Title: Kertomuksia Suomen historiasta IV - Sigismund ja Kaarle IX
Author: Krohn, Julius, 1835-1888
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kertomuksia Suomen historiasta IV - Sigismund ja Kaarle IX" ***


KERTOMUKSIA SUOMEN HISTORIASTA IV

Sigismund ja Kaarle IX


Kirj.

J. KROHN



Kansanvalistusseura, Helsinki, 1914.



SISALLYS:

Sigismund ja Kaarle IX.

  1. Kaarle herttua.
  2. Upsalan kirkolliskokous.
  3. Sigismund tulee Ruotsiin.
  4. Sigismundin kruunaus.
  5. Klaus Fleming ja Kaarle herttua.
  6. Linnaleiri ja talonpojat.
  7. Nuijasodan alku.
  8. Ilkkaisen sota.
  9. Savon kapina.
 10. Pohjoispohjalaisten kapina.
 11. Santavuoren tappelu.
 12. Klaus Flemingin kuolema.
 13. Klaus Fleming.
 14. Arvi Stålarm ja Kaarle herttuan ensimäinen retki Suomeen.
 15. Kaarle herttua valloittaa Turun linnan.
 16. Makkararetki.
 17. Suomalaisten hankkeet.
 18. Herttua Kaarlen toinen retki Suomeen.
 19. Viipurin valloitus.
 20. Kaarle herttua Turun linnassa.
 21. Juhana Fleming.
 22. Arvi Stålarmin ja Aksel Kurjen lopullinen kohtalo.
 23. Liivinmaan sota.
 24. Kaarle IX, "hyvä kuningas".
 25. Sigfrid Aaroninpoika Forsius.
 26. Metelit Venäjällä ja Viipurin liitto.
 27. Eevert Horn.
 28. Sotaretki Venäjälle.
 29. Moskovan vapautus.
 30. Petos Kljushinossa.
 31. De la Gardie Novgorodissa.
 32. Eevert Hornin kuolema.
 33. Rauhansovinto Stolbovassa.



SIGISMUND JA KAARLE IX.



1. Kaarle herttua.


Uuden, nuoren hallitsijan kansat tavallisesti ottavat suosiollisin
mielin ja suurin toivein vastaan. Mutta niin ei ollutkaan laita, kun
Juhanan poika _Sigismund_ peri Ruotsin kruunun. Päinvastoin ajateltiin
surulla ja pelolla nyt alkavaa hallitusaikaa, kun vieraassa maassa
asuva, kiivas katolismielinen kuningas oli ohjaava maan onnea. Muutamat
korkeat aatelisherrat tosin toivoivat itselleen tästä hallituksesta
etua, kun he muka saisivat kuninkaan nimessä pitää vallan käsissänsä.
Mutta muu kansa pahasti pelkäsi, että sen itsenäisyys, jonka se vasta
äsken oli Kustaa Vaasan johdolla saavuttanut, jälleen katoaisi. Ruotsin
vapaa valtakunta, niin arveltiin, oli aikaa myöten joutuva vain Puolan
alusmaaksi.

Vielä enemmän pelättiin uskon puolesta, ja tämä pelko oli kaikille
Ruotsin vallan asukkaille yhteinen. Sigismundin tiedettiin antautuneen
kokonaan jesuiittojen johdettavaksi ja seuraavan kaikkia näiden
puhdistetun uskon verivihollisten neuvoja. Varsinaisesta Puolasta hän
oli jo hävittänyt protestantit peräti. Epäilemättä oli hän katsova
velvollisuudekseen yrittää saada Ruotsissakin samaa aikaan.

Ainoa toivo ja turva Ruotsin kansalla tässä mielenahdistuksessa oli se,
että Sigismundin setä, _Kaarle, Södermanlannin herttua_, pitäisi heidän
puoltaan. Ja hänessä olikin mies vaikkapa suuria vaaroja torjumaan.
Kaarlella Ruotsin miehet näkivät vanhan, rakkaan "Kyösti-kuninkaansa"
toimet ja taidon, joita sekä Eerikki että Juhana olivat olleet
vailla. Hänellä he tiesivät myös olevan enemmän rohkeutta kuin
isävainajallakaan. Kaarle oli hallinnut herttuakuntaansa älyllä ja
huolella, niin että se vaurastumistaan oli vaurastunut, sillä välin
kuin muissa osissa valtakuntaa Kustaa Vaasan perustama ja alulle panema
teollisuus ja varallisuus oli melkein hävinnyt. Varsinkin näkyivät
herttuan toimen hyvät hedelmät Vermlannissa, joka ennen hänen aikaansa
oli ollut melkein autiona salona. Siellä nyt suitsusi tiheässä
sulattojen mustat savut ja kaikui kankipajojen ankara kalke, valmistaen
sen maakunnan parasta aarretta, rautaa, ihmisten tarpeiksi. Ja
jylhimmilläkin takamailla, vuorien kupeilla, hamaan Norjan rajalle asti
raivasi kirves ja tuli yhä uutta alaa viljelykselle. Herttua näet oli
tuottanut sinne ahkeria suomalaisia Savosta, jotka osasivat kaskia
kaataa ja polttaa. Näiden savolaisten jälkeläisiä elää siellä nytkin
sekä Ruotsin että Norjan puolella rajaa, ja on heistä joku osa yhä
vielä säilyttänyt kotimaansa kielen ja tavat.

Olipa Kaarle paitsi sitä säilyttänyt herttuakunnalleen toisenkin, vielä
monta vertaa kalliimman perinnön isänsä ajoilta. Liturgiasta johtuva
vaino rasitti Juhanan aikana kaikkia muita Ruotsinvallan asukkaita,
mutta Kaarlen alamaiset olivat saaneet täydessä turvassa ja rauhassa
palvella Jumalaa puhtaan Lutherin opin mukaan. Huolimatta veljensä
kehoituksista ja käskyistä Kaarle oli aina estänyt liturgian
tuottamista herttuakuntaansa. Päinvastoin suojeli ja elätti hän
luonansa kaikkia niitä pappeja, joiden omatunto ei alistunut Juhana
kuninkaan sääntöihin.



2. Upsalan kirkolliskokous v. 1593.


Samaa lujuutta ja hartautta puhdistetun opin puolesta Kaarle herttua
osoitti nytkin. Kuninkaan kuoltua hän heti otti hallituksen käsiinsä ja
julisti aikovansa pitää sitä yhdessä valtaneuvosten kanssa, kunnes
kuningas itse tulisi maahan. Ensi toimekseen hän sitten ehdoitti
valtaneuvoksille, että valtiopäivät olivat kutsuttavat kokoon. "Meillä
on", lausui hän, "paljon syytä pelätä kuningasta, joka katsoo
omantunnonasiakseen kaikessa totella paavia. Senvuoksi, vaikka
olemmekin velvolliset tunnustamaan hänet kuninkaaksemme, pitää meidän
asettaa hänelle muutamia ehtoja, jotka koskevat maamme lakia ja
alamaisten oikeuksia. Ja ennenkuin hän on vannotulla valallaan
vahvistanut ne ehdot, ei meidän pidä sallia kruunausta." Valtaneuvoksia
tämä rohkea tuuma säikähdytti, sillä valtiopäivien kokoonkutsuminen oli
oikeastaan kuninkaan yksinomainen oikeus. Välttäisihän, arvelivat he,
pappiskokous, koska kuitenkin vain uskonasioista on keskusteltava.
Mutta Kaarle herttua pani vastaan. "Ei!" intti hän kiivaasti, "meidän
pitää uskonasioistammekin itse päättää ja säätää. Meidän ei käy,
katolisten tavoin, jättää niitä paavin paljaspäisten, voideltujen
kätyrien haltuun!" Sigismund, saatuansa tiedon herttuan hankkeesta,
kielsi kokouksen ankarasti, vaan Kaarle ei pitänyt siitä mitään lukua.

Tämän päätöksen mukaan kokoontui kokous alussa vuotta 1593 Upsalaan.
Siihen oli saapunut papisto sangen lukuisasti edustettuna,
valtaneuvosto sekä muutamia muita aatelismiehiä. Kaikkiansa oli läsnä
332 pappia, joista neljä piispaa. Suomesta ei kuitenkaan ollut tullut
muita kuin piispa ynnä kaksitoista pappia tai Turun koulumiestä.
Talvinen aika oli muut estänyt.

Maalisk. 3 päivänä alettiin ensimäinen kokous rukouksella ja
latinalaisella virrellä Veni Sancte Spiritus.[1] Senjälkeen
keskusteltiin seitsemästä väitöslauseesta, jotka sisälsivät sen, että
raamattua oli pidettävä kristinuskon ainoana lähteenä ja sen rinnalla
myös annettava arvoa kirkonisille ja uskontunnustuksille. Sitten luki
ja selitti piispa Olaus Martini Augsburgin uskontunnustuksen, ja sen
tehtyänsä hän kysyi korkealla äänellä: "Tahdotteko te joka mies pysyä
tässä uskossa ja opissa?" Ja kaikki läsnäolijat nousivat istuimiltaan
ja vastasivat juhlallisesti: "Me tahdomme niissä pysyä aina viimeiseen
hengenvetoon asti!" -- "Nyt", huusi silloin kokouksen puheenjohtaja,
nuori professori Nikolaus Bothniensis innoissansa, "nyt siis on koko
Ruotsinvalta yhtenä miehenä, ja kaikilla meillä on yksi Jumala!"

Sittenkin puheenjohtaja kehoitti nyt vielä niitä nousemaan ja astumaan
esiin, joilla ehkä olisi jotain sanottavana liturgian puolustukseksi.
Vaan eipä noussut ketään. Päinvastoin ne, jotka Juhana kuninkaan aikana
olivat siihen suostuneet, koettivat puhdistaa itseänsä ja pyysivät
anteeksi. Turun piispa Eerikki Sorolainen sanoi katsoneensa liturgian
vain koskevan ulkonaisia menoja ja sopivan yhteen Lutherin opin kanssa.
Muutamalta oppimattomalta Länsi-Pohjanmaan papilta kysyttiin, mitä hän
liturgiasta piti. "Minä sen annan", vastasi tämä. -- "Kellekä sen
annat?" tiedusteli puheenjohtaja. -- "Minä annan sen pirulle", selitti
pappi. -- "Annatkos pirulle sinun elättäjäsi, joka sinua niin monta
vuotta on lihottanut?" pilkkasi puheenjohtaja.

Yhdessä liturgian kanssa hyljättiin tässä kokouksessa myös koko joukko
muitakin, siihen asti vielä käytännössä olleita katolisia kirkonmenoja,
ja kiellettiin kaikki muu jumalanpalvelus paitsi luterilainen. Se
Ruotsin alamainen, joka siirtyi toiseen uskoon, oli maanpakolaisuudella
rangaistava. Maaliskuun 20 p:nä kirjoittivat kaikki läsnäolevat nimensä
_Upsalan päätöksen_ alle, joka siitä lähtien melkein meidän aikoihimme
asti on ollut Suomenkin kirkon ojennusnuorana. Paljon siinä tosin on
moitteen sijaa, jos sitä nykyiseltä kannalta katselemme. Erittäinkin
loukkaa meitä se kova kuri, jolla se hallitsee ihmisten ajatuksia uskon
asioissa, vainoten vierasuskolaisia melkein yhtä armottomasti kuin
katolinen kirkko. Mutta tämä kovuus oli siihen aikaan välttämätön. Jos
katolisille olisi pienintäkin jalansijaa maassa sallittu, niin he
olisivat pian viekkaudella tai väkivoimalla anastaneet vallan käsiinsä
ja sortaneet protestantteja.

Kokouksen loputtua päätös lähetettiin kaikkiin hiippakuntiin, joissa
jokainen pappi sekä myös etevimmät aatelismiehet saivat sen
allekirjoituksellansa vahvistaa; sitä paitsi sen vahvistukseksi
painettiin kaupunkien ja kihlakuntien sinetit sen alle. Suomessakin
tehtiin samoin, niinkuin muissakin valtakunnan osissa. Vaan kuitenkin
kesti vielä useampia vuosia, ennenkuin Upsalan päätös pääsi meidän
maassamme täyteen voimaansa. Pari katovuotta seurasi peräkkäin juuri
lähinnä seuraavia aikoina. Sen johdosta oppimaton talonpoikainen kansa
alkoi nurista ja valittaa, että Jumala muka rankaisi heitä siten, kun
Häntä ei enää palveltu entisellä juhlallisuudella. Jopa tapahtui
väkivaltaakin paikkapaikoin. Muutamassa kirkossa papin alkaessa
toimittaa jumalanpalvelusta uudella, koruttomalla tavalla, läsnäolevat
sotamiehet tempasivat hänet pois saarnatuolista, laahasivat hänet ulos
kirkosta ja viskasivat viimein pahanpäiväiseksi piestynä kirkkotarhan
muurin yli. Eikä ollut tälle rahvaan röyhkeydelle hillitsijää, sillä
Suomen ylimaaherra, vapaaherra _Klaus Fleming_ ei itsekään totellut
Upsalan päätöstä. Klaus herra oli kuninkaalle umpiuskollinen. Hänen
mielestään oli siis vasten kuninkaan tahtoa ja kieltoa tehty päätös
aivan mitätön, voimaton, "mokoma vasikannahka" vaan, hänen omia
sanojaan käyttääksemme. Koska piispa oli toimittanut pois pyhäinkuvat
ynnä muut sellaiset koristeet Turun tuomiokirkosta, tuotti Fleming
kuninkaan käskystä ne takaisin paikoillensa. Tätä asiaa koskevan
kuninkaallisen kirjeen hän sitten syksyllä 1596 luki kansalle, joka oli
kokoontunut Heikinmarkkinoille Turkuun, ja suomensi lukiessaan sanat
aivan väärin. Hän näet julisti kuninkaan käskynä, että uskonmenot joka
paikassa, missä kansa sitä halusi, olivat pidettävät vanhoillansa.
Samassa tilaisuudessa valitti piispa hänelle yllämainitusta papille
tehdystä väkivallasta. Mutta Fleming vain pilkkasi vastaukseksi. "Jos",
päätti hän, "pappi on viskattu muurin yli kirkkotarhasta ulos, niin
enpä minä siihen muuta neuvoa tiedä, kuin että annetaan sotamiehille
käsky viskata hänet taas samaa tietä kirkkotarhaan, ja vieläpä
kovemmalla vauhdilla."



3. Sigismund tulee Ruotsiin.


Ottaaksemme selkoa siitä, miten Upsalan päätös Suomessa pantiin
toimeen, olemme rientäneet useampia vuosia eteenpäin; mutta nyt tulee
meidän kääntyä jälleen muihin seikkoihin, jotka tapahtuivat heti
mainittujen valtiopäivien perästä.

Loppupuolella kesää 1593 Sigismund suoriusi lähtöön Varsovasta,
käydäksensä uudessa valtakunnassaan. Hänen matkansa meren rannalle kävi
Länsi-Preussin maakunnan kautta, joka siihen aikaan oli Puolan
alusmaana, ja jossa kansa enimmäksi osaksi oli luterilainen. Näitä
kuningas matkansa varrella kohteli sellaisella tavalla, joka vielä
enensi Ruotsin miesten pelkoa. Monessa paikassa karkoitettiin
luterilaiset pois kirkoistansa ja heitä kiellettiin jumalanpalvelusta
julkisesti pitämästä. Danzigin kaupungissa nousi tämän johdosta kova
kahakka porvarien ja kuninkaan puolalaisten henkivartijain välillä,
niin että suuri joukko ihmisiä sai surmansa. Ja että Sigismund
Ruotsissakin aikoi levittää katolinuskoa, se saatettiin arvata siitä,
että hänellä oli muassansa useita jesuiittoja ynnä muita katolisia
pappeja soittoniekoiksi puettuina. Olipa vielä päälliseksi parvessa
erinäinen paavin lähettiläs eli legaatti, nimeltä Malaspina, jonka
neuvoja Sigismund kaikissa asioissa noudatti.

Danzigissa oli Ruotsin valtakunnan laivasto, viisikymmentä alusta, jo
varalla; valtioamiraali Klaus Fleming oli ne tuonut Suomesta sinne,
saattaaksensa kuninkaan meren yli Ruotsiin. Mutta Sigismund vuokrasi
kuitenkin itseänsä, puolisoansa ynnä hoviseuraansa varten sievän
hollantilaisen kauppalaivan, joka sattui olemaan satamassa. Sillä
Ruotsin ja Suomen alukset olivat epämukavia ja könttyräisiä, niin
etteivät päässeet muuta kuin myötätuulessa kulkemaan. Niihin pantiin
kuninkaan saattoväkeen kuuluvat sotamiehet ja palvelijat. Syyskuun
30:nä päivänä, Mikonpäivänä, nousi Sigismund maihin Tukholman
linnasillan luona. Hän oli tahallaan juuri sen päivän valinnut, sillä
Pyhä Mikael oli hänen suojeluspyhänsä, ja kuningas toivoi voivansa
kukistaa luterilaisuuden Ruotsin valtakunnassa, samoinkuin Pyhä Mikael
oli kukistanut pimeyden ruhtinaan.

Tukholmassa oli Kaarle herttua kuningasta vastaanottamassa yhdessä
valtaneuvosten kanssa, ja niin myös arkkipiispa pappeineen. He
lausuivat Sigismundin tervetulleeksi tähän valtakuntaan, mutta samassa
he myös vaativat, että hänen tuli vahvistaa Upsalan päätös ja lähettää
pois jesuiittansa, varsinkin paavin lähettiläs. "Tuo paha oka",[2]
sanoivat he, "pistää kansaa kipeästi silmään." Vaan kuningas ei
suostunutkaan tähän pyyntöön. Päinvastoin hän näytti aivan selvästi,
etteivät muut kuin katolinuskoiset voineet toivoa häneltä suosiota.
Hänen seuralaisinansa ja neuvonantajinansa oli, paitsi muassa tulleita
muukalaisia, ainoastaan pari katolinuskoista ruotsalaista herraa. Ainoa
protestantti, jota hovissa suvaittiin, oli Suomen ylimaaherra _Klaus
Fleming_; sillä hän ei ollut Upsalan päätöksessä ollut osallisena eikä
sitä jälkeenkäänpäin allekirjoittanut.

Kolme kuukautta kului täten turhiin ehdoitteluihin ja väittelyihin.
Viimein kuitenkin neuvoskunta suostui siihen, että valtakunnan säädyt
kutsuttaisiin Upsalaan. Näiden avulla he toivoivat paremmin saavansa
kuninkaan taipumaan hänelle asetettuihin ehtoihin. Mutta Sigismundkin
yritti siellä viekoitella puolellensa valtiopäivämiehiä, varsinkin
talonpoikia. Klaus Fleming kutsui hänen käskystänsä suuren joukon
talonpoikaissäädyn jäseniä luokseen pitoihin, juotti heidät juovuksiin
ja vei sitten heidät yhdessä muutamien omien alustalaistensa kanssa
kuninkaan puheille. Tälle he olutinnossansa nyt vakuuttivat olevansa
valmiit suostumaan kaikkeen, mitä hän tahtoi. "Papit", niin he
huusivat, "yksin ovat syynä siihen, että Teitä vastaan, kuninkaallinen
majesteetti, on hangoiteltu ja juoniteltu." Mutta humalasta selvittyään
talonpojat pian jälleen muuttivat mielensä. Kaarle herttua, joka oli
oikea rahvaan mies ja osasi seurustella talonpoikien kanssa, selitti
heille tarkkaan asian oikean laidan. Nyt he taas olivat tappaa erään
säätyveljensä, joka uskalsi väittää, etteivät Klaus Fleming ja
Malaspina sittenkään olleet niin mustat, kuin miksi heitä mustattiin.
Jopa rupesivat muutamat tarjoamaan kruunua Kaarle herttualle. "Me
rukoilisimme", lausui vanha Upsalan nimismies, "että te, herttuallinen
korkeus, olisitte niin armollinen ja rupeaisitte meille kuninkaaksi.
Olettehan tekin Kyösti-kuninkaan poika, ja osaisitte varmaan yhtä hyvin
kuin se vainajakin hallita maan ja kansan hyväksi. Sigismundista sitä
vastoin ei näytä olevan mihinkään." Mutta Kaarle käski heidän
vaikenemaan sellaisista asioista.

Viekoittelun rauettua tyhjiin kuninkaan neuvonantajat keksivät toisen
keinon. Kaarle herttua oli murhattava; siten kaikki vastarinta oli
itsestään masentuva. Niinpä eräänä aamuna, kun Kaarle taas oli tullut
kuninkaan puheille, puolalaiset henkivartijat kävivät paljastetut
miekat kädessä oven eteen seisomaan ja estivät herttuan seuralaisia
pääsemästä sisään. Mutta tässäkään vaarallisessa tilassa ei Kaarlen
luja luonto pettänyt. Rohkeasti niinkuin ainakin hän ilmoitti taas
Sigismundille: "Jos ette te, kuninkaallinen herra, meidän ehtoihimme
suostu, niin me emme salli teidän kruunaustanne." Puolalaiset odottivat
keskustelun aikana vain kuninkaan viittausta, karatakseen miehissä
vihatun herttuan päälle. Mutta Sigismund, vaikka hän olikin suostunut
neuvottuun murhakeinoon, ei nyt ratkaisevalla hetkellä tahtonut
kuitenkaan antaa käskyä. Tämmöinen oli hänen pehmeä, saamaton
luonteensa: voimaton vastustamaan kiusausta ja voimaton toimeenpanemaan
päätetty pahaa. Tämänkin vehkeen rauettua puolalaiset päättivät tehdä
toisen yrityksen salaa, kuninkaan tietämättä. Herttua piti murhattaman
omassa majatalossaan. Mutta asia tuli jollakin lailla Kaarlen tietoon,
ja kun murhaajat yöllä saapuivat paikalle, oli hän jo poissa
kaupungista. Kaukaa kankaalta paistoivat nuotiotulet hänen leiristänsä.

Seuraavana aamuna tuli herttualta kirje Sigismundille. "Sekä minä että
säädyt", kirjoitti hän, "olemme nyt jo kolmatta viikkoa olleet täällä,
turhaan odotellen vahvistusta vaatimuksillemme. Nyt me olemme jo tähän
viivyttelemiseen kyllästyneet, ja jollette te, kuninkaallinen
majesteetti, anna suostumustanne vuorokauden kuluttua, niin minä lähden
pois ja käsken valtiopäivämiehetkin kaikki kotiin." Sigismund pahassa
pulassansa taas kääntyi ainaisen neuvonantajansa, paavin legaatin
puoleen. Ja nytpä Malaspinakin katsoi suostumisen välttämättömäksi.
"Mutta eihän", lohdutti hän, "vääräuskoisille vannottuja valoja ole
synti rikkoa." Tätä neuvoa seuraten taipui siis Sigismund kun taipuikin
ja vahvisti Upsalan päätöksen. Suuri oli tietysti kansan riemu, ja
valtiopäivämiehet riensivät kaikki tuomiokirkkoon kiitosvirttä
veisaamaan Jumalalle. He eivät aavistaneetkaan, että kuningas oli jo
sydämessään rikkonut antamansa juhlallisen lupauksen.



4. Sigismundin kruunaus.


Nyt vietettiin kruunaus täydellä loistolla ja juhlallisuudella. Kun
arkkipiispa oli kruunaussaarnan pitänyt, astui Sigismund alttarin eteen
vasemmassa kädessään pärmäkirja, joka sisälsi Upsalan päätöksen
vahvistuksen. Herra Eerikki Sparre lausui kruunausvalan, jonka kuningas
toisti polvillaan oikean käden sormet ylös kohotettuina. Vähitellen
alkoivat kuitenkin Sigismundin sormet vaipua alemmaksi, ikäänkuin hän
ei olisi tahtonut tällä ulkonaisella merkillä vahvistaa valaa, jota hän
ei aikonut pitää. Mutta Kaarle herttua huomasi tämän juonen ja teki sen
johdosta muistutuksen, jonka jälkeen Sigismund sitten piti sormensa
kohossa loppuun asti. Vesteroosin piispa painoi kruunun Sigismundin
päähän, sillä kuningas ei sallinut uuden arkkipiispa Angermannuksen
sitä tehdä, koska hän oli tunnettu ylen kiivaaksi luterilaiseksi.
Sigismundin käytyä nyt valtaistuimelle istumaan, tuli Kaarlen vuoro
vannoa hänelle uskollisuusvalansa. Samettityyny tuotiin nyt esille,
jolle herttuan piti laskeutua vasemmalle polvellensa. Mutta siksi hän
oli liian ylpeä, väitti vain, ettei hän ollut taivuttanut polveaan
ennenkään Sigismundin isän, Juhana kuninkaan, kruunauksessa. Hän laski
vain hattunsa, joka oli herttuakruunulla koristettu, tyynylle
alamaisuuden osoitteeksi, ja vannoi sitten valansa seisoallaan pitäen
valtakunnan lipusta kiinni.

Kruunauksen jälkeen, niinkuin tämmöisissä juhlissa oli tapana, suotiin
armonosoituksia ja pidettiin kaikellaisia pelejä. Sigismund ei
kuitenkaan sivaltanut ainoatakaan Ruotsin herraa ritariksi; tällä
tavoin hän tahtoi osoittaa heille mielipahaansa. Paitsi muita pelejä
pidettiin sitten myös turnaus, jossa tapahtui seuraava huvittava
seikka. Eräs puolalainen herra ratsasti röyhkeästi esiin tantereelle ja
vaati Ruotsin herroja taisteluun, uhaten parhaankin voittavansa. Tulipa
hänelle silloin vastaan ritari, jonka kypärän ristikko oli suljettu,
niin ettei kasvoja voitu tuntea. Ankaran tappelun jälkeen puolalainen
vierähti voitettuna satulasta maahan, ja kun voittajan päästä sitten
riisuttiin kypärä, valahti sen alta pitkiä, tuuheita kähäriä esiin.
Nainen se olikin, joka uhkaylpeän muukalaisen oli kurittanut. Helppo on
arvata, kuinka neidon kansalaiset tästä riemastuivat, ja kuinka suuri
sitä vastoin oli puolalaisten harmi ja häpeä.[3]

Kruunauksessa vannottua valaansa ei Sigismund monta päivää pitänyt
pyhänä. Upsalan päätöksen mukaan ei ollut katolinen jumalanpalvelus
sallittu Ruotsissa muualla kuin kuninkaan omassa hovikappelissa. Siitä
huolimatta Sigismund antoi nyt pari kirkkoa Tukholmasta uskolaisillensa
käytettäviksi. Niissä jesuiitat julkisesti pauhailivat luterilaista
väärää uskoa vastaan, vaan kun luterilaiset papit alkoivat saarnata
vastaan, kielsi kuningas heitä ankarasti. Verisiä tappeluita sattui
joka päivä puolalaisten henkivartijain ja porvarien välillä, ja
kuningas tuomitsi aina edelliset syyttömiksi. Suuttumus tästä muuttui
pian peloksi, kun saatiin kuulla, että Puolasta oli vielä enemmän
sotaväkeä tulossa. Puolalaisten saavuttua Tukholmaan asettui Ruotsin
miesten pelko kuitenkin jälleen. Ainaisen tapansa mukaan oli Sigismund
taas toimittanut asiansa puolinaisesti. Tuotettu lisäväki ei ollut
millään muotoa riittävä, jos tahtoi väkisin kukistaa vastarinnan
Ruotsissa. Sen Sigismund itsekin pian huomasi, ja alkoi nyt suoriutua
lähtöön, aikoen tulla toisten takaisin suuremmalla voimalla ja
sopivammassa tilaisuudessa. Paljon apua hankkeillensa hän toivoi näet
olevan siitä kateudesta ja eripuraisuudesta, jonka hän tiesi kytevän
herttuan ja valtaneuvosten välillä, vaikka he nyt uskonasiassa
olivatkin pitäneet yhtä. Tätä eripuraisuutta vielä enentääkseen
kuningas, Malaspinan neuvosta, ei määrännytkään tarkkaan, millä tavoin
valtakuntaa hänen poissaollessansa oli hallittava. Hän vain sanoi
jättävänsä hallituksen herttualle ja neuvoskunnalle yhteisesti. Mutta
kuinka suuri osa vallasta kumpaisellekin oli tuleva, siitä ei saatu
häneltä mitään määräystä. "Anna vääräuskoisten riidellä ja raadella
toinen toisiansa", arvelivat kuninkaan neuvonantajat; "sitä helpompi on
sitten kukistaa heidät kaikki." Paitsi tätä koetti Sigismund vielä
toisellakin keinolla heikontaa vastustajainsa voimaa, joiden haltuun
hänen täytyi jättää Ruotsinvallan hallitus. Hän asetti näet joka
maakuntaan uskottuja miehiään maaherroiksi, joiden piti kaikissa
tärkeissä asioissa totella ainoastaan hänen omia käskyjänsä, huolimatta
Tukholmassa olevista hallitusmiehistä. Suomenmaan ynnä myös ylimmäisen
vallan Vironkin ylitse sai Klaus Fleming, ja ruotsinpuolisista
maakunnista suotiin suuri osa hänen langoilleen, Stenbockeille.
Taalainmaa sai katolinuskoisen Eerikki Brahen maaherraksensa, vaikka
Upsalan päätös nimenomaan sääti, ettei kukaan katolilainen saisi pitää
minkäänlaista kruununvirkaa Ruotsin valtakunnassa.

Täten mielestään kaikki viisaasti ja taitavasti järjestettyänsä
Sigismund astui laivoihinsa ja purjehti Puolaan takaisin. Matkalla
kohtasi heitä raju myrsky ja ukkonen iski sen aluksen mastoon, jossa
Malaspina oli. Sen seikan ruotsalaiset sitten selittivät siten, että
Jumala muka oli tahtonut osoittaa vihaansa _Antikristuksen_[4]
pahanilkiselle lähettiläälle. Malaspina puolestaan arveli laivallensa
tapahtuneen turmion noitien syyksi, joita tuo jumalaton, pakanallinen
Ruotsinmaa muka oli aivan täynnä.



5. Klaus Fleming ja Kaarle herttua.


Kaarle herttuan ensi toimia kuninkaan lähdettyä oli se, että hän
eroitti virasta kaikki ruotsinpuolisiin lääneihin asetetut maaherrat.
Samoin aikoi hän Suomessakin tehdä; mutta Klaus herraa ei voinutkaan
paljaalla kynänpiirrolla saada pois. Hänellä oli luonansa ja
käskynalaisenaan melkein koko valtakunnan laivasto ynnä suuri osa
armeijaa, joka venäläisten vuoksi yhä vielä majaili Suomessa.
Väkivaltainen menettely hänen suhteensa oli siis sangen arveluttava
asia. Viekkaus oli ainoa mahdollinen keino, mutta sitä osasi Klaus
herra vastustaa yhtä suurella viekkaudella.

Epäluulo ja eripuraisuus Flemingin ja Ruotsin valtamiesten välillä oli
jo näyttäytynyt kohta Juhana kuninkaan kuoltua. Klaus herra pelkäsi
alusta alkain, että herttua aikoisi anastaa kruunun itsellensä.
Senvuoksi hän otti koko sotavoimaltansa sekä Suomessa että Virossa
erityisen uskollisuusvalan Sigismund kuninkaalle. Myös asetti hän
vartijoita saaristoon kaikille Suomen ja Ruotsin välisille
kulkuväylille, ettei herttuan lähettämiä houkuttelijoita pääsisi hänen
väkensä puheille. Herttua puolestaan heti yritti viekoitella Flemingiä
pois Suomesta. Hän kirjoitti hänelle ja sanoi hallituksen suuresti
tarvitsevan hänen läsnäoloansa ja neuvojansa, jonka tähden hän pyysi
häntä Tukholmaan tulemaan. Mutta Klaus herra ei ollutkaan niitä
lintuja, jotka joka paulaan menevät. Hän ymmärsi kohta, että hänen ei
enää sallittaisi palata Suomeen, jos hän jalallaan astuisi Ruotsin
rannalle. Sentähden hän vastasi kieltävästi, vaikka kohteliaasti,
sanoen esteeksi sen, ettei lopullista rauhansovintoa Venäjän kanssa
vielä oltu saatu aikaan. Muuten sanoi hän mielellään tottelevansa
herttuan ja valtaneuvoskunnan käskyjä "kaikissa asioissa, jotka hänen
mielestään olivat kuninkaalliselle majesteetille ja valtakunnalle
hyödyksi". Tämän kirjeenvaihdon jatkuessa molemmat herrat kiivastuivat
kiivastumistansa; sillä he olivat kumpainenkin ylen tulisia, vihaisia
luonteeltaan. Pian Fleming allekirjoitti erään kirjeensä seuraavilla
sanoilla: "Klaus Fleming, Viikin vapaaherra, pääamiraali ja sotamarski,
jolla nyt on monta hallitsijaa ja jolle kaikki jakavat käskyjään; vaan
minä en ketään tottele paitsi yhtä ainoata, jonka nimi on kuningas
Sigismundus; -- jos minun vertaiseni tulevat ja käskevät jotain, niin
isken heitä päähän."

Flemingin käytös Ruotsissa, silloin kun hän kuninkaan seurassa oleskeli
siellä, kiihdytti tietysti vielä enemmän herttuan vihaa. Eräänä
päivänä, kun Kaarle Upsalassa meni puolisonsa kanssa kuninkaan luokse,
ajaa karahutti Klaus herra komeassa reessä heitä vastaan,
pyssymiesparvi saattoväkenään, joilla oli ladatut aseet käsissä.
Herttua tästä muka ylpeydestä suuttui aivan silmittömäksi ja uhkasi
toimittaa Flemingiltä pois sekä henkivartijat että hengenkin vielä
päälliseksi.

Kuninkaan palattua Puolaan Kaarle herttua lähetti Flemingille kirjeen,
jossa taas kutsui hänet Tukholmaan ja ilmoitti määränneensä Aksel
Kurjen Suomen ylimaaherraksi. Mutta Klaus herra oli nyt vielä
entistäkin rohkeampi, hänellä kun oli selvä käsky kuninkaalta olla
välittämättä Ruotsin hallitusmiehistä. "En ole teidän kyytimiehenne",
vastasi hän herttualle röyhkeästi, "jotta minun täytyisi kulkea teidän
jäljissänne. Enkä pidä mitään lukua kirjoituksistanne, jos ne ovat
vastoin kuninkaallisen majesteetin käskyjä. Te olette minun
vertaisiani, Hän yksin on kuningas ja on pysyväkin kuninkaana."

Muutenkaan ei Suomessa juuri välitetty herttuan käskyistä ja
säätämisistä. Kaarle ryhtyi senvuoksi voimallisempaan keinoon. Hän
kutsui taas säädyt kokoon syksyllä 1595. "En voi kauemmin", ilmoitti
hän niille, "jatkaa tällä lailla hallitusta. Joko minun pitää saada
hallita ja vallita täydellä valtionhoitajan vallalla, tai luovun
hallituksesta kokonaan." Nyt seurasi tarkempi ehdoitus, mitä päätöksiä
hän säädyiltä tahtoi. Kuninkaan käskyjen piti olla mitättömät ja
voimattomat, kunnes herttua ja valtaneuvoskunta olivat antaneet niihin
suostumuksen. Herttualla ja valtaneuvoskunnalla eikä kellään muulla
piti olla valta asettaa ja luovuttaa virkamiehiä. Kaikki läsnä- ja
poissaolevat, jotka laillisitta syittä tätä päätöstä vastustaisivat,
olivat kaikin voimin kukistettavat, niinkuin kapinoitsijat ja
maanpetturit ainakin.

Kun nämät vaatimukset olivat julkaistut, kääntyi herttua säätyjen
puoleen ja kysyi niiltä: "Tahdotteko te _jokainen kaikkien ja kaikki
jokaisen puolesta_[5] tätä päätöstä puolustaa, ja auttaa minua
rankaisemaan niitä, jotka sitä vastaan panevat?" -- "Tahdomme,
ruhtinaallinen armo, kyllä tahdomme!" huusivat kohta talonpojat ja
porvarit kaikki yhteen suuhun. Aatelisherroista yksi osa, varsinkin
valtaneuvokset, jotka pelkäsivät herttuan paisuvaa valtaa, olisivat
mielellään vastustaneet; mutta he eivät tohtineetkaan alhaisten
säätyjen uhkaavan pauhun ja melun tähden.

Suomesta ei ollut näillä _Söderköpingin_ valtiopäivillä ollut monta
miestä. Aatelisherrat olivat melkein kaikki yksissä mielin Flemingin
kanssa, ja muiden säätyjen valtiopäivämiehiä oli Klaus herra estellyt
uhkauksilla ja vartijoillakin, jotka väijyivät kaikkien Ruotsiin
menevien teitten varsilla. Nuo harvat Söderköpingissä käyneet, niiden
joukossa myös piispa Eerikki Sorolainen, saivat sitten kokea Flemingin
kovaa kohtelua. Arvattavaa siis oli, mikä vastaus Suomesta
annettaisiin, kun Ruotsista Kaarle Hornin johdolla tulleet lähettiläät
kysyivät, tahtoivatko meidänkin miehet suostua heidän päätökseensä.
Flemingin käskystä Turkuun kokoontuneet aatelisherrat vastasivat
kierrellen, sanoen jättävänsä asian kokonaan kuninkaan haltuun; jos hän
oli myöten taikka vastaan, siten hekin. Flemingin mielestä tämäkin
vastaus oli kuitenkin vielä liian myöntyvä; hän pani sittemmin toisen
kokoon, jossa hän suorilla sanoilla väitti Söderköpingin valtiopäivät
laittomiksi ja niiden päätökset mitättömiksi. Ja saipa hän tähänkin
vastaukseen useitten Suomen aatelismiesten allekirjoitukset.

Muu ei siis enää ollut tarjona kuin sotaonnen koettaminen, kumpi
toisensa saisi kukistetuksi. Molemmin puolin ruvettiin nyt ankariin
valmistuksiin. Herttua kokosi 6-8,000 miestä ja tahtoi lähettää ne
Suomeen Yrjö Possen johdolla. Fleming puolestaan tähän aikaan vannoi:
"Henk'-rist'! Se ei saa tapahtua, niinkauan kuin veri suonissani on
lämmin, että Kaarle herttua pääsisi Suomessakin vallitsemaan. Ja jos
herttua tulee ja tahtoo minut lyödä, niin kylläpä minä hänelle mokoman
löylyn ja kyydin laitan, että hän huomaa minun olevan miekkamiehen eikä
muijan!" Syksyllä 1596 hän sitten toi uusilla laivoilla enennetyn ja
kaikin tavoin varustetun laivastonsa Turkuun. Sinne hän myös oli
kutsunut kaikki aatelisherrat sekä ratsumiehet ja otti nyt heiltä sen
lupauksen, että he seuraisivat häntä sotaan, vaikkapa oman
valtakunnankin alamaisia vastaan. Ja Ruotsiin hän samana syksynä
kirjoitti siellä oleville Sigismund kuninkaan puoluelaisille: "Muutamat
kuukaudet pian kuluvat, sitten se on tuleva, joka teidät on sorron alta
pelastava."

Tuumasta toimeen ei sentään päässyt kumpainenkaan riitaveljeksistä.
Posse ei ottanut hänelle tarjottua päällikkyyttä vastaan, ja muutkin
valtaneuvokset vastustelivat sisällistä sotaa. "Se lääke", sanoivat he,
"on paljoa turmiollisempi vielä, kuin sillä lääkittävä valtion vamma."
Asia näet oli se, että hekin nyt alkoivat kallistua kuninkaan puolelle;
sillä he näkivät yhä selvemmin, ettei Kaarle herttua aikonut antaa
heille paljon sananvuoroa valtakunnan asioissa. -- Fleming puolestaan
sai pian kotonakin tarpeeksi tekemistä. Sillä juuri tähän aikaan
leimahti yleinen, ankara talonpoikaiskapina ilmi Suomenmaassa.



6. Linnaleiri ja talonpojat.


_Täyssinässä_ oli toukokuun 18 p:nä 1595 vihdoin viimeinkin saatu
rauhansovinto Venäjän kanssa toimeen. Siitä oli suuri riemu koko
Ruotsin valtakunnassa, etenkin Suomessa, vaikka tosin viimeinenkin
tähde Pontus herran voittosaaliista, tärkeä Käkisalmen linna läänineen,
oli luvattu pois. Se oli annettava venäläisille takaisin, niin pian
kuin vanha raja olisi uudestaan tarkkaan käyty ja vahvistettu. Mutta
tuon pitkällisen sodan synnyttämät rasitukset olivat olleet niin
vaikeat, ettei nyt voinut tuntua muuta kuin iloa, niiden loputtua.

Sotamiehetkin olivat jo aivan suuttuneet noihin lakkaamattomiin,
vaivalloisiin ja vaarallisiin retkiin, joista ei kuitenkaan lähtenyt
mitään hyötyä. Välistä oli täytynyt kietoa Suomesta Viroon vietävät
nuoret rekryytit köysiin, etteivät tiellä karkaisi. Niin pahasti
peloitti heitä tuo "miesten syöjäsija", missä rutto ja nälkä kilpaa
vihollisen miekan kanssa tuhosivat heitä. Olipa kerran Räävelissä,
niinkuin jo on kerrottu, noussut oikein ilmikapina sotajoukossa.

Minkälainen oli sitten talonpoikaisparkain mieli Suomessa, joka yhtä
mittaa oli ollut sodan jaloissa? Heidänkin täytyi alinomaa, samoinkuin
sotamiesten, panna henkensä alttiiksi tappeluissa, kun heidät
nostoväkenä käskettiin rajalle. Heidän oma samoinkuin myös heidän
perheensä henki tai ainakin heidän tavaransa olivat sangen usein
menneet hukkaan, kun venäläiset partiokunnat pujahtivat linnojen
sivuitse maahan. Heidän piti suorittaa raskaita lisäveroja sodan
tähden. Ja kaiken tämän lisäksi heidän täytyi vielä kärsiä sanomatonta
sortoa "puolustajiensa", sotaväkensä puolelta.

Tapa näet oli silloin semmoinen, että sotaväki osaksi majoitettiin
talonpoikien luo, osaksi, jos he asuivat kuninkaankartanoissa tai
linnoissa, saivat he elatuksensa määrätyiltä pitäjiltä. Tätä
talonpoikien majoitus- ja elätysvelvollisuutta nimitettiin
_linnaleiriksi_. Itsestään jo olisi linnaleiri ollut sangen raskas
taakka, sillä Suomessa majaili siihen aikaan jommoinenkin sotavoima.
Mutta se vasta saattoi talonpoikaisparkoja vieläkin kurjempaan
viheliäisyyteen, kun sotamiehillä oli lupa itse käydä linnaleiriänsä
kokoamassa. Huoveille piti mitata heidän saatavansa kukkurapäämitoilla,
vieläpä antaa lahjoja ja hyväntekijäisiä päälliseksi. Heitä piti,
niinkauan kuin he talossa olivat, kestitä paisteilla ja oluella, vaikka
isäntäväellä itsellään olisikin ollut vain petäjäinen ruokana, vesi
särpimenä. Heille piti kuljettaa saatavat tavarat heidän kotiinsa asti,
monasti parinkymmenenkin peninkulman päähän. Ja koko ajan heitä
kumarrella ja imarrella kuin parhaita herroja, sillä pienimmänkin
vastahakoisuuden sattuessa oli huoveilla tapana ryöstää ja piestä,
taikka piloillaan lyödä kaikki rikki, niinkuin vihollisen maassa
ainakin.

Kaikesta tästä kurjuudesta luulivat Suomen talonpojat päässeensä nyt,
kun sanoma rauhanpäätöksestä levisi heille. Mutta ihmeeksensä ja
tuskaksensa he pian havaitsivat, ettei elätettävien huovien luku
suinkaan näyttänyt vähenevän. Ja soturien ahneus ja väkivaltaisuus nyt
vielä, siltä ainakin talonpoikien mielestä tuntui, oli tullut
pahemmaksi kuin sodankaan aikana.

Mistä heidän piti saada apua tähän hätäänsä? Vanha tapa oli
talonpojilla Ruotsin valtakunnassa, että he aina, kun muut neuvot eivät
enää auttaneet, kävivät valittamassa itse kuninkaan luona. Mutta
kuningas oli nyt kaukana tuntemattomassa maassa, mihin ei kukaan
talonpoika uskaltanut lähteä. Muutamat koettivat siis kääntyä Klaus
Flemingin puoleen, joka kuninkaan nimessä ja sijassa hallitsi maata. He
pyysivät, että linnaleiri heiltä helpoitettaisiin, koska ei nyt rauhan
aikana enää niin paljon sotaväkeä tarvittu; tai ainakin he pyysivät,
että sotamiesten väkivalta ja vääryys heitä kohtaan lopetettaisiin.
Mutta Flemingiltä he eivät saaneet muuta kuin haukkumisia ja soimauksia
vastaukseksi. Aikoipa hän ensi vimmassaan panna heidät kaikki Turun
linnan vankikomeroihin kitumaan; mutta hänen rouvansa, jalomielisen
_Ebba Stenbockin_ rukoukset viihdyttivät häntä kuitenkin vähän.
Sittenkään hän ei ottanut mitään puheita linnaleirin helpoituksesta
korviinsa. Muutamat aatelisherrat, jotka yrittivät saada häntä
taipumaan, saivat tylyjä sanoja kuulla; ja kun joku heistä ei
sittenkään lakannut puhumasta, rankaisi häntä Fleming ottamalla pois
hänen läänityksensä. Mahdotonta olikin hänen mitään helpoitusta
myöntää, sillä kuningas oli käskenyt hänen yhä edelleen pitää kaikki
sotavoimat Suomessa koolla ja varalla. Sigismund näet aikoi jo kesällä
1595 tai 1596 tulla uudestaan Ruotsiin uppiniskaista Kaarle herttuata
kukistamaan, ja silloin hän tarvitsi Flemingin väkeä.

Tästä lähtien eivät talonpojat enää yrittäneetkään pyytää apua
omalta maaherraltansa; he alkoivat käydä yksistään Kaarle herttuan
luona. Mutta siitä Klaus herra vasta oikein vimmastui. "Jokaisen
Ruotsin-kävijän", uhkasi hän, "minkä saan kiinni, hakkautan pieniksi
säpäleiksi, niin että niiden, jotka tahtovat korjata hänen raatonsa,
pitää tuoda säkkejä mukaansa." Kaikissa salmipaikoissa väijyivät taas
Flemingin vartijat pyydystellen niitä, jotka pyrkivät meren yli. Moni
joutuikin heidän käsiinsä, niinpä myös moni kotiin tultuansa kopattiin
kiinni. Vankeja kohtaan Fleming tosin ei sananmukaisesti täyttänyt
julmaa uhkaustansa; mutta paljon kurjuutta he sentään saivat kärsiä
Turun linnan komeroissa, joihin muutamat heistä myös kuolivat. Moni
Ruotsin-kävijöistä, joka pelkäsi samallaista kohtaloa, pakeni senvuoksi
kodistansa synkkiin saloihin. Ja mitä apua oli muutenkaan näistä
valitusretkistä. Lähettiläät saivat tosin aina herttualta uudet
suojeluskirjat. Mutta huovit eivät niistä pitäneet pienintäkään lukua.
Usein he ottivat ne pois talonpojilta, kastelivat niitä kapakoissa
oluthaarikkoihinsa ja paiskelivat niillä toisiansa korville, pilkalla
lausuen: "Istu herttuan rauhassa!" Mutta sittenkin talonpojat väsymättä
jatkoivat näitä käyntejänsä herttuan puheilla, huolimatta mistään
vaivoista tai vaaroista. Talvella he ajoivat jäljettömiä teitä meren
jäätä myöten, kesällä purjehtivat salamutkia Pohjanlahden ympäri;
keväälläkin, kaikkein vaarallisimpana aikana, he väliin soutelivat
jäälohkareitten välitse, väliin vetivät veneitänsä suurempien
jääjänkkäreitten yli. Pitäähän hukkuva kiinni lastustakin, vaikka ei
itsekään voi toivoa pelastusta!

Kaikkein vastahakoisimmat linnaleirille ja ahkerimmat valitusretkillä
kävijät olivat Pohjanmaan asukkaat. Pohjalaiset näet olivat Suomen
taalalaisia, jäykempää, itsenäisempää, sorrolle arempaa sukua
kuin muut heidän kansalaisensa. He eivät olleetkaan tähän saakka
tottuneet mihinkään sortoon. Heidän maakunnassaan ei ollut suuria
herraskartanoja, joiden alustalaisina he olisivat oppineet nöyryyteen
ja alamaisuuteen. "Aateli ja äyriäiset (kravut) eivät menesty
Pohjanmaalla", sanoo vanha sananlasku. Pohjanmaa oli melkein pelkkää
talonpoikaismaata, sillä kaupungeita ei ollut silloin vielä
ainoatakaan, ja papitkin olivat kaikki talonpoikaista sukua
ensimäisessä tai toisessa polvessa. Tämä varsinaisten herrojen puute
vaikutti sen, että koko Pohjan kansa vähän herrasteli ja piti itseänsä
suuremmassa arvossa. Yhtä vähän kuin herrojen vallasta olivat he ennen
aikaan tietäneet sotaväen sortamisistakaan. Suurempaa sotaa käytiin
aina vain eteläisemmillä seuduilla, ja partioretkiä heillä oli tapana
itse torjua päältään. Juhana kuninkaan aikana, kun näilläkin mailla
sota kiihtyi, oli ensikertaa viety sotaväkeä Pohjanmaalle. Mutta
pohjalaiset olivat heti pyrkineet jälleen irti näistä vieraistansa ja
olivatkin, niinkuin ennen jo kerrottiin, saaneet vapauden linnaleiristä
urhoutensa palkaksi. Tätä kallista oikeutta, josta välittämättä Fleming
oli pannut heidänkin elätettäväkseen huoveja, koettivat he nyt
alinomaisilla valituskäynneillä valvoa.

Vuosi 1595 oli tällä lailla kulunut umpeen, ja vuodesta 1596:kin oli jo
tullut syksy. Silloin saapui taasen Tukholmaan lähettiläsparvi
Pohjanmaalta, _Pentti Pouttu_ etunenässä. He sanoivat tulleensa nyt
viimeistä kertaa apua pyytämään. Jolleivät he sitä nytkään saisi, ei
heillä ollut muuta neuvoa enää edessä, kuin anoa turvaa Venäjän
tsaarilta ja antautua hänen alamaisikseen. Sattumalta oli samaan aikaan
myös useammista muistakin Suomen maakunnista, hamasta Savosta ja
Viipurista asti, valittajia Tukholmassa. Nämät kaikki yhdistyivät nyt
pohjalaisten kanssa yhteiseen valitukseen ja yllämainittuun uhkaukseen.
Mutta Kaarle herttuasta oli paraikaa vähemmän auttajaksi ja
suojelijaksi kuin milloinkaan. Hän oli juuri luopunut hallituksesta,
suuttuneena siitä, että kuninkaan puolelle kallistuvat valtaneuvokset
lakkaamatta hangoittelivat häntä vastaan. Kun siis pohjalaiset vielä
toisenkin kerran kävivät hänen luonaan kysyen, eikö hän edes jotakin
neuvoa voisi heille antaa, puhkesi Kaarle katkerassa tuskassaan näihin
sanoihin: "Toimittakaa itsellenne rauha itse. Ainahan teitä toki niin
monta lienee, että voitte torjua huovit päältänne, jollei muulla niin
aidanseipäillä ja nuijilla!"



7. Nuijasodan alku.


Ne ajattelemattomat sanat, jotka maltittomuuden hetkenä olivat Kaarle
herttuan suusta päässeet, lankesivat niinkuin kipinä kuivaan kuloon.
Pohjanmaan rahvas, joka siihenkin asti tuskin oli salannut vihaansa,
alkoi nyt näyttää sitä julkisesti, rohkeasti.

Marrask. 25:nä päivänä 1596 vuotivat jo ensimäiset veripisarat.
Mainittua päivää, Katrinan päivää, siihen aikaan oli vielä tapana
viettää kirkkopyhänä täydellä jumalanpalveluksella. Siitä syystä oli
_Isonkyrön_ kirkonmäelle kokoontunut suuri kansan paljous. Olipa myös
muutamia sotamiehiä saapuvilla, jotka pitäjässä asuivat. Siellä näin
seistessään vastakkain, silmä silmää vastaan, riitaveljekset eivät
malttaneet kauan olla hiljaa. Talonpojat rupesivat ensiksi laskemaan
haukkuma- ja pistosanoja suustansa. "Katsoppas noita konnia", virkkoi
eräs; "nehän ne meitä määrättömällä linnaleirillänsä syövät
typityhjiksi." -- "Eipä haittaisi", lisäsi Pentti Piri, yksi Ruotsissa
käyneistä, joka nyt oli täydessä humalassa ja siis rohkeimmillaan,
"eipä haittaisi, jos heiltä sisälmykset revittäisiin ulos!" --
Sanasodasta syntyi pian nyrkkisota, ja siinä kahakassa soturit jäivät
tappiolle, sillä heitä oli varsin vähän. Talonpoikien päämiehet tuosta
nyt läksivät _Yrjänä Kontsaan_ luokse, jonka talo oli likellä kirkkoa,
ja rupesivat juomaan olutta ensimäisen voittonsa kunniaksi. Mutta
kesken parasta riemua kosto yhtäkkiä jo saavutti mässääjät. Sotamiehet
olivat kokoonkutsuneet kaikki lähiseuduilla asuvat virkakumppaninsa,
sekä ratsu- että jalkamiehet, ja palasivat nyt huovin Pietari Gumsen ja
jalkaväen päällikön Lassi Niilonpojan johdolla takaisin. Mitäpä
vastarintaa humalaiset talonpojat olisivat voineet tehdä! Hetkessä he
olivat kukistetut ja sidotut, ja vietiin sitten Kyrön nimismiestaloon.
Siellä nyt soturit vuorostaan alkoivat voittojuhlaa juoda. Mutta
heidänkään riemunsa ei ollut kovin pitkällinen. Sydänyöllä, kun
sotamiehet makasivat aivan päissään, karkasi suuri talonpoikaisparvi
heidän päällensä ja vapautti vangit. Yksi jalkamies tappelussa menetti
henkensä.

Tätä tapausta olisi vielä voinut luulla yksityiseksi kahakaksi, jotka
Pohjanmaan puukkojunkkarien kesken aina ovat olleet tavallisia. Mutta
viikkoa myöhemmin leimahti kapina jo uudestaan paljoa suuremmalla,
kiivaammalla liekillä. Aiheen siihen antoi se, että muuan ratsumies
Suomesta[6] oli tullut viljaa, heiniä ynnä muuta linnaleiriveroa
kantamaan, ja samalla aikaa Lassi Niilonpoikakin vaati vuosimuonaa
Pohjanmaalla asuvalle jalkaväelle. Kaikki linnaleirin rasitukset
tulivat nyt täten talonpojille yhtä haavaa. Siitä hurjistuneina he
tarttuivat aseisiin. Lapualaiset nousivat ensiksi ja ryöstivät heidän
seurakunnassaan asuvan huovin talon paljaaksi; sitten he menivät
Kyröön, jossa samoja töitä jatkettiin. Kostonvimma kiihtyi kostaessa
yhä villimmäksi. Pietari Gumsen talossa ei ainoastaan ryöstetty
tavaroita, vaan tehtiin vielä kaikellaista vallattomuutta päälliseksi.
Ikkunalasit[7] särettiin ja kattohirret sahattiin poikki kolmesta
kohdin, niin että katto romahtaisi kotiin tulevan väen niskoille.
Lehmiltä päät leikattiin ja asetettiin ikkunoihin seisomaan, suut
irvillänsä. Ja vihatun lainlukijan eli tuomarin sijaisen Eerikki
Olavinpojan talo poltettiin tuhaksi. Tästä talosta talonpojat olivat
toivoneet saavansa paljon hopeita saaliiksi, sillä lain vaaka noina
surkeina aikoina ei punninnut oikeutta, jollei sitä vielä silaeltu.
Mutta suureksi harmikseen ryöstäjät eivät löytäneet pienintäkään
hopealusikkaa eikä pikaria; kaikki oli viety pois taikka kätketty.
Vasta kun talo oli poltettu ja lähtöä jo tehtiin, huomasi eräs mies
jotain kiiltävää valuvan ulos kiukaan raosta. Siihenpä kaikki nyt
kiireesti käsiksi! Keihäillä ja tuurilla tehtiin rako väljemmäksi, ja
silloinpa valahti siitä kaunis, kirkas hopealähde, joka ei
näyttänytkään ehtyvän. Lainlukijan vaimo oli näet muurannut hopeansa
kaikki kiukaan seinään, ja siinä ne olivat palon hehkusta sulaneet.
Saalis punnittiin siinä paikassa ja se painoi koko kuusi leiviskää! --
Saipa Eerikki Olavinpoika vielä onneansa kiittää, kun ainoastaan hopeat
häneltä siinä hukkaan menivät. Sillä surma oli tarjona kaikille
huoveille ja virkamiehille, jotka joutuivat vimmastuneen rahvaan
käsiin. Muutamat upotettiin jokeen jään alle; toiset sidottiin puihin,
ja sitten talonpojat ammuskelivat heitä jousillansa, niinkuin
pilkkataulua, kunnes kurja henki viimein lähti. Vaimoille ja lapsille
ei sentään tehty mitään pahaa, olkoon se talonpoikien kunniaksi
sanottu. Päinvastoin he pelastivat yllämainitun lainlukijan vaimon,
joka pelosta mielettömänä ei osannut itse paeta ulos palavasta
talostaan.

Menestys kiihdytti nyt pohjalaisten toivoa ja rohkeutta yli kaiken
määrän. He eivät enää tyytyneet siihen, että olivat "itselleen itse
rauhan toimittaneet", vaan päättivät lähteä Suomenkin puolelle siellä
olevia säätyveljiänsä vapauttamaan. Matkalla piti nostettaman joka
pitäjän miehet lisäksi, ja niin oli viimein koko Suomen talonpoikainen
kansa yhtenä vastaanseisomattomana tulvana vyöryvä Turkuun ja kukistava
Flemingin huovineen, päivineen.

_Kyrön, Ilmajoen ja Lapuan_ miehet oikeastaan tämän rohkean päätöksen
tekivät. He lähettivät kyllä sanaa hankkeestansa pohjoisillekin
suomalaisille pitäjille, kehottaen heitä tulemaan kanssansa. Mutta he
eivät kuitenkaan malttaneet odottaa näiden vastausta. Ruotsalaisista
rantanaapureistansa he jo tiesivät, että ne eivät yhtyisi heidän
tuumiinsa; siksi oli viha molempien eri kansallisuuksien välillä liian
suuri. Sitä tarkemmin suupohjalaiset keräsivät kokoon kaikki omat
miehensä. Ei kotiin saaneet jäädä muut kuin raajarikot ja ikäloput,
eivätkä nekään muuten kuin erinäisen lupakirjan nojalla. Pyssyjä tällä
tavoin kokoonsaadussa armeijassa tuskin mahtoi olla monta. Sitä vastoin
oli sangen paljon ja taitavia jousimiehiä. Monella taisi myös olla
keihäs tai miekka käsikahakkaa varten. Mutta kaikille ei näitä parempia
aseita suinkaan voinut riittää. Suuret joukot siis, niinkuin vanha
runokin todistaa, ottivat

    "-- nuijat nurkasta,
    pimeästä pitkät varret,
    joilla huoveja hosuvat,
    ryyttäreitä rynkyttävät."

Aivan halveksittavia aseita nämät nuijat muuten eivät olleetkaan
käsikahakassa. Ne olivat näet paksulla, raskaalla ponnella varustettuja
karttuja, ja ponsi oli tavallisesti vielä täynnä rautanauloja, kärjet
ulospäin. Niillä saattoi siis kyllä paiskata, niin että

    "veri parskui paidan päälle,
    suolet sinkoili sisältä
    huoveista hosutetuista."

Näiden nuijien mukaan, jotka olivat suuren joukon aseina, sanottiinkin
luultavasti tätä talonpoikaista nostoväkeä _nuijamiehiksi_, ja on koko
heidän kapinansa saanut nimen _nuijasota_.



8. Ilkkaisen sota.


Eteläänpäin mennessänsä pohjalaiset jakaantuivat kolmeen joukkoon.
Läntinen parvi, Martti Tommolan johdolla, kulki pitkin merenrantaa
Poriin päin. Pouttukin oli tämän joukon seurassa, vaikka, kummallisesti
kyllä, ei päämiehenä, jonka vuoksi hänen kerrotaankin olleen kovin
nyreissään. Itäinen parvi, joka oli sangen vähäinen, läksi Martti
Vilpunpojan päällikkyydessä Rautalammin ja Savon miehiä nostattamaan.
Päävoima marssi keskitietä yliseen Satakuntaan. Sen lukumäärä oli noin
7-800 miestä ja ylimäisenä päällikkönä oli _Jaakko Ilkka eli Ilkkainen_
Ilmajoelta. Tämäkin mies oli kerran käynyt valitusretkellä Ruotsissa ja
sen johdosta saanut istua Turun linnassa vankeudessa. Mutta hän oli
silloin vapauttanut itsensä sukkelalla keinolla, oli nimittäin punonut
köyden vaatteistansa, ja sen avulla pujottautunut muureja myöten alas.
Epäilemättä oli tämä hänen neuvokkuutensa ja rohkeutensa ollutkin syynä
siihen, että hänelle nyt oli uskottu vaarallinen, mutta kunniakas
ylipäällikön virka. Hänen allansa oli sitten tietysti muitakin
johtajia, niiden joukossa myös _Yrjänä Kontsas_, jonka tuvassa
ensimäistä voitonriemua oli pidetty.

Joulukuun keskipaikoilla läksi Ilkka joukkoinensa liikkeelle ja kulki
tavallista talvitietä eteläänpäin Jalasjärven sekä Parkanon kautta.
Pitkin matkaa eneni nuijamiesten luku enenemistänsä; sillä joka
pitäjästä, jonka kautta he kulkivat, seurasi heitä aina enin osa
aseihin kykenevää väkeä. Tällä lailla heidän lukumääränsä viimeiseltä
oli paisunut useammiksi tuhansiksi. Kaikki aateliskartanot ja huovien
talot, jotka matkalla eteen sattuivat, ryöstettiin tyhjiksi ja
poltettiin. Yksinään Liuksialan kartano, jossa Eerikki kuninkaan leski,
Kaarina Maununtytär asui, jätettiin aivan vahingoittamatta. Lieneekö
siihen ollut syynä se, että Kaarina itsekin oli rahvaan lapsi, vai
ilmenikö tässäkin sama ritarillisuus heikompaa sukupuolta kohtaan,
jonka jo ennenkin olemme nähneet, näihin kysymyksiin ei sen ajan tiedot
anna mitään vastausta. Muuten ei ollut kuri tässä talonpoikaisjoukossa
kovin kiitettävä. Jokainen riisti ja raasti itsellensä, mitä vain
tahtoi, ja aateliskartanoista saaduilla varoilla sitten mässättiin,
mellastettiin hurjalla tavalla. Päälliköt olivat luultavasti siinä
suhteessa samanlaiset kuin heidän väkensäkin, tai ainakaan he eivät
huolineet, kenties eivät voineetkaan, pitää miehiänsä kurissa. Näin
kuvaa vanha runokin nuijamiesten elämää tällä retkellä:

    "Ilkka, ilkeä isäntä,
    pää kero, sininen lakki,
    ei konna tapella tainnut,
    eikä sammakko sotia,
    että joi joka kylässä,
    joka knaapin kartanossa."

Yhdessä suhteessa tämä runo kuitenkin on väärin panetellut nuijamiehiä.
Tapella he kyllä urhoollisesti osasivat. Heidän ensimäinen kahakkansa
huovien kanssa tuotti heille voiton. Knuutti Kurki ja Iivari Tavast
parin sadan ratsumiehen kanssa tulivat Tapaninpäivänä heitä vastaan
_Nokian kartanon_ luona, ja koettivat sulkea heiltä tietä. Mutta
talonpoikien ylivoimaa ei sotamiesten vähäinen joukko jaksanut kauan
vastustaa. Pienen taistelun perästä huovit pakenivat, minkä kaviot
kerkesivät, Turun tietä myöten. Talonpojat puolestaan asettausivat
leiriin Nokian ympärille ja joivat sitten kartanon hyvää olutta
tynnyrittäin ensimäisen voittonsa kunniaksi.

Muutamia päiviä myöhemmin he samaten hyvällä onnella kestivät
toisenkin, vielä monta vertaa ankaramman taistelun. Pakenevat huovit
olivat näet jo Karkussa tavanneet _Klaus Flemingin_, joka melkoisen
sotavoiman kanssa riensi kapinoitsijoita vastaan. Hänellä oli neljä
lippukuntaa jalkaväkeä ja kaksi lippukuntaa huoveja; olipa myös
useampia jokseenkin suuria tykkejä mukana. Pakenijat mukaan luettuina,
jotka nyt hänen turvissansa palasivat, nousi hänen voimansa varmaan
noin 3,000 mieheen. Vuoden viimeisenä päivänä tulivat nämät verekset
viholliset nuijamiesten silmien eteen. He asettivat leirinsä Pirkkalan
kirkon ympärille, jonka vain kapea salmi eroittaa Nokiasta; eikä
aikaakaan, niin oli jo tappelu täydessä tuoksinassa. Mutta turhaan
ryntäilivät Flemingin huovit ja jalkamiehet kerta kertansa perästä
talonpoikien vahvaa asemaa vastaan; turhaan myös hänen tykkinsä
paukuttelivat, viskaellen surmapallojansa. Talonpojat pitivät paikkansa
järkähtämättä, ja ilta pimeni ilman että sotaväki vielä oli
kyynäränkään vertaa maata valloittanut.

Tämän päivän taistelussa ei ollut siis onni ratkaisevasti kallistunut
puolelle eikä toiselle; mutta sittenkin saattoivat talonpojat lukea sen
paljoa tärkeämmäksi voitoksi, kuin mitä äskeinen Kurjen ja Tavastin
karkoitus oli ollut. Heillä oli ollut voimaa itseä Flemingiä ja hänen
suurilukuista, hyvin varustettua ja harjoitettua sotajoukkoaan
vastustaa. Vielä muutamia päiviä piti kestää samalla tavalla, sitten
saapuisi jo hämäläisten nostoväki kaakkoisesta. Silloin oli Fleming
joutuva ahdinkoon kahden vihollisarmeijan välille, ja voitosta ei
voinut olla epäilystäkään. Mutta kaikki nämät edut, kaikki nämät toivot
talonpojat nyt melkein käsittämättömässä mielenvillityksessään
päästivät käsistään ja tahrasivat kunniansa iäti kulumattomalla
häpeällä. Nuijajoukolta puuttui kuria ja päällikköjen kunnioitusta,
joita vailla ei mikään yhteinen yritys voi menestyä; tämä puute saattoi
heidät juuri parhaan menestyksen hetkellä häviöön.

Asia näet kävi tällä lailla. Fleming, joka ei voinut olla huomaamatta
vaarallista asemaansa, lähetti yöllä Knuutti Kurjen ja Pohjanmaan
voudin Aaprahami Melkiorinpojan nuijamiesten puheille. Hän tarjosi
heille täyden vapauden linnaleiristä, kunnes kuninkaallinen majesteetti
olisi asiasta itse päättänyt. Sitä vastoin hän vaati, että talonpoikien
piti hiljaisuudessa palata kotiin ja antaa kapinan alkajat sekä
johtajat, erittäinkin Jaakko Ilkka, hänen käsiinsä. Jumala tiesi millä
makeilla, viekkailla sanoilla lähettiläät osasivat talonpoikia
viekoitella, mutta saivatpa he kuin saivatkin nuijamiehet suostumaan
näihin ehtoihin. Epävakavan lupauksen hinnalla talonpojat möivät
innokkaimpien, urhoollisimpien veljiensä veren!

Rangaistus tästä kurjasta, epäkunniallisesta teosta ei kuitenkaan
viipynyt kauaa. Ilkka, joka -- senaikuisen kertomuksen sanoja
käyttääksemme -- "huomasi nahkaansa kaupittavan", otti salaa ryöstetyn
hevosen ja pötki yön pimeyden suojassa pakoon. Täten eivät nuijamiehet
voineetkaan täyttää sovinnon pääehtoa. He pelkäsivät nyt, että
voitaisiin luulla Ilkan paenneen heidän tiedollansa, luvallansa, ja
että Klaus herra nyt oli rankaiseva heitä kaikkia. Vastarinnasta ei
kauemmin voinut olla puhettakaan; petollisuus päälliköitä kohtaan oli
hävittänyt kaiken järjestyksen, rikkonut kaiken keskinäisen
luottamuksen. Koko talonpoikaisarmeija alkoi siis nyt hajota. Suurin
laumoin pakenivat nuijamiehet vielä samana yönä leiristänsä, kukin vain
koettaen pelastaa oman päänsä.

Lähtiessään muutamat pakenijoista, Jumala ties mistä syystä, sytyttivät
erään ladon tuleen. Sen palo herätti Flemingin etuvartijoiden huomiota,
jotka pian saivatkin asian laidasta selvän. Tykin pamahdus herätti
kohta koko leirin, eikä aikaakaan, niin jo ajaa karauttivat huovit
villiä vauhtiansa talonpoikien jäljessä. Parin peninkulman päästä he jo
ennättivät jälkijoukon kintereelle. Tästäpä nyt vasta nuijamiehille
oikein hätä ja kiire tuli! He alkoivat viskata pois reistänsä ne
saaliit, jotka he retkellään olivat aateliskartanoista ryöstäneet.
Viljat siroitettiin säkeistä pitkin tietä, höyhenet karistettiin
tyynyistä ja polstareista tuulen viedä, hopeiset astiat lennätettiin
hangen loukeroihin. Näin keventyneinä enin osa talonpojista pääsi
pakoon, poiketen metsiin, jonne huovit raskaissa varustimissaan eivät
voineet seurata syvän lumen vuoksi. Mutta paljon talonpoikia sentään
sinä surkeana yönä tapettiin tai otettiin vangiksi. Takaa-ajajat eivät
seisahtuneet ennenkuin puolitiessä sitä kahdentoista peninkulman
levyistä kangasta, joka eroittaa Satakunnan Pohjanmaasta.

Itse Pohjanmaalle ei Fleming herra kuitenkaan tällä erää vielä mennyt.
Hän tahtoi ensin kukistaa ja rangaista kapinan eteläisissä maakunnissa.
Hän lähetti vaan _Aaprahami Melkiorinpojan_ ottamaan pohjalaisten
päämiehet kiinni. Tämä toimi kävikin aivan helposti, vaikka voudilla
vain oli pieni huoviparvi muassansa. Pohjan miehet olivat äskeisestä
teloituksesta vielä niin pelästyksissään ja masennuksissaan, ettei
kukaan tohtinut panna vastaan. Ja kehuipa Aaprahami Melkiorinpoika
saaneensa vielä apuakin monelta talonpojalta. Ilkka mestattiin nyt
Ilmajoen kylässä, ja hänen kanssansa myös viisi hänen kumppaneistaan,
joista Pentti Piri ja Yrjänä Kontsas jo ovat meille ennestään tutut.
Kaikkien näiden miesten kuolema oli kauhea, sillä ensiksi heiltä sen
ajan tavan mukaan muserrettiin sääret ja käsivarret rikki, sitten vasta
kaula pantiin poikki. Viimeiseksi ripustettiin raajat pitkien riukujen
nenään, että olisivat siinä aina kansan silmien edessä varoituksena ja
peloituksena. Pentti Pouttu ei ollut näiden mestattujen joukossa; mutta
hänen kohtalonsa oli vieläkin surkeampi. Hän oli luultavasti jo
läntisen joukon retkellä joutunut vangiksi ja kuoli sitten Turun
linnassa; vankeuskomeron siivottomuudessa kihisevät syöpäläiset söivät
hänet siellä elävältä.



9. Savon kapina.


Ennen vielä kuin edellisessä luvussa kerrotut seikat tapahtuivat, oli
jo läntinen nuijajoukko tullut hajoitetuksi. _Akseli Kurki_ huovinensa
sen kukisti, luultavasti _Ulvilan_ tienoilla kohta joulun jälkeen.
Keskipaikoilla tammikuuta teloitti _Iivari Tavast_ niinikään
hämäläisten päälauman _Nyystölässä_, likellä _Padasjoen_ kirkkoa, jossa
tilaisuudessa 400 talonpoikaa kuuluu surmatun. Eikä aikaakaan, niin
saatiin jo Savossakin kapinan liekki sammuksiin.

Savonlinnan lääniä hallitsi tähän aikaan lempeä, oikeamielinen _Götrik
Fincke_, joka aina voimiansa myöten oli koettanut helpoittaa
talonpoikien rasituksia, ja jota rahvas suuresti kunnioitti ja rakasti.
Tästä syystä ei Götrik herra millään muotoa uskonut kapinan voivan
levitä hänen alueellensa; päinvastoin aikoi hän nostattaa kaikki Savon
miehensä suksineen, jousineen ja tuoda ne sotaväelle avuksi "noita
nuijavarkaita" vastaan. Näin kehui hän vielä, kun hän riensi takaisin
virkapaikallensa Hämeestä, missä hän oli ollut joulua viettämässä.

Mutta eipä hän ollut vielä monta päivää Savonlinnassa ollut, kun
tulikin jo tieto, että suuri parvi Rautalammin miehiä oli saapunut
Suur-Savoon eli Mikkeliin, ja että kaikki sen puolinen rahvas oli
heidän avukseen noussut. Eikä aikaakaan, niin saapui toinenkin sanoma
pohjoisesta, että Pieksämäen ja Joroisten miehet myöskin olivat
tulossa, parin pohjalaisen johdon alla. "Perkele varmaan on riivannut
koko kansan", kirjoitti luottamuksessaan pettynyt Fincke Flemingille,
"muuten eivät Savon miehet suinkaan olisi tämmöisiin vehkeisiin
ruvenneet." Pianpa tuotiin linnaan merkillinen, ruotsiksi kirjoitettu
kirje; jossa "hurskasta herraa" Götrik Finckeä "Herttuallisen Armon
nimessä" kehoitettiin osalliseksi tähän sotaan Klaus Flemingiä ja hänen
sortavaa sotaväkeänsä vastaan. Kirjeen lopussa seisoivat nimien sijasta
sanat: "Se on yhteisen kansan tahto." Savon rahvas nähtävästi
samoinkuin heidän maaherransakin oli liiaksi luottanut siihen hyvään
ystävyyteen, joka aina oli vallinnut heidän välillään. Mutta heidänkin
toivonsa petti yhtä paljon kuin Fincken luottamus. Sillä Götrik herra
piti tätä julkista kehoitusta kapinaan suurena häväistyksenä itseään
kohtaan. Hän tahtoi olla "kansan ystävä", vaan ei sentään
"kapinoitsijain kumppani".

Pahassa pulassa olisi nyt Fincke ollut, sillä Savonlinna oli Käkisalmen
valloituksen jälkeen joutunut rappiolle, ja varsin vähän hänellä oli
sotaväkeä. Talonpojista ainoastaan linnaa likeisimmät, Säämingin ja
Haapalan miehet, tottelivat hänen nostokäskyänsä. Mutta nuijamiesten
hankkeet Savossa hänen onneksensa olivat kovin hajallisia ja yhteistä
johtoa vailla. Täten onnistui Fincken jo heti omin voimin hajoittaa
muutamia pienempiä joukkoja. Mutta kapinan tukahuttaminen tuli vasta
silloin mahdolliseksi, kun Viipurista ja Käkisalmesta oli kerinnyt
lisäväkeä. Ilmaiseksi eivät sentään talonpojat nytkään antaneet
kukistaa itseänsä. Niinpä kerran sotaväki, 120 miestä luvultansa,
turhaan yritti valloittaa Leskisen taloa Koikkalan neljäskunnassa,
johon eräs nuijajoukko oli turvannut. Näillä rajaseuduilla näet olivat
talot, niinkuin nytkin vielä joskus, rakennetut aivan umpeen vahvoilla
hirsiaitauksilla. Pihaan ei päässyt muuten kuin kapean, helposti
teljetyn portin läpi, ja pienet lautaikkunat olivat valmiita
ampumareikiä. Monen miehen kaaduttua täytyi sotamiesten peräytyä tyhjin
toimin. Itse päällikkökin oli saanut nuolenhaavan otsaansa. Pahemmin
sitä vastoin kävi nuijamiehille toisella kerralla samallaisessa
tilaisuudessa Remojärvellä. Sotamiehet tällä kertaa eivät
yrittäneetkään käydä rynnäkölle, vaan sytyttivät talon nurkat palamaan.
Sillä tavoin saivat talossa olevat nuijamiehet, 60 luvultaan, surmansa,
osaksi tulen kautta, osaksi sotamiesten aseista, kun he hädissään
pyrkivät ulos. Ainoastaan kolme otettiin vangiksi, joista yksi sitten
hirtettiin Mikkelin kirkon viereen. Sotamiehistä kaatui ainoastaan
kolme, vaikka useampia haavoitettiin; yhtä näistä oli veitsellä ammuttu
käsivarteen.

Viimeinen ratkaiseva kahakka tapahtui tammikuun 23:na päivänä 1597
Suur-Savon pappilassa. Tänne oli eräs nuijamiesparvi asettunut ja piti
lujasti puoltansa Pietari Juustenin, piispan pojan, johtamia sotamiehiä
vastaan, vaikka niitä olikin enemmän. Mutta kun ruvettiin tässäkin,
samoin kuin Remojärvellä, keräämään risuja talon seiniä vasten ja
aiottiin sytyttää ne tuleen, niin jopa masentui siitä talonpoikien
miehuullisuus. He antautuivat ilman enempää taistelua sillä ehdolla,
että heidän henkensä säästettäisiin. Mutta tämä armon lupaus oli
sotaväen puolelta vain pelkkää kavallusta. Sillä tuskin talonpojat
olivat tulleet talosta ulos ja riisuneet aseensa, niin sotamiehet
karkasivat onnettomien päälle ja surmasivat heidät siihen paikkaan.
Ainoastaan päämies, _Tapani Hänninen_, säästettiin Fincken
tutkittavaksi.

Tällä teloituksella oli Etelä-Savon kapina lopullisesti kukistettu, ja
sen kuultuansa Pohjois-Savon nuijajoukot hajosivat aivan itsestään.
Kaikkiansa oli noin 500 Savon talonpoikaa saanut näissä meteleissä
surmansa, ja koko maakunta oli julmasti hävitetty. Sillä sotamiehet
ryöstivät armottomasti joka paikassa, ja vieläkin julmemmin olivat ne
talonpojat menetelleet, jotka pysyivät uskollisina. Tämä kauhea hävitys
ei olisi kapinan loputtuakaan vielä tauonnut, ellei vallanpitäjien oma
etukin olisi pakoittanut armoon. Sillä mistä veroja sitten olisi saatu,
jos talonpojat olisivat hävinneet aivan sukupuuttoon. Täten onnistui
Fincken, joka jo taistelun aikana, joskin turhaan, oli kehoittanut
väkeä säästämään, saada leppyisät tuumansa toteutetuiksi. Kapinan
päämiehet hän tosin otatti kiinni ja mestautti armotta. Mutta muulle
joukolle hän jakoi suojeluskirjoja. Pärmien sijasta, joita ei niin
monelle voinut riittää, saivat useimmat _rauha-arpoja_, nimittäin
pulikoita, joihin oli kolme C:tä ja niiden alapuolelle kruunu poltettu.
Sotaväellensä hän niinikään helmik. 10 p:nä rummun lyönnillä julistutti
ankaran käskyn, että heidän piti henkensä uhalla jo lakata kaikista
sortamisista.



10. Pohjoispohjalaisten kapina.


Pohjanmaan pohjoiset pitäjät eivät olleet totelleet suupohjalaisten
kehoitusta, kun nämät Suomeen samotessaan käskivät heitä mukaansa.
Heitä oli aiotun retken kaukaisuus peloittanut. Linnaleiri ei myöskään
ollut koskaan ollut ylen rasittava näillä syrjäisillä seuduilla, mihin
huovien oli liian pitkä matka tulla. Mutta sääli ja pelko alkoi nyt
saattaa pohjoispohjalaistenkin mielet levottomiksi, koska he muutamilta
säikähtyneiltä pakolaisilta saivat kuulla, mikä kauhea kohtalo oli
tullut heidän maakuntalaistensa ja nuijapäällikköjen osaksi.

Juuri tähän aikaan saapui heidän luokseen Ruotsista _Israel
Laurinpoika_, jonka herttua oli määrännyt ja lähettänyt Pohjanmaan
voudiksi. Täten oli siis nyt Pohjanmaalla kaksi voutia, sillä
Suu-Pohjassa hallitsi Flemingin asettama Aaprahami Melkiorinpoika.
Tietysti ei kaksi tämmöistä mahtavaa herraa voinut mahtua rinnakkain
yhteen maakuntaan, yhtä vähän kuin kaksi aurinkoa saattaa samalla
taivaalla kiertää. Israel Laurinpoika alkoi heti ensi toimikseen
yllyttää rahvasta sotaisiin hankkeisiin. Hänen käskystänsä kokoontuivat
pohjoisten pitäjien talonpojat yhteisiin maakäräjiin _Pietarsaareen_.
Siellä päätettiin, että yksi mies lähetettäisiin joka talosta,
varustettuna kuuden kuukauden eväillä. Tämän nostoväen piti mennä
vartioimaan Pohjanmaan eteläistä rajaa ja estää huoveja pahoja
tekojansa tekemästä, varsinkin viemästä ja surmaamasta Pohjan miehiä,
niinkuin oli nuijapäälliköille tapahtunut.

Näistä hankkeista sanoman saatuansa Aaprahami Melkiorinpoika lähetti
pohjoisille pitäjille kirjeen. Hän varoitti heitä ystävällisin sanoin
ja huomautti, mikä turmio oli tullut suupohjalaisten osaksi. Mutta
tämän kirjeen viejät eivät päässeet edemmäksi kuin Kokkolan
kirkonkylään. _Sven Olavinpoika_, voudin kirjuri, ja mahtava talonpoika
Limingasta nimeltä _Hannu Krankka_, majailivat täällä melkoisen
vartijajoukon kanssa. He ottivat kirjeen ja lukivat sen kokoontuneille
talonpojille, selittäen sen suomeksi aivan väärällä tavalla. Aaprahami
Melkiorinpoika, sanoivat he, uhkasi muka tulla kuudensadan huovin
kanssa ja panna ne Perä-Pohjaan linnaleiriin. "Tahdotteko te, hyvät
maamiehet", kysyivät kavaltajat lopuksi, "tyytyä siihen, niin tässä se
nyt on. Vaan jollette tyydy, niin ilmoittakaa mielenne." Tietysti
vastasivat talonpojat kieltämällä, kaikki yhteen ääneen huutaen:
"Ennenkuin siihen suostumme, tahdomme heitä vastaan uskaltaa henkemme!"
Vimmastuksissansa he sitten tarttuivat lähettiläsparkoja niskasta
kiinni ja upottivat heidät elävinä avantoon.

Tämän hirmutyön jälkeen talonpojat valmistausivat vastaanottamaan itse
voutia. He kävivät väijyksiin _Tarharannan_ luhdalle, tienviereiseen
viidakkoon. Kun Aaprahami Melkiorinpoika mitään aavistamatta joutui
sinne, niin karkasivat nuijamiehet hänen kimppuunsa, kymmenen ja
parikin kymmentä joka rekeä vastaan. Tämä rynnäkkö oli niin arvaamaton
ja äkillinen, ettei saattoväkenä oleva pieni sotajoukko kerinnyt
tarttuakaan aseisiinsa. Sittenkin pelasti naurettava sattumus voudin
vielä vähäksi aikaa. Hannu Krankka, ottaessaan Aaprahami Melkiorinpojan
kiinni, ryösti häneltä korean sudennahkaisen turkin ja puki tämän hyvän
saaliin heti päälleen. Mutta muut nuijamiehet eivät olleet tätä
vaihdosta huomanneet eivätkä iltahämärässä tunteneet omaa miestään. He
alkoivat siis nyt löylyttää Krankkaa voimiansa myöten, niin että -- sen
aikuisen kertomuksen sanoilla puhuen -- hänen kylkiänsä ei suinkaan
syyhynnyt. Krankan onneksi tuli erehdys kuitenkin ilmi, ennenkuin hän
oli peräti kuoliaaksi lyöty. Mutta kun sitten ruvettiin oikeata voutia
etsimään, niin sitä ei löydettykään mistään; hän oli housusillaan,
liivisillään pötkinyt tiehensä. Kovin kauas ei Aaprahami Melkiorinpoika
sentään päässyt pakoon. Kahden peninkulman päästä, Hästön talosta
Kruunupyyn pitäjästä, saavutti hänet jo seuraavana päivänä eräs
Kokkolan mies ja toi takaisin. Hän lähetettiin Tukholmaan, jossa hän
sitten tuomittiin ja mestattiin. Hänen seuralaisensa, joita oli
neljättäkymmentä, olivat melkein kaikki kaatuneet kahakassa ja jääneet,
ilkialastomiksi ryöstettyinä, tappelutantereelle makaamaan. Yöllä
sitten kymmenkunta heistä, jotka olivat vain haavoittuneet, konttasi
Kokkolan lukkaritupaan piiloon. Sieltä heidät kuitenkin aamulla
äkättiin, ja talonpojat aikoivat ensin upottaa heidät jään alle; mutta
kirkkoherra Suursill sai varoituksillaan julmuuden estetyksi.

Seuraavina päivinä levisivät nyt nuijamiehet eteläisiinkin pitäjiin,
nostattaen joka paikassa rahvaan ja tappaen harvat vastaansattuvat
viholliset. Niinpä esim. olivat he Lapväärtin kylässä Närpiön pitäjässä
saaneet muutamia huoveja kiinni. Ne vietiin nuijamiesten tavan mukaan
kohta joelle ja alettiin pistää avantoon. Mutta vesi joessa oli kovin
matala, niin ettei saatukaan onnettomien päitä umpiveteen. Silloin
talonpoikaispedot ottivat seipäitä ja sysäsivät niillä uhrinsa
syrjittäin jään alle. Tulivatpa kylän akatkin vielä avuksi, kolhien
huoveja päähän korvoillaan ja sangoillansa. Kunnollisemman työn sitä
vastoin tekivät talonpojat Ilmajoella. He ottivat näet siellä
teilattujen nuijapäällikköjen jäsenet alas ja saattoivat ne
kunnialliseen hautaan Ilmajoen kirkkotarhaan.



11. Santavuoren tappelu.


Innokkaasti Israel Laurinpoika sillä välin kartutti ja järjesti
sotavoimaansa. Hän oli käskenyt miehen joka talosta tulemaan, uhaten
vastahakoisille ryöstöä ja surmaa. Sillä keinoin oli hän saanut
rannikkoruotsalaisetkin joukkonsa lisäksi, vaikka he eivät mielellään
ruvenneet yksiin tuumiin vihattujen suomalaisten kanssa. Oli hänellä
myös koko joukko varsinaisia sotamiehiä, jalkamiehiä Pohjanmaan
molemmista lippukunnista. Olipa viimein vielä muutamia tykkejäkin,
jotka hän oli tuottanut Oulusta, missä silloin oli pieni linna. Joka
pitäjän väen hän oli eroittanut eri komppaniaksi ja pannut niille
heidän omia tuttuja miehiänsä päälliköiksi. Toiset korkeammat päälliköt
sitten johtivat useampien pitäjien miehiä. Niin esim. _Hannu Krankalla_
oli Kemin, Iin ja Limingan joukot komennossansa; ylipäälliköitä oli
myös _Palon Perttu_, joka jo Ilkan retkellä kuuluu olleen etevimpiä
miehiä.

Pääleirinsä nuijamiehillä oli likellä Ison-Kyrön kirkkoa, josta he
saattoivat kääntyä puolelle tai toiselle, sitä myöten kuin kuulisivat
vihollisen tulevan merenrantaa myöten tai Yli-Satakunnasta päin
Hämeenkankaan poikki. Pienempi leirikunta majaili etuvartijana
Ilmajoella, ja molempien pitäjien väliselle metsäkankaalle oli tien
poikki kaadettu suuri murros pitkistä hongista. Näin varustettuina
nuijamiehet, joita lienee ollut 3,000 miehen paikoille, saattoivat
uskaliain mielin odottaa ottelua.

Talonpoikien kovaksi onneksi ei kuitenkaan heidän ylimäinen johtajansa
Israel Laurinpoika näytä olleen mikään uljas sotasankari. Hän olikin
alkuaan oikeastaan ollut kauppiaana Hernösandissa, vaan hävittyään
saanut herttualta nykyisen tärkeän virkansa. Kohta näet, kun nyt sanoma
saatiin Flemingin lähenemisestä 1,500 miehen kanssa, Israel riensi
pohjoiseen päin. Hän tosin sanoi menevänsä kaikkia vielä poissaolevia
lisäjoukkoja kiirehdyttämään; mutta hänen käytöksensä jälkeenpäin antaa
syytä siihen luuloon, ettei hän tahtonut saattaa kalliita luitansa
miekkojen alle. Sillä kohta, kun tieto hänen armeijansa häviöstä oli
hänelle saapunut, pakeni Israel Laurinpoika aina Tornioon asti, vieläpä
oli peloissaan sielläkin, vaikka oli jo kuudettakymmentä peninkulmaa
hänen ja Flemingin välillä.

Jäätyään yksin ilman johtajaa ja neuvonantajaa talonpojat nyt tekivät
sangen varomattoman, vaikka kyllä urhoollisen päätöksen. Heidän olisi
pitänyt vahvassa asemassaan, murroksien takana odottaa vihollisen
päällekarkausta; silloin olisi Flemingin ollut vaikea päästä voitolle.
Sillä hänellä oli ainoastaan ratsuväkeä parvessansa, josta metsäisellä,
louhikkoisella seudulla ei olisi ollut paljon apua. Suuren kiiruunsa
tähden hän ei ollut tuonut kanssansa yhtään ainoaa jalkamiestä. Vaan
nyt nuijamiehille sattui se hurja tuuma päähän, että olisi parempi itse
käydä rynnäköllä Flemingin leiriä vastaan. He aikoivat näet yöllä
pimeässä äkkiarvaamatta karata parhaassa unessa olevien huovien päälle.
Tämä tuuma ei olisi itsessään vielä ollut menestyksen mahdollisuutta
vailla; mutta sille retkelle lähtiessänsä talonpojat eivät edes
pitäneet lukua kuljettavan matkan pituudesta. Kun he, kuljettuansa
puolen kuudetta peninkulmaa, vihdoin saapuivat sotaväen leirille, joka
sijaitsi hiukan pohjoispuolella nykyistä Kurikan kirkkoa, niin päivä
oli jo valjennut, tuo iäti muistettava 24:s päivä helmikuuta 1597.
Huovit olivat siis kaikki jo valveilla, varusteilla.

Fleming nyt kaikkein ensiksi koetti taas samaa keinoa, joka Nokiassa
oli niin hyvin onnistunut. Hän tarjosi talonpojille sovintoa, jos he
hiljaisuudessa eroisivat ja antaisivat päällikkönsä rangaistaviksi.
Mutta tällä kertaa eivät nuijamiehet olleet yhtä petollisia johtajiansa
kohtaan. He pauhasivat kovasti, vastaten röyhkeästi "Me emme huoli
sovintoa, vaan tahdomme taistella Kaarle herttuan puolesta, niinkauan
kuin veri meissä on lämpimänä!" Ja kun Fleming sitten vielä toisen
kerran uudisti varoituksensa, vastasivat nuijamiehet siihen tykkien
laukauksella, niin että viisi huovia kaatui maahan.

Täten alkoi nyt hirveä tappelu. Talonpojat olivat varomattomuudessaan
tulleet suurelle lakeudelle, jossa ratsumiehet saattoivat esteettömästi
liikkua ja jossa Flemingillä oli täysi tilaisuus käyttää sotataitonsa
kaikkia temppuja. Saattoipa petturuus nuijamiesten vaarallisen tilan
vieläkin vaarallisemmaksi. Ruotsalaiset talonpojat näet olivat jo
alusta alkaen olleet salaisessa kirjeenvaihdossa ja liitossa Flemingin
kanssa, ja nyt he julkisesti luopuivat säätyveljistään ja juoksivat
sotaväen puolelle. Nuijajoukon ainoa pelastuskeino olisi nyt ollut
päästä lakeudelta edullisempaan paikkaan. Semmoinen olikin heillä
tiedossaan Kurikan ja Ilmajoen rajalla, jossa heidän etuvartijansa
olivat _Santavuorelle_ koonneet kivistä pieniä rintavarustuksia. Sinne
alkoivat nyt talonpojat peräytyä; mutta oli jo liian myöhäistä.
Silläaikaa kuin he, hitaasti edistyen takaa-ajavien huovien tähden,
kulkivat joen toista vartta, kiirehti Fleming toisen huoviparven kanssa
toista rantaa myöten edelle ja sulki heiltä tien. Juuri Santavuoren
juurella taisteltiin viimeinen, ratkaiseva tappelu, joka teloitti tai
hajoitti koko talonpoikaisarmeijan. Toista tuhatta nuijamiestä makasi
kaatuneena tantereella; viisisataa joutui elävältä voittajien käsiin.
Nytkin vielä, melkein kolmen vuosisadan viertyä, nostelee kyntäjä
toisinansa koko tältä avaralta tappelukentältä kalloja ynnä muita luita
ja aseiden palasia. Ja kansan muistiin on tämä hirveä teloitus
piirtäytynyt iäti kulumattomilla kirjaimilla.

Voittonsa jälkeen huovit, niinkuin arvata sopi, harjoittivat
yltympärillä väkivaltaa ja ryöstöä. Pappejakaan he eivät säästäneet;
sillä ne olivat joka paikassa olleet kapinoitsijain puolella tai eivät
ainakaan olleet heitä estäneet. Ilmajoen kirkkoherra Mattias Stuut
kolhittiin kuoliaaksi oman kirkkonsa avaimella; Kyrön kirkkoherralta
Simo Nurkalta ryöstettiin koko pappila typötyhjäksi, niin että hänen
sitten täytyi kauan aikaa elää kerjuulla. Kuinka suuri ja yleinen
hävitys muutenkin oli, sen voimme päättää siitä, että Suu-Pohjan
pitäjät seuraavana vuonna eivät jaksaneet suorittaa paljon mitään
veroja. Tämän kaiken salli Fleming estämättä tapahtua rangaistukseksi
pohjalaisille; mutta ylimalkain oli hänen käytöksensä tässä
tilaisuudessa paljoa lempeämpi kuin mitä näin kovasydämiseltä mieheltä
olisi uskaltanut toivoa. Hän käski papit ynnä talonpoikien lähettiläitä
kaikista Suu-Pohjan pitäjistä eteensä Kyrön pappilaan. Siellä hän
ensiksi nuhteli ankarasti sielunpaimenia siitä, etteivät he olleet
laumojansa paremmin neuvoneet. Sitten hän kääntyi talonpoikien puoleen
ja käski heidän hampainensa repiä kivet irti tuvan kiukaasta.
"Olettehan uhanneet", ivasi hän, kun raukat tuskissansa turhaan
kiskoivat saamatta muruakaan irti, "olettehan te uhanneet repiä koko
Turun linnan maahan hampaillanne, jollei muita aseita ole. Koettakaahan
nyt, kuinka helppo on repiä muureja rikki paljain hampain." Mutta tämän
pienen pilkan perästä hän päästi heidät vahingoittamatta kotiin
menemään, ja samoin myös tappelussa saadut vankinsa. Ainoastaan
päämiehet, esim. Hannu Krankka ja Palon Perttu, kuljetettiin Turkuun
vankeuteen. Samoin osoitti myös Klaus herra vihaansa entisillekin
nuijapäälliköille; hän näet kaivatti niiden ruumiit jälleen maasta ja
ripusti jäsenet uudestaan teileihin. Pohjoiset pitäjät pääsivät vielä
vähemmällä rangaistuksella; sillä Flemingin täytyi rientää pois Suomeen
jälleen, eikä hänen huovinsa siis kerinneet käydä pohjoisempana
hävittämässä. Ankarat kirjalliset nuhteet Klaus herra kuitenkin.
lähetti kaikkialle, ja talonpoikien niissä pitäjissä, jotka olivat
kapinaan yhtyneet, täytyi tehdä uusi uskollisuudenvala kuninkaalle ja
nöyrä anteeksipyyntö, niin Pohjanmaalla kuin Savossakin.

Näin lausuttiin esimerkiksi Suursavon pitäjän anteeksipyynnössä: "Ja
äthä me Perkelen yllytöxest ja pahaen inhimisten houkutoxest meitem
vastoin meiden valam ja uskoin olemme vietelluxi tullud, ia meiden
rikonedt olem sen vären ja pahan menon cansa, quin tänä talvena meiden
surexi vahingoxem olem etten ottanedt... Mingä tähden me nytt nöyresti
armon alla langemma ja meiden armoiliselda Herraldam ja Kuningaldam
ruckoilem ja anome armoia. Ethei tästä lehin pidä meiden jelken
tulevaisedt ikänäns tain kaldaisen Perkelen vietelluxen enämbi meithä
saattaman. Niin totisest Jumala autakon meitä sielun ja rumim puolest."



12. Klaus Flemingin kuolema.


Samoihin aikoihin kuin Fleming kukisti talonpoikaiskapinan Suomessa,
oli Kaarle herttua puolestaan voittanut vastustajansa, Ruotsin korkeat
herrat. Hänen luopumuksensa valtionhoitajan virasta ei ollut
pitkällinen ollut. Kaikilta haaroilta oli tullut hänelle kirjeitä,
joissa anottiin ja rukoiltiin, ettei hän jättäisi Ruotsin kansaa tällä
vaarallisella hetkellä. Erittäin kiihkeät olivat talonpojat. "Me emme
tahdo monta hallitsijaa!" niin he puhuivat. "Ja koska kuningas ei ole
maassa, niin emme tahdo uskoa valtionhoitoa kellekään muulle kuin
herttua Kaarlelle." Arbogan valtiopäivillä, jotka pidettiin lopulla
helmikuuta 1597, pauhasivat he tällä lailla, uhitellen kirveillänsä ja
nuijillansa. Päätös tietysti tehtiin semmoinen, että herttua saisi
vieläkin suuremman vallan kuin sitä ennen. Valtaneuvokset huomasivat,
etteivät he nyt enää voisi mitään Kaarlea vastaan. Siitä syystä he
läksivät kun läksivätkin pois koko maasta ja pakenivat kuninkaan
luokse.

Herttuan valta oli kuitenkin yhä vielä puolinainen, niin kauan kuin
Fleming Suomessa niskoitteli. Tähän herraan oli nyt Kaarle julmemmin
vimmastunut kuin koskaan ennen. Verisaunat Suomessa olivat lisänneet
vanhaan vihaan uutta sytykettä. "Tuo verikoira! Tuo rahvaanteurastaja!"
tämmöisillä herjausnimillä herttua aina mainitsi Flemingiä.
Samallaiseen vimmaan hän myös kaikilla keinoin yllytteli Ruotsin
talonpoikia. Hänen lähettiläitänsä taalalaisiksi puettuina kulki
pitäjästä pitäjään, kertoen Flemingin ja Suomen huovien sortamisista ja
surmatöistä. Vieläpä lisäsivät he kaikellaisia valhejuttuja, ikäänkuin
tosiseikat eivät olisi vielä olleet kyllin kauhistuttavia. Eräältä
talonpojalta oli leikattu kieli suusta, näin kuului yksi näistä
valhejutuista, sen vuoksi, että tuo raukka oli yrittänyt mennä herttuan
puheille. "Mene nyt ja valita!" oli muka Fleming vielä ivaillut.
Talonpojan kerrottiin sitten kuitenkin päässeen Ruotsiin ja selittäneen
asiansa Arbogan valtiopäivillä siten, että hän osoitteli kielen tynkkää
sormellaan. Ruotsin talonpojat yltyivät näistä jutuista silmittömään
vihaan. "Raavi pois heidät! Hakkaa kaula heiltä poikki!" niin he kerran
huusivat Kaarle herttualle.

Klaus herra ei kuitenkaan ollut millänsäkään näistä uhkauksista.
Päinvastoin aikoi hän itse mennä Ruotsiin, kuninkaansa vihollisia
kukistamaan. Tälle retkelle hän nyt varustautui suurella kiireellä,
sillä paljon kallista aikaa oli mennyt hukkaan nuijamiesten kanssa
kinastellessa. Toinen mies olisi kuitenkin suuresti epäillyt, mistä hän
voisi saada tarpeellisia varoja tämmöiseen yritykseen. Sillä nuijasota
oli hävittänyt peräti monta seutua, ja joka paikassa olivat edellisen
kesän sateet pilanneet kaiken viljan. Nälkä ja sen ainainen
seurakumppani ruttotauti kulkivat paraikaa hirmukulkuansa ympäri
poloista Suomennientä. Mutta Klaus Fleming ei ollutkaan niitä ihmisiä,
joita sääli ja surkuttelu olisi voinut peräyttää tehdystä päätöksestä.

Huhtikuu oli näin alkanut, ja varustukset alkoivat jo valmistua. Väki
ja muona jo saapui saapumistaan Turkuun. Sotalaivoihin, joita Fleming
tavallisesti piti Pikkalan satamassa Siuntion pitäjässä, ruvettiin jo
asettamaan tykkejä. Entisten alusten lisäksi keräiltiin talonpoikaisia
haaksia, jopa suurempia veneitäkin. Uteliaisuudella ja levottomuudella
odottivat kaikki ihmiset jäiden lähtöä, kesän tuloa, jolloin noiden
"kahden kovan piti kokea, meidän pojan ja herttuan". Mutta toisin
ihminen päättää, toisin monesti säätää Kaikkivaltias.

Kaksi viikkoa pääsiäisen jälkeen matkusti Klaus herra vielä kerran
Pikkalaan. Hän tahtoi jouduttaa laivastonsa varustamista. Mutta
muutamia päiviä siellä oltuansa sairastui hän yht'äkkiä kovasti heti
päivällisen jälkeen. Yli 60-vuotisen vanhuksen ruumis ei kestänyt tuota
lakkaamatonta, väsymätöntä puuhaa. Taudistaan huolimatta läksi Fleming
sittenkin taas matkalle, aikoen Perniön kuninkaankartanoon, johon hän
oli käskenyt Ebba rouvan vastaansa. Mutta kesken tietä raukenivat hänen
viimeisetkin voimansa. Hän kannettiin reestä talonpoikaiseen tupaan
Pohjan kirkon vieressä. Vaivoja tai kipuja ei sairas sentään tuntenut,
ainoastaan suurta heikkoutta. Senvuoksi hän ei ensi alussa ollutkaan
tilastansa kovin huolissaan. Mutta voimien nopea riutuminen ilmoitti
pian hänelle, että hänen loppunsa oli jo lähellä. Silloin Fleming käski
välskärin, joka hoiti häntä, lukea jotakin lohduttavaa kirjaa.
Rauhallisena, ainoastaan huolissansa sen johdosta, ettei saanut vielä
kerran puhutella puolisoaan, nukkui Klaus herra kuolemaan yöllä huhtik.
13:tta päivää vasten v. 1597. Ruumis kuljetettiin ensi aluksi Turun
linnaan.

Tämmöisen miehen kuolema nosti tietysti sangen erilaisia tunteita.
"Jumala", virkkoi herttua sen kuultuansa, "on rangaissut Klaus herran
pahat rikokset, antaessaan hänen kaatua näin äkkiä, kesken
julmuuttansa." Mitä Suomen talonpojat arvelivat, kun sanoma levisi
heidän sortajansa kuolemasta, siitä ei ole meillä mitään tietoa. Mutta
arvattavasti hengähti nyt rahvaankin rinta huokeammin. Kuninkaan
puoluelaiset sitä vastoin olivat synkässä surussa, melkein epätoivossa.
"Pää on poissa", kirjoitti yksi heistä, "ja kaikki jäsenet nyt
horjuvat, hajoovat!" Monipa, sekä ystävä että vihollinen, ei tahtonut
uskoa marskin kuoleman olleen aivan luonnollisen. Niin äkkiä, niin
arvaamatta oli se tapahtunut, juuri ratkaisevalla hetkellä. Mitkä
syyttivät herttuata arvellen, että hän varmaan oli syöttänyt
veriviholliselleen myrkkyä. Mitkä sitä vastoin luulivat Klaus herran
taudin "panemataudiksi", jonka joku Pohjanmaan noita oli nostattanut
ampumalla taikanuolen.



13. Klaus Fleming.


Klaus Fleming oli vanhaa, mahtavaa Suomen aatelissukua. Hänen isänsä
oli _Eerikki Fleming_, Kustaa Vaasan uskollinen ja taitava
sotakumppani, josta jo on ollut useasti puhe näissä kertomuksissa.
Äiti, _Hebla Sparre_, oli ruotsalainen; hänenkin isänsä oli ollut
mainio Kustaa Vaasan sotakumppani, Sigge Sparre. Klaus Flemingin
syntymävuodesta ja -paikasta ei ole meillä mitään tietoa. Arviolta vaan
voimme päättää, että hän syntyi noin 1535 vuoden seuduilla jossakin
isänsä maakartanossa. Luultavasti vietti hän lapsuutensa ajan
enimmäkseen Kuitian kartanossa Paraisten pitäjässä, likellä Turkua.
Siellä hän näkyy saaneen kasvaa jokseenkin kuritonna, koulutonna,
niinkuin karhunpentu korvessa. Tällä lailla hänestä tuli vahva ja uljas
urho, taitava kaikissa ruumiin harjoituksissa. Erittäinkin kehuttiin
häntä kelpo suksimieheksi. Mutta kirjaoppi sitä vastoin jäi aivan
vähiin, ja sivistyneen seuraelämän tavoista ei hänellä ollut paljon
tietoa. Perätöntä valhetta kuitenkin on eräs juttu hänen
oppimattomuudestansa, jonka vihamiehet panivat liikkeelle. He sanoivat
Flemingin saaneen niin peräti vähän oppia vieraita kieliä, että muiden
oli vaikea ymmärtää hänen ruotsin puhettansa. Mutta Klaus herran monet
ruotsinkieliset kirjeet todistavat aivan päinvastoin, sillä ne ovat
aivan selvää ruotsia. Kumma olisikin ollut, jollei hän olisi osannut
ruotsia. Sillä hänen synnyinseutunsa oli aivan ruotsinkielinen, ja
olihan hänen äitinsäkin Ruotsista kotoisin. Paitsi sitä näyttävät
Suomen korkeammat aatelisherrat jo silloin käyttäneen enimmäkseen
ruotsia keskinäisissä puheissaan.

Klaus herran veljet ja sisaret kuolivat kaikki nuorina; siten jäivät
vanhempien kuoltua kaikki suvun talot ja tavarat yksistään hänen
omaksensa. Kuinka suuri rikkaus hänelle tämän perinnön kautta karttui,
sen voimme päättää siitä, mitä mainitaan tulleen Hebla rouvan
leskenosaksi (kolmas osa pesästä). Hän oli, paitsi kaikellaista
irtainta tavaraa, saanut yhden kivitalon Turussa ynnä maatiluksia
yhdessätoista eri paikassa, joiden vuositulot yhteensä tekivät 160
viljatynnyriä. Olipa Kuitian kartano tykeilläkin varustettu, niinkuin
kuninkaallinen linna ainakin. Klaus herra kuitenkin asuskeli
tavallisesti Syrjän l. Svidjan kartanossa, Siuntion pitäjässä, jonka
johdosta Suomen talonpojat mainitsivat häntä "Kaski-Klauksi" (svidja =
kaski). Vielä suuremmaksi eneni Flemingin rikkaus, kun hän v. 1573 nai
neiti Ebban, joka oli mahtavaa _Stenbock_-sukua. Tämän naimisen kautta
hän luultavasti sai ne maatilukset, jotka hänellä mainitaan olleen
Ruotsissa; sillä hänen rouvansa oli ruotsalainen samoin kuin hänen
äitinsäkin.

Nuori junkkari, jonka vanhemmat olivat niin mahtavat ja paitsi sitä
kumpikin kuninkaan hyvässä suosiossa, pääsi tietysti aikaisin tärkeihin
toimiin ja valtaviin virkoihin. Semmoista luottamusta ansaitsi hän
muuten omienkin hengenavujensa vuoksi. Sillä hänen älynsä, joskin sitä
ei ollut opilla harjoitettu, oli luonnostaan tarkka ja terävä, ja
aikainen kokemus elämän koulussa täytti monessa suhteessa tieteellisen
opetuksen vajavuudet. Ensi kertaa on nuori Klaus Fleming päällikkönä
Kustaa Vaasan aikuisessa sodassa. Hänelle uskottiin silloin Savon
suksimiehet johdettaviksi, kun tiedettiin hänen olevan hyvän hiihtäjän.
Eerikki kuninkaan ja Juhana herttuan riidassa piti hän edellisen puolta
suurella taidolla ja hyvällä menestyksellä. Vähemmin myötäinen sitä
vastoin oli hänelle onni Tanskan sodassa, jossa hän ajoittain johti
laivastoa. Tätä vastoinkäymistä rupesi epäluuloinen Eerikki luulemaan
tahalliseksi petokseksi, ja uhkasi Flemingille rangaistusta, jopa
kuolemaakin. Nytpä Klaus herra todenteolla tuli uskottomaksi ja luopui
herttuain puolelle, kun he nostivat kapinan. Mutta tämä olikin aivan
ainoa kerta, jolloin Fleming seisoi kruunupään kuninkaan vastustajien
riveissä. Siitä lähtien hän aina palveli hallitsijoitansa
järkähtämättömällä kuuliaisuudella. Niin esim. hän Räävelissä v. 1589
oli ainoa valtaneuvoksista, joka ei kirjoittanut Juhanalle ja
Sigismundille lähetettävän varoitus- ja nuhdekirjeen alle. Molemmat
kuninkaat palkitsivatkin uskollista palvelijaansa rajattomalla
luottamuksella ja mahdollisimman suurilla suosionosoituksilla. Juhanan
kruunausjuhlassa koroitettiin Fleming jo vapaaherran arvoon, ja
vapaaherrakunnaksensa hän oli saanut Viikin kartanon Siuntion pitäjässä
ynnä kahdeksan sen alle kuuluvaa kylää. Vuonna 1582 hän piti jo
yliamiraalina koko Ruotsin valtakunnan laivaston hallussansa; ja kuusi
vuotta myöhemmin muutti Juhana tähän virkaan kuuluvan arvonimen vielä
komeammaksi, nimittäen Flemingin valta-amiraaliksi. Vuonna 1590 pääsi
Klaus herra Uplannin ja samassa koko pohjoisen Ruotsin laamanniksi,
sitä paitsi oli hänellä jo ennestään tuomarinvalta Suomessa koko
Pohjanmaan yli. Heinäkuussa 1591 hän viimein asettui koko loppuiäkseen
synnyinmaahansa. Silloin näet määrättiin hän Suomen ja Viron
ylimaaherraksi ynnä myös kaikkien niiden sotajoukkojen ylipäälliköksi,
jotka näissä molemmissa maakunnissa majailivat. Tätä jälkimäistä virkaa
seurasi myös pian _valtamarskin_ arvonimi, palkinnoksi Venäjän sodassa
osoitetusta johtajataidosta. Kuinka Fleming sitten Sigismundin antaman
rajattoman valtuuskirjan nojalla hallitsi Suomenmaata itsenäisenä,
itsevaltiaana kuninkaana, ainoastaan sitä nimeä vailla, siitä ovat
edelliset luvut jo kylliksi kertoneet.

"Nuorna on vitsa väännettävä", niin sanoo vanha sananlasku. Se kävi
myös Flemingin suhteen toteen. Ne raa'at tavat ja törkeät puheet, jotka
hän nuoruudessaan oli oppinut isänsä tallirenkien ja huovien seurassa,
ne pysyivät hänessä hänen elämänsä loppuun asti. Klaus herra, vaikka
hän olikin talonpoikien pahin polkija ja ylenkatsoja, oli itse
käytökseltään törkeimmän talonpojan tapainen. Nenäänsä esim. hän pyyhki
takin hihalla. Muutenkaan hän ei näytä olleen kovin suuri puhtauden
harrastaja; siihen lienevät viitanneet nuo pilkkanimet Kaski-Klaus ja
nokinenä, joilla Suomen talonpojat usein mainitsivat häntä. Pöydässä
oli Fleming kovin ahnas; usein hän ahtoi yhdeksi ateriakseen vatsaansa
kokonaisen sianreiden, muuta ruokaa lukuunottamatta. "Sika syöpi sian
suuhunsa" oli Kaarle herttuan tavallinen pilkkalause, kun Flemingin
tavaton ruokahalu tuli puheeksi. Kömpelön käytöksensä tähden joutui
Klaus herra tietysti sivistyneissä seuroissa naurun ja pilkan
alaiseksi. Puolassa, jossa hän kävi kuninkaaksi valitun Sigismundin
saattomiehenä, väännettiin siitä syystä hänen arvonimensä sangen
sukkelalla tavalla. Puolalaiset aatelisherrat näet eivät nimittäneet
häntä keskenään Dominus Admiralis (amiraali herraksi), vaan Dominus
Admirabilis (eriskummalliseksi herraksi). Samaten myös Kaarle ja
valtaneuvokset Ruotsissa yhä ampuivat häneen kokkasanojansa.

Näitä pilkkaajiansa Fleming puolestaan vihasi tulisimmalla vimmalla.
Sillä hän oli yhtä leppymätön vihassansa kuin uskollinen
ystävyydessään. Missä hänellä oli syytä kostaa, siinä hän ei pitänyt
oikeudestakaan mitään lukua. Sen osoitti hän esim. silloin, kun hän
istui tuomarina tutkimassa vihamiestänsä Kaarle Hornia Joananlinnan
antautumisen vuoksi. Samoin nähtävästi paisui hänen sydämensä ilosta,
kun hän nyt viimeisinä vuosinaan sai tehdä kiusaa Ruotsin
valtaneuvoksille, jopa myös itse Kaarle herttualle.

Vaikutin, joka näinä viimeisinä vuosina ohjasi kaikkia Klaus herran
tekoja, oli kuitenkin alkuansa parempaa laatua. Se oli uskollisuus
laillista hallitsijaa kohtaan, jota Suomen miehet kaikkina aikoina ovat
pitäneet jaloimpana kansallisavunansa. Mutta Flemingin uskollisuus meni
yli kaiken määrän, se oli umpiuskollisuutta, joka tukehutti kaikki muut
ihmistunteet. Sitä ei pidä kuitenkaan kovin kummeksia, että hän
kuninkaansa edun vuoksi oli tyly talonpojille. Sillä se kuului
Fleming-suvun perintövikoihin; sen Klaus herra oli oppinut
jokapäiväisestä kokemuksesta isänsä, tuon mainion rahvaansortajan,
kodissa. Mutta hän uhrasi kuninkaan tähden myös uskontonsa, jota hän
kuitenkin lienee pitänyt pyhänä.

Klaus Flemingin muisto on säilynyt jälkimaailmalle tässä sangen
mustassa muodossa. Muistettava on kohtuuden vuoksi kuitenkin, että
hänen historiansa on yksistään vihamiesten kirjoittama. Moni hyvä avu,
joka olisi varmaankin saattanut lievittää yleistä mustuutta, on tällä
tavoin jäänyt kertomatta. Suoruutta, rehellisyyttä kuitenkin muutamat
myöntävät hänessä olleen, vaikka tosin toiset sitä vastoin soimaavat
häntä kavalaksi. Mutta hänen urhouttansa ja sotataitoansa eivät ole
pahimmatkaan pahansuovat uskaltaneet halventaa.



14. Arvi Stålarm ja Kaarle herttuan ensimäinen retki Suomeen.


Flemingin kuoltua asetti Sigismund _Arvi Eerikinpoika Stålarmin_
ylimäiseksi käskynhaltijakseen Suomenmaahan. Stålarm oli lempeä,
iloinen herra, jota kaikki rakastivat; hän oli rehellinen,
tarkkatuntoinen kaikissa asioissa. Mutta hänessä ei ollut sitä
rautaista sydäntä, rautaista kättä, joka olisi voinut estää Sigismundin
asiaa "horjumasta". Sillä olipa hän itsekin salaa sydämessään
horjuvainen. Vannotun uskollisuusvalansa tähden hän katsoi
velvollisuudekseen taistella kuninkaan puolesta; mutta sittenkin hän
monesti epäili, oliko siitä hyötyä isänmaalle. Erittäinkin pelkäsi hän
puhdistetun opin sortamista, jos Sigismund kokonaan pääsisi voitolle.
Tämä puolinaisuus tuumissa synnytti tietysti myös puolinaisuutta
toimissa. Retkestä Ruotsiin ei ollut enää puhettakaan; eipä enää
jaksettu omaakaan maata täydesti suojella. Hannu Hannunpoika,
Monikkalan herra, valloitti herttuan omaksi koko Pohjanmaan. Suomen
herrat eivät siihen tehneet muuta kuin että asettivat vartijaparven
maakunnan rajalle.

Sotaväkikin rupesi epäilemään puolustettavan asian oikeutta. Sitä
paitsi soturit myös epäilivät; tokko he voisivat saavuttaa voittoa
uuden, oudon päällikön johdolla, ja alkoivat pelätä herttuan kostoa,
jos he jäisivät tappiolle. Kaiken sen lisäksi he vihastuivat vielä
nykyiseen laivaston päällikköön ja Turun linnan isäntään, _Pentti
Severinpoika Juusteniin_. Tämä herra oli näet niin kitsas, ettei hän
antanut heille palkkaa eikä ruokaa, ja pisti säästöt omaan taskuunsa.
Meriväki teki viimein salaisen liiton; he aikoivat viedä koko laivaston
herttuan käsiin. Tämä vehje tuli kuitenkin päällikköjen tietoon,
ennenkuin sitä oli keritty panna toimeen. Stålarm tuotti laivat
Aurajoen suuhun, linnan suojaan. Sitten hän vielä kuljetti kaikki tykit
aluksista maalle ja asetti ne linnansa muureille. Täten oli tosin nyt
laivasto täydessä turvassa; mutta ei siitä sentään ollut enää
herttuallekaan mitään vahinkoa.

Kohta tämän jälkeen kutsui Arvi herra koko linnanväenkin kokoon, sekä
tykki- että jalkamiehet. Hän pelkäsi näet täydellä syyllä, että
petturuus voisi heihinkin levitä. "Tahdotteko," kysyi hän heiltä,
"puolustaa tätä linnaa urhoollisesti, niinkuin kuninkaan uskollisten
miesten sopii?" Yksi joukosta astui silloin rohkeasti esiin ja
ilmoitti; "Ei voi olla oikein, että tappelemme Kaarle herttuata
vastaan; sitä minä en milloinkaan uskalla tehdä." Mutta hänet kopattiin
kiinni ja mestattiin paikalla. Tietysti olivat sitten muut ääneti;
mutta he eivät kuitenkaan tulleet siitä sen luotettavammiksi.

Sillä välin näin laulaa vanha senaikuinen runo:

    Hyvä herra, herttu Kaarle,
    Ruotsin kultainen kuningas,
    hangitseepi haaksiansa,
    laitteleepi laivojansa,
    tuli Turun vierahaksi,
    Suomen suureksi hyväksi,
    linnan liiaks vierahaksi.

Lähelle tultuansa herttua lähetti kirjeen Turkuun. Hän tarjosi vielä
sovintoa ja käski Suomen herrat puheillensa. Mutta Stålarm vastasi,
että kuningas oli kieltänyt kaikki keskustelut, joiden johdosta hänen
valtansa voisi vähentyä. Muutamat muista Suomen herroista laskivat
vielä pilkkasanoja lisäksi ja käskivät herttuan rukoilla Jumalalta
koillistuulta, jotta hän pääsisi kiireesti takaisin Ruotsin rannoille.
Runo kertoo vastauksen kuuluneen täten:

    Linnan ilkeät isännät,
    purit huulta, väänsit päätä;
    kovasti kovat puhelit,
    valjut vastasit valjusti:
    "heidät heitämme merehen,
    haahdet hakkaamme haloiksi,
    venheet särjemme vesille!"

Tätä uhkausta he koettivatkin todella täyttää voimiansa myöten, kun
Ruotsin laivasto tuli näkyviin Ruissalon ja Hirvisalon välisessä
salmessa. Linnasta lentävä luoti taittoi maston itse herttuan
aluksesta. Silloin herttua kääntyi pois ja kiersi laivastoineen
Hirvisalon ympäri. Näin hän 7 p. syysk. 1597 pääsi Nummen pitäjän
rantaan, _Ruskeakallion_ niemen kohdalle, joka jo oli mannermaata ja
ainoastaan parin virstan päässä Turusta. Tänne hän laski sotaväkensä
maalle. Stålarm kohta riensi estämään; mutta hänen huovinsa hevosineen
eivät voineet rantalouhikossa tehdä suurta haittaa.

Täten saatuansa jalansijan Suomen rannalla, Kaarle herttua uudisti
sovintotarjoumuksensa ja käski taas Suomen herrat puheillensa. Tälläpä
kertaa tulikin myöntävä vastaus; onnistunut maallenousu oli nähtävästi
masentanut heidän uhkarohkeuttansa. Keskustelu määrättiin pidettäväksi
_Kupitsan_ (nyk. Kupittaan) lähteen partaalla, aivan Turun kaupungin
vieressä. Kummallakaan puolella ei rauhan hierojilla saanut olla
enempää kuin viisikymmentä huovia seurassansa. Syysk. 9 p:nä 1597
aamulla saapuivat siis Kaarle herttua ja Arvi Stålarm määräpaikalle.
Mutta kummallakin oli, vasten tehtyä sopimusta, koko sotavoima
tykkineen päivineen takanansa. Siitä huolimat\a ruvettiin kuitenkin
vaihtamaan panttimiehiä. Vaan ennenkuin se toimi oli päättynyt, tuli
taas toinen seikka ilmi, joka ei millään muotoa sopinut rauhantuumiin.
Yksi osa herttuan väkeä oli kaikessa hiljaisuudessa tehnyt kierroksen;
nyt se seisoi keskitiellä suomalaisten leirin ja linnan välillä. Tätä
sanoi Arvi herra täydellä syyllä kavaluudeksi, ja vaati että herttuan
väki jälleen vetäytyisi paikoillensa. Mutta Kaarle ei suostunut.
Silloin aikoi Stålarm muuttaa asemaansa, päästäkseen jälleen likemmäksi
linnaa. Mutta herttua oli luulevinansa, että suomalaisten
liikkeellelähtö tarkoitti päällekarkausta. Hän huusi siis väelleen,
käskien heidän olla varoillansa. Amiraali Scheel ei tyytynyt
siihenkään. Hän päästi suustansa pahan kirouksen suomalaisten muka
petoksen johdosta, ja käski alapäällikkönsä Pietari Stolpen hyökätä
merimiehineen, peitsineen heidän kimppuunsa. Tämä arvaamaton rynnäkkö
hämmästytti Suomen sotureita; osa kääntyi kohta pakoon. Herttua vielä
laukaisutti tykkinsä, jotka kaatoivat pari huovia; silloin hajosivat
Stålarmin väen tähteetkin. Herttua ei kuitenkaan lähtenyt heitä takaa
ajamaan; hän muutti vain majansa Turun kaupunkiin. Arvi herra sai tällä
tavoin aikaa seisahduttaa ja koota pakenevat miehensä, ja asettautui
leiriin parin peninkulman päähän, josta he yhä häiritsivät vihollisia.
Mutta puolentoista viikon kuluttua hän siirtyi äkkiä vieläkin
syrjemmäksi ilman mitään ulkonaista pakkoa. Syynä oli luultavasti se,
ettei hän saattanut täydesti luottaa omaan väkeensä, jota herttuan
salaiset lähettiläät yhä kävivät viekoittelemassa. Yhden osan hän
lähetti Hämeenlinnaan, toisen Savonlinnaan; itse hän vei tähteet
Viipuriin.



15. Kaarle herttua valloittaa Turun linnan.


Kaarle herttua rupesi nyt vielä entistä kiivaammin ahdistamaan _Turun
linnaa_. "Saarto"-vallit olivat rakennetut kolmeen kohtaan, nimittäin
Myllyvuorelle[8], Vilkkilänmäelle ja Korpolaisvuorelle. Niistä hän oli
pannut

    jalkajoutset jahkamahan,
    kaikki pyssyt pylvimähän,
    suuret nuolet lentämähän,
    vitjat pitkät vinkumahan.
    Ampui linnan lipin-lapin,
    kastarit[9] ylös-alaisin.
    Kovin parkui knihti[10] parat,
    parkui herrain palvelijat,
    linnoja rikottaessa,
    kastareita kaadettaissa.

Niin suurta menestystä, kuin mitä runo tässä kuvittelee, ei ollut
sentään piirittäjien ampumisella toden teolla. Paljon kaatui herttualta
väkeä, ennenkuin rintavarustukset saatiin niin korkeiksi, että oli
suojaa niiden takana. Alinomaiset syyssateet tekivät kaivamistyön
sangen vaikeaksi, ja he täyttivät yhä piiritysojia. Eipä ollutkaan
muuten Kaarlella varsinaisia piiritystykkejä. Hänellä oli vain
tavalliset laivatykkinsä, jotka eivät tehneet kovin suurta vahinkoa.

Linnan päälliköt elivät siis hyvässä turvassa ja toivossa;
antaumuksesta ei ollut puhettakaan. Kaarle oli heti kirjoittanut
Flemingin leskelle ja tarjonnut vapaan poispääsön linnassa oleville
aatelisrouville ja neidoille. Mutta ei otettu tätäkään kohteliasta
ehdoitusta vastaan eikä edes lähetetty sanaakaan vastaukseksi. Silloin
herttua suuttui ja ammutti vitjaluoteja[11] ikkunoita vastaan.
Kerrankin, kun par'aikaa pidettiin linnassa yhteistä rukousta, lentää
viuhahti tämmöinen suikale sisään ja leikkasi miehen kahtia, aivan Ebba
rouvan vierestä. Mutta marskin leski ei säikähtynyt siitäkään: hän vain
edelleen niinkuin ennenkin kulki miehestä mieheen kehoittaen heitä
urhoollisuuteen ja lujuuteen.

Petos viimein kuitenkin sai aikaan, mihin herttuan tulikidat eivät
olleet pystyneet. Linnanväki, niinkuin tiedämme, oli suuttunut
ylipäällikköönsä, amiraali Juusteniin. Tämä heidän suuttumuksensa
kiihtyi vielä yllytyksistä. Linnassa näet oli herttuaan salainen
asianajaja, ruotsalainen ylioppilas, nimeltä _Daniel Hjort_, joka ennen
oli ollut opettajana Klaus Fleming vainajan perheessä. Hänen
viekoitustensa seuraukset alkoivat pian teoissakin näkyä. Tykkimiesten
havaittiin ojentelevan kanuuniansa sillä lailla, että luodit tekivät
piirittäjille niin vähän vahinkoa kuin mahdollista. Täytyi siis asettaa
joka tykkimiehen viereen hovipalvelija viritetty pyssy kädessä
valvomaan, että he rehellisesti tekisivät tehtävänsä. Sitä ei
kuitenkaan saatu millään muotoa estetyksi, että kaikissa hyökkäyksissä
aina karkasi suuria parvia herttuan puolelle. Pentti Juusten päätti
sentähden vielä kerran julkisesti tutkia väkensä mieltä. "Sittenhän",
arveli hän, "tiedämme kumminkin, keneenkä on luottamista."

Tykki- ja jalkamiehet kutsuttiin kaikki kokoon linnanpihalle, ja
Juusten julisti, että kaikki, jotka niin tahtoivat, saivat vapaasti
lähteä linnasta. Mutta niille, jotka pysyivät uskollisina, lupasi hän
koroittaa palkkaa. Suuri joukko, paljoa useampia kuin mitä oli
aavistettukaan, läksi silloin tiehensä. Ja kun jäljelle jääneet sitten
kävivät ampumaan, ei se enää ollut mahdollista. Tykkien sisustat ja
sankkireijät olivat ravalla tukitut. Sen kiusan olivat lähteneet
kumppanit vielä tehneet heille muistiaisiksi.

Pakko oli nyt siis antautua. Mikonpäivänä syysk. 29 p:nä kello 7:n ja
8:n välillä torahti torvi linnan vallilta ja pyydettiin keskustelua.
Herttua lupasi että, jos linna luovutettaisiin hänelle, niin ei
tapahtuisi sen puolustajille mitään vahinkoa hengen, kunnian eikä
omaisuuden puolesta, paitsi jos valtakunnan säädyt laillisella
tuomiolla määräisivät jonkun rangaistuksen. Linnalaiset sitä vastoin
vaativat, että tutkinto ja tuomio jätettäisiin siksi, kunnes kuningas
itse tulisi maahan. Sillä välin he pyysivät saada olla rauhassa
kotonaan. Sovittelua kesti jo toista päivää ja näkyi venyvän pitkäksi.
Silloin herttua sen taas joudutti uudella kavaluudella. Linnanportin
edustalla oli vahva etuvarustus, jossa seisoi kaksi riviä järeitä
tykkejä, "muurin-murtimia", ja vieläpä kahdeksan pienempää tykkiä
takana kolmantena rivinä. Tämän etuvarustuksen valloitutti herttua
rynnäköllä, kesken aselepoa, kun parasta aikaa sovinnosta
keskusteltiin. Yhdellä yrittämällä valloitettiin vielä lisäksi eräs
pyöreä tornikin, jonka tuli oli tehnyt piirittäjille paljon vahinkoa.
Nyt ei auttanut enää vastaanhangoitteleminen, täytyi kun täytyikin
avata linnan portit. Juusten pyysi ja sai herttualta luvan lähteä
linnasta syrjäportin kautta; sillä hän pelkäsi omia sotamiehiään.
Alhainen sotaväki vannoi uskollisuusvalan herttualle ja meni hänen
palvelukseensa; päälliköt sitä vastoin vietiin vangeiksi laivoihin.

Kaarle herttua oli joltakulta saanut sen tiedon, että muka linnassa oli
salaisia ruutijuonia, joilla aiottiin räjähyttää hänet väkinensä
ilmaan, kun he marssisivat sisään. Siitä syystä hän, käydessään
tarkastamassa linnan kaikkia huoneita, käski Ebba rouvan seurata mukana
koko ajan. Linnan kappelissa seisoi Klaus herran arkku lattialla; sodan
tähden ei oltu vielä keritty sitä saattaa hautaan. Kaarle nostatti
kannen arkun päältä; sillä hänelle oli juteltu, että marski ei
ollutkaan kuollut, vaan mennyt pakoon Puolan maalle. Arkku muka vain
oli täynnä hänen kultiansa, hopeitansa. Nähdessään siinä nyt
verivihollisensa vihatut kasvot, herttua ei saanutkaan vimmaansa
hillityksi. Hän nykäisi ruumista parrasta ja lausui kovasti kiroillen:
"Eipä nyt sinun pääsi pysyisi kauan lujana kaulassa, jos vielä
eläisit!" Mutta Ebba rouva vastasi siihen ylpeästi: "Ette te,
herttuallinen armo, olisikaan päässyt tänne, jos minun herravainajani
vielä olisi elossa!" Samaa leppymätöntä kostonhimoa osoitti Kaarle
sitten vähän myöhemminkin. Suomen aatelisherrat pyysivät saada
juhlallisesti saattaa marskin ruumiin hautaan. Mutta sitä ei heille
sallittu. Aivan hiljaisuudessa, ilman mitään komeutta ja koreutta,
vietiin Klaus herra viimeiseen lepokammioonsa, Paraisten kirkkoon.
Juuri samalla aikaa läksi toinen saattojoukko aivan toisella mielellä
pohjoiseen päin. Flemingin pahimmat viholliset, nuijamies-päälliköt,
olivat päässeet kahleistansa, ja lähetettiin nyt takaisin omaan
kotiinsa. Vapautensa lisäksi oli Hannu Krankka, ja samoin luultavasti
moni muukin, saanut vielä toisenkin lahjan herttualta. Hänelle oli näet
suotu veronvapaus tilallaan.

Edemmäksi ei herttua mennytkään tällä retkellänsä. Hän ei uskaltanut
jäädä talveksi Suomenmaahan, etteivät hänen vihamiehensä Ruotsissa
sillä aikaa saisi tilaisuutta tehdä häiriötä. Eikä myöskään ollut enää
aikaa saada ennen meren jäätymistä muita Suomen linnoja valloitetuiksi.
Tuskinpa saattoi herttua sitäkään toivoa, että Turun linna voisi kauan
olla suomalaisten käsiin takaisin joutumatta. Siitä syystä hän päätti
riistää sieltä kaikki paremmat puolustuskeinot, jotta hänen toisten
olisi helpompi sitä valloittaa. Kaikki järeämmät tykit ja samoin myös
Suomen laivasto oli vietävä Ruotsiin. Linnaväeksi jätettiin Juustenin
entiset miehet, ja päälliköiksi asetettiin kolme suomalaista herraa,
veljekset _Klaus ja Lauri Fleming_, Louhisaaren sukua, ja _Yrjö Horn_,
jotka eivät olleet pitäneet yhtä marskivainajan kanssa.

Lokakuun 26 p:nä läksi herttua paluumatkalleen, vieden kaikki saaliit
kanssansa. Paitsi sitä hän myös kuljetti Ruotsiin vangitut herrat ynnä
Ebba rouvankin tyttärineen, ja kaikki muut Turun linnassa olleet
suomalaiset aatelisnaiset. Linnan juhlasalin oven yli oli hän ennen
lähtöänsä piirtänyt latinaksi nämät uhkaavat ja varoittavat sanat:

    Tänne Kaarle mä sain, hajotin kapinalliset, voitin;
    täältä mä lähden taas, en yhtään jälkeä jättäin.
    Mut takaisin tulen; peljätkööt mua pettäjät silloin,
    silloin armoa ei ykskään syyllinen saa.



16. Makkararetki.


Muutamien kuukausien kuluttua tulikin, niinkuin herttua aavisti, Turun
linna jälleen Stålarmin haltuun. Linnaväki, ne samat petturit, jotka
olivat olleet syynä taannoiseen antautumiseen, osoittivat nytkin taas
yhtä suurta uskottomuutta. Herttuan määräämä palkka ja elatus oli
heidän mielestänsä liian niukka. Väkensä epäluotettavuuden vuoksi eivät
siis linnanisännät olisi voineet tehdä suurta vastarintaa. Mutta
eivätpä he sitä yrittäneetkään; he sopivat Stålarmin kanssa ja
rupesivat hänen kanssansa yksiin tuumiin. "Minä näen", sanoi siitä
suuttunut Kaarle herttua, "ettei suomalaisissa yhdessäkään ole
rehellisyyttä eikä kunniaa, ei enempää kuin sammakossa on höyheniä!"

Arvi herra rupesi nyt suuriin varustushankkeisiin. Sillä nytpä näytti
tulevan täysi tosi Sigismundin yhä uhkaamasta retkestä Ruotsinmaalle.
Kaarle herttuan voitollinen käynti Suomessa oli vihdoin viimeinkin
saattanut "huomispäivä-kuninkaan"[12] tuumasta toimeen. Kevään tullessa
hän oli muuttanut asuntonsa Preussiin, ja pestasi ahkerasti sotamiehiä.
Hänen aikomuksensa oli mennä Etelä-Ruotsin kautta, koska hän tiesi
siellä olevan paljon hänen ystäviänsä. Suomalaisten puolestaan piti
valloittaa Tukholma ja sieltä marssia hänen avukseen.

Varustusten kuntoonsaaminen ei ollut Arvi herralle helppo tehtävä.
Kuningas itse lähetti aivan pienen rahasumman; eikä Suomen
talonpojiltakaan ollut ylen paljon saatavana, sillä tuo vihattu
linnaleiri oli nyt juuri tullut lakkautetuksi Sigismundin käskystä.
Stålarmin täytyi ottaa melkein kaikki kulungit omasta tahi muiden
Suomen herrojen kukkarosta. Kaikki nämät uhraukset hän teki kuitenkin
mielellänsä; sillä uskollisuus oli nyt hänen sydämessään voittanut
kaikki epäilykset. "Parempi on kuolla", lausui hän, "kuin kuulla
itsestään mainittavan, että mies on vannonut uskollisuusvalan kahdelle
esivallalle!" Kultavitjatkin hän riisui kaulastansa ja riisti
hopeamaljat pöydältään, pannen ne pantiksi kruunulle annetuista
lainoista.

Tällä tavoin oli Arvi herra saanut 25 isompaa laivaa kuntoon, kussakin
4-6 tykkiä, ynnä vielä lisäksi suuren joukon pieniä haaksia. Väkeä
hänellä oli neljättä tuhatta. Niissä oli, paitsi Suomen sotureita,
jommoinenkin joukko Vironkin aatelisherroja palvelijoineen, jotka
kuninkaan käskystä olivat tulleet avuksi. Heinäkuun alussa vei Stålarm
sotavoimansa Ahvenanmaan saaristoon ollaksensa siellä likempänä, kun
häntä tarvittaisiin. Heinäkuun 24 p:nä 1598 tuli viimein tuo kauan
ikävöity sanoma, että kuningas oli Ruotsin rannalle saapunut.
Suomalaiset heti nostivat riemuiten ankkurinsa ja joutuivat seuraavana
päivänä Gröneborgin satamaan, joka oli vain kuuden peninkulman päässä
Tukholmasta. Siellä Stålarm vei sotamiehensä maalle ja rakensi
itselleen vahvan leirin.

Suomalaisten tulo nosti Uplannin talonpoikien parissa hirmuisen
kauhistuksen. Tässähän nyt olivat ne rahvaanteurastajat, jotka olivat
panneet toimeen verilöylyjä ympäri koko Suomenmaan. Eipä tämä kauhistus
masentanut sentään Ruotsin miesten rohkeaa mieltä. Urhoollisesti
kokoontuivat talonpojat, monta tuhatta luvultaan, ja marssivat
vihollisiansa vastaan. Päällikköinä oli kaksi Upsalan professoria,
meidän vanha tuttavamme Nikolaus Bothniensis ynnä hänen virkaveljensä,
Jaakko Schinnerus. Olisiko näiden syväoppisten herrojen latinassa ja
talonpoikien nuijissa ollut tarpeeksi vastusta Suomen huovien terävälle
teräkselle, sitä lienee lupa hiukkasen epäillä. Mutta he eivät
saaneetkaan tilaisuutta mitellä voimiansa. Arvi herra sai Ruotsissa
kohta tietää, että sanoma kuninkaan tulosta oli ollut vain perätöntä
huhua. Samassa myös hänelle ilmoitettiin, että herttuan laivasto läheni
ja aikoi sulkea häneltä kotitien. Tästä syystä hän purjehti jo
heinäkuun 28 p:nä takaisin Suomeen. Upsalan professorit ja Uplannin
talonpojat tapasivat leirin tyhjänä. Ainoastaan suomalaisten
evässäkkejä, jotka olivat täynnä makkaroita, kuuluu joku määrä jääneen
ruotsalaisille saaliiksi. Siitä pantiin sitten tälle suomalaisten
turhalle yritykselle pilkkanimeksi _Makkararetki_. Herttuan laivasto,
amiraali Scheelin johdolla, läksi suomalaisia takaa ajamaan ja
tappoikin jonkun sadan, jotka Ahvenanmaan saaristossa vielä
kuhnustelivat. Scheel jäi sitten näille vesille, estääksensä
suomalaisia uudestaan yrittämästä.

Pari päivää Stålarmin lähdettyä kuningas saapui todella Ruotsiin,
tuoden 5,000 sotamiestä kanssansa. Onni oli nyt ensi alussa hänelle
sangen myötäinen. Vahva Kalmarin linna avasi hänelle kohta porttinsa.
Maakunta maakunnan, kaupunki kaupungin perästä seurasi tätä esimerkkiä,
taipuen hänen puolelleen. Jopa oli itse Tukholmakin sigismundilaisten
käsissä. Ensimäinen kahakka herttuan väen kanssa oli voitollinen. Jos
nyt suomalaiset olisivat tehneet tehtävänsä, niin olisi Kaarle herttua
ollut hukassa. Mutta meidän miesten laivasto ei päässyt liikkeelle
moneen viikkoon. Alinomaiset tyynet tai vastatuulet olivat heitä
pidätelleet. Paitsi sitä väijyeli Scheel yhä vielä Ahvenanmaalla.

Syyskuun keskipaikoilla viimein kääntyi tuuli, jolloin Scheelkin riensi
etelään herttuan avuksi. Nyt toi Aksel Kurki yhden osan Suomen
laivastoa Tukholmaan. Mutta Stålarm ynnä hänen kanssansa toinen puoli
väkeä viivytteli yhä vieläkin. Monikkalan herra pohjalaisineen näet
hankki tullaksensa Turkua vastaan, niinpian kuin Suomen huovit olisivat
lähteneet. Vasta kun Monikkalan herra oli saatu vangiksi, uskalsi siis
Stålarm mennä Ruotsiin. Hän saapui sinne lokakuun ensi päivinä. Mutta
silloin olikin otollinen hetki mennyt ohitse.

Kuninkaan väki oli syyskuun 25 p:nä tullut perinjuurin voitetuksi
ratkaisevassa _Stångebron_ tappelussa. Vähän aikaa sen perästä pakeni
Sigismund Puolanmaalle. Synkällä mielellä ja pahaa aavistaen
purjehtivat Suomen herrat jälleen kotiinsa.



17. Suomalaisten hankkeet.


Sillä aikaa kuin herttuan laivasto vastatuulen tähden viivyskeli
Ahvenanmaan vesillä, panivat sigismundilaiset kaikellaisia keinoja
liikkeelle, saadakseen sen käsiinsä. Ensin he koettivat viekoitella
itse ylipäällikköä. Sigismund lupasi Scheelille 600 Puolan tukaattia
jokaisesta laivasta; sen lisäksi vielä elinkautisen eläkkeen ynnä
suuren suosionsa ja armonsa. Mutta Scheel lähetti kaikki tämmöiset
kirjeet herttuan luettavaksi.

Silloin viritettiin sen sijaan toinen salavehje. Flemingin leskeä
tyttärinensä pidettiin Tukholmassa vankina rahapajamestari Van Wijkin
talossa. Siellä tuli Van Wijkin poika, kaunis, innokas nuorukainen
tutuksi nuorten neitien kanssa ja rakastui tulisesti yhteen heistä.
Ebba rouva lupasi nyt Van Wijkille tyttärensä puolisoksi, jos hänen,
joka oli sotalaivan kapteenina, onnistuisi saada Scheelin laivasto
kuninkaan puolelle. Van Wijk rakkaudeninnossansa suostui hänelle
ehdoitettuun vaaralliseen ansiotyöhön. Hän läksi takaisin laivaansa
vieden kanssaan salaisia kirjeitä sekä Ebba rouvalta että muiltakin
kuninkaan ystäviltä. Ahvenanmaalla hän rupesi sitten puhelemaan milloin
tämän, milloin toisen virkaveljensä kanssa, osoittaen heille, miten
tarpeellista olisi, että he hyvissä ajoin turvautuisivat kuninkaan
armoihin. Olivathan nyt jo melkein kaikki korkeimmat ja mahtavimmat
herrat luopuneet herttuasta. Asia tuli viimein ala-amiraali Stolpen
korviin, vaan ei ollut tällä kuitenkaan täysiä todistuksia kavaltajaa
vastaan. Stolpe pani silloin toimeen laivassansa suuret juomingit,
joihin hän kutsui kaikki kapteeninsa. Ilon noustua korkeimmilleen
ehdoitti hän, ikäänkuin vallattomuudesta, että joka maljaa juotaessa
aina yksi vaatekappale riisuttaisiin päältä. Itse hän sen teki ensiksi,
ja muiden tietysti täytyi seurata hänen esimerkkiänsä. Ensin riisuttiin
nutut, sitten housut, kengät j.n.e., kunnes viimein herrat istuivat
kaikki aivan paitasillaan. Mutta pois riisutut vaatteet, jotka
olivat viskatut kajuutasta ulos, tutki oven takana muuan Stolpen
palvelijoista. Van Wijkin taskusta löydettiin yllämainitut salaiset
kirjeet. Nuori kapteeni koki kuitenkin puolustaa itseänsä, väittäen
kirjeiden hänen tietämättänsä tulleen sinne. Mutta Scheel luki silloin
kirjeen, jonka tämä oli saanut Laskilta, eräältä Sigismundin seurassa
tulleelta puolalaiselta herralta. Siinä koetettiin uudestaan
viekoitella Scheeliä ja oli sanottu, että hän saisi tarkemmin Van
Wijkin kanssa sopia ehdoista. Useammat laivankapteenit myös todistivat,
että syytetty oli yrittänyt houkutella heitä pettureiksi. Kieltämisestä
ei siis enää ollut apua. Van Wijk tuomittiin kuolemaan. Hän vietiin
erääseen saareen, sidottiin puuhun ja ammuttiin. Sanotaanpa itse tylyn
herttuankin säälineen, että oli täytynyt tappaa tuo kaunis nuorukainen.

Puolasta kirjoitti Sigismund Suomen herroille ja käski heidän taas
valmistautua tulevaksi kesäksi. Silloin muka aikoi hän uudestaan käydä
Ruotsissa, suuremmalla sotavoimalla. Herkkäuskoiset Suomen miehet taas
antoivat pettää itsensä. He vastasivat siis kieltävästi kaikkiin
herttuan sovintotarjouksiin, ja ryhtyivät täydellä toimella
sotahankkeihin. Kulungit täytyi nytkin niinkuin ennen ottaa omasta
kukkarosta; sillä kuninkaan lähettämä summa oli aivan vähäinen.

Kerkesi näin kevät, saapui suvi, vaan ei Sigismundin aiotusta retkestä
kuulunutkaan sen enempää. Sitä vastoin saapui sangen huolestuttavia
sanomia Ruotsista, miten herttua siellä kaikin voimin hankkieli uutta
retkeä Suomeen. Tuskissansa lähettivät Suomen herrat lähettilään
kuninkaan puheille. Mutta Sigismund ei ilmaissut hänelle tuumiansa,
lausui vain mahtavasti rintaansa lyöden: "Tässä on meillä salaisuus,
jota ei tällä kertaa vielä saa tietää!" Lähettiläs ei kuitenkaan
tyytynyt siihen vastaukseen, vaan rukoili hartaasti edes jotakin apua.
Silloin kuningas sanoi lähettäneensä rahaa Liivinmaalle, eversti
Fahrensbachille; niillä piti pestattaman 1,700 ratsumiestä Suomeen
vietäviksi. Tämän tiedon saatuansa lähetti Stålarm kohta erään Stilchen
nimisen palvelijansa Liivinmaalle jouduttamaan apuväen tuloa. Mutta
Fahrensbach vastasi vasta saaneensa rahat; hän ei ollut siis vielä
kerinnyt saada mitään väkeä. "Mihinkä keinoon sitten suomalaisten tulee
ryhtyä?" kysyi hämmästynyt lähettiläs. -- "Heidän täytyy", kuului
Fahrensbachin vastaus, "kestää vaara omin päin kuninkaansa tähden. Ja
vaikkapa Kaarle herttua nyt valloittaisikin koko Suomen ja kaataisi
heidät kaikki, niin kyllä me sitten sentään karkoitamme hänet sekä
Suomesta että myöskin Ruotsista." -- "Herra Jumala armahtakoon!" huusi
Stilchen. "Sittenhän meidän miesparat ovat petetyt ja hukassa!"



18. Herttua Kaarlen toinen retki Suomeen.


Elokuun alkupäivinä 1599 ilmaantui Scheel herttuan etujoukon kanssa
Kastelholman edustalle. Sen linnan olivat näet suomalaiset talven
aikana ottaneet omaksensa. Sitten olivat ruotsalaiset useamman kerran
käyneet sitä takaisin valloittamassa; mutta heidät oli aina tulisella
kyydillä lähetetty kotiin. Linnan isäntä, _Salomon Ille_, ei ollut siis
nytkään huolissansa. Ampumisen alkaessa pani hän ikäänkuin uhallaan
suuret juomingit toimeen linnan toisella kulmalla, mihin eivät luodit
käyneet. Mutta kesken mässäämistä tulla tuprahti yht'äkkiä iso
tykinkuula pitosaliin sisään. Vihollinen näet oli saanut uuden patterin
rakennetuksi sillekin puolelle. Tämä yksi ainoa luoti pani Ille paran
pään kokonaan pyörälle. Kohta paikalla hän avasi porttinsa ja antautui
ilman mitään ehtoja voittajien armoille. Alhainen linnaväki päästettiin
vahingoittamatta kotiin menemään; mutta päälliköt tuomittiin kuolemaan
sen johdosta "että he olivat kantaneet nurjaa kilpeä isänmaata
vastaan". Jonkun aikaa saivat tuomitut kuitenkin vielä pitää henkensä,
sillä Scheelillä ei sattunut olemaan mestausmiestä joukossansa.

Ahvenanmaalta lähetettiin vielä kerta, Ruotsin säätyjen nimessä,
sovintotarjous Turkuun. Nytpä Stålarmkin neuvoi taipumaan. Hän taisi
epäillä vastarinnan mahdollisuudesta, ja sitä paitsi oli hänen
omatuntonsa taas rauhaton, sillä Virosta oli hänelle saapunut pahoja
tietoja kuninkaan salatuumista puhdistettua oppia vastaan. Mutta muut
Suomen herrat puhuivat ankarasti vastaan, soimaten Stålarmia
uskottomuudesta. Vastaus oli siis nytkin sama kuin aina ennenkin:
kuningas on kieltänyt meitä rupeamasta keskusteluihin.

Scheel purjehti nyt sotalaivaston kanssa suoraan Turkua kohti, ja
herttuakin saapui pian jäljestä, tuoden maaväkensä sinne pienillä
haaksilla. _Aksel Kurki_ poltti silloin leirinsä, joka oli ollut
likellä Turkua, ja vei Suomen armeijan Hämeeseen päin. Hän näet arveli
herttualla olevan liian suuren ylivoiman. Sentähden hän aikoi vetäytyä
idemmäksi, odotellen Virosta ehkä joutuvan väkeä. Sitten vasta hän
tahtoi käydä ratkaisevaan tappeluun.

Herttua puolestansa läksi Kurkea ajamaan takaa, jättäen Scheelin
pienemmän joukon kanssa Turkua saarroksissa pitämään. "Kunhan ensin",
kirjoitti hän lähtiessänsä Arvi Stålarmille, joka oli Turun linnassa,
"olen tuon toisen parven lahkokuntalaisiasi saattanut majaan, silloin
pitää sinunkin vuorostasi saada kaalisi kypsytetyksi!"

Likellä _Marttilan kirkkoa_ saavutti Kaarle herttua suomalaiset elokuun
29 p:nä 1599. Väärä sanoma oli pettänyt Kurjen, niin ettei hän vetänyt
itseänsä hyvissä ajoin syrjemmäksi. Hän oli näet lähettänyt pari
huoviansa vihollisen leiriin vakoilemaan. He olivat olevinansa
karkureita, jotka tahtoivat luopua herttuan puolelle. Tällä keinoin
saivat he kaikki katsastetuiksi, kuulustelluksi ja toivat
päälliköllensä sen tiedon, että muka herttua seuraavana päivänä aikoi
lähettää suurenlaisen joukon partiolle. Sitä joukkoa päättivät
suomalaiset koettaa hävittää.

Ruotsalaisten tultua saapuville ryntäsivät siis Suomen huovit rohkeasti
esiin ja ajoivat koko vihollisparven hajalleen. Useammat miehet
tapettiin, ja itse päällikkökin, ratsumestari Schade, sai pahan haavan.
Mutta voitettu väki ei ollutkaan mikään erilleen lähetetty partioparvi;
se oli herttuan lähenevän armeijan etujoukko. Pian saapui päävoimakin
jäljestä, ja silloin tuli taas meidän miesten vuoro peräytyä. Yhden
kerran he kuitenkin vielä seisahtuivat ja yrittivät vastarintaa.
Ruotsalaisten oli kulkeminen metsätaipaleen kautta, josta he tien
ahtauden tähden ainoastaan hitaasti lappoivat esille. Ensimäisen
metsästä ulos tulleen lippukunnan kimppuun karkasi nyt koko Suomen
voima. Tietysti oli ruotsalaisilla siinä kohta tuho tarjona. Hannu
Buck, heidän ratsumestarinsa, suomalaista Pukkilan sukua, sai surmansa,
samoin myös luutnantti ja suuri osa miehiä. Mutta muu Ruotsin väki
saapui viimein avuksi, etunenässä herttuan omat hovipalvelijat, Antti
Niilonpojan johtamina. Silloin pakenivat suomalaiset lyhyen kahakan
perästä, jättäen tykkinsä ja kuormastonsa voittajain saaliiksi. Herttua
itse ratsuväkensä kanssa ajoi heitä takaa pitkät matkat. Mieshukka oli
ollut yhtä suuri molemmin puolin; 100-200 miestä kummallakin. Mutta
Kurjen joukko oli suureksi osaksi hajonnut eri haaroille.

    Läksi suohon Suomen herrat,
    alho'on isot isännät,
    läksi Kurki kuusistohon,
    Harteviki[13] haavistohon,
    Steeni Fincke tien ohe'en;
    kovin hyppäs koukku-huovi,
    tomu suitsi, tuhka tuoksui.

Näillä runoilla lauloi kansa ilmi riemunsa vihattujen huovien perikadon
johdosta. Eivätkä pilkkalaulut olleet ainoa kosto, jolla talonpojat
koettivat tasoittaa vanhaa velkaansa. Joka paikassa Hämeessä
pyydysteltiin ja surmattiin Kurjen onnettomia sotamiehiä, kun he
kaksittain, kolmittain pyrkivät pakoon Itä-Suomen puolelle.

Voittonsa jälkeen Kaarle herttua riensi Helsinkiin. Siellä näet oli
suomalaisten laivasto, jonka hän toivoi äkkiarvaamattomalla tulollaan
saavansa valtaansa. Mutta Sipoon kirkkoherra Anterus, jonka pappilassa
Kaarle hiukan levähti, lähetti salaa tiedon uhkaavasta vaarasta
amiraali Vildemanille. Sillä keinoin pelastui enin osa Suomen laivastoa
Rääveliin. Herttua ei saanut käsiinsä muuta kuin erään aluksen, jota ei
oltu keritty valmistaa lähtöön, sekä myös Helsingissä olevat ampuma- ja
muonavarat. Herra Anterus parka sai sitten maksaa hengellään
hyväntahtoisen neuvonsa. Vildeman oli näet kiireissään unohtanut papin
kirjeen pöydällensä, josta sen herttuan väki sitten löysi. Helsingissä
muutenkin mestattiin useampia miehiä, melkein kaikki aatelittomia,
alhaista säätyä. Yhdellä heistä, tullimies Pärttyli Greekillä, ei ollut
sen suurempaa vikaa ollut, kuin että hän joskus oli sattunut lausumaan
pari pahaa sanaa herttuasta. Tästä jo oli arvattavissa, mikä kohtalo
odotti Kaarlen suurempia vihollisia.



19. Viipurin valloitus.


Helsingistä herttua vielä jatkoi matkaansa itään päin; itse hän
purjehti jalkaväen kanssa meritse; ratsumiehet Aksel Ryningin johdolla
saivat kiertää rantatietä myöten. Syyskuun 21:nä päivänä astui Kaarle
onnellisesti maalle, "alle Viipurin vihaisen". Kohta ensi yrittämällä
valloitettiin Siikaniemi (nyk. Tervaniemi). Turhaan koettivat
suomalaiset peräytyessään saada edes tätä etukaupunkia poltetuksi,
ettei se jäisi suojaksi Ruotsin väelle. Seuraavana päivänä meni Pietari
Stolpe muutamien lippukuntien kanssa Pantsarlahdelle, ja kolmas osa
asetettiin Karjaportin kohdalle.

Viipurissa oli nyt Aksel Kurki sekä hänen armeijansa tähteet, joita
yhdessä linnaväen kanssa oli noin 1,200-1,400 miestä. Näiden lisäksi
oli vielä noin viikkokautta ennen herttuan tuloa saapunut 3-400 huovia
Virosta. Fahrensbach oli vihdoin viimeinkin saanut pestattavat miehet
kokoon; mutta nytpä oli taas se este tullut eteen, ettei hän saanut
tarpeeksi aluksia koko väkeänsä kuljettamaan. Viipurin vallit olivat
paksut ja vahvat, niin että niistä kyllä olisi ollut hyvä suoja Suomen
huoveille. Mutta pahaksi onneksi heille oli kaupungin ympärys liian
avara; 5-6,000 miestä olisi tarvittu vallien tarpeenmukaiseksi
puolustukseksi. Tästä syystä tahtoi Kurki pakoittaa porvareitakin
apuunsa; mutta he hangoittelivat vastaan väittäen, ettei olisi
sittenkään mahdollista tehdä vastarintaa. Sotamiehet rupesivat silloin
kohtelemaan kaupunkilaisia pahasti, uhkaellen ryöstöä ja surmaa.
Siitäpä vasta kääntyi porvarien mieli aivan nurjaksi. Samana päivänä
jo, jona Stolpe oli asettunut Pantsarlahteen, tuli hänen luokseen
muutamia porvareita kaupungista. He olivat sotamiesten huomaamatta
pujahtaneet alas muurilta. Sanoma, jonka he toivat, oli semmoinen, että
heidän pormestarinsa _Herman Bröijer_ tahtoi avata ruotsalaisille
_vesiportin_, jos vain herttua lupaisi suojella kaupunkilaisia ja
heidän perheitänsä ja tavaroitansa. Stolpe ilmoitti heti asian
herttualle, ja vei sitten illan suussa joukon miehiänsä vesiportille,
joka on nykyisen kalarannan puolella. Kurjen huovit osoittivat tässäkin
tilaisuudessa samaa huolimattomuutta, jota me olemme heissä koko ajan
nähneet. Heidän huomaamattansa sai Stolpe kulkea koko tuon pitkän
matkan muurin alustaa myöten. Heidän huomaamattansa myös avattiin
portti tulijoille, ja ruotsalaiset valloittivat sillä kulmalla olevan
"uuden vallituksen". Samassa lähetti myös herttua Siikaniemeltä väkensä
salmen yli ja käski heidän rynnätä sitä puolta vastaan. Suomalaiset
olivat tästä äkillisestä hyökkäyksestä niin ällistyksissään, että he
tuskin yrittivätkään vastarintaa. He koettivat päästä linnaan pakoon.
Mutta salmessa soutelevat herttuan venheet estivät heidät siitä. Enin
osa, niiden joukossa myös Aksel Kurki itse, joutui siis vangiksi;
paljon myös tapettiin. Viron ratsumiehistä kuitenkin noin 60-70 miestä,
Jaakkima Greven johdolla, riensi Karjaportille. He hakkasivat portin
auki, raivasivat itsellensä tien siellä seisovan herttuan jalkaväen
läpi ja pääsivät onnellisesti kotimaahansa Inkerin kautta. Kaarle ei
ollut menettänyt muuta kuin yhden veneellisen jalkaväkeä, jonka
linnasta lentänyt luoti oli ampunut upoksiin.

Kaupungin valloituksen jälkeen tuli sitten linnan vuoro. Se ei
vienytkään Kaarlelta pitkää aikaa. Tuskin oli pari kolme kertaa
laukaistu sitä suurta tulikitaa, jonka herttua asetti kaupungin
muurille linnaa vastaan, kun jo valkoinen lippu kohosikin tornin
huipulle. Antautumisehdot olivat sangen ankarat. Muukalaisen sotaväen
vain sallittiin lähteä, minne sen mieli teki. Mutta Ruotsin kruunun
alamaisten piti vastata lain edessä teoistansa. Se merkitsi toisin
sanoen, että kaikille heille oli maanpetturin palkka tarjona.

Vanha _Arvi Tavast_, Viipurin linnan isäntä, koetti alamaisimmalla
nöyryydellä lepyttää herttuaa. Hän otti hänet polvillaan vastaan
linnanportilla. Mutta armon ja anteeksiannon hetket olivat jo kuluneet
vihoviimeiseen asti. Kaarle herttuan sydämessä ei tätä nykyä saanut
mikään muu tunne sijaa paitsi kosto, leppymätön kosto.

Syyskuun 27 p:nä mestattiin _Arvi Tavast_, joka kolmekymmentäkuusi
vuotta oli vuodattanut vertansa Ruotsin kruunun palveluksessa. Yhdessä
ukon kanssa sai myös hänen poikansa, hurja ratsumestari _Iivari
Tavast_, laskea päänsä pölkylle. Samoin vielä 60-vuotias _Niilo
Olavinpoika_, Meltolan herra, ja ratsuväen luutnantti _Jaakko
Olavinpoika_, Bolstadin herra. Tämän viimeksimainitun rohkeutta ei
voinut silmien edessä välkkyvä mestauskirveskään masentaa. "Tahtoisinpa
tietää", sanoi hän korkealla äänellä, "aikooko todella herttua tappaa
kaikki, jotka ovat hänen vihamiehiänsä. Kylläpä hän sitten saa kyllin
tekemistä!" Kolme päivää myöhemmin hakattiin myös _Lauri Creutziltä_,
Sarvilahden herralta, kaula poikki. Hän oli ensin saanut armon, kun hän
niin ylen nöyrästi rukoili, eikä ollut tiettävästi ottanut suurempaa
osaa sotatoimiin. Mutta sitten tuli kuitenkin ilmi, että hän se oli
polttanut Ykspään kuninkaankartanon likellä Viipuria, jotta piirittäjät
eivät sieltä saisi elatusta. Tämän johdosta suuttunut herttua peruutti
jälleen armonlupauksensa. Paitsi näitä korkeita herroja mestattiin
samalla vielä kuusi alhaisempisäätyistä miestä. Kaikkien päät
asetettiin rautakankiin Karjaportin viereen. Aatelittomien muutkin
jäsenet pantiin teiliin.

    Piiat itki Joanassa,
    vaimot Narvassa valitti,
    koska miehet mestattihin.

Näillä sanoilla lopettaa usein mainittu vanha runo kertomuksensa näistä
hirmutapauksista. Luultavasti olivat muutamat mestatuista herroista
lähettäneet vaimonsa Narvaan, missä he arvelivat heidän olevan
paremmassa turvassa.



20. Kaarle herttua Turun linnassa.


Sillä aikaa oli amiraali Scheel saanut myös tehtävänsä päätetyksi.
Turun linna ei ollut tällä kertaa likimaillekaan niin vahvasti
varustettu kuin kaksi vuotta ennen. Kurki ei ollut marssiessaan pois
jättänyt sinne enempää kuin 500 miestä. Stålarmin ainoa toivo oli
siinä, että Suomen armeija, saatuaan apua virolaisilta, voittaisi
herttuan ja joutuisi sitten linnalle avuksi. Scheel, joka tämän asian
laidan hyvin tiesi, toimitti siis tiedon Marttilan tappelusta
linnalaisille. Sillä hän luuli voivansa taivuttaa heidät antautumaan.
Mutta Stålarm ei ottanutkaan tuota tietoa uskoaksensa; hän luuli sitä
vihollisten keksimäksi kavalaksi valheeksi. Silloin mestautti Scheel
syyskuun 5:nä päivänä Turun torilla Salomon Illen ynnä muut
Kastelholmasta saadut vangit ja panetti päät pitkiin salkoihin
Korpolaisvuorelle. Se piti olla varoituksena linnalaisille sekä
merkkinä siitä kohtalosta, joka heitä odotti, jolleivät ajoissa
antautuisi. Mutta tämä julma näky vaikutti aivan päinvastoin, kuin mitä
oli tarkoitettu. Stålarm rakennutti linnan muurin sisäpuolelle vahvan
hakuliaidan, jonka takana hän aikoi vielä pitää puoliansa sittenkin,
jos vallit joutuisivat vihollisen valtaan. Samassa hän otti myös
väeltänsä sen juhlallisen valan, etteivät he rupeaisi mihinkään
antaumukseen. Jos piirittäjät pääsisivät rynnäköllä sisään, piti linna
räjähytettämän ilmaan puolustajineen, vihollisineen.

Tässä hurjassa urhoollisessa päätöksessä ei Stålarmkaan sentään pysynyt
kovin kauan. Eräänä pimeänä yönä onnistui erään Kurjen palvelijan
pujahtaa linnaan piirittäjien vartijoiden välitse; hän vahvisti sanoman
herransa perinjuurisesta tappiosta. Tästä masentui peräti linnalaisten
miehuus. He kirjoittivat herttualle ja lupasivat avata porttinsa, jos
kaikki heidän tekonsa suotaisiin heille anteeksi. Scheel niinikään
lähetti kirjeen herttualle, omassa ja koko sotajoukkonsa nimessä
pyytäen anteeksi suomalaisten puolesta. Mutta herttua vastasi, että
heidän piti vastata teoistansa oikeuden edessä. Ainoa myönnytys, jonka
hän antoi, oli se, että vangit saisivat itse valtakunnan säädyt
tuomareikseen. Näillä ehdoilla antautui Turun linna juuri samaan aikaan
kuin myös Viipuri. Scheel kirjoitti nyt vielä kerran herttualle
rukoillen, että suomalaiset saisivat _armon oikeuden sijasta_. Hän näet
kyllä tiesi, mitä sana "oikeus" Kaarlen mielessä merkitsi. Mutta ei
Kaarlelta tullutkaan siihen mitään kirjallista vastausta; hän toi sen
itse suullisesti, Viipurista palatessaan.

Siellä vuodatettu veri näytti vielä kiihoittaneen Kaarlen verenhimoa.
Nyt hän ei tahtonut pitää sitäkään lupaustaan, että vankien asia
jätettäisiin säätyjen tuomittavaksi. Sillä siinä tapauksessa olisi
arvattavasti monen miehen rangaistus tullut helpommaksi. Turkuun
tultuansa Kaarle kohta asetti tuomiokunnan. Jäseniksi hän pani
kolmekymmentä seitsemän sotapäällikköänsä ynnä vielä lisäksi Turun
kaupungin neljä pormestaria ja kaksitoista raatimiestä. Marraskuun 7
p:nä kävi tämä tuomiokunta toimeensa, ja vangit tuotiin sen eteen.
Neljä lippukuntaa jalkaväkeä rumpujen ja huilujen kanssa seisoi torilla
kujana kahden puolen sitä tietä, jota vankien piti astua. Herttuan
kanteet olivat järjestetyt kymmeneen pykälään, joista kuusi koski
yksistään Stålarmia. Tärkeimmät syytökset olivat seuraavat: Arvi
Eerikinpoika ja hänen seuralaisensa olivat ylenkatsoneet sekä herttuan
että säätyjen monet kehoitukset ja varoitukset; he olivat niinikään
ylenkatsoneet ja rikkoneet valtiopäivien päätökset, erittäinkin
Söderköpingin päätöksen; he olivat viimein kantaneet nurjaa kilpeä
isänmaata vastaan. Stålarm puolusti itseään sillä loppulauseella, jonka
Ruotsin laki liitti säännökseensä viimemainitusta rikoksesta: paitsi,
jos rikkoja seuraa oikeata kuningastansa. "Tosin", sanoi Arvi herra,
"ei ollut kuningas itse meidän seurassamme, mutta meillä oli kuitenkin
hänen kirjeensä ja käskynsä sinetteineen, allekirjoituksineen. Ja jos
semmoiset kuninkaan käskyt voidaan selittää voimattomiksi, niin silloin
olemmekin syyllä menettäneet henkemme ja tavaramme." -- Tuomarit
vastasivat tähän kuninkaan tekojen olleen vastoin hänen valaansa ja
valtakunnan etua. Häntä ei siis olisi pitänyt totella, vaan olisi
kuninkankaaren käskyn mukaan pitänyt neuvoa hänelle, mikä Jumalalle,
hänelle ja maalle hyödyllistä oli. Tätä lakia vastaan eivät voineet
kuninkaan käskyt eivätkä kirjeet mitään. Arvi herra oli siis itse jo
lausunut tuomionsa. -- Samaten tehtiin tyhjäksi muidenkin pykälien
puolustus. Arvi herra astui nyt esiin ja pyysi jalomielisesti, että hän
saisi yksin kuolla kaikkien seurakumppaniensa puolesta. "Minä olin ylin
käskynhaltija", lausui hän, "muiden täytyi totella minun käskyjäni.
Paitsi sitä on tässä kiireisessä tutkinnossa ainoastaan minun tekojani
kuulusteltu eikä heidän." -- Mutta kreivi Mauri Leijonhufvud, yksi
tuomareista, vastasi: "Kaikki suomalaiset ovat kuningasvalaa vastaan
rikkoneet; siinä ei tarvita sen enempää tutkintoa." Tuomio määräsi
kaikki syytetyt kuolemaan. Tuomarit lisäsivät kuitenkin päätökseensä
sen pyynnön, että asia vielä lykättäisiin valtakunnan säätyjen
tarkastettavaksi ja vahvistettavaksi. Mutta herttua ei sallinut mitään
viivytystä.

Seuraavana päivänä julistettiin tuomio linnan edustalla. Sotaväki
seisoi piirissä vankien ympärillä, ja paljon kansaa, pappeja,
porvareita sekä talonpoikia oli kutsuttu saapuville. Kreivi Mauri
Lejonhufvud astui piiriin ja luetti kansliankirjurilla päätöksen.
Sitten hän meni noutamaan herttuata, jolle nyt kaikki kansa vannoi
uskollisuusvalansa luvaten kuuliaisuutta vastaiseksi.

Perjantaina marraskuun 9 p:nä ilmoitettiin tuomituille, että mestaus
oli määrätty seuraavaksi päiväksi. _Arvi Stålarm ja Aksel Kurki_ olivat
kuitenkin vielä säästettävät ja vietävät Ruotsiin. Lauvantaina
marraskuun 10 p:nä vietiin sitten kaikki muut vangit kaupungin torille,
jossa heidät äärettömän katsojajoukon nähden mestattiin. Heitä oli
kaksitoista henkeä. Mainittavimmat olivat: _Juhana Fleming_, Klaus
herra-vainajan poika, _Olavi Klaunpoika_, saman herran avioton poika,
_Sten Fincke_, Peipotin herra, _Hartikka Henrikinpoika_, Vuolteen
herra, _Krister Björnram, Mikael Munck_, Nuhjalan herra, ja _Niilo
Iivarinpoika_ (Särkilahti). Nämät kaikki olivat aatelista säätyä. Muut
olivat alhaisempia, sotaväen päälliköitä, esim. Sipri Siprinpoika,
Jaakko Möl, Hannu Jänis j.n.e. Kaikkien päät, paitsi Flemingin,
asetettiin Turun raastuvan katolle.



21. Juhana Fleming.


Suurta sääliä ja surkuttelua herätti varsinkin nuoren Flemingin
kuolema. Sillä hän oli jokseenkin syytön ja olisi epäilemättä päässyt
vähemmällä rangaistuksella, jollei hän olisi kovaksi onnekseen ollut
sen miehen poika, jota herttua tulisimmin oli vihannut. Isänsä kuoltua
oli näet nuori Juhana junkkari Sigismundin käskystä mennyt Puolaan ja
siellä saanut kuninkaallisen kamariherran viran. Hän oli nyt vain
käynnillä Suomessa, maatiluksiaan tarkastamassa. Kun tieto Kaarle
herttuan retkestä saapui, oli hän aikonut matkustaa takaisin Puolaan.
Mutta Stålarm oli rientänyt hänen luoksensa Svidjaan ja epuuttanut: "Ei
sovi", sanoi hän, "että näin korkeasäätyinen mies ja kuninkaan
hoviherra nyt lähtee pois Suomesta tällä tärkeällä hetkellä. Sen
johdosta heräisi kansassa se luulo, että kuningas ei tahdo eikä taida
antaa meille mitään apua. Se olisi petos, joka voisi saattaa kuninkaan
linnat ja maat vihollisen käsiin." Siihen vastasi Fleming: "Minun
petokseni kautta ei pidä edes kuninkaan koiran, sitä vähemmän hänen
linnojensa ja maittensa joutua vihollisen käsiin. Jos minun läsnäoloni
voi olla joksikin avuksi, niin jään mielelläni tänne ja tahdon
suomalaisten kanssa kestää kaikki vaarat, jotka heitä uhannevat
herttuan puolelta."

Kun vankeja tutkittiin, väitti nuori Fleming, ettei hän ollut ottanut
osaa sotaan herttuaa vastaan, vaan oli ainoastaan yksityisten asioiden
tähden tullut Suomeen. Senvuoksi hänen pitäisi päästä vapaaksi. Stålarm
niinikään ilmoitti, että Fleming ainoastaan hänen kehoituksestaan oli
jäänyt Suomeen. Kaarle tuotti nyt nuorukaisen puheilleen. Tämä koetti
nöyrillä sanoilla puhdistaa itseänsä ja anoi armoa. Näkyipä pieni
säälinsäde silloin pujahtaneen tylyn Kaarlenkin sydämeen. Hän tarjosi
Flemingille armoa sillä ehdolla, että tämä antautuisi hänen
palvelukseensa. Mutta siihen kunniantunto ei sallinut nuoren junkkarin
suostua. "Minulla ei ole mitään laillista syytä", sanoi Fleming,
"rikkoa sitä uskollisuusvalaa, jonka olen kuninkaalleni vannonut.
Mutta", lisäsi hän laskeutuen toiselle polvellensa, "kuitenkin anon
nöyrimmästi, että te, herttuallinen armo, säästäisitte henkeni." --
"Miksi", kysyi herttua, "et kunnioita minua laskeutumalla molemmille
polvillesi?" -- "Sitä kunniaa", vastasi Fleming, "osoitan ainoastaan
Jumalalleni ja kuninkaalleni." -- Kaarlen muoto musteni: "Sinä näytät
kylliksi", lausui hän, "perineesi isäsi rohkeuden ja uhkaylpeyden.
Siitä huomaan, mitä sinulta voisin vasta odottaa, jos saisit elää.
Valmistaudu sentähden vastaamaan oikeuden edessä muiden suomalaisten
kanssa. Lupasithan sinä heidän seurassaan kestää kaikki vaarat, jotka
uhkaisivat heitä minun puoleltani."

Tutkinnossa Fleming samaten väitti, ettei hän ollut ottanut juuri
mitään osaa sotaan. "Tuskinpa", sanoi hän, "olen kertaakaan laukaissut
pyssyä herttuan väkeä vastaan." Mutta tuomarit vastasivat: "Te jäitte
tänne _yllyttämään_ suomalaisia vastarintaan; siinä on syytä kyllin."
Kun sitten seuraavana päivänä tuomio oli julistettu ja Kaarle herttua
aikoi lähteä torilta, korotti Fleming äänensä ja rukoili: "Suokaa,
herttuallinen korkeus, minulle armo oikeuden asemasta!" Mutta Kaarle
vastasi: "Sinä olet hyljännyt armon ja anteeksiannon, kun niitä
tarjosin. Nyt on armon hetki ollut ja mennyt. Tuomio on julistettu; ei
ole nyt minulla eikä säädyilläkään valtaa sitä peruuttaa."

Kuolemaan oli siis nyt nuoren herran valmistautuminen. Hän kirjoitti
"äiti-kullallensa" ja pyysi muunmuassa, että hänen velipuolensa,
Olavi Klaunpojan, jota hän hellästi rakasti, sallittaisiin periä
Fleming-suvun nimi ja vaakuna. Sillä hän ei ottanut uskoaksensa, että
herttua todella vaatisi Olavi Klaunpojankin kuolemaa. Itsellensä hän
myös vielä yritti saada armoa kreivi Mauri Lejonhufvudin välityksellä.
Ainakin hän pyysi viivytystä maanantaihin asti, jotta hän kerkiäisi
teettää ruumisarkun, säätää perinnöstään y.m. Mutta Kaarle ei
suostunut. Siihen vain saatiin hänet vielä uudistetuilla rukouksilla
myöntymään, että Flemingin vaatteita ei jätettäisi mestausmiehen
omaisuudeksi eikä ruumista pantaisi teiliin. Tämä myönnytys suotiin
vasta lauvantaiaamuna, ja kohta sen jälkeen vietiin vangit
mestauspaikalle.

Matkalla antoi Fleming eräälle palvelijalleen testamenttinsa ynnä
sormuksensa. "Se on ainoa", sanoi hän, "mitä minulla nyt on lähettää
äiti-kullalleni. Hän lohduttakoon kuitenkin sydäntänsä ja tietäköön,
että minä hyvillä mielin astun tätä tietä. Sillä minä tiedän, että
kuolema on kaiken surun sekä vaivan loppu ja ovi oikeaan iloon, jossa
toivon kerran jälleen kohtaavani äiti-kultani. Siihen asti Jumala
kaikkivaltias olkoon hänelle lohdutuksena ja suojana!" Pitkin tietä hän
tervehti lempeästi lausuen jäähyväisiä tuttavillensa. Eräs pappi astui
hänen rinnallansa lohdutellen häntä; mutta Fleming ei näyttänyt juuri
lohdutusta tarvitsevankaan, päinvastoin hän itse lohdutti muita.
Ainoastaan silloin, kun he olivat astuneet sotamiespiirin
keskelle, ilmeni Flemingissä kauhistuksen liikutusta. Hän katsahti
mestauskojeihin ja tempasi sitten nutun niin kovalla nytkähdyksellä
päältään, että kaikki napit singahtivat irti. Silloin pappi puhui
hänelle: "Herra, herra, älkää näin kiivastuko! Älkää näin kiivastuko!
Rukoilkaa Herraa kaikkivaltiasta!" -- "Sen teen mielelläni!" vastasi
Fleming, laskeutui sitten polvillensa ja rukoili yhdessä papin kanssa.
Noustuansa jälleen seisoalleen hän katsahti ympärilleen viitaten
jäähyväisiä tuttavillensa. Tämän nähdessään kaikki ikkunoissa istuvat
rouvat ja neidet hyrskähtivät kovaan itkuun. Sitten lausui Fleming
kansalle seuraavat sanat: "Minä tunnustan tässä teidän kaikkien
kuullen, että minä hengellisessä suhteessa olen täydesti ansainnut
tämän kuolemanrangaistuksen, vieläpä iankaikkisenkin kuoleman, jos
Jumala ankaralla oikeudellaan tahtoo rangaista minua. Mutta maallisessa
suhteessa tiedän olevani viaton, enkä tiedä muuta syytä kuolemaani,
kuin että herttua Kaarle aina on uhannut hävittää isäni suvun perin
juurin, joka toive tässä nyt käykin toteen." -- Tämän johdosta rupesi
herttuan väki vastustamaan: "Se ei ole totta! Sen te valehtelette
niinkuin epäkunniallinen mies!" Kaarlen hovipalvelijoiden päällikkö,
Antti Niilonpoika, sanoi: "Te olette aikonut pahaa herttualliselle
armolle, mutta Jumala on kääntänyt sen teidän omaksi turmioksenne!"
Fleming huusi silloin korkealla äänellä: "Missä on minun tuomioni?
Milloin on minut tutkittu ja milloin on syyllisyyteni tullut
toteennäytetyksi? Konnat ja petturit ovat valheellisesti syyttäneet
minua!" Kaarle herttuan väki vaati nyt, että hän vietäisiin takaisin
linnaan saadaksensa kovempaa tuomiota. Mutta Fleming lausui: "Ei! Koska
kerran olen tullut tänne omin jaloin, ei minua muuten kuin väkisen
saada linnaan takaisin. Minä lykkään asiani kaikkitietävän taivaallisen
tuomarin eteen!" Sitten hän kääntyi mestausmiehen puoleen, antoi
hänelle rahaa vaatteittensa lunnaiksi ja sanoi: "Tee tehtäväsi!" Itse
hän paljasti kaulansa, laskeutui sitten polvilleen, kumartui pölkylle,
ja samassa hänen päänsä vierähti maahan. Flemingin velipuoli, Olavi
Klaunpoika, riensi heti esille ja kallisti itsensä pölkylle, jotta
hänen verensä saisi sekaantua rakkaan Juhanan vereen. Mutta Antti
Niilonpoika käski hänet pois, sillä ei ollut vielä hänen vuoronsa.
Neljänneksi vasta laskettiin Olavi Klaunpoika pölkylle. Hän huusi
silloin korkealla äänellä: "Kyllä Jumala kerran on vaativa syyttömän
Juhana Flemingin veret tuolta verikoiralta, herttua Kaarlelta!"
Sotamiesten vihainen melu esti häntä enempää puhumasta, ja hänen
kaulansa hakattiin poikki. Kaikkien ruumiit, paitsi Flemingin, pantiin
teiliin, ja päät asetettiin raastuvan katon harjalle.

Nuori Juhana junkkari oli marski vainajan ainoa poika; häneen siis
Suitian Flemingin suku sammui iäksi päiväksi.



22. Arvi Stålarmin ja Aksel Kurjen lopullinen kohtalo.


Moni lienee varmaan kummastellut, miksi juuri Stålarm ja Kurki Turussa
säästettiin. Nehän ne olivat olleet pääjohtajina, muut mestatut
ainoastaan heidän käskyläisiänsä. Mutta Kaarle herttualla näin
säätäessään oli omat tarkoituksensa. Hän oli Stångebron tappelun
jälkeen saanut pahimmat vihollisensa, Ruotsin valtaneuvokset, käsiinsä.
Näitä hävittääkseen tahtoi hän nyt panna kaikki mahdolliset keinot
liikkeelle. Stålarmilta ja Kurjelta hän toivoi saavansa tärkeitä
todistuksia; siitä syystä olivat nuo herrat säästettävät. Mutta kun
heitä sitten ruvettiin Tukholmassa tarkemmin tutkimaan, niin ei heiltä
saatukaan mitään tietoja. Herttua käski nyt siis panna heidän tuomionsa
toimeen. Molemmat olivat jo viedyt torille ja seisoivat sotamiespiirin
keskellä, kun Stålarm pyysi vielä saada puhutella valtaneuvos Sten
Banéria. Tämä herra tuotettiin kohta paikalle, ja Stålarm rupesi nyt
moittimaan häntä katkerin sanoin, väittäen, että hän se oli aina
kuninkaan nimessä yllytellyt Suomen herroja vastarintaan ja siten
saattanut heidät turmioon. Vangit vietiin takaisin linnaan; sillä
heiltä toivottiin vielä enemmän tällaisia todistuksia. Mutta he eivät
tietäneet tai kenties eivät tahtoneet virkkaa mitään. Sentähden vietiin
heidät vähän ajan kuluttua uudestaan mestauspaikalle. Arvi myös tällä
matkallansa, niinkuin muulloinkin aina, lasketteli leikkipuheita. Hän
nosti lakkiansa ja kumarsi torin varrella istuville naisille. "Minä
olen aina", sanoi hän, "koettanut olla naisten mieliksi. -- Ja jos te
nyt rukoilisitte herttuaa minun puolestani ja päästäisitte minut tästä
pulasta, niin lupaisin vasta kaiken ikäni olla teidän nöyrin
palvelijanne!" Mestauksesta ei tälläkään kertaa tullut sen enempää kuin
edelliselläkään. Vankien astuttua surmapiirin sisäpuolelle julisti
Kaarle Gyllenhjelm herttuan nimessä, että he olivat vielä vastaiseksi
säästettävät.

Lopussa helmikuuta 1600 kokoontuivat säädyt Linköpingiin valtaneuvoksia
tuomitsemaan. Tutkinnossa saivat nyt Stålarm ja Kurki kertoa sen, minkä
jo ennen olivat todistaneet Sten Banéria vastaan. Kanteenalaiset herrat
tuomittiin kuolemaan ja mestattiin sitten maaliskuun 20 p:nä. Heidän
kanssansa vietiin myös meidän molemmat suomalaiset kolmannen kerran
ulos. Jo oli tullut Stålarmin vuoro, ja hän valmistautui juuri
laskeakseen päänsä punaiselle vaatteelle. Silloin astui taas Eerikki
Tegel, herttuan sihteeri esiin ja luki herraltansa tulleen kirjeen.
Stålarmille ja Kurjelle luvattiin armo, jos säädyt siihen suostuivat.
Ympärillä seisova kansakin, joka jo alkoi tuntea sääliä, huusi yhtä
suuta: "Jo on kylläksi verta! Jo on kylläksi verta! Armoa! Armoa!"
Stålarm ja Kurki kumarsivat kansalle, antoivat mestaajalle kymmenen
talaria kumpikin, ja vetäytyivät syrjään. Paluumatkalla vankihuoneeseen
sukaisi sitten Arvi herra taas leikkipuheen suustansa. "Tottapa", sanoi
hän, "herrat valtaneuvokset nyt kummastelevat, mihinkä minä lienen
joutunut, kun eivät näe minun tulevan taivaaseen heidän jäljessään!"

Linköpingissä säädyt muuten myös vahvistivat Suomessa tehdyt
kuolemantuomiot. Sen lisäksi he määräsivät kaikille mestaamatta
jääneille kapinoitsijoille sen rangaistuksen, että heidän piti menettää
läänityksensä sekä kolmas osa omaisuuttaan.

Muutaman ajan kuluttua alkoi kuitenkin Kaarle herran ankaruus lauhtua;
hänenkin kostonhimonsa oli jo tyydytetty. Sakot vähennettiin tai
annettiin kokonaan anteeksi, ja monelle aatelisherralle, samoin kuin
mestattujen leskillekin, suotiin enin osa heidän tiluksiansa takaisin.
Vangit niinikään päästettiin vapaaksi. Tällä lailla sai vanha amiraali
Juusten vapautensa, samoin myös vähän myöhemmin Stålarm ja Kurki. Arvi
Stålarmia ei kova onni kuitenkaan pitkäksi aikaa hyljännyt. Hänen
johtaminaan kärsivät Ruotsin voimat Vironmaalla useamman kerran
tappioita; siitä Kaarlen epäluulo häntä vastaan heti taas heräsi.
Stålarm tuotettiin Tukholmaan ja tuomittiin viidennen kerran kuolemaan.
Nyt oli viimein häneltäkin jo leikin lähde ehtynyt.

Hänen ainoa pyyntönsä oli se, että hänet ammuttaisiin, niin kuin
soturille sopi, että hänen ruumiinsa silpomatta haudattaisiin ja että
hänen velkansa maksettaisiin hänen perintötiloillaan. Kuolema ei
kuitenkaan tälläkään kertaa tullut hänen osakseen; häntä pidettiin
tästä lähtien vankeudessa kuolemaansa asti. Alussa toukokuuta 1620
lopetti tämä Sigismund ja Kaarle IX merkillinen mies noin 70-vuotisena
monivaiheisen, mutta aina kunniallisen elämänretkensä.

Onnellisempi oli Aksel Kurjen kohtalo. Hyvällä menestyksellä
palveltuansa Kaarlen ja Kustaa Aadolfin sodissa hän kuoli 75 vuoden
iässä maakartanossaan toukok. 30 p:nä 1630, ja haudattiin Ulvilan
kirkkoon, missä komea hautapatsas, kuvaava Kurkea itseänsä makaavana,
täysissä sotatamineissaan osoittaa hänen hautapaikkaansa.



23. Liivinmaan sota.


Kun Suomenmaa oli kukistettu, antautui Viro miekan lyönnittä. Siellä
komentajina olevat Suomen herrat riensivät Kaarle herttuan luokse,
pyytäen armoa.

Siitä huolimatta ilmaantui herttua seuraavana vuonna 1600 sotavoimineen
Rääveliin. Hän näet tiesi, että rauha oli mahdoton, koska Sigismund ei
suinkaan aikonut lopettaa vehkeilyänsä. Parastahan oli siis siirtää
sota, jos sitä nyt piti olla, pois omilta rajoilta vihollisen alueelle.
Eikä aikaakaan, niin oli koko Liivinmaa valloitettu aina Väinäjokeen
asti; ainoastaan vahva Riian kaupunki teki vielä vastarintaa.
Puolalaiset olivat olleet aivan valmistautumattomat; Kaarlella sitä
vastoin oli suuri, hyvin varustettu sotajoukko. Paljon seurasi häntä
suomalaisiakin, jotka erinomaisella innolla taistelivat; sillä herttua
oli lausunut: "Tässä on teillä tilaisuus saattaa entiset tapaukset
unohduksiin ja ansaita minun suosioni."

Sigismund kuningas suuttui yhtä kovasti kuin hämmästyikin
arvaamattomasta rynnäköstä. "Etkö siihen tyydy", kirjoitti hän
herttualle, "että olet jo perintökruununi anastanut; vieläkö tahdot
ryöstää senkin valtakunnan minulta, jonka olen saanut vaalin kautta?"
Puolan kansa myös vimmastui; he nostivat suurilukuisen sotavoiman ja
asettivat taitavan Zamoiskin päälliköksi. Tämä ajoi pian Ruotsin väen
takaisin Vironmaalle. Sotaa sitten jatkui monta vuotta vaihtelevalla
onnella.

Vuonna 1605 Kaarle jälleen ponnisti kaikki voimansa. Hän tuli
laivastolla Väinäjoen suulle ja rupesi Riikaa piirittämään. Voidakseen
sitä täydessä turvassa tehdä piti hänen kuitenkin ensin hajoittaa
likiseuduilla seisova puolalaisjoukko. Se toimi ei suinkaan näyttänyt
kovin vaikealta; sillä Kaarlella oli 11,000 miestä (niiden joukossa
1,000 suomalaista), puolalaisella päälliköllä Chodkieviczillä
ainoastaan 5,000. Lähdettiin siis kun lähdettiinkin vihollista
tavoittamaan. Marssittiin koko yö, vaikka ilma oli myrskyinen ja
sateinen. Aamulla saavuttiin _Kirkholman_ mäille, joiden juurella
puolalaisten leiri oli Väinäjoen rannalla. Kaarle käski heti tehdä
rynnäkön. Turhaan varoitti taitava Antti Lennartinpoika huomauttaen,
että väki oli yöllisestä, pitkästä matkasta aivan väsyksissä ja
läpimärkänä ja että pyssytkin sekä ruutivarat olivat kastuneet. "Näytpä
olevan aika pelkuri!" oli tylyn Kaarlen ainoa vastaus.

Taistelu alkoi siis, eikä aikaakaan, niin puolalaiset alkoivat pötkiä
pakoon. Meidän miehet, voitosta varmana, hajosivat ja alkoivat ajaa
takaa. Silloin yht'äkkiä puolalaiset kääntyivät. Heidän pakonsa olikin
vain ollut juoni, jolla he tahtoivat viekoittaa vihollisensa alas
lakeudelle. Hämmästynyt ja väsynyt Ruotsin väki ei jaksanut kauan
vastustaa. "He rupesivat", niin kertoi sitten Kaarle itse, "juoksemaan
hujanhajan kuin päättömät kanat ja antoivat hakata itseänsä niskaan,
niin että kyllä saivat kelpo merkit muistokseen." Koko 9,000 kaatunutta
makasi maassa; viisisataa otettiin vangiksi; liput, tykit, leiri,
kaikki jätettiin voittajille.

Paljonpa ei puuttunut, että Kaarle itsekin olisi joutunut vangiksi.
Pakoa estääksensä oli hän rynnännyt tuimimpaan kahakkaan ja menettänyt
ratsunsa. Viholliset hänet tunsivat ja alkoivat kahta kiivaammin
ahdistella. Hän piti urhoollisesti puoliansa, vaan ei olisi kauan
kestänyt ylivoimaa vastaan. Sen havaitsi _Henrik Wrede_, muuan
aatelismies Virosta; hän riensi apuun ja antoi hevosensa, jolla Kaarle
onnellisesti pääsi pulasta. Wrede sitä vastoin hakattiin palasiksi.
Palkkioksi tästä jalosta teosta sai sitten kaatuneen leski läänityksen
Elimäellä Suomenmaassa ja lapset vähän myöhemmin koroitettiin
vapaaherran arvoon; heistä on nykyinen suomalainen Wredein haara saanut
alkunsa.



24. Kaarle IX, "hyvä kuningas".


"Kun hullusti käy, niin käypi kuin Suomessa", oli yleisenä sananlaskuna
siihen aikaan Ruotsissa. Ja valitettavasti se olikin aivan täyttä
totta; sillä meidän maassa ei silloin pidetty laista eikä oikeudesta
mitään lukua. Virossa sotiessaan olivat aatelisherrat perehtyneet sen
maan tapoihin, ja sortivat nyt alustalaisiansa vielä pahemmin kuin
ennen, melkein kuin perintöorjia. Eivätkä kruununtalonpojatkaan saaneet
olla heiltä rauhassa. Herrat anastivat heiltä milloin peltoa, milloin
niittyä, milloin koko talon; jolleivät viekkaat juonet auttaneet, niin
ottivat he väkisen ja aivan julkisesti. "Ovathan suomalaisetkin", niin
oli herroilla tapana sanoa, "miekalla voitettu kansa samoin kuin
virolaiset; ei heillä voi olla samaa oikeutta ja vapautta kuin Ruotsin
talonpojilla." Voudit sekä muut virkamiehet niinikään pettivät ja
peijasivat, ryöstivät ja riistivät, minkä suinkin vain kerkesivät.
Senpätähden anoivatkin Pohjanmaan talonpojat Linköpingin
valtiopäivillä, "että heidän sallittaisiin tuoda veronsa suoraan
Tukholmaan, ja ettei heille enää pantaisi oman maan herroja, vaan
ainoastaan ruotsalaisia virkamiehiksi."

Kaarle herttuan valppaalta silmältä eivät nämät seikat voineet pysyä
salassa. "Minä olen Suomessa", sanoi hän, "havainnut enemmän häiriötä
kuin missään muualla Ruotsin valtakunnassa. Ja syynä siihen ei ole
mikään muu, kuin että kuninkaat niin harvoin ovat käyneet näitä
merentakaisia maita tarkastamassa." Syksyllä 1601, niinpian kuin sota
Liivinmaalla oli siltä vuodelta tauonnut, tuli hän sentähden Suomeen,
ja viipyi täällä useampia kuukausia. Tällä tavoin otettuaan perinpohjin
selkoa maan ja kansan tilasta, hän piti alussa vuotta 1602 suuret
tutkintokäräjät Turussa. Niihin täytyi kaikkien aatelisherrojen ynnä
myös muiden virkamiesten, sotapäällikköjen, voutien, lainlukijain,
vieläpä halvimpien kirjureiden ja voudinpalvelijoidenkin saapua.

Ensiksi herttua otti aateliston puheilleen ja neuvotteli sen kanssa
vakavasti, joskin kohteliaasti. Herrojen täytyi tuoda pärmäkirjansa
tutkittaviksi ja todistaa omistusoikeutensa. Kaikki tilukset, jotka
olivat laittomasti anastetut, otettiin nyt jälleen pois ja annettiin
kruunun talonpojille takaisin. Sitten kysyi herttua vielä, millä
oikeudella Suomen herrat olivat vapauttaneet alustalaisensa
kyydinteosta ynnä monesta muustakin verosta, joten kruunun talonpoikien
taakka oli tullut kohtuuttoman raskaaksi. Herrat kokivat puolustaa
itseänsä, väittivät asian laidan olevan toisen Ruotsissa, toisen
Suomessa. Täällä muka ei aatelin alustalaisilla ollut mitään
omaisuutta; härät ja hevoset, kalut ja kylvösiemenet olivat herrojen
lainaa. Vero olisi siis lähtevä herrojen omasta aatelisesta kukkarosta,
ja sehän ei suinkaan voinut käydä laatuun. Mutta herttua ei näistä
verukkeista pitänyt mitään lukua. "En voi", sanoi hän, "sallia Suomen
aatelistolle suurempaa valtaa kuin mikä on ruotsalaisella. Te olette
yhdenvertaisia veljeksiä, sentähden pitää myös teillä molemmilla olla
samat oikeudet. Tai tuokaa esiin pärmäkirjoja, joissa Suomen
aatelistolle olisi erinäiset edut suotu!" Asia, niinkuin aina, päättyi
herttuan tahdon mukaan.

Sittenpä tuli aatelittomien virkamiesten vuoro, eikä siinä tarvittu
pitkiä puheita. Heidät pantiin koko lauma kerrassaan laivoihin ja
vietiin Tukholmaan tutkittaviksi, jossa sitten sangen moni heistä sai
ansaitun koroituksen hirsipuuhun. Mutta toisille heidän sijaansa
asetetuille herttua sääti tarkan ja ankaran ohjesäännön ja valvoi
vastakin aina heidän käytöstään. "Kyllä minä teille", uhkasi hän kerta,
"semmoisen tutkinnon pidän, että te tilistä joudutte teiliin!" Suomessa
ollessansa Kaarle vielä julisti ankaran kiellon väkinäistä kyytiä ja
kestitsemistä vastaan. Hengen rikos se oli, jos joku matkustavainen
väkisin ja maksutta otti talonpojilta ruokaa tai hevosen.

Alussa oli herttua Suomen papeillekin kovin vihainen. Hän sanoi heitä
oppimattomiksi, laiskoiksi, ahneiksi ja paavilaiseen hapatukseen
takertuneiksi, uhkasipa panna heidät kaikki tyyni pois viralta ja
lähettää ruotsalaisia pappeja sijaan. Tämä uhkaus ei kuitenkaan tainnut
olla muuta kuin hetkellisen vimman puuskaa; sillä Kaarle käsitti hyvin,
ettei kansan kieltä taitamattomista olisi mitään apua. Piispankin
virkaan, aikoessaan ensin eroittaa Eerikki Sorolaisen, tahtoi hän
nimittää "taitavimman niistä, jotka osaavat suomenkieltä."

Talven vuoksi ei Kaarle päässyt Ahvenanmaan yli Ruotsiin palaamaan;
hänen täytyi kiertää rantaa myöten Pohjanlahden ympäri. Mutta tämä
pitkä ja vaivalloinen matka ei ollut kuitenkaan hänelle vastenmielinen;
olihan siinä hyvä tilaisuus omin silmin tutkia kansan tilaa tuolla
merkillisellä Pohjanmaalla. Kaksi puutetta varsinkin näkyy silloin
pistäneen hänen silmiinsä: toinen oli kaupunkien puute, toinen itäisen
rajan suojattomuus. Siitä syystä perustettiin _Oulu_ v. 1605, _Vaasa_
1606, ja esteeksi vienalaisten ryöstöretkille rakennettiin v. 1607
Kajaanin linna tavallisen veneväylän partaalle.

Tällä samalla matkalla sai herttua merkillisen lahjan Kalajoen
kirkkoherralta _Ljungi Tuomaanpojalta_. Se oli Ruotsin valtakunnan lain
suomennos. "Minä olen tehnyt tämän työn", selitti kirkkoherra, "monen
suomalaisen, sekä aatelittoman että myös aatelisen kehoituksesta. Sillä
usein on meillä tuomarinviroissa semmoisia, jotka eivät ymmärrä
ruotsia, saatikka lakikirjan vanhaa kieltä; onpa myös joskus
ruotsalaisia, jotka suomea huonosti taitavat." Kaarlelle oli tämä teos
hyvin mieleen, sillä hän tahtoi pitää lain kaikelle kansalle avoinna.
Ruotsinkielellä oli hän jo painattanut lakikirjan; nyt määräsi hän
tämän suomennoksenkin painettavaksi. Saman huolen hän myös piti Jumalan
lakikirjan, raamatun, levittämisestä. Ruotsiksi oli hänen toimestansa
jo ilmestynyt uusi painos, ja Suomessa asetettiin komitea, jonka piti
lopettaa Agricolan työ ja suomentaa raamatun tähteetkin. Valitettavasti
nielivät monet sodat Kaarlen loppuvuosina valtion varat niin peräti,
ettei liiennytkään mainittujen suomennosten painatukseen. Molemmat
jäivät vielä toistaiseksi. Samoin ei Kaarlen ankarista asetuksistakaan
ollut sitä hyötyä, kuin oli tarkoitettu; ne eivät voineet kokonaan
hävittää virkamiesten juurtuneita, pahoja tapoja. Sittenkin ymmärsi
Suomen rahvas hänen hyvät, rehelliset aikomuksensa, jonka vuoksi se
häntä rakasti koko sydämestänsä ja nimitti häntä "hyväksi kuninkaaksi".

Kuninkaaksi olikin Kaarle nyt tullut täydellä todella. Paon jälkeen v.
1598 olivat säädyt jo julistaneet Sigismundin menettäneen kruununsa;
mutta he olivat silloin vielä tarjonneet sitä hänen pojalleen
Vladislaukselle sillä ehdolla, että tämä tulisi Ruotsiin ja kääntyisi
Lutherin uskoon. Kun se ei tapahtunut, suostui Kaarle vihdoin viimein
Norrköpingin valtiopäivillä v. 1604 säätyjen pyyntöön ja otti
itsellensä kuninkaan nimen sekä arvon.



25. Sigfrid Aaroninpoika Forsius.


Helsinki oli alkuansa aiottu suureksi kauppakaupungiksi; silloin ei
kukaan voinut aavistaa, että siitä kerta oli tuleva Suomen oppineitten
pesäpaikka. Sittenkin -- lieneekö ollut aavistusta -- oli aivan
ensimäisten Helsingissä syntyneitten lasten parissa Suomen ensimäinen
tieteenharjoittaja. _Sigfrid Aaroninpoika_ oli hänen nimensä, johon hän
sen ajan tavan mukaan liitti syntymäpaikkansa mukaan otetun latinaisen
liikanimen _Forsius_ s.o. Helsinkiläinen. Alkuoppinsa hän sai,
samoinkuin muut meidän maamme etevimmät oppineet tähän aikaan, Turun
koulussa. Sitten hän oleskeli useampia vuosia Pohjois-Saksan
yliopistoissa, tutkien varsinkin luonnontieteitä, matematiikkaa sekä
tähtitiedettä. Kotimaahan palattuansa vihitti hän itsensä papiksi.
Vähän sen jälkeen teki Kaarle herttua toisen retkensä Suomen herroja
vastaan. Forsius asettui hänen puolellensa, ruveten erään Ruotsin
ratsuväen lippukunnan sotapapiksi. Semmoisena seurasi hän sitten myös
sotaväkeä Liivinmaalle.

Tällä tavoin Kaarle herttua oppi tuntemaan Forsiuksen, ja huomattuaan
miehen tavattoman matemaattisen opin hän päätti käyttää sitä
valtakunnan hyödyksi. Maita ja mantereita oli jo 16:nnella vuosisadalla
täälläkin yritetty mitata ja karttojakin kyhätä; mutta kun mittausta ei
oltu osattu tieteellisellä tavalla tehdä, niin olivat kartat tulleet
aika hullunkurisiksi. Suomenlahti niissä käypi aina melkein suoraan
pohjoiseen rinnan Pohjanlahden kanssa. Suikaleessa niiden välillä, joka
on Suomenmaa olevinansa, on tällä tavoin Viipurin kaupunki yhtä
korkealla pohjoisessa kuin nykyinen Vaasa. Onpa eräässä kartassa
Uusimaa pohjoisempana kuin Häme ja sitten Karjala niiden ja Pohjanmaan
välillä! Laajat Lapinmaat olivat vielä aivan mittaamatta. Tähän
viimeksimainittuun seutuun lähetettiin nyt Forsius v. 1602 yhdessä
erään asessori Birckholzin ja Turun piirityksestä tunnetun Daniel
Hjortin kanssa. He kulkivat ja tutkivat koko sen kulman, niin pitkältä
kuin mannerta ulottui, aina _Norkumin_ (Nordkynin) niemelle asti.
Nykyinen Ruija oli näet silloin vielä riidanalainen, ja Ruotsi arveli
itsellään olevan yhtä suuren oikeuden siihen kuin Tanskalla. Matkaa
kesti noin vuoden ajan. Hauskaa ja opettavaista on nähdä, kuinka
vähillä varoilla siihen aikaan suuret ja tärkeät työt tulivat
tehdyiksi. Mittaajat saivat jokainen 20 (sanoo: kaksikymmentä) talaria
palkkaa; paitsi sitä vielä sudennahkaisen turkin ynnä eväikseen 2
tynnyriä rukiita leiväksi, 8 leiviskää lihaa, 3 leiviskää voita ja 3
leiviskää suoloja. Vähän anteliaammin oli sydämen karaistuksesta Pohjan
pakkasia vastaan pidetty huoli; heille näet oli pantu mukaan 8 tynnyriä
ohria "paloviinaksi".

Takaisin tultuansa käytti Forsius oppiansa toiseen yleishyödylliseen
työhön. Vuodesta 1606 näet alkoi ilmestyä hänen toimittamiansa
almanakkoja (kuitenkin ruotsinkielellä), jotka olivat ensimäiset
laatuansa Suomessa. Siihen asti oli meillä vain riimusauvat olleet ajan
määrääjinä, taikka jos jollakulla olikin painettu almanakka ollut, oli
se ulkomaalainen, eikä sopinut meidän pohjoisen maan oloihin.
Senaikuinen tähtitiede oli suuresti taikauskon sekainen. Yhtä varmaan
kuin nyt saattaa ennakolta määrätä kuun ja päivän pimenemisajan sekä
pyrstötähtien tulon, yhtä varmaan silloin uskottiin voitavan tähtien
keskinäisestä asemasta ynnä muista luonnonilmiöistä ennustaa tulevia
tapauksia. Forsiuskin aina liitti almanakkaansa ennustuksia, ei
ainoastaan ilmoista, vaan myös taudeista, katovuosista, jopa sodistakin
ja hallitsijain kuolemasta. Tämän taitonsa hän sai kuitenkin pian
kalliisti maksaa. Hän oli ennen Kirkholman tappelua ennustanut
Liivinmaalla pahoin käyvän. Sen ottivat muutamat hoviherrat, jotka
olivat hänelle suutuksissaan, syyksi ja nostivat häntä vastaan kanteen
salavehkeistä Sigismund kuninkaan hyväksi. Forsius parka otettiin
kiinni, kidutettiin ja pantiin kovaan vankeuteen Gripsholmaan. Siellä
hän olisi kenties puutteeseen menehtynyt, jollei hän aina välistä olisi
ansainnut rahaa ihmisiltä, jotka antoivat hänen ennustaa käsistä
tulevaa kohtaloaan. Kävipä kerran itse kuninkaan rouva hovineitosineen
siellä siinä asiassa ja toivat hänelle ruokaa sekä rahaa.

Vuoden perästä vihdoin Forsiuksen onnistui saada viattomuutensa toteen
näytetyksi. Korvaukseksi kärsitystä vääryydestä nimitti kuningas hänet
nyt astrologian s.o. tähtiennustustieteen professoriksi Upsalaan. Mutta
siinä paikassa ei Sigfrid Aaroninpoika kauan viihtynyt. Uusi aika oli
jo Upsalassa alkanut koittaa. Forsius valittaa katkerasti, että hänen
"jaloa tiedettänsä haukutaan" tyhjäksi loruksi. Suuttuneena hän jätti
parin vuoden perästä virkansa ja muutti Tukholmaan, jossa hän sai
kuninkaallisen hovitähtitutkijan arvonimen ynnä yksinoikeuden
almanakkojen painattamiseen Ruotsin valtakunnassa. Vaan eipä aikaakaan,
niin kohtasi häntä taas kova vastoinkäyminen. Papisto oli jo kauan
aikaa katsonut karsain silmin hänen ennustuksiansa, noita muka pirun
avulla tehtyjä konsteja. Kerran Forsius, varomattomasti kyllä, oli
kirjallisesti puolustanut erästä talonpoikaa, joka profeettana kulki
ympäri, ja silloin myrsky häntä vastaan rehahti ilmi. Kanne nostettiin,
Forsius menetti hovivirkansa ja samalla myös kirkkoherranpaikkansa
Riddarholman seurakunnassa, ja häntä kiellettiin ankarasti koskaan enää
ennustamasta.

Mies parka oli nyt virkaheittona, leivätönnä. Hyväksi onneksi armahti
häntä kreivi Leijonhufvud ja soi hänelle kirkkoherranviran Tammisaaren
kaupungissa, joka kuului Raaseporin kreivikuntaan. Siellä vietti sitten
Forsius loppuikänsä rauhassa, joutoaikoinaan yhä vielä tutkien rakkaita
tähtiänsä. Monasti makasi hän kirkkaina talviöinä kaupungin
ulkopuolella hangella selällään, paksuun Lapin peskiin (turkkiin)
puettuna, suuri kirja rinnallaan. Kerta näki hänet siellä
sivutsekulkeva matkustaja ja säikähtyi pahasti. Peloissaan hän
laukaisi pyssynsä tuota outoa otusta vastaan nähdäkseen, oliko se
kummitus vai elävä olento. Kaikeksi onneksi ei kuitenkaan luoti
sattunut. Almanakkojakin Forsius toimitti yhä edelleen melkein
kuolemaansa asti. Vaan ennustuksia ei niissä nyt enää ollut muusta kuin
ilmoista. Tämmöisiä ilman vaiheitten ennustuksia kuultiin häneltä
muuten usein suullisestikin. Kerta esim. piti Tammisaaren asukasten
mennä lahden poikki häihin. Aamu oli tyyni ja ihana; mutta Forsius
kielsi vesille lähtemästä, sanoi rajuilman olevan tulossa. Hääväki ei
ottanut varoitusta korviinsa ja joka henki hukkui, kun ukkosilman
mukana tullut tuuliaispää kaatoi veneen kumoon. Kirkkoherra, joka oli
kiertänyt maata myöten, pääsi onnellisesti perille. Vuonna 1624 vaipui
vanhus viimein levolle monista vaivoistansa. Vähää ennen sanotaan hänen
käyneen erästä kipeää virkaveljeään katsomassa. Tämän kysyttyä ennusti
hän sairaan kuolevan samana päivänä, johon vielä lisäsi; "ja kuuden
viikon perästä tulee minunkin vuoroni". Sekin hänen viimeinen
ennustuksensa kuuluu käyneen toteen.

Forsius on paitsi almanakkoja kirjoittanut myös Suomen aikakirjan sekä
fysikan eli luonnontieteen ja kivennäisopin, jotka kuitenkin kaikki
jäivät painamatta. Niissäkin näkyy kovasti paljon sen ajan taikauskoa
ja tietämättömyyttä luonnon asioista. Kultaa esim. hän luulee syntyvän
punaisen elohopean ja palamattoman rikin sekoituksesta. Kullalla, sanoo
hän, on erinomainen voima vetämään puoleensa niiden mielen, jotka sen
näkevät, niin että he sitä vain pyytävät, haluavat ja himoovat. Juoman
sekaan pantu kultajauho parantaa sydämentuskaa ja surua. Tälle
tämmöiselle nauraessamme on meidän kuitenkin muistettava, että
luonnontiede vielä melkein 100 vuotta myöhemmin oli aika huonolla
kannalla. Silloin näet kysyi kuningas Kaarle XI oppineiltaan, mistä
syystä aurinko Torniossa ei Juhannuksena laske. Siihen he vastasivat,
etteivät he tahtoneet epäillä asian todellisuutta, koska kuninkaallinen
majesteetti itse oli sen muka nähnyt; mutta syytä semmoiseen ihmeeseen
he eivät osanneet millään tavalla selittää.



26. Metelit Venäjällä ja Viipurin liitto.


Mahtava ja avara Venäjän valtakunta oli tähän aikaan aivan
raukeamaisillaan. Tsaari Feodor oli kuollut v. 1598; hänen mukanaan oli
Rurikin ikivanha suku sammunut. Oli hänellä tosin ollut nuorempi veli,
Dimitri nimeltään; mutta sen olivat salamurhaajat surmanneet muutamia
vuosia ennen tsaarin kuolemaa. Yleisesti syytettiin tästä ilkityöstä
Boris Godunovia, Feodorin vaimon veljeä. Tämäpä se nyt anastikin vallan
käsiinsä, vaikka hän vain oli tavallinen pajari eli aatelismies.
Suostuttaakseen muita herroja puolellensa oli hän tehnyt talonpoikien
orjuuden entistänsä vielä kovemmaksi. Mutta tällä häijyllä asetuksella
käänsi hän vain rahvaan mielen itseään vastaan, eikä saanut kuitenkaan
ylimyksiä ystävikseen. Pajarit yhä edelleen kadehtivat ja vihasivat
entistä vertaistansa.

Yleistä tyytymättömyyttä käytti viekas petturi, nimeltä _Grishka
Otrepjev_ hyväksensä. Hän oli aivan halpasukuinen munkki, mutta
ihmeellisesti tuon murhatun Dimitrin näköinen. Siitä syntyi nyt hänelle
uhkarohkea, kunnianhimoinen tuuma päähän. Hän karkasi luostaristaan ja
meni Puolaan, joka paikassa sanoen itseänsä prinssi Dimitriksi.
Murhaajat, niin hän väitti, olivat erehdyksestä tappaneet toisen pojan,
hänen leikkikumppaninsa. Sangen moni ottikin näitä puheita uskoaksensa.
Sandomirin voivoda (linnanisäntä) Mniszek kihlasi hänelle tyttärensä
Marinan ja lupasi auttaa häntä huoveillansa. Saman lupauksen antoivat
myös useammat muut mahtavat herrat. Puolan kuningaskin salaa suosi
näitä hankkeita, vaikka hän Venäjän kanssa nykyään tehdyn
rauhansovinnon tähden ei tahtonut itse ottaa osaa sotaan.

Melkein yhtä yleisen suosion saavutti Valhe-Dimitri Venäjällekin
tultuansa. Niin pajarit kuin talonpojatkin luopuivat parvittain hänen
puolellensa, eikä aikaakaan, niin hän seisoi jo suurilukuisen
sotavoiman kanssa Moskovan edustalla. Godunov huomasi nyt tuhon hetkeen
tulleen; hän myrkytti itsensä, ettei elävältä joutuisi vihollisen
julmuuden alaiseksi.

Näin saatua valtaansa ei Valhe-Dimitri sentään osannutkaan kovin kauan
pitää. Pian huomattiin, että tsaarin suosio yksinomaan kohdistui hänen
kanssaan tulleihin puolalaisiin. Venäläisiä sitä vastoin joka
tilaisuudessa sysättiin syrjään ja ylenkatsottiin. He olivat liian
raa'at tavoiltaan uuden hallitsijan mielestä. Eipä tälle myöskään
Venäjän vanha uskonto sen paremmin kelvannut; siitäkin yhä tehtiin
pilaa hovissa. Tästä kaikesta venäläiset tietysti viimein vimmastuivat.
Kapina nousi, Valhe-Dimitri tapettiin ja hänen puolisonsa suljettiin
luostariin. Se tapahtui vuonna 1606, juuri vuotta sen jälkeen kuin
petturi oli voittajana pannut tsaarin hiipan päähänsä.

Mahtava pajari _Vasili Shuiski_ valittiin nyt tsaariksi. Hän oli
hyväntahtoinen, viisas mies, vaan eipä hänellekään ollut rauhallisempaa
aikaa sallittu. Pian ilmaantui taas uusi Valhe-Dimitri, joka sanoi
ikäänkuin ihmeellä pelastuneensa kapinoitsevien moskovalaisten käsistä.
Moni uskoi häntä, useimmat olivat ensialussa uskomatta. Tuotiin siis
Marina esiin; hänen piti päättää, oliko tämä todellinen tsaari vai ei.
Ja tuo kunnianhimoinen nainen heittäytyikin heti oudon miehen kaulaan,
suuteli, hyväili häntä, niinkuin puolisoansa ainakin; hän näet tahtoi
jälleen saavuttaa menetetyn korkeutensa. Nyt menivät taas kaikki
Valhe-Dimitrin entiset puoluelaiset, varsinkin kasakat, uuden petturin
puolelle. Puolastakin saapui apua, ja Shuiski oli pian piiritetty
Moskovaan.

Hädissänsä kääntyi tsaari Ruotsin kuninkaan puoleen, ja Kaarle IX
olikin kohta apuun valmis. Sillä hän pelkäsi myös itselleen koituvan
siitä vaaraa, jos Puolan liittomies tulisi Venäjän hallitsijaksi. Olipa
jo ensimäinenkin Valhe-Dimitri uhannut ylpeästi, vaatien Ruotsin
kruunua takaisin Sigismundille. Helmik. 28 p. 1609 solmittiin siis
Viipurissa liitto Shuiskin ja Kaarlen välillä. Ruotsin kuninkaan piti
lähettää 2,000 huovia ja 3,000 jalkamiestä. Tsaari puolestaan lupasi
tälle apujoukolle toimittaa palkan sekä tarpeellisen elatuksen. Sen
lisäksi oli Käkisalmen linna lääninensä annettava Ruotsille ikuiseksi
omaisuudeksi.

Tuumasta toimeen ei kulunut Kaarle kuninkaalta koskaan pitkää aikaa.
Nytkin hän oli liiton hieromisen aikana varustanut kaikki valmiiksi, ja
maaliskuun 11 p. hänen armeijansa marssi jo rajan yli. Siinä oli koko
12,000 miestä, siis kaksi sen vertaa kuin mitä oli luvattu.
Ylipäälliköksi oli Kaarle asettanut _Jaakko De la Gardien_, vanhan,
kuuluisan Pontus-herran pojan. Tämä tosin oli vasta 26 vuoden vanha,
mutta kuitenkin jo tietty ja taattu ylen taitavaksi sotaherraksi.
Palveltuansa useampia vuosia ulkomailla Oranian Mauritsin, sen ajan
mainioimman soturin johdon alla, oli hän juuri nyt palannut kotimaahan,
tuon suuren opettajansa ylistyskirjat mukanaan. De la Gardie oli
ruotsalainen syntyään, mutta kasvatettu Suomessa, niin että me puoleksi
voimme kehua häntä omaksemme. Alapäälliköistä olivat mainittavimmat
kaikki suomalaisia, nimittäin vanha _Aksel Kurki, Antti Boije, Krister
Some_ ynnä nuori sankari _Eevert Horn_, kuuluisan Kaarle Hornin poika.
Samoin oli myös suuri osa sotamiehiä Suomen poikia; muut olivat
muukalaisia palkkasotureita Ranskasta, Saksasta ja Englannista.

Maaliskuun lopulla saavuttiin Suuren Novgorodin edustalle, joka oli
Shuiskille uskollinen. Sotamiehiä ei viety kaupunkiin siitä pelosta,
että he ehkä rupeaisivat vallattomuutta harjoittamaan. Mutta De la
Gardie alapäällikköinensä ratsasti Novgorodiin ja otettiin suurella
juhlallisuudella vastaan. Tykit paukkuivat ja kirkkojen kellot
helisivät vieraitten kunniaksi. Portilla kohtasi heidät läänin
maaherra, tsaarin likeinen sukulainen, nuori ruhtinas Mikael Shuiski.
Hän tervehti De la Gardieta veljellisellä syleilyllä. Molemmat nuoret
herrat suuresti mieltyivät toisiinsa ja heidän välillään syntyi tässä
luja ystävyys, jonka vain Shuiskin aikainen kuolema saattoi rikkoa.

Vähemmän tyydyttävä kuin vastaanotto oli kuitenkin luvatun palkan
laita; tsaari ei ollut siitä mitään huolta pitänyt. Sotamiehet
rupesivat siis nurisemaan, ja De la Gardiekin uhkasi palata takaisin
kotiinsa, kun ei sovinnon ehtoja täytetty. Mutta Mikael ruhtinas
rukoili hartaasti ja haali myös kaupungin porvareilta kokoon muutamia
tuhansia ruplia osaksi soopelin nahkoina, osaksi kankaina, osaksi
rahana, joilla sotaväki siksi kertaa tyydytettiin.



27. Eevert Born.


Novgorodin takana oli kaikki maa tsaarin vihollisten vallassa; tästä
lähtien piti marssittaman etujoukko edellä, niinkuin sodassa ainakin.
Päälliköksi tälle etujoukolle pantiin nuori _Eevert Horn_, joka niin
muodoin sai tilaisuuden moneen uljaaseen urhotyöhön.

Ensi toimekseen hän läksi 200:n huovin ja 40:n pyssyllisen suksimiehen
kanssa Staraja Rusan kaupunkia tiedustelemaan. Siellä näet sanottiin
puolalaisen päällikön Karnasinskin majailevan jommoisenkin
dimitriläisjoukon kanssa. Meidän miehet lähenivät varovasti, sillä
heitä oli liian vähän niin suuren voiman kimppuun käydäkseen. Mutta kas
kummaa ja ihmettä! Kaupunki olikin heidän tullessaan aivan autio,
puoleksi poltettu. Elävää vihollista ei yhtään näkyvissä; sitä vastoin
olivat tiet ja joet täynnä surmattuja. "Ohoh", nauroivat Hornin miehet,
"näinkö mukavaa onkin täällä sodankäynti! Viholliset tappavat itsensä
valmiiksi, ei jää meille huoleksi muu kuin raatojen kuoppaan
multaaminen!" Dimitriläisten kesken oli näet sanoma De la Gardien
tulosta synnyttänyt riidan. Puolalaiset olisivat tahtoneet peräytyä
oman maansa rajalle, viedäkseen suuret saaliinsa talteen. Kasakat
puolestaan eivät olleet sitä sallineet. Riidasta oli viimein tullut
verinen tappelu. Nyt he seisoivat muutamia peninkulmia etempänä
Moskovan ja Smolenskin teiden haarassa.

Seuraavana päivänä kajahti toiselta puolen jokea julma karjunta. Sinne
oli saapunut 300 kasakkaa, jotka tahtoivat peloittaa meidän miehet
pakoon. Mutta näille oli vihollisen ääni vain kiihoitukseksi; he
riensivät joelle ja rupesivat kahlaamaan yli. Tuskinpa olivat
ensimäiset kuusi huovia päässeet toiseen rantaan, niin jo kasakat
pyörähtivät ympäri ja pötkivät tiehensä. Hornin huovit jäljestä, eikä
aikaakaan, niin he ilmestyivät takaisin, kukin taluttaen yhtä vankia
perässänsä.

Pari päivää myöhemmin joutui De la Gardie päävoiman kanssa Staraja
Rusaan; Hornin sopi siis jälleen rientää edeltäpäin. Tällä kertaa sai
hän vielä 500 huovia ynnä 200 venäläistä pyssymiestä joukkonsa lisäksi,
sillä nyt aikoi hän täydellä todella käydä voittosille Karnasinskin
kanssa. Dimitriläiset yhä vielä seisoivat yllämainitussa tienhaarassa
Kamenkin kylän luona. Siellä oli heillä vahva asema vesien, soiden
takana, ja luottaen sekä siihen että suurempaan lukuunsa he alussa
yrittivät lujaa vastarintaa. Mutta Hornin väki kahlasi pelkäämättä
veden poikki ja ryntäsi päälle kerta toisensa perästä, ja viimeinpä
kääntyivät viholliset pakoon, Karnasinski itse ensimäisenä. Koko hänen
joukkonsa surmattiin, vangittiin tai hajoitettiin. Liput, ampumavarat,
tykit ynnä suuri lauma kelpo hevosia jäi voittajien käsiin. Olisipa
ollut saalista paljon enemmänkin saatavana, sillä leiri oli täynnä
rahaa, kulta- ja hopea-astioita ynnä silkkivaatteita. Mutta Hornin
joukon lisänä olevat venäläiset olivat jo kesken tappelua ruvenneet
ryöstämään ja ahneessa puuhassansa päästäneet valkean irti, niin että
leiri aarteinensa paloi tuhaksi. Tulipalosta kuitenkin saatiin
pelastetuksi suuri parvi venäläisiä rouvia sekä neitosia, jotka
dimitriläiset luultavasti olivat antaneet pantiksi lähiseutujen
pajarien uskollisuudesta. Horn otti ne kohta suojelukseensa ja lähetti
sitten ilman mitään lunnaita sukulaisille takaisin.

Siitä ritarillisesta teostansa sai hän sitten suuren maineen ja suosion
venäläisten parissa. Kun sitten De la Gardie kerkesi paikalle, kiitti
hän kaikkia miehiä heidän uljuudestansa; mutta kaikkein enimmin hän
täydellä syyllä kiitti Eevert Hornia. Palkinnokseen sai tämä parhaan
vangeista omakseen; se oli nuori puolalainen aatelisherra, Tapani
Silaski, jonka äärettömän rikkaat vanhemmat sitten maksoivat Hornille
kelpo lunnaat.

Vielä suuremman voiton saavutti Horn sitten jonkun aikaa myöhemmin
Torshokin kaupungin luona, jossa toinen dimitriläisjoukko Zborovskin
johdolla lyötiin hajalleen. Hänen nimensä tuli peljätyksi ja
kuuluisaksi koko Venäjällä, mutta venäläiset, kun he eivät osanneet
hänen nimeänsä oikein lausua, väänsivät sen "Ivelgorodiksi" (gorod
merkitsee venäjäksi kaupunkia, linnaa).



28. Sotaretki Venäjälle.


Hornin voittamat puolalaiset päälliköt yhdistivät nyt joukkojensa
tähteet, niin että heille karttui taas jommoinenkin voima. He
asettuivat _Tverin_ kaupunkiin, estääksensä Ruotsin apuarmeijaa
pääsemästä Moskovan puoliselle Volgan rannalle. Täältä lähetti
Zborovski kirjeen De la Gardielle ja kehoitti häntä luopumaan tsaari
Shuiskista, joka muka ajoi väärää asiaa. De la Gardien vastaus oli
aivan lyhyt. "Miekkasille", kirjoitti hän, "olen tänne tullut, enkä
väittelemään, kumpiko on oikeassa, Shuiski vai Dimitri!" Zborovskin
kirjeen tuoja, joka oli yrittänyt houkutella sotamiehiä, pistettiin
Venäjän tavan mukaan terävän seipään nenään.

Tverin valloittamista varten yhdistyivät nyt kaikki Ruotsin armeijan
osastot. Myös oli ruhtinas Shuiski apuna useamman tuhannen venäläisen
kanssa. Heinäk. 12 p. 1609 saavuttiin vihollisen eteen, joka jo seisoi
valmiissa sotarinnassa pari, kolme virstaa tällä puolen kaupunkia. De
la Gardie järjesti heti myös väkensä, ja taistelu alkoi. Mutta samassa
rupesi rankasti satamaan, niin että tykkien ja pyssyjen sankkireijät
sekä sytyttimet[14] kastuivat kelvottomiksi. Sen havaittuansa
ryntäsivät kasakat kahta vertaa suuremmalla kiivaudella vihollisen
kimppuun. Heidän rynnäkkönsä hajottikin ranskalaisen ratsuväen, joka
seisoi vasemman kyljen päässä. Paon esimerkkiä seurasi pian venäläinen
apuväkikin, tunkeutuen hädissään Ruotsin jalkaväen rivien läpi ja
rikkoen järjestystä. Niin myös enin osa saksalaisia sekä muutamat
suomalaisparvet läksivät samaa tietä. Kiireissänsä karkurit kuitenkin
viivähtivät sen verran, että kerkesivät ryöstää oman armeijansa leirin
sekä kuormaston tyhjäksi. Tällä puolella oli siis dimitriläisillä täysi
voitto. Mutta samalla aikaa oli De la Gardien keskusta, kolme
suomalaista lippukuntaa, itse ylipäällikkönsä johdolla kukistanut
vastassa seisovat Zborovskin henkivartijat, ja ajanut heitä takaa
kaupungin keskipaikoille asti. Molemmat voittajat palasivat nyt
tappelukentälle ja alkoivat keskenään kiistellä lopullisesta voitosta.
Mutta hirmuinen, lakkaamaton sade teki kaikki liikunnot mahdottomiksi.
Koko seuraavankin päivän vielä kesti samaa vedentuloa. Kolmantena
päivänä uudistettiin tappelu ja Zborovskin väki hajoitettiin peräti.

Yöllä tappelun jälkeen rynnättiin kaupunkia vastaan. Mutta yritys ei
onnistunut syystä, että venäläinen nostoväki oli kovin taitamaton ja
pelkurimainen. Ruotsin väki nyt vaati toista rynnäkköä päivän valossa.
"Silloinhan", sanoivat he, "saadaan nähdä, kuka on urhoollinen, kuka
pelkuri!" Mutta ei nytkään onnistunut paremmin. Shuiskin kehoituksesta
jätti siis De la Gardie Tverin sikseen ja marssi suoraan eteenpäin
Moskovaa kohti.

Sanoma Hornin ja De la Gardien voitoista levisi salaman nopeudella
ympäri Venäjän, joka paikassa masentaen dimitriläisten rohkeutta ja
taivuttaen kaksimielisiä Shuiskin puolelle. Yhäti saapui De la
Gardien luo lähetyskuntia, jotka kaupunkiensa tai maakuntiensa
puolesta pyysivät armoa ja tarjosivat liittoa. Jaroslav, Kostroma,
Nishni-Novgorod, Vjatka, Valgetjärven seutu ynnä koko Jäämeren rannikko
olivat jo luvanneet totella ainoastaan oikean tsaarinsa Vasilin
käskyjä. Jo kokoontuivat myös Kasanin ja Astrakanin miehet ja marssivat
Moskovan avuksi. De la Gardiekin läheni puolestaan; hän jo seisoi
_Koljasinissa_, puolitiessä Tverin ja Moskovan välillä.

Mutta juuri tällä loistavimman menestyksen hetkellä teki oman väen
vallattomuus jälleen kaikki saadut voitot tyhjiksi, kaikki nähdyt
vaivat turhiksi.

Palkan saanti oli yhä vielä huonolla kannalla. Siitä olivat
nyt erittäinkin suomalaiset nurjalla mielellä, joilta Tverin
tappelussa olivat kaikki varat ryöstetyt. Viimein puhkesi heidän
tyytymättömyytensä ilmikapinaksi. He jättivät päällikkönsä ja läksivät
järjestetyin rivein, liehuvin lipuin marssimaan takaisinpäin. "Me emme
tahdo", sanoivat he, "antaa kuljettaa itseämme edemmäksi tähän maahan,
ikäänkuin karjaa teurastushuoneeseen. Meille ei makseta sitä palkkaa,
jonka kuninkaallinen majesteetti lupasi. Eikä ole myöskään venäläisiin
luottamista; sen me näimme Tverin edustalla, jossa he, meidän
tapellessamme heidän puolestansa, ryöstivät meidän tavaramme." De la
Gardie koetteli palauttaa heitä sekä lempeillä sanoilla että kovilla;
mutta turhaa oli kaikki. Yhtä vähän apua oli myös Shuiskin suurista
lupauksista. De la Gardie silloin alkoi marssia eteenpäin sen väen
kanssa, joka oli pysynyt uskollisena. Hän arveli, etteivät
kapinoitsijat uskaltaisikaan yksinään kulkea vihollisen maan lävitse.
Mutta Suomen ukot olivat itsepäisiä; he vaan jatkoivat matkaansa
täydellä toimella. Eikä aikaakaan, niin levisi kapinallinen henki myös
muukalaiseen väkeen. He läksivät kun läksivätkin suomalaisten jäljessä.
-- De la Gardien ei nyt auttanut muu kuin kääntyä tieltä; eihän ollut
mahdollista yksin muutamien upseerien kanssa mennä edemmäksi. Vasta
neljän peninkulman päästä saavutettiin ensiksi lähteneet. Vielä kerran
puhui De la Gardie nyt suomalaisille ankaria sanoja, tempasi liput
heiltä pois ja sivalsi miekan lappealla niitä, jotka eivät tahtoneet
rivissä pysyä.

Sillä tavoin kuljettiin nyt yhdessä Tveriin asti, joka sillä välin oli
kääntynyt Shuiskin puolelle. Täällä onnistui Mikael ruhtinaan hankkia
muutamia tuhansia ruplia kokoon, joiden avulla karkurit saatiin
pysähtymään. Viivyttiin sitten Tverissä useampia viikkoja, jolla ajalla
ylipäällikkö koetti saada väkeänsä jälleen kuuliaisuuteen. Mutta
elokuun 5 p:nä alkoi taas kapina uudestaan. Sotamiehet huusivat kaikki
yhteen suuhun uhaten lähtevänsä kotiin ja käskien päällikköjänsä
jäämään tänne yksikseen, jolleivät tahtoneet seurata heidän kanssaan.
De la Gardiella ei ollut taas muuta keinoa kuin lähteä heitä
seuraamaan; sillä tavoin hän kuitenkin toivoi voivansa estää heitä
talonpojille väkivaltaa tekemästä. Torshokissa erosi kuitenkin suuri
joukko hänen seurastansa ja kulki kotiin ryöstellen, riistellen pitkin
tietä. Itse saapui De la Gardie ainoastaan 2,000 soturin kanssa
Novgorodiin, jossa hän sitten vielä eroitti vastahakoisimmat ja lähetti
ne Suomeen takaisin. Siellä heitä kuitenkin odotti kova tilinteko,
sillä ankara Kaarle kuningas antoi Viipurin linnanisännälle käskyn heti
toimittaa heidät takaisin ja hirttää vastahakoiset lähimpään puuhun.



29. Moskovan vapautus.


Armeijansa pienen uskollisen tähteen kanssa palasi De la Gardie
Koljasiniin. Keskipaikoilla tammikuuta 1610 saapui sinne taas tuoretta
väkeä avuksi. Suurin osa heistä oli ulkomaalaisia; suomalaiset joukossa
olivat enimmäkseen suksimiehiä. Shuiski oli myös syksyn kuluessa
kerännyt kokoon jommoisenkin parven venäläistä nostoväkeä. Näin
saatettiin siis jälleen hyvällä toivolla marssia eteenpäin tsaarin
avuksi.

Jonkun matkan päässä Moskovasta on _Troitskin_ luostari, mainioin ja
rikkain Venäjän avaralla alustalla. Sitä piiritteli puolalainen
päällikkö Sapieha jo monta kuukautta ja toivoi nyt piankin saavansa sen
valtaansa. Mutta sen sijaan joutui hän itse ikäänkuin piirityksiin.
Sillä De la Gardien sukkelat suksimiehet väijyivät kaikilla teillä ja
näpistelivät pois muonakuormastoja. Täten pakoitettiin Sapieha miekan
lyönnittä lähtemään. Meidän väen tullessa astui luostarista abotti
heitä vastaan kuuden munkin kanssa; he olivat ainoat henkiin säilyneet
500:stä. He kestitsivät vapauttajiaan voimiansa myöten ja lahjoittivat
heille rikkaasta kassastansa useampia tuhansia ruplia.

Sapiehan peräytyvä joukko saavutettiin, ennenkuin se kerkesi Moskovan
edustalle, ja hajoitettiin kaksipäiväisen, ankaran tappelun jälkeen.
Saatuaan sanoman tästä tappiosta pakeni Valhe-Dimitri salaa
leiristänsä. Hänen jäljellejääneet puoluelaisensa riitautuivat
keskenänsä ja hajosivat kukin haaralleen. Leimu leiristä, jonka he
lähtiessänsä polttivat, ilmaisi meidän miehille, että taas oli suuri
voitto saatu veripisaraakaan vuodattamatta.

Maaliskuun 12 p. marssivat De la Gardie ja ruhtinas Mikael Shuiski
väkinensä juhlallisesti pääkaupunkiin. Moskovan asukkaat, riemuiten
siitä, että heidän kaksivuotinen vankeutensa nyt vihdoinkin oli
loppunut, riensivät tuhansittain portille vastaan. He tarjosivat
Venäjän tavan mukaan leipää ja suolaa tervetuliaisiksi ja nimittivät
meidän miehiä isä-kultasiksensa sekä vapahtajikseen. De la Gardie itse
saatettiin tsaarin eteen. Häntä vaadittiin sitä ennen riisumaan
miekkansa, sillä Venäjän hallitsijan eteen ei saanut kukaan tulla
aseellisena. Mutta uljas sankari kielsi: "Ei suinkaan tsaari voi kammoa
miekkaani, joka on karkoittanut hänen vihollisensa!" Toivotettuansa
onnea muistutti hän sitten tsaarille, että Käkisalmi nyt olisi Ruotsin
kuninkaalle annettava lupauksen mukaan. Tsaari kiitti kyynelsilmin
hyvästä avusta ja lupasi puolestaan rehellisesti täyttää kaikki liiton
ehdot. Koko apujoukkoa nyt ravittiin komeasti kalleilla herkuilla,
oluella sekä viineillä. Myös sai jokainen virka-arvonsa mukaan
suurempia tai pienempiä lahjoja: mainioita ratsuja, hopeasilaisia
satuloita ja suitsia, kultavitjoja, hopeamaljoja, kullalla koristettuja
vaatteita, samettia, silkkiä, soopelin-, ketun- tai näädännahkoja. Ne
olivat kaikki vain palkan lisäksi, joka muuten nyt myös tarkoin
maksettiin.



30. Petos Kljushinossa.


Kolme kuukautta elettiin täten Moskovassa; sitten tuli käsky, että oli
mentävä avuksi Smolenskin kaupungille, jota puolalaiset ahdistivat. De
la Gardie totteli, vaikka olikin tsaarille suutuksissaan. Sillä tämä ei
ollut vieläkään täyttänyt lupaustansa Käkisalmen suhteen ja oli
kateuden ja epäluulon hetkenä myrkyttänyt De la Gardien ystävän, Mikael
ruhtinaan.

Luultavasti liikkui sitä paitsi tälle uudelle retkelle lähtiessä
paha aavistus jalon ylipäällikkömme sydämessä. Sillä pitkällinen
joutenolo ja ylellisyys oli tehnyt hänen väkensä vielä entistään
vallattomammaksi. Kohta Moskovan portilla tahtoivat jo englantilaiset
repiä lipuistansa Ruotsin kolme kruunua ja panna oman kuninkaansa
vaakunan sijaan. Matkalla alkoi sitten uudestaan tuo vanha riita
palkasta.

Muukalaisen palkkaväen päälliköt vaativat täyden maksun lippukuntiensa
alkuperäisen luettelon mukaan huolimatta siitä, että jo suuri osa
miehistä oli kaatunut tai sairauteen kuollut. Näiden osan tahtoivat he
pistää omaan taskuunsa. De la Gardie puolestaan ei ruvennut maksamaan
useammista kuin todella rivissä tallella olevista.

Saavuttiin tällä lailla _Kljushinoon_, josta oli enää vain kolme
peninkulmaa vihollisen leirille. Suurinta varovaisuutta oli siis
noudatettava. De la Gardie valitsi yösijakseen vahvan paikan, jossa
hänellä oli toisella puolella puro ja sakea metsä, toisella korkea aita
suojana. Venäläinen liittosotaväki, tsaarin veljen Dimitri Shuiskin
johdolla, asettui erikseen vähän syrjempään. Sopimuksen mukaan piti
heidän hakata koko leirin ympäri murroksia ja lähettää vakoojia ulos
vihollisen aikomuksia tiedustelemaan. Mutta he olivat päivän marssista
väsyksissään ja löivät molemmat toimet laimin.

Sydänyöllä -- oli juhannusyö v. 1610 -- herättiin Ruotsin leirissä
yht'äkkiä vartijain hätähuutoon. Samassapa ryntäsikin jo vihollisen
ratsuväki päälle, 10,000 luvultaan. He tulivat siltä puolelta, jossa
aitauksen piti olla leirin suojana; mutta siitä ei nyt ollutkaan apua,
sillä muutamat petturit olivat murtaneet sen monin kohdin maahan.
Sittenkin saivat De la Gardie ja Horn miehensä kutakuinkin sotarintaan
järjestetyiksi ja ajoivat vihollisen uljaalla rynnäköllä takaisin
tantereelle. Mutta Dimitri ruhtinas venäläisineen seisoi liikkumatta,
avuksi rientämättä leirissään; niin myös osa De la Gardien
muukalaisväkeä. Tämän johdosta pääsivät puolalaiset kuitenkin yhä
enemmän voitolle. Viimein täytyi De la Gardien jälleen peräytyä
leiriinsä, johon jalkaväki oli jäänyt. Mutta siellä häntä kohtasivat
hurjat huudot ja ojennetut pyssyt sekä peitset. Muukalainen palkkaväki
vaati, että ruvettaisiin antautumis-ehdoitteluun, koska muka ei ollut
muuta pelastuskeinoa. Yhä villimmiksi vimmastuen rupesivat
kapinoitsijat ryöstämään oman armeijansa kuormastoa ja jatkoivat sitten
samaa työtä venäläistenkin leirissä, surmaten kaikki, jotka yrittivät
estää. Pelästyneenä pakeni Dimitri ruhtinas, ja koko hänen sotavoimansa
hajosi. De la Gardien täytyi nyt suostua sovitteluun vihollisen kanssa,
mutta hänen nimellänsä oli tässä tukalassakin tilassa vielä niin suuri
maine, että suodut ehdot olivat sangen edulliset tai ainakin
kunnialliset. Ruotsin väen piti saada vapaasti liehuvin lipuin,
aseineen ja tavaroineen lähteä kotirajoillensa; De la Gardie puolestaan
antoi vain kunniasanansa, ettei hän eikä hänen väkensä enää auttaisi
tsaari Shuiskia.

Sovintoa vielä hierottaessa luopui suuri osa muukalaisväkeä, 19
lippukuntaa huoveja, 12 lippukuntaa jalkamiehiä, ja marssi julkisesti
puolalaisten puolelle. Jäljelle jääneetkin, kun De la Gardie oli
palannut ehdoittelusta leiriin, haukkuivat ylipäällikköänsä ja ampuivat
häntä kohti. Sitten he rupesivat uudestaan ryöstämään kuormastoa,
ottaen kaikki, mitä edelliseltä kerralta vielä oli säilynyt. Mutta
siinä toimessa syttyi heidän omassa keskuudessaan verinen riita.
Saksalaiset ja englantilaiset alkoivat yhdessä hätyyttää ranskalaisia
ja veivät heiltä melkein kaiken saaliin. Lopuksi sentään he sopivat
jälleen ja marssivat miehissä kaikki puolalaisten puolelle. Ainoastaan
neljäsataa miestä, suomalaisia sekä ruotsalaisia, pysyi uskollisina.
Näiden kanssa läksivät De la Gardie ja Horn takaisin Ruotsin rajalle.



31. De la Gardie Novgorodissa.


Tämä onneton tapaus mursi jälleen maahan kaiken sen, minkä De la
Gardien nero oli rakentanut. Vasili Shuiski luopui hallituksesta ja
meni luostariin. Pajarit epätoivoissansa valitsivat Sigismundin pojan,
Vladislauksen tsaarikseen. Näytti siltä kuin Venäjän valtakunnan olisi
ollut pakko vaipua Puolan alusmaaksi. Kaarle kuningas puolestaan, jolta
kaikki avuntuonnin palkinnot olivat luikahtaneet käsistä, päätti nyt
anastaa ne itselleen väkisin. Hänen käskystänsä marssi De la Gardie
kotiin palattuansa Käkisalmea vastaan ja valloitti sen jälleen 2 p.
maalisk. 1611 kuusikuukautisen piirityksen ja urhoollisen vastarinnan
jälkeen.

Pianpa näkyi Kaarlelle vielä suurempi, loistavampi onni koittavan.
Suuri Novgorod ei ollut taipunut puolalaisen ikeen alle. Muutamat sen
pajarit olivat ilmoittaneet De la Gardielle haluavansa ottaa yhden
Kaarlen pojista suuriruhtinaakseen, jos saisivat apua Ruotsista
puolalaisia vastaan. "Venäjän kohtalo", lausui yksi heistä, "ei salli
omamaalaista hallitsijaa; sillä suurten herrojen kateus semmoisen aina
tuhoaa." Kaarle suostui heidän tarjoumukseensa, mutta vaati Joanaa sekä
Pähkinälinnaa Inkerissä ynnä vielä Kuolansuuta Lapissa Ruotsin kruunun
omaksi. Tämän ehdon venäläiset inholla hylkäsivät. "Niitä aiomme me",
huusivat he, "viimeiseen vereen ja hengenvetoon asti puolustaa; sillä
kunniallisempaa on kuitenkin kuolla omassa maassa kuin vieraan vallan
alaisessa!"

Tästä lähtien alkoivat novgorodilaiset osoittaa julkista vihollisuutta.
He polttelivat likitienoilla olevia luostareita ja kyliä, jotta niistä
ei saataisi ravintoa meidän väelle; he tavoittelivat ja surmasivat
pienempiä partiokuntia, jotka olivat muonaa hankkimassa. De la Gardie
puolestaan alkoi nyt toteuttaa rohkeaa tuumaa; hän päätti 5-6,000:n
miehensä kanssa yrittää valloittaa kaupunkia, jossa oli 100,000 henkeä.
Mitä väkivalta ei koskaan olisi voinut saada aikaan, se onnistui
hänelle sukkelalla neuvokkaisuudella. De la Gardie oli näet aikovinansa
rynnäkköä itäpuolelta. Yksi osa väkeä lähetettiin sinne ja aluksia
tuotiin rantaan ikäänkuin koko armeijan olisi pitänyt mennä Olhavajoen
yli. Novgorodilaiset siis kokosivat sille kulmalle kaikki voimansa.
Mutta sydänyön aikana heinäkuun 16:tta päivää vasten v. 1611 veikin De
la Gardie väkensä salaa länsipuolelta rynnäkölle. "Käykää rohkeasti
päälle", kehoitti hän miehiänsä, "suuresta Novgorodista ei ole enää
mitään suurta jäljellä paitsi sen nimi!" Petardi (ruutipanos) räjähytti
portin auki, jopa rikkoi samassa osan muuriakin. Aukon kautta
ryntäsivät kohta everstit Popler ja Cobron jalkaväen etunenässä sisään;
heidän kintereillään Eevert Horn 1,000:n ratsumiehen kanssa. Sitten
seurasi koko muu armeija, viimeiseksi De la Gardien henkivartijat,
jotka sisääntultuansa rupesivat kovasti toitottamaan torviansa ja
pärisyttämään rumpujaan. Tästä vasta novgorodilaisparat älysivät asian.
Hädissään, hämmästyksissään pakenivat he joelle, pyrkien kaupungin
toiseen osaan; mutta suuret parvet hukkuivat jokeen uidessansa yli.
Harvat vain yrittivät vastarintaa ja saivat maksaa urhoollisuutensa
hengellään. Erittäinkin osoitti Sofiankirkon protohierei eli pääpappi
Amos ystäviensä kanssa oikein spartalaista urhoutta. Turhat olivat
kauan aikaa kaikki rynnäköt sitä taloa vastaan, jota hän puolusti.
Metropoliitta Isidor, joka sen näki linnasta, mihin hän itse oli
paennut, seisoi vallilla veisaten virsiä, rukoillen sankarin puolesta
ja rohkaisten häntä kaukaa siunaamalla. Mutta viimein saivat kuitenkin
ryntääjät Amosin talon sytytetyksi ja siihen paloivat sen urhoolliset
puolustajatkin kaikki tuhaksi.

Nyt taipuivat novgorodilaiset kaikkeen, mitä vaadittiin.
Suuriruhtinaaksi valittiin Kaarle IX:nnen nuorempi poika Kaarle Filip;
sillä vanhin, Kustaa Aadolf, jota ensin aiottiin valita, peri juuri
tähän aikaan Ruotsin kruunun isänsä kuoltua. Novgorodilaisten vaaliin
yhtyivät yhä useammat kaupungit Pohjois-Venäjällä; viimein huusi
Moskovakin nuoren herttuan tsaariksensa. Mutta tämän tulo viipyi
viipymistään. Uusi Ruotsin kuningas ei suonut mielellään Venäjän
kruunua veljellensä; hän katsoi edullisemmaksi käyttää hyväksensä
Venäjän silloista hajallisuutta ja riistää siltä niin monta
rajamaakuntaa kuin mahdollista oman valtakuntansa lisäksi. Viimeinpä
venäläiset puolestaan suuttuivat tuohon turhaan odottamiseen, ja kun
Kaarle Filip v. 1613 vihdoinkin saapui Viipuriin, oli jo Moskovassa
valittu toinen tsaari, nimittäin metropoliitan poika, pajari Mikael
Romanov, nykyisen hallitsijasuvun esi-isä.

Novgorod yksin alustoineen pysyi vielä rauhansovintoon asti entisessä
liitossa. Se oli kokonaan De la Gardien ansio. Suomen talonpojat, jotka
näkivät toivotun rauhan vuosi vuodelta viipyvän, luulivat De la Gardien
toimettomuuden olevan siihen syynä. He keksivät siis hänelle liikanimen
_Laiska-Jaakko_ ja lauloivat pilkaten:

    "Suvi lähtee, lähtee talvi,
    vaan ei lähde Laiska-Jaakko."

Mutta toimeton ei De la Gardie suinkaan ollut. Ilman hänen tointaan ja
taitoaan olisi kyllä Ruotsin väki ennen lähtenyt Novgorodista, vaan ei
suinkaan kunnialla. Vastuksia oli hänellä siellä lukemattomia,
kaikenmuotoisia, vaan hänessäpä oli mies ne voittamaan. Kotimaasta
saatavat varat ja väki olivat sangen vähäiset; mutta hän käytti niitä
taitavasti, että sittenkin tuli toimeen. Alapäällikköjen välillä
synnytti kateus yhä riitoja; mutta hän kehoitti heitä ja taivutti
jälleen sovintoon. "Vaikka munat pesässä rupeaisivat tyrkkimään
toisiansa", niin oli hänen tapansa sanoa, "niin pitää rehellisten
miesten kuitenkin olla toisiinsa suuttumatta." Hoviherrat Tukholmassa,
jotka De la Gardien suurta arvoa ja mainetta kadehtivat, koettivat
panetella häntä; mutta hänen käytöksensä oli aina niin suora, hänen
uskollisuutensa aina niin ilmeinen, ettei siihen kateuden hammas
pystynyt. Venäläiset tietysti eivät mielellään kärsineet vierasta
valtaa; mutta Jaakko herra piti ohjakset lujassa, vaikka samalla
lempeässä kädessään.

Täydesti ansaitsi hän siis kaikki palkinnot, jotka kuningas hänelle
antoi. Hän otettiin nimittäin valtaneuvosten joukkoon ja koroitettiin
rauhanpäätöksen jälkeen kreivinarvoon, jonka mukana seurasi kaunis
aluskunta Ruotsissa.



32. Eevert Hornin kuolema.


Samoinkuin retkellä Moskovaa vastaan oli Horn yhä edelleenkin tässä
sodassa ollut ylipäällikön oikeana kätenä. De la Gardie Novgorodissa
johti ja järjesti asiat; Eevert herra pani sitten tuumat toimeen, ajaen
vastaansattuvat viholliset hajalleen niinkuin tuuliaispää akanakekoa.
Ihmeteltävä ja ylentävä tosiaan oli näiden molempien jalojen miesten
välinen suhde. Ei ollut hituistakaan kateutta, ei kipinääkään
eripuraisuutta; kumpikin teki tehtävänsä isänmaan hyväksi, kysymättä
oliko hänen paikkansa korkeampi vai alhaisempi, oliko hänen oma
hyötynsä siitä suurempi vai pienempi.

Eevert Horn valloitti vuonna 1612 koko Inkerinmaan. Pähkinälinna, jonka
urhokas suomalainen _Klaus Slang_ oli pitkällisellä piirityksellä
kukistanut, avasi hänelle ensiksi porttinsa. Sieltä hän itse vei jouten
jääneen väen edemmäksi. Eikä aikaakaan, niin oli Kaprio hänen
hallussaan, kohta sen jälkeen Jaama, pian myös Audova, sitten
Joananlinna. Pihkova oli ainoa Venäjän rajakaupungeista, jota ei Hornin
onnistunut saada valtaansa hyvällä eikä pahalla. Kertakin olivat
pihkovalaiset pitkällisten puheitten perästä suostuneet päästämään
hänet sisään ja antautumaan herttua Kaarle Filipin alamaisiksi. Mutta
kun Eevert herra sitten iloisesti läheni porttia, paiskattiin se
yht'äkkiä kiinni hänen nenänsä edessä; kaupunkilaisten mieli oli sillä
välin jälleen muuttunut. Toisella kerralla oli eräänä yönä petardilla
lyöty portti rikki. Mutta ryntäysväki, kuullessaan petardimestarin
huutavan ennen ruudin sytyttämistä: "peräytykää!" oli luullut hänen
havainneen joitakin salaisia vehkeitä ja paennut leiriin asti.
Ennenkuin he pelostaan tointuivat ja jälleen lähenivät, oli kaupungissa
kaikki jo hereillä ja varustuksissa.

Saman Pihkovan edustalla saavutti surmakin viimein meidän sankarimme.
V. 1615 tehtiin tätä kaupunkia vastaan taas suuri yritys. Itse nuori
kuningas _Kustaa Aadolf_ oli tullut Ruotsista suuren sotavoiman kanssa.
Horn, niinkuin ainakin, oli etumaisena kaikissa kahakoissa. Niinpä hän
myös riensi uljaasti eturiviin, kun vihollinen heinäkuun lopulla
ryntäsi piirittäjien päälle. Tästä tappelusta ei hän enää palannut;
tykinluoti oli musertanut hänet.

Syvä oli kuninkaan suru tästä pahasta sanomasta. Kerran ennenkin oli
hän sanonut Hornista ja De la Gardiesta: "Kalliimpi minulle on teidän
henkenne kuin koko Suuri Novgorod." Syvä oli myös kaikkien kansalaisten
suru; sillä näin nuorelta mieheltä -- hän kuoli 34 vuoden iässä --
olisi vielä saattanut suuria töitä toivoa. Surivatpa häntä itse
vihollisetkin, jotka monta kertaa olivat nähneet ja kokeneet hänen
ritarillista, jaloa mieltänsä. Ruumis vietiin ensin Kankaisten
kartanoon, sitten Turun tuomiokirkkoon, ja laskettiin levolle sankarin
itsensä voittamien venäläisten lippujen varjoon. Kuningas itse oli
hautajaisjuhlallisuudessa läsnä.

Eevert herra, niinkuin ennenkin olemme nähneet olleen vanhana tapana
Hornin suvussa, oli saanut huolellisen kasvatuksen. Hän osasi perin
pohjin latinan, ranskan sekä saksan kieltä ja oli muutenkin
tieteellisesti oppinut mies. Matkustaessaan ulkomailla oli hän
hankkinut itselleen tietoa ihmisistä ja oloista ja samassa harjaantunut
länsimaiden hienompiin tapoihin.



33. Rauhansovinto Stolbovassa.


Pihkovan piiritystä ei Hornin kuoleman jälkeen enää jatkettu kauan
aikaa. Englanti ja Hollanti, joiden kaupalle tuo pitkällinen Ruotsin ja
Venäjän välinen sota oli haitallinen, kokivat kaikin tavoin saada
viholliset sopimaan. Heidän kehoituksistaan lakkautti Kustaa Aadolf
piirityksen, jotta siitä ei olisi estettä rauhanhieromisen
alottamiselle. Sovinnon aikaansaaminen ei kuitenkaan ollut helpoimpia
toimia, sillä molemmin puolin olivat vaatimukset ensi alussa aivan
kohtuuttomat. Ruotsi tahtoi pitää kaikki, mitä se oli valloittanut,
nimittäin paitsi Käkisalmen lääniä ja Inkerinmaata, Audovan ja
Porkhovan rajalinnat, Staraja Rusan kalliit suolakaivokset, vieläpä
itse Novgorodinkin, Rurikin vallan pesäpaikan. Tsaari puolestaan ei
olisi tahtonut luopua mistään, päinvastoin hän vaati Vironmaankin
omakseen. Tuskinpa he lienevät sentään itsekään pitäneet näitä
ehtojansa mahdollisina; suuresta osasta luovuttiin siis kohta, mutta
kestipä sentään vielä enemmän kuin vuoden aikaa, ennenkuin lopullisesti
sovittiin. Venäläiset myönsivät ruotsalaisille Käkisalmen läänin,
tarjoten rahaa, muutamia satoja tuhansia ruplia muista linnoista. Mutta
ruotsinpuoliset sovintomiehet eivät siihen suostuneet millään ehdolla,
ei varsinkaan Pähkinälinnan takaisinantamiseen. "Omenoita ja
päärynöitä", vastasivat he, "saattaa rahasta antaa, vaan ei tämmöistä
pähkinää!" Samaa mieltä oli myös kuningas. Sillä Kustaa Aadolfin terävä
äly ymmärsi sen, että Ruotsille olisi vaaraa siitä, jos Venäjä kauemmin
saisi pitää jonkun sataman Itämeren rannalla, vaikkei se vielä ollut
osannutkaan käyttää hyväkseen siitä johtuvia etuja. Vimmoissansa
uhkasivat venäläiset sopia puolalaisten kanssa ja yhdistynein voimin
käydä Ruotsin kimppuun. Mutta Sigismundin ehdot olivat vielä kovemmat.
Täytyi siis kun täytyikin suostua Kustaa Aadolfin vaatimuksiin.
Rauhansovinto päätettiin Stolbovassa Olhavajoen varrella helmik. 27 p.
1617. Ruotsi sai pitää Käkisalmen lääninensä ja linnat, lisäksi koko
Inkerinmaan sekä siihen kuuluvat Pähkinän, Joanan ja Kaprion linnat.
Munkkien, aatelismiesten ja porvarien näissä maakunnissa piti saada
muuttaa tsaarin alueelle, jos niin tahtoivat. Vaan talonpojille sitä
valinnanvaltaa ei suotu. Jäipä muuten usea venäläinen pajarikin maahan
asumaan ja vannoi uskollisuudenvalansa Ruotsin kuninkaalle. Tällä
lailla esim. on laaja Aminoffien suku muuttunut suomalaiseksi.

Suomi oli tässä sodassa suurimman rasituksen kantanut. Se oli
varoillansa maksanut melkein kaikki kulungit, sillä Ruotsi ponnisteli
silloin kaikin voimin Tanskaa vastaan; se oli myös säästämättä antanut
parhaitten poikiensa veren vuotaa. Mutta Suomen osaksi tulikin suurin
hyöty ja voitto. Uudet rajalinnat tekivät venäläisten ryöstöretket
meidän maahan melkein mahdottomiksi. Vielä suurempi oli se etu, että
erillään olleet karjalaiset Käkisalmen läänissä sekä Inkerissä nyt
tulivat saman hallitsijan alle kuin heidän sukulaisensa. Aivan yhteen
Suomen suuriruhtinaskunnan kanssa ei näitä voittomaita kuitenkaan
yhdistetty. Ne pysyivät erinäisenä päämaaherrakuntana, eikä niiden
asukkaat saaneet lähettää edusmiehiä Ruotsin valtiopäiville.

Suuri oli myös ilo Ruotsissa. "Nyt", lausui riemuiten Kustaa Aadolf,
"on venäläinen niin suljettu pois Itämerestä, ettei hän voi työntää
pientä venettäkään sen vesille. Suomenmaa, Ruotsin eteinen", niin hän
jatkoi vielä, "on nyt saanut vahvan suojan Nevajoesta ja Laatokasta, ja
sen ojan yli ei venäläinen aivan hopussa hypänne!"

Venäjällä sitä vastoin kaikui haikea valitus ja parku, kun oli täytynyt
jättää niin suuri kappale vanhaa, pyhää perintömaata vääräuskoisten
käsiin. Mutta keskeltä tätä valitusta jo kuului myös toisiakin, koston
ja toivon ääniä. Kaksi vanhaa pyhää miestä, niin kävi yleinen huhu
venäläisten parissa, oli noussut haudasta nuhtelemaan ja lohduttamaan.
"Tämä nykyinen onnettomuus", olivat he sanoneet, "on ansaittu
rangaistus kansan suurista synneistä. Mutta se päivä on kuitenkin
kerran koittava, jolloin Venäjän raja toisessa sodassa siirretään
jälleen lännemmäksi, siirretään itse Turun taakse."



Viiteselitykset:


[1] "Tule Pyhä Henki Luoja".

[2] Malaspina merkitsee suomeksi "paha oka".

[3] Onko tässä kertomuksessa perää, siitä on lausuttu epäilyksiä.

[4] Luterilaisilla oli siihen aikaan yleisesti tapana sättiä paavia
Antikristukseksi.

[5] Tätä lausetta herttua muulloinkin usein käytti, sitoaksensa Ruotsin
säädyt itseensä. Senvuoksi Sigismund sanoikin sitä "herttuan
lintupaulaksi".

[6] Pohjanmaata siihen aikaan ei vielä luettukaan Suomeen, vaan
pidettiin Maanselkää Suomen pohjoisrajana.

[7] Ikkunalaseja ei nähty silloin muiden kuin kaikkein rikkaimpien
taloissa.

[8] Nykyinen Kakolanmäki.

[9] Sen ajan kielellä = ylimalkaan torni.

[10] Sotamiehet.

[11] Useampia pienempiä luoteja, jotka olivat vitjoilla kiinnitetyt
toisiinsa.

[12] Sen pilkkanimen olivat puolalaiset keksineet Sigismundille siitä
syystä, että hän oli veltto vetelys.

[13] Vuolteen herra.

[14] Siihen aikaan ei ollut vielä nalli- eikä piilukkojakaan pyssyissä,
vaan laukaistiin latinki sillä keinoin, että palava sytyke pistettiin
sankkireikään.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kertomuksia Suomen historiasta IV - Sigismund ja Kaarle IX" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.