Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Kovina aikoina - Kertomus Suomen viimeisten nälkävuosien ajoilta
Author: Tavaststjerna, Karl August, 1860-1898
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kovina aikoina - Kertomus Suomen viimeisten nälkävuosien ajoilta" ***


KOVINA AIKOINA

Kertomus Suomen viimeisten nälkävuosien ajoilta

Kirj.

KARL A. TAVASTSTJERNA

Suomentanut Juhani Aho



Werner Söderström, Porvoo, 1892.



ENSIMMÄINEN LUKU


Kiemurtelevaa alamäkeä laskeutuivat ruskean hevosen vetämät rattaat
täynnä likaisen harmaisiin säkkeihin ahdettuja lumppuja. Mäen päällä
oli harmaataloinen hämäläiskylä, jota ei juuri voinut erottaa takana
olevasta tummasta taivaasta. Kylän pohatan yksinäinen kaksikerroksinen
huone näkyi vähän selvemmin, sen nurkat ja ikkunanpielet kun kerran
olivat olleet punamaalilla maalatut, savupiiput valkeiksi kalkitut ja
lasit nyt vaalenneella kitillä kitatut.

Mäen päällä oli tienhaara; leveämpi tie jatkui kylän kautta, eikä sen
leveyttä suuresti enentänyt siihen yhtyvä kylätie. Se oli suuri
valtamaantie Helsingistä Hämeenlinnaan, ja sen vanha liikeväylä pysyi
riippumattomana kyläteiden pienistä lisistä.

Mies, joka myötämäessä oli kävellyt lumppukuormansa jäljessä, hyppäsi
yhtäkkiä rattailleen, hotaisi hevostaan, ja niin pani Rusko kankeat
koipensa nopeampaan liikkeeseen ehtiäkseen pois kärryjen tieltä, jotka
yhä enemmän painuivat kintereille alamäessä. Alhaalla oli syväojainen
suo, josta oli mustaa maata heitetty kahden puolen tietä, sekä pieni
silta, joka vei kaitaisen, mutkittelevan metsäpuron yli. Tässä
asettui Rusko taas tavalliseen arkikävelyynsä ja huiskautti vain
uppiniskaisesti tuuheaa häntäänsä, kun ajaja tapansa mukaan näppäsi
sitä piiskallaan. Hevonen ja hevosen haltija vaipuivat molemmat omiin
ajatuksiinsa. Jälkimmäinen loikoi rauhallisesti vatsallaan, piippunysä
hampaissa, likaisten lumppujensa päällä, edellinen käyskeli alahuuli
lerpallaan, korvat luimussa, ja koko sen takkuisesta olennosta uhosi
kärsivällisyyden tuima päättäväisyys.

Oli keväinen talvipäivä kesäkuussa v. 1867. Tuuli puhalsi tuikean
kylmästi koillisesta ja nakkeli tielle yksinäisiä suuria lumihiuteita,
jotka jäivät sulamattomiksi kylmään maahan. Hevosmiehen tylsä, laimea
katse harhaili yli jäykän maiseman, jossa ei vielä näkynyt vihreyden
jälkeäkään, vaikka aurinko nousi pilvien takana jo kello kolme aamulla
ja vaikka koko yö oli valoisa kuin aikainen puhde. Kevät ei vielä ollut
saapunut, vaikka juhannus jo oli aivan ovella, ja olipa niitä, jotka
eivät uskoneet, että se enää ollenkaan tulisikaan tänä vuonna. Nykyisen
sukupolven aikana oli kesä tähän aikaan jo aina ollut kukkeimmillaan.
Nyt oli järven jää oikealla puolen tietä vielä valkeana, lumikinokset
pysyivät itsepintaisesti pohjoiseen päin antavissa mäkirinteissä ja
aitain kupeilla pikku koivut tuskin vielä tekivät nuppua, ja
pajupensaissa suo-ojan reunalla oli vielä pieniä kissankäpäliä jäljellä
niin kuin maaliskuussa ennen. Hevosmies tuli ajatelleeksi, että nyt se
kai viimeinkin tulee se viimeinen tuomio tänä vuonna, koska Jumala oli
kääntänyt ylösalaisin koko maailman menon. Mutta sitten alkoi hän kohta
tuumia, mitenkä ainakin loppua odottaessaan saisi sammutetuksi sekä
oman nälkänsä että Ruskon, aikoi taas hotaista ruoskallaan, mutta jätti
sen tekemättä ja tarkasteli kuormansa päältä vanhaa apuriaan.

Sillä Ruskonsa avullahan hän oli päässyt yli pitkän talven, sehän se
oli häntä auttanut, kun hänen heti uudelta vuodelta oli ollut pakko
jättää torppansa Pohjanmaalla ja lähteä katoa ja rehun puutetta pakoon
tälle pitkälle matkalle työansiota etsimään. Hän ei katunut, että oli
tehnyt sen näin ajoissa -- päinvastoin! Kotipitäjässään hän olisi
saanut odottaa ansiota, ja sillaikaa olisi Rusko kuollut nälkään hänen
käsissään. Nyt oli hän ainakin pelastanut pääelinkeinonsa. Kyllähän ero
vaimosta ja torpasta oli saanut hänet kovalle koetukselle, mutta kun se
kerran oli tehty ja kun hän oli heittänyt sekä vaimonsa että kolme
lastaan ja kaksi nälkäistä lehmäänsä Herran ja talonisännän huomaan,
niin alkoi tulevaisuus näyttää hänestä turvallisemmalta. Rivakka
kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies, jolla oli oma hevonen, joka ei
liikannut eikä ollut pilan vanhakaan, tulisi kyllä toimeen, vaikka hätä
Pohjanmaalta leviäisikin yli koko muun maan.

Työpalkka, joka olisi ollut lähetettävä kotiin vaimolle, oli tosin
kaikki mennyt hänen itsensä ja Ruskon suuhun, mutta olihan niillä
siellä kotona nyt kaksi vatsaa vähemmän, ja mitenkä Herran nimessä sitä
olisi muutenkaan tehnyt! Olihan aina parempi, että yksi vaimo, kolme
lasta ja pari lehmää näkivät nälkää kuin että hyvä hevonen ja terve
mies vielä olisivat kurjuutta lisänneet. Ne olivat noita hänen
käytännöllisen, yksinkertaisen talonpoikaisjärkensä tuumia. Ja ne
antoivat hänelle viisaan rauhan.

Hän oli harhaillut Pohjois-Hämeessä, jossa Rusko ansaitsi heidän
leipänsä Tampereen tehtaiden ajoissa. Sitten oli suuremman palkan toivo
houkutellut häntä yhä edemmä eteläänpäin, jossa ei hätä vielä ovelle
kolkuttanut, jossa paremmilla ihmisillä oli rahaa ja talollisilla vielä
heiniä ja leipää. Viimeksi hän oli omalla uhallaan lähellä Hämeenlinnaa
ostanut vähillä säästörahoillaan lumppuja, joita nyt oli matkalla
kaupitsemaan Tervakosken paperitehtaaseen. Aate ei oikeastaan ollut
hänen oma keksimänsä, vaan hän oli saanut sen keskustellessaan erään
hämeenlinnalaisen kauppamiehen kanssa, joka olisi tahtonut häntä
itselleen samaan palvelukseen. Hänen pohjalainen yritteliäisyytensä oli
auttanut häntä panemaan toimeen tämän loistavan tuuman. Nyt ei ollut
enää kuin peninkulma tehtaalle, jossa hän toivoi voivansa nostaa uudet
paperisetelinsä -- ehkä kokonaista kolme kappaletta, jos onni olisi
myötäinen.

Aivan ehdottomasti sylkäisi hän nyt ruskean tupakkasyljen tiepuoleen,
alkoi viheltää reipasta laulun nuottia ja kiskaisi ohjaksiaan niin
tiukasti, että Rusko huiskautettuaan häntäänsä isoksi vastalauseeksi
heittäytyi taas hölkkäjuoksuun pitkän kävelynsä perästä.

-- Hevonen! huusi hän, juostaanpa vähän, niin sitten saadaan suurusta
eikä tarvita ruuhen laitoja pureskella.

Ruskokin innostui isäntänsä hyvästä tuulesta ja lähti laskettamaan
melkein täyttä ravia koivukujan läpi, jonka luonto oli istuttanut
kahden puolen tietä tuonne herrastaloon saakka, mikä näkyi kylältä
vähän loitompana. Avonaisen portin läpi ajaa remuutti kuorma hovin
tiluksille. Ei näkynyt ainoatakaan ihmistä avaroilla autioilla
vainioilla, joilla viime vuoden laiho vielä oli kellastuneena kulona,
vaikka sen jo tavallisessa menossa olisi pitänyt tehdä tähkää tähän
aikaan vuodesta. -- Saapi se tuokin hovilainen odottaa satoaan,
tuumaili hevosmies sydämensä sisimmässä sopukassa vähän ilkahtaen. Nyt
kohtasi Jumalan viha sekä herroja että talonpoikia eikä haitannut,
vaikka edellisetkin saivat kerran vähän kokea kohtalon kovia iskuja,
jotka tavallisesti aina sattuivat talonpoikiin ja mäkitupalaisiin.
Mutta tällä kertaa eivät herratkaan pääsisi vapaiksi, vaikka
istuivatkin koreissa kartanoissaan ja polttelivat kartuusitupakkaa,
pelasivat korttia ja maksoivat työmiehen palkan seteleillä täytetyistä
pöytälaatikoistaan. Yleensä ei heillä mahtanut ollakaan muuta
tekemistä. Mutta nyt tähkisivät suuretkin pellot vasta heinäkuussa ja
joutumattoman viljan kylmäisi elokuun ensi halla. Mistäpähän sitten
ottivat rahaakaan pöytälaatikkojensa täytteeksi...

Oikeastaan ei hänellä ollut mitään herroja vastaan, olivathan ne
päinvastoin hyvät olemassa, kun sato tuli huono ja talonpojan piti
lähteä työansiolle. Olihan hän itsekin useat kerrat saanut hyvillä
ehdoilla isännältään sekä siementä että rehua, mutta kuitenkin! Eikä
hän voinut olla tuntematta vähän vahingoniloa siitä, että Jumala kerran
itsekin jakoi oikeutta muotoon katsomatta ja että hän antoi kaikkien
kärsiä kaikkien synneistä eikä ainoastaan talonpoikain. Sillä joskin
herrat, joilla aina oli hyvät päivät, tekivätkin syntiä vähän vähemmän
kuin talonpojat, syyttömiä eivät suinkaan olleet hekään! Syytön ei
ollut kukaan ihminen. Oli hän nähnyt juovuksissa sekä vallesmannin että
ruununvoudin, vaikk'eivät ne olleetkaan huutaneet ja tapelleet niinkuin
talonpojat. Sen tähden oli Jumalan rangaistus heillekin ansaittua.

Siitä huolimatta asetteli hän housujaan ja hattuaan vähäsen, kun
loitompaa näki herrastalon mahtavan katon häämöttävän pienen kylän
matalien töllien ylitse. Herrastalon suuruus vaikutti häneen, ja kun
hän oli ajanut kylän läpi, laskeusi hän alas kuorman päältä, laitteli
Ruskon otsatukkaa päitsien alla, iski sitä pistokkaalle saadakseen
ryhtiä paremmaksi ja valmistautui juhlakulussa menemään herrastalon
ikkunain ohitse, sillä sen hän oli jo nähnyt, että tie kulki aivan
likitse.

Kuta lähemmä hän tuli mustia ikkunanruutuja, jotka niin kuin kylmät
tarkkaavat herrasväen silmät tuijottivat tietä pitkin, sitä enemmän hän
tunsi, kuinka hänen toivotuksensa äsken olivat olleet pahat. Sillä
tuollahan ei ollut ainoastaan yksi päärakennus -- kaksihan niitä oli!
Se, joka oli lähempänä tietä ja ikäänkuin piti silmällä ohikulkevia,
oli vanha, arvokas ja mustunut. Se oli kaksikerroksinen ja vetäytyi
ylhäisesti maantiestä pois lehdettömien hedelmäpuitten taakse -- ne
olivat varmaankin omena-, päärynä ja kirsimarjapuita, arvaili hän.

Oli oikeastaan tyhmää, että herrasväet rakensivat huoneensa noin
likelle maantietä häiritsemään matkustajaparkain tierauhaa, tuumaili
hän. Toinen rakennus oli aivan uusi ja suuri ja komea, päädyt suipot ja
kaikkialla puuhun leikeltyjä koristuksia. Vasta maalattu se myöskin
oli, ja siinä se oli leveänä, koreana ja itsetietoisena keskellä suurta
puutarhaa, niin että kyllä se ehkä pysyisi pystyssä tuo herra, vaikka
halla panisikin viljan. Pohjalainen ajatteli ohimennen, että mitähän
herrasväet sanovat Ruskosta ja hänestä kun näkevät heidät, ja
varmaankin he nyt parhaillaan ikkunoista tähystelevät -- mitäpä niillä
olisi muutakaan tekemistä! Surukseen tunsi hän kuitenkin, ettei tässä
juuri miltäkään mahdettane näyttää, ja alakuloisena, melkein nöyränä
äskeisen uhkamielisyytensä jälkeen, ajoi hän tuulimyllyn ohitse, joka
seisoi liikkumattomana jauhamisen puutteessa; -- sen talon kannatti
pitää omaa tuulimyllyäkin! Sitten kääntyi tie, ja hänen täytyi useita
satoja kyynäriä kulkea suoraan noita tuikeita, mustasilmäisiä ikkunoita
vastaan, voimatta täältä asti nähdä, oltiinko häntä katsomassa eli ei.
Häneen vaikutti niin vastenmielisesti se, että häntä näkymätön
herrasväki sieltä tarkastelee, että hän ihan hypähti, kun talon
ruokakello samassa soitti päivällisille ja sen ääni kuului selvästi ja
helakasti läpi kylmän ilman. Kun hän vihdoinkin oli aivan puutarhan
kohdalla, jossa oli suuri valkeaksi maalattu portti, kääntyi tie
taaskin, ja hän ehti pikimmältään nähdä, että noissa mustissa,
valkeilla uutimilla varustetuissa ikkunoissa ei ollut ketään
katsomassa.

Kunnioituksen tunne täytti hänen rintansa, kun hän kulki vanhan
rakennuksen ohi, ja helpotuksesta huoaten hän ajoi edelleen. Parin
minuutin kuluttua hän oli sivuuttanut hovin ulkohuoneetkin.

Mutta silloin tuli häntä vastaan maantiellä kaksi herraa. Kävelystä ja
heidän puhelutavastaan huomasi jo heti, että herroja ne olivat nuo.
Pohjalainen ruoppaisi lakkia kädellään ja vastaukseksi sai hän lyhyen
sotilaallisen hyvänpäivän toiselta lihavammalta herralta, joka oli
kaunis, leveäharteinen mies, ryhti jäykkä ja pienet viikset ylöspäin
kiverretyt.

Ne tarkastelivat tutkivin silmin häntä ja hänen kuormaansa.

-- Miste olet? kysyi tuo pönäkämpi herroista huonolla suomen kielellä.

-- Pohjanmaalta olen, vastasi ajaja ja seisautti hevosensa.

-- Työn haussa?

-- Missäpä häntä muussakaan kuin työn haussa.

-- Joko siell' kotipuoli hätä kantapäät polke?

-- Eiköpä ehkä jo poleksine ... lähdin sieltä jo kohta uuden vuoden
jälkeen, mutta liki se jo silloinkin piteli...

-- Viet lumppuja paperitehtaaseen, näen mä. Mutta mites sitten aiot?

-- Tottapahan hätä keinon keksii...

-- Vähä työtä tene aika?

-- Ainahan tuota työtä on, kun lie tekijätä.

-- Kuules häntä vain! virkkoi herra ruotsiksi kääntyen toverinsa
puoleen. -- Milloinka nämä meidän hämäläiset oppivat tuolla äänellä
puhelemaan?

-- Kai se kestää odottaa, vastasi toinen huulillaan tyyni hymy, johon
kätkeytyi ivaakin puoleksi, -- kai se kestää odottaa...

Tummaverinen, pitkä pohjalainen oli ottanut lakin päästään puhellessaan
herrain kanssa, ja kuta kauemmin hän katseli tuota pönäkkää
koukkunokkaista herraa, sitä suurempi kunnioitus hänessä heräsi. Hänen
talonpoikaisvaistonsa sanoi hänelle, että tuolle sitä pitää osoittaa
kunnioitusta jos kenellekään. Toinen, joka oli rauhallisen näköinen,
jolla oli ystävällinen hymy huulilla ja katse lempeä, se oli varmaankin
vain tämän toisen pehtori. Ja salaisesti hän tätäkin tarkasteli
asetellessaan lakkia paikoilleen päähänsä.

-- Mike nimi? kysyi pönäkkä herra taas.

-- Kalleksihan nuo on sanoneet.

-- Ei, vaan liikanimi?

-- Kalle Pihl.

-- Sotamiehen poika? Vai oletko itse ollut sotaväessä?

-- En, vaan ukkovaari lie siellä ollut Ruotsin aikaan.

-- No, siinepä selitys, miksi sinulla on miehen ryhtikin! lopetti hän
kuulustelunsa ja käänsi hyvästiä sanomatta selkänsä pohjalaiselle.

Mutta toinen herra silmäsi vielä kerran hevosta ja miestä ja juuri kun
olivat lähtemäisillään, sanoi hän hyvällä suomen kielellä:

-- Jos ette saa tuottavampaa työtä muualla, niin tulkaa Kotkaisiin.
Huomenna aletaan ajaa lantaa pellolle, sillä kesä tulee tuossa
paikassa, kun kerran saadaan lämmintä ilmaa, ja silloin tarvitaan
kaikki miehet työhön.

Hän nyökäytti ystävällisesti päätään pohjalaiselle, joka oli vähän
ihmeissään siitä, että herra oli puhutellut häntä näin ystävällisesti,
ja sitten poistuivat he kartanolle päin.

Mutta hevosmies kiipesi kuormansa päälle tuumien tätä kohtausta ja
koettaen arvailla, keitä nuo herrat oikeastaan olivat olleet. Ja hän
jäi siihen käsitykseen, että pönäkkä oli Kotkaisten herra ja tuo
ystävällinen ainoastaan hänen pehtorinsa.



TOINEN LUKU


Kun ensimmäinen kesäpäivä puolen vuoden pituisen talven jälkeen koitti,
säteili se lämpöä ja siunausta yli kangistuneen Suomen niemen. Vaikka
lämpimät ilmat tulivat niin myöhään, että ne melkein sattuivat yhteen
kesäpäiväntasauksen kanssa, unohtivat kuitenkin kaikki hetikohta pitkän
odotuksensa, ja toivon ikuisella luottamuksella uskoivat he, että kesä
vielä voisi korvata myöhäisen kevään. V. 1867 ei ollut ollenkaan
kevättä Suomessa. Lämmintä leyhähti yhtäkkiä ilma täyteen eräänä
aikaisena aamuhetkenä, etelätuuli puhalteli ja varjossa oli 25 astetta
lämmintä, samalla kun aurinko ensi kerran monen pitkän viikon perästä
kohosi tummansinisen taivaan kannelle suurena ja kirkkaana. Siirtyminen
harmaasta takatalvesta häikäisevään kesäpaisteeseen oli niin nopea,
että sarvikarja, joka ruoan puutteesta jo oli lakannut märehtimästä
pimeissä parsissaan, alkoi iloisesti ammua ja kytkimiään kiskoa,
hevoset hirnuivat ja polkivat jalkaa, vasikat ynisivät ja lampaat
määkivät lamponavetassa. Veltto sikakin nosti voimakkaalla kärsällään
pahnansa oven saranoiltaan, ja höyhenkarja soitteli puutorvia tässä
elukkain juhlakonsertissa.

Ihminen heräsi kuullessaan kaiken tämän ilon ympärillään, hieroskeli
hämmästyneenä silmiään eikä tahtonut ottaa uskoakseen, mitä näki. Hän
oli nukkunut pitkään, sillä päivä paistoi jo ikkunasta sisään, ja tämä
varhainen aamu oli paljon valoisampi kuin eilinen puolenpäivän aika.

Riemuvoittoinen aurinko, joka tänään herätti iloa niin laajalti, heitti
kimpun virkeitä säteitään huoneeseen ikkunasta, joka oli Kotkaisten
kartanon toisessa päädyssä ja jonka uutimia ei ollut pitkään aikaan
tarvinnut laskea alas suojaksi aamuauringolta. Sen kirkas valo herätti
unestaan miehen, joka yhtäkkiä hieraisi unen silmistään, kysyi aikaa
kelloltaan ja varovasti avasi ikkunan raolleen, heittääkseen sen
samassa huumautuneena selälleen ja antaakseen lämpimän aamuilman
tulvata huoneeseen. Viikkokausien pitkän ja ikävän odotuksen jälkeen
oli se vihdoinkin tullut, tuo elinvoimainen, pelastava, uudistava kesä!
Ikään kuin palkitakseen maailmaa pitkän odotuksen kiusoista alkoivat
auringonsäteet ja sen lämpö jo varhain aamulla imeä routaa maasta, niin
että maa höyrysi kartanon ympärillä, ja korkealle yli alastomain
metsien ja vainioiden puhalsihe leivonen yhden ainoan pitkän
riemusävelen tuhansien iloista kiitosta tulkitsemaan.

Kahdeksantoista tunnin pituisina työpäivinään teki aurinko yhdessä
ainoassa viikossa merkillisiä ihmeitä. Juhannusaattona ei ollut enää
ainoatakaan lehtipuuta Kotkaisten tiluksilla, joka olisi voinut
vastustaa auringon syleilyä. Pienet tammetkin levittivät varovasti
arkoja lehtiään illan tyynessä ilmassa, ja viinimarjapensas työnsi
innoissaan kyynärän pituisia uusia oksia yhtenä ainoana vuorokautena.

Mutta vaikkakin kesä kiiruhti parantamaan viivytyksen tuottamia
vammoja, ei se kuitenkaan saanut ruista tähkälle ennen kuin kaksi
viikkoa jälkeen tavallisen ajan, ja myöhästynyt kevättouko pilkisti
peloissaan ja kellanvihreänä peltojen mullasta, kun sen oikeassa
menossa jo olisi pitänyt tehdä siementä. Maamies käveli levottomana
saroillaan ja oli iloinen, kun ajatteli apua ylhäältä, mutta tuli aivan
alakuloiseksi, kun muisti ainoastaan esivaltaa ja pitäjän makasiinia.

Kotkaisten kartanossa oli ukkovaarin ajoilta säilynyt vanha tapa, että
sinne juhannuksen aattoillaksi kokoontuivat kaikki pitäjäläiset ja
heidän vieraansa, sekä tutut että tuntemattomat, nauttimaan
Mannersköldin perheen vieraanvaraisuutta. Entisinä aikoina, kun ukko
vielä oli parhaissa voimissaan, ei yksikään matkustaja saanut ajaa
Kotkaisten sivu sinne yöpymättä. Puhuttiin politiikkaa, juotiin totia,
ukko kertoi 1808 vuoden sodasta -- sillä hän oli itse ollut mukana
kahdeksantoistavuotiaana vänrikkinä -- syötiin vankka illallinen, ja
sitten vietiin vieras yöksi yksinkertaiseen vieraskamariin toisessa
kerroksessa. Valkoiset vuoteet olivat siellä aina valmiit
vastaanottamaan uupuneen matkamiehen, ja harvoin ne kelin aikaan
olivat tyhjinä yhtäkään kertaa viikossa. Kun sitten Suomen
ensimmäinen rautatie valmistui ja kulki aivan talon lähitse, tuli
vieraanvaraisuuskin vanhanaikaiseksi, ihmiset käväisivät vain
pikimmältään talossa ja ainoastaan sukulaiset, joita oli kylläkin suuri
joukko, ja lähimmät ystävät poikkesivat ohimennessään pidemmäksi aikaa
Kotkaisiin viipyäkseen siellä muutamia päiviä ja nauttiakseen vanhan
kansan hyväntahtoisesta ja yksinkertaisesta vieraanvaraisuudesta.
Veturi toi tullessaan uuden ajan ahertavat hommat ja kiireet, ei
joudettu enää maaseudun rauhassa elämään, se avasi uusia aloja
vanhoille vieraille, ja ne uudet alat vieroittivat heidät siitä
hauskasta kodikkuudesta, jossa he ennen olivat niin hyvästi viihtyneet.

Mutta juhannusaattona tultiin monissa miehin päivällisille Kotkaisten
kartanoon. Pitäjäläisiä, naapureita ja sukulaisia tuli kuka rautateitä
myöten, kuka vaunuilla tai muilla yksinkertaisemmilla ajopeleillä,
miten minkin sopi. Herrasaaren kapteeni ajoi rautatien ensi luokassa ja
oli lähettänyt palvelijansa ja vaununsa maantietä myöten voidakseen
palata illalla takaisin. Juuri eilen illalla oli kulkenut ylimääräinen
juna vieden rautatieherroja uudelle rakennettavana olevalle
Pietarin-radalle, joka jo oli kiskoitettu vähän matkaa lähtöpisteestään
vanhalla radalla, ja rautatieherrat ajoivat mielelläänkin pari
peninkulmaa rattailla maantietä myöten pelatakseen vistiä ja
viettääkseen yönsä naimattoman kapteeni Thoreldin komeassa ja mukavassa
kodissa. Tänään oli hän sitten seurannut heitä rautatielle.

Siellä tulivat tuomarin ja pastorin herrasväet, vanha neiti Kumlin,
eversti Pavloff Hämeenlinnan venäläisestä rykmentistä ja lähimmät
sukulaiset: oikeustieteen professori Mannersköld Helsingistä ja
kanslianeuvos Mannersköld Turusta, molemmat suurine perheineen. Paitsi
vanhaa sotaneuvos Mannersköldiä ja hänen naimatonta tytärtään Anna
Charlottaa, joka hoiti hänen talouttaan vanhassa kaksikerroksisessa
rakennuksessa, kuului Kotkaisten herrasväkeen vielä toinen tytär Maria,
naimisissa varatuomari von Blumen kanssa, joka yksityisenä miehenä oli
hoitanut maatilaa jo viisitoista vuotta. He asuivat toisessa
rakennuksessa. Kun heidän seitsemän lastaan luetaan mukaan, niin oli
Kotkaisten päivällispöydässä kaikkiaan neljäkymmentä suuta napsamassa.

Neiti Anna Charlotta tiesi kertoa aikaisemmista pidoista, jolloin
Kotkaisten kartanossa oli valmistettu yösija kuudellekymmenellekin
hengelle, ja sen tähden hän hiukan alakuloisena väännätti kaulan
ainoastaan kahdeltatoista päivälliseksi paistettavalta kanalta, --
sillä oli niitä ollut päivällisiä, jolloin kartanon monet torpparit
itsestään toivat isot määrät siipikarjaa kuultuaan että vieraita oli
satoja. Mutta tyytymätön ei hän sentään ollut nytkään.

Varatuomari von Blume oli itse ollut rautatieasemalla tulijoita
vastaanottamassa. Osa vieraista sai ajaa taloon, toiset mieluummin
kävelivät lyhyen matkan, ja näiden joukossa oli kapteeni Thoreld, joka
tahtoi vielä neljänkymmenenneljän vuoden vanhanakin käydä nuoresta
miehestä. Puolitiessä tuli heitä vastaan neiti Anna Charlotta, rouva
von Blume ja hänen kaksi vanhempaa lastaan, tytär Louise, joka
äskettäin oli täyttänyt seitsemäntoista vuotta, ja poika August, jonka
olisi pitänyt tulla ylioppilaaksi tänä keväänä mutta joka oli saanut
reput kirjoituksissa. Hän oli vielä niin pahoillaan siitä kolauksesta,
ettei ollut uskaltanut tulla isänsä kanssa asemalle Kotkaisten kartanoa
edustamaan.

Ei tahtonut tulla loppua kättelemisestä ja tervehtimisestä, kun
talonväki ja vieraat tapasivat toisensa puolivälissä matkaa, auringon
heleästi paistaessa. Kapteeni Thoreld oli mainiolla tuulella ja
lasketteli kohteliaisuuksia, viikset korkealle kiverrettyinä, ja
koettaen neiti Louisen tähden olla liiaksi huohottamatta, vaikka lämmin
ahdisti häntä niin, että hiki valui virtanaan otsalta ja poskilta. Hän
pyyhki sitä pois, kiitteli viimeisestä, valitteli, etteivät von
Blumelaiset olleet hänen käyntiinsä vastanneet ja antautui neiti
Louisen toveriksi loppumatkaa kuljettaessa. Varatuomari von Blume
hymyili hyväntahtoisesti sivellen suuria vaaleita viiksiään ja jatkoi
sitten totista huolestunutta keskusteluaan maanviljelyksestä vävyjen
kanssa, joilla oli isot edut valvottavana Kotkaisten kartanossa. Rouva
von Blume esiintyi emäntänä ja tuon puhelevan, nauravan kulkueen takana
kulki onneton ylioppilaskokelas ja syytteli onnellisemmalle serkulleen
hänelle ylioppilastutkinnossa tapahtuneita vääryyksiä.

Venäläinen eversti kantoi käsivarrellaan tulipunaisella veralla
vuoritettua sinelliään ja kuunteli ääneti herrain keskustelua
maanviljelysasioista; -- hän tulisi avaamaan sanasäkkinsä vasta sitten,
kun vanha sotaneuvos vetoaisi hänen hyväntahtoiseen venäläiseen
leikillisyyteensä.

Juhannusaurinko valoi mahtavaa lämmintään tuohon kirjavaan ryhmään,
joka vaelsi valkeaa maantietä pitkin tummien honkain välissä ja koetti
kaikin voimin korvata entiset laiminlyödyt tekonsa.

Porstuansa rappusilla otti sotavanhus tulijoita vastaan vanhoilla
sukkeluuksilla ja patriarkaalisella arvokkuudella, vaikka vartalo jo
olikin vuosien ja vaivojen murtama. Hän taputteli ystävällisesti
venäläistä everstiä selkään; samalla kun veitikkamaisuus pilkisti hänen
kurttuisten kulmiensa alta hän sanoi jotain puoleksi pistävää, puoleksi
leikillistä komealle kapteenille ja meni sitten selkä kumarassa mutta
tanakoin askelin kaikkien muiden edellä sisään.

Illemmalla oli talon miehillä paljon puuhaa männikkömäellä vähän matkaa
puutarhasta. Vanhoista tervatynnöreistä, havurydöstä, aidaksista ja
pihkaisista pikkupuista tehtiin suuri kokko. Innokkaimpia olivat nuo
muutamaan tusinaan nousevat perheeseen kuuluvat pikkupojat.
Pihkautunein käsin, tervautunein vaattein ja nokisin housuin kantoi
tämä kastettu ja kristillisesti kasvatettu nuoriso verrattomalla
innolla polttoaineita tuohon jättiläissoihtuun, joka suuren
pakanallisen auringonjumalan kunniaksi olisi sytytettävä vuoden
lyhimpänä yönä sillä tavalla ylläpitämään valoa sammuttamattomana koko
yön. Kun soihtu on loppuun palanut muutama tunti puoliyön jälkeen,
ottaa aamuaurinko taas suorittaakseen temppelipalvelustaan kesätaivaan
valoisan kupolin alla, nostaa soihtunsa itäiseltä taivaanrannalta ja
palkitsee lämmöllään ihmisen uskon valoon ja vapauteen.

Kun iltatotit oli juotu vanhan sotaneuvoksen huoneessa, kun ukko oli
kaksi kertaa ääneensä lausunut Runebergin "Kulnevin", että vanha
eversti paremmin ymmärtäisi sen sovinnollisen tarkoituksen, kun tämä
oli kyyneliin asti heltynyt hyväntahtoisuudesta vanhoja vihollisiaan
kohtaan, vaikkei ollut juuri käsittänytkään vaikeasti ymmärrettävää
ruotsinkielistä runoa, niin kurkisti neiti Anna Charlotta ovesta sisään
ja ilmoitti, että illallinen oli valmis. Sotaneuvos pisti silloin
toisen kätensä everstin ja toisen vanhemman poikansa professorin
kainaloon, jonka jälkeen he Porinmarssia hyräillen marssivat
ruokasaliin ja asettuivat sotaiseen rintamaan viinapöydän eteen.

Sotavanhus kastoi vähän huuliaan, eversti keikautti lasinsa
siekailematta pohjaan, mutta professori tyhjensi irvistäen omansa
ainoastaan puoleksi. Sitten käytiin ruokien kimppuun, neiti Anna
Charlotta riemuitsi vieraanvaraisessa sydämessään vierasten hyvästä
ruokahalusta ja onneton ylioppilaskokelas kaatoi yleisen ilon
mellakassa varkain kurkkuunsa ison ryypyn.

Aina silloin, kun oli paljon vieraita koolla, esiintyi sotaneuvos itse
isäntänä ja Anna Charlotta emäntänä -- se oli heidän vanha oikeutensa
ja vaatimaton ilonsa. Rouva von Blume käyskenteli puolestaan miehestä
mieheen ja ylläpiti pienillä kysymyksillä ja rakastettavalla
kohteliaisuudellaan hilpeätä mielialaa. Kaikki olivatkin Kotkaisissa
kuin kotonaan. Ilo oli aina vapaata, vieraanvaraisuus ei koskaan ollut
meluavaa, mutta aina sydämellistä, ja koko Mannersköldin perhe koetti
hiljaisuudessa tehdä vanhan isän kodin niin valoisaksi ja huolettomaksi
kuin se oli ollut heidän nuoruutensakin aikana. Suhde isän ja lapsien
välillä oli niin mallikelpoinen ja rakas, että tuo hieno suuren
maailman mies kapteeni Thoreldkin lämpeni ja sai hyväntahtoisen ja
lapsellisen hymyn huulilleen.

-- Pastoraalisinfonia, sanoi hän, -- oikea pastoraalisinfonia!

Ja se oli todellakin laaja-, suurisointuinen sinfonia, se oli valoisaa
hymyilyä muuten totisilta huulilta, kaunista, lämmintä ja hyvää, siinä
ei ollut merkkiäkään nautinnonhimosta, se oli täyteläisen ja puhtaan
kristinuskon hymyilyä.

Ja tämä se sekä veti vieraita Kotkaisiin että karkotti heidät sieltä.
On paljon ihmisiä, jotka eivät oikein viihdy tällaisessa lempeitten
ajatuksien kirkkaassa ilmanalassa. Sillä pikkumaisuus ja itsekkyys,
panettelu ja pahansuopaisuus kukistuvat ehdottomasti kokoon tämän
tiedottoman sielunjalouden silmien edessä, ja onnenonkijain liehakointi
ei synnytä mitään vastakaikua.

Paimenidyllimieliala oli täyteläisempi kuin koskaan ennen, vakuutti
kapteeni Thoreld varatuomari Blumelle, kun he illallisen jälkeen
kantoivat boolitarpeita puutarhan läpi ja veivät ne kokkomäelle. Vanha
sotaneuvos ei ollut jaksanut seurata nuorien mukana, vaan mennyt
levolle pelattuaan sakkia everstin kanssa. Eversti oli tietysti
hävinnyt, ei ainoastaan kohteliaisuudesta, mutta ehkä myöskin
totilasien, ryyppyjen ja jälkiruoan kera juomansa sherryn takia.

Nyt hän käveli rouva von Blumen rinnalla puheliaana ja tyytyväisenä
ylistäen pilviin saakka vanhaa sotaneuvosta ja verraten Kotkaisten
kartanoa parhaimpiin aateliskartanoihin Vähä-Venäjällä, jossa hän oli
nuoruutensa päivät viettänyt. Hän meni niinkin pitkälle, että tunnusti
suomalaiset kansakunnaksi "non pareil", niin kuin hänen sanansa
sattuivat. Mutta kun nuori ylioppilas Mannersköld alkoi todistaa, että
hän ehkä itsekin oli suomalainen, loukkautui hän, huitoi kiivaasti
käsillään, löi mitaleilla koristettuun rintaansa ja vakuutti, että hän
oli venäläinen, puhdas venäläinen aina vähävenäläisen sydämensä
syvimpään sopukkaan saakka.

Ennen kuin eversti oli ehtinyt tulla pahalle tuulelle, ehdotteli rouva
von Blume, että hän laulaisi jonkun noita kauniita, venäläisiä
kansanlaulujaan, joita hän esitti hehkuvan tunteellisesti, ja hänen
mielipahansa ei ollutkaan tunkenut sen syvemmälle; kun hän ensi lasia
boolin äärellä juotaessa lauloi lempilaulunsa kauniilla äänellään ja
sai kiitosta ja käsientaputusta, hän unohti koko venäläismielisyytensä
taiteen vuoksi, joka on vanha kosmopoliitti.

Oli omituisen viehättävää tänä leutona kesäkuun iltana kuulla tämän
vanhan sotatakkiin pukeutuneen partasuun laulavan oman kansansa
lauluja, lämpimästi, lapsellisesti ja ääni kyynelistä värähdellen. Se
oli karjalaisten, Kalevalan karjalaisten ja -- venäläisten taito. Kansa
niin nuori, että ukoillakin sykkii nuorison hellä sydän Pyhän Annan
ritarimerkinkin alla.

Aurinko oli laskeutunut honkien taakse ja harju hehkui iltaruskon
valossa. Joku renki raapaisi tulitikulla pyhähousujensa pohkeeseen, vei
tikun lähelle kokkoa, ja tuossa tuokiossa olivat muutamat tuohikäppyrät
tulessa. Hetken kuluttua tarttui se tervatynnöreihin ja vanhan veneen
pohjaan ja hulmahti ylös korkeuteen.

Kun koko tuo kolme syltä korkea kokko oli komeimmillaan, huusi muuan
miehen ääni vieraalla murteella:

-- Kas nyt kaikkoavat mäkärät!

Sitten hän tarttui lähimpänä seisovaa talonpoikaistyttöä vyötäisiin,
käski viuluniekkaa soittamaan ja aloitti tanssin. Hän oli pitkä ja
tummaverinen ja käyttäytyi kuin aatelismies muun talonväen keskessä,
joka oli kokoontunut juhannuskokon ympärille.

-- Missä minä olen nähnyt ennen tuon Lemminkäisen? kysyi kapteeni
Thoreld von Blumelta.

-- Se on sama pohjalainen, jonka tapasimme lumppukuormaa ajamassa
silloin kun olit viimeksi täällä. Olen ottanut hänet talon työhön.

-- Reipas mies tuo! Hän on minun mieleisiäni, sanoi kapteeni.

Tanssi kävi suruttomasti ja iloisesti valoisan kesäyön helmassa
juhannuskokon ympärillä, samalla kun vainiot yltympäri heikosti
vihersivät. Kesä oli tullut, ja vaikkakin se oli tullut myöhään -- niin
miksipä ei iloittaisi? Sieltä täältä kuului laukauksia loitommalla,
viulut vinkuivat, ja pitkin harjua viettivät hämäläiset valon juhlaa
kokkojaan poltellen.



KOLMAS LUKU


Kapteeni Thoreld oli koko pitkän nuoruutensa elänyt kaartin luutnantin
iloista elämää Helsingissä siitä pitäen kun hän yhdeksäntoista vuoden
vanhana oli hyvillä todistuksilla läpäissyt päästötutkintonsa
kadettikoulussa. Hän täytti heti kohta ihmeellisen hyvin ne tavalliset
vaatimukset, jotka siihen aikaan pääkaupungin hienoimmissa piireissä
asetettiin hyvin kasvatetulle nuorelle miehelle. Hän osasi taitavasti
kumartaa, helähyttää kannuksiaan yhteen ja hymyillä itsetietoisesti,
hän ihaili omia olkalappujaan ja taisi olla kiireestä kantapäähän
saakka kohtuullisen ylpeä. Hän ymmärsi välttävästi ranskan kieltä ja
esiintyi tarpeellisissa tilanteissa maljan esittäjänä ja
nimipäivärunoilijana.

Hänen onnistunut ulkomuotonsa, vanha nimensä ja nämä pienet
luonnonlahjansa tekivät hänestä pian suosikin tuossa vapaasukuisessa ja
korkeasti vapaasukuisessa sotilasseurassa, johon silloin tällöin
hyväntahtoisesti päästettiin joku raharuhtinaskin yhteiselämän
ulkonaista loistoa lisäämään. Hänen ajatuksensa, jotka eivät koskaan
olleet aivan korkealle lentäneet, tulivat yhtäkkiä yhtä vapaasukuisiksi
kuin hänen ympäristönsäkin ajatukset, ja tuo suomalainen
peukaloisylimystö voi pian kehaista sillä, että se oli saanut hänet
vangituksi hänen omaan luutnantinylpeyteensä. Se kantoi häntä
käsillään, se lellitteli hänet pilalle, ja hänen yhteytensä muun
vähemmän jalosukuisen maailman kanssa supistui joihinkuihin pienempiin
kahakoihin ylioppilasten kanssa kaupungin laitaravintoloissa, joissa
molemmin puolin osoitettiin ääretöntä ylenkatsetta toinen toiselleen,
sekä tanssiaiskeskusteluihin kaupungin keikailevien nukkien kanssa,
kuin myöskin sotamiesten komentamiseen. Sotatakki ei häntä koskaan
rasittanut, ja hän olikin pukeutunut siihen vain siksi, että se
katsottiin siihen aikaan kaikkein hienoimmaksi ja että hänen
tulevaisuudestaan huolehtiva äitinsä oli sen sillä tavalla määrännyt.

Vasta sitten, kun hän eräällä loma-ajalla oli viidenkolmatta vuoden
vanhana rakastunut aivan nuoreen papintyttäreen, joka oli
vaatimattomasta, mutta erittäin kunnioitettavasta perheestä, tunsi hän
olevansa vanki. Nuori kaartinluutnantti ei oikein sopeutunut
maalaispappilan vakaviin ja rehellisiin oloihin, jossa oltiin
suorasukaisia ja teeskentelemättömiä. Mutta romantiikka oli silloin
kukkeimmillaan, heidän rakkautensa tulisi luonteiden eroavaisuuksista
huolimatta kaikki vastukset voittamaan, nuoret rakastavaiset
haaveksivat kuutamossa ikuista onnea, ja kihlaus julkaistiin.

Nuori luutnantti kunnioitti sydämensä syvyydessä tuota vaatimatonta
papinperhettä, ihaili äärettömästi morsiantaan ja oli varma siitä, että
hän vastaisuudessa voisi istuttaa tuon tuoksuvan, kainon metsäkukkansa
kaartin kasarmin kaupunkilaisilmanalaan. Eikä rehellisessä
pappilassakaan oltu aivan vapaita maallisesta turhamaisuudesta, ja
sielläkin ihailtiin sitä, mikä oli hienoa ja sotilaallista. Nuoren
luutnantin pintapuolisten periaatteiden vastapainona olivat hänen hieno
käytöksensä ja olkapolettinsa. Se oli sitä suvaitsevaista
kristillisyyttä, joka antaa keisarille sen minkä keisarin on ja
Jumalalle sen mikä Jumalan on.

Kihlauksen jälkeisinä aikoina oli luutnantti Thoreldilla ankara
taistelu taisteltavana turhamaisuutensa kanssa. Hänen avioliittonsa
pakottaisi hänet luopumaan suuren maailman elämästä, jossa hän
kuitenkin tähän saakka oli kaikki laakerinsa niittänyt. Ei kukaan hänen
vapaasukuisista esimiehistään tai ystävistään toivottanut hänelle onnea
-- kihlauksesta ei oltu tietävinäänkään. Jos hänellä olisi ollut tukea
morsiamestaan, jos tämä olisi ollut hänen läheisyydessään, niin olisi
hän epäilemättä uhrannut paljon hänen tähtensä. Mutta tyttö oli kaukana
maalla ja oikean rakkauden uhraavaisuudella hän rukoili kirjeissään,
että toinen ei huolehtisi eikä olisi onneton -- "minä kyllä jaksan
odottaa".

Luutnanttia ei pidä kehottaa huolettomuuteen. Ja luutnantti Thoreld
taipui vihdoin hänen rukouksiinsa. Kihlaus vanheni vuoden, vanheni
kaksi, jopa kolmekin -- ja neljäntenä rikkoi sen sulhanen syitään
selittämättä. Sammunut rakkaus, sanottiin, ja se syy riitti siihen
aikaan.

Mutta paimenidylli ei haihtunut luutnantti Thoreldin mielestä. Hän oli
nähnyt rakkauden uhraavaisuutta silmästä silmään, ymmärtänyt sen ja
tullut siitä liikutetuksi eikä löytänytkään sitä enää toistamiseen.
Naimahaluiset naiset, joita hän tanssitteli, eivät saaneet hänen
tunteitaan väräjämään -- so. sellaisia tunteita, joita hän olisi voinut
tunteiksi kutsua. He eivät kenties enää olisi onneltaan paljoa
vaatineet, mutta hän vaati sitä enemmän. Hänellä oli omat kokemuksensa
ja hän oli merkillisen suljettu ja kylmä. Häntä alettiin pitää
ihanteellisena ja hänestä sanottiin, että hän oli uskollinen
nuoruutensa unelmille, niin kuin hänenlaisensa runollisen miehen
sopikin.

Ja poikamiehenä hän eli, mutta aina huolellisesti pukeutuneena,
iloisena ja hauskana. Poikamies josta naiset sanoivat, että hän, samoin
kuin Bellman, kätki surunsa ruusunpunaiseen.

Kerran levisi hänestä ja eräästä kauniista näyttelijättärestä
Helsingissä juttu, joka ehkä olisi päättynyt kihlaukseen ja naimisiin,
elleivät toverit olisi miltei vaatimalla vaatineet, että hän sitä ennen
eroaisi pataljoonasta. Siitä asiasta ei luutnantti Thoreld puhunut
koskaan, toverit olivat vaiti hekin, ja ainoastaan hienon maailman
liukkaimmat kielet uskalsivat tehdä kaukaisia viittauksia runollisen
luutnantin viimeisestä todellisesta tunteenpurkauksesta. Mutta huhut
olivat kuitenkin päässeet käsiksi tuohon tätä ennen moitteettomana
pidettyyn mieheen. Olihan miltei käärmettä ruokittu omasta rinnasta,
kun hän noin olisi voinut pettää kaartin vanhan kunnian.

Luutnantti Thoreld oli kaiken tämän kestäessä tullut neljänneljättä
ikään nousematta arvossa sen enempää kuin että oli päässyt vänrikistä
ja aliluutnantista oikeaksi luutnantiksi. Ja siihen hän pysähtyi.
Hän olisi voinut jättää kaartin ja saada paremman paikan ruotuväessä,
mutta Helsinki oli tullut hänelle liian rakkaaksi. Hänen äitinsä, joka
hoiti Herrasaaren hovia isän kuoleman jälkeen, oli onnistunut
vuosittain saamaan irti niin paljon rahoja kuin poika tarvitsi
luutnantin-palkkansa lisäksi, ja tämä antoi elämän mennä menoaan, oli
velton iloinen seuroissa, pelasi kernaasti korttia ja komensi sillä
välin sotamiehiään ampumaan ja marssimaan, rukoilemaan ja nukkumaan.

Mutta kun äiti vihdoin sairastui vanhuuttaan ja liiallista
kahvinjuontiaan, täytyi hänen itsensä ryhtyä maatilan hoitoon käsiksi.
Tähän saakka oli hän katsonut sen vain mukavaksi, korkoa tuottavaksi
pääomaksi.

Siitä pitäen alkaa hänen varsinainen elämänsä ja vaikutuksensa.

Kun hän eräänä iltana vanhassa kodissaan ensi kerran silmäili
Herrasaaren kirjoja, hän kalpeni. Suruttomuudessaan ei hän suuresti
ollut pannut mieleensä äidin valituksia, että kiinnityksiä täytyi yhä
lisätä jos mieli hänen saada vuotuinen veronsa maatilasta, sillä hän
ajatteli, että tottahan sama herrastalo, joka oli sallinut isävainajan
niin isoisesti elää, voisi huolettakin elättää hänet ja hänen äitinsä,
kun ei hän suinkaan ollut mikään tuhlari ja kun äiti aina oli ollut
erinomaisen säästäväinen. Mutta toista oli olla säästäväinen ja toista
hoitaa suurta maanviljelystä, niin että se jotain tuottaisi. Ja
kirjoistaan hän sai selville, että tila oli kiinnitetty yli puolen
arvonsa, jonka lisäksi hänellä oli kymmenisen tuhatta markkaa omia
juoksevia velkoja Helsingissä.

Silloin hän kokosi ajatuksensa. Ja tuona iltana kääntyi lehti hänen
elämänsä kirjassa.

Hän laski numerot yhteen, tarkasteli, oikoi virheet ja mietiskeli.

Toisella puolen salia lepäsi äiti makuukamarinsa vuoteella kovissa
tuskissa ja odotti tautinsa käännekohtaa, joka tulisi ratkaisemaan
kysymyksen elämästä ja kuolemasta. Poika heitti hänelle hyvästinsä yön
ajaksi ja jäi kirjainsa ääreen istumaan kauaksi yli puolen yön.

Puhutaan ihmisistä, joiden tukka on surusta valjennut yhtenä ainoana
yönä. Luutnantti Thoreld, joka ei koskaan ollut mitään oikeita suruja
tuntenut, katseli itseään sinä yönä monta kertaa peilistä, melkein
varmana siitä, että hän tulisi löytämään hopeisia hiuksia ohimoiltaan.
Kun kello alkoi lähetä neljää aamulla, tarkasteli hän itseään vielä
viimeisen kerran, näki, että tukka oli tasaisen vaalea ja vähän alkua
kaljuuteen niinkuin ennenkin, ja meni huojentunein mielin, vaikkakin
vähän hämmästyneenä levolle. Sitä ennen oli hänessä herännyt suuri
ajatus, niin suuri, että hän tuskin uskalsi sitä loppuun asti ajatella.
Se sukelsi esiin ihan yhtäkkiä, kun hän huomasi tarpeelliseksi, että
jonkun voimakkaan käden täytyy tarttua Herrasaaren taloutta johtamaan.
Vähän päästä selvisi hänelle, että tuon voimakkaan käden tulisi olla
hänen oma kätensä, mutta vasta puoliyön jälkeen alkoi hänestä näyttää
mahdolliselta, että hän voisi ottaa eron pataljoonasta. Hän hämmästyi
tästä ajatustensa uudesta käänteestä niin, että hänestä ensin tuntui
niin kuin hän olisi ollut kokonaan outo omalle itselleen, seuraavana
silmänräpäyksenä hän rauhoittui, mutta päätti kuitenkin nukkua ennen
kuin mitään päättäisi.

Viikko sen jälkeen oli vanha rouva Thoreld kuollut, ja samalla kun
kuolemanilmoitus julkaistiin Helsingin suurimmassa lehdessä, syntyi
suuri hämmästys ja monenlaisia arveluja kaartin kasarmissa, sillä
luutnantti Thoreld oli sanaakaan siitä tovereilleen ilmoittamatta
lähettänyt erohakemuksensa päällikölleen.

Tällainen tapa jättää erohakemuksensa koski hänen vanhoihin
tovereihinsa niin kuin persoonallinen loukkaus. Eikö heillä
viidentoista vuoden yhteistyön jälkeen olisi ollut oikeutta suurempaan
luottamukseen hänen puoleltaan? Ei, Thoreld oli jotenkuten joutunut
hunningolle, ja siihen olivat varmaankin syynä hänen taloudelliset
asiansa? Thoreld oli pelannut ja pelannut suurista summista -- sen
suurempia selityksiä ei tarvittu tämän teon ymmärtämiseksi. Ja suureksi
ihmeekseen sai Thoreld muutamien päivien kuluttua asiaa koskevan
kirjeen eräältä asetoveriltaan, joka aivan rauhallisesti ilmoitti
periaatteessa hyväksyvänsä Thoreldin menettelyn, mutta että hänen
toverina täytyi nuhdella häntä totisesti tästä itsekkäästä ja rumasta
menettelytavasta, sillä jos Thoreld olisi osoittanut vähän suurempaa
luottamusta tovereillensa, olisi pulasta voitu päästä toista tietä.
Hänen konkurssinsa olisi ollut kunnon miesten keskeinen kunnia-asia, ja
olisivat he sekä tahtoneet että voineet suorittaa yhteisen ystävän
velat, jotka suureksi osaksi olivat syntyneet toveripiirissä, sen
sijaan että hän nyt vetää asian oikeuteen ja suuren yleisön eteen, joka
seikka ei ainoastaan ole omansa alentamaan hänen ihmisarvoaan, vaan
myöskin antaa alhaison kärkkäille kielikelloille aihetta halventaa
sellaista laitosta, jolla on niin vakaantunut maine ja arvo kuin Suomen
vanhalla kaartilla. Kirjeessä vedottiin lopuksi hänen kunniantuntoonsa
ja ilmoitettiin, että päällikkö -- antaakseen Thoreldille
miettimisaikaa -- aikoi vielä viikon päivät olla ottamatta esille hänen
erohakemustaan!

Kun Thoreld oli lukenut kirjeen, hän hymyili anteeksiantavasti tälle
erehdykselle. Mutta sitten kun hän huomasi, mihin alhaisiin tekoihin
hänen toverinsa ajattelivat hänen voineen syyllistyä, hän suuttui. Ja
hän koetti turhaan miettiä, miten oli mahdollista, että hänen ystävänsä
häntä näin alhaisesti arvostelivat. Hän ei tuntenut oikein itseänsä
eikä kanssaihmisiään. Hän ei tiennyt, että miestä, joka vetäytyy
syrjään tai kulkee omia teitään, aina katsotaan kieroon ja että
ainoastaan se, joka antaa jokikisen punnita ja arvostella avujaan, voi
toivoa kannatusta, jota vastoin niillä, jotka oman ujoutensa tai
ylpeytensä tähden eivät ole joutuneet suosioon, ei ole koskaan mitään
hyviä puolia, joita maailma voisi sellaisiksi julistaa. Jos kuka käy
omia teitään lähimmäisiltään sitä kysymättä, niin on hän heti heitä
loukannut. Niin on tavallisestikin, mutta vielä enemmän sellaisessa
suljetussa toveripiirissä, jossa vallitsevat sotakuri ja vanhat
traditiot.

Luutnantti Thoreld oli melkein vastoin tahtoaan, sitä mukaa kuin hänen
luonteensa kehittyi, eronnut tovereistaan ja elänyt omaa sisäistä
elämäänsä. Hänen veltto, ivallinen puhetapansa, jota hän käytti
totisimmistakin asioista puhuessaan, oli tehnyt hänestä jonkunlaisen
oraakkelin, jota varsinkin nuoremmat toverit suurella hartaudella
kuuntelivat, mutta sittemmin vaikutti hänen teeskennelty tai totinen
ylpeytensä kylmentävästi, koska näytti siltä, ettei hän itse tarvinnut
ystäviä. Kun sitten hänen viimeinen rakkausjuttunsa uhkasi tehdä
kaartista ja teatterista sukulaisia, niin rupesi hänen arvonsa
horjumaan. Niin sulkeutuneella miehellä kuin Thoreld oli varmaankin
jotain, jota hän ei voinut muille tunnustaa! Ja nyt, kun hänen
erohakemuksensa tuli näin odottamatta, selvisi yhtäkkiä kaikki hänen
vanhimmillekin ystävilleen. Hänen velton ja iloisen tylyytensä takana
oli tietysti velkaantumista, kukaties pelipetoksia ja väärennyksiäkin,
kun asiat kerran oikein selviäisivät! Thoreld vastasi kirjeeseen
lyhyesti, terävästi ja kylmästi, ja rivien välistä näkyi läpikuultavaa
ivaa. Hän pyysi kumppaniansa jouduttamaan erohakemuksen myöntämistä, se
kun ei suinkaan tulisi heille mitään häpeätä tuottamaan. Hän hämmästyi
itsekin päättäväisyyttään, tuntui melkein siltä kuin olisi häntä joku
sisäinen voima ajanut tähän käännekohtaan hänen elämässään. Ei hän
omasta mielestään tuntunut toimintakykyiseltä eikä urhoolliselta --
tämä oli vain välttämätöntä.

Kymmenen vuotta oli nyt kulunut siitä kun luutnantti Thoreld oli saanut
eronsa ja kapteenin arvonimen. Niiden melkein voittamattomien esteiden
sijasta, joita hänen säikähtynyt mielikuvituksensa oli nostanut hänen
eteensä, oli kaikki käynyt tasaisesti ja jokapäiväisesti. Hänen
käytännöllinen kykynsä, joka kasarmissa ei ollut voinut näyttäytyä
muussa kuin korttien käyttelyssä, joutui nyt suurelle ja uudelle
alalle. Neljän vuoden kuluessa oli hän asettanut Herrasaaren
maanviljelyksen uusille urille. Mutta yksistään maanviljelyksen avulla
olisi hänen ollut vaikea suoriutua. Hänen samoin kuin monen muunkin
Suomen maanviljelijän pelastus oli metsä. Herrasaaren mahtava
tukkimetsä oli aivan uittoväylän varrella, ja kun hän oli pitänyt
puheita parissa kolmessa kuntakokouksessa, oli väylä päätetty perata.
Kun hän oli myynyt ainoastaan neljänneksen metsästään erääseen
Hämenlinnan lähellä olevaan sahaan, jonka perustamisessa hänellä oli
ollut suurin osuus, oli Herrasaaren kiinnityssumma vähentynyt puoleen,
hänen omat velkansa maksetut ja hän itse tullut tunnetuksi taitavana
liikemiehenä ja maanviljelijänä.

Hän oli yhä enenevällä innolla antautunut tukkikauppoihin, joista hän
aavisti tulevan maallemme uuden ja suuren tulolähteen. Uusi rautatie
Pietariin tulisi kulkemaan Herrasaaren lähitse, ja kapteenin tuumat
kulkivat yhä edemmä.

Herrasaaressa oli tehty suuria muutoksia sekä sisä- että ulkopuolella.
Toisen vanhoista rakennuksista oli kapteeni Thoreld rakentanut
uudestaan ja sisustanut kehittyneen aistinsa mukaisesti niin hienoksi
ja koreaksi, että vieraat luulivat tapaavansa palasen Pietaria täällä
Suomen sydämessä. Toinen vanha rakennus, jonka seinät ja lattiat olivat
iänikuisista hongista veistetyt, sai jäädä muuttamattomana paikoilleen
toiselle puolelle nurmikenttää. Sen suuressa salissa oli meijeri ja
toisella puolen porstuaa olevissa pienissä kamareissa, joiden
ikkunapielet olivat sadan vuoden vanhaa lyijyä, asuivat pehtori ja
meijerin hoitajatar.

Herrasaari ei ollut aivan sen suuren sisäjärven rannalla, joka
kaitaisena nauhana venyi niemien ja saarien välitse synkän havumetsän
sisään. Päärakennuksen ja järven väliin mahtui koko suuri puutarha ja
pelto. Aivan lähellä järven rantaa kulki maantie. Toisella puolen
puutarhaa oli järven lahdelma, jonka yli tie kulki koreaksi maalattua
puusiltaa myöten, ja siellä oli korkea ja tiheä haapa- ja koivulehto
suuren kivipaaden ympärillä, jota kannatti poikkihakatun, paksun koivun
kanto; -- siinä oli mainio totipöytä kapteeni Thoreldin monille ja
mahtaville vieraille.

Ennen aikaan, kun Herrasaari ei vielä ollut veloista kiinnitetty, kulki
komea pihlajakäytävä suoraan pellon ja puutarhan läpi pihaan. Nyt oli
tuota puistoa jäljellä ainoastaan puutarhassa, jossa se tuuheudellaan
esti päivän paistamasta useihin taimilavoihin; pellolta se oli hakattu
pois, sillä se turmeli kaksi vanhinta sarkaa, ja ajotie oli kierrätetty
vaatimattomampaa tietä myöten ulkohuoneiden ympäri pihaan. Se hipaisi
harmajaa tallinnurkkaa ja kulki ampumalinjan poikki kartanolle.

Ampumalinja oli jotain erikoista Herrasaaren hovissa. Jo kapteeni
Thoreldin luutnanttina ollessa pelättiin hänen silmiään, ja varsinkin
pelkäsivät niitä kortinpelaajat, jotka ovat taikauskoista väkeä ja
uskovat pahan silmän vaikutukseen. Mutta sotamiehet ja nuoret tytötkin
niitä pelkäsivät, kun ne ankarasti ja tutkivasti, hänen itsensä siitä
tietämättään, seurasivat kaikkia heidän liikkeitään. Hän istui ja
ajatteli silloin jotain aivan toista, ja kaipa tuo kajastus hänen
omista synkistä mietteistään juuri näytti niin uhkaavalta.

Moni sotamies, jolla ei ollut oikein hyvä omatunto, punastui tuon
katseen edessä rivissä seistessään, ja sama pelkoa ja kunnioitusta
herättävä tuikeus seurasi niitä Herrasaareenkin. Vaikka kapteeni olikin
iloinen ja ystävällinen, oli hänen alustalaisillaan suuri kunnioitus
häntä ja erittäinkin hänen silmiään kohtaan. Häntä huvitti suuresti
kiinnittää ne milloin mihinkin ja harvoin se jäi vaikuttamatta. Nyt
antoi hänen työhuoneensa, jossa oli suuri kirjoituspöytä ikkunan
edessä, pihalle päin ja hänen katseensa voi hallita jotenkin pitkää ja
kaitaista solaa tallinnurkan ja erään toisen ulkohuoneen välillä, sola
kun ulottui aina renkitupaan etäämpänä mäellä. Tämän solan poikki oli
talonväen vähän väliä kulkeminen ja vasten tahtoaankin täytyi
sekä rauhallisen pehtorin että keikailevan, valkohuivisen
apulaismeijerikön kääntyä katselemaan tokko talon herra istui
paikoillaan kirjoituspöytänsä ääressä. Rengit ojentautuivat suoremmiksi
ja ottivat naamalleen tekopyhän ilmeen, ja torpparit nostivat lakkiaan
herralle, jonka silmät katsoivat työhuoneen ikkunasta.

Tätä näköalaansa kutsui kapteeni pilan päiten ampumalinjakseen. Nimi
oli tullut talonväen korviin, ja sekin oli sen omaksunut.



NELJÄS LUKU


Kapteeni Thoreld oli tänä vuonna odotellessaan sitä kesää, joka ei
koskaan tullut, tiheään vieraillut Kotkaisissa von Blumen herrasväen
luona, jotka olivat hänen lähimmät naapurinsa, vaikka talojen väliä
olikin kolme peninkulmaa. Ei hän oikein itsekään tiennyt, miksi hän
niin hyvin viihtyi tuon hiljaisen varatuomarin ja hänen rouvansa
seurassa, mutta muut sen kyllä olivat tietävinään. Sanottiin, että
hänen käyntinsä tarkoittivat Louise-neitiä mutta että tuon pinttyneen
vanhanpojan ja seuraveikon toiveet eivät olleet niinkään hyvät, sillä
tuollaisen maailmanmatin oli vähän niin ja näin solmia uusia
rakkaussuhteita, kun oli ollut sellaiset jutut kaartissa ollessa. Mutta
muuten olisi liitto kyllä ollut sopiva, vaikkakin ikäero oli jotenkin
suuri.

Jos kapteeni Thoreld olisi kuullut kielikellojen näin keskustelevan,
olisivat Blumelaiset luultavasti piankin kadottaneet yhden
miellyttävimmistä ystävistään, sillä vaikka hän näyttikin elämään
tottuneelta ja välinpitämättömältä, sitä ei hän kuitenkaan olisi
kärsinyt, että syrjäiset sekautuivat hänen asioihinsa. Hän ei olisi
edes itselleen myöntänyt, että hän taaskin sairasti lapsellisuuden
tautia; se sellainen kuului menneeseen aikaan ja menneen ajan iloihin
ja suruihin. Hänen elämänsä oli muodostunut aivan tavalliseksi
varakkaan vanhanpojan elämäksi -- eikähän se muuten sekään ollut
hulluimpia. Hän ei huolinut ruveta aprikoimaan, miksi hän teki työtä,
miksi hän laitteli Herrasaartaan ja miksi hänen tuumansa ulottuivat
pitkälle tulevaisuuteen. Hän tunsi tarvetta toimintaan, ehkä myöskin
kaipasi tyydytystä kunnianhimolleen. Sillä sen hän kyllä huomasi,
että hänen vaikutuksensa kasvoi vuosi vuodelta ei ainoastaan
ammattikysymyksissä ja kunnallisissa asioissa, vaan myöskin yleisissä
ja lopulta hallitusta koskevissakin. Kaikki hänen vanhat ystävänsä
kaartissa olivat aikoja sitten sopineet hänen kanssaan, väärinkäsitys
oli selvitetty, ja monet yhteiset metsästyspäivälliset syöty
Herrasaaren kartanossa.

Mutta syvällä hänen sydämensä pohjalla eli vielä vanha paimenidylli
milloin epämääräisenä kaipauksena, milloin mahdollisesti kerran
todellisuudessa kuuluvana loppusointuna elämälle, joka oli vietetty
wagnerimaisissa epäsoinnuissa. Ei hän sitä koskaan tarkemmin ajatellut,
antautui ainoastaan sen viehkeän mielialan tuuditettavaksi, jonka
seurustelu von Blumen perheen kanssa hänessä synnytti. Ja hän
osoitti neiti Louiselle juuri niin suurta huomiota kuin sedän sopii
osoittaa nuorelle tytölle näyttämättä lapselliselta ja joutumatta
naurunalaiseksi. Mutta juuri tämän nuoren naisen kanssa seurustellessa
alkoi hänestä tuntua siltä kuin vanha aihe hänen aikoja sitten
menneestä elämästään olisi alkanut pyrkiä esille; se tuli uusina
sävelinä, sulavina, uinailevina ja rauhallisina, kaukaisena kaikuna
vanhasta sävelestä enemmän kuin uutena kasvavana sävelaaltona.

Näillä hänen ajatuksillaan ei ollut koskaan ollut varmaa muotoa ennen
kuin hän eräänä päivänä loppupuolella kesäkuuta näki vaunujen ja
useiden valkoisten päivänvarjojen kulkevan ampumalinjan poikki, ajavan
pihaan ja von Blumen herrasväen astuvan alas vaunuista. Tuo oli heidän
kauan aikaa sitten lupaamansa ja sovittu vastakäyntinsä, sillä tähän
saakka oli varatuomari vain yksin viettänyt muutamia vuorokausia
Herrasaaren naimattoman isännän talossa.

Kun hän nyt näki päivänvarjot vaunuissa, hypähti hän ylös
kirjoitustuoliltaan ja katsahti poikamaisella innolla peiliinsä. Oli,
hänen partansa oli ajeltu, kaulahuivi oli suorassa, kaulus puhdas ja
etuhampaan kultatäyte ei kiillellyt päivää vasten. Samassa kiiruhti hän
ulos ja ehti parahiksi ojentamaan kätensä neiti Louiselle, joka nousi
viimeisenä alas vaunuista. Toiset olivat jo maassa rappujen edessä,
johon oli ajettu hienoa puhdasta hiekkaa, ja ihmettelivät kukkalavoja
ikkunain alla.

Hän tervehti heitä kaikkia iloisesti ja ystävällisesti, mutta ei voinut
vapautua siitä tunteesta, että hän oli tehnyt jotain kuulumatonta
ojentaessaan ensiksi kätensä neiti Louiselle ja autettuaan häntä niin
kuin kaikkein arvokkainta vierasta alas vaunuista. Se saattoi hänet
ensin vähän hajamieliseksi, mutta hän tointui pian ja osoitti niin
rakastettavaa kohteliaisuutta, että rouva von Blume hymyillen pyysi,
ettei hän pilaisi heitä jo heti alussa. Mutta kapteeni Thoreld tuli
vain kahta kohteliaammaksi, ja kyllä hänellä hyvät lahjat siihen
olikin, kun hän vain kerran pani kaikki taitonsa liikkeelle.

Useimmat vanhatpojat olisivatkin hänen sijassaan tunteneet itsensä
tyytyväisiksi. Kun yksinäisellä miehellä on täydessä kunnossa oleva oma
komea koti, kun hän tietää, että se kaikki on hedelmää hänen omasta
työstään, kun hän näyttelee sitä perheenäidille, joka kykenee
arvostelemaan jokaista yksityiskohtaa, ja kun hän paitsi tämän
hyväksyviä katseita näkee lapsellisten ja suurten silmien ihmetellen
katselevan kaikkia hienostuneen maailman mukavuuksia, niin ei voi juuri
sanoa kehumiseksi, jos mies silloin tulee hyvälle tuulelle.

-- Tätähän pitää oikein tutkimalla tutkia, vakuutteli rouva von Blume
mutta ei näyttänyt kuitenkaan olevan niin innoissaan kuin kapteeni
olisi toivonut. Varatuomari käyskenteli huoneesta huoneeseen, hymyili
itsekseen ja sanoi vain:

-- Vahinko vain, että tämä kaikki täytyy kätkeä maaseudulle.

-- Mutta minullahan käy vieraita silloin tällöin, huomautti kapteeni.

-- Jos he eivät voi arvostella teidän mukavuuksianne paremmin kuin me,
niin ei teillä ole suurta iloa vieraistanne, virkkoi rouva von Blume
vähän kylmästi.

Kapteeni Thoreldista tuntui vähän pahalta, niin kuin olisi rouva
sanonut sen kateudesta, mutta kun hän katsahti noita rauhallisia ja
hienoja kasvoja, ymmärsi hän epäluulonsa mahdottomaksi ja lisäsi
leikillisesti:

-- Niin, onhan minulla sitten tämä mukavuus ainakin omaa itseäni
varten. Minä viihdyn täällä mainiosti omasta puolestani.

-- Omasta puolestanne, niin! sanoi rouva von Blume hajamielisesti.

-- Niin -- herra Jumala -- sellainen vanhapoika kuin minä tulee lopulta
itsekkääksi, puolustihe kapteeni huolettomasti.

-- Ehken, sanoi rouva von Blume ja katsoi alas.

-- Niin, mitäs muutakaan -- kapteeni Thoreld vähän kiivastui -- mitäs
muutakaan tahtoisitte, että mies sellainen kuin minä tekisi varoillaan,
ellei käyttäisi niitä taipumustensa ja mielensä mukaisesti?

-- Minä en suinkaan tahdo antaa teille neuvoja, sanoi rouva von Blume,
mutta minun, joka olen kasvanut toisissa oloissa, on vaikea mukautua
tällaiseen komeuteen.

Kapteeni Thoreld tunsi tulevansa vähän kärsimättömäksi. Eihän ollut
oikein hienoa, että rouva von Blume puheli hänelle tällä tavalla, mutta
toisekseen hän antoi suurta arvoa hänen suoruudelleen, joka oli paljon
parempaa kuin naisten tavallinen hymyilevä ihmettely. Ja hän kysyi
avomielisesti:

-- Sanokaa, rouva von Blume, mitä te tekisitte minun sijassani?

Rouva katsahti kysyjää silmiin ottaakseen selkoa siitä, oliko kysymys
ivallisella mielellä tehty. Mutta kun hän kohtasi hyvän ja ystävällisen
katseen ja kun hän sitä paitsi oli tottunut pitämään kapteenia melkein
ystävänään, sanoi hän:

-- Minä -- niin, mutta te ette saa suuttua, jos minä suorasti vastaan
suoraan kysymykseen! -- minä tekisin enemmän hyvää rahoillani.

Kapteeni loi häneen nopean, surullisen katseen, hymyili vähän
katkerasti ja sanoi tarjotessaan vieraille paikan suuren viuhkapalmun
alla ulkona lasiverannalla:

-- Tekisin hyvää! -- Hm! -- Se ei ole niinkään helppoa kuin luulisi!
Minä en ehdi ajatella mitään muuta kuin asioitani. Ja hyvän tekemiseen
vaaditaan sekä aikaa että ajatuksia, jos näet tahtoo tehdä hyvää toden
teolla.

-- Se on oikein, sanoi varatuomari, varsinkin kun liikkuva mies jo
toimintansa kautta hyödyttää yhteiskuntaa.

Rouva von Blume hymyili:

-- Niin, minä melkein luulen, ettei mies voi tehdä hyvää niin kuin
nainen ajattelee, että sitä olisi tehtävä. Hänellä ei ole sitä silmää
eikä sydäntäkään, joka tähän vaadittaisiin.

-- Kunnon mies tekee hyvää tietämättään, sanoi varatuomari.

-- Sehän se on ainoa lohdutus, huokasi kapteeni vähän tyytymättömänä ja
katsahti ovelle päin, eikö palvelija sieltä jo toisi kahvia. -- Ei,
elämä on meille käytännön miehille useinkin koneisto, johon joutuu
nuoruudessaan ja josta vanhana tulee ulos murrettuna, uupuneena ja
mihinkään kelpaamattomana, sitten kun on kuluttanut kaikki voimansa ja
suuren osan toiveitaan. Ja saahan sitä olla tyytyväinen, jos tuo
koneisto, samalla kun se meidät heittää hylkytavarana ulos, toisaalla
kiertää esille kelvollista kangasta, jossa pohjana ovat parhaat
ponnistuksemme ja kutimena oma elämänlankamme.

-- Se on surullista, sanoi rouva von Blume totisesti.

-- Se on tavallista maailman menoa, lisäsi kapteeni Thoreld.

Kesäkuun aurinko paistoi sisään verannan avonaisesta ikkunasta, lämmin
leyhäys, jossa oli niityn ja järven tuoksua, liikutteli viuhkapalmun
suuria oksia, kapteeni Thoreld oli tullut pahalle tuulelle ja rouva von
Blume katseli haaveksien, mutta päättäväinen ilme kasvoillaan ulos
puutarhaan, jossa sireenit kukkivat. Neiti Louise selaili albumeja eikä
näkynyt vähääkään välittävän elämänkoneistoista.

Syntyi hetken äänettömyys: kuului kuinka mehiläinen surisi oleanderin
kukan ympärillä ja palvelijat helistelivät hopealusikoita ruokasalin
takaisessa huoneessa.

-- Minä harvoin rupean miettimään tämän maailman menoa -- ja siinä minä
teen oikein, sillä minun filosofiani on ristiriidassa ympäristöni
kanssa. Se ei sovi täällä verannalla päivänpaisteessa kukkasten ja
mehiläisten keskessä. Eikä se näy tekevän minun harvinaisia
vieraitanikaan sen iloisemmiksi.

-- Ei, minusta on ikävää, että semmoinen mies kuin te, jolla on niin
suuri vaikutusala, joutuu niin hyödyttömiä asioita ajattelemaan, sanoi
rouva von Blume melkein sydämellisesti. Ajatelkaa, kuinka paljon te
voisitte auttaa köyhiä, jos vain luulisitte sen hyödyttävän.

-- Hm -- minä autan heitä tietämättäni, niin kuin Blume sanoo. Olen
nytkin, kiireimpänä työaikana ... no niin, mitäpä me hänestä pitemmälti
puhelemme? Olen liiaksi järkimies voidakseni tehdä hyvää niin kuin te
tahtoisitte, rouva von Blume. Minua ei tyydytä heittää almuja mereen
kuivatakseni sitä aikaa voittaen, mutta sen teette te, rouva von Blume!
_Chacun a son qoût_, niin kuin ranskalainen sanoo. Ja minä iloitsen,
että meillä kuitenkin muissa asioissa on samat taipumukset.

Ovet avautuivat ja puuhaavin askelin tuli palvelija valkeissa
hansikkaissa ja tarjosi kahvia vieraille. Kahvin juotuaan polttivat
herrat sikarin ja tehtiin kävelyretki puutarhaan. Mutta äskeisestä
keskustelusta oli kuitenkin jäänyt mieliin jonkunlaista painostusta. Se
oli koskettanut elämän suuria kysymyksiä, ja kun seuraelämässä satutaan
niihin tulemaan, niin huomataan usein, että hyvä seurustelutapa on vain
tarpeellinen, sileä ja kaunis peite, joka kattaa mitä erilaisimmat
mielipiteet. Hienotuntoisten ihmisten kesken ovat mielipiteet
epämukavia ja hävittävät helposti sen, mitä viehättämishalu on
rakentanut.

Rouva von Blume, joka oli hyvin miellyttävä seuraihminen, oli
varomattomasti antanut hyvän tahtonsa ja ihmisrakkautensa saattaa
itsensä lausumaan niitä mietteitä, jotka ehdottomasti tunkivat hänen
mieleensä, kun hän näki kaiken tuon komeuden Herrasaaren hovissa. Hän
oli tottunut puhumaan suoraan ja kursailematta kapteeni Thoreldin
kanssa tämän käydessä Kotkaisissa eikä ollut ajatellut, minkä
vaikutuksen hänen suorapuheisuutensa nyt tekisi. Puhelu, joka oli
alkanut niin yksinkertaisesti ja mitä parhaimmassa tarkoituksessa
molemmilta puolin, oli yhtäkkiä muuttunut itsepuolustukseksi kapteenin
puolelta. Rouva oli mielestään ollut epähieno ja tungetteleva täällä
isännän omassa kodissa ja hän kadotti kokonaan tavallisen, iloisen
hyväntuulensa ja tuntui mielestään epäonnistuneelta.

Kapteeni Thoreld taas oli hiukan pettynyt toiveissaan. Hän oli
odottanut heidän vierailuaan kenties vähän liiankin kiihkeästi
ikäisekseen, ja siitä oli tullutkin kosto miltei ihan heti paikalla.

Hän kuljetteli vieraitaan puutarhassa, mutta ei tuntenut enää samaa
iloista tyytyväisyyttä Herrasaarestaan kuin äsken. Hänen kauniit ja
komeat laitoksensa eivät olleetkaan miellyttäneet rouva von Blumea,
vaan päin vastoin tympäisivät, ja hän piti varmana, että äidin
ajatukset olivat tyttärenkin. Sillä tämäkin käyskenteli täällä niin
kuin harmaa varpunen kullatussa häkissä -- hän ei kuulunut tänne
laisinkaan. Blumelaiset oli nähtävä kotonaan heidän omassa somassa ja
yksinkertaisessa ympäristössään. Siellä hän sai aina esille vanhan
paimensinfoniansa, täällä se särkyi. Hän oli melkein suuttunut
kauniiseen Herrasaareensa ja hän voi ymmärtää, kuinka loisto ja komeus
loukkaa tuota puritaanista totisuutta, jonka ankaria periaatteita
hänkin tavallaan kunnioitti.

Mutta oli miten oli -- hänen täytyy hajottaa pois pilvet, ja hän
turvautui tuohon tehtyyn iloisuuteen, jonka aina täytyy kuulua hyvin
kasvatetun miehen sivistykseen.

Sen sijaan että olisi mennyt näyttämään heille kasvitarhaansa, joka oli
hänen ylpeytensä, vei hän heidät puoleksi ruohoittunutta käytävää
myöten vanhaan huvimajaan, joka oli rakennettu kallion kielekkeelle
järven rannalle. Täällä kukki jo orvokki puolukanvarsikossa, hongat
humisivat yksitoikkoisesti ja Herrasaari kaikkine hienouksineen oli
puutarhan peitossa. Kapteenin onnistuikin saada mielet yhtä iloisiksi
kuin ne olivat Kotkaisissakin, hän pani kaikki voimansa liikkeelle,
että äskeiset ikävät puheet unhottuisivat, ja hän sai neiti Louisenkin
ottamaan osaa puheluun pienellä, hauraalla tytönäänellään, joka
helposti muuttui kimeäksi, kun hän innostui.

He poimivat orvokkeja rantaäyräältä, nakkelivat voileipiä ja olivat
luonnollisia. Varatuomari ja kapteeni keskustelivat vuodentulon
toiveista, puhuivat siitä, kuinka välttämätöntä olisi, että hallitus
ryhtyisi asiaan, jos hätä tulisi, ja päättivät sitä varten lähettää
senaattiin kirjelmän, jonka alle olisi hankittava paikkakunnan
maanviljelijäin nimiä. Tämä ihmisystävällinen päätös haihdutti loput
rouva von Blumen pahasta tuulesta. Hän oli iloinen siitä, että näin
ilman laseja ja karahviineja voitiin iloita luonnon helmassa
Herrasaaressakin ja oli jo kadottanut kaiken vastustelemishalunsa.

Kun päivällisaika läheni, käveli kapteeni kotiin rouvan käsi toisessa
ja tyttären käsi toisessa kainalossaan, ja kaikki olivat he tyytyväisiä
ja iloisia. Mutta ponnistukset tämän mielentilan saavuttamiseksi eivät
olleet antaneet kapteenille ollenkaan aikaa itse nauttia rauhallisesta,
tyynestä maalaiselämästä, joka olisi ollut hänen suurin ilonsa. Mutta
nyt aikoi hän sitä enemmän antautua siihen päivällistä syötäessä, ja
hän kiiruhti pihaan vähän ennen vieraitaan muuttaakseen ruokalistaa
vähän yksinkertaisemmaksi ja ennen kaikkea katsoakseen, ettei mitään
kalliita viinejä asetettaisi esille, niin kuin hän ensin oli ajatellut.

Ruokapöytä oli katettu suureen hämärään ruokasaliin, jossa tuntui
puutarhan tuoksua ja jossa lemusi oleanderi ja myski. Kapteeni Thoreld
rakasti myskiä ja kasvatti verannalla muutamia pieniä keltaisia
kukkasia, jotka varsinkin iltaisin levittivät voimakasta tuoksuaan
ympärilleen ikäänkuin muistona jonkun pietarilaisen kaunottaren
kammiosta. Tuo mietitty hienostelu jäi vierailta huomaamatta -- eihän
hän voinut heidän tähtensä kääntää koko taloaan nurin -- ja päivällinen
alkoi jäähdytetyllä viilipytyllä, joka tuntui niin maalaiselta ja
yksinkertaiselta. Paistia syötäessä piti kapteeni Thoreld, punaviinillä
täytetty lasi kädessään, pienen puheen vierailleen, kiitti heitä ja
pyysi heitä antamaan anteeksi hänen vähän ylelliset nuorenmiehen
taipumuksensa ja lausui sen toivomuksen, että he tulisivat ne kokonaan
unohtamaan, kun toisen kerran tulisivat talossa käymään.

Tämän puheensa hän piti niin vaatimattomasti ja rakastettavasti, että
rouva von Blume ojensi lasinsa kilistääkseen ja pyysi äänettömällä
katseella anteeksi synnyttämäänsä väärinkäsitystä, kapteeni vastasi
suutelemalla häntä kädelle, mutta jälkiruoan jälkeen hän tarjosi
kätensä neiti Louiselle ja talutti hänet pianon ääreen saliin,
jossa kahvi juotaisiin. Sitten pyysi hän neitiä laulamaan jonkun
lauluistaan, kernaimmin jonkun "Sylvian lauluista", ja kun toinen heti
siihen suostui, niin sai kapteeni Thoreld viimeinkin esille
paimenidyllimielialansa, hymyili vienosti nojatuolissaan rouva von
Blumen vieressä ja löi tahtia kädellään laulun mukaan. Lämpimämmin kuin
koskaan ennen hyväili hän katseellaan valkeisiin pukeutunutta
laulajatarta, ja kun tämä laulaessaan sattui sen pari kertaa
huomaamaan, ihmetteli hän tuota ilmettä ja keveä puna peitti kauniisti
hänen poskensa ja levisi kauas alapuolelle hienohipiäistä kaulaa.

Kapteeni Thoreld ei ollut enää oikein tapaisensa koko päivänä. Hän oli
hajamielinen, mutta lempeä, niin lempeä, että ilkeät kielet olisivat
voineet kuiskata, että hän ehkä oli juonut liiaksi viiniä
päivällispöydässä.

Kun Kotkaisten herrasväki illemmalla nousi vaunuihinsa, antoi kapteeni
satuloida ratsunsa ja seurasi heitä puolen peninkulmaa kupeella ajaen.
Kotimatkalla kulki hevonen käyden. Kun hän palasi työhuoneeseensa,
nojasi hän päätään käteensä ja tuumi jotain. Hän tuumi kauan, ennen
kuin otti erään paperin laatikostaan ja kirjoitti siihen muutamia
sanoja.

Tuo paperi oli apulaismeijerikön, neitsyt Anna Mellilän, muuttokirja.



VIIDES LUKU


Vaikkakin molempien hovien väliä maantietä myöten oli liki kolme
peninkulmaa, sattuivat niiden rajat kuitenkin yhteen eräässä paikassa,
joka oli vain puoli peninkulmaa Kotkaisista. Tänne oli kapteeni Thoreld
jotenkin suurilla kustannuksilla raivauttanut uudistorpan paikan. Se
oli kauniilla etelänpuoleisella mäkirinteellä, ja viljeltävää maata oli
runsaasti. Mäen alla oli puro, joka juuri tällä kohden muuttui pieneksi
koskeksi, ja toisella puolen puron kulki suuri maantie, jonka vuoksi
torpan arvo tulevaisuudessa hyvän aseman vuoksi tulisi kohoamaan.

Eräs Herrasaaren parhaista rengeistä oli saanut torpan paikan itselleen
lupaan ja liki vuoden ajan perannut siinä sijaa vastaiselle kodilleen.
Mutta kevättalvella tapasi hän kylällä rautatietyömiehen, joka oli
seppä. Se oli renginkin oikea ammatti, johon hänellä oli eniten halua.
Hänen kätevyytensä oli niin suuri, että rautatietyömies nähtyään hänen
takeitaan ilman muuta oli luvannut hankkia hänelle paikan valtion
töissä, joissa olisi ainaista ansiota vastaisuudenkin varalle.

Hämäläinen epäili tietysti, epäili kauan ja perin pohjin. Mutta hyvät
ehdot houkuttelivat, ja eräänä päivänä hän tuli kapteeni Thoreldin
puheille hattu kädessään ja hämillään.

Mikä oli hätänä?

Niin, nähkääs, hän oli nyt sitä tarpeeksi tuuminut. Siellä olisi paikka
tarjolla rautatientyössä ja kapteenille sanoo hän suuret kiitoksensa,
ja että saisi katsoa toista miestä torpparikseen. Helppohan olisi
saadakin, kun oli raskain työ tehty torpan maalla.

Kapteeni lupasi suuria helpotuksia, jos mies pysyisi paikoillaan, mutta
kun hämäläinen kerran on saanut jotakin päähänsä, ei sitä saa siitä
lähtemään itse paholainenkaan.

Sitä paitsi piilee seikkailunhalu takkuisimmankin mäkitupalaisen
rinnassa, ja rautatie tuhansine työmiehineen lekkui hänen mielessään
ihmeellisenä, ihanana kuvajaisena. Mutta eniten viehättivät häntä varma
toivo hyvistä raha-ansioista, herrasvaatteet ja talonpoikain kateus.

Kapteeni Thoreld houkutteli vähän aikaa, osoitti hänelle, kuinka
epävarmoja ovat tällaiset ansiot, joissa on satoja kilpailijoita, ja
kuinka turvallista sen sijaan on asua omalla konnullaan.

Hämäläinen myönsi, että niinhän se on kuin kapteeni sanoo, myönsi
kaikki, vieläpä senkin, että hän käyttäytyy hyvin ajattelemattomasti ja
tyhmästi -- mutta pysyi päätöksessään.

Silloin kohautti kapteeni olkapäitään, antoi hänelle hyvän todistuksen
ja laski miehen menemään.

Kun vuodentulon toiveet olivat huonot, ei kapteeni ollut vielä saanut
ketään, joka olisi ottanut uudismökin haltuunsa, sillä sen pellot
olivat ojittamattomat ja takalistolla oli suuri hallainen suo. Oli hän
myöntänyt helpotuksia toinen toistaan suurempia, mutta kuitenkin olivat
halulliset raapineet korvantauksiaan ja olleet itsepäisiä alentamaan
vaatimuksiaan.

Uudispaikalla, jota kosken mukaan kutsuttiin Uramoksi, teki ruis jo
tähkää, mutta valkeaksi piiluttu tupa oli tyhjä, ei savua noussut
piipusta illalla eikä kuulunut lehmäkarjan kelloja tarhatiellä. Ei
hirnunut hevonen haassa, ja siinä oli uudistalo somana ja sirona, mutta
kuolleena ja tyhjänä, niin kuin uhkaavien kovien aikojen varoittava
aave.

Samana iltana kun kapteeni Thoreld selkähevosella oli saattanut
vieraitaan puoli peninkulmaa kotiin päin, oli hänet kotiin tultua
vallannut uusi ajatus, jonka avulla saataisiin sekä mökki asutuksi että
syrjäänsysätyksi eräs loukkauskivi, jonka hän jo kauan oli aikonut
toimittaa pois tulevaisuudenidyllinsä tieltä. Tänään oli tuo unelma
näyttänyt vielä todellisemmalta ja mahdollisemmalta. Se siinti kuin
kesäisen autereen takaa, mutta loukkauskivi oli tiellä uhkaavana ja
rumana.

Ja silloin selvisivät hänen tuumansa. Jo heti seuraavana aamuna
kutsutti hän luokseen apulaismeijerikön, sulki lujasti oven jälkeensä,
ja kun tyttö puolen tunnin kuluttua palasi takaisin, oli hänellä
päästökirja taskussaan ja sen lisäksi neljä viisi hyvin suurta seteliä,
jotka hän oli saanut Herrasaaren kapteenilta myötäjäisikseen ja joita
ei ollut kielletty näyttämästä niille nuorille miehille, jotka olisivat
niistä huvitetut. Ne olisivat tietysti vanhoja säästöjä ja lahjarahoja,
jotka hän oli saanut veljeltään, joka oli maakauppiaana Savossa. Sitä
paitsi saisi hänen miehensä uudistorpan paremmilla ehdoilla kuin kukaan
muu. Ja tuosta torpasta voisi vielä aikaa voittaen tulla hyväkin talo.
Mutta kaiken piti olla valmiina syksyyn mennessä, sen oli kapteeni
välttämättä vaatinut. Sillä onhan Anna Mellilä tyttö, joka voi saada
itselleen miehen vaikka paikalla. Niin nuori ja kaunis ihminen, ei
tarvitse muuta kuin ojentaa kätensä ja ottaa, vaikkei olisikaan
sellaiset myötäjäiset mukana.

Anna Mellilä kulki pihan yli hyvillään ja häpeissään, ja samalla
ahdisti häntä kuin joku epämääräinen painajainen. Mutta kun hän kulki
ampumalinjan poikki, kohotti hän pystyyn kauniin päänsä ja kantoi
valkeaa päähinettään niinkuin voittoseppelettä. Ei hän nyt heittänyt
silmäystäkään kapteenin ikkunaan, mutta puristi taskussaan ratisevia
papereita, jotka tulisivat tasoittamaan hänen tiensä ja hankkimaan
hänelle miehen ja kodin. Mutta sen hän oli jo päättänyt, ettei miestä
otettaisikaan Herrasaaren kartanosta, sillä tämän puolen pojista
oli hän saanut tarpeekseen -- ja tarpeekseen heidän tyhmistä
viittauksistaan! Ei, sen saisivat he nähdä, että hän menee kaikkien
heidän nenänsä ohi ja valitsee miehen muualta! Ja sitten he saisivat
katua kun kuulisivat, mitä olivat menettäneet ja mitä se poika oli
saanut vaimon perinnöksi, joka oli hänet ottanut. Mutta juoruista ja
ilkeistä puheista ei hän sitten enää vähääkään välittäisi.

Hän kulki syvissä mietteissä, kun rattaat ajoivat kolisten kartanolle.
Niissä seisoi pitkä mies, housunlahkeet pistettyinä kiiltäviin,
sahviaanilla koristettuihin saapasvarsiin. Toinen käsi oli puuskassa
niinkuin kapteenillakin silloin kun tämä käveli työalojaan
tarkastamassa, toisella piteli hän ohjaksia. Rattailla oli vaatenyytty
ja hampaissa pitkävartinen piippu, jonka messinkihelat roikkuivat aina
alas rinnalle. Hänkin kulki ampumalinjan ohi välittämättä vähääkään
terävistä silmistä tuolla sisällä, mutta se oli kai vain siksi, että
hän oli vasta tullut tänne. Hän katsahti kaunista tyttöä yli olkansa
talonpoikaiskeikarin tavalla.

-- Onkos Herrasaaren kapteeni kotona? huusi hän huolettomasti pidättäen
toisella kädellään hevosta ja toinen yhä puuskassa.

-- So, so -- riittäisi tuo vähän vähempikin. Et kai aio herran
kamariinkaan ajaa! alkoi Anna Mellilä puhua. Hän ei ollut nyt sillä
tuulella, että antaisi joka maankulkijan kopeilla edessään.

-- Vai niin, vai tällä tavalla tässä talossa vieraita vastaanotetaan?
vastasi vieras ja otti piipun hampaistaan asentoaan kuitenkaan muuten
muuttamatta.

-- Metsä vastaa niinkuin metsään huutaa.

-- Sinä näyt olevan niitä ihmisiä, joilta ei saa siivoa sanaa suusta.

Anna Mellilä nakkasi huivinsa niskaan, katsoi terävästi miestä silmiin
ja pani hänkin kätensä puuskaan.

-- Mikä mies sinä olet, joka ajat pihaan kopeasti kuin kruununmies ja
kysyt kapteenia kuin vertaistasi?

-- Minä olen Kalle Pihl, vastasi toinen lyhyesti, astui alas rattailta,
talutti hevosensa tallin seinään ja alkoi sitoa sitä siihen kiinni.
Eikä hän sen koommin enää välittänyt vähääkään tytöstä. Mutta tyttöä
taas suututti, että tuollainen tummaverinen maankulkija, joka saattoi
olla vaikka oikea mustalainenkin, kohteli häntä tuolla lailla. Ja
sitten hän oli myöskin utelias tietämään, mitä tuolla suurisuisella
miehellä oikeastaan oli täällä tekemistä. Hän oli olevinaan niin kuin
hänellä olisi ollut asiaa tallin ohi ja virkkoi mennessään miehelle:

-- Jos menet kapteenin puheille, niin on parasta, että pistät piippusi
taskuun ja nielet suuret sanasi, jos et tahdo tulla ulos heitetyksi!

-- Minä ja kapteeni olemme kyllä ennenkin olleet puheissa, vastasi
pohjalainen varmasti ja päätään kääntämättä sitoessaan Ruskon
marhamintaa renkaaseen.

Anna Mellilä seisoi hetken aikaa epäröivänä ja suutuksissaan eikä
voinut mennä tiehensäkään. Pohjalainen oli nyt sitonut kiinni hevosensa
ja lähti piippu hampaissa menemään päärakennusta kohden, mutta röyhkeä
ryhti oli jo koko lailla pehmentynyt. Kun hän kulki Anna Mellilän
ohitse, katsahti hän häneen naurahtaen, otti piipun hampaistaan ja
osoitti sen pitkällä varrella porstuan rappuja.

-- Tuollako se asuu?

Anna Mellilä ei osannut muuta kuin nyökäyttää myöntävästi päätään. Tuon
miehen kanssa ei ollut niinkään helppo tulla toimeen. Ja tutkivalla
katseella koetti hän punnita hänen arvoaan. Tarkastus päättyi
pohjalaisen eduksi, sillä sellaista varmuutta ei hän ollut koskaan
huomannut palvelukseen pyrkijöissä. Se oli luultavasti sittenkin
talollinen, joka tuli kapteenin luo tukkiasioissa, tai voi se myöskin
olla metsän ostaja, jolla oli tuhansia markkoja povitaskussa. Ei se
olisi ehkä niinkään halveksittava, ja hän ehti jo merkitä, ettei sillä
ollut sormustakaan vasemman käden nimettömässä sormessa. Hän muutti
yhtäkkiä äänensä ja huusi jälkeen, että kapteeni oli työhuoneessaan,
ensimmäinen ovi oikealla.

Tuo neuvo oli tarpeeton, sillä samassa huomasi pohjalainen terävät
silmät, jotka tarkastivat häntä ikkunan takaa, ja hän vei
vaistomaisesti käden hattuunsa, mutta se liike ei kuitenkaan
vaikuttanut niin, että silmät tuolla sisällä olisivat vähääkään
rävähtäneet.

Pohjalaisen varmuus alkoi vähän laimeta, vaikka hän veikin kätensä
povitaskuun ja tunsi siellä nahkakukkaronsa, jossa oli kolmekymmentä
markkaa seteleinä ja muutamia hopearahoja lisäksi. Tuon omaisuutensa
oli hän ansainnut osaksi lumppukuormallaan, osaksi saanut ne
kaksiviikkoisesta työstään Kotkaisissa, jossa kiirein työaika nyt oli
ohi ja josta hänet oli irtisanottu eilen. Onnellisen sattuman kautta
oli hän tullut välttäneeksi monet salakapakat lähellä uutta rautatien
rakennusta, ja sen tähden oli hänen itseluottamuksensa rajaton, kun hän
tänään koskematon pääoma taskussaan tuli uutta työnansiota hakemaan.
Ennen hän tarjoutuisi Herrasaaren hienon kapteenin palvelukseen kuin
rupeaisi vedättämään hiekkaa rautatien rakennukselle, sillä hän oli
oppinut huomaamaan, että hänen reippautensa vaikutti enemmän
paikkakunnan rahvaaseen kuin sellaisiin seikkailijoihin kuin rautatien
työmiehet. Vaikka ansaitsisikin muutamia pennejä vähemmän päivässä,
niin olisi sentään suoranaista voittoa siitä, että pysyisi erillään
viinasta, joka tulvaili puolen peninkulman alalla kahden puolen linjaa.

Kapteeni oli koko ajan seurannut kohtausta, joka tapahtui hänen
silmäinsä edessä, vaikkeivät molemmat päähenkilöt sitä ollenkaan olleet
huomanneet. Se oli jotain hyvin harvinaista.

Hän seurasi puoleksi hymyillen meijerikön ylenkatsetta ja voi lukea
liikkeistä hänen salaisimmatkin ajatuksensa. Ja kun pohjalainen pääsi
taistelussa voittajaksi, oli kapteeni siitä hiukan iloissaan, sillä hän
oli heti ensi kerran miehen nähtyään mieltynyt hänen miehekkääseen
suoruuteensa -- siinä oli jotain kunnollista, sotilaallista tuossa
miehessä. Ja hän päätti asettaa hänet koetukselle, kun hän tulisi tänne
hänen puheilleen. Ehkä tämä oli se mies, jota hän tarvitsi!

Kohta kuuluikin kahden karkean kengän koputusta ovensuumatolla ja
pohjalainen astui sisään niin toisennäköisenä kuin äsken ulkona
kartanolla, että kapteenin suupielet vetäytyivät hienoon hymyyn.
Pohjalainen huomasi sen ja tuli vähän hämilleen. Hän arvasi heti, että
kapteeni oli nähnyt hänen tulonsa, ja tuli yhä epävarmemmaksi. Mutta
kun kapteeni sanoi ensimmäisen sanansa, rauhoittui hän taas. Sehän oli
ystävällinen, vaikka hiukan tuntuikin naurua pidättelevän, mikä vähän
loukkasi Kalle Pihliä.

-- No -- sehän ole se pohjalainen, kun kuljetti lumppuja
paperiruukkiin, sanoi kapteeni.

-- Se on, minä olen Kalle Pihl.

-- Ja mite sine tahto?

-- Mitäpähän sitä muuta kuin työnansiota... Hevospäivätöitä.

-- Jassoo. Joko loppu herrassöötinkin tykönä?

-- Jo siellä loppui.

-- No, no, -- saaraan katso tykö; -- ehkä aina löyty yhtä ja toista
riskille miehelle.

Nyt ojensihe jo pohjalainen ja hiveli leukaansa. Silloin lopetti
kapteeni yhtäkkiä kysymyksensä, katsahti huolettomasti kattoon ja
virkkoi:

-- Oleko sine nainut?

Jos kapteeni olisi katsonut miestä kasvoihin, olisi hänessä heti
syntynyt epäilyksiä, mutta hän katsoi ulos ikkunasta, kun ei itsekään
tuntunut oikein varmalta tätä kysymystä tehdessään. Se sattui kuin isku
läpi pohjalaisen ruumiin. Mitä mahtoi kapteeni tuolla tarkoittaa? Hän
ei varmaankaan tahtonut nainutta miestä palvelukseensa, se oli selvää.
Pohjalainen kakistelihe, mietti hetkisen ja vastasi kieltävästi,
ymmärtämättä oikein itsekään, että hän valehteli. Nuorella
naimattomalla miehellä on aina paremmat toiveet, ja tuon pikku valheen
vaimo kyllä antaisi anteeksi -- kun saisi puolet miehensä tuloista.

-- Jassoo, sanoi kapteeni vielä huolettomammin. No, ymmertekö sine
maanviljelyksen peelle?

-- Ymmärtänenhän tuota toki, kun on ollut oma torppa Pohjanmaalla neljä
vuotta.

-- Ja kuitengin naimaton mies?

Pohjalainen hätkähti. Joko hän joutuisi kiinni heti paikalla?

-- Eihän se torppa useinkaan kykene useampia elättämään.

-- Se riippu siittä, mimmottinen on torppa. Teelle Hemeenmaassa meille
ole kaikki torpparit nainut miehii. Ei key huusholli hyve ilman emente.

-- Kyllähän se niinkin on.

-- Mine en otta naimattomia miehii minun torppariks.

Kuuliko hän oikein? Aikoiko kapteeni antaa hänelle, työn haussa
kulkevalle vieraalle, oman torpan näin kaukana kotipuolesta? Hän
vastasi varovasti:

-- No, ainahan tuon akan saanee hankituksi...

Kapteeni katsoi häntä silmiin ja hymyili merkitsevästi. Talonpoika
vainusi heti paikalla, että tässä oli jotain takana. Ja hänkin veti
suunsa viekkaaseen hymyyn.

Silloin katkaisi kapteeni keskustelun:

-- Mine anta sinulle työte, saat menne tukkia uittamaan. Pane sinun
hevonen talon työhön. Ja jos sinun paperisi on oorningiss, niin saaraan
sitte katso. Mene nyt inspehtorin tykö ja sano, ette minä otti sinu
työhön ja että hen laske sinun hevonen meittin laitumelle. Hyvesti!

Pohjalainen meni hyvin kummissaan ulos. Eihän hän ollut moista onnen
potkausta osannut aavistaakaan! Hänen pitkä vartalonsa oikesi suoraksi,
kun hän lähti hakemaan pehtoria käsiinsä. Mennessään katsahti hän
kyökin rappusille päin, ja siellä seisoi Anna Mellilä, häneen
katsomatta. Olisiko tuo...? Ei suinkaan, mutta pitkän pohjalaisen pää
pölähti niin täyteen kaikenlaisia ajatuksia, että hän lyyhistyi kokoon
taas ja näytti vanhalta ukolta ajaessaan rattaansa kärryliiteriin.



KUUDES LUKU


Herrasaaren paras tukkimetsä oli enemmän kuin tunnin matkan päässä
talosta kahden puolen pientä jokea, joka kauniista metsäjärvestä juoksi
läpi laaksojen ja niittymaiden Herrajärveen. Talvella oli kirves
ahkerasti keikkunut harjujen rinteillä, ja suuret määrät sekä suuria
että pieniä puita oli vedetty pienen joen jäälle odottamaan sulavesiä.
Kun kaikki joutui myöhään tänä vuonna, niin tuli kova kiire
tukinuittajallekin. Suurin osa kapteenin puista solui jo pitkin Vanajan
ylävesistöjä alas Hämeenlinnaan päin ruotsinvirstan nopeudella
vuorokaudessa. Nyt oli vain viimeiset puut korjattava pienestä joesta
ja sen lähiseuduilta.

Kevättulvan aikana olivat hirret siellä täällä nousseet niityille, ja
sahipaikoissa oli niitä eksynyt metsiinkin tai ne olivat iskeytyneet
rantakiviin kiinni. Täällä käyskenteli nyt pohjalainen rantoja pitkin
ja paistatti päivää kahden muun miehen kanssa pyöritellen puita jokeen,
sillaikaa kun Rusko vietti makean leivän päiviä Herrasaaren suuressa
hevoshaassa. Heillä olisi ollut ankara työ, jos se olisi ollut summalla
tehtävä tai jos joku olisi ollut tarkastamassa, mutta nyt eivät miehet
pitäneet mitään kiirettä, pistivät tunnissa tuskin kymmenen tukkia
jokeen ja makasivat puolisen jälkeen kahden tunnin ruokalevon
päivänpaisteessa.

Toinen miehistä oli pohjalainen niin kuin Kalle Pihlkin ja oli lähtenyt
kotipuolestaan aivan samoista syistä, mutta hänellä ei pahaksi onneksi
ollut hevosta, joka olisi ansainnut rahaa isännälleen.

Erään ruokalevon aikana, kun he taas olivat särpäneet piimää
leileistään, tuli puhe kotipuolesta ja saatiin selville, että toinen
mies oli pohjalainen ja kotoisin naapuripitäjästä, ja kolmas oli
savolainen Kuopion puolesta. Ja muuta keskustelua ei siitä syntynyt
kuin että Kalle Pihl pyysi nähdäkseen toisen papinkirjaa, koska tämä
oli kehunut sellaisella kulkevansa.

Toinen veti likaisten liiviensä povitaskusta esille kimpun hikisiä
papereita, tarkasteli kutakin niistä päivänpaisteessa ja antoi
vihdoinkin kädestään yhden, jossa oli joukko pyhiä kuvia ja vasemmassa
reunassa yksinkertainen rakennus, oli kai olevinaan Turun tuomiokirkko.
Kalle Pihl otti paperin ja käänteli sitä varovasti pihkaisten sormiensa
välissä. Sitten hän alkoi tavailla sitä, sillä hänen omassa
papinkirjassaan sanottiin, että hän osaa lukea. Mutta sitä eivät
osanneet hänen toverinsa, ja he saivat nyt kuulla kirjan koko sisällön,
jonka omistaja tietysti jo osasi ulkoa sanasta sanaan. Se oli
talollisen pojan Kalle Lehtimaan Kauhavalta -- vai oli hänenkin nimensä
Kalle! -- joka oli hyvämaineinen ja taisi kristinopin yksinkertaisesti.
Kun Kalle Pihl tuli viimeisiin riveihin, tavaili hän vieläkin
hitaammin: ja -- ja ... va, va ... paa ... vapaa ... ja sanoi a, v, i,
o, vio ... l, i, i, t, t -- liitt ... o, o, n -- oon ... avioliittoon.
Ja vapaa avioliittoon, kertasi hän hitaasti, niin kuin itsekseen.

Hän jätti paperin omistajalle takaisin, hipaisi miettiväisesti kädellä
kasvojaan ja vaipui aatoksiinsa. Kohta sen jälkeen lähti hän yksinään
työpaikalleen, puolta tuntia ennen kuin muut, ja vyörytteli tusinan
verran hirsiä veteen ennen kuin muut ehtivät edes lopettaa ruokaunensa.

Kalle Pihl meni taloon yöksi tänä iltana, vaikka hän muuten makasikin
eräässä metsätorpassa lähellä työpaikkaa. Siellä hän otti hämärillä
tallin ylisillä tavarapussinsa esille ja alkoi katon rajassa olevan
raon läpi tulevassa valossa etsiä papinkirjaansa. Ja kun talon rengit
kaikki kuin yhdestä suusta kuorsasivat, istui hän siinä kauan ja
tavaili papinkirjaansa.

Ei tahtonut loppua tullakaan tuumimisesta tänä yönä. Se oli ainakin
selvää, ettei hänen oma papinkirjansa enää kelvannut sen jälkeen kun
hän oli valehdellut kapteenille! Milloin tahansa voisi kapteeni vaatia
sitä katsoakseen, ja silloin nähtäisiin, ettei hän olekaan naimaton. Ja
jos hänet saataisiin kiinni siitä, että hän oli jo ensi näkemällä
valehdellut, niin kuka häntä enää sitten uskoisi. Mutta miksi hän
sitten oikeastaan oli valehdellut? Niin -- miksi? Ei kukaan ollut häntä
siihen pakottanut! Nyt suututti häntä tämä tyhmä teko, joka oli
syntynyt vain siksi, että hän tahtoi olla kapteenille mieliksi ja
tasoitella sen avulla tietään. Mitä hän nyt tekisi? Menisikö kapteenin
luo ja tunnustaisi kaikki? Ei -- se olisi kovin naurettavaa, eikähän
hän voisi sanoa mitään syytä menettelyynsä. Ei! hänen pitäisi kätkeä
kirjansa tai ainakin hävittää se kokonaan ja sanoa, että paperi oli
häneltä hukkunut. Mutta silloin hänellä ei olisi niitä papereita, jotka
tarvittiin, ja milloin tahansa voisivat ne käännyttää hänet kotiin
irtolaisena. Siihenkään hänellä ei ollut halua.

Ja sitten oli kapteeni hymyillyt niin merkitsevästi puhuessaan, että
torpparin tulisi olla naimisissa. Niin että siinä oli varmaankin jotain
tuossa hymyilyssä. Mitäs muuta voisi se olla kuin tuo kaunis ja ylpeä
tyttö, jonka hän taloon tullessaan tapasi palaamasta kapteenin
puheilta. Mitä? -- vai niin, -- niin, niin! Sitä siis tarkoitti
kapteenin puhe noista selvistä papereista. Niin, niin, se oli
vaarallinen juttu tämä, johonka hän vasten tahtoaan oli antautunut ja
jumala tietäköön, miten se tulee päättymään.

Juuri kun hän oli uneen vaipumaisillaan, leimahti hänen päähänsä rohkea
aate, joka piti häntä valveilla melkein koko yön. Ja seuraavana aamuna
varhain käveli hän työpaikalleen ja hautoi koko päivän mielessään sitä
tuumaa, jonka hän päätti heti kohta panna toimeen päästäkseen rauhaan
kiusaavilta ajatuksiltaan.

Aamiaista syödessä oli Kalle Pihl tavattoman ystävällinen toista
pohjalaista kohtaan, sai tietää, että tämä vasta viikko sitten oli
tullut paikkakunnalle ja oikeastaan aikonut rautatietyöhön, vaikka
hyvät palkkaehdot ja hauska elämä tukkijoella olivat houkutelleet häntä
rupeamaan Herrasaaren kapteenin palvelukseen.

-- Tunnetaanko sinua hovissa? kysyi Kalle Pihl.

-- Ei muuta kuin minkä näkivät minua silloin kun pyrin kapteenin
työhön.

-- Katsoiko se sinun papereitasi?

-- Ei, mitäpä se niistä olisi katsonut.

-- Mutta nimesi sanoit?

-- Sanoin tietenkin! Kalle Lehtimaa katseli kummastellen kaimaansa.
Mikähän oli hänen tarkoituksensa.

-- Olikos teitä monta, kun pyritte työhön silloin?

-- E-ei ... minä vain ja yksi toinen, joka jo on lähtenyt pois
kapteenin työstä. Mutta minä tiedän, että kapteeni edellisenä päivänä
oli pestannut kymmenkunnan miestä, jotka ovat menneet alas suuren
lautan kanssa eteläänpäin. Sillä hän tahtoo, näetkös, että työ kävisi
nopeasti. -- Lehtimaa laski vähän leikkiä tarkoittaen, että he tässä
vain tarinoivat ja tuhlaavat kallista aikaansa, mutta Kalle Pihlillä ei
nyt ollut aikaa sitä ajatella. Hän lisäsi mietteissään:

-- Aiotko jäädä pitemmäksi aikaa kapteenin työhön?

-- Kuinka niin? Aiotko sinä sitten tarjota mulle paremmat edut?

-- Saahan nähdä senkin, sanoi Kalle Pihl ja siristi vasempaa silmäänsä
-- ei se ehkä ole aivan mahdotonta sekään. -- Hän oli puhellessaan
tehtaan konttoristien ja kauppiasten kanssa jo saanut itselleen osan
heidän varmuuttaan ja käytti nyt sitä tapaa kaimaansa puhutellessaan.

Nyt tuli Lehtimaa vasta oikein uteliaaksi, mutta Kalle Pihl sanoi
heittävänsä pitemmät puhelut iltaan -- tänään oli lauantai -- ja sitten
he saavat olutpullojen ääressä tuumia, onko Lehtimaa se mies, jonka
kanssa voipi antautua asioihin, vai onko hän niitä, jotka vähän
juotuaan kertovat kaikki, mitä tietävät.

Lehtimaa katseli melkein ihaillen toveriaan, joka tunsi ihmiset noin
tarkkaan, ryhtyi työhönsä, ei puhunut monta sanaa iltaan mennessä ja
aprikoi, mitä tuolla kaimalla mahtoi olla hänelle uskottavaa, sillä hän
oli varma siitä, että se oli jotain viisasta ja että oli parasta vain
suostua siihen, mitä se mies ehdotti. Se tiesi, mitä teki, tuo!

Herrasaaren ruokakello oli jo puoli tuntia sitten yli laajain
vainioiden julistanut iloisen sanomansa siitä, että sunnuntailepo alkaa
ja että suuressa herrasväen keittiössä höyryävät puurovadit jo
odottavat. Se sanoma lensi kolmena lyhyenä ja tarkoin merkittynä
läppäyksenä, jotka nopeasti seurasivat toisiaan kauas yli talon
viljavainioiden, mutta tukkimetsään saakka se ei kuitenkaan kuulunut,
vaikka ilta oli tyven ja kellolla oli se maine, että se kuuluu kahteen
pitäjään yhtaikaa.

Sen tiesivät tukinuittajat vallan hyvin, ja sen tähden olivat he
lähteneet työpaikaltaan niin hyvissä ajoin, että kuulivat ruokakellon
helisevän, kun ei taloon enää ollut kuin muutama tuhat askelta.

Lauantai-illan yhteisessä ilossa ei kukaan joutanut hämmästymään siitä,
että miehet näin pian olivat joutuneet kotiin kaukaisesta
tukkimetsästä. Yhdessä muun joukon kanssa menivät he saunaan,
pukeutuivat puhtaisiin valkoisiin alusvaatteisiinsa ja tekivät keveissä
puvuissaan ja hehkuvan punaisina kävelyretken piikain ylisille leikkiä
laskemaan.

Kalle Pihl oli tuttavuuksiensa avulla ja helisevää korvausta vastaan
saanut hankituksi puolituoppisen paloviinaa ja pari pulloa olutta,
joita molemmat pohjalaiset yhdessä tyhjentelivät riihien takana olevan
ladon kynnyksellä. Ja tänä iltana he tekivät kaupan, jollaiset vieläkin
ovat tapana liikkuvien pohjalaisten kesken ja tuottavat heille
kaikenlaisia rettelöitä oikeuden kanssa.

Kalle Pihl ryyppäsi ensiksi, pyyhkäisi pullon suuta puhtaalla
paidanhihallaan ja tarjosi toverilleen. Tämä otti pitkän kulauksen,
otti kaksi ja kolmekin, ja kun olutpullot avattiin, oli Lehtimaa jo
jotakuinkin valmis, jota vastoin Kalle Pihl karttoi tarkasti
humaltumasta voidakseen saada tarjouksistaan vastaavaa hyötyä. Hän
kehotti Lehtimaata sanoilla ja esimerkillä olemaan tavaraa säästämättä,
eikä kauan kestänytkään kun hetki jo oli tullut tuon suuren ehdotuksen
tekemiseen. Hän tarttui Lehtimaata olkapäihin, kumartui häntä kohden ja
kuiskasi korvaan lyhyesti ja päättävästi:

-- Ja nyt Kalle, nyt ostan papinkirjasi!

Kalle Lehtimaa luuli, että toinen laski leikkiä ja laski sitä niin
viisaasti, ettei tämmöinen tavallinen tyhmä tollo sitä kyennyt
käsittämäänkään. Sen tähden hän vain irvisti ikeniään eikä virkkanut
mitään vastaankaan.

-- Ka, siinä on aika mies, joka ei edes hämmästykään, mielitteli Kalle
Pihl.

-- Tottahan tuota leikkiäkin ymmärtänee, arveli Lehtimaa, vaikkei
ymmärtänyt niin mitään.

-- Mutta ei piru vieköön tämä mitään leikkiä ole, kiivasteli Kalle
Pihl, jolle viina jo alkoi kohota päähän.

-- Vaan et kai sinä ikipäivinä aikone nimeänikin ostaa?

-- Ja miksikä en? Sinun nimesi on yhtä hyvä kuin minunkin, ja puhtaat
sinulla on paperitkin. Enkö niitä sitten saattaisi ostaa?

-- Mitäpä hyötyä siitä olisi? kysyi Lehtimaa, mielestään erittäin
viisaasti.

-- Niin no, jos et tahdo myydä nimeäsi, niin voithan kuitenkin myydä
papinkirjasi. Minä kirjoitan sinulle kotipitäjästäsi uuden. Se ei maksa
sinulle mitään, mutta sinä voit ansaita kymmenen markkaa. Viikon palkan
ja enemmänkin! Tuumipa asiaa!

Lehtimaa alkoi kuulostaa. Koko viikon palkka ja vähän enemmänkin. Ja se
tuosta paperirääsystä, joka ajelehti taskussa ja jota ei kukaan ollut
häneltä kysynyt. Hänen vähän hämärissä silmissään välkähti
voitonpyynnin kipinä, mutta hän ei antautunut heti paikalla:

-- Mutta mitä hyötyä saattaa sinulla olla siitä, että ostat
papinkirjani? intteli hän.

Kalle Pihl oli nähnyt, minkä vaikutuksen hänen tarjouksensa teki, ja
sanoi välinpitämättömästi:

-- Se on vain siksi, että kapteeni tahtoo papinkirjaa nyt heti ja
minulta jäi kotoa lähtiessä omani ottamatta.

Nyt veti Lehtimaa suunsa viekkaaseen nauruun, niin että koko hammasrivi
tuli näkyviin, ja sanoi ivallisesti, vaikka samalla vähän arasti:

-- Sinulla taitaa olla niin kauniit paperit siellä kotona, ettet ilkiä
lähteä niitä muualle kuljettelemaan.

-- Älä puhu roskaa asioista, joista et tiedä pölkösen pölähtävää! Minun
paperini ovat yhtä hyvässä reilassa kuin sinunkin, mutta minä en ehdi
toimittaa niitä tänne tähän tarpeeseen ja sitten en saa sitä paikkaa,
minkä kapteeni on minulle luvannut.

Se tuntui niin todenmukaiselta, että Lehtimaa vaikeni ja otti
viinapullosta pitkän ryypyn. Ensin hän sitä kuitenkin tarkasteli päivää
vasten ja huomautti, että kohtahan se tyhjenee, mutta vei sen sitten
tottelevaisesti huulilleen, kun Kalle Pihl selitti, että tyhjetähän sen
pitääkin.

-- Ota yhdellä tielläsi kaksi naukkua ja olkoon kauppa päätetty,
yllytteli Kalle Pihl.

Lehtimaa otti pullon huuliltaan, naurahti ja aprikoi.

-- Olkoon menneeksi kahdestakymmenestä markasta!

-- Älä vetäse, vanha veijari! Luuletko, etten minä voi saada
papinkirjoja paljoa halvemmallakin? On niitä muitakin pohjalaisia
rautatien töissä!

Hän kiskaisi pullon Lehtimaan kädestä, löi korkin kiinni ja pisti
pullon taskuunsa. Lehtimaa jäi siihen seisomaan suu auki.

-- Ja kun oikein mietin, niin etkö vielä liene niitä miehiä, jotka
eivät kykene pitämään suutaan kiinni. Sinä näytät juuri olevan
semmoinen -- hyi helvetti!

Hän sylkäisi päättävästi pitkän syljen kauaksi eteensä, keräsi
kampsunsa ja näytti äärettömästi ylenkatsovan toveriaan.

-- So, so, älähän nyt, houkutteli Lehtimaa, -- sinä erehdyt, jos
luulet, että minä olen sellainen raukka kuin luulet.

-- Näytä sitten, mihin kelpaat! Anna tänne papinkirjasi, niin saat
kymmenen markkaa. -- Kalle Pihl vei kätensä povitaskuun.

-- Mutta jos joku saa sen tietää?

-- Kuka piru sitä saisi tietää, jos sinä pidät suusi kiinni.

-- Minä pidän, minä!

-- Minä otan syyn päälleni. Sinähän voit sanoa, että olet kadottanut
kirjasi, jos kireälle tulisit. Ja huomenna kirjoitetaan sinulle uusi
kirja Kauhavalta.

-- No, olkoon menneeksi!

-- Mutta sitä ennen täytyy sinun luvata, että lähdet kapteenin työstä
jo huomenna ja menet rautatielle.

-- Minkätähden?

-- Sen tähden vain, ettei se sovi muuten.

Lehtimaa aprikoi.

-- Aatteles, että ansaitset kymmenen markkaa puhdasta rahaa!

Uusi ryyppy vaikutti lopulliseen päätökseen.

-- No, olkoon menneeksi! Eihän minulla ole tässäkään talossa enää
mitään tehtävää!

-- Tuohon käteen! sanoi Kalle Pihl.

He löivät kättä ja siinä vaihdettiin kirkon kuvalla koristettu paperi
kolmeen kolmenmarkan seteliin ja yhteen hopeamarkkaan.

Sitten tyhjensivät he viinapullon kaupan vahvikkeeksi.

Mutta kun he vähän hoiperrellen lähenivät pihaa, sanoi Kalle Pihl:

-- Ja jos nyt et pidä suutasi kiinni, niin saat västinkiä itsekin.



SEITSEMÄS LUKU


Pihaan palatessaan sattuivat pohjalaiset aivan odottamatta yhteen talon
nuoren väen kanssa, joka saunan ja illallisen jälkeen oli matkalla
keinumäelle. Sinne kokoontui nuoriso lauantai-iltoina, siellä
laulettiin lauluja ja heitettiin lemmen katseita kun viikon vaivat
olivat ohitse ja tiedettiin, että huomenaamuna saataisiin nukkua
aamiaiseen asti.

Kas niin, tuolla ovat pohjalaiset tukkimiehet, huudettiin -- ne tulevat
kyllä mukaan. Ja kunnon miehinä täytyi heidän nyt lähteä edustamaan
maakuntaansa, kun heiltä sitä vaadittiin.

Kalle Pihl oli heti valmis, mutta heitti ensiksi tarkastavan silmäyksen
toveriinsa ja aikoi kieltää häntä tulemasta mukaan, sekä omasta
puolestaan että maakuntansa puolesta, jonka mainetta hän ei tahtonut
saattaa huonoon huutoon varsinkaan tässä talossa.

Tuo puoleksi juopunut Lehtimaa arvasi heti toverinsa ajatukset, selitti
hänen tutkivan katseensa aivan oikein, loukkautui ylpeydessään, niin
että hänen kiivaat pohjalaiset verensä kuohahtivat, nosti päänsä
pystyyn ja sanoi uhaten:

-- Olen minä yhtä hyvä pohjalainen kuin sinäkin ja taidan kyllä
suoriutua niin hyvin kuin sinäkin, jos tarvitaan.

Kalle Pihl tunsi heimolaistensa jäykän luonteen, arvasi oikein, että
tästä saattaisi tulla rettelöitä, ja sanoi vain tyynesti ja
suojelevasti:

-- Eihän sinulle ole kukaan mitään sanonut. Mitä sinä sitten siinä
rähiset?

Lehtimaa ei viitsinyt vastata mitään, mutta tunsi itsensä samassa Kalle
Pihlin vihamieheksi, sillä miksi tämä oli houkutellut häneltä
papinkirjan ja miksi hän oli ollut niin tyhmä, että antoi petkuttaa
itseään. Täällä muiden seurassa katosi se kunnioitus, jota hän kahden
kesken tunsi Kalle Pihliä kohtaan, ja hän päätti olla ollenkaan
välittämättä tästä tänä iltana, varsinkaan kun ei ollut mitään kostoa
pelättävänä, sillä seuraavana päivänä muuttaisi hän jo muille
markkinoille, niin kuin sovittu oli. Sen lupauksensa aikoi hän kyllä
pitää, sillä hän ei koskaan voinut olla varma siitä, ettei Kalle Pihl
keksisi joitakin konnankoukkuja, joilla hän saattaisi toisen pulaan. Ja
niin liittäytyi hän talon väkeen antaen Kalle Pihlin kulkea omia
teitään.

Kalle Pihl, joka turhaan oli hakenut joukosta kaunista Annaa, meni
tallirengin luo, jolla nähtävästi oli viinapullo, koska hän näytti niin
mahtavalta, ja pyysi, ettei tämä antaisi toiselle pohjalaiselle mitään,
kun tämä jo ennestäänkin oli vähän juovuksissa ja muutoin pahapäinen
humalassa. Toinen otti neuvon korviinsa, kumma kyllä, sillä rengit
eivät olleet vielä mitään nauttineet -- muuten olisi se heitä vain
yllyttänyt juottamaan vierasta ihan tiedottomaksi. Se on näet kilpailua
sekin, ja voimia tarvitaan humalankin kantamiseen, joka on yhtä
rasittava kuorma kuin mikä muu tahansa.

He tulivat keinulle, ilta oli tyven ja heitä istuutui keinuun niin
monta kuin siihen suinkin mahtui. Tytöt kaksittain, pienestä pelosta
hihitellen ja posket paahtavina, puristellen käsillään penkkejä, pojat
välissä seisoen ja antaen vauhtia keinulle. Alussa oli oltu vähän
jäykkiä, pojat ja tytöt erillään, mutta kun oli saatu keinu käyntiin,
pääsi riemu valloilleen samassa. Oli tultu lähemmä toisiaan, tuupittiin
tovereita kyynärpäillä ja polvilla, ja siinä oli tarpeeksi aihetta
leikkipuheisiin. Nyt lensi keinu taivasta kohti, tytöt huusivat ja
miehet nauroivat, mutta kun vauhtia hiljennettiin, aloittivat tytöt
laulun, joka yhtä paljon kuuluu asiaan keinussa kuin aamen kuuluu
asiaan kirkossa.

Eräs vanhemmista tytöistä, joka ei ollut saanut sijaa keinussa, koska
oli tullut liian myöhään, oli vainunnut viinapullon katajistosta, ja
kun hän heti arvasi, että se oli tallirengin, joka oli raivopäisin koko
seudulla, antoi hän sen sisällyksen vuotaa maahan. Viime sunnuntaina
oli hänellä ollut täysi työ miestä hillitessä ja hän oli mielestään
sekä oikeutettu että velvollinen tekemään tämän kepposen. Viattoman
näköisenä istui hän muiden seuraan odottamaan keinuvuoroaan ja nautti
hiljaisesti tekemästään kepposesta.

Vihdoin oli tullut odottajien vuoro. Kalle Pihl oli jo ottanut keinun
haltuunsa ja kehotti kompasanoja ladellen toisia tulemaan mukaan.

-- Odottakaa minua! kuului samassa kimeä naisen ääni huutavan
loitompaa, ja sieltä tuli Anna Mellilä, hienoksi pukeutuneena ja
teeskentelevästi itsetietoisena. Hän oli tahallaan jättäytynyt muita
jäljemmäksi voidakseen sitten tullessaan herättää sitä suurempaa
huomiota.

Kaikki keinussa olijat kääntyivät katsomaan ja kiirehtivät häntä, mutta
tyttö ei ollut pääsevinään ojan yli ja keikaili siellä aivan
hurmaavasti.

Lehtimaa, jonka haihtuva humala taas keinussa oli uudistunut, juoksi
kaunista tyttöä vastaan ja tahtoi herrasväen tavoin auttaa häntä ojan
yli, mutta tyttö heitti häneen vain vieraan ja kummastelevan katseen,
nosti helmansa puolipolveen, harppasi yli omin voimin ja heittäen
keikarinsa siihen hämmästyneenä seisomaan sanoi teeskentelevästi muulle
joukolle:

-- Voi, minkä tähden ette voineet odottaa minua, niin olisi tultu tänne
kaikki yhtaikaa?

-- On kai sitä muutakin tekemistä kuin odottaa tuollaisia röökinöitä,
virkkoi tallirenki. Hän oli löytänyt tyhjän pullonsa pensaasta ja
tahtoi nyt kostaa Anna Mellilälle. Ja oli hänellä muitakin syitä
siihen, sillä hän ei voinut sulattaa sitä ajatusta, että Anna Mellilä
oli aina tehnyt pilaa hänestä, vaikka kaikki muut tytöt talossa häntä
yksimielisesti ihailivat.

Anna Mellilä astua hipsutteli keinulle ja käyttäytyi suututtavan
herrasmaisesti, sillä hän oli päättänyt tänään osoittaa kaikille,
kuinka vähän hän heistä oikeastaan välittää. Ja hän tiesi, että se
sellainen toisia suututtaisi, samalla kun se sopi hänelle erittäin
hyvin. Monen naapurin miehen oli hän sillä hurmannut samalla kun hän
oli karkottanut kaikki kärkkäät lähentelijät ainoastaan siten, että oli
olevinaan hämmästynyt. Tuo teeskennelty hämmästys oli hyvä ase, sillä
se ikään kuin osoitti, että hän kuului aivan toiseen seurapiiriin,
jossa oli toiset hienommat tavat.

Kylän maakauppias oli hänkin heittänyt rakastuneita silmäyksiä häneen,
mutta se oli vanha ukkorahjus, joka rakastui joka tyttöön. Sen tähden
vastaanotti Anna Mellilä hänen ihailunsa yhtä huolimattomasti kuin
kaikkien muidenkin, sitä sen enempää ajattelematta.

Keinussa seisoi Kalle Pihl eikä ollut häntä huomaavinaankaan. Anna
Mellilä kiipesi istuimelle muiden tyttöjen viereen. Kun hän oli saanut
helmansa järjestykseen, komensi hän:

-- Kas niin -- nyt saatte alkaa!

Mutta kukaan miehistä ei hievauttanutkaan keinua.

-- Ketäs te vielä odotatte? kysyi Anna Mellilä.

Nyt alkoi eräs rengeistä hiljalleen antaa vauhtia keinulle siinä
toivossa, että ylpeä tyttö huomaisi, ettei se suinkaan tapahtunut hänen
käskystään. Mutta se toivo petti, sillä Anna virkkoi:

-- No, johan viimeinkin tottelitte!

-- Tänäänpä on Anna oikein olevinaan, sanoi yksi rengeistä ja sysäsi
keinua ylemmä. -- Siinä olisi puhetoveria pohjalaisella! Onko teillä
tuollaisia tyttöjä siellä pohjoisessa päin?

-- Usein se on nähty, että ylpeys käy lankeemuksen edellä, virkkoi
Kalle Pihl.

Anna Mellilä ei ollut kuulevinaankaan, hyräili vain itsekseen ja
huudahti, kun keinu oli täydessä vauhdissaan:

-- Laulakaapas nyt jotain pojat, kun keinu käy!

-- Ei kukko käskien laula! vastasi renki.

Anna Mellilä oli tottunut tällaiseen kohteluun eikä ollut milläänkään.
Hän tiesi kyllä, että hän saisi heidät mihin tahtoisi. Ja hän odotti,
kunnes tervehdyspuheet olivat ohitse. Kun sitten keinun vauhti alkoi
hiljetä, nojautui hän taapäin, katsoi Kalle Pihliä kasvoihin ja sanoi
niin kuin ei olisi häntä ennen huomannutkaan:

-- Ka, täällähän se on pohjalainenkin! Iltaa! Täällä Hämeessä on
tapana, että ihmiset tervehtivät tuttaviaan, mutta Pohjanmaalla on kai
toiset tavat?

-- Yhdet ne on tavat siellä kuin täälläkin -- vastasi pohjalainen --
mutta se on kai siinä, kuinka ensi kerran tavatessa otetaan vieras
vastaan.

-- Otetaanko sitten Pohjanmaalla vieraat huonosti vastaan? Anna Mellilä
loisti viattomuudesta.

-- Ei -- mutta niin tehdään Hämeessä.

-- Sehän on ihan mahdotonta, jos vain vieras on oikea vieras.

-- Näytään oltavan huonomuistisiakin Hämeessä?

-- Vai niin? Ja minä muistan kuitenkin, että olemme kerran tavanneet
toisemme, vaikka siitä on jo monta päivää ja vaikkemme ole sitten
nähneet toinen toistamme.

Sillä tytöllä oli kieli kantimessa. Pohjalainen mietti ennen kuin
vastasi, sillä kaikki keinussa olijat istuivat ja kuuntelivat heitä ja
muutkin herkesivät haastelemasta. Hän heitti nopean katseen
vastustajaansa, joka istui siinä valkea huivi niskaan sysättynä, posket
keinun vauhdista hehkuvina ja silmät kimmeltäen rohkeasti ja odotti,
että saisi tähdätä uuden pistoksen pitkään vastustajaansa. Suun ja
silmien ympärillä oli ivan hymyä, jonka takaa näkyi itsepäisyyttä ja
loukattua ylpeyttä, joka oli valmis käymään kimppuun ja hurjasti
puolustautumaan. Pohjalainen epäili antautua otteluun, sillä ehkä hän
joutuisi tässä tappiolle. Oli parasta pysyä erillään tuosta tytöstä. Ja
ensi kerran elämässään hän tunsi hiukan kunnioitusta naisihmistä
kohtaan.

Muut seurasivat levottomasti hänen pitkää vaitioloaan. Pohjalaisen
varmuus oli herättänyt heissä sen toivon, että ehkä hän nyt olisi se
mies, joka ei antaisi Annan hypätä nenälleen. Kuului murinaa:

-- Pidä puoliasi, pohjalainen!

-- Annatko akkaväen tukkia suusi!

Mutta pohjalainen vältti yhä vieläkin sanasotaan antautumasta.

Silloin katsahti Anna Mellilä häneen ylenkatseellisesti ja kysyi
ympärillä seisovilta:

-- Olihan täällä toinenkin pohjalainen? Ehkä hän tietää paremmin,
mitenkä tulee käyttäytyä naisväkeä kohtaan sen, joka itse maailmaa
kiertelee. Tämä pohjalainen taitaa ollakin kotoisin metsien sydämestä!

-- Onpa tietenkin toinen! huusi Lehtimaa iloissaan. -- Onpa täällä
toinenkin pohjalainen, joka voi tuommoisille puoliaan pitää!

Samassa hyppäsi hän keinuun, asettui Kalle Pihlin viereen ja oli valmis
mihin otteluun tahansa. Mutta Kalle Pihl laskeutui hitaasti maahan ja
sanoi jäykästi ja olantakaisesti:

-- Joka tahtoo antautua naisten narriksi, se ruvetkoon heidän kanssaan
suutaan pieksämään. Mies, joka arvonsa tuntee, väistyy viisaasti.

Lehtimaa nauraa hihitteli, mutta yleisö näytti olevan Kalle Pihlin
puolella, ja Anna Mellilä puri huuleensa suutuksissaan siitä, ettei
ollut saanut tuota miestä hämmentymään. Kalle Pihl kopisti raudoitettua
kantapäätään vasten porot piipustaan, puhdisti sen huolellisesti ja
sytytti sen sitten tyytyväisenä omaan käytökseensä.

Anna Mellilä oli niin kaunis ja itserakas, ettei olisi voinut tyytyä
näin puolinaiseen voittoon. Hän nyykäytti kehottavasti päätään
Lehtimaalle, joka hyvästä mielestä hohtaen pani keinunsa liikkeelle, ja
kun se oli oikein päässyt vauhtiinsa, niin hän kehotti Lehtimaata
istumaan viereensä, sillä keinussa oli nyt hyvää tilaa, ja soi hänelle
kaiken sen ystävällisyyden, joka alkuaan oli aiottu Kalle Pihlille.

Lehtimaan pää joutui aivan pyörälle, ja se humala tuntui paljoa
hauskemmalta kuin viinahumala äsken, ja hän aavisti hämärästi, että
kaikki kadehtivat häntä, eniten kaikista Kalle Pihl. Olikin se vähän
merkillistä, mitenkä tuo kaunis tyttö joka äsken ei ollut häntä
näkevinäänkään, nyt tyytyi häneen. Lehtimaan itseluottamus nousi
tästä vielä enemmän kuin viinan vaikutuksesta. Hän ei herennyt
keinuttelemasta, ennen kuin Anna Mellilä nojasi posken käteensä ja
vakuutti, että hän tulisi sairaaksi, jos ei Lehtimaa päästäisi häntä
maahan jälleen. Silloin hän seisotti keinun kiirehtien pyyntöä
noudattamaan, ja helpotuksesta huoaten astui Anna Mellilä alas keinusta
kiitosta sanomatta.

Mutta Lehtimaa oli yhtä hyvällä tuulella ja päätti panna keinun
menemään ympäri näyttääkseen muille, kuinka taitava ja notkea hän on.
Sen urotyönsä oli hän oppinut jo pikkupoikana ollessaan. Ensin kiipesi
hän keinun pylväitä myöten ylös ja katsoi, että tapit olivat varmasti
paikoillaan. Sitten hän tuli alas taas ja alkoi keinua yhä hurjemmin,
kunnes hän yhteen menoon teki viisitoista kierrosta. Anna Mellilä
taputti teeskennellen käsiään niin kuin herrain on tapana, toiset tytöt
kauhistuivat, mutta miehistä se oli vain leikin tekoa.

Kun Lehtimaa kuumana ja ylpeänä tuli maahan, katseli Anna Mellilä
ympärilleen ja kysyi, uskaltaisiko kukaan muu tehdä samalla tavalla.
Tallirenki oli heti valmis ja pyöräytti ympäri kuusitoista kertaa.
Siitä syntyi täydellinen kilpailu, ja Anna oli ihastunut. Hän jakoi
palkintoja hymyilyjen ja leikkipuheiden muodossa ja iloitsi siitä että
oli saanut vanhan vihamiehensä tallirengin esittämään tuollaisia voiman
näytteitä. Muut tytöt tulivat vähitellen yhtä huvitetuiksi kuin
Annakin, kun miehet yksi toisensa perästä alkoivat tehdä temppujaan
heidän edessään.

Lopuksi ei ollut muita jäljellä kuin kylän suutari, joka sattumalta oli
Herrasaaren työssä, ja Kalle Pihl, jotka eivät vielä olleet taitoaan
näyttäneet. Anna Mellilä hymähti pilkallisesti ja sanoi ääneensä
toisille tytöille:

-- Nyt nähdään, mihinkä suutarit kelpaa!

Siitä syntyi yleinen hihitys. Kilpailu oli kiinnittänyt kaikkien
huomion puoleensa ja oli jo unohdettu katkeruus meijerikköä kohtaan.
Oikeastaanhan nämä huvit olivatkin hänen ansionsa, ja vaikka hän olikin
kiusallisen ylpeä, annettiin se anteeksi, kun se ei omaan itseen
sattunut. Ja pitihän sitä sitten nauraa sen sukkeluuksille, jotka aina
purivat siihen, johonka sattuivat.

-- No, suutari, tule nyt mukaan, niin näytetään tytöille, mihin mekin
kelvataan, sanoi Kalle Pihl.

Suutari olisi peräytynyt, sillä oli niin pitkä aika kun hän oli
keinussa pyörinyt, mutta kun Kalle Pihl vakuutti, että hän saisi istua
ja että he herkeäisivät heti paikalla, kun suutaria alkaisi pyörryttää,
niin tämä kiipesi keinuun, tarttui käsipuuhun kiinni ja löi leikiksi.
Mutta Kalle Pihl pani keinun käymään, antoi sille vauhtia yhä enemmän
ja enemmän, ja kun ei suutari huutanut, antoi hän sen mennä ympäri
kerran, kaksi, kolme...

Jännitys oli kohonnut korkeimmilleen. Sitä ei voinut kukaan kieltää,
etteikö Kalle Pihl olisi käyttäytynyt jalomielisesti suostuessaan
pelastamaan suutarin tyttöjen pilkalta samalla kun hän pelasti siltä
itsensä. Kaikki olivat hänen puolellaan. Suutari oli käsin ja jaloin
käpristäytynyt tangon juureen kiinni, jota vastoin tuo pitkä, vikkelä
ja reipas pohjalainen piteli kiinni ainoastaan toisella kädellään, kun
keinu huimaavaa vauhtia teki jo kahdettatoista kierrostaan. Ei kuulunut
vielä huutoa suutarin suusta. Oli se kunnon suutari tuo! Kun keinu teki
neljättäkolmatta kierrostaan, kuului vähäistä valitusta tuon
ihmiskäärön sisästä. Hattu oli lentänyt maahan, mutta ei kukaan
huomannut, että hän oli naurettava, kun hän oli noin urhoollinen.

-- Pelkäätkö putoavasi? huusi Kalle Pihl.

Hampaitaan kiristellen vastasi suutari, ettei hän pelkää.

-- Mennään sitten vielä kaksikymmentä kertaa ympäri, niin nähdään,
vieläkö tytöt meille nauravat.

-- Mennään vain!

Mutta nyt muutti Kalle Pihl suuntaa. Sen sijaan, että hän tähän saakka
oli keinuttanut suutaria selkä edellä, käänsi hän keinun menemään
toista tietä, niin että hän itse kulki taapäin, jotenka näytti siltä
kuin suutari olisi antanut vauhtia keinulle. Sitä temppua ei ollut
kukaan tehnyt tätä ennen, ja se synnytti myrskyistä suosiota. Anna
Melliläkin taputti käsiään -- sen ennätti Kalle Pihl nähdä pyöriessään.

-- Nyt on sinun vuorosi pyörittää minua ympäri, huusi hän suutarille,
johon tämä vastasi vain ulisemalla.

Luettiin kolmekymmentä, luettiin neljäkymmentä. Mutta yhä vielä hurisi
keinu ympäri kuin myllyn siipi.

-- Eikö pyörrytä?

-- Jo pyörryttää, sähisi suutari. -- Eikö riitä jo?

Viidennelläkymmenennellä kierroksella seisahtui keinu pystyyn ja horjui
vähän sinne tänne ennen kuin putosi alas. Kun se vielä oli täydessä
käynnissään, pudottautui Kalle Pihl siitä alas ja tuli suoraan
jaloilleen vähän matkaa keinusta, jota vastoin suutari yksinään
heiluskeli pitkän aikaa sinne tänne ennen kuin keinu kokonaan
seisahtui.

-- Kelvataanko nyt? kysyi suutari ylpeästi. Me olemme tehneet kaksi
vertaa niin monta kierrosta kuin kukaan muu.

Oli tullut puolipimeä. Kotimatkalla joutui Kalle Pihl kuin sattumalta
kävelemään Anna Mellilän kanssa pikkulehdon läpi.

-- Eikös oltaisi ystäviä? ehdotti Anna Mellilä.

-- Onkos sitten oltu vihamiehiä, kun ei ole toisiamme tunnettukaan.

-- Ei, vaan oltaisi saatettu tulla, ja sitä ei meidän pitäisi.

-- Kuinka tahdot -- hyvähän on, että elää sovussa sen talon väen
kanssa, johon kenties tulee iäkseen jäämään.

-- Mitä tarkoitat?

-- Tarkoitan vain torppaa, jonka kapteeni on luvannut minulle.

-- Mitä torppaa?

-- Suurta uudistorppaa, josta vielä kerran maailmassa voisi tulla
ulkokartano. Se on hyvä olemassa näinä kovina aikoina.

Anna Mellilälle selvisi jotakin. Hän ei uskaltanut edes katsoa
pohjalaista silmiin, vaan kulki äänettömänä hänen sivullaan. Kun
äänettömyys oli kyllin kauan kestänyt, sanoi pohjalainen:

-- Puhui se kapteeni vähän muustakin.

-- Mitäs sitten?

-- Hm -- ettei sellainen torppa voi tulla toimeen emännättä...

-- Kaikistapa se kapteeni puheleekin!

-- Niinhän se, mutta sinulle se ei tietysti puhu mitään semmoista.

Anna Mellilä katsahti pohjalaista kasvoihin ja hymyili. Oliko se
tyhmyyttä, vai oliko tuo mies yhtä viisas kuin hän itsekin.



KAHDEKSAS LUKU


Oltiin elokuussa, jolloin yöt alkavat pidetä ja kuu paistaa.
Varatuomari von Blume ei koskaan valittanut huonoja vuodentulon
toiveita, mutta oli aina levoton ja varuillaan uhkaavaa onnettomuutta
ajatellessaan. Hänen vanha appivaarinsa kutsui häntä leikillään pahan
ilman linnuksi, ja rouva von Blume kehotti häntä luottamaan viisaaseen
sallimukseen, joka kyllä kaikki parhain päin kääntäisi. Varatuomari von
Blume kulki sen jälkeen äänetönnä ympäri, kädet selän takana, ja haki
yksinäisyyttä. Hän oli niin harvasanainen rouvalleenkin, että tämä
kerran valitti siitä isälleen, ja silloin pani ukkovanhus vävypoikansa
tiukalle.

Onko tuo vanhan suomalaisen arvoista tuolla tavalla surra
onnettomuutta, joka ei vielä ole edes tullutkaan? Pää pystyyn ja
rohkeutta rintaan! Hiljainen varatuomari käveli tavallisesti pää
kumarassa eikä koskaan puhunut muille toiveistaan. Nyt oli hän jo
hyvänä taloudenhoitajana ostanut suuret määrät siemenjyviä ja muutenkin
hyvin varustautunut vastaanottamaan nälkävuotta, ja sen tähden harmitti
häntä, että hänen tarkkanäköisyydelleen annettiin niin vähän arvoa. Hän
nosti kyllä päänsä pystyyn, mutta selkä taipui sen sijaan taapäin, ja
hän sanoi appiukolle sellaisia totuuden sanoja taloudesta ja
perhehuolista, että ukko taputti häntä olkapäälle ja myönsi, että hän
oli oikeassa.

Jo eilen illalla oli lämpömittari näyttänyt vain neljä astetta lämmintä
ja usva oli noussut kylmänä ja valkoisena vesistä ja soista. Heinä oli
jo aikoja sitten tehty, ja vaikkei heinän sato ollutkaan hyvä, niin
kuitenkin kohtalainen. Mutta muuten näytti siltä kuin ei kesä olisi
jaksanut kypsyttää viljaa.

Kylmästä ja lumisesta kevättalvesta oli kyllä jäänyt vettä tarpeeksi
niittymaille, mutta pellot, jotka olivat ylempänä ja joilla
kasvillisuus alkoi myöhemmin, oli kaunis ja paisteinen kesä polttanut
pahanpäiväiseksi. Ruis oli niin harvaa, että olkikorret toisiaan
huutelivat ja kevätkylvöt kuihtuivat. Mutta pahinta kaikesta oli, että
tämä harva ruis ja kuihtuva kevätvilja vielä kaksi viikkoa heinäsadon
jälkeen oli niin kypsymätöntä, ettei ollut ajattelemistakaan leikkuun
aloittamisesta.

Ja nyt tulivat pitkät ja pimeät elokuun yöt aamukylmineen ja sumuineen.
Rukiin olki oli vielä vihanta, ja laiha tähkä tarvitsi vielä juoksevia
nesteitä joutuakseen; mutta kuta aikaisemmin aurinko meni mailleen,
sitä hitaammin ne tuleentuivat. Ohra ja kaura kasvoi takkuisena,
vaaleana ja ytimettömänä, ja tähkät olivat niin laihoja, että oli
melkein sama, joutuivatko ne vai ei. Tuskin näytti kannattavan niitä
varten panna riihtään lämpiämään.

Kun semmoiselta näytti monen herrastalon pelloilla -- joitakuita
harvoja lukuunottamatta -- niin miltä sitten talonpoikain ja
torpparien, joilla ei ollut herrain hyvää siemenviljaa eikä heidän
keinotekoisia lannoitusaineitaan!

Hätä ja hallavuosi -- hallavuosi ja hätä -- siinä olivat tulevan vuoden
toiveet! Pitäjäin makasiineissa ei ollut suuria säästöjä edellisiltä
vuosilta, sillä kunnallishoito oli vielä kapalossaan, vaikka kaikkialla
maassa luettiinkin piplianhistoriaa Joosepin unesta ja seitsemästä
lihavasta ja seitsemästä laihasta naudasta ja vaikka tiedettiinkin,
kuinka hyvin hänelle sittemmin kävi Faaraon tykönä.

Eräänä aamuna, kun aurinko paahtoi kuumemmin kuin koskaan ennen ja
kultaili peltojen kurjuutta, kun taivas oli helakan sininen mutta
varjossa jo tuntui syyskylmä, tuli varatuomarille hänen alituinen
tasainen levottomuutensa liian vaikeaksi kantaa. Kotkaisissa oli
vieraana nuori insinööri, joka oli jättänyt rautatien tutkiakseen
yksityisen yhtiön palveluksessa erästä kalkkisuonta, joka kulki vähän
matkaa Kotkaisista, osaksi tämän ja Herrasaaren tiluksilla. Saadakseen
hiukan selville varatuomarin vaatimuksia, jos kalkkisuoni tulisi
lunastettavaksi, oli insinööri Halldén käynyt häntä tervehtimässä ja
tullut esitellyksi perheelle.

Nyt ehdotteli varatuomari päivälliskahvia juodessa, että he ottaisivat
ruokaa mukaansa ja lähtisivät kaikki kravustamaan Uramon virralle,
josta ei ollut pitkä matka kalkkisuonellekaan, joten siis voitaisiin
yhdistää hupi hyötyyn. Puolen tunnin kuluttua oltiin jo valmiit
lähtemään, ja insinöörillä oli mukanaan mies, joka sai kantaa haavit ja
syötit. Se oli muuan entinen rautatietyömies, jonka insinööri pientä
palkanlisää vastaan oli saanut palvelijakseen, sillä mies oli
pohjalainen niin kuin insinöörikin ja sitä paitsi nöyrä ja
iloluontoinen. Hän kutsui miestä Lehtimaaksi; tämä otti kaikki
kampsut leveälle olalleen ja sai siihen vielä sopimaan puolet
päivälliskuormastostakin.

Kun seurue kahdessa litteäpohjaisessa veneessä oli tunnin verran
soutanut liejurantaista jokea yiöspäin, tulivat rannat kivisemmiksi,
koivut kuvastelivat törmän yli veteen, virta kiihtyi, ja keskellä
kuumaa päivää alkoi kuulua veden virvoittava lorina edestäpäin. Se oli
Uramon virta, jossa tuo muuten niin suopea joki oli ottanut kuohuakseen
vähän, mutta niin vaarattomasti ja ystävällisesti, että voimakas mies
helposti jaksoi soutaa sitä ylös.

Seurue nousi maihin, naiset ja pikkulapset jäivät koivujen alle
päivällistä valmistelemaan sillä aikaa kun insinööri ja varatuomari
pistäysivät kalkkisuonta tarkastamaan. Lehtimaa lähetettiin läheiseen
torppaan hakemaan maitoa, sillä mukana tuotu oli kuumuudesta myrtynyt.

Hän asteli uuden aidan vartta, jonka toisella puolella ruis kasvoi
tavattoman kauniina ruispellolla, mistä eivät entiset sadot olleet
mehua vetäneet. Lehtimaa kummasteli, että tällainen uudispaikka näytti
näin varakkaalta tässä yleisessä puutteessa ja köyhyydessä.
Vastapiiluttu tupa välkkyi auringossa, ikkunain edessä riippuivat
valkeat uutimet ja ikkunalla oli kukkasia. Ulkohuoneet olivat yhtä
uudet ja yhtä hyvin rakennetut kuin pirttikin, perunamaa oli tuuheaa ja
mustanvihreää, ja saunasta nousi höyryä keskellä päivää, sillä siellä
oli emännällä nähtävästi pesu, koska joukko valkeita vaatteita oli
pantu aidalle ja nurmikolle kuivamaan. Haasta kuului lehmän kelloja, ja
hyvä tummanruskea hevonen seisoi ja riiputteli päätään aholla, liika
laiskana syödäkseen tässä kuumuudessa. Näytti olevan varakasta väkeä,
joka oli tässä talon itselleen raatanut, ja Lehtimaa oli varma siitä,
että saisi asiansa toimitetuksi.

Hän meni raollaan olevan tuvan oven ohitse suoraan saunaan, jossa hän
arvasi emännän olevan, sillä sieltä kuului pitkän matkan päähän
vaatteiden huuhtomista ja saippuan vaahdon hyrskettä. Hän pisti päänsä
ulkoporstuan ovesta sisään ja näki kauniin naisen, kädet saippuassa
kyynärpäihin saakka. Tuo kaunis nainen oli Anna Mellilä.

-- Ei, vaan katsohan, pohjalainen! huudahti hän.

-- Vai Anna Melliläkö se on emäntänä tässä talossa? kysyi pohjalainen.

-- Sehän se on.

-- Enpä olisi osannut sitä aavistaa? Mutta ei kai se ole kauan tässä
ollut?

-- Ei ole kuin pari viikkoa.

-- Ja kukas on isäntä?

-- Kah, eikös hän sitä tiedä? Ei kukaan muu kuin se entinen toverinne,
pohjalainen.

-- Kalle Pihlkö! Älkää nyt valehdelko? Olisiko se roisto -- se
maankulkija tahdoin sanoa -- saanut tämän paikan -- --? Lehtimaa seisoi
suu auki eikä saanut hämmästykseltään sen enempää kysytyksi.

-- Niin on. Uudispaikan sai hän vaimonsa perintönä, ja se perintö
riittää, vai mitä?

-- Riittääpä riittää, vakuutti Lehtimaa aivan hämillään. Ja koko joukko
ajatuksia karkasi hänen päähänsä, joka ei ollut tottunut tällaisiin
satumaisiin seikkoihin jokapäiväisessä elämässä. Salamana leimahti
hänen mielessään, että Kalle Pihl oli saavuttanut onnensa ainoastaan
sen väärän papinkirjan avulla, ja että hänen itsensähän tässä olisi
oltava se, joka omisti uudispaikan ja Anna Mellilän. Hän unohti
kokonaan asiansa ja jäi omissa ajatuksissaan istumaan saunan
kynnykselle.

-- Eikös hänelle itselleen ole mitään uutta tapahtunut? kysyi Anna
Mellilä.

-- Ei mitään erikoista. Mitäpä sitä sellaiselle maankulkijalle kuin
minulle? lisäsi hän surumielisesti.

-- Olettehan te pohjalaiset miehiä puolestanne. Katsokaa vain Kalle
Pihliä! Oliko hänelläkään paljon muuta kuin hevoskoni ja oma kuntonsa,
ja nyt istuu hän torpparina tällä uudispaikalla, josta kerran voi tulla
erikoinen maapalsta.

-- Ei ole kaikilla samaa suosiota naisväen tykönä...

Yhtäkkiä tuntui Lehtimaasta kuin häntä olisi kohdannut suuri vääryys,
ja hän jatkoi varomattomasti:

-- ... vaikka ehkä on niitäkin, joilla olisi parempi oikeus sekä taloon
että talon emäntään.

-- Mitä hän sanoo? kysyi Anna uteliaasti ja innokkaasti ja jätti
pesunsa.

-- Sanon vain, ettei taida paperit ollakaan niin hyvässä reilassa kuin
näillä seuduin luullaan.

-- Ohoh! sanoi Anna rohkeasti ja pani kädet puuskaan.

-- Niin, niin, sanoi Lehtimaa vähän pelästyen -- enhän minä sano mitään
varmaa, minä vain sanon, ettei meillä maankulkijoilla aina ole niin
puhtaita papereita.

-- Älä nyt, pohjalainen! Onko sinun tapasi tuolla tavalla kulkea
talosta taloon ja puhua pahaa isännästä hänen poissa ollessaan?

Jos Lehtimaalla nyt olisi ollut papinkirja, jonka Kalle Pihl oli
luvannut hänelle toimittaa, niin hän olisi paiskannut sen pöytään ja
todistanut, kenen Uramon torppa oikeastaan olisi oleva, mutta nyt ei
hänellä itsellään ollut mitään kirjoja, ja voimatonna painui hän
takaisin kynnykselle. Hänen sisässään alkoi herätä merkillisen kylmä ja
pistelevä kateus Kalle Pihliä kohtaan, joka niin viekkaasti oli
houkutellut häneltä hänen papinkirjansa hankkimatta uutta sijaan, mutta
samalla hän tunsi melkein viehkeitä tunteita Annaa kohtaan, vaikka tämä
ennen oli häntä niin ylpeästi kohdellut ja vaikka hän nytkin puhutteli
niin kuin kerjäläistä häntä, jonka nimellä Kalle Pihl oli saanut sekä
torpan että vaimonsa.

Lehtimaan oikeusfilosofia oli yksinkertaista lajia -- se oli
lapsellisuuden, tietämättömyyden ja kateuden filosofiaa. Mutta
kuitenkin oli asia hänestä niin tärkeä, ettei hän uskaltanut
keneltäkään neuvoa kysymättä siitä pitemmälti puhella. Kirjattomana
miehenä ei hän saisi muuta oikeutta kuin että hänet pistettäisiin
kiinni irtolaisuudesta ja lähetettäisiin kotipitäjään. Parasta olisi
olla vaiti ja odottaa, kunnes insinöörin tai jonkun muun kautta saisi
uudet kirjat itselleen. Jo huomenna pyytäisi hän insinööriä
kirjoittamaan -- ja sitten tulisi varmaankin Uramon asukkaille kiire
häntä paremmin kohtelemaan, ja kuka tietää, eikö kaunis Anna lopulta
saisi kietoa pulleata käsivarttaan hänen kaulansa ympärille.

Runollisissa mietteissään omasta oikeudestaan ei hän ollenkaan
muistanut tuota lauantai-iltaa Herrasaaren hovissa ja kirjankauppaa
siellä, joka kyllä oli laiton mutta josta rangaistus tietysti tulisi
kohtaamaan Kalle Pihliä, joka oli häntä tuohon kauppaan houkutellut.
Hänestä oli oikeutetun koston hetki niin lähellä, että hän jo piti
Uramon torppaa omanaan ja ainoastaan silloin vähän epäili, kun tuli
ajatelleeksi Anna Mellilää. Tokkohan tuo niin vain suostuisi
tunnustamaan häntä miehekseen, niin kuin laki kyllä vaati?

Tuo vain se nyt häntä enää arvelutti. Sillaikaa oli Anna mennyt maitoa
hakemaan, jonka Lehtimaa vihdoinkin oli sanonut asiakseen, kun Anna oli
tullut kärsimättömäksi hänen vaitiolostaan ja jotenkin tylysti kysynyt,
mitä hänellä oikeastaan oli täällä tekemistä.

Lehtimaa seurasi Annaa katseillaan, kun tämä käveli polkua myöten
pihaan, ja yhtäkkiä olisi hänen tehnyt mieli uskoa tälle kaikki,
antautua armoille ja heittää koko asia hänen huostaansa, sillä Anna
kyllä tämän sotkun selvittäisi ja rupeaisi Lehtimaan puolelle, jolla
oli oikeuskin puolellaan. Nainen, jonka seikkailija noin oli pettänyt,
pitäisi tietysti rikoksen paljastajaa pelastajanaan.

Lehtimaa nousi ylös ja meni miettiväisen näköisenä hänen jäljessään
maitohuoneen ovelle. Tunnustus nousi yhä ylemmäksi huulia kohden kuta
likemmäksi hän tuli, ja hän osaksi pelkäsi omia ajatuksiaan, osaksi
pehmeni Annan läheisyydestä, varmana siitä, että se itkien kävisi häntä
kaulaan ja kiittäisi häntä vapauttamisestaan.

Kun hän istuutui kynnykselle, käännähti Anna kiivaasti ja säpsähti.
Pohjalaisen käytös oli hänen mielestään kummallista, ja hänen
epäselvistä sanoistaan olisi voinut päättää, että hän oli mielipuoli.
Eikä Anna ketään niin pelännyt kuin hulluja.

Hän läheni varovasti ovea maitoastioineen ja valmistautui hätätilassa
omin voimineen tunkemaan ulos. Kääntääkseen hänen huomionsa toisaalle
Anna kysäisi:

-- Missäs sitä nyt tätä nykyä ollaan työssä?

-- Kuljen insinöörin kanssa, joka tutkii vuoria näillä seuduin, ja
tänään on meillä Kotkaisten herrasväet mukanamme, vastasi Lehtimaa
hiljaisesti, iloissaan siitä, että hänen tunnustuksensa sai vielä vähän
lykkäytyä.

-- Ne ovat tulleet tuonne joelle kravustamaan, ja niille minä olen
maitoa noutamassa.

Anna katseli häntä tutkivin silmin. Ei se tainnut hullukaan olla, koska
oli insinöörin työssä ja kulki Kotkaisten herrasväen mukana. Juuri kun
Anna ojensi hänelle maitokannun, nousi pohjalainen kiivaasti
seisoalleen ja katsoi pihan yli. Sieltä tuli kapteeni Thoreld
metsästyspuvussa pyssyineen ja torvineen. Kalle Pihl kulki muutamia
askelia jäljempänä, ja hänen takanaan tuli toinen mies koiria taluttaen
ja kahta ammuttua jänistä kantaen. Kun Kalle Pihl näki vieraan miehen
ovella, vei hän kätensä silmilleen ja varjosti auringonpaisteelta.
Samassa hän sitten kalpeni, mutta kapteeni, joka ei ollut mitään
huomannut, huusi leikillisesti:

-- Kattos vaan, Pihl, sinun vaimollasi olla jo miestuttuja, kun itse
olet pois.

Kalle Pihl meni vähän häpeissään maitohuoneelle, samalla kun hänen
vaimonsa iloissaan hänen takaisintulostaan huusi hänelle:

-- Tääll' on se toinen pohjalainen, joka oli siellä Herrasaaren
keinulla silloin kun sinäkin!

Kalle Pihl nyökäytti Lehtimaalle päätään niin kuin olisi tavannut hänet
vasta ensi kertaa ja meni kättä lyömättä hänen ohitsensa näyttääkseen
kapteenille tietä tupaan. Mutta kun Anna kertoi, että Kotkaisten
herrasväki sekä insinööri olivat joella kravustamassa, tuli kapteenille
kiire. Hän heitti molemmat jäniksensä Annalle ja käski valmistaa ne
heti niin hyvin kuin suinkin osasi ja oli Herrasaaressa oppinut. Sitten
täytyi pohjalaisen tulla opastamaan häntä herrasväen luo, ja hän meni
kysymään heiltä, eikö saisi lisätä heidän päivällistään yhdellä
miehellä ja kahdella jäniksellä.

Pieni seurue oli asettunut koivikkoon virran rannalle, jonka vesi vuoti
soristen ohi; tuuli heilutteli hiljaa lehtiä ja rantaruohoja --
kokonainen konsertti epämääräisiä luonnon ääniä, joita oli mahdoton
toisistaan erottaa, jotka sulivat yhdeksi ainoaksi pianissimoksi,
seesteiseksi ja valoisaksi, ja joissa oli kesäistä rauhaa, peipon
laulua ja sinertävää taivasta.

Rouva von Blume irtautui hetkeksi päivällispuuhistaan, ja hänen
mielensä ihastui ympäristön suloudesta. Kesä ponnisti viimeiset
voimansa hurmatakseen. Tuoksut, äänet ja värit loihtivat hänen eteensä
muistoja nuoruudesta, onnesta ja elämän yltäkylläisyydestä. Hän jäi
siihen seisomaan unelmiinsa silmät auki ja katse epämääräisesti
tähdättynä johonkin puuhun tuolla näköpiirin laidassa, mutta sielu
kuunteli noita puoleksi unohdettuja äärettömän suloisia säveliä, joita
elämä silloin tällöin, monien vuosien kuluttua, yhtäkkiä eloon
herättää. Ajatuksissaan painoi hän haaveksivan katseensa maahan,
huokasi ja meni merkillinen kiitollisuuden ja surumielisyyden,
hellyyden ja onnen tunne rinnassaan takaisin askareihinsa.

Neiti Louise oli hänkin erään rantakiven kupeella vaipunut valkean
päivänvarjonsa alla haaveiluihinsa. Kuumuus uuvutti häntä hiukan, ja
hän oli olevinaan nukkuva prinsessa loihditun metsän keskellä.
Ritarilla, jota hän odotti, oli jokapäiväiset, pohjalaisen insinöörin
kasvot; se näkyikin jo tulevan tuolta pensaikosta ja sillä oli
aseenkantajanaan hänen isänsä näköinen mies. Samassa kuului myöskin
tarinan torvi puhaltavan, ja hän heräsi horroksistaan kuullakseen
metsätorven äänen kaikuvan takaisin tuolta todellisesta havumetsän
rinteestä.

Hän haki unisilla silmillään ritaria, joka oli torveen puhaltanut,
mutta sillä ei ollutkaan nuoren insinöörin piirteitä, vaan
metsästyspukuun pukeutuneen kapteenin, ja vaikka ritari kyllä
kohteliaasti kumarsi, ei se kuitenkaan painanut suudelmaa unisen
prinsessan huulille. Sen sijaan pyysi se vain saada tarjota saaliinsa
päivälliseksi ja saada siitä itsekin osansa.

Hetken kuluttua tulivat varatuomari ja insinöörikin löytöretkiltään.
Insinööri tuli hyvin iloiseksi saadessaan näin odottamatta tavata
kalkkisuonen toisen omistajan. Mutta kapteeni Thoreld katseli vähän
vastenmielisesti tuota reipasta nuorta miestä, joka hänelle esiteltiin.



YHDEKSÄS LUKU


Kravustamista harrastettiin sekä pohjaan upotetuilla haaveilla, jolloin
siihen ei tarvittu minkäänlaista taitoa, että myöskin kepeillä, joiden
alapäihin sidottiin syötit ja sitten yhtäkkiä varovasti ja nopeasti
vedettiin ne vasemmalla kädellä ylös, samalla kun oikeassa kädessä
olevaan haaviin otettiin kaikki ne kravut, jotka riippuivat syötissä
kiinni. Se oli jo urheilua, johon tarvittiin vähän taitoakin.

Neiti Louise osasi taitavasti käyttää käsihaavia. Hän voi vetää
kerralla ylös kuusi tai kahdeksankin potkivaa kuoriaista, jota vastoin
insinööri Halldén, joka ei ollut voinut harjaantua kravustamiseen
Pohjanmaalla, missä kravut eivät viihdy, pelotti pois joka pyrstön
keppejä kokiessaan.

Neiti Louise nauroi niin, että rannat kaikuivat, ja neuvoi häntä
pyydystelemään pohjahaaveilla, joilla hän onnistui paremmin.

Kapteeni Thoreld oli aikonut päivällisen jälkeen palata kotiinsa, mutta
nyt pidätti häntä tässä seurassa epämääräinen halu koetella itseään ja
seurata loitompaa nuorison hommia. Joka kerta kun neiti Louisen nauru
helähti äänekkäästi ja iloisesti, pisti se hänen sydämeensä; tuota
naurua ei hän itse ollut koskaan saanut houkutelluksi esille! Oliko hän
todellakin jo niin vanha vai oliko se hänen tasa-arvoisuutensa
vanhempien kanssa, joka sitoi tytön teeskentelemätöntä iloisuutta? Hän
koetti useampia kertoja lähetä häntä niin kuin olisi ollut
yhdenikäinen, mutta kun hänen jo oli onnistunut saada syntymään
jonkinlaiset luonnolliset välit niin kuin yhdenikäisten kesken, tuli
niitä häiritsemään insinööri vapaalla ylimielisyydellään ja heitti kuin
kylmää vettä kapteenin niskaan.

Insinööri oli kömpelö, vähän ujo ja näkyi käytöksellään tunnustavan,
ettei hän kelvannut seuraelämään, mutta oli samalla luonnonraikas ja
riippumaton. Ja kapteeni ymmärsi, että insinööri paljoa paremmin kuin
hän sopi tähän ympäristöön. Jos täällä olisi ollut joku kaunotar
pääkaupungista, olisi kapteenin ryhti ja esiintymistapa vienyt toisesta
voiton, mutta maalaisviattomuuden valossa vaikutti hänen hieno
käytöksensä kylmäävästi.

Hän siis tyytyi kohtaloonsa ja vetäytyi vanhempien seuraan
säilyttääkseen arvonsa nuorten silmissä. Mutta hän puhui niin
surumielisesti rouva von Blumen kanssa, että tämä todellakin alkoi
epäillä jotain olevan olemassa kapteenin ja hänen vanhemman tyttärensä
välillä.

Ylioppilaskokelas August hymyili pilkallisesti, kun hän tarkasteli
kapteenia, sillä hänestä oli äärettömän hullunkurista ajatellakaan,
että kapteeni voisi olla kohtelias tuolle hänen typerälle sisarelleen.
Sitä hänen oli aivan mahdoton ymmärtää. Olisiko mokomakin tytöntypykkä
herättänyt rikkaan, komean kapteenin huomiota -- ei, se oli liian
naurettavaa!

Iltapäivä vaihtui vähitellen illaksi, aurinko laskihe pilvettömältä
taivaalta ja haavan herkät lehdetkin lakkasivat lipattamasta tyynessä
ilmassa. Varatuomari von Blumella oli lämpömittari mukanaan ja hän näki
siitä, että ilma nopeasti kylmeni auringon laskun aikana. Pahinta
kaikesta oli, että torpan tuuliviiri näytti etelään päin. Ilman henki
ylempänä puhalsi siis pohjoisesta. Hän katsahti surullisesti
pilvettömälle taivaalle ja virkkoi huoaten:

-- Jos pääsemme tämän yön yli kunnialla, niin saamme lähettää
kiitoskirjeen arkkipiispalle!

Kapteeni naurahti tuolle ivalle, mutta rouva von Blume katsoi
moittivasti mieheensä, sillä hän ei pitänyt siitä, että kirkon miehistä
tehtiin pilaa.

Alettiin lähteä ja nuoriso meni keräilemään kravunpyydyksiä. Silloin
sattui, että kapteeni Thoreld näki, kuinka neiti Louisen piti kulkea
puuta myöten pienen puron poikki, joka laski jokeen. Tyttö ojensi
kätensä ikään kuin apua saadakseen, sillä se seiväs, jota hän
tavallisesti käytti pysyäkseen tasapainossa, oli jäänyt toiselle
rannalle. Useita kertoja yritti hän lähteä yli, mutta ei uskaltanut,
kun vielä krapuvasu esti hänen liikkeitään.

Silloin tuli kapteenille yhtäkkiä halu ottaa tuo avuton, vaalea olento
voimakkaille käsivarsilleen ja kantaa hänet parilla askeleella yli
puron. Se halu oli niin voimakas, että hän silmänräpäystäkään
arvelematta seisoi keskellä virtaa, missä vesi ei ulottunut yli hänen
saapasvarsiensakaan. Sitten hän tarttui hapuilevaan tyttöön hameiden
kohdalta ja nosti hänet ylös pienestä vastustelemisesta välittämättä.
Hän kääntyi ympäri ja astui kaksi askelta, mutta silloinpa otti hänet
huono onni rekeensä. Kapteenin jalka lipesi limaiseen kiveen, ja hän
olisi varmaankin pudottanut valkean kuormansa jokeen, ellei hän samalla
olisi saanut kootuksi kaikkia voimiansa ja heittänyt kannettavaansa
menemään, niin että se kimakasti kirkaisten putosi toiselle rannalle
eikä kastellut muuta kuin vähän oikean jalkansa sukkaa. Mutta kapteeni
itse horjahti polvilleen veteen ja kömpi likomärkänä maalle koko
seurueen hillittömästi nauraessa rantapensaikosta.

Mutta kapteenin hyvä tuuli pääsi heti paikalla voitolle. Hän kysyi
täyttä kurkkua nauraen, oliko neiti Louise satuttanut itseään. Tämä
vakuutti korviaan myöten punastuen, ettei hän suinkaan ollut satuttanut
itseään, jos vain ei kapteeni ollut. Kapteeni nauroi ja kielsi, vaikka
nenäliinallaan tukki verta, joka juoksi kädestä pienestä haavasta.

Tämä pieni seikkailu vain virkisti mieliä, ja varsinkin kapteeni oli
tekoonsa tyytyväinen. Jos hän olisi heittänyt tytön jokeen, niin
silloin olisi nauru kaikunut toisella tavalla hänen korvissaan. Ainoa,
joka ei oikein sydämestään ottanut osaa iloisuuteen, oli insinööri. Hän
ei saanut naurua oikein luonnollisesti helähtämään, vaikka hän nauroi
niin, että kasvot olivat kureissa. Häntä harmitti, ettei hän itse ollut
tehnyt näin, kun oli seisonut ihan likellä neiti Louisea, mutta hän ei
voinut voittaa ujouttaan -- olisihan ollutkin aivan liian uskaliasta
ottaa häntä polvista kiinni, eikä hän olisi sitä ikipäivinä uskaltanut.

Puolen tunnin kuluttua oli pieni seurue jo pitkän matkaa kosken
alapuolella, veneet liukuivat hitaasti rasvatyventä joen pintaa myöten,
josta sumu jo alkoi kohota kylmään ilmaan. Metsän takaa kohosi
täysikuu, suurena ja kiiltävänä, niin että näytti siltä kuin olisi
ollut tulossa oikein runollinen ilta. Neiti Louise kyyristyi huivien
sisään käärittynä toisen veneen kokkaan ja riemuitsi hiljaisuudessa
siitä, mitä tänään oli tapahtunut. Mutta insinööri, joka souti hänen
veneessään, kutsui Lehtimaan sijaansa, alkoi jutella kääryn kanssa ja
lauloi lopuksi jotenkin kauniilla äänellään. Kapteeni soitteli torveaan
toisesta veneestä niin että rinteet kaikuivat, ja rouva von Blume
sanoi, että tarvittaisiin vain ilotulia, niin venetsialainen juhla
olisi valmis.

Kun huviretkeilijät nousivat maihin Kotkaisten lähellä, osoitti
lämpömittari enää vain kolme pykälää lämmintä, ja usvaa oli joella jo
niin paljon, että katsottiin ajan olevan käsissä lopettaa venematka.
Oli jo ollut vaikea osata rantaan ja veneet vedettiin maalle. Ennen
kuin he ehtivät pihaan, voivat he pieneltä kukkulalta nähdä yli koko
usvameren, jonka kuu teki melkein lumen valkeaksi mustien, petäjäpuita
kasvavien harjujen välissä.

Kulkiessaan ruispellon läpi taittoivat kapteeni ja varatuomari muutamia
vihantia tähkiä; mehua niistä vielä kihosi, mutta aavoilla lakeuksilla
nojautuivat tähkät toisiinsa ikään kuin hakeakseen toisistaan turvaa
uhkaavalta yökylmältä. Ruisrääkkä narahteli milloin rukiin sisässä,
milloin aivan lähellä heitä ja vaikeni, kun kuuli lähenevät askeleet.
Mutta joelta ja suomailta nouseva sumu sakeni sakenemistaan,
aavemaisena ja kamalana valoisessa kuutamossa, ja sulki Kotkaisten
suuret viljavainiot yhä lujemmin syliinsä. Ei pieninkään tuulenpuuskaus
sitä liikauttanut. Äänettömänä se valui alas laaksoihin ja täytti maat,
niin että vihdoin ainoastaan myllymäki ja myllärin punainen pirtti
pisti esiin kuin saari suuresta merestä. Vähän matkan päässä oli toinen
suuri saari: -- Kotkaisten kartano puutarhoineen ja huoneryhmineen,
mustana ja synkkänä, valkoisen liikkumattoman keskessä. Huoneiden
kattojen yli kohosi suuren makasiinin katolta pitkä tanko ja sen
nenässä liikkumaton tuuliviiri uhkaavasti osoittaen suoraan pohjoiseen
päin. Etäämpänä hukkuivat maat yhä syvemmälle, ja ainoastaan korkeat
kaivonvintit seisoivat siellä täällä torppien kohdalla kuin
huutomerkit. Neljänneksen päässä tuolla katseli suuri kylä korkealta
mäeltään usvaista merta, jonka haamumaiset laineet vasta kaukaisten
harjujen rinteillä laskeutuivat levolle.

Rouva von Blume pyysi molempia vieraitaan tyytymään yksinkertaiseen
illalliseen heidän puolellaan, sillä sotaneuvos oli mennyt jo levolle.
Neiti Anne Charlotte otti heidät vastaan, ja pian kaikuivat korkeat
huoneet nuorison naurusta. Kotkaisten yksinkertainen hyvinvointi, johon
kuului puhtaan palttinan ja kukkasten tuoksua, vaikutti miellyttävästi
kapteeniin. Hän olisi maksanut nyt mitä tahansa saadakseen
Herrasaareenkin tämän tuoreen ja puhtaan ilmapiirin, jossa ei olisi
myskin tuoksua eikä vanhoja muistoja mutta joka oli viileä kuin immen
mieli ja yhtä viaton ja loukkaamaton.

Vanhat eivät kyenneet iloitsemaan hallaa ajatellessaan, mutta nuoriso
melusi niin kuin ennenkin lukien päivän saaliin pariksi sadaksi
vihreänmustaksi kravuksi, joista suurin osa heti paikalla pantiin
kiehuvaan kattilaan illallisherkuksi valmistumaan.

Illallisen jälkeen istuttiin kynttilöitä sytyttämättä suureen saliin,
jonne kuu paistoi korkeiden ikkunoiden lävitse. Varatuomari tarkasteli
vähän väliä lämpömittaria kamarinsa ikkunassa ja ilmoitti joka kerta,
että elohopea laskeutui hitaasti mutta varmasti. Mutta neiti Louise,
insinööri ja lapset olivat näkevinään usvapukuisia keijukaisia
kuutamossa. Heistä oli ilta nyt tavallista kauniimpi, ja lopuksi
soitteli neiti Louise koskenlaskijan lauluja vanhalla klaveerilla,
samalla kun haaveksiva kuutamo tulvi sisään harsouutimien välitse.
Kapteeni Thoreld ei voinut tuntea itseään oikein surulliseksi, vaikka
vaara olikin uhkaamassa ulkona. Hän vaipui kuutamohaaveisiinsa hänkin
ja hyräili hiljaa neiti Louisen soittamaa säveltä. Vanhan klaveerin
arka, pehmoinen ääni oli kuin omansa säestämään kapteenin uinailevaa
mielialaa. Oikeastaan ei hän ollut soitannollinen eikä voinut kärsiä
tuota suurta taidetta, kun se esiintyi vaativaisena, rahanahneena ja
kunnianhimoisena suurissa konserteissa. Hopeankirkkaat sävelet kaikkein
kauneimman laulajattaren kurkusta saivat hänet kiikarilla tarkastamaan
ainoastaan laulajattaren ulkomuotoa. Laulua hän tuskin nimeksikään
kuunteli. Se oli petosta kaikki, kurjaa turhamaisuutta ja temppuilua
tusinayleisön valloittamista varten. Nauttia siitä hän ei koskaan
voinut jo siksi, että häntä häiritsivät kaljut päät, naisten letit,
hatut ja tervehdykset.

Täällä oli hänen konserttisalinsa ja täällä olemista hän rakasti. Näin
hän tahtoi istua nurkkaan siirretyssä keinutuolissaan, yksin,
vaatimattomasti ja antautuen kuutamon alakuloisuuteen. Nuoren tytön
tuli soittaa, yksinkertaisesti, puhtaasti ja tunteellisesti. Kun hän
nyt kerran rakasti paimenidyllejään! Hän unohti velvollisuutensa
edustaa itseään ja vaipui häiritsemättä omaan itseensä. Tuo toimelias,
kylmäjärkinen liikemies heittihe niin täydellisesti haaveisiinsa, ettei
muistanut edes insinöörin läsnäoloa. Varatuomari istui äänetönnä ja
tupakoi, ja rouva von Blume oli mennyt katsomaan nuorinta lastaan, joka
oli herännyt lastenkamarissa.

Vasta kun puoliyö läheni, keskeytti kapteeni konsertin kiittäen neiti
Louisea ja insinööriä, joka oli laulanut muutamia lauluja. Muuten ei
siitä olisi loppua tullutkaan.

Kapteenin hevonen oli tullut puoli tuntia sitten, ilmoitettiin, ja
varatuomari kehotti Thoreldiä puhalluttamaan sitä ennen kuin lähtisi
ajamaan kolmen peninkulman taivalta kotiinsa. Mutta kapteeni luotti
juoksijansa kestävyyteen, nousi keveihin pukkikieseihinsä ja katosi
kylmään usvaan, jonka yli loisti kirkas kuu. Kun hän ei rasittaisi
hevostaan, vaan antaisi sen kulkea hiljalleen, niin hän joutuisi
parahiksi auringonnousulle kotiinsa ja olisi ensinnä näkemässä, mitä
vahinkoja halla oli tehnyt.

Insinööri vietiin ylös vierashuoneeseen ja hän heitti hyvästinsä
kiittäen päivän vietosta, joka oli ollut hauskimpia hänen elämässään.
Varatuomari katsoi vielä kerran lämpömittaria ja laskeutui levolle.
Päivän koittaessa tahtoisi hän taas olla ylhäällä nähdäkseen, olivatko
hänen pahat aavistuksensa toteutuneet vai vieläkö ratkaisu oli muutamia
päiviä lykkäytynyt.

Kapteeni Thoreld oli sytyttänyt sikarinsa ja ajoi keskellä yötä
maantietä pitkin mukavilla rattaillaan. Harjuilla hajahteli vielä
lämpimän kesäsydämen tuoksua, joka oli säilynyt petäjänummen sisässä,
mutta laaksoissa lepäsi usva kaikkialla raakana ja valkoisena. Kapteeni
kietoi takkinsa kiinteämmin ympärilleen, kun sinne laskeuduttiin, ja
kysyi vähän väliä kuskiltaan:

-- Joko on maa kuurassa?

-- Ei, vastasi tämä -- ei ole vielä.

Mutta kun alkoi tulla auringonnousun aika eikä enää ollut kuin puoli
peninkulmaa Herrasaareen, putosi tie yhtäkkiä harjulta alas suureen
laaksoon, jossa joki luikerteli niittyjen ja soitten keskellä. Kun he
olivat ajaneet puolen peninkulman verran korkeaa harjannetta pitkin,
tuntui vaihdos vieläkin suuremmalta.

-- Nyt varmaankin kylmää, sanoi kuski, vaikkei kapteeni ollut kysynyt
häneltä mitään.

Kun he tulivat sillalle, joka vei joen yli, oli oikealla puolen oleva
niitty lumivalkeana kuurasta. Kapteeni nousi alas rattailta, veti
hansikkaat käsistään, tunnusteli nurmikkoa tiepuolessa vakuuttuakseen
siitä, etteivät hänen silmänsä ehkä olleet häntä pettäneet, ja sai
kouransa täyteen kangistuneita, jäähileinä heliseviä heinänkorsia.

-- Nyt on katovuosi valmis, sanoi kuski, kun kapteeni taas oli noussut
rattailleen.

-- Vaan eihän tuo toki kaikkialla liene hallakaan, virkkoi kapteeni ja
näki samassa, että sillankaide oli aivan valkea. Usvan keskeltä tuli
aurinko hiljalleen näkyviin vaaleana niin kuin olisi sekin ollut
hallanpanema ja valmistautui täydentämään hävityksen työtä kuumilla
mätäkuunsäteillään. Kun he ajoivat mäkeä ylös toisella puolen laakson,
näkivät he auringon jo alkaneen taistelunsa usvain kanssa, apunaan
pienoinen aamutuulen henkäys, joka lakaisi yhä syvempiä aukkoja
valkoiseen villaan. Tuolla paljasti se pellon tilkareen, täällä niittyä
palasen, ja peiton alla oli maa kimmeltävässä kuurassa.

Lähellä taloa he ajoivat torpan ohitse. Pihan veräjällä seisoi torppari
avopäin ja paitahihasillaan, kädessä kimppu rukiin korsia, jotka hän
oli juuri tuonut pelloltaan maantien vierestä. Kapteeni seisautti
hevosensa.

-- No, kuinkas on? kysyi hän hiukan vapisevalla äänellä.

-- On niin kuin on. Hyvää huomenta, herra kapteeni! On niin kuin on.

-- Halla pannut?

-- Pannut on! vastasi mies lyhyesti ja ojensi kapteenille rukiin
korret. Heikosti koskettamalla hän katkaisi jäätyneet tähkät.

-- Jumala meitä auttakoon, herra kapteeni, itsestämme emme enää mitään
mahda!

Päivänpaisteessa seisoi talonpoika tukka epäjärjestyksessä ja kasvot
vielä unesta jäykkinä ja näytti niin murtuneelta, että kapteeni vasta
nyt oikein käsitti onnettomuuden suuruuden.

-- Rohkeutta vain! sanoi hän. Eihän vielä liene kaikkea pannut!

-- Ei vielä, mutta ensi yönä vie viimeiset.

Kapteeni ajoi edelleen ruisvainioidensa läpi, jotka vielä näyttivät
olevan ennallaan, ja ohi perunamaan, joka ei vielä ollut muuttunut,
kauniiseen kotiinsa koettaen unen helmassa unohtaa kaikki ne raskaat
ajatukset, jotka valtasivat sekä hänet että hänen maansa tänä ihanan
kauniina halla-aamuna keskipaikoilla elokuuta.



KYMMENES LUKU


Kun aamun kuningatar kultavaunuissaan huimaavaa vauhtia ajoi
koillisesta lounaaseen, Pohjois-Karjalasta ja Pohjanmaalta yli Maaselän
satapeninkulmaisen harjun, yli tuhansien järvien ja hopealle hohtavien
jokien, yli autioiden erämaiden ja viljeltyjen laaksojen alas aina
Pohjanmeren ja Suomenlahden aavoille sinertäville ulapoille, näki hän
maan merkillisesti muuttuneena ja kummallisen levottomuuden tuossa
rauhallisessa, tyynessä kansassa, joka oli murtanut pienen pieniä
vaaleanviheriäisiä pilkkuja maan suureen mustanvihreään kaarnavyöhön.

Aamulla aikaisin oli väki jo liikkeellä, hovinherrat, tilanomistajat,
torpparit -- kaikki ne, jotka maata viljelivät. Tuolla kaukana
koillisessa, missä vuoret olivat korkeita ja kirkot peninkulmien päässä
toisistaan, tuleentuivat kaskimaiden ohrat ja rukiit jyrkillä
rinteillä. Isokasvuinen, uljas talonpoika, joka eli riippumatonta
elämäänsä Kalevalan aikaisten urosten tavalla ja tuskin oli nähnytkään
nimismiestä taikka pappia, näki sirosti koristelluilta rappusiltaan
hallaisen usvan alhaalla laaksossa ja tunsi itsensä turvalliseksi.
Hänellä oli vielä metsää vaaroillaan kaskesmaiksi, ja hänen ei
tarvinnut laskeutua laaksoihin maata muokkaamaan ja suota murtamaan,
joiden sadon halla kuitenkin olisi vievä. Täältä oli kuusin peninkulmin
lähimpään kirkonkylään, ja jos hän ei sinne itse veisi kymmenyksiään,
eivät herratkaan tänne asti osuisi niitä vaatimaan. Täällä ei eletty
riidassa naapurien kanssa, sillä niitä ei ollut, ja täällä oli
talonpoika itse karun maansa haltija. Alempana järvien rannalla ja
viljellyillä seuduilla, minne tervaveneet liukuivat läpi kuohuvien
koskien tarvitsematta pitkiin aikoihin kertaakaan airoja kastella,
siellä seisoi uudisviljelijä pienen pirttinsä edustalla, joka samalla
kertaa voi olla tupa, sauna ja talli, ja ruopi huolestuneena
korvallistaan. Halla oli taas tehnyt tekojaan, mutta se oli kuin olisi
ollut niin meneväkin, ja metsästys ja kalastus tulisivat kyllä
korvaamaan sen leivän, jonka pakkanen oli vienyt pienestä
pellontilkareesta.

Vasta lounaampana, missä talonpojat olivat rakentaneet kyliä ja missä
kirkkojen huippuiset katot risteineen kohosivat korkeuteen, turhaan
sitä tavoitellen -- vasta siellä alkoi näkyä peltoja ruohoisten järvien
rannoilla ja vasta siellä alkoi maanviljelys todenteolla. Siellä
oli hallan sumua peninkulmanpituiset juovat hajotettavina ja
poislakaistavina. Maanviljelijä katseli avaran tupansa ikkunasta
epätoivoissaan laajoja viljelyksiään, joissa oli ollut hänen suuren
taloutensa turva tulevan talven ajaksi. Hänen takanaan seisoi hänen
vaimonsa ja itki.

Aamun kuningatar heltyi sydämessään kaikesta tästä näkemästään surusta,
kun hän hiljalleen vyörytteli villaista usvapeitettä seutujen päältä,
ja päätti parhaansa mukaan parantaa vilun ilkitöitä. Mutta niin kuin
kaikilla ruhtinattarilla oli hänelläkin enemmän hyvää tahtoa kuin
ymmärrystä, miten olisi meneteltävä, ja hän rupesi loistamaan kaksi
vertaa lämpimämmin ja helakammin, niin että paleltuneet oljet
valkesivat hänen hyväilystään ja perunanlehdet mustenivat ja vaipuivat
surkastuneina ja surullisina maata kohden. Viholaiset ulkohuoneiden
seinämillä vaipuivat mustiin kasoihin, ja hienot, vaaleanvihreät
kuolleenkourat purojen varsilla punehtuivat. Kaikki sienien rikkaus
koivikkolehdoissa suli näkymättömiin, ja sen sijaan, että elämä olisi
alkanut uudelleen virrata, tuli kaikki kahta vertaa surkeammaksi, kahta
vertaa kamalamman karvaiseksi.

Mutta aamun kuningatar oli niin paljon yläpuolella tätä kaikkea, että
hän luuli tekevänsä pelkkää hyvää, ja isot alat poltteli hän vain tällä
tavalla, vakuuttuneena siitä, että vuodatti maahan taivaan siunausta.

Hänen loistava hyväntekeväisyytensä levisi lopuksi maan
varakkaimpiin seutuihin, Pohjanmaan silmänkantamattomille lakeuksille,
Varsinais-Suomen ja Uudenmaan vanhoille viljelysmaille, joilla halla ei
koskaan ollut käynyt jokapäiväisenä vieraana, missä uuttera väestö jo
kauan sitten oli kuivattanut hallanarat suot ja missä ojitetuissa
saroissa huojui vihreä vilja. Mutta sielläkin lepäsi hallainen usva
synkkänä ja sakeana.

Täällä tuli suru äänekkääksi ja alkoi haikeasti valittaa. Sähkösanomat
hätäisine tietoineen lensivät nopeammin kuin kuningattaren omat vaunut
pääkaupunkiin Uudellamaalla, jossa ne suurilla kirjaimilla painettiin
sanomalehtiin ja josta ne levisivät yli koko maan kyyneltyneiden
silmien luettaviksi.

Keskellä Hämeen savimaita hän tapasi veräjän suulla takkutukkaisen
torpparin, joka murtunein mielin jätti herralleen kourallisen
kohmettuneita tähkiä, jotka hellävaroenkin koskettaessa käteen
katkesivat. Hän näki melkein samassa toisenkin herran seisovan
miettiväisenä ruispellollaan ja suurennuslasilla tarkastelevan
jäätynyttä tähkää, ja hän hellitti niin lämpimästi hänen päälleen, että
herra avasi takkinsa ja pää painuksissa palasi kotiinsa, jolloin
jäätynyt heinä karskahteli hänen jalkainsa alla ja riite ojassa ritisi,
kun hän astui pehmeään mutaan sen paltteilla.

Kuningatar ei huomannutkaan niitä tuhansia, joilla ei ollut peltoja,
noita irtolaisia, jotka varustautuivat alkamaan neljäntoista tunnin
työpäivää mutta joita hallayön seuraukset tulisivat kaikista kovimmin
kohtaamaan ja jotka muutaman kuukauden kuluttua tulisivat työttöminä
ajettaviksi maantielle kerjäämään sitä leipää, josta nyt puolet oli
paleltunut.

Hän näki yli neljänkymmenen peninkulman pituisen kaistaleen, joka läpi
Etelä-Suomen kulki itää kohti Venäjälle ja sen komeaan pääkaupunkiin,
näki hietasärkkiä laaksoissa ja kaivanteita kukkuloilla, näki
repaleisia työmiehiä lapioineen ja kiviporineen; maakuopistaan ja
mäkituvistaan ne menivät rautatietyöhönsä raivaamaan tietä
tulevaisuuden laitoksille, jotka rautavanteilla yhdistäisivät heidän
hallaisen maansa Euroopan äärettömiin viljavainioihin. Tätä vannetta
myöten tulisivat tulevaisuuden rikkaudet valumaan heidän maahansa ja
lieventämään heidän lapsiensa hätää, mutta itse tulisivat he
joukoittain heitetyiksi isoihin yhteisiin hautoihin siellä täällä
mäkirinteissä, ja juhlalliset papit lukisivat kiireen kaupalla heidän
ruumiilleen Herran siunauksen, niin kuin olivat kastelukunsakin
lukeneet.

Viimeksi näki aamun kuningatar jotenkin suuren kaupungin Suomenlahden
kallioisella rannalla, missä hänen säteensä huikesivat valkeihin
kiviseiniin, joiden sisäpuolella viisaat herrat leveillä vuoteillaan
nukkuivat vanhurskaan unta. Turhaan etsi hän levottomuutta
pyöreäkivisiltä kaduilta ja keksi vain joitakuita talonpoikia, jotka
kohautellen ajoivat kauppatorille päin, ja sen surun, minkä hän heidän
kasvoillaan näki, oli hän nähnyt kaikkien valveilla olevien kasvoilla
tässä avarassa, kauniissa maassa, jonka myöhästynyttä vihreyttä nyt
peitti vaarallinen, petollinen aamukuura.

Vasta päivemmällä nousivat huolettomat ihmiset vuoteeltaan,
tietämättöminä yön tekemistä tuhoista, iloitsivat häikäisevästä
päivänpaisteesta ja tarttuivat askareihinsa hienoilla valkoisilla
sormillaan, jotka eivät koskaan olleet auraan taikka lapioon ryhtyneet.

Vähitellen heräsi koko Suomi harjusta harjuun, rannasta rantaan,
heräsivät kaupungit ja kylät; sekä hävitetyt pellot että säilyneet
vainiot heräsivät ymmärtämään, että kato ja kova aika oli ovelle
kolkuttanut.



YHDESTOISTA LUKU


Yltäkyllin oli joutilasta leikkuuväkeä sinä syksynä Suomessa, sillä
monessakaan paikassa ei maksanut vaivaa korjata puoltakaan satoa
kuivuneilta vaaleilta vainioilta, joiden vilja ei kelvannut edes karjan
rehuksi. Hallaisimmilta seuduilta Pohjanmaalla ja Pohjois-Hämeessä
kulki virtanaan työnhakijoita eteläänpäin. Kaikki irtain väestö keräsi
kokoon vähät tavaransa ja lähti pitkissä jonoissa, miehet, vaimot ja
lapset, hakemaan työtä rautatien rakennuspaikalta. Etäämpää kangasteli
se heidän silmissään pohjattomana ansion lähteenä ja pelastuksena
nälästä ja pakkasesta.

Rautatien rakennushallitus otti työmiehiä sadoittain, tuhansittain.
Mutta rautatien rakennus ei ole mikään hyväntekeväisyyslaitos, ei ollut
valmistauduttu sellaiseen väentulvaan, oltiin säästäväisiä periaatteen
vuoksi, ja niin alettiin keinotella työnpuutteen perustuksella. Palkat
alenivat puolta alemmiksi entistään, oli joutilasta väkeä yli tarpeen
ja lisää tuli. Rautatien rakennushallituksessa oli teknillisesti
sivistyneitä miehiä, jotka eivät olleet tutkineet valtiotaloutta ja
yhteiskunnallisia kysymyksiä. Heillä oli vain yksi päämaali: rakentaa
rata niin vähillä varoilla kuin mahdollista. Ja monet johtavista
miehistä eivät voineet kieltää, etteivät he tunteneet itseään
iloisiksi, kun -- kiitos olkoon nälänhädän -- alhaisten työpalkkain
takia koko rakennuskulunkiarvio näytti voivan laskea ainakin
muutamalla miljoonalla markalla. Tuotahan voi sanoa taloudelliseksi
valtiovarain hoidoksi, joka aina tulisi olemaan esimerkkinä Suomen
rautatierakennusten historiassa.

Hallitus kirjoitti pitkiä virkakirjeitä rautatien rakennushallitukselle
kehottaen tätä, jos suinkin mahdollista, hankkimaan työtä kaikille
tarvitseville, mutta vastaukseksi se sai hyvin perusteltuja selityksiä,
että rautatien rakennushallitus ei tarvitse enempää työmiehiä vaan on
päinvastoin pakotettu erottamaan suuren osan entisistäkin, koska
routiintunut maa tekee maatyöt mahdottomiksi.

Siinä olivat lupaavat toiveet talven varalle, ja niistä saivat työn
hakuun lähteneet tietää vasta rakennuskonttorissa, sitten kun olivat jo
jättäneet kotinsa ja tuttavansa puolen sadan peninkulman päähän
selkänsä taakse.

Ja nämä tuttavat saivat vuorostaan kirkossa kuulla varoituksia, ettei
pitäisi hakea työtä rautatieltä, vaikkeivät he olleet aikoneetkaan
hylätä kotojaan, jossa tarkkuudellaan ja pettua leipään lisäten
toivoivat pääsevänsä poikki pitkän talvisen taipaleen.

Viisaat herrat malttoivat mielensä -- maata oli ennenkin kato
kohdannut, ja vahingoittumatta oli kansa tämän maanvaivan kestänyt.
Heidän hyvää tahtoaan ei kukaan epäillyt ja heidän virkansa oli heille
jumala antanut parhaan kyvyn mukaan hoidettavaksi.

Ja lopuksi he turvautuivat kaikkivaltiaaseen. Moni
kenraalinunivormuinen kumartui rukoukseen kirkonpenkissä, niin että
rintahelyt helähtivät penkkiä vasten ja olkapoletit niitä koskettivat.
Sillä lailla osoittivat he takana olevalle rahvaalle, että hallituskin
taipui jumalan rangaistuksen alle yhteiseen synnintuntoon onnettoman
kansan kanssa.

Suomen sanomalehdistö nukkui vielä siivona lapsena kapalossaan,
sensuuri kantoi sitä käsillään ja sitä luki vain vähäinen osa
sivistyneitä ja rikkaita, jotka mielisuosiolla vastaanottivat sen
tasapuolisia ehdotuksia nälänhädän häätämiseksi ja todellakin uhrasivat
ylellisyydestään, kun heidän lehtensä kehotti heitä panemaan toimeen
rahankeräyksiä ja hyväntekeväisyysiltamia. Sanomalehdet pitivät
kunnianaan olla maltillisia ja kirjoittivat salatun ivallisesti, niin
että ainoastaan harvat ymmärsivät -- ja se kaikki oli perintöä Nikolain
sotilaskomennosta kaikilla aloilla.

Pääkaupungissa ei vielä hädästä suuresti tietty, kun poliisijärjestys
ankarasti kielsi kerjäämisen kaduilla, mutta sielläkin osasivat
repaleiset vaimot ja lapset tunkea koukeroisia takateitä kyökkeihin
kivikartanojen toisissa ja kolmansissa kerroksissa, ja harvoin
tapahtui, että heidät sieltä ajettiin pois ilman almua.

Mutta maaseuduilla lähinnä rautatietä istui reippaita, työhön kykeneviä
nuoria miehiä päivät päästään herrastalojen porstuan rappusilla
odottaen pääsyä isännän puheille saadakseen työtä -- vaikkapa
ruokapalkoilla. Keittiöt olivat täynnä naisia ja lapsia, valmiina
tekemään mitä tahansa leipäpalasen palkasta.

Kotkaisissa alkoivat neiti Anne Charlotte ja rouva von Blume
suurenmoisesti ruokkia kaikkein köyhimpiä. Leivottiin pettuleipää
tynnyreittäin, keitettiin velliä muuripadoilla, ja varatuomari otti
niin suuren joukon joutilaita miehiä talon työhön, että pehtori ei
lopulta tiennyt, mihin heitä olisi voinut käyttää. Silloin antoi rouva
von Blume heidän mennä suureen puutarhaan, perata uusia perunamaita ja
kaivaa vanhat kaalimaiksi, hernemaiksi, marjamaiksi, kukkamaiksi --
kaikiksi, mitä huolellisen talonemännän mielikuvitus voi keksiä. Ennen
kuin ensimmäinen syysroutakaan oli joutunut oli Kotkaisten suuri
puutarha kylvettävässä kunnossa ikään kuin olisi ollut toukokuu eikä
syyskuu. Molemmat naiset johtivat itse tuota suurta vallankumousta
puutarhassa ja seisoivat siellä kylminä syyspäivinä lempeästi
komennellen miehiä, jotka ulkonäöltään olivat kuin maantierosvoja,
enimmäkseen iäkkäämpiä miehiä, joiden vaimot olivat perunamaalla tai
loukkusivat lapsilaumojensa ympäröiminä liinoja avarassa pirtissä.

Herrasaaren kapteeni ei ollut oikein huvitettu näin vähittäin
auttamisesta. Hän otti työhönsä niin monta miestä kuin suinkin
tarvitsi, maksoi heille hyvän palkan -- hyvinkin hyvän palkan -- mutta
ei jakanut hyvää ansiota pienempiin osiin. Hänen mielestään oli yhtä
hyvä auttaa muutamia kunnon ihmisiä tekemään säästöjä talven varalle
kuin kannattaa useampia raukkoja kainaloista ja sitten kuitenkin
pakosta heittää ne oman onnensa nojaan ennen kuin nälänhätä olisi
ohitse.

Hänellä ei todellakaan ollut oikeita ominaisuuksia työttömien
auttamiseen. Hän kärsi siitä, kun näki heidän ryysyisinä paltoutuvan
Herrasaaren siivotulle pihamaalle, ja hän ajoi heidät sieltä
armotta pehtorin luo ja tuvan puolelle. Siellä he saivat, minkä
välttämättömimmin tarvitsivat, mutta siitä hän ei pitänyt, että he
yhtämittaa häiritsivät hänen mukavuuttaan alituisesti muistuttamalla
häntä velvollisuuksista, joita hän ei kuitenkaan olisi kyennyt kaikkia
täyttämään.

Totta kyllä -- itsekkyyttä se oli, mutta suurfilosofin itsekkyyttä.
Tapahtui, että kapteeni Thoreld tiluksillaan kävellessään kohtasi
kerjäläisvaimon parin lapsensa kanssa. Hän ei koskaan mennyt ohi
kysymättä äidiltä, mistä hän oli, ja kuuntelematta kertomusta
köyhtymisen syystä, joka aina oli enemmän taikka vähemmän epäiltävä.
Aina neuvoi hän nälkäiset pehtorin luo syömään, ja saattoi tapahtua
sekin, että hän pudotti heidän kouraansa kiiltävän kaksimarkkaisen.

Omissa silmissään hän oli kova köyhille, ja kun hän puhui siitä muille,
niin muut luulivat hänestä samaa. Ja kuitenkin oli hänen sormiensa
lomitse pyörinyt markan rahoja ojennettuihin kouriin enemmän kuin mitä
naapurit koskaan saivat tietää. Mutta sitä paitsi ei ketään osoitettu
Herrasaaresta pois ennen kuin olivat saaneet, mitä tarvitsivat:
leipäpalan ja silakan, kenties vähän perunoitakin -- mutta tuo
annettiin aina toisen kädellä eikä kapteenin itsensä. Sen tähden tuntui
hänen hyväntekeväisyytensä vähän jäykältä ja kylmältä, hän tahtoi itse
pysyä loitommalla ja kammosi ympäröimästä itseään kiittelevillä
kylläisillä.

Eipä ihme, jos kapteeni Thoreldin hyväntekeväisyys siis oli huonommassa
huudossa kuin niiden, jotka heltyneinä työttömien kurjuudesta koettivat
puheilla ja töillä hätää lieventää, vaikka he todellisesti tekivät vain
puolet siitä, mitä kapteenin järkevä järjestelmä sai aikaan. Hän tiesi
itse sen vallan hyvin ja naurahti hiukan katkerasti ihmisparalle, joka
asettaa säälin tunteen korkeammalle kuin todellisen avun. Mutta rouva
von Blume alkoi, hänen syksymmällä Kotkaisissa käydessään, vastustaa
häntä niin kiivaasti, että hän vältti keskustelua nälänhädästä, myönsi,
ettei hänellä ollut sääliä rinnassa -- ja lahjoitti kotimatkalla
kymmenkunnan markkaa vastaan tuleville kerjäläisille.

Neiti Louise, joka rakastettavana, itsekseen tuumiskellen ja
lapsellisena käyskenteli tämän köyhyyden keskellä oikein käsittämättä
maan hädän syytä tai suuruutta, oli saanut erikoisen henkilön osalleen,
jota hän otti hoitaakseen seitsentoista vuotiaan tytön koko
hellyydellä. Muuten vaivasivat hänen aivojaan kaikenlaiset ajatukset,
jotka ennen olivat olleet hänelle vieraita, mutta jotka nyt
vastustamattomasti tunkivat esille. Hänestä tuntui todellakin vähän
väärältä, että heillä itsellään oikeastaan oli niin hyvä olla, kun
sadat ihmiset kuljeskelivat maantietä pitkin ja kuolivat nälkään.

Niin no, -- se kai oli Jumalan rangaistus, joka oli maata kohdannut, ja
siihen täytyi kaikkien tyytyä. Hän puolestaan tyytyi siihen mainiosti,
samaten näytti hänestä, ettei vanhemmilla, ukkovaarilla, kapteeni
Thoreldilla, insinööri Halldénilla eikä muillakaan herroilla, jotka hän
tunsi, ollut mitään hätää. Mutta kun kaikki vakuuttivat, että koko maa
kärsii nälkää, niin tietysti he sitten kärsivät itsekin, vaikka ehkä
häpesivät sitä näyttää, sillä oikeastaanhan ei oikein sopinut, että
tämmöiset herrasväet näkivät nälkää.

Kun hän nyt ainakin omasta puolestaan niin merkillisesti ja vasten
tahtoaan oli pelastunut siitä maanvaivasta, jonka Jumala oli Suomen
kansalle lähettänyt, niin teki hän tyttömäisissä aivoissaan aivan
oikean pienen päätelmänsä: hän oli tietystikin karttanut vihoittamasta
Jumalaa ja sen tähden päässyt vapaaksi rangaistuksesta, joka kohtasi
kaikkia köyhiä. Tuo päätelmä oli hänestä niin jumalaton, että hän kätki
sen sydämensä syvyyteen, mutta hän alkoi kuitenkin katsella asioita
tutkivin silmin. Ja hän tuli siihen varmaan vakaumukseen, että
herrasväet sittenkin olivat elämänsä ja sydämensä puhtauteen nähden
talonpoikia ylevämpiä, koska Jumala heidät näin rangaistuksista
vapautti. Vai olisiko Jeesus ehkä kuollutkin ristinpuulla ainoastaan
muutamain harvain syntien edestä. Hänestä olivat kyllä hänen
ajatuksensa sekä tyhmiä että sopimattomia, mutta minkäpä hän niille
taisi. Kerran hän puhui asiasta hyvin hämärästi Augustille, mutta
tämä repäisi silmänsä suuriksi, varoitti häntä rupeamasta
vapaa-ajattelijaksi ja nauroi muuten koko jutulle.

Vapaa-ajattelija! Se sana sisälsi kaikkein kauheinta mitä hän koskaan
oli voinut ajatella, ja hän pöyristyi omia ajatuksiaan, jotka olivat
vieneet hänet näin kammottaville ja vaarallisille syrjäpoluille. Siitä
lähtien kätki hän ne vielä syvemmälle, vaikka ne häntä sittenkin vielä
silloin tällöin kiusasivat -- piru se kai oikeastaan olikin, joka häntä
kiusasi.

Kun hän näki äitinsä ja täti Anne Charlotten niin suurella
ihmisrakkaudella tekevän parhaansa hankkiakseen köyhille sekä työtä
että leipää, hän voi heltyä kyyneleihin nähdessään niin suurta
anteeksiantavaa rakkautta, joka mistään huolimatta tahtoi olla
tekemisissä sellaisten syntisten hylkyjen kanssa, jotka teoillaan niin
suuressa määrin olivat vetäneet Jumalan vihan yllensä. Ja kun hän kuuli
jonkun miehen vihoissaan syöksevän suustaan karkeita kirouksia tai
jonkun naisen äissään repivän lastaan tukasta saadakseen sen
vaikenemaan, silloin kypsyi hänen mielipiteensä ihan varmaksi: --
köyhät olivat kaikessa ansainneet Jumalan rangaistuksen. Oli vain yksi
ainoa poikkeus, ja se oli pohjalainen Lehtimaa.

Insinööri Halldén oli syyskuun alussa lopettanut tutkimuksensa, ja
silloin oli Lehtimaa jäänyt työttömäksi, kun ei enää päässyt
rautatiellekään, jonne jo oli alkanut tulvailla väkeä pohjoisesta päin.
Insinööri oli kääntynyt varatuomarin puoleen ja saanut hänet ottamaan
Lehtimaan palvelukseensa. Mutta sitä paitsi hän oli neiti Louiselle
tarkasti selittänyt miehen kurjan tilan ja todistanut, ettei tämä itse
ollut syypää siihen.

Mietiskelevän tytön mieleen oli erityisen syvästi vaikuttanut se, että
ainakin yksi ihminen oli syytön. Ja hän oli koettanut kaikin tavoin
lähetä tuota yhtä ainoaa viatonta niiden tuhansien joukossa, jotka
olivat kehnoudellaan aikaansaaneet tämän maanvaivan. Alussa se tapahtui
siten, että hän sunnuntaisin keittiössä tarjosi hänelle kahvikupin
omasta kädestään, antoi hänelle yhden isänsä vanhoista nutuista --
muodin mukaisen, puoleksi kuluneen ja samettikauluksisen pitkän takin
-- ja katsahti häneen missä he vain sattuivat vastatuksin. Lehtimaa
osaltaan oli mielissään nuoren herrasneidin huomaavaisuudesta, ja kun
sitä kesti viikkokausia, kun neiti aina katseli häntä miesjoukossa,
silloin alkoi pieniä itserakkaita ajatuksia itää tuon turhamielisen
nuoren miehen sydämessä.

Kun syyskylvöt oli kylvetty ostosiemenellä, sai Lehtimaa työtä
puutarhassa. Silloin tapahtui, että neiti Louise eräänä päivänä seisoi
hänen lähellään aivan joutilaana. Lehtimaa oli varma siitä, että se on
siinä vain häntä katsellakseen, rohkaisi mielensä ja alkoi puhella ensi
kerran ilman mitään erityistä syytä.

Lehtimaa kysäisi puheen aluksi, oliko tullut tietoja insinööri
Halldénilta, ja neiti Louise punastui. Senhän ymmärsi Lehtimaa
hyvinkin, että nuori tyttö punastuu, kun mies häntä puhuttelee, tarinoi
edelleen ja sanoo odottavansa tärkeitä papereita, joita insinööri oli
luvannut kirjoittaa kotipitäjän pastorilta, mutta joita ei vielä ollut
kuulunut. Jos nyt neiti tahtoisi kirjoittaa ja kysyä insinööriltä, että
missähän ne viipyvät nuo paperit.

Neiti Louise punastui yhä enemmän eikä virkkanut mitään.

Silloin rohkaisi Lehtimaa mielensä, pisti lapionsa maahan ja alkoi
puhua kapteeni Thoreldista. Neiti Louisen pitäisi pitää varansa, sillä
rikas kapteeni eleli Herrasaaressa sellaista elämää, ettei nuorten
tyttöjen tarvitsisi hänestä sen enempää välittää. Lehtimaa oli
livahtanut näihin puheisiin aivan itsestään, ilman valmistelua ja
seuraten vain omia ajatuksiaan.

Eipä niin, että hän olisi ajatellut neitiä itselleen -- eihän toki --
sellaisia hullutuksia ei hän ajatellut! -- Ei, mutta se oli kapteeni
Thoreld, joka oli auttanut Kalle Pihlin saamaan torpan ja Annan -- ja
mistä syistä, se oli helppo ymmärtää, mutta siitä ei hän nyt vielä
tahtonut puhua. Oikeastaan hän oli ottanut asian puheeksi insinöörinsä
vuoksi, sillä insinööri Halldén oli kymmentä kertaa hauskempi ja
kauniimpi mies kuin tuo kaljupää kapteeni.

Lehtimaa sanoi sanottavansa kylläkin selvästi, mutta neiti Louise
näytti siltä kuin ei olisi mitään ymmärtänyt. Eikä hän tainnut paljoa
ymmärtääkään. Se hänet kuitenkin saattoi hämilleen, että Lehtimaa tiesi
hänen sisimmät ajatuksensa insinööristä. Ne hän luuli salanneensa niin
hyvin, ettei kukaan muu niitä aavistanut kuin August, joka pisti
nenänsä joka paikkaan.

Mutta insinöörille hän ei uskaltaisi kirjoittaa, ei ainakaan -- vielä!
Jos se tulisi ihan tarpeelliseksi, niin hän voisi kysyä lupaa äidiltä
ja sitten mahdollisesti tehdä sen. Mutta ei hän suinkaan ollut
Lehtimaalle vihainen -- päinvastoin. Oli kuin hän olisi karkeasta
pohjalaisesta työmiehestä saanut salaisimpien seikkojensa uskotun.
Hänen puhettaan kapteeni Thoreldista hän kuunteli hiljaisella
hämmästyksellä -- mitä se häntä liikuttaa, mitä kapteeni tekee
Herrasaaressaan? Eikä hän uskonut, että kapteeni eli sen kummemmin kuin
isäkään, ehkä sentään hiukan hienommin ja hauskemmin.

Hän lähti Lehtimaan luota ystävällisesti päätään nyökäyttäen ja
vakuutti, että Lehtimaa vain luottaisi sekä insinööriin että häneen, he
kyllä auttavat, jos tiukka tulee.



KAHDESTOISTA LUKU


Läänien kuvernöörit lähettivät senaattiin mitä synkimpiä vuodentulon
kertomuksia, ja kun ne tulivat sanomalehtiin ja luettiin maaseudulla,
täytyi maanviljelijäin myöntää, että tila oli melkein epätoivoinen.
Ainoastaan varakkaimmilla talollisilla oli ollut siementä tulevan
vuoden varalle, köyhemmät eivät uskaltaneet heittää ainoaa turvaansa
multaan, joka kenties tulisi pettämään heitä vastedes niin kuin oli
nytkin pettänyt. Elon ostosta ei voinut olla puhettakaan, sillä hinnat
olivat kohonneet kahta korkeammalle eikä moni pienviljelijä ollut
sitten kevään nähnyt kuin jonkun harvan suuremman maaseudulle eksyneen
paperirahan. Nälänhätä vei nekin takaisin niiden alkulähteeseen
Helsinkiin. Siellä ne olivat varmassa tallessa pankkiholveihin
kätkettyinä mynttäämättömien kultatankojen ja muiden arvotavarain
vieressä. Ei koskaan ole pääoman omistajilla -- ja etupäässä
hallituksella -- ollut parempia raha-asioita kuin silloin. Rahan korko
nousi päivä päivältä, ja suuria kiinnityksiä tarjottiin vakuudeksi
pienimmistäkin lainoista. Suuret kauppahuoneet rantakaupungissa tekivät
mainioita tekoja maan hädässä, toivat viljaa maahan, johon kunnat
kesemmällä olivat hallitusta kehottaneet, ja myivät sen satumaisiin
hintoihin samalla kun hallitus otti nämä keinottelijat suojelukseensa,
lainasi heille rahaa korkeaa korkoa ja hyviä vakuuksia vastaan ja
kartutti siten nälkäisen maan rahavaroja kaikella sillä huolenpidolla,
mikä on hyvän esivallan velvollisuus.

Rautatien rakennushallitus rakensi peninkulmittain rautatietään
polkuhinnasta, ja rahamiehet iloitsivat tästä yleisten varain hyvästä
hoidosta, myönsivät kalliin ajan apua virkamiehille ja antoivat lainoja
suurviljelijöille tukkiakseen tyytymättömäin suut ja poistaakseen
kaikki epäilykset niiltä, jotka vielä uskalsivat epäillä.

Varhain tuiskutti talvi lumensa maamme monille kylvämättömille
pelloille tehden torpat ja talot autioiksi. Niiden asukkaat hakivat
turvaansa nälkää ja kylmää vastaan toisaalta, kokoutuivat kyliin, ettei
tarvitsisi edes kuolla yksinään, ja kaikkein köyhimmät lähtivät mieron
tietä kiertämään. Rautatietyömiehiä erotettiin sadoittain, ja vähine
säästöineen asettuivat he taloihin ja mäkitupiin lähelle työpaikkaa.
Se, jolla ei ollut perhettä, lähti jotenkin rauhallisesti talviselle
taipaleelle, mutta kaikki odottivat aikaista kevättä ja pikaista lumen
lähtöä, sadetta ja päivänpaistetta, joka nopeasti sulattaisi roudan
maasta ja pehmittäisi penkereet lapion pystyviksi. Silloin alkaisivat
he työnsä taas, levittäisivät maita levälleen, unohtaisivat
menneisyyden ja olisivat vastedes paremmin varuillaan. Se hyvä puoli
oli aikaisella talvella kuitenkin, että kylmä ilma kuoletti tuhannet
miljoonat taudinsiemenet, joita väentungos rautatiellä oli synnyttänyt
ja jotka jo olivat alkaneet uhkaavasti tehdä turmioitaan. Mutta vielä
oli työmiehillä suomalaisen luonteen sitkeä vastustusvoima, vielä ei
ollut kulkutauti tunkenut majoihin ja maakuoppiin ja hyvään aikaan tuli
talvi levittämään terveellistä kylmyyttään, tuomaan vilua ja pakkasta,
mutta kuitenkin läheisimmästä vaarasta pelastamaan.

Uramon torpan isäntä Kalle Pihl ajoi eräänä päivänä ajatuksiinsa
vaipuneena havukuormaa metsästä pihaan. Sitten viime kesän oli hän
melkoisesti muuttunut, ja hän näytti mielestään aivan toiselta mieheltä
kuin tuo entinen hevosmies, joka vaelteli halki Hämeen työansiota
etsien. Tuo pitkä, tummaverinen mies oli alkanut ajaa harvaa partaansa
ja näytti varsin komealta pienine viiksineen, joita hän kasvatti
itselleen kapteeni Thoreldin tapaan. Hänen lyhyt lammasnahkaturkkinsa
oli uusi ja tukkansa kammattu, eikä kukaan olisi ensi näkemältä
tuntenut häntä vanhaksi maankulkijaksi. Hän oli kuin talollinen
konsanaan. Hän näki edempänä kylän ylhäällä mäen päällä ja suon
alempana, ja hän muisti ihmeellisen tarkkaan ajatuksensa juuri tässä
samassa mäessä, kun hän puoli vuotta sitten ensi kerran näki nämä
seudut, joilla onni oli nyt hänellekin osansa antanut. Hän muisti
tuumailunsa herroista ja Jumalan rangaistuksesta; ne tuntuivat hänestä
nyt niin lapsellisilta kuin olisi hän tuumaillut niitä kymmenen vuotta
sitten. Sittemmin hän oli tullut herroista aivan toista kokemaan, eikä
hänellä ollut mitään syytä olla heille katkera.

Kaikki oli onnistunut Uramon asukkaille, aina siitä alkaen kun häät
vietettiin ja he tänne muuttivat. Kalle Pihl ei juuri mielellään häitä
ajatellut, ne oli pidetty tavallisilla menoilla, pappi oli kysynyt ja
hän oli vastannut. Vihkiminen oli toimitettu eräänä sunnuntaina saarnan
jälkeen pitäjän tuvan sisäkamarissa muutamien vierasmiesten
läsnäollessa. Kun sitten oli ajettu kotiin ja vietetty iloista iltaa,
lähdettiin seuraavana aamuna Ruskon, parin lehmän, kahden lampaan ja
kahden porsaan kanssa muuttamaan Uramoon, johon Kalle Pihl jo oli
huonekalut hankkinut ja jonne Anna nyt vei suuret myötäjäisensä --
vaatteita ja talouskapineita enemmän kuin monella talontyttärellä.
Komeassa, maalikantisessa kirstussa oli vielä kolme suurta seteliä
vastaisten tarpeitten varalle.

Kaunis Anna oli nyt taitava emäntä, jolle täytyi antaa anteeksi hänen
pienet heikkoutensa.

Kosiminen oli käynyt kuin voidellen ja niin nopeasti, että Kalle Pihl
tuskin tiesikään ennen kuin tyttö jo oli hänen sylissään ja tytön
kanssa Uramon torppa sekä viisisataa markkaa. Tuon illan jälkeen,
jolloin he olivat toisensa keinulla tavanneet, ei Anna ollut hänelle
rauhaa antanut, ja kuta kylmemmältä Kalle Pihl näytti, sitä
kiihkeämmäksi tuli tyttö, kunnes toinen lopulta antautui. Olihan Anna
niin kaunis ja -- Pohjanmaa niin kaukana!

Ei hän kuitenkaan ollut ajattelematta heittäytynyt tähän uhkarohkeaan
yritykseen. Sekä järki että omatunto olivat häntä ankarasti
ahdistelleet, mutta kun kerran ensi askel oli näin nopeasti, melkein
vastahakoisesti astuttu, liukui hän eteenpäin kuin kala rysään. Hän oli
varomattomasti mennyt nielusta sisään, ja nyt ei hän kuolemakseenkaan
enää osannut ulos. Mutta hän tuli hyvästi -- hyvinkin hyvästi --
toimeen tässä rysässään -- eikä enää halunnutkaan siitä pois. Ja hän
rauhoittui sitä enemmän kuta uhkaavammaksi maan hätä tuli. Tuosta
papinkirjakepposesta hän kyllä suoriutuisi, sillä eihän kauppaa ollut
kukaan ollut näkemässä, ja tässä köyhän väen tulvassa Pohjanmaalta päin
olisi vaikea saada selville, kenenkä papinkirja oikeastaan oli. Sitä
paitsi oli Lehtimaa moukka miehekseen ja typerä raukka, jota ei
miehisen miehen tarvitsisi pelätä, vaikka hän tulisikin uhkailemaan
käräjillä, sillä siinä sekasorrossa, joka nyt näkyi olevan tulossa,
voisi sukkela mies, jolla vielä on rahaa taskussa, kyllä keksiä keinoja
pelastuksekseen.

Ei, Lehtimaata ei Kalle Pihl enää pelännyt, vaikka hän koko syksyn
olikin kierrellyt Uramon torppaa insinöörin kanssa, joka nyt onneksi
oli matkustanut tiehensä. Insinööriä oli hän sitä vastoin alati
värissyt ja odottanut, että se milloin tahansa astuisi pirttiin
lautamiehen tai siltavoudin seurassa, mutta Lehtimaa -- se raukka -- ei
nähtävästi ollut uskaltanut kertoa insinöörille kaikkea pelätessään
omaa nahkaansa, ja nyt se oli jo aivan myöhäistä. Kuta enemmän aikaa
kului, sitä varmemmaksi tunsi Kalle Pihl itsensä ja sitä selvemmiksi
osasi hän miettiä puolustuskeinonsa ilmiantajaa vastaan.

Parhaiten piti hänen hyvää tuultaan vireillä onnistunut vuodentulo. Kun
useimmilta naapureilta oli paleltunut melkein kaikki ja kun suuret
rikkaat talot saivat vain neljännen jyvän, pui Kalle Pihl kapan alalta
kymmenen kappaa. Halla ei ollut hänen sarkojaan koskettanutkaan --
perunoita lukuun ottamatta, jotka eivät kuitenkaan nekään olleet
kokonaan paleltuneet. Hän ei tiennyt, mistä tämä tuli. Hän luki sen
vasta peratun, väkevän peltonsa ansioksi, ja ehkä vaikutti siihen
virtakin, joka juoksi pellon alitse ja piti ilmaa liikkeessä, kenties
myöskin hyvät hengettäret ja hänen onnensa.

Mutta kapteeni Thoreldilla oli omat ajatuksensa asiasta, kun hän kuuli
puhuttavan Kalle Pihlin menestyksestä. Paljoa ennen kuin kravustajat
olivat lähteneet kotimatkalle, olivat he polttaneet tulta pellon
nurkassa, ja siihen oli vielä puita lisätty, kun neiti Louisen tarvitsi
kuivata sukkiaan. Saman tulen ääressä oli kapteeni lämmitellyt
vaatteitaan ja huomannut, että savu oli leveänä huntuna laskeutunut
pellon päälle. He eivät sammuttaneet tulta pois lähtiessään, vaan
kastelivat ainoastaan sammalen ympäriltä, jotenka savu yhä sakeni ja
muodostui lämmittäväksi peitteeksi. Tämän ajatuksensa hän kertoi
eräässä sanomalehdessä, siitä syntyi vilkasta keskustelua, ja se antoi
aihetta onnistuneisiin kokeisiinkin.

Mutta Kalle Pihl ei välittänyt siitä, mitenkä tuo oli tapahtunut, hänen
itseluottamuksensa paisui yli rajojensa ja hänen uskonsa omaan onneensa
oli järkähtämätön.

Nyt, kun talvi tuli, ei hänellä ollut ainoastaan pelto kylvettynä,
mutta myöskin viisi tynnöriä hyviä rukiita ja vähän ohria ja kauroja
eloaitan hinkalossa. Se oli suuri omaisuus näinä aikoina. Kalle Pihlin
omantunnon moitteet kuoleutuivat, kun Jumala näin selvästi oli
osoittanut hänelle suosiotaan, ja hän ajoi syksyn kuluessa kaksi kertaa
kirkolle kauniin vaimonsa kanssa sekä näyttäytyäkseen että maksaakseen
Korkeimmalle osan kiitollisuudenvelastaan.

Näin tuumiessaan saapui hän torpalleen, kaatoi kuormansa pienen navetan
oven eteen ja valmistautui viemään Ruskoa talliin. Silloin ilmaantui
hänen vaimonsa vähän levottoman näköisenä tuvan ovelle ja pyysi häntä
tulemaan sisään, sillä siellä oli joku, joka tahtoi puhutella häntä.
Kalle Pihlin sydän alkoi vähän tykyttää, mutta hän rauhoittui heti,
riisui hevosen, vei sen talliin ja meni vasta sitten pitkin, vakavin
askelin pirttiin.

Siellä istui Lehtimaa uhkaavan näköisenä pöydän päässä, ja näytti siltä
kuin hän ei aikoisikaan niin pian mennä tiehensä. Hän hymähti isännälle
ja kysäisi kuulumisia.

-- Mikäpä tässä lie hätänäkään, vastasi Kalle Pihl ylpeästi ja paiskasi
lakkinsa pöytään.

Mutta Lehtimaa nyökäytti salaperäisesti päätään Kalle Pihlille, pyysi
häntä tulemaan lähemmä ja viittasi peukalollaan Annaa:

-- Mitä tarkoitat? kysyi Kalle Pihl.

-- Minä luulen että olisi parempi, jos puhelisimme kahden kesken, kun
ei ole akkain korvat kuulemassa.

-- Sano sinä vain, mitä sinulla on sanomista! Minä en salaa mitään
vaimoltani.

-- Ohhoh! Ehkä on kuitenkin asioita, joita et aivan mielelläsi
päästäisi hänen korviinsa.

Kalle Pihl katsahti synkästi vieraaseen. Sitten hän loi pikaisen
silmäyksen vaimoonsa ja sanoi arvokkaasti:

-- Älä ole olevinasi, vaan puhu suusi puhtaaksi!

-- No, koska itse sen tahdot, sanoi Lehtimaa ja alkoi kaivaa poveaan,
niin voinhan sitten sanoa, että olen saanut papinkirjani.

Näillä sanoilla, joihin Lehtimaa oli paljonkin rakentanut, ei ollut
minkäänlaista vaikutusta.

-- Mitä sinun papinkirjasi minua liikuttaa? tuli lyhyesti ja
rauhallisesti Kalle Pihlin suusta.

-- No, no -- eiköhän sentään vähän liikuta!

-- Ei pikkuistakaan!

-- Ajattele tarkkaan, mitä sanot...!

-- Herkeä lörpöttelemästä joutavia, keskeytti Kalle Pihl ja istuutui.

Lehtimaata vähän hämmästytti toisen varmuus, mutta hymyillen vetosi hän
kuitenkin Annaan ja kysyi:

-- Saako vaimosi tietää koko salaisuutemme?

-- Jos nyt et lakkaa juoruistasi, saat maistaa nyrkkiäni, sanoi Kalle
Pihl vihaisesti ja astui lähemmä Lehtimaata.

Silloin tämä nousi ylös ja löi paperipakan pöytään, katsahti Annaan ja
huusi julki sen, mitä kuukausia oli sisässään kantanut:

-- Tässä ovat paperit, joilla olet nainut tuon tuolla, kuuletko! Tässä
on oikeat todistukset, että hän on minun samoin kuin koko tämä
torppakin, kuuletko! Ja sinä, Anna -- kuule sinäkin minua, sillä
sinulla on mies, joka humalaiselta viekoittamillaan papereilla on
vienyt sinut vääryydellä vihille ja nyt ... ja nyt on koston päivä
tullut ... koston päivä tullut... Kalle Pihl ... saapi ... saapi ...
vastata ... vastata ... oikeuden ... oikeuden...

Tuvan ovi paukahti kiinni Lehtimaan takana, joka vähäsen vastusteltuaan
oli lentänyt päistikkaa pihalle. Hän nousi pystyyn kuin päissään, ei
niin paljon vihoissaan kuin vakuuttuneena siitä, että hän nyt
viimeinkin oli kaikki vastukset voittanut. Riemuiten katsahti hän
jälkeensä, kun lähti menemään kotiinsa varmana siitä, että Kalle Pihl
ennen aamun koittoa olisi lähtevä torpastaan pois, jos ei Anna jo sitä
ennen ole toimittanut häntä kruununmiesten käsiin. Hän käveli tietään
tyytyväisenä niin kuin se, joka onnellisesti on kärsimyksensä loppuun
kärsinyt.

Jo pikku poikana oli hän saanut kärsiä kaikenlaista ilkeyttä kylän
pojilta, jotka pilkkasivat häntä hänen lapsellisuutensa tähden. Hänellä
oli vielä täysikasvuisena sellaisia merkillisen lapsellisia ajatuksia
ja hommia, että häntä pidettiin melkein pehmeäjärkisenä, mutta kun hän
muuten oli sukkela käsittämään eikä koskaan osoittanut olevansa
mielipuoli, niin hänelle vain naurettiin. Laiskain koulussa oppi hän
autuuden opinkin niin yksinkertaisesti, että pääsi ripille ja
aikamiesten kirjoihin.

Lehtimaan hulluus oli oikeastaan siinä, että hänellä oli tavattoman
vilkas ja rajaton mielikuvitus, jota ei mikään koulu eivätkä mitkään
vanhemmat olleet koskaan hillinneet. Se vei hänet mitä kummallisimmille
syrjäpoluille ja pois tavallisesta talonpoikaishölkästä, se koristeli
ja kultaili hänelle jokapäiväiset tapahtumat, ja se petti häntä
sydämettömästi ja niin paljon kuin häntä suinkin voi pettää, sillä
hänellä oli aina uusi saippuakupla valmiina, kun entinen oli haljennut.
Savossa tai Karjalassa, jossa kansa vielä runoilee ja rakastaa
mielikuvituksen tuotteita, olisi hänestä ehkä tullut runoseppä, mutta
Pohjanmaalla, jossa ollaan käytännöllisempiä ja haaveksitaan vähemmin,
pidettiin häntä vähän hupakkona.

Kun Lehtimaa palasi Kotkaisiin, jossa hän koko pitkän syksyn oli ollut
neiti Louisen suojeluksen alaisena, pisti hän pillit pussiinsa ja sanoi
lähtevänsä talosta, vaikkei selvään ilmoittanutkaan minne aikoi. Hän
vain hymyili salaperäisesti, puheli hämäriä sanoja vääristä papereista
ja virkkoi lopuksi, että kyllä ne saavat vielä nähdä ja kuulla, jahka
aika joutuu.

Neiti Louise, joka vihdoinkin äidin luvalla oli kirjoittanut pari
kankeaa kirjettä insinööri Halldénille Lehtimaan pyynnön johdosta, sai
ensiksi ystävällisen ja kiitollisen vastauksen, että pastori Lehtimaan
kotipitäjässä vielä tarvitsee lisätietoja tuosta miehestä, ja kun neiti
Louise oli ne antanut, saapui kauan odotettu papinkirja alkupuolella
marraskuuta. Mutta sama kirje, jossa tuo kallisarvoinen asiakirja oli,
sisälsi myös muutamia rivejä neiti Louiselle, joka ne luettuaan vaipui
kovin syviin mietteisiin. Insinööri kertoi lyhyesti ja ihan kuin
sivumennen, että häntä aivan odottamatta oli kehotettu hakemaan parin
kolmen vuoden matkarahaa Englantiin ja Amerikkaan ja että hän oli sen
saanutkin. Tuosta onnesta tuli hänen oikeastaan kiittää von Blumen
herrasväkeä, sillä heidän kauttansahan hän oli tutustunut kapteeni
Thoreldiin, ja olihan koko matkaraha kapteeni Thoreldin hyvyyttä, joka
oli puheenjohtajana Suomen uudessa teollisuusyhdistyksessä. Lopuksi
lausui hän jäähyväisensä ja terveisensä vanhemmille. Koko kirje oli
niin merkillisen kylmä, oli kuin insinöörin katse olisi mennyt sivu
siitä, jolle hän kirjoitti, ja niin kuin kaikki hänen ajatuksensa jo
olisivat harhailleet tuolla kaukaisessa kultamaassa Atlantin takana.

Neiti Louise pani kirjeen pois, huokasi ja kätki tämän kirjeenvaihtonsa
laatikkonsa pohjimmaiseen pohjukkaan. Hänen katseensa tuli
hajamieliseksi, hän nauroi harvoin, ja jos hänen joskus täytyi hymyillä
muiden tähden, oli siinä kokonainen maailma salaista surua. Rouva von
Blume antoi asian mennä menoaan, ei häirinnyt tytärtään kysymyksillä,
ja niin laskeutui vähitellen unhon tomu menneen kesän haavekuville ja
vei niiltä niiden kirkkauden.

Mutta Lehtimaa sai pahan kolauksen, kun ei hän vielä kolmen päivän
jälkeenkään kuullut mitään uramolaisista. Hän tuli levottomaksi ja teki
asiaa kylään, mutta siellä ei kukaan tiennyt mistään mitään. Oli vain
nähty Kalle Pihlin vaimoineen menevän maakauppiaan luo, jonka kanssa
heillä kuului olleen pitkä keskustelu viljan hinnoista ja muista
kaupoista. Kalle Pihl näkyi siis ottavan selkoa siitä, kannattaisiko jo
myydä liikeneviä elojaan.

Lehtimaa palasi hyvin alakuloisena Kotkaisiin. Hän ei voinut ollenkaan
käsittää sitä, että hänen paljastuksestaan ei olisi ollut sen suurempia
seurauksia. Ja nyt alkoi viha maailman vääryydestä taas kuohua hänessä.
Kyllä hän kerran vielä näyttäisi Kalle Pihlille, kenenkä tavaraa Uramon
torppa ja kaunis Anna oikeastaan ovat!

Lehtimaan käynnin jälkeen Uramon torpassa kulki Kalle Pihl pää vielä
pystymmässä kuin ennen. Siinä nyt vasta nähtiin kateus ja
pahansuopaisuus oikeassa karvassaan. Eikä se suinkaan siihen
lopettaisi, sen saisi Anna vielä nähdä. Sillä Lehtimaa kyllä keräisi
maankulkijoita ympärilleen heidän avullaan kostaakseen saamansa potkut.

Ei koskaan ollut Kalle Pihl oikeammin ennustanut. Lehtimaa oli aivan
muuttunut. Hän ei pysynyt enää päivääkään Kotkaisissa, vaan alkoi
harhailla ympäri ja hakea kaikenlaisten työttömien laiskurien seuraa,
niin että herrasväki jo alkoi joutua epätoivoon suosikkinsa tähden. Tuo
kiittämätön ja kevytmielinen raukka, jota he koko syksyn olivat
kainaloista kannattaneet, jätti yhtäkkiä työnsä, jota ei suinkaan ollut
liiaksi tarjona, ja kuljeskeli kehnoimpain kerjäläisten kanssa laiskana
talosta taloon ansaitsematta leivän palastakaan.

Mutta Lehtimaa oli niin omiin ajatuksiinsa vaipunut, ettei hän
ollenkaan välittänyt siitä, mitä herrasväet ja muut hänestä
ajattelivat. Hän haki kiihkoisin mielin jotain kotiseutunsa tuttavaa,
joka tuntisi sekä hänet että Kalle Pihlin. Tuon todistajan avulla
säikäyttäisi hän muitta mutkitta Kalle Pihlin torpastaan ja välttäisi
siten oikeuden käyntiä, jossa on aina niin monet mutkat ja joka maksaa
niin paljon rahaa. Muutenkin pelkäsi hän vaistomaisesti joutumista
mitenkään sen kanssa tekemisiin.

Hän löysikin milloin jonkun rautatietyömiehen, milloin jonkun muun,
joka oli nähnyt Kalle Pihlin hänen kotipitäjässään, mutta ei
kenelläkään ollut halua antautua käräjänkäyntiin, sillä käräjät siitä
tietysti tulisi. Eikä tuollaisella raukalla kuin Lehtimaalla olisi
varaa maksaa vieraita miehiään. Aivan epätietoista oli sitä paitsi,
voittaisiko hän mitään käräjänkäynnillä. Mahdollisesti pistäisivät ne
hänet itsensäkin rautoihin papinkirjan kaupasta. Irtolaisten joukossa
oli miehiä, jotka olisivat todistajiksi kelvanneet, mutta heidän
paperinsa olivat aina epäkunnossa, eivätkä he mitenkään olisi
uskaltaneet astua korkean oikeuden eteen.

Lehtimaa kulki ympäri kuin levoton varjo ja puheli niin sekavasti, että
ihmiset todenteolla alkoivat pitää häntä mielipuolena.

Silloin tuli hänelle sattumus yhtäkkiä avuksi, juuri kun epätoivo oli
ylimmillään. Eräänä päivänä tapasi hän maantiellä lähellä rautatien
rakennusta repaleisen naisen ja kolme pientä lasta. Vaimo puhui
pohjanmaan murretta, ja paremman puutteessa lyöttäytyi Lehtimaa hänen
seuraansa. Hetken kuluttua heräsi hänessä uusi, suuri ja varma toivo --
toivo, josta hän ei ennen ollut osannut uneksiakaan ja joka pani hänet
vapisemaan Kalle Pihliä niin kuin metsän petoa mutta joka samalla
valaisi hänen omat tuumansa.

Kerjäläisvaimo oli Kalle Pihlin vaimo, joka oli lapsineen lähtenyt
etsimään kadonnutta miestään.



KOLMASTOISTA LUKU


Kalle Pihl valmistautui eräänä hämäränä talviaamuna lähtemään töilleen
ja Anna makasi vielä vuoteellaan, kun kuului askelia ulkoa ja joku
astui porstuaan. Uramon torpassa pidettiin sisäovi lukossa epävakaisten
aikain ja maalatun arkun vuoksi. Kalle Pihl ei myöntänyt, että hän
koetti lukita pahaa omaatuntoaankin. Mutta sitä hän ei koskaan tulisi
myöntämään.

Käsi tarttui oven ripaan ja Anna kohosi istualleen vuoteellaan.

-- Kuka siellä?

Miehen ääni kuului sanovan jotain, mutta sitä käskettiin vaikenemaan,
ja naisen ääni vastasi:

-- Onpahan muuan, joka tahtoisi tavata Kalle Pihliä.

Mikä ihme tulikaan Uramon torpparille? Anna hypähti vuoteeltaan ja jäi
kankein, unisin silmin tuijottamaan mieheensä, joka äänen kuullessaan
oli säpsähtänyt ja kääntänyt kasvonsa tuvan pimeimpään nurkkaan,
voimatta kuitenkaan salata kalpenemistaan.

-- Mikä sinua vaivaa? kysyi Anna.

Silloin kääntyi pohjalainen reippaasti vaimoonsa päin ja sanoi aivan
kylmästi ja levollisesti:

-- Ne ovat ehkä ryövärejä!

Anna tarkasteli häntä uteliaasti. Lehtimaan käynnistä oli häneen jäänyt
kipene epäluuloa ja hän oli pannut merkille, että hänen miehensä salasi
häneltä jotakin. Mutta kun hän nyt seisoi siinä voimakkaana ja
hymyillen, luuli hän erehtyneensä äsken, tai ehkä se todellakin oli
säikähtynyt ryöväreitä.

-- Akatko ryövärejä! sanoi Anna pilkallisesti.

-- Onkos aikaa kysyä, kuka säikäyttää, kun sattuu säikähtämään.

-- Onko Kalle Pihl kotona? kuului taas naisen ääni oven takaa.

-- Mitä sinä sillä teet? kivahti Anna.

-- Ne ovat kerjäläisiä, älä avaa! sanoi Kalle Pihl.

-- Menkää hoviin, siellä annetaan ruokaa! Meillä ei ole mitään
antamista! huusi Anna.

-- Emme me tulekaan kerjäämään, jatkoi ääni.

-- Mitäs te sitten tahdotte?

-- Olisi tärkeitä asioita Kalle Pihlille ja hänen vaimolleen.

-- Älä päästä heitä sisään! sähisi Kalle Pihl.

Anna katsahti taas häneen ja häntä rupesi uudelleen epäilyttämään. Sitä
paitsi tuli hän uteliaaksi.

-- Kuka tietää, mitä niillä olisi asiaa...

-- Tietäähän sen, mitä kerjäläisillä on asiaa.

-- Sinä näyt yhä vain vielä pelkäävän ryövärejä, pilkkasi Anna -- tai
miksi et uskalla katsoa heitä silmiin?

-- Pelkäävänkö? Se on valhe, mutta...

-- Voisimmehan kerran mekin auttaa köyhiä, niin ehkä se olisi
siunaukseksi itsellemme.

Anna puki hameensa ylleen ja näkyi aikovan mennä katsomaan, mitä nuo
aikaiset aamuvieraat tahtoivat. Kalle Pihl ei uskaltanut kauempaa
vastustaa. Hän tekeytyi aivan välinpitämättömäksi ja alkoi puhaltaa
liedestä tulta aamupiippuunsa.

Ulkona ei enää kolkutettu ja Kalle Pihl hengitti jo vapaammin, kun
kurttuiset naisen kasvot ilmaantuivat matalaan tuvanikkunaan. Se
varjosti kädellä silmiään ja tirkisti hämärään tupaan. Kalle Pihliä
puistatti niin kuin hän olisi nähnyt aaveen, mutta Anna läheni ikkunaa.

-- Etkö voi jättää meitä rauhaan? huusi hän ulkona olevalle.

Tämä pudisti vain kieltävästi päätään ja tirkisteli yhä tupaan.

Silloin välähti uusi aatos Kalle Pihlin päähän:

-- Se on hullu!

Annaa pudistutti ja hän vetäytyi pois ikkunasta, mutta samassa hän
muisti miehen äänen.

-- Missä on sinun miestoverisi, ja miksi sinä häntä piilottelet?

-- Ei täällä ole miehiä, minä olen yksin ja tahdon puhutella emäntää.
Päästäkää minut sisään!

-- Se on hullu! sähisi taas Kalle Pihl.

Jo rupesi Annakin sitä uskomaan ja huusi ikkunan läpi uhkaavalla
äänellä, että he menisivät tiehensä.

-- Vai ei minua siis päästetä sisään?

-- Ei päästetä!

-- Kuule sitten, Anna Mellilä -- sillä Pihl ei ole sinun nimesi! Vaan
minun nimeni on Pihl! Näetkö tätä?

Nainen nosti repaleisen tytön ikkunan tasalle.

-- Mene tiehesi! Sinä olet hullu!

-- Tämä on Kalle Pihlin vanhin tyttö tämä, joka kulkee äitinsä kanssa
kerjuulla. Ja tässä on hänen vanhin poikansa, ja tässä nuorin! --
Nainen nosti kaksi pientä ryysyistä lasta ikkunaan.

-- Mene tiehesi -- sinä olet päästäsi vialla!

-- Minä en ole päästäni vialla niin totta kuin olen Kalle Pihlin vaimo,
jonka hän jätti Pohjanmaalle lähtiessään itse eteläänpäin mennäkseen
naimisiin toisen kanssa, jolla ei ole häneen mitään oikeutta!

Anna käännähti miehensä puoleen, joka seisoi ovella ja pui nyrkkiä
hyökätäkseen ulos.

-- Mitäs sinulla on tähän sanomista, Kalle?

Mutta samassa potkaisi Kalle Pihl oven auki, juoksi ulos, sai kiinni
miehen porstuassa, veti hänet esille ja näytti hänet Anna Mellilälle,
joka oli kiiruhtanut jäljestä.

-- Näetkö nyt, kuka se on, joka on pannut toimeen tämän kaiken? Täällä
on taas tämä Lehtimaa, jonka jo kerran ennen olen heittänyt pellolle!
Ymmärrätkö nyt, mikä se on miehiään? Nyt se on kuljettanut tänne tuon
maankiertäjän kotirauhaani rikkoakseen!

Lehtimaa koetti päästä irti, mutta Kalle Pihl puristi häntä niin
kovasti, ettei mies saanut sanaa suustaan. Anna tuli ulos porstuasta ja
vieras vaimokin juoksi hätään. Lapset seisoivat itkien hänen takanaan.

-- Ettei tuo ilkiö häpeä haukkumasta omaa vaimoaan maankiertäjäksi!
huusi vieras vaimo itku kurkussa. -- Vaan niin totta kuin minä elän,
saa hän tästä oikeuden edessä vastata, ja siitä, että on pettänyt
sinutkin, Anna Mellilä!

-- Suus' kiinni! karjaisi Kalle Pihl raivoissaan. Lehtimaata nakeltiin
kuin kinnasta ja turhaan koetti hän vedota silmäyksillään Annaan. Nyt
se ainakin saisi nähdä, mitä hyvää Lehtimaa oli hänelle tehnyt, eikä
hän enää ollenkaan pelännyt antautua puukkosille Kalle Pihlin kanssa,
jos niiksi tulisi. Hän hapuili tuppeaan, joka riippui selän alla
vyössä, ja viimein saikin hän nopealla ruumiin tempauksella puukon
käsiinsä. Pohjalaisten tapoihin tottunut vaimo huomasi heti, mitä oli
tekeillä.

-- Herra Jeesus varjelkoon, se tappaa minun mieheni! kirkaisi hän ja
hyökkäsi apuun. Samassa oli Annakin miehensä vieressä, ja vieraan
vaimon avulla sai Kalle Pihl Lehtimaan ranteista kiinni.

-- Ota puukko pois häneltä! komensi Kalle Pihl, ja samassa heiluttikin
vieras vaimo Lehtimaan puukkoa riemuiten kädessään.

-- Siinä nyt näet, millainen roisto se on! sanoi Kalle Pihl huohottaen.
-- Mene heti noutamaan nimismiestä.

Anna katseli epäilevästi ympärilleen. Ei hän osannut hevosta valjastaa
eikä hänellä ollut halua jättää miestään yksin noiden ihmisten kanssa.
Lehtimaa seurasi häntä silmillään. Nytpäs saataisiin viimeinkin nähdä!
Se on jo kahden vaiheilla! Ja koko ajan kun hän koetti riuhtautua irti,
tarkasteli hän jännittyneenä Anna Mellilän liikkeitä. Eihän se ollut
apuna puukkoa otettaessa, se oli siis Lehtimaan puolella.

-- Pannaan tuo nuoriin, niin saat mennä itse nimismiestä noutamaan,
ehdotteli Anna.

Lehtimaa sai kuin pistoksen rintaansa. Se ei suinkaan voi olla hänen
tarkoituksensa! Vai antaako se ehkä miehen paeta rauhassa ja sitten
päästää hänet irti ja kiittää pelastajaansa?

-- Sen se sietäisi, että vallesmanni saisi hänet kynsiinsä, sanoi Kalle
Pihl.

-- Mikä pakko sinun oli tarttua puukkoon, kun ei ollut mitään hätää!
torui vieras vaimo.

-- Joudu pian nimismiehen luo! kiihotti Anna yhäkin.

Vielä koetti Lehtimaa ylläpitää rohkeuttaan, vaikka kaikki näkyivät
olevan häntä vastaan. Lieneehän kuitenkin vielä oikeutta maailmassa,
ajatteli hän. Mutta kun Kalle Pihl oli saanut Lehtimaan puukon omaan
haltuunsa, päästi hän ranteet irti, sysäsi hänet luotaan ja sanoi
ylenkatseellisesti:

-- Mene nyt tiehesi, äläkä toista kertaa tule! Tällä kertaa pääset
vapaaksi vallesmannista, mutta jos näen sinusta vielä vilauksenkaan
Uramon torpassa, niin saat istua ruunun penkissä loput elämääsi. Mutta
puukkosi, sen pidän minä.

Anna nyökäytti hyväksyvästi päätään eikä vieras vaimo oikein tiennyt,
mitä hän tekisi. Lehtimaa mietti hetken aikaa, mutta ei ymmärtänyt
mitään. Tämän tähdenkö hän oli jättänyt työpaikkansa ja nähnyt nälkää?
Vielä kerran katsahti hän ympärilleen, mutta ei niillä kellään
näyttänyt olevan häntä sääli. Lapsetkin katselivat häntä kauhistunein
itkusilmin.

-- Eikö Anna usko vieläkään, että minä tahdon hänen parastaan? kysyi
Lehtimaa yhtäkkiä.

Kysymys sopi niin huonosti toisten ajatuksiin, että ne häntä vain
kummissaan katselivat ja Anna sanoi ystävällisesti: -- Mene tiehesi
miesparka, kun kerran pääset!

Lehtimaa katsahti häneen niin surullisesti, että Annaa vähän alkoi
säälittää. Sitten meni hän mitään virkkamatta tiehensä jättäen vieraan
vaimon vakuuttamaan Annaa asiasta. Mutta tuskin hän oli päässyt pois
näkyvistä, kun hänen vilkkaissa aivoissaan syntyi uusi tuuma, jonka
avulla hän ihan varmaan tulisi saamaan sekä torpan että Annan, sillä
tottahan tämän silmät kerran kuitenkin avautuisivat.

Vaimo jäi lapsineen kartanolle, kun Kalle Pihl ja Anna menivät
sanaakaan sanomatta pirttiin. Hän istuutui tuvan rappusille kylmään
aamupakkaseen, otti lapset syliinsä ja alkoi lämmitellä heitä. Puolen
tunnin kuluttua tuli Kalle Pihl ulos, pukeutuneena lammasnahkaturkkiin
ja valmiina menemään metsään kirveineen.

-- Mitä sinä vielä täällä teet? sanoi hän ja sysäsi vaimoa polvellaan.

-- Odotan leipää lapsillesi ja vaimollesi.

-- Mutta enhän minä tunne sinua.

-- Älä hylkää omaa joukkoasi, se ei jää rankaisematta.

-- Ei minulla ole muuta joukkoa kuin vaimoni tuolla sisällä.

-- Etkös sinä ole Kalle Pihl?

-- En ole, vaikka minua siksi kutsutaan.

-- Kukas sinä sitten olet?

-- Se ei sinua liikuta.

-- Mutta minä tunnen sinut Kalle Pihliksi.

-- Olet voinut jossain nähdä -- mistä minä sen tiedän.

-- Etkö sitten tunne vaimoasi Johannaa ja omia lapsiasi?

-- Enhän tunne, kun minulla on toinen vaimo, jolla ei ole lapsia.

-- Älä paaduta itseäsi! rukoili vaimo ja katseli häntä kasvoihin.

-- Korjaatko luusi ja paikalla!

-- Älä ole noin sydämetön! Jumala sinut palkitsee, kun ajat paranevat!
En tahdo sinulle mitään pahaa, mutta koska sinulla on hyvät päivät,
niin et saa antaa lastesi paleltua ja nääntyä nälkään.

-- En kuule sinua. Mitä siinä pitkität puheitasi, laittaudu
taipaleelle!

Naisen silmät säihkähtivät. Hän kohosi uhkaavana seisoalleen.

-- Otatko meidät hyvällä hoitaaksesi, niin en puhu mitään?

-- En ota, sanoi Kalle varmasti. -- Vähäinenkin myöntäminen olisi
turmellut kaiken.

-- Silloin katso eteesi, Kalle Pihl! -- Sinua en pelkää!

-- Mutta minä näytän, että pelkäät! ja hän aikoi tunkeutua pirttiin.

Samassa tuli Anna ulos kokonainen leipä ja kourallinen silakoita
mukanaan. Hän ojensi ne vaimolle sanoen:

-- Mene nyt vain! Näethän, ettei sinua täällä kuitenkaan uskota.

Vieras vaimo silmäili pilkallisesti leipää ja kaunista Annaa, nosti
nuorimman lapsensa käsivarrelleen ja tarttui toista käteen, sylkäisi
kolme kertaa kynnykselle ja syöksi suustaan sanat:

-- Hyi! -- Hyi! -- Hyi! -- Kirottu olkoon hän ja hänen jalkavaimonsa!
Ja kirottu olkoon se leipä, jota he syövät! -- Hyi!

Ja hän meni samaa tietä kuin Lehtimaakin taakseen katsahtamatta.

Kalle Pihlillä ja Annalla ei ollut monta iloista sanaa toisilleen
sanottavana, kun vieras oli mennyt. Mies nakkasi kirveen olalleen ja
aikoi jatkaa matkaansa metsään, kun vaimo heitti häneen terävän
silmäyksen ja kysyi:

-- Etkö ole koskaan ennen nähnyt tuota vaimoa?

-- Älä ole lapsellinen, Anna! Uskotko kerjäläisakkaa enemmän kuin
minua?

-- En uskokaan, mutta sillä oli semmoiset silmät ja se puhui niin
voimakkaasti, ettei olisi luullut valehtelijaksi.

-- Vai aiot sinäkin pettää minut, juuri kun sinua eniten tarvitsen.

-- Enhän minä petä sinua ... mutta ... miksi et voi sanoa minulle niin
kuin asia on? huudahti hän.

-- Olenhan minä sen jo sanonut.

-- Niin -- niin! Mutta minkäs minä sille voin, että tulee niin
kummallisia ajatuksia.

-- Mitä sinä niistä sitten ajattelet! Ei kukaan voi näyttää toteen,
että minulla olisi ollut mitään hänen kanssaan tekemistä.

-- Vaan jos vetävät sinut oikeuden eteen?

-- Niin vetäkööt! Minuun eivät kateet saa kynsiään isketyksi.

Kalle Pihl nakkasi kirveen olalleen ja lähti menemään metsää kohden
niin rauhallisin askelin, että Anna hänen jälkeensä katsellessaan
rauhoittui, meni pirttiin ja lukitsi oven jälkeensä. Eihän sitä näinä
aikoina, kun maailma kihisi kerjäläisiä, uskaltanut pitää oveaan auki
päivälläkään.

Pian oli tullut kylän tiedoksi, että Uramossa oli käynyt ryövärejä,
eikä Kalle Pihl suinkaan salannut, että ilkityön tekijä oli ollut
Lehtimaa. Kun huhu saapui Kotkaisiin, ei sitä alussa tahdottu uskoa;
tuntui aivan mahdottomalta, että sellaista voisi tehdä mies, joka niin
kauan oli saanut työtä ja ruokaa talosta ja joka oli osoittanut
olevansa niin siivo ja hyväluontoinen. Mutta huhu tuli yhä varmemmaksi,
Kalle Pihl oli näyttänyt Lehtimaan oman puukon, jonka hän itse oli
vääntänyt pahantekijän kädestä, ja niin täytyi kaikkien uskoa.

Neiti Louise tuli kovin murheelliseksi siitä, että hänen suosikkinsa
näin pahasti oli palkinnut hänen ystävyytensä, -- nyt oli tuo yksi
ainoakin viaton tehnyt suuren rikoksen. Häntä puistatti, että hän niin
monta kertaa oli sellaisen miehen kanssa puhellut, mutta se kuitenkin
vähän helpotti, ettei se ollut käynyt isän tai äidin tai hänen
kimppuunsa. Varatuomari kummasteli sitä, ettei Kalle Pihl ollut
toimittanut pahantekijää nimismiehen käsiin, ja hänessä syntyi sen
johdosta pieniä epäilyksiä, vaikka toisekseen saattoi hyvinkin
ymmärtää, että hätä voi tuollaiset maankulkijat pakottaa melkein mihin
tahansa. Ainoa, joka kokonaan oli Lehtimaan puolella, oli rouva von
Blume. Hän ei voinut uskoa Lehtimaasta näin pahaa, vaan pikemmin hän
uskoi sitä Kalle Pihlistä. Eivätkä hänen vakuutustaan saaneet mitkään
kertomukset järkytetyiksi, ne olivat pelkkää panettelua, tai siinä oli
jotain, jonka syytä eivät muut saaneet tietää.

Mutta Lehtimaata alettiin karttaa kaikkialla sekä rautatietyömiesten
että muiden rehellisten ihmisten seuroissa. Kaikki häntä epäilivät,
häntä katseltiin kieroon, hänelle sanottiin suoraan, mitä hänestä
ajateltiin, ja hänen tuli vaikeaksi saada ruokaa henkensä pitimeksi.
Mutta hän ei tahtonut lähteä pois paikkakunnalta ennen kuin saisi
asiansa selvitetyksi Uramolaisten kanssa, ja vaikkei kukaan enää
uskonutkaan hänen puheitaan, toivoi hän yhäkin sitkeästi, että koston
hetki olisi pian koittava ja että totuus kerran olisi maan perivä.

Kotkaisissa hän ei enää uskaltanut näyttäytyäkään, sitten kun häntä
siellä oli törkeästi solvaistu ja palvelusväki häntä ilkkuen pilkannut,
niin että hänen mieltänsä kirveli. Kun rouva von Blume jälkeenpäin sai
kuulla, että hän oli näyttäytynyt Kotkaisissa ja sieltä karkotettu,
moitti hän väkeään tästä kovuudesta ja käski tuomaan hänet luokseen,
jos hän kerran vielä ilmaantuisi taloon.

Mutta Lehtimaa oli vetäytynyt etäisiin sydänmaan mökkeihin ja
ulkokartanoihin asiansa menoa odottamaan.

Kalle Pihlin vaimon hän oli tavannut pari päivää heidän Uramossa
käyntinsä jälkeen, ja kun Lehtimaa oli saanut kuulla, mitenkä asiat
siellä olivat päättyneet, kirosi hän maat ja taivaat täyteen ja aikoi
heti mennä nimismiehen luo antamaan itsensä ilmi, mutta älykäs Johanna
oli lasten tähden tahtonut, että asiaa olisi ajettava toisella tavalla,
jottei Kalle Pihl joutuisi vankeuteen, vaan voisi hoitaa perhettään
kovimpain aikain yli. Kauan aikaa tuumittuaan sopivat he siitä, että
Johanna menisi ensiksi kapteeni Thoreldin ja sitten rouva von Blumen
puheille, jos ei Herrasaaresta mitään apua lähtisi. Sillä aikaa tulisi
Lehtimaan rauhassa odottaa. Ja hän odotti tulevaisuuttaan eräässä
vanhassa perunakuopassa, johon hän oli rakentanut kiukaan ja jonne hän
kävi kylältä ruokaa hankkimassa. Mutta kun kuopan omistaja sai tietää,
kuka hän oli, käski hän hänen korjaamaan luunsa, ja nyt oli Lehtimaa
taas turvaton kuin taivaan lintu kylmän syystalven alkaessa. Ei hän
ollut kuullut Johannastakaan eikä siitä, miten kapteenin puheilla
käynti oli päättynyt. Hänen oma tulevaisuutensa näytti yhtä hämärältä.



NELJÄSTOISTA LUKU


Kapteeni Thoreld oli matkustanut pois muutamiksi päiviksi, kun Johanna
suuri asiansa sydämellään tuli Herrasaareen kantaen nuorinta lastaan
käsivarrellaan. Niin pian kuin hän sinne ilmestyi, neuvottiin hänet
pehtorin luo, joka mitään kyselemättä toimitti hänelle lautasellisen
lämmintä lientä ja suuren leipäpalasen. Johanna ei kuitenkaan tähän
tyytynyt, vaan kysyi kapteenia itseään.

-- Mitä sinä hänellä?

Olisi ollut asioita, joiden takia oli tultu pitkät matkat, aina
Pohjanmaalta asti.

Vai niin, kapteeni ei ole nyt kotona, mutta tulee muutaman päivän
perästä.

Eikö saisi jotain tehtävää siihen mennessä? Näyttihän tämä olevan suuri
talo, jossa olisi pitänyt olla monenlaista askaretta.

Ei ollut nyt työtä vieraille annettavaksi.

Mihinkäs hän sitten ryhtyisi odotellessaan?

Hm -- niin...! Häntä tarkasteltiin tutkivasti -- hän näytti olevan
rohkeampi kuin tavalliset kerjäläiset ja lie nähnyt parempiakin päiviä.
Ja sitten hän tahtoi niin varmasti puhella kapteenin kanssa. Koetettiin
tutkistella häneltä, mitä se mahtaisi olla, mutta turhaan. Hän vain
kysyi, pitäisikö hänen sitten välttämättä taas palata takaisin
rautatietyöpaikalle pienten lastensa kanssa ja parin päivän perästä
tehdä sama matka uudelleen.

Pehtori oli hyväsydäminen ihminen, ja Johanna sai ruveta villoja
karttaamaan hänen keittiössään samalla kun lapset leikkivät kissan
kanssa nurkassa. Tätä kesti kaksi päivää, ja kolmantena tuli kapteeni
Thoreld kotiin.

Hän makasi pitkän ruokalevon ja vasta sitten laskettiin Johanna hänen
puheilleen: lapset saivat jäädä pehtorin puolelle, sillä ei heitä
sopinut kuljettaa hienoihin herrashuoneisiin. Ja niin seisoi hän, jo
porstuankin komeuden häikäisemänä, kapteeni Thoreldin edessä hänen
työhuoneessaan, ja kapteeni Thoreld virkkoi:

-- No, onko sinulla mike asia?

-- Olisi minulla, herra kapteeni, tärkeä asia.

-- Mike niin?

-- Se koskee herra kapteenin torpparia Uramossa.

-- Kalle Pihlkö?

-- Kalle Pihliä. Minä olen sen vaimo.

Kapteeni tarkasteli kummastellen vaimoa, sanomatta sentään mitään.
Johanna ei väistänyt ruskeita silmiään ja vaikeni hänkin.

-- Hen olisi siis kaksi kerta nainut?

-- Niin onkin, herra kapteeni.

-- Se ole ikeve asia, sanoi kapteeni. -- Oleko sinulla todistuksia?

-- Olenhan minä itse todistuksena tässä, ja sitten on minulla mukana
kolme hänen lastaan...

-- Mine pelkän, ettei se riitte. Onko sinulla sinun ja hänen
papinkirjat?

-- Omani minulla on, mutta hänhän otti kirjansa, kun lähti
Pohjanmaalta.

-- Vai niin, sanoi kapteeni ja mietti. Häntä miellytti tuon naisen
suorapuheisuus, jossa ei ollut kyyneliä eikä turhia juttuja ja
rukouksia. Hän ei epäillyt hetkeäkään, että nainen puhui totta, mutta
hänen ajatuksensa harhailivat kaikenlaisissa pienissä toisistaan
riippuvissa sivuseikoissa, ja kuta kauemmin hän ajatteli, sitä
toivottomammalta näytti kapteenin kasvoista päättäen Johanna Pihlin
asia hänelle itselleen.

-- Se on siis nainut falskin papinkirjan päälle? sanoi kapteeni Thoreld
vihdoin.

-- Aivan niin -- minä tunnen sen miehenkin, jolta hän on kirjat
ostanut.

Taas näytti kapteeni hyvin tyytymättömältä. Minkätähdenhän se käypi
niin hänen sydämelleen, ajatteli vaimo.

Kapteenin mietteet eivät suinkaan olleetkaan iloisia. Nyt tulee tämä
juttu ja saattaa ehkä uuteen valoon asiat, jotka hän kauan sitten oli
toivonut unohdetuiksi ja sovitetuiksi. On se elämä kuitenkin
merkillinen -- koneisto toisiinsa vaikuttavia pikkuseikkoja! Ei hän
ollut taikauskoinen, mutta hänen täytyi kuitenkin uskoa kohtaloon tällä
hetkellä.

-- Istu alas! Sanoi hän hajamielisesti vaimolle.

Johanna epäili. Istuisiko hän täällä, tässä hienossa huoneessa, tuon
ankaran herran läsnäollessa. Mutta kun se itse käski istumaan, niin --
ja hän silitteli tuolin samettipäällystä ennen kuin istuutui sen
äärimmäiselle kulmalle. Siinä istui hän nyt juhlallisena ja toivoi
hiukan, että Kalle Pihl olisi nähnyt hänen istumassa Herrasaaren
kamarissa. Eiköhän olisi vähän käytöstään muuttanut tämän nähtyään.

Sitten kysyi kapteeni, oliko hän jo tavannut miestään. Johanna kertoi
käynnistään Uramossa, ja kapteeni nyökäytti vain päätään hyväksyvästi;
niin kuin olisi ollut luonnollisin asia maailmassa, että häntä siellä
oli niin huonosti kohdeltu. Mietittyään vielä viimeisen kerran nousi
hän ylös, helisteli rahoja laatikossa ja antoi hänelle pari kirkasta
hopearahaa.

-- Otta teme! Ja kapteeni selitti, että asia tulee venymään. Mutta
hänen ei tarvitsisi katua, että oli kääntynyt kapteenin puoleen. Ja hän
lupasi puhua nimismiehen ja tuomarin kanssa ja hankkia tarpeelliset
paperit. Sitten olisi helppo asia saada Kalle Pihl vangituksi, ja sitä
kai hän tahtoikin.

-- Ei, hyvä herra kapteeni, sitä minä en tahdo, sanoi Johanna kiivaasti
ja sysäsi pois rahat.

-- Mitäs sitten?

-- Ettei antaisi lastensa kuolla nälkään, ja kunhan vain saisin ne
pahimman ajan yli, niin kyllä se ne sitten korjaisi, siitä olen varma.

Taas vaipui kapteeni ajatuksiinsa. Hän näytti melkein unohtaneen naisen
läsnäolon, sillä hän istui kappaleen aikaa ja rummutti sormillaan
pöytään. Tuijottaen hajamielisesti ampumalinjaa pitkin loi kapteeni
Thoreld siinä itselleen joukon aivan uusia vapaamielisiä mielipiteitä
oikeusfilosofian alalta. Hän ajatteli, että mitä hyötyä oikeastaan
olisi panna vankeuteen tuo reipas, työteliäs mies, vaikka hän olisikin
tehnyt kelvottoman tekosensa, kun vaimo ja kolme lasta sen kautta aivan
varmaan joutuisivat turvattomaan tilaan. Ja vaikka mies nyt melkein oli
hänen käsissään, tuli hänelle halu panna toimeen aivan toiset
periaatteet kuin lain tavalliset. Sillä hän tiesi, että köyhän vaimon
nykyisissä ahtaissa oloissa, kun puolet Pohjois-Suomen köyhimmästä
rahvaasta oli mieron tiellä, olisi hyvinkin vaikea saada Kalle Pihl
tuomituksi. Ei se kapteeninkaan avulla kävisi niin helposti eikä
varsinkaan ilman kustannuksia. Ja millä köyhä vaimo ne suorittaisi?
Mutta nythän se itse tulee ja pyytää, ettei lakia niin ankarasti
luettaisi...

Kapteeni Thoreldin omat oikeudenkäsitteet taistelivat muun maailman
oikeudenkäsitteitä vastaan. Hän ajatteli katkeria ajatuksia
ihmislaitosten epätäydellisyydestä ja hymyili katkerasti kaikkien
niiden kätyreille, jotka niin usein typeryydessään tekevät suurimman
oikeuden nimessä suurinta vääryyttä. Mutta samalla hän muisti, että
yksilön velvollisuus on alistua yhteiskunnan lakeihin ja että on
kohtalo, joka voi kostaa.

-- Ei -- tämä on asia, jota täytyy ajatella perin pohjin! Hän käännähti
hajamielisesti vaimon puoleen ja sanoi kutsuvansa hänet huomenna taas
puheilleen. Hänen täytyi tuumia asiaa.

Johanna niiasi, odotti vähän ja valmistautui lähtemään. Silloin sanoi
kapteeni hänelle:

-- Niin, se on totta -- rahat, jotka et sine huolinut! Otta ne sentään,
vaikka saatkin olla talossa. Mutta muista se, että et puhut kenelle
asiasta.

-- Kyllä minä, herra kapteeni.

Johanna poistui kiitellen ja ylpeänä siitä, että hänellä ja kapteenilla
oli yhteinen salaisuus. Kapteeni Thoreld istui kauan pöytänsä ääressä
ja mietiskeli. Ennen kuin hän meni levolle, kuulusteli hän pehtorilta,
tulisiko Kalle Pihl huomenna päivätöihin, ja kun hän kuului tulevan,
niin sanoi kapteeni tahtovansa puhutella häntä aamiaisen jälkeen.

Yöllä hän näki unta, että oli Salomo kaikessa kunniassaan, mutta heräsi
kuitenkin pahalla tuulella. Aamiaisen jälkeen kuului askeleita oven
takaa, ja Kalle Pihl astui sisään varmempana kuin koskaan ennen,
melkeinpä uhkamielisenä. Kapteeni Thoreld oli tahallaan vaiti vähän
aikaa tehdäkseen hetken juhlalliseksi ja sanoi sitten:

-- Sinusta on kummalliset huhut kulkemassa, Kalle Pihl.

-- Tarkoittaako kapteeni sitä kerjäläisakkaa, joka juoksee lapsineen
talosta taloon ja kertoo olevansa minun vaimoni?

-- Jaa, sanoi kapteeni lyhyesti.

-- Mutta se ei ole minun vaimoni, jatkoi Pihl tiukasti.

-- No, no, -- no, no! Hiljempi, hiljempi! Tierätkö mike rangaistus on
kaksivaimoisuudesta?

-- Mitä se minua liikuttaa?

-- Se liikutta paljokin, jos mine otta asia omaksi ja todista sinu
falskit paperit, sanoi kapteeni kärsimättömästi ja ankarasti.

Mutta pohjalainen oli varustautunut kaikkein pahintakin vastaan ja
sanoi röyhkeästi:

-- Vetäkää vain käräjiin, jos teitä haluttaa, niin saan minäkin kertoa
tämän naimiskaupan vaiheet alusta loppuun, vaikkei itse asiasta olekaan
mitään tuleva.

Kapteeni Thoreld heitti häneen silmäyksen, joka ei merkinnyt hyvää.

-- Mine neuvon sinua vehemmin kopeilemaan, mies! Jos mine tahto, pane
mine sinu kuritushuoneesen!

-- Sitä ei kapteeni tee, sanoi pohjalainen aivan rauhallisesti. Hänen
varma käytöksensä vaikutti tuntuvasti kapteeniin. Salomo kaikessa
kunniassaan ei tiennyt oikein mitä tekisi tälle päättävälle,
uppiniskaiselle miehelle. Ei hänelle auttanut siveyttä saarnata, eikä
kapteenillakaan ollut siihen taipumuksia.

-- Ihminen teke paljon oikeuden vuoksi, sanoi hän ja katsoi Kalle
Pihliä suoraan kasvoihin.

-- Oikeus ei saa minua milloinkaan käsiinsä, mutta minä tiedän kertoa
merkillisiä juttuja siitä, miten Herrasaaren kapteeni houkuttelee
vieraita ihmisiä naimaan hänen...

-- Suus kiinni ja mene ulos!

Kapteeni Thoreld seisoi hänen edessään kalpeana vihasta, ja hänellä oli
nyt entisen kaartinluutnantin ryhti, kun hän osoitti miehen ulos.
Pohjalainen katseli häntä kylmästi silmiin, otti hattunsa ja meni
tyynesti ulos. Kapteeni näki hänen kulkevan ampumalinjan ohi selkä
suorana ja vakavin askelin, ja hänelle tuli palava halu juosta tuon
hävyttömän miehen jälkeen ja antaa hänelle selkäsauna koko talonväen
läsnä ollessa. Mutta samassa tuntui kuningas Salomo kovin voimattomalta
tuota kopeaa alustalaistaan vastaan, jonka hän niin typerästi ja
varomattomasti oli tehnyt salaiseksi rikostoverikseen. Mutta se tunne
kesti ainoastaan hetken verran. Sillä kohta sen jälkeen hän käski
valjastaa, kutsui Johannan puheilleen ja lupasi ottaa hänen asiansa
ajaakseen. Puolen tunnin kuluttua hän oli jo matkalla kaupunkiin
neuvotellakseen asianajajansa kanssa ja saattaakseen asian pikaiseen
päätökseen.

Pari tuntia sen jälkeen oli Johanna saanut lapsensa pariksi päivää
sijoitetuksi muutamaan torppaan ja meni nyt rinta ilosta paisuksissa
tapaamaan Lehtimaata ja ilmoittamaan hänelle hyvät toiveensa. Hän sääli
tuota siivoa miesparkaa, joka hänen tähtensä oli saattanut itsensä niin
pahaan pulaan.

Lehtimaa oli elänyt surkeata elämää sitten kun torppari oli karkottanut
hänet maaltaan. Oli jo viikkokausi kulunut eikä Johannasta mitään
kuulunut. Ensi päivät oli hän maannut ladossa heinien sisässä, mutta
sitten oli leipä loppunut ja nälkä alkoi ahdistaa.

Hänellä oli yllään viimeiset jäännökset menneestä vaateparrestaan:
vaalea nuttu, joka oli ennen ollut varatuomari von Blumen ja jonka
neiti Louise oli suosikilleen lahjoittanut, yhdet housut, joiden alta
näkyivät karkeat ja likaiset liinavaatteet, vaalea kesälakki ja kenkien
puutteessa tukku riepuja jalkaterien ympärillä. Kaula oli paljas ja hän
koetti turhaan lämmittää sitä nostamalla ylös takkinsa pienen ja hienon
samettikauluksen, joka huonosti sopi puvun muuhun kurjuuteen.

Hän tuli ulos ladosta kirves olallaan, takkuisena ja heinäisenä, ja
katsahti ympärilleen. Talvinen harmaa päivä jo hämärsi. Sisukset
huusivat syömistä, hän värisi vilusta ja työnsi suunsa lunta täyteen
pahinta janoaan sammuttaakseen. Sitten haukotteli hän, venyttelihe ja
näytti vasta nyt ymmärtävän, että oli olemassa. Kuta enemmän hän
selvisi kohmelostaan, sitä surkeammaksi kävi hänen mielensä. Hän koetti
etsiä epäselvistä aivoistaan jotain valon välähdystä, joka muistuttaisi
hänelle, missä hän oikeastaan oli, ja silloin hän muisti, että hän oli
jossain kaukana metsässä ja ettei hän enää voisi tässä pitäjässä mennä
ihmisten ilmoille, kun kaikki kutsuivat häntä ryöväriksi ja sulkivat
häneltä ovensa.

Lehto niityn ympärillä oli paljas ja lehdetön, siellä täällä vain näkyi
mustempana pilkkuna joku havupuu. Oli satanut lunta siitä pitäen kun
hän viimeksi oli ollut ladon ulkopuolella, ja kun ei näkynyt jälkiä
missään, tuntui hänestä siltä kuin hän olisi nukkunut monta vuotta.
Päiväin luku oli kulunut pois hänen mielestään, ja ainoa, josta hän
oikeastaan oli selvillä, oli se, että häntä paleli, että hänellä oli
nälkä, kauhea nälkä -- ja että hänet karkotettaisiin joka torpasta,
jonne menisi lämmittelemään tai leipäpalasta pyytämään. Tuuli toi
jostain kylmää, purevaa lumiräntää, ja Lehtimaakin tahtoi mennä
jonnekin tietämättä minne, ettei kokonaan sille sijalleen kohmettuisi.
Vähitellen selvisi hänelle, että hänen kuitenkin pitäisi pistäytyä
lähimpään torppaan kuulemaan, eikö pohjalainen vaimo olisi käynyt häntä
perunakuopasta etsimässä.

Hän tuli torppaan pimeän kähmässä ja näki, kuinka tuli takassa leimusi.
Ettei pelottaisi asukkaita jätti hän kirveensä ulkopuolelle, astui
sisään lukottomasta ovesta, tunsi lämpimän kuin palsamin ruumiissaan ja
sai silmilleen näin kuuluvan tervehdyksen:

-- Siinäpähän on taas tuo pohjalainen rosvo, vaikka on kielletty tänne
tulemasta! -- Torpassa oli kaksi miestä, ja luottaen yhteisiin
voimiinsa uskalsivat he näin kovasti puhua.

-- Minä menen heti pois, sanoi Lehtimaa, tahtoisin vain tietää, eikö
minua ole käynyt kysymässä muuan vaimo sillaikaa kun olen ollut poissa.

-- Kukapa kysyisi sellaista ryöväriä kuin sinä olet? vastattiin.

-- Saattaa se olla joku semmoinenkin, sanoi Lehtimaa
välinpitämättömästi.

-- Eikö sinulla ole muuta kysyttävää?

-- Ei ole muuta.

-- Mene sitten matkaasi! Tämä ei ole mikään rosvojen pesä.

-- Eipä olekaan, sanoi Lehtimaa, ja kun en minäkään ole mikään rosvo,
niin antanettehan kuitenkin lämmitellä, ennen kuin ajatte taipaleelle.

Hän lähentelihe takkavalkeaa käsiään hieroen ja ylläpitäen sananvaihtoa
niin kauan kuin mahdollista saaden sillä tavalla aikaa lämmitelläkseen.
Kaikki hänen entinen ylpeytensä ja itsetuntonsa oli poissa, ja hän otti
vastaan pahimmat haukkumanimetkin saadakseen vielä edes vähän aikaa
seisoa tulen ääressä. Kun ei lähdöstä näkynyt mitään tulevan, sanoi
torppari päättävästi:

-- Nyt riittää jo. Eikö sinulla ole mitään häpyä, mies?

Oli sitä vielä sentään vähän, Lehtimaa loi pitkän katseen talonväkeen
ja meni sanaakaan sanomatta ulos. Kun hän oli mennyt, pantiin ovi
säppiin. Ja siinä seisoi Lehtimaa talvikylmässä kesävaatteet yllään, ja
lähimpään kylään oli peninkulman matka.

Mutta hän oli saanut lämmitellä ja jähmettyneet veret olivat sulaneet.
Kuta nopeammin ne alkoivat suonissa kierrellä, sitä polttavammin
leimahti hänessä viha ja häpeä. Merkillistä kyllä puhkesi se vasta
sitten, kun hän oli tullut tuvasta ulos ja kuullut ovea pantavan
säppiin. Se revähti sellaisella voimalla, että hän paukautti
kirveenhamaralla tuvan seinään ja meni tiehensä ilkilaulua laulaen.
Hänen äänensä kuoli lumituiskuun ja kuului karkeana ja rumana
ainoastaan muutamien kyynärien päähän. Silloin tunsi hän taas nälän
kiljuvan vatsassaan ja tehden tuikean päätöksen lähti menemään
Kotkaisiin päin. Hän kulki nopeasti tietämättä oikein minne kulki,
nälän ajamana niin kuin sydänmaan susi, joka lähtee hakemaan ihmisiä ja
viljeltyjä seutuja. Lehtimaan rohkeus ja toivo alkoi kasvaa hänen
kiivaasti kävellessään, eikä hän huomannut, että se oli kylmässä
ladossa saatua kuumeen alkua, joka jo hänen suonissaan poltteli. Hän
samoili teitä pitkin, joilla kaikki jäljet olivat tuiskunneet umpeen,
poikkesi milloin millekin syrjäpolulle, ja tunnin kuluttua hän näki
tulta puitten välistä. Hän saapui yksinäiselle paikalle, jonka hän
muisteli ennenkin nähneensä, mutta vasta sitten, kun hän oli mennyt sen
sivu ja kuuli kosken kohinaa, tajusi hän tulleensa Uramon torppaan.

Samassa hän hengästyi, ja polvet menivät niin vetreiksi, että hänen
täytyi istuutua kannon päähän puhaltamaan. Hänen ohimonsa jyskyttivät
ja korvissa humisi, niin kuin olisi Uramon koski ollut suuri
vesiputous. Topertuneiden intohimojen ja epäselväin ajatusten seasta
tunki hänen kiihottuneeseen mieleensä yksi ainoa polttavan suuri,
vaarallinen ja hurmaava tuuma:

-- Kun laki ei voi hankkia minulle oikeutta eikä kukaan muukaan, niin
täytyy minun itseni hankkia sitä!

Se ajatus välähti yhtäkkiä hänen päähänsä, tuli niin kuin pahojen
henkien puhaltamana ja tuli niin kiivaasti, että Lehtimaan täytyi
odottaa useampia minuutteja ennen kuin sai itsehillintänsä taas
takaisin. Mutta silloin rupesi järki tukemaan koston himoa.

Häntähän oli kohdeltu huonommin kuin kulkukoiraa, häntä oli häväissyt
ja piessyt se mies, joka sai kiittää häntä kaikesta menestyksestään.
Häntä oli koko pitäjän kuullen kutsuttu ryöväriksi, ja tuo mies oli
ryöstänyt häneltä kaikki, jopa hänen puukkonsakin, niin että hänen
täytyi kuin nälkäisen pedon metsiä kierrellä. Entä sitten nuo naiset;
ensin tuo petetty ihminen, joka eli torpassa, ja sitten tuo toinen,
joka mieroa kiersi -- olivatko ne kumpainenkaan ymmärtäneet mitä hän
tahtoi heidän hyväkseen tehdä? Ne olivat olleet hänen vihamiehelleen
avullisina vääntämässä puukkoa hänen kädestään, kun hän tahtoi hankkia
heille oikeutta! Ei -- ei koskaan saisi hän tuota viekasta, kopeaa
miestä käsiinsä, joka oli ajanut hänet nälkään ja viluun kuolemaan --
ei koskaan -- ei koskaan -- ei koskaan! Nyt oli hän kuin metsäsika
viikon päivät piileskellyt perunakuopissa ja heinäladoissa, saamatta
suuntäyttä lämmintä ruokaa, odottaessaan, että koston hetki löisi.
Mutta oliko se lyönyt? Tuolla torpassa istui yhä hänen nimensä omistaja
lämpimässä tuvassaan edessään yltäkyllin ruokaa ja juomaa ja vieressään
kaunis nainen, sillaikaa kun hän itse... Ei -- tässä täytyy hankkia
itse oikeutensa, koska kaikkivaltias Jumalakaan ei enää näy avuksi
tulevan. Sillä vaikka ne kaiken muunkin olivat häneltä ryövänneet,
kirves oli hänellä kuitenkin vielä tallella!

Hän kääntyi jäljilleen ja horjui kuin humalainen torppaa kohti, jonka
ohi hän äsken oli kulkenut. Takassa paloi kirkas tuli, ja hän näki
hämärästi, että joku askaroi sen ääressä. Tuon ainoan suuren, polttavan
ajatuksensa ajamana meni hän talliin, jonka ovi ei ollut lukossa, ja
hiipi sisään. Kun ovi kävi, hirnahti Rusko luullen, että isäntä tulee
heittämään heiniä yöksi. Sokeassa vihassaan aikoi Lehtimaa ensin iskeä
hevosta, mutta luopui siitä tuumasta ja koetti kädellään ruuhta, joka
oli tyhjä. Kalle Pihl tulisi siis vielä ennen yötä antamaan hevoselle
heiniä.

Kuumeessa palaen ja koettaen kaikin voimin ylläpitää tulista vihaansa
vietti Lehtimaa pitkät tunnit tallin lämpimässä pimeydessä tietämättä,
oliko niitä mennyt yksi vai kymmenen.

Vihdoinkin kuului askeleita ulkoa, ovi aukeni, lyhdyn valo sattui
lattian olkirehuihin ja Lehtimaa tunsi Kalle Pihlin, joka asetti lyhdyn
maahan aavistamatta kuka oli piiloutunut silpputynnyrin taa. Lehtimaa
puristi molemmin käsin kirvesvarttaan ja kokosi kaiken polttavan
vihansa ajatellakseen, mihin hän iskunsa satuttaisi. Silloin tuli Kalle
Pihl lähemmä ottamaan silppuja tynnyristä ja seisoi sivuittain
Lehtimaahan. Samassa kohosi hän suoraksi, kirveen terä välkähti lyhdyn
valossa, ja mies putosi raskaasti tallin lattialle. Rusko korskahti
säikähdyksissään pilttuussaan, mutta Lehtimaa otti lyhdyn ja näki
talikynttilän heikossa valossa, että hänen vihamiehensä makasi pää
halkaistuna hevosensa takajaloissa ja että verta juoksi suuresta
haavasta sonnan sekaan.

Tuntematta vähintäkään katumusta hän meni tallista tupaan ja työnsi
oven auki kirveellään, jonka tietämättään oli ottanut mukaansa. Anna
otti hänet hätähuudolla vastaan.

-- Mitä sinä täällä teet, pohjalainen?

Kun hän näki Lehtimaan kiiluvat silmät ja kalvakat kasvot, lysähti hän
säikähdyksestä istualleen ja parkaisi:

-- Herra Jumala, älä tapa minua, älä tapa!

Sitä ei Lehtimaa ollut aikonutkaan tehdä, mutta kun hän nyt näki, että
hänen tekonsa tulisi heti paikalla ilmi, heilautti hän veristä
kirvestään raivon vimmassa.

-- Herra Jumala, älä tapa minua!

Lehtimaan kiihottuneeseen mieleen iski yhtäkkiä se ajatus, että hän oli
valittu välikappale Jumalan rankaisevassa kädessä.

-- Pelkäätkö sinä Herran vanhurskasta tuomiota, petetty naisparka?
kysyi hän juhlallisesti ja astui askelen lähemmä.

Silloin vasta keksi Anna verisen kirveen, ymmärsi kaikki ja karkasi
täyttä kurkkua huutaen ovelle. Mutta kynnyksellä hän sai iskun
niskaansa ja lensi päistikkaa porstuaan, johon Lehtimaa oli jättänyt
lyhdyn. Sen valossa iski hän naista toisen kerran kauniiseen niskaan,
niin että pää melkein irtosi ruumiista.

Sitten sulki hän oven sen enempää kuolleista välittämättä ja alkoi
tutkia torpan ruokavaroja. Hän söi syömistään ajattelematta ollenkaan,
mitä oli tapahtunut, ja joi janoansa sammuttaakseen maitoa ja kaljaa.
Kun nälkä oli lähtenyt, kosketti hän kädellä otsaansa ja katsahti
ympärilleen. Vielä nytkin ajatteli hän mahdolliseksi sen, että hän pian
voisi muuttaa tähän torppaan sen haltijaksi.

Mutta sitten hänelle selvisi, että hän oli tehnyt työn, joka
rangaistaan kuolemalla. Yhtäkkiä muuttui hän varovaksi, näki, että
tuvan seinäkello näytti vasta seitsentä ja ajatteli, että se ehkä voisi
olla hänelle eduksi. Hän sammutti päreen tuhkaan, pisti leipää ja voita
taskuunsa ja lähti torpasta tähystellen varovasti ympärilleen pimeässä
lumituiskussa. Hän ymmärsi että se oli hänelle eduksi, meni nopein
askelin kylää kohden ja ennätti sinne vielä valvonta-aikana.
Kummallista kyllä annettiin hänelle yösija muutamassa talossa,
luultavasti siksi, ettei häntä siinä tunnettu, ja hän vaipui heti kohta
sikeään uneen ruotiukon viereen uunille. Kahteen viikkoon ei hän ollut
nukkunut lämpimässä huoneessa.

Turhaan etsi pohjalainen vaimo samana iltana Lehtimaata
hänen perunakuopastaan saadakseen kertoa hänelle loistavista
tulevaisuudentoiveistaan.



VIIDESTOISTA LUKU


Kevätpuoli lähestyi, oltiin maaliskuussa, ja ankara talvi oli kaatanut
uhrinsa nälällä ja kylmällä, ja jos eivät kaatuneet maanneetkaan ihan
tiepuolessa, niin kuin tappelun jälkeen, niin eivät he siitä
kaukanakaan olleet. Kurjissa majoissa, taloissa ja kuntien
köyhäinhuoneissa heitä sen sijaan kuoli kosolti. Olihan tosin uupuneita
nälkäisiä, jotka olivat jääneet yksin eivätkä jaksaneet vetäytyä
parempaan paikkaan kuolemaan vaan suistuivat kinoksiin; mutta ne
kuuluivat harvinaisuuksiin. Hätä ei yleensä ilmennyt kauhein
kohtauksin, se merkitsi uhrinsa monta kuukautta edeltäpäin, kidutti
heitä nälässä, lumessa ja pakkasessa; kuume hiipi heidän repaleittensa
alle, iski laihtuneisiin, jänteviin ruumiisiin ja antoi heille
hetkellisen kiihotuksen voimaa heittääkseen heidät sitten värisevinä
ensimmäiseen tuvan nurkkaan. Kun horkan kohtaus oli ohitse, nousi
työnhakija vuoteeltaan ja lähti kulkemaan edelleen tuiskussa ja
viidenkolmatta pykälän pakkasessa. Kymmeniä tuhansia kulki näin läpi
varakkaiden seutujen, ja näitä sotajoukkoja riitti kurissa pitämään
joku kymmenkunta nimismiestä kätyreineen. Kohtaloonsa tyytyväisyyttä ja
suomalaisen luonteen hämmästyttävää itsensäkieltämistä, joka voittaa
parhaimmankin sotakurin!

Kun tuollainen matkue lähestyi määräpaikkaansa, oli kuitenkin aina
joku, jonka voimat eivät olleet kokonaan loppuneet, ja hänen avullaan
päästiin lähimpään taloon, josta tietysti ei voinut ajaa ulos kuolevaa.

Merkillisiä voimainponnistuksia kesti Suomen kansa tuona talvena.
Spartalaiset heittivät aikoinaan heikot lapsensa kuolemaan: meidän
köyhempi kansamme antaa lastensa sen sijaan neljänä viitenä ensi
vuotena harjoittautua kovaa elämää varten yllään yksi ainoa vaate:
paita. Ja siitä on jälkeenjääville hyötyä. Sellaiset nälkä- ja
kylmäkoetukset, joita he kestivät, eivät joudu häpeään uusimpain
nälkätaiteilija-urosten rinnalla.

Mutta Suomen kansa suoritti voimainkoetuksensa tietämättömyyden
vaatimattomuudella, ilman röyhkeyttä ja äänekkäitä valituksia. Monen
kärsivän mieleen johtui, jos hän oli paljon lukenut Raamattua tai
kuullut sitä selitettävän, että Suomen kansaa ei voinut verrata Jumalan
valittuun kansaan, joka kantoi Herran rangaistukset ulkonaisella
mahdilla, veti säkin päänsä päälle ja repeli tukkaansa suruvirsiä
veisaten, sillä nämä ne ilman suuria sanoja hiljaisesti heittivät
henkensä jossain pimeässä tuvannurkassa. Eikä tullut heidän luokseen
mikään kaunis vapahtajakaan kunniankruunu päässään ja pukeutuneena
valkoisiin vaatteisiin ruokkimaan tuhansia. Mutta sen sijaan saattoi
tapahtua, että äiti, jolla vielä oli vähän voimia jäljellä, tarjosi
kuusivuotiaalle pojalleen kuihtuvaa rintaa sammuttaakseen polttavaa
janoa.

Vaikea talvi oli ehtinyt pääsiäiseen ja ylösnousemisen juhlaan, ja
hätääntyneissä heräsi jo vähäinen toivon kipinä. Valo toi lämpimän
tullessaan, ja lämpimän kanssa läheni kesä ja pelastus pahimmasta
hädästä.

Kun valo koitti, paljastuivat samalla kaikki pimeyden työt. Silloin
ajoi Lehtimaakin törkeänä rikoksentekijänä, puettuna kirjaviin vangin
vaatteisiin ja laihtuneet jalat ja kädet pistettyinä raskaisiin
rautoihin, käräjäpaikkaan, joka oli hämäläisessä kylässä lähellä
Kotkaisten kartanoa.

Uramon kaksoismurha loppupuolella marraskuuta oli herättänyt pelkoa ja
kauhistusta koko paikkakunnalla. Kaikista kummallisinta oli, ettei
murhamies ollut murtanut auki torpanväen rahakirstua ja siitä vienyt
heidän säästöjään, vaikka hänellä olisi ollut koko yö toimiakseen.
Epäluulo sattui melkein heti paikalla Lehtimaahan, koska hänen
edellinen ryöväysyrityksensä oli hyvin tunnettu ja kun hän kohta murhan
tehtyään oli kadonnut paikkakunnalta. Häntä kuulutettiin kirkoissa ja
sanomalehdissä, ja kuukauden kuluttua hänet vangittiin lähellä
Hämeenlinnaa.

Maaliskuussa oli käräjät. Suurin talo kylässä oli jo muutamia päiviä
ollut tuomarin ja kahden hänen apulaisensa hallussa, ja avarassa
salissa oli Raamattu auki pöydällä lakikirjain ja pöytäkirjain
vieressä. Kevätkäräjäin suurin ja jännittävin juttu oli Uramon murha,
jota varten parikymmentä todistajaa oli kutsuttu kuulusteltaviksi.
Mutta kuitenkaan ei yleinen syyttäjä näyttänyt oikein tyytyväiseltä
parhaisiinkaan todistajiinsa, joiden kanssa hän oli kauan ja pitkään
yksityisesti jutellut. Sillä vaikka Lehtimaa ei omasta puolestaan ollut
ketään todistajaa kutsuttanut, oli kuitenkin erään talon väki itsestään
ilmoittautunut esittämään painavia asianhaaroja Lehtimaan hyväksi.
Samana yönä kun murha tapahtui oli hän nimittäin rauhallisesti nukkunut
kymmenen tuntia ruotiukon vieressä uunilla. Se oli ratkaiseva todistus
hänen syyttömyydestään, arvelivat he, ja seitsemänkymmenen vanha
ruotilainen oli itse tullut saapuville puhumaan vierustoverinsa
puolesta.

Syntyi inhon ja uteliaisuuden sekaista murinaa, kun tuomari huusi esiin
murhajutun ja Lehtimaa vietiin läpi ihmisten täyttämän porstuan
käräjäsaliin. Kuultiin jo etäältä hänen raskaiden jalkarautojensa
kalina yhä selvemmin ja selvemmin, mutta käräjäsalissa ei hiiskuttu
sanaakaan. Tunteelliset naiset säpsähtivät kauhusta, ja Lehtimaan
sisääntulo vaikutti pelottavammin kuin hän koskaan olisi voinut itse
itsestään uskoa.

Sali oli väkeä tupaten täynnä. Ensiksi istuimellaan pyöreä tuomari,
hyväntahtoinen ja leikillinen mies, jolla oli suu hymyssä ja
kultasankaiset silmälasit nenällä; hän oli vähän huonokuuloinen ja
ränstynyt, mutta kantoi seitsemänkymmenvuotiaaksi mieheksi kulunutta
vihreää virkatakkiaan suurella varmuudella ja hyvillä mielin; se oli
hankkinut hänelle sekä kaikkien paikkakunnan lautakuntain että myöskin
kaikkien niiden nuorten juristien suosion, jotka hänen johdollaan
olivat tuhrineet ensimmäiset pöytäkirjansa.

Sitten olivat siellä hänen apulaisensa, kaksi nuorta juristia
Helsingistä, joiden tuli pian suorittaa oikeustutkinto ja joista tämä
heidän juhlallisen tulevaisuudentoimensa raaka realismi tuntui hieman
hullunkuriselta. He irvistelivät todistajain hullunkurisille puheille,
nauroivat mielellään tuomarin sukkeluuksille ja osoittivat erinomaista
taipumusta käsittää asiat koomilliselta kannalta.

Heidän jälkeensä tuli arvossa yleinen syyttäjä, pitäjän vallesmanni,
pienoinen, tavattoman kyvykäs mies, joka koko olennoltaan ja
pienimmillä liikkeilläänkin tahtoi osoittaa, että oikeus käy armon
edellä. Hän oli lainkuuliaisuuden perikuva, turhantarkka omantunnon
mies, täynnä lakikieltä ja juhlallinen käytöksessään sekä talonpoikia
että herroja kohtaan näin oikeuden edessä.

Hänen rinnallaan vaipui nurkkakirjuri -- köyhäin asianajaja --
oikeuslaitoksen hutilukseksi, kun hän leveällä, huolettomalla äänellään
puhui puolustettavainsa puolesta. Hänellä olikin aikoinaan ollut puolen
tuhatta juttua -- omallatunnollaan -- sanoi sukkelin tuomarin
apulainen.

Pitkällä puusohvalla istui lautakunta, kuuden miehen voimalla,
käyttäytyi arvokkaasti ja järkevästi, puhui vähän mutta mietiskeli
paljon, niin kuin sopiikin pitäjän luottamusmiehille.

Kuulijainlehterin virkaa toimitti ontuva tuoli, ja taempana seisoi
joukko uteliaita talonpoikia. Tuolilla istui muuan viisaustieteen
kandidaatti, joka oli maalla tietojaan kartuttamassa. Hänellä oli
vaalea harva tukka ja kakkulat nenällä, melkoisen hyvät vaatteet ja
huulilla ivallinen hymy, joka ei kuitenkaan oikein tahtonut päästä
esille istunnon aikana.

Kun Lehtimaata vietiin porstuan läpi, vetäytyivät kaikki syrjään paitsi
vanha ruotiukko, joka ohimennessä kuiskasi hänelle:

-- Älä pelkää, Lehtimaa -- täällä on koko Tenholan väki, joka tietää
todistaa, että makasit yötä meidän pirtissämme.

Hänet tuotiin saliin, mutta hänen korvissaan soivat ruotiukon sanat ja
hänen veltostuneet elimensä ikään kuin heräsivät, kun hänen täytyi
ruveta puolustautumaan. Vankeudessa ei tulevaisuus ollut häntä suuresti
surettanut. Hän sai siellä lämmintä, ruokaa, vaatetta ja lepoa -- ja
muuta ei hän alussa kaivannutkaan. Myöhemmin hän alkoi tuumia
tekoaan. Vankilan saarnaaja toi hänelle uskonnon lohdutusta ja
anteeksiantamusta, mutta Lehtimaalla oli omat ajatuksensa murhasta.
Vaikka hän ehkä sydämessään kaipasi sitä sovitusta, josta pastori oli
puhunut, piti hän kiven kovaan kiinni siitä, että hän oli ollut
välikappale Jumalan kädessä. Mitään oikeata katumusta hän ei tuntenut
ja oli niin harvasanainen, että pastori huomasi tuomarin kysymysten
olevan tässä paremmin paikallaan kuin uskonnon lohdutuksen.

Ruotiukon kuiskaus synnytti hänessä sen hiljaisesti kyteneen toivon,
että hän saisi palkinnon ja korvauksen kaikesta, mitä oli kärsinyt.
Oikeastaan ei hän ollut koskaan ajatellut mahdolliseksi, että hänet
tuomittaisiin, sillä omasta mielestään hän oli ihan syytön. Hänen suuri
katkeruutensa oli tukehduttanut kaikki lempeät katumuksen tunteet. Hän
ajatteli, viettäessään vankilassa pitkät päivänsä, että Kalle Pihl
oikeastaan ei koskaan olisi saanut rangaistustaan, jos ei hän
korkeamman tahdon käskystä olisi ruvennut oikeutta jakamaan.

Pahin kohta oli Anna Mellilän murha, sillä oikeastaanhan ei Jumalan
välikappaleen olisi pitänyt häntä satuttaa. Se oli tapahtunut kuin
omaksi puolustukseksi -- ehkä oikeastaan siksi, että hän huutaen lähti
pakenemaan ja rukoili, ettei häntä murhattaisi. Hän tunsi itsensä usein
syylliseksi tätä tapausta ajatellessaan, ja hämärässä päässään hän
olikin aikonut tämän puolen asiasta tunnustaa oikeuden edessä. Se
aikomus oli tähän saakka rauhoittanut hänen omaatuntoansa.

Nyt seisoi hän yhtäkkiä tuomarin kasvojen edessä, ajatukset myllersivät
sekaisin hänen aivoissaan, joissa ei koskaan ollut liian suurta
selvyyttä vallinnut, ruotiukko oli virittänyt hänessä uutta toivoa,
tässä ei ollut aikaa enempään miettimiseen. Omatunto on merkillinen
asia. Ajatustensa sekavassa mylläkässä muistui Lehtimaalle mieleen koko
joukko yksityiskohtia, joita hän oli vankilassa miettinyt ja jotka nyt
näyttivät kaikki hänelle edullisilta.

Ainoa selvä todistus häntä vastaan oli hänen kirveensä, jonka hän oli
unohtanut Uramoon, mutta ei siinäkään ollut hänen puumerkkiään, ja
muuten se oli samanlainen kuin kaikki muutkin kirveet. Pelastuksen
mahdollisuus antoi hänelle voimia, ja kaikki hänen ajatuksensa
takertuivat hukkuvan epätoivolla siihen, että hän oli täyttänyt Jumalan
tahtoa. Jos Jumala tahtoisi, että hän pääsisi vapaaksi, niin oli väärin
estää hänen tahtoaan tapahtumasta ennenaikaisilla tunnustuksilla ja
siten ryöstää Jumalalta hänen oma valitsemansa välikappale, jonka
tekoja ei maallinen oikeus voisi arvostella.

Lehtimaa oli hitaasti astunut keskelle lattiaa ja seisahtunut
tuomarin eteen, jolle hän kumarsi kömpelösti mutta samalla melkein
itsetietoisesti. Sitten pani hän kahlehditut kätensä ristiin ja jätti
Herran huomaan itsensä kaikessa siinä mitä tuleman piti.

Tuomari luki hymisevällä äänellä ruotsinkielisen syytöskirjan ja teki
sen niin nopeasti, ettei edes sukkelapäinen viisaustieteen
kandidaattikaan voinut seurata mukana. Apulaiset tarkastelivat
Lehtimaata, lautakunta näytti siltä kuin se olisi hyväksynyt joka
lauseen luetusta, vaikkei siitä tavuakaan ymmärtänyt, ja Lehtimaa
seisoi pää painuksissa ja kädet ristissä, pani omat sanansa tuomarin
ruotsiin ja siitä syntyi kuin rukous, että kaikki kävisi hänelle hyvin.

Vihdoin kysyi tuomari suomeksi Lehtimaalta, mitä hänellä olisi
puolustuksekseen esiin tuotavana. Lehtimaa töllisteli typerästi
ympärilleen eikä virkkanut mitään. Tuomari uudisti kysymyksensä, ja
silloin nyökäytti nurkkakirjuri kehottavasti päätään vangille, että hän
vain vastaisi pois, mutta viisaustieteen kandidaatti hymähti
pilkallisesti tuolle moukkaparalle, joka ei ymmärtänyt ruotsinkielistä
syytöskirjaa. Lehtimaa katseli avuttomana ympärilleen eikä tiennyt mitä
hän vastaisi.

Syntyi jännittävä hiljaisuus.

-- Tunnustaako syytetty viime marraskuun kahdentenakymmenentenä päivänä
Uramon torpassa murhanneensa torppari Kaarle Juhananpoika Pihlin ja
hänen vaimonsa Annan? sanoi tuomari selvällä juhlallisella suomen
kielellä. Lehtimaa säpsähti niin että kahleet kalahtivat, kun
vihdoinkin sai selville, mistä oikeastaan oli kysymys. Hän selvitteli
kurkkuaan ja koetti sanoa kuuluvasti 'ei' kiellon, mutta se tuli niin
epäselvästi, että tuomari sanoi:

-- No, puhu kovemmin.

-- Ei! sanoi Lehtimaa kovemmin.

Nimismies hymähti epäluuloisen olantakaisesti ja meni vahvistamaan
itseään olutlasilla ja voileivällä ennen kuin alkoi kuulustella
viittäkolmatta vierastamiestään. Tämä oli hänen ensimmäinen suuri
rikosjuttunsa, ja hän toivoi itselleen sekä mainetta että menestystä
näin suuren pahantekijän tuomitsemisesta.

Apulaiset tekivät muistiinpanojaan niin että paperi ratisi, tuomari
nojasi taapäin tuolillaan ja näytti katsovan aivan luonnolliseksi
asiaksi, että Lehtimaa kielsi. Heti sen jälkeen tuli nimismies ja toi
jonkun vaatteeseen käärityn esineen ja ojensi sen tuomarille. Tämä
asetti sen juhlallisesti eteensä pöydälle, katsoi ankarasti
pahantekijään ja virkkoi:

-- Käy lähemmä!

Lehtimaa siirsi raudoitetut jalkansa lähemmä tuomarin pöytää.

-- Tunnetko tämän kirveen? kysyi tuomari terävästi ja veti yhtäkkiä
vaatteen kirveen ympäriltä, jossa näkyi kuivuneita verijälkiä.

Lehtimaa seisoi aivan kylmänä, vaikka apulaiset koettivat lävistää
hänet katseillaan.

-- En, vastasi hän niin rauhallisesti, että se häntä itseäänkin
ihmetytti. Mutta Jumala oli nähtävästi hänelle avullinen.

Tuomarilla ei ollut syytä säikytellä vankia, jota hän vielä kerran
tutkivasti katsahti ja kutsui sitten todistajat valalle.

Ne tulivat kaikki yhdessä ryhmässä, ja viisikymmentä sormea tunkeili jo
Raamatun ja postillain päällä. Kun tuli vähän ahdasta, työnsi toinen
apulaisista lakikirjan esille, johon heti kohta sysättiin tusinan verta
likaisia sormia. Kolme jäljelle jäänyttä todistajaa sai vannoa
kunnallisasetuksen päälle. Sitten vannoivat he kaikki yhteen ääneen
totta puhuvansa samalla kun tuomari haukan silmillä vartioitsi, että
jokainen lukisi valan sanat selvästi ja ettei kukaan vetäisi salaa pois
sormiaan salaperäisten kirjojen päältä. Kun vala oli tehty, huokasivat
todistajat helpotuksesta ja kävivät kukin hyvin toimessaan kertomaan,
mitä tiesivät asiasta.

Paljon ei asia selvinnyt ensimmäisten todistajain puheesta. Lehtimaa
oli nähty iltapäivällä eräässä metsätorpassa peninkulman päässä
murhapaikalta, ja sitä ennen hänet oli ajettu pois saman torpan
perunakuopasta, johonka hän oli asettunut asumaan. Hän oli ollut
röyhkeä ja päissään ja iskenyt mennessään kirveellä seinään. Tätä
kertoi kuusi todistajaa, jotka osasivat asiansa ulkoa ja puhuivat
kaikki samalla tavalla.

Lehtimaa myönsi olleensa tuossa torpassa, mutta päissään ei hän ollut,
vaikka olikin laulanut laulun lähtiessään osoittaakseen, ettei heidän
tylyytensä häneen vähääkään koskenut.

-- Tuntevatko todistajat tämän kirveen Lehtimaan kirveeksi? kysyi
tuomari.

Todistajat eivät tunteneet.

-- No, millä se sitten seinään iski?

Sitä eivät he niin tarkkaan tienneet, mutta olettivat tietysti, että se
oli tapahtunut kirveellä.

-- Onko tämä sitten kaikki, mitä näillä monilla todistajilla on
sanottavana? Tuomari katsahti ärsyttävästi pieneen nimismieheen.

Mutta oli niitä vielä muitakin.

Muutamia rautatietyömiehiä tuli esille kertomaan, että he olivat
kuulleet Lehtimaan uhkailevan ja kiroilevan Kalle Pihliä siksi, että
tämä mukamas oli mennyt naimisiin Lehtimaan papinkirjan turvin ja
saanut itselleen vaimon ja torpan pelkällä vääryydellä, mutta
se oli tietysti valhetta kaikki. Niitä oli kuusi seitsemän miestä,
jotka todistivat samaa. Tuomari ruopi nenäänsä ja näytti hyvin
miettiväiseltä. Yleinen syyttäjä huomautti, että tämä on hyvin
raskauttava asianhaara. Lehtimaa vastasi, että hänellä oli ollut syytä
olla vihoissaan murhatulle, joka oli viekoitellut häneltä papinkirjan
ja tahtoi kertoa vielä muutakin, mutta tuomari keskeytti hänet sanoen,
että se ei kuulunut asiaan.

Eikö sitten ole mitään muita todistajia, jotka ovat nähneet Lehtimaan
ennen murhaa taikka sen jälkeen?

Oli, kyllä niitäkin oli. Ja esille astuivat Tenholalaiset, joiden luona
Lehtimaa oli yönsä viettänyt. He todistivat kuin yhdestä suusta, että
Lehtimaa oli tullut yösijaa anomaan mutta etteivät he olleet mitään
merkillistä hänessä huomanneet. Hän oli ollut uuvuksissa, ei puhunut
monta sanaa ja pani maata melkein heti paikalla. Ruotilainen vakuutti
vapisevalla äänellä, että murhamies ei ikinä voisi nukkua niin
rauhallisesti kuin Lehtimaa sinä yönä oli nukkunut Tenholan tuvan
uunilla.

-- Mihin aikaan hän tuli Tenholaan?

-- Saattoi olla kello noin kahdeksan paikoilla.

-- Milloinkas murhatut tavattiin?

-- Seuraavana aamuna kello yhdeksän.

Tuomari jäi vähän tuumimaan lautakunnan kanssa.

-- Mistä päin se tuli?

Sitä ei tiedetty. Lautakunta näytti miettivältä ja tuomari kuulusteli
vielä sitä todistajaa, joka oli ensiksi tullut murhapaikalle.

Kalle Pihl oli maannut tallissa kallo halkaistuna ja Anna oli suullaan
porstuassa. Ovet olivat auki ja kaikki muuten paikoillaan.

-- Eikö ollut vereksiä jälkiä torppaan ja torpasta pois?

-- Oli, oli reen jälki maantiellä, mutta torppaan ei se vienyt. Ja kun
oli koko yön tuiskunnut -- lisäsi todistaja.

-- Niin no, silloinhan sinä et osaa meitä jäljille näyttää, virkkoi
tuomari, ja apulaiset nauroivat hänen sukkeluudelleen samoin kuin
viisaustieteen kandidaattikin.

Muut todistajat kutsuttiin sisään, ja he antoivat pitkiä selityksiä
Lehtimaan kiukkuisesta mielentilasta murhattua kohtaan, mutta mitään
asiaan kuuluvaa ei heillä ollut esille tuotavana. Tuomari käski heidän
puhua vähän vähemmän roskaa, josta he näyttivät kovin loukkautuvan.
Mutta lautamiestenkin täytyi vetää totiset suunsa nauruun. Yleinen
syyttäjä keskeytti heidät silloin ja väitti juhlallisesti, että hänen
todistajansa olivat päivänselvästi osoittaneet, että Lehtimaalla oli
ollut rikoksellisia tuumia murhattua kohtaan, ja sellainen mies, jota
tällaiset epäilykset raskauttavat, ei suinkaan voisi päästä vapaaksi
valistuneen tuomarin ja lautakunnan tuomion alta. Sitä paitsi vaati
hän, että tuomari panisi muistiin, että Lehtimaan matkallaan torpasta,
jossa hän oli pitänyt pahaa elämää ja iskenyt kirveellä seinään,
välttämättömästi täytyi kulkea Uramon torpan sivuitse kylään mennessään
ja että hänen syyllisyytensä siis on yhä silmääpistävämpi.

Ensimmäiset todistajat kutsuttiin uudelleen sisään ja heiltä kysyttiin
tiestä. Mutta heidän ilmoituksensa eivät tukeneet yleisen syyttäjän
mielipidettä. Tavallinen talvitie ei mennyt ollenkaan Uramon kautta,
vaan runsaan neljänneksen siitä syrjään. Tuomarista oli koko kysymys
vähemmän arvoinen, kun ei kuitenkaan voitu varmaan sanoa, milloin murha
oli tapahtunut. Lehtimaa oli kyllä kovasti epäluulon alainen, mutta
mitään selvyyttä ei hänen rikoksellisuudestaan ollut saatu.

-- Onko vielä muita todistajia? kysyi tuomari saadakseen asian
pikaiseen päätökseen.

-- Ei ole, vastasi syyttäjä kärtyisesti.

Silloin tunki muuan vaimo kuulijain joukosta tuomarin eteen, niiasi
kohteliaasti ja pyysi saada tehdä valan.

Lehtimaa joutui vähän hämilleen, mutta tointui pian.

-- Kuka sinä olet?

-- Minä olen Johanna Pihl, sen murhatun vaimo.

-- Mitä --? Mitä sanot?

-- Minä olen sen murhatun vaimo Johanna Pihl.

Syntyi yleinen uteliaisuus salissa ja kaikki kurkottautuivat katsomaan
murhatun vaimoa, jonka oikeastaan senkin olisi pitänyt olla murhattu.
Tuomari itsekin nousi ylös, ruopi korvallistaan, ja molemmat apulaiset
pureskelivat miettiväisen näköisinä kynänvarsiaan.

-- No mutta -- miten tuhannen tavalla sinä voit olla murhatun vaimo?
Hänen vaimonsahan murhattiin samalla kertaa kuin hänet itsensäkin.

-- Saanko tehdä valan? kysyi nainen ja niiasi.

-- Mitä varten tahdot tehdä valan?

-- Minä tahdon vannoa puhuvani totta. Kun ei kukaan ole tahtonut uskoa
minua, niin sen tähden tahdon puhua valallani.

Tuomari hymähti.

-- Onko sinulla asiaan mitään sanottavaa?

-- Onhan minulla ja tärkeätä onkin.

Tuomari tarttui harvaan, harmaaseen tukkaansa. Hänelle ei ollut tämä
keskeytys asian menossa oikein mieleen, ja hän kysyi naiselta
ankarasti:

-- Mitä se olisi? Ja onko sinulla mitään paperia sen päälle, että olet
se, kuka sanot olevasi?

-- Onpa tietenkin, sanoi Johanna ja pani papinkirjansa tuomarin eteen.
Tuomari luki sen ja kääntyi totisena lautakunnan puoleen:

-- Tämä asia vain yhä sekaantuu. Sitten hän sanoi Johannalle:

-- Sinä olet siis murhatun vaimo, vaikka hänellä on ollut toinenkin,
joka murhattiin samalla kun hän itsekin -- mitä?

-- Eikö minua lasketa valalle? pyysi vaimo yhäkin.

-- Voit kai sitä ennen sanoa, kuka olet.

-- Niin, mutta se on niin pitkä ja kummallinen juttu, ettei sitä kukaan
uskoisi...

Silloin vaati yleinen syyttäjä, joka odotti hyviä tietoja vaimolta,
että hänet päästettäisiin valalle, koska hänellä oli paperitkin
puhtaat. Tuomari murahti harmissaan, luki edellä valan ja Johanna
saneli perästä selvällä ja iloisella äänellä, sormet vakavasti kirjan
päällä. Kun se oli ohi, huokasi hän pitkään ja sanoi:

-- Nyt ainakin täytyy uskoa minua.

Sitten hän kertoi selvästi, sujuvasti ja juurta jaksain kaikki
asianhaarat murhatusta, Lehtimaasta ja itsestään, vedoten sekä
kuulijoihin että lautakuntaan, ja hän sekoitti kertomukseensa sekä
kapteeni Thoreldin että murhatun Annan, puhui heidän suhteestaan ennen
Annan naimisiinmenoa, niin kuin oli kuullut asiaa Herrasaaressa
kerrottavan, ja esiintoi omat mielipiteensä siitä, mitenkä kapteeni oli
houkutellut hänen miehensä suurilla lupauksilla kaksinnaimisiin
päästäkseen vain vapaaksi Annasta.

Todistajan puheet herättivät suurta huomiota salissa, ja tuomarikin
unohti, että niissä oli suuri osa asiaankuulumatonta. Mutta kun nainen
aikoi jatkaa uudelleen kapteeni Thoreldista, muisti tuomarikin, mistä
tässä oikeastaan oli puhe, ja keskeytti sanatulvan vaatien hänet
pysymään asiassa.

-- Ei minulla olekaan enää muuta sanottavaa, lopetti Johanna puheensa
tyytyväisenä. Lopuksi vakuutti hän vielä, että Lehtimaa, jonka hän
tunsi perinpohjin siivoksi mieheksi, ei mitenkään olisi voinut tehdä
sellaista rikosta, josta häntä syytettiin.

Nimismies pyörähti vihoissaan kantapäillään, tuomari käski todistajat
ja asianosaiset ulos ja kääntyi lautakunnan puoleen sanoen:

-- Se on yhtä pitkää kuin leveätäkin!

Sitten käveli hän kädet taskussa runsaan puolen tuntia istuvan
lautakunnan edessä ja neuvotteli. Viimeinen todistaja oli oikeastaan
puhunut enemmän murhatusta Kalle Pihlistä, joka näkyi olleen oikea
roiston alku, kuin syytetystä, ja monien päänruopimisten jälkeen tuli
oikeus siihen päätökseen, ettei Lehtimaata oikeastaan voi todistuksien
puutteessa tuomita rikokseen syylliseksi. Tuomari selaili lakikirjaa ja
sai selville, että Lehtimaa on päästettävä puhdistusvalalle ja
laskettava vapauteen. Hänen tyyni käytöksensä oikeuden edessä, vieraan
vaimon ja Tenholan talon väen todistukset painoivat syyttäjän
vaillinaisia todistuksia vastaan.

Lehtimaa kutsuttiin sisään kuulemaan oikeuden päätöstä. Hän astui esiin
silmät riemusta loistaen, mutta silloin vetäisi nimismies kakluunin
pellin auki, niin että salissa kuului iso rämäys. Lehtimaa vavahti ja
katsahti säikähtyneenä taakseen; -- nyt vietäisiin hänet valalle,
arvasi hän. Mitenkä hän nyt suoriutuisi? Jumala oli auttanut häntä
tähän saakka mutta nyt näytti jättävän hänet saatanan haltuun.

Pieni tuomari tekeytyi hyvin juhlalliseksi, apulaiset kohottautuivat
tuoleillaan, lautamiehet kakistelivat, ja odotuksen suhaus kävi
kuulijajoukon läpi. Mutta Lehtimaa alkoi vapista niin että kahleet
kalisivat. Tällaista loppua hän ei ollut ajatellut. Nyt vannoisi
Jumalan oma välikappale itsensä helvettiin. Mutta nyt ei ollut aikaa
sitä ajatella. Ja hän heitti taas asiansa kaikkivaltiaan haltuun.

Siinä seisoi hän vaaleana ja vapisi. Tuomari kiinnitti häneen pitkän,
arvelevan katseen ja ryhtyi julistamaan oikeuden päätöstä. Lehtimaa
aikoi kysyä, saisiko hän esittää muutamia kohtia puolustuksekseen, kun
tuomari alkoi.

Vanki kuunteli henkeään pidätellen ja koetti pakottaa itsensä
ymmärtämään ruotsalaisia sanoja. Kun ei siitä apua lähtenyt, yritti hän
tuomarin kasvoista arvata tuomion sisältöä. Mutta tuosta sileästä,
parrattomaksi ajetusta naamasta ei voinut mitään lukea. Näytti siltä
kuin hän olisi lukenut jotain, joka ei liikuttanut häntä itseään eikä
ketään muutakaan. Vihdoinkin oli lukeminen lopussa, ja nurkkakirjuri
käänsi oikeuden päätöksen suomeksi muutamilla lyhyillä lauseilla.
Lehtimaan kasvot lävähtivät palttinan vaaleiksi, hän käännähti tuomarin
puoleen pikaisella nykäyksellä, joka oli olevinaan kumarrus, ja sanat
tarttuivat hänelle kurkkuun, kun hän sanoi:

-- Pitääkö minun siis vannoman itseni vapaaksi?

Kaikkia läsnäolijoita pyrki naurattamaan, mutta tuomari alkoi suomeksi
selittää Lehtimaalle, mikä on rangaistus siitä jos vannoo väärin ja
kuinka väärän valan tekijä heittää sielunsa iankaikkisesti paholaisen
haltuun. Merkillistä, kuinka voimakkaasti tuo pikkuinen mies vaikutti.
Nuo leikilliset silmät rypistyivät uhkaavan totisiksi ja sanat tunkivat
kuin terävät seipäät läpi Lehtimaan luiden ja ytimien. Tuomari päätti
varoituksensa synkällä, uhkaavalla äänellä:

-- Ja voitko sinä, Karl Juhananpoika Lehtimaa, nyt Jumalan ja korkean
oikeuden edessä, oikean käden etu- ja keskisormi Pyhän Raamatun päälle
pantuna, otsa avoinna ja sydän rauhallisena kaikkien näiden rehellisten
ihmisten läsnäollessa sielusi iankaikkisen autuuden nimeen vannoa
olevasi viaton, niin tulkoot siitä seuraukset päällesi ajassa ja
iankaikkisuudessa. -- Aamen! lisäsi hän paremman vakuuden vuoksi ja
katsoi polttelevilla silmillään Lehtimaata, niin että tämä tunsi niiden
tunkevan syyllisen sydämensä sisimpään sopukkaan ja alkoi jälleen
vapista.

Apulaiset panivat pois kynänvartensa ja kädet ristissä rinnan päällä
tarkastivat häntä uhkaaviin asentoihin asettuneina. Lehtimaa katsoi
sivulleen ja näki lautamiesten tuikeat katseet, takana olivat taas
kuulijat kymmenine silmineen. Hänen polvinivelensä pettivät, niin että
jalkaraudat kalisivat, ja vanginvartijat tulivat häntä tukemaan. Hän
puristi silmänsä pieniksi, kokosi kaikki voimansa viimeiseen
ponnistukseen, vetäytyi tuomarinpöydän ääreen ja paiskasi koko
kämmenensä Raamatun päälle.

-- Ainoastaan etusormi ja keskisormi! karjaisi tuomari.

Lehtimaa veti pois liiat sormet, ja niin alkoi tuomari juhlallisella
äänellä lukea valan sanoja.

Lehtimaa oli herennyt ajattelemasta, hän odotti vain joka hetki, että
paholainen tempaisisi hänet mukaansa, mutta kun niin ei tapahtunut,
saneli hän sanansa tuomarin mukaan koneellisesti, vapisevalla äänellä
ja niin epäselvästi, että yleinen syyttäjä ja lautakunta tulivat
lähemmä ja tuomari alkoi alusta vaatien, että hänen täytyy puhua niin
että kuuluu. Juuri kun hän melkein tiedottomassa tilassa oli päässyt
niin pitkälle, että hänen olisi pitänyt vannoa pois sielunsa autuus,
tuntui kuin olisi Jumala yhtäkkiä ottanut kaikki hänen voimansa. Hän
vaikeni, kalpeni ja horjahti, kädet liukuivat pois kirjan päältä,
vanginvartijat tarttuivat hänen kainaloihinsa estääkseen häntä
kaatumasta, ja hänen edessään seisoi virkatakkinen yleinen syyttäjä ja
huusi vahingonilosta säteilevin silmin:

-- Ahaa! Siinä se nyt on valapatto!

Lehtimaan mielikuvitus, joka aina oli ollut vilkas, oli kiihottunut
äärimmilleen oikeuden edessä, ja nyt hän oli vähällä pyörtyä.
Neljännestunnin kuluttua oli hän matalalla ja uupuneella äänellä,
tuolilla istuen, vanginvartijain tukemana ja uteliaiden ihmisten
ympäröimänä tunnustanut kaiken.

Tunnustuksen jälkeen tuomittiin tuo puolikuollut pahantekijä
mestattavaksi ja teloitettavaksi tahallisesta kaksoismurhasta, joka
rangaistus kuitenkin heti lievennettiin elinkautiseksi vankeudeksi
Siperiassa.

Oikeudenistunto päättyi rukouksella sitten kun vanginvartijat melkein
kantamalla olivat vieneet Lehtimaan ulos salista. Tuomarin kasvoista
katosi virallinen ilme, nimismies pöyhistelihe kuin riikinkukko,
apulaiset niistivät tyytyväisinä nenänsä, vaihdettiin muutamia sanoja
asian odottamattomasta päättymisestä, lautakunta läksi pois, ja
ivallinen viisaustieteen kandidaatti kutsuttiin illanviettoon totilasin
ja kahden korttipakan ääreen, jossa hän vihdoinkin sai tilaisuuden
taitoaan näyttää.



KUUDESTOISTA LUKU


Kauan odotettu kesä tuli hyvissä ajoin tuoden lämpöä paleltuneille ja
hyviä toiveita nälkäisille. Kuukautta aikaisemmin kuin viime vuonna
vihersivät lehdot, ja niillä pelloilla, jotka oli saatu kylvetyksi,
kohosi oras vihreänä ja mehevänä, teki tähkää ja hedelmöi hyvin entein.
Mutta suuri, vasta herännyt toivo lamautui taas pian, ja näytti siltä
kuin ei kärsimysten mitta vielä olisi ollut täysi. Kulkutaudit lähtivät
liikkeelle epäterveellisistä pesäpaikoistaan rautatien varrelta,
levisivät nopeasti kuin kulo kuivassa kanervassa ja heittivät sadat ja
tuhannet niistä, jotka vaivoin olivat päässeet kovan talven yli,
kurjille tautivuoteille, joilta he eivät koskaan tulisi hengissä
nousemaan.

Pettuleivällä oli köyhiä Kotkaisten kartanossa saatu ruokkia aamusta
iltaan. Nyt täytyi muuttaa sairashuoneeksi suuri olkilato, jonka
varatuomari kernaasti oli luovuttanut rouvansa ja neiti Anne Charlotten
käytettäväksi. Sinne levitettiin kaikki talon joutilaat makuuvaatteet
ja peitteiksi saatiin huutokaupasta ostaa sotaväen filttejä. Samalla
sovittiin erään nuoren Hämeenlinnan lääkärin kanssa, että hän kerran
viikossa tulisi tarkastamaan tätä tilapäistä sairashuonetta.

Kapteeni Thoreld laiminlöi tietysti taas hyväntekeväisyyden. Hänellä ei
ollut mitään tekemistä sairaiden kanssa, eikä hän juuri voinutkaan
mitään tehdä vaan jätti kaiken piirilääkärin huostaan, joka liikkui
niin usein kuin suinkin voi piirissään. Kapteenin säälintunteet kansaa
kohtaan olivat sitä paitsi saaneet kovan kolahduksen pohjalaisen naisen
takia. Johanna, joka kolmena kovimpana talvikuukautena oli saanut
ruokaa ja lämmintä sekä itselleen että lapsilleen, rupesi yhtäkkiä
tulemaan tyytymättömäksi tilaansa -- kapteeni laiminlöi tietysti
liiaksi häntä! -- ja alkoi korottaa vaatimuksiaan. Hän oli samaa maata
kuin miehensäkin, mutta vielä nenäkkäämpi kuin tämä. Uramon murhan
jälkeen esitti hän vähitellen sellaisia vaatimuksia, että kapteeni
Thoreld muitta mutkitta olisi velvollinen iät kaiket elättämään häntä
ja hänen lapsiaan.

Hänen vaatimuksensa antoivat aihetta pieneen sananvaihtoon kapteenin
kamarissa. Johanna oli talonväeltä kuullut kaikenlaista murhatusta
miehestään ja tämän toisesta vaimosta, ja hän uhkasi ilmoittaa kaikki
tyynni oikeuden edessä, jos ei kapteeni suostuisi häntä elättämään.
Tämä oli kapteenista liikaa, hän sanoi sen ja sai hävyttömän
vastauksen. Keskustelu päättyi samalla tavalla kuin oli päättynyt
kapteenin viimeinen keskustelu Kalle Pihlin kanssa: -- Johanna ajettiin
ulos.

Ei ole kuitenkaan sama asia ajaa mies ulos kuin heittää turvaton nainen
maantielle. Mies häpeää sitä ja on vaiti, nainen katsoo sen raa'aksi
hyökkäykseksi ja koko sukupuolensa häväistykseksi, vakuutti kapteeni
puhuessaan asiasta miestuttavilleen. Viikon kuluttua tuli Lehtimaan
murhajuttu esille, ja siellä puhui Johanna suunsa puhtaaksi, mikä ei
suinkaan tuottanut kapteenille kunniaa. Ja kun hän oli lakannut
oikeuden edessä puhumasta, oli hänellä vielä laulava kielensä tallella
ja se pyöri kuin tuulimylly joka kylässä ja kartanossa kautta koko
pitäjän. Ihmisistä asia oli hauska ja huomiota herättävä, häntä
kuunneltiin kaikkialla, hänelle annettiin ruokaa, ja vasta juhannuksen
seuduilla loittoni Johanna pois paikkakunnalta sitten kun kaikki olivat
kuulleet hänen esitelmänsä, jonka aiheena oli kaksinnaiminen
Herrasaaren torpassa, ja häntä sen edestä kestinneet.

Kotkaisissakin oli kuultu asiasta puhuttavan, mutta kun siellä ei
paljon juoruista välitetty, niin herätti se siellä vain hämmästystä. Ei
uskottu, että kapteeni Thoreld olisi alentunut vehkeilemään
alustalaistensa kanssa. Rouva von Blume otti asian kerran puheeksi
miehensä kanssa. Varatuomari pudisti päätään ja arveli syyksi sen, että
kapteeni kohteli vähän ylpeästi talonpoikia ja että hän siten oli
hankkinut itselleen vihamiehiä. Mitä vaimon todistukseen tulee, niin on
siinä kai jotain perää, mutta varmaankin oli kapteeni syytön itse
murhaan, vaikka yleinen mielipide oli toista tietävinään. Hän menetteli
varomattomasti, kun ei ottanut tarkempaa selkoa alustalaisistaan ja
heidän kirjoistaan, mutta häneen itseensä ei järkeväin ihmisten
silmissä voinut langeta mitään varjoa.

-- Entä hänen suhteensa tuohon murhattuun naiseen?

-- Hm -- ne ovat asioita, joista ei voi luoda itselleen mitään varmaa
mielipidettä.

-- Mutta -- ...? rouva von Blume keskeytti sanansa.

-- Mutta -- mitä sitten?

Niin ... hänen huomaavaisuutensa Louisea kohtaan oli saanut rouva von
Blumen siihen luuloon, että hänellä oli varmat aikomuksensa heidän
tyttärensä suhteen.

Sehän oli hyvin ilahduttava asia, myönsi varatuomari. Mutta itse hän ei
ollut mitään huomannut.

Eikö ollut? No niin, kapteeni ei ollutkaan hänelle tytöstä puhunut ja
siksi hän ei tiennyt mitään. Mutta ... mutta ... -- olisikohan nyt
tuollainen mies, josta oli semmoisia huhuja liikkeellä, sopiva heidän
tyttärelleen? Onko hän heille tarpeeksi hyvä vävypoika -- luonteeltaan
nimittäin? arveli rouva.

-- On aivan varmaan, vastasi hyväluontoinen varatuomari niin
päättävästi, että se melkein ihmetytti hänen rouvaansa.

-- Niin, sinä olet aina ollut hänen ystävänsä ja niin olen minäkin,
mutta hän ei ole enää nuori ja Jumala tietää, eikö Louise...

-- Louise ei voi koskaan saada parempaa miestä, kiiruhti varatuomari
sanomaan.

-- Ehkä, mutta nuori tyttö vaatii elämältä muutakin kuin rikkautta ja
huolettoman kodin.

-- Kapteeni Thoreld on sivistyneimpiä ja hienoimpia miehiä --

-- Miksi ei hän sitten ole mennyt naimisiin? Minä epäilen kaikkia
miehiä, jotka ovat tulleet neljännelle kymmenelle naimattomina. Joko he
eivät kykene totisesti rakastamaan taikka ovat suorastaan ... kuinka
sanoisin ... kevytmielisiä ... kun eivät tahdo mennä naimisiin...

-- Älä sinä, hyvä ystävä, vaivaa päätäsi vanhainpoikain salaisuuksilla;
-- useimmiten ovat parhaat miehet tässä maailmassa ne, jotka eivät ole
onnellisia. Mitä sinä tiedät hänen aikaisemmista suhteistaan ja kuinka
hän on niitä pyhänä pitänyt?

Pienoinen pilkallinen hymy ilmaantui rouva von Blumen kasvoille.

-- Sinä teet vanhatpojat paremmiksi kuin he ovat! Mene nyt vain itseesi
ja myönnä, etteivät he ollenkaan sitä ansaitse.

-- Miksi sinä puhut minulle tästä kaikesta?

-- Siksi, että tahdon kannatusta mielipiteilleni. Hän on osoittanut
olevansa mieltynyt Louiseen ja meidän täytyy päättää, onko häntä
kehotettava jatkamaan vai ei.

-- No, ja mitä sitten?

-- Niin, minä en tiedä, onko meidän suosiminen häntä näiden juttujen
vuoksi.

-- Mutta sehän ei ole meidän asiamme vaan Louisen.

-- Hän ei mitään ymmärrä.

-- Sitä parempi.

-- Mutta minä, joka vähän ymmärrän, minä alan yhä enemmän epäillä --
Louisen tähden.

-- Emme suinkaan voi lakata seurustelemastakaan kapteeni Thoreldin
kanssa?

-- Emme, mutta me voimme osoittautua kylmemmiksi.

-- Miksi?

-- Siksi, ettei hän ansaitse meidän eikä tyttäremme ystävyyttä.

-- Hm! sanoi varatuomari hiljaisesti.

Kaksi viikkoa tämän jälkeen oli rouva von Blumella työtä ja puuhaa
yllin kyllin. Kotkaisiin oli tullut sukulaisia muutamaksi viikoksi,
nuorisoa piti huvittaa, ja samaan aikaan kun hän täytti emännän,
laupeudensisaren ja köyhäinhoitajan tehtävää, oli hänellä vielä aikaa
ajatella nuorisoakin. Hän pani toimeen arpajaiset näytelmineen ja
tansseineen Kotkaisten suuressa salissa, ja kaikki tulot olisi
käytettävä niitä köyhiä varten, jotka makasivat sairaina olkiladossa.
Tieto näistä huveista levisi naapuripitäjäänkin.

Juhlapäivänä loisti kirkas heinäkuun aurinko. Rouva von Blumen ja neiti
Anne Charlotten toimeliaisuus ei hetkeksikään tauonnut eikä kenenkään
päähän pistänyt lykätä juhlaa tuonnemmaksi, vaikka kaksi pienintä lasta
oli kääntynyt kipeäksi ja vaikka rouva von Blume itse oli huonosti
nukutun yön jälkeen noussut vuoteeltaan tuntien ankaraa päänsärkyä.

Tavat Kotkaisissa eivät olleet uudenaikaiset eikä siihen aikaan
tiedetty niistä mielipiteistä, että vanhemmat ovat lapsia varten --
päin vastoin! Eikä heitä ollut pienuudesta pitäen totutettu siihen,
että äidin koko elämä täytyy olla lapsille pyhitetty. Heille opetettiin
jo aikaisin, että äidillä on suurempiakin velvollisuuksia kuin
taputella heidän pieniä pyöreitä pohkeitaan aamusta iltaan taikka
unohtaa koti ja mies kutitellakseen heitä leuan alta, kun heidän
ylhäisyytensä suvaitsevat olla pahalla tuulella ja huutaa. Lasten
kasvatuksesta ei ollut vielä tehty raskasta ja ikävää englantilaista
tiedettä eikä terveydenhoidosta kotityranniaa. Velvollisuuksia kyllä
oli sadoittain, suuria ja pieniä, mutta ne täytettiin ilman melua ja
vaivaa, iloisesti nurkumatta.

Rouva von Blume oli antanut sairaille lapsilleen rohtoja, ja hän
lohdutti heitä sillä, että he illalla saisivat jotain oikein hyvää. Hän
ehti johtaa näytelmän pääharjoitusta ja hän ennätti unohtaa, ettei koko
taloa ollut savustettu, vaikka lavantauti väijyi olkiladossa.

Mutta hän uskoi, että kun ei vain pelkää ja kun käsittää, että on aina
mahdoton kokonaan välttää kulkutautia, niin olisi siinä varjelusta
tarpeeksi. Tarttuvien tautienhan sanotaan kulkevan ilman kautta.
Parasta kai olisi silloin, ettei ollenkaan olisi ilman kanssa
tekemisissä!

Koko pitäjä olisi siinä tapauksessa pitänyt savustaa. Peninkulman
päässä Kotkaisista oli lähellä uutta rautatietä täytynyt vihkiä
hautuumaa ainoastaan rautatietyömiehiä varten, joita sadoittain kuoli
lavantautiin ainoastaan muutamia vuorokausia sairastettuaan. Huono
ravinto teki lisäksi tehtävänsä, ja joka viikko lähti pitäjän pappi
erityiselle retkelle tälle ylimääräiselle hautuumaalle lukeakseen
jumalan siunauksen yhteisille haudoille hietamäen kupeessa lähellä
maantietä. Vielä tänäänkin näkee siinä matkamies tiheän näreikön, joka
on kasvanut myrkytetystä maasta ja peittää sadoittain suomalaisen
kulttuurin kurjia uhreja, joiden nimiä ei kukaan muista, mutta joiden
teot ovat kuin käännekohtana heidän hallaisen, köyhän maansa
kohtaloissa.

Iltapäivällä tulivat vieraat. Kaikki ympäristön ihmiset olivat
kokoontuneet Kotkaisten suureen saliin. Siellä oli kapteeni Thoreld
viikset kierrettyinä, siellä pieni pyöreä tuomari ja vaaleaverinen
viisaustieteen kandidaatti. Siellä oli vielä eversti Pavloff ja kaikki
naapurin rouvat ja tytöt. Ja juhlan keskipisteenä tuo liki
kahdeksankymmenvuotias sotavanhus, jolla oli harmaat pitkät hiukset,
joka oli unohtanut luuvalonsa ja joka tahtoi näyttää, kuinka terve
sielu voi voittaa vanhuuden ja kaiken tämän nykyisen kurjuuden ja
levittää iloa yleisen surun keskellä.

Arpojen myynti oli täydessä vauhdissaan, ja kapteeni Thoreld otti
osalleen liki kolmannen osan kaikista myymättömistä lipuista, jotka
melkein kaikki olivat tyhjiä, sillä hänellä ei ollut koskaan ollut
onnea pelissä. Mutta hän pelasi niin mielellään, kuten hän sanoi, eikä
ostanut ollenkaan hyvää tehdäkseen. Ja kaikki eivät ymmärtäneet
leikkiä, vaan luulivat hänen puhuvan täyttä totta.

Sitten tuli seuranäytelmä, jossa laulettiin, soiteltiin kitaraa ja
hulluteltiin. Esiripun laskettua taputettiin käsiä raivoisasti ja
muiden muassa huudettiin esille rouva von Blume, joka sitten kohta meni
sairaiden lastensa luo ja kertoi heille niin satumaisia ja hupaisia
asioita näytelmästä, että pienokaiset luulivat olleensa sitä omin
silmin näkemässä eivätkä enää ollenkaan itkeneet, että heidän oli
täytynyt koko ajan maata vuoteissaan.

-- Se on hyvästi järjestetty, sanoi kapteeni Thoreld varatuomarille.
Unohtaa aivan, mitä varten täällä huvitellaan. Vaaditaanpa todellakin
taitoa tuollaisen aikaansaamiseen tänä aikana. Sinulla on emäntä, joka
ymmärtää velvollisuutensa.

Varatuomari hymyili hyvillään ja sanoi kapteenille, että tämänkin olisi
pitänyt hankkia itselleen samanlainen emäntä!

Kapteeni katsahti hajamielisesti von Blumeen. Olisiko se suoranainen
kehotus? Niin -- siltäpä se melkein näytti! Hän iloitsi, että nuo
hänestä kiertämässä olleet huhut eivät olleet saaneet jalansijaa
Kotkaisissa, ja kohta sen jälkeen hän aloitti tanssin neiti Louisen
kanssa.

Tyttö oli kovin sievä valkeassa tyllihameessaan, oikea perikuva
Kotkaisten raittiista ilosta, terve, teeskentelemätön ja punaposkinen,
jolla oli kaikki mahdollisuudet kehitykseen, ja kapteenin mielestä ei
kehenkään ollut vielä näin sattuvasti sopinut runoilijan vertaus
ruusunnupusta. Vielä hän ei ollut päätöstään tehnyt. Tämä vanhapoika,
jolla niin monta kertaa elämässään oli ollut ratkaiseva sana huulillaan
ja joka niin monta kertaa oli sen niellyt, nieli sen vielä tälläkin
kertaa säälin tunteesta, sillä hän ei tahtonut tehdä pahaa eikä
häiritä. Hänestä olisi ollut julmaa tarttua tuota tylliperhosta
siipiin juuri nyt. Kun hän myöhemmin naurahti tälle runolliselle
hellätunteisuudelleen, oli perhonen jo pyrähtänyt tiehensä ja mieliala
haihtunut.

Sen hän kuitenkin oli jo huomannut, ettei neiti Louisella ollut mitään
häntä vastaan. Tytön silmät saattoivat seurata häntä loitompaa, mutta
sitten taas yhtäkkiä kääntyä pois, kun molempain katseet yhtyivät. Jos
tytöllä oli vähänkään aistia ja ymmärrystä ja jos hän ei ollut toiseen
rakastunut, täytyi hänen käsittää, että kapteeni oli parempi muita,
jotka esiintyivät näissä maalaistanssiaisissa.

Kapteeni Thoreld tarttui varatuomaria käsipuoleen ja vei hänet herrain
huoneeseen, joi hänen kanssaan lasin punssia ja sai vastaukseksi
katseen, joka näytti vakuuttavan, ettei isällä ollut mitään
muistuttamista häntä vastaan.

Entä äidillä! Erään tanssin aikana hän näki rouva von Blumen istuvan
yksinään. Kapteeni meni heti hänen puheilleen.

-- No, kapteeni Thoreld! on hauska nähdä teitä nuorten joukossa --
teitä ei voi ollenkaan erottaa heistä tänään, alkoi hän puhua.

Kapteeni palkitsi kohteliaisuuden kiittämällä rouvaa hänen mainioista
järjestelyistään tänä iltana, mutta ei kuitenkaan ollut oikein
tyytyväinen siihen äänenpainoon, millä rouva alkoi puhelun. Se ei ollut
oikein ystävällinen. Rouva von Blumen silmät harhailivat hänen
ohitsensa ja hän näytti hiukan hermostuneelta.

-- Minä olen vähän väsynyt, sanoi hän arvaten kapteenin ajatukset.

-- Merkillistä, kuinka hyvin tiedätte, mitä toinen ajattelee.

-- Hm -- sattuuhan usein, että kaksi ihmistä ajattelee samaa asiaa.

Kapteeni tarkasteli häntä. Olihan tämä kehotus puhetta jatkamaan, mutta
oikein hyvää se ei ennustanut. Ja turhaan etsi hän rouva von Blumen
kasvoista hyväntahtoisuutta.

-- Rouva von Blume -- te, -- te ette ole minulle nyt oikein
suosiollinen.

Rouva katsahti häneen ja arveli, ettei hänen suosionsa suinkaan liene
suuresta arvosta sellaiselle miehelle kuin kapteeni Thoreld.

-- Älkää sitä sanoko! Välistä on hetkiä, jolloin haluaisi tuntea äidin
hyvyyttä ja suosiota.

-- Minun suosioni on teillä ollut jo kauan, jos vain olisitte tahtonut
käyttää sitä hyväksenne.

-- Kiitos! Tahdon käyttää sitä nyt.

Rouva von Blume tarttui hänen käsipuoleensa, ja he tekivät kävelyn
puutarhaan tänä kauniina iltana. Nyt hän ei enää voinut peräytyä, vaan
sanoi suoraan:

-- Te ette tahdo sitä, rouva von Blume?

-- Tahdon ja en tahdo, vastasi hän totisesti. -- Louise on vielä niin
nuori ja hän tuntee teitä niin vähän.

-- Hm -- mutta minä vanhenen päivä päivältä, ja jos te vain tuntisitte
minut tai luottaisitte minuun...

-- Sehän on asia, jota teidän tulee kysyä häneltä eikä minulta.

Se tuntui niin kylmältä, että kapteeni Thoreld vähän loukkautui ja
sanoi arvokkaasti:

-- Mutta, hyvä rouva, enhän suinkaan tahdo väärinkäyttää sitä
ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta, jota aina olette minulle
osoittaneet. Jos teillä äitinä on jotain minua vastaan, niin en
suinkaan tahdo tuottaa teille mitään surua. Minä olen jo aikoja sitten
kasvanut pois siitä iästä, jolloin tyttö viedään väkisin, enkä jumala
paratkoon ole mikään Romeo.

-- Sepä se juuri on, sanoi rouva von Blume ajatuksissaan.

-- Vai niin, te haluaisitte jonkun nuoremman, jonkun, jolla ei ole
minun menneisyyttäni -- jolla ei ole minun mainettani! sanoi hän
nopeasti.

Rouva von Blume aikoi vastata, mutta kun he samassa kohtasivat muutamia
vieraita, katsahti hän vältellen kapteenia silmiin ja liittyi heihin.
Kapteeni seurasi heitä äänetönnä hetkisen, nakkasi sitten päättävästi
päätään ja poistui sanaakaan sanomatta. Mutta viimeisessä valssissa hän
tanssitti neiti Louisea niin kauan ja niin kiivaasti, että tämä aivan
pyörryksissään antoi viedä itsensä paikalleen ja sanoi värähtävällä
äänellä:

-- Kuinka hyvin te vielä tanssitte valssia, kapteeni Thoreld!

Tuo viaton lause olisi voinut loukata arempaakin itserakkautta kuin
kapteenin. Mutta hän ymmärsi, mikä hämmästys siihen oli kätkettynä, ja
vastasi hyväntahtoisesti hymyillen:

-- Niin, niin, niitä on välistä sellaisia lapsellisia setiä, neiti
Louise!

Sen valssin jälkeen valkeni Louisen silmissä. Mutta kas, kuinka hän
olikin komea ja soma, tuo vanha kapteeni Thoreld! Ja hän kulki, ennen
tuntematon ylpeyden tunne rinnassaan, toisten tyttöjen ohi. Tuntui kuin
kapteeni muutamilla sanoilla olisi kohottanut hänet kaikkien hänen
lapsuudentuttaviensa yläpuolelle omaan ylhäiseen ja hienoon
ilmapiiriinsä, johon hän ei koskaan ollut uskaltanut toivoa pääsevänsä,
ja tehnyt hänestä vertaisensa.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU


Neiti Louise oli yhtäkkiä alkanut harrastaa aikaihmisten asioita. Hän
auttoi äitiään ja täti Anne Charlottea taloudessa innokkaammin kuin
koskaan ennen, ja hän alkoi taas hoitaa sairaita, kun äiti oli
selittänyt hänelle, että se oli jokaisen ajattelevan ihmisen
velvollisuus. Neiti Louisesta oli tullut hyvin ajatteleva ihminen sen
johdosta mitä kapteeni Thoreld oli hänelle viimeksi puhunut.

Se näkyi jo heti seuraavana aamuna. Hänellä ei ollut mitään halua
muistella, kenen kanssa hän oli tanssinut eri tanssinsa, ja jutella
serkkujensa kanssa niistä valloituksista, joita he olivat tehneet. Hän
oli voittanut yhden ainoan suuren voiton, joka nosti hänet niin paljon
heitä ylemmä, että hän käänsi selkänsä heidän lapsellisuuksilleen ja
ajatteli elämää täysikäisen ihmisen totisuudella. Hän ei voinut
ymmärtää vanhaa serkku Hedvigiä, joka viitsi laskea sormillaan, kuinka
monta kertaa hän oli ollut esillä kotiljongissa, ja kun veli August,
joka nyt vihdoinkin oli tullut ylioppilaaksi, rupesi vihjaamaan jotakin
kapteeni Thoreldista ja hänestä, niin tiuskaisi hän toiselle niin
vihaisesti, että tämä aivan hämmästyi sisarensa ääretöntä varmuutta.
Veli ei ollenkaan aavistanut, mistä tuo varmuus oli tullut, ja alkoi jo
toivoa, että hänen sisarensa vihdoinkin oli oppimaisillaan
käyttäytymään. Mutta rouva von Blume oli huolissaan siitä muutoksesta,
joka oli tapahtunut hänen tyttäressään. Ei hän oikeastaan paheksunut
tuon tunteen heräämistä, mutta hän pelkäsi niitä kovia taisteluja,
joita hänen viaton ja lapsellinen sielunsa tulisi kärsimään kapteenin
tähden. Rumat huhut hänestä olivat melkein joka miehen suussa, niitä
lisäiltiin ja laiteltiin ja hänet kuvattiin mitä sydämettömimmäksi ja
itsekkäimmäksi ihmiseksi. Hän odotti, että hänen tyttärensä tulisi
hänen kanssaan puhumaan rakkaudestaan, niin että hän saisi äidin
lempeydellä valmistaa häntä tuohon yhteentörmäykseen. Mutta Louise
salasi kaikki ajatuksensa, ja äiti odotti joka päivä, että hän itkien
heittäytyisi hänen syliinsä, kun joku noista liikkeellä olevista
huhuista oli tullut hänenkin korviinsa ja rikkonut hänen rauhansa.

Kului päiviä ja viikkoja eikä mitään tapahtunut. Äiti iloitsi väkensä
hienotunteisuudesta ja ylpeili hiukan oman kasvatustapansa
tarkoituksenmukaisuudesta. Louisen oma viattomuus suojeli häntä
parhaiten ilkeyden ja pahansuopuuden pistoilta. Hän ei ymmärtänyt
mitään, vaikka pahat kielet olisivat kuiskailleetkin jotakin hänen
korvaansa, ja rouva von Blume rauhoittui piankin aivan kokonaan.

Sitten tapahtui eräänä päivänä mätäkuun alussa, kun lavantauti riehui
kuumimmillaan, että eräs pohjalainen vaimo saapui Kotkaisiin
kurjemmassa tilassa kuin tätä ennen vielä oli nähty. Hänen pienin
lapsensa, jota hän kantoi käsivarrellaan, kuoli heti taloon tultua, ja
toiset kaksi tuskin jaksoivat ottaa askeltakaan nälästä ja
uupumuksesta. Vaimossa itsessään oli lavantauti täydellä alullaan.
Kotkaisten sairaalaan nostettiin heitä varten uusi vuode, ja vaimo sai
hoitajakseen neiti Louisen.

Saman päivän illalla vaimo alkoi jo houria, kun oli saanut lääkkeitä,
ja neiti Louise, joka vielä oli tottumaton uuteen toimeensa, rupesi
puhelemaan hänen kanssaan, sillä sairas sanoi, että hänellä oli
erityistä puhuttavaa Kotkaisten hienolle neidille. Kohtalo oli
nähtävästi tuonut hänet tänne, että hän ennen kuolemaansa keventäisi
sydämensä sille, jota se asia kaikkein eniten liikuttaa.

Neiti Louisen mieli tuli aivan juhlalliseksi. Se on varmaankin
pohjalainen noita-akka tuo, joka kuollessaan tahtoo kertoa hänelle
hänen tulevaisuutensa salaisuuksia.

-- Sinä onnen lellityttö, sanoi hän heikosti hymyillen, -- sinä onnen
lellityttö, minä tiedän, että kohtalo on aikonut sinut kullassa
kuhisemaan rikkaan miehen rinnalla.

Naisen silmät ikään kuin imeytyivät tuon jo alkulauseesta hämmästyneen
nuoren tytön kasvoihin.

-- Mutta kovat ajat tulevat sinua kohtaamaan, jatkoi hän -- se on
synnin ja himojen hallitsema mies, joka on tähdännyt silmänsä
Kotkaisten viattomaan karitsaan, ja jos tahdot, niin kerron hänen
pahoista töistään minua ja minun miestäni kohtaan, jonka hän kullan
valhekiillolla minulta houkutteli pois. Niin, niin on, eivätkä auta
siinä sinun pelästyneet silmäsikään, jotka eivät koskaan ole katsoneet
tämän pahan maailman pohjattomaan syvyyteen!... Niin kuin Paapelin
kuningas on hän elänyt porttojen kanssa, sen suuren Paapelin porton
kanssa, jonka synnit ovat tuhannet! Ja sitten alkoi hän himoita sinun
valkoista lihaasi, se susi, sinun lihaasi, joka olet Kotkaisten puhdas
karitsa! Ja hän vietteli kulkevan, köyhän miehen, joka oli minun
mieheni ja minun lasteni isä ... hän viekoitteli ja pyyteli häntä
minulta yhdeksättä käskyä vastaan ja antoi hänelle porton avioksi ...
niin, niin, se on niin totta kuin minä seison elävän Jumalan kasvojen
edessä! Hän antoi hänelle porton avioksi sekä kultaa ja hopeaa, ja
minä, köyhä raukka, minä näin nälkää Pohjanmaalla enkä mitään tiennyt.
Mutta sitten neuvoi minulle Herra, joka on kaikkien herrainkin Herra ja
sen lohikäärmeenkin kukistaja, että minun pitäisi matkustaa etelään
päin. Ja katso! minä näin mieheni ja sen Paapelin porton elävän
ylellisyydessä Uramon torpassa -- Herrasaaren kapteenin suuressa
torpassa -- mutta hän ei enää tuntenut minua, ei minua omaa vaimoaan
eikä omia lapsiaan kun seisoimme hänen ovensa edessä ja värisimme.
Mutta silloin lähetti Herra toisen miehen, joka kosti minut ja iski
kuoliaaksi sekä Paapelin porton että hänen miehensä. Sen sinä tiedät.
Se oli se Uramon murha.

-- Herran tiet ovat tutkimattomat. Se syyllinen rikas mies Herrasaaren
hovissa, se pääsi pois Jumalan vitsauksen alta ja ajoi minut
ylpeydessään mieron tielle lapsineni paleltumaan, kun minä polvillani
anoin häneltä apua ja turvaa. Ja se on se hurtta, se Paapelin
lohikäärme, joka nyt tahtoo sammuttaa janonsa Kotkaisten karitsan
verellä!

-- Älä katso minuun noin arkaillen äläkä pelkää ... äläkä pelkää! Minä
olen köyhä nainen, joka kohta seison Jumalan tuomioistuimen edessä, ja
minä tahdon vain sinulle, sinä armon lellilapsi, sanoa sen varoituksen
sanan, että karttaisit Paapelin lohikäärmettä, kaikkein pahain himojen
kuningasta, Pelialin ja Paapelin porton satakertaisesti synnillistä
miestä. Ja minä siunaan Jumalaa, joka salli minun tavata sinut ja
pelastaa sinut suden suusta ja sielusi kadotuksesta. Kiitetty olkoon
Herra, joka antoi minun kurjan ihmisen vielä viimeisillänikin julistaa
hänen suuruuttaan ja hänen valtaansa Paapelin lohikäärmeen ylitse, sen
Peliaalin miehen ylitse, sen Herrasaaren kapteenin, joka kosii sinua,
sinä Kotkaisten kaino neito, ja tahtoo viedä sinut himojensa
pesäpaikkaan ja viettää siellä synnillistä elämää aina kuolinpäiväänsä
saakka!

Vaimo veti henkeä jatkaakseen, hänen kova äänensä oli herättänyt
muidenkin sairasten huomiota ja sieltä täältä hämärästä näki Louise
kuumeisten silmien tuijottavan itseensä. Häntä kauhistutti, kun hän
katsoi ympärilleen. Hourivan vaimon sanat olivat hervaisseet hänen
ajatuksensa ja jäsenensä. Hän aikoi juosta tiehensä jo vaimon puhuessa,
tahtoi paeta itseään, tahtoi juosta koko maailmaa piiloon ja ennen
kaikkia noita kauheita, kamalia silmiä, jotka tuijottivat häneen joka
taholta, mutta hän ei voinut sitä tehdä.

Kun vaimo taukosi hetkeksi, onnistui Louisen päästä seisoalleen, ja kun
hän tunsi jalat allaan, juoksi hän ovelle minkä kerkesi. Takanaan kuuli
hän hourivan taas alkavan puhua Paapelin lohikäärmeestä, auringon valo
häikäisi hänen silmiänsä ja hän kiiti kuin kuolemaansa pakoon. Kotona
makasi äiti sohvallaan ankarasti sairastuneena, ja kun Louise kalman
kalpeana ja itkusilmin syöksi hänen luokseen, arvasi äiti heti kohta
mitä oli tapahtunut. -- -- --

Samana päivänä seisoi kapteeni Thoreld frakkiin pukeutuneena komeassa
eteisessään ja otti vastaan vieraitaan, joita noin neljäkymmentä oli
saapunut rautatieltä. Uusi rautatie oli nyt kiskoitettu muutaman
asemanvälin verran ja kun rautatien rakennushallitus sekä pari
senaattoria ja muuta korkeata virkamiestä olivat ensi kerran tehneet
tänne huviretken, käytti kapteeni Thoreld tilaisuutta hyväkseen ja
kutsui heidät ynnä muut rautatieherrat suurille päivällisille luokseen.

Kaikki talon torpparit olivat asemalla vieraita vastaanottamassa
vaunuilla ja muilla ajopeleillä, mitä talosta vain löytyi, ja kun eivät
ne riittäneet, niin valjastettiin hevosia lehvillä koristettujen
lava-aisojen eteen niitä nuorempia herroja varten, jotka eivät
välittäneet siitä vaikka vähän tärisikin. Tuo pitkä karavaani ajoi
tomupilven sisässä maantietä pitkin, ja torvet toitahtivat ylämäessä,
sillä mukana oli tätä varten erityisesti tilattu kaartin soittokunta.
Talonpoikain hevoset kohottivat päätään soittoa kuullessaan, päristivät
sieraimiaan ja polkivat jalkaa; ajajan oli vaikea pitää heitä tiellä,
ja tiepuolessa seisoi kummastelevia kerjäläisiä katsomassa tätä
komeutta, joka niin kuin unennäkö lensi ohitse eikä näkynyt kurjuudesta
mitään tietävän. Kirkkaat messinkitorvet välkkyivät päivänpaisteessa,
nuoret hienot herrat lauloivat mennessään, univormut kiiltelivät ja
köyhät raukat paljastivat päänsä luullen, että itse keisari kulkee
maansa ympäri ja menee nyt tervehtimään Herrasaaren upporikasta
kapteenia.

Kun vieraat pölyisinä ja hiestyneinä tulivat perille noin puolen päivän
aikaan, ohjattiin heidät vierashuoneisiin, joissa he saivat peseytyä,
elleivät halunneet ottaa kylmää kylpyä suuressa uimahuoneessa järven
rannalla.

Kapteeni Thoreld oli jo kauan valmistanut näitä suuria päivällisiään.
Helsingin paras ravintolanpitäjä oli lähettänyt tänne kokkinsa pari
päivää edeltäpäin, ja eilen tuli neljä frakkipukuista kyypparia. He
olivat aukaisseet ovet suuren salin, ruokasalin ja verannan välillä,
niin että nuo kaksi suurta huonetta muodostivat yhden ainoan ison
huoneen, jossa pöydät olivat pantuina pitkiin riveihin ja peitetyt
häikäisevän valkealla damastilla, mahdottoman suurilla kukkavuorilla ja
raskailla hopea-astioilla. Jokaisen lautasen kohdalla oli seitsemän eri
väristä lasia, ja servietit olivat käännetyt monella toinen toistaan
somemmalla tavalla. Jääkellarissa oli pinoittain samppanjapulloja,
mutta kapteeni piti itse huolen siitä, että hänen hienoin
kymmenvuotinen Bordeaux'nsa sai tarpeellisen lämpömäärän ennen kuin
herkuttelevat huulet tulivat sen makua maistamaan.

Soittokunta sijoitettiin verannalle kasvihuoneesta tuotujen kasvien
väliin, jotka nyt koristivat sekä salia että verantaa ja tekivät kaiken
tämän niin somaksi ja eloisaksi, että vieraat seisahtuivat
hämmästyksissään ovelle hengittäen monenmoisia tuoksuja, joista
kuitenkin ainoastaan yhden voi oikein erottaa, nimittäin kapteenin
lempituoksun myskin, joka ikään kuin soitti korkeata viuluääntä tässä
tuoksusinfoniassa. Tämä ei ollut mitään tavallista kerskailemista, vaan
aivan erikoisen hienostuneen aistin synnyttämää. Se ei ollut kehumisen
ja häikäisemisen halua, vaan nauttimishalua -- ja tavattoman
hienostunutta halua se oli sen aikaisessa Suomessa!

Kapteeni oli käyttänyt kaikki taitonsa vieraiden sijoittamiseen, mutta
viime hetkellä hän sai sen ikävän sanoman, että hänen vasemmanpuoleinen
vierustoverinsa varatuomari von Blume ei voi tullakaan, kun hänen
rouvansa on äkillisesti sairastunut. Se tieto häiritsi häntä hetkisen.
Mutta sitten istuttiin pöytään, ja soittokunta soitti ensimmäisen
osaston pitkästä ohjelmastaan.

Seura oli jotenkin sekainen. Päivällisillä oli melkein virallinen sävy.
Lähinnä isäntää istui pöydässä herroja, joilla oli ylimyksellinen
linnun naama, kalju pää, hienot kädet ja pitkät sormet, jotka käyttivät
veistä ja haarukkaa hajamielisesti, samalla kun hienot, arvokkaat
huulet yhtämittaa ylläpitivät keskustelua naapurien kanssa. Kuta
pidemmälle tultiin pöydän päästä ruokasaliin päin, sitä kömpelömmiksi
muuttuivat päiden muodot, sitä karkeammiksi kädet, ruokahalu
ahneemmaksi ja suut vaikenivat syödessään melkein kokonaan. Pöydän
alapäässä istui näet insinöörejä, jotka yli vuoden olivat syöneet
runsaat ateriansa talonpoikaistaloissa. Ne olivat iloisia, rotevia,
terveitä ja nälkäisiä, ja heidän ruskeat kasvonsa näyttivät
silmäänpistäviltä valkoista paidanrintaa vasten. He naureskelivat
itsekseen tuolle viralliselle kankeudelle toisessa päässä pöytää,
kertoivat kaskuja, joille nauroivat läkähtyäkseen, ja hoitivat
ahkerasti lasejaan odottamatta isännän kehotuksia.

Kun oli syöty neljä ruokalajia kahdeksasta, alkoivat yläpään herratkin
vähitellen sulaa. Valtioneuvokset pistelivät virkaveljiään, kenraalit
rupesivat muistelemaan vänrikkivuosiaan, ja kapteeni Thoreld teki
parastaan, että he tuntisivat olevansa iloisia ihmisiä, jotka ainakin
tällä kertaa ovat unohtaneet arvonimensä ja kunniamerkkinsä. Sitten
tulivat puheet, kun tuoksuva, makoisa kananpoikapaisti ja salaatit
olivat kiihottaneet jo kuoleutuvaa nälkää, ja samppanja paukahti
iloisesti ruokasalissa lähellä noita ruskettuneita apulaisinsinöörejä.
Rautatierakennuksen päällikkö piti tosin vähemmin loistavan, mutta
hyvin juhlallisen ja hyväksyvän puheen isännälle, jonka osa maamme
sivistystyössä oli kaikille tunnettu, kiitti häntä siitä, että hän
osasi arvostaa myöskin muiden työtä isänmaan hyväksi, ja lausui sen
toivomuksen, että siitä olisi hänellekin hyötyä, kun höyryhepo muutaman
vuoden kuluttua mennä puhaltaisi hänen vieraanvaraisten oviensa ohitse.

Puhuja oli oikein ylpeä puheensa viimeisestä onnistuneesta käänteestä,
aikoi jatkaa vielä muutamilla sanoilla, mutta hillitsi itsensä ja
päätti lopettaa tähän.

Juotiin kapteenin malja pohjaan, ja sitten puhui isäntä kaikille
vieraille, jotka niin ystävällisesti olivat saapuneet läsnäolollaan
kunnioittamaan näitä hänen pieniä pitojansa. Hän sanoi kauniita sanoja
korkeille virkamiehille, mutta ei unohtanut alhaisiakaan. Hän oli nyt
melkein kansanvaltainen mielipiteiltään. Hän kosketti ohimennen huonoja
aikojakin ja toivoi, että maan hätä pian menisi ohi. Sitten hän teki
äkkikäännöksen ja kehotti kaikkia olemaan iloisia ja näyttämään, ettei
tässä yleisen toivottomuuden annettu reippaita mieliä masentaa. Tämä
käänne tuli hänelle ehdottomasti mieleen muistona Kotkaisten
hyväntekeväisyysjuhlasta ja hän sovitti sen -- hiukan häveten -- omaan
juhlaansa.

Fanfaari fanfaarin perästä soitettiin, yhä useammat puhujat käyttivät
puheenvuoroa, kyypparit hikoilivat, jäätelövuoret sulivat
vaaleankeltaisiksi ja punaisiksi virroiksi, samppanja helmeili ja ilo
yleni. Suuret herrat puhuivat jo soperrellen, isomahaiset urakkalaiset
aukoivat liivinsä nappeja ja ne, joita rupesi ahdistamaan, uskalsivat
yleisessä melussa selvitellä kurkkuaan pelkäämättä, että he
häiritsisivät naapurien ruokahalua.

Mutta soitto oli houkutellut väkeä sekä läheltä että kaukaa. Sitä
seisoi suurina ryhminä verannan ja aukinaisten ikkunain edessä
ihmetellen, kadehtien ja kauhistuen niitä rahoja, joita nämä herrain
ilot olivat mahtaneet maksaa, samalla kun se odotti omaa osaansa
pitojen loputtua, ja kevytmielisimmät taempana hyppelivät soiton tahdin
mukaan.

Etäämpänä pehtorin rakennuksen puolella riemuitsivat kerjäläiset
maksuttomasta musiikista. Sellaista eivät he olleet ennen koskaan
kuulleet, ja heille tuli palava halu päästä lähemmä, mutta eivät
uskaltaneet, kun kapteeni oli kieltänyt lähestymästä sitä paikkaa,
missä herrat karkelivat ja soittelivat niin, että vesilinnut
lähirannoilta kaikkosivat virstain päähän. Heihinkin tarttui
juhlamieli, silmät kiiluivat, jalat liikkuivat iloisten sävelien
tahdissa, he unohtivat hetkeksi sekä katkeruutensa että hätänsä, ja
rohkeimmat, joiden rievut eivät olleet aivan kehnoimmassa kunnossa,
uskalsivat kiellosta huolimatta mennä puutarhaan saakka. Ja tultuaan
kertoivat he ihmeellisiä satuja kullasta ja sametista, univormuista ja
iloisista äänistä.

Päivällisten jälkeen vetäytyi koko tämä meluavan iloinen seura ulos
puutarhaan, jossa tarjottiin kahvia suuren pyöreän kiven päällä
koivulehdossa. Kansa vetäytyi nöyrästi pois, soittokunta soitteli nyt
taivasalla, ja vanhimmat herrat olivat menneet ruokalevolle.

Nuoret insinöörit istuutuivat syreenilehtoon juomaan punssia ja
liköörejä, ja soiton lomassa he laulelivat. Talonpojat kuulivat nyt
kummikseen omat laulunsa herrain suusta ja ihmettelivät, mitenkä noin
hienossa seurassa voitiin sellaisia lauluja laulaa, kun oli kokonainen
soittokunta, joka osasi pelata paljon kauniimpia polskia ja valsseja.

Paluumatka tehtiin veneillä illan tyvenessä. Puolen peninkulman päässä
talosta odottivat hevoset viedäkseen vieraat rautatielle. Uupuneet
valtioneuvokset ja senaattorit ajoivat mieluummin koko matkan, mutta
kapteeni Thoreld seurasi nuorten mukana. Kaartin soittokunta puhalsi
niin että jänikset lähimetsissä pistivät päänsä pensaisiin tai tekivät
huimaavaa laukkaa mennen pitkät kierroksensa luullen, että siitä se nyt
tulee metsästys, jommoista ei ole ennen nähty. Mutta kun ne eivät
kuulleet koirain haukuntaa, rauhoittuivat ne, tulivat uteliaiksi,
laskeutuivat rantaniityille ja pistivät pitkät, liikkuvat,
kummastelevan näköiset harmaat korvansa kuulostellen esiin sieltä
täältä rantaheinikosta.

Sorsat lentelivät parvina tyyntä järvenpintaa pitkin ja heittäytyivät
veteen, niin että vaahto pölisi niiden ympärillä. Kuikka huusi
korkealla ilmassa, ja kapteeni Thoreld vastaanotti viimeiset kiitokset
iloisista päivällisistään ja palasi yksin kotiinsa yli hiljaisen järven
ollen tyytyväinen siihen meluavaan osaansa, joka hänellä tänään oli
ollut maan edistyspyrinnöissä.



KAHDEKSASTOISTA LUKU


Ei ollut tullut iloisia tietoja Kotkaisista sen sanantuojan mukana,
jonka kapteeni Thoreld muutamia päiviä isojen päivällistensä jälkeen
oli lähettänyt kysymään, kuinka rouva von Blume jaksoi, sekä viemään
hänelle kauniita kukkasia. Rouva von Blume oli saanut lavantaudin ja
makasi nyt hourien melkein koko päivän.

Mutta sitä ei sanansaattaja tiennyt kertoa, että neiti Louise yötä
päivää valvoi äitinsä vuoteen ääressä ja että hän tämän sairauden ensi
päivänä puoli päivää oli maannut pää äidin helmassa ja antanut
lohduttaa ja hyväillä itseään, kunnes lopuksi oli huomannut, että
hänenhän oikeastaan olisi pitänyt lohduttaa ja hoitaa äitiään eikä
päinvastoin. Ei tuolla samalla sanantuojalla myöskään ollut mitään
kertomista siitä pohjalaisesta naisesta, joka oli kuollut Kotkaisten
sairaalassa ja houriessaan kiroillut Paapelin lohikäärmettä, joka hänen
kuumehoureissaan ei ollut kukaan muu kuin Herrasaaren hyvinvoipa
kapteeni itse. Sanantuoja oli kyllä kuullut asiasta Kotkaisissa
kerrottavan, mutta ei uskaltanut viedä sitä kapteenin korviin, se kun
ei muutenkaan kuulunut hänen tehtäväänsä.

Kapteeni Thoreld valmistautui itse lähtemään Kotkaisiin, ja eräänä
kuumana elokuun päivänä hän ajoi sinne tavattoman kaunis kukkakori
polvellaan ja mukanaan pullo kaikkein hienointa tokaijinviiniään.

Kun hän tuli perille, tapasi hän varatuomarin porstuassa, ja tämä vei
hänet omaan kamariinsa. Ne tiedot, joita hän sairaasta antoi, olivat
hyvin mieltä masentavia. Lääkäri ei antanut suuria toiveita hänen
parantumisestaan. Vaikka taudin käännekohta ei ollut vielä tullut,
olivat voimat kuitenkin vähenneet viimeisiinsä.

Kapteeni Thoreld katseli kysyvästi hiljaista varatuomaria silmiin.
Hänen käytöksensä oli jotensakin kylmää ja virallista, niin että
kapteeni melkein pahastui ja kysyi, oliko hän ehkä tullut sopimattomaan
aikaan.

-- Ei ... ei suinkaan...! vastasi von Blume ja koetti olla
ystävällinen.

Kapteeni luki tämän kohtelun varatuomarin luonnollisen alakuloisuuden
ja rauhattomuuden syyksi ja kysyi, eikö hän tahtoisi viedä kukkakoria
ja tokaijipulloa sairaalle ja samalla sanoa lämpimiä ja osaaottavaisia
terveisiä.

-- Niin ... vastasi von Blume, -- mutta minä luulen, että se ei ole
hänelle hyväksi nyt, kun hän hourailee. On parasta jättää hänet
kokonaan rauhaan.

Vastaus oli niin jyrkkä, että kapteeni säpsähti uudelleen. Hän
tarkasteli uudelleen von Blumea ja tarttui hänen käteensä. Hän tuli
ajatelleeksi, että rouva von Blume kukaties oli hourinut heidän
viimeisestä keskustelustaan ja että hän ehkä ei ollut tyytyväinen
kapteenin käytökseen. Hän puristi lämpimästi ystävänsä kättä ja kysyi:

-- Onko hän minulle vihainen -- mitä? Eikö hän tahdo tietää minusta
mitään?

-- Sinä et arvaa aivan väärin.

-- Vie sitten hänelle minun kukkaseni ja sano, että minä pyydän häneltä
anteeksi ja odotan täällä ulkona hänen ystävällistä tervehdystään!
Viimeksi kun olin täällä, puhelin hänen kanssaan, ja hän on ehkä
käsittänyt minua väärin. Pyydä, ettei hän minua tuomitsisi. Kapteenilla
oli vastustamaton tarve saada kaikki sovitetuksi sairaan kanssa.

Varatuomari mietti hetkisen, sanoi, ettei se mitään hyödyttäisi, kun
sairaan ajatukset ovat aivan sekaisin, eikä sanonut voivansa luvata,
että vastaus olisi ystävällinen. Sitten hän meni sairaan luo. Kapteeni
käveli alussa levottomasti edestakaisin lattialla. Kun ei vastausta
alkanut kuulua, otti hän sanomalehden ja alkoi lukea erästä
pääkirjoitusta maamme taloudellisesta kehittymisestä.

Rouva von Blumen sairaus oli alkanut pahoinvoinnilla samana päivänä kun
Louisella oli tuo kauhea kohtaus olkiladossa. Kun tytär aivan
epätoivoissaan ja itkuunsa menehtymäisillään juoksi äidin
syliin, unohti tämä kaiken kipeytensä ja otti vastaan tyttärensä
rakkaudentunnustuksen ja hänen kalvavat epäluulonsa sillä rauhallisella
mielellä, joka hänellä aina oli ollut. Hän istui sohvassaan ja
lohdutteli tytärtään selitellen syitä sairaan vaimon houreisiin ja
vakuutellen, ettei kapteeni suinkaan ollut tehnyt hänelle sen pahempaa
kuin hekään, jotka nyt vasta olivat ottaneet hänet hoitaakseen, kun
tauti jo oli niin pitkälle kehittynyt ja nuorin lapsi kuollut
kurjuuteen.

Aina sitä mukaa kun hän koetti istuttaa tyttäreensä oikeaa käsitystä
hourivan vaimon puheista tuntui hänen omiin aivoihinsa tarttuvan
pohjalaisen naisen kuumetta. Hänelle voi tulla sellaisia lapsellisia
sivuajatuksia, että hän lopulta huomasi itsekin olevansa valmis
hourailemaan. Hän otti vähän lääkettä, mutta varatuomari pelkäsi oitis
pahinta -- olihan hän koko ajan sanonut, että kaikki tämä päättyisi
sillä tavalla, että hän muita hoitaessaan itsekin saisi saman taudin --
ja jäi kotiin odottamaan iltaa ja kuumeen kehittymistä sen sijaan, että
olisi mennyt kapteeni Thoreldin pitoihin istumaan isännän kupeella
lähellä valtioneuvoksia ja senaattoreja.

Hän oli arvannut oikein. Illemmalla eneni kuume arveluttavasti, ja
sairaan ajatukset pyörivät koko ajan hänen tyttäressään ja kapteeni
Thoreldissa. Varatuomari sai kuulla pitkän ja sekavan kertomuksen
tapauksesta olkiladossa, mutta ei voinut rauhoittaa.

Kun äiti vihdoinkin nukkui aamupuoleen yötä, otti isä tyttärensä kahden
kesken huoneeseensa ja kielsi hänen puhumasta äidin kanssa asiasta,
selitti sitä omasta puolestaankin, mutta tunsi samalla jonkinlaista
katkeruutta kapteenia kohtaan, joka tällä tavoin oli, vaikkakin
tahtomattaan, tuottanut surua perheelle. Seuraavana aamuna tuli sitten
lääkäri, huomasi taudin lavantaudiksi ja näytti hyvin miettiväiseltä.

Useampia päiviä oli sairas sitten hourinut samasta asiasta, ja nyt tuli
kapteeni itse kukkien ja terveisien kanssa ja pyysi itsepäisesti
viemään niitä perille.

Varatuomari meni itse hämärään sairashuoneeseen, mutta jätti kukat
ulkopuolelle -- hän tahtoi kysyä lääkärin mielipidettä ennen kuin
antaisi ne. Lääkäri kielsi jyrkästi, mutta rouva von Blume oli
huomannut, että hänen ympärillään keskusteltiin kuiskaamalla. Sairaan
vaistolla arvasi hän heti, mistä oli kysymys, ja sanoi käskevästi:

-- Antakaa kapteeni Thoreldin vain tulla, minä tiedän kyllä, että hän
on täällä jossain!

Mutta neiti Louise, joka istui ikkunan luona tuolilla, säpsähti ja
purskahti itkemään, hermostuneena mielenliikutuksista ja valvomisesta.
Lääkäri pudisti vihaisesti päätään ja mutisi:

-- Mitä sillä pirun kapteenilla on täällä tekemistä!

Mutta sairas vaati kuumeensa koko innolla häntä nähdäkseen, Vaikka
koetettiinkin selittää, että hän vain oli lähettänyt kukkasten mukana
terveisiä ja että se oli niiden tuoja, joka oli ajanut kartanolle.

-- Päästäkää hänet sisään, minä tiedän, että hän on tuolla toisessa
huoneessa! ... intti hän vain vastaukseksi.

Neiti Louise oli kenenkään näkemättä vetäytynyt pois, ja varatuomari
suostui vihdoinkin täyttämään sairaan tahdon.

Kapteeni tuli sisään tyynenä ja kohteliaana, suuteli rouva von Blumen
kalpeaa, polttavaa kättä ja kiitti häntä siitä, että hän oli tahtonut
nähdä häntä.

-- Missä on Louise? kysyi sairas.

Louise oli mennyt hetkeksi levähtämään.

-- Herättäkää hänet sitten! Minä tahdon, että hän tulee tänne!

Koetettiin saada hänet tästä päähänpistosta luopumaan, mutta hän vain
yhä vaati:

-- Käskekää Louise tänne pian!

Varatuomari olisi tahtonut välttää kaikkia ikäviä kohtauksia kapteenin
läsnäollessa. Ja lääkäri, joka oli aivan suutuksissaan, kysyi
kärsimättömästi, tahtoiko kapteeni ehkä saada omalletunnolleen rouva
von Blumen kuoleman.

Ei suinkaan, sitä ei kapteeni tahtonut millään muotoa.

-- Niin no, menkää sitten pois ja jättäkää sairas rauhaan, näettehän
että hän hourii!

Kapteeni Thoreld vetäytyi pian pois selitellen, ettei hän ollut tiennyt
sairaan tilaa näin arveluttavaksi. Hän pyysi varatuomarilta
ystävällisesti anteeksi itsepäisyyttään, ja silloin ei tämä voinut olla
kertomatta hänelle pohjalaisesta vaimosta ja tämän kuolemasta. Kapteeni
tuli hyvin alakuloiseksi eikä vastannut mitään. Hetken kuluttua hän
kysyi, missä vaimovainajan lapset ovat.

-- Täällä ne vielä ovat...

-- Lähettäkää heidät Herrasaareen -- onhan nyt miltei velvollisuuteni
pitää heistä huolta! Varatuomari nyökäytti hyväksyvästi päätään,
kapteeni istuutui vaunuihinsa ja ajoi hyvin alakuloisena kotiinsa.
Rouva von Blume vaati yhä kiivaammin, että kapteeni ja Louise
tuotaisiin molemmat hänen eteensä, niin että hän saisi sovittaa heidät.
Vihdoin sai lääkäri hänet rauhoittumaan antamalla kloraalia, ja sitten
istui varatuomari von Blume kauan aikaa surullisena vaimonsa sängyn
laidalla. Neiti Anne Charlotte kävi häntä siellä yön kuluessa kerran
katsomassa, mutta tyttö nukkui vaate päällä niin sikeästi, ettei
kuullut mitään. Onnellinen nuoruus! ajatteli hän.

Viikon päästä rouva von Blume kuoli. Hänellä ei ollut monta selvää
hetkeä kapteeni Thoreldin mentyä, mutta rauhaan hänen suhteensa oli
kuoleva kuitenkin jo päässyt. Hän kuoli siinä luulossa, että oli kaikki
sovittanut ja saattanut hyvälle tolalle; hän puhui hellästi kapteenista
ja kehotti Louisea olemaan hänelle hyvä vaimo. Louise purskahti itkuun,
mutta äiti siveli hellällä kädellä hänen tukkaansa ja vakuutti
kapteenin luvanneen, että hän tulisi olemaan vaimolleen paljon parempi
mies kuin pohjalainen nainen oli ennustanut. Rouva von Blumen
ajatuksissa oli viimeisiin saakka hänen tyttärensä onni ja ilman
katkeruutta katseli hän kuolemaa silmiin.

-- En minä ole tehnyt kaikkea sitä hyvää, mitä olisin voinut, sanoi hän
viimeisenä päivänään, mutta minä tiedän, että se annetaan minulle
anteeksi, ja minä menen ilolla kohden kuolemaa. Se ei ole minua koskaan
pelottanut -- ei koskaan! lisäsi hän hitaasti; ja yksinäinen kyynel
vieri poskelle uupuneen luomen alta.

Tyynesti ja melkein hymyillen otti hän hyvästinsä omaisiltaan. Hän
suuteli heitä kaikkia, alkaen vanhasta isästään pienimpään poikaansa,
joka tautivuoteeltaan kannettiin äidin nähtäväksi. Aina juhlailtamasta
lähtien oli lapsi ollut vuoteen omana.

-- Sinä olet vielä liian nuori kuolemaan. Etkä sinä kuolekaan. Tulet
suureksi ja terveeksi ja hyväksi pojaksi -- koettelemuksissa, lisäsi
hän toiverikkaalla äänellä. Hänen luonnollisen yksinkertainen puheensa
vaikutti niin voimakkaasti kaikkiin, että lääkärikin tuli liikutetuksi.

Miehensä käsi suljettuna käteensä kuoli hän vähääkään valittamatta,
osoittamatta pienintäkään surua poismennessään. Mutta talonväen
joukossa ei ollut ainoatakaan, jonka silmät eivät olisi kyyneltyneet.
Heidän kaikkien mieleen johtui, että tässä oli mitä puhdasluontoisin
ihminen antanut elämänsä köyhien hyväksi. Hän kuoli sen vakaumuksensa
uhrina, että hyväntekeväisyydellä on siunauksensa ja että pelokas
itsekkyys on kurjaa ja pikkumaista. Eikä hän tätä vakaumustaan ollut
milloinkaan epäillyt.

Pitkä oli se jono, joka eräänä elokuisena iltapäivänä hiljalleen kulki
harjua pitkin kukkasilla koristetun ruumisarkun jäljessä. Etumaisissa
vaunuissa istui sotaneuvos rauhallisen, melkeinpä tyytyväisen
näköisenä, ja hänen vieressään oli varatuomari, jonka sisäänpäin
kääntynyt tyyni katse oli vielä tyynempi kuin tavallisesti. He eivät
juuri monta sanaa puhuneet, mutta isä puristi joskus vastapäätä istuvan
vaalean tyttärensä kättä. Heillä ei ollut koskaan ollut suuria sanoja
tunteittensa ilmaisemista varten, ja jos joku olisi sitä koettanut,
olisi se tuntunut melkein pilkalta. Heidän hiljainen surunsa vuoti
sisäänpäin ja muodosti tyyniä lujia luonteita, joita ei kuoleman
kauhukaan voinut järkähdyttää.

Neiti Anne Charlotte tuli toisissa vaunuissa lasten kanssa. Hän oli
itkenyt silmänsä punaisiksi.

Heidän jäljessään oli pitkä jono hautajaisvieraita, joita oli yhtä
paljon kuin juhlavieraita kesällä mutta jotka nyt olivat vähemmän
iloisia. Kolmisenkymmentä herrasperhettä ja yhtä paljon alustalaisia,
jotka omasta halustaan olivat lähteneet saattamaan emäntäänsä
viimeiselle matkalle.

Kun jonon etupäässä olevat ruumisvaunut olivat ehtineet siihen
vastamäkeen, joka on suureen kylään tullessa neljänneksen päässä
kirkolta, tapahtui jotakin, joka saattoi useat saapuvilla olevat
omituiseen mielentilaan. Tienhaarassa odottivat rattaat, joilla istui
rautoihin kytketty vanki vartijansa kanssa ja näiden takana kyytimies.

Kylän väki, joka oli nähnyt ruumissaaton lähestyvän, oli estänyt
pahantekijää ajamasta ruumisvaunujen edellä.

Kun vaunut kulkivat vangin ohitse, alkoivat neiti Louisen silmät
vilkkua, hän katseli tutkivasti vankia, unohti hetkeksi kaiken muun ja
huudahti isälleen:

-- Se on Lehtimaa -- Uramon murhaaja!

Se oli todellakin Lehtimaa, matkalla Siperiaan. Kun ruumissaatto
läheni, kysyi hän yhtäkkiä ympärillä seisovilta, ketä siellä vietiin,
ja kun hän sai sen kuulla, vaipui hän välinpitämättömästi takaisin
rautojensa varaan. Niin pian kuin viimeinen hevonen oli päässyt ohi,
nykäisi kyytimies ohjaksiaan ja nyt oli saattoväessä viimeisenä
Siperian vanki ja hänen kuljettajansa.

Tultiin keltaiseksi maalatulle kirkolle, jonka musta katto ja
huippuinen kellotapuli näkyivät mäen päältä kauaksi yli viljellyn
peltoisen maiseman. Astuttiin alas maahan, ja vanginkuljettajan kärryt,
jotka tähän saakka olivat saaneet kulkea muiden mukana käymäkyytiä,
alkoivat pahasti helisten ajaa eteenpäin. Mutta juuri kun ne saapuivat
kirkon portin kohdalle, juoksutti neiti Louise vangille neljä
suurta valkoista ruusua, jotka hän oli laittanut kauneimmasta
hautajaiskimpusta.

Hämmästynyt kyytimies pysäytti hevosensa, neiti Louise nyökäytti
ystävällisesti päätään Lehtimaalle, ojensi hänelle kukkaset ja sanoi
viitaten päällään ruumisvaunuihin päin:

-- Siellä hän nyt lepää, hän, joka viimeiseen saakka uskoi, että sinä
olit viaton, Lehtimaa!

-- Vai uskoi? sanoi vanki ihmeissään ja katseli kummastellen ruusuja,
jotka nuori tyttö oli pistänyt hänen likaiseen, mustuneeseen kouraansa.

-- Niin -- enkä minäkään usko, että sinä olet niin paha kuin ne
sanovat!

Lehtimaa loi nuoreen tyttöön pitkän, hämmästyneen, kysyvän katseen,
kyytimies hotaisi hevostaan, vanginvartija nosti herrasväelle hattuaan,
ja kärryt mennä kalistivat pois. Harmaankirjava vanki käännähti
vaivalloisesti vielä kerran katsomaan taakseen, ja sitten mennä
täryytti hän rattaillaan pitkää, tuhannenpeninkulmaista tietään itää
kohti hautautuakseen iäksi päiväksi kultakaivoksiin tuolla Tyynen meren
rannalla.

Tuosta laskihe omituinen, kaunis mieliala kokoontuneihin; kaikki saivat
pian tietää, kuka tuo vanki oli ollut ja miksi hän oli saanut nuo
ruusut. Kun venäläinen eversti Pavloff sai selon asiasta, tuli hän niin
liikutetuksi, että itki ääneensä kuin lapsi -- vaikka kantoikin
kaulassaan Pyhän Annan ritarimerkkiä. Hän tunsi muunkinlaisia Siperian
vankeja, hän!

Kirstu kannettiin kirkkomaalle, ja lähellä hautaa liittyi kantajain
joukkoon kahdeksankymmenenvuotias sotavanhus. Hän nosti pystyyn
harmaan, paljastetun päänsä ja kantoi kuin riemusaatossa tyttärensä
viimeiseen leposijaan kukkasten keskessä. Sillä hän oli ylpeä
sellaisesta tyttärestä.

Pappi heitti multaa kirstun kannelle. Se kajahti kumeasti, hautaluku
soi juhlallisesti alkavan syksyn tyynessä iltailmassa, ja haudalta voi
nähdä tuleentuneita ruisvainioita; osa viljaa oli kuhilailla. Jo paljoa
ennen oli juhlapukuista rahvasta kokoontunut kirkkomaalle, ja kun
veisaaja aloitti virren, niin yhtyi siihen voimakkaita syviä ääniä niin
monta, että vanha sotaneuvos kääntyi taakseen ja nyökäytti hyväksyvästi
talonpojille päätään.

Kun pappi oli sanonut sanottavansa, syntyi hiljaisuus, ja vainajan
sukulaiset astuivat esiin kukilla sirotettua hautaa peittämään. Mutta
ennen kuin oli ehditty montakaan kourallista multaa heittää, astui joku
reippaasti esille ja pyysi saada sanoa muutaman sanan, ennen kuin
liittäisi kukkansa muiden kukkien joukkoon.

Herätti se vähän sekavia tunteita, kun nähtiin kapteeni Thoreldin
aikovan ruveta puhumaan tämän haudan partaalla, mutta hänen äänessään
oli niin kaunis sointu, että se pakotti väkisinkin kuuntelemaan:

-- ... Ja nyt olemme me tulleet tänne kaikki tänä elokuun iltana, kun
uusi vilja on kuhilaalla ja lupaa lievitystä maallemme sen kovan vuoden
jälkeen, jonka vaivat nyt vihdoinkin ovat voitetut. Mutta jalkaimme
juuressa on kukkien keskellä toinenkin, jonka vaivat ovat myös
voitetut. Kuolon viikate on satonsa sekin niittänyt, on niittänyt
sadon, joka jo oli kypsynyt suuren viljankorjaajan vietäväksi. Meidät
muutkin se on kerran ottava kypsymättöminä, hallan turmelemina ja
tyhjätähkäisinä. Me tiedämme jokainen, kuinka vaatimattomasti ja
kauniisti hän antoi elämänsä kärsivän kansansa hyväksi, -- se oli
ylevää velvollisuudentuntoa, jota ei ole tarvis sanoin selittää! --
kansalaiset! -- tahdoin minä sanoa -- meillä ei ole mitään syytä
valittaa niin kauan kuin karu maamme voi kasvattaa sellaisia ihmisiä
kuin hän, joilla on usko, joka siirtää vuoria...

Samassa kuului läpi hiljaisuuden kimeä, kirkas veturin vihellys uudelta
rautatieltä metsän takaa. Puhuja vaikeni hetkeksi, ikään kuin olisi
hämmentynyt, mutta jatkoi taas kohta:

-- Nyt kuuluu tuolta höyryhevon vihellys, tulevaisuuden ääni! Me olemme
rakentaneet sille tien kansamme köyhyydellä, ja se kulkee kaatuneitten
ruumiitten yli. Kasvattakoot nämä työmiesjoukot, jotka ovat suistuneet
rehellisessä taistelussa kovaa luontoamme vastaan, kasvattakoot he
meille parempia tulevaisuuden hedelmiä kuin kaikki ne pataljoonat,
jotka ovat heittäneet henkensä sodassa palkatuita murhamiehiä vastaan!

-- Tämä on kummalta kuuluvaa puhetta haudan partaalla, lisäsi hän
miettiväisellä äänellä, mutta hän, jonka kirstun kannelle me nyt
kukkasia sirotamme, hän tulee minulle aina olemaan uhri, joka kaatui
taistelussa sen tulevaisuuden puolesta, minkä hedelmiä vastaiset
sukupolvet kerran vielä tulevat nauttimaan.

Kapteeni Thoreld astui alas hautakummulta ja häpesi huonoa puhettaan.
Hänellä olisi ollut niin paljon sanottavaa, ja hän oli alussa tuntenut
onnistuvansa. Hän olisi tahtonut koota koko maailmankatsomuksensa
muutamiin lauseisiin ja laskea ne viimeisenä kunnioituksenosoituksena
sen haudalle, jonka mielipiteet olivat olleet niin erilaiset kuin
hänen. Nyt hän oli varma siitä, ettei kukaan ollut ymmärtänyt sitä,
mitä hän oli tarkoittanut. Mutta silloin tulivat hänen ilokseen
sotaneuvos ja varatuomari äänettöminä puristamaan hänen kättään.

Ja tuolta taempaa katsoivat häneen suuret, kummastelevat nuoren tytön
silmät, jotka näyttivät siltä kuin eivät olisi häntä enää entiseksi
tunteneet.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kovina aikoina - Kertomus Suomen viimeisten nälkävuosien ajoilta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home