Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Kotisirkka
Author: Charles Dickens, - To be updated
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kotisirkka" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



KOTISIRKKA

Kirj.

Charles Dickens


Alkukielestä suomentanut Ellei [Eliel Aspelin-Haapkylä]



Otava, Helsinki, 1912.



Charles Dickens.


Charles Dickens oli englantilainen kirjailija [synt. 7/2 1812, kuollut
9/6 1870].

Ehtymätön huumori ja syvä myötätunto ja rakkaus kanssaihmisiä kohtaan
ovat Dickensin kirjailijaluonteen kuvaavammat ominaisuudet. Huumori,
hilpeä, hyväntahtoinen leikinlasku oli hänelle synnynnäinen, se
luonnonlahja, joka ei ainoastaan tehnyt hänen nimeään kuuluisaksi koko
sivistyneessä maailmassa, vaan auttoi häntä myös kestämään nuoruuden
kovaa kohtaloa ja esti häntä vajoamasta kurjuuden kuiluun. Syvän
säälinsä ja rakkautensa koko ihmiskuntaa, varsinkin sen kovaosaisia
kohtaan hän on voittanut omien kärsimystensä ja taistelujensa hinnalla.

Dickensin vaikea ja raskas lapsuus ja varhaisin nuoruus eivät
opettaneet häntä vain tuntemaan ihmisiä ja elämää, vaan ennen kaikkea
tekemään uupumattomasti työtä. Väsymys, vaivojen säästäminen,
toimettomuus olivat hänelle aivan vieraita käsitteitä. Ja kuitenkin oli
hänellä luonnostaan varsin heikko ruumiinrakenne ja huono terveys, jota
ei suinkaan hyvällä ruualla ja hellällä hoidolla koetettu parantaa.
Mutta hänellä oli rautainen tahto ja niin joustava henkinen voima,
ettei mikään saanut häntä lannistumaan eikä murtumaan. Tämä ynnä
lisäksi se seikka, ettei hänen tarvinnut kuvauksiaan varten etsiä
kaukaa malleja eikä aiheita, vaan sai ammentaa omista kokemuksistaan ja
elämyksistään, selittää hänen tavattoman menestyksensä. Muuten ei voisi
käsittää, että hän, jonka koko kasvatus oli jäänyt hänen omaksi
huolekseen ja joka 13-vuotiaasta saakka oli ansainnut elatuksensa
saapasmustetehtaassa liistaroimalla purkkien kansia kiinni, olisi
voinut tuskin 23 vuoden vanhana päästä suuren lontoolaisen lehden
aputoimittajaksi ja pian sen jälkeen maansa enin luetuksi
kirjailijaksi.

Kun näet hänen teoksensa "The Pickwick club" ilmestyi v. 1837, oli
hänen maineensa taattu ei vain Englannissa, vaan sen rajojen
ulkopuolellakin. Se saavutti niin tavatonta suosiota, että joka talossa
puhuttiin siinä esiintyvistä henkilöistä kuin läheisistä ystävistä ja
tutuista.

Sittemmin hän loi pitkän sarjan teoksia, joista tässä mainittakoon
ainoastaan laaja romaani "David Copperfield", teos, joka oli lähinnä
Dickensin sydäntä, hänen "lempilapsensa", kuten hän itse sanoo. Se on
aikoinaan ilmestynyt suomeksikin, ja sitä on meillä paljon luettu.



KOTISIRKKA



ENSIMÄINEN SIRKUTUS.


Kattilahan se ensin alkoi! Älä puhu minulle mitä Peerybinglen matami
kertoi. Kyllä minä sen asian paremmin tunnen. Peerybinglen matami
todistakoon tuomiopäivään asti, ettei hän saattanut sanoa kumpi niistä
alkoi, mutta minä sanon, kattila sen teki. Luulenpa sen tietäväni!
Pienen, nurkassa seisovan vahanaamaisen hollantilaisen kellon mukaan
alkoi kattila täsmälleen viittä minuuttia ennen kuin sirkka oli
vähintäkään sirkuttanut.

Olihan kello jo lakannut lyömästä, ja pieni vavahteleva heinämies sen
päällä, heiluen viikatteinensa edestakaisin maurilaisen palatsin
edessä, oli jo niittänyt puolen ladon alan olematonta heinää, ennenkuin
sirkka vasta yhtyi lauluun.

Luonnostani en suinkaan ole itsepintainen, sen kaikki tietävät. Enkä
millään muotoa tahtoisi väittää Peerybinglen matamia vastaan, ellen
olisi peräti varma asiastani. Ei minua siihen mikään pakota, mutta
tässä on puhe tositapahtumista, ja se on tosi, että kattila alkoi
laulaa ainakin viisi minuuttia ennen kuin sirkka millään tavalla
ilmaisi olemassaoloansa. Väitäpäs vastaan -- niin minä sanon: Vaiti!

Anna minun kertoa juurtajaksain kuinka se tapahtui. Sen olisinkin
sanonut jo ensi sanakseni, ellei olisi päivänselvää, että kun tarina on
kerrottava, niin täytyy alkaa alusta, ja kuinka on mahdollista alkaa
alusta, alkamatta kattilasta?

Näyttää siltä, kuin olisi jonkinlainen kilpailu tai kiista syntynyt
kattilan ja sirkan välillä, enkä minä ryhdykään kertomaan muuta kuin
sen syytä.

Peerybinglen matami pistäytyi ulos sumuisessa hämärässä, kapsutellen
märkiä kiviä myöten sievissä, pienissä puukengissä, jotka yli koko
pihan tekivät lukemattomia kuvioita Euklideen ensimäisestä väitteestä.
[Vaimoväki Englannissa pitää sateisella säällä eräänlaisia puisia
anturakenkiä, joiden pohjaan on kiinnitetty rautainen rengas.]
Peerybinglen matami nosti kattilaan vettä kaivosta. Heti sen perästä
hän palasi puukengittä takaisin, sillä eipä hän ollut niillä pitkälle
päässyt, ja olipa hän itsekin nyt koko joukon lyhempi, sillä puukengät
olivat korkeat ja Peerybinglen matami oli matala. Hän pani kattilan
tulelle. Tätä tehdessään hän menetti tai vähäksi aikaa kätki hyvän
tuulensa, sillä sade, joka oli tavattoman kylmää ja sellaista lumen- ja
jäänsekaista sohjua, joka näyttää tunkeutuvan joka aineen, vieläpä
puukenkienkin läpi, oli ottanut Peerybinglen matamin varpaat haltuunsa
ja räiskinyt hänen jaloillensakin. Ja sille, joka kaikin tavoin
kehuskelee jalkojansa kauniiksi ja mielellään pitää sukkansa aivan
puhtaina ja sievinä, tuommoinen tapaturma varmaan, ainakin hetkeksi, on
raskas kantaa.

Paitsi sitä oli kattila itsepäinen ja äkäinen. Se ei tahtonut millään
lailla pysyä paikallaan jaloilla eikä kuulla puhuttavankaan sovinnosta
hiilien kanssa, joita sen alle pistettiin; sen sijaan se kallistelihen
kuin juopunut eteenpäin ja kuohui kuin mikä pöllöpää lieteen.
Kiukuissaan se kihisi ja kähisi äreästi tulelle. Kaiken muun lisäksi
heitti kansi, tehden vastarintaa Peerybinglen matamin sormille, ensin
kuperkeikkaa ja sitten semmoisella näppäryydellä, joka olisi soveltunut
parempaankin toimeen, sukelsi kattilan pohjaan. Eikä ole hukkuneesta
"Royal-George" laivasta merenpohjasta hinattaessa ollut puolta sitä
vaivaa kuin tästä kattilan kannesta, ennenkuin Peerybinglen matamin
onnistui saada se jälleen ylös.

Nyt kattilakin murjotti vakavana ja kantaen ynseästi varttansa se
nyrpisti nenäkkäästi ja ilvehtien huultansa Peerybinglen matamin
edessä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: En tahdo kiehua. Siihen ei
mikään saa minua pakotetuksi.

Mutta Peerybinglen matami, joka oli jo saanut takaisin hyvän tuulensa,
taputti kerran pari pyyleitä kätösiänsä yhteen ja istuutui nauraen
kattilan ääreen. Sill'aikaa loimusi valkea iloisesti ja valaisi
roihullaan ja välkkeellään pientä heinämiestä, joka seisoi ylinnä
hollantilaisen kellon päällä, niin että olisi luullut hänen
liikkumatonna seisovan maurilaisen palatsin edessä ja vain liekin
häilyvän. Hän heilahteli kuitenkin täsmälleen ja säännöllisesti kaksi
kertaa sekunnissa. Mutta hirmuista oli katsella hänen kärsimyksiänsä
sillä aikaa kun kello löi, ja kun käki, kurkistaen palatsin ovesta,
kukkua helähytti kuusi kertaa, värähteli hän joka kerta juuri kuin
olisi kuullut kummituksen tahi kun jokin rautalangan tapainen olisi
nykäissyt häntä jalasta.

Vasta kun kellon painojen ja nuorien ankara melu ja kolina hänen
allansa oli kokonaan lakannut, tuli pieni säikähtynyt niittomies
jälleen entiselleen. Hänen säikäyksensä ei suinkaan ollut aiheeton,
sillä nuo kalisevat kelloroipakat pitävät toimessaan julmaa melua, ja
suuresti ihmettelen kuinka minkään kansan ja kaikista vähimmin
hollantilaisten mieli on tehnyt niitä keksiä. Yleinen ajatus näet on,
että hollantilaiset itse puolestansa rakastavat tilavuutta ja paljon
vaatteita yllänsä, ja silloin heidän pitäisikin paremmin ymmärtää eikä
tuossa tuokiossa jättää kellojansa niin ohuiksi ja alastomiksi. Nyt,
kuulkaa, alkoi kattila iltahuvia hankkia. Se muuttui helläsydämiseksi
ja musikaaliseksi; sen kurkusta alkoi väkisinkin kuulua kulahduksia, ja
toisinaan se uskalsi kumahuttaa siitä jonkun lyhykäisen laulunkin,
jonka se kuitenkin heti kohta tukahutti, ikäänkuin ei olisi vielä
oikein tietänyt tulisiko pitää seuraa vai ei. Nyt yhtäkkiä,
yritettyänsä turhaan pari kolme kertaa hillitä surumielisiä
tunteitansa, heitti kattila kaiken nyreytensä ja varovaisuutensa ja
puhkesi hillitsemättömään lauluun, niin vilkkaaseen ja hilpeään, ettei
heillä satakielikään koskaan olisi voinut parempaa keksiä.

Kuinka selkeäkin se hänen laulunsa oli! Totta tosiaan, te olisitte
käsittäneet sen niinkuin kirjan, kenties paremminkin kuin monen kirjan,
minkä minä tai te voisimme mainita. Pullahuttaen suustaan lämpimänä
henkäyksenä kevyen pilven, joka iloisesti ja somasti yleni kyynärän
verran ja laskeutui sitten takan ympärille, ikäänkuin sen omaksi
kotoisaksi taivaaksi, laulaa liritteli kattila virttänsä niin
verrattoman hilpeästi, että sen messinkinen ruumis hytkyi ja liikahteli
tulella ja että itse kansikin, tuo äsken vielä niin kapinallinen
kansi -- niin paljon vaikuttaa hyvä esimerkki -- tanssi jotakin
skotlantilaista tanssia ja rämisi niinkuin kuuromykkä sympaali, joka ei
ole koskaan kuullut terveen veljensä ääntä.

Että kattilan laulu oli tervehdys- ja tervetuliaislaulu jollekulle
ulkona olevalle, joka parhaillaan lähestyi tätä pientä syrjäistä kotia
ja leimuavaa valkeata, sitä ei ole epäilemistäkään. Sen tiesi
Peerybinglen matami aivan hyvin, kun hän miettien istui takan ääressä.
Yö on synkkä, lauloi kattila, lakastuneita lehtiä on tien vieressä;
sumua ja pimeää on ylhäällä, lokaa ja likaa on alhaalla, yksi vain on
päivänrako jylhässä, pimeässä ilmassa, enkä tiedä onko yhtäkään, sillä
ei se ole muuta kuin liekehtivä tummanpunainen loiste taivaanrannalla,
missä aurinko ja tuuli yksin tuumin pistävät pilvet palamaan,
kostaaksensa niille sellaisen ilman tuonnin; ja koko laaja, lakea
maisema on yhtenä ainoana pitkänä, synkkänä, mustana viivana. Kuurassa
on virstapatsas ja tiellä on lumisohjua; jää ei ole vettä -- vesi ei
ole sulaa; ette voi sanoa tarkallen mitä ainetta mikin on; mutta hän
tulee, tulee, tulee --

Tässä, jos sallitte mun sanoa, yhtyi sirkka lauluun, huutaen sirr,
sirr, sirr! hämmästyttävän kovalla äänellä kokoonsa katsoen (kokoonsa,
jota ei edes näkynyt!) ja verraten kattilaan, ja jos se olisi siinä
paikassa haljennut niinkuin kivääri, jossa on liian suuri panos, ja jos
se siihen paikkaan olisi kaatunut kuoliaaksi ja sirkuttanut pienen
ruumiinsa viideksikymmeneksi palaseksi, olisipa se näyttänyt aivan
luonnolliselta ja välttämättömältä seuraukselta, jota sirkka muka
olikin tarkoittanut.

Kattilan ei nyt enää tarvinnut laulaa yksin. Tosin se jatkoi yhä
laimenemattomalla innolla, mutta sirkka alkoi laulaa ylintä ääntä ja
pitikin puolensa. Hyvä taivaallinen isä, kuinka se sirkutti! Koko huone
kaikui sen kimeästä, terävästä äänestä, ja ääni tuntui välkkyvän
tähtenä pihankin pimeydessä. Siinä oli, sen korkeimmilleen kohotessa,
semmoista sanoin selittämätöntä liritystä ja liverrystä, että olisi
luullut sirkan joskus tulisessa innostuksessaan keikahtaneen selälleen
ja jälleen hypähtäneen jaloilleen.

Yhtäkaikki sointui molempien laulu hyvästi yhteen, sirkan ja kattilan.
Laulun aihe oli sama, ja yhä korkeammalle ja korkeammalle he lauloivat
kilvan.

Pieni kaunis kuuntelija -- sillä kaunis hän oli ja nuori, vaikka
vartaloltansa vähäinen, tahi, niinkuin sanotaan, lylleröinen (minusta
hän ei ollut lainkaan vastenmielinen) -- sytytti kynttilän ja vilkaisi
heinämieheen, joka paraikaa korjasi talteen melkoisen kuormallisen
minuutteja; sitten kuuntelija katsahti ulos ikkunasta, josta hän ei
pimeän tähden nähnyt muuta kuin oman kuvaisensa lasissa. Ja minun
mielestäni (niinkuin epäilemättä teidänkin mielestänne) hän olisi
saanut katsoa hyvinkin kauas, ennenkuin olisi nähnyt mitään
puoleksikaan niin suloista. Kun hän kääntyi takaisin ja istuutui
paikalleen, pitkittivät sirkka ja kattila yhä vielä kilpalauluansa
oikein vimmatusti. Kunnianhimoinen kattila ei näet tahtonut tunnustaa
olevansa voitettu.

Se kiihotti yhtä paljon hermoja, kuin jos olisi ollut katsomassa
kilpa-ajoja. Sirr, sirr, sirr! Sirkka oli päässyt virstan verran
edelle. Hum, hum, hum -- m -- m! tulla puhkui kattila kaukana perästä,
hyristen niinkuin suuri hyrrä. Sirr, siri, sirr! sanoi sirkka toisella
puolella nurkkaa. Hum, hum, hum -- m -- m! murisi kattila, tavallansa
pitäen itseänsä urhoollisena -- periytymisestä ei puhettakaan. Sirr,
sirr, sirr! sirkutti sirkka entistään ankarammin. Hum, hum, hum -- m
-- m! lausui kattila harvaverkkaan ja vakavasti. Sirr, sirr, sirr!
huusi sirkka kerrassaan kukistaakseen hänet. Hum, hum, hum -- m -- m!
vastasi kattila, joka ei tahtonut antautua. Viimeinpä he taistelun
temmellyksessä ja häiriössä ja helskeessä ja melskeessä sekaantuivat
niin sikin-sokin toisiinsa, että olisi pitänyt olla terävämpi pää kuin
teillä tai minulla, saadaksensa selville humisiko kattila ja sirkuttiko
sirkka, vai sirkuttiko kattila ja humisiko sirkka, vai molemmatko
humisivat ja molemmatko sirkuttivat. Mutta sitä ei epäilemistäkään,
että molemmat, kattila ja sirkka yhtaikaa, jonkun salaisen yhteisvoiman
vaikutuksesta, minkä itse paraiten tuntenevat, lähettivät hauskan
takkalaulunsa loistavana valonsäteenä ulos ikkunasta kauaksi kadulle.
Ja tämä valo, heijastuen muuatta pimeässä lähestyvää miestä kohti,
selitti hänelle tuossa tuokiossa kaikki tyyni ja huusi: Tervetuloa
kotiin, vanha toveri! tervetuloa, ystäväni!

Kun se oli tehty, kuohui kattila kerrassaan voitettuna yli laitojensa
ja otettiin tulelta. Peerybinglen matami juoksi sitten ovelle, jossa
rattaiden ramina, hevosen kavioiden kopse, miehen ääni, edestakaisin
puikkelehtiva virkku koira sekä kapalolapsen kummastuttava ja
salaperäinen ilmestys synnyttivät semmoisen melun ja sekaannuksen, että
olisi luullut pirun joutuneen mertaan.

Mistä lapsi tuli tai kuinka Peerybinglen matami sai sen niin pian
käsiinsä, sitä en tiedä. Mutta elävä pikku lapsi oli Peerybinglen
matamin sylissä; ja aika tavalla hän näyttikin siitä ylpeilevän, kun
suuri ja vahva mies veti hänet hiljaa takan ääreen, mies, joka oli
häntä paljoa pitempi ja vanhempi, jonka täytyi kumartua syvään häntä
suudellakseen. Mutta se maksoikin vaivan. Selkävaivainenkin, kolmen
kyynärän kuuden tuuman pituinen mies olisi sen tehnyt.

"Juho kultani", sanoi Peerybinglen matami, "onpa sää sinua pahasti
pidellyt!"

Mies oli totta tosiaan kovaa kokenut. Paksu sumu oli takertunut
niinkuin kuura silmäripsiin ja kulmakarvoihin, ja sumun ja valkean
välillä nähtiin sateenkaaria kimmeltävän itse poskiparrassakin.

"Näetkös, Pirkko", vastasi Juho verkalleen, avaten kaulahuivinsa ja
lämmitellen käsiänsä, "ei nyt olekaan juuri kesäinen sää: älä siis
kummastele."

"Soisin, ettet sanoisi minua Pirkoksi, Juho. Se ei ole ollenkaan
mieleeni", lausui Peerybinglen matami näyttäen hyvin nyreältä, vaikka
tapa, jolla hän sen lausui, ilmaisi sen olevan hänelle hyvinkin
mieleen.

"Mitäs muuta sitten olet?" vastasi Juho hymysuin kumartuen katsomaan
häntä silmiin ja puristaen häntä vyötäisiltä niin hellästi kuin suuri
kouransa ja käsivartensa suinkin sallivat. "Pirkko ja" -- samalla hän
katsahti pienokaiseen päin -- "Pirkko ja pikku tirkko -- en tahdo muuta
virkkaa, etten pilaisi asiata, mutta olin juuri laskemaisillani
sanaleikin; en luule sen koskaan pyörineen lähempänä kielelläni."

Omien sanojensa mukaan hän oli usein sanomaisillaan jotakin erinomaisen
sukkelaa, tuo hidas, hiljainen, rehti Juho, tuo Juho, joka oli niin
jäykkäruumiinen, mutta niin hilpeäluontoinen, niin karkeakasvoinen,
mutta niin helläsydäminen, niin hidas käsittämään, mutta niin herkkä
tuntemaan, niin yksinkertainen, mutta niin hyvä. Oi, äidillinen luonto,
anna lapsillesi tuota sydämen tosirunollisuutta, jota oli kunnon ajurin
povessa -- sivumennen sanottuna hän oli vain tavallinen ajuri -- ja me
kuulemme kernaasti hänen yksinkertaista puhettansa, katselemme hänen
yksinkertaista elämäänsä ja siunaamme sinua saadessamme viettää
muutaman hetken heidän seurassansa!

Oli hauska katsella pientä Pirkkoa, kun hän, poika (oikea nukke
pojaksi) sylissänsä, keimaillen ja mietiskellen tuijotti tuleen ja
kallisti pientä somaa päätänsä juuri tarpeeksi, antaaksensa sen nojata
puoleksi luonnollisesti, puoleksi teeskennellen, mielittelevästi ja
suloisesti ajurin leveää rintaa vasten. Hauska oli katsella ajuria,
kuinka hän hellän kömpelösti koetti sovitella voimakasta, tukevaa
kämmentänsä tämän kepeän kuorman ympärille ja sovittaa vahvan
miehuutensa jollakin tavoin turvalliseksi tueksi vaimonsa verevälle
nuoruudelle. Hauska oli katsella kuinka Tilly Slowboy, seisoen
syrjempänä ja odottaen poikaa syliinsä, tarkasteli molempia erikseen
(vaikka hän itse vastikään oli päässyt täysikasvuiseksi), ja kuinka hän
seisoi, silmät ja suu seposelällänsä, pää eteenpäin kumarassa,
ikäänkuin olisi tahtonut hengittää itseensä sen näyn. Yhtä hauska myös
oli katsella kuinka ajuri Juho, kun Pirkko edellämainitusta nukesta
jotakin virkkoi, aina ojensi kättänsä, mutta vetäisi sen takaisin
ennenkuin se oli koskenut lapseen, ikäänkuin olisi pelännyt
musertavansa sen, ja kumartui niin etäältä, ettei vahinkoa voinut
tapahtua, silmäilemään sitä hämmästyneen ylpeästi, samantapaisesti kuin
suuri, ystävällinen kahlekoira luullaksemme silmäilisi pienokaistansa,
huomatessaan jonakin kauniina päivänä olevansa pienen -- kanarialinnun
isä.

"Eikö hän ole kaunis, Juho? Eikö hän näytä suloiselta nukkuessaan?"

"Suloiselta", virkkoi Juho, "hyvin suloiselta. Hän nukkuukin aina, eikö
niin?"

"Noh, Juhoni! Ei suinkaan."

"Minä", lausui Juho miettivästi, "minä luulin hänen silmänsä olevan
aina ummessa. He!"

"Jumala varjelkoon! Juho, kuinka saatat säikäyttää."

"Onko hyvä, että lapsi vääntelee silmiään tuolla tavoin?" kysyi ajuri
hämmästyksissään. "Kas, kuinka se räpyttää yhtaikaa niitä molempia! ja
kas, kuinka se aukoo suutansa kuin kultakala ainakin!"

"Et sinä kelpaisi isäksi, et vähän vähääkään", lausui Pirkko, taitavan
emännän kaikella arvokkuudella. "Mutta kuinka voisitkaan tietää mitkä
pienet kivut lapsia vaivaavat, Juho! Tuskin tietäisit niiden nimiäkään,
tyhmeliini." Ja siirrettyään pojan vasemmalle käsivarrellensa ja
taputettuaan häntä selkään pahaa parantaakseen hän nipisti nauraen
aviomiestänsä korvasta.

"Se on tietenkin totta, Pirkko", sanoi Juho riisuen päällystakkinsa.
"Siitä en paljoa tiedä. Tiedän vain tänä iltana otelleeni jokseenkin
kiinteästi tuulen kanssa. Tuuli kävi koillisesta suoraan vastaani, koko
matkan kotia."

"Voi, voi, niinkö tosiaankin, ukko parkani?" huudahti Peerybinglen
matami täydessä toimessaan. "Tässä, Tilly, ota pikku kultamuru,
sillaikaa kun minä vähän askaroitsen. Jumala siunatkoon häntä, voisin
tukahuttaa hänet suukkosilla, voisin todellakin! Pois tieltä, koirani!
Nonoh, Harmi koira! Anna minun vain ensin valmistaa teetä, Juho,
kyllä sitten niinkuin uuttera mehiläinen autan sinua myttyjen
järjestämisessä. 'Niinkuin uuras mehiläinen' -- ja niin edespäin,
muistathan sen, Juho. Opitkos, Juho, koskaan koulussa ulkoa kappaleen
'Niinkuin uuras mehiläinen?"

"En sitä täydelleen oppinut", vastasi Juho. "Kerran olin ihan
oppimaisillani, mutta olisin luullakseni sen vain pilannut."

"Hi-hi!" nauroi Pirkko. Kuinka iloisesti ja sievästi hän nauraa
hihitti! "Voi, mikä vanha rakas tyhmeliini sinä oletkaan, Juhoni, se on
totinen tosi!"

Tätä arvostelua vähääkään vastustamatta meni Juho ulos katsomaan,
pitikö renkipoika, jonka lyhty virvatulen tavoin häilyi edestakaisin
oven ja ikkunan välillä, huolta hevosesta. Tämä hevonen oli lihavampi
kuin mielellänne ottaisitte uskoaksenne, jos antaisin teille siitä
mitan, ja niin vanha, että sen syntymäpäivä häipyi muinaisuuden
hämärään. Harmi, joka tiesi olevansa velvollinen osoittamaan rakkautta
koko perheelle yleensä ja jakamaan suosiotansa tasan kaikille,
juoksenteli ulos ja sisään ihmeen levottomasti, välistä lyhyesti
haukahdellen pyöriskellessään hevosen ympärillä, jolloin hän oli
vähällä litistyä tallin oven väliin; välistä taas ollen karkaavinansa
hurjasti emäntänsä kimppuun ja seisahtuen leikillä kesken juoksuaan;
välistä huudattaen Tilly Slowboyta, joka istui matalalla jakkaralla
takan ääressä, koskettamalla kostealla turvallansa äkkiä tytön kasvoja;
välistä osoittaen lapselle tungettelevaa rakkauttansa; välistä kiertäen
takkaa ja paneutuen pitkäksensä ikäänkuin olisi ruvennut yötiloillensa;
välistä hypähtäen pystyyn ja syöksyen ulos, häntätöyhtö ilmassa,
ikäänkuin olisi yhtäkkiä muistanut tärkeän asian ja lähtenyt täyttä
karkua sitä toimittamaan.

"Tässä! tässä edessäsi on teekannu takan reunalla", sanoi Pirkko
iloisesti häärien, niinkuin lapsi vieraisilla ollessaan. "Ja tuossa
kylmää siankinkkua ja tässä voita, ja tuossa leipäpala ja kaikki tyyni!
Tässä on vaatekoppa, johon sopii panna pieniä myttyjä, jos sinulla on
semmoisia, Juho -- mihin menit, Juho? Älä pudota lasta lieteen, Tilly,
mitä muuta tehnetkin!"

Olkoon neiti Slowboysta sanottu, vaikka hän jotenkin kärkkäästi
vastusti varoituksen tarpeellisuutta, että hänellä oli harvinainen ja
ihmeellinen kyky viedä lasta vaaroihin ja että hän usein vakaalla ja
aivan omituisella tavalla pani hänen heikon olemuksensa hengenhätään.
Varreltansa tämä nuori naisihminen oli niin ylen laiha ja hinteloinen,
että oli syytä pelätä hänen vaatteensa luisuvan alas teräviltä
puunappuloilta (hänen olkapäiltänsä, näet), johon olivat löyhästi
ripustetut. Hänen pukunsa oli siitä merkillinen, että se joka
tilaisuudessa osiksi paljasti omituisesti leikatun villavaatteen, sekä
siitä, että se selän seuduilla salli ruskean viheriän miehustan
pilkistää esiin. Koska hän aina ihastellen töllisteli kaikkia ja
alituisesti tarkasteli emäntänsä ja lapsen kauneutta, niin saattaa
sanoa, että neiti Slowboy pienissä erehdyksissään osoitti yhtä hyvää
päätä kuin sydäntä; ja vaikkei niistä koitunut juuri hyvää lapsen
päälle, joka niiden vuoksi yhä kolahteli oviin, kaappiin, sänkyihin,
käsipuihin ja muihin esineihin, niin eivät vahingot kuitenkaan olleet
muuta kuin luonnollisia seurauksia Tilly Slowboyn lakkaamattomasta
kummastelusta, kun hän näki itseänsä niin ystävällisesti kohdeltavan ja
asuvansa niin hupaisessa kodissa. Sillä hänen isänsä ja äitinsä olivat
molemmat maineeltaan yhtä tuntemattomia ja Tilly oli kasvatettu
löytölapsena tahi yleisen armeliaisuuden hoitolapsena, joka nimitys,
vaikka eroaakin varsin vähän lempilapsen nimestä, kuitenkin merkitsee
ja tarkoittaa aivan toista.

Olisipa teitäkin huvittanut samoinkuin Juhoa, jos olisitte nähneet
kuinka pieni Peerybinglen matami miehensä kanssa palasi takaisin
tupaan, kinastellen vaatekorista, ja ollen kovassa työn touhussa
(vaikkei hän mitään toimittanut, sillä hänen miehensä se korin kantoi).
Hupaista se lienee luullakseni ollut sirkastakin, sillä varmaa on, että
se nyt taasen rupesi kovasti sirkuttamaan.

"Hei!" virkkoi Juho vakavalla tavallansa. "Onpa tuo sirkutus tänä
iltana mielestäni iloisempaa kuin koskaan ennen."

"Ja varmaankin se ennustaa meille onnea, Juho! Ainahan se on sitä
ennustellut. Kotisirkka liedessä tuopi onnea paremmin kuin mikään muu
maailmassa."

Juho katsahti vaimoonsa, ikäänkuin olisi hänen päähänsä lennähtänyt se
ajatus, että Pirkko se olikin hänen paras sirkkansa ja että hän oli
siihen hyvin tyytyväinen. Mutta se oli luultavasti vain joku hänen
aikomiansa tavallisia leikkipuheita, sillä hän ei virkkanut mitään.

"Ensi kerran kuulin tuon vienon, iloisen äänen sinä iltana, kun toit
minut tähän kotiin -- toit minut uuden kotini haltiaksi. Siitä on jo
lähes vuosi. Muistatkos, Juho?"

Muisti kai. Juho muisti. Tottahan nyt muisti!

"Tuo sirkutus oli tervetuliaislaulu! Se tuntui olevan niin täynnä
lupauksia ja kehotusta. Se ikäänkuin lupasi, että olisit minulle lempeä
ja ystävällinen etkä suinkaan odottaisi (kyllä pelkäsin sitä silloin,
Juhoni!) löytäväsi vanhaa vakavaa viisautta pikku vaimohupakkosi
päästä."

Juho taputteli miettien häntä olalle ja silitti sitten hänen päätään,
ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Ei, ei; en ole sitä odottanut; olen
ollut aivan tyytyväinen löytäessäni sen semmoisena kuin se oli. Ja
totisesti hän olikin oikeassa. Pirkon pää olikin hyvin viehättävä.

"Sirkka puhui totta, Juhoni, kun kuultiin sen sanovan niin, sillä aina
sinä olet ollut paras, huolellisin ja hellin mies minua kohtaan. Se on
totinen tosi, onnellinen on tämä koti ollut, Juho, ja senvuoksi minä
pidän sirkasta."

"Pidän minäkin", lausui ajuri, "pidän minäkin, Pirkko."

"Minä rakastan sitä niiden monien hetkien vuoksi, joina olen sitä
kuunnellut, ja niiden monien mietteiden vuoksi, jotka sen viaton laulu
on mieleeni johdattanut. Toisinaan kun hämärässä tuntui yksinäiseltä ja
ikävältä, Juho -- ennenkuin sain lapsen seuratoverikseni ja huoneen
ilostuttajaksi -- mietin itsekseni, kuinka yksinäsi sinä jäisit, jos
minä kuolisin, ja kuinka suru minut musertaisi, jos saisin kuulla, että
sinä, armaani, olet minut hyljännyt! -- Silloin kuului takasta sirkan
sirkutus, ja se kertoi minulle, kuinka on syntyvä toinen pikku ääni,
minulle suloinen ja kallis ääni, joka poistaa suruni kuin unen. Ja
pelätessäni -- silloin pelkäsin, Juhoni, sillä olinhan aivan nuori! --
tätä avioliittoa sopimattomaksi, kun minä olin semmoinen lapsi ja sinä
pikemmin holhoojani kuin mieheni, ja kun ajattelin, ettet voisi, vaikka
koettaisitkin, oppia rakastamaan minua niinkuin toivoit ja rukoilit
voivasi -- silloin ilahutti minua taasen tuo sirkutus ja se tuotti
sydämeeni uutta toivoa ja uskallusta. Näitä seikkoja olen miettinyt
tänä iltana istuessani sinua odottamassa, ja sentähden rakastan
sirkkaa."

"Rakastan minäkin", toisti Juho. "Mutta, Pirkko, minäkö toivoin ja
rukoilin voivani oppia rakastamaan sinua! Kuinka puhutkaan! Senhän olin
oppinut paljon ennemmin kuin toin sinut tänne sirkan pikku haltiaksi,
Pirkko!"

Pirkko tarttui liikutettuna hänen käsivarteensa ja katsoi häntä
silmiin, ikäänkuin olisi tahtonut virkkaa jotakin. Mutta samalla hän
oli jo polvillaan vaatekorin ääressä, puhellen vilkkaasti myttyjä
järjestäessään.

"Tänä iltana ei näitä ole monta, Juho, mutta juuri äsken näin kaluja
sälytettynä kärryjen takapuolelle ja ajattelin: ne ovat kyllä
vastuksina, mutta maksetaankinhan niistä hyvästi; ei siis ole
valittamista, eikö niin? Sitäpaitsi lienet jo matkalla jättänyt monta
kalua omistajalleen, eikö niin?"

"Olenpa kyllä", lausui Juho. "Hyvinkin monta."

"Mitähän tässä pyöreässä vakassa mahtanee olla? Juho kultaseni, siinä
on hääkakku!"

"Kas, sen voi ainoastaan nainen arvata!" virkkoi Juho ihmetellen. "Mies
ei olisi sitä ikinä arvannut; luulenpa tosiaan, että vaikka panisi
hääkakun teelaatikkoon tai muuhun mahdottomaan astiaan, nainen sen
sittenkin heti arvaisi. Niin on; hain sen sokerileipurista."

"Painaako se paljon -- ainakin sata naulaa!" huusi Pirkko ponnistaen
kovasti sitä nostaessaan. "Kenen se on, Juho? Mihinkä se on menevä?"

"Lue päällekirjoitus toiselta puolen", sanoi Juho.

"Mitä, Juho! Jumalan tähden, Juho!"

"Niin, kukapa olisi uskonut", vastasi Juho.

"Ethän suinkaan tahtone sanoa", jatkoi Pirkko istuen lattialle ja
pudistaen päätänsä hänelle, "että se menee Gruff ja Tackletonille,
lelukauppiaalle!"

Juho nyykäytti päätänsä.

Nyykäytti Peerybinglen matamikin varmaan viisikymmentä kertaa; mutta se
ei ollut suostumuksen merkiksi, vaan se ilmaisi äänetöntä ja
surkuttelevaa kummastusta. Ylenkatseellisesti hän veti suutansa vinoon
minkä taisi (vaikkei se suinkaan ollut luotu vinoon vedettäväksi, siitä
olen varma) ja tuijotti mietteissään eteensä, ikäänkuin olisi tahtonut
katseellansa kerrassaan lävistää kunnon ajurin. Neiti Slowboy, joka
lasta viihdyttääkseen mitään ajattelematta matki katkelmia kuulemastaan
keskustelusta, muuttaen kaikki nimisanat monikkoon, kyseli pieneltä
palleroiselta: "Olivatko ne Gruffit ja Tackletonit lelukauppiaita?
Halusivatko ne hakea torttuja sokerileipureilta? Tunsivatko äidit isien
kotiin tuomat laatikot j.n.e."

"Ja nyt se sitten tapahtuu!" lausui Pirkko. "Ah! hän ja minä olimme
koulukumppaneja, Juho."

Luultavasti Juho muisteli Pirkkoa tai kenties alkoi aprikoida,
minkälainen hän oli ollut kouluaikanaan. Hän katsoi vaimoansa miettien
ja mielihyvällä, mutta ei vastannut mitään.

"Ja kauppias on niin vanha, niin eriskummainen. Kuule, montako vuotta
nuorempi sinä olet Gruff ja Tackletonia, Juho?"

"Haluaisinpa tietää montako kuppia teetä minun on tänä iltana juotava
-- enemmän kuin Gruff ja Tackleton koskaan on neljässä illassa juonut,
hä?" vastasi Juho iloisesti nostaen tuolin pyöreän pöydän viereen ja
käyden käsiksi kylmään siankinkkuun. "Mitä syömiseen tulee, niin minä
syön ainoastaan vähän, mutta sen hyvällä ruokahalulla, Pirkko."

Ei tämäkään, hänen tavallinen lausepartensa aterianaikoina -- yksi
hänen viattomia hairahduksiansa (sillä hänen ruokahalunsa oli aina
itsepintainen ja näytti hänet valehtelijaksi) -- voinut saada hänen
pikku vaimonsa suuta nauruun; tämä vain seisoi myttyjen keskellä ja
jalallaan hiljaksensa sysäili kakkuvakkaa syrjään, katsomatta, vaikka
seisoikin maahan luoduin silmin, sieviä kenkiänsä, joita hän ei
muulloin koskaan unohtanut. Hän seisoi siinä syvissä mietteissä,
unohtaen sekä teet että Juhot (vaikka Juho huusi ja koputti puukolla
pöytään häntä säikyttääksensä), kunnes Juho nousi seisoalleen ja
tarttui hänen käsivarteensa; silloin hän katsahti Juhoon ja juoksi
paikallensa teepöytään, nauraen huolimattomuuttansa. Mutta hän ei
nauranut niinkuin ennen. Tapa oli toinen, samoin äänikin.

Sirkkakin oli vaiti. En tiedä miksi, mutta ei huonekaan enää ollut niin
hauska kuin ennen. Ei sinnepäinkään.

"Ovathan tässä kaikki mytyt, eikö niin, Juho!" kysyi Pirkko
katkaisten pitkän äänettömyytensä, jonka kestäessä rehellinen
ajuri käytännöllisesti oli näyttänyt todeksi toisen puolen
lempisananparttansa, syöden hyvällä halulla, vaikkei sentään saattanut
myöntää, että hän olisi syönyt vähän. "Ovathan tässä kaikki nyt, eikö
niin, Juho?"

"Siinä ovat kaikki", virkkoi Juho. "Noh -- ei -- olen", hän panee pois
veitsen ja haarukan ja hengähtää raskaasti, "olen aivan unohtanut
vanhan herran!"

"Vanhan herran?"

"Kuormarattaille", jatkoi Juho. "Kun häneen viimeksi vilkaisin, oli hän
nukahtanut oljille. Tultuani tupaan olin hänet pari kertaa aivan
muistamaisillani; mutta hän haihtui jälleen mielestäni. Hoi siellä!
Nouskaa ylös! Sepä somaa."

Juho lausui viimeiset sanat ulkona, jonne hän oli kiirehtinyt, kynttilä
kädessä.

Neiti Slowboy, joka huomasi puhuttavan jotakin salaperäistä Vanhasta
Herrasta ["Vanha Niku" on englantilaisilla perkeleen nimityksiä],
liitti hairahtuneessa luulossaan näihin sanoihin muutamia uskonnollisia
ajatuksia ja säikähtyi niin, että kavahti äkisti ylös matalalta
tuoliltaan takan vierestä kätkeäkseen itsensä emäntänsä hameen taakse;
mutta rientäissään lattian poikki hän töytäsi yhteen juuri sisään
astuvan vanhan vieraan kanssa ja hädissään survaisi häntä ainoalla
hyökkäysaseella, mikä hänellä oli käsillä. Koska tämä ase sattui
olemaan poika, nousi siitä suuri melu ja hälinä, jota Harmin
älykkäisyys vielä lisäsi; sillä tämä uskollinen koira, joka oli
isäntäänsä huolellisempi, näytti vartioineen vanhaa nukkuvaa herraa,
jottei tämä pääsisi karkaamaan vieden mukanansa muutamia nuoria,
rattaiden perälle sidottuja poppelipuita, ja se seurasi häntä vieläkin
hyvin tarkkaavasti, purren häntä sääryksiin ja käyden ankarasti nappien
kimppuun.

"Te saatte, hyvä herra, hyvästi unta", lausui Juho, kun kaikki jälleen
oli rauhoitettu (sillaikaa oli vanha herra avopäin seisahtunut keskelle
lattiaa), "niin että melkein tekee mieleni kysyä missä muut kuusi
unikekoa ovat; mutta se olisi kokkapuhe ja arvattavasti sen turmelisin.
Kumminkin olin juuri sanomaisillani kokkapuheen", jupisi ajuri nauraen,
"aivan sanomaisillani!"

Vieras, jolla oli pitkät, valkeat hiukset, kauniit, vanhan miehen
kasvoiksi tavattoman uljaat ja täyteläiset kasvot, tummanruskeat,
kirkkaat, terävät silmät, katsoi hymyillen ympärilleen ja tervehti
ajurin vaimoa vakaasti kumartaen.

Hänen pukunsa oli sangen outo -- ikivanhaa kuosia. Se oli aivan ruskea.
Kädessä hänellä oli suuri, ruskea matkasauva, mutta kun hän löi sillä
lattiaan, niin se hajosi ja muuttui tuoliksi. Levollisesti hän nyt
laskeutui istumaan.

"Kas!" virkkoi ajuri kääntyen vaimoonsa. "Noin tapasin hänet istumassa
tienvieressä, jäykkänä kuin virstapatsas ja miltei yhtä kuurona."

"Istumassa ulkona, Juho!"

"Ulkona", vastasi ajuri, "juuri hämärissä. 'Kyytiraha maksettu', sanoi
hän ja antoi minulle kahdeksantoista penniä. Sitten hän nousi rattaille
ja tuossa hän nyt on."

"Hän aikoo, luulen ma, lähteä, Juho."

Ei suinkaan; hän aikoi vain puhua.

"Jos suvaitsette, niin viivyn tässä siksi kunnes minua tullaan
hakemaan", lausui vieras hiljaisesti. "Älkää minusta ollenkaan
huoliko."

Näin sanoessaan hän otti toisesta suuresta taskustansa silmälasit ja
toisesta kirjan ja rupesi rauhallisesti lukemaan. Harmi-koirasta hän ei
huolinut sen enempää kuin lampaasta.

Hämmästyneinä vilkaisivat ajuri ja hänen vaimonsa toisiinsa. Vieras
nosti päätänsä ja katsahti ensiksi Pirkkoon, sitten ajuriin, kysyen:

"Tyttärennekö, hyvä ystäväni?"

"Vaimoni", vastasi Juho.

"Veljentytärkö?" virkkoi vieras.

"Vaimoni!" ärjäisi Juho

"Niinkö?" sanoi vieras. "Todella? Hän on hyvin nuori?"

Hän kääntyi kirjaan ja luki edelleen. Mutta tuskin hän oli lukenut pari
riviä, kun hän keskeytti taasen lukunsa ja kysyi:

"Teidänkö tuo lapsi on?"

Juho nyökäytti päätänsä syvään myöntymykseksi, ja se oli yhtä selvä
merkki kuin kuulotorveen huudettu: niin!

"Tyttökö vai?"

"Po-oi-ka!" karjaisi Juho.

"Peräti nuori -- hä?"

Silmänräpäyksessä puuttui Peerybinglen matami puheeseen: "Kolme
kuukautta ja kolme päivää vanha! Rokotettiin juuri kuusi viikkoa
sitten. Rokot painuivat hyvin umpeen. Tohtorin mielestä oli lapsi
tavattoman kau-u-nis! Yhtä iso kuin tavalliset lapset vii-iden
kuukauden vanhana. Käsittää kaikki ihan ihmee-ellisesti! Teistä voi
näyttää mahdottomalta, mutta kyllä hän jo alottelee seisoa!"

Hengästyneenä nosti pikku äiti, huudettuaan nämä lyhyet lauseet vanhan
herran korvaan, niin että ihanat kasvonsa hohtivat tulipunaisina, pojan
häntä kohti kumoamattomaksi, vakuuttavaksi todistukseksi, sillä aikaa
kun Tilly Slowboy sointuisasti tirskuen: kett'su, kett'su, joka kuului
oudolta sanalta yhtyneenä tavalliseen aivastukseen, teki muutamia
lehmämäisiä loikkauksia kaikesta tästä tuiki tietämättömän lapsirukan
ympärillä.

"Kuulkaa! Häntä varmaankin tullaan noutamaan", virkkoi Juho. "Joku on
ovella. Aukaise, Tilly."

Mutta ennenkuin hän ehti täyttää tämän käskyn, aukaistiin ovi
ulkopuolelta, sillä se oli varustettu ha'alla, jonka kuka tahansa
saattoi nostaa milloin vain mieli teki -- ja kylläpä yhden jos
toisenkin mieli teki sitä, saan luvan ilmoittaa. Kaikkien kyläläisten
teki mieli vaihtaa iloinen sana tahi pari ajomiehen kanssa, vaikkei hän
ollut juuri liioin puhelias. Ovesta astui sisään pikkuinen, laiha,
syvämietteisen näköinen, jotenkin harmaankalpea mies; hän näytti
tehneen päällystakkinsa hurstista, joka oli ollut jonkun vanhan
tavaralaatikon ympärillä, sillä kun hän kääntyi ovea sulkemaan, jottei
kylmä pääsisi huoneeseen, nähtiin selkäpuolella suurilla, mustilla
viivoilla G.T. sekä sana LASIA suurilla kirjaimilla.

"Hyvää iltaa, Juho", tervehti pikku mies. "Hyvää iltaa, emäntä. Hyvää
iltaa, Tilly! Hyvää iltaa, vieras! Kuinka pieni nuppunen jaksaa,
emäntä? Harmikin, toivoakseni, voi hyvin?"

"Kaikki voivat hyvin, Kaleb", vastasi Pirkko. "Olen varma, ettei teidän
tarvitse muuta kuin katsahtaa lapseen, niin näette sen."

"Ja samaten teihin", virkkoi Kaleb. Hän ei kuitenkaan katsonut
Pirkkoon, sillä Kalebilla oli levoton, miettivä katse, joka näytti aina
hakevan jotakin muualta, huolimatta siitä, mitä hän milloinkin puhui;
-- samanlainen kuvaus sopi hänen ääneensäkin. "Tahi Juhoon", jatkoi
Kaleb, "tahi Tillyyn tahi Harmiin."

"Onko sinulla kiire, Kaleb?" kysyi ajuri.

"Onpa niinkin, Juho", vastasi hän näyttäen hajamieliseltä, niinkuin
ainakin viisasten kiveä hakeva mies. "Onpa niinkin kiire. Noakin
arkilla on nykyään erinomainen menekki. Sievistelisin Noakin
perhettäkin, mutta en ymmärrä, kuinka se kävisi laatuun siitä hinnasta.
Haluaisinpa itsekin saada selvän, kuka on Sem tahi Ham ja mitkä ovat
vaimoväkeä. Kärpäsetkään eivät eroa tarpeeksi norsuista kokonsa
puolesta, niinkuin tiedätte! -- Mutta eikö sinulla ole minulle mitään
myttyä, Juho?"

Ajuri pisti kätensä juuri riisumansa takin taskuun ja kaivoi sieltä
esiin sievän kukka-astian, joka ali tarkasti kääritty sammaliin ja
paperiin.

"Tässä se on", lausui hän puhdistaen sitä huolellisesti. "Joka ainoa
lehti on säilynyt. Täynnä silmikoita!"

Kalebin sumeat silmät kirkastuivat, kun hän sai sen käsiinsä, ja hän
kiitti Juhoa.

"Se on kallis, Kaleb", virkkoi ajuri, "hyvin kallis, tähän aikaan
vuotta."

"Älä puhu siitä. Minusta on hinta helppo, maksakoon minkä tahansa",
vastasi pikku mies. "Eikö ole mitään muuta, Juho?"

"Pikkuinen rasia", vastasi ajuri, "tässä se on!"

"Kaleb Plummerille", sanoi pieni mies, tavaillen kirjoitusta.
"'Vakuutetaan' -- rahaako, Juho? Tämä ei suinkaan ole minulle."

"'Varotaan'", oikaisi Juho, katsoen hänen olkapäänsä ylitse. "Kuinka
saat sen rahaksi muuttumaan?"

"Kas, aivan niin!" lausui Kaleb. "Aivan oikein, siinä on sana
'varotaan!' niin, niin, minulle se on tuleva. Olisihan siinä voinut
olla rahaakin, jos armas poikani kultaisessa Etelä-Amerikassa vielä
eläisi, Juho. Rakastithan sinäkin häntä kuin omaa poikaasi? Eikö niin?
Ei sinun tarvitse myöntää, että niin teit. Kyllä minä sen tiedän, se on
itsestänsä selvä. 'Kaleb Plummerille, varotaan'. Niin, niin! Aivan
oikein. Rasiassa on nuken silmiä tyttäreni ompelukseen. Soisin että
hänen omakin näkönsä tulisi rasiassa, Juho."

"Jospahan niin tulisi tahi voisi tulla", huudahti ajuri.

"Kiitoksia!" virkkoi pikku mies. "Sinäpä puhut oikein sydämellisesti.
-- Voi, kun ei hän koskaan voi itse nähdä noita nukkeja, jotka
päiväkaudet katsoa tirkistelevät häneen. Mitä maksaa, Juho?"

"Minä pistän sinua maksaan, jos niin kysyt" -- virkkoi Juho. "Pirkko!
Eikö nyt syntynyt melkein kuin leikkipuhe?"

"No! se menee vanhan tapasi mukaan", sanoi pikku mies. "Se menee
vanhan, ystävällisen tapasi mukaan. -- Annapas minun katsoa. Tässä on
luullakseni kaikki?"

"Sitä en usko. Katso vieläkin kerta."

"Onko mitään patruunallemme, hä?" kysyi Kaleb hetken mietiskeltyänsä.
"Aivan varmaan. Sentähden tulinkin tänne, mutta Noakin arkit ja muut
seikat sekoittivat pääni. Hän on käynyt täällä, onko?"

"Ei", vastasi ajuri, "naimishommansa vie häneltä liiaksi aikaa."

"Kyllä hän sentään tulee", virkkoi Kaleb, "sillä hän käski minun kulkea
kotiin vasemmanpuolista polkua, jossa sanoi yhtyvänsä minuun. Parasta
kuitenkin lienee, että minä lähden. -- Ettekö tahdo olla niin hyvä,
emäntä, ja antaa minun nipistää Harmia hännästä. Annatteko?"

"Mitä, Kaleb! sepä kysymys!"

"No! älkää huoliko, emäntäkulta!" lausui pieni mies, "kenties se ei ole
sulle mieleen. Mutta minulta on aivan äskettäin tilattu joukko
haukkuvia koiria ja tahtoisin jäljitellä luontoa niin tarkoin kuin
kuudesta pennistä kannattaa. Siinäpä se. Älkää pahastuko, hyvä emäntä."
Odottamatta tapahtui, että Harmi esitettyä kehotusta saamattakin rupesi
haukkumaan kiivaasti. Mutta koska tämä ennusti uutta vierasta, jätti
Kaleb luonnon tutkimisensa sopivampaan aikaan, nosti pyöreän vakan
olallensa ja sanoi äkkiä jäähyväiset. Tämän vaivan hän olisi kumminkin
saattanut säästää, sillä hän kohtasi kynnyksellä vastaantulijan.

"Kah! oletko täällä! odota vähän, niin vien sinut kanssani kotiin.
Nöyrin palvelijanne, Juho Peerybingle. Vielä enemmän ihanan vaimonne
nöyrin palvelija. Päivä päivältä ihanampi! Jos mahdollista parempi! ja
nuorempi", lausui puhuja matalalla äänellä.

"Kummastelisin teidän koreita puheitanne, herra Tackleton", virkkoi
Pirkko näyttäen hiukan närkästyneeltä, "mutta teidän nykyinen tilanne."

"Te tiedätte sen siis?"

"Jopa viimeinkin olen saanut sen päähäni", lausui Pirkko.

"Arvattavasti kovien vaikeuksien perästä."

"Aivan niin."

Tackleton, lelukauppias, tavallisesti tunnettu nimellä Gruff &
Tackleton -- sillä se nimi oli puodin ovelle kirjoitettu, vaikka Gruff
oli jo ammoin eronnut liikkeestä, jättäen siihen ainoastaan nimensä
mukaisen nurjamielisyyden [Gruff merkitsee englannin kielessä:
nurjamielinen] -- Tackleton, lelukauppias, oli mies, jonka synnynnäistä
taipumusta hänen sukulaisensa ja holhoojansa eivät lainkaan olleet
käsittäneet. Jos he olisivat tehneet hänestä asianajajan tahi
poliisipalvelijan tahi pantinottajan, niin hän olisi nuorena
tyydyttänyt ilkeän luontonsa ja kyllin juoniteltuaan voinut käydä
toiseksi ja lopulta muuttua lempeäksi vaihtelevaisuuden ja uutuuden
vuoksi. Mutta lakkaamatta puuhaten rauhallisessa lelujen valmistuksessa
oli hänestä tullut kotoinen vuoren peikko, joka kaiken ikänsä oli
elättänyt itseään lapsilla ja oli heidän leppymätön vihollisensa. Hän
halveksi kaikkia leluja eikä olisi mistään hinnasta ostanut lelua --
mutta ilkeydessään hän ratoksensa muovaili hirveän näköisiksi ruskeasta
paperista tehtyjä talonpoikia, jotka veivät sikoja markkinoille;
kuuluttajia, jotka kuuluttivat etsittäväksi lakimiesten kadonneita
omiatuntoja; eläviä vanhoja rouvia, jotka kutoivat sukkaa
tahi leikkelivät pannukakkuja, ja muita semmoisia näytteitä
käsityövarastostaan. Suurimman riemun tuottivat hänen sielullensa
pelottavat naamarit; hirmuiset, karvaiset, punasilmäiset, rasioista
hypähtelevät ukot; vampyyrinnäköiset paperileijat; pahanilkiset
noitaukot, jotka eivät voineet rauhassa maata, vaan alinomaan
ryöpsähtivät ylös, säikyttäen lapsia mielettömiksi. Tämä oli hänen
ainoa huvituksensa, ainoa aukko, jonka kautta hänen mielialansa
saattoivat tuuleutua. Hän oli nerokas keksimään semmoisia. Kaikki mikä
oli hirtehistä, ihastutti häntä. Rahaakin -- lelua, jota hän muuten
piti hyvässä arvossa -- hän oli kuluttanut tehdäksensä joukon
noita-akkoja taikalyhtyä varten, jossa nähtiin pimeyden ruhtinas,
kuvattuna joksikin yliluonnolliseksi, ihmiskasvoilla varustetuksi
kuoriaiskalaksi. Koko sievän rahasumman hän oli menettänyt
valmistaessansa rumia jättiläisiä, ja vaikkei hän itse ollut maalari,
niin hän kuitenkin osasi taideniekoille ohjeeksi piirustella ja
suunnitella niin kamalia hirmuolentojen luonnoksia, että ne saattoivat
viedä monelta nuorelta, kuusi- tahi yksitoistavuotiaalta herralta
mielenrauhan koko joulu- tai kesäluvaksi.

Samanlainen kuin leluseppänä hän oli (niinkuin ihmiset tavallisesti
ovat) muissakin toimissaan. Sentähden arvaatte helposti, että hänen
väljä, viheriä viittansa, joka napitettiin leuan alle ja ulottui aina
polviin saakka, ympäröi tavattoman miellyttävää miestä, ja että hän oli
niin hauska ja iloinen seuramies kuin koskaan on kävellyt
suippokärkisissä saappaissa, joissa on mahonginvärinen kaulus.

Kuitenkin aikoi Tackleton, lelukauppias, mennä naimisiin. Tästä
kaikesta huolimatta hän aikoi tehdä sen. Ja vieläpä nuoren naisen
kanssa, kauniin nuoren naisen.

Ei hän suinkaan suuresti näyttänyt sulhasmieheltä seisoessaan ajurin
tuvassa, kuivettuneet kasvot irvellä, ruumis luonnottomassa asennossa,
lakki painettuna nenännipukkaakin suojaamaan ja kädet työnnettyinä
taskujen pohjaan, ja koko ilvehtivä, pahasävyinen olentonsa tirkistäen
hänen pienen silmänsä pikkuisesta nurkasta juurikuin joukko korppeja.
Mutta sulhoksi hän vaan aikoi!

"Kolmen päivän kuluessa. Ensi torstai, vuoden ensimäisen kuun viimeinen
päivä, on minun hääpäiväni", sanoi Tackleton.

Kerroinko jo hänen toisen silmänsä aina olleen avoinna ja toisen miltei
ummessa, ja että se miltei ummessa oleva aina oli virkku silmä?
Luulenpa sen jo kertoneeni.

"Se on minun hääpäiväni!" lausui Tackleton helistellen rahojansa.

"Kas, se on meidänkin hääpäivämme!" huudahti ajuri.

"Ha-ha!" nauroi Tackleton. "Kummallista! Te olette juuri samankaltainen
pari, te!"

On mahdoton kuvailla kuinka Pirkkoa harmittivat nuo ylpeät sanat.
Entäpä sitten? Hulluudessaan luuli tuo mies kenties saavansa vielä
samanlaisen pojankin kuin hän! -- Mies oli hullu!

"Kuulkaa! Sana teille!" jupisi Tackleton survaisten kyynäspäällänsä
ajuria ja vetäen hänet vähän syrjään. "Tuletteko häihini? Me soudamme
samaa venettä, niinkuin tiedätte."

"Kuinka, samaa venettä?" kysyi ajuri.

"Niin, vain pieni erotus, sen tiedätte", jatkoi Tackleton survaisten
uudelleen, "tulkaa ja viettäkää kanssamme ilta hääpäivän edellä."

"Minkätähden?" kysyi Juho ihmetellen tuota tungettelevaa
kohteliaisuutta.

"Minkätähden!" toisti toinen. "Sepä myös tapa vastata kutsuihin.
Minkätähden! Huviksenne, seuran vuoksi, sen tiedätte ja kaiken muun."

"Enpä olisi koskaan luullut teitä seuramieheksi", sanoi Juho suoralla
tavallaan.

"No, ei teitä kohtaan, näen ma, auta muu kuin totuus", lausui
Tackleton. "Minkätähden siis! -- Totta on, niinkuin teekestejä pitävät
ihmiset sanovat, että te molemmat yhdessä, te ja vaimonne, olette
hupaisen näköisiä. Me tiedämme paremmin, näette, mutta -- --"

"Emme suinkaan mitään paremmin tiedä", keskeytti Juho, "mistä
puhutte?" --

"No, niin! _me emme_ tiedä paremmin", sanoi Tackleton, "siitä olemme
yhtä mieltä. Olkoon niin, se on samantekevä. Aioin vain sanoa, että
koska esiintymisenne on hupaista, niin vaikuttaisi seuranne kenties
etuisasti tulevaan Tackletonin rouvaan. Ja vaikken luule hyvän vaimonne
tässä kohden olevan oikein suopean minua kohtaan, ei hän kuitenkaan voi
kieltäytyä edistämästä tarkoitustani, sillä hänen olemuksessaan on
suloutta ja hauskuutta, joka miellyttää silloinkin kun hän on jäykkä.
Lupaattehan tulla?"

"Olemme aikoneet viettää hääpäivämme kotona", sanoi Juho. "Kuusi
kuukautta takaperin olemme sen toisillemme luvanneet. Luulemme näette,
että kotona" -- --

"Ha! mitä on 'kotona'!" huusi Tackleton. "Neljä seinää ja katto! --
Miksette tapa tuota sirkkaa; minä ne aina tapan, minä en kärsi niiden
tirskelehtimistä. -- On sielläkin neljä seinää ja katto, missä minä
asun. Tulkaa minun luokseni!"

"Te tapatte sirkkanne, hä!" lausui Juho.

"Minä poljen ne kuoliaaksi", virkkoi toinen uudelleen, tömistäen aika
lailla kantapäällään lattiaa. "Lupaatteko siis tulla? Se on, näette,
yhtä paljon teidän etunne kuin minunkin, että vaimot saavat kehottaa
toisiansa rauhaan ja tyytyväisyyteen ja vakuuttaa toisillensa, ettei
heillä muutenkaan voi olla parempaa oloa. Kyllä tunnen heidän
luonteensa. Mitä toinen sanoo, sen on toinen heti valmis myöntämään.
Heissä on semmoinen kilpailunhenki, että jos teidän vaimonne sanoo
minun vaimolleni: minä olen onnellisin vaimo koko maailmassa, minulla
on paras mies maailmassa ja minä rakastan häntä sydämestäni, niin heti
kertoo minun vaimoni saman ja vielä enemmänkin teidän vaimollenne -- ja
melkein uskookin niin olevan."

"Luuletteko siis, ettei hän niin tee?" kysyi ajuri.

"Mitä!" huusi Tackleton katkonaisesti ja kimeästi nauraen, "mitä hän ei
tekisi?"

Ajurilla oli hiljainen ajatus lisätä: "ei rakasta teitä". Mutta kun hän
sattui kohtaamaan katseen siitä puoliumpinaisesta silmästä, joka
kiinteästi katsoi häneen pystyssä olevan takinkauluksen yli ja melkein
uhkasi sen puhkaista, niin se näytti hänestä niin mahdottomalta
rakastaa, että hän muutti lauseensa ja virkkoi: "ettei hän sitä usko?"

"Oh, te ryökäle, te laskette leikkiä", sanoi Tackleton.

Mutta ajuri älysi, vaikka hyvin hitaasti, näissä sanoissa piilevän
ajatuksen, ja katsoi niin totisena vierasta, että tämän oli pakko
selittää sanansa selkeämmin.

"Päähäni on pistänyt", lausui Tackleton ja nosti vasempaa kättänsä,
jonka etusormeen hän tarttui ilmoittaaksensa: tässä minä olen,
nimittäin Tackleton -- "päähäni on pistänyt mennä naimisiin nuoren ja
ihanan vaimon kanssa", tässä hän löi pikkusormeansa osoittaakseen, että
se merkitsi morsianta (ei hiljaa, vaan kovasti, ilmoittaen voimaa).
"Voin panna sen toimeen ja panenkin. Semmoinen on luonteeni. Mutta --
katsokaa tuonne!"

Hän viittasi Pirkkoon päin, joka istui syvissä mietteissä takan ääressä
nojaten kuopuraista leukaansa käteen ja tuijottaen heleään liekkiin.
Ajuri katsoi häneen ja sitten Tackletoniin ja taasen vaimoonsa ja
jälleen Tackletoniin.

"Hän epäilemättä pelkää ja tottelee, näette", alkoi taas Tackleton, "ja
se on _minulle_ aivan kyllin, sillä minä en ole mikään hellätuntoinen
ihminen. Mutta luuletteko enempää tarvittavan?"

"Minunpa", vastasi ajuri, "tekisi mieleni nakata ulos akkunasta
jokainen, joka sanoo, ettei muusta ole kysymystä."

"Aivan oikein", vastasi toinen tavattoman vilkkaasti. "Tosin niin
tekisitte. Tietysti, se tulee itsestänsä. Hyvää yötä! nukkukaa
levollisesti!"

Rehellinen ajuri oli huolissaan; hän oli vasten tahtoansa joutunut
hämilleen ja levottomaksi eikä voinut olla sitä näyttämättä.

"Hyvää yötä, ystäväni", sanoi Tackleton säälivästi, "minä menen.
Olemme totisesti yhtäläisiä, sen näen. Ettekö tahdo tulla luokseni
huomis-iltana? No! Ylihuomenna käytte kyläilemässä, tiedän sen. Silloin
tahdon morsiameni kanssa tavata teidät. Se on hänen mieleensä. Te
myönnytte siihen? kiitoksia! -- mikä se oli?"

Se oli kova huuto, jonka sai aikaan ajurin vaimo, oli kova, kimakka ja
äkillinen huuto, joka pani huoneen raikumaan kuin lasiastian. Hän oli
noussut paikoiltansa ja seisoi kivettyneenä pelosta ja kummastuksesta.
Vieras oli lähestynyt tulta lämmitelläksensä ja seisoi ainoastaan
askelen päässä hänen tuolistansa, ihan huoletonna.

"Pirkko!" huusi ajuri, "Brigitta, rakkaani, mikä sinua vaivaa?"

Samassa olivat kaikki hänen ympärillänsä. Kaleb, joka oli nukahtanut
kakkuvakkaan nojaten, haraisi kädellänsä, ennenkuin oli ehtinyt koota
uupuneet sielunvoimansa, neiti Slowboyn tukkaa, jota hän kuitenkin heti
pyysi anteeksi.

"Brigitta!" huusi ajuri sulkien hänet syliinsä. "Mikä sinua vaivaa?
Sano, sano, kultani!"

Pirkko vastasi ainoastaan taputtamalla käsiänsä ja purskahtamalla
vallattomaan nauruun. Sitten hän sojahti hänen sylistänsä lattialle,
peitti kasvonsa esiliinaansa ja itki katkerasti. Ja sitten hän taas
nauroi ja sitten hän taas huusi, ja sitten hän sanoi vilustavan ja
antoi viedä itsensä takan ääreen, jonka viereen hän istui kuin
ennenkin. Vanha mies seisoi siinä vielä, ihan huoletonna.

"Nyt voin paremmin, Juho", lausui Pirkko. "Voin aivan hyvin minä --"

Juho! Mutta Juho seisoi toisella puolella. Miksi Pirkko käänsi päänsä
vieraaseen, vanhaan herraan päin, ikäänkuin tämä olisi puhunut hänelle!
Olivatko hänen ajatuksensa sekaisin?

"Ei muuta kuin hullutusta, Juhoseni: joku tuli yht'äkkiä silmieni eteen
-- en tiedä mikä se oli. -- Se on nyt poissa, ihan poissa."

"Olen iloinen, että se on poistunut", mutisi Tackleton katsellen
virkulla silmällänsä ympäri huonetta. "Ihmettelenpä minne se on mennyt
ja mikä se lienee ollut. Hum! -- Kaleb, tulepas tänne. Kuka on tuo
harmaapäinen?"

"En tiedä, herra", kuiskasi Kaleb. "Iässäni en ole häntä ennen nähnyt.
Ihana haamu pähkinänsärkijäksi, ihan uutta mallia! Leuka ruuvattava
syvälle liiveihin; siitä tulisi oiva kalu."

"Ei kyllin ruma", lausui Tackleton.

"Tahi tulitikkukoteloksi", sanoi Kaleb syvissä mietteissään, "sepä
olisi malli! Pää ruuvataan auki, kun tulitikut pistetään sisään, jalat
käännetään ylös kynttilän torviksi -- sepä tulitikkukotelo sopisi
herrojen yöpöydälle juuri semmoisena kuin hän nyt tuossa seisoo!"

"Ei puoleksikaan niin ruma kuin hänen pitäisi olla", virkkoi Tackleton,
"hänestä ei ole mihinkään. Tule, ota vakka. -- Kaikki on nyt hyvin,
toivon ma?"

"Hyvin, aivan hyvin", sanoi pikku emäntä viitaten hänet kiireesti
menemään. "Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä", lausui Tackleton. "Hyvää yötä, Juho Peerybingle. Varo
vakkaa, Kaleb; pudotapas se, niin väännän niskasi nurin! Yö on
sysimusta ja ilma pahempi kuin koskaan! Hyvää yötä!"

Luoden tarkan silmäyksen ympäri huonetta hän meni ulos ovesta, Kaleb
jäljessä, hääkakku pään päällä.

Ajuri oli säikähtänyt pikku vaimonsa huudosta ja oli niin kiintynyt
lohdutus- sekä rauhoitustoimeensa, että tuskin muisti vieraan
läsnäoloa, ennenkuin tämä seisoi hänen ainoana vieraanansa.

"Hän ei kuulu heihin, Pirkko", lausui Juho, "minun täytyy muistuttaa
hänelle, että on aika lähteä."

"Pyydän anteeksi, ystäväni", virkkoi vanha herra lähestyen Juhoa,
"varsinkin kun pelkään vaimonne voivan pahoin; mutta koska saattajani,
jonka kuulovikani" (tässä hän koski korvaansa ja pudisti päätänsä)
"tekee minulle välttämättömän tarpeelliseksi, ei ole tullut, niin
aavistelen jonkun erehdyksen tapahtuneen. Yöllinen rajusää, joka teki
mukavain kärryjenne suojan (älköön minulle koskaan sen huonompaa
tulko!) niin suotuisaksi, ei ole vieläkään tauonnut. Ettekö senvuoksi,
kun kerran olette niin ystävällisiä, antaisi minulle maksusta vielä
yösijaakin?"

"Annamme", huusi Pirkko, "annamme kyllä!"

"Noh!" sanoi ajuri, hämmästyneenä tästä kiireellisestä suostumuksesta.
"Ei minulla ole mitään sitä vastaan; mutta en varmaan tiedä --"

"Hiljaa!" katkaisi Pirkko hänen puheensa, "hiljaa, Juho kulta!"

"Miksi niin? onhan hän umpikuuro", muistutti Juho.

"Tiedän sen, mutta. -- Kyllä, herra, kyllä! Menen tekemään hänelle heti
vuodetta, Juho?"

Kun hän kiirehti tähän toimeen, oli hänen levottomuutensa ja äkeytensä
niin silmin nähtävä, että ajuri katsoi kummastellen hänen jälkeensä.

"Tekivätkö äidit vuoteita?" leperteli neiti Slowboy lapselle; "ja
olivatko heidän hiuksensa ruskeat ja kiharaiset, kun lakit otettiin
päistä, ja pelästyivätkö takan ääressä istuvat emännät?"

Selittämätön kiintyminen pikku seikkoihin, joka on usein eroamattomassa
yhteydessä epäilevän ja sekaantuneen mielentilan kanssa, sai ajurin
matkimaan kauan aikaa näitä sisällyksettömiä sanoja kävellessään
edestakaisin lattialla. Hän teki sitä niin kauan, että ne koskivat
hänen sydämeensä ja että hän osasi ne ulkoa ja kertoi läksynä,
sillaikaa kun Tilly, niinkuin lastenhoitajien on tapana, kädellänsä
hivutteli lapsen pientä paljasta päätä, kunnes katsoi tarpeelliseksi
sitoa myssyn taas kiinni.

"Pelästyivätkö takan ääressä istuvat emännät? Minua ihmetyttää, mikä on
Pirkkoa säikähdyttänyt!" mietiskeli ajuri kävellen edestakaisin.

Hän karkoitti itsestänsä lelukauppiaan yllytykset, ja kuitenkin ne
täyttivät hänen mielensä epävakaisella, kummalla ikävyydellä; sillä
Tackleton oli älykäs ja sukkela, mutta ajuri tunsi ikäväkseen olevansa
kankealla ymmärryksen lahjalla varustettu: sekava viittaus oli
senvuoksi hänestä aina kiusallinen. Hän ei kuitenkaan tahtonut
tunnustaa Tackletonin puheella ja vaimonsa oudolla käytöksellä olevan
mitään yhteyttä; mutta nämä molemmat miettimisen aiheet astuivat
samalla kertaa hänen sielunsa eteen, eikä hän voinut erottaa toista
toisesta.

Vuode oli pian tehty, ja juotuansa ainoastaan yhden kupillisen teetä
kävi vieras levolle.

Silloin tuli Pirkko, aivan terveenä taas, tai niinkuin sanoi: jälleen
aivan entisellään, siirsi miehellensä nojatuolin takan ääreen, pisti
piippuun ja antoi sen hänen käteensä; itse hän otti tavallisen pikku
tuolinsa ja istuutui ajurin viereen. Hän halusi aina istua tällä pikku
tuolilla; luullakseni lienee hänellä ollut joku aavistus siitä, että
siinä oli jotakin lapsellisen ihanaa ja hupaista.

Kieltämättä hän olikin paras piipuntäyttäjä kaikissa neljässä maailman
osassa. Ihanaa oli nähdä kuinka hän pisti pienen pyöreän etusormensa
piipunpesään ja sitten puhalsi piippuun, vartta puhdistaakseen, ja
kuinka hän tehtyään sen kymmenkunta kertaa luuli siinä olevan vielä
jotakin ja piti sitä silmäinsä edessä kuin kiikaria ja, ummistaaksensa
toisen silmänsä täydelleen, väänteli pieniä kasvojansa mitä
hullunkurisimmin. Mitä tupakanpanemiseen tulee, niin siihen hän olikin
erittäin sukkela; ja piipun sytyttäminen, niinkuin hän sen teki
paperipalasella, kun piippu oli ajurin suussa -- niin likellä hänen
nenäänsä, mutta kuitenkin yhtään polttamatta -- olikin taito,
todellinen taito, hyvät herrat.

Sirkka ja kattilakin, jotka taas alottivat laulunsa, sen tunnustivat!
Kirkas uudestaan leimahtava tuli sen tunnusti! Pikku niittomies kellon
päällä tunnusti sen taukoamattomalla työllään! Ajuri sen kuitenkin
kaikista kernaimmin tunnusti kirkastuvin otsin ja poskipäin!

Ja kun hän rauhallisena ja miettivänä polttaa tupruutteli vanhaa
piippuansa, kun hollantilainen kello raksutti, punainen valkea räiskyi
ja sirkka sirkutti -- ilmestyi tämä kodin ja takan haltia (sillä
semmoinen sirkka oli) keijukaisen haamussa loihtien esiin monta
kuvaelmaa kodista ympärillänsä. Kaikenikäisiä ja -kokoisia Pirkkoja
tuli huone täyteen. Pirkkoja, iloisia lapsia, jotka juoksentelivat
hänen edellänsä ja poimivat kukkia kedolta; kainoja, kujeilevia
Pirkkoja, jotka puoleksi poiskääntyneinä kuuntelivat hänen kankeita
puheitansa; Pirkko-nuorikoita, jotka laskeutuivat oven edessä
kärryistä, ryhtyivät toimiinsa ja ottivat talousavaimet haltuunsa;
äidillisiä pikku Pirkkoja, joiden jäljestä kulki Slowboyta kuin varjoja
ja jotka kantoivat kapalolapsia ristittäväksi; mummomaisia, mutta vielä
vereviä ja lempeitä Pirkkoja, jotka katselivat kylätansseissa
liiteleviä Pirkko-tyttäriänsä; eukko-Pirkkoja, rusottavia lapsenlapsia
ympärillään; iäkkäitä Pirkkoja, jotka horjuivat sauvain nojassa. Näkyi
vanhoja ajureitakin ja sokeita vanhoja Harmeja heidän jalkainsa
juuressa makaamassa; uusia rattaita, joita ohjasivat nuoret ajajat
(rattaissa oli luettavana sanat "Veljekset Peerybingle"), ja sairaita
vanhoja ajureita hellien käsien hoitamina; ja vihantia, kukkivia
ajurivainajien hautoja kirkkomaalla. Kun sirkka näytti hänelle kaiken
tämän (hän näki kaikki selvästi, vaikka silmänsä tuijottivatkin
tuleen), ilostui ajurin mieli ja tuli onnelliseksi ja hän kiitti
kotinsa haltioita kaikesta sydämestään, mutta Gruff ja Tackletonista
hän ei välittänyt sen enempää kuin sinäkään, rakas lukijani.

Mutta mikä oli tuo nuorukaisen haamu, jonka samainen ihmeellinen sirkan
ääni toi Pirkon eteen, niin likelle hänen tuoliansa, ja joka seisoi
siinä niin vakavana ja yksinäisenä? -- Miksi hän vielä viipyy niin
likellä Pirkkoa, nojaten kättänsä takan syrjään ja kertoen aina:
"naimisissa! vaan ei minun kanssani!"

Oi Pirkko! heikko Pirkko! hänellä ei ole sijaa kumppanisi unelmissa,
miksi on hänen varjonsa langennut sinun miehesi takalle!



TOINEN SIRKUTUS.


Kaleb Plummer ja hänen sokea tyttärensä asuivat kahdenkesken
yksiksensä, niinkuin satukirjoissa kerrotaan -- ja Jumala siunatkoon
heitä (toivon teidän ajattelevan samoin) ja Jumala siunatkoon
satukirjoja, jotka vielä kertovat jotakin tässä arkipäiväisessä
maailmassa! -- Kaleb Plummer ja hänen sokea tyttärensä asuivat ihan
yksin itseksensä pikkuisessa puuhuoneessa, joka oli niinkuin ohut
pähkinänkuori, ja vain niinkuin syylä Gruff ja Tackletonin korkealle
kohoovalla tiilikivinenällä. Gruff ja Tackletonin kivitalo oli kadun
juhlallisena koristeena; mutta Kaleb Plummerin kodin olisitte voineet
särkeä palasiksi parilla vasaraniskulla ja korjata pirstat rattailla
pois. Jos joku semmoisen hävityksen perästä olisi kaipauksellaan
kunnioittanut Kaleb Plummerin asuntoa, niin hän olisi epäilemättä
tehnyt sen kiittäen sen hävittämistä suureksi parannukseksi. Mökki oli
kiinni Gruff ja Tackletonin kivitalossa juurikuin raakku laivan
pohjalaudassa, kuin etana ovessa tahi kääpä puussa. Mutta se oli se
sinapin siemen, josta suuri Gruff ja Tackletonin suku oli saanut
alkunsa; sen ränsistyneen katon alla oli Gruff-vainaja aivan
huomaamatonna leikellyt leluja koko sukupolvelle, vihdoin vanhentuneita
poikia ja tyttöjä, jotka olivat leikkineet niillä, rikkoneet ne ja --
muuttaneet nurmen alle nukkumaan.

Sanoin Kalebin ja hänen sokean tyttö raukkansa asuneen tässä mökissä;
mutta minun olisi pitänyt sanoa, että he asuivat Kalebin rakentamassa
taikalinnassa, jossa ei nähty köyhyyttä eikä puutetta ja jonka ovelle
eivät huolet osanneet. Kaleb ei suinkaan ollut mikään taikuri, hänellä
oli vain se taikavoima, joka saattaa olla meillä kaikilla: hellän,
äärettömän rakkauden taikavoima. Luonto oli ollut hänen opettajansa, ja
sen opetuksista kaikki nämä ihmeet tulivat.

Sokea tyttö ei tietänyt katon olevan ruman, seinien värittömiä eikä
rappauksen paikoittain karisseen; hän ei tietänyt, että seinässä oli
suuria tukkimattomia rakoja, jotka päivä päivältä suurenivat senvuoksi,
että hirret lahosivat ja laskeutuivat. Sokea tyttö ei tietänyt raudan
ruostuvan, puun lahoavan eikä paperin repeytyvän; hän ei tietänyt, että
huoneen ulkomuoto ja suhteet rappeutuivat ja muuttuivat. Sokea tyttö ei
tietänyt, että pöydällä seisoi rumia saviastioita, että murhetta ja
alakuloisuutta oli hänen vieressänsä, että Kalebin harvat hiukset
harmaantuivat harmaantumistaan hänen näkemättömien silmiensä edessä.
Sokea tyttö ei tietänyt, että heillä oli tyly, vaativa ja jäykkä isäntä
hän ei tietänyt Tackletonia siksi Tackletoniksi, joksi me hänet
tunnemme; hänen luulossaan Tackleton oli erinomainen leikinlaskija,
joka halusi laskea pilaa heidän kanssansa ja joka, vaikka olikin heidän
elämänsä varjeleva enkeli, ei kuitenkaan tahtonut kuulla sanaakaan
kiitollisuudesta.

Tämä kaikki oli Kalebin aikaansaamaa, sokean tytön isä paran
aikaansaamaa. Mutta hänen takkansa vieressä asuikin sirkka, ja kerran
kun hän sokean, äidittömän tytön lasna ollessa kuunteli suruisin mielin
sirkan sirritystä, johdatti tämä kodinhaltia sen ajatuksen hänen
päähänsä, että hän voisi muuttaa juuri tytön suuren onnettomuuden
siunaukseksi ja tehdä hänet vähällä onnelliseksi. Sillä sirkat ovatkin
mahtavia haltioita, vaikkeivät ihmiset, jotka heidän kanssansa
seurustelevat, siitä mitään tiedä (niinkuin useimmiten on laita); eikä
näkymättömässä maailmassa ole suloisempia eikä uskollisempia ääniä --
ääniä, joihin niin täydellisesti voi luottaa, jotka niin varmasti
antavat ainoastaan hyviä neuvoja, kuin ne äänet, joilla kodin ja
kotoisen takan haltiat puhuvat ihmisille.

Kaleb ja hänen tyttärensä työskentelivät yhdessä tavallisessa
työhuoneessaan, joka samalla oli heidän jokapäiväinen asuntonsakin; ja
ihmeellinen huone se olikin. Siinä nähtiin pikku taloja, valmiita ja
puolivalmiita, täynnä kaikensäätyisiä nukkeja. Etukaupunkirakennuksia
täynnä vähävaraisia nukkeja; keittiöitä ja yksinäisiä huoneita
alhaisemman säädyn nukeille; loistorakennuksia suurisukuisille
nukeille. Muutamat näistä huoneista olivat jo sisustetut semmoisten
nukkein käytettäviksi, joiden varat olivat pienet, toiset sitävastoin
voitiin tarpeen vaatiessa kalustaa mitä komeimmin, sillä hyllyt olivat
täynnä tuoleja, pöytiä, sohvia, sänkyjä ja sänkyvaatteita. Korkea
aatelisto, herrassääty ja kaikenlainen alhaisempi kansa, joiden
tarpeeksi nämä rakennukset olivat aiotut, makasivat siellä täällä
koreissa tuijottaen suoraan kattoon; mutta nukkein yhteiskunnallista
asemaa, heidän säätyänsä ja arvoluokkaansa merkittäessä (joka oikeassa
maailmassa valitettavasti osoittautuu sangen vaikeaksi) olivat nämä
lelusepät menetelleet paljoa paremmin kuin luonto, joka usein
käyttäytyy oikullisesti ja sopimattomasti, sillä he eivät suinkaan
tyytyneet niin mielivaltaisiin eron merkkeihin kuin silkki, karttuuni
ja puuvillainen vaate, vaan he lisäsivät toisia yksilöllisempiä
tuntomerkkejä, joista ei saattanut erehtyä. Niin oli korkeasti
vapaasukuisella naisella vahajäsenet erinomaisen täsmällisessä
suhteessa keskenänsä; mutta niin oli vain hänellä ja hänen
heimolaisillansa; seuraava arvoluokka yhteiskunnallisessa asteikossa
oli nahasta; sen perästä seuraava karkeasta piikkokankaasta. Rahvaalla
oli käsivarret ja jalat pelkistä tulitikuista, ja heidät kiinnitettiin
paikallensa niin etteivät voineet siitä liikahtaa.

Paitsi näitä nukkeja nähtiin Kaleb Plummerin huoneessa toisiakin
näytteitä hänen käsitöistänsä. Siinä oli Noakin arkkeja, joissa
kaikenlaatuiset linnut ja eläimet tulivat erinomaisen hyvin toimeen
yhdessä, sen voin vakuuttaa, vaikka ne pudotettiin sisään kuinka
hyvänsä katosta, ja vaikka ne pudisteltiin ja sullottiin yhteen kauhean
pieneen tilaan. Rohkealla, runollisella vapaudella oli useimpiin Noakin
arkkeihin tehty portinkolkutin oveen, kenties sopimaton lisäys, joka
vain toi mieleen aamuvierailut ja kirjeenkantajat, mutta oli muuten
sopiva koriste rakennuksen ulkopuolella. Siellä oli tusinoittain
pieniä, alakuloisia rattaita, joiden pyörät liikkuessaan synnyttivät
mitä surullisimpia säveliä. Monta pikku viulua, rumpua ja muuta
soittokalua korvan kiusaksi; suunnaton joukko tykkejä, kilpiä,
miekkoja, keihäitä ja kiväärejä. Siellä oli pikkuisia punalahkeisia
llvehtijöitä, jotka alinomaan kiipeilivät korkeilla, punaisesta
langasta tehdyillä telineillä ja laskeutuivat alas toiselle puolen, pää
edellä; samaten paljon vanhoja herroja, näöltänsä arvokkaita, miltei
kunnioitettavia, jotka hyppivät kuin hullut vartavasten ovien eteen
pantujen seipäitten yli. Siellä oli kaikenlaatuisia eläimiä, varsinkin
hevosia, alkaen täplikkäästä ajohevosesta, jolla oli neljä tikkua
jalkoina ja pieni rohdintukko harjana, aina puhdasrotuiseen
keinuhevoseen, joka oli paraikaa laukkaamassa. Samoinkuin olisi ollut
vaikea luetella ne monet kymmenet kummat kuvat, jotka olivat aina
valmiit tekemään jotakin hulluutta, jos vain painettiin jotakuta
ponninta, niin ei myöskään olisi ollut helppo mainita semmoista
inhimillistä eriskummaisuutta, vikaa tahi heikkoutta, joka ei olisi
ollut tarkemmin tahi huonommin kuvattuna Kaleb Plummerin kamarissa.
Eikä saata sanoa, että nämä pilkkakuvat olisivat olleet aivan
luonnottomia, sillä hyvin vähällä kehotuksella voidaan saada miehiä ja
naisia tekemään yhtä kummallisia tekoja kuin mitä lelut konsanaan
suorittavat.

Keskellä kaikkia näitä kaluja istuivat Kaleb ja hänen sokea tyttärensä
työskennellen. Sokea tyttö puki yhtä nukkea, ja Kaleb maalasi sekä
kiillotti neljättä ikkunaa sievän perheasunnon etuseinälle.

Kalebin kasvoihin uurtuneet huolet ja hänen miettivä, uneksiva
olentonsa, joka olisi sopinut alkemian tai filosofian tutkijalle,
näyttivät ensi silmäyksellä olevan jyrkässä ristiriidassa hänen työnsä
ja häntä ympäröivien lastenlelujen kanssa. Mutta leivän hankkimiseksi
keksityt ja tehdyt lapsellisuudet ovat kyllä totisia ja tärkeitä, enkä
minä siihenkään katsomatta todella voi sanoa, tokko Kaleb, jos hän
olisi ollut ylikamariherra tahi parlamentin jäsen tai asianajaja
taikkapa suuri liikemies, olisi joutunut sen tärkeämpiin tehtäviin;
vaikka hyvin suuresti epäilen, että hänen toimensa olisivat silloin
olleet yhtä viatonta laatua.

"Isä, te olitte siis ulkona sateessa eilis-iltana puettuna uuteen,
kauniiseen päällystakkiinne?" lausui Kalebin tytär.

"Niin uuteen, kauniiseen päällystakkiini", vastasi Kaleb katsahtaen
vaatenuoraan, jolle hän oli huolellisesti ripustanut ennenmainitun
piikkotakkinsa kuivamaan.

"Voi, kuinka minun on hyvä mieli, että olette sen ostanut, isä!"

"Ja semmoiselta räätäliltä sitten", sanoi Kaleb, "oikein
uudenaikaiselta räätäliltä. Liian hyvä se on minulle."

Sokea tyttö keskeytti työnsä ja nauroi iloisesti. "Liian hyvä teille,
isä! Mikään ei ole teille liian hyvä!"

"Tuskin kehtaan käydä siihen puettuna", lausui Kaleb katsoen tarkkaan
minkä vaikutuksen sanat tekisivät tytön kirkastuviin kasvoihin.
"Tosiaan kun kuulen poikien ja ihmisten takanani sanovan: 'kah! tuossa
kulkee komea herra!' silloin en tiedä mihin kääntyä. Ja eilisiltana kun
kerjäläinen ei tahtonut erota minusta, vaikka sanoin olevani köyhä
mies, ja hän vastasi: 'ohoo, armollisin herra, älkää niin sanoko!' niin
oikein hämmästyin. Minusta tuntuu, että minulla tuskin oli oikeutta
käydä semmoisiin vaatteihin puettuna."

Onnellinen sokea tyttö! kuinka iloinen hän oli näkemättömyydessään!

"Minä näen teidät, isä!" lausui tyttö taputtaen käsiänsä yhteen, "niin
selvään kuin olisi minulla näköni, jota en koskaan kaipaa teidän
seurassanne. Sininen takki!" --

"Vaaleansininen", keskeytti Kaleb.

"Niin, niin! vaaleansininen!" huudahti tyttö kääntäen loistavat
kasvonsa häneen, "se väri, jonka myös muistan olevan armaan, selkeän
taivaan värin. Sanoitte sen olevan sinisen! Vaaleansininen takki" --

"Hyvin väljä", lisäsi Kaleb.

"Niin! väljä!" huusi sokea tyttö sydämestään nauraen, "ja te, isä
kulta, kävelette siihen puettuna keveästi, silmät ilosta säteillen, suu
naurussa -- ja mustat hiukset sitten. Olettepa näöltänne nuori ja
kaunis!"

"Hiljaa, hiljaa, nyt saatat minut turhamaiseksi", lausui Kaleb.

"Luulenpa teidän jo olevan vähän turhamainen", vastasi tyttö uhaten
häntä iloisesti etusormellaan. "Minä tunnen teidät! isä! ha-ha-ha! --
olen saanut teistä selon, näettekös!"

Kuinka erilainen oli luuloteltu kuva hänen mielessään ja se Kaleb, joka
istui hänen edessänsä! Keveästä käynnistä oli tyttö puhunut. Siinä hän
oli oikeassa. Moneen monituiseen vuoteen ei Kaleb ollut koskaan astunut
tämän kynnyksen yli tavallisin hitain ja raskain askelin, vaan
tepastellut vilkkaasti, tyttärensä korvaa pettääkseen; eikä hän ollut
koskaan, sydämensä raskaimmillaankaan ollessa, unohtanut tätä keveää
käyntiä, joka ilahutti hänen tytärtänsä suuresti.

Jumala tiesi! mutta luulen Kalebin uneksivan hajamielisyyden johtuneen
osaksi siitä, että hän tällä tavoin, rakkaudesta sokeaan tyttäreensä,
tekeytyi itse ja muutti koko ympäristönsä toiseksi. Kuinka taisikaan
pikku mies muuta kuin joutua sekaannuksiin, kun hän niin monta vuotta
oli harrastanut vain sitä, että saisi itsensä ja kaikki ympärillä
olevat esineet muutetuksi toisenlaisiksi kuin ne todellisuudessa
olivat.

"Siihen sitä on tultu", lausui Kaleb astuen pari askelta takaperin,
työtänsä paremmin katsoakseen, "niin lähellä todellisuutta kuin viisi
pennin rahaa pääsee lähestymään viiden pennin rahaa. Vahinko vain, että
huoneen koko etupuoli aukeaa yhdellä kertaa! Jos siinä edes olisi
portaat ja oikea sisäänkäytävä. Mutta sepä onkin vaikeinta työssäni,
että minä petyn ja sekaannun alinomaa."

"Te puhutte niin hiljaa, lienettekö väsynyt, isä?"

"Väsynyt", toisti Kaleb hyvin vilkkaasti. "Mistä olisin väsynyt,
Bertha? En ole koskaan väsynyt. Mitä se on?"

Antaakseen sanoillensa enemmän pontta hän keskeytti väkisinkin näkyviin
pyrkivän haukotuksen ja venyttelyn -- joka teki hänet aivan
samannäköiseksi kuin nuo takan reunalla seisovat kuvat, joiden
yläruumis näytti aivan siltä kuin olisivat olleet alituisesti
väsyksissä -- ja rupesi hyräilemään laulua. Se oli juomalaulu, jossa
kerrottiin jotakin kiiltävästä maljasta, ja hän yritti laulaa
huolettomalla, keveällä äänellä, joka muutti hänen muotonsa tuhansin
kerroin kuivemman ja surullisemman näköiseksi.

"Vai niin! vai täällä lauletaan, tekö laulatte?" lausui Tackleton,
pistäen päänsä ovesta sisään. "Vai niin! Minä en osaa laulaa."

Ei kukaan olisi hänestä sitä luullutkaan. Hänellä ei ollut niinsanottua
laulunlahjaa, ei alunkaan.

"Minulla ei olekaan varaa laulaa. Mieltäni ilahuttaa että te laulatte.
Toivon että teillä on aikaa työhönkin. Tuskin, luulen ma, ihminen
samalla kertaa molempiin joutaa."

"Jos nyt näkisit hänet, Bertha, kuinka hän iskee minulle silmää",
kuiskasi Kaleb. "Hauska mies! jos et tuntisi häntä, niin luulisit hänen
puhuvan totta, etkö luulisikin?"

Sokea tyttö nyökäytti hymysuin. "Lintu, joka osaa laulaa, mutta ei
tahdo, on saatava laulamaan, niin sanotaan", murisi Tackleton. "Mutta
kun tarhapöllö, joka ei taida ja jonka ei tarvitse, kuitenkin tahtoo
laulaa, mikä saapi hänet siihen?"

"Näkisitpä kuinka hän iskee silmää!" jupisi Kaleb tyttärellensä. "Voi,
armollista!"

"Aina hupaisella ja iloisella mielellä meidän kanssamme!" lausui Bertha
hymyhuulin.

"Kah, oletkos sinäkin täällä!" huusi Tackleton. "Vaivainen
heikkomielinen!"

Hän luuli tyttöä todella heikkomieliseksi ja perusti luulonsa -- en voi
varmaan sanoa tapahtuiko se tietämättömyydestä vai eikö -- siihen, että
tyttö piti hänestä. "Noh! koska olet täällä, kuinka sinä voit?" kysyi
Tackleton äreällä tavallaan.

"Oi, hyvin! aivan hyvin! Olen niin onnellinen kuin ikänä voitte toivoa
minun olevan, niin onnellinen kuin miksi te tekisitte koko maailman,
jos voisitte!"

"Vaivainen heikkomielinen!" mutisi Tackleton. "Järkeä ei vähän
vähääkään."

Sokea tyttö otti hänen kätensä ja suuteli sitä; hän piti sitä vähän
aikaa käsissänsä ja nojasi hellästi poskensa sitä vastaan, ennenkuin
laski sen irti. Tuossa kohtelussa oli niin sanomattoman paljon
rakkautta ja hellää kiitollisuutta, että itse Tackleton leppyi
kysyäkseen tavallista lempeämmällä äänellä:

"Mikä nyt on?"

"Panin sen päänalaiseni viereen eilen illalla maata mennessäni ja näin
sen unissani. Ja kun päivä koitti ja ihana punainen aurinko --
punainenko aurinko, isä?"

"Punainen illoin ja aamuin, Bertha", lausui Kaleb raukka katsoen
surullisesti isäntäänsä.

"Kun aurinko nousi ja kirkas päivä, johon liikkuessani melkein pelkään
loukkaavani itseäni, tulin huoneeseen, käänsin sen pienen puun aurinkoa
kohti ja kiitin Jumalaa, joka on luonut maailman niin ihanaksi, ja
kiitin teitä, kun sen lähetitte huvikseni!"

"Hän on hullu!" lausui Tackleton itsekseen. "Pian tarvitaan tässä
pakkoröijyä ja köysiä. Pian!"

Tyttärensä puhuessa istui Kaleb ristissä käsin, tuijottaen suoraan
eteensä, ikäänkuin olisi todellakin ollut epätietoinen siitä
(luullakseni hän olikin epätietoinen), oliko Tackleton tehnyt mitään,
joka olisi ansainnut hänen kiitollisuuttansa, vai eikö. Jos Kaleb olisi
saanut sillä hetkellä menetellä aivan vapaasti ja jos hänelle olisi
hengen uhalla määrätty joko karata lelukauppiaan kimppuun tahi langeta
hänen jalkojensa juureen, kumman tämä vain paremmin ansaitsi, niin
luulenpa, että hän olisi joutunut suureen neuvottomuuteen siitä, kumpi
olisi tehtävä. Ja kuitenkin tiesi Kaleb varmasti omin käsin kantaneensa
pikku ruusupuun kotiin tyttärellensä, omasta suustaan päästäneensä sen
viattoman valheen, joka Berthalta oli salaava kuinka paljon isän täytyi
päivä päivältä kieltää itseltänsä tehdäkseen lapsensa onnellisemmaksi.

"Bertha", lausui Tackleton tahallansa omituisella ystävällisyydellä,
"tule tänne."

"No, jaksanpa kyllä kävelläkin luoksenne. Ei teidän tarvitse taluttaa
minua!" vastasi hän.

"Ilmoittaisinkohan sinulle salaisuuden, Bertha?"

"Niinkuin tahdotte", vastasi hän kiireesti.

Kuinka hänen sokeat kasvonsa seestyivät! kuinka kuunteleva otsa
kirkastui!

"Tänään on se päivä, jolloin tuo pikku kapine -- mikä sen nimi taas
onkaan -- tuo lellitelty lapsi, Peerybinglen vaimo, tavallisesti käypi
teitä tervehtimässä ja pitää iltahuvinsa täällä, eikö niin?" sanoi
Tackleton, osoittaen armotonta ylenkatsetta koko asialle.

"Niin", sanoi Bertha, "tänä päivänä se on."

"Niinpä minäkin luulen!" lausui Tackleton. "Tahtoisin olla läsnä tänä
iltana."

"Kuuletkos, isä!" huusi sokea tyttö vallan ihastuksissaan.

"Kuulen, kuulen", mutisi Kaleb tylsin katsein niinkuin unissa-kävijä,
"mutta sitä minä en usko, lienee varmaan taas joku valheistani."

"Minä tahtoisin näet saattaa nuot Peerybingleläiset useammin May
Fieldingin seuraan", lausui Tackleton. "Minä aion naida Mayn."

"Naida!" huusi sokea tyttö paeten hänen luotaan.

"Hän on niin lemmon yksinkertainen, etten luullut hänen koskaan minua
ymmärtävän", mutisi Tackleton. "Niin, Bertha, naida! kirkot, papit,
lukkarit, vaunut, kellot, päivälliset, hääkakut, luumuputingit,
vihkihameet, soitannot, maljat, onnentoivotukset ja kaikki nuo
hullutukset. Häät, näet, häät! Etkös tiedä mitä häät ovat?"

"Tiedän kyllä", vastasi sokea tyttö hiljaisella äänellä. "Ymmärrän."

"Vai niin, se on enemmän kuin toivoinkaan", murisi Tackleton. "Noh,
sentähden tahdonkin olla läsnä tänä iltana ja tuoda Mayn ja hänen
äitinsä tänne. Minä lähetän tänne edeltäpäin jotakin pientä, kylmän
lampaanlavan tahi sellaista. Te odotatte siis minua?"

"Odotamme", vastasi Bertha.

Hän oli, pää kallellaan, kääntynyt pois. Niin hän seisoi ristissä
käsin, syvissä ajatuksissa.

"Tuskin uskon sitä", sanoi Tackleton häneen katsoen, "sillä sinä näytät
jo unohtaneen kaikki, Kaleb!"

"Uskallankohan minä sanoa olevani täällä", mietti Kaleb; "Herra!"

"Pidä huoli siitä, ettei hän unohda mitä olen hänelle sanonut."

"_Hän_ ei koskaan unohda", vastasi Kaleb; "eikä ole paljon semmoista,
mitä hän ei taida, ja unohtaminen on yksi semmoinen seikka."

"Jokainen pitää omia hanhiansa joutsenina", sanoi lelukauppias
surkutellen. "Voi mies parkaa!"

Sanomattomalla ylenkatseella sen sanottuaan lähti vanha Gruff &
Tackleton tiehensä.

Bertha seisoi yhä syvissä ajatuksissa, samassa paikassa, mihin
Tackleton hänet jätti. Hänen alas painuneesta otsastaan oli ilo
paennut; otsa oli nyt synkkä. Kolme tahi neljä kertaa hän pyöritti
päätänsä, ikäänkuin olisi kaivannut kadonnutta muistoa tahi surkutellut
kärsimäänsä vahinkoa; mutta hänen surulliset mietteensä eivät
puhjenneet sanoiksi.

Vasta kun Kaleb oli hetken työskennellyt, valjastaen hevosparin
vaunujen eteen ja naulaten muitta mutkitta silat hevosten rintaan,
lähestyi tyttö hänen työpöytäänsä ja istui lähelle häntä lausuen: "Isä!
olen niin yksinäni pimeässä, kaipaan silmiäni, surullisen näköisiä
rakkaita silmiäni."

"Tässä ne ovat", sanoi Kaleb, "aina valmiit. Ne ovat enemmän sinun kuin
minun, Bertha, kaikkina vuorokauden hetkinä. Mitä silmiesi pitäisi
sinulle tekemän, kultaseni?"

"Katsoa ympäri huonetta, isä?"

"No niin!" lausui Kaleb, "samassa tehty kuin käsketty, Bertha!"

"Kertokaa minulle miltä se näyttää."

"Kaikki näyttää", sanoi Kaleb, "niinkuin tavallisesti yksinkertaiselta,
mutta hyvin sievältä. Seinien vaalea väri, kauniit kukat astioissa,
lattian hohtava puhtaus, koko huoneen sievyys ja somuus tekevät sen
aivan ihanaksi."

Sievää ja somaa oli kaikki, minkä Berthan kädet voivat toimittaa. Mutta
muutoin -- kuinka olisi sievyys ja somuus voinut viihtyä siinä vanhassa
töllissä, jonka Kalebin mielikuvitus oli niin muuttanut.

"Teillä on nyt arkitakki yllänne ettekä ole niin pulska kuin kauniissa
takissanne", lausui Bertha koskien häneen.

"En aivan niin pulska", vastasi Kaleb, "mutta hyväpä näinkin."

"Isä", sanoi sokea tyttö tullen likemmäksi ja kiertäen käsivartensa
hänen kaulaansa. "Kertokaa minulle jotakin Maysta. Hän lienee hyvinkin
kaunis?"

"Tosin hän on kaunis", sanoi Kaleb. -- Ja niin hän todella
olikin. Kalebille oli tavatonta, ettei hänen tarvinnut vaivata
mielikuvitustaan.

"Hänen tukkansa on musta", lausui Bertha miettivästi, "mustempi kuin
minun. Hänen äänensä on suloinen, sen tiedän. Olen usein sitä ilokseni
kuunnellut. Hänen vartalonsa --"

"Koko huoneessa ei ole sen näköistä nukkea", sanoi Kaleb. "Ja hänen
silmänsä!" --

Hän vaikeni; sillä Bertha oli hiipinyt vielä likemmäksi häntä ja hänen
kaulaava kätensä likisti isää varoittavasti, tavalla, jonka hän liiaksi
hyvin käsitti.

Hän ryki hetken, taputteli hetken vasarallansa ja alkoi taasen laulaa
hyräillä vaahtoavasta maljasta; sillä laulu oli hänen taattu turvansa
ja apunsa jokaisessa semmoisessa pulassa.

"Puhukaa, isä, ystävästämme, hyväntekijästämme. En koskaan väsy
kuulemaan hänestä puhuttavan. -- Eikö niin, en koskaan?" lausui tyttö
vireästi.

"Et koskaan", vastasi Kaleb. "Ja täydellä syyllä."

"Oi, kuinka suurella syyllä!" huudahti sokea tyttö sellaisella
hartaudella, että Kaleb, vaikka hänen vaikuttimensa olivat niin
puhtaat, ei sietänyt katsoa tyttöä kasvoihin, vaan loi silmänsä maahan,
ikäänkuin Bertha olisi voinut lukea niistä hänen viattoman petoksensa.

"Puhukaa sitten vielä kerran hänestä, armas isä", sanoi Bertha, "monta,
monta kertaa! Hän on näöltänsä hyvänsuopa ja ystävällinen, suora ja
rehellinen, sen tiedän varmaan. Miehen sydän, hieno tunne, joka koettaa
kylmällä karkeudella salata hyvät tekonsa, puhuvat jokaisesta
kasvojenpiirteestä, joka silmänluonnista."

"Ja antavat hänen kasvoillensa jalon ilmeen", lisäsi Kaleb hiljaisella
epätoivolla.

"Ja antavat hänen kasvoillensa jalon ilmeen", toisti tyttö. "Hän on
Mayta vähän vanhempi, isä?"

"On", vastasi Kaleb vastahakoisesti. "Hän on Mayta vähän vanhempi.
Mutta ei se tee mitään."

"Ei suinkaan, isä! Kun saisi seurata häntä kärsivällisesti hänen
murheissaan ja vanhuudessaan; ystävällisesti hoitaa häntä sairaana, ja
kärsimysten ja surujen aikana olla hänen uskollisena ystävänänsä; aina
väsymättä työskennellä hänen hyväkseen; valvoa ja hoitaa häntä; istua
hänen sänkynsä vieressä ja puhua hänen kanssansa kun hän on hereillä;
rukoilla hänen edestään kun hän nukkuu; sepä olisi onnea! Kuinka paljon
olisi tilaisuutta osoittaa hänelle uskollisuutta ja alttiutta! Tekeekö
May kaiken tämän, isä?"

"Tekee varmaan", vastasi Kaleb.

"Minä rakastan Mayta, isä; rakastan häntä koko sydämestäni!" huudahti
sokea tyttö. Hän nojasi näin sanoessaan sokeat kasvoparkansa Kalebin
olkaan ja itki -- itki niin, että Kalebin jo melkein tuli hätä, sillä
hän tunsi olevansa syypää tuohon kyynelyttävään onnellisuuteen.

Sillaikaa oli ankara kiire ja liike Juho Peerybinglen luona; sillä
pikku Peerybinglen matamille tietysti ei taitanut johtua mieleenkään
lähteä mihinkään ilman poikaansa, ja ennenkuin poika saatiin kuntoon,
kului aikaa. Ei senvuoksi, että lapsi olisi ollut kovin painava tahi
suuri, jos häntä olisi punnittu tahi mitattu; mutta hän tuotti
sittenkin paljon huolta ja puuhaa, ja kaiken piti tapahtua pienissä
erissä. Esimerkiksi, kun poika suurella vaivalla oli saatu jotakuinkin
puetuksi, ja järjellisesti ajatellen olisi arvellut ainoastaan hiukan
puuttuvan ennenkuin hänestä olisi tullut siivoin ja sievin kapalolapsi
koko maailmassa, niin hänet käärittiin aivan arvaamatta villaiseen
viittaan ja pantiin kätkyeen, jossa hän hikoillen virui melkein tunnin
ajan. Tästä joutilaasta tilasta hänet otettiin hohtavan punaisena ja
ankarasti parkuvana, saadaksensa -- minä esitän paremmin ajatukseni,
jos kerran sallitte minun puhua -- pienen einepalan. Sen jälkeen tuli
taas nukkuminen. Peerybinglen matami käytti tämän väliajan
pukeutuaksensa niin sieväksi kuin ikinä nähdään jonkun tekevän; ja
siinä lyhyessä ajassa pani neiti Slowboy päällensä röijyn, joka oli
niin hämmästyttävän omituisesti tehty, ettei se ollut missään suhteessa
hänen vartaloonsa eikä mihinkään muuhun maailmassa, vaan semmoinen
kissankorvainen, omavaltainen kalu, joka piti oman päänsä huolimatta
vähintäkään mistään muodista tahi kauneusaistista. Sitten puettiin taas
heränneen lapsen ruumis Peerybinglen matamin ja neiti Slowboyn
yhteistyöllä kermavaaleaan mekkoon ja pää samanväriseen nankkilakkiin,
ja sitten he välistä tulivat ovelle kaikki kolme. Ulkona kuopi vanha
hevonen levottomasti irti kiviä pihasta ja oli jo hävittänyt enemmän
kuin yhden päivän täydet tierahat -- ja kaukana sumuisessa etäisyydessä
nähtiin Harmi, joka katsoi taaksensa vietelläkseen hevosta lähtemään
matkaan omin luvin.

Jos luulette tarvitun tuolia tai jakkaraa, jotta Peerybinglen matami
pääsisi kärryihin, niin uskallan väittää teidän aivan huonosti tuntevan
Juhoa. Tuskin olisitte ennättäneet vilaukseltakaan nähdä hänen
nostavan, ennenkuin Pirkko jo istui verevänä ja pulskana paikallansa
sanoen: "Juho, mitä ajattelet! Älä unohda Tillyä!" Jos on ollenkaan
luvallista puhua nuoren naisihmisen sääristä, niin tahtoisinpa kertoa
neiti Slowboyn sääristä, että kova onni saattoi ne aina loukkauksiin,
niin ettei hän koskaan voinut nousta eikä laskeutua kirjoittamatta tätä
tapausta sääriinsä punaisin viivoin, samoinkuin Robinson Krusoe
merkitsi päivät puukalenteriinsa. Mutta koska sitä voitaisiin katsoa
sopimattomaksi ja rikokseksi hyviä seuratapoja vastaan, niin tahdon
aprikoida asiaa, ennenkuin rupean kertomaan.

"Juho, mihin olet pannut vasikkapaistin ja lammaspiirakan -- ja
olutpullot?" kysyi Pirkko. "Jos ne eivät ole mukana, on heti paikalla
palaaminen."

"Oletpa sinä pikku hupsu vaimoksi", vastasi ajuri, "kun puhut
palaamisesta, vaikka olet antanut minun odottaa puoli tuntia yli
aikani."

"Olen siitä pahoillani, Juho", sanoi Pirkko aivan levotonna, "mutta
todellakaan en osaa ajatella -- en millään tavoin tahtoisi tulla
Berthan luo vasikkapaistitta ja lammaspiirakatta ja olutpulloitta.
Ptruu!"

Viimeinen yksitavuinen sana koski hevosta, joka ei siitä ollut
millänsäkään.

"Voi, sano ptruu, Juho!" lausui Peerybinglen matami. "Pyydän sinua!"

"Kyllä sitten on aika pysähtyä, kun minulta unohtuu tavaroita
jälkeeni", sanoi Juho. "Tässä on kori tallella."

"Mikä kovaluontoinen, hirmuinen mies sinä olet, Juho, kun et heti
vastannut minulle, vaan saatoit minut niin levottomaksi! Minä
olen sanonut, etten tahdo tulla Berthan luo vasikkapaistitta,
lammaspiirakatta ja olutpulloitta, en millään lailla. Olemme täsmälleen
joka neljästoista päivä häistämme asti pitäneet siellä pienet
iltakestimme. Jos joku turmelisi meiltä sen ilon, niin melkein pelkään,
ettemme enää voisi olla niin onnellisia."

"Se oli sievä, ystävällinen ajatus", virkkoi ajuri, "ja siitä
kunnioitan sinua, vaimoseni."

"Rakas Juho", vastasi punastuen Pirkko, "älä puhu minun
kunnioittamisestani! Hyvä Jumala!"

"Kuulepas" -- alkoi ajuri. "Vanha herra" --

Pirkko hämmästyi taas aivan huomattavasti ja äkkiä.

"Se on kummallinen mies", lausui ajuri katsoen suoraan eteensä pitkin
tietä. "En tule hänestä hullua viisaammaksi. Kuitenkaan en ajattele
hänestä mitään pahaa."

"Ei pidä ajatellakaan pahaa. Siitä -- siitä olen varma, ei
vähintäkään."

"Niin", virkkoi ajuri. "Olen hyvilläni, kun sinä olet niin varma siitä,
sillä se vahvistaa minunkin ajatuksiani. Ihmeellistä, että juuri hän on
ruvennut meille asumaan, eikös olekin? Joskus käypi niin kummasti."

"Ihmeellistä kyllä", sanoi Pirkko hiljaa, tuskin kuuluvalla äänellä.

"Hän näyttää hyväntahtoiselta vanhalta herralta", lausui Juho, "maksaa
kuin kelpo mies, ja hänen sanaansa voi luottaa kuin kelpomiehen sanaan
ainakin. Puhelin tänä aamuna pitkään hänen kanssansa; hän sanoo minua
jo paremmin kuulevansa, kun on enemmän tottunut ääneeni. Hän jutteli
paljon elämästänsä, ja minä kerroin paljon itsestäni, ja sitten hän
kyseli yhtä ja toista. Kerroin hänelle, että ammattini vaatii minua
tekemään kaksi matkaa: toisena päivänä oikealle kädelle ja sitten taas
takaisin, (hän on näet vieras eikä tunne paikkain nimiä) ja hän näytti
olevan hyvin mielissänsä. 'No silloinpa minulla on sama tie kuin teillä
kotiin palatessani', sanoi hän, 'ja minä luulin teidän lähtevän aivan
toisaalle. Se on hyvä. Matkustan kenties vielä kerran kanssanne, mutta
lupaan, etten enää nuku niin paljon kuin viimein'. -- Hän nukkuikin
todella aika hyvin viime kerralla! -- Pirkko! mitä mietit?"

"Mitä mietin, Juho? Minä -- minä kuuntelin sinun puhettasi."

"No, se oli hyvä!" lausui rehellinen ajuri, "pelkäsin sinuun
katsahtaessani puhuneeni niin kauan, että jo olit ruvennut muuta
miettimään. Olipa vähällä niin käydäkin, luulen ma."

Pirkko ei vastannut, ja niin ajettiin hetkinen ääneti eteenpäin. Mutta
eipä ollut helppo asia pitää suutansa kiinni Juho Peerybinglen
kärryissä, sillä jok'ainoalla ihmisellä tiellä oli jotakin sanomista,
vaikkei sitten muuta kuin "kuinka voitte!" -- ja todella usein ei ollut
muuta -- mutta siihen, että vastaus olisi oikein ystävällinen,
tarvittiin paitsi nyökkäystä ja myhäilyä myöskin niin terveellistä
keuhkojen liikettä kuin ikänä pitkään parlamenttipuheeseen. Välistä
seurasi heidän rinnallaan hevos- tahi jalkamiehiä saadaksensa jutella,
ja silloin oli molemmin puolin hyvin paljon puhelemista.

Harmi sitten! se aiheutti enemmän ystävällisiä tuttavuuksia kuin
kymmenkunta kristittyä ihmistä olisi tehnyt! Jokainen tunsi sen
kaikkialla tien varrella, erittäinkin kanat ja porsaat, jotka
nähdessään sen lähestyvän sivulta, korvat uteliaasti pystyssä ja
heiluttaen häntäänsä, heti vetäytyivät asuntojensa suojaan, huolimatta
lähemmän tuttavuuden kunniasta. Joka paikassa oli sillä tekemistä; se
poikkesi joka kujaan, kurkisteli joka kaivoon, se pölähti joka mökkiin
ja jälleen ulos, se ryöpsähti kouluihin keskelle lattiaa, se säikytti
kaikkia kyyhkysiä, se tavoitti kissojen somia häntiä ja pistäytyi joka
kapakassa niinkuin hyvä tuttava ainakin. Mihinkä se vain tuli, huusi
aina joku: "Se, se, tule tänne Harmi!" ja samassa tuli se joku ulos,
kaksi tahi kolme muuta jotakuta seurassaan, tervehtimään Juho
Peerybingleä ja hänen kaunista vaimoansa.

Kärryissä oli suuri joukko laatikoita ja myttyjä, joita ottamaan ja
antamaan oli tuontuostakin pysähdyttävä; mutta se ei suinkaan ollut
ikävintä matkalla. Muutamat odottivat myttyjänsä niin hartaasti, toiset
niitä niin suuresti ihmettelivät, vieläpä eräät niin loppumattomasti
muistuttelivat myttyjänsä ja Juho hääräsi niin mielissään, että se
kaikki oli yhtä hauskaa kuin näytelmässä. Oli siellä semmoistakin
vietävää, josta sieti neuvotella ja tuumailla ja jonka suojelemisesta
ja kuljettamisesta ajuri ja lähettäjä keskustelivat. Näihin
keskusteluihin otti Harmikin osaa, milloin tarkasti valvoen asian menoa
lyhyin hyppäyksin, milloin juoksennellen edestakaisin kokoontuneitten
viisasten ympärillä ja haukkuen äänensä sorruksiin. Kaikki tämä huvitti
suuresti Pirkkoa, joka istui kärryissä katsoen ympärillensä; se oli
sangen viehättävä pienoiskuva, joka mahtui somiin kuomin puitteisiin.
Minä takaan, että nuoret miehet nykivät hiljaa toisiansa katsoessaan
häneen ja kuiskasivat toistensa korvaan, ja moni kadehti ajuria. Mutta
ajuri Juho ihastui tästä suuresti, kun näki vaimoansa ihailtavan; hän
tiesi, ettei tämä siitä huolinut -- mutta kenties se kuitenkin oli
hänen mieleensäkin.

Todellakin kului matka jotensakin hitaasti kylmässä, kosteassa
tammikuun ilmassa. Mutta kuka semmoisista turhista huoli? Ei Pirkko
ainakaan. Ei Tilly Slowboykaan; sillä hänestä oli kärryissä ajaminen,
millä ehdolla tahansa, suurin inhimillinen onni ja maallisten
toiveitten kaunein huippu. Ei poikakaan, vakuutan minä, sillä
kapalolapsen luonto ei salli lämpimämpää eikä sikeämpää unta, vaikka
sen kyky siinä kohden onkin suuri, kuin mitä siunattu nuori Peerybingle
nautti tällä matkalla.

Ette olisi nähneet kauaksi sumussa; mutta kuitenkin olisitte nähneet
paljon, hyvin paljon! Ihmeteltävä on kuinka paljon voi nähdä
sakeammassakin sumussa kuin tässä, kun vain vaivautuu katsomaan. Niin
esimerkiksi oli vallan hauskaa katsella keijukaisten kehiä kulossa ja
repaleisia huurretäpliä varjoisissa paikoissa, pensasaitain ja puitten
alla; tarkastella niitä odottamattomia muotoja, jommoisina puut
vilahtelivat, sukeltaen esiin sumusta ja taasen kadoten. Pensasaidat
olivat alastomat, ja tuuli heilutti kellastuneita kukkaseppeleitä,
mutta ei siinä ollut mitään alakuloista. Sitä katsoi mielellään, sillä
se teki takkavalkean nykyisin lämpimämmäksi ja muutti tulevan kesän jo
toivossa viheriämmäksi. Virta näytti kolealta, mutta se liikkui, ja
liikkui nopeastikin; se oli jo toista. Kanava oli jotensakin hidas ja
kuoleutunut; minkäpä sille taisi. Se jäätyi sitä pikemmin, kun oikeat
talvipakkaset tulivat, ja jäällä kävi luisteleminen, ja vanhat raskaat
veneet, jäätyneinä rannalle, saivat päiväkaudet tuprutella ruostuneita
rautapiippujansa, ja siihen niillä oli kyllin aikaa.

Eräässä paikassa poltettiin suurta risuläjää; ja he katsoivat valkeaa,
joka näytti kelmeältä keskellä päivää ja jonka punaiset liekit
häilyivät sinne tänne sumussa. Mutta viimein neiti Slowboy rupesi
rykimään, sanoen savun menevän sieraimiinsa -- hän saattoi kuitenkin
rykiä ilman pienintäkään syytä -- ja herätti lapsen, joka ei tahtonut
jälleen rauhoittua. Mutta Harmi, joka oli lähes virstan edellä muista,
oli jo juossut kaupungin ensimäisten huoneitten ohi ja kääntynyt sille
kadulle, jonka varrella Kaleb ja hänen tyttärensä asuivat, ja paljoa
ennen kuin toiset ehtivät perille, seisoivat Harmi ja sokea tyttö
ulkona valmiina tervehtiäksensä heitä. Harmi, olkoon tässä sanottu,
käyttäytyi Berthan seurassa ollessaan erittäin hienotuntoisesti, niin
että olisi luullut sen varmaan tietävän, että tyttö oli sokea. Se ei
koskaan yrittänyt häneen katsomalla saada häntä huomaamaan, niinkuin se
usein menetteli toisten suhteen, vaan huomautti Berthaa koskemalla.
Mitä se ennen oli tullut tuntemaan sokeista ihmisistä tahi sokeista
koirista, sitä en tiedä. Sillä ei ollut koskaan ollut sokeaa isäntää;
eikä, minun tietääkseni, herra Harmia, hänen isäänsä, eikä rouva
Harmia, eikä ketään muuta hänen kunnioitettavasta suvustansa isän eikä
äidin puolelta ollut sokeus vaivannut. Kenties se keksi sen itsestään,
mutta ihan varmaan se asian tiesi, ja senvuoksi se piti Berthaa kiinni
hameesta, kunnes Peerybinglen matami ja poika ja neiti Slowboy ja kori
olivat onnellisesti päässeet oven sisäpuolelle.

May Fielding oli jo tullut; ja hänen äitinsä -- pieni juonikas olento,
vanha, äkäisen näköinen rouva, jota sanottiin vartaloltansa kauniiksi,
koska hän oli pysynyt muuttumatta ihankuin sängynjalka, ja joka, koska
hän muinoin oli ollut varakas, taikka luuli voivansa tulla varakkaaksi,
jos vain olisi tapahtunut jotakin, mikä ei koskaan tapahtunut eikä
millään tavoin voinut olla tapahtumaisillansakaan -- mutta se on
samantekevää -- käyttäytyi hyvin kohteliaasti ja armollisesti. Oli
Gruff ja Tackletonkin siellä, ja hän tahtoi olla ystävällinen, tuntien
olevansa oikealla paikallansa, aivan niinkuin kotonansa, kuin nuori
elävä lohikala Egyptin pyramiidin huipussa.

"May! Armas, vanha ystäväni!" huudahti Pirkko rientäen häntä vastaan.
"Kuinka hauska on taas tavata sinua!"

Hänen "vanha" ystävänsä oli yhtä sydämellinen ja iloinen kuin hänkin,
ja vakuutan teille, että se oli hauska näky, kun he syleilivät
toisiansa. Tackletonilla oli epäilemättä hyvä kauneusaisti. May oli
todella kaunis.

Olettehan välistä huomanneet kuinka kauniit, teille tutut kasvot,
niihin koskiessanne tahi vertaillessanne niitä toisiin kauniisiin
kasvoihin, näyttävät sillä hetkellä tavallisilta ja kalvenneilta ja
töin tuskin ansaitsevat kiittävää arvosteluanne. Kas niin ei kuitenkaan
Pirkon eikä Maynkaan laita ollut! Sillä Mayn kasvot kaunistivat Pirkon
ja Pirkon kasvot kaunistivat Mayn, niin luonnollisesti ja suloisesti,
jotta Juho Peerybingle sisään astuessaan oli vähällä sanoa, että heidän
olisi pitänyt syntyä sisaruksina: mikä olisikin ollut ainoa toivottava
seikka.

Tackleton oli tuonut lampaanlapansa, ja kummaa kummempi, vielä
tortunkin -- mutta emmehän me ylellisyyttä pelkää, kun morsiamemme on
kysymyksessä; emmekä me joka päivä naimisliittoja solmi -- ja löytyipä
näiden herkkujen lisäksi vasikanpaisti ja lammaspiirakka ja "muuta
hyvää", kuten Peerybinglen matami sanoi, se on: pähkinöitä,
appelsiineja ja leivoksia. Kun ruoka oli pöydällä ja Kalebin lisäys,
suuri puinen vati täynnä höyryäviä potaatteja pantu viereen
(juhlallisen päätöksen mukaan hän ei saanut tarjota muuta kuin
potaatteja), talutti Tackleton vastaisen anoppinsa kunniasijalle.
Kunnialla täyttääksensä tämän sijan ja korottaaksensa juhlallisuutta
oli majesteetillinen vanha rouva koristanut päänsä myssyllä, jonka piti
kevytmielisissäkin herättämän tuntoa hänen arvostansa. Hänellä oli
hansikkaatkin. Komea sitä olla pitää -- maksakoon mitä tahansa!

Kaleb istui tyttärensä vieressä; Pirkko ja hänen entinen
koulukumppaninsa vieretyksin; kunnon ajuri istui vastapäätä toisella
puolen pöytää. Neiti Slowboy oli tällä hetkellä huolellisesti
erotettuna kaikista huonekaluista, paitsi tuolista, jolla istui, ettei
hän mihinkään muuhun loukkaisi pojan päätä.

Samoinkuin Tilly suurin silmin katsoa tirkisteli leluja ja nukkeja,
tirkistelivät nekin häntä ja muuta seuraa. Vanhat kunnioitettavat
herrat oviensa edessä (he olivat täydessä työn touhussa) katsoivat
erinomaisella halulla seuraa, välistä seisahtuen ikäänkuin
kuunnellaksensa puhetta ja sitten rajusti heittäen kuperkeikkaa
useampaan kertaan, pysähtymättä edes hengittääksensä -- juuri kuin ilon
huumeessa kaikesta mitä näkivät.

Totta tosiaan, jos näillä vanhoilla herroilla oli taipumusta
vahingoniloon, niin heillä oli syytä olla mielissään katsellessaan
Tackletonin tyytymättömyyttä. Tackleton viihtyi huonosti: mitä
iloisemmaksi hänen morsiamensa tuli Pirkon seurassa, sitä äkäisemmäksi
muuttui hän, vaikka hän juuri sitä varten oli tuonut heidät yhteen.
Tackleton oli vallan kuin koira soimessa; kun he nauroivat eikä hän
tainnut nauraa, pisti hänelle heti päähän, että he nauroivat hänelle.

"Ah, May"! sanoi Pirkko, "armas ystäväni, mitkä muutokset! Iloisen
kouluaikamme muisteleminen nuorentaa minut taas."

"Ettehän te olekaan juuri vanha, eikö niin?" lausui Tackleton.

"Katsokaa minun viisasta, totista miestäni tuossa", virkkoi Pirkko;
"hän lisää ikääni vähintäänkin kahdellakymmenellä vuodella. Eikö niin,
Juho?"

"Neljälläkymmenellä", vastasi Juho.

"Kuinka paljolla te lisäätte Mayn ikää, sitä en varmaan tiedä", sanoi
Pirkko nauraen. "Mutta sataa vuotta nuorempi hän tuskin voinee olla
tulevana syntymäpäivänään."

"Ha-ha!" nauroi Tackleton soinnuttomalla äänellä, joka soi kuin
peitetty kulkunen. Ja näytti kuin hän olisi voinut vääntää Pirkolta
niskat nurin olematta siitä millänsäkään.

"Armaani!" lausui Pirkko. "Muistatko kuinka me koulussa lorusimme
tulevista miehistämme. Tuskin tiedänkään kuinka nuori, kuinka kaunis ja
iloinen ja vilkas minun mieheni piti oleman! ja Mayn sitten! -- Oi,
ystäväni! En tiedä pitäisikö nauraa vai itkeä, kun muistelen kuinka
hulluja me olimme."

May näytti tietävän mitä oli tekeminen, sillä hänen kasvonsa
punehtuivat ja kyyneleet kihosivat hänelle silmiin.

"Jonkun kerran me oikein määräilimme minkälainen piti minkin oleman --
me valitsimme saatavilla olevia nuoria miehiä", kertoi Pirkko. "Kuinka
vähän me tulevaisuudesta tiesimme! Tosin en minä koskaan Juhoa
valinnut; en häntä ajatellutkaan. Ja jos olisin sanonut sinun menevän
naimisiin herra Tackletonin kanssa, niin sinä olisit lyönyt minua.
Etkös olisikin, May?"

Vaikkei May myöntänyt sitä todeksi, ei hän sitä kuitenkaan millään
tavoin kieltänytkään.

Tackleton nauroi -- melkeinpä hirnui, niin kovasti hän nauroi. Nauroi
Juho Peerybinglekin tavallisella hyväluontoisella tavallaan; mutta se
oli vain kuiskausta Tackletonin nauruun verraten.

"Te ette voineet sille mitään. Te ette näet voineet vastustaa meitä",
lausui Tackleton. "Tässä me olemme! Tässä me olemme! Missä ovat teidän
iloiset nuoret sulhonne!"

"Muutamat ovat kuolleet", sanoi Pirkko, "ja muutamat ovat unohtuneet.
Jos muutamat tällä hetkellä seisoisivat tässä, eivät he uskoisi meitä
samoiksi ihmisiksi -- eivät uskoisi silmiänsä eivätkä korviansa, eivät
uskoisi, että me todella voimme heidät unohtaa. Ei, eivät he uskoisi
siitä sanaakaan!"

"Mitä, Pirkko!" huudahti ajuri. "Pieni vaimoni!"

Pirkko oli puhunut niin kiivaasti ja innokkaasti, että hän epäilemättä
tarvitsikin muistutuksen rauhoittuakseen.

Hänen miehensä varoitus oli tosin ystävällinen, sillä se tapahtui
(Juhon mielestä) vain vanhan Tackletonin vuoksi; mutta se vaikutti
kuitenkin, sillä Pirkko vaikeni heti eikä hiiskunut enää sanaakaan.
Hiljaakin ollessaan hän näytti yhtä hyvin liikutetulta, ja sen viekas
Tackleton, jonka puoleksi umpinainen silmä aina vartioi Pirkkoa,
huomasi ja piti muistissa -- saammepa nähdä minkä vuoksi.

May ei lausunut sanaakaan, ei hyvää eikä pahaa, vaan istui ihan vaiti,
maahan luoduin katsein, ja näytti juuri kuin hän ei ollenkaan huolisi
siitä, mitä puhuttiin tahi mitä hänen ympärillänsä tapahtui. Nyt rupesi
hyvä rouva, hänen äitinsä, puhumaan ja sanoi ensiksi: tytöt ovat
tyttöjä, menneet ajat ovat menneet ja hänen luullaksensa ihminen niin
kauan kuin on nuori ja kevytmielinen aina käyttäytyy niinkuin nuori
ja kevytmielinen ihminen, ja lisäsi vielä pari yhtä oikeaa
vastaansanomatonta lausetta. Sitten hän sanoi kiittävänsä taivaan
Jumalaa, kun hänen tyttärensä May oli aina ollut hyvä ja kuuliainen
lapsi, josta hän ei kuitenkaan tahtonut kiittää itseänsä, vaikka syystä
oli uskominen sen olevan hänen ansionsa. Tackletonin hän sanoi siveyden
kannalta olevan nuhteettoman miehen; ja mitä naimisliittoon tulee, niin
hän oli kaikin puolin toivottava vävy, kuten jokainen tiesi. (Hän puhui
kovin innokkaasti.) Se perhekunta, johon Tackleton ennen pitkää oli
kuuluva, oli (hän toivoi Tackletonin sen tietävän) syystä ylpeä, ja jos
muutamat seikat indigo-sinivärikaupassa olisivat käyneet toisin (sen
verran hän vain sanoi, ei enempää), niin olisi perhe kenties hyvinkin
rikas. Hän ei sanonut tahtovansa muistuttaa menneistä, kuinka
tyttärensä jonkun aikaa oli pannut vastaan herra Tackletonin tarjousta,
eikä puhua monesta muusta seikasta, jotka hän kuitenkin kovin laveasti
kertoi. Viimeksi hän sanoi maailmassa nimenomaan kokeneensa ja
nähneensä, että ne avioliitot, joissa on vähimmän sitä, jota hullut ja
lapselliset ihmiset sanovat rakkaudeksi, ovat kaikista onnellisimmat;
ja mahdollisimman suurta onnea -- ei rajua, vaan lujaa, kestävää -- hän
toivoi tästä lähestyvästä naimisesta. Päätteeksi hän antoi sitten
seuran tietää huomispäivän olevan sen, jota varten hän oli elänyt ja
jonka mailleen mentyä hän ei toivonut muuta kuin päästä kuolemaan ja
tulla haudatuksi kunnialliseen paikkaan.

Koska nämä mielipiteet olivat vastaansanomattomat -- kaikkien
semmoisten mielipiteiden yhteinen ja onnellinen ominaisuus, jotka ovat
tarpeeksi sisällyksettömiä -- kääntyi puhe toisaalle ja vasikkapaisti
ja lammaspiirakka, kylmä lampaanlapa, potaatit ja torttu vetivät
yleisen huomion puoleensa. Ettei olutpulloilla olisi syytä valittaa
ylenkatsetta, esitti Juho Peerybingle huomispäivän, hääpäivän maljan ja
käski heidän tyhjentää lasinsa sen kunniaksi, ennenkuin hän jatkoi
matkaansa.

Hän näet vain viivähti siellä antaaksensa vanhan hevosen hetken syödä.
Hänellä oli vielä neljän tahi viiden virstan matka edessä; ja kun hän
illalla palasi, niin hän kävi Pirkkoa hakemassa ja levähti taas vähäsen
kotimatkalla. Semmoinen oli ollut järjestys näinä iltaseurapäivinä aina
alusta aikain.

Kaksi muutakin läsnäolevaa, paitsi morsian ja sulho, ei maljasta
huolinut. Toinen oli Pirkko, joka oli liiaksi sekaisin tietääksensä
kuinka tällä hetkellä oli meneteltävä, toinen oli Bertha, joka äkisti
nousi ja lähti pöydästä.

"Hyvää iltaa!" sanoi Juho Peerybingle pukien päällystakin yllensä.
"Palaan tavalliseen aikaan. Hyvää iltaa!"

"Hyvää iltaa, Juho", vastasi Kaleb.

Näytti kuin hän olisi sanonut sen ulkoläksyn tavoin, ja hänen kätensä
viittasi samalla tietämättömällä tavalla; sillä hän katseli Berthaa
yhtämittaa ja huolellisesti.

"Hyvää iltaa, nuori mies!" lausui ajuri iloisesti kumartuen
suudellaksensa lasta, jonka Tilly Slowboy -- hän askarteli nyt
veitsellä ja kahvelilla -- oli asettanut nukkumaan (ja todella
ollenkaan loukkaamatta) Berthan sängyn nurkkaan. "Hyvää iltaa! Aika on,
luulen ma, tuleva, jolloin sinä, pikku ystäväni, lähdet ulos kylmään ja
jätät vanhan isäsi takan ääreen huvittelemaan piipulla ja
luuvalotaudilla, hä? Missä Pirkko on?"

"Tässä, Juho!" vastasi tämä kavahtaen unelmistansa.

"Tule, tule!" sanoi ajuri taputtaen kovasti käsiänsä. "Missä on
piippuni?"

"Olen aivan unohtanut piipun, Juho."

Unohtanut piipun! Onko kummempaa kuultu! Hän! Unohtanut piipun!

"Minä heti -- minä pistän heti. Se on pian tehty."

Mutta se ei ollut pian tehty. Piippu oli tavallisella paikallaan,
ajurin suuressa taskussa, pienen kukkaron vieressä, jonka Pirkko itse
oli tehnyt ja josta hän oli niin tottunut pistämään piippuun. Mutta
hänen kätensä vapisi niin, että se takertui taskuun (oli se sentään
kyllin pieni helposti päästäksensä sisään ja taasen ulos) ja kopeloi
julmasti. Piipun täyttäminen ja sytyttäminen, joista askareista minä
olen niin suuresti häntä kiittänyt (ehkä sen vielä muistatte), kävi
tällä kertaa taidottomasti alusta loppuun saakka. Koko ajan tirkisteli
Tackleton puoleksi umpinaisella silmällään ilkeästi häneen, ja aina kun
hänen silmänsä kohtasi Pirkon silmän -- tahi tavoitti, sillä totta
puhuen se ei koskaan kohdannut toisen silmää, vaan oli ikäänkuin
pyydys, jolla hän otti kiinni katseita -- lisääntyi Pirkon häiriö aivan
näkyvällä tavalla.

"Voi, mikä kelvoton Pirkko sinä olet tänään!" sanoi Juho. "Luulenpa
melkein tekeväni sen paremmin itse!"

Lausuttuaan nämä ystävälliset sanat hän lähti ulos, ja pian kuultiin
kadulta kärryjen räminää, kun hän, Harmi mukanaan, ajoi vanhalla
hevosella matkoihinsa. Sillä aikaa seisoi uneksiva Kaleb katsoen sokeaa
tytärtänsä yhtä levottomasti kuin ennenkin.

"Bertha!" lausui Kaleb hiljaa. "Mitä on tapahtunut? Muutamassa hetkessä
olet sinä, kultaseni, niin muuttunut -- aamusta alkaen. Sinä vaikenet
ja olet surullinen koko päivän! Mikä sinua vaivaa? Sano minulle!"

"Oi isä, isä!" huudahti sokea tyttö ja hyrähti itkuun. "Minun kovaa,
kovaa kohtaloani!"

Kaleb vei kätensä silmiensä ylitse ennenkuin vastasi.

"Mutta ajattelehan kuinka iloinen ja onnellinen sinä olet ollut,
Bertha! Kuinka hyvä, kuinka monelle rakas."

"Juuri se koskeekin sydämeeni, hyvä isä! Jokainen on hellä ja
ystävällinen minulle!"

Kaleb oli liiaksi liikutettu voidakseen käsittää häntä oikein.

"Olla -- olla sokea, rakas Bertha raukkani, on kyllä suuri onnettomuus;
mutta --"

"Sitä en ole koskaan tuntenut!" huudahti sokea tyttö. "En ole koskaan
sitä täydellisesti tuntenut. En koskaan! Jolloinkulloinhan olisin
suonut näkeväni teidät tahi hänet, kerran vain, rakas isä, kerran
lyhyen silmänräpäyksen ajan, että tietäisin mitä kannan täällä
sydämessäni" -- hän laski kätensä rinnallensa -- "että tulisin
vakuutetuksi, olenko oikeassa! Ja jolloinkulloin (mutta silloin olin
vielä lapsi) itkin ja rukoilin öillä ajatellessani, etteivät teidän
kuvanne, jotka sydämestäni nousivat taivaaseen, voineetkaan olla
todenmukaisia. Mutta se tunne katosi pian. Se katosi, ja minä olin taas
levollinen ja iloinen!"

"Kyllä se taaskin katoaa", lausui Kaleb.

"Mutta isä! Oi hyvä, armas isä! anna minulle anteeksi, jos olen paha!"
sanoi sokea tyttö. "Eihän se suru minua paina!"

Hänen isänsä ei voinut pidättää kyyneleitänsä, vaan ne vierivät
tulvanaan, niin liikuttava oli tytön totisuus. Mutta hän ei vielä
ymmärtänyt.

"Käske hänet minun luokseni", sanoi Bertha. "En voi olla sitä
sanomatta. Käske hänet minun luokseni, isä!"

Bertha huomasi isänsä epäröivän ja lisäsi: "May. Käske May!"

May, kun kuuli nimeänsä mainittavan, tuli hänen luoksensa ja otti häntä
kädestä. Sokea tyttö kääntyi kiireesti häneen päin ja piti häntä
molemmista käsistä.

"Katso, rakas, armas ystäväni!" lausui Bertha. "Lue kauniilla
silmilläsi minun kasvojani ja sano, onko niihin totuus piirrettynä."

"On, armas Berthani!"

Sokea tyttö kohotti nyt kalpeat kasvonsa, joita pitkin kyyneleet
viljalti vierivät, häneen päin ja lausui:

"Sielussani ei ole muuta toivoa eikä ajatusta, hyvä, armas Mayni, kuin
että sinä tulisit onnelliseksi! Sielussani ei ole kestävämpää
kiitollista muistoa kuin se syvä muisto, jonka sinun osoittamasi hyvyys
on siihen painanut, kun sinä et ole unohtanut sokeaa Berthaasi, vaikka
maailma on tarjonnut sinulle yllinkyllin kauneutta ja muuta nähtävää
ihailtavaksi, vaan ystävällisesti muistanut häntä -- aina meidän
molempain lapsuudesta saakka tahi niin kauan kuin minä olen ollut lapsi
niinkuin ainoastaan sokea voi olla! Seuratkoon siunaus sinua! Olkoon
sinun onnellinen elämänpolkusi valoisa! Ei senvuoksi vähemmin, armas
Mayni" -- hän veti Mayn likemmäksi itseänsä -- "ei senvuoksi vähemmin,
että, kun tänään kuulin sinun tulevan hänen vaimoksensa, sydämeni oli
pakahtumaisillaan! Isä, May, Pirkko! antakaa minulle anteeksi,
että niin on; hän on niin paljon, paljon tehnyt minulle hyvää
lievittääksensä minun vaikeata, synkkää elämääni; ja uskokaa minua, kun
otan taivaan todistajakseni, vaikka nyt itken -- etten voi toivoa
hänelle parempaa vaimoa, joka hänen hyvyytensä paremmin ansaitsisi kuin
May."

Puhuessansa hän oli päästänyt May Fieldingin käden irti ja seisoi
rukoilevassa asennossa hänen edessänsä. Hänen päänsä painui alemmaksi
ja alemmaksi hänen tehdessänsä tätä odottamatonta tunnustusta, ja hän
vaipui viimein ystävänsä jalkoihin ja kätki sokeat kasvonsa hänen
hameensa helmoihin.

"Hyvä Jumala!" huudahti isä, jolle totuus yhtäkkiä selvisi, "minä olen
pettänyt häntä aina kehdosta saakka, särkeäkseni viimein hänen
sydämensä!"

Oli kaikille onneksi, että Pirkko, päivänpaisteinen, ystävällinen,
toimelias, pieni Pirkko -- sillä semmoinen hän oli, mitä vikoja hänessä
sitten lieneekin ollut ja kuinka suuresti te ennen pitkää häntä
ruvennettekin vihaamaan -- ja se oli kaikille onneksi, että hän oli
saapuvilla; sillä vaikea on sanoa kuinka asia olisi päättynyt ilman
häntä. Mutta Pirkko sanoi toinnuttuansa, ennenkuin May tahi Kaleb
hiiskuivat sanaakaan:

"Tule, tule, armas Berthani! tule pois minun kanssani! Anna hänelle
käsivartesi, May. Kas niin! kuinka rauhoittunut hän jo on, katsokaa.
Kuinka hyvä, että hän seuraa meitä", puhui iloinen, pieni vaimo
suudellen Berthaa otsalle. "Tule pois, rakas Berthani! Tule, ja sinun
hyvä isäsi seuraa sinua; eikö niin, Kaleb? kyllä varmaan!"

Niin, niin! hän oli kelpo pieni Pirkko semmoisissa asioissa, ja kova
piti oleman luonto, joka ei sulanut hänen vaikutuksestaan. Kun hän oli
vienyt pois Kaleb paran ja Berthan, jotta he saisivat lohduttaa ja
rauhoittaa toisiansa, niinkuin hän tiesi ainoastaan heidän itse
osaavan, niin hän tuli heti juosten takaisin -- ihanana kuin kevään
kukkanen, sanotaan, mutta minä sanon ihanampana -- vartioimaan tuota
pientä pöyhkeilevää mahtimiestä, joka oli puettuna myssyyn ja
hansikkaihin -- ja estämään jumalanluomaa vanhaa rouvaa tekemästä uusia
havaintoja.

"Anna minulle poikasi, Tilly", sanoi hän nostaen tuolin lähemmäksi
takkaa, "ja sillä aikaa kun minä pitelen sitä sylissäni, suvaitsee
rouva Fielding kenties neuvoa minulle vähän oikeata lastenhoitoa ja
antaa minulle tuhansia tietoja, jotka ovat minulle tuiki tuntemattomia.
Tahtoisitteko olla niin hyvä, rouva Fielding?"

Saksalainen jättiläinen, joka kansantarinan mukaan tuhmuudessaan
viilsi itseensä kuolettavan haavan yrittäessään muuatta
silmänkääntäjäntemppua, johon hänen päävihollisensa oli yllyttänyt
häntä suurusta syödessä -- ei mennyt puoleksikaan niin kernaasti
hänelle viritettyyn paulaan kuin vanha rouva tähän sievään ansaan.
Tackletonin poistuminen ja vielä lisäksi se seikka, että kaksi tahi
kolme ihmistä oli syrjässä puhutellut toisiansa, jättäen hänet
pariksi minuutiksi yksiksensä, se oli kyllin suuri loukkaus hänen
arvolleen ja saattoi hänet neljänkolmatta tunnin ajan valittamaan
indigo-sinivärikaupan ihmeellisiä vaiheita. Mutta nuoren äidin
osoittama sopiva kunnioitus rouvan kokemusta kohtaan oli niin
houkutteleva, että hän hetken kursailtuansa alkoi hyvin mielellänsä
neuvoa Pirkkoa ja istuen suorana kuin seiväs veitikkamaisen Pirkon
edessä piti tunnin kestävän luennon pettämättömistä kotilääkkeistä ja
resepteistä, jotka, jos niitä olisi todella käytetty, varmaan olisivat
tuottaneet tuhon nuorelle Peerybinglelle, vaikka hän olisikin ollut
pikku Simson.

Ajan kuluksi neuloi Pirkko vähäsen -- hänellä oli kaikki neulomatarpeet
hameensa taskussa; miten se oli mahdollista, sitä en ollenkaan ymmärrä
-- sitten hän hyssytteli lasta ja neuloi taas; sitten hän hetken
kuiskutteli Mayn kanssa, sillä aikaa kun vanha rouva uinaili. Siten
hän, tapansa mukaan pientä puuhaa pitäen, sai illan kulumaan aivan
nopeasti. Kun pimeä tuli, niin hän kohensi valkeata, sillä
juhlallisesti oli säädetty, että hän pitäisi huolen kaikista Berthan
talousaskareista näinä seurailtoina, nosti teepöydän esille, laski alas
ikkunaverhon ja sytytti kynttilän. Sitten hän soitti hetken harppua,
jonka Kaleb oli hankkinut Berthalle, ja hän soitti kauniisti, sillä
luonto oli suonut hänelle hienon korvan yhtä hyvin soittoa kuin
kalliita kiviä varten, jos viimemainittuja vain olisi ollut korviin
ripustaa. Niin tuli teenjuonnin aika ja Tackleton palasi takaisin
juomaan kuppinsa ja viettämään iltaansa.

Kaleb ja Bertha olivat tulleet jo ennen, ja Kaleb istui iltatyössään.
Mutta hän raukka ei saanutkaan mitään aikaan, kun yhä vain suri ja
soimasi itseään tyttärensä tähden. Liikuttavaa oli nähdä kuinka hän
istui jouten työtuolillansa katsoen surullisesti Berthaa, ja hänen
silmänsä kysyivät aina: "Olenko minä pettänyt häntä kehdosta saakka
särkeäkseni viimein hänen sydämensä!"

Kun oli jo myöhäinen ja tee oli juotu, ja Pirkko pessyt teekupit;
sanalla sanoen -- se on, näet, nyt sanottava eikä auta toistaiseksi
jättäminen -- kun aika lähestyi, jolloin ajuria odotettiin, muuttui
Pirkon käytös jälleen, joka kerta kun rattaiden jyrinää kuului ulkoa.
Hän kalpeni ja punastui vuorotellen ja oli kovin rauhaton. Ei niinkuin
hyvät vaimot kuullessansa miehensä lähestyvän. Ei, ei, ei; se oli ihan
toisenlaista rauhattomuutta.

Rattaiden jyrinää, kavioiden kopsetta, koiran haukuntaa alkoi kuulua ja
kuului yhä likempää. Harmin käpälä raapi ovea.

"Kenen astunta se on?" huudahti Bertha hypähtäen ylös.

"Kenen astunta?" vastasi ajuri astuessaan sisään, ruskeat kasvot
punoittaen kuin puolukat kylmästä yöilmasta. "Minun!"

"Mutta nepä toiset askeleet", sanoi Bertha, "miehen askeleet
takananne? --"

"Häntä ei saa petetyksi", virkkoi ajuri nauraen. "Astukaa sisään,
herra, olette tervetullut, ei siis pelkoa!"

Kun ajuri oli sanonut sen korkealla äänellä, astui vanha, kuuro herra
sisään.

"Ei hän ole aivan vieras; te olette, Kaleb, hänet ennenkin tavannut",
lausui ajuri. "Suokaa hänelle majaa siksi kun lähdemme."

"Se on tietty, Juho, se on kunnia minulle."

"Hän on paras kumppani maailmassa, kun on salaisuuksia", lausui Juho.
"Minulla on jotensakin hyvät keuhkot, mutta tällä kertaa ne olivat
todella tarpeeseen. -- Istukaa, hyvä herra. Pelkkiä ystäviä kaikki
tyyni ja kaikki iloitsevat nähdessään teidät!"

Annettuansa tämän vakuutuksen äänellä, joka hyvin todisti mitä hän
keuhkoistansa oli sanonut, hän lausui tavallisella äänellä: "Hän ei
pyydä mitään muuta kuin tuolin takan ääressä ja luvan istua siinä
äänetönnä ja katsella ystävällisesti ympärillensä. Hänen vaatimuksensa
ovat helposti täytetyt."

Bertha oli kuunnellut tarkasti. Hän käski Kalebin luoksensa, ja kun
tämä oli nostanut tuolin, hän pyysi hiljaisella äänellä isäänsä
kertomaan vieraasta. Kun se oli tehty (todenmukaisesti ja suurella
huolella), huokasi Bertha ja näytti kadottavan kaiken uteliaisuuden
vieraan suhteen.

Ajuri oli erittäin hyvällä tuulella ja enemmän kuin koskaan ihastunut
pieneen vaimoonsa.

"Olipa se Pirkko kömpelö jälkeen puolenpäivän!" lausui ajuri syleillen
häntä vahvoin käsivarsin, seisoessaan vähän syrjässä muista, "ja
kuitenkin minä rakastan häntä. Katso tuonne, Pirkko!" Hän osoitti
vanhaa herraa. Pirkko katsoi häntä ja vapisi, luulen ma. "Hän on --
ha-ha-ha! -- kovin ihastunut sinuun!" sanoi ajuri. "Koko matkalla hän
ei muusta puhunut. Hän on kelpo vanha poika. Minä pidän hänestä
senvuoksi!"

"Minä toivon hänelle paremman ihastuttajan, Juho", vastasi Pirkko
katsoen levottomasti ympäri huonetta ja Tackletonia erittäin.

"Paremman ihastuttajan!" huudahti Juho iloissaan. "Parempaa ei ole. Kas
niin! pois päällystakki ja villahuivi! hupainen puolitunti valkean
ääressä! Nöyrin palvelijanne, hyvä rouva! Pelaammeko marjaasia yhdessä,
te ja minä? Hyvä, hyvä! Kortit ja pöytä, Pirkko! Ja lasi olutta, jos
sitä vielä on jäljellä, vaimoni!"

Hänen kortinlyöntiehdotuksensa oli tarkoitettu vanhalle rouvalle, joka
suostui siihen armollisen mielellään, ja pian he olivat täydessä
toimessa. Ensimältä katseli ajuri hymyillen ympärillensä, kutsui
silloin tällöin Pirkkoa katsomaan korttejansa ja neuvomaan.

Mutta kun hänen vastapelaajansa oli sangen tarkka sekä satunnaisesti
halukas panemaan peliin enemmän huolta kuin hänelle olisi ollut
luvallista, oli samanlainen huolellisuus hänenkin puoleltansa
tarpeeseen, niin ettei hänen huomionsa muualle riittänyt. Vähitellen
hän kiintyi peliinsä niin, ettei miettinyt mitään muuta, kunnes käsi
laskeutui hänen olkapäällensä ja muistutti Tackletonin olevan läsnä.

"Olen pahoillani, että häiritsen teitä -- mutta sananen vain, nyt
heti!"

"Minun tulee jakaa kortit", vastasi ajuri. "Peli on pian lopussa."

"Niin on", sanoi Tackleton. "Tulkaa nyt!"

Tackletonin kalpeissa kasvoissa oli jotakin, joka pakotti ajurin
nousemaan heti ja kysymään kiireesti, mitä oli tekeillä.

"Hst! Juho Peerybingle!" lausui Tackleton. "Minun on paha mieleni. Olen
pelännyt sitä. Olen epäillyt alusta alkaen."

"Mikä nyt?" kysyi ajuri pelästyen.

"Hst! Saatte nähdä, jos seuraatte minua."

Ajuri seurasi häntä sanaakaan hiiskumatta. He menivät pihan poikki.
Ulkona välkkyivät tähdet, ja he tulivat pienestä sivuovesta Tackletonin
omaan työhuoneeseen, jonka ikkuna antoi aittaan, joka oli lukittu
yöksi. Työhuoneessa oli pimeä, mutta pitkässä, soikeassa aitassa paloi
lamppu ja valaisi ikkunaa.

"Malttakaahan hetkinen!" lausui Tackleton. "Luuletteko sietävänne
katsoa tuosta ikkunasta?"

"Miksen?" kysyi ajuri.

"Vielä silmänräpäys", virkkoi Tackleton. "Älkää tehkö väkivaltaa. Se ei
auttaisi, vaan tuottaisi kenties onnettomuutta. Te olette voimakas mies
ja tekisitte ehkä murhan vihanne vimmassa."

Ajuri katsahti häneen ja vetäytyi askeleen takaperin, ikäänkuin käärme
olisi häntä pistänyt. Mutta samassa hän olikin ikkunan vieressä, ja hän
näki --

Voi varjoa takan ääressä! Voi totta puhuvaa sirkkaa! Voi uskotonta
vaimoa!

Ajuri näki vaimonsa vanhan miehen seurassa; mutta mies ei enää
ollutkaan vanha, vaan nuori ja pulska; kädessä hänellä oli petollinen
valkoinen tukka, joka oli hankkinut hänelle pääsyn ajurin yksinäiseen
onnettomaan kotiin. Ajuri näki Pirkon kuuntelevan vieraan puhetta ja
kääntävän päätänsä, kuiskuttaaksensa hänelle korvaan. Vieraan käsivarsi
kiertyi Pirkon vyötärölle, kun he hitaasti kävelivät ovea kohden, josta
olivat astuneet sisään. Ajuri näki heidän seisahtuvan, näki Pirkon
kääntyvän ja -- kasvot, rakkaat kasvot miestänsä kohden -- omin käsin
silittelevän valkoisia kiharoita vieraan otsalla, nauraen miehensä
luottavaa ja herkkäuskoista luontoa.

Ensin puristi ajuri vahvaa nyrkkiänsä, ikäänkuin olisi tahtonut
murskata jalopeuran kuoliaaksi. Mutta hän hillitsi taas kätensä ja
peitti sillä Tackletonin silmät (sillä hän rakasti Pirkkoa vieläkin),
ja sitten kun molemmat olivat menneet, hän vaipui maahan -- voimatonna
kuin lapsi.

Hän oli jo tamineissaan ja kääriytyneenä leukaan asti ja hoiti
hevostaan ja myttyjä, kun Pirkko palasi Kalebin huoneeseen, valmiina
lähtemään.

"Nyt, Juhoseni! Hyvää yötä, May! Hyvää yötä, Bertha!"

Saattoiko Pirkko suudella heitä? Saattoiko hän olla ystävällinen ja
iloinen ottaessaan jäähyväisiä? Saattoiko hän punastumatta kääntää
kasvonsa heihin päin? Saattoi! Tackleton katseli häntä tarkasti; hän
teki niin, teki kaikki.

Tilly hyssytteli lasta, kävellen edestakaisin Tackletonin edessä,
unisesti matkien kymmeniä kertoja:

"Olivatko sydämet pakahtumaisillaan, kun kuulivat heidän tulevan
toisten vaimoiksi; ja ovatko isät pettäneet kehdosta saakka
särkeäksensä viimein sydämet?"

"Tilly, anna lapsi nyt minulle. Hyvää yötä, herra Tackleton. Missä
kummassa Juho on?"

"Hän aikoo kävellä hevosen vieressä", lausui Tackleton, joka saattoi
Pirkon kärryihin.

"Rakas Juhoseni. Kävellä? Yöllä?"

Juho nyökäytti myöntymyksen merkiksi. Vieras ja pieni lapsenhoitajatar
istuivat paikoillensa, ja vanha hevonen lähti liikkeelle. Harmi,
mistään tietämätön Harmi, juoksenteli edellä ja takana ja kärryjen
ympärillä ja haukkui iloisesti ja riemuiten kuin ennenkin.

Tackletoninkin mentyä saattamaan Mayta ja hänen äitiänsä kotiin istui
Kaleb raukka takan ääressä tyttärensä vieressä, huolestuneena ja
murheellisena katsoen häntä ja surullisesti kertoen: "Olenko pettänyt
häntä kehdosta saakka särkeäkseni viimein hänen sydämensä!"

Lelut, jotka pojan tähden oli otettu esiin ja pantu käymään, olivat jo
aikoja sitten seisahtuneet. Hämärässä hiljaisuudessa olisi voinut
luulla, että järkähtämättömän levolliset nuket, vauhkot avosilmäiset ja
korskuvat hevoset, vanhat herrat, jotka olivat vaipuneet puoleksi
polvillensa oviensa eteen, töllistelevät pähkinänsärkijät ja itse
eläimetkin, jotka olivat parittain matkalla arkkiin ikäänkuin
koulutytöt -- olisi voinut luulla, että ne yhtäkkiä olivat jäykistyneet
liikkumattomiksi pelkästä hämmästyksestä, koska muka Pirkon oli
huomattu olevan petollinen ja Tackletonin rakastettava missä oloissa
tahansa.



KOLMAS SIRKUTUS.


Hollantilainen kello nurkassa löi kymmenen, ajurin istuutuessa takkansa
ääreen. Hän oli niin huolissaan ja murheissaan, että käkikin pelästyi
ja kukahdettuaan kymmenen somaa kukahdusta niin kiireesti kuin suinkin
pujahti takaisin maurilaiseen palatsiin, paiskaten oven kiinni
perässänsä, ikäänkuin olisi tämä odottamaton näky kovin koskenut hänen
hellään tuntoonsa.

Jos pienellä niittomiehellä olisi ollut kaikista terävin viikate, ja
jos joka lyönti olisi sattunut ajurin sydämeen, eipä se kuitenkaan
olisi haavoittanut sitä niin kipeästi kuin Pirkko oli tehnyt.

Tämä sydän oli niin täynnä rakkautta Pirkkoa kohtaan, sitä kietoivat ja
yhdistivät häneen lukemattomat muistot, jotka hänen suloinen
olemuksensa oli päivä päivältä punonut; tämä sydän, johon hän oli
kiintynyt niin hellästi ja eroamattomasti, tämä sydän, joka oli niin
yksinkertainen, mutta rehellinen, luja noudattamaan oikeutta, heikko
kärsimään vääryyttä, ei aluksi saattanut syttyä vihaan eikä vainoon,
vaan talletti ainoastaan jumalattarensa särkyneen kuvan.

Mutta vähitellen, vähitellen, kun ajuri istui mietiskellen kylmän ja
sammuneen lietensä ääressä, alkoi toisia hirveämpiä ajatuksia nousta
hänen mieleensä, ikäänkuin ankara tuuli alkaa nousta yöllä. Vieras oli
hänen häväistyn kattonsa alla. Kolme askelta hänen kamarinsa ovelle!
Yhdellä iskulla se olisi särjetty. "Te tekisitte ehkä murhan vihanne
vimmassa", oli Tackleton sanonut. Voisiko sitä sanoa murhaksi, jos hän
antaisi roiston puolustautua rinta rintaa vastaan! Hän oli nuorempi
mies.

Onnettomalla hetkellä nousi tämä ajatus ajurin synkkään mieleen. Ilkeä
ajatus yllytti häntä kostoon, joka olisi muuttanut iloisen kodin
kolkoksi paikaksi, jota yksinäiset matkustajat yöllä olisivat kammoneet
ja jossa he myrskyn raivotessa olisivat särkyneistä ikkunoista nähneet
haamujen tappelevan himmeässä kuutamossa ja kuulleet myrskyn ulvoessa
hurjaa melua ja kammottavia ääniä.

Hän oli _nuorempi_ mies! Niin, niin! hän oli sen sydämen lemmitty, joka
ei koskaan ollut sykkinyt ajurille. Hän oli Pirkon valittu, jota tämä
muisti ja uneksi ja alituisesti ikävöi, vaikka oli olevinansa niin
onnellinen ajurin vieressä. Kauhea, tuskaa tuottava ajatus!

Pirkko oli ollut toisessa huoneessa asettamassa lasta nukkumaan. Koska
ajuri istui miettien takan ääressä, tuli Pirkko huomaamatta aivan hänen
viereensä -- suuressa kurjuudessansa hän ei pitänyt lukua mistään -- ja
pani pienen tuolinsa hänen jalkojensa juureen. Hän huomasi sen vasta
kun Pirkko otti häntä kädestä ja hän kohtasi Pirkon katseen.

Oliko se hämmästynyt? Ei. Se oli hänen ensimäinen ajatuksensa, ja hänen
täytyi taasen katsoa Pirkkoon tullakseen siitä vakuutetuksi. Ei, se ei
ollut hämmästynyt. Harras, uteleva katse; mutta ei hämmästynyt. Ensin
se oli levoton ja totinen; sitten se muuttui kummaksi, tuimaksi,
kammottavaksi hymyilyksi, ikäänkuin hän olisi arvannut miehensä
mietteet; sitten tämä ei nähnyt muuta kuin että Pirkko peitti otsansa
ja silmänsä kädellään ja painoi päänsä, niin että hiukset valuivat
alas.

Vaikka hän olisikin sillä hetkellä tarvinnut kaikkivallan voiman, niin
oli hänen rinnassaan kuitenkin niin paljon kaikkivallan jumalaista
avua, armeliaisuutta, ettei hän olisi sormellaankaan koskenut
vaimoonsa. Mutta hän ei sietänyt nähdä Pirkkoa kokoonlyyhistyneenä
sillä pienellä tuolilla, jolla hän usein rakkaudella ja ylpeydellä oli
nähnyt hänet niin viattomana ja iloisena; ja kun Pirkko nousi ja jätti
hänet yksikseen, itkeä nyyhkyttäen lähtiessänsä, tuntui ajurista
keveämmältä tyhjä istuin vierellänsä kuin hänen vaimonsa kauan toivottu
läsnäolo. Se tuottikin hänelle tuiminta tuskaa, se muistutti hänelle
kuinka yksinäiseksi hän oli jäänyt ja kuinka hänen elämänsä hellimmät
siteet olivat revityt.

Mitä syvemmin hän tämän tunsi, sitä selvemmin hän käsitti, että hän
olisi mieluisemmin sietänyt nähdä hänen ennenaikaisen kuoleman
korjaamana, makaavan liikahtamatta, lapsi rinnallansa. Ja hänen vihansa
vierasta vastaan yltyi yltymistään. Hänen silmänsä hakivat asetta.

Pyssy riippui seinällä. Hän otti sen käteensä ja läheni parilla
askeleella petollisen vieraan kamarin ovea. Hän tiesi pyssyn ladatuksi.
Hänen aivoissansa syntyi synkkä ajatus, että tuo mies olisi ammuttava
niinkuin metsänpeto, ja se aatos kasvoi vähitellen hirveäksi pahaksi
hengeksi, joka karkoitti hänestä kaikki lempeämmät ajatukset ja valtasi
hänet rajattomalla voimalla.

Väärin on niin sanoa. Se ei karkoittanut lempeämpiä ajatuksia, vaan
muutti ne ilkeästi, muutti ne vitsoiksi, jotka pieksivät häntä, muutti
veden vereksi, rakkauden vihaksi, ystävyyden sokeaksi, hurjaksi
raivoksi. Pirkon kuva, vaikka olikin sureva ja tahrattu, herätti
kuitenkin vastustamattomasti hänessä sääliä ja hellyyttä eikä jättänyt
hänen sydäntänsä. Se pysyi siinä ja ajoi häntä ovea kohti, nosti pyssyn
hänen olallensa, pakotti hänen sormensa tarttumaan liipasimeen, ja
huusi: "ammu hänet vuoteeseen!"

Hän käänsi pyssyn survaistaksensa tukilla ovea; hän piti sitä jo
ylhäällä; sekava ajatus syntyi, käskien häntä huutamaan: "Paetkaa,
Jumalan tähden, paetkaa ikkunasta!"

Silloin leimahti puolisammuneesta hiilloksesta yhtäkkiä kirkas liekki
valaisten koko takan, ja sirkka alkoi laulaa.

Ei mikään ääni, ei inhimillinen, ei Pirkonkaan, olisi voinut ajuria
niin liikuttaa ja tyynnyttää. Teeskentelemättömät sanat, joilla Pirkko
oli ilmaissut mieltymyksensä sirkkaan, soivat jälleen ajurin korvissa.
Pirkon hellä vakavuus sillä hetkellä muistui mieleen, ja hänen suloinen
äänensä -- millainen ääni, millainen kodikas sävel rehellisen miehen
asumuksessa! -- saattoi ajurin paremman luonnon taas vapisemaan ja
herätti sen eloon ja toimintaan.

Hän pakeni ovelta kuin unissakulkija, joka herää hirveästä unesta, ja
pani pyssyn pois. Kätkien kasvot käsiinsä hän istui taasen takan
ääreen, ja kyyneleet toivat lievitystä.

Kotisirkka sipsutti esiin ja seisoi keijukaisen muotoisena hänen
edessänsä.

"Minä rakastan häntä", puhui keijukaisen ääni, kertoen ne sanat, jotka
ajuri hyvin muisti, "rakastan sirkkaa niiden monien hetkien vuoksi,
joina olen sitä kuunnellut, ja niiden monien mietteiden vuoksi, jotka
sen viaton sirkutus on minussa synnyttänyt."

"Niin hän sanoi!" huusi ajuri. "Juuri niin!"

"Tämä on ollut onnellinen koti, Juho, ja sentähden minä rakastan
sirkkaa!"

"Onnellinen, onnellinen, sen Jumala tietää", huokasi ajuri. "Hän tuotti
aina onnea -- tähän hetkeen saakka."

"Niin hempeä ja suloinen, niin kotoinen, iloinen, ahkera ja
leikillinen!" lausui ääni.

"Muuten en olisi koskaan voinut häntä rakastaa niinkuin olen häntä
rakastanut", vastasi ajuri.

Ääni lausui oikaisten: "yhä rakastan."

Ajuri toisti: "niinkuin olen häntä rakastanut." Vaan ei päättävästi.
Hänen tapaileva kielensä ei ottanut noudattaakseen hänen tahtoansa,
vaan halusi itsensä ja hänen tähtensä puhua toisin.

Keijukaishaamu nosti kätensä rukoilevaan asentoon ja lausui:

"Oman lietesi vuoksi --"

"Sen lieden, jonka hän on tehnyt kamalaksi", keskeytti ajuri.

"Sen lieden, jonka hän -- niin usein! -- on siunannut ja valaissut",
lausui sirkka, "sen lieden, joka ilman häntä olisi ainoastaan läjä
kiviä, savea ja ruostunutta rautaa, mutta joka hänen kauttansa on
muuttunut kotisi alttariksi, jolle sinä joka ilta olet uhrannut jonkun
turhamaisen himon, itsekkäisyyden tahi maailman murheen, ja jolle sinä
olet laskenut levollisen mielen, turvallisen luonnon ja yltäkylläisen
sydämen antimet, niin että savu tästä köyhästä takasta on noussut
taivasta kohti, tuoksuen paremmin kuin kalliimmat suitsutukset, joita
poltetaan pyhimysten alttareilla maailman komeimmissa temppeleissä! --
Oman lietesi vuoksi, sen hiljaisen pyhyyden vuoksi, muista sen tuomia
mietteitä ja muistoja, kuule häntä! kuule minua! Kuule kaikkia jotka
puhuvat sinun lietesi ja kotosi kieltä!"

"Ja puhuvat hänen puolestaan?" kysyi ajuri.

"Kaikkien, jotka puhuvat sinun lietesi ja kotosi kieltä, _täytyy_ puhua
hänen puolestaan!" vastasi sirkka. "Sillä ne puhuvat totta."

Sillä aikaa kun ajuri istui tuolilla mietteissänsä, otsa käteen
nojattuna, seisoi haltia hänen vieressänsä johtaen hänen mietteitänsä
ja esittäen heidän yhteiselämänsä hänelle niinkuin kuvastimessa.

Liedestä, kellosta, piipusta, kattilasta, kätkyestä, lattiasta,
seinistä, katosta ja kynnyksestä, ulkona olevista kärryistä ja
huoneessa olevasta kaapista ja huonekaluista ja kaikista kappaleista ja
joka paikasta, johon Pirkko suloudellaan oli kiinnittänyt jonkun
muiston itsestänsä onnettoman miehensä mieleen, ilmaantui joukoittain
keijukaisia. Niillä oli paljon askaroimista, eivätkä he niinkuin sirkka
seisahtuneet hänen viereensä. Vaan he rupesivat kunnioittamaan Pirkon
kuvaa ja nykimään ajuria takista ja osoittamaan hänelle Pirkkoa, kun se
tuli näkyviin. Liihotellen sen ympärillä ja hyväillen sitä he
sirottelivat kukkasia sen tielle. He kokivat seppelöidä sen kaunista
päätä hienoilla sormillansa. He näyttivät pitävän siitä ja lempivän
sitä, eivätkä pahanilkiset, syyttävät olennot saaneet sitä lähestyäkään
-- eikä kukaan -- vaan ainoastaan heidän hilpeä, kiitollinen joukkonsa.

Ajurin mietteet olivat kiintyneet Pirkon kuvaan; se pysyi aina hänen
edessänsä.

Pirkon kuva istui neuloen valkean edessä ja hyräili itseksensä.
Semmoinen iloinen, hauska, ahkera, pieni Pirkko! Kaikki keijukaiset
kääntyivät samalla kertaa yksituumaisesti häneen, luoden häneen
ihmettelevän, yhteisen katseen, joka näytti kysyvän: "Tämäkö on se
kevytmielinen vaimo, jota valitat!"

Iloisia ääniä kuului ulkoa: soittimia ja vilkasta puhetta ja naurua.
Joukko nuoria, reippaita miehiä juoksi sisään, May Fielding sekä parvi
muita sieviä tyttöjä jäljessä. Pirkko oli kauniin kaikista, yhtä nuoren
näköinen kuin joku heistä. He vaativat häntä seuraansa, tanssiaisiin.
Ja jos kerran kenen pikku jalat olivat luodut tanssia varten, niin
ainakin hänen. Mutta hän nauroi, pudisti päätänsä ja osoitti tulelle
pantua pataa ja katettua pöytää ylpeästi ja uhmaillen, ja se teki hänet
entistään hurmaavammaksi. Niin hän lähetti heidät leikillisesti
luotansa ja nyökäytti aiotuille tanssijoillensa päätänsä, kun he toinen
toisensa perästä läksivät tuvasta tiehensä. Ja sen hän teki niin
hupaisen välinpitämättömästi, että he olisivat juosseet suoraa päätä
järveen, jos olisivat olleet hänen ihailijoitansa -- ja niin he
suuremmassa tai pienemmässä määrässä olivatkin, sitä ei käy
kieltäminen. Kylmyys ei kuitenkaan kuulunut hänen luontoonsa. Ei
suinkaan! Sillä nyt tuli joku ajuri ovelle, ja Herra siunatkoon miten
hellät tervetuliaiset Pirkko sille soi!

Jälleen loivat keijukaiset yhdessä katseensa ajuriin ja olivat
kysyvinänsä: "Onko tämä se vaimo, joka on pettänyt sinut!"

Varjo lankesi peiliin tahi kuvaan: sanokaa sitä kummaksi tahansa. Suuri
varjo vieraasta, semmoisena kuin hän ensi kerran seisoi heidän kattonsa
alla, pimitti sen pinnan ja kaikki muutkin esineet. Mutta näppärät
keijukaiset häärivät väsymättä kuin mehiläiset saadaksensa sen jälleen
kirkkaaksi; ja Pirkon kuva ilmestyi taas kirkkaana ja lempeänä.

Hän tuuditti pientä lasta kätkyessä, laulaen sille hiljaa ja nojaten
päänsä olkapäähän, joka oli aivan samanlainen kuin sillä miettivällä
miehellä, jonka vieressä keijukais-sirkka seisoi.

Yö -- minä tarkoitan oikeata yötä, enkä keijukaisten kellon mukaan
asetettua -- oli nyt loppumaisillaan, ja kun ajurin mietteet olivat
siihen saakka ehtineet, sukelsi kuu pilvistä esiin ja valaisi
kirkkaasti taivaalla. Kenties tunki sen levollinen, vieno valo ajurin
mieleen, niin että hän saattoi levollisemmin miettiä äskeisiä
tapahtumia.

Vaikka vieraan varjo vieläkin vähän väliä peitti peilin -- aina
selvänä, leveänä ja tarkkapiirteisenä -- ei se kuitenkaan ollut niin
synkkä kuin ensin. Kun se ilmaantui, huusivat keijukaiset pelosta ja
huitoivat käsin ja jaloin sanomattoman nopeasti, ajaaksensa sen pois.
Ja kun Pirkko taas ilmaantui kirkkaana ja suloisena, niin he
riemuitsivat ylen ihastuneina.

He näyttivät häntä aina kirkkaana ja suloisena, sillä he olivat kodin
haltioita, joille petos on kuolema, eivätkä he tienneet olevan
olemassakaan muuta Pirkkoa kuin sen päivänpaisteisen, vilkkaan ja
suloisen pikku olennon, joka oli ollut ajurin kodin valona ja
aurinkona.

Keijukaiset olivat sanomattomasti riemuissaan näyttäessänsä häntä lapsi
sylissä, kun hän puhutteli vanhoja, viisaita mummoja ja oli olevinansa
itsekin hyvin vanha ja mummomainen, kun hän vakavasti ja vanhan tavoin
nojasi miehensä käsivarteen ja oli osoittavinansa hänkin -- semmoinen
pieni vaimon nuppunen kuin hän oli -- ylenkatsetta kaikkia maallisia
turhuuksia kohtaan ja oli olevinansa nainen, jolle äitiys ei ollut
mitään outoa; -- mutta samassa hengenvedossa nähtiin hänen taas
nauravan ajurin kömpelyydelle, kääntävän hänen paidankauluksensa alas,
saadaksensa hänet hienon näköiseksi, ja pakottavan hänet mukaansa
lattialle, opettaaksensa häntä tanssimaan.

He kääntyivät ja katselivat ajuriin suurin silmin näyttäessään Pirkkoa
sokean tytön seurassa, sillä jos hän muutoinkin tullessaan toi
mukanansa iloa ja suloisuutta kaikkialle, niin Kaleb Plummerin kodissa
hän tätä hyvyyttänsä oikein tuhlasi. Sokean tytön kiitollisen
luottamuksen ja rakkauden häneen; sen hyvänsuovan tavan, jolla hän
vältti Berthan kiitoksia; pienet näppärät keinot, joita hän käytti
tehdäksensä vierailuiltoinakin joka hetki jotakin Berthan kodin hyväksi
-- sillä hän työskenteli hyvin ahkerasti silloinkin kun näytti lepäävän
--; hänen runsaat, koskaan tyhjentymättömät varastonsa herkkuja,
vasikkapaistia, lammaspiirakoita ja olutpulloja; hänen pienet kasvonsa,
jotka olivat yhtä loistavat sisääntullessa kuin hyvästiä jättäessä;
kummeksivan ilmeen koko hänen olemuksessaan, somista jaloista aina
päälakeen asti; että hän oli kodissa tuiki tarpeellinen olento ja
vallan välttämätön iltojen ilostaja; -- kaiken tämän toivat keijukaiset
näkyviin ja sen vuoksi he rakastivat häntä. Kerran he taas katsoivat
kaikki rukoilevin silmin ajuriin -- muutamat kätkeytyivät hyväillen
Pirkon hameen poimuihin -- ja näyttivät kysyvän: "Tämäkö on se vaimo,
joka on pettänyt sinut?"

Kerran tai pari tahi kolme kertaa tämän pitkän, ajatuksia antavan yön
kuluessa he näyttivät hänelle Pirkkoa, joka istui pienellä
lempituolillansa, pää kallellaan, kädet silmillä ja kiharat
alasvaluneina. Niin oli ajuri nähnyt hänet viime kerralla. Huomatessaan
Pirkon niin surullisena he eivät ollenkaan kääntyneet katsomaan ajuria,
vaan kokoontuivat kaikki Pirkon ympärille, lohduttamaan ja suutelemaan
häntä, ja kehottivat toisiansa osoittamaan hellyyttä ja ystävyyttä
hänelle, mutta ajurin he kerrassaan unohtivat.

Niin kului yö. Kuu laski, tähdet sammuivat, kylmä päivä sarasti,
aurinko nousi. Ajuri istui yhä mietteissään takan nurkassa. Hän oli
istunut siinä koko yön, pää käsiin nojattuna. Koko yön oli uskollinen
sirkka sirkuttanut takan kupeessa. Koko yön hän oli kuunnellut sen
sirkutusta. Koko yön olivat kodin haltiat hyörineet hänen ympärillänsä.
Koko yön oli Pirkon kuva näkynyt puhtaana ja rakastettavana peilissä,
paitsi milloin ohiliitävä varjo himmensi sen.

Oli jo kirkas päivä, kun ajuri nousi, peseytyi ja pukeutui. Hän ei
tullut menneeksi tavallisiin iloisiin askareihinsa; hänen mielensä ei
niihin tehnyt. Mutta samapa se, sillä tänään oli Tackletonin häät, ja
hän oli ottanut sijaisen kuljettamaan kuormarattaitansa. Hän oli
ajatellut mennä iloisena kirkkoon Pirkon kanssa, mutta nyt se tuuma oli
mennyttä. Tänään oli heidänkin häittensä vuosipäivä. Oi, hän ei ollut
aavistanutkaan tällaista vuoden loppua!

Ajuri odotti Tackletonin tulevan varhain hänen luoksensa, eikä hän
erehtynytkään. Hän ei ollut kävellyt montakaan minuuttia edestakaisin
ovensa edessä, ennenkuin hän näki lelukauppiaan lähestyvän ajaen tietä
myöten. Kun rattaat tulivat lähemmäksi, nähtiin Tackletonin olevan
kauniiseen hääpukuun puettuna ja hevosen pää oli seppelöity kukilla ja
nauhoilla.

Hevonen näytti paljon sulhomaisemmalta kuin itse Tackleton, jonka
puoliumpinaisessa silmässä oli tavallista oudompi, pahaa tietävä katse.
Mutta ajuri ei sitä huomannut. Hänellä oli muuta miettimistä.

"Juho Peerybingle!" sanoi Tackleton surkutellen. "Hyvä ystäväni, kuinka
voitte tänään?"

"Olen viettänyt huonosti yön, herra Tackleton", vastasi ajuri pudistaen
päätänsä. "Mieleni on ollut sangen rauhaton. Mutta nyt on hyvin!
Olisiko teillä puoli tuntia aikaa puhella minun kanssani kahdenkesken?"

"Senvuoksi tulinkin", vastasi Tackleton laskeutuen rattailta. "Älkää
huolehtiko hevosesta. Se seisoo kyllä hiljaa, jos kierrätte ohjat
tuohon patsaaseen ja annatte sille suullisen heiniä."

Kun ajuri oli tuonut tallista tukun heiniä hevoselle, astuivat molemmat
miehet sisään.

"Ette kai te ennen yhdeksää mene vihille, luulen ma?" sanoi ajuri.

"En", vastasi Tackleton. "Aikaa on kyllin, yllin kyllin."

Heidän kyökkiin tullessaan kolkutti Tilly Slowboy vieraan ovelle.
Toinen hänen punainen silmänsä (sillä Tilly oli itkenyt koko yön, koska
hänen emäntänsäkin oli itkenyt) tirkisti avaimen reiästä, ja hän
koputti kovasti ja näytti pelästyneeltä.

"Älkää panko pahaksi, mutta kukaan ei ota minua kuullakseen", sanoi
Tilly katsoen ympärillensä. "Toivon ettei kukaan ole mennyt ja
kuollut!"

Tälle ihmisrakkaalle toivomukselle hän koki antaa enemmän voimaa
uusilla koputuksilla, mutta tuiki turhaan.

"Koetanko minä?" sanoi Tackleton. "Sepä olisi ihmeellistä."

Ajuri, joka oli kääntynyt poispäin ovesta, viittasi että hän saisi
mennä jos halusi. Tackleton meni Tilly Slowboyn avuksi. Hänkin kalkutti
ja kolkutti, mutta vastausta ei kuulunut vähäistäkään. Pistipä hänen
päähänsä nostaa salpa, ja ovi aukeni heti. Hän kurkisti kamariin, hän
katsoi ja astui ovesta sisään, mutta palasi pian juosten takaisin.

"Juho Peerybingle", kuiskasi Tackleton hänen korvaansa. "Toivon, ettei
siellä ole -- ole tapahtunut mitään pahaa ja ajattelematonta yöllä."

Ajuri kääntyi äkisti häneen.

"Koska hän on poissa!" lausui Tackleton; "ja akkuna on auki. En näe
mitään jälkiä. Mutta pelkäsin siellä olleen jonkun -- jonkun kahakan.
Häh?"

Hän ummisti melkein kokonansa virkun silmänsä, niin tarkasti hän katsoi
ajuria. Ja hänen katseensa, kasvonsa ja koko olemuksensa sai niin
läpitunkevan ja terävän ilmeen, kuin hän olisi tahtonut pusertaa
ajurista totuuden ilmi.

"Älkää peljätkö", sanoi ajuri. "Hän tuli illalla tähän huoneeseen, enkä
minä hätyyttänyt häntä sanoillani enemmän kuin teoillanikaan, eikä
kukaan ole sittemmin ollut siellä. Hän on lähtenyt vapaaehtoisesti.
Menisin iloisena kerjäämään leipääni ovelta ovelle, jos voisin saada
tapahtuneet tapahtumattomiksi, niin ettei hän koskaan olisi täällä
käynytkään. Mutta hän on tullut ja mennyt. Minulla ei ole hänen
kanssansa enää tekemistä!"

"Hm! -- Minusta hän on päässyt liian helpolla", lausui Tackleton
tarttuen tuoliin.

Hänen ilkkunsa ei koskenut ajuriin, joka istui vastapäätä häntä ja
kätki kasvot käsiinsä, ennenkuin taas puuttui puheeseen.

"Te näytitte minulle eilen illalla", virkkoi hän viimein, "kuinka minun
vaimoni, minun rakas vaimoni salaisesti --"

"Ja hellästi", lisäsi Tackleton.

"Suosi tuon miehen valepukua ja antoi hänelle tilaisuuden puhutella
häntä kahdenkesken. Ei ole näkyä, jota olisin kernaammin ollut
näkemättä, eikä ole maailmassa miestä, jonka olisin toivonut näyttämään
sitä teidän sijastanne."

"Tunnustan että minussa on aina ollut epäluuloja", lausui Tackleton.
"Ja sen vuoksi en juuri ole ollut tervetullut täällä, tiedän ma."

"Mutta koska te kerran näytitte sen minulle", jatkoi ajuri hänestä
huolimatta, "ja kun te näitte hänet, minun vaimoni, minun rakkaan
vaimoni!" -- hänen äänensä, silmänsä ja kätensä saivat samalla
rauhallisemman ja vakavamman ilmeen, ja hän näytti tehneen lujan
päätöksen -- "kun te näitte hänet harhatiellä, niin on oikeus ja
kohtuus, että te katsotte häntä minun silmilläni, katsotte minun
rintaani ja tiedätte mitä minä ajattelen asiasta. Sillä se on
päätetty", lausui ajuri, katsoen häneen totisesti. "Eikä mikään voi
sitä muuttaa."

Tackleton mutisi jotakin myöntymykseksi, että muka kävisi puolustaminen
yhtä ja toista. Mutta hän hämmästyi ajurin ääntä ja puhetapaa. Ajuri
oli näet yksinkertainen ja suora mies, ja hänen esiintymisensä oli
semmoista jaloutta ja arvokkuutta, jonka ainoastaan hänessä asuva jalo
ja kunnioitettava henki voi antaa.

"Minä olen yksinkertainen, oppimaton mies", lausui ajuri, "ja minussa
on aivan vähän avuja, jotka voisivat herättää huomiota. En ole
teräväjärkinen, niinkuin tiedätte, enkä ole enää nuorikaan. Rakastin
pikku Pirkkoani, koska olin nähnyt hänen kasvavan pienestä pitäen
isänsä huoneessa; koska tiesin mikä aarre hän oli; koska hän oli ollut
elämäni ilona monta, monta vuotta. On monta etevämpää miestä, mutta
luullakseni ei kuitenkaan yhtään, joka rakastaisi Pirkkoa hartaammin
kuin minä!"

Hän vaikeni ja kaapaisi hiljaa jalallansa lattiaa, ennenkuin jatkoi:

"Tosin arvelin usein olevani liian kehno hänelle, mutta toivoin, että
hän saisi minusta lempeän miehen, joka kenties paremmin kuin joku muu
tuntisi hänen arvonsa. Sillä tavoin minä sovitin taipumukseni ja
omantuntoni, enkä katsonut avioliittoa ihan mahdottomaksi. Ja vihdoin
kävikin niin, että nain hänet."

"Hah!" sanoi Tackleton, merkillisesti pudistaen päätänsä.

"Tunsin itseni ja tiesin kuinka häntä rakastin ja kuinka onnelliseksi
tulisin", jatkoi ajuri. "Mutta en ollut -- nyt vasta sen oikein näen --
kyllin miettinyt asiaa hänen kannaltansa."

"Niinpä kyllä", virkkoi Tackleton. "Kevytmielisyyttä,
huikentelevaisuutta, turhamaisuutta, ihailunhalua. Sitä ei kyllin
mietitty, jäänyt kokonaan unohduksiin. Hah!"

"Parempi olisi, jos ette keskeyttäisi puhettani, kunnes saatte selvän
ajatuksestani", sanoi ajuri melkein tylysti, "te ette ymmärrä minua
ollenkaan. Jos minä eilen olisin lyönyt maahan sen miehen, joka olisi
uskaltanut hengähtää herjauksen häntä vastaan, niin minä tänään
polkisin jalallani hänen kasvonsa, vaikka hän olisi oma veljeni!"

Lelukauppias katsoa töllisteli häneen hämmästyneenä. Ajuri jatkoi
hiljaisemmalla äänellä:

"Muistinko ollenkaan sitä, että otin hänet niin nuorena ja niin
kauniina omakseni, että riistin hänet nuorien leikkitoveriensa seurasta
ja vein hänet pois niiltä paikoilta, joiden kaunistuksena hän oli ollut
ja jossa hän oli loistanut kuin kirkas tähtönen, ja että sen sijaan
piilottelin häntä päivä päivältä pimeässä huoneessani ja ikävässä
seurassani? Muistinko, kuinka huonosti sovelluin hänen iloiseen
luonteeseensa, ja kuinka ikävä semmoinen köntys kuin minä mahtoi olla
hänen vilkkaasta mielestään? Muistinko ettei minun rakkauteni häneen
ollut mikään ansio, sillä jokainen, joka hänet tunsi, rakasti häntä?
En. Minä luotin hänen lempeään luonteeseensa ja nain hänet. Soisinpa
etten olisi niin tehnyt! Hänen tähtensä, ei minun!"

Lelukauppias töllisteli häneen silmiänsä räpyttämättä.
Puoliumpinainenkin silmä oli nyt auki.

"Jumala siunatkoon häntä!" sanoi ajuri, "siitä iloisesta vakavuudesta,
jolla hän yritti poistaa minusta tätä mietettä! Ja Jumala antakoon
anteeksi, että hitaalla älylläni niin myöhään sen huomasin! Lapsi
parka! Pirkko parka! Olenhan nähnyt hänen silmänsä kyynelissä, kun on
puhuttu semmoisista avioliitoista kuin meidän! Olen sadoin kerroin
nähnyt salaisuuden vapisevan hänen huulillansa, enkä koskaan ole
epäillyt enkä aavistanut mitään, ennenkuin eilinen ilta tuli. Tyttö
parka! Kuinka toivoin, että voisit rakastaa minua! Kuinka saatoin
uskoa, että sinä voisit rakastaa minua!"

"Hän teeskenteli rakkautta", virkkoi Tackleton. "Hän teeskenteli niin
liioitellen, että juuri se, totta puhuen, antoi aihetta
epäluuloilleni."

Tässä hän osoitti kuinka paljon parempi May Fielding oli, joka ei edes
teeskennellyt rakastavansa _häntä_.

"Hän on koettanut", sanoi ajuri raukka enemmän liikutettuna kuin tähän
saakka oli näyttänyt. "Minä alan älytä kuinka hartaasti hän on
koettanut olla hyvä ja rehellinen vaimo minulle. Se onni, jonka olen
tämän katon alla nauttinut, todistakoon, kuinka hyvä hän on ollut,
kuinka paljon hän on tehnyt, kuinka vakava ja jalo hänen sydämensä on!
Olkoon se muisto lohdutuksenani istuessani täällä -- yksin."

"Yksin?" toisti Tackleton. "Oo, te aiotte siis ottaa sydämellenne sen,
mitä on tapahtunut?"

"Tahdon", lausui ajuri, "antaa hänelle suurimman rakkaudenosoituksen ja
paraan hyvityksen, mihin voimani riittävät. Voin päästää hänet
onnettoman avioliiton jokapäiväisestä kiusasta ja sen vaikeasta
salaamisesta. Hän on pääsevä niin vapaaksi, kuin vain voin hänet
tehdä."

"Antaa hänelle hyvityksen!" huusi Tackleton hieroen suuria korviansa.
"Kuulin varmaankin väärin. Sanoitteko niin, todellakin?"

Ajuri tarttui lelukauppiaan kaulukseen ja pudisteli häntä niinkuin
kaislaa.

"Kuulkaa mitä sanon!" lausui hän. "Ja kuulkaa oikein. Kuulkaa, puhunko
selkeästi?"

"Kyllä hyvin selkeästi", vastasi Tackleton.

"Aivan kuin ajattelisin mitä sanon?"

"Aivan kuin ajattelisitte mitä sanotte."

"Minä istuin tämän takan ääressä eilen illalla -- koko yön", virkkoi
ajuri. "Samalla paikalla, jossa hän oli usein istunut minun vieressäni,
suloiset kasvot käännettyinä minuun. Muistelin mielessäni koko hänen
elämäänsä, päivä päivältä; tarkastin hänen rakasta olentoansa joka
tilaisuudessa edessäni. Ja, niin totta kuin elän, hän on viaton, niin
totta kuin Jumala elää, joka tuomitsee syyttömät ja syylliset."

Kelpo sirkka takan kupeessa! Uskolliset kodin keijukaiset!

"Vihani ja epäluuloni ovat haihtuneet", sanoi ajuri, "ja ainoastaan
suru on jäljellä. Onnettomalla hetkellä ilmaantui entinen rakastaja --
joka soveltui paremmin kuin minä hänen ikäänsä ja luonteeseensa ja oli
kenties minun tähteni ja vastoin Pirkon taipumusta hylätty.
Onnettomalla hetkellä, hämmästyksissään ja ennenkuin on kerinnyt
miettiäkään kuinka on menetteleminen, joutuu Pirkko osalliseksi vieraan
petokseen salaamalla sen. Eilen illalla hän antoi vieraan puhutella
häntä niinkuin näimme. Se oli väärin. Mutta paitsi sitä hän on viaton,
jos totuutta on maan päällä!"

"Jos se on teidän ajatuksenne", rupesi Tackleton sanomaan.

"Niin minä annan hänen mennä!" jatkoi ajuri, "minä siunaan häntä niiden
monien onnellisten hetkien vuoksi, jotka hän on minulle suonut; hänen
tuottamansa tuska on anteeksi annettu. Menköön hän ja olkoon hänellä
rauha mielessä niinkuin toivottelen! Hän ei ole koskaan vihaava minua.
Hän on oppiva tuntemaan minut paremmin, kun en enää rasita hänen
elämäänsä, kun minun sitomani siteet ovat helpommat hänen kärsiä.
Tänään on täsmälleen vuosi siitä päivästä, jona toin hänet kodistansa,
katsomatta tarpeeksi hänen iloansa. Tänään hän on sinne palaava, minä
en tahdo häntä enää huolestuttaa. Hänen isänsä ja äitinsä tulevat tänne
tänä päivänä -- me aioimme viettää tämän päivän yhdessä -- ottakoot he
hänet mukaansa kotiin. Minä voin luottaa häneen, oleskelkoonpa hän
siellä, täällä tai missä tahansa. Hän lähtee minulta puhtaana, ja
puhtaana hän on pysyvä, siitä olen varma. Jos minä kuolen -- kenties jo
hänen nuorena ollessaan, sillä olen kadottanut kaikki elinvoimani
muutamassa tunnissa -- niin hän on näkevä, että minä olen häntä
muistanut ja rakastanut viimeiseen hetkeen asti! Se on niiden näkyjen
loppu, joita te näytitte minulle. Ja kaikki on nyt ollutta ja
mennyttä!"

"Voi, ei, Juho, ei koskaan. Älä puhu lopusta vielä! Ei vielä. Minä olen
kuullut jalot sanasi. En voinut pujahtaa huomaamatta ulos enkä tekeytyä
tietämättömäksi siitä, joka täyttää minut syvällä kiitollisuudella. Älä
puhu vielä lopusta, ennenkuin kello on jälleen lyönyt!"

Pirkko oli tullut sisään heti Tackletonin jäljestä ja seisonut
liikkumatta. Hän ei katsonutkaan Tackletoniin, piti vai silmänsä
luotuina mieheensä. Mutta hän seisoi kaukana Juhosta, jättäen välille
niin paljon tilaa kuin mahdollista, ja vaikka hän puhui innostuneella
vakavuudella, ei hän kuitenkaan lähestynyt häntä. Kuinka erilainen oli
hänen nykyinen käytöksensä entiseen verrattuna!

"Ei tehdä koskaan sitä kelloa, jonka lyönnit palauttaisivat menneet
hetket minulle takaisin", vastasi ajuri surullisesti hymyillen. "Mutta
olkoon niinkuin tahdot, armaani. Se lyöpi pian. Mitä puhumme, se ei
auta paljon. Vaikeammassakin asiassa kokisin tehdä mieliksesi."

"No niin!" murisi Tackleton. "Minun pitää lähteä, sillä kellon lyödessä
pitää minun olla kirkkotiellä. Hyvää huomenta, Juho Peerybingle. Jään
kaipaamaan hupaista seuraanne. Surkuttelen poissaoloanne ja sen syytä!"

"Olenko puhunut selvästi?" virkkoi ajuri saattaen hänet ovelle.

"Aivan selvästi!"

"Ja te muistatte mitä olen sanonut?"

"Kyllä, jos vaaditte minulta sen todistuksen", lausui Tackleton
noustuaan kuitenkin varovaisesti ensin rattaillensa, "niin olen sanova,
että kaikki oli niin odottamatonta, etten kotvalleen luule voivani
unohtaa sitä."

"Sen parempi meille molemmille", vastasi ajuri. "Hyvästi. Toivotan
teille onnea!"

"Soisin voivani toivottaa teille samaa", sanoi Tackleton. "Mutta kun en
sitä voi, kiitän teitä. Tässä kahdenkesken sanoen (sen olen jo ennenkin
sanonut, eikö niin?) en juuri pelkää avioliittoani onnettomaksi,
senvuoksi ettei May ole ollut kovin huolehtiva eikä hellä minua
kohtaan! Hyvästi! Pitäkää vaari itsestänne!"

Ajuri seisoi katsoen hänen jälkeensä, kunnes hän etäisyydessä näytti
niin pieneltä kuin kukat ja nauhat hevosen päässä läheltä katsottuina;
sitten hän huokasi syvään ja meni horjuen kuin rauhaton, murrettu mies
lepäämään muutamain jalavien suojaan; sillä hän ei tahtonut mennä
kotiin ennenkuin kello oli lyönyt.

Hänen pikku vaimonsa itkeä nyyhkytti surkeasti yksin kotona; mutta
usein hän pyyhki silmänsä ja lohduttautui kertomalla kuinka hyvä,
kuinka jalo hänen miehensä oli! Kerran, pari hän nauroi niin
sydämellisesti, riemuisesti ja katkonaisesti (hän itki samalla), että
Tilly aivan pelästyi.

"Voi, älkää tehkö niin!" sanoi Tilly. "Sillä tavalla voitte saada pojan
kuolemaan ja hautaan, voitte kuin voittekin."

"Tahdotko antaa hänet usein isänsä syliin, Tilly", kysyi emäntä
pyyhkien silmiänsä, "sitten kun minä en enää ole täällä, vaan olen
mennyt vanhaan kotiini?"

"Voi, älkää menkö pois!" huudahti Tilly keikauttaen niskojansa taapäin
ja valittaen kovasti. Hän oli sillä hetkellä hyvin Harmin näköinen.
"Voi, älkää menkö! Voi, mitä ovat kaikki ihmiset menneet ja olleet ja
tehneet kaikille ihmisille, tehdäksensä kaikki onnettomaksi! Voi, voi,
voi, voi!"

Sitten rupesi helläsydäminen Tilly niin surkeasti ulvomaan (hänen
ulvontansa oli sitä ankarampi, kun hän turhaan yritti tukahuttaa sitä),
että epäilemättä olisi lapsi herännyt ja pelästyksestä saanut jonkun
taudin (luultavasti vatsanväänteitä), ellei hänen katseensa olisi
kohdannut Kaleb Plummeria, joka samassa talutti sisään tytärtänsä. Tämä
näky antoi hänelle jälleen voimaa hillitä tunteitansa; hän seisoi
hetken suu selällänsä; sitten hän karkasi, hirveän kummallisesti
hypellen, lattian poikki pikku pojan vuoteen luo ja kätki kasvonsa ja
päänsä vuodevaatteisiin. Tästä erinomaisesta käytöksestä hänelle näytti
koituvan suuri lievitys.

"Brigitta!" lausui Bertha. "Sinä et ole häissä!"

"Olen sanonut, että te ette ole siellä", kuiskasi Kaleb. "Sen verran
kuulin eilen illalla. Mutta Jumala siunatkoon teitä", lausui pieni mies
tarttuen hellästi Pirkon molempiin käsiin. "_Minä_ en huoli siitä, mitä
he juoruavat. _Minä_ en usko siitä sanaakaan. Minussa ei ole paljoa,
mutta senkin antaisin musertaa muruiksi, ennenkuin uskoisin sanaakaan
heidän panettelustaan!"

Kaleb kiersi käsivartensa Pirkon kaulaan ja hyväili häntä niinkuin
lapsi olisi hyväillyt nukkeansa.

"Bertha ei tahtonut jäädä kotiin tänä aamuna", lausui Kaleb. "Hän
pelkäsi, luulen ma, kuulevansa kirkonkellojen soivan eikä uskaltanut
olla niitä niin lähellä hääpäivänä. Me läksimme varhain aamulla ja
olemme nyt täällä. Olen miettinyt mitä olen tehnyt", jatkoi Kaleb
oltuaan silmänräpäyksen vaiti; "olen moittinut itseäni, koska en
tiennyt mitä minun piti tekemän tahi sanoman tuottamastani
mielipahasta, ja olen vihdoin katsonut paraaksi ilmaista hänelle
totuuden, jos tahdotte olla läsnä sitä kuulemassa! -- Tahdotteko olla
läsnä ja minulle apuna?" kysyi hän, ja hänen koko ruumiinsa vapisi. "En
tiedä kuinka se häneen vaikuttaa; en tiedä mitä hän ajattelee minusta,
enkä tiedä huoliiko hän sen perästä ollenkaan isäparastansa. Mutta
parasta on kuitenkin, että hän pääsee väärästä luulostansa; minä kärsin
seuraukset ansioni mukaan!"

"Brigitta", lausui Bertha, "missä on kätesi! Kas! Tässä, tässä se on!"
suudellen sitä, hymyillen ja vetäen hänet luoksensa. "Kuulin heidän
eilen illalla puhelevan hiljaan jostakin pahasta, mitä sinä muka olit
tehnyt. He olivat väärässä."

Ajurin vaimo oli vaiti. Kaleb vastasi hänen puolestaan.

"He olivat väärässä", sanoi hän.

"Tiesinpähän minä sen!" huusi Bertha ylpeästi. "Minä sanoin sen heille.
Mutta he eivät huolineet kuulla sanaakaan! _Häntäkö_ voitaisiin moittia
jostakin rikoksesta?" Bertha likisti Pirkon kättä ja painoi sen
hellästi kasvojansa vastaan. "Ei, en minä sentään ole niin sokea!"

Hänen isänsä istui hänen viereensä ottaen häntä kädestä; Pirkko istui
toisella puolella.

"Minä tunnen teidät kaikki", lausui Bertha, "paremmin kuin
luulettekaan. Mutta en ketään niin hyvin kuin Pirkon. En teitäkään,
isä. Ympärilläni ei ole mitään niin rehellistä ja luotettavaa kuin hän.
Jos saisin tällä hetkellä näköni takaisin, voisin tuntea hänet suuresta
ihmisjoukosta, vaikkei kukaan hiiskuisi sanaakaan. Sisareni!"

"Bertha, kultani!" lausui Kaleb. "Minulla on jotakin sydämelläni, jonka
mielisin sanoa sinulle, tässä kolmen kesken. Kuuntele minua lempeästi!
Minun on tehtävä tunnustus sinulle, armaani."

"Tunnustusko, isä?"

"Olen poikennut totuudesta ja eksynyt, lapseni!" virkkoi Kaleb, ja
kärsimys kuvastui hänen kasvoillansa. "Olen poikennut totuudesta,
osoittaakseni rakkautta; ja olen ollut armoton sinua kohtaan."

Bertha käänsi hämmästyneet kasvonsa isäänsä päin toistaen: "Armoton!"

"Hän syyttää itseänsä liiaksi, Bertha", sanoi Pirkko. "Saat sen kohta
nähdä. Sinun tulee ensimäiseksi sanoa se hänelle."

"Hänkö armoton minua kohtaan!" huudahti Bertha, epäilevästi hymyillen.

"Tahtomattani, lapseni", virkkoi Kaleb. "Mutta armoton olen aivan
tietämättäni ollut aina eiliseen saakka. Armas, sokea tyttöni, kuule
minua ja anna minulle anteeksi! Ei ole olemassa sinun ympärilläsi sitä
maailmaa, jota olen sinulle kuvaillut, sydämeni lemmitty. Ne silmät,
joihin olet luottanut, ovat olleet petolliset."

Bertha käänsi hämmästyneet kasvonsa isäänsä kohti, mutta vetäytyi
syrjään likemmäksi ystäväänsä.

"Elämäsi polku on vaivalloinen, lapsi parkani", lausui Kaleb, "ja minä
mielin tasoittaa sen sinulle. Olen muuttanut kaikki, muuttanut ihmisten
luonteet, keksinyt paljon, jota ei ole olemassakaan, tehdäkseni sinut
onnellisemmaksi. Olen salannut paljon sinulta ja petellyt sinua monessa
kohden, Jumala antakoon sen minulle anteeksi! ja ympäröinyt sinut
tyhjillä kuvituksilla."

"Mutta elävät ihmiset, eiväthän ne ole tyhjiä kuvituksia?" kysyi Bertha
äkisti, kalveten ja paeten hänestä yhä etemmäksi. "Niitä ei voi
muutella."

"Olenpa vain muutellut, Bertha", valitti Kaleb. "Yksi, jonka sinä
tunnet, kyyhkyseni --"

"Voi, isäni! miksi sanotte minun tuntevan?" vastasi Bertha nuhtelevalla
äänellä. "Mitä taikka kenen minä tunnen! Minulla ei ole johdattajaa!
Minulla kurjalla sokealla!"

Sydämensä tuskassa hän ojensi kättänsä, ikäänkuin olisi hapuillut
tiellä; sitten hän peitti kasvonsa surullisesti niinkuin hylätty.

"Se mies, jonka kanssa May tänä päivänä vihitään", virkkoi Kaleb, "on
kova, ilkeä ja ahne mies. Kova isäntä sinulle ja minulle, armas lapsi,
hän on ollut jo monta vuotta. Ruma hän on ulkomuodoltaan niinkuin
muutenkin luonteeltansa. Aina tyly ja tunnoton. Kaikessa toisenlainen
kuin minun antamani kuva hänestä, lapseni. Kaikessa."

"Voi miksi", huudahti sokea tyttö, ilmeisesti kärsimättömällä tuskalla,
"miksi teitte tämän minulle! Miksi täytitte sydämeni niin täydeksi,
viedäksenne sitten niinkuin kuolema kaikki rakastettuni! Voi Jumala,
kuinka sokea olen! Kuinka avuton ja yksinäinen!"

Murheellinen isä painoi päänsä; hänen katumuksensa ja surunsa oli ainoa
vastaus.

Bertha oli hetkisen kärsinyt tätä kaipauksen tuskaa, kun sirkka takan
vieressä rupesi sirkuttamaan, niin ettei sitä kuullut kukaan muu paitsi
Bertha. Ei iloisesti, vaan hiljaisella, surullisella äänellä. Se kuului
niin murheelliselta, että Berthan silmistä alkoivat kyyneleet vieriä;
ja kun haamu, joka oli pitänyt ajurille seuraa koko yön, ilmaantui
hänen taaksensa, osoittaen sormellansa hänen isäänsä, vihmoivat ne kuin
sade kesällä.

Pian kuului sirkan ääni selvemmin; ja vaikka Bertha oli sokea, tiesi ja
tunsi hän kuitenkin keijukaisen haamun leijailevan hänen isänsä
ympärillä.

"Brigitta", sanoi sokea tyttö, "kerro minulle minkälainen minun kotini
on. Todellisuudessa on!"

"Se on köyhä asunto, Bertha, hyvin köyhä ja tyhjä. Huoneesta on huono
turva tuulia ja sateita vastaan talvella. Se on yhtä kelvoton suoja
pahaa säätä vastaan, Bertha", jatkoi Pirkko matalalla, heleällä
äänellä, "kuin sinun isäparkasi karkea piikkotakki."

Sokea tyttö nousi hyvin liikutettuna seisoalleen ja vei ajurin pikku
vaimon syrjään.

"Ne lahjat, jotka minä niin mielelläni vastaanotin, jotka tulivat heti,
kun jotakin toivoin, ja jotka olivat niin ylen tervetulleet", lausui
hän vapisten, "keneltä ne tulivat? Sinäkö ne lähetit?"

"En minä."

"Kuka sitten?"

Pirkko huomasi, että hän jo tiesi sen, eikä vastannut mitään. Sokea
tyttö kätki taas kasvonsa käsiinsä. Mutta aivan toisella tavalla.

"Armas Pirkko, hetkinen, yksi ainoa silmänräpäys vielä! Tule
likemmäksi, puhu hiljaa minulle. Sinä puhut totta. Voinko sinuun nyt
luottaa, voinko?"

"Voit, Bertha, voit!"

"Olen vakuutettu siitä. Sinä säälit minua niin paljon, ettet voi pettää
minua. Pirkko, katso toiselle puolelle huonetta, missä isäni on --
minun hyvä, armas isäni -- ja kerro mitä näet."

"Näen", vastasi Pirkko, joka hyvin ymmärsi Berthan mielen, "vanhan
miehen istuvan tuolilla. Hän nojaa surullisena tuolin selkälautaan, ja
hänen päänsä on painunut käden nojaan ikäänkuin lapseltansa odottaen
lohdutusta, Bertha."

"Niin, niin. Hän on saapa lohdutusta. -- Jatka."

"Hän on vanha mies, työn ja surun murtama. Hän on laiha, kykenemätön,
miettivä, harmaapäinen vanhus. Näen hänet nyt alakuloisena ja
masentuneena ja voimatonna, mutta olen nähnyt hänen monta kertaa ennen
voimakkaasti harrastavan suurta, pyhää asiata. Ja minä kunnioitan hänen
harmaata päätänsä ja siunaan häntä!"

Sokea tyttö riensi pois ja lankesi polvilleen isänsä eteen ja painoi
hänen harmaan päänsä vasten rintaansa.

"Olen saanut näköni takaisin. Nyt näen!" huusi hän. "Olen ollut sokea,
mutta nyt ovat silmäni auenneet. En tuntenut häntä! Olisin voinut
kuolla tuntematta koskaan isääni, hellää isääni!"

Kalebin liikutus oli sanomaton.

"Ei ole maan päällä niin jaloa ja kaunista miestä", sanoi sokea tyttö
syleillen häntä, "jota voisin rakastaa hartaammin, jota voisin
kunnioittaa enemmän kuin tätä! Mitä harmaampi ja vanhempi hän on, sitä
enemmän häntä rakastan, isä! Älkööt tästälähin sanoko minua sokeaksi.
Olen aina muistava jokaista hänen poskensa ryppyä ja jokaista hänen
hiustansakin rukoillessani ja kiittäessäni Jumalaa!"

Kaleb kykeni vihdoin virkkamaan: "Minun Berthani!"

"Ja sokeudessani luulin häntä aivan toiseksi!" lausui tyttö hyväillen
häntä ja vuodattaen kyyneleitä herkkätuntoisena. "Hän oli joka päivä
vierelläni ja aina niin hellä ja lempeä minua kohtaan, enkä minä sitä
aavistanutkaan!"

"Sinun iloinen nuori isäsi, jolla oli sininen takki, Bertha", virkkoi
Kaleb parka. "Hän on kadonnut!"

"Ei ole kadonnut", vastasi Bertha. "Armahin isäni, ei! Kaikki on
tallella -- teissä. Isä, jota niin hartaasti rakastin, enkä kuitenkaan
kyllin, sillä en tuntenut häntä; se hyväntekijä, jota aloin rakastaa ja
kunnioittaa, koska hän sääli minua; kaikki ovat teissä. Ei kukaan ole
minun mielessäni kuollut. Kaiken sen sielu, jota olen rakastanut, on
tässä -- tässä muodoltaan kuluneessa ja harmaapäisessä vanhuksessa.
_Enkä_ minä enää _ole_ sokea, isä!"

Sillä aikaa oli Pirkon huomio ollut kokonansa kiintyneenä isään ja
tyttäreen; mutta kun hän katsahti ylös pieneen niittomieheen
maurilaisella kedolla, niin hän näki kellon lyövän viiden minuutin
päästä ja tuli kohta levottomaksi ja liikutetuksi.

"Isä", lausui Bertha arvellen. "Brigitta?"

"Niin, armaiseni", vastasi Kaleb. "Hän on tässä."

"_Hän_ ei ole muuttunut. Ette ole koskaan kertonut mitään valheellista
_hänestä_?"

"Pelkään että olisin tehnyt senkin, lemmittyni", vastasi Kaleb, "jos
olisin voinut muuttaa hänet paremmaksi. Mutta olisin vain pahentanut
häntä, jos olisin muutellut vähänkään. Häntä en voinut parantaa,
Bertha?"

Täydellä luottamuksella oli sokea tyttö kysynyt; ja suloista oli
katsella kuinka hän näytti iloiselta ja ylpeältä, kun kuuli sen
vastauksen, ja kuinka hän taas uudelleen syleili Pirkkoa.

"Voipi tapahtua useampia muutoksia kuin osaan aavistaakaan, kultaseni",
sanoi Pirkko. "Tarkoitan muutoksia parempaan päin, muutoksia, jotka
tuottavat suurta iloa eräälle meistä. Älkää säikähtykö kovin, jos
semmoista tapahtuisi, älkää panko sydämellenne. Kuuletko rattaiden
jyrinää tiellä? Sinulla on tarkka kuulo, Bertha. Kuuletko?"

"Kuulen. Joku lähestyy kiireesti."

"Tie -- tie -- tiesinhän sinulla olevan hyvän kuulon", lausui Pirkko
painaen rintaansa kädellä ja puhuen niin nopeasti kuin mahdollista,
rauhoittaaksensa sykkivää sydäntänsä. "Olen sen usein havainnut ja
viimeksi eilen illalla, kun erotit vieraan astunnan. Mutta minkätähden
sanoit: 'kenen astunta tuo on!' ja minkätähden silloin tavallista
tarkemmin huomasit, sitä en voi tietää. Mutta, niinkuin sanon, suuria
muutoksia voi tapahtua maailmassa, suuria muutoksia, ja paras on vain
varustautua olemaan säikähtymättä, tulipa sitten mitä hyvänsä."

Kaleb oudosteli tätä puhetta, jonka hän näki yhtä paljon tarkoittavan
häntä itseänsä kuin hänen tytärtänsäkin. Hän näki Pirkon olevan niin
hämmästyksissään, niin sekaannuksissaan ja hädissään, että tämä tuskin
voi hengittää ja piti tuolista kiinni pysyäksensä seisoallaan.

"Rattaat ne todella ovat!" huusi Pirkko, "ne lähestyvät! likemmäksi!
aivan likelle! nyt ne seisahtuvat puutarhan portille! Nyt kuuluu
askeleita ovelta -- sama astunta, Bertha, eikö niin! -- ja nyt!" --

Hän huudahti huikeasti sanomattomasta riemusta ja juoksi Kalebin luo
panemaan kätensä hänen silmillensä, samassa kun nuori mies kiirehti
sisään ja viskaten hattunsa korkealle ilmaan riensi heitä kohti.

"Onko kaikki loppunut?" huusi Pirkko.

"Kaikki!"

"Onnellisesti?"

"Niin on!"

"Tunnetteko tuon äänen, rakas Kaleb, muistatteko ennen kuulleenne
jotakin senkaltaista?" kysyi Pirkko.

"Jos poikani kultaisessa Etelä-Amerikassa eläisi?" -- lausui Kaleb
vavisten.

"Hän elää!" huusi Pirkko ottaen kätensä hänen silmiltään ja taputtaen
niitä riemuisesti. "Katsokaa häntä! Katsokaa, hän seisoo edessänne
terveenä ja verevänä! Teidän rakas poikanne! Sinun oma armas, ilmi
elävä, rakastava veljesi, Bertha!"

Kunniaa tuolle pikku vaimopallerolle hänen riemustansa! Kunniaa hänen
kyyneleillensä ja naurulleen, kun hän näki heidän sulkevan toinen
toisensa syleilyyn! Kunniaa siitä, että hän niin lempeästi astui
puoliväliin vastaan päivettynyttä, musta- ja pitkätukkaista merimiestä,
ja siitä, ettei hän kääntänyt pois pientä ruusuista suutansa, vaan
tarjosi sen vapaasti merimiehen suudeltavaksi ja salli hänen painautua
hänen sykkivää sydäntänsä vastaan!

Ja kunniaa käellekin -- miks ei! -- kun hän kiiruhti esiin maurilaisen
palatsin ovesta ja kaksitoista kertaa kukahti kokoontuneelle seuralle,
juurikuin hän olisi ollut riemusta juovuksissa!

Sisään tuleva ajuri peräytyi askeleen, ja syytä olikin siihen,
kun hän näki olevansa niin hyvässä seurassa. "Katsokaa, Juho!" virkkoi
Kaleb riemuiten, "katsokaa tänne! Minun oma poikani kultaisesta
Etelä-Amerikasta! Minun oma poikani, jonka te itse valmistitte ja
lähetitte matkalle, jolle aina olette ollut niin ystävällinen!"

Ajuri lähestyi kätelläksensä vierasta, mutta seisahtui, sillä hänen
kasvonsa jollakin tavoin muistuttivat kuuroa miestä kärryissä.

"Edvard! sinäkö se olit?" kysyi hän.

"Kerro hänelle kaikki!" huusi Pirkko. "Kerro hänelle kaikki, Edvard,
äläkä säästä minua ollenkaan, eipä mikään pakota minua enää säästämään
itseäni hänen silmissänsä."

"Minä se olin", lausui Edvard.

"Ja sinä saatoit varkain valepuvussa tulla vanhan ystäväsi huoneeseen?"
virkkoi taas ajuri. "Oli muinoin rehellinen poika -- kuinka monta
vuotta siitä on, Kaleb, kun kuulimme hänen kuolleen ja saimme siitä
todistuksia, joihin luotimme? -- hän ei olisi niin tehnyt."

"Oli minullakin muinoin jalo ystävä, enemmän isä kuin ystävä minulle",
virkkoi Edvard; "hän ei koskaan olisi tuominnut minua eikä ketään muuta
kuulematta. Te se olitte. Ja olen varma, että te nytkin kuulette
minua."

Levottomasti katsahtaen vielä etäällä seisovaan Pirkkoon vastasi ajuri:
"Niin! Se on oikein. Minä kuulen."

"Tietäkää siis, kun minä läksin täältä poikana", lausui Edvard,
"rakastin minä -- ja sain vastarakkautta osakseni. Lemmittyni oli hyvin
nuori tyttö, joka kenties (niinkuin te sanoisitte) ei itse tiennyt mitä
tahtoi. Mutta minä tunsin itseni ja tiesin rakastavani häntä."

"Sinä!" huusi ajuri. "Sinä rakastit!"

"Niin", vastasi toinen. "Ja hän rakasti minua. Koko ajan uskoin niin,
ja nyt olen varma siitä."

"Jumala varjelkoon!" lausui ajuri. "Tämä on kauheinta kaikesta."

"Palasin uskollisena hänelle", virkkoi Edvard, "voitettuani monet
vaivat ja vastukset, täynnä toivoa, täyttämään lupaukseni. Pari
peninkulmaa täältä sain kuulla hänen pettäneen minut, unohtaneen minut
ja lupautuneen toiselle varakkaammalle miehelle. En halunnut häntä
soimata, tahdoin vain nähdä hänet ja tulla vakuutetuksi totuudesta.
Toivoin hänen luopuneen minusta pakotettuna eikä vapaaehtoisesti. Ja
vaikka se onkin huono lohdutus, on se jonkinlainen, mietin mielessäni
ja tulin tänne. Nähdäkseni totuuden, oikean totuuden, tarkastellakseni
vapaasti ja päättääkseni asian esteettömästi ja vaikuttamatta häneen
läsnäolollani millään tavoin (jos minulla oli siihen voimaa) pukeuduin
tuntemattomaksi, kuten tiedätte, ja odotin tiellä, te tiedätte missä.
Te ette arvannut mitään, eikä -- eikä hänkään", osoittaen Pirkkoa,
"ennenkuin kuiskasin hänen korvaansa takan vieressä ja hän oli vähällä
ilmaista minut."

"Mutta kun hän sai tietää Edvardin olevan elossa ja palanneen
takaisin", nyyhkytti Pirkko, nyt puhuen omasta puolestaan, niinkuin jo
Edvardin puhuessa oli kiihkeästi halunnut; "ja kun hän sai tietää hänen
aikomuksensa, niin hän neuvoi häntä kaikella muotoa piiloutumaan, sillä
hänen vanha ystävänsä Juho Peerybingle on liian suoraluontoinen ja
kömpelö mihinkään teeskentelyyn -- hän on yleensä kömpelönlainen",
sanoi Pirkko puoleksi nauraen ja puoleksi itkien -- "salatakseen
jotakin. Ja kun hän -- minä, näet, Juho", itkeä nyyhkytti pikku vaimo
-- "kertoi Edvardille kaikki, kuinka hänen lemmittynsä oli luullut
hänen kuolleen, ja kuinka hänen äitinsä vihdoin oli taivuttanut hänet
naimisiin, jonka yksinkertainen kunnon eukko parka arveli edulliseksi;
ja kun hän -- jälleen minä, näet, Juho -- kertoi, etteivät he vielä
olleet vihityt (vaikkei paljon puuttunutkaan) ja että tämä naimiskauppa
tytön puolelta olisi oikea uhri, sillä rakkautta tulevaan mieheensä
hänessä ei ollut rahtuakaan, ja kun Edvard tuli melkein hulluksi
pelkästä ilosta; silloin hän -- jälleen minä, näet -- sanoi tahtovansa
esiintyä välittäjänä asiassa, niinkuin hän jo ennen vanhaan oli tehnyt,
ja puhutella hänen lemmittyänsä ja käski hänen olla varma siitä, että
mitä hän -- jälleen minä, Juho! -- asiasta sanoi ja ajatteli, oli
oikein. Ja se oli oikein, Juho! Ja he kohtasivat toinen toisensa, Juho!
Ja heidät vihittiin, Juho, tunti sitten! Ja tässä on morsian! Ja Gruff
ja Tackleton kuolkoon vanhana poikana! Ja minä olen onnellinen pikku
vaimo, May, Jumala siunatkoon sinua!"

Hän oli pikku vaimo, johon ei voinut olla ihastumatta -- jos se asiaan
kuulunee; ja varsinkaan ei voinut olla häneen ihastumatta, kun hän oli
tässä riemunpuuskassaan. Ei koskaan ole kuultu niin hartaita ja
sydämellisiä onnentoivotuksia kuin mitä hän tuhlasi itsellensä ja
morsiamelle.

Rehellisen ajurin rinnassa riehuivat ristiriitaiset tunteet, niin että
hän joutui vallan ymmälle. Hän riensi Pirkkoa kohti, mutta tämä
viittasi kädellään häntä seisahduttaaksensa ja peräytyi taaksepäin kuin
ennenkin.

"Ei, Juho, ei! Kuuntele loppuun asti! Älä huoli minusta, ennenkuin olet
kuullut joka sanan, mitä minulla on sanottavaa. Oli väärin, kun salasin
jotakin sinulta, Juho. Olen todella pahoillani siitä. En aavistanut
pahaa, ennenkuin istuin viereesi pienelle tuolille, eilen illalla;
mutta kun luin kasvoistasi, että olit nähnyt minut ja Edvardin yhdessä,
ja kun näin mitä mietit, silloin ymmärsin kuinka kevytmielisesti ja
väärin olin käyttäytynyt. Mutta, rakas Juho, kuinka saatoit, kuinka
voit ajatella niin!"

Voi, kuinka se pikku vaimo taas itki! Juho Peerybingle yritti sulkea
hänet syliinsä. Mutta ei, hän kielsi.

"Älä välitä minusta, Juhoseni! Älä vielä pitkään aikaan! Surin tuota
aiottua avioliittoa siitä syystä, että muistelin Mayn ja Edvardin
nuorta rakkautta ja tiesin Mayn sydämen olevan kaukana Tackletonista.
Uskothan sen nyt. Uskothan, Juho?"

Juho yritti uudestaan syleillä; mutta Pirkko pysähdytti hänet taasen.

"Ei, pysy paikoillasi, Juhoseni! Kun minä välistä nauran sinulle, Juho,
ja sanon sinua kömpelöksi taikka jääräpääksi tai muuksi semmoiseksi,
niin teen sen siitä syystä, että minä sydämestäni rakastan sinua, Juho,
ja pidän sinun tavoistasi, enkä tahtoisi sinua toiseksi, vaikka
huomenna pääsisit kuninkaaksi."

"Hurraa!" huusi Kaleb ylen innoissaan. "Se on minunkin ajatukseni."

"Ja kun sanon meitä vakaaksi, keski-ikäiseksi väeksi, Juho, ja vanhaksi
aviopariksi, joka hiljoilleen kulkee tietänsä, tapahtuu se sen vuoksi,
että minä olen semmoinen hullunkurinen kappale, jonka jolloinkulloin
tekee mieli lyödä leikkiä ja olla uskovinansa se todeksi."

Hän näki ajurin taas lähestyvän, mutta hän esti hänet vielä, vaikka
melkein liian myöhään.

"Ei, älä vielä pidä minusta, odota vieläkin hetki tai pari, armas
Juhoseni! Tärkeimmän olen jättänyt viimeiseksi. Minun rakas, hyvä,
jalo Juhoni, kun toissa iltana puhelimme sirkasta, olin juuri
sanomaisillani, että ensi alussa en sinua rakastanutkaan niin hellästi
kuin nyt; kun ensin tulin tähän kotiin, niin pelkäsin vähän, etten
oppisikaan rakastamaan sinua niinkuin olisin suonut voivani ja niinkuin
Jumalalta rukoilin -- olin niin ylen nuori, Juho. Mutta, armas
Juhoseni, päivä päivältä, hetki hetkeltä opin rakastamaan sinua
enemmän. Ja jos voisin rakastaa sinua syvemmin kuin jo rakastan, niin
olisivat sinun jalot sanasi tänä aamuna vaikuttaneet sen minussa. Mutta
en voi. Kaikki rakkauteni (paljon kyllä, Juho) olen antanut sinulle,
koska sen hyvin ansaitsit jo kauan, kauan sitten, eikä minulla ole
enempää antaa. Nyt, rakas mieheni, ota minut jälleen sydämeesi! Siinä
on minun kotini, Juho; älä koskaan ajattelekaan lähettää minua
muualle!"

Tuskin syntyi teissä koskaan semmoinen riemastus nähdessänne ihanan
naisen miehen sylissä, kuin olisi syntynyt, jos olisitte nähneet Pirkon
rientävän ajurin syliin. Se oli täydellisin, sydämellisin, henkevin
vilpittömyyden pienoiskuva, minkä eläissänne saatte nähdä.

Ajuri oli ihastuksissaan, voitte olla varma siitä, ja niin oli
Pirkkokin; ihastuksissaan olivat kaikki, ja neiti Slowboykin, joka
huusi ja itki ilosta ja tahtoi pienelle suosikillensa osaa yleisistä
onnentoivotuksista, tarjoili poikaa jokaiselle vuorostansa, ikäänkuin
se olisi ollut jotakin juotavaa.

Mutta silloin kuului taas kärryjen ratinaa ulkoa ja joku huusi, että
Gruff ja Tackleton palaa takaisin. Samassa ilmaantuikin mainittu
arvoisa herra näyttäen hiestyneeltä ja suuttuneelta.

"No mitä pirun koukkuja tämä on, Juho Peerybingle!" sanoi Tackleton.
"Tässä on joku erehdys. Rouva Tackletonin oli määrä tavata minua
kirkossa, ja vannon ajaneeni hänen sivuitsensa tiellä ja näin että hän
ajoi tänne. Kas, tuossa hän onkin! Pyydän anteeksi, hyvä herra; minulla
ei ole kunnia tuntea teitä, mutta jos on mahdollista, tehkää niin hyvin
ja antakaa tämä nuori neiti minun hoitooni, sillä hänellä on erittäin
tähdellinen tehtävä tänä aamuna."

"Mutta minä en voi antaa häntä", vastasi Edvard. "Ei siitä
puhettakaan."

"Mitä tarkoitatte, heittiö?" lausui Tackleton.

"Tarkoitan että hyvin käsitän teidän vihanne", vastasi toinen
hymyillen. "Olen tänään yhtä kuuro koville sanoille kuin eilen kaikelle
puheelle."

Kuinka Tackleton häneen tuijottikaan ja joutui hämmästyksiinsä!

"Surkuttelen teitä", virkkoi Edvard ja näytti hänelle Mayn vasempaa
kättä ja erittäinkin sen kolmatta sormea, "ettei tämä rouvasihminen voi
seurata teitä kirkkoon, mutta ehkä annatte hänelle anteeksi, koska hän
on jo kerran tänä aamuna käynyt siellä."

Tackleton katseli kiinteästi kolmatta sormea ja otti palasen
hopeapaperia, joka nähtävästi sisälsi sormuksen, liivinsä taskusta.

"Neiti Slowboy", sanoi Tackleton. "Oletteko niin hyvä ja viskaatte
tämän tuleen? Kiitoksia."

"Vakuutan teille, aikaisempi lupaus esti vaimoni seuraamasta teitä",
lausui Edvard.

"Kenties herra Tackleton hyväntahtoisesti myöntää, että minä kyllä
ilmaisin sen lupauksen ja vakuutin usein, etten koskaan ole sitä
unohtava", virkkoi May punehtuen.

"Niinpä todellakin", vastasi Tackleton. "Oikein. Toden totta. Aivan
oikein. Edvard Plummerin rouva, luullakseni?"

"Se on hänen nimensä", vastasi sulhasmies.

"Ah! En olisi tuntenut teitä, hyvä herra", sanoi Tackleton, tarkasti
tähystellen hänen kasvojansa ja kumartuen syvään. "Toivotan teille
onnea!"

"Kiitoksia!"

"Rouva Peerybingle", lausui Tackleton kääntyen äkisti Pirkkoon, joka
seisoi miehensä vieressä, "olen pahoillani. Te ette ole toden totta
tehnyt minulle juuri ystävän työtä, mutta sittenkin olen pahoillani. Te
olette parempi kuin minä ajattelinkaan. Juho Peerybingle, olen
pahoillani. Te ymmärrätte minut; hyvä. Kaikki on hyvin, hyvät rouvat ja
herrat, eikä paremmasta apua. Hyvästi!"

Tämän sanottuaan hän lähti, mutta seisahtui ulkopuolelle ovea ja repi
kaikki kukat ja nauhat hevosen päästä ja survaisi luontokappaletta
kylkeen antaaksensa sen tietää yritystensä menneen päin hongikkoa.

Tietysti oli nyt tärkeä velvollisuus viettää juhlien tämä päivä, tehdä
siitä semmoinen, joka tästälähin vastaisuudessa oli pidettävä suurena
juhla- ja riemupäivänä Juho Peerybinglen almanakassa. Senvuoksi rupesi
Pirkko heti toimittamaan vieraanvaraa, joka tuottaisi ikuisen kunnian
talolle ja jokaiselle läsnäolevalle; ja vähäistä myöhemmin hän oli
jauhoissa kyynäspäittensä kuoppiin saakka ja teki valkoisia pilkkuja
ajurin takkiin, joka kerta kun tämä lähestyi ja kun hän työnsä lomasta
antoi hänelle suudelman. Tämä kunnon mies virutti kaaliksia ja kuori
nauriita, särki lautasia, työnteli vedellä täytettyjä pannuja kumoon
liedellä ja oli kaikin tavoin avuksi, sillaikaa kun kaksi apulaista,
jotka virkansa puolesta olivat keittäjiä ja jotka kiireen kauppaa oli
jostakin lähipaikasta kutsuttu, töykkivät toinen toistaan joka ovessa
ja nurkassa: kaikki kompastuivat kaikkialla Tilly Slowboyhin ja
poikaan. Eikä Tilly koskaan ollut niin hyvin näyttänyt taitoansa. Hänen
läsnäolonsa joka paikassa nosti yleistä ihastusta. Hän oli
loukkauskivenä käytävässä kello viisikolmatta minuuttia yli kaksi,
jalkahautana kyökissä ummelleen puoli kolme, paulana ylähuoneessa juuri
viisikolmatta minuuttia vailla kolme. Lapsen pää oli niin sanoakseni
koetuskivenä jokaiselle aineelle, olipa se sitten saatu eläin-,
kasvi- tahi kivikunnasta. Eikä tänä päivänä liikutettu mitään, joka ei
tavalla tai toisella joutunut kosketuksiin sen kanssa.

Sitten lähetettiin suuri valiokunta hakemaan Fieldingin rouvaa; heidän
piti astua surkeasti katuvaisina sen kelpo rouvasihmisen eteen ja tuoda
hänet mielisuosiolla tai väkisin antamaan anteeksi ja olemaan
onnellinen. Kun valiokunta vihdoin pääsi puheille, ei hän tahtonut
kuullakaan koko asiasta, toistaen vain lukemattomia kertoja: "Kas
semmoinen päivä minun vielä piti nähdä!" Eikä hän sen lisäksi virkkanut
muuta kuin: "viekää minut hautaan", joka kuului hyvin luonnottomalta,
koska hän vielä oli hengissä eikä nähtävästi lähelläkään kuolemaa.
Hetken perästä hän tuli pelottavan rauhalliseksi, sanoen jo silloin,
kun odottamattomat sattumukset hävittivät indigo-sinivärikaupan,
aavistaneensa joutuvansa iäksensä kaikenlaisen halveksimisen ja
loukkauksen esineeksi; sanoi iloitsevansa, että niin oli tapahtunut, ja
käski heidän jättää hänet rauhaan -- sillä mitä hän olikaan? oh, Jumala
varjelkoon! ei mitään! -- hän käski heidän unohtaa, että hän olikaan
elossa, ja käyskennellä elämänpolkunsa huolimatta hänestä. Tästä
kiukkuisesta, pisteliäästä mielialasta hän syttyi ilmivihaan ja sähisi:
"Mato pistää, kun sitä poljetaan"; mutta sitten hän rauhoittui ja
lausui: "Mitä kaikkia neuvoja olisin voinutkaan antaa, jos he olisivat
turvautuneet minuun!" Käyttäen tätä muutosta eduksensa syleili
valiokunta häntä. Pian olivat hansikkaat käsissä ja hän oli tiellä
Peerybinglen luo nuhteettoman arvokkaana kupeellansa paperikäärö, joka
sisälsi hänen valtamyssynsä, melkein yhtä korkean ja aivan varmaan yhtä
kankean kuin piispan hiippa.

Sitten piti Pirkon isän ja äidin tuleman toisissa pienissä kärryissä;
mutta he viipyivät ja seura kävi levottomaksi; sitten tähysteltiin
akkunoista tielle ja Fieldingin rouva tirkisteli aina ihan väärään ja
aivan päinvastaiseen suuntaan, mutta hän sanoi, kun häntä siitä
huomautettiin, toki toivovansa että hänellä oli oikeus katsoa mihinkä
tahtoi. Vihdoin he tulivat, palleroinen pikku pariskunta, jolla oli se
hupainen ja ystävällinen käytöstapa, joka näytti Pirkon perheen
yhteiseltä ominaisuudelta. Pirkkoa ja hänen äitiänsä oli hauska nähdä
yhdessä, he olivat niin toistensa näköisiä.

Nyt olisi Pirkon äidin ollut uudistettava tuttavuutensa Mayn äidin
kanssa, mutta Mayn äiti pysyi yhä vain ylpeänä ja Pirkon äiti taas
seisoi aina vain ketterillä pienillä jaloillaan. Pirkko-ukko --
tarkoitan Pirkon isää, unohdin hänen oikean nimensä, mutta se ei
haittaa -- rohkeni puristaa ystävällisen vanhan rouvan kättä,
vaikka näki hänet ensi kerran eläissänsä eikä käsittänyt hänen
myssyänsä sen ihmeellisemmäksi kappaleeksi kuin silitetyksi
kangas- ja pitsikokoelmaksi, eikä ollenkaan osannut antaa arvoa
indigo-sinivärikaupalle, vaan sanoi sen olevan nykyisin kerrassaan
auttamattoman; sanalla sanoen, hän oli Fieldingin rouvan arvioimisen
mukaan sangen hyväntahtoinen mies -- mutta sivistymätön, ystäväni,
hyvin sivistymätön!

En millään lailla olisi tahtonut olla näkemättä Pirkkoa, kun hän
emännöitsi hääpuvussaan. Jumala siunatkoon hänen iloisia silmiänsä! En!
enkä hyvää ajuria, kun hän istui iloisena ja punaposkisena pöydän
alipäässä. Enkä päivettynyttä, verevää merimiestä ja hänen kaunista
vaimoansa. En, en ketään. Päivällinen oli varsin maukas ja hauska
ateria, niin että olisi ollut vahinko jäädä sitä ilman; mutta täydet
maljat, jotka tyhjennettiin hääpäivän kunniaksi, niistä olisi ollut
suurin vahinko.

Syötyään lauloi Kaleb laulunsa vaahtoavasta maljasta. Ja niin totta
kuin elän ja vielä toivon eläväni vuoden tai pari, hän lauloi sen
loppuun saakka.

Juuri kun hän oli viimeistä säettä lopettamaisillansa, tapahtui jotakin
äkkiarvaamatonta.

Ovelle kolkutettiin, ja sisään astui mies, virkkamatta: "saanko luvan?"
tahi: "suvaitkaa." Mutta hän kantoi jotakin päälaellansa ja laski sen
keskelle pöytää, kauniisti keskelle pähkinä- ja omenalautasia, lausuen:

"Herra Tackleton lähettää terveisiä ja pyytää että, kun ei hän itse
tarvitse kakkua, te söisitte sen."

Tämän sanottuaan hän lähti pois.

Äkkiarvaamatonta se oli koko seuralle, niinkuin hyvin ymmärtänette.
Fieldingin rouva, joka näytti olevan erittäin tervejärkinen, arveli
kakkua myrkytetyksi ja kertoi tapauksen muutamasta kakusta, jolla
myrkytettiin kokonainen tyttökoulu. Mutta riemuhuudot saivat hänet
vaikenemaan ja May leikkasi kakun palasiksi suurella juhlallisuudella
ja ilolla.

Tuskin oli kukaan vielä maistanut kakkua, niin jopa jälleen
kolkutettiin ovelle. Sama mies ilmestyi taasen, suuri ruskeakääreinen
mytty kainalossa.

"Herra Tackleton tervehtii ja lähettää vähän leluja pojalle. Ne eivät
ole rumia."

Sen perästä hän meni taas matkoihinsa. Läsnäolevien olisi ollut vaikea
löytää sopivia sanoja ilmaistakseen kummastustansa, vaikkapa heillä
olisi ollut riittävästi aikaa siihen. Mutta niin ei ollutkaan, sillä
heti kun lähetti oli mennyt, kolkutettiin taas, ja Tackleton itse astui
sisään.

"Rouva Peerybingle!" lausui lelukauppias, hattu kädessä. "Mieleni on
paha. Pahempi kuin aamulla. Olen miettinyt asiata. Juho Peerybingle!
olen kiukkuinen luonnostani, mutta en voi olla muuttumatta
ystävälliseksi, jos saan seurustella semmoisen miehen kanssa kuin te
olette. Kaleb! Tämä itsetiedoton pikku opettaja antoi minun eilen
aavistaa jotakin, joka nyt on selvinnyt. Punastun ajatellessani, kuinka
vähällä olisin voinut kiinnittää teidät ja tyttärenne ystävikseni, ja
mikä kurja tomppeli minä itse olin, kun sanoin teidän tytärtänne
heikkomieliseksi. Ystävät, kotini on niin kolkko tänä iltana. Minulla
ei ole sirkkaakaan lieteni ääressä. Olen pelottanut kaikki pakosalle.
Olkaa hyvät ja antakaa minunkin yhtyä tähän iloiseen seuraan!"

Hän oli viidessä minuutissa aivan perehtynyt. Tuskin lienette koskaan
nähneet niin hupaista seuramiestä. Mitä hän olikaan tehnyt koko
elinaikansa, kun ei ollut oppinut tuntemaan suuria seurustelijan
lahjojansa! Vai olivatko keijukaiset aikaansaaneet tämänkin muutoksen!

"Juho! ethän lähetä minua kotiin tänä iltana; ethän toki?" kuiskutti
Pirkko.

Eikä ollut paljon puuttunutkaan, ettei Juho olisi sitä tehnyt.

Ainoastaan yksi elävä olento puuttui seurasta; ja silmänräpäyksen
kuluttua sekin oli saapuvilla; sillä oli hyvin jano kovan juoksun
jälkeen, ja se yritti turhaan pistää päätänsä vesiruukkuun. Se oli
seurannut kärryjä koko päivämatkan, hyvin pahoillaan isäntänsä
poissaolosta ja erittäin kapinallisena hänen sijaisellensa.
Juoksenneltuansa jonkun aikaa turhaan ympäri tallia ja tyhjään
koeteltuansa vietellä vanhaa hevosta karkaamaan ja palaamaan kotiin
itsevaltaisesti, se pistäytyi ruokahuoneeseen ja laskeutui makaamaan
takkavalkean ääreen. Mutta pian se huomasi ajurin sijaisen olevan sulaa
petosta, josta on luovuttava, ja se karkasi taasen ylös ja suoraa tietä
kotiin.

Illalla siellä oli tanssit. Olisin vain aivan ylimalkaisesti maininnut
näistä huveista, ellei minulla olisi syytä otaksua niiden olleen
tavallisuudesta poikkeavat, harvinaiset tanssit. Ne tapahtuivat näet
seuraavalla tavalla: Edvard, merimies -- ujostelematon kelpo poika --
oli kertonut paljon ihmeellisistä papukaijoista, vuorikaivoksista,
meksikolaisista ja kultahiedasta, kun yht'äkkiä hänen päähänsä pisti
saada tanssit toimeen; sillä Berthan harppu oli saapuvilla ja hän
soitti tavattoman kauniisti. Pirkko (se pieni näppärä juonittelija,
milloin sattui siltä paikalta mieleen vilahtamaan) sanoi tanssiaikansa
olleen ja menneen; mutta minä arvelen sen tapahtuneen vain siksi, että
ajuri poltteli piippuansa ja Pirkko halusi mieluummin istua hänen
vieressänsä. No, eipä rouva Fieldingkään osannut muuta kuin sanoa
tanssiaikansa olevan jo ohitse; ja niin sanoivat kaikki -- paitsi May;
May oli valmis.

Silloin astuivat May ja Edvard muiden suureksi riemuksi yhdessä
lattialle alkaaksensa tanssit, ja Bertha helähytti soittimestaan
vilkkaimman tanssisäveleen. No, niin! Arvatkaapas mitä tapahtui. He
eivät olleet tanssineet viittä minuuttiakaan, ennenkuin ajuri nakkasi
piippunsa nurkkaan, otti Pirkkoa vyötäisistä ja pyörähti lattialla
ensin kantapäillään, sitten varpaillaan, aivan taiturin tavoin. Tuskin
oli Tackleton nähnyt tämän, ennenkuin hän riensi Fieldingin rouvan
luokse, kiersi oikean käsivartensa hänen ympärilleen ja läksi ajurin
perästä. Tuskin näkee Pirkon isä tämän, niin hän lähtee täydessä
innossa pyörittämään vanhaa Pirkkoa ja ehtii pian ensimäiseksi. Tuskin
taasen näkee Kaleb tämän, niin hän sieppaa neiti Slowboyn molemmin
käsin ja vie hänet mukanansa kuin tuuliaispää. Neiti Slowboy, joka
lujasti uskoo, että tanssitaidossa on pääasiana hyökätä rohkeasti
toisten parien sekaan ja sysiä ja survia heitä minkä ehtii -- seuraa
häntä vähääkään pelkäämättä.

Kuulkaa, kuinka sirkka yhtyy soittoon, sirkuttaen sirr, sirr, sirr, ja
kuinka kattila humisee!

       *       *       *       *       *

Mutta mitä tämä on? Juuri kun minä iloisena kuuntelin näitä ääniä ja
käännyin Pirkkoon päin, vielä kerran nähdäkseni tuon pienen olennon,
johon olen suuresti mieltynyt, ovat hän ja muutkin kadonneet ja minä
olen yksin. Sirkka sirkuttaa liedellä, särkynyt lelu on lattialla, eikä
mitään muuta ole jäljellä.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kotisirkka" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home