Title: Jälkipoimintoja III - Kanttilaiset; Muistelmia katovuosilta
Author: Päivärinta, Pietari, 1827-1913
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Jälkipoimintoja III - Kanttilaiset; Muistelmia katovuosilta" ***


JÄLKIPOIMINTOJA III

Kanttilaiset; Muistelmia katovuosilta


Kirj.

P. PÄIVÄRINTA



Lapualla,
J. W. Hissan kustannuksella.

Porissa,
Axel Bergbomin kirjapainossa 1889.



I.

KANTTILAISET


Niinhän se on. Sen aikaisista asioista on paljon puhuttu ja kirjoitettu,
jolta tämäkin kertomus on. Mutta kenpä voisi siitä koskaan kaikenni
vaijeta, joka omin silmin on nähnyt kaiken sen kurjuuden ja ne
kärsimykset, mitä kansa sai vuosina 1862-1867 nähdä ja kokea. Olihan
silloin peräkkäin viisi katovuotta, joista vuosi 1867 oli hirvein.
Edelliset neljä olivat ikäänkuin ennakolta kansalta imeneet kaiken
varallisuuden, mehun ja ytimen, valmistaen siten tilaa viimeisen,
kovimman katovuoden hirmuille.

Kun ajattelen niitä aikoja ja muistelen niitä tapauksia mitä silloin
näin, pyrkii veri hyytymään suonissani ja kylmä väre tärisyttää
ruumistani. Kruunu riensi apuun, ulkomailta tuli lahjoja ja yksityiset
jakoivat leipäpalasta niin kauan kuin heillä oli jakamista, "mutta mitä
se oli noin paljoille". Pian loppuivat kruunun varat, pian lakkasivat
ulkomaalaisten almut, pian ehtyivät yksityisen varat, ja pian olimme
tasaväkiset voimissa ja varallisuudessa. Viimeinen vuosi ei ollut antanut
ravinnoksemme muuta kuin olkia ja nämät sekä peuran jäkälät tulivat nyt
melkein ainoaksi ravinnoksemme. Pian alkoi horjuvia haamuja kulkea pitkin
teitä talosta taloon, etsien, jos jossakin löytyisi vielä jotakin
syötävää. Joka päivä tuli uusia tietoja uusista kuoleman tapauksista.
Niistä, joiden oli eilen vielä nähty horjuen ja hoiperrellen tiellä
kulkevan, oli aina joku johonkin kommeltunut ja siihen henkensä heittänyt
tahi jonkun huoneen nurkkaan kuolla kytkähtänyt.

Hallitus ryhtyi voimakkaammin asiaan. Kunnille annettiin kova käsky, että
niiden pitää laittaa köyhäin huoneet, joissa kuntien tulee köyhille antaa
työtä ja ruokaa, ja hoitaa heidät kaikinpuolin hyvästi. Hallitus katsoi
perään, että nämät määräykset kaikkialla kiireesti pantiin toimeen, ja
valvoi jokapaikassa köyhäin huoneitten asioita. Tällä hyväätarkoittavalla
laitoksella oli kuitenkin kaikenni toisenlaiset seuraukset kuin mitä oli
toivottu. Sillä kaikki tämä viheliäisyys ja kurjuus yksiin paikkoihin
koottuina, synnytti ankaran kulkutaudin, ja kuolon-enkeli rupesi noiden
kokoon-ahdattujen joukosta niittämään monin kerroin runsaamman saaliin
kuin koskaan ennen.

Aikomukseni ei olekaan ruveta kirjoittamaan yleistä historiaa kaikesta
siitä, mitä maamme sai silloin kärsiä, mutta olkoon tämä mainittuna
kertomuksen alustavana pohjana.

       *       *       *       *       *

On eräs sunnuntaiaamu kevät-talvella 1868. Läänin kuvernööri on köyhäin
huonetten tarkastusmatkallaan saapunut H----n kuntaan, jossa myös on
köyhäin huone. Heti kun kuvernööri on päässyt kestikievarin pihalle,
ohjaa hän askeleensa köyhäintaloa kohden, johtaja saa kiivaan käskyn,
saapumaan heti kuvernöörin eteen, tekemään tiliä hallituksestaan; pian
saapuukin hän pelokkaan näköisenä.

"No, kuinka täällä nyt asiat ovat?" kysyi kuvernööri.

"Huonosti, herra kuvernööri", sanoi johtaja, ja hänen äänensä värähteli.

"Mitä, ja niin paljon kuin tänne on annettu apua", sanoi kuvernööri
tuimistuneen näköisenä.

"Muutama markkakymmeninen ja muutama kymmen jauholeivisköitä ei kauvaksi
riitä, sillä hätä on niin yleinen, että kaikki ovat vailla", rohkeni
johtaja sanoa.

"Onko paljon sairaita?"

"On ... paljon on".

"Onko kuollut viime aikoina?"

"Neljä viime vuorokautena".

Kuvernöörin silmät iskivät tulta. Samassa tuokiossa tuli siihen horjuen
eräs vaimo kahden pienen tyttösensä kanssa. Vaimo oli valju ja kalpea.
Hänessä ei näyttänyt olevan muuta kuin kourallinen luita ja niiden päällä
kelmettynyt, näivettynyt ja sinertävä nahka, jonka alla puoleksi sammunut
henki kyti. Hänen silmänsä olivat painuneet syvälle kuopalle, josta
veltostunut silmäpari kiiluvasti tirkisteli eteensä. Hän näytti olevan
kovin hämmästyksissänsä, sillä hän ei ensinkään tiennyt kuvernöörin
olevan siellä. Molemmat lapset olivat myös laihoja, kalpeita ja
repaleisia.

"Onko tämä vaimo lapsineen teidän hoidettavananne? Vastatkaa", sanoi
kuvernööri tuimasti.

"On, herra kuvernööri", sanoi johtaja.

"Te hoidatte köyhänne sangen huonosti, sanon minä, sen näen tämän vaimon
ja näiden lasten surkeasta näöstä; aivanhan he ovat pelkkiä luurankoja",
sanoi kuvernööri.

"He ovat olleet täällä vasta muutamia päiviä. Mutta minä luulen, etteivät
he tule täällä suuresti kostumaan, sillä olki ja jäkälä ei paljon voimia
lisänne", selitti johtaja.

"Ovatko he tältä kylältä kotoisin?"

"Eivätkä ole ... he ovat penikulman päästä sydänmaalta, Kanttila
nimisestä uudistalosta. Minusta tuntuisi parhaalta keinolta,
kun menisivät kotiansa, ja sinne annettaisiin heille apua minkä
voitaisiin ... olisihan heillä siellä edes lehmä, jolta saisivat
maitotilkan ... täällä ei näy kukaan kauvan henkeänsä pitävän", selitti
johtaja.

"Sen minä sanon, että teidän pitää laittaa köyhille työtä tänne ja hoitaa
köyhänne paremmasti, muistakaa se; toimittakaa niin, että he suurimmaksi
osaksi itse ansaitsevat elatuksensa, etteivät he opi laiskoiksi",
määräili kuvernööri.

"Työtä on tehty niin paljon kuin on voitu, mutta nykyinen köyhäin huoneen
työ on supistunut siihen, että vielä kynnelle kykenevät tekevät
ruumisarkkuja niille, jotka ovat päässeet pois tästä kurjuudesta; työ
tuskapa on ollut, jos on saatu arkkuja niin paljon kuin on tarvittu. Mitä
tätä ennen on kokoon saatu, ne ovat kaikki tuolla aitassa; tahtoisin
tietää, kuka niistä vähänkään maksaisi ... kukaan ei nyt tarvitse muuta
kuin leipää", arveli johtaja.

Kuvernöörin tyytymättömyys leimahti nyt ilmituleen. Hän iski nyrkkinsä
täydellä voimalla lähellä olevaan pöytään, niin että pöytä kohona
hyppeli.

"Vai niin! Kyllä minä teidät tunnen. Te ette tee mitään köyhienne
hoitamiseksi. Täällä he ovat valjuja ja kalpeita kuin luurangot, vaikka
minä olen käskenyt heitä hyvästi hoitaa ja ruokkia. Mutta minä sanon
teille, että te olette olleet niskurit ja huolimattomat teille uskotussa
toimessanne. Te puhutte kuolleista ja ruumisarkuista, siihen siaan kuin
teidän pitäisi puhua niiden apujen siunatuista vaikutuksista, mitä me
olemme tänä ahdingon aikana teille hankkineet ja laittaneet. Mutta koska
minullakin on jotakin sanomista teidän tekemisiinne, niin minä sanon
aivan yksinkertaisesti, että te ette saa kiusata köyhiänne, ettekä
saattaa heitä kuolemalle. Teidän täytyy -- niin, teidän pitää verottaa
kuntaanne, ja määrätä manttaalin mukaan niin paljon annettavaksi, että se
muiden apujen kanssa riittää kuntanne köyhien elättämiseen", säyhysi
kuvernööri.

Köyhäin huoneen johtaja oli tunnollinen mies. Hänen mielensä oli ennenkin
murruksissa, mutta kuvernöörin viimeisen puheen aikana särkyi se
kaikenni. Hän tunsi ja tiesi olevaiset olot ja nykyisen kuntansa tilan
niin tarkkaan, ett'ei kukaan sen paremmin. Hän oli sälytetty kantamaan
yhteiskunnallista kuormaa, ja vastaamaan luonnon oikullisista turmista;
siinä hän oli kaikkensa tehnyt, mutta ei ollut hyvä niin eikä näin.
Sydämestään olisi hän tahtonut auttaa kansaansa, mutta voimat puuttuivat,
sillä hänen voimansa oli kansan voimassa, ja ne myös puuttuivat. Viljavat
veet nousi hänen silmiinsä, ja sanan, vastauksen lausumatta pökäisi hän
ulos, salataksensa kyyneliänsä. Siellä maantien varrella seisoi hän,
miettien nykyisiä oloja, ja niitä syytöksiä, joita hän tunsi syyttömästi
saavansa kantaa. Koko nykyinen kurjuus, ja ne väärät käsitykset, joita
hallituksen miehet useinkin suurella pontevuudella esiin toivat
nykyisistä oloista, olivat avonaisena suurena kirjana hänen edessään. Hän
käsitti täydellisesti mistä kaikki tämä oli tullut, ja tämä tunto ja
tieto se oli, joka särki hänen sydämensä.

Samalla tuli maantietä myöten viisi hevosta ajajineen, joilla näytti
olevan raskaat kuormat. Johtaja pyyhkäisi takin hihalla kyyneleet pois
silmistänsä ja meni heidän luoksensa.

"Mitä teidän kuormissanne on, kun ne näyttävät niin raskailta?" kysyi
köyhäin huoneen johtaja matkamiehiltä.

"Lihoja."

"Miksi viette pois ainoankin mehun ja väen tänä ahdistuksen ja hädän
aikana?" kysyi johtaja.

"Täytyy koettaa saada hiukankaan suurusta oljen sekaan, niin kauvan kun
on jotakin, jota vielä jollekin kelpaa; ilman sitä kesäkin tulee, eikä
ole kourallistakaan siementä peltoon", sanoivat matkamiehet.

Johtajan kyyneleet haihtuivat. Niistä sanoista huomasi hän, että vielä on
kansassa toivoa ja luottamusta, ja että heissä kyti tunne, että: "Viel'
uusi päivä kaikki muuttaa voi." Hän hierusteli silmistänsä pois
viimeisetkin kyyneliensä jäljet ja palasi kuvernöörin luo.

"Te ette vastannut minulle mitään; siihen siaan, että teidän olisi
pitänyt vastata, luistatte te pois minun kynsistäni. Te ette voi päästä
tästä muutoin kuin selittämällä: kuinka asiat voivat näin huonosti olla",
sanoi kuvernööri yhä tuimasti.

Pyylevänä ja ylevänä seisoi johtaja kuvernöörin edessä. Asiain nykyinen
kanta oli hänellä selvillä ja hän ei tuntenut aristelevansa tässä asiassa
mitään voimaa tässä maailmassa.

"Herra kuvernööri!" alkoi johtaja. "Tämä maatamme kohdannut kurjuus ei
ole minun, eikä kansamme tekoa; se on korkeimman sallimuksesta tullut, ja
siihen en tunne itseäni enkä muita vikapääksi. Väärin on se, että minua
ja kuntaa siitä syytetään. On helppo sanoa ja määrätä, että kaikki tämä
viheliäisyys on meidän poistettava, mutta sitä me emme voi tehdä. Te
sanotte, että kuntaa pitää verottaa ja koota näille kaikille riittävä
ruoka. Mitä tämä on? Kunta on tehnyt kaikki mitä on voinut, ja antanut
niin kauvan kuin on ollut antamista; nyt on kaikki lopussa ja annettu
mitä on ollut annettavissa. Kaikin olemme samoissa varoissa ravinnon
suhteen. Tauti ja sairaus leviää ympäriinsä ja moni talollinen on tullut
tänne kuolemaansa hakemaan, kun kotona ei ole enään mitään ollut ...
jospa he raukat osaisivat kotonansa pysyä, olisihan siellä edes raitis
ilma, mutta täältä puuttuu sitäkin ja kuolema on jokaisen kimpussa...
Kaikki mitä kunnasta voidaan tänne saada, on muutama piimäkannu ja joku
tilkka maitoa ja sillä ei kauvas mennä. -- Tässä minä olen, enkä voi
toisin sanoa; en itsekään tiedä, tämäkö vai huominen päivä on viimeiseni
-- -- tehkää minulle mitä tahdotte."

Kuvernööri oli tunnokas mies. Kyyneleet kiilsivät hänen silmissään
johtajan puhuessa. Kun tämä oli puheensa lopettanut, pyyhkäsi kuvernööri
salaa silmänsä ja sanoi miehekkäästi:

"Minä ymmärrän teitä. Vika ei ole tosiaankaan meissä kenessäkään, mutta
se on sallimuksessa. Tehkäämme miehissä kuitenkin mitä voimme hädän
lieventämiseksi. Älkäämme siitä enään puhuko. -- Minä haluan nyt nähdä
sairaita; olkaa hyvä ja ohjatkaa minut sinne."

Toistakymmentä henkeä makasi kalpeana ja riutuneena toisella puolen
kartanoa olevassa avarassa tuvassa. Raukeina ja voimattomina taistelivat
he siinä viimeistä taisteluaan. Heidän silmänsä kiiluivat kummallisesti
kolkoista ja syvälle painuneista silmäkuopista, ja melkein tyytyväisinä
näyttivät he odottavan viimeistä hetkeänsä.

"Hyvä Jumala! Täällähän on paljon sairaita ja niin heikon näköisiä.
Tässähän on lääkäri aivan lähellä; olkaa hyvä ja kutsukaa hänet tänne",
sanoi kuvernööri johtajalle.

Johtaja lähti ja pian palasi hän lääkärin kanssa.

"Täällähän on paljon sairaita; oletteko käynyt näitä katsomassa?" sanoi
kuvernööri lääkärille.

"Kyllä on käyty, herra kuvernööri", vastasi lääkäri.

"Määrätkää näille sairaille kyllältä tehokkaita lääkityksiä; kyllä minä
toimitan niin, että ne tulevat apteekkiin maksetuiksi", sanoi kuvernööri.

"Kyllä osattaisiin määrätä auttavia lääkkeitä, mutta meidän rohteloissa
ei ole semmoisia rohtoja, joita nyt tarvittaisiin", sanoi lääkäri.

"Mitäs tämä on? Pitäähän apteekeista löytyä kaikkia mitä tarvitaan.
Sanokaa minulle mitä puuttuu, ja minä tahdon pakottaa heidät
velvollisuutensa täyttämään, elleivät he lääkäreitä tottele", sanoi
kuvernööri.

"Herra kuvernööri!" sanoi lääkäri ja oikaisi itsensä suoraksi. "Sairasten
parantamiseksi ja taudin levenemisen estämiseksi tarvittaisiin paljon
rukiisia jauhoja, sillä mikään lääkintä-oppi ei ole vielä tähän saakka
keksinyt semmoista keinoa, että ihmisiä voitaisiin hengissä pitää oljilla
ja jäkälillä."

"Minä ymmärrän, minä ymmärrän. Minä luulin selvinneeni jo johtajan
puheesta, mutta niin ei ollut. Minä olen väärin teitä tuominnut, antakaa
se minulle anteeksi!" sanoi kuvernööri, kävellen johtajan luo ja
puristaen hänen kättänsä. Kirkas kyynel kiilsi kuvernöörin silmässä
nytkin.

"Sairaille ei saa enään antaa olki- ja jäkäläleipää, Sitä syökööt
terveet; minä laitan jauhoja tänne. -- Mistä saamme terveellistä,
voimakasta ruokaa näille jo puoliseksi?" jatkoi kuvernööri.

"Äskettäin ulkona käydessäni puhuttelin matkamiehiä; heillä oli viisi
kuormaa tuoreita lihoja, jotka he aikovat viedä kaupunkiin", ehätti
johtaja sanomaan.

Sanan lausumatta pisti kuvernööri kätensä poveensa, ja vetäsi sieltä
setelitukun esiin. Hän ojensi sen johtajalle ja sanoi: "Tässä on
kuusisataa markkaa, ottakaa ne... Menkää ja ostakaa kaikki ne lihat, ja
laittakaa niin, että kaikki saavat puoliseksi tuoretta velliä. Hankkikaa
jääneellä rahalla jauhoja, mutta rahoista on teidän tekeminen tili --
ymmärrättehän -- mutta ei sairaille muuta kuin selvää leipää, muistakaa
se; kyllä minäkin puolestani koetan tehdä kaikki mitä voin", toimitti hän
sitten pontevasti.

Lähellä olevassa kirkossa soitettiin juuri aamukelloja. Ryysyinen, kalpea
ja horjuva joukko lähti köyhäin talosta sauvoihinsa nojaten huojumaan
kirkkoa kohden kuullaksensa elämän, toivon ja lohdutuksen sanoja, sillä
olivathan ne niin monta kertaa ennenkin virkistäneet heitä vaivoissa ja
kärsimisissä ja lohduttaneet murheessa. Sairaat kun kuulivat kellojen
äänen, panivat kätensä ristiin ja siunasivat.

"Hyvä Jumala, kuinka suuri luottamuksen voima noilla raukoilla onkaan
Jumalaansa", sanoi kuvernööri, kääntyen samassa akkunaan, salataksensa
taasenkin kyyneliään.

Kuvernööri ja lääkäri tekivät lähtöä. Ystävällisesti puristi kuvernööri
johtajan kättä, kehoittaen häntä edelleenkin pitämään huolta hänen
hallussaan olevista köyhistä ja sairaista.

"Vielä kerran muistutan, ettei sairaille muuta kuin selvää leipää -- niin
ja olinpa unhottaa sanoa: paraspa kylläkin taitaa olla, että lähetätte
kotiinsa kaikki semmoiset, joilla on lehmä avonisin; saavathan edes
siellä maitotilkan ja raitista ilmaa. Antakaa heille kotiinsa apua minkä
voitte, mutta meidän voimamme ja varamme eivät riitä kaikkiin tarpeisin
-- laittakaa tuo vaimokin lastensa kanssa kotiinsa, hän, joka on tuolta
sydänmaalta", sanoi kuvernööri ja sitten hän lähti.

Suuren kiitollisuuden tunsi johtaja sydämessään kuvernööriä kohtaan. Hän
oli tunnustanut erhetyksensä niinkuin mies ja rientänyt korjaamaan niitä.
Monta epäkohtaa ja väärää käsitystä olevaisista oloista oli nyt poistunut
ja johtaja tunsi sydäntänsä helpottavan. Keveällä mielellä riensi hän nyt
toimiinsa ja pian oli monessa isossa muuripadassa kiehumassa tuoretta
lihaa. Voi kuinka ahnaasti ahmi tuo riutunut ja nälkäinen joukko tuota
voimakasta ravintoa, jonkalaista eivät he moneen herran vuoteen olleet
saaneet. He olisivat syöneet itsensä kuoliaaksi, mutta heille täytyi
antaa määrän perästä...

Sairaille ruvettiin nyt antamaan selvästä viljasta tehtyä ruokaa ja
lääkitsemään heitä. Mutta tämä ei voinut pelastaa heitä kuolemasta, sillä
näljästä, taudista ja vaivoista riutuneet ja väsyneet elimistöt eivät
olleet enään pelastettavissa. Voimakas ruoka, vaikka niukemmastikin
annettuna, vaikutti aivan päinvastaisesti kuin oli otaksuttu. Sairaat
tunsivat vaan joutuisammasti heikkonevansa, kuin saivat voimakasta
ravintoa, ja olipa useankin kanssa niin, että hän tunsi vastenmielisyyttä
tätä uutta ruokajärjestelmää vastaan.

"Antakaa meille jäkäläleipää, se on muriampaa!" pyyteli usea sairas
epätoivossaan.

Lääkärin luvalla annettiinkin jäkäläleipää sitä haluavaisille, mutta
tämäkin oli vaan hukkuvan tarttumista oljen korteen. Usealla heillä oli
kuolemaakin tehdessään pala suussa minkä mitäkin ruokaa, jota he kokivat
pureksia siihen asti kuin veltostuneet leuvat uupuivat, voimatta enään
mitään toimittaa. Pian silloin kurkku korahteli viimeisiä kertoja, ja
silloin oli lopussa heidän nälkimisensä ja kärsimisensä.

       *       *       *       *       *

"Menkää tekin lastenne kanssa kotiinne tästä surman ja kauhun pesästä.
Minä annan teille pari leiviskää jauhoja, saattehan siten joksikin ajaksi
suurushiukkaa maitotilkan ja petäjäisen sekaan... Ei täälläkään lihavat
päivät ole; päälliseksi on täällä kuolemalla paljon suurempi voima kuin
missään muualla, sillä tänne on paljon sairaita ahdattu yhteen kokoon,
jonka vuoksi ilmakin tuntuu myrkyttyneeltä ... olisihan siellä raitis
ilma edes", sanoi johtaja Kanttilan uudistalon vaimolle seuraavana
maanantai aamuna.

"Kyllähän minä mielellänikin, mutta...", sanoi vaimo epäröiden.

"Eikö se teille olisikaan mieluista...? Olisitteko täällä kuoleman
keskellä mieluummin?" kysyi johtaja.

"Sen en ... kyllä minä menen, kun vaan voisin viedä ne jauhot ... ei sitä
sielläkään..." sanoi vaimo katkonaisesti, ja heikko voimaton huokaus
puhkesi hänen rinnastansa.

"Minä hankin kelkan ... kyllä te vetämällä ne jaksatte viedä ... onhan
nyt hyvä ilma ja tiet ovat hyvästi auki", ehdotteli johtaja.

"Kyllä minä koetan lasteni kanssa vuovata, kun vaan kelkan saan" sanoi
vaimo.

Jauhot punnittiin ja sälytettiin kelkkaan, ja niin lähti vaimo horjuen
käyden pienen tyttönsä kanssa, vuovaamaan kotiansa kohden.

Kanttilan uudistalon asukasten sisällistä elämää ei yleisesti tunnettu
todellisuudessa, sillä vaimo salasi sen huolellisesti. Kotitarpeen viinan
poltto oli silloin jo lakkautettu, mutta salapolttimoilla koki useakin
vireillä pitää vielä tuota monelle niin mieluisaa ja heidän mielestään
välttämätöntä ammattia. Vaikka oli niin kovat nälkävuodet, että
laumottain kuoli ihmisiä ravinnon puutteesen, eipä kuitenkaan
salapolttajat kaikenni hävinneet, vaikka heitä vielä päälliseksi
ahkerasti saatettiin la'in rangaistaviksi.

Kanttilan Antti ei tosin ollut salapolttaja, mutta hän oli liitossa
heidän kanssaan. Joka ikisen suurushiukan, mitä näinä kovina aikoina
saatiin, kantoi hän likimäiselle salapolttajalle ja keitätti viinaksi,
ryöstäen siten ainoankin ravitsevan palan vaimonsa ja lastensa suusta.
Hänellä oli niin suuri tottumuksen voima, että hänellä piti aina taskussa
olla viinapullo, vaikk'ei mitään muuta hänellä olisi ollut. Erinomaiseksi
juopoksikaan ei häntä voitu sanoa, sillä kukaan ei koskaan nähnyt hänen
olevan perin juovuksissa. Lieneekö se sitten tullut siitä, että hän oli
niin kovin tottunut väkeviin, ett'eivät ne hänessä vaikuttaneet, vai
varoiko hän todellakin niiden liiallista nauttimista, sitä ei ole
selville saatu. Summa vaan oli se, että aina oli hänellä taskumatti
povessa ja usein nähtiin hänen siitä maistelevan.

Tämmöisiä keinoja käytti Kanttilan Antti koko katovuotten ajankin ja
semmoista elämää vietti hän, pitämättä vähääkään lukua kaikesta siitä
köyhyydestä, näljästä ja kurjuudesta, mitä perhe, ja hän itsekin, sai
kärsiä. Vaimo usein itkien rukoili ja pyyteli, ett'ei hän, Jumalan
tähden, veisi salapolttimoon niitä ainoita suuruksia, mitä milloinkin oli
yhdellä tai toisella tavalla voitu joskus saada. Kuitenkaan ei tämä
mitään auttanut, sillä mies selitti yksinkertaisesti, ett'ei hän voinut
muutoin elää ja toimeen tulla. Tämän tähden se oli, kun hän oli vaimonsa
ja lapsensa häätänyt köyhäin huoneesen.

Kun vaimo lastensa ja jauholeiviskäinsä kanssa tuli kotiinsa, ällistyi
mies pahanpäiväisesti. Hän oli toivonut pääsevänsä heistä, lähettämällä
heidät köyhäin huoneesen, ja saavansa elätellä vaan omaa henkeänsä, kuten
parhaiten taisi, mutta nyt näki hän toivonsa pettäneen, ja siitä tuo
ällistyminen. Häntä ei voinut sanoa pahaksikaan perhettänsä kohtaan,
jospa ei hyväksikään, sillä silloin kuin oli hyvät vuodet ja leipää
kyllitellen, ei hän kieltänyt heiltä leipää, eikä kohdellut heitä
muutoinkaan pahasti, kunhan hänellä vaan oli taskumatissa olemista, ja
sai siitä mielinmäärin maistella. -- Niin, hän oli noita kylmiä,
yhtäkaikkisia luonteita, joille kaikki ulkopuolella itseänsä oleva
maailman meno ja ihmisten elämä ja toimeentulo oli saman tekevä, olipa se
sitten hyvästi tai huonosti --; semmoisista huoli hän viisi.

"No miksi herran tähden te kotiin tulitte...? Millä tavalla luulette
minun voivan teidät elättää?" sanoi hän vaimonsa ja lapsensa nähtyään.

"Meillä on jauhoja pari leiviskää kelkassa tuolla ulkona", sanoi vaimo
huohottaen ja istuen samassa voimattomana penkille.

"Hoo! Sepä sitten hyvä on. Saanhan taasenkin pullooni jotakin; se onkin
jo viikon päivät kuivillaan ollut", sanoi mies kylmästi.

"Älä, hyvä ihminen, vie niitä salapolttimoon ... ovathan ne ainoat
suuruksemme, mitä olemme pitkään aikaan saaneet", pyyteli vaimo
hengästyksensä seasta.

"Mks'ette pysyneet siellä?"

"Ei sielläkään paistetut pyyt suuhun lennä... Nälkää ja tautia on
sielläkin -- -- kurja aika ... Jumala meitä kaikkia armahtakoon...!
Mitä sanoisivat ihmiset, jos veisit jauhot ... ovathan ne
annettu meidän henkemme hengissä pysymiseksi... Älä vie niitä
salapolttimoon ... minä rukoilen sinua -- älä vie", koetti vaimo
pyydellä.

"Nouda toisia jauhoja sieltä; ne saatte sitten syödä", sanoi mies
tuimasti.

"Ei sielläkään jauhot hyljyksi jouda ... määrän perästä hekin saavat ja
antavat. Mitä sanoisivat he, jos nyt heti menisin toisia tahtomaan... Ei,
ei se käy ... älä vie niitä jauhoja...! Luulet sinä minun hyvinkin
väkevän olevan, kun niin vain käsket -- olipa se niin ja näin, jos ma
jaksoin tulla kotiin jauhojen ja lasten kanssa -- --. Älä, älä mie..."

"Mitä parempi se sitten on, että minä kuolen puutoksiini ja joku toinen
jääpi elämään? -- Ei, niin sen täytyy olla kuin sanottu on", sanoi mies
ja väänsi jauhopussin olallensa, jonka hän oli sillä välin tupaan
noutanut.

"Tingihän edes rankkikaan takaisin, että saisin jotakaan sidettä olkien
sekaan", sanoi vaimo tukahtuneella äänellä.

"Saatanpa tuosta tuumailla", sanoi mies ja lähti.

Miehensä mentyä purskahti vaimo katkeraan itkuun. Koko elämän kurjuus
kaikkine kovuuksineen ja kylmyyksineen aukesi yhdellä haavaa hänen
silmiensä eteen. Kolkkona, mustana, ammottavana hautana oli tulevaisuus
hänen edessänsä, valmisna nielemään samaan kauheaan kitaansa hänetkin
lapsineen, johon hän oli jo niin paljon ennen ihmisiä niellyt, tulematta
sen täydemmäksi. Hän tunsi itsensä peräti pieneksi ja vähäväkiseksi,
vastustamaan tuota voimaa, joka kaikki muserti ja murskasi, huolimatta
näljästä, kärsimisistä ja kyyneleistä; tuntuipa siltä kuin olisi hän
ollut jo haudassa, johon multaa vyöryi hitaasti, mutta varmasti,
likistäen häntä niin raskaasti, että oikein henkeä ahdisti.

Hän tunki ankaran itkemisen ja surun heikontavan vähiä voimiansa; hän
koki pidättää sitä -- hän ei olisi itkenyt eikä surrut, mutta hän ei
voinut toisin tehdä, sillä apua, turvaa, neuvoa ja lohdutusta ei kuulunut
koskaan. Nälkä kalusi ja jäyti hänen ennestäänkin jo nääntynyttä
sydäntänsä, mutta mistäpä tuli yksi ainoakaan pala semmoista ravintoa,
jolla sammuttaa vaateliaan ja aina kintereillä olevan ahnaan velkojan
vaatimuksia. Lapset olivat yhtyneet itkemään äidin kanssa; heilläkin oli
heidän syynsä: oma nälkä ja väsy sekä äidin suru ja kärsimiset; tämä näky
ja tunto lisäsi vielä kiviä kuorman päälle murheelliselle äidille.

Tämmöisessä tilassa oli Kanttilan kotiväki, kun isäntä palasi
salapolttimosta. Hän oli saanut salapolttajalta jo etukäteen pullonsa
täyteen mielijuomaansa. Siitä oli hän maistellut kotiin tullessaan ja oli
nyt erinomaisen hyvällä tuulella. Kädessä oli hänellä kiulu, joka oli
täynnä sakeaa rankkia, oikein parasta tavaraa, mitä semmoisista paikoista
voipi nälkäisen ravinnoksi saada.

"Älkää nyt itkekö... Kyllähän tässä eletään... Minä toin rankkiakin
sieltä -- oikein sakeaa... Kyllähän tässä... Maistakaa tästä pullosta
pikkusen ... se virkistää", puheli mies, näytellen rankkikiuluaan, ja
tarjotellen pullostansa itkeville vaimolleen ja lapsilleen.

Vaimo oli niin kiintynyt itkuunsa, ett'ei hän ollut voida siitä lakata.
Vaikka kuinkakin hän olisi koettanut pidättää, reväisi se kuitenkin
sydämen pohjasta, ja silloin pääsi itku aina uuteen valtaan. Vihdoin
kuitenkin alkoi hän vähitellen tyyntyä, mutta kauvan se kuitenkin reväisi
sydämestä, sillä olihan se nääntymäisillään ja särkymäisillään.

Kun vaimo oli tyyntynyt, maisti hän todellakin miehensä pullosta sen
verran, että nielulle meni; lapsille annettiin muutamia tippoja veden
seassa. Sen vertainen tilkka meni vaimon nääntyneesen ruumiisen niin,
että hän raukesi hermottomaksi kuin lankavyyhti, ja hänet täytyi
toimittaa vuoteesen maata. Kylmänä, virkistävänä virtana tuntui se ensin
kiertelevän heikossa sydänalassa, mutta sitten se lämmitti ja vahvisti.
Kauvan ei kuitenkaan tuon hänelle oudon ja uuden elämän lähteen
virvoituspisara voinut virkistää hänen veltostuneita elimiään, sillä
kaksi kertaa veltommaksi ja raukeammaksi tunsi hän itsensä ensi
huumauksen sivu mentyä.

Kun vaimo tointui niin paljon, että hän voi puhua, alkoi hän huolehtia
taloudellisista asioista.

"Pan -- -- pankaa uuni lämpiämään ja -- ja sotkekaa olkijauhoja rankkiin,
et -- että saisin jotakaan sydämeeni. Mi -- minä aivan näännyn ...
paistakaa sit -- sitten... Kun minä voisin käydä lehmän lyp --
lypsämässä", määräili hän katkonaisesti.

Mies ja vanhempi tyttö rupesivat heti touhuun. Isä kaasi vähän rankkia
kuppiin ja sitten alkoi tyttö sotkea olkijauhoja sen sekaan, mitä kiuluun
oli jäänyt; sillävälin pani isä uunin lämpiämään.

Horjuen kontturoitsi vaimo ylös. Hänen polvensa eivät tahtoneet kannattaa
varjontapaista painoansa, mutta yhtäkaikki meni hän hoiperrellen
navettaan lehmää lypsämään.

Navetasta palattuansa kaasi hän maitotilkkaan montavertaa enemmän vettä
kuin maitoa oli, ja pani sen pataan suolan kanssa kiehumaan.

Kun illallinen oli kaikin tavoin saatu valmiiksi, rupesi
perhe atrioitsemaan. Isännällekin oli emäntä pannut kuppiin
maitokeitos- sinukkaa, mutta tämä ei huolinut siitä. Hän otti tuon
kupin, johon hän oli kiulusta rankkia kaatanut, sekoitti siihen suolan,
ja rupesi siltään syömään, sitä ennen otti hän toki taskumatistansa.
Semmoinen oli hänen elämänsä keino ollut jo pitkät ajat; siinä hänen
suuruksensa. Eihän se hänelläkään hääviä ja lihavaa tuo elämä ollut,
paha vaan, kun vaimo ja lapset saivat hänen viinan himonsa tähden
kärsiä.

"Syökää nyt vaan kaikki ... en minä tahdo maitokeitosta ... syökää te
vaan kaikki ... kyllä minä aina elän", puheli perheen-isä, appaessaan
suolattua rankkia suuhunsa.

Niin. Olihan isännän taskumatissa nyt olemista.

Niinkin vähän ravinnon saaminen vaikutti nälkäiseen äitiin ja lapsiin
hervaisevasti. Tämän tuntiessaan toimittivat he itsensä maata. Lapset
lukivat iltarukouksensa ristissä käsin ja äiti kiitteli Jumalaa
sydämestänsä, kun asiat ovat näinkin hyvästi.

Niin sitä Kanttilassa elää kitkutettiin eteen päin. Isäntä oli suostunut
vaimonsa viimeiseen pyyntöön; hän oli salapolttajalta tinkinyt rankin
takaisin, ja uskollisesti kantoi hän sen kotiin. -- Olihan sekin tyhjää
parempi. Tuota ainoaa elämän lähdettä pidettiin tarkasti kuin kultaa
kämmenellä, sillä eipä ollut tiedossa, milloin semmoinen hyvyys taas
saataisiin.

Mutta näillekin varoille tuli viimein loppu. Loppunut oli rankki ja
ehtynyt oli isännän taskumatti. Paha puute ja hätä tuli hänellekin,
vaikka hän oli imenyt ytimen köyhäinhoidon antamista ja vaimonsa tuomista
jauhoista, ja yhtäkaikki ollut osallisena rankin syönnissä vaimonsa ja
lastensa kanssa. Ehtimiseen pyyteli hän vaimoaan, että tämä menisi
köyhäinhoidolta vielä jauhoja pyytämään.

"En minä jaksa kävellä kylään", sanoi vaimo miehensä pyytelemisiin.

"Jaksoitpahan viimeskin", viittaili mies.

"Niin, viimes ... silloin olin vielä paljon vankempi, mutta nyt
-- -- -- Mitähän hyvää niistä sitten olisi, jos jauhojakin saataisiin...?
Veisithän ne kuitenkin salapolttimoon", sanoi vaimo surullisesti.

"Vähäkö niistä olisi hyvää: saisinhan minä viinaa ja te rankkia; sillä
tavoinhan sitä nykyäänkin on eletty, maitotilkan apuna ollessa", selitti
mies kylmästi.

"Viina ei ole ruokaa, eikä voi ihmistä nälkäkuolemasta varjella... Väärä
lähde sinulla on, usko minua... Sinä imet vaimosi ja lastesi verta",
sanoi vaimo.

"Mutta jos menisit hevosella", sanoi mies, ikäänkuin ei hän olisi
kuullutkaan vaimonsa viimeistä puhetta.

"Minussa ei ole hevosen ajajaa, eikä muuta menijää ... mene itse, jos
haluat, mutta minä en mene", sanoi vaimo lujasti.

Mies ei olisi suurin surmin mennyt köyhäin hoidolta apua pyytämään. Häntä
vaivasi häpeän tunne, että mennä suorastansa apua anomaan, sillä olipa
hän oppinut luottamaan omaan kykyynsä ja toimeentuloonsa. Hyvinä aikoina
olikin hän nurkumatta elättänyt perheensä moitteettomasti, turvaamatta
keneenkään muuhun kuin omaan itseensä, vaikka kohtakin hän ahkerasti
suuteli taskumattiaan. Lieneepä hänellä ollut sekin pelko, että on
kenties tiedoksi tullut, ettei hän ole voinut taskumatistansa luopua
näinä kovinakaan aikoina. Tämmöisethän ne syyt olivat, jotka tuon matkan
tekivät hänelle niin vastahakoiseksi ja jonka vuoksi hän niin hartaasti
pyyteli vaimoansa sinne menemään.

Kun vaimo teki niin jyrkän vastuksen, alkoi mies hankkia lähtöä, sillä
eipä muuta neuvoa ollut ja hätä kapisi kantapäillä, paruttaen ja
kuristaen suolia hirveästi.

"Jos sattuisit jonkun jauhohiukan saamaan, niin älä suinkaan vie niitä
salapolttimoon, sillä tämä on viimeinen toivomme ... minä toivon nyt
sinusta..." sanoi vaimo, kun näki, että mies itseänsä matkaan hankki.

"Kaikkea häntä..." sanoi mies ja lähti.

Se oli aamu, kun hän lähti hevosella kotoa. Kaiken päivän odottivat vaimo
ja lapset isäntää kotiin tulevaksi, mutta häntä ei näkynyt ei kuulunut.
Pitkäksi kävi odottaminen, sillä kovin kaiveli nälkä sydäntä ja joku
vaistomainen toivo kyti kuitenkin mielessä, että ehkä kylämies toisi
jotakin syötävää.

Illalla myöhään tuli mies kotiin.

"Saitko mitään?" kysyi vaimo pelokkaasti.

"Sainhan tuota vähäisen".

"Minkä verran?"

"Ei muuta kuin leiviskän jauhoja ... ei heilläkään ole".

"Missä ne ovat...? Tuo, Jumalan tähden, ne tänne, että saadaan keittää
puuroa ... me hiukeamme tuohon paikkaan", hätäili vaimo.

"Ei ne ole täällä, minä ne vein -- -- --".

"Veit, mihin veit...? Ethän, Jesuksen tähden, salapolttimoon?" sanoi
vaimo ja hän rupesi kauheasti vapisemaan.

"Mihinkäs sitten?" sanoi mies niin yhtäkaikkisesti ja kylmästi, että
olisi luullut jäitä putoilevan hänen suustansa.

Vaimo parahti kipeällä, sydäntä särkevällä äänellä. Se oli viimeisen
toivon pettynyt epätoivoinen parahdus, jonka olisi luullut kivetkin
pehmittävän. Hän ei itkenyt enään, sillä elämän kova koulu, kalvaava,
kuluttava nälkä ja pettyneet elämän toivot, olivat tyhjentäneet hänen
sydämensä. Hän meni horjuen vuoteesen ja pani maata; siinä hän sitten
raskaasti hengittää huohotti.

"Kova, kylmä, jumalaton ihminen ja aviokumppani! Ei sinua liikuta yhtään
vähää vaimosi ja lastesi nälkäkuolema, kunhan vaan itse saat tuota
kirottua lientä", sanoi vaimo viimein heikolla ja värisevällä äänellä.

"Kyllä se niin ... kyllä se parasta taitaa olla, että huomenna
köyhäinhuoneesen ... eihän tuota täälläkään ... enkä minä tule viinatta
aikaan ... olisihan siellä teille kuitenkin parempi kuin täällä... Kuinka
kauvaksi se yhden jauholeiviskän rankki kestää ... parasta on, että
menette", esitteli mies niin levollisesti ja kylmästi kuin ei mitään
olisi tapahtunut.

Vaimo ei vastannut mitään, sillä hän tiesi, että se on turhaa työtä,
sanoipa hänelle vielä mitä sanoikin. Hänen sydämensä tykytti kovasti ja
kylmä hiki valui hänen kalpealta otsaltansa. Ajatukset lensivät yhtenä
myrskynä sinne tänne, etsien jotakin turvaa, jotakin tukea ja lohdutusta,
mutta sitä ei tuntunut mistään löytyvän ja kaikkien vähimmän omasta
elämänkumppanista.

Näitä mietti ja tunsi hän, eikä unta tullut silmiin. Hän tunsi itsensä
sangen voimattomaksi, näljän heikontamaksi, kurjaksi olennoksi mihinkään
lähtemään apua etsimään. Itsestään ei hän suurin lukua pitänyt, mutta
lapset: mikä kohtalo oli heidän osaksensa tuleva, oliko nälkäkuolema
heidätkin pyyhkäisevä pois elävien joukosta jo noin nuorina? Tämä ajatus
vaivasi häntä kovin kauheasti ja hän jo luuli näkevänsä lastensa
kelmettyneillä kasvoilla makaavan ruumispaarien päällä.

Vaikka kuinkakin hän olisi koettanut ajatella jotakin pelastuksen keinoa,
ei hän kuitenkaan löytänyt sen parempaa, kuin että koettaa mennä
taasenkin köyhäin huoneesen ja jos heitä sieltä toimitettaisiin kotiin
takaisin, tunnustaa silloin totuus, niin vastenmielistä kuin se vielä
hänelle olikin. Hän vertaili voimiaan matkan pituuteen ja tunsi, ett'ei
hän jaksaisi sen päähän päästä, mutta eihän muuta neuvoa ollut, täytyi
yrittää, vaikka siihen nääntyisi -- niin, mutta hevosella -- onhan
hevonen... Kunpa nyt vaan jaksaisin -- niin, kunpa -- --

Kun aamulla ylös noustiin, laitteli vaimo suolan kanssa maitopisareesta
lastensa tyhjiin sydämiin jotakin ryyppimistä, että he olisivat jaksaneet
kulkea taipaleen poikki; itse otti hän heikkoon ja vapisevaan sydämeensä
vaan muutamia nielauksia.

"Mitä olet tuuminut? Eikö olisi parasta mennä, vai kuinka?" kysyi mies.

"Mikäpä muu lienee neuvona... Kun jaksaisin", sanoi vaimo heikosti.

Mies veti taskustaan pullon; hän oli sen täyden nytkin saanut etukäteen
salapolttajalta.

"Otas tästä, niin jaksat", sanoi mies, tarjoten vaimolle pullostansa.

"Vie pois sinun kamala vahvistajasi ... se on vienyt minulta hengen",
sanoi vaimo murtunein mielin.

Sillä välin laitti vapiseva äiti vaateriepuja lastensa päälle.

"Lähde sinä hevosella meitä viemään", sanoi vaimo miehellensä.

"Menkää jalkaisin".

"Minä en jaksa mennä tämän penikulmasen taipaleen poikki, sen tunnen
selvästi ... sinä et tiedä kuinka heikko ja nääntynyt minä olen ... ja
entä lapset, kuinka heidän voimansa riittävät?" selitti vaimo.

"Hevonen ei jouda", vastasi mies.

"Lähdehän edes puolimatkaankaan asti saattamaan", pyyteli vaimo.

"En; minä tarvitsen hevosta; menkää jalkasin", sanoi mies kylmästi.

"Lähdetään, lapset, pois kovan isän kodista. Hänen ei käy yhtään
sääliksi, vaikka näkisi meidät paikalle nääntyvän... Kova on aika, mutta
kovempi on hän, jota minun miehekseni ja teidän isäksenne kutsutaan...
Jumala meitä armahtakoon, sillä ei suinkaan isästä ole apua", sanoi vaimo
vapisevalla äänellä, ja samassa lähtivät he horjuen kävellä hitustelemaan
kylää kohden.

Mies seisoi porrasten edessä ja katsoa öllötti heidän jälkeensä niin
kauvan kuin he peittyivät metsän varjoon.

Nyt oli jo niin kevät, että sulia pälviä oli tiheimmissä metsissä puitten
juurilla, semminkin kuusien. Suojaisimpina päivinä oli lumi mätänä ja
silloin oli metsäteillä huono kulku. Mutta väliin tuli viikkokausia
kestäviä pakkasia, vieläpä lumipyryjäkin.

Nytkin oli ollut suojaisia ilmoja useampia vuorokausia, mutta yöllä oli
ollut kova pakkanen ja sentähden oli nyt hyvä jalan kulkiainkin keli.

Hitaasti kävi heikkoin ja näljästä nääntymäisillään olevien kulkijain
matka. Lapset olisivat voineet kiiremmästikin kulkea, vaan äidin voimat
eivät sitä sallineet. Tien varsilla olevilla sulilla mättäillä
levähdeltiin ehtimiseen, että voitaisiin ja jaksettaisiin taasenkin mennä
palanen matkaa eteenpäin. Äiti oli kotoa lähteissä ottanut matkaeväiksi
suolanrakeita; niitä hän imeskeli levähdellessään, päivitellen
voimattomuuttansa ja sydän-alaansa.

Näin tavoin oli taivalta kuljettu kolme neljättä-osaa penikulmaa. Siinä
oli kolme tienhaaraa, joista yksi vei yhteen, toinen toiseen kyläkuntaan.
Tiheän kuusimetsän vuoksi oli siinä paljon sulia paikkoja. Siihen istui
matkue taaskin levähtämään. Äiti pani nytkin suolarakeita suuhunsa ja
kytkähti mättäälle maata.

"Voi kuinka kipeästi ja oudosti sydäntäni hiukaisee; en koskaan ole
semmoista ennen tuntenut", päivitteli hän.

Kun luultiin tarpeeksi levähtäneensä, alettiin hankkia matkaan lähtöä.
Mutta kun äidin piti nousta mättäältä, ei hän voinutkaan. Lapset
koettivat nostaa häntä ylös, mutta hänen polvensa olivat veltot ja
hermottomat, ne eivät kannattaneet häntä, ja raukeana vaipui hän takasin
mättäälle.

Lapset käsittivät, ettei äidin asiat ole oikein. He rupesivat yhteen
ääneen itkemään ja itkun seasta kuului yhtenään: "Äiti, äiti!"

"Mene sinä, Eeva, kylään apua hakemaan ... en minä enään voi tästä päästä
mihinkään ... käy niin pian, kun voit ... sano, että tulevat hevosella...
Sydämeni on niin kipeä..." sanoi vaimo vanhimmalle, kaksitoista
vuotiaalle tyttärellensä.

Itkussa suin lähti tyttö menemään kylää kohden, niin kiireesti kuin
suinkin voi. Siitä oli vielä matkaa kylään neljäsosa penikulmaa. Se ei
ollut vähäväkiseltä ja näljän näännyttämältä tytöltä juuri niin pian
kuljettu. Kun hän vihdoinkin pääsi perille, oli hän itkusta ja
uupumuksesta niin tukehduksissaan, ett'ei hän ollut voida sanaa suustansa
saada.

"Äi-äiti jäi tu-tuonne teitten haaroihin. Hän ei jaksanut
kä-kävellä ... kyllä kai hän ku-kuolee... Äiti käski minun tu-tulla
a-apua pyy-pyytämään", sai tyttö itkunsa seasta viimein änkytetyksi,
vastaukseksi ihmisien ahkeroihin utelemisiin ja kyselemisiin.

Kiireen kynttä pantiin hevonen aisoihin. Peitteitä otettiin mukaan,
vieläpä pullollinen maitoakin, että voitaisiin uupuneelle antaa jotakin
virvotusta. Näin varustettuina lähti pari miestä rientämään paikalle niin
paljon kuin vaan eteensä pääsivät. Eeva-tyttö oli niin uupunut ja
rauvennut, ett'ei hän voinut silmiään raottaa; hän ei siis kyennyt mukaan
lähtemään, eikäpä häntä tarvittukaan, sillä olihan äidin uupumisen paikka
jokaiselle tuttu.

Kun apuun rientäjät pääsivät paikalle, oli vaimo mättäällä pitkällään.
Äitinsä luo jäänyt, kahdeksan vuotias, Leena niminen tyttö oli polvillaan
äitinsä vieressä, halailemassa ja syleilemässä häntä.

"Voi, voi, äiti! -- -- Älkää kuolko äiti ... älkää kuolko hyvä äiti ...
rakas äiti! älkää kuolko..." sai hän kauhean itkunsa seasta välistä
sanotuksi.

Kun hän havaitsi apuun tulijat, sanoi hän: "Voi, voi, tulkaa pian, äiti
kuolee, äiti kuolee."

Miehet tulivat. He koettivat nostaa uupuneen ylös, mutta hän oli kankea
kuin puu. -- Niin ... Kalvaava ja hiukaiseva nälkäkuoleman kauhea enkeli
oli ennättänyt ennen heitä.

Surumielin nostivat miehet kangistuneen ruumiin rekeensä ja peittivät sen
siihen. Tytön asettivat he istualleen äitinsä viereen peitettynä.

"Voi! Onko äiti kuollut...? sanokaa...! Hän sanoi kohta kuolevansa..."
sanoi tyttö itkunsa seasta.

"Valitettavasti ei sinulla ole enään äitiä", sanoi toinen miehistä,
tarjoten tytölle maitoa pullostansa.

Kilvan riensivät ihmiset hoitaman orvoiksi jääneitä tyttöjä, ja
tarjoamaan heille suojaa, ruokaa ja vaatetta, mutta he surivat niin kovin
äitiänsä, etteivät he pariin vuorokauteen voineet paljon muuta tehdä kuin
itkeä; ainoastaan silloin tällöin voivat he nielaista jonkun suullisen
maitoa.

Seuraavana pyhänä haudattiin Kanttilan emäntä muiden nälkään ja näljästä
syntyneesen tautiin kuolleitten kanssa. H----n hautausmaalla oli silloin
paljon väkeä, sillä tieto tuosta kommasta kuolemasta oli levinnyt ympäri
pitäjästä. Paljon oli ympärillä kurjuutta ja viheliäisyyttä, paljon
sentähden kuolleita ruumiita haudattavana, mutta ei kenenkään kova
kohtalo herättänyt semmoista huomiota kuin Kanttilan emännän, sillä olipa
selville saatu, että suurimpana syynä tähän ajattomaan kuolemaan oli
miehensä -- oman elämänkumppaninsa kylmyys, tylyys ja -- viinan himo. --
Niin olihan siinä paljon väkeä, osanottavaa väkeä, mutta Kanttilan
Anttia, vainajan omaa miestä ei siinä ollut. Hänen mielestään oli saman
tekevä, kuinka hänen vaimonsa kuoli ja milloin ja miten tämä haudataan,
kylmänä, yhtäkaikkisena oli hän vaan, kuullessansa niistä asioista
puhuttavan.

Köyhäin huoneen johtajakin oli myös saapuvilla. Ei kukaan tiennyt
paremmin kuin hän vainajan kärsimisiä, sillä hän oli kaikki lapsilta
saanut tietää. Hän tahtoi nähdä hänet vielä viimeisen kerran, ja arkku
aukastiin. Vainajan kelmettyneet ja lakastuneet kasvot tulivat näkyviin.
Hänen silmänsä olivat auki ja lasittuneen näköisinä näyttivät ne
tuijottaen tunkevan katseen kovan ajan ja ihmissydänten lävitse.
Kyyneleet vyörähtelivät johtajan silmistä, sillä hän ymmärsi mitä tuo
hänen mielikuvituksessaan syntynyt vainajan katse merkitsi. Hänestä
tuntui siltä kuin vainajan kokoon puristuneet huulet olisivat liikkuneet
ja sanoneet: "Älä vie niitä salapolttimoon ... minä rukoilen sinua -- älä
vie niitä jauhoja ... luulet sinä minun hyvinkin väkevän olevan ...
tingihän edes rankkikaan takaisin, että saisin jotakaan sidettä olkien
sekaan -- -- --; voi kuinka kipeästi ja oudosti sydäntäni hiukaisee; en
koskaan ole semmoista ennen tuntenut..." Johtajan sydän murtui kokonaan
näitä tuntiessaan, ja kyyneleitään salatakseen poistui hän muiden taa.

Ruumiit kannettiin hautaan ja pappi luki heille tavallisen
hautaussiunauksen. Hautaa peittäessä jyrähtelivät kylmettyneet
multapaakut arkkujen kansiin. Siitä syntynyt kolina kohosi epämääräisenä
rominana ja kohinana tyyneesen aamu-ilmaan; olipa niinkuin se olisi ollut
sortuneiden viimeinen huokaus.

Vainajan lapset eivät olleet äitinsä haudalla; he eivät kyenneet, sillä
molemmat olivat kaatuneet tautivuoteelle. Kilvan hoitivat ihmiset heitä
ja antoivat heille osansa siitä vähästä mitä heillä itsellään oli. Heitä
ei viety köyhäinhuoneesen sillä ihmisien omatunto ei sitä sallinut.

       *       *       *       *       *

Kanttilan Antti eli entisellä tavallansa. Jos hän sai jonkun naulan
jauhoja jollakin tavalla, vei hän ne, kuten ennenkin, salapolttimoon,
saadaksensa siten taskumattiinsa mielijuomaansa. Vaimonsa kuolemasta ja
lastensa sairaudesta ei hän näyttänyt pitävän yhtään mitään, ei hyvää
eikä pahna, eikä hän heistä puhunut milloinkaan mitään. Kun hänellä oli
vaan taskumatissa maistelemista, näytti hänen elämänsä olevan yhtä hyvä
kuin ennenkin, ei parempi eikä pahempi. Se muutos hänen elämäänsä vaan
oli tullut, että hän oli harvapuheisempi kuin ennen ja että hän oli
ottanut mökkiinsä huonemiehiksi erään lapsittoman, vanhanpuoleisen
parikunnan.

Vähilleen kuukausi on kulunut Kanttilan Antin vaimon kuolemasta. Kylistä
oli jo rekikeli loppunut joku aika takaperin, mutta sydänmailla oli se
vielä jonkumoinen.

Eräänä aamuna lähti Antti hevosella pois kotoa; hän peitti loimi resulla
jotakin listeille työ reessä.

"Mihin te nyt menette?" kysyi huonemies.

"Käymmähän vähän..."

Ja sitten hän meni.

"Onkohan Antti saanut taas jauhoja, koska meni?" kysyi vaimo mieheltänsä
Antin mentyä.

"Eiköpä se lie saanut ... eihän se muutoin niin umpikuljuinen..."

Tuli jo iltahämärä. Huonemiehet alkoivat odottaa Anttia kotiin tulevaksi,
mutta häntä ei tullut. Tuli pimeä, ei sittenkään. He aikoivat panna jo
maata, mutta samassa tuli hevonen kartanolle. Kauvan odottivat he Anttia
huoneesen tulevaksi, mutta hänpä ei tullutkaan. Vihdoin lähti mies ulos,
katsastamaan mitenkä asiat ovat. Hevonen seisoi siinä aisapäällä,
riippuvilla korvilla ja huulilla, hoikkana kuin lauta, mutta sen
perillistä ei näkynyt missään. Mies koetti huhuilla ja hakea isäntää,
mutta turhaan; häntä ei löytynyt mistään. Mies riisui hevosen, vei sen
tallilöksään, laittoi sille vettä ja heinän tamppuja eteen.

Huonemiehet luulivat, että Antti on jäänyt salapolttimoon ja laittanut
hevosen sieltä itseksensä kotiin tulemaan. Aamulla meni mies sieltä häntä
tiedustelemaan, mutta siellä sanottiin, ett'ei Anttia eikä hevosta ollut
siellä käynyt koko eilisenä päivänä.

Kanttilan Anttia ruvettiin nyt etsimään joka paikasta. Häntä
tiedusteltiin joka sydänmaan talosta ja mökistä, kyseltiin kylältä ja
haettiin joka ikiseltä metsätieltä, mutta aina vaan turhaan. Kuuluteltiin
pitäjän väki kokoon kadonnutta hakemaan. Monta vuorokautta samosi pitäjän
väki ristirastiin metsiä ja saloja, mutta eivät hekään löytäneet
haettavaansa. Ainoa hyöty pitäjän väen hakemisesta oli se, että he
löysivät tuon kirotun salapolttimon, joka oli monta kyyneltä kylvänyt,
monta sydäntä kuiviin imenyt, ja levittänyt kauhua ja turmelusta
ympärillensä näinä kovina aikoinakin. Salapolttimo hävitettiin
perinpohjin ja sen omistaja saatettiin oikeuden käsiin.

Niin oli Kanttilan Antti kadonnut kuin kaste maahan. Häntä ei ollut
kukaan milloinkaan missään, sitten katoamisensa, nähnyt. Oli jo sulat
maat. Salapolttajalta oli kuollut hevosluuska. Hän oli haudannut sen
korpisuohon. Huhuja alkoi kuulua, että salapolttaja on murhannut
Kanttilan Antin, kätketellyt hänen ruumistansa ja haudannut sen sitten
koninsa alle. Huhu tuli viimein niin yleiseksi, että siitä täytyi
asianomaisten ottaa vaari. Mentiin siis ja kaivettiin tuo konin raato
ylös. Turha vaiva. Kanttilan Anttia ei löytynyt sieltäkään.

Monenlaisia huhuja kulki hänen katoamisestansa. Mikä väitteli, että hän
omantunnon tuskissaan lopetti itsensä niin salaisessa paikassa, ettei
häntä voitu löytää. Toiset eivät voineet uskoa sitä, koska ei semmoista
paikkaa muka voisi löytyä, josta ei häntä jolloinkin olisi löydetty. He
inttivät, että hän oli kenenkään näkemättä ja tietämättä, omantunnon
vaivaamana, karannut teille tietämättömille. -- Kumpi puolue noista
väittelijöistä oli oikeassa, ei ole selville tullut, sillä hänestä ei ole
sen erän perästä kuulunut luunsujelmaa.

       *       *       *       *       *

Kesä tuli v. 1868 aikasin. Marian päivän aikana oli jo rekikeli kaikki,
ja Pohjanmaan mahtavat virrat loivat jääpeitteensä huhtikuun
kahdeksannentoista päivän tienoilla. Ilma oli tyyni ja lämmin, ja
aikaisimmat kasvit pistäysivät viheriäisinä esiin; olipa niinkuin luonto
olisi monesta edellisestä keväimestä tehnyt poikkeuksen ja virvonnut
sekin uuteen eloon.

Nyt on jo toukokuu, ja kuvernööri on taaskin tarkastamassa H----n
köyhäinhoitolaitosta. Tuimasti silmäili hän ympärillensä ja
tyytymättömyyden rypyt olivat kokoontuneet hänen otsallensa. Kiireesti
kutsutti hän johtajan eteensä.

"Kuinka te hoidatte nykyään köyhiänne ja sairaitanne täällä?" kysyi
kuvernööri johtajalta tuimasti.

"Niinkuin parhaiten taidamme", sanoi johtaja levollisesti.

"Minä näen, että sairashuoneesta on akkunain puoliskoita otettu
pois ... kenen luvulla se on tehty ja kuka on sen tehnyt?" kysyi
kuvernööri, katsoen tuimasti johtajaa silmiin.

"Minä sen olen tehnyt", sanoi johtaja kylmästi.

"Sairaat eivät kestä niin kovaa ilman vetoa. Olette tehnyt kovin pahoin;
te tulette vastaamaan työstänne", sanoi kuvernööri.

"Meillä ei ole kuin kolme sairasta".

"Mitä? Muut kaikki ovat kuolleet; se on seuraus ajattelemattomasta
teostanne... Jumalani! Mitä minä saan nähdä ja kuulla!" sanoi kuvernööri,
lyöden kädellänsä otsaansa.

"Onhan akkunoita otettu pois tästäkin huoneesta", sanoi johtaja
totisesti.

"Kunniani kautta! Sitä en ole kiivaudessani huomannut. Selittäkää tämä
käytöksenne, minä vaadin sen", sanoi kuvernööri.

"Ja kuitenkin voivat sairaat ja köyhät paremmasti kuin koskaan ennen
näinä kovina aikoina", vakuutti johtaja.

"Mitä? Oletteko saaneet tietämättömiä apuja, vai onko kuntanne tullut
auliimmaksi? Minä en ymmärrä teitä -- selittäkää".

"Ei, herra kuvernööri", alkoi johtaja. "Sen suurempaa apua emme ole
saaneet ihmisiltä kuin mitä herra kuvernööri on tänne lähettänyt, ja se
ei ole tämmöisenä aikana suinkaan liian suureksi arvattava. Kunta ei ole
myös voinut sen anteliaammaksi tulla, sillä se on oman elämisensä uhalla
antanut köyhäin hoidon avuksi kaiken sen, mitä sillä annettavissa on
ollut, Jumalalta on tämä rangaistus kansallemme tullut ja Häneltä se
apukin tulee. -- Ennenkuin akkunat avattiin terveitten ja sairasten
huoneista, oli silloin vielä kolmetoista sairasta. Terveiden osastossa
tuli yhä uusia sairaita, jotka täytyi muuttaa sairasten puolelle ja
toisia kuoli ehtimiseen. Kun Jumala antoi lämpymät ilmat, aukasin minä
akkunat ja sen erän perästä ei ole täällä kuollut ainoatakaan henkilöä.
Kolmestatoista sairaasta on kymmenen parannut ja noussut ylös. Horjuvia
ja kalpeita he tosin kyllä vielä ovat, mutta kuitenkin ovat he jo useana
päivänä kyenneet käymään ulkona hengittämässä vielä puhtaampaa ja
raittiimpaa ilmaa, ja tämä näyttää tekevän heille hyvää. -- ... Niin, ja
sittemmin ei ole yhtään sairasta ilmestynyt terveitten puolella... Kolme
sairasta on vielä entisestään, mutta hekin ovat paranemaan päin... -- --
Ruumisarkkuja ei ole tehty enään pariin viikkoon, ja jäipä meille noita
työhuoneemme tuotteita seitsemän kappaletta liikaakin; ne eivät saaneet
enään sisällensä mitään näljän ja taudin kalvamaa luurankoa, ja nyt ne
ovat meillä tarpeettomina konikaluina. -- Ja ilman sitä, onh..."

"Suokaa anteeksi, mutta enhän minä näe monta henkeäkään teidän köyhäin
huoneessanne; ovatko he jo niin supi kuolleet?" kysyi kuvernööri
keskeyttäen.

"Kylläpä niitä on kuollutkin, mutta onpa toisia aina yllin kyllin tullut
siaan; eipä heistä puutetta, ja ei heitä ole talossamme nykyään vähempää
kuin ennenkään", selitti johtaja.

"Missä he sitten ovat, kun ei heitä täällä näy?"

"Silmätkää tuonne, herra kuvernööri", sanoi johtaja, viitaten kädellänsä
avonaiseen akkunaan.

Avara näköala oli siitä nähtävänä. Silmän kantama oli siinä muhevaa
peltoa, mikä osa sänkenä, mikä rukiin laihona ja mahona. Nuoria ja
vanhoja horjuvia haamuja käyskenteli siellä täällä avaralla
vainiolla, tavasta kyykistyen tahi istuen johonkin paikkaan tai
pellonpientareelle; he näyttivät kainalossaan kantavan jotakin, jota ei
etäisyyden vuoksi voinut eroittaa.

"Minä ymmärrän -- -- mitä he tuolla tekevät?" sanoi kuvernööri.

"Niin ... Mitäkö he tekevät...? Sitäpä minä äsken yritin tekemään,
että selittämään... Onpa Jumala meille muutakin hyvää jo antanut, ei
vaan lämpymän ilmansa. Kaikenlaiset kasvit jo pilkistelevät esiin ja
niissä on suurin elämän toivomme. Viikon päivät on jo poimittu noita
pikkusia ruohoja, ja niitä ovat he nytkin kokoilemassa. Nokkosen ja
suolaheinän taimet pidetään parhaimpina, mutta onpa pitänyt välisti
ottaa muitakin ruohoja lisäksi; on koetettu ottaa rukiin laihoakin,
mutta niitä pidämme liian imelinä. Ne hakkaamme hienoksi ja panemme
pataan kiehumaan. Kun siihen on sekaan panna lihan kipene, taikkapa
vaan särjetyitä luita, maito- tahi piimätilkka ja hitunen suurusta,
tahi niin näin -- miten varat milloinkin myöten antavat, niin siitä
saamme hyvän ja voimakkaan ruo'an ... onpa se toista kuin olki- ja
peuransammal-velli -- -- sittenhän ne sairaatkin rupesivat virkistymään
... eihän se ilma yksistänsä olisi voinut niitä hengissä pitää. -- --
Herra kuvernööri! Kyllä me nyt jo hengissä pysymme... Niin ja -- näin
olen tehnyt -- nyt saatte rangaista minua miten tahdotte ... minä olen
paljon kärsinyt ja olen valmis kärsimään kaikkea", selitti johtaja ja
hänen äänensä värähteli.

Osan-ottavasti oli kuvernööri kuunnellut johtajan puhetta ja selityksiä.
Totisena, vakaisena asteli hän johtajan luo, ja otti hänen kädestänsä
kiinni.

"Ystäväni!" sanoi hän. "Teillä on paljon enemmän elämänkokemusta kuin
minulla. Ehtimiseen pakkaudun minä nurkumaan teidän töitänne ja
toimianne, vaikka ymmärrän niitä vaan pintapuolisesti; suokaa se minulle
anteeksi. Tehkää ja toimikaa tässä kipeässä asiassa kuten parhaiten
taidatte, eikä kukaan tule teitä enään koskaan moittimaan.
-- -- -- Mutta mitä näen minä nyt? Olettehan itsekin laiha ja kalpea kuin
varjo; ette yhtään härevämpi kuin hoidettavannekaan -- nyt vasta huomaan
sen; -- mistä tämä?"

"Eipä kummakaan, jos olenkin laiha ja valju. Seitsemän viikkoa olen
maannut tautivuoteella, taistellen elämän ja kuoleman välillä! ei ole
pitkä aika siitä, kun jätin tautivuoteen", sanoi johtaja murtunein
mielin.

"Sepä on ikävä asia, mutta kuka oli sairautenne aikana johtamassa köyhäin
hoitoa täällä?" kysyt kuvernööri kiihkeästi.

"Minulla oli kahdenkymmenen kahden vuoden ikäinen poika, harteva ja
roteva. Hän oli ainoa vanhuuteni tuki ja turva; hänestä toivoin paljon.
Hän se tuli minun siaani, kun minä sairastuin. Viisi viikkoa hoiti hän
toimella tätä viheliäistä pesää, mutta kuudennen lopulla sairastui
hänkin. Hänen kuuma, nuori verensä ei kestänyt taudin rautaista voimaa,
ja ei ollut vielä kulunut hänen sairastumisestansa täyteen kahta viikkoa,
kun hän jo makasi kylmänä laudalla. Se oli juuri silloin kuin minä nousin
sairasvuoteeltani, ja ensimäisenä työnäni oli, että saattaa ainoa tukeni,
turvani ja toivoni maan mustiin multiin... Kovalta tuntui, herra
kuvernööri. -- Uskoni on se, että hän eläisi tänäkin päivänä, ellei hän
olisi joutunut tähän surman pesään ... itsestäni en pidä lukua", selitti
johtaja.

Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja hän kääntyi selin, kuvernööriin,
salataksensa niitä. Samoinpa kävi kuvernöörinkin, sillä hänkin pyyhki
ehtimiseen silmiänsä.

"Minä surkuttelen teidän kovaa onneanne. Mutta älkäämme niin ajatelko,
että tämä on ainoa surman paikka; kuolema saattaa meidät tavata missä
tahansa", sanoi vihdoin kuvernööri.

"Kyllä niinkin on, herra kuvernööri... Me olemme aina Jumalan kädessä, ja
Häneltä se kaikki tulee. Mutta vaikuttaapa tilaisuuskin usein
arvaamattoman paljon... M----n kunnassa ei ole kuollut puoltakaan vertaa
ihmisiä kuin muualla, mutta he olivatkin uppiniskaisia, eivätkä
perustaneet mitään köyhäin huonetta... Haluaako herra kuvernööri lähteä
meidän viimeisiä sairaita katsomaan?" puheli johtaja.

Kuvernööri ymmärsi johtajan viittauksen. Ei ollut häneltä salassa, ett'ei
M----n kunta ollut totellut käskyä, eikä laittanut köyhäin huonetta.
Köyhänsä olivat he jakaneet piireihin ja taloihin, ja siellä kokeneet
hoitaa heitä parhaan taitonsa mukaan. Heidän köyhistänsä ei kuollut kuin
hyvin pieni määrä, jota vastaan hallituksen toimesta asetetut köyhäin
huoneet tulivat kauheiksi kalmistoiksi, niihin kun kaikki sairaat ja
nälkääkärsivät ahdattiin yhteen kokoon.

"Älkäämme siitä enään puhuko. Ihmisen parasta tarkoittavatkin toimet
voivat välistä käydä päinvastoin kuin tarkoitus oli. -- -- Minä en
tahdo nähdä sairaitanne, sillä minä uskon, että te hoidatte niitä
paremmasti kuin minä voisinkaan. -- Koettakaamme vielä miehissä pyrkiä
eteen päin, ja toivokaamme aikain paranevan, sillä Jumala ei ole meitä
vielä kaikenni hyljännyt. -- Minulle tulee toiset tuumat ja huolet.
Maa alkaa tulla valmiiksi kylvölle ja siementä ei ole ... minun pitää
niitä hankkia... Oletteko mitään vailla --? niin, olettehan paljonkin.
-- -- -- Tässä on vähän rahaa... Ostakaa sillä lihaa viheriä-ruokanne
höystöksi. -- -- Hyvästi! Minun täytyy mennä ... kiireiset toimet
kutsuvat minua", sanoi kuvernööri, ja pisti parisataa markkaa johtajan
kouraan.

Juuri samassa tuokiossa tuli ruohojen keruussa olleet köyhäin huoneen
hoidossa olevat samaan huoneesen, missä kuvernööri ja johtaja olivat.
Jokaisella heistä oli pieni kori, johon itsekukin oli saaliinsa koonnut.
Ujostellen ja hämmästellen seisahtuivat he ovenpuoleen ja laskivat
korinsa lattialle.

"No, kuinka nyt on, onko vähän paremmasti, vai kuinka?" kysyi kuvernööri,
astellen heidän luokseen.

Kaikki näyttivät olevan hämmästyksissään, eikä kenelläkään näyttänyt
olevan sanaa suuhun tulevaa. Vihdoin kömpi vanha harmaapää ukko sauvansa
kanssa esiin, ja lausui:

"Herra kuvernyöri! Monta olen nähnyt ja kokenut, mutta en mointa koskaan.
Usein olen pureksinut pettua ja olkia, mutta useinpa myös selvää
leipääkin. Työtä on tehty ja vaivaa nähty, ja aina on työ jotakin
hedelmää tuonut, mutta nyt ei auta mikään, sillä Herran viha makaa meidän
päällämme. Puolen veron isäntä olin minä ennen näitä aikoja, varakkaana
pidetty, ja vaimon ja kuuden lapsen ympäröimä, onnellinen perheen isä.
Maat ja mannut ovat nyt menneet, vaimoni on surun sortamana vaipunut
hautaan ja lapseni ovat mieron tiellä; minä itse olen täällä, ja
kenelläkään meillä ei ole nyt enempää kuin taivaan linnuilla, kurja henki
vaan. Kummalliselta useinkin tuntuu: kuinka minä lapsineni olen säilynyt
kuolemalta, vaikka niin moni parempi on sortunut tuonen tuville. Monta
minua parempaa on täälläkin kuollut, mutta minä, kanto, olen vaan jäänyt
tänne, näkemään koko viheliäisyyden niiton suuruuden. Kuitenkin kiitän
Jumalaa, että näinkin on, sillä olisipa voinut huonommastikin olla.
Jumala on antanut aikaisen keväimen ja minä toivon, että kansamme
kärsimys on nyt lopussa. Kun ilmat lämpenivät ja akkunat avattiin, alkoi
taudin rautainen koura heltiä, ja ruumisarkut, jotka ammottivat meitä
nielläkseen, jäivät virattomiksi. Maasta nousee nyt jo parempia
ruoka-aineita kuin olki ja jäkälä, ja me toivomme taas ... kunhan vaan
olisi siementä..."

Uudestaan kiilsi kyyneleet kuvernöörin silmissä ukon puhuessa. "Oikein
puhutte --; minä ymmärrän teitä. Toivokaamme, että tämä vitsaus on
lopussa. Olen jo koettanut pitää siitä huolta, että maa saapi siementä,
minun täytyy kiirehtiä niitä toimimaan. Luottakaa ja toivokaa vielä ...
toivoa ja yrittää meidän kaikkien täytyy -- -- Hyvästi!" sanoi kuvernööri
ja lähti.

       *       *       *       *       *

Hallitus oli nyt, kuten ennenkin, pitänyt huolta siemenistä, vaikka se
oli niin monasti pettänyt. Oman maan siemeniä ei ollut ensinkään
saatavissa, sillä useat katovuodet olivat tyhjentäneet kruunun
varastotkin; yksityiset varat eivät tulleet kysymykseenkään, sillä niitä
ei enään ollut. Oli ennenkin nähty aikoja semmoisia, että oli hankittu
siemeniä ulkomailta, mutta etelässä kypsyneiden siemenien ei oltu usein
nähty täällä antavan semmoista tulosta, että kylvö olisi tuleentunut
ennen meidän aikaisia syyshalloja. Hallitus oli nytkin tilannut tou'on
siementä Saksan ja Tanskan maalta, ja niistä enin osa oli kaksirivistä
ohraa. Tämän oli nähty meillä aniharvoin menestyvän, ja sentähden ottivat
horjuvat ja kalpeat tilain omistajat epätoivolla vastaan noita
tarjotuita, epävarmoja siemeniä, mutta eihän muuta neuvoa ollut.

Oli soma nähdä, kuinka horjuva ja toivova kansa teki toukojaan. Kalpeina
ja heikkoina he horjuivat auransa perässä, kaatuen ja nousten, mutta
toivoa täynnä. Horjuen he siristivät siemenen vakoon, mutta toivoen ja
uskoen.

Jumala oli nähnyt kansansa ahdistuksen, ja kesä tuli mitä ihanin.
Kullankeltaisina valmistui ulkomailta tullut kaksirivinenkin ohra;
näyttipä siltä todellakin, että askeleet tiukkuivat lihavuudesta.

Kun uutinen joutui käsiteltäväksi, ja syötäväksi valmistettavaksi, itki
moni perheen isä sen ihmeen nähtyänsä. En unhota koskaan sitä hetkeä,
jolloin olin eräässä talossa, kun emäntä alusti taikinan 1868 vuoden
sadosta. Venyvänä, valkoisena, sitkeänä ja pursean pouheana venyi se
hänen kalpeissa ja luonnottomissa käsissään; näyttipä siltä kuin ei hän
olisi saanut voittoa uudesta elon lähteestä.

Talon kärsivä isäntä, hän, joka oli kaikkensa tehnyt, kaikkensa yrittänyt
perheensä toimeentulon eduksi, istui taikinapurtilon vieressä, emäntänsä
sitä vanuttaessa. Molemmat olivat kalpeat, molemmat olivat tehneet
tehtävänsä, molemmat olivat kärsineet ja toivoneet, ja nyt oli heidän
toivonsa toteutunut; he olivat voittaneet, heidän toivonsa ja
luottamuksensa ei ollut turhaan rauvennut, ja kokonainen elämä ja
tulevaisuus oli nyt heidän käsissänsä. Molemmat itkivät siinä hiljaisina,
vuodattaen sydämestä nousseita kyyneleitä; kumpikin heistä tunsi menneen
kurjan ajan ja tulevan elämän toivon.

Kaiken tämän tunsi kansa, vuodattain sydämensä. Eihän sitä jokainen
itsepuolestansa voinut loistavasti esiin tuoda, sillä kansamme on hidas
ja juro, mutta olipa joukossamme semmoisia, jotka voivat kansan tunteet
sanoiksi tulkita. Niinpä eräs runoilija (J.H. Virtanen) saman vuoden
lopulla vuodatti sydämensä seuraavaisissa säkeissä:

    Jo ijäisyyden aaltohin
    On vuosi vierinyt,
    Ja murheen on se muistohin
    Kansamme piirtänyt:
    Nyt moni meistä huokailee,
    Kun sitä vielä muistelee.

    Kun alkoi se, ei iloa
    Meill' ollut ollenkaan,
    Ei elämisen toivoa:
    Kansamme kurja vaan
    Huokaili näljän käsissä,
    Kun puuttui meiltä syötävä.

    Me saimme paljon apua,
    Se puuttui kuitenkin.
    Me pureksimme pettua
    Ja olkee sekaisin;
    Vaan kasvot meiltä kalpeni
    Ja voimat vahvat viehkeni.

    Ei moni meistä välttänyt
    Tautia surkiaa,
    Ei kuolo koskaan säästänyt
    Nuortakaan kulkiaa;
    Ei armahtanut ketään ei,
    Vaan lapsiltakin äidin vei.

    Niin, neito suri sulhoaan
    Ja vanhin lastansa,
    Ja poika kaipas kultoaan,
    Mies puolisoansa:
    Ja kuolon kellot yhtenään
    Soitteli heidän lähtöään.

    Vaan kului aika keväimeen
    Ja Herra armon soi
    Ja luonto meille aikaiseen
    Ihanan kesän toi;
    Nyt kansa virkos jällehen
    Kuin tainnoksista perhonen.

    Ja tuolla kynti peltoaan
    Mies nuori horjuen,
    Hän kalvas oli kasvoiltaan
    Ja heikko voimanen;
    Hän vakoon kaatui aurastaan,
    Vaan nousi, lähti uudestaan.

    Näin heikoin voimin työtänsä
    Tää kansa toimitti
    Ja siunauksen myötänsä
    Herralta saavutti;
    Nyt meill' on leipä makoisa,
    Kun tuli vuosi viljava.

    Ja tyytyväisnä toivoen
    Tää kansa vakava,
    Nyt Jumalaansa kiittäen
    Alkaapi aikansa;
    Ja taaskin häneen turvaten
    Työtänsä tekee iloitsen.



II.

Kanttilan tyttäret.


Niin. Mennyt eli nyt Kanttilan tyttäriltä sekä isä että äiti. Outoa,
kummallista ja harvinaista tietä olivat he kumpikin menneet, mutta
erilaisista syistä, vaikutuksista ja erilaisissa pyrinnöissä. Hellänä,
lastensa tulevaisuutta huolehtivaisena äitinä oli äiti, kumppaninsa
kylmyyden ja näljän sortamana, heikkona ja kärsivänä laskenut päänsä
viimeiseen lepoon; kylmänä, jurona, yhtakaikkisena, viimeiseen
asti himojensa orjana, oli isä poistunut tältä surulliselta
näytelmäpaikalta, jättämättä jälkeensä edes tietoa hautansa paikastakaan.

Orpoina, isättöminä, äidittöminä, tuettomina ja turvattomina olivat nyt
Kanttilan molemmat pikku tyttäret. Menneen viimeisen ajan myrskyaallot
olivat heidät viskanneet hylkytavarana maailman rannalle tässä maamme
hirveässä haaksirikossa. Tässä myrskyn jälkihölkkä tai maininki heitä
vielä huljutti elämän ja kuoleman välillä, temmaten heidät välisti
ulommaksi ulapalle ja viskaten jälleen maalle.

Kauvan makasivat lapset tautivuoteellansa ja yleinen mielipide oli,
etteivät he jää elämään. Mutta ihmisien hellä hoito ja lämmin kesäinen
ilma vaikutti vihdoin sen, että he kaikkien ihmisien suureksi ihmeeksi
jäivät kuin jäivätkin elämään. He olivat väliaikaisesti sioitetut hyvään
taloon, jossa ihmiset hoitivat heitä kaikella huolella ja helleydellä
niinkuin omia lapsiaan. Ja kun ensimäinen uutinen joutui syötäväksi,
voimistuivat lapset ja tulivat aivan terveiksi.

Syviä ja kaukaiseen tulevaisuuteen ulottuvia aukkoja ja haavoja olivat
viimeiset kovat katovuodet iskeneet kansaan. Paljon oli jäänyt
turvattomia orpoja, joilta kova aika oli vienyt joko isän tahi äidin,
taikka molemmat. Monta turvatonta leskeä olivat ne jälkeensä jättäneet,
joilta tuonen kylmä koura oli heidän miehensä, ainoan tukensa ja turvansa
pois temmannut, ja usea heistä seisoi nyt lapsilauman kanssa neuvotonna
ja turvatonna, näljän ja kuolon tyhjentämällä maalla, niinkuin jollakin
kulovalkean polttamalla aukealla kankaalla. Moni äsken vielä niin vankka
mies, voimaa ja toivoa täynnä, vaimonsa ja lastensa ympäröimänä horjui
nyt sauvansa nojassa murtuneena ja musertuneena kuin salaman iskun
kohdannut salon honka, sillä hänen vaimonsa ja lapsensa olivat hänet
jättäneet, sortuessaan kovan ajan kohtalon uhriksi, ja voimatoinna,
murtuneena, terveytensä menettäneenä ja toivotonna silmäili hän nyt
kolkosti tulevaisuuteen.

Olisipa luullut niin hyvän vuodentulon perästä, kuin ensimäinen vuosi oli
katovuoden jälkeen, kaikki köyhäinhoidonkin huolet loppuneen, mutta niin
ei käynyt edellämainituista selvistä syistä. Kuitenkin lakkautettiin
köyhäin huone H----n kunnasta paremman ajan tultua, ja kaikki nuot orvot,
lesket ja raajarikot sioitettiin taloihin ja ruotuihin.

Paljon oli siitä vaivaa ja puuhaa, paljon kulutusta ja huolta, mutta
ilolla kantoi nyt jokainen yhteistä ijestä ja kuormaa, sillä olihan nyt
antamista ja syömistä ja tämä loi jokaiseen uutta elämän toivoa.

Kanttilan nuori sisarpari sioitettiin erääsen varakkaasen taloon ruodulle
kolmeksi vuodeksi, sillä eivätpä he vielä kyenneet itse henkeänsä
elättämään. Talo, jonka asukkaiksi Kanttilan tytöt nyt tulivat, oli
vanhastaan tunnettu erin-omaisesta siisteydestään ja puhtaudestaan. Sen
asukkaat olivat Jumalaa pelkääväisiä ihmisiä, ja heidän hyvää
järjestystään ja kätevyyttään mainittiin useassa pitäjässä. Näinä kovina
aikoinakin oli tämän järjestystä pitävän Kaaralan talon asukkaat
neuvotelleet itsensä niin hyvästi lävitse kaikkien vastusten, ettei
heille tullut kuolemankaan kautta pään vahinkoa.

Tämmöisiä ihmisiä ne olivat, jotka tulivat Kanttilan tyttösten
alku-kasvattajiksi. Tuskinpa olisi muualta parempia löytynyt ja onneksi
heille oli se seikka, että he joutuivat semmoisien ihmisien pariin, sillä
se sattumus tuli vaikuttamaan sangen paljon heidän vastaiseen elämäänsä.

Heti taloon tultuansa, huomasivat lapset, että he olivat joutuneet hyväin
ihmisten pariin. Heti laitettiin heille eheät ja puhtaat vaatteet, ja
tämä teki jo lapsiin sangen hyvän vaikutuksen, sillä eipä heillä koskaan
ennen ollut semmoisia ollut. Alusta alkaen totutettiin heitä hyvään
järjestykseen ja puhtauteen. Ensimältä katsottiin perään, että lapset
pesivät kasvonsa ja kampasivat päänsä joka aamuna. Heidän vaatteissaan ei
saanut olla ainuttakaan tahrapilkkua, eikä rikkinäistä paikkaa, sillä jos
jotakin semmoista ilmestyi, muistutti emäntä kohta heitä siitä, ja
toimitti heidät itsensä vikapaikat korjaamaan. Heidän kirjanlu'ustansa
pidettiin myös hyvä huoli, sillä eipä se ollut heidän taloon tullessaan
juuri kehuttavalla kannalla, se kun oli yksistään ollut heidän
äitivainajansa tehtävänä, eikä tämä viimeiseltä kovan elämäntaistelun
vuoksi ollut voinut heidän lukemisestansa tarpeellista huolta pitää.

Puutoksissa ja kaikessa elämän kurjuudessa kasvaneet lapset olivat
niinkuin puusta pudonneita tässä uudessa elämän käänteessä. He olivat
käsittäneet elämän olevankin vaan tuommoista taistelua vilun, näljän ja
niistä seuranneen kuoleman kanssa, ja olevan satunnaista onnenkauppaa,
jos joku noiden hirmuisien vihollisien käsistä elävänä pääsi, alkamaan
taas uutta toivotonta taistelua. Eipä kummakaan, jos he pikku
ymmärryksillänsä elämän semmoiseksi kurjuudeksi käsittivät, sillä olihan
heidän elämänsä aamu, siitä saakka kuin he muistivat, ollut kurjuuden,
elämän ja kuoleman kanssa taistelemista.

Kuinka paljon toisenlaiseksi oli heidän elämänsä nyt muuttunut. Heillä
oli nyt hyvää, maukasta ja voimakasta ruokaa yllin kyllin, eikä heidän
tarvinnut peljätä sen loppumista. Puhtaat, terveet, lämpymät vaatteet,
ehyet jalkineet, lämmin huone ja pehmeä, siisti vuode täydensi vielä
heidän elämänsä mukavuutta, ja tämä oli heistä niin kummallista, etteivät
he luulleet semmoista mukavuutta maailmassa löytyvänkään.

Kaaralan talon isäntäväellä ei ollut kuin kolme lasta, yksi poika ja
kaksi tytärtä. Tyttäret, Kaisa ja Maija, olivat samanaikaisia kuin
Kanttilan tyttäretkin, mutta Antti poika oli vähän nuorempi heitä. Talon
isäntäväki piti noita orpoja ruotilaisia niinkuin omina lapsinaan. Omat
lapsensa olivat he kasvattaneet Jumalan pelvossa ja opettaneet heitä
käyttämään itsensä siveästi ja rehellisesti kaikkia ihmisiä kohtaan.
Tämän, ja osaksi hiljaisen ja siivon luontonsakin vuoksi, olivatkin
Kaaralan lapset aina mainitut paikkakunnassa hyvänsävyisyydestänsä.

Heti kun Kanttilan tyttäret olivat taloon tulleet, neuvoivat isäntä ja
emäntä lapsiaan, että heidän tulee pitää noita köyhiä ja orpoja
tyttöraukkoja niinkuin omia sisariaan, eikä missään tapauksessa sättiä ja
sortaa heitä köyhyydellä tahi muulla sopimattomalla tavalla raskauttaa
heidän mieltänsä. Noita hyväntapaisia lapsia ei tarvinnut kahdesti
kehoittaa, sillä kaikissa kohdissa kohtelivat he Eevaa ja Leenaa kaikella
ystävyydellä ja veljellisyydellä, eikä heidän välissään kuulunut koskaan
harkkasanaa.

Sekä talon tytöille että noille uusille sisaruksille laitettiin
samankaltaiset pukimet ja vaatteet, niin ettei heistä siinäkään suhteessa
ollut toinen toistaan kummempi. Vanhemmat katselivat lasten hyvää sopua
sydämellisellä ilolla. He toimittivat tytöille kulloinkin yhtäläistä
työtä ja emäntä opetti ja neuvoi heitä itsekussakin työlaadussa. Tämä
vaikutti tyttöihin sangen terveellisesti, sillä sentautta tuli työ
ikäänkuin kilpaillen tehdyksi. Tällä tavalla tottuivat he jo aikaisin
tekemään kaikki työnsä ja askareensa kunnollisesti ja joutuisasti.

Kanttilan tyttäret rakastivat kasvatusvanhempiansa, niinkuin lapset hyviä
vanhempiaan rakastavat. He olivat kuuliaisia ja nöyriä, ja kokivat
kaikissa askareissaan, toimissaan ja töissään noudattaa heidän mieltänsä.
Tämä lujensi yhä vaan niitä rakkauden siteitä, mitkä alkupäästä olivat
kasvatusvanhempia ja lapsia yhteen sitoneet. -- Kaikkien noiden
suotuisien olojen tähden eivät lapset ensinkään huomanneet syövänsä
armoleipää.

Näin hyvän hoidon ja kohtelun vuoksi kasosivat ja hyötyivät Kanttilan
tyttäret ihmeellisen rohkeasti. Verevinä ja täyteläisinä kasosivat he ja
jo aikaisin huomattiin, että heistä ajan pitkään muodostuu paikkakunnan
ihanimmat immet. Olipa niinkuin kaksi metsäruusua olisi poimittu karulta
kankahalta ja sitten istutettu multavaan, vahvaan ja voimalliseen maahan,
jossa ne sitten hyötyneinä olisivat kaikki muut voittaneet kauneudessa.

Kaarala oli vierasvarainen talo ja sentähden kävi siinä paljon vieraita.
Olipa vieras, outo, ensikertalainen tahi talon vanha tuttava, herätti
hänen huomiotaan noiden orposisarusten kaino, hiljainen ja kumminkin
ujostelematon käytös sekä heidän aikaisin kehittynyt kauneutensa.
Vieraina kävi usein herrasväkeäkin ja oudoille sai talon väki tehdä
selityksiä tyttöjen synty- ja sukuperästä ja antaa vastauksia senkin
seitsemänlaisiin kysymyksiin ja utelemisiin, joita vieraat noiden
tyttöjen vuoksi heille tekivät, sillä yleiseen oli tietona, että he
olivat orpoja. Elatusvanhemmat antoivat ilolla noita selityksiä, sillä
olivatpa he mielessään hieman ylpeitä siitä, kun heidän kasvattinsa
herättivät niin yleistä huomiota, joten heidän huolellinen kasvatuksensa
tuli myös samassa huomatuksi.

Tällä tavalla oli aika kulunut niin, että nuot kolme vuotta olivat
kuluneet, joksi ajaksi Kanttilan sisarukset olivat Kaaralaan sioitetut.
Tytöt tunsivat sydämessään sanomatonta surua ja kaihoa, tietäessään, että
heidän on nyt eroaminen perheestä, jonka jokainen jäsen on heitä niin
suurella rakkaudella ja ihmisyydellä kohdellut. Monta itkua itkivät
sisarukset muilta salaa ennen tuota peljättyä eropäivää.

Olipa niin, että pruustinna tuli käymään Kaaralassa ennen eropäivää. Hän
tuli tiedustelemaan, saisiko hän Kanttilan vanhimman tyttären
sisupii'akseen, sillä hän oli juuri semmoista vailla ja hän oli mieltynyt
Eevaan hänen hiljaisen luontonsa, siisteytensä, kätevyytensä ja soman
käytöksensä tähden. Hän kyseli talon emännältä sisarusten sisällistä
luonnetta jokapäiväisessä elämässä, heidän kotitapojansa ja työkykyään;
hän tahtoi saada heistä tarkat tiedot, koska ulkonaiset merkit useinkin
pettävät. Emäntä, ollen rehellinen ihminen, ei ollut löytää kyllin sanoja
ylistääkseen kasvattiensa rehellisyyttä, hyväsävyisyyttä,
lempeämielisyyttä ja altista palvelevaisuutta. Pruustinna oli hyvin
tyytyväinen emännän selityksiin, sillä hän uskoi hänen totta puhuvan.

Pruustinna kutsutti sisarukset luoksensa ja he tulivat molemmin. He
olivat jotenkin ujon ja hätääntyneen näköisiä, sillä eipä he vielä
koskaan ennen olleet kutsutut yhdenkään herrassäätyisen eteen.

"Lapsi rukat! Olette turvattomat, isättömät, äidittömät. Teidän
olo-aikanne tässä talossa nyt loppuu ja teidän tulee tästä edespäin
hankkia itse leipänne. Tarvitsen sisäpiikaa ja semmoiseksi ottaisin
sinut, Eeva, jos vaan suostut meille tulemaan", sanoi pruustinna.

Pruustinnan puhe vaikutti sisaruksiin kuin salaman isku. He olivat kyllä
tienneet, että heidän olo-aikansa Kaaralassa on nyt loppuun kulunut ja
olivat sureneet sitä. Tuo tunto ja tieto oli heillä ollut ikäänkuin
vaistomaisena aavistuksena, mutta nyt oli se todellisuutena heidän
eteensä julki tuotu. Voi kuinka turvattomia ja onnettomia he nyt tunsivat
olevansa. Heidän täytyi erota siitä, jota he olivat oppineet kotinansa
pitämään, erota niistä, jotka heillä olivat vanhempien siassa olleet ja
jotka heitä olivat kaikella isällisellä ja äidillisellä lemmellä ja
huolella kasvattaneet. Erota kasvin sisaristaan ja veljestään, jotka ovat
niin verrallisesti heitä kohdelleet, eivätkä ole ainuttakaan kertaa heitä
sättineet köyhyydellä ja halvalla sukuperällä.

Näitä ajatellessaan ja tuntiessaan, eivät he voineet sanoa ainuttakaan
sanaa pruustinnalle vastaukseksi; korvia myöden punastuneina seisoivat he
vaan vapisevin polvin mykkinä hänen edessään.

"No, mitä Eeva arvelee asiasta? Vastaa nyt minulle", kehoitti pruustinna.

Eeva sioitteli jalkojaan, koki yskähdellä ja ruveta jotakin sanomaan,
mutta ei vaan saanut sanaa suustansa.

"Minä en voi erota Eevasta", änkytti nuorempi sisar vastaukseksi, sillä
hän oli saanut senverran rohkeutta.

"No mutta ymmärrättehän sen, ettei voi olla mahdollista koko elämänne
aika yhdessä pysyä; monenhan täytyy erota jo aikaisin veljistänsä,
sisaristansa ja muista omaisistaan", sanoi heidän kasvatti-äitinsä.

"Kaikilla muilla on aina jotakin turvaa, meillä vaan toisemme. Mihin minä
joutuisin, kun Eeva saisi paikan ja minä jäisin yksin turvattomaksi
avaraan maailmaan?" sanoi Leena ja pillahti itkemään.

"Älä nyt kovin sure. Me ymmärrämme vielä toisiamme väärin. Me olemme
aikoneetkin toisen teistä pitää edelleenkin tykönämme, mutta molempia
emme tarvitse. Eeva saisi nyt hyvän palveluspaikan ja sinä saisit jäädä
meille; eikä sinun nyt enään tarvitse ilman palkatta olla, sillä me
maksamme palkan kohtuuden mukaan. Aivan likellehän tulisitte toisianne ja
olisitte tilaisuudessa tapaamaan toisianne, milloin vaan haluaisitte.
Mitäs tästä ajattelet, Leena?" sanoi emäntä.

"Kyllä minä sitten..." sanoi tyttö itkunsa seasta. Sitten käveli hän
emännän luo antamaan kättä, sillä hän tunsi sydämessään, kuinka suurta
äidillistä huolta emäntä taasenkin oli heistä pitänyt.

"Nythän Eevakin voipi antaa vastauksen minulle", sanoi pruustinna.

"Kyllähän minä muutoin ... mutta mitä minä siellä osaisin tehdä? Enhän
minä ole tottunut herrastapoihin", sanoi tyttö.

"Sen asian saat jättää minun huolekseni. Minä ohjaan ja opetan sinua
missä näytät sitä tarvitsevan; paitsi sitä on minulla samanikäinen tytär
kuin sinäkin olet, hänen kanssaan saat opetella yhtärintaa kaikenlaisiin
taloudellisiin toimiin. Mitä tähän vastaat?" sanoi pruustinna.

"Kyllä kaiketi minä ... pruustinna on niin hyvä", sanoi Eeva ujosti ja
niin oli se asia päätetty.

       *       *       *       *       *

On kulunut joku vuosi -- useampikin. Suuresti on aika muuttunut
viimeisistä aijoista. Hyvät vuodet ovat parantaneet katovuotten iskemät
haavat umpeen, ihmiset hyörivät ja pyörivät terveinä ja iloisina,
elämisen halua ja toivoa täynnä. Usea ei heistä enään muistakaan niitä
kovia kärsimyksiä ja sitä viheliäistä kurjuutta, joita katovuosien aikana
saatiin niin runsaassa määrässä maistaa; kuitenkin löytyi yhden ja toisen
sydämessä syvä arpi, jota ei mikään paremman ajan iloisuuskaan voinut
tuntumattomaksi parantaa.

Muuttunut oli Kanttilan tytärtenkin asema. He eivät olleet enään
muiden armoilla elämässä eivätkä syömässä armoleipää, vaan he olivat
nyt aikaisia, itsetoimivia ja omatakeisia ihmisiä, jos kohtakin
vielä muiden palveluksessa olevia. Maailma alkoi avata heille uusia
näkö-aloja ja he maailmalle. Entiset pikku ajatukset ja toiminnat
alkoivat haihtua mielestä ja tosi elämä alkoi sieltä täältä kangastella
heidän silmiinsä yhdessä ja toisessa muodossa. Kumpikin heistä oli nyt
siinä ijässä, että heillä oli kokonsa ja näkönsä kädessään ja ehkäpä
tapansakin. Luonto olikin antanut heille runsaassa määrässä kokoa ja
näköä, niin että he nyt täydellisesti kehittyneinä todellakin olivat
paikkakunnan kauneimmat neitoset; tapoja oli heidän siivon ja nöyrän
luontonsa lisäksi hyvä ja huolellinen kasvatus hyvällä lailla lisäillyt.

Paljon olivat sisarukset jo elämältä oppineet, mutta paljon vielä oli
opittavaakin. Kumpikin heistä oli vielä samassa paikassa, mihin he
erotessaan joutuivat, nimittäin Eeva pappilassa ja Leena Kaaralassa.

Vaikka he olivatkin molemmat paikkakunnan kauneimmat immet, olivat he
kuitenkin eritavalla kehittyneet. Eeva oli viimeisen kehityksensä ajan
ollut herrasväen parissa, jonka vuoksi hänen herkkään oppivaiseen
luonteesensa oli juurtunut ja istunut hienoja herrastapoja. Hän kyllä
itse ei luullut niin olevan, mutta jokainen kuitenkin sen huomasi
puheesta, vaatteuksesta ja kaikesta käytöksestä ja elämäntavoista. --
Leena taas oli kasvanut kaiken aikansa raittiin ja teeskentelemättömän
kansan parissa. Koko parhaan kasvamisensa ja oppimisensa ajan oli hän
ollut siistissä, varakkaassa ja työteliäässä talossa, jossa jokapäiväinen
virkistävä ruumiillinen työ ja voimakas ravinto sekä hyvä järjestys
olivat hänen terveytensä karaisseet ja kehittäneet säätynsä kauneimmaksi
helmeksi. Niin -- kääntyipä heidän uransa vähän erisuunnille ja siihen
oli heidät ajanvirta vienyt.

Eipä kummakaan että näin oli, sillä olihan kumpikin heistä
erinkaltaisissa oloissa. Pappilan pruustinna ohjasi Eevaa hyvyydellä ja
helleydellä, niin kauvan kuin tarpeellista oli, kaikenlaisissa talouden
askareissa. Kahdesti ei hänelle tarvinnutkaan yhtä asiaa neuvoa, sillä
ahkeruutensa ja hyvän ymmärryksensä vuoksi käsitti hän aivan pian kaikki
asiat. Näiden ja muiden avujensa tähden tuli Eeva niin välttämättömäksi
pappilan perheelle, että heistä tuntui peräti mahdottomalta hänettä
toimeen tulla. Tämän tähden tuli Eeva heille niin mieluiseksi kuin oma
perheen jäsen ja hän oli osallinen jokaisessa perheen ilossa ja surussa.
Talon Hilja neidin kanssa oli hän samassa suhteessa kuin sisareensa.
Yhtenä he askaroivat, tekivät ja toimivat. Väli-ajat käyttivät he
henkiseksi virkistyksekseen joko lukemalla taikka jotakin muutoin
oppimalla. Siitä seurasi se, että Eeva omasi aikaa voittain melkein
kaikki ne tiedot mitä Hiljallakin oli; muutamissa vuosissa oppi hän
välttävästi puhumaan ruotsinkieltäkin.

Vaikka sisarukset olivatkin noin erinkaltaisissa oloissa ja eri suuntaa
kulkemassa elämänsä suhteen, oli heidän välinsä yhtäkaikki sisarellisesti
sydämellinen. Kun aikaa vaan vähänkään siihen riitti, kävi Eeva
sisartansa Kaaralassa tervehtimässä ja usein oli hänellä pappilan Hilja
neiti mukana. Kun Leenaa pidettiin niinkuin talon tytärtä, oli hänellä ja
talon tyttärillä yhteinen kamari. Tämän pitivät he siistinä ja puhtaana,
että se oli kuin porsliinimuki ja muutoinkin oli se hyvästi järjestetty
ja kalustettu. Tähän veivät talon tytöt ja Leena Hiljan ja Eevan aina kun
he tulivat. Monta lystiä kaskua siellä juteltiin ja monta iloista naurua
naurettiin. Kävivätpä Kaaralan tyttäretkin välisti pappilassa, mutta
harvemmin se tapahtui, sillä heitä haittasi ujous, eikä siellä ollut
heillä täydellistä vapautta.

Niin. Mailma alkoi kääntää huomiotaan tuohon kauniiseen Kanttilan
sisar-pariin. Eri tahoilta ja eri tavalla tuota huomiota tehtiin. Nuoret
herrasmiehet loivat salaa halukkaita ja tutkivia silmäyksiä tuohon
kauniiseen ja siveään pappilan Eevaan, joksi häntä nyt sanottiin, tehden
samassa ajatuksissaan vertauksia ja arvosteluita, että mitenkä tuon asian
kanssa oikeastaan olisi. Yksi ja toinen heistä alkoi keksiä sitä ja tätä
teko-asiaa, jonka nojalla he saivat syytä käydä pappilassa, saadaksensa
edes vilaukseltakaan nähdä tuota miellyttävää Eevaa. Tämän tähden nähtiin
pappilassa paljon enemmän vieraita kuin koskaan ennen, jopa semmoisiakin,
jotka eivät milloinkaan ennen olleet siellä käyneet. Kun useinkin suuri
joukko nuorukaisia ja neitejä kokoontui pappilaan, pitivät he
kaikenlaisia nuorten leikkejä ja kisoja, joihin osaa ottamaan Eevakin
tavallisesti kutsuttiin, milloin vaan hänellä oli vähänkään aikaa muilta
toimilta. Luonnollistahan on, että noissa leikeissä kaskuttiin ja
imarreltiin ja koetettiin seuraa saada niin iloiseksi kuin mahdollista.
Noita imarruksia sai Eeva niin runsaasti osaksensa, että hän alkoi
ujostellen hävetä niitä. Eräs nuori herra oli sukkela keksimään
kaikenlaista lystiä, mutta hän lauleli ja teki niitä temppujansa yhtä
paljon talon Hilja neidille kuin Eevallekin, samassa ollen yhtä
kohtelijas niin toiselle kuin kummallekin. Tämä oli talon ainaisia
vieraita ja kaiken ilon aine ja toimeen panija.

Toinen alituinen vieras oli vähäpuheinen, melkeinpä jörömäiseltä
vivahtava, roteva nuori herra. Hän ei imarrellut ketään, ei ottanut
monasti osaa toisien nuorten leikkeihin ja kisoihin, ei puhellut eikä
seurustellut kenenkään kanssa erikseen, puhui ainoastaan harvoin, mutta
jos hän jotakin sanoi, oli niissä aina havaittavana tarkka miettiväisyys
ja päättäväisyys. Hän näytti vaan syrjästä katsovan asiain menoja ja
tekevän niistä johtopäätöksiään.

Nämät kaksi eivät olleet koskaan poissa pappilasta silloin kun vaan
siellä oli muitakin vieraita, olivatpa he siellä joskus kahdenkin
vieraina. Heillä oli kai siellä jotakin tähtäilemistä ja mielitiettyä,
joka heitä niin usein pappilaan veti.

Minä en huoli sanoa heidän säätyänsä, koska kukaan et kärsisi
säätyläisistänsä mitään mainittavan, varsinkaan jos tullaan jotakin
mainitsemaan heidän varjopuolistansa; mainitsen vaan sivumennen, että
puhelijaamman nimi oli Risto ja juromman Otto ja että he molemmat olivat
aikaisia naimattomia miehiä ja oman virkansa hoitajia.

Samalla laillapa oli Kaaralassakin asiat, vaikka vähän eritavalla. Kylän
nuoret miehet kävivät siellä ahkerasti, sillä olipa siellä kolme neitoa,
joihin sopi nuoren miehen silmänsä luoda. Talossa oli kaksi hyvästi
kasvatettua, siveää ja hyvän-näköistä tytärtä, joiden tiettiin saavan
runsaat myötäjäiset talosta lähtiessään, ja kolmantena oli tuo talon
piika tahi oikeammin kasvattitytär. Hänellä ei tosin ollut rikkautta,
mutta sitä runsaammin kauneutta ja mielen jaloutta, jotka useinkin ovat
niissä asioissa suuremmasta arvosta kuin rikkaus. Kuitenkaan eivät talon
tyttäretkään olleet mielenjaloutta vailla. Niinhän se meni kuin maailman
meno tavallisesti menee. Kaaralan molemmat tyttäret olivat kihloissa.
Leenalle oli tehty muiden mielestä monta edullista tarjousta, mutta hän
aina ne hyljäsi, Tämä oli monenkin mielestä hyvin outoa ja ihmiset eivät
tienneet mitä ajatella. Vihdoin teki pitäjän rikkaimman talon, Kallolan,
ainoa, Mauno niminen poika Leenalle tarjouksen, mutta yhtä huonolla
menestyksellä kuin muutkin. Poika parka oli korvia myöten rakastunut
tyttöön ja joutui sentähden kovan surun valtaan. Sen vuoksi vetosi hän
tytön kasvatusvanhempiin ja pyysi heidän apuansa.

Eräänä kertana kutsuttiin Leena kasvatusvanhempiensa luo.

"Sinä tiedät ja tunnustat kai sen, että olemme kykymme mukaan koettaneet
katsoa kaikissa sinun parastasi?" sanoi isäntä.

"Tiedän ... tunnustan", sanoi Leena punastellen.

"Me olemme koettaneet kasvattaa sinut kunnon ihmiseksi; ja luulomme on,
ettemme siinä ole pettyneetkään. Lopuksi katsomme velvollisuudeksemme
katsoa, että saisit kelpo elämänkumppanin ja että tulevaisuutesi olisi
turvattu. Molemmat ovat sinulla nyt tarjona Kallolan Maunossa; ota
vastaan oiva mies ja kelpo omaisuus ... kaikille ei tehdä semmoista
tarjousta", pitkitti isäntä.

"Minä en voi ottaa vastaan sitä tarjousta", sanoi Leena vapisevalla
äänellä.

Vanhukset hämmästyivät.

"Mitä? Et voi! Mikä siinä on syynä?" sanoi emäntä.

"Minä en tiedä mitään syytä ja kuitenkaan en voi", sanoi Leena.

"Et siis suostu ensinkään?"

"En".

"Odotat kai mielestäsi parempia tarjouksia? Niitä ei tule".

"Minä en odota mitään", änkytti Leena.

"Aiot siis olla naimatonna?"

"Aion".

"Emme suinkaan aio sinulle mitään väkipakkoa tehdä ... tee kuinka itse
tahdot", sanoivat vanhemmat.

"Kiitoksia siitä!" sanoi Leena ja poistui.

"Kummallinen tuo tyttö! Luuleeko hän parempia tarjouksia saavansa?" sanoi
emäntä Leenan mentyä. -- -- --

Muutaman päivän kuluttua tuli emäntä isännän kamariin hyvin hätääntyneen
näköisenä.

"Oletko ikäpäivänä hullumpaa kuullut?" sanoi hän hengästyksissään.

"No mitä nyt on?"

"Minä tiedän syyn, minkä vuoksi Leena ei suostunut Kallolan Maunon
tarjoukseen".

"Annas kuulla!"

"Hän mielii saadakseen meidän Anttia. Kyllä se sentään on liika paljon
uskallettu... Eikö siinä kyllä, kun olemme hänet ihmiseksi kasvattanut ja
laittanut, kun vielä tohtii ... eihän sitä toki Anttia..."

"Mistä niitä tietoja olet saanut?"

"Antti itse tuli minun luokseni ja sanoi, että on varsin paha asia hänen
mielestänsä, kun Leenalle tyrkytetään yhtä ja toista sulhaseksi, sillä
hän on itse aikaa sitten jo valinnut hänet elämänkumppanikseen ja pyysi
nyt saada aikeensa toteuttaa".

"No, mutta Anttihan se sitten miettikin Leenaa, eikä Leena Anttia".

"Niin, niin, jommin kummin ... tietystihän heillä on yhteiset
tuumat ... sehän nyt on tietty, mutta pitäisihän hänen toki tietämän,
että tulokashan hän on taloon -- -- vaikka en minä suinkaan moiti
ihmistä, mutta kuitenkin..."

"Sinä et puhu nyt järkevästi. Kun Leena on kerran mielestäsi hyvä
ihminen, niin miksi sitten estelet? -- Minä tiedän myös, että hän on
kunnon ihminen ja olen jo aikaa salaisesti toivonut noin käyvän ... hyvä
vaan oli, kun löysivät toisensa. -- Rikkaus voipi pian kadota, mutta
hyvät avut eivät katoa; ne kestävät kovimmissakin elämän myrskyissä",
sanoi isäntä, emännän suureksi kummastukseksi.

"Enhän minä tahdo kieltää, ettei Leena ole kelpo ihminen, mutta eihän nyt
toki Anttia..." koki emäntä hädissään änkyttää.

"Huomaasta nyt, kuinka väärät mielipiteet sinulla on. Minä tiedän
varmasti, että sinä olet mielissäsi siitä, kun olet köyhän, orvon tytön
ottanut kasvattaaksesi, etkä ole kertaakaan halveksinut häntä, vaan olet
kasvattanut ja holhonut häntä, niinkuin oman lastasi. Nyt sinä iloitset,
kun olet pyrinnössäsi onnistunut ja tahdot siitä niittää kunnian. Mutta
kun asia koskee niin liki omaa itseäsi, että oma kasvattisi pitäisi ottaa
miniäksesi, silloin nousee ylpeyden synti mieleesi, ettei hän
kelpaisikaan sinulle, vaikka itse ja kaikki ihmiset kunnioittavat häntä.
-- Tämä ei ole oikein; ajattelepas tätä!" puheli isäntä.

"No, enhän minä nyt häntä niin todesta..." koki emäntä sopertaa
häpeissään.

Seuraus tuosta keskustelusta oli se, etkä Antti ja Leena kutsuttiin
isännän kamariin. Ujostellen tulivat he ja Leena vapisi niin, ettei ollut
pystyssä pysyä.

"Olen kuullut, että haluaisitte keskenänne solmita avio-liiton. Siihen ei
meillä ole mitään vastaan sanomista, ja yhdistämme nyt teidät, Jumala
teitä siunatkoon!" sanoi isäntä juhlallisesti, yhdistäen Antin ja Leenan
kädet.

Nuoret kovin hämmästyivät näin odottamattomasta asian käänteestä.
Varsinkin Leena oli peljännyt pahinta Antin ja hänen välillä tehdyn
liiton ilmitulemisesta ja silti hän vapisi niin kovin huoneesen
tullessansa. Mutta nyt, kun hän vihan ja kovien sanojen sijaan sai kuulla
lempeyttä ja odotetun kiukun siaan toivotettavan Jumalan siunausta,
saavutti hänet semmoinen hämmästys, ettei hän ollut pystyssä pysyä. Hän
ei voinut sanoa mitään noille hyville vanhuksille, menihän vaan ja laski
vapisevan kätensä kummankin käteen, kokien samassa salata
ilonkyyneliänsä.

Jonkun ajan takaa oli Kaaralassa isot häät. Kolme pitäjän uljainta
morsiusparia vihittiin niissä, sillä niin oli sovittu tulevien talon
vävyjenkin kanssa, että hekin vihitään samassa kuin Antti ja Leenakin.
Noin isoihin häihin oli kutsuttu pitäjän herrasväkikin; kaikki
pappilaisetkin olivat kutsuttujen joukossa -- Eevakin -- no sepä nyt
tietty -- morsiamen sisarena. Herrasväki noudattikin tarkkaan kutsua,
sillä olivatpa he muulloinkin mielellään vieraina tuossa varakkaassa,
siistissä ja vierasvaraisessa talossa; muiden muassa oli siellä Risto ja
Ottokin.

Syyspuoli kesää oli ja ilma oli mitä kauniimpi. Iloisena hyöri lukuisa
hääjoukko. Vanhemmat ihmiset viettivät aikaansa istumalla ryhmissä, joko
ulkona tahi huoneissa, vilkkaasti kaskuten ja jutellen kaikenlaisista
asioista. Väliin nauttivat he niitä virvoittavia, joita kenkkärit heille
kantoivat ja pistipä yksi ja toinen ukoista piippuunkin ajan ratoksi.
Nuoret panivat toimeen viheriäisellä nurmikentällä kaikenlaisia kisoja ja
leikkejä: tanssittiin laulun mukaan monenlaisia rinkitansseja, juostiin
leskiä, kätkettiin sormusta y.m.s. Nuoret herrat ja neidit ottivat
innolla osaa kansan leikkeihin ja Risto oli kaikissa johtavana henkilönä.
Kaikkialla oli hän hyörimässä, johtamassa ja neuvomassa, ja hänen
johtaminaan kävi leikit kuin itsestään. Miellyttävällä käytöksellään
voitti hän kaikkien suosion. Otto oli nyt, kuten ennenkin, vähäpuheinen
ja synkän näköinen. Hän pyrki olemaan pappilan Hiljan ja Eevan parissa,
mitkä kaikissa huveissa olivat aina rinnakkain ja jos vähänkään tuli
loma-aikaa, istuivat he aina rinnatusten johonkin syrjäiseen paikkaan,
niinkuin sisarpari, ja Otto meni siihen kohta kolmanneksi. Muutoin
seurasi hän leikkejä, niinkuin joku kone, sillä ne eivät näyttäneet
liikuttavan häntä vähän vähääkään. Risto seurasi heitä salaisilla
katseillaan, vaikkei hän ollut heitä näkevinäänkään.

Vaikka jokainen morsiuspari oli kylläkin uljas ja kunnialla täytti
paikkansa, oli Leena kuitenkin päivän sankari. Vaikkei hänellä ollut
mitään rikkauksiakaan, oli kaikki niin häneen mieltyneet, ettei hänellä
ollut yhtään kadehtiaakaan, jommoisia useinkin tahtoo olla, kun vaan
rikas ja siivo poika nai köyhän tytön. Iloisena ja kauniina hyöri hän
hääväen seassa, suoden aina jonkun hyvän sanan itse kullenkin. Emäntäkin
oli unhottanut kaikenni entisen vastenmielisyytensä ja hän häpesi, kun
hän oli ensinkään antanut niin halpamaisten ajatusten mieleensäkään
astua.

"Oletko nyt onnellinen?" kysyi emäntä, mielihyvällä katsellen miniänsä
alkua.

"Sainpa minä parempiakin tarjouksia", sanoi morsian iloisesti ja kiersi
kätensä anoppinsa kaulaan.

Anoppi taputti häntä poskelle.

Ovatpa tämmöiset tapaukset todellakin harvinaisia rikkaan ja
arvossapidetyn emännän ja ruotitytön välillä.

Alkoi hämärtää. Risto jo Otto katosivat muiden joukosta. He olivat
vetääntyneet huonetten taa yksinäisyyteen; Risto oli Ottoa sinne
vaatinut.

"Minä pelkään, että meillä molemmilla on samanlaiset tarkoitukset", sanoi
Risto Otolle, tultuansa kahdenkesken.

"Missä asiassa?"

"Minä luulen, että sinä..."

"Että minä mitä?"

"Minä puhun suoraan: luuloni on, että sinä tähtäilet pappilan Eevaa".

"Siinä erehdyt, veikkonen. Totta kyllä on, että minä tähtäilen, mutta
minä tähtäilen -- Hiljaa", sanot Otto ujostelematta.

"Tuskinpa Eeva sinulle kelpaisikaan?" kysyi Risto ongitellen.

"Kelpaisiko? Minä luulen, että hän kelpaisi vaikka kenelle. Minä olen
kauvan mieltymyksellä katsellut häntä, mutta tarkemmin mietittyäni olen
tullut huomaamaan, ettei hän tulisi onnelliseksi minun kanssani, minä kun
olen niin juro luonteettani. Hän tarvitsee avonaisempaa ja irtanaisempaa
elämänkumppania kuin minä olen. -- Hilja minulle paremmin sopisi. Muutoin
en ensinkään tiedä, jos ma voittaisinkaan Eevan sydäntä", tunnusti Otto.

"Kiitos siitä!" sanoi Risto ja sitten he lähtivät häätaloon.

Eeva oli vetääntynyt sillä aikaa ulos vilvoittelemaan. Yksinään käveli
hän maantielle talosta menevää lehtokujaa. Illan vilponen hämärä siimes
tuntui hänestä niin mieluiselta ja hän vaipui syviin mietteisin. Kun
Risto palasi Oton kanssa tuolta puheluretkeltään, huomasi hänen etsivä
silmänsä, että Eeva on yksin kävelemässä. Varrottuansa sen ajan, ettei
kukaan sitä huomannut, meni hän Eevan jälkeen.

Kun hän saavutti Eevan, säikähti tämä niin, että ääni pääsi, eikä hän
voinut paikalta liikkua.

"Älä nyt noin kovin pelkää, kaunis impi!" sanoi Risto imarrellen.

"Jätä minut rauhaan!" sanoi Eeva värisevin äänin ja pyrki palausmatkalle.

"Ei, ei... Älä nyt ole noin hätäinen ja epäkohtelias... Kuule nyt toki
minua, minulla on tärkeätä sanottavaa", sanoi Risto ja esteli häntä
lähtemästä.

"Päästä minut, Risto, mitä ne ihmiset...?" hätäili Eeva.

"Hetkinen vaan ... kuule nyt minua ... minä rakastan sinua, rakastan
kuollakseni ... olen jo kauvan rakastanut", sanoi Risto kiihkoisesti.

"Älä pilkkaa köyhää orpoa ... on orpo raukallakin kunniantuntoa", sanoi
Eeva hämmästyksissään.

"Minä en pilkkaa, minä puhun täyttä totta... Tahdotkos tulla omakseni?"

"Semmoisia saat puhua vertaisillesi ... orpo, köyhä ja oppimaton tyttö ei
sovi sinun rinnallesi", sanoi Eeva ujosti.

"Oi älä niin sano, sillä minä olen vakuutettu, että sinä tulisit olemaan
asemasi, tulevan säätysi ja kumppanisi vertainen", sanoi Risto
innostuksissaan ja tarttui kiinni tyttöön, joka hiljalleen vetäysi
hänestä edemmäksi.

Epätoivon vimmalla riuhtasi Eeva itsensä irti ja lähti juoksemaan
häätaloa kohden. Hän juoksi niin paljon kuin jaksoi ja se kauhistus,
minkä hän tunsi sydämessään, antoi hänelle voimaa. Tuliko Risto hänen
perässään tahi ei, sitä ei hän joutanut katsomaan; hän juoksi vaan
niinkuin tappaja olisi ollut takana. Risto ei lähtenyt hänen jälkeensä,
eikä hän olisi siihen kyennytkään, sillä kauhea hämmästys oli hänet
saavuttanut.

Häätalossa oli valkeat ja joka huoneessa. Eeva koetti päästä kenenkään
huomaamatta sisarensa kamariin. Se onnistuikin, sillä sinne mentiin
porstuasta, eikä siinä ollut valkeaa. Kuten hän oli toivonutkin, ei
kamarissa ollut ketään muita kuin Leena. Eeva oli niin hätääntyneen ja
peljästyneen näköinen huoneesen tultuansa, että Leena sen heti huomasi.

"Herra Jumala! Mikä sinulla nyt on? Olethan kalpea kuin kuollut ja
vapiset kuin kahila virrassa", sanoi morsian sisarelleen.

"Voi rakas sisareni! Minua on kovasti loukattu ja pilkattu", sanoi Eeva
ja kiersi molemmat kätensä sisarensa kaulaan, purskahtaen samassa
valtavaan itkuun.

"No tyynny nyt... Herran tähden, kuule nyt... Kuka on loukannut ja
pilkannut...? sanohan nyt toki jotakin!" hätäili sisar.

Kauvan sai hän hätäillä ja udella, ennenkun Eeva kykeni itkultansa mitään
vastaamaan.

"Minä en voi nyt mitään selittää ... sydämeni on niin ... siitä puhumme
toisella kerralla", sai Eeva viimein sanotuksi.

       *       *       *       *       *

Aikaa on taas kulunut. Pappilassa oli nyt häät. Ne olivat kaksoishäät
nekin, sillä Otto ja Hilja sekä Risto ja Eeva olivat solmittavat nyt
ikuiseen avioliittoon. Niin. Risto on näyttänyt toteen, ett'ei hän
silloin Kaaralan häissä loukannut eikä pilkannut Eevaa, vaan puhui täyttä
totta. Hän oli sittemmin useammat kerrat varovasti tunnustanut
rakkautensa Eevalle ja hän oli voittanut tarkoituksensa, sillä Eeva oli
viimein uskonut, ett'ei se ollutkaan pilkkaa ja häväistystä, vaan
puhtaasta rakkaudesta syntyneen sydämen halun vilpitön tunnustus.
Hehkuvana, nuoruuden kukoistuksesta humertavana, lempeänä morsiamena
seisoi nyt Eeva Riston rinnalla, palkitaksensa sulhonsa rehellistä
rakkautta, sillä olihan hän nyt näyttänyt toteen, että Eeva on ollut
asemansa, tulevan säätynsä ja kumppaninsa vertainen. -- Onpa Risto
pitänyt sanansa, on ollut mies -- on.

Melkein poikkeuksetta oli pappilassa samat häävieraat kuin Kaaralassakin
silloin. Itsestänsäkinhän on arvattava, että kaikki Kaaralaisetkin olivat
häävierasten joukossa, niinpä nuori emäntä, Leenakin. Yleinen rauha ja
rakkaus vallitsi kaikkien kesken noissa häissä, siliä kaikki asiat olivat
sopusoinnussa ja kenelläkään ei ollut mitään kadehtimista toisiltaan eikä
mitään mielikannetta toisiaan vastaan; kaikki oli niinkuin ollakin piti.
Molemmat morsiusparitkin olivat niin iloiset ja tyytyväiset, ei
ainoastaan omiin tuleviin elämänkumppaneihinsa, mutta kaikkiin ihmisiin;
miksikäpä eivät he olisi niin olleet, sillä olivathan he nyt löytäneet ja
saaneet toisensa, eikä heillä ollut yhtään vihamiestä, eivätkä he myös
vihanneet ketään. Nuoruuden innosta hehkuivat he ja uhkarohkeasti
katsoivat he tulevaisuutta silmiin.

Leenakin oli onnellinen, nähdessään, että tuo Eevan ankara peljästyminen
hänen häissään niinkin hyvän lopun sai. Hän seurasi silmillään hennon ja
kauniin sisarensa liikkeitä kaikkialla, kun tämä ilosta loistavin kasvoin
notkeana ja keveänä häilyi morsiusvaatteissaan hääväen seassa. Nuorten
leikkiessä rinkitanssia, istuuntui Risto palavoivana ja väsyneenä
syrjemmäksi ja veti polvellensa istumaan morsiamensa, joka hänellä
leikissä oli viimeisenä parina ollut.

"Kas niin, kaunis kultaseni! Nyt et enään lähdekään minun luotani
hyppyyn, ihmisiä kuoliaaksi peljättämään ... nyt pysytkin koreasti
luonani", sanoi sulho morsiamelleen, taputellen häntä poskelle ja
kiertäen kätensä hänen kaulaansa.

Leena sisar hymyili tuon nähtyänsä ja kuultuansa, ja morsian
hymyili ... kummako se, sillä olihan hän nyt niin onnellinen.

Niinhän se on: häät ovat ja harvoin niissä mitään erin-omaisia tapahtuu,
varsinkaan jos kaikki asiat ovat luomallaan; näissä häissä ne ainakin
niin olivat, eikä niistä siis ole mitään erinäistä kerrottavaa.
Tyytyväisinä vaan vieraat erkanivat häiden loputtua toisistaan, kätellen
ja kostellen moneen kertaan sekä isäntäväen että suhjot ja morsiamet.
Mutta ennenkun hääväki lähti talosta, pyysi kirkkoherra heitä hetkeksi
seisahtumaan. Kun se oli tapahtunut, piti hän sydäntä liikuttavan puheen,
jossa hän kehoitti kaikkia rakastamaan toinen toistansa ja anteeksi
antamaan, jos joku toistansa vastaan rikkoo, ja niin rakkauden lakia
täyttämään. Erittäinkin nuoria parikuntia kehoitti hän toinen toisensa
kuormaa kantamaan, eikä pyrkimään toistensa herraksi ja yksin-omaiseksi
valtiaaksi ja käskijäksi. Hän kehoitti heitä rakastamaan toinen toistansa
ja kunnioittamaan kumppaniaan enemmän kuin itseään, eikä hakemaan vikoja
toisesta, vaan enemmän omasta itsestään, siveyden hengellä nuhtelemaan ja
muistuttamaan, jos toinen johonkin vikaan tulisi, eikä vihalla ja
kiukulla, kuten usein tapana on. Monta muuta neuvoa ja johdantoa lausui
kirkkoherra ja puheen loputtua meni itsekukin kotiinsa, tyytyväisinä sekä
häihin että kirkkoherran puheesen.

       *       *       *       *       *

Onnellisina elivät nyt Risto ja Eeva omassa kodissaan. Heillä kävi usein
tuttavia vieraina ja silloin pidettiin hauskaa ja iloista elämää. Kun
talon isäntä ja emäntä olivat nuoria, ja viettivät lempi-aikaansa, olivat
he aina molemmin vierasten kanssa seurustelemassa. Risto piti paljon
kauniista vaimostansa, jopa niin paljon, että se näytti monen mielestä
liikanaiselta. Hän olisi tahtonut vaimonsa aina istumaan polvellansa tahi
alinomaan vierellänsä, jossa hän alituisesti näppi, taputteli, halaili ja
suuteli häntä. Vaimo ollen kaino, siveä ja häveliäs, ei näyttänyt
hyväksyvän niin julkeaa käytöstä ja useinkin näytti hän selvää
vastenmielisyyttä semmoisissa tapauksissa. Vaikka joukossa oli niitäkin,
jotka pitivät tarpeettomana Riston julkiset rakkauden osoitukset
vaimoansa kohtaan, ihmettelivät toiset sitä rakkauden voimaa, mikä
Ristossa oli joka aika nähtävänä; näyttipä siltä kuin ei hän olisi tullut
hetkeäkään aikaan, ellei hänen vaimonsa ollut aina näköisällä.

Semmoisenaan kului aika. Elämä toi hitaasti, mutta varmasti heidän
eteensä uusia näkökohtia, uusia velvollisuuksia ja ne vaativat uusia
elämän tapoja. Nämät tulivat niin hiljalleen ja vähitellen, että he
tuskin huomasivat niiden tuloa, mutta ne tulivat kuitenkin. Lempi-ajan
suruton, murheeton, riehahteleva, lemmestä hehkuva ja lehahteleva elämä
ei enään sopinut, sillä elämä oli kääntynyt sille kannalle, että se vaati
ryhtymään tositoimiin.

Oltiin jo niin pitkällä, että Ristolle ja Eevalle oli syntynyt terve,
kaunis poika, pikku Anton. Tämä tapaus muutti elämän aivan toiselle
kannalle. Pikku Anton vaati niin paljon huolta ja hoitoa. Hän kahlehti ja
valloitti kaikki äidin työt ja toimet, niin ettei hän paljon mihinkään
muualle joutanut. Vieläpä pikku Anton anasti suurimman osan äidin
lemmestäkin, sillä hän oli hyvin vaatelijas. Jos ei hän mielin määrin
sitä saanut, itkeä rämästi hän niin että seinät tärisivät. Tämä häiritsi
isän työtä ja unta, niin ettei hän saanut tavasta moneen yöhön peräkkäin
levollisesti nukkua, kärkäs kun oli vähimmästäkin rapsauksesta heräämään.
Työnteosta kirjoituspöydän ääressä ei tullut mitään, sillä lapsen
pieninkin kirahteleminen ja äännähteleminen häiritsi häntä ja ajatusvoima
tuntui veltolta ja väsyneeltä.

Kaiken tämän tähden rupesi hänestä elämä vähitellen tuntumaan hyvin
ilottomalta. Noita alinomaisia vieraskäyntejäkään ja hupaisia iltamia ei
voinut nyt toimeen panna kuten ennen ja siihenkin oli pikku Anton syypää,
koskapahan hän oli anastanut kaiken vallan, eikä suinkaan hyväksynyt
minkäänlaista melua olipa se sitten kuinka hyvää, iloista ja hupaista
muiden mielestä tahansa.

Avioliittoa rupesi Risto tästäpuoleen katsomaan kaikenni toiselta
kannalta kuin ennen. Kevytmielinen ja huikentelevainen luonteeltaan
ollen, oli hän käsittänyt avioliiton intoisten ajatustensa kannalta, eikä
ottanut ensinkään lukuun sen vakavia puolia ja niitä velvollisuuksia,
jotka avioliittoa seuraa. Tämän tähden rupesi hän vähitellen tuntemaan,
että hän on nyt entisen riehakan vapautensa menettänyt ja antanut itsensä
kahlehtia sangen ikävään asemaan, josta ei ollut mitään mahdollista
poispääsöä. Hän kuvitteli mielessään omia vaivojaan, omaa
rauhattomuuttaan, levottomuuttaan ja vankeuttaan, kuinka sietämätön ja
tuskaloinen se nyt jo oli. Mutta vaimonsa uhraavaista levottomuutta,
valvomista ja vaivoja ei hän huomannut minkään arvoisiksi omansa
rinnalla, vaikka tämä yöt ja päivät melkein läpeensä sai valvoa pikku
Antonin kätkyen vieressä, hoitelemassa ja vaalimassa häntä; levollisesta
unesta ei ollut monesti kysymystäkään; kun hän sai joskus vähänkään
uinahtaa niinkuin lintu oksalla, oli siinä jo kylläksi.

Kun vaimo näin yhtenään oli lastansa hoitamassa, ei hänellä ollutkaan
aikaa paljon muihin toimiin; ainoastaan kilpakiireeltä toimitteli hän
joskus tärkeimpiä taloudellisia asioita. Tämän tähden ei hän joutanut
miehensäkään parissa oleskelemaan, semminkään kun ei tämän ensinkään
haluttanut lapsikamarissa oleskella; ainoastaan joskus pistäysi hän
siellä niinkuin kissa kuumassa uunissa. Tämäkin seikka oli omiansa
synkistyttämään Riston nykyistä mielentilaa. Vaimo huomasi tämän kyllä,
mutta hän otaksui miehensä vähäpuheisuuden ja synkemmän elämän tavan
tulevan siitä, kun heille yhteisesti oli tullut uusia huolia, jotka
heidän elämänsä olivat kääntäneet toiselle kannalle.

Pikku Anton vaurastui niin paljon, ettei äidin tarvinnut enään olla
myötäänsä lapsikamarissa. Innolla käytti hän kaiken aikansa, minkä
hän sai lapsen tyköä poissa olla, taloudellisiin puuhiin ja
järjestelemisiin, jotka hänen mielestänsä eivät olleet niinkuin niiden
olla olisi pitänyt; hän tahtoi, näette, saada elämän yhtä hupaiseksi kuin
ennenkin, poistaaksensa miehensä synkkämielisyyden. Kaikissa koki hän
olla miehellensä mieliksi ja saatuansa häneltä pienemmänkään vihjauksen,
riensi hän kohta hänen tahtoansa täyttämään. Usein otti hän lapsen
syliinsä ja meni sen kanssa miehensä viereen istumaan. Siinä näytteli ja
esitteli hän tuota kaunista ja tervettä lasta isällensä, puheli heille
molemmille viatointa lemmen kieltä, saadaksensa lapsen viihdytetyksi ja
isän ilahutetuksi.

Näennäisesti rupesikin mies uudesti elpymään ja elämä näytti tulevan
entiselleen. Vieraita kutsuttiin taasenkin taloon kuten ennenkin ja
seuraelämää koetettiin saada elpymään niin hauskaksi kuin ennenkin.
Kuitenkin näki vaimon tarkka silmä, ettei hänen miehensä ole entisen
lainen, vaan hän koettaa jotakin peittää jonkunmoisen teeskennellyn
naamarin alle.

"Kuule nyt, Risto! Mikä sinua vaivaa? -- -- Puhu nyt toki kerrankaan
vapaasti ja avomielisesti ... sinä et ole niinkuin ennen ... ikäväksihän
näin ollen aika tulee", sanoi vaimo eräänä kertana, kuu hän Riston kanssa
oli kahdenkesken.

"Minkälainen minä sitten mielestäsi olen?" kysyi Risto synkästi.

"Sinä et ole enään semmoinen kuin ennen, niin avosydäminen ja iloinen.
Sinä olet tullut vähäpuheiseksi ja synkäksi kuin hauta ... oikein minua
peljättää ... voithan sanoa minulle, mikä sinua vaivaa", sanoi vaimo.

"Eihän minua mikään vaivaa", sanoi Risto teeskennellen.

"Niin, kunpa sinä olisit avosydämisempi, että puhuisit minulle huolesi,
niin minä koettaisin kaikkeni tehdä sinun hyväksesi ja ehkä siten saisin
sinun surusi poistetuksi, jota nyt turhaan koetat peitellä ja salata",
sanoi vaimo.

"Jos minua joku vaivaisi, niin se ei ole sinun autettavanasi, mutta eihän
minua mikään vaivaakaan; sinä luuloittelet vaan", sanoi mies.

"Jospa se niin olisi, mutta niin ei se ole; sinä koetat vaan minua
pettää", sanoi vaimo huo'aten.

Semmoisena ulkokullattuna ja teeskenneltynä pysyi elämä jonkun aikaa,
eikä se näyttänyt paranevan eikä pahenevan. Vaikka semmoinen näennäinen
levollisuus valliisi aviopuolisoiden kesken, ettei vieraan silmäkään
heidän välillänsä mitään erinomaisempaa huomannut, oli kuitenkin heidän
keskinäisessä elämässään semmoinen raskas ja painava tunne, joka oli
niinkuin joku ennustus myrskyn edellä. Tämä teki vaimon elämän tuiki
raskaaksi ja sietämättömäksi ja tätä lisäsi vielä paljon se
salaperäisyys, kun ei hän tiennyt tämän tukaluuden syytä ja juuria.

Eräänä kertana oli taas talossa vieraita. Niiden joukossa oli eräs rouva,
joka vieraasta paikkakunnasta oli tullut tervehtimään pitäjässä olevia
sukulaisiansa ja nyt muiden kanssa tullut heille. Hän ei ensinkään
tiennyt talon rouvan nuoruuden aikaisia elämän vaiheita, eikä hänen
sukuperäänsä, ihmetteli vaan hänen sievyyttänsä Ja kauneuttansa.

Ristolla oli perimänsä piano. Tämä oli aina hänen huoneessansa, vaikkei
talossa ollut ketään, joka olisi voinut sillä soittaa. Mutta kun
semmoisia vieraita oli talossa, jotka siihen kykenivät, soitettiin sillä
ajan ratoksi ja seura-elämän virkistykseksi.

Pappilan entinen Hilja oli hyvä pianon soittaja ja hän se useinkin sai
hauskuttaa seuraa soitollansa. Joku pyysi häntä nytkin istumaan pianon
ääreen ja soittamaan joitakaan kappaleita. Kuten ennenkin, myöntyi hän
pyyntöön ja pian kaikuivat iloiset sävelet ympäri salia. Siellä istui
talon nuori rouvakin, pitäen sylissänsä tervettä ja kaunista pikku
Antonia -- kuinkas muutoin, sillä olihan hän talon kaunis, nuori ja
kaikilta kunnioitettu rouva --. olihan hänellä oikeus ja velvollisuuskin
olla vierasten parissa, hupina ja rattona heille.

Kun Hilja oli lakannut soittamasta ja noussut ylös pianon äärestä, sanoi
vieras rouva:

"Minä pyytäisin, että talon rouvakin soittaisi jonkun kappaleen, sitä
olisi niin hauska kuunnella!"

Risto vaaleni valkeaksi kuin palttina ja Eeva punastui korvia myöden;
muutkin vieraat hämmästyivät, sillä jokainen tiesi, ettei Eeva ollut
mikään soittoniekka, eikä kukaan sitä häneltä kaivannutkaan.

"Ei ... eihän se ... hän ei ole tottunut..." änkytti Risto.

"En minä ole tottunut pianoa soittamaan; tässä on minun pianoni", sanoi
Eeva, kohottaen pikku Antonia ja suudellen häntä.

Sen jälteen poistui hän kamariinsa lapsen kanssa.

"Vai niin! Sepä on jotenkin harvinaista tähän maailman aikaan. Minunkin
aikanani pidettiin jo kasvatuksesta niin paljon huolta, että parempain
ihmisten tyttäret opetettiin pianoa soittamaan. Soitanto on kaunis
taide", sanoi rouva Eevan mentyä.

Hyvä oli, ettei Eeva kuullut tuota lauselmaa, mutta sen kuuli -- Risto.

Tämän ylimysvaltaisen puheensa päälle, istui rouva itse juhlallisesti
pianon ääreen, näyttämään tuota jaloa taidettansa. Hilja hyppäsi hänelle
nuotteja hakemaan, mutta rouva sanoi: "En toki ole niin huono soittaja,
että nuotteja tarvitseisin, minä soitan aina muististani".

Sitten siiristi hän sormensa molemmissa käsissään niin leveälle, että ne
olivat kuin rautaharavan piit. Niitä hän sitten mahtipontisesti ja
selkäkenossa rupesi keikuttelemaan ja kallistelemaan pianon
näppäimistöllä, topostellen sieltä täältä niitä, vähääkään koskaan
soukentamatta sormiensa asemaa. Monen turhan rynnäkön perästä sai hän
viimein jotakin kukkuu, kukkuu ja ukko Noan tapasta.

Olisipa ollut paras, ettei semmoisen taidenautinnon edellä olisi
ensinkään mokomaa puhetta pidetty.

Jotenkin hämmentyneinä lähtivät vieraat pois.

Talon isäntä lähti vieraita saattamaan. Hän meni Oton kanssa aina hänen
kotiinsa saakka. Hän ei palannutkaan kotiinsa, vaan meni sieltä erään
velikullan luo, mikä tunnettiin ankaraksi ryyppymieheksi. Hänen
tuttavansa ihastui kovin Riston tulosta ja osoittaaksensa oikein
tuntuvalla tavalla tuota iloansa, laitti hän heti totia. Vaikka Risto
ollutkaan halullinen väkeville juomille, huvitti häntä kuitenkin
totipöydän ääressä istuminen tällä kerralla: sen ääressä kului hänen
aikansa hupaisammasti kuin kotona. Lasi lasin perästä tehtiin ja siinä
kaskutessa kului aika melkein huomaamatta likelle aamua.

Kotiin tultuansa nakkausi Risto pukupäällä sohvan kannelle maata, eikä
herännyt ennenkuin likellä puolta päivää. Ylösnoustuansa oli hän
vähäpuheisuutensa lisäksi vielä äreäkin. Jos hänen vaimonsa hänelle mitä
puhui ja toimitti, sai hän töykeitä ja kärsimättömiä vastauksia; oli
niinkuin vaimo olisi, hänen mielestään, tehnyt suuren ja
anteeksiantamattoman rikoksen.

Vaimo ei puhunutkaan miehellensä yhtään mitään koko hänen
poissaolostansa, koska hän piti sitä sattumuksena. Sentähden koetti hän
hyvyydellä ja lempeydellä lauhduttaa ja voittaa miehensä nirppaa ja
töykeää luonnetta, mutta huonostipa hän siinä onnistui.

Se asia meni sinänsä, mutta tästäpuoleen oli Riston parempi olla kylässä
kuin kotona. Hänen kunniakseen täytyy kuitenkin mainita, ettei hän kylään
halunnut väkevien juomien vuoksi, sillä juoppoa ei hänestä tullut
koskaan, ei, vaan hänellä oli toiset syyt kylähaluunsa. Tämä kävikin
viimein niin ankaraksi, että kuin hän vähänkin sai lomaa virkansa
toimilta, oli hän aina kylässä, josta hän useinkin tuli kotiin vasta
aamulla.

Arvattava on, miltä tämä vaimolle maistui. Monta unetonta yötä hän vietti
ja monta itkua itki. Kun hän huomasi, ettei hän hyvyydellään voinut
mitään vaikuttaa, päätti hän jollakin tavalla ottaa selvän tuosta
hämärästä ja ikävästä tilasta.

"Kuinka sinä voit noin kotisi, vaimosi ja lapsesi unhottaa, kun et sinä
enään yhtään pysy kotona?" sanoi vaimo eräänä kertana miehellensä, kun
tämä oli tullut taasenkin aamulla kotiinsa yölliseltä retkeltänsä.

"Voin minä, sillä minulla on kylässä hupaisempi kuin kotona... Nyt sen
sait tietää, jota aina olet kärkkynyt. -- Onko nyt lysti?" sanoi mies.

"Voi rakas Risto! Mitä minä olen sinulle tehnyt, kuu sinä noin saatat
puhua?" sanoi vaimo surumielin.

"Minä en jaksa kuulla sinun alinomaisia kärkkymisiäsi ja
tilinteettämisiäsi".

"Älä niin sano, jos sinulla vähänkin on omaatuntoa. Enhän minä ole
koskaan sinulle osoittanut muuta kuin rakkautta ja kunnioitusta.
Ainoastaan synkkämielisyytesi syytä olen kokenut selville saada kaikella
hyvyydellä, mutta sinä käyt vaan yhä kummallisemmaksi, kylmemmäksi ja
umpimielisemmäksi. Jos et minun vuokseni voisi olla kotona, niin
muistahan toki omaa lastasi. Usko vaan, rakas Risto, sinun käytöksesi ei
ole sopiva Jumalan eikä ihmisten edessä", sanoi vaimo vavisten.

"Enkö minä sitä sanonut, ettei sinulla ole muuta kuin noita alinomaisia
kantturasaarnoja, mutta eihän parempaa ole odottamistakaan semmoiselta,
joka on kolme vuotta ollut -- -- ruodulla", sanoi Risto kamalasti.

Vaimo kalpeni kuolon kalpeaksi. Häntä puistutti semmoinen vavistus, ettei
hän voinut pysyä seisallaan, vaan hänen täytyi horjuen peräytyä tuolille
istumaan. Siinä hän sitten huohotti ja hengitti niin raskaasti, että
olisi luullut sydämen rinnasta ylös hyppäävän. Kaukaan aikaan ei hän
voinut puhua ainuttakaan sanaa.

Niin. Nuoli oli ammuttu ja se nuoli musersi ihmissydämen. Se oli kauvan
piilenyt salassa ja varttunut, vaurastunut. Vieraan rouvan musiikillinen
kasvatussaarna oli vasamaan takonut terän ja päättänyt sen valmistuksen.
Huikentelevalla intohimolla oli hän alussa rakastanut kaunista, alhaista,
mutta siveää naista ja tämä oli uskonut häntä ja antautunut kaikkinensa
hänelle, yksin hänelle. Mutta kun ensimäinen hehku oli kylmennyt, ja
elämän velvollisuus ja vakavuus astunut siaan, rupesi hän halveksimaan
siveää vaimoansa, alhaisen kasvatuksen ja sukuperän tähden, yhtä suurella
kylmyydellä, millä tulisuudella hän ensin häntä rakasti. Nyt sai vaimo
tietää syyn miehensä kylmään nyreämielisyyteen ja kotoa poissa olemiseen,
jota hän niin huonolla onnella oli tähän asti kokenut peitellä.

"Sinä siis halveksit minua?" sanoi vaimo viimein matalalla värisevällä
äänellä.

"Niin teen ... minä halveksin sinua, enkä voi toisin tehdä", sanoi Risto
murhaavasti.

"Silloin et niin sanonut kuin minua omaksesi pyysit; silloin vannoit
rakastavasi minua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Mikä sinun
mielesi nyt on muuttanut?" muistutti vaimo.

"Minä olen tullut kappaletta viisaammaksi".

"Voi Risto! Sinä olet kovasydäminen, tunnoton mies, joka voit rikki
polkea sydämen, mikä on sykkinyt yksin sinulle ja on yksin sinua
rakastanut eikä ketään muuta. Miksi sinä saatit minut tähän hirmuiseen
vaivaan? Olisit minun antanut olla halvassa ja ylönkatsotussa tilassani,
se olisi ollut tuhatta kertaa parempi kuin tämä myrkyllä sekoitettu
ulkokultainen loisto", sanoi vaimo.

"Niin, miksi minä olin niin hullu, sano jos vaan voit? Minun luullakseni
se oli elämäni suurin erehdys", sanoi Risto vähääkään pehmenemättä.

Vaaleana ja vapisevana nousi vaimo tuolilta. Hän ei vastannut mitään
miehensä viimeisiin sanoihin, sillä hän tunsi, ettei tässä ole siaa
millekään järjelliselle ja tunnolliselle puheelle. Tuolin nojasta kiinni
pitäen seisoi hän siinä tuokion, tunnustellaksensa, voisiko hän siitä
mennä kamariinsa. Hän katsoa tuijotti yhteen paikkaan ja rinta aaltoili
niinkuin hyrskyvä meren pinta. Vihdoin lähti hän horjuin ja seinistä
kiinnipidellen hiipimään kamariinsa.

Pikku Anton heräsi samassa tuokiossa kuin äiti huoneesen astui. Poika
kätisi tyytymättömänä ja oikoi pikku käsiään luottavasti äidilleen. Äiti
horjui lapsen luo ja suurella vaivalla sai hän hänen nostetuksi syliinsä,
sillä hän oli sangen voimaton.

"Voi, rakas lapseni! Tuleeko sinustakin huikenteleva, kovasydäminen mies,
joka tunnottomasti voi murskaksi polkea uskollisen, rakastavan ja
lempivän sydämen? -- Ei toki ... teenhän väärin sinusta, viattomasta
olennosta tämmöistä arvellessani", sanoi äiti kuiskutellen lapsellensa ja
suudellen häntä.

Hän istui lapsen kanssa vuoteen laidalle. Koko entinen elämänsä aukeni
hänen eteensä niinkuin selvä kirja. Hän muisti lapsuutensa kurjat
kärsimiset ja äitinsä hirveän nälkäkuoleman. Hän muisteli ihmisien ja
erin-omattain kasvatusvanhempiensa hyvyyttä, joiden avulla hän vältti
nälkäkuoleman ja tuli ihmiseksi. Pappilaan joutuminen tuntui hänestä
suurimmalta onnettomuutensa syyltä, vaikka he olivatkin hänelle
osoittaneet pelkkää ihmisyyttä, ystävyyttä ja rakkautta sekä kasvattaneet
häntä kuin omaa lastansa. Mutta juuri tämän tähdenpä hän oli joutunutkin
siihen asemaan, että oli voinut antaa elämän ylhäisyyden ja turhan
loiston kiillon nojalla tehtyin pettäväin lupausten houkutella itsensä
pois säädystään, maistamaan täydellä mitalla sitä ulkokultaista
sydämettömyyttä, jota niin runsaasti useinkin loistavan kuoren alla
piilee. Kuinka onnellinen olisi hän, jos hän olisi säädyssään pysynyt,
missä kaikki ihmiset olisivat vertaisia, joita voisi rakastaa veljinään
ja sisarinaan. Nyt hän oli hyljättynä, halveksittuna mieheltänsä ja
kentiesi muutkin katsoivat häntä ylön: ja vaikka eivät he sitä
tekisikään, on hän kuitenkin kurjin ja onnettomin ihminen minkä maa
päällään kantaa. Miksi antoi hän itsensä pettää ja narrata? Miksi uskoi
hän Riston intohimoisia rakkauden tunnustuksia ja lupauksia, ja hänen
ulkokullatuita vakuutuksiaan -- niin, miksi? --

Näitä kaikkia muistellessaan muisteli hän viattomia lapsuutensa aikoja
niinkuin kadotettua paratiisia. Vaikka se olikin ulkonaisesti kurjaa ja
viheliäistä, oli sydän kuitenkin iloinen ja vapaa, eikä kukaan antanut
hänelle niin pahoja ja solvaisevia sanoja kuin hän nyt omalta
kumppaniltaan sai kuulla. Voi kuinka mielellään hän olisi nyt vaihtanut
nykyisen elämänsä lapsuutensa viheliäiseen, mutta onnelliseen aikaan ja
syöksynyt alas tältä suurimman onnettomuuden onnen kukkulalta; -- niin
sen hän olisi tehnyt, jos vaan olisi voinut.

"Voi äiti! Miksi minä en saanut kuolla sinun kanssasi?" sanoi hän viimein
puoliääneen ja purskahti katkeraan itkuun.

Siinä itki hän niin kauvan, että kyynelten lähteet kuivuivat ja sydän
tuli murheen pätsissä ikäänkuin hiiltyneeksi.

Sinä päivänä ei vaimo voinut liikkua kamaristansa, eikä hänelle maistunut
ruoka eikä juoma.

Kauheassa synkkyydessä kului aika eteen päin. Kumpikaan ei puhunut
toisellensa luotuista sanaa, sillä mies ei tahtonut ja vaimo ei
uskaltanut. Tämän tähden kävi elämä niin rasittavaksi, synkäksi ja
kolkoksi, että se oli suljetun haudan kaltaista.

Eräänä päivänä tuli Risto vaimonsa kamariin. Tämä kummastutti vaimoa
suuresti, sillä semmoista ei ollut tapahtunut kaukaisiin aikoihin. Mies
istuutui synkän näköisenä tuolille ja vaimo odotti tykyttävin sydämin
mitä hän sanoisi.

"Sinä et saa enään kertaakaan tulla näköisälle silloin kuin vieraita on",
sanoi Risto kolkosti.

"Minkätähden en?" kysyi vaimo.

"Sen tähden kuin minun pitää hävetä sinun käytöstäsi", selitti mies.

"Mitä erin-omaisia rikoksia minä sitten olen säädyllisyyttä vastaan
tehnyt?"

"Sinussa pistää joka aika esiin talonpoikamaisuus".

"Minä en siis olekaan enään mielestäsi säätysi ja kumppanini vertainen.
jommoisen minun kerran vakuutit olevan", sanoi vaimo hiljaisesti.

"Et, senhän olet jo ennenkin saanut tietää", sanoi Risto.

"Sinun ei tarvitse koskaan enään hävetä minua vierastesi edessä", sanoi
vaimo ja huokasi raskaasti.

"Minulla olisi vielä muutakin sanottavaa", sanoi Risto edelleen.

"Sano kaikki mitä sinulla sanottavaa on, sillä minun sydämeni on jo
murtunut siihen määrään asti, että voin kuunnella mitä tahansa", sanoi
vaimo.

"Poika olisi paremmasti kasvatettava, sillä se imee sinusta
talonpoikamaisuutta", selitti Risto.

"Poika!... Mitä, kuinka?" ... sanoi vaimo ikäänkuin säpsähtäen, sillä hän
oli niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei hän käsittänyt täydellisesti
miehensä sanoja.

"Sitä sanon, että poika tarvitsee paremman kasvatuksen kuin sinä voit
antaa... Joko nyt ymmärrät?" sanoi Risto säälimättömästi.

"Mitä sitten oikeastaan tarkoitat? -- puhu!" sanoi vaimo ja näytti
kiinnittävän kaiken huomionsa oikein kuullakseen ja käsittääkseen mitä
nyt tulisi.

"Tarkoitan sitä, että poika pitää laittaa muualle kasvatettavaksi".

Vaimo käsitti nyt täydellisesti miehensä tarkoituksen. Elon voima ja luja
päättäväisyys palasi hänen heikontuneesen ruumiisensa ja murheelliseen
mieleensä. Vieno puna levisi hänen kalpeille kasvoillensa ja silmänsä
säkenöitsivät.

"Tahdotko ryöstää minulta ainoan rakkauteni esineen, mikä minulla on
vielä jäljellä tässä mailmassa? Eikö siinä ole vielä kyllä, kun olet
ryöstänyt elämäni rauhan ja rikkirunnellun sydämeni, kun tahdot vielä
päälliseksi ryöstää lapseni? Mutta sen sanon sinulle, ettei se tule
tapahtumaan koskaan, sillä rikkirunneltunakin on minulla voimaa
suojelemaan lastani ... ota henkeni, revi runneltu sydämeni ulos
rinnastani, mutta lastani et saa", sanoi vaimo kauhistuksen valtaamana.

Risto ei ollut heikolta vaimoltansa odottanut tämmöistä mielen lujuutta
ja päättäväisyyttä. Hän joutui jotenkin hämilleen vaimonsa lujasta
puheesta, eikä voinut muuta tehdä kuin katsoa vaimoansa, joka likisti
lasta rintaansa vasten ja suuteli häntä innokkaasti. -- Siihen se asia
jäi.

Risto pitkitti kylässäkäyntiään kuten ennenkin ja viipyi siellä
poikkeuksetta aamuun asti, mutta siitä ei mainittu kummaltakaan puolelta
puolellakaan sanalla mitään, elettiin vaan mykkää, synkkää ja kuollutta
elämää. Vieraita kävi talossa nytkin tavasta niinkuin ennenkin, mutta
talon nuorta emäntää ei näkynyt enään milloinkaan heidän seurassansa,
vaikka moni vieras häntä usein kaipasikin. -- Niin, mitäpä hän olisikaan
sinne mennyt, sillä olihan hänen miehensä kieltänyt hänet esiintymästä
vierasten seurassa, ettei hän muka sivistymättömyydellänsä olisi
loukannut heidän hienoja tapojansa.

Eräänä iltana meni Risto taasenkin kylään. Eihän siinä mitään outoa
ollut, sillä olihan hän usein ennenkin niin tehnyt, mutta outoa oli se,
kun ei hän tullutkaan kotiin, ei aamulla eikä milloinkaan. -- Hän oli
jäänyt olemaan erään ystävänsä luokse ja jäi sinne ainaisesti asumaan,
Jonkun ajan kuluttua rupesi hän virkaansa kuuluvia kapineita ja papereita
muiden kautta uuteen asuntoonsa toimittelemaan.

Tällä tavalla oli Risto eronnut kärsivästä ja siveästä vaimostansa,
hänestä, jonka vertaa ei hän yhteen aikaan luullut koko maailmassakaan
olevan. Hänellä oli nyt kyllä sydäntä hyljätä hänet ja lapsensa ja
heittää heidät oman onnensa nojaan. Totta kyllä on, että vaimolle jäi
koko talous, mutta kukin kyllä arvaa, minkälaiselta tämä talous tuntui
hyljätylle vaimo raukalle. Kuolleelta ja kylmältä tuntui kumppaniton koti
ja kymmentä kertaa onnellisempi olisi hän ollut metsäpirtissäkin
asuessaan, kun hänellä vaan olisi ollut uskollinen ja lämmin sydän
kumppanina.

Tuo keskinäinen kylmyys, mikä aviopuolisoiden välillä vallitsi, oli
tähän asti pysynyt kaikilta ihmisiltä salassa, sillä kumpikin koki
huolellisesti salata tukalaa tilaansa. Nyt täytyi sen kuitenkin julki
tulla tuon julkisen eron vuoksi. Kaikki ihmiset säälittelivät Eevan
tukalaa tilan, sillä he oivalsivat kohta asian ilmitultua, että vika on
Ristossa, jonka elämänlaatu oli tunnettu huikentelevaiseksi ja kotinsa
pitämättömäksi pitkin ikäänsä. Moni koetti vaikuttaa Ristoon, että hän
olisi malttanut mielensä ja yhtynyt suosiolliseen yhdys-elämään kärsivän
ja lempeän vaimonsa kanssa, mutta se ei mitään auttanut. -- Nyt vasta
palkollisetkin saivat tietää, että heidän isäntäväkensä kesken on ollut
tuommoista hirveää onnettomuutta. Sydämestään osaa ottaen hyvän emäntänsä
kovaan kohtaloon, kokivat he lievitellä hänen suruansa minkä voivat.

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä nähtiin nuoren, hennon ja kalpean naisen lapsi sylissä
pyrkivän horjuen tietä myöden eteenpäin. Hänen voimansa näyttivät olevan
vähissä, sillä tuon tuostakin istahti hän tienviereen levähtääksensä ja
saavuttaaksensa tasaisempaa hengitystä, sillä hänen henkeänsä kovin
ahdisti. Hänen katsantonsa oli raukea ja synkkä ja hänellä näytti olevan
kova sisällinen taistelu. Tienvieressä istuissaan katsoa tuijotti hän yhä
vaan sylissään olevaan lapseen, välisti surullisesti hymyillen. Se oli
Eeva, joka pikku Anton sylissä koki vuovata Kaaralaa kohden, saamaan
sieltä suojaa itsellensä ja lapsellensa. Hän ei voinut olla enään siinä
kodissa, jossa hänen onnensa oli ryöstetty ja sydämensä rikki runneltu.
Hänen elämänsä kävi niin tukalaksi siellä, että lattiakin tuntui
polttavan jalkoja, ja hänen ruumiinsa tuntui kutistuvan kokoon ja tulevan
pieneksi kuin kuivettunut kuusen käpy. Joka paikka ja esine muistutti
häntä, että hän on halveksittu, ylönkatsottu ja hyljätty olento, joka on
voimaton haltia tässä kova-onnen kodissa ja pois, pois piti tästä päästä
-- vaikkapa vielä mihin, kunhan vaan pois pääsee. Tänä kovana hädän ja
tuskan aikana muistui hänen mieleensä entiset kasvatusvanhempansa, he,
jotka hänen turvattominna orpona ja viheliäisimmässä kurjuudessa
ollessaankin olivat hänestä niin isällistä ja hellää huolta pitäneet,
eivätkä olleet häntä koskaan köyhyydellä ja halvuudella sortaneet ja
sättineet. Tällä turvalla koki hän puohata Kaaralaa kohden.

Kaaralasta oli huomattu Eevan vaivaloinen tulo ja isäntä sekä emäntä
kiirehtivät häntä vastaan kartanolle.

"Antakaa turvaa ja suojaa hyljätylle, turvattomalle ja kodittomalle,
murtuneelle naiselle... Älkää, Jumalan tähden, hyljätkö onnettoman
pyyntöä, minä rukoilen teitä ... tehän olette olleet ennenkin minulle
niin hyvät. -- Minä koen tehdä työtä itseni ja lapseni elatukseksi",
sanoi Eeva, ja hän vapisi kuin haavan lehti.

"Rauhoittukaa nyt toki ... älkää noin kovin hätäilkö -- -- emme me
hyljää ... olkaa vaan tervetulleet... Onhan tuota nyt toki kattoa ja
suojaa, Jumalan kiitos, teidänkin päänne päälle -- käykääpäs nyt vaan
huoneesen", sanoivat vanhukset melkein yhteen ääneen. He hätäilivät
kovasti ja emäntä otti lapsen vapisevan äidin sylistä; ukko otti äitiä
käsipuolesta kiinni, ja niin lähtivät he huoneesen.

Huoneessa oli Leena häntä vastaanottamassa.

"Voi rakas sisareni! Kuinka onnellinen sinä toki olet alhaisuudessasi ja
usealta halpana pidetyssä säädyssäsi. Lämmin, uskollinen sydän on
rinnallasi ja rakkaat, rehelliset ihmiset ympäröivät sinua. -- Sisar
raukkasi joutui väärään paikkaan; kevytmielisyyden uhrina joutui hän
halpuutensa vuoksi ylönkatsotuksi, halveksituksi ja hyljätyksi. Moni ehkä
kummasteli minun onneani, mutta ulkokullatun elämän loistava kiilto ei
ole ihmisen elämän onni, sen minä, poloinen, liiankin suuressa määrässä
todeksi tiedän", sanoi Eeva sisarelleen.

Samassa otti hän sisareensa syliksi kiinni ja purskahti katkeraan itkuun.

Kovain ponnistusten, murhetten ja mielenliikutusten tähden kaatui Eeva
kovaan tautivuoteesen, jossa hän makasi monta viikkoa elämän ja kuoleman
välillä. Leena ei luopunut hetkeksikään sisarensa tautivuoteen äärestä,
mutta istui siinä yöt ja päivät, hoitaen ja vaalien heikkoa, taudin
kanssa kamppailevaa sisartansa. Usein tarjottiin hänelle apua, että hän
olisi saanut vähänkään jolloinkaan levätä, mutta hän ei voinut niin
kauvan sitä tehdä kuin hänen kärsivä sisarensa taisteli taudin kanssa.
Usein houraili sairas. Silloin hän säpsähti jostakin unen horroksesta ja
sanoi: "Voi, voi, Risto, minkälainen sinä kuitenkin olit ... petturi --
unhotit lupauksesi -- pikku Anton... Ei sinusta toki semmoista..."

Hyvän hoidon avulla rupesi sairas vihdoin paranemaan, mutta sangen
hitaasti se kävi. Ensimäisenä huolena tointumisensa jälkeen oli hänellä
lapsensa kyseleminen, vieläkö hän elää ja onko hän terve. Sisar rauhoitti
häntä ja selitti, että vanha emäntä oli kaiken aikaa hoitanut pikku
Antonia ja että poika oli terve ja virkku. Sen kuultuansa rauhottui
sairas.

Tuo tautivuode oli Eevalle ikäänkuin uuden elämän jama. Sillä kun hän
tautivuoteelta nousi, jaksoi hän tyyneemmällä mielellä kantaa kovaa
kohtaloansa ja asettaa itsensä vastaanottamaan sitä uutta elämän suuntaa,
joka nyt oli hänen eteensä astunut. Nöyrällä mielellä päätti hän alistua
kovan kohtalonsa alle ja vastaan-ottaa mitä aika hänelle tuopi.

Risto asui vielä samassa paikassa, mihin hän oli mennyt vaimoansa pakoon.
Hän ei ollut sen koommin käynyt vanhassa kodissansa, eikä kysellyt
vaimostansa mitään; lieneekö tämä tullut häpeästä vai ylönkatseesta, sen
ties taivas. Hän oli harvapuheinen ja synkkä, eikä kärsinyt muidenkaan
puhua mitään hänen ja vaimonsa välisistä asioista.

Heti kuu Eeva taudiltansa kykeni, kirjoitti hän Ristolle seuraavaisesti:

    Entinen aviokumppanini!

    Palaja omaan kotiisi, sillä siellä ei ole nyt enään ketään, jota
    sinun tarvitseisi ihmisten edessä hävetä. Jumala sen yksin tietää,
    kuinka paljon minä olen saanut sinun kovan ja tunnottoman sydämesi
    tähden kärsiä, mutta nyt se on jo suurimmaksi osaksi ohitse mennyt.
    Minä voin nyt jo jotakuinkin tyytyä onnettomaan kohtalooni, enkä
    kadu mitään hartaammin kuin sitä, kun annoin petollisten
    liehakoimisiesi vietellä puhtaan ja viattoman sydämeni. Kuitenkaan
    en toivota sinulle kostoa, enkä mitään pahaa, sen vaan soisin,
    että koettaisit vakaannuttaa kovin huikentelevaa ja häilyvää
    mielenlaatuasi. Muuta mitään en sinulta pyydä. Elä onnellisena!

                                                       Eeva.

Hän ei saanut mitään vastausta kirjeellensä, mutta sekö vai joku muu
seikka lienee vaikuttanut sen, että Risto muutti kun muuttikin asumaan
omaan kotiinsa. Olisipa luullut hänen nyt hyvinkin hyvän olla, sillä
olihan hän täydellisesti voittanut mitä oli tarkoittanutkin, nimittäin:
päässyt erilleen halveksitusta vaimostaan. Niin ei kuitenkaan ollut asian
laita, sillä ikävä ja paha oli hänen olla. Hänen kaunis ja lempeä
vaimonsa oli vaan aina hänen mielessänsä ja elämä tuntui hänestä
sanomattoman autiolta ja tyhjältä. Unissaankin näki hän useinkin vaimonsa
edessään, ja silloin näytti hän hänestä kärsivältä enkeliltä. Tämä tieto
ja tunto teki hänen elämänsä sanomattoman ikäväksi ja synkäksi,
ja tuo ennen niin iloinen mies painui yhä harvapuheisemmaksi,
synkkämielisemmäksi ja närkkäämmäksi ja viimein tuli hän kaikilta
kummailtavaksi jöröksi. Ei häntä huvittaneet vieraat, ei seurustelut
muiden kanssa, eikä mitkään. Hän oli monta kertaa tunnustamaisillansa
suurimman erehdyksensä, mutta häpeä ja ylpeys estivät häntä siitä.

Eeva oli tottunut hyväksi käsityön tekiäksi. Hänellä oli työtä yllin
kyllin ja hän teki sitä halulla ja ahkerasti. Näin tavoin ansaitsi hän
riittävän toimeentulon itsellensä ja lapsellensa, vieläpä sai vähän
säästöönkin; näitä säästöjä aikoi hän panna talteen sillä varalla, että
voisi pikku Antonia kouluttaa, kun se aika tulee. Hänellä oli sievä huone
asuttavana, johon talo antoi vielä lämpymänkin, eivätkä Kaaralaiset
koskaan suostuneet ottamaan niistä minkäänlaista vuokraa tahi maksua.
Pikku Anton oli jo jalanjuokseva ketterä poika, ja oli kaikkein lemmikki
ja suosikki, mutta kaikkein enimmän häntä toki äitinsä rakasti, uhraten
elämänsä ja kaikki voimansa hänen hyväkseen.

Eräänä päivänä nähtiin se kumma, että Risto asteli Kaaralaa kohden. Eevan
sydän tykytti kovasti ja hän kiirehti kamariinsa. Leena meni Ristoa
vastaan ja ohjasi hänet suorastaan Eevan kamariin. Mielenliikutuksen
tähden oli vieno puna noussut Eevan kasvoille ja semmoisena oli hän
sangen miellyttävän näköinen. Pikku Anton telmi hyötyisänä ja verevänä
lattialla, äännellen ehtimiseen kaikenlaisia lapsellisia sanoja.

Alakuloisena ja ujona astui Risto huoneesen. Hän luimisteli ja katseli
sinne tänne, mutta hän ei ottanut katsoaksensa suorastaan vaimoansa
silmiin.

"Tule tänne peremmäksi istumaan", kehoitti Eeva, kun näki miehensä
neuvottomuuden.

"Kylläpähän tässä..." sanoi Risto, haapuroiden samassa likinnä olevaa
tuolia, jonka hän veti aivan ovipieleen ja istuuntui siihen.

Seurasi tuskallisen pitkä äänettömyys.

"Eiköhän olisi parasta, että taasen yhtyisimme", sanoi Risto vihdoin.

"Ettäkö kuinka?"

"Tarkoitan että unhottaisimme entiset ja yhdistyisimme jälleen ...
ikävähän on näinkin", pitkitti Risto.

"Se ei tapahdu enään koskaan. Minä olen sinulle kerran antanut sydämeni,
mutta sinä olet sen halveksien hyljännyt ja kauhealla kylmyydellä
murskannut. Voi, Risto! Löyhät olivat sinun lupauksesi ja lyhyt oli
rakkautesi, joilla sinä minun petit! Minulla ei ole enään toista sydäntä
sinulle antaa, sillä se mikä minulla nyt on, se on pyhitetty lapseni
kasvatukseen. Mitäpä hyvää siitä olisikaan, jos nyt, kun sydämeni haavat
ovat vähän paremmat, antaisin itseni toistamiseen pettää, sillä olenhan
vaan ruotilainen ja semmoisena olisin sinulle haittana vierastesi aikana,
jota paitsi talonpoikamaisuus pistäisi minusta esiin joka päivä. -- Ei,
Risto, paras on näin, sillä minä voin nyt jo joihinkin määriin kantaa
kovan kohtaloni", sanoi Eeva värisevin äänin, ja kirkkaat kyyneleet
kiilsivät hänen silmissänsä.

"Hyvästi".

"Hyvästi, hyvästi! Jumala sinulle anteeksi antakoon!"

Risto meni ja hänenkin silmissään kiilsi kyynel.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Jälkipoimintoja III - Kanttilaiset; Muistelmia katovuosilta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.