Title: Jälkipoimintoja I - Volmari
Author: Päivärinta, Pietari, 1827-1913
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Jälkipoimintoja I - Volmari" ***


JÄLKIPOIMINTOJA I

Wolmari


Kirj.

P. PÄIVÄRINTA



Lapualla,
J. W. Hissan kustannuksella.

Oulussa 1889.
Chr. Ev. Barck'in kirjapainossa.



I.


Erään tiheän kylän takamailla on kaksi torppaa; Ellula on toisen ja
Hakkila on toisen nimi. Ellulan isännän nimi oli Elias, mutta häntä
kutsuttiin kylänkesken vaan Elluksi ja siitä sai torppakin nimensä.
Hakkila oli perustettu aukeaksi hakattuun korven silmään ja sen vuoksi
ruvettiin torppaa kutsumaan ensin Hakkalaksi, josta sitten muodostui
Hakkila.

Näiden torppien väliä oli vähän enemmän kuin nykyinen virsta, mutta se
ei kuitenkaan estänyt heitä olemasta likimmät naapurukset, sillä kylään
oli matkaa melkein puoli peninkulmaa.

Torppien asukasten toimeentulo oli ensi aikoina hyvin erinkaltaista.
Ellulan isäntä ei ollut vielä nainut mieskään, kun hän jo rakensi
huoneet ja raivasi sekä peltoa että niittyä. Näin tavoin oli hän jo
varaselta varannut tulevaista toimeentuloansa. Kun hän sitten nai, oli
hänellä valmis koti, mihin voi vaimonsa viedä. Vaikkei nuori vaimo
myötäjäisillään voinut lisätä pesän varoja, sillä hän oli köyhä
piikatyttö, ei kuitenkaan heidän näin varustettuna ollut vaikea
elämäänsä alkaa. Pelto oli jo parina vuotena antanut viljaa ja nämät
olivat hyvässä säästössä torpan pikku aitan hyvästi tehdyissä
hinkaloissa. Pari lehmää oli myös pienessä, mutta sievässä navetassa
mylvimässä. Ellu raatoi yhä uusia viljelyksiä ja tällä tavalla
karttuivat varat karttumistansa. Ja kun Ellu oli viinan maistamaton,
ahkera ja säästäväinen mies, oli heillä jo ennen väen lisän tuloa
melkoisen hyvä toimeen tulo. Päälliseksi oli Ellu avullinen puuseppä,
jolla ammatilla hän ansaitsi paljon talvisina aikoina, jolloin ei
maantyötä voinut tehdä.

Kaiken tämän tähden oli Ellu niin hyvissä paikkakunnan kirjoissa, että
Kaparin Sohvia melkein kadehdittiin, kun hän pääsi tuolle kolmenkymmen
vuotiaalle, vakaiselle, työtelijäälle ja siivolle Ellulle emännäksi.

Niin ihmiset.

Toisin oli Hakkilassa laita. He olivat molemmin köyhiä ja vaatimattomia
ihmisiä naimisiin mennessään. Heillä oli jo kaksi lasta, ennenkuin he
alkoivat mökkiä itselleen perustamaan. Kun he olivat naineet melkein
samaan aikaan kuin Ellukin, tuli heidän torppansa paljon myöhemmin
perustetuksi kuin hänen.

Ei ole aina niin helppo perustaa elämäänsä kylmään korpeen tyhjillä
käsillä, varsinkin kuin on lapsia jäljessä, sillä nuot pienokaiset ovat
niin vaatelijoita ja aika mestareita pidättämään vanhempiensa kädet
itseänsä hoitelemassa. Vaikeasti ja hankalasti kävi Hakkilaistenkin
elämisen alkaminen. Peltoa ei voitu niin äkkiä saada, että siitä
ensiaikoina olisi elämisen apua saatu. Ahkerinkaan vieraan työllä
ansaitseminen ei tahtonut kaikesti aikaa riittää perheen
toimeentuloksikaan ja torppaakin olisi pitänyt kohennella. Tämän tähden
tahtoi useinkin perheessä kapista kilin neuvot. Kuitenkaan eivät he
langenneet epätoivoon, vaan kokivat vointinsa mukaan ponnistella eteen
päin.

Kun tämmöisessä alkamisen ahdistuksessa asiat olivat useinkin näin
ahtaalla, täytyihän heidän tuon tuostaankin turvaantua vieraan apuun.
Kun Ellula oli lähin ja vieläpä jotenkin varakas naapuri, oli heidän
asiansa sinne useinkin yhdessä ja toisessa tarpeessa. Ellulan Ellu
tiesi aivan hyvin, missä suhteessa heidän varallisuutensa naapurin
suhteen on, ja tämä muiden ohessa paisutti hänen mieltään. Usein lausui
hän karvaita sanoja noille aroille avun pyytäjille, mutta kun he aina
rehellisesti maksoivat, mitä saaneet olivat, ei Ellu koskaan ollut
heille apua antamatta, vaikka kohta antaissaan haukuskeli. Karvaalla
mielellä söivät Hakkilaiset useinkin niitä paloja, jotka heidän
naapurinsa oli antaissaan niin katkeralla maustimella höystänyt, mutta
minkäpäs teki. -- Nämät syyttömästi saadut nuhteet kehoittivat
Hakkilaisia sitä ahkerammin ponnistelemaan oman taloutensa
parantamisessa.

Naapuruksilla oli hyvin erinkaltaiset luonteet. Ellu oli itsekäs,
juro, umpimielinen, melkeinpä synkkä ja hyvin kärtyinen. Vaimollensakin
kurisi ja kärisi hän myötäänsä, eikä vaimo parka voinut parhaalla
tahdollansakaan palvella häntä niin, ettei hän aina löytänyt
jotakin kärinän ja moitteen syytä. -- Ellun suuta ei nähty koskaan
naurussa. Mykkänä ja synkkänä kuin hauta kuunteli hän vaan, vaikka
kuinkakin iloisia ja hauskoja asioita muilla ihmisillä olisi ollut
keskusteltavana. Jos hän jotakin joukkoon sanoi, oli se aina muiden
mielipidetten vastustamista, ja jos eivät muut heti luopuneet omista
mielipiteistään ja tunnustaneet Ellun aatteita oikeoiksi, suuttui hän
silmittömäksi, useinpa tyhmyyksiin saakka.

Ellun vaimolla ei ollut kotonansa mitään valtaa. Kun Ellu lähti
johonkin käymään, lukitsi hän aitan, kaapin ja arkun, ja pisti avaimet
taskuunsa. Päälliseksi luki hän leivät orrella lähtiessään ja silloin
ei ollut hyvä niitä liiaksi kuluttaa. Mutta kun Ellu meni johonkin
pitemmäksi ajaksi nikkaroimaan, otti hän lukittuin ovien takaa
ruoka-aineita esille sen verran kuin hän luuli vaimonsa poissa-olonsa
ajalla tarvitsevan, ja sen täytyi riittää siihen saakka, kuin hän tuli
toista antamaan. Varmuuden vuoksi teki hän jauho-astioihin ja
jyvähinkaloihin kaikenlaisia ristejä ja merkkejä, nähdäkseen, olisiko
kuitenkin jollakin tavalla vaimolla ollut tilaisuus päästä lukkojen
taa, vaikka avaimet olivatkin hänen hallussaan. Niillä ajoilla eivät
naapuritkaan saaneet pienintäkään apua, sillä eipä Ellulan emännällä
ollut mistä olisi antanutkaan, ellei tahtonut omia hampaitansa naulaan
panna.

Toisin olivat Hakkilaiset tässäkin asiassa. Vaikka he elivät
alin-omaisissa puutoksissa ja köyhyydessä, olivat he sentään iloiset
kuin pienet lapset. He rakastivat toinen toistansa sydämensä pohjasta
ja luottivat ehdottomasti toisiinsa. Kaikki ilot, surut, murheet,
tuskat, myötä- ja vastoinkäymiset olivat heille yhteisiä. He ottivat
hyvät ja pahat päivät vastaan tyyneesti ja maltillisesti sekä pitivät
ne suorastansa Jumalan kädestä lähteneinä. Vaikka puutokset usein
ahdistivat, eivät he kuitenkaan alentuneet elämän surujen alle, eikä
heidän mieleensäkään koskaan juohtunut niin halpamaisia keinoja, kuin
toisiansa edisteleminen ja määrä ruo'alle paneminen. Yhteisesti söivät
he mitä saivat ja luottivat vahvasti siihen, että Jumala kyllä pitää
murheen luoduista lapsistansa ja tämä luottamus ei heitä pettänytkään.

Näin tavoin elellen tuntui elämä heistä niin keveältä.

Pian huomasi Ellun vaimo, minkälaisen kumppanin kanssa hän oli joutunut
avioelämää viettämään. Hän tunsi olevansa onnettomin kaikista ihmisistä
ja tätä suri hän lakkaamatta itseksensä. Usein vuodatti vaimo katkeria
kyyneleitä, mutta mieheltänsä koki hän ne huolellisesti salata, sillä
Ellu ei kärsinyt minkäänlaisia vesittelemisiä.

Eräänä kertana kävi kuitenkin niin, että Ellu tapasi vaimonsa
itkemästä. Hän oli lähtenyt käymään jossakin kylässä ja nyt luuli vaimo
voivansa antaa kyyneleensä vapaasti vuotaa. Mutta Ellu oli unhottanut
jotakin kotiin ja palasi äkkiarvaamatta sitä noutamaan.

"Mitähän sinä turiset ja vesittelet?" tonkasi hän vaimollensa, kun
huomasi hänen itkevän.

"Enhän minä mitään vesittele," koki vaimo hätäyksissään sanoa silmiänsä
pyyhkien.

"Ethän sinä ... etkö luule minun näkevän? Minun luullakseni ei sinulla
ole mitään syytä turskumiseen ja tuommoiseen käytökseen... Taitaapa
kuppisi tyhjä olla, niinkuin monen muun... Se pitää olla viimeinen
kerta," komensi Ellu.

"Onhan sitä monta muuta tässä maailmassa, ei vaan kuppi," sanoi vaimo
surullisen umpikuljuisesti.

"Mitä monta muuta...? Teet viisaasti, kun pidät suusi kiinni," ärähti
Ellu ja siihen se asia jäi, sillä vaimo ei uskaltanut enään virkata
mitään.

Vaikka niin oli, tuli Ellulle ja hänen vaimollensa lapsia, niinkuin
nuorille ja terveille ihmisille ainakin. Heidän ensimäinen lapsensa oli
poika ja sai nimeksensä: Wolmari. Paras lienee ehkä nyt jo mainita,
että paljon myöhemmin tätä esikoista, ja pitkäin väli-aikain päästä
syntyi heille vielä kaksi muuta poikaa, mutta siihen sarja loppui,
sillä lisää ei tullut. -- Keskimmäisen nimi oli Nestor, nuorimman
Hjalmar.

Koska Hakkilaiset tulevat olemaan paljon yhteydessä tämän kertomuksen
kanssa, mainittakoon tämän kanssa, että heillä oli jo Paavo niminen
poika, ennenkuin he Hakkilaan tulivatkaan. Tämä oli heidän vanhin
lapsensa, ja hän oli vuotta myöhemmin nähnyt päivän valkeuden kuin
Wolmari. Hakkilaiset olivat siis siinäkin suhteessa jäljessä, niinkuin
talouden alkamisessakin. Aikojen kuluessa karttui heille kahdeksan
lasta, viisi poikaa ja kolme tytärtä.

Kun Wolmari syntyi maailmaan, luuli Ellun vaimo lapsen tähden saavansa
lievitystä kovalle elämällensä, mutta siinä hän surkeasti pettyi.
Tuskin oli lapsi syntynyt, kun Ellu jo tuli entistäkin kärtyisemmäksi,
jurommaksi ja umpimielisemmäksi. Kaikista hänen puheistansa ja
toimistansa huomasi jokainen aivan selvästi, että hän otti vastaan
tämän ensimmäisen perheensä lisäyksen sangen tylyllä ja nurpealla
tavalla, niinkuin muka jonkun aivan tarpeettoman lisävastuksen ja
kiusan.

Pian rupesivatkin nämät mielipiteet Ellussa näkymään päällekin päin.
Lapsi ei olisi saanut kirahtaa eikä pienintäkään ääntä päästää,
vaan hänen olisi pitänyt olla hiljaa kuin kalan lammissa. Vähimmästäkin
lapsen kätinästä ja äännähtelemisestä tuskaantui isä ja lausui
sopimattomia sanoja lapsesta, sättien samassa äitiäkin, ikäänkuin se
olisi hänen syynsä, että lapsi oli tullut maailmaan. Vaimo koki
rakkaudella ja lempeydellä hillitä häntä vointinsa mukaan, mutta sai
vastaan kovia sanoja.

Kovin kauvan ei viipynytkään, ennenkun isä rupesi karjumaan ja
äyvästämään lapselle, kun tämä vaan vähänkin itkemällä puutoksiaan
ilmoitti, ikäänkuin lapsi olisi jo hyvinkin osannut peljätä ja totella
hänen isän- ja isäntävaltaansa. Tuon kovuuden seuraukset tulivat pian
näkyviin. Lapsi säikähti aina tuommoisesta kohtelusta niin, että hän
rupesi parkumaan kurkun täydeltä. Usein kävi parkuminen niin ankaraksi,
että hän huusi tiimakausia yhtämittaa, eikä äiti saanut mitenkään lasta
viihtymään, vaikka hän koki kaikkensa tehdä. Väsymys teki vihdoin lopun
lapsen ankaralle parkumiselle, mutta silloin oli hän mustana kuin maksa
ja kieli vaan suussa kirisi; sitten hän vähitellen tyyntyi, mutta
raukesi niin voimattomaksi, että näytti paremmin kuolleelta kuin
elävältä.

"Älä Jumalan tähden säikytä lasta tuolla lailla, aivanhan se kuolee
käsiin," rohkeni vaimo eräänä semmoisena kertana muistuttaa.

"Marssi tupaan sen rääkän kanssa, minä tarvitsen lepoa," karjasi Ellu
vihaisesti.

Tupaan riensikin vaimo parkuvan lapsensa kanssa, kylmään tupaan
lämpymästä kamarista. Siellä vilusta väristen puristi ahdistettu äiti
sydäntänsä kohtalon alle ja lähes kuoliaaksi parkuvaa lastansa tuskasta
vapisevaa rintaansa vasten, kokien kaikin tavoin häntä viihdyttää.

Tämmöistä oli elämä lapsen pienenä ollessa. Niinkuin lintu oksalla sai
vaimo aina olla varusalla kahta peljättävää kohtaa, lapsen itkua ja
miehensä suuttumusta vastaan. Jospa hän olisi voinut näin tavoin
välttää nämät kauheat kohtaukset, olisi hän ollut tyytyväinen, mutta
niin ei käynyt, sillä tuon tuostakin tapahtui tuo ankara yhteen
sattumus.

Tämänkaltainen elämä tuntui vaimosta niin ikävältä, pahalta ja
kuolettavalta. Hän tunsi elävänsä täydellistä orjan elämää, sillä yhä
selvemmästi huomasi hän, missä asemassa häntä pidetään ja mitä häneltä
vaaditaan. Tämmöinen tieto ja tunto tuntui typistävän hänen sydäntänsä
ja se kutistui hänen mielestään niin pieneksi kuin peukalon pää.
Selvästi tunsi hän surulla, kuinka hänen muistinsa huononee ja
ymmärryksensä vähenee; järki tuntui olevan välisti sekaisin ja hän
pelkäsi menettävänsä ymmärryksensä. Semmoisissa tilaisuuksissa luuli
hän sydämensä jähmettyvän jääksi, ja silloin hän pelkäsi tilaansa
kaikkein pahimmin.

Vielä oli vaimolla kuitenkin jälellä eräs toivo, jonka hän luuli
lieventävän hänen kovaa ja orjallista elämäänsä, kun kerran se aika
tulee. Hän toivoi, näette, että kun lapsi kasvaa isommaksi ja
tulee ymmärtäväisemmäksi, voipi tuon ankaran isän kiukkuisuuden
vaiti-olemisella välttää. Mutta tässäkin oli hän laskenut väärin. Ei
ollut lapsi vielä kovinkaan paljon vöyristynyt, ennenkuin isä alkoi
häntä lyödä ropsimaan, siitä syystä muka, kun ei hän tottele ja pidä
suutansa kiinni. Tuommoisesta kohtelusta tietysti säikähtyi taasenki
lapsi ja rupesi huutaa rämistämään kahta kauheammasti. Usein sai äiti
sydänkourassa kynttiä pakoon lapsensa kanssa nyt kuten ennenkin, ja
aran, orjallisen elämän helpoitusta ei kuulunut kustaan.

"Älä hyvä ihminen lyö ja säikytä lasta noin pienenä, saatathan hänen
aivan vaivaiseksi", sanoi vaimo kerran miehelleen.

"Pidä suusi kiinni, taikka ... hänen täytyy tottelemaan," ärjäsi Ellu.

Kun lapsi alkoi tulla ymmärtäväisemmäksi, pelkäsi hän isäänsä kuin
villipetoa, sillä olihan hän ensimäisestä tajunnastansa saakka oppinut
tuntemaan tuon usein esiintyvän hirviön kauheaa pelkoa ja hätää
tuottavana ilmiönä. Joka kerta kuin lapsi näki isänsä, rupesi hänen
silmänsä vilkuilemaan ja palamaan, niinkuin jonkun mielipuolen ainakin,
ja selvästi näki, että hänellä on kova pelko ja hätä käsillä, eikä
kenenkään muun tähden kuin tuon, joka häntä aina vaan kovasti kohtelee.
Heti kun lapsi huomasi isänsä, vapisi ja tärisi hän niinkuin sarpa
virrassa, katsellen hätäisesti ympärillensä, ikäänkuin etsien jotakin
turvaa ja apua käsillä olevalle hädälle. Kova itkun pakko pyrki usein
väkisinkin ilmi purkaantumaan, mutta lapsi koki kaikin tavoin sitä
pidättää valtaan pääsemästä, hyvin tietäen, mitä siitä seuraisi, jos
vaan se ääneensä pääsisi. Tämänpä tähden koki hän pidättää henkeänsä,
nieleskellä tyhjää ja pitää suutansa näpissä. Näillä keinoilla onnistui
lapsi enimmästi hillitsemään itkunsa niin, ettei häneltä päässyt kuin
joskus joku porahdus ryöväämään, mutta ankaroita nikotuksen ryöppyjä
kesti kauvan aikaa sen jälkeenkin.

Ihmiset ihmettelivät suuresti sitä, kuinka lapsi voi hengissä pysyä
tämmöisellä kohtelulla.

Niin, tottelihan lapsi nyt, ja olihan kasvatuksellinen isä voittanut
tarkoituksensa -- -- oli, oli.

Sitä tehden kuin Wolmari kasvoi ja vahvistui, sitä tehden vahvistui ja
koveni isän kurikin. Jalanjuoksevana ei hän olisi saanut paikalta
hievahtaa. Vähimmästäkin liikkeestä ja riehahtamisesta kopsi isä häntä
minkä milläkin tavattomalla aseella tahi repi tukasta niin että luuli
niska-nikamat pois paikoiltaan lähtevän. Kun muuta asetta ei käteen
kopeutunut, täytti isä rangaistuksensa ankaralla potkimisella. Näiden
kaikkien vuoksi oli pojassa aina kuhmuja ja sinimarjoja.

Poika ei nyt enään itkenyt koskaan; hän ei uskaltanut, eipä edes
silloinkaan kuin isänsä häntä rusikoitsi. Niin, Ellu ei ollut niitä
kasvattajia, jotka antavat toiset lastensa rikokset mennä huomaamatta
ja rankaisematta, ikäänkuin sormien välitse, suuttuen ja pieksäen
sitten vasta, tavattomilla aseilla, kun lapsi teki jotakin aineellista
vahinkoa. Tämmöinen ei Ellu ollut, sillä hän piti tarkasti esikoistansa
silmällä, rangaisten ankarasti jokaisen poikansa teon, jonka hän
vääränä piti; paha vaan, että hän piti usein vääränä senkin, joka ei
väärä ollutkaan. Isänsä nähden ei poika juuri paljon liikkunutkaan,
istui tahi seisoi vaan yhdessä kohden, villisti katsella vilkuillen
ympärillensä. Mutta isän silmän vältyttyä koki poika hyväksensä käyttää
vapauttansa. Hän kiiti ympäri huoneita kuin villikissa, kiipeili
penkeille, tuoleille ja pöydille, putoili ja kaatui usein niistä,
saaden tavasta pahoja vammoja ja loukkauksia. Mutta vähänpä poika
niistä huoli, sillä olihan hän karaistu miehen alku, joka oli tottunut
saamaan alusta alkaen kovia kopposia. Näin villitessään särki poika
usein yhden ja toisen tarpeellisen kalun. Näitä koki äiti huolellisesti
isältä salata ja jos särkynyt kalu oli sitä laatua, että voi hankkia
toisen samanlaisen siaan, laitti äiti heti sen. Usein koki äitikin
kiellellä poikaansa tuonlaisesta viileydestä, mutta se oli sama kuin
hän olisi käskenyt.

Kun poika kasvoi isommaksi, niin että hän voi jalalla jättää, turvasi
hän usein siihen keinoon, silloin kuin isä tahtoi häntä rökittää.
Kummallinen oli näky niissä tapauksissa. Poika hyppeli ja papuili
isänsä edellä, niinkuin papu rummun pohjan päällä, tehden senkin
seitsemän mutkaa ja käännettä ja tormaili sinne tänne. Tässä hädässään
juoksi poika pitkin penkkejä, pöytiä, kierteli pöydän, tuolien ja
muiden esineiden ympäri, pysytellen vaan aina jonkun esineen
takapuolella. Isä juosta kaahotti pojan jäljessä, vuovaten häntä
kiinni, niinkuin jotakin metsän-eläintä, koettaen samalla lyödä hosua
poikaa minkä milläkin aseella, jonka hän sattui käsiinsä saamaan. Tässä
rynnäkössä ryntäilivät he ankaralla vauhdilla eteen ja taakse, aina sen
mukaan, kuinka asianhaarat kulloinkin vaativat. Jos kiista päättyi
pojalle niin onnettomasti, että isä sai hänet kiinni, sai hän kärsiä
hirmuisen selkäsaunan, mutta onnistuiko hän pääsemään oven reijälle,
tormasi hän ulos ja pökäsi suoraa päätä metsään. Silloin oli selkänahka
pelastettu, sillä isä ei koskaan ajanut takaa poikaansa, kun hän vaan
kerran ulos pääsi. Tavallisesti värjätteli ja lurjanteli poika siellä
hyvän aikaa ja tuli sitten luimistellen takaisin, vältellen isäänsä
niin paljon kuin mahdollista ja silmäillen arasti ympärillensä. Tällä
välin oli isän tulinen viha lauhtunut ja pojan palattua ei hän hänelle
puhunut hyvää eikä pahaa, eli ja oli vaan niinkuin poikaa ei olisi
ollut olemassakaan.

Mielipahalla huomasi puoleton äiti, kuinka vahingollinen Ellun
kasvatustapa on. Hän älysi, että tuommoinen alin-omainen ankaruus ja
sydämettömyys ei voi poikaan sen parempaa vaikutusta tehdä, kuin että
hänen nuori sydämensä paatuu ja kovettuu, niin ettei häneen jää viimein
mitään tilaa ja siaa hellemmille ja paremmille tunteille. Nöyrästi ja
hiljaisesti koetti hän tästä epäkohdasta muistuttaa miestänsä, mutta
mitäpä siitä sitten oli. Ellu suuttui vaan tulihinsa, tauloihinsa ja
liki piti, ettei vaimo parka saanut korvillensa.

Yhä vaikeammaksi ja orjallisemmaksi kävi vaimon tila. Hän synnytti nyt
toisen lapsen ja samaten kuin ensimäisen lapsensakin pienenä ollessa,
sai hän tämänkin kanssa olla pakosalla, ettei isä olisi lapsen itkun
vuoksi päässyt tavattomasti kiivastumaan. Samoin olivat asiat
kolmannenkin lapsen pienenä ollessa. Kun hän kaiken ristin ja kiusan
lisäksi älysi, minkälaisen kohtelun ja kasvatuksen lapset isommiksi
tultua isältään saavat, ei hän voinut koskaan tuntea sitä äidin iloa,
joka niin monelta äidiltä on useinkin raskaan mielen pois pyyhkäissyt.
Katsellessaan elämäänsä eteen päin miltä kannalta tahansa, huomasi hän
sen haamoittavan yhä mustempana, synkempänä ja toivottomampana. Näitä
alati ajatellessaan ja miettiessään, tuntui ajatuksen juoksu ja järki
yhä useimmin seisahtuvan ja välisti ei hän pitkiin aikoihin huomannut
toista kättänsä.

Tämän alinomaisen pelvon ja pinnistyksen tähden typertyi vaimo viimein
niin, että hän vähitellen nujertui sallimuksen määräämän kovan
kohtalonsa alle ja rupesi vähemmällä nurkumisella kantamaan ristiänsä
kovalla elämän tiellä. -- -- "Ehkäpä se näin onkin ja pitääkin näin
olla", rupesi hän vähitellen ajattelemaan.



II.


Niin. Kun Wolmari kasvoi isommaksi, alkoivat kasvatuksen hedelmät
näkyä. Kun poika isänsä kiinni vuovatessa pääsi hänen käsistänsä
pötkimään ulos, ei hän tavallisesti palannutkaan huoneesen jonkun ajan
perästä kuten ennen, sillä hän karpasi melkein aina Hakkilaan ja
tavasta kyläänkin saakka. Näillä retkillään viipyi poika useinkin
vuorokausittain, eikä isä näyttänyt piittaavan siitä juuri mitään.

Ihme kumma! Vaikka Ellu oli niin ankara isä, että hän
vähäpätöisimmistäkin rikoksista rankaisi poikaa liiankin kovasti,
vieläpä semmoisistakin teoista, jotka eivät oikeastaan rikoksia
olleetkaan, ei hän kuitenkaan pojan poissa-olemisesta ollut
taallaankaan. Kenties oli isällä tuohon huolimattomuuteen kaksikin
syytä. Kaiketi luuli hän, että hänen tarkka ja kova kasvatuksensa on
pojasta tehnyt niin siivon, että hänen voi pelkäämättä antaa olla missä
tahansa; sitä paitsi ei pojasta ollut vielä minkäänlaista työn-apua,
jonka vuoksi hän kyllä jouti poissakin olemaan, ja eihän hänestä
silloin ollut alinomaista ristiä ja sydämen harmia.

Näin mietti isä, mutta asia oli muodostunut aivan toiseksi kuin mitä
hän oli otaksunut. Sillä kun Wolmari heti alusta alkaen huomasi, että
tämä on ainoa keino, jonka avulla hän saa vapauttansa nauttia ja ettei
siitä mitään rangaistusta seuraa, käytti hän pakoa hyväkseen niin usein
kuin voi. Nämät pakoretket tulivat pojalle hyvin turmiollisiksi. Ei sen
vuoksi, että hän olisi niin lyhvillä ajoilla tuttuin ihmisten parissa
mitään pahuutta oppinut, vaan sentähden, kun hän sai siellä vallattoman
mielensä jälkeen elää. Päästyänsä hetkeksikään pois ankaran isän
valvonnan ja kurin alta, tuntui tämä vapaus hänestä niin hyvältä, että
se nuoressa sydämessä kuohui yli laitainsa. Kapalolapsesta saakka
peljätetty ja arkautettu sydän oli vuosien kuluessa myös kovettunut ja
paatunut, niinkuin äiti oli aavistanut. Tämän kovettuneen luonteensa
päästi poika nyt vapaasti vallallensa, sillä eihän kova isä ollut nyt
hänen tekojansa vaanimassa ja rankaisemassa. Muita ihmisiä ei hän
peljännyt eikä totellut, koska he eivät olleet hänelle koskaan selkään
antaneet.

Onnettomat olivat ne eläimet, jotka hän voitti ja käsiinsä sai, sillä
mitä hirmuisimmalla tavailla kidutti ja rääkkäsi hän ne kuoliaaksi,
puhkoen niiden silmät, väännellen jalat poikki j.n.e. Suurin ilonsa oli
katsella eläinparkojen kuolon tuskia, kun ne itseään vääntelivät ja
henkeään haukkoivat. Jos hän sai käsiinsä semmoisen poikasen, jonka hän
voitti, pieksi ja läppäsi Wolmari hänet liki henkeä, eikä hän silloin
katsonut millä aseella hän vaan sai lyödä mäksiä.

Hakkilassa käydessään oli hän ensimältä Paavolle erin-omaisen
ystävällinen. Mutta tutummaksi tultuaan narraili hän eräänä kertana
Paavoa lähtemään heille, taikka ainakin saattamaan häntä. Kun hän näin
oli saanut pois hänet vanhempain ihmisien parista, karkasi Wolmari
Paavon niskaan tietämättä kuin tiikeri ja rusikoitsi hänet
pahanpäiväiseksi, sillä ei Paavo voinut itseänsä suojella, nuorempi
kuin oli ijältänsä ja muutoinkin pienikasvuisempi Wolmaria.

Itkeä nyrrytellen tuli Paavo kotiin, kun pääsi irti ilkeän kumppaninsa
kynsistä. Paavo oli siivoluontoinen poika, eikä olisi tahtonut
yhdellekään ihmiselle pahaa. Hän käsitti, kuinka väärin Wolmari oli
hänelle tehnyt ja tämä se enimmän pojan sydäntä kaiveli. Hän olisi
tahtonut olla ystävyydessä naapurin Wolmarinkin kanssa, niinkuin
ennenkin, mutta kuinka tämä nyt kävi laatuun, kun Wolmari tuommoinen
oli.

Pitkän ajan oli Wolmari käymättä Hakkilassa tuon tapauksen jälkeen.
Mutta kun hän sitten tuli, oli hän niin hilpeä, ystävällinen ja
avonainen, että vanhuksetkin oikein kummastelivat, kuinka niin
järkevästä ja miellyttävästä poikasesta, voi niin pahoja kuulumisia
kuulua ja kuinka hän voi Paavoa sillä lailla rusikoida -- -- ja he
rakastivat taasenkin Wolmaria, niinkuin omaa lastansa. Wolmari pyysikin
anteeksi sekä vanhuksilta että Paavolta viimeisen väärän tekonsa ja
hymyili niin imelästi.

"Lähde nyt, Paavo, saattamaan minua kotiini," sanoi Wolmari Paavolle
illemmalla.

"Entä jos sinä taasenkin hyppäät niskaani," sanoi Paavo, ikäänkuin
vanhaa uulaa.

"Mitä vielä. Ajatteletko sinä vielä vanhaa hairahdustani; sinä olet
paras ystäväni ja haluaisin sinun parissasi aina olla," sanoi Wolmari.

Paavo lähti.

Päästyänsä ensimäisen metsätien mutkan taa, hyppäsi Wolmari taasenkin
Paavo-raiskan niskaan.

"Kyllä minä sinun, isäsi lelun, opetan," sanoi hän ja alkoi huimia
Paavoa minkä kerkesi.

"No, mutta Wolmari! olethan taas paha," sanoi Paavo ja koki väistellä
iskuja.

"Oli mitä oli, mutta tuosta saat," sanoi Wolmari ja koki ahkerasti
jaella iskujansa.

Paavo raiska kommeltui kumoon ja ennenkuin hän kerkesi nousta ylös, sai
Wolmari käteensä jonkun lie'on ja tällä lyödä mäihäsi hän Paavoa
raukkaan niin, ettei tämä päässyt paikalta päkähtämään. Runnellulta
poikaparalta pääsi itku ja Wolmari lähti käpälämäkeen, heittäen
onnettoman toverinsa siihen.

Hakkilan vanhemmat odottivat kauvan poikaansa kotiin tulevaksi, mutta
kun ei häntä kuulunut tulevaksi, lähtivät he viimein häntä hakemaan.
Suureksi kauhuksensa tapasivat he hänet tiellä, kykenemättömänä
mihinkään liikkumaan. He kantoivat pojan kotiin ja kauvan sai hän pysyä
vuoteella, ennenkuin parani saadusta vammastansa.

Sen tepposen perästä ei Wolmari uskaltanut käydä Hakkilassa
vuosikausiin. -- -- --

Aika kului ja Ellulan Ellu pitkitti samaa kasvatustapaansa. Eräänä
tuommoisena kertana, jolloin isä taasenkin ajoi Wolmaria kiinni
saadakseen ja kurittaakseen häntä, kaatui poika johonkin esineesen ja
siinä rymäkässä katkesi häneltä jalka. Helppo oli isän nyt hänet
saavuttaa, mutta selkäänsä ei poika kumminkaan tällä kerralla saanut,
kun surkeasti huusi, että häneltä on jalka poikki. Oitis isä ymmärsikin
asian todeksi, sillä eipä poika muutoin olisi jäänyt siihen makaamaan.
Seitsemäksi viikoksi jäi Wolmari nyt vuoteen-omaksi, ennenkuin hän voi
vähääkään liikkua. Tähän oli isä hyvin tyytyväinen, "sillä", sanoi hän,
"minä elätän hänet mieluisemmin vaivaisena kuin että hän terveenä
joutuisi turmeluksen tielle."

Kun Wolmari nousi vuoteesta, rupesi hän vähitellen kainalokeppien
avulla liikkumaan. Kauvan ei tuon vilkkaan pojan tarvinnut tavailla
uutta kävelemisen keinoansa, ennenkun hän niillä mennä kamisti
aikakyytiä. Ensimäisen pitemmän matkansa teki hän Hakkilaan. Sinne
tultuansa niin saattamattomana ja kärsineenä kuin suinkin taisi,
teetteli hän itsensä nytkin Paavon ystäväksi. Hän näytti hyvin nöyrältä
ja katuvaiselta ja puheli avomielisesti kaikkein kuullen.

"Syystä minä olen kuritusta saanut, sillä minä olen ollut niin paha,
mutta nyt tahdon parantua. Olen oikein mielissäni kun jalkani meni
poikki, sillä olinhan sairastumiseni ajankaan poissa pahuudesta.
Sinullekin, Paavo, olen ollut kovin paha, mutta ollaan nyt tästäpuoleen
aina ystävykset," tuumaili tuo nuori rikoksensa tunnustaja.

Hakkilan väki oli hyväsydämistä ja anteeksi antavaa väkeä. He eivät
ajatelleet eivätkä puhuneet yhdestäkään ihmisestä pahaa, vaan toivoivat
jokaiselle hyvää. Kernaasti unouttivat he Wolmarinkin entiset kepposet,
joilla hän heille oli niin paljon pahaa ja mieliharmia tuottanut.
Surkumielellä ottivat he osaa Wolmarin kovaan kohtaukseen ja Paavokin
oli miltei itkeä, kun hänen toverinsa oli niin huonosti käynyt.

Pojat olivat hyvät ystävät keskenänsä kaiken päivää. He puhelivat ja
naurelivat keskenänsä, oleskelivat väliin ulkona ja pitivät muuta
poikasten menoa.

Kun Wolmari lähti illalla kotiin, pyyteli Paavo hänen vastakin käymään
ikävissään heillä.

Oli jotenkin varhainen aamu vielä, kun Wolmari jo huomenna tulla kopitti
kainalokepeillään Hakkilaan.

"Tulin näin varhain tänne ... te olette niin hyviä ihmisiä -- --. On
niin ikävä tuolla kotona... Isä on niin kova, vaikk'en minä mitään
pahaakaan tee ... te olette aina niin hyviä," puheli Wolmari
tunnollisesti.

"Olimme juuri lähdössä lehtiä taittamaan ja aioimme ottaa Paavonkin
mukaamme," sanoi Hakkilan emäntä, Paavon äiti.

"Voi, antakaa Paavon olla minulla täällä kumppanina, kun siellä kotona
on niin ikävä! Kyllä me täällä toimeen tulemme kahdenkin," pyyteli
Wolmari.

"No, olkoon sitten Paavo täällä, kumppanina ja hupina sinulla, mutta
olkaa kauniisti. Auttele sinä, Paavo, Maria, toisien lapsien
hoitamisessa," sanoi Paavon äiti.

"Kyllä me", oli Wolmari heti valmis myöntämään ja lausui tuon
myöntymyssanansa ensimäisen tavauksen niin omituisella äänen painolla,
että siinä kuulosti olevan kaksi yytä. Tämä tuntui niin vakavalta ja
luottavalta vakuutukselta, ettei siinä ollut vähintäkään epäilemisen
syytä; olipa niinkuin se olisi lähtenyt valamiehen suusta.

Ja niin lähtivät vanhemmat lehden taittoon... Miks'eikäs.

Hyvinä ystävinä alkoivat pojat viettää aikaansa, kuten parhaiten
taisivat. Käytiin katsomassa Hakkilan lasten talospaikkaa, koetettiin
lukea, jopa syödäkin. Pian kyllästyi kuitenkin Wolmari oloonsa ja aikoi
mennä kotiansa.

"Älä nyt vielä lähde ... olehan nyt niinkään kauvan kuin isä ja äiti
tulevat," pyyteli Paavo.

"Enkä ole ... menen minä ... lähde sinä saattamaan minua," sanoi
Wolmari äkäisesti.

"En minä lähde."

"No miks'ei, sanopas?"

"Taitaisit pieksää minua taas."

Wolmari pisti kainalosauvat kainaloihinsa, harppasi aika hypyn Paavoa
kohden ja lähemmäksi päästyänsä tavoitti lyödä häntä sauvallansa. Mutta
Paavo oli varusalla ja vältti iskun.

"Kas niin, arvasinhan minä sen... Tuommoinenhan sinä olet! Mutta etpä
minua nyt saa yhtä helposti kiinni, pieksääksesi, kuin ennen," sanoi
Paavo vähän ilkkuen.

Tuon rynnäkön aikana kiiluivat Wolmarin silmät kuin kissan silmät.
Niissä paloi vihan ja ilkeyden tuli. Kun Paavo oli viimeisen sanansa
sanonut, lauhkeni hänen katsantonsa ja hän näytti tulevan lakeaksi kuin
lammas.

"En minä vainkaan ... ilman aikojaanhan minä vaan narrasin sinua.
Ollaan vain ystävykset, niinkuin nyt olemme olleet ... enkä minä lähde
kotiin," koki Wolmari hyvitellä Paavoa.

Paavon pelko ja varovaisuus haihtui siihen paikkaan. Hän tuli niin
ystävälliseksi Wolmarille, että oikein halaili häntä ja sitten taas
elettiin niinkuin ennenkin.

Wolmari kävellä käppäili lattialla kainalosauvainsa avulla. Hänen
isänsä oli sauvojen alaset päät varustanut paria tuumaa pitkillä
rautapiikeillä, etteivät sauvat luiskahtaisi pojan niillä kulkiessa.
Niin, olihan hänkin isä.

Sillävälin oli Paavo vetääntynyt takan luo. Hän oli avojalon ja toisen
jalkansa nosti hän takkakivelle. Saman jalan polvelle pani hän
kyynärpäänsä ja tuki kädellään päätänsä. Siinä asemassa puheli hän
iloisesti Wolmarille. Tämäkin vetäysi hiljolleen takan luo hyvin
ystävällisen näköisenä, puhellen hänkin iloisesti niitä näitä.
Päästyänsä tarkoitettuun paikkaansa, tuki hän itseänsä toisella
kädellänsä takan otsasta, seisoen terveellä jalallansa. Kun he siinä
naurussa suin ja hyvässä sovussa keskenänsä iloisesti juttelivat, iski
Wolmari sananlausumatta voimansa takaa sauvansa rautapiikin Paavon
jalkapöytään. Isku oli niin voimallinen, että tuo karstalle
pynttääntynyt rautaporama meni jalkapöydän lävitse, niin että se oikein
napsahti takkakiveä vasten.

"Sainpa minä sinun, senkappaleen, kuitenkin kiinni," sanoi Wolmari ja
alkoi mennä kamistamaan pakoon.

Kyllä sen arvaa, minkälaisen parakan Paavo päästi tuommoisen iskun
saatuansa. Hän huutaa porusi ja voivotteli kurkun täydeltä, ja kun
toiset lapset säikähdyksestä sekä Paavon surkeuden tähden yhtyivät
tuohon hätähuutoon, niin syntyi siitä hirveä metakka.

Tämmöisessä tukalassa tilassa oli Hakkilan pieni kotiväki, kun
vanhemmat tulivat kotiin lehden taitosta. Tuotakin tuonnemmaksi
kuulivat he jo lastensa hengenhätäisen porun ja rääkymisen, ja
riensivät sen vuoksi paikalle niin kiireesti kuin suinkin kerkesivät.
Kovin hämmästyivät he, nähtyänsä Paavo-pojan huutavan ja tuskittelevan
lävistetyn ja verisen jalkansa vuoksi. Kun he sitten vihdoin pääsivät
asiasta selville, eivät he voineet kylliksi ihmetellä Wolmarin
julmuutta ja petomaista kavaluutta.



III.


Alun pitäin oli Ellulan Ellu hyvin jumalinen mies. Hän kävi ahkerasti
kirkossa ja tuskiinpa oli ainuttakaan messua, jolloin Ellu ei olisi
ollut rippiväessä. Raamattua ja muita hengellisiä kirjoja luki hän
ahkerasti, eikä antanut silloin minkään itsensä häiritä. Tällä tavalla
oli hän ajanpitkään koonnut itsellensä sieltä täältä, raamatusta ja
muista kirjoista, koko joukon uskonnollisia tietoja. Tämä ei suinkaan
olisi ollut moitittavaa, mutta hän käytti näitä tietojansa itsekkään
sydämensä tueksi ja korottamiseksi, ja pian paisui se salaiseksi
sisälliseksi hurskastelemiseksi ja ylpeydeksi. Pian tuli asia siksi,
että Ellu tässä omanrakkauden ja itsekkäisyyden salaisessa valossa
rupesi enemmän tarkastelemaan muita ihmisiä kuin itseään, ja tässä
toimessaan hän oli niin ahkera, ettei suinkaan paras poliisimies olisi
häntä toimissaan voittanut. Kaikkialla ja kaikissa havaitsi hän vikoja
ja puutoksia, yhdessä yhtä ja toisessa toista. Vanhemmat eivät hänen
mielestään kasvattaneet lapsiansa, niinkuin kasvattaa olisi pitänyt ja
aviopuolisoiden väli oli poikennut pois raamatulliselta kannalta.
Vaimot olivat muka anastaneet itsellensä liian suuren vallan ja
tekeentyneet liian verralliseksi miehensä kanssa. Tämmöinen ei suinkaan
ollut laita Aprahaamin aikoina, jolloin Saara kutsui miestänsä
herraksi. Tästä oli hänen mielestään seurauksena se, että lapset saivat
olla ja elää liikanaisessa vapaudessa ja siis kurituksetta ja Herran
nuhteetta. Liikaa oli Ellun mielestä sekin, kun lapset saivat vapaasti
leikkiä, nauraa ja ilakoida, ja silloinhan eivät he muka osanneet antaa
vanhemmillensa tarpeellista kunnioitusta eikä pitää itseänsä
tarpeellisen matkan päässä heistä. Useinkin kuin olisi pitänyt antaa jo
selkään oikein miehen kädestä, tyydyttiin siihen, että hyvällä sanalla
koettiin muistuttaa ja varoittaa lapsia joistakin poikenpuolisuuksista,
ja tämä oli suuri pahe Ellun mielestä, joka tulisi kantamaan huonoja
hedelmiä. Tämän johdosta ei ollut hänen luulonsa mukaan kukaan,
niinkuin olla olisi pitänyt. Tätä katsantotapaa hyväkseen käyttäen,
rupesi hän itsessänsä löytämään enemmän täydellisyyttä kuin kenessäkään
muussa ja tämä havainto paisutti yhä enemmän hänen sisällistä
ylpeyttään. Tämän täydellisyyden perään pyrki hän lakkaamatta, tehden
ahkerasti työtä sen eteen. Tämmöisen peri-aatteen tähden se oli kuin
hän vaimonsa ylitse otti semmoisen ylivallan, että vaimo parka kadotti
kaiken itsenäisyytensä ja joutui tylsistyneesen ja tahdottomaan
orjan tilaan. Siitä lähteestä ne olivat Wolmarin selkäsaunatkin
kotoisin, sillä hän tahtoi paremmasti kasvattaa lapsensa kuin muut
velvollisuutensa laiminlyöneet vanhemmat; kuitenkin lienee hänen juro,
sydämetön ja äkäinen luonteensakin ollut hyvänä apuna hänen
ankaruuteensa.

Näin tavoin luulikin hän saavuttaneensa yhä suurempaa täydellisyyttä ja
hänen puheensa, työnsä ja elämänsä tulivat toisenlaisiksi kuin ennen;
tuntuipa siltä kuin hän kaikilla näillä olisi sanonut muinaisen
hurskaan miehen tavalla: "Minä kiitän sinua Jumala, etten minä ole
niinkuin muut ihmiset, ryövärit, väärät, huorintekijät" j.n.e.

Kun Ellu oli näin täyteen henkeä tullut, ei häntä tyydyttänyt enään
mikään. Kirkon-opissakin rupesi hän huomaamaan yhtä ja toista vikaa ja
puutosta, vaikka se oli ensimmältä ollut hänen täydellinen ihanteensa.
Kun kirkon-opin kanssakin oli niin käynyt, oliko sitten kumma, jos ei
hän hyväksynytkään ainoankaan ihmisen ajatustapaa eikä elämän laatua?
Tämmöinen paisunut mieli ei voinut pysyä kauvan salassa, vaan sen
täytyi puhjeta ilmi. Vaikka hän oli luonnostansa hyvin harvapuheinen,
tuli hän nyt niin puhelijaaksi ja kiihkeäksi, että sitä oikein
ihmeteltiin. Julkisesti alkoi hän morkata kirkon-oppia ja kaikkia
vallalla-olevia uskonnollisia käsitteitä. Kaikki muut olivat väärässä,
hän yksin vaan oikeassa.

Niistä asioista ei ollut hyvä mennä Ellun kanssa kiistelemään. Sillä
jos joku rupesi häntä vastustamaan, viskasi hän semmoisen raamatullisen
sanatulvan vastustajaansa vastaan, ettei siinä ollut aikaa mitään sanoa
eikä ajatella. Sattuiko niin, ettei hän joskus voinut sanatulvallaan
puoliaan pitää, rupesi hän niin huutamalla ja karjumalla puhumaan, että
selvästi huomasi sen tulevan kiukustuneesta ja itsepintaisesta
mielestä. Jos vastustaja rupesi puhumaan hänen lakattuaan, uudisti hän
aina samassa tuokiossa huutamisensa, tukkien huutamisellaan toisen suun
ja riistäen häneltä sananvuoron. -- Niissä tilaisuuksissa meni hän
vähäpätöisemmissäkin asioissa suurimpiin tyhmyyksiin asti, kun vaan
eivät asiat menneet hänen mieltänsä myöten.

Suurella ahkeruudella ja pontevuudella rupesi Ellu nyt levittämään
tuota täydellisyyden oppiansa. Ihme kumma! Vaikka hänen oppinsa oli
raamatun hengen vastakohta ja vaikkei hänellä ollut mitään rakkautta
ketään kohtaan, pelkkää käskemistä, vaatimista, pakottamista,
parjaamista, uhkaamista ja tuomitsemista vaan --, sai hän kuitenkin
perustetuksi jonkumoisen eri lahkon. Tämän opin omistivat senlaiset
ihmiset, jotka eivät olleet pitäneet mitään lukua raamatusta, eikä
siihen perustuvasta kirkon-opista, eivät lukeneet, eivätkä käyneet
kirkossa ja niin muodoin eivät välittäneet mistään mitään, elivät ja
olivat vaan niinkuin kuolleet konsanaankin. Kun he sitten kuulivat
Ellun julistavan autuaaksi tekevää oppiansa, takertuivat he heti siihen
kiinni kuin kärpänen tervaan, sillä heidänkin halutti nyt tuon uuden
opin turvissa taivaaseen päästä.

Hänen vaimonsa oli jo niin tylsistynyt, ettei hän voinut käsittää,
oliko tämä muutos hyväksi tai pahaksi, oliko se oikein vai väärin.
Tässä tylsistyneessä mielessään rupesi hän kuitenkin vähitellen
omaamaan sitä mielipidettä, että kylläkaiketi se Ellu mahtaa kuitenkin
olla oikeassa ja siitä hetkestä saakka oli hänestä sama, olivatpa asiat
miten tahansa.

Ensimmältä kokoontuivat nämät Ellun ystävät ja seuraajat Ellulaan
hartaushetkijään viettämään, mutta sittemmin kokoonnuttiin muidenkin
samanmielisten luona. Niissä tilaisuuksissa selitteli Ellu toisille,
kuinka peräti turmeltuneeksi raamatun oppi oli käännelty ja väännelty,
ja sentähden ei muka elämänvanhurskautta löydy nimeksikään ihmisissä.
Kirkkoakaan ei Ellu julkisuudessakaan säästänyt, vaan sanoi sitä
kuolleeksi muoti-asiaksi, jolla ei ole voimaa eikä kykyä luomaan
hengellistä elämää ihmisiin. Pian rupesivat muutkin älyämään, kuinka
edullisessa tilassa he toki kuitenkin muiden suhteen olivat
hengellisissä asioissa. Seuraus semmoisesta tunnosta oli se, että hekin
rupesivat katsomaan muita ihmisiä ylön ja ihailemaan omaa itseänsä.

Näissä tilaisuuksissa ei suinkaan säästetty lähimmäisen vikoja ja
puutoksia. Kaikki ne tarkastettiin ja katseltiin suurennuslasin
lävitse; kaikki ne harkittiin, punnittiin ja arvosteltiin ja melkein
aina kävi niin, että hyttysestä saatiin kameeli. -- Tuskimpa mikään
sielujen kadottaja on koskaan tarkempaa syntiluetteloa pitänyt. --
Pauhaavia ja jyliseviä tuomioita ei suinkaan silloin puuttunut.

Tämä käänne ei suinkaan lieventänyt Wolmari raiskan tilaa, vaan
pikemmin pahensi sitä. Hänen piti aina olla mukana näissä seuroissa ja
hänen tuli pitkät iltapuhteet istua yhdessäkohden kuin kuva seinällä;
kuunnella hänen myös tarkoin täytyi mitä siellä puhuttiin ja
opetettiin. Jos hän vähänkään liikahti tai katseli johonkin syrjään
taikka vaikkapa vaan haukotteli, sai hän kohta isältään semmoisen
tukkapöllyn, että kylläkaiketi tiesikin mistä oli kotoisin; isommat
rikokset rangaistiin armotta kovemmasti.

Kyllä sen arvaa kuinka tukalaksi ja vaikeaksi Wolmarille kävi
iltakaudet noin yhdessä paikassa istuminen. Hänen vilkas luontonsa
paloi vaan niiden vapaahetkien perään, jolloin hän isänsä orjallisen
vaarinpidon alta oli päässyt vallatonta vapauttansa nauttimaan. Niitä
hetkiä hän muisteli ja ikävöitsi noissa seuroissa istuissaan, eikä
kuullut ja ymmärtänyt niin sanaakaan seuran "ylösrakentavaisista" ja
kasvattavista puheista. Vaikka hänellä oli kova edessä, ei hän
kuitenkaan malttanut olla kaikesti tekemästä yhtä ja toista
ilkivaltaisuutta saman-ikäisille poikasille ja tyttösille, mitkä myös
olivat vanhempiensa kanssa sinne tulleet. Kun Wolmaria sitten noista
kepposista ankarasti rangaistiin, kävi noiden toverien niin sääliksi,
että he rääkyivät pahemmin kuin rangaistava itse. Tämän vuoksi kokivat
he salata niin paljon kuin voivat Wolmarin ilkeyksiä, vaikka saivatkin
häneltä kärsiä mitä suurinta häijyyttä.

"Ei sitä kaikista vähäpätöisistä syistä tarvitseisi noin kovasti
rangaista," muistutti eräänä kertana eräs seuramies.

"Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan ... kyllä se nyt jo kestää,"
sanoi Ellu niin tuimasti, että kaikki säikähtivät.

Niin olihan Ellulla raamattu puolellansa.

Usein näissä seuroissa oli puheena lasten kasvatus. Ellu ei voinut
kyllin kuulijainsa mieleen painaa, kuinka löyhällä ja huonolla kannalla
toki nykyinen lasten kasvatus on, johon kuitenkin perustuu koko tuleva
maailma. Huonoja esimerkkejä lateli hän niin viljalta, että kaikki
hämmästyivät kuullessaan semmoisia ja kauhistuivat sitä tapain
turmiota, mikä oli tuleva koko maanpiirin päälle. Ahkerasti teroitti
Ellu heille, kuinka lapset pitää kasvattaa "kurituksessa ja herran
nuhteessa." Tunnustaa täytyy, ettei tätä saarnattu kuuroille korville,
sillä moni poikanen ja tyttönen sai tästäpuoleen useammasti selkäänsä
kuin ennen, mutta ei siinä vertoja vetänyt puoliväliinkään yksikään
Wolmarille.

Tämmöisellä kasvatustavalla muodostui Wolmarin luonne
eriskummalliseksi. Isänsä nähden oli hän arka, luimisteleva,
salaperäinen, vähäpuheinen, katsella killistellen tarkasti joka
puolelle. Isänsä liikkeistä ja toiminnasta piti hän niin tarkan vaarin,
ettei pieninkään liike ja teko jäänyt häneltä huomaamatta. Tämmöinen,
Ellun mielestä, jumalinen kasvatus oli poikaan istuttanut ja
juurruttanut vähitellen joitakuita näennäisiä hyviä tapoja, jonkatähden
isä luuli häneltä terveellisenä pidetyn kurituksen kantavan hyviä
hedelmiä. Poika ei kiroillut koskaan isänsä kuullen, mutta sitä enemmän
teki hän sitä, kun isän silmä välttyi. Jos muita poikasia sattui
tulemaan silloin kuin isä oli saapuvilla, oli Wolmari ikäänkuin heidän
hillitsiänsä ja johtajansa. Sattuivatko nuot suotuisat toverit sanomaan
jonkun iloisemman sanan taikkapa vaan nauraa rähähtämään, oli Wolmari
kohta valmis heitä hillitsemään ja häkimään.

"Tepä nyt joutavia olette... Pitäishän sitä ihmisen ajatella mitä hän
tekee ja puhuu," oli hän valmis heti muistuttamaan.

Eräänä kertana lämmitteli eräs poika itseänsä takkavalkealla, sillä
kylmä ilma oli. Kuinka lienee niin sattunut, että poika tietämättään
kärvensi itsensä pahanpäiväiseksi takapuolelta. Savu pöllysi hänen
vaatteistansa, ja kun muut huomauttivat siitä, hypähti poika takan
tyköä pois, tarttuen samassa kädellänsä savuavaan kohtaan, ja nyt
rupesi polttamaan hänen ihoansakin.

"Kuinkahan kuuma siellä helvetissä on, kuin tuossa takassakin on noin
kuuma?" sanoi poika, pidellen yhä koskenutta paikkaa.

"Voi tuota Mikkiä, kun kiroaa! Sinäpä nyt olet aikahinen ... mitä sinä
joutavia... Pitäähän sitä toki ajatella," muistutti Wolmari ja vilkaisi
isäänsä, nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen hurskas puheensa häneen
teki.

"Sinä pöllö! Senkö sinä kiroamisena pidät, kun helvettiä peljätään? Se
on hyvä, kun sitä peljätään ja muistetaan, mutta sinä et pelkää
sitäkään, teet vaan syntiä ja tyhmyyksiä myötäänsä," sanoi isä ja hänen
silmänsä säihkyivät tulta.

Olipa liki, ettei poika saanut selkäänsä tuon luullun jumalisuutensa
tähden, ja hän joutui niin pyörälle, ettei tiennyt mitä ajatella, kun
ei tuokaan kelvannut, vaikka hän luuli tehneensä isänsä mielen mukaan.

Semmoinen oli Wolmari isänsä parissa ollessaan, mutta aivan
toisenlainen oli hän muualla. Arka ja luimisteleva oli hän kylässäkin
vanhempien ihmisien saapuvilla ollessa, mutta kun ei heitä parissa
ollut, niin poissa oli silloin Wolmarilta ujous ja arkuus. Yhtenä
tuiskuna lensi hänen suustaan niin sanarikkaat kiroukset, ettei niin
nuorena olisi hänen luullut kerinneen niin runsasta sanavarastoa koota
kiroilemiseen. Riettaissa rivopuheissa oli hän niin mestari, ettei
paatunein vanha konnakaan häntä siinä voittanut.

Samanlaista ylivaltaa käytti hän saman-ikäistensä kesken kuin ennenkin,
mutta sitä suuremmassa määrässä, minkä verran hän oli kasonnut ja
vahvistunut. Koko kylän poikaset ja tyttöset olivat Wolmarin tähden
pahassa hädässä ja he pelkäsivät häntä pahemmin kuin metsän petoa. Hän
pieksi ja rusikoitsi ihan syyttä, tarpeetta kenen vaan voitti, ja
sentähden täytyi kylän poikain ryhmittyä yksissä neuvoin itseänsä ja
muita puolustamaan tuolta ankaralta päällekävijältä. Samalla lisätyllä
voimalla saivat luontokappaleet kärsiä kuin toveritkin.

No niin. Wolmari oli itse saanut ja antoi nyt muille.

Tästä Wolmarin käytöksestä, ulkona kodista, ei isällä ollut
pienintäkään tietoa, se täytyy hänelle kunniaksi sanoa. -- Kaikki
ihmiset tiesivät, kuinka ankarasti Wolmaria kuritetaan, niin ettei
suinkaan kurin puute ollut syynä pojan rivoon elämään. Aavistipa jo
silloin monikin, että liiallinen kuri oli hänet juuri tuommoiseksi
villiksi paaduttanut. Tämän tähden ei kenenkään tehnyt mieli kieliä
Ellulle Wolmarin pahoista töistä, sillä he tiesivät, että poika saapi
kahta kovemmasti selkäänsä, jos vaan hänen isänsä tietoon tulee pojan
vehkeet. Tällä tavalla kokivat he suojella pojan selkänahkaa, joka ei
entisen mitan jälkeenkään päässyt paljon koskaan oikein terveeksi
paranemaan.

Sattuipa kerran niin, että heidän seuraa taas pitäessään, tuli sinne
eräs mies, joka oli hieman mieltynyt tuon pienen seuran uskonnollisiin
käsityksiin. Kun keskustelua siinä jatkettiin, rupesi tuon vasta
seuraan tulleen, Miettisen Joosepin, mielestä tuntumaan, etteivät
seuran käsitteet olleetkaan kaikin paikoin oikeita. Hän siis rupesi
hiljollensa selittämään, minkälainen hänen oma kantansa eroavissa
asioissa on. Mutta Ellupa ei kärsinytkään mitään vastaansanomista,
sillä hän oli oppinut neuvomaan, käskemään ja ohjaamaan, eikä
kuuntelemaan, oppimaan ja tottelemaan. Viha kuohahti heti esille hänen
itsepintaisesta ja omarakkaasta sydämestään ja hän ärähtäen sanoi:

"Eipä luulisi semmoisen miehen tulevan muita opettamaan, joka ei
lastensa kasvatuksesta pidä sen parempaa huolta."

"Mitä erin-omaisempia minun lapseni sitten ovat tehneet?" kysyi
Miettisen Juoseppi.

"Sinä et kasvata lapsiasi kurituksessa ja herran nuhteessa. Tuolla
maailman jalvoissa saavat ne vaan pyöriä, oppimassa kaikenlaista
ilkeyttä ja turmelusta," sanoi Ellu tuimasti ja nuhtelevaisesti.

"Mitähän sinä sitten luulet aikaan saaneesi kaikella ankaralla poikasi
pieksämiselläs?" sanoi Juoseppi, hänkin jo vähän kiivastuneena.

"Älä astu minun kantapäilleni. Kuka rohkenee syyttää minun itseni ja
perheeni elämää, ja kuka kykenee sen tekemään? Et suinkaan sinä
ainakaan," sanoi Ellu itseluottamuksella.

"Meissä ei ole täydellisyyttä kenessäkään, minussa kaikkian vähimmän.
Kyllä niitä vikoja sinussakin löytyy, mutta sinä et huomaa niitä ja
kuitenkin minäkin voisin niitä luetella," sanoi Juoseppi lujasti.

"Mitä on vikaa, sanopas?" sanoi Ellu kiivaasti ja astui Juosepin eteen.

"Sinun vaimosi, esimerkiksi, elää kurjinta orjan elämää."

"Mitä...?! Puuttuuko häneltä ruoka tai juoma?" sanoi Ellu
kauhuksissaan.

"Ruoka ja juoma ei ole aina ihmisen elämän onnellisuus. Eikä niitäkään
niin viljalta liene ... minä luulen, että hänellä on luetut palat,
jotka hän osaksensa saapi. Tämä ei ole kristin-opin kanssa yhtäpitävä,"
sanoi Juoseppi.

"Jumala sanoi vaimolle: Sinun tahtos pitää miehes ala annettu olemaan
ja hänen pitää vallitsemaan sinua. Kumoa tämä raamatun paikka, jos voit
ja puhu sitten," sanoi Ellu voitollisesti.

"Niin pintapuolisestiko sinä käsität raamatun totuudet? Jumala
loi vaimon ihmiseksi niin hyvin kuin miehenkin ja yhtä suurella
omistus-oikeudella luotuun maailmaansa ja sen hyvyyksiin kuin
miehenkin, eikä suinkaan kenenkään orjaksi. Jumala on luonut vaimon
miehen kunniaksi ja käskenyt heidän toinen toistansa rakastaa ja
kunniassa pitää, eikä toisiansa sortamaan ja orjuuttamaan. Siis
osoittamasi raamatunpaikka ei ensinkään oikeuta sinua vaimosi pitämään
antipaloilla ja semmoisessa orjan tilassa kuin hän on," väitteli
Juoseppi.

"Minkälaisessa orjuudessa hän sitten on mielestäsi?" kysyi Ellu vähän
ällistyksissään.

"Vielä häntä kysyt! Eihän hänellä ole valtaa minkään ylitse
kotonaankaan, eipä edes omain lastensakaan. Perheen haltiana ja lasten
äitinä on hän pakoitettu olemaan kuin hyypiä hävitetyssä kaupungissa.
Pienten lastensa kanssa ei hän saa olla samassa huoneessakaan kuin
sinä. Hänen täytyy aina olla pelvollaan, aina varusalla ja häpeissään
sinun kovuutesi ja julmuutesi vuoksi. Hän ei saa sinun luvattasi koskea
mihinkään omassa kodissaankaan. Avaimet ovat sinun hallussasi ja sinä
lukitset kaikki vaimosi nokan edestä, ettei tämä saisi mitään ominluvin
liikuttaa. Ja sittenkin sinulla on ristit ja senkin seitsemät
salamerkit kaikissa paikoissa, nähdäksesi, että eikö tuo vartioitu
kuitenkin jollakin tavalla saa sinun aarteitasi näpistellä, jos ei
muuta, niin ainakin jotakin ruokavärkkiä lastensa suuhun. Sieltä sinä
annat vaimollesi ja lapsillesi niinkuin koirille ja sen pitää piisata
niin kauvaksi kuin katsot taas hyväksi heille jonkun palan viskata.
Onko tämä laita? Pahin pakanakaan ei pidä vaimoaan ja lapsiaan sillä
tavalla. Minä luulen olevan semmoiset raamatun paikat löytymättä,
joissa tämmöistä menoa opetetaan," puhkesi Juoseppi puhumaan ärtyneellä
mielellä.

"Mitä sinun tarvitsee meidän välihimme sekaantua; minun vaimoni on
kylläkin tyytyväinen oloonsa," sanoi Ellu vaan, sillä hänen käsistään
oli jo puolet aseita poissa.

"Mitäkö minun tarvitsee sekaantua sinun asioihisi? Meidän kaikkien
velvollisuutemme on muistuttaa toisiamme silloin kuin näemme julkisen
vian lähimmäisessämme. Mutta sinäkö antaisit itseäsi ojentaa? --
Ohoh ... jopa kaiketi! Sinä tahdot vaan muita opettaa ja vaadit
ehdottomasti itseäsi tottelemaan, vaikka väittäisit korpin valkeaksi.
Muiden vikoja sinä haet ja kannustat, mutta et kertaakaan mene omaan
poveesi katsomaan mitä siellä löytyy. Täydellisenä sinä vaan tahdot
itseäsi pidettävän, vaikka olet moninaisissa puuttuvainen, niinkuin
muutkin syntiset ihmiset tässä kuolevaisessa ruumiissa. Ja jos joku
sinua yrittää nuhtelemaan kahdenkesken siveyden hengessä, suutut sinä,
luullussa hurskaudessasi, silmittömästi ja käyt hävyttömäksi; sen
vuoksi sanon kaikki nyt tässä kaikkien kuullen. Kaikki muut ovat
väärässä ja sinä yksin vaan oikeassa. Väärässä on lutherilainen
kirkkomme oppikin ja eiköpä liene raamattukin kohta mielestäsi väärä.

"Niin, niin, entäs se vaimosi tyytyväisyys? Kyllähän minä tiedän
mitenkä senkin kanssa on. Totta kyllä on, että hän tottelee ja uskoo
sinua, mutta sinä olet hänet semmoiseksi typistänyt. Sinä olet
kovuudellasi ja julmuudellasi hänestä pusertanut kaiken voiman, tahdon,
tunnon, sydämen, jopa osaksi järjenkin, kaikki, kaikki. Hänellä ei ole
enään kykyä ja voimaa edes suremaan ja murehtimaankaan, ja
tylsistyneenä, menehtyneenä on hän nyt tahdoton ja voimaton välikappale
sinun käsissäsi," kiilasi Juoseppi yhä.

"Minä tahdon olla herra kotonani ja perheeni keskellä. Minä pidän
heidät terveellisessä ja kristillisessä kurissa, ja olen oikeutettu
vaatimaan heiltä ehdotonta kuulijaisuutta. Minun vaimoni ei saa olla
suuna ja päänä joka asiassa eikä päälläpäsmärinä kaikissa, niinkuin
sinun vaimosi. Lapsieni en myös anna kuritonna juosta pitkin maailmaa,
niinkuin sinä teet," sanoi Ellu lujasti.

"Senhän minä tiesinkin. Olisikin varsin ihme, jos kerrankaan
tunnustaisit vian itsessäsi olevan. Minun vaimoni on kyllä
päälläpäsmärinä kaikissa ja niin pitää ollakin, sillä hän se on kaiken
talouden haltija. Ei hänellä ole lukitut ovet eikä luetut palat, vaan
vapaasti hän saa ottaa ja panna, mistä ja mihin vaan parhaaksi näkee.
Tasan meillä on valta kaikissa asioissa, eikä meillä ole mitään
salattavaa, peitettävää ja kätkettävää toisiltamme. Tämmöistä se on
meidän elämämme ja kerskaamatta voin sanoa, ettei se ole ollut haitaksi
taloudellemme eikä avioelämällemme, vaan suureksi siunaukseksi.

"Mitä tuohon toiseen syytökseesi tulee, niin siinä laskit aika valheen.
Me emme ole lastemme ainuttakaan ylimielistä tekoa jättäneet
muistuttamatta, nuhtelematta ja varaamatta, ja kun sana ja varoitukset
eivät ole auttaneet, emme kuritustakaan ole laiminlyöneet. Mutta
että tuolla tavalla peitää lastansa kuin maanmatoa, niinkuin sinä
Wolmari-raiskaa peidät, siihen emme koskaan ryhdy," väitteli Juoseppi.

"Niin, mutta hän totteleekin vanhempiaan ja muita ihmisiä ja se on
kurituksen hedelmä," takaili Ellu.

"Kyllähän hyvinkin ... mitäpäs muuta hän tekee. Sinä luulet hänestä
hyvinkin hyvää, mutta niin ei ole laita. Sinun läsnä-ollessasi kokee
hän miten kuten välttää sinun silmiäsi, mutta niiden alta vältyttyään
on hän kokonainen villipedon alku, jonka hillimättömällä pahuudella ei
ole mitään rajoja. Moni heikompi eläin on hänen käsissään saanut kärsiä
hirmuisen kidutuskuoleman. Kaikki ikäisensä pojat, mitkä hän vaan
voittaa, lahtaa ja pieksää hän vähiin hengin. Hakkilankin Paavon, tuon
siivon pojan, on hän asetten kanssa muokannut pari kertaa niin pahasti,
että on kummallakin kerralla saanut vuoteen omana maata monta viikkoa.
Semmoista jälkeä se sinun ankara ja petomainen kurituksesi tekee, josta
sinä niin ylpeillen kerskaat. Tällä tavalla olet sinä kuolettanut
lapsestasi kaikki ihmiselliset tunteet ja paaduttanut hänet
kelvottomaksi vastaan-ottamaan parempia tapoja.

"Tätä en suinkaan sano kannellakseni ja juorutakseni pojastasi, sillä
minä, niinkuin muutkin, sääleilen pojan surkeaa ja väärälle tielle
vievää kasvatusta. Tarkoitukseni on, että ottaisit ajasta vaarin ja
rupeaisit lempeydellä ja hyvyydellä ohjaamaan lastasi, pelkäämään
Jumalaa ja häpeämään ihmisiä, ennenkun se on liian myöhäistä," puheli
Juoseppi.

"Aina se on vaan sinun työnäsi, että parjata ja kannustaa minua ja
minun töitäni. Mutta minä tiedän mikä minä olen ja mikä minun poikani
on, enkä tarvitse sinun löyhäperäisiä neuvojasi ja sortohalusta
lähteneitä haukkumisiasi; itse minä vastaan kaikesta," sanoi Ellu
uhkamielisesti.

"Se on kyllä surkea ja sen tiesin jo ennakolta. Minä olen sanonut
sanottavani, johon omatuntoni on minua jo kauvan pakoittanut; tee nyt
kuinka tahdot, minun omatuntoni on puhdas. Ja nyt kun tunnen ja tiedän,
millä perustuksella teidän jumalisuutenne ja kristillisyytenne on, en
tahdo enää koskaan häiritä teitä."

Näin sanoen lähti Juoseppi pois.



IV.


Ellu ei ollut koskaan kuullut tämmöisiä sanoja ja tämä loukkasi häntä
kovasti. Hän oli tottunut käskemään, opettamaan ja neuvomaan, mutta ei
suinkaan itse neuvottavaksi alentumaan. Vaikka yleiseen tiedettiin,
minkälaisella perustuksella hänen jumalisuutensa ja hurskautensa oli ja
kuinka julmaa kotikuria hän harjoitti, ei kuitenkaan kenenkään
haluttanut mennä hänelle niitä ilmoittelemaan, sillä Ellun raaka
itsepintaisuus oli niin yleiseen tunnettu, että se kammotti jokaista.
Tämän tähden välttivät he yhteensattumista hänen kanssaan niin paljon
kuin mahdollista oli.

Yöt, päivät vaivasi tämä jupakka Ellua. Oliko totta mitä Juoseppi oli
Wolmarista sanonut, vai oliko se vaan kateudesta ja vihasta syntynyt
syytös, jossa ei ollut pontta eikä perää? Nämät kysymykset pyörivät
myötäänsä hänen mielessään, mutta hän ei vaan saanut niitä selville.
Hän ei ollut koskaan kuullut Wolmarista sanottavan mitään pahaa ja
kuinkapa semmoista voisikaan kuulua, hän kun poikansa oli kasvattanut
kristillisessä kurissa, mietti hän. Tämä ajatus selkeni hänelle vihdoin
ja hän tuli puolittain semmoiseen päätökseen, ettei koko Juosepin
syytöksessä ole perääkään.

Vaikka hän näin puolinaisen päätöksen kautta oli saanut jonkulaista
levollisuutta, ei hän kuitenkaan saanut oikeaa rauhaa. Saadaksensa
täydellistä vakuutusta asiassa, kysyi hän sitä eräältä kylässä olevalta
ystävältään ja uskoveljeltään. Tämä todisti todeksi kaikki mitä
Juoseppi oli Wolmarista sanonut, vieläpä lisäsikin sen tiedon, että
poika on tavattu useat kerrat näpistelemästäkin.

Tämä isku oli Ellulle monta kertaa kovempi kuin kaikki Juosepin
ilmoitukset, nuhteet ja neuvot yhteensä. Olihan hänen tosi-ystävänsä
sen sanonut ja hänellä ei suinkaan ollut mitään vihaa ja kateutta häntä
vastaan. Siis se on ainakin tosi ja vielä hirveämmässä muodossa kuin
Juoseppi oli sanonutkaan.

Kovin lujille pani tämä tieto Ellun. Hänen itsepintainen omarakkautensa
ja luultu hurskautensa oli saanut semmoisen kolahduksen, ett'ei hän
ollut osannut semmoista uneksiakaan, ja se teki hänet oikein sairaaksi.
Hän ei syönyt eikä juonut moneen päivään paljon mitään ja useampina
vuorokausina ei hän nukkunut ensinkään. Kova myrsky raivosi Ellun
sielussa, sillä kaksi ristiriidassa olevaa mielipidettä taisteli siellä
keskenään. Oli, näette, punnittavana: oliko vika hänen kasvatuksessaan,
vai Wolmarissa, kun hänen täytyi kaikessa hyvyydessään semmoista
kuulla. Ehkä hän onkin ollut pojalle liian kova, liiaksi kurittanut
häntä, mutta ei --; kenties on hän ollut liian löyhä kasvatuksessaan --
niin, siinäpä se nyt oli -- ehkä ja kenties --; oli miten oli, mutta
lopullista selvää vaan ei tullut.

Taisteltuaan useampia vuorokausia tämmöistä ankaraa sisällistä
taistelua, tuli Ellu siihen päätökseen, että hän on liian pehmeästi
poikaansa kasvattanut. Hän näki pojassaan semmoisen kovasydämisen
ihmisen alun, joka ei vähällä kurilla ota heltyäkseen. Mutta maksoi
mitä maksoi, hänen täytyi saada Wolmari nöyrtymään, tottelemaan ja
siivoontumaan ja niin temmatuksi hänet pois pahalta ja vilpilliseltä
tieltä.

Kun Ellu oli tullut tähän päätökseen, puski hän kaiken kiukkunsa ja
vihansa Wolmarin niskoille. Hänen, tuon tottelemattoman ja
kovasydämisen pojan syy se muka oli, kun hän sai tuommoista kuulla ja
kärsiä. Kaikki häpeä, moitteen- ja nuhteen-alainen syytös, kaikki
kärsimiset ja sielun tuskat, kaikki nämät olivat Wolmarin työtä Ellun
mielestä, ja hän tunsi kauheasti kärsivänsä uppiniskaisen ja
tottelemattoman poikansa tähden.

Ellu ei pieksänyt poikaansa heti noiden harmillisten uutisten
kuultuansa, mutta sen enemmän haukkui ja sätti hän häntä. Ikene-irvissä
ja hammasta purren pauhasi hän lakkaamatta pojalle, uhaten hänet hakata
ja pieksää kananpaloiksi, ellei hän vaan parantaisi tapojaan. Usein hän
tuota tehdessään puristeli ja huihtoi nyrkkejään aivan pojan nenän
edessä ja silloin oli hänen hahmonsa muutuksissa, sillä ylönpalttinen
viha kiehui hänen sydämessään; näyttipä siltä kuin Ellulla olisi täysi
työ hillitessä itseään, ettei hän murskannut kappaleiksi tuota
kahdentoista vuotiasta poikaansa.

Wolmari parka oli nyt ikäänkuin alituisessa hengenvaarassa. Hän ei
uskaltanut puhua yhtäkään sanaa, ei tarpeekseen syödä eikä nukkua. Jos
hän joskus vaipui uneen, säikähteli, vavahteli ja karjahteli hän niin
surkealla ja sydäntäsärkevällä tavalla kuin tappaja olisi ollut takana.
Niissä tapauksissa kavahti hän sängynlaidalle istumaan, eikä tointunut
uneksimisestaan, ennenkun isä karjasi hänelle tahi lyödä läimisti
kämmenellään selkään. Silloin poika päästi valittavan pienen
äännähdyksen ja kytkähti jälleen vuoteesen; eipä konstikaan, sillä
tiesihän hän nyt, että hänellä on isä, joka kyllä pitää hänestä huolen.

Tästä lähtien rupesi Ellu kaikkialla vainuamaan Wolmarin jälkiä ja
ottamaan vaaria hänen töistään. Kylillä käydessään hän kyseli
salamyhkää ihmisiltä, oliko poika tehnyt mitään konnantöitä.
Kantelijoita ja kielijöitä oli nyt ilmestynyt kosolta, kun he näkivät,
että Ellu niitä halulla urkkii. Paljon puhuttiin nyt Wolmarin päähän
totta, mutta paljon valhettakin. Sillä vaikka mikä ilkityö tapahtui
kylässä, sai Wolmari sen kantaa, vaikkei kaikesti voitu todistaa
ilkityötä hänen teokseen.

Ellu ei huolinut siitä mitään selvää ottaa, olivatko tehdyt rikokset
Wolmarin tekoja vai ei, siinä oli kylläksi, kun vaan ne hänen
tekemikseen sanottiin. Vihan vimmassa meni hän kotiinsa ja otti pojan
käsiinsä ja niin sai hän omainsa ja muiden pahaintekojen edestä. Usein
pieksi isä hänet vähiin hengin. Eräänäkin semmoisena kertana huusi
poika kauheissa tuskissaan:

"Voi herra Jesus! Tappakaa, rakas isä, minut pikemmin, en minä tätä
hirveää tuskaa jaksa pitkälle kestää!"

Tylsistynyt äiti seisoi tavallisesti silloin vieressä, katsella
tuijottaen tehtävään työhön, kiemurtelevaan ja parkuvaan poikaansa;
näytti siltä kuin hän ei olisi täydellisesti tajunnut mitä siinä
tehtiin, sillä hänen silmänsä kiiluivat niin kummallisesti. Kun leikki
oli lukussa, pani hän tavallisesti kädet ristiin rinnoillensa ja sanoi:

"Eipä Wolmarista miestä tullutkaan."

Kuitenkin koki äiti, ikäänkuin jonkunlaisella äitimäisellä vaistolla,
lievitellä poikansa kurjaa tilaa ja voidella hänen rikki muokattua
selkäänsä.

Tällävälin olivat Ellun toiset pojatkin kasonneet ja varttuneet;
nuorinkin heistä oli jo puhuva ja juokseva tenava.

Kun sitten vieraita tuli Ellulassa käymään, päivitteli Ellu yhtenään,
kuinka hillimätön, räähkä, pahansisuinen, tottelematon, ilkeä,
epärehellinen ja raateleva hänen vanhin poikansa on. Ikäänkuin
kerskaten selitti Ellu, kuinka usein hän on poikansa pieksänyt liki
henkeä, eikä siitä kuitenkaan tuntunut mitään apua olevan. Tavallisesti
lopetti hän puheensa sillä tuomiolla, ettei Wolmarista tule miestä
pahastakaan, vaan suuri roisto.

Tämmöisien puhetten ja arvosteluin aikana oli Wolmari itse läsnä,
katsellen kenkäinsä nokkiin, uskaltamatta kertaakaan nostaa silmiänsä,
katsoaksensa muita ihmisiä silmiin. Siinä olivat nuorimmat pojatkin,
katsoa töllistelemässä vuoroin isäänsä ja vuoroin Wolmaria ja viimein
kaikkia muita. Vieraat eivät tavallisesti osanneet sanoa tuommoiseen
ilmi-antoon niin mitään, katsoivathan vaan pitkin nokkaansa. Siinä oli
sortunut äitikin tylsämielisenä, mutta kun Ellu sanoi ettei Wolmarista
miestä tule, niin hänkin sanoi: "eipä Wolmarista miestä tullutkaan."
Silloin menivät nuorimmat veljet Wolmarin eteen ja sanoivat: "ei
sinusta tule miestä, mutta meistä."

Tämmöistä oli Ellun kasvatustapa. Ei yhtään lempeää sanaa, ei yhtään
rakkautta, jota luontokappalekin osottaa sikiöllensä. Ei yhtään
vanhimman rakkautta osoittavaa tekoa, ei yhtään totuuteen neuvovaa
ohjausta, eikä yhtään sydämellistä keskustelua. Vitsa, sorto,
hirmuvaltainen ja ylimyksellinen ankaruus, ja tuomitseva valta aina
vaan oli ylinnä.

Yhä enemmän kauhistutti ihmisiä Ellun kasvatustapa. He näkivät ja
tunsivat selvästi, ettei sitä hyvä seuraa. Usea ihmisrakas ihminen kävi
asiansyten Ellulassa siinä tarkoituksessa, että saada Ellun
mielipidettä siinä suhteessa muuttumaan. Varovasti koettivat he
Ellua oikaista siihen suuntaan, että tämän tulisi lempeämmin ja
ihmisellisemmästi lapsiansa kohdella, koska hän kovuudellansa saattaisi
heidät vasten tarkoitustansa saattaa turmioon.

Ellu ei myöntänyt kenellekään, että hänen kasvatustapansa oli väärä.
Mutta miten lienee ollutkaan, havaittiin hänessä kuitenkin jonkunlainen
muutos. Nuorimpia lapsiansa rupesi hän perin toisella tavalla
kohtelemaan kuin Wolmaria. Heidän pikku-rikoksistaan kolhi ja maksi hän
heitä kyllä armottomasti, mutta kun pienokaiset panivat pitkäveteisesti
suunsa väärään ja rupesivat sitten hitaasti itkeä marisemaan, otti Ellu
heidät syliinsä, taputteli heitä poskille ja päähän. Samassa painoi hän
heitä rintaansa vasten, lausuillen: "oliko isä paha? Joko isä löi? Älä
ole, pienokaiseni, milläsikään -- ei isä enään ole paha ... kävikö
kipeästi? Isän poikahan se on. -- -- Sinusta tulee mies, mutta ei
Wolmarista," ja monta muuta semmoista sanoi isä.

Tämmöisellä kohtelulla istutti Ellu nuorimpiin lapsiinsakin
tottelemattomuutta ja pelottomuutta. Sillä kun he tiesivät, ettei siitä
sen pahempaa seuraa, eivät he noista kopposista olleet taallaankaan,
vaan olivat kynsin hampain kiinni joka paikassa pahuudessa. Mistä heitä
enimmän kiellettiin, siihen he parhaiten pyrkivät, ja jos joku otti
heidät kiinni, estääksensä heitä pahuutta tekemästä, käpertyivät he
käteen kuin kissa ja purivat kuin koira. Kun he ulos pääsivät,
koettivat he kiireen kautta ehättää niin vaarallisille paikoille, kuin
suinkin saatavissa oli. He kiipesivät huonetten katoille, tikapuiden
ylimmäiselle puolalle, heittivät itsensä ripuksiin kaivon suuhun ja
moneen muuhun semmoiseen paikkaan, missä vaan jotakin vaaraa oli. Kun
heitä sitten hätäillen haettiin, kokivat he olla hiljaa kuin hiiret
siihen asti, kun heidät huomattiin. Kun he sitten huomattiin, kokivat
he näyttääntyä niin vaaranalaisilta kuin suinkin mahdollista oli,
huutain hoilaten täydeltä kurkkua, niinkuin hengen hädässä.

Niin, tämmöistä jälkeä oli Ellun lievennetty kasvatustapa tehnyt hänen
nuorimmissa pojissaan, joihin hän nyt pani kaiken toivonsa.



V.


Erään varakkaan ihmis-ystävän kävi kovin sääliksi Wolmari-raiskan kurja
tila. Oikein omantunnon asiana oli se vaivannut häntä kauvan aikaa.
Myötäänsä mietti hän keinoja poika paran auttamiseksi, mutta eipä niitä
ollut niin helppo löytää. Vihdoin luuli hän keinon keksineensä, ja hän
lähti tallustelemaan Ellulaa kohden.

Huoneessa ei ollut muita kuin nuorimmat pojat ja heidän äitinsä ja
piikatyttö.

"Missäs isänne on?" kysyi vieras.

"Hän on kylässä," vastasi tyttö.

"Entäs Wolmari?"

"Meni ulos joku aika sitten; olisiko mennyt Hakkilaan," arveli piika.

"Mitä te Wolmarilla tekisitte, joka on niin pahankurinen," puutui
Nestori puheesen.

"Mutta saattaahan siitä vielä tulla siivo poika," sanoi vieras.

"Ei siitä tule, vaikka isä kovasti pieksää," väitti Nestori.

Samassa tuli Wolmari huoneesen.

"Kylläpä siellä metsässä on lunta jo kelpolailla ja jotenkin kirpeä
pakkanenkin siellä on... Kävin jänisansojani katsomassa," sanoi Wolmari
ja tuli vierasta tervehtimään.

"Se valehtelee... Ei se ole ollut kuin mäkeä laskemassa," ehätti nuorin
veli sanomaan.

Wolmari loi vieraasen aran silmäyksen, eikä ollut kuulevinaankaan
Hjalmarin muistutusta. Hän katsoa vilautti ympäri huonetta ja meni
sitten nurkassa olevan kaapin päällä olevia kaluja kapistelemaan.
Kauvan ei hän ollut siinäkään. Yhdessä ja toisessa paikassa koetti hän
istua, mutta hyvä ei näyttänyt olevan missään. Vihdoin palasi hän taas
tuon kaapin luo.

Vieraan mielestä tuntui kovin sopimattomalta, että tuommoiset pienet
tenavat parjasivat veljeään ja vielä noin julkisesti, Wolmarin itsensä
kuullen. Sentähden sanoi hän:

"Ei sitä niin rumasti saa sanoa omasta veljestänsä, että hän
valehtelee; ehkä hän kävikin jäniksen ansoillaan."

"Eikä käynyt... Ja miks'ei saa sanoa, kun hän kumminkin on
valehtelija," intteli pikku veli.

"Mistä sinä sen tiedät?"

"Sen on isä sanonut."

"Kyllä te nyt liiaksi sorratte Wolmaria. Hänestä voipi tulla parempi
mies kuin teistä, vieläpä vaikka pappi," koki vieras puolustella.

"Mitäs linnusta ... joka on varaskin, ja senkin on isä sanonut ...
mutta minusta tulee pappi eli muu iso herra," ennusteli tuo pieni
orakeli.

Wolmari vilkasi taas vierasta silmiin ja rupesi kiireemmästi
sioittelemaan kaapin päällä olevia kaluja.

Samassa astui Ellu huoneesen.

"Siinäkö sinä, roiston-alku, taas olet?" sanoi Ellu ja vatkasi poikaa
isosolkisella nahkavyöllä selkään, sillä sen hän sattui silloin
käsiinsä saamaan.

Poika hypähti kohoksi, niinkuin käärmeen pistämänä, meni penkille
istumaan ja istui siinä mykkänä kuin kala.

"Tuo poika minulle tuottaa sanomatonta harmia ja mielipahaa. Hänestä ei
näy kurittamallakaan saavan ihmistä. Kaikki konnan koukut on hän jo
oppinut, yksin varastamaankin," sanoi Ellu sitten.

"Kuulittehan nyt, valehtelinko minä," sanoi Hjalmari.

"Pidätkö, penikka, suusi siinä," sanoi isä.

"Minulla olisi teille asiaa: ettekö pane Wolmaria kansakouluun?"
aloitteli vieras.

"Kansakouluun?! Mitäs hän siellä tekisi?!" kysyi isä ihmetellen.

"Oppisihan siellä aina jotakin."

"Hän ei menestyisi siellä kuitenkaan, sillä pian tekisi hän semmoisen
roimeen, että hänet täytyisi eroittaa pois koulusta," arveli Ellu.

"Ei Wolmaria saa panna kouluun, sillä ei hänestä tule miestä
kuitenkaan, mutta minusta tulee, minut kouluun pitää panna," sanoi
Nestori.

"Osaatko tukkia suusi, vai mitenkä on?" sanoi isä ja katsoi poikaa
vihaisesti silmiin.

Poika venytti naamansa pitkäksi kuin kalalahturi ja lähti kävellä
murristelemaan pois; näytti siltä kuin hän olisi ajatellut: "älä
huoli."

Vierasta kovin kummastutti tuo tapa, millä Wolmaria kohdeltiin. Hänen
säälikseen kävi se sortotila, jota poika sai joka tilaisuudessa
kaikilta kuulla, saamatta ainuttakaan lempeää ja ystävällistä sanaa.
Hän oli kyllä kuullut, että poikaa nurjasti ja kovasti kohdellaan,
mutta ei hän likimainkaan arvannut häntä noin tylysti ja sydämettömästi
pidettävän. Tämän kaiken huomattuansa, tuli vieraalle sitä suurempi
halu saada poika kouluun ja koettaa saada häntä sen kautta ihmistymään.
Sentähden sanoi hän:

"No, mutta toimitetaan kuitenkin poika kouluun, minä luulen, että se
vaikuttaisi häneen terveellisesti; kyllä minä maksan kaikki kulutukset
hänen edestään ja hän saa vapaan majapaikan ja ruo'an meillä."

"Jos se nyt kerran asia siksi tulee, niin kyllä kaiketi minäkin voin
hänet kouluun kustantaa," sanoi Ellu.

"Niin taikka näin, sama se; pää-asia on vaan se, että toimitamme pojan
kouluun," sanoi vieras.

"Kun nyt sitä niin hartaasti haluatte, niin totta menköön," myönsi isä
vihdoin.

Koko keskustelun ajan oli Wolmari ikäänkuin omantunnon vaivassa.
Välisti loi hän aran silmäyksen isäänsä ja toisin ajoin katsoi hän
vierasta silmiin niin luottavasti ja rukoilevaisesti; näytti siltä kuin
veri olisi hänen kasvoissansa muutellut. Kun hän kuuli isänsä viimeisen
lauseen, loistivat hänen silmänsä ilosta. Eipä kummakaan, sillä
osoitettiinhan hänelle nyt ihmisyyttä.

Heti tuon keskustelun jälkeen ruvettiin Wolmaria laittamaan kouluun
lähtemään. Voi kuinka iloinen hän nyt oli. Kaikki tuo ankara arkuus ja
väipästelevä ujous, joka oli hänen varsinainen luonteen-ominaisuutensa,
näytti hetkessä kadonneen kuin kaste maahan. Avosydämisesti puheli hän
asioita, samassa hyörien ja pyörien kaikenlaisissa valmistuspuuhissa.
Pian nämät olivatkin valmiina ja niin lähti poika vieraan mukana
astelemaan kylään, jossa koulu oli ja jossa nyt juuri lukukausi alkoi.

Tiellä mennessä oli Wolmari hyvin kehkaantunut uuden yrityksensä
tähden. Vapaasti puheli hän kaikenlaisista asioista tuolle hyvälle
matkakumppanilleen, joka niin paljon hänelle hyvää soi ja johon hän
ehdottomasti luotti; tuntuipa siltä kuin hän olisi halunnut avata
sydämensä syvimmät tunteet hänelle.

"Kyllähän sitä minuakin pahaksi sanotaan ja paha minä olenkin, mutta
pahaksi sitä semmoisella pidolla tuleekin kuin minullakin on. Kaikki
minua sortaa ja tuo isäkin niin kovasti... Välisti minun täytyy
tapella, vaikken tahtoisikaan, sillä kaikki minun päälleni käyvät,
tavasta suurissa parvissakin. Niin -- kupeenikin on revennyt. Eräänä
kertana hyökkäsi koko poikaparvi päälleni ja täytyihän minun ... siinä
se meni... Hyvä Jumala! Kyllä taisi terveys mennä ijäksi... En ole
tohtinut sanoa sitä kenellekään, eikä sitä isäkään tiedä... -- Mutta
nyt koetan tulla paremmaksi," tuumaili Wolmari vähän liioitellen ja
kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

Niin. Seuraavana päivänä kirjoitettiin Wolmari kouluun. Voi kuinka hyvä
hänestä oli siellä olla. Opettaja oli hänelle niin hyvä; hän neuvoi,
ohjasi ja opetti häntä niinkuin kaikkia muitakin ja piti samassa
arvossa kuin toisiakin. Ja Wolmari toivoi -- toivoi voivansa parantua.

Wolmarin koulutoverit olivat hänen vanhoja riitakumppaneitaan. Nämät
katselivat häntä toiselta kannalta kuin opettaja, majatalon väki ja
moni muu. He tunsivat hänet pahankiskoiseksi, riidanhaluiseksi
ilkiöksi, jota vastaan täytyi olla aina varoillansa, jos tahtoi
säilyttää korvuksensa eheinä; vieläpä he tiesivät senkin, että Wolmari
on näpistelijäkin, joka kaikista maineista oli kaikkein pahin. Tämän
tähden koko koululiuta, ikäänkuin itsestänsä liittoontui vastustamaan
tuota ilkiöä, joka heitä niin monta kertaa oli löylyyttänyt.

Kuitenkin kävi ensimältä kaikki hyvin. Luokalla ei kukaan mitään
yrittänyt, sillä he aluksi ujostelivat ja ikäänkuin tunnustelivat
toisiansa, miltä nyt rupeaisi tuntumaan näin vastakkaisin olo.
Opettajan silmän alta poissa ollessa rupesi vähitellen väli kuitenkin
käymään riitasaksi. Toverit eivät malttaneet olla Wolmaria
muistuttamatta ja sättimättä entisistä väleistä, ja uskoen olevansa nyt
hyvässä turvassa, kävivät he häntä tuuppimaankin. Wolmari koki
väistellä heitä minkä voi, mutta vaikka kuinka vähän hän olisi torjunut
hyökkäyksiä, hyökkäsi kohta koko lauma hänen kimppuunsa. Semmoisissa
tapauksissa syntyi tappelu ja silloin ei suinkaan Wolmari säästänyt,
vaan antoi oikeaan ja vasempaan, niin että silmät tulta iskivät ja
korvukset kuumana kähisivät. Pahimmin saaneet tästä huutamaan ja
opettajalle sekä vanhimmilleen kantelemaan.

Tämmöiset jupakat eivät olleet kovin harvinaisia ja usein piti näiden
johdosta pitää tutkinnoita. Niissä kävi selville, että melkein aina oli
muut kahakan alkaneet ja syyttä tarpeetta yhdellä tai toisella tavalla
ärsyttäneet Wolmaria. Näissä tilaisuuksissa oli hän hyvin arka ja
pelkäsi niin, että oikein vapisi. Hän koki puolustella itseään, luvaten
samassa hartaasti, että hän kokee välttää kaikkea riitaa. Nöyrästi
pyysi hän aina, ettei häntä pantaisi pois koulusta, sillä silloin
tulisi hänelle kovat ajat; tuntuipa todellakin siltä, että Wolmarilla
on totinen halu tulla paremmaksi.

Ensimältä nuot tutkinnot päättyivät siihen, että molemmille puolille
annettiin muistutuksia ja nuhteita, ja samassa kehoitettiin heitä
noudattamaan keskenänsä rauhaa ja hyvää sopua sekä hyvää järjestystä.

Ajaksi tämä auttikin, mutta ei kauvaksi. Muista erillään oleili Wolmari
välitunneillakin, kokien sitenkin vältellä eripuraisuutta ja riitaa,
vaan toiset eivät niin tehneet. Jo sekin herätti toverien seassa
ylönkatsetta Wolmaria kohtaan, kun hän heistä niin erillään asusti, ja
yhä lujempaan juurtui heissä se mielipide, että hän on ylenkatsottava,
huonompi heitä, eikä ole siitä syystä mahdollinen heidän kanssaan
yksissä olemaan.

Kun tämmöiset mielipiteet pääsivät kerran vallalle toveristossa,
väljensi se yhä suuremmaksi sitä väylää, mikä ennestäänkin oli heidän
ja Wolmarin välillä. He katselivat ja kohtelivat häntä niinkuin
täydellistä yhteiskunnan hylkyä, joka on vaan täynnä kaikenlaista
pahuutta ja ilkeyttä ja joka olisi turmelevan mätähaavan tavoin
juuritettava pois heidän keskestänsä. He kuiskuttelivat keskenänsä
kaikenlaisia pilkka- ja komppasanoja hänestä. Rohkeimmat ja
uskaliaammat heistä pitivät tahallansa niin isoa ääntä, että Wolmari
helposti kuuli jokaikisen pilkkasanan, mitä he suustaan laskivat ja
silloin loi hän heihin synkän ja epäilevän katseen. He rupesivat
Wolmaria keskenään kutsumaan "Ellun Wolkoksi" ja tästä uudesta
nimestään ei Wolmari ensinkään pitänyt.

Huolimatta kaikista tutkinnoissa annetuista nuhteista, varoituksista
ja neuvoista, paheni vaan Wolmarin ja toisten toverien väli
pahenemistaan. Opettaja ei tiennyt kaikesti tästä mitään, sillä hänen
silmiään koettiin kaikin tavoin välttää ja hän kohteli edelleenkin
Wolmaria samalla rakkaudella kuin ennenkin. Wolmari oli hyväpäinen
poika ja oppi läksynsä ikäänkuin itsestänsä. Tämän tähden opettaja
erityisesti kiitti kaikkien oppilasten kuullen häntä.

Koulun oppilaista oli Pakkarin Aappo niminen poika kaikkia muita isompi
ja rotevampi. Hän piti itsestänsä niin paljon, että luuli voivansa
uhitella omin neuvoinsa Wolmarille; hän oli kauvan, kynsiänsä hivoen,
etsinyt tilaisuutta siihen.

Oli taasen vapaahetki ja Wolmari seisoskeli erillään toisista, kuten
ennenkin.

"Mitäs Ellun Wolkko täällä yksinäisyydessään miettii?" sanoi Aappo,
kävellen Wolmarin luo ja tarttuen samassa hänen rinnuksiinsa.

"Anna minun olla rauhassa," sanoi Wolmari ja riuhtasi itsensä irti.

"Katsopas tätä," sanoi Aappo ja vanui toisen kerran kiinni.

"Mitä minusta tahdot?" kysyi Wolmari kiivaasti ja kiskasi itsensä
taasenkin vapaaksi.

"Aionpa tarkastella, onko selkäsi parannut terveeksi isäsi
pieksämisistä ja onko Pönttö-Jussin linkkuveitsi lakkarissasi," sanoi
Aappo pisteliäästi, vanuen kahta kiivaammasti Wolmarin rinnuksiin.

Wolmarin silmät iskivät tulta. Hän oli joku aika takaperin käähminyt
itselleen Pönttö-Jussin linkkuveitsen, ja se oli saatu häneltä
takaisin. Häntä solvaistiin ja häväistiin niillä vioilla, joita hän
itsekin kaikkian enimmän häpesi ja joista hän nyt oli tahtonut päästä.
Silmänräpäyksessä käsitti hän, ettei hänellä ole mitään armahtamista ja
anteeksiantamista ihmisiltä odotettavana.

Nyt ei Wolmari pyrkinyt erilleen solvaisevasta vastustajastansa.
Villipedon lailla tarttui hän kynsin hampain Aappoon kiinni ja yks,
kaks, oli tämä Wolmarin alla. Siinä hän peittoi ja repi häntä minkä
suinkin voi ja Aappo päästi surkean hätähuudon. Toiset pojat riensivät
Aapon apuun, mutta silloin sai Wolmari käteensä lähellä olevan
puunkappaleen ja tällä huimi hän oikeaan ja vasempaan, eteensä ja
taaksensa, oikein Sven Tuuvan tavalla, ja niin hän ajoi hyppyyn kaikki
pojat. Siinä rymäkässä sai moni Wolmarilta pahoja kopposia. Aappo maata
kellitti kentällä, eikä päässyt paikalta päkähtämään, sillä Wolmari oli
kopassut häntä ronkkaan, niin että jalka meni voimattomaksi. Kaikki
huutaa volisivat yhteen ääneen, toiset saatuin mäkköstensä tähden,
toiset peljästymisen vuoksi; Wolmari ei vaan itkenyt, synkkänä seisoi
hän erillään muista, katsoa tuijottaen pitkin nokkaansa yhteen ja
samaan paikkaan.

Opettaja kuuli tuon metelin. Hän riensi paikalle ja nytkös kaikki
yhdestä suusta hänelle itkusuussa kantelemaan ja päivittelemään, kuinka
Wolmari heitä taasenkin on pahoin pidellyt ja pieksänyt.

"Lähtekää nyt luokalle; tästä täytyy taas pitää tutkinto. Mutta minua
kovin harmittaa, kun ette te ole vähääkään ihmisiksi, vaikka kuinkakin
teitä koettaisi neuvoa, ohjata ja varoittaa," sanoi opettaja ja siihen
se asia sillä kerralla jäi.

Kun pojat menivät kotiinsa, kantelivat he siellä vanhemmilleen, kuinka
häijy ja räähkä Wolmari on ja kuinka hän on heitä taasenkin aseen
kanssa pieksänyt ja rääkännyt. Vaikka monikin vanhin, tuntien Wolmarin
todellisen tilan, surkutellen ja säälitellen katsoivat pojan elämän
kovuutta ja olisivat niin mielellänsä lievennelleet sitä, tuntui se
toki sietämättömältä, että kaikki muut pojat olivat hädässä hänen
koulussa ollessa. Seuraus kaikesta tuosta oli semmoinen, että yksi ja
toinen sekä Wolmaria sääliväisistä että säälimättömistä, kansakoulussa
olevien poikien vanhemmista, kävi koulun johtokunnan esimiehen luona
vaatimassa Wolmarin eroittamista pois koulusta.

Tutkintopäivä tuli. Johtokuntakin tuli paikalle, sillä esimies oli
kutsunut kaikki jäsenet silloin koululle saapumaan; useita lasten
vanhempia oli myös paikalle tullut. -- Tutkintoa aljettaissa
kehoitettiin kaikkien puhumaan totuutta. Kaikki oppilaat kannustivat
Wolmaria, sanoen, kuinka Wolmari taasenkin syyttä tarpeetta heitä
pieksi aseella, että moni heistä on ihan vaivaisena ja uhkasivat
erkaantua pois koulusta, ellei Wolmaria eroiteta.

"Tietääkö kukaan vielä mitään tähän asiaan; onko se kaikki totta, mitä
nämät ovat sanoneet?" kysyi johtokunnan esimies.

"Ei se ole kaikki totta," kuului lapsen kimakka ääni.

Kaikkein silmät kääntyivät ääntä kohden ja silloin havaittiin, että
sanoja oli kaikkein nuorin ja pienin koulun oppilas, tuo lihava ja
palleroinen Värnön torpan Aape.

"No, kuinka se sitten oikein on, Vape? Tulepas tänne lähemmäksi
selittämään," kehoitti johtokunnan esimies.

Poika tuli punastellen.

"Alapas nyt, Vape," sanoi esimies.

"Wolmari ei alkanut riitaa, vaan sen teki Pakkarin Aappo."

"Millä tavalla?"

"Hän sanoi Wolmaria Ellun Wolkoksi ja sanoi tahtovansa katsoa, onko
hänen selkänsä kerinnyt parata isänsä pieksämisestä; niin ja hän sanoi
koettelevansa, onko Wolmarin lakkarissa Pönttö-Jussin linkkuveitsi...
Niin teki Aappo, vaikkei Wolmari puhunut hänelle mitään," selitti pikku
puolustaja.

"Hetikö Wolmari löi?"

"Eikä lyönyt. Kahdesti repi hän itsensä irti Aapon kynsistä ja pyysi
että antaa hänen olla rauhassa."

"Mutta sitten?"

"Mutta sitten kuin Aappo kolmannen kerran vanui kiinni Wolmariin,
suuttui hän."

"Löikö Wolmari sitten?"

"Löi ja oikein kovasti."

"Puulla?"

"Ei hänellä silloin vielä puuta ollut."

"Löikö Wolmari muitakin?"

"Löi."

"No, minkä vuoksi hän muita löi?"

"Sen tähden kuin hekin menivät Wolmarin päälle."

"Milloin hän sitten puulla löi?"

"Silloin kun he joukolla hätyyttivät Wolmaria."

"Löikö hän oikein kovasti?"

"Löi se, ja ketä vaan sai."

"Mitäs muut pojat sanovat tästä Vapen todistuksesta?" kysyi esimies.

"Vape valehtelee," ehätti Pakkarin Aappo sanomaan.

"Mitäs muut pojat, kumpi näistä valehtelee?"

"Vape valehtelee," vastasi yht'aikaa usea ääni.

"No, mitäs Wolmarilla on tähän sanomista?" kysyi esimies.

Wolmari ei vastannut tähän kysymykseen mitään. Silmät maahan luotuina
seisoi hän vaan. Moneen toviin kehoitettiin häntä jotakin sanomaan,
mutta turhaan, sillä mykkänä pysyi hän. Kenties tunsi hän tunnossaan,
että hänen kohtalonsa on nyt ratkaistu.

Pojat saivat nyt poistua ja johtokunta jäi opettajan kanssa
neuvottelemaan. Esimies ja joku muukin oli sitä mieltä, että muissa on
yhtä paljon vikaa kuin Wolmarissakin ja että häntä jo kovan isänkin
vuoksi olisi sääli koulusta eroittaa. Mutta enemmistö taas arveli, että
Wolmari kuitenkin edelleenkin tulisi olemaan kaiken riidan ja pahan
syynä ja niin vaikuttaisi pahaa koulun oloissa, ja tämän tähden olisi
paras hänet eroittaa koulusta.

Tämä tuli päätökseksi ja Wolmari kutsuttiin kuulemaan tuomiotansa.
Synkkänä ja alakuloisena otti hän vastaan tämän hirveän sanoman.
Kyynelet kiiluivat hänen silmissänsä, kun hän mykkänä kuin hauta, kävi
puristamassa johtokunnan jäsenten ja opettajan kättä hyvästijätöksi. --
Sitten poistui hän kouluhuoneesta.

Wolmarille tuli nyt kovat ajat. Kolkko, synkkä ja epäilyksen alainen
tulevaisuus ammoitti kauhean kitansa, nielläkseen hänet, eikä apua
kuulunut kustaan. Hän oli vakaasti päättänyt parantaa vilpillisen
elämänsä ja pyrkiä mieheksi, mutta turhaan, sillä armoa ei ollut
odottaminen kylässä eikä kotona; syytöksiä, tuomioita ja rangaistuksia
vaan kaikkialla.

Tämmöisiä näkökohtia ja ajatuksia risteili yhtenä pyrynä Wolmarin
sielussa. Tämä saatti hänet niin kovaan hätään, että hänen joka
jäsenensä vapisi ja sydän löi yhtenä mylläkkänä.

"Mihin minä menisin, kuhun pakenisin, sillä paeta nyt tuntuisi
tarvitsevan? Missä löytäisin armoa ja turvaa? Pakeneisinko maailman
ääriin, pois tuttujen ihmisien näkyvistä ja kuuluvista, outojen
ihmisien pariin? -- Mutta ei, sillä mikä minusta siellä tulisi ja millä
itseni elättäisin, sillä olenhan vielä niin vähäväkinen. Jospa isä
minua vähäkään armahtaisi, jospa hän sanoisi yhdenkään lempeän,
neuvovan ja ohjaavan sanan! Niin, niin -- jospa, jospa ... mutta sitä
ei hän tee, hän peittoo vaan minua niinkuin maan-matoa, tietämättä
mitään säälistä, armosta ja anteeksiantavaisuudesta.

"Mutta miksi minun pitää olla tämmöinen? Miks'en minä voi hillitä
itseäni? Miks'en minä nöyrry, vaikka minua kuritetaan ja rangaistaan?
Miksi minun sydämeni on niin kova ja paatunut ja mistä tämä kaikki
tulee? Miks'en minä voi tyyneesti kärsiä sitä ainaista sortoa, vainoa
ja pieksämistä, joita minä niin runsaasti osakseni saan? Niin, miks'en,
-- siihen en löydä vastausta. Onneton olen, onnettomin koko maailmassa,
mutta mikäpäs auttaa."

Tämmöisiä ajatteli Wolmari ja hän itki niin paljon, että oli vedeksi
muuttua. Mutta vaikka kuinkakin hän olisi miettinyt, ei hänellä ollut
muuta neuvoa kuin lähteä kyynelsilmissä tallustelemaan kovaa kotia
kohden.

Ellu oli jo ennen pojan kotiin tuloa saanut tiedon tuosta koulussa
tapahtuneesta kahakasta ja Wolmarin koulusta eroittamisesta. Tämän
kaiken kuultuansa, puskui isässä kauhea viha poikaansa vastaan. -- En
henno tällä kerralla lukijaa kauhistuttaa yksityiskertomuksilla siitä
hirveästä rangaistuksesta, minkä Wolmari tästä sai. Mainitsen vaan
sivumennen, että Ellulla oli kätkössä jo monta vankkaa patukkaa
Wolmarin varalta, ennenkuin hän kotiinkaan tuli ja että hänellä kotiin
tultuansa oli kuuma iltanen.



VI.


Tämmöisessä kovassa koulussa kasosi Wolmari siihen määrään asti, että
hänestä alkoi olla jotakin työn-apua. Ellu oli nyt keksinyt uuden
kasvatustavan Wolmarille, sillä hän tahtoi hänestä tehdä miehen, maksoi
mitä maksoi. Ei niin ajatellen, että hän olisi kuria vähentänyt, ei,
sillä kyllä kuri oli yhtä ankara ja kova kuin ennenkin; eikä niinkään,
että isä olisi sanalla ja hyvyydellä poikaansa ohjannut ja neuvonut
enemmän kuin ennenkään --; kaukana siitä, sillä yhtä jylhy, yhtä ankara
oli hän kuin ennenkin. Se eroitus oli vaan entisen suhteen, että hän
tahtoi poikansa aina pitää silmäinsä edessä ja sillä tavalla joka aika
valvoa hänen toimiaan ja tekojaan. Oliko isä työssä kotona taikka
kylässä, piti Wolmarin olla aina hänen ohellansa. Synkkänä ja
epäilevänä oli poika isänsä rinnalla kaikenlaisessa työssä, kokien
tehdä sitä vointinsa mukaan. Tuon tuostakin loi hän vakoovan ja aran
silmäyksen ankaraan isään, saadaksensa tietää, oliko piakkoin jotakin
iskua odotettavissa. Tämä tapa teki pojan väipästelevän ja salakavalan
näköiseksi. Synkkänä ja ankaran näköisenä teki isäkin työtänsä. Hän ei
puhunut pojallensa päiväkausiin ainuttakaan sanaa, ei hyvää eikä pahaa,
oli vaan niinkuin ei ketään olisi ollut likimaissakaan. Voi kuinka
mieluista olisi Wolmarista ollut, kun isä olisi jonkukaan hyvän ja
ystävällisen sanan hänelle sanonut, ja nähnyt hänen suunsa kerrankaan
hymyssä, mutta niitä ei tullut; yhtä mahdollinen olisi ollut pyytää
tähtiä taivaalta putoamaan kuin saada isältä semmoista nähdä ja kuulla.
Ei pienintäkään neuvoa ja ohjausta antanut isä pojallensa missään
työlaadussa, vaan pojan täytyi katsoa tarkoin perään, miten isä teki ja
kokea seurata sitä. Ellei työ onnistunut, sai poika ankaroita iskuja
kirvesvarresta, höylänpäästä ja muista semmoisista.

Semmoista se oli Ellun uusi ja viimeinen parantava kasvatustapa, mutta
Wolmari oli mielestään heittänyt parannuspuuhat pois, sillä hän näki,
ettei hän voi sitä tehdä.

Ellu kulki nytkin usein kylässä nikkaroimassa, kuten ennenkin.
Näilläkin retkillä oli Wolmari aina mukana. Yhtä synkkää, yhtä kylmää
ja kuollutta oli elämä siellä kuin kotonakin, ja toisiaan tutkivina ja
kammovina tekivät isä ja poika äänettöminä työtä. Samanlaista se oli
muidenkin ihmisien kanssa tuon puhumisen laita, sillä Ellulta ei
räkännyt monta sanaa kenellekään; on taikka ei, oli hänen lyhyt
vastauksensa jollekin kysyjälle. Ellu ei kärsinyt mainittavan
ainuttakaan sanaa Wolmarin kouluyrityksestä ja jos mitä tietä ja
missä tarkoituksessa siitä joku yritti puhumaan, suuttui hän
silmittömäksi. -- -- --

Oli kevätkesä. Ellu oli ottanut nikkaroidaksensa kylässä ison pytingin
ja siellä kävi hän joka päivä työssä; tietysti Wolmari oli aina mukana.
Pyhiksi tultiin kotiin.

Eräänä pyhä-aamuna tuli Wolmari varhain Hakkilaan; eivät kaikki olleet
vielä ylöskään nousseet. Hän oli hyvin alakuloisen näköinen ja kysyi
heti Paavoa. Heillä oli jo kauvan ollut hyvät välit ja sen vuoksi ei
Wolmarin tulo heitä ensinkään kummastuttanut; se vaan oli heidän
mielestänsä outoa, kun hän niin varhain tuli.

"Miksi näin varhain liikkeellä olet ja olet niin murheellisen
näköinen?" sanoi Paavo, tullen tervehtimään Wolmaria.

"Enhän minä mitenkään murheellinen ... lähde nyt minun kanssani ulos,
että saadaan haastella, siellä on niin kaunis ilma," sanoi Wolmari.

He menivät.

Ilma oli todellakin kaunis. Kesäinen aurinko oli juuri noussut ja loi
lämpöä ja valoa pilvettömältä taivaalta tyyneesen aamu-ilmaan. Linnut
lauloivat aamuvirttänsä, niin että metsä kaikui ja luonto uhkui
rauhasta ja rakkaudesta.

"Lähdetään saunaan haastelemaan," esitteli Wolmari.

"Täällä ulkona on niin vilpponen, ollaan täällä," vastusti Paavo.

"Niin, mutta siellä olisi niin rauhallinen," sanoi Wolmari.

"Ei meitä täälläkään mikään häiritse; mennään tuonne mäenrinteelle
istumaan," esitteli Paavo vuorostaan.

Ja sinne he menivät.

"Etkö lähde nyt minun kanssani meille?" pyyteli Wolmari, kun he olivat
rinnakkain istuneet kivelle mäenrinteellä.

"Mitäpä minä siellä tekisin."

"Olisithan minulla kerrankaan kumppanina; ethän ole meillä käynyt
moneen aikaan."

"Isäsikään ei pidä siitä, että minä teillä käyn."

"Ei isä ole sinulle vihanen, sen tiedän var..."

Samassa kuului pieni rasahdus poikien seljän takaa.

Wolmari hyppäsi ylös kuin paukka, kuultuansa tuon rasahduksen ja
silmäili hätääntyneen näköisesti ympärillensä.

Samassa tulla lyyhäsi jänis metsästä aukialle aivan poikien lähellä ja
pian sen jälkeen kettu, jälkimmäinen nähtävästi einepalan ajossa.

"Miksi sinä noin kovin arka olet?" kysyi Paavo, kun he taasen olivat
istuneet.

"En miksikään," vastasi vaan Wolmari alakuloisesti.

"Oletko ollut viimeviikolla isäsi kanssa nikkaroimassa?" kysyi Paavo,
ikäänkuin saadakseen jotakin virkeämpää puheen-ainetta.

"Olen."

"No, mutta puhu nyt, herran tähden, jotakaan," sanoi Paavo, katsoen ja
oudoksuen vähäpuheista ja alakuloista kumppaniaan.

"Lähde nyt, hyvä Paavo, meille, minun on niin paha olla," sanoi
Wolmari.

"Minkätähden sinun on paha olla?"

"Ei minkään tähden, mutta lähde nyt vaan, jos minulle olet anteeksi
antanut," sanoi Wolmari ja hänen äänensä värähteli.

"Minä en ensinkään ymmärrä sinua, mutta kun harras halusi tuntuu
olevan, saadaksesi minut mukaasi, niin minä lähden; ensin kuitenkin
käyn ilmoittamassa vanhemmilleni," sanoi Paavo.

Vanhemmat varasivat Paavoa, että hän olisi Wolmarin kanssa varuillansa,
sillä hänellä saattaisi olla petos mielessä, kuten usein ennenkin.

"Eipä siitä hätää; kyllä minä nyt jo häneltä puoleni pitäisin, jos hän
yrittäisikin, eikä hän yritäkään," sanoi Paavo vähän itserakkaasti.

Wolmari ja Paavo lähtivät. Wolmari oli tiellä yhtä vähäpuheinen kuin
Hakkilassakin ollessansa. Lähempänä kotoansa esitteli hän nytkin, että
mentäisiin heidän saunaan.

"Miksi sinä nyt näin kauniilla ilmalla niin halusta saunaan pyrit?"
kysyi Paavo.

"Ilman aikojaan vaan. Onhan siellä niin vapaa olla, enkä minä viitsisi
tupaan mennä," selitti Wolmari.

Kun he tulivat Ellulaan, menivät he saunaan, niinkuin Wolmari oli
esitellyt. Sauna oli hyvän matkan päässä asuinhuoneesta. Saunaan tultua
silmäili Wolmari arasti ympärilleen; oli niinkuin hän olisi jotakin
peljännyt tai etsinyt. Sitten nousivat he lavoille ja panivat
pitkällensä, kumpikin eri lavolle.

"Eihän täällä ole liian kuuma ja täällä on niin rauhainen meidän olla,"
sanoi Wolmari.

"Eipä kylläkään, varsinkaan kuin avaamme yli-akkunan," vastasi Paavo ja
avasi samassa akkunan.

"Voi, Paavo! Ei minusta tule miestä," sanoi Wolmari surullisesti ja
huokasi raskaasti.

"Miks'ei sinusta voi ihminen tulla, niinkuin kaikista muistakin, kun
vaan koet vakauttaa itsesi," sanoi Paavo ja häntä alkoi kauhistuttaa
Wolmarin salaperäinen umpimielisyys.

"Ei minusta tule, enkä minä voi tulla tämän paremmaksi, sillä minua
pidetään niin pahasti ja tuo isäkin on niin kova..."

Samassa narahti saunan ovi ja joku ihminen astui saunaan.

Hätäisesti silmäsi Wolmari tulijaa ja yhdellä hypäyksellä oli hän
pystyssä kuin ammuttu nuoli. -- -- Ellu oli oven suussa.

"Voi herra Jesus!" rupesi Wolmari huutamaan täydeltä kurkkua.

Kylmästi ja tyyneesti sanoi Ellu:

"Mene sinä, Paavo, pois, meillä on Wolmarin kanssa täällä
kahdenkeskistä selvittämistä."

Samassa sieppasi hän huutavan ja vapisevan pojan tukasta päätänsä
myöten kolinkolia lavolta penkin viereen lattialle. Ei olisi luullut
jääneen poikaan yhtään luunsolmua terveeksi, niin ankara ja armoton oli
tuo lavolta putoaminen.

Penkin alta veti Ellu kokonaista kolme hienoista koivunvarvuista
palmikoitua paksua patukkaa, joiden latvat olivat huolellisesti
rihmalla sidotut kiinni, kesken hajoamisen estämiseksi. Mitään
järjestettyä Wolmarin vaatetten aukaisemista ei hän toimittanut, vaan
repi vaatteet tuhansiksi kappaleiksi huutavan, rukoilevan ja
voivottavan poikansa seljästä, paljastaen siten vihansa uhrin ilkosen
alasti, ja niin alkoi ankara leikki.

Niin. Wolmari parka oli tietämättään käynyt juuri siihen käpyyn, jota
hän oli koettanut väistellä Hakkilassa käymisellänsä ja saunaan
menemisellään.

Kauhistuneena ja hämmästyneenä vetääntyi Paavo saunasta ulos. Hän oli
niin peljästyksissään, että hän vapisi kuin kaisla virrassa.

Saunan edessä tapasi Paavo muitakin ihmisiä; hänen äitinsäkin oli
siinä. Hakkilan vanhukset olivat ruvenneet pelkäämään Wolmarin tehneen
Paavolle jotakin vahinkoa tiellä; siitä selvää ottamaan oli Hakkilan
emäntä lähtenyt ja joutui nyt parhaaseen kahuun. Siinä oli myös Ellulan
emäntä, piika, molemmat nuoremmat pojat ja eräs vieras nainen, joka
sattumalta oli Ellulassa.

Kaikki nämät olivat kauhean tuskan ja hädän valtaamina. He eivät
kyenneet muuta tekemään kuin voivottamaan, käsiänsä vääntelemään ja
vapisemaan.

Saunassa oli Wolmari raiskalla tukalat ajat. Ensimältä huusi hän niin
paljon kuin jaksoi: "Voi, voi, voi, herra Jesus! Tappakaa heti,
tappakaa heti, rakas isä --¦ voi, voi, voi," huusi hän sydäntä
särkevällä äänellä; olisi luullut kivenkin siitä heltivän. Tätä
surullista säveltä ei muu säestänyt kuin patukan tahdikas mätke ja isän
ähkyminen ja hammasten puremisen karske. Kun ensimäinen patukka oli
loppuun kulunut, sieppasi isä toisen ja kolmannen.

Vihdoin alkoi Wolmarin ääni heiketä ja patukan mäiske kuului valtavana
heikon valituksen ja voivotuksen yli.

Ellun vaimo seisoi käsiään väännellen hyvin hätäisen näköisenä.
Kyynelet juoksivat hänen silmistään ja ehtimiseen hoki hän: "Eipä
Wolmarista miestä tullutkaan," mutta Nestori sanoi: "Ei Wolmarista tule
miestä, mutta minusta tulee."

Kun ei saunasta enään paljon muuta kuulunut kuin patukan läiskettä,
rohkaisi Hakkilan emäntä viimein itsensä, reväsi saunan oven auki ja
töytäsi sisälle.

"Älkää, Jumalan tähden, häntä kuitenkaan tappako," huusi emäntä saunaan
päästyänsä.

"Kurittasit sinäkin kakaroitasi, ettet helvetissä tarvitseisi koston
huutoja kuulla," karjasi Ellu kiiluvin silmin ja jatkoi työtään.

"Kymmenkertaisen helvetin olisitte itse ansainneet tuommoisella
julmuudellanne, -- heittäkää heti pois," sanoi emäntä lujasti.

"Voi voi; älkää hyvä emäntä antako tappaa -- -- älkää mene pois,"
änkytti Wolmari käheällä ja sortuneella äänellä.

"Heittäkää heti pois," sanoi emäntä toistamiseen ja alkoi lähennellä
Ellua.

"Tule siihen, niin saat samasta sarvesta," sanoi Ellu, oikasten
itseänsä ja kohottaen patukkansa emäntää kohden.

"Sepähän nähdään," sanoi emäntä ja epätoivon vimmalla syöksyi hän Ellua
vastaan ja vanui patukkaan kiinni.

Emäntä oli roteva nainen ja vaikka kuinkakin Ellu olisi koittanut
riehua, ei hän vaan saanut aikaa Wolmaria pieksää. Välisti he rymysivät
kumossakin lattialla, mutta emäntä ei heittänyt patukasta irti; hänellä
oli nyt ikäänkuin yliluonnolliset voimat. Vihdoin heitti Ellu taistelun
ja lähti könttimään pois.

Ellu purskahti nyt katkeraan itkuun. Se oli ensimäinen itku, minkä hän
mieheksi tultuaan itki. Mitä hän itki nyt? Itkikö hän sitä, kun ei
saanut poikaansa mielin määrin hakata? Ei, sitä hän ei itkenyt, vaan
hän itki vanhimman itkua onnettoman poikansa tähden, sillä hänkin oli
isä ja hänkin olisi suonut pojastansa tulevan hyvän ihmisen, vaikkei
hän osannut sen paremmasti häntä ohjata. Sen todistaa nämät sanat,
mitkä hän itkunsa seasta sanoi:

"Voi hyvä Jumala! mitä sydämen surua ja tuskaa minä saan tuon
tottelemattoman tähden nähdä."

Kamala näky oli saunassa. Yltä-yleensä verisenä makasi Wolmari
lattialla, niinkuin tapettu mato, surkeasti valitellen eikä kyennyt
nousemaan omin apunsa ylös. Verisiä hajonneiden patukkain katkenneita
varpuja oli sikin sokin raadellun ympärillä ja siellä näkyi hyytyneitä
verilönttejä, mitkä olivat valuneet Wolmarin rikkihakatusta ruumiista.

Ellu ei pitänyt pyntätystä pojastaan mitään lukua; elikö hän vai kuoli,
se oli hänelle sama. Hän meni kamariinsa, pani oven lukkoon, eikä sen
enempää kysynyt ei koskenut, mitenkä Wolmarin laita oli.

Laupiaan samaritaanuksen tavoin armahtivat Hakkilan emäntä ja tuo
toinen vieras nainen onnetonta Wolmaria. He lämmittivät vettä,
pyöräyttivät vähän siihen saipuaa ja pesivät ja liottelivat hänet
puhtaaksi verestä.

Sitten voitelivat he hänen runnellun selkänsä tuoreella
maidon-päällisellä, hankkivat hänelle terveitä vaatteita päälle ja
taluttivat hänet tupaan, ja toimittivat maata.

Mikä oli sitten Wolmarin nykyinen rikos, josta hän tuommoisen saunan
sai? Asia on seuraava: Ennen on jo mainittu, että Ellu parhaaltaan
nikkaroitsi erästä pytinkiä kylässä ja että hän piti Wolmaria
mukanansa. Viime maanantai-aamuna oli Wolmari tehnyt jonkun erhetyksen
jotakin salvoa tehdessään. Kun isä tämän näki, vetäsi hän poikaa
sananlausumatta höylänpohjalla päähän, niin että tulta silmät iski ja
mällin sialle nousi iso sininen kuhmu. Samana päivänä sattui hän
samaten hairahtumaan ja silloin hän sai kirvesvarresta semmoisen mykän
opetuksen ronkkaansa, että hänen täytyi ruveta nilkuttamaan.

Tästä arkaantui poika niin, ettei hän tohtinutkaan tulla enään työhön.
Hän lurjasteli päiväkaudet ympäri kyliä, mutta kävi näljän tullessa,
isänsä tietämättä, talossa syömässä. Se kävi hyvin laatuun, kun
ruokakamari oli toisella puolella kartanoa ja siellä oli aina ruokaa
varalla. Tätä teki hän kaiken viikon, mutta kun lauvantai-ilta tuli,
alkoi Wolmarille tulla happamat ajatukset, sillä hän tiesi, että kova
kosto pian saavuttaa. Kotiin mennessä ei Wolmari mennyt isäänsä niin
liki, että hän olisi hänet nähnyt, vaan lurjanteli jäljessä
ullankanteella, tarkoin vainuten, etteihän vaan isä ole pistääntynyt
tiepuoleen piiloon. Kotiin tultua odotteli hän niin kauvan, että oli
vakuutettu isänsä jo maata menneen, sitten vasta puikahti hän
vuoteesensa. Näin tavoin vältti hän hetkeksi rangaistuksen.

Kauvan makasi Wolmari vuoteen-omana viimes saadun opetuksen tähden.
Kaksi kuukautta oli kulunut aikaa tuosta saunasta, kun Wolmari Hakkilan
Paavon kanssa meni eräänä pyhänä kylään. Oli lämmin ja kaunis kesäilma.
Kylän pojat kokoontuivat jokirannalle, uida pulikoimaan virran
viileässä vedessä. Tämä oli heille semmoista mielityötä, että usea
heistä kävi joessa useita kertoja samalla uintiretkellä. Ei oltu vielä
vaatteita päälle saatu, niin ne jo taasenkin riisuttiin ja törmättiin
jokeen, vaikka leuvat vielä vilussa lotisivat ja huulet olivat siniset
kuin mustikkain syöjäin. Mutta kun uusia tovereita tuli ja kehoittivat
lähtemään uudestaan, eihän siinä mikä auttanut, täytyi mennä, vaikka
kuinkakin vilu olisi ollut.

Wolmari oli tunnettu halukkaaksi uimariksi, mutta nyt ei hän näyttänyt
piittaavan koko uimisesta niin mitään. Yksi ja toinen kehoitti häntä
kanssaan uimaan, mutta hän vastasi vaan lyhvesti: "En minä viitsi."

Noukeasti ja hekumoiden hän kuitenkin rynkämöisiltänsä katseli joessa
pulikoitsevia poikia. Viimein ei hän voinut viettelystä välttää. Hän
riisui vaatteet päältänsä, meni paitasillaan erilleen muista, käänsi
selkänsä poispäin muista, vetäsi paidan päältään pois ja paiskasi
itsensä jokeen.

Vaikka Wolmari koetti olla näin varova, havaittiin kumminkin, että
hänen selkänsä oli musta kuin maksa ja vielä useasta paikasta
haavoissa.

"Voi! Katsokaasta Ellun Wolkon selkää, minkälaissa se on," huusi
Pakkarin Aappo.

Vedestä noustuansa puki Wolmari kiireen kynttä vaatteet päällensä, loi
Aappoon tuiman silmäyksen ja lähti sananlausumatta pois.



VII.


On joku vuosi vierinyt. Wolmari oli jo seitsemäntoista vuoden ikäinen,
siis kohta täysi mies ja kuitenkaan ei hänen kova elämän koulunsa ollut
vieläkään pikkuistakaan lieventynyt, vaan pikemmin koventunut. Totta
kyllä on, ettei isä voinut häntä enään paljaalle seljälle pieksää,
sillä poika voi jo itseänsä niin paljon puolustella, mutta sen enemmän
sai hän nyt kohennuksesta ja muista kovista aseista.

Eräänä syyskuun aamuna ei Wolmari tullutkaan asuinhuoneesen
tavallisella ylösnousun ajalla. Kesän aikana makasi hän pienessä
aitassa ja oli aina herättämättä noussut ylös, mutta nyt ei häntä
kuulunutkaan. Tämä tuntui Ellusta tuiki oudolta ja sietämättömältä, ja
kiukku alkoi kiehua hänen sydämessään. Kuitenkaan ei hän kiirehtinyt
häntä herättämään, sillä hän tahtoi antaa Wolmarin nukkumisellaan
kartuttaa syntiä synnin päälle.

Kun Ellu oli pari tiimaa sydäntään purrut ja ikäänkuin mielessään
hekumoinut siitä oivallisesta rangaistuksen syystä, mihin Wolmari oli
itsensä taasen vikapääksi saattanut, loppui hänen kärsivällisyytensä.

"Mutta tohtii ja uskaltaakin se, mutta kyllä minä saan heräämään ja
sillä tavalla, että se auttaa vastaisuudessakin," sanoi Ellu, sieppasi
kohennuksen ja töytäsi ulos.

Aitan-ovelle tultuansa potkasi hän sen auki. Mutta siihen hän jäikin
seisomaan. Hän katsoa tuijotti avonaisesta ovesta aittaan paikalta
liikkumatta; oli niinkuin hän olisi kivettynyt. -- Wolmaria ei
ollutkaan vuoteellaan; hän, tuo vihan-uhri oli poissa ja niine hyvineen
täytyi Ellun kohennuksineen palata pois.

Ellu aavisti oitis, että Wolmari on paennut. Hän puki kiireesti yllensä
ja lähti liikkeelle. Ensinnä hän ohjasi askeleensa Hakkilaan,
kyselläkseen, onko Wolmaria siellä näkynyt. -- Se oli ensimäinen kerta,
jolloin Ellu Hakkilan kynnyksen yli jalkansa astui. -- Kun ei siellä
hänestä mitään tiedetty, asteli hän kylään.

Siellä oli Wolmari nähty aamulla varhain, sillä hän oli käynyt
aamutervehdyksillä Pakkarin Aapon luona. Kun Aappo oli noussut ylös ja
mennyt ulos, oli Wolmari ollut häntä vaanimassa. Siinä oli hän karannut
tietämättä Aapon kimppuun ja rusikoinut hänet vähiin hengin.

"Tuosta minä sinulle Ellun Wolkon selkää annan," oli Wolmari
pieksäissään sanonut.

Koko kahakasta ei muut ihmiset tienneet mitään, löytönään löysivät he
Aapon nurkan takaa puolikuoliaaksi pieksettynä.

Sittemmin ei kukaan ollut kuullut eikä nähnyt Wolmaria.

Nämät tiedot eivät olleet Ellulle ensinkään mieluisia. Synkkänä,
puhumatonna, yhdellekään ihmiselle sanaakaan sanomatta, lähti hän
tietoineen kotiinsa. Sen erän perästä ei hän kysellyt keltään
kyläläiseltä Wolmaria, eikä puhunut hänestä mitään, mutta yhä enemmän
vakaantui hän siinä mielessä, että Wolmari on todellakin karannut.
Ihmisistä näytti siltä, ettei Ellu ollut koko karkaamisesta
taallansakaan, mutta niin ei ollut laita. Joka kaupungista tulijalta ja
oudolta matkustajalta kyseli hän salavihkaa, olivatko he nähneet tai
kuulleet puhuttavan jostakin semmoisesta ja semmoisesta oudosta
pojasta? Kaikki kyselemiset ja tiedustelemiset olivat kuitenkin turhia,
sillä kukaan ei tiennyt antaa tuolle hämärälle asialle minkäänlaista
valoa ja niin oli Wolmari kadonnut kuin kaste maahan.

       *       *       *       *       *

Näin kuluivat vuodet ja viikot vierivät, mutta Wolmarista ei saanut
kukaan mitään tietoa. Yhä synkemmäksi kävi Ellu. Hänen päänsä alkoi
kiireesti harmaantua, ja niin tuli hänestä ennen aikojansa vanha mies.

Nestori ja Hjalmari, -- nuot isän toivot -- olivat saaneet kasvaa oman
mielensä jälkeen ja nyt ei Ellu enään pitänyt heistä mitään lukua. Pian
tuli heidänkin rikosluettelonsa niin isoksi, että heidän täytyi
pahojatöitään paeta ja mennä Ameriikaan. Tämä vielä kaiken hyvän päälle
tulleena kiirehti suuressa määrässä Ellun ennen-aikaista vanhenemista.

Tästä hetkestä pitäin tuli Ellu yhtäkaikkiseksi kaikkein asiain ja
elämän velvollisuuksien suhteen. Hän tuli haluttomaksi kaikkeen työhön
ja toimintaan ja pysyi vaan aina torpassaan. Hän ei olisi suonut
näkevänsä yhtään ihmistä, eikäpä moni hänen torpassaan käynytkään,
sillä uskoveljensäkin olivat hänestä luopuneet. Jos joku sattui hänelle
jotakin sanomaan tai jotakin kysymään, oli vastauksensa: on taikka ei.
Rupesiko joku puhetta jatkamaan, kyntti Ellu pois ja siihen täytyi
keskustelun loppua. Tämän tähden oli hänen elämänsä melkein
erakko-elämän kaltaista. Kova murhe häntä vaivasi yöt ja päivät; oli
niinkuin hänen sydämensä olisi verta itkenyt.

Ellu raukka! Hän oli koko elämänsä ajan paininut itsensä kanssa ja
haapuroinut käsittääksensä ja saavuttaaksensa totuutta sekä
täydellisyyttä. Hän luuli sitä saavuttaneensakin. Tässä väärässä
valossa tahtoi hän lapsensakin kasvattaa täydelliseksi "kurituksessa ja
herran nuhteessa," niinkuin hänen sanansa usein kuuluivat. Tällä
tavalla oli hän päässyt rypemään lähimmäisiensä vioissa, ravitsemaan
itseänsä niillä, hekumoitsemaan ja iloitsemaan niistä, samassa ihaellen
oman itsensä hyvyyttä ja täydellisyyttä.

Kuinka turhaksi kuitenkin kaikki nyt oli käynyt. Suurin elämän pyrintö,
lasten kasvatus, oli mennyt suin päin kivelle. Kaikkine virheineen
olivat muut vanhemmat onnistuneet lapsensa pitämään omain jalkainsa
juuressa ja opettaa heitä tekemään yhteistä pesän työtä. Tätä ei ollut
Ellu osannut ja nyt olivat hänen lapsensa huilanneet, ei ainoastaan
kaikkeen maailmaan, mutta myöskin turmeluksen tielle. Näin tavoin oli
tullut iso loma Ellun täydellisyyteen; tämän hän itsekin huomasi ja
tämä se oli, joka Ellun perinpohjin lannisti.

Tämmöisissä oloissa alkoivat Ellun taloudellisetkin asiat mennä
aikakyytiä alamäkeen. Ei auttanut sekään keino enään, että pitää
avaimet taskussaan ja lukea leivät orrella, sillä kuin työnteko jäi
takapajulle ja niinmuodoin ehtyi tulolähde, ei auttanut tarkkuuskaan;
kuluuhan otettava, vaikka siitä vähänkin otetaan. Näin tavoin
supistuivat Ellun varat supistumistansa. Asia tuli viimein semmoiseksi,
että hän kärsi suurinta puutetta.

Toisin oli Hakkilassa laita. Siellä rakastivat vanhemmat lapsiansa ja
lapset vanhempiansa. Siellä neuvottiin lapsia rakkauden sanalla
totuuden tielle ja vaikkeivät he kuuluneetkaan mihinkään puolueesen,
vaikutti totuus kuitenkin niin, että lapset tottelivat vanhempiansa
kaikissa. Tästä oli seurauksena se, että lapset olivat vanhemmillensa
apuna kaikenlaisissa töissä niin pian kuin kynnelle kykenivät. Kun he
näin yksimielisesti ja velvollisuuden tunnolla tekivät yhteistä työtä,
karttui heidän varallisuutensa karttumistaan. Kaukaan aikaan eivät he
olleet enään tarvinneet Ellulasta masentavaa elämän tarpeiden lainaa
ottaa, sillä olipa heillä nyt, ei ainoastaan oma tarpeensa, mutta
myöskin muillekin antaa. Näin yksistäneuvoin ponnistellessa olivat
Hakkilaiset kohonneet siihen määrään, että heidän torppansa oli nyt
paisunut perintötaloksi, vieläpä vankaksikin.



VIII.


Vuosia on taasen kulunut. Hakkilan Paavosta on tullut aikamies --
kelpomies. Hän on nyt verevä, roteva ja kookas nuorukainen, sillä kun
hän oli kerran päässyt lapsi-ikänsä rajan yli, jolloin hän oli hinterä
ja kivuloinen, putkahti hän kasvamaan kuin nuori vesa hyötyisessä
maassa. Samaa mukaa kuin hän ruumiillisesti oli vaurastunut, vaurastui
hänen miehuutensakin. Yleistä luottamusta rehellisyytensä ja
täsmällisyytensä vuoksi ympäristöltänsä saaneena, laajenivat hänen
asiansa pian niin, että hän oli näiden tähden pakotettu matkustamaan
ympäri maatamme.

Oli syyskuun loppupuoli ja Paavo oli taasenkin matkalla. Aamupäivällä
tuli hän erääsen etäiseen kaupunkiin, mikä oli hänen matkansa
tarkoituksena. Hänen tiensä kulki läänin vankilan ohitse. Vankilan luo,
siinä olevalle ylevälle paikalle, oli kokoontunut suuri joukko ihmisiä.
Paavo ei tiennyt mitä tämä merkitsee, sen vuoksi ajoi hän hevosensa
tiepuoleen ja sitoi sen kiinni johonkin puuhun; sitten lähti hän
astelemaan väkiryhmää kohden.

Kauvan sai Paavo jakailla, pakkautuessaan tuon laajan ja taajan
väkiryhmän lävitse, ennenkun hän pääsi sen keskustaan. Sinne päästyänsä
huomasi hän, että siinä suomittiin parhaaltaan erästä vankia kaakissa.
Vanki oli selin häneen, niin että Paavo näki kaikessa hirmuisuudessaan
tuon kauhean näytelmän. Yleensä oli lyötävän selkä mustana kuin maksa,
mutta enimmiten oli se mennyt mäsäksi. Katkeilleet vitsain latvat
jäivät välisti pystyyn sinertäviin, turvottuneisiin läpiin, ja kun niin
sattui, painuivat ne toisella lyöntikerralla, niinkuin vaajat,
ärtyneihin haavoihin. Lihanretkaleita lenteli vitsojen latvoissa
ympäriinsä ja kyljiltä valui veri pitkin ruumista.

Tämmöistä ei ollut Paavo koskaan ennen nähnyt. Hän ei ollut osannut
aavistaakaan tuota ankaraa ruumiinrangaistusta niin hirveäksi kuin se
oli. Kovasti katui hän sinne tuloansa ja hän olisi mennyt poiskin,
mutta se oli väentungoksen vuoksi mahdoton. Hänelle rupesi tekemään
pahaa, mutta samassa lopetettiin lyöminen ja vanki laskettiin kaakista
alas. Vanki kääntyi nyt Paavoon päin ja oitis tunsi hän hänet. Edessään
oli -- Wolmari.

Hämmästys tavoitti nämät molemmat tuttavat.

Wolmari ei ollut koko lyömisen-ajalla huutanut, ei valittanut, ei
rukoillut, ei pyytänyt armahtamista, niin, hän ei ollut ääntä päästänyt
-- ei sanonut luotuista sanaa. Mutta nyt kuin hän Paavon näki,
purskahti hän katkeraan itkuun. Raskaita kahleitaan kannatellen tulla
helyytti hän Paavon luo ja tarttui hänen kaulaansa.

"Voi, Paavo! Ei minusta miestä tullutkaan ... minä en voinut. Isäkin
oli niin kova... Ei kukaan minua säälinyt eikä heti alussa ohjannut
oikealle tielle ja sittenkuin joku ihmis-ystävä löytyi, oli se jo
myöhäistä. Nyt minä olen mennyt mies, sillä tämä on jo kolmas kerta
kuin sain varkaudesta selkääni, ja kohta minut viedään kärsimään
ikuista vankeuttani. -- Äitiäni minä aina säälillä ja ikävällä
muistelen; hänkin raukka on saanut kärsiä niin paljon. Vie hänelle
terveisiä, että minä häntä aina muistan ja rakastan. Lähettäisin
hänelle jotakin arvokasta muistoksi, mutta mitäpä minulla on," sanoi
Wolmari.

Tätä sanoissaan kaiveli Wolmari housunsa taskuja ja veti sieltä
nenäliinan. -- Tällä paineli hän veristä selkäänsä. Sitten ojensi hän
sen Paavolle ja sanoi: "Vie tämä äidille, että hän tästä aina muistaisi
onnetonta poikaansa."

Samassa lähti vanginvartia viemään Wolmaria vankilaan. Kalisten katosi
hän vankilan kolkkojen muurien sisälle ja apealla mielellä jäi Paavo
siihen seisomaan.

Vasta sitten kuin Wolmari oli kadonnut näkyvistä, huomasi Paavo, kuinka
vaikea toimi hänellä nyt oli tehtävänä. Kuinka ja millä tavalla hän
tekisi ilmoituksensa Wolmarista Ellulassa? Tämä kysymys pyöri hänen
mielessään kotiin palatessaankin koko-välin, mutta ei se ottanut oikein
selvitäkseen. Kuitenkin meni hän heti kotiin päästyänsä Ellulaan,
Wolmarin terveisiä viemään, sillä omantuntonsa pakostakin täytyi hänen
se tehdä.

Sekä Ellu että hänen vaimonsa olivat kotona.

"Terveisiä minun matkoiltani," sanoi Paavo huoneesen tultuansa.

"Joko sieltä nyt on tultu?" kysyi Ellu, sanojaan päinkään kääntymättä,
vaikka kylläkin näki miehen edessänsä.

"Johan tuota ... tässähän tuota ollaan ... ja tuon terveisiä
Wolmarilta," sanoi Paavo.

"Missä hänet olet nähnyt?" kysyi Ellu, nähtävästi vähän säpsähtäen,
mutta kumminkin paikaltaan liikkumatta ja silmiään Paavoon luomatta;
näytti siltä kuin hän olisi jotakin kauheaa odottanut.

"V----n kaupungissa."

Ellu rykästä kyhnäytti sen kuultuansa; äänettömyys syntyi ja puhelu
tuntui taukovan siihen.

"Missä toimissa hän siellä oli?" kysyi Ellu vihdoin, sioitellen
jalkojaan toiseen paikkaan.

"Eihän ne toimet niin häävejä olleet. Hänet tapasin Linnanmäellä
kaakissa riippumassa, kun häntä lyötiin. Kun lyöminen oli päättynyt,
puhuttelin häntä. Hän kertoi itkusuussa, että tämä oli jo kolmas kerta,
kun häntä varkaudesta rangaistiin, ja sanoi vietävän hänet nyt
ikureissulle. Hän käski tuoda teille muistoksi tämän nenäliinan, jolla
hän paineli rikkilyötyä selkäänsä kaakista päästyänsä. Oikeastaan
lähetti Wolmari tämän äidillensä, mutta minun mielestäni ei tätä sopisi
hänelle antaa, eikä puhua koko asiasta yhtään mitään, sillä kenties
hänen heikontunut järkensä ei voisi sitä kantaa," selitti Paavo,
ojentaen verisen nenäliinan Ellulle.

Ellu ei ottanut sitä vastaan, kääntyi vaan Paavoon selin; tuntui siltä
kuin olisi hän hammasta purrut. Paavo laski nenäliinan akkunalaudalle.
Ellun vaimo oli Paavon puhuessa kulkenut siitä sivu useat kerrat ja
koettanut kuunnellakin, mutta silloin Paavo aina hiljensi puhettansa
niin, ettei hän kuullut, sillä hän oli tullut vähäkuuloiseksi.
Kuitenkin näytti siltä kuin hän olisi jotakin älppinyt ja ounastellut.

"Mitä puhetta se oli, sillä minä luulin puhutun Wolmarista; mikä tämä
verinen vaate oikeastaan on ja mitä se merkitsee?" kyseli Wolmarin äiti
Paavon puheen tauottua, läheten akkunaa ja ottaen nenäliinan käteensä.

Silloin Ellu pyörähti äkkiä ympäri ja meni vaimonsa luo.

"Niin, Wolmarista nyt on ollut puhe; hän elää vielä. Hän on nyt
kolmannen kerran kaakissa saanut selkäänsä varkaudesta ja viedään kohta
ikuiseen vankeuteen. Hän on rikkipieksettyä selkäänsä painellut tuolla
nenäliinalla ja lähettää sinulle nyt tuon verisen muiston palkinnoksi
kaikesta löyhyydestäsi ja puolesipidosta, joilla hänet olet
tuommoiseksi saattanut," huusi Ellu vihanvimmassa vaimollensa.

"Herra Jesus! -- -- Eipä Wolmarista miestä tullutkaan," huudahti
kärsivä äiti ja hänen viimeinenkin järjenkipinänsä sammui.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Jälkipoimintoja I - Volmari" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.