Title: Veljekset
Author: Maupassant, Guy de, 1850-1893
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Veljekset" ***


VELJEKSET

Kirj.

Guy de Maupassant


Suomensi F. A. C.


Helsingissä 1890,
G. W. Edlund, kustantaja.

Kuopiossa,
Kuopion Uudessa Kirjapainossa, 1890.



I.


-- Ei! Nyt olen kohta saanut kylläni tästä! huusi äkkiä vanha Roland,
joka kokonaisen neljännestunnin oli istunut hiljaa ja katsoa
tuijottanut veteen, samalla kun hän hiljakseen kosketteli siimaansa
edestakaisin sen jouduttua pohjaan saakka.

Rouva Roland, joka istui ja nuokkui peräpuolessa venhettä rouva
Rosemillyn vieressä, jonka he olivat kutsuneet mukaansa
kalastusretkellensä, säpsähti ja sanoi kääntyen mieheensä:

-- Noo! mik' on hätänä?

Vanhus vastasi nurpeissaan:

-- Ei syö, ei ensinkään. Nyt en ole saanut en kalan ruotaa klo 12
perästä. Ei pitäisi milloinkaan lähteä naisten kanssa kalaan. Ne eivät
koskaan joudu lähtemään ajoissa.

Hänen kaksi poikaansa Pietari ja Juhani, jotka istuivat siimat
etusormen ympärillä, alkoivat kumpainenkin nauraa ja Juhani vastasi:

-- Et ole liioin kohtelias rouva Rosemillylle, isä.

Roland tuli hämillensä ja antautui selityksiin:

-- Pyydän anteeksi, rouva, senlainen olen. Pyydän naisia mukaan, kun
minua heidän seuransa miellyttää, mutta päästyäni kerran vesille, ei
mielessäni ole muu kuin kalastus.

-- Teillä on siis huono saalis, huomautti rouva Roland.

Mutta hänen miehensä pudisti päätänsä samassa kuin hän kumminkin
katsahti tyytyväisenä koriin, jossa hänen saamansa kalat vielä
potkiskelivat ja katselivat verkalleen heitä tappavaan ilmaan.

Roland vanhus otti korin polviensa väliin ja käänsi sitä niin, että
kalat hivuivat laidan yli ja hän voi nähdä pohjimmaiset.

-- Kuinka monta olet sinä saanut, tohtori?

Hänen vanhempi poikansa, Pietari, kolmenkymmenen vuotias mies, vastasi:

-- Enpä vainen erittäin, kolme, neljä kappaletta.

Isä kääntyi nuorempaan:

-- Ja sinä Juhani?

Juhani, joka oli veljeänsä paljon nuorempi, vastasi:

-- Melkein saman kuin Pietarikin, neljä, viisi kalaa.

Roland oli ennen ollut kultaseppänä Parisissa, mutta vastustamaton halu
kalastukseen oli karkoittanut hänet tiskin äärestä, niin pian kuin hän
oli saanut rahoja kylläksi voidaksensa niillä elää.

Hän vetäytyi Havreen takaisin, osti purjevenheen ja rupesi
sporttimieheksi.

Hänen kaksi poikaansa, Pietari ja Juhani, jäivät pitkittämään lukujansa
Parisiin, mutta tulivat kotia tuon tuostakin ja ottivat osaa isän
iloihin.

Pietari oli Juhania viittä vuotta vanhempi. Hän oli koetellut itseänsä
viedä eteen päin puolessa tusinassa eri tieteen haaroja, mutta oli
kyllästynyt niihin kaikkiin ja aina vaan heittäytynyt jollekin uudelle
alalle.

Vihdoinkin oli hän ryhtynyt semmoisella innolla lääketieteesen, että
hän valmistui siinä tavattoman lyhyessä ajassa.

Juhani, joka oli yhtä vaaleaverinen, kuin veli oli musta, ja yhtä
tyven, kuin veli oli kipakka, oli muitta häiriöittä lopettanut
lakitieteelliset lukunsa.

Kumpainenkin levähti vanhempiensa luona ja kumpainenkin ajatteli
asettua Havreen, jos se kävi päinsä mukavasti.

Heidän välillänsä oli tuommoista pientä kateellisuutta, jota usein
nähdään veljesten välillä. He kyllä pitivät toisistaan, mutta olivat
varuillansa. Pietari, joka oli viiden vuoden vanha, silloin kun toinen
syntyi, oli lempilapsen ynseydellä katsonut tuota toista, joka yhtäkkiä
oli ilmaantunut hänen isänsä ja äitinsä syliin ja jota he niin
hyväilivät. --

Juhani oli aina ollut hyvien tapojen ja hyvänsävyisyyden esikuva ja
Pietari oli lopulta ärtynyt aina ja ijankaikkisesti kuullessansa
ylistettävän tuota lihavaa poikaa, jonka kilttiyden hän piti
yksinkertaisuutena. Hänen vanhempansa nuhtelivat aina häntä hänen
vastahakoisuudestansa ja hänen monesta turhaan rauenneesta
yrityksestänsä johonkin suureen, joka voisi tuottaa hänelle kunniaa ja
arvoa.

Äiti ymmärsi kumminkin aina sovittaa ne pienet riitaisuudet, joita
ilmaantui hänen kahden poikansa kesken. Vähäpätöinen tapahtuma häiritsi
muutoin juuri nyt hänen rauhaansa, sillä hän oli viime talvena tehnyt
tuttavuutta naapurinsa, rouva Rosemillyn kanssa, joka oli erään
merikatteinin leski. Tuo sangen nuori, kolmenkolmatta vanha leski oli
tottunut tulemaan käsitöinensä ja pitämään iltatarinaa hyvien
naapuriensa kanssa, jotka aina tarjosivat hänelle kupin teetä.

Nuo kaksi talon poikaa, jotka tullessansa kotia tapasivat tuon kauniin
lesken alinomaa vierailemasta vanhempiensa luona, olivat paikalla
alkaneet kisailla hänen kanssansa, vähemmän halusta miellyttääkseen
häntä, kuin toistensa uhalla.

Heidän äitinsä, joka oli käytännöllinen ja ymmärtäväinen vaimo, toivoi
hartaasti, että toisella heistä olisi onni muassansa, sillä nuorella
leskellä oli omaisuutta; mutta hän tahtoi myös mieluummin, että se
tapahtuisi toisen siitä kärsimättä.

Rouva Rosemilly näytti antavan etusijan Juhanille, joka veti häntä
puoleensa luonteensa yhtäläisyydellä, mutta muutoin tämä ei tullut
näkyviin kuin melkein huomaamattomassa tavassa puhutella ja katsoa
häneen sekä siinä, että hän seurasi hänen neuvojaan.

Hänellä näytti olevan se luulo, että Juhanin mielipiteet tulisivat
tukemaan hänen omiansa, samalla kuin Pietarin ajatukset olisivat
ennakolta hänen mietteillensä vastaisia.

Ennenkuin pojat tulivat kotia, ei Roland vanhus milloinkaan ollut
kutsunut häntä mukaansa kalastusretkille, yhtä vähän kuin hän
milloinkaan otti vaimoansa mukaansa, sillä hän tahtoi kernaammin
purjehtia ulos ennen auringon nousua katteini Beausiren kanssa, joka
oli entinen laivan kuljettaja, jonka hän oli tavannut haminassa ja
jonka kanssa hän oli tullut hyväksi ystäväksi, sekä vanhan matruusi
Bartin keralla, joka hoiti purjevenhettä.

Mutta sitten eräänä iltana edellisellä viikolla oli rouva Rosemilly,
joka oli syönyt päivällistä heidän luonansa, sanonut: "Mahtanee olla
hauska kalastaa!" Ja vanha kultaseppä vastasi:

-- Tahdotteko olla mukana?

-- Kyllä, kiitoksia!

-- Tiistaina?

-- Hyvä.

-- Oletteko mies nousemaan aamusella klo 5?

Hän huusi jotenkin kauhistuksissaan:

-- Mitä Te sanotte, kello 5!

Hän laimistui tuumassansa ja alkoi epäillä koko matkaan lähtöään.

Hän kysyi kumminkin:

-- Milloinka Te sitten luulette olevanne valmis?

-- Aah, klo 9 aikana!

-- Ette ennen?

-- En! Se olisi kaikkein aikaisinta.

Tuo kelpo mies mietti asiaa. Mutta veljekset olivat kiiruhtaneet
järjestämään retkeä ja samalla puhuneet kaikki asiat valmiiksi.

Siis olivat he jo olleet kalastamassa kello 12:sta saakka, niin
torkuksissa, kalastaneet ilman kalan nykäisyä ja Roland vanhus oli
saanut kyllänsä.

Nyt katsoi hän saalistansa itaruuden ilolla; sitten nosti hän silmänsä
taivasta kohden ja nähden auringon olevan alempana, sanoi hän:

-- Noo lapset! Emmekö jo ala hiljakseen kääntyä takaisin?

Kumpainenkin poika nosti siimansa ylös ja kääri ne kokoon.

-- Aivan tyyni, sanoi Roland, airoille, pojat!

Pietari, joka istui lähinnä naisia, otti ala-airon. Juhani yläairon,
mutta he eivät ruvenneet soutamaan, ennenkuin katteini oli huutanut:
"Soutakaa pois!" Sillä ukko piti siitä kiinni, että liikkeiden piti
käydä kaikkien merisääntöjen mukaan.

Samalla aikaa ja samalla voimalla panivat he aironsa veteen ja
nojausivat eteenpäin samalla kuin he vetäsivät voimainsa perästä: ja
kilpailu alkoi näytteeksi siitä, mihin heidän jäntereensä kelpaisivat.
Ensin pääsi Pietari voitolle. Puristetuin hampain ja rypistetyin otsin
kiinnitti hän kätensä airoon, niin että se notkistui hänen tiukassa
otossaan; ja "Helmi" lähestyi rantaa.

Vihdoinkin komensi katteini: "Seis!" Kumpainenkin airo nostettiin
samalla haavaa ylös, ja isän käskystä sousi Juhani muutamia vetäsyjä
itsekseen. Mutta nyt pääsi hän voitolle. Hän tuli kiihkoihinsa ja
lämpymiinsä, samalla kun Pietari hengästyneenä ja väsyksissä voimainsa
ponnistuksesta kävi voimattomammaksi. Lopuksi sammalsi tohtori hiessä
otsin ja posket kalvakkana, nöyrästi ja tuskaantuneena:

-- En tiedä, mikä minun on, saan pistoksia kylkeeni. Ennen kyllä kävi
päinsä; nyt en paljon jaksa käsivarsiani käyttää.

-- Pitääkö ottaakseni kumpainenkin airo? kysyi Juhani.

-- Ei, kyllä jaksan!

Hän alkoi jälleen soutaa. Kun alus vihdoinkin pysähtyi ankkuripaikkansa
luokse, seisoi matruusi odottamassa. Hän otti naiset kädestä
auttaaksensa heitä. Sitten menivät he kaupunkiin.

Rouva Roland ja rouva Rosemilly kulkivat edeltä, kolmen miehen
seuraamina.

-- Tahdotteko olla yksinkertaisella päivällisellä luonamme, että voimme
lopettaa päivämme yhdessä? kysyi rouva Roland nuorelta leskeltä.

-- Kiitoksia, mielelläni. Ei olisi hauskaa tulla itseksensä kotia nyt.

-- Täällä on käynyt eräs herra kolmasti, huusi palvelustyttö, kun he
tulivat kotia. Hän oli prokuraattorin luota.

-- Kenen prokuraattorin?

-- Kanun.

-- Mitä se herra tahtoi?

-- Kanu kuuluu itse tulevan tänne tänä iltana.

Kanu oli Rolandin asianajaja ja ystävä ja piti huolen hänen
raha-asioistansa. Kun hän oli sanonut tulevansa iltasella, mahtoi asia
olla tärkeä; ja Rolandilaiset silmäilivät toisiansa rauhattomana tästä
uutisesta, kuten rauhalliset ihmiset tavallisesti, kun on kysymys
asianajajista. Paikalla nousee kysymyksiä kontrahdeista, perinnöistä,
juttujen alkamisesta, -- asioista, joita toivoo ja asioista, joita
pelkää. Muutamien tuokioiden vaiti olon perästä mutisi isä:

-- Mitä mahtanee se merkitä?

Rouva Rosemilly naurahti:

-- Se on perintö, siitä olen varma. Minä tuotan onnea.

Mutta he eivät tienneet kestään, joka olisi kuollut ja jonka he
voisivat periä.

Tuokio päivällisen perästä ilmoitettiin prokuraattori tulleeksi.

Roland meni häntä vastaan.

-- Hyvää päivää rakas asianajaja.

Rouva Rosemilly nousi ylös:

-- Niinpä tahdon mennä, olen väsyksissä.

Koetettiin häntä vähän saada jäämään, mutta hän ei lainkaan tahtonut,
vaan meni, eikä nuot kolme herraa, kuten tavallista, seuranneetkaan
häntä.

Rouva Roland kääntyi innokkaasti ja kohteliaasti vasta tulleen puoleen:

-- Kuppi kahvia?

-- Ei, kiitoksia! Olen vastikään noussut pöydästä.

-- Kuppi teetä sitten?

-- Kiitoksia! Mutta vasta vähän ajan perästä. Puhutaan ensin asioista.

Sen syvän hiljaisuuden aikana, joka seurasi näitä sanoja, ei kuulunut
muuta, kuin kellon tasainen tik tak.

Asianajaja alkoi:

-- Tunnetteko Parisissa herran nimeltä Leon Maréchal?

Sekä rouva että herra päästivät huuliltansa saman knmmastushuudon:

-- Kyllä! Totta kai!

-- Se oli eräs ystävänne?

-- Paras ystävämme, selitti Roland. Hän oli konttoorin päällikkönä
raha-asiain ministeristössä. Häntä en ole nähnyt sitten kun Parisista
muutin. Emmekä ole kirjoittaneet toisillemme.

-- Hän on kuollut.

Sekä Roland että hänen vaimonsa tekivät pienen liikkeen hämmästyksestä,
kuten aina tehdään kuoleman tapauksen ilmaisun johdosta. Asianajaja
pitkitti:

-- Virkaveljeni Parisissa on nykyisin ilmoittanut minulle hänen
testamenttinsa tärkeimmän osan; hän asettaa poikanne Juhanin
pääperilliseksensä.

Hämmästys oli niin suuri, ettei kukaan keksinyt sanaakaan. Rouva Roland
oli ensimäinen, joka sai sammaltaneeksi:

-- Herra Jumala, onko ystäväparkamme kuollut. Ja hän sai kyyneleitä
silmiinsä. Roland sitä vastaan ajatteli vähemmän surua kuin niitä
toiveita, jotka olivat heränneet.

-- Kun hän on kuollut jättämättä rintaperillistä jälkeensä, määräsi hän
testamentissaan koko omaisuutensa, joka nousee viiteentoista tuhanteen
markkaan vuotuisissa koroissa, kolmen jälkeen sadalta, nuorimmalle
pojallenne, jonka hän on nähnyt pienestä pitäen kasvavan ja jonka hän
pitää ansiokkaana saamaan tämän lahjan. Jos hän kieltäytyisi ottamasta
lahjaa vastaan, tulee se lankiamaan orpojen huoneelle.

Roland ei ensinkään peittänyt iloaan. Ainoastaan rouva Rolandin ja
hänen kumpaisenkin poikansa kasvot olivat edelleenkin surun voittoiset.
Hän itki hiljakseen ja kuivaili silmiään esiliinallansa, jonka hän
painoi suutaan vasten tukehduttaakseen syviä huokauksiaan.

Mutta isän ajatukset pyörivät aina tuon perinnön ympärillä, joka kyllä
oli heidän, tuon perinnön, joka kolkutti heidän oveansa ja ainoastaan
odotti sanaa, että he tahtoisivat ottaa sen vastaan, tullaksensa tuossa
paikassa seuraavana päivänä taloon.

Hän kysyi:

-- Ei ole mitään aihetta riitaan? Mitään rettelöitä?... Mitään
vastaväitteitä?

Kanu näytti tyyneltä ja sanoi:

-- Ei, asia on selvä. Puuttuu ainoastaan, että poikanne tahtoo ottaa
perinnön vastaan.

-- Ja kaikki muodot ovat tulleet noudatetuiksi?

-- Kyllä.

-- Tahdotteko Te, kelpo asianajajani, että poikani paikalla kirjoittaa
nimensä alle?

-- Ei, ei. Huomenna konttoorissani kello 2, jos Teille sopii.

-- Se on sovittu.

Asianajajan mentyä pois tuli taas äänettömyys valloilleen, siitä meni
sitte Roland vanhus nuorimman poikansa luo, löi kätensä hänen
olkapäilleen ja virkkoi:

-- Noo! Sinuas onnen myyrää?

Juhani myhäili.

Vanhus ei osannut iloansa hillitä.

Hän käveli edestakaisin lattialla, pyöritteliin kantapäillään ja
huudahteli ehtimiseen:

-- Mikä onni! Mikä onni! Sen voi onneksi sanoa.

Pietari kysyi:

-- Te tunsitte siis hyvin hyvästi tuon Maréchalin?

Isä vastasi:

-- Kyllä, hän oli joka ilta luonamme; muistat kai, että hän nouti sinut
koulusta ja usein saattoi sinut sinne jälleen. Ja sinä aamuna, kun
Juhani syntyi, toi hän lääkärin. Mahdollista on hyvinkin, että hän tuli
sitä kuolinvuoteellansa ajatelleeksi ja kun ei hänellä mitään
perillisiä ollut, on hän tuuminut itsekseen: "Olen ollut pienokaisen
syntymisessä avullisena, hänen tulee niin muodoin saada rahani."

Rouva Roland mutisi, ikäänkuin jos hän olisi ajatellut ääneen:

-- Oi sentään! Se oli kelpo mies, ettei meidän päivinämme usein tapaa
moisia.

Juhani nousi ylös:

-- Kävelen hieman, sanoi hän.

Hän tahtoi olla itsekseen ajatuksineen. Myöskin Pietari aikoi tehdä
pienen kävelymatkan, ja meni ulos muutamia minuuttia veljensä jälkeen.
Niin pian kuin Roland oli vaimoinensa kahden kesken, sulki hän hänet
syliinsä, suuteli häntä ja sanoi ikäänkuin vastaukseksi eräälle
nuhteelle, jolla hän usein oli kääntynyt häneen:

-- Voitko nyt huomata, ettei olisi ollut miksikään hyödyksi, jos olisin
Parisissa viipynyt kauvemmin ja reuhkaissut lapsieni eteen. Onni putoaa
kuin putoaakin syliimme taivaasta.

Rouva oli tullut hyvin totiseksi.

-- Voit olla oikeassa Juhanin suhteen, mutta Pietarin?

-- Pietarin! Hän on lääkäri, hän kyllä ansaitsee ... rahoja. Ja
voipihan hänen veljensäkin tehdä hänen hyväkseen.

-- Sitä hän ei ottaisi vastaan. Ja sitä paitsi on perintö Juhanin, eikä
kenenkään muun. Siten ei Pietarilla ole lainkaan niin hyvät
toimeentulon ehdot.

Rouva Roland heittiin aprikoimaan lampun ääreen, jonka sydän yhä
enemmän sysiytyi.



II.


Kun Pietari oli tullut ulos, ohjasi hän askeleensa päin Parisin katua,
Havren pääkatua, joka pitkin pituuttaan oli valaistu, meluava ja elämää
täynnä. Hän oli alakuloinen ja pahalla tuulella. Ei mikään määrätty
asia tehnyt häntä murheelliseksi. Teki kipeää jossakin, mutta hän ei
tiennyt missä; hänessä oli paikka, jota vihavoi, arka kohta, josta ei
tiedä missä se on, mutta joka uuvuttaa; tekee alakuloiseksi ja
rasittaa, -- tuntematon ja samea tyytymättömyys -- surun siemen.

Kun hän tuli sitte torille, jolla teaatteri sijaitsee, tuntui hänestä
kuin Tortonin kahvilan akkunain valo olisi hänet voittanut ja hän
lähestyi niitä verkalleen; mutta juuri kun hän oli menemäisillään
sisään, juolahti hänen mieleensä, että hän täällä tapaisi ystäviä ja
tuttavia, ihmisiä, joiden kanssa hänen pitäisi puhella; hänet valtasi
äkillinen vastoinmielisyys moista toveriseuraa vastaan. Ja hän kääntyi
takaisin ja kulki taasen alas pääkatua, joka vei haminaan.

Tultuansa alas suurelle rantamakadulle, pysähtyi hän vähän ja kääntyi
siitä alas laiturille.

Hän etsi yksinäisyyttä, ja asettui yhdelle penkille aallon murtajalla,
väsyneenä kävelyyn, ennen kuin hän oikein oli alkanutkaan. Hän kysyi
itseltään: Mikä minua oikeastaan vaivaa? Ja hän rupesi penkomaan
muististaan, mikä oli voinut käydä hänelle nurinpuolin, kuten sairaalta
kysytään hänen tautinsa syytä.

Ja hän kysyi itseltään: Mahtaisiko se olla Juhanin perintö?

Niin, aivan! Kun asianajaja oli ilmaissut tämän uutisen, oli hän
tuntenut sydämensä tykyttävän.

Minä kadehdin siis Juhania, ajatteli hän. Se ei ole jalosti. Mutta
ensimäinen ajatus, joka tuli mieleeni, oli hänen naimisensa rouva
Rosemillyn kanssa. Enkä voi kärsiä tuota pientä kanaa, joka on niin
olevinaan. Siis on tässä perusteetonta mustasukkaisuutta. Hän raapasi
tulitikun lukeakseen luetteloa niistä laivoista, jotka purjehtisivat
satamaan ensi nousuvedellä. Odotettiin höyrylaivoja Brasiliasta,
Kielistä ja Jaapanista, kahta tanskalaista prikiä, norjalaista kuunaria
ja turkkilaista höyryä.

Äkkiä kulki hänen sivuitsensa suuri aaveellinen varjo kahden laiturin
kivivarusteen mustan välipaikan ylitse. Hän otti pari askelta, mutta
havaitsi silloin miehen, joka istui äärimäisellä laiteella. Hän
lähestyi uteliaana nähdäkseen tämän yksinäisen miehen kasvoja, ja tunsi
veljensä.

-- Mitä, sinäkö se olet, Juhani?

-- Pietari ... miten tulet sinä tänne?

-- Minä nautin raitista ilmaa. Ja sinä?

Juhani nauroi:

-- Minä nautin myös raitista ilmaa.

Pietari istui hänen viereensä ja jatkoi:

-- Kun tulen tänne, saan semmoisen halun matkustaa täältä kaikilla
näillä laivoilla, pohjoiseen tahi etelään. Ne tulevat kaikista maan
ääristä, maista, joissa on uhkea kasvullisuus ja siroja naisia, maista,
joissa on koliibreja, elefantteja, leijonia ja neekerikuninkaita,
kaikista niistä maista, jotka ovat satumaisia meille. Ajatteles, kun
voisi päästä huvimatkalle sinne. Mutta rahoja siihen tarvittaisiin ja
paljon.

Hän vaikeni äkkiä; sillä hän tuli ajatelleeksi, että nyt oli hänen
veljellänsä rahoja, ja että hän nyt voi, vapautettuna leipähuolista,
vapaana ja esteettömästi matkustaa minne hyvänsä, kultakutristen
pohjolatarten tahi tummakiharaisten Havannan naisten luo.

Hän nousi seisalleen.

-- Jää sinä vaan istumaan ja uneksi tulevaisuutta; minun pitää mennä.

Hän puristi veljensä kättä ja pitkitti sydämellisesti:

-- Noo! Juhani, niin olet sinä siis rikas! Oli hyvä, että tapasin sinut
itseksesi, voidakseni sanoa sinulle, miten olen hyvilläni, miten sinua
onnittelen ja miten olet minulle rakas.

Juhani sammalsi liikutettuna:

-- Kiitos, kiitos... Se on kauniisti sinulta Pietari, kiitos.

Pietari kääntyi ja meni pitkin askelin, keppi kainalossa ja kädet selän
takana.

Matkalla sai hän ajatuksekseen: pistäydyn sisään ja otan lasillisen
likööriä Marowsko ukon luona.

Hän oli tullut tuntemaan vanhan Marowskon Parisin hospitaaleissa.
Marowsko oli vanha puolalainen, joka oli tullut Ranskan maalle
apteekkarin tointaan pitämään. Vanhuksen, entisen nihilistin ja
keisarin murhaajan maine oli saanut valtoihinsa Pietari Rolandin elävän
mielikuvituksen ja heistä oli tullut ystävät, vaikka ei Pietari olisi
saanut vanhusta kertomaan hänen entisestä elämästänsä. Nuoren tohtorin
syy oli siihenkin, että vanhus oli Havreen asettunut; hän laski
mielessään, että uudistohtori voisi hankkia hänelle ostajia. Yksinäinen
kaasuliekki paloi tiskin yläpuolella, joka oli pieniä pulloja täynnä.
Tuolilla tiskin takana, jalat ristissä ja leuka rinnalla, istui vanha
kyömynenäinen kaljupää mies ja nukkui. --

Ovikellon kilahtaessa heräsi hän ja nousi pystyyn. Nähtyänsä, ken se
oli, meni hän tohtoria vastaan ojennetuin käsin.

Pietari istuutui ja Marowsko kysyi:

-- Mitä verestä, tohtori?

-- Ei mitään. Milloinkaan ei kuulu muuta kuin samaa vaan kaikkialla.

Kaksi pientä lasia likööriä tuotiin takahuoneesen ja asetettiin
pöydälle.

He maistoivat likööriä ja istuivat muutamia minuuttia hiljaa.

Sitten sanoi Pietari miltei vastoin tahtoansa:

-- Jotakin kummaa on tapahtunut meille tänä iltana. Eräs isäni ystäviä
on kuollut ja jättänyt omaisuutensa veljelleni.

Sitten kun asia oli selitetty, näytti ukko olevan hämillään;
näyttääkseen tyytymättömyyttänsä pitkitti hän moneen kertaan:

-- Se ei näytä hyvältä.

Pietari tahtoi tietää, mitä Marowsko ajatteli.

-- Minkä tähden ei se näyttäisi hyvältä? Minkä tähden näyttäisi se
pahalta, että hänen veljensä perisi rahoja erään perheystävän jälkeen?

Varova vanhus ei tahtonut selittää sanojaan selvemmin.

-- Sellaisissa tapauksissa jätetään kahdelle veljelle yhtä paljon. Minä
sanon teille, se ei näytä hyvältä.

Silloin menetti tohtori kärsivällisyytensä, meni matkojansa, kotia ja
levolle.

Muutaman ajan kuuli hän Juhanin viereisessä huoneessa käyskentelevän
edestakaisin; mutta sitten hän sai unesta kiini.



III.


Tohtori heräsi seuraavana aamuna vankoissa aikeissa hankkia itsellensä
omaisuuden. Hän tunsi itsensä niin varmaksi onnestaan, että hän hyppäsi
ylös sängystä ikään kuin tuota päätä anastaaksensa sitä ja pukeutui
mennäkseen etsimään sopivaa asunto-paikkaa kaupungilta.

Hän seisahtui ovien eteen, joissa oli ilmoituksia, että asunto oli
joutilas. Hän tarkasti niitä tärkeän näköisenä, ennen kaikkea sentähden
että hän oli lääkäri, ja että hänellä oli suuret vastaan otot.
Porraskäytävien tuli olla leveät ja kauniit, muutoin hän ei voinut asua
toista kertaa korkeammalla.

Kirjoitettuansa muistiin koko joukon osoitteita, meni hän kotiinsa
eineelle, neljännestunnin tavallistansa myöhemmin. Jo käytävässä kuuli
hän talrikkien kalinan. He olivat siis käyneet pöytään ilman häntä.
Sepä oli kummallista. Siinä talossa ei koskaan olla niin säännöllisiä.
Hän tuli pahalle tuulelle ja tyytymättömäksi. Hänen tultuansa sisään
sanoi Roland:

-- Noo, Pietari, nyt mahtanet joutua! Kello 2 aikana tulee meidän olla
asianajajan luona.

Tohtori istuutui vastaamatta. Puhelu, joka oli tauonnut, jatkui jälleen
siitä, johon se oli loppunut.

-- Sinun sijassasi, sanoi rouva Roland Juhanille, vuokraisin tuota
pikaa komean asunnon, joka pystyisi silmiin, ja valitseisin pari
huomiota herättävää asiaa ajaakseni. Nythän olet Luojan kiitos vapaa
kaikista huolista.

Aina tuon tuostakin puhelun pitkittyessä katsoi Roland kelloansa.

-- Soo! sanoi hän lopuksi, nyt mahtanemme lähteä.

Pietari nauroi:

-- Kello ei ole 1 vielä. Tiedättekö mitä, ette olisi tarvinneet
jäähdyttää minulle ruokaa.

-- Menetkö sinäkin asianajajaan, kysyi hänen äitinsä.

Hän vastasi kylmästi:

-- Mitä tekemään? Se on aivan tarpeetonta.

Kun Pietari, perheen mentyä pois, oli jäänyt itseksensä, pitkitti hän
joutilasten asuntojen tarkastelua. Vihdoinkin löysi hän yhden, joka
häntä miellytti: kookkaan ensi kerroksessa, jossa oli kaksi eri
käytävää eri kaduilta, kaksi arkihuonetta, suuri lasikattoinen sali,
missä sairaat odotellessaan voivat kävellä kukkien keskellä, ja sievä
ruokahuone, josta oli näköala merelle. Kun hänen tuli päättää, teki
vuokra -- kolme tuhatta markkaa -- hänet miettiväiseksi; hänen tuli
nimittäin maksaa ensimäinen neljännes etukäteen, eikä hänellä ollut
penniäkään alkajaisiksi. Hän meni siis luvaten antaa varman vastauksen
kahden päivän kuluessa; ja hänen pölähti päähänsä pyytää veljeltä rahaa
lainaksi ensimäiseksi puoleksi vuodeksi, niin pian kuin Juhani oli
ottanut perintönsä vastaan.

Hänelle juolahti äkkiä mieleen miten vaikeata on kolmellakymmenellä
vuodella niskassaan pyytää äitiltänsä silloin tällöin kultarahaa; ja
hän aprikoi itsekseen:

-- Kunpa olisi rahoja!

Ja taas pisti häntä veljensä perintö.

Hän poikkesi erääsen paikkaan, jossa hän tunsi pienen passaritytön,
juodakseen lasin olutta hänen kanssaan.

Hän tapasi tytön nukkumassa yhdellä tuolilla melkein autiossa
olut-salissa. Kun tyttö oli nähnyt hänet, nousi hän virkeästi ylös ja
meni hänen luoksensa:

-- Hyvää päivää! Miten jaksatte?

-- Kyllä kiitoksia! Ja sinä?

-- Hyvin. Te olette harvinainen vieras.

-- Niinpä vaan, minulla on vähän aikaa. Tiedät, että minä olen tohtori.

-- Mitä haluatte?

-- Olutta, ja sinä?

-- Kiitoksia! Myöskin olutta!

-- Miks'et tule useammin, ystäväiseni? Tykkään sinusta paljon.

Mutta Tohtori oli kyllästynyt häneen. Hän tuntui kovin yksinkertaiselta
ja typerältä.

Tyttö kysyi häneltä:

-- Kulit äsken kauniin vaaleaverisen herran kanssa, jolla oli suuri
parta, oliko se veljesi?

-- Oli.

-- Hän on ihmeen kaunis poika.

-- Siltäkö näyttää?

-- Siltä! Ja hän näyttää myös iloiselta pojalta.

Pietari sai äkkiä kummallisen halun kertoa tälle passaritytölle Juhanin
perinnöstä. Hän sanoi, pannen jalkansa ristiin:

-- Niin, hän on onnellinen. Hän on juuri perinyt viisitoista tuhatta
markkaa vuotuisissa koroissa.

-- Herranen aika, kuka on määrännyt hänelle sen, hänen mummonsako, vai
hänen tätinsä?

-- Ei! vanhempieni vanha ystävä.

-- Ainoastaan ystävä? Eikä hän sinulle ole mitään jättänyt?

-- Ei! Minä tunsin häntä niin vähän.

Passarityttö mietti hetkisen ja sanoi sitten nauraen:

-- Aivan! Onni oli veljelläsi, että hänellä oli sen laadun ystäviä. Ei
ole todellakaan kummaa, että hän on niin vähän sinun näköisesi.

Tohtori sai halun lyödä häntä vasten suuta, tietämättä oikeastaan miksi
ja kysyi purren hammasta:

-- Mitä sillä tarkoitat?

Hän näytti viattomalta:

-- Minäkö? En mitään! Meinasin vaan, että hän on sinua onnellisempi.

Tohtori heitti rahat pöydälle ja meni. Nyt toisti hän lauseen: "Ei ole
niin kummaa, että hän on niin vähän sinun näköisesi." Mitä oli hän
meinannut? Varmaankin oli siinä pohjalla ilkeyttä ja alhaisuutta! Niin!
Hän oli luonnollisesti arvellut, että Juhani oli Maréchalin poika.

Se viha, jonka hän tunsi sen epäluulon johdosta, joka oli heitetty
hänen äitiänsä vastaan, oli niin voimakas, että hän seisahtui ja etsi
paikkaa, johon hän voisi istahtaa. Ja äkkiä tuli hän ajatelleeksi
Marowskon sanoja iltaa ennen: "Se ei tule näyttämään hyvältä." Oliko
hän ajatellut samaa?

Ne perusteet, jotka näyttivät synnyttävän tämän ilkeän epäluulon
sydämissä, sukelsivat nyt hänessä esille yksi toisensa perästä. Että
vanha poika, jolla ei ole perillisiä, jättää omaisuutensa erään
ystävänsä kahdelle lapselle, se on luonnollinen asia, mutta että hän
antaa sen ainoastaan yhdelle näistä lapsista, se oli jotakin, jota
ihmiset tavallisesti kummastelevat, juoruilevat ja nauravat. Miten oli
se tapahtunut, ettei hän ollut nähnyt sitä edeltäkäsin, ettei hänen
isänsä tuntenut sitä eikä hänen äitinsä sitä arvannut?

Hän nousi ylös päätettyään varoittaa veljeään ja huomauttaa hänelle
sitä kamalaa vaaraa, joka uhkasi heidän äitinsä kunniaa. Mutta mitä
tahtoisi Juhani tehdä? Yksinkertaisinta olisi luopua perinnöstä, joka
silloin lankeaisi köyhille, ja ainoastaan selittää ystäville, että
testamentti sisälsi hyväksymättömiä ehtoja.

Kotimatkalla ajatteli hän, että oli parasta tavata veljeänsä itseään,
ettei tarvitseisi puhella tästä asiasta vanhempien kuullen.

Jo ulkoa kuuli hän ääntä ja naurun porinaa ruokahuoneesta ja astuttuaan
sisään kuuli hän, että hänen isänsä oli kutsunut rouva Rosemillyn ja
katteini Beausiren kotiinsa päivällisille viettääkseen päivää
hauskasti iloisen sattuman johdosta. Nyt oli Juhanin ilo puhjennut
täyteen ääneensä. Asia oli aivan selvä, se oli päätetty nimien
allekirjoituksella ja hänellä oli nyt viidettoista tuhannet vuodessa.
Hänen vapaammasta olennostaan ja suuremmasta itsetunnostaan huomasi sen
vakavuuden, jonka raha ihmiselle antaa.

Pöydällä loisti erinomaista ylellisyyttä.

-- Niin, sanoi Pietari istuutuessaan, tämä on kyllä "rikkaan miehen"
juhla.

Päivällisillä tarjottiin runsaasti viiniä ja kaikki puhuivat pian
toistensa kilvalla. Rouva Rosemilly, Juhani ja hänen äitinsä
tuumailivat erästä huviretkeä, jossa aamuruokaa tarjottaisiin ja josta
he toivoivat paljon hauskuutta, ja Pietari istui ja katui ettei hän
ollut syönyt päivällistä kaupungilla ja päässyt tästä touhusta,
naurusta ja ilosta, johon hän ei osannut ottaa osaa.

Hän mietiskeli, miten hän kumminkin ilmaiseisi veljelleen pelkonsa ja
saisi hänet hylkäämään perinnön, jonka hän jo oli ottanut vastaan ja
josta hän jo edeltäkäsin oli joutunut kuohuksiin. Asia näytti
vaikealta, mutta sen tuli tapahtua; tässä ei ollut mitään, josta sopi
epäillä, heidän äitinsä hyvä nimi ja maine oli kysymyksessä.

Ilo nousi ylemmä lasi lasilta. Kun korkki pamahti ensimäisen
samppanjapullon suulta, matki vanha herra Roland, joka oli käynyt hyvin
vilkkaaksi, tämän pamahduksen ääntä huulillaan. Pietari, joka yhä
enemmän ärtyi, sanoi uhkamielisesti:

-- Joutaisi tuo sikseen, se on sinulle vaarallista.

Roland, joka oli juomaisillaan, pani täyden lasinsa pöydälle ja kysyi:

-- Mitenkä niin?

Hän oli jo pitkän aikaa valittanut pyörtymistä ja pahoinvointia, joka
aina vaan uudistui ja jota hän ei voinut selittää.

Tohtori vastasi:

-- Se pilaa vatsan, panee hermoston kunnottomaksi, häiritsee veren
juoksua ja valmistaa halvaukselle tietä.

Entisen kultasepän enenevä hutikka oli ikään kuin puhallettu pois. Hän
katsoi poikaansa rauhattomalla katseella, samalla kun hän koetteli
päästä sen perille, oliko puhe tosissa lausuttua. Myöskin rouva Roland
sekoittui puheesen ja sanoi nurpeissaan:

-- Herra Jumala, Pietari, mikä sulla on? Kerta ei kumminkaan tehne
isällesi mitään. Ajattele mikä juhlapäivä hänelle sekä meille. Sinähän
menetät kaiken ilon häneltä ja meiltä kaikilta. Se on ilkeästi sinulta.

Hän kohautti olkapäitään:

-- Isä voi tehdä kuten hän tahtoo. Olen varoittanut häntä.

Roland vanhus katsoi epäilevästi lasiinsa kuten kettu, joka löytää
kuolleen kanan ja epäilee ansaa.

Hän kysyi verkalleen:

-- Sinä uskot, että se vahingoittaa minua paljon.

Pietari syytteli itseään, että hän antoi muiden kärsiä huonosta
tuulestaan.

-- Ei, yhden kerran voit juoda: mutta elä vaan mene liikoihin, eläkä
ota sitä tavaksi.

Roland ukko nosti lasinsa, katsoi suruisesti siihen, himokkaana ja
peloissaan samalla haavaa; sitten maistoi hän siitä ja joi sen pienissä
härppäyksissä, vavisten levottomuudesta ja ilosta, lopuksi rupesi hän
tuntumaan kuni syntisäkki, kun oli imenyt viimeiset tilkat. Yhtäkkiä
kohtasi Pietari rouva Rosemillyn kirkkaat siniset silmät, jotka olivat
kiintyneet häneen läpitunkevalla katseella. Hän arvaili sitä ajatusta,
joka oli tämän silmäyksen takana; se sanoi: "Olet kateellinen. Häpiä
sinä."

Hän kumartui ja rupesi uudelleen syömään. Hänellä oli halu mennä ja
päästä näistä ihmisistä, päästä kuulemasta heidän tarinoitaan ja
naurajaan. Ajattelematta joi hän aikalailla, mieluisa lämpö virtaili
hänen jäseniinsä, levisi yli hänen ruumiinsa kuni hyvää tekevä virtaus,
joka tuotti iloa mukanaan. Hän tuntui vähemmän tyytymättömältä, joka
taas teki hänet iloisemmaksi ja hänen päätöksensä puhella veljensä
kanssa nyt suli heikommaksi ja heikommaksi: hän kyllä tahtoi tehdä sen,
mutta hän ei tahtonut niin pian karkoittaa tuntemaansa hyvin vointia.

-- Mikä mies hän oikeastaan oli tuo herra Maréchal? kysyi katteini. Te
varmaankin olette olleet varsin hyvissä välissä keskenänne.

Vanha Roland rupesi viinoissaan itkemään ja sanoi vapisevalla äänellä:

-- Veli ... joita ei semmoisia löydykään ... emme koskaan olleet
toisistamme eroitettuina ... hän söi joka päivä luonamme ja antoi
meille teaatteripilettejä ... tarvitsenko sanoa enempää kuin tämän? ...
Kuin tämän? Ystävä, todellinen ... todellinen ystävä ... eikö niin,
Loviisa?

Hänen vaimonsa vastasi ainoastaan:

-- Niin, hän oli uskollinen ystävä.

Pietari katsoi isäänsä ja äitiänsä, mutta kun kanssapuhe pian kääntyi
toisaalle, rupesi hän jälleen ryyppimään.

Miten tämä ilta loppui, siitä hänellä ei ollut selvää käsitystä. Oli
juotu kahvia, nautittu likööriä, naurettu ja ilakoitu. Lähellä puolta
yötä meni hän levolle, pää höyryjä täynnä ja raskaana. Hän makasi kuin
kivi klo 9 saakka seuraavana aamuna.



IV.


Hän heräsi suopeassa mielentilassa. Voi hyvinkin olla niin, että
palvelustytöllä oli ollut ilkeä ajatus, oikea porton ajatus,
kuullessaan että yksi Rolandin poikia oli perinyt erään tuntemattoman;
mutta hänen laatuiset olennothan epäilevät aina sillä tavalla kaikkia
kunniallisia naisia. Mutta ei hän olisi varmaankaan uskonut sellaisten
viittausten mahdollisuutta omasta äitiparastaan, joka oli niin kiltti
ja rehellinen, ellei hänen sielunsa olisi joutunut pois tasapainostaan
sen kateuden tähden, joka kaiveli häntä.

Rouva Rosemillyllä oli varmaankin naisen synnynnäinen tarkka vainu ja
hyvä huomiokyky. Ja kuitenkin oli selvä, että tämä ajatus ei ollut
pälkähtänyt hänen päähänsä. Siksi ei tohtori epäillyt, että hänen
vastentahtoinen tyytymättömyytensä siihen onneen, joka oli kohdannut
hänen veljeänsä, yhteydessä hänen rakkautensa kanssa äitiä kohtaan, oli
suurentanut hänen epäilyjään.

Päästyään mielessään tähän päätökseen, tyyntyi hän ja päätti olla
ystävällinen kaikkia kohtaan. Hän ei myöhästynyt aamiaiselta ja
ilahutti koko perhettä hyvällä tuulellaan.

Mutta kun hän päivällisen aikaan tuli ruokahuoneeseen, sanoi hänen
äitinsä Juhanille:

-- Pitkästä lasikattoisesta salista voi tulla muhkea. Panemme kukkia
sinne.

-- Mistä te puhutte? kysyi Pietari.

-- Kauniista kortteerista, jonka juuri olen vuokrannut veljellesi.
Siinä on kaksi arkihuonetta, pitkä lasikattoinen sali ja pieni pyöreä
ruokahuone, oikein sopiva asunto nuorelle miehelle.

Pietari vaaleni. Hänen sydämensä kouristui harmista.

-- Missä? kysyi hän.

-- Frans I:sen Bulevardilla.

Hän ei epäillyt enää, että se oli sama, jonka hän oli valinnut ja
istuutui niin epätoivoisena, että hänellä oli halu huutaa: "Tämä on
kovaa! Hänen tulee siis saada kaikki."

Hänen äitinsä pitkitti kertoen Juhanin onnea ja sanoi:

-- Kunpa vaan voisimme löytää sinulle jotakin samanlaista, mutta
vaatimattomampaa, kun ei sinulla mitään ole. Vakuutan sinulle, se
tulisi sinulle olemaan suureksi hyödyksi.

-- Ooh, työllä ja tarmokkaisuudella aijon minä edistyä.

Hänen äitinsä pysyi entisessä puheessaan:

-- Mutta kaunis asunto olisi myöskin suureksi hyödyksi.

Miltei keskellä päivällisiä kysyi Pietari äkkiä:

-- Miten tulitte tuttavuuteen tuon Maréchalin kanssa?

Roland vanhus nosti päätään ja sanoi ajatellen:

-- En tosiaankaan muista sitä niin tarkoilleen. Siitä on niin pitkä
aika. Niin! Sinun äitisi tutustui puodissa, -- eikö totta Loviisa? Hän
pistiin tilaamassa yhtä ja toista ja sittemmin tuli hän yhä useammin
puotiimme. Hän oli meidän tuttava kaupantekijänä, ennenkuin hän tuli
ystäväksemme.

Pietari, joka istui ja söi papuja, pisti niitä toisen toisensa perästä
kahveliin ikäänkuin vartaaseen ja pitkitti:

-- Milloinka osapuilleen teitte sen tuttavuuden?

Roland ajatteli uudelleen, mutta kun hän ei voinut muistaa enempää,
kysyi hän vaimoltaan.

Tämä muisteli mielessään ja sanoi varmalla ja tyvenellä äänellä:

-- Se oli vuonna 1868. Pietari oli kolmivuotias. Hänellä oli silloin
tuhkarokko; ja Maréchal, jota emme vielä paljon tunteneet, oli meille
suureksi avuksi.

Roland huudahti:

-- Se on totta, hän oli tosiaankin verraton. -- Kun äiti ei enää
jaksanut väsymyksen tähden ja minulla oli kiire puodissa, kävi hän
apteekista sinulle rohtoja. Ja kun olit tullut terveeksi, et voi
ajatella, miten iloinen hän oli ja miten hän sinua suuteli. Tästä
saakka tulimme niin hyviksi ystäviksi.

Ja niinkuin salama, löi tämä ajatus äkkiä ja voimallisesti alas
Pietarin sieluun: "Kun hän tunsi minut ensiksi ja oli minuun niin
ihastunut, kun minä olen syynä siihen, että hänestä tuli semmoinen
ystävä vanhemmilleni, miksi on hän sitten jättänyt kaiken omaisuutensa
veljelleni eikä minulle mitään?"

Hän meni ulos ja rupesi taas mittelemään katuja. Mutta oli kylmä ja hän
meni siksi Marowsko vanhuksen luo. Apteekkari istui tavallisuuden
mukaan kaasuliekin alla ja nukkui. Huomattuaan Pietarin pudisti hän
unen päältään ja toi lasin ja likööriä.

Pitkän vaitiolon perästä kysyi Marowsko, oliko Juhani nyt saanut
perintönsä käsiinsä. Hänen kiintymisensä Pietariin loukkaantui siitä,
että tämä oli syrjäytetty.

Ja Pietari luuli ymmärtävänsä, että vanhuksella oli oma mielipiteensä
asiassa. Hän luuli lukevansa hänen poistuvassa silmäyksessään ja hänen
äänessään piilevässä väreessä ne arvelut, jotka altis pyörivät hänen
kielellään, vaan joita hän ei kumminkaan lausunut tahi tahtonut lausua
-- erittäin viisas ja varovainen kun oli.

Hän ei epäillyt kauvempaa, että vanhus ajatteli tähän suuntaan: "Ette
olisi antaneet hänen ottaa vastaan tätä perintöä, joka saattaa ihmiset
puhumaan pahaa teidän äidistänne." Hän uskoi kenties kuitenkin, että
Juhani oli Maréchalin poika. Ja minkä tähden hän ei sitä uskoisi,
siihen määräänhän suhteet olivat todenmukaiset ja mahdolliset?

Hän itse, poika, eikö hänkin sotinut tätä kamalaa epäluuloa vastaan?

Ja siinä paikassa tuli hänelle halu olla itsekseen, saadakseen punnita
ja miettiä: yhtäkkiä tuli tämä halu niin valtavaksi hänessä, että hän
nousi ylös, edes lasiaankaan tyhjentämättä, puristi hämmästyneen
apteekkarin kättä ja sukelsi jälleen kadun sumuihin.

Hän kysyi itseltänsä: Minkä tähden on Maréchal jättänyt koko
omaisuutensa Juhanille?

Nyt hän ei tehnyt kysymystänsä kateudesta, ei! vaan peläten jotakin
kauheaa, peläten että hän itse tulisi uskomaan, että Juhani, että hänen
veljensä olisi tuon miehen poika.

Hänen täytyi saada selvyyttä ja varmuutta, hänen täytyi tuntea olevansa
aivan vakavalla pohjalla; hän rakasti ainoastaan äitiänsä koko
maailmassa!

Voidakseen oikein luoda tulevaisuuteen ja tuntemattomiin tapahtumiin
sen terävän silmäyksen, jolta ei mikään voi pysyä salassa, oli
tarpeellista että hän oli tyven ja meni aivan yksinäiseen paikkaan. Ja
hän päätti mennä istumaan satamalaiturille, kuten edellisenäkin iltana.

Hän istuutui sinne, nojaten kyynäspäänsä kraniittikiveystä vastaan ja
peitti kasvonsa käsiinsä.

Miehen nimeä hän ei ääneen lausunut, mutta ajatuksissa myötäänsä kulki
nimi "Maréchal! ... Maréchal!" Ja ummistettujen silmiensä edessä näki
hän hänet yhtäkkiä, semmoisena kuin hän oli hänet tuntenut. Hän oli
kuudenkymmenen ikäinen; valkea suippoparta ja tiheä kulmakarva. Hän oli
hyvänsuovan näköinen lempeine, harmaine silmineen ja esiintyi
vaatimattomasti, tehden kokonaisuudessaan hyvän ja suoran luonteen
vaikutuksen.

Muistot valtasivat Pietarin mielen. Usein kun Maréchal oli nähnyt, että
jokin häntä ahdisti ja arvasi, että hänen oli vaikea selviytyä siitä
kuukausrahoineen, oli hän itsestään tarjonnut hänelle rahoja. Mies piti
siis koko ajan hänestä, koskapa oli auttanut häntä. Mutta ... miksikä
sitten jättää koko omaisuutensa Juhanille? Ei! Hän ei ollut milloinkaan
kenenkään läsnä ollessa näyttänyt rakastavansa nuorempaa enemmän kuin
vanhempaakaan. Mutta jos niin oli ... jos niin oli ... niin on hänellä
varmaankin ollut painava perussyy antaa kaikki Juhanille -- kaikki --
eikä mitään Pietarille.

Ja pistävä tuska, sanomaton ahdistus sai hänen sydämensä vavistukseen,
kuni lehden tuulessa.

Ja hän vaikeroi, kuten unessa painajaisen ahdistaessa: "Minun tulee
saada varmuus. Jumalani! Varmuus."

Hän muisti että Maréchal usein oli tuonut hänen äidillensä kukkia --
hän, tuo varakas mies, tuo hieno ostaja -- hänelle, joka seisoi
puodissa miehensä, yksinkertaisen kultasepän rinnalla, Oliko hän
rakastanut häntä? Miten olisi hän tullut näiden vähäisten ihmisten
ystäväksi, ellei hän olisi rakastanut talon emäntää.

Ja niin, oi Jumala ... mitä niin?

Vasta sitte kun hauta hänen ylitsensä oli suljettu ja hänen ruumiinsa
muuttunut mullaksi, jokainen jälki hänestä kadonnut, nyt kun hänellä ei
ollut enää mitään säälimistä, pelkäämistä tahi salaamista, nyt oli hän
jättänyt koko omaisuutensa tuolle toiselle lapselle!... Miksikä?... Hän
oli järkevä mies... Hänen olisi pitänyt ymmärtämän ja tietämän
ennakolta, että hän sillä tavalla voisi, niin, melkeinpä
välttämättömästi tulisi herättämään epäluuloa, että tuo lapsi oli
hänen.

Äkkiä lenti huima ajatus läpi Pietarin sielun. Maréchal oli ollut
vaaleaverinen kuten Juhani. Nyt muisti hän kuvan, jonka hän kerran oli
nähnyt Parisissa, heidän arkihuoneessaan, mutta joka kuva nyt oli
kateissa. Minne se oli joutunut? Kadonnut vai piilotettu? Voi, jospa
hän voisi saada nähdä sitä vaan tuokion!

"Minä olen hullu," ajatteli hän, "joka epäilen omaa äitiäni", ja
rakkautta ja hellyyttä, katumusta ja surua virtasi lämmittämään hänen
sydäntään. Omaa äitiään! Miten oli mahdollista epäillä häntä? Eikö
tämän suoran, kunniallisen ja uskollisen vaimon elämä ollut selvä kuin
päivä? Kun hänet näki ja tunsi, eikö hän silloin ollut vapaa kaikista
epäluuloista? Ja hänen oma poikansa oli epäillyt häntä! Ooh! Jos hän
olisi voinut tällä hetkellä sulkea hänet syliinsä, kuinka hän olisi
hyväillyt häntä, heittäynyt hänen eteensä tomuun ja pyytänyt häneltä
anteeksi.

Mutta epäilykset palasivat lakkaamatta jälleen. Hänen äitinsä oli
varmaankin voinut rakastaa kuni muutkin; minkätähden olisi hän muita
erilainen, senkötähden että hän oli hänen äitinsä? Hän oli ollut nuori
kaikkine niine haaveksivine mielijohteilleen, jotka hämmentävät nuorten
mieliä! Suljettuna kuni vankilaan tähän puotiin sivistymättömän miehen
viereen, joka tarinoi ainoastaan kauppa-asioista, oli hän uneksinut
kuun valossa matkustuksista, rakkauden kohtauksista iltahämärässä. Ja
niin oli muutamana päivänä mies astunut sisään kuten rakastuneet
romaaneissa, ja hänen puheensa oli soinut kauniilta kuten
romaanisankarin.

Hänen äitinsä oli rakastanut häntä. Miks'ei? Hän oli hänen äitinsä!
Mutta oliko tarvis olla kylläksi sokea hylkäämään sitä, joka oli päivän
selvää, ainoastaan sentähden, että se koski häntä.

Ja Pietari nousi, vavisten vihan vimmasta. Hän syöksyi kotiinsa. Mitä
tuli hänen tehdä? Hän paneutui paikalla maata, ja voimakkaalla tahdon
ponnistuksella pääsi hän nukkumaan.



V.


Mutta tuskin tunnin tahi pari sai tohtori vähän levätä. Herättyään
pimeässä, kuumassa ja suletussa huoneessaan tunsi hän, vielä ennenkun
hänen ajatuksensa olivat jälleen selvinneet, sen tuskallisen painon ja
sielullisen pahoin voinnin, jonka suru, unen painama, jättää jälkeensä.
Muisti palasi pian takaisin ja hän nousi istuilleen vuoteessaan.

Ja uudestaan alkoi hän hitaasti kertoa, yhtä toisensa perästä, kaikkia
niitä järjen päätelmiä, jotka tänä iltana olivat rasittaneet hänen
sieluansa. Ja kuta enemmän hän mietti, sitä vähemmän epäili hän.

Hänen oli jano, hänen oli kuuma ja hänen sydämensä löi. Hän nousi ylös
avatakseen yhden akkunan, siten saadaksensa hengittää raitista ilmaa,
ja kun oli päässyt jaloillensa, kuuli hän seinän takaa hiljaista ääntä.

Juhani makasi ja nukkui, levollisena ja hiljaisesti kuorsaten. Hän
nukkui! Hän ei ollut mitään aavistanut, mitään arvannut! Mies, joka oli
tuntenut heidän äitinsä, jätti hänelle omaisuutensa kokonaan. Ja hän
otti rahat vastaan, ikäänkuin tämä seikka olisi luonnollisin asia
maailmassa.

Hän ei tuntenut voivansa sanoa Juhanille, ettei hän uskonut hänen
olevan heidän isänsä poika. Hänen piti haudata sydämeensä se häpeä,
jonka hän oli löytänyt, peittää kaikkien silmiltä se pilkku, jonka hän
oli huomannut, ja jota ei kukaan muu tulisi tietämään.

Hän sai äkkiä kiihkeän halun nähdä Juhanin, nyt tässä silmän
räpäyksessä, katsoa häntä kauvan, nähdä hänet hänen nukkuessaan,
kasvojen ollessa rauhallisina. Sillä tavalla tahtoi hän saada kiini
hänen kasvojensa uinailevan salaisuuden; ja jos vaan oli olemassa
jotakin vähänkään huomattavaa yhtäläisyyttä, niin ei se jäisi häneltä
huomaamatta.

Mutta jos Juhani heräisi? Miten hän osaisi selittää tämän käyntinsä
veljensä huoneessa? Hänen päähänsä pälkähti, että kahdeksan päivää
sitten oli lainannut veljelleen opiumirohtoja kovan hammaskivun
rauhoittamista varten. Hänellähän itsellään voisi olla tänä yönä
hammaskipu ja voisihan hän tulla pyytämään rohtojansa pois. Hän meni
siis sisälle, hiipien kuin rosvo.

Suu puoleksi avoinna makasi Juhani ja nukkui sikeästi kuin eläin. Hänen
vaalea partansa ja tukkansa loisti valkeata vaatetta vastaan. Hän ei
herännyt, mutta herkesi kuorsaamasta.

Kumarruksissa hänen ylitsensä tarkasti Pietari häntä himoitsevalla
katseella. Ei! Hän ei ollut Rolandin näköinen! Ja toisen kerran muisti
hän elävästi sielussaan Maréchalin pienen kadonneen kuvan. Hänen täytyi
löytää se. Nähtyänsä sen, ei hän kenties epäilisi enempää.

Tohtori vetäysi varpaillaan takaisin ovelle, jonka hän lukitsi hiljaa.

Mitä tuli hänen tehdä?

Hän tahtoi matkustaa pois Trouvillen kylpypaikkaan ja nähdä
ihmiskihermän kihisevän rantaäyräällä. Se kyllä veisi hänen ajatuksensa
toisaanne, virkistäisi häntä ja antaisi hänelle aikaa valmistumaan sitä
kamalaa löytöä varten, jonka jäljillä hän oli.

Niin pian kuin aamurusko koitti, pukeutui hän. Trouvillen höyryvenhe ei
mennyt ennen yhdeksää. Tohtori ei luullut sentähden voivansa matkustaa
ilman jäähyväisiä äidilleen.

Hän odotti sitä aikaa, kun äiti tavallisesti nousi ylös, ja meni
alakertaan. Kun hän tuli äitinsä ovelle, löi hänen sydämensä niin
kovasti, että piti seisottua henkeään vetääkseen. Hän kolkutti. Äidin
ääni kysyi:

-- Kuka se on?

-- Minä -- Pietari.

-- Mitä tahdot?

-- Sanoa hyvästit. Matkustan tänään Trouvilleen muutamien ystävieni
kanssa.

-- En ole vielä noussut ylös.

-- No! Jää vaan sitte maata.

Mutta hän vastasi: En, avaan paikalla.

Hän kuuli äitinsä askeleet paljain jaloin lattialla, kun hän astui ylös
vuoteeltaan. Se aika, jona hän puki ylleen, tuntui pitkältä kuin
ijankaikkisuus. Sillä välin ehti Juhanikin ja itse ukko Roland tulla
sisälle.

Kun äiti vihdoin astui huoneeseen, ei Pietari oikein tiennyt, miten
puheensa alottaisi. Jotenkin sai hän kierrellyksi niin, että sopi kysyä
tuota entistä Maréchalin valokuvaa, joka sittemmin oli näkyvistä
kadonnut.

Äiti meni sitä etsimään.

Ja kohta alkoivat arvailut ja aavistukset kierrellä Pietarin aivoissa,
niinkuin ennenkin. Hänestä tuntui että äiti oli enemmän rikkonut häntä,
poikaansa vastaan, kuin itseään hänen isäänsä vastaan.

Rakkaus miehen ja naisen välillä on vapaatahtoinen sitoumus, jossa
rikkoja kyllä tekee itsensä syypääksi uskottomuuteen; mutta vaimon
tultua äidiksi on hänen velvollisuutensa kasvanut, sitten kun luonto
uskoo kasvavan sukukunnan hänen huolenpitoonsa. Ja jos hän silloin
lankeaa, on hän kelvotoin ja kunniatoin.

Vähän ajan poissa oltuaan, joka aika tuntui Pietarista pitkältä, vaikka
se ei ollut kolmea minuuttia kestänyt, tuli rouva Roland jälleen
sisälle.

-- Tässä se on, sanoi hän hymyillen, melkein paikalla sen löysin.

Tohtori katseli kuvaa tarkasti. Ja huomatessaan äitinsä katsovan
häneen, nosti hän hitaasti silmänsä veljeensä, verratakseen
yhtäläisyyttä. Hän oli sanomaisillaan kiihkoissaan: "Katso! miten kuva
on Juhanin näköinen." Jos hän ei uskaltanut sanoa noita kamalia sanoja,
niin ilmaisi hän kuitenkin ajatuksensa siinä tavassa, jolla hän vertasi
tuota elävää naamaa kuvan kasvoihin.

Heillä oli yhteisiä piirteitä: sama parta ja sama otsa, kumminkaan ei
mitään niin selvää, että varmuudella olisi voinut päättää, että he
olivat isä ja poika. Oli olemassa sukuyhtäläisyyttä, sukulaisuutta
kasvon juonteissa, joka viittasi siihen. Mutta Pietarista oli vielä
enemmän päättävää se seikka että hänen äitinsä oli noussut ylös ja
selkä heihin käännettynä näkyi varsin tahallaan hitaasti, että sen
aivan huomasi, lukitsevan sokerin ja liköörin erääseen seinäkaappiin.

_Äiti oli ymmärtänyt, että hän tiesi, tahi että hänellä oli
epäluulo_!

Nyt ojensi Juhani kätensä ottaakseen kuvan. Hän katsoi sitä hetkisen ja
sanoi suruisesti:

-- En tunne häntä. Muistan ainoastaan hänen valkean tukkansa.

Hän antoi äidilleen kuvan takaisin. Tämä heitti aran katseen siihen
sivulta ja sanoi tavallisella äänellään:

-- Se on nyt sinun, Juhani, kun kerran olet hänen perillisensä. Viedään
se uuteen asuntoosi.

Ja kun he tulivat ruokahuoneeseen, asetti hän kuvan kamiinille,
pöytäkellon viereen, jossa se ennenkin oli ollut.

Sitten istuutui hän matalalle tuolille pienen pöydän ääreen, jolla
lamppu oli, ja rupesi ompelemaan.

Sinä aamuna alotti hän yhtä mattoa, joka oli määrätty Juhanin asuntoon.
Aina hetken perästä, kun hän laski neulan pistämiä, nosti hän
sukkelasti ja arasti silmäyksensä kuolleen pientä kuvaa kohden. Ja
tohtori, joka kulki edestakaisin, tapasi joka kerran äidin silmäyksen.

Olisi voinut sanoa, että he tahtoivat päästä toistensa perille, että
sota oli julistettu heidän keskensä; ja kirvelevä kärsimätön
levottomuus kuristi Pietarin sydämen kokoon. Hän tuumi itsekseen
murtuneena vaan tyytyväisenä kumminkin: "Kuinka mahtanee hän kärsiä
nyt, jos hän tietää, että olen nähnyt hänet läpi!" Ja joka kerran kun
hän tuli kamiinin luo, seisahtui hän muutamia sekuntia tarkastaakseen
Maréchalin vaaleaverisiä kasvoja, voidakseen oikein näyttää, että yksi
ainoa ajatus oli hänet vallannut. Ja tuo pieni kuva, joka oli kämmentä
pienempi, oli kuin elävä olento, joka vihamielisenä ja hirveän äkkiä
oli astunut tähän taloon ja tähän perheeseen.

Yhtäkkiä soitettiin kelloa.

Rouva Roland, joka muutoin aina oli niin tyven, säikähti ja ilmaisi
samalla tohtorille hermojensa ärtyneen tilan.

Sitten sanoi hän: "Se on varmaan rouva Rosemilly."

Pietari luuli ymmärtävänsä hänen pelkonsa ja levottomuutensa. Rouva
Rosemilly voi nähdessään tämän ennen näkemättömänsä kuvan, huomata sen
ja Juhanin yhdennäköisyyden. Silloin hän voisi ymmärtää kaikki. Hänet
valtasi kauhea levottomuus siitä, että tämä häpeä tulisi ilmi, ja
kääntyessään oven avautuessa ympäri, otti hän kuvan ja pisti sen kellon
alle, hänen isänsä ja veljensä sitä huomaamatta.

Kun hän uudestaan kohtasi äitinsä silmät, näyttivät ne hänestä
muuttuneilta, vetisiltä ja epävakaisilta.

-- Hyvää päivää, sanoi rouva Rosemilly, tulen kysymään, tahdotteko
minua teetä juomaan luoksenne tänä iltana?

Ja toisten tunkeutuessa hänen ympärilleen kysymään, miten hän jaksoi,
poistui Pietari avonaiseksi jääneestä ovesta.



VI.


Ei mitään tapahtunut Rolandissa yhden viikon kuluessa. Roland kalasti,
äiti auttoi Juhania järjestämään uutta asuntoaan; Pietari näyttäytyi
ainoastaan ruoka-ajoilla.

Isänsä kysyi häneltä eräänä iltana:

-- Minkä tähden käyskentelet ja katselet moisella hautajaisiin kutsujan
katsannolla? Tämä ei ole ensi kerta, olen huomannut sen jo ennenkin.

Tohtori vastasi:

-- Sentähden, että tunnen elämän niin kauheasti painavan.

Vanha mies ei ymmärtänyt sanaakaan ja vastasi äreästi:

-- Se on lorua. Siitä saakka kun onnistuimme saamaan perinnön, tuntuu
siltä, että te kaikki olisitte käyneet raskasmielisiksi. On aivan kun
meille olisi tapahtunut joku onnettomuus, tahi kuin jotakin surisimme.

-- Minä surenkin erään tähden, sanoi Pietari.

-- Sinä? Kenen tähden?

-- Erään, jota et ole tuntenut, ja josta minä paljon pidin.

Roland luuli, että hänen pojallaan oli ollut joku rakkausjuttu ja
tutkaili:

-- Luonnollisesti nainen.

-- Niin.

-- Joka on kuollut?

-- Ei, sen pahempi, -- jonka olen menettänyt.

-- Ooh!

Vaikka vanhus kummasteli tätä poikansa äkkiarvaamatointa tunnustusta,
joka tapahtui hänen vaimonsa läsnä ollessa, ei hän utellut asiaa sen
tarkempaan, kun oli sitä mieltä, että semmoiset asiat eivät ketään
muita liikuta.

Rouva Roland ei näkynyt kuulleen mitä sanottiin; hän näytti kipeältä ja
oli hyvin kalpea. Usein oli hänen miehensä ollut hämillään, nähdessään
hänen istuvan ikään kuin olisi pudonnut tuolille ja kuullessaan hänen
huokaavan ikäänkuin hän ei olisi saanut henkeään vedetyksi, sanonut
hänelle:

-- Olet huonon näköinen, Loviisa, teet liiaksi työtä, pannessasi
Juhanin huonetta kuntoon! Levähdähän toki vähän! Hänellähän ei mitään
kiirettä ole, hänhän on rikas.

Äiti vaan pudisti päätänsä.

Päivän pitkään lisääntyi hänen kalpeutensa siihen määrin, että Roland
huomasi sen jälleen ja sanoi:

-- Ei, tämä ei mitenkään käy päinsä, sinun pitää todellakin hoitaman
terveyttäsi.

Ja hän kääntyi poikaansa:

-- Sinun pitäisi kumminkin nähdä että äitisi ei ole terve. Voisithan
vähintäänkin kysyä, miten hänen laitansa on.

Pietari vastasi:

-- En ole huomannut äitiä minkään vaivaavan.

Silloin tuskastui Roland?

-- Ooh! Se on siis päivän selvää. Mitä se auttaa, että olet tohtori,
kun sitäkään et edes huomaa, ettei oma äitisi ole terve. Katso nyt
häntä! Luulenpa, että hän voisi kuollakin, eikä tuolla tohtorilla olisi
edes aavistustakaan siitä.

Rouva Roland oli niin kalpea, että hänen miehensä huusi:

-- Aivanhan sinuun koskee.

-- Ei! Se ei ole mitään, se pian haihtuu... Se ei ole mitään.

Pietari oli lähestynyt ja tarkastaen kysyi:

-- Katsotaan sitten mikä sinua vaivaa.

-- Ei mikään... Ei mikään... Vakuutan sinulle ... ei mikään.

Hänen ihoaan poltti, veri palpatti tuskallisesti ja riuhtomalla.
Pietari mutisi:

-- Tauti on jotensakin vaarallinen, sinun tulee saada jotakin
tyynnyttävää. Määrään jotakin.

Ja sillä aikaa kun hän kirjoitti, sai tuskallisten huokausten,
pidätetyn itkun ja takaisin vedettyjen hengähdysten hiljainen ääni
hänet kääntymään ympäri.

Hän itki, kumpainenkin käsi kasvojen edessä.

Hädissään kysyi Roland:

-- Loviisa, Loviisa, mikä sinua vaivaakaan? Mikä sinua vaivaa?

Hän ei vastannut; hän oli syvän ja kamalan surun murtamana.

Hänen miehensä tahtoi vetää vaimonsa kädet kasvoilta. Mutta toinen
taisteli vastaan.

Isä kääntyi poikaansa:

-- Mutta mikä vaivaa häntä? Tuommoisena en ole koskaan häntä nähnyt.

-- Ei se ole vaarallista, sanoi Pietari, pieni hermoheikkouden puuska.

Yhtäkkiä nousi rouva Roland seisalleen, syöksyi ulos, ja sulkeutui
huoneeseensa. Roland ja tohtori katsoivat toisiinsa.

-- Ymmärrätkö siitä mitään? sanoi edellinen.

-- Kyllä, vastasi tohtori, se on seurauksena hermoston sairaudesta,
joka usein ilmoitaksen äidin ikäisissä. Varmaankin saapi hän monta
samallaista kohtausta.

Hän sai todellakin miltei joka päivä uusia kohtauksia, joita Pietari
näytti manaavan esille ainoastaan yhdellä sanalla, ikäänkuin hänellä
olisi ollut tiedossaan äitinsä tuntemattoman taudin salaisuus.

Mutta hän itse kärsi yhtä paljon kuin äitinsäkin. Hän kärsi suuresti
siitä, ettei hän enää rakastanut häntä, kunnioittanut häntä, vaan
piinasi häntä.

Kuinka kernaasti hän olisi tahtonut antaa anteeksi nyt! Mutta hän ei
voinut, hän ei voinut unhottaa. Hän tuli kotia, täynnä rakkaita
päätöksiä, mutta tuskin oli hän nähnyt hänet, miten hänen ennen niin
rehelliset ja avonaiset silmänsä nyt arasti ja alakuloisesti pakenivat
häntä, niin rasitti hän häntä vastoin tahtoansa -- hän ei voinut
pidättää niitä uskottomia sanoja, jotka tulivat hänen kielelleen.

Juhani huomasi usein veljensä katkeruuden, jonka hän luuli perustuvan
kateuteen. Hän teki varman päätöksen antaakseen hänelle sopivassa
tilassa aimo nuhteen.

Oli päätetty tehdä huviretki hänen muuttonsa johdosta ja sitten juoda
teetä hänen luonaan päivällisen jälkeen. Vaunut vuokrattiin retkeä
varten.

He ajoivat ulos meren rannalle. Vaunuissa istuivat Rolandin perhe,
rouva Rosemilly ja kapteeni Beausire ääneti, sillä he eivät voineet
rattaiden ratinalta kuulla puhetta, eivätkä pitää silmiään auki
tomulta, joka pilvinä tuprusi ylös.

Kahden tunnin ajon perästä kääntyivät he kauniiseen pihaan ja
pysähtyivät puoleensa vetävän talon edustalle, ravintolan, joka oli
koko ympäristöllä kuulu.

Heidän täytyi syödä pienessä huoneessa, kun kaikki salit olivat
tilatut. Äkkiä huomasi Roland muutamia krapuhaavia, jotka seisoivat
pitkin seiniä.

-- Hei vaan! huusi hän, pyydetäänkö krapuja täällä?

-- Kyllä! vastasi Beausire, tämä on paras paikka koko rannalla.

-- Emmekö lähde kravustamaan aamiaisen perästä?

Päätettiin, että kaikki jälestä puolen päivän menisivät kallioiden
väliin krapuja pyytämään.

Päivällinen olisi valmis kello kuudelta, heidän palattuaan takaisin.

Lähdettiin siis matkaan, haavi olalla ja kori selässä. Rosemilly oli
erittäin sievän näköinen maalaispuvussa, jonka hän oli saanut
emännältä.

Juhani oli kohta perittyään kysynyt itseltään, menisikö hän naimisiin
rouva Rosemillyn kanssa vai ei. Joka kerran kun hänet näki, tuntui
aivan varmalta, että hän hänet ottaa vaimokseen, mutta jäätyään
itsekseen ajatteli hän hyvin kyllä voivansa miettiä asiaa. Nähtyään
hänen nyt kulkevan edellään, ajatteli hän: "Nyt pitää minun tehdä
päätös. En löydä ketään parempaa."

Kun he, kulettuaan läpi laakson, olivat tulleet kuilun partaalle,
näkivät he polun, joka vei alas pitkin rantajyrkkäystä, ja heidän
allaan, miltei keskitiessä meren ja tunturin juuren välillä, joukon
äärettömiä vuoren lohkareita, jotka olivat viskauneet sinne tänne,
vierineet toinen toisensa päälle tuolla alangolla, joka epätasaisena ja
ruohottuneena ulottui niin kauvas kuin silmä kantoi.

-- Miten kaunista, sanoi rouva Rosemilly ja seisahtui.

Juhani oli tavoittanut hänet ja sykkivällä sydämellä antoi hänelle
kätensä auttaakseen häntä astumaan sitä kaitaista porrasta alas, joka
oli hakattu kallioon.

Sitten läksivät he astumaan alas ja Beausire kurkottautui niin pitkäksi
kuin hänen lyhyet jalkansa sallivat, tarjotakseen käsivartensa rouva
Rolandille.

Ukko Roland ja Pietari kulkivat jälkimäisinä ja tohtorin piti
suorastaan vetää isäänsä jälessään, hän oli niin pyörryksissä, että
hivuttiin istuillaan porras portaalta.

Nuoret astuivat rivakasti alaspäin. Äkkiä huomasivat he kallion
lohkareella olevan puupenkin vierellä kirkkaan vesisuihkun, joka
pulppusi esille kiven kolosta.

-- Voi, kun minua janottaa! huusi rouva Rosemilly.

Hän koetti ammentaa vettä avoimella kädellään, mutta vesi vuoti pois
sormien lomitse. Juhani nosti kiven tielle ja sen päälle rupesi rouva
Rosemilly polvilleen, juodakseen lähteestä.

Kun hän nosti päänsä ja siinä kimalteli kirkkaita vesihelmiä
tuhansittain hajallaan poskilla, tukalla ja kulmakarvoilla, nojautui
Juhani hänen ylitsensä ja kuiskasi:

-- Kuinka kaunis te olette!

Hän vastasi kuin lasta toruen:

-- Oletteko vaiti!

-- Vai niin, vastasi Juhani hämillään, mennään nyt, sillä muut
tavottavat meidät.

Rouva Rosemilly ja Juhani alkoivat juosta ja ehtivät pian kivikolle
rannalle. Siitä hyppivät vedessä oleville kiville. Vesi oli
alhaisimmallaan ja meri oli tummine ja vaalean viheriäisine värin
vaihteluineen pitkän matkan päässä, toisella puolen tuota sileällä
meren ruoholla peitettyä rantamaata.

Juhani kääri housunsa lahkeet yli polvien ja hihansa kyynäspäihin,
jottei tarvinnut pelätä vettä. "Yks, kaks, kolme!" huusi hän ja juoksi
ensimäiseen veden syvänteeseen.

Varovammin, vaikka yhtä päättäväisenä panna jalkansa veteen, kulki
nuori vaimo pienen veden syvänteen ympäri aroin askelin, sillä hänen
jalkansa lipesivät liukkailla meren kasveilla.

-- Näettekö mitään? kysyi hän.

-- Näen! Teidän kasvonne, jotka kuvastuvat vedessä.

-- Jos ette muuta näe, saatte varmaan huonon saaliin.

Hän mutisi:

-- Hm! Sen saaliin tahtoisin saada ennen kaikkia muita.

Rouva Rosemilly nauroi:

-- Koetelkaa, niin saatte nähdä, miten se mahtuu teidän haavinne
silmukoiden läpi.

-- Varmaan ... jos te tahtoisitte?

-- Tahdon nähdä teidän pyytävän krapuja ... ei muuta tällä kertaa.

-- Mennään toiseen paikkaan, täällä ei ole yhtään krapuja.

He tulivat pian suuremmalle syvänteelle.

Rouva Rosemilly huusi:

-- Katsokaa tuonne, tuonne! Minä näen suuren korean kravun, tuolla
alhaalla.

Hän veti haavinsa erään paikan ylitse, joka oli peitetty meren
kasvilla. Ja kun hän uudestaan nosti sen veden pintaan, oli hänellä
kolme suurta, kuultavaa krapua, jotka hän oli vetänyt esille niiden
näkymättömästä säiliöstä.

Sitte löysi hän itselleen matalamman syvänteen ja juoksi siihen,
väristen kylmästä, joka jäähdytti hänen jalkansa, ja rupesi itse
pyytämään. Hän oli sukkela liikkeinen ja kokenut. Melkein joka heitolla
sai hän eläimiä, joita hän vietteli sillä tyystin mietityllä
hitaisuudella, jolla kuljetti haaviaan.

Ja kun heidän kasvonsa kuvastuivat toistensa vieressä kirkkaassa
vedessä, naurahti Juhani tuolle päälle, joka katsoi häneen tuolta
alhaalta, ja aina vaan heitteli hän sille sormisuukkosia.

-- Oih! Teihin minä jo kyllästyn, sanoi nuori vaimo. Teidän ei koskaan
pidä tehdä enempää kuin yksi asia kerrallaan.

Juhani vastasi:

-- Minä teen vaan yhtä: rakastan teitä.

Rouva Rosemilly ojentui pystyyn ja sanoi totisena:

-- Mutta, oletteko ihan järjeltänne?

-- En ole. Rakastan teitä ja nyt vihdoinkin olen saanut kylliksi
rohkeutta sanoakseni sen teille.

He seisoivat nyt kumpainenkin suolavedessä, joka ulottui heidän
pohkeisiinsa asti, ja vettä tippuvine käsineen päätänsä pidellen
katsoivat he toisiaan syvälti silmästä silmään. Sitten näytti Juhani
yhtäkkiä tekevän päätöksensä.

-- Istukaamme tälle kallion kappaleelle, sanoi hän, niin voimme
rauhassa tarinoida keskenämme.

Istuuduttuaan toistensa viereen, alkoi rouva Rosemilly:

-- Rakas ystävä! Te ette enää ole lapsi, enkä minä nuori tyttö enää.
Kun tänään olette tunnustaneet minulle rakkautenne, oletan tiettävästi,
että ajatuksenne on mennä kanssani naimisiin.

-- Luonnollisesti!

-- Oletteko puhutelleet isäänne ja äitiänne asiasta?

-- En, tahdoin ensin kysyä teiltä, huolitteko minusta.

Rouva Rosemilly ojensi Juhanille kätensä, joka vielä oli märkä.

-- Kyllä, hyvinkin huolin. Uskon että olette hyvä ja rehellinen...
Mutta en tahdo tehdä vanhempienne mieltä vasten.

-- Voi, luuletteko, ettei äiti ole aavistanut tätä, tahi että hän
teistä niin pitäisi, jos hänellä jotain olisi avioliittoamme vastaan.

-- Se on totta.

He vaikenivat. He olivat kumpainenkin hieman hämillään siitä, mitä oli
semmoisella vauhdilla tapahtunut heidän välillään. He eivät tienneet
mitä tehdä.

Rolandin ääni pelasti heidät.

-- Tuolla tulee vihdoinkin äiti.

Rolandin rouva oli ensiksi jäänyt seisomaan kahden kesken Pietarin
kanssa rannalle, sillä kumpaakaan heistä ei huvittanut kiipeillä
kallion lohkareilla ja pudota hupsahtaa veden syvänteihin; mutta
kuitenkin ajattelutti heitä jäädä yhteen. Äiti pelkäsi poikaansa ja
poika samoin äitiään ja itseään sekä katkeraa mielen tilaansa, jota hän
ei voinut hillitä.

He istuivat kumminkin aivan likelle toisiaan kivien peittämälle
rannalle.

Ja täällä istuessaan kumpainenkin ajatteli samalla aikaa: "Kuinka
kaunista täällä on mahtanut olla muinaisina aikoina."

Rouva Roland ei uskaltanut puhutella Pietaria. Hän tiesi saavansa
pojaltaan lemmettömän vastauksen.

Pietari ei uskaltanut puhutella äitiään, sillä hänkin tiesi, että hän
vastoin tahtoaan tulisi tätä puhuttelemaan kolkosti ja häijysti.

Istui vaan piirustellen kepillään pyöreihin kiviin ja lyöden niihin.
Hän oli ajatuksissaan ottanut pieniä kiviä hyppysiinsä ja heitteli
niitä nyt kädestä toiseen. Sitten rouva Roland epämääräisellä ja
tuijottavalla katseellaan älysi kaukana rannalla poikansa Juhanin, joka
kalasteli siellä rouva Rosemillyn kanssa. Hän seuraili heitä silmillään
ja tarkasteli heidän liikenteitään, samalla kun hänen äidin-aistinsa
hämärästi arvaili, että heillä nyt ei ollut tavallisia puheita
keskenään. Hän huomasi heidän vieretysten kumartuvan alas, jolloin he
näkivät toistensa kuvat vedessä, jälleen ojentuvan ylös ja seisovan
kasvot vastakkain, kun he tutkiskelivat toistensa sydämiä ja lopulta
miten he kiipesivät ylös ja istuutuivat kallion kappaleelle, jossa he
antoivat toisilleen lupauksensa. Pietarikin tarkasteli heitä ja kuiva
nauru pääsi häneltä. Kääntymättä häneen kysyi rouva Roland:

-- Mikä sinua oikeastaan vaivaa:

-- Otan oppia miten valmistautaan aisan kantajaksi.

Rouva Roland säpsähti, liikutettuna, loukattuna tuosta sanasta,
toivotoinna siitä asiasta, jonka hän luuli ymmärtävänsä.

-- Ketä sinä tarkoitat?

-- Juhania tietenkin! He tuolla kaukana näyttävät jotenkin
hullunkurisilta.

Rouva Roland sammalsi liikutuksesta vavisten:

-- Voih, Pietari, kuinka julma sinä olet. Rouva Rosemilly on kuin
rehellisyys itse. Veljesi ei koskaan olisi parempaa löytänyt.

Pietari alkoi väkinäisesti ja katkonaisesti nauraa:

-- Ha, ha, ha! Rehellisyys itse! Kaikki naiset ovat rehellisyyden
perikuvia ... ja kaikki he nikartelevat aisoja miehilleen. Ha, ha!

Vastauksetta nousi rouva ylös, kiirehti joutuin alas pitkin rantaa ja
kätensä ja jalkansa kaupalla juoksi hän, katsomatta oikeaan eli
vasempaan, suoraan toisen poikansa luo.

Juhani näki hänen olevan hämillään ja kysyi kummissaan:

-- Kuinka vaalea sinä olet! Mikä sinua vaivaa?

Hänen äitinsä sammalsi:

-- Olin putoamaisillani, pelästyin oikein kovasti.

Juhani vei hänet etemmä ja kuiskasi:

-- Arvaa mitä olen tehnyt?

-- Minä ... minä en tiedä.

-- Olen kysynyt rouva Rosemillyltä, tahtoisiko hän tulla vaimokseni!

Äidin korvissa suhisi, ja hän oli niin oudostuksissaan, ettei hän
ymmärtänyt juuri tuon enempää.

-- Sinun vaimoksesi?

-- Niin, olenko tehnyt oikein?

-- Kyllä varmaan. Olet tehnyt oikein.

Hän sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä äidin hellyydellä.

Mutta kun äiti oli kuivannut silmänsä, jotka olivat kosteat kyynelistä,
huomasi hän rannalla ihmisen ruumiin makaavan vatsallaan kuni kuolleen,
kasvot pikku kivien välissä: siinä oli hänen toinen lapsensa, Pietari,
joka epätoivoissaan semmoiseen asemaan heittäyneenä ajatteli.



VII.


Palattuaan Havreen olivat he niin uniset ja jäykkäjäseniset, että
heidän oli vaikea taas päästä ennalleen; Beausire ei tahtonut mennä
Juhanin luo, jossa tee heitä odotti. Heidän täytyi jättää hänet hänen
talonsa portille.

Nuoren asianajajan piti ensi kertaa nukkua uudessa asunnossaan ja hän
oli ilonsa vallassa, kun sai näyttää kihlatulleen sitä kotia, jossa
tämä piakkoin tulisi asumaan.

Palvelustyttö oli mennyt pois. Rouva Roland tahtoi itse lämmittää veden
ja valmistaa teen.

Käytävässä pyysi Juhani seuruetta odottamaan. Hän tahtoi ensin sytyttää
kynttelit ja lamput ja antoi rouva Rosemillyn, isänsä ja veljensä
seisoa ulkona pimeässä. Vähän ajan kuluttua huusi hän: "Tulkaa sisään,"
ja avasi ovet seposelälleen.

Pitkä lasikatto sali, jota kynttiläkruunu ja moniväriset lamput
valaisivat, loisti heitä vastaan. Komeus häikäisi vieraita.
Hurmautuneina tästä loistosta huudahti Roland: "Kas peeveliä!"

Sillä aikaa, kun Juhani loisti ilosta ja keksi jos jonkin laisia
hullutuksia, tarkasteli Pietari tätä kotia, joka olisi voinut olla
hänen omansa, ja hän ärtyi yhä enemmän veljensä lapsellisuudesta, --
hän huomasi hänet ylimalkaan yksinkertaiseksi ja köyhä-aatteiseksi.

Rouva Roland avasi yhden oven oikealle:

-- Tässä on makuuhuone, sanoin hän.

-- Voi! Kuinka se on sievä, sanoi rouva Rosemilly, joka tähän
huoneeseen tultuaan oli käynyt hieman totiseksi.

-- Oletko tähän tyytyväinen? kysyi Juhani.

-- Äärettömän tyytyväinen!

-- Kunpa tietäisit miten se on minusta mieleen.

He katsoivat toisiaan silmän räpäyksen syvällä silmäyksellä, joka oli
täynnä hellyyttä ja luottavaisuutta.

Muutoin oli rouva Rosemilly hieman hämillään ja nolona tässä
makuuhuoneessa, joka tulisi olemaan hänen morsiuskammionsa. Paikalla
kun hän oli astunut sisälle, oli hänen silmäänsä pistänyt, että sänky
oli hyvin leveä, oikea aviosänky, jonka rouva Roland epäilemättä oli
valinnut ajatellen poikansa tulevia häitä; ja kuitenkin ilahutti häntä
tämä äidillinen huolenpito, joka ikäänkuin sanoi hänelle, että hän oli
perheeseen tervetullut.

Ruokahuoneen pöydällä oli hedelmiä tornin muodossa ja kaakkuja suuret
röykkiöt.

He eivät olleet nälissään, he maistelivat hieman hedelmiä ja lohkoivat
ainoastaan vähän kaakuista. Tunnin kuluttua pyysi rouva Rosemilly
päästä vetäytymään kotiinsa.

Määrättiin Roland saattamaan hänet kotia ja menemään itsekin samalla,
sillä aikaa kun rouva Roland heittäisi viimeisen silmäyksen asuntoon,
ettei hänen pojaltaan mitään puuttuisi.

-- Pitääkö palatakseni noutamaan sinua? kysyi Roland.

Hän mietti vähän, mutta vastasi sitte:

-- Mene sinä vaan kotia ja pane maata, Pietari seuraa minua kotiin.

Kun he olivat menneet, puhalsi hän kynttelit sammuksiin, kätki kaakut,
sokerit ja viinin yhteen kaappiin, jonka avaimet Juhani sai huostaansa,
meni sitten makuuhuoneeseen, pani peitteen paikoilleen, huolesti
raitista vettä karahviiniin ja akkunan kiini.

Pietari ja Juhani olivat jääneet ruokasaliin. Juhani yhä enemmän
hämmentyi nähdessään veljensä tässä kodissa.

He istuivat tupakoiden kumpainenkin, eivätkä vaihtaneet sanaakaan.
Sitten nousi Pietari tuota pikaa:

-- Peeveli, miten leski oli työlästyttävä tänä iltana. Hän ei
varmaankaan pitänyt huvimatkaa onnistuneena.

Juhani tunsi äkkiä olevansa raivoisan vihan purkauksen vallassa, joka
tarttuu muutoin tyveniin ihmisiin, kuu he loukkaantuvat pyhimmissä
tunteissaan.

-- Kiellän sinua sanomasta: "leski", kun puhut rouva Rosemillystä.

Pietari kääntyi pilkallisesti häneen:

-- Luulenpa että annat minulle käskyjä. Oletko hullu.

Juhani oli hypähtänyt seisalleen:

-- Olen kyllä, mutta olen saanut liijaksi häpeämättömyydestäsi minua
kohtaan.

Pietari irvisteli:

-- Sinua kohtaan? Sinä ja rouva Rosemilly, onko se kenties sama asia?

-- Kyllä! Sillä hän on kihlattu morsiameni.

Toinen irvisteli vielä pahemmin:

-- Ha, ha! Sepä suloista. Nyt ymmärrän, minkä tähden minun ei pidä
kutsuman häntä leskeksi. Hassullapa tavalla muutoin osasit kertoa
kihlauksestasi.

-- Minä kiellän sinua tekemästä pilkkaa ... ymmärrätkö ... minä
_kiellän_ sen.

Juhani oli lähestynyt kalpeana ja hänen äänensä vapisi, raivoissaan
siitä ivasta, jolla Pietari puhui naisesta, jota hän rakasti ja jonka
hän oli valinnut.

Mutta äkkiä myöskin Pietari raivostui. Kaikki se raivo ja viha ja
mielen kuohu ja äänetön toivottomuus, mikä oli kokounut hänen
sieluunsa, nousi hänen päähänsä ja vei hänen malttinsa.

-- Sinä uskallat? Mutta _minä_ käsken sinun pitämään suusi,
kuuletko, minä _käsken_.

Hämmästyneenä tästä valtavasta purkauksesta oli Juhani muutamia silmän
räpäyksiä hiljaa, jolla aikaa hän, melkein kadotettuaan vihansa kuohun,
etsi sitä sanaa, joka katkeroittaisi hänen veljeään kaikkein enimmin.

-- Tiedän kyllä, että olet kauan kadehtinut minua.

Pietari purskahti kohti kurkkua ivanauruun.

-- Kadehtinut sinua! minä? ja minkä tähden? kasvojesi tiimalta kai ja
lahjojesi?

-- Olet kademielinen minulle ja olet ollut aivan siitä saakka, kun
olimme pieniä; ja nyt olet raivostunut, kun hän otti ennemmin minut
eikä tahtonut sinusta mitään tietää.

-- Minä ... minä ... kademielinen sinulle? ja tuon typerän naikkosen
takia, tuon itsestään pitävän kalkkunan, tuon lihavan kanan.

Juhani, joka huomasi pistoksiensa käyneen, pitkitti:

-- Sinä olet sukkamielisyydestä pakahtumaisillasi! Ja saatuani rahat
rupesit minua vihaamaan, sen olet näyttänyt jos jollakin tavalla. Ei
kulu tuntiakaan, jolloin ei pursua sappesi.

Pietari puristi nyrkkiä vimmoissaan, ja tuli hänelle vastustamaton halu
rynnätä veljensä päälle ja tarttua häntä kurkkutorvesta kiini.

-- _Siitä_ pidä suusi lukossa, elä vaan niistä rahoista virka.

Juhani huusi:

-- Kateus säkenöi sinusta. Et sano sanaakaan isälle, äidille tahi
minulle, jossa se ei ilmestyisi. Tultuani rikkaaksi olet käynyt
myrkylliseksi ja kiusaat äidiltä hengen, ikään kuin se olisi hänen
vikansa.

Pietari oli väistynyt kamiinin luo, suu puoleksi avoinna ja silmät
selällään, sellaisen kurjan vimman vallassa, joka saattaa ihmiset
rikoksiin.

-- Suus kiini, suus kiini!

-- Ei! Olen kauan tahtonut sanoa sinulle ajatukseni; nyt annat minulle
siihen tilaisuuden. Minä lyön myrkkyhampaasi kurkkulakeesi! Minä
pakoitan sinut pitämään itseäni arvossa.

-- Pitämään arvossa ... sinä ... joka olet häväissyt meidät kaikki
ahneudellasi.

-- Mitä sanot? sano se uudelleen, jos uskallat!

-- Minä sanon, ei oteta silloin toisen miehen rahoja, kun ollaan muka
toisen poika.

-- Mitä sinä sanot ... sano se vielä kerran.

-- Minä sanon, mitä kaikki ihmiset kuiskailevat, että sinä olet _sen
miehen poika_, joka on jättänyt sinulle omaisuutensa. Eikä
kunniallinen ihminen ota vastaan rahoja, jotka häpäisevät hänen
äitiänsä.

-- Pietari ... Pietari ... Pietari ... tiedätkö mitä sanot?... Ja
_sinä_ ... sinä ... tuon ilkeän panettelun lausut?

-- Niin ... minä. Et ole huomannut, että olen ollut kokonaisen
kuukauden menemäisilläni turmioon surusta, että vietän yöni unetoinna
ja päiväni piiloutuneena kuin villi eläin, etten tiedä mitä teen, tahi
mitä minusta pitää tuleman, niin täynnä kuin olen häpeää ja surua,
sillä aavistin sen ensin ja _nyt tiedän sen_.

-- Pietari ... ole ääneti... Äiti on täällä sivulla! Huomaa, hän voi
kuulla meidät ... hän kuulee meidän puheemme...

Mutta hänen täytyi purkaa sydämensä, ja hän sanoi kaikki, selitti miten
epäluulo oli syntynyt ja kehittynyt hänen sydämessään, mitä hän oli
kärsinyt, miten hän vihdoinkin oli varmistunut asiassaan. Hän puhui,
kuin ei kukaan olisi kuullut häntä, hänen piti puhuman, hän oli
liijaksi kärsinyt, liijaksi salannut vuotavaa haavaansa. Silmät
kääntymättä tuijottaen eteensä, raivoisilla, epätoivoisilla
liikenteillä, itku kurkussa puhui hän kuin olisi syössyt surunsa ulos
näkymättömään ilmaan, jossa sanat kuivivat kokoon.

Juhani oli asettunut liikkumatonna seisomaan selkä ovea vasten, jonka
takana hän aavisti heidän äitinsä seisovan ja kuulevan heidät.

Hän ei voinut päästä ulos, menemättä ruokasalin läpi. Eikä hän vielä
ollut palannut takasin: hän ei siis ollut uskaltanut.

Äkkiä tömisti Pietari laattiaa ja sanoi:

-- Minua tomppelia, kun sanoin sen!

Ja hän hyökkäsi ulos avopäin portaille.

Portin pamahdus, joka sulkeutui suurella kolinalla, herätti Juhanin
tainnuksista. Hän hyvin kyllä tunsi, että nyt oli hänen ajatteleminen
ja toimiminen, mutta hän kumminkin viivytteliin, sillä hän ei tahtonut
ymmärtää enempää, tietää enempää, muistaa enempää, niin peloissaan,
niin heikko, niin pelkuri oli hän. Hän oli niitä, jotka alinomaa vaan
vitkastelevat ja vitkastelevat.

Mutta se syvä hiljaisuus, joka nyt oli seurannut Pietarin voimakasta
purkausta, synnytti hänessä semmoisen pelkuruuden, että myöskin hän sai
halun paeta.

Hän koetteli koota ajatuksiaan ja miettiä. Hän tahtoi kernaimmin
epäillä. Hänen veljensä oli luonnollisesti valehdellut vihasta ja
kateudesta. Mutta miten voi hän olla kyllin kelvotoin sanoakseen
jotakin semmoista äidistä, ellei hän olisi ollut järjeltään
epätoivosta? Ja sitäpaitsi kaikuivat Pietarin sanat hänen korvissaan
niin tosina intohimoisen miehen ilmauksina, että ne olivat yhtä
vankkoja todisteita kuin itse totuus.

Hän jäi seisomaan kovin masennettuna voidakseen tehdä mitään päätöstä.
Hänen sydämensä tuska tuli sietämättömäksi, ja hän tunsi, että oven
sisäpuolella oli hänen äitinsä, joka oli kuullut kaikki ja nyt odotti
häntä.

Mutta mitä teki hän? Ei liikahdus, ei hengähdys, ei huokauskaan
ilmaissut ihmisen läsnä oloa tämän oven toisella puolen. Oliko hän
paennut? Jos hän oli paennut oli hänen täytynyt juosta ulos akkunasta!
Pelko valtasi hänet ja hän työnsi oven auki ja ryntäsi huoneeseen.

Se näytti tyhjältä. Yksi ainoa kynttilä pesukaapin päällä valaisi sitä.
Juhani juoksi akkunan luo. Se oli kiini ja saranat edessä. Mutta
käännyttyään etsimään huoneen pimeitä nurkkia, näki hän että esirippu
oli vedetty sängyn eteen. Hän juoksi sen luo ja veti sen syrjään.
Täällä makasi hänen äitinsä pitkällään, pää peitettynä päänalaiseen,
jota hän kumpaisellakin kädellään piteli kiini suonenvedon tapaisesti
korviinsa saakka, ettei hän kuulisi.

Juhani luuli hänet ensin tukehtuneeksi. Mutta sitten tarttui hänen
hartioihinsa ja liikahdutti häntä, vaan ei hän sittenkään laskenut
käsistään pään alaista, joka peitti hänen kasvonsa ja jota hän puri,
ettei huutaisi.

Juhani ymmärsi nyt miten syvältä tuo sanomatoin tuska oli liikuttanut
häntä. Ja hänen hyvää rehellistä sydäntään särki myötätuntoisuudesta.
Hän ei ollut mikään tuomari, hän oli ihminen täynänsä heikkoutta, hän
oli äitiään rakastava poika. Hän ei muistanut mitään siitä, mitä toinen
oli sanonut, hän kosketti ainoastaan käsillään äitinsä tunnotonta
ruumista ja kun hän ei voinut repiä pään alaista hänen kasvoiltaan,
suuteli hän hänen vaatteitaan ja sanoi:

-- Äiti, äiti, rakas äiti, katso minuun! Se ei ole totta. Tiedän hyvin,
se ei ole totta.

Suonenvetoinen vavistus meni läpi hänen ruumiinsa, oli ikäänkuin hän
tukehtuisi ja yhtäkkiä purskahti hän itkuun. Ja kaikki hänen hermonsa
höltyivät, hänen pinnistetyt jäsenensä oikesivat, hänen sormensa
avaantuivat ja laskivat tyynyn, jonka Juhani otti pois hänen
kasvoiltaan.

Hän oli kuolon kalpea ja kyyneleet virtasivat hänen silmistään. Juhani
kietoi kätensä hänen kaulansa ympäri ja painoi vitkallisesti hänen
silmilleen surullisia suudelmia, joita hänen kyyneleensä kastelivat, ja
jatkoi:

-- Äiti, rakas äiti, tiedän hyvin, että se ei ole totta!

Hän nousi seisalleen ja katsoen häneen sanoi voimiaan ponnistaen:

-- Kyllä se on totta, lapseni!

Ja he istuivat sanatoinna vastapäätä toisiaan. Ja niin tuntui taas,
kuin hän tukehtuisi, mutta sitten voitti hän itsensä uudelleen ja
pitkitti:

-- Se on totta, poikueni. Mintähden valehdella. Se on totta. Et uskoisi
minua, jos valehtelisin.

Äiti näytti järkensä menettäneeltä. Pelon valtaamana notkistiin Juhani
polvilleen ja sanoi:

-- Hiljaa, äitiseni, olehan toki hiljaa!

Äiti oli noussut ylös kauhean päättäväisenä:

-- Nyt ei minulla enää olekaan mitään sanomista, lapsukaiseni. Voi
hyvin!

Hän meni ovea kohden. Juhani tarttui häntä kumpaisestakin kädestä kiini
ja huusi:

-- Mitä teet, äiti, minne sinä menet?

-- En tiedä ... mitä tietäisin ... minulla ei ole enää mitään
tekemistä ... olenhan yksin nyt.

Hän ponnisteli päästäkseen irti, mutta Juhani pidätti häntä ja hoki
vaan myötäänsä:

-- Äiti, äiti, äiti...

Ja äiti sanoi, koetellessaan irtautua poikansa kovista käsistä:

-- Ei, ei! Nyt en ole enää sinun äitisi, en ole enää mitään sinulle,
enkä kenelle muullekaan. Sinulla ei ole isää eikä äitiä, poika
poloiseni... Hyvästi.

Yhtäkkiä selveni Juhanille, että jos hän nyt antaisi hänen mennä, ei
hän näkisi häntä milloinkaan enää. Sentähden nosti hän hänet ylös, vei
pois nojatuoliin, asetti hänet siihen väkisin, heittiin polvilleen ja
sulki hänet syliinsä.

-- Elä mene täältä, äiti, minä rakastan sinua ja tahdon pitää sinusta
kiini. Tahdon aina pitää sinut luonani, oma rakas äitini!

Äiti sopersi murtuneella äänellä:

-- Ei, rakas poikani, se on mahdotointa nyt. Tänä iltana sinä itket,
mutta huomenna näytät minulle ovea. Et sinäkään tahdo antaa minulle
anteeksi.

Juhani vastasi tähän semmoisella rakkauden tunnollisella purkauksella,
että äiti huudahti ja veti hänet aivan itseensä kiini ja suuteli häntä.

Sitte istui jälleen aivan hiljaa, kasvot poikansa kasvoissa kiini, ja
kuiskasi hänen korvaansa:

-- Ei, Juhani. Sinä et anna minulle anteeksi huomenna. Sinä luulet
niin, mutta sinä erehdyt. Olet anteeksi antanut minulle tänä iltana, ja
se on pelastanut elämäni, mutta sinun ei pidä nähdä minua enää.

-- Äiti, elä puhu niin!

-- Kyllä, Juhani, minun pitää _päästä_ pois. En tiedä minne menen
tahi miten minun on käyttäyminen tahi mitä minun on sanominen, mutta
minun _pitää_ päästä.

-- Äiti, sinun pitää jäädä, minä tahdon sen, minä en voi olla ilman
sinua. Ja sinun tulee luvata minulle se nyt, nyt paikalla.

-- En, en.

-- Äiti, sinun _pitää_, sinun _pitää_.

-- Se on mahdotointa. Sillä tavalla tuomitseisin meidät kaikki
ijankaikkiseen kiusaan. Tiedän nyt, mitä se merkitsee. Me emme enää voi
nähdä toisiamme punehtumatta häpeästä, ja joka kerta sinun silmäsi
saavat minut luomaan omani alas.

-- Se ei ole totta, äiti!

-- Se on totta! Olen ymmärtänyt kaikki, mitä veliraukkasi on kärsinyt,
kaikki. Kuullessani hänen äänensä olin minä vähällä menettää järkeni.
Sinä olit vielä minun! Nyt ei minulla ole sinuakaan. Voih! Juhani,
luuletko voivani elää teidän kahden keskellä? Myöskin sinä olet sitä
ajatteleva joka hetki päivästä.

-- Ei! Minä rakastan enemmän sinua, enemmän kuin uskot, oi, paljoa
enemmän. Ole järjellinen! Koettele jäädä vaan viikoksi. Lupaatko
minulle sen? Sitä et ainakaan voi minulta kieltää?

Hän pani kumpaisenkin käsivartensa Juhanin olkapäälle ja sanoi:

-- Mutta jos minä kerrankaan kuulisin sinun suustasi sen, jota nyt olen
kuullut veljesi, jos kerrankaan lukisin silmistäsi sen, jota luen hänen
silmistään, tunnin kuluttua, ymmärrätkö, tunnin kuluttua ... lähtisin
pois ainiaaksi.

-- Äiti, äiti...

-- Yhdessä kuukaudessa olen kärsinyt kaikki, mitä ihminen voi kärsiä.
Siitä hetkestä saakka kun ymmärsin, että poikani epäili minua ja että
hän arvasi totuuden, on jokainen silmän räpäys elämässäni ollut kiusa,
jota on mahdotoin selittää. Mutta kuule, Juhani, jos minä jään, tulee
sinun olla siksi kovaluontoinen, ettet ole minulle vihamielinen, sinun
tulee voida sanoa itsellesi, punehtumatta ja minua ylenkatsomatta,
ettet ole Rolandin poika ... olen kärsinyt kylläksi ... en jaksa
enempää. Jos eläisimme yhdessä tästedes, tulee sinun ajatella, että jos
olenkin ollut isäsi jalkavaimo, niin olen vielä enemmän ollut hänen
oikea vaimonsa, ja että sydämeni pohjalla en sitä häpeä enkä ensinkään
kadu, että rakastan häntä vieläkin, niin kuollut kuin hän onkin, aina
olen häntä rakastava, enkä koskaan ole muita rakastanut kuin häntä,
sillä hän on ollut koko minun elämäni, kaikki iloni, toivoni,
lohdutukseni, kaikki, kaikki on hän ollut minulle! Niin totta kuin
Jumala minua kuulee, minä en olisi tullut milloinkaan tavanneeksi
mitään hyvää elämässä, ellen olisi tavannut häntä, en milloinkaan
mitään rakkautta, en mitään! Minulla on vaan ollut hän maailmassa, ja
sitten vaan kaksi, veljesi ja sinä. Olin antautunut hänelle sieluineni
ruumiineni ja enemmän kuin kymmenen vuotta olen ollut hänen vaimonsa,
kuten hän on ollut aviotoverini Jumalan edessä, joka oli luonut meidät
toisillemme. Mutta sitten huomasin että hänen rakkautensa alkoi
kylmetä. Hän oli aina hyvä ja ystävällinen, mutta en ollut enää hänelle
se kuin olin ollut. Voih, kuinka minä itkin... Miten elämä on
surkeaa... Siinä ei mitään pysyväistä ole... Sitten tulimme tänne; enkä
ole nähnyt häntä enää sen koommin ja nyt on hän kuollut! Mutta meistä
hän kuitenkin piti, koskapa on muistanut sinua. Kyllä minäkin pidän
hänestä viime hetkeeni saakka, enkä koskaan häpeä häntä. Jos tahdot
minua jäämään, niin olkoon siis, että olet hänen poikansa ja
puhelkaamme yhdessä hänestä ja ajatelkaamme häntä, kun katsomme
toisiamme silmiin. Ellet sinä tahdo, niin hyvästi, Juhani, silloin emme
voi olla yhdessä.

Juhani vastasi lempeästi:

-- Jää, äiti!

Hän sulki Juhanin syliinsä ja alkoi itkeä taas.

-- Mutta Pietari... Kun häntä ajattelen, niin en tiedä, mitä meistä
tulee.

Juhani kuiskasi:

-- Me aina keinon keksimme! Sinä et enää voi elää hänen kanssaan
yhdessä.

Ajatellessaan vanhinta poikaansa, valtasi ahdistus hänet jälleen.

-- Ei, ei, ei! Pelkään häntä niin.

-- Minä kyllä keinon keksin. Sen sulle lupaan, äiti.

-- Mutta paikalla, et aavista mitä minussa liikkuu nähdessäni hänet.

-- Pysy nyt vaan lujana, äitini. Minä kyllä kaikki järjestän, sen
sinulle lupaan, paikalla huomenna. Kello 9 olen kotona. Ota nyt
hattusi. Minä saatan sinua.

Äiti koetti nousta ylös, mutta liikutus oli ollut liian valtava, hän ei
vielä voinut seista jaloillaan. Juhani sai hänet juomaan hieman
sokurivettä ja valeli hänen kulmiaan etikalla. Vihdoinkin tunsi hän
jaksavansa lähteä ja otti Juhania käsivarresta. Kello löi kolmea heidän
kulkiessaan raatihuoneen sivu. Ulkopuolella katuovea suuteli Juhani
häntä ja sanoi:

-- Hyvästi, äiti, pysy nyt lujana!

Nopein askelin nousi hän hiljaisia portaita myöten ylös, meni
makuukamariin, riisuihe nopeasti ja panihe maata Rolandin viereen, joka
makasi ja kuorsasi.

Pietari oli ainoa talossa, joka oli hereillä ja joka kuuli hänen
tulevan kotia.



VIII.


Kun Juhani oli tullut takaisin kotia, vaipui hän sohvalle. Hän tuntui
niin väsyneeltä, ettei voinut liikahtaakaan, sielultaan ja ruumiiltaan
raukealta, läpeensä masentuneelta.

Kun hänen mielensä vihdoinkin oli hiukan rauhoittunut, antausi hän
tutkimaan sitä asemaa, johon hän oli joutunut. Se piti selvitettämän
paikalla, jo seuraavana päivänä tuli vaikeudet voittaa.

Ensiksikin se omaisuus, jonka hän oli ottanut vastaan, voiko
kunniallinen mies pitää sen?

Hän vastasi ensin itselleen: "ei!" ja päätti antaa sen köyhille. Ja
tämän miehekkään ja raskaan päätöksen elähyttämänä nousi hän ylös ja
meni pois ja painoi otsansa ruutua vasten. Köyhä oli hän ollut ja
köyhäksi jäi hän.

Sitten tuli hän ajatelleeksi rouva Rosemillyä, ja hänen sydämensä oli
kokoon kutistua sen syvän surun puristamana, jonka raskaat ajatukset
saavat aikaan. Kaikki hänen päätöksensä epätoivoa herättävät seuraukset
olivat yhdellä kertaa hänen edessään selvinä. Hänen oli pakko luopua
aikeestaan naida tämä vaimo, luopua onnesta, kaikesta. Rouva Rosemilly
oli ottanut hänet rikkaana. Köyhän hän kenties myöskin ottaisi, mutta
oliko hänellä oikeus pyytää häneltä sitä? Eikö ollut parempi pitää
nämät rahat uskottuna tavarana? Ja äkkiarvaamatta juolahti hänen
mieleensä: "Kun en ole sen miehen poika, jota isänäni olen pitänyt,
niin en voi enää ottaa häneltä mitään vastaan, en hänen eläessään enkä
hänen kuoltuaan. Silloinhan varastaisin veljeltäni."

Minä siis antanen isäni perinnön Pietarille, kun minä en ole hänen
isänsä poika. Niin on asia oikein. Mutta eikö se myöskin ole oikein,
että minä pidän vaan isäni rahat?

Hän päätti pitää Maréchalin rahat, sillä jos hän hylkäisi kumpaisetkin
rahat, tulisi hän olemaan suorastaan köyhä.

Tämän hankalan asian reilaan saatuaan palasi hän takaisin kysymykseen
Pietarista ja perheestä. Miten saisi hän hänet pois?

Hän oli joutumaisillaan epätoivoon miten ratkaiseisi asian, kun samassa
jonkin satamaan purjehtivan höyrylaivan vihellys näkyi antavan hänelle
neuvon.

Täysissä vaatteissa hän viskausi vuoteelleen ja nukkui päivään asti.

Kello 9 meni hän ulos saadakseen varmuutta mikäli hänen tuumansa oli
mahdollinen panna täytäntöön. Muutamissa paikoissa käytyään meni hän
kotiin vanhempiensa luo. Hänen äitinsä odotti häntä huoneessaan.

-- Ellet olisi tullut, sanoi hän, en olisi uskaltanut mennä alas.

Samassa kuului Roland huutavan portailla:

-- Emmekö, koira vieköön, tänä päivänä syökään.

-- Nyt tulemme.

Hän meni Juhanin kanssa alas.

Nuoren miehen nähtyään huusi Roland;

-- Mitä, oletko sinäkin täällä. Tuliko kotonasi ikävä?

-- Ei, isäni, mutta minulla oli äitille asiaa.

Juhani meni häntä vastaan antaen kättä, mutta tuntiessaan vanhuksen
isällisen käden puristuksen, sai hänet syvä liikutus valtoihinsa,
ikäänkuin silloin kun erotaan ja hyvästellään, eikä ole toivoa toiste
näkemisestä.

Rouva Roland kysyi:

-- Eikö Pietari ole tullut?

Hänen miehensä kohautti olkapäitään:

-- Ei, hän on aina liian myöhäinen. Alottakaamme ilman häntä.

Rouva Roland kääntyi Juhaniin päin:

-- Menisit sinä häntä hakemaan, hän loukkaantuu, ellemme odota häntä.

-- Kyllä, äiti!

Ja hän meni.

Hän meni portaita myöten alas pelkurin kuumeen tapaisella varmuudella,
silloin kun hänen on taisteluun meneminen.

Pietari istui ja kirjoitti pöytänsä ääressä.

-- Hyvää päivää, sanoi Juhani.

Pietari nousi ylös.

-- Päivää,

He antoivat toisilleen kättä, ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut.

-- Etkö tule alas ruualle?

-- Kyllä ... mutta ... minulla on paljon puuhaa.

Pietarin ääni vapisi ja hänen hätääntynyt katseensa kysyi veljeltä,
mitä hänen tulisi tehdä.

-- Odotamme sinua.

-- Onko ... onko äiti alhaalla?

-- On ... hän itse lähetti sinua kutsumaan.

-- Niinpä tulen.

Ruokahuoneen oven edessä hän miettii, mutta avaa sen sitten äkkiä ja
huomaa isänsä ja äitinsä pöydässä, vastapäätä toisiaan.

Kaikki ne moitteet, jotka hän oli itselleen viaksi lukenut, sentähden
että hän oli sanonut nuo kamalat sanat, tulivat jälleen hänen mieleensä
yhtä ankaroina, kuristivat kokoon hänen kurkkunsa ja lukkosivat hänen
suunsa, niin ettei hän osannut puhua eikä syödä.

Hänellä oli vaan halu mennä tiehensä ja jättää se koti, joka ei enää
ollut hänen. Hän tunsi, että nyt se oli mennyttä, että hän ei voinut
enää jäädä sinne, niitten luokse, joita hän pelkällä läsnä olollaan
vasten tahtoaan aina tulisi kiusaamaan.

Juhani puhui Rolandin kanssa. Pietari ei kuullut. Hän luuli kumminkin
huomaavansa tarkoituksen mukaisuuden veljensä äänessä ja koetti päästä
asian perille.

Juhani sanoi:

-- Siitä tulee kaunein heidän laivoistaan. Sanovat sen vetävän kuusi
tuhatta viisi sataa tonnia. Se tekee ensi kuussa ensi matkansa.

Roland kummasteli:

-- Vai niin! En uskonut, että se valmistuisi kulkukuntoon jo kesäksi.

-- Kyllä, työtä on kiirehditty, että se voisi tehdä ensimäisen matkansa
valtameren yli ennen syksyä. Olin tänään yhtiön konttorissa ja tarinoin
erään johtokunnan jäsenen kanssa. Kun kaikki ympäri käy, on elämä
hauskaa noilla suurilla siirtolaislaivoilla. Ollaan enemmän kuin puolet
joka kuukautta maissa, kahdessa suuressa kaupungissa, New-Yorkissa ja
Havressa ja muu aika merellä kunnon ihmisten seurassa. Katteini voi
ansaita kokonaista viisikolmatta tuhatta francia vuodessa, ellei
enempää...

Juhani pitkitti, kun Roland oli kummastuksissaan huudahtanut.

-- Ruuan pitäjä voi saada kymmenen tuhatta, lääkäri viisi tuhatta
vakinaista palkkaa, paitsi vapaata asuntoa, ruokaa, valoa, lämmintä ja
muuta sellaista. Se on todellakin sangen edullista.

Pietari, joka oli kohottanut katseensa, tapasi veljensä silmät ja
ymmärsi hänet. Tuokion perästä kysyi hän:

-- Onko vaikeaa saada moinen lääkärin paikka siellä?

-- Kaikki riippuu asianhaaroista ja hyvistä tuttavuuksista.

Pietari epäröi. Siitä tulisi suhteiden selvike, jos hän voisi päästä
tähän höyrylaivaan lääkäriksi. Hän sanoi vähän vitkastellen:

-- Jos voisin, tahtoisin mielelläni saada semmoisen paikan.

Juhani kysyi:

-- Mikset voisi?

-- Kun en ketään höyrylaivayhtiön jäseniä tunne.

Roland puhkesi sanomaan:

-- Minä menen puhuttelemaan Poulin'ia, jonka hyvinkin tunnen! Hän on
assessorina kauppaoikeudessa ja yhtiön asiain kanssa tekemisissä.
Tunnen myöskin yhtiön isännän Lemieutin.

-- Tahdotko, että puhuttelen Marchaudia?

-- Kyllä, kiitoksia. Kenties minunkin tulisi kirjoittaa opettajilleni
yliopistossa. Jos voisin saada hyviä suositteluja heiltä, tulisivat ne
kenties ratkaisemaan pikemmin ja paremmin kuin kaikki epävarmat
suosittelut. Olisi kylläksi antaa nämä kirjeet johtokunnalle ystäväsi
Marchaudin kautta.

Juhani oli aivan samaa mieltä.

-- Kirjoita heille vielä tänä, päivänä.

Pietari nousi ja meni ulos.

Sitten kääntyi Juhani äitiinsä:

-- Noo, äiti, mitäs sinä aijot hommata?

-- En mitään ... en tiedä.

-- Lähdetkö kanssani rouva Rosemillyn luo?

-- Lähden, lähden.

-- Tiedätkö, että on tarpeellista mennä sinne tänään.

-- On ... on ... se on oikein.

Kun he seisoivat kadulla, kysyi Juhani häneltä:

-- Tahdotko nojata käsivarteeni?

Hän otti tarjouksen vastaan ja nojasi Juhaniin. Muutamaan hetkeen he
eivät puhuneet. Vihdoinkin sanoi Juhani hänelle:

-- Etkö huomaa, että Pietari on paikalla valmis lähtemään!

Hän sopersi:

-- Poika poloinen.

-- Miksi? Hänellä ei tule olemaan huonot päivät "Lothringen" laivalla.

-- Ei ... tiedän kyllä, mutta semmoisia ajatuksia syntyy.

Hän mietti kauvan, mutta sanoi sitten äkkiä sillä kummallisella
äänellä, jota väliin käytetään pitkän, salaisen ajatusjuoksun
lopettamiseksi:

-- Miten elämä on sentään surkeaa! Jos siinä kerran löytää rahtusenkaan
hyvää, niin maksaa siitä sittemmin kalliin hinnan.

Juhani sanoi hiljaa:

-- Elä puhu siitä enää, äiti.

-- Mutta minä ajattelen sitä aina.

-- Se sinun tulee unohtaa.

Äiti oli jälleen vaiti, mutta sanoi sitten syvällä surulla:

-- Aah, kuinka onnellinen olisin voinut olla, jos minulla olisi ollut
toinen mies!

He olivat tulleet rouva Rosemillyn talolle.

Hän asui suuressa rakennuksessa, joka oli hänen omansa. Hänen
akkunoistaan voi nähdä koko Havren sataman.

Nähtyään rouva Rolandin, joka ensiksi astui sisään, levitti hän sylinsä
ja suuteli häntä sen sijaan kun hän muutoin ojensi hänelle ainoastaan
kätensä; hän arvasi käynnin tarkoituksen.

-- Et ole ollut ulkona tänään? kysyi rouva Roland.

-- En! olen vähin väsyksissä.

Ja ikäänkuin kiittääkseen Juhania ja hänen äitiään kertoi hän miten
mainion hauskaa oli ollut eilesellä huvimatkalla. Heidän pitäisi panna
toimeen toinen samanlainen...

Nuori mies keskeytti hänet:

-- Ennenkuin toisen alamme tulee meillä olla ensimäinen selvillä.
Sainhan eilen itselleni tietoon vaimon. Ja nyt tulee äiti kanssani
kysymään, onko hän tänään mieltä muuttanut.

Rouva Rosemilly myhähti:

-- En ole -- en koskaan muuta ajatustani.

Niin ojensi Juhani hänelle leveän kätensä

ja hän asetti siihen omansa elävällä liikutuksella. Ja Juhani kysyi:

-- Niin pian kuin mahdollista, eikö totta?

-- Milloin tahdot.

-- Kuuden viikon perästä?

-- Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Mitäs äiti sanoo?

Rouva Roland vastasi surun sekaisella hymyilyllä:

-- Sen saatte itse määrätä. Minä kiitän sinua vaan, ettäs olet tahtonut
ottaa Juhanin, tee hänet hyvin onnelliseksi.

-- Voimieni mukaan.

Liikutettuna ensi kerran nousi rouva Rosemilly ylös, sulki rouva
Rolandin syliinsä ja suuteli häntä; näiden uusien rakkauden osotteiden
alla paisui vaimoparan kipeä sydän reunojensa yli mahtavasta
liikutuksesta. Tuntui surulliselta ja onnelliselta samalla kertaa. Hän
oli kadottanut yhden pojan ja hänen sijaansa sai hän nyt täysi-ikäisen
tyttären.

He keskustelivat sitten monista asioista, joita heidän tuli miettiä
lähestyvien häiden takia.

Päästyään jälleen kadulle poikineen sanoi rouva Roland:

-- Emmekö mene sinun luoksesi. Tahtoisin mielelläni lepuuttaa itseäni.

Hän tunsi itsensä kodittomaksi, suojattomaksi, turvattomaksi. Hän
pelkäsi omaa kotiaan.

He astuivat Juhanin luo.

Mutta levon asemasta, kuten hän oli sanonut, rupesi hän aukomaan
laatikoita, selailemaan liinavaatteita sekä lukemaan nenäliinoja ja
sukkia.

Tultuaan valmiiksi lähestyi hän äkkiä Juhanin tuolia takaa päin ja
kietoen oikean kätensä hänen; kaulaansa, pani hän samassa pienen
kapineen, joka oli paperiin kääritty, kamiinille.

Juhani kysyi:

-- Mikä se on?

Toinen kun ei vastannut, ymmärsi hän mikä se oli, hän tunsi puitteiden
muodon.

-- Anna minulle se! sanoi hän.

Mutta äiti kääntyi takaisin laatikolleen. Juhani nousi, otti kuvan,
meni poikki lattian ja kätki sen pöytälaatikkoonsa, ja väänsi lukon
avainta kahteen kertaan. Niin pyyhki sitten äiti kyyneleen, joka
ripahti hänen silmästään kasvoille, ja sanoi vapisevalla äänellä:

-- Nyt tahdon nähdä, pitääkö uusi palvelustyttösi kyökkiä siistinä. Hän
on mennyt ulos, niin että voin oikein tarkastaa, onko kaikki niin kuin
olla pitää.



IX.


Suosituskirjeet saapuivat Parisin professoreilta ja annettiin ne
transatlantilaiselle höyrylaivayhtiölle. Ei vielä oltu valittu lääkäriä
"Lothringen" laivalle ja Pietarilla oli siis onni saada nimitys
muutamien päivien perästä.

Hän eli nyt vanhempiensa talossa mykkänä ja itseensä sulkeuneena, aivan
kuin olisi ollut vieras. Sen illan perästä, jolloin hän oli julki
sanonut sen kunniaa loukkaavan syytöksen, minkä perille oli päässyt,
tunsi hän katkaisseensa viimeisetkin siteet, jotka sitoivat hänet
muuhun perheesen. Häntä vaivasi aina katumus, kun oli aukaissut suunsa.

Hän piti itseään alhaisena ja pahana, mutta kuitenkin tunsi hän
itsessään helpoituksen siitä, että oli puhunut suunsa puhtaaksi.

Hän ei milloinkaan enää kohdannut äitinsä eikä veljensä silmäystä.
Heidän silmänsä liikkuivat pelkäävällä nopeudella, etteivät tapaisi
toisiaan ja he koettivat karttaa toisiaan kuin viholliset, jotka
pelkäävät tulla toistensa kanssa yksiin.

Samana päivänä, kun hän oli saanut nimityksensä, näytti hän sen
perheelle. Hänen isänsä taputti käsiään. Juhani vastasi totisesti,
mutta sielu iloa täynnä:

-- Onnittelen sinua sydämeni pohjasta. Sinulla oli paljon
kilpailijoita.

Hänen äitinsä kumarsi päätään ja mutisi:

-- Olen niin iloissani, että sinä olit paikan saaja.

Viimeinen side oli katkennut, nyt häntä ei enää mikään pitänyt kiini.
Silloinkaan kun hän oli riuhtaissut rakkautensa juurineen päivineen
irti, ei hän ollut tuntenut sitä tuskaa, -- koiran surua, joka herransa
on menettänyt -- joka nyt sai hänet valtoihinsa.

Ei mitään varmaa maata jalkojen alla, vaan aaltoileva meri, joka mylvii
ja vaatii saalistaan. Ei mitään paikkaa enää ympärillä, jossa olisi
voinut mielin määrin astella, vaan ainoastaan muutamia kyynäriä
lautoja, jossa kävellä kuolemaan tuomittuna muiden vankien keskellä.

Ja tähän kuljeksivaan orjaelämään oli hän tuomittu ainoastaan sen
tähden, että hänen äitinsä oli antaunut vieraan miehen hyväilylle
alttiiksi.

Eräänä iltana, kun hän tuli kotia, sanoi hänen äitinsä, uskaltamatta
katsoa häntä silmiin:

-- Sinulla kaiketikin on koko joukko asioita, pantavia toimeen matkaasi
varten, enkä minä neuvoa tiedä. Olen tilannut mitä liinavaatteita
tarvitset, ja olen käynyt räätälin luona vaatteita tilaamassa; mutta
onko vielä mitään muuta, jota tarvitset?

Hän avasi suunsa sanoakseen: Ei. Mutta sai miettineeksi, että hän
ainakin tarvitseisi jotakin matkalle sopivaa pukinetta, ja hän vastasi
sentähden tyvenesti:

-- En tiedä vielä oikein, mutta tiedustelen asiaa
höyrylaiva-konttorilta.

Hän sai täällä luettelon välttämättömimmistä pukukappaleista. Kun hän
ojensi tämän äitilleen, katsoi tämä häneen ensimäisen kerran pitkään
aikaan ja hänen silmillään oli niin nöyrä katse, niin lempeä, niin
surullinen ja rukoileva, kuin koiralla, joka rankaisua kärsiessään
pyytää armoa.

Lokakuun 1 p:nä tuli "Lothringen", mennäkseen määräyksen mukaan
seitsemäntenä jälleen New-Yorkiin. Ja Pietari Rolandin tuli muuttaa
pieneen, keinuvaan kajuuttaansa, joka tulevaisuudessa tulisi olemaan
hänen vankihuoneensa.

Mennessään seuraavana päivänä kaupungille tapasi hän äitinsä. Hän
seisoi Pietaria odotellen ja sanoi tuskin kuuluvalla äänellä:

-- Etkö tahdo että autan sinua panemaan kajuuttaasi reilaan?

-- Ei kiitoksia, se on kunnossa.

-- Tahdon mielelläni nähdä sen.

-- Siinä ei mitään näkemistä ole. Se on mitätön ja pieni.

Sillä hyvällänsä hän läksi ja jätti äitinsä kalpeaksi ja murtuneeksi
seinää vasten nojaumaan.

Samana päivänä kävi Roland laivalla ja päivällispöydässä hän vaan siitä
tarinoi ja kummasteli suuresti, ettei hänen vaimonsa halunnut nähdä
laivaa nyt, kun heidän poikansa siinä oli lähdössä.

Pietari ei ollut seuraavina päivinä paljon perheen kanssa yksissä. Hän
oli kärtyisellä tuulella ja äreänä; hänen poislähtönsä oli kuin piiska
heille kaikille. Mutta päivää ennen lähtöään oli hän yhtäkkiä tullut
aivan toiseksi mieheksi. Siinä tuokiossa, jolloin hän hyvästeli
vanhempiansa, ennen kun meni laivalle, nukkuakseen siellä ensimäistä
yötä, kysyi hän:

-- Tulette kai aamulla laivalle hyvästiä sanomaan? Matkustamme
yhdentoista aikana. Olkaa siellä jo puolivälissä kymmenen.

-- Kuule, huudahti hänen isänsä, kun olemme sanoneet sinulle
hyvästimme, menemme me "Helmeen" odottaaksemme sinua rannassa ja
nähdäksemme sinua vielä viimeisen kerran. Eikö niin, Loviisa?

-- Kyllä.

Tunti sen perästä makasi Pietari pienellä tilallaan, joka oli pitkä ja
kapea kuni ruumiskirstu. Kauvan makasi hän avoimin silmin ja ajatteli
kaikkea sitä, joka kahden viimeisen kuukauden kuluessa oli tapahtunut
hänessä ja hänen ympärillään. Hänellä tuskin enää oli uskallusta olla
kenellekään vihoissaan ja hän antoi harminsa vuotaa hiekkaan, samoin
kuin koko olentonsakin. Hän tuntui niin taistelustaan väsyneeltä,
uupuneelta hyökkäystensä tähden, uupuneelta kaikesta, eikä hän osannut
enempää, vaan ainoastaan koetti upottaa sydämensä unheesen.

Hän oli nukkunut raskaasti, kun matruusien liikkeet herättivät hänet.
Oli valoisa. Hän nousi ylös ja rupesi käyskentelemään ympäriinsä
laivalla, näiden suruisain ihmisten keskellä, jotka haeskelivat siellä
itsekukin kajuuttaansa ja heidän utelemisensa ja vastauksensa kaikuivat
joka taholta. Alhaalla keskikannella löyhkysi häntä vastaan köyhien ja
likaisten ihmisten tukahduttava haju. Täällä alhaalla aivan kuin
syvässä maanalaisessa kellarissa, joka oli hiilikaivoksen kaltainen,
huomasi Pietari satoja miehiä, vaimoja ja lapsia, jotka makasivat ja
loikoivat pöydillä tahi mullin mallin joukkioissa lattialla. Hän näki
vaan hämärissä piirteissä tämän likaisen ryysyisen joukon onnettomia
ihmisiä, jotka elämän taistelussa voitettuina, masennettuina ja
murtuneina menivät matkoihinsa kuihtunein vaimoin, nälistynein lapsin,
pois tuntemattomaan maahan, toivossa etteivät kuolisi nälkään.

Ja silloin kun hän ajatteli kaikkea mitä he olivat kärsineet ja
reutoneet aikanaan, heidän hyödyttömiä ponnistuksiaan, heidän
toivotointa kamppailuaan, joka jokikinen päivä oli alkanut entiseen
tapaansa, nuot raukat, jotka nyt saivat alkaa uudelleen saman surkean,
viheliäisen elämänsä, tietämättään missä -- ajatellessaan kaikkea tätä,
teki tohtorin mieli huutaa heille: "Hypätkää järveen vaimoinenne,
lapsinenne, kaikkinenne", ja hänen sydäntään myötätuntoisuudesta niin
veti kokoon, että hänen täytyi mennä pois -- hän ei kärsinyt nähdä
heitä.

Hänen vanhempansa, Juhani ja rouva Rosemilly olivat jo tulleet ja
odottivat häntä.

-- Näinkö aikaiseen? sanoi hän.

-- Näin aikaiseen, sanoi rouva Roland vapisevalla äänellä, tahdoimme
hieman runsaammalta aikaa jäähyväisiimme.

Pietari katsoi häntä. Hän oli mustissaan, ikäänkuin surua kantava ja
yhtäkkiä huomasi Pietari, että hänen tukkansa, joka vielä viimeisellä
kuukaudella oli ollut harmaa, nyt oli käynyt aivan valkeaksi.

-- Ei tule paljon ilmaa sisään moisesta akkunasta, sanoi rouva
Rosemilly.

Pietari näytti lasin paksuuden, joka voi vastustaa pahimmatkin
puuskaukset ja selitti juurta jaksain aatteen sen sulkemisessa. Siiten
kysyi Roland:

-- Sinulla kai on kokonainen apteekki muassasi?

Tohtori avasi yhden kaapin ja näytti heille kokonaisen kokoelman
pikkusia pulloja, latinalaisine nimineen. Tuskallisen vaiti olon
perästä tuli hyvästi oton hetki.

-- No nyt meidän pitää lähteä, jos mieli ennättää "Helmeen". Hyvästi,
poikaseni, hyvästi.

Isä suuteli Pietaria hänen poskiparralleen ja avasi oven.

Rouva Roland ei hievahtanut, vaan jäi istumaan kalpeana ja maahan
luoduin silmin.

Hänen miehensä nykäisi häntä.

-- Hyvästele joutuin, tässä ei ole enää tuokiotakaan liikaa.

Hän nousi ylös, otti askeleen poikaansa päin, ojentaen hänelle ensin
yhden sitten toisen kalpeita kasvojaan, joita Pietari suuteli sanaakaan
virkkamatta. Sitten puristi hän rouva Rosemillyn kättä ja viimeksi
veljensä, samassa kysyen:

-- Milloin vietätte häitänne?

-- En tiedä oikein. Sovitamme ne matkojesi mukaan.

He menivät kaikki kajuutasta ulos ja nousivat kannelle. Höyry elämöi
laivan avarassa sisustassa, joka ikäänkuin vapisi levottomuudesta.

Pietari hyvästeli heitä uudelleen ja hänen perheensä jäsenet
poistuivat. Vaunut seisoivat ulkona ja odottivat heitä. He ajoivat alas
satamaan, jossa "Helmi" oli valmis lähtemään purjehdukselle.

Roland huusi heidän rantaan tultuaan:

-- Tuolla se on, näen mastot ja kaksi piippua. Nyt se tulee ulos
tokasta.

Rolandin rouva veti nenäliinansa esille taskustaan ja peitti sillä
silmänsä.

Tuo suunnaton höyrylaiva ui hiljalleen ulos satamasta. Kiikari silmien
edessä ilmoitti Beausire:

-- Katsokaa nyt! Pietari seisoo peräkannella itsekseen. Hänet tuntee
helposti.

Korkeana kuni tunturi ja ravakkana kuni rautatien juna meni laiva nyt
sivuitse "Helmen", niin läheltä, että se miltei koskettanut sitä.

Epätoivoisena, menehtyneenä ojensi rouva Roland sylinsä höyrylaivaa
kohden, ja näki poikansa, oman Pietarinsa, seisovan ja vilkuttavan
heille kumpaisellekin kädellään.

Mutta hän poistui yhä etemmäs, pieneni pienenemistään, pian vaan
mustaksi pilkuksi muuttui jättiläislaivalla.

Äiti koetti tunnustella poikaansa, vaan ei enää saanut häntä silmiinsä.

Juhani oli tarttunut hänen käteensä:

-- Näitkö häntä? kysyi hän.

-- Näin.

Sitten purjehtivat he takaisin kaupunkiin. Rouva Roland istui kasvot
laivaa kohden kääntyneinä ja näki sen katoavan silmän siintämättömiin
matkalla kohti tuntematointa maata toiselle puolelle maapalloa. Sillä
laivalla, jota ei mikään voinut pysäyttää, oli hänen poikansa. Oli
ikäänkuin toinen puoli hänen sydäntänsä olisi mennyt hänen kanssaan
pois, kuin hänen elämänsä nyt olisi määräänsä saapunut ja hän ei
milloinkaan enää näkisi lastansa jälleen.

-- Miksikä itket? tutkaili hänen miehensä, tuleehan hän kuukauden
perästä takaisin.

Hän sammalsi:

-- En tiedä. Itken, kun sydäntäni niin kirvelee.

Vielä kerran hän kääntyi takaisin, heittääkseen viimeisen silmäyksen
yli meren. Mutta hän ei voinut eroittaa muuta kuin pienen, harmaan
savupilven, niin utuisan ja kepeän, että se oli näköjään kuni pieni
pilven untuva.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Veljekset" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.