| By Author | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Title | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Language |
|
Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ] Look for this book on Amazon Tweet |
Title: Valittuja novelleja II Author: Maupassant, Guy de, 1850-1893 Language: Finnish As this book started as an ASCII text book there are no pictures available. *** Start of this LibraryBlog Digital Book "Valittuja novelleja II" *** VALITTUJA NOVELLEJA II Kirj. Guy de Maupassant Ranskasta suomentanut Kasimir Leino. Kansan Novellikirjasto 12. Helsingissä 1907, Suomalainen kustannusosakeyhtiö Kansa. Savonlinnassa, O.-Y. Savolaisen kirjapainossa 1907. SISÄLLYS: Perhe-elämää Neitsyt Blanchette ja hänen poikansa Kaksi ystävää Keväällä Nuoranpätkä Pelastunut Aasi PERHE-ELÄMÄÄ. Neuillyn höyryraitiovaunut olivat jo sivuuttaneet Maillotin portin ja kiitivät nyt eteenpäin sitä pitkää puistotietä, joka vie alas Seine-joelle. Vaunuja vetävä pieni veturi antoi varoitusmerkkejä mahdollisten esteiden välttämiseksi, puhalsi ulos liikaa höyryä, huohotti kuin juoksusta hengästynyt ihminen ja veturin pistonit aikaansaivat sellaisen hätäisen äänen kuin juostessa toisiinsa kalkahtava pari rautaisia sääriä. Kesäillan raskas helle laskeusi tiellekin, jolla aivan tyyneestä ilmasta huolimatta pelmusi valkea, liidunsekainen, sakea ja tukehduttava pöly ja tarttui hikiseen ihoon, kertyi silmien soppiin ja tunkeusi aina keuhkoihin saakka. Siellä täällä seisoskeli kansaa talojen portilla hengittämässä raitista ilmaa. Vaunujen kaikki akkunat olivat avatut ja akuttimet hulmusivat nopean vauhdin aikaansaamasta vedosta. Muuten ei sisällä vaunuissa monta henkeä ollut, sillä lämpiminä päivinä vetäytyvät ihmiset mieluummin n.k. imperiaalille eli etu- ja takasillalle. Olipahan vain muutamia lihavia, räikeäpukuisia etukaupungin rouvia, jotka korvaavat hienouden puutteensa aiheettomalla ylhäisyydellä, samoin eräitä väsyneitä, kasvoiltansa kellertäviä virkamiehiä, joiden vartalot näyttivät kutistuneilta ja joilta toinen hartia -- ahkeran kirjoitustyön vuoksi -- oli jäänyt hieman ylemmäksi toista. Heidän levottomissa ja alakuloisissa kasvoissansa näkyi vielä tuoreita jälkiä taloudellisista huolista, alituisesta rahanpuutteesta ja pitkällisistä toiveista, jotka auttamattomasti olivat pettäneet. Kaikki kuuluivat he siihen tuiki kuluneiden kurjien raukkojen lukuisaan joukkoon, joka nipin napin tulee toimeen vähäisissä, aivan pienten puutarhain ympäröimissä etu-kaupunkilais-huviloissansa Pariisin maailmankaupunkiin liittyvän "ruukkumaiseman" keskellä. Oven luona istui lyhyt, paksu ja pulleanaamainen herra, jonka vatsa riippui harallaan olevien jalkojen välissä, puettuna mustaan pukuun, kunnialegioonan nauha napinlävessä ja keskusteli pitkän ja laihan herrasmiehen kanssa, joka hamppukankaasta tehdyssä, likaisessa puvussansa ja vanhassa panamahatussansa näytti melkein epäilyttävältä. Lyhyt paksu herra puhui verkallensa ja empien, niin että hän toisinaan kuulosti melkein änkyttävän; tämän nimi oli hra Caravan, joka palveli ensimäisenä kirjurina meriasiain ministeristössä. Hänen puhetoverinsa oli eräs entinen terveys-upseeri eli tutkinnon suorittamaton kauppalaivalääkäri, joka vanhoilla päivillänsä oli asettunut asumaan Courbevoien laiteille, missä hän auttoi köyhää kansaa niillä vähäisillä lääkeopillisilla tiedoilla, jotka hänellä vielä oli jäljellä seikkailurikkaan elämänsä ajoilta. Nimeltänsä oli hän Chenet ja esitti itsensä "tohtoriksi". Hänen siveellisistä käsitteistänsä kulki arveluttavia juoruja. Hra Caravan taas oli elänyt virkamiehen tavallista elämää. Kolmekymmentä vuotta oli hän säännöllisesti matkustanut joka aamu virastoonsa tätä samaa tietä ja tavannut samalla tunnilla samoissa paikoissa samat henkilöt, jotka kiiruhtivat työtoimistoihinsa; ja joka ilta palasi hän taas takaisin samaa tietä, kohdaten samat naamat, joiden hän oli nähnyt vähitellen vanhenevan. Joka päivä osti hän kuparilantilla sanomalehtensä Saint-Honoren etukaupungin nurkassa, hankki sitten pari aamiais-voileipää ja kiiruhti ministeristöön melkein vangiksi ilmoittautuvan rikollisen naamalla. Pulpettinsa ääreen hiipi hän ahdistunein sydämin ja alinomaa peljäten saavansa jonkun muistutuksen jostakin laiminlyömisestä, mihin hän ehkä oli tehnyt itsensä syylliseksi. Mitään käännettä ei hänen yksitoikkoisessa elämässänsä ollut koskaan tapahtunut eikä häntä muut asiat liikuttaneet kuin virasto-asiat, virka-ylennykset ja lahjapalkkiot. Sekä ministeristössä että kotona perheensä keskuudessa -- hän oli nainut erään köyhän virkatoverin tyttären -- puhui hän ainoastaan virastansa. Jokapäiväisen, koneellisen ahertamisen kautta oli hänen sielunsa kutistunut niin, ettei siihen mahtunut muita ajatuksia, toiveita tai unelmia kuin ne, mitkä olivat suoranaisessa yhteydessä viraston kanssa. Mutta eräs karvas seikka turmeli kaikki hänen virkamies-ilonsa. Viraston päällikön ja hänen apulaisensa paikkoja oli näet ruvettu täyttämään meriväen komisaarioilla tahi "läkkisepillä", kuten näitä hopeisten kalunainsa vuoksi oli ruvettu kutsumaan; tätä selitti hän äänekkäästi joka iltapäivä päivällispöydässä vaimollensa, jota asia niinikään harmitti ja jolle hän tahtoi todistaa sen olevan ilmeistä vääryyttä, että ministeristövirkoja Pariisissa täytettiin laivastoon kuuluvilla henkilöillä. Hän oli vanhentunut huomaamattansa, sillä koulusta oli hän ilman vaihtelevampaa ylioppilas-aikaa siirtynyt virastoon; erotus oli vain se, että hän koulussa oli peljännyt järjestystä valvomaan määrättyjä toverejansa ja nyt eli alinomaisessa arkuuden tilassa viraston päällikköjen takia. Jo näiden kamari-itsevaltiaiden kynnykselle tullessa tunsi hän vapisevansa kiireestä kantapäähän asti; tämä alituinen pelonalaisuus taas teki hänen käytöksensä kömpelöksi samalla kuin se nöyristi hänen ryhtinsä ja sai hänet hermostuneesti änkyttämään. Pariisista ei hän tuntenut enempää kuin sokea, joka koiransa taluttamana joka päivä kulkee samaa tietä paikoillensa; lukiessansa sanomalehdestä uutisia merkillisimmistä tapahtumista ja häväistysjutuista piti hän niitä satumaisina tarinoina, joita vilkkaammat ihmiset olivat keksineet huvittaaksensa pikku virkamiehiä. Järjestyksen miehenä ja luonnostansa vanhoillisena, vaikkakin puolueen ulkopuolella eläen, vihasi hän kaikkia "uutuuksia" ja hyppäsi tavallisesti yli koko valtiollisen osaston, joka vissin puolueen lahjomassa sanomalehdessä tietysti, oli vääristelty. Kävellessänsä iltapäivällä Champs-Elyséen puistokäytävää, katseli hän kävelijäin taajoja joukkoja ja vaunujen vierivää virtaa kuin kaukaisia, outoja maita vaeltava matkailija. Palveltuansa tänä vuonna umpeen laissa määrätyt 30 virkavuotta oli hän uudenvuodenpäivänä saanut kunnialegioonan ristin, joka näissä sotilasmaisiksi laitoksiksi käyneissä virastoissa oli tullut välttämättömäksi kehoitukseksi näille viheriään pöytään naulituille, surkuteltaville rangaistusvangeille sen pitkällisen ja kauhistavan orjuuden tähden, jota virallisesti kutsutaan "uskolliseksi palvelukseksi". Vasta tämä kunnian osoitus, joka oli antanut hänelle uuden, korkeamman käsityksen omasta kyvystä, oli voinut muuttaa hänen elintapojansa. Entiset juovikkaat housunsa ja kirjavat liivinsä oli hän siitä alkaen kerrassaan hyljännyt ja käytti nyt ainoastaan mustia housuja ja pitkää takkia, jonka napinlävessä hänen leveä kunnianauhansa näytti paremmalta. Nyt muisti hän joka aamu ajaa partansa, puhdistaa kyntensä huolellisesti, muuttaa liinavaatteita joka toinen päivä j.n.e. tehden tämän kaiken kunnioituksesta sovinnaisuuden vaatimuksia ja sitä kansallista ritarimerkkiä kohtaan, jota hän nyttemmin kantoi. Lyhyesti sanoen: seuraavasta päivästä alkaen esiytyi hra Caravan uutena, siistittynä, mahtavana ja alentuvaisena ihmisenä. Kotona hän puhui kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa "rististänsä". Ja siinä määrässä oli hänen ylpeytensä lisääntynyt, ett'ei hän enää kärsinyt nähdä toisenlaisia "nauhoja" muiden napinreijissä. Vieraiden maiden oudot kunnian-merkit saivat hänet melkein raivoon; "niitä ei pitäisi sallittaman kantaa Ranskassa", sanoi hän. Ja erityisesti harmitteli hän tästä tohtori Chenetille, jonka hän joka päivä tapasi raitiovaunussa ja aina joku toisenlainen nauha rinnassa, milloin valkea, milloin sininen, milloin keltainen tahi vihreä. Näiden herrojen välinen keskustelu, joka alkoi Riemuportilta ja kesti Neuillyyn saakka, käsitteli muuten aina samoja asioita. Tänään niinkuin usein ennenkin puhuivat he ensin niistä moninaisista, paikallisista epäkohdista, jotka harmittivat heitä kumpaakin ja joita Neuillyn maistraatti ei ryhtynyt korjaamaan. Sitten siirtyi hra Caravan puhumaan sairauksista ja taudeista, kuten lääkärin kanssa keskustellessa melkein aina käy ja toivoi täten saavansa häneltä jonkun tiedon murusen ilmaiseksi taikka onnistui hänen ehkä hienosti menettelemällä saada aikaan täydellinen maksuton neuvottelu, jos lääkäri ei vain huomannut hänen aiettansa. Viime aikoina oli näet hänen äitinsä terveys alkanut käydä arveluttavaksi. Tuon tuostakin sai hän pitkällisiä tainnoskohtauksia eikä suostunut hoidattamaan itseänsä, vaikka olikin jo 90-vuotias. Hra Caravan tuli aina liikutetuksi ajatellessansa äitinsä korkeaa ikää ja sanoi aina "tohtori" Chenetille: "ettehän liene monta sellaista tapausta tavannut ammatissanne?" Tyytyväisenä hän silloin hykerteli käsiänsä, ei juuri sen vuoksi, että hän välttämättä olisi halunnut äiti parkansa ikuistuvan tässä maailmassa, vaan enemmän hyvänä takeena hänen oman elämänsä pituudesta. "Niin", jatkoi hän, "meidän suvussamme ollaan pitkä-ikäisiä. Sen vuoksi olenkin varma siitä, että elän sangen vanhaksi, ellei tapaturmaa satu." Tohtori Chenet heitti häneen säälivän katseen. Sitten tarkasteli hän hetkisen naapurinsa punakkaa naamaa, paksua niskaa, velttojen ja lihavien jalkojen välissä riippuvaa, pulleaa vatsaa ja koko tuota sairalloisesti pöhöttynyttä, halvaukselle altista virkamiesruumista; vihdoin siirsi hän harmahtavaa panamahattuansa hieman ylemmäs ja sanoi ivallisesti: "Elkää olko siitä varma, kunnon ystäväni; äitinne on vanhaa, vankkaa tekoa, mutta tehän olette kohoa hyytelöä!" Nämä sanat sattuivat ja hra Caravan vaikeni. Tällä välin oli raitiovaunu saapunut sille pysäkille, jossa heidän oli poistuttava. Molemmat herrat astuivat alas vaunuista ja tohtori Chenet pyysi ystävänsä juomaan lasin vermuttia Globe-kahvilaan, joka oli juuri vastapäätä ja muutenkin heidän tavallinen ravintolansa. Vanhana ystävänä tervehti isäntä tulijoita ojentaen heille kaksi sormea tiskillä olevien pullojen ylitse; sen jälkeen menivät he dominonpelaajien luo, jotka olivat istuneet paikoillansa päivällisistä asti. Vastattuansa tavalliseen kysymykseen: mitä uutta kuuluu? juttelivat he hetkisen, kunnes pelaajat taas ryhtyivät jatkamaan keskeytynyttä peliänsä. Herrat toivottivat "hyvää yötä" ojentaen kätensä pelaajille, jotka ylöskatsahtamatta kättelivät heitä ja niin poistuivat he kotiinsa myöhäiselle päivällis-aterialle. Hra Caravan asui pienessä kaksikerroksisessa talossa Courbevoien torin varrella, jonka alakerrassa oli parturitupa. Hänen huoneustoonsa kuului pari kamaria, ruokasali ja keittiö eikä muuta. Näissä suojissa vaelsivat usein korjatut tuolit ympäri sen mukaan kuin tarvis vaati; rva Caravanin aika meni näitä huoneita siistiessä, sillävälin kuin 12-vuotias tytär Maria Lovisa ja 9-vuotias poika Filip August juoksentelivat katuojia myöten korttelin poikaviikarien kanssa. Yläkertaan oli hra Caravan sijoittanut äitinsä, jonka ahneus oli naapurein kesken tunnettu ja jonka tavaton laihuus oli antanut aihetta sukkeluudelle: "häntä luodessaan oli hyvä Jumala ollut yhtä saita kuin ämmä itse." Aina oli vanhus pahalla tuulella eikä kulunut päivääkään, ettei hän aikaansaanut riitoja ja hermostuttavia kohtauksia. Akkunastansa sätti hän portaillansa seisovia naapureita, kuljeskelevia maatavarain kaupustelijoita, kadunlakaisijoita ja katupoikia, jotka taas kostivat seuraamalla vanhuksen jäljessä -- niin pian kuin tämä näyttäysi kadulla -- ja rähisemällä hänen ympärillänsä: "eläköön noita-akka!" Pienikasvuinen, normandialainen palvelustyttö, joka muuten oli uskomattoman hölmistynyt, hoiti taloutta ja makasi yönsä vanhuksen luona yläkerrassa ollakseen saapuvilla, jos mitä sattuisi tapahtumaan. Kotiin tultuansa tapasi hra Caravan vaimonsa tietysti siistimässä huoneita, joka olikin hänen ehtymätön intohimonsa; tällä kertaa kiilloitti hän flanellilapulla talon verrattain autioissa suojissa löytyvien mahonki-tuolien selkänojia. Hän käytti aina ohkaisia vaatesormikkaita ja monivärisillä nauhoilla koristettua myssypäähinettä, joka aina oli vinossa toisella korvallisella. Kaikille, jotka sattuivat tapaamaan rouvan pesemässä permantoa, harjaamassa vaatteita, tomuttamassa huonekaluja tahi puuhaamassa pyykkiammeen ääressä, sanoi hän aina tähän tapaan: "Minä en ole rikas ja, kuten näette, asumme me sangen yksinkertaisesti, mutta siisteys on minun ylellisyyteni ja se on mielestäni yhtä hyvä kuin mikä muu ylellisyys tahansa." Itsepäisen, käytännöllisen älynsä avulla oli hänestä tullut miehensä ohjaaja kaikessa. Joka ilta oli heillä ensin ruokapöydässä ja sitten maata ruvettaessa pitkiä keskusteluja hra Caravanin virka-asioista; vaikka rouva olikin parikymmentä vuotta nuorempi miestänsä, niin uskoi tämä itsensä hänelle kuin rippi-isälle, jonka neuvoa kaikessa noudatetaan. Sievä ei hän ollut koskaan ollut; nyttemmin oli hän ruma, lyhytkasvuinen ja laiha. Se vähä, mitä hänellä mahdollisesti voi olla naisellisia suloja, jotka taitava ompelijatar ehkä olisi voinut saada esille, hupeni tykkänään hänen huonosti leikattujen pukujensa peittoon. Aina näyttivät hänen hameensa istuvan vinossa ja sitä paitse oli hänellä piintynyt tapa alinomaa kynsiskellä itseänsä milloin mistäkin, välittämättä ensinkään läsnäolijoista. Ainoa koriste, jota hän kantoi, oli kirjavilla, lukuisilla nauhanpätkillä koristettu myssy. Nähtyänsä miehensä tulevan kotiin, nousi rouva ylös, suuteli häntä poskille ja kysyi: "Muistitkos käydä Potinin luona, ystäväni?" Hra Caravan vajosi masentuneena istumaan: neljännen kerran oli hän unhottanut toimittaa tämän hänelle uskotun asian. "Sehän on vallan kirottua, vallan kirottua!" huudahti hän. "Vaikka mietin sitä päiväkauden, niin unhottui se minulta illan tullen kuitenkin." Huomatessansa, että mies oli vilpittömästi pahoillansa, koetti rouva lohduttaa häntä sanoen: "No, ehkäpä sinä muistat sen huomenna paremmin. Mitäs muuten kuuluu uutta ministeristöön?" "Niin, tosiaankin! Suuri uutinen: taas on eräs läkkiseppä nimitetty päällikön apulaiseksi." Rouva kävi ihan vakavaksi. "Missä osastossa?" "Ulkomaisten tilausten toimistossa." Rouva harmistui. "Ramonin sijalle siis! Juuri siihen virkaan, jossa tahtoisin nähdä sinut! Entäs Ramon? Siirrettiin eläkkeelle?" "Aivan niin, eläkkeelle!" sopersi hra Caravan. Rouva vimmastui niin, että myssy soljahti alas kaulalle. "Silloin on kaikki lopussa eikä siinä talossa enää ole sinulla mitään tekemistä. Ja mikä tuon herrasmiehen nimi on?" "Bonassat." Rouva otti esille Meriväen kalenterin, joka hänellä aina oli käsillä ja alkoi etsiä siitä: "Bonassat. Toulonissa. Syntynyt 1851. Oppilas 1871. Alakomisaario 1875. Mutta onko hän koskaan ollut merillä tuo hra Bonassat?" Tämän kysymyksen johdosta kirkastui hra Caravanin katse ja häntä alkoi naurattaa sisällisesti, niin että pullea vatsansa hyppi. "Aivan saman verran kuin Balin ... vallan saman verran kuin hänen päällikkönsä Balin!" Nauraen yhä makeammin toisti hän vielä vanhan sukkeluuden, jolla hän kerran oli saanut koko viraston nauramaan: "Meritse heitä ei saa lähettää tarkastamaan Point-du-Jourin laivasto-satamaa, sillä meritauti heidät höyryaluksella tavoittaisi!" Mutta rva Caravania tämä ei naurattanut. Hän pysyi vakavana eikä näyttänyt kuulleen koko sukkeluutta. Sitten mutisi hän leukaansa hiljallensa raappien: "Jospa meillä vain olisi joku edusmies vallassamme! Sillä jos eduskunta saisi tietää, kuinka ministeristön neljän seinän sisässä nykyään menetellään, niin lentäisi ministeri tuoliltansa kuin..." Samassa kuului rappusista melua, joka keskeytti hänen lauseensa. Katuojaretkiltänsä palasivat Maria Lovisa ja Filip August, tyrkkien ja potkien toisiansa juostessansa ylös rappusia. Äiti hyökkäsi tuimana heidän kimppuunsa, tarttui kumpaakin käsipuolesta ja viskasi lapset sisään ravistaen heitä voimakkaasti. Niin pian kuin nämä huomasivat isänsä, riensivät he hänen luoksensa. Hän piti heitä hellästi ja kauvan syliinsä suljettuina, istahti tuoliin, nosti heidät polvillensa ja alkoi lörpötellä heidän kanssansa. Poika oli kampaamaton, yltäpäätä likainen, pikku nallikka, joka näytti sangen heikkopäiseltä. Tyttö oli jo äitinsä kuva, puhui niinkuin hän, toisti hänen sanojansa ja apinoipa hänen liikkeitänsäkin. Hänkin oli kysyvinänsä: "Mitä uutta ministeristöön kuuluu?" ja isä vastasi iloisesti: "Niin, katsos, setä Ramon, joka kerran kuukaudessa käy syömässä päivällistä meillä, ei enää saapune tänne, tyttöseni. Hänen sijallensa on nimitetty uusi alapäällikkö!" Tyttönen kohotti silmänsä ja katsoi isäänsä lausuen pikkuvanhan säälillä: "Taas on siis yksi mennyt ohitsesi, isä!" Isä lakkasi nauramasta eikä vastannut tähän muistutukseen mitään; johtaaksensa puheen toiselle tolalle kääntyi hän vaimonsa puoleen, joka nyt puhdisti akkunoita. "Äiti voi kai hyvin tuolla yläkerrassa?" Rva Caravan lakkasi työstänsä, kääntyi päin, siirsi niskaan lipuneen myssynsä paikoilleen ja sanoi vapisevin huulin: "Niin, puhukaamme vain äidistäsi! Tänään on hän taas kauniisti käyttäytynyt! Ajattelehan, että kun parturin vaimo tästä alakerrasta ... minun poissaollessani ... tuli lainaamaan meiltä tärkkelyspakettia, niin ajoi äitisi hänet suorastansa ulos haukkuen häntä kerjäläis-akaksi. Mutta sitten sai hän itse kuulla kunniansa minulta! Tietysti tekeysi hän aivan kuuroksi, kuten hänen tapansa on, aina kun hänelle totuuksia sanotaan, mutta tiedänhän minä hänellä olevan yhtä hyvät korvat kuin minullakin: se on vain hänen kujeitansa. Paras todistus siitä on, että hän kapusi takaisin yläkertaan sanaakaan virkkamatta." Hra Caravaniin vaikutti tämä niin kiusallisesti, ettei hän puhunut mitään; palvelustyttö tuli samassa ilmoittamaan, että pöytä oli katettu. Silloin otti hra Caravan luudan varren, joka tätä tarkoitusta varten aina oli nurkassa, ja koputti kolme kertaa kattoon antaaksensa merkin äidille. Sitten menivät he saliin, missä nuorempi rva Caravan vanhusta odotellessa ammensi liemi-annokset valmiiksi. Mutta vanhus ei tullutkaan alas ja liemi alkoi jo jäähtyä. Toiset rupesivat syömään ja kun liemi oli syöty, odotettiin häntä jälleen. Rouvaa tämä jo harmitti; hän viskoi vihansa puolisonsa ylitse. "Näin tekee hän aivan tahallansa. Ja sinä taas pidät tietysti hänen puoltansa." Kahden tulen väliin joutuneena ei hra Caravan tiennyt mitä vastata, vaan lähetti vihdoin Maria Lovisan kysymään mummolta, miksi hän viivytteli. Ja sitten istui hän ja odotti alaspäin katsellen, sillä välin kuin hänen vaimonsa harmistuneena kilisti veitsellänsä lasin laitaan. Ovi aukesi samassa ja tyttönen palasi yksin takaisin hengästyneenä ja kalpeana. "Mummo makasi lattialla," sanoi hän huohottaen. Hra Caravan hypähti ylös, viskasi ruokaliinansa pöydälle ja juoksi ylös rappusia, joilta kuului hänen pitkien, nopeiden askeltensa kaiku; vakuutettuna siitä, että tämä taas oli anopin keksimiä kujeita, kohautti rouva olkapäitänsä koko ilmoitukselle, mutta seurasi verkallensa sentään miehensä jäljessä. Mummo makasi pitkällänsä keskellä lattiaa, kasvot permantoon käännettyinä, ja kun hra Caravan käänsi hänet seljällensä jäi hän siihen rojottamaan yhtä liikkumattomana, keltaisine, kuivine kurttuisine kasvoinensa, silmät ummessa, huulet tiviisti suljettuina ja koko tuo laihan kuiva ruumis jäykistyneenä vallan tunnottomaksi. Caravan polvistui hänen viereensä ja vaikeroi: "Voi äiti raukkaa, voi minun poloista äiti-raukkaani!" Kun rouva oli tarkastanut häntä vähän aikaa, selitti hän lyhyesti: "Muori on taas saanut pyörtymyskohtauksen, siinä kaikki! Mutta sen on hän tehnyt riistääksensä meiltä ruokarauhan, ole varma siitä!" Yhdessä kantoivat he mummon sänkyyn ja riisuivat pitovaatteet hänen yltänsä. Sitten ryhtyivät he kolmen hengen -- hra ja rva Caravan sekä palvelustyttö -- häntä hieromaan. Mutta kaikista näistä ponnistuksista huolimatta ei muori tullut tajullensa. Silloin lähetti hra Caravan palvelustytön -- Rosalien -- noutamaan tohtori Chenetiä. Tämä asui Suresnesiin päin vievällä rantakadulla, joka oli jotenkin kaukana. Odotus kävi siis pitkälliseksi. Vihdoinkin hän saapui, tutki vanhuksen tilaa, tunnusteli häntä, kuunteli hengitystä ja ilmoitti: "Hän on kuollut!" Hra Caravan kumartui vainajan ylitse ja ratkesi itkeä nyyhkyttämään, ja suuteli kiihkeästi äitinsä kangistuneita kasvoja; ja niin runsaita surun kyyneliä vuodatti hän, että nämä suurina vesipisaroina tippuivat vanhuksen poskille ja otsalle. Rva Caravan teki kaikki, mitä sovinnaiset tavat miniältä tällaisissa surutapauksissa voivat vaatia: hän seisoi puolisonsa takana, voihkaili heikosti ja hieroi itsepintaisesti silmiänsä. Turvonnein kasvoin, harva tukka epäjärjestyksessä ja todellisen surunsa rumentamana nousi hra Caravan äkkiä ylös: "Mutta oletteko varma, tohtori, oletteko ihan varma siitä, että hän on kuollut?" Tohtori Chenet lähestyi nopeasti uudelleen vainajaa, ja tutki sitä ammattimiehen taitavalla nokkeluudella ikäänkuin liikemies kauppatavaraansa kiittäessänsä. "Katsokaa itse, ystäväni, katsokaa silmiä!" Samassa nosti hän silmäluomia ja silloin paljastui hänen sormensa alta muorin katse ... entinen muuttumaton katse ... ainoastaan silmäterä oli ehkä hieman laajempi kuin ennen. Caravaniin vaikutti tämä sysäyksenä rintaan ja hän tunsi koko ruumiinsa värisevän. Chenet nosti jäykistynyttä käsivartta, koetti avata muorin yhteenpuristettuja sormia ja tiuskasi harmistuneena ikäänkuin olisi joku syyttänyt häntä valheesta: "Tai katsokaa tätä kättä? Olkaa huoletta! Tällaisessa tapauksessa en ole vielä koskaan erehtynyt!" Caravan heittäysi ryvettyneenä jälleen ruumiin yli ja itki melkein ulisemalla. Ollen itkevinänsä hänkin, puuhaili rouva vainajan sängyn vieressä: ensin nosti hän yöpöydän lähemmäs, peitti sen ruokaliinalla, nosti sille neljä kynttilää, sytytti ne palamaan, otti uunipeilin takaa puksipuun oksan, täytti erään pikku lautasen tavallisella vedellä, kun ei ollut vihkivettä saapuvilla, laski oksan tälle lautaselle ja asetti sen vihdoin yöpöydälle kynttiläin väliin. Hetkisen mietittyänsä heitti hän siihen vielä hyppysellisen suolaa arvatenkin siinä uskossa, että tämä oli jonkunlaista ehtoollispyhitystä. Suoritettuansa nämä tavanmukaiset välttämättömyydet, joilla vainajaa aina oli muistettava, jäi hän liikkumattomana seisomaan paikallensa. Tohtori, joka oli auttanut häntä näissä toimituksissa, kuiskasi hänelle hiljaa: "Meidän täytyy saattaa hra Caravan täältä pois!" Rouva nyökkäsi myöntymykseksi, lähestyi yhä polvillansa nyyhkivää puolisoansa ja nosti häntä toisesta käsivarresta samalla kuin hra Chenet tarttui toiseen. Ensin istuttivat he hänet tuoliin; rouva suuteli häntä otsalle ja moitti häntä lempeästi. Tohtori yhtyi häneen ja koetti kehoittaa häntä lujuuteen, rohkaisemaan mielensä ja alistumaan sallimuksen tahtoon, ihmetellen että mies voi kovan onnen sattuessa noin tyyten menettää miehuutensa. Sitten tarttuivat molemmat uudellensa häneen kiinni ja kantoivat hänet pois. Alas vietäessä vaikeroi hän vallan uupuneena kuin suuri lapsi, nyyhkien suonenvedontapaisesti, käsivarret velttoina ja jalat raukeina. Koneellisesti jalkojansa muutellen astui hän toisten kannattamana alas rappusia tietämättä, kuinka hän alas tuli. Sitten istuttivat he miesparan samaan nojatuoliin, jossa hänen aina oli tapansa istua aterioidessa ja jonka kohdalla vielä oli häneltä äsken kesken jäänyt liemilautanen lusikoinensa. Tähän jäi hän hievahtamatta istumaan tuijottaen viinilasiinsa ja muuten niin masentuneena, ettei hänellä ollut ainoatakaan selväjärkistä ajatusta. Rva Caravan puhutteli sitten tohtoria eriksensä kysellen mitä muodollisuuksia hänen vielä oli noudatettava, ja tiedustellen muita tähän tapaukseen kuuluvia asioita. Tohtori Chenet näytti ensin odottavan jotakin, mutta otti sitten hattunsa ja hyvästeli ilmoittaen samalla, ett'ei hän vielä ollut syönyt päivällistä. "Mitä? Ettekö te ole vielä syönyt päivällistä?" huudahti rouva. "Jääkää toki meille päivälliselle, hra tohtori, jääkäähän toki! Tarjoomme mitä meillä sattuu itsellämme olemaan. Että meille ei ruoka nyt oikein maista, sen suonette anteeksi!" Mutta tohtori kieltäysi estellen. "Kuinka? Jääkää toki. Tällaisissa tapauksissa on hauskaa nähdä ystäviä ympärillänsä. Ja ehkäpä voitte te saada mieheni hieman rohkaistumaan. Hänen täytyy välttämättä tointua ja voimistua!" Tohtori kumarsi ja laski jälleen lakkinsa pois: "Siinä tapauksessa minä jään, arvoisa rouva", sanoi hän. Rouva antoi höpertyneelle Rosalielle muutamia käskyjä, istuutui itsekin pöytään, oli syövinänsä ja ilmoitti tahtovansa pitää seuraa "tohtorille". Jäähtyneen liemen jälkeen, jota hra Chenet pyysi toistamiseen, tarjottiin jotakin sipulilta tulevaa "satakertaa", jota rouvakin hieman maistoi. Tohtorin mielestä oli se erinomaista. "Eikö totta?" hymyili emäntä kääntyen miehensä puoleen: "Ota nyt sinäkin tätä vähäisen, Alfred, että on edes jotakin vatsassasi. Muista, että sinulla on pitkä yö edessäsi!" Tottelevaisena ojensi tämä lautasensa ja vallan yhtä tottelevaisena olisi hän mennyt heti levolle, jos vaimo vain olisi käskenyt häntä, sillä hän näytti vastustelematta ja empimättä tekevän kaikki, mitä käskettiin. Hän söi. Tohtori otti itse kolme kertaa eteensä ja rva Caravan söi niinikään melkoisen kämpäleen, nieleskellen sen alas erityisesti harkitulla välinpitämättömyydellä. Kun palvelustyttö toi makaronikulhon, mutisi tohtori: "Tuopa näyttää mainiolta, hiisi vie!" Rouva jakoi siitä kaikkien lautasille, myöskin lapsille, jotka tällä välin olivat vapaasti ryypiskelleet viiniä ilman vettä ja potkiskelivat toisiansa pöydän alla. Tohtori muistutti suuren Rossinin mieltymystä tähän italialaiseen ruokalajiin: "Kuulkaas, sehän sointuu runoksi", sanoi hän; "joku voisi alkaa runonsa esim. tähän tapaan: 'Niin maestro Rossini ja oiva macaroni' j.n.e." Muut eivät kuunnelleet hänen sukkeluuksiansa. Rouva, joka äkkiä oli käynyt miettiväiseksi, ajatteli tapauksen kaikkia mahdollisia seurauksia. Hra Caravan kiersi sillä aikaa kuulia leivästä ja laski ne sitten riviin pöydälle, katsellen niitä tuhmana kuin epatto. Sitäpaitse näytti hän kärsivän polttavaa janoa, koskapa hän alinomaa vei viinilasin huulillensa. Ajatukset, jotka odottamaton tapaus ja siitä johtuva suru jo äsken oli pimittänyt, menettivät nyt viimeisetkin älynsiteensä ja kuulustivat vapaina hyrisevän ympäri koko ruumiin ... juuri alkavan ruoansulatuksen raskaassa huumauksessa. Tohtori Chenet joi muuten kuin sieni ja näytti huomattavasti päihtyvän. Myöskin rouvassa näkyi tavattomampia hermokohtauksia seuraava vastatila: hän kävi vilkkaaksi, puheliaaksi ja tunsi päätänsä hiukan huimaavan, vaikka hän ei ollutkaan juonut muuta kuin vettä. Hra Chenet oli ruvennut kertomaan erinäisistä kuolemantapauksista, jotka hänen mielestänsä olivat olleet hauskoja. Tässä Pariisin etu-kaupungissa (Neuillyssä), jonka asukkaat enimmäksensä ovat maaseudulta kotoisin, huomaa talonpoikain välinpitämättömyyttä kuolemaa ja vastakuollutta vainajaa kohtaan, vaikkapa tämä olisikin asianomaisten oma isä tai äiti, samoin sitä kunnioituksen puutetta ja itsetiedotonta raakuutta kuolleiden suhteen, joka on niin yleinen maaseudulla, mutta Pariisissa aivan harvinainen. "Viime viikolla esimerkiksi", kertoi hän, "kutsuttiin minut erääseen taloon Puteauxin kadun varrella. Minä riennän sinne, tapaan sairaan jo kuolleena ja kuolinvuoteen ympärillä koko perheen, joka par'aikaa kaikessa rauhassa tyhjensi edellisenä päivänä vainajan oikullisesta käskystä ostettua anisettipulloa." Rouva Caravan, joka nyt mietti perintö-osuutta, ei kuunnellut häntä; hra Caravan taas, jonka aivot olivat vallan tyhjät, ei olisi ymmärtänyt mitään, vaikka olisi kuunnellutkin tohtorin puheita. Vihdoin tarjottiin kahvia, sangen väkevää kahvia, jonka piti olla kuin "lohdutusta surun vaivaan". Sitä tyhjennettiin konjakin kanssa useampia kuppeja ja jokaiselta kupilta hohtivat posket entistänsä punaisempina, mutta sekavia aivoja se ei juuri selvittänyt. Äkkiä valtasi tohtori koko pullon kaataaksensa piiskaryypyt itsekullekin. Keskustelu kuoli pois ja kaikki kolme huhtoivat kaulansa tuolla kellertävällä siirapilta näyttävällä, sokeroidulla konjakilla. Nyt alkoivat he olla lämpimiä ja kylläisiä, ja tunsivat itsessänsä tuota eläimellistä tyytyväisyyttä jonka alkohooli-juomat, päivällisten päälle nautittuina, ehdottomasti herättävät meissä. Lapset olivat nukahtaneet ja Rosalie saattoi ne levolle. Koneellisesti totellen sitä juovuttamisvaistoa, joka kaikille onnettomille on niin ominainen, joi hra Caravankin useampia laseja konjakkia. Hänen silmänsä alkoivat omituisesti loistaa. Tohtori nousi ylös ja aikoi poistua. Ottaen ystäväänsä käsivarresta sanoi hän: "Kas niin, tule nyt kanssani kävelemään! Raitis ilma tekee sinulle hyvää... Surujansa täytyy koettaa haihduttaa!" Caravan totteli nöyrästi, otti hattunsa ja keppinsä ja lähti. Käsikynkässä astelivat ystävykset alas Seine-joelle päin taivaan tähtikirkkaana kimmeltäessä. Miellyttävät tuoksut täyttivät lempeän, öisen ilman, sillä kaikissa läheisissä puutarhoissa loistelivat kukkaset täydessä kukoistuksessansa ja päivällä uinahtaneet lemut virkosivat ja elpyivät illan tullen, sekottuen hämärissä tohahteleviin, keveihin tuulenhenkäyksiin. Leveä puistotie oli autio ja hiljainen. Kahden puolen tietä paloivat kaasulamput, joiden kaksoisrivit ulottuivat aina riemuportille saakka. Pariisista, joka kuumoitti etäällä punertavassa hohteessa, kuului sentään kaamea humu. Oli kuin olisi kuulunut lakkaamaton, hiljainen rummun-pärinä, ja siihen vastasi toisinaan etäällä kulkevan junan vihellys, jonka päästi joku täyttä vauhtia ... pääkaupunkia kohti ... kiitävä veturi taikka yön pimeydessä ... tätä vastaan tuleva ja merelle päin rientävä juna. Illan raitis tuulenhenki, joka äkkiä lehahti ystävyksiä vastaan, vaikutti näihin niin voimakkaasti, että tohtori hieman hoiperteli ja hra Caravan tunsi sen huumauksen vain lisääntyvän, jota hän oli kärsinyt jo päivällisistä saakka. Hän kulki kuin unessa turtunein mielin, raukeana ja jonkunlaisen siveellisen tylstymisen tilassa, joka esti häntä tuntemasta mitään kipua ja melkein täytti hänen mielensä mielihyvän tunteella, jota luonnon lempeät lemut vielä lisäsivät. Sillalle tultuansa kääntyivät he oikealle, jolloin joelta puhaltava raitis tuulahdus miellyttävästi hyväili heidän kasvojansa. Levollisena ja mahtavana virtaili se korkean poppelikujanteen takana. Tähdet kuvastuivat sen välkkyvään kalvoon ... näyttivät ikäänkuin uiskentelevan virtaa alaspäin. Hieno, vaalea usvaharso, joka lepäsi joen toisella rannalla, toi heidän keuhkoihinsa kosteuden tunteen ja hra Caravan pysähtyi äkkiä paikoillensa säpsähtäen tuota omituista joen hajua, joka herätti hänessä vanhoja muistoja. Äkkiä oli hän näkevinänsä äitinsä elämässä niitä aikoja, jolloin hän oli vielä lapsi ja konttasi koti-talon edustalla kaukana Picardiessä katsellen, kuinka äiti pesi vaatteita vähäisessä purossa, joka juoksi heidän puutarhansa läpi. Hän oli kuulevinansa tämän pyykkikartun kapseen maalaishiljaisuudessa ja äidin äänen, joka huusi: "Alfred, tuopas vähän lisää suopaa!" Nyt tunsi hän saman jokihajun, saman kosteasta maasta nousevan usvanhajun ja samat notkoista käyvät uhot, joiden omituinen tuoksu oli jäänyt haihtumattomasti hänen muistoonsa; nyt kun hänen äitinsä juuri oli kuollut, piti tämän muiston siis hänessä uudistuman! Ankaran surun valtaamana pysähtyi hän jäykistyneenä eikä voinut liikahtaa paikoiltansa. Oli kuin salama olisi äkkiä valaissut häntä kohdanneen onnettomuuden koko laajuudessansa. Tuo joen haihtuva henkäys, joka oli kohdannut häntä, heitti hänet alas lieventymättömien murheiden pimeään kuiluun. Hän tunsi sydämensä silpoutuvan ajatellessaan ainaista eroa äidistänsä. Oli kuin olisi suru leikannut hänet keskeltä kahtia ja koko hänen muistossa uudistuva nuoruutensa jälleen kuolon kitaan hävinnyt. Kaikki entisyys oli lopussa, kaikki lapsuuden muistot olivat haudatut eikä löytynyt ketään, joka olisi voinut jutella hänen kanssansa menneistä ajoista, ihmisistä, jotka hän oli lapsuudessaan tuntenut, kotiseudusta, hänestä itsestänsä siinä ympäristössä ja kaikista niistä pikkuseikoista, jotka liittyivät hänen entiseen elämäänsä. Osa hänen olemustansa oli lakannut olemassa olemasta ... ja pian kai teki kuolema lopun toisestakin puoliskosta. Ja vainajien haamut alkoivat vaeltaa hänen sisäisten silmiensä ohitse. Hän näki "mammansa" nuorempana, kuluneissa puvuissa, joita tämä oli käyttänyt niin kauvan, että ne näyttivät ihan kuuluvan hänen persoonaansa. Hän oli näkevinänsä hänet tuhansissa eri kohtauksissa, jotka jo muuten olivat häipyneet hänen mielestänsä, sellainen ilme kasvoissa, joka hänellä ennen oli ollut, hänen liikkeensä ja tapansa, hän oli kuulevinansa hänen piintyneitä päähänpistojansa, hänen äänenpainonsa ja suuttumuksensa, hän erotti hämärissä hänen kasvojensa kurtut, hänen laihojen sormiensa liikkeet ja kaikki nuo vanhat tutut asennot, joissa hän ei enää koskaan voinut äitiänsä nähdä. Tarttuen kiinni tohtoriin ratkesi hän jälleen nyyhkyttämään. Hänen jalkansa vapisivat, koko hänen lihava ruumiinsa hytkyi ja vaikeroiden änkytti hän: "Voi minun äitiäni, voi minun poloista äitiäni, voi, poloista äiti parkaani!" Hänen kumppalinsa, joka ei ollut vielä selvennyt hänkään ja uneksi saada päättää iltansa eräässä tutussa paikassa, missä hänen oli tapana salaa pistäytyä, kävi yhäti uudistuvien surun purkausten vuoksi jo kärsimättömäksi, jonka tähden hän istutti ystävänsä joen rannalle ja meni tiehensä muka "erästä sairasta katsomaan". Caravan itki kauvan yksinänsä. Kun kyyneleet vihdoin ehtyivät ja koko hänen kärsimyksensä oli niin sanoaksemme juossut vetenä pois, tunsi hän itsensä jälleen keveämmäksi, tyynemmäksi ja äkkiä vallan rauhalliseksi. Kuu oli tällä välin noussut ja valkasi taivaan rannan hiljaisella valollansa. Suuret poppelipuut seisoivat siinä suorina, hopeanhohde lehdissänsä, ja usva tuolla tasangolla väikkyi kuin hiljaa virtaileva lumiharso. Joen kalvossa ei enää tuikkinut tähtösiä, vaan välkkyi sen pinta nyt kuin raakunkuori ja joleana vieri se tasaista kulkuansa. Silloin tällöin karehtivat aamutuuloset sen kalvossa. Ilma oli lempeä ja tuuli tuntui tuoksuvan. Veltto raukeus näytti vallanneen uinaavan maan. Hra Caravan hengitti ahnaasti yön suloista lempeyttä, hengitti syvään ja olipa kuin olisi yliluonnollinen, raitis rauha ja lohdutus jälleen tuntunut koko hänen olennossansa. Kuitenkin koetti hän taistella tätä valtavaa hyvinvoinnin tunnetta vastaan. Useita kertoja toisteli hän: voi äiti parkaa, voi poloista äiti parkaani! Mutta turhaan koetti hän enää pakottaa itseänsä itkemään, kuten hänen, rehellisen miehen, oikeudentunto oikeastaan olisi vaatinut. Se ei enää onnistunut. Eikä hän enää tuntenut edes tuskaa muistellessaan samoja asioita, jotka äsken olivat saattaneet hänet sellaisen liikutuksen valtaan. Silloin päätti hän nousta ylös ja lähti verkkaisin askelin tallustelemaan kotiin päin, kietoen tyvenen luonnon rauhallisen välinpitämättömyyden vaipan yllensä. Lohdutettuna ja vastoin tahtoansa levollisena hän palasi takaisin. Sillalle tultuansa huomasi hän viimeisen, juuri liikkeelle lähtevän raitiovaunun palavan lyhdyn ja sen takana Globe-kahvilan valaistut akkunat. Hän tunsi halun saada kertoa tapahtumasta jollekin tuttavalle, herättää tässä osanottoa ja kiinnittää itseensä tämän huomion. Vääntäen kasvonsa murheellisiksi, avasi hän kahvilan oven ja lähestyi tiskiä, jonka takana isäntä aina istui. Hän toivoi, että hänen tulonsa tekisi vaikutuksen, että kaikki nousisivat ylös, rientäisivät häntä vastaan ojennetuin käsin ja kyselisivät: no, mitä on tapahtunut? Mutta kukaan ei hänen surullisesta hahmostansa välittänyt. Silloin nojasi hän kyynärpäänsä tiskiä vastaan, vei molemmat kätensä otsaansa ja huokasi: "Voi Jumalani, voi Jumalani!" Isäntä katsahti jo häneen. "Ettekö voi hyvin, hra Caravan?" kysyi hän. "Kiitos kysymästä, rakas ystäväni", sanoi tämä, "en minä voi pahoin, mutta äitini on juuri kuollut!" "Ohhoh!" sanoi isäntä hajamielisesti ja kun eräs etäämpänä istuvista vieraista huusi: "pukki olutta!" vastasi hän tälle kovalla äänellä: "aivan oikein, pukkihan se oli!" Ja niin kiiruhti hän huutajan luo olutpukin kanssa jättäen hra Caravanin hämmästykseensä. Tuonoiset dominon pelaajat istuivat vielä vajonneina peliinsä, jota he olivat jatkaneet päivällisistä asti. Caravan lähestyi nyt näitä aikeessa onkia heiltä hieman osanottoa surussansa. Mutta kun kukaan ei huomannut häntä, täytyi hänen itsensä alottaa: "Tiedättekö, että minua on kohdannut suuri onnettomuus!" sanoi hän. Kaikki kolme pelaajaa nostivat päänsä irroittamatta siltä katsettansa pelinappuloista. "No, mitä on siis tapahtunut?" "Äitini on juuri kuollut!" "Elä hiidessä!" sanoi eräs koettaen näyttää sääliväiseltä. Toinen heistä ei keksinyt mitä sanoisi, vaan pudisti päätänsä ja vihelsi heikosti. Kolmas vaipui jälleen katselemaan pelilautaa ikäänkuin olisi hän ajatellut: "Eikö muuta!" Caravan odotti jotakin sydämellistä sanaa. Mutta tällaisesta vastaanotosta ei hän välittänyt, vaan meni tiehensä harmistuneena siitä penseydestä, millä toverit voivat kohdella ystävänsä tuskaa, joka tällä hetkellä kuitenkin oli niin lievää laatua, ettei hän sitä oikeastaan enää tuntenutkaan. Hän oli samassa jälleen ulkona. Yöröijyssänsä odotti rouva Caravan häntä kotiin tulevaksi, istuen matalalla tuolilla avatun akkunan ääressä, ja mietti vainajan jälkeistä perintö-osuutta. "Riisu vain yltäsi", sanoi hän, "voimmehan jutella sängyssäkin." Hra Caravan katsahti ylös. "Mutta ... tuolla ylhäällä ... ei siis ole ketään." "Anteeksi, Rosalie on siellä nytkin ... mutta voithan kolmen aikana mennä hänen sijallensa, kunhan ensin nukut hiukan." Hra Caravan piti alusvaatteet varalta yllänsä, solmi silkkiliinan päänsä ympäri ja kömpi sitten vaimonsa viereen ... hurstien väliin. Kotvan istuivat he siinä äänettöminä. Rouva mietti. Tähänkin aikaan vuorokaudesta oli hänellä punaisella nauhalla koristettu myssy päässä, joka muuten istui vinossa toisella korvallisella, kuten hänen myssynsä tavallisesti aina olivat. Äkkiä kääntyi hän ukkoonsa päin sanoen: "Tiedätkö, onko äitisi tehnyt mitään testamenttia?" Caravan epäröi hetken aikaa. "Minä ... minä ... en sitä usko", sanoi hän, "ei, testamenttia hän ihan varmasti ei ole tehnyt." Rouva katsahti ukkoansa silmiin ja sanoi hiljaisella harmistuneella äänellä: "Mutta sehän on arvotonta. Kymmenen vuoden kuluessa olemme me nyhtäneet itsemme paljaiksi hänen tähtensä ja elättäneet häntä. Tahtoisinpa tietää, tokko sisaresi olisi tehnyt samoin meidän sijassamme? Enkä totisesti olisi minäkään viitsinyt sitä tehdä, jos olisin tiennyt, millä tavalla hän meitä palkitsee! Häpeä hänen muistollensa! Aiot kai sanoa, että onhan hän maksanut edestänsä. Olkoonpa vain! Mutta lasten hellyyttä ei rahalla makseta! Kiitollisuuden täytyy osoittautua siinä, että asianomainen tekee testamentin kuoltuansa. Niin oikeat ihmiset menettelevät. Mitä minulla nyt on vaivojeni ja ikävyyksieni palkkioksi? Kyllä tämä on siivoa!" Caravan parka koetti useita kertoja keskeyttää häntä: "No, mutta ... kuulehan toki, rakas ystäväni, minä pyydän ... minä rukoilen sinua!..." Vihdoin tyyntyi rouva kuitenkin, otti tavallisen äänensä ja sanoi: "Huomen-aamulla varhain pitää meidän ilmoittaa tästä sisarellesi." Hra Caravan säpsähti. "Tietysti, senhän olisin vallan unhottanut. Heti herättyäni sähkötän minä hänelle." Mutta silloin keskeytti rva Caravan hänet äänellä, joka ilmaisi hänen ennakolta miettineen kaikki: "Ei, lähetä se vasta klo 10-11 aikana, jotta ehdimme saada kaikki järjestykseen ennen hänen tuloansa. Charantonista tänne tarvitsee hän vähintäin kaksi tuntia. Sanomme esim., ettet sinä pökerryksissäsi muistanut ilmoittaa asiasta aikaisemmin. Siten saamme hiukan aikaa siistiytyä." Caravan löi otsaansa sillä hätäytyneellä äänellä, millä hän aina puhui virastonsa päälliköstä, jonka edessä hän aina vapisi ... ajatuksissansakin: "Ja täytyyhän minun ilmoittaa siitä ministeriöönkin!" "Mitä varten? Tällaisissa tapauksissa annetaan aina anteeksi, jos moiset asiat sattuvatkin unhottumaan. Usko sinä minua eläkä lähetä virastoon mitään ilmoitusta. Päällikkösi ei voi siitä muistutusta tehdä ... ja silloinhan sinä olet tuottanut hänelle vähän harmia!" "Aivan oikein," myönsi Caravan, "sillä ole varma siitä, että hän suuttuu pois jäämisestäni. Se oli mainio ajatus, siinä olet oikeassa. Kun minä myöhemmin ilmoitan hänelle, että äitini on kuollut, niin saa hän pitää suunsa kiinni." Ihastuneena tähän pilantekoon hykersi ministeristön kirjuri käsiänsä ajatellessansa, millä naamalla hänen päällikkönsä kuulisi tuon ilmoituksen. Rouva Caravan joutui yhä hajamielisemmäksi huolten johdosta, joita hänen näytti olevan vaikea ilmaista miehellensä. Vihdoin teki hän päätöksensä: "Lahjoittihan äitisi sinulle kerran heilurikellonsa vai kuinka? Tarkoitan sitä, jossa tyttönen pelaa kuulapeliä." Caravan koetti muistella ja sanoi sitten: "Niin ... niin kyllä ... siitä on jo kauvan aikaa, kun hän sanoi, että ... jo meille tullessaan sanoi hän: tuon kellon saat sinä, Alfred, jos minua oikein hoidat!" Rouva Caravan tunsi itsensä rauhallisemmaksi ja hänen katsantonsa kirkastui. "Mutta siinä tapauksessa on parasta, näetkö, että noudamme sen tänne hetipaikalla. Sillä jos sisaresi ehtii saapua, ei hän ehkä anna sitä meille." "Niinkö todellakin luulet?" kysyi toinen empien. Rouva näytti suuttuvan. "Luulen mitä luulen! Mutta jos se kerran on täällä ... asuntosuojissamme, niin ... tehty on aina tehty. Silloin on kello meidän! Sama on oikeastaan laita sen lipastonkin (= piirongin), jonka päällä on marmorilaatta ... muistathan? Sen hän taas lupasi minulle, ollessaan kerran hyvällä tuulella. Voimmehan noutaa senkin samalla, vai?" Ukko ei näyttänyt olevan oikein taipuvainen tähän puuhaan. "Tiedätkö, rakas ystäväni, että siten otamme suuren edesvastauksen niskoillemme?" Rouva kääntyi häneen vimmastuneena. "Vai niin! Todellakin! Aina olet sinä yhtäläinen, Alfred. Ennen antaisit sinä lastesi kuolla nälkään kuin liikuttaisit pikku sormeasi. Kun hän kerran on antanut lipaston minulle, niin meidänhän se silloin on, luulisin? Ja ellei sisaresi tyydy siihen, niin olkoonpa hyvä ja sanokoon siitä minulle! Minä vähät sinun sisarestasi! Kas niin, menkäämme nyt yläkertaan, niin tuomme sieltä alas, mitä äiti on meille määrännyt." Väristen ja kukistettuna kömpi hra Caravan sängystänsä ja aikoi vetää housut jalkaansa, kun rouva ehkäisi sen. "Mitä varten sinä pukeutuisit? Mene vain alusvaatteisillasi; ei sinun kylmä tule. Minä ainakin menen sellaisena kuin olen!" Molemmat läksivät liikkeelle yöpukimissansa, hiipivät hiljaa ylös rappusia, avasivat varovasti oven ullakko-kamariin, missä ainoastansa nuo neljä palavaa kynttilää näyttivät vartioivan muorin kuolinunta, sillä Rosalie oli nukahtanut ja kuorsasi nojatuolissa, sääret hajallansa, kädet ristissä helmassa, pää kallellansa ja suu puoleksi ammollansa. Hra Caravan otti kellon rautauunin reunalta. Se oli noita omituisen kömpelöitä koriste-esineitä, joita keisarikauden tyylillä on paljo omallatunnollansa. Nuori tyttönen kullatusta pronssista ja erilaisia kukkasia hiuksissansa piti kädessänsä kuulamaljaa, jonka kuula toimitti heilurin virkaa. "Anna se minulle," sanoi rouva Caravan, "ja ota sinä tuo marmoorilaatta kantaaksesi." Mies parka totteli huohottaen ja saikin ankarain ponnistusten jälkeen laatan toiselle hartiallensa. Sitten lähti pariskunta laskeutumaan jälleen alakertaan. Caravanin täytyi kumartua ovessa taakkansa vuoksi ja sitten astui hän vapisevin askelin portaita alas; rouva kulki takaperin edellä valaisten tietä toisessa kädessänsä olevalla kynttilällä ja kantaen kuulakelloa toisessa. Alas päästyänsä huokaisivat he helpoituksesta. "Kas niin, nyt on pahin taakka jo alhaalla, menkäämme noutamaan loppuja," sanoi rouva. Mutta lipaston laatikot olivat mummon vaatteita täynnä; nämä olivat siis ensiksi piilotettavat johonkin. Rouva sai äkkiä hyvän päähänpiston: "Meneppäs alas ja tuo se puukirstu, joka on siellä eteisessä. Se ei maksa kahtakaan frangia... Sen voimme asettaa tähän vaatekirstuksi." Caravan teki kuten käskettiin. Sitten ryhdyttiin ahtaamaan vaatteita siihen. Yksitellen nosteli hän laatikoista kaikki mummo paran koristeet, liinavaatteet, pitsi-kalvostimet, kaulukset, alusvaatteet j.n.e. ja laski ne samassa järjestyksessä kirstuun, jottei Caravanin sisar, rva Braux, seuraavana päivänä epäilisi mitään. Kun tämä oli toimitettu, kantoi aviopari alas ensin laatikot ja sitten itse lipaston. Kauvan miettivät he, ennen kuin sopivat siitä, missä se parhaimmalta näyttäisi. Vihdoin tuli päätökseksi, että se oli asetettava makuukamariin, akkunain väliin, vuodetta vastapäätä. Ja kun lipasto oli siirretty määrättyyn paikkaansa alkoi rva Caravan latoa laatikkoihin omia liinavaatteitansa. "Kuulakello" sai sijansa salin uunin reunalla. Yhdessä tarkastivat he sitten, miltä se nyt siinä näytti. Molemmat olivat varsin tyytyväisiä tarkastuksensa tulokseen. "Se näyttää erittäin sievältä!" sanoi rouva. "Erittäin sievältä!" toisti herra. Nyt menivät he jälleen levolle. Rouva sammutti kynttilän ja pian nukkuivat kaikki sekä ylä- että alakerran asukkaat. Oli jo täysi päivä, kun hra Caravan havahtui ja avasi silmänsä. Alussa oli hän vallan pyörällä päästänsä, niin että hänen täytyi ponnistaa ajatuskykyänsä muutamien minuuttien aikana, ennenkuin muisti mitä oli tapahtunut. Samassa tunsi hän sysäyksen rinnan kohdalla, jolloin hän hypähti ylös sängystä ja tunsi olevansa melkein itkemäisillänsä. Hän meni nopeasti yläkertaan, missä Rosalie yhä nukkui tuonoisessa asennossaan eikä nähtävästi ollut herännytkään koko yönä. Hän käski tytön mennä tavallisiin aamutoimiinsa ja sytytti uudet kynttilät yöpöydälle, kun entiset olivat ehtineet palaa loppuun. Sitten katseli hän äitiänsä, vaipuen syviin mietteisiin, jos näin tahdomme nimittää sitä helppohintaista uskonnollis-filosoofista rihkamaa, jolla älyltänsä keskinkertaiset ihmiset tavallisesti kuolemaa ajattelevat. Mutta samassa kuuli hän vaimonsa kutsuvan häntä ja kiiruhti jälleen alakertaan. Rva Caravan oli tehnyt luettelon kaikesta, mitä hänen sinä aamupäivänä piti toimittaa ja ojensi sen miehellensä. Kovin pelästyneenä luki tämä luettelon läpi. 1. On ilmoitettava kuolemantapaus viranomaisille Neuillyssä. 2. On toimeenpantava laillinen lääketieteellinen tarkastus. 3. On tilattava ruumiskirstu. 4. On käytävä pastorinkansliassa. 5. On käytävä hautaustoimistossa. 6. On tilattava hautajaiskortteja. 7. On käytävä notarion luona. 8. On vietävä sähkösanoma rva Brauxille. Hra Caravan tempasi hattunsa ja syöksi ulos. Tällävälin oli tieto tapahtumasta levinnyt naapurein keskuudessa, jotka alkoivat saapua katsomaan ruumista. Tämän johdosta oli alakerrassa ollut tuima kohtaus parturin ja hänen vaimonsa välillä juuri kun eräältä herrasmieheltä oli parta ajettava. Parturin vaimo, joka oli istunut sukankudelma kädessä, oli arvellut: "Niin, niin, taas on siis eräs tämän elämän jättänyt! Saita hän ainakin oli, jottei toista sellaista löytyne; enkä minä hänestä totisesti ole koskaan pitänyt, mutta täytyneehän kaikissa tapauksissa mennä häntä katsomaan." "Joutavia!" oli parturi siihen murissut saippuoidessansa erään leukaa. "Ainoastaan naiset keksivät tuollaisia velvollisuuksia. Ei siinä kyllä että katkeroitetaan toistensa elämää, kun ollaan elävien kirjoissa, vaan vielä pitää vainajiakin häiritä." Hämillensä joutumatta oli lempeä vaimo vastannut miehensä murinaan: "Minun täytyy mennä tuonne yläkertaan ... minä en voi olla sitä tekemättä. Jo aamusta asti on minulla ollut se tunne. Ellen saa nähdä häntä, kiusaisi se minua koko elämäni ijän. Mutta niinpian kuin olen nähnyt, miltä hän näyttää, saan minä rauhani takaisin." Parturi oli kohauttanut olkapäitänsä ja sanonut tuttavallisesti herrasmiehelle, jonka poskia hän juuri oli ajamassa: "Myönnättehän tekin, että noilla lemmon naisilla on aina konstikkaita päähänpistoja! Minä en vain ottaisi askeltakaan mennäkseni ruumista katsomaan, en!" Vaimo, joka oli kuullut nämäkin sanat, ei ollut keksinyt vastata muuta kuin: "Niin se nyt kerran on!" Samalla laski hän kudelman parturituvan tiskille ja meni ylös Caravanin luo. Siellä tapasi hän pari muuta naapurinvaimoa juttelemassa rva Caravanin kanssa, joka kertoi heille yksityisseikkoja kuolemantapauksesta. Yhdessä lähtivät naiset sitten ullakkokamariin katsomaan ruumista. Kaikki neljä astuivat sisään hiipivin askelin, ripsauttivat kukin vuorostansa suolavettä vainajan lakanoille, polvistuivat hänen edessänsä, tekivät ristin mutisten jotakin rukouksentapaista, nousivat jälleen seisoallensa ja katselivat silmät suurina ja suu puoli-avoimena vielä kotvan vainajaa, jota miniä nenäliinansa suojassa oli epätoivoisin nyyhkytyksin surevinansa. Kun rva Caravan sattumalta kääntyi pois päin, näki hän Maria Lovisan ja Filip Augustin seisovan paitasillansa kamarin ovella ja uteliaasti katselevan tätä kohtausta. Samassa unhotti äiti teeskennellyn surunsa, syöksi käsi ojona heidän kimppuunsa ja tiuskasi uhkaavalla äänellä: "Menettekö siitä tiehenne, senkin kakarat!" Kun hän kymmenen minuuttia myöhemmin palasi jälleen ylös muutamien muiden naapurinvaimojen kanssa ja taas oli tehnyt kaikki tarpeelliset toimitukset s.o. ravistanut puksipuun oksaa vainajan ylitse, ollut rukoilevinansa ja itkevinänsä, näki hän taas lasten seisovan ullakkokamarin ovella. Silloin antoi hän -- omantuntonsa rauhoittamiseksi -- näille aika nuhteet; mutta seuraavalla kerralla ei hän enää heistä välittänyt. Uuden tulokasryhmän mukana seurasivat aina lapsetkin, polvistuivat muiden lailla ja tekivät ylipäänsä samoin kuin näkivät äitinsä tekevän. Iltapäivällä alkoi katselijain luku jo vähetä. Vihdoin ei enää tullut ketään. Rva Caravan meni jälleen huoneisiinsa laittamaan kaikki valmiiksi hautajaisia varten. Vainaja jäi siis yksin. Ullakkokamarin akkuna oli auki. Helteinen ilma virtasi sisään tomupilvien mukana. Nuo neljä kynttilää paloivat häilyvin liekein liikkumattoman ruumiin vieressä. Lakanoilla, kasvoilla, suljetuilla silmäluomilla ja kapeilla käsillä juoksenteli kärpäset ikäänkuin olisivat ne tutkiskelleet, milloin heidän aikansa tuli. Lapset olivat jälleen hälvenneet kaupungille omille retkillensä. Pian tapasivat he joukon kumppaneita, joista varsinkin tytöt näyttivät kehittyneemmiltä käsittämään elämän salaisuuksia, koskapa aikaisten tavalla kysyivät: "Mummosi on siis kuollut?" "On ... eilen illalla." "Millainen on hän ruumiina?" Maria Lovisa selitti ja kertoi kynttilöistä ja puksipuun oksasta ja vainajan ulkonäöstä. Kuulijat kävivät yhä uteliaammiksi ja tahtoivat hekin mennä "ruumista katsomaan". Tyttö valitsi ensimäiseen osastoon viisi tyttöä ja kaksi poikaa, jotka olivat suuremmat ja rohkeammat kuin toiset. Sitten käski hän kaikkien riisua kenkänsä pois porstuassa ja sukkasillansa hiipi tämä joukkokunta taloon ja siitä ylös rappusia ... vallan hiljaa kuin hiiret. Vainajan huoneeseen tultuansa teki Maria Lovisa vallan samalla tavalla kuin oli nähnyt äitinsä tekevän. Juhlallisen näköisenä vei hän kaikki sängyn viereen, polvistui, teki ristinmerkin, oli höpöttävinänsä jotakin, nousi ylös, pirskoitti vettä ja oli äkkiä ratkeavinansa itkemään pitäen pientä nenäliinaansa silmien edessä; tällä välin olivat lapset kaikki lähestyneet pelokkaina ja seisoivat nyt uteliaina vainajan ympärillä huomattavasti huvitettuina tästä uudesta näytelmästä. Maria Lovisa toipui kuitenkin pian surustansa, saattoi nopeasti ensimäisen osaston ulos, palasi takaisin toisen ja vihdoin kolmannen joukkueen kanssa. Sillä kaikki korttelin palleroiset pienistä kerjäläispojista alkaen samosivat tänne moisen uutukaisen huvituksen houkuttamina. Ja joka kerta jäljitteli hän äitinsä menettelyä erinomaisen osavasti. Vihdoin hän sentään kyllästyi tähänkin toimeen. Eräs toinen leikki houkuttelikin jo lapsia toisaalle ja vanha mummo jäi jälleen yksiksensä ja täydelliseen unhotukseen muulta maailmalta. Kamarissa alkoi palaa hämärä ja lepattavat kynttilän liekit heittivät levottoman valonsa vainajan kuiville, kurttuisille kasvoille. Noin klo 8 illalla meni hra Caravan vielä kerran ylös, sulki ullakkokamarin akkunan ja vaihtoi uudet kynttilät yöpöydälle. Nyt voi hän mennä sinne vallan rauhallisena, sillä nyt katseli hän jo ruumista aivan kuin olisi se aina ollut siellä. Hän tarkasti näkyikö ehkä jotakin merkkiä alkavasta mätänemisestä ja huomautti aterialle istuttaessa vaimollensa, ettei ollut hätääkään vielä. "Mummo onkin kuin puusta," vastasi tämä, "hän pysyisi tuollaisena vaikka vuosikauden." Liemen söivät he sitten äänettöminä. Lapset, jotka koko päivän olivat saaneet olla vapaudessaan, nuokkuivat tuoleillansa. Kukaan ei ollut puhetuulella. Äkkiä alkoi lamppu himmetä. Rva Caravan kiersi ylös sen sydäntä sillä seurauksella, että liekki sähähti päästäen omituisen käheän kurkkuäänen ja -- sammui. Rosalie oli unhottanut ostaa öljyä. Jos hän nyt lähetettiin kauppiaan luo öljyä noutamaan, myöhästyi päivällinen. Parasta oli sytyttää kynttilät, mutta näitäkään ei talossa ollut muita kuin ne neljä, jotka paloivat vainajan yöpöydällä. Aina nopeana päätöksissänsä käski rva Caravan tyttärensä mennä ylös ja tuoda sieltä pari kynttilää. Muut odottivat häntä pilkkosen pimeässä. Tyttösen askelet kuuluivat selvästi, kun hän nousi ylös rappusia. Sitten seurasi muutamien silmänräpäysten vaitiolo, jonka jälkeen hän kuulusti nopeasti juoksevan jälleen alas. Äkkiä tempasi hän auki salin oven ja vielä enemmän peljästyneenä kuin edellisen päivän tapahtumaa kertoessansa, sopersi hän hengästyneellä äänellä: "Isä, isä, ... mummo pukee juuri yllensä!" Caravan hypähti ylös niin äkkiä, että tuoli lensi kumoon. "Mitä sanot?" änkytti hän: "mitä sinä nyt höperöit?" Liikutuksen tukahduttamalla äänellä selitti tyttö: "Mum ... mum ... mummo pukee juuri yllensä ja tulee kohta alas!" Caravan syöksi ylös rappusia kuin hurja ... ja hänen jäljessänsä riensi rouva vallan säikähtyneenä. Mutta ullakkokamarin ovelle tultua valtasi hra Caravanin sellainen pelko, ettei hän uskaltanut avata ovea, vaan jäi ulkopuolelle kuuntelemaan. Mikä näky voisikaan hänelle ilmestyä? Rva Caravan osoittautui rohkeammaksi: hän väänsi avainta ja astui sisään. Huone oli entistänsä pimeämpi ja keskellä lattiaa liikkui pitkä, laiha haamu: mummo oli todellakin jalkeilla! Herätessään kuolemantapaisesta horrostilastansa oli hän jo ennen kuin ehti tulla täyteen tajuunsakaan, kääntynyt kyljellensä ja lynkämyksiltänsä puhaltanut sammuksiin kolme niistä kynttilöistä, jotka paloivat yöpöydällä. Kun hän sitten vähitellen tunsi voimiensa palaavan jälleen, kömpi hän ylös ja alkoi etsiä pitovaatteitansa. Aluksi joutui mummoparka vallan ymmälle huomatessansa, että lipasto oli hävinnyt. Mutta sitten oli hän alkanut tutkiskella sen sijalle ilmestynyttä suurta kirstua ja löysikin sen pohjalta vähitellen kaikki tavaransa. Niin alkoi hän pukeutua kaikessa rauhassa. Kaadettuansa pois veden yöpöydällä olevalta lautaselta, asetti hän puksipuun oksan paikoilleen kuvastimen taa ja järjesti kynttilät niinkuin ne tavallisesti seisoivat. Tämän tehtyänsä aikoi hän juuri lähteä alas, kun hra Caravan ja hänen vaimonsa astuivat sisään. Caravan kiiruhti häntä vastaan, tarttui hänen käsiinsä ja suuteli häntä kyyneleet silmissä. Rouva, joka seisoi miehensä takana, mutisi tekopyhän katsannolla: "Mikä onni! Mikä onni!" Osoittamatta vähintäkään liikutusta ja käsittämättä mistä tässä oli kysymys, seisoi mummo siinä jäykkänä kuin kuvapatsas tehden -- katseeltansa jääkylmänä -- yhden ainoan kysymyksen: "Eikö päivällinen jo kohta ole valmis!" Caravan joutui vallan ymmälle ja änkytti: "On tietysti!... Ja me odotimme juuri sinua, äiti!" Näin sanoen tarjosi hän tavattoman kiireellisenä käsivartensa mummolle. Rva Caravan nuorempi otti kynttilän ja meni takaperin heidän edellänsä valaisten heille tietä aivan samalla tapaa kuin hän edellisenä iltana oli valaissut miehellensä, jonka piti kantaa alas lipaston marmorilaatta. Alakertaan tultua oli hän sattua pahki pariin henkilöön jotka juuri aikoivat ylös. Nämä olivat rva Braux ja hänen miehensä Charentonista. Edellinen näistä, joka oli kookas, lihava, pulleavatsainen, vesipöhöinen nainen, katseli heitä hämmästyneenä ja valmiina pakenemaan tiehensä. Sosialisti ja nuoranpunoja hra Braux, joka oli pienikasvuinen ja silmiin asti parrakas, apinan näköinen mies, murahti vallan kylmäverisesti: "Kas! mummohan on vielä elossa!" Niin pian kuin rva Caravan oli tuntenut heidät, koetti hän tehdä heille mitä epätoivoisimpia merkkejä; vihdoin sanoi hän kovaa: "Ei, mutta mitä minä näenkään! Te täällä! Mikä hauska yllätys!" "Me tulimme sähkösanoman johdosta ... ja luulimme tietysti, että kaikki oli jo lopussa." Hra Braux näpisti vaimoansa takaapäin saadaksensa hänet vaikenemaan; peittäen ilkeämielisen hymyn paksun partansa taa lisäsi hän sitten: "Olittepa sangen rakastettavia, kun kutsuitte meidät tänne. Me läksimme tietysti hetipaikalla." Tuo ilkeämielinen hymy oli viittaus siihen vihamielisyyteen, joka oli vallinnut molempien perheiden välillä. Kun mummokin jo oli ehtinyt laskeutua viimeisetkin rappuset, meni hra Braux häntä vastaan, nujersi partaansa mummon kasvoja vasten ja huusi hänelle korvaan, sillä vanhus oli hieman huonokuuloinen: "No, kuinkas mummo voi? Aina vain kappera vai mitä?" Rva Braux oli niin ällistyksissään nähdessänsä vainajaksi ilmoitetun terveenä ja reippaana, ettei hän uskaltanut edes suudella häntä; suuren vatsansa kanssa täytti hän muuten koko rappukäytävän, etteivät toiset päässeet hänen ohitsensa. Mummo ei vieläkään virkkanut mitään, vaan katseli kaikkia levottomasti ja epäillen. Hänen pienet, harmaat, kovat ja tutkivat silmänsä harhailivat toisesta toiseen ja näyttivät puhuvan kieltä, joka vaikutti että muut tunsivat itsensä melkoisesti vaivautuneiksi. Hra Caravan koetti antaa pienen selityksen. "Äiti ei ole voinut oikein hyvin ... mutta nyt on hän taas terve -- eikö totta, äiti?" Käyden edelleen ruokasalia kohti vastasi vanhus sortuneella äänellänsä, joka kuulusti tulevan sangen kaukaa: "Se oli pyörtymiskohtaus. Teidän puheenne minä kyllä kuulin." Seurasi kiusallinen vaitiolo. Mentiin miehissä saliin ja käytiin pian päivälliselle, jonka Rosalie oli osannut valmistaa muutamien minuuttien kuluessa. Ainoa, joka ei menettänyt mielenmalttiansa, oli hra Braux. Hänen gorillakasvonsa vääntyivät virnistelyihin ja toisinaan lausui hän kaksimielisiä sanoja, jotka selvästi saivat toiset hämillensä. Mutta etehisen kello soi alinomaa ja kerta toisensa perästä tuli Rosalie sisään ilmoittamaan jotakin hra Caravanille, joka heittäen serviettinsä nousi ylös ja kiiruhti ulos. Lankomies kysyi tämän johdosta oliko tänään hänen vastaanottopäivänsä vai? "Eikö mitä", änkytti hra Caravan, "ne ovat vain vähäpätöisiä ostoksia ja toimituksia!" Samassa saapui eräs paketti, jonka hän avasi aivan hajamielisyydessään. Siinä olivat mustilla reunuksilla varustetut peijaiskutsukirjeet. Punastuen silmiinsä saakka kääri hän sen heti hätäisesti entisellensä ja pisti sen povitaskuunsa. Vanhus ei sitä huomannut, sillä itsepintaisesti tuijotti hän koko ajan "kuulakelloansa", jonka kullattu kuula heilui edestakaisin takka-kamiinin kivilaatalla. Yleinen tunnelma näytti käyvän yhä kiusallisemmaksi ja vaitiolo yhä jäisemmäksi. Vihdoin käänsi mummo kurttuiset kasvonsa tyttäreensä päin ja sanoi vahingonilon välkähdys katseessansa: "Maanantaina pitää sinun tuoda tänne tyttäresikin. Minä tahdon nähdä hänet." "Mielelläni, äiti", sanoi rva Braux loistavin kasvoin ja huomaamatta, että nuorempi rva Caravan oli kalvennut ja istui puolikuolleena ahdistuksesta. Vähitellen alkoivat langokset sentään jutella keskenänsä ja joutuivat pian, Jumala ties mistä syystä, valtiolliseen keskusteluun. Braux puolusti kommunistisia ja vallankumouksellisia liikkeitä, huutaen vihdoin suurellisin elein ja mulkoilevin silmin: "Kaikki omaisuus on työmiehiltä varastettua tavaraa. Maa kuuluu kaikille. Perintöoikeus on häpeäpilkku, kuulumaton häpeä"... Samassa vaikeni hän hämmästyneenä, ja peljäten sanoneensa jonkun tuhmuuden, lisäsi sävyisästi: "Mutta tämähän ei ole sopiva tilaisuus keskustelulle sellaisista asioista." Ovi kävi ja pian astui tohtori Chenet sisään. Alussa näytti hänkin ällistyvän, vaan saavutti pian mielenmalttinsa ja lähestyi mummoa sanoen: "Ahaa, täällähän muorikin taas istuu ... muiden mukana! Jälleen reippaana, kuten jo tullessani ajattelin! Ja rappusia noustessani mietin juuri: lyönpä vetoa, että muori on taas jalkeilla! (Taputellen vanhusta hiljaa olkapäälle lisäsi hän:) Eukko on vielä yhtä kestävä kuin Pariisin uusi silta: saattepa nähdä, että hän hautaa meidät kaikki." Tohtori kävi istumaan, otti kupin kahvia ja yhtyi pian langosten keskusteluun kannattaen hra Brauxia. Tohtori oli näet itsekin ollut osallisena kommunistisiin hankkeisiin. Tällä välin alkoi vanhusta väsyttää, jonka vuoksi hän tahtoi poistua. Hra Caravan riensi hänen luoksensa. Vanhus katsoi häntä tuimasti silmiin ja sanoi: "Oleppas hyvä ja tuo heti tuo kuulakello ja lipasto takaisin minun kamariini." "Kyllä, äiti," änkytti hän. Vanhus tarttui tyttärensä käsivarteen ja poistui hänen kanssansa. Hra ja rva Caravan jäivät äänettöminä ja masentuneina katsomaan heidän jälkeensä: kaikkihan näytti menevän hiiteen päin! Hra Braux hykerteli mielissään käsiänsä ja maisteli kahviansa. Äkkiä hyökkäsi rva Caravan vimmastuneena hänen kimppuunsa huudahtaen: "Te olette varas, roisto ja ... ja... Teidän päällenne tekee minun mieleni sylkäistä ... ptui!" Hän oli vähällä tukahtua eikä löytänyt sanoja liikutuksellensa. Braux vain naureskeli ja ryypiskeli edelleen. Samassa palasi hänen vaimonsa takaisin. Nyt syöksähti rva Caravan hänen kimppuunsa ja siinä seisoivat he vastakkain: toinen suurivatsaisena, kookkaana ja paksuna, toinen laihana ja hoikkana, kädet vapisevina ja ääni kähisten haukkumisia ja sadatuksia kälyllensä syytäessänsä. Chenet ja Braux tulivat erottamaan heitä. Jälkimäinen tarttui parempaa puoliskoansa hartioista kiinni ja lykkäsi ulos hänet huutaen jälkeen: "Kas niin, mene tiehesi, luntti, sinä rähiset aivan liiaksi!" Itse seurasi hra Braux vaimonsa jäljessä. Vielä kadullakin kuuluivat he riitelevän poistuessansa. Chenet hyvästeli myöskin talonväkeä. Ja pian olivat hra ja rva Caravan taas kahdenkesken. Silloin heittäytyi hra Caravan nojatuoliin ja kylmä hiki ohimoillansa mutisi hän: "Mitä on minun nyt virastonpäällikölleni sanottava?" NEITSYT BLANCHETTE JA HÄNEN POIKANSA. Kello oli juuri lyönyt 12 päivällä. Koulun ovi lensi auki ja pojat syöksivät ulos tyrkkien toisiansa, että pikemmin pihalle pääsisivät. Mutta sen sijaan, että olisivat hajautuneet ja rientäneet heti kotiansa päivällisille, kuten tavallisesti tekivät, pysähtyivät he pihalle ja yhtyivät ryhmiin kuiskaillen keskenänsä. Tänä aamuna oli näet neitsyt Blanchetten poika Simon istunut ensi kerran luokalla. Kaikki olivat he kotonansa kuulleet puhuttavan neitsyt Blanchettesta. Ja vaikka hänet vastaan-otettiinkin suosiollisesti perheisiin, niin kohtelivat rouvat häntä sentään aina hieman halveksivalla osanotolla, menettely, joka oli vaikuttanut myöskin lapsiin, vaikka nämäkään eivät itse ymmärtäneet syytä siihen. Neitsyt Blanchetten poikaa Simonia eivät koulupojat ennestänsä tunteneet, sillä muiden mukana tämä ei ollut koskaan ollut. Eikä häntä koskaan oltu nähty juoksentelemassa kylän raitilla eikä jokivarsilla. Pojat eivät siis hänestä juuri pitäneet. Jonkunlaisella ilolla ja huomattavalla hämmästyksellä olivat he kuulleet ja keskenänsä kertoneet, mitä eräs 14--15-vuotias poika, joka näytti tietävän yhtä ja toista, oli silmiänsä räpyttäen kuiskannut vieruskumppaleillensa: "Tiedättekös, että ... Simonilla ... ymmärrättekö? ... ei ole isää!" Neitsyt Blanchetten poika ilmestyi samassa koulun kynnykselle. Hän näytti olevan 7--8-vuotias. Muuten oli hän hieman kalpea, erittäin siististi puettu, pelonalainen, melkeinpä kömpelö poikanen. Hän aikoi palata äitinsä luo, kun ryhmiin keräytyneet ja yhä kuiskivaiset toverit, jotka pahaa ennustavin, ivallisin ja uhkaavin katsein olivat töllistelleet häneen, vähitellen ympäröivät hänet niin, että hän pian joutui suljettuun kehään. Hämmästyneenä ja vaivautuneena jäi Simon seisomaan paikoillensa käsittämättä, mitä aikeita pojilla voi olla mielessänsä. Sama suuri poika, joka toisille oli kertonut tuon yleistä menestystä saavuttaneen uutisen ja siitä ylpistynyt, lähestyi häntä mahtavan näköisenä ja kysyi: "Mikäs sinun nimesi on?" "Simon", vastasi neitsyt Blanchetten poika. "Simon ... mikä?" kysyi toinen. "Simon", toisti Blanchetten poika vallan hämillänsä. "No, johan minä sen kuulin, mutta täytyyhän sinulla olla sukunimi", huusi äskeisen uutisen kertoilija; ... "Simon! Eihän se mikään sukunimi ole!" Itkuun purskahtamaisillansa vastasi Blanchetten poika kolmannen kerran: "Minun nimenipä on Simon." Pojat rähähtivät nauramaan. Voitonriemuisena huusi tuo suuri poika: "No, näettekös? Isää hänellä ei ole." Syntyi täydellinen hiljaisuus. Pojat olivat vallan ällistyksissään tästä tavattomasta, eriskummallisesta mahdottomuudesta. Kuinka voi olla mahdollista, ett'ei tuolla ole isää? Kaikki katselivat uutta luokkatoveriansa kuin kummaa ja luonnon ihmettä; ja se tähän asti selittämätön alentuvaisuus, jolla heidän äitinsä neitsyt Blanchettea kohtelivat, tuntui versovan heidänkin povessansa. Simon parka oli asettunut seisomaan puuta vastaan, ett'ei maahan vaipuisi; siinä seisoi kuin korjaamattoman onnettomuuden kukistama olento. Hän koetti miettiä jotakin selitystä. Mutta hän ei keksinyt, mitä sanoisi todistaaksensa valheeksi tuon suuremman pojan sanoja, ett'ei hänellä muka ollut isää. Punastuen huudahti hän vihdoin arvelematta: "Onpas minulla isä!" "Missä hän on?" kysyi äskeinen poika. Simon vaikeni. Sitä hän ei tiennyt. Toiset pojat nauroivat kovin huvitettuina. Ja nämä eläinten tapaiset maalais-lapset näyttivät tuntevan saman julman halun, joka saa alapihan kanat toisinaan yhdessä lopettamaan haavoittuneen kumppalinsa. Simon huomasi äkkiä erään saman-ikäisen naapurin pojan, joka oli lesken poika ja jonka hän aina oli nähnyt kävelevän äitinsä kanssa kahden kesken. "Entäs sinä? Eihän sinullakaan ole isää?" "Onpas", vastasi poika. "Missä hän sitten on?" tiuskaisi Simon. "Haudassa", vastasi poika erinomaisen ylpeästi, "sillä minun isäni on kuollut." Yleinen hyväksymisen murina kuului poikajoukossa, ikäänkuin tämä tosiasia, että hänen isänsä makasi mullan alla kirkkomaalla, olisi kohottanut lesken poikaa ja kerrassaan masentanut neitsyt Blanchetten nulikan, jolla ei ollut isää missään. Ja nämä viikarit, joiden isät olivat juoppolalleja, ilkiöitä ja akkojensa pieksäjiä, tuuppivat toisiansa ja lähenivät häntä kaikilta tahoilta aivan kuin nämä lailliset ja isälliset olisivat aikoneet ahdistaa ja kurittaa tuota lain ulkopuolella olevaa olentoa. Eräs Simonia vastapäätä seisova nallikka näytti jo kielensä ja huusi pilkaten: "Ei ole isää! Ei ole isää!" Simon karkasi molemmin käsin hänen tukkaansa ja alkoi potkia häntä kintuille, mutta samalla puri poika häntä armotta poskeen. Ja niin syntyi ankara ottelu. Toiset kävivät erottamaan tappelijoita lyöden, retuuttaen, tyrkkien ja vielä maassakin kierittäen Simon parkaa, jonka ympärillä seisova poikajoukko huusi hyväksymistä tälle kuritukselle. Kun hän sitten kömpi ylös ja koneellisesti puisteli toisella kädellänsä aivan pölyttynyttä puseroansa, huusi joku joukosta: "Mene valittamaan isällesi!" Silloin tunsi Simon sydämessänsä, että hän oli vallan masentunut. Poikajoukolle hän tietysti ei voinut mitään, vaikka häntä olikin tällä tavoin piesty. Eikä hän voinut vastatakaan heille mitään, sillä tunnossansa täytyi hänen myöntää todeksi, ett'ei hänellä ollut isää. Ylpeys pakotti hänet aluksi kuitenkin taistelemaan ahdistavaa itkunpurkausta vastaan. Hän tunsi kurkussansa tukehtumisen oireita ja alkoi sitten nyyhkyttää niin hartaasti, että koko hänen pikku ruumiinsa hytkyi. Mutta huutanut hän ei. Julma riemu valtasi silloin vihollislauman. Kuin villit kamalan ilonsa vallassa tarttuivat he toistansa kädestä kiinni ja alkoivat piiritanssin kukistuneen uhrinsa ympärillä laulaen yhtä ja samaa: "Ei ole isää! Ei ole isää!" Äkkiä lakkasi Simon nyyhkyttämästä. Täydellinen vimmastus valtasi hänet. Hän äkkäsi muutamia kiviä jalkojensa juuressa, kaappasi ne maasta ja viskasi ne koko voimallaan julmureita kohti. Pariin kolmeen hän osasikin ja kirkaisten juoksivat nämä pakoon. Ja niin peloittavalta näytti neitsyt Blanchetten poika tällä haavaa, että poikajoukossa syntyi täydellinen säikähdys ja sekasorto. Peljästyen niinkuin joukossa ahdistajat aina tekevät epätoivoisesti taistelevan edessä, hajausivat he paikalla ja pakenivat eri tahoille. Yksin jäätyänsä lähti isätön poikanen juoksemaan joelle päin, sillä eräs muisto oli äkkiä herännyt hänessä ja kypsytti suuremmoisen päätöksen. Hän aikoi hukuttautua jokeen. Hän muisti kuulleensa, että eräs kurja kerjäläinen oli viikko sitten heittäytynyt jokeen, kun häneltä oli loppunut kaikki "rahat". Simon oli ollut läsnä, kun häntä turhaan naarattiin. -- -- Joku oli sanonut: "Kyllä hän on kuollut!" Sitten oli eräs toinen lisännyt: "Siispä hän on onnellinen!" Simon tahtoi myöskin hukuttautua niinkuin tuo rahaton raukka oli tehnyt, sillä hänellähän ei ollut isää! Tultuansa joen rantaan katseli hän vierivää virtaa. Tuossa leikkivät vikkelät kalat veden välkkyvässä kalvossa, tehden pieniä hyppyjä tavoitellessansa pinnalla hyriseviä hyttysiä. Hän unhotti itkunsa ja alkoi tarkata näitä, sillä kalojen käytös huvitti häntä suuresti. Mutta niinkuin ankarat ja äkilliset tuulen puuskat myrskyaikoina toisinaan syöksähtävät esille ryskäen puissa ja hälveten sitten taivaan rannalle, niin tunkeusi Simoninkin rinnasta taas uudelleen katkeran kivun kanssa ajatus, että "hänpä hukuttautuu, koska hänellä ei ole isää." Muuten oli nyt sangen helteinen ja kaunis sää. Lämmin päivä paistaa hellitti ruohikolle. Vesi päilyi tyvennä kuin kuvastin. Toisinaan tunsi Simon itsensä varsin onnelliseksi, sillä itku oli helpoittanut hänen mieltänsä; ja silloin sai hän suuren halun istua tuohon ruohikolle ja nukkua päivän helteeseen. Pieni vihreä sammakko hyppi hänen jalkojensa juuressa. Hän yritti tarttua siihen kädellänsä. Mutta se pääsi pakoon. Simon juoksi sen perässä ja koetti turhaan pari kolme kertaa tavoittaa sitä. Vihdoinkin sai hän sen takasääristä kiinni ja alkoi nauraa katsellessansa kuinka se ponnisteli päästäksensä vapauteen. Se veti itsensä ensin kokoon takajaloillensa ja viskaisi ne sitten äkkiä suoriksi kuin pienat ja käytteli etujalkojansa ilmassa kuin ihminen käsiänsä, mulkoillen kaikkialle kultarantuisilla, pyöristyneillä silmillänsä. Simon viskasi sen pois. Sitten mietti hän kotiansa ja äitiänsä, kunnes ankara suru hänet taas valtasi ja hän ratkesi uudelleen itkemään. Kylmät väristykset puistattivat hänen pieniä jäseniänsä. Hän laskeusi polvillensa ja alkoi rukoilla niinkuin hänen oli tapana tehdä ennen maatapanoa. Mutta hän ei ehtinyt rukouksensa loppuun, ennen kuin voimakkaat, pakolliset nyyhkytykset valtasivat hänet kokonaan. Hän ei voinut enää ajatella mitään eikä nähnyt mitään ympärillänsä, sillä itku oli hänen mielensä niin kerrassansa valloittanut. Äkkiä tunsi hän raskaan käden olkapäällänsä ja karkea ääni hänen vieressänsä kuului kysyvän: "Mikäs pikkumiestä niin kovin itkettää?" Simon kääntyi päin kysyjään. Hän näki pitkän työmiehen, jolla oli parta ja su'itut, mustat hiukset, katselevan häntä hyväntahtoisesti. Kyyneleet silmissä ja itku kurkussa vastasi hän: "Niin kun ne pieksivät minua..." "Pieksivät! Ketkä ja miksi he sinua pieksivät, lapsukainen?" "Pojat ... koulussa ... siksi, että ... siksi, että ... minulla ei ole isää." "Mitä hulluja!" sanoi mies hymyillen, "onhan jokaisella isänsä." "Mutta ... mutta ... minullapa ei ole", änkytti Simon vaivaloisesti surun murtamien nyyhkytysten välillä. Työmies kävi vakavammaksi. Hän tunsi samassa nallikan neitsyt Blanchetten pojaksi ja oli jo ehtinyt kuulla tämän elämäntarinan, vaikka olikin vasta paikkakunnalle muuttanut. "Elä ole milläsikään, poikaseni", sanoi mies, "vaan tule nyt kanssani äitisi luo. Toimitetaan sinulle ... isä." Yhdessä lähtivät he sitten kävelemään. Mies talutti pikku Simonia ja hymyili itseksensä, sillä oikeastaan ei hänellä ollut mitään sitä vastaan, että tutustuisi tuohon neitsyt Blanchetteen, jota oli kehuttu seudun kauneimmaksi tytöksi. Ehkä kyti hänen aivojensa syvimmässä sopessa sellainenkin ajatus, että kerran langennut tyttö voi langeta toisenkin kerran. Vähitellen tulivat he pienen, valkoisen ja sangen siistin talon eli mökin ovelle. "Tässä me asumme", sanoi Simon huutaen akkunaan: "äiti!" Ovelle ilmestyi nuori nainen, jonka edessä mies lakkasi hymyilemästä, käsittäen heti, ett'ei ollut leikkimistä tuon pitkän, kalvakan ja vakavan tytön kanssa, joka seisoi ovellansa ikäänkuin kieltääksensä häneltä pääsyn tähän taloon, missä häntä jo kerran oli petetty. Hieman arastuneena otti hän lakin päästänsä ja sopersi: "Kas tässä, rouva, tuon minä teille poikanne takaisin! Hän oli eksynyt tuonne joen rannalle." Simon hypähti äitinsä kaulaan ja sanoi itkien: "En minä eksynyt, äiti, vaan aioin hukuttautua, kun pojat pieksivät minua ... koulupihalla ... ne pieksivät ... sen vuoksi vain, ett'ei ... ett'ei minulla ole isää!" Polttava puna nousi äkkiä naisen poskille. Tuntien ahdistuksen aina sydämessänsä asti syleili hän lujasti lastansa samalla kuin kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä. Mies seisoi siinä tietämättä, kuinka pujahtaisi tiehensä. Vapaaksi päästyänsä juoksi poikanen häntä vastaan kysyen: "Ettekö te tahtoisi ruveta isäkseni!" Kysymystä seurasi täydellinen hiljaisuus. Äänetönnä seisoi Blanchette häpeissään seinää vastaan nojautuneena ja molemmat kädet sydämellänsä. Huomattuansa, ettei kukaan vastannut hänen kysymykseensä, sanoi Simon: "Ellette te tahdo ruveta isäkseni, menen minä uudelleen joelle ja hukuttaudun." Työmies otti asian leikin kannalta ja vastasi nauraen: "Tietysti tahdon minä olla isäsi!" "Mikäs sinun nimesi on?" kysyi Simon, "se täytyy minun tietää voidakseni sanoa pojille, mikä isäni nimi on?" "Filip", vastasi mies. Simon vaikeni hetkeksi ikäänkuin olisi hän tahtonut painaa tämän tarkasti mieleensä. Sitten ojensi hän kätensä uutta isäänsä kohti ja sanoi: "No, Filip, sinä olet siis isäni, sinä." Nostaen poikasen syliinsä suuteli mies tätä poskille ja poistui sitten nopeasti ja pitkin askelin tiehensä. Kun Simon seuraavana päivänä tuli kouluun, kaikui häntä vastaan poikain ivallinen nauru. Ja kun tuo suuri poika viimeisen tunnin päätyttyä taas näytti aikovan aloittaa eilisen pelin, viskasi Simon hänelle nämä sanat vastaan ikäänkuin olisi hän tuota poikaa kivellä heittänyt: "Filip minun isäni nimi on!" Kaikki pojat rähähtivät iloiseen nauruun: "Filip kuka? Filip mikä? Kuka Filip se on?... Ja mistä sinä tuon Filipin nyt olet kaapannut?" Simon ei vastannut mitään. Uskossansa järkähtämättömänä seisoi hän uhkaavin silmin ja valmiina kärsimään selkäsaunankin, sillä paeta hän ei aikonut. Onneksi sekautui koulumestari asiaan ja Simon sai mennä kaikessa rauhassa kotiin äitinsä luo. Kolmen seuraavan kuukauden kuluessa kulki Filip usein Blanchetten asunnon ohitse. Joskus rohkaisi hän itsensä ja vaihtoi muutamia sanoja hänen kanssaan nähdessänsä hänen istuvan ompelemassa avonaisen akkunan ääressä. Blanchette vastasi kohteliaasti, vaikka hän aina pysyikin vakavan näköisenä eikä koskaan antautunut pilapuheisiin. Sisälle luoksensa ei hän Filipiä myöskään kutsunut. Ollen hieman itserakas niinkuin useimmat miehet ovat kuvitteli hän kuitenkin, että Blanchetten poskilla toisinaan hänen kanssansa puhellessa oli tavallista eloisampi väri. Mutta tahrattua mainetta ei ole niinkään helppo kohottaa entisellensä. Se pysyi sittenkin siksi hauraana, että kyläläiset, tästä Blanchetten kylmyydestä huolimatta, alkoivat juoruta heistä. Simon puolestansa oli sangen ihastunut uuteen isäänsä, jonka kanssa hän käyskenteli kylän raitilla joka ilta sen jälkeen, kuin Filip oli työnsä lopettanut. Koulunkäyntiänsä jatkoi poikanen säännöllisesti. Mutta poikain pistosanoihin ei hän enää viitsinyt vastata, vaan kulki tietänsä eteenpäin itsetietoisen arvokkaana. Eräänä päivänä virkkoi sama poika, joka tuonoin oli ensiksi käynyt hänen kimppuunsa: "Sinä valehtelit silloin, sinä... Eihän sinulla olekaan isää, jonka nimi on Filip." "Onpahan", väitti Simon tiukasti. Poika hykersi käsiänsä sanoen: "Vai niin! Mutta jos sinulla kerran isä olisi niin olisi hän tietysti äitisi kanssa naimisissa ... vai mitä?" Tämä muistutus tuntui Simonistakin sattuvan oikealta, mutta siitä huolimatta väitti hän: "Isäni hän kuitenkin on!" "Se on mahdollista", myönsi toinen ivallisesti, "mutta oikealla tavalla hän ei isäsi ole." Blanchetten poika loi katseensa alas ja asteli varsin miettiväisenä ukko Loizonin pajaan, missä Filip työskenteli. Paja oli kuin haudattu suurten puiden alle. Sisällä oli kovin hämärä. Mutta räiskyvän ahjon punainen loimo heitti leveän heijastuksensa huoneeseen ja valaisi viittä seppää, jotka käsivarret paljaina hoitelivat jykeviä moukarivasaroitansa. Seisoessansa tuossa räiskyvän tulen valossa, silmät naulittuna valkealta hohtavaan rautaan, jota he miehissä takoivat, näyttivät he viideltä vuoripeikolta. Raskaina nousivat ja laskeutuivat heidän ajatuksensa moukarein kanssa. Simon tuli kenenkään huomaamatta sisään ja nykäsi ystäväänsä Filipiä hihasta. Mies kääntyi päin. Kaikki keskeyttivät työnsä ja katselivat uteliaasti, mitä tässä oli tekeillä. Tavattoman hiljaisuuden keskeltä koroitti Simon vähäisen äänensä: "Kuule, Filip", sanoi hän, "Michauden poika väitti äsken, ett'et sinä ole minun isäni oikealla tavalla." "Kuinka niin?" kysyi Filip. Aivan vilpittömästi vastasi lapsi: "Kun sinä et ole naimisissa äitini kanssa." Ketään ei naurattanut. Filip seisoi nojaten otsaansa karkeita käsiänsä vastaan, jotka kouristuivat alasimella olevan moukarin varteen. Filip näytti miettivän. Toverit katselivat häntä ja Simon vartoi ahdistuneena peukaloisena näiden jättiläisten keskellä. Vihdoin sanoi eräs sepistä tulkiten nähtävästi toistenkin kumppaliensa ajatuksen: "Blanchette on kaikissa tapauksissa hyvä ja kelpo tyttö, ja vaikka häntä onkin kohdannut onnettomuus, on hän luotettava ja säädyllinen ihminen. Kelpo mies saisi hänestä kunnon vaimon." "Se on totta, se!" myönsivät toisetkin. "Ja onko se edes tytön vikakaan, että hän lankesi? Mies oli luvannut naida hänet ja tunnenpa monta naista tässäkin kylässä, jotka käyvät kunniallisista tytöistä, vaikka ovat langenneet samalla lailla kuin Blanchettekin." "Se on kyllä totta, se!" toistivat miehet kuorossa. "Jumala yksin tietää, mitä tuo tyttö poloinen on saanut kärsiä ... voidaksensa ilman toisten apua kasvattaa poikansa ... ja kuinka paljo hän on itkenyt yksinäisyydessänsä! Eikä häntä näy ulkona missään muualla kuin kirkossa, vai mitä?" "Se on varsin totta, sekin!" vakuuttivat toiset. Sitten seurasi vaitiolo, jota ainoastaan palkeiden puhkaileminen häiritsi. Sitten kääntyi Filip äkkiä poikaseen päin sanoen: "Mene sanomaan äidillesi, että minä haluan puhutella häntä tänä iltana", sanoi hän saattaen Simonin ulos pajasta. Sen jälkeen palasi hän takaisin työhönsä ja nuo viisi moukaria alkoivat äkkiä jälleen putoilla alasinta vastaan. Voimakkaina, iloisina ja tyytyväisinä takoivat he näin rautaa iltaan asti. Mutta niinkuin tuomiokirkon iso kello juhlapäivinä kuuluu yli toisten pienempien, niin putoili seppä Filipin ankara moukarivasara alinomaa alasimelle huumaavalla paukkeella, joka kuului yli toisten vasarain kalskeen. Loistavin silmin paukutti hän hartaasti seisoen ahjosta lentelevien säkenien keskessä kuin mikäkin vuoren jättiläinen. Taivas välkkyi jo täynnänsä tuikkivia tähtösiä, kun seppä Filip kolkutti Blanchetten ovelle. Hän oli pukenut yllensä puhtaan paidan ja pyhä-puseron ja sukinut partansa siistiksi. Blanchette ilmestyi oven kynnykselle ja sanoi vähän arasti: "Teitte pahasti, hra Filip, kun tulette näin myöhään tervehtimään yksinäistä naista!" Seppä aikoi vastata, sopersi jotakin anteeksi pyynnön tapaista ja jäi hämillänsä seisomaan hänen eteensä. "Ymmärrättehän", jatkoi Blanchette, "ett'en halua enää antaa aihetta uusiin juoruihin." Silloin sanoi seppä äkkiä: "Mitä me niistä, jos te vain suostutte vaimokseni!" Vastausta hän ei saanut, mutta pimeässä kamarissa oli hän kuulevinansa jonkun vaipuvan lattialle. Hän riensi sisään ja Simon, joka jo nukkui sängyssänsä, kuuli heidän suutelevan ja äitinsä aivan hiljaa kuiskaavan jotakin. Pian sen jälkeen tarttui pari voimakasta kättä Simoniin ja jylisevällä äänellä sanoi seppä Filip pitäen häntä ilmassa ojennettujen käsivarsiensa varassa: "Ja sano sinä tovereillesi koulussa, että isäsi on seppä Filip Remy, joka antaa heille ympäri korvia, jos he vielä uskaltavat ahdistaa sinua." Kun kouluhuone seuraavana päivänä oli täpöisen täynnä ja tunti pian oli alettava, nousi pikku Simon kalpeana ja värisevin huulin seisoallensa ja huusi selvällä äänellä: "Isäni on seppä Filip Remy ja hän on luvannut antaa ympäri korvia kaikille, jotka uskaltavat tehdä pahaa minulle." Poikia ei enää naurattanut niinkuin ennen, sillä kaikki tunsivat he seppä Filip Remyn ja tiesivät, että sellaisesta isästä olisi kuka tahansa heistä ylpeillyt. KAKSI YSTÄVÄÄ. Pariisi oli piiritetty, suljettu ja kuristuksissansa. Varpusia ei monta näkynyt katoilla ja katuojat olivat autioina. Ihmiset söivät mitä tahansa. Eräänä selkeänä tammikuun aamuna surumielin kävellessänsä ulkobulevardilla, vatsa tyhjänä ja kädet univormuhousujen taskussa, pysähtyi hra Morissot, oikealta ammatiltansa kelloseppä, vaikka tilapäisesti tohvelimestarina toimiva, erään ystävänsä ja kanssa-veljensä talon edustalle. Ennen sotaa oli Morissotin tapana lähteä ulos kaupungista joka sunnuntai jo varhain aamulla, pitkä bamburuoko kädessä ja rautainen laatikko seljässä. Hän nousi junaan, joka kulki Argenteuilin ohi, pysähtyi Colombesissa ja kävi jalkaisin siitä Maronten niemisaarekkeelle. Tuskin oli hän saapunut unelmiensa määräpaikalle, kun hän ryhtyi onkimaan ja onki uskollisesti pimeään iltaan saakka. Aina tapasi hän siellä pienen, turpean ja hyväntahtoisen rihkamakauppiaan Notre-Dame-de-Lorette-kadun varrelta, hra Sauvagen, joka oli intohimoinen onkija hänkin. Puolen päivää istuivat he usein vierekkäin joen rannalla onkivapa kädessä ja jalat roikkuen hieman yläpuolella veden kalvoa. Vähitellen oli heistä tullut hyvät ystävät. Joskus voivat he istua siinä puolen päivää sanomatta mitään toisillensa. Toisinaan he taas juttelivat. Mutta he ymmärsivät toisensa ihmeellisen hyvin tarvitsematta vaihtaa sanaakaan keskenänsä, sillä tavoiltansa ja tunteiltansa olivat he samanlaisia kumpikin. Keväisin noin klo 10 aamulla, kun päivä nuortuneena heitti kultaisen kehränsä joen tyvenelle pinnalle ja hauskasti kuumensi molempien intohimoisten onkijain selkiä, sanoi hra Morissot joskus naapurillensa: "Mikä suloinen kevätaamu!" "Kauniimpaa voi tuskin nähdä", vastasi hra Sauvage. Ja se riitti heille ymmärtääksensä toisensa ja arvostaaksensa toisiansa. Syksyilloin taas kun mailleen painuva aurinko punasi taivaan, heitti veden kalvolle tulipunaisten pilvien heijastuksia, purppuroi koko joen, sytytti leimuun taivaanrannan ja kultasi ruskettuneet puut, jotka jo värisivät talven vilusta, sanoi hra Sauvage katsahtaen hymysuin hra Morissotiin päin: "Mikä ihana näky!" Siirtämättä silmiänsä veden pinnalla uivasta ongen kohosta sanoi Morissot ihmetellen: "Niin, onhan se toista kuin bulevardi vai mitä?" Hra Morissot oli, kuten sanottu, pysähtynyt kauppias Sauvagen talon edustalle. Samassa sattui tämä tulemaan ulos katukäytävälle. Ja niin pian kuin ystävät toisensa huomasivat, puristivat he lujasti toistensa käsiä vallan liikutettuina siitä, että heidän nyt täytyi yhtyä niin perin toisenlaisissa olosuhteissa. Huokaisten mutisi hra Sauvage: "Voi, millaisessa käännekohdassa elämmekään!" Kovin synkkänä huo'ahti hra Morissot vastaukseksi: "Ja millaiset ilmat! Onhan tänään vasta ensimäinen kaunis päivä, mitä meillä koko vuonna on ollut!" Taivas heloitti todellakin sinerväisenä ja kirkkaan valoisana. He lähtivät mietteissään ja synkeinä astumaan rinnakkain. "Ja onkiretkemme! Mitä kauniita muistoja, häh?" arveli Morissot. "Niin, milloinkas me jälleen lähdemme onkiretkelle?" kysyi Sauvage. Ystävykset poikkesivat pieneen kahvilaan juomaan yhdessä lasin absinttia. Sen tehtyänsä lähtivät he jälleen katuja mittelemään. Äkkiä pysähtyi hra Morissot kysyen: "Mitäs jos ottaisimme toiselle jalalle, häh?" "Olkoon menneeksi!" myönteli hra Sauvage. Ja niin poikkesivat he toiseen viinikellariin. Jälleen kadulle tultuansa olivat he jo sangen sekavia kuten nälkäiset ihmiset ainakin, joilla vatsassansa on ainoastaan alkoholia. Ilma oli lauha. Lempeä tuulahdus hyväili heidän kasvojansa. Hra Sauvage, jonka leuto sää ja alkoholi oli saanut pieneen hiprakkaan, seisahtui sanoen äkkiä: "Mitäs, jos menisimme sinne sittenkin?" "Minne?" "Ka ongelle tietysti." "Niin, mutta mihin?" "Samalle saarekkeelle kuin ennenkin. Ranskalaiset etuvartijat majailevat Colombesin luona. Ja tunnenhan minä eversti Dumoulinin. Hänen avullansa pääsemme perille ilman vaikeuksia." Morissot värisi mielihalusta. "Se on sovittu. Menkäämme!" Ja sitten he erosivat pistäytyäksensä kumpikin noutamassa onkivehkeet kotoansa. Tuntia myöhemmin astuivat he rinnakkain suurta valtatietä. Pian saapuivat he huvilaan, jossa tätä nykyä asui eversti Dumoulin. Tämä naurahti heidän pyynnöllensä ja antoi suostumuksensa heidän mielitekoonsa. Ystävykset läksivät jatkamaan matkaa niin pian kuin olivat saaneet everstiltä lupapiletin. Eikä aikaakaan, niin sivuuttivat he ranskalaiset etuvartijaosastot, kulkivat läpi autioksi jääneen Colombesin etukaupungin ja joutuivat niiden pienten viinitarhojen laiteille, jotka ulottuvat Seinejoen rantaan saakka. Kello oli noin 11 päivällä. Vastapäätä oleva Argenteuilin kylä näytti vallan kuolleelta. Orgemoutin ja Sannoisin kukkulat näkyivät yli koko seudun. Nanterseen asti ulottuva laaja tasanko oli tyhjä ja autio alastomine kirsikkapuinensa ja vaaleanpunaisine multapenkereinensä. Viitaten sormellansa kukkuloita kohti sanoi hra Sauvage: "Tuolla ylhäällä ovat preussilaiset!" Ystävykset valtasi omituinen levottomuus keskellä tätä autiota seutua. Preussilaiset! Tosin eivät he olleet vielä nähneet yhtään preussilaista, mutta monta kuukautta olivat he jo tunteneet näiden näkymättöminä ja kaikkivaltaisina ympäröineen koko Pariisin ryöstäen, tappaen, näännyttäen ja hävittäen Ranskanmaata. Jonkunlainen taikauskoinen pelko yhtyi nyt siihen vihaan, jota nämä kunnon porvarit olivat tunteneet tuota outoa ja voitollista kansakuntaa kohtaan. "Kuulkaas, ystäväni! Entäpä jos he tavoittaisivat meidät?" soperteli Morissot pelonalaisena. Kaikesta huolimatta vastasi hra Sauvage tuhmalla, pariisilaisella humorillansa: "Tarjotaan heille siinä tapauksessa pari paistettua kalaa!" Kaikkialla vallitseva hiljaisuus pelotti heitä kuitenkin niin, että he empivät uskaltaako tuonne autiolle kentälle vaiko ei. Vihdoin sanoi Sauvage päättävästi: "No, ystäväni, eteenpäin, mutta varovasti!" Kumppanukset laskeutuivat sitten lähimmäiselle viinikentälle ja ryömivät kumarruksissa eteenpäin milloin piileksien pensastojen taakse, milloin tähystäen ympärillensä katse levottomana, milloin kuunnellen korvat pörhössä. Vähäinen kaistale alastonta maata oli heidän vielä kuljettava, ennenkuin pääsivät Seinen rannalle. Tämän matkan samosivat he juoksujalassa ja kyyristyivät äkkijyrkälle joen kaltaalle tultuansa kuivan rantaruovoston peittoon. Morissot painoi poskensa maahan kuunnellaksensa kuuluiko mitään askelia. Kaikki oli hiljaista. He olivat siis yksin, vallan yksin. Nyt tunsivat he itsensä varmemmiksi ja valmistausivat onkimaan. Heitä vastapäätä oleva, autio Maranten saari peitti heidät sen puolisella kukkulalla mahdollisesti vaanivilta vihollisilta. Saaren pieni ravintola oli suljettu ja näytti olleen autio jo vuosikausia. Hra Sauvage veti joesta ensimäisen kalan. Pian sai Morissot toisen ja tuon tuostakin nostivat he onkivapansa, jonka siiman nenässä hopealta hohtava pikkukala pyristeli päivän paisteessa. Tämähän oli ihan ihmeellisen onnistunut onkiretki, arvelivat kumppanukset. Saadut kalat pistivät he varovasti sangen tiheäsilmuksisesta verkkokankaasta tehtyyn pussiin, joka heillä oli liossa jalkojensa juuressa. Suloinen ilon tunne valtasi heidät molemmat, tuollainen hiljainen ilo, joka syntyy kauvan kaihotun ja rakkaan mieliteon tyydyttämisestä. Aurinko lämmitti heidän olkapäitänsä niin suloisesti, ett'eivät he enää viitsineet ajatella paljo mitään. Eivätkä he kuunnelleet mitään. Eivätkä välittäneet mitään muusta maailmasta. He onkivat. Mutta äkkiä kuului kumea jyräys ikäänkuin olisi se tullut maan alta. Maa heidän allansa tärähti. Se oli kanuunan jyrisevä laukaus. Morissot käänsi päänsä ja huomasi kaukana vasemmalla kohoavan suuren vuoren, Mont-Valerienin, lumipeitteisen kukkulan yllä väikkyvän harmajan savupilven. Pian pelmahti toinen savupilvi linnoitusvallituksen harjalta ... ja sitten kuului uusi jyräys. Tätä seurasi kolmas ja neljäs, ja alinomaa syöksi vuoren kukkula sitten kuolettavia henkäyksiänsä, puhalsi ulos valkoisia usmapilviä, jotka verkallensa nousivat kolealle taivaalle jäädäkseen väikkymään laajenevana pilvenä kukkulan ylitse. "Nyt ne siis taas alkoivat", sanoi hra Sauvage olkapäitänsä kohauttaen. Morissot, joka ahdistunein mielin tarkkasi onkikorkkinsa pulpahduksia, tunsi äkkiä rauhallisen kansalaisen suuttumusta noita hulluja kohtaan, jotka kävivät sotaa ja häiritsivät levollisia onkimiehiä. "Ihmisten täytyy olla aivan typertyneitä menettääksensä tuolla tavoin henkensä!" napisi hän. "Eläimiäkin typerämpiä!" myönteli Sauvage. Morissot, joka juuri vetäisi joesta kauniin salkin, ilmaisi kantansa selittäen: "Ja niin kauvan kuin hallitukset jatkuvat, tulee tuo peli myöskin jatkumaan!" "Niin kyllä", sanoi Sauvage, "tasavalta ei olisi julistanut sotaa..." "Kuninkaiden aikana on aina ulkonaisia sotia, tasavallassa taas sisällisiä." Ja rauhallisina keskustelivat he taas edelleen selvitellen suuria, valtiollisia kysymyksiä lauhkeiden ja yksinkertaisten ihmisten terveellä älyllä. Yhtä mieltä olivat he myöskin siitä, että tosivapautta ei koskaan löydy. Sillä välin jylisi Mont-Valerienin vuori alinomaa, hävittäen kuulillansa rauhallisten ranskalaisten asuntoja, musertaen ihmisiä, ruhjoen elukoita, tehden lopun tuhansista unelmista, tuhansista kaivatuista ilon- ja toivotuista onnenhetkistä ja saattaen impien, vaimojen ja äitien sydämet loppumattomien kärsimysten valtaan ... sekä täällä että muualla ympäri maata. "Se on elämää!" huokasi Sauvage. "Sanokaa mieluummin: kuolemaa!" nauroi Morissot. Mutta samassa vavahtivat he säikähtyneinä, sillä he kuulivat takanansa lähestyviä askelia. Käännyttyänsä rantatöyräälle päin he näkivät melkein olkainsa takana seisovan neljä suurta, parrakasta ja aseellista miestä -- kaikki univormussa, tasalakit päässä ja pyssyt tähdättyinä heitä kohti. Onkivavat putosivat kumppanusten käsistä ja alkoivat lipua virran mukana. Muutamia sekunteja myöhemmin olivat he vankeina ja sidottuina. Ja sitten saattoivat preussilaiset sotilaat heidät veneelle ja kuljettivat heidät vastapäätä olevalle Maranten saarelle. Nyt vasta huomasivat he, ettei saari ollutkaan autio, sillä vallan hyljätyltä näyttäneen ravintolan takana istui parikymmentä saksalaista sotamiestä. Eräs karvainen jättiläinen, joka istui kahareisin tuolilla poltellen suurta porsliinikoppaista piippua, kysyi heiltä erittäin sujuvalla ranskankielellä: "No, hyvät herrat, kuinka onkiretkenne onnistui?" Sotilaat laskivat upseerin eteen kaloja täynnä olevan verkkopussin, jonka eräs heistä oli ottanut mukaan. "Kas, kas! Ei ilmeisesti ole hullummin onnistunut. Mutta kysymys ei oikeastaan ole siitä. Kuulkaa nyt rauhallisesti minua elkääkä hätäilkö! Minä näen teissä kaksi vihollisen lähettämää vakoilijaa, jotka olen ottanut vangiksi ja ai'on ammuttaa kuoliaiksi. Te olette nimittäin käyttäneet onkimista ainoastaan tekosyynä voidaksenne paremmin suorittaa vakoiluaikeenne. Te olette joutuneet minun käsiini. Sen pahempi teille. Sellaista on sota. "Mutta kun te olette voineet päästä ranskalaisten etuvartijain ohitse, niin on teillä epäilemättä tiedossanne tunnussana palausretkeänne varten. Ilmoittakaa minulle tuo tunnussana, niin saatte armon." Ystävykset seisoivat synkeinä ja hermostuksesta hieman vapisevin käsin, mutta eivät virkkaneet mitään. "Kukaan ei saa sitä koskaan tietää", jatkoi upseeri, "ja te saatte palata takaisin kaikessa rauhassa. Salaisuus hälvenee teidän mukananne. Mutta jos kieltäydytte sitä ilmaisemasta, olette heti kuoleman omat. Päättäkää siis!" Ystävykset pysyivät jäykkinä eivätkä suutansa avanneet. Yhäti kylmäverisenä jatkoi preussilainen viitaten kädellänsä joelle päin: "Ajatelkaa, että te viiden minuutin kuluttua virutte joen pohjassa. Viiden minuutin kuluttua, kuuletteko? Teillä on tietysti omaisia?" Mont-Valerienin kukkula jyrisi yhäti. Mutta onkimiehet seisoivat äänettöminä paikallansa. Silloin lausui preussilainen muutamia saksalaisia komentosanoja ja hetipaikalla astui kaksitoista miestä esille asettuen pyssyt tanassa parinkymmenen askeleen päähän vangeista. Tuolinsa oli upseeri muuttanut hieman kauvemmas, ett'ei olisi alkavan toimituksen tiellä. "Yhden minuutin saatte vielä ajatus-aikaa, mutta ette sekuntiakaan yli sen", sanoi preussilainen kylmästi. Sitten nousi hän äkkiä ylös, lähestyi vankeja, otti Morissotin käsikynkästä, vei hänet hieman sivulle ja sanoi hiljaisella äänellä: "No, sanokaa nyt pian tuo tunnussana. Ystävännekään ei saa tietää mitään, sillä minä voin olla muuten heltyvinäni." Morissot ei vastannut mitään. Preussilainen uudisti sitten saman tempun hra Sauvagen kanssa, tehden tälle saman kysymyksen. Sauvage ei vastannut mitään. Taas seisoivat kumppanukset äänettöminä vierekkäin. Upseeri valmistausi huutamaan lopulliset komentosanat. Sotilaat kohottivat pyssynsä. Silloin sattui Morissotin katse vierellänsä heinikossa makaavaan kalapussiin. Päivän säteet väikkyivät yhä pyristelevien salkkien sivuihin. Raukeus valtasi hänet. Kaikista ponnistuksista huolimatta täyttyivät hänen silmänsä kyynelistä. "Hyvästi, hra Sauvage!" sopersi hän. "Hyvästi, hra Morissot!" vastasi ystävä. Sitten puristivat he toistensa käsiä ja tunsivat läpi koko ruumiin kulkevia väristyksiä. "Ampukaa!" komensi upseeri. Kaksitoista laukausta kajahti kuin yksi ainoa pamaus. Hra Sauvage kaatui nenällensä kuin tukki. Morissot, joka oli pitempi mies, häilähti, pyörähti ympäri ja kaatui poikkipäin kumppaninsa ylitse niin, että kasvot jäivät ylöspäin ja veri roiskahti hänen rinnalta rikkoutuneen takkinsa alta. Preussilainen antoi uuden käskyn. Muutamia miehistä katosi hetkeksi, nämä palasivat pian takaisin nuoranpätkiä ja kiviä tuoden, jotka sidottiin vainajien jalkoihin. Sitten kantoivat sotilaat kuolleensa joen äyräälle. Mont-Valerienin kukkula, jonka yllä jo leijaili paksu savupilvi, ei lakannut jyrähtelemästä. Pari sotilasta tarttui kiinni Morissotiin, toiset hra Sauvageen, nostaen heidät ilmaan päästä ja jaloista. Hetken heiluttivat he näitä ankarasti ilmassa ja heittivät ruumiit sitten kaaressa jokeen, minne ne putosivat seisoalleen, kun kivet painoivat kummankin jalkapuolta. Vesi roiskahti ja kiehtyi sitten laajeneville kehille, jotka pieninä aaltoina vähitellen nuojuivat rantaan saakka. Sitten tasausi veden kalvo entisellensä. Ainoastaan pieni pinnalla uiva punainen täplä todisti verta vuodatetun. Yhtä tyyneenä kuin ennenkin sanoi upseeri puoliääneen: "Nyt on kalojen vuoro!" Hän palasi sitten takaisin talolle, huomasi salkkipussin ruohikossa, nosti sen ylös, tutki sitä ja huudahti naurahtaen: "Vilhelm!" Eräs sotamies kiirehti luo, valkoinen esiliina vyöllänsä. Heittäen hänelle ammuttujen ranskalaisten onkimat kalat käski hän: "Paistapas minulle nuo pienet sekakalat niin kauvan kuin ne vielä elävät. Siitä tulee herkullinen ateria!" Ja sitten sytytti hän jälleen piippunsa. KEVÄÄLLÄ. Kun ensimäiset kauniit kevätpäivät koittavat ja maa havahtuu uudestansa viheriöitsemään, kun tuoksuva, leuto ilma hyväilee kasvojamme, täyttää keuhkomme ja tunkeutuu hamaan sydämeen saakka, silloin valtaa meidät rajattoman, mittaamattoman onnen kaipaus, silloin saamme vastustamattoman halun lähteä ulos, kuljeskella luonnossa ilman tarkoitusta, etsiä seikkailuja ja juoda, ahmia kevättä, kevättä. Talvi oli ollut ankara. Ja kun toukokuu koitti, tunsin koko olemuksessani, kuinka vapautuksen tarvis kasvoi minussa vastustamattomaksi juopumukseksi ja äyräittensä yli pursuavain voimain kuohunnaksi. Herätessäni eräänä aamuna näin akkunastani kattojen ylitse taivaan suuren ja sinertävän kankaan helottavan auringon paisteessa. Akkunalla visertelivät kanarialinnut äänensä käheiksi; kaikista talon kerroksista kaikui palvelustyttöjen hyräilyä ja kadulta kuului iloinen humu. Juhlatunne mielessäni kiiruhdin ulos lähteäkseni jonnekin, tietämättä minne menisin. Kaikki vastaantulijat hymyilivät toisillensa. Näytti kuin onnen hengetär olisi vironnut kaikkialla jälleen saapuneen keväimen lämpöisessä valossa. Tuntui kuin lemmen tuulahdus olisi liidellyt yli koko kaupungin. Nuorilla naisilla, jotka aamupuvussansa kiiruhtivat ohitseni, paistoi silmäsopessa kätkeytyvä hellyys, heidän käynnissänsä oli pehmeämpää suloa kuin koskaan ennen, niin että nuoren miehen sydän alkoi nopeammin tykyttää. Tietämättä kuinka ja miksi saavuin minä Seinejoen rannalle. Höyrylaivoja vilisti alinomaa maalle (Suresneen) päin ja äkkiä valtasi minut vastustamaton halu lähteä ulos käyskentelemään keväisissä metsissä. "Kärpäsen" kansi oli matkailijoita jo täpösen täynnä, sillä ensimäiset kirkkaat päivät houkuttelivat ihmisiä maalle joka talosta vasten tahtoansakin. Itsekukin tuntee halua lähteä liikkeelle jonnekin, siinä tullaan, mennään ja keskustellaan naapurinsa kanssa. Minä puolestani satuin saamaan naapurikseni nuoren naisen. Hän näytti olevan pieni ompelijatar tuota erityisesti pariisilaista tyyppiä: pienet, sievät kasvot, vaaleat hiukset, jotka aaltoilivat ohimoilla ja muuten kokonaisuudessansa vaikuttivat kuin valokihermä, mistä pitkät suortuvat kaartuivat korvan taa, valahtivat alas niskaan häilyen vienossa tuulessa; alempana ... kaulalla ... oli se enää vain hienoa, keveintä vaaleinta haituvaa, jota tuskin huomasikaan, mutta jota kaikissa tapauksissa oli melkein mahdoton olla hetipaikalla suutelematta. Itsepintaisen katseeni vaikutuksesta käänsi hän kasvonsa minuun päin ja loi sitten heti katseensa alas samalla kuin hieno poimu suupielessä ennusti hymyilyn aikeita ja sai minut enemmän aavistamaan kuin huomaamaan että hänen ylähuulensakin kasvoi tuota vaaleaa silkkihaituvaa, jota aurinko hienosti säteillänsä kultasi. Levollinen joki laajeni. Lauha rauha väikkyi yli maan ja kuulustipa kuin olisi koko avaruus ollut täynnään eloisaa humua. Naapuri loi jälleen silmänsä ylös. Alinomaa täytyi minun katsella häntä ja nyt hän jo selvästi hymyilikin. Ihana oli hän silmissäni istuessaan tuossa edessäni ja tuhansia, tuhansia tähän saakka aavistamattomia asioita olin minä lukevinani hänen väistelevässä katseessansa. Tuntemattomia syvyyksiä avautui minulle ja minä olin jo näkevinäni noissa silmissä rakkauden koko viehkeyden, sen runollisuuden, jota me haaveksimme, ja sen tosionnen, jota me kaikki etsimme. Vallaton halu avata hänelle sylini valtasi minut, avata lämpöinen sylini ja kantaa hänet pois ... jonnekin, missä minä voisin kuiskia hänen korvaansa rakkauden tunnustuksen suloista soittoa. Aioin juuri avata suuni ja puhutella häntä, kun joku kosketti olkapäätäni. Hämmästyneenä käännyin päin ja näin keski-ikäisen, ulkonäöltä sangen tavallisen herrasmiehen seisovan edessäni ja katselevan minuun huolestuneen näköisenä. "Haluaisin mielelläni puhua kanssanne", sanoi hän. Minä näytin nähtävästi kovin vastahakoiselta, sillä hän lisäsi kohta: "Asia on erittäin tärkeää laatua." Nousin ylös ja seurasin häntä toiselle puolen alusta. "Suokaa anteeksi", aloitti hän, "mutta eikös lääkärinne kylmän, sateisen ja lumisen talven tullessa joka päivä ole uusinut teille neuvoa, että pitäisitte jalkanne lämpiminä ja vastustaisitte kaikkea vilustumista, nuhaa, rinnan pakotusta ja pistoksia. Tietysti noudatatte te hänen neuvoansa, keksitte tuhansia varovaisuustoimenpiteitä, käytätte villaisia alusvaatteita, paksua päällystakkia ja kaksinkertaisilla pohjilla varustettuja kenkiä ettekä sittenkään voi välttyä joutumasta vuoteen omaksi parin kuukauden ajaksi. "Mutta kun kevät saapuu lehtinensä, kukkinensa, lämpöisine, raukaisevine tuulahduksinensa ja omituisine peltotuoksuinensa, jotka epämääräisellä levottomuudella täyttävät rintanne, ja aiheettomine alakuloisuuksinensa, silloin pitäisi jonkun muistuttaa teille: varokaa rakkautta, hyvä herra! Mutta siitä ei kukaan varoita teitä. Ja kuitenkin väijyy se teitä kaikkialla. Se vaanii teitä joka sopessa, kaikkialle on se ansansa virittänyt. Kaikki aseensa on se terästänyt, kaikki viekkaat kujeensa on se valmistanut! "Olkaa siis varuillanne keväisestä rakkaudesta! Olkaa varuillanne, nuori mies! Se on paljo vaarallisempi kuin nuhat, hengenahdistukset ja pistokset. Sillä se on armoton ja houkuttelee teitä korjaamattomiin tuhmuuksiin. Tiedättekös, hyvä herra, että minun mielestäni pitäisi hallituksen joka vuosi kevään tullen naulauttaa seinille suuria ilmoituksia tähän tapaan: 'Kevät on tullut! Arv. kansalaiset, olkaa varuillanne rakkaudesta!' Olisi siis tehtävä samoin kuin naulataan varoituksia talojen nurkkiin: 'Huomatkaa! Vasta maalattu!' Mutta kun hallitus ei näin menettele, täytyy yksityisten kansalaisten muistuttaa toisiansa siitä. Sen vuoksi rohkenen sanoa teille: olkaa varuillanne rakkaudesta! Se voi äkkiä saada teidät pauloihinsa ja mielestäni oli velvollisuuteni huomauttaa siitä aivan kuin ihmiset Venäjällä huomauttavat toisillensa, jos jonkun nenä on sattunut paleltumaan." Seisoin vallan ällistyneenä tämän kummallisen henkilön edessä, otin arvokkaan naaman ja sanoin hänelle: "Suokaa anteeksi, mutta mielestänne sekaannutte asioihin, jotka eivät teitä liikuta." Tuntematon ystäväni teki kiivaan kädenliikkeen ja vastasi: "Mitä? Eikö se minua liikuta? Pitäisikö minun siis antaa ihmisen mennä menojaan, jos näen menevän vaarallista tietä, missä hän ehdottomasti hukkuu? Kuulkaas, hyvä herra, niin kerron teille oman tarinani, josta ehkä ymmärrätte, kuinka minä rohkenin puhutella teitä tähän tapaan. "Se tapahtui viime vuonna ... tähän samaan aikaan. Mutta aluksi pitää minun ilmoittaa teille, että olen virkamies meriasiain ministeristössä, missä päälliköt ja komissaariot ottavat upseerin olkalappunsa totuudessa ja kohtelevat meitä kuin laivapoikia. Oi, jospa kaikki viraston päälliköt olisivatkin siviilimiehiä! Mutta palaan asiaan. Virastohuoneen akkunasta näin minä eräänä kauniina päivänä hiukkasen sinistä taivasta, jota vastaan ohi kiitelevät pääskyset suihkelehtivat. Ja silloin valtasi minut halu ruveta karkeloimaan mustien kartongieni kanssa. "Vapaudenhaluani en voinut enää hillitä, vaan menin -- vastenmielisyydestäni huolimatta -- marakatin puheille, jolla arvonimellä tarkoitan päällikköäni. Tämä oli vähäläntä kovakuoriainen, joka aina vihoitteli meille. Ilmoitin itseni kipeäksi. Hän tirkisti minua nenästä nokkaan ja tiuskaisi: "'Sitäpä minä en usko, herraseni! Mutta menkää kuitenkin tiehenne! Ja tuollaisilla virkamiehillä pitäisi virastokoneiden käydä!' "Minä livahdin ulos ja kävelin alas Seinen rannalle. Sää oli yhtä kaunis kuin tänäänkin on. Kiiruhdin 'Kärpäsen' kannelle ja päätin tehdä huviretken Saint-Cloudiin. "Oi, jospa päällikköni ei olisi minulle sitä lomaa koskaan myöntänyt! "Tuntui kuin olisin vallan laajennut auringon paisteesta. Minun täytyi rakastaa kaikkia; tätä höyryalusta, jokea, puita, taloja, kanssamatkailijoita -- sanalla sanoen kaikkia. Mieleni teki syleillä jotakin, mitä ikinä tahansa: rakkaus oli virittänyt paulansa minun poloisen tielle! "Trocadero-palatsin kohdalla tuli laivalle nuori tyttö, joku mytty kainalossa, ja istuutui minua vastapäätä. "Hän näytti niin kauniilta, oi, niin ihmeen ihanalta! Naiset näyttävätkin hämmästyttävän ihanilta juuri alkukeväällä ... ja kauniilla ilmalla: silloin on heissä jotakin viehkeää, vangitsevaa ja -- jumala ties, mitä kaikkea. Heitä voisi verrata siihen viiniin, jota me juuston päälle juomme. "Tarkastelin siis häntä ja hän vuorostansa minua, vaikkakin ainoastaan silloin tällöin, niinkuin tuo teidänkin kaunottarenne äsken teki. Vihdoin tuntui minusta kuin olisimme me jo katselleet toisiamme kylläksi voidaksemme aloittaa keskustelun. Siispä puhuttelin minä häntä ensiksi. Ja hän vastasi kysymyksiin. Hän oli viehättävä, hiivatin viehättävä! Minä ihan juovuin hänestä, hyvä herra. "Saint-Cloudissa nousi hän maihin. Samoin tein minäkin. Hänen piti viedä perille eräs tilaus. Laiva oli juuri ehtinyt poistua, kun hän palasi takaisin. Liityin hänen seuraansa ja lempeä ilma sai meidät molemmat silloin tällöin huokailemaan. "'Nyt mahtaisi olla ihanaa käyskellä metsässä!' sanoin minä. "'Oi kyllä!' huudahti hän. "'Entäpä jos tekisimme yhdessä pienen kävelyretken? Suostutteko, neiti?' "Hän tarkasti minua nopealla, otsatukan alta viskatulla silmäyksellä, ikäänkuin olisi hän pikimmiten arvioinut, minkä arvoinen saatoin olla. Sitten hän -- hetkisen emmittyänsä nyökkäsi suostumukseksi. Ja pian olimme jo keskellä kaunista metsää. Tähän aikaan vielä harvan lehvistön alla kasvoi pitkä ja paksu ruohosto, joka välkkyi vihreyttänsä kuin olisi se vernissattu, auringon kiilloittama ja täynnänsä pikku eläviä, jotka kaikki kilpaa rakastelivat. "Joka oksalta kuului lintuisten liverrys. Keväisen ilman ja maantuoksujen riivaamana alkoi seuralaiseni hyppiä ja juoksennella metsässä. Ja minä hupsu harppasin tietysti hänen perässänsä. Ette usko, kuinka hulluja aikamiehet toisinaan voivat olla, herra! "Sitten lauleli hän monen monituisia lauluja, aarioita, operoita, säkkipilli-laulua y.m. Ja voi, kuinka runollisesti minusta silloin kuulusti tuo Musetten laulu! Melkein itkin liikutuksesta! Ja tuollaiset hulluudet voivat panna järkimiehen pään pyörälle! Uskokaa minua, herra, elkääkä ikinä naiko neitosta, joka maalle tultuansa alkaa lauleskella, olletikkin jos hän laulaa säkkipilli-laulun. "Pian väsyi laululintuseni kuitenkin ja istahti viheriöitsevälle rinteelle. Istahdin hänen jalkojensa juureen, otin hänen kätensä omiini, nuo pienet kätöset, joiden sormet olivat neulanpistosten jälkiä täynnä. Ne juuri saivat minut liikutetuksi! Kas tuossa ahkeran työn pyhät jäljet, ajattelin minä. Mutta tiedättekö, mitä nuo pyhät jäljet merkitsevät? Ompeluatelierin juoruja ja kaikenlaista lorua, mitä he keskenänsä kuiskivat, kaikenlaisia lörpöttelyjä ja konttipuheita, likaisten hävyttömyyksien tahrimaa mieltä, menetettyä siveyttä, tuhmaa, jokapäiväistä roskaa, rumia tapoja, ahtaita ajatuksia ja kaikkea alempisäätyisten naisten totuttua oloa, joka täydellisesti hallitsee heitä. Tässäpä ilmakehässä ovat nuo pyhät työn jäljet sormenpäissä saadut!" Sen sanottuansa katsoi hän sangen pitkään minua suoraan silmiin. "Ja voi noita naisten silmiä, mikä mahti niissä voi asua! Kuinka ne voivatkaan saattaa meidät hämille, juovuttaa, voittaa ja kukistaa meidät! Ja kuinka syviltä, lupaavilta ja pohjattomilta ne meistä tuntuvat! Tästä sanotaan sitten, että se on: katsoa hamaan sielun syvyyteen. Voi, mikä tyhmä puhetapa! Jos olisinkin voinut nähdä hänen sielunsa pohjaan, niin olisin epäilemättä ajoissa viisastunut. "Sanalla sanoen: olin takertunut paulaan kuin mieletön hupsu! Ai'oin sulkea hänet syliini. 'Alas käpälät', huudahti hän. "Silloin polvistuin hänen viereensä, avasin hänelle sydämeni ja tyhjensin hänen helmaansa kaiken tukahduttavan hellyyteni. Hän näytti kummastuvan muuttunutta käytöstapaani ja katseli minua salaa ikäänkuin olisi hän ajatellut: vai niin, vai sillä lailla sinun kanssasi on leikiteltävä, ystäväni; no, hyvä on tietää! "Kun rakkaus sekautuu peliin, herra, niin olemme me miehet kaikki tuhmia kuin pässit ja naiset taas ainoastaan kauppioita. "Minä olisin ehkä jo silloin voinut omata hänet. Vasta myöhemmin minä tuhmuuteni käsitin. Mutta sitä en tehnyt, sillä enhän kaivannut hänen ruumistansa, vaan hänen rakkauttansa, ainoastaan hänen rakkauttansa. Näyttelin siis ihanteellista rakastajaa, vaikka olisin voinut paremmin aikani käyttää. "Kyllästyttyänsä tunnustuksiini, nousi hän ylös. Me palasimme Saint-Cloudiin ja minä erosin hänestä vasta Pariisissa. Palausmatkalla näytti hän niin murheelliselta, että olin pakotettu kysymään, mikä häntä vaivasi. "'Ajattelen vain, ettei tällaisia sunnuntaipäiviä ole monta ollut elämässäni', sanoi hän. "Sydämeni tykytti niin ankarasti, että se oli pakahtua. "Seuraavana sunnuntaina näin hänet toistamiseen, sitä seuraavana jälleen ja niin yhä eteenpäin kaikkina sunnuntaipäivinä. Milloin saatoin häntä sinne, milloin tänne suurkaupungin kauniimpiin ympäristöihin, missä lemmen kuhertelu parhaiten menestyy. "Tuo pikku veitikka alkoi nyt vuorostansa näytellä rakastunutta. "Vihdoin menetin viimeisenkin järjenkipinän ja kolme kuukautta myöhemmin menin naimisiin hänen kanssansa. "Ja mitä muuta voi yksinäinen virkamies, ilman perhetuttavuuksia ja neuvonantajia, tehdä? Siinä joutuu haaveksimaan, että tuollainen pikku vaimo voisi tehdä elämänne niin suloiseksi! Ja niin joutuu hänen kanssansa naimisiin. "Mutta kun te kerran olette avioliitossa, niin silloin saatte kuulla haukkumasanoja aamusta iltaan: hän ei ymmärrä, hän ei osaa mitään j.n.e., vain suutansa hän lakkaamatta osaa soittaa, hoilottaa säkkipilli-laulua (tuota kauheaa renkutusta!) hän osaa ja riidellä holhomiehen kanssa hän taitaa. Portinvartijan vaimolle pitää hänen saada selittää talous-asiansa, naapurimme piioille ehtii hän juoruta aviollisesta elämästänsä, kaikille kauppiaille kertoo hän juttuja aviomiehestänsä ja aina on hänen päänsä täynnä tuhmia tarinoita, epaton uskonkappaleita, niin naurettavan joutavia mielipiteitä ja niin hassuja ennakkoluuloja, että minun poloisen täytyy itkeä aina, kun vain hänestä tulee puhe." Hieman hengästyneenä ja liikutettuna hän vaikeni. Säälien katselin tuota yksinkertaista ja hullunkurista poloista ja aioin juuri sanoa hänelle jotakin, kun höyryalus samassa seisahtui. Olimme saapuneet Saint-Cloudiin. Nuori tyttö, jonka vuoksi sydämeni oli tuonoin alkanut sykkiä niin ankarasti, nousi istualtansa aikoen nähtävästi mennä maihin. Hän astui aivan ohitseni heittäen samassa minulle nopean syrjäsilmäyksen ja hymyillen viehättävintä hymyänsä. Sitten hypähti hän rantalaiturille. Yritin sittenkin lähteä hänen jälkeensä, mutta outo kertoilija pidätti minua takin hihasta. Hitaasti riuhtaisin itseni irti, mutta hänpä sai samassa liepeestäni kiinni ja veti minun taapäin huudahtaen: "Ette saa mennä, ette saa mennä, ette saa mennä!" Tämä kovaääninen huudahdus sai kaikki lähellä seisovat matkailijat kääntymään meihin päin. Ihmiset alkoivat nauraa tälle kohtaukselle enkä minä enää oikein rohjennut uhmata heidän pilkkanauruansa ja "skandaalia", vaikka mieleni olikin vimmastunut tuota tungettelevaa neuvonantajaa kohtaan. Niin loittoni höyryalus jälleen laiturista. Pikku sulottareni jäi toistaiseksi seisomaan laiturille seuraten pettynein toivein laivan poistumista. Mutta outo valloittajani hykersi käsiänsä kuiskaten korvaani: "Tässä taisin minä tehdä teille karvaan palveluksen!" NUORANPÄTKÄ. Kaikki Godervilleen vievät tiet olivat täynnä maalaiskansaa, miehiä ja naisia, jotka pyrkivät kauppalaan päin. Siellä oli näet markkinapäivä. Miehet astuivat hitain, laahustavin askelelin, kumartuen eteenpäin joka kerran kun muuttelivat pitkiä, lenkoja sääriänsä, joita kova työ, auran kurjen ylitse kumartuva, olkapäät vinoon vääristävä asento, polvia haristava viikatteen käyttö ja kaikki maanviljelijän raskaat ja ikävät askareet olivat muodostaneet. Kaikilla oli yllä siniset, kankeat puserot, jotka loistivat kiilloitettua tärkkelystä kuin olisivat ne olleet vernissatut; kaulalta ja hihansuista olivat ne valkeilla ompeluksilla koristettuja ja pullottivat teräväluisen vartalon yllä kuin mitkäkin korkeuteen lasketut ilmapallot, joiden sisästä pää, kädet ja sääret pistivät lystikkäinä esille. Muutamat vetivät nuorajutkolla lehmiä tai vasikoita. Takana kävi akka rapsien elukkaa lanteille lehtevällä oksalla, hoputtaaksensa mullikan hidasta kulkua. Toiset toivat käsivarrella suuria koreja, joista näkyi eläväin kanain päitä taikka ankkain nokkia. Naisten käynti oli ylimalkaan nopeampi ja lyhempi askeliltansa. Jäykän ja usein kuivettuneen ruumiinsa suojana oli heillä tiukalle vedetty saali, joka nuppineulalla oli kiinnitetty matalain rintojen yli; päähineenä oli tiukasti päälaelle kiertyvä, valkea side ja sen yllä kansallinen myssy. Tuossa mennä kolisivat ohi pienen, virkun maalaishevosen vetämät, nelipyöräiset, keveät ajopelit, joissa pari miehenpuolta istui varsinaisella istuimella rinnakkain, kun vaunujen pohjalla taas kyykötti naishenkilö koettaen pitää laidoista kiinni, etteivät kamalat sysäykset niin ankarilta tuntuisi. Godervillen torilla oli hirmuinen ahdinko: ihmisiä ja eläimiä yhtenä sekamelskana. Yli kaiken häilyivät sonnien sarvet, äveriöiden talonisäntien korkeat hatut ja naisten hiustöntyrät. Kimeät ja vinkuvat huudot ja äänekkäät puheet sulivat yhdeksi lakkaamattomaksi hälinäksi, joita jonkun hauskimmillaan olevan markkinavieraan voimakkaat, vallattomat ilonhuudot ja lehmäin mölinä toisinaan häiritsi. Muuten haisi koko tori tallilta, maidolta, lannalta, heinältä ja hieltä, josta kaikesta syntyi karvas, inhottava ihmisten ja eläinten yhteinen katku, jonka maalaiset useimmiten tuovat mukanansa. Ukko Hauchecorne Bréautén pitäjästä oli juuri saapunut kauppalaan ja taivalsi rauhallisesti torille, kun hänen silmiinsä sattui maassa makaava nuoranpätkä. Ollen säästäväinen mies kuin ainakin tosinormandialainen, ajatteli hän, ettei mitään hyödyllistä tavaraa saa jättää maahan mätänemään, jonka vuoksi hän kumartui ottamaan sitä, jäsensärkynsä vuoksi hieman vaivalloisesti. Hän otti siis ylös nuoranpätkän maasta ja aikoi huolellisesti kääriä sen kokoon, kun hän samassa näki satulaseppä Malandainin, joka seisoi työpajansa ovella tarkastellen häntä. Ennen vanhaan oli heillä ollut jupakka päitsistä; ja kun molemmat olivat pitkävihaisia, ei heidän välinsä vieläkään aivan selvä ollut. Ukko Hauchecorne häpesi hieman, että hänen tuonoinen riitapuolensa oli nähnyt hänen nostavan loasta tuon nuoranpätkän. Sen vuoksi kiiruhti hän pistämään sen ensin puseronsa alle ja sitten housujensa taskuun, ollen yhä etsivinänsä maasta jotakin, mitä hän tietysti ei löytänyt; sitten jatkoi hän matkaansa torille päin etukumarassa ja jäsenkolotuksen ruumista kouristellessa. Pian katosi hän hitaasti liikuskelevaan ja meluavaan väkijoukkoon, joka hääräsi edestakaisin lukemattomissa kauppahommissa. Talonpojat katselivat ja tunnustelivat elukoita, poistuivat, palasivat takaisin ja seisoskelivat neuvottomina ja empivinä peljäten alinomaa tulevansa petetyiksi, jonka vuoksi eivät uskaltaneet tehdä päätöstänsä kaupanteossa. Epäillen tarkkasivat he myyjän katsetta ja koettivat kaikella mahdollisella tavalla päästä selville hänen viekkaudestansa ja elukan virheistä. Naiset seisoivat suurten koriensa takana, joista he olivat nostelleet esille myytäväksi aiotun siipikarjansa; sidotuin jaloin, säihkyvin silmin ja tulipunaisin heltoin pyristelivät ne maassa, heidän vieressänsä. Kuivakiskoisina ja muuttumattoman jäykkä ilme kasvoillansa kuuntelivat he tehtyjä tarjouksia, pysyivät hinnoissansa taikka myöntyivät äkkiä tinkijäin alempiin tarjouksiin huutaen hitaasti poistuvalle ostajalle: "No, olkoon menneeksi, isäntä! Te saatte sen siitä hinnasta!" Vähitellen alkoi väkijoukko harventua. Ja kun kirkonkello keskipäivällä soi _angellista_, niin vetäysivät kaukalaiset markkinavieraat ravintoloihin. Jourdainin majapaikassa oli suuri tupa täynnä vieraita ja suuri piha täynnä kaikenlaisia ajopelejä: kärryjä, trilloja, vankkureita, keveitä vaunuja ja muita nimettömiä, loasta keltaisia, rumia ja paikattuja ajoneuvoja, joiden valjaat törröttivät ilmassa kuin käsivarret taikka lepäsivät ne aisat maata vasten ja takaosa ylhäällä. Aivan pöytävieraiden vieressä leimusi tuli mahtavan suuressa takassa lämmittäen lähinnä istuvien selkämyksiä. Kolmea paistinvarrasta, joissa näkyi kanoja, kyyhkysiä ja lampaan reisiä, käännettiin takkatulella; makuaistia kutkuttava paistetun lihan ja kärventyneen rasvan haju levisi ympäri huoneen nostaen veden suuhun ja saattaen ihmiset hyvälle tuulelle. Koko talonpoikasylimystö söi päivällistä täällä mestari Jourdainin luona, joka harjoitti sekä ravintolaliikettä että hevoiskauppaa; muuten kerrottiin tällä veitikalla olevan kolikoitakin. Ruokavadit kulkivat ympäri pöytää samoin kuin omenaviinihaarikatkin. Itsekukin puhui asioistansa kertoen, mitä hän oli ostanut. Eri tahoilta tulleet markkinavieraat kyselivät toisiltansa, millaista vuodentuloa heidän puolessa odotettiin; ilmat olivat olleet mainiot heinänkasvulle, vaikka viljalle hieman liian sateiset j.n.e. Äkkiä kuului rummutusta pihalta. Silmänräpäyksessä hyppäsivät kaikki ylös, paitse muutamat välinpitämättömät, ja syöksivät mikä ovelle, mikä akkunaan, ruokaliina kädessä ja suu täynnä ruokaa. Kun rummun pärinä oli lakannut, kuului yleinen julkihuutaja songertelevalla äänellä ja lauseita sopimattomalla tavalla katkoen: "Täten tehdään Godervillen asukkaille, semminkin kaikille markkinavieraille, tiettäväksi, että musta nahkalompakko, sisältävä 500 markkaa ja muutamia arvopapereja, on kadotettu tänä aamuna klo 9:n ja 10:n välillä Beuzevilleen vievällä tiellä. Rehellistä löytäjää kehoitetaan heti jättämään rahat maistraattiin taikka tilanomistaja Fortune Houlbrèquelle Mannevillestä. Löytäjälle luvataan 20 frangin palkkio." Mies kiiruhti sitten toiselle pihalle. Kumea rummun pärinä kuului vielä muutaman minuutin kauvempaa ja samoin huutajan heikontuva ääni. Väkijoukko tuvassa alkoi sitten keskustella tästä tapahtumasta punniten, mitä mahdollisuuksia Houlbréquella oli saada takaisin tai menettää lompakkonsa. Päivällisaika oli vähitellen lopussa. Tarjoiltiin jo kahvia, kun poliisikomisarius astui tupaan: "Onko mestari Hauchecorne Bréautésta täällä?" kysyi hän. Tämä, joka istui pöydän päässä, vastasi heti: "Täällä on." "Tahdotteko olla hyvä, mestari Hauchecorne, ja seurata minua maistraattiin. Pormestari haluaisi puhua kanssanne." Hämmästyneenä ja levottomana ryyppäsi isäntä konjakkilasinsa pohjaan, nousi pöydästä ja lähti, vielä kumarammassa kuin aamulla tullessaan, sillä ensimäiset askeleet istualta noustua olivat hänelle aina vaikeat: "Tässä olen, tässä olen, hra komisarius." Ja niin he poistuivat yhdessä. Pormestari istui nojatuolissansa varroten häntä. Hän oli samalla kauppalan notario ja muuten tukeva, vakava ja suurellisesti esiytyvä mies. "Mestari Hauchecorne", sanoi hän; "joku on nähnyt teidän Beuzevillen tiellä ... tänä aamuna ... korjaavan talteenne sen lompakon, jonka tilanomistaja Houlbrèque Mannevillesta on kadottanut." Isäntä tarkasti puhujaa ällistyneenä ja peljästyneenä jo pelkästä epäilyksestä, vaikka hän tiesikin itsensä syyttömäksi: "Minäkö ... minäkö olisin korjannut talteeni hänen lompakkonsa?" "Juuri te." "Autuuteni kautta vakuutan, ett'ei minulla ole ollut aavistustakaan siitä." "Joku on nähnyt teidät..." "Nähnyt? Minut?... Kuka on minut nähnyt...?" "Satulaseppä Malandain." Silloin muisti ukko tuonoisen nuoranpätkän, ymmärsi asian ja huudahti harmistuneena: "Ohoh! Vai on hän nähnyt minut, se roisto! Tämän nuoranpätkän hän on nähnyt minun korjaavan maasta, ei muuta, hra pormestari." Samalla kopeloi hän taskuansa ja veti sieltä tuonoisen nuoranpätkän. Mutta pormestari ravisti epäillen päätänsä. "Pitäisikö minun uskoa, että hra Malandain, joka on täysin luotettava mies, voisi erehtyä nuoranpätkästä ja lompakosta?" Ihan raivostuen nosti ukko kätensä ylös ja sylkäisi sivulle todistaaksensa viattomuutensa: "Totta se sittenkin on, mitä sanon, ihan vanhurskaan Jumalan pyhää totuutta, hra pormestari. Ja sieluni autuuden kautta voin minä sen myöskin vakuuttaa." "Kuitenkin olette te lompakon korjattuanne vielä etsineet kotvan aikaa, olisiko ehkä joku rahoista sattunut putoamaan lokaan," väitti pormestari. Ukko parka oli vähällä saada halvauksen suuttumuksesta ja kiukusta: "No, kaikkiapas, hitto vie, kaikkiapas voidaankin keksiä saattaaksensa rehellinen mies epäluulon alaiseksi! Kaikkiapa tosiaankin keksitään!" Mutta hänen vakuutuksensa olivat turhia. Pormestari ei häntä uskonut. Päinvastoin kutsutti hän kuulusteltavaksi myöskin satulasepän. Tämä uusi tuonoisen väitelmänsä ja pysyi siinä, mitä kerran oli sanonut. Tunnin aikaa haukkuivat vanhat riitapuolet toisiansa maistraatissa. Hauchecornen omasta pyynnöstä toimeenpantiin tarkastus, mutta hänen vaatteistaan ei löytynyt mitään. Pormestari joutui nyt vuorostansa ymmälle ja salli hänen poistua, mutta sanoi jo ennakolta pyytävänsä tuomio-istuimelta lähempiä määräyksiä asiassa. Tällä välin oli uutinen levinnyt ympäri kauppalaa. Maistraatista tullessa kertyi väkeä hänen ympärillensä kyselemään, mitä asia koski; kysymykset tehtiin joko vakavasta tahi leikkisästä uteliaisuudesta ilman vähintääkään ilkeämielistä tarkoitusta. Mestari Hauchecorne kertoi aamullisen jutun nuoranpätkästä. Mutta kukaan ei häntä uskonut. Kaikki nauroivat hänelle. Ukko jatkoi matkaansa ja alinomaa sattui hänen tiellensä joku utelias taikka seisahtui hän itse kertomaan jollekin tuttavalle tuon jo sata kertaa uusitun juttunsa. Ja kaikille vakuutti hän samaa kääntäen kaikki taskunsa nurin todistaaksensa, ett'ei hänellä mitään lompakkoa ollut. "Ole ilveilemättä, vanha veitikka!" huusivat ihmiset hänelle. Ukko kiivastui, pahastui, raivostui ja joutui epätoivoiseksi, kun kukaan ei ottanut häntä uskoaksensa. Tietämättä, mitä tekisi, kertoi hän juttunsa uudelleen ja uudelleen. Tuli ilta. Hänen oli lähdettävä kotimatkalle. Matkatoverina oli hänellä kolme naapuria, joille hän näytti paikan, mistä hän oli korjannut tuon nuoranpätkän, eikä hän koko paluumatkalla osannut puhua muusta kuin tästä seikkailustansa. Illalla kiersi hän koko Bréautén kylän kertoaksensa siitä kaikille ystävillensä. Mutta nämäkään eivät ottaneet häntä uskoaksensa. Sen yötä oli hän vallan sairas samaisen jutun tähden. Seuraavana päivänä klo 1:n tienoissa oli Ymanvilleläisen talonisännän, mestari Brétonin, huonemies Marius Paumelle tuonut lompakon täysinensä yllämainitulle mestari Houlbrèquelle Mannevillestä. Hän väitti todella löytäneensä sen mainitulta tieltä, mutta kun hän itse ei osannut lukea, oli hän ottanut sen mukaansa ja antanut sen isännällensä. Uutinen levisi pian ympäri koko seudun. Mestari Hauchecorne sai myöskin kuulla siitä. Hetipaikalla teki hän uuden kiertoretken kylällä ja kertoi uudelleen tuonoisen juttunsa ja sen lopullisen ratkaisun. Hän riemuitsi. "Itse asia ei minua niin paljo surettanut", sanoi hän, "kuin se syytös, että minä olisin valehdellut. Mikään ei voi vahingoittaa ihmistä enemmän kuin että häntä syytetään valheesta." Koko sen päivän puhui hän samasta jutusta: tiellä kertoi hän siitä kaikille vastaantulijoille, kapakassa kaikille juoma-vieraille ja messun jälkeen kirkolla koko kirkkoväelle. Oudotkin ihmiset seisautti hän saadakseen puhua heille asiasta. Nyt oli hän levollinen. Mutta yksi asia häntä vielä vaivasi, vaikka hän ei saanut oikein selville, mikä se oli. Hänestä tuntui kuin olisivat kuulijat pilkanneet häntä. He eivät näet näyttäneet olevan vakuutettuja asiasta. Tuntui kuin olisivat he kuiskailleet kaikenlaista hänen selkänsä takana. Seuraavan viikon tiistaina meni hän taas Godervillen toripäiville, jonne häntä ei mikään muu houkutellut kuin halu saada kertoa ihmisille, mitä hänelle oli tuonoin tapahtunut. Satulaseppä Malandain seisoi talonsa edustalla naureskellen hänen ohi mennessänsä. Miksi? Hän sai käsiinsä erään talonisännän Criquetotista, mutta ei ehtinyt kertoa asiaa loppuunkaan, kun tämä alkoi nauraa hänelle vasten kasvoja ja taputti häntä vatsalle sanoen: "Mene tiehes, vanha pullovatsa!" Ja sitten livisti isäntä tiehensä. Hauchecorne jäi seisomaan paikoilleen aivan hämmentyneenä ja levottomana. Miksi tuo mies sanoi häntä "vanhaksi pullovatsaksi?" Mentyänsä mestari Jourdainin ravintolaan, istahti hän pöydän ääreen ja alkoi kertoa ihmisille lompakkojuttua. Pian keskeytti eräs hevoskauppias Montevilliersistä hänet sanoen: "Ole vaiti, vanha kettu, kyllä minä sinun nuorajuttusi tunnen." "Mutta lompakkohan on löytynyt", änkytti Hauchecorne. "Elä puhu joutavia, ukko! Voihan toinen löytää sen ja toinen jättää sen takaisin. Muuten en ole nähnyt enkä tiedä asiasta mitään." Ukko Hauchecorne oli aivan masennuksissaan. Nyt hän vihdoin ymmärsi tarkoituksen. Tuo mies siis syytti häntä siitä, että hän olisi toisen kautta toimittanut lompakon takaisin omistajallensa. Hän pani vastalauseen mokomaan syytökseen. Mutta koko pöytäseurue rähähti nauramaan hänelle. Ukko Hauchecorne ei viitsinyt lopettaa päivällistänsä, vaan lähti tiehensä pilkkaajain seurasta. Häpeissänsä ja kiukustuneena palasi hän kotiin. Häntä suututti ja harmitti sitä enemmän, kun hänen sisällisesti täytyi tunnustaa, että hän kyllä olisi voinut niin menetellä kuin tuo Criquetotin mies otaksui hänen tehneen; vieläpä olisi hän voinut tästä onnistuneesta keksinnöstänsä kerskaillakin. Hämärästi käsitti hän, että hänen oli mahdoton todistaa viattomuuttansa, olletikin kun hänen kujeileva luonteensa oli kyllin tuttu paikkakunnalla. Hän tunsi itsensä syvästi, ihan sydämeensä asti loukatuksi moisesta väärästä epäluulosta. Hänen täytyi ryhtyä taas uusimaan kertomustansa, joka päivä päivältä venyi yhä pitemmäksi, sillä joka kerta lisäsi hän siihen uusia syitä ja yhä ankarampia vakuutuksia; hän käytti juhlallisia valoja, jotka hän yksinäisyydessänsä keksi ja sommitteli, sillä lakkaamatta mietti hän tuota nuorajuttua. Mutta mitä sotkuisemmaksi hänen puolustuksensa ja mitä mutkallisemmaksi hänen todistuksensa kävi, sitä vähemmän häntä kaikkialla uskottiin. "Nuo ovat valehtelijan temppuja", sanoivat ihmiset hänen selkänsä takana. Hän tunsi sen: tuo nuorajuttu kalvoi hänen mieltänsä ja hänen voimansa kuluivat turhanpäiväisissä ponnistuksissa. Hän alkoi vihdoin riutua silminnähtävästi. Ihmiset kärttivät nyttemmin häntä kertomaan "nuorajuttua" aivan niin kuin sotavanhusta pyydetään kertomaan tappeluista, joissa hän on ollut mukana. Ukko poloisen järki oli saanut kuolettavan iskun ja se heikkoni yhä enemmän ja enemmän. Joulukuun lopulla täytyi hänen laskeutua vuoteen omaksi. Tammikuun ensi päivinä hän sitten jo kuoli, mutta vielä kuolemankamppailun hourailussakin puolusti hän viattomuuttansa hokien: "Tuollainen nuoranpätkä, vähäinen nuoranpätkä se oli! Kas tässä se on, katsokaa itse, hra pormestari!" PELASTUNUT. Meri ruoski rannikkoa lyhyellä ja yksitoikkoisella läikyllänsä. Pienet valkoiset pilvet kiitivät vihurituulessa nopeasti kuin linnut suurella, sinisellä taivaankaarella. Valtamereen päin alenevan laakson alhossa sijaitseva kylä ikäänkuin lämmittelihe päivän paisteessa. Aivan laakson suussa oli meren rannalla yksinäinen Martin-Levesquen talo eli oikeammin mökki. Se oli näet vain vähäinen kalastaja-asunto, jonka seinät olivat savesta ja katto oljista; ylinnä kasvoi katolla sinisiä kurjenmiekkoja. Tuvan edessä levisi nenäliinan kokoinen puutarhatilkku, joka kasvoi sipulia, kaalinpäitä, persiljaa ja anisputkia. Aitauksella oli tämä päivä erotettu yleisestä kylätiestä. Mökinmies oli kalalla; vaimo taas hääräsi tuvan ulkopuolella korjaten silmuksia suuressa, ruskeassa verkossa, joka oli ripustettu kuivamaan mökin ulkoseinälle; verkon yläpuolella nurkassa näkyi hirmuisen suuri hämähäkin verkko. Noin neljätoista vuotias tyttö istui olkituolilla puutarhan veräjän suussa taapäin keikistyneenä ja nojautuneena veräjän puolapuuta vastaan parsien muutamia kuluneita, rikkinäisiä ja vaatimattomia liinavaatteita. Toinen, vuotta nuorempi tyttönen viihdytteli käsivarsillansa vallan pientä lasta, joka ei osannut vielä puhua eikä kävellä. Nenät vastatusten istui maassa pari kaksi- tai kolmivuotiasta palleroista penkoen puutarhamaata kömpelöillä kätösillänsä ja viskellen toisinaan kourallansa multaa toisillensa vasten naamaa. Kukaan ei puhunut mitään. Ainoastaan pienin poloinen, jota sisko koetti viihdyttää sylissänsä, parahteli alinomaa pienellä, kimeällä ja heikolla äänellänsä. Tuvan ikkunalla nukkua rojotti kissa; seinivieressä kasvoi kauniita, kukkivia valkolakkoja eli leukoijia, joissa pärisi virkeä kärpäisparvi. Äkkiä huudahti veräjällä ompeleva tyttönen: "Äiti!" "No, mitä nyt?" kysyi äiti. "Nyt se on taas täällä", sanoi tyttö. Lapset olivat olleet levottomia jo aamusta alkaen, kun eräs outo mies oli maleksinut mökin ympärillä: vanhanpuoleinen kerjäläisen näköinen mies. Saattaessansa merelle lähtevää isäänsä venheelle olivat nämä jo huomanneet miehen. Silloin istui tämä maantien ojan reunalla heidän veräjäänsä vastapäätä. Ja kun he taas palasivat rannasta istui ukko yhä paikoillansa katsellen mökille päin. Hän näytti kovin kurjalta ja sairalloiselta. Tuntikauteen ei hän ollut hievahtanutkaan paikaltansa. Huomattuansa, että lapset pelkäsivät häntä kuin pahantekijää, nousi hän vihdoin ylös ja poistui nilkuttaen toista jalkaansa. Mutta jonkun ajan kuluttua näkivät he ukon jälleen lähestyvän hitain ja väsynein askelin. Tällä kertaa hän istahti hiukan edemmäs ja tuijotteli taloa kohti ikäänkuin väijyisi hän sen asukkaita. Lapsia ja äitiäkin alkoi peloittaa. Olletikin oli äiti pelonalainen, sillä hän oli luonnostansa säikkyväinen ja tiesi, ettei hänen miehensä palaisi mereltä ennenkuin hämärän tullen. Hänen miehensä nimi oli Levesque; häntä itseänsä taas kutsuttiin Martinin emännäksi. Yhteisellä nimellä kutsuttiin pariskuntaa Martin-Levesqueksi. Syy tähän oli seuraava: Martinska oli ollut ensimäisissä naimisissa Martin nimisen merimiehen kanssa, joka aina kesiksi purjehti Uuteen maahan turskanpyyntiin. Tämän kanssa oli vaimo ollut naimisissa pari vuotta, joiden kuluessa heille oli syntynyt tyttö; kun kolmimastoinen parkkilaiva "Kaksoissisaret", kotoisin Dieppestä, hävisi teille tietämättömille matruusi Martinin kanssa, oli vaimo ollut raskaana jo kuudetta kuukautta. Myöhemmin ei koko laivasta oltu saatu ollenkaan mitään tietoja. Ainoakaan sen matruuseista ei ollut palannut. Luonnollisesti otaksuttiin kaikkialla, että laiva oli hukkunut miehistöineen päivineen. Vaimo oli odottanut miestänsä kymmenen pitkää vuotta ja elättänyt vaivoin itse molemmat lapsensa. Sitten oli eräs kylän kalastajista nimeltä Levesque, joka oli leskimies ja jolla ensimäisestä vaimostansa oli poika, kosinut häntä tuntien hänet toimeliaaksi ja hyväksi ihmiseksi. Häät vietettiinkin ja kolmen vuoden kuluessa syntyi uudelle pariskunnalle kaksi lasta. Ahkerasti ja vaivalloisesti työskennellen elättivät he itsensä. Leipä oli kallista ja liha melkein tuntematonta herkkua heidän taloudessansa. Joskus täytyi tehdä velkaakin leipurin luona ... talvella ... myrskyisimpinä kuukausina. Lapset olivat kuitenkin pysyneet terveinä, Jumalan kiitos. Ihmiset sanoivatkin: "Ne ovat kunnon ihmisiä kumpikin. Martinska on toimelias vaimo ja Levesquen vertaista kalastajaa tuskin toista löytyy." -- -- -- Veräjällä istuva tyttönen sanoi uudelleen. "Luulisi melkein, että tuo ukko tuntee meidät. Ehkä on se joku kerjäläinen Eprevillestä tai Auzeboscista." Äiti katsahti ukkoon päin. Ei, ei tämän seudun väkeä tuo mies ikinä ollut, sen hän heti näki. Kun mies ei liikahtanut paikaltansa, vaan istui siinä kuin mikäkin paalu tuijottaen itsepäisesti Martin-Levesquen mökille, suuttui vaimo, jonka pelko teki rohkeaksi, kaappasi lapion ja meni urheana veräjälle. "Mitä te siinä vahtaatte?" kysyi hän maleksijalta. Tämä vastasi käheällä äänellä: "Levähdän tässä raitista ilmaa hengittäen. Häiritsenkö minä sillä ketään?" Vaimo tiuskaisi vastaan: "Mutta mitä varten te maleksitte tässä päiväkauden ikäänkuin vakoilisitte taloa?" Mies vastasi hiljaisesti: "Pahaa minä en tee kenellekään. Enkös minä saisi istua tässä yleisen tien vieressä?" Vaimo ei osannut vastata tähän mitään, vaan palasi tupaan. Päivä kului vähitellen puoleen. Keskipäivän aikana katosi mies tiepuolesta. Mutta noin klo 5 iltapäivällä kulki hän taas talon ohitse. Sitten ei häntä enää näkynyt. Hämärässä palasi Levesque mereltä. Asia kerrottiin hänelle. "Se on joku karkulainen tai muu roisto", arveli Levesque. Rauhallisena riisuutui hän lepäämään, mutta hänen vaimonsa mietti yhä tuota maleksijaa, joka oli tuijottanut häneen niin omituisilla silmillä. Seuraavana päivänä oli ilma kovin myrskyinen. Levesque huomasi heti, ettei merelle ollut menemistä pienellä venheellä, ja jäi kotiin auttelemaan vaimoansa verkkojen parsimisessa. Noin klo 9 aamulla tuli vanhin tyttö, joka oli ollut ostamassa leipää, juoksu-jalassa ja peljästyneen näköisenä kylältä huutaen: "Äiti, se ukko on taas täällä!" Äitikin säikähtyi, kalpeni ja sanoi miehellensä: "Mene sinä puhuttelemaan häntä, Levesque; ja sano, ettei hän saa väijyä taloa tuolla lailla! Hän säikyttää sekä lapset että minut!" Levesque, joka oli suuri, iholtansa tiilikiven värinen merimies, leu'assa sankka punainen parta, sinisilmäinen, paksukaulainen ja kaulassa aina lämmin kaulahuivi merituulen ja sateen vuoksi, läksi levollisena tallustelemaan tuonoisessa paikassansa istuvan maleksijan luo. Miehet jäivät juttelemaan keskenänsä. Äiti ja lapset katselivat heitä kauvempaa ahdistuneina ja pelvosta vavisten. Äkkiä näkivät he oudon miehen nousevan istualtansa ja tulevan Levesquen kanssa talolle päin. Martinska peräytyi peljästyneenä. Levesque lähestyi häntä sanoen: "Anna hänelle vähän leipää ja lasi omenaviiniä. Mies ei sano syöneensä pariin päivään." Vaimon ja lasten perässä tulivat molemmat sitten tupaan. Maleksija istahti pöydän ääreen ja alkoi syödä alla päin ja kaikkien katseita väistäen. Martinska katsoi häntä koko ajan tarkkaavasti. Molemmat vanhemmat tyttäret seisoivat selin oveen: toinen, jolla oli nuorin lapsi sylissänsä, tähysteli miestä ahnain silmin; molemmat nuoremmat tuhkapöperöt istuivat takkalieden pankolla leikitellen sysimustilla hiilillä, mutta lopettivat hekin leikkinsä töllistelläksensä outoa vierasta. Istahtaen eräälle tuolille kysäisi Levesque: "Mistä kaukaa vieras tulee?" "Viimeksi Cettestä." "Aivanko jalkaisin vai --?" "Aivan jalan. Täytyy kävellä, kun ei ole varaa ajaa kyydillä." "Ja minne asti ollaan matkalla?" "Ei tätä edemmäs." "Teillä on siis tuttavia tässä kylässä." "Paljo mahdollista." Molemmat vaikenivat. Vieras söi hitaasti, vaikka olikin nälkäinen, ja joi kulauksen omenaviiniä jokaisen suupalan päälle. Hänen kasvonsa näyttivät riutuneilta, ryppyisiltä ja laihoilta; hän oli nähtävästi kärsinyt paljo. Sitten kysäisi Levesque häneltä äkkiä: "Mikä vieraan nimi on?" Nostamatta päätään sanoi tämä: "Martiniksi minua on kutsuttu." Outo väristys puistatti äitiä. Hän astui askeleen lähemmäs ikäänkuin tutkiaksensa tarkemmin miehen kasvoja ja jäi seisomaan hänen eteensä avosuin ja herpoutunein käsivarsin. Kotvaan ei kukaan virkkanut mitään. Vihdoin kysäisi Levesque: "Onko vieras kotoisin näiltä seutuvilta?" Tähän vastasi tämä lyhyesti: "Täältä minä olen." Ja kun hän vihdoin nosti ylös päänsä, kohtasivat vaimon ja vieraan katseet toisensa; kauvan tuijottivat he näin toisiansa ikäänkuin olisivat he tarttuneet silmistänsä koukuilla kiinni. Äkkiä kuiskasi vaimo muuttuneella, väräjävällä äänellä: "Oletko se sie, ukkoseni?" Hitaasti vastasi tämä. "Olen." Mutta paikaltansa ei hän hievahtanut. Jatkoi vain ateriaansa. Enemmän hämmästyneenä kuin liikutettuna sopersi Levesque: "Siekö se siis olet, Martin?" Yhtä yksinkertaisesti vastasi mies: "Miehän se vain olen." Martinskan toinen aviomies kysyi sitten: "Mistäs sinä nyt tulet?" Martin kertoi vaatimattomasti: "Afrikan rannikolta. Laiva seilasi hietasärkkään ja meni kumolleen. Kolme meistä sentään pelastui: Picard, Vatinel ja minä. Mutta rantaan päästyämme ottivat alkuasukkaat meidät vangeiksi ... ja kaksitoista vuotta olen saanut tehdä työtä kuin orja. Picard ja Vatinel kuolivat pois. Eräs englantilainen laivuri otti minut sitten mukaansa ja toi Cetteen. Ja sieltä minä nyt viimeksi tulen." Vaimo oli alkanut itkeä ja peitti esiliinalla kasvonsa. Hetken kuluttua kysyi Levesque: "Ja mitäs me nyt teemme, Martin?" Martin kysyi vuorostansa: "Oletkos sinä hänen miehensä?" "Olen", vastasi Levesque rehellisesti. Sitten katsoivat he toisiinsa ja vaikenivat. Tarkastellen lapsia ympärillänsä sanoi Martin osoittaen molempia tyttösiä pään nyökähdyksellä: "Nuoko siis ovat minun?" "Nuo kaksi", vastasi Levesque. Isä ei noussut ylös heitä syleilemään, vaan sanoi ainoastaan: "Hyvä Jumala, kuinka suuriksi ne ovat kasvaneet!" Kotvan kuluttua kysyi Levesque uudelleen: "Ja mitäs me nyt teemme, Martin?" Martin hämmästyi eikä näyttänyt tietävän, mitä sanoa. Vihdoin sanoi hän: "Minä myönnyn siihen, mitä sinä päätät. Mitään vääryyttä en tahdo tehdä sinulle. Mutta itse taloon nähden on asia hieman haitallinen sinulle. Kaksi noista lapsista on siis minun, kolme nuorinta kuuluu sinulle. Kummallekin tietysti omansa. Entäs äiti? Onko hän sinun vaimosi vaiko minun? Minä tyydyn siihen, mitä sinä päätät. Mutta mitä taloon tulee, niin on se minun, sillä sen olen minä isävainajaltani perinyt; tässä olen myöskin syntynyt ja kirjat todistavat, että minä olen täällä isäntä." Vaimo itki yhä ja nyyhkytti siniseen esiliinaansa. Molemmat vanhemmat lapset olivat tulleet lähemmäs ja katselivat levottomina isäänsä. Tämä oli nyt lopettanut ateriansa. Nyt kysyi hän vuorostansa Levesqueltä: "Niin, mitä me nyt teemme?" Levesque oli saanut uuden ajatuksen: "Mennään kirkkoherran puheille ja annetaan hänen päättää." Martin nousi ylös ja lähestyi vaimoansa, joka nyyhkien heittäysi hänen rinnoillensa: "Mieheni, mieheni, sinä olet siis palannut! Martin, poloinen Martin, sinä olet siis jälleen kotona!" Martin sulki hänet syliinsä. Entisyys valtasi äkkiä vaimoparan, voimakas vanhojen muistojen sysäys, joka muistutti häntä siitä, millainen hän oli ollut 20-vuotiaana ja miten tuo sama mies silloin oli häntä syleillyt. Martin tuli itsekin liikutetuksi ja suuteli häntä otsalle. Pankolla istuvat pienokaiset alkoivat yhdessä ulvoa nähdessänsä äidin itkevän ja tähän ulinaan yhtyi kaikkein nuorin poloinen kimeällä äänellänsä, joka soi kuin mikäkin pajupilli. Levesque seisoi odottaen vieressä; "No", sanoi hän, "mennään järjestämään asiat reilaan." Martin irroittihe vaimostansa ja katseli taas molempia lapsiansa. "Tulkaa toki suutelemaan isäänne", sanoi äiti tytöille. Nämä lähestyivät yht'aikaa kuivin silmin, hämmästellen ja hieman pelokkaina. Kömpelönä suuteli isä heitä vuorottain poskille. Kun nuorin pienokainen näki vieraan lähestyvän, alkoi se parkua niin kauheasti, että näytti vallan menehtyvän. Miehet läksivät sitten yhdessä ulos. Mennessänsä kylän kahvilan ohitse, kysyi Levesque: "Entä jos joisimme kupin kuumaa?" "En minä vastaan hangoittele", sanoi Martin. Miehet astuivat sisään kahvilaan, joka tähän aikaan päivästä oli vallan tyhjä. "Päivää, Chicot", sanoi Levesque isännälle. "Tuokaapa meille pari kuppia kahvia rukiisen kerman kanssa. Tämä tässä on Martin ... muistanetko vielä vaimoni ensimäistä miestä? Heidän laivansa 'Kaksoissisaret' on tehnyt haaksirikon, mutta hän on pelastunut ... ja palannut takaisin!" Kantaen laseja toisessa ja karahvia toisessa kädessänsä tuli isäntä -- suurivatsainen, verevä ja lihava mies -- puuskuttaen heidän luoksensa ja sanoi rauhallisesti: "Elä hiidessä! Sinä olet siis jälleen kotikylässä, Martin?" "Niin olen", vastasi Martin. AASI. Virralla lepäävää, paksua usvaa ei ainoakaan tuulen henkäys liikutellut. Se lepäsi vetten yli kuin himmeä pumpulipilvi. Läheiset kukkulatkin häämöittivät epäselvinä omituisten ourujen takana kuin köynnösvuoret. Mutta kun päivän sarastus läheni, alkoivat vuorten rinteet jo näkyä. Koitteen lähettämässä ennakkovalossa ilmestyi vuoren juurella vähitellen näkyviin ikäänkuin valkeita täpliä, jotka oikeastansa olivat hyvinrakennettuja, rapattuja maataloja. Kanahuoneista kuului kukkojen laulua. Joen toiselta rannalta, joka häämöitti usvan lävitse juuri Fretteä vastapäätä, kuului silloin tällöin tätä tuuletonta hiljaisuutta häiritsevää heikkoa melua. Milloin kuulusti se epäselvältä loiskeelta, joka ei voinut olla muuta kuin hiljalleen lähestyvän venheen aiheuttama, milloin kuului kovempaa ääntä kuin airojen lusketta, ja vihdoin aimo loiskaus kuin olisi joku pehmeä esine pudotettu veteen. Sitten oli kaikki hiljaista, aivan hiljaista. Jonkun ajan kuluttua kuului taas hiljaista puhetta, jumala tiesi mistä päin, ehkä sangen etäältä, mahdollisesti myöskin verrattain läheltä; mutta noiden maalla ja vesillä syntyneiden, läpikuultamattomien usvien keskeltä se kuului. Usvapilvet liitivät arkoina ohitse kuin valkoiset, säikkyvät linnut, jotka arpaheinikossa yön nukuttuansa häviävät päivän ensi koitteessa ... paetaksensa pois, ijäksi pois! Vain hetkisen ajan voit nähdä ne, kun ne siivet ojoina ja pelonalaisesti, vienosti äännähdellen liitävät usvan halki herättäen huudoillansa kaikki rantavuorten rinteillä öitsivät kumppalinsa. Äkkiä ilmestyi kaupungin vastakkaiselle rannalle aluksi melkein huomaamaton tumma varjo, joka vähitellen suureni ja selveni, kunnes joella liitävän harvenevan usvapilven läpi tuli esille matala, kahden hengen kuljettama venhe eli haapio, joka vihdoin laski rantaruohistoon. Soutaja nousi ylös, otti purren perästä kala-ämpärin ja heitti olallensa vielä vettä valuvat kalaverkot. Perässä istuva kumppali, joka vielä jäi hievahtamatta omalle paikallensa, sanoi: "Ota pyssy mukaan, Mailloche! tuolla rinteillä ajamme piilostansa jonkun jänöjussin vai mitä, häh?" "Otetaan vain. Varrohan, minä palaan pian", sanoi Mailloche. Ja sitten kaahlasi hän maihin piilottaaksensa kala-ämpärin jonnekin. Haapion tuhdolle jäänyt perämies täytteli verkalleen piippunsa ja sytytti sen. Miehen nimi oli Labouisse (= pyökki), mutta tavallisesti kävi hän nimellä Chicot (= Kanto); kumminsa Maillochonin -- eli kuten kansa tavallisesti lausui nimen Mailloche (= Nuija) -- kanssa oli hän yhtynyt ryöstäjäin arveluttavaa ja epävarmaa ammattia harjoittamaan. Ollen oikeastansa alimpia kippareita, purjehtivat he säännöllisesti ainoastaan nälkäkuukausina. Lopun vuotta liikkuivat he ryöstöretkillä. Maleksien vesillä yöt ja päivät ja väijyen kaikkea kuollutta ja elävää saalista harjoittivat he salapyyntiä vesillä, kulkivat öisillä salametsästysretkillä ja esiytyivät merirosvoina vedenlaskun aikoina. Toisinaan väijyivät he hirviä Saint-Germainin metsissä, toisinaan samoilivat he merenrannikkoja etsien hukkuneita, joiden taskut he voisivat tyhjentää, taikka keräillen veden tuomia ryysyjä, tyhjiä pulloja, jotka vuoksiveden mukana liukuivat rantaan häilyen juopuneiden lailla kaula ilmassa, taikka kokoilivat he tuulen tuomia tukkia, lautoja y.m. puutavaroita rannikolta, mistä he sitten pujahtivat keveästi piilopaikkoihinsa. Usein lähtivät he jalkaisin kotoansa keskipäivällä ja kulkivat laiskasti rantaviertä, kunnes tulivat johonkin pikku ravintolaan joen varrella. Siinä söivät he päivällistä ja tallustelivat taas rinnakkain eteenpäin. Kotoa poissa viipyivät he tavallisesti vain vuorokauden tahi kaksi ja palasivat kolmannen päivän aamuna takaisin pienessä likaisessa haapiossansa, jota he käyttivät venheenänsä. Joinvillessä tai Nogentissa voivat venemiehet lohduttomina etsiä yön aikana hävinnyttä venettänsä, joka oli joko päässyt irti rantapaalusta ja mennyt menojansa taikka luultavammin varastettu. Sillä välin voi joku pyrkivä porvari Oisen varrella, noin 20-30 lieutä yllämainituista kaupungeista, hykerrellä käsiään ihaillessaan uutta venettä, jonka hän edellisenä iltana oli sattumalta saanut viidestäkymmenestä frangista ostaa parilta rannikkolaiselta, jotka naamasta päättäen aivan vapaehtoisesti tarjosivat sen niin huokeasta. Mailloche palasi takaisin ryysyillä peitetyn pyssyn kanssa. Hän oli noin 40-50 vuotias, pitkä, laiha, vilkassilmäinen niinkuin lailla ahdistetut, levottomat ihmiset ja hätyytetyt otukset usein ovat. Avonaisen paidan alta näkyi aivan ohutkarvainen rinta. Mutta muuta partaa ei hänellä näyttänyt koskaan olleen kuin lyhyet viikset ja alahuulen alla tupsu karkeita karvoja. Ohimoilta oli hän kalju. Kun hän otti päästänsä sen ruokottoman pannukakun, jota hän nimitti hatuksensa, näytti hänen päänahkansa kasvavan hienoa haahkanhaiventa, joka ei juuri hiuksen näköistä ollut, vaan enemmän kynityn kovaa iho-untuvaa. Chicot taas oli vastakohta: iholtansa punakka ja ryppyinen, kasvultaan lyhyt lihava ja karvainen, niin että hänen ulkomuotonsa muistutti miinasotilaan lakin alle asetettua raakaa pihviä. Vasemman silmänsä piti hän tavallisesti suljettuna ikäänkuin hän aina tähtäisi johonkin, ja jos joku laski tästä leikkiä huutaen: "Avaa toki silmäsi, Labouise!" niin vastasi hän rauhallisesti: "Elä hätäile, siskoni, kyllä minä sen kahakassa avaankin!" Muuten oli hänen tapansa kutsua kaikkia "siskoiksensa"; myöskin ryöstöveljellensä antoi hän usein tämän nimen. Nyt istuutui hän vuorostansa soututeljolle. Ja jälleen hälveni haapio joella lepäävän usman helmaan, joka vähitellen vaaleni maidonnäköiseksi hieman rusoittavan aamukoiton valossa. "Mitä haulia sull' on, Maillochon?" kysyi Labouise. "Aivan pientä ja uutta jänishaulia." Sitten lähestyivät he vastakkaista joen rinnettä aivan verkallensa ja niin hiljaa, ett'ei kuulunut ollenkaan mitään ääntä. Tästä rinteestä alkoi jo Saint-Germainen metsä, johon taas oikeat jänismaat liittyivät. Metsä on täynnänsä puunjuurien alla olevia mäyräkuoppia, ja päivännousun aikana elukat pujahtavat kuoppiinsa, tulevat ulos ja taas katoavat sisään. Maillochon oli laskeunut polvillensa keulaan ja tähysti eteensä nojaten pyssyn purren laitaa vastaan. Äkkiä nosti hän tuliluikun poskellensa, tähtäsi ja pamaus kiiri pitkällisenä kaikuna hiljaista seutua myöten. Parilla aironvedolla souti Labouise haapion kallioiseen rantaan. Maillochon hyppäsi maihin ja kävi noutamassa pienen harmajan jäniksen pojan, joka vielä huohotti lämpimänä. Taas sukelsi pursi usvan sekaan ja nyt laskettiin toiseen rantaan, päästäkseen pakoon metsävartijan käsistä. Miehet näyttivät etäältä katsoen kävelevän verkallensa vettä myöten. Pyssy oli kadonnut sivulaudan alle, jota tavallisesti käytettiin piilopaikkana, ja jäniksen pisti Chicot pullottavan paitansa sisään. Neljännestunnin kuluttua kysyi Labouise: "Kas niin, siskoni, vielä yksi vai?" "Olkoon menneeksi!" Ja haapio liukui nopeasti virtaa alaspäin. Joella lepäävä usva alkoi jo nousta ilmaan. Rannoilla kasvavat puut näkyivät jo harson lävitse ja harvennut usva liiti pienoisina pilvinä hiljaa virran mukana. Kun äskeiset miehet haapionsa kanssa lähestyivät sitä saarta, jonka kärki pistää lähelle Herblayta, hiljensivät he vauhtia ja alkoivat taas tähystellä rantoja. Eikä aikaakaan, niin ampuivat he jo toisen jäniksen. Sitten jatkoivat he matkaansa puoliväliin Conflonsista, pysähtyivät taas, sitoivat veneensä erääseen rannalla kasvavaan puuhun, heittäytyivät pitkälleen veneen pohjaan ja nukahtivat. Silloin tällöin nousi Labouise ylös ja tarkasteli avosilmin koko näköpiirin. Aamun viimeiset usvat olivat hälvenneet ja suurena, säteilevänä nousi päivä siniselle taivaalle. Tuolla vastakkaisella rannalla oleva viinimäki pyöristyi puoliympyräksi. Yksi ainoa talo häämöitti rinteen kukkulalla lehdon sisässä. Kaikki oli hiljaista. Mutta tuolla rahtitiellä liikkui jotakin pyrkien vaivoin ja verkallensa eteenpäin. Se oli nainen, joka talutti vanhaa aasia. Kankeana ja vastahakoisena muutteli elukka, silloin tällöin, jäykistyneitä jalkojansa, kun taluttaja sen suurilla ponnistuksilla pakotti siihen; näin astua tökkäili se korvat lupollansa ja kaula ojona tietä pitkin, mutta niin kovin verkallensa, että oli mahdoton sanoa, milloin se ehtisi näkyvistä pois. Vallan kumartuneena veti akka aasiansa eteenpäin ja kiersi toisinaan sen taakse lyödäksensä sitä karahkalla lautasille. Hetken tuota menoa katseltuansa huudahti Labouise toverilleen: "Halloo, Mailloche!" "Häh? mitä nyt?" vastasi tämä venheen pohjalta. "Haluttaako sinun kujeilla?" "Miks'ei." "No nouse siis ylös, siskoni, niin saat nauraa." Ja sitten tarttui Chicot airoihin. Toiselle rannalle soudettua ja äskeisten taivaltajain kohdalle tultua, huusi hän akalle: "Sisko, hoi!" Akka lakkasi vetämästä koniansa ja katsoa töllötti huutajaan. "Veturimarkkinoilleko sinä riennät?" Akka ei vastannut mitään. "Olet tainnut joutua tappiolle kilpa-ajoissa konillasi, sisko! Mihin hiiteen sinä sitä mokomalla kiireellä viet?" "Ukko Macquartin luo Champioussa ... teurastettavaksi minä tämän vien. Sillä tällä ei enää tee mitään!" vastasi akka vihdoin. "Uskon sen. Ja paljoko luulet ukko Macquartin tuosta maksavan?" Akka kuivasi otsaansa käden seljällä ja mietti: "En tiedä. Ehkä kolme neljä frangia." "Saat minulta viisi eikä sinun silloin tarvitse edemmäs taivaltaa. Riittääkö, häh?" Akka empi vielä hetkisen ja sanoi: "Olkoon sanottu." Miehet nousivat maihin. Labouise tarttui aasin päitsiin. "Ja mitä sinä aiot sillä tehdä?" kysyi Maillochon hämmästyneenä. Chicot avasi tällä kertaa toisenkin silmänsä hyvän tuulensa ilmaisuksi. Koko hänen punainen naamansa punehtui ilosta, kun hän sai sanotuksi: "Elä hätäile, siskoseni, minulla on omat kujeeni, minulla." Sitten antoi hän akalle viiden frangin rahan, jonka saatuaan tämä istuutui maantien-ojan reunalle katsomaan tapahtumain kehitystä. Labouise oli parhaalla tuulellansa. Hän nouti pyssyn haapiosta ja ojensi sen kumppalillensa. "Ampukoon kukin riistansa! Nyt ollaan suuren riistan ajossa, siskoseni, mutta elä hiidessä seiso niin lähellä, muuten tapat sinä sen jo ensi laukauksella. Tällaisen lystin pitää kestää jonkun aikaa." Hän vei toverinsa noin neljänkymmenen askeleen päähän uhrikonista, joka taluttajasta päästyänsä yritti tavoittelemaan heinänpäitä maantien viereltä. Mutta niin huonoksi oli eläin raukka käynyt, että se horjui jaloillansa ja näytti kaatuvan itsestänsä. Maillochon asetti hitaasti sen seisomaan jaloillensa ja sanoi: "Suolalaukaus korvaan, muista se, Chicot!" Ja sitten hän laukasi. Pieni kuula kutkutti laiskan aasin pitkiä korvia, niin että eläin alkoi ravistella niitä vilkkaasti, liikutellen milloin toista, milloin toista, -- vihdoin kumpaakin yht'aikaa päästäksensä tuosta pistoksesta. Miehet nauroivat elukan elkeille, että olivat läkähtyä, polkivat jalkaa ja kuuristuivat kaksin kerroin naurusta. Mutta akka suuttui ja astui väliin, selittäen, ett'ei hän tahtonut nähdä luontokappaletta tuolla tavoin kiusattavan. "Tuoss'on rahasi takaisin!" tiuskasi hän raivosta tuhisten. Labouise uhkasi häntä silloin selkäsaunalla ja näytti jo aikovan kääriä ylös hihansa. "Olenko minä sen maksanut vai mitä, häh? No, ole sitten vaiti, akka! Vai laukaisenko sinullekin latingin liivis alle näyttääkseni, ett'en tunne mitään?" Akka lähti köpittämään tiehensä uhaten ilmoittaa heidät santarmeille. Ja kotvan aikaa kuulivat he hänen huutavan haukkumasanoja, jotka kävivät sitä hävyttömämmiksi, mitä etemmäs hän ehti poistua. Maillochon ojensi pyssyn toverillensa. "Nyt on sinun vuoros, Chicot!" Labouise tähtäsi ja laukasi. Aasi sai latingin reisiinsä, mutta kun haulit olivat niin pieniä ja laukaus ammuttiin niin kaukaa, ei elukka näyttänyt välittävän niistä enempää kuin paarman puremasta. Se alkoi vain ankarasti huitoa hännällänsä sekä sääriä että selkää. Labouise istahti tiepuoleen nauraakseen oikein mahan pohjasta. Sillä välin latasi Maillochon pyssyn uudelleen niin iloisena kuin jos olisi hän sen piippuun aivastanut. Hän astui muutamia askelia lähemmäs ja tähtäsi samaan paikkaan kuin Labouise äsken. Tällä kertaa hypähti aasi sivulle, koetti potkia ja käänsi päätänsä. Vihdoinkin juoksi hieman verta tuon kuivan nahan alta. Latinki oli sattunut syvempään ja teki nähtävästi sangen kipeätä, sillä nyt lähti aasi pakenemaan, verkkaista, ontuvaa ja katkonaista laukkaa loivaa rinnettä ylöspäin. Molemmat miehet kiirehtivät ajamaan sitä takaa, Maillochon harpaten pitkillä askelilla, Labouise juosta läähättäen pienen miehen pikku hölkkää. Aasi paralta olivat voimat pian lopussa. Ähkien seisahtui se ja katsoi hätäytyneenä murhamiesten lähestymistä. Sitten oikaisi se kaulansa ylös ja alkoi kiljua. Hengästyneenä nosti Labouise pyssynsä. Ja nyt astui hän eläintä vallan lähelle, sillä häntä ei haluttanut jatkaa enää tätä metsästystä. Kun aasi oli lakannut surullisesti kiljumasta, joka oli kuin elukan viimeinen avun- ja hädänhuuto, huudahti Labouise, jolla toisinaan oli omat tuumansa: "Halloo, Mailloche siskoni! Joudu auttamaan, niin annamme sille vähän rohtoja!" Mailloche avasi väkipakolla elukan suun ammollensa ja silloin pisti Chicot pyssynsä piipun sen kitaan ikäänkuin olisi hän tahtonut juottaa sille jotakin lääkettä. "Kas nyt, siskoni, kaadan minä sille vähän ruton puhdistusroppeja!" Hän vetäisi liipasinta. Aasi peräysi kolmisen askelta, putosi istuallensa, yritti nousta taas jaloillensa ja kaatui vihdoin kyljellensä ja sulki silmänsä. Koko sen vanha vähäkarvainen ruumis värisi ja jalat liikkuivat kuin olisi se aikonut juosta. Veri virtasi sen ikenistä. Pian ei se enää liikahtanut. Se oli kuollut. Miehiä ei naurattanut. Huvitus oli ollut liian lyhyt, heistä tuntui kuin olisi heiltä varastettu jotakin. "No, mitäs me nyt näin varhain sille teemme?" kysyi Maillochon. "Elähän hätäile, siskoni", vastasi Labouise, "viedään se veneeseen siksi kunnes ilta hämärtyy. Sitten voimme vähän kujeilla." Lähdettiin soutamaan haapiota lähirantaan. Aasi-vainaja, joka sai sijansa keulassa, peitettiin tuoreilla heinillä ja sitten viskausivat molemmat maleksijat sen päälle ja nukahtivat. Puolen päivän aikaan veti Labouise vanhan ja likaisen haapion salalaatikosta esille litran viiniä, leipää, voita ja raakaa linnunlihaa. Sitten kävivät toverukset yhdessä aterialle. Ja kun ateria oli syöty, nukahtivat he jälleen kuolleen aasin päälle. Vasta illan hämärtyessä havahtui Labouise, ravisteli toveriansa, joka kuorsasi kuin uruilla, ja komensi: "Hei, siskoni, nyt lähdetään reissuun!" Maillochon istuutui soutamaan. Hitaasti soutelivat he Seinejokea ylöspäin, sillä olihan heillä vielä aikaa. Niin liukui haapio kukkivia vesililjoja kasvavien rantamien ohi, jotka tuoksuivat veden kalvoon kuvastuvien rantapihlajain valkeilta kukilta; hiljaa liukui tuo liejun värinen, vettynyt alus yli lumpeiden suurten, litteiden lehtien, joiden valkoiset, pyöreät, kulkuisten tavalla halkeavat kukkaiset se taivutti hetkeksi allensa, vaikka ne haapion ylimentyä taas ennallensa oikesivat. Tultuansa Eperonin välimuurille, joka erottaa Saint-Germainen metsän Lafitten puistosta, lakkasi Labouise soutamasta ja selitti toverilleen aikomuksensa. Tämä oli Maillochonista niin hauska, että se nauratti häntä kauvan, vaikka hiljaisesti. Aasin ruumiin peittona olleet heinät heittivät he jokeen, tarttuivat elukkaa jaloista kiinni, nostivat sen maihin ja peittivät viidakkoon. Sitten kiiruhtivat he takaisin haapioonsa ja soutivat Lafitten viinitehtaille. Oli jo vallan pimeä, kun veijarit saapuivat ukko Jules'in luo, joka harjoitti viinikauppaa ja ravintolaliikettä. Niin pian kuin isäntä huomasi heidät, tuli hän luo kättelemään ja istuutui heidän pöytäänsä juttelemaan minkä mistäkin. Kun viimeinen vieras oli poistunut noin klo 11 illalla sanoi ukko Jules iskien silmää Labouiselle: "No, onko teillä mitään ... tuota noin...?" Labouise nyökäytti salaperäisenä päätänsä arvellen: "Sekä on että ei ole ... kuinka sen ymmärtää." Ravintolan isäntä tiukkasi edelleen: "Harmaita tietysti, eikä ehkä muita kuin harmaita, häh?" Chicot pisti kätensä pullistuvan liinapaidan alle ja veti korvista jänikset esille: "Kolme frangia pari!" Syntyi pitkä keskustelu hinnasta. Sovittiin kahdesta frangista kuudestakymmenestä viidestä sentimista. Ja niin olivat veitikat päässeet niistä. Kun salametsästäjät nousivat lähteäkseen, sanoi ukko Jules, joka koko ajan oli tarkasti tähystellyt heitä: "Teillä on nähtävästi muutakin, vaikka ette tahdo mainita siitä, häh?" "Paljo mahdollista, mutta ei sinua varten", sanoi Labouise. "Häh?" "Sinä olet kovin koiramainen, sinä!" Mutta ukko oli käynyt uteliaaksi. "No, sano pois, sinä lihatukki, mitä teillä on! Ehkäpä sovimme hinnasta." Labouise oli peljästyvinänsä, katsahti Maillochoniin kuin olisi hän kysynyt tältä neuvoa silmillänsä ja vastasi sitten hiljaa: "Seikka on seuraava. Olimme piiloutuneet väijyksiin Eperonin luona, kun näimme erään elukan kulkevan muurin vierustaa ... ensimäisessä, vasemmanpuolisessa pensastossa... Mailloche ampua lasautti ... ja elukka kaatui. Silloin olimme näkevinämme metsävahdin haamun etäämpänä ja livahdimme tiehemme. Siellä se nyt on. Mutta mikä se on, sitä minä en tiedä. Mitä kokoon tulee, niin ... suuri se on. Mutta mikä? Jos sen sanon, niin valehtelen .. ja pettää minä en sinua tahdo, siskoseni, ymmärräthän sen...? Käsi sydämellä minä sen hennon sanoa." Kertomuksesta innostuneena kysyi isäntä: "Entäpä jos se on metsäkauris?" "Paljo mahdollista", myönteli Labouise, "voi olla ... mutta mahdollisesti myöskin joku muu otus, eikö totta? Kauris!... Miksikäs ei... Mutta minusta oli se vähän tukevampi... Se oli ... tuota noin ... ehkä naarassarvaan näköinen. Niin, tuota ... en minä tahdo väittää, että se naarassarvas on ... sitä kun juuri en tiedä, mutta ... paljo mahdollista se on!" Isäntä tokaisi intoutuneena: "Entäpä, jos se on hirvi?" "Hirvi? Eikö hiidessä...! Hirvi? Ei, hirvi se ei voi olla... Minä en tahdo pettää ketään! Hirvi se ei ole. Olisinhan minä sen lemmon muuten nähnyt, mutta kun puita oli edessä... Mutta ei, hirvi se ei sittenkään ole... Ihan varmaan, hirvi se ei ole!" "No, mutta miks'ette te tuoneet sitä mukananne?" kysyi isäntä. "Miksikä? Siksi, että me vast'edes aiomme myydä tavaran kaatopaikalta, siskoseni. Juuri siksi. Minulla on erityinen noutaja, minulla. Tämä on kuljeksivinansa siellä täällä, ymmärrätkös? löytää otuksen ... ja korjaa sen pois, noin ihan tietämättä, ymmärrätkös...? Silloin ei pyssy-Pentin tarvitse peljätä mitään, ymmärrätkös...? Niin on asia." Epäillen arveli herkkujen valmistaja: "Mutta ... jos se ei siellä enää olekaan?" "Mitä siihen tulee", sanoi Labouise kohottaen kättänsä, "niin ... sen minä vakuutan ja vannon, että se siellä on. Ensimäisessä viidakossa ... vasemmalla, kuten sanottu. Mutta mikä se on? Sitä minä en tiedä. Että se olisi hirvi, niinkuin sinä sanot, niin ei. Hirvi se ei ole, sen uskallan vakuuttaa. Muuten ... niin, mene itse katsomaan, mikä se on. Vaan 20 frangia paikoillaan se maksaa, siskoseni. Käykö laatuun vai?" Isäntä empi vielä: "Etkö sinä voisi tuoda sitä tänne?" Nyt puuttui Mailloche puheeseen: "Hiiteen kaikki riidat. Jos se on kauris, maksaa se 50 frangia, mutta jos se on naarassarvas, saat maksaa siitä 70. Sellaiset ovat käyvät hinnat." Nyt teki isäntä päätöksensä: "No, menköön! 20 frangia, siitä olemme siis sopineet." Ja sitten lyötiin kättä siitä asiasta. Isäntä otti kassalaatikosta neljä suurta viiden frangin rahaa, jotka heti katosivat toisen veijarin taskuun. Labouise nousi ylös, joi lasinsa pohjaan ja lähti. Ovella hän sentään kääntyi ostajaan päin selittäen: "Hirvi se ei ole, sen vakuutan. Mutta mikä? Ja että se siellä vielä on, siitä olen myöskin varma. Ell'et mitään löydä, saat rahasi takaisin!" Ja sitten katosivat veijarit pimeään yöhön. Ilonsa osoitukseksi kaupan johdosta iski Maillochon, joka käveli toverinsa jäljessä, tätä useampia kertoja nyrkillänsä selkään. *** End of this LibraryBlog Digital Book "Valittuja novelleja II" *** Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.