Title: Valittuja novelleja I
Author: Maupassant, Guy de, 1850-1893
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Valittuja novelleja I" ***


VALITTUJA NOVELLEJA I

Kirj.

Guy de Maupassant


Kansan Novellikirjasto 1.


Ranskasta suomentanut Kasimir Leino.


Helsingissä 1907,
Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa.

Savonlinnassa 1907,
O.-Y. Savolaisen kirjapainossa.



SISÄLLYS:

Guy de Maupassant.
Isä.
Kuutamolla.
Vallankumous.
Susi.
Lapsi.
Anteeksianto.
Kuningatar Hortense.
Jalokivet.
Tarina pyhän Mikaelin luostarilinnasta.
Joulukertomus.
Ristiäiset.



GUY DE MAUPASSANT.


Kun yltiöromanttikot, joihin monet ovat tahtoneet lukea myöskin
Victor Hugon, vaikka sen varsinainen ja perikuvallisin edustaja on
Théophile Gautier, olivat oikullisia eriskummallisuuksia, jopa
luonnottomuuksiakin kuvaamalla saattaneet tämän kirjallisen suunnan
huonoon huutoon, syntyi jo v. 1848 vallankumouksen jälkeen uusi
terveempi ja todellisuutta enemmän kunnioittava suunta vastapainoksi
edelliselle.

Tavallisesti käy tämä realismin nimellä, vaikka sen edustajia
laulurunouden alalla on yleisemmällä yhteisnimellä kutsuttu
parnassolaisiksi, joiden etevimpänä kykynä on pidetty _Catulle
Mendês'ia_. [Ensimäinen suomenkielinen näyte Mendèsia on tämän
sarjan 10. n:ona ("Valittuja novelleja I".)] Alussa esiytyivät realismin
periaatteelliset harrastajat yhtä jyrkillä, vastakkaisilla
mielipiteillä. Jos Gautier on muodostellut taiteellisen oppinsa
muutamiksi kiteytyneiksi tunnuslauseiksi, joiden lähtökohtana oli:
taide on olemassa taiteen vuoksi ja taiteen tehtävä on kuvata
kauneutta, niin opettivat realistisen suunnan filosofiset arvostelijat,
että "rumuus on kaunista" ja koska jokapäiväisessä elämässä on paljo
rumaa, on kirjailijan havaittava ja kuvattava elämän rumuutta.

Näin jyrkkänä esiytyi uusi suunta "Le Realisme"-nimisessä
aikakauskirjassa, joka alkoi ilmestyä 1856 ja kohdisti hyökkäyksensä
pääasiallisesti Hugohon ja Gautier'iin. Kun ensimäinen kiihkon puuska
oli ohi mennyt, tasausi uusi suunta siedettävämmäksi, esittäen joukon
mielipiteitä tosielämästä tehtyjen havaintojen merkityksestä
kaunokirjallisuudelle.

Todellinen ihmiselämä ja luonto ovat ensin ymmärrettävät ja havaittu
todellisuus mahdollisimman uskollisesti esitettävä. Ihmiset ovat
kuvattavat sellaisina kuin he ovat taikka millaisiksi perinnöllisyys,
syntyperä, kasvatus, elinkeinot, yhteiskunnalliset olot ja koko
ympäristö heidät muodostaa. Kirjailijan ei tarvitse ruveta heitä
ihannoimaan eikä George Sandin tavalla kuvaamaan ihmisiä sellaisina
kuin heidän hänen mielestään tulisi olla. Eikä hänen myöskään tule
esiytyä maailman parantajana ja mieteperäisenä runoilijana, vaan
esittäköön hän maailman ulkokohtaisesti ja merkitköön havaintonsa
tosiasioiksi. Mentiinpä vielä niinkin pitkälle, että suorastaan
halveksittiin muodon kauneutta.

Jos näihin ylläesitettyihin mielipiteihin lisäämme ne vaatimukset,
joita jo järkevämmät romanttikot olivat tehneet luonnekuvauksen
suhteellisuudesta y.m., niin onkin meillä uusiaikaisen, todellisemman
kertomarunouden kaunotiede pääpiirteissään määrättynä. Realistisen
suunnan jälkeläiset, n.k. naturalistit, jotka edelleen ovat jatkaneet
ja kehittäneet tätä kuvaustapaa, eivät mielestämme ole voineet esittää
mitään suurempia periaatteellisia lisiä tahi kumoavia muutoksia
edeltäjiensä määritelmille.

Kaikki kirjallisuushistorioitsijat ovat yhtä mieltä siitä, että Ranskan
uusiaikainen, realistinen novelli eli uutelo alkaa _Prosper
Mériméen_ (1803-1870) mestarillisista kertomuksista, joista parhaat
ovat jo suomeksikin saatavissa, nim. kokoelma nimeltä "Helmiä" (Otavan
kustantama), "Pariisin verihäät" (Otto Andersinin kustantama) ja
etevimpinä pidetyt, laajahkot novellit "Colomba" ja "Carmen"
(ilmestyneet tässä sarjassa 5-6 ja 11 numeroina). Hänen kyvystänsä ja
kertomistavastansa voi siis suomenkielinenkin lukija jo näiden nojalla
saada jokseenkin täydellisen käsityksen.

Realistisen romaanin suurmestarina on täydellä syyllä pidetty
_Honoré de Balzacia_ (1799-1850), jonka tarkka ja luotettava
havainnollisuus, älykäs sydänten tutkistelu ja oikea, suhteellinen
luonnekuvaus tekevät hänen parhaat romaaninsa tosi-ansiokkaiksi ja
vielä tänäkin päivänä arvoltansa pysyviksi. Läheisessä tulevaisuudessa
saanee suomenkielinenkin kirjallinen yleisö ja nuoriso vihdoin
tilaisuuden omalla kielellänsä tutustua tämänkin maailmankirjailijan
etevimpiin romaaneihin.

Balzacin lahjakkaampana seuraajana realistisen romaanin alalla pidetään
yleisesti _Gustave Flaubert'ia_ (1821-80), jonka tunnetuimmatkin
ja ehdottomasti maailmankirjallisuuteen luettavat romaanit "Rouva
Bovary" ja "Salambo", sen pahempi, vielä ovat suomeksi kääntämättä.
Historiallisia romaaneja löytyy tosin jo paljo ja näiden joukossa
useita eteviäkin. Myöskin vanhanajan historian alalta on
maailmankirjallisuudessa muutamia tarkkoihin tutkimuksiin perustuvia ja
rikkaalla mielikuvituksella hienotuntoisesti ja älykkäästi
täydennettyjä kuvauksia, kuten esim. Ebersin "Homo sum" ja Rydbergin
"Viimeinen ateenalainen" (molemmat suomeksi saatavissa). Mutta löytyy
meilläkin luettuja kirjallisuushistorioitsijoita, joiden mielestä
Flaubert'in romaani "Salambo" on nerokkain kaikista vanhempaa historiaa
käsittelevistä kertomuksista, olletikin kun se sitä paitsi perustuu
mitä laajaperäisimpiin ja tarkimpiin tutkimuksiin.

Realistisen suunnan hienontajina ja melkeinpä
naturalistisen Emile Zolan vastakohtana on meidän pidettävä sellaisia
kirjailijoita kuin _Daudet_, veljekset _Goncourt, Bourget_ y.m.,
joista ainoastaan Daudet on suomalaiselle yleisölle tuttu teosten kautta,
joita täydellä syyllä voidaan pitää maailmankirjallisuuteen luettavina
nerontuotteina, nim. "Fromont nuorempi ja Risler vanhempi", "Tarasconin
Tartarin", "Kirjeitä myllyltäni", "Kuvaelmia ja kertomuksia" ja
"Seine-virran laivuri".

       *       *       *       *       *

Flaubertin oppilaita oli alkuansa se novellikirjailija, jonka runsaasta
ja kuumeellisesta tuotannosta tässä tarjoamme ensimäisen valikoiman
suomenkielisessä asussa. Flaubert oli näet Maupassantin kummisetänä ja
perheen vanhana tuttavana joutunut läheisimpiin suhteisiin kirjallisia
taipumuksia osoittavan nuorukaisen kanssa, jonka aikaisempia, epäkypsiä
sommitelmia hän arvosteli ja hylkäsi, johtaen kirjailijan alkua
vapaaseen, itsenäiseen luomiseen.

_H.R. Albert Guy de Maupassant_ syntyi 5 päivänä elokuuta 1850
Miromesnilin linnakartanossa Normandiassa (Ali-Seinen dep.); hänen
isänsä oli vanhaa lotringilaista aatelissukua. Koulua kävi hän ensin
Yvetot'issa ja tuli ylioppilaaksi Rouenista. Alussa hän aikoi
virkauralle, mutta kun ranskalais-saksalainen sota syttyi 1870,
keskeytti hän opintonsa ja astui vapaaehtoisena sotaväkeen. Sodan
päätyttyä hänen tarkoituksensa oli jatkaa opintojansa, mutta runoilija
Bouilhet ja talonystävä Flaubert saivat hänet taivutetuksi antautumaan
kirjailijaksi.

Jo v. 1873 ovat eräät tietävinään hänen kyhäilleen kertomuksia ja
runoja, vaikka hän vasta seitsemän vuotta myöhemmin julkaisi ensimäisen
kokoelmansa runoja, joita kehutaan muodoltansa kauneiksi ja
sisällykseltänsä alkuperäisiksi: Runoja ei hän kuitenkaan sen koommin
kirjoittanut, vaan antautui kerrassaan kertomusten alalle sen jälkeen
kuin hän Zolan julkaisemissa, ranskalais-saksalaisen sodan tapahtumia
kuvaavissa "Médanin iltamissa" olleen "Talipallo" nimisen kertomuksen
johdosta oli huudettu nuoren Ranskan etevimmäksi novellikirjailijaksi.

Maupassantin tavattoman runsas tuotanto tapahtui v. 1881-91;
vuosikymmenen kuluessa julkaisi hän 27 nidosta novelleja, romaaneja ja
näytelmiä, joita viimemainittuja kuitenkin on ainoastaan kaksi.
Novellikokoelmia on häneltä kaikkiansa ilmestynyt parikymmentä;
muutamina vuosina kolmekin nidosta à 300 sivua vuodessa.

[Nämä kokoelmat ilmestyivät seuraavassa järjestyksessä: Runoelmia
(1880), Tellier'in kahvila (novelleja, 1881), Neiti Fifi (nov.)
Suokurpan tarinoita ja Kuutamolla (nov. 1883), Päivän paisteessa
(matkakuvia Algeriasta ja Saharasta), Sisarukset Rondoli (nov.) ja
Neiti Harriet (nov. 1884); Naisten suosikki (romaani), Yvette (nov.),
Päivän ja yön tarinoita, Kertomuksia ja novelleja (1885); Pikku Roque
(nov.), Herra sukulainen (rom.), Toine (rom.) ja Valittuja kertomuksia
(1886); Mont-Oriol (rom.) ja Horla (nov. 1887); Pierre ja Jean (rom.),
Vetten päällä (tunnelmakuvia merimatkoilta) ja Rva Hussonin ruusupensas
(nov., 1888); Vasen käsi (nov.) ja Kova kuin kuolema (nov., 1889);
Hyödytön kauneus (nov.), Sydän (rom.) ja Vaeltaja-elämää (matkakuvia,
1890); Musotte (3-näyt. näyt, kirjoitettu Jacques Normandin kanssa
yhdessä 1891); Avioliiton rauha (2-näyt. näytelmä, 1893); Isä Milon
(1898); Kolporttööri (1900) ja Erään porvarin sunnuntaipäivä (1900).]

Tällainen tavattoman kiihkoinen työskentely ei tietystikään voinut olla
vaikuttamatta muuten ruumiiltaan kookkaan ja voimakkaan miehen
terveyteen. Jo 1880-luvun lopulla huomataan hänen romaaneissansa "Kova
kuin kuolema" ja "Sydän" omituinen raskasmielisyyden tunne, joka
tammikuulla 1892 kehittyi aivotulehdukseksi ja teki ainoastaan
40-vuotisen kirjailijaneron mielenvikaiseksi. Tästä onnettomasta
tilasta pelasti hänet kuolema sentään jo heinäkuun 6 p. 1893.
Kirjailijan kuoltua on hänen jälkeenjääneistä papereistansa vielä
julkaistu 2-näytöksinen näytelmä "Avioliiton rauha" (esitetty Théâtre
français'in näyttämöllä s.v.) ja kertomukset "Isä Milon" (1898),
"Kolporttööri" ja "Erään porvarin sunnuntaipäivät" (1900). Maupassantin
koko tuotanto käsittää siis kaikkiansa 31 nidosta.

Tästä hirvittävän runsaasta tuotteliaisuudestaan huolimatta säilytti
tekijä melkein aina sen mestarillisen selvän, lyhytsanaisen ja loistavan
tyylin, joka on tehnyt hänet maailmankuuluksi ranskalaisimpana, elämän
tuoreimpana ja välittömimpänä kertoilijanerona, mitä Ranskalla koskaan
on ollut keskiaikaisten kertoilijain, Rabelaisin, Lamartinen, Voltairen,
ja Prevost'in tapaisia kirjailijakykyjä. Pieneksi kunnioituksen
osoitteeksi onnettoman lopun saaneen kirjailijan muistolle on isänmaa
pystyttänyt hänelle kuvanveistäjä Verletin muovaaman muistopatsaan
Monceaun puistoon.

       *       *       *       *       *

Jo ensimäisen, Talipallo-nimisen kertomuksensa johdosta oli Maupassant,
kuten jo mainitsimme, huudettu Flaubert'in jälkeläiseksi ja nuoren
Ranskan etevimmäksi novellikirjailijaksi, etupäässä sen terävän ja
purevan ivan ja samalla keveän, hauskan ja luontevan hyväntuulen
johdosta, joka antaa leimansa melkein koko hänen myöhemmällekin
runoudellensa. "Médanin iltamat", kokoelma kuvauksia viimeisestä
ranskalais-saksalaisesta sodasta, sai osaksensa tavattoman huomion,
sillä se käsitettiin uuden kirjallisen koulun taiteelliseksi
julistukseksi. Naturalistisen suunnan johtaja Zola oli tässä koonnut
ympärillensä puolikymmentä nuorta kykyä, joiden otaksuttiin omaksuvan
johtajan kirjalliset näkökannat ja yhteisvoimin rynnistävän
kirjalliselle sotatantereelle.

Mutta useimmat näistä löysivät kuitenkin piakkoin oman tiensä.
Ulkopuolella maansa rajoja ovat näistä ainoastaan K.J. Huysmans ja
Maupassant saavuttaneet mainetta. Ja jos ranskalaisten selvä, tuores
ja leikkisä kertoilijakyky kerran tunnustetaan realistisen
novellikirjallisuuden perikuvaksi, niin on Maupassant, tämän taiteen
tosi-ranskalaisimpina edustajina, myöskin maineensa ansainnut.

Maupassant ei ole mikään väitelmöivä kirjailija, kuten Huysmans, eikä
mikään naisellisesti hento sydänten ja sielujen tutkistelija, kuten
Bourget. Hän on miehekäs, ylevän rohkea, välitön ja hyväntuulinen vapaa
kertoilija, joka kuvaa hienosti havaitut, kirjavat kuvansa
ulkomaailmasta voimakkaan ja pettämättömän taiteellisen vaiston
johdolla. Mikään mietiskelijä hän ei ole, mutta taiteellisen
luomisvoiman suoni pulppuaa hänessä niin luonnonraittiina, vapaana ja
valmiina, että se runsaasti korvaa tuon yllämainitun puutteellisuuden.
Mitään yhtenäistä, vakiutunutta maailmankatsomusta käynee sangen
vaikeaksi muodostaa hänen kirjavien, elämäntuoreiden kertomustensa
nojalla, vaikka sellaiset suuret aatteet kuin elämä ja kuolema
vastakkaisina voimina ehkä voidaan katsoa hänen tuotantonsa
yleisimmiksi tunnusmerkeiksi ja pääaineiksi. Näiden sokeain ja
salaperäisten voimain kohtaloleikkiä osaa hän kuvata lukemattomilla,
uusilla tavoilla; pirteä ja tuores tyyli vaikuttaa sen, ett'ei lukija
suinkaan niihin kyllästy, vaan mielihyvällä antautuu seuraamaan tekijän
esittämää värien, tunteiden, tunnelmain ja ilmiöiden milloin vuolaan
keveää, milloin raskaammin joleaa pohjavirtausta. Toisinaan voi hän
kuvauksessansa olla ivallisen raaka ja kyynillinenkin aivan yhtä
tyynesti kuin Mériméekin kuvaa kauheita asioita lyhytsanaisella,
olympolaisella kylmäverisyydellänsä, välittämättä vähääkään siitä
epämiellyttävästä vaikutuksesta, jonka hän voi tehdä tunteellisemman
lukijan herkkään mieleen. Ja tuoreinta, elämäniloisinta kuvausta voi
äkkiä seurata toinen, missä ihmisten jokapäiväinen, toivoton taistelu
mahtavan suurkaupungin pyörteessä salaperäisellä tavalla lannistuu,
tylsistyy ja kehittyy suorastansa elämäntympeydeksi. Omituista kyllä
kuvaa hän nämä vastakkaiset sieluntilat yhtä voimakkaalla,
taiteellisella nautinnolla pysyen sentään aina aineensa yläpuolella,
kuten realististen kertoilijain tapa ylipäänsä on.

Georg Brandes, pohjoismaiden etevin kirjallisuuden arvostelija, pitää
Maupassantia, tätä kirjavien kuvien vivahdusrikkainta sepittäjää,
synnynnäisenä ja jo ensimäisessä novellissaan selvästi klassillisena
nerona. Kirkkaana kuin auringon paisteessa välkkyvä säilä, virtaa hänen
loistavan selvä kielensä jo alusta alkaen, sanoo hän, terveimmällä
tavalla osaa hän kuvata sairalloisimmatkin sieluntilat muutamin
valikoiduin maalaavin tai ivaavin piirtein. Toisten aikalaisten
monisanaiset, eri sieluntiloja tutkistelevat kuvaukset osaa hän muuttaa
toiminnaksi, päästen täten oikotietä tarkoitusperänsä päähän. Samaa
lyhytsanaista kuvaamistapaa hän käyttää myöskin ympäristöä
esittäessään, minkä vuoksi nämä sivukuvaukset eivät koskaan käy
ikäviksi.

Jo tuotantonsa alkuaikoina esiytyy hän niinikään sommittelun mestarina,
osaten aina säilyttää yhtenäisyyden niin hyvin novelleissansa kuin
romaaneissansa. Mestarin taito ilmenee juuri tällaisessa kokonaisuuden
ja yhtenäisyyden täydellisessä hallitsemisessa, jota aina on pidetty
ranskalaisten kertoilijain pääominaisuutena. Yhtä aito ranskalainen on
hän tavallisesti myöskin aihevalinnassansa ja jos hän ottaa tutummankin
aiheen käsitelläksensä, suorittaa hän sen useimmiten omalla,
itsenäisellä tavallansa. Syystä onkin sanottu, että Maupassantin
uuteloissa löydämme tuota vanhojen ranskalaisten kertoilijain vapaata
veitikkamaisuutta, vaikkakin tyyliltänsä täydellisempänä, kuten jo
hänen ensimäinen kertomuksensa sodan vaikutuksesta Rouen'in
asujamistoon v. 1870 selvästi todistaa.

Porvarillisen arvokkaisuuden ivailu ja koomillisuuden keksiminen
kaikessa ovat Maupassantin vahvimpia puolia, sen näemme esim. hänen
perhekuvauksestansa "Eräs poika", jossa tavallinen virkamiesperhe on
joutunut hänen ivansa esineeksi. Toisissa käsittelee hän taas
voimakkaan luonnonvietin purkauksia ja näiden seurauksia, äpärälapsia
(esim. kertomuksissa "Hra Duchoux" ja "Hyljätty") taikka
sukupuolivietin eläimellisyyttä (esim. Rva Baptiste, Pikku Roque,
Salama). Hienontuneena, vaikka yhäti vapaasanaisena esiytyy hän sentään
jo sellaisissa romaaneissansa kuin "Naisten suosikki" ja "Kova kuin
kuolema", joissa hän armotta riistää elämältä sen viehkeyden, millä
n.k. pyhä valhe on elon ehittänyt. "Eräs elämäntarina" (Une vie) taas
on hienon, kelpo naisen taistelua kylmän, raakaluontoisen aviomiehen
kanssa; Mont-Oriol samoin nuoren, hienotunteisen naisen taistelua
nuoresta miehestä, joka kevytmielisenä on häneen kyllästynyt ja etsii
tyydytyksensä mitättömän talonpoikaistytön luona. "Naisten suosikki" on
tarina typerästä, mutta kauniista miehestä, joka juuri kauneutensa ja
naisten avulla nousee yhteiskunnan huipuille, j.n.e.

Kun kirjailijan terveys jo 1880-luvun lopulla alkoi juonitella, täytyi
hänen jättää suurkaupungin kuluttava elämä ja etsiä parannusta
hermostollensa, alituiselle päänkivistyksellensä ja sisäisille
verenvuodoille luonnonhelmassa; alussa hän liikkui vesillä, sitten
siirtyi hän taas vuoristoon, jonka keveää ilmaa pidettiin
terveellisimpänä hänen keuhkoillensa. Näin sai tämä Normandian luonnon
mestarillinen kuvaaja tilaisuuden laajentaa havaintojensa piiriä ja
näin syntyivät sellaiset kokoelmat kuin novellikokoelma Afrikan
rannoilta "Päivän helteessä", tunnelmakokoelma "Vetten päällä",
novellit "Eräs ilta", "Käynti maalla" j.n.e. Näissä esiytyy
Maupassant aina tarkkana, tuoreena ja väririkkaana luonnonkuvaajana,
joka ehdottomasti vie voiton sellaiseltakin mestarilta kuin
Bourget on. Kuitenkin on tämä draamallisin Ranskan uudemmista
novellikirjailijoista, kuten Brandes hänestä sanoo, toisinaan
vastakohtansa Bourget'in tavalla antautunut sielunelämääkin
tutkistelemaan; siitä on meillä ainaisena todistuksena hänen teoksensa
"Sydän."

Mutta se mielettömyyden hengetär, joka oli johtanut hänet kirjoittamaan
sellaisia voimakkaita kuvauksia hulluuden hiipivästä kehityksestä
ihmissieluissa kuin esim. "Horla", "Eräs mielipuoli", "Ero" ja "Ken
tietää", kukisti etevän kirjailijan miehuutensa parhaassa ijässä.
Vähitellen enenevää raskasmielisyyttä seurasi sairalloinen mietiskely,
joka milloin ilmeni henkevänä, hellänä haaveiluna, milloin surullisen
raskaana synkkämielisyytenä, kunnes se alussa vuotta 1892
auttamattomasti pimitti kirjailijan henkisen elämän.

Maupassantin asema uudemmassa ranskalaisessa kirjallisuudessa käynee
ehkä jo ylläolevasta hahmoilusta selville. Arvostelijat ovat olleet
sitä määrittelevinään monellakin lailla. Hermostuneen sielunelämän
hienoimpana kuvaajana pidetään Edmond de Goncourtia; yhteiskunnallisen
elämän mahtavimpana, vakavimpana esittäjänä naturalististen
jättiromaanien kirjoittajaa Emile Zolata; taiteellisesti hienotunteisen
elämän tosiranskalainen kertoja _par préférence_ on A. Daudet,
tuo kyynelten lävitse hymyilevä runoilija, kuten hänestä kauniisti
on lausuttu; mutta ranskalaisin kaikista Ranskan uudemmista
novellikirjailijoista on Maupassant, jonka rinnalla Bourget on
maailmankansalainen ja Huysmans hollantilainen.

Suomentaja on parhaampansa mukaan koettanut saada esille tätä
Maupassantin tyyliä, jota ehkä ei ole niinkään helppo jäljitellä.
Ell'eivat ylempänä huomauttamamme ominaisuudet siitä ilmene, täytyy
hänen ottaa siitä syy. Kustantajan tarkoitus on jatkaa tätä
valikoimasarjaa, niin että suomalaisellakin yleisöllä ennen pitkää on
tilaisuus omalla kielellänsä tutustua tämän novellikirjallisuuden
mestarin kaikkiin etevämpiin teoksiin. Suomentaja ei voi muuta kuin
toivoa, että yleisö suosiolla vastaanottaa tämän kiitettävän yrityksen,
joka ehkä vaikuttaa hedelmöittävästi maamme omatakeiseenkin
kertomarunouteen.

                                                                      _Suomentaja_.



ISÄ.


Jean de Valnoix on eräs ystävistäni, jota minun toisinaan on tapana
käydä tervehtimässä. Hän asuu pienessä talossansa, joka sijaitsee
keskellä metsää ... siellä joen varrella. Sinne oli hän vetäynyt
elettyänsä viisitoista vuotta hurjaa elämää pääkaupungissa. Äkkiä
kyllästyi hän huvituksiin, illallisiin, miehiin, naisiin, korttipeliin
ja kaikkeen ja muutti syntymäkotiinsa.

Meitä on pari kolme tuttavaa, jotka silloin tällöin vietämme pari kolme
viikkoa hänen luonansa. Hän ilahtuu aina nähdessänsä meidän saapuvan ja
jää taas mielellänsä yksin, kun me jätämme talon.

Viime viikolla matkustin minä taas hänen luoksensa ja hän
vastaanottikin minut avosylin. Aikamme vietimme milloin yhdessä,
milloin erikseen. Tavallisesti istui hän lukien jotakin, minulla taas
oli kirjoitustöitä. Illoin istuimme jutellen yhdessä keskiyöhön saakka.

Tukahduttavan helteisen päivän jälkeen istuimme viime tiistaina noin
klo 9 illalla joen rannalla katsellen, kuinka virta huuhtoi jalkojamme.
Vaihdoimme siinä sangen hämäriä mielipiteitä taivaan tähdistä, jotka
kylpivät tuolla virran välkkyvässä kalvossa ja näyttivät uiskentelevan
edessämme. Vaihdetut mielipiteet olivat tosiaankin sangen hämäriä,
sekavia ja lyhyitä, sillä molemmat olimme me kovin tyhmällä, väsyneellä
ja veltolla tuulella. Minä hellyin miettiessäni aurinkoa, joka --
tähtitieteilijäin mukaan -- kuolee pois Suuren Karhun taakse.
Ainoastaan valoisimpina öinä näkyy se jossakin pohjoisemmassa, niin
kalpeaksi se muka muuttuu. Hiukankin pilvisinä iltoina se häviää
kerrassaan vaikuttaen luontoon ihan kuolettavasti. Sitten koetimme
kuvitella mielessämme noiden kaukaisten maailmain asukkaita, näiden
ulkomuotoa, joka tuntui mahdottomalta edes kuvitellakaan, näiden
arvaamattomia luonnonlahjoja, näiden tuntemattomia elimistöjä, siellä
löytyvää eläimistöä ja kasvikuntaa sekä kaikkia lajia, valtakuntia,
olemuksia ja aineita, mitä ihmisen haaveksiva mielikuvitus vain keksiä
voi. Äkkiä kuului kaukainen huuto:

-- Herra, herra, hoi!

-- Täällä, Baptiste, vastasi Jean.

Tultuansa luo selitti palvelija:

-- Siellä on taas se herran mustilaisnainen.

Ystäväni ratkesi nauramaan ja nauroi kuin hullu, vaikka hän ei muuten
juuri naurajia ollut. Sitten kysyi hän:

-- Onko meillä siis tänään heinäkuun 19 päivä?

-- On, herra.

-- Hyvä on. Käske hänen odottaa hiukan. Tarjoa hänelle illallinen.
Kymmenen minuutin kuluttua olemme kotona.

Palvelijan mentyä tarttui hän käsivarteeni sanoen:

-- Palatkaamme hiljalleen kotiin. Matkalla voin kertoa sinulle tarinan
hänestä.

Seitsemän vuotta sitten eli toisin sanoen samana vuonna, jolloin
saavuin tänne syntymäkotiini, läksin eräänä iltana kävelemään metsäistä
ajotietä myöten. Ilma oli kaunis niinkuin on ollut tänäänkin.
Verkalleen astuin suurten puiden alla tarkastellen oksien läpi
tuikkivia tähtösiä ja hengitin ahmimalla keuhkoni täyteen illan
rauhallista, metsäisten tuoksujen täyttämää ilmaa.

Pariisin olin minä juuri jättänyt ainiaaksi. Olin näet väsynyt,
kerrassansa väsynyt ja sanomattomasti kyllästynyt kaikkiin niihin
tuhmuuksiin, alhaisiin ja likaisiin huvituksiin, joita olin siellä
nähnyt ja joihin olin ottanut osaa noin viidentoista vuoden aikana.

Kävelin kauvas, sangen kauvas synkän metsän läpi viepää, autiota tietä
myöten, joka tulee noin viidentoista kilometrin päässä olevasta
Crouzillen kylästä.

Äkkiä seisahtui suuri saksalainen koirani Bock, joka aina oli mukanani,
ja alkoi murista. Luulin jonkun ketun, suden tai metsäsian olevan
läheisyydessä ja hiivin hiljaa varpaillani eteenpäin, ett'en
askeleillani säikyttäisi otusta pois. Mutta samassa kuulin huutoja,
valittavia, pidätettyjä, vihlovia ihmishuutoja.

Varmaankin murhattiin tuolla metsikössä joku ja puristaen lujasti
oikeassa kädessäni olevaa raskasta tammikeppiä, joka oli oikea
pahkasauva, läksin juoksemaan huutoa kohti.

Kuulin jo voihkeita, jotka kuulustivat yhä selvemmiltä, vaikka
tavattoman kumeilta. Ne tulivat kai jostakin mökistä, ehkä jostakin
miilun-polttajan töllistä. Kolme askelta minun edelläni juoksi koirani
Bock, milloin pysähtyen, milloin peräytyen ja yhäti kiihoittuneena
muristen. Äkkiä salpasi meiltä tien eräs toinen suuri musta koira,
jonka silmät kiiluivat kuin tuliset hiilet pimeässä. Näinpä varsin
hyvin valkeat torahampaatkin, jotka loistivat sen avonaisessa kidassa.

Sauva ojona ryntäsin minä koiraa vastaan, mutta samassa oli Bock jo
käynyt sen niskaan ja molemmat pyörivät ne nyt äristen maassa kidat
vuorotellen toistensa niskassa. Minä riensin eteenpäin ja olin tölmätä
tiellä makaavaan hevoskaakkiin. Pysähdyin kovin hämmästyneenä tutkimaan
elukkaa ja huomasin edessäni vankkurit eli jonkunlaisen pyörillä
kuljetettavan huoneen, jommoisia ilveilijäseurat ja ulkolaiset
kulkukauppiaat käyttävät maaseudulla matkustaessansa markkinoilta
markkinoille.

Nuo yhä jatkuvat vihlovat huudot tulivat sieltä vankkurein sisältä. Kun
sisäänkäytävä oli vastakkaisella puolella, kiersin minä tämän katetun
ajopelin ja nousin äkkiä ylös puuportaita myöten, jotka veivät
vankkurin ovelle, mutta olin samassa kompastua pahantekijään.

Näky vaikutti minuun niin oudosti, ett'en alussa ymmärtänyt mitään.
Eräs polvillaan oleva mies näytti rukoilevan hartaasti. Vankkurein
sisälle tehdyllä vuoteella taas lepäsi kyljellänsä joku puolipaljas
olento, itseänsä väännellen; hänen kasvojansa oli minun mahdoton
erottaa, sillä alinomaa hän liikahteli, vääntelihe ja ulvoi.

Se oli vaimo lapsivuoteessa.

Niin pian kuin minulle oli selvennyt tämän tapahtuman laatu, joka nuo
voihkeet aiheutti, huomautin minä läsnäolostani; mies, joku höpertynyt
marseillelainen, kääntyi päin ja rukoili minua pelastamaan hänet ja
tuon poloisen vaimon luvaten lukemattomin sanoin palkita työni vaikka
millä tavoin. Minä, joka en koskaan ollut nähnyt synnytystä enkä ikinä
ollut auttanut ketään naista enkä narttua, en kissaa enkä koiraa
tällaisessa tilaisuudessa, selitin hänelle kykenemättömyyteni asiassa
ja katselin kummastellen tuota olentoa, joka vuoteellansa yhä huusi
niin sydäntä särkevästi.

Voitettuani jälleen kylmäverisyyteni, kysyin hätäytyneeltä mieheltä,
miks'ei hän ole jatkanut matkaa seuraavaan kylään saakka. Hevonen oli
tiellä kompastunut erääseen maanhalkeamaan ja nyrjäyttänyt jalkansa
niin pahasti, ett'ei se jaksanut enää nousta seisoalleen, selitti mies.

-- Mitä siitä, sanoin minä, onhan meitä nyt kaksi miestä; vetäkäämme
nainen vankkureineen minun luokseni.

Koirain rähinä pakotti meidät samassa kömpimään ulos vankkureista ja
minun täytyi erottaa ne niin ankarilla sauvaniskuilla, että pelkäsin
niiden heittävän henkensä. Sitten pälkähti päähäni valjastaa ne
avuksemme, toinen oikealle, toinen vasemmalle puolen vankkureja.
Kymmenen minuutin kuluttua oli kaikki valmiina ja hiljalleen lähti
ajopeli liikkeelle netkahdellen ja tärähdellen syvissä maantiekuopissa
niin tuntuvasti, että vaimoparan olisi toisinaan luullut kylkiluunsa
katkaisevan.

Voi sitä matkantekoa, ystäväni! Hengästyneinä ja hiessäpäin röhisten,
jopa joskus kompastuenkin livettävällä savitiellä, vedimme me
vankkureita pimeässä, sillä aikaa kuin koirat huohottivat jaloissamme
kuin palkeet.

Vasta kolmen tunnin kuluttua saavuimme tänne linnakartanoon. Portille
tullessamme lakkasi vaimo vaikeroimasta. Äiti ja lapsi voivat kumpikin
hyvin.

Pian saivat he hyvän vuoteen ja sitten lähetin rengin noutamaan
lääkäriä, sillä välin kuin marseillelainen, joka taas tunsi itsensä
rauhoittuneeksi, iloiseksi ja lohdulliseksi, söi itsensä melkein
tukehduksiin ja joi itsensä patahumalaan juhliessansa onnellista
synnytystä.

Vastasyntynyt oli tyttölapsi.

Viikkokauden saivat he sitten asua talossa. Äiti, neiti Elmire, oli
erittäin tarkka unissa ennustaja ja lupasi minulle sanomattoman paljo
onnea ja loppumattoman pitkää elämää.

Seuraavana vuonna ja täsmälleen saman päivän illalla tuli sama
palvelija, joka juuri kävi kutsumassa meitä, päivällisen jälkeen
luokseni tupakkahuoneeseen ilmoittaen:

-- Se viime vuotinen mustalaisnainen on täällä ja tahtoisi kiittää
herraa.

Käskin hänen tulla sisään ja hämmästyin huomatessani hänen vierellänsä
pitkän, tukevan, valkoverisen nuoren miehen jostakin pohjoisesta
maakunnastamme; tervehtiessään selitti tämä olevansa joukkueen päämies.
Hän oli kuullut hyvyydestäni neiti Elmireä kohtaan eikä tahtonut antaa
tämän vuosipäivän mennä käymättä minua kiittämässä ja osoittamatta
hänkin puolestansa kiitollisuuttansa.

Käskin palvelijan saattamaan heidät kyökkiin illalliselle ja
valmistamaan heille yösijat. Seuraavana päivänä jatkoivat he matkaansa.

Sen jälkeen tulee tämä poloinen nainen joka vuosi samana päivänä
luokseni, tosin aina saman lapsen, erittäin sievän tyttösen kanssa,
mutta mukanansa aina joku uusi -- herrasmies. Ainoastaan yksi ainoa,
eräs auvergneläinen mies, joka omalla murteellansa kiitti ja kosteli
minua, tuli kahtena vuonna peräkkäin. Kaikkia näitä kutsuu tyttönen
isä-nimellä aivan samalla tapaa kuin me ranskalaiset annamme kaikille
mieshenkilöille nimityksen "herra". -- -- --

Niin olimmekin jo tulleet linnakartanoon ja huomasimme hämärissä kolme
varjoa seisovan rappusten luona odottamassa meitä.

Ylimmäisellä rapulla seisova olento tuli neljä askelta vastaamme,
tervehti suurellisesti ja sanoi:

-- Hra kreivi, me olemme tulleet tänne tänä muistopäivänä osoittamaan
teille kiitollisuuttamme...

Tällä kertaa oli se eräs belgialainen! Hänen jälkeensä koroitti
pienokainen äänensä kiittäen minua opetetulla ja sen vuoksi
teennäiseltä kuuluvalla kohteliaisuudella.

Tekeytyen viattomaksi pyysin minä neiti Elmiren hiukan sivulle ja
kysyin häneltä:

-- Onko tuo lapsenne isä?

-- Ei suinkaan, herra.

-- Onko hänen isänsä siis kuollut?

--- Ei suinkaan, herra. Kyllä me joskus vieläkin tapaamme toisemme. Hän
on santarmi.

-- Mitä sanotte? Tytön isä ei siis ollutkaan se marseillelainen, joka
oli seuralaisenne silloin synnytyksen aikana?

-- Eihän toki. Se juoppolalli varasti minulta vähät säästönikin.

-- Entäs santarmi, lapsen oikea isä, tunnustaako hän lapsensa?

-- Kyllä, herra, vieläpä hän rakastaakin tytärtänsä. Mutta hän ei voi
ottaa tätä luoksensa, sillä hänellä on -- muitakin lapsia ja oma vaimo.



KUUTAMOLLA.


Pastori Marignan oli sotaisa mies. Hän oli pitkä, laiha, kiihkoisa
ja aina intomielinen, mutta rehellinen pappismies. Hänen uskonoppinsa
oli varma ja järkkymätön. Jumalansa kuvitteli hän tuntevansa
perinpohjaisesti ja uskoi pääsevänsä selville hänen suunnitelmistansa,
tahdostansa ja tarkoituksistansa.

Kävellessänsä pitkin askelin pienen maalaispappilansa puistotietä
liikkui hänen mielessänsä toisinaan kysymys: miksi on Jumala tämän
kaiken tehnyt? Asettuen ajatuksissansa Jumalan sijalle etsi hän
itsepintaisesti vastausta tekemäänsä kysymykseen ja löysikin sen
melkein aina. Hänelle ei johtunut mieleenkään hartaan nöyryyden
puuskauksessa huokaista: oi herra, tutkimattomat ovat sinun tiesi! Hän
mietti vain itseksensä: minä olen Herran palvelija, jonka tulee tuntea
syyt hänen menettelyynsä tai aavistaa ne, ellen niitä järjellä käsitä.

Kaikki luonnossa näytti hänestä luodulta täydellisen ja ihmeteltävän
johdonmukaisesti. Kysymykset "miksi" ja vastaukset "siksi, että"
olivat aina tasapainossa. Aamurusko oli luotu ilahduttamaan
huomenkoittoa, aurinko kypsyttämään ja sade kostuttamaan viljaa, ilta
valmistautuaksemme uneen ja pimeä yö nukkuaksemme.

Neljä vuodenaikaa vastasivat täydellisesti maanviljelyksen kaikkia
tarpeita eikä pastorin mieleen ikinä olisi johtunut mitenkään epäillä,
että luonnolta puuttuu tarkoitusperää ja että kaikki elämä päinvastoin
taipuu ajan, ilman-alan ja aineen ankarien lakien alaiseksi.

Mutta hän vihasi naisia, vihasi tietämättänsä ja halveksi niitä
vaistosta. Usein toisteli hän mielessänsä Kristuksen sanoja: "vaimo,
mitä meillä on yhteistä, sinulla ja minulla?" lisäten siihen, että
"luultavasti oli luoja itsekin tyytymätön tähän luomistyöhönsä." Nainen
oli hänelle kymmenkertaisesti epäpuhdas lapsi, kuten eräs runoilija
sanoo. Hän oli kiusaaja, joka oli vietellyt ensimäisen miespuolen ja
yhä jatkoi kirottua työtänsä ollen muuten heikko, vaarallinen ja
salaperäisesti häiriötä aikaansaapa olento. Ja vielä enemmän kuin
naisen katoovaa ruumista, vihasi hän tämän rakastuvaa sielua.

Usein oli hän tuntenut heidän hellästi liittyvän itseensä ja vaikka hän
tiesikin olevansa mahdoton hyökkäyksellä valloittaa, katkeroitui hän
tuosta rakkaudentarpeesta, joka heissä kaikissa asui väräjävänä
tunteena.

Hänen mielestänsä oli luoja luonut naisen ainoastaan miehen
kiusaukseksi ja koetukseksi. Naista ei voinut lähestyä muuten kuin
tarpeelliset puolustus-valmistukset tehtyänsä ja sittenkin oli heidän
paulojansa peljättävä. Ojennettuine käsivarsinensa ja miestä kohti
hymyilevine huulinensa olikin nainen vallan kuin joku viritetty ansa.

Ainoastaan uskonnollisia naisia kohtaan, joiden antama lupaus Herralle
teki heidät rauhallisiksi, oli hän mielessänsä anteeksi antavainen;
mutta sittenkin kohteli hän näitä kovaluontoisesti, koska hän elävästi
tunsi heidän kahlitun ja nöyryytetyn sydämensä pohjassa ijankaikkisesti
asuvan hellyyden, joka uhosi sieltä häntäkin kohtaan, vaikka hän olikin
pappismies. [Katoolisilla papeilla ei, kuten tunnettu, ole oikeutta
mennä naimisiin. Suoment. muist.]

Hän näki sen näiden hartaudesta raukeammissa katseissa kuin munkkien
oli, hän huomasi sen heidän kiihkoilustansa, jossa aina ilmeni
sukupuolista intoa ja heidän rakkauden purkauksistansa Kristusta
kohtaan, jotka suorastansa harmittivat häntä ainoastaan sen vuoksi,
että ne todistivat naisen rakkauden lihallisuutta. Samoin näki hän
tämän kirotun tunteenarkuuden ilmenevän yksin heidän taipuisassa
nöyryydessänsä, kuuli sen väräjävän heidän äänensä vienoudessa ja
huomasi sitä heidän maahan luoduissa silmissänsä ja niissä kohtaloonsa
alistuvissa kyynelissä, joita he vuodattivat aina kun hän moitti heitä
ankarammin.

Viskattuansa pois papillisen kauhtanansa poistui hän luostarikirkon
portista kulkien pitkin askelin ikäänkuin olisi hän paennut jotakin
vaaraa.

Pastori Marignanilla oli veljentytär, joka asui äitinsä kanssa eräässä
pienessä naapuritalossa. Tästä koetti hän kaikin voimin tehdä laupeuden
sisarta.

Tyttö oli kaunis, rajuluontoinen ja ivallinen. Pastorin saarnatessa hän
usein naureskeli ja kun pastori harmistui hänen käytökseensä, syleili
hän tätä rajusti puristaen häntä rintaansa vastaan, jolloin hän aina
koetti tahtomattansa vapautua tästä lujasta syleilystä, vaikka hän
silloin tunsikin sitä vienoa iloa, joka hänen sydämensä pohjassa
herätti tuon kaikissa miehissä uinailevan isyyden tunteen.

Tytön kanssa kyläpolkuja kävellessään puhui hän tälle usein Jumalasta,
siitä nimittäin, millaiseksi hän tämän oli ajatellut. Tyttö tuskin
kuuntelikaan häntä; katseli vain taivasta, heinikkoa ja kukkasia
silmistä säteilevällä elämänilolla. Joskus syöksyi hän tavoittamaan
jotakin lentävää elävää, jonka kiinni saatuansa palasi enon luo
huutaen: "katsos, eno, kuinka kaunis se on; oikein tekisi mieleni
suudella sitä!" Tämä hänen halunsa "suudella hyönteisiä" tahi sireenin
kukkasia harmitti, suututti ja kiihoitti pastoria, sillä tässäkin näki
hän tuon naisten sydämissä aina versovan hellyyden, jota näytti olevan
mahdoton hävittää.

Eräänä päivänä ilmoitti lukkarin leski, joka hoiti pastori Marignanin
taloutta, kaikella varovaisuudella, että hänen veljensä tyttärellä oli
rakastaja.

Pastori tunsi kauhistuvansa tästä uutisesta ja pysyi kotvan ikäänkuin
tukehtuneena unhottaen saippuan kasvoillensa, joita hän juuri oli
ajelemassa.

Saatuaan takaisin ajatus- ja puhekykynsä huudahti hän: "se ei ole
totta! te valehtelette, Mélanie!"

Mutta lukkarin emäntä laski käden sydämellensä sanoen: "tuomitkoon
minut taivaallinen Jumala, jos valehtelen teille, hra pastori. Minä
vakuutan teille, että hän rientää lemmenkohtaukseen joka ilta niin pian
kuin sisarenne on mennyt levolle. He tapaavat toisensa tuolla joen
rannalla. Teidän tarvitsee vain mennä sinne katsomaan illalla klo 10:n
ja keskiyön välillä."

Pastori lakkasi raappimasta leukaansa ja alkoi kävellä rajusti
huoneessa, kuten hän aina teki jotakin tärkeää miettiessänsä. Ja kun
hän sitten aikoi ryhtyä uudelleen ajamaan partaansa, leikkasi hän
itseänsä kolme kertaa ... nenästä korvaan saakka.

Koko päivän pysyi hän mykkänä ja kuohui harmista ja suuttumuksesta.
Hänen papilliseen vihaansa tuota voittamatonta rakkautta kohtaan
liittyi tytön siveellisen isän, suojelijan ja sielunpaimenen suuttumus
siitä, että tuollainen lapsi oli voinut pettää häntä ja tehdä hänelle
moiset kepposet. Se oli tuota itsekkäiden vanhempain suuttumusta sen
johdosta, että tytöt ilmoittavat valinneensa puolison itselleen heiltä
kysymättä ja vastoin heidän tahtoansa.

Päivällisen jälkeen koetti hän lukea hiukan, mutta ei voinut; kiukustui
vain yhä enemmän. Kun kello löi 10, otti hän keppinsä, peloittavan
tammisen sauvansa, jota hän aina käytti, kun hänen öisin täytyi lähteä
sairaitten luo. Hymähtäen katseli hän tuota hirmuisen suurta
myhkyrisauvaa, jota hän pyöritteli tukevassa maalaiskämmenessänsä
heilautellen sitä sangen uhkaavasti. Sitten nousi hän äkkiä ylös, puri
hammasta ja mätkäsi sillä erästä tuolia niin, että selkänoja
haljenneena lensi lattialle.

Jo avasi hän oven lähteäksensä ulos, mutta seisahtui kynnykselle
hämmästyneenä kovin harvinaisen kauniista kuutamosta.

Ollen kiihkosieluja, joita nuo runolliset uneksijat, vanhat
kirkko-isämme, nähtävästi ovat olleet, tunsi hän äkkiä itsensä
hajamieliseksi ja liikutetuksi kalpean yön suuremmoisesta ja kirkkaasta
kauneudesta.

Hänen pienessä puutarhassansa kylpi kaikki kuun vienossa hohteessa;
siinä seisoivat rivissä hedelmäpuut heittäen puistokäytävälle varjot
pitkistä, kapeista oksistansa, jotka tuskin vielä vihersivät;
jättimäiset kaprifoliot, jotka kiertelivät ylös talon seinämiä,
uhosivat hienoja ja hieman imeliä tuoksujansa täyttäen koko valoisan ja
haalean, ehtoisen ilman jonkunlaisella lemulla.

Pastori hengitti pitkään ... ahmien ilmaa kuin juopot viiniä ...
ja asteli virkistyneenä ja ihmeissänsä aivan verkkaisin askelin
eteenpäin ... melkein unhottaen veljensä tyttären.

Kedolle tultuansa pysähtyi hän katselemaan, kuinka koko lakeus välkkyi
tuota viehättävää hohdetta ja näytti ikäänkuin kylpevän selkeän yön
suloisessa ja vienossa viehkeydessä. Sammakkojen lyhyt ja metallimainen
kurnutus kuului alinomaa jonkun matkan päästä ja tähän yhtyi kaukaisten
satakielten keveä ja väräjävä liverrys, joka saattaa meidät
unelmoimaan, pakottaa meitä ajattelemaan elämän kauneutta ja joka
tuntuu ikäänkuin luodulta kuutamon houkutusta ja vaihdettuja suudelmia
varten.

Miksi kietoo Jumala maailman moiseen puoliharsoon? Miksi nämä sydämen
väristykset, nämä sielun liikutukset ja tämä lihan heikontuva
raukeneminen?

Miksi kaikki tämä laaja viehätys, josta ihmiset eivät kuitenkaan näe
mitään, kun makaavat vuoteissansa kaikessa rauhassa? Ketä varten oli
siis aiottu tämä yliluonnollinen näytäntö, tämä taivaasta maan päälle
viskattu runouden runsaus?

Pastori ei sitä ymmärtänyt.

Mutta silloin näkyi tuolla alhaalla joen rannalla, välkkyvään
valkoiseen usmaan kiedottujen puiden siimeskaaren alla, kahden
rinnakkain astelevan ihmisolennon varjot.

Mies oli hiukan pitempi naista jonka kaulan ympäri hän oli laskenut
kätensä ja jota hän tuon tuostakin otsalle suuteli. He loivat äkkiä
elon tähän liikkumattomaan luontoon, joka heidät ympäröi kuin heitä
varten luotu jumalallinen kehys. He näyttivät sulautuneen yhdeksi
olennoksi, jota ainoaa varten tämä vilpoisa, hiljainen yö oli aiottu ja
he lähestyivät sieltä kuin elävä luojan lähettämä vastaus pastorin
tekemään kysymykseen.

Sykkivin sydämin ja hämmästyneenä jäi hän seisomaan luullen näkevänsä
jonkun raamatullisen kuvan, joka muistutti Ruutin ja Boasin rakkauden
historiaa ja toteutti Jumalan tahdon sellaisessa suuressa ihanuudessa,
mistä pyhät kirjat tietävät kertoa. Hänen päässänsä alkoi hymistä
Korkean Veisun runolliset säkeet, kiihkeät huudahdukset, vetoamiset
lihan oikeuteen ja pastori lähti kävelemään sydämen heikommin lyödessä,
Jumala ties, mistä syystä. Hän tunsi äkkiä itsensä heikoksi ja
raukeaksi ja hänen teki mielensä istua, jäädä siihen katselemaan ja
ihailemaan luojaa hänen luomistöissänsä.

Tuolla alhaalla, missä pieni joki kierteli kimaltelevana, seisoi
mahtava mutkitteleva poppelikujanne. Hieno valkea usva, jonka läpi kuun
hopeiset säteet välkkyvinä paistoivat, leijui rantarinteiden yli
kiehtoen koko joen mutkaisen uoman jonkunlaiseen kevyeen ja kuultavaan
harsoon.

Pastori pysähtyi vielä kerran tuntien sielunsa syvyydessä asti yhäti
kasvavaa ja vastustamatonta heltymistä.

Ja hänet valtasi epäilys ja epämääräinen levottomuus: hän tunsi
sydämessänsä syntyvän erään noita kysymyksiä, joita hän toisinaan
asetti itsellensä.

Miksi on luoja kaiken tämän tehnyt? kysyi hän. Jos yö kerran on
määrätty unta, tiedottomuutta, lepoa ja kaiken unhotusta varten, niin
miksi tehdä se päivää viehättävämmäksi, huomenkoittoa ja iltaa
suloisemmaksi, ja miksi sytyttää tuo hiljainen ja viehkeä tähtöinen
tuolla, joka näyttää aurinkoa runollisemmalta ja suorastaan määrätyltä
vienolla tuikkeellansa päivän sijasta valaisemaan hienoja ja
salaperäisiä asioita? Miksi sytyttää se tuota usvaharsoa noin
läpikuultavaksi tekemään?

Miksi ei tuo laululinnuista etevin livertelijä voi levätä niin kuin
kaikki muut linnut, vaan koroittaa äänensä tuollaisen samean usman
keskestä? Ja miksi koko tämän tulista tunnetta palavan laulun huumaava
runous?

Ja hän sanoi itseksensä, että "ehkä on Jumala luonut tällaiset yöt
verhotaksensa ihmisten rakkauden jonkunlaisella ihanteellisuudella."

Hän väistyi syrjään tuon syleilevän ja häntä yhä lähestyvän pariskunnan
tieltä. Olihan se hänen oman veljensä tytär. Mutta hän kysyi
itseltänsä, eikö tuo sittenkin ollut vastoin Jumalan tahtoa. Vaan
kieltäisikö Hän rakkauden, joka varta vasten ympäröi sen tällaisella
ihanuudella?

Sangen liikutettuna ja melkeinpä häpeissään pakeni pastori pois
ikäänkuin olisi hän tunkeutunut temppeliin, johon hänellä ei ollut
oikeutta astua sisään.



VALLANKUMOUS.


Pariisiin oli juuri saapunut tieto Sedanin onnettomasta tappiosta.
Vallankumous oli julistettu. Koko Ranska huohotti hengästyneenä tämän
mielettömyyden edessä, jota kesti kommunikauden loppuun saakka. Koko
valtakunnassa leikittiin ajattelemattomasti sotilailla.

Sukkatehtailijat olivat everstejä ja hoitivat kenraalin tehtäviä;
suuret, rauhalliset vatsat olivat saaneet punaiset vyöt siteiksensä ja
komeilivat revolvereilla ja tikareilla; pikkuporvarit, joista tehtiin
tilapäisiä sotilaita, komensivat räyhääviä, vapaaehtoisia pataljooneja
kiroillen kuin kuorma-ajurit ... muka paremman ryhdin vuoksi.

Jo lupa saada kantaa aseita ja käsitellä pyssyjä järjestelmällisesti
hullutti näitä ihmisiä, jotka tähän saakka olivat käsitelleet
ainoastaan kauppakirjoja, ja saattoi heidät syyttömästi peloittaviksi
ihmisten silmissä. Sitten mestattiin viattomia ihmisiä näyttääksensä,
että osattiin tappaa, ja ammuskeltiin -- preussilaisten hurmetta vielä
uhoavilla kentillä vaellettaessa -- kulkukoiria, rauhassa märehtiviä
lehmiä ja heinikoissa laitumella käyviä, sairaita ratsuhevosia.

Jokainen luuli itsensä kutsutuksi näyttelemään suurta sotilasroolia.
Pienempien kaupunkien kahvilat, jotka vilisivät univormuun pukeuneita
kauppiaita, muistuttivat kasarmeja tai sota-ambulansseja.

Cannevillen kaupunkiin eivät nämä hulluttavat uutiset armeijasta ja
pääkaupungista olleet vielä saapuneet; mutta tavaton kiihotustila oli
vallinnut kaupungissa jo kuukauden päivät ja puolueet seisoivat
ärsytettyinä vastakkain.

Kaupungin pormestari, kreivi de Varnetot, pieni, laiha ja vanha mies,
oli niitä legitimistejä (laillisuuden puolustajia) jotka äskettäin oman
arvonsa vuoksi olivat palanneet keisarikuntaan; päättäväisen
vastustajan oli hän saanut tohtori Massarelista, joka oli
suuri, kuumaverinen mies ja nykyään piirikunnan tasavaltaisen
puolueen johtaja, paikallisen vapaamuurarilooshin presidentti,
maanviljelysseuran ja paikkakuntalaisten klubin esimies sekä uuden,
maalaissotaväen järjestäjä, jonka määrä oli pelastaa valtakunta.

Parissa viikossa oli hänen onnistunut saada 63 vapaaehtoista aviomiestä
ja perheenisää, viisasta talonpoikaa ja kauppapalvelijaa ryhtymään
isänmaan puolustusväkeen; joka aamu harjoitti hän joukkoansa kaupungin
torilla.

Kun pormestari sattumalta tähän aikaan meni torin laidassa olevalle
kunnallishuoneelle, astui komentaja Massarel, revolveri vyöllä ja
miekka kädessä, ylpeänä joukkonsa rintaman ohitse huudattaen
miehistöllänsä "eläköön isänmaa!" Tämä huuto harmitti huomattavasti
pikku kreiviä, joka epäilemättä näki tässä uhkauksen ja yllytyksen
taisteluun samalla kun se vastenmielisesti muistutti häntä suuren
vallankumouksen ajoista.

Aamulla syyskuun 5 p:nä vastaanotti tohtori univormuun puettuna ja
revolveri pöydällänsä vanhan maalaispariskunnan; aviomies, jota
suonipaisuke oli vaivannut jo seitsemän vuotta, selitti ruvenneensa
pelkäämään, että vaimokin saa saman taudin ja että...

Mutta samassa toi postiljooni pääkaupungin sanomalehden.

Herra Massarel avasi lehden, kalpeni, kääntyi äkkiä poispäin, nosti
innostuksen valtaamana käsivarret ylös taivasta kohti ja huusi täyttä
kurkkua noille maalaishöperöille:

-- Eläköön tasavalta! eläköön tasavalta! eläköön tasavalta!

Sitten vaipui hän nojatuoliin ihan voipuneena liikutuksesta.

Ja kun talonpoika yritti jatkaa selitystänsä sanoen: "se alkoi sillä
tavoin, nähkääs, että tuntui kuin olisi kusiaisia juoksennellut sääriä
pitkin..." huusi tohtori hänelle:

-- Jättäkää minut rauhaan! Minulla ei ole aikaa kuunnella teidän
tuhmuuksianne. Tasavalta on julistettu, keisari otettu vangiksi ja
Ranska on pelastettu. Eläköön tasavalta!

Sitten juoksi hän ovelle ja mölähti: Céleste, hoi! Joudu, Céleste!

Säikähtyneenä syöksähti palvelijatar ovelle. Tohtori puhui niin
nopeasti, että se kävi vallan sopotukseksi: -- Kenkäni, miekkani,
patruunavyöni ja espanjalainen tikarini, joka on siellä yöpöydälläni:
joudu, joudu!

Taas yritti itsepäinen talonpoika, otollisen äänettömyyden tullen,
jatkaa selitystänsä:

-- Siitä syntyi sitten kuin pieniä pusseja, joihin teki kipeää
kävellessä...

Kiivastuneena ärjäsi lääkäri hänelle:

-- Jättäkää minut rauhaan, sanon minä! Jos te olisitte pesseet
jalkanne, ei niitä olisi syntynyt, koira vieköön!

Tarttuen sitten miestä kurkusta kiinni tiuskaisi hän tälle vasten
naamaa:

-- Etkö sinä, kolmenkertainen elukka, tiedä, että me elämme jo
tasavallassa!

Ammattitunne rauhoitti hänet kuitenkin heti kohta ja hän lykkäsi
ällistyneen pariskunnan ulos toistellen:

-- Tulkaa huomenna, tulkaa huomenna, ystäväni. Tänään minulla ei ole
aikaa.

Pukeutuessaan kiireestä kantapäähän jakeli hän jälleen sarjan tärkeitä
käskyjä palvelijattarellensa:

-- Juokse luutnantti Picartin ja aliluutnantti Pommelin luo ja sano
heille, että odotan heitä tänne hetipaikalla. Toimita myöskin
Torchebeuf rumpunsa kanssa tänne heti; heti, kuuletko?

Célesten mentyä kokosi hän ajatuksiansa valmistautuen hallitsemaan
uuden asiaintilan vaikeuksia.

Kutsutut saapuivat yht'aikaa tavallisessa työpuvussansa. Päällikkö,
joka odotti heidän tulevan sotilaallisessa asussa, kavahti ylös hieman
kummastuneena.

-- Perhana, ettekö te siis tiedä mitään? Keisari on vankina ja
tasavalta on julistettu. Nyt on meidän toimittava. Minun asemani on
arveluttava, sanoisinpa melkein vaarallinen.

Mietittyänsä muutamia sekunteja säikähtyneen alipäällystönsä edessä,
jatkoi hän:

-- Meidän täytyy toimia ... ja toimia empimättä. Minuutit ovat tuntien
veroisia tällaisissa tapauksissa. Kaikki riippuu nopeista päätöksistä.
Te, Torchebeuf, lyökää rumpua koko kaupungissa aina Gerisaie'n ja
Salmaren ulkokyliin saakka ja hälyttäkää miehistö aseisiin torille. Te,
Pommel, pukekaa nopeasti univormu yllenne, mutta ainoastaan takki ja
keepi. Me valloitamme maistraatin ja vaadimme kreivi de Varnetot'in
jättämään virkansa meille. Ymmärrättekö?

-- Kyllä.

-- Mutta toimikaa nopeasti. Minä saatan teitä hra Pommelin luo, sillä
me toimimme yhdessä.

Viisi minuuttia myöhemmin ilmestyivät komentaja-päällikkö ja hänen
aliluutnanttinsa, hampaihin saakka aseestettuina, torille juuri sillä
hetkellä, jolloin pikku kreivi de Varnetot, säärystimet jalassa ja
pyssy olalla -- ikäänkuin aikoisi hän metsästämään -- marssi nopein
askelin esille eräältä toiselta kadulta, vartioväkenänsä kolme vihreään
takkiin puettua vahtimiestä, lyhyet miekat sivuilla ja kiväärit
riippuen olkahihnoissa.

Sillä välin kuin tohtori ällistyneenä pysähtyi heitä katsomaan,
hävisivät nuo neljä miestä kaupungin taloon, jonka ovi sulkeutui heidän
jälkeensä.

-- Hän ehti ennen meitä, murahti tohtori; nyt täytyy meidän odottaa
apuväkeä. Neljännestuntiin emme voi tehdä mitään.

Luutnantti Picart palasi takaisin.

-- Pastori kieltäytyi tottelemasta, sanoi hän; kirkonvartijan ja
unilukkarin kanssa sulkeutui hän temppeliin.

Torin toisella puolen, valkoista kaupungintaloa vastapäätä, seisoi
kirkko mykkänä ja mustana, suuri, raudoitettu tammiovi suljettuna.

Kun uteliaat asukkaat, nenä akkunan-ruuduissa, tähystelivät torille
tahi tulivat ulos talojensa kynnyksille katsomaan, oliko jotain
tekeillä, kuului äkkiä rummutus ja pian ilmestyi Torchebeuf torille
iskien ihan riivatusti nuo kolme nopeaa hälytyslyöntiä. Joustavin
askelin kulki hän torin poikki ja katosi sitten erääseen etukaupunkiin
vievälle maantielle.

Päällikkö paljasti miekkansa, astui yksin niiden molempien rakennusten
keskivälille, joihin viholliset olivat sulkeutuneet, huitoi aseellansa
päänsä ylitse ja rönkäsi keuhkojensa koko voimalla:

-- Eläköön tasavalta! kuolema pettureille!

Sen tehtyänsä vetäytyi hän upseeriensa luo.

Teurastaja, leipuri ja apteekkari telkesivät akkunaluukkunsa ja
sulkivat myymälänsä. Ainoastaan ruokatavarakauppa jäi avoimeksi.

Tällä välin kokoutui porvarisotilasten miehistö vähitellen torille,
mikä missäkin puvussa, mutta kaikilla kuitenkin punaisella nauhalla
varustettu, musta keepihattu, joka muuten oli heidän ainoa univormunsa.
Kaikki tulivat aseestettuina vanhoilla, ruostuneilla kivääreillään,
jotka jo kolmisenkymmentä vuotta olivat riippuneet keittiön
takka-uunien yläpuolella; tässä asussansa muistuttivat he kovin
elävästi talonvartijain osastoa. Kun noin kolmekymmentä miestä oli
kokoontunut hänen ympärillensä, selitti päällikkö heille muutamin
sanoin, mitä pääkaupungissa oli tapahtunut. Sitten kääntyi hän
taapikuntansa puoleen ja sanoi:

-- Ja nyt me toimimme.

Asukkaat kokoontuivat ryhmiin, kyselivät toisiltansa ja puhelivat
rähisten.

Tohtori oli pian tehnyt päätöksensä taistelun suunnitelman suhteen:

-- Luutnantti Picart! Te marssitte suoraan kaupungintalon akkunain
eteen ja vaaditte tasavallan nimessä kreivi de Varnetot'in jättämään
talon avaimet minun haltuuni.

Mutta luutnantti Picart, joka oli muurarimestari, kieltäysi tästä
sanoen:

-- Te olette aika veitikka, te, hra komentaja. Vai menisin minä sinne
saamaan luodin kylkeeni? Paljo kiitoksia! Tiedättehän, että nuo tuolla
sisässä ampuvat hyvin. Tehkää itse toimituksenne.

Komentaja punastui:

-- Järjestyksen nimessä käsken minä teitä sinne.

Mutta luutnantti kieltäysi sittenkin:

-- Kuinka antaisin minä runnella itseni tietämättä miksikä?

Kaupungin arvokkaimmat henkilöt, jotka olivat keräytyneet yhteen
ryhmään lähelle sotilastoa, nauroivat. Eräs heistä huudahti:

-- Oikein, Picart! Tämä ei ole oikea hetki siihen.

Silloin murahti tohtori:

-- Te pelkurit!

Riisuen miekkansa ja revolverinsa, jotka hän jätti eräälle sotilaalle,
lähestyi hän hitain askelin ja silmät akkunoihin luotuina
kaupungintaloa odottaen, että sieltä suunnattaisiin pyssyrämän piippu
häntä kohden.

Tultuansa muutamien askelten päähän näki hän talon molemmissa päädyissä
sijaitsevain koulujen ovien avautuvan ja joukko lapsia, poikia ja
tyttöjä sekaisin, tulvahti sieltä ulos leikkimään suurella,
avonaisella torilla; huitoen käsillänsä kuin olisivat he leikkineet
"lintusilla-oloa" rähisivät he tohtorin ympärillä niin, ettei tämä
saanut ääntänsä kuuluville.

Kun viimeiset oppilaat olivat ehtineet ulos torille, sulkeutuivat
molemmat ovetkin.

Vihdoinkin hajautuivat poikaviikarit sen verran, että tohtori voi
koroittaa voimakkaan äänensä:

-- Hra de Varnetot?

Eräs akkuna ensimäisessä kerroksessa avautui ja hra de Varnetot
ilmestyi akkunaan.

Komentaja jatkoi:

-- Arvoisa hra pormestari kai tietää, mitkä suuret tapahtumat juuri
ovat mullistaneet hallituksemme. Se hallitus, jota te täällä edustatte,
ei enää ole olemassa. Olojen näin surullisesti, mutta ratkaisevasti
kääntyessä tulen minä uuden tasavallan nimessä vaatimaan teitä
jättämään minun käsiini sen toimivallan merkit, jotka entinen hallitus
on teille uskonut.

Hra de Varnetot vastasi:

-- Hra tohtori, minä olen laillisen hallituksen nimittämä Cannevillen
pormestari, ja aion pysyä tässä toimessani, kunnes minut on
virallisesti siitä vapautettu ja esimiesteni määräyksestä uusi
sijalleni nimitetty. Muuten olen minä isäntä täällä virkatalossa ja
aijon jäädä tänne. Turhaan koetatte minua täältä karkoittaa.

Ja pormestari sulki akkunan.

Komentaja peräysi joukkonsa luo. Mutta ennen kuin hän tälle teki selkoa
käynnistänsä mittasi hän luutnantti Picartia kiireestä kantapäähän.

-- Te olette suupaltti, te, ja pelkuri jänis, joka häpäisette koko
armeijan. Minä erotan teidät virastanne.

-- Vähät minä siitä, vastasi luutnantti ja vetäysi murisevaan
väkijoukkoon.

Sitten mietti tohtori, mitä oli tehtävä. Uskaltaako hyökkäys? Mutta jos
sotilaat eivät tottele? Ja oliko hänellä siihen oikeuttakaan?

Eräs ajatus johtui hänen mieleensä. Hän riensi sähkösanomakonttoriin,
joka sattui olemaan aivan maistraattia vastapäätä, torin toisella
puolen.

Täällä kirjoitti hän kolme sähkösanomaa: ensimäisen tasavaltalaisen
hallituksen jäsenille Pariisissa; toisen Ala-Seinen uudelle,
tasavaltalaiselle prefektille Rouenissa ja kolmannen uudelle,
tasavaltalaiselle aliprefektille Dieppessä.

Hän selitti asiain tilan, huomautti vaarasta jättää kunnan asiat
edelleen entisen, monarkkisen pormestarin käsiin, tarjosi uskollista
palvelustansa tasavallalle, pyysi määräyksiä ja kirjoitti nimensä alle
kaikki arvonimityksensä.

Sitten palasi hän joukkonsa luo ja veti 10 frangin kultarahan
taskustaan sanoen: "kas tässä, ystäväni, menkää hiukan syömään ja
juomaan; jättäkää tänne vain 10-miehinen osasto pitämään silmällä,
ettei kukaan pääse ulos maistraatista."

Tämän sattui virasta erotettu luutnantti Picart kuulemaan, joka juuri
jutteli kellosepän kanssa; hän alkoi naljailla ja sanoi: "Jumalan
tähden, hra komentaja, jos he pääsevät sieltä ulos, niin silloinhan on
teillä tilaisuus päästä sisään. Ell'eivat he sitä tee, niin en ymmärrä,
millä tavoin te sinne pääsette!"

Tohtori ei vastannut hänelle mitään, vaan meni syömään aamiaista.

Jälkeen puolen päivän asetti hän sitäpaitse vartijasotilaita ympäri
kaupunkia ikäänkuin hän olisi peljännyt jotakin yllätystä.

Itse kulki hän useita kertoja kaupungintalon ja kirkon ohitse
huomaamatta mitään epäilyttävää; päinvastoin näyttivät nuo molemmat
rakennukset vallan autioilta.

Teurastaja, leipuri ja apteekkari avasivat jälleen myymälänsä.

Kaupungissa liikkui paljo huhuja. Jos keisari oli joutunut vangiksi,
oli se epäilemättä kavalluksen kautta tapahtunut. Varmasti ei tiedetty,
millaiseksi tasavalta oli aiottu.

Ilta alkoi jo hämärtää.

Noin klo 9 illalla lähestyi tohtori yksin ja vallan hiljaa
kaupungintalon ovea varmana siitä, että vastapuolue oli mennyt levolle.
Kun hän yritti murtaa ovea auki pienen rautakangen avulla, kuului äkkiä
kova-äänisen vahtisotilaan kysymys sisäpuolelta:

-- Ken siellä?

Silloin peräysi tohtori Massarel vihollisen luota, minkä jalat
kantoivat.

Seuraava päivä koitti ilman että mitään oli muuttunut asiaintilassa.

Aseestettu sotaväki hallitsi edelleen toria. Kaupungin väestö oli
keräytynyt sotajoukon ympärille odottamaan ratkaisua; myöskin
naapurikylistä oli kansaa tullut katsomaan, mitä täällä oli tekeillä.

Silloin päätti tohtori, joka jo ymmärsi arvonsa tässä olevan
kysymyksessä, saattaa asiat lopulliseen ratkaisuun tavalla tahi
toisella. Hän mietti juuri, mikä varma ja luja päätös tässä oli
tehtävä, kun sähkölennätinkonttorin ovi avausi ja konttorin juoksutyttö
tuli ulos pari sähkösanomaa kädessä.

Hän riensi heti suoraan komentajaa kohti ja antoi hänelle toisen
sähkösanomista. Sitten juoksi hän allapäin ja pelonalaisena väkijoukon
katseista, jotka kaikki seurasivat hänen liikkeitänsä, aution torin
poikki ja koputti hiljaa kaupungintalon teljetylle ovelle aivan kuin ei
hän olisi tiennytkään, että aseellisia miehiä oli sinne piiloutunut.

Vartija raotti ovea ja miehen käsi otti sähkösanoman vastaan, jonka
jälkeen tyttönen palasi takaisin aivan punoittavana ja melkein itku
kurkussa siitä, että koko maailma häneen katsoa tuijotti.

Sitten huusi tohtori värähtelevällä äänellä:

-- Hiukan hiljaisuutta, hyvät kansalaiset!

Ja kun väkijoukko oli vaiennut, lausui hän ylpeästi:

-- Kas tässä tiedonanto, jonka olen uudelta hallitukselta saanut.

Sitten näytti hän sähkösanomaa ja luki:

    "Entinen pormestari erotettu. Ilmoittakaa se kansalle mitä
    pikimmin. Varrotkaa lisäohjeita. Aliprefektin puolesta

                                                            Sapin, neuvosmies."

Tohtori riemuitsi. Hänen sydämensä sykki ilosta ja hänen kätensä
vapisivat. Mutta silloin huusi Picart, hänen entinen alaluutnanttinsa,
läheisestä väkijoukosta:

-- Tuo kaikki on hyvä. Mutta jos nuo toiset eivät tule ulos tuolta,
niin tuottaa tuo paperi teille vain ... huonot jalat, hra tohtori.

Hra Massarel kalpeni. Jos vastapuolue todellakaan ei aikonut jättää
taloa, niin täytyi hänen nyt marssia eteenpäin. Se ei ollut ainoastaan
hänen oikeutensa, vaan myöskin hänen velvollisuutensa.

Hän katsahti arasti kaupungintalolle päin toivossa, että näkisi oven
avautuvan ja vastustajan peräytyvän.

Mutta ovi pysyi suljettuna. Mitä tehdä? Väkijoukko kasvoi ja kertyi
sotaväen ympärille. Kaikki nauroivat.

Tohtoria harmitti varsinkin eräs ajatus. Jos hän nyt tekisi
hyökkäyksen, täytyisi hänen marssia joukon etunenässä. Ja kun koko
taistelu epäilemättä päättyisi, jos hän kuolisi, niin tähtäisivät hra
de Varnetot ja tämän kolme asemiestä tietysti ainoastaan häntä. Ja ne
olivat hyviä, sangen hyviä ampujia kaikki tyyni. Picart muistutti häntä
siitä vieläkin kerran. Mutta silloin pälkähti eräs ajatus hänen
päähänsä ja hän kääntyi Pommelia kohti sanoen:

-- Juoskaa pian apteekkarin luo ja pyytäkää häneltä servietti ja
kävelykeppi.

Luutnantti kiiruhti pois.

Tohtori aikoi tehdä valkean neuvottelulipun, joka ehkä ilahduttaisi
vanhan pormestarin laillista sydäntä.

Pommel palasi jo pyydetyn liinan ja erään luudanvarren kanssa.

Ohkaisella purjenuoralla sidottiin lippu tankoon, johon hra Massarel
kävi molemmin käsin kiinni ja lähestyi nyt uudelleen kaupungintaloa,
pitäen lippua edessänsä.

Päästyänsä ovelle huusi hän:

-- Hra de Varnetot!

Ovi aukesi samassa ja hra de Varnetot ilmestyi kynnykselle kolmen
vartijasotilaansa kanssa.

Vaistomaisesti peräytyi tohtori askeleen taapäin. Sitten tervehti hän
vihollista kohteliaasti ja sanoi liikutuksesta tukehtumaisillansa:

-- Hra pormestari, minä tulen antamaan teille tiedon saamistani
määräyksistä.

Vastaamatta tohtorin tervehdykseen vastasi vanha ylimys:

-- Minä peräydyn, hra komentaja, mutta tietäkää, ett'en tee sitä
pelvosta enkä tottelevaisuudesta minulle vastenmielistä hallitusta
kohtaan, joka nyt on vallan anastanut.

Lausuen nämä sanat sangen harvaan lisäsi hän:

-- Minä en tahdo antaa aiheita luuloon, että haluaisin olla päivääkään
tasavallan palveluksessa. Sillä hyvä.

Hämmästynyt tri Massarel ei tiennyt vastata tähän mitään. Hra de
Varnetot lähti nopein askelin tiehensä ja hävisi seurueensa kanssa
torin kulman ta'a.

Ylpeänä palasi tohtori väkijoukon luo. Tultuansa niin lähelle, että hän
otaksui äänensä kuuluvan, huusi hän:

-- Hurraa! Hurraa! Tasavalta voittaa kaikkialla!

Mitään liikutusta ei väkijoukossa huomattu.

Tohtori jatkoi:

-- Nyt on kansa vapaa, kaikki olette te vapaita ja riippumattomia
kansalaisia. Siitä voitte olla ylpeitä!

Hitaat kyläläiset katsoa töllöttivät häneen, mutta kenenkään silmissä
ei näkynyt mitään kunniantunnon välkettä.

Tohtori tarkasti vuorostaan heitä harmistuneena tuollaisesta
välinpitämättömyydestä ja miettien mitä hänen oli heille sanottava,
mitä hän voisi tehdä vilkastuttaaksensa tätä velttoa kansaa yhdellä
ainoalla iskulla ja miten hän parhaiten voisi täyttää kutsumustansa
kansan herättäjänä.

Silloin valtasi hänet eräs ajatus ja kääntyen Pommeliin päin sanoi hän:

-- Hra luutnantti, käykääpä noutamassa erotetun keisarin rintakuva
kunnallisneuvosten istuntosalista ... ja ottakaa joku tuoli mukaanne...

Eikä aikaakaan, niin palasi lähetti takaisin kantaen oikealla olallansa
Bonaparten kipsistä rintakuvaa ja vasemmassa kädessänsä tuolia.

Hra Massarel riensi häntä vastaan, otti tuolin, asetti sen maahan ja
nosti valkoisen rintakuvan tuolille; sitten peräytyi hän pari askelta
taapäin ja puhutteli kipsikuvaa sointuvalla äänellä tähän tapaan:

-- Tiranni, tiranni, nyt olet sinä kukistunut, kukistunut ja suistunut
maahan ja katulokaan. Kuoleva isänmaa korisi jo saappaasi alla. Mutta
sallimuksen kosto kohtasi sinut. Tappio ja häpeä liittyvät nimeesi.
Sinä kukistut voitettuna ja preussilaisten vankina... Suistuvan
keisarikuntasi raunioille nousee nuori ja säteilevä tasavalta, joka
jälleen kohottaa sinun katkenneen kalpasi...

Tohtori odotti suosionosoituksia. Vaan suosionhuutoja ei kuulunut eikä
kättentaputuksia. Peljästyneet talonpojat pysyivät vaiti ... ja
keisari, jonka ohuiksi punotut viikset ulottuivat ulommaksi poskipäitä
ja joka vaikutti hyvin harjatulta kuin joku vahakuva parturin
akkunassa, näytti katselevan hra Massarelia häviämättömällä ja
ivallisella kipsihymyllänsä.

Näin katselivat he jonkun aikaa toisiansa kasvoihin, Napoleon
tuolillansa ja Massarel seisoalta ... noin kolmen askeleen päässä.
Komentaja Massarel tunsi harmistuvansa. Mitä tehdä? Mitä voi hän tehdä
herättääksensä tämän kansan ja voittaaksensa lopullisesti yleisen
mielipiteen uudelle hallitusmuodolle?

Sattumalta tuli hän laskeneeksi kätensä vatsansa päälle ja tapasi
punaisen vyön alle pistetyn revolverin pään.

Mitään uutta ajatusta, mitään uusia sanoja ei hän enää keksinyt. Sen
sijaan veti hän revolverin vyöstänsä, peräysi pari askelta ollaksensa
sopivan matkan päässä ja ampui entistä hallitsijaansa.

Luoti teki Napoleonin otsaan pienen mustan läven, joka näytti tuskin
huomattavalta täplältä. Laukauksella ei siis ollut mitään vaikutusta.
Silloin ampui tohtori toisen laukauksen, joka teki toisen läven, sitten
kolmannen ja lopuksi vallan peräkkäin kolme viimeistä patruunaa.

Napoleonin otsa pirstausi valkoiseksi tomuksi, mutta hänen silmänsä,
nenänsä ja ohuet, pitkät viiksensä pysyivät koskemattomina.

Epätoivoisena iski tohtori sitten nyrkillänsä tuolin kumoon ja laski
vihdoin jalkansa rintakuvan jäännösten päälle ja kääntyi tässä
voittajan asennossa seisten ällistyneeseen yleisöön päin huudahtaen:

-- Noin kukistukoot kaikki kavaltajat!

Mutta kun mitään innostusta ei sittenkään seurannut ja kun
katselijakunta näytti tyhmistyvän hämmästyksestä, huusi komentaja
sotilaillensa:

-- Nyt voitte te palata takaisin -- kotiinne!

Itse harppasi hän pitkin askelin kotiansa kohti ikäänkuin olisi hän
halunnut paeta tiehensä.

Eteisessä ilmoitti emännöitsijä tohtorille, että eiliset potilaat
olivat varronneet häntä jo neljättä tuntia odotushuoneessa. Tohtori
riensi sinne.

Ja siellä istui tuo suonipaisuketta sairastava pariskunta, joka oli
saapunut jo päivän koittaessa, ja yhä vartoi lääkäriä itsepintaisella
kärsivällisyydellä.

Tämän astuttua sisään, ryhtyi ukko jälleen selittämään:

-- Se alkoi, nähkääs, sillä lailla, että tuntui kuin kusiaisia olisi
juossut alinomaa sääriäni pitkin...



SUSI.


Kas tässä kertomus, jonka vanha markiisi d'Arville jutteli meille erään
päivällisen jälkeen parooni Ravelsin luona Saint-Hubertissa.

Sinä päivänä olivat herrat olleet hirvenajossa. Pöytäseurasta oli
markiisi ainoa, joka ei ollut ottanut osaa tähän ajoon, sillä hän ei
ylipäänsä koskaan metsästänyt.

Juhla-atrian kuluessa oli tuskin puhuttukaan mistään muusta kuin
metsänriistan kaadannasta. Myöskin naisia huvittivat nämä julmat ja
usein melkein uskomattomat kertomukset; puhujat ikäänkuin esittivät
heille nämä ihmisten hyökkäykset ja taistelut elukoita vastaan,
huitoivat käsillänsä ja käyttivät kovaa ääntä selittäessään.

Hra d'Arville kertoi hyvin, jopa runollisesti, ja vaikka hän toisinaan
olikin hieman liian korkealentoinen, vaikutti hänen kuvauksensa aina.
Luultavasti oli hän kertonut tämän juttunsa usein ennenkin, koskapa hän
teki sen niin luontevasti ja tarvitsematta etsiä sanoja, jotka hän aina
valitsi taitavasti antaaksensa kuulijoille selvemmän kuvan.

-- Hyvät herrat! Minä puolestani en ole koskaan metsästänyt, eikä sitä
tehnyt isäni, ei isoisäni eikä myöskään iso-isäni isä. Viime mainitun
isä taas oli mies, joka eläessänsä metsästi enemmän kuin te kaikki
yhteensä. Hän kuoli v. 1764. Tahdonpa kertoa teille, kuinka tämä
tapahtui.

Hänen nimensä oli Jean, naimisissa oli hän myös ja, kuten sanottu, oli
hänellä jo poika. Hän asui yhdessä nuoremman veljensä François
d'Arvillen kanssa sukulinnassamme Lotringissa, suurten metsien
keskellä.

François d'Arville oli pysynyt naimatonna metsästysintonsa vuoksi.

Molemmat metsästivät he vuodet alusta loppuun, levähtämättä,
lakkaamatta ja väsymättä. He eivät rakastaneet muuta, eivät ymmärtäneet
muuta, eivät puhuneet muusta eivätkä eläneet muuta varten.

Tämä hirveä ja lannistamaton intohimo oli heillä verissä. Se poltti
heidän suonissansa ja valloitti heidät niin täydellisesti, ett'ei
heidän sielussansa ollut sijaa muille tunteille.

He olivat kieltäneet kaikkia millään syyllä häiritsemästä heitä
metsästysasioissa. Isoisäni isä syntyi, kun isäni oli ketunpyynnissä
eikä Jean d'Arville ensinkään keskeyttänyt ajoansa, vaan kirosi: "Sen
ja sen nimessä, olisi penikka voinut odottaa, kunnes päätöshuuto 'alles
tot!' olisi kuulunut!"

Hänen veljensä François osottausi vieläkin kiukkuisemmaksi. Aamun
koittaessa meni hän jo katsomaan koiria, sitten hevosia ja ampui sen
jälkeen lintuja linnan läheisyydessä, kunnes lähdettiin ahdistamaan
jotakin suurempaa eläintä.

Maakunnassa kutsuttiin heitä "hra markiisiksi" ja "hra nuoremmaksi"
eivätkä senaikuiset ylimykset olleet nykyajan sattumalta aateloitujen
miesten kaltaisia, jotka arvonimiin perustavat polveutuvan
arvojärjestyksensä. Markiisin poika ei enää ole kreivi eikä vikomtin
poika parooni eikä kenraalin poika ole synnynnäinen eversti. Vaan
nykyajan joutava turhamielisyys hyötyy tästä järjestyksestä.

Mutta minä palaan takaisin äskeisiin esi-isiini. He näyttävät olleen
tavattoman pitkiä, luisevia, karvaisia, rajuja ja voimakkaita miehiä.
Nuorempi veljeksistä, joka oli vanhempaa vieläkin pitempi, oli niin
kova-ääninen mies, että kun hän päästi huudon, niin lepattivat kaikki
lehdet metsässä, kertoo eräs tarina, josta hän oli ylpeä.

Veljesten satulaan nousu ja metsälle lähtö mahtoi olla erinomainen
näytös. Kaksi mokomaa jättiläistä kahareisin suurten ratsuhevostensa
seljässä!

Keskitalvella vuonna 1764 olivat pakkaset harvinaisen kovia, jonka
vuoksi sudetkin kävivät ihan julmiksi.

Ne ahdistivat myöhästyneitä talonpoikia, kiertelivät yöllä
ihmisasuntoja, ulvoivat auringon laskusta aamuun saakka ja tunkeutuivat
navettoihin tappotöitänsä tekemään.

Pian syntyi kylässä hälinä.

Kerrottiin, että eräs hirmuisen suuri, harmaja tai melkein valkoinen
susi oli syönyt kaksi lasta, repinyt erään naisen käsivarren, tappanut
kaikki seudun vahtikoirat ja tunkeutunut talojen aituuksiin
nuuskiaksensa heidän ovillansa.

Koko kylä vakuutti tunteneensa sen hengityksen, joka saattoi kynttiläin
valot värisemään. Ja pian levisi tämä kauhistus yli koko maakunnan.
Kukaan ei pimeän tultua uskaltanut enää mennä ulos talostansa. Pimeässä
oli tämä petoeläin näet jo useille näyttäynyt.

Veljekset d'Arville päättivät yhdessä etsiä sen ja tehdä siitä lopun;
he kutsuivat koko seudun aatelismiehet ottamaan osaa suureen
metsästysretkeen.

Mutta tämä metsästys-talkoo oli turha.

Turhaan samottiin metsät ja nuuskittiin pensastot: jättihukkaa ei
koskaan tavattu. Tavallisia susia kyllä kaadettiin, mutta tuota
hirviötä ei tavoitettu. Ja jokaisen ajometsästysretken jälkeisenä yönä
hyökkäsi jättihukka, ikäänkuin kostaaksensa, jonkun matkustajan
kimppuun tahi repi jonkun naudan, mutta aina kaukana niiltä tienoilta,
mistä sitä oli etsitty.

Eräänä yönä tunkeusi se Arvillen linnakartanon sikolättiin ja söi
suuhunsa pari kauneinta syöttösikaa.

Molemmat veljekset kiukustuivat vihasta tämän kuultuansa ja pitivät
tätä hyökkäystä hirviön uhmailuna, suoranaisena ilkityönä ja
taistelumanauksena. He ottivat kaikki vahvat ajokoiransa, jotka olivat
harjoitetut suurempien elävien ajoon, ja lähtivät vimmastunein sydämin
metsästysretkelle.

Aamukoitosta aina siihen saakka, kunnes päivä purppuraisena laskeusi
suurten, alastomain puiden taa, samosivat he läpi kaikki metsät ja
pensastot löytämättä mitään.

Vihdoinkin palasivat molemmat veljekset äreinä ja
epätoivoisina takaisin ratsujensa tuonoisia jälkiä myöten ja ajoivat
orjantappuraruusuilla istutettua harjannetta noloina siitä, että tämä
susi oli saattanut häpeälle heidän taitonsa; jonkunlainen salaperäinen
pelko yllätti heidät.

-- Se ei ole mikään tavallinen eläin, sanoi vanhempi veli. Sanoisinpa
sen paremminkin ajattelevan kuin ihmisen.

-- Ehkä pitäisi meidän antaa orpanamme piispan siunata joku kiväärin
luoti, vastasi nuorempi, tahi on meidän pyydettävä jotakin pappia
lukemaan tarpeelliset luvut tätä varten.

Sen jälkeen eivät he kotvaan puhuneet mitään.

--- Katsohan, kuinka aurinko on punainen, sanoi Jean vihdoin. Tänä yönä
tekee suuri hukka taas jonkun ilkityön.

Hän ei ehtinyt vielä lopettaa lausettansa, kun hänen ratsunsa karkasi
pystyyn ja François'in hepo hypähti sivulle. Laaja ja villi pensasto,
täynnä kellastuneita lehtiä, avautui heidän eteensä ja tämän helmasta
ilmestyi mahdottoman suuri, harmaa susi, joka loikki tien poikki
metsään.

Molemmat veljekset karjasivat ilosta, kumartuivat raskaiden ratsujensa
kaulalle, heittivät ne ruumiidensa painolla eteenpäin kiihoittaen,
innostaen ja hoputtaen niitä huutamalla, huitomalla ja kannustamalla
sellaiseen menoon, että voimakkaat ratsumiehet näyttivät suorastansa
kantavan nuo raskaat hevoset sääriensä välissä ja kiitävän niiden
kanssa eteenpäin kuin lentämällä.

Näin lensivät ratsut edelleen, vatsat melkein maata viiltäen, samosivat
halki pensastojen, loikkasivat yli vesikuoppain, kapaisivat ylös
vaaranrinteitä, syöksivät alas laaksoihin, jotka raikuivat metsämiesten
täysin keuhkoin torviin puhaltaessa ja ajoväkeä sekä koiria kutsuessa.

Silloin sattui -- tämän mielettömän menon kestäessä -- että Jean äkkiä
löi otsansa suunnattoman suurta oksaa vastaan, niin että hänen päänsä
halkesi ja mies lensi kuolleena maahan, sillä välin kuin hullautunut
ratsu laukkasi edelleen ja hävisi metsän varjoisaan helmaan.

Nuorempi d'Arville seisautti kohta ratsunsa, hyppäsi alas, nosti veljen
syliinsä ja huomasi aivojen valuvan ulos veritulvan mukana.

Hän istahti ruumiin ääreen, laski tämän revityn ja verestävän pään
polvillensa ja katseli mietteissänsä vanhemman veljensä jäykistyneitä
piirteitä. Vähitellen valtasi hänet pelko, omituinen pelko, jota hän ei
ollut ennen tuntenut, pimeän, yksinäisyyden ja aution sydänmaan pelko,
ja hän tunsi pelkäävänsä myöskin tuota haaveellista hukkaa, joka näin
tappoi hänen veljensä kostaaksensa ahdistajillensa.

Illan varjot tummenivat ja kova pakkanen paukkui puissa. François nousi
ylös väristen, hän ei voinut viipyä tässä kauvempaa, sillä hän tunsi
voimiensa melkein uupuvan. Metsässä ei enää kuulunut mitään: ei koirien
haukuntaa eikä torvien toitotuksia. Kaikki taivaan rantaan saakka oli
äänetöntä. Tässä kylmän illan kolkossa hiljaisuudessa oli jotakin outoa
ja kauhistuttavaa.

Hän tarttui jättiläiskäsillään Jeanin ruumiiseen, nosti sen ylös ja
asetti sen poikkipuolin satulaan viedäkseen sen linnakartanoon
takaisin. Sitten lähti hän hiljalleen liikkeelle, hämmennyksissä kuin
olisi hän ollut juovuksissa ja hirmuisten, kummien kuvien ahdistamana.

Äkkiä näki hän suuren otuksen varjon yön peittämällä polulla.

Se oli äskeinen susi.

Hirmuinen väristys puistatti metsämiestä. Jotakin kylmää ... joku
vesipisara ... juoksi hänen selkäpiitänsä myöten, ... jolloin hän,
pirun houkutteleman munkin lailla, teki suuren ristinmerkin
peljästyneenä tuon kulkuhirviön äkillisestä ilmestymisestä. Mutta
samassa sattuivat hänen silmänsä vieressä lepäävään kuolleeseen
ruumiiseen ... ja silloin vaihtui hänen pelkonsa vihaksi ja hän vapisi
hillitsemättömästä raivosta.

Sitten kannusti hän ratsunsa ja syöksähti hukan jälkeen.

Hän seurasi sitä karsikkometsien läpi, vesikuoppien poikki ja
hongistojen halki ... samoten uppo-outojen erämaiden läpi ... tähystäen
alinomaa valkoista pilkkua, joka paeten hälveni maitten yli laskeutuvan
yön peittoon.

Myöskin hänen ratsunsa näytti saaneen oudon voiman innon. Se laukkasi
kaula ojona suoraan eteenpäin, hiipaisten puita, raapaisten kallioita
ohi kiitäessään... Ja yhäti laahasi hän veljensä ruumista poikkipäin
satulassansa... Oksat repivät hänen tukkaansa, otsa kolahteli
aarniopuiden runkoja vastaan ja pirskoitti verta ympärillensä ... ja
kannukset raappivat puista kaarnan pirstaleita.

Äkkiä pääsivät hukka ja ratsumies ulos metsästä ja viskautuivat alas
laaksoon juuri kuin kuu pistäysi esille vuoriston takaa. Laakso oli
kivinen, suunnattomien kallioiden sulkema ja ilman mitään ulospääsyä.

Ahdistettu susi seisahtui ja kääntyi päin ajajaansa.

François ei voinut pidättää ilon mylvähdystä, jonka kaiku toisti kuin
ukkosen jyrinän, ja hyppäsi jahtipuukko kädessä alas satulasta.

Tuo pitkäkarvainen, pyöreäselkäinen otus vartoi häntä ja sen silmät
tuikkivat pimeässä kuin kaksi tähtöistä. Mutta ennenkuin tuima
metsämies kävi ratkaisevaan taisteluun, tarttui hän veljeensä, laski
tämän eräälle kalliolle, pönkitti kivillä vainajan verisen pään ja
huusi hänelle kuin mykälle:

-- Katsos, Jean, katsos tuota!

Sitten syöksyi hän pedon kimppuun. Hän tunsikin itsensä kyllin
voimakkaaksi vierittämään vuoria tai murtamaan paasia kämmentensä
välissä. Otus aikoi purra häntä koettaen tonkaista hänen vatsaansa
kohti. Mutta asetta käyttämättä tarttui hän tätä kurkusta kiinni ja
kuristi sen hitaasti, kuunnellen kuinka sen hengitys seisahtui
henkitorvessa ja lakkasi sydämen lyönti. Mielettömän nautinnon vallassa
nauroi hän tiukaten hirmuista kuristusta yhä enemmän ja enemmän, kunnes
hän hulluna ilosta huudahti:

-- Katsos tänne, Jean, katsos!

Otus ei vastustellut enää. Susi oli menettänyt kaiken voimansa. Se oli
kuollut.

Silloin otti François sen suureen syliinsä ja heitti sen vanhemman
veljen jalkoihin toistaen heltyneellä äänellä:

-- Katsos, katsos, katsos rakas pikku veljeni Jean! Tuossa se nyt on!

Sitten asetti hän ratsun selkään molemmat ruumiit päällekkäin ja lähti
kotimatkalle.

Itkien ja nauraen palasi hän linnaan kuin Gargantua Pantagruelin
syntyessä huudahdellen voitonriemusta ja hyppien ilosta kertoessansa
otuksen taposta; veljensä kuolemaa kuvatessa hän taas vaikeroi
partaansa repien.

Usein myöhemminkin, kun hän jälleen puhui tästä päivästä, lausui hän
kyyneleet silmissä:

-- Jos Jean raukka vain olisi voinut nähdä minun kuristavan sen toisen,
niin olisi hän kuollut tyytyväisenä, siitä olen varma.

Isoisäni isän leski juurrutti orpopoikaansa kauhun kaikkea metsästystä
kohtaan, joka sitten on periytynyt isästä poikaan aina minuun saakka.

Markiisi d'Arville vaikeni.

-- Tuo juttu on tietysti tarina, eikö totta? kysyi joku.

Kertoja vastasi:

-- Minä vannon teille sen olevan totta alusta loppuun.

Silloin arveli eräs nainen heikolla, vienolla äänellänsä:

-- Samapa se, mutta tuollaiset intohimot ovat ihania.



LAPSI.


Jo kotvan aikaa oli Jacques Bourdillèren kuultu vannovan, ettei hän
ikinä mene naimisiin, mutta sitten muutti hän nopeasti mielipiteensä.
Se tapahtui vallan äkkiä eräänä suvena ... merikylpylaitoksessa.

Maatessansa muutamana aamuna rantahietikolla ja katsellessansa
kylpemästä tulevia naisia, säpsähti hän nähdessänsä pienen, sievän ja
erittäin siron jalan. Ja kun hän sitten kohotti silmänsä ylemmäs,
viehätti häntä koko henkilö. Tosin ei hän tästä saanut nähdä muuta kuin
jalat ja huolella kiinnitetyn, valkoisen flanellilakanan sisästä esille
pistävän pään. Mutta hän näytti aistilliselta ja elämänhaluiselta.
Alussa viehtyi hän siis ainoastaan naisen muotojen sirouteen;
mutta sitten miellytti häntä nuoren tytön vieno, henkinen sulo,
yksinkertaisuus ja hyvyys, olletikin kun neitonen oli sielultansa yhtä
tuores kuin hänen poskensa ja huulensa olivat raikkaat. Tultuansa
esitetyksi perheelle huomasi hän miellyttävänsä tätä ja oli pian ihan
hullu rakkaudesta. Nähdessänsä Bertta Lannis'in tulevan kaukana pitkää,
keltaista rantahietikkoa värisi hän ihan hiusmartoon saakka. Tämän
vierellä kävi hän mykäksi eikä voinut saada sanaa suustansa eikä
ajatella mitään, sillä sydämessä tuntui kiehuvan, korvissa suhisevan ja
mielen valtasi kumma pelko. Oliko tämä sitten rakkautta, tämä?

Hän ei tiennyt sitä eikä ymmärtänyt sitä, mutta pysyi kaikissa
tapauksissa varmana päätöksessänsä tehdä tämä lapsi vaimoksensa.
Vanhemmat empivät kauvan aikaa, sillä nuoren miehen maine oli heistä
arveluttava. Hänellä kerrottiin näet olevan rakastajattaren, vanhan ja
lujan suhteen, jollaiset kestävät yhäti, vaikka asialliset luulevatkin
jo katkaisseensa kaikki siteet.

Sitä paitse rakasti hän lyhempien tai pitempien aikojen kuluessa
kaikkia naisia, jotka vain sattuivat niin lähelle, että hän huulillansa
heihin ylettyi.

Nyt valmistihe hän avioliittoon suostumatta tapaamaan ainoatakaan
kertaa sitä naista, jonka kanssa hän oli kauvan aikaa elänyt. Eräs
ystävä järjesti entisen rakastajattaren eläkkeen ja turvasi hänen
toimeentulonsa. Jacques maksoi, mutta ei tahtonut kuulla hänestä
puhuttavankaan ja vaati, että hänen nimensäkin jäisi tuntemattomaksi.
Tyttö kirjoitti hänelle kirjeitä, mutta Jacques ei niitä avannut. Joka
viikko saapui niitä ja kaikissa tunsi hän hyljätyn rakastajattarensa
kömpelön käsialan. Viikko viikolta kasvoi hänessä suuttumus tätä naista
kohtaan ja hän repi kirjeet heti paikalla koteloa avaamatta ja
riviäkään lukematta, koska hän hyvin kyllä tiesi ennakolta niiden
sisältävän moitteita ja valituksia.

Kun vanhemmat eivät tahtoneet uskoa hänen kestävyyteensä, jatkoivat he
koetusaikaa koko talven ja hyväksyivät hänen kosintansa vasta keväällä.

Häät vietettiin Pariisissa toukokuun ensi päivinä.

Jo aikoja ennen olivat he päättäneet etteivät tekisikään tavanmukaista
häämatkaa. Pienten tanssijaisten jälkeen, joihin molempain nuoret
sukulaiset kutsuttaisiin, mutta jotka eivät saisi jatkua yli klo 11:n,
ettei tämän pitkän juhlapäivän rasitus kävisi liian väsyttäväksi, piti
nuorten aviopuolisojen viettää ensimäinen yhteisyönsä vanhempain luona.
Seuraavana aamuna oli heidän aikeensa kahden kesken matkustaa meren
rannalle, missä he olivat tutustuneet ja rakastuneet ja joka sen vuoksi
oli käynyt heille rakkaaksi. Ilta oli jo kulunut ja nuoriso tanssi
suuressa salissa. Nuori aviopari oli vetäytynyt pieneen, japanilaiseen
budoariin, jonka kalusto oli välkkyvällä silkillä päällystetty ja joka
tänä iltana oli vain heikosti valaistu; vieno valo tuli suuresta
värilyhdystä, joka riippui katossa kuin jättiläismuna. Ra'ollaan
olevasta akkunasta tuli toisinaan vilpoisia tuulahduksia ja kasvoja
hyväileviä hengähdyksiä, sillä ilta oli vilpas ja tyyni ja ilma kevään
tuoksuja täynnä.

He eivät puhuneet mitään, pitivät vain toisiansa kädestä puristaen sitä
joskus lujasti. Nuori nainen oli hieman hajamielinen ja liikutettu
tästä suuresta käänteestä hänen elämässänsä, mutta hän hymyili
tunteittensa vallassa, ollen milloin itkemäisillänsä, milloin taas
menehtymäisillänsä ilosta; hänestä tuntui kuin koko maailma olisi
muuttunut sen johdosta, mitä hänelle tapahtui, hän tunsi itsensä
levottomaksi, tietämättä syytä siihen, ja koko hänen ruumiinsa ja
sielunsa valtasi selittämätön ja suloinen raukeus.

Jacques katseli häntä itsepäisesti hymyillen yhtämittaa. Hän aikoi
puhua, vaan ei löytänyt sanoja ja pysyi siksi vaiti koettaen
kädenpuristuksissa osoittaa rakkautensa tulta. Silloin tällöin kuiskasi
hän: "Bertta!" ja joka kerta loi tämä silmänsä häneen hellän suloisella
katseella. Hetkisen katsoivat he toisiansa silmiin, kunnes tunteen
syttäminä ja tenhomina taas vaipuivat entisiin asemiinsa.

Mutta mitään toisillensa ilmaistavaa ajatusta eivät he keksineet.
Heidän annettiin olla kahden kesken; ainoastaan joskus ilmestyi joku
tanssipari ohimennen budoarin ovelle ja heitti heihin salaisen
silmäyksen ikäänkuin olisivat he tahtoneet olla jonkun salaperäisyyden
hienotunteisia ja luotettavia todistajia.

Sivuovi avautui, palvelijatar tuli sisään kantaen tarjottimella
kiireellistä kirjettä, jonka postiljooni juuri oli tuonut. Epämääräisen
ja pikaisen pelon, äkkionnettomuuden salaperäisen pelon valtaamana
tempasi Jacques kirjeen käteensä.

Kauvan katseli hän kirjekuorta tuntematta ensinkään käsialaa ja
uskaltamatta sitä avata; päinvastoin toivoi hän kuin hullu, ettei hänen
tarvitsisi lukea sitä nyt eikä olla siitä tietävinään, vaan pistäisi
hän sen taskuun sanoen: "huomiseksi tämä, sillä huomenna olen minä
kaukana eikä tämä voi minua liikuttaa." Mutta kotelon nurkassa oleva,
suurilla alleviivatuilla kirjaimilla kyhätty kirjoitus: _sangen
kiireellinen_ pelotti ja pidätti häntä siitä.

-- Kai sinä sallit, rakas ystäväni? kysyi hän Berttaan kääntyen,
repäisi auki liimatun paperiliuskan ja luki. Lukiessansa kalpeni hän
hirmuisesti, silmäsi kirjeen nopeasti läpi ja näytti hitaasti
tavailevan jotakin.

Kun hän taas kohotti päänsä ylös, olivat hänen kasvonsa aivan
hämmennyksissä.

-- Rakkahin pikku Berttani, sopersi hän, tämä on ... tämä on
parhaimmalta ystävältäni, jolle on tapahtunut suuri, sangen suuri
onnettomuus. Hän tarvitsee minua hetipaikalla ... niin, aivan tällä
hetkellä; ... kysymys on elämästä ja kuolemasta. Sallit kai minun
poistua pariksi kymmeneksi minuutiksi? Minä palaan tuossa tuokiossa
takaisin.

Vavisten ja peljästyen sopersi Bertta:

-- Poistuako, ystäväni?

Muuta ei hän uskaltanut udella eikä miestä kysymyksillä vaivata, kun
hän ei vielä ollut hänen vaimonsakaan.

Jacques riensi pois. Bertta jäi yksin kuullen läheisessä salongissa yhä
tanssittavan.

Jacques oli tempaissut hatun, joka sattui hänelle käteen, heittänyt
läheisimmän päällystakin yllensä ja laskeunut juosten alas rappusia.
Ennenkuin hän tuli ulos kadulle pysähtyi hän vielä pylvästön
kaasuliekin alle ja luki kirjeen uudelleen.

Kirje kuului näin:

    Arvoisa herra!

    Eräs tyttö, nimeltä Rovet, joka näyttää olevan teidän entinen
    rakastajattarenne, on juuri synnyttänyt lapsen, jonka isäksi hän
    väittää teidät. Äiti on kuolemaisillaan ja rukoilee saada tavata
    teitä. Minä rohkenen sen vuoksi kirjoittaa teille asiasta ja pyytää
    voitteko myöntää tämän viimeisen yhtymyksen naiselle, joka näyttää
    olevan kovin onneton ja ansaitsevan sääliä.

                                                                                   Palvelijanne
                                                                                   Tri Bonnard.

Kun Jacques astui sairaan huoneeseen, kamppaili tämä jo kuoleman
kanssa. Alussa ei nainen tuntenut häntä. Lääkäri ja kaksi hoitajatarta
huolestivat häntä, permanto oli täynnä jäällä täytettyjä astioita ja
tahrittuja liinavaatteita.

Pirskoitettu vesi tulvehti lattialla; pari kynttilää paloi pöydällä,
sängyn takana olevassa pienessä pajukorissa lepäsi kirkuva pienokainen.
Joka kerran kun tämä parkasi, koetti kärsivä, jäisten siteidensä
sisässä värisevä äiti liikahtaa.

Hän vuosi verta, kuolettavasti haavoitettuna vuosi hän verta, sillä
tämä synnytys oli ollut hänelle kuolemaksi. Koko elämänsä vuodatti hän
verensä kanssa ja jäähaute sekä huolenpidosta huolimatta jatkui
ehkäisemätön vuoto kiirehtien hänen viimeistä tuntiansa.

Nyt tunsi hän Jacques'in ja aikoi kohottaa kätensä, vaan ei voinutkaan;
niin heikoiksi olivat ne käyneet, Mutta hänen sinertäville poskillensa
alkoivat kyyneleet vuotaa.

Jacques heittäysi polvilleen hänen eteensä, tarttui hänen toiseen
käteensä ja suuteli sitä intohimoisesti. Vähitellen kumartui hän sitten
aivan lähelle kuolevaista, aivan lähelle noita laihoja kasvoja, jotka
värähtivät hänen kosketuksestansa. Toinen hoitajattarista seisoi
kynttilä kädessä valaisten heitä ja syrjään vetäytynyt lääkäri katseli
kohtausta kamarin perältä.

Nainen kuiskasi kaukaisella ja huohottavalla äänellä:

-- Minä kuolen kohta, rakkaani; lupaa siis jäädä tänne loppuuni saakka.
Oi, elä jätä minua nyt, elä jätä minua viimeisellä hetkelläni.

Itkien suuteli Jacques häntä otsalle ja kiharoille sopertaen:

-- Ole huoletta, minä jään tänne.

Kesti muutamia minuutteja ennenkuin kuolevainen voi mitään puhua, niin
oli hän heikontunut ja rasittunut. Sitten jatkoi hän:

-- Pienokaisen isä olet sinä. Jumalan edessä vannon minä sen, sieluni
autuuden nimessä minä sen vannon tällä kuolemani hetkellä. Minä en ole
rakastanut muita kuin sinua... Lupaa siis minulle, ett'et sitä
hylkää...

Jacques yritti vielä kerran sulkea syliinsä tuon raihnaisen ja verestä
tyhjentyneen olennon. Omantunnon tuskien ja huolten valtaamana sopersi
hän:

-- Minäkin vannon sinulle, että kasvatan hänet ja rakastan häntä
lapsenani. Hänestä en ai'o luopua.

Kuolevainen yritti silloin suudella häntä. Jaksamatta kohottaa raukeaa
päätänsä tarjosi hän vaalenneet huulensa suudeltaviksi. Jacques lähensi
omansa poimiaksensa tämän surkuteltavan ja rukoilevan hyväilyn.

Hiukan tyyntyneenä kuiskasi tyttö:

-- Tuo se tänne, että saan nähdä rakastatko sinä sitä.

Jacques meni noutamaan lasta. Hän laski sen hellästi heidän välillensä
vuoteelle; pienokainen lakkasi itkemästä.

-- Ole hiljaa, lapseni, sanoi äiti. Eikä lapsonen sen koommin ääntä
päästänyt.

Jacques jäi siihen pitäen omassaan kuolevaisen tulista kättä, jota
kuolon ahdistuksen väristykset puistattivat, pitäen sitä samalla tapaa
kuin hän äsken oli pitänyt toista rakkauden väristysten puristamaa
kättä. Silloin tällöin katseli hän kelloa salasilmäyksellä seuraten
viisaria, joka jo näytti puoliyötä, sitten yhtä ja vihdoin kahta.

Tohtori oli vetäytynyt syrjään; molemmat hoitajattaret kuljeksivat
jonkun aikaa kevein askelin ympäri huonetta, mutta nukkuivat nyt jo
tuoleillansa. Lapsi nukkui niinikään ja äiti näytti myöskin lepäävän
silmät ummessa.

Kun päivän heikot säteet alkoivat tunkeutua ristiakuttimien lävitse
liikautti äiti äkkiä käsivarttansa niin rajusti ja lujasti, että lapsi
oli putoamaisillansa lattialle. Jonkunlainen korina kuului hänen
kurkussansa; sitten jäi hän liikkumattomana ja kuolleena makaamaan
seljällensä.

Hoitajattaret olivat havahtuneet, kiirehtivät luo ja selittivät:

-- Nyt se on lopussa.

Viimeisen kerran katsoi hän tätä naista, jota hän oli rakastanut, ja
vilkaisi sitten kelloon, se näytti jo neljää. Lapsi sylissä pakeni
Jacques pois ainoastaan juhlapuvussa, sillä hän oli unhottanut pukea
ylleen päällystakkinsa.

Yksin jäätyänsä oli hänen nuori vaimonsa odottanut häntä alussa sangen
rauhallisesti pienessä japanilaisessa budoarissa. Mutta kun häntä ei
alkanut kuulua palaavaksi, palasi tämä salonkiin näennäisesti
välinpitämättömänä ja rauhallisena, vaikka sisällisesti tavattoman
levottomana.

Nähdessänsä hänet yksinänsä oli äiti kysynyt:

-- Missä puolisosi on?

Tähän oli Bertta vastannut:

-- Huoneessansa, mutta kyllä hän pian palaa.

Kun kaikki vieraat tunnin kuluttua kysyivät nuorta aviomiestä, kertoi
hän kirjeestä, Jacques'in hämmästyneestä ulkomuodosta ja hänen
pelvostansa, että joku onnettomuus uhkasi.

Vielä varrottiin häntä palaavaksi. Mutta sitten poistuivat vieraat ja
jäljelle jäivät ainoastaan lähimmät omaiset. Puoliyön aikana käytiin
levolle, nuori aviovaimo itkevänä ja nyyhkyttäen. Hänen äitinsä ja
kaksi tätiä istuivat äänettöminä ja lohduttomina hänen vuoteensa
ympärillä kuullen hänen yhäti itkevän. Isä oli mennyt poliisikonttoriin
kysymään, tiedettiinkö siellä mitään asiasta.

Klo 5 aamulla kuului hiljaista ääntä rappukäytävästä. Ovi avautui ja
sulkeusi hiljaa. Sitten kuului äkkiä muuten hiljaisessa talossa pientä
ääntä, joka muistutti kissan naukumista.

Naiset hypähtivät kerralla seisoallensa ja äidistänsä ja tädeistänsä
huolimatta syöksi Bertta aamupuvussansa ensimäisenä ulos.

Kylmästä sinertävänä ja hengästyneenä seisoi Jacques keskellä lattiaa
pitäen pienokaista käsivarsillansa.

Hämmästyneinä katsoivat häneen nuo neljä naista; pelonalaisena ja
ahdistunein sydämin juoksi Bertta hänen luoksensa:

-- Mitä nyt? Mitä tämä merkitsee, sano!

Hän näytti vallan mielipuolelta vastatessaan änkyttäen:

-- Se merkitsee, että ... että ... minulla on lapsi, jonka äiti on
juuri kuollut...

Samassa antoi hän parkuvan pienokaisen Bertan tottumattomiin käsiin.

Sanaakaan virkkamatta otti tämä lapsen syliinsä, suuteli sitä ja painoi
sitä rintaansa vastaan. Sen jälkeen loi hän kyyneleiset silmänsä
puolisoonsa sanoen:

-- Sanoitko, että tämän äiti on kuollut?

Jacques vastasi:

-- Äsken juuri ... minun syliini hän kuoli... Minä tein eron hänestä
viime kesänä .. tästä en minä tiennyt mitään. Lääkäri kutsui minut
hänen luoksensa...

-- Mutta tämän pienokaisen me kasvatamme yhdessä, kuiskasi Bertta.



ANTEEKSIANTO.


Hän oli kasvanut perheessä, joka eli erillänsä sulkeutuneena ja näytti
aina pysyttelevän loitolla kaikesta touhusta. Valtiollisista
tapahtumista tällaiset perheet eivät siis paljoa tiedä, vaikkakin
niistä ruokapöydässä keskustellaan; mutta kaikki hallitus-muutokset
y.m. tapahtuvat niin kaukana, niin kaukana, että niistä puhutaan kuin
historiallisista tapauksista, kuin Ludvig XVI:n kuolemasta tahi
Napoleonin maihin astumisesta.

Tavat muuttuvat, muodit seuraavat toisiansa. Mutta rauhallisessa
perheessä, jossa aina noudatetaan samoja juurtuneita tapoja, tuota
tuskin huomaatkaan. Ja jos ympäristössä tapahtuu joku epäilyttävän rivo
tapaus, kuolee häväistystarina jo tällaisen talon kynnykselle. Isä ja
äiti juttelivat eräänä iltana tuollaisista asioista puoli-ääneen, koska
seinilläkin voi olla kuuntelevat korvat.

-- Oletko kuullut siitä ikävästä tapauksesta Rivoil'in perheessä? kysyi
isä varovasti.

-- Niin, kuka olisi uskonut sellaista? vastasi äiti. Sehän on kauheaa.

Lapset eivät tavallisesti epäile mitään ja kasvavat täysi-ikäisiksi
ikäänkuin side silmillä, aavistamatta elämän nureaa puolta ja
tietämättä, ett'eivät ihmiset puhu niinkuin ajattelevat, eivätkä
ajattele niinkuin he toimivat. Yhtävähän tietävät he, että maailman
kanssa täytyy elää sotakannalla taikka ainakin aseellista rauhantilaa;
eivätkä he myöskään aavista, että luonnonihminen pettyy alin-omaa, että
avosydämiselle ihmiselle tavallisesti ilveillään ja että hyvää juuri
pahoin pidellään.

Toiset elävät kuolemaansa saakka tällaisessa hurskauden, laillisuuden
ja kunnian sokeudessa -- ja pysyvät niin koskemattomina, ett'ei mikään
avaa heidän silmiänsä.

Toiset taas, jotka maailmaa vieläkään oikein ymmärtämättä huomaavat
erehtyneensä, hoipertelevat epätoivoisina ja vimmoissansa eteenpäin
kuollen siinä uskossa, että he ovat joutuneet tavattoman kovan kohtalon
leikkikaluiksi tai surullisten tapahtumain ja erityisesti
rikoksellisten ihmisten uhreiksi.

Savignolin perhe naitti tyttärensä Bertan jo 18-vuotiaana. Hän solmi
avioliiton erään nuoren pariisilaisen pörssimiehen kanssa nimeltä
Georges Baron. Tämä oli kaunis poika, jutteli hyvin ja omasi kaikki
tarpeellisen ulkonaisen hurskauden hyveet; mutta sydämessänsä teki hän
hieman pilkkaa ajastansa jäljelle jääneistä appelan vanhuksista kutsuen
heitä nimellä: "rakkaat muinaismuistoni".

Muuten oli hän hyvästä perheestä; nuori tyttö taas oli rikas
asettuessaan puolisonsa kanssa elämään Pariisissa.

Hän lisäsi siis puolestansa pääkaupungissa eläväin maaseutulaisten
lukua, joka muutenkaan ei enää ole vähäinen. Mutta suurkaupungin
elämästä, sen loisteliaasta seurapiiristä, huvituksista ja
puku-urheilusta pysyi hän yhtä tietämätönnä kuin muistakin elämän
petollisuuksista ja salaisuuksista.

Suljettuna kotipiiriinsä, tunsi hän pääkaupungista tuskin muuta kuin
oman katunsa ja jos hän joskus uskalsi toiseen kaupunginosaan, tuntui
hänestä kuin olisi hän tehnyt pitkän matkan johonkin etäiseen,
tuntemattomaan ja outoon kaupunkiin.

-- Tänään olen minä tehnyt matkan aina bulevardeille saakka, sanoi hän,
joskus tällaisen retken jälkeen.

Pari kolme kertaa vuodessa vei puoliso hänet teaatteriin. Nämä illat
olivat hänestä juhlahetkiä, joita hän ei unhottanut ja joista hän aina
uudelleen jutteli.

Joskus tapahtui, että hän vielä kolme kuukautta jälkeen tällaisen illan
huudahti aterialle ruvettaessa:

-- Muistat kai sinä sen kenraalia esittävän näyttelijän, joka matki
kukon kiekumista?

Koko hänen tuttavapiirinsä supistui kahteen sukulaisperheeseen, jotka
hänelle edustivat ihmiskuntaa. Näitä nimitteli hän aina maalaisten
tavalla liittäen heidän nimiinsä päätteen -läiset, nim. Martinetiläiset
ja Micheliniläiset.

Hänen puolisonsa taas eli kuin itse tahtoi tullen joskus kotiin
kaupungilta vasta aamun sarastaessa ja syyttäen silloin liikeasioita.
Varmana siitä, ettei mikään epäilyksen taimi päässyt versomaan tässä
vilpittömässä sielussa, ei hän näet katsonut tarvitsevansa mitenkään
kahlita itseänsä. Mutta eräänä aamuna sai hän nimettömän kirjeen.

Hän ihan vimmastui, sillä hän oli liian vilpitön sielu ymmärtääksensä
panettelijain hävyttömyyksiä ja halveksiaksensa tällaista kirjettä,
vaikka kirjoittaja sanoikin toimivansa osanotosta hänen, Bertan,
avio-onneansa ja vihasta kaikkea vilppiä kohtaan sekä rakkaudesta
totuuteen. Kirjoittaja ilmoitti siinä, että hänen miehellänsä oli ollut
rakastajatar jo kaksi vuotta ja että tämä oli eräs nuori leski, rva
Rosset, jonka luona hänen puolisonsa vietti kaikki illat.

Hän ei osannut teeskennellä, ei salata, ei viekastella eikä vakoilla.
Kun puoliso palasi kaupungilta aamiaiselle, viskasi hän itkien kirjeen
tämän eteen ja pakeni huoneeseensa.

Näin jäi syytetylle aikaa harkita asiaa ja valmistaa vastausta, ennen
kuin hän meni naputtamaan vaimonsa ovelle. Se avattiinkin heti, mutta
Bertta ei uskaltanut katsoakaan mieheensä. Hymyillen istuutui tämä alas
ja otti Bertan syliinsä alkaen hellällä, hiukan ivallisella äänellä:

-- Rakkahin pikku vaimoni! Minulla on tosiaankin eräs ystävätär nimeltä
rva Rosset, jonka olen tuntenut jo 10 vuotta ja josta paljon pidän.
Voinpa lisätä tuntevani parikymmentä muutakin perhettä, joista en ole
sinulle koskaan puhunut, koska tiedän, ettet sinä rakasta suurta
seuraa, et juhlailtamia etkä uusia tuttavuuksia. Mutta tehdäkseni
kerralla lopun näistä hävyttömistä panetteluista, pyydän sinua
pukeutumaan aamiaisen jälkeen, niin voimme mennä vieraskäynnille tuon
nuoren naisen luo. Teistä tulee epäilemättä hyvät ystävykset.

Bertta syleili innolla puolisoansa. Ja koska tuollainen naisellinen
uteliaisuus, kerran herättyänsä, ei niin hevillä ole tyydytetty,
suostui hän lähtemään tuntemattoman lesken luo, joka hänestä sittenkin
tuntui hieman epäiltävältä. Vaistomaisesti tunsi hän, että ken vaaran
tietää, hän on sen jo puoleksi välttänyt.

Georges saattoi hänet pieneen, sievään huoneistoon, joka sijaitsi erään
kauniin talon neljännessä kerroksessa ja muuten oli täynnä
kirjallisuutta ja taideteoksia.

Viisi minuuttia kestäneen odotuksen jälkeen tässä tummilla tapeteilla,
oviverhoilla ja sirosti laskeutuvilla akuttimilla sumennetussa
salongissa avautui ovi ja sisään astui tummanruskea, pienikasvuinen,
mutta hiukan lihava nuori nainen hymyilevänä ja vähän hämmästyksissänsä.

Georges ehätti esittelemään.

-- Vaimoni ... rouva Julie Rosset.

Nuori leski huudahti hieman hämmästyksestä ja ilosta ja riensi avosylin
häntä vastaan. Hän ei ollut uskaltanut toivoakaan onnea saada tutustua
rva Baroniin, kun tiesi tämän välttävän seuraa; vaan hän oli niin
onnellinen, niin kovin onnellinen! Ja hän piti niin paljo Georgesista,
kuten hän vallan lyhyesti sisarellisella tuttavuudella Bertan miestä
nimitti, että hän jo kauvan oli tuntenut kovaa halua tutustua hänen
nuoreen vaimoonsa, josta hän tulisi paljo pitämään, vakuutti hän.

Kuukauden kuluttua olivat nämä uudet ystävättäret jo ihan
erottamattomia. He tapasivat toisensa joka päivä, usein parikin kertaa
päivässä ja söivät aina päivällistä yhdessä, milloin toisen, milloin
toisen luona. Georges ei mennyt enää illoin ulos juuri koskaan eikä
syyttänyt liikeasioita, vaan jumaloi kotiliettänsä, kuten hän sanoi.

Kun sitten eräs asuinhuoneisto sattui vapaaksi siinä talossa, jossa rva
Rosset asui, kiiruhti rva Baron ottamaan sen haltuunsa ollakseen
ystävätärtänsä lähempänä ja voidaksensa tavata tätä sitä paremmin.

Kaksi kokonaista vuotta kesti tämä täydellisesti hellä, pilvetön,
uskollinen ja suloinen sydänten ja sielujen ystävyys. Bertta ei voinut
enää puhua mitään sekoittamatta siihen Julieta, joka hänen mielestänsä
oli itse täydellisyys.

Ja Bertta oli onnellinen, täydellisesti onnellinen, rauhallinen ja
lempeä.

Mutta sitten sairastui rva Rosset. Bertta oli erottamaton ystävätär.
Hän istui yötkin sairaan luona lohdutellen häntä; myöskin Georges oli
sen johdosta sangen suruissansa.

Tullessansa eräänä aamuna sairaan luota pyysi lääkäri Georgesia ja
hänen vaimoansa erilleen, ilmoittaen että heidän ystävättärensä tila
oli kovin arveluttava.

Lääkärin mentyä istuivat nuoret masentuneina vastakkain; sitten
ratkesivat he äkkiä itkemään. Yön valvoivat he yhdessä rva Rossetin
sängyn vieressä ja alinomaa syleili Bertta hellästi sairasta, sillä
välin kuin Georges seisoen hänen sänkynsä jalkapuolessa katseli häntä
äänetönnä ihan vimmatulla hartaudella.

Seuraavana aamuna oli sairas yhä huonompi.

Mutta illemmalla selitti hän taas voivansa paremmin ja pakotti
ystävänsä menemään kotiinsa päivälliselle.

Murheellisina istuivat nämä aamiaiselle voimatta syödä paljo mitään,
kun palvelustyttö toi Georgesille kirjeen. Tämä avasi sen, luki sen
läpi, kalpeni, hypähti ylös ja sanoi vaimollensa omituisen näköisenä:

-- Odota minua täällä, minun täytyy pistäytyä hetkeksi pois. Mutta
kymmenen minuutin kuluttua olen täällä taas. Elä missään tapauksessa
poistu kotoa.

Hän riensi kamariinsa noutamaan hattunsa.

Bertta odotti häntä uuden levottomuuden vallassa. Mutta taipuisana
kaikessa ei hän tahtonut mennä ystävättärensä luo, ennen kuin Georges
oli palannut.

Vaan kun häntä ei alkanut kuulua takaisin, pälkähti hänen päähänsä
mennä katsomaan, oliko hän ottanut hansikkaansa, sillä siinä
tapauksessa hän nähtävästi meni johonkin perheeseen.

Ensi silmäyksellä huomasi hän niiden olevan paikoillaan hänen
kamarissansa. Niiden viereen oli hän viskannut rutistetun paperilipun,
jonka Bertta heti tunsi: se oli äskeinen kirje Georgesille.

Ensi kerran elämässänsä valtasi hänet voimakas houkutus lukea toisen
kirje ja saada tieto sen sisällyksestä. Omatunto kamppaili tosin
vastaan, mutta piiskattu, surkuteltava uteliaisuus johti hänen
kättänsä, hän otti paperin ja avasi sen. Hetipaikalla tunsi hän Julien
käsialan... Vapisevalla kädellä oli siihen kirjoitettu lyijykynällä:

-- "Tule yksin syleilemään minua viime kerran, poloinen ystäväni. Minä
olen kuolemaisillani."

Alussa ei hän ymmärtänyt mitään, vaan seisoi siinä tuhmana ajatellen
ystävättärensä kuoleman ilmoitusta. Sitten äkkäsi hän sinuttelemisen;
se vaikutti kuin suuri, koko hänen elämänsä valaiseva salama, joka
näytti hänelle koko katalan totuuden: heidän kavaluutensa ja
petollisuutensa. Nyt ymmärsi hän heidän pitkällisen kavaluutensa,
keskinäiset silmäyksensä, oman pilkatun vilpittömyytensä ja petetyn
luottamuksensa. Hän muisti nyt, kuinka he olivat istuneet vastakkain
iltaisin ... lampun varjostimen alla ... lukien samaa kirjaa ja
vaihtaen sivujen lopussa silmäyksiä. Ja hänen suuttumuksesta
kiihoittunut, kärsivä sydämensä joutui ihan rajattoman epätoivon
valtaan.

Samassa kuului askelia. Hän pakeni pois ja sulkeutui huoneeseensa.

Pian sen jälkeen kutsui Georges häntä.

-- Pian, pian, Bertta, rva Rosset on kuolemaisillansa.

Bertta tuli ovelle ja sanoi väräjävin huulin:

-- Menkää yksin hänen luoksensa... Minua ei hän kaipaa.

Georges katsoi häneen kuin surun murtama mielipuoli sanoessaan:

-- Pian, pian, hän -- kuolee.

Bertta vastasi vain:

-- Näkisitte kai mieluummin minun kuolevan?

Silloin hän vasta alkoi ymmärtää ja riensi takaisin kuolevaisen luo.

Hän suri rva Rossetia teeskentelemättä, häpeämättä ja välittämättä
siitä, että hän täten aikaansai kärsimyksiä vaimollensa, joka sen
jälkeen ei enää puhutellut häntä eikä katsonutkaan häneen, vaan eli
yksin harmiinsa sulkeutuneena ja ankaran pahastumisensa vallassa
rukoillen Jumalaa aamuin illoin.

Kuitenkin asuivat he yhdessä ja aterioitsivat vastakkain istuen
äänettöminä ja lohduttomina.

Georges olisi vähitellen leppynyt, mutta Bertta ei hänelle antanut
anteeksi.

Ja tätä molemmille kiusallista elämää jatkui yhä.

Kokonaisen vuoden pysyivät he toisillensa niin vieraina kuin eivät
olisi toisiansa koskaan tunteneet. Paljo ei puuttunut, ettei Bertta
menettänyt järkeänsä.

Eräänä päivänä oli hän mennyt ulos jo varhain aamulla ja palasi kotiin
klo 8 kantaen käsissänsä jättikimpun ruusuja, valkoisia ja punaisia
ruusuja.

Sitten lähetti hän sanan Georgesille, että hän halusi puhutella tätä.

Tämä saapuikin levotonna ja hätäytyneenä.

-- Tulkaa kanssani, sanoi Bertta, ja ottakaa nämä kukkaset
kantaaksenne; minulle ovat ne liian raskaat kantaa.

Georges otti kukat ja seurasi vaimoansa. Ulkona odotti heitä ajopelit,
joihin he nousivat. Vaunut pysähtyivät kirkkomaan portille.

Bertta, jonka silmät täyttyivät kyynelillä, sanoi puolisollensa:

-- Saattakaa minut hänen haudallensa.

Georges tunsi vapisevansa tietämättä syytä siihen ... ja lähti astumaan
eteenpäin kantaen ruusukimppua. Vihdoin pysähtyi hän erään valkoisen
marmoripatsaan eteen ja viittasi siihen mitään virkkamatta.

Bertta otti jättikimpun, polvistui ja laski ruusut hautapatsaan
juurelle. Sitten vaipui hän nöyränä rukoukseen, jonka sisällystä emme
tunne.

Hänen takanansa seisoi hänen puolisonsa muistelmien vallassa ... ja
itki.

Bertta nousi ylös ja ojensi hänelle kätensä:

-- Jos niin tahdotte, voimme jälleen olla ystäviä, sanoi hän.



KUNINGATAR HORTENSE.


Argenteuilissa kutsuttiin häntä kuningatar Hortenseksi.

Mutta kukaan ei saanut koskaan tietää, miten hän oli tämän nimen
saanut. Ehkä sen vuoksi, että hän puhui kovasti kuin komentava upseeri?
Taikka siksi, että hän hallitsi pientä kotieläinten valtakuntaa, johon
kuului kanoja, koiria, kissoja, kanarialintuja ja vanhoille piioille
aina rakkaita papukaijoja?

Mutta näille eläimille ei hänellä koskaan riittänyt hemmottelevia
hyväilysanoja eikä noita lapsellisia hellittelyjä, jotka useimmiten
tulevat naisten huulilta, kun on kysymys esim. hyrräävän kissan
pehmeästä karvaturkista.

Kuningatar Hortense ohjasi eläinvaltakuntaansa arvokkaasti. Hän
hallitsi.

Muuten oli hän täydellinen vanha piika, yksi noita naimattomiksi
jääneitä, ijäkkäitä neitoja, joiden, ääni on särkynyt, joiden liikkeet
ovat särmikkäät ja joiden sielukin näyttää kovettuneen. Mitään
hangoittelua, vastaväitteitä, empimistä, leväperäisyyttä, laiskuutta
tai väsymystä ei hän kärsinyt. Koskaan ei hänen oltu kuultu valittavan,
ei katuvan mitään eikä kadehtivan ketään. "Kullekin osansa" oli hänen
tapana sanoa kohtalouskoisen vakaumuksella. Kirkossa ei hän käynyt, ei
suosinut pappeja eikä uskonut paljo Jumalaakaan, vaan olivat hänestä
kaikki uskon-asiat "kauppatavaraa itkijöitä varten".

Niinä kolmenakymmenenä vuonna, jotka hän oli asunut nykyisessä
talossansa, mihin kuului myöskin pieni puutarha kadun puolella, ei hän
koskaan ollut muuttanut tapojansa, vaikka hän armotta vaihtoikin
palvelustyttöjä niinpian kuin nämä olivat 21 vuotta täyttäneet.

Itkemättä ja surematta hankki hän uudet koirat, kissat ja linnut, kun
entiset kuolivat vanhuudesta taikka jostakin tapaturmasta, ja hautasi
pienen lapion avulla eläinvainajat erääseen puutarhapenkereeseen, jonka
hän taas tasaili entisellensä muutamilla välinpitämättömillä potkuilla.

Kaupungissa oli hänellä muutamia tuttavia virkamiesperheitä, joiden
isät joka päivä kävivät virkatunneillansa Pariisissa. Silloin tällöin
kutsuttiin hän näiden luo iltaisin teevedelle. Näissä iltaseuroissa hän
aina nukahti auttamattomasti, niin että isäntäväen täytyi herättää
hänet kotiinlähdön aikana. Koskaan ei hän sallinut kenenkään saattaa
itseänsä, sillä hän ei peljännyt mitään yöllä eikä päivällä.

Lapsia ei hän näyttänyt rakastavan. Aikansa kulutti hän tuhansilla
miesväen toimilla nikkaroiden, hoitaen puutarhaa, sahaten puita tahi
karsien niitä kassarilla, korjaillen milloin mitäkin ja tehden
muurarinkin työt, kun tarvis vaati.

Kahdesti vuodessa saapuivat häntä tervehtimään omaiset, nim. hänen
sisarensa rva Cimme ja rva Colombel puolisoinensa, joista toinen oli
kukkaislääkeyrttien kauppias, toinen koroistaan eläjä. Hra ja rva
Cimmellä ei ollut perillisiä, mutta Colombeleilla oli kolme: Henri,
Pauline ja Josef. Henri oli jo 20 ja Pauline 17, mutta Josef ainoastaan
3 vuotias; viime mainittu oli siis syntynyt toisia niin paljo
myöhemmin, ett'ei kukaan enää olisi uskonut heillä olevan saman äidin.

Näihin omaisiin ei vanhaa piikaa mikään hellyys sitonut.

Keväällä 1882 sairastui kuningatar Hortense vallan äkkiä. Naapurit
kiiruhtivat noutamaan lääkäriä, mutta tämän ajoi sairas tiehensä. Kun
pappi sitten yritti taloon, nousi sairas puolialastomana sängystänsä ja
ajoi tämän tuokiossa ulos. Haikeasti itkevä tyttönen sai valmistaa
hänelle lääkejuoman.

Kolme päivää maattuansa kävi sairaan tila niin arveluttavaksi, että
lähellä asuva tynnyriseppä tunkeusi lääkärin neuvosta arvokkaana
ilmoittamaan, että hän oli kutsuttanut tänne nuo kaksi sukulaisperhettä.

Nämä saapuivatkin samalla junalla klo 10 aamulla. Pikku Josefin oli
Colombel ottanut mukaansa.

Puutarhan portille tultuansa huomasivat he ensiksi palvelustyttösen,
joka istui tuolilla muuria vastaan ja itki.

Olkimatolla portin luona nukkui vahtikoira kuumassa auringon helteessä.
Kahden ikkunan reunalaudalla makasivat talon kissat, silmät kiinni,
käpälät ojoina, häntä suorana ja ikäänkuin kuolleina.

Suuri kaakottava kana kuljetti kellertävällä pumpuli-untuvalla olevia
poikasiansa pienen puutarhan poikki; muurilla, puoleksi murattien
peitossa, riippui suuri häkki, jossa kokonainen parvi lintusia
viserteli tämän helteisen kevätpäivän paisteessa. Toisessa,
sweitsiläisen vuoristomökin näköisessä häkissä istui pari papukaijaa
nuokkuen rauhallisina istuin-paikoillansa.

Hra Cimme oli sangen turpea, puuskuttava mies, joka kaikkialle tunkeusi
ensimäisenä sivuuttaen tarvittaessa kaikki muut, olivatpa ne sitten
miehiä tai naisia: ensimäisenä hän nytkin tuli kysyen heti:

-- No, Céleste, täällä ovat asiat siis huonosti?

Tyttönen huoahti itkusilmin:

-- Hän ei tunne minua enää. Lääkäri sanoo lopun olevan lähellä.

Kaikki katsoivat pitkään toisiansa.

Rva Cimme ja rva Colombel syleilivät sitten toisiansa sanaa sanomatta.
He olivat kovin toistensa näköiset, molemmat kun aina kävivät sileissä
otsanauhoissa, soljissa ja punaisissa shaaleissa eli ranskalaisissa
kashmirhuiveissa, jotka hohtivat kuin palava hiiloshehku.

Hra Cimme kääntyi lankomieheensä, joka taas oli kalpean kellertävä,
laiha, vatsataudin vaivaama ja pahasti ontuva mies, ja sanoi vakavasti:

-- Saakeli! olipa siis jo aika tulla tänne.

Mutta kukaan ei uskaltanut tunkeutua kuolevaisen kamariin, joka
sijaitsi alakerrassa. Ei edes hra Cimmekään näyttänyt halukkaalta.
Vihdoin teki Colombel päätöksensä ja astui sisään häilyen kahtaalle
kuin laivan masto ja kalistaen pihakivitystä raudoitetulla kepillänsä.

Hänen jälkeensä uskalsivat molemmat naiset lähteä ja vasta viimeisenä
tuli hra Cimme. Pikku Josef jäi pihalle leikkimään koiran kanssa.

Auringon säde jakoi sängyn kahtia ja valaisi juuri hermostuneesti
kokoon puristuvat kädet, joita sairas vuoroin aukoi, vuoroin puristi
nyrkiksi. Sormet liikkuivat kuin olisi niitä ajatus liikuttanut tai
niinkuin olisi potilas tarkoittanut ilmaista niillä joitakin ajatuksia
tai niinkuin olisivat ne totelleet älyn käskyjä. Mutta vartalo pysyi
hievahtamattomana peiton alla. Kulmikkailla kasvoilla ei näkynyt
värähdystäkään. Silmät olivat ummessa.

Sukulaiset asettuivat puoliympyrään ja katselivat häntä äänettöminä,
ahdistunein rinnoin ja ikäänkuin lyhyesti hengittäen. Pieni
palvelustyttö oli seurannut heitä ja itkeä nyyhkytti yhäti.

-- Mitkä olivat siis lääkärin sanat?

Palvelustyttö sopersi:

-- Hän sanoi, että on viisainta jättää neiti rauhaan, sillä häntä eivät
muut voi enää auttaa.

Äkkiä alkoivat vanhan piian huulet liikkua. Hän näytti lausuvan
joitakin hiljaisia sanoja, jotka kätkeytyivät kuolevaisen päähän, ja
sormet tempoivat taas omituisella kiihkoisella tavallaan.

Nyt sanoi hän jotakin heikolla, ohuella ja hänelle ihan vieraalla
äänellä, joka kuulusti tulevan kaukaa, ehkä ainaiseksi suljetun sydämen
pohjasta.

Hra Cimme poistui hänen sänkynsä jalkapuoleen, sillä hänestä kävi tämä
näytös kiusalliseksi. Colombel, jonka raajarikkoista jalkaa väsytti,
istuutui.

Naiset jäivät seisomaan.

Kuningatar Hortense puhua sopotti nyt sangen nopeasti, mutta hänen
puheestansa ei voinut saada selkoa. Hän mainitsi nimiä ja puhutteli
hellästi vallan kuviteltuja henkilöitä.

"Tule tänne, pikku Filip, ja syleile äitiäsi. Sanopas, lapseni,
rakastatkos sinä äitiäsi? Sinä, Rosa, saat katsoa pikku siskoa sillä
aikaa, kun äiti on poissa. Mutta elä jätä häntä yksin, ymmärrätkö? Ja
tulitikkuihin minä kiellän sinua koskemasta."

Oltuansa vaiti muutamia sekunteja huudahti hän kovemmin: Henriette!
Hetken perästä jatkoi hän: -- Käskepäs isäsi tulla luokseni ennenkuin
hän menee toimistoon.

Ja sitten äkkiä:

-- Minä en ole oikein terve tänään, rakkaani. Lupaa minulle, ett'et
viivy kovin myöhään. Sano herralle, että minä olen kipeä.
Ymmärrättehän, että on vaarallista jättää lapset yksikseen, kun minun
täytyy maata vuoteessa. Minä laitan sinulle päivälliseksi riisipuuroa
sokerin kanssa. Lapsetkin pitävät siitä kovasti. Claire tulee
tyytyväiseksi, sen saat uskoa!

Sitten nauroi hän niin nuorta, äänekästä naurua, ett'ei hän koskaan
ennen ollut sillä tavoin nauranut:

-- Katsos, Jean, mikä käytännöllinen pää hänellä on! Hän on tuhrinut
kasvonsa sokurileivoksilla, tuo pikku siivoton! katsohan toki,
rakkaani, kuinka hassua!

Hra Colombel vaihtoi alinomaa matkasta väsynyttä jalkaansa ja kuiskasi:

-- Hän uneksii, että hänellä on puoliso ja lapsia. Kuolonkamppailu on
siis alkanut.

Molemmat siskot seisoivat hämmästyneinä ja tuhmina hievahtamatta
paikaltansa.

-- Eikö herrasväki tahdo riisua pois shaalejansa ja hattujansa ja käydä
saliin? kysyi palvelustyttö.

Äänettöminä poistuivat kaikki. Hra Colombel seurasi heitä ontuen ja
niin jäi sairas yksin.

Riisuttuansa matkapuvut kävivät naiset vihdoinkin istumaan.
Akkunalaudalla nukkuva kissa heräsi, venyttelihe, hyppäsi saliin ja
kapusi rva Cimmen syliin, joka alkoi sitä hyväillä.

Sivuhuoneesta kuului kuolevaisen ääni, sillä viime hetkellänsä oli tämä
vironnut elämään nähtävästi jo odotettua, uutta elämää ja uneksi
unelmansa loppuun hetkellä, jolloin kaikki alkoi olla lopussa.

Hra Cimme leikitteli puutarhassa pikku Josefin ja koiran kanssa; hän
näytti huvittelevan kuin mikäkin kunnon maaiais-ukko muistamatta
ensinkään kuolevaa.

Mutta äkkiä tuli hän sisään ja kysyi palvelustytöltä:

-- Etkös sinä, tyttöseni, puuhaisi meille aamiaista? Mitä te haluatte,
hyvät rouvat?

Sovittiin ruokalajeista: kasvis-omelettia, filet-paistia uusien
perunain kanssa, juustoa ja kahvia.

Ja kun rva Colombel alkoi haparoida taskustansa rahakukkaroa, pidätti
hra Cimme hänet ja kääntyi palvelustyttöön kysyen:

-- Tarvitsetko sinä rahaa?

-- Tarvitsen, vastasi tämä.

-- Paljoko?

-- 15 frangia.

-- Kas tuossa. Joudu, tyttöseni, sillä minulla alkaa olla nälkä.

Rva Cimme huomasi katsahtaessaan ulos nuo auringon paisteessa
kylpeväiset kukkaset ja pari kuhertelevaa kyyhkystä vastapäätä olevalla
katolla ja sanoi suruisesti:

-- On surullista, että niin ikävissä oloissa tänne tulimme, sillä
muuten olisi tänään todellakin ihana olla täällä maalla.

Sisar huokasi vastaamatta ja hra Colombel murahti ehkä mahdollista
kävelyretkeä ajatellen:

-- Jalkaani pakottaa niin vietävästi.

Ulkona piti pikku Josef hirmuista meteliä koiran kanssa, joka haukkui
ankarasti pojan ilosta huudahdellessa.

Nyt leikkivät he piilosilla juosten kuin hullut kolmen laakapalkin
ympärillä.

Kuoleva jatkoi yhä keskusteluansa lasten kanssa kutsuen heitä ja
tarinoiden itsekunkin kanssa; milloin kuvitteli hän pukevansa heidän
yllensä, milloin hyväilevänsä niitä, milloin opettavansa niitä
lukemaan:

-- Kas niin, Simon, sano nyt uudelleen A, B, C ... niin, ja sitten
D ... ymmärrätkö? Vielä kerran...

-- Omituista hourausta viime hetkellä! sanoi hra Cimme.

-- Ehkä pitäisi meidän palata hänen luoksensa? arveli rva Colombel.

Mutta hra Cimme oli toista mieltä:

-- Miksi niin, kun emme kuitenkaan voi tehdä mitään hänen hyväksensä?
Yhtähyvin voimme olla täällä.

Kukaan ei pannut vastaan. Rva Cimme katseli noita molempia vihreitä
lintusia (papukaijoja), joita kutsuttiin "eroamattomiksi". Muutamin
kaunein sanoin kiitteli hän tuota harvinaista uskollisuutta ja
päivitteli ihmisiä, jotka eivät ota esimerkkiä noista eläimistä. Hra
Cimmeä alkoi naurattaa, hän katsoi vaimoonsa ja lauloi rivosti:
"tra- la laa, tra-la-laa" ikäänkuin olisi hän lintuna liverrellyt
uskollisuuttansa.

Hra Colombel taas, jota vatsanväänteet jälleen lienevät vaivanneet, löi
kepillänsä permantoon.

Sisään hiipi toinen kissa häntäänsä lierutellen. Vasta klo 1 voitiin
istuutua aamiaispöytään. Niin pian kuin Colombel, jolle oli suositeltu
ainoastaan valikoitua Bordeaux-viiniä, oli ehtinyt maistaa sitä, kutsui
hän palvelustytön:

-- Sanopas, tyttöseni, eikö teillä ole kellarissa mitään parempaa lajia
kuin tämä?

-- On, herra, sitä samaa hienoa, valkeata viiniä, jota te heti
tultuanne joitte.

--- No niin! Tuopas kolme pulloa sitä.

Se olikin erinomaista. Ei tosin mistään huomattavasta viinitarhasta,
mutta jo 15 vuotta vanhaa.

-- Tämähän on oikeaa sairaan juomaa, sanoi hra Cimme.

Hra Colombel tunsi tulisen halun päästä tämän Bordeaux-viinin
omistajaksi ja kysyi tyttöseltä:

-- Paljoko teillä on tätä vielä?

-- Melkein koko lähetys. Neiti sitä tuskin koskaan maistoi.

Sitten kääntyi hra Colombel lankoonsa:

-- Jos tahdotte, Cimme, vaihdan tämän viinin jotakin muuta
perintötavaraa vastaan. Tämä soveltuu näet hyvin vatsalleni.

Samassa tuli kana poikaparvensa kanssa katselemaan seuraa; naiset
huvittelivat itseänsä heittämällä niille leivänmurusia.

Niinpian kuin Josef ja hänen leikkitoverinsa olivat saaneet ruokaa
saivat he mennä takaisin puutarhaan.

Kuningatar Hortense puheli yhä houreissansa, mutta niin matalalla
äänellä, ett'ei voitu erottaa sanoja.

Kun kahvi oli juotu, mentiin miehissä katsomaan, kuinka sairas voi. Hän
näytti rauhalliselta. Sen vuoksi vetäytyivät sukulaiset kohta pois ja
istahtivat puutarhaan puoliympyrään levähtämään. Äkkiä alkoi koira,
joku esine suussansa, laukata heidän tuoliensa ympärillä, minkä ikinä
käpälistä lähti, ja koiran jäljessä juosta läähätti poikanen; molemmat
hävisivät sisälle.

Hra Cimme nukahti vatsa aurinkoon päin. Kuoleva alkoi taas puhua
kovalla äänellä ja päästi parahduksen.

Naiset ja hra Colombel riensivät katsomaan, kuinka hänen laitansa oli.
Hra Cimme heräsi tosin, mutta ei viitsinyt hievahtaa paikaltansa, sillä
tuollaiset asiat olivat hänestä ikäviä.

Kuoleva oli noussut istualleen sängyssä ja hänen katseensa näytti
vauhkolta. Pikku Josefin ahdistaessa oli koira hypähtänyt sänkyyn ...
kuolevan päälle, päänalustyynyn ta'a suojaan; sieltä katseli se
leikkitoveriansa kiiluvin silmin ja valmiina hyppäämään uudelleen
lattialle leikkiä jatkamaan. Suussansa oli sillä toinen emäntänsä
tohveleista, jolla se puoli tuntia oli leikitellyt ja jonka se oli
repinyt hampaillansa.

Säikähtyen äkkiä istuallensa noussutta potilasta oli lapsi jäänyt
liikkumattomana seisomaan sängyn luo ... hänen eteensä. Kana, joka
väliajalla oli pujahtanut sisään, oli melusta peljästyneenä hypähtänyt
tuolille ja kutsui epätoivoisesti luksuttaen poikasiansa, jotka
kauheasti piipittäen juoksivat tuolin neljän jalan ympärillä.

Tämän melun keskellä huusi kuningatar Hortense sydäntä vihlaisevasti:

-- Ei, ei, minä en tahdo kuolla, minä en tahdo, minä ... en tahdo!
Kukas minun lapseni kasvattaisi? Ja kuka pitäisi niistä huolta? Ja
rakastaisi niitä? En, minä en tahdo ... minä en...

Hän kaatui seljällensä. Kaikki oli lopussa.

Kovin kiihoittuneena hyppäsi koira ympäri sairashuonetta, hra Colombel
juoksi avonaiseen akkunaan ja huusi langollensa:

-- Joutukaa pian, joutukaa pian. Luullakseni on hän juuri kuollut.

Hra Cimme nousi ylös päättävästi ja kompuroi sisään sammaltaen:

-- Se loppui siis pikemmin kuin luulinkaan.



JALOKIVET.


Tavattuansa tuon nuoren tytön eräässä iltamassa toimiston alapäällikön
luona joutui hra Lantin rakkauden pauloihin kuin kala verkkoon.

Hän oli monta vuotta sitten kuolleen veronkantajan (= kruunuvoudin)
tytär maalta. Isänsä kuoltua oli hän saapunut Parisiin äitinsä mukana,
joka seurusteli eräiden porvariperheiden kanssa samassa kaupunginosassa
toivoen saavansa nuoren tyttönsä naitetuksi. Muuten olivat he köyhää,
kunniallista, rauhallista ja lempeää väkeä. Nuori tyttö näytti olevan
siveän naisen perikuva, jolle nuori, älykäs mies mielellään unelmoi
omistavansa elämänsä. Hänen kainon kauneilla kasvoillansa lepäsi
enkelimäisen ujouden viehkeys. Tuo alituinen hieno hymy hänen
huulillansa näytti olevan heijastus hänen sydämestänsä.

Kaikki ylistivät häntä ja kaikki hänen tuttavansa toistelivat alinomaa:
onnellinen se, joka hänet saa, sillä parempaa vaimoa ei voi löytää.

Hra Lantin, joka palveli ensimäisenä toimistosihteerinä sisäasiain
ministeristössä 3,500 frangin vuosipalkalla, pyysi häntä vaimoksensa ja
nai hänet.

Hra Lantin olikin hänen kanssansa uskomattoman onnellinen. Hän hoiti
taloutta niin taitavasti ja säästäväisesti, että he näyttivät elävän
loistavasti. Puolisoansa kohtaan oli hän aina huomaavainen,
hienotunteinen ja hyväilevä. Ja niin tasaisen viehättävä oli hän
ihmisenä, että hra Lantin kuusi vuotta kestäneen avioliiton jälkeen
rakasti häntä enemmän kuin ensi aikoina.

Kaksi moitittavaa vikaa oli hänessä puolison mielestä kuitenkin, nim.
halu käydä teaatterissa ja omistaa vääriä jalokivikoristeita.

Rva Lantin oli tuttava eräiden pienempien virkamiesten rouvien kanssa
ja nämä ystävättäret hankkivat hänelle alinomaa aitiopaikkoja
huomattujen näytelmien esityksiin, vieläpä ensi-iltoihinkin. Puolisonsa
vastustelusta huolimatta raahasi hän tämän näihin huvituksiin, jotka
väsyttivät häntä hirmuisesti päivän työn jälkeen. Ennen pitkää pyysi
aviomies häntä menemään teaatteriin jonkun tuttavan naisen kanssa, joka
aina tulisi noutamaan häntä kotoa. Tähän ei hän tahtonut hevillä
suostua, koska tämä menettely ei hänen mielestänsä ollut oikein
säädyllinen. Myöntyväisyydestä hän vihdoin suostui tähän ja aviomies
olikin hänelle tästä sanomattoman kiitollinen.

Mutta tämä teaatteri-into herätti hänessä pian halun esiytyä
loistavasti. Puvussansa pysyi hän tosin edelleen vaatimattomana,
aistikkaana ja häveliäänä. Hänen lempeä, vastustamattoman luonnollinen
ja hymyilevä hempeytensä näyttivät nuo yksinkertaiset puvut tekevän
yhä suloisemmaksi; mutta kuitenkin oli hänen tapansa ripustaa
korviinsa pari suurta, reiniläistä kuutilokiveä, jotka näyttivät
jalokiviltä, ja sitä paitse käytti hän kaulakoristetta tekohelmistä,
simili-rannerengasta ja pääkampoja, jotka olivat koristettuja
erilaisilla, jalokiviä jäljittelevillä lasihelmillä. Usein sanoi hänen
puolisonsa, johon tällainen mieltymys kiiltokaluihin vaikutti
vastenmielisesti:

-- Rakkaani, jos ei ole varaa maksaa oikeita jalokiviä, niin on parasta
tyytyä omaan luonnonkauneuteensa ja suloonsa, jotka aina ovat
kalleimmat jalokivet.

Mutta hän hymyili vain vienosti vastatessansa:

-- Mitä sille voi? Minä pidän näistä. Se on vika luonteessani. Tiedän
kyllä, että olet oikeassa, mutta minä en voi sille mitään. Oikeita
jalokiviä minä jumaloin, näetkös!

Pyöritellen sormiensa välissä helmikoristeita ja välkytellen niiden
hiottuja kristallisärmiä lisäsi hän:

-- Mutta katsohan, kuinka hyvin jäljitettyjä ne ovat. Melkein vannoisi
niiden olevan oikeita.

Hän hymyili vain sanoen:

- Sinulla on mustalaisnaisten mielihaluja.

Kun he iltaisin istuivat kahden kotilieden luona, toi rva Lantin joskus
teepöydälle erään sahviaani-kotelon, joka hra Lantinin sanojen mukaan
sisälsi "laivatavarat." Sitten ryhtyi hän tutkimaan noita jäljitettyjä
jalokiviä niin intohimoisen tarkkaavana kuin olisi se tuottanut hänelle
syvän, suloisen nautinnon. Saipa hän vihdoin puolisonsakin taivutetuksi
panemaan erään helmikoristeen kaulaansa ja nauroi sille täydestä
sydämestänsä huudahtaen: voi, kuinka hassulta sinä näytät! Sitten
heittäysi hän tämän kaulaan ja syleili häntä kuin hurja.

Käytyänsä eräänä talvi-iltana operassa palasi hän sieltä myöhällä
viluisena ja värisevänä. Seuraavan päivän ryki hän ja viikkoa myöhemmin
kuoli hän keuhkotulehdukseen.

Lantinin surullinen velvollisuus oli saattaa hänet hautaan.

Niin epätoivoisesti suri hän vaimoansa, että hänen tukkansa kävi
valkeaksi yhden ainoan kuukauden kuluessa. Aamusta iltaan vuodatti hän
kaipauksen kyyneliä ja hänen sydämensä oli pakahtua tuskallisista
kärsimyksistä, joihin yhtyi muisto vainajan hymyistä, äänestä ja
hempeästä olennosta.

Murhe ei ottanut hälvetäksensä ajan mukana. Kun toverit virkatunneilla
poistuivat hetkeksi virkahuoneesta juttelemaan hiukan päivän
tapahtumista, tapahtui usein, että hänen poskensa äkkiä paisuivat,
hänen nenänsä poimuili ja hänen silmänsä täyttyivät vedellä, niin että
"koko hänen kasvonsa vääntyivät hirveästi ja mies ratkesi itkeä
nyyhkyttämään."

Vainajan kamarin säilytti hän koskemattomana sulkeutuen sinne joka
päivä muistelemaan häntä, jonka kaikki puvut ja huonekalut saivat olla
niin kuin ne vainajan eläessä olivat olleet.

Mutta elämä kävi hänelle kalliiksi. Samat tulot, jotka vaimon käsissä
olivat riittäneet molempien kaikkiin tarpeisiin, eivät enää riittäneet
hänelle itsellensäkään. Hän ihan hämmästyi, kuinka hänen vaimonsa oli
voinut hoitaa taloutta niin, että hänellä aina oli pöydällänsä mainiota
viiniä ja parhaimpia ruokalajeja, joihin hänen vähäiset tulonsa eivät
enää riittäneet.

Hän teki velkaa juosten rahaa hankkimassa niin kuin neuvokkaat ihmiset
tekevät, jotka koettavat pelastua tilapäisestä ahdingosta. Kun hän
eräänä päivänä, noin viikkoa ennen kuukauden loppua, huomasi olevansa
aivan pennitönnä, arveli hän myydä jotakin. Ja samassa pälkähti hänen
päähänsä kaupata pois vaimovainajansa "laivatavarat." Sydämensä
sisimmässä sopukassa tunsi hän näet yhä jonkunlaista kaunaa tuollaisia
valhekaluja kohtaan, jotka ennenkin olivat häntä harmittaneet. Jo
niiden jokapäiväinen näkeminen häiritsi häntä hieman, kun hän antautui
muistelemaan rakastettua vainajaa.

Hän valikoi kotvan, minkä esineen hän tuosta jälkeen jääneestä
korukalu-joukosta ottaisi, jota vainaja viimeisiin päiviinsä saakka oli
itsepintaisesti lisännyt melkein jokailtaisilla uusilla "ostoilla." Hän
päätti myydä sen suuren kaulakoristeen, jota vainaja enimmän oli
käyttänyt ja joka hänen mielestänsä voi olla ainakin 2:n tai 3:n
frangin arvoinen, sillä se oli kovin huolellista työtä ollakseen
jäljiteltyä työtä.

Hän pisti sen taskuunsa ja riensi boulevardeja pitkin ministeristöön
päin etsien luotettavaa jalokivikauppiasta.

Vihdoin oli hän löytävinään sellaisen ja astui sisään hieman häveten
näyttää köyhyyttänsä näin vähäarvoista esinettä kaupitsemalla.

-- Haluaisin mielelläni tietää, minkä arvoiseksi te tämän koristeen
arvostelette, kysyi hän jalokivisepältä.

Tämä otti koristeen, tutki ja käänteli sitä, punnitsi sen, tarkasti
sitä suurennuslasillansa, kutsui apulaisensa, kuiskasi hänelle jotakin
ja laski sen sitten tiskille, voidakseen katsella sitä kauvempaa ja
päättää sen vaikutuksesta.

Tuntien itsensä hieman vaivatuksi tästä kultasepän menettelystä,
koroitti hra Lantin äänensä selittäen:

-- Tiedän varsin hyvin, ett'ei se ole paljo minkään arvoinen, niin
että...

Mutta jalokivikauppias keskeytti hänet sanoen:

-- Se on 12:n-15:n tuhannen frangin arvoinen; mutta minä en voi ostaa
sitä, ell'ette ilmoita minulle tarkalleen, mistä se on ostettu.

Leskimiehen silmät kävivät kovin suuriksi ja jäivät pyöreiksi: nyt ei
hän ymmärtänyt mitään. Vihdoin sopersi hän:

-- Mitä sanotte?... Oletteko varma asiasta?

Jalokivikauppias erehtyi hänen hämmästyksestänsä ja lisäsi kuivasti:

-- Voitte kysyä muilta kauppiailta, maksavatko he siitä enemmän. Minun
mielestäni se on korkeintaan 15,000:n frangin arvoinen. Tuokaa se
tänne, ell'ette enempää muualta saa.

Aivan typertyneenä otti hra Lantin koristuksensa ja poistui tuntien
hämmentyneen halun olla yksinänsä ja miettiä asiaa.

Mutta kadulle tultuansa alkoi häntä naurattaa:

-- Tyhmä-Jussi, voi mikä tyhmä-Jussi! ajatteli hän. Jos minä heti
olisin ottanut hänet sanoistansa tiukalle ja -- myynyt sen. Ainakaan ei
tuo jalokivikauppias osaa erottaa vääriä helmiä oikeista!

Niin meni hän erään toisen kauppiaan luo la Paix (= Rauhan) -kadun
suussa. Heti koristuksen nähtyänsä huudahti tämä:

-- Hiisi vie! Tämän kaulakoristeen minä tunnen. Se on minulta ostettu.

Kovin hämmästyneenä kysyi hra Lantin:

-- Paljonko arvoinen se on?

-- Minä möin sen 25,000 frangista ja olen valmis ostamaan sen takaisin
18,000 frangista, kunhan vain laillisten määräysten mukaisesti
ilmoitatte, miten te olette sen saanut.

Tällä kertaa täytyi hra Lantinin istahtaa herpoutuneena kummastuksesta.
Sitten vasta voi hän puhua.

-- Mutta .... mutta, tutkikaahan sitä tarkkaan, hra kauppias; minä olen
näet tähän saakka pitänyt sitä vääränä korukaluna.

-- Tahdotteko olla hyvä ja ilmoittaa minulle nimenne, arvoisa herra?
kysyi jalokivikauppias.

-- Mielelläni. Nimeni on Lantin, virkamies sisäasiain ministeristössä,
ja osoitteeni on katu Martyrs n:o 16.

Kauppias avasi kirjansa, etsi niistä jonkun aikaa ja sanoi.

-- Kaulakoriste on todellakin lähetetty rva Lantinin osoitteella
Martyrs-katu n:o 16 heinäkuun 20 p. 1876.

Sitten katsoivat miehet toisiansa silmiin, virkamies aivan ällistyneenä
ja kultaseppä vainuten varkautta.

-- Tahdotteko uskoa koristeen minulle ainoastaan 24:ksi tunniksi, sanoi
kauppias; minä annan teille siitä todistuksen.

-- Tietysti; miksi en, sopersi hra Lantin.

Pian meni hän tiehensä mukana paperilippu, jonka hän pisti taskuunsa.

Sitten astui hän kadun yli ja riensi eteenpäin, kunnes huomasi
erehtyneensä suunnasta, palasi Tuileries'in luo, kulki Seinen yli,
huomasi jälleen menevänsä väärään ja palasi Champs Elyséesiin päin
ilman ainoatakaan järkevää ajatusta päässänsä. Hän koetti ajatella
järkevästi ja käsittää tätä pulmaa. Hänen vaimonsa ei ole voinut ostaa
niin kallista esinettä. Ei, ihan varmaan ei. Se oli siis lahjakalu.
Lahja! Mutta keneltä? Ja mistä hyvästä?

Hän pysähtyi ja jäi seisomaan keskelle puistokatua. Kauhea epäilys
kiusasi häntä. Hän olisi siis...? Mutta silloinhan olisivat kaikki nuo
muutkin jalokivikoristeet lahjoja! Hän oli tuntevinansa maan järisevän
allansa ja puun edessänsä kaatuvan. Hän kohotti kätensä ja vaipui
tajutonna maahan.

Tuntoihinsa tuli hän vasta eräässä apteekissa, jonne ohikulkijat olivat
saattaneet hänet. Hän antoi saattaa itsensä kotia ja sulkeutui
kamariinsa.

Iltaan asti itki hän, yhäti purren nenäliinaansa, ettei huutaisi.
Sitten heittäysi hän vuoteelle väsymyksen ja surun valtaamana ja
nukahti raskaaseen uneen.

Auringon säde herätti hänet ja hiljalleen nousi hän ylös mennäksensä
ministeristöön. Mutta vaikeaa oli istua työssä tuollaisten liikutusten
jälkeen. Harkittuansa, että hän voi ilmoittaa toimiston päällikölle
olevansa pahoinvoipa, kirjoitti hän tälle kirjelipun. Sitten muisti
hän, että hänen oli mentävä jalokivikauppiaan luo. Mutta häntä hävetti.
Kotvan aikaa mietti hän. Vaan eihän hän voinut jättää kaulakoristetta
kauppiaallekaan. Hän puki päällystakin yllensä ja meni.

Ilma oli kaunis ja sinertävänä kaartui taivas yli hymyilevän kaupungin.
Joutilaita käyskeli hänen edessänsä kädet taskuissa.

Silmillänsä näitä ohikulkijoita seuraten arveli Lantin:

-- Onnelliset ne, joilla on omaisuutta! Rahalla voi karkoittaa
huolensa, mennä minne haluttaa, matkustella ja huvitella itseänsä! Oi,
jospa minä olisinkin rikas!

Hän tunsi, että hänellä oli nälkä eikä hän ollutkaan syönyt sitten kuin
toissa päivänä. Mutta rahaa hänellä ei ollut ja niin muisti hän
kaulakoristeen. 18,000 frangia! 18,000 frangia! Se ei ollut vähäinen
summa, hiisi vie!

Hän saapui la Paix-kadulle ja alkoi kävellä edestakaisin vastapäätä
kultasepän myymälää. 18,000 frangia! Parikymmentä kertaa aikoi hän
poiketa myymälään, vaan aina esti häpeän tunne hänet siitä.

Mutta nälkä, oikea suurnälkä ahdisti eikä penniäkään rahaa. Vihdoin
teki hän äkkipäätöksen, astui juosten kadun poikki, ettei ehtisi mitään
miettiä ja syöksi kultasepän luo.

Heti hänet nähtyänsä tuli tämä häntä kohti tarjoten tuolin kohteliaana
ja hymyilevänä. Muutkin apulaiset tulivat esille, katselivat hra
Lantinia syrjästä ... nalja silmissä ja hymy huulilla.

-- Minä olen ottanut tarpeellisen selon asiasta, hra Lantin, ja jos te
pysytte tarjouksessanne, olen valmis maksamaan teille ehdottamani
summan.

-- Tietysti ... tietysti pysyn minä tarjouksessani, sopersi virkamies.

Kultaseppä otti eräästä laatikosta 18 suurta paperirahaa, laski ne ja
ojensi ne hra Lantinille, joka kuitin annettuansa pisti rahat vapisevin
käsin taskuunsa.

Mennessänsä kääntyi hän vielä kerran yhä hymyilevän kauppiaan puoleen
ja sanoi silmät maahan luotuina:

-- Niin, minulla .... minulla on ... muitakin jalokiviä, jotka
niinikään olen saanut ... perintönä. Voisitteko ehkä ostaa minulta
nekin?

-- Miksi en, sanoi kultaseppä kumartaen.

Eräs kauppapalvelijoista poistui myymälästä nauru kurkussa, toinen taas
niisti nenäänsä tahallisen äänekkäästi.

Punaisena, vakavana ja järkähtämättömänä sanoi Lantin:

-- Minä tuon nekin teille hetipaikalla.

Ja hän otti ajurin käydäksensä noutamassa ne.

Aamiaista ei hän ollut syönyt vielä sittenkään, kun hän tuntia
myöhemmin palasi takaisin kultasepän luo. Esine esineeltä he sitten
yhdessä tutkivat niitä arvostellen kunkin erikseen. Melkein kaikki
olivat ostetutkin häneltä.

Nyttemmin alkoi Lantin jo kinastella arvioimisista, kiukustui, vaati
saada nähdä kirjat ja puhui sitä kovemmin, mitä suuremmaksi summa
kohosi.

Suuret korvarenkaat jalokiviensä kanssa arvioitiin 20,000, rannerenkaat
35,000, rintaneulat, sormukset ja medaljongit 16,000, eräs koristus
viheriäin smaragdien ja safiirein kanssa 14,000 frangiksi; eräs
yksinäinen jalokivi, joka kultakäädystä voitiin ripustaa kaulaan, nousi
40,000 frangiin. Kaikki koristukset yhteensä arvioitiin 196,000
frangiin.

Lopuksi selitti kultaseppä leikillisen hyväntahtoisesti:

-- Ne ovat erään henkilön lahjoittamia, joka käytti kaiken omaisuutensa
jalokiviin.

-- Onhan se yhtä hyvä tapa käyttää rahansa kuin muutkin, arveli Lantin.

Ennen poislähtöänsä sopi hän ostajan kanssa, että hän saisi toisen
kultasepän kanssa toimittaa vasta-arvioimisen samoista koristeistansa.

Kadulle tultuansa katseli hän Vendome-kolonnia tuntien halua kiivetä
tuonne ylös ikäänkuin se olisi ollut joku kilpatanko. Hän tunsi itsensä
niin keveäksi, että hän olisi voinut suorittaa kilpahyppyjä Napoleonin
patsaan yli, joka kohosi tuolla taivasta kohti.

Hän meni syömään aamiaista Voisin'in ravintolaan ja joi viiniä, joka
maksoi 20 frangia pullo.

Sitten otti hän ajurin ja teki retken Boulognen metsän ympäri. Hän
katseli vaunuja jonkunlaisella ylenkatseella ja tunsi halun huutaa
ohiajajille: nyt olen minäkin rikas! Minulla on 200,000 frangia
omaisuutta!

Vihdoin muisti hän ministeristönsä, ajoi sinne ja meni suoraan
päällikkönsä luo ilmoittaen, että hän pyysi eron virastansa, sillä hän
oli perinyt -- 300,000 frangia. Sitten meni hän hyvästelemään entisiä
virkatoveriansa ja kertoi heille, kuinka hän aikoi täst'edes järjestää
elämänsä.

Päivällistä söi hän Café Anglaisissa. Istuessansa erään pöytäkumppanin
vieressä, joka näytti verrattain hienolta herrasmieheltä, ei hän voinut
olla kertomatta tälle hieman mielistelevästi, että hän juuri oli
perinyt 400,000 frangia.

Ensi kerran elämässänsä oli hänellä sinä iltana hauska teaatterissa.
Yönsä vietti hän "sulotarten" seurassa.

Mutta jo kuusi kuukautta myöhemmin meni hän uusiin naimisiin.



TARINA PYHÄN MIKAELIN LUOSTARILINNASTA.


Tuon ikäänkuin mereen heitetyn keijukaislinnan näin minä ensi kerran
Cancalesta käsin. Mutta silloin näin sen epäselvästi, sillä harmaa usva
aaltoili pilveilevällä taivaalla.

Seuraavan kerran näin sen Avranchesista auringon mailleen mennessä.
Tavattoman laajat hietasärkät punersivat, taivaan ranta punersi ja koko
suunnattoman suuri lahdelma välkkyi punertavana. Ainoastaan tuo
jyrkänteellä, kaukana mantereesta sijaitseva luostari, joka kohosi
vetten päällä kuin mikäkin tarulinna, niin uskomattoman ihmeellisenä ja
ihanana kuin mielikuvitustamme tenhoava unelmien palatsi, häämöitti
melkein mustana riutuvan auringon purppurahohteessa.

Huomenen koitteessa astelin minä seuraavana päivänä sinne päin
hietikkoa myöten tarkastellen koko ajan tuota meren ihmeellistä
jalokiveä, joka nousi merten pinnalta korkeana kuin vuori, tahkottuna
kuin veistelty kamee ja tumman utuisena kuin musliinikangas. Mitä
lähemmäs tulin, sitä enemmän valtasi minut ihailu, sillä mikään
maailmassa ei voi olla täydellisempää ja ihmeteltävämpää.

Ja minä harhailin eteenpäin hämmästellen kuin olisin löytänyt jonkun
jumalaisen asunnon, vaelsin läpi noiden keveillä tai raskailla
pilareilla lepääväin salien ja päivän valaisemain holvikäytäväin,
kohottaen ihailevat katseeni noihin pieniin kelloihin tuolla ylhäällä,
jotka välähtivät kuin tuli taivasta vastaan; minä ihailin tuota
uskomattoman kaunista, rakennustaiteellista sekaryhmää, jonka
muodostivat pienet tornit, eläinten päiden muotoiset kattokourut,
keveät ja sirot koristukset, kivestä veistetyt valolyhdyt ja
graniittihuiput, kaikki monumenttaalisen ja hienostuneen
rakennustaiteen mestariteoksia.

Seisoessani siinä ihmettelyn vallassa lähestyi eräs alanormannilainen
talonpoika minua ja jutteli minulle tarinan pyhän Mikaelin suuresta
sodasta perkeleen kanssa.

Eräs nerokas epäilijä on sanonut: "Jumala teki ihmisen kuvaksensa,
mutta sen on ihminen hänelle hyvin palkinnut."

Tämä on ikuinen totuus ja olisipa sangen hauskaa, jos voitaisiin
kirjoittaa paikallisjumalain historia kaikissa maissa ja saada selville
kaikkien maakuntiemme pyhimysten historialliset muistot. Neekereillä
on omat julmat epäjumalansa: ihmissyöjänsä; muhamettilaisilla,
moni-avioisilla kansakunnilla, on naisparatiisinsa ja käytännölliset
kreikkalaiset taas kohottivat kaikki intohimot jumalallisiksi.

Jokainen kylä Ranskassa on ollut pyhitettynä jollekulle
suojeluspyhälle, joka parhaiten vastasi sen asukkaiden mielikuvaa.

Niinpä suojelee ala-Normandiaa pyhä Mikael, tuo säteilevän voitollinen
miekkamies, taivaan riemuitseva sankari ja saatanan kukistaja.
Ollaksensa turvattuna naapurinsa saatanan ilkitöiltä rakensi pyhä
Mikael itse tämän arkkienkelin arvoa vastaavan asumuksen melkeinpä
valtamereen. Eikä muut kuin moinen pyhimys olisi voinutkaan luoda
tällaista ruhtinaallista linnaa.

Mutta kun hän yhä pelkäsi paholaisen hyökkäyksiä, ympäröi hän alueensa
hyllyvällä hiekkatasangolla, joka oli mertakin vaarallisempi.

Perkele asui eräässä vaatimattomassa, olkikatolla peitetyssä
rantamökissä. Mutta hän omisti mutaveden huuhtomat arot, kauniit,
hedelmälliset tasangot, jotka kasvoivat raskaita tähkäpäitä, vehmaat
laaksot ja koko maan viljavat vaaranrinteet. Pyhimys taas hallitsi
ainoastaan hiekkasärkillä. Näin ollen oli saatana rikas ja pyhä Mikael
köyhä kuin kerjäläinen.

Paastottuansa muutamia vuosia tunsi pyhimys ikävystyvänsä tähän
asiaintilaan ja alkoi miettiä sopimuksen aikaansaamista saatanan
kanssa. Mutta se ei ollut niinkään helppo tehtävä, sillä saatana aikoi
pitää viljasatonsa.

Pyhä Mikael mietti asiaa kuusi kuukautta. Sitten lähti hän eräänä
aamupäivänä vaeltamaan manteretta kohti. Paholainen oli juuri syömässä
velliänsä asuntonsa ovella, kun äkkäsi pyhimyksen. Heti paikalla riensi
hän tätä vastaan, suuteli hänen hihansuutansa, pyysi häntä sisään ja
tarjosi hänelle virvoituksia.

Juotuansa pienen kulhon maitoa sanoi pyhä Mikael:

-- Minä tulin tänne esittääkseni sinulle edullisen ehdotuksen.

Vilpittömästi ja mitään kavaluutta epäilemättä vastasi piru:

-- Käy laatuun, kunhan...

-- Sinä luovuttaisit minulle kaikki viljamaasi.

Levotonna alotti piru:

-- Mutta....

Pyhimys keskeytti hänet:

-- Kuulehan loppuun. Sinä luovuttaisit minulle viljamaasi. Minä taas
ottaisin huolekseni elatuksen, ulkotyöt, maanviljelyksen, kylvön ja
puimisen ja kaiken muun. Vuotuisen sadon jakaisimme me kahtia.
Suostutko siihen?

Piru, joka on luonnostansa laiska, suostui tähän.

Hän pyysi vain kaupanpäälliseksi muutamia herkullisia punakaloja, joita
pyydetään tuon yksinäisen merikallion ympäriltä. Pyhä Mikael lupasi
punakalat.

Sitten löivät he kättä ja sylkäsivät sivulle merkiksi siitä, että
kauppa oli sovittu, jonka jälkeen pyhimys jatkoi:

-- Kuules, minä en tahdo, että sinulla olisi mitään valittamista minua
vastaan. Valitse siis, mitä parempana pidät: maan päällä vaiko maan
alla kypsyvät hedelmät.

-- Minä tahdon maanpäälliset hedelmät, minä, huudahti saatana.

-- Olkoon sovittu, sanoi pyhimys.

Ja niin meni hän tiehensä.

Kuusi kuukautta myöhemmin ei pirun laajoilla maa-aloilla nähty muuta
kuin porkkanoita, nauriita, sipulia, pukin-partaa ja muita kasveja,
joiden paksut juuret ovat hyviä ja maukkaita ja joiden hyödyttömiä
lehtiä käytetään vain elukkain rehuna.

Piru ei saanut mitään ja tahtoi purkaa välikirjan moittien pyhää
Mikaelia kujeista.

Mutta pyhimys oli ehtinyt mieltyä maanviljelykseen. Hän tuli pirun
puheille.

-- Minä vakuutan, ett'en lainkaan ole sitä tahallani tehnyt. Se sattui
vain niin. Syytön minä olen. Ja sen vuoksi tahdon korvata tappiosi
tarjoomalla sinulle tänä vuonna koko maan-alisen sadon.

-- Olkoon menneeksi, sanoi piru.

Seuraavana keväänä olivat kaikki pirun maat kylvetyt täyteen nisuja
ja rukiita, jättikauraa, pellavaa, erinomaista rapsati-naurista,
puna-apilasta, hernettä, kaalia, artisokkaa ja kaikkia vilja- ja
hedelmälajia, jotka kypsyvät maan päällä päivän paisteessa.

Piru ei siis nytkään saanut mitään ja suuttui ankarasti.

Hän otti takaisin maansa ja viljelyksensä eikä kallistanut
korvaansakaan naapurin uusille ehdotuksille.

Kului kokonainen vuosi. Erillään olevan linnansa tornista katseli pyhä
Mikael noita etäisiä, hedelmällisiä maita, missä piru parast'aikaa teki
töitänsä, korjaten satonsa ja puiden viljansa. Pyhimys ihan raivostui
ja katkeroitui, kun ei voinut tälle mitään. Huomattuansa, ett'ei hän
enää voinut vetää pirua nenästä, päätti hän kostaa tälle ja lähti
kutsumaan häntä päivällisille ensi maanantaiksi.

-- Minä tiedän, että sinulla on ollut huono onni ollessasi asioissa
kanssani, sanoi pyhimys; mutta minä en tahdo, että välillemme jää
mitään vihan kaunaa. Toivoakseni tulet sinä syömään päivällistä
kanssani. Minä tarjoon sinulle herkkuruokia.

Pirua, joka on yhtä suuri herkkusuu kuin laiskuri, ei tarvinnut kutsua
kahta kertaa. Määrättynä päivänä pukeusi hän kauneimpaan pukuunsa ja
lähti tallustelemaan pyhimyksen vuorilinnaan.

Pyhä Mikael istutti hänet mainion aterian ääreen. Ensiksi tarjottiin
"linnunlentoa" (vol-auvent'ia) kukonhelttojen ja munuaisten kanssa;
sitten lihanilkkoja ja makkaraa, sitten pari suurta punakalaa à la
crème, sitten valkoista, viinissä keitettyä kalkkunakukkoa sokeroitujen
kastanjain kanssa, sitten suolattua lampaan reittä, pehmeää kuin
sokurileivos; vihdoin kasviksia, jotka sulivat suussa ja lopuksi lämmin
pannukakku, joka pöytään tuotaessa höyrysi levittäen voin käryä
ympärillensä.

Ruoan kanssa juotiin puhdasta, vahtoavaa, sokeroitua omenaviiniä,
sitten punaista ja juovuttavaa viiniä ja kunkin ruokalajin välillä
otettiin ryyppy vanhaa paloviinaa.

Piru söi ja joi kuin syöjätär, kunnes hän vihdoin tunsi itsensä
rasittuneeksi.

Silloin nousi pyhä Mikael hirvittävänä ylös ja huusi jylisevällä
äänellä:

-- Tuohon eteeni! tuohon eteeni, sinä roisto! Vai uskallat sinä! ...
tuohon eteeni, sinä...

Peljästyneenä lähti saatana pakoon juoksemaan ja sauvansa kaapaten
karkasi pyhimys hänen jälkeensä.

Niin juoksivat he alisalissa kierrellen pylväiden ympärillä, kapasivat
ylös rappusia, laukkasivat kornisseja pitkin ja hyppivät kattokourulta
toiselle j.n.e. Piru raukka, jonka vatsa oli vääntehistä haljeta,
pakeni ahdistajan edessä ja tahrasi pyhimyksen koko asunnon. Vihdoin
oli hän paetessansa joutunut korkeimmalle altaanille, mistä suuri
lahdelma näkyy kaukaisine kylinensä, hietatasankoinensa ja
laidunmainensa. Hän ei voinut enää paeta edemmäs. Yhdellä ainoalla
vimmatulla potkulla pirun takapuolelle lennätti pyhimys hänet alas
alttaanilta kuin minkäkin kumipallon.

Tehden kaaren kuin heittokeihäs lensi poloinen piru ilmassa, kunnes
pudota möksähti alas Mortainin kaupungin edustalle. Sarvet hänen
otsassansa ja kynnet hänen sormissansa upposivat syvälle sen vuoren
sisään, jossa näkyy ikuiset jäljet tästä saatanan tuimasta putouksesta.

Ontuvana kömpi hän ylös jääden ijankaikkisesti rammaksi.
Tarkastaessansa kaukaa tuota onnettomuuden vuorta, joka suippokärkisenä
kohosi mailleen painuvan auringon paisteessa, ymmärsi hän tulevansa
aina voitetuksi moisessa epätasaisessa taistelussa. Sen vuoksi lähti
hän nilkuttaen astumaan ohjaten kulkunsa kaukaisemmille maille ja
jättäen vastustajalle vainionsa, vaaranrinteensä, laaksonsa ja
niittynsä.

Näin voitti pääenkeli Mikael, normannein suojeluspyhä, saatanan.

Joku muu kansa olisi runoillut toi sellaisen tarinan tästä kamppailusta.



JOULUKERTOMUS.


Tohtori Bonenfant etsi muistostansa toistellen puoliääneen:
"Joulumuistelmako?... Joulumuistelmako?..."

Äkkiä huudahti hän:

-- Kyllä, yksi joulumuistelma minulla on ... vieläpä sangen omituinen.
Se on eräs kummallinen juttu. Minä näin kerran ihmeen! Niin, hyvät
naiset, ihmeen ... ja jouluyönä.

Teitä kummastuttaa kuulla minun näin puhuvan, minun, joka juuri en
usko mitään. Ja kuitenkin ... minä olen kerran nähnyt ihmeen! Minä näin
sen ... näin sen omin silmin...

Hämmästyinkö siitä kovin? En. Sillä vaikka en uskokaan teidän
uskonkappaleitanne, niin uskon sentään uskon voimaan, joka siirtää
vuoriakin. Esimerkkejä voisin luetella useampia. Mutta te ehkä
harmistuisitte minuun ja minä taas lieventäisin ehkä tarinani
vaikutusta.

Minä tunnustan heti, että joll'en tullutkaan näkemästäni ihmeestä kovin
vakuutetuksi enkä käännytetyksi, niin tulin siitä ainakin liikutetuksi
ja tahdon koettaa kertoa asian naivisti niinkuin olisi minulla
Auvergnat'in uskonlahjat.

Minä olin silloin lääkärinä maaseudulla ja asuin Rollevillen
kaupungissa keskellä Normandiaa.

Sinä vuonna oli talvi hirmuinen. Marraskuun lopusta alkoivat tuiskut,
kun sitä ennen oli kylmänyt viikon ajan. Kaukaa pohjoisesta nähtiin
nousevan paksuja pilviä ja pian alkoi valkoisia lumihiutaleita sataa
maahan.

Yhdessä yössä oli koko tasanko lumen peitossa.

Neliönmuotoisten aitauksiensa sisässä erillään olevat talot, suurista,
kuurottuneista puista muodostuneiden esiriippujensa takana näyttivät
vaipuvan uneen tuon keveän valkopeitteen kasvaessa yhä paksummaksi.

Mitään hälinää ei enää kuulunut hiljaisessa seudussa. Ainoastaan
parvissa lentelevät korpit nousivat pitkinä kiehkuroina ylös taivaalle
ja laskeutui koko parvi taas, etsiessään turhaan muualta elantoansa,
noille vielä äsken mustille pelloille, joiden lumisen peiton ne
pitkillä nokillansa lävistivät.

Muuta ääntä ei juonnossa kuulunut kuin keveän ja ilmavan lumiharson
yhtämittainen tulo.

Tätä kesti kokonainen viikko, jonka jälkeen tuisku vihdoinkin lakkasi.
Maa oli saanut viisi jalkaa paksun nutun yllensä.

Ja kolmen viikon aikana peräkkäin loisti taivas sitten päivällä
kirkkaana kuin sininen kristalli ja yöllä niin hienosti tähitettynä
kuin olisi se ollut kuurassa; muuten oli laaja avaruus kolean kylmä ja
levisi kovana ja lumihiutaleista välkkyvänä yli koko lakeuden.

Tasanko, aitaukset ja jalava-haat, kaikki näyttivät kuolleilta ja
kylmän murhaamilta. Ulkona ei enää näkynyt ihmisiä eikä elukoita:
ainoastaan noiden valkopaitaan pukeuneiden olkitöllien savupiiput
juorusivat kätkeytyvästä elämästä ohuilla savupilvillä, jotka nousivat
suoraan kolkon kirkasta korkeutta kohti.

Silloin tällöin kuultiin puiden rasahtelevan aivan kuin olisivat niiden
oksat murtuneet kuoren alla; joskus irtausi joku vankka oksa rungosta
ja putosi maahan.

Sinne tänne lakeudelle kylvetyt ihmisasunnot näyttivät olevan sata
lieutä toisistansa. Tultiin toimeen niin hyvin kuin voitiin. Ainoastaan
minä koetin sentään käydä katsomassa läheisimpiä potilaitani, vaikka
alinomaa olinkin vaarassa hautautua johonkin lumenpeittämään kuoppaan.

Pian huomasin salaperäisen kauhun lannistavan koko seutua. Tällainen
vitsaus ei ole luonnollista, sanottiin. Öisin oli oltu kuulevinansa
ääniä, kimakoita vihellyksiä ja satunnaisia huutoja.

Näiden huutojen ja vihellysten aikaansaajat olivat epäilemättä eräät
muuttolinnut, jotka lentelivät hämärissä ja pakenivat joukossa etelään
päin. Mutta koettakaapa puhua järkeä mielettömille. Kauhu valtasi
ihmisten mielet ja yleisesti odotettiin jotakin tavatonta.

Isä Vatinelin paja sijaitsi Epiventin kylän päässä ... valtamaantien
varrella, joka nyt on jäänyt käyttämättä ja kasvanut umpeen. Sattuipa,
että sepän väeltä puuttui leipää ja seppä tarjousi päättävästi
lähteäkseen noutamaan sitä kaupungista. Muutamia tunteja viipyi hän
tarinoidessansa ihmisten kanssa niissä kuudessa talossa, jotka
muodostivat kylän keskustan, ja otti sitten mukaansa leivät,
kyläuutiset ja hiukkasen tuota yli koko seudun levinnyttä pelkoa.

Kulkiessansa erään aitauksen ohitse oli hän äkkiä näkevinänsä lumella
-- munan, niin, oikean munan, joka lepäsi siinä yhtä valkeana kuin koko
maakin oli. Hän kumartui katsomaan: se oli todellakin muna. Mistä se
oli tähän tullut? Mikä kana olisi tällä ilmalla voinut päästä
kanahäkistä munimaan tällaiseen paikkaan? Seppä kummastui eikä voinut
tätä ihmettä selittää. Munan otti hän mukaansa ja toi sen vaimollensa.

-- Katsos eukkoseni, tuossa on muna, jonka löysin tiellä!

Emäntä pudisti päätänsä.

-- Munako ... tiellä? Tällaisessa ilmassa! Varmaankin olet sinä
juovuksissa?

-- Enkä ole, eukkoseni, se oli aitovieressä ... ja vielä lämmin ... ei
edes jäähtynytkään. Tuossa se on ... minä pidin sitä tullessa vatsaani
vastaan, ett'ei se jäähtyisi. Sinä saat syödä sen päivälliseksi, eukko!

Muna pantiin kattilaan, jossa velli juuri kiehui, ja seppä alkoi kertoa
kyläuutisia. Eukko kuunteli häntä vallan kalpeana.

-- Ihan varmaan kuulin minä jotakin vinkumista viime yönä ... se
kuulusti tulevan tuolta uunin takaa.

Istuttiin sitten pöytään ja syötiin aluksi velliä; sitten otti eukko --
sepän levitellessä voita leivälle -- munan esille ja tutki sitä
epäilevin silmin.

-- Onkohan tämän munan sisässä jotakin?

-- Mitäs siinä pitäisi olla?

-- Eipä mitään, mutta...?

-- No, syö pois se eläkä joutavoi!

Eukko naksautti munan rikki. Se oli sisästäkin kaikkein muiden munien
kaltainen ... ja vielä sangen tuores.

Empien alkoi hän syödä sitä, maisteli, hylkäsi sen ja haukkasi taas
uudelleen.

-- No, kysyi seppä, miltäs muna maistuu?

Eukko ei vastannut, vaan söi sen loppuun.

Sitten tuijotti hän seppää terävin, kamalin ja hurjin katsein, nosti
ylös kätensä, väänteli niitä, heittäysi lattialle ja kieri siinä
hirmuisesti parkuen ja suonenvetoisesti päästä jalkoihin asti hytkyen.

Koko yön taisteli hän ankarimman suonenvedon kanssa, hirveiden
väristysten puistattamana ja kauheiden vääntelyjen alaisena. Kun seppä
ei enää voinut hallita häntä, täytyi hänen sitoa eukko nuorilla kiinni.

Mutta tämä ulvoi vain lakkaamatta sortumattomalla äänellä:

-- Minulla on se sisässäni! Minulla on se ruumiissani!

Seuraavana päivänä nouti seppä minut eukon luo. Minä määräsin kaikki
tunnetut rauhoittavat lääkkeet, mutta turhaan. Eukko oli tullut
hulluksi.

Tavattoman nopeasti ja korkeiden nietosten asettamista kulkuesteistä
huolimatta levisi tämä outo uutinen talosta taloon:

-- Sepän vaimo on tullut hulluksi!

Ihmisiä keräytyi kaikkialta, mutta kukaan ei uskaltanut mennä sisään;
jo etäälle kuuluivat eukon kauheat, kova-ääniset huudot, joita tuskin
voi pitää ihmisen huutoina.

Asia ilmoitettiin myöskin kylän pastorille. Tämä oli vanha, naivi
kirkonmies. Hän saapui messupaidassa ikäänkuin olisi kysymys ollut
ehtoollisen jakamisesta kuolevalle ja luki, kädet ojoina, manaussanat
pahaa henkeä vastaan, sillä välin kuin neljä miestä piti vahtosuisena
väänteleivää vaimoa vuoteellansa.

Mutta paholaista ei saatu karkoitetuksi.

Ja joulu lähestyi pyryilmain yhä jatkuessa.

Aattopäivän aamuna tuli pastori minua tapaamaan.

-- Minä tahtoisin, sanoi hän, noudattaa sen onnettoman vaimon
tämän-iltaiseen jumalanpalvelukseen. Ehkä tekee Jumala vielä ihmeen
hänen hyväksensä ja juuri sillä hetkellä, jolloin Vapahtaja vaimosta
syntyi.

-- Aikeenne hyväksyn täydellisesti, hra pastori, sanoin minä. Jos
juhlamenot vaikuttavat häneen (eikä mikään saa häntä paremmin
liikutetuksi), niin voi hän ehkä pelastua ilman muita lääkkeitä.

Vanha pastori murahti vain:

-- Te ette ole uskovaisia, tohtori, mutta autattehan minua, eikö totta?
Te lupaatte tuoda hänet?

Minä lupasin auttaa häntä.

Ilta tuli ja kului yöksi. Kirkonkello alkoi soida ja sen valittava ääni
kuului kauas halki kolkon avaruuden, yli valkoisen, lumipeitteisen
seudun.

Mustiin puettuja olentoja matkasi hiljaisissa ryhmissä kirkolle
nöyrästi totellen vaskikellon kutsua. Täysikuu valaisi kirkkaalla
hopeisella hohteella koko taivaanrannan niin että seudun kalpea suru
selvemmin huomattiin.

Neljän vankan miehen kanssa menin minä sepän taloon.

Mieletön ulvoi yhä vuoteeseensa kiinni sidottuna. Ankarasta
vastustelemisesta huolimatta puettiin hän siististi ja vietiin
kirkkoon.

Temppeli oli jo täynnä väkeä ja valaistu, mutta kylmä; kuoripojat
lauloivat yksitoikkoisia virsiänsä; pasuuna pauhasi ja pienellä
lastenkuoro-kellolla läpättiin, jotta uskovaiset tiesivät käyttäytyä
sen mukaan.

Minä suljin vaimon ja hänen neljä vartijaansa pappilan keittiöön ja
vartosin otollista hetkeä.

Ripillä-käynnin jälkeen oli mielestäni hetki tullut. Koko kansa, sekä
miehet että naiset, olivat nauttineet ehtoollista Jumalan ankaruutta
lepyttääksensä. Vielä olivat kaikki polvillaan ja syvä hiljaisuus
vallitsi pastorin lukiessa tämän jumalallisen salaisuuden
päättäjäissanoja.

Käskystäni avattiin samassa kirkon ovi ja neljä apumiestäni toivat
mielipuolen sisään.

Niin pian kuin vaimo näki valot, polvistuvan väkijoukon, loistavan
kuoron ja kullatun liitonarkin, ryhtyi hän tekemään niin ankaraa
vastarintaa, että hän oli päästä irti vartijain käsistä ja kirkasi niin
kimeästi, että koko kirkkoväki kauhistui. Kaikki nostivat päänsä ja
pakenivat pois alttarin edestä.

Mielipuoli ei enää näyttänyt naiseltakaan, vääntelihe ja kiemurtelihe
vain käsissämme, kasvot vinossa ja silmät mielettöminä kuin
kummituksella.

Miehet veivät hänet kuorin portaalle saakka ja pakottivat hänet sitten
kyyristymään maahan.

Pastori oli noussut ylös ja odotti. Nähtyänsä että vaimo oli sidottu
tähän asentoon, otti hän kultasäteillä koristetun, hopeisen, pyhän
astian, jonka keskessä valkoiset ehtoollisleivät säilytetään, astui
pari askelta eteenpäin, kohotti molemmat kätensä naisen pään ylitse ja
näytti sitä pirun riivaamalle ja kauhein silmin mulkoilevalle
mielipuolelle.

Yhä ulvoen tuijotti tämä tuota säteilevää astiaa.

Pastori pysyi samassa asennossa hievahtamatta kuin mikäkin patsas.

Tätä kesti kauvan, kauvan aikaa.

Vaimo näytti peljästyneeltä ja lumotulta; lakkaamatta tuijotti hän
pyhää ehtoollisastiaa hirmuisten, mutta enää vain ajoittaisten
väristysten puistelemana ja kirkui yhä, vaikka ei enää niin sydäntä
vihlovasti kuin äsken.

Tätä kesti vielä kotvan.

Näytti siltä kuin ei hän enää olisi voinut luoda maahan katsettansa,
joka oli kuin naulittu ehtoollisastiaan. Nyt hän ainoastaan värisi enää
ja hänen pingoitettu ruumiinsa pehmeni ja veltostui.

Koko kansajoukko oli polvistunut kumartaen otsansa permantoon asti.

Pirun riivaama vaimo loi äkkiä silmänsä alas, vaan katsahti heti taas
ylös osoittaen, ett'ei hän voinut kestää jumalansa ilmestymistä. Hän
oli kuollut. Sitten huomasin hänen sulkeneen silmänsä. Hän nukkui
unissakävijäin hypnotiseerattua unta tahi anteeksi -- kauvan tuota
kullalla säteilevää ehtoollisastiaa tuijotettuansa -- oli hän
lannistunut: voitollinen Kristus oli hänet masentanut.

Vartijat kantoivat hervonneen vaimon ulos kirkosta ja pastori palasi
kotiinsa.

Liikutettuna aloitti läsnäollut väkijoukko Herran armotöitä ylistävän
Te Deum-virren.

Sepän vaimo nukkui sitten 40 tuntia yhtämittaa ja nousi vihdoin ylös
muistamatta ollenkaan mitään koko mielettömyydestään ja
pelastuksestansa.

Kas sellainen, hyvät naiset, oli näkemäni ihme.

Tohtori Bonenfant vaikeni, vaan lisäsi lopuksi:

-- Minä en voinut kieltäytyä antamasta siitä kirjallista todistustani.



RISTIÄISET.


Maatalon porstuan ulkopuolella seisoivat miehet juhlapuvuissa ja
vartosivat. Toukokuun aurinko valoi kirkkaan paisteensa kukkiville
omenapuille, jotka suurten, valkoisten, punertavien ja tuoksuvien
jättikimppusten näköisinä levittivät yhteiskatoksen yli koko pihamaan.
Puiden lehväisiltä oksilta varisi alinomaa pieniä kukkasia ilmassa
leijuen ja pyryten, kuin lunta olisi satanut, kunnes ne vihdoin
laskeusivat levolle pitkään ruohistoon, jonka keskessä voikukat
loistivat kuin tulenliekit ja valmut paistoivat kuin veritäplät.

Tunkion reunalla röhötti emäsika raukeana, suuri maha paisuvine
nisinensä päivään päin käännettynä ja välittämättä kokonaisesta
porsasparvesta, jotka kupperehtivat hänen ympärillänsä, saparot
kiertyneinä kuin nuoranpätkät.

Äkkiä alkoi kirkonkello soida tuolla loitompana, metsikön takana.
Heikosti ja kaukaisena kaikui sen kutsun rauta-ääni keveän ilman halki,
jota pyökkipuiden tiheät, liikkumattomat latvat hiukan rajoittivat
alempaa. Silloin tällöin tuntui karvas tallinhaju omenapuiden suloisten
ja hieman imeläin tuoksujen rinnalla.

Eräs miehistä kääntyi taloon päin ja huudahti:

-- Joudu, joudu, Melina, kello soi!

Hän oli noin 30-vuotias, kookas, jykevätekoinen isäntämies, jonka
ruumis ei vielä ollut voipunut eikä pitkällisessä maatyössä menehtynyt.
Hänen isänsä, vanha ukko, joka oli pahkainen kuin rautatammi ja jonka
kädet olivat syyläiset ja sääret väärät, huomautti kuivasti:

-- Akkaväki se ei koskaan tahdo valmistua, se on vanha totuus.

Ukon molemmat toiset pojat nauroivat ja toinen heistä kääntyi
vanhimpaan veljeen, joka oli Melinaa kiiruhtanut:

-- Mene noutamaan akkaväkeä, Polyte. Muuten eivät he joudu ennen
päivällistä. Nuori mies hävisi sisälle.

Ankkaparvi, joka oli pysähtynyt miesten läheisyyteen, alkoi kaakottaa
siipiänsä lyöden; hiljaisesti keinuen leveillä räpyläjaloillansa
suuntasi se sitten kulkunsa likalätäkköön päin.

Samassa tuli suuri ja paksu vaimo-ihminen avonaiselle ovelle kantaen
kahden kuukauden vanhaa pienokaista sylissänsä. Pari pitkää, valkeaa
nauhaa viipyi hänen myssystänsä pitkin selkää ... yli punaisen saalin,
joka loisti kuin tulipalo; valkosilla vöillä kapaloitu poikalapsi
nukkui lämmitellen itseänsä kätilön pulleaa vatsaa vasten.

Sitten ilmestyi tuvasta miehensä käsikynkässä lapsen äiti, kookkaana ja
voimakkaana, vasta 18-vuotisena, terveenä ja hymyilevänä. Näiden
jäljessä köpittivät isän-äiti ja äidin-äiti kurttuisina kuin kuivatut
hedelmät, väsyneinä, köyristyneinä ja jäseniltänsä heikontuneina
pitkien vuosien raskaista töistä ja ahkeroimisista. Toinen heistä oli
jo leskivaimo. Tarttuen oven luona seisoskelevaa iso-isää käsivarresta
asettui hän kulkueen ensimäiseksi pariksi pienokaista kantavan kätilön
jälkeen. Muu perhe seurasi perässä. Nuorimmilla oli makeisilla täytetyt
paperipussit mukana.

Pieni kirkonkello soi väsymättä kutsuen koko voimallansa varrottua
pienokaista Herran temppeliin. Kylän poikaset olivat kavunneet
maantieojain penkereille; talojen veräjille ilmestyi kansaa ja
karjapiiat laskivat maahan täydet maitohinkkinsä seisahtuen
töllistelemään ohimenevää kulkuetta.

Riemuiten kulki kätilömuori saattueen etunenässä kantaen pientä, elävää
taakkaansa ja kierrellen alaville paikoille syntyneitä vesilätäköitä
metsittyneillä rinteillä. Vanhukset käsittivät asian juhlallisesti ja
kävelivät lyhyin, maltillisin askelin, jotka joskus mielivät ijän ja
luuvalon vuoksi horjuskelemaan. Iloinen, nuori väki olisi mieluummin
tullut karkeloiden, mutta siitä esti heitä lapsen vanhempain vakava
katsanto, jolla he seurasivat pienokaisensa ristiäisretkeä, tuon
poloisen poikasen, joka kerran astuisi heidän sijallensa elämässä ja
ylläpitäisi paikkakunnalla heidän hyvintunnettua sukunimeänsä.

Kulkue saapui aukealle tasangolle ja suuntasi tiensä vainioiden poikki
päästäksensä tekemästä pitkää maantien mutkaa.

Nyt näkyi jo kirkkokin suippokärkisine kellotorninensa. Aivan
liuskakivisen katon alla oli se varustettu kaarevalla aukolla, jossa
jotakin häilähteli edes takaisin, milloin näkyen vilahdukselta, milloin
kerrassaan häviten. Se oli yhäti kaikuva kirkonkello, joka kutsui
pienokaista käymään ensi kerran Herran huoneeseen.

Kulkueeseen oli liittynyt koirakin. Nuoret viskelivät sille namusia ja
iloisena hyppi se ja kieppasi näiden jaloissa.

Kirkon portti oli avoinna. Alttarin edessä vartosi pappi, aivan nuori,
punatukkainen, pitkä ja töykeätekoinen mies. Hänenkin nimensä oli
Dentu; hän oli näet pienokaisen setä ja neljäs veljeksistä.
Ristiäiskaavan mukaan kasti hän veljensä lapsen Prosper Cesariksi; kun
poikaselle piti annettaman kuvannollista suolaa hitunen, alkoi se
parkua.

Juhlallisuuden jälkeen vartosivat perheen jäsenet portilla, kunnes
pappi oli riisunut messukaapun yltänsä. Sitten lähdettiin taivaltamaan
kotiin takaisin ja nyt kuljettiin hieman nopeammin kuin tulomatkalla,
sillä kotona odotti valmis päivällinen. Koko kylän lapsijoukko juoksi
saattueen kintereillä nostaen hirmuisen metelin joka kerran, kun heille
viskattiin kourallinen namusia. Siinäkös silloin painiskeltiin,
tapeltiin ja tukisteltiin, että hiustukot ilmassa lentelivät; ja samaan
nujakkaan yhtyi äskeinen koirakin päästäksensä sekin osalle eikä
välittänyt vähääkään siitä, että nulikat raastoivat sitä hännästä,
korvista ja käpälistä, vaan pelmusi mukana vielä innostuneempana kuin
poikaset.

Tuntien itsensä hieman väsyneeksi sanoi kätilö vierellänsä astuvalle
pastorille:

-- Kuulkaas, hra pastori, ettekös tahtoisi kantaa veljenne lasta
hetkisen aikaa, että saisin hiukan huokaista?

Pastori otti lapsen, joka valkeassa kapalossansa loisti kuin suuri
valotäplä hänen mustaa kaapuansa vastaan; sitten hän suuteli
pienokaista, vaikka tuo keveä kantamus häntä aikalailla häiritsi, hän
kun ei oikein tiennyt, kuinka sitä oli pideltävä. Hänen puuhansa
herätti yleistä naurua, jonka keskestä kuului iso-äidin ääni:

-- Kuules, pastori, sinua kai harmittaa, ett'et ikinä saa tuollaista
pikku lelua, häh?

Pastori ei vastannut. Astui vaan eteenpäin, pitkin askelin, ja katsoi
lakkaamatta sinisilmäistä pienokaista, jonka pyöreitä poskia hänen teki
mielensä suudella toistamiseen. Lopulta hän ei voinut hillitä itseänsä,
vaan nosti sen lähemmäs ja suuteli häntä pitkään poskelle.

-- Elä hätäile, pastori, sanoi lapsen isä; saat sinä meiltä yhden, jos
lasta halunnet!

Muutkin alkoivat laskea samansuuntaista leikkiä niinkuin maalaisten
tapa on.

Niin pian kuin oli istuttu ruokapöytään pääsi tuo raskas, meluava
talonpoikaisen väen ilo valloillensa kuin myrsky. Molemmat toisetkin
pojat olivat naimahankkeissa ja vaikka heidän morsiamensa eivät
olleetkaan läsnä ristiäisissä, tulivat veljet sentään näille
juhlapäivällisille. Vieraat olivat väsymättömiä tekemään kaikellaisia
viittauksia niistä lukuisista nuorista vesoista, jotka syntyisivät
veljesten aiottujen avioliittojen hedelminä.

Kokkapuheet olivat jotenkin törkeää leikkiä, niin että tytöt tirskuivat
punastuen ja miehet väänteleivät naurusta. Toisinaan iskivät he
nyrkillä pöytään ja oikein ulvoivat. Varsinkin olivat lapsen isä ja
isoisä ehtymättömät laskettelemaan kirpeitä sukkeluuksia. Äiti vain
hymyili. Muorit sitä vastoin nauroivat niinkuin kaikki muutkin keksien
hekin puolestansa jonkun hauskan jutun silloin tällöin.

Pastori, joka näytti tottuneen tällaisiin maalaisjuhliin, istui
rauhallisena ja välinpitämättömänä kätilön vieressä kutkutellen
veljenpoikaa suupielistä houkutellaksensa sen nauramaan. Pienokaisen
näky näytti kummastuttavan häntä aivan kuin näkisi hän ensi kerran
moisen ilmiön. Hän tarkasteli lasta miettiväisenä, tarkkaavana,
vakavana ja omituisella heräävällä hellyydellä, jota hän ei ollut
tuntenut ennen, vaan joka nyt havahtui hänessä niin lämmittävänä ja
samalla hieman alakuloisena tuota pienoista, hentoa olentoa kohtaan,
joka siis oli hänen veljensä poika.

Hän ei viitsinyt kuunnella ja katsella ympärillensä, vaan vaipui
tarkkaamaan vasta kastettua. Povessansa oli hän vielä tuntevinansa ylen
mieluista lämpöä sillä paikalla, missä lapsi oli levännyt; hänen teki
suorastansa mieli ottaa se jälleen syliinsä. Hän tunsi tulevansa hiukan
kummalliselle tuulelle tuon vähäisen, heikon ihmisen alun edessä, joka
hänen ajatuksissaan edusti ihmeellistä salaisuutta, jota hän ei ollut
ennen tullut harkinneeksi, jotakin korkeaa ja pyhää salaisuutta, sielun
muuttumista ihmiseksi, alkavan elämän, heräävän rakkauden, jatkuvan
rodun, yhäti elävän ihmiskunnan salaisuutta.

Kätilöä taas joka söi, että naama punoitti ja silmät kiilui, häiritsi
pienokainen estämällä häntä ruokahalunsa täydellisessä tyydyttämisessä.

-- Antakaa se minulle, sanoi pastori; minulla ei ole nälkä.

Hän otti lapsen jälleen syliinsä. Siitä alkaen ei hän välittänyt enää
vähintäkään muusta pöytäseurasta ja tuntui kuin olisi hän menettänyt
muistinsakin. Hän ei voinut irroittaa katsettansa tuosta pienestä,
pulleasta punaposkisesta palleroisesta ja vähitellen tunki lapsen
ruumiin lämpö kapalovöiden ja papintakin läpi, niin että se tuntui
hänessä kuin pienokaisen keveä, kaino ja suloinen hyväily. Kyynel
herahti pastorin silmiin.

Melu pöydän ympärillä oli vähitellen kohonnut hirmuisen äänekkääksi,
että lapsi jo säikähti ja alkoi parkua.

-- Anna tissiä sille, pastori! huusi joku joukosta.

Tätä huutoa seurasi sellainen naurun rähähdys, että koko huone tärisi.
Mutta silloin nousi äiti ylös, otti lapsen syliinsä ja vei sen
vierushuoneeseen. Hetkisen kuluttua palasi hän takaisin selittäen, että
nyt se taas nukkui kehdossansa.

Päivällistä jatkui yhä. Silloin tällöin poistui joku ulos, palasi pian
takaisin ja istui jälleen ruokapöytään. Lihaa, kasviksia, omenanestettä
ja viiniä ahmittiin vuorottain; vatsat paisuivat, silmät loistivat ja
aivot sumenivat.

Hämärä oli käsissä, kun kahvia tarjottiin. Pastori oli jo aikoja
hävinnyt eikä hänen poistumisensa mitään kummastumista herättänyt.

Vihdoin nousi nuori äiti ylös katsoakseen nukkuiko lapsi yhäti.
Vierushuoneessa oli jo hämärä. Varpaillansa meni hän kamariin,
haparoiden käsillänsä, ettei huonekaluihin kompastuisi. Äkkiä pysähtyi
hän kuullessaan varsin omituista ääntä. Joku liikkui nähtävästi
huoneessa. Säikähtyen riensi hän tupaan jälleen kertoen tästä muille
kalpeana ja vavisten.

Miehet hypähtivät ylös sikin sokin, guolipäihtyneinä ja uhkaavina. Isä
kiiruhti ensimäisenä vierussuojaan palavan lampun kanssa.

Polvillansa kehdon ääressä oli pastori nyyhkyttäen ja painaen otsansa
päänalustaa vastaan, jolla lapsen pää lepäsi.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Valittuja novelleja I" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.