Title: Viidakkopoika
Author: Kipling, Rudyard, 1865-1936
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Viidakkopoika" ***


VIIDAKKOPOIKA

Kirj.

Rudyard Kipling


Suom. ["Jungle Book"] V. Hämeen-Anttila



Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1909.



SISÄLLYS

 Mowglin veljet.
   Seeonee-lauman metsästyslaulu.
 Kaan metsästys.
   Bandar-Login matkalaulu.
 Kuinka pelko tuli.
   Viidakon laki.
 "Tiikeri-Tiikeri!"
   Mowglin laulu.
 Viidakko lasketaan valloilleen.
   Mowglin laulu ihmistä vastaan.
 Punainen koira.
   Chilin laulu.
 Kevätjuoksu.



MOWGLIN VELJET


    Chil sääksi tuo nyt yön, min luo
      Mang yökkö irralleen --
    pois karjan vie jo kylätie:
      me käymme liikkeeseen.
    On hetki yön, ja uljaan työn
      saa kynsi, hammas ain'.
    Nyt saaliin, hoi, se saada voi,
      ken pitää Viidan Lain!

                _Yölaulu Viidakossa_.

Eräänä hyvin lämpimänä iltana heräsi Seeoneen ylämaassa isä Jolkka
kello seitsemän seuduissa päivälevoltaan, raappi itseään, haukotteli
ja yksitellen oikoili raajojansa, häätääkseen käpälistä unisen tunnun.
Emo Jolkka lojui iso harmaa kuono valahtaneena neljän huppelehtivan,
vinkuvan penikkansa poikitse, ja kuu paistoi sisälle luolaan, missä
he kaikki asustivat. "Augrh!" urahti isä Jolkka, "on aika käydä
taas metsälle"; ja hän oli aikeissa hypätä alas mäen kuvetta, kun
pieni tuuheahäntäinen varjo lyyhähti kynnyksen yli ja inui: "Onnea
matkalle, oi hukkain päämies; ja menestystä ja lujia valkeita hampaita
jalosukuisille lapsillenne, jotteivät konsanaan unhota nälkäisiä tässä
maailmassa."

Tunkeutuja oli shakaali -- Tabaqui, tähteenlipoja --, ja Intian sudet
halveksivat Tabaquita syystä että tämä juoksentelee koiruuksissa,
juoruilee ja järsii riepuja ja nahankappaleita kylän rikkaläjiltä.
Mutta pelkäävätkin ne häntä, sillä Tabaqui on enemmän kuin kukaan
muu viidakossa herkkä menettämään järkensä, ja silloin se unohtaa
milloinkaan pelänneensä ketään, juoksennellen metsässä ristiin rastiin
puremassa kaikkea tiellensä sattuvaa. Tiikerikin pinttää piiloon
pikku Tabaquin hulluna kiertäessä, sillä hulluus on villin eläimen
häpeällisin onnettomuus. Me nimitämme tautia vesikauhuksi, mutta he
ovat sen nimeksi antaneet dewanee'n -- hulluuden -- ja pakenevat.

"Astu siis sisälle ja katso", vastasi isä Jolkka jäykästi; "mutta
täällä ei ole ruokaa".

"Sudelle ei", intti Tabaqui; "mutta näin halvalle olennolle
riittää kuiva luu juhla-ateriaksi. Onko meistä, gidurlog'ista
[shakaalikansasta], valitsijoiksi ja nirsoilijoiksi?"

Hän tepasteli luolan taustalle ja löydettyään kauriin luun, mihin oli
vielä jäänyt hiukan lihaa, istuutui vireästi rouhimaan sen päätä.

"Kiitos ja kunnia tästä hyvästä ateriasta", hän kehui huuliansa
nuoleskellen. "Ovatpa jalosukuiset lapsenne kauniita! Noin suuret
silmät! Ja noin nuoria vielä! Niinpä niin, olisihan minun pitänyt
muistaakin, että kuningasten lapset ovat miehiä alun pitäin."

Nähkääs, Tabaqui tiesi yhtä hyvin kuin kuka tahansa, ettei ole mitään
niin pahaenteistä kuin lasten kiitteleminen niiden kuullen; ja häntä
huvitti nähdä emo ja isä Jolkan kiusaantunut katsanto.

Tabaqui istui hiljaa, ilkikuristansa nauttien, ja virkahti sitten
pahansuovasti:

"Shere Khan, Iso Itse, on muuttanut metsästysaluettansa. Hän aikoo
nousevana kuukautena käydä riistansa tästä ylämaasta, niin kertoi hän
minulle."

Shere Khan oli Waingunga-joen partailla kahdenkymmenen mailin päässä
oleksiva tiikeri.

"Hänellä ei ole mitään oikeutta", -- aloitti isä Jolkka vihaisesti
--', "Viidakon Lain kautta hänellä ei ole mitään oikeutta vaihtaa
olosijojaan ilman asianmukaista varoitusta. Pelottaa mokoma jok'ainoan
otuksen kymmenen mailin alalta, ja minun -- minun täytyy näinä päivinä
hankkia saalista kahden edestä."

"Hänen äitinsä ei häntä suotta nimittänyt Lungriksi [Nilkuksi]",
puuttui rauhallisesti puheeseen emo Jolkka. "Häneltä on syntymästään
saakka yksi jalka ollut rampa. Senpä vuoksi hän on pyytänyt pelkkää
karjaa. Waingungan kyläläiset ovat häneen vihastuneet, ja hän on
tullut tänne vihastuttamaan meidän kyläläisiämme. Ne sitten penkomaan
häntä kauttaaltaan viidakosta hänen ollessaan tipo tiessään, ja meidän
on lapsinemme lähdettävä pakosalle, kun ruoho sytytetään palamaan.
Olemmepa totisesti kovin kiitollisia Shere Khanille!"

"Kerronko hänelle teidän kiitollisuudestanne?" kysyi Tabaqui.

"Ulos!" ärähti isä Jolkka. "Ulos pyyntiin herrasi matkassa. Olet jo
tehnyt kylliksi kiusaa yhden yön osalle."

"Minä menen", taipui Tabaqui tyynesti. "Voitte kuulla Shere Khanin
alhaalta tiheiköstä. Olisin voinut säästää itseltäni viestin vaivan."

Isä Jolkka kuunteli, ja pikku joelle viettävän laakson pohjukasta
nousi kuivaa, vihaista, marmattavaa vinkunan tuherrusta, jota pistelee
tiikeri silloin kun ei ole saanut siepatuksi mitään eikä piittaa vaikka
koko viidakko saa tämän tietoonsa.

"Hölmö!" tuhahti isä Jolkka. "Aloittaakin yön urakan
moisellac menoamisella! Luuleeko hän meidän kauriitamme lihavien
Waingunga-mulliensa laisiksi?"

"Hst. Ei se tän'iltana pyydä mullia eikä kaurista", arveli emo Jolkka.
"Ihmistä se." Vinkuna oli vaihtunut pörräävän kehräämisen tapaiseksi ja
tuntui tulevan joka ilmansuunnalta. Se ääni se hämmennyttää ulkosalla
nukkuvia puunhakkaajia ja mustalaisia, toisinaan juoksuttaen heidät
suoraa päätä tiikerin syliin.

"Ihmistä!" kertasi isä Jolkka kokonaan paljastaen valkeat
hammasrivinsä. "Huh! Eikö riitä vesikuopissa kovakuoriaisia ja
sammakoita, hänen tarvitsemattansa syödä ihmistä ja vielä meidän
maallamme!"

Viidakon Laki, joka ei koskaan syyttä säädä mitään, kieltää kaikki
pedot syömästä ihmistä muulloin kuin tappamisen tapahtuessa lasten
opastamiseksi tappamisen taidossa, ja silloinkin on pyytäminen
toimitettava oman lauman tai heimon metsästysalueen ulkopuolella.
Todellisena syynä tähän on se, että ihmispyynti ennemmin tai myöhemmin
saattaa paikalle norsujen selässä ratsastavia valkeita miehiä
pyssyineen sekä satoja ruskeita miehiä, joilla on matkassa gongeja
[rumpuja], raketteja ja soihtuja. Silloin kärsii jokainen viidakon
asukas. Pedot itse mainitsevat keskenänsä syyksi sen, että ihminen on
kaikista elollisista heikoin ja suojattomin, joten on urheilun kannalta
sopimatonta koskea häneen. Sanovat myös -- ja totta se onkin -- että
ihmisensyöjät käyvät kapisiksi ja menettävät hampaansa.

Kehrääminen paisui äänekkäämmäksi ja päättyi tiikerin hyökkäyksen
täysikurkkuiseen "aaarh!"-karjaukseen.

Sitten pääsi Shere Khanilta ulvahdus -- epätiikerillinen ulvahdus. "Hän
on iskenyt harhaan", huomautti emo Jolkka. "Mikä siellä onkaan hätänä?"

Isä Jolkka juoksi muutamia askelia ulos ja kuuli Shere Khanin
ryteikössä piehtaroiden ähisevän ja morajavan vimmastuneesti.

"Sillä hölmöllä ei ole ollut sen enempää älyä kuin syöksähtää
puunhakkaajain leirituleen ja polttaa jalkansa", murahti isä Jolkka.
"Tabaqui on hänen matkassaan."

"Jokin tulee ylös mäkeä", virkkoi äiti Jolkka kipristäen toista
korvaansa. "Käypä valmiiksi."

Pensaat kahahtelivat hiukan tiheikössä, ja isä Jolkka painalsi lanteet
alleen, valmiina hyppäykseen. Sitten, jos olisitte ollut katselemassa,
olisitte nähnyt mitä ihmeellisimmän ilmiön -- suden ehkäistynä keskellä
hyppäystänsä. Hän ponnahti ilmaan ennen kuin huomasi minkä kimppuun
oli hyökkäämässä, ja yritti sitten pysähdyttää vauhtiansa. Tuloksena
oli neljän tai viiden jalan korkuinen kohtisuora hyppy ja putoaminen
melkein paikalleen takaisin.

"Ihminen!" hän ärähti. "Ihmisen pentu. Katso!"

Ihan hänen edessään, pidellen matalasta oksasta, seisoi alaston
ruskea lapsonen, joka hädin kykeni kävelemään -- niin pehmoinen pikku
palleroisen pahainen kuin on konsanaan yön selkään suden luolalle
sattunut. Hän kohotti katseensa isä Jolkan kasvoihin ja nauroi.

"Onko se ihmisen pentu?" ihmetteli äiti Jolkka. "En ole sellaista
koskaan nähnyt. Tuo se tänne."

Omia penikoitaan siirtelemään tottunut susi pystyy tarpeen tullen
kantamaan munankin särkymättömänä suussaan, ja vaikka isä Jolkan leuat
likistivät lapsen selän väliinsä, niin ei ainoakaan hammas ollut edes
naarmua raapaissut, hänen laskiessansa pienokaisen alas penikkain
joukkoon.

"Onpa se pieni! Ja niin alaston, ja -- niin rohkea!" puheli emo
Jolkka leppeästi. Lapsukainen tungeksi penikkain lomitse päästäkseen
lämpöiseen turkkiin turvautumaan. "Ahei! Hän ottaa ateriansa toisten
keralla. Ja tämä siis on ihmisen penikka. Onkopahan konsanaan ollut
sutta, joka olisi saattanut kerskua ihmisen penikan löytyvän lastensa
seassa?"

"Olen kuullut tuolloin tällöin sellaista sattuneen, mutta en koskaan
meidän laumassamme enkä minun päivinäni", vastasi isä Jolkka. "Hän on
kauttaaltaan karvaton, ja voisin hänet tappaa jalkani kosketuksella.
Mutta katsos, hän tähyilee meihin eikä ole peloissaan."

Kuutamo sulkeutui luolan suulta, sillä Shere Khanin iso nelikulmainen
pää ja hartiat työntyivät aukkoon. Tabaqui vikisi hänen takanaan:
"Herra hyvä, herra hyvä, tänne sisälle se meni!"

"Shere Khan osottaa meille suuren kunnian", lausui isä Jolkka, mutta
hänen silmänsä säihkyivät suuttumusta. "Mitä Shere Khan tarvitsee?"

"Saaliini. Ihmisen penikka tuli tätä kautta", vastasi Shere Khan. "Sen
vanhemmat ovat pötkineet karkuun. Anna se minulle."

Shere Khan oli hyökännyt puunhakkaajanuotiolle, kuten isä Jolkka oli
sanonut, ja korventuneet käpälät kirvelivät vimmaa herättäen. Mutta isä
Jolkka tiesi, että luolan suu oli liian ahdas tiikerin päästä sisälle.
Jo nytkin olivat Shere Khanin hartiat ja etukäpälät hervottomat tilan
puutteesta kuten miehen, joka yrittäisi tapella tynnyrissä.

"Sudet ovat Vapaa Kansa", väitti vastaan isä Jolkka. "He ottavat
määräyksensä lauman Päältä eivätkä miltään riimukyljeltä
karjanraastajalta. Ihmisen pentu on meidän -- tappaaksemme, jos
tahdomme."

"Teidän tahtomisenne ja tahtomatta olemisenne! Mitä sinä siinä
tahtomisistanne latelet? Kautta tappamani sonnin, pitääkö minun nuuskia
röhötellä oikeudenmukaista riistaani sinun koiranluolastasi? Minä,
Shere Khan, se puhun!"

Tiikerin karjunta täytti luolan ukkosjyrinällä. Emo Jolkka ravistihe
irti penikoista ja hypähti esiin, silmät kahtena viheriänä kuuna
pimeästä leimuten Shere Khanin säihkyviä silmiä vasten.

"Ja minä, Raksha [Demoni], se vastaan. Ihmisen pentu on minun, Lungri
-- minusta minun! Häntä ei tapetakaan. Hän saa elää juostakseen lauman
mukana ja pyytääkseen lauman mukana; ja lopulta, kuulehan, sinä pienten
alastomien pentujen ahdistaja -- sammakonsyöjä -- kalansurmaaja --
hän metsästää sinua! Nyt lähdekin, taikka tappamani sambhurin kautta
(minä en syö mitään nälänkuoliasta karjaa) sinä menet takaisin äitisi
luo, sinä viidakon korvennettu peto, nilkumpana kuin olit maailmaan
tullessasi! Pois!"

Isä Jolkka katseli kohtausta hämmästyneenä. Hän oli melkein unohtanut
ne päivät, jolloin hän rehellisessä ottelussa viideltä muulta sudelta
voitti itselleen emo Jolkan, kun tämä juoksi laumassa eikä ollut
kohteliaisuudesta Demonin nimeä saanut. Shere Khan olisi saattanut
tehdä tenän isä Jolkalle, mutta hän ei voinut ryhtyä vastustamaan emo
Jolkkaa, jolla oli paikan edut puolellaan taistellakseen kuolemaan
asti. Muristen peräytyi hän sen vuoksi luolan suulta ja huusi
ulkoilmaan päästyänsä:

"Kukin koira haukkuu omalla kartanollaan! Saadaan nähdä, mitä lauma
sanoo tästä ihmisenpentujen elättämisestä. Pentu on minun, ja minun
hampaisiini hän lopuksi joutuu, te töyhtöhännät varkaat!"

Emo Jolkka heittäysi läähättäen penikkain keskeen, ja isä Jolkka
virkkoi hänelle vakavasti:

"Shere Khan puhuu tämän verran totta. Penikka on näytettävä laumalle.
Tahdotko vielä pitää hänet, äiti?"

"Pitää hänet!" henkäisi toinen. "Hän tuli alasti, yöllä, yksinään,
kovasti nälissään; kuitenkaan hän ei pelännyt! Katso, hän on jo
työntänyt syrjään yhden minun lapsistani. Ja tuo rampa teurastaja olisi
tappanut hänet ja pötkinyt Waingungalle, kyläläisten täällä kostoksi
pöyhiessä kaikki pesämme! Pitää hänet! Pidänpä totisesti. Makaa
alallasi, pikku sammakko. Voi sinua Mowglia -- sillä Mowgli Sammakko
olkoon nimesi -- tulee aika, jolloin sinä metsästät Shere Khania
niinkuin hän on sinua metsästänyt."

"Mutta mitähän sanoo laumamme?" aprikoitsi isä Jolkka.

Viidakon Laki määrää ihan tarkalleen, että susi saa naidessaan vetäytyä
pois laumastaan; mutta niin pian kuin hänen penikkansa kykenevät
koivilleen on hänen tuotava ne laumakäräjiin, joita yleensä pidetään
kerran kuussa täyden kuun aikana, jotta toiset sudet sittemmin voivat
ne todeta. Sen tarkastuksen perästä saavat penikat vapaasti juosta
missä mielivät, ja kunnes ovat ensimmäisen kauriinsa tappaneet, ei
mikään puolustelu kelpaa, jos täysikasvuinen lauman susi surmaa jonkun
heistä. Rangaistus on kuolema, jos murhaaja löytyy; ja jos ajattelette
hetkenkään, niin teidän täytyy käsittää, ettei voi toisin olla.

Isä Jolkka odotti, kunnes hänen penikkansa pystyivät hiukan juoksemaan,
ja sitten hän laumakokouksen yönä vei heidät ja Mowglin ja emo Jolkan
Käräjäkalliolle -- kivenjärkäleiden ja paasien kattamalle mäelle, missä
sata sutta saattoi piilotella. Akela, iso harmaa Yksinäinen Susi, joka
johti koko laumaa voimalla ja viekkaudella, makasi omalla lohkarellaan
pitkin pituuttaan, ja hänen alapuolellaan istui nelisenkymmentä kaiken
kokoista ja näköistä hukkaa, aina mäyränkarvaisista veteraaneista,
jotka kykenivät yksinään käsittelemään kaurista, nuoriin mustiin
kolmivuotiaisiin saakka, jotka luulivat kykenevänsä. Yksinäinen Susi
oli nyt vuoden ajan johtanut heitä. Hän oli nuoruudessaan kahdesti
pudonnut sudenkuoppaan, ja kerran oli hänet piesty ja heitetty raatona
makaamaan; hän siis tunsi ihmisten tavat.

Kalliolla puhuttiin peräti vähän. Penikat peuhtoivat ryhmänä keskellä
kehää, jossa heidän vanhempansa istuivat, ja tuon tuostakin pistäysi
joku vanhempi susi hiljaisesti jonkun penikan luo, silmäili häntä
tarkoin ja palasi sitten äänettömin askelin paikalleen. Toisinaan
joku emo työnsi penikkansa kauas ulos kuutamoon, ollakseen varma
siitä, ettei häntä ollut jätetty huomioon ottamatta. Akela huuteli
paadeltansa: "Te tunnette Lain -- te tunnette Lain. Katsokaa tarkoin,
oi sudet!" ja hätäilevät emot kertailivat: "Katsokaa -- katsokaa
tarkoin, oi sudet!"

Viimein -- ja emo Jolkan niskaharjakset nousivat tämän hetken tullessa
-- isä Jolkka työnsi "Mowgli Sammakon", kuten häntä nimitettiin,
keskukseen. Tämä istui siinä naurellen ja kuutamossa kimaltelevilla
kivikristalleilla leikkien.

Akela ei edes kohottanut päätänsä käpäliltään, vaan pitkitti
yksitoikkoista huutoansa: "Katsokaa tarkoin!" Louhikon takaa kuului
kumajavaa karjuntaa -- Shere Khanin ääni: "Pentu on minun. Antakaa se
minulle. Mitä tekemistä Vapaalla Kansalla on ihmisenpenikan kanssa?"
Akela ei korviansakaan höristänyt, ei muuta sanonut kuin: "Katsokaa
tarkoin, oi sudet! Mitä tekemistä Vapaalla Kansalla on kenenkään muun
kuin Vapaan Kansan käskyjen kanssa? Katsokaa tarkoin!"

Kuului jyrisevää murinaa monestakin kurkusta, ja muuan nuori
neljännellä vuodellaan oleva susi sinkosi takaisin Shere Khanin
kysymyksen Akelalle: "Mitä tekemistä Vapaalla Kansalla on
ihmisenpenikan kanssa?"

Säätääpä Viidakon Laki, että jos on kiistaa penikan hyväksymisestä
laumaan, niin häntä tulee puoltaa ainakin kahden laumaan kuuluvan
paitsi hänen isoansa ja emoansa.

"Kuka puoltaa tätä penikkaa?" kysyi Akela. "Vapaassa Kansassa kuka
puoltaa?" Ei kuulunut vastausta, ja emo Jolkka valmistaikse taisteluun,
jonka tiesi viimeiseksensä, jos siitä taistelu koituisi.

Sitten ainoa muu olento joka saa ottaa osaa laumakäräjiin -- Baloo,
uninen ruskea karhu, joka opettaa sudenpenikoille Viidakon Lakia: vanha
Baloo, joka saa kuljeskella missä mieli tekee, hän kun syö ainoastaan
pähkinöitä ja juuria ja hunajaa -- nousi takajaloilleen ja mörähti.

"Ihmisenpenikka -- ihmisenpenikka?" hän sanoi. "Minä puollan
ihmisenpenikkaa. Ei ole ihmisenpenikasta haittaa. Minulla ei ole
sanojen lahjaa, mutta minä puhun totta. Juoskoon hän lauman mukana, ja
pääsköön jäseneksi kuten toisetkin. Minä itse opetan häntä."

"Me tarvitsemme vielä toisen", huomautti Akela. "Baloo on puoltanut, ja
hän on nuorten penikkaimme opettaja. Kuka muu puoltaa kuin Baloo?"

Musta varjo pudottausi kehään. Tulija oli Bagheera, Musta Pantteri,
sysimusta kauttaaltaan, paitsi että pantterijuomut kuvastuivat
eräänlaisina vivahduksina kuten kiiltosilkin kudos. Jokainen tunsi
Bagheeran, eikä kenenkään mieli tehnyt satuttautua hänen polulleen,
sillä hän oli kavala kuin Tabaqui, rohkea kuin villi puhveli ja
hurjapäinen kuin haavoittunut norsu. Mutta ääni hänellä oli leppeä kuin
metsähunajan tippuminen puusta, ja talja untuviakin pehmoisempi.

"Oi Akela ja te Vapaa Kansa", hän kehräsi, "minulla ei ole puhevaltaa
kokouksessamme; mutta Viidakon Laki sanoo, että jos on tappamisen
kiistaa uuden penikan suhteen, niin sen penikan elämä voidaan ostaa
hinnan suorittamisella. Eikä Laki sano kuka saa hinnan suorittaa ja
kuka ei. Olenko oikeassa?"

"Hyvä! Hyvä!" huudahtelivat nuoret sudet, jotka ovat aina nälissään.
"Kuulkaa Bagheeraa. Penikka voidaan lunastaa. Niin sanoo Laki."

"Tietäen ettei minulla ole oikeutta puhua täällä pyydän lupaanne."

"Puhu vain", myöntyi parikymmentä ääntä.

"Alastoman penikan tappaminen on häpeä. Sitäpaitsi hänestä voi
kasvaneena koitua teille parempi otus. Baloo on puhunut hänen
puolestaan. Minäpä Baioon sanaan lisään mullin, ja lihavan, vasta
tapetun, ei puolta mailia täältä, jos Lain mukaan hyväksytte
ihmisenpenikan. Onko se vaikeata?"

Kymmenet äänet hälisivät: "Mitä sillä on väliä? Hän kuolee
talvisateisiin. Hän nääntyy auringon helteeseen. Mitä haittaa voisi
meillä olla alastomasta sammakosta? Juoskoon lauman mukana. Missä mulli
on, Bagheera? Otettakoon hänet laumaan." Ja sitten Akelan jyhkeä haukku
huusi: "Katsokaa tarkoin -- katsokaa tarkoin, oi sudet!"

Mowgli oli yhä syvästi kiintynyt kivileluihinsa eikä ollut
millänsäkään, kun sudet yksitellen käväisivät häntä tähyämässä. Vihdoin
he kaikki läksivät alas mäkeä mullin jakoon; jäljelle jäivät vain
Akela, Bagheera, Baloo ja Mowglin omaiset. Shere Khan yhä karjahteli
yön pimennossa, julmasti kiukuissaan siitä, ettei Mowglia ollut hänelle
luovutettu.

"Niin, karju vain", ähitteli Bagheera viiksiensä pielestä; "tulee aika,
jolloin tämä alaston olento panee sinut karjumaan toisella sävelellä,
jos minä ihmistä vähänkään tunnen".

"Teko oli hyvä", arveli Akela. "Ihmiset ja heidän penikkansa ovat
sangen viisaita. Hänestä saattaa aikanaan olla apua."

"Totisesti, apua silloin kun koituu kova tarvis; sillä kukaan ei voi
toivoa iän kaiken pystyvänsä laumaa johtamaan", huomautti Bagheera.

Akela ei vastannut. Hän ajatteli hetkeä, joka on jokaisen lauman
jokaisen johtajan edessä: jolloin voimat heikkenevät heikkenemistään,
kunnes sudet hänet viimein surmaavat ja uusi johtaja tulee sijalle --
vuorostaan surman saadakseen.

"Vie hänet", hän kehoitti isä Jolkkaa, "ja harjaannuta kuten Vapaan
Kansan jäsentä tulee".

Ja sillä tavalla Mowgli otettiin Seeoneen susilaumaan mullin hinnalla
ja Baloon puoltolauseella.

Nyt teidän täytyy tyytyä hyppäämään kymmenen tai yhdentoista pitkän
vuoden yli ja ainoastaan arvailemaan, millaista ihmeellistä elämää
Mowgli susien seassa vietti. Jos se kaikki nimittäin kirjoitettaisiin
historiaksi, niin kovinpa monta kirjaa siitä kertyisi. Pienoinen kasvoi
penikkain mukana, vaikka nämä tietysti olivat täysikasvuisia susia
melkein ennen kuin toinen oli lapsikaan. Isä Jolkka opetti hänelle
elinkeinoon kuuluvat seikat ja mitä mikin viidakossa merkitsi, kunnes
jokainen ruohon kahahdus, jokainen lämpöisen yöilman henkäys, jokainen
hänen päänsä yllä liihottelevien pöllöjen äännähdys, jokainen puuhun
tuokioksi laskeutuvan yökön kynnen raapaisu ja jokaisen lammessa
hypähtävän pikku kalan jokainen pulahdus merkitsi hänelle ihan yhtä
paljon kuin toimistotyönsä merkitsee liikemiehelle. Milloin ei
opiskellut, hän istui päivänpaisteessa ja nukkui, ja söi ja nukkui
taas; ollessaan pesun tarpeessa tai kuumissaan hän ui metsälammissa;
ja hunajaa halutessaan (Baloo hänelle ilmaisi, että hunaja ja pähkinät
olivat ihan yhtä maukasta syötävää kuin raaka liha) hän kiipesi sitä
hakemaan, ja tässä oli Bagheera opastajana. Bagheeralla oli tapana
lojua oksalla ja kutsua: "Tulehan, Pikku Veikko", ja ensimmältä Mowgli
kapuili kuin laiskiainen, mutta heittelihe sittemmin oksalta oksalle
melkein yhtä rohkeasti kuin harmaa apina.

Hän otti myös osaa laumakäräjiin, ja siellä hän havaitsi, että jos
hän tiukasti tuijotti johonkuhun suteen, niin tämän oli pakko luoda
katseensa toisaanne. Niinpä hän tuijotteli heihin huvikseen. Toisin
ajoin hän poimi ystäviensä tallukoista pitkiä okaita, sillä sudet
kärsivät kovasti piikeistä ja turkkiin tarttuneista takkiaisista.
Öisin hän puikkelehti alas rinnettä viljelysmaille ja tähysteli hyvin
uteliaana mökeissä asustavia kyläläisiä, mutta hän kaihtoi ihmisiä,
sillä Bagheera osoitti hänelle viidakkoon niin ovelasti kätkettyä
nelikulmaista salaluukulla varustettua laatikkoa, että hän oli vähällä
astua siihen, ja selitti hänelle, että se oli loukku.

Enemmän kuin mikään muu miellytti häntä lähteä Bagheeran matkassa
metsän pimeään, lämpimään sydämeen, nukkuakseen koko raukaisevan päivän
ja yöllä katsellakseen, miten Bagheera suoriutui pyynnissään. Bagheera
tappoi nälissään oikealta ja vasemmalta, ja samaten Mowgli -- yhdellä
poikkeuksella. Niin pian kuin hän iältään kykeni ymmärtämään, oli
Bagheera selitellyt hänelle, ettei hän saisi konsanaan koskea karjaan,
koska hänet oli mullin hengen hinnalla lunastettu laumaan. "Kaikki
viidakko on sinun", oli Bagheera puhellut, "ja sinä saat tappaa kaikkea
mihin voimasi pätevät; mutta lunastuksenasi olleen mullin tähden et
saa kuuna päivänä tappaa tai syödä karjaa, yhtä vähän nuorta kuin
vanhaakaan. Niin sanoo Viidakon Laki." Mowgli totteli uskollisesti.

Ja hän varttui, ja vantteraksi varttuikin, kuten ainakin poika, joka ei
tiedä mitään opetuksia päähänsä ajettavan ja jolla ei ole maailmassa
mitään muuta ajateltavaa kuin syöntiseikkoja.

Emo Jolkka mainitsi hänelle parina kertana, ettei Shere Khaniin sopinut
luottaa ja että hänen täytyisi jonakuna päivänä surmata Shere Khan;
mutta vaikka nuori susi olisi tuon neuvon alati muistanut, niin Mowgli
sen unohti syystä että hän oli vain poika -- sudeksi hän sentään olisi
itseään sanonut, jos olisi osannut puhua mitään ihmiskieltä.

Shere Khan satuttautui aina hänen polulleen viidakossa, sillä sikäli
kuin Akela oli vanhennut ja raihnaantunut, oli nilkku tiikeri
tekeytynyt läheiseksi ystäväksi lauman nuoremmille susille, ja
nämä seurasivat häntä tasataksensa rippeet; tämmöistä ei Akela
ikinä olisi sallinut, jos olisi rohjennut ulottaa valtansa oikeihin
rajoihin. Shere Khan mielisteli heitä ja kummaili, miten noin reimat
nuoret pyydystäjät saattoivat tyytyä kuolevan suden ja alastoman
ihmisenpenikan johdettaviksi. "Sanotaan", härnäili Shere Khan, "että te
ette käräjillä uskalla katsoa häntä silmiin"; ja nuoret sudet murisivat
niskaharjaksiaan pörhistellen.

Bagheeralla oli silmät ja korvat kaikkialla. Hän tiesi kaikesta tästä
hiukan, ja pariin kertaan hän moniaalla sanalla muistutti Mowglille,
että Shere Khan hänet jonakuna päivänä tappaisi. Mutta Mowgli
naureskeli ja vastasi: "Minulla on lauma ja sinut; ja Baloo, niin
laiska kuin onkin, saattaisi puolestani antaa iskun tai pari. Miksi
pelkäisin?"

Eräänä hyvin helteisenä päivänä Bagheera sai uuden aistimuksen --
jostakin kuulemastansa syntyneen. Kenties Sahi Piikkisika oli hänelle
kertonut; ainakin hän virkkoi Mowglille viidakon syvimmässä kätkössä,
pojan lojuessa pää Bagheeran kauniille mustalle taljalle painuneena:
"Pikku Veikko, kuinka useasti olen sinulle sanonut, että Shere Khan on
vihollisesi?"

"Niin monta kertaa kuin tuossa palmussa on pähkinöitä", vastasi
Mowgli, joka tietysti ei osannut laskea. "Entä sitten? Minua nukuttaa,
Bagheera, ja Shere Khan on pelkkää pitkää häntää ja äänekästä puhetta
-- kuten Mor Riikinkukko."

"Mutta nytpä ei ole aika nukkua. Baloo tietää sen; minä tiedän sen;
lauma tietää sen; ja hupsut, hupsut hirvetkin sen tietävät. Tabaqui
myös on sinulle kertonut."

"Ho hoo!" ylvästeli Mowgli. "Tabaqui poikkesi pakeilleni äskettäin
morkaten minua ihmisenpenikaksi ja kehnoksi multasienten penkojaksi;
mutta minä sieppasin Tabaquita hännästä ja mojautin mokomaa kahdesti
palmunrunkoon opettaakseni parempia tapoja."

"Tyhmästi tehty; sillä vaikka Tabaqui on ilkimys, niin hän olisi
kertonut sinulle jotakin perin tärkeätä. Avaa nuo silmät, Pikku Veikko.
Shere Khan ei uskalla tappaa sinua viidakossa; mutta muista, että
Akela on elähtänyt ja pian tulee päivä, jona hän ei pysty kaatamaan
kauristansa, ja silloin hän ei enää ole johtaja. Vanhuus myös vaivaa
monia niistä susista, joiden katselmuksessa olit ensimmäistä kertaa
käräjäpaikalle joutuessasi, ja nuoret sudet uskovat Shere Khanin
opettamina, että ihmisenpenikalla ei ole sijaa laumassa. Ennen pitkää
olet mies."

"Ja miksi ei mies juoksisi veljiensä matkassa?" kysyi Mowgli. "Olen
viidakossa syntynyt. Olen noudattanut Viidakon Lakia, eikä ole sitä
meikäläistä sutta, jonka käpälistä en ole okaa nykäissyt. Tokihan he
ovat veljiäni!"

Bagheera oikaisihe täyteen mittaansa ja ummisti silmänsä puolittain.
"Pikku Veikko", hän sanoi, "tunnustelehan leukani alta".

Mowgli ojensi voimakkaan ruskean kätensä ja tapasi pienen paljaan
täplän juuri Bagheeran silkkisen posken alta, missä kiiltävä karva
kätki jättimäiset lihakset.

"Yksikään ei viidakossa tiedä, että minä, Bagheera, kannan tuota
merkkiä -- kaulahihnan jälkeä; ja kuitenkin, Pikku Veikko, olen
ihmisten keskessä syntynyt, ja ihmisten keskessä emoni kuoli --
kuninkaallisen palatsin häkeissä Oodeyporessa. Tämänpä takia minä
sinusta käräjillä hinnan maksoin ollessasi pienoinen alaston pentu.
Niin, ihmisten keskessä minäkin synnyin. En ollut viidakkoa milloinkaan
nähnyt. Minua ruokittiin rautaisesta astiasta kankien takaa, kunnes
eräänä yönä tunsin olevani Bagheera -- Pantteri -- enkä mikään ihmisen
lelu, ja minä mursin lukon pahaisen yhdellä käpäläni iskulla ja
säntäsin metsään. Ja koska olin oppinut ihmisten tavat, sukeusi minusta
viidakossa kamalampi kuin Shere Khan. Eikö totta?"

"Kyllä", myönsi Mowgli; "koko viidakko pelkää Bagheeraa -- kaikki
paitsi Mowgli".

"Oh, sinä olet ihmisen penikka", sanoi Musta Pantteri hyvin hellästi;
"ja ihan kuten minä palasin viidakkooni, samaten täytyy sinun lopulta
mennä takaisin ihmisten luo, -- niiden ihmisten, jotka ovat veljiäsi,
-- ellei sinua käräjillä surmata".

"Mutta minkätähden -- minkätähden tahtoisi kukaan surmata minua?"
tiedusti Mowgli.

"Katso minuun", oli Bagheeran vastaus; ja Mowgli tähysteli häntä
vakaasti silmiin. Iso pantteri käänsi pois päänsä puolen minuutin
kuluttua.

"Sen tähden", hän virkahti, siirtäen käpäläänsä lehtikasassa. "Minäkään
en voi katsoa sinua silmiin, ja minä olen ihmisten keskessä syntynyt ja
minä rakastan sinua, Pikku Veikko. Muut ne vihaavat sinua, kun heidän
silmänsä eivät kykene kohtaamaan katsettasi; kun olet viisas; kun olet
nykinyt okaita heidän jaloistaan -- kun olet ihminen."

"En ole näitä seikkoja tiennyt", vastasi Mowgli jurosti; ja hän rypisti
tuuheita mustia kulmakarvojaan.

"Mitä sanoo Viidakon Laki? Iske ensin ja sitten käytä kieltäsi. Jo
huolettomuudestasi he sinut ihmiseksi tietävät. Mutta ole viisas.
Sydämeni sanoo, että kun Akelalta kerran ei tappo luonnistu, -- ja joka
ajossa hänen käy tukalammaksi nitistää kauriinsa, -- niin lauma kääntyy
häntä ja sinua vastaan. Ne pitävät silloin kokouksen Käräjäkalliolla,
ja silloin -- ja silloin -- mutta nytpä tiedän!" huudahti Bagheera
jaloilleen hypähtäen. "Mene sinä pian alas laaksoon ihmisten mökeille
ja ota tänne hiukan Punakukkaa, jota siellä kasvatetaan, jotta sinulla
ratkaisevana hetkenä on voimakkaampikin ystävä kuin minä tai Baloo tai
ne lauman jäsenet, jotka sinua rakastavat. Hanki Punakukkaa."

Punakukalla Bagheera tarkoitti tulta, mikään viidakon olento kun
ei tahdo nimittää tulta oikealla nimellään. Jokainen peto tuntee
kuolettavaa pelkoa sitä kohtaan ja keksii satoja tapoja sen kuvatakseen
kautta rantain.

"Punakukkaa?" toisti Mowgli. "Sitä kasvaa hämärissä heidän mökkiensä
seinustoilla. Kyllä haen."

"Siinä puhuu ihmisenpenikka", sanoi Bagheera ylpeästi. "Muista että
sitä kasvaa pienissä ruukuissa. Hanki joutuin sellainen ruukku ja pidä
sitä hallussasi tarpeen varalle."

"Hyvä!" tuumi Mowgli. "Minä lähden. Mutta oletko varma, oi Bagheerani"
-- hän pujotti käsivartensa komeaan kaulaan ja katsoi isoihin silmiin
syvälle -- "oletko varma siitä, että tämä kaikki on Shere Khanin työtä?"

"Minut vapauttaneen murtuneen lukon kautta, varma olen, Pikku Veikko."

"Sittenpä, minut lunastaneen mullin kautta, minä maksan tästä Shere
Khanille kaiken saamani ja ehkä hiukan ylitsekin", vakuutti Mowgli; ja
hän kapaisi pois.

"Sepä ihmistä. Ihmistä kaikki", jupisi Bagheera itsekseen, laskeutuen
jälleen makuulle. "Hohoi, Shere Khan, ei ole ollut mustempaa ajoa kuin
tuo sinun sammakonajosi kymmenen vuotta takaperin!"

Mowgli oli ehtinyt taivaltaa pitkät matkat metsää, samoten kiivaasti
ja sydän kuumana. Hän saapui luolalle ilta-usvan noustessa ja henkäili
syvään, alas laaksoon tähyillessään. Penikat olivat ulkosalla,
mutta emo Jolkka, luolan taustalla, tiesi läähätyksestä, että hänen
sammakkoansa jokin vaivasi.

"Mistä pulaa, Poju?" hän kysyi.

"On jonkun yökön lavertelua Shere Khanista", huusi toinen vastaukseksi.
"Minä metsästän kynnetyillä kentillä tänä yönä"; ja hän painausi alas
pensaikkoa laakson pohjukassa polvittelevalle joelle. Siellä hän
pysähtyi, sillä hän kuuli metsästävän lauman ulvonnan, kuuli vainotun
sambhurin ammumisen ja sitten mörähdyksen, kun kauris kääntyi päin
vihollisiansa. Nyt kuului nuorten susien häijyjä, katkeria ulvahduksia:
"Akela! Akela! Näyttäköön Yksinäinen Susi voimansa. Tilaa lauman
johtajalle! Hyppää, Akela!"

Yksinäinen Susi kai hyppäsi ja iski harhaan, sillä Mowgli kuuli hänen
hampaittensa loksahduksen ja sitten vingahduksen, kun sambhur kipeällä
sorkallaan potkaisi hänet nurin.

Mowgli ei odottanut enempää, vaan juoksi edelleen, ja ulvahdukset
heikkenivät takana hänen juostessaan vainiomäille, missä kyläläiset
asuivat.

"Bagheera puhui totta", hän läähätti, lymytessään erään mökin ikkunan
ääreen kasattuun rehuläjään. "Huominen päivä on Akelalle ja minulle
yhteinen."

Sitten hän painoi kasvonsa tiukasti ikkunanruutuun ja tähysteli
liedessä palavaa tulta. Hän näki mökkiläisen vaimon yöllä nousevan
ylös syöttämään sitä mustilla kokkareilla; ja kun aamu tuli ja usvat
levisivät valkeina ja kylminä, hän näki mökkiläisen pojan ottavan
savella laastitun pajukorin, täyttävän sen punaisenhehkuvilla sysillä,
pistävän sen vaippansa alle ja lähtevän tanhualle lehmiä hoitelemaan.

"Siinäkö kaikki?" tuumi Mowgli. "Jos penikka sen osaa tehdä, niin
eipä siinä pelkäämistä"; hän siis harppoi nurkan taa poikaa vastaan,
sieppasi ruukun hänen kädestään ja hävisi sumuun, pojan jollottaessa
pelosta.

"Ne ovat hyvin minun näköisiäni", mietti Mowgli, puhallellen ruukkuun
kuten oli nähnyt vaimon tekevän. "Tämäpä kuolee, ellen sille anna
syötävää"; ja hän sirotteli punaiselle hiillokselle risuja ja kuivia
kaarnankappaleita. Puolitiessä rinnettä hänet tapasi Bagheera,
aamukasteen helmeillessä kuukristalleina hänen turkissaan.

"Akela on iskenyt harhaan", kertoi pantteri. "Ne olisivat viime yönä
hänet tappaneet, mutta ne tarvitsivat sinua myös. Ne haeskelivat sinua
ylängöltä."

"Minä olin kynnetyillä kentillä. Valmis olen. Katso!" Mowgli näytti
tuliruukkua.

"Hyvä! Kuule, minä olen nähnyt ihmisten pistävän tuohon kuivan oksan ja
tuotapikaa puhkesi sen päähän Punakukkaa. Etkö pelkää?"

"En. Miksi pelkäisin? Nyt muistan -- jos ei se ole unta -- miten minä
ennen sutena oloani makasin Punakukan vieressä ja se oli lämmin ja
suloinen."

Kaiken päivää istui Mowgli luolassa tuliruukkuansa vaalien ja
sirotellen siihen kuivia oksia nähdäkseen mitä ne vaikuttaisivat. Hän
löysi mukavan karahkan, ja kun illalla Tabaqui tuli luolalle töykeästi
ilmoittamaan, että häntä tarvittiin Käräjäkalliolla, niin hän nauroi
kunnes Tabaqui luikki tiehensä. Sitten Mowgli yhä naureskellen lähti
käräjille.

Akela, Yksinäinen Susi, makasi paatensa vieressä merkkinä siitä, että
lauman johtajan paikka oli avoinna, ja Shere Khan rippeillä ruokittuine
susisaattueineen asteli edestakaisin ilmeisesti mielissään. Bagheera
makasi ihan Mowglin takana, ja tuliruukku oli Mowglin polvien välissä.
Kaikkien ollessa läsnä alkoi Shere Khan puhua -- sitä ei hän Akelan
parhaimmillaan ollessa olisi konsanaan rohjennut.

"Hänellä ei ole oikeutta", kuiskasi Bagheera. "Sano se. Hän on koiran
poika. Hän pelästyy."

Mowgli hypähti seisaalleen. "Vapaa Kansa", hän huusi, "johtaako
laumaa Shere Khan? Mitä tekemistä tiikerillä on johtajapaikastamme
päätettäessä?"

"Siihen nähden että johtajanpaikka vielä on avoinna, ja pyydettynä
puhumaan...", aloitti Shere Khan.

"Kuka on pyytänyt?" vastasi Mowgli. "Olemmeko me kaikki shakaaleja,
tätä karjanteurastajaa hännystelläksemme? Lauman johtaminen on
yksistään lauman asia."

Kuului ärähdyksiä: "Vaiti, sinä ihmisen penikka!" "Antakaa hänen
puhua. Hän on pitänyt Lakimme"; ja vihdoin lauman vanhemmat karjuivat:
"Puhukoon Kuollut Susi." Kun lauman johtaja on tapossaan epäonnistunut,
niin häntä kutsutaan Kuolleeksi Sudeksi niin kauan kuin hän elää, eikä
se aika ole pitkä.

Akela nosti vanhaa päätänsä väsyneesti:

"Vapaa Kansa, ja te myös, Shere Khanin shakaalit, kaksitoista kautta
olen teitä johtanut tappoon ja takaisin, eikä koko sinä aikana
ainoakaan ole joutunut loukkuun eikä tärveltynyt. Nyt olen iskenyt
harhaan tapossani. Te tiedätte kuinka se juoni punottiin. Te tiedätte
toimittaneenne minut koettelemattoman kauriin eteen, tehdäksenne
heikkouteni tunnetuksi. Se oli taitava temppu. Teillä on oikeus tappaa
minut tässä Käräjäkalliolla nyt. Kysynpä siis, kuka tulee tekemään
lopun Yksinäisestä Sudesta? Sillä se on Viidakon Lain mukaan minun
oikeuteni, että te tulette yksitellen."

Syntyi pitkällinen hiljaisuus, sillä yksikään susi ei halunnut
kahdenkamppailuun elämästä ja kuolemasta Akelan kanssa. Sitten
ärjyi Shere Khan: "Pyh! mitä me tästä hampaattomasta hupakosta? Hän
on tuomittu kuolemaan! Ihmisenpenikka se liian kauan on elänyt.
Vapaa Kansa, hän on alun pitäin ollut minun otukseni. Luovuttakaa
hänet minulle. Minä olen kyllästynyt tähän ihmissusi-hulluuteen.
Hän on jo kymmenen kautta häirinnyt viidakkoa. Luovuttakaa minulle
ihmisenpenikka; muutoin metsästän täällä aina, antamatta teille luun
siruakaan. Hän on ihminen, ihmisen lapsi, ja minä vihaan häntä luitteni
ytimiä myöten!"

Enemmän kuin puolet laumaa ulvoi: "Ihminen! Ihminen! Mitä on ihmisellä
tekemistä meidän kanssamme? Menköön hän omaan paikkaansa."

"Usuttamaan kaikki kylien väki meidän kimppuumme?" menosi Shere Khan.
"Ei; luovuttakaa hänet minulle. Hän on ihminen, eikä kukaan meistä voi
katsoa häntä silmiin."

Akela nosti taas päätänsä ja virkkoi: "Hän on nauttinut meidän
ravintoamme. Hän on nukkunut parissamme. Hän on ajanut meille riistaa.
Hän ei ole rikkonut ainoatakaan sanaa Viidakon Laista."

"Ja myös: minä maksoin hänen puolestansa mullikan, silloin kun hänet
otettiin laumaan. Vähäinen on mullikan arvo, mutta Bagheeran kunnia
on jotakin, minkä puolesta hän kenties taistelee", lausui Bagheera
suopeimmalla äänellään.

"Kymmenen vuotta takaperin maksettu mullikka!" ärisi lauma. "Mitä me
kymmenen vuotta vanhoista luista piittaamme?"

"Tai sitoumuksesta?" kysyi Bagheera, valkeat hampaat huulen alta
paljastuneina. "Oikeinpa on Vapaa Kansa nimenänne!"

"Mikään ihmisen penikka ei voi juosta viidakon väen matkassa", kiljui
Shere Khan. "Antakaa pois minulle!"

"Hän on meidän veljemme kaikessa paitsi vereltään", pitkitti Akela;
"ja te tapasitte hänet täällä! Olenpa tosiaan elänyt liian kauan.
Jotkut teistä ovat karjan syöjiä, ja toisien olen kuullut Shere
Khanin opettamina käyvän pimeinä öinä sieppomassa lapsia kyläläisten
kynnykseltä. Tiedän teidät siis raukoiksi, ja raukoille nyt puhun.
On varmaa, että minun täytyy kuolla, eikä minun henkeni ole minkään
arvoinen, muutoin tarjoaisin sen ihmisenpenikasta. Mutta lauman kunnian
vuoksi -- sen pikku seikan olette unohtaneet johtajatta ollessanne --
minä lupaan, että jos annatte ihmisenpenikan lähteä omaan paikkaansa,
niin minä en paljasta ainoatakaan hammasta teitä vastaan, kun kuolemani
hetki saapuu. Minä kuolen silloin taistelutta. Se säästää laumalta
ainakin kolme henkeä. Enempää en voi tehdä; mutta jos tahdotte, niin
minä pelastan teidät häpeästä, jota tuottaa virheettömän veljen
tappaminen, -- veljen, joka on Viidakon Lain mukaan laumaan puollettu
ja lunastettu."

"Hän on ihminen -- ihminen -- ihminen!" ärisi lauma; ja useimmat sudet
alkoivat keräytyä Shere Khanin ympärille, jonka häntä alkoi heilahdella.

"Nyt on juttu sinun käsissäsi", huomautti Bagheera Mowglille. "Me emme
voi tehdä enempää kuin tapella."

Mowgli nousi suoraksi seisomaan -- hiiliruukku käsissään. Sitten hän
ojensi käsivartensa ja haukotteli käräjäkansaa vasten kuonoa; mutta
hän oli suunniltaan vimmasta ja surusta, sillä, sutten tapaan, sudet
eivät olleet hänelle milloinkaan ilmaisseet, kuinka kiihkeästi he häntä
vihasivat. "Kuulkaapas!" hän huusi. "Ei tätä koirien ulinaa tarvita.
Olette tänä iltana niin moneen kertaan vakuuttaneet minut ihmiseksi
(ja totisesti olisin ollut sutena teidän kanssanne elämäni loppuun
asti), että tunnen sananne todeksi. Niinpä en enää kutsukaan teitä
veljikseni, vaan sag'iksi (koiriksi), kuten teitä ihminen nimittäisi.
Mitä te teette ja mitä ette, se ei ole teidän sanottavissanne. Minusta
se riippuu; ja nähdäksemme asian selvemmin olen minä, ihminen, tuonut
tänne hiukkasen sitä Punakukkaa, jota te koirat pelkäätte!"

Hän heitti hiiliruukun maahan. Muutamat hehkuvat hiilet sytyttivät
kuivan sammaltukon leimahtamaan räiskyvänä lieskana, ja koko neuvosto
peräytyi hyppivien liekkien tieltä kauhuissaan.

Mowgli työnsi kuivan karahkansa tuleen kunnes oksat leimusivat ja
räiskyivät, ja pyöritteli sitä luimistelevien susien keskessä.

"Sinä olet herra", supisi Bagheera. "Pelasta Akela kuolemasta. Hän on
aina ollut ystäväsi."

Akela, yrmeä vanha susi, joka ei ollut milloinkaan elämässään anonut
armoa, loi Mowgliin surkean katseen, pojan siinä seistessä ilkosen
alastomana, pitkä musta tukka liehumassa hartiain yli karahkan
loimossa, joka sai varjot hyppimään ja vipajamaan.

"Hyvä!" virkkoi Mowgli verkalleen tuijotellen ympärilleen. "Näen
olevanne koiria. Minä lähden seurastanne oman väkeni luo -- jos ne omaa
väkeäni ovat. Viidakko on minulta suljettu, ja minun täytyy unohtaa
puheenne ja toveruutenne; mutta minä tahdon olla armeliaampi kuin te
olette. Koska olin miltei veriveljenne, niin lupaan, että ihmisenä
ihmisten parissa ollessani en kavalla teitä ihmisille, niinkuin te
olette minut kavaltaneet." Hän potkaisi tulta jalallaan ja kipinät
sinkoilivat öiseen ilmaan. "Älköön koituko sotaa kenenkään laumaan
kuuluvan ja minun välillämme. Mutta minulla on velka maksettavana
ennen lähtöäni." Hän harppasi Shere Khanin eteen, joka istui tylsästi
vilkutellen silmiänsä liekeille, ja tarttui hänen leukatöyhtöönsä.
Bagheera seurasi tapaturmien varalta. "Ylös, koira!" huusi Mowgli.
"Ylös, kun ihminen puhuu, tai pistän taljaasi tulen!"

Shere Khanin korvat olivat Iitteinä kouristuneet taaksepäin ja hän
ummisti silmänsä, sillä näre roihusi kovin likellä.

"Tämä karjantappaja vakuutti tappavansa minut käräjillä, kun ei ollut
minua penikkana ollessani tappanut. Noin ja noin me koiria pieksämme
ollessamme ihmisiä. Liikautappas partakarvaakaan, Lungri, niin sullonpa
Punakukan alas kurkkuusi!" Hän huitoi Shere Khania rangalla päähän, ja
tiikeri vinkui ja uikutti hirveän pelon vallassa.

"Pyh! Korvennettu viidakkokissa -- laputa nyt! Mutta muista, että kun
ensi kerralla saavun Käräjäkalliolle kuten miehen pitää saapua, niin se
tapahtuu Shere Khanin talja pääni päällä. Akela taas käyköön elämään
vapaasti mielensä mukaan. Te ette tapa häntä, syystä ettei se ole
minun tahtoni. En myöskään luule teidän istuvan täällä kauemmin kielet
lerpallaan kuin olisitte mitäkin hyväisiä ettekä koiria, jotka minä
häädän matkoihinsa -- noin! Menkää!" Tuli roihusi hurjasti karahkan
kärjessä ja Mowgli hosui oikeaan ja vasempaan kehässä, niin että sudet
ulvoen kaikkosivat kipinäin poltellessa niiden turkkeja. Viimein oli
jäljellä ainoastaan Akela, Bagheera ja ehkä kymmenen Mowglin puolelle
asettunutta sutta. Silloin alkoi Mowglin sisuksia niin vihavoida, ettei
hän konsanaan ollut moista poltetta tuntenut, ja hän tavotteli ilmaa ja
nyyhkytteli, kyynelten karpaloidessa hänen poskillansa.

"Mitä tämä on? Mitä tämä on?" voihki hän. "En haluaisi jättää
viidakkoa, enkä tiedä mitä tämä on. Kuolenko minä, Bagheera?"

"Et, Pikku Veikko. Nuo ovat vain kyyneleitä, jollaisia ihmiset
käyttävät", selitti Bagheera. "Nyt tiedän, että sinä olet ihminen
etkä enää ihmisen penikka. Viidakko on tosiaankin suljettu sinulta
tästälähtein. Anna niiden valua, Mowgli. Ne ovat vain kyyneleitä." Ja
Mowgli istuutui itkemään katkerasti kuin sydän pakahtumaisillaan, eikä
hän ollut eläissään ennen itkenyt.

"Nyt", hän virkahti, "minä lähden ihmisten luo. Mutta ensin täytyy
minun lausua jäähyväiset emolleni"; ja hän riensi luolaan missä tämä
isä Jolkan kanssa asui, ja itki emonsa turkkia vasten painuneena,
neljän penikan ulvoessa surkeasti.

"Ettehän unohda minua?" sanoi Mowgli.

"Emme koskaan niin kauan kuin kykenemme vainua seuraamaan", vakuuttivat
penikat. "Tule vuoren juurelle ihmisenä ollessasi, niin me pakisemme
sinulle; ja me poikkeamme öisin vainiomäille kisailemaan kanssasi."

"Tule pian!" pyyteli isä Jolkka. "Oi, viisas pikku sammakko, tule pian
käymään; sillä me olemme vanhat, emosi ja minä."

"Tule pian", pyyteli emo Jolkka, "pienoinen alaston poikani; sillä
kuulehan, ihmisen lapsi, minä olen sinua rakastanut enemmän kuin omia
pentujani konsanaan".

"Minä tulen varmasti", lupasi Mowgli; "minä tulen levittämään Shere
Khanin taljaa Käräjäkalliolle. Älkää unohtako minua! Sanokaa kaikille
viidakossa, etteivät minua unohda!"

Päivä alkoi sarastaa Mowglin yksinään lähtiessä alas ylängön rinnettä
kohtaamaan niitä salaperäisiä olentoja, joita ihmisiksi nimitetään.



SEEONEE-LAUMAN METSÄSTYSLAULU

    Teki tuloa aamu, sai ääni peuraan
      nyt, vielä ja taas!
    Näytti haarova sarvi ja haarova sarvi
    salolammen, miss' oli hirvien parvi.
    Olen väijynyt yksin, ma kaikkea seuraan
      nyt, vielä ja taas!

    Teki tuloa aamu, sai ääni peuraan,
      nyt, vielä ja taas!
    Susi nopsasti palaa ja nopsasti palaa
    luo lauman, jok' ootteli viestiä salaa,
    ja me etsimme, löysimme metsästysalaa
      nyt, vielä ja taas!

    Teki tuloa aamu, sai lauma teuraan
      nyt, vielä ja taas!
    Jalat ei viitahan jälkiä jätä!
    Pimeässä ees silmiä vältä ei hätä!
    Nyt on ääntä! Hei hoi hei! Kuulkaapa tätä
      nyt, vielä ja taas!



KAAN METSÄSTYS


Leopardi on täplistä ylpee ja puhveli sarvistaan. Ole puhdas, kun
kiillosta taljan sun voimias arvaillaan. Jos sinkoat sorkilla sonnin
tai sambhurin sarvesta saat, älä viestiä kiidätä meille; myös oltiin me
lapsekkaat. Älä vierasta pentua sorra, vaan veikkona vain ota vastaan,
jos pieni ja lystikäs onkin; pian karhu voi etsiä lastaan. "Olen
verraton!" kerskuvi pentu ens' tapponsa saatuaan. Iso viidakko, pienipä
pentu. Hänen sietää vaieta vaan.

_Baloon ajatelmia_.

Kaikki mikä tässä kerrotaan tapahtui jonkin aikaa ennen kuin Mowgli
joutui häädetyksi Seeoneen susilaumasta tai kosti tiikeri Shere
Khanille. Niinä päivinä Baloo opetti hänelle viidakon lakia. Isoa,
totista, vanhaa ruskeata karhua ihastutti noin näppärä oppilas, sillä
nuoret sudet opettelevat viidakon lakia vain sen verran kuin heidän
omaan laumaansa ja heimoonsa kuuluu, ja luikkivat tiehensä oitis kun
pystyvät kertaamaan metsästyssäkeet: -- "Äänettömät käpälät; pimeässä
näkevät silmät; tuulien haaston tyyssijoissansa kuulevat korvat ja
terävät valkeat hampaat, kaikki nämä ovat tunnusmerkkejä veljillämme,
paitsi shakaali Tabaquilla ja hyeenalla, joita me vihaamme." Mutta
Mowglin oli ihmisen penikkana opittava melko lailla enemmän kuin tämä.

Toisinaan tallusteli Bagheera, musta pantteri, viidakon läpi
tarkastelemaan lemmikkinsä edistymistä ja kehräili pää puuta vasten
Mowglin lausuillessa päivän läksyä Baloolle. Poika osasi kiivetä
melkein yhtä hyvin kuin uida, ja uida melkein yhtä hyvin kuin juosta.
Lainopettaja Baloo opetti hänelle sen vuoksi metsä- ja vesilait: miten
erottaa laho oksa terveestä; miten puhutella kohteliaasti villejä
mehiläisiä tavatessaan niiden pesän viisikymmentä jalkaa yläpuolella
maanpinnan; mitä sanoa Mang-yökölle joutuessaan keskipäivällä
häirinneeksi häntä lehvistössä; ja miten varoittaa lammikoiden
vesikäärmeitä loiskahtaessaan alas niiden sekaan. Viidakon väestä ei
kukaan siedä häirintää, ja kaikki ovat kovin kärkkäät syöksähtämään
tunkeutujan kimppuun. Mowglille opetettiin myös muukalaisten
metsästyshuuto, jota on äänekkäästi toisteltava, kunnes siihen
vastataan, milloin viidakon väestä joku metsästää ulkopuolella omaa
aluettansa. Se merkitsee käännettynä: "antakaa minulle lupa metsästää
täällä, sillä minä olen nälissäni"; ja vastaus kuuluu: "metsästähän
sitten ruuaksesi, mutta älä huviksesi".

Tästä kaikesta näette, kuinka paljon Mowglin oli opittava ulkoa, ja
häntä väsytti ylenpalttisesti saman asian hokeminen sataan kertaan;
mutta, kuten Baloo virkkoi Bagheeralle eräänä päivänä Mowglin saatua
korvatillikan ja juostua kiukuissaan karkuun: "Ihmisen penikka on
ihmisen penikka, ja hänen täytyy oppia viidakon laki kokonaan."

"Mutta ajattele kuinka pikkuruinen hän on", vastusti musta pantteri,
joka olisi lellitellyt Mowglin pilalle, jos olisi saanut tahtonsa
tapahtumaan. "Miten voi hänen pääpahasensa kantaa kaikkia sinun pitkiä
puheitasi?"

"Onko viidakossa mitään liian pientä surman omaksi? Ei. Siksi minä
hänelle näitä taitoja opetan, ja siksi lyön häntä, hyvin pehmeästi,
milloin hän unohtaa."

"Vai pehmeästi! Mitä sinä pehmeydestä tiedät, senkin Rautakoura?"
murahti Bagheera. "Hänen kasvonsa ovat tänään ihan kolhiintuneet sinun
-- pehmeydestäsi. Huh."

"Parempi että minä, joka häntä rakastan, kolhin häntä
vaikkapa kiireestä kantapäähän, kuin että hän joutuisi vaurioon
tietämättömyydestä", vastasi Baloo hyvin vakavasti. "Minä opetan
hänelle nyt viidakon tietäjäsanoja, jotka suojelevat häntä lintujen
ja käärmekansan parissa sekä kaikkien neljällä jalalla metsästävien
keskuudessa, paitsi hänen omassa laumassaan. Hän voi nyt vaatia
suojelusta kaikelta viidakon väeltä, kunhan vain muistaa sanat. Eikö se
ole pikku pöllytyksen arvoista?"

"No, pidähän vain varasi, ettet tapa ihmisenpenikkaa. Hän ei ole
mikään puunrunko tylsien kynsiesi teroittimeksi. Mutta mitä ovat nuo
tietäjäsanat? Minä kait apua pikemmin annan kuin pyydän", -- Bagheera
ojensi yhtä käpäläänsä ja ihaili sen päässä harittavia terässinisiä
sorkkarautoja --, "mutta tekisi kuitenkin mieleni tietää".

"Minä kutsun Mowglin ja hän sanoo ne -- jos tahtoo. Tulehan, Pikku
Veikko!"

"Pääni humisee kuin mehiläispuu", myrähti nyreä pikku ääni heidän
päänsä päältä, ja Mowgli lipui alas puunrunkoa kovin suuttuneena ja
kiukuissaan, lisäten maahan päästessään: "Tulen Bagheeran vuoksi enkä
sinun, vanha lihava Baloo!"

"Minulle yhdentekevää", vastasi Baloo, vaikka olikin loukkaantunut ja
murheissaan. "Kerrohan siis Bagheeralle ne viidakon tietäjäsanat, jotka
olen sinulle tänä päivänä opettanut."

"Minkä väen tietäjäsanat?" kysyi Mowgli kerkeänä näyttämään taitoaan.
"Viidakolla on monta kieltä. Minä tunnen ne kaikki."

"Vähän tiedät, vaan et paljoa. Näethän, oi Bagheera, ne eivät
konsanaan kiitä opettajaansa. Ei yksikään pikku sutonen ole koskaan
palannut kiittämään vanhaa Baloota hänen opetuksistaan. Sanoppa sitten
metsästäjäheimojen sanat -- suur'oppinut."

"Olemme yhtä verta, te ja minä", vastasi Mowgli, antaen sanoille
karhukoron, jota kaikki metsästäjäväki käyttää.

"Hyvä. Nyt lintujen."

Mowgli teki työtä käskettyä, sääksen vihellys lauseen loppuna.

"Nyt käärmeväen", pyysi Bagheera.

Vastaus oli sanoin kuvaamaton sihinä, ja Mowgli potkaisi jalkansa
ylös taaksepäin, taputti käsiänsä omaksi ylistyksekseen ja loikkasi
Bagheeran selkään, istuen siellä sivuttain, rummuttaen kiiltävää taljaa
kantapäillään ja irvistellen Baloolle niin mokomasti kuin ikinä osasi.

"Kas niin -- kas niin! Olipa tuo pikku kopauttelun arvoista", virkkoi
ruskea karhu hellästi. "Jonakuna päivänä sinä vielä muistat minut."
Sitten hän kääntyi syrjään kertomaan Bagheeralle, että hän oli
kerjännyt nuo tietäjäsanat Hathilta, villiltä elefantilta, joka tietää
kaikki nuo asiat, ja että Hathi oli vienyt Mowglin eräälle lammikolle
saadakseen käärmeensanat vesikäärmeeltä, Baloo kun ei niitä kyennyt
lausumaan, ja että Mowgli oli nyt kutakuinkin turvattu kaikilta
tapaturmilta viidakossa, koskei käärme, lintu tai peto loukkaisi häntä.

"Ketään ei siis ole tarvis pelätä", lopetti Baloo, ylpeänä taputellen
isoa karvaista vatsaansa.

"Paitsi hänen omaa heimoansa", jupisi Bagheera itsekseen, ja huudahti
sitten ääneensä Mowglille: "Varo kylkiluitasi, Pikku Veikko! Mitä
tuommoinen teiskaroiminen merkitsee?"

Mowgli oli yritellyt saada ääntänsä kuuluviin, nykimällä Bagheeran
hartiaturkkia ja potkimalla terhakasti. Kun nuo kaksi rupesivat häntä
kuuntelemaan, luikkasi hän täyttä kurkkua: "Ja sitten minä saan oman
heimoni ja johdan sitä lehvistöissä kaiken päivää."

"Mitä tämä uusi hupsuus on, pikku unelmien uneksija?" kysyi Bagheera.

"Niin, ja viskelen näreitä ja naavaa vanhan Baloon naamaan", pitkitti
Mowgli. "Sen ne ovat minulle luvanneet. Hei!"

"Hupsis!" Baloon iso kämmen pyyhkäisi Mowglin Bagheeran selästä, ja
lojuessaan noiden isojen etukäpälien välissä näki poika karhun olevan
kovasti suutuksissaan.

"Mowgli", sanoi Baloo, "sinä olet puhutellut bandar-logia --
apinakansaa".

Mowgli vilkaisi Bagheeraan nähdäkseen oliko pantterikin vihainen, ja
Bagheeran silmät tuijottivat kovina kuin piikivet.

"Sinä olet pitänyt seuranasi apinakansaa -- harmaita pitkähäntiä --
väkeä jolla ei ole lakia -- kaiken syöjiä. Se on suuri häpeä."

"Kun Baloo iski minua päähän", selitti Mowgli (hän makasi vielä
selällään), "niin minä läksin tieheni ja harmaat apinat tulivat alas
puista ja säälittelivät minua. Kukaan muu ei minusta huolinut." Hän
tuhersi hiukan.

"Apinakansan sääli!" tuhahti Baloo. "Vuorivirran hiljaisuus!
Kesäauringon viileys! Entä sitten, ihmisenpenikka?"

"Sitten -- sitten ne antoivat minulle pähkinöitä ja muuta hyvää
syötäväksi, ja ne -- ne kantoivat minut sylissään puiden latvoihin ja
sanoivat minun olevan veriveljensä, paitsi ettei minulla ollut häntää,
ja minun tulevan jonakuna päivänä heidän johtajakseen."

"Niillä ei ole mitään johtajaa", oikaisi Bagheera. "Ne valehtelevat. Ne
valehtelevat aina."

"Ne olivat kovin ystävällisiä ja pyysivät minua tulemaan uudestaan.
Miksei minua ole koskaan viety apinakansan luokse? Ne seisovat
jaloillaan kuten minäkin. Ne eivät lyö minua kovilla käpälillä. Ne
leikkivät kaiken päivää. Anna minun nousta! Paha Baloo, anna minun
nousta! Minä tahdon taas leikkiä niiden kanssa."

"Kuulepas, ihmisenpenikka", puheli karhu, ja hänen äänensä jyrisi kuin
ukkonen kuumana yönä, "minä olen sinulle opettanut kaikkien viidakon
heimojen lait -- paitsi puissa asuvan apinakansan. Niillä ei ole
mitään lakia. Ne ovat hylkiöitä. Niillä ei ole omaa kieltä, ne vain
käyttävät muilta varkain kuulemiansa sanoja, tähyillen ja vaaniskellen
lehvistössä. Niiden tapa ei ole meidän tapamme. Ne ovat vailla
johtajaa. Niillä ei ole muistia. Ne kerskuvat ja lörpöttelevät ja ovat
olevinansa suuri kansa, joka on ryhtymäisillään tärkeihin yrityksiin
viidakossa, mutta pähkinän putoaminen kääntää niiden mielet nauruun
ja kaikki unohtuu. Meillä viidakon väellä ei ole mitään tekemistä
niiden kanssa. Me emme juo mistä apinat juovat; me emme mene minne
apinat menevät; me emme metsästä missä ne metsästävät; me emme kuole
missä ne kuolevat. Oletko tähän päivään asti kuullut minun puhuvan
bandar-logista?"

"En", vastasi Mowgli kuiskaten, sillä metsä oli nyt Baloon lopetettua
kovin hiljaisena.

"Viidakon väki poistaa ne kieleltään ja mielestään. Ne ovat kovin
monilukuiset, ilkeät, likaiset, häpeämättömät, ja ne haluaisivat,
jos niillä mitään tarkoituksellista halua on, päästä viidakon väen
huomioon. Mutta me emme ota niitä huomataksemme silloinkaan kun ne
viskelevät pähkinöitä ja törkyä niskaamme."

Samassa ropsahti oksien lomitse ryöppy pähkinöitä ja risuja; ja he
kuulivat korkealta ilmasta, hentojen oksien joukosta, köhimistä ja
ulvahduksia ja vihaista tömistelyä.

"Apinakansa on kielletty", jatkoi Baloo, "kielletty viidakon väelle.
Muista se."

"Kielletty", huomautti Bagheera; "mutta kuitenkin olisi mielestäni
Baloon pitänyt varoittaa sinua niistä".

"Minun -- minun? Kuinka saatoin arvata, että hän kisailisi mokoman
roskalauman kanssa? Apinakansa! Hyh!"

Uusi ryöppy syöksähti heidän päällensä, ja nuo kaksi astelivat pois,
ottaen Mowglin mukaansa. Baloo oli apinoista puhunut silkkaa totta. Ne
kuuluivat puunlatvojen asujamistoon, ja kun pedot aniharvoin katsovat
ylös, niin ei apinoilla ja viidakon väellä ollut mitään tilaisuutta
sattua toistensa tielle. Mutta milloin tahansa löysivät sairaan suden
taikka haavottuneen tiikerin tai karhun, apinat kiusasivat häntä
ja paiskelivat kaikkia petoja kalikoilla ja pähkinöillä huvikseen
ja toivoen tulevansa huomatuiksi. Sitten ne mölysivät ja kirkuivat
järjettömiä lauluja ja haastoivat viidakon väkeä kapuamaan puihinsa
tappelemaan kanssaan tai sydäntyivät hurjiin otteluihin tyhjästä
keskenänsä, jättäen kuolleet apinat viidakon väen nähtäväksi. Niillä
oli aina aikomuksena viipymättä hankkia itselleen johtaja ja omat
lait ja tavat, mutta siitäpä ei koskaan tullut mitään, sillä niiden
muisti ei kestänyt päivästä toiseen. Sen vuoksi ne sovittivat hommansa
hokemalla sananpartta: "mitä bandar-log ajattelee nyt, sitä viidakko
ajattelee myöhemmin", ja se viihdytti niitä aika lailla. Mikään peto
ei voinut niitä saavuttaa, mutta ei niistä myöskään mikään peto ollut
millänsäkään, ja siitä syystä ne olivat olleet kovin mielissään,
kun Mowgli tuli niiden kanssa leikkimään, ja ne kuulivat kuinka
suutuksissaan Baloo oli.

Ne eivät aikoneet tehdä sen enempää -- bandar-log ei koskaan tarkoita
mitään. Mutta yksi niistä keksi mielestään loistavan aatteen, ja hän
kertoi kaikille muille, että Mowgli olisi hyödyllinen pitää heimossa,
koska hän osasi punoa yhteen risuja tuulen suojaksi; jos he siis
sieppaisivat hänet, niin he voisivat taivuttaa hänet opettajaksensa.
Tietysti oli Mowgli puunhakkaajan lapsena perinyt kaikenmoisia
vaistoja, ja hänellä oli tapana rakennella katkenneista vesoista
pikku mökkejä, ajattelemattakaan miten tuli niitä sommitelleeksi,
ja puissaan pälyilevät apinat pitivät hänen leikkiänsä kerrassaan
ihmeellisenä. Tällä kertaa, sanoivat ne, ne todella ottaisivat johtajan
ja kohoaisivat viidakon viisaimmaksi heimoksi -- niin viisaaksi,
että kaikki muut huomaisivat ne ja kadehtisivat niitä. Siitä syystä
ne seurasivat Baloota, Bagheeraa ja Mowglia viidakon läpi hyvin
hiljaisina, kunnes oli puolipäiväuinahduksen aika ja Mowgli suuresti
häpeissään painautui pantterin ja karhun väliin nukkumaan, päättäen
pysyä ehdottomasti erillään apinakansasta.

Keskellä untansa hän tunsi kovien, jäntevien, pienten käsien puristavan
sääriänsä ja käsivarsiansa, oksat pyyhkivät hänen kasvojansa, ja sitten
hän tuijotteli alas heiluvasta latvasta, Baloon herätellessä viidakkoa
kumeilla karjahduksillansa ja Bagheeran ponnahtaessa runkoa ylöspäin
kaikki hampaat paljastettuina. Bandar-log mölysi voitonriemuisena ja
kiiti ylimpään huippuun, minne Bagheera ei uskaltanut seurata, hihkuen:
"Hän on huomannut meidät! Bagheera on huomannut meidät. Kaikki viidakon
väki ihailee taitavuuttamme ja viekkauttamme."

Sitten he läksivät pakenemaan; ja apinaväen pako puumaailmassa on
mahdoton sanoin kuvata. Niillä on säännölliset valta- ja sivutiensä,
ylä- ja alamäkensä, kaikki viidestäkymmenestä seitsemäänkymmeneen
tai sataan jalkaan korkealla maasta, ja näitä myöten ne tarpeen
tullen voivat matkata yölläkin. Kaksi vantterinta apinaa piteli
Mowglia kainaloista ja heilahteli häntä kannatellen puusta toiseen,
parikymmentä jalkaa loikkauksella. Yksinään ne olisivat päässeet puolta
joutuisammin, mutta pojan paino pidätteli niitä. Peloissaan ja pää
pyörällä ollen Mowgli ei kuitenkaan voinut olla tuntematta hupia tästä
hurjasta vauhdista, vaikka maan vilahtelu syvällä hänen allaan näytti
kammottavalta ja jyhkeä töksähdys tyhjään ilmaan tehdyn hypyn jälkeen
joka kerta kouri sydäntä.

Hänen saattueensa kiidätti häntä vuoroin ylös puuhun, kunnes hän
tunsi hennoimpien latvuksien räiskivän ja taipuvan alla, vuoroin taas
köhäisten ja luikaten paiskautui ilmaan ulos- ja alaspäin, pysähtyen
tarraamalla käsin tai jaloin lähimmän puun alempiin haaroihin. Toisin
ajoin hän näki aavat alat vielä vihreää viidakkoa, kuten maston
huipussa seisova mies ulappaa, ja sitten oksat ja lehdet pieksivät
hänen kasvojansa, kun hän vartijoinensa taas läheni maata. Niin
ryntäili koko bandar-login heimo loikkien, ryskyen, hoilaten ja älisten
pitkin puukujia, Mowgli vankinansa.

Jonkin aikaa hän pelkäsi noiden pudottavan hänet; sitten hän suuttui,
mutta älysi haitalliseksi nousta vastarintaan, ja alkoi miettiä.
Ensimmäisenä tehtävänä oli saada viesti Baloolle ja Bagheeralle,
sillä hän tiesi apinain vauhdin jättävän heidät kauas jälkeen. Oli
hyödytöntä katsella alas, sillä hän näki vain oksien yläpinnat, joten
hän tähysteli ylöspäin ja näkikin kaukana sinertävässä autereessa
Chil-sääksen leijuvan ja kieppuvan pitämässä silmällä viidakkoa,
odotellen olentoja kuoleviksi. Chil näki apinain raahaavan jotakin
ja pudottausi muutamia satoja metrejä alemma, nähdäkseen kelpasiko
niiden taakka syötäväksi. Vihelsipä hän hämmästyneenä, nähdessään
Mowglia laahattavan puunlatvaan ja kuullessaan hänen sääksenkielellä
kiljaisevan: "Me olemme yhtä verta, sinä ja minä." Lehvien aallot
ummistuivat pojan yli, mutta Chil piipahti lähimmän puun kohdalle
ajoissa nähdäkseen ruskeiden pikku kasvojen jälleen pujahtavan esille.
"Pane merkille tieni", huusi Mowgli. "Kerro Seeonee-lauman Baloolle ja
Käräjäkallion Bagheeralle."

"Kenen puolesta, Veikko?" Chil ei ollut koskaan ennen nähnyt Mowglia,
vaikka tietysti olikin hänestä kuullut puheltavan.

"Mowglin, Sammakon. Ihmisenpenikaksi minua sanotaan! Pane merkille
tieni!"

Viime sanat kirkaistiin pojan viistäessä halki ilman, mutta Chil
nyökkäsi ja nousi korkeuksiin, kunnes näytti pieneltä tomuhiukkaselta,
ja siellä hän leijui kaukoputkisilmillään seuraten puunlatvain
heiluntaa, Mowglin saattueen törmätessä eteenpäin.

"Ne eivät koskaan ryntää kauas", hän hymähti. "Ne eivät koskaan tee
mitä ryhtyvät tekemään. Aina nälvii uutuuksia bandor-log. Tällä kertaa,
jolleivät silmäni petä, ne ovat penkoneet pahaa itselleen, sillä Baloo
ei ole mikään maitoparta, ja Bagheeran tiedän pystyvän tappamaan
muutakin kuin vuohia."

Hän siis huojui siivillänsä, jalat kokoon vedettyinä, ja odotteli.

Sillävälin Baloo ja Bagheera tepastelivat raivon ja murheen puuskissa.
Bagheera kiivetä vänkäili terhakammin kuin eläissään oli yrittänyt,
mutta oksat katkeilivat hänen painostaan ja hän luisui alas käpälät
täynnä kaarnaa.

"Miksi et varoittanut ihmisenpenikkaa?" ärjyi hän Baloo poloiselle,
joka oli pistänyt kömpelöksi laukaksi, toivoen muka saavuttavansa
apinat. "Mitä hyötyä lähti pojan pökerrytyksestä iskuilla, jos et häntä
varoittanut?"

"Joudu! Oi joudu! Me -- me voimme vielä tavottaa ne!" puhkui Baloo.

"No jo onkin vauhti! Et sillä uuvuttaisi kipeätä lehmää. Lain opettaja
-- penikanpieksäjä -- puolen tunnin kieriskelyyn repeäisit. Istuudu ja
pohdi! Tee suunnitelma. Nyt ei ole aikaa takaa-ajoon. Ne voivat hänet
pudottaa, jos ahdistamme liian likeltä."

"Arrula! Huu! Ne ovat jo voineet tipauttaa hänet kantamiseensa
väsyneinä. Ken voi luottaa bandar-logiin? Pane yökön raatoja pääni
päälle! Anna mustia luita syödäkseni! Vieritä minut villien mehiläisten
pesiin, jotta minut kuoliaaksi pisteltäisiin, ja peitä minut hyeenan
hautaan, sillä minä olen karhuista kurjin! Arrulala! Wohui! Oi Mowgli,
Mowgli, miksi en sinua varoittanut apinakansalta sen sijaan että
taoin sinua päähän? Nyt kenties olen läimäyttänyt päivän läksyn hänen
muististansa, ja hän jää yksikseen viidakkoon ilman tietäjäsanoja."

Baloo painoi korviansa kämmenillään ja huiskui voihkien edes takaisin.

"Ainakin hän vast'ikään oikein kertasi minulle kaikki sanat",
huomautti Bagheera kärsimättömästi. "Baloo, sinulla ei ole muistia
eikä arvokkuutta. Mitä ajattelisi viidakko, jos minä, musta pantteri,
lyyhistyisin keräksi kuin Sahi Piikkisika, ja poraisin?"

"Viidakosta minä viis! Hän voi olla jo kuollut."

"Elleivät huvikseen pudota häntä tai joutilaisuudesta häntä nitistä, en
minä ole ihmisenpenikasta huolissani. Hän on viisas ja hyvin opetettu,
ja ennen kaikkea on hänellä silmät, jotka panevat viidakon väen
pelkäämään. Mutta, ja se on paha paikka, hän on bandar-login vallassa,
ja ne puissa asuvina eivät pelkää ketään meikäläistä." Bagheera
nuoleksi toista etukäpäläänsä miettivästi.

"Minua pöllöä! Mikä lihava, juurtenmöyrijä narri olenkaan", huudahti
Baloo tempautuen koholle. "On totta mitä Hathi Villi Elefantti
lausuu: 'Kullekin oma pelkonsa'; ja ne, bandar-log, pelkäävät
Kaa Kalliokäärmettä. Hän osaa kiivetä yhtä hyvin kuin nekin. Hän
sieppoo nuoria apinoita öisin. Hänen äänensä kuiskaaminen saa niiltä
häntäkarvat jäykistymään. Menkäämme Kaan luo."

"Mitä hän voi meidän avuksemme tehdä? Hän ei ole meidän heimoamme,
jalaton -- ja silmätkin hänellä on ylen ilkeät", puheli Bagheera.

"Hän on hyvin vanha ja hyvin ovela. Ennen kaikkea, hän on aina
nälissään", puolustausi Baloo toivorikkaasti. "Lupaa hänelle liuta
vuohia."

"Hän nukkuu kuukauden umpeensa kerran syötyään. Hän voi parhaillaan
vedellä unta, ja jos sattuu valveillakin olemaan, niin entäs jos hän
kernaammin tappaa omat vuohensa?" Bagheera ei tiennyt paljoa Kaasta ja
oli tietysti epäluuloinen.

"Siinäpä tapauksessa sinä ja minä yhdessä, vanha eränkävijä, saatamme
toimittaa hänet järkevämmälle tuulelle." Baloo hieroi kauhtunutta
ruskeata hartiaansa pantterin kylkeen, ja he läksivät yhdessä etsimään
Kaa jättiläiskäärmettä.

He tapasivat hänet venyttäytyneenä lämpöiselle kallioseinustalle
ehtoopäivän aurinkoon, ihaillen kaunista uutta asuansa, sillä hän oli
viimeiset kymmenen päivää virunut luolassa vaihtamassa nahkaansa. Nyt
hän oli loistavassa kunnossa -- huiski isoa tylppäkuonoista päätänsä
pitkin maata ja kietoi kolmenkymmenen jalan mittaista ruumistansa
siroiksi solmuiksi ja kiemuroiksi sekä lipoi huuliansa ajatellessaan
tulevaa päivällistänsä.

"Hän ei ole aterioinut", virkahti Baloo huojennuksesta huokaisten heti
kun näki käärmeen kauniisti ruskean ja keltaisenkirjavan takin. "Ole
varuillasi, Bagheera! Hän on aina nahkansa vaihdettuaan hiukan sokea ja
kovin nopea iskemään."

Kaa ei ollut myrkkykäärme -- hän päinvastoin hiukan halveksikin
myrkkykäärmeitä pelkureina --, mutta hänen voimansa oli syleilyssä, ja
kun hän kerran oli pyöräyttänyt isot renkaansa jonkun ympärille, niin
siihenpä se juttu loppui.

"Saalista saaos!" huusi Baloo istahtaen ryntäilleen. Kaa oli
kuten kaikkikin sukunsa käärmeet vähäkuuloinen eikä ensin kuullut
tervehdystä. Sitten hän kiertyi valmiiksi kaikkien mahdollisuuksien
varalle, pää alas painuneena.

"Saalista saakaamme kaikki", vastasi hän tervehdykseen. "Hei, Baloo,
mitä sinä täällä teet! Saalista saaos, Bagheera. Yksi meistä ainakin
on ruuan tarpeessa. Eikö ole mitään otuksen tietoa? Hirven, taikkapa
nuoren kauriinkaan? Olen tyhjä kuin ehtynyt kaivo."

"Me olemme pyyntiretkellä", selitti Baloo huolettomasti. Hän tiesi,
ettei Kaata saanut kiirehdyttää. Hän on liian iso.

"Sallikaa minun lyöttäytyä matkaan", tarjoutui Kaa. "Isku sinne tai
tänne ei merkitse mitään sinulle, Bagheera tai Baloo, mutta minun
-- minun täytyy odottamistani odottaa päiväkausia metsäpolulla ja
kiipeillä puolet yötä pelkästään nuoren apinan toiveissa. Ässh! Oksat
eivät ole samoja kuin nuorena ollessani. Lahoja näreitä ja kuivia
risuja ne ovat kaikki."

"Kenties iso painosi vaikuttaa myös asiaan", virkkoi Baloo.

"Minulla on mittaa melkoisesti -- on melkoisesti", myönsi Kaa hiukan
ylpeästi. "Mutta tämän uuden puunkasvun vikaa se silti on. Olinpa
hyvin vähällä pudota viime retkelläni -- tosiaankin hyvin vähällä --
ja luiskahtamiseni rahina, häntäni kun ei ollut kiinteästi kietaistuna
rungon ympäri, herätti bandar-login syytämään silmilleni mitä
häijyimpiä nimityksiä."

"Jalaton, keltainen maan mato", jupisi Bagheera ikäänkuin koettaen
muistutella mieleensä jotakin.

"Sssss! Ovatko ne koskaan nimittäneet minua siksi?" sähähti Kaa.

"Jotakin sellaista ne viime kuussa hoilailivat meille, mutta me emme
niitä ottaneet huomataksemme. Ne sanovat mitä tahansa -- sitäkin
puhuvat, että sinä olet menettänyt kaikki hampaasi etkä käy mitään
isompaa kuin vuonaa ahdistamaan, koska -- bandar-log on tosiaan mitä
häpeämättömintä riiviölaumaa -- koska pelkäät pukin sarvia", pitkitti
Bagheera herttaisesti.

Käärme, varsinkaan Kaan kaltainen varova vanha python, ilmaisee
aniharvoin suuttumuksensa, mutta Baloo ja Bagheera näkivät Kaan kurkun
molemmin puolin isojen nielulihaksien paisuvan ja pingottuvan.

"Bandar-log on vaihtanut aluettansa", hän virkkoi levollisesti.
"Saapuessani tänään päiväpaisteeseen kuulin niiden huikkailevan
puunlatvoissa."

"Me ... me olemme juuri pyydystämässä bandar-logia", huomautti Baloo,
mutta sanat takelsivat hänen kurkussaan, sillä ensimmäistä kertaa
nyt hänen muistaakseen kukaan viidakon väestä tunnusti apinoista
piittaavansa.

"Epäilemättä ei sitten olekaan pieni se aihe, joka saa kaksi moista
metsästäjää -- johtajia omassa viidakossaan tietenkin -- bandar-login
jäljille", vastasi Kaa kohteliaasti, mutta uteliaisuuttaan paisuen.

"Totta puhuaksemme", alotti Baloo, "en minä ole sen parempi kuin
Seeoneen sudenpenikkain vanha ja toisinaan hupakko lain opettaja, ja
Bagheera tässä..."

"On Bagheera", täydensi musta pantteri, ja hänen leukansa sulkeutuivat
loksahtaen, sillä hän ei luottanut nöyristymiseen. "Pula on tällainen,
Kaa: nuo pähkinänvarkaat ja palmunlehtien rääpijät ovat ryöstäneet
mukaansa ihmisenpenikkamme, josta kenties olet kuullut puhuttavan."

"Minulle kertoi uutisena Sahi (hänen piikkinsä saavat hänet
tungettelevaksi) ihmisenpenikasta, joka otettiin susilaumaan, mutta
minä en uskonut. Sahi on tulvillaan puoleksi kuultuja ja ylen kehnosti
kerrottuja tarinoita."

"Mutta tämä on totta. Ei ole ollut toista niin verratonta
ihmisenpenikkaa", vakuutti Baloo. "Parhain ja viisain ja rohkein
kaikista ihmisenpenikoista -- oma oppilaani, joka kohottaa Baloon nimen
kuuluisaksi kautta kaikkien viidakkojen; ja sitäpaitsi, minä -- me --
rakastamme häntä, Kaa."

"Ts! Ts!" sanoi Kaa, heiluttaen päätään edestakaisin. "Minäkin olen
tiennyt mitä rakkaus on. Voisinpa jutella tarinoita, jotka -- --"

"Jotka oikean kiitoksen saadakseen tarvitsevat seestä yötä, kun
kaikki olemme nauttineet runsaan aterian", tokaisi Bagheera.
"Ihmisenpenikkamme on nyt bandar-login käsissä, ja me tiedämme, että
kaikesta viidakon väestä ne pelkäävät ainoastaan Kaata."

"Ne pelkäävät ainoastaan minua. Syytäpä onkin", vastasi Kaa. "Lörppöjä,
hassuja, turhamaisia -- turhamaisia, hassuja ja lörppöjä ovat apinat.
Mutta ihmiskapine ei joudu hyvän jäljille niiden käsissä. Ne väsyvät
poimimistansa pähkinöistä ja karistelevat ne alas. Ne kantavat
karahkaa puolen päivää ja aikovat tehdä sillä suurtöitä, ja sitten ne
katkaista ritkauttavat sen keskeltä poikki. Eipä kannata kadehtia tuota
ihmiskapinetta. Minuakin ne nimittivät -- keltaiseksi kalaksiko?"

"Madoksi -- madoksi -- maan madoksi", selitteli Bagheera, "ja moneksi
muuksikin, mitä en tässä kerrata kehtaa".

"Meidän täytyy muistuttaa niitä puhumaan hyvää herrastansa. Aaa-ssp!
Meidän tulee avittaa niiden haihattelevaa muistia. No, minne ne penikan
kanssa läksivät?"

"Viidakko yksin tietää. Auringonlaskua kohti, luulen", virkkoi Baloo:
"Olimme arvelleet sinun sen tietävän, Kaa."

"Minun? Mitenkä? Minä korjaan niitä sikäli kuin tielleni sattuvat,
mutta minä en metsästele bandar-logia enkä sammakoita -- tai lätäkön
vihreätä kuortakaan sen paremmin. Hsss!"

"Ylös, ylös! Ylös, ylös! Hilloo! Illoo! Illoo, kurkista ylös, Seeoneen
susilauman Baloo!"

Baloo vilkaisi ylös nähdäkseen mistä ääni tuli, ja Chil sääksi se
siellä viiletteli alas auringon kimmellellessä siipien röyhistyneillä
reunoilla. Chilin lepoaika läheni, hänen haihateltuaan pitkin viidakkoa
etsimässä karhua, jonka sankka lehvistö oli kätkenyt.

"Mikä asiana?" kysyi Baloo.

"Olen nähnyt Mowglin bandar-login seassa. Hän pyysi minua sanomaan
teille. Minä tähystelin. Bandar-log on vienyt hänet tuolle puolle
virtaa apinakaupunkiin -- Kylmiin Sijoihin. Ne voivat viivähtää siellä
yön, taikka kymmenen yötä, taikka tunnin. Olen käskenyt yökköjä
pitämään silmällä pimeän ajan. Se viesti minulla. Saalista saakaa, te
kaikki siellä alhaalla!"

"Täyteen ahdettu kita ja sikeä uni sinulle, Chil", huusi Bagheera.
"Muistanpa sinua ensi tapossani ja siirrän sivuun yksistään sinua
varten pään -- sinä sääksistä parahin!"

"Eipä mitään. Eipä mitään. Pojalla oli tietäjäsana. En mahtanut
vähempää", ja Chil kieriskeli taas ylös vartiopaikalleen.

"Hän ei ole unohtanut käyttää kieltänsä", riemuitsi Baloo ylpeästi
naurahtaen. "Että niin nuori muistaakin yksinpä lintujen tietäjäsanan
häntä roikoteltaessa pitkin puiden latvoja!"

"Hanakasti sen häneen taoit", huomautti Bagheera. "Mutta minä olen
hänestä ylpeä, ja nyt on meidän porhallettava Kylmiin Sijoihin."

He kaikki tiesivät missä se paikka oli, mutta harvatpa viidakon
asujaimet siellä käväisivät, sillä Kylmät Sijat oli annettu nimeksi
vanhalle hylätylle kaupungille, joka oli unohtunut ja hautautunut
viidakkoon, ja pedot harvoin käyttävät ihmisten aikoinaan asumaa
paikkaa. Metsäsika kyllä, mutta metsästäjäheimot eivät. Asuivathan
siellä sitä paitsi apinat, mikäli niiden voitiin sanoa missään asuvan,
joten mikään arvostaan pitävä eläin ei lähestynyt silmänkantaman päähän
muulloin kuin poudan hätyytellessä, jolloin puolittain rapistuneissa
säiliöissä norui vettä.

"Puolen yön matka -- täydellä vauhdilla", arvioitsi Bagheera, ja Baloo
sai peräti totisen katsannon.

"Samoan niin nopeasti kuin voin", lupasi hän apeana.

"Emme me sinua uskalla odotella. Talsi perässä, Baloo. Meidän on
pistettävä pikajuoksuksi -- Kaan ja minun."

"Olipa jalat taikka ei, kyllä minä neljän koipesi rinnalla pysyn",
huomautti Kaa lyhyeen. Baloo ponnistausi hoppuisaan lähtöön, mutta jäi
huohottaen istumaan, ja niinpä he jättivät hänet hölköttämään perässä,
Bagheeran taivaltaessa nopeaa pantterin loikkailua. Kaa ei hiiskahtanut
sanaakaan, mutta niin vinhasti kuin Bagheera kiitikin, tasalla pysyi
python-jättiläinen. Heidän saapuessaan eräälle vuoripurolle ehätti
Bagheera edelle, hän kun ponnahti ylitse, jättäen Kaan uimaan pää ja
kaksi jalkaa kaulaa ylhäällä vedestä, mutta tasaisella maalla Kaa peri
häviönsä takaisin.

"Vapahduksenani olleen murretun lukon kautta", hönkäisi Bagheera
iltahämärissä, "hidas et sinä ole tien katkaisijaksi!"

"Nälkä on!" vastasi Kaa. "Ja haukkuivathan ne minua täplikkääksi
sammakoksi."

"Madoksi -- maan madoksi, vieläpä keltaiseksi."

"Yhtä kaikki. Rientäkäämme!" Ja Kaa näytti lakaisevan maata, vakailla
silmillään löytäen lyhyimmän tien ja sillä pysytellen.

Eivät Kylmissä Sijoissa apinat ollenkaan ajatelleet Mowglin ystäviä. Ne
olivat tuoneet pojan Hävinneeseen Kaupunkiin ja ilakoivat aika lailla
urotyönsä innossa. Mowgli ei ollut kertaakaan elämässään ennen nähnyt
intialaista kaupunkia, ja raunioiksikin luhistuneena tämä näytti ylen
ihmeelliseltä ja komealta. Ammoisina aikoina oli joku kuningas sen
rakennuttanut matalahkolle kunnaalle. Vielä erotti kivetyt viertotiet,
jotka ylös rinnettä johtivat sortuneille porteille; näiden jälkinä
olivat kuluneisiin, ruostuneisiin saranoihin takertuneet puunsälöt.
Puita oli versonut muureihin, näiden harjat sortuneet, ja muuritornien
ikkunoista venyi tuuheina tukkuina köynnöskasveja.

Kunnaan laella oli iso katoton palatsi. Pihattojen ja suihkulähteiden
marmori oli rakoillut, punaisen ja vihreän kirjavaksi painunut, ja
kuninkaan elefanttitarhain mukulakiviäkin oli rikkaruoho ja rehottamaan
päässyt vesaikko nostatellut ja siirrellyt. Palatsista avautui
näköalaksi rivittäin katottomia taloja, jotka näyttivät tyhjiltä
mehiläiskeoilta; muodoton kivimöhkäle, joka oli ollut epäjumalana
neljän tien risteyksessä; yleisinä kaivoina aikoinaan palvelleet
kadunkulmien kuopat, ja temppelien halkeilleet kuvut, joiden aukoissa
villi viikunapuu versoi.

Apinat nimittivät paikkaa kaupungiksensa ja olivat halveksivinaan
viidakon väkeä syystä että näiden asuntona oli metsä. Eivätkä ne
kuitenkaan tienneet, mihin tarkoitukseen mikin talo oli rakennettu
ja mihin niitä käytettäisiin. Niillä oli tapana kasautua kehiksi
kuninkaan neuvostosaliin, penkoen kirppuja ja ollen mukamas ihmisiä;
tai juoksennella katottomissa taloissa keräilemässä laastinkappaleita
ja muita leluja, ja unohtaa minne olivat ne piilottaneet, ja tapella
ja kirkua isoin joukoin töyttien toisiansa, ja sitten hajautua
karkeloimaan kuninkaan puutarhan penkereillä, missä ravistelivat
ruusupensaita ja oranssipuita vallattomuuksissaan nähdäkseen hedelmien
ja kukkien varisevan. Ne tutkivat kaikkia palatsin käytäviä ja pimeitä
sokkeloita sekä noita satoja pikku hökkeleitä, mutta eivät milloinkaan
muistaneet mitä olivat nähneet ja mitä eivät; ja kuljeksivat yksitellen
ja kaksittain tai parvittain, toinen toisillensa hokien tekevänsä mitä
ihmisetkin. Ne joivat säiliöistä ja myllersivät veden mutaiseksi,
ja riitelivät sitten siitä, kunnes säntäsivät liutana liikkeelle ja
hoilailivat: "Ei ole viidakossa niin viisasta ja hyvää ja taitavaa ja
voimakasta ja säveää kuin bandar-log." Nyt alkoi kaikki taas uudestaan
siksi kunnes kyllästyivät kaupunkiin ja palasivat puunlatvoihin,
toivoen saavuttavansa viidakon väen huomiota.

Mowgli oli kasvatettu viidakon lain alaisena eikä voinut pitää
tällaisesta elämästä tai sitä käsittää. Apinat raahasivat hänet Kylmiin
Sijoihin iltapuolella päivää, ja sen sijaan että olisivat käyneet
levolle, kuten Mowgli olisi niin pitkän matkan jälkeen tehnyt, alkoivat
ne käsikkäin hyppiä piiritanssia, hupsuja laulujansa loilotellen.
Eräs apinoista piti puheen ja selitti kumppaneilleen, että Mowglin
sieppaaminen ennusti uutta vaihetta bandar-login historiassa, sillä
Mowgli näyttäisi niille, miten punoa risuja ja keppejä sateen ja
kylmän suojaksi. Mowgli nyhtäisi muutamia köynnöksiä ja rupesi niitä
solmielemaan, ja apinat koettivat jäljitellä; mutta jo moniaan minuutin
kuluttua ne kadottivat harrastuksensa, alkoivat nykiä toisiaan hännästä
tai köhien hyppiä nelinkontin pitkin raunioita.

"Tahdon syödä", virkkoi Mowgli. "Olen muukalainen tällä viidakon
perukalla. Tuokaa minulle ruokaa, tai antakaa minulle lupa metsästää
täällä."

Pari-kolmekymmentä apinaa ryntäsi noutamaan hänelle pähkinöitä ja
metsämeloneja; mutta tiellä ne riitautuivat käsirysyyn, ja oli liikaa
vaivaa palata hedelmien tähteitä tuomaan. Mowgli oli ruhjoontunut
ja suutuksissaan kuten nälissäänkin, ja hän harhaili pitkin tyhjää
kaupunkia, tuon tuostakin kajahutellen muukalaisten metsästyshuudon,
mutta kukaan ei siihen vastannut, ja Mowgli tunsi joutuneensa todella
kovin inhaan paikkaan. "Totta puhui bandar-logista Baloo", ajatteli
hän itsekseen. "Niillä ei ole lakia, ei metsästyshuutoa, ei johtajia
-- hupsuja jaarituksia vain ja pienoisia varastajan käsiä. Jos täällä
siis menehdyn nälkään tai kohtaan surmani, niin omaa syytäni on
kaikki. Mutta minun täytyy yrittää palata omaan viidakkooni. Varmasti
saan Baloolta selkäsaunan, mutta parempi sekin kuin ajella lenteleviä
ruusunlehtiä bandar-login kanssa."

Tuskin oli hän astellut kaupungin muurille, kun jo apinat kiskoivat
hänet takaisin, selitellen ettei hän tiennyt kuinka onnellinen oli,
ja nipistellen häntä, jotta muistaisi olla kiitollinen. Hän puri
hammasta eikä hiiskunut mitään mennessään hoilottavien apinain keskessä
avaralle pengermälle, joka oli sadeveden puoleksi täyttämien punaisesta
hietakivestä hakattujen vesisäiliöiden yläpuolella. Pengermän
keskellä oli rapistunut huvihuone, valkeasta marmorista rakennettu
kuningattarille, jotka olivat sata vuotta maan povessa uinuneet.
Kupukatto oli puoleksi lohjennut sisälle ja tukkinut maanalaisen
käytävän, jota myöten kuningattaret olivat sinne kulkeneet palatsista;
mutta seinät oli soviteltu kirjailluista marmori-ristikoista --
kaunista maidonvalkeata korkotyötä, koristeinansa agaatteja,
karneoleja, jaspiksia ja lasuurikiviä, ja kunnaan takaa noustuansa
kumotti kuu ristikkorei'istä, luoden maahan mustan samettiompeluksen
näköisiä varjoja.

Ruhjoontuneena, unisena ja nälissään ei Mowgli silti kyennyt
pidättämään nauruaan, kun bandar-log alkoi, kaksikymmentä yhteen
suuhun, kerskua hänelle kuinka suuria, viisaita, voimakkaita ja säveitä
ne olivat, ja moittia häntä typeräksi siinä, että hänen teki mieli pois.

"Me olemme suuria. Me olemme vapaita. Me olemme ihmeteltäviä. Me
olemme koko viidakon ihmeteltävintä väkeä! Me kaikki sanomme sen,
ja siis täytyy sen olla totta", pauhasivat ne. "Kun nyt sinä olet
uusi kuuntelija ja voit viedä sanamme viidakon asukkaille, jotta ne
vastakertana ottavat huomatakseen meidät, niin kerromme sinulle, missä
kaikissa suhteissa me olemme erinomaisia."

Mowgli ei pannut vastaan, ja apinoita kertyi satoja sadan perästä
pengermälle kuuntelemaan omien puhujainsa ylistysvirsiä bandar-logista,
ja milloin vain joku puhuja pysähtyi henkäisemään, hoilasivat kaikki
yhdessä: "Tämä on totta; sen me kaikki sanomme."

Mowgli nyökkäili ja räpytteli silmiään, myönteli kaikkiin kysymyksiin,
pää metelistä humisten.

"Tabaqui shakaali lienee näitä kaikkia purrut", jupisi hän, "ja nyt
niissä riehuu hulluus. Totisesti hälisee tässä dewanee, riivaus.
Eivätkö ne ikinä nuku? Nyt on pilvi vetäytymässä tuon kuun kaihtimeksi.
Jos olisi kyllin iso tuo pilvi, niin voisinpa pimeässä yrittää pinttää
pakoon. Mutta minä olen uupunut."

Sitä samaa pilveä tarkkasi kaksi hyvää ystävää kaupungin rapistuneessa
vallihaudassa, sillä Bagheera ja Kaa eivät halunneet tarpeettomia
vastuksia, hyvin tietäen kuinka vaarallista apinakansa oli suurin
joukoin. Apinat taistelevat ainoastaan ollessaan sata yhtä vastaan, ja
harvatpa viidakossa ovat arkailematta sellaista ylivoimaa.

"Minä menen läntiselle muurille", supatti Kaa, "ja hyökkään kiivaasti,
apunani rinteen vieru. Minun niskaani ne eivät laumoissa karkaa, mutta
-- --"

"Kyllä tiedän", vastasi Bagheera. "Soisinpa Baloon olevan mukana; mutta
täytyypä tehdä mitä meistä lähtee. Tuon pilven kerittyä kuun eteen
lähden minä penkereelle. Ne pitävät siellä joitakin käräjiä pojasta."

"Saalista saaos", toivotti Kaa jämeästi ja lipui läntiselle muurille
päin. Se sattui olemaan parhaiten säilynyt, ja jättiläiskäärme
viivähti tovin ennen kuin sai löytäneeksi tien ylös kiviseinää pitkin.
Pilvi peitti kuun, ja juuri ihmetellessään mitä apinat lähinnä
tekisivät kuulikin Mowgli Bagheeran kepeät askeleet penkereellä.
Musta pantteri oli melkein äänettömästi rynnännyt ylös vierua ja
huiteli -- tietäen ettei ollut aikaa tuhlata puremiseen -- oikeaan
ja vasempaan apinalaumassa, joka istui Mowglin ympärillä viisi- ja
kuusikymmenlukuisina piireinä. Nousi säikähdyksen ja raivon möly, ja
sitten, Bagheeran kompastuessa allaan kieriviin potkiviin ruumiisiin,
luikkasi eräs apina: "Täällä on ainoastaan yksi! Tappakaa hänet!
Tappakaa!" Bagheeran päälle sulloutui tyrkiskelevä liuta purevia,
raappivia ja reutovia apinoita, kun taas viisi tai kuusi tarttui
Mowgliin, raahasi hänet ylös huvihuoneen ristikkoseinää ja työnsi
hänet lohjenneen kattokuvun aukosta sisälle. Ihmisten kasvattama poika
olisi saanut pahan kolauksen, sillä putousta oli runsaasti viisitoista
jalkaa, mutta Mowgli putosi sillä tavoin kuin Baloo oli opettanut
putoamaan, ja pysyi jaloillaan.

"Pysy siellä", huusivat apinat, "kunnes olemme tappaneet ystäväsi, ja
sitten leikimme sinun kanssasi -- jos myrkkyväki jättää sinut henkiin".

"Olemme yhtä verta, te ja minä", lausahti Mowgli, pyöräyttäen
käärmeensanat kieleltään. Hän kuuli kahinaa ja sähinää törkyläjistä
ylt'ympäriltään ja varmuuden vuoksi kertaili huutonsa.

"Varsin niin! Maahan päät!" virkkoi puolikymmentä matalaa ääntä
(jokaisesta Intian rauniosta tulee ennemmin tai myöhemmin käärmeiden
tyyssija, ja vanha huvihuone vilisi cobra-käärmeitä). "Ssseiso
alallasi, Pikku Veikko, sillä jalkasi voivat meitä vahingoittaa."

Mowgli seisoi niin asemillaan kuin malttoi, tähystelIen ristikon takaa
ja kuunnellen mustan pantterin ympärillä riehuvan rynnistelyn hirmuista
metakkaa -- uikutuksia, pärpätystä ja reudontaa, ja Bagheeran kumeata,
ärisevää rykimistä hänen ponnahdellessaan taaksepäin, syöstessään
eteenpäin, teutaroidessaan viholliskasojensa alla. Ensimmäistä kertaa
syntymänsä jälkeen kamppaili Bagheera hengestään.

"Baloon täytyy olla tulossa; Bagheera ei ole voinut lähteä yksinään",
mietti Mowgli, ja huusi äänekkäästi: "Säiliölle, Bagheera. Kieri
vesialtaille. Kieri ja pudottaudu! Vettä kohti!"

Bagheera kuuli, ja hän sai uutta intoa huudosta, joka ilmaisi Mowglin
olevan turvassa. Hän raivasi tietänsä epätoivoisesti, tuuma tuumalta,
suoraan kohti vesisäiliöitä, pysähdellen äänettömänä. Sitten kajahti
viidakon puoleiselta luhistuneelta muurilta päin Baloon mörisevä
sotahuuto. "Bagheera", hän kiljui, "minä olen täällä. Minä kapuan!
Minä riennän! Ahuwora! Kivet luisuvat jalkojeni alla! Odottakaahan
tuloani, kelvoton bandar-log!" Hän tulla puhkui penkereelle, oitis
upotakseen päätään myöten apinain hyökyaaltoon; mutta hän istahti
hanakasti lonkilleen, ojensi etukäpälänsä ja sulki syliinsä niin monta
kuin mahtui, ennen kuin alkoi molemmin puolin mäikytellä säännöllisellä
höyrykoneen jyskytyksellä.

Räiskähdys ja loiskahdus ilmaisi Mowglille, että Bagheera oli
raivannut tiensä säiliölle, minne apinat eivät voineet seurata.
Pantteri tapaili ilmaa pää juuri vedestä ylhäällä, apinain seistessä
kolminkertaisena rivinä punaisilla astuimilla, vimmassaan tepastellen
ja valmiina hyökkäämään hänen kimppuunsa joka taholta, jos hän nousisi
Baloota auttamaan. Silloinpa Bagheera kohotti tiukkuvan leukansa
ja epätoivoissaan parkaisi käärmeen suojelushuudon -- "olemme yhtä
verta, te ja minä" -- sillä hän luuli Kaan viime hetkessä jänistäneen.
Balookaan, puolitukehtuneena apinain alla penkereen laidalla, ei voinut
olla hymähtämättä, kuullessaan mustan pantterin huutavan apua.

Kaa oli vast'ikään päässyt läntisen muurin yli, pudottautuen
tempaisulla, joka sinkautti ison harjakiven vallihautaan. Hän ei
tahtonut menettää pienintäkään etua, ja vyyhtesi ja kiehitti itsensä
pariin kertaan varmistuakseen siitä, että jok'ainoa jalanmitta hänen
pitkää ruumistansa oli täydessä työkunnossa. Taistelu kiehui Baloon
ympärillä kuumimmillaan, ja apinat älisivät säiliössä Bagheeraa
vartioiden, ja edestakaisin liehuva Mang-yökkö vei viestin isosta
tappelusta kautta viidakon, kunnes Hathikin, villi elefantti, äityi
pärryttämään ja kaukana heräsi hajallisia apinakansan joukkueita
kiiruhtamaan pikajuoksussa pitkin puuteitä Kylmiin Sijoihin toveriensa
avuksi, ja temmellyksen melske sai kaikki päivälinnut kavahtamaan
lentoon koko seutukunnalla. Sitten saapui Kaa suoraan kohti, nopeana ja
surmanhaluisena.

Pythonin taisteluvoimana on ruumiin koko jäntevyyden ja painon ohjaama
pään isku. Jos voitte mielessänne kuvailla lähes viidensadan kilon
painoisen peitsen, muurinmurtimen tai moukarin, jota mäikyttelee
sen varressa asustava kylmäverinen, heltymätön päättäväisyys, niin
voitte suunnilleen arvata, millainen Kaa oli tappelussa. Neljän tai
viiden jalan mittainen python voi lyödä kumoon miehen, jos iskee
häntä keskelle rintaa, ja Kaa oli kolmekymmentä jalkaa pitkä, senhän
tiedätte. Ensimmäisen iskunsa hän tähtäsi keskelle Baloon ympärillä
reutovaa parvea -- antoi sen ääntäkään päästämättä, ja toista ei
tarvittu. Apinat hajaantuivat kirkuen: "Kaa! Kaa tuli! Pakoon! Pakoon."

Sukupolvittain olivat vanhemmat pitäneet nuoria apinoita kurissa
säikyttelemällä niitä jutuilla Kaasta, yövarkaasta, joka hiippaili
pitkin oksia hiljaa kuin sammal kasvaa ja sieppasi kiemuroihinsa
voimakkaimmankin apinan; vanhasta Kaasta, joka osasi niin eksyttävästi
tekeytyä näivettyneen näreen tai lahonneen kannon näköiseksi, että
viisaimmatkin hairahtuivat, kunnes näre käpertyi heidän ympärilleen.
Muuta kuin Kaata eivät apinat viidakossa pelänneet, sillä kukaan ei
tiennyt hänen mahtinsa määrää, kukaan ei voinut katsoa häntä kasvoihin
eikä kukaan ollut elävänä päässyt hänen syleilystään. Siispä he
kauhusta soperrellen pakenivat muureille ja talojen seinille, ja Baloo
hengähti syvään huojennuksesta. Hänen turkkinsa oli paljoa paksumpi
kuin Bagheeran, mutta pahasti oli sitä temmellyksessä revitty.

Sitten Kaa avasi suunsa ensimmäisen kerran ja lausui pitkän sähisevän
sanan, ja kaukaa Kylmiä Sijoja puolustamaan lähteneet apinat
tyrmistyivät vapisevina paikoilleen, niin että oksat taipuivat ja
ritisivät taakkojensa alla. Muureille ja autioille rakennuksille
kapaisseet apinat heittivät kirkumisensa, ja kaupungin vallanneessa
hiljaisuudessa Mowgli kuuli Bagheeran säiliöstä noustessaan
pudistelevan märkiä kylkiänsä. Tovin kuluttua puhkesi meteli taas
pauhaamaan. Apinat hyppivät ylemmä; ne roikkuivat isojen kivisten
epäjumalankuvien kaulassa ja kiljuivat muuritorneja pitkin kiitäessään,
samalla kun Mowgli huvihuoneessa tepastellen tähysteli ristikkoseinän
raoista ja huhuili huuhkajan tapaan etuhampaittensa raosta, pilkkansa
ja halveksimisensa osotukseksi.

"Vapauta ihmisenpenikka tuosta loukusta; minä en enempää mahda", ähki
Bagheera. "Ottakaamme ihmisenpenikka ja menkäämme. Ne voivat rynnätä
uudestaan."

"Ne eivät liiku ennen kuin minä käsken. Pysykää ssssiinä!" sähähti Kaa,
ja kaupunki kävi jälleen hiljaiseksi. "En päässyt aikaisemmin, veikko,
mutta luulen kuulleeni, että kutsuit minua" -- tämä virkkoi Bagheeralle.

"Minä -- minä ehkä huudahdin tappelussa", vastasi Bagheera. "Baloo,
oletko saanut vammoja?"

"Etteivät vain repineet minua sadaksi pikku karhuseksi", sanoi Baloo,
vakavasti ravistaen jalkaa toisensa jälkeen. "Vou! Olen ruhjoutunut.
Kaa, saammepa, luulen ma, kiittää sinua hengestämme -- Bagheera ja
minä."

"Ei kestä. Missä on miekkonen?"

"Täällä, loukussa. En pysty kiipeämään ulos", huusi Mowgli. Lohjenneen
kuvun taive oli hänen päänsä kohdalla.

"Ottakaa hänet pois. Hän tanssii kuin Mor riikinkukko. Hän vielä
rusentaa pienokaisemme", valittivat cobrat sisäpuolella.

"Haa", hymähti Kaa, "onpa sillä miekkosella ystäviä joka paikassa.
Peräydy, miekkonen, ja kätkeytykää, oi Myrkkyväki. Minä murran seinän."

Kaa tähysteli tarkkaan, kunnes löysi marmoriristikossa heikkoa kohtaa
ilmaisevan virttyneen railon, kopautti pari kolme kertaa keveästi
kuonollaan saadakseen välimatkan punnituksi, ja nostaen sitten kuusi
jalkaa ruumiistansa kohoksi maasta takoi puolikymmentä täysivoimaista,
musertavaa iskua kuono edellä. Ristikkoseinä särkyi ja hajosi
tomu- ja muraläjänä; Mowgli hyppäsi ulos aukosta ja paiskautui Baloon
ja Bagheeran väliin -- käsivarsi kumpaisenkin vantteralla kaulalla.

"Oletko vahingoittunut?" kysyi Baloo, pehmoisesti syleillen häntä.

"Luitani kivistelee, olen nälissäni ja satutellut olen itseäni; mutta
voi, surkeasti ovat runnelleet teitä, veikot! Teistä vuotaa verta."

"Muista myös", virkkoi Bagheera nuollen huuliaan ja katsellen
penkereelle ja säiliön ympärille kasautuneita ruumiita.

"Ei sillä väliä, ei sillä väliä, kunhan sinä olet turvassa, oi sinä
kaikista pikku sammakoista verrattomin!" inui Baloo.

"Siitä päätämme myöhemmin", huomautti Bagheera kuivakiskoisella
äänellä, josta Mowgli ei vähääkään pitänyt. "Mutta tässä on Kaa,
jonka ansiota on meidän voittomme ja sinun pelastuksesi. Kiitä häntä
meikäläiseen tapaan, Mowgli."

Mowgli kääntyi ja näki ison pythonin pään häilyvän jalkaa ylempänä
omaansa.

"Tämä siis on miekkonen", puheli Kaa. "Kovin on pehmeä hänen nahkansa,
ja paljon hän muistuttaa bandar-logia. Olehan varuillasi, miekkonen,
etten epähuomiossa katso sinua apinaksi joskus hämärissä, hiljakkoin
vaihdettuani takkini."

"Olemme yhtä verta, sinä ja minä", vastasi Mowgli. "Otan sinulta tänä
yönä henkeni. Minun tapponi olkoon sinun tapposi, jos satut olemaan
nälissäsi, oi Kaa."

"Kiitoksia paljon, Pikku Veikko", vastasi Kaa, vaikka hänen silmänsä
ilkamoivat. "Ja mitä tappanee noin urhea eränkävijä? Kysyn voidakseni
seurata, kun hän ensi kerralla lähtee metsälle."

"Minä en tapa mitään -- minä olen liian pieni -- mutta minä ajan vuohia
niitä kohden, jotka pystyvät niitä käyttämään. Tyhjilläsi ollessasi
tule luokseni, niin näet puhunko totta. Minulla on hiukan taitoa
näissä" -- hän ojensi kätensä -- "ja jos konsa joudut satimeen, niin
voin maksaa velkani sinulle, Bagheeralle ja Baloolle. Saalista saakaa
kaikki, hyvät herrani."

"Hyvin puhuttu", mörisi Baloo, sillä Mowgli oli kiittänyt varsin
kauniisti. Python pudotti hetkeksi kepeästi päänsä Mowglin olalle.
"Uljas sydän ja kohtelias kieli", hän sanoi. "Sinut kannetaan kauas
viidakon halki, miekkonen. Mutta lähde nyt pian täältä ystävinesi.
Lähde levolle, sillä kuu laskee eikä ole soveliasta sinun katsella mitä
on tulossa."

Kuu oli painumassa kunnaitten taa, ja vapisevien apinain rivit
kyyristelivät muureilla ja muuritorneissa repaleisten, huojuvien
reunustojen näköisinä. Baloo pistäysi alas säiliölle juomaan ja
Bagheera alkoi suoria turkkiansa kuntoon, kun Kaa lipui penkereen
keskukseen ja nykäisi leukansa yhteen kaikuvalla loksahduksella, joka
käänsi häneen kaikkien apinain silmät.

"Kuu laskee", hän sanoi. "Vieläkö on kylliksi valoa nähdä?"

Muureilta kuului voihke kuin tuulen viuhina puunlatvoissa: "Me näemme,
oi Kaa."

"Hyvä. Nyt alkaa tanssi -- Kaan Nälkätanssi. Istukaa alallanne ja
katselkaa."

Hän pyörähti pariin kolmeen kertaan avarassa kehässä, heiluttaen
päätänsä oikealta vasemmalle. Sitten hän alkoi ruumiistansa sommitella
silmuja, kahdeksankuvioita ja pehmeäpiirteisiä velttoja kolmioita,
jotka häipyivät neliöiksi, viisikulmioiksi ja vyyhdityiksi keoiksi,
kertaakaan pysähtymättä, vähääkään kiirehtimättä, hetkeksikään
taukoamatta laulunsa hyrinästä. Pimeni pimenemistään, kunnes
laahustavat, vaihtuvat kiemurat viimein hälvenivät, suomujen rahistessa
pimennosta.

Baloo ja Bagheera töllistelivät hievahtamattomina kuin kivipatsaat,
kurkut korisevina ja niskaharjakset pörhistyneinä, ja Mowgli katseli
kummissaan.

"Bandar-log", virkkoi vihdoin Kaan ääni, "voitteko käskyttäni
liikauttaa kättä tai jalkaa? Sanokaa!"

"Käskyttäsi emme voi liikauttaa kättä tai jalkaa, oi Kaa!"

"Hyvä! Tulkaa kaikki askelta lähemmäksi."

Apinain rivit huojuivat avuttomasti eteenpäin, ja Baloo ja Bagheera
astahtivat jäykän askeleen eteenpäin niiden mukana.

"Lähemmäksi!" kähisi Kaa, ja kaikki liikahtivat taas.

Mowgli laski kätensä Baloon ja Bagheeran hartioille saadakseen
heidät poistumaan, ja nuo kaksi isoa petoa hätkähtivät kuin unesta
herätettyinä.

"Pidä kätesi hartioillani", kuiskasi Bagheera. "Pidä, veikko, tai on
minun mentävä takaisin -- mentävä takaisin Kaan luo. Aah!"

"Vanha Kaa siinä vain laittelee pyörylöitä tomussa", tuumi Mowgli.
"Lähdetään." Ja nuo kolme pujahtivat muurin aukosta viidakkoon.

"Huh!" hönkäisi Baloo taas seistessään hiljaisten puiden juurella.
"Koskaan enää en tee Kaasta liittolaista", ja hän puistautteli koko
ruumistansa.

"Hän tietää enemmän kuin me", vahvisti Bagheera hytisten. "Tuossa
tuokiossa, jos olisin jäänyt tuonne, minä olisin astellut hänen
kitaansa."

"Moni käy sitä tietä ennen kuin kuu taas nousee", jatkoi Baloo. "Hän
saa saalista kyllin -- omalla tavallaan."

"Mutta mitä tuo kaikki merkitsi?" uteli Mowgli, joka ei tiennyt
pythonin lumousvoimasta mitään. "Minä en muuta nähnyt kuin ison
käärmeen hupsuttelevan kehäleikkiä pimeäntuloon asti. Ja hänen kuononsa
oli kauttaaltaan murjoontunut. Ha! ha!"

"Mowgli", torui Bagheera äkäisesti, "hänen kuononsa oli murjoontunut
sinun tähtesi, kuten minun korvani, kylkeni ja käpäläni, ja Baloon
niska ja hartiat ovat reveltyjä sinun tähtesi. Ei ole Baloosta eikä
Bagheerasta mielikseen metsästelijäksi moneen päivään."

"Viisi tuosta", lauhdutteli Baloo; "meillä on ihmisenpenikka taas
tallessa".

"Totta kyllä; mutta sen olemme saaneet kalliisti maksaa ajanhäviöllä,
joka olisi saatettu käyttää hyvään metsästykseen, haavoilla, karvojen
haaskuulla -- selässäni on paljaita vakoja -- ja päälle päätteeksi
häpeällä. Sillä painakin mieleesi, Mowgli, että minun, joka olen musta
pantteri, oli pakko anoa Kaan suojelusta, ja Nälkätanssi pökerrytti
sekä Baloon että minut tyhmiksi kuin pikku linnut. Kaikki tämä,
ihmisenpenikka, johtui kisailustasi bandar-login kanssa."

"Totta, se on totta", myönsi Mowgli murheellisena. "Minä olen ilkeä
ihmisenpenikka, ja vatsaani viiltää suru."

"Mf. Mitä sanoo viidakon laki, Baloo?"

Baloon ei tehnyt mieli toimittaa Mowglille vielä lisää kärsimistä,
mutta hän ei voinut sivuuttaa lakia, vaan jupisi: "Suru ei koskaan
pidätä rangaistusta. Mutta muista, Bagheera, että hän on kovin pieni."

"Muistanpa kuin muistankin; mutta hän on tehnyt pahaa, ja iskuja on nyt
jaettava. Mowgli, onko sinulla mitään sanottavana?"

"Ei mitään. Minä tein väärin. Baloo ja sinä olette saaneet haavoja.
Rangaistuksen ansaitsen."

Bagheera antoi hänelle puolikymmentä näpsäystä, pantterin kannalta
mitaten. Ne olisivat tuskin ajaneet hereille hänen omaa penikkaansa,
mutta seitsenvuotiaalle pojalle ne tuntuivat niin tuimalta
selkäsaunalta kuin saattoi toivoa karttavansa. Sen kestettyään Mowgli
aivasti ja nousi sanaakaan hiiskumatta maasta.

"Nyt", kehotti Bagheera, "hyppäähän selkääni, Pikku Veikko, niin
lähdemme kotiin".

Viidakon lain viehättäviä puolia on se, että rangaistus kuittaa kaikki
tilit. Ei ole mitään hammastelua jälkeenpäin.

Mowgli kallisti päänsä Bagheeran hartioille ja nukkui niin sikeästi,
ettei herännyt edes joutuessaan lasketuksi kotiluolaansa lepäämään.



BANDAR-LOGIN MATKALAULU


    Kademielinpä kärkkyvi kuukin meitä,
    liki keikkuessamme kiehkurana!
    Tekin ettekö lentelis latvojen teitä,
    käsiparia toistakin toivovana?
    Tekin ettekö häntäänne kiertelis näin
    ylen sorjaksi solmuksi kaikin päin?
        Jopa suutahdat, mutta -- siitä viis,
        _veikko, sun häntäsi roikkuu siis!_

    Rivi istuvi meitä nyt oksillamme,
    kovin kauniita aatellen asioita;
    urotöitä on uusia aikeinamme,
    pian pistämme tässä jo alkuun noita --
    perin jaloja, viisaita varsinkin,
    ja ne tehdään pelkin toivehin.
        Jopa unhotimme, mut -- siitä viis,
        _veikko, sun häntäsi roikkuu siis!_

    Mitä puhetta konsana kuulla saamme --
    pedon, linnun taikkapa yökön kieltä --
    sitä kerkeinä kaikin me matkikaamme,
    siten näyttäen, että on meillä mieltä!
    Sepä verratonta! Viel' uudestaan!
    Kuten ihmiset pystymme haastamaan!
        Muka olkaamme nyt -- mut siitä viis,
        _veikko, sun häntäsi roikkuu siis!_

    _Rivi koolle karttukoon yläilmain karkeloon,
    missä tuuli tuudittaa lehvät hauskaan huiskinaan!
    Mitä meiltä jälkeen jää, mitä teemme hälinää,
    toki näyttää kaikki tuo, että meist' on toimimaan!_



KUINKA PELKO TULI


    Jo kuivuu lampi ja virran uoma,
    ja kumppanukset nyt oomme, kuoma;
    ja rantaan ryömivän polttaa kieltä,
    pois toinen toistansa tyrkkii tieltä
    ja poudan paahtavan turtuu painoon
    eik' aatos yletä tappoon, vainoon.
    Ei sutta säikähdä arka vuona,
    ja särmäsarvisen kauriin luona
    sen taaton surmaaja säilyy yhä,
    ja luonnon valtasi rauha pyhä.
    _Kun kuivui lammet ja virtain uomat,
    niin kisaveikot me oomme, kuomat;
    kun sade -- Saalista saakaa! -- pauhaa,
    taas silloin ei ole Vesirauhaa_.

Viidakon laissa -- maailman verrattomasti vanhimmassa -- on säädetty
melkein kaikenlaatuisten tapausten varalta, mitkä voivat viidakkoväkeä
kohdata, kunnes sen pykälät nyt ovat niin tarkoituksenmukaisia kuin
aika ja tapa tekee mahdolliseksi. Baloo, ruskea karhu, se Mowglin
tullessa kärsimättömäksi ainaisia sääntöjä kohtaan huomautteli hänelle,
että laki oli kuin jättiläisköynnös, tämä kun putoili kenen tahansa
selkään ja ketään säästämättä. "Elettyäsi minun ikääni, Pikku Veikko,
sinä näet miten koko viidakko tottelee ainakin yhtä lakia. Eikä siitä
tule mikään mieluinen näky", puheli Baloo.

Tämä puhe meni korvasta sisälle ja toisesta ulos, sillä syömällä ja
nukkumalla päivänsä kuluttava poika ei vaivaa mieltänsä vastuksella
ennen kuin tämä todella kohoutuu eteen. Mutta eräänä vuonna Baloon
sanat toteutuivat ja Mowgli näki koko viidakon toimivan yhden lain
alaisena.

Ensin ehtyivät talvisateet miltei tyyten, ja Sahi Piikkisika kertoi
bambutiheikössä Mowglin tavatessaan tälle, että metsäjämssit olivat
kuivumaisillaan. Jokainenhan tietää, että Sahi on naurettavan nirsu
ruokansa valinnassa eikä kelpuuta syödäkseen muuta kuin kaikkein
parasta ja kypsintä. Mowgli siis vain nauroi sanoen: "Mitä se minulle
kuuluu?"

"Ei paljoa nyt", vastasi Sahi jäykän kalseasti, rahistellen
harjaksiansa, "mutta saammepa nähdä tuonnempana. Vieläkö on
sukelluspaikkaa syvässä kallionsilmässä Mehiläisrotkon alapuolella,
Pikku Veikko?"

"Ei. Hupsu vesi heruu pois, enkä tahdo päätäni puhkaista", vastasi
Mowgli, joka luuli varmasti tietävänsä yhtä paljon kuin mitkä tahansa
viisi viidakon asukasta yhteensä.

"Se on sinun häviösi. Pikku halkeama saattaisi päästää hiukkasen
viisautta sisälle." Sahi sukelsi nopsasti, jotta Mowgli ei olisi saanut
nykäistyksi häntä turpaharjaksista, ja Mowgli mainitsi Baloolle, mitä
Sahi oli sanonut. Baloo näytti hyvin totiselta ja jupisi puolittain
itsekseen: "Jos olisin yksinäni, niin muuttaisin metsästysaluettani
nyt, ennen kuin toiset alkavat ajatella. Ja kuitenkin -- metsästäminen
muukalaisten parissa päättyy tappeluun -- ja ne voisivat satuttaa
ihmisenpenikkaani. Meidän täytyy odottaa nähdäksemme kuinka mohwa
kukkii."

Sinä keväänä mohwa-puu, josta Baloo piti perin paljon, ei kukkinut
ollenkaan. Vihertävät, kermanväriset, vahamaiset kukat poltti paahde
ennen puhkeamista, ja vain muutamia pahanhajuisia terälehtiä leijasi
alas, hänen takajaloillaan seisten ravistellessaan puuta. Sitten hiipi
hellittämätön helle tuuma tuumalta viidakon sydämeen, muuttaen sen
keltaiseksi, ruskeaksi ja viimein mustaksi. Rotkojen seinustain vehmas
ruohikko paloi katkenneiksi langoiksi ja käpertyneeksi karstaksi:
piiloutuneet lammet vajosivat mutakuoren alle, säilyttäen viimeisen
pikku jalanjäljen reunoillaan kuin raudasta valettuna; mehuvartiset
köynnökset putoilivat kiinnipitelemistänsä puista ja näivettyivät
niiden juurelle; bambut kuivuivat, kuumissa tuulahduksissa kalisten,
ja syvällä viidakossa kalliot kuorivat pois sammaleensa, kunnes olivat
yhtä kaljut ja kuumat kuin vipajavat siniset paatereet virran uomassa.

Linnut ja apinakansa muuttivat alkuvuodesta pohjoiseen, sillä ne
tiesivät mikä oli tulossa; ja hirvet sekä villisiat murtautuivat
kauas kylien tuhoutuneille vainioille, kuollen toisinaan ihmisten
nähden, jotka olivat liian heikot niitä tappamaan. Chil Sääksi pysyi
asemillaan ja lihosi, sillä raatoja riitti tarpeeksi asti, ja iltaisin
hän toi pedoille, jotka olivat liian nääntyneet tunkeutumaan uusille
metsästysmaille, sen ainaisen viestin, että aurinko kuoletteli
viidakkoa kolmen päivän lentomatkan alalla joka suuntaan.

Mowgli, joka ei ollut koskaan tiennyt, mitä todellinen nälkä merkitsi,
turvautui ummehtuneelta tuoksuvaan hunajaan, kolmen vuoden vanhaan,
hylätyistä kalliopesistä kaapittuun, -- hunajaan mustaan kuin suomuta
ja kuivuneesta sokerista pölyyntyneeseen. Hän pyydysteli myös toukkia
syvimmistä lokeroista puunkuorien alta ja ryösti vaapsahaisilta uudet
pesyeet. Kaikki viidakon riista oli pelkkää luuta ja nahkaa, ja
Bagheera saattoi tappaa kolmasti yössä ja tuskin saada täyttä ateriaa.
Mutta veden puute oli pahin, kunnes vihdoin Waingungan päähaara oli
ainoa virta, jonka kuolleiden äyräitten pohjukassa vettä vähänkin
norui; ja kun Hathi, villi elefantti, joka elää sata vuotta ja enemmän,
näki pitkän, ohuen sinisen kallioriutan pistäytyvän esille ihan
virran keskeltä, niin hän tiesi katselevansa Rauhankalliota, ja siinä
paikassa hän kohotti kärsänsä ja julisti Vesirauhan, kuten hänen isänsä
ennen häntä oli sen julistanut viisikymmentä vuotta takaperin. Hirvi,
villisika ja puhveli kävivät käheästi jatkamaan huutoa, ja Chil Sääksi
lenteli isoissa kehissä leveälti ja laajalti, vihellellen ja kirkuen
varoitusta.

Viidakon laki kieltää kuolemanrangaistuksen uhalla juomapaikoissa
tappamisen, kun kerran on Vesirauha julistettu. Syynä tähän on se,
että juominen käy syömisen edellä. Jokainen viidakkolainen kykenee
elää kituuttelemaan jotenkuten, milloin ainoastaan riista on niukka;
mutta vesi on vettä, ja milloin sitä on vain yhdessä paikassa,
silloin kaikki metsästäminen taukoaa viidakon väen käydessä sinne
janoansa sammuttamaan. Hyvinä vuosina, kun oli viljalti vettä, ne
jotka laskeusivat juomaan Waingungasta -- tai mistä tahansa muualta --
tekivät sen henkensä uhalla, ja tuo uhka oli melkoisena aineksena yön
toimien viehätyksessä. Painua virralle niin taitavasti, ettei lehtikään
liikahtanut; kahlata vaahtoavaan ryöppyyn polvia myöten, häivyttääkseen
kaiken melunsa pauhuun; juoda olkansa yli katsellen, jokainen
lihas valmiina villityn säikähdyksen ensimmäiseen epätoivoiseen
poukahdukseen; piehtaroida rantahietikolla, ja märkäturpaisena ja
pyylevänä palata ihailevan lauman luo -- olipa se riemukasta kaikille
kiiltosarvisille kauris nuorikoille, juuri syystä että tiesivät
Bagheeran tai Shere Khanin minä hetkenä hyvänsä voivan karata heidän
niskaansa. Mutta nyt oli tuo elämän ja kuoleman leikki loppunut,
ja viidakon väki keräysi kutistuneelle virralle nälkiintyneenä ja
voipuneena -- tiikeriä, karhua, hirveä, puhvelia ja sikaa yhdessä --,
joi pilautuvaa vettä ja maleksi virran kaltailla, liian uupuneena
lähtemään pois.

Hirvet ja siat olivat tallustelleet kaiken päivää etsimässä jotakin
parempaa kuin kuivunutta kuorta ja lakastuneita lehtiä. Puhvelit eivät
olleet löytäneet mitään viileätä mutapaikkaa piehtaroidakseen eivätkä
orasmaita varkaisiin mennäkseen. Käärmeet olivat heittäneet viidakon ja
tulleet alas virralle, toivoen saavansa siepatuksi jonkun harhailevan
sammakon. Ne kiertyivät märkien kivien ympärille eivätkä ajatelleetkaan
iskeä, milloin jonkun juuria tonkivan sian kärsä työnnälsi ne sivulle.
Virtakilpikonnat oli ammoin tappanut Bagheera, pyydystäjistä nokkelin,
ja kalat olivat hautautuneet syvälle rakoilevaan mutaan. Rauhankallio
vain lojui pitkän käärmeen näköisenä, ja väsyneet pikku vedenvirit
pihisivät kuivuessaan sen kuumiin kylkiin.

Tänne Mowgli pistäysi joka yö vilvottelemaan ja seuraa saamaan.
Nälkäisinkään pojan vihollisista olisi tuskin välittänyt pojasta
silloin. Hänen karvaton nahkansa sai hänet näyttämään laihemmalta
ja kurjemmalta kuin yksikään hänen tovereistaan oli. Aurinko oli
valkaissut hänen tukkansa rohtimenkarvaiseksi; kylkiluut pullistuivat
kuin tynnyrin vanteet, ja nelin kontin väijymisestä kyynärpäihin ja
polviin sierottuneet kyhmyt antoivat hänen surkastuneille jäsenilleen
solmuisten heinänkorsien näön. Mutta tuuheitten ripsien varjosta
tähysivät silmät tyyninä ja hätäilemättöminä, sillä Bagheera, hänen
neuvojansa tänä hädän aikana, kehotteli häntä liikkumaan hiljaisesti,
metsästämään verkalleen ja kaikin mokomin karttamaan malttinsa
menettämistä.

"Aika on paha", puheli Musta Pantteri muutamana löylyisenä iltana,
"mutta sekin menee, jos jaksamme elää loppuun asti. Onko makosi täysi,
ihmispenikka?"

"Täytettä on vatsani saanut, mutta mitään ei siitä lähde. Luuletko,
Bagheera, että sateet ovat unohtaneet meidät eivätkä enää milloinkaan
palaa?"

"Eihän toki. Kyllä vielä näemme mohwan kukkivan ja pikku vuonat kaikki
tuoreen ruohon lihottamina. Lähdetäänpä Rauhankalliolle uutisia
kuulemaan. Selkääni, Pikku Veikko."

"Ei ole nyt aika taakan kantamiseen. Pystyn vielä seisomaan omin
jaloin, mutta -- emmepä toden totta ole mitään syöttömulleja, me kaksi."

Bagheera silmäili resuista, tomuttunutta kuvettansa pitkin ja kuiskasi:
"Viime yönä minä tapoin ikeen alta mullikan. Niin kehnoon tilaan olin
joutunut, etten luullakseni olisi uskaltanut hyökätä, jos se olisi
valtoimena ollut Wou!"

Mowgli nauroi. "Niin, olemme aimo metsästäjiä nyt", sanoi hän, "Minä
olen varsin urhea -- syömään toukkia", ja kumppanukset laahustivat
kaksistaan rytisevän vesaikon läpi jokirantaan ja siitä joka suunnalle
haarautuvaan hietasärkkien kudelmaan.

"Vesi ei voi enää kauan elää", huomautti Baloo heihin yhtyen. "Katsokaa
tuonne! Jälkiä kuin ihmisen teitä."

Tuonpuolisen äyrään tasangolla oli kankea viidakkoheinä kuoleutunut
pystyyn ja siinä sitkastunut. Virralle pyrkivien hirvien ja sikojen
polut olivat viivailleet värittömän aavikon tomuisilla railoilla, jotka
halkoivat kymmenen jalan korkuista heinikkoa, ja näinkin aikaisin oli
kukin pitkä kuja täynnä veden partaalle kiirehtiviä ensimmäisiksi
ehättäytyjiä. Kuuli naaraspeurain vasikkoinensa köhivän nuuskamaisessa
pölyssä.

Virran ylävarrella Rauhankallion polvekkeen sameassa lampareessa
seisoi Vesirauhan vartijana villi elefantti Hathi poikineen jyhkeänä
ja harmaana kuutamossa, huojuen edes takaisin -- aina huojuen. Hiukan
hänen alapuolellaan oli hirvien joukko; näiden alapuolella taas siat
ja puhvelit; ja vastapäisellä äyräällä, missä isot puut ulottuivat
vedenreunalle asti, oli lihansyöjille määrätty paikka -- tiikerille,
susille, pantterille, karhulle ja muille.

"Olemme saman lain alaiset, tosiaankin", virkahti Bagheera, kahlaten
veteen ja virran yli katsellen kalahtelevien sarvien ja säpsähtelevien
silmien riveihin, missä hirvet ja siat tyrkkivät toisiansa edes
takaisin. "Saalista saakaa, te kaikki minun kumppanini", hän tervehti
laskeutuen pitkäkseen, toinen kuve särkällä; ja lisäsi sitten
hampaittensa raosta: "Ja ilman sitä, mikä on lakina, olisipa toden
totta nyt kerrakseen saalista."

Hirvien herkät korvat kuulivat viime lauseen, ja pelokas kuiske suhahti
heidän riveissään. "Aselepo! Muistakaa aselepo!"

"Rauhoittukaa siellä, rauhoittukaa!" kurlutti villi elefantti Hathi.
"Aselepo pitää paikkansa, Bagheera. Ei ole nyt aika puhua saaliista."

"Ken sen paremmin tietäisi kuin minä?" vastasi Bagheera, kieritellen
keltaisia silmiään virran yläjuoksulle päin. "Minä olen kilpikonnain
syöjä -- sammakkojen kalastaja. Ngaajah! Jospa tulisin toimeen
lehdeksillä!"

"Me sitä soisimme, kaikesta sydämestämme", määkäisi muuan nuori vuona,
joka oli syntynyt sinä keväänä eikä ollenkaan pitänyt olostaan.
Niin viheliäisessä tilassa kuin viidakon väki olikin, ei Hathikaan
voinut olla nauraa hörähtämättä; ja kyynärpäiden varassa lämpimässä
vedessä viruva Mowgli hahatti täyttä kurkkua, jaloillaan piesten vettä
valkeaksi vaahdoksi.

"Hyvin sanottu, pikku nuppusarvi", kehräsi Bagheera. "Aselevon
päätyttyä se muistetaan hyväksesi", ja hän tähysteli tiukasti pimeän
läpi, varmasti tunteakseen vuonan toisella kertaa.

Vähitellen puhelu levisi ylös ja alas jokivartta. Saattoi kuulla
tönivän, pärskivän sian pyytävän parempaa tilaa; puhvelien örähtelevän
keskenään, vaappuessaan särkkien yli, ja hirvien juttelevan surkeita
muistelmia pitkistä rasittavista taivalluksista ruuan etsinnässä.
Silloin tällöin he virran poikitse kyselivät lihansyöjiltä yhtä ja
toista, mutta viestit olivat järjestään huonoja, ja viidakon kuuma
tuuli kahahteli vinhoina puhalluksina kallioiden lomitse ja ritisevissä
oksissa, sirotellen risuja ja pölyä veteen.

"Ihmisväkikin kuolee aurojensa ääreen", kertoi eräs nuori sambhur.
"Auringonlaskun ja yön välillä sivuutin kolme. Ne makasivat alallaan,
ja niiden sonnit vieressä. Alallamme makaamme mekin ennen pitkää."

"Virta on viime yöstäkin alentunut", pakisi Baloo. "Hathi hoi, oletko
sinä koskaan nähnyt tämän poudan veroista?"

"Se menee ohi, se menee ohi", vakuutteli Hathi, pirskotellen vettä
selkäänsä ja kylkiinsä.

"Meillä on täällä yksi, joka ei voi kestää kauan", arveli Baloo, ja hän
katsahti rakastamaansa poikaan.

"Minä?" kivahti Mowgli, nousten istumaan vedessä. "Ei ole minulla
pitkää karvaa luitteni loimena, mutta -- mutta jos sinun taljasi
kiskaistaisiin pois, Baloo --"

Hathi vapisi hillitystä naurusta tuollaista ajatellessaan, ja Baloo
muistutti ankarasti:

"Ihmisenpenikka, tuo ei ole soveliasta sanoa lain opettajalle. Koskaan
ei ole minua taljattani tavattu."

"Ei, enhän minä pahaa tarkoittanut, Baloo: ainoastaan että sinä olet
ikäänkuin kookospähkinä kuoressaan, ja minä samainen kookospähkinä
paljaaltaan. Nyt tuo sinun hallava kuoresi --" Mowgli istui jalat
ristissä, tapansa mukaan etusormi pystyssä selitellen asioita, kun
Bagheera kurotti pehmeätä käpäläänsä ja vetäisi hänet taaksepäin veteen.

"Pahempaa ja pahempaa", nuhteli Musta Pantteri pojan pärskyen
noustessa. "Ensin on Baloo mukamas nyljettävä ja nyt hän on
kookospähkinä. Varohan vain, ettei hän tee kypsän kookospähkinän
tavoin."

"Ja mitä?" kysyi Mowgli hetkeksi aavistamattomana, vaikka tuo oli
viidakon kuluneimpia sukkeluuksia.

"Puhkaise päätäsi", vastasi Bagheera tyynesti ja kiskaisi hänet taas
veden alle.

"Ei ole hyvä lasketella leikkiä opettajastansa", moitti karhu, Mowglin
saatua vielä kolmannenkin kylvyn.

"Eikö hyvä! Mitäpä tahdotte? Tuo sinne ja tänne liehuva alaston otus
tekee apinapilaa niistä, jotka ovat aikanaan olleet hyviä metsästäjiä,
ja nykii meidän parhaitammekin viiksistä huvikseen." Tämä oli Shere
Khan, Nilkku Tiikeri, ontumassa veden ääreen. Hän odotti kotvan
nauttiakseen vastakkaisella rannalla pälyileviin hirviin tekemästänsä
vaikutuksesta; sitten hän laski alas nelikulmaisen, röyhelöisen päänsä
ja alkoi latkia, moristen: "Viidakko on nyt käynyt alastomien pentujen
luskutusmaaksi. Katso minuun, ihmisenpenikka!"

Mowgli katsoi -- oikeastaan tuijotti -- niin röyhkeästi kuin vain
hän osasi, ja minuutissa kääntyi Shere Khan rauhattomasti pois.
"Ihmisenpenikka sinne, ihmisenpenikka tänne", hän murisi juontiansa
jatkaen. "Penikka ei ole ihminen eikä penikka, muutoin hän olisi
pelännyt. Ensi kautena minun pitänee pyytää häneltä lupaa juodakseni.
Aurgh!"

"Voi sekin sattua", tokaisi Bagheera, tiukasti tähystellen häntä
päin silmiä. "Voi sekin sattua... Huh, Shere Khan! Mitä uutta törkyä
syydätkään?"

Nilkku Tiikeri oli painanut leukansa ja poskensa veteen, ja tummia
öljyisiä viiruja valui hänestä alas virtaan.

"Ihminen!" vastasi Shere Khan häikäilemättömästi; "minä tapoin tunti
takaperin".

Eläinten rivi värjyi ja huojui, ja kuiskeesta alkanut hämmästys kasvoi
huudoksi: "Ihminen! Ihminen! Hän on tappanut ihmisen!" Sitten kaikkien
katseet kääntyivät Hathiin, mutta hän ei näyttänyt kuulevan. Hathi ei
koskaan tee mitään ennen aikojaan, ja siinä yksi syy hänen pitkään
ikäänsä.

"Tällaisena kautena tapat ihmisen! Eikö muuta riistaa ollut jalkeilla?"
puheli Bagheera halveksivasti, vetäytyen pois saastutetusta vedestä ja
kissan tavoin ravistaen kutakin käpäläänsä niin tehdessään.

"Tapoin mielikseni -- en nälkään." Hirmustunut kuiske kuhisi taas, ja
Hathin valpas pikku silmä terittyi Shere Khaniin päin. "Mielikseni",
jamasi Shere Khan. "Nyt tulen juomaan ja puhdistautumaan. Onko kukaan
kieltämässä?"

Bagheeran selkä alkoi käyristyä kuin bamburuoko tuulen tuiverruksessa,
mutta Hathi nosti kärsänsä ja puheli levollisesti.

"Tapposi oli mieliksesi?" hän kysyi; ja kun Hathi tekee kysymyksen,
silloin on paras vastata.

"Niin juuri. Se oli minulle oikea työ ja oikea yö. Tiedäthän sen, oi
Hathi." Shere Khan puhui miltei kohteliaasti.

"Kyllä tiedän", vastasi Hathi; ja jatkoi tuokion vaiti oltuaan: "Oletko
juonut kylläsi?"

"Täksi yöksi olen."

"Lähdehän siis. Joki on juotavaksi, ei saastutettavaksi. Kukaan muu
kuin Nilkku Tiikeri ei olisi kerskannut oikeudestansa tänä kautena,
kun -- kun me kärsimme yhdessä -- ihminen ja viidakon väki yhteisesti.
Puhdas tai likainen, laputahan luolaasi, Shere Khan!"

Viime sanat kajahtelivat kuin hopeaisen torven törähdykset, ja Hathin
kolme poikaa vaapahti puoli askelta eteenpäin, vaikka sitä ei tarvittu.
Shere Khan luikki tiehensä, uskaltamatta nurkua, sillä hän tiesi --
minkä kaikki muutkin tietävät -- että kun koetukseen käydään, niin
Hathi on viidakon herra.

"Mistä hänelle oikeasta työstä Shere Khan puhuu?" kuiskasi Mowgli
Bagheeran korvaan. "Ihmisen tappaminen on aina häpeällistä. Laki sanoo
niin. Ja kuitenkin Hathi sanoo --"

"Kysy häneltä. Minä en tiedä, Pikku Veikko. Ellei Hathi olisi
puhunut, olisin minä tuota rampaa teurastajaa opettanut. Tullakin
Rauhankalliolle vereksestä ihmisentaposta -- ja pöyhkeillä siitä, sepä
shakaalin kehnoutta. Hän sitäpaitsi saastutti hyvän veden."

Mowgli odotti minuutin rohkeutta kootakseen, sillä ketään ei haluttanut
puhutella Hathia suoraan, ja sitten hän huusi: "Mikä on Shere Khanin
oikeus, oi Hathi?" Hänen sanojaan säestettiin molemmilta äyräiltä,
sillä viidakon väki on kiihkeän uteliasta ja kaikki olivat juuri
nähneet sellaista, mitä ei tuntunut ymmärtävän kukaan, paitsi Baloo,
joka näytti hyvin miettiväiseltä.

"Se on vanha tarina", selitti Hathi, "tarina viidakkoa vanhempi.
Pysykää vaiti äyräillä, niin kerronpa sen tarinan."

Minuutin, pari siat ja puhvelit tönivät toisiaan ja työntyivät
toistensa väliin, mutta sitten laumain johtajat mörähtivät toinen
toisensa jälkeen: "Me odotamme." Hathi harppasi eteenpäin, kunnes
oli melkein polvia myöten Rauhankallion lampareessa. Niin laiha ja
kurttuinen ja keltahampainen kuin olikin, hän näytti siltä minä
viidakko häntä piti -- viidakon herralta.

"Te tiedätte, lapset", hän alotti, "että te kaikista enimmin pelkäätte
ihmistä". Kuului myöntävää sorinaa.

"Tämä tarina koskettaa sinua, Pikku Veikko", virkahti Bagheera
Mowglille.

"Minuako? Minä kuulun laumaan -- olen Vapaan Kansan metsästäjä",
vastasi Mowgli. "Mitä minuun ihminen kuuluu?"

"Ja te ette tiedä miksi pelkäätte ihmistä?" pitkitti Hathi. "Syy
on seuraava. Viidakon alussa, eikä kukaan tiedä milloin se oli, me
viidakon väki käyskentelimme yhdessä, toinen toistamme pelkäämättä.
Niinä aikoina ei poutaa tunnettu, ja lehtiä, kukkia ja hedelmiä kasvoi
samalla varrella, emmekä me syöneet mitään muuta kuin lehtiä, kukkasia,
ruohoa, hedelmiä ja kuorta."

"Olenpa iloinen siitä, etten syntynyt noihin aikoihin", tokaisi
Bagheera. "Kaarna kelpaa vain kynsien terottimeksi."

"Ja viidakon herra oli Tha, elefanttien ensimmäinen. Hän veti viidakon
ylös syvistä vesistä kärsällään, ja mihin hän kynti vakoja maahan
torahampaillaan, siinä virrat juoksemaan, kunne kavion kopaisi, siinä
lampi läikkymään, minne puhalsi kärsällään -- näin -- siinä puut
ryskyen maassa. Siihen tapaan teki viidakon Tha; ja sellaisena minulle
tarina kerrottiin."

"Ei ole se menettänyt mehuansa kerronnasta", kuiskasi Bagheera, ja
Mowgli peitti myhäilynsä kädellään.

Niinä päivinä ei ollut maissia, ei meloneja, ei pippuria eikä liioin
sokeriruokoa, yhtä vähän kuin sellaisia pikku mökkejä, joita olette
kaikki nähneet; eikä viidakon väki tiennyt ihmisestä tuon taivaallista,
vaan asusti viidakossa yhtenä kansana. Mutta sitten alkoi tulla
kinastusta ruuasta, vaikka rehua riitti yltäkyllin kaikille. Olivat
laiskoja. Jokainen halusi syödä missä makasi, kuten toisinaan me
saatamme tehdä nyt, kun kevätsateet ovat antoisat. Tha, elefanttien
ensimmäinen, hääräsi viidakkojen teossa ja virtojen raivaamisessa
uomiin. Hän ei voinut kävellä joka paikassa, joten hän teki tiikerien
ensimmäisestä viidakon herran ja tuomarin, jolle viidakon väen oli
alistettava riitansa.

Niinä päivinä tiikerien ensimmäinen söi hedelmiä ja ruohoa muiden
kanssa. Hän oli yhtä kookas kuin minä, ja hyvin kaunis, väriltään
kauttaaltaan kuin kultaköynnöksen kukka. Ei ollut ainoatakaan viirua
tai täplää sen taljassa noina hyvinä päivinä, jolloin viidakko oli
uusi. Kaikki viidakon väki saapui hänen eteensä pelotta, ja hänen
sanansa oli kaiken viidakon laki. Olimme silloin, muistattehan, yhtä
kansaa. Mutta eräänä yönä syntyi kiista kahden kauriin kesken --
tuollainen laidunriita, joita nyt ratkaisette sarvin ja etusorkin --
ja kerrotaan, että kun nuo kaksi puhuivat yhdessä kukkasien keskessä
makaavan tiikerien ensimmäisen edessä, toinen kauris tuli häntä
nyhjäisseeksi sarvillaan, ja tiikerien ensimmäinen unohti olevansa
viidakon herra ja tuomari, karkasi kauriin kimppuun ja katkaisi häneltä
niskan.

Siihen yöhön asti ei ketään meistä ollut kuollut, ja tiikerien
ensimmäinen, nähdessään mitä oli tehnyt ja joutuen veren hajusta
hupeloksi, säntäsi pohjoisiin rämeihin, ja me viidakon väki äidyimme
tuomarittomaksi jääden tappelemaan keskenämme. Tha kuuli rynnistelyn
jytyä ja tuli takaisin; ja yksi puhui yhtä, toinen toista, mutta
hän näki kuolleen kauriin ruohikolla ja kysyi kuka oli tappanut.
Me viidakon väki emme sanoneet, sillä veren haju villitsi meidät
hupeloiksi, ihan niinkuin samainen haju meidät tänä päivänäkin
hullaannuttaa. Me kiertelimme, kaartelimme edestakaisin, huppelehtien,
huudellen ja päätämme ravistellen. Sen vuoksi Tha antoi viidakon
riippapuille ja laahaileville köynnöksille käskyn merkitä kauriin
tappaja, jotta hän sen tuonnempana tuntisi; ja Tha lausui: 'Kenpä nyt
viidakon herraksi?' Hypähti nyt jalkeille Harmaa Apina oksien asukas
ja sanoi: 'Minä nyt viidakon herraksi.' Tästä Tha nauramaan, vastaten:
'Olkoon niin', ja hän lähti kovin vihastuneena pois.

Lapset, te tunnette Harmaan Apinan. Hän oli silloin mikä nytkin.
Ensimmältä hän otti viisaan naaman, mutta tuossa tuokiossa alkoi jo
syyhytellä itseään ja hypellä ylös ja alas, ja palatessaan Tha tapasi
Harmaan Apinan roikkumassa pää alaspäin oksasta, virnuen alhaalla
seisoville, näiden virnuessa hänelle takaisin. Eikä siis ollut
viidakossa mitään lakia -- typerää puhetta vain ja järjettömiä sanoja.

Kutsui koolle meidät kaikki Tha ja sanoi näin: 'Ensimmäinen herranne on
tuonut viidakkoon Kuoleman ja toinen häpeän. Nyt on aika saada Laki, ja
Laki sellainen, jota ette voi rikkoa. Nyt pitää teidän joutua tuntemaan
Pelko, ja kun olette hänet löytäneet, niin tiedätte hänet herraksenne,
ja muu seuraa itsestään.' Sitten me viidakon asukkaat kysyimme:
'Mikä on Pelko?' ja Tha vastasi: 'Etsikää kunnes löydätte'. Niin
me kuljeskelimme pitkin viidakkoa etsimässä Pelkoa, ja sitten
puhvelit -- --"

"Uh!" hönkäisi Mysa, puhvelien johtaja, niiden omaksumalta
hietasärkältä.

"Niin, Mysa, puhvelit juuri. Ne toivat viestin, että muutamassa
viidakon luolassa asui Pelko ja että hän oli karvaton ja käveli
takajaloillaan. Me viidakon väki seurasimme laumaa luolalle, ja Pelko
seisoi sen suulla ja oli, kuten puhvelit olivat kertoneet, karvaton
ja käveli takajaloillaan. Meidät nähdessään hän puhkesi huutoon, ja
hänen äänensä lamautti meidät sillä pelolla, mikä meillä nyt on, ja
me säntäsimme karkuun, polkien ja reutoen toinen toistamme pelkomme
vallassa. Sinä yönä, kerrottiin minulle, me viidakon väki emme
asettuneet makaamaan yhdessä niinkuin oli tapamme ollut, vaan kukin
heimo vetäysi omille oloilleen -- sika sian pariin, hirvi hirven:
sarvi sarveen, kavio kavioon -- yhtäläinen lyöttäytyen yhtäläisen
kumppaniksi, ja niin värjöttelimme vapisten viidakossa.

"Ainoastaan tiikerien ensimmäinen ei ollut mukanamme, sillä hän
piileskeli vielä Pohjolan rämeissä, ja saadessaan kuulla luolassa
näkemästämme Olennosta hän sanoi: 'Minäpä menen sen Olennon luo ja
katkaisen siltä niskan.' Hän juoksemaan kaiken yötä kunnes saapui
luolalle, mutta puut ja köynnökset hänen polullaan pitivät mielessään
Than antaman käskyn, laskivat alas oksansa ja merkitsivät hänet hänen
juostessaan, sivaltaen sormensa hänen selkänsä, kupeensa, otsansa ja
leukansa poikitse. Jokaisesta kosketuksesta koitui hänen keltaiseen
taljaansa täplä ja juomu. Ja noita juomuja hänen lapsensa kantavat
tähän päivään asti! Hänen saapuessaan luolalle Pelko, Karvaton, ojensi
kätensä ja nimitti häntä 'Yöllä tulevaksi Juomunahaksi', ja tiikerien
ensimmäinen pelkäsi Karvatonta ja juoksi ulvoen takaisin rämeisiinsä."

Mowgli naurahti hiljaisesti, leuka vedessä.

"Niin äänekkäästi hän ulvoi, että Tha hänet kuuli ja kysyi: 'Mikä
on murheena?' Ja tiikerien ensimmäinen kohotti turpansa kohti äsken
tehtyä taivasta, joka nyt on niin vanha, ja pyysi: 'Anna minulle
takaisin voimani, oi Tha. Minä joudun häpeään kaiken viidakon edessä,
ja minä olen karannut erästä Karvatonta pakoon, ja hän on antanut
minulle häpeällisen nimen.' 'Ja miksi?' tiedusti Tha. 'Syystä että
rämeiden muta on minut tahrinut', selitti tiikerien ensimmäinen. 'Käy
siis uimaan ja piehtaroitse märässä ruohossa, ja jos se on mutaa,
niin se varmasti peseytyy pois', neuvoi Tha; ja tiikerien ensimmäinen
ui ja piehtaroitsi piehtaroimistaan, kunnes viidakko kiersi kehänä
hänen silmissään, mutta ainoatakaan pikku viirua hänen taljassaan ei
muuttunut, ja Tha nauroi tuota menoa katsellessaan. Sitten tiikerien
ensimmäinen valitti: 'Mitä olen tehnyt, että minulle näin on käynyt?'
Tha vastasi: 'Sinä olet tappanut kauriin, ja sinä olet päästänyt
Kuoleman valloilleen viidakossa, ja kuoleman matkassa on tullut
Pelko, niin että viidakon väki pelkää toinen toistansa niinkuin sinä
pelkäät Karvatonta.' Tiikerien ensimmäinen sanoi: 'Minua ne eivät
ikinä pelkää, sillä minä olen tuntenut ne alusta asti.' Tha vastasi:
'Mene ja katso.' Ja tiikerien ensimmäinen juoksenteli edes takaisin,
äänekkäästi huudellen hirveä ja sikaa ja sambhuria ja piikkisikaa ja
kaikkia viidakon asukkaita; mutta kaikki pakoilivat häntä, joka oli
ollut heidän tuomarinsa, sillä he pelkäsivät.

"Sitten tiikerien ensimmäinen tuli takaisin, hänen ylpeytensä oli
masentunut, ja päätänsä tantereeseen takoen hän raasti maata kaikin
käpälin ja rukoili: 'Muista että minä kerran olin viidakon herra!' Ja
Tha sanoi: 'Tämän verran minä teen, koska sinä ja minä näimme viidakon
tekemisen. Yhtenä yönä vuosittain olkoon sinulle ja sinun lapsillesi
suotua se, mikä oli suotua ennen kauriin tappoa. Jos sinä tuona yhtenä
yönä tapaat Karvattoman -- ja hänen nimensä on Ihminen -- niin sinä
et pelkää häntä, vaan hän pelkää teitä niinkuin te olisitte viidakon
tuomareita ja kaikkien olioiden herroja. Osoita hänelle armeliaisuutta
sinä hänen pelkonsa yönä; sillä sinä olet tuntenut, mitä Pelko on.'

"Silloin tiikerien ensimmäinen vastasi: 'Minä olen tyytyväinen.' Mutta
seuraavalla kerralla juodessaan hän näki kupeensa mustat juomut ja
muisti Karvattoman hänelle antaman nimen, ja hän vihastui. Vuoden hän
asusti rämeissä, odottaen kunnes Tha täyttäisi lupauksensa. Ja eräänä
yönä, kun kuun shakaali (iltatähti) näkyi selvästi yli viidakon, hän
tunsi yönsä tulleeksi ja läksi sille luolalle kohtaamaan Karvatonta.
Silloin tapahtui Than lupauksen jälkeen, sillä Karvaton lankesi
maahan hänen edessään ja makasi pitkänään, ja tiikerien ensimmäinen
iski häntä ja katkaisi hänen selkänsä, sillä hän luuli viidakossa
olevan yhden ainoan sellaisen Olennon ja tappaneensa Pelon. Sitten
saalistansa nuuskiessaan hän kuuli Than saapuvan pohjoisista
metsistä ja elefanttien ensimmäisen ääni, joka on se ääni minkä nyt
kuulemme -- --"

Ukkonen jyristeli pitkin vuorien huipukkaita särmiä, mutta ei tuonut
sadetta -- vain harjujen takana liehuvia helteensalamia -- ja Hathi
pitkitti:

"Sen äänen hän kuuli, ja se sanoi: 'Tämäkö sinun armeliaisuutesi?'
Tiikerien ensimmäinen lipoi huuliansa ja vastasi: 'Mitä välitän? Minä
olen tappanut Pelon.' Ja Tha sanoi: 'Voi sokeata hupeloa! Sinä olet
päästänyt Kuoleman jalat kammitsastaan ja hän seuraa sinun jälkiäsi
kunnes kuolet. Sinä olet Ihmisen opettanut tappamaan!'

"Tiikerien ensimmäinen seisoi hanakasti saaliinsa äärellä ja intti: 'Hän
on kuin oli kauris. Ei ole olemassa Pelkoa. Nyt minusta jälleen tulee
viidakon kansain tuomari.'

"Ja Tha vastasi ja sanoi: 'Ei enää milloinkaan viidakon väki sinun
luoksesi tule. Eivät ne kuuna päivänä polullesi satuttaudu, eivät
lähelläsi nuku, eivät perässäsi kulje eivätkä luolasi vieressä
laitumella käy. Ainoastaan Pelko sinua seuraa ja nujertaa sinut
mielensä mukaan iskulla, jota sinä et näe. Hän panee maan avautumaan
jalkaisi alla ja köynnöksen kietoutumaan kaulaasi ja puunrungot
kasvamaan yhteen ympärilläsi korkeammalle kuin hyppysi kantaa, ja
vihdoin hän ottaa taljasi kääriäkseen siihen penikkansa milloin niillä
on kylmä. Sinä et ole hänelle osoittanut mitään armeliaisuutta, eikä
hänkään sinulle mitään osoita.'

"Tiikerien ensimmäinen oli hyvin rohkea, sillä hänellä oli vielä se
yönsä, ja hän sanoi: 'Than lupaus on Than lupaus. Eihän hän minulta
yötäni ota?' Ja Tha sanoi: 'Se yksi yösi on sinun, kuten olen sanonut,
mutta siitä on hinta maksettava. Sinä olet Ihmisen opettanut tappamaan,
ja hän ei ole hidas oppimaan.'

"Tiikerien ensimmäinen sanoi: 'Hän on tässä käpäläni alla, selkä
ruhjottuna. Anna viidakolle tiedoksi, että minä olen tappanut Pelon.'

"Silloin Tha nauroi ja sanoi: 'Sinä olet tappanut monesta yhden, mutta
saatkin itse ilmoittaa viidakolle -- sillä sinun yösi on päättynyt!'

"Niin tuli päivä; ja luolan suulta astui ulos toinen Karvaton ja näki
polulla saaliin ja tiikereistä ensimmäisen röyhistelevän sen päällä, ja
hän otti terävän kepin -- --"

"Ne heittävät nyt sellaista esinettä, joka leikkaa", tokaisi Sahi
rahisten äyrästä alas; sillä gondit pitävät Sahia perin suurena
herkkuna; sen nimenä on heidän keskuudessaan Ho-Igoo -- ja hän tiesi
yhtä ja toista ilkeästä pikku gondilaiskirveestä, joka suhahtaa
metsänaukeamasta kuin sudenkorento.

"Se oli terävä keppi, jollaisia he kuoppaloukun pohjalle asettavat",
vakuutti Hathi. "Heittämällä sen hän iski tiikerien ensimmäistä
syvälle kupeeseen. Siten tapahtui kuten Tha oli sanonut, sillä
tiikerien ensimmäinen juoksenteli ulisten pitkin viidakkoa kunnes
keppi repeytyi irti, ja koko viidakko sai tietää, että Karvaton kykeni
iskemään kaukaa, ja he pelkäsivät, yhä enemmän. Sillä tavoin kävi,
että tiikerien ensimmäinen opetti Karvattoman tappamaan -- ja te
tiedätte, mitä vauriota se on sittemmin tuottanut kaikille kansoillemme
-- silmukalla, kuopalla, salaloukulla, lentävällä kepillä, valkeasta
savusta sinkoavalla pistokärpäsellä" (Hathi tarkoitti kivääriä) "ja
Punakukalla, joka ajaa meidät aukealle. Mutta yhtenä yönä vuosittain
Karvaton pelkää tiikeriä, kuten Tha lupasi, eikä koskaan ole tiikeri
antanut hänelle syytä pelätä vähemmin. Tiikeri tappaa hänet missä vain
tapaa, muistaen mihin häpeään tiikerien ensimmäinen joutui. Muulloin
Pelko kävelee pitkin viidakkoa päivällä ja yöllä."

"Ahai! Auu!" huokasi peura, ajatellen mitä se kaikki heille merkitsi.

"Ja ainoastaan silloin, kun kaikkia kohtaa suuri yhteinen Pelko, kuten
nyt, voimme me viidakon väki jättää sikseen kaikki pikku pelkomme ja
tavata toisemme yhteisellä rauhan alueella, kuten nyt on käynyt."

"Yhtenä yönä vain pelkää ihminen tiikeriä?" kysyi Mowgli.

"Yhtenä yönä vain", vahvisti Hathi.

"Mutta minä -- mutta me -- mutta kaikki viidakko tietää, että Shere
Khan tappaa ihmisen pari kolme kertaa kuussa."

"Aivan oikein. Silloin hän hyökkää takaa ja iskiessään kääntää päänsä
syrjään, sillä hän on pelkoa täynnä. Jos ihminen katsoisi häneen,
niin hän luikkisi tiehensä. Mutta omana yönänsä hän lähtee julkisesti
kylään. Hän astelee talojen välillä ja työntää päänsä oviaukkoon, ja
ihmiset lankeavat kasvoilleen, ja siinä hän tekee tapponsa. Yksi tappo
sinä yönä."

"Ohoo!" virkkoi Mowgli itsekseen, kieriskellen vedessä. "Nyt näen miksi
Shere Khan pyysi minua katsomaan häntä. Hän ei siitä hyötynyt, sillä
hän ei kyennyt pitämään silmiään vakaina, ja -- ja minä totisesti en
langennut hänen jalkoihinsa. Mutta minähän en olekaan ihminen, koska
kuulun Vapaaseen Kansaan."

"Umm!" virkkoi Bagheera syvältä karvaisesta kurkustaan. "Tietääkö
tiikeri yönsä?"

"Ei koskaan ennen kuin kuun shakaali näkyy iltasumusta kirkkaana.
Toisin ajoin se sattuu kuivana kesänä ja toisin ajoin märkänä
sadekautena -- tuo tiikerin yksi yö. Mutta ilman tiikerien ensimmäistä
ei tätä olisi ollut eikä kukaan meistä olisi pelkoa tuntenut."

Peura örähti murheellisesti, ja Bagheeran huulet kiertyivät häijyyn
hymyyn. "Tietävätkö ihmiset tämän -- tarinan?" hän kysyi.

"Kukaan muu ei sitä tiedä kuin tiikerit ja me elefantit -- Than lapset.
Nyt te lampareitten äärellä olostajat olette sen kuulleet, ja minä olen
lopettanut."

Hathi painoi kärsänsä veteen merkiksi siitä, että hän ei mielinyt puhua.

"Mutta -- mutta -- mutta", kummasteli Mowgli Baloolle, "miksei
tiikerien ensimmäinen jatkanut ruohon ja lehtien ja kerppujen syöntiä?
Hän ainoastaan katkaisi kauriilta niskan. Hän ei sitä syönyt. Mikä
hänet johti kuumaan lihaan?"

"Puut ja köynnökset merkitsivät hänet, Pikku Veikko, ja tekivät hänestä
sen viiruisen otuksen minkä näemme. Ei hän sen koommin tahtonut niiden
hedelmiä syödä, vaan kosti siitä päivästä asti peuroille ja muille
ruohon syöjille", selitti Baloo.

"Siispä sinä tunnet tarinan. Hä? Miksi en ole sitä koskaan kuullut?"

"Syystä, että viidakko on sellaisia tarinoita täynnä. Jos aloittaisin,
niin niille ei koskaan loppua tulisi. Hellitähän korvani, Pikku Veikko!"



VIIDAKON LAKI


Antaakseni teille hiukkasen käsitystä viidakon lain tavattomasta
moninaisuudesta olen kääntänyt runomuotoon (Baloo aina veteli niitä
jonkinlaiseen veisuun tapaan) muutamia susikaaria. Tietysti niitä on
sadoittain muita, mutta nämä kyllä kelpaavat yksinkertaisien sääntöjen
näytteiksi.

    _Laki viidakon, vanha kuin taivas, se kaikille kaikesta määrää;
    susi tottelevainen varttuu, ja kuolee kärkkyvä väärää_.

    _Kuni runkoa vyöttävä köynnös, laki puolin ja toisinkin käy --
    sillä susi se lauman on voima, suden voima ei laumatta näy_.

    Pese aamuisin kuonosta häntään; juo kylliksi, vaan älä yli;
    yön sait sinä pyyntiä varten; unen sulle on päiväksi syli.

    On shakaali tiikerin norkko: alat, pentu, jo viiksesi saada,
    susi metsästäjäksi muista -- oma ruokasi käyppä ja kaada.

    Pysy armossa viidakon herrain: otso, tiikeri, pantteri niit' on.
    Älä hiljaista Hathia härnää; pila rikkoo karjun liiton.

    Kun laumasi lauman kohtaa ja kumpikin polulla pysyy,
    istu johtajain haastoa kuullen -- avun keksivät kenties rysyyn.

    Oman laumasi suden kanssa hyvin kaukana ottelus ota,
    jotta toiset ei riitaan yhtyis ja runtelis laumaa sota.

    Suden luola on hänelle turva; koti hänellä missä on,
    sinne Pääsusi ei edes pääse, ei asiaa Neuvoston.

    Suden luola on hänelle turva -- sen julkiseks' aivan jos laatii,
    niin neuvosto viestillä sentään sen muuanne tehtäväks vaatii,

    Tapa ääneti iltayöstä: jos riemusi läikähtää,
    niin, veikkosi tyhjiksi jättäin, parvi karkuhun säikähtää.

    Tapa itselles, kumppaneilles, tai pennuilles, tarpeen mukaan
    huvin vuoksi vain älä -- _eikä saa Ihmistä tappaa kukaan!_

    Jos saaliin viet heikommaltas, älä korskana korjaa tätä:
    on kaikilla lauma-oikeus; hälle pää sekä nahka jätä.

    Liha lauman on lauman saalis. Se syödään paikaltaan,
    ken luolaansa siitä sieppaa, hän joutuu kuolemaan.

    Liha suden on suden saalis. Häll' olkoon vallassaan,
    jos tahtoo, kutsua lauma sitä kanssansa jakamaan.

    Penu-oikeus ensvuotiaalla: tämä kaikilta vaatia saa
    kidan täyden, tappajan jälkeen; tät' on täytymys noudattaa.

    Pesä-oikeudellansa emo ikäveikoilta vaatia saa
    pesyeellensä saaliista koiven; tät' on täytymys noudattaa.

    Isä luolaoikeudellaan vain perheelle saalista tapaa;
    häntä neuvosto yksin käskee; hän on laumakutsuista vapaa.

    Ikä, viekkaus, voima muussa on kaikille ratkaisijana:
    mistä laki ei selvästi säädä, laki siinä on Pääsuden sana.

    _Elos taistelu uljaana muuten omapäisesti ottele,
    lain pää sekä selkä ja koipi on kuitenkin: tottele!_



"TIIKERI-TIIKERI!"


    Tuottiko pyyntisi, urhosein?
        _Veikko, ma tyhjää työtä tein_.
    Sortuiko saalis riidassa?
        _Veikko, viel' astuu se viidassa_.
    Missä on ylpeä voimasi?
        _Veikko, mua heikoksi soimasi_.
    Minne noin riennät joutuisaan?
        _Veikko, käyn luolaani kuolemaan_.

Jätettyänsä sudenluolan Käräjäkalliolla lauman kanssa taistelleena
painui Mowgli alas kyntömäille, kyläläisten asuinsijoille, mutta ei
pysähtynyt niin lähelle viidakkoa, tietäen käräjillä saaneensa ainakin
yhden verivihollisen. Hän kiiruhti sen vuoksi edelleen, pysyen pitkin
laaksoa johtavalla kivikkoisella tiellä, jota myöten viiletteli
tasaista hölkkäjuoksua lähes kahdenkymmenen mailin taipaleen, kunnes
saapui hänelle tuntemattomaan tienooseen. Laakso avautui laajaksi
tasangoksi, jota rotkot leikkelivät kalliotöyräitten lomissa. Toisessa
päässä oli pienoinen kylä, toisessa tuuhea viidakko äkkiä katkesi
laidunmaiden reunalta kuin viikatteella lyötynä. Yltympäri tasankoa
oli karjaa ja puhveleita laitumella, ja Mowglin nähdessään pikku
paimenpojat säntäsivät parkuen tiehensä ja jokaisen intialaisen kylän
liepeillä lurjustelevat keltaiset paria-koirat äityivät haukkua
luskuttamaan. Mowgli asteli päin, sillä hän oli nälissään, ja kylän
portille saapuessaan hän näki sen pielessä ison orjantappurapensaan,
jolla iltahämärissä tukitaan portin aukko.

"Pyh!" mutisi hän, sillä hän oli tavannut useita sellaisia öisillä
retkillään syötävää etsiessään. "Täälläkin siis ihmiset pelkäävät
viidakon väkeä."

Hän istuutui portin vierustalle, ja erään miehen astuessa ulos hän
nousi seisaalleen, avasi suunsa ja viittasi kurkkuunsa merkiksi,
että hän kaipasi ruokaa. Mies töllisteli ja juoksi sitten takaisin
pitkin kylän ainoata katua, huutaen pappia, joka oli kookas, lihava,
valkopukuinen mies, otsassa keltaisen- ja punaisenkirjava merkki.
Pappi saapui portille, saattueenansa ainakin sata ihmistä, jotka
tuijottelivat, pakisivat, hoilasivat ja osoittelivat Mowglia.

"Tapojapa ei ole tällä ihmisväellä", sanoi Mowgli itsekseen.
"Ainoastaan Harmaa Apina käyttäytyisi kuten nuo." Hän siis ravisti
pitkää tukkaansa ja katseli joukkoa karsaasti.

"Mitä pelkäämistä siinä on?" selitteli pappi. "Katsokaa arpia hänen
käsivarsissaan ja säärissään. Ne ovat susien puremia. Hän on vain
viidakosta karannut susilapsi."

Tietysti olivat penikat kisaillessaan useasti nipistäneet Mowglia
tiukemmin kuin olivat tarkoittaneet, ja kaikkialla hänen käsivarsissaan
ja jaloissaan näkyi valkeita juomuja. Mutta eipä hän suurin surminkaan
olisi näitä puremiksi sanonut, sillä hän tiesi, mikä oli oikea purema.

"Arre! Arre!" säälitteli pari naista. "Joutua sutten pureskeltavaksi,
lapsi rukka! Hän on sievä poika. Silmät hehkuvat kuin tulen liekki.
Kautta kunniani, Messua, hän muistuttaa sinun poikaasi, jonka tiikeri
vei."

"Annas kun katson", vastasi muuan vaimo, jolla oli raskaita
vaskirenkaita ranteissa ja nilkoissa, ja hän tirkisteli Mowglia
kämmenensä suojasta. "Muistuttaa todellakin. Hän on laihempi, mutta
ihan on hänellä poikani muoto ja katsanto."

Pappi oli näppärä mies, ja hän tiesi Messuan kylän varakkaimman
asukkaan vaimoksi. Niinpä hän loi toviksi katseensa ylös taivaan lakeen
ja lausui juhlallisesti: "Mitä viidakko on vienyt, sen on viidakko
takaisin antanut. Ota poika huoneeseesi, sisareni, äläkä unohda
osoittaa kunnioitustasi papille, joka näkee niin syvälle ihmisten
elämään."

"Minut lunastaneen mullin kautta", tuumaili Mowgli itsekseen, "onpa
kaikki tämä puhelu kuin toinen laumakäräjäin katselmus! No, jos olen
ihminen, niin ihminen minun olla täytyy."

Joukko antoi tietä, kun vaimo viittasi Mowglin käymään mökkiinsä, missä
oli punainen kiillotettu makuulavitsa, iso savinen jyväkirstu, kannessa
lystikkäitä korkokuvioita, puolikymmentä vaskesta taottua keittoastiaa,
pienessä komerossa hindulainen jumalankuva ja seinässä todellinen
kuvastin, jollaisia pikku kolikosta myydään maalaismarkkinoilla.

Mowgli sai pitkän kulauksen maitoa ja leivän kannikan, ja Messua
laski kätensä hänen päänsä päälle ja katseli häntä silmiin; sillä
hän ajatteli, että kenties oli hänen poikansa tosiaankin palannut
viidakosta, minne tiikeri oli hänet vienyt. Hän siis maanitteli:
"Nathoo, oi Nathoo!" Mowgli ei osoittanut tuntevansa nimeä. "Etkö
muista, kun annoin sinulle uudet kenkäsi?" Hän kosketti pojan jalkaa,
ja se oli melkein kuin sarvea. "Ei", hän sanoi kaihomielin; "eivät ole
nuo jalat koskaan kenkiä käyttäneet, mutta kovin suuresti olet Nathoon
näköinen, ja ollos poikani".

Mowgli oli rauhaton, hän kun ei ollut milloinkaan majaillut katon
alla; mutta vilkaistessaan oljista punottuun kattoon havaitsi hän
milloin hyvänsä kykenevänsä repäisemään itselleen tien ulos, jotapaitsi
ikkunassa ei ollut saranoita. "Mitä on ihmisestä mihinkään", hän jupisi
lopulta, "ellei hän ihmisen puhetta ymmärrä? Minä olen nyt yhtä tyhmä
ja mykkä kuin ihminen olisi meidän parissamme viidakossa. Minun täytyy
oppia heidän puhettansa."

Hän ei suotta ollut sutten seurassa oppinut matkimaan kauriiden
kutsuntaa ja pienen villisian röhkimistä. Niin pian kuin Messua siis
sanankin äänsi, matki sitä Mowgli melkein virheettömästi, ja ennen
pimeäntuloa tiesi hän jo monen esineen nimet ympäristöstään.

Pulaa syntyi levolle menosta, Mowgli kun ei suostunut nukkumaan noin
pantterinloukun näköisessä karsinassa kuin mökki oli, ja kun ovi
suljettiin, läksi hän ikkunasta ulos. "Tehköön tahtonsa mukaan", neuvoi
Messuan mies. "Muista, että hän ei tietenkään tähän asti ole vuoteella
nukkunut. Jos hän on todellakin lähetetty poikamme sijaan, niin hän ei
karkaa."

Mowgli siis oikaisihe pitkään puhtoiseen ruohikkoon kentän laitaan,
mutta hän ei ollut vielä silmiänsä ummistanut, kun pehmeä harmaa kuono
tönäisi häntä leuan alle.

"Phui!" virkkoi Harmaa Veikko (hän oli emo Jolkan penikoista vanhin).
"Kehno palkinto on tämä kahdenkymmenen mailin hölkästä jäljilläsi. Sinä
haiset puunsavulle ja karjalle -- kerrassaan jo kuin ihminen. Herää,
Pikku Veikko: tuon uutisia."

"Jaksavatko viidakossa hyvin?" kysyi Mowgli häntä syleillen.

"Kaikki paitsi Punakukan kärventämät sudet. Kuulepas nyt. Shere Khan on
luikkinut etäälle metsästämään, kunnes hänen turkkinsa kasvaa jälleen,
sillä hän on pahasti korventunut. Palatessaan hän vannoo upottavansa
luusi Waingungaan.

"Kaksipa siinä mieltä. Minäkin olen tehnyt pikku lupauksen. Mutta
hyvä on aina uutisia saada. Olen tänä iltana väsyksissäni, -- kovin
väsyksissäni uusista asioista, Harmaa Veikko, -- mutta tuohan minulle
aina uutisia."

"Ethän unohda, että olet susi? Eiväthän ihmiset sinua saa sitä
unohtamaan?" urkki Harmaa Veikko huolestuneesti.

"En ikinä unohda. Muistan elämäni ajan, että rakastan sinua ja kaikkea
luolamme väkeä; mutta muistan myöskin, että minut on häädetty laumasta."

"Ja että sinut voidaan häätää toisestakin laumasta. Ihmiset ovat
vain ihmisiä, Pikku Veikko, ja niiden puhe on kuin lammikon
sammakoiden puhetta. Taas tänne alas tullessani minä odottelen sinua
bambutiheikössä laitumen liepeessä."

Kolmeen kuukauteen tuon yön jälkeen Mowgli tuskin kertaakaan poistui
kylän veräjältä, niin uutterasti hän opiskeli ihmisten menoja ja
tapoja. Ensin hänen oli käytettävä vaatetta uumillaan, ja se kiusasi
häntä kamalasti; sitten hänen piti oppia tuntemaan raha, jonka
merkitystä hän ei ollenkaan tajunnut, ja harjoitella kyntämään, jota
hän katsoi aivan hukkatyöksi. Ja kylän pikku lapset härnäsivät häntä
aika lailla. Onneksi oli viidakon laki opettanut hänet säilyttämään
malttinsa, sillä maltista riippuu viidakossa elämä ja elanto; mutta
heidän tehdessään pilaa hänestä, kun hän ei yhtynyt leikkeihin tai
lennätellyt leijoja tai kun hän äänsi jonkun sanan väärin, pidätti
häntä rusentamasta heitä ainoastaan se tieto, ettei kelpo metsästäjä
voinut alentua tappamaan pieniä alastomia penikoita.

Hän ei vähääkään tuntenut omaa voimaansa. Viidakossa hän tiesi itsensä
petoihin verraten heikoksi, mutta kylässä ihmiset sanoivat, että
hänellä oli sonnin voima. Hänellä ei ainakaan ollut käsitystäkään
siitä, mitä pelko oli, sillä kun kylän pappi kertoi hänelle jumalan
temppelissään suuttuvan hänelle, jos hän söi papin mangoja, niin
hän sieppasi jumalankuvan, toi sen papin asuntoon ja pyysi pappia
suututtamaan tämän, jotta hän saisi sen kanssa tapella. Häväistysjuttu
oli hirmuinen, mutta pappi vaiensi hälyn, ja Messuan mies maksoi kasan
hopeaa jumalan lepyttäjäisiä.

Eikä Mowglilla ollut aavistustakaan Intian ankarasta kastijaosta.
Kun savenvalajan aasi kuukertui savikuoppaan, niin Mowgli kiskoi sen
hännästä ylös ja auttoi ruukkujen sälytystä matkalle Khanhiwaran
markkinoille. Puistattavaa oli tuokin, sillä savenvalaja on
alhaissäätyinen ja hänen aasinsa vielä viheliäisempi. Papin toruessa
Mowglia uhkasi tämä sitoa hänetkin aasin selkään, ja pappi selitteli
Messuan miehelle, että Mowgli oli mahdollisimman pian toimitettava
työhön; ja kylän päämies ilmoitti Mowglille, että hänen piti
huomisaamuna lähteä puhvelinpaimeneksi.

Mowglipa oli tuosta hyvillään; ja sinä iltana, tavallaan kylän
palvelijaksi päästyänsä, hän läksi piiriin, joka keräytyi aina iltaisin
eräälle muurauslavalle ison viikunapuun alle. Tässä iltaseurassa
pakinoitsivat tupakkaansa tuprutellen päämies, yövartija, kylän kaikki
juorut tietävä parturi ja kylän metsästäjä, vanha Buldeo, jolla oli
muskettiluikku. Latvaoksilla istuivat apinat rupattelemassa, ja
lavan alla oli kolo, missä asusti cobra, ja tämä sai joka ilta pikku
vadillisen maitoa, sillä hän oli pyhä. Vanhukset istuivat puun juurella
jutustaen ja isoja huqa-vesipiippujansa pöllähytellen myöhään yöhön
asti.

He juttelivat ihmeellisiä tarinoita jumalista, ihmisistä ja aaveista,
ja Buldeo vielä ihmeellisempiä viidakon petojen tavoista, kunnes
piirin ulkopuolella kyhjöttelevien pienokaisten silmät pullistuivat
kuopistaan. Useimmat kertomukset koskivat eläimiä, sillä olihan
viidakko aina heidän ovellaan. Hirvet ja villisiat tärvelivät heidän
laihojaan, ja silloin tällöin kaappasi tiikeri ihmisen hämärissä kylän
porttien näköpiiristä.

Mowgli luonnollisesti tunsi heidän tarinoitsemiansa seikkoja, ja
hänen täytyi käsin peitellä nauruansa, hartiat hytkyvinä, kun
Buldeo muskettia polvillansa poikkiteloin pidellen siirtyi toisesta
merkillisestä jutusta toiseen.

Buldeo selitteli, että Messuan pojan riistäjä oli aavetiikeri,
jonka ruumiissa asusti muutamia vuosia takaperin kuolleen ilkeän,
vanhan koronkiskurin henki. "Ja tiedän tämän todeksi", hän sanoi,
"koska Purun Dass ontui iskusta, jonka oli saanut tilikirjojensa
polttamismellakassa, ja mainitsemani tiikeri ontuu myös, sillä sen
käpälät painavat epätasaisia jälkiä."

"Totta, totta sen oltava on", myönsivät harmaaparrat nyökkäillen.

"Ovatko kaikki nuo kertomukset yhtäläistä lukinlankaa ja kuutamolorua?"
virkahti Mowgli. "Tuo tiikeri ontuu, koska on nilkkuna syntynyt, kuten
kaikki tietävät. Lapsellista on puhua koronkiskurin sielusta elukassa,
jolla ei ole shakaalinkaan rohkeutta."

Buldeo oli tovin sanattomana kummastuksesta, ja päämies tuijotteli.

"Ohoo! Viidakkokakarako siinä?" puheli Buldeo. "Jos olet niin viisas,
niin sinun on parempi toimittaa sen vuota Khanhiwaraan, sillä hallitus
on luvannut sata rupiita sen hengestä. Vielä parempi on vaieta, kun
aikaihmiset puhuvat."

Mowgli nousi lähteäkseen. "Kaiken iltaa olen täällä lojunut
kuuntelemassa", huusi hän olkansa takaa, "ja vain kerran tai pari
on Buldeo lausunut toden sanan viidakosta, joka on ihan hänen
ovensa edessä. Kuinka siis uskoisin satuja aaveista ja jumalista ja
menninkäisistä, joita hän sanoo nähneensä?"

"On tosiaan aika tuon pojan lähteä paimeneen", virkkoi päämies, Buldeon
tuprutellessa ja ähistessä Mowglin hävyttömyyttä.

Useimmissa Intian kylissä on tapana, että muutamat poikaset vievät
karjan ja puhvelit laitumelle aamulla varhain ja tuovat ne illalla
takaisin; ja sama karja, joka tallaisi valkoisen miehen kuoliaaksi,
antaa itseänsä komennella ja ropsia lasten, jotka tuskin ulottuvat
niiden turpaan asti. Niin kauan kuin pojat pysyvät karjansa matkassa,
ovat ne turvassa, sillä tiikerikään ei käy karjalauman kimppuun. Mutta
toisinaan joku joutuu pedon saaliiksi harhaillessaan kukkia poimimassa
tai sisiliskoja pyydystämässä.

Mowgli läksi kylän katua pitkin aamun koittaessa, istuen ison
johtajahärän Raman selässä; ja isot liuskakiven karvaiset puhvelit,
joilla oli pitkät taaksepäin kaareutuvat sarvet ja villit silmät,
nousivat tanhualtaan yksi kerrallaan ja seurasivat häntä, ja Mowgli
painoi hyvin selvästi mukanaan olevain lasten mieliin, että hän oli
päällikkö. Hän huiteli puhveleita pitkällä kiillotetulla bambuseipäällä
ja käski Kamyaa, erästä pojista, paimentamaan karjaa erikseen ja
olemaan visusti sen vierellä, hänen mennessään edemmäs puhvelien
keralla.

Intialainen laidunmaa on pelkkiä kallioita, näreikköjä, mättäitä ja
pikku rotkoja, joiden sekaan karjalaumat hajaantuvat ja häviävät.
Puhvelit yleensä pysyttelevät lammikkojen ja hetteiden lähistöllä,
missä lojuvat ja kahlailevat lämpimässä mudassa tuntikausia. Mowgli
ajoi ne sen tasangon laitaan, missä Waingunga pistäikse viidakosta;
sitten hän pudottausi Raman kaulalta, asteli erään bambutiheikön luo ja
tapasi Harmaan Veikon.

"Hei", virkkoi Harmaa Veikko, "olen odotellut täällä hyvin monta
päivää. Mitä tuo karjanpaimennustyö tarkoittaa?"

"Niin on määräys", selitti Mowgli; "minä olen toistaiseksi kylän
paimen. Mitä uutta Shere Khanista?"

"Hän on palannut näille tienoille ja jo kauan odotellut sinua täällä
päin. Nyt hän on taas poistunut, sillä riista on vähissä. Mutta hän
aikoo tappaa sinut."

"Hyvä on", arveli Mowgli. "Niin kauan kuin hän viipyy poissa, istu sinä
tai joku neljästä veikosta tuolla kalliolla, jotta voin nähdä sinut
tullessani kylästä. Hänen palatessaan odota minua rotkossa dhaak-puun
juurella tasangon keskellä. Meidän ei ole tarvis marssia Shere Khanin
kitaan."

Sitten Mowgli valitsi siimeisen paikan ja heittäysi nukkumaan puhvelien
rouhiessa ruohoa hänen ympärillään. Paimentaminen on Intiassa
maailman laiskimpia tehtäviä. Karja liikkuu ja järsii ja laskeutuu
levolle, ja liikkuu taas pikku taipaleen, eikä se edes ammu. Se vain
mörähtelee, ja puhvelit aniharvoin äännähtävätkään, vaan painautuvat
liejuisiin lammikkoihin toinen toisensa jälkeen ja kaivautuvat mutaan,
kunnes ainoastaan turvat ja töllistelevät vaaleansiniset silmät ovat
näkyvissä, ja siellä ne viruvat kuin tukit.

Aurinko saa kalliot vipajamaan helteessä, ja paimenpojat kuulevat
sääksen (ei koskaan useampia) viheltelevän melkein näkymättömistä
korkeuksista, ja ne tietävät, että jos joku heistä tai karjasta
kuolisi, tuo sääksi suhahtaisi alas, ja seuraava sääksi matkojen päässä
näkisi sen laskeutuvan ja tekisi samoin, ja seuraava ja seuraava, ja
melkein silmänräpäyksessä ilmestyisi tyhjästä parikymmentä nälkäistä
sääkseä. He nukuskelevat ja heräilevät ja taas nukkuvat, ja solmeilevat
pikku vasuja kuivista heinistä ja pyydystelevät niihin heinäsirkkoja,
tai nappaavat kiinni kaksi rukoilevaa mantista ja panevat ne
tappelemaan; tai pujottelevat punaisia ja mustia viidakkopähkinöitä
helminauhoiksi, tai katselevat kallion seinustalla kellivää sisiliskoa
tai hetteen reunalla sammakonpyyntiin ryhtynyttä käärmettä.

Ja he laulavat pitkiä, pitkiä lauluja, jotka päättyvät omituisiin
hindulaisiin juoksutuksiin, ja päivä tuntuu pitemmältä kuin useimpien
ihmisten koko elämä, ja he ehkä rakentavat mutalinnan sekä siihen
mudasta miehiä, hevosia ja puhveleita, sovittaen miesten käsiin ruokoja
ja ollen olevinansa kuninkaita, nuo olennot armeijoinansa, tai kansan
palvelemia jumalia. Saapuu sitten ilta ja lapsoset huhuilevat, puhvelit
möyrivät esille kanuunanlaukauksina pamahtelevasta sitkeästä liejusta,
ja kaikki parveilevat harmaan aavikon yli kohti kylän tuikkivia tulia.

Päivän toisensa jälkeen vei Mowgli puhvelit piehtaroimissijoille, ja
päivän toisensa jälkeen hän näki Harmaan Veikon selän puolentoista
mailin päässä aron toisessa laidassa, ja siitä hän tiesi, ettei
Shere Khan ollut palannut, ja päivän toisensa jälkeen hän loikoili
ruohikossa ympäristönsä ääniä kuunnellen ja vanhoista viidakon päivistä
unelmoiden. Jos Shere Khan olisi rammalla jalallaan kompastunut
Waingungan tiheikössä, niin Mowgli olisi rasahduksen kuullut noina
pitkinä hiljaisina aamuina.

Vihdoin hän eräänä päivänä ei nähnytkään Harmaata Veikkoa
merkkipaikalla, ja nauraen hän ohjasi puhvelit rotkoon dhaak-puun
vieritse, joka oli kullanpunaisten kukkien peitossa. Siellä istui
Harmaa Veikko selkäturkin joka karva porhollaan.

"Hän on piileskellyt kuukauden, jotta et osaisi olla varuillasi.
Hän tuli selänteiden yli viime yönä Tabaquin keralla, kiihkeänä
jäljilläsi", kertoi susi huohottaen.

Mowgli rypisti kulmiansa. "Shere Khania en pelkää, mutta Tabaqui on
hyvin kavala."

"Ei hätää", vastasi Harmaa Veikko lipoen huuliansa. "Minä tapasin
Tabaquin päivänkoitteessa. Nyt hän latelee viisauksiansa sääksille,
mutta hän kertoi minulle kaikki ennenkuin katkaisin hänen selkänsä.
Shere Khanin suunnitelmana on odottaa sinua kylän portilla tänä iltana
-- sinua eikä ketään muuta. Hän on nyt makuulla, Waingungan isossa
kuivassa rotkossa."

"Onko hän tänään syönyt, vai metsästääkö hän tyhjänä?" tiedusteli
Mowgli, sillä vastaus oli hänelle hengen asia.

"Hän tappoi aamuhämärissä -- sian -- ja hän on juonutkin. Muistathan,
Shere Khan ei ole koskaan kyennyt paastoamaan, ei kostonkaan takia."

"Voi hupeloa, hupeloa! Siinäpä vasta penikan penikka! Syönyt ja
juonutkin, ja hän arvelee minun odottavan, kunnes hän on nukkunut!
Missä hän makaakaan? Jos meitä vain olisi kymmenen, niin voisimme
nujertaa hänet makuulleen. Nämä puhvelit eivät hyökkää, elleivät vainua
häntä, enkä minä osaa niiden kieltä. Voimmeko päästä hänen polkunsa
taa, jotta ne haistaisivat sen?"

"Hän ui pitkän matkan Waingungaa katkaistakseen sen", selitti Harmaa
Veikko.

"Sen on Tabaqui neuvonut. Yksinään hän ei ikinä olisi tullut sitä
ajatelleeksi." Mowgli seisoi sormi suussa pohtien. "Waingungan isossa
rotkossa. Se avautuu tasangolle vajaan puolen mailin päässä täältä.
Voin viedä lauman kaartaen viidakon puolitse rotkon päähän ja sitten
karauttaa alangolle -- mutta hän luikkisi alapäästä tieltä pois. Meidän
on tukittava se pää. Harmaa Veli, voitko avukseni jakaa lauman kahtia?"

"Kenties en yksin -- mutta olen tuonut viisaan auttajan." Harmaa Veikko
hölkötti sivuun ja laskeusi erääseen kuoppaan. Sitten nousi ylös iso
harmaa pää, jonka Mowgli hyvin tunsi, ja kuuman ilman täytti viidakon
kaikkein ihalin huuto -- suden metsästysulvahdus keskipäivällä.

"Akela! Akela!" huudahti Mowgli käsiänsä taputtaen. "Pitihän minun
tietääkin, ettet sinä minua unohtaisi. Meillä on iso urakka edessä.
Jaa lauma kahtia, Akela. Pidä lehmät ja vasikat yhdessä, ja sonnit ja
kyntöpuhvelit erikseen."

Molemmat sudet puikahtelivat kuin piiritanssissa lauman keskeen ja
ulos; elukat pärskyivät, heittelivät niskojaan ja erkanivat kahdeksi
ryhmäksi. Toisessa seisoivat puhvelilehmät vasikkainsa ympärillä
ja tuijottivat tannerta kuopien, valmiina hyökkäämään ja hengiltä
tallaamaan suden, jos tämä vain olisi alallaan. Toisessa korskuivat ja
polkivat sonnit ja mullit, mutta vaikka ne näyttivät mahtavammilta,
olivat ne paljoa vähemmän vaaralliset, niillä kun ei ollut vasikoita
suojeltavina. Kuusikaan miestä ei olisi saanut laumaa niin näppärästi
jaetuksi.

"Mitä käskyjä!" läähätti Akela. "Ne koettavat yhtyä jälleen."

Mowgli hypähti Raman selkään. "Aja sonnit pois vasemmalle, Akela.
Harmaa Veikko, meidän mentyämme pidä sinä lehmät koolla ja aja ne
rotkon alapäähän."

"Kuinka pitkälle?" kysyi Harmaa Veikko läähättäen ja leukojansa
luskutellen.

"Kunnes seinämät ovat korkeammat kuin Shere Khan voi loikata", hoilasi
Mowgli. "Pidätä niitä siellä kunnes me karautamme alas."

Sonnit kaartuivat syrjään Akelan ulvahdellessa, ja Harmaa Veikko
pysähtyi lehmien eteen. Nämä hyökkäsivät päin, ja hän pysyttelihe juuri
heidän edellään rotkon alapäähän asti, Akelan häätäessä sonnit kauas
vasemmalle.

"Hyvin tehty! Vielä hyökkäys, niin ne ovat oikeassa vauhdissaan.
Huolellisesti nyt -- huolellisesti, Akela! Näykkäyskin vain liikaa,
niin sonnit ryntäävät päin. Hihhei! Onpa tämä hurjempaa työtä kuin
mustien kauriiden ajo. Olisitko uskonut näiden elukkain voivan saada
tämmöisen vauhdin?" huusi Mowgli.

"Minä -- minä olen näitäkin aikoinani pyytänyt", ähkäisi Akela
tomupilvestä. "Käännänkö ne viidakkoon?"

"Käännä! Niin juuri. Käännä joutuin! Rama on hulluna raivosta. Oi,
jospa vain osaisin sanoa hänelle, mitä häneltä tänään tarvitsen."

Sonnit suunnattiin tällä kertaa oikealle, ja ne törmäsivät tiheikköön.
Toiset paimenet, jotka olivat puolen mailin päässä karjalaitumella
tätä menoa katselleet, pyyhkäisivät kylään mikäli koivista läksi,
huutaen että sonnit olivat hullaantuneet ja pillastuneet. Mutta Mowglin
suunnitelma oli kylläkin selvä. Hän tahtoi vain tehdä pitkän kierroksen
ylämaahan ja päästä rotkon yläpäähän, ajaakseen sonnit alas rotkoa ja
ahdistaakseen Shere Khanin sonnien ja lehmien väliin; sillä hän tiesi,
että Shere Khan ei syönnin ja täyden juonnin jälkeen mitenkään pystyisi
taistelemaan eikä kapaisemaan rotkon seinämiä ylös.

Hän viihdytteli nyt puhveleita äänellään, ja Akela oli jättäytynyt
kauas taakse, ainoastaan pariin kertaan älähdellen, jouduttaakseen
takajoukkoa. Kierros oli varsin pitkä, sillä he eivät halunneet joutua
niin lähelle rotkoa, että Shere Khan älyäisi varotuksen. Vihdoin Mowgli
pyöräytti hämmentyneen lauman rotkon päähän ruohoiselle pälvelle, joka
jyrkästi loiveni alas varsinaiseen rotkoon. Noin korkealta saattoi
puiden latvojen yli nähdä alas tasangolle; mutta Mowgli katseli
rotkon seiniä ja oli tyytyväinen nähdessään, että ne olivat melkein
kohtisuorat. Niitä verhoilevat köynnökset eivät kyenneet suomaan
jalansijaa tiikerille, joka tahtoi pyrkiä ylös.

"Anna niiden hengähtää, Akela", hän sanoi kohottaen kätensä. "Ne
eivät ole vielä vainunneet häntä. Anna niiden hengähtää. Minun täytyy
ilmoittaa Shere Khanille, kuka tulee. Hän on loukussamme."

Hän pani kätensä torveksi suulleen ja huuteli alas rotkoon -- se oli
melkein kuin tunneliin huhuilemista -- ja kaiut poukkoilivat kalliolta
kalliolle.

Pitkän ajan kuluttua kuului vastaukseksi vasta heränneen, runsaasti
syöneen tiikerin venyttelevä, uninen ärinä.

"Kuka kutsuu?" ärähti Shere Khan, ja komea riikinkukko pyrähti kirkuen
ylös rotkosta.

"Minä, Mowgli. Karjanvaras, on aika joutua Käräjäkalliolle! Alas --
kiidätä ne alas, Akela! Alas, Rama, alas!"

Lauma pysähtyi hetkiseksi rinteen partaalla, mutta Akela äityi
täyteen metsästysulvontaan, ja ne syöksähtivät syvyyteen toinen
toisensa jälkeen ihan kuin veneet koskeen, hiedan ja kivien ryöpytessä
ympärillä. Kerran vauhtiin tultua oli pysähtyminen mahdotonta, ja ennen
kuin ne vielä kunnolleen olivat rotkon uomassa, haistoi Rama Shere
Khanin ja mylväisi.

"Ha ha!" ilkkui Mowgli hänen selässään. "Nyt sinä tiedät!" ja mustien
sarvien, vaahtoavien turpien ja pullistuneiden silmien virta tohahti
alas rotkoa kuin kivenmura tulvavedessä, heikompien puhvelien
ahtautuessa seinämiin pyrkimään köynnöksien läpi. Ne tiesivät mikä työ
oli edessä -- puhvelilauman kamala hyökkäys, jota mikään tiikeri ei voi
toivoa vastustavansa.

Shere Khan kuuli sorkkien töminän, nousi jaloilleen ja löntysteli alas
rotkon uomaa, vaanien molemmin puolin jotakin pakotietä. Mutta pystyinä
kohosivat rotkon seinät, ja hänen oli pysyttävä tolallaan, raskaana
ateriastaan ja juonnistaan ja halukkaampana mihin tahansa muuhun kuin
taistelemaan. Lauma roiskahti yli lammikon, jolta hän oli vast'ikään
lähtenyt, mylvien niin että kapea kouru oli yhtenä pauhuna. Mowgli
kuuli vastausmylvinän rotkon alapäästä, näki Shere Khanin kääntyvän
(tiikeri tiesi pahassakin pinteessä paremmaksi kohdata sonnit kuin
lehmät vasikkoinensa), ja sitten Rama liukahti, kompastui ja työntyi
jälleen matkaan jonkin pehmeän yli, ja sonnit kintereillään sinkoutui
täyttä vauhtia toiseen laumaan, yhteentörmäyksen voiman suorastaan
nostaessa heikommat puhvelit jaloiltaan. Se tempaisu paiskasi molemmat
laumat ulos aavikolle, puskevina, polkevina ja pärskyvinä. Mowgli
kärkkyi sopivaa tilaisuutta ja luiskahti Raman selästä maahan,
huidellen oikeaan ja vasempaan kepakollansa.

"Joutuin, Akela! Hajota ne. Aja ne erilleen, muutoin ne tappelevat
keskenään. Aja ne pois, Akela. Hei, Rama! Hei hoi hei, lapsukaiseni.
Hiljalleen nyt, hiljalleen! Kaikki valmista."

Akela ja Harmaa Veikko hyppelivät edestakaisin nipistellen puhvelien
koipia, ja vaikka lauma kerran kääntyi uudestaan hyökätäkseen solaan,
sai Mowgli Raman suunnatuksi liejupaikkoihin ja toiset seurasivat sitä.

Shere Khan ei tarvinnut enempää poljentaa. Hän oli raatona, ja sääkset
jo lähenivät.

"Veikot, tämä oli koiran kuolema", puheli Mowgli, ottaessaan veitsen,
jota hän nyt ihmisten keskuudessa asuessaan aina kantoi tupessa kaulaan
sidottuna. "Mutta eipä hän olisi tappeluun ryhtynytkään. Heijuu!
hänen taljansa näyttää komealta Käräjäkalliolla. Meidän on ryhdyttävä
nopeasti työhön."

Ihmisten kasvattama poika ei olisi unissaankaan ryhtynyt yksinään
nylkemään kymmenen jalan mittaista tiikeriä, mutta Mowgli tiesi
paremmin kuin yksikään muu, millä tavoin eläimen nahka on sijoillansa
ja miten se voidaan irrottaa. Mutta kovaa työtä se oli, ja Mowgli
viilteli, reuhtoi ja murahteli tunnin ajan, susien katsellessa kieli
pitkällä tai hänen määräystensä mukaan autellen kiskomisessa.

Äkkiä laskeusi käsi hänen olalleen, ja ylös katsahtaessaan hän näki
Buldeon, pyssy kainalossa. Lapset olivat kylällä kertoneet puhvelien
pillastumisesta ja Buldeo oli lähtenyt vihaisena liikkeelle,
mielelläänkin moittiaksensa Mowglia huonosta karjan kaitsennasta. Sudet
hävisivät näkyvistä heti kun huomasivat miehen lähestyvän.

"Mitä hulluutta tämä on?" ärisi Buldeo. "Sinäkö muka pystyisit
nylkemään tiikerin! Missä puhvelit tappoivat sen? Ja onpa se juuri se
nilkku tiikeri, josta on luvattu sadan rupiin palkinto. No, no, emme
nyt välitä siitä, että laskit lauman karkuun, ja kenties annan sinulle
palkinnosta yhden rupiin, jahka olen vienyt nahan Khanhiwaraan."

Hän hamuili vyöstänsä tuluksia ja kumartui kärventämään Shere Khanin
viiksiä. Useimmat alkuasukasmetsästäjät kärventävät tiikerin viikset
estääkseen sen haamun kummittelemasta heille.

"Hm!" jupisi Mowgli puolittain itsekseen, vetäessään etukäpälän nahkaa
irti. "Vai viet sinä nahan Khanhiwaraan palkinnon saadaksesi ja kenties
annat minulle yhden rupiin? Mutta minullapa on mielessäni, että
tarvitsen nahan omaksi käytettäväkseni. Äläst, ukkeli, taulasi syrjään!"

"Mitä puhetta tämä on kylän metsästäjälle? Sinun onnesi ja puhveliesi
typeryys ovat sinulle toimittaneet tämän saaliin. Tiikeri on vast'ikään
syönyt, muutoin olisi se jo kahdenkymmenen mailin päässä. Ethän edes
osaa sitä kunnollisesti nylkeä, senkin kulkurikakara, ja komentelet
siinä vielä minua, Buldeota, olemaan kärventämättä sen viiksiä.
Mowgli, en anna sinulle palkinnosta ainuttakaan annaa, vaan lämpimän
selkälöylyn. Pois raadon kimpusta!"

"Minut lunastaneen mullin kautta", puheli Mowgli yritellen päästä
hartioihin käsiksi, "pitääkö minun kaiken päivää lörpötellä vanhalle
apinalle? Hoi, Akela, tämä mies kiusaa minua."

Buldeo oli ollut vielä kumarassa tiikerin pään kohdalla, mutta keikahti
äkkiä selälleen ruohikolle ja näki harmaan suden seisovan poikittain
ylitsensä, Mowglin jatkaessa nylkemistänsä kuin olisi ollut yksinänsä
koko Intiassa.

"Ni--in", mutisi hän hampaittensa raosta. "Sinä olet aivan oikeassa,
Buldeo. Sinä et anna minulle ainuttakaan annaa palkinnosta. On olemassa
vanha sota tämän nilkun tiikerin ja minun välillä -- hyvin vanha sota,
ja -- minä olen voittanut."

Ollaksemme Buldeolle kohtuullisia on meidän sanottava, että hän kyllä
olisi kymmenen vuotta aikaisemmin käynyt rynnistelemään Akelaa vastaan,
jos olisi suden metsässä tavannut, mutta eihän voinut pitää tavallisena
petona sutta, joka totteli ihmissyöjätiikerin kanssa yksityisissä
riidoissa olevan pojan käskyjä. Tuo oli lumousta, pahinta lajia
taikuutta, ajatteli Buldeo ja odotti epätietoisena suojelisiko häntä
kaulassaan kantamansa amuletti. Hän makasi hiventäkään hievahtamatta,
joka hetki odottaen näkevänsä Mowglinkin muuttuvan tiikeriksi.

"Maharadsh! Suuri kuningas", hän vihdoin käheästi kuiskasi.

"Niin", hymähti Mowgli päätänsä kääntämättä.

"Minä olen vanha mies. En tiennyt sinun olevan muuta kuin paimenpoika.
Saanko nousta ylös ja mennä tieheni, vai repiikö palvelijasi minut
kappaleiksi?"

"Mene, ja rauha kanssasi. Mutta älä vast'edes pyri sotkemaan peliäni.
Päästä hänet, Akela."

Buldeo astua köpitti kylään minkä kerkesi, vilkuen taakseen nähdäkseen
muuttuisiko Mowgli joksikin hirviöksi. Perille päästyään hän kertoi
sellaisen tarinan loihdinnasta, lumoomisesta ja taikuudesta, että pappi
kävi varsin vakavaksi.

Mowgli pitkitti työtänsä, mutta oli jo melkein hämärä, ennen kuin hän
ja sudet olivat saaneet ison, heleän taljan kokonaan erilleen raadosta.

"Nyt meidän täytyy kätkeä tämä ja viedä puhvelit kotiin! Auta minua
niiden kokoamisessa, Akela."

Karja saapui kylän edustalle harmaassa hämyssä. Mowgli näki valoja
kaikkialla ja kuuli simpukankuorten törähdyksiä ja kellojen kumahduksia
temppelistä. Puoli kylää näytti olevan portilla häntä odottamassa. "Tuo
tapahtuu syystä että tapoin Shere Khanin", virkahti hän itsekseen;
mutta kivisade alkoi vinkua hänen korvissaan ja kyläläiset kiljuivat:
"Velho! Suden pentu! Viidakkokummitus! Tiehesi! Painu pois täältä, tai
pappi muuttaa sinut jälleen sudeksi. Ammu, Buldeo, ammu!"

Vanha musketti pamahti, ja muuan nuori puhveli mylvähti kivusta.

"Yhä taikuutta!" huusivat kyläläiset. "Hän osaa kääntää kuulia. Buldeo,
se oli sinun puhvelisi."

"Mitähän tämä merkinnee?" hämmästeli Mowgli, kivien sadellessa
tiheämmin.

"Ne eivät ole toisenlaisia kuin laumakaan, nuo veljesi", tuumi Akela
levollisesti istuutuen. "Näyttääpä minusta siltä, jos luodit mitään
tarkoittavat, kuin tahtoisivat ne häätää sinut pois."

"Susi! Suden pentu! Mene pois!" hoilasi pappi, heiluttaen pyhän
tulsi-kasvin vesaa.

"Taas? Viime kerralla se tapahtui syystä että olin ihminen. Tällä
kertaa on syynä se, että olen susi. Mennään, Akela."

Yksi nainen -- se oli Messua -- juoksi karjan lähelle ja huusi: "Voi
poikani, poikani! Sanotaan sinun olevan velho, joka voi mielinmäärin
muuttaa itsensä pedoksi. Minä en sitä usko, mutta lähde pois, taikka ne
tappavat sinut. Buldeo sanoo sinua taikuriksi, mutta minä tiedän sinun
kostaneen Nathoon kuoleman."

"Tule takaisin, Messua!" kirkui väkijoukko. "Tule takaisin, tai me
kivitämme sinut."

Mowgli ärähti, sillä kiven mukula oli osunut häntä huuleen. "Juokse
takaisin, Messua. Tämä on niitä hulluja tarinoita, joita ne ison puun
juurella hämyssä jaarittelevat. Minä olen ainakin maksanut poikasi
hengestä. Hyvästi; ja juoksehan joutuin, sillä minä lähetän kylään
karjan vikkelämpää vauhtia kuin heidän kivipallonsa lentelevät. En ole
mikään taikuri, Messua. Hyvästi!"

"Nyt, vielä kerran, Akela", hän huudahti. "Lähetä lauma kylään."

Puhvelit olivat kylliksi kiihkeät pääsemään tanhuoilleen. Ne tuskin
tarvitsivat Akelan ulvahdusta, vaan säntäsivät sisälle portista kuin
tuulispää, hajottaen väkijoukon oikealle ja vasemmalle.

"Laskekaa lukumäärä!" huusi Mowgli ylväästi. "Kenties olen varastanut
niistä jonkun. Laskekaa, sillä minä en enää paimeneksenne rupea.
Hyvästi jääkää, ihmisten lapset, ja kiittäkää Messuaa siitä, etten tule
sinne susineni kaahaaman teitä ylös ja alas katua."

Hän pyörähti kantapäillään ja asteli pois Yksinäisen Suden kanssa; ja
katsahtaessaan ylös taivaan tähtösiin hän tunsi itsensä onnelliseksi.
"Eipä tämä poika enää ansoissa nukuskele, Akela. Ottakaamme Shere
Khanin talja ja lähtekäämme. Ei; me emme vahingoita kylää, sillä Messua
oli minulle hyvä."

Kuun noustessa tasangon yli ja hopeoidessa sen maidonkarvaiseksi
näkivät hirmustuneet kyläläiset Mowglin, kaksi sutta kintereillään
ja vankka kimppu päänsä päällä, hölköttävän aavikon poikki suden
tasaisella tahdilla, joka syö pitkiä penikulmia kuin kulo. Silloin
he kajahuttelivat temppelin kelloja ja puhaltelivat simpukkatorvia
rämeämmin kuin konsanaan; ja Messua itki, ja Buldeo koristeli
seikkailutarinaansa, kunnes lopulta vakuutti Akelan nousseen
takatassuilleen ja puhuneen kuin ihminen.

Kuu oli juuri laskemaisillaan, kun Mowgli ja kaksi sutta saapuivat
Käräjäkallion kukkulalle, ja he seisahtuivat emo Jolkan luolalle.

"Ne ovat häätäneet minut ihmislaumasta, emo", huusi Mowgli, "mutta
sanani pitääkseni tuon Shere Khanin taljan".

Emo Jolkka käveli kankeasti ulos luolasta penikat takanaan, ja hänen
silmänsä hehkuivat, kun hän näki taljan.

"Sanoin hänelle sinä päivänä, jona hän sulloi päänsä ja hartiansa tähän
luolaan, etsien sinun henkeäsi, pikku sammakko -- sanoin hänelle, että
metsästäjä joutuisi metsästettäväksi. Hyvin on tehty."

"Pikku Veikko, hyvin on tehty", yhtyi syvä ääni tiheiköstä.
"Olimme ilman sinua yksinäisiä viidakossa!" Ja Bagheera juoksi
Mowglin paljaitten jalkojen juureen. He kiipesivät yhdessä ylös
Käräjäkalliolle, ja Mowgli levitti taljan laakakivelle, jolla Akelan
oli ollut tapana istua, ja naulitsi sen maahan neljällä bambun sälöllä.
Akela paneusi sille pitkäkseen ja kajautti vanhan kutsun käräjäväelle:
"Katsokaa, katsokaa tarkoin, oi sudet", ihan niinkuin hän oli huutanut
Mowglia sinne ensimmäistä kertaa tuotaessa.

Aina Akelan viraltapanosta asti oli lauma ollut ilman johtajaa,
metsästellen ja tapellen kukin mielensä mukaan. Mutta totuttuun
tapaan he vastasivat käräjäkutsuun. Toiset heistä olivat rampautuneet
loukuissa, joihin olivat harhautuneet; toiset ontuivat ampumahaavojaan,
toiset olivat kapisia kehnon ruuan syömisestä, ja monta puuttui. Mutta
he tulivat Käräjäkallioille, kaikki hengissä säästyneet, ja näkivät
Shere Khanin viiruisen taljan paadella, suunnattomat kynnet tyhjinä
roikkuvien käpäläin päissä.

"Katsokaa tarkoin, oi sudet. Olenko pitänyt sanani?" kehoitti Mowgli;
ja sudet ulvahtelivat myönnytystään, ja muuan resuinen susi kiljui:

"Johda meitä jälleen, oi Akela. Johda meitä jälleen, oi ihmisenpenikka,
sillä me voimme pahoin tästä laittomuudesta, ja tahtoisimme vielä
kerran olla Vapaa Kansa."

"Ei", kehräsi Bagheera, "sepä ei käy laatuun. Täyteen ravittuina
ollessanne voi hulluus taas riivata teidät. Tyhjänpäiten ei teitä
Vapaaksi Kansaksi nimitellä. Te taistelitte vapaudesta, ja se on
teidän. Syökää se, oi sudet."

"Ihmislauma ja susilauma ovat minut häätäneet", virkkoi Mowgli. "Nyt
aion metsästää yksinäni viidakossa."

"Ja me metsästämme sinun kanssasi", sanoivat ne neljä penikkaa.



MOWGLIN LAULU,

jonka hän lauloi Käräjäkalliolla Shere Khanin taljalla tanssiessaan.


Minä Mowgli laulan. Viidakko tekojani kuunnelkoon.

Shere Khan se uhkasi tappaa -- tappaa! Portilla hämärässä uhkasi tappaa
Sammakon, Mowglin!

Hän söi ja hän joi. Juo vain, Shere Khan, sillä milloin juot sinä taas?
Nuku, näe tapostasi unta.

Olen laitumella yksin. Tule, Harmaa Veikko! Tule, Yksinäinen Susi, iso
riita on mielessä täällä.

Tuokaapa vantterat puhvelihärät, sininahkaiset tulisilmäiset laumahärät
luokseni. Kaahatkaa niitä sinne ja tänne käskyni jälkeen. Uinutko
vielä, Shere Khan? Herää, oi herää! Täällä minä tulen, ja takanani
härät.

Rama, puhvelien kuningas, polkaisi sorkallaan. Waingungan vedet, minne
Shere Khan meni?

Ei ole hän Sahi, jotta kaivaisi kuoppia, eikä myös Mor Riikinkukko,
lähteäkseen lentoon. Ei ole hän Mang-yökkö, riippuakseen puissa.
Humisevat bambuvesat, minne juoksi hän?

_Hou!_ hän on tuossa. _Hui!_ hän on tuossa. Ramanpa jaloissa viruu jo
Nilkku! Ylös, Shere Khan! Ylös tappoon! Täällä on lihaa: murra härjiltä
niskat!

Sh! hänpä nukkuu. Emme herätä häntä, sillä hän on hirveän voimakas.
Sääsket ovat tulleet sitä näkemään. Mustat muurahaiset ovat tulleet
sitä tietämään. Hänen kunniakseen nyt on suuri seura koolla.

_Alala!_ Minulla ei ole vaatetta verhokseni. Sääkset saavat nähdä, että
minä olen alasti. Minua hävettää kohdata kaikkea tuota kansaa.

Lainaa minulle takkiasi, Shere Khan. Lainaa minulle helottavaa
viiruista takkiasi, lähteäkseni Käräjäkalliolle tästä.

Minut lunastaneen mullin kautta tein minä lupauksen -- pikku lupauksen.
Takkisi vain puuttuu ennen kuin pidän sanani.

Veitsellä, veitsellä, jollaista ihmiset käyttävät, metsämiehen
veitsellä kumarrun lahjaani ottamaan.

Waingungan vedet, Shere Khan antaa minulle takkinsa rakkautensa
merkiksi. Kisko, Harmaa Veikko! Kisko, Akela! Raskas on Shere Khanin
talja.

Ihmislauma on suutuksissaan. Ne viskovat kiviä ja loruavat lasten
kielellä. Suustani vuotaa verta. Juoksenkin pois.

Läpi yön, läpi kuuman yön juoskaa nopsasti kanssani, veljet. Me jätämme
kylän valot ja kuljemme laskevaa kuuta kohti.

Waingungan vedet, ihmislauma on häätänyt minut. En heille tehnyt
vahinkoa, mutta he minua pelkäsivät. Miksi?

Myös susilauma on häätänyt minut. Viidakko on suljettu minulta ja kylän
portti on suljettu. Miksi?

Kuten Mang liehuu petojen ja lintujen välillä, niin liehun minä
viidakon ja kylän välillä. Miksi?

Minä tanssin Shere Khanin taljalla, mutta sydämeni on ankaran raskas.
Suuni on haavoittunut kylän kivistä, mutta sydämeni on ylen keveä, kun
olen palannut viidakkoon. Miksi?

Nämä kaksi seikkaa taistelevat minussa niinkuin käärmeet keväällä. Vesi
noruu silmistäni: kuitenkin nauran sen tiukkuessa. Miksi?

Minä olen kaksi Mowglia, mutta Shere Khanin talja on jalkaini alla.
Koko viidakko tietää, että olen tappanut Shere Khanin. Katsokaa,
katsokaa tarkoin, oi sudet!

Ahai! sydämeni on raskas asioista, joita en voi ymmärtää.



VIIDAKKO LASKETAAN VALLOILLEEN


    Verhoo ne, piiritä, peitä pois,
      köynnös, ruoho ja kukka,
    muuten en unhota heitä pois,
      jotka nyt korjasi hukka!

    Alttarin juurella hallava tuhka
      taivahan sadetta uottaa;
    pelloilla vaani ei turmion uhka,
      hirvikin turvaansa luottaa:
    seinät on sorana, raunioruhka
      ihmist' ei tänne voi tuottaa!

Mowglin piti nyt metsästää viidakossa omin neuvoin emo ja isä Jolkan
neljän lapsen keralla. Mutta eipä ole helppo tuossa tuokiossa muuttaa
koko elämäänsä -- viidakossa ei ensinkään. Ensi työkseen Mowgli
rappeutuneen lauman luikittua tiehensä pistäysi kotiluolaan ja nukkui
päivän ja yön. Sitten hän kertoili emo Jolkalle ja isä Jolkalle
seikkailuistaan ihmisten seassa sen verran kuin nämä pystyivät
ymmärtämään; ja hänen välkytellessään aamuaurinkoa puukkonsa terällä
-- samalla, jolla hän oli Shere Khanin nylkenyt -- he sanoivat hänen
oppineen jotakin. Sitten oli Akelan ja Harmaan Veikon selitettävä
osuutensa puhvelien suureen rotko-ajoon, ja Baloo tallustella vänkäili
ylös mäkeä sitä kuulemaan, ja Bagheera ruopi ruumistansa ihastuneena,
kuunnellessaan millä tavoin Mowgli oli sotaansa käynyt.

Aurinko oli jo korkealla, mutta kukaan ei ajatellutkaan nukkumaan
rupeamista, ja tuon tuostakin emo Jolkka kohautti päätänsä ja
tyytyväisenä henkäisi syvään, kun tuuli leyhytteli Käräjäkalliolta
tiikerintaljan tuoksua.

"Akelatta ja Harmaatta Veikotta", lopetti Mowgli pakinansa, "en
olisi kyennyt mitään tekemään. Oi, maammo kulta, olisitpa nähnyt
teräksenkarvaisten laumahärkien rynnäkön alas rotkoon tai karkauksen
sisälle veräjästä, kun ihmislauma viskeli minua kivillä!"

"Olen iloissani siitä, etten tuota viime rysyä nähnyt", vastasi emo
Jolkka jämeästi. "Minun tapani ei ole sietää penikkojani kaahailtavan
kuin shakaaleja! Minä olisin sen maksattanut ihmisellä; mutta olisinpa
säästänyt vaimoa, joka antoi sinulle maitoa. Niin, hänet yksin olisin
säästänyt."

"Rauhoitu, rauhoitu, Raksha!" tyynnytteli isä Jolkka raukeasti.
"Sammakkomme on tullut takaisin -- niin viisaana, että hänen oman
isänsä täytyy nuolla hänen jalkojansa; ja mitäpä merkitsee päässä
naarmu sinne tai tänne? Jätä ihminen rauhaan." Baloo ja Bagheera
säestivät kumpikin: "Jätä ihminen rauhaan."

Mowgli, pää emo Jolkan kupeella, hymyili tyytyväisesti ja sanoi, että
hän puolestaan ei halunnut enää konsanaan nähdä, kuulla tai haistaa
ihmistä.

"Mutta mitäs", kysyi Akela toista korvaansa höristäen, "mutta mitäs jos
ihmiset eivät jätä sinua rauhaan, Pikku Veikko?"

"Meitä on viisi", sanoi Harmaa Veikko, silmäillen seuruetta ja
loksauttaen leukojaan viime sanan vahvistukseksi.

"Mekin voisimme lyöttäytyä siihen metsästykseen", huomautti Bagheera,
lierauttaen häntäänsä vinheällä huiskahduksella ja vilkaisten Baloohon.
"Mutta miksi nyt ajatellakaan ihmistä, Akela?"

"Syystä seuraavasta", vastasi Yksinäinen Susi. "Kun tuon keltaisen
voron talja oli ripustettu kalliolle, läksin takaisin polkuamme
pitkin kylään päin, astellen askeleissani, poikkeillen sivulle ja
makaillen välillä, sekaannuttaakseni jäljet siltä varalta, että joku
seuraisi meitä. Mutta sotkettuani jäljen niin, että tuskin itsekään
tunsin sitä, tulla liihotteli puiden lomasta Mang-yökkö ja keijui
kohdallani ilmassa. Sanoi Mang: 'Ihmislauman kylä, mistä ihmisenpenikka
häädettiin, kuhisee kuin herhiläispesä'".

"Heitinkin ison kiven", virnisti Mowgli, joka oli monesti huvitellut
heittelemällä kypsiä metsäpähkinöitä herhiläispesään ja pinttämällä
lähimpään lampeen ennen kuin herhiläiset hänet saavuttivat.

"Kysyin Mangilta, mitä hän oli nähnyt. Hän kertoi Punakukan kukkivan
kylän veräjällä ja pyssymiesten istuskelevan sen äärellä. Minä tiedän,
sillä minulla on siihen syytä kyllin", -- Akela silmäili kupeensa
vanhoja kuivia arpia, -- "että ihmiset eivät leikillään luikkuja kanna.
Piankin, Pikku Veikko, vaaniskelee pyssymies polullamme -- ellei hän
tosiaan jo ole lähtenytkin liikkeelle."

"Mutta miksi hän niin tekisi? Ihmiset ovat minut häätäneet. Mitä
enempää he tahtovat?" kivahti Mowgli.

"Sinä olet ihminen, Pikku Veikko", vastasi Akela. "Ei ole meistä,
Vapaasta Kansasta, sanomaan sinulle, mitä veljesi tehnevät ja miksi."

Hänellä oli juuri aikaa tempaista ylös käpälänsä, kun nahkapuukko
iski syvän loven maahan sen kohdalla. Mowgli sivalsi nopeammin kuin
tavallinen ihmissilmä kykeni tarkkaamaan, mutta Akela oli susi; ja
koirakin, niin kovin kaukana kuin onkin villistä sudesta, esi-isästään,
voi herätä sikeästä unesta kärrynpyörän koskettaessa kuvetta ja
vahingoittumattomana kimmahtaa pois ennen kuin pyörä ehtii rusentamaan.

"Vast'edes", lausui Mowgli levollisena, pistäen puukkonsa tuppeen,
"puhu ihmislaumasta ja Mowglista kahdessa henkäyksessä -- älä yhdessä".

"Phff! Sepä terävä hammas", tuumi Akela haistellen terän syvää vakoa,
"mutta ihmislaumassa elostaminen on tärvellyt silmäsi, Pikku Veikko.
Minä olisin kyennyt tappamaan kauriin sinun iskusi aikana."

Bagheera kavahti jaloilleen, työnsi ulos päänsä niin pitkälle kuin
yletti, nuuski ja jäykistyi ruumiinsa jokaisesta taipeesta. Harmaa
Veikko seurasi vikkelästi hänen esimerkkiänsä, pysytellen hieman hänen
vasemmallaan saadakseen sieraimiinsa oikealta puhaltelevan tuulen,
samalla kun Akela säntäsi viidenkymmenen metrin päähän vastatuuleen
ja jäykistyi hänkin puolittain kyyristäytyneenä. Mowgli katseli
kademielin. Hänen hajuaistinsa tarkkuutta saattoivat ani harvat ihmiset
saavuttaa, mutta hän ei ollut päässyt viidakkolaiskuonon suunnattomaan
herkkyyteen; ja savuisessa kylässä vietetyt kolme kuukautta olivat
pahasti tylsyttäneet sitä. Hän kuitenkin kostutti sormensa, hieroi
sillä nenäänsä ja seisoi suorana, tavatakseen ylävainun, joka on
luotettavin, joskin heikoin.

"Ihminen!" murisi Akela painautuen ryntäilleen.

"Buldeo!" virkahti Mowgli istuutuen. "Hän seuraa jälkiämme, ja tuolla
on hänen luikkunsa välke. Katsokaa!"

Vain sekunnin osaksi välähti auringon säde vanhan musketin
messinkiheloissa, mutta viidakossa ei mikään hohda juuri tuolla
kimmellyksellä, paitsi milloin pilvet ajelevat toisiaan taivaanlaella.
Silloin kissankullan liuske tai pikku lampi taikka hyvin
kiiltäväpintainen lehtikin säihkyy kuin valonheittäjä. Mutta se päivä
oli pilvetön ja tyven.

"Tiesinhän, että ihmiset seuraisivat", virkkoi Akela voitokkaasti.
"Suotta en ole laumaa johtanut!"

Mowglin neljä sutta eivät sanoneet mitään, vaan juoksivat alas
mäkeä vatsa maata viistäen ja sulautuivat orjantappurapensastoon ja
köynnöksiin.

"Minne meno, ja sanaa antamatta?" huusi Mowgli.

"Hsh! Vieritämme tänne hänen pääkallonsa ennen puoltapäivää!" vastasi
Harmaa Veikko.

"Takaisin! Takaisin ja odottakaa! Ihminen ei syö ihmistä!" kirkui
Mowgli.

"Kuka vast'ikään oli susi? Kuka tavoitti minua puukolla, kun ajattelin
että hän saattaisi olla ihminen?" kysyi Akela noiden neljän yrmeinä
pyörtäessä takaisin ja laskeutuessa istumaan.

"Minäkö selittelemään syitä kaikkeen mitä suvaitsen tehdä?" vastasi
Mowgli raivoissaan.

"Se on ihmistä! Siinä ilmenee ihminen!" jupisi Bagheera viiksiensä
juuresta. "Samatenpa puhuivat ihmiset kuninkaan häkkien lähettyvillä
Oodeyporessa. Me viidakon väki tiedämme, että ihminen on kaikista
viisain. Jos luottaisimme korviimme, niin tietäisimme, että hän on
kaikista hupsuin." Äänensä korottaen hän lisäsi: "Ihmisenpenikka on
oikeassa. Ihmiset metsästävät laumoina. Huonoa metsästystä on tappaa
yksi, ellemme tiedä mitä toiset sitten tekevät. Tulkaa, katsokaamme
mitä tuo mies meille aikoo."

"Me emme tule", murisi Harmaa Veikko. "Metsästä yksinäsi, Pikku Veikko.
Me tiedämme oman mielemme! Pääkallo olisi jo ollut valmis tuotavaksi."

Mowgli oli katsellut ystäviänsä, toista toisensa jälkeen, rinta
kohoilevana ja silmät kyyneleitä tulvillaan. Hän asteli eteenpäin ja
sanoi toiselle polvellensa painuen: "Enkö minä tiedä omaa mieltäni?
Katsokaa minuun!"

He katsoivat rauhattomasti, ja heidän silmiensä haihatellessa hän
komensi uudestaan ja yhä uudestaan, kunnes heillä karvat kauttaaltaan
pörhistyivät pystyyn ja he vapisivat joka jäsenessään, hänen
tuijottaessaan tuijottamistansa.

"No", hän kysyi, "kuka meistä viidestä on johtaja?"

"Sinä olet johtaja, Pikku Veikko", sanoi Harmaa Veikko ja nuoleskeli
Mowglin jalkaa.

"Seuratkaa siis", käski Mowgli, ja nuo neljä kulkivat hänen
kintereillään, häntä koipien välissä.

"Sen siitä ihmislaumassa elämisestä saa", virkahti Bagheera lipuen alas
heidän perässään. "Viidakossa on nyt muutakin määräävää kuin viidakon
laki, Baloo."

Vanha karhu ei hiiskunut sanaakaan, mutta hän mietti monia seikkoja.

Mowgli oikaisi äänettömästi läpi viidakon suorakulmaisesti Buldeon
polkua kohti, kunnes köynnöksiä syrjään taivuttaessaan näki ukon
musketti olalla juosta hölköttävän kahden päivän vanhoja jälkiä myöten.

Mowglihan oli lähtenyt kylästä Shere Khanin veres vuota raskaana
taakkana hartioillaan, Akelan ja Harmaan Veikon laukatessa perässä,
joten polku oli varsin selvästi erotettavissa. Mutta nyt Buldeo saapui
sille kohdalle, missä Akela takaisin tullen oli sotkenut kaikki.
Silloin hän istahti, köhi ja murahteli ja teki pikku kierroksia
viidakkoon, päästäkseen jälleen jäljille, ja kaiken aikaa hän olisi
voinut kivellä heittää niitä, jotka pitivät häntä silmällä. Kukaan ei
osaa olla niin hiljainen kuin susi, silloin kun hän ei tahdo tulla
kuulluksi; ja Mowgli pystyi vilahtelemaan kuin varjo, vaikka hän
susien mielestä liikkui hyvin kömpelösti. He piirittivät vanhusta kuin
merisikaparvi täydessä vauhdissa olevaa höyrylaivaa, ja kaiken aikaa he
puhelivat vapaasti keskenään, sillä heidän äänensä alkoi alapuolelta
sitä rajaa, johon oppimattomain ihmisolentojen kuulo loppuu. [Toisena
rajana on Mang-yökön kimakka vingahdus, jota hyvin monien ihmisten
aistit eivät voi ollenkaan tavoittaa. Siitä äänestä alkaa kaikki
lintujen ja yökköjen ja itikkain puhelu.]

"Tämä on parempaa kuin mikään tappo", kehaisi Harmaa Veikko, kun Buldeo
kumarteli ja pälyi ja puhkui. "Hän on kuin jokirannan tiheikköön
eksynyt sika. Mitä hän sanoo?" Buldeo mutisi ähmissään.

Mowgli tulkitsi. "Hän sanoo, että minun ympärilläni on nähtävästi
tanssinut laumoittain susia. Hän sanoo, ettei ole vielä mokomaa polkua
hänen eteensä sattunut. Hän sanoo olevansa uupunut."

"Hän saa levähdetyksi ennen kuin löytää polun jälleen", tuumi Bagheera
tyynesti, livahtaessaan puunrungon ympäri heidän siinä piilosilla
kisatessaan. "Mutta mitä merkillistä se kutale nyt tekee?"

"Syö eli puhaltaa suustansa savua. Ihmiset aina leikkivät suullansa",
selitti Mowgli; ja hiljaiset vainuajat näkivät ukon täyttävän ja
sytyttävän vesipiippunsa sekä tupruttelevan siitä haikuja, ja
panivat tyystin merkille tupakan hajun, varmasti tunteakseen Buldeon
pimeimpänäkin yönä, jos tarvis tulisi.

Sitten tuli alas polkua pikku ryhmä sydenpolttajia ja pysähtyi tietysti
puhuttelemaan Buldeota, jonka maine metsästäjänä ulottui ainakin
kahdenkymmenen mailin piiriin. He istuutuivat kaikki tupakoimaan,
ja Bagheera ja toiset lähentäysivät vartijoiksi, Buldeon käydessä
juurtajaksain kertomaan Mowglista, Pirunlapsesta, omine lisineen ja
keksintöineen. Hän muka itse oli surmannut Shere Khanin; Mowgli oli
muuttunut sudeksi ja tapellut hänen kanssaan kaiken ehtoopäivää,
tekeytynyt sitten pojaksi jälleen ja taikonut Buldeon pyssyn, niin
että luoti hänen Mowglin tähdätessään oli kääntynyt kulmalatua ja
tappanut Buldeon omista puhveleista yhden. Nyt oli kylä, tietäen hänet
Seeoneen urheimmaksi metsämieheksi, lähettänyt hänet nitistämään
tuon Pirunlapsen. Sillävälin oli kylä siepannut kiinni Messuan ja
hänen miehensä, jotka epäilemättä olivat tämän Pirunlapsen vanhemmat,
ja teljennyt heidät heidän omaan mökkiinsä; heidät kidutettaisiin
tunnustamaan noituutensa, ja sitten heidät poltettaisiin.

"Milloin?" utelivat sydenpolttajat, sillä heidän teki kovin mieli olla
siinä juhlassa mukana.

Buldeo selitti, ettei mitään tehtäisi ennen hänen paluutaan, sillä
kyläläiset halusivat, että hän ensin tappaisi Viidakkopojan. Sen
jälkeen he suoriutuisivat Messuasta ja hänen miehestään ja jakaisivat
tasan heidän maansa ja puhvelinsa. Messuan miehellä olikin erinomaisen
muhkeita puhveleita. Oli oivallista hävittää velhoja, arveli Buldeo;
ja ilmeisesti olivat pahinta lajia velhoa sellaiset, jotka suojelivat
viidakon susilapsia.

Mutta, muistuttivat sydenpolttajat, miten kävisi, jos tapaus tulisi
englantilaisten tietoon? He olivat kuulleet, että englantilaiset olivat
aivan hullua kansaa, joka ei sallinut kunniallisten maamiesten rauhassa
surmata taikureita.

Buldeo selitti kylän päämiehen ilmoittavan, että Messua ja hänen
miehensä olivat kuolleet käärmeenpuremaan. Kaikki oli järjestetty,
ja nyt oli vain tapettava Susilapsi. Olivatko he sattuneet
vilahdukseltakaan näkemään moista olentoa?

Sydenpolttajat vilkuivat varovasti ympärilleen ja kiittivät taivasta
siitä, etteivät olleet nähneet; mutta he eivät epäilleet, että niin
uljas mies kuin Buldeo hänet löytäisi, jos kuka. Aurinko alkoi kaartua
länttä kohti, ja hepä ajattelivat lähteä Buldeon kylään noita häijyjä
velhoja katsomaan. Buldeo sanoi, että vaikka hänen velvollisuutenaan
olikin tappaa Pirunlapsi, niin hän ei voinut sallia aseettomain miesten
hänen suojeluksettansa samota halki viidakon, josta minä hetkenä
tahansa saattoi Susipaholainen ilmestyä. Hän siis lyöttäytyisi heidän
pariinsa, ja jos noidan lapsi ilmestyisi -- no, hänpä näyttäisi heille,
miten Seeoneen paras metsästäjä sellaisista suoriutuu. Bramiini, hän
sanoi, oli antanut hänelle tuota olentoa torjuvan taikakalun, joka
tuotti täyden turvan.

"Mitä hän sanoo? Mitä hän sanoo? Mitä hän sanoo?" utelivat sudet
ehtimän takaa; ja Mowgli tulkitsi kunnes joutui jutun taikuus-osaan,
joka pyrki hänelle käymään yli voimain; ja silloin hän sanoi, että
häntä vaalineet mies ja vaimo oli saatu satimeen.

"Virittävätkö ihmiset ihmisille satimia?" sanoi Harmaa Veikko.

"Niin hän kertoo. Minä en heidän puhettaan käsitä. Hulluja ovat
kaikkityyni. Mitä tekemistä on Messualla ja hänen miehellänsä minun
kanssani, että heidät satimeen pantaisiin; ja mitä merkitsee tuo
Punakukasta jaaritteleminen? Minunpa pitää ottaa tästä selvä. Mitä
Messualle aikonevatkin, he odottavat ensin Buldeota palaavaksi. Ja
siispä -- --" Mowgli aprikoitsi syvästi, sormillaan puukonkahvaa
hypistellen, Buldeon ja sydenpolttajien uljaasti lähtiessä peräkkäin
polkua pitkin kylää kohti.

"Minä riennän kiireen kautta takaisin ihmislaumaan", lausui Mowgli
viimein.

"Entäs nuo?" kysyi Harmaa Veikko, nälkäisesti katsellen sydenpolttajain
ruskeita selkiä.

"Laulakaa ne kotiin", neuvoi Mowgli irvistäen: "en halua niitä kylän
veräjälle ennen pimeäntuloa. Voitteko pidättää ne?"

Harmaa Veikko paljasti halveksivasti hampaansa. "Voimme pyöritellä
niitä kehässä ympärinsä kuin liekaan pantuja vuohia -- jos ihmisen
tunnen."

"Sitä en tarvitse. Laulelkaa niille hiukan, jotta niille ei tule tiellä
ikävä, eikä sen laulun tarvitse olla lajiansa suloisinta, Harmaa
Veikko. Mene heidän matkassaan, Bagheera, ja ole laulannassa mukana.
Yön painuttua maille tule tapaamaan minua kylään -- Harmaa Veikko
tietää paikan."

"Ei ole helppoa metsästystä ihmisenpenikalle kaahaaminen. Milloin saan
nukkua?" kysyi Bagheera haukotellen, vaikka hänen silmistään loisti
mieltymys leikkiin. "Minä laulamaan alastomille ihmisille! Mutta
yritetäänpä."

Hän alensi päänsä saadakseen äänen kulkemaan ja kiljaisi pitkän,
pitkän "Saalista saakaa" -- puolenyön huudon ehtoopäivällä, ja se oli
kamala alku. Mowgli kuuli sen jyrisevän ja nousevan ja laskeutuvan
ja lopahtavan karmivaan vinkaisuun takanaan, ja nauroi itsekseen
viidakon halki viilettäessään. Hän näki sydenpolttajat ryhmäksi
lyyhistyneinä, vanhan Buldeon pyssynpiipun heiluessa kuin banaaninlehti
kaikille ilmansuunnille yht'aikaa. Sitten Harmaa Veikko täräytti
Ja-la-hei, ja-la-haa -kauriinpyyntihuudon, joka kajahtelee lauman
ajaessa edellään Nilghaita, isoa sinistä sarvasta, ja se kuulosti
tulevan maan äärimäisiltä periltä, läheten lähenemistänsä, kunnes
päättyi äkkiä katkeavaan kirkaisuun. Toiset kolme vastailivat,
kunnes Mowglikin olisi voinut vannoa, että täysi lauma oli täydessä
äänessä, ja sitten he kaikki puhkesivat viidakon suurenmoiseen
Aamulauluun kaikkine käänteineen, juoksutuksineen ja lurituksineen,
mitä jymyääninen laumasusi osaa. Tulkitsemme laulun tässä suunnilleen,
mutta koettakaahan kuvitella, miltä se kaikuu lopettaessaan viidakon
ehtoopäiväunteloisuuden:

    Arolla tuokse käy viidan luokse,
        polkumme tänne johti:
    ja varjot tummat ja muodot kummat
        näin kiitävät kotia kohti.
    Hiljaiseen aamuun ja koitteen haamuun
        kivet, puut ja pensahat soivat.
    Käy huuto myötä: "Hei, hyvää yötä,
        asukkaat viidakon oivat!"

    Tarhaansa lymyy, kun nousi jymyyn,
        vapisten karja ja juhdat;
    ohitse liitää, kun lauma kiitää,
        valot, pellot, talot, huhdat.
    Jop' alla ikeen nyt käyvät hikeen
        härät harjalla vaon;
    ja karja ammuu ja tuli sammuu
        jokaisen kylä-talaon.

    Nyt yön jo on loppu! On viitaan hoppu!
        Jo bambupensaston takaa
    aurinko tuikkii, pois lauma luikkii,
        ja toiset luolassa makaa.
    Tää hohde huimaa, on vauhti tuimaa,
        ja kuivaa kurkkua helle;
    ja sorsa laulaa jo täyttä kaulaa:
        "On päivä ihmiselle."

    Pois kaste haihtui, ja turkki vaihtui
        kosteesta kattamaks pölyn
    kuin virran parras, miss' äsken harras
        ajomme nostatti mölyn;
    ja päivä häijy nyt meitä väijyy,
        ja jäljet näkyä voivat;
    ei muuta työtä kuin: "Hyvää yötä,
        asukkaat viidakon oivat!"

Mutta mikään tulkinta ei voi ilmaista sen tehoa eikä sitä luskuttavaa
halveksuntaa, millä nuo neljä sen jokaisen sanan elähyttivät,
kuullessaan vesaikon räiskyvän miesten joutuin kapaistessa puihin ja
Buldeon ryhtyessä loitsuja latelemaan ja taikoja tekemään. Sitten
he laskeusivat pitkäkseen uinahtamaan, sillä he olivat luonteeltaan
järjestelmällisiä kuten kaikki, jotka elävät omin ponnistuksin, eikä
kukaan voi oikein uurastaa unetta.

Sillävälin Mowgli lappoi taipaletta taakseen yhdeksän mailia tunnissa,
heiskuen tietänsä riemuissaan siitä, että havaitsi olevansa näin
oivassa kunnossa, vaikka oli kuukausimääriä oleskellut alallaan
ihmisten keskessä. Hänen päässään pyöri ainoana ajatuksena Messuan
ja hänen miehensä vapauttaminen satimesta, mikä tahansa se olikin,
sillä hänellä oli luontainen vastenmielisyys satimiin. Myöhemmällä hän
itselleen vakuutteli alkavansa kuittailla velkojaan koko kylälle.

Hämärissä hän näki tutut laitumet ja dhaakpuun, jonka juurella Harmaa
Veikko oli häntä odotellut Shere Khanin tappoaamuna. Niin suutuksissaan
kuin hän olikin ihmisen koko rodulle ja yhteiskunnalle, nousi hänen
kurkkuunsa karvas pala ja sai hänet tapailemaan ilmaa kylän kattojen
pistäytyessä näkyviin. Hän huomasi kaikkien tulleen tavattoman
aikaisin kotiin maatöistä ja illallispuuhiinsa ryhtymättä keräytyneen
pakisevaksi ja hoilailevaksi parveksi kylätammen ympärille.

"Ihmisten täytyy aina asettaa satimia ihmisille, muuten eivät ole
tyytyväisiä", tuumi Mowgli. "Kaksi yötä takaperin oli otuksena Mowgli
-- mutta se yö tuntuu monen sadekauden takaiselta. Tänä yönä ovat
Messua ja hänen miehensä. Huomenna ja monen monena yönä jälkeenpäin on
taas Mowglin vuoro."

Hän hiipi pitkin muuria Messuan mökille asti ja tirkisti ikkunasta
sisälle huoneeseen. Siellä makasi Messua kapuloituna, käsistä
ja jaloista köytettynä, ja voihki; hänen miehensä oli kytketty
loistavavärisen makuulavitsan patsaaseen. Kadulle avautuva ovi oli
teljetty, ja kolme neljä miestä istui edustalla selkä ovea vasten.

Mowgli tunsi kyläläisten tavat melko hyvin. Hän päätteli, että niin
kauan kuin saattoivat syödä, rupatella ja tupakoida, he eivät tekisi
mitään muuta; mutta heti kylläisiksi tultuansa he alkaisivat olla
vaarallisia. Buldeo kotiutuisi ennen pitkää, ja jos hänen saattueensa
oli täyttänyt tehtävänsä, niin olisi Buldeolla hyvin mielenkiintoinen
tarina kerrottavana. Hän siis meni sisälle ikkunasta, kumartui miehen
ja vaimon yli, leikkasi siteet poikki, irrotti kapulat ja katseli mistä
löytäisi maitoa.

Messua oli puolittain suunniltaan kivusta ja pelosta (häntä oli
rusikoitu ja kivitetty kaiken aamua), ja Mowgli laski kätensä hänen
suulleen juuri ajoissa ehkäistäkseen kirkaisun. Hänen miehensä oli
vain hämmentynyt ja äkeissään ja istui poimiskellen soraa ja roskia
revitystä parrastaan.

"Minä tiesin -- minä tiesin hänen tulevan", nyyhki Messua vihdoin. "Nyt
minä tiedän hänet pojakseni"; ja hän painoi Mowglin sydäntään vasten.
Siihen hetkeen asti Mowgli oli ollut ihan vakaa, mutta nyt hän alkoi
tutista ja se hämmästytti häntä suunnattomasti.

"Miksi siteet? Miksi on sinut köytetty?" hän kysyi tovin kuluttua.

"Syöstäväksi kuolemaan sinun pojaksitulosi takia -- mitenkäs muuten?"
virkahti mies yrmeästi. "Katso! Minusta vuotaa verta."

Messua ei hiiskunut mitään, mutta hänen haavojansa Mowgli katseli, ja
he kuulivat hänen hampaittensa kirskuvan hänen nähdessään veren.

"Kenen työtä tämä on?" hän kysyi. "Tästä on hinta maksettava."

"Koko kylän työtä. Minä olin liian rikas. Minulla oli liian paljon
karjaa. Sentähden hän ja minä olemme noitia, kun annoimme sinulle
suojaa."

"Minä en ymmärrä. Kertokoon jutun Messua."

"Minä annoin sinulle maitoa, Nathoo; muistatko?" sanoi Messua arasti.
"Koska sinä olit poikani, jonka tiikeri vei, ja koska rakastin sinua
hellästi. Ne sanoivat että minä olin sinun äitisi, paholaisen äiti, ja
siksi kuolemaan vikapää."

"Ja mikä on paholainen?" kysyi Mowgli. "Kuoleman olen nähnyt."

Mies katsahti synkästi silmäkulmiensa alta, mutta Messua nauroi.
"Näethän!" hän lausui miehelleen; "minä tiesin -- minä sanoin, ettei
hän ollut mikään velho! Hän on minun poikani -- oma poikani!"

"Poika tai velho, mitä hyvää siitä meille syntyy?" vastasi mies.
"Olemme kuoleman omat."

"Tuolla käy tie viidakon halki --" Mowgli viittasi ulos ikkunasta.
"Kätenne ja jalkanne ovat vapaat. Menkää nyt."

"Me emme tunne viidakkoa, poikani, niinkuin -- niinkuin sinä tunnet",
aloitti Messua. "En luule että voisin kävellä kauas."

"Ja miehet ja naiset karkaisivat niskaamme ja riepoittaisivat meidät
tänne takaisin", huomautti hänen miehensä.

"Hm!" hymähti Mowgli ja kutkutti kämmentänsä nahkapuukkonsa kärjellä;
"minua ei haluta tuottaa vauriota kenellekään tämän kylän asukkaalle
-- vielä. Mutta en usko niiden pidättelevän sinua. Heillä on piakkoin
paljonkin ajateltavaa. Ah!" hän nosti päänsä ja kuunteli ulkona
syntynyttä luikkailua ja töminää. "He ovat siis viimeinkin päästäneet
Buldeon kotiin?"

"Hänet lähetettiin tänä aamuna tappamaan sinua", huudahti Messua.
"Kohtasitko häntä?"

"Kyllä -- me -- minä kohtasin hänet. Hänellä on tarina kerrottavana; ja
hänen pakinoidessaan on aikaa paljon. Mutta ensin tahdon kuulla mitä ne
aikovat. Ajatelkaa minne lähtisitte, ja ilmoittakaa minulle sitten kun
palaan."

Hän loikkasi ulos ikkunasta ja juoksi taas pitkin kylänmuurin
ulkopuolta, kunnes saapui väkijoukon kuuluviin. Buldeo lojui maassa
rykien ja ähisten, ja kaikki hokivat hänelle kysymyksiä. Hänen
tukkansa oli pörröinen, kädet ja jalat vereslihalle kahnautuneet
kiipeilystä, ja hän kykeni tuskin puhumaan, mutta hän tunsi täydelleen
asemansa tärkeyden. Tuon tuostakin hän virkahti jotakin paholaisista
ja laulavista hornanhengistä ja loihtulumouksesta, antaakseen
kansanjoukolle hiukan käsitystä siitä mitä tuleman piti. Sitten hän
huusi vettä.

"Pyh!" vähitteli Mowgli. "Lorun lorua! Puhetta, puhetta! Ihmiset ovat
bandar-login veriveljiä. Nyt hänen pitää pestä suunsa vedellä; sitten
savua puhaltaa; ja sen kaiken perästä hänellä on vielä tarinansa
kerrottavana. He ovat ylen viisasta väkeä -- ihmiset. He eivät jätä
ketään vartioitsemaan Messuata, kunnes heidän korvansa ovat Buldeon
tarinoita täynnä. Ja -- minä käyn yhtä laiskaksi kuin hekin!"

Hän ravisti itseään ja hiipi takaisin mökille. Juuri ikkunan ääreen
tullessaan hän tunsi jalkaansa kepeästi kosketettavan.

"Emo", hän sanoi, sillä hän tunsi hyvin tuon kielen, "mitä sinä teet
täällä?"

"Kuulin lasteni laulavan pitkin metsää, ja seurasin sitä jota
lämpöisimmin rakastin. Pikku Sammakko, mielinpä nähdä sen naisen, joka
antoi sinulle maitoa", vastasi emo Jolkka kasteesta kosteana.

"Ne olivat hänet köyttäneet ja aikovat tappaa. Olen leikannut poikki
siteet, ja hän lähtee miehensä kanssa kulkemaan läpi viidakon."

"Minäkin menen mukaan. Olen vanha, vaan en vielä hampaaton." Emo Jolkka
nousi takajaloilleen ja tähyili ikkunasta mökin pimentoon.

Minuutin kuluttua hän äänettömästi pudottausi etukäpälilleen ja sanoi
ainoastaan: "Minä annoin sinulle ensimmäisen maitosi; mutta Bagheera
puhuu totta: ihminen käy lopulta ihmisen luo."

"Mahdollista", vastasi Mowgli kovin kolkolla katsannolla; "mutta tänä
yönä olen peräti loitolla siltä polulta. Odota tässä, mutta älä anna
hänen nähdä."

"Sinä et konsanaan pelännyt minua, Pikku Sammakko", virkkoi emo Jolkka,
peräytyen korkeaan heinikkoon ja häivyttäen itsensä niinkuin hän hyvin
osasi.

"Ja nyt", puheli Mowgli rivakasti, heilahtaessaan taas mökkiin, "ne
kaikki istuvat Buldeon ympärillä, joka juttelee mitä ei tapahtunut.
Hänen pärpätyksensä päätyttyä he ovat varmoissa aikeissa tuoda tänne
Puna -- tuoda tulta ja polttaa teidät molemmat. No niin?"

"Olen neuvotellut mieheni kanssa", selitti Messua. "Khanhiwara on
kolmenkymmenen mailin päässä täältä, mutta Khanhiwarassa voimme tavata
englantilaisia --".

"Ja mitä laumaa ovat ne?" kysyi Mowgli.

"Minä en tiedä. Ne ovat valkoihoisia, ja sanotaan niiden hallitsevan
kaikkea maata eikä sallivan ihmisten polttaa tai piestä toisiansa
ilman todistajia. Jos pääsemme sinne tänä yönä, niin elämme. Muutoin
kuolemme."

"Eläkää siis. Yksikään ei yön kuluessa veräjästä ulos astu. Mutta mitä
tekee hän?" Messuan mies oli polvillaan penkomassa multaa mökin eräässä
loukossa.

"Rahavähiänsä kaivaa", selitti Messua. "Emme voi ottaa mitään muuta."

"Ahaa. Sitä tavaraa, joka kulkee kädestä käteen eikä koskaan lämpiä.
Tarvitaanko sitä tämän paikan ulkopuolellakin?" kummasteli Mowgli.

Mies tuijotteli vihaisesti. "Hän on pökkelö, eikä mikään paholainen",
hän jupisi. "Rahalla voin ostaa hevosen. Olemme niin rusikoituja,
ettemme jaksa kauas kävellä, ja kyläläiset ovat kintereillämme tunnin
kuluttua."

"Sanon, että he eivät lähde ajamaan ennenkuin minä sallin, mutta
hevosta on hyvä ajatella, sillä Messua on uupunut."

Hänen miehensä nousi seisaalleen ja solmi viimeiset rupiinsa
lonkkavyöhönsä. Mowgli auttoi Messuata ulos ikkunasta, ja viileä yöilma
virkisti häntä, mutta viidakko näytti tähtivalossa hyvin pimeältä ja
kaamealta.

"Tiedätte polun Khanhiwaraan?" kuiskasi Mowgli.

He nyökkäsivät.

"Hyvä. Muistakaa nyt olla pelottomia. Eikä ole tarvis kiirehtiä. --
Mutta -- mutta viidakossa saattaa takananne ja edessänne kajahdella
hiukan laulua."

"Luuletko, että olisimme antautuneet viidakkoyön vaaroihin muusta
kuin polttamisen pelosta? On parempi joutua petojen kuin ihmisten
saaliiksi", sanoi Messuan mies; mutta Messua katsoi Mowgliin ja hymyili.

"Sanon", pitkitti Mowgli juuri kuin olisi hän ollut Baloo vanhaa
viidakon lakia sadanteen kertaan hokemassa tarkkaamattomalle penikalle,
"sanon, ettei ainoakaan hammas viidakossa paljastu teitä vastaan; ei
nouse ainoakaan jalka viidakossa teitä vastaan. Teitä ei pidätä ihminen
eikä peto, kunnes joudutte Khanhiwaran näkösälle. Ympärillänne pysyy
vartio." Hän käännähti Messuaan sanoen: "Hän ei usko, mutta sinähän
uskot?"

"Kyllä, varmasti, poikani. Oletpa ihminen, aave tai viidakon susi, minä
uskon."

"Hän pelästyy kuullessaan väkeni laulavan. Mutta sinä tiedät ja
ymmärrät. Menkää nyt, ja hiljakseen, sillä kiirettä ei ole. Veräjä on
suljettu."

Messua heittäytyi nyyhkien Mowglin jalkoihin, mutta tämä nosti hänet
vavahtaen heti ylös. Sitten vaimo riippui hänen kaulassaan ja kiitteli
häntä kaikin mahdollisin siunauksin, mutta hänen miehensä silmäili
kademielin vainioitansa ja sanoi: "Jos saavumme Khanhiwaraan ja
minä saan ääneni englantilaisten kuuluviin, niin nostan sellaisen
oikeudenkäynnin bramiinia ja vanhaa Buldeota ja muita vastaan, että
tämä kylä tulee syödyksi puille paljaille. He saavat minulle kaksin
kerroin maksaa hoitamattomat laihoni ja ruokkimattomat puhvelini.
Vaadinpa oikeuteni täydesti."

Mowgli nauroi. "En tiedä mitä tarkoitat, mutta -- tulehan takaisin ensi
sadekautena ja katso mitä on jäljellä."

He läksivät viidakkoa kohti, ja emo Jolkka hypähti esille
piilopaikastaan.

"Mene mukana!" sanoi Mowgli; "ja pidä huolta siitä, että koko viidakko
tietää noiden kahden olevan turvattuja. Pistähän hiukan ääneksi.
Tahtoisin kutsua Bagheeran."

Pitkä, matala ulvonta nousi ja laski, ja Mowgli näki Messuan miehen
hätkähtävän ja kääntyvän, puolittain mielien juosta takaisin mökille.

"Eteenpäin", huusi Mowgli rohkaisevasti. "Sanoinhan, että saattaisi
kuulua laulua. Se kajahtelee matkanne varrella Khanhiwaraan asti. Se on
viidakon suosion ilmaus."

Messua pakotti miehensä etenemään, ja pimeys saarsi heidät ja emo
Jolkan, samalla kun Bagheera nousi melkein Mowglin jaloista väristen
yön riemusta, joka saa viidakon väen suunniltaan.

"Minua hävettää veljiesi vallattomuus", kehräsi hän.

"Mitä? Eivätkö laulaneet Buldeolle suloisesti?" kysyi Mowgli.

"Liiankin hyvin! Liiankin hyvin! He saivat minutkin unohtamaan
ylpeyteni, ja minut vapauttaneen murretun lukon kautta, teutaroitsinpa
veisaten pitkin viidakkoa kuin olisin kierrellyt keväisillä
kosioretkillä! Etkö kuullut meitä?"

"Minulla oli muuta riistaa ajettavana. Kysy Buldeolta, pitikö hän
laulusta. Mutta missä ovat ne neljä? En tahdo antaa ihmislaumasta
kenenkään astua ulos veräjästä tänä yönä."

"Neljääkö siihen tarvis?" puheli Bagheera, siirtyillen jalalta
toiselle, silmät liekehtivinä, ja kehräten äänekkäämmin kuin konsanaan.
"Minä kykenen ne pidättämään, Pikku Veikko. Onko vihdoin tappo edessä?
Laulaminen ja miesten kiipeilyn näkeminen ovat saaneet minut hyvin
kerkeäksi. Mikä on ihminen, että me hänestä piittaisimme -- tuo
alaston ruskea möyrijä, karvaton ja hampaaton, mullan makustelija?
Olen seurannut häntä kaiken päivää -- keskipäivällä -- valkeassa
auringon kilossa. Paimensin häntä kuin sudet sarvaita. Minä olen
Bagheera! Bagheera! Bagheera! Niinkuin tanssin varjoni kanssa, niin
pyörähtelin noiden miesten kanssa. Katsohan!" Iso pantteri loikkasi
kuin kissanpoikanen loikkaa tavoittamaan ilmassa kiirivää kellastunutta
lehteä, iski ilmassa oikeaan ja vasempaan, niin että korvissa
viuhui, putosi äänettömästi jaloilleen, ja poukkosi yhä uudestaan ja
uudestaan, kehräämisen kohotessa puolittaiseksi höyrykattilan porinaa
muistuttavaksi surinaksi. "Minä olen Bagheera -- viidakossa -- yöllä,
ja voimani on talttumaton. Kuka pidättäisi iskuani? Ihmisenpenikka,
yhdellä käpäläni kopaisulla voisin mojauttaa pääsi Iittiin kuin kuollut
sammakko kesällä!"

"Anna tulla!" virkahti Mowgli kylän murteella, ei viidakon kielellä;
ja ihmissanat pysähdyttivät Bagheeran siihen paikkaan kyyrysilleen
ryntäittensä varaan, jotka tutisivat hänen allaan, pään ollessa juuri
Mowglin pään tasalla. Taaskin tuijotti Mowgli, kuten oli tuijottanut
kapinallisiin penikkoihin, tiukasti noihin beryllinvihreisiin
silmiin, kunnes vihreän takana hohtava punainen hehku sammui kuin
majakan pilkottava loimo, silmät painuivat alas ja iso pää samalla
valahti alemmas ja alemmas, ja kielen punainen karsta hankasi Mowglin
jalanrintaa.

"Veikko -- veikko -- veikko!" kuiskasi poika tasaisesti ja kepeästi
silitellen kohoilevaa selkää. "Ole alallasi, alallasi! Syy on yön eikä
sinun."

"Yön tuoksut sen tekivät", sanoi Bagheera katuvasti. "Tämä ilma huutaa
minulle. Mutta miten sinä tiedät?"

Tietysti on intialaisen kylän ympärillä ilma täynnä kaikenlaisia
tuoksuja, ja kaikille olennoille, jotka ajattelevat miltei yksinomaan
nenänsä kautta, ovat tuoksut yhtä yllyttäviä kuin ihmisille soitanto
ja kiihotusaineet. Mowgli viihdytteli pantteria vielä tovin, ja tämä
laskeusi pitkäkseen kuin kissa tulen ääreen, käpälät rinnan alle
kiverrettyinä ja silmät puoliummessa.

"Sinä sekä olet viidakon lapsi että et ole", lausui hän viimein. "Ja
minä olen pelkkä musta pantteri. Mutta minä rakastan sinua, Pikku
Veikko."

"Pitkäänpä ne siellä puun juurella loruavatkin", puheli Mowgli viime
lausetta tarkkaamatta. "Buldeo tietenkin on innostunut tarinoita
täyteen. Niiden pitäisi pian tulla laahaamaan vaimo ja hänen miehensä
ulos loukusta, heittääkseen heidät Punakukkaan. Saavatkin huomata
loukun puretuksi. Ho! Ho!"

"Ei, kuulehan", esitti Bagheera. "Kuume on nyt hälvennyt suonistani.
Anna heidän löytää minut sieltä! Moni ei mökistänsä poistuisi minut
tavattuansa. Ensi kertaa en häkissä olisi; enkä usko niiden minua
köyttävän."

"Olekin sitten viisas", nauroi Mowgli; sillä hän alkoi käydä yhtä
virmapäiseksi kuin pantteri, joka jo oli puikahtanut mökkiin.

"Huh!" tuhahti pantteri; "tämä paikka löyhkää ihmisestä, mutta tässäpä
on vuode ihan sellainen kuin minulle annettiin maatakseni kuninkaan
häkeissä Oodeyporessa. Nyt käyn makuulle." Mowgli kuuli makuulavitsan
kannattimien narskuvan vantteran pedon painon alla. "Minut vapauttaneen
murretun lukon kautta, luulevatpa ne nyt siepanneensa ison otuksen!
Tule istumaan vierelleni, Pikku Veikko; kiljaisemme niille yhdessä
'Saalista saakaa!'"

"Ei; minulla on muuta mielessä. Ihmislauman ei pidä saada tietää, mikä
osuus minulla on nujakassa. Metsästä yksiksesi. Minun ei tee mieleni
nähdä niitä."

Peepul-puun juurella, kylän toisessa päässä, oli neuvottelu käynyt
yhä meluisemmaksi ja melskeisemmäksi. Se päättyi hurjalla kirkunalla,
kun miehet ja naiset ryntäsivät ylös katua heilutellen nuijia,
bambukepakkoja, sirppejä ja veitsiä. Buldeo ja bramiini olivat joukon
etunenässä, lauman rähistessä kintereillä: "Taikuri ja noita-akka!
Katsotaan panevatko kuumennetut lantit heidät tunnustamaan! Polttakaa
heidät mökkiinsä! Opetamme heidät vaalimaan metsäpiruja! Ei, pieskää
heidät ensin! Soihtuja! Lisää soihtuja! Buldeo, kuumenna pyssynpiippu!"

Ovenripa tuotti hiukan vaikeutta. Se oli kiinnitetty hyvin lujasti,
mutta joukko reutoi sen kerrassaan irti, ja soihtujen roihu valaisi
huoneen, missä lojui pitkin pituuttaan vuoteella, käpälät ristikkäin
ja hiukan riipuksissa laidalta, mustana kuin kadotuksen kuilu ja
kauhistavana kuin hornanhenki, Bagheera. Puoli minuuttia kesti
epätoivoista äänettömyyttä, kun joukon eturivit vänkäilivät selkä
edellä pois kynnykseltä, ja sinä hetkenä Bagheera nosti päätänsä ja
haukotteli -- perusteellisesti, verkalleen ja tarkotuksella -- kuten
olisi haukotellut tahtoessaan loukata vertaistaan. Ripsuiset huulet
kuroutuivat taakse- ja ylöspäin; punainen kieli kivertyi; alaleuka
laskeusi laskeutumistansa, kunnes saattoi nähdä puolitiehen alas
kuumaan nieluun; ja jättimäiset kulmahampaat kuvastuivat selvästi
kidan ammottavaa pohjaa vasten, kunnes kalahtivat yhteen leukojen
loksahtaessa kiinni kuin kassakaapin telkimien sakarat. Tuossa
tuokiossa tyhjeni katu; Bagheera loikkasi takaisin ikkunasta ja seisoi
Mowglin vieressä, ulvovan ja kirkuvan ryöpyn temmeltäessä suin päin
mökkeihinsä.

"Ne eivät lähde liikkeelle ennen päiväntuloa", virkkoi Bagheera
tyynesti. "Ja nyt?"

Ehtoopäiväunen unteluus näytti vallanneen kylän, mutta tarkatessaan
kuulivat he raskaita jyvälaatikoita siirreltävän savilattioita myöten
ovia vasten. Bagheera oli aivan oikeassa; kyläläiset eivät liikkuisi
ennen aamua. Mowgli istui alallaan ja aprikoitsi, ja hänen kasvonsa
kävivät yhä synkemmiksi ja synkemmiksi.

"Mitä olenkaan tehnyt?" kysyi vihdoin Bagheera säveästi.

"Et muuta kuin suurta hyvää. Vartioitse niitä nyt aamuun asti. Minä
nukun." Mowgli juoksi viidakkoon, laskeutui kivipaadelle ja nukkui ja
nukkui yön ja päivän aina seuraavaan yöhön asti.

Hänen herätessään oli Bagheera hänen vieressään, sivullaan vastatapettu
kauris. Bagheera silmäili uteliaana, Mowglin ryhtyessä pitelemään
nahkapuukkoaan ja syödessä ja juodessa, kunnes käännähti lepäämään
leuka käsien varassa.

"Mies ja sinun naisesi saapuivat turvallisesti Khanhiwaran näkyviin",
kertoi Bagheera. "Äitisi lähetti Chilin kautta sanan. He olivat
löytäneet hevosen ennen puoltayötä ja matkanneet hyvää vauhtia. Eikö se
ole hyvä?"

"Se on hyvä", vahvisti Mowgli.

"Ja ihmislaumasi ei liikahtanut kylässä ennenkuin aurinko aamulla oli
korkealla. Sitten he söivät ateriansa ja vilistivät joutuin takaisin
mökkeihinsä."

"Näkivätkö sattumalta sinua?"

"Ehkä kylläkin. Päivän koittaessa minä piehtaroitsin tomussa veräjän
edustalla ja kenties siinä itsekseni pikkuisen laulelinkin. Nyt, Pikku
Veikko, ei ole enää muuta tehtävää. Tule metsälle minun ja Baloon
matkassa. Hänellä on uusia mehiläispesiä näytettävänä, ja me kaikki
kaipaamme sinua takaisin entisiin oloihin. Häädä tuo katse, joka
pelottaa minuakin. Tuota miestä ja naista ei heitetä Punakukkaan, ja
viidakossa on kaikki kunnossa. Eikö totta? Unohtakaamme ihmislauma."

"Ne unohdetaan -- jonkin ajan kuluttua. Missä syöpi Hathi tänä yönä?"

"Missä mieli tekee. Kuka saa tolkkua Äänettömästä? Mutta miksi? Mitä
voi Hathi tehdä sellaista, mihinkä me emme kykene?"

"Pyydä häntä ja hänen kolmea poikaansa tulemaan tänne luokseni."

"Mutta toden totta, Pikku Veikko, ei ole -- ei ole soveliasta sanoa
Hathille: 'Tule' ja 'Mene'. Muista että hän on viidakon herra, ja ennen
kuin ihmislauma sai kasvojesi hahmon muuttumaan, hän opetti sinulle
viidakon tietäjäsanoja erään."

"Yhdentekevää. Minulla on nyt muuan tietäjäsana hänelle. Pyydä häntä
tulemaan Mowgli Sammakon luokse, ja jos hän ei aluksi ota kuullakseen,
niin pyydän häntä tulemaan Bhurtporen vainioitten hävityksen tähden."

"Bhurtporen vainioitten hävityksen tähden", hoki Bagheera pariin
kolmeen kertaan, ollakseen varma asiastaan. "Minä lähden. Hathi voi
pahimmassa tapauksessa vain vihastua, ja luovuttaisinpa kuukauden
metsästyksen kuullakseni tietäjäsanan, joka pakottaa Äänettömän
tottelemaan."

Hän riensi asialleen, jättäen Mowglin raivoisasti sohimaan maata
nahkapuukollaan. Mowgli ei ollut eläissään nähnyt ihmisverta,
kunnes oli havainnut ja -- mikä merkitsi hänelle paljoa enemmän --
haistanut Messuan verta hänen siteissään. Ja Messua oli ollut hänelle
ystävällinen, ja sikäli kuin hän rakkaudesta mitään tiesi, rakasti hän
Messuaa yhtä syvästi kuin vihasi muuta ihmissukua. Mutta niin sydämensä
pohjasta kuin hän inhosikin heitä, heidän lörpöttelyään, julmuuttaan
ja raukkamaisuuttaan, niin eivät mitkään viidakon houkutukset voineet
taivuttaa häntä tuhoamaan ihmishenkeä ja jälleen saamaan sieraimiinsa
tuota kamalaa veren tuoksua. Hänen suunnitelmansa oli yksinkertaisempi,
mutta paljoa perinjuurisempi; ja hän nauroi itsekseen ajatellessaan,
että aatoksen oli johdattanut hänen mieleensä muuan ukko Buldeon
illansuussa peepul-puun juurella juttelema tarina.

"Se oli tietäjäsana", kuiskasi Bagheera hänen korvaansa. "He kävivät
laitumella jokivarressa ja tottelivat kuin olisivat olleet mullikoita.
Katso, tuossa he nyt tulevat!"

Hathi ja hänen kolme poikaansa olivat ilmestyneet tavalliseen tapaansa
äänettömästi. Virran lieju oli vielä veres heidän kupeillaan, ja Hathi
pureksi miettivästi torahampaillaan nyhtäisemänsä nuoren plataanipuun
vihreätä runkoa. Mutta hänen vakaisen ruumiinsa jokainen piirre osoitti
teräväsilmäiselle Bagheeralle, että siinä ei tullut viidakon herra
puhuttelemaan ihmisenpenikkaa, vaan pelkäilevä pelottoman eteen. Hänen
kolme poikaansa huojuivat kylki kyljessä taattonsa takana.

Mowgli tuskin kohotti päätänsä, kun Hathi toivotti; "Saalista saaos."
Hän antoi toisen huojua ja vaappua ja siirtyä jalalta jalalle pitkän
aikaa ennen kuin puhui, ja avatessaan suunsa hän kääntyi Bagheeraan
eikä elefantteihin.

"Kerronpa tarinan, jonka eilen kuulin metsästämältäsi metsästäjältä",
puhui Mowgli. "Se koskee vanhaa ja viisasta elefanttia, joka putosi
pyydyskuoppaan, ja sen kuopan terotettu seiväs jätti häneen valkean
arven nilkasta hartioihin asti." Mowgli heilautti kättään, ja Hathin
käännähtäessä näkyi kuutamossa pitkä valkea ikäänkuin tulikuumalla
raipalla sivallettu arpi hänen harmaassa kyljessään. "Ihmiset tulivat
ottamaan häntä kuopasta", pitkitti Mowgli, "mutta hän katkaisi
köytensä, sillä hän oli väkevä, ja karkasi pois, kunnes haava oli
parantunut. Sitten hän vihapäissään saapui yöllä noiden metsästäjäin
vainioille. Ja nyt muistan, että hänellä oli kolme poikaa. Nämä seikat
tapahtuivat monta, monta sadekautta takaperin, ja hyvin kaukana --
Bhurtporen lakeudella. Miten kävi noiden vainioiden seuraavassa
elonkorjuussa, Hathi?"

"Ne korjasin minä poikineni", vastasi Hathi.

"Ja miten kävi kyntämisen, elonkorjuun jälkeen?" jatkoi Mowgli.

"Niitä ei kynnetty", selitti Hathi.

"Entä ihmisten, jotka asuivat vainioiden äärellä?" tiedusti Mowgli.

"Ne läksivät tiehensä."

"Entä mökkien, joissa ihmiset nukkuivat?" kysyi Mowgli.

"Me revimme katot kappaleiksi, ja viidakko nieli seinät", kertoi Hathi.

"Ja mitä muuta lisäksi?" kuulusteli Mowgli.

"Niin paljon hyvää maata kuin minä voin samota kahtena yönä idästä
länteen ja kolmena yönä pohjoisesta etelään otti viidakko. Me laskimme
viidakon valloilleen viiden kylän maille; ja noissa kylissä ja niiden
vainioilla, laitumilla ja viljelyksillä ei ole tänä päivänä ainoatakaan
ihmistä, joka saapi elantonsa maasta. Se oli Bhurtporen vainioiden
hävitys, minun ja kolmen poikani työtä; ja nyt kysyn, ihmisenpenikka,
miten sinä olet siitä viestin saanut?"

"Eräs ihminen kertoi minulle; ja nyt näen, että Buldeokin voi puhua
totta. Se oli hyvin tehty, valkojuomuinen Hathi; mutta toisella
kerralla se käy vielä paremmin, kun on ihminen johtamassa. Tunnethan
sen ihmislauman kylän, joka hääti minut? Ne ovat laiskoja, järjettömiä
ja julmia; ne leikkivät suullaan eivätkä tapa heikompiansa ruuakseen,
vaan huvikseen. Täysin vatsoin ollessaan ne heittäisivät omaa
sukuansa Punakukkaan. Sen olen nähnyt. Ei ole hyvä, että ne kauemmin
asustaisivat täällä. Minä vihaan niitä!"

"Tapa sitten", neuvoi Hathin pojista nuorin, riuhtaisten maasta
ruohotukon, tomuuttaen sitä etujalkojaan vasten ja viskaten sen pois,
pienten punaisten silmiensä vilkuessa puolelta toiselle.

"Mitäpä hyötyä minulle valkeista luista?" vastasi Mowgli raivostuneena.
"Olenko sudenpenikka leikitelläkseni vereksellä pääkallolla
auringonpaisteessa? Olen tappanut Shere Khanin, ja hänen taljansa
lahoaa Käräjäkalliolla; mutta -- mutta minä en tiedä minne Shere Khan
on joutunut, ja vatsani on yhä tyhjä. Nyt tahdon ottaa sen, mitä voin
katsella ja kosketella. Laske viidakko valloilleen tuohon kylään,
Hathi!"

Bagheera värisi ja lyyhistyi kyyryyn. Hän pystyi pahimmoilleen
käsittämään nopean ryntäyksen pitkin kylän katua ja oikeaan ja
vasempaan huitelemisen väkijoukossa, taikka nokkelan ihmispyydystelyn
näiden kyntäessä iltahämärissä, mutta häntä pöyristytti tuo suunnitelma
kokonaisen kylän kylmäverisestä pyyhkimisestä pois ihmisten ja
petojen näkyvistä. Nyt hän älysi miksi Mowgli oli kutsuttanut Hathin.
Kukaan muu kuin pitkäikäinen elefantti ei kyennyt suunnittelemaan ja
hoitelemaan moista sotaa.

"Karkota ne kuten Bhurtporen vainioilta, kunnes meillä on sadevesi
ainoana aurana ja paksuihin lehtiin rapiseva sade niiden värttinäin
hyrinänä -- kunnes Bagheera ja minä majailemme bramiinin talossa ja
kauriit juovat altaasta temppelin takana! Laske viidakko valloilleen,
Hathi!"

"Mutta minulla -- mutta meillä ei ole mitään riitaa niiden kanssa, ja
ainoastaan suuren kivun punainen kiukku saa meidät repimään ihmisten
asumuksia", selitti Hathi epäröivästi vaappuen.

"Oletteko te viidakon ainoat ruohonsyöjät? Ajakaa liikkeelle monet
kansanne. Antakaa hirven ja sian ja nilghain pitää hommasta huolta.
Eihän teidän tarvitse kämmenenleveydeltäkään nahkaanne näyttää ennen
kuin vainiot ovat paljaat. Laske viidakko valloilleen, Hathi!"

"Tappoahan ei tule? Torahampaani olivat punaiset Bhurtporen vainioiden
hävityksessä, eikä tee mieleni herättää sitä hajua jälleen."

"Ei minunkaan. En toivoisi niiden luidenkaan viruvan puhtaalla
maallamme. Menkööt etsimään muualta pesänsä. Ne eivät voi viipyä
täällä! Olen nähnyt ja haistanut sen naisen verta, joka antoi minulle
ruokaa -- naisen, jonka ne olisivat ilman minua tappaneet. Ainoastaan
niiden kynnyksellä rehottavan tuoreen ruohon haju voi tuon tuoksun
häivyttää. Se polttaa suutani. Laske viidakko valloilleen, Hathi."

"Ah!" huudahti Hathi. "Niin poltteli seipään arpi nahkaani, kunnes
näimme heidän kyliensä kuoleutuvan kevätkasvun alle. Nyt käsitän. Sinun
sotasi olkoon meidän sotamme. Me laskemme viidakon valloilleen."

Mowgli ehti hädin henkäisemään -- hän vapisi vihansa vimmassa --,
kun jo tanner oli elefanteista tyhjä, ja Bagheera tähysteli häntä
kauhuissaan.

"Minut vapauttaneen murretun lukon kautta!" puheli pantteri viimein.
"Oletko sinä se alaston olio, jota puolsin laumassa silloin kun kaikki
oli nuorta? Viidakon herra, kun minun voimani ehtyy, niin puhu minun
puolestani -- Baloon puolesta -- meidän kaikkien puolesta! Me olemme
penikoita sinun edessäsi! Jaloin tallattavin katkenneita oksia!
Emästänsä eksyneitä vuonia!"

Mowgli joutui ihan suunniltaan kuvitellessansa Bagheeraa eksyneenä
vuonana, ja hän nauroi ja tapaili ilmaa ja nauroi taas, kunnes hänen
pysähtyäkseen täytyi hypätä lampeen. Siellä hän uiskenteli ylt'ympäri,
sukellellen kuunsäteiden lomitse puikkelehtivana kuin sammakko,
kaimansa.

Hathi ja hänen kolme poikaansa olivat jo kääntyneet kukin eri
ilmansuunnalle ja astelivat äänettöminä pitkin laaksoja mailin päässä.
He pitkittivät ja pitkittivät taivallustaan kahden vuorokauden ajan
-- siis runsaasti kuusikymmentä mailia -- halki viidakon, Mangin ja
Chilin ja apinaväen ja kaikkien lintujen pannessa merkille ja ottaessa
puheenaineekseen heidän jokaisen askeleensa ja heidän kärsänsä
jokaisen heilahduksen. Sitten he alkoivat syödä ja söivät hiljalleen
viikkokauden. Hathi poikineen on kuin Kaa jättiläiskäärme. Ne eivät
koskaan hätäile ennen aikojansa.

Sen ajan lopulla -- eikä kukaan tiennyt sen alkuperää -- alkoi
viidakossa levitä huhu, että siinä ja siinä laaksossa oli parempaa
ruokaa ja juomaa saatavissa. Sika -- joka tietenkin menee maailman
ääriin saadaksensa vatsansa täyden -- läksi ensimmäisenä joukoittain
liikkeelle, hinautuen paaterojen yli, ja hirvi seurasi perässä,
kintereillään pikku metsäketut, jotka elävät laumojen kuolleilla ja
kuolevilla; ja tanakkaharteinen nilghai siirtyi yhtä rintaa hirvien
kanssa, ja rämeitten villipuhvelit seurasivat nilghain jälkiä.
Pieninkin pikku häiriö olisi kääntänyt takaisin nuo hajalliset,
haihattelevat parvet, jotka nyhtivät ruohoa, kuljeksivat, joivat ja
taas kävivät laitumellaan; mutta milloin tahansa jotakin levottomuutta
syntyi, joku aina nousi rauhoittajaksi. Joskus se oli Sahi piikkisika,
mieli täynnä tietoja hyvästä laitumesta juuri hiukkasen edempänä;
toisin ajoin taas Mang huuteli ripeästi ja painalsi alas johonkin
notkoon, näyttääkseen että se oli tyhjä; tai köpitteli Baloo, suu
täynnä juuria, pitkin horjuvaa riviä ja puoleksi kaahaten, puoleksi
peuhaamalla kömpelösti ajoi sen takaisin oikealle tolalle.

Hyvin monet elukat peräytyivät tai kokonaan karkasivat tai menettivät
halunsa, mutta riittipä niitä tunkeutumaan eteenpäinkin. Kymmenisen
päivän kuluttua tämän liikkeen alkamisesta oli asema seuraavanlainen.
Hirvet, siat ja nilghait junttivat ympäri ja ympäri kahdeksan tai
kymmenen mailin kehässä, lihansyöjäin kahakoidessa kehän reunoilla.
Ja kehän keskuksena oli kylä, jonka ympärillä laihot olivat
tuleentumaisillaan, ja vainioilla istui miehiä risuista neljän paalun
päähän rakennetuilla lavoilla, pelottelemassa pois lintuja ja muita
varkaita. Sitten ei hirviä enää houkuteltu. Lihansyöjät pysyttelivät
heidän kintereillään ja ahdistivat heitä yhä ahtaammaksi piiriksi
eteenpäin.

Oli pimeä yö, kun Hathi ja hänen kolme poikaansa luikahtivat
viidakosta ja katkoivat kärsillään vartiolavojen paalut: ne
ryskähtivät maahan kuin kukoistuksessaan taitettu katkojuuren latva,
ja niiltä kuukertuneet miehet kuulivat elefanttien kumean kurlutuksen
korvissaan. Sitten hirvien hämmentyneiden armeijain etujoukko pillastui
tulvimaan kylän laitumille ja kyntömäille; niiden matkassa saapuivat
teräväkavioiset, tonkivat metsäsiat, ja mitä hirvet jättivät, sen siat
haaskasivat, ja tuon tuostakin vapisutteli laumoja susien säikky ja ne
ryntäilivät hädissään sinne ja tänne, polkien multaan ohran oraan ja
tallaten Iittiin kostutuskanavien kaltaat. Ennen päivänkoittoa myötäsi
painostus eräältä ulkokehän kohdalta. Lihansyöjät olivat peräytyneet,
jättäen etelään päin avoimen polun, ja sarvaslauma toisensa jälkeen
pakeni sitä tietä. Toiset, rohkeammat, asettuivat tiheikköihin
lopettaakseen ateriansa seuraavana yönä.

Mutta työ oli oikeastaan jo tehtykin. Kyläläiset näkivät aamulla
laihojensa tuhoutuneen. Se merkitsi kuolemaa, elleivät he muuttaisi
pois, sillä he elivät vuosi vuodelta yhtä lähellä nälänhätää kuin
viidakkoakin. Kun puhvelit lähetettiin laitumelleen, niin nämä
nälkäiset elukat havaitsivat hirvien tehneen puhdasta jälkeä ja
vaeltelivat viidakkoon, kulkeutuen tiehensä villien toveriensa
keralla; ja hämärän tullen tavattiin kylän kolme tai neljä ponyhevosta
talleissaan pääkallot murskana. Ainoastaan Bagheera oli saattanut
noin iskeä, ja ainoastaan Bagheeran mieleen oli saattanut juolahtaa
hävyttömästi raahata viimeinen raato keskelle katua.

Kyläläisillä ei ollut miehuutta sytytellä nuotioita vainioille siksi
yöksi, joten Hathi ja hänen kolme poikaansa läksivät jälkipoiminnoille;
ja Hathin työssä ei ole parantamisen varaa. Ihmiset päättivät elää
siemenjyvävarastoillaan sadekauden loppuun ja sitten työskennellä
palvelijoina, kunnes voittaisivat aikaa; mutta jyväkauppiaan
ajatellessa täysiä jyvävasujaan ja niiden kohoavia hintoja Hathin
terävät torahampaat rusensivat nurkan hänen savimajastaan ja tuhosivat
lehmänlannalla silatun ison pajulaarin, missä kallista varastoa
säilytettiin.

Tuon viimeisen turman tultua tiedoksi oli bramiinin vuoro puhua.
Hän oli vastausta saamatta rukoillut omia jumaliansa. Kenties, hän
sanoi, kylä oli tietämättänsä loukannut jotakuta viidakon jumalaa,
sillä epäämättömästi oli viidakko heitä vastaan. Hepä siis kutsuivat
vaeltelevien gondien läheisinten heimojen päällikön neuvojaksensa
-- noiden pienten, viisaiden ja hyvin mustien metsämiesten, jotka
asustavat syvällä viidakossa ja joiden isät ovat polveutuneet Intian
vanhimmasta rodusta, maan alkuperäisistä isännistä. He ottivat gondin
kaikella mahdollisella vieraanvaraisuudella vastaan, ja hän seisoi
yhdellä jalalla, jousi kädessään ja pari kolme myrkytettyä nuolta
pujotettuna hiustöyhtöönsä, puolittain pelokkaasti ja puolittain
halveksivasti silmäillen hätääntyneitä kyläläisiä ja heidän tärveltyjä
vainioitansa. He halusivat tietää, olivatko hänen jumalansa -- vanhat
jumalat -- vihastuneet heihin ja mitä uhreja olisi tarjottava.
Gondi ei hiiskunut mitään, vaan otti käteensä karelan, karvaan
kurpitsiköynnöksen vitsaksen ja kietoi sen useaan kertaan temppelin
oven poikitse, tuijottelevan, punaisen hindulais-epäjumalankuvan
kasvojen edessä. Sitten hän huitaisi kädellään ilmaan Khanhiwaran
suunnalle päin ja palasi viidakkoonsa, katsellen viidakon väen
ajelehtelua sen halki. Hän tiesi, että viidakon liikkuessa ainoastaan
valkoihoiset miehet voivat toivoa kääntävänsä sen sivulle.

Ei tarvinnut hänen tarkoitustansa kysyä. Villi kurpitsa rehottaisi
missä he olivat jumalaansa palvoneet, ja mitä pikemmin he pelastaisivat
itsensä, sen parempi.

Mutta työläs on repiä kylää kiinnikkeistänsä. He viivyskelivät niin
kauan kuin mitään kesäravintoa oli tarjolla, ja he yrittivät kerätä
pähkinöitä viidakosta, mutta hehkuvasilmäiset varjot vartioitsivat
heitä ja vilahtelivat heidän edessään ilmipäivälläkin, ja heidän
rientäessään pelästyneinä muuriensa turviin havaitsivat he tuskin viisi
minuuttia takaperin sivuuttamiensa puiden kaarnassa jonkun vakaisen
käpälän kynsien uurtoja. Mitä enemmän he pysyttelivät kylässään, sitä
rohkeammiksi kävivät ne villit elukat, jotka ailakoivat ja möyrysivät
Waingungan viereisillä laitumilla.

Heillä ei ollut miehuutta paikata ja laastita viidakkoon päin antavien
tyhjien karjatarhojen takamuureja; metsäsika tallasi ne maahan, ja
rönsyilevät köynnökset kiirehtivät perässä, iskien kyynärpäänsä
vastavoitettuun maaperään, ja karkea heinä kahisi köynnösten takana.
Naimattomat miehet karkasivat ensimmäisinä pois ja kuljettivat lähelle
ja kauas viestin, että kylä oli tuomittu. Kuka, he sanoivat, kykeni
taistelemaan viidakkoa tai viidakon jumalia vastaan, kun itse kylän
silmälasikäärmekin oli jättänyt kolonsa peepul-puun juurella olevan
lavan alla? Heidän pikku liikenteensä muun maailman kanssa kutistui
siten sikäli kuin aukealle tallatut polut häipyivät. Ja Hathin ja hänen
kolmen poikansa öiset törähdykset taukosivat heitä häiritsemästä;
heillä ei ollut enää sinne menemistä. Laiho ja kylvetty siemen oli
otettu. Ulkovainiot alkoivat jo kadottaa muotonsa, ja oli aika
heittäytyä Khanhiwaran englantilaisten armoille.

Alkuasukasten tapaan he lykkäsivät lähtöänsä päivästä toiseen,
kunnes ensimmäiset sateet saavuttivat heidät ja paikkaamattomat
katot päästivät tulvan heidän niskaansa ja laidun oli nilkkaan asti
lampena ja kaikki vehmaus ryntäsi paikalle kesäkuuman jälkeen.
Silloin he kahlasivat ulos -- miehet, naiset ja lapset -- aamun
sokaisevassa, kuumassa sateessa, mutta kääntyivät tietysti luomaan
jäähyväissilmäyksen koteihinsa.

He kuulivat, viimeisen perheen samotessa taakkoinensa ulos veräjästä,
putoavien hirsien ja kattojen rytinää muurien takaa. He näkivät
kiiltävän, käärmemäisen mustan kärsän hetkeksi kohoavan lionneita
olkikaton osia pelmuutellen. Se katosi, ja kuului toinen jysähdys,
jota seurasi vingahdus. Hathi oli poimiskellut mökkien kattoja kuin
lumpeita, ja ponnahtava niskahirsi oli tölmännyt häneen. Muuta ei
tarvittu hänen täyden voimansa laukomiseksi, sillä kaikista viidakon
olennoista on villi elefantti raivostuneena kaikkein järjettömin
tuhooja. Hän potkaisi takajalallaan saviseinää, joka mureni iskusta ja
muretessaan suli kaatosateessa keltaiseksi mudaksi. Sitten hän pyörähti
kiljahdellen toisaanne ja säntäsi kapeita kujia pitkin, vaaputellen
ruumistansa oikeaan ja vasempaan, jotta ovet sinkosivat siruina ja
räystäät luhistuivat, hänen kolmen poikansa riehuessa kintereillä kuten
Bhurtporen vainioiden hävityksessä.

"Viidakko kyllä nielee nämä kuoret", huomautti tyyni ääni raunioista.
"Ulkomuurien sortua pitää", ja Mowgli, jonka paljailta hartioilta ja
käsivarsilta vesi ryöppysi virtanaan, hyppäsi taaksepäin seinältä, joka
alkoi laskeutua kuin väsynyt puhveli.

"Kaikki aikanaan", ähki Hathi. "Hoo, mutta olivatpa torahampaani
punaiset Bhurtporessa! Ulkomuurille, lapset! Pää edellä! Yhdessä! Nyt!"

Nuo neljä hyökkäsivät rinnakkain; ulkomuuri pullistui, repesi ja
kaatui, ja kauhun mykistyttämät kyläläiset näkivät resuisessa aukossa
tuhohenkien villit, saviset päät. Silloin he pakenivat kodittomina ja
tyhjinä alas laaksoa, kylän sulaessa heidän takanansa pirstottuna,
paiskottuna ja poljettuna.

Kuukautta myöhemmin oli koko paikka pyöreänä kunnaana, jota verhosi
pehmeä vihanta kasvullisuus; ja sadekauden lopulla kuhisi viidakon
vilske täyttä päätä paikalla, joka vähemmän kuin kuusi kuukautta
aikaisemmin oli kyntömaana.



MOWGLIN LAULU IHMISTÄ VASTAAN


    Minä köynnökset kimppuunne kirvoitan --
    minä viidakon liikkeelle virvoitan!
        Se muurit murtaa tieltään,
        lyö seinät kuin korret,
    ja karela, se karvas karela,
        saa maatuvat orret!

    Veräjillänne väkeni laulahtaa,
    ja aittanne yököt haltuunsa saa;
        yövartijaksi käärmeen
        voin kylälle antaa,
    kun karela, se karvas karela,
        jo heelmiä kantaa!

    Ei mun kansani näy, mutta kuulette sen
    kuun noustessa nostavan melskehen;
        käy paimeneksi susi,
        ei laidun oo kaita,
    kun karela, se karvas karela,
        sen ainut on aita!

    Minä laihonne leikkuutan joukollain,
    se sänkeä säästävi hiukan vain;
        ja härjiksenne hirvet
        ne vaolle ehtii,
    kun karela, se karvas karela,
        jo pellolla lehtii!

    Jopa köynnökset kimppuunne kirvoitin
    sekä viidakon vimmahan virvoitin.
    Lakoutuu vasat, pylväät
        ja seinät kuin korret,
    ja karela, se karvas karela,
        saa maatuvat orret!



PUNAINEN KOIRA


    Eestä öiden oivallisten, hauskain hämyhetkien,
    eestä töiden voimallisten, hurjain riistaretkien,
    eestä aamun armaan tuoksun joukkoon kastehelmien,
    eestä vainon varman juoksun sarvaan tiellä telmien,
    eestä vinhan kilpakiistan, ken saa ensimäisnä riistan.
        eestä öisen mellastuksen,
        eestä päivän uinahduksen,
        eestä kaiken riita saikin,
        taisteluun me käymme kaikin!

Miellyttävin vaihe alkoikin Mowglin elämässä sitten kun viidakko oli
laskettu valloilleen. Hänellä oli laillisen velan maksun tuottama
hyvä omatunto, ja koko viidakko oli hänen ystävänsä, sillä koko
viidakko pelkäsi häntä. Hänen kokemansa ja näkemänsä ja kuulemansa,
hänen vaeltaessansa kansasta toiseen yksikseen tai neljän kumppaninsa
keralla, riittäisivät moneksi, moneksi jutuksi, jotka kaikki olisivat
yhtä pitkiä kuin tämäkin. Siispä ette saa kuulla, kuinka hän kohtasi
Mandlan Hullun Elefantin, joka surmasi kaksikolmatta sonnia niiden
vetäessä hallituksen rahastoon yhtätoista hopearahakuormaa ja ripotteli
kiiltävät kolikot tomuun; kuinka hän taisteli Jacala-krokotiilin kanssa
pitkän pituisen yön pohjoisissa rämeissä ja katkaisi nahkapuukkonsa
pedon niskakilpiin; kuinka hän löysi uuden ja pitemmän puukon erään
miehen kaulasta, jonka villikarju oli tappanut, ja kuinka hän seurasi
karjua ja tappoi hänet kohtuulliseksi hinnaksi puukosta; kuinka Ison
nälän aikaan pillastunut hirviparvi sai hänet keskeensä ja hän oli
rusentua hikoilevien laumain vilskeessä; kuinka hän pelasti Hathi
Äänettömän suistumasta kuoppaan, jonka pohjassa oli terävä seiväs, ja
kuinka hän itse seuraavana päivänä putosi hyvin ovelasti viritettyyn
leopardihautaan, jolloin Hathi pirstasi paksut salot hänen ympäriltään;
kuinka hän lypsi villipuhveleita suossa, kunnes -- --

Mutta meidän on kerrottava tarina kerrallaan. Isä ja emo Jolkka
kuolivat, ja Mowgli vieritti luolan suulle ison kallionlohkareen ja
lauloi kuolinvirren heidän kunniakseen. Baloo kävi elähtäneeksi ja
kankeaksi, ja Bagheerakin, jonka hermot olivat terästä ja jäntereet
rautaa, näytti verkallisemmalta tapossaan. Akelan kauhdutti iän taakka
harmaasta maidonvalkeaksi; hänen kylkiluunsa kohosivat kaarelle, hän
käveli kuin puusta vuoltu, ja Mowgli tappoi häntä varten. Mutta nuoret
sudet, Seeoneen hajonneen lauman lapset, vaurastuivat ja karttuivat,
ja kun heitä oli nelisenkymmentä herratonta, puhdasjalkaista
viisivuotiasta, neuvoi Akela heitä keräytymään yhteen, noudattamaan
lakia ja juoksemaan yhden päällikön johdannolla, kuten Vapaan Kansan
arvo vaati.

Tuollaisessa asiassa ei Mowgli tahtonut neuvojana esiintyä, sanoen
haukanneensa karvasta hedelmää ja tuntevansa puun, joka niitä kasvoi;
mutta kun Phao, Phaonan poika (hänen isänsä taas oli Harmaa Vainuja
Akelan päällikkyyden päivinä), viidakon lain mukaisesti taisteli
itsensä lauman päälliköksi ja kun vanhat kutsut ja vanhat laulut
alkoivat taaskin kerran kajahdella tähtitaivaan kuulakkuuteen, niin
Mowglikin menneitten päivien muistoksi saapui Käräjäkalliolle. Jos hän
suvaitsi puhua, niin lauma kuunteli häntä loppuun asti, ja hän istui
kalliolla Phaon yläpuolella Akelan vieressä. Nuo olivat hyvän saaliin
ja hyvän unen aikoja. Muukalainen ei huolinut tunkeutua viidakkoihin,
jotka kuuluivat Mowglin kansalle, kuten he laumaa nimittivät, ja
nuoret sudet lihoivat ja voimistuivat, ja penikoita tuotiin runsaasti
katselmukseen. Mowgli oli aina saapuvilla katselmuksessa, sillä hän
muisti yön, jolloin musta pantteri lunasti laumaan alastoman ruskean
lapsosen ja pitkä huuto: "Katsokaa, katsokaa tarkoin, oi sudet!" sai
hänen sydämensä lepattamaan oudoin tuntein. Muulloin hän oli kaukana
viidakossa, maistaen, kosketellen, nähden ja aistiten uusia ilmiöitä.

Kerran iltahämyssä, kun hän verkalleen asteli selänteiden poikki
viemään Akelalle tappamansa kauriin puolikasta, neljän sutensa
jolkkiessa takanaan ja pelkässä elämänsä ilossa painiskellen ja
teutaroiden keskenään, hän kuuli huudon, jonka viimeksi muisti Shere
Khanin pahoilta päiviltä. Sillä on viidakossa nimenä pheeal, ja se on
jonkunlainen kirkaisu, jonka shakaali päästää metsästäessään tiikerin
kintereillä tai kun jokin iso tappo on tekeillä. Jos voitte kuvitella
vihan, voitonriemun, pelon ja epätoivon yhtymän, jota kauttaaltaan
värittää jonkunlainen ilkamointi, niin saatte hiukan käsitystä siitä
pheealista, joka kohosi ja laski ja vavahteli ja värisi kaukana
Waingungan tuolla puolen. Nuo neljä alkoivat nostaa harjaksiansa ja
murista. Mowglin käsi hamuili puukonpäätä ja hänkin seisahtui kuin
kivettyneenä.

"Eihän mikään viirukylki rohkenisi täällä tappaa", hän virkahti vihdoin.

"Tuo ei ole etujuoksijan huuto", huomautti Harmaa Veikko. "Joku suuri
tappo on tulossa. Kuunnelkaahan!"

Se kajahti jälleen, puolittain nyyhkivänä ja puolittain hahattavana,
ihan kuin olisi shakaalilla ollut pehmeät ihmishuulet. Silloin Mowgli
hengähti syvään ja juoksi Käräjäkalliolle, matkallaan saavuttaen lauman
kiirehtiviä susia. Phao ja Akela olivat kalliolla yhdessä, ja heidän
alapuolellaan istuivat toiset, kaikki hermot pingottuneina. Emot
ja penikat vilistivät luoliinsa, sillä pheealin kajahtaessa ei ole
heikkojen aika olla liikkeellä.

He eivät kuulleet muuta kuin Waingungan kohun pimeässä ja iltatuulten
kahinan puiden latvoissa, kunnes äkkiä virran takaa huusi susi. Se ei
ollut lauman susia, sillä ne olivat kaikki kalliolla. Ääni vaihtui
pitkäksi toivottomaksi haukunnaksi. "Dhole!" se huhuili, "dhole! dhole!
dhole!" Moniaan minuutin kuluttua he kuulivat väsyneitten käpäläin
kaapivan kallion kuvetta, ja laihtunut, vettä valuva susi, kupeilla
verijuovia, oikea etukäpälä tarmottomana ja suupielet vaahtoisina,
syöksähti piiriin ja vaipui läähättäen Mowglin jalkoihin.

"Saalista saaos! Kenen johdolla?" lausui Phao vakavasti.

"Saalista saakaa! Won-tolla olen", oli vastaus. Hän tarkoitti olevansa
yksinäinen susi, joka suojeli itseänsä, kumppaniansa ja penikoitansa
jossakin syrjäisessä luolassa. Won-tolla merkitsee ulkonamakaajaa --
sutta, joka makaa laumojen ulkopuolella. He näkivät hänen sydämensä
tempoilevan niin rajusti, että ruumis heilahteli edes takaisin.

"Mitä liikkeellä?" tiedusti Phao, sillä sen kysymyksen tekee koko
viidakko pheealin perästä.

"Dhole, Dekkanin dhole -- Punainen Koira, Tappaja! Ne tulivat
pohjoiseen etelästä, sanoen Dekkanin käyneen tyhjäksi ja tappaen
tieltänsä kaikki. Tämän kuun ollessa uusi oli minulla neljä vaalittavaa
-- kumppanini ja kolme penikkaa. Hän opetti heitä tappamaan
ruoholakeuksilla, piiloutumaan kauriin-ajoa varten, kuten meillä
aavikoiden asujilla on tapana. Puoliyön tienoissa kuulin noiden
rähisevän täyttä kurkkua polullamme. Aamutuulen herätessä tapasin
heidät kankeina ruohikossa -- neljä, Vapaa Kansa, neljä vilkasta
pyydystäjää tämän kuun uunna ollessa! Silloin vetosin verioikeuteeni ja
etsin dhole-parven."

"Kuinka monilukuisen?" virkahti Mowgli; lauma murahteli kumeasti.

"En tiedä. Kolme niistä ei enää tapa, mutta viimeiseltä ne ajoivat
minua kuin kaurista; kolmin koivin lynkyttelin. Katsokaa, Vapaa kansa!"

Hän työnsi esille rusennetun etukäpälänsä, joka oli kuivuneesta verestä
musta. Kyljessä oli julmia puremia ja kurkku oli revelty.

"Syö", kehotti Akela, nousten Mowglin hänelle tuoman riistan äärestä;
ulkonamakaaja tarrasi siihen nälkiintyneenä.

"Tämä ei ole tappioksi", hän sanoi nöyrästi, pahimpaan nälkäänsä
haukattuaan. "Antakaa minun saada hiukan voimia, Vapaa Kansa, niin
minäkin tapan! Tyhjä on luolani, joka oli uunna kuuna täysi, eikä ole
verivelka täydesti maksettu."

Phao kuuli hänen hampaittensa rouskuttavan lonkkaluuta ja yrähti
hyväksyvästi.

"Me tarvitsemme noita leukoja", hän sanoi. "Oliko dholella pentunsa
mukanaan?"

"Ei, ei. Punaisia metsästäjiä kaikki: lauma täysikasvuisia koiria,
vantteria ja vankkoja."

Se merkitsi että dhole, Dekkanin punainen metsäkoira, oli lähtenyt
sotaretkelle, ja sudet tiesivät hyvin, että tiikerikin luopuu
saaliistansa dholen tiellä. Ne porhaltavat suoraan halki viidakon,
tallaten ja repien kaikki mitä eteen osuu. Vaikka ne eivät ole yhtä
isoja eivätkä puoleksikaan niin ovelia kuin sudet, niin ne ovat hyvin
voimakkaita ja niitä on ylen paljon. Dholet esimerkiksi eivät ala
nimittää itseänsä laumaksi ennen kuin niitä on sata koolla, sen sijaan,
että jo neljäkymmentä sutta riittää melkoiseksi susilaumaksi. Mowglin
vaellukset olivat johtaneet hänet Dekkanin ruohoylängön reunalle,
ja hän oli useasti nähnyt noiden pelottomien otuksien nukkuvan,
kisailevan ja raapiskelevan itseänsä pikku kolojen ja mättäiden seassa,
joita ne pesinänsä käyttävät. Hän halveksi ja vihasi niitä, ne kun
eivät haiskahda Vapaalta Kansalta, eivät asu luolissa eivätkä ole
puhdasjalkaisia kuten hän ja hänen ystävänsä, vaan varpaiden välistä
karvaisia. Mutta hän tiesi -- sillä Hathi oli hänelle kertonut --
millainen kamala voima on dholen metsästyslauma. Itse Hathikin siirtyy
sivulle niiden tieltä ja ne samoavat tappomatkallansa kunnes saavat
kaikki surmansa tai riista ehtyy.

Myöskin Akela tiesi punaisista koirista yhtä ja toista; hän huomautti
Mowglille tyynesti: "On parempi kuolla täydessä laumassa kuin
päälliköttä ja yksinänsä. Siitä koituu kelpo metsästys, ja minun --
viimeiseni. Mutta ihmisten iän mukaan on sinulla vielä jäljellä perin
monta päivää ja yötä, Pikku Veikko. Mene pohjoiseen ja asetu aloillesi,
ja jos on ainoatakaan sutta elossa dholen mentyä, niin hän tuo sinulle
tiedon taistelusta."

"Vai niin", vastasi Mowgli totisesti, "pitääkö minun lähteä rämeisiin
pyydystämään pikku kaloja ja nukkumaan puissa, tai pitääkö minun pyytää
apua bandar-logilta ja rauskutella pähkinöitä lauman allani otellessa?"

"Syntyy taistelu, jossa on kysymys elämästä ja kuolemasta", varotteli
Akela. "Sinä et ole koskaan kohdannut dholea -- Punaista Tappajaa.
Viirukylkikin --"

"Aowa! Aowa!" keskeytti Mowgli hellitellen. "Olen tappanut yhden
viirukylkisen apinan. Kuulehan nyt: Olipa muuan susi, taattoni, ja
toinen susi, emoni, ja vielä vanha harmaa susi (ei kovin viisas:
hän on nyt valkea) oli minun taattoni ja emoni. Sen vuoksi minä --"
hän korotti äänensä, "minä sanon, että kun dhole tulee ja jos dhole
tulee, Mowgli ja Vapaa Kansa ovat yhtä nahkaa siihen metsästykseen;
ja sanonpa minut lunastaneen mullin kautta, sen mullin minkä minusta
Bagheera maksoi muinaisina päivinä, joita te laumaan kuuluvat ette
muista, sanonpa puiden ja joen kuultavaksi ja minulle muistutettavaksi,
siltä varalta että sattuisin unohtamaan -- sanonpa että tämä puukkoni
palvelkoon lauman hampaana, eikä se mielestäni ole kovinkaan tylsä.
Tämä on minun sanani, ja se on minusta lähtenyt."

"Sinä et tunne dholea, sudenkielinen ihminen", huusi Won-tolla.
"Minulla on mielessä vain verivelkani kuittaaminen niille ennen kuin
olen siinä nujakassa kappaleiksi revitty. Ne kulkevat vitkallisesti,
tappaen matkansa varrelta puhtaaksi, mutta kahdessa päivässä palaa
minuun hiukan voimia ja minä käyn jälleen tehtävääni käsiksi. Mutta
teille, Vapaa Kansa, annan sen neuvon, että livistätte pohjoiseen ja
tyydytte niukkaankin elantoon, kunnes dhole on näiltä mailta poissa.
Tässä metsästyksessä ei ole torkkumisen varaa."

"Kuulkaas ulkonamakaajaa!" virnui Mowgli. "Vapaa Kansa, meidän on
mentävä pohjoiseen, syödäksemme sisiliskoja ja rottia rannalta,
jottemme millään ilveellä sattuisi dholen tielle. Sen on saatava
tappaa meidän metsästysmaamme putipuhtaiksi meidän piileskellessämme
pohjoisessa kunnes se suvaitsee luovuttaa omamme takaisin. Se on koira
-- ja koiran pentu -- punainen, keltamahainen, luolaton, karvoja
joka varpaan välissä! Se lukee pesyeensä kuusin ja kahdeksin kuin se
olisi Chikai, pikku hyppyrotta. Tietysti on Vapaan Kansan luikittava
käpälämäkeen ja pyydettävä kuolleen karjan haaskoja lahjaksi noilta
pohjoisilta kansoilta! Tunnette sananlaskun: 'Pohjoisessa syöpäläiset,
etelässä täit.' Me olemme viidakko. Valitkaa, oi valitkaahan. Hyvä
metsästys on kysymyksessä! Lauman puolesta -- täyden lauman puolesta
-- luolan ja pesyeen puolesta, yhteispyynnin ja ajon puolesta, vuohta
ajavan puolison ja luolassa värjöttelevän pienoisen, pienoisen penikan
puolesta, onhan se päätetty -- päätetty!"

Lauma vastasi yhteishaukahduksella, joka räiskähti yöhön kuin kaatuva
puu. "Se on päätetty", he huusivat.

"Jääkää näiden joukkoon", sanoi Mowgli neljälle toverilleen. "Me
tarvitsemme jokaista hammasta. Phaon ja Akelan on valmistettava
taistelu. Minä pistäydyn lukemassa koirat."

"Se on kuolemasi!" huusi Won-tolla puoleksi nousten. "Mitä mahtaa
tuollainen karvaton Punaista Koiraa vastaan! Viirukylkinenkin --"

"Oletpa tosiaankin ulkonamakaaja", hoilasi Mowgli taipaleeltaan, "mutta
saammehan puhua koirien kuoltua. Saalista saakaa kaikki!"

Kiihkonsa kimmassa kiiti hän pimeään, tuskin katsoen mihin jalkansa
laski, ja luonnollisena seurauksena siitä hän kuukertui pitkin
pituuttansa Kaan isoihin kiemuroihin, jättiläiskäärmeen loikoessa
vaaniskellen hirvenpolkua jokivarressa.

"Kssha!" sähähti Kaa kiukustuneesti. "Onko tämä nyt laitaa, mokoma
tepastus ja temmellys yön metsästyksen tuhoksi -- kun vielä riistakin
on niin ylen nopsajalkaista?"

"Vika oli minun", myönsi Mowgli nousten jaloilleen. "Sinua minä juuri
etsinkin, Latuskapää, mutta joka kerta kun tapaamme toisemme olet sinä
kasvanut pituutta ja paksuutta käsivarteni mitan. Ei ole viidakossa
ainoatakaan sinun veroistasi, sinä viisas, vanha, voimakas ja kaunis
Kaa."

"No minnehän tämä jälki johtanee?" Kaan ääni oli lauhkeampi. "Ei ole
kuukauttakaan siitä, kun muuan Miekkonen, jolla oli puukko kyljellä,
viskeli kiviä päähäni ja syyti häijyn pikku puukissan hävyttömyyksiä
silmilleni syystä että makasin aukealla nukkumassa."

"Niin, ja hajoittelit kaikki ajetut hirvet kuin akanat tuuleen, ja
Mowgli oli pyynnillä ja tämä samainen Latuskapää oli liian kuuro
kuullakseen hänen vihellystänsä ja jättääksensä hirvenpolut vapaiksi",
vastasi Mowgli levollisesti, istahtaen kirjavien kiemurain keskeen.

"Nyt tämä samainen Miekkonen tulee sima suussa ja mesi kielellä tämän
samaisen Latuskapään luokse kertomaan hänen viisauttansa, voimaansa
ja kauneuttansa, ja tämä sama vanha Latuskapää uskoo ja kietoo tällä
tavoin lokeron tätä samaa kivittäjämiekkosta varten ja... Onko nyt
mukava ollaksesi? Voisiko Bagheera antaa sinulle niin näpsää leposijaa?"

Kaa oli tapaansa myöten muodostunut pehmeäksi puolittaiseksi
riippumatoksi Mowglin alle. Poika kurottausi pimeässä ja vyyhtesi
notkeata touvimaista kaulaa sivullensa kunnes Kaan pää lepäsi hänen
olallansa, ja sitten kertoi hänelle kaikki mitä viidakossa oli sinä
iltana tapahtunut.

"Viisas voinen olla", virkkoi Kaa viimein, "mutta kuuro olen varmasti.
Muutoin olisin kuullut pheealin. Eipä ihme, että ruohon syöjät ovat
rauhattomia. Monilukuisenako samoaa dhole?"

"En ole vielä nähnyt. Vilistin kiireimmän kautta luoksesi. Sinä olet
vanhempi kuin Hathi. Mutta voi, Kaa", -- Mowgli tempoili riemusta, --
"siitäpä sukeutuu oiva metsästys! Harvat meistä näkevät uuden kuun."

"Isketkö sinä mukana? Muista, että olet ihminen; ja muista, mikä lauma
sinut hääti. Anna suden pitää koirasta huolta. Sinä olet ihminen."

"Menneen vuoden pähkinät ovat tämän vuoden multaa", vastasi Mowgli.
"Ihminenhän kyllä olen, mutta mielessäni palaa tänä yönä, että olen
vannoutunut sudeksi. Haastoin joen ja puut todistajiksi. Kuulun
Vapaaseen Kansaan, Kaa, kunnes dhole on tolaltaan kääntynyt."

"Vapaaseen Kansaan", hymähti Kaa. "Vapaita varkaita. Ja kuolleiden
susien muiston vuoksi olet sinä punoutunut kalmansolmuun! Ei ole tämä
kunnollista metsästystä."

"Sanani olen sanonut. Puut tietävät sen, joki tietää sen. Ennen kuin
dhole on torjuttu, ei sanani minulle palaa."

"Ngssh! Se muuttaa kaikki ladut. Olin ajatellut viedä sinut pohjoisiin
rämeisiin, mutta sana -- pienoisen, alastoman, karvattoman Miekkosenkin
-- on sana. Nyt minä, Kaa, sanon --"

"Tuumipa tarkoin, Latuskapää, ettet itsekin punoudu kalmansolmuun. En
tarvitse mitään sanaa sinulta, sillä hyvin tiedän --"

"Olkoon sitten niin", peruutti Kaa. "En anna sanaani: mutta mitä on
mielessäsi tehdä dholen tullessa?"

"Niiden täytyy uida Waingungan yli. Ajattelin puukkoni keralla asettua
niiden tielle kaalamossa, lauma takanani, ja siinä iskien ja reutoen
saattaisimme käännättää ne painumaan alas virtaa tai hiukan vilvoittaa
niiden kurkkua."

"Dhole ei käänny tolaltaan, ja hänen kurkkunsa on kuuma", epäili Kaa.
"Ei ole sen pyynnin perästä Miekkosta eikä sudenpentua, vaan pelkkiä
kuivia luita."

"Alala! Jos kuolemme, niin kuolemme. Kerrassaan roima metsästys siitä
saadaan. Mutta mieleni on nuori, enkä ole monta sadekautta nähnyt. Minä
en ole viisas enkä väkevä. Onko sinulla parempaa suunnitelmaa, Kaa?"

"Minä olen nähnyt sata sadekautta sadan jälkeen. Ennenkuin Hathi loi
maitohampaansa oli polkuni pitkä. Kautta ensimmäisen munan, olenpa
vanhempi kuin monet puut, ja olen nähnyt kaikki mitä viidakko on
tehnyt."

"Mutta tämä on uutta metsästystä", intti Mowgli. "Ei ole dhole
konsanaan ennen polullemme satuttautunut."

"Mikä on, se on ollut. Mitä on oleva, se ei ole sen enempää kuin
taaksepäin heilahtava unohtunut vuosi. Olehan hiljaa, laskiessani noita
vuosiani."

Pitkän tunnin lojui Mowgli kiemurain keskessä puukollansa leikitellen
sill'aikaa kun Kaa, liikkumaton pää nurmella, mietiskeli kaikkea mitä
oli nähnyt ja tiennyt siitä päivästä asti, jona hän munasta tuli.
Valo näytti sammuvan hänen silmistään jättäen ne himmeän opaalin
kaltaisiksi, ja silloin tällöin hän kankeasti nykäisi päätänsä oikeaan
ja vasempaan ikäänkuin olisi metsästellyt unissaan. Mowgli torkahti
rauhallisesti, tietäen ettei metsästyksen edellä ole mikään unen
veroista, ja unta hän oli oppinut ottamaan minä tahansa päivän tai yön
hetkenä.

Sitten hän tunsi Kaan venyvän ja paisuvan allansa, kun jättiläiskäärme
hengähti, sinkuen kuin säilä teräshuotrasta lennähtäessään.

"Olen nähnyt kaikki kulokaudet", virkkoi Kaa vihdoin, "ja isot puut ja
vanhat elefantit ja kalliot, jotka olivat kaljut ja teräväsärmäiset
ennen kuin alkoivat kasvaa sammalta. Oletko sinä vielä elossa,
Miekkonen?"

"Kuu on vasta äsken noussut", vastasi Mowgli. "En käsitä --"

"Hssh! Olen jälleen Kaa. Tiesin että aikaa on kulunut vain hiukan. Nyt
me lähdemme joelle ja minä näytän sinulle, mitä dholelle on tehtävä."

Hän kääntyi nuolisuorana Waingungan pääuomaa kohti ja syöksyi veteen
hiukan yläpuolella Rauhankalliota peittävän lammen, Mowgli vierellään.

"Ei, älä ui. Minä etenen nopeasti. Selkääni, Pikku Veikko."

Mowgli kietaisi vasemman käsivartensa Kaan kaulaan, painoi oikean
käsivartensa pitkin kylkeään ja ojensi jalkansa suoriksi. Sitten
Kaa lähti viilettämään vastavirtaa niinkuin hän yksin kykeni, ja
veden vaahto röyheltyi Mowglin kaulaan hänen jalkojensa heiluessa
edes takaisin jättiläiskäärmeen vellovien kylkien alla vilisevässä
kurimuksessa. Mailin verran Rauhankallion yläpuolella Waingunga
kohisee ahtaana kouruna kahdeksastakymmenestä sataan jalkaan korkeiden
marmorikallioiden rotkossa, ja vesi tempautuu siellä kuin myllykoski
kaikenlaisten uhkaavien paasien lomissa ja ylitse. Mowgli ei veden
voimasta välittänyt: minkäänlainen vesipyörre ei olisi voinut herättää
hänessä hetkeksikään pelkoa. Hän pälyili molemmin puolin rotkoa ja
haisteli levottomasti, sillä ilmassa leijui makeankirpeä tuoksu, joka
hyvin suuresti muistutti helteessä hautuvan muurahaiskeon hajua. Hän
painui vaistomaisesti veteen, nostaen päätänsä vain hengähdelläkseen,
ja Kaa ankkuroitsi sipaisemalla pyrstönsä kahdeksi kierteeksi erään
vedenalaisen paaden ympärille, pidellen Mowglia erään kiemuransa
lovessa, veden hyrskytessä ohitse.

"Tämä on Kuoleman Sija", sanoi poika. "Miksi tänne tulemme?"

"Ne nukkuvat", puheli Kaa, "Hathi ei väisty ViirukyIkisen tieltä. Mutta
Hathi ja Viirukylkinen yhdessä väistyvät dholen tieltä, ja sanotaan
että dhole ei väistä mitään. Mutta entäs ketä väistää Kallioiden Pikku
Väki? Sanoppa minulle, viidakon herra, kuka on viidakon herra?"

"Nämä ovat", kuiskasi Mowgli. "Tämä on Kuoleman Sija. Menkäämme."

"Ei, katselehan rauhassa; nehän nukkuvat. Paikka on saman näköinen kuin
silloinkin, kun en vielä ollut käsivartesikaan mittainen."

Waingungan rotkon halkeilleita ja murenevia kallioita oli käyttänyt
viidakon alusta asti Kallioiden Pikku Väki -- Intian uuraat, vimmaiset,
mustat metsämehiläiset, ja -- kuten Mowgli hyvin tiesi -- kaikki
polut poikkesivat toisaanne puolen mailin päässä heidän alueeltaan.
Vuosisatoja oli Pikku Väki pesinyt ja parveillut railosta railoon ja
yhä parveillut, rakennellen kennonsa kookkaiksi, syviksi ja mustiksi
sisempien luolien pimennossa, eikä ollut milloinkaan ihminen tai
peto tai tuli tai vesi heihin kajonnut. Rotko oli molemmin puolin
pitkin pituuttansa ikäänkuin mustilla välkkyvillä samettikaihtimilla
verhottu, ja Mowglia se näky ahdisti, sillä siinä oli miljoonia
nukkuvia mehiläisiä ryhmiksi takertuneina. Toisia kimppuja, kasoja ja
lahokantojen näköisiä kohoutumia oli juuttunut itse kallioseinämiin
-- menneitten vuosien kennoja tai rotkon tuulettomiin suojiin
rakennettuja uusia kaupunkeja -- ja suunnattomat määrät huokoista,
mädännyttä moskaa oli vierinyt alas ja tarttunut kallioiden raoissa
juurehtineisiin puihin ja köynnöksiin. Pariinkin kertaan kuuli hän
täysinäisen mesikennon kaatuvan tai putoavan jossakin tuolla pimeitten
käytävien sokkelossa, sitten vihaista siipien humua ja hukkaan valuvan
hunajan tippumista, tämän vyöryessä edelleen kunnes liukui joltakin
ulkoreunalta alas ja tahmaisena roiskahteli oksille. Joen toisella
puolen oli tuskin viiden jalan levyinen pikku ranta-alanko, ja se oli
korkeana läjänä lukemattomien vuosien törkyä. Siinä oli kuollutta
mehiläistä, kuhnuria, ruhkaa, homehtunutta kennoa ja hunajan rosvouksen
houkuttelemaa perhoa ja itikkaa, kaikki pehmeästi mitä hienoimmaksi
mustaksi pölyksi läjääntynyttä. Sen pelkkä kirpeä tuoksu riitti
säikyttämään loitos kaikki siivettömät, jotka tiesivät mitä väkeä Pikku
Väki oli.

Kaa eteni jälleen ylös virtaa, kunnes saapui rotkon yläpäästä
leviävälle hiekkamatalikolle.

"Tuossa on tämän ajokauden saalis", hän huomautti. "Katso!"

Särkällä virui parin sarvaanhiehon ja yhden puhvelin luurangot. Mowgli
näki luiden luonnollisesta asennosta, ettei niihin ollut susi tai
shakaali kajonnut.

"Ne eksyivät tietämättänsä yli rajan", jupisi Mowgli, "ja Pikku Väki
surmasi ne. Mennään pois ennen kuin se herää."

"Ei se ennen aamua herää", vakuutti Kaa. "Kuulehan nyt. Etelästä
säntäsi tänne päin viidakkoa tuntematon kauris, lauma kintereillänsä,
monta, monta sadekautta takaperin. Pelon sokaisemana se hyppäsi jokeen
kuilun partaalta, lauman villiintyneenä ja huumaantuneena porhaltaessa
pelkkää näköään seuraten. Aurinko oli korkealla ja Pikku Väki kuhisi
runsaina ja kovin kiukkuisina parvina. Laumastakin monet loikkasivat
Waingungaan, mutta heittivät henkensä ennen kuin vettä tapasivat. Loput
saivat kaltaalla surmansa. Mutta kauris jäi henkiin."

"Kuinka niin?"

"Syystä että se kirmasi ensimmäisenä, ponnistaen henkensä edestä ja
loikaten ennen kuin Pikku Väki asian oivalsi, joten joutui jokeen
silloin kun nuo parhaillaan keräytyivät tappoon. Takana päin ryntäävä
lauma kerrassaan hukkui kauriin kavioiden töminän nostattaman Pikku
Väen paljouteen."

"Kauris jäi henkiin?" toisti Mowgli hitaasti.

"Ainakaan se ei kuollut silloin, vaikka sen hyppyä ei ollut
vastaanottamassa voimakas, vedenpyörteiltä torjuva turvaaja, kuten
muuan vanha lihava, kuuro, keltainen Latuskapää vastaanottaisi
Miekkosen -- niin, vaikkapa hänen kintereillänsä kiljuisivat kaikki
Dekkanin dholet. Mitä on mielessäsi?"

Kaan pää lepäsi Mowglin märällä olalla ja hänen kielensä vipatti pojan
korvan juuressa. Pitkän äänettömyyden perästä kuiskasi Mowgli:

"Se on suorastaan kuoleman kuonokarvojen nykimistä, mutta -- Kaa, sinä
olet toden totta kaikista viidakon asujamista viisain."

"Sitä ovat monet sanoneet. Katsos, jos dholet seuraavat sinua --"

"Niinkuin varmasti seuraavatkin. Ho! ho! Onpa minulla kieleni kannan
alla monta pikku väkää niiden nahkaan sinkautellakseni."

"Jos ne seuraavat sinua silmittömässä vimmassa, katsellen vain
ajettavaansa, niin ylhäältä hengissä päässeet syöksyvät veteen joko
tässä tai alempana, sillä Pikku Väki tulvii niitä ahdistamaan. Mutta
Waingunga on nälkäinen virta, eikä niillä ole Kaata tukenansa, vaan
loputkin eloon jääneet ajautuvat Seeoneen luolien kohdalla kaalamon
hietarantaan, ja siellä laumasi saa karatuksi niiden kurkkuun kiinni."

"Ahei! Eowawa! Verrempää ei voi ilmestyä ennen kuin poudalla sataa. Ei
muuta siis kuin tuo juoksu ja loikkaus. Minä toimitan itseni tunnetuksi
dhole-laumalle, jotta se ajaa minua kiinteästi."

"Oletko nähnyt yläpuolellasi olevat kalliot? Maan puolelta?"

"En tosiaankaan. Sen olin unohtanut."

"Käväise katsomassa. Maaperä on siellä kauttaaltaan murennutta, täynnä
railoja ja kuoppia. Kömpelöitten jalkaisi ainoakin tarkkaamaton askel
voisi lopettaa ajon. Kuules, minä jätän sinut tänne, ja ainoastaan
sinun tähtesi vien laumalle sanan, jotta he saavat tietää mistä etsiä
dholea. Minä puolestani en ole yhtä nahkaa ainoankaan suden kanssa."

Kun Kaalle joku tuttavuus oli vastenmielinen, niin hän saattoi olla
yrmeämpi kuin kukaan viidakon asukas, paitsi ehkä Bagheera. Hän ui alas
virtaa ja tapasi Rauhankallion kohdalla Phaon ja Akelan kuuntelemassa
yön ääniä.

"Hssh, koirat!" tervehti hän ynseästi. "Dhole tulee saapumaan alas
virtaa. Ellette pelkää, niin voitte tappaa ne matalikolla."

"Milloin ne tulevat?" kysyi Phao. "Ja missä on minun ihmisenpenikkani?"
tiedusti Akela.

"Ne tulevat jahka joutuvat", vastasi Kaa. "Odottakaa, niin näette. Mitä
sinun ihmisenpenikkaasi tulee, jolta sinä olet ottanut lupauksen, siten
saattaen hänet kuolemalle alttiiksi, niin on sinun ihmisenpenikkasi
minun seurassani, ja jos hän ei jo ole kuollut, niin eipä vika ole
sinun, kauhtunut koira! Odota täällä dholea ja ole iloissasi siitä,
että ihmisenpenikka ja minä iskemme sinun puolellasi."

Kaa viiletti jälleen ylös virtaa ja ankkuroitsi keskelle kuilua,
katsellen ylöspäin kallion rajaan. Pian hän näki Mowglin pään liikkuvan
taivasta vasten: sitten kuului ilmassa suhahdus, pojan pudottautuessa
jalat edellä, ja seuraavassa hetkessä hän taas lepäsi Kaan ruumiin
silmukassa.

"Ei se öiseen aikaan ole loikkaus eikä mikään", puheli Mowgli
levollisesti. "Olen huvikseni tehnyt kahta vertaa pitempiäkin hyppyjä;
mutta hankalaa on maaperä tuolla ylhäällä -- matalia pensaita ja
syviä kuiluja, kaikki täynnä Pikku Väkeä. Olen asetellut isoja kiviä
päälletysten kolmen kuilun reunalle. Ne survaisen juostessani alas,
jotta Pikku Väki nousee vimmastuneena takanani."

"Se on ihmisen oveluutta", sanoi Kaa. "Sinä olet viisas, mutta Pikku
Väki on aina vihoissaan."

"Ei, hämyssä levähtävät kaikki siivet lähellä ja kaukana kotvan. Minä
käyn kisailuuni dholen kanssa hämyssä, sillä dhole metsästää parhaiten
päiväs-aikaan. Se seuraa nyt Won-tollan verijälkiä."

"Chil ei jätä kuollutta härkää eikä dhole verijälkiä", muistutti Kaa.

"Silloin minä laitan sille uudet verijäljet -- sen omalla verellä, jos
voin, ja annan sille multaa syötäväksi. Viivythän täällä, Kaa, kunnes
tuon tänne dholen?"

"Kyllä vain, mutta entäs jos ne tappavat sinut viidakossa tai jos Pikku
Väki tekee sinusta lopun ennen kuin ehdit hypätä virtaan?"

"Kun huomispäivä koittaa, niin voimme ajossa voittaa", vastasi Mowgli
viidakon sananlaskulla, ja jälleen: "Kun olen kuollut, on aika virittää
kuolinlaulu. Saalista saaos, Kaa."

Hän irroitti kätensä jättiläiskäärmeen kaulasta ja laski alas kuilua
kuin tukki ouruvedessä, meloen tuonpuolista rantaa kohti, missä tapasi
tyynempää vettä, ja nauraen ääneensä pelkästä mielihyvästä. Mowgli ei
pitänyt mistään enempää kuin "kuoleman kuonokarvojen nykimisestä",
kuten hän sanoi, ja herruutensa näyttämisestä viidakolle. Hän oli
monesti Baloon avulla rosvonnut mehiläispesiä yksinäisissä puissa,
ja hän tiesi Pikku Väen kammoavan kynsilaukan hajua. Sen vuoksi hän
keräsi sitä pikku kimpun, sitoen tämän nilakuidulla, ja seurasi sitten
Won-tollan verijälkiä etelään päin luolista viiden mailin verran, pää
kallellaan ja hymyssä suin katsellen puihin.

"Mowgli Sammakko olen ollut", hän puheli itsekseen, "Mowgli Susi olen
sanonut olevani. Nyt on minun heittäydyttävä Mowgli Apinaksi, ennen
kuin olen Mowgli Kauris. Lopulta päädyn Mowgli Ihmiseksi. Hoo!" ja hän
siveli peukalollaan puukkonsa kahdeksantoistatuumaista terää.

Won-tollan mustista verijäljistä tuoksahteleva latu kulki tiheässä
kasvavien tuuheitten puitten alitse ja ulottui yhä ohentuen ja
ohentuen koillista kohti aina kahden mailin päähän Mehiläiskallioista.
Viimeisestä puusta Mehiläiskallioiden matalaan varvikkoon asti oli
maa aukeata, suoden tuskin suojaa suden piilotella. Mowgli taivalsi
hölkkäjuoksua puiden juurella, harkiten oksien välimatkoja ja toisinaan
kiiveten ylös runkoa tekemään koehyppyjä puusta toiseen, kunnes saapui
aukealle, jota tarkasteli huolellisesti tunnin ajan. Sitten hän pyörsi
takaisin Won-tollan tolalle siihen missä oli siitä poikennut, asettui
erääseen puuhun, josta noin kahdeksan jalkaa korkealla pistäysi tukeva
oksa, sovitti kynsilaukkakimppunsa turvalliseen sakaraan ja istuskeli
alallaan, hioen puukkoansa jalkapohjaansa.

Hiukan ennen puoltapäivää, auringon paahtaessa hyvin kuumasti, hän
kuuli käpäläin kapsetta ja tunsi dhole-lauman inhottavan hajun sen
vakaasti ja hellittämättömästi samotessa Won-tollan ladulla. Ylhäältä
katsoen ei punainen dhole näytä puolittainkaan suden kokoiselta, mutta
Mowgli tiesi kuinka voimakkaat raajat ja leuat sillä oli. Hän tähysteli
ladulla nuuskivan johtajan suippoa kastanjanruskeata päätä ja tervehti
häntä: "Saalista saaos!"

Peto katsahti ylös ja sen kumppanit pysähtyivät sen takana, lainehtiva
parvi pitkähäntäisiä, hartevia, heikkolanteisia ja verikitaisia
punaisia koiria. Dholet ovat yleensä varsin vaiteliasta väkeä, eikä
niillä ole kunnon käytöstapoja edes omassa Dekkanissaan. Runsaasti
kaksisataa oli niitä varmasti kasaantunut puun ympärille, mutta Mowgli
näki johtajien nälkäisesti haistelevan Won-tollan latua ja koettavan
saada laumaa etenemään. Se ei saanut mitenkään tapahtua, tai ne
saapuisivat luolille ilmipäivällä, kun taas Mowgli alkoi pidätellä
niitä iltahämäriin puunsa alla.

"Kenen luvalla te tänne tulette?" kysyi Mowgli.

"Kaikki viidat ovat meidän metsää", vastasi eräs dhole paljastaen
valkeat hampaansa. Mowgli pälyili myhäillen alas ja matki mainiosti
Dekkanin hyppyrotan Chikain kirskahtelevaa piipitystä, antaakseen
parven ymmärtää, ettei hän pitänyt niitä Chikaita parempina. Lauma
ahtautui puun juurelle ja johtaja ärhenteli suuttuneesti, nimittäen
Mowglia puuapinaksi. Vastineeksi Mowgli kurotti oksalta paljasta
jalkaansa ja haritteli varpaitansa ihan johtajan pään päällä. Jo
vähempikin olisi riittänyt ärsyttämään lauman tyhmään raivoon.
Ne, joilla on karvaiset varpaanvälit, eivät mielellään näe siitä
muistutettavan. Mowgli sieppasi ylös jalkansa johtajan poukotessa
ilmaan ja haasteli herttaisesti: "Koira, punainen koira! Mene takaisin
Dekkaniin syömään sisiliskoja. Mene veljesi Chikain luo, koira, koira,
punainen, punainen koira! Karvoja joka varpaan välissä!" Hän haritteli
taas varpaitansa.

"Tule alas ennen kuin nälkiinnytämme sinut sieltä, karvaton apina",
älisi lauma, ja juuri sitä Mowgli tahtoikin. Hän laskeusi pitkäkseen
oksalle poski kaarnaa vasten, oikea käsivarsi vapaana, ja haasteli
laumalle viiden minuutin ajan, mitä hän ajatteli ja tiesi tulokkaista,
heidän tavoistaan, käytöksestään, puolisoistaan ja penikoistaan.
Maailmassa ei ole kieltä, joka olisi niin pahansisuista ja pistelevää
kuin viidakon väen uhittelua ja ylenkatsetta ilmaisevat puheentavat.
Asiaa ajatellessanne oivallatte, että näin täytyykin olla. Kuten Mowgli
Kaalle sanoi, hänellä oli kielensä kannan alla paljon pikku väkäsiä,
ja verkalleen ja säälimättömästi hän härnäsi dholet äänettömyydestä
murinaan, murinasta ulvontaan ja ulvonnasta käheään kuolaiseen poruun.

Ne yrittivät vastata hänen herjauksiinsa, mutta yhtä hyvin olisi
penikka pätenyt vastaamaan raivostuneelle Kaalle, ja kaiken aikaa
roikkui Mowglin oikea käsi käyränä hänen sivullansa valmiina
toimintaan, jalkojen kietoessa oksaa. Iso kastanjanruskea johtaja
oli monet kerrat loikannut ilmaan, mutta Mowgli pelkäsi tekevänsä
harhaotteen. Viimein se raivonsa vauhdissa äityen yli luonnollisten
voimiensa poukkosi seitsemän tai kahdeksan jalkaa korkealle maasta.
Silloin Mowglin käsi singahti ulos kuin puukäärmeen pää ja nappasi sitä
niskahaivenista, ja oksa huojui nytkähdyksestä, sen painavan ruumiin
tempautuessa riippumaan, ollen vähällä riuhtaista Mowglin maahan.
Mutta hän ei hellittänyt otteestaan ja tuuma tuumalta kiskoi hukkuneen
shakaalin tavoin riippuvan pedon oksalle. Vasemmalla kädellään hän
sieppasi puukkonsa ja sivalsi poikki punaisen, tuuhean hännän,
paiskaten dholen takaisin maahan. Siinä kaikki mitä tarvittiin. Dhole
ei nyt etenisi Won-tollan ladulla ennen kuin Mowgli saisi surmansa tai
surmaisi piirittäjänsä. Hän näki niiden istahtavan piireiksi, näki
ryntäitten värinän niiden vannoessa kostoa kuolemaan asti, ja kapusi
siis korkeampaan haarukkaan, etsi mukavan selkänojan ja vaipui uneen.

Hän heräsi kolmen tai neljän tunnin kuluttua ja luki lauman. Kaikki
olivat paikalla, äänettöminä, kähisevinä ja kurkut kuivina, silmät
teräskovina. Aurinko läheni laskuansa. Puolessa tunnissa lopettaisi
Kallioitten Pikku Väki työskentelynsä, ja dholehan ei tappele hämyssä
hyvin.

"En ollut niin uskollisten vartijain tarpeessa", sanoi hän nousten
seisomaan oksalla, "mutta muistankin tämän. Olette oikeita dholeja,
mutta minun nähdäkseni liian yhdenkaltaisia. Siitä syystä en isolle
sisiliskonsyöjälle luovuta häntää takaisin. Etkö ole mielissäsi,
punainen koira?"

"Minä itse repäisen mahasi maalle", vonkui johtaja pureskellen puun
tyveä.

"Ei, mutta ajattelehan, viisas Dekkanin rotta. Sukeutuupa nyt monia
pesyeitä pienoisia hännättömiä punaisia koiria, niin, sijalla vain
vereslihaisia tynkiä, joita karvastelee hiekan ollessa kuumaa. Laputa
kotiisi, punainen koira, ja kilju, että tämän on apina tehnyt. Et aio
livistää? Tulkaa sitten minun matkassani, niin teenpä teidät hyvin
viisaiksi."

Hän siirtyi apinan tavoin viereiseen puuhun ja niin edelleen,
lauman seuratessa nälkäiset päät koholla. Silloin tällöin hän oli
putoavinaan ja lauma huppelehti toinen toisensa ylitse tappamisen
kiihkossa. Se oli omituinen näky -- poika, jonka puukko välkähteli
latvuksien lomitse siivilöityvissä auringon viimeisissä säteissä, ja
äänetön lauma tulipunaisina rusottavine turkkeineen sulloutumassa
hänen alapuolelleen. Viimeiseen puuhun päästyään hän hieroi itseänsä
kauttaaltaan kynsilaukalla, ja dholet ärisivät halveksivasti.
"Sudenkielinen apina, luuletko voivasi häivyttää jälkesi?" ne
luskuttivat. "Me seuraamme sinua kuolemaan asti."

"Ota häntäsi", sanoi Mowgli sinkauttaen sen taaksensa. Lauma tietysti
veren haistaessaan hätkähti hiukan peräytymään. "Ja seuratkaa nyt --
kuolemaan asti!"

Hän oli solahtanut alas runkoa myöten ja vilisti tuulena paljain jaloin
Mehiläiskallioita kohti, ennen kuin dholet näkivät mitä hänellä oli
mielessä.

Ne puhkesivat kumeaan ulvahdukseen ja lähtivät pitkään roikkelehtivaan
laukkaansa, joka ajan mittaan tavottaa jok'ainoan elollisen
pakolaisen. Mowgli tiesi niiden laumavauhdin paljon hitaammaksi kuin
susien; muutoin hän ei olisi millään muotoa antautunut kahden mailin
kilpajuoksuun aukealla maalla. Ne olivat varmat siitä, että lopulta
saisivat pojan saaliiksensa, ja hän taas varma siitä, että saattoi
mielinmäärin leikitellä niiden kanssa. Hän koetti vain pitää niitä
kyllin kiihkeinä kintereillänsä estääkseen niitä ennen aikojaan
pyörtämästä takaisin. Hän juoksi kepeästi, tasaisesti ja joustavasti,
hännätön johtaja tuskin viiden metrin päässä takanaan ja koko lauma
venyneenä neljännesmailin mittaiseksi, verisen raivon huumaamaksi ja
sokaisemaksi tulvaksi. Hän ylläpiti välimatkaa korvakuulon avulla,
säästäen viimeisen ponnistuksensa Mehiläiskallioiden yli tapahtuvaa
ryntäystä varten.

Pikku Väki oli käynyt levolle heti hämärän alussa, sillä nyt ei ollut
myöhäiseen kukkivien kasvien aika; mutta ensimmäisten askeleittensa
kumistessa ontolla kamaralla kuuli Mowgli humua sellaista kuin olisi
maanjäristys ollut uhkaamassa. Silloin hän juoksi vinhemmin kuin
oli ikinä yrittänyt; survaisi pari kolme kiviläjää mustiin makealta
tuoksuviin kuiluihin; kuuli pauhinaa kuin meren meurua rantaluolassa,
näki silmänurkkauksestansa ilman pimittyvän takanansa, mutta erotti
kaukana allansa Waingungan vedet ja litteän, vinokulmion näköisen pään;
loikkasi ulospäin kaikella voimallansa, hännättömän dholen yrittäessä
keskellä hyppyä puraista hänen olkaansa, ja putosi jalat edellä virran
turviin, hengästyneenä ja voitokkaana. Hän ei ollut saanut ainoatakaan
pistoa, sillä kynsilaukan lemu oli ehkäissyt Pikku Väkeä juuri niiksi
muutamiksi sekunneiksi, joiden kuluessa hän porhalsi kallioiden
yli. Hänen noustessaan pinnalle syleilivät häntä Kaan kiemurat, ja
kallioreunalta poukkoili jotakin -- näköjään isoja mehiläisryhmiä
möhkäleinä, jotka putoilivat kuin punnukset; ja kunkin möhkäleen
ehtiessä veteen lensivät mehiläiset ylös ja dholen ruumis kellui alas
virtaa.

Päänsä yllä he kuulivat raivoisia älähdyksiä, jotka pyrkivät hukkumaan
ukkosenkaltaiseen jyrinään -- Pikku Väen siipien pörräykseen. Moniaat
dholet taas olivat tupsahtaneet kuiluihin, jotka olivat yhteydessä
maanalaisten onteloiden kanssa, ja reutoivat tukahtuvina, ponnistellen
keikahtelevien mesikennojen seassa, kunnes niiden alla kuhisevien
mehiläisten aaltoilevien vyöryjen kannattamina suistuivat ulos jostakin
virranpuolisesta aukosta ja vierivät mustille pölykumpuroille. Oli
niitäkin, jotka olivat hypähtäneet kallioilla kasvaviin puihin, ja
mehiläiset häivyttivät niiden muodot; mutta isompi osa dholeja oli
pistojen ärryttäminä syöksynyt veteen, ja Waingunga oli nälkäinen
virta, kuten Kaa sanoi.

Kaa piteli poikaa, kunnes tämä sai hengähtäneeksi.

"Emme voi viipyä tässä", hän sanoi. "Pikku Väki on tosiaan saatu
villiin. Tule!"

Uiden syvällä ja sukeltaen niin useasti kuin kykeni painui Mowgli alas
virtaa veitsi kädessään.

"Hiljakseen, hiljakseen!" kehotteli Kaa. "Ei yksi hammas tapa
sataa, paitsi ehkä silmälasikäärmeen, ja monet dholet syöksähtivät
kiireimmiten veteen oitis kun näkivät Pikku Väen nousevan. Ne ovat
vahingoittumattomia."

"Sitä enemmän työtä puukolleni. Phai! Kuinka vimmatusti Pikku Väki
painuu perässä." Mowgli vajosi taas. Veden pinnan yllä leijaili
mehiläispilvi pörräten ärtyisesti ja pistäen mitä tielle osui.

"Vaiteliaisuus ei ole konsanaan tuottanut mitään häviötä", varoitteli
Kaa -- mikään pisto ei hänen suomuihinsa pystynyt -- "ja sinulla on
pitkän pituinen yö metsästykseesi. Kuulehan kuinka ne ulvovat!"

Lähes puoli laumaa oli nähnyt toveriensa kohtaaman loukun ja jyrkän
käänteen sivulle tehden törmännyt virtaan sillä kohtaa, missä rotko
aleni jyrkiksi äyräiksi. Niiden raivonhuudot ja uhkaukset "puuapinaa"
vastaan, joka ne oli häpeään saattanut, sekaantuivat Pikku Väen
rankaisemien ulvahduksiin ja mölyyn. Rannalle jääminen oli kuolema,
ja jokainen dhole tiesi sen. Lauma eteni pyörteiden kiidättämänä
alas ja yhä alas Rauhanlammikon kallioille asti, mutta sinnekin
seurasi vihainen Pikku Väki ja hääti sen jälleen veteen. Mowgli
kuuli hännättömän johtajan kehottelevan väkeänsä pysymään lujina ja
tappamaan Seeoneesta jokaisen suden. Mutta hän ei haaskannut aikaansa
kuuntelemiseen.

"Joku tappaa pimeässä takanamme!" kiljaisi muuan dhole. "Tässä on
saastunutta vettä!"

Mowgli oli sukeltanut eteenpäin kuin saukko, tempaissut erään
rimpuilevan dholen veden alle ennen kuin tämä ehti äännähtääkään, ja
tummia öljyisiä renkaita poreili Rauhanlammikossa ruumiin putkahtaessa
pinnalle ja kääntyessä kyljelleen. Dholet yrittivät pyörtää toisaanne,
mutta virran voima kiskoi ne sivuitse, Pikku Väki ärhenteli niiden
korvissa, ja ne kuulivat Seeoneelauman haasteen kajahtelevan yhä
voimakkaampana ja kumeampana, pimeän tihetessä yhä sankemmaksi
edessäpäin. Taaskin sukelsi Mowgli ja taas upposi dhole kuolleena
noustakseen pinnalle, jolloin lauman takajoukossa jälleen nousi meteli,
kun toiset karjuivat olevan parasta nousta maihin, toiset huutelivat
johtajaansa viemään lauma takaisin Dekkaniin ja toiset haastoivat
Mowglia tulemaan näkyviin tapettavaksi.

"Ne joutuvat taisteluun maha pullollaan ja ääntä täynnä", puheli Kaa.
"Lopusta huolehtikoot veljesi tuolla alhaalla. Pikku Väki palaa levolle
ja takaisin käännyn minäkin. Minä en avita susia."

Pitkin rantaa juoksi kolmella jalalla susi, hypähdellen, viistäen
kyljellänsä maata, köyristäen selkäänsä ja teuhaten kuin penikoittensa
kanssa kisaillen. Se oli Won-tolla, Ulkonamakaaja, eikä hän hiiskunut
sanaakaan, pitkitti vain kamalaa leikkiänsä dhole-parven vierellä.
Nämä olivat nyt olleet vedessä pitkän tovin ja uivat työläästi turkki
lionneena ja raskaana ja tuuhea häntä laahaamassa kuin vesisieni, niin
uupuneina ja ränstyneinä, että nekin olivat vaiti, tähyillen leimuavaa
silmäparia, joka liikkui niiden rinnalla.

"Tämä ei ole hyvää metsästystä", virkkoi viimein muuan.

"Hyvää metsästystä!" toivotti Mowgli rohkeasti noustessaan pedon
vierestä ja syöstessään pitkän puukkonsa lapaluihin, sätkäisten
voimakkaasti, välttääkseen kuolinhaukkausta.

"Oletko sinä siellä, ihmisenpenikka?" huudahti Won-tolla rannalta.

"Kysy vainajilta, Ulkonamakaaja", vastasi Mowgli. "Eikö niitä ole virta
riepotellut ohitsesi? Olen täyttänyt näiden koirien kidat perskoilla;
olen puijannut ne ilmipäivällä, ja niiden johtaja on häntäänsä vailla,
mutta täältä liikenee vielä moniaita sinullekin. Minne ajan ne?"

"Minä odotan", tuumi Won-tolla. "Pitkä yö on edessäni ja minä näen
hyvin."

Lähempää ja lähempää pauhasi Seeoneen susien möry: "Lauman edestä,
täyden lauman edestä taistoon!" ja virran polveke sulloi dholet
särkille ja matalikoille vastapäätä Seeoneen luolia.

Silloin ne oivalsivat hairahduksensa. Niiden olisi pitänyt ponnistaa
maihin puolta mailia ylempänä ja rynnätä susien kimppuun kovalla
maalla. Nyt oli myöhäistä. Ranta oli hehkuvien silmien viiruna eikä
viidakossa kuulunut hivaustakaan, paitsi hirmuista pheealia, joka ei
ollut siltä auringonlaskusta saakka hetkeksikään herjennyt. Näytti
ikäänkuin olisi Won-tolla kielastellut niitä tulemaan maihin; ja
"Kääntykää ja käykää kiinni!" komensi dhole-johtaja. Koko parvi
paiskautui rantaan, velloen ja rapistellen matalassa vedessä, kunnes
Waingunga pärskyi vaahtona ja kareet lainehtivat molemmin puolin kuin
veneen keulatyrskeestä. Mowgli säntäsi takaa, sohien ja viileskellen
dhole-parvessa, joka kasaan ahtautuneena törmäsi rantahiekalle kuin
hyökyaalto.

Sitten alkoi pitkällinen taistelu, kohoillen ja jännittyen, hajoillen
ja pirstoutuen, souketen ja leveten punaisella märällä hietikolla,
solmiutuneiden puunjuurien päällä ja lovissa, pensastossa ja
ruohomättäissä, sillä vielä nytkin oli dholeja kaksi yhtä vastaan.
Mutta ne kohtasivat susia, jotka taistelivat kaikestansa, eivätkä
ainoastaan lauman leveärintaisia eränkävijöitä valkeine torahampaineen,
vaan myöskin leimusilmäisiä lahineja -- luolain narttuja, kuten
sanotaan -- tappelemassa pesyeittensä puolesta, ja siellä täällä vatvoi
ja nujuutti heidän vierellään ensivuotias susi, turkki vielä puoleksi
villaisena.

Susi, tietäkää, karkaa kurkkuun tai iskee kupeeseen, kun taasen dhole
parhaiten puree alhaalta, joten dhole-liudan rämpiessä ylös vedestä
päät pystyssä susilla oli etu puolellaan; kuivalla maalla sudet
olivat tiukemmalla, mutta sekä vedessä että maalla suhahteli Mowglin
puukko yhtä tuhoisana. Nuo neljä veljestä olivat tunkeutuneet hänen
apuunsa. Harmaa Veikko lyyhistyi pojan polvien väliin ja suojeli hänen
vatsaansa, kun taasen toiset turvasivat selkää ja molempia kylkiä tai
seisoivat, hänen suojakseen kurottautuen, milloin joku hypähtävä,
ulvova dhole äkillisellä ponnahduksella sai hänet kuukertumaan.

Muuten oli temmellys täydellisenä sekamelskana -- häilähtelevänä,
kiinteänä mylläkkänä, joka siirtyi oikealta vasemmalle ja vasemmalta
oikealle pitkin rantaa ja myöskin verkalleen kiersi oman keskuksensa
ympäri. Tuolla oli kurimuksessa kieppuva vesikuplan näköinen kohoileva
kumpu, joka särkyi kuin vesikupla ja heitti sivulle neljä tai viisi
raadeltua koiraa jälleen pyrkimään takaisin keskustaa kohti; täällä
kahden tai kolmen dholen nujertama yksinäinen susi raahasi niitä
eteenpäin painonsa alla lyyhistyen; tuolla tungos piteli pystyssä
ensivuotiasta penikkaa, vaikka se oli saanut surmansa taistelun alussa,
sen emon kieriessä mykän raivon vimmastuttamana pureskellen puoleen ja
toiseen; ja keskellä tulisinta tuoksinaa saattoi joku susi ja dhole
kaiken muun unohtaen yritellä päästä ensimmäisenä iskemään toinen
toiseensa, kunnes kiljuvien kamppailijain rynnäkkö pyyhkäisi heidät
pois. Kerran Mowgli sivuutti Akelan, jolla oli dhole kumpaisellakin
kupeellaan ja harvahampaiset leuat iskeytyneinä kolmannen lonkkaan;
ja kerran hän näki Phaonin kiskoa jutuuttavan vastustelevaa dholea
kurkusta ensivuotiasten lopetettavaksi. Mutta enimmäkseen oli taistelu
sokkosilla tepastelua -- iskemistä, hypähtelyä, hyppelehtimistä,
ähkynää ja nujuuttelua ylt'ympäri.

Yön kuluessa kiihtyi pyörivä liike nopeammaksi. Dholet olivat uupuneita
ja karttelivat voimakkaampia susia, vaikka eivät vielä uskaltaneet
lähteä pakoon; mutta Mowgli tunsi lopun lähenevän ja tyytyi hosumaan
vihollisiansa rammoiksi. Ensivuotiaat kävivät rohkeammiksi; oli aikaa
hengähdellä; ja nyt pelkkä puukon välähdys toisinaan käännytti dholen
tolaltaan.

"Liha on hyvin lähellä luuta", ähkäili Harmaa Veikko. Hän oli saanut
parikymmentä lihahaavaa.

"Mutta luu on vielä rouhimatta", vastasi Mowgli. "Aowawa! Noin me
viidakossa teemme!" Punainen terä viuhahti kuin liekki pitkin erään
dholen kylkeä, jonka takaosaa peitti kiinni iskeytynyt susi.

"Minun saaliini!" yrähti susi kuroutuneista sieraimistansa. "Jätä tämä
minulle!"

"Onko vatsasi vieläkin tyhjä, Ulkonamakaaja?" kysäisi Mowgli. Won-tolla
oli kamalasti revelty, mutta hänen otteensa oli herpaissut dholen, joka
ei päässyt käännähtämään häntä tavoittaakseen.

"Minut lunastaneen mullin kautta", huudahti Mowgli katkerasti
naurahtaen, "se onkin se hännätön!" Ja iso kastanjanruskea johtaja
siinä tosiaan oli tuhonsa kohdannut.

"Ei ole viisasta tappaa penikoita ja lahineja", pitkitti Mowgli
järkeillen ja verta silmistänsä pyyhkien, "ellei myöskin tapa luolan
herraa, ja pelkäänpä pahoin, että tämä luolan herra tappaa sinut".

Muuan dhole hypähti johtajaansa auttamaan, mutta ennen kuin sen hampaat
pääsivät Won-tollan kupeeseen oli Mowglin puukko sen rinnassa ja
lopusta piti Harmaa Veikko huolen.

"Ja noin me viidakossa teemme", sanoi Mowgli.

Won-tolla ei hiiskunut mitään, mutta sen leuat puristuivat yhä
tiukemmin selkärankaan elämän ehtyessä. Dhole vavahteli, sen pää painui
riipuksiin ja se lyyhähti pitkäkseen, Won-tollan pudotessa sen päälle.

"Sh! Verivelka on maksettu", virkkoi Mowgli. "Laula virtesi, Won-tolla."

"Hän ei enää metsästä", lausui Harmaa Veikko, "ja kauan on jo Akelakin
ääneti ollut".

"Luu on rouhittu!" ärjyi Phao, Phaonin poika. "Ne lähtevät! Tappakaa,
tappakaa puhtaaksi, oi Vapaan Kansan metsästäjät!"

Dhole toisensa perään livahti noilta pimeiltä ja verisiltä särkiltä
virralle, tiheikköön, ylös virtaa tahi alas virtaa sikäli kuin tie oli
avoin.

"Velka! Velka!" hoilasi Mowgli. "Maksakaa velka! Ne ovat surmanneet
Yksinäisen Suden! Älkää antako ainoankaan koiran karata!"

Hän oli hyökkäämässä virralle puukko kädessään estämään dholeja
yrittämästä syöksyä veteen, kun yhdeksän ruumiin röykkiön alta kohosi
Akelan pää ja vartalo, ja Mowgli painui polvilleen Yksinäisen Suden
viereen.

"Sanoinhan että taistelu olisi minun viimeiseni!" ähkäisi Akela. "Hyvä
on ollut metsästys. Entä sinä, Pikku Veikko?"

"Minä elän, tapettuani monta."

"Oikein. Minä kuolen, ja soisin -- soisin kuolevani sinun lähelläsi,
Pikku Veikko."

Mowgli otti kamalan, arpisen pään syliinsä ja kietaisi kätensä
reveltyyn kaulaan.

"Onpa jo aikoja vierinyt Shere Khanin ja tomussa alastomana
kieriskelevän ihmisenpenikan päivistä asti", köhi Akela.

"Ei, ei, minä olen susi. Olen yhtä nahkaa Vapaan Kansan kanssa",
huudahti Mowgli. "En ole omasta tahdostani ihminen."

"Sinä olet ihminen, Pikku Veikko, vaalimani sutonen. Olet kauttaaltaan
ihminen, muutoin olisi lauma paennut dholea. Olen velkaa sinulle
henkeni, ja tänään sinä olet pelastanut lauman ihan kuten minä kerran
pelastin sinut. Oletko unohtanut? Kaikki velat on nyt maksettu. Mene
oman väkesi luo. Sanon sinulle vielä kerran, sinä silmäni silmä, että
tämä metsästys on lopussa. Mene oman väkesi luo."

"En ikinä mene. Tahdon metsästää viidakossa yksikseni. Olen sanonut
sen."

"Kesää seuraa sadekausi ja sadekautta kevät. Mene takaisin ennen kuin
sinut ajetaan."

"Kuka minut ajaisi?"

"Mowgli ajaa Mowglin. Mene takaisin väkesi luo. Mene ihmisen luo."

"Kun Mowgli ajaa Mowglin, silloin minä menen", vastasi Mowgli.

"Muuta ei minulla ole sinulle", puheli Akela. "Nyt haluaisin puhua
heimolleni. Pikku Veikko, jaksatko nostaa minut jaloilleni? Olenhan
minäkin Vapaan Kansan johtajia."

Hyvin huolellisesti ja hellästi kohotti Mowgli Akelan seisaalleen,
molemmat käsivarret häntä tukemassa, ja Yksinäinen Susi henkäisi
syvään ja aloitti kuolinvirren, joka on lauman johtajan laulettava
kuollessaan. Se kajahti yhä voimallisempana hänen päästessään
pitemmälle, nousten ja paisuen kauas virralle kantavaksi, kunnes
päättyi viimeiseen tervehdykseen "Saalista saakaa!" ja Akela
silmänräpäykseksi ravistausi irti Mowglista ja ilmaan ponnahtaen kaatui
selälleen kuolleena viimeiseen ja hirvittävään saalisröykkiöönsä.

Mowgli istui pidellen kylmenevää päätä sylissään, kaikelle muulle
tylsänä, viimeisten punaisten koirien joutuessa armottomien lahinien
ahdistamina surman suuhun. Vähin erin kuoleutuivat kiljahdukset, ja
sudet palasivat haavojensa kangistumisesta nilkutellen katsomaan
kuoleman satoa. Viisitoista lauman metsästäjää sekä puolikymmentä
lahinia virui kuolleina jokivarressa, eikä eloonjääneistä ollut
yksikään välttänyt vammoja. Mowgli istui alallaan viileään
aamunkoittoon asti, jolloin Phaon punainen kuono painui hänen käteensä
ja Mowgli peräytyi näyttääkseen Akelan jyhkeän ruumiin.

"Saalista saaos!" virkahti Phao, ikäänkuin Akela olisi vielä ollut
elossa, ja sitten pureskellun olkansa yli toisille: "Ulvokaa, koirat!
Susi on tänä yönä kuollut!"

Mutta koko kahdensadan tappelija-dholen, Dekkanin punaisen koiran
laumasta, joka kerskuu, ettei ainoakaan viidakon eläjä uskalla asettua
sen tielle, ei yksikään palannut Dekkaniin tietoa tuomaan.



CHILIN LAULU


[Tämän laulun lauloi Chil sääksien toinen toisensa jälkeen laskeutuessa
alas jokivarteen suuren taistelun päätyttyä. Chil on kaikkien hyvä
ystävä, mutta hän on jokseenkin kylmäluontoinen olento pohjaltaan, hän
kun tietää viidakossa melkein jokaisen lopulta saaliiksensa joutuvan.]

    Kumppaneillain kuumaan leikkiin oli illan suussa hoppu,
    heille nyt mä viheltelen, kun sai taistelusta loppu.
    Viestin sain mä heiltä aina, kun ol' alkamassa kiista,
    viestin anoin alahalle, kun sai silmään runsas riista:
    tässä nyt on kuolon viljaa -- polun pää, ja kaikki hiljaa.

    Pyyntihuudon huikkailijat, kauriin nopsajalkaisimman
    ankarimmat ahdistajat, urhot uljaan ajovimman,
    laahustavat kuhnailijat, toimekkaimmat vainuajat,
    sarven kärjen karttelijat, vantterimmat vastustajat,
    ovat kuolon kypsää viljaa -- polku päättyi, kaikk' on hiljaa.

    Kumppaneitain olleet ovat. Julma loppu joukon urheen!
    Lohdutella niitä tahdon, jotka joutui valtaan murheen.
    Kuve auki, ruumis turta, verikita ammollansa,
    silmin himmein röykkiöinä viruu siinä koolla kansa --
    kyllin korjas kuolo viljaa -- polku päättyi, kaikk' on hiljaa.



KEVÄTJUOKSU


    Inehmon luokse ihminen käy! Viita,
    veljemme meiltä menee kauas pois.
    Oi kuule, mieti tarkoin, kaikki viita,
    ken, mikä miehen mielen muuttaa vois?

    Inehmon luokse ihminen käy! Viita,
    veljemme itkee, kaihoo katkeraan!
    Inehmon luokse! Häntä helli, viita,
    vaan polkuaan ei pääse seuraamaan.

Suurta punaisen koiran taistelua ja Akelan kuolemaa seuranneena vuonna
Mowgli lienee ollut lähemmäs seitsemäntoista vuoden ikäinen. Hän näytti
vanhemmalta, sillä uuras aherrus, oivallinen ruoka ja vähimpäänkin
hiostumiseen tai pölyyntymiseen käytetty kylpy olivat antaneet hänelle
vartta ja voimia paljon enemmän kuin siinä iässä tavataan. Hän saattoi
riippua toisella kädellään latvaoksassa puolen tunnin ajan yhteen
menoon, tarkastellessaan lehvälatuja. Hän pystyi pysähdyttämään nuoren
kauriin keskellä juoksua ja heittämään sen sarvista tiepuoleen.
Jaksoipa hän riuhtaista kumoon isoja sinisiä villikarjujakin, jotka
asustivat pohjoisissa rämeissä. Viidakon väki, joka pelkäsi hänen
sukkeluuttaan, pelkäsi nyt hänen pelkkää voimakkuuttansakin, ja kun
hän hiljakseen liikkui asioillansa, puhdisti metsäpolut kuiske hänen
tulostansa. Ja kuitenkin oli hänen katseensa säveä. Tapellessakaan
eivät hänen silmänsä koskaan leimunneet kuten Bagheeran. Ne vain
kävivät yhä tarkkaavammaksi ja jännittyneemmiksi, ja se oli niitä
seikkoja, joita ei itse Bagheerakaan ymmärtänyt.

Hän kysyi asiaa Mowglilta, ja poika sanoi nauraen: "Iskiessäni tapossa
harhaan olen vihoissani. Joutuessani viettämään tyhjin vatsoin kaksi
päivää olen kovasti vihoissani. Eivätkö silmäni silloin puhu?"

"Suu on nälissään", vastasi Bagheera, "mutta silmät eivät sano mitään.
Metsällä, murkinalla tai uimassa -- yhtä kaikki, kuten kivi sateella ja
poudalla." Mowgli katsoi häneen untelosti pitkien silmäripsiensä alta,
ja pantterin pää painui alas, kuten aina. Bagheera tunsi herransa.

He makailivat ylhäällä eräällä Waingungan puolisella vuorenrinteellä,
ja aamun usvat leijuivat heidän alapuolellaan valkeina ja vihreinä
vöinä. Auringon noustessa ne vaihtuivat punaisen- ja kullankirjaviksi
aaltoileviksi ulapoiksi, vatvoutuivat pois ja antoivat vinosti
lankeavien säteiden juovittaa kulonurmea, jolla Mowgli ja Bagheera
lepäsivät. Kylmä sää oli lopussa, lehdet ja puut näyttivät
näivettyneiltä ja kauhtuneilta, ja tuulen puhaltaessa kuului kuivaa
rapisevaa kahinaa. Muuan ilmavirran tuivertelema yksinäinen pikku lehti
läpsähteli navakasti närettä vasten. Se herätti Bagheeran, sillä hän
henkäisi aamuilmaa ontosti rykäisten, paiskausi selälleen ja huiteli
yläpuolellaan lerkkuvaa lehteä etukäpälillään.

"Vuosi kääntyy", hän virkahti. "Viita edistyy. Uuden puheen aika on
lähellä. Tuo lehti tietää. Onpa se varsin hyvä."

"Ruoho on kuivaa", vastasi Mowgli nyhtäisten hyppysellisen.
"Keväänsilmäkin" -- pieni torvimainen, vahainen, punakukkainen
nurmikosta pilkistävä kasvi -- "Keväänsilmäkin on ummessa ja...
Bagheera, onko soveliasta Mustan Pantterin tuolla tavoin piehtaroida
hosuen käpälillänsä ilmaa kuin puukissa?"

"Aowh!" murahti Bagheera. Hän tuntui pohtivan muita asioita.

"Sanon, onko soveliasta Mustan Pantterin tuolla tavoin virnuilla,
köhiä, vongahdella ja teutaroida? Muista, että olemme viidakon herrat,
sinä ja minä."

"Tosiaan, kyllä; kuulen, ihmisenpenikka." Bagheera vierähti kiireisesti
jaloilleen ja pölyytti resuiset mustat kupeensa. (Hän oli juuri
luomassa talviturkkiansa.) "Totisesti olemme viidakon herrat! Kuka on
niin väkevä kuin Mowgli? Kuka on niin viisas?" Äänessä oli omituinen
venähdys, joka sai Mowglin pyörähtämään katsomaan, sattuisiko mitenkään
Musta Pantteri tekemään hänestä pilaa, sillä viidakko on täynnä sanoja,
jotka sointuvat toiselta ja merkitsevät toista. "Sanoin, että me
epäilemättä olemme viidakon herrat", toisti Bagheera. "Olenko tehnyt
väärin? En tiennyt, ettei ihmisenpenikka enää lojunut maassa. Lentääkö
hän siis?"

Mowgli istui kyynärpäät polviin tuettuina tähystellen päivänvalossa
hohtavaa laaksoa. Jossakin alhaalla metsikössä harjoitteli lintu
käheällä, säröisellä äänellä kevätlaulunsa alkusäveliä. Se oli pelkkää
varjoa siitä täysipainoisesta paisuvasta kutsusta, jota hän myöhemmällä
kajahutteli, mutta Bagheera kuuli sen.

"Sanoin, että uudenpuheen aika on lähellä", murisi pantteri häntäänsä
huiskautellen.

"Kuulen", vastasi Mowgli. "Bagheera, miksi väriset? Aurinko on lämmin."

"Tuo on Ferao, tulipunainen tikka", puheli Bagheera. "Hän ei ole
unohtanut. Nyt minunkin pitää muistaa lauluni", ja hän alkoi itsekseen
hyrrätä ja luritella, tyytymättömänä kuulostellen säveleitänsä yhä
uudestaan ja uudestaan.

"Ei ole mitään otuksia jalkeilla", sanoi Mowgli veltosti.

"Pikku Veikko, ovatko molemmat korvasi ummessa? Eihän tämä ole
tapposanoja, vaan lauluani valmistelen tarpeen varalle."

"Olin unohtanut. Tiedän milloin uudenpuheen aika tulee, sillä silloin
sinä ja muut juoksette tiehenne ja jätätte minut yksikseni." Mowgli
puhui jokseenkin nyrpeästi.

"Mutta, Pikku Veikko", aloitti Bagheera, "emmehän me toki aina --"

"Sanon, että te jätätte", kivahti Mowgli suuttuneesti kohottaen
etusormensa. "Te juoksette tiehenne, ja minun, joka olen viidakon
herra, täytyy vaellella yksikseni. Miten kävikään viime keväänä, kun
tahdoin kerätä sokeriruokoja ihmislauman vainioilta? Lähetin juoksijan
-- lähetin sinut! -- Hathin luo käskemään häntä tulemaan määrättynä
yönä poimimaan makeata ruohoa minulle kärsällään."

"Hän tuli ainoastaan kaksi yötä jälkeenpäin", sanoi Bagheera hiukan
luimistellen, "ja tuota pitkää makeaa ruohoa, joka miellytti sinua niin
suuresti, hän keräsi enemmän kuin yksikään ihmisenpenikka jaksaisi
syödä koko sadekauden öinä. Hänen vikansa ei ollut minun syyni."

"Hän ei saapunut sinä yönä, jona hänelle sanan toimitin. Ei, hän
töräytteli ja juoksenteli ja karjui pitkin laaksoja kuutamossa. Hänen
polkunsa oli kuin kolmen elefantin väylä, sillä hän ei huolinut
piileksiä puiden seassa. Hän tanssi kuutamossa ihmislauman talojen
edustalla. Minä näin hänet, eikä hän kuitenkaan suvainnut tulla
luokseni; ja minä olen viidakon herra!"

"Oli uudenpuheen aika", huomautti pantteri yhä hyvin nöyränä. "Kenties,
Pikku Veikko, sinä et sillä kertaa kutsunut häntä tietäjäsanalla?
Kuulehan Feraota!"

Mowglin ärtymys näytti kiehuneen kuiviin. Hän nojasi taaksepäin
kädet niskassa, silmät ummessa. "En tiedä -- enkä välitä", hän sanoi
uneliaasti. "Nukkukaamme, Bagheera. Painostaa. Annahan leposijaa
päälleni."

Pantteri laskeusi taas pitkäkseen ja huoahti, sillä hän kuuli Feraon
harjoittelevan ja kertaavan lauluansa uudenpuheen kevätaikaa varten,
kuten viidakossa sanotaan.

Intialaisessa viidakossa vuodenajat lipuvat toiseksensa melkein ilman
rajaa. Niitä tuntuu olevan ainoastaan kaksi -- märkä ja kuiva, mutta
jos tarkoin tutkii luontoa sadetulvain ja pölypilvien alla, niin
havaitsee kaikkien neljän kiertävän säännöllistä kehäänsä. Kevät on
ihmeellisin, sillä kun ei ole puhdas paljas maisema katettavanansa
uusilla lehdillä ja kukkasilla, vaan pyyhittävänä tieltään ja
syydettävänä syrjään se puolivihreiden rippeiden repalehtiva
paljous, minkä leuto talvi on antanut elää, sekä verestettävänä ja
nuorrutettavana osittain pukeutunut, mynnähtynyt maa. Ja tämän se
toimittaa niin, ettei ole maailmassa kevättä viidakon kevään vertaista.

Yhtenä päivänä kaikki on nääntynyttä, raskaassa ilmassa ajelehtivat
tuoksutkin vanhoja ja käytettyjä. Sitä ei voi selittää, mutta sen
tuntee. Sitten toisena päivänä -- silmälle minkään muuttumatta
-- kaikki tuoksut ovat uusia ja piristyttäviä, ja viidakon väen
viiksenjuuret värisevät ja talvikarva lähtee niiden kupeista pitkinä
hahtuvina. Sitten ehkä sataa hiukkasen, ja kaikki puut ja pensaat ja
bambut ja sammaleet ja mehevälehtiset kasvit heräävät melkein korvin
kuultavasti kasvamaan, ja tämän äänen pohjasäveleenä on yötä päivää
kohiseva humu. Se on kevään kohua -- jytisevää jymyä, joka ei ole
mehiläisten pörräystä, veden lorinaa tai puissa haastelevaa tuulta,
vaan lämpöisen, onnellisen maailman surinaa.

Tähän vuoteen asti oli vuodenaikojen vaihde aina riemastuttanut
Mowglia. Hän se yleensä näki ensimmäisen keväänsilmän syvällä
ruohikon kätkössä ja ensimmäisen kevätpilvien rykelmän, joka poikkeaa
näöltään kaikista muista. Hänen äänensä kuultiin kaikenlaisissa
tähtivaloisissa kukkakosteikoissa auttamassa isojen sammakkojen
kuorolauluja tai matkimassa pieniä pöllöjä, jotka huhuilevat valoisina
öinä. Kuten kaikki väkensä valitsi hänkin kevään retkeilyihinsä --
samoillen pelkästä lämpimän ilman henkäilyn ilosta kolme-, neljä-,
viisikymmentäkin mailia iltahämyn ja aamutähden tuikahduksen välillä
ja palaten hengästyneenä ja naurusuin sekä outojen kukkasien
seppelöimänä. Nuo neljä veljestä eivät häntä seuranneet näillä rajuilla
viidakkoharhailuilla, vaan läksivät laulelemaan toisten susien keralla.
Viidakon väki on keväisin kovin puuhakasta, ja Mowgli kuuli niiden
röhkivän ja kiljuvan ja viheltelevän, kunkin lakinsa jälkeen. Niiden
ääni on silloin erilainen kuin muina vuodenaikoina, ja siinä yksi syy,
minkä vuoksi kevättä nimitetään uudenpuheen ajaksi.

Mutta sinä keväänä hänen mielensä oli toinen, kuten hän Bagheeralle
sanoi. Aina siitä asti, kun bambunvesat kävivät ruskeantäplikkäiksi,
oli hän odotellut sitä aamua, jolloin tuoksut olisivat vaihtuneita.
Mutta kun se aamu koitti ja riikinkukko Mor pronssissa, sinivärissä
ja kullassa säihkyen julisteli sitä usmaisissa metsiköissä ja Mowgli
avasi suunsa toimittaakseen viestiä eteenpäin, niin tukahtuivatkin
sanat hänen hampaittensa rakoon ja hänet valtasi tunne, joka sävähti
varpaista hiusmartoon -- ihalan ankeuden tunne, ja hän silmäili
itseänsä nähdäkseen eikö ollut tullut polkeneeksi okaa. Mor huuteli
uusia tuoksuja, toiset linnut yhtyivät säestämään, ja Waingungan
rantakallioilta hän kuuli Bagheeran käheän kirkumisen, joka muistutti
sekä kotkan kiljuntaa että hevosen hirnumista. Bandar-log ulisi ja
rapisteli silmikkoisilla oksilla, ja alla seisoi Mowgli, Morille
vastaamaan paisunut rinta tyhjenemässä pikku ähkäyksin, kun tuo ankeus
litisti siitä ilman.

Hän tuijotteli, mutta ei muuta nähnyt kuin ilveilevän bandar-login
teuhaavan puissa ja Morin tanssivan alapuolellansa leviävillä rinteillä
pyrstö täyteen upeuteen laajenneena.

"Tuoksut ovat vaihtuneet", kirkui Mor. "Saalista saaos, Pikku Veikko!
Missä viipyy vastauksesi?"

"Pikku Veikko, saalista saaos!" vihelsivät Chil Sääksi ja hänen
puolisonsa, heidän rinnakkain tehdessään kaarroksen alaspäin.
Kumppanukset pyyhälsivät Mowglin ohi niin likekkäin, että häneen
häilähti valkeanhahtuva untuva.

Kepeä kevätsade -- elefanttisateeksi sitä sanotaan -- kulki viidakon
poikki puolen mailin levyisenä vyönä, jätti verekset lehdet märiksi ja
nyökkyviksi taakseen ja kuoleutui kaksinkertaiseen sateenkaareen ja
lievään ukkosenjymyyn. Keväthumu puhkesi hetkeksi ilmoille ja vaikeni
sitten, mutta kaikki viidakon väki tuntui käyneen haastamaan yht'aikaa.
Kaikki paitsi Mowgli.

"Minä olen syönyt hyvää ruokaa", hän puheli itsekseen. "Minä olen
juonut hyvää vettä. Eikä kurkkunikaan kipoittele ja kuroudu kuten
silloin, kun puraisin Oo kilpikonnan puhtaaksi ruuaksi kehumaa
sinitäpläistä juurakkoa. Mutta mieleni on raskas, ja minä olen syyttä
suotta puhunut kovin pahasti Bagheeralle ja muille, viidakon väelle
ja kansalleni. Olen kuumissani ja kylmissäni, ja sitten taas en ole
kumpaistakaan, vaan suutuksissani sille mitä en näe. Hu-huu! On aika
juosta retkeilylle! Ensi yönä samoan selänteiden yli; niin, teen
kevätjuoksun pohjoisiin rämeisiin ja sieltä takaisin. Olen liian kauan
metsästänyt liian huokeasti. Ne neljä tulkoot matkassani, sillä ne
uhoavat kuin valkeat toukat."

Hän huhusi, mutta niistä neljästä ei yksikään vastannut. Ne olivat
kaukana äänen kantamilta, luikkailemassa kevätlauluja -- kuu- ja
sambhur-lauluja -- lauman susien keralla, sillä viidakon väki ei
keväiseen aikaan pidä päivällä ja yöllä paljoa väliä. Hän päästi
terävän haukahdussäveleen, mutta sen ainoana vastauksena oli pienen
täplikkään puukissan pilkallinen "miau" sen pujottelehtiessa oksikoissa
aikaisten linnunpesien etsinnässä. Tämän kuullessaan hän tutisi
raivosta ja puolittain veti puukkonsa esille. Sitten hän röyhistäytyi
hyvin ylpeäksi, vaikkei ollut ketään katselijana, ja asteli terhakasti
alas mäen kuvetta leuka pystyssä ja kulmakarvat rypyssä. Mutta yksikään
hänen kansastaan ei kysynyt häneltä mitään, sillä kaikki olivat
kokonaan omiin hommiinsa kiintyneitä.

"Niin", haasteli Mowgli itsekseen, vaikka sydämessään tiesi syyttä
kiukuttelevansa. "Tulkoonpa punainen koira Dekkanista tai tanssikoonpa
Punakukka bambustossa, niin koko viidakko vinkuen kiitää Mowglin
luo mielistelemään häntä suurin elefanttinimityksin. Mutta kun nyt
keväänsilmä hohtaa punaisena ja Morin mukamas pitää näytellä alastomia
sääriänsä jossakin kevättanssissa, niin viidakko riivaantuu hulluksi
kuin Tabaqui... Minut lunastaneen mullin kautta, olenko minä viidakon
herra vai enkö! Hiljaa! Mitä te täällä teette?"

Kaksi nuorta lauman sutta laukkasi pitkin muuatta polkua etsimässä
avointa paikkaa tapellaksensa. (Muistattehan viidakon lain kiellon
tapella lauman nähden.) Niiden niskaharjakset törröttivät kankeina kuin
rautalanka, ja ne haukkuivat raivoisasti kyyristäytyen ensimmäistä
otetta varten. Mowgli hypähti esille ja kouraisi ojentautuneen kaulan
kumpaiseenkin käteensä, aikoen paiskata heidät nurinniskoin, kuten oli
useasti tehnyt karkeloissa ja lauma-ajoissa. Mutta hän ei ollut koskaan
ennen sekaantunut kevättaisteluun. Ne kaksi ponnahtivat eteenpäin ja
sinkosivat hänet pitkäkseen sivulle, sanaakaan tuhlaamatta kieriskellen
sitten toisiansa nujuuttaen.

Mowgli oli jaloillaan melkein ennen kuin kaatuikaan, puukko ja valkeat
hampaat paljastuneina, ja sinä hetkenä hän oli valmis tappamaan
molemmat pelkästään siitä syystä, että he tappelivat silloin kun
hän olisi suonut heidän pysyvän alallaan, vaikka jokaisella sudella
on täysi oikeus tapella lain mukaan. Hän pyöri heidän ympärillään
kumarruksissaan ja vapiseva käsi sojossa sivaltaakseen kaksinkertaisen
iskun milloin rynnistyksen ensimmäinen kimma lauhtuisi, mutta hänen
odottaessaan tuntui voima tiukkuvan pois hänen jänteistään, puukko
painui, ja hän työnsi sen huotraan ja katseli.

"Minä olen syönyt myrkkyä", hän sanoi vihdoin. "Siitä asti kun hajoitin
käräjät Punakukalla -- siitä asti kun tapoin Shere Khanin, ei laumassa
kukaan ole kyennyt paiskaamaan minua maahan. Ja nuo ovat vain lauman
häntäsusia, pikku metsästäjiä. Voimani on minusta kaikonnut ja pian
kuolen. Oih, Mowgli, miksi et tapa noita molempia?"

Kamppailua kesti kunnes toinen susi pakeni, ja yksikseen istahti Mowgli
tallatulle ja veriselle maalle katsellen milloin puukkoansa, milloin
sääriänsä ja käsivarsiansa, ennen kokemattoman ankeuden peittäessä
hänet kuin vesi peittää ajelehtivan tukin.

Hän tappoi aikaisin sinä iltana ja söi ainoastaan pahimpaan nälkään,
ollakseen täydessä kunnossa kevätjuoksuansa varten, ja söi yksinään,
sillä koko viidakon väki oli poissa laulamassa tai tappelemassa. Oli
ihan valkea yö, kuten viidakossa sanotaan. Kaikki vihanta kasvullisuus
näytti aamusta asti edistyneen kokonaisen kuukauden. Edellisen päivän
keltalehtisestä näreestä tippui mahlaa, kun Mowgli sen nyt taittoi.
Sammaleet kähertyivät syväksi ja pehmeäksi matoksi hänen jalkainsa yli,
nuoressa heinässä ei ollut vihlovia särmiä, ja kaikki viidakon soinnut
jymisivät kuin kuun näppäämä harpun alajänne -- uudenpuheen täysikuun,
joka syyti valoansa kahmaloittain kallioille ja lammikoille, pujotteli
sitä puunrungon ja köynnöksen väliin ja siivilöitsi sitä miljoonien
lehtien seulalla.

Lähtiessään taivaltamaan Mowgli ankeanakin laulahti ääneensä
riemastuksesta. Hänen samoilunsa oli enemmän lentämistä kuin mitään
muuta, sillä hän oli valinnut kiitämiselleen sen pitkän loivan rinteen,
joka viepi pohjoisiin rämeisiin pääviidakon sydämestä, missä kimmoinen
maaperä häivytti hänen jalkojensa töminän. Ihmisen kasvattama mies
olisi kompuroiden etsinyt tiensä tuossa eksyttävässä kuutamossa, mutta
Mowglin vuosikausien kokemuksen harjaannuttamat lihakset kannattelivat
häntä kuin höyhentä. Lahonneen hirren tai vajonneen kiven kääntyessä
hänen jalkansa alla hän pelastausi ponnistuksetta ja ajatuksetta,
hetkeksikään pidättämättä vauhtiansa. Väsyessään maalla samoamiseen hän
apinan tavoin kurotti kätensä sitkaaseen köynnökseen ja näytti pikemmin
leijuvan kuin kapuavan ylös hennoille oksille, mistä lähti rientämään
ilmapolkuja pitkin, kunnes mielensä vaihtui, jolloin taas pitkällä
kaarroksella sujahti alas maahan.

Hänen tielleen sattui hiljaisia, kuumia, märkien paateroitten
reunustamia notkelmia, missä hän hädin sai hengitetyksi yökukkasien
ja köynnös-umppujen sankoilta tuoksuilta; pimeitä kujanteita, missä
kuutamo näyttäysi vöinä yhtä säännöllisinä kuin marmoriviirut kirkon
pääkäytävän ristiraitaisessa permannossa; tiheikköjä, missä märkä
vesaikko yletti häntä rintaan ja syleili hänen vyötäröänsä; ja
louhikon kruunaamia mäenkukkuloita, missä hän poukkoili lohkareelta
lohkareelle pelästyneiden pikku kettujen luolain päällitse. Kaukaisena
heikkona kaikuna kuului torahampaitansa keloon hiovan karjun jyskytys;
myöhemmällä hän tapasi tuon ison pedon ypö yksikseen piirtelemässä ja
viileskelemässä puun punaista kaarnaa suu vaahdossa ja silmät tulessa;
tai käännähti karttamaan kalisevia sarvia ja puhkuvia myrähdyksiä ja
viisti ohi parin raivoisan sambhurin, jotka hoippuivat kumaraisina,
kuutamossa mustalta paistavan veren juomuttamina; tai kuuli jossakin
meuruavassa kaalamossa Jacala krokotiilin mylvinän; tai säikäytti
kimpullisen Myrkkyväkeä, mutta oli tipotiessään ennen kuin yksikään
ennätti puraista, kapaisten kiiltelevän somerikon yli taas syvälle
viidakon poveen. Niin hän juoksi, toisinaan hoilaten, toisinaan
laulellen itsekseen, sen yön onnellisimpana olentona viidakossa, kunnes
kukkien tuoksu hänelle ilmoitti rämeiden olevan lähellä, ja ne olivat
kaukana hänen etäisimpienkin metsästysmaittensa ulkopuolella.

Siellä olisi ihmisen kasvattama mies jälleen kolmella harppauksella
vajonnut, mutta Mowglin jaloilla oli silmät, ja ne kiidättivät hänet
mättäältä mättäälle ja nyppylältä hyllyvälle nyppylälle pyytämättä
apua päässä pälyileviltä silmiltä. Hän suuntasi matkansa keskelle
aapaa, juostessaan kaahaten hanhet lentoon, ja istahti mustaan
veteen retkahtaneelle sammaltuneelle hirrelle. Neva oli hereillä
ylt'ympärillä, sillä lintuväki nukkuu keväisin hyvin herkästi, ja
niitä parveili edestakaisin kaiken yötä. Mutta kukaan ei ottanut
huomatakseen Mowglia, joka korkeassa kaislikossa hyräili sanattomia
lauluja ja tutkisteli sarvettuneita ruskeita anturoitansa eksyneitten
okaitten varalta. Kaikki hänen ankeutensa tuntui jääneen hänen omaan
viidakkoonsa, ja hän aloitteli juuri muuatta laulua, kun se palasi --
kymmenen vertaa utalampana kuin ennen. Pahimmoikseen oli vielä kuukin
laskemaisillaan.

Tällä kertaa Mowgli säikähtyi. "Se on täälläkin!" hän virkahti
puoliääneen. "Se on kulkenut kintereilläni", ja hän vilkaisi yli
olkansa nähdäkseen eikö Se seisonutkin hänen takanaan. "Mutta täällä
ei näy ketään." Yön äänet kuolivat nevalla, mutta yksikään lintu tai
eläin ei puhutellut häntä, ja uusi viheliäisyyden tunto painosti yhä
lamauttavammin.

"Olen syönyt myrkkyä", hän puheli kammostuneella äänellä. "Olen
tietenkin varomattomasti saanut myrkkyä ruumiiseeni, ja voimani noruu
minusta pois. Minä olin peloissani -- ja silti minä en ollut peloissani
-- Mowgli oli peloissaan, kun nuo kaksi sutta tappelivat. Akela tai
Phaokin olisi vaientanut ne; mutta Mowgli oli peloissaan. Se on selvä
merkki siitä, että olen syönyt myrkkyä... Mutta mitä ne viidakossa
välittävät! Ne laulavat ja ulvovat ja tanssivat, juoksennellen
liutoina kuutamossa, ja minä -- hai mai! -- minä kuolen rämeessä siitä
myrkystä, jota syönyt olen." Hänen tuli itseänsä niin surku, että hän
oli itkeä. "Ja jälkeenpäin", hän pitkitti, "ne löytävät minut mustan
mutaveden liosta. Ei, lähdenkin takaisin omaan viidakkooni ja kuolen
Käräjäkalliolle, ja Bagheera, jota rakastan, Bagheera, ellei hän ole
laaksossa kirkumassa, vartioitsee ehkä jäännöksiäni kotvan, ettei minua
Chil niin pitelisi kuin Akelaa piteli."

Iso lämmin kyynel tipahti hänen polvelleen, ja kurjuudessaankin Mowgli
tunsi itsensä onnelliseksi siitä että oli niin onneton -- osaatte
sitten tajuta tuollaista ylös-alaista onnellisuutta tai ette. "Kuin
Chil Sääksi piteli Akelaa", hän kertasi, "sinä yönä, jona pelastin
lauman punaiselta koiralta". Hän oli tuokion vaiti, mietiskellen
Yksinäisen Suden viimeisiä sanoja, jotka te tietysti muistatte.
"Lausuipa minulle Akela monia hupsuja sanoja ennen kuolemaansa, sillä
kuolemaa tehdessä muuttuu mielemme. Hän sanoi... Siitä huolimatta minä
olen viidakon väkeä!"

Kiihtyneenä muistellessaan Waingungan rannassa käytyä taistelua
hän huusi viime sanat äänekkäästi, ja kaislikossa hätkähti villi
puhvelilehmä polvillensa, tuhahtaen: "Ihminen!"

"Uhh!" sanoi Mysa, villi puhvelihärkä (Mowgli kuuli sen kääntyvän
liejukossaan), "tuo ei ole ihminen. Sehän on Seeonee-lauman karvaton
susi. Tällaisina öinä se juoksentelee edestakaisin."

"Uhh!" vastasi lehmä, kurottaen päänsä jälleen rouhimaan kaislaa, "minä
luulin sitä ihmiseksi".

"Usko minua. Hoo, Mowgli, onko vaaraa?" ammui Mysa.

"Hoo, Mowgli, onko vaaraa?" kiusoitteli poika. "Siinä kaikki mistä
Mysa piittaa: Onko vaaraa? Mutta mitä piittaisitte te Mowglista, joka
vaeltaa viidakossa öisin vartioimassa?"

"Kuinka kovaa se huutaa!" sanoi lehmä.

"Niin ne huutavat", vastasi Mysa halveksivasti, "jotka ruohotukon
nyhtäistyänsä eivät tiedä mitenkä sen söisivät".

"Vähemmästä kuin tällaisesta", Mowgli voihkaisi itsekseen,
"vähemmästä kuin tällaisesta minä juuri viime sadekautena kutkutin
Mysan liejukostansa liikkeelle ja ratsastin hänellä halki suon
kahilapäitsillä". Hän ojensi kätensä taittamaan joustavaa
kahilankortta, mutta veti sen huoahtaen takaisin. Mysa yhä hartaasti
jauhoi märepalaansa ja pitkä ruoho repeili lehmän ylettyviltä. "En
aio kuolla täällä", hän jupisi vihoissaan. "Mysa, joka on yhtä verta
Jacalan ja sian kanssa, pilkkasi minua. Lähdenpä nevan tuolle puolle
katsomaan, mitä eteeni tulee. En ole kuuna päivänä juossut moista
kevätjuoksua -- kuumissani ja kylmissäni yhtähaavaa. Ylös, Mowgli!"

Hän ei voinut vastustaa kiusausta varkain hiipiä kaislikon läpi Mysan
luo ja kutkuttaa häntä puukkonsa kärjellä. Iso vettä noruva härkä
tempautui lietteestään kuin räjähtävä pommi, Mowglin nauraessa niin
että hänen oli pakko istuutua.

"Sano nyt, että Seeonee-lauman karvaton susi kerran paimensi sinua,
Mysa", huusi hän.

"Susi! Sinä?" myrähti härkä polkien mutaa. "Kaikki viidakko tietää,
että sinä olit kesyn karjan paimen -- sellainen ihmisen kakara,
jollainen tuolla vainioitten ääressä tomussa parkuu. Sinä viidakon
väkeä. Mikä metsästäjä olisi käärmeen tavoin matanut iilimatojen seassa
ja mutaisen pilan -- shakaalin pilan -- vuoksi häväissyt minua lehmäni
edessä? Tule tukevalle maalle, niin minä -- niin minä"... Mysan suu
vaahtosi, sillä hänellä on melkein pahin sisu, mitä viidakossa tavataan.

Silmiensä ilmeen vähääkään muuttumatta Mowgli katseli hänen
puhkumistansa ja huohotteluaan. Saadessaan äänensä kuuluviin
mutaroiskeessa hän kysyi: "Mikä ihmislauma pesii täällä rämeitten
varrella, Mysa? Tämä on minulle uutta viidakkoa."

"Mene sitten pohjoiseen", möyrysi vihainen härkä, sillä Mowgli oli
sohaissut häntä kipeänlaisesti. "Tuo oli alastoman lehmipaimenen
leikkiä. Mene kertomaan sitä kyläisille nevan reunaan."

"Ihmislauma ei pidä viidakkojutuista, eikä minun mielestäni, Mysa,
yhden lisäpiirron vuodassasi kannata joutua käräjillä kuultavaksi.
Mutta lähdenpä katsastamaan tuota kylää. Niin, minä lähden. Hiljaa nyt!
Eipä sinua viidakon herra joka yö paimentamaan tule."

Hän astahti rämeen reunassa hyllyvälle letolle, hyvin tietäen ettei
Mysa sen ylitse ryntäisi, ja juoksuun lähtiessään nauroi härän
suuttumusta.

"Voimani ei ole lopen hälvennyt", hän puheli. "Kenties ei myrkky
ole tunkeutunut luuhun asti. Tuolla kiiluu matalalla tähti." Hän
tähysteli sitä vakaasti kätensä kaukoputkeksi koukertaen. "Minut
lunastaneen mullin kautta, Punakukkahan se onkin -- Punakukka, jonka
äärellä muinoin nukuin, ennen kuin edes saavuin ensimmäiseenkään
Seeonee-laumaan! Kun nyt olen tuon nähnyt, niin palaan jo lopettamaan
juoksuni." Räme päättyi laajaan tasankoon, jolla tuikutti yksinäinen
tuli. Pitkään aikaan ei Mowgli ollut ihmisten hommista huolinut, mutta
tänä yönä Punakukan kimmellys veti häntä puoleensa kuin uusi otus.

"Menenpähän vielä katsomaan lähemmältä", hän sanoi, "nähdäkseni minkä
verran ihmislauma on muuttunut".

Unohtaen joutuneensa pois omasta viidakostaan, missä hän saattoi tehdä
mitä halusi, hän asteli huoletonna kasteisessa ruohikossa kunnes saapui
mökille, mistä valo pilkotti. Kolme, neljä luskuttavaa hallia rähähti
ääneen, sillä hän oli kylän laiteilla.

"Hoo!" virkkoi Mowgli, istuutuen äänettömästi sitten kun oli vastannut
kumealla sudenmurinalla, joka vaiensi rakit. "Tulkoonhan mitä tulee.
Mowgli, mitä on sinulla enää tekemistä ihmislauman pesillä?" Hän hieroi
huuliansa, muistaen toisen ihmislauman häätämänä saamansa kivenheiton.

Majan ovi avautui ja pimeään tirkisteli vaimo. Sisällä parkui lapsi, ja
vaimo lausui olkansa yli: "Nuku. Shakaali siellä vain koirat herätti.
Pian tulee aamu."

Mowgli alkoi ruohikossa vapista kuin horkan kohtaama. Hän tunsi hyvin
äänen, mutta varmistuakseen huusi säyseästi, hämmästyen ihmispuheen
helppoa paluuta käytettäväksensä: "Messua! Oi Messua!"

"Ken huutaa?" kysyi vaimo värähtelevällä äänellä.

"Oletko unohtanut?" kysyi Mowgli; hänen kurkkuansa kuivi puhuessa.

"Jos siellä sinä olet, niin minkä nimen sinulle annoin? Sano!" Hän oli
puoleksi sulkenut oven ja puristi kädellään rintaansa.

"Nathoo! Ohe Nathoo!" vastasi Mowgli, sillä senhän nimen Messua oli
hänelle antanut hänen ensin saapuessaan ihmislaumaan.

"Tule, poikani", kutsui hän. Mowgli astui valoon ja silmäili Messuaa,
vaimoa, joka oli ollut hänelle hyvä ja jonka hengen hän kauan sitten
oli ihmislaumalta pelastanut. Tämä oli vanhentunut, ja hänen hiuksensa
olivat harmaat, mutta silmät ja ääni eivät olleet muuttuneet.
Naisellisesti kylläkin, Messua odotti näkevänsä Mowglin sellaisena kuin
viimeksi erotessa, ja hänen silmänsä kohosivat ällistyneinä nuorukaisen
rinnasta päähän, joka kosketti oven poikkipienaa.

"Poikani", hän sopersi, ja sitten hänen jalkoihinsa lysähtäen: "mutta
eihän se enää ole poikani. Se on metsien jumalia! Ahei!"

Seisoessaan öljylampun punaisessa hohteessa, voimakkaana, kookkaana
ja kauniina, pitkä musta tukka yli olkain valuvana, puukko kaulaan
ripustettuna ja päässä valkea jasmiinikiehkura hän olisi helposti
saattanut käydä jostakusta viidakkotarinan metsäjumalasta.
Makuulavitsalla torkkuva lapsi kavahti ylös ja kirkui pelosta. Messua
kääntyi häntä viihdyttelemään, Mowglin seistessä alallaan, silmäillen
vesiruukkuja ja patoja, jyvähinkaloa ja kaikkia muita ihmiskojeita,
jotka hän havaitsi vielä hyvin muistavansa.

"Mitä haluaisit syödä tai juoda?" haasteli Messua. "Tämä on kaikki
sinun. Olemme henkemme sinulle velkaa. Mutta oletko sinä se, jota
nimitin Nathooksi, vai tosiaankin jumala?"

"Minä olen Nathoo", vakuutti Mowgli. "Olen hyvin kaukana
asuinpaikoiltani. Näin tämän valon ja tulin tänne. En tiennyt sinun
olevan täällä."

"Khanhiwaraan tultuamme", huomautti Messua arasti, "englantilaiset
tahtoivat auttaa meitä noita kyläläisiä vastaan, jotka aikoivat meidät
polttaa. Muistatko?"

"Enpä ole unohtanut."

"Mutta kun englantilaisen lain ehtiessä tähän asiaan valmiiksi läksimme
tuon pahan väen kylään, niin sitä ei enää ollut olemassakaan."

"Senkin muistan", virkkoi Mowgli ja hänen sieraimensa nyähti.

"Mieheni sen vuoksi ryhtyi vainioille työhön, ja vihdoin, sillä hän oli
todella väkevä mies, me pääsimme omistamaan hiukan omaa maata täällä.
Niin hedelmällistä se ei ole kuin vanhassa kylässä, mutta me emme
tarvitse paljoa -- me kaksi."

"Missä on hän -- mies joka kaiveli multaa, kun oli peloissaan tuona
yönä?"

"Hän kuoli -- vuosi sitten."

"Ja hän?" Mowgli viittasi lapseen.

"Poikani, joka syntyi kaksi sadekautta takaperin. Jos sinä olet
jumalanuorukainen, niin anna hänelle viidakon suosio, jotta hän olisi
turvassa sinun -- sinun väkesi joukossa kuten me olimme turvassa
silloin."

Hän nosti ylös lapsen, joka säikkynsä unohtaen kurottausi leikkimään
Mowglin rinnalla riippuvalla puukolla, ja Mowgli siirsi pikku sormet
hyvin hellävaroen syrjään.

"Ja jos sinä olet Nathoo, jonka tiikerit riistivät", jatkoi Messua
tukahtuneesti, "niin hän on sinun nuorempi veljesi. Anna hänelle
vanhemman veljen siunaus."

"Hai mai! Mitä minä tiedän siitä mitä siunaukseksi sanotaan? Minä en
ole jumalanuorukainen enkä pienoisen veli, ja -- oi emoni, äitini,
sydämeni on ylen raskas." Hän värisi laskiessaan alas lapsen.

"Vähemmästäkin", puheli Messua keittoastiain ääressä askartaen. "Sen
sitä saa nevalla öisin rämpimisestä. Epäilemättä on horkka liottanut
sinut ytimiä myöten." Mowglia pyrki hymyilyttämään hänen ajatellessaan,
että häntä viidakossa mikään vahingoittaisi. "Minä teen lieteen tulta
ja sinä saat juoda lämmintä maitoa. Pane jasmiimkiehkura pois, sen
tuoksu on näin pienessä majassa painostava."

Mowgli istuutui mutisten, kasvot käsien varassa. Kaikenlaisia outoja
tunteita risteili hänessä ihan kuin olisi hän saanut myrkkyä; häntä
pyörrytti ja hän tunsi olevansa hiukan sairas. Hän joi lämpimän maidon
aimo kulauksina, Messuan tuon tuostakin taputtaessa häntä hartioihin
hiukan epätietoisena siitä, oliko hän hänen muinoin kadottamansa
Nathoo-poikansa vai joku ihmeellinen viidakon olento, mutta iloiten
tuntiessaan, että hän ainakin oli lihaa ja verta.

"Poju", hän virkkoi vihdoin, silmät sädehtien ylpeyttä, "onko kukaan
sinulle sanonut, että sinä olet kaikkia kuolevaisia miehiä kauniimpi?"

"Hah?" virkahti Mowgli, sillä tietysti hän ei ollut mitään sellaista
kuullut. Messua nauroi leppeästi ja onnekkaasti. Poikansa kasvojen ilme
riitti hänelle.

"Minä olen siis ensimmäinen? On oikein, vaikka niin sattuu harvoin,
että äiti saa pojalle sen hyvän tiedon ilmaista. Sinä olet hyvin
kaunis. En ole elämässäni moista miestä nähnyt."

Mowgli väänsi päätänsä ja yritti nähdä oman sierottuneen olkansa yli,
ja Messua nauroi taas niin kauan, että Mowglin oli syytä tietämättä
pakko nauraa hänen kerallaan, ja lapsikin juoksi toisesta toiseen
nauraen.

"Ei, sinä et saa laskea leikkiä veljestäsi", sanoi Messua siepaten
pienokaisen rintaansa vasten. "Sinun päästessäsi puoleksikaan niin
pulskaksi naitamme sinut kuninkaan nuorimmalle tyttärelle ja sinä saat
ratsastella isoilla elefanteilla."

Mowgli ei tässä kyennyt käsittämään yhtä sanaa kolmesta; lämmin maito
alkoi tehota hänessä neljänkymmenen mailin juoksun jälkeen; siispä
hän laskeusi kiemuraksi ja vaipui hetkessä uneen, ja Messua pyyhkäisi
hiukset hänen silmiltään, heitti vaatteen hänen peitteekseen ja oli
onnellinen.

Viidakon tapaan Mowgli nukkui lopun yötä ja koko seuraavan päivän,
sillä hänen vaistonsa, jotka eivät koskaan joutuneet täydelliseen
horrostilaan, ilmaisivat hänelle, ettei ollut mitään pelättävänä. Hän
heräsi viimein ponnahduksella, joka sai koko hökkelin horjumaan, sillä
hänen kasvojaan verhonnut peite sai hänen uneksimaan loukuista; ja
siinä hän seisoi käsi puukon päässä, uni vielä painostamassa pyöriviä
silmiä, valmiina taisteluun millaiseen tahansa.

Messua nauroi ja asetti hänen eteensä illallisen. Siinä oli vain
muutamia savuisessa takassa paistettuja karkeita sämpylöitä, hiukan
riissiä ja kasa happamia, säilytettyjä tamarindeja -- juuri ensi
hätään, kunnes hän pääsisi iltatappoonsa. Rämeitten kasteen tuoksu
sai hänet nälkäiseksi ja rauhattomaksi. Häntä halutti lopettaa
kevätjuoksunsa, mutta lapsi kärtti saada istua hänen sylissään, ja
Messuan piti kaikin mokomin suoria hänen pitkä sinervänmusta tukkansa.
Hän siis lauleli siinä puuhassaan hupeloja pikku kehtolauluja, milloin
nimitellen Mowglia pojakseen, milloin pyydellen häntä antamaan
viidakkomahtiansa pienokaisellekin.

Majan ovi oli suljettu, mutta Mowgli kuuli tutun äänen ja näki Messuan
leuan valahtavan kauhusta, kun iso harmaa käpälä pistäysi oven alta
sisälle ja Harmaa Veikko ulkopuolella tukahtuneesti ja katuvasti vinkui
tuskaansa ja pelkoansa.

"Ulos ja odota. Ette tulleet silloin kun kutsuin", sanoi Mowgli
viidakon kielellä, päätänsäkään kääntämättä; ja iso harmaa käpälä
katosi.

"Älä -- älä tuo -- palvelijoitasi mukanasi", pyysi Messua. "Minä -- me
olemme aina eläneet sovussa viidakon kanssa."

"Sopu säilyy", vastasi Mowgli nousten seisaalleen. "Ajatelkaa yötä,
jona samositte Khanhiwaraan. Kymmenittäin sellaista väkeä liehui
edessäsi ja takanasi. Mutta näen, ettei viidakon väki keväiseenkään
aikaan aina unohda. Äiti, minä lähden."

Messua vetäysi nöyrästi syrjään -- hän oli todellakin metsäjumala,
ajatteli vaimo -- mutta hänen kätensä koskettaessa säppiä sai äidin
tunne hänet kietaisemaan kätensä Mowglin kaulaan, ja vielä kerran, ja
taaskin.

"Tule takaisin!" hän kuiskasi. "Pojuni tai et, tule takaisin, sillä
minä rakastan sinua -- ja katso, hänkin suree."

Lapsi itki, kun välkkyväveitsinen mies teki lähtöä.

"Tule taas takaisin", hoki Messua. "Tämä ovi ei ole suljettuna sinulle
päivällä eikä yöllä."

Mowglin kurkkua kuroi kuin olisi sen jänteitä tempoiltu, ja hänen
äänensä tuntui kiskoutuvan sieltä, kun hän vastasi: "Varmasti tulen
takaisin."

"Ja nyt", hän sanoi siirtäessään kynnykseltä syrjään hellivän suden
pään, "minulla on pikku haukahdus sinua vastaan, Harmaa Veikko. Miksi
ette tulleet, kaikki neljä, kun kutsuin aikoja sitten?"

"Aikoja sitten? Vastahan viime yönä kutsuit. Minä -- me laulelimme
viidakossa, uusia lauluja, sillä tämä on uudenpuheen aika. Muistatko?"

"Kyllä totisesti."

"Ja heti laulut laulettuamme", pitkitti Harmaa Veikko hartaasti, "minä
seurasin jälkiäsi. Juoksin toisten luota ja seurasin kiireimmiten.
Mutta, oi Pikku Veikko, mitä oletkaan sinä tehnyt -- syöden ja nukkuen
ihmislauman parissa?"

"Jos olisitte kutsuessani tulleet, niin ei olisi näin käynyt", vastasi
Mowgli juosten yhä vinhemmin.

"Ja miten nyt käy?" kysyi Harmaa Veikko.

Mowgli oli vastaamaisillaan, mutta valkeapukuinen tyttö tuli alas
jotakuta polkua, joka vei laidalta kylään. Harmaa Veikko hupeni heti
näkyvistä ja Mowgli peräytyi äänettömästi korkeaa laihoa kasvavaan
peltoon. Hän olisi melkein voinut koskettaa tyttöä kädellään, kun
lämpöiset vihreät korret sulkeutuivat hänen kasvojensa verhoksi ja hän
katosi kuin haamu. Tyttö kirkaisi, luullen hengen nähneensä, ja huokasi
sitten syvään. Mowgli työnsi korret erilleen ja silmäili häntä niin
kauan kuin katse kantoi.

"Ja nyt en tiedä --", hän sanoi, vuorostaan huoaten. "Miksi ette
tulleet, kun kutsuin?"

"Me seuraamme sinua -- me seuraamme sinua", jupisi Harmaa Veikko
nuollen Mowglin kantapäätä. "Me seuraamme sinua aina paitsi uudenpuheen
aikana."

"Ja seuraisitteko minua ihmislaumaan?" kuiskasi Mowgli.

"Enkö seurannut sinua silloin kun vanha laumamme hääti sinut? Kuka
herätti sinut vainiolla nukkuessasi?"

"Niin, mutta taaskin?"

"Enkö ole seurannut sinua tänä yönä?"

"Niin, mutta taaskin ja taaskin, ja kenties vieläkin kerran, Harmaa
Veikko?"

Harmaa Veikko oli vaiti. Puhuessaan hän murisi itsekseen: "Musta puhui
totta."

"Ja hän sanoi?"

"Ihminen menee viimein ihmisen luo. Raksha-emomme sanoi --"

"Niin myöskin sanoi Akela punaisen koiran yönä", mutisi Mowgli.

"Samaa sanoi Kaa, joka on meitä kaikkia viisaampi."

"Mitä sanot sinä, Harmaa Veikko?"

"Ne häätivät sinut kerran herjauksia syytäen. Ne satuttivat huultasi
kivellä. Ne lähettivät Buldeon surmaamaan sinua. Ne olisivat heittäneet
sinut Punakukkaan. Sinä, enkä minä, olet sanonut, että ne ovat ilkeitä
ja järjettömiä. Sinä, enkä minä -- minä seuraan omaa kansaani -- laskit
viidakon niitä tuhoamaan. Sinä, enkä minä, teit laulun niitä vastaan,
katkerammankin kuin oli meidän laulumme punaista koiraa vastaan."

"Kysyin sinulta, mitä sinä sanot?"

He puhelivat juosten. Harmaa Veikko laukkasi tovin vastaamatta
edelleen, ja sitten hän sanoi loikkauksien lomassa: "Ihmisenpenikka
-- viidakon herra -- Rakshan poika -- luolaveljeni -- vaikka hetkeksi
unohdan keväisin, on sinun polkusi minun polkuni, sinun luolasi minun
luolani, sinun saaliisi minun saaliini ja sinun kuolontaistelusi minun
kuolontaisteluni. Minä puhun noiden kolmen puolesta. Mutta mitä aiot
sanoa viidakolle?"

"Hyvä ajatus. Näkemisen ja tapon välillä ei ole syytä siekailla. Riennä
edellä ja kutsu ne kaikki Käräjäkalliolle, niin minä niille kerron,
mitä on mielessäni. Mutta kenties eivät tulekaan -- uudenpuheen aikana
saattavat minut unohtaa."

"Etkö sinä sitten ole mitään unohtanut?" tokaisi Harmaa Veikko yli
olkansa, lähtiessään täyttä neliä, ja Mowgli seurasi mietiskelevänä.

Mihin muuhun vuodenaikaan tahansa olisi hänen viestinsä kutsunut
koko viidakon koolle niskakarvat pörröllään, mutta nyt ne touhusivat
metsästämisessä, tappelemisessa, kisailemisessa ja lauleskelussa.
Toisesta toiseen juoksi Harmaa Veikko huudellen: "Viidakon herra palaa
ihmisen luokse. Tulkaa Käräjäkalliolle!" Ja onnekas, kiihkeä väki
vastasi vain: "Hän tulee takaisin kesäkuumilla. Sateet ajavat hänet
luolaansa. Juokse mukanamme laulamassa, Harmaa Veikko."

"Mutta viidakon herra palaa ihmisen luokse", hoki Harmaa Veikko.

"Iii! Eowa? Onko uudenpuheen aika siltä vähemmän hyvä?" vastailtiin.
Kun siis Mowgli raskain sydämin kapusi tuttua louhikkoa ylös paikalle,
missä hänet oli laumaan tuotu, tapasi hän siellä ainoastaan nuo neljä
sutta sekä vanhuuttaan miltei sokean Baloon ja Akelan tyhjän istuimen
ympäri kietoutuneen, raskaan, kylmäverisen Kaan.

"Polkusi päättyy siis tässä, Miekkonen?" virkkoi Kaa Mowglin
heittäytyessä pitkäkseen kasvot käsien varassa. "Itkehän itkusi. Me
olemme yhtä verta, sinä ja minä -- ihminen ja käärme."

"Miksi ei minua punainen koira reväissyt kahtia?" vaikersi poika.
"Voimani on minusta hävinnyt, eikä ole siihen syynä myrkky. Öin ja
päivin kuulen kaksinaiset askeleet polullani. Kun pääni käännän, on
kuin olisi siinä silmänräpäyksessä joku vilahtanut minua piiloon. Käyn
katsomaan puiden takaa, mutta hän ei ole siellä. Huhuilen, eikä kukaan
vastaa, mutta on kuin joku kuuntelisi ja pidättäisi vastaustansa.
Laskeudun pitkäkseni, mutta en lepää. Juoksen kevätjuoksun, mutta en
saa rauhaani. Uin, mutta en saa vilvotusta. Tappo tympäisee minua,
mutta minulla ei ole rohkeutta tapella muulloin kuin tapossa. Punakukka
polttelee ruumiissani, luuni ovat vettä -- ja -- en tiedä mitä
tiedänkään."

"Tarvisko puhua?" lausui Baloo verkalleen, kääntäen päänsä Mowgliin
päin. "Sanoi tuon jokirannassa Akela, että Mowgli ajaisi Mowglin
takaisin ihmislaumaan. Minä sanoin samaa. Mutta kuka nyt kuuntelee
Baloota? Bagheera -- missä on Bagheera tänä yönä? -- hän myös tietää.
Se on laki."

"Kohdatessamme toisemme Kylmissä Sijoissa, Miekkonen, tiesin näin
käyvän", huomautti Kaa hiukan käännähtäen valtaisissa kiemuroissaan.
"Ihminen menee viimein ihmisen luokse, vaikkei viidakko häntä
häädäkään."

Ne neljä sutta katselivat toinen toistansa ja Mowglia, ymmällään, mutta
kuuliaisina.

"Viidakko ei siis häädä minua?" sopersi Mowgli.

Harmaa Veikko ja toiset kolme murisivat raivoisasti, aloittaen: "Niin
kauan kuin me elämme, ei kukaan uskalla --" Mutta Baloo vaiensi heidät.

"Minä opetin sinulle lakia. Minun on tässä asiassa puhuttava", hän
haasteli, "ja vaikka en enää kykene näkemään näitä paateroita edessäni,
niin näen kauas. Pikku Sammakko, ota oma polkusi; tee pesäsi oman
laumasi ja heimosi parissa; mutta milloin tarvitaan nopsaa jalkaa tai
hammasta tai silmää tai viestinviejää, muista, viidakon herra, että
viidakko on sinun kutsuttavanasi."

"Myöskin keskiviidakko on sinun", lupasi Kaa. "En puhukaan pienoisen
väen puolesta."

"Hai, mai, veljet", huusi Mowgli, nyyhkyttäen nostaessaan kätensä. "En
tiedä mitä tiedänkään, en lähtisi, mutta molemmista jaloistani vetää.
Kuinka voin jättää nämä yöt?"

"Ei, kuulehan, Pikku Veikko", lohdutti Baloo, "eipä tässä
metsästyksessä mitään häpeää ole. Kun hunaja on syöty, jätämme tyhjän
kennon."

"Luotuamme nahkamme", valaisi Kaa, "emme voi ryömiä siihen uudestaan.
Se on laki."

"Kuuntele, minulle kaikkein rakkain", puheli Baloo. "Ei ole täällä
sanaa eikä tahtoa pidättelemässä sinua. Rohkaise mielesi! Kuka voi
kysellä viidakon herran viisautta? Minä näin sinut leikkimässä
valkeilla piikivillä tuolla silloin kun olit pienoinen sammakko; näki
sinut myös Bagheera, joka lunasti sinut vastatapetun nuoren mullin
hinnasta. Siitä katselmuksesta olemme ainoastaan me kaksi jäljellä,
sillä laumaemosi Raksha on vainajana luola-isosi keralla; vanha
susilauma on aikoja sitten kuollut; sinä tiedät mikä Shere Khanin
peri, ja Akela sai loppunsa punaisen koiran taistelussa, missä ilman
sinun viisauttasi ja voimaasi olisi toinen Seeonee-lauma myöskin
joutunut hengiltä. Ei ole jäljellä muuta kuin vanhoja luita. Ei ole
enää ihmisenpenikka pyytämässä lupaa laumaltansa, vaan viidakon herra
vaihtamassa polkuansa. Kuka kykenee arvostelemaan ihmisen tekoja?"

"Mutta Bagheera ja minut lunastanut mulli?" epäröi Mowgli. "En tahtoisi
--"

Hänen sanansa keskeytti karjahdus ja räiske rinteen tiheiköstä, ja
Bagheera ilmestyi kepeänä, voimakkaana ja kamalana kuten aina.

"Tästä syystä", hän sanoi ojentaen vertavaluvaa oikeata etukäpäläänsä,
"minä en tullut. Metsästys oli pitkällinen, mutta nyt se makaa
kuolleena pensaikossa -- toisvuotias mulli -- sinut vapauttava mulli,
Pikku Veikko. Kaikki velat on nyt kuitattu. Muuten on minun sanani
samaa kuin Baloo on puhunut." Hän nuoli Mowglin jalkaa. "Muista että
Bagheera rakasti sinua", hän vielä huudahti ja juoksi pois. Vuoren
juurella hän viimeiseksi huusi pitkään ja äänekkäästi: "Saalista saaos
uudella polulla, viidakon herra! Muista, että Bagheera rakasti sinua."

"Sinä olet kuullut", virkkoi Baloo. "Eipä muuta. Menehän; mutta tule
ensin syliini. Oi viisas pikku Sammakko, tule syliini!"

"Tuskaa on nahkansa luominen", huokasi Kaa, Mowglin pusertaessa
katkeraa itkua, pää sokean karhun kylkeä vasten ja kädet hänen
kaulassaan, Baloon heikosti yrittäessä nuolla hänen jalkojaan.

"Tähdet vaalenevat", virkahti Harmaa Veikko nuuskien aamutuulta. "Minne
tänään majoitumme? Sillä tästälähtien seuraamme uusia polkuja."

       *       *       *       *       *

Ja tämä on Mowgli-kertomusten viimeinen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Viidakkopoika" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.