Title: Elias Lönnrotin nuoruuden ajoilta Laukon kartanossa
Author: Nervander, Emil Fredrik, 1840-1914
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Elias Lönnrotin nuoruuden ajoilta Laukon kartanossa" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

LAUKON KARTANOSSA***


ELIAS LÖNNROTIN NUORUUDEN AJOILTA LAUKON KARTANOSSA

Muistoja kokoillut

EMIL NERVANDER



Otava, Helsinki, 1893.



    Tulevaisuus on vielä halukkaammin kuin nykyaika
    hakeva jokaista muistoa siitä miehestä, joka aina
    on pidettävä Suomen kirjallisuuden perustajana.

    _J. V. Snellman_. (Saimassa v. 1845).



ESIPUHE.


_Ensiksi pyydän saada lausua nöyrimmät kiitokseni herra varatuomari
_Adolf Törngrenille_ ei ainoastaan niistä Elias Lönnrotin kirjeistä, jotka
tässä kirjasessa julaistaan, ja jotka hän suosiollisesti on antanut
minun käytettävikseni, vaan myös niistä monista muistiinpanoista, jotka
herra Törngren minun pyynnöstäni hyväntahtoisesti on tehnyt ja jotka
sisältävät perhetraditsiooneja ja hänen omat muistonsa Lönnrotin olosta
arkiateri Törngren vainajan perheessä Laukossa, siis kaikesta siitä,
joka tekee tämän kirjasen arvokkaaksi ja hauskaksi. Näitä vilkkaita
muistiinpanoja olen lukijan eduksi niin tarkkaan käyttänyt, etten ole
katsonut voivani, niinkuin ensin aioin, pyytää saada omistaa herra Adolf
Törngrenille tätä teosta, olisinhan siten omistanut hänelle hänen oman
työnsä, sillä minun tehtävänäni ei ole ollut muu kuin hyvien ainesten
järjestäminen ja muutamien historiallisten tosiseikkojen lisääminen.

Mitä Lönnrotin kirjeisiin tulee, on suomennoksessakin jonkun verran
noudatettu alkuperäistä lauserakennusta. Lönnrothan oli suomalainen,
joka vaivaloisesti oli oppinut ruotsia. Hänen yksinkertainen,
hyväntahtoinen ja luonteenomainen kirjoitustapansa on alkuperäisessä
muodossaan rakkain hänen kansalaisilleen. Jos lukija jonkun kerran
hymyileekin hänen yksinkertaisia kirjeitään lukiessaan, on tämä hymy
hyvää ja sydäntä lämmittävää. Nojautuen J.V. Snellmanin sanoihin, joita
olen mottona käyttänyt, olen luullut, että vähäpätöisemmätkin muistot,
kun ne Lönnrotia koskevat, arvelematta ovat tulevaisuudelle
säästettävät. Sentähden olenkin kokonaisuudessaan julaissut ne
tutunomaiset kirjeet, jotka hän kirjoitti rakkaalle Törngrenin perheelle
Laukkoon. Ainoastaan kirjeestä 14 p:ltä toukokuuta 1845 on eräs kohta
jätetty pois, jonka mahdollisesti joku lukija, joka ei täysin tunne
Lönnrotin hyvää sydäntä, olisi voinut väärin käsittää.

Lönnrotin muotokuvasta, joka seuraa tekstiä, puhutaan sivulla 9. Toiset
muotokuvat on tehty Haapaniemen talossa olevien, Törngrenin perheen
omistamien ja minulle hyväntahtoisesti lainattujen öljymaalausten
jälkeen, jotka J.E. Lindh oli valmistanut luultavasti 1830-luvun
alkupuolella. -- Ainoastaan Kaarlo Vilho Törnegrenin kuva on tehty
daguerrotypin mukaan, jonka leskirouva _Nanny Törngren_ hyväntahtoisesti
on antanut minun käytettäväkseni. -- Laukon vanhan rakennuksen on
taiteilija Väinö Blomstedt piirustanut kesällä 1892 otetun valokuvan
mukaan.

Mitä karjalaisiin häärunoihin tulee (katso sivu 41) on mainittava, että
Lönnrot itse vuorotellen käytti sanoja Kaase ja Kaaso.

E. Nervander._



Keskellä Lounais-Suomea, hiljaisessa rauhallisessa seudussa Vesilahden
pitäjässä ja kaukana tavallisista kulkureiteistä on iso Laukon kartano,
_Kurjen_ suvun entinen sukukartano, joka vasta vuonna 1817 joutui
vieraisiin käsiin. Ja vanha Laukko joutui hyviin helliin käsiin. Sen
osti näet kunnon mies, _Juhana Agapetus Törngren_, joka oli tunnettu
taitavaksi kirurgiksi ja siihen aikaan juuri nimitetty professoriksi
Suomen silloin vielä Turussa olevaan yliopistoon.

Törngren oli lähtenyt vähäisestä köyhästä kodista -- hänen isänsä oli
ollut majoittajana Uudenmaan rykmentin jalkaväessä -- ja hän oli itse
1789 vuoden sodassa kuulunut armeijaan palvellen välskärinä
sairashuoneissa. Hän tuli 23:n vuoden iässä pataljoonan lääkäriksi ja
samana vuonna ylioppilaaksi. Sittemmin edistyi tunnollinen, lahjakas ja
ahkera lääkäri nopeasti; hän ylennettiin v. 1826 aatelissäätyyn, ja kun
lääkintöhallitus perustettiin Suomeen, määrättiin Törngren v. 1829 sen
ensimäiseksi virkaa tekeväksi kenraalitirehtööriksi.

Jouduttuaan kuudenkymmenen vuoden ikään, ja koottuaan omaisuuden, joka
hänen jälellä olevan pitkän ikänsä kuluessa melkoisesti suureni, otti
hän vuonna 1833 eron sekä professorinvirastaan että lääkintöhallituksen
virkaa tekevän kenraalitirehtöörin toimesta ja asettui asumaan
rakkaaseen Laukon kartanoonsa.

Törngren oli 38 vuoden iässä mennyt naimisiin _Eeva Agata Helsingbergin_
kanssa, joka oli Letalan kirkkoherran, rovasti Juhana Helsingbergin ja
tämän ensimäisen vaimon Eeva Margareta Idmanin tytär. Rouva Törngren oli
noin 11 vuotta nuorempi puolisoaan, joka v. 1810 heidän naimisiin
mennessään, vielä oli Uudenmaan rakuunain rykmentinlääkärinä, mutta
jolla kuitenkin jo oli jalansijaa Turun akatemiiassa, hän kun näet oli
lääketieteen apuopettaja ja anatomiian prosektori. V. 1811 tuli hän
kaupunginlääkäriksi Turkuun ja sai seuraavana vuonna professorin
arvonimen.

Provasti Helsingberg oli nuorempana ollut tykkiväen rykmentin
saarnaajana Suomessa. Kuningas Kustaa III:nen erityisestä suosiosta sai
hän myöhemmin kirkkoherrakunnan. Hän näyttää olleen yhtä arvossa pidetty
kuin ansiokas mies, ja kirjoittelikin jonkun verran hengellisellä alalla
käyttäen sekä ruotsin että suomen kieltä. Hän kuoli v. 1812.

Rouva Törngren, joka jo lapsuudesta saakka oli oppinut hoitamaan
taloutta maalla, oli kaikin puolin käytännöllinen emäntä Törngrenin
patriarkkaalisessa kodissa. Kokeneen isännän älykäs, tyyni katse ohjasi
kyllä taloa kokonaisuudessaan, mutta kodin keskuudessa hallitsi hänen
vaimonsa itsevaltiaasti noudattamatta kenenkään muun tahtoa kuin
miehensä, jonka pienimmätkin toivomukset hän vastustamatta täytti.
Ankaraa järjestystä hän ylläpiti talossaan, ja onneton se, joka vastusti
hänen määräyksiään.

Hänen monia hyviä puoliansa oli myös se, että hän inhosi panettelemista,
mutta reipas rouva kuuluu olleen hyvin valmis lausumaan totuuden
ihmisille vasten silmiä ollenkaan henkilöön katsomatta -- arkkipiispa ja
maalaiskappalainen, maaherra ja nimismies, miljoonan omistaja ja
kerjäläinen saivat tarpeen vaatiessa samalla mitalla, ja koska Laukon
emäntä luonnoltaan oli antelias, oli hänen mittansa tavallisesti
hyvinkin täysi.

Yksi rauhoitettu alue oli kuitenkin, johon hän ei ankaraa arvosteluaan
ulottanut. Hän tunsi nimittäin erinomaista hellyyttä v. 1808 ja 1809:n
sotilaita kohtaan. Moni tämän sodan urhoista, joista usea oli hyvinkin
omituinen, seurusteli Törngrenin talossa, mutta kaikki olivat ankaran
rouvan silmissä moitteettomia. Jos joku rohkeni pienimmälläkään
viittauksella kajota näiden sotilaiden omituisuuksiin tai heikkouksiin,
sai hän talon emännältä semmoiset nuhteet, ettei toista kertaa enää
yrittänytkään.

Rouva Törngreniä kuvataan sen ohessa erittäin vieraanvaraiseksi, peräti
lämminsydämiseksi, uskolliseksi ja oikeutta rakastavaksi naiseksi.
Kirjallisuutta oli hän jo luultavasti isänsä kodissa oppinut arvossa
pitämään, ja mielellään kokosi hän nuorisoa ympärilleen. Hänellä kuuluu
olleen erityinen taito nuorten kanssa ollessaan antaa kunkin lahjojen ja
taipumusten tulla käytäntöön; usein osasi hän herättää heissä
harrastuksia aluksi vastoin heidän omaa tahtoansa.

Tähän kunnon, patriarkkaaliseen kotiin, muistorikkaaseen Laukon
kartanoon, johon kansanlaulu Elina Kurjen synkästä murhasta vielä oli
liittynyt, ohjasi kaitselmus _Elias Lönnrotin_ ensimäiset askeleet, kun
hän juuri kaksikymmentä vuotisena oli ylioppilaaksi tullut.

       *       *       *       *       *

Kertomus Elias Lönnrotin köyhästä kodista, vastustamattomasta
tiedonhalusta, joka jo poikana sai hänet lähtemään ulos maailmaan, on
jokaiselle suomalaiselle tuttu. Vähemmän tunnettua lienee, että hän
kouluaikanaan, jolloin hän sai kärsiä niin monenlaista puutetta, oli
niin köyhä, ettei hänellä erään entisen koulutoverin[1] kertomuksen
mukaan ollut ainoatakaan koulukirjaa, vaan että hänen läksyjen oppimista
varten täytyi lainata toverien kirjoja. Näitä hän ei kuitenkaan voinut
saada muulloin kuin toverien ruoka-aikoina. Sentähden oli hyvin
tavallista, että Lönnrot toisten koulupoikain aamiaista tai päivällistä
syödessä istui toisen tai toisen toverin etehisessä tai portailla
pihassa uutterasti lukien läksyjään.

Siihen aikaan, kun Lönnrot oli tilaisuudessa käydä Turun lukiota, hankki
hän itselleen pienen rahanansion olemalla niin sanottuna
"kansakuntapoikana", jonka toimiin kuuluivat kaikenlaiset tavalliset
vahtimestarin tehtävät "kansakunnan" asioissa, niinkuin ylioppilaskuntia
siihen aikaan nimitettiin. Minkä "kansakunnan" vahtimestarina nuori
Lönnrot täten toimi, ei ole mainittu; tiedetään vaan, ettei se ollut
uusmaalaisen, jonkatähden myös tapahtui, että kun Lönnrot suoritettuaan
ylioppilastutkinnon syksyllä 1822, pyysi päästä viimemainitun
"kansakunnan" jäseneksi, vastusti eräs vanhempi pedantillinen
uusmaalainen jumaluusopin ylioppilas tätä hänen pyyntöänsä arvellen,
että kansakunnalle olisi alentavaista ottaa jäsenekseen henkilö, joka
oli juossut toisen kansakunnan asioita. Kokousta, jossa tästä tärkeästä
asiasta keskusteltiin, johti kansakunnan inspehtori, joka sillä kertaa
ei ollut kukaan muu kuin Laukon herra, professori Törngren. Tämä
huomautti vastaukseksi pedantin muistutukseen, kuinka vähän arvokkaita
ne toimet olivat olleet, joita apostolit aikoinaan harjoittivat,
apostolit, jotka kuitenkin menivät ulos maailmaan valon oppia
saarnaamaan, ja onnistuikin inspehtorin yleisen naurun vallitessa
tukehduttaa vastustus kapaloissaan. Äsken mainittu kertoja, joka on
tämänkin jutun kertonut Törngrenin nuorimmalle pojalle, oli silloin
lisännyt; "isäukkosi ei silloin voinut aavistaa, että Lönnrotistakin oli
tuleva apostoli, joka Runebergin kanssa on pelastanut ja koossapitänyt
Suomen kansan!"

Tämä oli ensimäisen kerran kun Törngren oli tilaisuudessa auttaa nuorta
Lönnrotia. Pian sai hän uutta aihetta siihen, sillä kohta senjälkeen
kääntyi Lönnrot inspehtorinsa puoleen pyytäen tätä hyväntahtoisesti
hankkimaan hänelle kotiopettajan paikkaa, siten tehdäkseen täydellisesti
varattomalle ylioppilaalle mahdolliseksi jatkaa akateemillisia lukujaan.

Tämän pyynnön täyttäminen kävi Törngrenille hyvin vaikeaksi, koska
siihen aikaan maassamme ylioppilastutkinnossa saavutettuun äänilukuun
pantiin suuri arvo ja Lönnrotin arvolauseet eivät suinkaan olleet
loistavia, sillä hänen sitkeä ahkeruutensakaan ei ollut kyennyt
voittamaan kaikkia niitä vaikeuksia, jotka omien koulukirjojen puute ja
ruotsinkielisten oppilaitosten suomenkieliselle pojalle outo kieli
olivat synnyttäneet.

Silloin saattoi sama kaitselmus, joka niin nähtävästi ohjasi Lönnrotin
askelia elämän läpi, nuorukaisen avuksi vielä turvattomamman olennon
kuin hän itse, pienen, laiminlyödyn poika raukan, joka elämään
herätessään ei ollut saanut muuta nimeä kuin _Kaarlo Vilho_. Tämä oli
hallituskonseljin entisen jäsenen pankintirehtöri Kaarlo Juhana
Idestamin luonnollinen poika. Idestamin nimi oli, ennenkuin hän
ylennettiin aatelissäätyyn, Idman, joka niinkuin jo mainittiin myös oli
ollut rouva Törngrenin äidin, rovasti Helsingbergin vaimon oma nimi.

Kun Idestam kuoli v. 1821, oli Kaarlo Vilho ainoastaan noin neljän
vuoden vanha. Vaikkei isä eläessään ollut voinut erityisesti pitää
huolta pienokaisesta, näkyy hän kuitenkin ajatelleen sen tulevaisuutta,
sillä Idestamin kuoltua määrättiin professori Törngren pojan holhojaksi.
Poika joutui nyt holhojansa perheeseen, jossa ei kuitenkaan kukaan
ehtinyt pitää huolta pikku Kallen kirjallisesta opetuksesta, jonkatähden
hän syksyllä v. 1822 lähestyi kuudetta ikävuottaan osaamatta lukea
sisältä -- tämä oli siihen aikaan harvinaista herrassäädyn lapsissa,
jotka liian varhain pantiin kirjan ääreen istumaan.

Pikku Kallen opettajan tarve lienee raskaastikin painanut professori
Törngrenin mieltä, mutta hänenkin, tämän ennakkoluuloista vapaan
oppineen silmissä, eivät Lönnrotin huonot koulutiedot häntä juuri
puoltaneet. Sitä enemmän miellyttivät puhdassydämistä ihmistuntijaa
nuorukaisen avonaiset, tuiki rehelliset kasvot ja uskolliset silmät --
ja nämä saivat vaa'an kallistumaan: Elias Lönnrot pääsi kun pääsikin
kohta suureksi ilokseen kotiopettajaksi kunnioitetun inspehtorinsa
perheeseen.

Tiettävästi ei ole mitään valokuvaa Elias Lönnrotista hänen
ylioppilasajoiltaan,[2] mutta sen sijaan löytyy hänestä taiteilija J.
Knutssonin v. 1845 -- viimeinen numero vuosiluvussa on hyvin epäselvä --
piirtämä rintakuva, josta sitten G.O. Wasenius Helsingissä on
toimittanut kivipainoksen. Se kuvaa Lönnrotia ajalta, jolloin hän jo oli
piirilääkärinä Kajaanissa ja näyttää meille nuorenpuoleisen miehen, joka
ajan tavan mukaan -- niinkuin Runebergkin saman aikuisissa kuvissa --
kantaa tärkkäämätöntä paitaa, jota nauhasta tehty solmu pitää kiini
kaulan ympäriltä. Muuten on hän puettu tavalliseen siviilipukuun.

Knutssonin kuvaa, jonka jäljennös seuraa tätä kirjoitusta, pidettäneen
hyvin onnistuneena ja se vastannee jotensakin tarkkaan Lönnrotin
ulkomuotoa nuorempanakin. Etenkin miellyttää tässä kuvassa suurien,
avonaisten silmien iloinen ja kuitenkin tyyni katse; niinkuin kasvoissa
kokonaisuudessaan on jotakin avonaista, tyyntä, nuorta ja miehekästä,
joka vetää puoleensa.

Lönnrot, nuori kotiopettaja, otettiin heti jäseneksi Törngrenin
perheeseen, joka talvisin asui yliopistokaupungissa -- ensin Turussa,
sittemmin Helsingissä -- jotavastoin kesät ja luultavasti useimmiten
joululupakin vietettiin Laukossa. Hän asui samassa huoneessa, kuin
perheen silloinen ainoa poika, yksitoistavuotias Juhana, joka kävi Turun
lukiossa ja joka kaksi vuotta senjälkeen v. 1824 tuli ylioppilaaksi.

Talon nuorta tytärtä, yhdeksänvuotista _Eevaa_ ei Lönnrot myöskään
opettanut. Hän oli nimittäin oppilaana rouva Anna Salmbergin suositussa
pensioonissa, joka oli tänne muutettu Tanskasta ja jota siihen aikaan
pidettiin suuressa arvossa. Siinä kävivät ennen häntä muita
mainitsematta myös molemmat ystävättäret Fredrika Tengström-Runeberg ja
Augusta Lundahl-Wallenius.

Lönnrotin ainoa oppilas oli siis perheen mainittu holhotti, Kaarlo
poika, joka alussa osottautui hyvin hitaaksi ja umpimieliseksi -- eikä
sitä voinut ihmetelläkään, kun muistaa onnettomia oloja, joissa lapsi
pienestä pahasta oli kasvanut. Lönnrotin päätehtävänä oli siis aluksi
toimintahalun herättäminen ja kehittäminen pojassa.

Lönnrot ollen itse huvitettu kaikenlaisesta veistelemisestä koetti ensin
herättää nuoressa oppilaassaan samaa intoa, mutta kokeet eivät
onnistuneet.

Kun hän sitten paremmin oppi tuntemaan pojan luonnetta, rupesi hän
käyttämään aivan päinvastaista keinoa, hän rupesi elähyttämään pojan
mielikuvitusta. Niin nimitti hän Kaarlo Vilhon eräänä päivänä
Sammassaaren kuninkaaksi, jonka alle myös Kertunsaari kuului -- kaksi
pientä saarta lähellä Laukkoa. Leikki huvitti nuorta kuningasta
suuresti, mutta hänen seitsenvuotinen mielensä halusi kuitenkin niin
vastustamattomasti jousta, jonka Lönnrot oli valmistanut, että hän
suurella ilolla vaihtoi osan kuningaskunnastaan tähän aarteeseen. Tämän
vaihtokaupan kontrahti, jonka opettaja juhlallisesti oli laatinut, on
vielä tallella, Sen todistaja on juuri valmistunut kolmetoistavuotias
ylioppilas Juhana Törngren. Tämä on aikaisin kirjallinen muistomerkki
Lönnrotin iloisilta Laukon ajoilta, ja luulen, että lukija sitä
mielihyvikseen silmäilee, kun se nyt tässä seuraa:

     Kontrahti.

     Liipasimella varustettua jousta ynnä siihen kuuluvia 2 nuolta
     vastaan luovutan minä allekirjoittanut omistamani Kertunsaaren
     lähellä Laukon kartanoa, ikuiseksi omaisuudeksi Ylioppilas Elias
     Lönnrotille, hänen tulevalle vaimollensa ja lapsillensa eli, toisin
     sanoen, hänen mielivaltaisesti käytettäväkseen allamainitusta
     päivästä alkaen.

     Tämän tahdon minä tarkoin mietittyäni ja täysissä järjissäni
     nimelläni vahvistaa. Laukon kartanossa 15 p. Syysk. 1824.

     _Kaarlo Vilho_ Sammassaaren kuningas. L. S.

     Todistaa _Juhana Törngren_ Nylandus.

Tämän kuninkaallisen teon johdosta nimittivät ne ylioppilaat, jotka
tuttavallisesti seurustelivat Laukon kartanossa mielellänsä Lönnrotia
Kertunsaaren herttuaksi, josta arvonimestä Lönnrot kuitenkin innokkaasti
pyysi päästäkseen. Eihän hän koskaan arvonimiä suosinut, ja näin
saavutetun herttuakuntansakin hän jätti tuulen ja aaltojen
tuuditeltavaksi.

Pieni "kuningas Kaarlo Vilho" kehittyi sitten nopeasti sekä tiedoissa
että hyvissä avuissa, sekä kiintyi uskollisella rakkaudella ensimäiseen
opettajaansa, joka sitten kun yliopisto muutettiin Helsinkiin, ei
kuitenkaan enään aina asunut Törngrenin perheessä, jonka tähden myös
toinen kotiopettaja astui Lönnrotin sijalle. Lahjakas, kun Kaarlo Vilho
oli, saattoi hän jo v. 1830 syksyllä 13,5 vuoden iässä suorittaa
ylioppilastutkinnon. Hän kirjoitti itsensä yliopiston matrikkeliin
nimellä _Törnegren_, jonka nimen hän nyt vasta omisti ja joka vaan
yhdellä ainoalla kirjaimella erosi sen jalon perheen nimestä, jossa hän,
armoton poika, oli saanut nauttia kodin onnea ja runsain määrin mitä
lämpimintä vanhempain ja sisarusten rakkautta. Nimeänsä Kaarlo Vilho
Törnegren kantoi hän aina kunnialla ja antoi sille hyvän soinnun
ruotsalais-suomalaisen kirjallisuuden alalla.

Koska Lönnrot kaikkina vuoden aikoina ja kaikkiaan enemmän kuin
vuosikymmenen ajalla oleskeli Laukon kartanossa, tuli se hänelle
tutuksi, ja kansa sekä lähempänä että kauempana suurta herraskartanoa
oppi häntä tuntemaan ja rakastamaan.

Niinkuin koko elinaikanaan teki hän näinä nuoruutensa huolettomimpinakin
päivinä ahkerasti työtä, mutta hän ymmärsi niin säännöllisesti jakaa
aikansa, että sitä aina riitti sekä ruumiillisiin että hengellisiin
huvituksiin. Uudempi aika, joka harrastaa virkistäviä ja vahvistavia
ruumiin harjoituksia, voi ottaa voimakkaaksi esikuvakseen tämän
nuorukaisen, joka vielä vanhoilla päivillään yhtä innokkaasti rakasti
urheilun raitista huvia. Kesällä ui ja souteli hän kauniita vesiä, jotka
melkein joka puolella ympäröivät Laukon tiluksia. Talvella oli
hiihtäminen hänen paras huvinsa. Vielä v. 1882 nähtiin hänen
etehisessään Lammin tilalla kahdeksankymmenvuotiaan äsken käytetyt
sukset, ne seisoivat siellä pystyssä odottamassa uutta hiihtoretkeä.
Suksensa teki hän itse, hän näet aina sai aikaa rakkaaseen veistoonsa,
jolloin hän valmisti itselleen ja ystävilleen, milloin kanteleen,
milloin, niinkuin myöhempinä aikoina usein tapahtui, jonkun kappaleen
omaa keksimäänsä mukavaa "kirjoituslautaa", joka myös on kuvattuna
yliopiston omistamassa suuressa Lönnrotin muotokuvassa. Niinkuin hän
vanhoilla päivillään alkoi ja lopetti päivänsä soittamalla virren, niin
tuotti hänelle kanteleen soitto muutenkin lepoa ja rauhaa päivän työstä,
ja usein kuultiin jo Laukossa kanteleen kielien soivan hänen
työhuoneestaan.

Paitsi moneen muuhun seikkaan pani hän myös vaivaa ja aikaa
kehottaakseen talon alustalaisia kirjoitusta oppimaan, ja sanotaankin,
että hänen aikanaan oli kansan kirjoitustaito Laukossa ollut suurempi
kuin lähiseudulla. Itse opetti hän tätä taitoa kahdelle torpan pojalle
ja palkitsi opetusjakson päätyttyä molempia oppilaitaan lahjoittamalla
kummallekin vihkon painettuja teoksiaan, luultavasti vihkoja
laulukokoelmasta: "Kantele".

Eräs juttu, joka oivallisesti kuvaa tätä kansallista miestä, elää vielä
Törngrenin perheen keskuudessa. Kerran kun pitäjän räätäli oli työssä
Laukossa, piti hänen valmistaa Lönnrotille päällystakki. Lönnrot, joka
lapsena hyvin läheisesti oli tutustunut räätälin ammattiin, leikkasi sen
itse. Kuosi, jonka Lönnrot täten antoi mainitulle vaateparrelle,
miellytti niin suuressa määrässä kartanon renkejä, että tallirenki Mikko
eräänä aamuna ilmestyi Lönnrotin huoneeseen sarkapakka kainalossaan ja
pyysi, että Lönnrot siitä leikkaisi hänelle päällystakin "aivan
samanlaisen kuin tohtorin oma". Lönnrot suostui kernaasti Mikon
pyyntöön, mutta kun veistorenki Heikki seuraavana aamuna astui hänen
luokseen sama pyyntö asiana, alkoi Lönnrot käydä kärsimättömäksi ja
sanoi: "Tahdot kai että ompelen sen myöskin?" -- "En", vastasi
varovainen Heikki, "räätäli ompelee sen paremmin kuin tohtori". Suora
vastaus lepytti hyväntahtoisen Lönnrotin, ja niin sai Heikkikin
pyyntönsä täytetyksi. Näin olisi kai Lönnrot saanut leikata takkeja
kaikille rengeille vuorostaan, jos ei rouva Törngren olisi saanut vihiä
asiasta ja ankarasti kieltänyt heitä käyttämästä hyväkseen Lönnrotin
räätälintaitoa.

Kertomuksiin Lönnrotin myöhemmästä olosta Laukossa kuuluu myös seuraava,
jossa isännän hyväntahtoinen mieliala kauniisti esiintyy. Muutamana
kesänä oli päätetty, että rouva Törngrenin ja hänen tyttärensä piti
juoda terveysvettä rautaisesta lähteestä, joka oli niityllä talon
läheisyydessä. Kävelyyn lähteelle ja ehkäpä myös viattomaan terveysveden
juontiin ottivat myös perheen muut jäsenet osaa. Että pieni seurue
tulisi kylläksi liikkuneeksi, ehdotteli professori Törngren, että he
kuokkisivat niityn, joka oli määrätty viljeltäväksi. Hän teetti
sentähden erisuuruisia kuokkia jokaisen voimien mukaan. Sitä paitse
määrättiin kehotukseksi runsas palkinto kuokitusta tynnyrinalasta.
Nuorin poika Adolf, silloin vielä lapsi, ansaitsi kaksitoista killinkiä,
Kaarlo Törnegren koko taalarin, sisarukset Eeva ja Juhana, sekä eräs
nuori ystävä Wilhelmina Ahlstedt, joka oli kesävieraana Laukossa kukin
vähän sen yli, mutta Lönnrot, joka oli kestäväisempi ja tottuneempi
ruumiilliseen työhön sai työstään lähes 200 taalaria. Kartanon pehtori
nurisi mokomaa tuhlaamista, arvellen, että kyllä olisi voinut saada
huokeampia työmiehiäkin, mutta jalo isäntä lohdutti häntä hymyillen
sillä, että olot tässä matoisessa maailmassa nyt kerran olivat
senlaiset, että oppineitten herrain työtä ei mitattu samalla mitalla
kuin tavallisten päiväläisten. Pehtori veti suunsa hymyyn ja sai tyytyä
selitykseen, mutta oli kuitenkin epäilevän näköinen.

Niin yksinkertainen ja kansallinen kuin Lönnrot koko elinaikansa oli,
täytyy hänen elämänkertojansa kuitenkin myöntää, että hänellä jo nuorena
oli kolme intohimoa, tosin hyvin viattomia kaikki kolme, mutta jotka
kukin vaativat tyydytystä oikealla suomalaisella itsepintaisuudella.

Hän rakasti ennen kaikkia väkevää hyvää kahvia ja nauttikin sitä aimo
määrät. Hyväntahtoinen emäntä, joka piti Lönnrotia todellisena perheen
jäsenenä olikin aina valmis hankkimaan hänelle tätä nautintoa. Hänen
toinen intohimonsa tupakanpoltto saattoi hänet joskus pulaan. Lönnrot
oli nimittäin aika vahva tupakan polttaja ja kulutti koko lailla sekä
sikaria että Geflen vaakunaa, jota pohjoismaissa kauan aikaa pidettiin
parhaimpana piipputupakkana. Kun ei kukaan muu Laukon herroista
polttanut tupakkaa, sattui joskus, että Lönnrotin tupakkavarasto loppui
ja hän joutui suureen tupakan tuskaan, koska kartanosta ainoastaan
kerran viikossa käytiin Tampereella. Kotikasvuinen tupakka, jota rengit
käyttivät, oli Lönnrotille vastenmielinen, eikä hän käyttänyt sitä
suurimmassa hädässäkään.

Paitsi hyvää kahvia ja hyvää tupakkaa käytti Lönnrot aina hyvää paperia.
Etenkin myöhemmin Laukossa oleskellessaan kirjoitti hän useimmiten
paraimmalle postipaperille, tapa, johon hän oli tottunut matkoillaan;
tämä ohut, hieno paperi kun näet paremmin sopi matkalaukkuun, kuin sen
ajan käsin valmistettu paksu, mutta samalla kestävä kirjoituspaperi.

Pimeänä vuodenaikana vietettiin Laukossa ylipäätään jotensakin hiljaista
elämää semmoisinakin aikoina, jolloin koko perhe oleskeli siellä. Syynä
siihen oli kotitalon yksinäinen asema ja säätyläisten vähyys
ympäristössä. Kesäisin sitä vastoin saattoi vieraanvaraisuus "hyvässä
Laukossa", niinkuin Lönnrot sitä mielellään nimitti, näyttäytyä kaikessa
loistossaan, etenkin sitten kun vanhin poika Juhana oli tullut
ylioppilaaksi ja tytär tullut kotiin pensioonista. Vanhukset rakastivat
nuorisoa, eikä heidän koskaan tarvinnut kaivata sen virkistävää
läsnäoloa, sillä nuoret toverit hakivat mielellään iloisen Juhanan
seuraa, jota romantillisten aatteidensa vuoksi yleisesti nimitettiin
"ritariksi". Hilpeiden nuorukaisten piirissä nousikin ilo usein
ylimmilleen, eikä Lönnrot suinkaan ollut arin nuorten joukossa.

Mutta myös ihmissilmän vienous ja lempeys loi hohteensa Laukon kotiin ja
sen lehtoihin, kun ne kesän tullessa pukeutuivat vihreään verhoonsa.
Eeva Törngren seisoi keskellä elämän ihaninta kevättä, semmoisena kun
hän kauniina ja siveänä katselee meitä perhemuotokuvien joukosta
Haapaniemellä. Suloisena, niinkuin hänen kuvansa hymyilee vastaamme
kankaalta, eli varhain kuollut nuori tyttö tuttujensa muistossa
tavallista herttaisempana olentona. Hänen ympärilleen kokoontui Laukkoon
iloisina kesäisinä päivinä kokonainen sikerö samanikäisiä impiä, ihana
_Wilhelmina Ahlstedt_,[3] runolahjainen _Augusta Lundahl_, jota Runeberg
mielitellen nimitti _Hebeksi_, vielä _Amelie Adlercreutz, Wilhelmiina Bohm,
Adèle Idman_ ynnä moni muu nuori nainen Tampereen tienoilta, kaikki
miellyttäviä ja lahjakkaita tyttöjä.

Oleskellessaan niin monta vuotta Törngrenin kodissa, joka ystävällisesti
oli avannut ovensa tuntemattomalle nuorukaiselle, oppi Lönnrot tuntemaan
tunnetta, joka tähän saakka oli ollut hänelle melkein outo, että
hänelläkin oli koti, eikä hän senvuoksi arastellut kauniin impijoukon
seuraa, viihtyipä siinä hyvinkin, vaikka ei hän mikään vakinainen
"seuramies" ollutkaan.

Nämä eivät ollenkaan katselleet häntä karsain silmin, sillä hän oli
niinkuin sanotaan naisten suosiossa. Kuitenkin arvelivat naiset, ettei
hän ollut Amorin nuolen saavutettavissa.

Tietysti vieraili Laukossa muitakin kuin nuoria. Niin tuli sinne usein
toinen tai toinen professori Törngrenin ystävistä, enimmiten hänen
virkatovereitaan yliopistosta.

Lönnrot sai täten jo varsin nuorena persoonallisesti tutustua useampiin
maamme sen ajan etevimmistä tiedemiehistä. Niiden joukossa oli
ensimäisen suomen kieliopin tekijä professori _Reinhold von Becker_, jonka
tuttavuus oli Lönnrotille erittäin suotuisa. Lönnrot saikin sittemmin
suureksi ilokseen, kun hän v. 1827 puolusti ensimäistä väitöskirjaansa
De Wäinämöine praesekseksi professori von Beckerin, joka silloin vielä
oli parhaimmassa iässään.

Muiden etevien oppineiden joukossa mainittakoon Laukon vieraista
eurooppalaisen maineen saavuttanut fysiko _G.G. Hällström_ sekä perheen
hyvä ystävä _Israel Hvasser_. Lähimpiin tuttaviin kuuluivat myös
lääketieteen professorit _M. Kalm_ ja _N.A. af Ursin_, lääkintöhallituksen
kamreeri, _F.J. Rabbe_, itämaalaisten kielien tutkija _H.H. Fattenborg_,
jumaluusopin tutkija _J.A. Gadolin_, sittemmin maanpakoon ajettu juristi
_A.E. Afzelius_ y.m.m. joista muutamia vielä myöhemmin mainitaan. Koska
näiden herrain vierailu kesänaikaan usein kesti useampia viikkoja, voi
otaksua, että tuttavuus heidän kanssaan melkoisesti kehitti Lönnrotin
muutenkin suurta ihmistentuntemista.

       *       *       *       *       *

Myöhemmin tuli Laukko perheen läheisimpien ystävien kokouspaikaksi
vuosittain 18 p:nä elokuuta, Agapetuksen päivinä. Tämä päivä oli
kaksinkertainen merkkipäivä, se ei ollut ainoastaan isännän nimipäivä,
vaan myös hänen syntymäpäivänsä, sillä Törngren oli syntynyt 18 p.
elokuuta 1772. Sittenkun professori Törngren Elokuussa 1833 oli eronnut
virastaan ja ainaiseksi asettunut asumaan Laukkoon, päättivät hänen
virkatoverinsa ja entiset oppilaansa joka vuosi yhtyä siellä perheen
mainittuna juhlapäivänä. Niinkauan kun Lönnrot oleskeli Etelä-Suomessa
tuli hän aina tänä päivänä Laukkoon. Ja missä hän kuljeskeli ja asuikin,
otti hän aina ajatuksissaan osaa tähän rakkaaseen perhejuhlaan.

Vieraiden joukosta, jotka sitten tavallisesti viipyivät muutamia
viikkoja Laukossa, ei koskaan puuttunut professori _Immanuel Ilmoni_,
Törngrenin nuori oppilas, tohtori _Sten Edvard Sjöman_ ja iloinen innokas
metsästäjä ja puutarhuri tohtori _F.G. Sanmark_, jota ystävät nimittivät
iloisen Araabian emiiriksi, kaikki lääkintätieteen palveluksessa.
Muistakin vieraista olivat useimmat lääkäreitä, mutta myös muita ystäviä
saapui tähän juhlaan, jossa aina erittäin hilpeä ja luonnollinen
mieliala vallitsi.

Seisovana ja mitä suurimmalla ilolla vastaanotettuna numerona päivän
huviohjelmassa oli aina Ilmonin esiintyminen. Tämä oli ikäänkuin luotu
huvinäytelmäin esittäjäksi. Lönnrotin kanssa tanssi hän silloin toisten
iloksi ja riemuksi laulaen tanssin nimeltä "Munteri tanssaa keikutusta".
Jokainen tämän tuttavallisen piirin jäsen antoi puolestaan lisänsä
huvituksiin. Nuori lahjakas ja aina kekseliäs Kaarlo Törnegren --
entinen hidas Sammassaaren kuningas -- esitti humoristisesti ja erittäin
taitavasti kuvauksia pääkaupungin päiväntapauksista, Lönnrot taas kertoi
yksinkertaisesti mutta samalla hauskalla tavalla muistelmia matkoiltaan
Suomen ja Venäjän erämaissa.

Nämä Lönnrotin jutuntapaiset matkamuistelmat lienevät enimmäkseen olleet
tuttavallisesti kerrottuja katkelmia, jotka hän sitten yleisemmässä
muodossa julkaisi matkakirjeissään "Helsingfors Morgonbladissa" ja
"Saimassa", mutta lie niiden joukossa ollut semmoisiakin, joita ei tähän
saakka ole painettu. Niin on varmaankin seuraavan ikävän muiston laita,
jonka hän itse on kertonut, josta näkee, kuinka se hyväntahtoisuus, joka
oli omituinen hänen luonteellansa voi muuttua syvimmäksi harmiksi, kun
jotain alhaista ja halpaa koski hänen puhtaaseen sieluunsa. Juttu oli
seuraava ja kerrotaan se tässä henkilöitä tai paikkaa mainitsematta.

Kun Lönnrot kerran Venäjän Karjalasta palasi Suomeen, suuntasi hän
eräänä Lauvantai-iltana askeleensa tuttavaan pappilaan, jossa sekä
rovasti että tämän apulainen olivat innokkaita kortinpelaajia, ja jotka
juuri suuresti ikävöivät kolmatta miestä peliin. Lähimmän kortinlyöjän
luo oli kokonaista 10 ruotsin peninkulmaa ja seurakunnan lukkari, jolle
he olivat koettaneet opettaa kortinlyönnin ensimäisiä alkeita, oli
huomattu mahdottomaksi, vaikka hän muuten rovastin arvelun mukaan oli
koko taitava lukkari.

Lönnrot, joka hätätilassa voi olla avullisena korttipöydän ääressä,
otettiin vastaan avosylin ja häntä pakotettiin ryhtymään peliin. Syynä
hänen myöntyväisyyteensä oli tällä kertaa ehkä luonnollinen ilo siitä,
että hän taas oli kansalaistensa joukossa. Tämä tapahtuikin, aikaan,
jolloin ei totilasi eikä edes korttipakkakaan liioin pelästyttänyt
kunnollista maallikkoa ja hänen ympäristöään.

Ensimäisen rangaistuksensa siitä, että hän liian helposti oli
noudattanut hyväntahtoista myötätuntoisuuttaan lähimmäisensä heikkouksia
kohtaan, sai Lönnrot kärsiä odottamalla myöhään yöhön illallista, josta
matkailijamme olisi ollut enin huvitettu.

Seuraavana aamuna lähtivät rovasti ja apulainen kirkkoon luvaten kohta
palata, sekä vaativat Lönnrotia lupaamaan, että hän odottaisi heidän
tuloaan. Jumalanpalvelus ei kestänyt kauan. Papit palasivat kohta,
päivällinen syötiin kuumeentapaisella kiireellä ja peliä jatkettiin,
jolloin apulainen uskoi Lönnrotille, että hän tämän tähden oli valinnut
lyhimmät virret ja että rovasti samasta syystä oli puoleksi lyhentänyt
saarnaansa. Korttipelin päätökseksi tuli, että papeilla oli "kaikki
saakelin mollat" ja että Lönnrot kadotti kaikki matkarahansa, joita ei
kuitenkaan ollut muuta kuin kyytirahat Kajaaniin. Rovasti tarjosi
Lönnrotille kyllä rahoja lainaksi, mutta tämä kieltäytyi harmistuneena
vastaanottamasta, kuroi kiini matkalaukkunsa ja kulki jalkasin lähinnä
Kajaania olevaan kestikievariin, josta hän sitten kyytikärryillä teki
tuloaan vanhastaan tuttuun kaupunkiin. Tapaus oli kumminkin harmittanut
Lönnrotia niin suuresti, että hänen ruskeat silmänsä säkenöivät, kun hän
pitkien aikojen perästä kertoi tätä juttua.

       *       *       *       *       *

Tässä on tullut ohimennen mainituksi Lönnrotin palaaminen yhdeltä hänen
myöhemmiltä runonkeruumatkoiltaan, vaikkemme vielä ole häntä saattaneet
edes ensimäiselle matkalle, emmepä edes siihen hetkeenkään, jolloin hän
erosi hyvästä Laukosta. Mutta askel ei siihen olekaan pitkä, palaamme
vaan vielä kerran tarkastamaan vanhaa kartanoa jokapäiväisessä puvussaan
talvisaikana.

Mäen rinteellä hyvän matkan päässä rannasta oli ja on vieläkin
vaatimaton yksikerroksinen puurakennus, josta jo ensi näkemältä, voi
päättää sen nähneen kaukaisia menneitä aikoja. Että ne Kurjen suvun
jäsenet, jotka viimeksi ovat omistaneet Laukon kartanon, ovat siinä
asuneet, on historiallisesti varma asia, mutta tuntijan mielestä tuntuu
kumminkin liian rohkealta väittää rakennuksen ijän ulottuvan keskiajan
loppuun eli piispa Arvid Kurjen aikoihin, niinkuin epämääräinen tarina
kertoo.

Myöhempi sukupolvi, joka tänne on perustanut itselleen kodin tukevien
hirsiseinämien suojaan, ei luonnollisesti voi olla tätä tarua
kuuntelematta, etenkin kun kansantaru mainitsee saaria ja kallioita
aivan likimmässä läheisyydessä, jotka muka ovat nähneet Kurjen suvun
kantaisän kaksintaistelun ja rikoksellisen Klaus Kurjen surman.
Mielikuvituksen kanssa taistellessaan huomaa silmä hakevansa jotakin
tulen tuhoamaa paikkaa, jossa luulevainen Klaus Kurki poltti viattoman
Elina rouvan poikineen.

Tämä Laukon historiallinen tenhovoima mahtoi olla vielä paljoa
viehättävämpi Lönnrotin aikoina, jolloin "Elinan surma" vielä eli kansan
huulilla näillä seuduin eikä ollut muuttanut kirjallisuuden mykkiin
saleihin.

Ei sentähden liene liian rohkeata, jos johtuen toisesta tosiseikasta
toiseen arvelee, että Lönnrotin olo Laukossa mahtavasti on edistyttänyt
kansallisepoksemme Kalevalan ja Kantelettaren ilmestymistä.

On jo mainittu, että rouva Törngrenillä oli avonainen mieli
kaikenlaiselle kirjallisuudelle, ja että toimelias rouva oli tunnettu
erityisestä taidostaan pakottamaan jokaista oikealle uralleen. Kun
Lönnrot oli sattunut kirjoittamaan muistiin muutamia vanhoja lauluja ja
taruja, joita seudun kansa vielä muisteli, huomasi hän kohta, että
hänellä emännässään oli henkilö, jota moiset harrastukset miellyttivät,
joiden arvoa sen ajan suuri yleisö ei käsittänyt tai joita se halveksi,
koska ei kukaan vielä voinut nähdä sitä määränpäätä, jonne uusi ura oli
johtava.

Mikä ihmissielun pohjalla liikkuu, se ilmaantuu usein pikku seikoissa,
jotka voivat merkitä hyvinkin paljon. Jokaisesta uudesta runosta, jonka
Lönnrot ensimäisenä vuonna Laukossa asuessaan kansan suusta kirjoitti,
palkitsi emäntä häntä ylimääräisellä aamupäiväkahvilla, joka, niinkuin
tiedämme, oli hänen lempijuomansa.

Nuori ylioppilas vasta kirjoitettu kansanruno käsissään ja reipas, jalo
Laukon rouva kirkas kahvipannu edessään, -- kas siinä kuva, jota
katsellessa suomalaisen silmä lämpimästi loistaa. Ymmärtää niin hyvin,
että Lönnrot puhuu sydämensä kyllyydestä, kun hän neljätoista vuotta
myöhemmin (1836) kirjoitti tälle "Jalosukuiselle, Kunnioitetulle Rouva
Arkiatrinnalle", tietävänsä, että hän "yhä vielä tuntee samaa
hyväntahtoista suosiota tahi jos saan sanoa, niinkuin ajattelen samaa
äidillistä ystävyyttä minua kohtaan, kuin oleskellessani Herrasväen
kodissa ja joka aika mielestäni aina tuntuu kalleimmalta kaikista
menneistä".

Jospa mielellään uskookin, että rouva Törngrenin osanotto ja kehotus
yllyttivät Lönnrotin kokoilemisintoa hänen aivan nuorena ollessaan,
tiedämme kumminkin hänen omista sanoistaan, että hänen elämänsä tehtävä
hänelle selvisi etupäässä _Sakari Topelius_ vanhemman innokkaan esimerkin
kautta.

Juuri Lönnrotin ensimäistä vuotta -- 1822 -- ollessa Laukossa alkoi
Topelius julaista: "Suomen Kansan vanhoja runoja ynnä myös nykyisempiä
lauluja", antaen meidän kansanlauluillemme arvoa semmoisinaan, eikä vaan
lisinä mytoloogisiin ja muihin tieteellisiin tutkimuksiin. Topelius
käänsi sitä paitsi huomion niihin seutuihin Venäjän Karjalaa, joissa
suomalainen kansanlaulu tuoreimpana eli kansan huulilla -- asianhaara,
jota ei tähän asti oltu aavistettukaan. Ikäänkuin varta vasten
Lönnrotille puhuttuna kaikuivat nämä Topeliuksen sanat v. 1822 hänen
ensimäisen runokokoelmansa esipuheessa: "Näinä päivinä kuin Suomen kansa
oppineilta kaikella tavalla valistetaan, kokekaamme myös säilyttää
Esi-vanhempaimme kaunihija Runoja välttämättömästä ajan turmiosta".

Samaan aikaan kun Lönnrotin kotiopettajan toimi Laukossa läheni
loppuaan, oli hän -- vaikka hän ei niinkuin hyvin tunnetaan ollut mikään
"tutkintomies" -- valmis suorittamaan filosofian kandidaatin tutkinnon,
joka tapahtuikin Turussa 11 p. kesäk. 1827. Säästäväisyydestä hän ei
kuitenkaan antanut seppelöidä itseänsä tohtoriksi yliopiston
juhlallisessa promotsioonissa, jota samana kesänä vietettiin.

Kun yliopiston syyslukukausi oli alkamaisillaan, paloi Turku, jonka
seurauksena oli muuttuneet olot monella alalla, muun muassa myös
yliopiston muuttaminen Helsinkiin, sekä yliopiston opettajien ja heidän
sukulaisiensa tai muitten tuttavien perheiden siirtyminen Turusta uuteen
pääkaupunkiin. Niihin kuului luonnollisesti myös Törngrenin perhe.
Samaan aikaan, kun ruvettiin tekemään valmistuksia tätä muuttoa varten,
valmistautui Lönnrotkin alkukesästä v. 1828 lähtemään ensimäiselle
matkalleen, jolla hän aikoi harjottaa suomenkielisiä murretutkimuksia ja
koota kansamme muinaisrunoja y.m. Laukkoa piti hän kuitenkin yhä edelleen
kotinaan, vaikka hän tästälähtien ainoastaan lyhempien tai pitempien
väliaikojen perästä saattoi viivähtää siellä jalon perheen keskuudessa,
jonka rakkauden ja kunnioituksen nuori mies oli voittanut, ja joka
odotti ja vastaanotti häntä, niinkuin omaa poikaa ainakin.

Lönnrotin ensimäinen matka kesällä 1828 tarkotti ainoastaan Hämettä,
Savoa ja Karjalaa. Lähtiessään Laukosta toukokuun alussa oli hän
luvannut kirjoittaa kotona olijoille matkansa vaiheista. Tämän lupauksen
täytti hän 8 p. heinäk. kirjoittamalla pitkän kirjeen äidilliselle
suojelijalleen. Kirjeen sisältö on seuraava:

     Sortavala 8 p. heinäk. 1828.

     _Korkeasti kunnioitettu Professorin Rouva!_

     Minun on vaikea kuvailla sitä kärsimättömyyttä, jolla olen
     ikävöinnyt tilaisuutta muutamilla riveillä antaa herrasväelle
     tietoa matkastani. Vihdoin saavuin Sortavalaan, mutta en täältäkään
     tahtonut kirjoittaa, ennenkuin olin käynyt Valamon luostarissa,
     voidakseni samalla kertoa jotakin tästä paikasta. Nyt olen palannut
     sieltä, ja kuinka iloisena istuinkaan kirjoittamaan. Minusta on
     kuin olisin äkkiä siirtynyt Laatokan rannoilta koko Suomen poikki
     -- Saimaan, Päijänteen ja kaikkien muiden järvien yli -- hyvään
     Laukkoon. Mutta pian on tämä ilo ohi, kun olen kirjeeni lopettanut,
     olen taas täällä aivan yksin. Ettehän sentähden, hyvä Rouva,
     ihmettele, että kirjoitan niin pitkän kirjeen kuin paperilla on
     tilaa, vaan suonette sen minulle anteeksi! En kuitenkaan rohkene
     vaivata Teitä, hyvä Rouva, kertomalla miten ja mitä teitä enemmän
     kuin 9 viikkoa kestäneen matkan päästä vihdoin saavuin tänne.
     Tahdon vaan kertoa Teille terveisiä muutamista herrastaloista,
     joissa matkallani olen vieraillut. Minulla onkin sitä suurempi syy
     siihen, koska se seikka, että olen ollut kotiopettajana professori
     Törngrenin perheessä, on mitä parhaimmalla tavalla suosittanut
     minua sekä näissä että kaikissa muissa perheissä, joissa
     matkoillani olen käynyt.

     Ensiksi saan siis kertoa terveisiä rovasti Nykopin perheeltä. Sekä
     rovasti että hänen vaimonsa ovat voineet hyvin. Sitten on minulla
     terveisiä entiseltä Vesilahtelaiselta, assessorin rouva
     Fabritiukselta Kiteeltä. Hän joka on maaherra Walleniuksen sisar,
     oli ensimäisen kerran ollut naimisissa Wegeliuksen kanssa, joka
     jonkun aikaa kuuluu olleen kappalaisena Vesilahdella ja asuneen
     Janussa. Sitten oli mainittu Wegelius tullut Porvoon hippakuntaan
     ja kuollut Kiteen kirkkoherrana. Hänen leskensä oli sitten mennyt
     naimisiin assessori Fabritiuksen kanssa joka nyt myös on kuollut.
     Vielä pitää minun lausua terveisiä Reilanderilta, joka on pappina
     Pälkjärven pitäjässä. Hänen isänsä oli ollut kauppiaana Rauniossa,
     ja tuntenette, hyvä Rouva, siis hänenkin.

     Matkani on tähän asti ollut ylipäätään onnellinen ja hupainen.
     Talonpojat Savossa ja Karjalassa sekä myös täällä venäläisissä
     pitäjissä ovat hyvin vieraanvaraisia. Usein tuntuu heistä aivan
     oudolta, kun kysyy, mitä ruoka maksaa. Kesälahden pitäjässä
     Karjalassa, viivyin jonkun aikaa sitten neljä päivää
     talonpoikaistalossa, sillä isäntä ja useat muut osasivat siellä
     paljon runoja, joita sain kirjoittaa. Eräänä iltana kun tulin
     saunasta, puin kuivat liinavaatteet ylleni ja jätin entiset
     kangaspuille kuivamaan. Seuraavana päivänä en niitä enää nähnyt ja
     ajattelin, mitä ajattelin, mutta mieleeni ei juontunut, että emäntä
     olisi ollut samalla niin ymmärtäväinen ja hyväntahtoinen, että hän
     olisi pitänyt huolta niiden pesusta. Mutta illalla huomasin, että
     hän olikin sen tehnyt, sillä vaatteeni minä löysin puhtaiksi
     pestyinä samasta paikasta. Kun sitten lähdin sieltä, tahdoin maksaa
     hänelle, mutta hän ei mitenkään tahtonut ottaa maksua, vaikka olin
     syönyt heillä neljä päivää. Kun hän viimein otti vastaan maksun,
     siunaili hän minua niin paljon, että siitä riittänee koko vuodeksi.
     Monta muuta esimerkkiä voisin kertoa karjalaisten
     vieraanvaraisuudesta, etenkin semmoisissa seuduissa, jotka eivät
     ole lähellä maantietä. Myös näyttää kansa olevan paljoa raittiimpaa
     täällä kuin useimmissa paikoin Hämettä ja Uuttamaata. Niin näkee
     sekä häissä että muissa tilaisuuksissa, ettei viinan liiallinen
     juominen vielä näy olevan mikään tarve heille. Miten he viettävät
     häitään, olen kirjoittanut erityiselle lehdelle. Tässä tahdon niin
     paljon kuin tila myöten antaa kertoa matkastani Valamon luostariin.

     Valamon saari on Laatokassa neljän peninkulman päässä täältä.
     Muutamien munkkien kanssa, jotka olivat täällä kaupungissa
     käymässä, matkustin muutamia päiviä sitten sinne. Matka kävi
     kutakuinkin onnellisesti, vaikka meidän kaikkien täytyi soutaa,
     koska järvi oli aivan tyyni. Luostarin rikkaus ja komeus oli
     suurempi, kuin olin voinut odottaa tai mielessäni kuvata. Minulta
     puuttuu sanoja kuvatakseni ainoata neliötä tai taulua kirkkojen
     seinillä ja pylväissä, kuinka sitten rohkenisin kuvata kokonaisia
     seiniä, kokonaisia kirkkoja, joissa komeilee pelkästään semmoisia
     ruutuja ja tauluja kultakehyksissä jalokivillä ja muilla
     kalleuksilla koristettuina. Huolimatta kaikesta, joka täällä silmää
     huikaisi, olivat ne kaksi päivää, jotka Valamossa vietin pisimmät
     ja ikävimmät koko matkallani. Suurimmalla ilolla käytin ensimäistä
     tilaisuutta päästäkseni sieltä.

     Nyt olen taas täällä ja kiitin sydämellisesti Jumalaa siitä, sillä
     paluumatka oli kutakuinkin pimeä ja arveluttava myrskyn tähden
     aavalla merellä.

     Täältä lähden Arkangelin lääniin ja sieltä Pohjanmaan kautta
     takasin. Syyskuussa toivon olevani Laukossa. -- Pyydän lausua
     terveiseni Eevalle ja Kallelle.[4] Pysyn, Korkeasti kunnioitettu
     rouva, Teidän nöyrimpänä palvelijananne.

     _Elias Lönnrot_.

Tähän kirjeeseen oli liitetty siinä mainittu kuvaus häämenoista
Karjalassa, joka tässä myöhemmin seuraa ei vaan sisällön vuoksi, vaan
myös osotteeksi siitä hartaudesta, jolla Lönnrot tiesi äidillisen
ystävänsä Laukossa suosivan suomalaista kansanrunoutta. -- Lisättäköön
vielä, että Lönnrot esitelmässä, joka oli painettu 11:ssä numerossa 1858
vuoden "Litteraturbladet'ia" päällekirjoituksella: "Tre ord om finska
fornsången", palasi hääjuhliin Karjalassa ja runoihin, joita näissä
laulettiin maailman luomisesta, Sammosta y.m. varsinaisten häärunojen
ohessa.

_Häät Karjalassa_.

Kun sulhanen kosiomiehen ja rytkän kanssa lähtevät kotoa, lukee
kosiomies koko joukon runoja, joissa hän rukoilee sulhaselle onnea ja
menestystä matkalle. Sitten tullaan morsiamen kotiin. Täällä on joku
valittu tekemään kaikenlaisia kysymyksiä ketä he ovat, mistä ja mitä he
hakevat. Kosiomies vastaa näihin kysymyksiin oman mielensä mukaan
noudattamatta määrättyä kaavaa, esim. "Olemme Asarioita, suuren Ananiaan
palvelijoita. Isännällämme on yrttitarha ihanassa ja suloisessa
puistossa. Siellä kasvaa kaikenlaisia puita ja kukkia. Yksi kukka vaan
puuttuu sieltä. Olemme kuulleet näitä kukkia kasvavan täällä.
Haluaisimme siis senlaista tainta täältä isännällemme viedäksemme" --
j.n.e. Sitten kysytään heiltä passia. He vastaavat, että heillä kyllä on
passit, mutta koska ovat tehneet niin pitkän matkan, pyytäisivät he
ensin saada levätä vähäsen. Isäntä käskee heidän istumaan ruoalle ja
ruokaryyppyjä ottaessa sanoo isäntä: Näkyyhän heillä olevan hyvä passi
ja rehellisiltä ihmisiltähän nuo näyttävät muutenkin. Seuraavana päivänä
menee morsiuspari sitten papin luo ja antaa vihkiä itsensä. Saman päivän
iltana lähtee koko läksiäisväki sulhasen kotiin. Täällä on taas joku
valittu tekemään samanlaisia kysymyksiä kosiomieheltä kuin morsiamen
kodissa. Kun näihin on vastattu eri tavalla, esim. niissä häissä, joissa
minä olin, vastasi kosiomies, että he, (hän ja hänen seuralaisensa)
olivat tulleet työtä hakemaan. Häneltä kysyttiin, mitä hän osasi ja hän
vastasi, että he olivat hyviä lasimestareja, tynnyrin tekijöitä ja muuta
senlaista. Tämän jälkeen istutaan ruoalle. Ensimäisessä pöydässä ei
morsian saa maistaa mitään ruokalajia. Syötyä tanssitaan jonkun verran,
vaikka usein ilman musiikkia, usein kanteleen tai viulun soiton mukaan.
Sitten tekevät kosiomies ja kaase useita kysymyksiä toisilleen, jotka
kaikki löytyvät seuraavassa runossa, joka heidän täytyy osata:

        Kosiomies:

    Onko teidän neitsyissänne
    oljille otettavaa,
    vuotehelle vietävää?

        Kaase:

    Ompa meidän neitsyissämme
    oljille otettavaa,
    vuotehelle vietävää.

        Kosiomies:

    Onko teidän neitsyissänne
    Wiipurissa viitatuita,
    kaupungissa kaulatuita
    kesäkuulla kuuratuita?

        Kaase:

    Ompa meidän neitsyissämme
    Wiipurissa viitatuita j.n.e.

        Kaase:

    Onko teidän sulhoillanne
    hopioiset housuin nauhat,
    silkkiset sukan sitehet,
    viiden riksin vilttihattu,
    kuuden riksin vyö koria,
    saksan saappaat jalassa,
    silkkihuivi siivollinen?

        Kosiomies:

    Ompa meidän sulhoillamme
    hopiaiset housuin nauhat j.n.e.

        Kaase:

    Onko teidän sulhoissanne
    kyntömiestä, kylvömiestä?

        Kosiomies:

    Ompa meidän sulhoissamme
    kyntömiestä, kylvömiestä.
    Vaan onko teidän neitsyissänne
    kehrääjiä, kutojia,
    kääntyykö käärilauta
    kuin orava oksapuussa,
    suikkaako sukkulainen
    kuin kärppä kiven ravossa,
    piukkaako pirran piikit
    kuin tikka puun kupeessa?

        Kaase:

    Ompa meidän neitsyissämme
    kehrääjiä, kutojia j.n.e.

Kun kosiomies ja kaase ovat palanneet saattamasta morsiusparia
morsiusvuoteelle, jatkavat he vuoropuheluaan vielä esim. näin:

        Kosiomies:

    Kuitti, kuitti Kaaso rukka,
    söitpä, joitpa neitosesi.

        Kaase:

    Emp' ole syönyt, enkä juonut;
    panin kyntäjän sivuun,
    karhihtijan kainaloihin,
    tuonpa kukkana tupaan,
    pöyhäytän pöydän päähän.

        Kosiomies:

    Niinp' on Kaaso kengitetty.
    Kuin on kelkka talloitettu;
    Niinp' on Kaason silmät päässä
    kuin harakan pakkaisella.

        Kaase:

    Niin on Kaaso kengitetty,
    kuin on hevoinen raudoitettu;
    niinp' on Kaason silmät päässä
    kuin on tähdet taivahassa.

Näitä ja useita muita runoja kuulee täällä häissä, vaikka totta on, että
ne monessa paikoin jo ovat joutuneet pois käytännöstä. Aamulla käydään
ensimäisen kerran ruoalle kello 4:n aikaan; kello 8 syödään toisen
kerran. Ensimäistä näistä aterioista nimitetään suuruiseksi, toista
aamuiseksi. Sitten alkaa morsian jaella lahjoja apelleen ja anopilleen,
langoilleen, nadoilleen ja muille sukulaisilleen, kosiomiestä ja rytkää
unohtamatta. Anoppi sai paidan ja hameen, jotka morsian itse puki hänen
päälleen, niin että hänellä vähän aikaa oli kaksi paitaa ja kahdet
hameet. Appi sai niinikään vaateparren. Kosiomies ja rytkä saivat
kumpikin paidan, jonka morsian myös puki heidän vaatteidensa päälle,
niin että he sitten kävelivät kahdessa paidassa. Lapasia, sukkia,
nenäliinoja y.m. jaettiin muille. Sitten on täällä tapana koota rahoja
morsiusparille (ajaa kertaa morsiusparille). Kun jokainen on antanut
mielensä mukaan, ruvetaan kirkkoa rakentamaan. Tämä tapahtuu näin:
jokainen, joka panee pöydälle rahan, olkoon se sitten suurempi tai
pienempi, huutaa: kirkko sinne tai sinne, (hän mainitsee silloin
tavallisesti kotipaikkansa nimen). Senjälkeen koettaa toinen taas saada
kirkon omaan kotipuoleensa, jonka hän saapikin panemalla viimeiseksi
rahansa pöydälle; tätä kilpailua kestää pari tuntia, ja kertyy tällä
tavalla morsiusparille usein enemmän rahoja, kuin mitä koko häät
maksavat. Sillä ainakaan eivät ne häät, joissa minä olin, tulleet hyvin
kalliiksi. Muita ruokalajeja ei ollut kuin leipää, voita, suolakalaa,
piimää, ja kahdeksi ateriaksi keittoa, toiseksi rokkaa ja toiseksi
ryynivelliä -- niin yksinkertaisesti täällä häitä vietetään. Ei kukaan
muu paitsi eräs renki ollut juovuksissa ja muutenkin käyttäytyivät he
hiljaisemmin ja sävyisämmin, vaikkei pappia tai muuta herraa ollut
läsnä, jota he olisivat peljänneet, kuin tavallisesti monessa muussa
paikassa opettajiensa tai muiden virkamiesten läsnäollessa. Mutta tuskin
enään saan tilaa runolle, jonka kaase häiden päättyessä lukee
sulhaselle, tässä se on:

    Hyvä sulho! Kaunis sulho!
    valkian verevä sulho!
    älä meidän neitsyjämme,
    älä sinä pahoin pitele,
    neuvo neittä vuotellessa,
    opeta oven takana,
    vuosikausi kummassakin,
    yksi vuosi suusanalla.
    Kun et siitä hyvää saane
    toinen silmän iskemällä;
    kuinhan sekin turhaan käyne,
    kolmas jalan polulla;
    kuin ei sitte siitä huoli,
    ota vitsa viiakosta,
    tuoppa takin helman alla,
    jolla haudot hartioita.
    Vaan älä silmiä sipeile,
    älä korvia koseta,
    tuostapa kylä kysyisi,
    toinen talo arvelisi:
    liekö tuo suden repimä
    taikka karhun kaivelema.

       *       *       *       *       *

Niinkuin ohimennen jo mainittiin oli Lönnrotin varsinainen
opettajantoimi päättynyt yliopiston Helsingin muuton jälkeen ja ennen
hänen ensimäistä matkaansa. Hänen oppilaansa Kaarlo oli kahdeksi
viimeiseksi "kouluvuodekseen" saanut toisen kotiopettajan, mutta
kuitenkin kuului Lönnrot yhä edelleen Törngrenin perheeseen, söi heillä
Helsingissä ollessaan ja vietti kesänsä Laukossa, ellei hän ollut
matkoilla tai muissa toimissa. Jatkoipa hän vähin opettajatointaankin
tutussa kodissa, jossa hän niinkuin jo kerrottiin nyt opetti nuorinta
poikaa Adolfia kirjoittamaan.

Muuten täyttivät lääketieteelliset luvut nyt kokonaan hänen aikansa.
Mitkä ulkonaiset vaikuttimet saivat Lönnrotin rupeamaan lääkäriksi, sitä
en tiedä. Ehkä päätti hän sen jo nuorena poikana palvellessaan
Hämeenlinnan apteekissa, jolloin kaupungin lääkäri häntä niin
ystävällisesti suosi. Luultavaa kuitenkin on, että jokapäiväinen
seurustelu professori Törngrenin kanssa, joka oli niin innostunut
toimeensa, sekä tutustuminen tämän lukuisiin ystäviin, jotka enimmäkseen
olivat lääkäreitä, yhä enemmän kiinnittivät Lönnrotin mielen tähän
valitsemaansa uraan.

Lönnrotin luvut edistyivät nyt niin nopeasti, että hän joulukuussa 1830
saattoi suorittaa lääketieteen kandidaatin tutkinnon. -- Seuraavana
vuonna lähti hän toiselle matkalleen, tällä kertaa Savoon ja Kajaanin
lääniin, jonka ohella hän kesällä oli kolera-lääkärinä eri seuduilla
Uudenmaan ja Hämeen lääniä.

Nopeasti seuraten Lönnrotin elämän uran ulkonaisia piirteitä, kunnes
taas saan tuoda esiin uuden kirjeen hänen kädestään ystäville Laukossa,
tahdon muistuttaa, että hän keväällä 1832 tuli lääketieteen
lisentsiaatiksi, jolloin hän puolustaessaan väitöskirjaansa: "Tutkimus
suomalaisten maagillisesta medisiinistä" suureksi ilokseen sai
preesekseksi uskollisen suojelijansa professori J.A. Törngrenin.

Ensimäisen runokorjuunsa hedelmänä vuosilta 1829 ja 1831 julkaisi
Lönnrot pienen kokoelman: "Kantele", josta ilmestyi neljä vihkoa vv.
1829-1331, sisältäen ainoastaan Suomen rajojen sisäpuolella koottuja
runoja. Viidennen vihkon piti vielä ilmestyä, mutta edelliset olivat
tuottaneet Lönnrotille vaan tappiota ja kaikeksi onneksi ei Lönnrotilla
enää ollut varoja uhrata tähän -- kaikeksi onneksi, sillä tämä pieni
seikka oli, niinkuin yleisesti tiedetään syynä ehkä tärkeimpään
käänteeseen suomalaisen kulttuurin kehityksessä, Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran syntymiseen vuonna 1831.

Tämä isänmaallinen seura tukenaan tulevien kokoelmien painattamista
varten lähti Lönnrot kesällä 1832 kolmannelle matkalleen, joka ulottui
Savoon, pohjois-Karjalaan ja aina Arkangelin kuvernementtiin saakka.

Loppupuolella samaa vuotta muutti Lönnrot entisiltä tutuilta asuinmailta
ylös pohjoiseen, pieneen Kajaanin kaupunkiin, jossa hän ensin oli virkaa
tekevänä, sittemmin vuoden 1833 keskipaikoilta vakinaisena piiri- ja
linnanlääkärinä.

Siellä oleskeli hän noin 20 vuotta, usein matkustellen molemmin puolin
Venäjän rajaa ja siten vuosi vuodelta laskien yhä vahvemman perustuksen
elämänsä tehtävälle. Samaan aikaan kantoi maine lempein siivin
vaatimattoman miehen nimen yhä laveampiin piireihin sekä isänmaassa että
sen rajojen ulkopuolella.

Luulisi, että nyt olemme saattaneet Lönnrotia niin kauas, kuin tämän
pienen kirjoituksen päällekirjoitus myöntää, mutta missä Lönnrot
oleskelikin, kunnes hän v. 1849 perusti oman kotinsa, oli hän
muuttumatta ja lujasti kiintynyt Laukkoon, jota hän piti oikeana
kotinaan. Usein palasikin hän sinne, kun hän tahtoi rauhassa valmistaa
keskentekoisia töitään, ja "hyvä talo" oli hänelle aina avoin ja sulki
hänet omana poikana syliinsä.

Hän olikin usein tilaisuudessa tähän, koska hän aina aika ajoin sai
virkavapautta joskus kokonaiseksi vuodeksikin kerrassaan, jota
virkavapautta hän ei aina voinut käyttää uusien runojen kokoilemiseen.
Laukossa vieraat häntä talvisin harvoin häiritsivät, se kun näet oli
niin yksinäisellä paikalla. Seudun ainoat säätyhenkilöt, pari pappia,
asuivat järven toisella puolella, eivätkä he usein näyttäytyneet.

Hänen jokapäiväisinä tovereinaan Laukossa joululuvalla olivat Kaarlo
Törnegren, joka oli tullut maisteriksi 1836, sekä Adolf Törngren,
ylioppilas vuodelta 1840, sekä näiden molempien uskollinen ystävä ja
huonetoveri Helsingissä _Frans Josef von Becker_, joka sittemmin oli
farmasiian ja farmakologiian professorina ja etenkin oftalmoloogina
saavutti mainetta. Näiden kolmen oli tapa vierailla Laukossa tähän
vuoden aikaan.

Muutamana vuonna asui siellä myös kielentutkija _A.J. Sjögren_, sittemmin
akateemikko Pietarissa, joka terveydeltään murtuneena v. 1837 oli
palannut tutkimusretkiltä Kaukasiasta, ja joka nyt oli professori
Törngrenin hoidon alainen. Hänessä, Castrénin vastaisessa suojelijassa
tapasi Lönnrot hengenheimolaisen omille lingvistisille harrastuksilleen.

Elämän syvät surut eivät olleet koskettamatta rauhallista Laukkoa tähän
aikaan. Vanhin poika Juhana, entinen iloinen ylioppilas, vuodesta 1832
kandidaatti, kuoli nimittäin huhtikuussa v. 1834 Tukholmassa, jossa hän
siihen aikaan oleskeli. Hänen kuoleman jälkeen tehty rintakuvansa,
ruotsalaisen mestarin Qvarnströmin maalaama, säilyttää hänen hienot
kasvonpiirteensä jälkimaailmalle.

Ja vielä samana vuonna, eräänä lokakuun päivänä ilmaantui kuolema itse
Laukkoon ja riisti vanhemmilta ilon, himmensi kodin valon poisviedessään
ainoan tyttären, suloisen Eevan ainoastaan 21 vuoden iässä. Hän oli
vähää ennen mennyt kihloihin sittemmin esittelijäsihteerin _Fredrik
Wilhelm Wärnhjelmin_ kanssa, joka pysyi uskollisena vainajan muistolle
elämänsä pitkän vaelluksen aikana, joka loppui vasta v. 1878. Eeva
Törngrenin hauta oli ensimäinen erityisellä hautauspaikalla, jonka perhe
silloin valitsi itselleen Tottjärven yksinkertaisella hautausmaalla,
hautapaikka niin rauhallinen ja nyt mitä rehevimmän vihannuuden
ympäröimä, ettei suru voi löytää hiljaisempaa piilopaikkaa. Hänen
hautakivelleen piirrettiin seuraavat Prudentiuksen sanat:

    Jää rauhaan! nyt kätke sä, multa,
    Nää jäähtyneet jäsenet vainaan,
    Ain' siksi kuin Jumala sulta
    On vaativa takaisin lainan.

Vainajan uskollinen kasvatusveli Kaarlo Törnegren[5] kirjoitti v. 1841
käytyään hänen haudallaan seuraavan kauniin runon:

    Ajan kahle jo ainiaks' murtui,
    Jo vaimeni vaivojen valta,
    Ja henki, mi vankina turtui,
    Pääs' suojahan myrskyjen alta.
    Nyt kärsimys saa sovituksen,
    Nyt taistoja seuraapi rauha.
    Ja uinahtaneen asumuksen
    Nyt verhovi yön lepo lauha.

    Käy ilmihin rakkaus Herran
    Kurituksien kautt' isällisten,
    Ja vitsauksist' joka kerran
    Sydän nöyrtyvi vaan jumalisten.
    Surun valtaa me seisomme vastaan
    Ja pyyhkimme kyynelen karmaan
    Ja kiitämme nyt antamastaan
    Vaan Häntä, mi korjasi armaan.

    Isän luo rukous kohoaapi, --
    Sit' usko ja rakkaus johtaa,
    Ja toivolta siivet se saapi, --
    Avun armahan siellä se kohtaa.
    Me pyydämme, ett' elon tiellä
    Me kärsien puhdistuisimme,
    Ja riemuten yhtehen siellä
    Yön mentyä taas tulisimme.

    Suru synkkä se haihtuvi kerran,
    Mi mieltä nyt raskaana painaa,
    Ja rajaton rakkaus Herran
    Yhä uusia voimia lainaa.
    Vie huolia huokailevilta
    Se tieto, min uskomme luopi,
    Että kerran, kun joutuvi ilta,
    Elon uuden se hurskaille tuopi.

Eva Törngren näkyy ennen kuolemaansa määränneen jonkun muistin
lähetettäväksi Lönnrotille. Nämä molemmat nuoret olivat näet rakastaneet
toisiansa niinkuin veli ja sisar ainakin. Muistolahjan lähetti rouva
Törngren hänelle alkukesällä v. 1836. Sitä seurasi kirje Lönnrotille
rouva Törngreniltä, jonka puoliso v. 1833 oli saanut arkiaaterin
arvonimen. Tähän kirjeeseen Lönnrot kirjoitti seuraavan kauniin
vastauksen:

     Kajaanissa 22 p. heinäk. 1836.

     _Jalosukuinen, kunnioitettu rouva arkiatrinna!_

     Teidän kunnioitetun kirjoituksenne heinäkuun 11:lta päivältä on
     minulla ollut kunnia äsken vastaanottaa. Sitä seuraava muisti neiti
     Eeva vainajalta on kyllä aina oleva minulle suuresta arvosta
     merkkinä hänen kuolemaan asti muuttumattomasta ystävyydestään minua
     kohtaan, mutta en minä sitä kaivannut muistellakseni häntä, jota en
     kuitenkaan koskaan voi unhottaa. Mitä pienempi luku todellisia
     ystäviä ihmisellä on, sitä katkerammalta tuntuu, jos yhdenkin
     niistä kadottaa ja sitä pysyväisempi on niiden muisto. Usein olen
     sen tähden unelmissanikin muistellut häntä, jota en nytkään
     vähääkään liioittelematta voi ajatella, ilman että kyyneleet
     nousevat silmiini. Mutta pelkään, että koskettamalla omaa
     kaipaustani jälleen kiihotan teidän, rouva arkiatrinna,
     verrattomasti suurempaa suruanne, joka pelko myös on tähän asti
     estänyt minua kirjoittamasta teille, niin usein kun mieleni onkin
     tehnyt. Ainoa edes jonkun verran tyydyttävä lohdutus, joka minulla
     on voinut olla ajatellessani herrasväen suurta surua, on tieto
     siitä, että herrasväki kaikessa, mikä tapahtuneekin, nöyrällä
     mielellä alistuu Jumalan sallimuksen alle. Hänen tiensä ovat kyllä
     tutkimattomat, mutta pitäähän meidän kuitenkin uskoa, että ne
     vievät paraimpaan maaliin.

     Toivomuksenne mukaan tahdon vastedes kirjoittaa useammin, sitä
     mieluummin kun tiedän, että te, rouva arkiatrinna, yhä vielä
     tunnette samaa hyväntahtoista suosiota, tahi jos saan sanoa
     niinkuin ajattelen, samaa äidillistä ystävyyttä minua kohtaan, kuin
     siihen aikaan, jolloin oleskelin herrasväen talossa, ja jota aikaa
     aina pidän suurimmassa arvossa kaikista menneistä.

     Ensi vuonna, alkaen syyskuusta tänä vuonna, aion kulkea Venäjällä
     etupäässä Arkangelin tienoilla ja sieltä kirjoitan toisen kirjeen
     -- ensi kirjeen kirjoitan luultavasti vielä täältä ennen lähtöäni.
     Ja mitä tällä kertaa voisin lisätä elämästäni ja olostani täällä
     voin säästää siihen. Pyydän teitä lausumaan kunnioittavat
     terveiseni herra arkiaterille ja pyydän teitä myös tervehtimään
     Adolfia. Kalle ei taida palata Ruotsista ennenkuin myöhään
     syksyllä.

     Lisentsiaatti Höglund, joka Oulussa toimittaa tohtori Borgin virkaa
     tämän ulkomailla ollessa, on nyt tullut tänne meidän seutujamme
     katsomaan ja voisin siis sanoa häneltä terveisiä, jos hän lie
     tunnettu. Viime viikolla kävin tohtori Ticklénin luona Raahessa ja
     tapasin samalla matkalla myös tohtori Hedbergiä Oulussa.[6] He
     voivat molemmat hyvin eivätkä ole niinä muutamina vuosina, joita
     ovat täällä viettäneet, ulkomuodolleenkaan muuttuneet.

     Pysyn suurimmalla kunnioituksella teidän, jalosukuinen rouva
     arkiatrinna, nöyrimpänä palvelijananne.

     _Elias Lönnrot_.

Niinkuin tästä kirjeestä näkyy, alkoi Lönnrot syksyllä 1836 neljännen
matkansa. Niinkuin me kaikki tiedämme, oli hänellä edellisenä vuonna 28
p. helmikuuta 1835 ollut onni jättää Kalevala, tämä kansanruno,
ensimäisessä muodossaan, isänmaan haltuun, joka seikka vaati häntä yhä
innokkaammin jatkamaan tutkimuksiaan.

Tällä nyt kysymyksessä olevalla matkalla, jolle hän läksi Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran kustannuksella, aikoi hän Suomen- ja
Venäjän-Karjalassa sekä Suomen- ja Venäjän-Lapissa tehdä lingvistisiä
tutkimuksia ja koota kansanrunoja.

Kun Lönnrot oli saapunut matkansa pohjoisimpaan paikkaan ja samalla
matkansa käännekohtaan, Kuolan pieneen kaupunkiin Valkean meren
läheisyyteen, kirjoitti hän rouva Törngrenille seuraavan kirjeen:

     _Korkeasti kunnioitettu, jalosukuinen rouva arkiatrinna!_

     Suuresti ilahduttavaa lupausta, jonka te, rouva arkiatrinna, jonkun
     kerran annoitte minulle, että välistä saisin kirjoittaa jonkun
     rivin sinne pelkäämättä sen kautta vaivaavani teitä, tahdon nyt
     käyttää, sitä mieluummin kun sen kautta saatan siirtää ajatukseni
     tästä vieraasta ja mielestäni ikävästä paikasta edes hetkeksi
     hauskempiin paikkoihin ja rakkaampiin esineisiin. Syvin
     toivomukseni on, että nämä rivit niinkuin muutkin vastedes
     kohtaisivat teidät, rouva arkiatrinna, aivan terveenä, Herra
     arkiaterin viime kesäisestä kirjeestä sain tietää, ettei
     terveytenne silloin ollut oikein hyvä, joka seikka minua suuresti
     vaikkapa tarpeettomasti huolestutti. Teidän luvallanne saan nyt
     kertoa jotain nykyisestä matkastani.

     Jo syyskuussa viime vuonna lähdin Kajaanista ja kuljin ensin noin
     kolmekymmentä peninkulmaa jalkasin, sittemmin, kun on tullut
     kylliksi lunta, olen jatkanut matkaani milloin suksilla, milloin
     hevosella, milloin poroilla. Viimeksi mainittuun matkustustapaan
     sain tutustua matkalla Kantalahdesta tänne. Tätä väliä lasketaan
     olevan yli kaksikymmentä peninkulmaa, eikä täällä ole muita
     asukkaita kuin lappalaisia poroineen. Täältä on minun vielä
     matkustaminen ainakin neljäkymmentä peninkulmaa poroilla, toinen
     puoli Inariin ja toinen puoli Sodankylään, josta vasta pääsee
     hevosella matkustamaan. Täällä Kuolassa näkee enin ajettavan
     koirilla, joita valjastetaan yksi tai kaksi reen (ahkion) eteen.
     Sillä tavalla vedetään melkein kalkki puut metsästä kotiin. Ne
     tuodaan tavallisesti peninkulman päästä, sillä lähempänä on
     ainoastaan paljaita vuoria, tai sellaisia, joilla matalaa varvikkoa
     kasvaa. Samaten näin jo Kantalahdessa ja muutamissa muissa saman
     Valkean meren lahden rannalla olevissa kylissä koirilla ajettavan,
     vaikka siellä oli hevosiakin. Täällä Kuolassa olen ollut kaksi
     viikkoa ja olen tällä ajalla täyttä totta saanut kokea, minkälaista
     ikävä on. Isäntäväkeni eivät ymmärrä sanaakaan muuta kieltä kuin
     venäjää, jota minä taas en oikein hyvin vielä ymmärrä ja vielä
     huonommin puhun. Koko kaupungissa on vaan aivan muutamia, jotka
     puhuvat jotakin muuta kieltä. Ainoastaan tohtori puhuu latinaa ja
     kommendantin rouva, joka on Riiasta kotoisin, puhuu saksaa. Ilman
     heitä olisin jo puolikuollut pelkästä ikävästä. Etenkin tohtorin
     luona olen usein käynyt.

     Lopuksi muutamia sanoja Kuolan kaupungista: se sijaitsee niemellä
     kahden joen välissä, jotka kaupungin alapuolella yhtyvät ja siten
     muodostavat Kuolan lahden alun, joka, vaikka se kuuluu Jäämereen ei
     ole jäätynyt. Avonaiseen eli isoon Jäämereen lasketaan täältä vielä
     neljä peninkulmaa. Kaikilla puolin ympäröivät tätä kaupunkia
     korkeat, paljaat vuoret, jotka niin puristavat tuulen väliinsä,
     että myrsky on raivonnut melkein lakkaamatta.

     Kaupungissa on ainoastaan yksi pääkatu, toiset ovat vaan pieniä
     kujia. Talojen luku nousee noin sadan paikkeille, niistä joku harva
     on paremmin rakennettu. Kirkkoja on kaksi; toinen kivestä ja
     kutakuinkin kaunis. Mutta minun täytyy keskeyttää tässä, että
     nöyrimmät terveiseni herra arkiaterille saisivat tilaa, ja pyydän
     myös, että lausuisitte sydämellisimmät terveiseni Atelle ja
     Kallelle. Ensi syksynä tulen Helsinkiin ja silloin saan, niinkuin
     jo kauan olen toivonut, tavata herrasväkeä joko siellä tahi
     Laukossa. Saan kunnian alati pysyä korkeasti kunnioitettu
     arkiatrinna, teidän nöyrimpänä palvelijananne,

     _Elias Lönnrot_.

     Kuolassa 3 p. maalisk. 1837.

Seuraavan kirjeen kirjoitti Lönnrot rouva Törngrenille oleskellessaan
Kajaanissa lyhemmän aikaa toukokuussa v. 1837, jolloin hän oli aikeissa
lähteä vielä kerran matkalle Venäjän Karjalaan ja muutamiin osiin maan
rajojen sisäpuolella. Tämän matkan piti kestää vuoden loppuun asti.
Sisällöllä ei kyllä ole suurempaa yleisempää merkitystä, mutta
esitystapa kuvaa Lönnrotia ihmisenä niin oivallisesti ja niin
sydämellisellä ja miellyttävällä tavalla, että tässä etenkin voi hänen
kirjoitustavastaan sanoa: stiili on ihminen. -- Kirje kuuluu:

     _Korkeasti kunnioitettu, jalosukuinen rouva arkiatrinna!_

     Teidän kunnioitetun kirjeenne toukokuun 5:ltä päivältä, rouva
     arkiatrinna, oli minulla kunnia ja ilo vastaanottaa palatessani
     Kajaaniin. Kun sitten samalla sain kirjeen rakkaalta Ateltani, ja
     Kalle sitä paitse oli kirjoittanut minulle Upsalasta, olin saada
     melkein liian paljon iloa yhtaikaa. Enin iloitsin kuitenkin
     kuullessani, että teidän terveytenne, rouva arkiatrinna, taas on
     vahvistunut. Todellakin täytyy meidän huolestua, kun kuulemme, että
     jonkun todellisen ystävän terveys on huono -- kuinka helposti
     voivat he jättää meidät yksin tähän maailmaan! Toisin oli lapsuuden
     aikana -- ja johan minäkin olen ottanut aika askeleen eteenpäin
     siitä -- silloin oli minulla -- niin ainakin luulin ja niin kai
     luulivat muutkin, suurempi joukko ystäviä ja helppo oli voittaa
     uusia. Mutta suuresta joukosta ottaa joka kuluva vuosi osansa, niin
     että piiri alati pienenee, ja uudet ystävät ovat niin harvinaisia,
     että niitä tuskin voi ottaa lukuun. Viimeksi tuntui minusta tohtori
     Hedbergin[7] kuolema kovin raskaalta. Eräästä häntä koskevasta
     asiasta rohkenen neuvotella teidän kanssanne, rouva arkiatrinna.
     Minulla on syytä luulla, että hän kuollessaan jätti jälkeensä
     jonkun verran, vaikka vähäisiä velkoja, joita hän oli saanut
     yliopistoajallaan. Eiköhän ainakin meidän nuorempien lääkärien,
     jotka olemme olleet hänen toverejansa joko koulussa tahi
     yliopistossa, tahi niinkuin minä molemmissa, pitäisi kokoomalla
     rahoja keskuudessamme pitää huolta niiden maksamisesta? Olisihan
     kuitenkin ikävää hänen vanhalle äidilleen, jos hänen äsken kuolleen
     poikansa jälkeen tulisi konkurssi ja hän saisi kuulla, että joku
     tämän tähden saisi kärsiä. Jos te, rouva arkiatrinna, olette samaa
     mieltä, niin luulen, että te hyväntahtoisesti nostatte siitä
     kysymyksen, jos niin sopii, juhannuksen aikaan Laukossa, tahi jo
     sitä ennen neuvottelette tohtori Sjömanin tahi Rabben kanssa, jotka
     molemmat niinkuin minäkin vainajassa kadottivat vilpittömän ystävän
     ja toverin, jota he olivat arvossa pitäneet jo koulussa ollessaan.

     Mitä matkaani tulee, saan lisätä, että minä maaliskuun ensimäisinä
     päivinä lähdin Kuolasta, kuljin 30 peninkulman pituisella matkalla
     neljän venäläisen lappalaiskylän läpi, tulin sitten
     nimismiehentaloon Suomen Lapissa, jossa oleskelin viikon päivät.
     Mainittu nimismiehen talo ei kuitenkaan ollut parempi kuin muut
     lappalaiskodat, paljas maaperä oli lattiana ja tulisijan
     yläpuolella oli aukko, jota ei edes yöksi suljettu. Pöytiä ja
     tuoleja ei ollut nimeksikään, vaan istuttiin lattialla (paljaalla
     maaperällä) poron taljoilla, ja minä kirjoitin vanhan kirstun
     päällä, joka myös oli ruokapöytänä. Köyhyys oli sitä paitse
     muutenkin niin suuri, että me kaksi päivää, viimeiset, jotka siellä
     vietin, olimme ilman suolaa, joka kuitenkin oli tuotava vaan kolmen
     peninkulman päästä. -- Mutta monesta paremmin varustetusta talosta
     olen vähemmällä kaipauksella eronnut, kuin tästä. Heidän
     tyytyväisyytensä kaikessa yksinäisyydessä, pakkasessa ja
     köyhyydessä oli todellakin kadehdittava ja jonkunlaisen tarttumisen
     kautta siirtyi sama tyytyväisyys minuunkin. Sieltä matkustin ensin
     15 peninkulmaa Inarin kirkolle ja Inarista 22 peninkulmaa
     Sodankylään. Kun sitten vielä sieltä Kajaanin rajalle asti
     matkustin poroilla, niin laskin, että koko matka, jonka olin
     poroilla kulkenut, teki noin 130 peninkulmaa. Muutamien päivien
     perästä lähden taas rajan yli Venäjän puolisiin suomalaisiin kyliin
     ja luulen elokuun alussa voivani olla Sortavalassa josta sitten
     jatkan matkaani Suomessa aina Helsinkiin asti, jonne toivon
     ehtiväni ainakin jouluksi.

     Tohtori Tickléniltä oli minulla kirje viime postissa ja saan
     sentähden kertoa terveisiä häneltä. Hän lupaa tulla tänne ja
     pitäisikin hänen jo olla täällä. Silloin saan kertoa hänelle
     Augusta Lundahlin puretusta kihlauksesta Ahrenbergin[8] kanssa,
     vaikka meillä "pohjoisessa asuvilla lääkäreillä" niinkuin te
     suvaitsette kirjoittaa, taitaa olla vähän lohdutusta siitä.

     Pysyn suurimmalla kunnioituksella teidän, korkeasti kunnioitettu,
     jalosukuinen rouva arkiatrinna, nöyrimpänä palvelijananne.

     _Elias Lönnrot_.

     Kajaanissa 26 p. toukok. 1837.

Aukko kirjeenvaihdossa näkyy syntyneen kahden seuraavan vuoden kuluessa.
Vuoden 1838 lienee Lönnrot enemmän yhtämittaisesti kuin tavallisesti
viettänyt Kajaanissa, valmistaen muun muassa rahvaankirjaa: Suomalaisen
talonpojan kotilääkäri. Huhtikuussa 1839 sai Lönnrot viimein Laukosta
yhtaikaa kolme kirjettä, jotka herättivät uuteen eloon hänen ikävänsä
tuohon entiseen, rakkaaseen piiriin. Koko kesän pysyi hän kuitenkin
vielä Kajaanissa, niinkuin seuraavasta kirjeestä näkyy, mutta syksyllä
oli hän sen sijaan päättänyt käydä ystäviensä luona Etelä-Suomessa.
Kysymyksessä oleva kirje kuvaa meille Kajaanin seuraelämää vuoden 1840:n
paikkeilla ja Lönnrotin osanottoa siihen.

     _Korkeasti kunnioitettu, jalosukuinen rouva arkiatrinna!_

     Erinomaisen mieleistä ja odottamatonta oli minulle saada teidän,
     rouva arkiatrinna, Kallen ja Adolfin kirjeet kotiin palatessani
     40:n peninkulman pituiselta matkalta, jonka olin tehnyt tämän
     lääniin pohjoisimpiin ja pohjoisimmissa osissa. Lukiessani oli
     minusta, kuin olisin taas todellakin ollut Laukossa, mutta tämä
     mielikuvitus katosi kohta ja jätti jälkeensä sitä haikeamman halun
     kerran taas päästä sinne. Nyt olenkin lujasti päättänyt, että
     ainakin ensi syksynä käyn sekä Laukossa että Helsingissä, vaikkapa
     minun etenkin mitä Helsinkiin tulee, täytyy pelätä, että minua
     pidetään kummittelijana muinaisilta ajoilta tullessani suureen
     maailmaan, jossa en sitä paitse koskaan ennenkään ole ollut liioin
     koteutunut tahi muuten varma. Ja sen lisäksi on siitä asti, jolloin
     viimein olen ollut muualla kuin Kajaanin seurapiirissä aikoja
     kulunut, ja tällä ajalla olen yhä enemmän ehtinyt unhottaa sen osan
     maailmaa, joka on Kajaanin rajojen ulkopuolella. Oulussa, joka on
     paikkakuntamme lähin suuri maailma, kävin viimeksi v. 1836:n
     alkupuolella ja Kuopiossa, joka on toinen lähin kaupunki en ole
     käynyt sittenkuin kesällä v. 1834.

     Mainitsin Kajaanin seurapiirin ja pitänee minun kai muutamilla
     sanoilla kuvailla sitä, ettette te, rouva arkiatrinna, luulisi
     minun maininneen jotakin, jota ei ollenkaan ole olemassa. Tosiaan
     on täälläkin seurapiiri ja sen olemassa olon huomaa paraiten niissä
     tanssi-assembleoissa, joita tähän asti on pantu toimeen
     tavallisesti pari kertaa vuodessa. Kaukaisemmat vieraat tulevat 10
     peninkulman ja usein pitemmänkin matkan päästä. Mutta silloin
     tanssitaankin niin kauan, kunnes seuraava päivä valkenee, seikka,
     joka muutamille hyvästi korvannee pitkän matkan. Ylimääräisiä
     tanssia on välistä nimipäivillä, joita ei koskaan unhoteta, vaan
     joihin usein tulee yhtä kaukaisia vieraita onnea toivottamaan.
     Joulunaika on sitä paitsi täällä niinkuin muuallakin tanssien aika,
     Muuten ei liian ahkerasti käydä kylässä, mutta kuitenkin usein
     kyllä, niin että maallakin voi odottaa vieraita parin, kolmen
     viikon perästä, kaupungissa vähän useammin. Virvokkeita tarjotaan
     kahvia ja teetä ja herroille joku lasi totia. Naiset saavat
     sitäpaitsi usein pienen lasin viiniä. Illalliseksi ei kukaan juuri
     mielellään jää, vaan eroaa seura kello 9 tahi 10, jolloin jokainen
     menee kotiinsa. Pääseikka, joka tekee nämät pienet vierailut ja
     pidot hauskoiksi, on, että kaikkialla saattaa olla kuin kotonaan ja
     tieto siitä, ettei sen, jonka luo on kokoonnuttu, tarvitse suuria
     kustannuksia surra.

     Minun pitäisi kai myös mainita jotakin herrasperheistä, mutta teen
     sen vaan summassa, ilmoittaen niiden luvun. Kajaanissa on niitä
     kokonaista 6; Paltaniemen kylässä, peninkulman päässä kaupungista
     toiset 6; Sotkamon kirkonkylässä, 3,5 peninkulman päässä Kajaanista
     5; sitä paitsi muiden pitäjien ja seurakuntien papit ja
     nimismiehet. Tästä luvusta olen heittänyt pois kaikkien vanhain
     poikain kodit, koskei niillä mitään arvoa ole.

     Vielä täytyy minun mainita syyt siihen, etten tänä kesänä voi
     päästä Laukkoon. Ensiksi olen ottanut liian paljon työtä; täytyy
     sentähden olla kotona. Toiseksi ovat säätyläiset uhanneet yleisesti
     ruveta terveysvettä juomaan ensi kesänä, jonka tähden minun myös
     pitää olla kotona. Kolmanneksi on muuan norjalainen eli lappalainen
     kirkkoherra Stockfleth luvannut viettää jonkun osan kesää täällä
     oppiakseen meidän puolen suomea; niinkuin myös maisteri Ståhlbergin
     pitäisi lupauksensa mukaan saapua tänne Helsingistä; senkin tähden
     en voi liikkua täältä, ennenkuin ensi syksynä. Mutta kun sitten
     sinnepäin tulen, en palanne tänne niin pian, sillä olen aikonut
     hakea virkavapautta kokonaiseksi vuodeksi saadakseni olla
     Helsingissä ja muissa osissa maatamme.

     Pyydän lausua nöyrimmät terveiseni herra arkiaterille ja liitän
     tähän kirjeen Adolfille,[9] koska en voi arvella muuta, kun että
     hän lukee kotiopettajansa johdolla ja oleskelee Laukossa.

     Pysyn suurimmalla kunnioituksella teidän, jalosukuinen rouva
     arkiatrinna, nöyrimpänä palvelijananne

                                               _Elias Lönnrot_.

     Kajaanissa 26 p. huhtik. 1839.

Joulunaikana eli ehkä jo aikaisemmin syystalvella 1839 saapui Lönnrot
vihdoin taas kerran Laukkoon ja tällä lepoajalla hän luultavasti sai
valmiiksi "_Kantelettaren_", joka ilmestyi seuraavana vuonna, Lyhyt
kirje, jonka hän palattuaan Helsinkiin luultavasti Adolfin ja Kaarlon
kanssa kirjoitti rouva Törngrenille, todistaa, kuinka tämä harrasti
suomalaista kirjallisuutta. Se seuraa tässä:

     _Jalosukuinen rouva arkiatrinna!_

     Että paluumatkamme Laukosta luonnistui hyvin ja onnellisesti, ja
     että me seuraavana päivänä noin kello 6:n aikaan tai vähää ennen
     tulimme tänne Helsinkiin, siitä ovat toiset jo varmaankin
     kirjoittaneet. Samaten myös täkäläisistä uutisista, ja jotka
     sitäpaitsi tavallisesti ovat jotensakin vanhoja, ennenkuin minä ne
     kuulen. Jotain voin kuitenkin kertoa, jota he mahdollisesti eivät
     ole muistaneet, nimittäin että tohtori Rabbe ja apteekkari Salingre
     on nimitetty assessoreiksi. Terveiset Ursinille, Ilmonille,
     Sjömanille, Rabbelle ja Pihlflyktille toimitin perille, paitsi
     viimemainitulle, jota useampia kertoja turhaan hain. Myöhemmin
     tapasin häntä kuitenkin akatemiiassa.

     Suomalaisia kirjoja olen ostanut useampia, paitsi muita senkin,
     joka esittää kristityn päävelvollisuudet ja jota te, hyvä rouva,
     sanoitte erityisesti haluavanne. Otavaa en ole vielä saanut, mutta
     jos vielä saan sen ennen Laukon miesten lähtöä, lähetän senkin.
     Omat _opera omnia_ lähettäisin kaikella kunnioituksella myös, mutta
     osaksi epäilen, ansaitsevatko ne sitä, osaksi ei minulla tällä
     kertaa ole nidottuja kappaleita, koska en tullut sitä ennen
     ajatelleeksi.

     Pyydän lausua nöyrimmät terveiseni herra arkiaterille ja pysyn
     suurimmalla kunnioituksella teidän, jalosukuinen rouva arkiatrinna,
     nöyrimpänä palvelijananne.

                                                     _Elias Lönnrot_.

     Helsingissä 5 p. helmik. 1840.

Kevään ja kesän 1840 vietti Lönnrot Etelä-Suomessa, jolloin hän oli
tilaisuudessa läsnäolemaan Suomen yliopiston silloin vietetyssä
kaksisataa vuotisessa muistojuhlassa. Vaatimaton Lönnrot oli
osaaottajien loistavassa rivissä yksi niitä, joita etenkin ulkomaalaiset
oppineet enin huomasivat.

Mieluisempaa kuin juhlan komeus ja kunnioituksen osotukset oli kai
Lönnrotille rauhallisen kesän vietto Laukossa, josta hänen kumminkin
kohta täytyi riistää itsensä irti heti syksyn alkaessa ryhtyäkseen
virkansa toimitukseen Kajaanissa sekä siihen kuuluviin pitkiin
tarkastusmatkoihin.

Ensimäisessä kirjeessä, joka nyt seuraa, kertoo Lönnrot tällaisesta
matkasta, joka oli merkillinen siitä, että sillä matkalla suunniteltiin
ja päätettiin kotimaisen kirjallisuutemme historiassa niin tärkeän
aikakauskirjan "Suomen" perustaminen. Se tapahtui 11 p. syysk. 1840 ja
olivat yhä vielä jatkuvan aikakauskirjan perustajat E. Lönnrot ja hänen
jo ennen mainitut virkatoverinsa J.F. Ticklén sekä K. Asp, siis kaikki
kolme lääkäreitä.[10]

Lönnrotin lavein ja pisin matka alkoi 1841 vuoden alkupuolella ja loppui
vasta myöhään syksyllä vuonna 1842, tämä matka ei ainoastaan ulottunut
Suomen, Norjan ja Venäjän Lappiin, vaan myös Arkangelin ja Aunuksen
kuvernementteihin.[11] Kuitenkaan hän ei koko tätä aikaa oleskellut
Suomen rajojen ulkopuolella, niinkuin seuraavien kirjeiden
päivämääristäkin näkyy.

Matka alkoi oikeastaan 16 p:nä tammikuuta 1841 Paltamosta tunnetun
kielentutkijan ja lappalaisen lähetyssaarnaajan, norjalaisen _Nils Vibe
Stockflethin_ seurassa, joka jonkun kuukauden ajan oli ollut Lönnrotin
vieraana tämän vanhan pojan kodissa Polvilassa (puolen peninkulman
päässä Paltamon pappilasta), jonne Lönnrot myös oli valmistanut kodin
vanhemmilleen ja sisaruksilleen.

Lönnrotin aikomus oli tehdä pieni matka Stockflethin kanssa Venäjän
Karjalaan, mutta Lönnrot, jonka ihmisrakkaus ei auttamatta voinut nähdä
toisen kärsivän, jäi Ilomantsiin niin kauaksi aikaa erästä sairasta
hoitamaan, että se aika, jonka Stockfleth olisi saattanut matkaan
käyttää, loppui ja Lönnrot jatkoi sitten yksin matkaa Venäjän rajan
toiselle puolen.

Tätä yhteistä matkaa Stockfleth kuvaa sittemmin painetussa
päiväkirjassaan ja on hänellä sen ohessa yhtä ja toista kerrottavaa
Lönnrotista, kuinka hän oli kansan mies ja ihmisystävä. "Rakkaus
ihmisiin, kielitieteeseen ja -- teehen, kas siinä ne kolme osaa, joista
Lönnrot on kokoonpantu", kirjoitti tämä norjalainen, joka lämpimästi
ihaili Lönnrotia.

Ensimäinen kirje, jonka Lönnrot matkoiltaan vuosina 1841-1842 kirjoitti
ystävilleen Laukossa, lähti Petrosavodskista 20 p. maalisk. 1841 ja
kuului näin:

     _Korkeasti kunnioitettu professorin rouva!_

     Te itse, hyvä rouva, olette käskeneet minua välistä kirjoittamaan,
     missä oleskelen ja kuinka voin, mutta minä siitä asti kun kesällä
     Laukosta lähdin, olen laimin lyönyt tämän tehtäväni. Sen vuoksi
     tahdon minä nyt lyhyesti kertoa, kuinka olen viettänyt aikani siitä
     saakka. Viipymättä kauemman aikaa matkalla tulin Kajaaniin, jossa
     muutamiksi kuukausiksi taas ryhdyin virkatoimiini. Niinkuin ennen
     olimme sopineet Ticklénin ja Aspin kanssa, kohtasimme me toinen
     toisemme 11 p. syyskuuta tarkastusmatkoillamme siinä, missä meidän
     piirimme yhtyvät. Tohtori Lindfors, jonka piiri myös rajoittuu
     meidän piireihimme samoilla tienoin, oli myös luvannut tulla
     saapuville samaan aikaan, mutta hän ei tullutkaan. Mutta me toiset
     vietimme siellä puoli kolmatta vuorokautta yhdessä. Meillä oli
     erittäin hauska sisässä, vaikka ulkona satoi lunta lakkaamatta.
     Ticklén oli erittäin mielissään Laukon terveisistä, jotka minulla
     oli muassani hänelle, eivätkä ne silloin vielä hyvin vanhoja
     olleet. Ellei hän itse ole sen jälkeen kirjoittanut, saan nyt sanoa
     häneltä terveisiä takaisin. Sekä ulkomuodoltaan että muuten on hän
     aivan entisensä kaltainen. Hän voi hyvin ja on ostanut itselleen
     oman talon, aivan lähellä Raahea. Tämän yhtymisemme aikana
     päätettiin myös Suomi-nimisen aikakauskirjan perustaminen, johon
     sitten kirjevaihdon kautta saatiin useampia aputoimittajia.

     Joulukuun alussa tuli norjalainen kirkkoherra Stockfleth vaimoineen
     Kajaaniin. Rouva asui Paltamon pappilassa ja Stockfleth itse
     opiskeli suomea minun luonani. Kuukautta myöhemmin matkustimme, hän
     ja minä yhdessä Karjalaan, josta hän palasi 12 p:nä helmikuuta
     noutaakseen vaimonsa Paltamosta ja sitten matkustaakseen
     pohjoisimpaan Lappiin, jonne hänen piti saapua maaliskuun lopulla.
     Luultavasti hän nyt jo alkaa olla siellä. Mutta minä jatkoin
     matkaani Karjalasta tänne ja asun nyt täällä venäläisen papin luona
     ja paastoan hänen ja hänen vaimonsa kanssa; tästä paastoamisesta
     voin niin hyvin, että soisin sen kestävän aina eikä vaan
     pääsiäiseen.

     Täältä lähden muutaman päivän perästä maaseudulle. Huhtikuun
     lopulla luulen tulevani Kemin pieneen kaupunkiin Valkean meren
     rannalle ja sieltä aion, niin pian kun tulee avovesi, lähteä
     Arkangeliin. Viimemainitusta paikasta lähden sitten Venäjän
     Lappiin, johon aion jäädä koko kesäksi tutkimaan heidän kieltään.
     Syksyllä tulen Kuolan niemimaan kautta Norjan Lappiin, jossa
     niinkuin olemme keskenämme sopineet taas tapaan Stockflethiä. Vasta
     seuraavana talvena palaan Suomeen ja kohta sen jälkeen toivon taas
     saavani tavata herrasväkeä Laukossa.

     Vaikka olen ollut täällä jo 5 vuorokautta, olen niin vähän ollut
     kaupungilla, ettei minulla ole paljo muuta siitä sanottavaa, kuin
     että se on niin suuri kuin kaksi kolmatta osaa Helsingistä, että
     siinä on hyvin leveät kadut, monta kivirakennusta, muuten komeita
     puurakennuksia, useita kaksikerroksisia, kaksi kivikirkkoa,
     kuvernööri, piispa, kolme lääkäriä y.m. Kaupunki on juuri
     Äänisjärven rannalla. Kaupungin ympärillä olevissa kylissä, paitsi
     aivan viereisissä, puhutaan suomea, mutta kaupungissa enimmiten
     venäjää. Paaston aikana eletään täällä niin, että aamulla kello 8
     juodaan joko 3 kuppia kahvia tahi 5, 6 kuppia teetä, kello 1
     syödään sitten annos kalanlientä ynnä leipää ja toinen annos
     keitettyä kalaa ja leipää. Sitten juodaan 5 tahi 6 kuppia teetä
     illalla kello 6:n aikaan ja kello 8 tahi 9 aikaan syödään toisen
     kerran aivan samoja ruokalajeja kuin päivälliseksi. Niin on nyt
     eletty 5 vuorokautta ja niin kai elettäisiin pääsiäiseen asti, jos
     niin kauaksi aikaa jäisin tänne. Rikkaissa perheissä kuuluu
     kuitenkin paastonkin aikana vallitsevan suuri ylellisyys, vaikkei
     käytetäkään muita kuin luvallisia ruokalajeja. -- Tänään kastettiin
     kirkossa muudan saksalainen luterinuskoinen kreikkalaiskatoliseen
     uskoon; mieleni teki mennä katsomaan harvinaisia kastamismenoja,
     mutta koska posti lähtee huomenna ja minulla oli useampia kirjeitä
     kirjoitettavana, jäin kotiin. -- Sanomalehdissä luin jo Kajaanissa
     ollessani, että Adolfista on tullut _civis academicus_, johon minun
     pitäisi erityisesti toivottaa hänelle onnea, mutta lähetän tällä
     kertaa vaan terveisiä sekä hänelle että Kallelle, jos he
     pääsiäiseksi sattuisivat tulemaan Laukkoon. Pysyn suurimmalla
     kunnioituksella, teidän, hyvä rouva, nöyrimpänä palvelijananne!

                                                  _Elias Lönnrot_.

     Petrosavodsk 20 p. maaliskuuta 1841.

Muutokset vuoden 1841 kevään ja kesän matkasuunnitelmassa näkyvät
seuraavasta kirjeestä päättäen antaneen Lönnrotille tilaisuutta
mainittuna kesänä käydä Laukossa.

Mitä Lönnrotin suuren tutkimusretken jatkamiseen tulee, on mainittava,
että hänen onnistui saada matkakumppaniksi _Mattias Aleksanteri Castrén_,
silloin nuori noin 28 vuotias maisteri, jonka matkakustannukset Lönnrot
oli luvannut suorittaa. Matkakumppanit kohtasivat toisensa marraskuun
alussa 1841 Kemin pappilassa, täältä he lähtivät saman kuun 13 p:nä
Kuolajärven Lappiin ja Inariin, jonne he saapuivat kolmantena
joulupäivänä vietettyään jouluaaton lappalaiskodassa. -- Tammikuun 6
p:nä 1842 saapuivat he pastori Stockflethin luo Karasjokeen ja 18 p:nä
tammikuuta näkivät he taas auringon ensimäisen kerran, "ja", kirjoitti
Lönnrot tästä, "oli se meistä niin ihmeellisen komea, ettemme pitkään
aikaan voineet kääntää silmiämme siitä".

Palatkaamme nyt, ennenkuin me edelleen lyhyesti kerromme matkasta, Kemin
pappilaan, josta Lönnrot vähää ennen lähtöään kirjoitti seuraavat rivit
Laukon rouvalle.

     _Jalosukuinen professorin rouva!_

     Paljon ikävän ja paljon kaipauksen jälkeen, joka etenkin ensi
     aikoina Laukosta lähdettyäni, vaivasi minua, tulin vähitellen
     Kajaaniin ja nyt olen jättänyt senkin paikan yhtyäkseni tulevaan
     matkakumppaniini Castréniin täällä Kemissä. Huomenna lähdemme
     täältä ja matkustamme viipymättä Venäjän Lappiin, jonne meillä
     Rovaniemen ja Kemijärven pitäjien kautta on yli 40 peninkulmaa.
     Sinne olemme aikoneet jäädä kevääseen asti. Toukokuussa menemme
     Kuolaan, josta me ensi laivatilaisuudessa matkustamme Mesen joen
     seuduille Valkean meren rannoille Arkangelin itäpuolelle, siellä
     toivomme näet tapaavamme ensimäiset Samojeedit. Suuntaammeko sieltä
     matkamme vielä kauemmas itäänpäin, sitä emme vielä ole päättäneet,
     vaan jätämme sen riippuvaksi asianhaaroista, jotka sitä ennen
     voivat sattua. Luultavasti sattuu kuitenkin ennen muita se
     asianhaara, että koti-ikävä ajaa meidät takaisin omaan maahan,
     jossa tapauksessa ei olisi minulle mahdotonta tulla Laukkoon 18
     p:nä elokuuta ensi vuonna. Siitä asti kun lähdin Laukosta, olen
     niinkuin ennenkin ollut terveenä ja muuten matkustanut tänne asti
     ilman huomattavampia seikkailuja. Tänään olen kirjoittanut useille
     tuttaville, ja paitsi muille kirjoitin äsken Atelle ja kehoitin
     häntä Frans von Beckerin kanssa kirjoittamaan minulle muutamia
     riviä Kuolaan, jossa kirje tapaa minut, vaikka se lähtisikin
     Helsingistä huhtikuun lopulla. Mutta koska hän mahdollisesti
     latelee minulle vaan Helsingin uutisia, niin rohkenen liittää tähän
     kirjekuoren, jossa on minun osoitteeni täällä Kuolassa, sitä
     tapausta varten, että te, hyvä rouva, mahdollisesti soisitte
     minulle sen kunnian, että kirjoittaisitte minulle muutaman rivin.
     -- Toivon, että Jumala suo herrasväelle terveyttä sekä tänä että
     monena seuraavanakin vuonna, ja piirrän suurimmalla kunnioituksella
     teidän kiitollisin ja nöyrin palvelijanne

                                                     _Elias Lönnrot_.

     Kemin pappilassa 11 p. marrask. 1841.

Lönnrot ja Castrén eivät kelirikon tähden voineet täyttä totta ryhtyä
matkaansa Pohjois-Venäjälle ennenkuin 19 p:nä toukok. 1842, jolloin he
ensin kävivät Solovetskoin luostarissa. Toukokuun 29 p:nä saapuivat he
Arkangelin kaupunkiin, jossa Castrén sai tietää, että hänelle oli
myönnetty 1000 ruplaa hopeassa Suomen valtiovaroista tieteellisien
tutkimuksien harjoittamista varten Euroopassa asuvien Samojeedien
keskellä. Hänen täytyi sentähden erota Lönnrotista, joka lähti
Äänisjärven etelä- ja kaakkoispuolella, Aunuksen kuvernementissa asuvien
tjuudien luo, sillä välin kun Castrén varustautui lähtemään niin
sanottujen Terin lappalaisten luo lähelle Ponoita.

Arkangelissa sai Lönnrot kirjeen rouva Törngreniltä ja hänen pojaltaan
Adolfilta ja vastasi sieltä kumpasenkin kirjeeseen. Rouva Törngrenin
kirjeessä on kai kuvauksia, jotka osaksi myös löytyvät "Morgonbladet'in"
57, 59, 60 ja 61:ssa numeroissa julaistussa kirjoituksessa. Laukon kirje
otetaan kuitenkin tähän kokonaisuudessaan, luultavasti lukijan mieliksi.
Se kuuluu seuraavasti.

     _Korkeasti kunnioitettu, jalosukuinen professorin rouva!_

     Ennenkuin tänään ehdin viedä myötäseuraavan Adolfin kirjeen
     postiin, sain suureksi ilokseni vastaanottaa teidän kunnioitetun
     kirjeenne huhtikuun 8:nelta p., hyvä rouva. Adolfin kirjeessä olen
     jo maininnut, miksi aikaisemmin, kuin olin ensin aikonut tulin
     lähteneeksi Kuolasta. En sentähden tahdo uudestaan kertoa sitä
     tässä, enkä muutakaan, josta jo olen Adolfille kirjoittanut.
     Ikävintä minulle on, etten ollenkaan voi toivoa olevani edes omassa
     maassa elokuun 18 p:nä tänä vuonna, vaan olen silloin niinkuin
     nytkin kaukana sieltä ja aivan yksin, sillä maisteri Castrén, jonka
     kanssa tähän asti olen matkustanut, palaa nyt täältä Venäjän
     lappalaisten luo. Tämä ajatus on välistä ollut minulle niin raskas,
     että vähällä olen ollut palata täältä suoraa tietä Suomeen ja
     Laukkoon. Enkä vieläkään tiedä, eikö olisi parasta tehdä niin;
     mutta koska Sjögrenkin useampia kertoja on kehottanut minua
     tutkimaan tjuudien kieltä, enkä minä toisen kerran niin helposti
     pääse tänne, olen nyt päättänyt tutkia sitä, niin paljon kuin
     kahdessa, kolmessa kuukaudessa voin ehtiä. Muuten ei ole minun,
     paremmin kuin Kallenkaan onnistunut tottua venäläiseen elämään,
     sitäkin vähemmin kun en luullakseni ole täysin perehtynyt
     herrasväen tapoihin omassakaan maassa. Luultavasti on täälläkin
     monta kunnioitettavaa henkilöä, vaikka muukalaisella tavallisesti
     on siinä suhteessa huono onni, ettei hän aina löydä heitä; minkä
     hän ensiksi löytää on vaahtoa, joka aina pinnalla uiskentelee.
     Kuolassa opimme kuitenkin tuntemaan erään ispravnikin nimeltä
     Latischeff, joka oli erittäin kunnon mies. Virka-asioissa tuli hän
     Kemiin vähän meidän jälkeemme ja seurasi meitä sitten tänne asti.
     Täällä asetuimme asumaan venäläiseen ravintolaan, jossa me
     asunnosta, ruoasta ja kahvista ensin saimme maksaa 15 ruplaa
     kahdelta hengeltä kolmen tai puolen kolmatta vuorokauden ajalta.
     Kahvi esim. oli laskettu 60:ksi kopekaksi lasilta ja minä
     tietämättömyydessäni join sitä usein vielä kaksi lasia.
     Puodeissakin maksetaan siitä 1 rupla 20 kop. naulalta ja sokerista
     1 rupla. Venäläiset juovat yleensä vähän kahvia, mutta sitä enemmän
     teetä, tavallisesti 4, 5 juomalasia kerrassaan joka aamu ja ilta;
     tähän ruokajärjestykseen olen minäkin jo kutakuinkin tottunut. --
     Kolmannella vuorokaudella meidän täälläoloajastamme tuli luoksemme
     eräs pankin kirjuri, joka puhui saksaa, ja koetti selittää meille,
     ettei olisi meille oikein sopivaa asua ravintolassa, jonka tähden
     hän tarjosi meille asuntoa ja ruokaa kotonansa; hyväksi aluksi
     kutsui hän meidät päivällisille, joissa sitten saisimme tarkemmin
     miettiä asiaa. Mutta isäntä, joka lienee aavistanut, mitä tämä
     vieras käynnillään tarkotti, vei meidät heti toisen poismentyä
     kahteen siistiin huoneeseen talonsa kolmanteen kerrokseen ja
     tarjosi ne meille ynnä ruoan kaksi kertaa päivässä sekä passauksen
     1 ruplasta mieheen päivässä, joka hinta meistä ei ollut liioiteltu.
     Pankin sihteerin luo menimme kuitenkin päivällisille ja kun tämä
     aivan samoista eduista vaati 70 hopearuplaa eli 105 paperiruplaa
     meistä molemmista yhteensä kuukaudessa, jäimme ravintolaan suuresti
     kiittäen mallipäivällisistä, joita ei suinkaan saattanut
     ylenkatsoa. Sittemmin hän ei ole pitänyt erityistä huolta meistä,
     johon olemmekin hyvin tyytyväisiä, sillä mies luuli tietävänsä
     kaikki ja puhui sentähden enemmän, kuin mitä ainakin me jaksoimme
     kuulla. Emmekä me sen jälkeen ole käyneet hänen luonaan muuta kuin
     yhden kerran, muiden luona emme ole käyneet niinkään monta kertaa,
     ja niin olemme menetelleet ainakin kolmesta syystä. Ensiksi emme
     puhu tyydyttävästi saksaa emmekä venäjää; toiseksi ei pukumme Lapin
     matkojen perästä juuri ole paraimmassa kunnossa ja jos missä niin
     Venäjällä tuomitaan miestä vaatteiden mukaan; kolmanneksi ei meillä
     tuollaisista vieraissa käynnistä ole mitään hyötyä, vaan
     päinvastoin vahinkoa, koska niihin vaan menisi aikaa, joka tuskin
     riittää tutkimuksiimme. Mutta täällä Arkangelissa näkyvät
     ihmettelevän ettemme käy vieraissa tai edes kunniatervehdyksillä,
     eivätkä voi ymmärtää, kuinka me saamme aikamme kulumaan. Eilen
     tapasin kadulla erään kuvernementin sihteerin, nimeltä Bohuslav,
     joka talvella kävi Kuolassa ja puhuu latinaa, sillä hän on ollut
     ylioppilaana Vilnassa, Hän alkoi nuhdella minua siitä, etten ole
     käynyt hänen luonaan. Hänen kanssaan oli vanhanpuolinen herra, joka
     taas puhui saksaa. Tämä alkoi kysellä minulta matkani ja täällä
     oloni tarkotusta, jonka selitin hänelle. Sitten kysyi hän minulta,
     oliko minulla tuttuja. -- Ei yhtään ennestään. -- "Onko teillä
     sitten suosituskirjeitä jollekulle?" -- Ei, sillä minä en juuri
     välitä tuttavuuksista, enkä siis tarvitse suosituskirjeitä. --
     "Oletteko olleet kunniatervehdyksellä kuvernöörin luona?" -- En,
     sillä kun minulla ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan, en ole
     turhaan tahtonut vaivata häntä kunniatervehdykselläni. -- "Mutta
     jos matkalla sattuisi ikävyyksiä, niin olisihan kuitenkin hyvä,
     että olisitte käynyt kuvernöörin luona". -- Toivon passillani ilman
     ikävyyksiä pääseväni Aunuksen kuvernementtiin, jonne ehkä jo
     huomispäivänä lähden. -- "Ettehän ole Venäjän alamainen?" -- Kuinka
     suvaitsette; olen Suomesta ja Venäjän keisari on meidän
     suuriruhtinaamme. -- Siihen loppui lyhyt tutkinto ja minunkin
     lienee aika lopettaa tämä kirje, jonka teenkin toivottaen
     herrasväelle paljon iloa ja hauskuutta kesän kuluessa ja ennen
     kaikkea hyvää terveyttä, joka onkin paras ehto kaikelle
     hauskuudelle. Tulkoon uusi rakennus,[12] johon herrasväki nyt on
     muuttanut, vuosien vieriessä yhtä hauskaksi kuin vanha, tahi jos
     mahdollista suuremman mukavuutensa vuoksi, vielä hauskemmaksi! Kun
     nyt teidän kirjeistänne, hyvä rouva, olen saanut tietää, että Kalle
     on Moskovassa, niin kirjoitan nyt myös hänelle.

     Suurimmalla kunnioituksella teidän, jalosukuinen rouva, nöyrin
     palvelijanne

                                                  _Elias Lönnrot_.

     Arkangelissa 26 p. kesäk. 1842.

Samana päivänä kirjoitettu kirje Adolf Törngrenille seuraa nyt
vuorostaan:

     Arkangelissa 26 p. kesäkuuta 1842.

     _Rakas veli!_

     Kiitos kirjeestäsi, jolla minua muistit, ja jonka täällä
     Arkangelissa sain käsiini. Se oli sitä tervetulleempi, kuin se oli
     melkein ainoa, jonka Suomesta lähdettyäni olen saanut, sillä paitse
     sinua ja Rabbea ei kukaan muu ole kirjoittanut, tahi en minä
     ainakaan ole saanut heidän kirjeitään. Tulinkin lähteneeksi
     Kuolasta, ennenkuin olin aikonut, jonka tähden en vielä ole voinut
     saada niitä kirjeitä, jotka on Kuolaan lähetetty. Syyn tähän
     aikaisempaan lähtöön lienen jo maininnut edellisessä kirjeessäni.
     Aihetta siihen antoi Sjögrenin kirje, jossa hän neuvoi meille
     samojeedin kielen opettajaksi venäläisen arkimandriitin nimeltä
     Venjamin, jonka piti oleskella eräässä luostarissa lähellä Onegan
     kaupunkia. Mutta kun me enemmän kuin 50 peninkulman matkan päästä
     tulimme Kemiin, saimme kuulla, että mainittu arkimandriitti
     samojeedin kielen taitoineen oleskelikin Arkangelissa eli
     Arkangelskissa, niinkuin venäläiset nimittivät tätä kaupunkia.
     Sentähden, niinkuin myös kelirikon tähden olimme Kemissä kokonaisen
     kuukauden ja lähdimme sitten Valkean meren yli tänne, jossa nyt
     myös olemme olleet kuukauden. Kuusi peninkulmaa Kemistä on saarella
     rikas Solovetskoin luostari ja siellä viivyimme toista viikkoa,
     koskei meillä ollut mitään tilaisuutta päästä eteenpäin. Vihdoin
     vuokrasimme itsellemme veneen ja soutajia, jotka veivät meidät
     lähimpään paikkaan mannermaalle, hinasimme itsemme sitten
     jäälohkareiden välitse toisesta kylästä toiseen ja saavuimme
     viimein toukokuun 29 p:nä tänne. Täällä olemme paitsi ennen
     mainittua arkimandriittia tavanneet useampia samojeedeja ja olemme
     siis olleet tilaisuudessa oppimaan heidän kieltään matkustamatta
     askeltakaan eteenpäin. Mutta siitä vähästä päättäen, minkä minä
     olen samojeedien kieltä oppinut, eroaa se niin suuresti suomen
     kielestä, ettei siitä minun arveluni mukaan ole mitään hyötyä
     suomen kieliopille ja sanakirjalle. Sentähden jätänkin koko
     samojeedien kielen oman onnensa nojaan ja lähden täältä tjuudien
     luo Aunuksen ja Novgorodin kuvernementin pohjoisiin osiin. Nämä
     tjuudit asuvat nimittäin Äänisjärven etelä- ja lounaispuolella
     Wyitegran, Ladeinoje Polen, Tichvinin ja Bjaloserskin ympärillä;
     nämä paikat sinä voit kaikki löytää Venäjän kartalta. Siellä tulen
     oleskelemaan ehkä talvikeliin asti, jos nimittäin virkalomaani
     pitennetään edes puolitoista kuukautta, josta olen kirjoittanut
     Rabbelle. Muuten loppuu minulle tähän asti myönnetty virkaloma
     syyskuussa. Etten siis nyt voi odottaa yhtä hauskaa ja rauhallista
     kesää kuin viimeinen Laukossa, sen huomaat helposti, ja elokuun 18
     p:nä olen, Jumala tiesi, missä. Elä silloin unhota minunkin
     puolestani tyhjentää malja vanhan isäsi terveydeksi, koska en itse
     voi sitä suullisesti tehdä. Mutta miksi en voisi sitä itse
     suullisesti tehdä -- ja siitä aion kyllä aikoinaan pitää huolta, --
     mutta tarkotin, etten voi tehdä sitä siellä Laukossa. Edeltäkäsin
     pyydän sinua lausumaan nöyrimmät terveiseni vanhemmillesi, sekä
     myös muistamaan sanoa terveiseni Ticklénille ja muille tuttaville,
     jotka, mahdollisesti nauttivat kesän ja vieraanvaraisuuden
     suloisuutta Laukossa.

     Logices-tutkintosi johdosta, jonka jo viime syksynä suoritit,
     toivotan sinulle onnea, ja lisään tähän onnentoivotukseeni aimo
     joukon hyvänsuontia, jos sinä, niinkuin kirjeestäsi voi päättää,
     tällä lukukaudella olet suorittanut tutkinnon venäjän kielessä. En
     minä tahdo epäillä, niinkuin Kalle kuuluu tehneen,
     logices-tutkintosi todellisuutta; päinvastoin pelkään minä, että
     sinä liian paljon kiirehtimällä tutkintojasi, voisit turmella
     terveytesi ylenmääräisen valvomisen kautta. Mitä tutkintoja on
     toverisi Frans (von Becker) suorittanut, vai tutkiiko hän vielä
     yhtä ahkerasti kemiaa, kuin viime kesänä? -- Tulevan syyskuun
     keskipaikoilla aion käydä Ladeinoje Polen postikonttorissa ja
     toivon, että minulla silloin on kunnia saada sinulta muutamia
     rivejä, sisältäen tietoja Laukosta ja myös muita uutisia, niinkuin
     esim. mitä Sjöman nyt toimittaa erottuaan yliopistosta, ja kuinka
     Kalle Moskovassa voi. Moskovassa hän kai on, vaikka en sitä
     varmasti tiedä, koska hän oli aikeissa lähteä Charkofiin. Tämän
     epävarmuuden tähden en voi hänelle kirjoittaa, enkä häneltä
     itseltään saada tietoja.

     Arkangelin kaupunki, jossa tätä nyt kirjoitan venäläisen ravintolan
     kolmannessa kerroksessa, on isonlainen kaupunki; ei sitä kuitenkaan
     voi Helsinkiin verrata, vaikka sen pituuden sanotaankin olevan 7
     virstaa. Tämä pituus, josta varmaankin voi tinkiä pois 2 virstaa,
     mutkittelee sitä paitsi pitkin Wienan joen rantaa, joka joki tässä
     kaupungin alla on ainakin 2 virstaa leveä. Kaupungin leveys on
     hyvin vähäpätöinen, ylipäätään se ei ole puolta virstaa leveämpi.
     Kirkkoja on täällä kokonaista 13 kappaletta, kaikki kivestä; taloja
     lasketaan olevan 1,380, asukkaita 10,500. Saksalaisia ja
     englantilaisia on paljon. Kemi oli huono kaupunki, Tampere on
     paljoa parempi. -- Tähän tahdon nyt tällä kertaa lopettaa ja koska
     jo olen muistuttanut sinua terveisistä piirrän nyt tähän vaan

                                                uskollinen veljesi

                                                 _Elias Lönnrot_.

     J.K. Varsinaisen kirjekuoren sisään, olen pannut toisen, johon
     paitsi paikan nimeä olen kirjoittanut Sjögrenin käyttämän
     kirjeosotteen, joka siis lienee luotettava. Jos kirjoitat minulle,
     niin voit käyttää sitä, mutta sinun kirjeesi pitäisi lähteä
     Laukosta syyskuun alussa tahi Helsingistä viikkoa myöhemmin.
     Kuitenkin voi kirje pelkällä ruotsalaisellakin osotteella tulla
     perille.

Viimeisessä kirjeessä, jonka Lönnrot kirjoitti Laukkoon tältä pitkältä
matkaltaan, kertoo hän hyvin leikillisesti ja naivisti, kuinka hän piti
huolta siitä, että hän -- niinkuin hän ylläolevassa kirjeessään sanoo --
suullisesti saisi tyhjentää maljan elokuun 18 p:nä jalon suojelijansa ja
Laukon tämänpäiväisen sankarin kunniaksi. Enemmän kuin ehkä mikään muu
kirje, joka on tähän kirjaseen otettu, tekee tämä sen nimen: Elias
Lönnrotin nuoruuden ajoilta Laukon kartanossa oikeutetuksi, sillä siitä
näkee joka rivistä, kuinka Lönnrot ajatuksissaan elää sikäläisen
ystäväpiirin keskellä, ehkäpä hän olisi mielellään antanut pois osan
siitä kunniasta ja maineesta, joka häntä odotti tulevaisuudessa,
voidakseen juuri silloin ystävänsä Ilmonin kanssa pyöriä ja laulaa
"Munteri tanssaa keikutusta".

Tuttavallinen kirje äidilliselle ystävälle, jossa hän kertoo omituisesta
juhlanvietostaan, lienee suuresti huvittanut Laukon herrasväkeä. Se
kuuluu näin:

     _Korkeasti kunnioitettu professorin rouva!_

     Koska tänään ajatuksissani elän enemmän Laukossa, kuin missään
     muualla maailmassa, en voi muuta kuin kirjallisestikin lähestyä
     herrasväkeä. Niinkuin kirjeen päivämäärästä näkyy, on tänään
     professorin 70:nes syntymäpäivä. Viikko sitten hankin itselleni sen
     viettämistä varten pullon "Haut-Sauterne, très-fin", jonka nyt
     aivan yksin olen juonut melkein loppuun asti. Ja viimeisen lasin,
     joka vielä on jälellä, tyhjennän tämän lauseen jälkeen pistettä
     pannessani, sydämestäni toivottaen professorille ja herrasväelle
     kaikille onnea ja menestystä, jonka ohessa toivon, että edes
     jonakuna seuraavana syntymäpäivänä saan uudistaa saman toivomuksen
     siellä Laukossa. Ei paljon puuttunut, etten olisi saanut viettää
     tätä päivää huonolla laivalla ja rappiolle joutuneen
     forstermeisterin eli metsäviskaalin seurassa, joka oli ainoa
     sivistynyt ihminen koko laivassa. Mutta viime yönä kiihtyi tuuli,
     jonka tähden minä jo kello 2 iltapuoleen tulin tänne Ladeinoje
     Polen kaupunkiin eroten sekä viskaalista että laivasta, jotka
     hyvällä tuulella jatkoivat matkaansa Pietariin.

     Muuta en ehtinyt eilen sentähden, että sittenkun muutamien tuntien
     kuluessa olin tyhjentänyt Haut-Sauternepullon, tuli teenjuontiaika,
     ja kohta senjälkeen tuli aika juoda muutama lasi punssia. Mutta
     koska en vielä ole oppinut yksin juomaan punssia, en ainakaan
     minkäänlaisella ilolla, täytyi minun hankkia seuraa. Minulla ei
     ollut kaupungissa ainoatakaan tuttavaa jonka olisin voinut kutsua
     luokseni, mutta asuntoni, paras, jonka puolen tunnin hakemisen
     jälkeen voin saada, on niin hyvin varustettu, että siihen tullaan
     toisen huoneen kautta, jossa isäntä itse ynnä kaksi majoitettua
     sotamiestä asuu. Lähetin hakemaan pullon rommia tahi arrakia, mitä
     se lienee ollutkin, sillä ruplan se maksoi niinkuin arraki meillä,
     ja kutsuin isännän ja sotamiehet kanssani juomaan. Toinen
     viimemainituista oli malorossilainen, toinen puolalainen, isäntä
     itse puhdas venäläinen, minä suomalainen, niin että meidän pieni
     seuramme luultavasti oli sekalaisempi kuin herrasväen siellä
     Laukossa samana päivänä. Me tyhjensimme pullon ilolla ja riemulla,
     jota tehdessä vieraanikin yhtyivät kaikkiin toivomuksiini. Mutta
     nyt aamupuhteella on sekä allekirjoittaneella että myös mainituilla
     kunnioitetuilla vierailla, pään kipua, niinkuin kunnon kemujen
     jälkeen tavallisesti on. Isäntä tuli vähän aikaa sitten luokseni ja
     kysyi, enkö minä tänään voisi antaa hänelle jotain, joka
     selvittäisi hänen päätään, mutta minä sanoin, että nyt oli
     sellainen päivä, ettei hän minulta voinut saada pisaraakaan. Koska
     kuitenkin pidin velvollisuutenani jollakin tavalla selvittää heidän
     päitään, annoin heille muutamia lanttia ja käskin heidän
     kaupungista hankkia itselleen, mitä halusivat. He ovatkin nyt
     tehneet sen senlaisella menestyksellä, että emäntä harvan oven
     takana ei kuulu olevan oikein tyytyväinen mieheensä hänen varhaisen
     aamukestityksensä tähden. Kuitenkin keitti hän minulle hyvänlaista
     kahvia, jonka tähden luulen hänen olevan vähän leppeämmän minua
     kohtaan, vaikka minun täytyykin pitää itseäni syypäänä pahaan,
     josta hän on torunut miestään.

     Arkangelin kaupungin, josta kirjoitin herrasväelle jätin heinäkuun
     6 p:nä, matkustin ensin noin 15 peninkulmaa meritse, sitten maitse
     12 peninkulmaa Onegan kaupunkiin Valkean meren rannalle, josta
     vielä matkustin maitse, 35 peninkulmaa Kargopolin kaupunkiin ja 23
     peninkulmaa Wyitegran kaupunkiin. Molemmat viimemainitut kaupungit
     sekä Ladeinoje Pole, jossa nyt olen, ovat jotensakin samanlaisia
     kuin Tampere, mutta Onega on paljoa huonompi. Kargopolin ja
     Wyitegran välillä olin jonkun aikaa tjuudilaisessa, Isjaiva
     nimisessä kylässä, keskellä venäläisiä kyliä. Mutta tjuudilainen
     kieli oli niin häviämäisillään, että pienet lapsetkin mieluummin
     puhuivat venäjänkieltä kuin tjuudien kieltä. Sentähden en sillä
     paikkakunnalla viipynyt kauan, vaan päätin hakea toista, jossa
     samaa kieltä puhutaan puhtaammin. Täältä on minulla vaan muutamia
     peninkulmia ensimäisiin tjuudilaisiin kyliin, jonne olen aikonut
     lähteä vielä tänään. Siellä viivyn kuukauden tahi puolitoista,
     jolloin palaan tänne ja sitte ehkä suoraan Suomeen, jonne minä
     erottuani maisteri Castrénista, joka Arkangelista palasi takaisin
     lappalaisten luo, olen ruvennut enemmän ikävöimään kuin ehkä
     koskaan ennen.

     Toivotan teille, hyvä rouva, ynnä herrasväelle kaikille terveyttä
     ja menestystä, pysyen suurimmalla kunnioituksella herrasväen
     nöyrimpänä palvelijana.

                                                   _Elias Lönnrot_.

     Ladeinojo Polessa 18 ja 19 p:nä elokuuta 1842.

     Toivon, että te, hyvä rouva, tilan tähden, jossa olen tätä kirjettä
     kirjoittanut, suotte minulle anteeksi sen suuren huolimattomuuden
     alusta loppuun, ja siinä toivossa vien sen nyt postiin, vaikka
     vähän aikaa sitten arvelin repiä sen rikki.

Arkangelista lähti Lönnrot 6 p:nä heinäk. 1842 veneellä Solovetskoin
luostariin, jota matkaa hän "Morgonbladetissa" on kuvannut erittäin
hauskasti. Käytyään sitten Pertominskin luostarissa suuntasi hän
matkansa Krasnagoraan ja sieltä Onegaan ja oli siten tutkimustensa
varsinaisella alueella. Suomeen palasi hän myöhään syksyllä 1842.

       *       *       *       *       *

Lönnrotin varsinaiset vaivaloiset matkat olivat nyt lopussa; hän olikin
jo täyttänyt 40 vuotta ja saattoi huoletta jättää jälkisadon kaukaisista
korvista nuorempien voimien korjattaviksi. Vielä teki hän kuitenkin
matkan kielitutkimuksia varten Suomenlahden toiselle puolelle, Virossa,
Liivinmaalla ja Inkerissä asuvien heimolaistemme luo. Tämä tapahtui
talvella vuosina 1844 ja 1845. Palattuaan kotimaahan keväällä v. 1845
vieraili hän taas Laukossa ja neuvotteli äidillisen ystävänsä kanssa,
pitäisikö hänen Kajaanista hakea Kuopioon, johon silloin olisi ollut
tilaisuutta. Mikä se oli, joka molempien mielestä puolsi hänen
jäämistään Kajaaniin, jonne hän, niinkuin jo mainittiin oli vienyt
iäkkäät vanhempansa heidän köyhästä kodistaan, käy selville seuraavasta,
joka on ote rouva Törngrenille osotetusta kirjeestä:

     _Korkeasti kunnioitettu professorin rouva!_

     Te kehotatte minua jonkun kerran kertomaan teille jotain itsestäni,
     tätä minulle rakasta kehoitustanne saan nyt ensi kerran noudattaa,
     sen jälkeen kun viimeksi erosin aina yhtä kalliista ja kodikkaasta
     Laukosta. Niinkuin tavallisesti sujui matkani ilman erikoisia
     seikkailuja Jyväskylän ja Kuopion kautta Kajaaniin. Kuopiossa
     viivyin viikon päivät ja lähdin sieltä kahden vaiheilla,
     muuttaisinko sinne takaisin, vai jäisinkö Kajaaniin. Viimein päätin
     kuitenkin jäädä viimemainittuun paikkaan, osaksi sen tähden, etten
     vanhempieni korkean iän vuoksi mielelläni voi erota heistä, ja
     heidän muuttaminen uuteen paikkaan olisi, niinkuin tekin, hyvä
     rouva, jo huomautitte, ollut sopimatonta; osaksi sentähden, että
     pelkäsin seuraelämän Kuopiossa vievän liian paljon aikaa, jota
     paitsi elämä siellä olisi tullut ainakin puolitoista kertaa niin
     kalliiksi kuin Kajaanissa, Tämän päätöksen jälkeen piti minun
     kuitenkin matkustaa takaisin Kuopioon. Minulla oli siellä
     kaikenlaisia asioita toimitettavana ja sitä paitsi piti minun
     sieltä hakea ylioppilas (D.E.D.) Europaeus, jonka piti tulla
     minua auttamaan ja joka oli luvannut tulla Kuopioon huhtikuun
     keskipalkoilla, niinkuin hän tulikin. Nyt olemme molemmat matkalla
     Kuopiosta Kajaaniin, jonne olisimme päässeet kaksi päivää sitten,
     ellei tohtori Frosteruksen nuorin poika olisi sairastunut täällä
     Iisalmella ja vanhemmat hartaasti pyytäneet minua jäämään kunnes
     hän paranisi.

     -- -- -- -- --

     Kirjoitettuani edellisen enemmän kuin viikko sitten Iisalmella,
     ilman että kirje tuli valmiiksi ja lähetetyksi, saan nyt täällä
     Kajaanissa lisätä, että Frosteruksen poika parani viikon perästä,
     jolloin lähdin sieltä toukokuun alussa ja tulin Kajaaniin. Kevät on
     täällä ollut tavattoman hidas, jonka tähden rekikeli vielä on
     välttävä sekä maanteillä että jäällä, ja maa melkein kaikkialla
     talvipuvussaan. Tavallisesti on maa meillä tähän aikaan ollut
     lumeton ja jos järvet eivät ole olleet jäättömiä, on kuitenkin joka
     päivä odotettu jäiden lähtöä. Toivottaen herrasväelle terveyttä ja
     kaikenlaista menestystä pysyn, hyvä rouva, suurimmalla
     kunnioituksella ja kiitollisuudella teidän nöyrimpänä
     palvelijananne.

                                                _Elias Lönnrot_.

     Kajaanissa 14 p. toukok. 1845.

Yksi ainoa kirje on enää julaistavana Törngrenin kokoelmasta. Se on
vuodelta 1847, vähää ennen Agapetuksen päivää, joka aina veti hänen
ajatuksensa ja hänen sydämensä nuoruuden kodin puoleen, jossa hän toivoi
saavansa viettää talven samana vuonna, ja jonne hän sanoo tuovansa "aivan
uudet sukset" niillä kuljeskellakseen paikasta paikkaan tutuilla
seuduilla niinkuin ennen nuorena ylioppilaana 25 vuotta sitten.

Kirje kuuluu:

     _Jalosukuinen professorin rouva!_

     Niin usein kun olenkin suurella ikävällä muistellut Laukkoa ja niin
     mielelläni kun olisinkin ollut läsnä herra professorin lähestyvän
     syntymä- ja nimipäivän vietossa, täytyy minun nyt toistaiseksi
     kuitenkin jäädä Kajaaniin. Rohkenen sentähden pyytää teitä, hyvä
     rouva, mainittuna juhlapäivänä esiintuomaan sydämellinen
     onnentoivotukseni herra professorille; toivotan hänelle edelleenkin
     terveyttä ja menestystä ja toivon, että ainakin myöhemmin itse saan
     ne toimittaa perille. Nyt pidättää ennen kaikkea tohtori Lindhin
     matka paikkakunnalta minua täällä. Oltuaan täällä enemmän kuin
     kolme vuotta, alkoi hänen suuresti tehdä mieli käydä tervehtimässä
     Viipurin läänissä elävää 85 vuoden vanhaa isäänsä. Tätä matkaa
     olisi hän tuskin voinut tehdä, jos minäkin olisin tahtonut
     matkustaa pois, sillä sen kautta, että muutamia maamittariperheitä
     on asettunut paikkakunnalle -- ja kun ihmiset muutenkin ovat
     alkaneet tottua lääkkeisiin ja ruvenneet niihin luottamaan -- ei
     nyt enää ole niin helppoa, kuin parikymmentä vuotta sitten jättää
     paikkakunta aivan ilman lääkärinhoitoa. Aina siitä asti kun 3 1/2
     kuukautta sitten tulin tänne takaisin, olen ollut Kajaanissa ja
     aionkin pysyä täällä muutamia kuukausia, saadakseni sitten taas
     syksyllä suureksi ilokseni käydä Laukossa. Aivan uudet sukset olen
     jo varustanut siksi aikaa ja luulen kyllä, että ne kestävät yhden
     talven.

     Pyydän teitä lausumaan nöyrimmät terveiseni herra professorille ja
     koska Kalle ja Adolf ja moni muu tuttava nyt lienee Laukossa niin
     pyytäisin teitä, hyvä rouva, hyväntahtoisesti sanomaan heillekin
     terveisiä.

     Pysyn, jalosukuinen rouva, suurimmalla kunnioituksella teidän
     nöyrimpänä ja kiitollisimpana palvelijananne.

                                                 _Elias Lönnrot_.

     Kajaanissa 8 p:nä elokuuta 1847.

Muita kirjeitä Lönnrotilta rouva Törngrenille ei enää ole tallella.
Hänen kirjevaihtonsa Laukon kanssa ei liene aivan lakannut
yllämainittuun kirjeeseen, mutta kaikissa tapauksissa sanotaan sen
käyneen hitaammaksi. Syy siihen oli -- sitä olisi ollut vaikea aavistaa
-- niin, oli rakkaus. Nuoret immet Laukossa olivat aikoinaan luulleet,
etteivät Amorin nuolet voineet pystyä kainoon ylioppilaaseen, mutta 47
vuotiseen Kajaanin tohtoriin ne pystyivät. Äkkiä kuultiin näet kaikkien
ihmeeksi Laukossa, että Lönnrot oli kihloissa _Maria Piponiuksen_ kanssa,
joka oli totinen, yksinkertainen ja hyvä tyttö Oulusta, sikäläisen
värjärimestarin tytär.

Kun rouva Törngren kuuli tämän uutisen, sanoi hän heti: "Jos ei se tyttö
osaa kahvia keittää, niin tulee Lönnrot onnettomaksi!" Vakuutettuna että
tämä ehto oli välttämätön hänen suosikkinsa onnelle, jota hän hänelle
sydämestään soi, kirjoitti hän, pitemmälti arvelematta kuten ainakin,
seuraavassa postissa Turkuun eräälle ystävälleen, laamanni Snellmanin
rouvalle, jolla oli sukulaisia Oulussa, ja pyysi hänen ottaa selkoa
asiasta. Kun sitten muutaman kuukauden perästä rauhoittava tieto saapui,
että Lönnrotin tuleva puoliso oli yleisesti tunnustettu hyvänmakuisen
kahvin keittäjäksi, ei rouva Törngreniä sen koommin tämä naimisliitto
huolestuttanut. Hän tiesi nyt Lönnrotin aviollisen onnen olevan hyvissä
käsissä.

Tässä lisättäköön vielä, että Lönnrot, joka ei persoonallisesti tuntenut
morsiamensa läheisimpiä sukulaisia, saapui Ouluun muutamia päiviä ennen
häitä, ja että hänen tuloansa vietettiin kahvikestillä sitä varten
valmistetussa lehtimajassa morsiamen kotona. Pöydälle oli asetettu
kantele, jonka kieliä sulhanen silloin tällöin kevyesti kosketteli,
kunnes häntä pyydettiin laulamaan jotakin tämän kansallissoittokoneen
säestyksellä, "Mielelläni", vastasi Lönnrot, katsoi ystävällisesti
hymyillen morsiameensa ja rupesi heti laulamaan:

    "Raita se kasvoi rannalla
    Ja yli muita puita!
    Minun kultani kaunis on
    Ja rakkahampi muita!"

Hän lauloi pienen iloisen laulun niin liikuttavan yksinkertaisesti ja
herttaisesti, että melkein harras tunne valtasi kuulijain mielen ja kun
viimeinen ääni lakkasi soimasta, näkivät he tyynen, mutta pohjalta
lämminsydämisen morsiamen hellästi painavan päätään jalon sulhasensa,
Suomen runojen isän olkapäätä vastaan. Heinäkuun 17 p:nä viettivät
Lönnrot ja hänen morsiamensa häitään.

       *       *       *       *       *

Vähää ennenkuin Lönnrot solmisi avioliiton siteet ja perusti itselleen
oman tulevaisuuden kodin, katkesivat vahvimmat siteet, jotka olivat
yhdistäneet hänet hänen onnelliseen nuoruuden kotiinsa, Laukkoon.
Toukokuun 8 p:nä 1849 kuoli nimittäin siellä professorin rouva Eeva
Agatha Törngren 66 vuoden iässä.

Ennen niin iloinen Laukon kartano tuli yhä hiljaisemmaksi. Ainoa, elossa
oleva poika Adolf nai jo 9 p:nä syyskuuta 1849 Lahdentakaa kaukaisen
sukulaisensa _Sofia Charlotta Idestamin_, ja kohta senjälkeen vuoden
viimeisenä päivänä 1851 vei kasvatuspoika Kaarlo Vilho Törnegren
silloinen tieteenhistorian professori sekä yliopiston kirjastonhoitaja,
kotiinsa puolisonaan _Ottiliana Sofia Wärnhjelmin_. Nämä molemmat nuoret
perheet ympäröivät rakkaudella ja kunnioituksella iäkästä Törngreniä,
eikä kestänytkään kauan, ennenkuin lasten iloiset äänet taas
kajahtelivat vanhassa Laukossa. Mutta luonnolle oli velka maksettava;
taudin kalvamana ja 86 ikävuoden painamana meni professori Juhana
Agapetus Törngren 17 p:nä toukokuuta 1859 iankaikkiseen rauhaan.

Törngren ja hänen puolisonsa olivat eläessään säätäneet, ettei
mitään hautajaiskemuja saisi pitää heidän kuolemansa jälkeen,
jonkatähden heidän hautajaisissaan ei ollut vieraita ei edes Lönnrot.
Hautajaisseurueessa oli vaan alustalaisia ja jokainen mökkiläinen ja
lampuoti sai kestityksen asemesta tynnyrin rukiita.

Kunnioitettavien vanhusten haudat ovat heidän tyttärensä Eevan leposijan
rinnalla Tottjärven hautausmaalla.

Professori Törngrenin hautakiveen on hakattu seuraava tunnettu värsy
Prudentiuksen virrestä:

    Maa, siis ota helmasi suojaan
    Tää siemen tää kylvämä Herran,
    Siks' kun sä sen käskystä Luojan
    Tuot taivahan laihona kerran.

Hänen puolisonsa samanlaisella hautakivellä on seuraava värssy:

    Kadonnut on ystävämme
    Mutta hukkaan tullut ei,
    Herraa nyt me ylistämme,
    Hän se antoi, Hän se vei.

       *       *       *       *       *

Yhdeksän kuukautta professori Törngrenin kuoltua, kutsui kuolema 19 p:nä
helmikuuta 1860 pois puolison ja lasten luota heidän tukensa ja turvansa
Törngrenin rakkaan ja häntä hellästi rakastavan kasvatuspojan Kaarlo
Vilho Törnegrenin, ainoastaan 42 vuoden iässä. Tämä Lönnrotin oppilas
Laukon ajoilta on haudattu Helsingin vanhempaan hautausmaahan.

       *       *       *       *       *

Elias Lönnrotin nimi eli kauan rakkaassa muistossa kansan keskessä
Wesilahdella ja Tottjärvellä, olikin hän ollut heille hyvä tuttu
nuoruudesta asti. Näiden seutujen asukkaille oli siis mieluista, kun
höyrylaiva nimeltä _Elias Lönnrot_ eräänä päivänä vuoden 1860
alkupuolella rupesi kyntämään Tampereen ja Hämeenlinnan välistä
kulkuväylää. Sen oli silloinen Laukon herra nimituomari Adolf Törngren
rakennuttanut ja antanut sille perheen uskollisen ystävän, Laukon
yksinkertaisen kotiopettajan nimen.

Yhden ainoan kerran oli höyrylaivan omistajalla ilo antaa höyrylaiva
Lönnrotin ja hänen perheensä käytettäväksi. He olivat nimittäin kesällä
1862 matkalla Ouluun ja käyttivät silloin höyrylaivaa Hämeenlinnasta
Tampereelle. Kaimalleen toivotti Lönnrot silloin, että se kuudenkymmenen
vuoden ikäisenä olisi edes yhtä raitis ja terve, kuin hän itse samassa
iässä oli.

       *       *       *       *       *

Tämän kirjoituksen aine on nyt lopussa. Sen ohessa voimme lisätä, että
Lönnrotille ja hänen puolisolleen 17 p:nä huhtikuuta 1850 -- Eliaksen
päivänä -- heidän suureksi ilokseen syntyi poika, joka kasteessa sai
isänsä nimen Elias, mutta jonka kuolema vanhempien suureksi suruksi
aivan pienenä heiltä riisti.

Kauan ei Lönnrot saanut pitää hurskasta puolisoansakaan luonaan, ja
neljästä tyttärestä jäi ainoastaan yksi eloon, tytär _Ida_, hänen
uskolliseksi seurakseen ja suureksi lohdutuksekseen hänen vanhoilla
päivillään.

Nämä vietti Lönnrot syntymäseudullaan, kaukana maailman menosta Sammatin
kappelissa, jonne hän v. 1862, oltuaan noin yhdeksän vuotta suomen
kielen ja kirjallisuuden professorina, vetäytyi Helsingistä.

Aution kauniissa seudussa kulki hän kesäisin veneessään pitkin tyyniä
järviä, ja talvisin suksillaan synkissä metsissä -- niin kuin ennen
muinoin Laukossa -- ja palasi aina tyytyväisenä ja virkistyneenä ruumiin
ja sielun puolesta hiljaiseen työhuoneeseensa, jossa hän päivä päivältä,
vuosikymmen vuosikymmeneltä teki työtä isänmaansa kunniaksi.

Täällä metsän ja järven ympäröimällä yksinäisellä Lammin tilalla nukkui
hän viimein 19 p:nä maaliskuuta 1884 kuolemaan koko Suomen kansan
siunaamana.

Hän oli silloin lähes 82 vuotta vanha.

       *       *       *       *       *

Yhdessä niistä juhlista, joita Suomen pääkaupungissa huhtikuussa v. 1882
vietettiin Elias Lönnrotin 80:ntenä syntymäpäivänä, lausui _Z. Topelius_
puheessaan juhlavieraalle seuraavat sanat:

"Niin kuka kysyi 50 vuotta sitten nuorta, tuntematonta tohtoria, joka
silloin kuljeksi salomailla köyhissä pirteissä kirjoittamassa muistiin
katoovia lauluja. Nyt ymmärrämme hänen matkojensa tarkotuksen, nyt ei
ole sitä koulupoikaa, tuskinpa paimentyttöäkään, joka ei tavailisi hänen
nimeään, ei ole mitään niin rakastettua nimeä koko maassamme!"

Ehkäpä Lönnrot silloin muistellessaan kauan sitten kuluneita aikoja
itsekseen ajatteli: "Hyvässä Laukossa kysyttiin minua 50 vuotta sitten,
siellä ymmärrettiin matkojeni tarkotus!"

Että Elias Lönnrot syvästi tunsi ja mielellään tunnusti olevansa
kiitollisuuden velassa professori Törngrenille ja hänen puolisolleen
selviää tästä kertomuksesta Lönnrotin onnellisimmasta nuoruuden ajasta.
Elias Lönnrotin kanssa yhtyy varmaankin Suomen kansa säilyttämään
molempien muistoa rakkaana ja kunnioitettuna.



VIITESELITYKSET:


[1] Nyt jo kuollut kommissioonimaamittari Hämeen läänissä _Samuli Saurén_,
syntynyt samana vuonna kun Lönnrot (1802). Saurén tuli ylioppilaaksi
joulukuussa 1821, ja kuului uusmaalaiseen osakuntaan.

[2] Valtion historiallisessa museossa on varjokuva, johon tuntematon
käsi on kirjoittanut, että se on otettu Elias Lönnrotista lapsena.
Kehittymättömistä piirteistä ei varmaan voi päättää, onko asian laita
niin vai ei.

[3] Hänen varhaisen hautansa ääressä Runeberg sepitti seuraavan pienen
runon.

    Kaikk' jalo maasta kiirehin
    Pois haihtuu, katoaapi,
    Laill' eksynehen enkelin
    Se taivast' tavottaapi.
    Se tuskin ennättää
    Maass' syämmet sytyttää
    Ja tenhota ne sulollaan,
    Kun kotiin jo se kutsutaan.

Runoilijan ikuistuttama oli matematiikan professorin J.F. Ahlstedtin
tytär ja kuoli 21 vuoden iässä 7 p. Helmik. 1832. -- Mitä muihin
yllämainittuihin Lönnrotin nuoruuden tuttaviin tulee, mainittakoon, että
Amelie Adlercreutz joutui naimisiin sotakamreeri J.G. Florinin kanssa ja
kuoli 73 vuoden vanhana v. 1873. Adéle Idman taas kuoli v. 1877
kamarineuvos Holmbergin puolisona 64 vuoden iässä. Viimeinen ystävistä
oli Augusta Lundahl-Wallenius, joka kuoli 14 p. kesäk. 1892,
saavutettuaan 80 vuotta. Wilhelmiina Bohmin myöhemmistä vaiheista en
tiedä mitään. Hän lienee ollut Pirkkalan rovastin Bohmin ja hänen
puolisonsa Agathe von Knorringin tytär.

[4] Missä siihen aikaan professori Törngren ynnä pojat Juhana ja Adolf
-- viimemainittu silloin ainoastaan neljän vuoden vanha -- joille
Lönnrot ei tällä kertaa lähetä terveisiä, lienevät olleet, en tiedä.

Liitän tähän pienen kirjeen ilman päivämäärää, jonka Lönnrot on
kirjoittanut nuorelle oppilaalleen kirjoitustaidossa Adolf Törngrenille,
joka jo neljän, viiden vuoden iässä on saanut tarttua kynään. Pieni
kirjoitus on myöhemmiltä ajoilta kuin 1828, mutta koska siinä
kosketellaan muistoja Valamosta, saakoon se paikkansa yhtä hyvin tässä
kuin jossain muualla. Lönnrot, joka kirjoitti kirjeen alle leikillisen
"Nu" sanan, mahdollisesti tarkottaen jotain oppilaansa lempisanaa,
kirjoitti tälle seuraavat rivit:

     Hyvä Atte!

     Suo anteeksi, että nyt vasta vastaan kirjeeseesi jonka puolitoista
     vuotta sitten kirjoitit minulle. Tässä lähetän sinulle
     puolivalmiin piirustuksen, joka kuvaa näköaloja Valamosta. Tiedän
     kyllä, että pidät hevosia suuremmassa arvossa kuin m(unkkeja) ja
     tallia parempana kuin luostaria, mutta minulla ei satu olemaan
     mitään ensiksi mainittua lajia lähettää sinulle. Voi hyvin ja opi
     ennen kaikkea kesällä syömään mansikoita ja vaapukoita.

                                                     Sinun Nu'si.


[5] Omituista on, että Lönnrotin ainoa oppilas, Kaarlo Törnegren,
kehitti itsensä varman sointuisan ruotsinkielen käyttäjäksi, sillä välin
kuin opettaja itse käytteli samaa kieltä kyllä tyyneesti mutta samalla
kuitenkin jonkun verran tottumattomasti, johon hänen lapsellisen
hyväntahtoinen huumorinsa muodosti hauskan vastakohdan. Huomattavaa on
myöskin, että sama oppilas, vaikkapa hän suuresti rakasti ja ihaili
Suomen kansaa ja isänmaataan rakastavaa opettajaansa, nuorena oli
kokonaan muuttamaisillaan Ruotsiin. Tästä tuumasta luopui hän kumminkin
tarkemmin asiaa punnittuaan, senjälkeen kun hän vuosina 1836-1837 oli
viettänyt jonkun aikaa siellä.

[6] Ticklénistä ja Hedbergistä ynnä muutamista muista Lönnrotin
virkaveljistä enemmän vastedes.

[7] _Anders Erik Hedberg_, Lönnrotin ystävä kouluajoilta, jonka muistosta
Lönnrot hänen kuolemansa jälkeen piti veljellisesti huolta, oli
piirilääkärinä Oulussa. Hän oli syntynyt 1804, oli käynyt Turun
katedraalikoulun läpi ja tuli ylioppilaaksi 1822. -- Mitä muihin
Lönnrotin kirjeissään nimittämiin virkaveljiin ennen ja jälkeen 1840
tulee, mainittakoon tässä yhteydessä, että _Juhana Fredrik Ticklén_,
syntynyt 1802 ja niinkuin tunnettu yksi Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuran perustajia oli piirilääkärinä Raahessa; hän tuli ylioppilaaksi
1819; _Kustaa Asp_, syntynyt 1808, ylioppilas 1823, oli Hedbergin jälkeen
piirilääkärinä Oulussa; _Martti Juhana Lindfors_, jossa niinkuin tunnettu
ensimäiseksi heräsi ajatus Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
perustamisesta, syntyi v. 1800, tuli ylioppilaaksi 1818. Hän oli
piirilääkärinä Kuopiossa.

[8] Kaarlo Vilho Ahrenberg nimitettiin v. 1836 Wiipurin kymnaassin
lehtoriksi.

[9] Kadonnut.

[10] "Suomi" rupesi ilmestymään v. 1841 sekä käsittää nyt noin 44
nidettä, sisältäen tärkeitä kirjoituksia sivistyshistoriamme melkein
kaikilta aloilta.

[11] Lönnrotin kertomukset tästä matkasta ilmestyivät numeroissa 36, 37,
57, 59-61, 80, 81 ja 84 "Morgonbladet"-lehdessä vuodelta 1842, niitä
jatkettiin sitten "Saima"-lehdessä numeroissa 40-42 vuodelta 1845 sekä
saman lehden 7-9:ssä ja 27:ssa numerossa vuodelta 1846. Snellman, joka
oli pyytänyt Lönnrotia jatkamaan näitä matkamuistelmia oli varustanut ne
seuraavalla esipuheella: "Niiden kertomusten yksinkertainen ja suopean
iloinen henki tekee niiden lukemisen huvittavaksi. Mutta on vielä
toinenkin syy niiden julkaisemiseen. Tulevaisuus, jos nimittäin suomen
kielellä ja kansalla on tulevaisuutta, on vielä halukkaammin kuin
nykyaika hakeva jokaista muistoa siitä miehestä, joka aina on pidettävä
Suomen kirjallisuuden perustajana, ja niistä matkoista, joilla hän on
koettanut perikadosta pelastaa tämän kirjallisuuden esikoiset, suomen
kirjakielen vastaisen päälähteen. Nämä muistelmatkin kootaan silloin ja
julaistaan muodossa, jota Lönnrotin oma vaatimattomuus ei katsonut
niiden ansaitsevan, mutta jonka soveliaisuudesta jälkimaailman
kiitollisuus päättäköön". Nämä "Saimassa" julaistut "Lönnrotin
matkamuistelmat" ovat päivitetyt: Kargopol 23 p. heinäk., Stantsia
Polkova 3 p. elok. sekä Wyitegra 4 p. elok. 1842.

[12] Uudella rakennuksella tarkottaa Lönnrot Nokiasta Laukkoon muutettua
asuinrakennusta. Tämän antoi professori Törngren myötyään Nokian, joka
oli yksi hänen monista tiluksistaan, purkaa ja uudestaan rakentaa
Laukkoon, jossa rakennus vieläkin on kartanon päärakennus.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Elias Lönnrotin nuoruuden ajoilta Laukon kartanossa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.