Title: Koti-satuja Lapsille ja Nuorisolle
Author: Anonymous
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Koti-satuja Lapsille ja Nuorisolle" ***


KOTI-SATUJA LAPSILLE JA NUORISOLLE

Keräilleet

Jakob ja Wilhelm Grimm


Saksan-kielestä suomentanut J. A. Hahnsson



K. E. Holm, Helsinki, 1876.

Theodor Sederholmin kirjapaino.



SISÄLLYS:

  1. Sammakko-kuningas ja Rauta-Heikki.
  2. Maarian-lapsi.
  3. Satu eräästä nuorukaisesta, joka pelkäämisen konstia
     oppiaksensa läksi mailman markkinoille.
  4. Susi ja seitsemän pikku kiloa.
  5. Uskollinen Johannes.
  6. Hyvä kauppa.
  7. Kaksitoista veljestä.
  8. Roisto-väki.
  9. Pikku veli ja pikku sisar.
 10. Kolme pikku miestä metsässä.
 11. Kolme kehrääjä-akkaa.
 12. Hannu ja Maiju.
 13. Kalastajasta ja hänen vaimostansa.
 14. Tuhkapöpö.
 15. Holle Rouva.
 16. Seitsemästä kaarneesta.
 17. Pikku Punakerttu.
 18. Bremiläiset kaupungin-musikantit.
 19. Viisas Elsa.
 20. Poika peukalon pituinen.
 21. Peukaloisen matkustukset.
 22. Kiikkerin lintu.
 23. Satu omena-puusta.
 24. Ruusukukkanen.
 25. Löytölintu.
 26. Rastasnoukka kuningas.
 27. Lumikki.
 28. Tonttu.
 29. Koira ja varpunen.
 30. Jussi ja Kaisa-Liisa.
 31. Kirjokarva.
 32. Leino ja Lemmikki.
 33. Onnellinen Hannu.
 34. Köyhä ja Rikas.
 35. Hanhi-piika.
 36. Viisas talonpojan-tytär.
 37. Tohtori Kaikkitietävä.
 38. Peukalokitti ja karhu.
 39. Viisasta väkeä.
 40. Tarinoita haltia-käärmeestä I. II. III.
 41. Köyhä myllärin-renki ja pikku kissa.
 42. Juutalainen orjantappura-pensaassa.
 43. Satu älykkäästä pikku räätälistä
 44. Lumikukka ja Punaruusu.
 45. Neljästä keinokkaasta veljeksestä.
 46. Yksisilmä, Kaksisilmä ja Kolmisilmä.
 47. Valkoinen morsian ja musta morsian.
 48. Kolme laiskuria.
 49. Pikku kanan kuolemasta.
 50. Tähti-markat.



1.

Sammakko-kuningas ja Rauta-Heikki.


Ennen muinoin, jolloinka vielä oli toivomisesta apua, eli eräs
kuningas, jonka tyttäret kyllä kaikki olivat kaunihia, mutta nuorin
niin ihana, että itse auringonkin, joka, toki on nähnyt jos jotakin,
oikein kävi ihmeeksi, joka kerta kun sen loiste laskihe hänen
kasvoillensa. Lähellä kuninkaan linnaa oli iso, synkkä metsä ja
metsässä vanhan lehmuksen juurella kaivo; kun nyt päivä oli kuuman
paahtava, meni kuninkaan-tytär tuonne metsähän sekä istahti vilvakan
lähteen äärelle; ja kun hänen tuli ikävä, otti hän kulta-pallon,
heitti sen korkealle ilmaan ja sieppasi sitten tämän rakkahimman
leikki-kalunsa taas käsiinsä.

Silloimpa kerran niin kävi, ett'ei kuninkaan-tyttären kulta-pallo
pudonnutkaan hänen kätehensä, jonka hän sitä tavoittaakseensa oli
korkealle kuroittanut, vaan kiepsahti maahan ja vieri suoraa päätä
vetehen. Kuninkaan-tyttären silmäily sitä kyllä seurasi, mutta, pallo
katosi ja kaivo oli niin syvä, ett'ei pohjaa näkynyt. Nyt hän itkemään
hyrähti, itki ääneensä itkemistänsä eikä saanut mieltään lohdutetuksi.
Hänen näin valittaessansa, häntä joku puhutteli: "mikä sinun on,
kuninkaan-tytär, pidäthän sinä senkin porua, että johan kivi kovanenkin
tuosta heltyy?" Tyttö nyt ympärillensä katsahti, saadaksensa selville,
mistä ääni tuli, ja jopa näki sammakon, joka vedestä pisti paksun,
ruman päänsä. "Vai sinä se olet, vanha pulikoitsia," sanoi hän, "minä
itken kultaista palloani, joka minulta putosi kaivohon." "Rauhoitu,
vain", vastasi sammakko, "ehkähän minä neuvon keksin, mutta mitäpäs
minulle annat, jos ma tuosta sinulle noudan sinun leikki-kalus". "Mitä
vain tahdot, sammakko kulta," sanoi tyttö, "minun vaatteeni, minun
helmeni ja kallihit kiveni, vieläpä, tämän kultaisen kruunun, joka
on päässäni". Sammakko vastasi, "sinun vaatteistas en piittaa, en
sinun helmistäs enkä kalliista kivistäs enkä myös sinun kultaisesta
kruunustas; mutta jos tahdot minua rakastaa ja minä pääsen sinun
leikki-kumppanikses ja toverikses, jos suot minun istua vieressäs sinun
pöytäs ääressä, syödä sinun kultaisesta taltrikistas, juoda pikku
pikaristas ja nukkua vuoteellas, -- jos tämän minulle lupaat, niin
kyllähän minä tuonne sukellan ja noudan sieltä sinulle kulta-pallos".
"Ah lupaampa", vakuutti tyttö, "sinulle kaikki, mitä tahdot, jos vain
minulle tänne hankit palloni." Mutta hän ajatteli: "mitähän lörpöttelee
tuo tyhmä sammakko, se kuristen vedessä istuu vertaistensa joukossa
eikä siitä ole kenenkään ihmisen kumppaniksi".

Tämän lupauksen saatuansa, pisti sammakko päänsä vetehen, sukelsi sinne
alas ja palasi hetkisen kuluttua taas veden pinnalle, pitäen suussansa
pallon, jonka se sitten heitti ruohikkohon. Kuninkaan-tytär vasta oli
isoissaan, kun hän rakkaan leikki-kalunsa äkkäsi, sieppasi sen maasta
ja juoksi sitten tiehensä. "Odota, odota," huusi sammakko, "ota minut
mukaasi, minä en niin pääse juoksemaan, kuin sinä." Mutta mitäpä se
tuosta hyötyi, että tarmonsa takaa "kuak kuak'iansa" laski! tyttö ei
ottanut sitä kuullaksensa, vaan riensi kotia ja oli pian unohtanut
sammakko paran, jonka taas täytyi köntiä alas kaivohonsa.

Seuraavana päivänä, kun tyttö kuninkaan ja kaiken hovi-väen seurassa
istui pöydän ääressä, syöden kulta-taltrikiltaan, silloimpa joku tuli,
"plitsis, platsis," portahia kömpien, ja ylös ehdittyään koputti se
ovelle ja huusi: "kuninkaan-tytär nuorin, laske minut sisälle." Tämä
juoksi katsomaan, ketä siellä, mutta kun hän oven aukaisi, istuipa
tuossa sammakko. Silloin hän äkkiä oven sulki, meni taas istumaan
pöydän äärehen ja oli aivan tuskissaan. Kuningas pian huomasi, mitenkä
hänen tyttärensä sydäntä kovin tykytti, ja lausui: "lapsukaiseni,
mitä pelkäät, onko oven takana ehkä joku jättiläinen, joka tahtoo
sinut viedä mukahansa?" "Eipä niinkään," tyttö vastasi, "ei siellä
jättiläistä ole, vaan ompa sammakko ilkeä." "Mitä sammakko sinusta
tahtoo?" "Voi rakas isäni, eilen, kun metsässä istuin kaivon vieressä
leikittellen, putosi kulta-palloni vetehen. Koska tätä kovasti itkin,
kävi sammakko palloa minulle noutamassa, ja lupasimpa sille, että se
kumppanikseni pääsisi, koska se tuota kaikin mokomin vaati, mutta en
hiukkaakaan aavistanut, että se saattaisi päästä pois vedestä. Nyt
on se tuolla ulkona ja pyrkii tänne sisälle luokseni." Samassa ovea
toistamiseen kolkutettiin ja ääni huusi:

    "Sä Prinsessa nuorin,
    aukaise!
    muistatko, mitä
    lupasit eilen
    raikkaan lähteen luona?
    Sä Prinsessa nuorin,
    aukaise."

Silloin sanoi kuningas: "mitä olet luvannut, tulee sinun myös suorittaa;
mene nyt laskemaan sammakkoa sisälle." Tyttö menikin sekä avasi oven,
ja sisälle syöpsähti sammakko, yhä seuraten tyttöä, aina hänen tuolinsa
viereen. Siinä se nyt istui huutaen: "nosta minut ylös syliisi." Tyttö
viivytteli, kunnes viimein kuningas käski. Sammakko hyppäsi tuolilta
pöydälle ja puhui: "lykkää kulta-taltrikkis lähemmäksi, jotta saatamme
yhdessä syödä." Tuon hän toki teki, mutta selvästi näkyi, ett'ei hän
sitä mielellään tehnyt. Sammakolle kyllä ruoka makealta maistui,
mutta tytön tarttui kurkkuhun melkein joka suu-palanen. Viimein puhui
sammakko: "jo nyt olen tarpeekseni syönyt ja olen väsyksissä, kanna
minut huoneheses ja valmista silkki-vuotees, sinne maata pannaksemme."
Silloin rupesi kuninkaan-tytär itkemään, hän pelkäsi tuota kylmää
sammakkoa, johon hän ei uskaltanut edes koskeakkaan, ja joka kuitenkin
nyt oli makuu-sijaksensa saava hänen kauniin puhtaan vuotehensa.
Mutta vihastuen sanoi kuningas: "joka on sinua auttanut, jolloinka
olit hädässä, sitä et sinä saa jälkeen-päin halveksia." Silloin tyttö
sammakkoon tarttui kahdella sormella ja kantoi sen ylös huonehesensa,
jossa hän sen laski nurkkahan. Mutta kun hän vuoteella makasi, tuli
se köntien sekä saneli: "olenhan väsyksissä ja tahdompa nukkua yhtä
hyvästi kuin sinäkin: nosta minut sinne tykösi taikka valitan isälles."
Tästä tyttö silmittömäksi suuttui, nosti sammakon laattialta ja viskasi
voimainsa takaa sen vasten seinää: "tuossa nyt olet levon saavuttava,
sinä ilkeä sammakko."

Mutta kun se laattialle putosi, siinä ei ollutkaan sammakko, vaan
kaunis, lempeä-silmäinen kuninkaan-poika. Tästä nyt tuli tytölle hänen
isänsä tahdon mukahan rakas kumppani ja puoliso. Tuo prinssi silloin
kertoi, että häijy noita-vaimo oli hänen noitunut, ett'ei kukaan muu,
kuin ainoastaan hänen nykyinen puolisonsa, olisi saattanut häntä
kaivosta pelastaa, ja että he huomenna tulisivat yhdessä lähtemään
hänen valtakuntaansa. Sitten he nukkumaan menivät, ja seuraavana
aamuna, kun aurinko heidät herätti, saapui sinne vaunut, joita veti
kahdeksan valkoista hevosta: kulta-valjahissa hevoset olivat ja niitten
oli pää valkoisilla kamelikurjen-sulilla koristettu. Takana seisoi
nuoren kuninkaan palvelia, tuo uskollinen Heikki. Tämä rehellinen
poika oli, kun hänen herransa muuttui sammakoksi, surrut niin, että
hän sydämmensä ympäri panetti kolme rauta-vannetta, jott'ei se surusta
ja murheesta särkyisi. Mutta vaunut olivat tulleet nuorta kuningasta
noutamaan hänen valtakuntaansa: uskollinen Heikki auttoi molemmat
vaunuihin, asettui itse seisomaan taakse ja oli isäntänsä pelastuksesta
aivan ihastuksissaan. Kun he kappaleen matkaa olivat kulkeneet, kuuli
kuninkaan-poika takanansa rytisevän, ikään-kuin olisi joku särkynyt.
Silloin hän kääntyi taakse-päin ja huusi:

    "Heikki, tääll' turma on!"
    "Ei, Prinssi turvass' on.
    Yks' vyö vain katkes', mun sydämmeni
    mä sillä vyötin, kun, nähdessäni
    teidät sammakko pahana,
    se oli murheesta haljeta."

Vielä kerran, jopa kaksikin, kuului matkalla rytinä, ja kuninkaan-poika
aina yhä arveli vaunujen särkyneen, mutta vain vantehet katkesivat
uskollisen Heikin sydämmen ympäriltä, koska hän näki herransa
pelastetuksi ja taas onnellisena.



2.

Maarian-lapsi.


Synkän metsän rinteellä asui puun-hakkaaja vaimoinensa, ja heillä
oli yksi ainoa lapsi, kolmi-vuotias tyttönen. Mutta he olivat niin
köyhiä, että jopa joka-päiväinen leipä heiltä puuttui, eivätkä
tietänehet, miten lapsellensa ruoka hankkisivat. Eräänä aamuna meni
puun-hakkaaja suru-mielin metsään työhönsä, ja hänen siinä puita
hakatessaan ilmaantui äkkiä hänen eteensä ihana, jalo vaimo, jolla
oli päässä loistavista tähdistä tehty kruunu. Hän puhui miehelle:
"minä olen Neitsy Maaria, Jesus lapsen äiti; sinä olet köyhä ja kovin
varaton, anna minulle lapses, minä tahdon hänen ottaa myötäni, olla
hänen äitinänsä sekä pitää hänestä huolta." Puunhakkaaja totteli,
kävi lastansa noutamassa ja antoi hänen Neitsy Maarialle, joka vei
lapsen mukaansa ylös taivahasen. Siellä hänen oli hyvä ollaksensa,
hän söi sokeri-leipää ja joi rieska-maitoa, hänen vaatteensa olivat
kullasta kudotuita ja enkelit hänen leikki-kumppaneinansa. Kun
tyttö näin oli neljätoista-vuotiaaksi ehtinyt, kutsui Neitsy Maaria
hänen kerran luoksensa ja lausui: "rakas lapsi, minä ai'on pitkälle
matkalle, ota sinä siis talteesi taivaan-valtakunnan kolmentoista oven
avaimet; kaksitoista ovea sinun on lupa avata sekä katsella niitten
sisä-puolella olevaa loistoa ja ihanuutta, mutta kolmattatoista,
johonka tämä pieni avain kuuluu, kiellän sinua avaamasta; varo vain,
ettet sitä aukaise, sillä muutoin on sinulle kovan onnen päivä
koittava." Tyttö lupasi olla kuuliainen, ja kun sitten Neitsy Maaria
oli lähtenyt, rupesi hän taivaan-valtakunnan asunnoita katsastamaan;
joka päivä hän yhden oven avasi, kunnes oli kahdessatoista huoneessa
käynyt. Mutta jokaisessa istui apostoli valon ja loistehen
ympäröitsemänä. Riemua tytössä synnytti kaikki tämä loistava komeus,
ja myöskin enkelit, jotka aina häntä seurasivat ja riemuitsivat hänen
kanssansa. Nyt oli ainoastaan tuo kielletty ovi avaamata, häntä kovasti
halutti tietää, mitähän sen takana olikaan kätkettynä, ja sempä tähden
sanoi hän enkeleille: "oikein en sitä ai'o avata, tahtoisimpa vain
vähän raolle, saadakseni sitten siitä hiukan tirkistää." "Älä millään
muotoa," vastasi enkelit, "syntiähän tuo olisi; Neitsy Maaria on sen
kieltänyt ja siitä varmaankin sinulle syntyisi onnettomuutta." Silloin
hän vaikeni, mutta halu ja uteliaisuus eivät hänen sydämmessänsä
vai'enneet, vaan sitä oikein nakersivat ja kalvasivat eivätkä sille
rauhan rahtua suoneet. Ja kun enkelit kerran olivat ulos lähteneet,
ajatteli hän: "olenhan nyt ihan yksinäni ja sopiipa siis kerran
sinne kurkistaa, eihän sitä kukaan tiedä, vaikka tuon tekisinkin."
Hän haki avaimen, ja kun se hänellä oli kädessä, pisti hän sen myös
lukkuhun, ja kun siinä kerran avain oli, ei hän myöskään malttanut
olla sitä vähän vääntämätä. Nytpä ovi yhtäkkiä aukeni ja hän näki
Kolminaisuuden istuvan tulenliekissä ja loistossa. Kummastellen hän
tätä kaikkea katseli ja kajosi sitten sormellaan kirkkautehen pikku
hiukkasen, mutta sormi silloin joutui ihan kullatuksi. Kova tuska hänen
nyt valloitti, pikaisesti hän paiskasi oven kiinni ja juoksi tiehensä.
Tuska ei kuitenkaan enään ottanut hellittääksensä, vaikka hän kuinkakin
koetti, ja sydän hänessä levottomasti tykytti eikä entistä rauhaansa
saavuttanut; myöskin kulta oli tarttunut kiinni hänen sormeensa eikä
enään lähtenyt, vaikka hän pesten ja hieroen kyllä pani parastansa.

Eipä aikaakaan, johan Neitsy Maaria matkaltansa palasi. Hän kutsui
tytön luoksensa ja vaati häneltä taivaan-valtakunnan avaimet. Kun
tämä nyt avain-kimpun antoi, katsoi Maaria häntä silmihin ja lausui:
"ethän kuitenkaan ole kolmannenkin-toista huonehen ovea avannut?" "En",
vastasi tyttö. Silloin Maaria kätensä laski hänen sydämmellensä, tunsi,
mitenkä se kovasti tykytti, ja huomasi selvään, että tyttö oli hänen
käskynsä rikkonut ja avannut oven. Sempä tähden hän vielä toistamiseen
kysäsi: "etkö varmaankaan ole tuota tehnyt?" "En," väitti tyttö nytkin.
Silloimpa huomasi Maaria sormen, jota taivaallinen tuli oli kullannut,
ja näki vieläkin selvemmäksi, että tyttönen oli syntiä tehnyt, sekä
kysyi kolmannen kerran: "etkö tottakaan ole tuolla käynyt?" "En,"
vastasi tyttö vielä kolmannen erän. Neitsy Maaria siihen virkkoi: "sinä
et ole minua totellut ja oletpa vielä valehdellutkin etkä siis enään
ole kelvollinen olemaan taivaassa."

Silloin tyttönen vaipui sikeään uneen ja herätessänsä hän makasi
keskellä erä-maata alhaalla maan päällä. Hän koetti huutaa, mutta hänen
suustansa ei äänen hiiskaustakaan lähtenyt, hän kavahti pystyhyn ja
tahtoi juosta pois, mutta, minne-päin ikänänsä hän kääntyi, aina oli
siinä häntä estämässä tiheät orjantappura-pensastot, joittenka läpi
hänen oli ihan mahdoton päästä. Tuon erä-maan keskellä seisoi vanha,
ontelo puu; sen täytyi hänelle kelvata asunnoksi. Yön pimetessä hän
sinne hiipi sisälle, ja kun tuuli riehui tahi vettä virtana sateli,
oli hänellä siinä suojansa. Mutta surkean surkeaa elämää tämä oli, ja
kun hänen mieleensä muistui taivaan ihanuudet sekä miten hän siellä
enkelien seurassa oli leikkiellyt, silloimpa hän purskahti katkerasti
itkemään. Juuria ja metsä-marjoja hänellä oli ainoana ravintonansa,
niitä hän kävi haeskelemassa kaikkialta, minne vain pääsi. Syksyllä
kokoili hän puista varisseita pähkinöitä ja lehtiä sekä kantoi net
luolaansa; pähkinät olivat talvella hänen ruokanansa, ja kun lumi ja
jää maan peittivät, silloin hän, kuten pieni eläin parka, pujahti
lehti-kasahan, ettei hänen tulisi vilu. Piampa häneltä vaatteetkin
kuluivat repaleiksi ja putosivat hänen yltänsä riepu toisensa perästä.
Mutta kun aurinko taas lämpimästi paistoi, meni hän ulos sekä istahti
puun juurelle, ja hänen pitkät hiuksensa ikään-kuin vaippa häntä
ylt'ympäri verhosivat. Näin hän mailman tuskaa ja kurjuutta kokein
istuskeli vuosikausia.

Kerran, jolloinka puut taas nuoren viheriöinä rehoittivat, kävi
metsässä tuon maan kuningas metsästämässä, ajaen kaurista takaa, ja kun
se oli paennut siihen pensastoon, joka tuota onttoa puuta ympäröitsi,
astui hän alas ratsahilta, kiskoi pensahat erillensä ja raivasi
miekallaan itsellensä tietä. Siten varvikon läpi päästyänsä näki hän
puun suojassa istuvan ihmeen-ihanan naisen, jota kanta-päihin asti
peitteli hänen kullan-kellertävät hiuksensa. Kummastellen kuningas
paikalle pysähtyi ja katseli ihastuksissansa tyttöä sekä puhutteli
häntä sitten, kysyen: "Kuka olet? miksi täällä erä-maassa istuskelet?"
Tyttö ei mitään vastannut, sillä äänen-hiiskaustakaan ei hän kyennyt
suustansa saamaan. Kuningas vielä lausui: "tahdotko minua seurata minun
linnaani?" Silloin tuo vain hiukan nyykäytti päätänsä. Kuningas nyt
otti tytön sylihinsä, kantoi hänet hevosensa selkään ja ratsasti hänen
kanssansa kotia. Tultuansa kuninkaalliseen linnaansa puetti hän kauniit
vaatteet hänen päällensä ja antoi hänelle yllin kyllin jos jotakin. Ja
vaikk'ei tyttönen toki osannutkaan puhua, oli hän kuitenkin niin ihana
ja suloinen, että kuningas häntä rupesi sydämmellisesti rakastamaan,
eikä aikaakaan, jopa otti hänet puolisoksensa.

Kun oli vuoden vaalo kulunut, synnytti kuninkaan puoliso pojan. Kun hän
sitten seuraavana yönä yksin makasi vuoteellansa, ilmestyi hänelle
Neitsy Maaria puhuen: "jos tahdot toden tunnustaa sekä myöntää, että
avasit oven, jota avaamasta sinua oli kielletty, niin minä kieles
kahlehet katkaisen ja palautan sinuhun puheen-voiman, mutta jos pysyt
synnissä ja uppiniskaisena valehtelet, vien sinun äsken syntyneen
lapses mukahani." Silloin kuninkaannalle puheen-lahja suotiin, mutta
hän pysyi paatuneena sekä vastasi: "empä olekkaan tuota kiellettyä ovea
avannut", ja nyt Neitsy Maaria otti lapsukaisen hänen sylistänsä ja
katosi. Seuraavana aamuna, koska ei lasta löytynyt mistään, syntyi
kansassa huhu semmoinen, että kuninkaanna oli ihmis-syöjä ja oman
lapsensa murhaaja. Hän kyllä kaiken kuuli, vaan ei kyennyt mitään
vastaamaan, mutta kuningas ei ottanut tuota huhua uskoakseensa, sillä
hän hellästi rakasti puolisoansa.

Vuoden päästä kuninkaanna toisen pojan synnytti. Yöllä astui taas
Neitsy Maaria hänen eteensä ja lausui: "jos myönnyt tunnustamaan,
että olet kielletyn oven avannut, tahdon sinulle antaa sinun lapsesi
takaisin sekä kirvottaa kielesi sitehet, mutta jos valehdellen pysyt
synnissäs, vien minä myös tuon äsken syntyneenkin mukaani." Silloin
kuninkaana taas vastasi: "en suinkaan, minä en ole tuota kiellettyä
ovea avannut," ja Maaria otti lapsen hänen sylistänsä ja vei sen
taivahasen. Aamulla, kun kansa kuuli, että toistamiseen oli lapsi
kadonnut, juteltiin julkisesti, että oma äiti sen muka oli syönyt, ja
kuninkaan neuvon-antajat pyysivät, että hän tuomittavaksi saatettaisiin.
Mutta kuningas puolisoansa niin rakasti, ett'ei hän ottanut tuota
uskoaksensa, ja kielsi kuoleman- rangaistuksen uhalla neuvon-antajiansa
siitä sen enempää puhumasta.

Kolmantena vuonna kuninkaan puoliso ihanan kaunihin pikku tyttären
synnytti; silloimpa taas ilmestyi yöllä Neitsy Maaria ja sanoi:
"seuraa minua." Hän otti häntä kädestä kiinni, vei hänet taivahasen
ja näytti hänelle molemmat hänen vanhemmat lapsensa, jotka maa-palloa
leikki-kalunansa vieritellen hänelle hymyilivät. Riemu tuosta
kuninkaannan sydäntä sykäytti, ja Neitsy Maaria lausui: "jos nyt
suostut tunnustamaan, että avasit sen oven, jota sinua kielsin
avaamasta, annampa sinulle jälleen molemmat poikasi." Mutta kuninkaanna
kolmannen kerran vastasi: "en, minä en ole tuota kiellettyä ovea
avannut." Silloin Maaria hänen taas laski taivaasta alas maan päälle
sekä korjasi haltuhunsa myös hänen kolmannenkin lapsensa.

Seuraavana aamuna, kun tuosta saatiin tieto, huusi koko kansa
ääneensä: "kuninkaan puoliso, on ihmis-syöjä, hän on välttämättömästi
tuomittavaksi toimitettava!" eikä kuningas enään saattanut olla
neuvon-antajiensa mieltä noudattamata. Hänen puolisonsa tuotiin
tuomio-istuimen etehen tutkittavaksi, ja koska ei hän mitään vastannut
eikä saattanut itseänsä puolustaa, tuomittiin hän poltto-rovion omaksi.
Puita kannettiin kokohon ja kun hän oli paaluun sidottu kiinni ja
valkea rupesi hänen ympärillänsä palamaan, silloin suli ylpeyden kova
jää-kuori, katumus hänen sydämmensä valloitti ja hän ajatteli: "jospa
vain ennen kuolemaani saisin tunnustaa tuon oven avanneeni!" Silloin
hänehen puheen-lahja palasi, ja hän huusi ääneensä: "tosin, Maaria,
minä olen sen tehnyt!" Ja kohta taivas laski satehen, joka liekit
sammutti, hänen ympärillensä loisto leimahti, ja kantaen sylissään tuon
pienen tyttösen Neitsy Maaria astui sinne alas sekä molemmat pikku
pojat hänen rinnallansa. Lempeästi nyt Maaria hänelle lausui: "joka
syntiänsä katuu ja rikoksensa tunnustaa, hänelle se myös anteeksi
annetaan," jätti sitten lapset hänen haltuunsa, päästi hänen kielensä
sitehistä ja lahjoitti hänelle onnea koko hänen elin kaudeksensa.



3.


Satu eräästä nuorukaisesta, joka pelkäämisen konstia oppiaksensa läksi
mailman markkinoille.


Eräällä isällä oli kaksi poikaa, joista vanhempi oli viisas ja
ymmärtäväinen sekä aina tiesi tehtävänsä tehdä, mutta nuorempi oli
tyhmä, ei saanut mitäkään päähänsä pystymään eikä oppinut mitään; ja
ihmiset, jotka hänen näkivät, sanoivat tavallisesti: "tuostapa vasta
on isälle raskas rasitus vielä syntyvä." Milloinka vain oli jotakin
toimitettavana, täytyi vanhemman aina toimehen ryhtyä; mutta jos isä
tämän käski mennä myöhään illalla taikka yötis-aikaa jotakin noutamaan
ja matka silloin sattui kirkko-tarhan tahi jonkun muun kammoksuttavan
paikan ohitse, vastasi hän tavallisesti: "voi isä, minua pahasti
pöyristyttää," sillä hän pelkäsi. Taikka kun iltasin pesä-valkian
ääressä tarinoita juteltiin sellaisia, että oikein karvoille kävi,
huusivat kuunteliat monasti: "voi, ihan meitä pöyristyttää." Nuorempi
poika silloin nurkassa istui kuunnellen eikä saattanut ensinkään
ymmärtää, mitä tuo tiesi. "Aina he sanovat: minua tuo kamoittaa,
oikeimpa kauheasti pöyristyttää; minä en kauhistuksesta enkä
pelon-pöyristyksistä mitään tiedä, tuohan lienee konsti semmoinen, jota
en ollenkaan ymmärrä."

Nytpä tapahtui, että isä kerran sanoi hänelle: "kuuleppas sinä tuolla
nurkassa! tulethan isoksi ja väkeväksi, ja sinun siis myös tulisi
oppia jotakin, millä saattaisit elatusta itselles hankkia. Etkö näe,
miten veljes panee parastansa, vaivojansa säästämätä, mutta sinuhun ei
mitään pysty.". "Oi isäni," vastasi poika, "tahtoisimpa halusta jotakin
oppia; niimpä, jos vain kävisi laatuhun, minua kovin haluttaisi oppia
tuota kauhistumista, sillä enhän sitä ollenkaan käsitä." Vanhempi veli
tätä kuullessaan naurahti ja ajatteli itseksensä: "noh hyvänen aika!
onhan tuo veljeni oikea pöhkö, josta ei iki-päivinä miestä paisu; sillä
mistä koukkua koetat, sitä ajoissa taivuta." Huo'aten isä taas vastasi:
"pelkäämistä ja kauhistumista kyllä vielä joudut oppimaan, mutta siitä
ei ole sinulle leipää lähtevä."

Muutaman päivän päästä lukkari heillä kävi vieraissa. Tälle isä
silloin suruansa valitti sekä kertoi, mitenkä hänen nuoremman
poikansa oli kehnosti laita, tuo kun ei mitään ymmärtänyt eikä
oppinut. "Ajattelkaappa! kun kysyin häneltä, millä hän elatustansa
aikoi ansaita, vastasi hän tahtovansa oppia pelkäämistä." "Jollei
sen vaikeampaa vaadita," lausui lukkari, "niin kylläpä hän tuota
saattaa minun tykönäni oppia; lähettäkää hänet vain minun luokseni,
jopa vaikka kohta otan hänen myötäni." Tästä isä oikein tuli
mieli-hyvilleen, arvellen itseksensä: "oppineehan kuitenkin poika
jotakin." Lukkari pojan siis vei kotihinsa ja työksi hänelle määrättiin
kellojen soittamista. Parin päivän kulutta tuo uusi isäntä poju paran
herätti sydän-yöllä ja käski hänen pukea vaatteet yllensä sekä mennä
kirkon-torniin soittamaan. "Ehkäpä nyt jo oppinet, mitä pelkääminen
tietää," lukkari itseksensä ajatteli, pujahtaen salaa tornihin edeltä,
ja kun poika oli sinne ylös ehtinyt sekä kääntyi kellon-nuorahan
ruvetaksensa, näki hän valkoisen haamun seisovan portahilla kumu-reiän
vasta-päätä. "Kuka siellä," hän huusi, mutta tuo haamu ei vastannut
mitään, ei siirtynyt paikaltansa eikä edes hiukkaakaan liikahtanut.
"Vastaa kohta," hän sitten kirkasi, "taikka mene heti tiehes, sillä
täällä ei sinulla yötis-aikaa ole mitään tekemistä." Liikahtamata
lukkari kuitenkin jäi paikalleen, jotta poika hänen luulisi aaveeksi.
Tämä silloin huusi toisen kerran: "mitäs täältä tahdot? jos olet
rehellinen mies, puhu suus puhtaaksi, taikka ma sinun viskaan
portahia alas." Lukkari ajatteli: "eihän tuo kuitenkaan toden totta
lienee," eikä äänen hiiskaustakaan laskenut, vaan seisoi kuin kivi
liikkumatonna. Nytpä poika kolmannen kerran kummitukselle kiljasi, ja
kun ei siitäkään sen parempaa syntynyt, hyökkäsi hän aavehen kimppuun
ja sysäsi sitä menemään senkin vauhtia, että se kolisten kopsahti koko
kymmenen porrasta alas-päin ja jäi sinne nurkkahan makaamaan. Sitten
hän kelloa soitti, läksi soitettuansa kotia, pani sanaakaan sanomata
vuoteellensa maata ja nukkui sinne. Lukkarin vaimo kau'an miestänsä
odotti, mutta eipä tuo tuloa tehnyt. Silloin hän viimein herätti pojan
ja kysäsi häneltä: "tiedätkö, mihin mieheni on jäänyt? hän ennen sinua
läksi tornihin." "En," vastasi poika, "mutta seisoi siellä kumu-rei'än
vastapäätä joku portahilla, ja koska ei se minulle mitään vastannut
eikä tahtonut tiehensä mennä, arvelin sen joksikin konnaksi ja
töyttäsin luistamaan portahia alas. Menkää vain sinne, kyllä sitten
näette, hänkö tuo oli, oikeinhan siitä olisin pahoillani." Vaimo
nyt riensi pois ja löysi tornista miehensä, joka vaikeroiden makasi
loukossa, häneltä kun oli toinen jalka taittunut.

Kannettuansa lukkarin kotia, juoksi vaimo, pahasti parkuen pojan
isän luoksi. "Teidän poikanne on," huusi hän, "meille saattanut
kamalan onnettomuuden, hän on mieheni viskannut tornin-portahia
alas niin rajusti, että toinen sääri on poikki murtunut; korjatkaa
kohta tuo heittiö hiitehen meidän talostamme!" Isä kovasti pelästyi,
riensi kiiruimman kautta lukkarin talohon ja torui poikaa oikein
pahan-päiväisesti. "Mihinkähän konnan- kujeihin sinä täällä olet
ruvennut? nuot varmaankin ovat itse pahan-hengen synnyttäminä päähäs
pöllähtäneet!" "Isäni", vastasi tämä, "kuultele minua vain hiukankin,
minä ihan syytön olen; hän siinä sydän-yöllä seisoi, ikään-kuin joku
semmoinen, jonka on paha mielessä. Minä en tietänyt, mikä tuo oli, ja
käskin kolmasti hänen puhua taikka korjata koipensa." "Voi onnetonta,"
lausui isä, "sinä minulle vain surua saatat, mene pois silmäini
edestä, en kärsi sinua enään nähtävissäni." "Jaa isäni, menempä aivan
halusta; malttakaa vain, kunnes päivä valkenee, silloinhan tahdon
lähteä, oppiakseni pelkäämistä sekä siten keksiäkseni keinon, millä
itseäni elättäisin." "Opi mitä opit," isä vastasi, "minulle se ompi
ihan yhden-tekevää. Tästähän saat viisikymmentä markkaa, ota net ja
lähde liikkeelle maita, mantereita kiertelemään, mutta älä kellekkään
ihmiselle ilmoita, mistäs olet ja kuka sinun isäsi on, sillä minun on
mahdoton olla sinua häpeämätä." "Kyllä, isä kulta, halusta noudatan
teidän tahtoanne; jollette vain vaikeampaa vaadi, minä helposti tuon
pidän mielessäni."

Kun sitten päivä koitti, pisti poika nuot viisikymmentä markkaa
taskuhunsa ja läksi valta-maantietä vaeltamaan, yhä jupisten
itseksensä: "jospa vain osaisin pelätä, jospa minua vain
kauhistuttaisi." Silloin häntä vastahan tuli mies, joka kuuli, mitä
poika itsekseen puheli, ja kun he olivat ehtineet kappaleen matkan
päähän, mistä näkivät hirsi-puun, sanoi hän pojalle: "katsoppas,
tuolla on puu, jossa seitsemän miestä on köydenpunojan tyttären
kanssa häitänsä pitänyt, ja siinäpä he nyt lentämään oppivat, mene
sinä istumaan tuonne puun juurelle ja jää sinne yöksi, niin kyllähän
pian opit pelkäämään." "Jollei tuohon muuta tarvita, eihän se sitten
vaikeata olekkaan, mutta jos noin näppärästi opin pelkäämähän, annan
sinulle minun viisikymmentä markkaani; palaja huomenna varahin minun
luokseni." Sitten meni poika hirsi-puun juurelle, istahti sinne ja
odotti, kunnes tuli ilta. Ja koska häntä siinä rupesi viluttamaan,
kantoi hän puita kokohon ja sytytti net palamaan; mutta sydän-yön
aikoihin rupesi käymään niin kylmä tuuli, että vilu häntä oikein
värisytti, vaikka hän ihan valkean ääressä oleskeli. Ja kun tuuli noita
hirtetyitä paiskeli toisiansa vastaan, niitä sinne tänne heilutellen,
ajatteli hän: "ompa minun vilu täällä alhaalla valkean vieressäkin,
mitähän sitten noitten, jotka tuolla ylhäällä itseänsä vääntelevät
kylmän kourissa." Ja hellä-mielinen kun oli, pystytti hän tika-puut,
kiipesi ylös, irroitti hirsi-puusta toisen hirtetyn toisensa perästä
sekä kantoi net kaikki seitsemän sieltä alas. Sitten hän valkeaa
korjasi, puhalteli sitä paremmin palamaan ja asetti ruumihit sen
ympärille istumaan, jotta heidän siinä sopisi lämmitellä. He tuossa
liikahtamata istua kököttivät, ja valkea tarttui heidän vaatteihinsa.
Hän silloin huudahti: "varokaa vain, taikka minä teidät taas roikkumaan
ripustan." Mutta nuot kuollehet eivät mitään kuullet, net vain vaiti
pysyivät ja antoivat vaateriepujensa yhä palaa. Silloin hän heille
sanoi suuttuneena: "jollette tahdo itsestänne vaaria pitää, en minä
teitä saata auttaa, minua ei haluta palaa teidän kansanne poroksi,"
ja ripusti heidät järjestänsä tuonne ylös. Sitten hän meni valkean
äärehen istumaan sekä nukkui sinne, ja seuraavana aamuna tuli tuo
eilinen mies hänen tykönsä sekä vaati viisikymmentä markkaa kysyen:
"jokohan nyt ymmärrät, mitä pelkääminen tietää?" "En," vastasi poika,
"mistähän olisin tuon tiedon saanut? nuot tuolla ylhäällä eivät ole
suutansa avanneet, ja olivatpa niin tyhmiä, että antoivat palaa, mitä
heillä muutamia vaaterääsyjä oli yltänsä." Silloin mies ymmärsi, ett ei
hänestä viidenkymmenen markan omistajaa sinä päivänä syntyisi, ja läksi
tiehensä sanoen: "tuommoista en vielä ole koskaan tavannut."

Eipä poikakaan sinne jäänyt, vaan rupesi edemmäksi astelemaan yhä
lausuen itseksensä: "oi jospa vain oppisin pelkäämään, oi voi jospa
vain oppisin pelkäämään!" Tämän kuuli eräs ajuri, joka hänen takanansa
kulki, sekä kysäsi: "kuka sinä olet?" "Empä tiedä," vastasi poika.
Ajuri sitten kysyi: "mistäpäs olet?" "En tiedä." "Kuka on sinun isäs?"
"Tuota en arvaa sanoa." "No mitäshän siinä itsekses yhä mötiset?"
"Voi," vastasi poika, "sydämmestäni soisin, että pelkäämistä oppisin,
mutta eipä ole ketään, joka minua opettaa osaisi," "Heitä hiitehen
lörpötykses," sanoi ajuri, "tule minun mukaani, ja sopiihan koettaa,
saanko sinua oppimaan." Poika nyt ajurin kumppaniksi rupesi, ja illalla
he ennättivät erähäsen ravintolaan, jonne aikoivat jäädä yöksi. Tupahan
tullessaan poju taas ääneensä lausui: "jospa vain oppisin pelkäämähän,
voi jospa minua pelko vain kerrankin pöyristyttäisi!" Tämän kuuli
isäntä ja sanoi naurahtaen: "jos sinun tuota tekee mieli, kylläs
sitä täältä saat tarpeekses." "Vaiti vain," virkkoi emäntä, "liian
montahan uhka-rohkean uteliasta jo on henkensä menettänyt, surku ja
sääli minun oikein tulisi noita kauniita silmiä, jolleivät net enään
pääsisi päivän-valoa ihailemaan." Mutta poika tähän vastasi: "Vaikkapa
tuo olisi kuinkakin vaikeata, tahdon sitä kuitenkin oppia, sillä
sempä tähdenhän minä olen liikkeelle lähtenytkin." Eikä hän isännälle
rauhan rahtua suonut, kunnes tämä hänelle kertoi, että lähistössä
siellä oli lumottu linna, missä kyllä saisi pelkäämistä oppia, jos
valvoen siinä vain viettäisi kolme yötä. Sille, joka tuon uskaltaisi
tehdä, kuningas muka oli puolisoksi luvannut tyttärensä, joka oli
mailman ihanin tyttönen; linnassa myöskin löytyi kätkettynä suuret
aartehet, joita vartioitsi häijyt haltiat, ja nämät tavarat, jotka
köyhimmästäkin pian tekisivät uppo-rikkahan, tuo rohkea saisi ihan
omaksensa periä. "Linnahan," lisäsi hän, "on kyllä moni mennyt, mutta
ei kukaan ole sieltä palannut." Seuraavana aamuna poika sitten meni
kuninkaan puheille ja sanoi: "jos vain lupa minulle suodaan, minä aivan
halusta tuolla lumotussa linnassa kolme yötä valvoisin." Kuningas
silloin poikaa katseli tarkasti, näkyi mieltyneen hänehen ja lausui:
"kolmellaista saat pyytää mukahasi linnaan, mutta niitten tulee olla
hengettömiä kaluja." Poju siihen vastasi: "soisimpa saavani valkeaa ja
sorvaus-penkin sekä veistin-penkin veitsineen."

Päivällä kuningas nämät kaikki lähetti linnahan hänen käytettäväksensä.
Kun sitten yö lähestyi, meni poika sinne, sytytti erähäsen kamariin
kirkkaasti palavan valkean, nosti sen vierehen veistin-penkin
veitsineen ja asettui itse istumaan sorvaus-penkille. "Oi jospahan
vain oppisin pelkäämään, mutta tuskin maar täälläkään sitä tulen
oppimaan." Sydän-yön aikahan hän valkeaa kerran aikoi kohentaa; kun
hän nyt siinä tulta puhalteli, kuului äkkiä nurkasta naukunta: "au,
miau, miten meitä viluttaa!" "Te hupsut," huusi poika, "mitä siellä
mangutte? Jos teidän on vilu, niin tulkaatte valkean äärehen istumaan
teitänne lämmittelemään." Tuskin nämät sanat hänen suustansa olivat
lähteneet, jopa yhdellä harppauksella hänen luoksensa hypähti kaksi
suurta mustaa kissaa, jotka asettuivat istumaan yksi hänen kummallekkin
puolellensa, hehkuvin silmin häntä hurjan tuimasti katsellen. Hetkisen
siinä lämmiteltyänsä net pojalle lausuivat: "entäpäs toveri kulta,
jos yhdessä rupeisimme korttia lyömään." "Vaikka vain," vastasi
hän, "mutta näyttäkää ensin minulle käpälänne hiemasen." Kissat nyt
häntä kohden kynsiänsä kurottivat. "Oi voi," poika silloin huudahti,
"teilläpä vasta on pitkät kynnet! malttakaappa, minun täytyy net
ensin hiukan leikata." Sitten hän heitä otti niskasta, nosti heidät
veistin-penkille ja kiersi ruuvilla heidän käpäliinsä kiinni. "Jo
nyt näin teidän sormenne," sanoi hän, "ja sepä kortinlyönnin-halun
minusta ihan haihdutti," tappoi heidät sitten ja viskasi vetehen. Mutta
kun hän näistä kahdesta oli päässyt ja taas aikoi valkean vierehen
istahtaa, silloimpa joka komerosta kaikkialta tuli häntä kohden mustia
kissoja ja mustia koiria, tuliset vitjat kaulassa, ja kamalasti niitä
karttumistansa yhä karttui, kunnes poika viimein oli huutavaan hukkahan
joutumaisillansa, sillä nuothan hirveästi kiljuivat, tunkivat hänen
valkeansa vierehen, kiskoivat sieltä kekäleitä ja koettivat sammuttaa
tulen. Tuota hän tuokion aikaa katseli hätäilemätä, mutta kun melu
hänen mielestänsä liiaksi yltyi, sieppasi hän puukkonsa, huutaen: "pois
edestä roistot," sekä hyökkäsi noitten kimppuhun. Muuttamat tiehensä
juoksivat, toiset hän löi kuoliaksi ja viskasi ulos lammikkoon. Ulkoa
palattuansa puhalsi hän valkeansa taas vireille ja lämmitteli siinä
itseänsä. Hänen tuossa nyt istuessansa silmät umpehen pakkasivat,
sillä häntä rupesi unettamaan. Hän silloin ympärillensä katsahti
ja näki nurkassa ison sängyn: "tuopa vasta minun mieleistäni," hän
itseksensä virkahti ja laski sinne pitkällensä maata. Mutta kun hän
juuri oli nukkumaisillansa, rupesi sänky itsestänsä liikkumaan ja läksi
linnan huoneita kiertelemään. "Hyväpä tämä," lausui poika, "paremmin
vain vielä." Silloin sänky vasta kulkemahan, ikään-kuin sitä olisi
kuusi hevosta vetänyt, ja kiisi hurjaa vauhtia sinne tänne, hypähtäen
kynnysten ylitse sekä lennellen portahia ylös ja alas; yht'äkkiä, hei
hopsis! siinä kaikki kiertyi mullin mallin, mitä päällimpänä oli ollut,
se alimmaksi joutui, ja ihan vuoren-korkuinen taakka nyt painoi poika
parkaa. Mutta tämä peitot ja patjat päältänsä viskasi, kapusi pois
sängystä, sanoen: "hullu enään ajelkohon!", pani maata tulen äärehen ja
nukkui siinä, kunnes päivä valkeni. Aamulla kuningas huonehesen saapui,
ja nähtyänsä pojan makaavan laattialla luuli hän, että peikot olivat
tämän tappaneet ja että poju nyt tuossa kuolleena kelletteli. Hän
silloin virkkoi: "oikeinhan minun on tuota kaunista nuorukaista sääli!"
Tämän kuuli poika ja nousi pystyyn, vastaten: "eipä vielä hätää." Tätä
kuningas vasta ihmettelemään, mutta joutuipa hän siitä ihan iloiseksi
ja kysäsi, mitenkä oli käynyt. "Aivan hyvin," vastasi poika, "onhan jo
yksi yö kulunut ja toivompa noitten kahdenkin vielä kuluvan." Kun hän
sitten ravintolaan palasi, isäntä vasta hämmästymään. "Empä hiukkaakaan
luullut," hän huudahti, "että sinua elävänä enään näkisin; oletkos
nyt jo oppinut, mitä pelkääminen tietää?" "En," kuului pojan vastaus,
"turhaan minä parastani panin; oi jospa vain joku minun saisi oppimaan."

Seuraavaksi yötä meni hän toistamiseen tuonne linnahan, istui valkean
viereen ja rupesi taas vanhaa virttänsä virittämään: "voi jospa vain
kerrankin pelko minua värisyttäisi!" Puoli-yön lähestyessä rupesi melua
ja kolinaa kuulumaan, ensin hiljaista, sittemmin yhä kovempaa, mutta
loppuipa se hetkiseksi peräti, ja kamalasti karjuen savu-torvesta
viimein kapsahti alas ihmisen puolikas, pudoten permannolle pojan
etehen. "Jopa jotakin," hän huudahti, "toinen puoli vielä puuttuu,
eihän tuosta tarpeeksi!" Silloin uudestansa syntyi melua, ulvomista
laskettiin mitä hurjimman raivokkainta, ja toinen puolikaskin kolahti
alas laattialle. "Maltappas," sanoi hän nyt, "jahkahan minä saan
valkean puhalletuksi vähän paremmin vireille sinun kunniakses." Kun hän
tämän tehtyänsä taas katsahti taaksensa, olivat molemmat puolikkaat
yhtehen yhdistyneet ja hänen paikallansa istui hirveän-näköinen mies.
"Empä tuota tarkoittanut," puhui poika, "penkki on minun." Mies kyllä
häntä koetti pois, mutta poika ei tuohon suostunut, vaan työnsi hänen
väkisin tiehensä ja meni vanhalle palkallensa istumaan. Silloimpa sinne
pudota rojahti vielä useampia miehiä, joilla oli muassansa yhdeksän
kuolleen luut ja kaksi pääkalloa; luut he sitten asettivat pystyhyn ja
rupesivat keilasille. Poikaa myös rupesi haluttamaan, ja hän heiltä
kysäsi: "kuulkaappa! pääsenkö minäkin juokkohon?" "Aivan halusta,
jos sinulla vain on rahaa." "Ompa sitä vaikka liikenemäänkin", tämä
vastasi, "mutta teidän pallonne eivät oikein ympyriäisiä ole." Sitten
hän otti pää-kallot, laski sorvaus-penkille ja teki net siinä ihan
ympyriäisiksi. "Kas nythän net luistavat," lausui hän, "nytpä vasta
oikea ilo alkaa." Poika sitten pelihin ryhtyi ja markkoja häneltä
meni muutamia, mutta kun kello löi kaksitoista, katosi kaikki hänen
nähtävistänsä; hän laski maata ja nukkui sikeään unehen. Seuraavana
aamuna tuli kuningas sinne tiedustelemaan. "Kuinka sinun on tänä
yönä käynyt?" kysyi hän. "Olempa ollut keilasilla ja pari markkaa
menettänyt." "Olethan toki välihin vähän pelännyt?" "Mitä maar," poika
vastasi, "oikein on hupaisesti yö kulunut, ja hartahimmasti vieläkin
haluan oppia, miltä pelkääminen tuntunee!"

Kolmannen yön alkaessa hän penkillensä taas istahti ja lausui aivan
suutuksissansa: "voi jospa jo kerrankin pelko minua edes hiukkasen
pöyristyttäisi!" Vähän myöhäsempään sitten tuli kuusi isoa miestä
kantaen ruumiin-arkkua huonehesen. Poika silloin sanoi: "voi, voi,
tuossa varmaankin on serkkuseni, joka vasta pari päivää sitten kuoli,"
viittasi sormellansa ja huusi: "tule, serkku kulta tule!" Miehet arkun
laskivat laattialle, ja hän kiiruusti juoksi sen vierehen sekä nosti
pois kannen; kuollut mies makasi arkussa. Poika hänen kasvojansa
koetteli, mutta net olivat kylmiä, kuin jää. "Maltappas," hän virkahti,
"minä sinua vähäsen lämmittelen," meni tuosta valkean etehen, lämmitti
siinä kätensä ja laski sen sitten kuolleen kasvoille; mutta kuollut
pysyi kylmänä. Nyt hän sen nosti arkusta, meni valkean viereen
istumaan, otti sen sylihinsä ja rupesi sen käsi-varsia hieromaan,
jotta veri suonissa taas pääsisi liikkeelle. Mutta kun ei tuostakaan
näkynyt apua lähtevän, juolahti hänen mieleensä: "milloinka kaksi
makaa vuoteella vieretysten, lämmittelevät he toisiansa," ja nytpä
hän kuolleen kantoi sänkyhyn, levitti peittoja hänen päällensä ja
meni itse viereen. Hetkisen kuluttua kuollut myös lämpeni ja rupesi
jo liikahtamaan. Silloin sanoi poika: "huomaatko, serkkuseni? enkö
ole sinua lämmittänyt?" Mutta kuollut nousi istualle ja huusi: "nytpä
tahdon sinun kuristaa kuoliaksi." "Mitä," vastasi siihen poika,
"tuommoistako palkkaa minulle ai'ot? ihan paikalla olet arkkuhun
joutuva takaisin," nosti hänen ylös, paiskasi sinne menemään ja pani
kannen kiinni; sitten tuli sisälle nuot kuusi miestä ja arkun he veivät
taas pois. "Empä vain rupee pelkäämään," sanoi poika, "täällä en sitä
ikänäni opi."

Silloin sinne sisälle astui mies, joka oli kaikkia muita kookkaampi ja
näytti hirveän julmalta: mutta hän oli vanha, ja pitkä, harmaa parta
riippui hänen rinnoilleen. "Voi sinuas kehnoa kurjaa!" hän huusi, "nyt
piankin olet oppiva, miltä pelkääminen tuntuu, sillä sinun täytyy
kuolla." "Eipä liiaksi hätää," vastasi poika, "eihän jänes menemätä
satu satimehen." "Jo nyt kohta tahdon sinun kaapata," sanoi tuo
hirviö. "Hiljaa, hiljaa, äläppäs ennen aikojas ylpeile; olenhan minä
yhtä väkevä, kuin sinä, ehkäpä vielä väkevämpikin." "Kyllä tuo pian on
nähty," lausui vanhus, "jos sinä olet minua vahvempi, sallin sinun
täältä mennä menojas, lähtekäämme nyt vain koettamaan!" Sitten hän
pojan vei pajahan pimeitä käytäviä pitkin, sieppasi kirveen ja sivalsi
yhdellä iskulla alasimen tykkänään menemään alas maahan. "Paremmin
minä toimitan työni," sanoi poika astuen toisen alasimen etehen, sinne
viereen tuli vanhus, tarkemmin selittääksensä, ja hänen harmaa partansa
ulottui aina alasimeen asti. Silloin poika otti kirveen, halkaisi
alasimen kerrassaan ja likisti samassa parran tuonne rakohon. "Siinäpäs
nyt jouduit pahaan pintehesen," sanoi poika, "nyt on sinun vuoros
kuolla." Sitten kaappasi hän rauta-kangen ja huimi sillä vanhusta,
kunnes tuo vaikeroiden sekä suuria aarteita luvaten rupesi rukoilemaan,
että hän jo lakkaisi lyömästä. Poika nyt veti kirveen alasimesta ja
laski ukon irti. Tämä taas vei hänen takaisin linnaan ja näytti hänelle
eräässä kellarissa kolme arkkua, jotka olivat kultaa täynnänsä. "Tästä
saakoon köyhät yhden osan sekä kuningas toisen, ja kolmas jääköön
sinun hyväkses." Sillä välin kello löi kaksitoista, aave kohta katosi,
ja poika jäi pilkko pimeään. "Ehkähän tästä sentään selvinnee," hän
itseksensä virkkoi, läksi sitten haporoitsemaan, osasi takaisin
kamarihin ja nukkui sinne valkean ääreen. Seuraavana aamuna tuli
kuningas ja kysyi: "joko nyt olet oppinut, mitä pelkääminen tietää?"
"En," vastasi poika, "mitä vielä! täällä kyllä kävi serkku vainajani,
ja parta-suu ukko minulle tuolla alhaalla näytti paljon rahaa, mutta
pelkäämisen konstia ei kukaan ole minulle opettanut." Silloin sanoi
kuningas: "sinä olet linnan päästänyt taioksista ja sinun siis tulee
saada tyttäreni puolisokses." "Tuopa toki kyllä hyvä," hän tähän
vastasi, "mutta ainakaan en vielä ymmärrä, mitä pelkääminen oikeastaan
ompi."

Sitten kulta kannettiin pois kellarista ja juotiin häitä, mutta vaikka
nuori kuningas kylläkin rakasti puolisoansa ja muutoin myös oli hyvällä
mielin, mutisi hän kuitenkin ehtimiseen: "voi jospa vain pelätä
ymmärtäisin! jospa kerrankin pelon pöyristykset minua värisyttäisivät!"
Tuosta viimein suuttui hänen puolisonsa. Silloin sanoi kamari-neitsyt:
"helpostihan tuo on autettavissa, minä kyllä tiedän keinon, millä häntä
piankin opetan pelkäämähän." Tämän sanottuansa meni hän puutarhaan
puron rannalle ja otti purosta salakoita ämpärillisen. Yöllä, nuoren
kuninkaan nukkuessa, hänen puolisonsa sitten veti pois peiton ja kaasi
hänen päällensä kaikki mitä ämpärissä oli kylmää vettä ja salakoita,
niin että pikku kaloja kaikkialla pyristeli hänen ympärillänsä. Hän
silloin heräsi huutaen: "voi vaimoseni, kuinka pelästyin pahasti!
Nythän hyvinkin ymmärrän, mimmoiselta maistu pelon-pöyristykset."



4.

Susi ja seitsemän pikku kiloa.


Olipa muinoin vanha vuohi; sillä oli seitsemän kiloa, joita se rakasti,
kuten äiti ainakin lapsiansa. Eräänä päivänä se metsään aikoi lähteä,
sieltä noutaaksensa ruokaa, ja kutsui sentähden luoksensa kaikki
seitsemän sekä sanoi noille: "rakkaat lapset, minä metsähän ai'on;
olkaa vain varoillanne, ett'ette sutta huonehesen laske, sillä jos
se tänne sisälle pääsee, syö se suuhunsa teidät joka iki ainoan. Tuo
konna usein on joku muu olevinansa, mutta karheasta äänestä ja mustista
käpälöistä sen pian tunnette." Kilot vastasivat: "äiti rakas, kyllä me
olemme varuillamme, lähtekäätte vain huoletonna." Silloin määkyi vanha
vuohi ja meni huoleti matkoihinsa.

Eipä aikaakaan, jo koputti joku ovea, huutaen: "avatkaa, rakkaat
lapseni, täällä teidän äitinne, joka teille jokaiselle jotakin
tuopi." Mutta karheasta äänestä kilot huomasivat suden siellä olevan.
"Emmepä avaa," net vastasivat, "sinä et ole meidän äitimme, sillä
hänellä on kaunis, suloinen ääni, mutta sinun äänes on kovin karhea;
sinä varmaankin olet susi." Silloin susi kauppa-puotiin juoksi ja
osti sieltä ison palan liitua; sen se sitten söi, tehden täten
äänensä hempeän hienoksi. Sitten se tuli takaisin, koputti huoneen
ovea ja huusi: "avatkaa, lapsi kultaseni, teidän äitinnehän täällä
ompi ja on teille jokaiselle jotakin tuonut." Mutta susi oli mustan
käpälänsä nostanut akkunan-laudalle; tämän näki kilot ja huusivat:
"emme maar avaakkaan, meidän äitimme käpälä ei ole musta, kuten
sinun; sinähän olet susi." Nytpä tämä leipojan luoksi juoksemaan ja
sanoi hänelle: "olenhan jalkaani satuttanut, sivele siihen hiukka
taikinaa." Kun sitten leipoja oli tuon tehnyt, riensi susi myllärin
talohon ja puhutteli isäntää, pyytäen: "ripoitappas valkoisia jauhoja
käpälälleni." Mylläri silloin ajatteli: "nyt sudella varmaankin on joku
petos mielessä", eikä luvannut tuota tehdä, mutta susi hänelle huusi:
"jollet mieltäni noudata, syön sinut suuhuni." Tästä mylläri pahasti
pelästyi ja siveli piankin käpälän valkoiseksi. -- Semmoisethan net
ihmis-raukat ovat!

Nyt tuo konna kolmannen kerran saapui huonehen edustalle, kolkutti ovea
ja sanoi: "avatkaa, lapsukaiseni! teidän rakas äitinne on kotia tullut
ja tuopi muassansa teille jokaiselle jotakin metsästä." Kilot siihen
vastasivat: "näytä ensin meille käpäläs, jotta tietäisimme, oletko
meidän rakas äitimme." Susi silloin käpälänsä pisti akkunasta sisälle,
ja koska sen näkivät valkoiseksi, uskoivat kilo parat puheenkin todeksi
ja avasivat oven. Mutta susipa sieltä astuikin sisälle. Kilot tuosta
pahasti pelästyivät ja pyrkivät piiloon. Yksi juoksi pöydän alle,
toinen sänkyhyn, kolmas hyppäsi uuniin, neljäs kyökkihin riensi, viides
pujahti arkun taakse, kuudes taas peso-astian alle, ja seitsemäs meni
seinäkellon-kaappiin. Mutta susi löysi net kaikki eikä siinä pitkiä
puheita pitänyt, vaan yhden toisensa perästä se net kiersi kitahansa;
ainoastaan nuorinta se ei löytänyt. Himonsa tyydytettyään peto sitten
juosta jolkutteli tiehensä, laski makuulle puun suojaan vihannalle
niitulle ja nukkui sinne.

Eihän aikaakaan, jo palasi vanha vuohi metsästä kotia. Mutta voi!
sielläpä vasta oikea hävityksen-kauhistus! Huoneen ovi oli selki
selällänsä auki, pöydät, tuolit ja penkit makasivat mullin mallin
kumossa, peso-astia oli palasiksi särjettynä ja peitto sekä tyynyt
sängystä laattialle laahattuna. Hän haeskeli lapsiansa, mutta eipä
löytänyt niitä mistään, hän noita nimeltä huusi jokaista, mutta ei
kukaan vastannut. Viimein, kun hän nuorimman nimeä mainitsi, vieno ääni
vastasi: "minä täällä kellon-kaapissa istun piilossa." Vuohi sitten
sieltä päästi poikasensa, ja tämä nyt kertoeli, mitenkä susi kumminkin
oli sisälle päässyt sekä syönyt muut kaikki. -- Ymmärtäähän sen, kuinka
katkeran katkerasti äiti silloin itki lastensa kovaa kohtaloa.

Viimein vuohi suru-mielin läksi ulos ja nuorin kilo juoksi perästä.
Niitulle tultuansa näkivät siellä suden, joka makasi puun juurella,
kuorsaten niin kovasti, että oksat oikein tärisivät. Vuohi sitä joka
taholta katselemaan ja näkipä nyt, että jotakin sen täpö täysinäisessä
vatsassa liikkua räpisteli. "Voi," ajatteli hän, "entä jos lapsi
raukkani, jotka tuo ilkiö illalliseksi ahmasi kitahansa, vielä olisivat
hengissä!" Kilon nyt täytyi juosta kotia, noutamaan sakseja, neulaa
ja lankaa. Sitten vuohi pedolta leikkasi mahan-aluksen halki, ja
tuskin tuo siihen oli pikku rei'än saanut, jopa jo rei'ästä kilonen
pisti päänsä, ja kun hän vielä leikkasi leikkaamistansa, hyppäsi yksi
toisensa perästä kaikki kuusi ulos vatsasta aivan terveinä, sillä
peto oli net ihan eheinä hotkia nielaissut karvoineen päivineen.
Nythän vasta iloa syntyi! Kilot rakasta äitiänsä hyväilivät ja hypätä
poukkuroitsivat, kuten räätäli häissään. Mutta vanha vuohi lausui:
"menkää nyt hakemaan kiviä, niillä täyttääksemme tuon hirviön vatsaa,
koska se vielä yhä vetää untansa." Kaikki seitsemän kiloa tuosta
kiiruimman kautta kiviä noutamaan, ja pedon vatsahan niitä pistettiin,
mitä vain mahtumaan saatiin. Vuohi sitten hätä hätää neuloi ihon
eheäksi, eikä susi tästä mitään tietänyt, se ei edes liikahtanutkaan.

Tarpeekseen nukuttuansa heräsi viimein susi sekä nousi makuultansa,
ja koska sitä vaivasi kova jano, päätti se pyrkiä lähtehelle juomaan.
Mutta kun se liikkelle läksi, rupesi kivet, sattuen toisihinsa,
kolisemaan vatsassa. Se silloin huudahti:

    "mik'on se, mi kierii ja vierii
    mun vatsassan'?
    kuus' vohlaa ma luulin siell' olevan varmaan,
    vaan siellähän onkin kiviä aivan;"

ja kun se sitten lähteelle ennätettyään kumartui vettä kohden,
juodaksensa, painoi kivet niin pahasti ruumista sinne päin, että susi
lähtehesen syöksyi ja surma sen siinä saavutti. Tämän nähtyänsä nuot
seitsemän kiloa tuonne juoksi huutaen ääneensä: "susi on kuollut,
susi on kuollut!" ja ilon-innoissaan net äitinensä tanssivat lähteen
ympärillä.



5.

Uskollinen Johannes.


Oli muinoin vanha kuningas, joka sairaana makasi ajatellen:
"kuolintautiani tässä nyt varmaankin sairastelen." Sitten sanoi hän:
"kutsukaa tyköni uskollinen Johannekseni." Tämä oli hänen rakkahin
palveliansa, joka tuon nimensä oli saanut siitä, että hän koko
elin-kautenansa oli hartahimman hartainta uskollisuutta osoittanut. Kun
sitten palvelia oli hänen vuoteensa viereen saapunut, lausui kuningas:
"Johannes, sinä uskollisimpani, hyvinhän tunnen, että loppuni lähenee,
eikä minua enään huoleta muu mikään, kun poikani tulevaisuus; hän on
vielä nuori eikä siis aina ymmärrä, mikä neuvoksi parahin, ja jollet
sinä lupaa opettaa hänelle kaikkea, mitä hänen tulee tietää, sekä
ruveta ikään-kuin hänen kasvatus-isäksensä, en minä saata levollisena,
huoletonna nukkua kuoleman unehen." Uskollinen Johannes siihen vastasi:
"minä en ole hänestä luopuva, vaan lupaan häntä uskollisesti palvella
vaikka henkeni kaupalla." Silloin vanha kuningas sanoi: "nytpä
tyytyväisenä rauhan majoihin muutan," ja lisäsi sitten vielä: "minun
kuoltuani tulee sinun näyttää hänelle koko linna, kaikki kamarit,
salit ja holvit sekä kaikki aartehet, mitä niissä ompi; mutta älä
suinkaan näytä pitkän käytävän viimeistä kamaria, jossa Kultakaton
kuninkaan tyttären kuvaa pidetään piiloitettuna. Jos hän sen saapi
nähdä, on tulinen rakkaus hänen sydämmehensä syttyvä, hän on pyörtyvä
ja tuon rakastettunsa tähden suuriin vaaroihin joutuva; koeta siis
kaikin tavoin varjella häntä tuosta." Kättä lyöden uskollinen Johannes
kuninkaalle lupauksensa toisti, ja tämän mieli nyt oli rauhoittunut,
hän laski päänsä alas tyynylle ja kuoli.

Kun vanha kuningas oli hautaan saatettu, kertoi Johannes nuorelle
kuninkaalle, mitä hän kuolin-vuoteen ääressä oli hänen isällensä
luvannut, sekä lausui: "tämän totisesti tahdon täyttä ja vaikka
henkeni kaupalla pysyä sinulle yhtä uskollisena, kuin olen hänellekkin
ollut." Murhe-vuoden mentyä sanoi kuninkaallensa tuo uskollinen
Johannes: "nyt on jo aika nähdäkses, mitä olet perinnöksi saanut;
tahdompa sinulle näyttää isäsi linnan." Sitten hän nuoren kuninkaan
johdatti ympäri linnaa kaikkialle sekä näytti hänelle kaikki aartehet
ja loistavan komeat kamarit; yhden vain hän jätti näyttämätä, -- sen,
missä oli tuo vaarallinen kuva. Mutta kuva oli semmoiselle paikalle
asetettu, että se jo oven au'etessa kohta pisti silmihin, sekä niin
ihanan ihana, että se oikein näytti elävältä ja liikkuvalta, eikä
koko mailmassa sen suloisempaa eikä kaunihimpaa ollut. Kuningas kyllä
huomasi, että uskollinen Johannes aina meni tuon oven ohitse sitä
koskaan avaamata, ja kysyi sentähden: "miksis et tuota minulle koskaan
avaa?" "Siellä sen sisä-puolella on jotakin, josta sinä pahasti
pelästyisit." Mutta kuningas vastasi: "olenhan nyt koko linnani nähnyt
ja tahdompa sentähden myös tietää, mitä tuolla ompi," sekä hankki
ovea väkisin avaamaan. Silloin häntä esteli uskollinen Johannes
sanoen: "kuolemaisillansa olevalle isälles olen luvannut ettet pääsisi
näkemään, mitä tuolla kamarissa on; siitä saattaisi sekä sinulle että
minulle syntyä suuri onnettomuus." "Voi," vastasi nuori kuningas,
"jollen tuonne pääse sisälle, on varmaankin hukka minut perivä; en ole
päivällä enkä öisin rauhaa saavuttava, ennen-kuin olen päässyt tuota
katselemaan omin silmineni. Nyt en tästä liikahda paikaltani ennen kuin
olet oven minulle avannut."

Silloin huomasi uskollinen Johannes, ett'ei enää mikään auttanut,
sekä haki synkkä-mielisenä ja huo'aten isosta avain-kimpustansa
avaimen. Sitten kamarin oven avattuansa astui hän edelle huonehesen,
ajatellen, ett'ei kuningas saattaisi hänen takaansa nähdä kuvaa;
mutta mitähän tuosta apua? kuningas varpahillensa nousi tirkistellen
hänen olka-päänsä ylitse. Ja nähtyänsä neitosen kuvan, joka siinä
ihanana seisoi kullasta ja kalleista kivistä kimallellen, vaipui tämä
taintuneena maahan. Uskollinen Johannes hänen nyt nosti sylihinsä ja
kantoi vuoteelle, surullisena ajattelen: "jopa kohtasi kova onni,
mitähän tästä vielä syntynee!" Sitten hän häntä viinillä virkisti,
kunnes kuningas taas tointui tainnoksistansa. Ensimmäiseksi sanakseen
hän silloin lausui: "oi! kenenkä on tuo ihana kuva?" "Se on Kultakaton
kuninkaan tyttären," vastasi uskollinen Johannes. Nytpä kuningas jatkoi
puhettansa: "minä häntä niin sydämmestäni rakastan, että, vaikka
puitten kaikki lehdet kielin puhuisivat, net eivät kuitenkaan voisi
sanoin selittää rakkauttani: henkeni heitän alttihiksi, saadakseni
hänet omakseni. Olethan sinä Johannes uskollisimpani, sinun pitää
auttaa minua."

Tuo uskollinen palvelia kau'an mietti, mihinkä toimeen nyt olisi
ryhtyminen, sillä vaikeaa oli hänen mielestänsä päästä tämän
kuninkaan-tyttären nähtäviinkään. Viimein keinon keksittyänsä sanoi
hän kuninkaalle: "kaikki, mitä ompi hänen ympärillänsä, on pelkkä
kultaa: pöydät, tuolit, ruoka-astiat, pikarit, maljat ja kaikki
huone-kalut; sinulla on aartehistossas kultaa viisi tynnyrillistä,
ota noista yksi ja pane valtakuntas kulta-sepät siitä valmistamaan
astioita ja huonekaluja, kaikellaisia lintuja, metsän-otuksia ja
kummallisia eläimiä, nuot häntä varmaankin miellyttänevät. Lähtekäämme
sitten sinne, onneamme koettamaan." Kuningas tuosta kutsutti kaikki
kulta-sepät luoksensa kokohon; he sitten olivat ahkerassa työssä
yöt päivät, kunnes vihdoin valmistui mitä komeimpia kaluja. Nyt
tuo uskollinen Johannes laivahan lastautti kaikki tyyni sekä puki
kauppa-miehen vaatteet yllensä, ja kuninkaan täytyi tehdä samoin,
jott'ei häntä tunnettaisi. Sitten läksivät meren toiselle puolen
purjehtimaan ja matkustivat niin kau'an, kunnes viimein ennättivät
siihen kaupunkiin, missä Kultakaton kuninkaan tytär oli asuntoa.

Uskollinen Johannes käski kuninkaan jäädä laivahan häntä odottamaan.
"Luultavasti," sanoi hän, "tuon prinsessan muassani, pidä siis
siitä huolta, että kaikki on hyvässä järjestyksessä, ja toimita,
että kulta-astiat asetetaan näkyvihin sekä että laiva ylt'yleensä
koristetaan." Sitten kokosi hän esi-liinaansa kaikellaista
kulta-tavaraa, astui maalle ja meni suoraa päätä kuninkaalliseen
linnaan. Kun hän linnan pihalle saapui, seisoi siinä kaivon ääressä
ihana tyttö, joka kahteen kulta-ämpäriin vettä ammensi. Ja kun tämä
kaivolta kääntyi kantaaksensa linnaan tuota kullan-kirkasta vettä, näki
hän vierahan ja kysyi, kuka tuo oli. Vieras siihen vastasi: "minä
olen kauppa-mies," aukaisi esi-liinaansa ja antoi hänen katsoa, mitä
siinä oli. Tyttö nyt huudahti: "oi mitä ihanan kaunihia kulta-kaluja!"
laski ämpärinsä maahan ja rupesi niitä katselemaan jokaista. Sitten
hän lausui: "näitä teidän pitää näyttämän kuninkaan tyttärelle, sillä
hän, joka kulta-kaluja vasta ihailee, varmaankin ostaa teiltä nuot
kaikki," otti kauppiasta kädestä ja vei hänet linnahan, sillä tyttö
oli kamari-neitsyt. Nähtyänsä tavarat tuli kuninkaan tytär aivan
mieli-hyvilleen ja lausui: "nuothan ovat niin sievän sievästi tehtyjä,
että ostan sinulta kaikki tyyni." Mutta uskollinen Johannes vastasi:
"minä ainoastaan olen rikkaan, kauppiaan palvelia: mitä täällä on
muassani, ompi aivan vähäpätöistä sen rinnalla, mitä isäntäni laivaan
jäi, sillä sielläpä taiteellisimmasti tehtyä sekä kallihinta, mitä
milloinkaan on kullasta valmistettu." Kuninkaan tytär nyt tahtoi, että
kaikki tuotaisiin linnaan, mutta Johannes lausui: "tuohon tarvittaisiin
monta päivää, sillä onhan niitä äärettömän paljolta, ja vieläpä niin
monta saliakin, mihin net asetettaisiin, ett'ei linnassanne olisi
tarpeeksi tilaa." Tästä prinsessan uteliaisuus ja halu niin kiihtyi
kiihtymistänsä, että hän viimein virkahti: "saata minut tuonne
laivahan, tekeepä minun mieleni itse lähteä sinne, katselemaan sinun
herrasi tavarastoa."

Aivan mielissänsä uskollinen Johannes prinsessaa nyt saatti laivalle,
ja häntä nähdessänsä kuningas havaitsi hänen olevan kuvaa paljoa
ihanamman sekä joutui niin ihastuksiinsa, että sydäntä aivan kuoletti.
Sitten prinsessa astui laivahan ja kuningas häntä johdatti tuonne
sisälle, mutta Johannes jäi kannelle perämiehen viereen ja käski
hänen laskea rannasta, kehoittaen: "levitä kaikki purjeet tuulen
liehutettaviksi, jotta laiva oikein lentäköhön, ikään-kuin lintu
ilmassa." Mutta kuningas prinsessalle tuolla kannen-alustassa näytteli
kulta-astiat, jokaista yksitellen, vadit, pikarit, maljat, linnut,
metsän-otukset ja nuot kummalliset eläimet. Monta tuntia kului sillä
välin, noita kaikkia katseltaessa, eikä prinsessa ihastuksissansa
huomannut, että laiva oli kulussa. Viimeiset nähtyänsä kiitti hän
kauppiasta ja aikoi lähteä kotia; mutta kannelle ennätettyään hän
huomasi, että laiva oli kaukana rannalta aavalla merellä ja täysin
purjehin kiisi edellensä. "Voi," huusi hän pelästyneenä, "minä olen
petettynä, minua on ryöstetty pois kotoani ja olempa kauppamiehen
valtaan joutunut: kernaammin olisin toki kuollut!" Mutta kuningas
tarttui hänen käteensä ja lausui: "enhän ole mikään kauppamies, vaan
minä olen kuningas sekä yhtä suurta sukua kuin sinäkin, ja syy, miksi
viekkaudella sinut hankin haltuhuni, oli ylen-palttinen rakkauteni.
Jo ensi kerran, jolloin kuvasi sattui silmiini, lankesin tainnoksihin
maahan." Tämän kuultuansa Kultakaton kuninkaan tytär mieltänsä malttoi,
hänen sydämmensä muuttui suosiolliseksi ja aivan halusta hän sitten
suostui rupeemaan ryöstäjänsä puolisoksi.

Mutta tapahtuipa, että heidän siinä purjehtiessansa aavan meren aaltoja
uskollinen Johannes, kun hän keulassa istui soitellen, näki kolme
karnetta lentelevän ilmassa laivan ohitse. Hän silloin soittamasta
taukosi ja rupesi kuuntelemaan, mitä nuot keskenänsä haastelivat, sillä
hän lintujen kieltä hyvin ymmärsi. Yksi roikkuen lausui: "katsokaappa,
tuossa hän kotihinsa kuljettaa Kultakaton kuninkaan tytärtä." "Niimpä
niinkin," vastasi toinen, "mutta eihän tuo vielä ole prinsessaa
omaksensa saanut." Siihen sanoi kolmas: "ompa hän kuitenkin jo hänen
vallasansa; tuossa hän hänen rinnallansa istuu laivassa." Silloin
ensimmäinen taas rupesi puhumaan ja huusi: "mitäpäs tuosta vielä apua!
kun he maalle astuvat, tulee ruskea hevonen juosten häntä vastahan;
silloin kuningas tahtoo nousta sen selkään ja, jos hän tuon tekee, on
hevonen ylös ilmahan kiitävä ja hänet sinne vievä mennessänsä, eikä hän
sitten ikänänsä enään saa nähdä neitostansa." Sanoipa siihen toinen:
"eikö pelastumisen keinoa mitään?" "Ompa vainen." kuului vastaus,
"jos joku muu vilppaasti selkään hyppää, sieppaa vyöltänsä pistuolin
ja sillä ampuu hevosen kuoliaksi, on nuori kuningas pelastettu.
Mutta kukapa tuon tietää! ja jos joku sen tietäisi ja ilmoittaisi
kuninkaalle, on hän polvista alkain aina varpaihin asti muuttuva
kiveksi." Tuohon nyt toinen takasi: "tiedänhän minä vielä muutakin;
vaikka hevonen tapettaisiinkin, eipä nuorelle kuninkaalle kuitenkaan
ole hänen morsiantansa sallittu. Kun he yhdessä linnaan saapuvat on
siellä maljassa sulhas-paita, joka näyttää ikään-kuin kullasta ja
hopeasta kudotulta, mutta ompa se paljasta tuli-kiveä ja pikiä; jos
hän tuon pukee yllensä, polttaa se hänet ihan poroksi." Lausui silloin
kolmas: "eikö siis tuosta mitenkään käy pelastuminen?" "Kyllä vainen,"
vastasi toinen, "jos joku kintahat kädessä kaappaa paidan ja viskaa sen
tuleen poroksi palamaan, on nuori kuningas pelastettu. Mutta mitähän
tuosta sen parempaa! joka sen tietää ja hänelle ilmoittaa, hän polvista
muuttuu sydämmeen saakka kiveksi." Siihen sitten lisäsi kolmas: "minäpä
vielä enemmän tiedän! vaikka, sulhas-paita poltettaisiinkin, ei nuori
kuningas kuitenkaan vielä ole morsiantansa saanut omaksensa; kun
vihkimisen perästä, tanssin aljettua kuninkaan nuori puoliso tanssata
tipsuttelee, on hän yht'äkkiä vaaleneva ja ikään-kuin hengetönnä
lankeava laattialle; jos ei siinä silloin kukaan häntä nosta laattialta
ja ime hänen rinnastansa kolmea pisaraa verta sekä sitten sylje niitä
suustansa, on hän kuoleva. Mutta jos joku, joka tuon ehkä tietänee,
sen vain ilmaisee, muuttuu hänen koko ruumiinsa kiveksi kiireestä
kanta-päihin." Tämän keskenään haasteltuansa, lensivät kaarneet
edelleen ja uskollinen Johannes oli hyvin ymmärtänyt kaiken, mutta
siitä hetkestä muuttui hän harva-puheiseksi ja murheelliseksi sillä
jos hän herraltansa pitäisi salassa, mitä oli kuullut, joutuisi tuo
kovan onnen kourihin, mutta jos hän tietonsa hänelle ilmoittaisi,
täytyisi hänen heittää oma henkensä kuolemalle alttiiksi. Viimein hän
sanoi itseksensä: "herrani tahdon minä pelastaa, vaikkapa siten itse
perisinkin perikadon."

Heidän päästyänsä maihin sitten kävikin, kuten kaarneet olivat
ennustaneet, sillä täyttä laukkaa tuli heitä vastahan juosten muhkea,
ruskean-karvainen hevonen. "Noh oivallista onnea!" kuningas lausui,
"tuohan on minun vievä linnaani," ja aikoi nousta sen selkähän,
mutta ennen häntä ennättäen uskollinen Johannes ratsahille hypähti,
veti vyöltään pistuolinsa ja ampui hevosen kuoliaksi. Silloin
muut palveliat, jotka uskollista Johannesta kadehtivat, huusivat
kuninkaalle: "hyi hävytöntä, joka tappoi tuon kauniin orihin,
jonka selässä kuninkaan olisi sopinut linnaansa ratsastaa!" Mutta
kuningas vastasi: "olkaa vaiti älkättekä häntä moittiko! hän on
Johannes uskollisimpani! kukapa tietää, mitä hyvää tuosta." Sitten he
kaikin menivät linnaan, ja olipa siellä salissa malja sekä maljassa
sulhas-paita, joka näytti olevan kullasta, ja hopeasta kudottuna.
Nuori kuningas nyt astui lähemmäksi, siihen käsin kajotaksensa,
mutta uskollinen Johannes hänen työnsi pois tieltä, pisti kintahat
käteensä, sieppasi paidan ja viskasi sen tulehen poroksi palamaan.
Muut palveliat taas rupesivat nurisemaan ja sanoivat: "katsokaappa!
johan tuo kuninkaan sulhas-paidan poltti." Mutta, nuori kuningas
lausui: "kuka maar tietää, mitähän hyvää siitä minulle; laskekaa hänet
rauhaan, hän on minun uskollinen Johannekseni." Sitten vietettiin
häät: tanssi alkoi ja myöskin morsian meni joukkoon. Uskollinen
Johannes nyt oli varuillansa, tarkasti katsellen hänen kasvojansa.
Yht'äkkiä morsian vaaleni ja lankesi ikään-kuin kuolleena laattialle.
Johannes silloin kiiruimman kautta riensi hänen luoksensa, nosti
hänet syliinsä ja kantoi toiseen huonehesen, jonnekka hän hänen laski
makaamaan, lankesi sitten polvillensa, imi hänen oikean-puolisesta
rinnastansa kolme veri-pisaraa sekä sylki net suustansa. Kohta
morsian taas rupesi hengittämään ja virkosi entisellensä, mutta nuori
kuningas, joka tämän oli nähnyt eikä käsittänyt, miksi uskollinen
Johannes oli näin menetellyt, suuttui kovasti ja huusi: "viskatkaa
hänet vanki-huonehesen!" Seuraavana aamuna tuomittiin uskollinen
Johannes ja vietiin hirtettäväksi. Kun hän nyt tuolla ylhäällä seisoi
ja tuomio oli toimehen pantava, puhui hän: "ompa tavallista, että
jokainen hengiltä tuomittu saapi ennen kuolemaansa vielä kerran puhua;
suotaneenko minullekkin tuota armoa?" "Kyllä," vastasi kuningas,
"olkoon se sinulle sallittuna." Silloin sanoi Johannes: "syyttömästi
on minua tuomittu ja aina olen uskollinen ollut," sekä kertoi sitten,
mitenkä hän merellä oli kaarnehien keskustelun kuullut, sekä että
hän herraansa pelastaakseen oli kaiken tuon tehnyt. Nytpä kuningas
huutamaan: "oi Johannes uskollisimpani! armoa, armoa! tuokaa hänet
alas!" Mutta viimeisen sanansa sanottuaan oli uskollinen Johannes
mennyt hengettömäksi ja muuttunut kiveksi.

Tätä kovasti suri kuningas ja hänen puolisonsa, ja kuningas lausui:
"voi miten pahasti olen hänen jaloa uskollisuuttansa palkinnut,"
sekä tuotti makuu-huonehesensa ja pystytti vuoteensa viereen kiveksi
muuttuneen ystävänsä. Aina kun siihen hänen silmänsä saattui, rupesi
hän itkemään ja huo'ahti: "voi jospa vain voisin sinut vielä saada
taas henkihin, sinä Johannes uskollisempani!" Kuluihan sitten aikaa
kotvasen, jopa synnytti kuninkaan puoliso kaksoiset, kaksi pikku
poikaista, jotka kaunihisti kasvoivat vanhempiensa iloksi. Kerran kun
kuninkaan puoliso oli kirkossa ja molemmat lapsukaiset istuivat isänsä
vieressä leikitellen, katsahti tämä taas surullisena kivi-patsahan
puoleen ja lausui huo'aten: "oi jospa sinut, Johannes uskollisimpani,
vain voisin taas muuttaa eläväksi!" Silloin kivi puhkesi puhumaan ja
vastasi: "voitpa kylläkin minut henkihin herättää, jos vain annat
alttihiksi mitä sinulla on rakkahinta." Nytpä huudahti kuningas:
"kaikki, mitä minulla on mailmassa, tahdon mielelläni uhrata sinun
hyväkses." Kivi vieläkin pakisi: "jos omalla kädelläs hakkaat
molemmilta lapsiltasi pään ja minua voitelet heidän verellänsä, olen
minä taas elämään virkoava." Kuningas nyt kyllä kovasti pelästyi
kuullessansa, että hänen tulisi omalla kädellään tappaa nuot rakkahat
lapsukaisensa, mutta muistaen Johanneksen vilpitöntä rehellisyyttä
sekä miten tuo uskollisin palvelia oli hänen hyväkseen heittänyt
henkensä, paljasti hän miekkansa ja hakkasi omalla kädellänsä pojilta
pään poikki. Ja kun hän sitten heidän verellänsä oli kiven voidellut,
palasi siihen henki, ja uskollinen Johannes taas seisoi tervehenä hänen
edessänsä. Mutta tämä kuninkaalle lausui: "sinun uskollisuutesi ei
ole palkitsemata jäävä," otti lasten päät, asetti net paikoillehen ja
voiteli haavat heidän verellänsä; siitä lapset ihan kohta entisellensä
paranivat ja juoksentelivat iloisina, ikään-kuin eivät koskaan
olisi mitään kovaa koettaneet. Nyt vasta kuningas oli iloissansa ja
nähdessään puolisonsa tulevan piiloitti hän uskollisen Johanneksen sekä
molemmat lapsensa isoon kaappihin. Kun tämä sitten huonehesen astui,
kysyi kuningas: "oletko kirkossa rukoillut?" "Olempa kyllä," vastasi
puoliso, "mutta yhä ehtimiseen olen muistellut uskollista Johannesta,
joka meidän tähtemme onnettomaksi joutui." Silloin sanoi kuningas:
"rakas vaimoni, me voimme hänet henkihin herättää, mutta molempain
pikku poikaistemme hengen hinnalla, heidät meidän täytyy heittää
uhriksi." Nytpä kuningatar vaaleni ja hänen sydäntänsä vavahutti, mutta
hän vastasi kuitenkin: "hänen suuren uskollisuutensa tähden ompi tuo
meidän velvollisuutemme." Tämä kuningasta oikein ihastutti, että hänen
puolisonsa oli samaa mieltä, kuin mitä hän itsekin oli ollut; hän nyt
riensi kaappia avaamaan, laski sieltä esille lapset ja uskollisen
Johanneksen sekä virkkoi: "kiitos olkoon Jumalan, joka on Johanneksen
päästänyt noiduksista ja meille taas lahjoittanut lapsemme," ja kertoi
puolisollensa, mitenkä tuo kaikki oli tapahtunut. Sitten he onnellisina
elivät edellensä, kunnes heidät vihdoin kuolema korjasi.



6.

Hyvä kauppa.


Eräs talonpoika oli lehmänsä vienyt markkinoille ja myynyt sen
seitsemästä markasta. Paluu-matkallansa hän joutui kulkemaan lammikon
ohitse ja kuuli jo kaukaa, mitenkä siellä sammakot kurisivat: "kak,
kak, kak, kak." "Mitä mar," hän itseksensä jupisi, "päin mäntyä
nuot huutavat: seitsemän markkaa minä sain enkä kahdeksaa." Sitten
lammen rannalle ehdittyänsä huusi hän noille: "tehän vasta tyhmiä
tomppeleita! eikö teillä tarkempaa tietoa? seitsemän markkaa sain enkä
suinkaan kahdeksaa." Sammakot kuitenkin kurisemistansa yhä kurisivat;
"kak, kak, kak, kak." "Noh, koskette ota uskoaksenne, kyllä minä
teidän nähtenne luen hinnan," ärjäsi ukko, otti rahat taskustansa ja
luki nuot seitsemän markkaansa, aina laskein sata penniä markaksi.
Sammakot kuitenkaan eivät hänen lukemisestansa väliä pitäneet, vaan
äänsivät edellensä: "kak, kak, kak, kak," "Vai niin!" huusi kovin
suutuksissansa talonpoika, "luuletteko paremmin tietävänne kuin minä?
jollette minua usko, niin lukekaa itse," ja viskasi rahat kaikki
tuonne vetehen. Siihen hän sitten jäi odottamaan, kunnes lukemisensa
saisivat suoritetuksi ja antaisivat hänelle rahat takasin, mutta
sammakot itse-pintaisesti pitivät mielensä, yhä vain kuristen: "kak,
kak, kak, kak," eivätkä antaneet rahoja takaisin. Kappaleen aikaa ukko
siinä kuitenkin vielä odotteli, kunnes ilta joutui ja hänen täytyi
kotia lähteä, mutta silloimpa hän sammakoita oikein pahan päiväisesti
parjaamahan, huutaen ihan raivoissansa: "te rapakon-kulaajat, te
pölkky-päät, te mulko-silmät, kyllähän suurisuisia olette ja osaatte
senkin semmoista ääntä laskea, että oikein korvia särkee, mutta eipä
teissä näy seitsemän markan lukiaa olevan; luuletteko minua haluttavan
seisoskella täällä siksi, kuin viho viimeinkin tuo työ teiltä
valmistuu?" Tämän sanottuansa läksi hän tiehensä, mutta sammakot hänen
perästänsä yhä huutaa kurisivat: "kak, kak, kak, kak;" tuopa häntä
vasta harmitti ja vielä vihoissansa hän vihdoinkin ennätti kotia.

Jonkusenkin ajan kuluttua osti ukko taas itsellensä lehmän, tappoi sen
sekä laski, että, jos kävisi lihat hyvin kaupoiksi, niistä piankin
karttuisi molempain lehmäin hinta, jotenka vuota hänelle jäisi
kaupanpäälliseksi. Kun hän sitten lihoinensa kaupungin edustalle
ennätti, oli siinä portin suussa suuri parvi koiria, iso susi-koira
etumaisena; tämä kohta lihaa kohden juoksi ja nuuskieli sitä, haukkuen:
"vou, vou, vou, vou." Mutta kosk'ei tuo ensinkään näyttänyt aikovansa
lakata, sanoi sille talonpoika: "kyllähän hyvinkin yskän ymmärrän,
sinä siinä vou'tas laskettelet, koska lihan-haju sieramias kutittelee,
mutta hupsu maar sitten olisinkin, jos sinulle lihat antaisin." Koira
ei muuta vastausta laskenut kuin "vou, vou." "Lupaatko, ett'et noita
syö suuhus, ja takaatko kumppaneitas?" "Vou. vou," sanoi koira. "No
koskas sitä siinä vakuuttelet, olkoompa sitten menneeksi, tuossa lihat;
kyllä sinun hyvinkin tunnen ja tiedänhän myös, kenenkä palveluksessa
olet. Mutta pane se mielehes: rahani pitää minun saaman ennen kolmen
päivän kuluttua, sopiihan sinun kyllä tuoda net minulle kotihini."
Sitten hän kuormansa purkasi ja palasi kotia, mutta koirat hyökkäsivät
lihan kimppuun, kovasti haukkuen: "vou, vou." Talonpoika, kun tämän
vielä kaukaa kuuli, mutisi itseksensä: "siinä nyt kyllä kaikin laskette
vou'tanne, mutta tuo isonen -- se takaus-miehenä pysyy."

Kun oli kolme päivää kulunut, ajatteli ukko: "tänä iltanahan helisee
hopeat taskussani," ja oli varsin hyvillä mielin. Mutta eihän ketään
kuulunutkaan maksamaan. "Eipä nyt enään ole kenehenkään luottamista,"
hän jupisi, ja viimein mielen-maltti häneltä tuiki loppui, hän meni
kaupunkiin teurastajan luoksi ja vaati rahansa. Teurastaja luuli hänen
leikkiä laskevan, mutta talonpoika vakuutti: "pila sikseen, minä tahdon
rahani; onhan tuo iso koira kolme päivää sitten tuonut teille tänne
kotia kokonaisen tapetun lehmän," Silloin teurastaja vihastui, sieppasi
luudan-varren ja ajoi hänen ulos. "Maltappas," huusi talonpoika,
"onhan vielä oikeutta mailmassa," ja meni suorastaan kuninkaalliseen
linnaan sekä pyysi hallitsian puheille päästäksensä. Hän sitten
vietiin kuninkaan luoksi, joka siinä istui tyttärinensä ja kysäsi,
mitä vääryyttä ukko oli kärsinyt. "Voi," tämä valitti, "sammakot ja
koirat ovat tavarani vieneet ja teurastaja on net minulle maksanut
kepillänsä," sekä kertoi lavealta, miten tuo oli tapahtunut. Tuosta
kuninkaan tytär rupesi ääneensä nauramaan, ja kuningas nyt talonpojalle
lausui: "empä toki saata myöntää sinun olevan oikeassa, mutta sen
sijasta olet tyttäreni saava vaimoksesi; hän ei iki-päivinänsä vielä
ole mitään nauranut ennen, kuin vasta äsken sinua, ja minä olen
luvannut tyttäreni sille, joka hänen saisi nauramaan. Kyllä sinun sopii
onneas kiittää." "Voi, voi," vastasi ukko, "empä minä hänestä suinkaan
huoli; minulla on kotonani vain yksi ainoa vaimo, mutta onhan siinäkin
jo liiaksi; aina, kun tulen kotia, tuntuu mielestäni, ikään-kuin noita
olisi yksi joka nurkassa," Tästä kuningas kovasti suuttui ja ärjäsi:
"mitäs siinä latelet, pahan-päiväinen lurjus!" "Armollinen kuningas,"
änkkäsi talonpoika, "mitähän härästä muuta ottaa, kuin naudan-lihaa."
"Maltas," vastasi kuningas, "sinä olet toisellaisen palkan saava. Lähde
nyt tiehes, mutta palaa tänne kolmen päivän päästä, silloin sinulle
viisisataa täydelleen suoritetaan."

Kun sitten talonpoika oli ovesta ulos ennättänyt, sanoi hänelle vartia:
"sinähän olet kuninkaan-tyttären saanut nauramaan ja siitä varmaankin
lienet kelpo palkan perinyt," "Niimpä kyllä." ukko vastasi, "viisisataa
minulle maksetaan." "Kuuleppas," sanoi sotamies, "anna minullekkin
siitä vähäsen; mitäs sinä noin paljolla kullalla!" "No niin," lausui
talonpoika, "koska pyydät, sopiihan sinun saada kaksisataa, mene vain
kolmen päivän päästä kuninkaan luoksi ja ilmoita, että nuot sinulle
luettakoon." Siinä lähistössä silloin osasi eräs Juutalainen seisoa
sekä kuuli keskustelun; tämä sitten juoksi talonpojan perään, otti
häntä takista kiinni ja saneli: "oi ihmeen ihmettä, mikä onnen lempimä
te olette! minä net teille tahdon vaihtaa, tahdompa pieniksi rahoiksi
rikkoa, sillä mitäpä noista kovista markoista!" "Olkoon niinkin,
Juutalais-rahjus." vastasi talonpoika, "kolmesataa saat, mutta anna
sinä minulle kohta pientä rahaa, kolmen päivän päästä on kuningas
sinulle maksava." Iloissansa voitostaan Juutalainen hänelle kohta
antoi tuon summan penni-pahasia, jotka olivat niin vajaa-arvoisia,
että kaksi täysi-arvoista vastasi kolme sellaista. Kun sitten kolme
päivää oli kulunut, meni talonpoika, kuten oli käsketty, taas kuninkaan
luoksi. "Riisukaa takki hänen yltänsä," kuningas komensi, "hän nyt
saakoon nuot viisisataansa." "Voi harmia," sanoi siihen ukko, "net
eivät enään tule minulle; kaksisataa olen vartialle lahjoittanut ja
kolmesataa on Juutalainen minulta saanut vaihto-kaupassa, oikeastaan ei
minun siis enään tule saada mitään." Samassa sotamies ja Juutalainen
astuivat huonehesen, pyysivät saadaksensa, mitä talonpoika oli
heille luvannut, ja saivatkin selkähänsä täyden määrän. Sotamies
kärsivällisesti tämän saunan kesti, sillä hän jo ennallaan tiesi,
miltä se maistui, mutta Juutalainen vaikeasti valitti: "voi, voi minua
onnetonta! tämmöisetkö siis nuot metalli-markat?" Kuningas ei saattanut
olla talonpoikaa nauramata, ja kun kaikki hänen vihansa viimein oli
haihtunut, sanoi hän: "koska jo olet palkkas hukannut ennen, kuin
siitä olet hiukkaakaan saanut, tahdon sinulle hankkia korvausta; mene
aartehistooni ja ota itselles sieltä rahaa mielin määrin." Tuota ei
ukolle tarvinnut kahdesti sanoa, vaan tämä piankin ajoi isot taskunsa
rahaa täpo täyteen. Sitten hän ravintolaan riensi ja rupesi rahojansa
lukemaan. Juutalainen oli hänen peräänsä sinne hiipinyt ja kuuli,
miten hän siellä yksin mutisi itseksensä: "nyt maar tuo kuningas
veijari kuitenkin on minun pettänyt! olisipa hänen sopinut itse antaa
minulle rahat, niin tietäisin varmaan, paljoko niitä on minulla;
mitenkähän minun nyt on mahdollinen tietää, olenko taskuihini pistänyt,
mitä minun oikeastaan tuli saada." "Hyi hirveätä!" jupisi itsekseen
Juutalainen, "tuo armollista Herraamme moittii, minä riennän sitä
ilmoittamaan, tästä työstäni varmaankin olen palkan perivä ja häntä
vielä kaupan-päällisiksi rangaistaan." Saatuansa sitten kuulla, mitä
talonpoika oli sanonut, kuningas ihan silmittömäksi suuttui ja käski
Juutalaisen mennä noutamaan linnahan tuota mies parkaa. Juutalainen nyt
juoksemaan ukolle ilmoittamahan: "teidän pitää Herra Kuninkaan luoksi
heti kohta rientämän!" "Paremminhan minä ymmärrän, mikä on sopivaa",
vastasi talonpoika, "ensin itselleni uuden takin toimitan; luuletkos,
että semmoinen mies, jolla on taskut rahaa täynnänsä, astuisi vanhassa
rääsytakissa kuninkaan etehen." Kun sitten Juutalainen huomasi, ett'ei
ukko ennen toista takkia saatuansa lähtisi liikkeelle, ja koska hän
pelkäsi, että, jos sillä välin kuninkaan viha lauhtuisi, häneltä ehkä
menisi palkka sekä ukolta rangaistus, tokasi hän sanomaan: "täksi
vähäksi aikaa minä teille sulasta ystävyydestä kaunihin takin lainaan;
tekeehän ihminen vaikka mitä lähimmäisensä mieliksi!" Tähän talonpoika
suostui, otti Juutalaiselta takin ja meni hänen kanssansa linnaan.
Siellä sitten kuningas ukkoa nuhteli niistä pahoista sanoista, mitä
Juutalainen oli ilmoittanut hänen lausunehen. "Armollinen kuninkaani,"
vastasi talonpoika, "mitä ikänänsä Juutalainen virkahtaneekin, ainahan
se valetta, semmoinen ei saa suustansa ainoatakaan totta sanaa;
tuokin mies tuossa kehtaa väittää, että minulla on ylläni hänen
takkinsa." "Mitähän tämä tietää," huusi Juutalainen, "ompa takki
minun, minähän sen sulasta ystävyydestä hänelle lainasin, jotta hän
saattaisi kuninkaansa eteen astua!" Tämän kuultuansa kuningas lausui:
"jommankumman tuo on pettänyt, joko minun taikka talonpojan," ja käski
maksaa hänelle lisäksi vielä muutaman kovan markan; mutta talonpoika
läksi kotia hyvä takki yllä ja kelpo kultaa taskut täynnänsä sekä
mutisi mennessänsä: "tämän kerran minä kuitenkin oikein osasin."



7.

Kaksitoista veljestä.


Oli muinoin kuningas puolisoinensa, jotka elivät keskinäisessä sovussa
ja joilla oli kaksitoista lasta, mutta paljaita poikia. Kerran hän
lausui puolisollensa: "jos kolmastoista lapsi, jonka ehkä synnytät,
on oleva tyttö, pitää poikiemme kuolla kaikkien, jotta tyttärellemme
karttuisi rikkautta ja hän yksinänsä tulisi perimään valtakuntaamme."
Kuningas sitten teetti kaksitoista ruumiin-arkkua, jotka täytettiin
höylä-lastuilla ja joihin jokaisehen laskettiin käärinliinat, panetti
arkut erähäsen tupaan lukun taakse, antoi puolisollensa avaimen sekä
kielsi häntä tätä asiaa ilmoittamasta kenellekkään.

Mutta äiti nyt päivät pitkät istui murehtien. Tämän huomasi hänen
nuorin poikansa, jolle hän raamatusta oli valinnut Benjamin nimeksi
ja joka aina oleskeli äitinsä tykönä, sekä kysyi: "armas äitiseni,
miksi noin murheellinen olet?" "Lapsi kultaseni," tämä vastasi,
"tuota en tohdi sinulle sanoa." Mutta poika ei antanut hänelle hengen
rauhaa, ennen-kuin hän viimein avasi tuvan oven ja näytti nuot
kaksitoista höylä-lastuilla jo täytettyä arkkua. Siinä hän sitten
lausui: "Benjamin rakkahimpani, nämät arkut on isäsi teettänyt sinua
ja sinun yhtätoista veljeäs varten, sillä jos minä tyttären synnytän,
joudutte kaikki tapettaviksi, ja teidän ruumiinne tuonne arkkuihin
pannaan, hautahan kätkettäviksi." Ja koska hän puhuessansa hyrähti
itkemään, lohdutti häntä poika sanoen: "älä itke, äiti kulta, me kyllä
pääsemme pelastumaan, pakohon kun pyrimme." Tähän kuninkaan puoliso
vastasi: "lähde sinä kaikin veljinesi tuonne metsään, ja yksi teistä
aina istukoon pisimmän puun latvassa vahtina sekä katsokoon tarkasti,
näkyykö mitään linnan tornista. Jos minä pojan synnytän, pystytän
valkoisen lipun, ja silloin kyllä arvaatte palata kotia, mutta jos
tyttären synnytän, pistän akkunasta punaisen lipun; silloin paetkaatte
kiiruimman kautta ja Jumala teitä armollisesti suojelkohon. Joka yö
olen vuoteeltani nouseva ja rukoileva teidän puolestanne, talvella,
että valkean ääreen pääsisitte teitänne lämmittelemään, ja kesällä,
ett'ei teitä helle näännyttäisi."

Kun hän sitten oli poikiansa siunannut, läksivät nämät metsähän.
Vuorotellen he siinä vahtia pitivät, istuen korkealle kohoavan tammen
latvassa, ja sieltä tarkasti katsellen linnaa kohden. Kun yhdentoista
vuorokauden kuluttua Benjamin siinä istui vuorostansa, näki hän lipun
nostettavan, mutta eipä luo ollutkaan valkoinen, vaan punaisena tuolla
veri-lippu liehui ilmoittaen, että kuolema heitä kaikkia uhkasi. Tämän
kuultuansa veljekset kovasti vihastuen huudahtivat: "meidänkö sitten
tulisi tyttö raiskan tähden kuolla! vannokaamme kostoa! milloinka vain
tapaamme jonkun tytön, on toden tottakin hänen sydän-verensä vuotava."

Sitten he menivät edemmäksi metsähän ja löysivät, missä salo synkinnä,
pikkuisen lumotun huoneen, joka siinä typö tyhjänä seisoi. Silloin
veljekset lausuivat: "tänne tahdomme jäädä asumaan, ja sinä Benjamin,
joka olet nuorin ja vähäväkisin -- sinun tulee pysyä kotona hoitamassa
talouttamme, me muut käymme ruokaa toimittamassa." Sitten läksivät
metsälle ja ampuivat jäniksiä, metsä-kauriita, lintuja, pikku kyyhkysiä
sekä mitä muuta syötävää oli ammuttavissa; saaliinsa kantoivat kotia
ja Benjamin siitä ruokaa valmisti heidän nautittavaksensa. Näin nyt
yhdessä elelivät siinä pikku tuvassansa kymmenen vuotta, eikä heistä
aika pitkäksi käynyt, vaan pian vuodet edellehen vyörivät.

Tuo pikku tyttönen, jonka heidän äitinsä, kuninkaan puoliso,
oli synnyttänyt, oli sillä välin kasvanut hellä-sydämmiseksi,
kauniin-näköiseksi neitoseksi, ja kulta-tähtinen kimalteli hänen
otsallansa. Kerran isoa pyykkiä pestäissä huomasi hän kaksitoista
miehen-paitaa ja kysyi äidiltänsä: "kenenkä ovat nuot kaksitoista
paitaa, sillä isälle net varmaankin ovat liian pieniä?" Raskaasti
huo'aten tämä tähän vastasi: "rakas lapseni, sinulla oli kaksitoista
veljeä, nuot heidän paitojansa." Sanoi siihen tyttö: "missä nyt ovat
veljeni, en ole ikänäni heistä ennen kuullut puhuttavan." Äiti tuohon
lausui: "yksin Jumala tiesi, missä lienevät; maailman maita he ovat
kiertelemässä." Sitten otti hän kanssansa tytön, avasi kamarin oven
ja näytti hänelle nuot kaksitoista ruumiin-arkkua höylä-lastuineen
käärin-liinoineen. "Nämät arkut," puhui hän, "olivat sinun veljiäsi
varten määrätyitä, mutta he salaa pakenivat pois kotoa, jo ennen-kuin
sinä synnyit," sekä kertoi sitten, mitenkä tuo kaikki oli tapahtunut.
Silloin sanoi tyttö: "älä itke, armas äitiseni, minä lähden veljiäni
hakemaan."

Nyt tyttö otti nuot kaksitoista paitaa ja läksi suoraa päätä tuonne
isohon metsään. Koko päivän hän eteen-päin käveli ja ehti illalla jo
mainittuun lumottuhun tupaan. Sinne hän sitten astui sisälle ja tapasi
tuvassa nuorukaisen, joka kysyi: "mistäs tulet ja mihinkä ai'ot?"
sekä ihmetellen ihaeli hänen ihanuuttansa, hänen kuninkaallisia
vaateitansa sekä sitä kulta-tähtistä, joka hänen otsallansa kirkkaasti
kimalteli. Silloin tyttö vastasi: "minä olen kuninkaan-tytär, joka haen
kahtatoista veljeäni, ja ai'ompa kulkea vaikka niin kauas, kuin taivaan
sini-lakea kestää, kunnes heidät viimein löydän." Hän myöskin näytti
nuot kaksitoista paitaa, jotka olivat heidän ollehet. Nytpä Benjamin
hänen tiesi sisareksensa ja lausui: "minä olen Benjamin, sinun nuorin
veljesi." Tyttö silloin ilosta itkemähän ja samoin myöskin Benjamin, ja
suudellen he siinä toisiansa syleilivät. Mutta sitten sanoi Benjamin:
"vielä kuitenkin on paha temppu edessä, me olemme päättäneet kuoleman
omaksi jokaisen tytön, minkä vaan tapaamme, koska meidän on tyttösen
tähden täyttynyt luopua kuninkuudestamme." Tähän tyttö vastasi: "minä
mielelläni olen valmis kuolemaan, jos vain tiedän siten pelastavani
minun kaksitoista veljeäni." "Eipä niinkään," tuohon poika virkkoi,
"sinä et suinkaan ole kuoleman kourihin joutuva, pistäy vain tuonne
astian alle piilohon, ja kun veljeni tulevat, kyllähän minä sinun
piankin tästä pulasta päästän." Niimpä tyttö myös tekikin; ja yön
lähestyessä nuot yksitoista palasi metsästys-retkeltään, ja ruoka
pöydällä höyryeli valmihina. Siinä sitten syömässä istuessaan kysyivät
Benjamin'ilta: "mitä uutta kuuluu?" Tämä tuohon tokasi: "ettekö te
mitään tiedä?" "Emme," vastasi toiset. Siihen sanoi Benjamin: "te
olette metsässä olleet ja minä täällä kotona, mutta tiedämpä kuitenkin
enemmän kuin te." "No jutteleppas sitten meillekkin," he huusivat. Hän
vastasi: "lupaatteko ensin, ett'ette tapa ensimmäistä tyttöä, joka
etehenne sattuu?" "Kyllä," he kaikin huusivat, "hän on armon saava,
kerro sinä vain." Benjamin silloin sanoi: "meidän sisaremme on täällä,"
sekä nostatti tuota astiaa, ja sieltä astui esille kuninkaan-tytär
kuninkaallisessa pu'ussansa, kulta-tähtinen otsalla, ihanan hempeänä
ja suloisena. Nytpä kaikki ilosta ihastuivat, suutelivat ja hyväilivät
sisartansa sekä osoittivat hänelle sydämmellisintä rakkautta.

Tyttö sitten aina jäi Benjaminin kumppaniksi kotia ja auttoi häntä
hänen toimissansa. Veljeksistä yksitoista metsiä kiersi kaikellaisia
otuksia, metsä-kauriita, jäneksiä, lintuja ja pikku kyyhkysiä
pyytämässä, jott'ei heiltä syötävää puuttuisi, ja sisar sekä Benjamin
pitivät huolta ruo'an valmistamisesta. Tyttö kävi poltin-puita
noutamassa, haki yrttejä kaaliksiksi ja pani padat tulelle, siten
asettaen toimensa, että ateria aina oli valmihina, kun nuot yksitoista
kotia palasi. Myös muutoinkin hän heidän pikku tupasessansa piti
kaikki siivossa sekä laittoi veljillensä sievän puhtahat ja välkkyvän
valkoiset vuoteet, ja veljekset aina olivat tyytyväiset, yhä elellen
sisarensa kanssa mitä suloisimmassa sovussa.

Kerran molemmat kotolaiset olivat oikein uhkean aterian valmistaneet,
ja veljesten palattua kotihin istuivat he kaikin pöydän ääreen, söivät,
joivat ja olivat ihan iloissansa, mutta tuon noitien luoman huoneen
edustalla oli pieni puutarha, jossa kasvoi kaksitoista lemmen-kukkaa;
tyttö nyt veljiensä mieli-hyväksi poimi kaikki nuot kukkaset,
antaaksensa yhden kullekkin, heidän päästyänsä ruo'alta. Mutta tuskin
hän kukat oli saanut poimituksi, jopa samassa silmän-räpäyksessä hänen
kaksitoista veljeänsä kahdeksitoista kaarneeksi muuttui, jotka puitten
latvojen yli kohoten lentää lehahtelivat silmän siintämättömihin, ja
huone puutarhoinensa tyhjiin katosi. Sinne nyt tyttö parka yksiksensä
jäi jylhään metsähän, ja kun hän ympärilleen katsahti, seisoi siinä
hänen vieressänsä vanha vaimo, joka hänelle lausui: "lapseni, mitäs
olet tehnyt! miksi poimit nuot kaksitoista valkoista kukkaa? net olivat
sinun veljesi, jotka nyt ainaiseksi ovat kaarnehiksi muuttuneet."
Itkein tyttö kysäsi: "eikö siis enään keinoa mitään, millä heidät saisi
pelastetuksi?" "Ei," vastasi akka, "toista ei ole taivaan kannen alla,
kuin ainoastansa yksi ainokainen, mutta sepä niin vaikean vaikea,
ett'et suinkaan siten voi heitä pelastaa, sillä koko seitsemän vuotta
tulee sinun pysyä mykkänä, sinun ei ole lupa puhua eikä edes naurahtaa,
ja jos ainoankaan sanan hiiskahdat ja vain yksikin tunti vielä puuttuu
seitsemästä vuodesta, on kaikki turhaa, ja tuo ainoa sana on veljesi
viskaava surman suuhun."

Silloin tyttö sydämmessänsä ajatteli: "ihan varmaan olen siitä
vakuutettu, että minä veljeni vielä pelastan," läksi sitten edemmäksi
metsään, haki korkean puun, meni sinne istumaan ja rupesi kehräämään
eikä puhunut, eipä myöskään nauranut. Nytpä sittemmin tapahtui, että
eräs kuningas kerran kävi siinä metsässä metsästämässä; hänelle oli
muassansa iso susi-koira, ja se, kun sattumalta osasi likelle sitä
puuta, jonka oksilla tyttö istui, rupesi kohta puun ympäri juoksemaan,
kiljuen ja haukkuen. Sinne sitten riensi kuningas ja nähdessänsä tuon
ihanan kuninkaan-tyttären, jonka otsalla kulta-tähtinen kimalteli,
ihastui hän niin hänen ihanuuteensa, että kysyi tytöltä, suostuisiko
tämä rupeemaan hänen puolisoksensa. Tyttö ei mitään vastannut,
päätänsä vain nyykäytti hiukkasen. Silloin kuningas itse kapusi
puuhun, toi tyttösen tuolta alas, kantoi hänet hevosensa selkään ja
vei hänen kuninkaalliseen linnaan. Siellä sitten riemuisat, loistavat
häät pidettiin, mutta morsian ei sanaakaan puhunut eikä koskaan
nauranut. Kun tuosta muutamia vuosia olivat tyytyväisinä elelleet
keskinäisessä sovussa, rupesi kuninkaan äiti, joka oli ilkeän häijy
vaimo, panettelemaan nuorta kuninkaannaa ja sanoi kuninkaalle: "halvan
kerjäläis-tytönhän sinä olet puolisokses ottanut, kukapa tietää, mitä
ilkeitä kujeita hän salaa harjoittelee. Jos hän on mykkä eikä siis
saa puhutuksi, sopisipa hänen kuitenkin joskus edes naurahtaa, mutta
joka ei naura, häntä vaivaa paha omatunto." Kuningas ensin ei ottanut
tuota uskoaksensa, mutta äiti ehtimiseen näitä tämmöisiä lateli sekä
syytti kuninkaannaa niin paljosta pahasta, että kuningas viimein tuli
uskoteltuksi ja tuomitsi hänet kuolemaan.

Pihalle nyt iso rovio rakennettiin, hän vietiin roviolle, ja kuningas
huonehessansa seisoi akkunan ääressä itku-silmin tuota katsellen,
sillä hän vieläkin rakasti puolisoansa hellästi. Mutta kun tämä jo
oli paaluhun sidottuna ja puna-kieliset liekit jo nuoleskelivat
hänen vaatteitansa, juuri silloin oli noista seitsemästä vuodesta
viimeinenkin hetkinen kulunut. Nytpä suhina kuului ilmasta, ja
kaksitoista kaarnetta tuli lentäen sekä laskihe alas maata kohden; ja
kohta kun jaloin maahan koskivat, net siinä muuttuivat kuninkaannan
kahdeksitoista veljeksi, jotka hän nyt oli lumouksista lunastanut.
He tempasivat kekäleet toisistaan erillensä, sammuttivat valkean,
pelastivat rakkaan sisarensa sekä suutelivat ja syleilivät häntä. Mutta
nyt kun hänen kielensä oli sitehistä päässyt ja hän rohkeni puhua,
kertoi hän kuninkaalle, miksi oli ollut puhumata ja nauramata. Kuningas
maar vasta iloitsi, kuultuansa hänen syyttömäksi, ja keskinäisessä
sovussa he sitten kaikin elivät yhdessä, kunnes viimein kuolema heidän
päivänsä päätti. Tuo häijyn-ilkeä äiti-puoli jätettiin oikeuden
tuomittavaksi sekä pistettiin sitten kiehuvan kuumalla öljyllä ja
myrkyllisillä käärmeillä täytettyyn tynnyrihin, jossa hän kurjan
kuoleman peri palkaksensa.



8.

Roisto-väki.


Kukko kanalle lausui: "nytpä jo pähkinät valmistuvat; lähtekäämme
siis yhdessä ylös vuorelle, jotta kerrankin oikein kuvun täydeltä
pähkinöitä saisimme, ennen-kuin orava net kaikki syö suuhunsa." "No
niin, lähdetään vain vaikka kohta," vastasi kana, "tuostapa vasta
hupainen huvi-retki tulee!" Yhdessä sitten vuorelle menivät, ja koska
kaunista ilmaa kesti koko päivän, viipyivät siellä iltaan saakka. Empä
nyt tarkoin tiedä, olivatko liiaksi syöneet vai kopeusko heidät oli
paisuttanut, mutta niinhän kuitenkin kävi, ettei heitä enään haluttanut
jalkaisin tipsutella kotia, vaan rupesipa kukko pähkinän-kuorista
pieniä vaunuja tekemään. Kun se sitten oli nuot valmiiksi saanut, meni
kana niihin istumaan, sanoen kukolle: "sinunhan nyt sopii hevoseksi
ruveta." "No jopa joutavaa jotakin: ennen minä jalka-patikassa yksin
tassuttelen kotia, kuin sinua vetää kingottamaan rupean; en maaren,
tuohon en suinkaan suostu. Kutsin-laudalle kyllä menen istumaan ja
otan kuskiksi ruvetakseni, mutta itse minäkö vetämään? mitäpäs vielä,
akkaseni! -- eipä tuosta tuumasta iki-päivinä kystä kypsy."

Heidän siinä kinatessansa ankka kotkottaa kaakotteli: "te
varas-roistot, kuka teidän käski tulla minun vuorelleni pähkinöitä
syömään! malttakaappa vain, kyllähän tuosta saunan saatte!" ja hyökkäsi
samassa kukon kimppuhun. Mutta kukko ei ollut arkalasta kotoisin, vaan
rupesi ankkaa ankarasti ahdistelemaan ja löylytti sitä kannuksillansa
niin pahanpäiväisesti, että se viimein nöyrtyi armoa anomaan sekä
mielellänsä suostui rangaistukseksi menemään valjaihin vaunujen
eteen. Kukko kutsin-laudalle kiipesi sekä rupesi ajajaksi, ja kelpo
kyytiä sitten edellehen kiidettiin, kukon yhä huutaessa: "juokse,
riennä, ankkaseni, minkä vain kyntes kestävät!" Kun kappaleen matkaa
olivat kulkeneet, kohtasivat kaksi jalkaisin-astuvaa, nuppi-neulan ja
silmä-neulan. "Hoi pidättäkää!" nämät huusivat sekä sanoivat sitten:
"johan kohta tulee niin pilko pimeä, ett'emme edemmäksi enään osaa
askeltakaan, ja ompa maantie kovin lokainen; pyydämme sentähden,
sopisiko meidän päästä vaunuihin vähäksi matkaa; olemme olleet tuolla
räätälien ravintolassa, ja oluen ääressä on tullut vähän viivytyksi."
Koska olivat laihoja miehiä, jotka eivät isoa tilaa tarvinneet, otti
kukko heidät molemmat vaunuihinsa, mutta täytyipä heidän kuitenkin
luvata olla kukon ja kanan varpahia tallaamata. Myöhään illalla erään
ravintolan kohdalle ennättivät, ja kosk'eivät tahtoneet yöllä kulkea
edemmäksi ja ankka, joka ei jaloiltansa muutoinkaan erin kiitettävä
ollut, jo rupesi sinne tänne hoipertelemaan, he nyt tuonne poikkesivat.
Isäntä kyllä ensin verukkeita vähän veti, väittäen huonehiensa jo
olevan vieraita liiaksikin täynnänsä ja ehkäpä itseksensä ajatellen:
"eihän noissa ylhäistä herras-väkeä," mutta he makeita sanoja siinä
laskivat, luvaten isännälle sen munan, minkä kana oli matkalla muninut,
sekä että hän omaksensa saisi ankan, joka jok'ikinen päivä yhden munan
munisi, ja hän sitten vihdoin myöntyi laskemaan heitä yöksi talohonsa.
Nytpä oikein isostelemaan rupesivat tilaten nautittavaksensa jos
jotakin. -- Varhain aamulla, kun vasta vähän hämärsi ja kaikki vielä
unen helmoissa makasivat, herätti kukko kanasensa, otti munan sekä
nokki sen rikki, ja yhdessä siinä sitten sisällön söivät; mutta kuoren
heittivät takkaan. Tuosta tipsuttivat silmäneulan luoksi, joka vielä
oli nukuksissa, ottivat sitä päästä kiinni ja pistivät sen isännän
tuoli-tyynyhyn, mutta nuppineulan hänen pyyhin-liinaansa, sekä lensivät
sitten, mitään hiiskumata kanervikon ylitse suoraa päätä matkoihinsa.
Ankka, joka mieluimmin taivas-alla makasi ja sentähden oli pihalle
jäänyt, kuuli heidän lentää lehahtavan pois, hieroi unen silmistänsä,
riensi likeiseen purohon sekä läksi uimaan tiehensä; ja nytpä se kyllä
pääsi liukkaammin liikkumaan, kuin eilen vaunuja vetäissänsä. Pari
tuntia sittemmin isäntä vuoteeltansa nousi, pesi itsensä ja rupesi
pyyhin-liinalla silmiänsä pyhkimään, mutta silloin nuppi-neula häntä
kasvoihin pisti, piirtäen niihin punaisen piirun toisesta korvasta
aina toiseen asti; sitten hän meni kyökkiin piippuansa sytyttämään,
mutta tuskin hän takan viereen oli ennättänyt, jopa jo munan-kuoret
poukahtivat häntä vasten silmiä. "Noh tänä aamuna vasta kaikki päätäni
kohden pyrkii," tiuskasi hän ä'issänsä ja istahti noja-tuoliinsa;
mutta vilppaimman vilppaasti hän sieltä taas pystyhyn hypähti, kovasti
kiljahtaen: "ai voi tulimaista!" sillä silmä-neula oli häntä vielä
pahemmin pistänyt eikä pistos tällä kertaa päähän sattunut. Nyt hän
suuttui silmittömäksi ja rupesi eilen illalla tulleita vieraitansa
arvelemaan näitten konnan-koukkujen virittäjäksi sekä riensi heitä
hakemaan, mutta he jo kaikki olivat tipo tiessänsä. Isäntä silloin
valan vannoi, ett'ei hän ikänänsä enään talohonsa laskisi roisto-väkeä,
jotka kyllä osaavat tavaroita suuhunsa sutkia paljoltaankin, mutta
jättävät kaikki maksamata ja kiitoksen verosta vielä kaupan-päällisiksi
harjoittavat senkin seitsemän koiran-kuria.



9.

Pikku veli ja pikku sisar.


Pikku veli tarttui pienen sisarensa kätehen ja virkkoi: "äitimme
kuoltua ei meillä enään ole iloista hetkeä ollut; äitipuoli meitä joka
päivä pieksee, ja jos häntä lähenemme, potkaisee hän jalallaan meitä
tyköänsä. Ruo'aksi ei meille muuta anneta, kuin mitä muilta jääpi
kovia leivän-kannikoita, ja parempi koiran tuolla pöydän alla; sille
kuitenkin monta kertaa hyväkin palanen viskataan. Mutta voi armahtakoon
jos äitipuolemme tämän olisi kuullut! tule pois, lähtekäämme ulos
mailmalle." Koko päivän he sitten niittuja, ketoja ja louhikoita
samosivat, ja kun satelemaan rupesi, lausui tyttö: "Jumala ja meidän
sydämmemme yhdessä itkevät." Illalla tultuaan isohon metsään olivat
itkusta, nälästä ja pitkästä matkasta niin uuvuksissansa, että menivät
onteloon puuhun istumaan ja nukkuivat sinne.

Seuraavana aamuna heidän herätessänsä oli jo aurinko korkealla ja
paistoi lämpimästi puun sisähän. Silloin sanoi veli: "sisarueni,
minua kovasti janottaa, jos lähtehen tietäisin, menisin juomaan; ja
kuuluupa mielestäni veden lirinää jostakin." Sitten hän nousi sekä
otti sisartaan kädestä ja yhdessä he nyt läksivät lähdettä hakemaan.
Mutta tuo ilkeä äiti-puoli oli noita-akka, joka kylläkin oli huomannut,
milloinka nuot molemmat lapset kotoa karkasivat, sekä hiipinyt heidän
perässänsä, salaa, kuten noidat ainakin, ja noitunut kaikki mitä
siinä metsässä löytyi lähtehiä. Kun sitten lapset liukkaasti kivien
välitse lirisevän lähteen löysivät, tahtoi poika juoda siitä, mutta
sisar kuuli lirinästä kuiskattavan: "joka minusta juopi, hän muuttuu
tiikeriksi, joka minusta juopi, hän muuttuu tiikeriksi." Silloin
huusi pieni sisar: "minä rukoilen sinua, veljyeni, elä suinkaan juo,
muutoimpa muutut pedoksi, joka on minua raateleva." Veli ei juonut,
vaikka häntä kovasti janotti, vaan sanoi: "kyllä odotan, kunnes jonkun
muun lähteen löydämme." Kun tuosta vähän matkan päästä toiselle
lähteelle tulivat, kuuli sisar sieltä sanottavan: "joka minusta juopi,
hän muuttuu sudeksi, joka minusta juopi, hän muuttuu sudeksi," sekä
huudahti: "älä juo, veliseni! muutoin muutut sudeksi ja syöt minun
suuhusi." Veli ei juonut, vaan vastasi: "suostumpa vieläkin odottamaan,
kunnes tulevan lähteen löydämme, mutta siitä minun täytyy juoda, sano
mitäs sanot, sillä jano minua aivan hirveästi vaivaa." Ja kun sitten
saapuivat kolmannelle lähteelle, kuuli sisar sieltä suhisevan: "joka
minusta juopi, hän muuttuu metsä-kauriiksi, joka minusta juopi, hän
muuttuu metsä-kauriiksi." Pikku sisar silloin lausui: "oi veljyeni,
hartahasti sinua rukoilen, älä juo, muutoinhan sinä metsä-kauriiksi
muutut ja juokset minun luotani pois." Mutta veli oli lähteen reunalle
kohta laskenut polvillensa, kumartunut alas-päin sekä juonut sen vettä,
ja heti kun ensi tipat olivat hänen huuliansa kastelleet, hän siinä
metsä-kauriiksi muuttuneena makasi.

Nyt pikku sisar noiduttua veli-parkaansa itki, ja itkipä myöskin
metsä-kauris, surullisena maaten hänen vieressänsä. Viimein tyttönen
virkahti: "älä sure, kauris kultaseni, minä en ikänäni sinusta
luovu." Sitten päästi hän kultaisen polustimensa sekä pani sen
kauriin kaulahan, nykki itselleen kahiloita ja punoi niistä notkean
nuoran. Tämän hän polustimehen sitoi ja rupesi siitä pikku eläintänsä
taluttamaan, astuen yhä edemmäksi metsään. Kovin kau'an käytyänsä
saapuivat viimein pienen huoneen edustalle; tyttö sinne sisälle
vilkahti, ja koska se oli tyhjä, ajatteli hän: "tänne meidän sopii
jäädä asumaan." Sitten hän kävi lehtiä ja sammalia noutamassa, teki
niistä kauris-kullallensa pehmeän vuoteen, kokosi joka aamu itselleen
metsästä juuria, marjoja sekä pähkinöitä ja toi kauriille hienoa
ruohoa; tätä tämä söi hänen kädestänsä ja hyppiä poukkuroitsi iloissaan
hänen ympärillänsä. Iltasin kun tyttö väsyneenä kalpasi lepoa, hän
ehtoo-rukouksensa luettuaan nojasi päänsä kauriin selkää vasten ja
nukkui tälle tyynyllensä suloiseen unehen. Ja jos veljellä vain olisi
hänen ihmis-muotonsa vielä ollut, olisivat he siellä viettäneet mitä
ihaninta elämää.

Jonkun aikaa he siinä sitten korvessa elelivät yksinänsä. Mutta
kerrampa tuon maan kuningas kävi metsästys-retkellä samassa metsässä.
Silloin kaikui puitten välistä torvien toitotukset, koirien haukunta
sekä metsästäjäin iloiset huudot, ja kun kauris tuon kuuli, rupesi sitä
kovasti haluttamaan sinne joukkohon. "Voi sisarueni," se lausui, "laske
minut tuonne metsään, en saata enään mieltäni mitenkään malttaa," sekä
rukoili yhä rukoilemistansa, kunnes sisar viimein suostui. "Mutta,"
lisäsi hän, "palaa illalla tänne takaisin luokseni, oven pidän
teljettynä, ett'ei noita hurjia metsästäjiä sisälle pääsisi; ja jotta
sinun tuntisin, koputa sinä ovea ja sano: 'sisarueni, laske minut
huonehesen,' sillä jollet lausu näitä sanoja, minä en aukaise." Nyt
kauris huoneesta riensi, ja hyvä, hupainen sen oli ollaksensa tuolla
ulkona. Kuningas ja hänen metsästäjä-kumppaninsa sattuivat näkemään
tuota somaa otusta sekä rupesivat tätä takaa ajamaan, mutta eipä sitä
käynytkään saavuttaminen, ja juuri kun luulivat jo saavuttamaisillaan
olevansa, hypähti se pensaston toiselle puolelle ja katosi sinne.
Pimeän tultua juoksi se kotia ja koputti ovea, sanoen: "sisar
kultaseni, laske minut huonehesen." Silloin pieni ovi avattiin ja nytpä
kauris tupaseen hyppäsi sekä lepäsi sitten vaivoistaan vuoteellansa
koko yön. Seuraavana aamuna alkoi jahti uudestaan, ja kun kauris taas
kuuli torvien äänen sekä metsästäjäin "hoi! hoi!" huutoja, se ei enään
tuvassa viihtynyt vaan sanoi: "laske minut täältä, sisar kultaseni,
minun täytyy päästä tuonne ulos." Sisar sille viimein oven avasi
lausuen: "mutta illalla pitää sinun taas oleman täällä ja sanoman
tunnus-sanat." Nähtyänsä jälleen tuon pikku kaurihin, jonka kaulassa
kultanauhanen kiilsi, kuningas ja hänen metsästäjä-kumppaninsa kaikin
rupesivat sitä takaa ajamaan, mutta se heidän saavutettavaksensa
oli liian nopea ja vikkelä. Tätä sitten kesti kaiken päivää, kunnes
metsästäjät vihdoinkin saivat sen saarretuksi, ja joku sitä jalkaan
haavoitti hiukkasen, josta se rupesi nilkuttamaan ja verkalleen juoksi
tiehensä. Silloin yksi metsästäjistä hiipi sen perästä aina tuon pikku
tupasen edustalle saakka ja kuuli, mitenkä kauris huusi: "laske,
sisarueni, minut sisälle," sekä näki oven sille avattavan ja sitten
kohta taas suljettavan. Metsästäjä tuon kaikki pani mielehensä, riensi
kuninkaan luoksi sekä kertoi hänelle, mitä kaikkia hän oli nähnyt ja
kuullut. Silloin sanoi kuningas: "huomenna metsästystä vielä jatketaan."

Mutta sisar kovasti pelästyi nähdessänsä kauriin haavoitetuksi. Hän
pesi veren pois, levitti yrttejä haavan päälle ja lausui: "pane maata
vuoteelles, rakas kauriiseni, jotta taas paranisit." Mutta haava oli
niin mitättömän pieni, ett'ei kauris seuraavana aamuna siitä enään
ollut millänsäkkään. Ja kun tuolta ulkoa taas kuului jahti-iloa, se
virkahti: "empä saa enään mieltäni maltetuksi, minun sinne täytyy mennä
mukahan; eihän minua kukaan juuri namin saa saavutetuksi." ltkein pikku
sisar vastasi: "nyt he sinun tappavat, ja minä olen yksinäni täällä
metsässä, koko mailman hylkäämänä: en maar sinua tuonne laske." "Sitten
tänne kuolen surusta," kauris väitteli, "joka kerta, milloinka vain
kuulen torven-toitotuksen, oikeimpa koipiani kippauttaa." Koska nyt ei
vastustelemisesta enään apua lähtenyt, sisar suru-mielin avasi oven
ja kauris terveenä ja iloisena juoksi ulos metsähän. Sen sittemmin
huomattuansa kuningas sanoi metsästäjä-kumppaneillensa: "pyytäkää nyt
tuota vaikka päivän pitkään aina myöhään yöhön asti, mutta älköön
kukaan sille mitään pahaa tehkö." Illalla auringon laskettua hän äsken
mainitulle metsästäjälle lausui: "tule nyt näyttämään minulle, missä
tuo tupanen." Sitten sinne saavuttuansa koputti hän ovea, sanoen:
"sisarueni rakkahimpani, laske minut huonehesen," Silloin ovi aukeni ja
kuningas astui tupahan, missä seisoi tyttönen niin ihanan ihana, ett'ei
hän tuon vertaista ollut ennen nähnyt milloinkaan. Tyttö säikähti
nähdessänsä, ettei tupaan tullutkaan hänen kauris-rakkahimpansa,
vaan outo mies, jolla oli kulta-kruunu päässä. Mutta kuningas häneen
ystävällisesti katsahti, tarjosi hänelle kätensä ja lausui: "tahdotko
minua seurata linnaani ja ruveta rakkaaksi puolisokseni?" "Tahdompa
mielelläni," vastasi tyttö, "mutta myöskin metsä-kauriini pitää
myötäni laskettaman, sillä siitä en ikänäni eriä." Kuningas siihen
sanoi vastaukseksi; "tuo tykönäs olkohon koko elin-kautenasi, eikä se
milloinkaan ole minkään-lajista puutosta näkevä." Samassa metsä-kauris
tuli sisälle juosten, ja sisar sen taas sitoi kaisla-nuorasta kiinni,
otti nuoran kätehensä sekä meni kauriinensa ulos tupasesta.

Kuningas tuon ihanan tytön nosti hevosensa selkään ja vei hänet
linnahansa, jossa sitten kumeat häät vietettiin. Hän oli nyt kuninkaan
puolisona, ja kau'an he onnellisina yhdessä elelivät; metsä-kaurista
kaikin puolin hyvästi hoidettiin, ja linnan puutarhassa se iloisena
juoksenteli. Mutta tuo ilkeä äiti-puoli, jota paetaksensa lapset olivat
mailman maita kiertelemään lähteneet, luuli vallan varmaksi, että
metsän pedot olivat tytön syöneet suuhunsa, ja että metsä-kauriiksi
muuttunut pikku veli oli jonkun metsästäjän luodista surmansa saanut.
Kuultuansa nyt, miten heidän oli hyvin käynyt sekä kuinka olivat
onnellisia, syttyi hänen sydämmeensä kiukkuinen, sitä alati kalvaava
kateus, eikä hän enään saanut muuta ajatelluksi, kuin ainoastansa miten
hän vielä kerran saattaisi nuot molemmat kovan onnen omaksi. Hänen
oikea tyttärensä, joka oli ruma kuin rutto sekä silmä-puoli, häntä myös
alin-omaa soimasi sanoen: "vai kuninkaan-puolisona hän, minulle se onni
olisi sopinut!" "Äläppäs ole milläskään," sanoi akka, häntä lepyttäen,
"milloin vain sopiva aika sattuu, kyllähän minä kynsiäni koetan."
Kun sitten jonkun ajan kuluttua, jolloinka kuningas juuri osasi olla
metsästämässä, hänen puolisonsa oli kauniin poika-lapsen synnyttänyt,
muuttihe tuo noita ilkeätär kamarirouvan muotohon, astui huonehesen,
missä kuninkaanna makasi, ja sanoi sairaalle: "tulkaatte! jo on kylpy
valmiina, se on teille hyvää tekevä, ja teidän voimianne virkistävä,
mutta joutukaatte, ett'ei vesi pääse jäähtymään." Noidan tytär myöskin
siinä oli saapuvilla, ja he nyt saunaan kantoivat tuon vielä voimatonna
olevan kuninkaanaan sekä laskivat hänen kylpyammehesen; sitten läksivät
tiehensä ja lukitsivat ovet perästänsä. Mutta saunan olivat niin
tulikuumaksi lämmittäneet, että kuninkaan kaunis, ihana puoliso sinne
piankin tukehtui.

Nämät tehtyään akka tyttärensä päähän pani hunnun ja asetti hänet
kuninkaannan sijahan vuoteelle makaamaan. Hän hänen myöskin muutti
kuninkaannan muotoiseksi, mutta eipä voinut toista silmää hänelle
toimittaa. Ett'ei kuningas tuota kuitenkaan huomaisi, täytyi pahasen
maata sillä kyljellä, minkä-puolinen silmä puuttui. Illalla kun
kuningas kotia palattuansa kuuli, että hänelle oli poika syntynyt,
ihastui hän aivan iloiseksi ja riensi rakkaan vaimonsa vuodetta kohden,
katsoakseen, missä voimissa hänen puolisonsa. Silloin akka äkkiä huusi:
"voi hengen tähden! päästäkää alas uutimet, teidän puolisonne silmät
eivät vielä valoa kärsi, hänen täytyy saada olla rauhassa." Ja kuningas
palasi takaisin, tietämätä, että vuoteella valhe-kuninkaanna makasi.

Mutta sydän-yön aikoihin, jolloinka kaikki nukkuivat, näki lapsen
hoitaja, joka lasten-kamarissa istui kehdon vieressä yksin valvoen,
oven aukenevan ja kuninkaan oikean puolison astuvan huonehesen. Tämä
lapsukaisen otti kehdosta, nosti sen syliinsä ja antoi sille juomista.
Sitten hän tyynyjä pöyhieli, laski lapsen taas vuoteelle ja pani
peitoksi pienen hyöhen-tyynyn. Eikä hän myöskään metsä-kauristansa
unhoittanut, vaan meni nurkkaan, missä se makasi ja silitteli sen
selkää. Tuon tehtyänsä palasi hän, mitään puhumata, ulos ovesta.
Seuraavana aamuna lapsen hoitaja kysyi vartioilta, oliko yöllä ketään
liikkunut linnassa, mutta he vastasivat: "ei suinkaan, sillä emme
ole ketäkään nähneet." Täten hän sitten tuli monena yönä eikä siinä
sanaakaan hiiskunut; lapsen hoitaja hänen kyllä aina näki, mutta ei
uskaltanut kellekkään siitä puhua mitään.

Kun nyt tuosta näin oli kulunut jonkun aikaa, rupesi kuninkaanna eräänä
yönä puhumaan ja lausui:

    "kuinka kauris voi ja mun lapseni?
    Kaksi kertaa vain tänne matkani."

Lapsen hoitaja ei hänelle mitään vastannut, mutta kun aave oli
kadonnut, meni hän kuninkaan luoksi ja kertoi hänelle kaiken. Kuningas
huudahti: "oi ihmettä! mitä tuo tietää! tahdompa itse valvoa lapsen
luona tulevan yön." Illalla hän myös menikin lasten-kamariin, ja
sydän-yöllä tuo aave sinne taas ilmaantui sanoen:

    "kuinka kauris voi ja mun lapseni?
    yksi kerta vain tänne matkani;"

sekä vaali sitten lasta, kuten tavallisesti oli tehnyt, ennenkuin
hän katosi. Kuningas ei arvannut häntä puhutella, mutta oli myöskin
seuraavana yönä valvomassa. Aave silloin lausui:

    "kuinka kauris voi ja muu lapseni?
    ah ei konsanaan tänne matkani!"

Nytpä kuningas ei enään saanut mieltänsä maltetuksi, vaan riensi
aavehen luoksi sanoen: "varmaankaan sinä et ole kukaan muu, kuin minun
rakas puolisoni!" Tähän aave vastasi: "niimpä toden tottakin, sinun
oma puolisos minä olen," ja samassa silmän räpäyksessä hän Jumalan
armosta taas heräsi henkihin sekä seisoi nyt siinä verevänä, raittihina
ja terveenä. Sitten hän kuninkaalle kertoi, minkä ilki-työn tuo häijy
noita tyttärinensä oli hänelle tehnyt. Kuningas heidät jätti oikeuden
tuomittavaksi, ja molemmat he myös tuomittiin. Tytär vietiin metsään,
jossa pedot hänen raatelivat ruo'aksensa, mutta noita-akka viskattiin
roviolle poltettavaksi sekä heitti siinä kurjan henkensä. Ja kun hän
tuhaksi oli palanut, muuttui myöskin metsä-kauris saaden taas entisen
ihmis-muotonsa; mutta sisar ja veli elivät sitten onnellisina yhdessä,
kunnes viimein Tuoni heidät korjasi tupihinsa.



10.

Kolme pikku miestä metsässä.


Oli muinoin mies, jolta kuoli vaimo, sekä vaimo, jolta kuoli mies;
miehellä oli yksi tytär ja myöskin vaimolla oli yksi tytär. Tytöt,
jotka olivat tuttuja keskenänsä, kävivät kerran yhdessä kävelemässä
ja tulivat sitten vaimon huonehesen. Silloin tämä sanoi miehen
tyttärelle: "kuuleppas, kerro sinä isälles, että minua haluttaisi hänen
avio-puolisoksensa; sitten sinä joka aamu saat maitoa peso-veden
verosta ja viiniä juotavakses, mutta minun oman tyttäreni täytyy
pestä itsensä vedellä, ja ainoastansa vettä hän saapi juodaksensa."
Kotia tultuansa kertoi tyttö isälleen, mitä vaimo oli puhunut. Mies
silloin virkkoi: "mitä minun toki tulee tehdä? onhan naineella ilonsa,
vaan hän myöskin tuskat tietää." Viimein, koskei ukko mihinkään
päätökseen päässyt, riisui hän saappaan jalastansa ja sanoi: "ota
tämä saapas, jossa on läpi pohjassa, vie ylisille ja ripusta se
tuonne isoon vaarnaan sekä kaada sitten siihen vettä. Jos siinä vesi
pysyy, tahdon taas mennä naimisiin, mutta jos tuo lävestä valuu, empä
toki menekkään." Tyttö teki, kuten häntä oli käsketty; mutta vesi
läven veti umpehen, ja saapas piankin tuli täpö täyteen. Hän sitten
isällensä ilmoitti, mitenkä oli käynyt. Tämä tuosta itse kapusi sinne
ylös katsomaan, ja nähtyänsä tytön olevan oikeassa läksi hän leskeä
kosimaan, eikä aikaakaan, johan häät kosimisen lopuksi.

Kun seuraavana aamuna tytöt vuoteeltansa nousivat, oli siinä miehen
tytärtä varten maitoa peso-veden verosta ja viiniä juotavaksi, mutta
vaimon tytärtä varten paljasta vettä sekä pesemisen varalle että
myöskin juomaksi. Toisena aamuna oli kummankin vuoteen vieressä vettä
juotavaksi sekä vettä peso-vedeksi. Ja kolmantena aamuna oli miehen
tytärtä varten vettä pantuna sekä juomaksi että myöskin pesemisen
varalle, mutta vaimon tytärtä varten maitoa peso-veden verosta
sekä viiniä juotavaksi, ja sillensä se vastakin jäi. Vaimo tuli
tytär-puolensa veri-viholliseksi ja oikeimpa pani parastansa tehdäkseen
hänen oltavansa päivästä päivään yhä tukalammaksi. Akan myöskin kävi
kateeksi, että tytär-puoli oli ihana ja suloinen, mutta hänen oma
tyttärensä inhoittavan ruma.

Kerta talvella, milloin maa oli kiven-kovassa roudassa sekä vuoret ja
laaksot paksussa lumi-peitteessä, vaimo paperisen hameen teetettyänsä
kutsui tyttöä tykönsä ja lausui: "pue tuo hame ylles ja lähde
metsähän sekä nouda sieltä minulle mansikoita kopallinen; minun
niitä kovasti tekee mieleni:" "Voi! mahdottomimman mahdotonta tuo
varmaankin!" vastasi tyttö, "eihän talvella mansikoita kasva, maa on
roudassa ja lumi kaikki kasvit peittää. Ja minkä tähden minun pitää
paperi-hameessa menemän? onhan tuolla ulkona niin kylmä, että jopa
sylkikin pakkaa suuhun jäätymään, tuuli paperisen vaattehen läpitse
pääsee ja orjan-tappurat sen repivät yltäni ihan repaleiksi." "Vai
koetathan vielä vastustella!" kiljasi äiti-puoli, "korjaa sinä täältä
koipes pikimmän kautta äläkä minulle silmiäs näytä ennen, kuin tänne
olet mansikoita tuonut täyden kopallisen." Sitten hän tytölle antoi
pikku palasen kovaa leipää, sanoen: "tuossa runsaastikkin yhden päivän
vara, vaikka sitä aamusta iltaan syödä nakertelisit", sekä itseksensä
ajatellen: "tuolla ulkona hän varmaankin viluhun ja nälkään kuolee eikä
ikinänsä enään palaa nähtäviini."

Nyt totteli tyttö, puki paperi-hameen yllensä ja Iäksi menemään
koppanen kädessä. Yltä ympäri kaikkialla lumi maan peitteli eikä
pienintäkään viheriäistä kortta ollut missään nähtävissä. Metsään
tultuansa huomasi hän pienen tupasen, jonka akkunasta kolme pikku
miestä tirkisteli. Hän meni tuonne ja koputti ovea, toivottaen hyvää
päivää. Miehet käskivät tytön sisälle, ja tämä astui huonehesen sekä
meni istumaan rahille kiukaan viereen, siellä lämmitelläksensä ja
suurusta haukatakseen. Nytpä pikku miehet sanoivat: "anna meillekkin
murunen." "Aivan halusta," vastasi tyttö, jakoi pienen leipä-palansa
kahtia ja antoi heille toisen puolen. He sitten kysyivät: "mitäs sinä
näin sydän-talvella täällä metsässä kuljeskelet ohuissa vaatteissas?"
"Voi," virkkoi hän vastaukseksi, "minun täytyy hakea tämä koppa
mansikoita täytehen enkä tohdi ennen palata kotia, kuin on marjat
koppasessa." Kun hän sitten oli saanut leipänsä syödyksi, nuot
pikkaraiset hänelle luudan antoivat sanoen: "lakaise tällä lumi pois
taka-oven edustalta." Mutta tytön ulkona ollessa nuot keskenänsä
haastelivat: "mitä hänelle lahjoittaisimme, koska hän on noin nöyrä ja
hyvä sekä antoi meille puolen leivästänsä." Silloin sanoi ensimmäinen:
"minulta hän sen lahjan saapi, että hän joka päivä yhä ihanammaksi
tulee." Toinen taas lausui: "minä puolestani hänelle sen lahjoitan,
että kulta-rahoja aina hänen suustansa putoo, milloinka hän vain
sanankin sanoo." Ja kolmas tuohon lisäsi: "minä hänelle lahjaksi annan
sen, että hän on kuninkahan saava puolisoksensa."

Mutta tyttö teki, mitä pikku miehet olivat käskeneet sekä lakaisi
luudalla lumen pois tuon pienen huonehen takaa -- ja mitäpäs
arvelet hänen sieltä löytäneen? -- ihan kypsiä mansikoita, jotka
tumman-punaisina tulivat lumen alta näkyviin. Nytpä hän kovin iloissaan
poimi koppasensa täyteen, kiitti noita mies-pikkaraisia sekä juoksi
kotia, viedäkseen marjat äiti-puolelle. Kun hän tupahan tultuaan "hyvää
iltaa" sanoi, poukahti kohta kulta-raha hänen suustansa laattialle.
Sitten hän kertoi, mitenkä hänen oli metsässä käynyt, mutta joka
sanalta, minkä hän lausui, putosi kulta-rahoja hänen suustansa,
jotenka piankin peittivät tuvan koko laattian. "Noh voi tavatonta,"
huusi sisar-puoli, "tuopa vasta röyhkeää ylpeyttä tuommoinen rahojen
viskeleminen!" mutta salaa hänen kävi kateeksi, ja rupesipa häntä
itseänsäkkin haluttamaan tuonne metsään rahoja noutamaan. Äiti
kuitenkin kielsi sanoen: "älä lähde, tyttö rakkahimpani, ilma on
kovin kylmä, sinä siellä varmaankin vilustuisit." Mutta koska tytär
ei hänelle hengen rauhaa heittänyt, suostui äiti tuohon viimein,
teetti uhkeat turkit, puetti net tytön ylle sekä antoi hänelle evääksi
voita-leipää ja makeita kakkuja.

Tyttö meni metsään ja suoraa-päätä tuota pientä tupasta kohden.
Nuot kolme pikku miestä sieltä taas kurkisteli, mutta hän ei heitä
tervehtinyt, vaan kömpi, heihin edes katsahtamattakkaan, sisälle
tupahan, meni uunin ääreen istumaan sekä rupesi siinä syömään
voita-leipäänsä ja kakkujansa. "Anna meille tuosta pikku riikunen,"
huusivat kääpiöt, mutta tyttö vastasi: "tuskimpa itsellenikään riittää,
mitä siinä sitten muille annettavaa?" Kun hän oli syömästä päässyt,
sanoivat miehet: "seh siinä luuta, lakaise sillä tuolta ulko-puolelta
perä-oven edusta puhtahaksi." "Mitä vielä!" saivat vastaukseksi,
"lakaiskaa itse, enhän minä ole teidän palvelus-piikanne." Sitten
nähtyänsä, etteivät he hänelle mitään aikoneet lahjoittaa, läksi
hän ulos ovesta. Pikku miehet silloin keskenänsä haastelivat:
"mitä nyt hänelle antaisimme, koska hän on noin pahan-tapainen ja
häijy-sydämminen sekä niin kateellinen, ett'ei hän muille suo mitään
hyvää?" Ensimmäinen sanoi: "minä sen lahjoitan, että hän päivästä
päivään rumenemistansa rumenee." Toinen lausui: "sepä minun lahjani,
että joka sanalta, minkä hän puhuu, ojakonna hänen suustansa kopsahtaa."
Kolmas virkkoi: "senhän minä annan että kova, kurja kuolema hänen
viimein perii." Tyttö taas tuolla ulkona haki mansikoita, mutta kosk'ei
niitä nimeksikään mistään löytynyt, palasi hän vihoissansa kotihin. Ja
kun hän sitten suutansa aukaisi, kertoakseen äidillensä, miten hänen
oli metsässä käynyt, kiepsahti joka sanalta suusta ojakonna, josta
kaikki häntä rupesivat inhoamaan.

Nyt suuttui äiti-puoli vielä häijymmäksi eikä muuta enään ajatellut,
kuin mitenkä hän jos jommoistakin mieliharmia saattaisi miehen
tyttärelle, joka päivästä päivään tuli yhä ihanammaksi. Viimein otti
hän kattilan, asetti sen tulelle ja rupesi siinä lankoja kiehuttamaan.
Kun langat olivat kiehutetuksi tulleet, ripusti hän net tuon tyttö
paran selkähän, antoi hänelle kirveen ja käski hänen rientää joen
jäälle, hakata jäähän avannon sekä siellä viruttaa langat. Tyttö
totteli, meni, mihin häntä oli käsketty, ja rupesi jäähän avantoa
hakkaamaan, mutta hänen siinä hakatessansa, tuli komeat vaunut kulkein
ja niissä istui kuningas. Vaunut pysähtyivät ja kuningas kysäsi:
"kuka sinä, lapsukaiseni, olet ja mitäs tuolla toimielet?" "Minä
olen turvaton tyttö raukka, joka täällä lankoja viruttelen." Silloin
kuninkaan tuli häntä surku, ja nähtyänsä, miten ihanan ihana tuo
tyttönen, kysyi hän häneltä: "tahtoisitko tulla mukahani?" "Oi aivan
halustakin," tämä vastasi, sillä hän oikein ihastuksiin joutui, kun
kuuli pääsevänsä äidin ja sisaren nähtävistä.

Tyttö siis vaunuihin nousi ja läksi pois kuninkaan kanssa, ja kun he
linnaan olivat tulleet, pidettiin loistavat häät, kuten nuot pikku
miehet lahjojaan luvatessansa olivat ennustaneet. Vuoden kuluttua
kuninkaan nuori puoliso pojan synnytti, ja kuultuansa tuota onnea
kehuttavan tuli äiti-puoli tyttärinensä linnaan, ikään-kuin käydäksensä
kuninkaannaa katsomassa. Mutta kun kerta kuningas oli lähtenyt
ulos eikä muita ketään ollut huoneessa, kaappasi tuo akka häijykäs
kuninkaannaa päästä ja tytär häntä sääristä sieppasi, ja yhdessä hänen
nyt nostivat vuoteelta sekä viskasivat akkunasta alas linnan ohitse
juoksevaan virtaan. Sitten tytär ilkiö vuoteelle laskihe, ja äiti hänen
niin visusti peitti, ett'ei päätäkään näkynyt. Kun sittemmin kuningas
palattuansa huonehesen aikoi puolisoansa puhutella, kuiskasi akka:
"hiljaa, hiljaa, nyt ei sovi puhua, hän kovasti hikoilee, tänään teidän
pitää jättämän hänet rauhaan." Kuningas ei mitään pahaa aavistanut,
vaan läksi pois sekä palasi vasta seuraavana aamuna, ja kun hän sitten
puolisoansa puhutteli ja tuo makaava vastasi, pätkähti tämän suusta
joka sanalta ojakonna kulta-rahan verosta, jommoinen aina ennen oli
hänen puolisonsa suusta suikahtanut. Hän silloin kysyi, mitä tuo tiesi,
mutta akka vastasi sen olevan kovan hikoilemisen synnyttämää, joka
piankin taas muuttuisi entisellensä.

Mutta yöllä näki kyökki-poika sorsan tulevan uiden solkku-ränniä pitkin
ja kuuli sen sanovan:

    "nukutko, kuningas?
    vai ootko valveillas?"

sekä, kun ei vastausta kuulunut, tuohon lisäävän:

    "mitä vieraani tehnevät?"

Silloin vastasi poika:

    "unen helmoissa lepäävät."

Sitten sorsa vielä kysäsi:

    "miten lapseni laita nyt?"

ja sai tähän vastaukseksi:

    "kehtohonsa on viihtynyt."

Nytpä se kuninkaannan muotoon muuttuneena meni lapsen luoksi, antoi
sille juotavaa, pöyhi sen vuodetta ja peitti sitä visusti, mutta sitten
hän taas sorsaksi muuttui ja ui pois solkku-ränniä pitkin. Näin hän
linnassa kävi kahtena yönä, mutta kolmannen kerran siellä käydessänsä
puhui hän kyökki-pojalle: "mene jo sano kuninkaalle, että hän tänne
tulisi, ottaisi mukaansa miekan ja kynnyksellä seisoen sillä kolmasti
sivaltaisi pääni päällitse." Kyökki-poika silloin kuninkaan luo
juoksi ja ilmoitti hänelle tämän; kuningas sitten kohta sinne riensi
sekä sivalsi kolmasti miekallansa aavehen pään päällitse, ja kun hän
kolmannen kerran oli tämän tehnyt, seisoi hänen edessänsä siinä hänen
puolisonsa elävänä, pulskeana ja terveenä kuten ennenkin.

Nyt kuningas vasta ihastui, mutta kätki puolisonsa erähäsen kamariin
sunnuntaiksi, jolloinka lapsi oli kastettava. Ja kun se oli kastettuna,
kysyi hän: "mitä ansaitsee se ihminen, joka toisen ottaa vuoteelta ja
viskaa vetehen?" "Eipä parempaa palkkaa tuommoinen ilkiö," vastasi
akka, "kuin että hänet pistetään piikki-tynnyriin, joka vuorelta
alas vetehen vieritetään." Silloin sanoi kuningas: "sinä olet itse
julistanut oman tuomios," ja käski palvelioitansa tuomaan tuollaista
tynnyriä; semmoinen sitten tuotiinkin, akka tyttärinensä pistettiin
sinne, pohja naulattiin kiinni ja tynnyri laskettiin vierimään vuorelta
alas virtahan.



11.

Kolme kehrääjä-akkaa.


Oli muinoin laiska tyttö, joka ei kehrätä viitsinyt, eikä äiti häntä
tuohon työhön saanut, vaikka kuinkakin kehoitti. Viimein äidiltä
loppui mielen-maltti ja hän kerran suuttui niin kovasti, että löi
tyttöä, josta tuo rupesi ääneensä itkemään. Juuri silloin osasi
kuninkaan puoliso kulkea sieltä sivuitse ja porun kuultuansa käski
tämä pysäyttää hevoset, meni huonehesen sekä kysyi äidiltä, miksi hän
tytärtään niin kovin rankaisi, että paha parkuna kadulle kuului. Vaimo
ei silloin kehdannut kertoa, mitenkä hänen tyttärensä oli laiska,
vaan sanoi: "minä en millään saa häntä kehräämästä, vaan yhä aina
hän rukkiansa hyrryttelee, ja minä olen köyhä enkä kykene hänelle
pellavia tarpeeksi hankkimaan." Tähän kuningatar vastasi: "minusta
ei mikään ääni suloisempi, kuin rukin-pyörän hyrinä, enkä koskaan
ole paremmalla tuulella, kuin tuota kuullessani; laskekaa tyttärenne
minun mukahani linnaan, eipä minulta pellavia puutu, vaan kyllä tyttö
siellä kehrätä saapi vaikka kuinkakin paljon." Äiti tästä aivan ihastui
ja kuningatar otti tytön mukaansa. Heidän sitten tultuansa linnaan
tämä tyttösen saatti kolmeen kamariin, jotka laattiasta kattoon
olivat mitä hienoimpia pellavia täpö täynnänsä. "Kehrää nyt minulle
nämät pellavat," sanoi hän, "ja kun tuo työ on sinulta valmistunut,
saat vanhimman poikani puolisokses; vaikka sinä olet köyhä, en minä
siitä huoli, sinun väsymättömässä ahkeruudessas on kyllä myötäjäiset
oivallisetkin." Tyttö pahanpäiväisesti pelästyi, sillä olipa vallan
varma, ett'ei hän noita pellavia saisi kehrätyksi, vaikka hän kolmenkin
sadan vuoden vanhaksi eläisi ja joka päivä aamusta iltaan olisi
ahkerimmassa työssä. Yksikseen jäätyänsä rupesi hän sentähden itkemään
ja istui sitten siinä itkein sekä työhön ryhtymätä koko kolme päivää.
Neljäntenä päivänä tuli kuningatar ja rupesi nähtyänsä, ett'ei vielä
mitään ollut kehrättynä, tuota kummastelemaan, mutta tyttö itseänsä
sillä puolusteli, että hän äitinsä kotoa kovin kaipasi, josta syystä
häneltä oli mahdottomaksi käynyt mihinkään toimeen ryhtyminen. Tämä
kuningattarelle mieleen, mutta lähteissänsä hän sanoi tytölle:
"huomenna sinun pitää ruveta työhön."

Kun sitten tyttö taas oli yksinänsä, eipä hän ollenkaan ymmärtänyt,
mikä nyt neuvoksi, ja astui huolissansa akkunan ääreen. Silloin hän
näki kolme vaimoa tulevan, joilla oli yhdellä leveä lättä-jalka,
toisella niin iso ala-huuli, että se leu'an peräti peitti, jopa
roikkui alemmaksikin, ja kolmannella tavattoman leveä peukalo. Nämät
pysähtyivät akkunan eteen, katsahtivat sinne ylös ja kysyivät tytöltä,
mikä häntä vaivasi. Hän heille valitti tuskansa ja he hänelle apuansa
tarjosivat sanoen: "jos lupaat käskeä meitä häihis, etkä häpee meidän
seuraamme, vaan kutsut meitä tädikses ja lasket meidät hää-pöytähän
istumaan, kyllä me sinun puolestas nuot pellavat piankin kehräämme."
"Aivan mielelläni minä tuon teen," vastasi tyttö, "tulkaa vain sisälle
ja ryhtykää pian työhön." Sitten laski hän nuot eris-kummaiset vaimot
sisälle ja teki heille tilaa ensimmäiseen kamariin, jonne istumaan
menivät, kehruu-työtänsä kohta alkaen. Yksi lankaa veti kuontalosta
ja polki rukkia, toinen lankaa kasteli, kolmas sitä kiersi sekä
löi sormellaan pöytähän, ja joka lyönniltä putosi laattialle mitä
hienoimpia lankoja kaksikymmentä pasmallista. Kuningattarelta tyttö
nuot kolme kehrääjää salasi ja näytteli, milloinka vain tämä kävi
siellä, hänelle aina, miten lankoja oli kosolta karttunut, eikä
kuningatar kiitosta säästänyt. Kun ensimmäisestä kamarista kaikki oli
kehrätty, mentiin toiseen sekä sitten kolmanteen, ja piampa sieltäkin
pellavat loppuivat. Nyt jätti nuot kolme vaimoa tytön hyvästi, sanoen
lähteissänsä: "älä vain unhoita, mitä olet meille luvannut, sillä jos
sanassas pysyt, siitä onnesi alku."

Kun tyttö kuningattarelle oli näyttänyt pellavista tyhjät kamarit
sekä tavattoman suuret lanka-kasansa, rupesi tämä häitä valmistamaan
ja sulhanen siitä oli iloissansa, että hän näin kätevän ja ahkeran
puolison saisi, sekä kehui kovasti morsiantansa. "Minulla on kolme
tätiä," sanoi tyttö, "ja koska he minulle ovat paljon hyvää tehneet,
en mielelläni soisi heitä onneni päivänä unohdetuiksi; sallikaa siis,
että heitä häihin kutsun ja että heidät juhla-pöytään lasketaan."
Kuningatar ja ylkä tähän suostuivat. Kun sitten pidot alkoivat, nuot
kolme vanhaa neitsyttä kummallisessa pu'ussa salihin astui, ja morsian
heille lausui: "terve tultuanne, rakkaat tätiseni!" "Hyi tuollaisia
rumia sukulaisia," ylkä mutisi. Sitten hän lättä-jalkaista lähestyi ja
kysäsi: "mistä teille tuommoinen leveä jalka?" "Rukin-polkemisesta,
rukin- polkemisesta," akka vastasi. Ylkä tuosta meni toisen tykö ja
kysyi häneltä: "mistä teille tuo kamalan pitkälle alaspäin roikkuva
huuli?" "Langan-kastamisesta, langan-kastamisesta," tuli vastaukseksi.
Nytpä hän kysyi kolmannelta: "mistä teille tuommoinen tavattoman leveä
peukalo?" "Langan-kiertämisestä, langan-kiertämisestä," vaimo vastata
tokasi. Silloin prinssi pelästyneenä huudahti: "älköön sinä ilmoisna
ikänä ihana morsiameni enään kajotko rukkihin!" Näimpä tämä sitten
pääsi tuosta ikävästä kehräämisestä.



12.

Hannu ja Maiju.


Synkässä metsässä asui köyhä halon-hakkaaja vaimoinensa lapsinensa;
noita lapsia oli kaksi, Hannu niminen poika ja Maiju niminen tyttö.
Ukolla oli elanto niukassa, ja kerran, kun kova kato-vuosi maakuntaa
rasitti, ei hän enään saanut perheellensä joka-päiväistä leipää
hankituksi. Tuosta huolestuneena hän illalla suruissansa vuoteellaan
vääntelihe, huokaili ja sanoi vaimollensa: "mikähän viimein tästä
lopuksi? kuinka saanemme elätetyksi nuot lapsi raukkamme, koska ei
meillä enään ole itsellämmekään suuhun pantavaa?" "Kyllä minä neuvon
tiedän, ukkoseni," vastasi vaimo, "huomen-aamulla ani varahin viemme
lapset ulos tiheimpään metsähän, sinne heille valkean viritämme,
annamme kumpaisellekkin leipä-palasen, lähdemme sitten työhömme ja
jätämme heidät tuonne. He eivät enään osaa takaisin kotia ja näin
olemme heistä päässeet." "Mahdotonta, akkaseni," sanoi mies, "tuohon en
suinkaan suostu; enhän minä lapsiani raskisi metsään jättää yksiksensä,
pahat pedot heidät kohta raatelisivat saaliiksensa." "Voi sinuas,
tyhmää houkkioa," vaimo väitteli, "kaikkein neljän meidän siis täytyy
nälkään kuolla; kyllähän sinun siis jo sopii ruveta lautoja höyläämään
ruumiin-arkkujen varalle," eikä ukolle hengen rauhaa heittänyt, kunnes
hänen vihdoin sai suostumaan. "Mutta noita lapsi raukkoja minun
kuitenkin käy sääliksi," valitteli mies parka.

Myöskin molemmista lapsista oli nälkä unen karkoittanut, he makasivat
hereillä sekä kuulivat, mitä äiti-puoli puhui isälle. Maiju katkerasti
itki ja sanoi Hannulle: "nyt olemme vallan hukassa." "Ole ääneti,
Maijaseni," Hannu vastasi, "eipä liioin suremisen syytä, kyllä minä
neuvon tiedän." Ja kun vanhemmat olivat nukkuneet, nousi poika
vuoteeltansa, puki takin yllensä, aukasi ali-oven sekä hiipi ulos
pihalle. Siellä kuu kirkkaasti kumotti ja huoneen edustalla valkoiset
pii-kivet ikään-kuin hopealta hohtivat. Hannu maata kohden kumartui
ja pisti noita taskuihinsa niin monta, kuin mitä vain sai niihin
mahtumaan. Sitten palasi hän huonehesen ja sanoi Maijulle: "ole
huoleti, sisarueni, ja nuku rauhaan. Jumala ei ole meitä hylkäävä,"
sekä laskihe taas vuoteellensa.

Päivän koittaessa, jo ennen auringon noustua, tuli vaimo ja herätti
molemmat lapset: "nouskaa pois, te laiskurit, me ai'omme mennä metsään,
puita noutamaan." Sitten hän kummallekkin antoi leipä-palasen, sanoen:
"tuossa on teille päivälliseksi, mutta älkää ennen sitä syökö, sillä
muuta ette enään saa." Maiju leivän otti vyö-liinaansa, koska Hannun
oli taskut kiviä täynnänsä. Sitten kaikin yhdessä läksivät metsähän.
Hetkisen heidän kuljettuansa Hannu hiukan pysähti kurkistaen taaksensa
kotoa kohden, ja tätä tekoa hän sitten teki tuon tuostakin. Isä huusi:
"hoi Hannu, mitäs sinne jäät töllöttelemään? varo selkääsi ja korjaa
koipias." "Isä kulta," Hannu vastasi, "katselen valkoista kisuani, joka
tuvan katolla istuu, minulle jää-hyvästit sanoen." Tähän vaimo virkkoi:
"sinä vasta hupsu, eihän siinä kissa mikään, se vain aamu-auringon
valaisema savu-torvi." Mutta Hannu ei ollutkaan kissaa katsellut,
vaan joka kerta ottanut taskustansa ja heittänyt polulle yhden noista
kiiltävistä kivistänsä. Heidän sitten kau'as metsään ennätettyänsä
isä virkahti; "ruvetkaatte nyt, lapset, puita kokoomaan, minä valkean
ai'on tehdä, ett'ei teidän tulisi vilu." Hannu ja Maiju nyt risuja
kokosivat koko aimo kasallisen. Sitten risut sytytettiin palamaan, ja
liekkien päästyä oikein leimahtelemaan sanoi vaimo: "laskekaatte nyt,
lapsukaiseni, maata valkean viereen ja levätkäätte siinä, me menemme
metsään puita hakkaamaan ja työstä päästyämme palaamme tänne, teitä
noutamaan."

Hannu ja Maiju valkean ääressä istuivat, ja kun tuli päivällisen
aika, söivät kumpanenkin leipä-palasensa. Ja koska yhä kirveen-ääntä
kuului, luulivat isän vielä olevan lähistössä. Mutta eihän tuo
kirveen kalketta ollutkaan, vaan olipa se kuivaan puuhun sidottu
oksa, jota tuuli sinne tänne heilutteli. Kun he siinä näin olivat
kauan istuneet, väsymys heidän silmänsä ummisti, ja he sikeään uneen
nukkuivat. Viimein kun heräsivät, oli jo pilkko pimeä. Maiju hyrähti
itkemään ja sanoi: "kuinka nyt enään osaamme metsästä kotia?" Mutta
Hannu häntä lohdutteli: "malta vain mieles kappaleen aikaa, kunnes
kuu nousee, silloin kyllä käypä meiltä kotihin osaaminen." Ja kun
sitten täysi-kuu oli nousut taivahalle, otti hän sisartaan kädestä ja
läksi astumaan sitä tietä, jota pii-kivet, välkkyen ikään-kuin äsken
tehdyt hopearahat, hänelle osoittivat. Koko yön käytyänsä pääsivät
lapset päivän koittaessa viimeinkin isänsä huoneen portahille. He ovea
koputtivat, ja kun vaimo herättyänsä huomasi siellä Hannun ja Maijun
olevan, kiljasi hän heille: "te lapsi lurjukset siinä! mitä näin kau'an
olette metsässä maata loikutelleet? me jo arvelimme, ettette enään
palaisi kotia ollenkaan." Mutta isä oli iloissansa, sillä kovasti oli
se hänen omaa-tuntoansa vaivannut, että hän noin oli jättänyt lapsensa
metsään yksiksensä.

Eipä aikaakaan, jopa jälleen kova kurjuus kaikkialla, ja lapset eräänä
yönä kuulivat äidin maatessansa sanovan isälle: "taas on meiltä kaikki
ruoka suden suussa, leipää enään on ainoastansa puoli kyrsänen ja
sitten tulee lorun loppu. Lapsien täytyy tiehensä, viekäämme heidät
edemmäksi metsään, jotta eivät enään kotia osaisi takaisin, muutoin me
aivan auttamattomiin joudumme." Miehen mielestä tuo kovin kamalalta
tuntui ja hän ajatteli: "parempi toki se, että lapsilles antaisit
vaikka viimeisenkin leivän-murun." Mutta vaimo ei hänen puheitansa
ottanut kuullakseenkaan, vaan torui ja soimasi häntä alin-omaa. Joka
kerran a:n on sanonut, kyllä se pian e:henkin ehtii, ja koska ukko jo
yhden erän oli akkansa mieliksi myöntynyt, täytyi hänen taipua vielä
toisenkin kerran.

Mutta lapset nytkin osasivat olla hereillä ja kuulivat koko
keskustelun. Vanhempiensa nukuttua Hannu taas nousi vuoteeltaan,
lähteäksensä ulos pii-kiviä noukkimaan, kuten menneelläkin kertaa,
mutta vaimo oli oven lukinnut eikä Hannulta siis käynyt pihalle
pääseminen. Sisartansa hän kuitenkin lohdutteli sanoen: "älä itke,
Maijuseni, vaan nuku huoleti, kyllä Jumala armias meitä auttaa."

Aamulla varahin tuli vaimo ja ajoi lapset vuoteelta. Kumpikin he
saivat leipä-palasensa, mutta tuopa nyt oli paljon pienempi, kuin mitä
entis-kerralla annettiin. Kun sitten metsähän mentiin, Hannu leivän
murensi taskussansa, pysäsi tuon tuostakin ja heitti maahan murusen.
"Mitäs sinä, Hannu, siinä töllistellen seisoskelet," ärjäsi isä, "tule
tiehes." "Minä kurkistelen kyyhkystäni, joka tuolla istuu katolla ja
jää-hyväisiänsä minulle noikkailee," vastasi poika. "Hassu sinä." sanoi
vaimo, "mikähän kyyhkynen siellä, tuohan on savu-torvi, jota aamuinen
aurinko valaisee." Mutta Hannu vähitellen pudotti kaikki leivän-palat
polulle.

Vaimo vei lapset metsähän edemmäksi, kuin missä milloinkaan olivat
ennen käyneet. Sinne taas tehtiin iso valkea ja äiti sanoi: "jääkää nyt
tänne istumaan, ja jos teitä väsymys rupee vaivaamaan, sopii teidän
nukkua vähäksi aikaa; me lähdemme metsään puita hakkaamaan, mutta illan
tultua, kun työstä pääsemme, palaamme tänne takaisin, teitä noutamaan."
Päivän jouduttua puolille, jakoi Maiju leivästänsä toisen puolen
Hannulle, joka oli omansa ripoittanut tielle. Sitten lapset nukkuivat,
ja jopa ennätti ilta, vaan ei ketään kuulunut noita raukkoja noutamaan.
He vasta heräsivät, kun yö jo oli pimennyt, ja Hannu Maijua lohdutteli
sanoen: "maltappas vain, Maijuseni, kunnes kuu nousee, silloin
näemme leivänmurut, joita polulle ripoittelin, net meitä kotihin
johdattavat." Kuun noustua sitten läksivät liikkelle, mutta eivätpä
leivän-murujaan enään löytäneetkään, sillä lintuja kedolla ja metsässä
lenteli tuhansittain, ja nämäthän olivat noukkaansa nokkineet nuot
muruset. Hannu Maijulle sanoi: "kyllä vielä kotia osaamme," mutta eivät
osanneetkaan. He koko yön kävelivät sekä vielä seuraavan päivänkin
aamusta iltaan saakka, mutta ainahan vain metsää kesti, ja jopa nälkä
heitä rupesi kovasti vaivaamaan, sillä eivät ollehet muuta saaneet
syötäväksensä, kuin mitä marjoja maasta vähäsen löysivät. Ja koska he
olivat niin väsyksissänsä, että tuskin enää jaksoivat pystyssä pysyä,
panivat erähän puun suojaan maata ja nukkuivat sinne.

Jo nyt oli kolmas aamu siitä, jona olivat isänsä mökistä lähteneet.
Taas he astelemaan rupesivat, mutta eksyivät aina vain yhä edemmäksi
metsähän ja jo olivat aivan nääntymäisillänsä. Puoli-päivän aikoihin
näkivät oksalla istuvan kauniin lumi-valkian pikku linnun, joka niin
suloisesti lauleli, että he sitä kuuntelemaan pysähtyivät. Sitten se
siipiänsä kohottaen lentää lehahteli heidän edeltänsä ja he samaa
suuntaa läksivät astumaan, kunnes näkyi pikku tupanen, jonka katolle
lintu istahti, ja lähemmäksi tultuansa lapset huomasivat seinien
olevan leivästä sekä katon kakuista kyhättynä, mutta sulasta sokerista
akkunojen. "Nyt suuta oikein sukikaamme, koska kerrankin on kelpo
ateria saatavissa," sanoi Hannu. "Minä katosta syön kappaleen, syö
sinä, Maiju, akkunasta, sillä se makeimmalta maistunee." Poika kätensä
kurotti sekä mursi katosta itselleen palasen, koettaaksensa, miltä tuo
tulisi, ja Maiju ruutua nakertelemaan rupesi. Silloin tuvasta kimeä
ääni huusi:

    "kopsis, kopsis, kopistaa!
    kukapa akkunaa koputtaa?"

ja lapset vastasivat:

    "tuuli, tuuli,
    taivon lapsi,"

sekä söivät vain syömistänsä, äänestä sen enempää huolimata. Hannu,
jonka mielestä katto aivan oivalliselta maistui, repi itsellensä siitä
ison palan ja Maiju kiskoi kokonaisen ympyriäisen ruudun irti, meni
istumahan ja rupesi sitä syödä hotkottelemaan. Silloin ovi äkkiä aukeni
ja iki-vanha akka tuli sauvansa nojassa sieltä hiipien. Hannu ja Maiju
tuosta niin pahasti pelästyivät, että maahan luikahti, mitä heillä oli
hyppysissä. Mutta akka päätänsä nyykäytti sanoen: "hei, lapsi kullat!
kuka teidät tänne on tuonut? tulkaa sisälle ja jääkää minun luokseni,
täällä teitä ihana oltava odottaa." Hän otti heitä kädestä ja vei
heidät tupahan. Siellä hyvää ruokaa tarjottiin, maitoa ja sokeroittuja
pannu-kakkuja, omenia ja pähkinöitä. Sitten heille kummallekkin
valmistettiin pehmeä, sievä vuode, ja Hannu ja Maiju panivat maata,
luullen olevansa taivahissa.

Mutta paljasta teeskentelyä akan ystävällisyys, sillä olipa hän häijy
noita, joka lapsia väijyi ja oli leivästä huoneen laatinut, siten
saadaksensa noita tykönsä houkuteltuksi. Kuka sitten vain hänen
pauloihinsa sattui, sen hän tappoi, keitti ja söi suuhunsa, ja silloin
hänen mielestänsä vasta oikea juhla-päivä. Kun Hannu ja Maiju olivat
huonetta lähestyneet, oli hän ilkeän naurun laskenut ja pilkka-suin
mumissut: "noh nuot eivät suinkaan kynsistäni pääse." Varkain aamulla
jo ennen lasten herättyä, nousi akka vuoteeltansa ja nähdessään, miten
molemmat suloisesti siinä lepäsivät pyöreä- ja puna-poskisina hän
itseksensä jupisi: "noistapa vasta uhallinen paisti paisuu." Sitten hän
lahoilla sormillaan kaappasi Hannun ja kantoi hänet pieneen karsinaan.
Poika kyllä pahasti parkui, mutta eipä huutamisesta apua: akka
ristikko-ovella karsinan suun sulki. Tuosta meni hän Maijun luoksi,
herätti hänet pudistamalla ja ärjäsi: "pian pystyhyn, sinä laiskuri!
Sinun pitää mennä noutamaan vettä sekä sitten keittää jotakin hyvää
veljelles, joka syöttö-aikana läätissä istuu. Ja kun hän on oikein
lihavaksi lihonnut, minä hänen syön suuhuni." Maiju rupesi katkerasti
itkemään, mutta turhaan hän siinä porasi, hänen täytyi tehdä, mitä tuo
noita häijykäs vaati.

Nyt Hannu paralle mitä parahinta ruokaa keitettiin, mutta Maiju
ei muuta saanut kuin äyriäisen kuoria. Joka aamu akka hiipi
karsinan edustalle ja huusi: "Hannu kuules, pistä tänne sormes,
tunnustellakseni, joko sinuun lihaa rupeaa karttumaan." Mutta Hannu
pienen luun pisti ristikosta, eikä huono-silmäinen akka tuota
huomannut, vaan luuli sen Hannun sormeksi sekä ihmetteli, ett'ei se
ollenkaan lihoamista tehnyt. Näin kului neljä viikkoa ja Hannu yhä
vielä pysyi yhtä laihana, mutta nytpä akalta loppui mielen-maltti, eikä
hän enään kestänyt enempää odottamista. "Hoi Maiju," hän tytölle huusi,
"mene vilppahasti vettä noutamaan. Hannu olkoon lihava taikka laiha,
huomenna minä hänet tapan ja keitän." Surusta sortuneena sisar raukka
vedelle läksi ja kyyneleitä viljavalta valui hänen poskillensa. "Armias
Jumala, auta meitä!" hän huudahti, "voi jospa sentään pedot olisivat
metsässä meidät syöneet, silloin olisimme kumminkin yhdessä kuolleet."
"Heitä hiiteen nuot lorusi," tiuskasi akka, "ei niistä kuitenkaan apua
lähde vähintäkään."

Aamulla varahin Maijun täytyi mennä valkeaa tekemään ja vesi-kaattilaa
nostamaan tulelle. "Ensiksi leipokaamme," virkkoi akka, "jo on uuni
lämmitettynä ja taikina vastattuna." Tämän sanottuansa lykkäsi
hän tyttö paran lähelle uunin-suuta, josta korkealle leiskahteli
tulen-liekit. "Könni tuonne sisälle," sanoi noita, "koettamaan, onko
uuni tarpeeksi kuuma, että meidän sopii sinne pistää leivät." Ja sepä
hänellä mielessä, että, kun Maiju uunissa kerran olisi, hän pian
uunin-suun tukkisi, jotenka tyttö sinne jäisi paistumaan; ja sitten
hän hänetkin aikoi syödä suuhunsa. Mutta Maiju kyllä yskän ymmärsi ja
virkkoi: "empä tiedä, miten minun on meneteltävä; kuinkahan minä tuonne
pääsen sisälle?" "Voi sinuas, tyhmää tölleröistä," akka vastasi, "onhan
siinä suuta suuremmankin varalle, senhän luulisi sinunkin näkevän,
mahtuisimpa vaikka itsekin siitä sisälle," ja kömpi sitten likemmäksi
sekä pisti päänsä uunihin. Silloin Maiju hänen tuuppasi sinne peräti
sisähän, paiskasi rauta-oven kiinni ja lykkäsi etehen salvan. Hui miten
hirveästi akka nyt rupesi tuolla ulvomaan! mutta Maiju tiehensä juoksi,
ja tuo jumalaton noita sinne jäi palamaan, siten saaden surkean surman.

Maiju oiko-päätä Hannun luo riensi, aukasi karsinan oven ja huusi:
"Hannuseni, me nyt olemme pelastuneet, vanha noita on kuollut."
Hannu, silloin karsinasta kiiruhti, kuten oven au'ettua lintunen
häkistä. Nytpä lapset vasta olivat iloissansa, hyppelivät sinne
tänne sekä suutelivat toisiansa. Ja koska ei heidän enään ollut
mitään pelkäämistä, menivät sisälle noidan huonehesen, jossa oli joka
nurkassa arkku helmiä ja kalliita-kiviä täynnänsä. "Nämät toki parempia
kuin pii-kivet," huudahti Hannu, pistäin taskuihinsa, mitä vain sai
niihin mahtumaan, ja Maiju sanoi: "myös minäkin tahdon jotain viedä
kotihini," sekä ajoi vyö-liinansa täpö täyteen. "Mutta nyt kiiruusti
rientäkäämme pois täältä noitain-pesästä," muistutti Hannu. Pari tuntia
sitten astuttuansa saapuivat ison veden rannalle. "Tästä emme pääse
ylitse," sanoi Hannu, "porrasta ei ole näkyvissä eikä siltaa." "Eikä
venettäkään," jatkoi Maiju, "mutta tuolla uipi valkoinen sorsa; jos
sitä pyydän apuun, kyllä se meidät toiselle puoleen saattaa," sekä
huusi sitten:

    "Sorsa, sorsa!
    tässä Hannu ja Maiju.
    Souda meitä, sorsasemme,
    anna selkäs veneeksemme!"

Sorsa myöskin tuli heidän luoksensa, ja Hannu sen selkähän istahti
sekä käski sisarensa tulla viereensä istumaan. "Empä niinkään," Maiju
vastasi, "siitä sorsalle liian raskas taakka karttuisi, se meidät
vieköön yhden erältään." Tämän tekikin tuo eläin kilttinen, ja kun
sitten lapset toiselle rannalle päästyänsä olivat kappaleen aikaa
kulkeneet, alkoi metsä heidän mielestänsä vetää yhä tutummalta, ja
jopa jo viimein kaukaa haamoitti heidän isänsä tupanen. Silloin he
juoksemaan rupesivat, hyökkäsivät huonehesen ja kapusivat suorastaan
isänsä kaulaan. Tuo ukko raukka ei ollut ilon-hetkistä nähnyt aina
siitä saakka, jolloinka hän oli lapset heittänyt metsään, mutta akan
oli kuolema korjannut. Maiju kaatamalla vyöliinansa tyhjensi, että
kieriellen helmiä ja kalliita kiviä tuvan joka nurkkahan poukahteli, ja
Hannu taskuistansa niitä veteli kourallisen toisensa perästä. Nytpä
haihtui huolet kaikki, ja sulaa riemua nauttien he sitten yhdessä
edelleen elelivät. Jo tuli satuni loppu, tuollapa hiiri juoksee; joka
sen kiinni kaappaa, hän siitä uhkeat turkit saapi.



13.

Kalastajasta ja hänen vaimostansa.


Oli muinoin kalastaja vaimoinensa, he pytyssä asuivat meren rannalla,
ja kalastaja kävi joka päivä ongella; ja hän onkimistansa onkieli.

Näimpä hän kerta onkimassa istui, yhä tuijotellen kirkkahasen vetehen;
ja hän istumistansa siinä istuskeli.

Silloin koukku pohjahan temmaistiin, kau'as alas syvyyteen, ja kun
hän sen sieltä sai ylös vedetyksi, näkyi koukkuun tarttuneena iso
kammelias. Tuo nyt lausueli: "kuuleppas, kalastaja, minä sinua
rukoilen, suo minun elää, minä en oikea kammelias olekkaan, vaan olempa
kalaksi noiduttu prinssi. Mitä sinä siitä hyödyt, jos minun tapat? Ei
minussa kuitenkaan maukasta lihaa; laske minut taas veteen ja päästä
uimaan pois." "Vai niin," sanoi ukko, "suotta sinä siinä pitkiä puheita
latelet, sillä sellaisesta kammeliaasta, joka puhua osaa, en minä
kumminkaan huolisi, vaan lähteköhön se uimaan vaikka minne," sekä
viskasi kalan takaisin tuonne kirkkahasen veteen. Ja kammelias kohta
pohjaan pulahti, jättäen jälkeensä pitkän veri-juonen. Sitten kalastaja
sieltä liikkeelle suorihe ja palasi vaimonsa luoksi pyttyhyn.

"No ukkoseni," vaimo kysäsi, "oletko tänään saanut mitään?" "Empä
niinkään," mies vastasi, "sainhan kyllä kammeliaan, joka sanoi olevansa
kalaksi noidutun prinssin, mutta sen minä menojansa menemään laskin."
"Tottahan toki itselles jotakin toivoit!" akka tokasi. "Mitä maar,"
sanoi ukko, "enhän minä toivottavaa tiedä mitään." "Voi sinuas," vaimo
valitti, "kurjalta kuitenkin vetää ainainen pytyssä-asuminen, täällä
häijyltä haisee ja ompi ilkeä oltava; olisit edes pikku tupasen meille
pyytänyt! Riennä heti rantaan, huuda kammeliasta ja sano sille: 'me
halusta pienen tuvan tahtoisimme;' semmoisen tuo varmaankin on meille
antava." "Oi voi," pani mies vastaukseksi, "ehkähän sentään lienee
parasta olla menemätä?" "Älä siinä turhias mötise," tuiskasi akka,
"olethan sinä sen saanut onkeesi ja taas päästänyt tiehensä uimaan,
varmaankin se pyyntöhös suostuisi. Kierrä vain vilppaasti koipias!"
Ukkoa ei oikein haluttanut, mutta eipä hän uskaltanutkaan akkaansa
vastustella, vaan läksi, kuin läksikin, rantaan päin tassuttelemaan.

Hänen päästyänsä perille meri ylt'yleensä oli keltaisen viheriänä eikä
se enään kirkkahana kiiltänyt kuten äsken, ja ukko nyt sanoa tokasi:

    "Timppi, timppi timpissä,
    kampelainen meressä!
    akkaseni Rikissa
    pitää oman tahtonsa."

Silloin kammelias tuli uiden ja sanoi: "noh mitähän tuo sitten tahtoo?"
"Ah voi," vastasi mies, "sainhan minä sinut toki koukkuhuni, ja nytpä
muijani väittää, että minun olisi pitänyt jotakin itselleni toivoman.
Häntä ei enään maita pytyssä asuminen, hän halusta tupasen tahtoisi."
"Pötki sinä kotihis," sanoi kammelias, "jo semmoinen on hänellä."

Silloin kalastaja meni kotia eikä hänen vaimonsa enään venynytkään
pytyssä, vaan olipa siinä pieni tupanen, ja vaimo penkillä istui
oven edustalla. Akka ukkoa kohta kädestä kaappasi sanoen: "tuleppas
toki katsomaan, onhan meillä nyt paljonkin parempi oltava." Sitten
he sisälle menivät, ja oli maar huoneuksessa pikku porstua ja kaunis
pieni tupa kamarineen, siinä kumpaakin varten sievä vuode, sekä kyökki
ruoka-komeroineen, niissä seinät kaunihisti täynnänsä parahimpia
talon-kaluja, tina- ja messinki-astioita sekä mitä muuta talossa
tarvitaan. Huoneen takana oli pieni piha, siinä kanat ja ankat,
sekä sievä yrtti-tarhanen, jossa kasvoi ruoka-kasveja ja hedelmiä.
"Katsoppas vain", sanoi vaimo, "eiköhän tämä kaikki ole oikein soman
somaa?" "Niimpä niinkin," ukko vastasi, "tämmöiseksi tämä myös
jääköhön: kyllä nyt meidän kelpaa tässä elää vallan tyytyväisinä."
"Sopineehan tuota ajatella," jupisi akka. Ja sitten vähän syötyänsä
laskivat levolle.

Kului tuosta kahdeksan ehkäpä neljätoistakin päivää. Silloin sanoi
vaimo: "kuuleppas ukkoseni, täällä kuitenkin asumme aivan ahtahalla,
pihakin on pieni ja yrtti-tarha liian vähänen; olisihan kammeliaan
sopinut meille hankkia isompaakin taloa. Minä tahdon asua uljaassa
kivi-linnassa, mene sinä kammeliasta hakemaan, se kyllä meille linnan
lahjoittaa." "Voi vaimoseni," lausui ukko, "ompa talomme hyvä kylliksi;
emmehän me mitään linnaa kaipaa," "Vaiti sinä," vastasi akka, "lähde
vain liikkeelle, totta maar kammelias tuon meille toimittaa," "Empä
niinkään, akkaseni," väitti äijä, "äskeisinhän se meille talon antoi
enkä siis nyt tahdo taas mennä pyytämään, sillä siitä kammelias
ehkä suuttuisi." "Mitä vielä," sanoi vaimo, "eihän antaminen sille
paljoa maksa ja aivan halusta se on mieltäs noudattava; joudu sinä
vain menemään." Tuosta ukko alakuloiseksi eikä tahtonut mennä; hän
itseksensä mutisi: "väärinhän tuo," mutta menipä kuitenkin.

Kun ukko rantahan saapui, oli vesi punertavaa, tumman-sinistä, harmaata
ja sakeaa eikä enään, kuten viime kerralla, keltaisen viheriänä, mutta
meri kuitenkin tyynenä makasi. Hän silloin suustansa laski:

    "Timppi, timppi timpissä,
    kampelainen meressä!
    akkaseni Rikissa
    pitää oman tahtonsa."

"No mitähän tuo sitten tahtoo," kysyi kammelias. "Voi," virkkoi mies
vallan surkean-näköisenä, "hän tahtoo asua isossa kivi-linnassa." "Mene
sinä kotia, akkas jo seisoo linnan oven edessä," sanoi kammelias.

Silloin ukko tiehensä läksi, kotiin palataksensa, mutta olipa, hänen
sinne päästyänsä, siellä iso kivinen palatsi, ja hänen vaimonsa seisoi
portahilla sisälle menemäisillään sekä tarttui hänen käteensä, sanoen:
"tule tänne, ukkoseni." Yhdessä sitten sisälle menivät, ja linnassa
oli marmoriset laattiat, oikeimpa kihisi palvelioita, jotka avasivat
heille nuot isot ovet, seinissä oli kiiltävän kaunihit tapetit, ja
pöydät sekä tuolit olivat kaikki pelkästä kullasta tehtyjä, katosta
riippui kristalliset kynttilä-kruunut, ja kaikki laattiat olivat
matoilla peitetyitä; pöydät parasta ruokaa ja parahimpia viinejä
täpö täynnänsä. Linnan takana oli iso piha, tallit ja navetat sekä
vaunuja mitä komeimpia, ja olipa siellä iso, ihana puutarha, jossa
kaunihimpia kukkia ja harvinaisimpia hedelmä-puita kasvoi, sekä runsaan
puolen peninkulman pitkä huvi-puisto, jossa viljavalta vilisi hirviä,
metsä-kauriita, jäniksiä ja jos joitakin otuksia. "Noh," sanoi akka,
"eiköhän tämä nyt kaunista." "Ompa oivallista." ukko vastasi, "ja
tämmöiseksi myös jääköön; tässä kauniissa linnassa nyt tahdomme asua
sekä pysyä tyytyväisinä." "Käypihän tuota ajatteleminen," virkkoi
vaimo, "mutta ensiksi makuulle, sillä uni hyvät neuvot tuopi." Ja he
laskivat vuoteelle maata.

Seuraavana aamuna päivän valjetessa akka ensimmäiseksi heräsi ja näki
vuoteeltansa, miten ihana oli hänen edessänsä maisema. Ukko vielä
nukkui ja akka häntä kyynäspäällä kylkeen kolhasi sanoen; "nouse
pois, äijäseni, ja kurkista akkunasta pikkasen. Sopisihan meidän
olla koko tämän maan kuninkaana. Mene kammeliaan luoksi, me tahdomme
kuninkaaksi." "Voi vaimoseni," ukko virkkoi, "miksi me pyrkisimme
kuninkaaksi, eipä minua semmoiseksi haluta." "Noh," vastasi akka.
"kosk'ei kuninkuus sinulle kelpaa, tahdonhan minä ruveta siihen
virkaan. Kiiruhda kammeliaan luoksi, minä kuninkaaksi tahdon." "Vaimo
kultaseni," väitti mies, "mitähän sinä kuninkaaksi? tuota minä en mene
pyytämään." "Miksi et," ärjäsi akka, "riennä ihan kohta, minun täytyy
kuninkaaksi päästä." Silloin ukko läksi menemään, ollen kuitenkin kovin
mieli-pahoillaan siitä, että hänen vaimonsa pyrki kuninkaaksi, sekä
mutisten itseksensä: "väärinhän tämä, väärinhän tämä." Hän ei tahtonut
mennä, mutta menipä kuitenkin.

Ja kun hän rantahan tuli, oli meri aivan mustan-harmaana ja kuohui
hirveästi. Siinä hän sitten sanomaan tokasi:

    "Timppi, timppi timpissä,
    kampelainen meressä!
    akkaseni Rikissa
    pitää oman tahtonsa."

"No mitäpä hän tahtoo?" kysyi kammelias. "Voi, voi! hän kuninkaaksi
tahtoo," ukko vastasi. "Riennä sinä kotia," sanoi kammelias, "jo hän on
kuninkaana."

Silloin ukko kotihin päin palasi, ja kun hän palatsin edustalle
ennätti, jopa linna oli entistä isompana, siinä korkea torni ja
kauniit koristukset; oven edessä seisoi vartia, ja vallampa vilisi
sota-miehiä rumpuineen torvineen. Hän sitten sisälle astui ja siellä
kaikki marmoria ja pelkkää kultaa, siellä samettiset peitot ja isot
kultaiset tupsut. Silloin salin ovet aukenivat; salissa oli koko
hovikunta, siellä istui korkealla, kullasta ja timanteista tehdyllä
valta-istuimella hänen vaimonsa, päässä iso kulta-kruunu sekä kädessä
pelkästä kullasta ja kalleista-kivistä valmistettu valtikka, ja
ringissä seisoi valtaistuimen vieressä kummallakin puolin kuusi
neitsyttä, toinen toistansa aina päätä lyhyempi. Ukko silloin sanoiksi
virkkoi: "vaimo kultaseni, oletko nyt kuninkaana?" "Olen niinkin,"
vastasi akka, "olenhan minä nyt kuningas." Siinä äijä sitten seisoi
vaimoansa katsellen, ja kappaleen aikaa tuossa töllisteltyänsä hän
virkahti: "oi akkaseni, sinä kuninkaana vasta kaunis! älkäämme
nyt enään muuta mitään toivoko." "Äläppäs vielä, ukko parka,"
vastasi vaimo, tullen kovin levottomaksi, "aika minusta jo rupee
pahan-päiväisen pitkäksi käymään enkä kauemmin enään tätä kestä. Mene
sinä kammeliaan luoksi, kuningas minä nyt kyllä olen, mutta keisariksi
minun täytyy päästä." "Mitäs nyt, rakkahimpani," kysyi mies, "miksi
sinä keisariksi pyrit?" "Kiiruhusti vain kammeliaan luoksi," käski
akka, "minä tahdon keisariksi." "Voi vaimo kulta," vakuutti ukko.
"keisaria on mahdoton saada sinusta, sitä en arvaa kammeliaalta pyytää;
onhan valtakunnassa keisari jo ennaltaan; keisariksi ei kammelias
voi sinua tehdä, eipä toden totta voikkaan." "Vai niskoitteletko!"
kiljasi vaimo, "olenhan minä kuningas ja sinä minun mieheni, korjaa
kohta täältä koipes äläkä siinä vetkottele! heti sinne! koska tuo
minun on voinut kuninkaaksi tehdä, piampa se kuninkaasta keisarin
kyhää, minä keisariksi tahdon kuin tahdonkin; heti kohta liikkehelle!"
Silloin ukko paran täytyi mennä. Siinä sitten juosta luntutessansa
oli hän kovin huolissaan ja jupisi itseksensä: "ei tästä hyvää synny,
eipä vainenkaan; hävyttömältähän vetää keisariksi tahtominen, kerran
kammelias toki suuttunee noihin pyyntöihini."

Kun tuosta sitten ukko rantahan saapui, oli meri aivan musta ja sakea,
korkealle loiski lainehet ja tuuli kamalasti vinkui; ja mies raukkaa
kovin kauhistutti. Mutta hän kuitenkin lausui:

    "Timppi, timppi timpissä,
    kampelainen meressä!
    akkaseni Rikissä
    pitää oman tahtonsa."

"Mikä nyt taas hänen tahtonsa?" kysäsi kammelias. "Noh voi," vastasi
ukko, "vaimoni keisariksi tahtoo." "Mene kotia," kammelias virkkoi, "jo
hän on keisarina."

Nyt ukko läksi astumaan, ja kun hän kotiin pääsi, olipa koko linna
kiiltävästä marmorista, siinä alabasteriset kuvat ja kultaiset
koristeet. Portahien edessä sota-miehiä marssieli, torvia toitotettiin
ja rumpuja päristeltiin, huonehissa palvelioina liikkui paroneja,
kreivejä ja herttuita; nämät ukolle avasivat ovet, jotka olivat
pelkästä kullasta tehtyjä. Ja kun hän sisälle astahti, istuipa hänen
vaimonsa siellä valta-istuimella, joka oli yhdestä kulta-lohkareesta
kyhätty ja koko kahden peninkulman korkuinen; päässä hänellä oli kolmen
kyynärän korkea, rubineilla sekä muilla kalleilla kivillä koristettu,
iso kultainen kruunu, toisessa kädessä valtikka, toisessa valtio-omena,
ja valta-istuimen molemmin puolin seisoi kaksi riviä henki-vartioita,
toinen aina järjestään toistansa lyhyempi, alkain pisimmästä, kahden
peninkulman mittaisesta jättiläisestä jopa aina pienimpään kääpiöhön,
joka tuskin oli sakari-sormen pituinen. Ja hänen edessänsä seisoi iso
parvi ruhtinaita ja hertuita. Ukko sitten likemmäksi astui ja sanoi;
"no vaimoseni, oletko nyt keisarina." "Olen niinkin," tämä vastasi,
"olenhan minä keisari." Silloin ukko asettihe häntä oikein katselemaan,
katsoa tuijotteli siinä kotvasen ja sanoi sitten: "hoi, vaimo kulta,
mitenkä olet keisarina kaunis!" "Hoi, ukko rahjus!" akka tuohon
tiuskasi, "mitäs siinä seisoa töllöttelet? minä nyt olen keisarina,
mutta tahdon paaviksi ruveta, mene kammeliaan luoksi!" "Mitä, akka
armaani!" vastasi mies, "jopa nyt jotakin tahdot! paaviksi sinun on
mahdoton päästä, ei semmoista ole koko kristikunnassa useampaa kuin
yksi ainoa, paavia ei kammelias voi sinusta tehdä." "Lähde liikkeelle,
mies," ärjäsi vaimo, "minä paaviksi tahdon, mene heti, vielä tänään
täytyy minun paaviksi päästä." "Empä niinkään," väitti mies, "sitä
en ota pyytääkseni, tuommoisesta ehkä vielä paha meidät perii, sillä
julmastihan se liialta vetää, eihän kammeliaassa ole miestä tekemään
sinusta paavia." "Turhaa lorua tuo," akka vihoissaan kirkasi, "joka
keisariksi kykenee tekemään, se voipi myöskin paaviksi tehdä. Riennä
vilppahasti! olempa minä keisari ja sinä minun mieheni, kyllä minä
sinut panen liikkeelle." Nytpä ukko pahasti pelästyi ja läksi
menemään, mutta kovasti oli hän nuloillansa sekä vapisi ja värisi,
tuskin pystyssä pysyen. Raju myrsky ankarasti riehui, taivas pilvehen
peittyi ja tulipa pimeä, kuten illalla, lehdet puista sinne tänne
lentelivät, meri ikään-kuin kiehuen tavattomasti kohisi, loiskuen
rantaa vasten korkealle ilmahan, ja kaukana näkyi laivoja, joista
hätä-ampuna kuului, ja jotka auttamattomissa aalloilla ajelehtivat.
Keski-taivaalla kuitenkin vielä oli sininen kohta, mutta etelästä
uhkasi kova raju-ilma. Silloin ukko pahassa tuskassa ja pelko povessa
astui rantahan sanoen:

    "Timppi, timppi timpissä,
    kampelainen meressä!
    akkaseni Rikissä
    pitää oman tahtonsa."

"Noh mitäpä hän tahtoo?" sanoi kammelias. "Voi," vastasi mies, "hän
paaviksi tahtoo." "Palaa sinä kotia, jo hän on paavina," pani kammelias
vastaukseksi.

Nyt ukko kotihin pötki, ja kun hän sinne pääsi, siellä iso kirkko,
paljaita palatseja ympärillä. Hän sitten väki-joukon läpitse kirkkohon
tunkeusi; mutta siellä sisällä tuhansia kynttilöitä valoansa levitteli,
entistä korkeammalla valtaistuimella siinä hänen vaimonsa istui
kultaisissa vaatteissa ja päässä kolme isoa kulta-kruunua, hänen
ympärillänsä kaikkialla vallitsi komeinta kirkollista komeutta,
molemmin puolin valta-istuinta oli kynttilöitä kaksi riviä, isoin
isoimman tornin kokoinen, pienin taas pienimmän silmä-neulan
suuruinen, ja kaikki keisarit sekä kuninkaat hänen jalkainsa juuressa
pölyisillään ryömivät, suudellen hänen kenkiänsä. "Vaimoni," sanoi
ukko, suoraan luoden silmänsä hänehen, "oletko nyt paavina?" "Olen
kuin olenkin," tämä vastasi, "paavi minä nyt olen." Silloin mies
häntä oikein katselemaan asettui, ja tuntuipa ukosta, ikään-kuin olisi
kirkasta aurinkoa katsellut. Siinä sitten hetken aikaa töllöteltyänsä
huudahti hän: "oi vaimoseni, nythän vasta ihanan ihana olet, paaviksi
tultuas!" Mutta akka, kankeana kuin puu, tuossa jäykkänä istui eikä
rahtuakaan liikahtanut. Silloin ukko sanoa tokasi: "no akkaseni,
pysy nyt tyytyväisenä, olethan nyt paavi, ja ihan mahdoton sinun on
enään päästä paremmaksi." "Tahdonhan tuota ajatella," vastasi vaimo.
Sitten molemmat läksivät levolle, mutta akka ei tyytyväinen ollut eikä
ahneudelta saanut nukutuksi, hän aina vain mietti, miksikä hänen vielä
kävisi pyrkiminen.

Ukko, joka päivän pitkän oli juoksennellut, vaipui kohta sikeään uneen,
mutta vaimo ei hiukkaakaan nukahtanut, vaan vääntelihe, kääntelihe
vuoteellansa koko yön, yhä aina ajatellen, miksi merkilliseksi hän
vielä tahtoisi, mitään mieluista kumminkaan enään keksimätä. Silloin
päivä valkenemista teki, ja aamu-ruskoa huomatessaan kohotti hän
päätänsä, akkunasta ulos katsellaksensa, ja kun hän nyt näki auringon
nousevan, pöllähti kohta hänen mieleensä: "ahah, entä jos minustakin
tulisi auringon ylentäjä, kuun kullan kuljettaja." "Ukko hoi!" hän
sitten kohta huusi, kolhasten miestänsä kylkehen, "herää pian ja riennä
kammeliaan luoksi! minä elävän Jumalan vertaiseksi tahdon." Ukko vielä
oli unen horroksissa, mutta pelästyi niin pahan-päiväisesti, että hän
vuoteelta kolahti laattialle. Hän luuli väärin kuulleensa, hieroi
silmiään ja kysäsi: "mitä sanoit, vaimo kulta?" "Voi ukkoseni," vastasi
akka, "jollen auringon ylentäjäksi, kuun kuljettajaksi pääse, on minun
ihan mahdotonta tätä tuskaani kau'emmin kestää; enhän ilon hetkistäkään
enään tule näkemään, ellen itse kykene noita taivan-valoja ohjaamaan."
Sitten hän niin julman vihaisesti ukkoon katsahti, että äijä parkaa
oikein rupesi pöyristyttämään, sekä lisäsi: "heti kohta liikkeelle!
minä elävän Jumalan vertaiseksi tahdon." "Oi rakkahimpani," mies
virkahti ja lankesi polvilleen hänen eteensä, "tuota ei kammelias voi,
vaikka hän sinusta on keisarin, jopa paavinkin tehnyt. Hartahimmasti
sinua rukoilen, pysy paavina äläkä pyri mahtavammaksi!" Silloin akka
niin silmittömäksi suuttui, että päässä hiukset vihasta paisuivat
pörrölleen, kavahti sängystä seisoalle sekä potkaisi ukkoa, kirkuen
kamalasti: "tuommoista en kau'emmin kärsi, empä vainen kärsikkään;
korjaa kiiruhusti koipes, taikka --!" Nytpä ukko housut jalkahan ja
sitten hullun hurjasti juoksemaan.

Mutta ulkona niin tavaton tuuli raivosi, että äijä rahjus tuskin
pystyssä pysyi, huoneita kukistui, puita kumohon kaatui, vuoret
tutisivat, kallion-lohkareita mereen vyöri, taivas oli piki-mustana,
ukkonen ankarasti jyrisi, salamoita leimahteli ja meri niin kamalasti
kuohui, että sen mustat lainehet kirkontornin- ja vuoren-korkuisina
sekä valko-, vaahtopäisinä pilviä kohden kohosivat. Ukko ei saattanut
edes omia sanojaan kuulla, kun sitten rantahan tultuaan hurjasti huusi:

    "Timppi, timppi timpissä,
    kampelainen meressä!
    akkaseni Rikissä
    pitää oman tahtonsa."

"Noh mitä tuo nyt vieläkin tahtoo?" kysyi kammelias. "Voi sentään",
ukko valitti, "tahtoopa hän elävän Jumalan vertaiseksi." "Tassuta sinä
kaunihisti kotia," kuului vastaukseksi, "akkas jo taas pytyssä istuu."
Ja siellä he vielä tänäkin päivänä istuvat.



14.

Tuhkapöpö.


Erään rikkaan miehen vaimo sairaana makasi. Tämä kun tunsi loppunsa
lähenevän, kutsui vuoteensa ääreen ainokaisen tyttärensä ja sanoi
hänelle: "lapsi rakkahimpani! pysy hurskaana ja hyvänä, niin sinua
armias Jumala aina on auttava, ja minä taivaasta tahdon puoleesi
katsahtaa sekä olla tukenasi." Sitten hän silmänsä ummisti ja nukkui
kuoleman uneen. Tyttö joka päivä kävi äitinsä haudalla itkemässä
sekä pysyi hurskaana ja kilttinä. Talven tultua hauta valkoiseen
lumi-vaippahan peittyi, ja kun keväällä aurinko taas oli siltä
peittehen riisunut, otti mies itsellensä toisen vaimon.

Tämä vaimo oli miehen kotiin mitassansa tuonut kaksi tytärtä, jotka
kyllä olivat kaunihia ja kasvoiltaan valkeita, mutta ilkeitä ja
musta-sydämmisiä. Silloin tytär-puoli paralle alkoi kovat päivät.
"Sopiiko tuommoisen tyhmän tallukan olla meidän kanssamme tuvassa,"
nuot sanoivat, "joka leipää tahtoo syödä, hän otsansa hiellä sitä
itselleen ansaitkoon; ulos huonehesta, sinä kyökki-piika!" Tytöltä nyt
riisuttiin hänen kauniit vaatteensa, hänen yllensä pantiin vanha harmaa
nuttu ja jalkahan puu-kengät. Sitten pilkaten hänen veivät kyökkiin.
Siellä hän täytyi olla kovassa työssä, täytyipä nousta makuultaan jo
ennen päivän koittamista, noutaa vettä, tehdä valkeaa, keittää ja pestä
astiat. Päälle päätteeksi sisaret yhä ehtimiseen häntä kiusasivat jos
jollakin tavoin, pilkkasivat häntä sekä heittivät häneltä pavut ja
linssit takkaan, josta hänen sitten täytyi net taas noukkia tuhasta.
Vaikka iltasin työstä kovin väsyneenä ei hän koskaan vuoteelle päässyt,
vaan takalla oli tuhassa hänen makuu-sijansa. Ja koska hän sentähden
aina oli tomussa ja likainen, nimittivät häntä _Tuhkapöpöksi_.

Tapahtuipa kerta, että isä markkinoille lähteissään kysyi molemmilta
tytär-puoliltansa, mitä tuliaisia tahtoisivat. "Koreita vaattehia,"
vastasi toinen, "helmiä ja kalliita kiviä," taas toinen. "Mutta sinä
Tuhkapöpö, mitä sinä tahtoisit?" "Ensimmäisen oksan, joka palatessanne
rapsasee teidän hattuhunne; taittakaa, isä kulta, se minulle." Tämä
sitten kumpaisellekkin tytär-puolelle osti koreat vaatteet, helmiä ja
kalliita kiviä, ja kun hän paluu-matkallaan viidakon kautta ratsasti,
sattui hänehen pähkinäpuun-oksa ja työnsi hänen päästänsä hatun.
Silloin hän oksan taittoi poikki ja otti sen mukaansa. Kotia tultuansa
hän tytär-puolilleen antoi mitä nuot olivat itsellensä toivoneet,
sekä Tuhkapöpölle pähkinäpuun-oksan. Tuhkapöpö häntä kiitti, meni
äitinsä haudalle, istutti sinne oksan ja itki siellä niin kovasti,
että kyyneleet viljavasti valuen kastoivat maan. Mutta oksa juurtui ja
kasvoi kauniiksi puuksi. Tuhkapöpö sitten joka päivä kolmasti kävi sen
juurella itkemässä ja rukoilemassa, ja jok'ikinen kerta puuhun tuli
valkoinen lintunen, joka sieltä nakkasi tytölle alas, mitä ikänänsä hän
itselleen toivoi.

Kerta kuningas toimitti pidot, joitten oli määrä kestää kolme päivää,
ja joihin kutsuttiin koko valtakunnan kaikki kauniit neitoset, jotta
hän pojallensa valitsisi morsiamen. Molemmat sisar-puolet kuultuansa,
että hekin pitoihin pääsisivät, tulivat aivan hyvillensä, huusivat
Tuhkapöpöä ja sanoivat: "kamppaa hiuksemme, harjaa kenkämme ja kiinnitä
solkemme, me häihin menemme kuninkaan linnahan." Tuhkapöpö totteli,
mutta itku-silmin, sillä hänkin olisi mielellään noihin tanssi-pitoihin
mennyt, ja rukoili äiti-puoltansa laskemaan häntäkin sinne. "Vai sinä
Tuhkapöpö," tämä vastasi, "vai sinäkin, tomu-töllö, lika-löllö, häihin
tahdot, vaikk'ei sinulla vaatteitakaan ole! vai tahdot tanssimaan,
vaikka peräti olet kenkien puutteessa!" Mutta koska tyttö, tuosta
huolimata, rukoilemistansa yhä rukoili, tiuskasi hän viimein: "tuonne
olen papuja tuhkaan viskannut vadillisen, jos net sieltä saat
noukituksi kahtena tuntina, pääset mukahan." Tyttö nyt taka-oven kautta
puutarhaan meni ja huusi: "te kyyhkyset, te varpuset, te ilman pienet
lintuset! tulkaatte nyt minua auttamaan, jotta saisin

    kipposeeni hyvät kaikki,
    huonot kaikki kupuhunne."

Silloin kyökin-akkunasta lensi sisälle kaksi pientä valkoista
kyyhkystä, sitten turturi-kyyhkysiä sekä viimein suhisten ja hyristen
kaikellaisia pikku lintuja, mitä ilmassa lentelee, ja laskeusivat
takalle tuhan ympäri. Ja kyyhkyset päätänsä nyykyttäen rupesivat
nokkimaan pik, pik, pik, pik, ja sitten muutkin samaten pik, pik, pik,
pik, sekä kokosivat kipposeen kaikki hyvät pavut. Tuskin oli tunti
kulunut, jopa linnut työnsä tehtyään kaikin taas lensivät tiehensä.
Sitten tyttö kipposen kantoi äiti-puolelleen sekä oli iloisena, koska
nyt luuli häihin pääsevänsä. Mutta tuo sanoi: "mitä vielä, Tuhkapöpö,
sinä vain naurettavaksi joutuisit, eipä sinulla sopivia vaatteita ole
etkä osaa tanssia." Kun tästä tyttö rupesi itkemään, lausui akka: "jos
yhtenä tuntina tuhasta saat noukituksi papuja kaksi vadillista, pääset
sinne mukahan," kuitenkin ajatellen itseksensä: "tuota ei hän suinkaan
saa toimehen." Sitten ämmä papuja kaasi tuhkaan kaksi vadillista, mutta
tyttö perä-ovesta puutarhaan meni ja huusi: "te kyyhkyset te varpuset,
te ilman pienet lintuset! tulkaatte nyt minua auttamaan, jotta saisin

    kipposeeni hyvät kaikki,
    huonot kaikki kupuhunne."

Silloin akkunasta lensi kyökkiin kaksi valkoista kyyhkystä ja sitten
turturi-kyyhkysiä sekä viimein suhisten ja hyristen kaikellaisia pikku
lintuja, mitä ilmassa lentelee, ja laskeusivat istumaan takalle tuhan
ääreen. Ja kyyhkyset päätänsä noukuttaen rupesivat nokkimaan pik, pik,
pik, pik, ja sitten muutkin samaten pik, pik, pik, pik sekä kokosivat
kaikki hyvät pavut kipposeen. Eikä puolta tuntia vielä ollut kulunut,
kun jo linnut työnsä tehtyään kaikin sieltä lensivät tiehensä. Nytpä
tyttö kipposen kantoi äiti-puolellensa, ollen kovin iloissaan ja
luulleen häihin pääsevänsä. Mutta akka sanoi: "ei tuosta sinulle apua;
mukaamme et pääse, sillä olethan vallan vaatetten puutteessa etkä osaa
tanssia; paljasta häpeää me sinusta saisimme." Sitten hän tyttöhön
selin kääntyi ja läksi kopein tyttärinensä tiehensä.

Kun nyt kotona ei enään ollut muita ketään, meni Tuhkapöpö äitinsä
haudalle pähkinä-puun juurelle ja huusi:

    "puu pieni! vaattehet, vaattehet
    anna mulle hopeiset, kultaiset."

Silloin lintu hänelle heitti alas kullasta ja hopeasta kudotun hameen
sekä hopealla koristetut, silkkiset kengät. Hän kohta hameen puki
yllensä ja pisti kengät jalkaansa sekä läksi häihin. Mutta eivät hänen
sisarensa eikä äiti-puoli häntä tunteneet, vaan luulivat joksikin
vieraaksi kuninkaan-tyttäreksi, sillä ihanan kaunis hän oli kultaisissa
vaatteissaan. Tuhkapöpöä eivät ollenkaan ajatelleet, luullen hänen
likaisena makaavan kotona. Kuninkaan poika meni tuota ihanaa neitosta
vastaan, otti häntä kädestä ja tanssi hänen kanssansa. Muusta
kenestäkään ei prinssi huolinut tanssikumppaniksensa eikä laskenut
kädestään hänen kättänsä, ja aina kun joku tuli tyttöä tanssiin
pyytämään, sanoi hän: "tämä on minun kumppanini."

Näin nyt tyttö tanssi iltaan asti, jolloin hän kotihin tahtoi. Mutta
kuninkaan poika sanoi: "minä tulen kanssasi, sinua saattamaan," sillä
hän toivoi saavansa tietää, mistä tuo kaunis neitonen. Mutta tämä
pakoon puikahti ja juoksi kyyhkys-huonehesen. Nyt odotti kuninkaan
poika, kunnes tuli Tuhkapöpön isä, ja kertoi hänelle, että tuo vieras
tyttö oli kyyhkys-lakkahan juossut. Silloin ukko ajatteli: "entä jos se
olisi minun tyttäreni," sekä tuotti sinne kirveet ja kanget, joilla
kyyhkys-huoneen ovi särjettiin; mutta siellä sisällä ei ollut ketään.
Ja kun isä vaimoineen tytär-puolineen tuli kotia, makasi Tuhkapöpö
likaisissa rääsyissään takalla tuhassa ja himeä öljy-lamppu paloi hänen
vieressänsä; sillä Tuhkapöpö oli taka-oven kautta vilppaasti pujahtanut
kyyhkys-lakasta ja rientänyt pähkinä-puun juurelle; siellä oli hän
yltänsä riisunut sekä laskenut haudalle kaunihit vaatteensa, lintu oli
net taas korjannut ja tyttö sitten pukeunut harmahasen nuttuunsa sekä
mennyt kyökkiin venymään tuhkahan.

Seuraavana päivänä, jolloin pidot uudestaan alkoivat, ja kun vanhemmat
sekä sisar-puolet, taas olivat sinne lähteneet, meni Tuhkapöpö
pähkinä-puun juurelle ja sanoi:

    "puu pieni! vaattehet, vaattehet
    anna mulle hopeiset, kultaiset."

Silloin lintu nakkasi alas hänelle vielä uhkeammat vaatteet, kuin
nuot eiliset. Ja kun hän näissä vaatteissaan häihin ilmaantui, hänen
ihanuutensa kaikkia oikein hämmästytti. Mutta kuninkaan poika, joka
oli hänen tuloansa vartonut, tarttui kohta hänen käteensä ja tanssi
ainoastaan hänen kanssansa. Jos kuka muu hyvänsä tuli tyttöä tanssiin
tahtomaan, vastasi hän aina: "tämä on minun tanssi-kumppanini." Sitten
illan tultua neitonen tahtoi pois, ja kuninkaan poika hänen peräänsä
läksi katsoakseen, mihin huonehesen hän menisi; mutta tämä nähtävistä
pääsi ja juoksi puutarhaan huoneen taakse. Siinä seisoi kaunis,
iso puu, jossa oli oivallisia päärynöitä, ja puuhun tyttö kapusi
sukkelasti, kuten orava, eikä kuninkaan poika tietänyt, mihinkä neito
oli joutunut. Mutta hän odotti, kunnes osasi Tuhkapöpön isä tulla,
ja sanoi sitten hänelle: "tuo vieras neitonen on päässyt pakenemaan
ja luulempa hänen kiivenneen tuohon päärynä-puuhun." Äijä silloin
ajatteli: "entä jos se olisi minun tyttäreni," ja toimitti sinne
kirveen sekä hakkasi puun poikki, mutta siinä ei ollut ketään. Ja kun
muut kotia tulivat kyökkihin, makasi siellä Tuhkapöpö tuhassa, kuten
ennenkin, sillä hän oli toiselta puolelta liepsahtanut puusta alas,
vienyt pähkinä-puun juurelle nuot kauniit vaatteensa linnulle sekä
pukenut harmaan nuttunsa ylleen.

Kolmantena päivänä, kun vanhemmat ja sisar-puolet jo poissa olivat,
meni Tuhkapöpö taas äitinsä haudalle ja puhui puulle:

    "puu pieni! vaattehet, vaattehet
    anna mulle hopeiset, kultaiset."

Nyt lintu puusta hänelle heitti niin komean ja loistavan pu'un, että
sen vertaista tuskin oli koskaan nähty, ja kengätkin olivat pelkkää
kultaa. Kun hän sitten näissä vaatteissa häihin tuli, syntyi kaikissa
kummastus semmoinen, ett'eivät kylliksi saaneet hänen ihanuuttansa
kiitetyksi, Ainoastaan hänen kanssansa kuninkaan poika tanssi ja
sanoi aina, milloinka vain joku muu tyttöä tanssiin vaati: "tämä
on minun tanssi-kumppanini." Kun tuli ilta, Tuhkapöpö sitten kotia
tahtoi ja kuninkaan poika häntä aikoi saattamaan, mutta tyttö niin
vilppahasti pakoon juoksi, ettei prinssissä ollut miestä seuraamaan.
Tämä kuitenkin keinon oli keksinyt, hän oli portaat kaikki panettanut
pikehen; siihen kiinni tarttuneena neitoselta jäi vasen kenkä, hänen
kiitäessänsä pois. Kuninkaan poika korjasi kengän, joka oli pieni,
sievä ja pelkästä kullasta tehty. Seuraavana aamuna hän meni Tuhkapöpön
isän luoksi ja vakuutti hänelle: "ei kukaan muu ole puolisokseni
pääsevä, kuin se, jonka jalkaan tämä kultainen kenkä sopii." Silloin
molemmat sisar-puolet ihastuivat, sillä olipa heillä kauniit jalat.
Vanhempi ensin otti kengän sekä meni kamariin sitä koettamaan, ja hänen
äitinsä seisoi vieressä. Mutta isoa-varvasta ei hän kenkään sisälle
saanut, sillä olipa se liian pieni; silloin äiti hänelle veitsen antoi
sanoen: "leikkaa varvas poikki! jos sinä kuninkaannaksi pääset ei sinun
enään tarvitse jalkaisin liikkua." Tyttö varpaan leikkasi poikki,
pinnisti kengän jalkaansa, kärsi tuskansa hiiskumata, vavahtamata
ja meni ulos kamarista kuninkaan pojan luoksi. Tämä sitten tytön
otti morsiameksensa, nosti hänet hevosensa selkään ja ratsasti hänen
kanssansa kotia-päin. Mutta heidän kävi matkansa haudan sivuitse,
siellä pähkinä-puussa istui kaksi pikku kyyhkystä ja nämät huusivat:

    "kopsu sä, kopsu sä,
    vertä nyt on kengässä;
    ei se jalkaan sopiva,
    koska morsian oikea vielä istuu kotona."

    Nyt prinssi tytön jalkaan katsahti ja näki vertä siitä tippuvan. Kohta
    hän hevosensa käänsi, vei takaisin kotia tuon
    väärän, kavalan morsiamen ja sanoi: "eihän tämä oikea
    olekkaan, toisen sisaren pitää kenkää koettaman." Tuo sitten kamariin
    meni ja sai kuten saikin kenkähän varpaansa,
    mutta kanta-pää ei mahtunutkaan. Silloin äiti hänelle veistä
    tarjosi sanoen: "leikkaa kanta-päästä kappale, jos sinä kuninkaannaksi
    pääset, ei sinun enään tarvitse jalkaisin astella."
    Tyttö kanta-päästänsä kappaleen leikkasi, sai kengän pingoitetuksi
    jalkaan, kärsi tuskansa hiiskumata, vavahtamata
    ja tuli ulos kamarista kuninkaan pojan luoksi. Hän nyt tytön sanoi
    morsiameksensa, nosti hänet ratsunsa selkään ja
    läksi hänen kanssaan tiehensä. Mutta kun pähkinä-puun
    ohitse kulkivat, istui siinä kaksi kyyhkystä, jotka huusivat:

    "kopsu sä, kopsu sä,
    vertä nyt on kengässä;
    ei se jalkaan sopiva,
    koska morsian oikea vielä istuu kotona."

Kuninkaan poika silloin alas-päin katsahti tytön jalkaan ja jopa näki
hänen valkoisen sukkansa aivan punaiseksi sekä vertä kengästä vuotavan.
Nytpä hän hevosensa käänsi ja toi väärän, kavalan morsiamensa takaisin
kotia. "Eipä tämäkään oikea ole", sanoi hän. "eikö teillä enään
muuta tytärtä?" "Ei muuta," vastasi ukko, "kuin ainoastansa pieni,
kitu-kasvuinen Tuhkapöpö parka, joka minulle vaimo vainajastani jäi,
häntä ei millään muotoa sovi teidän morsiameksenne ajatellakkaan."
Kuninkaan poika silloin pyysi, että tuokin tuotaisiin sisälle, mutta
äiti-puoli vastasi: "eihän se suinkaan sopivaa, tyttö raiska on
liian likainen ihmisten nähtäviin tullaksensa." Prinssi kuitenkin
kaiken mokomin tahtoi hänen nähdä, ja heidän täytyi mennä Tuhkapöpöä
kutsumaan. Tämä ensin pesi silmänsä ja kätensä puhtaaksi, meni sitten
sisälle sekä kumarsi kuninkaan pojalle, joka tuon kultaisen kengän
hänelle kurotti. Silloin tyttö pallille istahti, riisui jykeän
puu-kenkänsä, pisti jalkaansa kulta-kengän sekä sovitteli sitä vain
pikku riikusen, ja jopa se jalassa istui, kuten valettuna. Mutta kuin
Tuhkapöpö ylös-päin katsahti, silloin huomasi prinssi, että tuo oli
sama tyttö, joka oli hänen tanssi-kumppaninansa ollut, ja huudahti:
"siinähän vasta oikea morsian onkin!" Äiti-puoli ja molemmat sisaret
pahasti pelästyivät ja oikein vaalenivat kiukusta; mutta kuninkaan
poika nosti Tuhkapöpön hevosensa selkään sekä ratsasti hänen kanssansa
pois. Kun tuosta pähkinä-puun ohitse ajoivat, nuot kaksi valkoista
kyyhkystä sieltä huusi:

    "kopsu sä, kopsu sä,
    eipä vertä kengässä;
    se ei enään ahdista,
    koska ompi muassa morsian tuo oikea."

Ja näin huudettuansa tulivat molemmat lentäen puusta alas sekä istuivat
Tuhkapöpön olka-päille, toinen oikealle, toinen vasemmalle, ja sinne
jäivät istumaan.

Sitten kun kuninkaan pojan häät olivat vietettävissä, tuli nuot
petolliset sisarukset, koettivat mairitellen päästä sisar-puolensa
suosioon ja olivat hänen onnestansa iloisia olevinansa. Morsius-parin
mennessä kirkkoon kävi vanhempi heidän oikealla, nuorempi heidän
vasemmalla puolellansa; siinä kyyhkyset kumpaiseltakin toisen silmän
puhkasivat; ja kun sitten palattiin pois kirkosta, kävi vanhempi
vasemmalla ja nuorempi oikealla puolella, silloin kyyhkyset taas toisen
silmän nokkivat kumpaisellakin. Ja näin he siis koko elin-kaudeksensa
rangaistiin ilkeydestään ja kavaluudestansa.



15.

Holle Rouva.

Eräällä leskellä oli kaksi tytärtä, joista toinen oli kaunis ja ahkera,
toinen ruma ja laiska. Mutta äiti tuota rumaa ja laiskaa piti paljonkin
rakkaampana, sillä se hänen oikea, oma tyttärensä oli, mutta toisen
täytyi olla kyökkyrinä sekä tehdä talon kaikki työt. Joka päivä tyttö
paran täytyi istua valta-tien varrella kaivon ääressä sekä kehrätä
niin ahkeraan, että vertä sormista juoksi. Tapahtuipa nyt kerta, että
puola aivan vereen tuli; silloin hän, sitä viruttaaksensa, vettä kohden
kumartui, mutta puola hänen kädestänsä luikahti ja putosi kaivoon.
Tyttö tästä itkemään, juoksi sitten äiti-puolensa tykö ja kertoi
hänelle, kuinka oli onnettomasti käynyt. Tämä tyttöä kovasti torui ja
sanoi julmistuneena: "koska puolan olet veteen pudottanut, mene itse
noutamaan sitä sieltä ylös." Silloin tyttö kaivolle palasi ymmärtämätä,
mikä neuvoksi, ja kovassa tuskassansa hän kaivohon hypähti, puolaa
hakemaan. Siinä hän tainnuksiin meni, ja kun sitten tuosta taas
virkosi sekä oli entisellensä tointunut, huomasi hän ihanalla niityllä
olevansa; siellä auringon- paiste kirkas ja kukkia tuhansittain. Tyttö
nyt niittyä astelemaan, ja sattuipa hänen eteensä uuni, joka oli leipiä
täynnä; mutta leivät huusivat: "ota meidät ulos, ota meidät ulos,
muutoin pahasti palamme, aikaa jo kypsiksi kypsyimme." Silloin hän
leipi-lapiolla net kaikki uunista otti. Sieltä sitten meni edemmäksi
ja näkipä puun, jossa oli omenia äärettömästi ja joka huusi: "pudista
minua, pudista minua, omenani kaikki kypsiä ovat." Tyttö nyt puuta
pudistelemaan, että omenoita sieltä ikään-kuin sateli maahan, ja siksi
hän siinä pudisteli, ettei puussa enään omenaa ainoatakaan; ja yhteen
läjään kaikki koettuansa läksi hän polkua pitkin eteen-päin. Viimein
hän edessänsä huomasi huoneen, josta kurkisteli vanha rouva; ja koska
tämän suusta torrotteli tavattoman pitkät hampaat, pelästyi tyttö
pahasti sekä aikoi juosta tiehensä. Mutta rouva hänelle huusi; "miksi
pelkäät, lapsi kulta? jää minun luokseni! jos sinä kaikki talon työt
tarkasti toimitat, olet hyvin menestyvä; se vain tärkein tehtäväsi,
että vuoteeni huolellisesti valmistat ja polstareita kelpo tavalla
pöyhielet, niin että niistä höyheniä tuoksuu oikein tuoksumalla, sillä
silloin maahan lunta satelee; minä olen Holle rouva." [Siksi Hessissä
sanotaan, kun lunta sataa: Holle rouva vuodettansa pöyhii.] Koska
akka häntä noin ystävällisesti puhutteli, rohkaisi tyttö mielensä
ja suostui palvelukseen rupeemaan. Hän myöskin kaikki tehtävänsä
toimitti rouvan mieliksi ja pöyhi polstarit niin kovasti, että höyheniä
huoneessa lenteli, kuten pyry-ilmalla lumi-höytyviä; sempä tähden hänen
olikin siellä oikein hyvä oltava, pahaa sanaa ei hänelle sanottu,
ja joka päivä hän syötäväksensä sai sekä keitettyä että paistettua.
Kau'an aikaa tyttö sitten Holle rouvan luona oleskeli, mutta rupesipa
vähitellen alakuloiseksi käymään, vaan ei ensin itsekään tietänyt,
mikä häntä vaivasi. Vihdoin hänelle toki selveni, että häntä kalvasi
koto-ikävä; ja vaikka hänellä nyt siellä kylläkin oli tuhat vertaa
parempi oltava, kuin mikä kotona häntä odotti, toivoi hän kuitenkin
tuonne pääsevänsä. Hän sentähden rouvalle sanoi: "minun on tullut kova
ikävä kotiani, ja vaikka täällä kaikin puolin on hyvä ollakseni, en
kuitenkaan enään millään muotoa viihdy tänne jäämään, minun täytyy
palata omaisteni luoksi." Tähän Holle rouva vastasi: "sepä minulle
mieleen, että sinua kotikin haluttaa, ja koska olet minua uskollisesti
palvellut, tahdon itse saattaa sinut ylä-ilmoille takaisin." Sitten
tämä tyttöä otti kädestä ja vei hänet ison portin eteen. Tuopa nyt
aukeni, ja juuri kun tyttö portista astui, tuli aika kulta-sade, ja
kaikki kulta tyttöhön tarttui, peittäen hänet kiireestä kanta-päihin.
"Se sinulle palkaksi siitä, että olet uskollinen ollut," virkkoi Holle
rouva ja antoi myöskin puolan, joka tytöltä oli kaivoon pudonnut.
Sitten portti kiinni suljettiin, ja samassa tyttö oli maan päällä,
likellä äitinsä huonetta, ja kun hän pihalle tuli, seisoi kukko kaivon
kannella, laulaen:

    "kukkelikeeka!
    tänne palannut on meidän kultainen piika."

Siitä hän huonehesen astui äitinsä etehen, ja koska hän kokonaan oli
kullassa, otti sekä äiti että sisar häntä aivan ystävällisesti vastaan.

Nytpä tyttö kaikki kertoi, miten hänen oli käynyt, ja kuultuansa, millä
tavoin tuo oli suuren rikkautensa saanut, tahtoi äiti toimittaa rumalle
ja laiskalle tyttärellensäkkin samallaisen onnen. Hän siis kaivon
äärehen asetettiin kehräämään; ja jotta puola vereen tulisi, leikkasi
hän sormeensa haavan sekä pisti orjantappura-pensahasen kätensä. Sitten
hän puolan viskasi kaivoon ja hyppäsi itse perästä. Kuten toinenkin
tyttö, tuli hän kauniille niitylle ja astui samaa polkua eteen-päin.
Kun hän sittemmin uunin kohdalle ennätti, huusi taas leivät: "ota
meidät täältä pois, ota meidät pois, muuten peräti palamme; me jo
aikaa olemme kypsiksi kypsyneet." Mutta tuo laiskuri vastasi: "ei
minua haluta tahria vaatteitani, jääkää te sinne, kunnes mustaksi
muututte." Tulipa siitä omena-puulle, joka huusi "voi, pudistele
minua, pudistele, kaikki omenat minussa kypsiä ovat." Mutta tyttö
vastaukseksi tokasi: "vieläkö mitä, saattaisipa joku päähäni pudota,"
sekä asteli edemmäksi. Tultuansa Holle rouvan huoneen edustalle ei
hän ollenkaan pelännyt, koska jo oli akan pitkistä hampaista kuullut,
vaan rupesi kohta hänen piiaksensa. Ensimmäisenä päivänä hän pahat
tapansa hillitsi, oli uskollinen sekä noudatti tarkoin mitä Holle rouva
käski, sillä hän ajatteli tuota kullan paljoutta, jota rouva muka oli
hänelle lahjoittava; mutta toisena päivänä hän jo laiskottelemaan
rupesi ja kolmantena vielä enemmän, koska ei sinä aamuna vuoteelta
nouseminen tahtonut ollenkaan häneltä menestyä. Holle rouvan vuodetta
ei hän säälliseksi tehnyt eikä niin pöyhinyt polstareita, että niistä
höyheniä sinkoili. Sempä tähden rouva piankin häneen suuttui sekä pani
hänet palveluksesta pois. Tyttö laiskuri tuosta oli aivan iloissansa,
ajatellen: "nythän varmaankin kulta-sateen vuoro." Holle rouva hänen
sitten veikin portille, mutta kun tyttö porttihin pääsi, eipä kultaa
satanutkaan, vaan pikiä aimo kattilallinen hänen niskoihinsa ryöpsähti.
"Se sinulle palkaksi palveluksestas," sanoi Holle rouva sekä salpasi
portin kiinni. Sitten tuo laiska tyttö, kotia tuli ylt'yleensä piessä,
ja häntä nähdessänsä kukko kaivon kannelta lauloi:

    "kukkelikeeka!
    tänne palannut on meidän likainen piika."

Mutta piki jäi tyttöhön istumaan eikä hänestä lähtöä tehnyt koko hänen
elin-kautenansa.



16.

Seitsemästä kaarneesta.

Eräällä miehellä oli seitsemän poikaa eikä ainoatakaan tytärtä,
vaikka hän hartahimmasti itselleen tyttö-lasta toivoi; viimein hänen
vaimonsa taas synnytti lapsen, ja sepä oli tyttönen. Vaikka kyllä
kaunis, oli tuo kuitenkin heikko sekä pieni, ja tämän heikkouden
tähden sille hätä-kaste aiottiin. Isä silloin pojista yhden lähetti
lähteelle, kiiruusti noutamaan vettä, millä kävisi kastaminen, ja hänen
muassansa sinne juoksi myös nuot toiset kuusi. Mutta jokainen tahtoi
ensimmäiseksi ammentamaan, ja siinä heiltä astia veteen luikahti.
Nytpä hämmästyneinä jäivät lähteen äärelle seisomaan, tietämätä,
mikä neuvoksi, eikä kukaan tohtinut kotia palata. Sillä välin isä
levottomaksi kävi, peläten, että tyttö kastamatonna kuolisi, eikä
ymmärtänyt, miksi pojat noin kauan viipyivät matkallansa. "Varmaankin,"
ajatteli hän, "ovat he leikittelemään ruvenneet sekä tehtävänsä aivan
unhoittaneet"; ja kosk'ei poikia kuulunutkaan, kirosi hän heitä viimein
vihoissansa, sanoen: "soisin noitten poika-lurjusten kaikkien muuttuvan
kaarneiksi." Tuskin hän nämät sanansa oli sanonut, jopa ylhäältä
suhina kuului, ja sinne katsahtaessaan näki hän seitsemän piki-mustaa
kaarnetta ilmassa lentää liitelevän.

Vanhemmat eivät kyenneet kirousta enään peräyttämään ja vaikka kylläkin
surivat poikiensa kovaa kohtaloa, heidät kuitenkin sai jotenkin
lohdutetuksi tuo tyttö kultanen, joka pian rupesi voimistumaan ja
päivästä päivään kaunihimmaksi kasvoi. Isoon aikahan ei hän edes
tietänyt, että hänellä veljiä oli ollutkaan, sillä vanhemmat eivät
niistä sanaakaan hänelle hiiskuneet, kunnes eräänä päivänä sattumalta
kuuli muutamain outojen tuosta puhuvan: "tyttö kyllä on kaunis, mutta
ompa kuitenkin hänessä oikea syy siihen, että hänen seitsemän
veljeänsä onnettomiksi tuli." Tästä kovin surullisena meni hän isänsä
ja äitinsä tykö sekä kysyi heiltä, oliko hänellä tosiaankin veljiä
ollut ja mihinkä nuot olivat joutuneet. Nyt eivät vanhemmat enään
saattaneet salaisuuttansa salata, mutta selittivät kuitenkin näin onnen
sallimuksesta käyneeksi sekä sanoivat hänen syntymisensä vain olleen
tuohon satunnaisena syynä. Mutta tyttöä joka päivä kalvasi oman-tunnon
vaivat, ja hän velvollisuudeksensa päätti veljiensä pelastamisen. Hän
ei hengen rauhaa saanut, kunnes kerta läksi ulos mailmalle, veljiänsä
hakemaan vaikka mistäkin, sekä heitä pelastamaan, maksakoon mitä
maksoi. Muuta ei hän mukaansa ottanut, kuin vanhempiensa muistoksi
pienen sormuksen, leipä-kyrsän syötäväksensä, vettä pikku potillisen
juotavaksensa sekä pienen tuolin, jonne hänen sopisi istahtaa
väsyttyänsä.

Nyt hän kau'as kulki, aina vain yhä edemmäksi, mailman äärihin saakka.
Silloin hän auringon luoksi ennätti, mutta sepä kuuma ja hirveä
sekä pienten lasten syöjä. Vilppaasti hän sieltä sentähden juoksi
kuun puoleen, mutta kuu kylmä, kamottava ja häijy sekä huusi, lasta
huomatessansa: "haiseepa ihmisen-lihalta, haiseepa!" Tämän kuultuansa
tyttö kiiruhusti riensi tiehensä ja tuli sitten tähtien luoksi; nämät
häntä ystävällisesti kohtelivat, ja kukin heistä eri tuolillansa istui.
Mutta koin-tähti istualtansa nousi, antoi hänelle pienen kanan- luun
sekä lausui: "jollei sinulla tätä pikku luuta ole, et lasivuorta kykene
avaamaan, ja lasi-vuoressa sinun veljesi ovat."

Tyttö luun otti, kätki sen visusti huiviinsa sekä jatkoi matkaansa,
kunnes lasi-vuoren juurelle pääsi, ja oli kuin olikin ovi lukussa. Hän
nyt tuon pienen luun aikoi ottaa avuksensa, mutta huivia solmuista
avattuaan hän sen tyhjäksi havaitsi ja hukkaan oli häneltä mennyt
armaan tähtyen lahja. Mikä hänelle nyt neuvoksi? veljensä hän
tahtoi pelastetuiksi, mutta puuttuipa avainta, millä lasi-vuorta
kävisi avaaminen. Tuo pikku sisar kiltti otti veitsen, leikkasi
sakari-sormensa poikki sekä pisti sen oveen, joka tuosta heti aukeni.
Kun sitten tyttö oli vuoreen astunut, tuli häntä vastaan pieni kääpiö,
joka lausui: "lapsi kultaseni, mitä sinä haet?" "Haempa seitsemää
kaarnetta, jotka ovat veljiäni," vastasi tyttö. "Herrat kaarneet,"
sanoi kääpiö, "eivät nyt ole kotona, mutta jos tahdot täällä vartoa,
kunnes palaavat, niin tule sisälle." Sitten kääpiö kaarneita varten
pöydälle asetti seitsemän pikku taltrikkia ja seitsemän pikku pikaria,
pannen taltrikeille syötävää sekä pikareihin juotavaa, ja sisar joka
taltrikilta söi murusen sekä joi pienen siemauksen joka pikarista,
mutta laskipa viimeiseen sen sormuksen, jonka hän oli kotoa tuonut
muassansa.

Äkkiä suhina ja viuhina ulkoa kuului ilmasta; silloin sanoi kääpiö:
"nyt herrat kaarneet kotia tulevat, lentäen, lehahdellen." Ja jopa
tulivatkin, syöminen, juominen mielessä, sekä laskeusivat alas kukin
taltrikkinsa ja pikarinsa ääreen. Siinä sitten toisillensa sanoivat:
"kuka on minun taltrikiltani syönyt? kuka pikaristani juonut?
ompa siitä ihmisen suu särpinyt." Ja kun seitsemäs oli pikariansa
tyhjäksi saamaisillaan, kilahti noukkaa vasten tuo pieni sormus.
Kaarne sitä sitten katselemaan ja tunsipa sen kohta isänsä ja äitinsä
sormukseksi sekä huudahti: "Jumala suokoon, että pikku sisaremme
täällä olisi, silloin me pelastetuita." Kun tyttö, joka oven takana
seisoi kuuntelemassa, tämän toivotuksen kuuli, astui hän esille, ja
nytpä kaarneet kaikki saivat ihmis-muotonsa takaisin. Siinä toisiansa
suutelivat ja hyväilivät sekä palasivat sitten iloisina kotia.



17.

Pikku Punakerttu.


Olipa muinoin pieni suloinen tyttö; tätä rakasti jokainen, joka hänen
näki, mutta enimmän kuitenkin iso-äiti, joka lapselle aina anteli jos
jotakin. Kerta hän hänelle lahjoitti punaisesta sametista tehdyn lakin,
ja koska se oli sievän mukava eikä tyttö enään tahtonut muuta lakkia
panna päähänsä, ruvettiin häntä nyt kutsumaan _Punakertuksi_. Sanoipa
sitten kerta hänelle äiti: "tule, Punakerttuseni, tuossa kakkua palanen
ja viiniä potillinen, vienet iso-äidille; hän on kipeänä, heikkona,
ja antimes häntä on virvoittava. Mutta käytä itses kauniisti ja
kohteliaasti, älä kohta tupaan tultuas joka nurkkahan kurkistele äläkä
unhoita sanoa 'hyvää huomenta.' Kulje myöskin siivosti äläkä polulta
poikkea, muuten lankeet ja potti särkyy; silloin ei iso-äiti mitään
saisi."

Punakerttu äidilleen kätensä kurotti sekä lupasi kaikki hyvin
toimittaa. Mutta iso-äiti metsässä asui, kylästä puolen tunnin matkan
päässä. Kun sitten Punakerttu oli metsään ennättänyt, tuli susi häntä
vastaan. Mutta tyttö ei tietänyt, mitenkä häijy tuo eläin, eikä sitä
ollenkaan pelännyt. "Hyvää päivää, Punakerttuseni," peto lausui.
"Paljon kiitoksia, susi kulta." "Minne nyt, Punakerttu. näin varahin?"
"Iso-äitini luoksi." "Mitäs tuolla vyö-liinas alla kannat?" "Kakkua
ja viiniä; meillä eilen leivottiin, ja minä nyt kipeälle, heikolle
iso-äidilleni hiukan lämpimäisiä vien, tuo hänelle varmaankin hyvää
tehnee ja häntä vähän virkistänee." "Missä, tyttöseni, iso-äitisi
asuu?" "Jos metsää vielä kuljet runsaan neljänneksen tunnin matkan,
näet hänen huonehensa; se siinä seisoo kolmen ison tammen suojassa ja
ala-puolella pähkinäpensaat, kyllähän jo tiedät," vastasi Punakerttu.
Susi itseksensä ajatteli: "tuo nuori, hempeä tyttö vasta oikea
maku-pala, hän toki paremmalta maistunee, kuin akka ikä-kulu; nyt
viekkautta vaaditaan, jotta sinun kävisi saada molemmat kaapatuksi."
Se nyt kappaleen aikaa Punakertun rinnalla tassutteli ja sanoi sitten:
"katsahda kerrankin, tyttöseni, noihin kauneihin kukkasiin, joita
täällä joka taholla kasvaa! Miksi et hiukkaakaan kurkistele ympärilles?
Luulempa jo, ett'et ollenkaan kuule, mitenkä lintuset suloisesti
laulelevat! Astuskelethan sinä siinä ajatuksissas, juuri-kuin olisit
kouluun menossa, ja ompa kuitenkin täällä ulkona metsässä oikein ihanan
ihanaa."

Nytpä Punakerttu ympärillensä katsahti, ja nähdessään, miten
auringon-säteet puitten välissä välähtelivät sekä kuinka kaikkialla
mitä ihanimpia kukkia kasvoi kosolta, juolahti hänen mieleensä:
"entä jos iso-äidille noukkisin kauniin kukkas-kimpun, se häntä
ilahuttaisi; ompa vielä aamu varahinen, kyllähän minä sentään ajoissa
ehdin perille," ja nytpä hän metsään juoksi kukkasia poimimaan. Ja
yhden poimittuansa näki hän tuolla vähän matkan päässä kasvavan vielä
kauniimman sekä riensi sitä kohden, joutuen täten yhä edemmäksi
metsähän. Mutta susi suoraa päätä juosta jolkutteli iso-äidin huoneelle
ja kolkutti ovea. "Kuka tuolla ulkona?" "Täällä Punakerttu, joka
sinulle kakkua ja viiniä tuopi, aukase ovi." "Vedä vain kääkästä,"
huusi iso-äiti, "minä sairaana makaan enkä pääse nousemaan." Susi
kääkästä veti, astui huonehesen ja tallusteli, sanaakaan sanomata,
suorastaan iso-äidin vuoteen vierehen sekä söi hänet suuhunsa. Sitten
se hänen vaatteensa otti, puki net yllensä, pani hänen myssynsä omaan
päähänsä, laskihe vuoteelle maata ja veti uutimet eteen.

Punakerttu sillä aikaa oli juoksennellut kukkasia hakemassa, ja
kun hänelle niitä oli karttunut niin paljon, ett'ei enempää saanut
kannetuksi, muistui hänen mieleensä iso-äiti, ja hän läksi taas tämän
tupaa kohden tipsuttelemaan. Perille tultuansa hän sitä kummasteli,
että ovi auki oli, ja tupahan astuttuaan tuntui hänestä niin oudolta,
että hän itsekseen ajatteli: "voi kamalaa, mikä tuska minua tänään
vaivaa! olenhan minä aina ennen oikein hyvin viihtynyt iso-äidin
luona." Hän "hyvää huomenta" sanoi, mutta eipä vastausta saanut.
Sitten hän vuoteen äärelle astui ja lykkäsi uutimet pois edestä;
siinä iso-äiti makasi, myssy silmillä ja kovin kummallisen näköisenä.
"Voi mummo kultaseni, miten teidän korvanne ovat pitkiksi venyneet!"
"Paremminhan puhettasi nyt saatan kuulla." "Voi mummoseni, miten
silmänne ovat suuriksi tulleet!" "Selvemminhän saan sinut nähdyksi."
"Voi muori armas, kovinhan isoiksi teidän kätenne ovat kasvaneet!"
"Paremmimpa nyt käy sinua kouraseminen." "Mutta mummo kulta, hirveän
leveäksi suunne on muuttunut." "Sukkelammin sinä sinne suikahdat."
Ja tämän sanottuansa susi vuoteelta hypähti sekä nielasi kitaansa
Punakerttu paran.

Saatuaan himonsa tyydytetyksi susi taas vuoteelle oikoilemaan, ja
nukkuipa se heti sekä rupesi kovin kuorsaamahan. Siitä metsästäjä
juuri osasi ohitse kulkea ja arveli itseksensä: "kamalastihan tuo
vanha rouva tuolla kuorsaa, pitää maar minun mennä katsomaan, vaivaako
häntä mikään." Tämä siis tupaan poikkesi ja näkipä, vuotehen viereen
päästyänsä, siellä suden makaavan. "Jopa jo viimeinkin jouduit
tavattaviini, sinä harmaa-pää vanhus," hän virkahti, "olenhan kauan
sinua hakenut." Nyt hän pyssyänsä juuri oli laukaisemaisillaan, mutta
juolahtipa silloin hänen mieleensä, että susi ken-tiesi oli akan syönyt
ja että häntä ehkä vielä kävisi pelastaminen, eikä ampunutkaan, vaan
otti sakset sekä rupesi nukkuvalta sudelta mahaa leikkaamaan auki.
Leikata tokasi sitten pari kertaa, jopa näkyi punainen lakki, ja vielä
parin leikkauksen perästä tyttö vatsasta kopsahti huutaen: "voi! olempa
kamalasti pelännyt, suden vatsassa vasta pimeä." Ja sitten myös vanha
iso-äiti sieltä vähissä hengin kömpi. Mutta Punakerttu vilppaasti
toi isoja kiviä; joita pistettiin suden vatsa täyteen, ja kun peto
herättyänsä koetti tiehensä juosta, painoi kivet niin pahasti, että se
kohta maahan vaipui sekä heitti henkensä.

Nytpä oli mielissänsä nuot kaikki kolme; metsästäjä sudesta nahan
nylki, iso-äiti söi kakun ja joipa myöskin viinin, jonka tyttö oli
muassansa tuonut, sekä tointui taas terveeksi, mutta Punakerttu
päätti: "enhän minä enään polulta juokse metsähän, jos on äitini minua
kieltänyt."

       *       *       *       *       *

Kerrotaampa myöskin, että kerta, kun Punakerttu iso-äidille taas vei
lämpymäisiä, toinen susi häntä puhutteli ja koetti houkutella polulta
pois. Tyttö nyt kuitenkin oli varuillansa, astui suorastaan matkansa
perille sekä kertoi iso-äidille, tavanneensa suden, joka kyllä "hyvää
päivää," toivotti, mutta kovin ilkeästi hänehen tuijotti, "ja," lisäsi
Punakerttu, "jollen olisi ankeaa tietä kulkenut, se varmaankin olisi
minin syönyt." "Aiai, joudu pian," sanoi iso-äiti, "pane ovi lukkuhun,
ett'ei tuo tänne pääsisi." Vähän ajan päästä susi ovea koputti ja
lausui: "laske sisälle, iso-äitiseni, minä, Punakerttu, sinulle
maistiaisia tuon." Mutta huoneesta ei hiiskaustakaan kuulunut eikä ovea
avattu. Peto nyt kerran kaksi tuvan ympäri hiipi sekä kapusi sitten
katolle odottamaan, kunnes illalla tyttö kotia palaisi, jolloinka sen
oli aikomus pujahtaa perään sekä pimeässä syödä hänet suuhunsa. Mutta
iso-äiti huomasi, mitä sillä mielessä. Osuipa nyt huoneen vieressä
olemaan tavattoman iso kivi-kaukalo, ja akka tytölle virkkoi: "eilen
minä makkaraa keitin, mutta vesi jäi pataan; ota nyt, Punakerttuseni,
ämpäri sekä korjaa tuo liemi tuonne kaukaloon." Ja Punakerttu sitä
sinne kantoi niin kau'an, kunnes kaukalo täpö täytehen tuli. Tuosta
makea makkaranhaju suden sieramiin nousi; peto nyt nuuskielemaan, maata
kohden kurkistelemaan, kunnes viimein pisti päänsä niin pitkälle,
ett'ei se enään saanut itseään katolla pysytetyksi, vaan rupesi alas
päin luiskahtamaan ja luistipa sitten luistamistansa suoraa päätä
kaukaloon, että lotkahti, sekä upposi liemeen. Mutta Punakerttu
iloisena kotia riensi eikä kukaan hänelle mitään pahaa tehnyt.



18.

Bremiläiset kaupungin-musikantit.


Eräällä miehellä oli aasi, joka jo monta vuotta oli ahkeraan
kanneskellut jyvä-säkkejä myllyyn, mutta jolta nyt voimat rupesivat
loppumaan, jotenka se kävi työhön yhä kykenemättömämmäksi. Isäntä
silloin sitä ajatteli tappaaksensa rehuja kuluttamasta, mutta
aasi pahan päivän enteet huomasi ja pötki tiehensä, luntustaen
Bremen'iin päin, siellä kaupungin musikantiksi muka ruvetaksensa.
Kappaleen matkaa kuljettuansa se koiran tapasi, joka tiellä makasi
läähöttäen, kuten juoksemisesta väsynyt ainakin. "No mitäs noin
läähöttelet, Musti parka?" kysäsi aasi. "Vou, vou," vastasi koira,
"koska olen vanha ja voimani päivästä päivään riutuvat enkä enään
kykene metsästys-retkillä kyllin kiiruusti kiitämään, aikoi isäntäni
minun tappaa, ja minä pakohon pötkähdin; mutta mitenkä nyt saisin
elatusta itselleni hankituksi?" "Tiedäppäs," aasi virkkoi: "minä
Bremen'iin menen kaupungin-musikantiksi; tule minun kanssani ja rupee
sinäkin soittokuntahan. Minä kanteletta soitan, sinun sopii rumpua
päristellä." Tähän koira kohta suostui ja sitten yhdessä läksivät
liikkeelle. Kauaksi eivät ehtineet, jopa näkyi kissa, joka tiellä
istui myrryisenä, kuin kolkko sade-päivä. "No vanha viiksien-pesiä,
mikähän sinulla nyt vastuksena?" sanoi aasi. "Kuka maar iloisena, kun
kurkkua kysytään," vastasi kissa; "koska jo ikä rupee rasittamaan sekä
hampaani tylstymään ja minä mieluummin takalla istun hyrräämässä, kuin
hiiriä nurkissa ahdistelen, on emäntäni päättänyt minun hukuttaa.
Minä kyllä kohta koipeni korjasin, mutta nytpä hyvä neuvo tarpeen;
minne on mun lähteminen?" "Tule meidän kanssamme Bremen'iin, osaathan
sinä serenaadeja pitää, siellä kyllä pääset kaupungin-musikantiksi."
Kissa tästä neuvosta mielissään yhtyi joukkohon. Kulkipa sitten
nuot kolme karkuria erään talon ohitse; siellä istui portin päällä
kukko laulamassa, pannen aivan parastansa. "Kirkasethan siinä, että
oikein sydäntä viilasee," virkkoi aasi, "miksi noin huudat?" "Täällä
olen," vastasi kukko, "poutaa ennustellut, koska tänään on keväinen
Maarian-päivä, jolloin tuo äiti armas on Kristus-lapsensa paidat
pessyt, ja nyt hän net kuiviksi tahtoo; mutta koska huomenna tänne
sunnuntaiksi tulee vieraita, on emäntä säälimätä, surkelemata sanonut
kyökki-piialle, että hän huomiseksi minut soppahan tahtoo syötäväksi,
ja tänä iltana minulta kaula katkaistaan. Nyt täyttä kurkkua laulelen
niin kau'an, kuin vielä käypi laulaminen." "Voi sinuas, Punaharja
parkaa!" sanoi aasi, "tule meidän kanssamme Bremeniin, on maar
parempaa, kuin kuolema, sinulle kaikkialla tarjona; onhan sinulla hyvä
ääni, ja jos yhdessä soittajaisia panemme toimeen, tuosta taatustikkin
jotain oivallista syntyy." Tämä tuuma kukolle mieleen, ja nytpä he,
kaikki neljä, läksivät eteen-päin astumaan.

Mutta yhtenä päivänä eivät saattaneet Bremenin kaupunkiin ennättää,
vaan tulivatpa illalla erähäsen metsään, jonne aikoivat jäädä yöksi.
Aasi ja koira puun juurelle panivat maata, kissa ja kukko ylös puuhun
puikahtivat, mutta kukko kuitenkin aina latvahan lensi, koska siellä
muka oli turvallisin oltava. Ennen-kuin se nukkuakseen ummisti
silmänsä, se kuitenkin vielä kerran joka taholle katsahti ympärillensä,
ja olipa kukon mielestä, ikään kuin kaukaa näkyisi pieni valon-kipinä;
se sentähden huusi kumppaneillensa, että lähistössä varmaankin oli
joku ihmis-asunto, koska näkyi valkeaa. Tähän sanoi aasi: "nouskaamme
siis, sinne lähteäksemme, sillä onhan tämä maja-paikka jotenkin
huono." Koira arveli, että pari lihaista luuta sille maistuisi aivan
hyvältä. Nyt sentähden kaikin läksivät liikkeelle sinne-päin, mistä
valo tuli, ja pian sen näkivät paremmin loistavan sekä yhä enenevän,
kunnes saapuivat kirkkahasti valaistun ryövärien-asunnon edustalle.
Aasi isoimmakseen akkunaa läheni ja katsoi siitä sisälle. "Mitäs näet,
Hiiro?" kysyi kukko. "No näkeehän täältä jotakin," vastasi aasi, "ompa
tuolla pöytä parahinta ruokaa ja juomaa täpö täynnänsä, ja ryöväreitä
pöydän ympärillä istuu, syöden sekä juoden." "Kas tuollahan meidän
vasta kelpaisi olla!" huokasi kukko. "Kelpaisipa niinkin," sanoi aasi,
"mutta mitenkä sinne pääsisimme?" Sitten siinä kaikin keskustelivat,
millä kurin saisivat huoneesta ryövärit karkotetuksi, ja keksivätpä
viimein keinon hyvänkin. Aasi etu-jaloillaan akkunan-laudalle astui,
koira aasin selkään hyppäsi, kissa kiipesi koiran niskoille ja kukko
ylimmäksi lensi sekä istahti kissan pään päälle. Tämän tehtyänsä nuot
kaikki yht'aikaa rupesivat jos jommoistakin ääntä laskemaan: aasi
kiljui, koira haukkui, kissa naukui ja kukko lauloi; sitten akkunasta
huonehesen hyökkäsivät, että ruudut pirstaleina laattiaan kilahtivat.
Ryövärit tätä hirveää meteliä säikähtäen hypähtivät pystyhyn, luullen
pahan-hengen tunkeuneen tupaan, sekä pakenivat pahasti pelästyneinä
kiiruusti metsään. Nyt nuot neljä toveria pöydän ääreen istui, ja siinä
net sitten hyvänänsä pitivät, mitä ryöväreiltä oli jäänyt, sekä söivät
niin tavattomasti, kuin jos olisi neli-viikkoinen paasto juuri ollut
edessä.

Syömästä päästyään musikantit sammuttivat kynttilät sekä hakivat
itselleen makuu-paikan, kukin luontonsa mukaisen. Aasi pani tunkiolle
maata, koira oven taakse, kissa hiipi takalle tuhkahan ja kukko lensi
ylös kurki-hirrelle istumaan, ja koska pitkästä matkasta olivat
aivan väsyksissänsä, he piankin nukkuivat. Kun sitten puoli-yö oli
mennyt ja ryövärit kaukaa huomasivat, ett'ei valkeaa enään huoneessa
palanut eikä ääntä mitään kuulunut, sanoi päällikkö: "ehkähän suotta
pötkimmekin käpälä-mäkeen," sekä käski tovereistansa yhden lähteä
huonetta tutkielemaan. Tuo lähettiläs ei hiiskaustakaan sieltä kuullut
sekä meni kyökkiin kynttilää sytyttämään, ja koska hän kissan kiiluvat
silmät luuli tulisiksi hiiliksi, pisti hän toisehen tuli-tikun,
saadakseen siihen valkeaa. Mutta kissassa ei leikin-laskiaa,
se miestä vasten silmiä hypähti, sylkein ja kynsien. Tästä tuo
pahan-päiväisesti pelästyi ja läksi juoksemaan, aikoen perä-ovesta
ulos, mutta koira, joka oven edessä makasi, kavahti seisoalle sekä
puri häntä sääreen, ja kun hän pihan poikki tunkion sivuitse kippasi,
aasi hänelle taka-jalallaan antoi kelpo kolauksen; mutta kukko, joka
melusta oli vallan virkeäksi herännyt unestaan, huusi kurki-hirreltä:
"kukkukeekkuu!" Silloin ryöväri kiiruimman kautta juoksi päällikkönsä
luoksi ja sanoi hänelle: "voi hirveätä! huoneessa istuu julma noita
joka minua vasten suuta puhalsi sekä pitkillä sormillaan kynsi
kasvojani, ja oven edessä seisoo mies, veitsi kädessä, hän minua
sääreen pisti; pihalla makaa musta kummitus, se minua puu-nuijalla
kolhasi, ja katolla kököttää tuomari, joka huusi: 'ota kiinni tuo
lurjus.' Minä maar silloin koetin luuni korjata." Eikä siitä hetkestä
saakka ryövärit enään uskaltaneet tuohon huonehesen palata, mutta nuot
neljä Bremiläistä musikanttia siinä niin hyvin viihtyi, ett'eivät
enään sieltä muuttaneetkaan. Ja joka tämän viimeiseksi kertoi, hänen
suussansa vielä kieli liikkuu.



19.

Viisas Elsa.


Elipä muinoin mies, jolla oli _Viisas Elsa_ niminen tytär. Kun nyt
tuo oli täysikasvuiseksi tullut, sanoi isä: "sopisipa meidän jo
hänet naittaa." "Kyllä maar," vastasi äiti, "jos vain kosia tulisi."
Viimein tulikin kaukaa muuan Hannu niminen ja pyysi häntä vaimoksensa,
mutta panipa ehdoksi että tuo Viisas Elsa tosiaankin olisi aivan
ymmärtäväinen. "Oi," väitti isä, "hän vasta terävä-päinen," ja äiti
lisäsi: "hän tuulen näkee kadulla kiitävän ja kuulee kärpäsenkin
yskän." "No niin," sanoi Hannu, "jollei hän oikein peri-viisas ole,
en minä hänestä huoli." Kun sitten syömästä päästyään pöydän ääressä
vielä istuivat, käski äiti Elsan mennä noutamaan olutta kellarista.
Viisas Elsa silloin kannun otti seinästä sekä läksi kellariin, matkalla
kantta oikein aika lajilla läpsäyttäen, ett'ei aika aivan ikäväksi
kävisi. Perille päästyään hän tuolin asetti tynnyrin etehen, ett'ei
hänen tarvitsisi alas-päin kumartua, josta selkä ehkä tulisi kipeäksi
ja kuka-tiesi pahankin vamman saisi. Sitten hän jalallaan kannun lykkäsi
eteensä sekä veti hanasta tapin, eikä hän silläkään välin, jolloin
olut kannuhun juoksi, suonut silmilleen jouto-aikaa, vaan rupesi
seiniä tähystelemään, sinne tänne katsahdellen, ja huomasipa viimein
ihan oman päänsä päällä katossa risti-kuokan, joka oli muurarilta
sinne unohtunut. Tuosta Viisas Elsa itkemään rupesi, itsekseen
ajatellen: "jos Hannu minun naipi ja meille lapsi syntyy, sekä jos
tuo aika-ihmiseksi kasvaa ja me hänen sitten kellariin lähetämme,
tynnyristä olutta laskemaan, risti-kuokka ehkä putoo päähän ja tappaa
lapsemme."

Sinne tyttö nyt jäi istumaan, katkerasti itkein tuota vastaista kovan
onnen kohtausta. Huoneessa oliat odottamistaan olutta odottivat, mutta
eipä Viisasta Elsaa kuulunutkaan. Silloin emäntä piialle sanoi: "mene
kellariin katsomaan, minne Elsa on jäänyt." Piika kohta menikin ja
löysipä tytön ääneensä itkevänä tynnyrin edessä istumasta. "Mitä itket,
Elsa?" kysyi piika. "Voi," vastasi tämä, "onhan minulla itkemisen
syytä; jos Hannu minun naipi ja meille lapsi syntyy, sekä jos tuo
isoksi ehdittyään tänne tulee olutta laskemaan, saattaa ristikuokka
pudota hänen päähänsä ja kolhasta hänet kuoliaksi." Tähän piika
virkahti: "no tuopa meidän Elsa vasta on viisas!" ja meni istumaan
tytön viereen sekä rupesi hänen kanssaan tuota uhkaavaa onnettomuutta
itkemään. Vähän ajan kuluttua, koska ei piika palannutkaan ja tuvassa
istujia kovasti janotti, sanoi isäntä rengille: "juokse sinä kellariin
katsomaan, minne Elsa ja piika ovat joutuneet." Renki meni, ja
kellarissa istui itkemässä sekä Elsa että piika. Hän silloin kysäsi:
"mitä siinä itkette?" "Voi," sanoi Elsa, "onhan meillä itkemisen
syytä; jos Hannu minun naipi ja meille lapsi syntyy, sekä jos sitten
tuo täysi-ikäisenä tänne tulee tynnyristä olutta laskemaan, putoo
kentiesi risti-kuokka hänen päähänsä ja tappaa hänet." Silloimpa
huudahti renki: "no tuopa meidän Elsa vasta on viisas!" istui toisten
rinnalle ja rupesi pahasti parkumaan. Tuolla tuvassa renkiä varrottiin,
mutta koska ei häntä kuulunutkaan, sanoi isäntä vaimollensa: "mene
toki sinä, kultaseni, kellariin katsomaan, mitä Elsa siellä viipyy."
Emäntä menemään läksi ja tapasipa kellarissa kaikki kolme vaikeasti
valittamasta sekä kysyi, miksi noin uikuttivat. Elsa nyt äidillensäkkin
kertoi, että hänen joskus vastedes ehkä saatava lapsensa risti-kuokasta
varmaankin saisi surmansa, jos lapsi ensin isoksi kasvaisi ja menisi
olutta noutamaan sekä jos tuo risti-kuokka hänen päähänsä putoisi.
Silloin sanoi myöskin äiti: "tuo meidän Elsamme vasta on viisas!" ja
menipä hänkin entisten joukkoon itkemään. Isäntä yli-kerrassa vielä
kappaleen aikaa odotteli, mutta koska ei vaimo palaamista tehnyt ja
hänen janonsa yhä kovemmaksi kiihtyi, sanoi hän viimein: "täytyy maar
minun itse mennä kellariin tiedustelemaan, minne lienee Elsani jäänyt."
Mutta nähdessään perille tultuansa kaikkien siellä rinnatusten istuvan
uikuttamassa sekä kuultuaan tukevan syyn semmoisen, kuin että se
lapsi, jonka Elsa ken-tiesi joskus synnyttäisi ilmoja ihailemaan, ehkä
suistuisi surman suuhun, jos risti-kuokka sattuisi katosta putoomaan
aivan sinä hetkenä, jolloin tuosta lapsesta kasvanut aika-ihminen juuri
osaisi olemaan ihan sen alla olutta tynnyristä laskemassa, huusi hän
innostuneena: "oi tuota viisasta Elsaamme!" ja istahti maahan sekä
rupesi itkeä ruikuttamaan, kuten muutkin. Kosia kauan aikaa tuvassa
istuskeli ihan yksinänsä eikä ketään näkynyt palaavan, ja pöllähtipä
sentähden hänen päähänsä: "ehkähän tuolla minua odottelevat, täytyypä
minunkin mennä tuonne katsomaan, missä toimissa siellä lienevät."
Kun hän sitten kellariin tuli, sielläpä istui kaikki viisi surkeasti
vaikeroiden, ilkeästi ulvoellen, toinen toistansa hurjemmin. "Mikä
kamala onnettomuus nyt on tapahtunut?" kysyi hän kohta. "Voi, Hannu
kulta!" vastasi Elsa, "jos me menemme naimisiin ja meille syntyy
lapsi, sekä jos se aika-ihmiseksi elää ja me sitten ken-tiesi hänen
tänne lähetämme olutta noutamaan, saattaa niin pahasti käydä, että
risti-kuokka, joka tuonne ylös on istumaan jäänyt, ehkä putoaa katosta,
halkaisee häneltä pään ja vie heti hengen! eikö siinä itkemisen syytä
kyllin kylliksi?" "No niin," sanoi Hannu, "parempaa järkeä ei minun
talossani tarvita! koska, Elsaseni, näin viisas olet, minä sinun tahdon
vaimokseni." Sitten hän tyttöä kaappasi kädestä sekä veti hänen pois
kellarista: ja vähän ajan kuluttua jopa tuli häät.

Kun jonkun aikaa olivat naimisissa olleet, sanoi Hannu; "minä lähteä
ai'on pois kotoa työhön, rahaa ansaitsemaan, mene sinä, vaimoseni,
pellolle ja leikkaa ohramme jotta talven varaksi leipää saisimme."
"Kyllähän, rakas Hannuseni, minä tuon teen." Kun sitten Hannu oli
lähtenyt, keitti Elsa hyvän puron ja vei sen myötänsä pellolle.
Tultuansa perille hän itseksensä lausui: "mihinkä toimeen minun tässä
on ryhtyminen? rupeenko ensin leikkaamaan vai syömäänkö ensiksi?"
"Noh tietystihän syöminen ensimmäinen." Nyt Elsa puuro-astian hotki
tyhjäksi, ja näin viimeinkin saatuaan vatsansa oikein täpö täytehen
hän taas sanoi: "mihinkä minun nyt on ryhtyminen? rupeenko ensin
leikkaamaan vai panenko ensiksi maata?" "Noh onhan makuu makeampi,
se siis ensimmäiseksi." Sitten hän ohraan meni maata ja nukkui kohta
sikeään uneen. Hannu jo kauan oli ollut kotona, mutta eipä Elsaa
kuulunut, ja hän silloin ajatteli: "oi onhan tuo Elsani viisas! hän
niin ahkera ompi, ett'ei hän kotia palaa edes syömäänkään." Koska
kuitenkin vaimo yhä viipymistänsä viipyi ja ilta jo joutui, läksi
Hannu katsomaan, paljonko hän oli saanut leikatuksi; mutta eipä mitään
leikattuna ollutkaan, vaan Elsa nukuksissansa ohrassa makasi. Silloin
Hannu vilppaasti juoksi kotia ja toi sieltä pienillä kulkusilla
varustetun linnun-paulan sekä kiersi sen Elsahan kiinni; mutta tämä
nukkumistansa yhä vain nukkui. Sitten hän taas kotihin riensi, pani
lukkuun tuvan-oven ja meni työ-tuolillensa istumaan. Vihdoin, kun jo
aivan pimeä oli, heräsi Viisas Elsa, hänen noustessansa kilesemään
rupesi ja kestipä sitten hänen käydessänsä tuota kilinää joka ikiseltä
askeleelta. Tästä hän pelästyi, alkoi epäillä, oliko hän toden tottakin
tuo Viisas Elsa, ja mumisi: "minäkö minä olen, vai enkö minä olekkaan
minä?" Mutta eipä hän tietänyt, mitä vastata, vaan seisoa töllötteli
siinä ison aikaa kahdella päällä, kunnes viimein hänessä, päätös syntyi
tämmöinen: "menempä kotia kysymään, minäkö minä olen vai enkö olekkaan
itse minä; siellä tuo kyllä tiedetään." Nyt hän kotiin juoksi tuvan
ovelle, mutta se oli lukussa; hän sitten akkunaa naputti, huutaen:
"Hannu hoi, onko Elsa tuolla sisällä?" "On kuten onkin," vastasi Hannu,
"täällä hän istuu." Tuosta pahasti pelästyen Elsa raukka kirkasi:
"enhän minä siis itse minä olekkaan," sekä riensi toiselle ovelle,
mutta kun talon-väki kulkusten kilinän kuuli, he eivät avata arvanneet,
eikä hän siis mihinkään päässyt katos-alle. Silloin hän juoksi pois
kylää kohden eikä kukaan ole häntä sittemmin nähnyt.



20.

Poika peukalon pituinen.


Olipa muinoin köyhä talonpoika, joka illalla pesän edessä kerta
istuskeli kekäleitä kohennellen, ja hänen vaimonsa istui kehräämässä.
Siinä ukko silloin lausui: "haikealtahan vetää, ett'ei lasta meillä ole
yhtään! täällä tuskin hiiskaustakaan kuuluu, mutta muitten huonehissa
nauru kajahtelee ja ilo ylimmällään riehuu." "Niimpä niinkin,"
vastasi vaimo, "joska täällä telmäisi edes yksi ainoakin! ja vaikka
tuo olisi ainoastaan peukalon kokoinen, minä jo tyytyväinen olisin;
me sydämmellisimmästi häntä kuitenkin rakastaisimme." Tapahtuipa
sitten, että vaimo kivulloiseksi kävi, ja seitsemän kuukauden kuluttua
tuvassa makasi lapsi, joka kyllä oli kaikin puolin kaunis-kasvuinen,
mutta ainoastaan peukalon pituinen. Silloin isä ja äiti sanoivat:
"onhan kumminkin käynyt, kuten toivoimme, ja tämä lapsi pienokainen
on meille mitä rakkahin oleva," ja hänen pienuutensa tähden hänelle
pantiin _Peukalopoika_ nimeksi. Yllin kyllin lapselle ruokaa annettiin,
mutta eipä tuo isommaksi kasvanut, vaan jäi semmoiseksi, kuin hän jo
syntyessänsä oli ollut; äly kuitenkin hänen silmistänsä loisti, ja pian
hänestä tuli viisas, sukkela pikku pulikka, jolta kaikki onnistui,
mihinkä toimeen hän vain ryhtyi.

Talonpoika kerta metsähän hankki, puita kaatamaan, ja mutisi silloin:
"nythän soisin meillä semmoista miestä olevan, joka minulle vankkurit
tuonne toimittaisi!" "Oi isä kulta," sanoi Peukalopoika, "kyllä minä
teille vankkurit toimitan, luottakaa te vain siihen, määrä-ajalla
net varmaankin ovat metsässä teidän tykönänne." Tähän isä hymyillen
vastasi: "mitenkä tuo laatuhun kävisi? sinä liian pieni olet hevosta
ohjaamaan." "Eipä tuosta haittaa, isäseni, jos vain äiti hevosen
asettaa valjaihin, kyllä minä pian korvaan puikahdan ja huudan
sille, minne sen on juokseminen." "Noh olkoon menneeksi," sanoi isä,
"sopiihan kerrankin koettaa." Kun sitten tuli määrätty aika, äiti
hevosen valjasti sekä pisti korvahan Peukalopojan, ja tämä pienokainen
hevosta ohjaten tuolta huusi: "hei hepo! oikealle! vasemmalle!" Ja
nyt ihan säntilleen kulku kävi etehen-päin, ikään-kuin olisi ohjissa
ollut koko pää-kuski, ja vankkurit oikeaa tietä vyörivat metsään.
Tapahtuipa sitten, että, juuri kun eräästä kulmasta poikkesivat ja
Peukalopoika huusi: "vasemmalle, vasemmalle!" kaksi outoa miestä osasi
siinä kulkea. "Jopa nyt jotakin," sanoi toinen, "mitä maar tämmöinen
tietää! kulkeehan tuossa vankkurit ja hevoselle huutaa ajaja, vaikk'ei
sellaista näy missään." "Tuskinhan tämän asian laita oikein lienee,"
vastasi toinen, "seuratkaamme siis noita rattaita, nähdäksemme, minne
viimein seisattuvat." Mutta vankkurit ihan metsään ajoivat suorastaan
sille paikalle, missä ukko oli halkoja hakkaamassa. Sitten isäänsä
nähdessään Peukalopoika hänelle huusi: "katsoppas, isä kultaseni,
jopa täällä olen vankkureineni; tule nyt minua nostamaan alas!" Isä
vasemmalla kädellään hevosen pidätti päitsimistä ja otti oikealla
ulos korvasta pikku poikansa, joka ilo-mielin olki-korrelle istahti.
Nähdessään Peukalopoikaa nuot oudot miehet vasta ihmettelemään, ja
toinen kuiskaten toiselle lausui: "kuuleppas veikkoseni! tuosta pikku
pulikasta ehkä tulisi onnemme perustajaa, jos hänet jossakin isossa
kaupungissa näyttelisimme rahasta; entä jos hänen ostaisimme." He
sitten menivät talonpojan tykö ja sanoivat: "myy meille tuo poika
pikkarainen, hyvä oltava häntä meillä odottaa." "En maar." vastasi
isä, "tuo on minun sydän-käpyseni enkä häntä kaiken mailman kullasta
myisi." Mutta kaupasta kuultuaan Peukalopoika isänsä takin laskuja
myöden kapusi hänen olka-päällensä seisomaan sekä kuiskutti hänelle
korvaan: "myy vain minut heille, kyllä minä piankin taas palajan
luoksesi." Silloin isä hänen antoi noille molemmille miehille kelpo
raha-summasta. "Minne istumaan tahdot?" kysyivät pojalta. "Asettakaa
minut hattunne ryödälle, siellä minun sopii ympäristöä katsellen edes
takaisin astuskella, enkä suinkaan alas putoa." Miehet hänen mieltänsä
noudattivat ja, kun Peukalopoika oli isällensä jää-hyväiset sanonut,
he tiehensä läksivät. Sitten edelleen astuivat, kunnes hämärtämään
rupesi, jolloinka poju kuului pyytävän: "laskekaa minut hiukan
maahan." "Pysy sinä vain paikallas," sanoi mies, jonka hatun-röydälle
tuo linnun-kotolainen istui, "eihän siinä sinusta haittaa." Mutta
Peukalopoika rukoilemistansa rukoili, ja ottipa viimein mies päästänsä
hatun sekä laski tien viereen pellon pyörtänölle pikku pojan. Tämä
nyt turpehien välissä siinä hetkisen juoksenteli ja hyppeli sinne
tänne sekä pujahti sitten yht'äkkiä hiirenreikähän, jonka hän oli
osunut löytämään. "Hyvästi nyt, hyvät herrat!" huusi hän ivaten,
"kiertäkää vain kaunihisti kotia-päin älkäättekä siinä tyhjän-päiten
minua odotelko." Miehet tuonne hypähtivät ja pistelivät kepeillä
hiiren-reikään, mutta turhaa vaivaa siinä näkivät, sillä Peukalopoika
yhä edemmäksi pujahteli; ja koska piankin tuli pilkko pimeä, täytyi
heidän suutuksissansa ja tyhjin kukkaroin palata kotia.

Huomattuansa miesten jo menojansa menneen Peukalopoika taas hiipi ulos
maan-alaisesta piilo-paikastaan. "Aivanhan vaaralliselta toki vetää
pimeässä pellolla kierteleminen." hän jupisi, "piampa täällä säärensä
särkee ja niskansa taittaa." Onneksensa hän tyhjän koteloisen-kuoren
tapasi. "No tännehän minun kelpaa yöksi jäädä turvihin," hän
virkahti sekä meni sinne sisälle istumaan. Sitten hetkisen päästä
nukahtamaisillaan juuri ollessansa kuuli hän kahden miehen sieltä
ohitse käyvän ja toisen sanovan toiselle: "millähän keinoin nyt
mukavimmin kävisi saada tuolta rikkaalta kirkkoherralta hänen kultansa
ja hopeansa ryöstetyksi?" "Sen maar minä kyllä tiedän," huusi kohta
Peukalopoika. "Mitähän tuo?" sanoi varkaista toinen, "kuulimpa
mielestäni jonkun puhuvan." He nyt kuuntelemaan seisahtuivat, ja
Peukalopoika jatkoi: "ottakaa minut mukaanne, minä teidät taatustikkin
olen auttava." "No missäs sitten olet?" "Hakekaa vain maasta sekä
kuunnelkaa tarkkaan, mistä ääni tulee," tämä vastasi. Viimein varkaat
pojan löysivätkin ja nostivat ylös piilosta. "Vai sinä, pieni veitikka!
lieneekö sinussa auttajaa?" he nauraen sanoivat. "Ompa niinkin," tokasi
tuo vastaukseksi, "minä rauta-salpojen välitse puikahdan kirkkoherran
huonehesen sekä toimitan teille sieltä, mitä vain tahdotte." "Olkoon
siis menneeksi," he vastasivat, "sopiihan koettaa, mikä mokoma sinussa
lienee." Kun sitten pappilaan pääsivät, Peukalopoika kamariin pujahti,
mutta rupesipa kohta, oikein parastansa pannen, huutamaan: "tahdotteko
kaikki, mitä täältä löytyy?" Varkaat pelästyen hänelle kuiskasivat:
"puhu hiljaa, ett'ei ketään heräisi!" Mutta Peukalopoika ei ollut
tuota kuulevinansa, vaan huusi uudestaan: "mitä tahdotte? haluttaako
teitä täältä kaikki." Tästä keräsi kamarinvierisessä tuvassa makaava
kyökki-piika, ja tuo istualle nousi sekä rupesi tarkasti kuuntelemaan.
Varkaat taas olivat pelästyksissänsä juosseet kappaleen matkan päähän,
mutta rohkaisivatpa jälleen mielensä, ajatellen: "tuo pikku pulikka
tahtoo meitä vähän kiusailla," palasivat takaisin sekä kuiskasivat
hänelle oven takaa: "ryhdy nyt jo tosi-toimehen ja pistä meille tänne
sieltä jotakin!" Silloin Peukalopoika vielä kerran huusi niin lujasti,
kuin suinkin sai huudetuksi; "tahdompa minä teille antaa vaikka kaikki,
kurottakaa vain kätenne tänne." Tämän ihan selvästi kuuli piika,
hypähti vuoteeltansa, kompuroitsi ovea kohden ja astuipa kamariin.
Varkaat kiiruusti koipensa korjasivat sekä kiisivät pakohon, ikään-kuin
olisi itse pää-paha kintuissa ollut; ja kosk'ei piika saattanut mitään
selittää, meni hän valkeaa hakemaan. Kun hän sitten, kynttilä kädessä,
palasi kamariin, Peukalopoika, ennenkuin häntä huomattiin, tiehensä
pujahti ja riensi latoon; mutta kosk'ei tyttö, kaikki nurkat ja komerot
tyystin haettuansa, kuitenkaan löytänyt mitään, hän taas vuoteellensa
kapusi, arvellen vain unta nähneensä, vaikka avoimin silmin ja kuulevin
korvin.

Peukalopoika oli heinissä tipsuteltuaan hyvän makuupaikan itsellensä
löytänyt; siinä hän aikoi rauhassa levätä aamuun asti ja sitten
palata kotia vanhempainsa luoksi. Mutta kova kohtalo häntä väijyi!
no niin! onhan mailmassa tuskaa ja vaivaa monemmoista! Piika tapansa
mukahan päivän koittaessa vuoteltaan nousi ja läksi talon karjaa
ruokkimaan. Ensin hän latoon meni, josta otti sylillisen heiniä, ja
osuipa hänen kouriinsa tulemaan juuri se tukko, missä Peukalopoika
parka makasi nukkumassa. Mutta tuo niin sikeässä unessa oli, ett'ei
hän mitään huomannut eikä ennen herännyt, kuin vasta lehmän kielen
kohdalla, sillä heinä-tukossa poju raukka oli tuon elukan suuhun
suikahtanut. "Voi onnettomuuttani!" hän huudahti, "mitenkä minä olen
vanutus-myllyhyn joutunut!" mutta huomasi pian kyllä, missä hän
tosiaankin oli. Siinä nyt käski varoa, ett'ei hän hampahien väliin
takertuisi rikki ruhjottavaksi, mutta vatsahan hänen kuitenkin täytyi
luistaa alas. "Tästä tupasesta akkunat ovat unohtuneet," hän lausui,"
eikä aurinko mistään pääse tänne paistamaan; kynttilää ei ensinkään
saatavissa!" Yleensä tämä maja-talo hänestä hyvinkin huonolta veti,
ja mikä kaikisten pahin, heiniä ovesta tuli lisäksi tulemistansa
ja paikka yhä ahtaammaksi rupesi käymään. Viimein poju hädissänsä
täyttä kurkkua kiljasi: "jo olen kylläni saanut, älkää minulle
enään rehuja tuoko enempää!" Piika silloin juuri osasi olla lehmää
lypsämässä, ja kun hän puhuttavan kuuli, vaikk'ei ketään näkynyt,
sekä tunsi äänen samaksi, jonka jo oli yöllä kuullut, pelästyi tyttö
parka niin kovasti, että hän renkulta roikahti selällensä ja kaasi
kiulusta maidon maahan. Kiiruimman kautta hän sitten isäntänsä luo
riensi ja huusi perille päästyänsä: "oi ihmeen ihmettä, kirkkoherra
kulta, lehmä meidän on puhumaan ruvennut!" "Turhias siinä hourailet,"
vastasi kirkkoherra, vaan meni itse kuitenkin navettaan katsomahan,
mitenkä tuon laita oikeastaan oli. Mutta tuskin oli hän navetan
kynnyksen yli astunut, jopa Peukalopoika taas huusi: "olenhan
jo kylläni saanut, älkää rehuja tänne enempää pistäkö!" Silloin
kirkkoherra itsekin pelästyi, arvellen pahan-hengen riivaavan, sekä
käski tappaa lehmän. Se kohta tapettiinkin, ja maha, missä piili
Peukalopoika, viskattiin tunkiolle. Poju nyt parastansa pannen koetti
tuosta pinteestä päästäksensä ja jopa jo paljon vaivaa nähtyänsä
ihan oli pääsemäisillään, mutta kohtasipa taas kova onni, juuri kun
hän oli päätään ulos ilmahan pistämäisillänsä. Nälkäinen susi, näet,
sieltä ohitse juostessaan hotkasi yhdellä nielauksella koko mahan.
Peukalopoika ei tuosta kuitenkaan liioin säikähtynyt, vaan ajatteli:
"ehkähän käynee sutta suostuttaminen," sekä huusi vatsasta: "susi
kulta! tiedämpä, mistä kelpo aterian saisit." "Missä se on saatavissa?"
kysyi susi, "Noh tuolla, tuossa talossa; sinun sopii lasku-ränniä
myöden hiipiä huonehesen sisälle ja oletpa löytävä kakkuja, sian-silavaa
ja makkaroita, vaikka sinua haluttaisi syödä kuinkakin paljon," ja
nyt poju kertomalla tarkoin kuvasi isänsä asunnon. Sudelle ei tuota
tarvinnut kahdesti sanoa, se yöllä laskurännin kautta vara-aittahan
könti ja syödä ahmasi siellä oikein mielensä perästä. Kyllänsä saatuaan
se taas ulos aikoi, mutta olipa niin paksuksi paisunut, ett'ei se
enään mahtunutkaan samaa tietä menemään. Tämän oli Peukalopoika jo
ennaltaan arvannutkin sekä rupesi nyt suden vatsassa tavatonta melua
pitämään, huutaen ja pauhaten aivan tarmonsa takaa. "Hiljaa siellä!"
sanoi susi, "herätäthän sinä talonväen." "Mitä turhia," vastasi pikku
poju, "oletpa sinä vatsas täytehen syönyt, nyt minäkin vuorostani
pidän iloista aikaa," sekä rupesi uudestaan täyttä kurkkua huutamaan.
Siitä viimeinkin herättyään hänen isänsä ja äitinsä vara-aitan ovelle
juoksivat ja tirkistelivät raosta tuonne sisälle. Nähtyänsä suden
siellä meuhaavan riensivät he aseita hakemaan, ja mies sitten toi
kirvehen sekä vaimo viikatteen. "Pysy sinä siellä takana," sanoi mies,
kun olivat aittaan astuneet, "jollei susi, minun kerran huimastuani,
kohta kuoliaksi kellisty, tulee sinun hyökätä sen kimppuun ja viiltää
siltä maha halki." Silloin Peukalopoika, kuultuaan isänsä äänen,
huusi: "isä armahimpani, minä täällä olen, istumpa suden vatsassa."
ilosta ihastuneena isä lausui: "kiitos Luojan! meidän rakas lapsemme
on kotia palannut," sekä käski vaimonsa panna pois viikatteen, ett'ei
Peukalopoikaan sattuisi. Sitten hän sutta päähän lyödä läjähytti
kolauksen semmoisen, että tuo kohta kaatui kuolleena maahan; sen
jälkeen he veitsen ja sakset tuotuansa leikkasivat pedolta mahan auki
sekä ottivat sieltä ulos pikku pojunsa. "Voi," sanoi isä, "mehän
sinun tähtes olemme vasta surua nähneet!" "Niin, isä kulta, minä jos
jommoisiakin paikkoja olen kierrellyt; oikein hyvältä tuntuu, kun olen
päässyt raitista ilmaa taas hengittämään." "Missä merkillisessä sinä
siis olet käynyt?" "Oi isäseni! minä ollut olen hiiren-reiässä, lehmän
mahassa ja suden suolissa; nyt tänne jään teidän luoksenne." "Emmekä
me sinua enään myy, vaikka kaiken mailman rikkaudet saisimme." Sitten
he rakasta Peukalopoikaansa hyväilivät ja suutelivat, antoivat hänelle
syötävää ja juotavaa sekä teettivät hälle uudet vaatteet, koska vanhat
olivat matkalla rääsyiksi kuluneet.



21.

Peukaloisen matkustukset.


Eräällä räätälillä oli poika pieni pikkarainen, joka ei ollut peukaloa
pisempi ja siitä oli Peukaloisen nimen perinyt. Mutta pojulla rohkeutta
oli rinnassa ja hän isällensä sanoi: "isä kulta! minun täytyy ulos
mailmalle lähteä." "Oikeinhan, poikaseni!" vanhus virkkoi, otti
äimän, sulatti kynttilän-valkeassa siihen ponneksi lakkaa hiemasen
sekä sanoi sitten: "tästä saat matkalles myötäsi miekan." Nyt pikku
räätäli tahtoi vielä kerran syödä vanhempainsa seurassa ja tipsutteli
sentähden kyökkiin katsoaksensa, mitä äiti rouva oli läksiäisiksi
laittanut. Mutta ruoka juuri oli valmistunut ja vati seisoi takalla.
Silloin kysyi poika: "äiti rakas, mitäs tänään päivälliseksi annat?"
"Mene itse katsomaan," vastasi äiti. Silloin Peukaloinen takalle
hypähti ja kurkisteli vatihin, mutta koska hän päänsä liian pitkälle
sinne pisti, sieppasi hänet ruo'asta nouseva höyry sekä vei hänen
ylös ilmahan savu-torven kautta. Kappaleen aikaa hän höyryssä ajeli
sinne tänne ilmassa, kunnes viimein taas lötkähti alas maahan. Nyt
tuo pikku räätäli oli ulos avaraan mailmaan joutunut ja Iäksi tuosta
kauas kulkemaan sekä rupesi eräälle mestarille työhön, mutta eipä
ruoka hänen mielestänsä ollut tarpeeksi hyvää. "Kuulkaa rouva mokoma!"
sanoi Peukaloinen mestarin vaimolle, "jollette meille parempaa ruokaa
anna, minä tieheni pötkin ja kirjoitan liidulla huomenna ani varahin
teidän huoneenne oveen: perunoita liiaksi, niukasti lihaa, hyvästi
herra Perunapohatta!" "Mitä sinä, sirkka, siinä läpiset!" vastasi vaimo
suutuksissansa ja sieppasi vaate-tilkun, aikoen sillä häntä lyödä;
mutta pikku räätäli meidän sukkelasti kiepsahti sormistimen suojaan
ja kurkisteli sen alta, rouvan kiusoiksi kieltään ulos suustansa
pitkälle pistellen. Tuo sormistimen nostahti pojutta kaapataksensa,
mutta Peukaloinen pikkarainen tilka-kasahan hypähti, ja kun rouva
häntä etsien rupesi tilkoja hajalle viskelemään, poju pöydänrakoon
puikahti. "Piti, piti, mestarin-rouva!" hän sieltä huusi, pistäen
raosta päänsä, mutta juuri kun vaimo oli häntä kourasemaisillansa, hän
pöytä-laatikkoon luisti. Viimein akka hänen kuitenkin sai kynsiinsä ja
ajoi pois talosta.

Pikku räätäli nyt vaeltamaan läksi ja tulipa synkkään metsään. Siellä
hän tapasi rosvo-joukon, joka aikoi kuninkaan aartehia varastamaan.
Nämät räätäli nupukan nähtyänsä ajattelivat: "tuommoinen pikku mies
avain-rei'ästä menemään mahtuisi ja olisi siis oikein aimollinen
tiirikan virkaa toimittamaan." "Hohoi sinä siinä, Goliath jättiläinen!
haluttaisiko sinua lähteä meidän kanssamme aarre-aittaan? sinun sopisi
sinne sisälle pujahtaa ja meille rahat viskata akkunasta." Asiaa
vähän arveltuansa Peukaloinen tuohon tuumahan suostui ja meni sitten
heidän seurassansa aarre-aitan edustalle. Siinä hän ovia tyystin
tarkasteli, oliko niissä rakoa mitään, eikä aikaakaan, jopa huomasi
yhden sekä rupesi kohta siitä sisälle pyrkimään. Toinen vartia silloin
toiselle sanoi: "mikähän ilkeä hämähäkki tuossa matelee! minä sen
kuoliaksi poljen." "Anna itikka paran olla," vastasi toinen, "eihän se
sinulle ole mitään pahaa tehnyt." Nyt Peukaloinen raosta onnellisesti
pääsi aarre-aittaan, avasi akkunan, jonka takana rosvot seisoivat,
sekä viskasi siitä heille kolikon toisensa perästä. Siinä sitten
ahkerimmassa toimessa hyöriellessään hän kuninkaan kuuli tulevan
aarteitansa katsomaan ja kiisi kiiruimman kautta piilohon. Kuningas
kyllä huomasi, että monta kolikkoa puuttui, mutta ei saattanut
ymmärtää, kuka net olisi varastanut, koska lukut ja salvat kelpo
kunnossa olivat ja aivan koskemattomilta näyttivät. Sitten hän taas
sieltä pois palasi ja sanoi molemmille vartioille: "pitäkää tarkka
vaari, joku tuolla rahain kimpussa häärii." Kun nyt Peukaloinen
uudestaan työhönsä ryhtyi, nämät kuulivat rahojen vierielevän aitassa
sekä "kil, kal" kilisevän. He sisälle riensivät varasta kiinni
kaapataksensa, mutta pikku räätäli, kun kuuli heidän tulevan, oli
noita vilppahampi, riensi nurkkaan ja veti päällensä hopea-rahan niin
visusti, ett'ei hänestä hiukkaakaan näkynyt; ja rupesipa hän vielä
heitä kiusoittelemaankin huutaen: "täällä minä olen." Vartiat ääntä
kohden juoksivat, mutta kun perille pääsivät, hän jo oli toiseen
nurkkaan pujahtanut toisen kolikon alle ja kirkasi sieltä: "hei!
täällähän olen." Heti vartiat sinne-päin rientämään, mutta jopa
Peukaloinen kaukaa huuteli kolmannesta nurkasta: "piti! piti! täällä
minä olenkin." Ja näin hän pilkaten heitä aarre-aitassa niin kau'an
juoksenteli sinne tänne, kunnes vihdoin väsyivät ja menivät sieltä
tiehensä. Nyt poju kolikat kaikki yhden erältänsä akkunasta heitti;
viimeisen hän oikein voimainsa takaa poukautti lentämään, hypähti
näppärästi itse istumaan sen päälle ja kiisi siinä ratsastaen akkunasta
ulos. Rosvot häntä kovin kiittelivät sanoen; "sinä oikein suuri sankari
olet!" sekä kysyivät: "tahdotko meidän päälliköksemme ruveta?" Mutta
Peukaloinen hiukan tuumailtuansa vastasi tahtovansa ensin vähäsen
liikkuella mailman maita katselemassa. He sitten saaliinsa keskenään
jakoivat, vaan pikku räätäli vain yhden pennin sai osaksensa, sillä
enempää ei hän jaksanut kantaa.

Nyt Peukaloinen miekkansa taas pani vyölleen, sanoi rosvoille
jää-hyvästit ja läksi pois-päin astumaan. Sitten hän kyllä uudestaan
räätälin-ammattia koetteli muutamain mestarien työssä, mutta eipä
hän heidän tykönänsä viihtynyt, vaan rupesi viimein talon-rengiksi
erähäsen ravintolaan. Siellä piiat hänelle kovin vihoissaan olivat,
sillä itse näkymättömänä hän kaikki näki, mitä he salaa tekivät, sekä
ilmoitti isäntäväelle, mitä he taltrikeiltä olivat suuhunsa siepannehet
ja kellarista korjanneet puoleensa. Nuot sentähden usein uhkailivat:
"maltappas, kyllä vielä sinulle kostamme," sekä päättivät tehdä
hänelle pahat tepposet. Kun sitten muutaman päivän päästä piioista
yksi puutarhassa niittäissään näki Peukaloisen siellä juoksennellen
ruohossa sinne tänne pujahtelevan, hän vilppaasti viikatteellansa
kaappasi poikki sen ruoho-tukon, niissä juuri piili tuo pikkarainen,
pisti heinät isohon huiviin sekä heitti net salaa lehmien eteen. Olihan
noitten joukossa iso Mustike, se ahmatessansa pojan ihan eheältään
nieli. Mutta tuolla lehmän mahassa hänen oli kurja oltava, sillä olipa
siellä pilkko pimeä eikä pienintäkään kynttilän-kulua palamassa. Kun
sitten lehmää oltiin lypsämässä, hän huusi:

    "kipsis kopsis, kipsis ko!
    eikö kiulu täynnä jo?"

vaan maidon lorinalta ei tätä hänen puhettaan hoksattu. Hetkisen päästä
navettaan astui isäntä ja sanoi: "tuo lehmä huomenna on tapettava."
Silloin Peukaloinen pahasti pelästyen huusi kimeällä äänellä: "laskekaa
minut ensin täältä! istunhan minä täällä sisässä," Isäntä kyllä
puheen kuuli, mutta ei tietänyt, mistä tuli tuo ääni. "Missäs olet?"
kysyi hän. "Mustikkeen mahassa," Peukaloinen vastasi, mutta isäntä ei
ymmärtänyt, mitä tuo tiesi, vaan Iäksi sieltä pois.

Seuraavana päivänä lehmä tapettiin; onneksi ei hakattaissa ja
paloiteltaissa sattunut Peukaloisehen yhtään iskua, mutta hän
makkarusten joukkoon joutui. Kun sitten noita pienentämään ruvettiin,
poju oikein voimainsa perästä kirkasi: "älkää liian syvälle hakatko,
älkää liian syvälle hakatko, olenhan minä täällä hakkurin pohjalla."
Tuota ei kuitenkaan hakkuu- rautain jytinältä kukaan kuullut. Nyt
Peukaloinen parka pahemmassa kuin pulassa oli, mutta hätä panee
hyppäämään, ja hän siinä niin sukkelaan pujahteli hakkuu-rautain
välitse, etteivät häntä hiukkaakaan satuttaneet, vaan pääsipä poju
eheä-ihoisena tuosta pälkähästä. Mutta eipä hän kuitenkaan pakoon
päässyt eikä ollut muutakaan neuvoa mitään, ihra-palasten seassa
hänen oli veri-makkaraan liukahtaminen. Tuo tuommoinen maja-paikka
hänestä veti jokseenkin ahtahalta, ja päälle päätteeksi hän siinä
savustettavaksi vielä ripustettiin savu-torveen, jossa hänestä aika
kovin pitkäksi ja ikäväksi kävi. Vasta talven tultua hän sieltä
vihdoin alas pääsi, sillä makkara savu-torvesta otettiin erään
vierahan syötäväksi. Kun sitten emäntä rupesi makkarasta viipaleita
leikkelemään, varoi hän päätään pistämästä liian pitkälle, ett'ei
häneltä kaula ehkä katkaistaisi, ja huomasipa viimeinkin hyvän
tilaisuuden, pyrki ilmaa hiukan haistelemaan ja juoksi tiehensä.

Mutta, siinä talossa, jossa hänen näin hullusti oli käynyt, ei tuo
pikku räätäli enään viihtynyt olemassa, vaan läksipä kohta taas
matkustelemaan. Kau'an ei kuitenkaan hänen vapautensa aika kestänyt;
kedolla poju ketun tapasi ja se tuota pikaa hänet sieppasi suuhunsa.
"Noh mitä maar nyt, herra Repolainen!" huusi pikku räätäli, "minähän
se olen, joka teidän kurkussanne istun, laskekaa minut taas vapaaksi!"
"Tuo ehkä parasta lieneekin," vastasi kettu, "enhän sinusta kumminkaan
liioin kostune; jos minulle lupaat, mitä isäsi talossa on kanoja, minä
sinut pois päästän." "Aivanhan halustakin!" Peukaloinen vastaukseksi
tokasi, "kaikki kanat sinä sieltä olet saava, sen minä kyllä takaan."
Silloin kettu pojun sylki suustansa, ja itse se hänen kantoi kotia. Kun
sitten isä taas näki rakkaan pikku poikansa, hän mielellänsä ketulle
antoi kaikki kanat, mitä hänellä oli. "Korvaukseksi minä oikein kelpo
rahan teille olen tuonut," sanoi Peukaloinen ja kurotti isälle tuon
pennin, jonka hän oli matkoillaan ansainnut.

"Mutta miksi kettu syötäväksensä sai nuot kaakottavaiset kana
raukkaset?" "Voi sinuas houkkioa! rakastaahan isäsi lastansa enemmän
kuin kanojansa."



22.

Kiikkerin lintu.


Oli muinoin velho ilkeä, joka köyhän ukon muotoiseksi muuttihe, kulki
talosta taloon kerjäämässä sekä kaappasi mennessään kauniita tyttöjä.
Kukaan ihminen ei tietänyt, mihin hän nämät vei, sillä heitä ei ikinä
enään näkynyt. Kerta hän nyt astui erähäsen taloon, jonka isännällä
oli kolme kaunista tytärtä. Ukko viheliäiseltä kerjäläis-paralta
näytti ja kantoi selässänsä kontin, ikään-kuin ko'otaksensa siihen
armo-lahjoja. Hän syötävää pyysi murusen, ja kun vanhin tytär tuli
hänelle leivän-palaa antamaan, hän vain hiukan koski tyttöhön, ja
tämä kohta hänen konttiinsa kopsahti. Sitten hän vilppaasti menojansa
meni ja kantoi tyttösen kau'as, synkän metsän sydämmessä olevaan
kotiinsa. Talossa kaikki oli kovin komeaa, ja ukko tytölle antoi,
mitä tuo vain toivoi, sekä lausui hänelle: "täällä, armahaiseni sinun
varmaankin tulee hyvä oltava, sillä saathan kaikkia, mitä sinua suinkin
haluttaa!" Muutaman päivän kuluttua hän sitten sanoi: "minun täytyy
lähteä pois kotoa ja vähäksi aikaa jättää sinut tänne yksiksesi,
tässä talon avaimet ovat; kaikkia katselemassa sinun täällä sopii
käydä kaikkialla, paitsi siinä yhdessä huoneessa, johonka pääsee
tällä avaimella; sinne sinua menemästä kiellän kuoleman-rangaistuksen
uhalla." Antoipa hän tytölle myöskin munan, sanoen: "varjele visusti
tätä munaa! ja parasta lienee, että sen aina kannat kädessäs, sillä
jos se hukkaan joutuisi, tuosta syntyisi kova onnettomuus." Tyttö
avaimen ja munan otti sekä lupasi hyvin toimittaa kaikki. Miehen
lähdettyä hän taloa rupesi kiertelemään alikerrasta aikain aina
ylisille saakka sekä katseli kaikki paikat; huoneet kullasta kiilsivät
ja hopeasta hohtivat, eikä hän mielestänsä milloinkaan ollut niin
loistavaa komeutta nähnyt. Viimein hän myös tuli tuon kielletyn oven
eteen ja aikoipa astua ohitse, mutta nyt uteliaisuus hänen valtasi.
Olipa hänellä avain ja sehän muitten tapainen, hän siis tuon pisti
suulle sekä väännähti hiemasen, ja jopa ovi äkkiä aukeni. Mutta mitä
hän, sisälle astuttuansa, tuolla näki? keski-laattialla ison, verisen
kattilan, siinä palasiksi hakatuita ihmis-ruumiita, ja kattilan
vieressä puu-pölkyn sekä sen päällä tuiki terävän kirveen. Tästä tyttö
niin pahasti pelästyi, että muna hänen kädestänsä laattialle kopsahti.
Hän kyllä munansa tuolta taas otti ja koetti pyyhkiä veren pois, mutta
turhaan, se ihan kohta taas tuli näkyviin, -- parastansa pannen hän
siinä maar pyyhki ja hieroi, mutta eipä vain saanut vertä lähtemään.

Eikä aikaakaan, jopa tuli velho matkoiltaan kotia ja pyysi ensi
tehtäväksensä tytöltä avaimen ja munan. Pelosta vavisten tyttö net
hänelle antoi, ja mies noista punaisista pilkuista heti huomasi, että
tuo veri-kammiossa oli ollut. "Koskas vastoin minun tahtoani olet
kamarissa käynyt," sanoi hän, "täytyy sinun myös vastoin omaa tahtoas
palata sinne takaisin. Sinun elämäs on nyt loppunsa näkevä." Sitten hän
tytön viskasi maahan, laahasi hänet hiuksista veri-kammioon, asetti
hänen päänsä pölkylle, katkaisi häneltä kaulan sekä hakkasi palasiksi
ruumiin, että veri punaisena virtasi pitkin laattiaa, ja heittipä
viimein palat muitten joukkohon kattilaan.

"Nytpä toista menen noutamaan," sanoi velho, muutti taas muotonsa ja
tuli köyhänä ukkona äsken mainittuhun taloon kerjäämään. Silloin toinen
tytär hänelle leipä-palasen toi, ja hän paljaalla koskemisellaan tytön
kaappasi konttiinsa, sekä vei mennessänsä, kuten edellisenkin. Tämän ei
paremmin käynyt kuin sisarenkaan, sillä uteliaisuus hänetkin valtasi,
hän veri-kammiossa kävi ja täytyipä hänen, velhon palattua, heittää
henkensä. Tuo sitten kotihinsa toi kolmannenkin sisaren. Mutta hän
viekas ja viisas oli. Kun velho avaimen ja munan hänelle annettuaan
oli pois lähtenyt, hän ensin munan pani tarkkaan taltehen, kävi sitten
huoneita katsomassa ja meni viimein tuonne kiellettyyn kamariin. Ja
voi! siellä vasta kauhea näky häntä kohtasi! Hänen molemmat rakkahat
sisarensa kattilassa makasivat surkeasti surmattuina! Mutta hän kohta
toimeen rupesi, haki heidän jäsenensä kokohon ja pani net paikoillensa,
pään, ruumiin, käsi-varret ja sääret. Ja kun ei enään puuttunut mitään,
jäsenet liikkua alkoivat ja liittyivät toisiinsa yhtehen; ja nuot
molemmat tytöt silmänsä aukaisivat sekä muuttuivat taas eläviksi. Noh
siinä nyt vasta iloissansa olivat, suutelivat ja syleilivät toisiansa!
Sitten nuorin molemmat sisarensa vei kamarista ja pisti heidät
piilohon. Mies ilkeä palattuansa avaimen sekä munan vaati, ja koskei
niissä saattanut pienintäkään verenpilkkua selittää, sanoi hän: "sinä
koetuksen olet kestänyt ja sentähden morsiamekseni pääset." Mutta
nyt ei velho enään tytölle voinut mitään, vaan täytyipä hänen tehdä,
mitä tuo vain tahtoi. "Hyvä se!" vastasi siis tyttö, "sinun kuitenkin
ensin täytyy isälleni ja äidilleni toimittaa kultaa kopallisen sekä
itse kantaa selässäsi tuo koppa sinne; minä sillä välin täällä häitä
valmistelen." Tuosta hän omaan kamariinsa meni, jonne oli kätkenyt
sisarensa. "Jo nyt on," hän heille lausui, "tulemaisillansa se hetki,
jolloin teidät saan pelastetuksi, tuo ilkiö on itse kantava teitä taas
kotia; mutta lähettäkää, kohta perille päästyänne minulle tänne apua."
Sitten hän molemmat laski yhteen koppahan, ajoi heidän päällensä kultaa
niin kosolta, ettei heitä hiukkaakaan näkynyt, huusi huonehesen velhon
ja sanoi hänelle: "kanna nyt kotihini tämä koppanen, mutta älä matkalla
pysäy lepäämään sillä minä akkunasta katsoen sen kyllä heti huomaan."

Velho selkäänsä nosti kopan ja läksi menemään, mutta tuo niin raskas
oli, että hiki kasvoista tippui ja hän jo pelkäsi näännyksiin
uupuvansa. Silloin hän kivelle istahti hiukan huoahtaaksensa, mutta
kohta kopasta ääni huusi: "minä akkunasta katselen sekä näen, että
sinä lepäämään rupeet, lähde heti liikkeelle!" Velho morsiamensa luuli
huutavan ja nousipa kohta tietä taas tallustelemaan. Toisen kerran
hän vielä istumaan aikoi, mutta kuuluihan jälleen; "minä akkunastani
katselen ja näen sinun levähtävän: lähde ihan heti liikkeelle!" Ja
milloin hän vain hiukankin pysähtyi, kohta tuo ääni taas huutamaan,
kunnes hän hengästyneenä ja väsymyksestä, aivan uupumaisillaan viimein
sai kopan kultineen tyttöineen kannetuksi heidän vanheimpansa talohon.

Mutta tuolla kotona morsian häitä valmisteli. Hän irvi-hampaisen
pääkallon koristi koreaksi, kantoi sen ylis-kamariin sekä asetti
akkunasta katselemaan. Kävipä tuosta velhon ystäviä piloihin
käskemässä, ja tämän tehtyänsä hän hunaja-astiaan hyppäsi, ratkoi
sieltä noustuaan polstarin auki sekä kierieli höyhenissä ja näyttipä
nyt kumman-näköiseltä linnulta, jota ei kukaan ihminen saattanut
tytöksi tuntea. Sitten hän omaan kotihinsa läksi menemään, ja tiellä
häntä tuli vastaan joukko hää-vieraita, jotka kysyivät:

    "Kiikkerin lintu! mistä tulet sä?"
    "Kiikki Kiikkeristä nyt tulen mä."
    "Mitäpä nyt tehnee morsian nuori?"
    "La'assut on huonehet puhtaaksi
    ja ullakon akkunasta katsoopi."

Sitten hän kohtasi kotia palaavan yljän, joka myöskin kysyi:

    "Kiikkerin lintu! mistä tulet sä?"
    "Kiikki Kiikkeristä nyt tulen mä."
    "Mitäpä nyt tehnee morsiameni?"
    "La'assut on huonehet puhtaaksi
    ja ullakon akkunasta katsoopi."

Ylkä sinne kohden katsahti ja näkyipä tuolla tuo koristettu pää-kallo.
Tämän hän morsiameksensa luuli sekä tervehti sitä ystävällisesti
noikaten. Mutta kun hän vierainensa oli huonehesen ehtinyt, silloin
saapui sisarien lähettämä apu. Kaikki ovet nyt suljettiin, ettei
kukaan pääsisi pakohon, ja sytytettiimpä huone, jossa sitten velho
joukkoinensa paloi poroksi.



23.

Satu omena-puusta.


Jo nyt on aikoja, varmaankin kaksituhatta vuotta, kulunut siitä,
jolloinka muinoin eli mies äveriäs, jolla oli ihana ja hurskas vaimo;
nämät toisiansa hyvin rakastivat, mutta heillä ei lapsia ollut, vaikka
hartahimmasti halasivat saadaksensa, ja vaimo tuota rukoili yöt päivät,
vaan eipä vain heille lasta syntynytkään. Pihalla heidän huoneensa
edustalla kasvoi omenapuu; tuon juurella vaimo eräänä talvi-päivänä
seisoi omenaa kuoriellen, ja sitä siinä itsellensä kuoriessaan hän
sormeensa leikkasi, ja haavasta vertä lumelle tippui. "Voi," sanoi
silloin vaimo huo'aten sekä sangen suru-mielisenä, kun veren näki
edessänsä, "jospa minulla sentään olisi lapsi, valkoinen, kuten
tuossa lumi, ja punainen, kuin siinä veri!" Ja kun hän nämät sanat
oli saanut sanotuksi, hänen mielensä iloiseksi muuttui, ja hänestä
tuntui, ikään-kuin toivosta tosi tulisi. Sitten hän huonehesen astui
sisälle; ja kuluipa kuukausi, johan oli lumi maasta sulanut, kului
tuosta toinen ja ruoho viheriänä rehoitti, menihän kolmas, jopa kukat
maata koristamassa, ja vyöri ajan virtahan neljäs, jo metsikössä kaikki
puut leveälle haaroilivat ja viheriät oksat toisihinsa kietoutuivat,
silloin lintusten heleä laulu metsissä kajahteli ja kukat puista maahan
varisivat; sitten viidennen kuukauden viimeisenä päivänä hän suloisesti
lemuavan omena-puun suojassa seisoi, ilosta sykki hänen sydämmensä ja
hän polvilleen lankesi ihastuksissansa, kuudennen kuukauden kuluttua
omenat kyllä jo isoja olivat, vaan vaimo alallansa pysyi huoneessansa,
seitsemännen kuluessa hän omenan otti sekä söi sen aivan mieli-halulla,
mutta kävipä sitten sairaaksi ja surulliseksi, ja kun kahdeksas
kuukausi oli loppumaisillaan, hän miehensä kutsui tykönsä sekä sanoi
hänelle: "jos minä kuolen, hautaa minut tuonne omena-puun juureen."
Nytpä hänestä huoli haihtui ja hän iloisena oli, kunnes yhdeksännen
kuukauden kuluttua hänelle syntyi lapsi, lumen valkoinen, veren
punainen, ja lapsen nähtyänsä äiti niin iloiseksi ihastui, että hän
kuoleman unehen silmänsä ummisti.

Sitten mies vaimonsa hautasi omenapuun alle ja itki häntä haikeasti;
edellensä aika joutui, jo suru lieventymään rupesi, vyöri vielä
viikkokaudet, kyynelehet väliin vieri, tuosta suru haihtumahan, itku
aivan loppumahan, ja kun kesä taas oli ihanimmallansa, jopa mies nai
toisen vaimon.

Tämä hänelle tyttären synnytti, mutta tuon ensimmäisen vaimon lapsi
oli poika pienokainen, valkoinen kuten lumi, punainen kuin veri.
Tytärtänsä vaimo sydämmellisesti rakasti, mutta poikaa nähdessänsä hän
aina suutuksiin joutui; tuo oli muka kaikin tavoin hänelle harmiksi,
hän yhä ajatteli, mitenkä kävisi tyttärelle hankkiminen kaikki talon
tavarat, ja paholainen paha-henki häntä yllytteli poikaa vihaamaan;
nurkasta toiseen hän tuota raukkaa hoputteli, yhtä päätä töykäten ja
tuuppiellen, joten lapsi parka alin-omaisessa tuskassa oli. Koulusta
kotona ollessansa hän ei rauhan hetkistä nähnyt.

Kerta kun vaimo ylis-tuvassa oli, tuli sinne Marianna, hänen pikku
tyttärensä, ja sanoi: "äiti hyvä, anna minulle omena!" "Kyllä,
lapsukaiseni," vastasi vaimo sekä antoi arkusta kauniin omenan; mutta
arkussa oli iso, raskas kansi ja kannessa iso, terävä rauta-kara.
"Äitiseni," virkkoi tyttö pieni, "etkö myös veljelleni yhtään anna?"
Tästä vaimo suuttui, mutta vastasipa sentään: "veljes kyllä osansa
saapi, jahka hän koulusta palaa." Ja kun hän akkunasta katsahtaessaan
näki pojan tulevan pihalla, hän ikään-kuin pahan-hengen riivaamana
sieppasi tyttäreltänsä omenan, sanoen: "ethän sinä tuota saakkaan,
ennen-kuin veljes ensin on saanut." Sitten hän sen viskasi arkkuhun
sekä paiskasi kannen kiinni; ja kun poika oven suuhun ennätti, hän
ystävällisenä olevinaan lausui lapselle: "tahdotko, poikaseni, omenaa?"
ja loi vilahdukselta hänehen silmänsä. "Ui äiti kulta," vastasi poika,
"oikeinhan nyt näytätte hirveältä! halustakin minä omenan otan."
Silloin vaimo arkun avasi sanoen: "tule luokseni ja ota itse tästä
yksi." Ja kun pikku poju arkkuhun kumartui, paha-henki vaimon valtasi
ja ratsis! hän kannen paiskasi kiinni niin kovasti, että pojalta
katkesi kaula ja pää kieri punaisten omenain joukkohon. Mutta kohta
pelko vaimoa vavistuttamaan, ja hän itseksensä ajatteli: "mitenkä tästä
selkiäisin!" Nyt hän meni alas asuin-tupaan, otti vaate-arkustansa
valkoisen huivin, palasi ylisille, sovitti pojan pään paikalleen, sitoi
kaulahan huivin, ett'ei pahaa mitään käynyt huomaaminen, asetti pojun
istumaan tuolille porstuaan ja pani omenan hänen käteensä.

Sitten Marianna kyökkiin tuli äitinsä tykö; tämä takan ääressä seisoi
sekoittelemistaan sekoitellen kuumaa vettä, joka siellä kiehui padassa.
"Äiti kultaseni," sanoi Marianna, "veljeni kasvoiltaan kovin kalpeana
tuolla porstuassa istuu omena kädessä, minä häntä pyysin minulle omenaa
antamaan, mutta eipä hän mitään vastannut, ja tuo minusta peloittavan
kummalta veti." "Mene tuonne toistamiseen," vastasi äiti, "ja tokase
hänelle korva-puusti, jollei hän mitään vastaa." Marianna nyt
porstuaan meni ja sanoi: "anna, veliseni, minulle tuo omenas," mutta
eipä vastausta kuulunut. Tyttö silloin poikaa löi korvalle, että pää
laattialle poukahti, pelästyi tästä pahan-päiväisesti, rupesi itkemään
ja poraamaan, juoksi äitinsä tykö huutaen: "olenhan veljeltäni pään
lyönyt poikki," sekä itki itkemistänsä eikä ottanut rauhoittuaksensa.
"Voi Mariannani," sanoi äiti, "mitäkin nyt teit! mutta älä tuosta
sanaakaan hiisku, ett'ei siitä kukaan saisi tietoa, sillä eihän sitä
kuitenkaan nyt enään käy mitenkään auttaminen; viskatkaamme hänet
hapan-kaalihin kiehumaan." Sitten äiti pikku pojun hakkasi palasiksi
ja pani palat pataan hapan-kaalin sekahan. Mutta Marianna siinä
vieressä seisoi yhä itkemistänsä itkein, ja hänen silmistänsä pataan
vieri kyyneleitä niin viljavalta, ett'ei keitos muuta suolaa kaivannut
ollenkaan.

Sittemmin tuli isä kotia sekä rupesi ruo'alle, kysyen: "missä on minun
poikani?" Äiti pöydälle toi hapan-kaalia, oikein aimo vadillisen, ja
Marianna yhä itki, vaikeasti valittaen. Silloin isä taas kysyi: "missä
on minun poikani?" "Hän on vanhaa setääsi mennyt katsomaan," vastasi
äiti, "ja aikoo sinne jäädä joksikin aikaa." "Mitä? onko hän pois kotoa
lähtenyt minulle edes jää-hyväisiä sanomata." "On niinkin," sanoi
siihen äiti, "poikaa hartahasti tuonne halutti, ja hän minua rukoili,
että hänet kuudeksi viikoksi sinne laskisin; onhan hänen siellä kaikin
puolin hyvä ollaksensa." "Voi," lausui isä, "miten on murheellinen
mieleni! pahoinhan menetteli poikani, olisipa hänen kuitenkin tullut
isäänsä edes hyvästi jättää." Sitten hän syömään rupesi, puhuen
tyttärelleen; "mitäs itket, Mariannani? vielähän veljes kotia palaa."
sekä virkkoi vaimollensa: "tämä ruoka vasta hyvältä maistuu! tuo
minulle lisää!" Ja mitä enemmän hän söi, sitä enemmän hän tahtoi ja
sanoipa: "anna minulle vielä lisää, te ette tästä mitään saa, minä itse
tahdon kaikki." Heittäen luut pöydän alle hän sitten söi syömistänsä,
kunnes loppui kaikki tyyni. Mutta Marianna piironkinsa alimmaisesta
laatikosta otti parahimman silkki-huivinsa, kokosi pöydän alta tuohon
kaikki luut ja rustot sekä kantoi net pihalle, katkerimman katkeria
kyyneleitä vuodattaen. Tyttö sitten mytyn laski ruohoon omena-puun
juurelle, ja tämän tehtyänsä hän yht'äkkiä muuttui iloiseksi, peräti
lakaten itkemästä. Silloin omenapuu huojumaan sekä oksat heilumaan,
väliin toisistansa eriten, väliin taas toisiinsa yhtyen, ikään-kuin
ihminen iloissaan käsiänsä yhteen lyöpi. Samassa puusta sakea sumu
nousi, sumussa paloi kirkas tuli, ja liekistä lensi ihana lintunen,
joka suloisesti viserrellen ilmahan kohosi korkealle, ja kun se silmän
siintämättömiin oli kadonnut, omena-puu siinä ihan entisellänsä seisoi,
mutta huivi luinensa oli poissa. Ja Mariannan sydän nyt riemusta sykki,
ikään-kuin olisi hänen veljensä elänyt. Sitten hän iloisena taas palasi
tupaan ja istui pöydän äärehen syömään.

Mutta lintu kau'as lensi erään kulta-sepän huoneen katolle sekä rupesi
laulamaan:

    "Äitini mun tappoi,
    isäni mun söi,
    Marianna siskoseni
    kaappi kokoon luuni kaikki,
    silkki-vaatteesen net kiersi,
    he'elmä-puulle käärön viersi.
    Pikii! pikii! mä ihana lintu! pikii!"

Kulta-seppä työ-huoneessansa istui kulta-vitjoja valmistellen; silloin
kuuli hän linnun laulavan katolla, ja ihanan ihanalta soi hänen
mielestään tuo viserrys. Hän kohta istualtaan kavahti sekä riensi ulos
tuvasta, ja hänen astuessansa kynnyksen ylitse, jäi jalasta toinen
kenkä. Mutta tuosta piittaamata hän keski-kadulle kiisi nahkaisessa
esi-liinassaan, toisessa jalassa kenkä, toisessa sukka, toisessa
kädessä kulta-vitjat, toisessa pitkät pihdit; ja aurinko kirkkahasti
kadulle paistoi. Näin hän lintua katselemaan tuli. "Lintuseni,"
hän sitten sanoi, "oikeinhan sinä ihanaa viserrystä osaat laskea!
laula minulle tuo laulusi vielä toinen kerta," "En vainen," vastasi
lintu, "en maar minä sitä ilmaiseksi laula toistamiseen. Anna minulle
nuot kulta-vitjat, kyllä sitten vielä kerran laulan." "Noh, olkoon
menneeksi," pani kulta-seppä vastaukseksi, "tuosta saat kulta-vitjat,
laula nyt, kuten lupasit." Silloin lintu hänen luoksensa lensi, otti
vitjat oikean jalkansa kynsiin ja istui kulta-sepän etehen sekä lauloi:

    "Äitini mun tappoi,
    isäni mun söi,
    Marianna siskoseni
    kaappi kokoon luuni kaikki,
    silkki-vaatteesen net kiersi,
    he'elmä-puulle käärön viersi.
    Pikii! pikii! mä ihana lintu! pikii!"

Sitten lintu erään suutarin talon katolle lensi istumaan ja lauloi
siellä:

    "Äitini mun tappoi.
    isäni mun söi,
    Marianna siskoseni
    kaappi kokoon luuni kaikki,
    silkki-vaatteesen net kiersi,
    he'elmä-puulle käärön viersi.
    Pikii! pikii! mä ihana lintu! pikii!"

Suutari tämän kuultuaan paita-hiasillansa ulos ovesta juoksi ja katseli
katolle, kädellänsä varjostaen silmiään, ett'ei niitä häikäisemähän
pääsisi kirkas päivän-paiste. "Lintu armahani," hän huudahti, "ihanan
ihanastihan sinä laulelet!" Sitten hän ovesta huusi huonehesen:
"vaimoni hoi! tule tänne! täällä vasta lintu ompi; katsoppas tuota,
siinä vasta laulajata!" ja kutsuipa vielä tytärtänsä, kisällejänsä,
oppi-poikiaan, renkiänsä sekä piikaansa, ja nämät kaikin kadulle
tulivat lintua katselemaan, mitenkä se oli kaunis. Höyhenet sen olivat
punaiset, ja viheriät, kaula kullan kirkkaalta hohti, ja silmät päässä
välkkyivät, ikään-kuin tähdet. "Lintu kulta!" sanoi suutari, "visertele
nyt kuultavakseni tuo laulus vielä toinen kerta." "En maaren," vastasi
lintu, "enhän tuota toistamiseen laula, jollet minulle jotakin
lahjoita." "Vaimoseni!" huusi silloin mies, "mene sinä tupahan, siellä
seisoo pöydällä pari punaisia kenkiä, tuo net tänne." Vaimo käskyn
kuultuani kohta menikin sekä toi kengät. "Tuosta saat lintuseni," mies
sanoi, "laula nyt laulusi vielä kerran." Silloin lintu suutarin luoksi
tuli, otti kengät vasemman jalkansa kynsiin, lensi sitten taas katolle
sekä lauloi siellä:

    "Äitini mun tappoi,
    isäni mun söi,
    Marianna siskoseni
    kaappi kokoon luuni kaikki,
    silkki-vaatteesen net kiersi,
    he'elmä-puulle käärön viersi.
    Pikii! pikii! mä ihana lintu! pikii!"

Ja näin laulettuansa se tiehensä lensi, vitjat oikean sekä kengät
vasemman jalan kynsissä. Lentää lehahtelihan sitten kylän myllyn tykö,
ja mylly käymistänsä kävi: "surr, urr, surr urr, surr, urr;" siinä
myllärin kaksikymmentä renkiä istui myllyn-kiveä hakkaamassa, ja he
tuossa nakuttivat: "nik, nak, nik, nak, nik, nak," ja mylly kävi:
"surr, urr, surr, urr, surr, urr." Silloin lintu myllyn vieressä
kasvavaan niini-puuhun istahti ja lauloi:

    "Äitini mun tappoi,"

nyt hakkaamistansa yksi keskeytti,

    "isäni mun söi,"

tuosta kaksi kuuntelemaan,

    "Marianna siskoseni,"

johan taas neljä nakuttamasta lakkasi,

    "kaappi kokoon luuni kaikki,
    silkki-vaatteesen net kiersi,"

vielä hakkasi kahdeksan,

    "he'elmä-puulle"

viisi vielä,

    "käärön viersi."

enään vain yksi nakutteli,

    "Pikii! pikii! mä ihana lintu! pikii!"

Nyt lakkasi viimeinen, sillä olipa hänkin tuon kuullut. "Lintu hyvä!"
hän sanoi, "ihanastihan sinä laulelet, laula toki toinen kerta minunkin
kuultavakseni!" "Empä vainen," vastasi lintu, "kahdesti en ilmaiseksi
laula, mutta jos minulle myllyn-kiven annat, minä vielä kerran lauluani
lasken." "Antaisin kuin antaisinkin," vakuutti renki, "jos tuo
yksistään minun annettavissani olisi." "Aivan halusta me puolestamme,"
lisäsi toiset, "sen annamme, jos sinä meille vielä kerran laulat."
Silloin tuli lintu puusta alas, ja nuot kaksikymmentä renki-mylläriä
kaikin rupesi kangilla nostamaan ylös kiveä, hoilottaen ääneensä:
"holooi! holooi!" Lintu sitten kiven-silmästä päänsä pisti, joten
kivestä tuli kauluksentapainen, lensi taas puuhun sekä lauloi siellä:

    "Äitini mun tappoi,
    isäni mun söi,
    Marianna siskoseni
    kaappi kokoon luuni kaikki,
    silkki-vaatteesen net kiersi,
    he'elmä-puulle käärön viersi,
    Pikii! pikii! mä ihana lintu, pikii!"

Ja näin laulettuansa se siipensä levitti, vitjat oikean, kengät
vasemman jalan kynsissä ja myllyn-kivi kaulassa, sekä läksi pois
lentämään ja lensipä kau'as, aina isänsä kotihin.

Tuvassa isä, äiti sekä Marianna syömässä istuivat, ja isä lausui:
"tiesi, mikä syynä, oikeinhan tänään olen iloisella tuulella." "Empä
suinkaan minä," vastasi äiti, "vaan minua perin-vastoin vaivaa kamala
ahdistus, ihan kuin olisi kova raju-ilma tulossa." Mutta Marianna
siinä istui ja itkemistänsä itki. Silloin tuli lintu lentäen, ja
juuri kun se katolle istahti, sanoi isä: "oi miten nyt olen iloinen!
ja aurinko tuolla ulkona vasta ihanasti paistaa! tuntuuhan minusta,
ikäänkuin tulisin vanhaa tuttavaa tapaamaan." "Mutta minun aivan toisin
on laitani," valitti vaimo, "olenhan niin tuskissani, että hampaat
suussani kalisevat ja veri suonissani tulikuumana kuohuu." Ja hän
vaatteensa auki riisti, mutta Marianna nurkassa istui itkein, vyö-liina
silmillä, ja kyyneleet sen kastoivat liko-märjäksi. Lintu silloin
omena-puuhun istui ja rupesi laulamaan:

    "Äitini mun tappoi,"

Tuosta vaimo sormensa pisti korviinsa sekä ummisti silmänsä, jott'ei
kuulisi eikä näkisi mitään, mutta ikään-kuin rajuimman myrskyn
ääni hänen korvissaan kohisi, ja hänen silmiänsä poltti ja pisteli
juuri-kuin salaman leimauksesta.

    "Isäni mun söi,"

"Oi vaimoseni!" huudahti mies, "tuo vasta ihana lintunen, joka noin
kaunihisti visertelee! aurinko lämpimästi paistaa ja suloinen tuoksu
tännekin tunkee."

    "Marianna siskoseni"

Silloin Marianna päätään nojasi polveansa vastaan sekä itki katkerasti,
mutta mies sanoi: "minä pihalle lähden, lintua likemmältä nähdäkseni."
"Voi älä mene", rukoili vaimo, "onhan minusta, ikään-kuin koko tämä
huone tärisisi ja palaisi ilmi tulessa." Mutta mies kuitenkin meni ulos
lintua katselemaan.

    "Kaappi kokoon luuni kaikki,
    silkki-vaatteesen net kiersi,
    he'elmä-puulle käärön viersi."
    "Pikii! pikii! mä ihana lintu! pikii!"

Samassa lintu kulta-vitjat pudotti, ja nuot suoraa päätä miehen
kaulaan suikahtivat sopien siihen aivan mukavasti. Ukko nyt sisälle
palasi sanoen: "katsokaappa! tuo vasta kelpo lintu! tämmöiset kauniit
kulta-vitjat se minulle lahjoitti! ja olipa se itse oikein ihana!"
Mutta vaimo niin pahasti pelästyi, että hän pitkällensä loikahti
laattialle ja lakki päästä kau'as lensi. Silloin lintu taas kuului
laulavan:

    "Äitini mun tappoi,"

"Voi jospa maan povessa sadan syllän syvällä makaisin, ettei tuo
korviini kuuluisi!"

    "Isäni mun söi."

Nytpä vaimo tainnuksiin meni.

    "Marianna siskoseni."

"Mitä!" virkahti Marianna, "menempä minäkin tuonne ulos katsomaan, ehkä
lintu minullekkin antaa jotakin." Ja läksipä tyttö kuin läksikin.

    "Kaappi kokoon luuni kaikki,
    silkki-vaatteesen net kiersi."

Siinä lintu tytölle kengät viskasi.

    He'elmä-puulle käärön viersi.
    "Pikii! pikii! mä ihana lintu! pikii!"

Silloin tyttö vasta ihastuksissansa! Hän jalkaan koetti nuot uudet,
punaiset kenkänsä ja juoksi tanssien tupahan. "Oi!" sanoi, "minä
pihalle lähteissäni olin kovin suru-mielisenä, mutta nyt oikein olen
iloissani. Tuo maar vasta ihana lintu! se minulle punaisen kenkä-parin
lahjoitti." "Hui! ui!" ähki vaimo, hypäten seisoalle, ja päässä hiukset
pystyssä pörröttivät, "minusta tuntuu, ihan-kuin olisi mailman loppu
lähenemäisillään, minäkin koetteeksi tuonne ulos lähden, ehkä tulisi
edes hiukan huokeampi ollakseni." Ja kohta hänen ehdittyänsä ovesta,
ratsis! mättäsipä lintu myllyn-kiven hänen päähänsä, että hän aivan
mäsäksi meni. Jyskeen kuultuansa isä ja Marianna pihalle riensivät;
silloin tuolta tulen-liekki leimahteli sekä sitten savua nousi, ja
tämän haihduttua, seisoipa tuossa pikku veli. Hän isäänsä ja Mariannaa
kädestä otti, ja kaikki kolme he siinä aivan ihastuksissansa olivat,
menivät tupaan, istuivat pöydän ääreen sekä rupesivat ruo'alle.



24.

Ruusukukkanen.


Ennen muinoin eli kuningas puolisoinensa, jotka jok'ikinen päivä
huokailivat: "oi jospa meillä toki olisi lapsi!" mutta eipä heille
lasta vain syntynyt. Tapahtuihan sitten, kerta kun kuningatar
kylpemässä istui, että vedestä nousi sammakko, joka sanoi hänelle:
"sinun toivos on toteutuva; ennen-kuin on vuosi kulunut, olet sinä
tyttären synnyttävä." Kuten sammakko oli ennustanut, siten kävikin,
sillä synnyttipä kuningatar pikku tyttären, joka oli niin ihanan
kaunis, että kuningas iloissansa tuskin tiesi kuhun kääntyä ja
valmisti isot pidot. Näihin ei hän kutsunut ainoastaan sukulaisiansa,
ystäviänsä ja tuttaviaan, vaan myöskin viisaita vaimoja, hankkiakseen
lapsellensa noitten suosioa. Tuommoisia hänen valtakunnassansa
eleskeli kolmetoista, mutta koska hänellä oli ainoastaan kaksitoista
kulta-taltrikkia, joita sopi näitten käytettäviksi asettaa
ruoka-pöydälle, täytyi hänen jättää heistä yksi käskemätä. Pidot
komeimman komeasti vietettiin, ja niiden loputtua nuot viisaat vaimot
lapselle lahjoittivat ihmeellisiä lahjojaan, yksi viisautta, toinen
ihanuutta, kolmas rikkautta sekä muut jos jotakin, mitä mailmassa
vain on toivottavaa. Kun jo yksitoista juuri oli saanut lausuttavansa
lausutuksi, tuli äkkiä huonehesen tuo kolmastoista. Tämä sitä tahtoi
kostaa, ett'ei häntäkin pitoihin kutsuttu, ja ketään tervehtimätä,
kenehenkään edes katsahtamata hän kaikkein kuullen kovasti huusi: "kun
kuninkaan tytär viidettätoista käypi, on kehrä-varsi häntä kätehen
pistävä ja hän kuoliana kaatuva laattialle." Ja mitään muuta sanomata
akka salista kiersi tiehensä. Kaikki pahasti pelästyivät. Silloin astui
esille kahdestoista, joka ei vielä ollut toivotettavaansa ehtinyt
toivottamaan. Tämä ei enään voinut noita pahoja sanoja peräyttää, vaan
ainoastaan vähentää niitten voimaa, ja sanoipa sentähden: "mutta eipä
olekkaan kuninkaan tytär silloin vielä kuoleva, hän vain on vaipuva
sata-vuotiseen sikeään uneen."

Kuningas, joka hartaasti tahtoi suojella rakasta lastaan näin suuresta
onnettomuudesta, julisti käskyn semmoisen, että poltettaisiin mitä
koko hänen valtakunnassansa oli kehrä-varsia. Mutta tytössä toteutui
kaikki, mitä nuot viisaat vaimot olivat lahjoillansa ennustaneet, sillä
olipa hän niin kaunis, siveä, lempeä ja älykäs, ett'ei kukaan, joka
hänen vain näki, saattanut olla hänehen mieltymätä. Tapahtuipa sitten,
että sinä päivänä, jona hän viisitoista vuotta juuri täytti, kuningas
puolisoinensa osasi olla kotoa poissa, ja että tyttö ihan yksikseen oli
linnaan jäänyt. Siinähän silloin kaikki paikat kävi, mielensä perästä
katsellen kamarit ja komerot, sekä tulipa viimein vanhaan torniin.
Siellä soukkia kiertoportaita kiivettyänsä hän pienen oven etehen
joutui. Suulla oli ruosteinen avain, ja kun hän avainta vähän väänsi,
ovi äkkiä aukeni, ja pikku tupasessa siinä istui vanha vaimo värttinää
ahkerasti vääntämässä. "Hyvää päivää, vanha mummo!" sanoi kuninkaan
tytär, "mitähän sinä siellä te'et." "Kehräänhän minä täällä", akka
vastasi, päätänsä nyykäyttäen. "Mikä kalu tuo, joka noin sukkelasti
kierii?" kysyi tyttö sekä kaappasi kehrä-varren, itsekin koettaaksensa
kehrätä. Mutta tuskin oli hän tuohon tarttunut, jopa toteutui noidan
loihto-sanat, ja kehrä-varsi tyttöä sormeen pisti.

Mutta pistoa tunteissaan hän samassa silmän-räpäyksessä siellä olevalle
vuoteelle vaipui sekä nukkui sikeään uneen. Ja samallaisen unen
valtahan koko linna joutui; kuningas ja kuningatar, jotka juuri olivat
kotia tulleet ja saliin astuneet, unen helmoihin vaipuivat, ja samoin
kävi koko hovikunnan. Silloin myöskin hevoset nukkuivat tallihin,
koirat pihalle, kyyhkyset katolle, kärpäset seinille, nukkuipa,
liehumasta lakaten, takassa palava valkea, paisti pihisemästä taukosi,
ja kokki, joka juuri sieppasi tukasta kyökki-poikaa, koska tuo jonkun
koiran-kurin oli tehnyt, hellitti hiuksista sekä nukkui hänkin. Ja
tuuli aivan tyveni eikä linnan edustalla kasvavissa puissa enään
lehtinenkään liikahtanut.

Mutta linnan ympärille rupesi kasvamaan orjantappura-pensahisto,
joka vuodesta vuoteen korkeammaksi kohosi ja viimein, koko linnaa
ympäröiten, kasvoi niin korkeaksi, ett'ei enään linnasta mitään ollut
näkyvissä, ei edes katon päälle pystytetty lippu. Laajalle kuitenkin
levisi taru ihanasta, nukkuvasta Ruusukukkasesta, sillä siksi tätä
kuninkaan-tytärtä nimitettiin, ja tulipa aika ajoin prinssejä, jotka
koettivat päästä tuon pensahikon läpitse linnahan. Mutta turhaan
siinä parastansa panivat, sillä orjantappurat, ikään-kuin käsillisinä
toisistaan kiinni pitäen, pysyivät lujasti yhdessä, ja nuorukaiset,
enään irti pääsemätä, niihin jäivät riippumaan, siinä saaden surkean
surman. Kului sitten edellehen vuosia monen monta, jopa kerta taas tuli
tuohon valtakuntaan kuninkaanpoika ja kuuli erään vanhuksen kertovan
orjantappura-pensaikosta, että sen takana oli linna, jossa jo sata
vuotta oli nukkunut ihmeen-ihana, Ruusukukaksi sanottu kuninkaan-tytär
sekä hänen kanssansa kuningas, kuningatar ja koko hovikunta. Myös
jutteli hän isänsä isältä kuulleensa, että jo monta kuninkaan-poikaa
oli käynyt koettamassa päästäkseen orjantappura-pensahiston läpitse,
mutta että nuot kaikki olivat sinne takertuneina surkean surman
omaksi joutuneet. Silloin sanoi nuorukainen: "minä en pelkää, vaan
tahdompa sinne, ihanaa Ruusukukkasta katsomaan." Tuo hyvän-tahtoinen
vanhus häntä kyllä varoitti menemästä, mutta eipä hän siitä ottanut
huoliaksensa.

Nyt umpehen oli nuot sata vuotta kulunut ja se päivä koittanut,
jona Ruusukukkanen taas oli heräävä unestansa. Kun kuninkaan-poika
pensahistoa läheni, olipa siinä ainoastaan isoja, kauniita kukkia,
jotka itsestään väistyivät hänen edestänsä, joten hän ensinkään
vahingoittumata pääsi edelleen astumaan; ja kun hän niitten läpitse
oli ennättänyt, net taas pensahistoksi toisihinsa takertuivat. Linnan
pihalla näki hän hevosia ja kirjavia koiria nukkumassa makaavan;
katolla istui kyyhkysiä, pää pieni siiven suojaan kätkettynä. Ja kun
hän huoneihin tuli, siellä nukkui kärpäset seinillä; kyökissä kokin
käsi vielä oli poikahan tarttumaisillaan ja piika istui nykittävä
musta kana sylissä. Sitten hän, edemmäksi mentyään, salissa näki
koko hovikunnan makaavan unen helmoissa, ja yli-päässä kuningas
puolisoinensa makasi valtaistuimen juurella. Tuosta hän vieläkin
edemmäksi meni, ja kaikkialla niin hiljaista oli, että hän saattoi
jopa oman hengityksensäkkin kuulla, ja viimein hän tuonne torniin tuli
sekä astui siihen pikku tupaseen, jossa nukkui Ruusukukkanen. Siinä
tuo nyt makasi niin ihanan kaunihina, ett'ei prinssi saanut silmiänsä
hänestä eikä itseään hillityksi, vaan kumartui hänen puoleensa ja
suuteli häntä. Tuskin prinssin huulet tytön huulia olivat koskeneet,
jo Ruusukukkanen heräten aukasi silmänsä ja loi prinssikin suloisen
silmäyksen. Sitten he yhdessä menivät alas, ja heräsipä kuningas,
kuningatar ja koko hovikunta sekä katselivat hämmästyneinä toisiansa.
Ja pihalla hevoset nousivat itseään pudistellen, jahti-koirat häntäänsä
lierutellen makuulta kavahtivat, katolla kyyhkyset päänsä nostivat
siiven alta, katselivat ympärillensä ja läksivät kedolle lentämään,
seinillä kärpäset liikkua alkoivat, kyökin takassa valkea palamaan
leimahti, ruveten ruokaa kiehuttamaan, paisti taas rupesi porisemaan,
kokki korvalle poikaa sivalsi, josta tuo pahasti parkumaan, ja piika
ryhtyi kanaa nykkimään. Sitten kuninkaan-pojalle ja Ruusukukkaselle
komeat häät pidettiin, ja he onnellisina yhdessä elivät aina
kuolin-hetkeensä saakka.



25.

Löytölintu.


Oli muinoin metsän-vartia, joka metsälle meni, ja metsään tultuansa hän
mielestänsä kuuli lapsen poraavan, hän tuota porun-ääntä kohden astui
ja näkipä viimein korkean puun, jonka latvassa pieni tyttönen istui.
Äitinensä tämä oli puun juurelle nukkunut ja peto-lintu havainnut
äitinsä sylissä makaavan lapsen; lintu silloin oli sinne lentänyt,
napannut noukkaansa lapsi paran sekä vienyt sen tuonne korkealle
latvahan.

Metsän-vartia puuhun kiipesi ja toi sieltä alas lapsen, ajatellen:
"tämän minä kotia vien ja tahdompa häntä Leenuni kumppanina kasvattaa."
Hän siis kotihinsa vei tytön ja molemmat lapset sitten yhdessä
kasvoivat. Mutta puusta löydetylle lapselle pantiin _Löytölintu_ nimeksi,
koska lintu sen oli äidin helmasta vienyt. Löytölinnusta ja Leenusta
oikein tuli ystävykset, ja jopa niin hellästi rakastivat toisiansa,
että toinen, milloinka ei toista nähnyt, aina oli suruissansa.

Mutta metsän-vartialla oli vanha kyökki-piika, joka eräänä iltana
rupesi kahdella ämpärillä vettä kantamaan, eikä hän ainoastaan yhtä
kertaa käynyt kaivolla, vaan raahasi sieltä monta ämpärillistä. Leenu
tämän näki ja kysyi: "kuuleppas vanha Sanna, miksi noin paljon vettä
tupaan kannat?" "Jollet sitä kenellekkään ilmoita, minä sinulle kyllä
syyn selitän." Leenu silloin vakuutti, ett'ei hän ainoallekkaan
ihmiselle tuota kertoisi, ja nytpä sanoi Sanna: "huomen-aamulla, kun
on isäntä metsästämään lähtenyt, minä veden panen kiehumaan ja, kun
se kattilassa kihisee kuumimmallansa, viskaan sinne keitettäväksi
Löytölinnun."

Seuraavana aamuna metsän-vartia varahin nousi sekä läksi metsälle, ja
hänen lähdettyänsä lapset vielä vuoteellaan makasivat. Silloin Leenu
Löytölinnulle kuiskasi: "jollet sinä minua hylkää, minä en sinusta
luovu." Löytölintu vastasi: "en nyt enkä koskaan." Tuohon lausui Leenu:
"tiedänhän sinulle ilmoittaa tärkeän asian; eilen illalla vanha Sanna
vettä tupahan kantoi monta ämpärillistä, ja kysyttyäni, mitä tuo tiesi,
sain vastaukseksi, että hän kyllä sen selittäisi, jos minä puolestani
lupaisin, ett'en tuota kellekkään kertoisi. Tähän minä vastasin,
ett'en sitä suinkaan ainoallekkaan ihmiselle ilmoittaisi, ja silloin
Sanna sanoi aikovansa aamulla varahin, isän mentyä metsästämään,
kuumaksi kiehuttaa vettä kattilallisen sekä sitten syöstä sinut sinne
keitettäväksi. Mutta nyt vilppaasti vuoteelta vaatteihin, ja sitten
yhdessä kiiruusti rientäkäämme täältä pois."

Molemmat lapset siis kohta nousivat, pukivat vaatteensa ylleen sekä
juoksivat tiehensä. Kun sittemmin kattilassa vesi oli kiehumaan
ruvennut, meni kyökki-piika makuu-kamariin, noutaaksensa Löytölintua
vesi-pataan viskattavaksi. Mutta kun hän huonehesen tultuansa vuoteen
äärehen astui, oli sieltä molemmat lapset poissa; hän silloin kamalaan
tuskaan joutui ja mutisi itseksensä: "mitähän nyt puolustuksekseni
keksin, kun isäntä kotia tulee ja näkee, että lapset ovat kadonneet?
Kiiruusti vain heitä hakemaan, ehkä vielä käypi löytäminen."

Silloin kyökki-piika kolme renkiä liikkeelle lähetti hakemaan lapsia.
Mutta nämät metsän rinteellä istuivat, ja kun kaukaa näkivät hakiain
heitä kohden juoksevan, sanoi Leenu Löytölinnulle: "jollet sinä
minua hylkää, minä en sinusta luovu." Löytölintu vastasi: "en nyt
enkä koskaan." Silloin lausui Leenu: "muuttuos sinä ruusu-pensaaksi
ja minusta tuohon pensahasen ruusu tulkoon." Kun sitten nuot kolme
renkiä metsiin rinteelle ennätti, ei siellä muuta ollut mitään kuin
ruusu-pensas ja siinä ruusu-kukkanen, mutta eipä lapsia missään
näkynyt. He silloin sanoivat: "eihän täällä hakemisesta kostu,"
sekä menivät kotia ja kertoivat kyökki-piialle, ett'eivät siellä
ensinkään ollehet muuta nähneet, kuin ainoastaan ruusu-pensahan ja
siinä ruususen. Tästä heitä vanha kyökki-piika torumaan: "te senkin
tolvanat! teidän olisi pitänyt hakata pensas poikki sekä taittaa siitä
tuo ruusu ja tuoda se tänne kotia; vilppaasti sinne takaisin tuota
tekemään!" Heidän siis täytyi toistamiseen lähteä hakuu-retkelle.
Mutta lapset jo kaukaa näkivät heidän tulevan, ja lausuipa silloin
Leenu: "Löytölintuseni! jollet sinä minua hylkää, en minäkään sinusta
luovu." Tähän Löytölintu vastasi: "en nyt enkä koskaan." Sanoi siihen
Leenu: "muuttuos sinä siis kirkoksi ja minusta tuonne kirkkohon kruunu
tulkoon." Kun sitten nuot kolme renkiä sinne saapui, eipä siellä muuta
kuin kirkko ja kirkossa kruunu. He sentähden keskenänsä puhuivat:
"mitähän meidän täällä tekemistä! palatkamme takaisin kotia." Kun
sitten olivat kotihin tulleet, kysyi kyökki-piika, löysivätkö mitään,
johonka rengit vastasivat, ett'eivät tuolla muuta nähneet, kuin kirkon,
jossa oli kruunu. "Te vasta pöllö-päiset!" kyökki-piika tähän tiuskasi,
"miksi ette kirkkoa hajoittaneet ja kruunua tänne tuoneet." Nyt vanha
Sanna itse läksi liikkeelle, ottaen mukahansa nuot kolme renkiä, sekä
meni lapsia hakemaan. Mutta nämät kaukaa näkivät renkien tulevan, sekä
kyökki-piian heidän perässänsä vaapustelevan. Leenu silloin lausui:
"Löytölintu kulta! jollet sinä minua hylkää, en minäkään sinusta
luovu." Vastasipa Löytölintu: "en nyt enkä koskaan." Virkkoi tuosta
Leenu: "muuttuos sinä lammikoksi ja minusta tulkoon suorsa lammikkoon."
Kun sitten kyökki-piika sinne tultuansa lammen näki, hän polvillensa
kyykistyi, aikoen juoda sen kuiville. Mutta suorsa vikkelästi tuli
uiden, tarttui noukallaan hänen hiuksiinsa sekä veti hänet vetehen;
ja sinne tuo akka ilkeä hukkui. Lapset sitten ihan iloissansa kotia
menivät yhdessä, ja siellä he vieläkin elävät, jolleivät jo ole
kuolleet.



26.

Rastasnoukka kuningas.

Eräällä kuninkaalla oli erin-omaisen ihana tytär, mutta tuo niin
pöyhkeän ylpeä oli, ett'ei mikään kosia hänelle kelvannut. Toinen
toisensa perästä häneltä sai rukkaset, ja päälliseksi hän heistä
vielä pilkkaa teki. Kerta kuningas suuret pidot piti ja kutsui niihin
sekä läheltä että kaukaa naima-haluisia miehiä. Arvonsa ja säätynsä
mukaan he kaikki järjestettiin rivihin: ensimmäisiksi asetettiin
kuninkaat, sitten herttuat, ruhtinaat, kreivit ja paronit sekä
ali-päähän muut aateliset. Kuninkaan tytär nyt pitkin riviä astui
kosioitansa katselemassa, mutta jokaisessa hänen mielestään oli jotakin
moitittavaa. Yksi muka oli liian lihava; "tuo viini-tynnyri!" sanoi
hän. Toinen liiaksi pitkä; "pitkä, hoikka hoipertelee, häälyvänä
käyskentelee." Kolmas liian lyhyt; "lyhyt, paksu! kömpelö on
taitamaton, hopero." Neljäs kovin kelmeä; "itse kalpea kuolema." Viides
liiaksi puna-poskinen; "tuo vihainen kukko." Kuudes ei ollut tarpeeksi
suora-vartaloinen; "uunin päällä vääräksi kuivunut kalikka." Ja näin
hän jokaisessa jotakin moitti, mutta pilkkaili erittäinkin erästä
kunnon kuningasta, joka rivissä seisoi ensimmäisenä, ja jonka leuka oli
kasvanut hiukan koukkuun. "No tuo nyt vasta jonkin-näköinen!" huudahti
hän nauraen, "ompa hänellä leuka semmoinen, kuin rastaalla noukka,"
ja siitä saakka tätä kuningasta ruvettiin _Rastasnoukaksi_ kutsumaan.
Mutta vanha kuningas nähtyään, että hänen tyttärensä vain pilkkasi
kaikkia sinne kokoontuneita kosioita eikä ainoastakaan huolinut,
suuttui kovasti sekä vannoi, että tytön täytyisi mennä vaimoksi
ensimmäiselle kerjäläiselle, joka linnaan sattuisi tulemaan.

Muutaman päivän kuluttua pelimanni linnan akkunan edustalle saapui
sekä rupesi laulamaan, pientä almua saadaksensa. Kun kuningas tämän
kuuli, sanoi hän: "käskekää miehen tulla sisälle." Silloin pelimanni
likaisissa vaatteissaan astui linnahan, lauloi kuninkaalle ja hänen
tyttärellensä sekä rukoili almua, laulamasta lakattuaan. Tuohon vastasi
kuningas: "sinun laulus on minua niin miellyttänyt, että annan sinulle
vaimoksi tyttäreni." Prinsessa pahasti pelästyi, mutta kuningas
sanoi: "olen valalla vannonut, että sinun antaisin ensimmäiselle
kerjäläiselle, mikä sattuisi tänne tulemaan, ja tämän valani minä
myöskin pidän." Siinä ei auttanut vastustelemiset, pappia käytiin
noutamassa ja prinsessan täytyi kohta mennä pelimannin kanssa vihille.
Kun sitten tuo toimitus oli toimitettu, sanoi kuningas: "kerjäläisen
vaimona sinun ei nyt enään sovi linnaani jäädä, vaan miehines sinun
pitää täältä menemän matkoihis."

Kerjäläinen nyt talutti ulos linnasta tytön ja tämän täytyi jalkaisin
lähteä hänen kanssansa edelleen. Kun he sitten isoon metsään tulivat,
kysyi prinsessa:

    "Kenen tämä metsä kaunis?"
    "Sen Rastasnoukka kuningas
    on haltuhunsa voittanut;
    nyt olis se sun omanas,
    jos oisit hänen ottanut."
    "Oi ylpeyden pettämä
    nyt olen kurja tyttö mä,
    kun sijasta tuon kuninkaan
    sain kerjäläisen vaan."

Tuosta niitulle tulivat ja hän taas kysyi:

    "Kenen tämä ihana niittu?"
    "Sen Rastasnoukka Kuningas
    on haltuhunsa voittanut;
    nyt olis se sun omanas,
    jos oisit hänen ottanut."
    "Oi ylpeyden pettämä
    nyt olen, kurja tyttö mä,
    kun sijasta tuon kuninkaan
    sain kerjäläisen vaan."

Sitten ison kaupungin läpitse kulkivat, ja taas kysäsi tyttö:

    "Kenen on tämä komea kaupunki?"
    "Sen Rastasnoukka kuningas
    on haltuhunsa voittanut;
    nyt sekin ois sun omanas,
    jos hänen oisit ottanut."
    "Oi ylpeyden pettämä
    nyt olen, kurja tyttö mä,
    kun sijasta tuon kuninkaan
    sain kerjäläisen vaan."

"Enhän minä tuota kärsi, että sinä alin-omaa toista miestä ikävöitset",
sanoi pelimanni, "on maar minussa sinulle hyvä kylliksi." Viimein
pienen huoneen edustalle ennättivät, ja nytpä tyttö lausui:

    "voi, voi noin pikkaisia tupoa!
    Ken siellä saattanee asua?"

Pelimanni vastasi: "tämä minun huoneheni ja myöskin sinun; siinä
tulemme yhdessä asumaan." Tytön kumartua täytyi päästäkseen
tuosta matalasta ovesta sisälle. "Missä palveliat ovat?" kysyi
kuninkaan-tytär. "Mitä palvelioita!" vastasi kerjäläinen, "itse
sinun pitää tekemän, mitä tehdyksi tahdot. Toimita vain kohta valkea
takkaan, pane pataan vettä ja keitä minulle ruokaa; minä kovin
väsyksissäni olen." Mutta kuninkaan-tytär ei ollenkaan osannut valkeaa
sytyttää eikä keitosta keittää, vaan täytyipä kerjäläisen itse ruveta
apuun, jotenka välttävästi toimeen tultiin. Sitten kehnon ateriansa
syötyään he makuulle menivät, mutta aamulla ani varahin kerjäläinen
prinsessa paran herätti taloudesta huolta pitämään. Siten muutaman
päivän huonosti elelivät, kunnes heiltä loppui varat kaikki. Mies
silloin sanoi: "eipä, vaimoseni, tämä enään kelpaa, että täällä vain
kulutamme, mitään ansaitsemata. Sinun pitää ruveta koppia tekemään."
Hän sitten ulos meni, leikkasi sieltä pajuja ja toi net kotia;
prinsessa nyt noita vääntelemään, mutta kovat pajut verille pistelivät
hänen hempeät kätensä. "Kyllähän näkyy, ett ei tuosta mitään synny,"
sanoi mies, "rupea kehräämään, ehkä se työ sinulta paremmin sujuu."
Tyttö siis rukin äärehen istui ja koetti kehrätä, mutta karkea lanka
hänen hienot sormensa kohta leikkasi niin pahasti, että niistä veri
rupesi juoksemaan. "Kas vain," mies tiuskasi, "eihän sinusta mihinkään
työhön ole, sinä minun olet saattanut pahempaan kuin pulahan. Tahdompa
kuitenkin vielä koettaa sekä ruveta ruukku- ja savi-astia-kauppaa
pitämään; sinun tulee torilla istua tavaroitani myymässä." "Voi,"
ajatteli prinsessa, "jos isäni valtakunnasta torille tulee väkeä
ja näkee minun siellä istuvan kaupustelemassa, he vasta minua
pilkannevat." Mutta eipä auttanut, nöyrtyen hänen täytyi tehtävänsä
tehdä, kosk'ei häntä haluttanut nälkään kuoleminen. Ensi kerralla
kaikki hyvin kävi, sillä koska vaimo ihanan kaunis oli, ihmiset kilvan
ostelivat hänen tavaroitansa sekä maksoivat, mitä hän vain vaati,
jopa moni hänelle rahaa jätti, vaikk'ei ottanutkaan yhtään astiaa.
He nyt elivät voitostaan, niin kau'an kuin sitä kesti, sitten mies
taas osti uusia astioita joukon. Vaimo torin kulmaan meni istumaan
ja asetti ympärillensä astiat myytäviksi. Silloin juopunut husaari
äkkiä tuli ratsastaen ja ajoi suoraa päätä astiain keskelle, siten
särkein kaikki tuhanneksi murskaksi. Prinsessa itkemään rupesi eikä
tuskissansa ymmärtänyt, mitä tekeminen. "Voi, voi, kuinka minun
nyt käynee!" hän valitti, "mitä tästä mieheni sanonee?" Hän sitten
kotia juoksi ja kertoi, mikä vahinko oli tapahtunut. "Kuka käskikin
savi-astioita asettaa torin kulmahan!" torui mies, mutta sanoi sitten:
"heitä nyt vain itkemiset, sillä minä kylläkin huomaan, ett'ei sinusta
mihinkään laita työhön ole. Sempä tähden olen kuninkaan linnassa käynyt
kysymässä, tarvittaisiinko siellä kyökki-piikaa, ja luvattiimpa sinut
ottaa siihen virkaan; palkaksi olet ruokas saava."

Kuninkaan-tytär nyt kyökki-piiaksi rupesi, ja hänen täytyi kaikkia olla
auttamassa sekä tehdä mitä raskahimpia töitä. Kumpaankin sivu-taskuunsa
hän pikku ruukkusen pisti sekä kantoi niissä kotiansa, mitä hänelle
ruo'an-loppuja annettiin, ja näillä hän miehinensä itseään elätti.
Kerta kuninkaan vanhimman pojan häät oli vietettäviksi määrätty, ja
tuo vaimo parka silloin salin oven suuhun meni seisomaan, pitoja
katsellaksensa. Kun nyt siinä kynttilät valoansa levittelivät ja toinen
toistansa koreampia vieraita yhä kokoontui huonehesen sekä loistavinta
komeutta kaikkialla vallitsi, silloin hän suru-mielin ajatteli kovaa
onneansa, kiroten itsekseen ylpeyttänsä ja kopeuttaan, joka hänen
näin oli alentanut sekä kovaan kurjuuteen sysännyt. Niistä herkuista,
joita siinä vaimon ohitse kahtia-päin kannettiin, palveliat hänelle
toisinaan viskelivät muutamia muruja, ja hän net ruukkuseensa pisti,
kotia vietäviksi. Yht'äkkiä astui esiin kuninkaan poika, silkkiin ja
samettiin puettuna sekä kaulassa kulta-vitjat, ja huomattuaan oven
suussa seisovan ihanan vaimon tämä kohta hänen käteensä tarttui,
pyytäen häntä kanssansa tanssiin; mutta piika parka kielsi, pahasti
pelästyen, sillä tunsipa hän prinssin Rastasnoukka kuninkaaksi, joka
häntä oli käynyt kosimassa ja jonka hän oli pilkaten hylännyt. Eipä
kuitenkaan hänen vastustelemisestansa apua, vaan prinssi hänet veti
salihin; silloin katkesi nauha, josta taskut riippuivat, ruukut
laattialle kopsahtivat, ja soppa juoksemaan sekä leipä-palaset sinne
tänne poukahtamaan. Ja kun salissa oliat tämän näkivät, syntyi yleinen
nauru ja pilkkaileminen, josta vaimo raukka niin häpeämään, että hän
ennen olisi suonut olevansa sadan syllän syvälle maahan vajonneena.
Pyrkien pakohon hän ovesta ulos juoksi, mutta portailla hänet eräs
mies saavutti sekä vei hänen takaisin; ja mieheen katsahtaissaan hän
tuon heti tunsi Rastasnoukka kuninkaaksi. Tämä hänelle ystävällisesti
lausui: "älä pelkää! minä ja pelimanni, joka tuolla on huonossa
hökkelissä sinun kanssas asunut, olemme sama mies; rakkaudesta
sinuhun minä tuommoiseen muotoon itseni muutin, ja minähän olin tuo
husaarikin, joka sinulta savi-astiat särki. Tämän kaiken tein sinun
ylpeää mieltäs nöyryyttääkseni sekä rangaistakseni sinua tuosta
pöyhkeydestä, jolla olit minua pilkannut." Prinsessa silloin rupesi
katkerasti itkemään ja sanoi: "minä kovin väärin olen menetellyt
enkä siis ansaitse olla sinun vaimonas." Mutta Rastasnoukka lausui:
"lohduta mieltäs, kovan onnen päivät jo ovat menojansa menneet; nyt on
häitten viettämisen vuoro." Sitten kamari-rouvat tulivat ja pukivat
tytön mitä komeimpiin vaatteihin, hänen isänsä hovikuntineen myöskin
sinne saapui toivottamaan onnea tyttärelleen, tämä kun Rastasnoukka
kuninkaan puolisoksi pääsi, ja nytpä vasta oikea ilo alkoi. Se siitä
vain puuttui, ett'ei siellä sinua eikä minua ollut.



27.

Lumikki.


Kerta sydän-talvella, kun lumi-höytyvät höyhenen-pehmoisina pilvistä
maahan putoilivat, muuan kuningatar neulomassa istui akkunan ääressä,
jonka oli kehä mustaa ebenholtsia. Siinä lunta katsellen neuloissansa
hän neulalla pisti sormeensa, ja lumelle kolme veri-pisaraa tipahti.
Ja koska valkoisessa lumessa kovin kauniilta näytti luo puna, hän
itseksensä ajatteli: "oi jospa olisi minulla lapsi, valkoinen kuin
lumi, punainen kuin veri ja musta kuten tuossa akkunan-kehä." Sitten
ennen pitkää hän synnyttikin pienen tyttösen, joka oli valkoinen
kuin lumi sekä punainen kuin veri, ja jolla oli hiukset mustat kuten
ebenholtsi; sen tähden sitä Lumikiksi ruvettiin kutsumaan. Ja lapsen
synnyttyä kuoli kuningatar.

Kului sitten vuoden vaalo, jopa kuningas nai toisen puolison. Tämä oli
ihana vaimo, mutta ylpeä ja pöyhkeä eikä saanut kärsityksi, että kukaan
olisi häntä kauniimpi. Hänellä ihmeellinen peili oli; kun hän tuon
eteen astui ja siinä itseään katseli, hänen oli tapa sanella:

    "sano pieni kuvastin,
    ken maalimassa on kaunihin."

ja peili siihen vastasi:

    "te, kuningatar, ootte kaikkein kaunihin."

Silloin hän tytyväinen oli, sillä tiesipä hän peilin puhuvan totta.

Mutta Lumikki kasvamistansa kauniimmaksi kasvoi ja seitsemän vuoden
vanhaksi tultuaan hän niin ihana oli, kuin kirkas päivä, ja itse
kuningatarta kauniimpi. Kun sitten tuo peililtään kerta kysyi:

    "sano, pieni kuvastin,
    ken maalimassa on kaunihin."

se vastasi:

    "te, kuningatar ootte kaunihin täällä,
    vaan Lumikki teitä on kauniimpi vielä."

Tuosta säikähti kuningatar, ja kateudesta hänen kasvonsa keltaisen
viheriöiksi kävivät. Tästä hetkestä alkain aina, milloinka vain
Lumikki hänen nähtäviinsä tuli, oikeimpa pahasti hänen sappeansa
paisutti, niin hän tuota tyttöä vihasi. Rikka-ruohon tavoin kateus
ja kopeus kasvamistansa hänen sydämmessään kasvoivat, yöt päivät
sitä yhä kalvaten. Silloin hän erään metsästäjän kutsui tykönsä ja
sanoi hänelle: "vie lapsi pois metsähän, minä en sitä enään kärsi
nähtävissäni. Sinun pitää se tappaa sekä tuoda minulle sen keuhko
ja maksa merkiksi." Totellen metsästäjä tytön vei mukaansa, mutta
kun hän jahti-veitsensä oli paljastanut Lumikin viatonta sydäntä
lävistääksensä, lapsi raukka itkemään rupesi, rukoillen: "oi metsästäjä
rakas, säästäkää henkeni, minä metsään juoksen enkä ikinä enään
kotia palaa." Tytön ihanuus metsästäjässä sääliä synnytti ja hän
vastasi: "noh mennös sitten menojas lapsi parka." Itseksensä hän
ajatteli: "kyllähän metsän pedot sinun piankin ahmaavat kitaansa,"
mutta tuntuipa hänestä kuitenkin, ikään-kuin olisi hänen sydäntänsä
rasittamasta raskas taakka haihtunut, kun hän pääsi tyttöä tappamasta.
Samassa sieltä ohitse sattui juoksemaan metsäsian porsas; sen hän
kuoliaksi pisti, otti siitä keuhkon ja maksan sekä vei net merkiksi
kuningattarelle. Kokin sitten täytyi nämät suolassa keittää, ja tuo
vaimo ilkiö net söi suuhunsa sekä luuli Lumikin keuhkon ja maksan
syöneensä.

Ypö yksinänsä tyttö raukka siinä nyt synkkää metsää kierteli, ollen
semmoisessa pelon tuskassa, että hän puitten lehtiäkin katseli vavisten
eikä ymmärtänyt, mikä neuvoksi. Silloin hän juoksemaan rupesi, kiisi
teräväin kivien ylitse, pujahti orjantappurain välitse, ja metsän
petoja hänen ympärillänsä hyppieli, mutta nuot eivät hänelle mitään
pahaa tehneet. Näin hän juoksemistansa juoksi, miten vain pötkimään
pääsi, kunnes illan lähetessä huomasi pienen huoneen, jonne hän meni
levähtämään. Tässä tupasessa kaikki pientä oli, mutta somimman somaa
ja siistimmän siistiä. Siinä valkoisella vaatteella peitetty pieni
pöytä; pöydällä seitsemän pientä lautasta ja jokaisen lautasen vieressä
pikku lusikka, pikku veitsi ja pikku kahveli sekä pienoinen pikari.
Seinuksella oli vieretysten valmistettuna seitsemän pientä vuodetta,
niissä jokaisessa lumi-valkeat lakanat. Kovin nälissänsä ja janoissaan
kun oli, Lumikki joka lautaselta söi vähäisen kaaliksia ja leipää
sekä joi viini-pisaran jokaisesta pikarista, sillä hän ei yhdeltä
tahtonut ottaa koko hänen osaansa. Ollen aivan väsyksissänsä hän sitten
makuu-sijaksensa vuoteita koetti, mutta sopimattomia olivat: yksi liian
pitkä, toinen liiaksi lyhyt; vasta seitsemäs parahultainen oli, ja
sinne hän jäi makaamaan, heitti itsensä Jumalan haltuun sekä nukkui
sikeään unehen.

Pimeän tultua saapui kotihin tuon pikku tupasen isännät, seitsemän
kääpiöä, jotka vuorista hakkasivat ja kaivoivat malmia. He kukin
kynttilänsä sytyttivät ja, kun huone nyt valoisaksi tuli, huomasivat
kohta jonkun siellä käyneen, sillä eipä enään kaikki ollut siinä
järjestyksessä kuin heidän lähteissänsä. Yksi sanoi: "kuka minun
tuolillani on istunut?" toinen taas: "kuka minun lautaseltani
syönyt?" Kolmas lausui: "kuka on leivästäni haukannut?" neljäs: "kuka
minun kaaliksiani maistanut?" Viides virkkoi: "kuka kahveliani on
käyttänyt?" kuudes taas "kuka veitselläni leikannut?" ja seitsemäs
sanoi: "kuka pikaristani on juonut?" Silloin ensimmäinen taaksensa
katsahtaen huomasi vuoteessansa pienen kuopan sekä lausui: "kuka minun
makuu-sijaani on litistänyt?" Myöskin toiset huusivat: "onhan minunkin
vuoteellani joku ma'annut." Mutta kun seitsemäs vilkasi vuodettansa,
näki hän Lumikin, joka siellä makasi nukkumassa. Hän nyt kumppaneitansa
kutsui ja sinne riennettyään nämät hämmästyksestä huudahtaen rupesivat
kukin pikku kynttilänsä valossa Lumikkia katselemaan. "Ah kah! ah kah!"
he toisilleen virkkoivat, "tuo vasta kaunis lapsi!" sekä olivat niin
ihastuksissaan, ett'eivät malttaneet tyttöä herättää, vaan antoivatpa
hänen jäädä sinne nukkumaan. Mutta seitsemäs kääpiö kumppaneittensa
vieressä vuorotellen makasi, kunkin vuoteella yhden tunnin, ja sitten
tuo yö oli kulunut.

Aamulla herättyänsä Lumikki pahasti pelästyi, kun hän nuot seitsemän
kääpiöä näki. Mutta ystävällisesti nämät häneltä kysyivät: "mikä sinun
on nimesi?" "Minua Lumikiksi kutsutaan," tyttö vastasi. "Mitenkä sinä
meille olet tullut?" kääpiöt vielä kysäsivät. Silloin tyttö heille
kertoi, että äiti-puoli oli hänen määrännyt tapettavaksi, mutta
metsästäjä hänet kuitenkin heittänyt henkiin, ja että hän sitten koko
pitkän päivää oli metsää astellut, kunnes viimein oli heidän huoneensa
huomannut. Tähän kääpiöt sanoivat: "jos sinua haluttaa ruveta meidän
taloutemme hoitajaksi, vuoteet meille valmistamaan, meille keittämään,
pesemään, neulomaan sekä kutomaan, ja jos pidät kaikki siivossa ja
puhtaana, sopii sinun jäädä meille etkä täällä tule minkään-lajista
puutosta näkemään." "Aivanhan halusta minä teidän palvelukseenne
rupeen," vastasi Lumikki ja jäi sinne. Hän sitten heidän talouttansa
hoiti; aamuisin kääpiöt vuoriin menivät malmia ja kultaa hakemaan,
iltasin he kotia palasivat, ja silloin ruo'an tuli olla valmihina.
Päivät päätänsä tyttö oli ihan yksinään, ja siksipä nuot kääpiö kiltit
häntä varoittivat sanoen: "ole vain varuillas, sillä äiti-puoles
piankin on tietoonsa saava, että sinä täällä oleskelet; älä millään
muotoa laske ketään huonehesen."

Mutta kuningatar, joka luuli Lumikin keuhkon ja maksan syöneensä,
arveli nyt taas olevansa kaikisten kauniimpana, astui peilinsä eteen ja
lausui:

    "sano, pieni kuvastin,
    ken maalimassa on kaunihin."

Tähän vastasi peili:

    "te, kuningatar, ootte kaunihin täällä,
    vaan tuhat vertaa kauniimpi vielä
    on vuorien takana Lumikki,
    mi kääpiöin parissa asuupi."

Silloin kuningatar pelästyi, sillä hän tiesi, ett'ei peili valehia
laskenut, sekä huomasi, että metsästäjä oli hänen pettänyt ja siis
Lumikki vielä elossa. Nytpä hän uudestaan rupesi ajattelemistaan
ajattelemaan, mitenkä tytön saisi surmatuksi, sillä niin kau'an kun
hän tiesi, että mailmassa oli toinen kaunihimpi, ei kateus häntä
kalvaamasta hellittänyt. Ja viimeinkin keinon keksittyään hän kasvonsa
maalasi sekä puki itsensä vanhan kaupustelia-akan näköiseksi, täten
tullen ihan tuntemattomaksi. Tähän muotoon muuttuneena hän sitten
seitsemän vuoren ylitse samosi noitten seitsemän kääpiön kotihin ja
kolkutti ovea, huutaen: "kauniita tavaroita kaupaksi, oikeimpa kelpo
tavaroita!" Lumikki akkunasta tirkisteli ja vastasi: "hyvää päivää,
rouvaseni! mitä teillä on myytävänä?" "Hyvää tavaraa, kauniita kaluja,"
tuo pani vastaukseksi, "nyöräys-nauhoja kaiken-karvaisia," sekä esitti
nähtäväksi kirjavasta silkistä kudotun korsetin. "Totta maar minun
sopinee huonehesen laskea tuommoinen kunnon akka," ajatteli Lumikki,
aukaisi oven sekä osti nuot somat nyöräys-nauhat. "Oi lapsi kulta,"
akka lausui, "aivanhan sinä lönteröiseltä näytät! annappas, minä
kerrankin sinun oikein panen nyöri-liiviin." Mitään pahaa pelkäämätä
Lumikki akan etehen asettui uuteen liiviinsä nyörättäväksi, mutta
vilppahasti akka liivin pingotti niin piukkahan, ett'ei Lumikki
enään saanut hengitetyksi, vaan kuolleena lankesi laattialle. "Nytpä
kauniimmuutesi on ollutta ja mennyttä," mutisi vaimo ja riensi tiehensä.

Eihän aikaakaan, jopa ilta-puoleen palasi kotia nuot seitsemän kääpiöä,
mutta he vasta pelästyivät nähdessään rakkahan Lumikkinsa makaavan
laattialla; ja liikahtamata hän siinä lepäsi, ikään-kuin kuollehena. He
hänen nostivat pystyyn ja huomattuaan hänen kovin piukkahan nyörätyksi
leikkasivat heti nauhat poikki; silloin tyttö hiukan hengittämään
rupesi ja virkosi vähitellen taas entisellensä. Kuultuaan, miten käynyt
oli, kääpiöt lausuivat: "eihän tuo vanha kaupustelia-akka kukaan muu
ollut kuin kuningatar ilkiö; ole vast'edes paremmin varuillasi äläkä
ketään laske huonehesen meidän poissa ollessamme."

Mutta kotia tultuansa vaimo häijykäs peilin eteen astui sekä kysäsi:

    "sano, pieni kuvastin,
    ken maalimassa on kaunihin;"

ja se silloin, kuten viime-kerrallakin, vastasi:

    "te, kuningatar ootte kaunihin täällä,
    vaan tuhat vertaa kauniimpi vielä
    on vuorien takana Lumikki,
    mi kääpiöin parissa asuupi."

Tämän kuultuansa kuningatar niin pahasti pelästyi, että suonista kaikki
veri sydämmeen pakkasi, sillä hyvimpä hän ymmärsi, että Lumikki oli
taas elämään tointunut. "Nyt," huudahti hän, "minä jotakin koetan
keksiä, joka sinulle varman tuhon tuopi," ja valmisti noita-keinoilla,
joita hän kylläkin osasi, myrkyllisen kamman. Sitten hän itsensä puki
tuntemattomaksi, muuttaen muotonsa toisen vanhan akan näköiseksi.
Semmoisena hän taas astui noitten seitsemän vuoren tuolle puolen
kääpiö-seitsemikön kotiin ja kolkutti ovea, huutaen: "hyviä tavaroita
kaupaksi! ostakaa!" Lumikki akkunasta katsahti ja sanoi: "mene vain
menojas, minä en tohdi ketään laskea tänne sisälle." "Tottahan sinun
toki lienee lupa kalujani katsella," virkkoi akka, otti pussistansa
tuon myrkyllisen kamman ja näytti sen tytölle. Siihen nyt lapsi
parka niin mieltyi, että hän petetyksi tuli ja aukaisi oven. Kun
sitten kaupasta olivat sopineet, akka lausui: "tahtoisimpa nyt sinun
kerrankin kammata oikein kunnollisesti." Lumikki parka ei mitään pahaa
aavistanut, vaan suostui akan tuumahan, mutta tuskin tuo oli kamman
pistänyt hänen hiuksiinsa, jopa myrkky vaikutettavansa vaikutti ja
tyttö tainnuksiin meni. "Sinä ihmeen ihana," vaimo ilkeä lausui, "jo
nyt on ihanuutes loppunsa nähnyt," sekä läksi tuvasta pois. Mutta
onneksi pian ehti ilta, jolloinka kääpiöt kotia tulivat. Nähtyään
Lumikin makaavan kuollehen näköisenä laattialla he tämän kohta
arvasivat äiti-puolen toimeksi, rupesivat hakemaan sekä löysivätkin
tuon myrkyllisen kamman ja tuskimpa sen olivat saaneet tytön hiuksista,
jopa tointui Lumikki ja kertoi, kuinka oli ollut asian laita. He sitten
häntä taas varoittivat olemaan varuillansa sekä kielsivät avaamasta
ovea kellekkään.

Kun kuningatar oli kotiinsa päässyt, hän peilin eteen asettui lausuen:

    "sano, pieni kuvastin,
    ken maalimassa on kaunihin."

Se siihen vastasi, kuten ennenkin:

    "te, kuningatar ootte kaunihin täällä,
    vaan tuhat vertaa kauniimpi vielä
    on vuorien takana Lumikki,
    mi kääpiöin parissa asuupi."

Peilin sanat kuultuansa hän vihasta värisemään, vallampa vapisemaan.
"Lumikin täytyy kuolla," hän kiljasi, "vaikkapa oman henkeni kaupalla."
Sitten hän meni yksinäiseen sala-kammioon, jonne ei kukaan päässyt,
sekä valmisti siellä myrkyllisimmän myrkyllisen omenan. Punaisena
ja valkoisena se niin erin-omaisen kauniilta näytti, että kuka sen
vain näki, hänen sitä heti rupesi mieli tekemään, mutta joka siitä
edes pikku riikusenkin oli haukannut, hän kohta oli kuoleman omana.
Omenansa valmiiksi saatuaan kuningatar kasvonsa maalasi sekä puki
itsensä talonpoikais-vaimon vaatteihin ja läksi astumaan kääpiöjen
taloon tuonne seitsemän vuoren taakse. Kuultuaan ovea kolkuttavan
Lumikki päänsä pisti akkunasta ja sanoi: "minä en tänne tohdi laskea
ketään, minua on avaamasta kieltänyt nuot seitsemän kääpiöä." "Minulle
tuo yhden-tekevää," vastasi vaimo, "kyllähän minä omenistani pääsen.
Seh siinä sinulle yksi." "Älkää, muija kulta," sanoi Lumikki, "minä
en sitä uskalla ottaa." "Pelkäätkö myrkyttämistä?" akka lausui,
"katsoppas, minä omenan leikkaan kahtia; syö sinä punainen puolikas,
minä vaalean lappaan suuhuni." Mutta omena oli niin konstikkaasti
tehtynä, että ainoastaan punainen puoli oli myrkyllinen. Lumikkia
rupesi omenaa haluttamaan, eikä hän nähtyänsä vaimon siitä haukkaavan
enään saanut mieltänsä maltetuksi, vaan kurotti kätensä ulos akkunasta
ja sieppasi puoleensa tuon myrkyllisen puolikkaan. Mutta tuskin
tyttö siitä oli sipaleen saanut suuhunsa, jopa hän kuolleena suistui
pitkällensä. Julmasti hänehen katsahtaen ja ääneensä nauraen kuningatar
silloin virkkoi: "valkoinen kuin lumi, punainen kuin veri, musta
kuten ebenholtsi! nytpä eivät kääpiöt enään kykene sinua henkihin
herättämään." Ja kotona sitten peililtään kysyttyänsä:

    "sano, pieni kuvastin,
    ken maalimassa on kaunihin,"

tuo viimeinkin vastasi:

    "te, kuningatar, ootte kaikkein kaunihin."

Silloin rauhan saavutti hänen kateellinen sydämmensä, rauhaa sen
verran, kuin on häijyn ja kadehtivaisen sydämmen saavutettavissa.

Illalla kotia palattuansa kääpiöt Lumikin näkivät laattialla
pitkällään, hän ei enään hengittänyt, vaan oli kuollehena. He hänen
nostivat istualle, hakivat tarkoin, löytyisikö myrkyllistä mitään,
päästivät häneltä nyöri-liivin, kampasivat hänen hiuksensa sekä pesivät
hänet vedellä ja viinillä, mutta eipä mistään apua; lapsi kulta
kuolleena pysyi eikä henkihin herännyt. Kääpiöt nyt hänen panivat
paarille, istuivat sen äärehen koko seitsemikkö ja itkivät tyttöä,
itkein siinä kolme pitkää päivää. Sitten nuot Lumikkinsa aikoivat
haudata, mutta hän aivan elävältä näytti, ja hänen suloiset poskensa
yhä pysyivät punaisina. He sentähden sanoivat: "häntä emme malta
mustaan multahan kätkeä," teettivät lasisen ruumiin-arkun, jonne sopi
nähdä joka taholta, laskivat Lumikin sinne sekä kirjoittivat kanteen
kulta-kirjaimilla hänen nimensä ja että hän oli kuninkaan-tytär.
Sitten kantoivat vuorelle arkun ja yksi heistä aina istui sitä
vartioitsemassa. Ja myöskin eläimiä siellä kävi Lumikkia itkemässä,
ensin tuli tarha-pöllö, sitten kaarne ja viimeiseksi kyyhkynen.

Kau'an, kovin kau'an siinä nyt Lumikki makasi muuttumata, laisinkaan
lakastumata ja näytti vain ikään-kuin nukkuneelta, sillä olipa hänen
ihonsa lumen valkoinen, veren punainen sekä hiukset mustat kuten
ebenholtsi. Mutta tapahtuipa, että siinä metsässä kerta kävi eräs
kuninkaan-poika, ja tuo kääpiöjen tupahan tuli, siellä pitääksensä
yötä. Hän vuorella olevan ruumiin-arkun näki sekä ihanan siinä makaavan
Lumikin ja luki myöskin, mitä kulta-kirjaimilla oli arkun kanteen
kirjoitettuna. Silloin hän sanoi kääpiöille: "antakaa minulle tuo
arkku! minä siitä teille maksan, mitä vain tahdotte." Mutta kääpiöt
vastasivat: "lemmikistämme emme luovu, vaikka saisimme kaikki mitä
mailmassa on kultaa." Nytpä prinssi pyytämään: "no lahjoittakaa
se minulle, sillä Lumikkia näkemätä en voi elää, minä häntä olen
rakkahimpanani kunnioittava." Prinssin näin rukoiltua noitten
hellä-sydämisten kääpiöjen tuli häntä surku, ja he hänelle arkun
antoivat. Kuninkaan-pojan palveliat sen nyt nostivat hartioillensa sekä
läksivät kotia-päin astumaan. Tapahtuipa silloin, että he pensahasen
kompastuivat, ja tärähdyksestä tuo Lumikin haukkaama myrkyllinen
omenan-pala hänen kurkustansa läksi. Ja eihän aikaakaan, jopa tyttö
aukaisi silmänsä, kohotti arkusta kannen irti, nousi istualle sekä oli
taas ihan elävänä. "Oi kummaa tämä!" hän huudahti, "missä maar minä
nyt lienen?" Ilosta ihastuneena vastasi kuninkaan-poika: "sinä minun
luonani olet," ja kertoi, mitä oli tapahtunut sekä lisäsi sitten:
"minä sinua rakastan enemmän, kuin mailmassa muuta mitään; tule
minun kanssani isäni linnaan ja rupee puolisokseni." Silloin häneen
Lumikki rakastui sekä seurasi häntä, ja häät heille valmistettiin mitä
komeimmat, loistavimmat.

Mutta pitoihin myöskin kutsuttiin Lumikin häijy äiti-puoli. Uhkeimmat
vaatteensa ylleen puettuaan hän nyt peilinsä eteen astui kysyen:

    "sano, pieni kuvastin,
    ken maalimassa on kaunihin,"

Peili vastasi:

    "te kuningatar, ootte kaunihin täällä,
    vaan morsian verrattoman kauniimpi vielä."

Silloin tuo vaimo ilkiö kamalan kirouksen laski, ja häntä ahdistamaan
rupesi tuska semmoinen, ett'ei hän ymmärtänyt, mikä tehtävänä.
Ensin hän päätti olla häihin menemätä, mutta eipä levottomuus häntä
halvaamasta lakannut, hänen täytyi lähteä nuorta kuningatarta
katsomaan. Ja kohta kuninkaalliseen salihin astuttuansa hän Lumikin
tunsi sekä joutui niin kovan tuskan ja hämmästyksen omaksi, ett'ei
päässyt paikaltansa liikahtamaan. Mutta jo oli häntä varten pantu
hiilille kuumenemahan rautaiset tohvelit; nuot rauta-pihdeillä saliin
tuotiin ja laskettiin hänen eteensä. Nämät tuli kuumat kengät hänen
sitten täytyi pistää jalkahansa sekä tanssia niissä, kunnes henkensä
heitti.



28.

Tonttu.


Oli muinoin köyhä mylläri, jolla oli tytär ihana. Hän kerta kuninkaan
puheille sattui ja sanoi silloin, arvollisemmalta muka näyttääksensä:
"onhan minulla tytär semmoinen, joka oljesta osaa kehrätä kultaa."
Kuningas myllärille vastasi: "noh sepä vasta konsti minun mielehiseni;
jos tyttäres on niin näppärä, kuten kehut, lähetä hänet huomenna minun
linnaani, minä hänen taitavuuttansa koetella tahdon." Sitten toisena
päivänä tytön tultua kuningas hänen vei kamariin, joka oli olkia
täynnänsä, sekä antoi hänelle rukin ja vyhdin-puun sanoen: "ryhdy
nyt heti työhön, ja jolleivät nämät oljet huomen-aamulla varahin ole
kullaksi kehrättynä, sinä kuoleman omaksi joudut." Sitten hän itse pani
lukkuhun kamarin oven, ja tyttö sinne jäi yksiksensä.

Siinä nyt istui myllärin tytär parka ihan ymmällänsä, mikä neuvoksi,
sillä hän ei ensinkään ymmärtänyt, mitenkä oljista kävisi kultaa
kehrääminen, ja hänen tuskansa vain kiihtyi kiihtymistänsä, kunnes
hän viimein itkemään hyrähti. Silloin äkkiä aukeni ovi ja huonehesen
astui mies pienoinen lausuen: "hyvää iltaa, myllärin-tytär neitsyeni!
miksi noin katkerasti itket?" "Voi, voi," vastasi tyttö, "minun
pitäisi näistä oljista kultaa kehräämän, enkä ollenkaan ymmärrä,
miten menetellä." Sanoipa silloin mies pieni: "mitä annat minulle,
jos nämät kehrään sinun puolestas?" "Minun kaulakoristeeni," tyttö
vastata tokasi. Pikku mies kaula-koristeen otti sekä istui rukin
äärehen, hyrr, yrr, yrr, kolmasti pyörä ympäri kieri, ja jo oli yksi
rulla täynnä. Sitten hän toisen pisti karahan, ja hyrr, yrr, yrr,
vain kolme pyöräystä, jopa sekin oli täytehen tullut, ja näin hän
työskenteli aamuun asti, jolloin oli oljet kaikki kehrättynä sekä
kaikki rullat täynnänsä kultaa. Jo auringon noustessa tuli kuningas
ja nähdessään noita kulta- kasoja sekä hämmästyi että ihastui; mutta
kullan-himon villitsemänä hän vain enempää himoitsi. Sentähden hän
myllärin tyttären lähetti toiseen vielä isompaan, oljilla täytettyyn
kamariin, pannen tytölle määräksi, että tuo yhtenä yönä nämätkin
kehräisi, jollei häntä tuonelan tuville haluttaisi. Siinä lapsi rukka
sitten neuvotonna istui itkemässä, mutta tulipa taas ovesta mies pieni
ja puhui hänelle: "mitäs minulle annat, jos sinun puolestas oljet
kehrään kullaksi?" "Sormestani sormuksen," tyttö vastasi. Pikku mies
tuon otti sekä rupesi taas kehräämisen toimeen, ja ennen-kuin aamu
koitti, oli jo kaikki oljet kiiltäväksi kullaksi kehrättynä. Nuot
kasat kuningasta kyllä ihastuttivat, mutta eipä hän vielä ollut kultaa
saanut kylliksensä, vaan pani myllärin tyttären vieläkin isompaan
huonehesen, joka oli olkia täpö täynnänsä, sekä sanoi: "vielä tänä
yönä sinun pitää saada nämät kehrätyksi, mutta jos sinulta tämä
onnistuu, olet minun puolisokseni pääsevä." "Vaikka hän onkin halpa
myllärin-tytär," kuningas ajatteli, "ei koko mailmassa ole rikkaampaa
vaimoa löydettävissäni." Kun sitten tyttönen oli yksiksensä jäänyt,
tuli kolmannen erän hänen tykönsä tuo pikku mies, sanoen: "mitä minulle
annat, jos vielä tämän kerran sinun puolestas kehrään nämät oljet?"
"Minulla ei enään ole mitään, jota sopisi antaa," vastasi tyttö. "Noh
lupaappas sitten, että, jos kuninkaan puolisoksi pääset, sinä minulle
annat ensimmäisen lapses." "Kuka maar tietää, mitenkä vasta käynee,"
ajatteli myllärin tytär eikä ymmärtänyt, mistä hän muualta saisi
apua hätähänsä: hän sentähden pikku miehelle lupasi, mitä tuo pyysi,
ja mies siitä vielä kerran kehräsi oljet kullaksi. Ja kun aamulla
huonehesen tullessansa kuningas näki kaiken käynehen hänen mieltänsä
mukaan, pidettiin häät, ja kauniista myllärin-tyttärestä nyt tuli
kuninkaan-puoliso.

Vuoden kuluttua tämä ihanan lapsen synnytti eikä pikku miestä enään
muistanutkaan. Tuo silloin äkki-arvaamata hänen kamariinsa astui ja
sanoi, "anna nyt minulle, mitä olet luvannut." Kuninkaanna pelästyi
ja tarjosi miehelle kuningaskunnan kaikki rikkaudet, jos tämä äidin
helmahan heittäisi lapsen, mutta mies pieni vastasi: "en vainenkaan
siihen suostu, elävä ihmis-lapsi on minulle kallis-arvoisempi, kuin
mailman kaikki aartehet." Silloin kuninkaanna rupesi valittamaan ja
niin katkerasti itkemään, että pikku miehen tuli vaimo parkaa sääli;
"kolme päivää sinulle annan aikaa," hän lausui, "jos ennen niitten
kuluttua pääset nimeni perille, jääköhön lapsi sinun haltuhus."

Kaiken yötä kuninkaan puoliso nyt koetti mieleensä muistutella, mitä
hän milloinkin oli nimiä kuullut, sekä pani liikkeelle lähettilään,
valtakuntaa ristin rastin kiertelemään tiedustellen, mitä muita nimiä
ehkä vielä löytyisi. Seuraavana päivänä pikku miehen palattua hän
järjestänsä luetteli kaikki nimet, mitä tiesi, Makariukset, Polykronit
ja Mamertukset, mutta aina vain väitti mies pieni: "eipä tuo minun
nimeni." Toisena päivänä hän naapuristosta tarkasti tiedusteli, mitä
käytettiin haukkuma-nimiä, sekä mainitsi sitten pikku miehelle jos
joitakin, kysyen: "ehkä sinun nimesi lienee Hoikkasääri, Lampaanlapa
taikka Kyrmyniska," mutta yhä vain tuli vastaukseksi: "eihän nimeni
semmoinen." Kolmantena päivänä lähettiläs kotia palattuansa kertoi:
"uutta nimeä en ainoatakaan ole saanut ongituksi, mutta kun metsän
perukassa ratsastin sen korkean vuoren ohitse, jonka rotkoissa jänis
ja kettu toisilleen hyvää yötä toivottavat, minä äkkäsin pienen
huoneen, jonka edustalla paloi nuotio, ja nuotion ympärillä naurettavan
kummallinen mies pikkarainen juoksenteli, hyppi yhdellä jalalla sekä
huusi:

    "tänään ma leivon, huomenna olvet taidolla teen,
    ylihuomenna ottaan kuninkaannalta lasta ma meen;
    hyv', ett'ei tiedä ainoakaan,
    että mua Tontuksi kutsutaan."

Hyvinhän ymmärtänette, miten nyt kuninkaanna nimen kuultuansa ihastui,
ja kun kohta sitten pikku mies huonehesen astui kysyen: "noh, rouva
kuninkaanna, mikä on nimeni?" tämä vastasi: "varmaankin sinua sanotaan
Jukaksi," "Eipä vainen." "Entä Matiksi." "Eihän suinkaan."

    "Ehkä Tonttu on nimesi?"

"Sen on sinulle itse paha-henki ilmoittanut, ompa tosiaankin," kiljasi
pikku mies ja polki vihan vimmassa laattiaan oikeaa jalkaansa niin
ankarasti, että se haaroihin asti maahan vajosi alas, ja sitten hän
raivoissaan tarttui molemmin käsin vasempaan jalkahan, täten itse
revästen ruumihinsa ihan halki.



29.

Koira ja varpunen.


Erään paimen-koiran oli isäntä häijy semmoinen, joka sitä nälällä kovin
kiusasi. Kun ei se tätä kurjuutta kyennyt kau'emmin kestämään, se aivan
huolissansa juoksi matkoihinsa. Maantiellä tuli vastaan varpunen, joka
kysyi: "koira veljyeni, miksi noin olet surullinen." Tähän tuo vastasi:
"minun on nälkä, enkä ollenkaan tiedä, mistä syötävää saisin." Varpunen
silloin sanoi: "tule, veli kulta, kanssani kaupunkiin, kyllä minä
sinulle ravintoa toimitan tarpeeksi." Yhdessä sitten sinne läksivät,
ja kun liha-puodin edustalle ennättivät, varpunen koiralle sanoi: "jää
sinä tänne seisomaan, minä sinulle tuolta nakkaan lihan-kappaleen,"
lensi tiskille istumaan, tähysteli sinne tänne, huomaisiko hänet
kukaan, sekä nokki, nytki ja nykäsi reunimpana olevaa lihankappaletta
niin kauan, kunnes se maahan luiskahti. Sen silloin koira kaappasi,
juoksi nurkan taakse sekä söi lihan suuhunsa. Sanoi sitten varpunen:
"lähtekäämme nyt toiseen puotiin, sieltä ai'on sinulle toimittaa vielä
toisen kappaleen, että kyllikses saisit." Kun koira oli tuonkin syönyt,
varpunen kysäsi: "koira veljyeni, joko nyt olet ravittu?" "Lihaa
kyllä olen tarpeeksi syönyt," tämä vastasi, "mutta leipää en vielä
ole laisinkaan saanut." Siihen varpunen virkkoi: "kyllähän tuo pian
on saatavissa, tule vain mukahani." Se sitten kumppaninsa saatettuaan
leipä-puodin eteen, nokki pari pientä kyrsää, kunnes kadulle kierivät,
ja koska koira vielä lisää kaipasi, se hänen vei edemmäksi ja
sieppasi hänelle leivän myöskin toisesta puodista. Kun koira tämän
oli saanut syödyksi, varpunen kysyi: "koira veljyeni, jokohan nyt
lienet ravittuna?" "Olen kuin olenkin," tuo vastasi, "entähän jos nyt
kaupungista läksisimme hiukan kävelemään."

Sinne sitten molemmin menivät maantietä astelemaan. Mutta oli päivä
heltehinen, ja heidän käytyänsä kappaleen matkaa sanoi koira: "olen
aivan väsyksissäni ja oikeinhan halusta hiukan nukahtaisin." "No
niin," varpunen vastasi, "laske sinä vain levolle, minä siksi aikaa
istahdan tuonne oksalle." Koira nyt pani maantielle maata ja nukkui
kohta sikeään unehen. Kun se siinä unen helmoissa loikoili, tuli
ajaen ajuri, valjahissa kolme hevosta ja vankkureissa viiniä kaksi
astiallista. Mutta huomattuaan, ett'ei hän ollenkaan väistää aikonut,
vaan että pyörät yhä pysyivät siinä raitiossa, missä koira makasi,
huudahti varpunen: "älä tee tuota tekoa, taikka minä sinut saatan
perin köyhäksi." Ajuri ei kuitenkaan tästä huolinut, vaan mutisi
itseksensä: "tuskinhan sinussa miestä lienee, minusta köyhää tekemään,"
huiskasi piiskallansa ja ajoi vankkurit koiran päälle, että pyörät
sen rutistivat mäsäksi. Siitä varpunen kirkasemaan: "sinä kuoliaksi
olet ajanut koiran, minun armahan veikkoseni, tuo työ sinulta on
vievä hevoses ja vankkuris." "Vai hevoset ja vankkurit," matki ajuri,
"mitä maar vahinkoa sinä minulle voit tehdä," sekä ajoi eteen-päin.
Varpunen silloin pujahti kuormanpeitteen alle ja nakutteli noukallaan
toisen tapin juurta niin kau'an, että tappi viimein lävestä läksi ja
astiasta kaikki viini maahan juoksi, ajurin sitä ollenkaan huomaamata.
Ja kun hän sitten taaksensa katsahti, huomasi hän vankkureista jotakin
tippuvan, rupesi sentähden astioitansa tarkastelemaan sekä havaitsi
nyt toisen olevan aivan tyhjänä. "Voi minua, köyhää miestä!" huudahti
ajuri. "Ethän vielä köyhä kylliksi," vastasi varpunen ja lensi hevosia
kohden sekä hakkasi yhdeltä silmät päästä. Tämän nähtyänsä ajuri
kuokkansa viskasi varpusta tavoittaaksensa, mutta lintu ylös ilmahan
lensi ja kuokka kävi hevosta päähän niin pahasti, että se kuollehena
maahan kaatui. "Voi minua onnetonta!" ajuri valitti. "Vielä sinua
kohdannee kovemmatkin," varpunen virkkoi, ja kun ajuri kahdella
hevosellansa edelleen ajoi, se kuorman-peittehen alle taas puikahti
ja nakutti toisestakin astiasta tapin irralleen, joten siitä kaikki
viini pulputti maantielle. Tämän huomattuansa ajuri taas valittamaan:
"voi minua, köyhää miestä!" mutta varpunen vastasi: "eipä köyhyyttä
vielä kylliksi," sekä nokki toiseltakin hevoiselta silmät päästä. Ajuri
istuimeltaan hypähti ja nosti kuokkaansa, lintua lyödäkseen, mutta se
korkealle lensi ja ukko hevosta päähän huimasi, ihan hengettömäksi.
"Voi minua, mies parkaa!" "Ethän kuitenkaan parka parahiksi," varpunen
viserteli, lensi istumaan kolmannen hevosen korvien väliin ja puhkasi
siltäkin silmät. Ajuri vihoissansa umpi-mähkään tokasi varpusta kohden,
mutta eipä hän osannutkaan, vaan tappoi kolmannenkin hevosensa, "Voion
voi kurjaa kurjuuttani!" mies huusi. "Sitä et vielä ole kylliksi
kokenut," sanoi varpunen, "vasta tuolla kotonas minä sinut ai'on tehdä
oikein köyhäksi," sekä lensi tiehensä.

Ajurin nyt täytyi jättää vankkurit maantielle, ja vihan vimmassa
hän läksi kotia-päin tallustamaan. "Minä maar olen senkin seitsemän
vastusta nähnyt!" huusi ukko vaimollensa, "viini on astioista juossut
maahan ja hevoseni ovat kuollehet, kaikki kolme." "Oi voi ukkoseni,"
vaimo puolestansa vaikeroitsi, "meille on vasta ilkeä lintu saapunut!
se kaiken mailman linnut tänne on koonnut ja nuot nisu-vainiohomme
ovat laskeuneet sekä syövät sen nyt putipuhtaaksi." Mies silloin
pihalle meni, ja näkyipä pellolla lintuja tuhansittain, jotka nisun
olivat suuhunsa syönet, ja varpunen siinä keskellä kökötti. Ajuri
silloin valittamahan: "voi, voi, minua köyhää, vaivaista!" "Vielä et
ole kylliksi onneton," pani varpunen vastaukseksi, "ajuri parka! sinä
piankin olet surman suuhun suistuva," sekä lensi matkoihinsa.

Ajurilta nyt oli mennyt kaikki hänen tavaransa, hän tupaan palasi
sekä istui kiukaan äärehen, ollen kovin suutuksissansa ja vihoissaan.
Mutta varpunen tuolla ulkona istui akkunan takana ja huusi: "ajuri
hoi! sinä työlläs olet henkesikin menettänyt." Mies silloin sieppasi
kuokan, varpusta tähdäten, mutta hän vain akkunan ruudut viskasi rikki
eikä lintuhun osannutkaan. Varpunen särkyneestä akkunasta huonehesen
hypähti, lentää lehahti kiukaalle istumaan sekä huusi sieltä: "ajuri
hoi! sinä ta'atustikkin olet henkes menettänyt." Tämä nyt hurjan
vihan sokaisemana ja vallan vimmattuna kiukahan hakkasi hajalle,
ja koska varpunen paikasta toiseen lensi, hän järjestänsä särki
kaikki huone-kalunsa, peilit, penkit sekä pöydät, hajoittipa viimein
huonehensa seinätkin, mutta eipä osannutkaan varpuseen. Vihdoin hän sen
kuitenkin sai käteensä kaapatuksi. Vaimo silloin kysyi: "kolahutanko
tuon ilkiön kuoliaksi?" "Äläppäs vainen!" änkytti ukko, "pääsisihän se
silloin liian helpolla, kauheampi kuolema sen on kourihinsa kiskova,
minä pahuksen syön suuhuni," ja hotkasi kitahansa linnun sekä nielasi
sen kerrassaan ihan eheältä. Mutta varpunen miehen vatsassa rupesi
pyrähtelemään ja pääsipä viimein sieltä ylös hänen suuhunsa, josta
se sitten päänsä pisti näkyviin, huutaen: "piti, piti, ajuri parka!
olethan kuitenkin kohta oleva kuoleman omana." Ajuri nyt vaimollensa
kuokan kurotti ja kiljasi: "huimaise tuo lintu riivattu suustani
kuoliaksi." Vaimo lyödä läjähytti, mutta eipä oikein osannutkaan, vaan
kolhasi ajuria vasten naamaa niin pahan-päiväisesti, että tuo heti
heitti henkensä. Mutta varpunen suusta lensi tipo tiehensä.



30.

Jussi ja Kaisa-Liisa.


Oli muinoin Jussi niminen mies ja Kaisa-Liisa niminen vaimo; he
naimisissa olivat, elellen keskinäisessä sovussa, kuten vasta-nainehet
ainakin. Eräänä päivänä Jussi sanoi: "minä nyt pellolle lähden,
Kaisa-Liisaseni; soisimpa halusta, että, kun työstäni palaan, pöydällä
olisi jotakin paistettua syötäväkseni sekä kaljaa raikasta janohoni."
"Mene sinä vain, Jussi kulta," vastasi Kaisa-Liisa, "mene vain,
kyllä minä sinulle mieliksi tuon toimitan." Kun sitten ruo'an aika
lähestyi, otti hän savu-torvesta makkaran, pisti sen paistin-pannuhun,
pani tuohon voita vähäsen sekä nosti tulelle pannun. Pihisten makkara
rupesi paistumaan, ja Kaisa-Liisa siinä vieressä seisoi, pitäen
pannun-varresta kiinni sekä ollen omissa ajatuksissansa; ja nyt hänen
mieleensä juolahti: "sillä välin, kuin makkara paistumassa on, sopii
minun käydä kellarissa kaljaa laskemassa." Hän sentähden pannun
asetti tasaisesti seisomaan, otti kannun, meni kellariin ja rupesi
kaljaa laskemaan. Siinä nyt kalja kannuhun juoksi ja Kaisa-Liisa
vieressä töllötteli, tuota tuijotellen, mutta silloin hänen päähänsä
pöllähti: "noh oi riivattua! koira tuonne tupahan jäi irroilleen,
se piankin saattaa makkaran kaapata pannusta; tuo vasta olisi
harmi!" ja hui hai! tuokiossa hän kellarin portahia kippasi tupahan,
mutta olipa jo rakki makkaran siepannut suuhunsa ja laahasi sitä
laattialla muassansa. Eipä Kaisa-Liisaa kuitenkaan liika laiskuus
vaivannut, hän koiraa hätyyttämään, tuo pihalle pujahtamaan, hän
perästä pötkimään, ja nyt maar kelpo kilpa-juoksu alkoi; pian oli
piha jäänyt, peltoa siis tallattihin eikä ojat estehenä, mutta koira
oli Kaisa-Liisaa vilppahampi eikä hellittänyt makkaraa hampaistansa.
Jopa kuitenkin Kaisa-Liisa väsymään rupesi, heitti koko koiran-ajon,
mutisten itseksensä: "mikä mennyttä on, se poissa pysyköön," sekä
kiersi kotia-päin, siivosti tallustellen hiljalleen, palavoistaan
päästäksensä. Tällä välin kalja juoksemistansa juoksi tynnyristä,
sillä eipä Kaisa-Liisa ollut tappia pistänyt hanaan, ja kun kannu oli
täytehen tullut eikä sinne enempää mahtunut, kalja kellarin laattialle
meni eikä ennen lakannut juoksemasta, kuin oli koko tynnyri tyhjänä. Jo
portahilta Kaisa-Liisa tämän kovan kohdan äkkäsi. "Noh kiusallista,"
hän huudahti, "mikä nyt neuvoksi, ett'ei Jussi mitään huomaisi." Hetken
hän siinä ajatteli, mutta muistuipa viimein hänen mieleensä, että
viimeisestä kirkonvihkiäis-juhlasta vielä oli aitan-parvella säästössä
säkillinen mitä parahimpia nisu-jauhoja; net hän päätti sieltä
noutaa sekä kellarin laattialle ripottaa, maahan juossutta kaljaa
peittääksensä. "Niimpä niinkin," hän höpisi, "joka säästää saatuansa,
sillä on tarpeessa tavara," kömpi aitan ylisille, toi sieltä säkin
sekä viskasi sen suoraa päätä kalja-kannun päälle, joten tuo kumohon
kolahti, ja Jussi paran kalja nyt laattialle lorisi. "Oikein osattu!
missä enin osa on, sinne loppukin joutukoon," jupisi Kaisa-Liisa,
piroitti sitten jauhot kaikki pitkin koko kellarin laattiaa sekä sanoi,
työnsä tehtyään, aivan ihastuksissansa: "nythän täällä vasta siistiltä
ja somalta näyttää!"

Puoli-päivän aikoihin tuli Jussi kotia. "Noh, vaimoseni, mitähän lienet
minulle valmistanut?" "Voi. Jussi kulta," tämä vastasi, "ai'oimpa
sinulle makkaraa paistaa, mutta sillä välin, jolloin olin kellarissa
kaljaa laskemassa, koira makkaran kaappasi pannasta, ja sillä aikaa,
kuin minä koiraa ajoin takaa, kalja tynnyristä juoksi laattialle,
ja kun minä nisu-jauhoilla koetin laattiaa kuivaksi, kaasimpa vielä
kalja-kannunkin kumohon, mutta ole huoleti, jo on kellari taas oikein
siivossa." Sanoipa tuohon Jussi: "Kaisa-Liisaseni, Kaisa-Liisaseni! tuo
sinun olisi pitänyt jättää tekemätä! kukapa käski koiran vietäväksi
heittää makkaran sekä antaa kaljan juosta tynnyristä, ja siinähän vasta
hullu olit, kun hukkahan kaasit meidän kelpo jauhomme!" "Noh niin,
Jussiseni, enhän minä tuota tietänyt, olisihan sinun sitä sopinut ennen
sanoa."

Ajattelipa silloin mies: "koska näin on vaimos laita, täytyyhän sinun
olla paremmin varuillas." Hänellä nyt oli takanansa joltinenkin summa
markkoja, net hän kullaksi vaihetti ja sanoi sitten Kaisa-Liisalle:
"katsoppas näitä kelta-kolikoita! nämät minä pataan panen ja sen
ma kätken navettahan hinkalon partten alle, mutta älä sinä sitä
käy koskemassa, muutoin paha sinun perii." "Empä suinkaan, Jussi
kulta," vakuutti vaimo. Kun sitten Jussi oli kotoa lähtenyt, tuli
talohon kaupustelioita, joilla oli myytäväksi maljoja sekä muita
savi-astioita, ja nuot nuorelta emännältä kysyivät, haluttaisiko häntä
mitään ostaa heiltä. "Voi ystävä kullat," vastasi Kaisa-Liisa, "eipä
minulla rahaa ole penniäkään enkä siis kykene mitään ostamaan, mutta
jos teille kelpaisi kelta-kolikot, minä halustakin ostaisin." "Vai
kelta-kolikoita! miks'ei maar, tuokaa niitä tänne näytteeksi." "Menkää
navettaan ja hakekaa hinkalon partten alta, sieltä te noita löydätte;
itse en minä sinne uskalla lähteä." Nämät veijarit menivätkin hakemaan
sekä löysivät pelkkää kultaa. Sen he sieltä omaksensa korjasivat
ja juoksivat sitten tiehensä, jättäen huonehesen maljansa ja muut
astiansa. Kaisa-Liisa mielestänsä arveli, että hänen myöskin tulisi
joksikin käyttää näitä uusia astioitaan, ja koska kyökissä tuollaisia
ennaltaan oli kylliksi, hän sentähden jokaisesta särki pohjan sekä
pisti net kaikki koristeeksi talon ympärillä olevan aidan seipäihin.
Illalla kotia tullessaan nämät koristeet nähtyänsä Jussi Kaisa-Liisalta
kysyi: "mitähän nyt olet tehnyt?" "Olen ostanut, Jussiseni, noilla
kelta-kolikoilla, jotka hinkalon partten alla kätkössä olivat; itse
en suinkaan tuolla käynyt, vaan kaupustelivat mitä kävivät sieltä
hakemassa." "Voi sinua, vaimo parka," valitti Jussi, "olethan nyt
hyvänkin työn tehnyt! nuot kelta-kolikot pelkkää kultaa olivat ja siinä
koko omaisuutemme; soisin maar hartahimmasti, että työ tuommoinen olisi
sinulta tekemätä jäänyt."

Kaisa-Liisa hetkisen seisoi miettien ja sanoi sitten: "kuuleppas Jussi
armahani! kullat kyllä saamme vielä kynsihimme, jos vain lähdemme
noita varkaita takaa ajamaan." "Noh, mennään kuin mennäänkin," vastasi
Jussi, "sopiihan meidän koettaa; mutta ota voita ja juustoa mukahas,
että meillä on matkalla syötävää tarpeeksi." "Otan kyllä, Jussiseni."
He sitten liikkeelle läksivät, ja koska Jussin oli koivet notkeammat,
hän edeltä tallustamaan. "Tämä minulle eduksi," ajatteli Kaisa-Liisa,
"jos kotia palaisimme, olisinhan minä hiukan voitolla." Nyt he ahteelle
tulivat, jossa oli tiessä molemmin puolin syvät pyörän-jäljet. "No
voi sentään, miten ovat tuota maa parkaa repineet, rutistaneet ja
nylkeneet! eipä tuommoiset vammat iki päivinä parane." Ja sääli hänen
sydämmensä valloitti, hän voinsa otti ja voiteli sillä, varhoja, sekä
oikealla että vasemmalla puolella olevaa, ett'eivät pyörät niitä
noin pahasti pääsisi lyöttämään; ja kun hän tätä armeliaisuuttaan
osoittaessansa kumarruksissaan kykytti, putosi juusto hänen taskustansa
ja kieri mäestä alas. Sanoi silloin Kaisa-Liisa: "jo olen kerran tämän
ahteen astunut, eikä minua haluta sitä toistamiseen kiivetä, menköhön
joku muu juustoani tuolta noutamaan." Hän sentähden otti toisen juuston
ja laski sen kierimään alas. Mutta eipä kumpaakaan kuulunut, ja vaimo
vielä kolmannenkin pani menemään samaa tietä, sillä arvelipa hän:
"ehkä siinä odottavat kumppania eivätkä halusta kahden kulje." Kun nyt
juustot kaikin kolmen sinne jäivät, hän ajatteli: "aivanhan ihmeellistä
mitä tämä tämmöinen tietää! ehkä lienee niin pahasti käynyt, ett'ei tuo
kolmas ole tietä oikein osannut, vaan mennyt eksyksiin, lähetämpä vielä
neljännenkin, toisia tänne huutamaan." Mutta eihän neljäskään asiaansa
ajanut sen paremmin, kuin kolmas. Silloin suuttui Kaisa-Liisa sekä
viskasi tuonne vielä viidennen ja kuudennenkin, ja nytpä juustot kaikki
olivat menojansa menneet. Kappaleen aikaa hän siinä vielä seisoskeli
kurkistellen, näkyisi niitä palaavan, mutta koska ei mitään näkynyt
eikä kuulunut, hän harmissansa huusi: "noh tepä kuolemaa kutsumaan
olisitte kelpo sanan-saattajia, jotka tuskin milloinkaan palaamista
teette; luuletteko minua haluttavan istua täällä kaiken päivää teitä
odottamassa? minä matkoihini menen ja teidän sopii nuoremmaksenne
juosta perästäni." Kaisa-Liisa nyt liikkeelle läksi ja saavutti piankin
Jussin, joka oli pysännyt vaimoansa odottamaan, sillä hänen jo rupesi
ruokaa tekemään mieli. "Annappas nyt tänne, mitäs olet evääksi ottanut
mukahas." Vaimo hänelle kuivaa leipää kurotti. "Missä voi ja juusto?"
kysyi mies. "Eipähän sitä olekkaan, Jussi kulta," vastasi Kaisa-Liisa,
"voilla olen maantien varhoja voidellut, ja juustot kyllä kohta tänne
tulevat; yksi minulta ensin karkasi, ja minä sitten muut lähetin tuota
käskemään takaisin." Virkkoipa Jussi: "tyhmän työnhän sinä siinä teit;
kuka tietä voilla voitelee ja juustojansa viskelee ahtehista alas!"
"Noh olkoon niinkin, Jussiseni, mutta olisipa sinun kuitenkin sitä
sopinut ennenkin sanoa minulle."

Siinä sitten yhdessä söivät kuivaa leipäänsä ja Jussi lausui:
"lukitsitko, Kaisa-Liisaseni, kotoa lähteissäs huoneemme oven?" "En
suinkaan, Jussi kulta, miksi et sitä minulle sanonut ennakolta!" "Noh
palaa sinä tästä kotiin ja pane huone lukkuun, ennen-kuin edemmäksi
astumme; tuo myöskin muassas jotakin muuta syötävää, minä tänne jään
sinua odottamaan." Kaisa-Liisa nyt kotia-päin luntustelemaan ajatellen:
"Jussi jotakin muuta tahtoo syötäväksensä, häntä ehk'ei maittane voi
eikä juusto, minä siis hänelle tuon kuivatuita omenia pussillisen sekä
juotavaksi potillisen etikkaa." Kotoa lähteissään hän sitten yli-oven
lukitsi, mutta ali-oven hän saranoilta nosti ja otti hartioillensa,
arvellen että, koska ovi oli turvissa, myöskin huone olisi suojassa.
Paluu-matkallansa ei Kaisa-Liisa kiirutta pitänyt, vaan ajatteli:
"saahan Jussi levätä enemmän aikaa." Sitten miehensä viimeinkin
saavutettuaan sanoi hän: "tästä saat tuvan oven, sopiihan sinun nyt
itse panna huone lukkuun." "Kas jopa nyt jotakin, minulla vasta viisas
vaimo on! ottaa ali-oven pois sijaltansa, joten kuka hyvänsä huonehesen
pääsee, ja salpaa yli-oven. Nyt jo kuitenkin on liian myöhäistä enään
palata toistamiseen kotia, mutta koska olet oven tänne tuonut, täytyy
sinun myöskin kantaa se edemmäksi." "Tuon minä kylläkin kannan, Jussi
kulta, mutta omenat ja etikka-potti minua liiaksi rasittaisivat; minä
net oven niskaan ripustan, sekin kantakoon puolestansa."

Nyt he metsään menivät ja hakivat noita veijareita, mutta eivätpä
heitä löytäneet. Kun viimein pimeä ennätti, kiipesivät puuhun,
yötä pitääksensä. Mutta tuskin olivat istahtamaan ehtineet, jopa
tuli tassutellen väkeä sellaista, joka kompeihinsa korjaa, mitä ei
korjattavaa olisikkaan, sekä löytää kaluja kalliitakin, ennen-kuin nuot
vielä ovat kadonneetkaan. He ihan sen puun juurelle pysähtivät, jonka
oksilla istui Jussi ja Kaisa-Liisa, tekivät nuotion ja oikoilivat sen
äärehen, saalistaan jakamahan. Jussi toiselta puolelta hiipi maahan,
kokosi kiviä taskuihinsa ja kapusi taas puuhun, aikoen kivittää
varkaat kuoliaksi. Mutta kivet eivät heihin osuneetkaan ja veijarit
virkkoivat: "jo pian koittanee aamu, koska tuuli käpyjä kuusista
varistelee." Kaisa-Liisalla yhä vain vielä oli ovi selässä, ja koska
tämmöinen taakka raskaaksi rupesi käymään, arveli hän omenien painavan
liiaksi sekä kuiskasi Jussille: "minä omenat maahan viskaan." "Älä nyt
suinkaan, Kaisa-Liisaseni!" vastasi mies, "tuo meidät ehkä saattaisi
ilmi." "Voi Jussi kulta, minun täytyy, net minua julmasti rasittavat."
"Noh heitä sitten hiitehen!" Omenat nyt oksien välistä maahan
karisemaan, ja miehet tuolla alhaalla sanoivat: "kah linnut sokasevat."
Hetkisen kuluttua, koska ovi yhtä raskahana pysyi, Kaisa-Liisa virkkoi:
"oi Jussiseni! täytyneehän minun kaataa pois potissa meidän etikkamme."
"Äläppäs kuitenkaan! jätä tuo teko tekemätä, sillä siitä saattaisivat
huomata meidät." "Voi, voi Jussi kulta, minun toki täytyy, se liian
pahasti painaa." "Noh kaada vaikka kissan konttiin!" Vaimo sitten
etikan laski potista pulppuamaan, että sitä miestenkin päälle pärskyi,
ja nämät nyt keskenänsä arvelivat: "johan kastetta rupee tihmuamaan."
Viimein Kaisa-Liisan juolahti mielehen: "entä jos ovi tuo olisi, joka
noin raskaalta tuntuu!" ja sanoipa hän sentähden: "Jussi omaiseni!
minä oven pudotan tuonne alas." "Älä Kaisa-Liisaseni, älä nyt millään
muotoa, tuosta miehet varmaankin meidät äkkäisivät." "Voi Jussiseni,
minun täytyy, se aivan ankarasti niska-luitani kosee!" "Älä Kaisa-Liisa
kultaseni! pidä vain lujasti kiinni." "Empä mitenkään tuota enään
jaksa, Jussi armahimpani, ovi jo kynsistäni kirpoaa." "Voi riivattua!"
Jussi ärjäsi vihoissansa, "noh menköhön sitten vaikka Tuonelan
tuville!" Silloin ovi kovasti kolahtaen lotkahti maahan ja miehet
pelästyksissänsä kirkasivat: "itse paha-henkikö nyt puusta kopsahti,"
sekä pötkivät pakohon, jättäen jälkeensä kaikki tavaransa. Seuraavana
aamuna, puusta alas kiivettyänsä, Jussi ja Kaisa-Liisa tuolta löysivät
kaiken kultansa ja kantoivat sitten rahat kotia.

Kun taas olivat tuvassaan, Jussi Kaisa-Liisalle sanoi: "mutta nyt
sinun myös tulee olla uskollisesti työssä." "Tahdon niinkin Jussiseni,
rupeenhan vaikka kohta, lähden pellolle eloa leikkaamaan." Sitten
sinne tultuansa Kaisa-Liisa itsekseen mutisi: "ennen-kuin tästä työhön
ryhdyn, kumpi nyt ensin paremmin sopinee, syöminen vai nukkuminenko?
Noh niin, olkoon syöminen ensimmäinen." Nytpä Kaisa-Liisa syödä
hotkimaan, ja kun hän syömästä oli päässyt, unesta silmät umpehen
pakkasivat, mutta hän kuitenkin rupesi leikkaamahan, vaan leikkeli
unen-horroksissa vaatteitaan, pannen vyö-liinansa, hameensa ja jopa
paitansakkin aivan rääpäleiksi. Viimein uni hänen peräti valtasi,
ja kun Kaisa-Liisa kau'an nukuttuansa vihdoinkin heräsi, hän siinä
puoli-alastonna seisoi ja rupesipa hämmästyksissänsä höpisemään:
"minäkö minä olen, vai enkö olekkaan minä? Voi, voi, minussa ei enään
minua ole!" Sillä välin oli yö jo tullut, ja Kaisa-Liisa nyt kylähän
juoksi, koputti miehensä tuvan akkunaa sekä huusi: "hoi Jussi!" "Kuka
siellä?" "Soisimpa halusta tietäväni, onko Kaisa-Liisa tuolla tuvassa."
"On kuin onkin," vastasi Jussi, "hän vuoteella kai makaa nukkumassa."
Tähän vaimo vastasi: "hyvä se! minä siis jo olen kotona," sekä juoksi
tiehensä. Ulkona Kaisa-Liisa tapasi rosvoja, jotka varastamisen
toimissa liikkuivat. Silloin hän noitten luoksi meni ja sanoi:
"minä halusta tahtoisin varkaihin teidän avuksenne." Luullen hänen
tarkoin tuntevan näitä seutuja rosvot oikein ihastuivat. Kaisa-Liisa
sitten huonehien edustalle juoksi huutaen: "kuulkaa ihmis- kullat!
onko teillä tavaraa mitään? me varastaa tahtoisimme." Nytpä rosvot
hämmästyen ajattelivat: "hiitehen tuommoinen auttaja," sekä rupesivat
tuumimaan, mitenkä Kaisa-Liisasta taas pääsisivät. He sentähden hänelle
sanoivat: "kylän edustalla on pastorilla nauris-maa, mene sieltä
meille nauriita noutamaan." Kaisa-Liisa kohta tuonne läksikin ja
ryhtyi hakemisen toimeen, mutta laiskuus häntä niin pahanpäiväisesti
riivasi, ett'ei hän tällä välin kertaakaan viitsinyt kyykysiltänsä
pystyyn nousta. Silloimpa sattui eräs mies sieltä ohitse astumaan,
huomasi tuon kummituksen ja pelästyi pahasti, arvellen pahan-hengen
siinä olevan nauris-maata myljäämässä. Hän nyt kiiruusti juoksi kylän
pastorin luoksi ja sanoi hänelle: "teidän nauris-maassanne paha-henki
köntii." "Voi senkin harmia," vastasi pastori, "minun on toinen
jalkani halvauksen viassa, enkä siis pääse tuota pahaa-polvea sieltä
manaamaan." Tähän mies vastasi: "kyllä minä teidät selässäni kannan,"
sekä raahasi hänet muassaan. Ja kun sitten pellon veräjälle saapuivat,
Kaisa-Liisa kaskotellen nousi pystyhyn ja rupesi lähtöä tekemään.
"Kas! kas! tuossa itse paha-henki!" kirkasi pastori, miehen selästä
maahan hypähtäen, ja molemmat nyt kiiruimman kautta koipensa sieltä
korjasivat, ja hengen-hädissänsä pastori, vaikka hänen toinen jalkansa
halvattuna oli, pääsi ketterämmin kippaamaan, kuin terveillä jaloillaan
tuo mies, joka hänen oli kantanut selässänsä.



31.

Kirjokarva.


Elelipä muinoin kuningas, jolla oli puoliso kulta-kutrinen sekä niin
ihana, ett'ei mailman maissa missään hänen vertaistansa. Tapahtuihan
sitten, että tämä kovasti sairastui, ja kun tunsi kohta kuolevansa,
hän kuninkahan kutsutti vuoteensa ääreen sekä lausui: "jos minun
kuoltuani toisen tahdot puolisokses, älä ota semmoista ketään, joka ei
ole yhtä kaunis ja kulta-kiharainen, kuin minä; lupaa se minulle." Ja
kun kuningas oli hänelle tämän luvannut, hän silmänsä ummisti kuoleman
uneen.

Kau'an aikaa kuningas suruissansa vain muisteli vainajata eikä
ollenkaan aikonut itselleen hakea toista puolisoa. Viimein hänen
neuvon-antajansa sanoivat: "ei tämä tämmöinen enään käy laatuhun,
kuninkaan pitää mennä naimisiin, jotta me kuninkaannan taas saisimme."
Nyt lähettiläitä lähetettiin maita mantereita kiertelemään ja hakemaan
morsianta mointa, joka ihan yhtä ihana olisi, kuin tuo kuningatar
vainaja. Mutta eihän koko mailmassa ollut semmoista löydettävissä, eipä
kumminkaan ketään, jolla oli yhtä kaunihit kelta-kiharat. Tyhjin toimin
lähettiläät sentähden kotia palasivat matkoiltansa.

Olipa kuitenkin kuninkaalla tytär, jonka ihanuus täsmälleen veti
vertoja kuningatar-vainajan ihanuudelle ja jonka hiukset myöskin olivat
samallaiset kullan-karvaiset. Tytön tultua täysi-kasvuiseksi isä, kun
kerta hänehen katsahti, huomasikin hänen olevan ihan äitinsä näköisen,
ja nytpä yht'äkkiä tulinen rakkaus kuninkahan kietoi pauloihinsa.
Hän neuvon-antajillensa sanoi: "minä tyttäreni tahdon naida, sillä
hän puoliso-vainajani varsinainen kuva ompi, eikä muualla missään
ole löydettävissäni morsianta niin ihan entisen vaimoni muotoista."
Tämän kuultuansa neuvon-antajat pahasti pelästyivät sekä vastasivat
varoittaen: "Jumala jyrkästi on kieltänyt isää naimasta tytärtään;
synnistä ei ikinä mitään hyvää synny, ja kova kosto on kerran vielä
valtakuntaakin kohtaava." Eikä tyttökään, isänsä päätöksen kuultuaan,
vähemmin pelästynyt, mutta toivoipa kuitenkin saavansa hänet tuosta
aikomuksesta luovutetuksi. Hän sentähden sanoi kuninkaalle: "ennen-kuin
teidän toivonne toteutan, pitää minun saaman kolme hametta, joista yksi
olkoon kullan-kiiltävä, kuin aurinko, toinen kuten kuu, hopeanhohtava
ja kolmas kirkkaasti kimalteleva, kuten tähdet; vielä sitten tahdon
viitan, tuhannesta turkis-lajista valmistetun, ja jokaisen teidän
valtakuntanne piirissä olevan otuksen nahasta on siihen pieni tilka
pantava." Mutta itseksensä hän ajatteli: "tuommoistahan on ihan
mahdoton hankkia ja minä sillä välin kyllä saan isäni luopumaan
kamalasta aikeestansa." Vaan eipä kuitenkaan kuningas päätöstään
peräyttänyt; hänen valtakuntansa kätevinten kankurien täytyi nuot kolme
hametta kutoa, yhden kullan-kiiltävän, kuin aurinko, toisen, kuten
kuu, hopean-hohtavan, kolmannen kirkkaasti kimaltelevan, kuten tähdet;
ja hänen metsästäjänsä täytyi pyytää kaikki otukset, mitä oli koko
valtakunnassa, sekä ottaa niitten nahasta pikku tilkanen, ja noista
sitten neulottiin tuhannesta turkis-lajista tehty viitta. Kun viimein
kaikki oli valmihina, kuningas käski tuoda linnahan viitan ja levitti
sen sitten tyttärensä nähtäväksi, sanoen: "huomena häät vietetään."

Koska nyt kuninkaan tytär huomasi, ett'ei enään ollut toivomistakaan,
että isä muuttaisi mielensä, päätti hän paeta kotoansa. Yöllä, kun
unen helmoissa kaikki makasivat, hän vuoteeltansa nousi sekä otti
kalliitten kalujensa joukosta kolme: kulta-sormuksen, pienen kultaisen
kehruu-pyörän ja pikku kulta-vyhtimen; nuot kolme vaatteustansa, joista
yksi loisti, kuin aurinko, toinen, kuten kuu, kumotti, ja kolmas
kimalteli, kuin tähdet, hän pisti pähkinän-kuoreen, puki ylleen tuon
kaikkinaisista turkiksista valmistetun viittansa sekä pani noella
kasvonsa ja kätensä mustaksi. Sitten tyttö onnensa uskoi Jumalan
haltuhun, läksi pois kotoa ja käydä astuskeli koko yön pitkän, kunnes
isohon metsään viimein pääsi. Ja koska neito parka kovin väsyksissänsä
oli, hän ontelon puun huomattuansa tuonne onttohon pujahti istumaan
sekä nukkui sinne.

Tekipä päivä nousemista, mutta unen helmoissa vielä makasi tyttönen,
ja hän nukkumistansa yhä nukkui, vaikka jo oli aurinko korkealle
ehtinyt. Silloin tapahtui, että kuningas, jonka valtakuntahan kuului
tämä metsä, kävi siinä metsästämässä. Kun nyt hänen koiransa tuon puun
viereen sattuivat tulemahan, net nuuskimaan rupesivat ja juoksivat sen
ympärillä haukkuen. Sanoi silloin kuningas metsästäjillensä: "rientäkää
katsomaan, mikä otus tuonne on juossut piilohon." Metsästäjät hänen
käskyänsä noudattaen menivätkin ja kertoivat palattuansa: "tuolla
puun ludossa makaa kummallinen eläin, jota emme tunne ja jommoista
emme ikinä ennen ole nähneetkään; sen on turkki tuhatta lajia karvaa;
mutta se siinä nukkua lojottelee." Tähän vastasi kuningas: "koettakaa
saada tuo elävältä pyydetyksi, köyttäkää se vankkureihin ja tuokaa
linnaan." Metsästäjät sitten tyttöön tarttuivat ja tämä kovin
säikähtäen heti heräsi sekä rupesi rukoilemaan: "minä lapsi kurja
olen, jonka on turvattomaksi, oman onneni nojaan jättänyt sekä isä
että äiti, armahtakaa minua ja ottakaa minut myötänne." Siihen miehet
sanoivat: "tule vain, _Kirjokarva_, sinä kyökkihin mukava, sinnehän
oikein oivallisesti sovit takan-nuohojaksi." Asettivatpa siis tytön
istumaan vankkureihin ja läksivät kotia kuninkaan linnahan. Perille
päästyään he, osoittaen pientä, portahien alla olevaa koppia, jonne
ei päiväkään paistamaan päässyt, virkkoivat hänelle: "katsoppas,
Karvakana, tuo sinulle on ihan omansa asunnoksi sekä makuu-kamariksi."
Tyttö sitten kyökkiin lähetettiin, ja siellä hänen toimeksensa
määrättiin työt pahimmat: puitten- ja veden-noutaminen, nuohoaminen
ja valkean-kohentaminen; häntä pantiin silpimään, mitä oli lintuja
silvittäviä, puhdistamaan kaaliksia sekä tekemään, mitä muuta osasi
olla halpaa tehtävää.

Tämmöistä kurjaa elämää Kirjokarva siellä kau'an aikaa eleli. Voi
sinuas ihanaa kuninkaan-tytärtä! kuinkahan sinun vielä käyneekään!
Mutta tapahtuipa kerran, että linnassa pidot pidettiin, ja tyttö
silloin sanoi kokille: "pääsisinkö minäkin hiukan tuonne katsomaan?
lupaampa jäädä seisomaan oven ulko-puolelle." Tähän kokki vastasi: "noh
mene vain, mutta puolen tunnin päästä pitää sinun taas oleman täällä
tuhkaa kokoomassa." Nyt tyttö öljy-lamppunsa otti, meni koppiinsa,
riisui turkit yltään sekä pesi noen pois käsistänsä ja kasvoistaan,
joten hänen ihanuutensa näkyviin tuli, ikään-kuin toisinaan mustain
pilvien välistä välkkyy auringon-sätehiä toinen toisensa perästä.
Sitten hän pähkinän-kuoresta otti sen pukunsa, joka loisti, kuten
aurinko. Ja tämän tehtyänsä hän tuonne pitoihin meni, ja kaikki
hänen edestänsä väistyivät, sillä eipä kukaan häntä tuntenut, vaan
arveltiimpa hänen olevan jonkun kuninkaan-tyttären. Mutta kuningas
meni häntä vastaan, tarjosi hänelle kätensä ja tanssi hänen kanssansa
sekä ajatteli itsekseen: "näin ihanaa neitoa eivät ole silmäni ennen
nähnehet milloinkaan!" Tanssin loputtua tyttö kiitokseksi kumarsi, ja
kun sitten kuningas vähän vilkasi taaksensa, jopa sillä välin neitonen
katosi, eikä kukaan tietänyt, mihin hän oli joutunut. Mitä linnan
edustalla oli vartioita, kaikki net sisälle kutsuttiin ja heiltä
tarkoin tiedusteltiin, vaan eipä ollut yksikään tuota neitosta nähnyt.

Mutta tyttö oli koppiinsa rientänyt ja vilppaasti riisunut vaatteensa,
noennut kasvonsa ja kätensä sekä pukenut turkit yllehen, ja jopa hän
taas oli Kirjokarvana. Kun hän tuosta kyökkiin palattuansa aikoi ruveta
työhönsä, takkaa tuhasta puhdistamaan, sanoi hänelle kokki: "jätä tuo
huomiseksi ja keitä sinä tämä soppa kuninkaalle, minäkin vuorostani
ai'on pikimmältäni mennä tuonne ylhäisten iloa katselemaan, mutta
jos yhdenkin hius-karvan annat pudota liemeen, et tästä lähin enään
saa ruo'an rahtuakaan." Sitten kokki kyökistä läksi ja Kirjokarva
keittäjäksi rupesi sekä keitti, parastansa pannen, kuninkaalle
leipä-vellin, ja tuon saatuansa valmiiksi hän kävi kopistaan
kulta-sormustansa noutamassa sekä pisti sen sinne vatihin, johon oli
keitoksen kaatanut. Kun sittemmin pidot päättyneet olivat, kannettiin
velli kuninkaan syötäväksi, ja se hänestä niin hyvältä maistui, ett'ei
hän mielestänsä milloinkaan ollut parempaa ruokaa nauttinut. Mutta kun
astian pohja paistamaan rupesi, kuningas kultasormuksen huomasi eikä
saanut käsitetyksi, miten tuommoinen oli tuonne joutunut. Hän sentähden
käski, että kokki hänen luoksensa kutsuttaisiin. Tuo käskyn kuultuansa
pahasti pelästyi ja sanoi Kirjokarvalle: "varmaankin olet hius-karvan
pudottanut vellihin; mutta jos niin on laita, sinä huolimattomuudestas
olet aika selkä-saunan saava." Kun hän sitten kuninkaan eteen astui,
tämä kohta kysyi, kuka vellin oli keittänyt. "Minun se on keittämäni,"
tokasi kokki vastaukseksi. Mutta kuningas sanoi: "tuon varsin
valehtelitkin, sillä se on nyt laitettu ihan toisella tavalla sekä
monta vertaa paremmaksi, kuin milloinkaan ennen." Siihen kokki vastasi:
"täytyypä minun tunnustaa, ett'en itse olekkaan sitä laittanut, vaan
onhan se Karvakanan keittämä." Käski silloin kuningas: "mene tuomaan
häntä tänne," sekä kysyi Kirjokarvan tultua: "kuka sinä olet?" "Minähän
köyhä lapsi raukka, jolla ei enään ole isää eikä äitiä." Sitten hän
kysäsi: "miksi täällä linnassani oleskelet?" Tyttö vastasi: "minusta
ei mihinkään ole, ansaitsisin vain, että kenki-rajalla minua korville
kolhittaisiin." Viimein kuningas vielä kysyi: "mistäs olet saanut tuon
sormuksen, jonka löysin velli-vadista?" Tähän vastasi Kirjokarva:
"sormuksesta en tiedä mitään." Näistä vastauksista ei siis kuningas
liioin viisastunut vaan hänen täytyi käskeä tyttö tiehensä.

Jonkun ajan päästä linnassa taas oli pidot, ja kuten edellisellä kertaa
Kirjokarva nytkin kokilta pyysi päästäksensä tuota iloa ihmettelemään.
"Noh mene vain," vastasi kokki, "mutta palaa tänne puolen tunnin
päästä ja keitä kuninkaalle tuommoista leipä-velliä, jonka tiedät
hänen mieli-ruo'aksensa." Tyttö silloin koppiinsa kiisi, pesi itsensä
vilppahasti, otti pähkinän-kuoresta tuon hamehensa, joka, kuten kuu,
hopealta hohti, sekä puki sen yllensä. Sitten hän kuninkaan-tyttärenä
astui saliin; ja kuningas meni häntä vastaan, ollen aivan iloissansa
siitä, että tuo kaunotar taas tuli hänen pitoihinsa, ja koska tanssi
silloin oli ihan alkamaisillaan, hän neitosen otti kumppaniksensa. Tämä
tanssin loputtua kuitenkin niin äkkiä katosi, ett'ei kuningas ensinkään
huomannut, minne hän oli puikahtanut. Mutta tyttö koppiinsa riensi,
muuttihe siellä taas Kirjokarvaksi ja palasi kyökkiin, leipä-velliä
keittämään. Kun kokki oli tanssia katsomaan lähtenyt, kävi Kirjokarva
kultaista kehruu-pyöräänsä noutamassa ja laski sen siihen astiaan,
jonne kaasi keitoksen. Ruoka sitten kannettiin kuninkaan nautittavaksi,
joka sen söi kaiken, ja se hänestä yhtä hyvältä maistui, kuin
viime-kerrallakin, ja hän tykönsä kutsutti kokin, joka nytkin tunnusti,
että Kirjokarva oli vellin keittänyt. Kuningas siis puheillensa taas
käski Kirjokarvankin, mutta tämä vakuutti, ett'ei hänestä muuhun
ole, kuin selkä-saunaa saamaan, sekä ett'ei hän tuosta kultaisesta
kehruu-pyörästä mitään tietänyt.

Kun sitten kuningas pidot piti kolmannen kerran, kävipä taas samoin,
kuin ennenkin. Kokki kyllä sanoi; "sinä noita lienet Karvakana, ja
sekoitat varmaankin liemeen jotain pahuksen-vietävää, koska aina
laitat velliä sellaista, joka kuninkaan mielestä paljon paremmalta
maistuu, kuin minun keittämäni," mutta eipä Kirjokarva rukoilemasta
hellittänyt ja laskipa kokki hänen viimeinkin menemään määrätyksi
aikaa. Tyttö nyt yllensä puki sen hamehen, joka kimalteli, kuten
tähdet, sekä astui tässä pu'ussaan salihin. Kuningas taas tanssi tuon
kauniin neitosen kanssa, arvellen itseksensä, ettei hän milloinkaan
ollut toista näin ihanaa vaimoa nähnyt. Ja heidän tanssiessansa hän
tytön huomaamata pisti kulta-sormuksen hänen sormeensa sekä oli
määrännyt, että tanssi hyvin kau'an kestäisi. Kun se sitten loppui, hän
neitosta koetti pitää kädestä kiinni, mutta tämä sukkelasti kuninkaan
käsistä pujahti väen-tunkohon, ihan kadoten näkyvistä. Kiiruimman
kautta tyttö portahien-alaiseen koppiinsa riensi, mutta koska hän oli
viipynyt puolta tuntia enemmän ja siis liiaksi kau'an, ei hän enään
joutunut riisumaan tuota loistavaa pukuansa, vaan paiskasi sen päälle
turkkinsa ylleen, eikä hädissään noennut itseänsä aivan tarpeeksi,
vaan jäipä valkoiseksi yksi sormi. Kirjokarva nyt kyökkiin juoksi
ja keitti kuninkaalle kelpo leipä-vellin sekä pisti kokin poissa
ollessa, velli-vatihin kulta-vyhtimensä. Havaittuaan sitten astian
pohjalla olevan vyhtimen, kuningas taas kutsutti tykönsä Kirjokarvan ja
huomasipa nyt, heti tämän tultua, tuon valkoiseksi jääneen sormen sekä
siinä sen sormuksensa, jonka hän salaa oli tanssi-kumppaninsa sormehen
pistänyt. Nytpä hän tytön käteen tarttui eikä siitä enään hellittänyt,
ja kun Kirjokarva paetaksensa koetti saada kätensä irti, aukeni turkit
hiukkasen ja raosta vähän vilahti tähti-hame. Kuningas kohta viittahan
kaappasi ja veti sen hänen yltänsä. Silloin neidon kulta-kutriset
näkyviin valuivat, ja itse hän siinä nyt ihanan loistavana seisoi
eikä enään päässyt piilohon mihinkään. Ja kun hän noen ja tuhan oli
kasvoistansa pessyt, ei häntä ihanampaa neitosta ollut milloinkaan
mailman maissa nähty missään. Mutta kuningas hellästi lausui: "sinä
rakkahin morsiameni olet emmekä ikinä enään toisistamme eroa." Sitten
häät vietettiin ja he onnellisina yhdessä elivät aina kuolin-päiväänsä
saakka.



32.

Leino Ja Lemmikki.

Ison, tiheän metsän sydämmessä oli muinoin rappeuttunut linna, jossa
ypö yksinään asui vanha vaimo, joka oli aika noita. Päiväksi hän aina
kissaksi taikka tarhapöllöksi muuttihe, mutta rupesipa illan tullen
taas ihmiseksi. Hän osasi luoksensa viekotella metsän-riistaa ja
lintuja sekä tappoi net sitten, keitti ja paistoi. Jos kuka ihminen
hyvänsä läheni linnaa sadan askeleen päähän, jäi hän siihen seisomaan
eikä kyennyt minnekkään ennen liikkumaan, kuin akka lumouksen peräytti;
mutta jos neitonen tähän piiriin sattui tulemaan, noita hänen kohta
loihti linnuksi, pisti linnun sitten koppaseen sekä kantoi kopan tuonne
linnahan. Siellä hänellä isossa huonehessa oli ainakin seitsemän
tuhatta sellaista sulo-lintua, kukin kopassansa.

Elipä silloin siellä lähistössä neito nuori, Lemmikki nimeltään;
hän ihanampi oli, kuin kaikki muut neitoset. Tämä ja Leino-niminen
sorea nuorukainen olivat keskenänsä kihloissa. Lähenipä jo heidän
hää-päivänsä, ja hupaisimman huvin kumpaisellekkin tuotti toisensa
kanssa seurusteleminen. Kerta he metsähän menivät kävelemään,
saadaksensa kerrankin kahden-kesken puhua rakkaudestansa. "Varokaamme
vain, kultaseni," sanoi Leino, "ettei liian likelle linnaa jouduttaisi."
Oli silloin ihana ilta, auringon sätehet puitten välitse kirkkaasti
välähtelivät tumman viheriässä metsässä ja iki-vanhain tammien oksilla
turturi-kyyhkyset valittaen kujertelivat.

Tavan takaa valui kyyneleitä Lemmikin silmistä ja hän päivän-paistehesen
istui valittamaan; ja valittipa myöskin Leino. Kovin tyrmistyneinä,
ikään-kuin kuoleman kielissä, he siinä nyt istuivat; he ympärillensä
katselivat, huomasivat joutuneensa eksyksiin eivätkä tietänehet,
missä-päin koti kultainen. Puoliksi piili jo aurinko vuoren takana,
mutta maisemaa vielä valaisi toinen puoli, Leino katsahti pensahien
välistä, ja olipa ihan heidän vieressänsä tuon noita-pesän vanhat
muurit; hän pahasti pelästyi ja kalman-karvaiseksi hänen kasvonsa
kävivät. Lemmikki nyt lauloi:

    "tuo puna-kaula lintunen
    laulaa: voion, voion, voion,
    se laulaa kuoloa kyyhkysen,
    laulaa: voion, voi -- tirili, lili, tirili."

Leino Lemmikkiin katsahti, mutta olipa Lemmikki muuttunut satakieleksi,
joka liverrellen lauleli: "tirili, lili, tirili." Tulisilla silmillään
tuijotellen tarhapöllö ilkeä kolmasti lenteli tuon lintusen ympäri,
kolme kertaa rääkyen: "huh huu, huh huu!" Leino ei liikahtamaan
kyennyt; hän siinä seisoi ikään-kuin kivettyneenä, ei saanut itketyksi
eikä puhutuksi, ei kättänsä liikutetuksi eikä jalkaansa nostetuksi. Nyt
oli jo aurinko maillensa mennyt, tarhapöllö pensahistoon lensi ja kohta
sieltä tuli vanha akka kyrmy-niska, kelta-naama, laiha-luinen, jolla
oli mulko-silmät punaiset sekä konko-nenä niin kamalan pitkä, että sen
pää leu'an ali-puoleen ulettui. Ämmä häijysti hörisi, kaappasi kätehensä
satakielen ja vei kuin veikin sen sieltä. Leino ei sanaakaan suustansa
saanut eikä päässyt paikastaan, ja satakieli pysyi poissa. Viimein
vaimo palasi ja sanoi kolealla äänellä: "terve, terve haltiani! kun kuu
metsäkirveliä valaisee, laske, haltiani, hänet irti sopivalla aikaa."
Silloin Leino taas liikkumaan pääsi. Hän polvillensa lankesi akan
etehen ja rukoili, että hänelle jälleen annettaisiin hänen Lemmikkinsä,
mutta akka vastasi, ett'ei Leino ikänänsä enään saisi neitostansa, sekä
läksi tiehensä. Nuorukainen parka huusi, itki ja valitti, mutta turhaa
oli tuo kaikki. "Voi, voi, kuinkahan minun käyneekään tätä kestäminen!"
Hän suruissansa läksi pois-päin astumaan ja tulipa viimein vierahasen
kylään; siellä hän kau'an aikaa oleskeli lampurina. Usein hän linnan
ympäristöä kierteli, mutta varoi visusti liian likelle joutumasta.
Kerta Leino eräänä yönä unissaan oli löytävinänsä veri-punaisen
kukkasen, jonka kuvussa oli helmi iso, ihana. Hän kukan poimi sekä
meni sitten linnahan, kädessä kukka, ja kaikki, mitä hän sillä koski,
kohta pääsi noiduksista; hän unissansa myöskin oli sen avulla Lemmikkiä
pelastavinaan. Aamulla herättyänsä hän hakemaan rupesi ja hakipa
vuoret poikki laaksot halki, löytyisikö mistään tuommoista kukkasta;
koko kahdeksan päivää hän turhaan haeskeli, ja vasta yhdeksäntenä hän
aamulla ani varakin löysi tuon veri-punaisen kukkasen. Sen kuvussa
oli iso, ihanimman helmen kokoinen kaste-herne. Tätä kukkaa kantaen
hän sitten yöt päivät astuskeli, joutuen viimein linnan likitteelle.
Sinne ei hän nyt puuttunutkaan kiinni linnasta sadan askeleen päähän,
vaan pääsipä suorastaan aina portille saakka. Ilosta silloin Leinon
sydän sykki, hän kukalla koski porttia, ja se heti aukeni. Hän sisälle
meni, pihan poikki, sekä kuunteli, mistä linnun-ääniä kuuluisi, ja jopa
viimein kuulikin viserryksen. Hän sitä kohden astumaan läksi ja tuli,
kuin tulikin, siihen salihin, missä oli nuot seitsemän tuhatta koppaa
lintuinensa, joita ruokkien parasta aikaa häärieli noita-akka itse.
Tämä Leinon nähtyänsä kovasti kiukustui, jopa oikein silmittömäksi
suuttui, haukkui sekä sylki suustansa myrkkyä ja sappea, mutta eipä
kyennytkään pääsemään häntä kahta askelta likemmäksi. Nuorukainen
ei akasta mitään piitannut, vaan meni lintu-koppia katselemaan:
mutta olipa siellä satakieliä sadoittain, ja vaikealta siis veti
selville-saaminen, mikä oli hänen Lemmikkinsä. Siinä nyt tuumiessansa
hän huomasi, että akka salaa kaappasi koppasista yhden sekä hiipi,
tuo kädessä, ovea kohden. Ihan kohta ämmän vierehen hypähti Leino
sekä koski kukallansa koppaan ja myöskin noitahan; nyt akalta oli
taika-voima mennyt, ja yhtä ihanana, kuin ennenkin, Lemmikki sulhasensa
sylihin vaipui. Leino kaikki muutkin linnut muutti taas neitosiksi ja
palasi sitten Lemmikkinensä kotia, jossa kau'an aikaa yhdessä elivät
onnellisina.



33.

Onnellinen Hannu.


Oltuansa seitsemän vuotta yhden isännän palveluksessa sanoi Hannu
hänelle: "jo on, isäntä kulta, palvelus-aikani loppunut, minä nyt
halusta palaisin kotia äitini tykö, maksakaa minulle palkkani." Tähän
isäntä vastasi: "sinä uskollisesti ja rehelisesti olet minua palvellut,
ansios mukahan tulee sinulle palkkakin maksettavaksi," sekä antoi
Hannulle kulta-kappaleen, joka oli ihan hänen päänsä kokoinen. Hannu
taskustaan otti niistin-liinansa, kääri siihen tuon möhkäleen, nosti
olallensa käärön ja läksi kotia-päin astumaan. Kun hän nyt siinä
tallusteli, yhä konkuuttaen toista jalkaansa toisen etehen, sattui
hänen nähtäviinsä ratsastaja, joka pulskeana ja iloisen-näköisenä
ajoi hänen ohitsensa uljaan hevosen selässä. "Noh oi!" huudahti Hannu
äänensä, "tuo ratsastaminenhan vasta on oivallista! siinä maar mies
istuu ikään-kuin tuolilla, ei satuta jalkaansa kivihin eikä kuluta
kenkiänsä, ja tuskimpa vielä on ajattelemisen alkuunkaan ehtinyt, kun
jo on päässyt matkansa päähän." Tämän kuultuansa ratsastaja seisatti
hevosensa ja huusi: "hoi Hannu! miksi siinä jalkaisin tassuttelet."
"Mikäs auttaa, kun on pakko pakoittamassa, sillä onhan minulla tämä
möhkäle kotihin kannettavana; se kyllä on kultaa, mutta eipä siltä
saa päätänsä suorana pidetyksi ja se pahan-päiväisesti ahdistaa
olkaani." "Äläs huoli, veikkoseni," sanoi ratsastaja, "tehkäämme
vaihetus-kauppaa: minä sinulle annan hevoseni ja anna sinä minulle tuo
möhkäleesi." "Aivan halustakin," vastasi Hannu, "mutta senhän tiedän
ta'ata, että kyllä tästä saatte kangottamista." Ratsastaja nyt maahan
hyppäsi, korjasi puoleensa kullan, auttoi Hannun ylös hevosen selkään
ja pisti ohjat hänen kätehensä, sanoen: "jos tahdot hevosta juoksemaan
oikein aika vauhtia, maiskaise silloin kielelläs ja huuda: 'hopsis'."

Hannu aivan iloissansa oli, kun hän siinä hevosen selässä istui ja
kaikista vaivoista vapaana ratsasti eteen-päin. Hetken päästä hänen
päähänsä pöllähti, että hevosen toki tulisi juosta nopeammin, ja hän
sentähden rupesi maiskuttamaan sekä huusi: "hopsis." Hevonen nyt täyttä
laukkaa laskemaan, ja ennen-kuin Hannu vielä oli päässyt ajattelemisen
alkuunkaan, hän jo oli ratsahilta kopsahtanut maahan ja makasi ojassa,
joka maantien eroitti vieressä olevasta pellosta. Hevoinen myös olisi
menojansa mennyt, jollei sitä olisi pidättänyt eräs talonpoika, joka
tuota tietä tuli, ajaen lehmää edellänsä. Hannu raajojansa hieroi sekä
kömpi sitten taas pystyhyn. Mutta hän aivan suutuksissansa oli ja sanoi
talonpojalle: "huonohan huvi tuo ratsastaminen, varsinkin kun joutuu
saamaan tuommoista konia, jonka selässä häijysti töysyttää, ja joka
viimein miehen viskaa ratsahilta niin rajusti, että piankin saattaa
niska nurin mennä; minä en iki-päivinäni enään semmoisen selkähän
istu. Toista teidän lehmänne, senhän perästä sopii verkalleen astua
astuttavansa, ja ompa vielä joka päivä maito, voi ja juusto taatusti
saatavissa. Antaisimpa minä vaikka mitä, jos vain lehmän saisin."
"No niin", vastasi talonpoika, "koska teidän noin hartahasti tekee
tuota mieli, kyllä minä lehmäni vaihetan teidän hevoseenne." Oikeimpa
ihastuen Hannu tähän suostui, ja talonpoika hevosen selkään hypähti
sekä ratsasti kiiruimman kautta tiehensä.

Hiljalleen Hannu nyt astuskeli ajaen lehmäänsä eteenpäin sekä miettien
mielessään kelpo kauppaansa. "Jos minulla vain on leipä-palanen,
ja tuskin maar tuota koskaan minulta puuttunee, sopiihan minun nyt
syödä voita ja juustoa särpimeksi, milloinka vain mieleni tekee,
jos jano tulee, minä lehmäin lypsän ja juon maitoa. Mitä maar enään
parempaa pyytäisin." Olipa Hannun ohitse-mentävissä ravintola; hän
tuonne poikkesi, söi ilon-ihastuksissansa kaikki tyyni mitä hänellä
oli muassaan syötävää, sekä päivällis- että illallis-varansa, ja osti
viimeisillä penneillään olut-tilkkasen. Sitten hän lehmänsä taas ajoi
liikkeelle, aina vain pyrkien koti-kylää kohden, äitinsä luoksi. Yhä
helteisemmäksi kävi ilma sydän-päivän lähetessä, ja Hannun astuttavana
oli kanervi-kangas, jota kesti runsaasti tunnin matkan. Kovin nyt
poika parka palavoihinsa tuli ja janottipa häntä niin pahasti, että
kieli suu-lakehen puuttumaan pakkasi. "Helpostihan tästä pulasta
pääsee," ajatteli Hannu, "minä kohta lypsän lehmäni ja virkistän
itseni maidolla." Hän elukan sitten sitoi kuivettunehesen puuhun
kiinni ja otti kiulun puutteessa lypsy-astiaksi nahka- lakkinsa,
mutta vaikka hän kyllä pani parastansa, eipä kuitenkaan saanut maitoa
utareista herumaan tippaakaan. Ja koska hän lypsämisen toimitti vallan
taitamattomasti, lehmä viimein tuskastui ja potkasi taka-jalallaan
häntä päähän niin pahasti, että poika parka selällensä keikahti maahan
eikä isohon aikaan ollenkaan ymmärtänyt, minne oli joutunut. Onneksi
osasi juuri tulla eräs teurastaja, joka käsi- rattailla kuljetti
lihavan porsahan. "Mitähän riivattua tämä tietää!" tuo huudahti sekä
auttoi pystyhyn Hannu hyvän. Hannu kertoi, mitä oli tapahtunut.
Tarjoten hänelle tasku-mattiansa sanoi teurastaja: "ryypätkää tuosta
siemaus, se teitä on virvoittava. Ei tuommoisesta lehmästä enään ole
lypsylehmäksi, se jo on liian vanha, eihän siitä muuhun, kuin kuormaa
vetämään taikka tapettavaksi." "No niin," mötisi Hannu ja lykkäsi
silmiltänsä tukan, "kuka maar tuon olisi arvannut! eipä hullumpaa, kun
on talossa tälläinen elukka tapettavissa, siitähän saapi oivallista
syötävää! mutta minua ei lehmän liha oikein maita, se ei mielestäni ole
mehukasta tarpeeksi. Toistapa tietäisi, jos minulla olisi tuommoinen
kelpo porsas! sen liha vasta makealta maistuisi! ja saahan siitä vielä
makkaraakin." "Kuulkappas Hannu," sanoi teurastaja, "teidän mieliksenne
minä vaikka vaihetus-kauppaan rupeen sekä annan lehmästänne teille
porsahani." "Jumala teitä palkitkoon teidän ystävällisyydestänne,"
huudahti Hannu, jättäen teurastajalle lehmänsä, ja tuo taas nosti
rattailta porsaan sekä pisti Hannun kätehen nuoran, jonka pää oli sen
kaulaan sidottu.

Hannu nyt läksi eteen-päin astumaan, miettien itseksensä, mitenkä
hänen kävi kaikki mieltä myöden; kohdatkoon häntä mikä vastus hyvänsä,
kohta hän kuitenkin tuosta taas pääsi. Hänen seurahansa sitten
sattui poika, joka kainalossansa kantoi uhkean, valkoisen hanhen.
He keskenänsä haastelemaan rupesivat, ja Hannu jutteli onnestansa
sekä miten hän aina oli edullisia vaihetus-kauppoja tehnyt. Poika
puolestansa kertoi kantavansa ristiäis-ruo'aksi hanhen. "Koettakaa
kerrankin," jatkoi hän puhettansa ja otti hanhea siivistä kiinni,
"siinä vasta painoa, mutta ompa sitä syötettykin koko kahdeksan
viikkoa. Joka tätä paistia hiukankin haukkaa, kyllähänen tarvitsee
rasvasta puhtaaksi pyhkiä molemmat suupielensä." "Ehkä maar," tokasi
vastaukseksi Hannu, punniten kämmenellään hanhea, "onhan siinä
painoa, mutta eipä ole minun porsahanikaan tyhjän-painava." Sillä
välin poika, päätänsä pudistaen, aivan arvelevan näköisenä tirkisteli
ympärillensä joka taholle. "Kuulkappas," hän sitten sanoi, "kuinkahan
tuon teidän porsaanne lienee oikein laita! Siitä kylästä, josta juuri
te'en tuloa, varastettiin äskettäin kylä-voudin läätistä yksi! minä
pelkään, pelkäämpä pahasti, että te tuossa sitä nyt talutatte. Ompa
väkeä liikkeelle lähetetty, ettekä suinkaan kauppaanne kiittäisi, jos
tapaisivat teidät porsainenne; he varmaankin teitä pistäisivät pimeään
vanki-komeroon, tuskimpa helpommalla pääsisitte." Nythän pahasti
pelästyen Hannu hyvä huudahti: "voi hirveätä! auta, poika kulta, minua
tästä pulasta, sinä varmaankin paremmin kuin minä jonkun neuvon keksit;
ota sentähden sinä minun porsahani ja anna minulle hanhes." "Onhan
tuo kylläkin vaarallinen kauppa," vastasi poika, "mutta enhän minä
kuitenkaan soisi syykseni, että te kovan onnen kourihin joutuisitte."
Hän siis nuoran otti käteensä, ja talutti vilppahasti porsaan pois
eräälle syrjä-tielle; mutta Hannu hyvä surkeasta surustaan päästyänsä
nyt läksi kotia-päin tallustelemaan, hanhi kainalossa. "Jos oikein tätä
asiaa ajattelen," jupisi hän itseksensä, "tulin maar minä vaihetuksessa
varmaankin voitolle; sainhan ensiksi kelpo paistin, sitten koko joukon
rasvaa, jota siitä on heruva ja josta minulle särpimeksi karttuu
hanhenihraa kumminkin kolmen kuukauden vara, sekä viimein nuot kauniit,
valkoiset höyhenet; niitä minä pakkautan pään-alaiseni täytehen, ja
tuskinhan semmoisella vuoteella tuudittamista kaipaan nukkuakseni.
Tästä maar äitini aivan ihastuksihin ilostuu."

Kun Hannu sitten viimeisen kylän läpitse astuskeli, seisoi siellä hioja
rattainensa; pyörä hyrräsi ja mies siinä lauloi:

    "sakset ma hion, kun pyöräni pyörii,
    ja silloimpa kultaa minulle vyörii."

Hannu nyt seisahti, katsoa töllötteli kappaleen aikaa ja rupesipa
viimein miestä puhuttelemaan sanoen: "teidän kai menestynee kaikki
toimenne, koska noin ilo-mielin olette hioessanne." "Niimpä niinkin,"
vastasi hioja, "minun on ammattini mitä oivallisin. Kelpo hioja on
sellainen mies, joka, milloinka hän kätensä vain pistää taskuunsa,
aina sieltä myöskin löytää rahaa. Mutta mistä te tuon kauniin hanhen
olette ostaneet?" "Sitä en olekkaan ostanut, vaan olen, porsasta
antaen, sen itselleni vaihettanut." "Ja mistä porsaan saitte?" "Sen
sain lehmästäni." "Noh entä lehmän?" "Sen sain hevosestani." "Mitenhän
teidän haltuunne hevonen joutui?" "Siitä annoin pääni kokoisen
kulta-kappaleen." "Mistä sitten tuli teille tuo kulta?" "No sainhan
minä sen palkakseni seitsen- vuotisesta palveluksesta." "Ainiaampa te
olette ymmärtäneet keksiä kelpo keinot," sanoi hioja, "jos nyt vielä
saattaisitte laittaa niin, että rahoja aina kilisisi taskussanne,
miiloinka vain vähänkin liikahdatte, eipä enään paremmasta onnesta
väliä." "Mitenkä tuo kävisi laatuhun?" kysyi Hannu. "Teidän tulee
ruveta hiojaksi, semmoiseksi kuin minäkin; eihän siihen oikeastaan
muuta tarvita mitään, kuin ainoastansa tahko, itsestänsä sitten
syntyy mitä vielä puuttuu. Tässä minulla on yksi, joka kyllä on
vähän vialloinen, mutta eipä teidän siitä tarvitsekkaan enempää
antaa kuin ainoastaan hanhenne; suostutteko tähän kauppaan?" "Noh
vielähän kysytte," vastasi Hannu, "tulenhan minä täten mailman
onnellisimmaksi ihmiseksi; jos minulla aina rahaa ompi, milloinka
vain käteni pistän taskuuni, tuskimpa sitten enää suremisen syytä!"
ja nyt hän miehelle hanhensa antoi sekä sai sen sijasta tahon. Ottaen
vierestänsä maasta tavallisen kiven sanoi silloin hioja: "kas tästä
vielä kaupan-päällisiksi saatte oikein kelpo kivi-kullan, se kyllä
koputtamista kestää, vaikka siinä väärän naulan hakkaisi suoraksi.
Ottakaa myös se ja nostakaa varovasti maasta."

Hannu kiven nosti syliinsä ja meni tiehensä aivan hyvillä mielin;
ilosta hänen silmänsä säihkyivät, ja hän huudahti: "minä maar olen
oikea onnen kantamoinen! olen kuin sunnuntai-päivänä syntynyt,
sillä, käypihän totehen kaikki, mitä vain toivon!" Mutta koska
hän päivän-koitteesta saakka oli liikkeellä ollut, hän kuitenkin
vähitellen rupesi väsymään; myöskin vaivasi häntä nälkä kovasti
eikä hänellä enään ollut ruo'an rahtuakaan, sillä olipa hän lehmän
saatuansa, ilon-innoissaan yhtä haavaa syönyt suuhunsa kaikki eväänsä.
Viimein hän väsymyksestä tuskin enään jaksoi jalkojansa raahustaa, ja
ehtimiseen hänen täytyi pysähtyä levähtämään; ja tuntuipa kivetkin
oikein pahan-päiväisen painavilta. Silloin ei hän saanut tyköänsä
torjutuksi sitä ajatusta, että hyvinhän huokeammalta toki vetäisi,
jollei hänen juuri nyt tarvitsisi noita kantaa. Ikään-kuin koteloinen
verkalleen vengotellen Hannu vihdoinkin lähteelle tuli, siinä hän aikoi
levätä sekä raikkaalla vedellä itseänsä virvoittaa; mutta jottei hän,
laskeissansa kiviään maahan, niitä milläkään tapaa turmelisi, hän net
varovasti pani viereensä lähteen reunalle. Sitten hän itse istumaan
meni ja kumartui vettä kohden juodaksensa, mutta tulipa silloin paha
tapaturma, hän kiviänsä hiukan loukkasi ja net pouskahtivat molemmat
lähtehesen. Omin silmin nähtyänsä niitten tuonne syvyytehen kadonneen
Hannu ilosta hypähti koko korkealle, lankesi sitten polvillensa ja
kiitti, kyyneleitä vuodattaen, Jumalaa siitä, että hänelle tämäkin armo
osoitettiin ja hän näin luontevasti, ihan niin, ettei hänen ollenkaan
tarvinnut itseänsä mistään syyttää, oli päässyt noista raskaista
kivistä; ainoastaan niistä hänellä nyt enään muka oli haittaa ollut.
"Minun vertaistani onnellista ei ole maki mailmassa!" hän huudahti.
Ilo-mielin ja kaikista vaivoista vapautettuna hän nyt heti liikkeelle
läksi ja juoksipa juoksemistansa, kunnes kotia ennätti äitinsä luoksi.



34.

Köyhä ja Rikas.

Ennen muinoin, jolloinka hyvä Jumalamme vielä vaelsi täällä maan
päällä ihmisten joukossa, tapahtui kerta eräänä iltana, että häntä
kovin väsytti. Yö oli jo tullut, mutta eipä hän vielä sattunut
saamaan itsellensä yö-siaa. Nyt näkyi tien varrella, vasta-päätä
toisiansa, kaksi asuntoa, toinen suuri ja komea, vaan toinen varsin
pieni ja huono. Tuo komea oli rikkaan miehen talo, mutta se pieni
mökki siinä köyhän asuntona. Tässä nyt _Herra_ ajatteli: "tuolle
rikkaalle en minä varmaankaan tule vaivoiksi olemaan, sinneppä siis
menen ovea koputtamaan." Kuultuaan, että joku ovea kolkutti, aukasi
rikas akkunansa, kysyen vieraalta, mitä tuo tahtoi. _Herra_ vastasi:
"minä vain sinulta pyytäisin yö-sijaa." Pohatta nyt tarkasteli
matka-miestä kiireestä kanta-päihin saakka, mutta koska armias Jumala
kulki huonoissa vaatteissa eikä siis näyttänyt liioin rahalliselta,
ravisti rikas päätään, sanoen: "en saata teille yö-siaa antaa, sillä
huoneeni ovat täynänsä viljaa ja kaikellaista kalua; jos minä talooni
laskisin kaikki, jotka oveani kolkuttavat, niin saisimpa itse tarttua
kerjäläis-sauvaan. Mene jonnekkin muualle." Näin ärjästen hän akkunan
sulki ja antoi Jumalan seisoa ulkona. _Herra_ sentähden rikkaan jätti
hänen omiin oloihinsa ja läksi köyhän ovea koputtamaan. Tuskin oli
hän sen ennättänyt tehdä, jopa jo ovi avattiin ja köyhä mies käski
mökkiinsä matkustajaa sekä tarjosi hänelle yö-siaa lausuen: "nyt on
jo varsin pimeä, tänään ette enään edemmäksi saata kulkea." Tämä
oli _Herralle_ otollista, ja hän siis meni sisälle. Tuon köyhän
miehen vaimo antoi hänelle kättä, sanoen: "terve tultuanne," sekä
käski häntä pitämään hyvänänsä mitä talossa oli tarjottavana, eipä
heillä muka suuria varoja ollut, mutta mielellään he vieraalle
jakaisivat, mitä heillä oli itsellänsäkkin. Sitten hän perunoita pani
pataan ja meni sillä välin, kuin net kiehumassa olivat, kuttuansa
lypsämään, saadaksensa vähän maitoakin illalliseksi. Ja kun ateria
oli valmistunut, istui _Herra_ heidän kanssansa ruo'alle, ja
maistuipa hänestä halpa illallinen varsin makuisalta, koska hän näki
iloisia ihmisiä seurassansa. Kun sitten olivat syömästä päässeet ja
maata-panon aika oli tullut, viittasi vaimo miestään luoksensa sekä
kuiskasi hänelle: "kuules ukkoseni, sopiihan meidän ma'ata tämä yö
oljilla, jotta matkustaja raukka pääsisi sänkyhymme oikein laillisesti
lepäämään; hän on kulkenut koko päivän ja lienee siis varmaankin kovin
väsyneenä." "Sen aivan sydämmestäni suon," vastasi ukko, "menempä
hänelle sitä ehdoittelemaan," sekä Iäksi nyt tarjoomaan vuodettansa
lepo-sijaksi _Herralle_, jotta tämä, jos tuo olisi hänelle mieleen,
saisi oikein virkistyttää väsyneet voimansa. Hyvä Jumala ei kuitenkaan
tahtonut mennä heidän vuoteellensa lepäämään, mutta he hartaasti
pyysivät, kunnes hän toki vihdoin meni; ja vanhukset itsellensä
olki-vuoteen valmistivat laattialle. Seuraavana aamuna nousivat he
jo ennen päivän koittoa ja valmistivat varainsa mukaisen eineen
vieraallensa. Kun nyt aurinko kirkkaasti paistoi sisälle akkunasta ja
rakas Jumala oli noussut yö-sijaltaan, istui hän syömään mökkiläisten
kanssa sekä aikoi sitten lähteä matkoihinsa. Ovelle ehdittyään, hän
kuitenkin vielä katsahti taaksensa, sanoen: "koska te olette näin
hurskaat ja armahtavaiset, saatte toivoa itsellenne kolme asiaa,
ja minä toivonne toteutan." Silloin sanoi köyhä mies: "mitäpä minä
muuta itselleni toivoisin kuin iankaikkisen autuuden sekä että meillä
molemmilla olisi terveyttä ja joka-päiväinen leipä niin kauan, kuin
täällä elämme; kolmanneksi en tiedä mitä toivoisin." Sanoi siihen
_Herra_: "etkö tahtoisi uutta huonetta vanhan sijaan?" Ukko vastasi:
"aivanhan halustakin, jos vain saisin." _Herra_ toteutti hänen
toivonsa, muuttaen uudeksi tuvaksi heidän vanhan mökkinsä, ja jätti
tämän tehtyänsä heidät sekä läksi matkoihinsa.

Oli jo täysi päivä, kun tuo rikas nousi vuoteeltaan ja istahti akkunan
ääreen. Silloin hän huomasi siinä vasta-päätä uuden kauniin huoneen,
jossa oli punainen tiili-katto ja kirkkaat akkunat, ja joka seisoi
ihan samalla paikalla, missä ennen oli matala mökkinen ollut. Nytpä
mies oikein hämmästyi sekä huusi vaimoansa sanoen: "katsoppas tänne!
kuinkahan tuo on käynyt päinsä? Vielä eilen illalla oli tuossa vanha
mökki ja nyt siinä on korea asunto; juokse heti tuonne kuulemahan,
mitenkä tämä on tapahtunut." Vaimo läksikin tiedustelemaan köyhältä,
joka hänelle nyt jutteli: "eilen illalla eräs matka-mies tuli yö-sijaa
pyytämään ja lupasi tänä aamuna lähteissänsä, että hän meille antaisi
kolme asiaa, joita itsellemme toivoimme, nimittäin iankaikkisen
autuuden, terveyttä ja joka-päiväistä leipää koko meidän elin-ajaksemme
ja vieläpä uuden asunnon tuon vanhan hökkelin sijaan." Tämän kuultuansa
rikkaan vaimo juoksi kotia miehellensä kertomaan, miten kaikki oli
käynyt. Mies silloin huudahti: "oikein maar minun tulisi selkä-luitani
koko kelpo lajilla löylyttää! Jospa sentään tämän olisin tietänyt! Tuo
sama matkustaja kävi täälläkin, mutta minä hänen käskin mennä muualle."
"Joutuhun!" neuvoi vaimo, "istu heti hevosen selkään! ehkähän vielä
saavutat miehen ja saat sinäkin toivoa itsellesi kolme asiaa."

Silloin rikas ratsunsa selkähän hyppäsi, saavutti Herran sekä
puhutteli häntä varsin kohteliaasti ja ystävällisesti, pyytäen, ett'ei
matkustaja pahaksensa panisi, vaikka ei häntä heti sisälle laskettu,
sillä oltiinhan avainta juuri hakemassa, mutta olipa vieras sillävälin
ennättänyt lähteä pois: "jos vain toiste tästä kuljette," kehoitti
vielä rikas, "älkää suinkaan olko meille poikkeemata," "Kyllä," vastasi
Jumala, "jos tätä tietä palajan, tulempa varmaankin." Nyt kysyi tuo
rikas, saisiko myös hän, kuten naapurinsakkin, toivoa itsellensä kolme
asiaa, "Saat kuin saatkin," vastasi _Herra_, "vaan etpä tuosta liioin
hyödy, paras siis, että tyydyt siihen, mitä sinulla on." Mutta rikas
väitti kyllä ymmärtävänsä toivoa itselleen mitä hänelle hyväksi oli,
jos vain tietäisi toivonsa toteutuvan. Silloin sanoi rakas Jumala:
"ratsasta sinä kotia, ja kolme asiaa, mitä toivot, olet saava."

Täten tultuaan tarkoituksensa perille rikas nyt läksi kotia-päin
ratsastamaan tuumaten, mitä hän itsellensä toivoisi. Pohatan näin
miettiessä ohjakset hänen käsistään varsin höllällensä pääsivät,
ja hevonen juoksemaan rupesi, joten miehen ajatukset ehtimiseen
häiriytyivät eikä hän ollenkaan saanut rauhassa tuumia tuumittavaansa.
Hän taputti ratsua kaulalle, sanoen: "hiljaa, Liisa!" mutta piampa
hepo uudestaan pötkimään ja potkimaan. Tästä mies vihdoin suuttui, ja
kun se taas nousi irstaisena taka-jaloilleen, hän aivan harmissaan
huudahti: "soisimpa, että menisit nurin niskojasi!" Tuskin oli hän
tämän ennättänyt sanoa, johan hevonen maahan kopahti, ja siinä se
nyt liikahtamata makasi hengetönnä. Sillä tavalla hänen ensimmäinen
toivonsa kävi totehen Mutta koska ukko oli saituri, eipä tahtonutkaan
jättää satulaa kuolleen heponsa selkään, vaan leikkasi sen irti sekä
pani olallensa roikkumaan, ja nyt täytyi hänen lähteä jalkaisin kotia.
"Vielähän minulla on kaksi toivotusta toivottavissani," ajatteli mies,
sillä itseänsä lohduttaen. Siinä hän nyt verkalleen astuskeli santaista
polkua eteen-päin auringon pahtavassa helteessä, hänen tuli kovin
palava ja joutuipa mies parka nyt aivan pahalle tuulelle; satula oli
raskas kannettava eikä ukko vielä saanut päätetyksi, mitä toivoisi.
"Vaikkapa toivoisinkin itsellein koko mailman valtakunnat ja aartehet,"
hän ajatteli, "muistuu kuitenkin mieleeni perästä-päin monta asiaa,
joita haluaisin, sen kyllä ennaltaankin tiedän; mutta minä kaikki niin
tarkkaan ensin mietin, ettei enään jää mitään toivottavaa." Sitten
hän huo'aten sanoi: "jospa toki olisin tuo entinen talonpoika, joka
myöskin sai toivoa itsellensä kolme asiaa, hän kyllä neuvon keksi ja
toivoipa ensiksi olutta hyvin runsaasti, toiseksi niin paljon olutta,
kuin hän juoda jaksoi, ja kolmanneksi vielä tynnyrillisen olutta."
Monta kertaa pohatta jo luuli keksineensä, mikä paras toivottava
olisi mutta tarkemmin tuumattuaan hän tuon huomasi liian halvaksi ja
vähäpätöiseksi. Silloin muistui hänen mieleensä, miten hyvä oltava
hänen vaimollansa oli kotona, tämä kun istui vilpoisessa kamarissaan
eikä mistään vaivasta tietänyt. Sepä nyt ukkoa oikein harmitti,
ja tarkemmin ajattelemata hän sanoa tokasi: "minä maar toivoisin,
että akkani tuolla kotona istuisi tällä satulalla, sieltä mihinkään
pääsemätä, jotta minun ei tarvitsisi sitä selässäni kanneskella."
Tuskin ukko vielä oli suustansa saanut viimeisen sanansa, jopa satula
oli poissa, ja hän siis huomasi, että häneltä nyt hänen toinenkin
toivottavansa oli mennyt. Nytpä äijä parka vasta oikein hätä-hikehen
joutui ja rupesi juoksemaan, päästäksensä pikemmin kotia ihan yksikseen
istumaan kamarihinsa sekä siellä ajattelemaan jotakin oikein oivallista
kolmanneksi toivottavaksensa. Mutta kun hän oven au'aistuaan astui
tupahan, akka kirkuen ja parkuen siinä istui satulassa eikä millään
kurin kyennyt sieltä pääsemään pois. Silloin sanoi mies: "malta
mieltäs, minä toivon sinulle koko mailman rikkaudet, istu sinä vain
alallasi." Mutta vaimo vastasi: "mitäpä minua hyödyttää koko mailman
rikkaudet, jos minun täällä satulassa täytyy istua! sinä toivomisellasi
olet minut tänne saattanut, ja sinun myöskin täytyy toimittaa minua
täältä pois." Tässä nyt ei mikään auttanut, vaan miehen tahdosta väliä
viisi, hänen täytyi kuin täytyikin toivoa, että vaimo satulasta pääsisi
irti; ja heti tuo tapahtuikin. Koska nyt vaimo taas seisoi jaloillaan,
hän kätensä puuskaan pisti sanoen: "sinä vasta pöllö-pää olet! paremmin
minä asiani olisin ajanut." Näin ei siis rikas voittanut muuta kuin
harmia, vaivaa sekä haukkumisia, ja päälle päätteksi oli hän vielä
menettänyt hyvän hevosensakkin, mutta nuot köyhät elivät hiljaista,
hurskasta ja tyytyväistä elämää autuaalliseen loppuunsa asti.



35.

Hanhi-piika.


Eli muinoin vanha leski-kuninkaanna, jonka puoliso jo vuosikausia
oli ollut kuollehena, ja jolla oli tytär ihana. Tämä, kun hän
oli täysi-kasvuiseksi ehtinyt, kihlattiin kovin kau'as eräälle
kuninkaan-pojalle. Kun sitten läheni häitten aika ja tytön nyt tuli
lähteä tuonne vierahasen valtakuntaan, vanha kuninkaanna hänen
myötänsä sääli kovin paljon kalliita kaluja ja koristeita, kultaa ja
hopeaa, pikareita ja kallis-arvoisia astioita, yleensä kaikki, mitä
kuninkaallisiin myötäjäisihin vain kuului, sillä hellimmän hellästi
hän tytärtänsä rakasti. Myöskin antoi hän hänelle kumppaniksi
kamarineitsyen, joka morsiamen saattaisi yljän haltuhun, ja matkaa
varten he kumpikin saivat hevosensa. Mutta kuninkaan-tyttären hevosen
nimi oli _Liinaharja_, ja tuo puhua osasi. Silloin ihan ennen
hyvästijätön-hetkeä vanha äiti meni makuukammioonsa, otti pienen
veitsen ja leikkasi sillä sormeensa että tuli vertä; sitten hän kolme
veri-pisaraa tipautti valkoiseen pikku riepuun, antoi sen tyttärellensä
ja sanoi: "rakas lapseni, tallenna tämä hyvin, sinä sitä matkalla kyllä
tulet tarvitsemaan."

Surullisina sitten molemmat toisilleen sanoivat jää-hyväisensä,
ja prinsessa poveensa pisti tuon riepusen, nousi hevosen selkään
sekä läksi ylkänsä luoksi ratsastamaan. Heidän kappaleen aikaa
kuljettuansa, kuninkaan-tytärtä kovasti rupesi janottamaan ja hän
kamari neitsyellensä sanoi: "astu alas hevosen selästä ja nouda
minulle purosta vettä sillä pikarillani, joka sitä varten on mukahas
säälitty; minä aivan halusta joisin vähäsen." "Jos teitä janottaa,"
vastasi kamari-neitsyt, "niin menkää itse tuonne rantahan juomaan; eipä
ole mieleisiäni tuommoiset piian-työt." Kovin janoissansa kun oli,
kuninkaan-tytär hevosen selästä astui, kumartui vettä kohden ja joi
purosta eikä nyt saanutkaan juoda kulta-pikarista. Hän siinä huokasi:
"voi minua raukkaa!" ja silloin vastasi nuot kolme veri-pisaraa:
"jos sinun äitisi tämän tietäisi, hänen sydämmensä varmaankin
pakahtuisi." Mutta olipa tuo kuninkaallinen morsian nöyrä-mielinen,
hän ei sanonut mitään, vaan nousi taas hevosensa selkään. Näin sitten
ratsastivat eteen-päin muutamia peninkulmia, mutta päivä oli heltehinen
sekä auringon-paiste paahtava, ja piankin prinsessaa taas rupesi
janottamaan. Kun tuosta nyt erään joen rannalle tulivat, hän siis
vielä kerran lausui kamari-neitsyellensä: "astu sinä ratsun selästä
sekä tuo kulta-pikarillani vähän vettä minun juodakseni," sillä jo
aikoja sitten oli hän kaikki pahat sanat unhoittanut. Mutta entistä
ylpeämmin vastasi kamari-neitsyt: "jos juoda tahdotte, niin itse myös
hankkikaa vettä teillenne; minun ei tarvitse ruveta teidän piiaksenne."
Silloin kuninkaan-tytär janoissansa astui maahan ratsahilta, kyykistyi
virtaavan veden puolehen sekä sanoi itkein: "voi minua raukkaa!" ja
vastasipa veri-pisarat taas: "jos sinun äitis tämän tietäisi, hänen
sydämmensä varmaankin pakahtuisi." Ja hänen siinä kovin kyykysillään
juodessansa, putosi povesta se vaate-tilka, jossa oli nuot kolme
pisaraa, ja virta sen vei mennessänsä, eikä tyttö suuressa tuskassansa
tuota ensinkään huomannut. Mutta kamari-neitsyt tämän kyllä näki ja
tuli kovin iloiseksi, koska hän nyt muka saisi valtoihinsa morsiamen:
sillä hukattuansa veri-pisarat prinsessa oli aivan heikoksi ja
voimattomaksi käynyt. Kun hän nyt aikoi taas nousta Liinaharja-nimisen
hevosensa selkään, tiuskasi kamari-neitsyt: "_Liinaharja_ on _minua_
varten, _sinulle_ on työ-hevoseni aivan omansa," ja täytyi, kuin
täytyikin, hänen tähän suostua. Sitten kamari-neitsyt myöskin käski
kuninkaan-tyttären riisua kuninkaallisen pukunsa sekä pukea ylleen
hänen halvat vaattehensa, ja täytyipä viimein prinsessa paran vannoa
taivaan kautta, ett'ei hän, heidän tultuansa perille, kellekkään tästä
hiiskahtaisi edes ainoata sanaakaan; ja jollei hän tämmöistä valaa
vannoisi, hän muka ihan kohta tulisi tapettavaksi. Mutta Liinaharja
huomasi ja pani hyvin mieleensä tämän kaiken.

Kamari-neitsyt nyt nousi Liinaharjan ja oikea morsian tuon huonon
hevosen selkähän, ja näin he yhä eteen-päin kulkivat, kunnes viimein
ennättivät tuonne kuninkaalliseen linnahan. Siellä heidän tulonsa
suurta iloa synnytti, ja kuninkaan poika juoksi heitä vastaan sekä
nosti hevosen selästä kamari-neitsyen, luullen häntä morsiameksensa;
hänet sisälle saatettiin huoneihin, mutta oikean kuninkaan-tyttären
täytyi jäädä portahien eteen. Silloin vanha kuningas akkunasta katsahti
sekä näki tytön seisovan pihalla, ja huomattuaan, miten tuo oli hento,
hempeä ja suloisen ihana, hän suoraa päätä meni kuninkaalliseen
kamariin sekä kysyi morsiamelta: "kuka se lienee, joka tänne on tullut
sinun seurassas ja nyt seisoo tuolla pihalla?" "Hänen minä olen
matkalla ottanut seuralaisekseni; määrätkää tytölle jotakin työtä,
ett'ei hän siinä seisoisi laiskottelemassa." Mutta eipä vaari-kuningas
tietänyt, mihin työhön tuo kelpaisi, ja sanoi sentähden: "onhan
palvelioitteni joukossa poika rääsy, joka käy hanhiani kaitsemassa,
hänen apulaiseksensa tyttö ruvetkohon." Poika oli _Kaarlo_ nimeltään,
ja häntä nyt oikean morsiamen täytyi auttaa hanhien kaitsemisessa.

Mutta kohta väärä morsian sanoi nuorelle kuninkaalle: "puolisoni,
rakkahimpani! minä sinua rukoilen, että erään asian minun mielikseni
toimittaisit." "Aivan halustakin," tämä vastasi. "Noh käske sitten,
että nylkyri kaulan katkaisisi siltä hevoselta, jonka selässä tänne
ratsastin, sillä se on matkalla minua suututtanut." Mutta oikeastaan
hän pelkäsi hevosen ilmoittavan, mitenkä hän oli kuninkaan-tytärtä
kohdellut. Olihan nyt siis niiksi käynyt, että uskollinen Liinaharja
kuoleman omaksi joutuisi. Tämä myöskin oikean kuninkaan-tyttären
kuultaviin tuli, ja hän salaa lupasi nylkyrille maksaa raha-summan,
jos tuo hänelle pienen hyvän työn tekisi. Kaupungissa oli pitkä, pimeä
portti-vaja, jonka kautta hanhien oli illoin aamuin meneminen, ja sen
lakehen tyttö nyt pyysi että Liinaharjan pää naulattaisiin, jotta hän
tuosta kulkeissaan sen saisi nähdä joka päivä. Nylkyri myöskin lupasi
noudattaa tytön mieltä, hakkasi hevoselta pään ja naulasi sen tuon
pimeän läpi-käytävän lakeen.

Seuraavana aamuna varahin, kun tyttö ja Kaarlo portti-vajan kautta
ajoivat hanhet ulos laitumelle, sanoi ensinmainittu pään kohdalle
tultuansa:

    "voi tuossa täytyy rippua Liinaharjasen!"

ja pää siihen vastasi:

    "voi tuossa täytyy kulkea kuningattaren!
    vaan jos sen tietäisi äitisi,
    sydän hältä varmaan sortuisi."

Mitään puhumata tyttö sitten eteen-päin astui ulos kaupungista, ja he
ajoivat hanhet laitumelle. Ja kun niitylle olivat ennättäneet, hän
maahan istui ja rupesi kehittämään hiuksiansa, jotka kullan kiiltävinä
nyt pääsivät hänen hartioillensa valumaan, ja Kaarlo tätä nähdessänsä
ihastui sekä tahtoi hänen päästään nytkäistä pari hius-karvaa. Silloin
sanoi tyttö:

    "tuuli nopsa, heiluta
    Kaarlon hattua!
    hiukseni mä suoritan,
    jolloin häntä juoksutan
    sitä noutamaan."

Ja tulipa silloin niin kova tuulis-pää, että se Kaarlolta vei hatun
menemään pitkiä matkoja, ja hänen nyt oli perästä juokseminen. Kun hän
sitten tytön luo palasi, tämän jo oli hiukset suoritettuna, eikä hän
ainoatakaan karvaa saanut. Kaarlo tästä suuttui eikä enään sanaakaan
tytölle puhunut; ja näin he siinä hanhia kaitsivat, kunnes tuli ilta,
jolloinka kotia palasivat.

Seuraavana aamuna, kun he tuota pimeää läpi-käytävää taas kulkivat,
lausui tyttö:

    "voi tuossa täytyy rippua Liinaharjasen!"

ja Liinaharja vastasi:

    "voi tuossa täytyy kulkea kuningattaren!
    vaan jos sen tietäisi äitisi,
    sydän hältä varmaan sortuisi."

Ja niitylle tultuansa hän taas ruohikkoon istahti sekä rupesi
hiuksiansa kampaamaan, ja Kaarlo häntä kohden juoksi aikoen puoleensa
korjata jonkunkin hius-karvan, mutta nytpä neitonen pikaan lausui:

    "tuuli nopsa, heiluta
    Kaarlon hattua!
    hiukseni mä suoritan,
    jolloin häntä juoksutan
    sitä noutamaan."

Silloin nousi tuuli ja puhalsi hatun pois pojan päästä niin kau'as,
että hänen kyllä kesti juosta sitä saavuttaaksensa. Ja kun hän
kumppaninsa luoksi taas palasi, tämä jo aikaa sitten oli hiuksensa
suorittanut, eikä poika parka saanut yhtäkään hius-karvaa: ja he siinä
hanhen-kaitsinnassa hääräsivät, kunnes ehti ilta.

Mutta illalla, kotia tultuansa, meni Kaarlo vanhan kuninkaan puheelle
ja sanoi: "minua ei enään haluta käydä tuon tytön kanssa hanhia
kaitsemassa." "Miksi ei?" kysyi vanha kuningas. "No niin, hän minua
kaiken päivää suututtaa." Silloin vaari-kuningas käski pojan kertoa,
mitenkä tyttö muka menetteli. Tähän vastasi Kaarlo: "aamulla kun me
hanhi-karjoinemme tuosta pimeästä portista kuljemme, siinä portti-vajan
laesta killuu hevosen pää ja sille sanoo tyttö:

    "voi tuossa täytyy rippua Liinaharjasen!"

ja pää tähän vastaa:

    "voi tuossa täytyy kulkea kuningattaren!
    vaan jos sen tietäisi äitisi,
    sydän hältä varmaan sortuisi."

Ja sitten Kaarlo vielä kertoi, mitenkä tuolla niityllä oli käynyt,
ja kuinka hänen siellä oli täytynyt juoksennella tuulen ajamaa
hattuansa tavoittelemassa. Vanha kuningas nyt käski Kaarlon taas
seuraavana päivänä lähteä paimeneen ja meni itse, aamun koittaessa,
tuon pimeän portin taakse istumaan sekä kuuli siinä, mitä juttua tyttö
ja Liinaharjan pää keskenänsä pitivät; sitten hän myöskin meni heidän
perässänsä laitumelle ja pistäysi niityllä piilohon pensaistoon.
Sieltä, hän nyt näki omin silmin, mitenkä poika ja tyttö hanhi-karjan
ajoi syömään sekä miten sitten tyttö hetkisen kuluttua mättähälle
istuutui ja rupesi kehittämään kullan-kiiltäviä hiuksiansa. Kohta tuo
myöskin taas sanoi:

    "tuuli nopsa, heiluta
    Kaarlon hattua!
    hiukseni mä suoritan,
    jolloin häntä juoksutan
    sitä noutamaan."

Silloin tuli tuulis-pää ja sieppasi Kaarlolta hatun, jota pojan
nyt täytyi pitkät matkat juosta hakemassa, mutta tyttö sillä välin
äänetönnä suortuviansa kampasi ja palmikoisi; ja tämän kaiken otti
varteen vanha kuningas. Sitten hän kenenkään huomaamata pujahti
sieltä pois, ja kun illalla hanhen-paimenet olivat kotia palanneet,
hän tytön kutsutti luoksensa sekä kysyi miksikä tämä oli nuot
kaikki temput tehnyt. "Sitä en tohdi teille sanoa enkä uskalla
kellekkään ihmiselle huoliani valittaa, sillä taivahan kautta olen
vannonut ollakseni noista hiiskahtamata koska muutoin olisin henkeni
menettänyt." Sekä käskemällä että kehoittamalla vanha kuningas kyllä
parastansa pani mutta eipä hän tytöstä saanut lähtemään sen enempää.
Silloin sanoi hän: "kosk'et mitään tahdo minulle ilmoittaa, niin
usko takalle huoles," sekä läksi tiehensä. Nytpä tyttö takan uunihin
hiipi, rupesi itkemään ja valittamaan sekä lausui: "täällä minä koko
mailman hylkäämänä istua kökötän ja olempa kuitenkin kuninkaan-tytär;
kavala kamari-neitsyt on väki-vallalla minua pakoittanut riisumaan
kuninkaalliset vaattehet yltäni, on ylkäni luona anastanut minun sijani
ja itse minun täytyy hanhen-kaitsiana halpaa tointa toimittaa. Jos
tämän tietäisi äitini, hänen sydämmensä varmaankin pakahtuisi." Mutta
vaari-kuningas kuuleskellen ylhäällä piili uunin-torven suussa ja
kuuli selvästi, mitä tuo parka puhui. Hän nyt huonehesen riensi, käski
tytön tulla ulos uunista sekä puetti hänet kuninkaalliseen pukuhun,
ja neitosen ihanuus hänestä oikein ihmeeksi kävi. Vanha kuningas
sitten tykönsä huusi poikansa ja ilmoitti hänelle, että hän väärän
morsiamen oli saanut; tuo muka vain oli kamari-neitsyt, mutta täällähän
seisoi oikea morsian, tämä entinen hanhi-piika. Nuori kuningas
aivan ihastuksihin joutui huomatessaan hänen ihanuuttansa ja hänen
siveyttään, ja pidettiimpä komeat pidot, joihin oli käsketty vieraita
oikein kosolta. Pöydän päässä istui ylkä ja hänen vieressään toisella
puolella prinsessa, toisella kamari-neitsyt, mutta tämä ikään-kuin
sokaistuna oli eikä ollenkaan tuntenut tuota kiiltäviin koristuksihin
puettua kuninkaan-tytärtä. Kun sitten oli syöty sekä juotu ja kaikki
oikein olivat hyvällä tuulella, asetti vanha kuningas kamari-neitsyen
arvattavaksi, mitä ansaitsisi semmoinen, joka häijysti oli herransa
pettänyt, jutteli sitten koko tässä kerrotun tapauksen sekä kysyi
lopuksi: "minkä tuomion nyt arvelet tuon ilkiön ansainnehen?" Väärä
morsian siihen vastasi: "eipä tuommoinen hylky ansaitse parempaa, kuin
että hänet ilki alastomaksi riisutaan ja pistetään tynnyrihin, jonka on
sisä-puolelta laidat hakattu teräviä nauloja täyteen, ja että sitten
tuon tynnyrin etehen valjastetaan kaksi valkoista hevosta sitä pitkin
katuja vetämään, kunnes häijykäs heittää henkensä." "Itsehän sinä tuo
olet," sanoi vaari-kuningas, "oletpa nyt oman tuomios julistanut, ja
noin myöskin tulee sinun käymään." Ja kun tämä tuomio oli toimeen
pantu, nuori kuningas oikean morsiamensa otti puolisoksehen, ja
onnellisina sitten molemmat rauhassa hallitsivat valtakuntaansa.



36.

Viisas talonpojan-tytär.


Oli muinoin köyhä talonpoika, jolla ei maita ollut laisinkaan,
vaan ainoastansa pieni mökkinen ja yksi tytär ainokainen; tämä
isällensä kerta sanoi: "entä jos herra kuninkaalta pyytäisimme pienen
maa-tilkkusen." Kuultuansa, miten olivat köyhiä, kuningas sitten heille
myöskin lahjoitti nurmikkoa pikku paistan, ja tätä kuokkimaan rupesi
isä tyttärinensä, aikoen siihen kylvää hiukan ohraa sekä istuttaa
muutamia hedelmä-puita. Kun pelto jo oli valmistumaisillaan, he maasta
löysivät pelkästä kullasta tehdyn huhmaren. "Kuuleppas!" sanoi isä
tyttärellensä, "koska Herra Kuninkaamme on niin armollinen ollut, että
on pellon meille lahjoittanut, tulee meidän siitä antaa hänelle tämä
huhmar." Mutta tyttö ei tahtonut tuohon suostua, vaan sanoi: "isä
kulta! jos viemme sinne tölkittömän huhmaren, vaaditaan meiltä myöskin
tölkki, paras siis, että ollaan koko asiasta ihan hiiskumata." Ukko
ei kuitenkaan tyttärensä väitteistä piitannut, vaan vei kuninkaalle
huhmaren ja sanoi: "tämän minä maasta löysin ja olen tänne tullut sitä
teille hyvän-tekiäisiksi tarjoamaan." Kuningas huhmaren otti kysyen,
oliko hän muuta mitään löytänyt. "En vainen," vastasi talonpoika.
Kuningas silloin sanoi, että ukon piti tuoman hänelle tölkkikin.
Talonpoika kyllä vakuutti, ett'ei hän ollut sellaista löytänyt, mutta
eipä siitä apua, vaan turhia, ikään-kuin tuulehen puhutuita kaikki
hänen vakuuttamisensa olivat; ukko parka vankiuteen viskattiin sekä
määrättiin siellä pidettäväksi, kunnes hän kuninkaalle tölkin hankkisi.
Palveliat hänelle joka päivä toivat vettä ja leipää, tuota tavallista
vanki-ruokaa, sekä kuulivat silloin mies raukan ehtimiseen huutelevan:
"voi jospa olisin tytärtäni totellut! voi, voi, jospa olisin tyttäreni
mieltä noudattanut!" He sitten kuninkaan luoksi menivät ja kertoivat,
miten vanki yhtä päätä huusi: "voi jospa olisin tyttäreni mieltä
noudattanut!" sekä ettei hän tahtonut syödä eikä juoda. Kuningas
silloin käski palvelioitten tuoda ukon hänen puheillensa ja kysyi tämän
tultua, miksi hän alati huuteli: "voi jospa olisin tyttäreni mieltä
noudattanut!" "Mitähän toki teidän tyttärenne on sanonut." "Noh niin,
kielsipä hän minua huhmarta tuomasta, ett'ei minulta myös tölkkiä
vaadittaisi." "Koska teillä on noin viisas tytär, niin toimittakaa hänet
joskus tänne." Tytön siis täytyi tulla kuninkaan luoksi, joka kysyi
häneltä, oliko hän tosiaankin niin viisas, kuten kehuttiin, sekä lisäsi
sitten: "minä sinulle arvoituksen sanon; jos sen saat arvatuksi, otan
sinut puolisokseni." Tyttö tähän kohta vastasi, että hän kyllä ottaisi
tuon suorittaaksensa. Silloin sanoi kuningas: "tule minun tyköni, mutta
älä tule vaattehissa äläkä alastonna, älä ratsastaen äläkä ajaen, älä
tietä äläkä tien vierustaa kulkein; ja jos sen saat toimehen, sinä
minun puolisokseni pääset." Tyttö tuosta tiehensä läksi ja riisui
itsensä ilki alastomaksi eikä siis enään vaattehissa ollut ja otti
sitten ison verkon sekä kieri sen ihan ympärillensä eikä nyt suinkaan
ollut alastomana; hän rahalla hankki itsellensä lainaksi aasin ja sitoi
verkon pään kiinni sen häntähän, jotenka tuon juhdan hänet täytyi
laahata perässänsä, eikä hän siis ratsastanut, ei myöskään tullut
ajaen; ja aasi pakoitettiin häntä hinaamaan pitkin pyörän-varhoa sillä
tavoin, että ainoastaan hänen toinen iso-varpahansa maata koski, ja
eipä hän niin-muodoin kulkenut tiellä eikä myös tien vieressä ja hänen
täten tultuansa perille sanoi kuningas, että hän oli arvoituksesta
selvän saanut sekä suorittanut suoritettavansa. Isä nyt vankiudesta
vapaaksi päästettiin ja kuningas tytön otti puolisokseen sekä uskoi
hänen huostaansa kaikki kuninkaalliset tavaransa.

Kului sitten muutamia vuosia ja tapahtuipa silloin, että, kun kuningas
kerta oli sota-väkeänsä katsastamassa, linnan edustalle pysähtyi
vankkureinensa talonpoikia, jotka olivat halkoja myyneet; valjahissa
oli muutamilla hevoset, toisilla härät. Eräällä talonpojalla siinä
oli kolme hevosta, joista yksi nyt juuri sattui varsomaan miesten
poissaollessa, ja varsa emänsä tyköä juoksi sekä laski maata kahden
härän välihin. Palattuansa talonpojat rupesivat riitelemään, pauhaamaan
ja tappelemaan, ja härkien omistaja tahtoi varsan omaksensa, väittäen
sitä härkäinsä synnyttämäksi, mutta toinen kinasi vastaan ja vakuutti
tammansa varsonehen sekä että varsa siis oli hänen. Riita kuninkaan
ratkaistavaksi lykättiin ja tämän oli tuomio tämmöinen: "missä varsa
makasi, sinne se myös jääköön," ja täten sai, kuin saikin, härkien
omistaja tuon varsasen, vaikka ei se hänen ollutkaan. Silloin toinen
tiehensä meni itkein ja vahinkoansa valittaen. Olipa hän kuullut
kerrottavan, miten kuninkaanna oli armollinen, koska tuo itse oli
köyhää, talonpoikaista suku-perää; hänen tykönsä ukko siis nyt meni
ja rukoili häneltä apua saadakseen varsansa takaisin. "Vaikka vain",
vastasi tähän kuninkaanna, "jos sinä minulle lupaat, ettet tuota
kellekkään ilmoita, minä sinua kyllä neuvon. Huomen-aamulla kun
kuningas on rahtiparaatia katsomassa, mene sinä seisomaan keskelle
sitä katua, jota hän tulee kulkemaan, ota kätehes iso verkko, ole
siinä kalastavinas kappaleen aikaa sekä karista välihin verkkoas,
ikään-kuin olisi se kaloja täynnä," ja kuninkaanna myös neuvoi ukkoa,
mitä hänen tulisi vastata, jos kuningas häneltä jotakin kysyisi.
Seuraavana päivänä siis talonpoika siinä seisoi kuivalla kadulla
kalastellen. Kun kuningas ohitse kulkeissansa tämän huomasi, lähetti
hän juoksurinsa kysymään, mitä tuo mies hassu hääräsi. Ukko hänelle
vastasi: "minä kaloja pyydän." Juoksuri sitten kysäsi, mitenkä tuossa
kävi kalastaminen, koska ei siinä ollut veden tippaakaan. Tähän
talonpoika vastaukseksi tokasi: "yhtä hyvin, kuin kahdelta härältä
varsominen, käypi minulta kuivalla kadulla kalasteleminen." Juoksuri
tämän vastauksen vei kuninkaalle, joka kutsutti talonpojan luoksensa ja
sanoi hänelle: "tuota et sinä suinkaan ole omas takaa keksinyt, olkohon
sitten kuka hyvänsä sen sinulle neuvonut; tunnusta pois kohta." Mutta
eipä ukko sitä tahtonut myöntää, vaan matki ehtimän-tiestä: "totta
tosiaankin se omaa keksimääni ompi!" Mutta hän kumohon viskattiin
olki-lyhtehen päälle, ja siinä häntä lyötiin ja kiusattiin niin kau'an,
kunnes viimein tuon työnsä tunnusti kuninkaannan keksimäksi. Sitten
kotia tultuansa sanoi kuningas puolisollensa: "miksi sinä näin kavala
olet minua kohtaan? minä en enään sinusta huoli puolisokseni! jo nyt
on sinun aikasi ollut ja mennyt, palaa takaisin sinne, mistä olet
tullutkin, sinun talonpoikais-mökkihis!" Kuitenkin sallittiin hänelle,
että hänen kävisi mukahansa ottaa, mitä hän rakkaimpana ja parahimpana
piti; sen hän saisi jää-hyväisiksi. Tähän vastasi kuninkaanna: "no
niin, puolisoni, armahimpani! koska sinä tuon vaadit, minä myöskin
tottelen," sekä syöksyi kuninkaan sylihin, suuteli häntä ja sanoi
tahtovansa jättää hänen hyvästi. Sitten hän läksiäisiksi tuotti
väkevän uni-juoman; sitä kuningas joi aika kulauksen, mutta itse hän
tuota vain hiukan maisteli. Kohta nyt kuningas sikeään unehen vaipui,
ja tämän huomattuaan kuninkaanna luoksensa kutsui erään palvelian,
otti hienon, valkoisen liina-vaattehen sekä kääri sen kuninkaan
ympärille, ja palveliain täytyi kantaa hänet portahien edessä oleviin
vaunuihin, joissa hänen hyljätty puolisonsa hänet sitten mennessään
vei mökkihinsä. Siellä hän hänen laski vuoteelle, jossa kuningas yhtä
kyytiä nukkui koko vuorokauden umpehen, ja vihdoinkin herättyänsä tämä
silmiään hieroellen tuijotteli ympärillensä ja mutisi: "voi hyvänen
aika! missähän minä nyt lienen!" sekä rupesi huutamaan palvelioitansa,
mutta eipä ketään kuulunut. Viimein tuli vuoteen äärehen hänen
puolisonsa ja sanoi: "Herra Kuningas, minun rakkahimpani te olette
luvanneet, että minä lähteissäni saisin linnasta ottaa mukahani, mitä
minulla oli parasta ja kallihinta, ja koska sinä olit minusta kallihin,
minä sinun korjasin mennessäni!" Kyynel-silmin kuningas tähän vastasi:
"vaimoseni, armahimpani! sinä olet minun ja minä sinun," sekä vei hänet
mukaansa kuninkaalliseen linnahan ja otti hänen taas puolisoksensa; ja
ken-tiesi he vielä tänäkin päivänä elävät.



37.

Tohtori Kaikkitietävä.


Oli muinoin köyhä talonpoika, _Äyriäinen_ nimeltä; hän härkä-parilla
vei kaupunkiin halko-kuorman ja myi sen eräälle tohtorille kahdesta
markasta. Kun hän nyt rahaa saamassa kävi, tohtori juuri ruo'alla oli,
ja nähdessään, miten pöydällä oli herkullisia syötäviä ja juotavia,
talonpoika itseksensä rupesi toivomaan, että hänkin tohtoriksi pääsisi.
Hän siis kappaleeksi aikaa sinne jäi seisomaan ja kysyipä viimein, eikö
hänestäkin vielä saattaisi tohtoria syntyä. "Aivan maar hyvin," vastasi
tohtori, "helpostihan se käypi laatuhun." "Mitä minun tuota varten
tulee tehdä?" kysyi talonpoika. "Osta ensiksi itselles aapiskirja
semmoinen, jonka ensimmäisellä sivulla kukko korskeilee: myy vankkuris
ja molemmat härkäsi sekä hanki itselles sopivia vaatteita ja muita
tohtoriuteen kuuluvia kaluja; kolmanneksi maalauta kyltti, jossa on
sanat: 'minä Tohtori Kaikkitietävä olen,' ja naulaa se asuntos oven
päälle." Talonpoika teki kaikki, mitä hänelle oli neuvottu. Kun hän
sitten hiukan oli tohtoroinnut, vaikkei suinkaan juuri sanottavan
paljoa, varastettiin rahoja koko joukko eräältä rikkaalta, mahtavalta
herralta. Tälle nyt kerrottiin, että eräässä kylässä asui tohtori
Kaikkitietävä, joka kyllä piankin saisi selville, minne rahat olivat
joutuneet. Herra sentähden käski valjastaa hevoset vaunujen eteen
ja läksi tuonne kylähän sekä kysyi, perille saavuttuansa, tuolta
mieheltä, oliko hän tohtori Kaikkitietävä. "Olen kuin olenkin."
"Pyytäisin teitä tulemaan meille ja toimittamaan varastetut rahani
minulle takaisin." "Noh tulen kyllä, mutta Katri vaimoseni pitää
myöskin pääsemän mukahamme." Tähän suostui herra sekä käski molempain
mennä vaunuihin istumaan, ja kaikin he yhdessä läksivät. Kun sitten
tuonne aatelis-kartanoon tulivat, oli ruoka-pöytä valmihina ja tohtoria
pyydettiin ensiksi aterioitsemaan. "Syömpä mielellänikin, mutta Katri
vaimoseni pitää myöskin pöytähän laskettaman," sanoi ukko ja meni
vaimoinensa istumaan pöydän päähän. Kun nyt ensimmäinen palvelia
huonehesen astui kantaen oikein oivallista ruokaa vadillisen, tuuppasi
talonpoika vaimoansa kylkeen ja sanoi: "tuo oli ensimmäinen," noilla
sanoillaan tarkoittaen sitä, että siinä tuli ensimmäisen ruoka-lajin
tuoja. Mutta palvelia luuli tohtorin ajatellehen: "tuo tuossa on
ensimmäinen varas," ja koska nyt todellakin näin oli laita, hän kovaan
tuskahan joutui ja sanoi, salista palattuaan, kumppaneillensa: "tohtori
tuolla tietää kaikki, ja me vielä pahaankin pulaan pällähdämme! sanoipa
hän, että minä olin ensimmäisenä." Toinen ei ollenkaan tahtonut mennä
sisälle, mutta hänen toki täytyi. Kun hän sitten vateinensa salihin
ennätti, talonpoika vaimoansa kylkeen nyhjäsi sanoen: "kas Katriseni!
tuo on toinen." Samoin, kuin äskeinenkin, tämä palvelia pahasti
säikähti ja läksi ulos kiiruimman kautta. Kolmannen ei käynyt paremmin,
sillä ukko taas sanoi: "noh Katri! tuo on kolmas." Neljännen täytyi
saliin tuoda kannella peitetty astia, ja isäntä kehoitti tohtoria
näyttämään taitoansa sekä arvaamaan, mitä tuolla kannen alla piili,
mutta olipa siinä krapuja eli äyriäisiä. Talonpoika nyt astiaa katseli
eikä ymmärtänyt, miten hän tästä pulasta pääsisi, sekä huo'ahti: "voi
minua _Äyriäis_-parkaa!" Tämän kuultuansa isäntä huusi; "siinäpä se!
hän tuon tiesi ja tietää siis varmaankin myös, missä rahani ovat."

Mutta palvelia vasta oikein hätä-hikehen joutui ja iski tohtorille
silmää, että hän pikimmältään tulisi ulos salista. Tämän myös
tultua he hänelle kaikki neljä tunnustivat varastaneensa rahat; he
vakuuttivat halusta tahtovansa antaa kaikki takaisin sekä tohtorille
vielä päälliseksi aika summan, jollei hän heitä saattaisi ilmi;
muutoimpa muka tämä seikka heidän kaulaansa kysyisi. Sitten he
hänen veivät sinne, missä rahat olivat kätkössä. Tähän tohtori oli
tyytyväinen, palasi salihin, meni taas istumaan muijansa viereen ja
sanoi: "herra hyvä! minä nyt kirjastani tahdon hakea, mihin on rahanne
kätketty." Mutta viides palvelia uunihin kapusi saadaksensa kuulla,
tietäisikö tohtori muuta mitään. Tämä pöydän päässä istui ja aukaisi
aapiskirjansa, käänteli sen lehtiä sekä haki kukkoa. Koska ei nyt ukko
sitä kohta saanut löydetyksi, tiuskasi hän: "sinä siellä kuitenkin
olet, ja täytyy kuin täytyykin, sinun myös tulla ulos." Silloin uunissa
olia luuli itseänsä tarkoitetuksi ja pujahti pelästyksissänsä sieltä
pois, huutaen: "tuo mies tietää kaikki!" Nyt Tohtori Kaikkitietävä
näytti isännälle, missä rahat olivat, mutta eipä sanonut, kuka net oli
varastanut, sai palkaksi paljon rahaa kummaltakin puolelta ja tuli
mainioksi mieheksi.



38.

Peukalokitti ja karhu.


Kesällä oli kerta karhu ja susi metsässä kävelemässä. Silloin
kuuli karhu aivan ihanan linnun-laulun ja sanoi: "susi veljyeni!
mikä lintu tuo lienee, joka noin suloisesti visertelee?" "Sehän on
lintujen kuningas," vastasi susi, "häntä meidän tulee kumartaa:"
mutta olipa tämä peukalokitti. "Koska hän on tuommoinen pohatta,"
sanoi karhu, "minä mielelläni tahtoisin hänen kuninkaallista
palatsiansa katselemaan; tule nyt ja saata minut sinne." "Eipä tuo
niin näppärästi käy, kuten sinä luulet," väitti susi, "sinun täytyy
malttaa mieltäs, kunnes Rouva Kuningatar kotia saapuu." Hetkisen
kuluttua tämä tuli, kuin tulikin, tuoden ruokaa noukassansa, sekä
hänen seurassaan Herra Kuningas, ja he poikasiansa aikoivat syöttää.
Karhu halusta olisi nyt kohta mennyt tuonne sisälle, mutta susi otti
häntä hiasta kiinni, sanoen: "äläppäs vielä! sinun täytyy odottaa,
kunnes kuningas puolisoinensa taas on lähtenyt tiehensä." He sentähden
panivat mieleensä luolan, missä pesä oli, ja juosta jolkuttivat pois.
Mutta eipä karhu saanut hengen rauhaa, sitä vain halutti nähdä tuota
kuninkaallista palatsia ja hetken päästä se sinne palasi takaisin.
Kuningas ja kuningatar silloin olivatkin jo pois lentäneet; karhu
pesähän kurkisteli ja näki viisi, ehkä kuusi poikaista, jotka siinä
makasivat. "Vai tämmöinenkö se kuninkaallinen palatsi onkin!" murahti
hän, "tämä vasta palatsiksi on viheliäinen! ja tuskimpa te oikeita
kuninkaan-lapsia olettekaan, vaan ken-tiesi kenenkin kakaroita."
Tämän kuultuansa nuot nuoret peukalokitit silmittömäksi vihastuivat
ja huusivat: "sinä varsin valehtelet! me emme mitään hulttiojen
kakaroita ole, vaan kunniallisten vanhempain lapsia: näistä sanoistas
sinä, karhu, vielä olet joutuva pahempaan kuin pulaan." Karhu ja susi
nyt aivan hämille tulivat, kiersivät tiehensä ja menivät kykyttämään
kumpikin luolaansa. Mutta nuoret peukalokitit yhä vain huusivat ja
melusivat sekä sanoivat vanhemmillensa, kun nuot taas kotia palasivat,
ruokaa tuoden: "vaikka nälkähänkin nääntyisimme, emme koske edes yhteen
kärpäsen-sääreenkään ennen, kuin te ensin olette toteen näyttäneet,
olemmeko kunniallisia lapsia vai emmekö! tuo karhu ilkeä on täällä
käynyt meitä herjaamassa." Isä kuningas silloin sanoi: "olkaa vain
huoleti, kyllä minä tämän seikan piankin suoritan." Sitten hän
puolisoinensa lensi karhun luolan suuhun ja huusi tuonne sisälle:
"kuuleppas sinä siellä, vanha murisia-kontio! miksi olet minun lapsiani
herjannut? siitä sinun vielä on paha perivä, sillä verisellä sodalla
me sen tahdomme kostaa." Sotaa nyt siis karhulle julistettiin, ja tuo
neli-jalkaiset eläimet kokohon kutsui, härät ja lehmät, aasit, hirvet,
metsä-kauriit sekä kaikki, mitä vain oli maan päällä "jalan neljän
juoksevata, koivin koikkelehtavata." Mutta peukalokitti avuksensa
kokosi kaikki, mitä ilmassa oli lentäviä, "kahen siiven sirkovia,"
sillä eipä ainoastaan kutsuttu sotahan lintuja, sekä isoja että pieniä,
vaan myöskin hyttysten, herhiläisten, mehiläisien ja kärpäsien täytyi
nyt ruveta sota-miehiksi.

Kun sitten tuli se aika, jolloinka sodan oli määrä alkaa, lähetti
peukalokitti vakoilioita tiedustelemaan, kukahan oli vihollisten
päällikkönä. Hyttynen noista kaikista oli viekkain, lenteli suristen
metsässä, missä viholliset kokoontuivat, ja pujahti viimein lehden
alle istumaan ihan siihen puuhun, jonka juurella tunnus-sanasta
keskusteltiin. Siinä seisoi karhu, huusi luoksensa ketun ja sanoi:
"sinä, kettu, olet kaikista elävistä sukkelin, sinun minä Kenraaliksi
määrään meitä johtamaan." "Hyvä," vastasi kettu, "mutta mistä merkistä
sopisimme." Eipä elävistä yksikään tietänyt mitään esitellä. Kettu
silloin sanoi: "minun on häntäni kaunis, pitkä, tuuhea, se ihan näyttää
punaiselta sulka-töyhdöltä; jos häntäni pidän pystyssä, tiedätte
asiaimme olevan hyvällä tolalla ja silloin teidän tulee vihollisten
kimppuun hyökätä, mutta jos minä sen pidän lerpuksissa, niin juoskaa,
minkä vain kestää koipenne." Tämän kuultuansa hyttynen taas kotia lensi
ja kertoi tarkimman tarkasti peukalokitille kaikki.

Kun sitten koitti se päivä, jona tappelu oli suoritettava, huh
hirveätä! silloimpa vasta tuli neli-jalkaisia eläviä kiitäen
semmoisella kohinalla, että maa tömisten tärisi; myöskin peukalokitti
tuli sota-joukkoinensa ilmassa lentäen, net rääkyivät, hyrisivät ja
surisivat niin tavattomasti, että oikein kauhealta veti; ja kummaltakin
puolen nyt yhtehen hyökättiin. Mutta peukalokitti lähetti liikkeelle
herhiläisiä, joittenka oli määrä pujahtaa ketun hännän juureen ja
siinä pistellä tökätä aivan voimainsa takaa. Kun nyt kettu ensimmäisen
pistoksen tunsi, se niin pahasti säpsähti, että nosti toista jalkaansa,
mutta kestipä kuitenkin tuon tuskan sekä piti häntänsä yhä vain
pystyssä; toisesta pistoksesta häntä silmän-räpäykseltä lutkahti
alas-päin, mutta kun tuli kolmas, eipä kettu parka enään saanut tuota
kärsityksi, vaan laski kirkahtaen häntänsä alas jalkojensa välihin.
Tämän nähtyänsä neli-jalkaiset luulivat, että jo kaikki oli ihan
hukassa, sekä rupesivat juoksemaan kukin luolaansa; ja näimpä linnut
olivat tappelun voittaneet.

Siitä Herra Kuningas ja Rouva Kuningatar kotia lensivät lastensa
tykö ja huusivat: "heioo lapsi kullat! olkaa iloisia, syökää ja
juokaa oikein mieli-hyvissänne, me jo sodan voitimme." Mutta nuoret
peukalokitit vastasivat: "me emme vielä maista ruo'an-rahtuakaan.
ennen-kuin karhu on täällä pesän ääressä käynyt anteeksi pyytämässä
sekä tunnustamassa, että me kunniallisia lapsia olemme." Peukalokitti
silloin lensi karhun luolan suuhun ja huudahti: "hoi kontio murisia!
sinun pitää luntustaa pesäni edustalle pyytämään lapsiltani anteeksi
ja tunnustamaan heidän olevan kunniallisia lapsia, muutoin minä sinut
murskaksi muserrutan." Karhu sitten hengen-hädissään tuonne tassutteli
ja pyysi anteeksi. Nytpä vasta leppyi nuoret peukalokitit, asettivat
itsensä istumaan vieretysten, söivät, joivat ja huvittelivat aina
myöhään yöhön asti.



39.

Viisasta väkeä.


Eräänä päivänä otti muuan talonpoika nurkasta koivukeppinsä ja sanoi
vaimollehen: "kuules Kaisaseni! minä nyt vieraihin lähden ja palaan
kotia vasta kolmen päivän päästä. Jos karja-kauppias sillä välin tänne
poikkee ja tahtoo ostaa meidän lehmämme, sopii sinun net myydä pois,
mutta älä millään muotoa niitä jätä vähemmästä, kuin kahdestasadasta
markasta; muista se vain!" "Mene sinä toki huoleti," vastasi vaimo,
"kyllähän minä tuon asian toimitan." "No niin, akkaseni!" sanoi mies,
"sinä pienenä kakarana kerran päistikkaa kopsahdit laattiahan, ja
siitä sinun on pääs vähän viirossa vielä tänäkin hetkenä. Mutta sen
mä sinulle vakuutan että, jos sinä jonkun hullutuksen teet, minä
selkä-nahkaa aivan siniseksi sivallan, maalia ollenkaan käyttämätä,
paljaalla tällä sauvalla, joka nyt on kädessäni, ja tuleepa tuo maalaus
kumminkin koko vuosikauden pysymään haihtumata; usko pois se!" Tämän
sanottuansa mies matkoihinsa meni.

Seuraavana aamuna tuli karja-kauppias, eikä vaimon tarvinnut hänen
kanssaan pitkiä puheita pitää, sillä tämä lehmiä katseltuansa ja
kuultuaan hinnan sanoi kohta: "sen minä halusta maksan, sillä, näin
ystäväin kesken sanoen, tuon net kyllä kannattavat. Minä kohta vien
elukat mukahani." Kauppias nyt irroitti lehmät kytkyestä ja ajoi net
navetasta ulos. Kun hän sitten pihan veräjästä oli lähtemäisillänsä,
vaimo häntä takin-hiasta kaappasi ja virkkoi: "teidän ensin täytyy
minulle antaa kaksisataa markkaa, muutoin en minä suinkaan teitä
laske pihasta pois." "Oikein niin!" vastasi mies, "minulta vain on
raha-kukkaroni kotia unohtunut. Mutta olkaa aivan huoleti, minä
teille täyden vakuuden heitän, kunnes maksamaan tulen; kaksi lehmää
otan mukaani, mutta kolmannen jätän tänne teidän haltuunne, joten
saatte kelpo takauksen." Vaimosta tämä aivan hyvältä näytti, hän
miehen laski lehminensä menemään ja ajatteli itseksensä: "nyt maar
Hannu vasta mieliinsä tulee nähdessään, miten minä olen viisahasti
menetellyt." Kolmantena päivänä talonpoika tuli kotia, niin-kuin oli
luvannutkin, ja kysyi kohta, oliko vaimo myynyt lehmät. "Olen kuin
olenkin, rakas Hannuseni," vastasi tämä, "ja kahdestasadasta markasta,
kuten määräsit. Tuskimpa tuon arvoisia olivatkaan, mutta mies net
otti ihan tinkimätä." "Missä on rahat?" kysäsi talonpoika. "Net eivät
vielä ole minulla," vastasi vaimo, "sillä kauppias oli raha-kukkaronsa
unohtanut kotia, mutta lupasipa hän piankin tulla maksamaan ja heitti
minulle oikein oivan pantin." "Noh minkähän merkillisen?" "Yhden noista
kolmesta lehmästä; sitä ei hän saa ennen, kuin on toisista hinta
suoritettu. Minä oikein viisaan työn tein: pidimpä täällä pienimmän,
joka vähimmällä ruo'alla toimeen tulee." Nytpä talonpoika kovasti
vihastui ja nosti sauvansa korkealle, aikoen ruveta tuohon uhattuun
maalaamis-työhön. Yhtäkkiä hän kuitenkin sauvan laski laattiaa vasten
ja sanoi: "sinä tyhmin houkkio olet, mitä koko maan päällä löytyy,
mutta minun tulee sinua sääli. Tahdon sentähden mennä maantielle
kolmeksi päivää odottamaan, tapaisinko ketään sinua tyhmempää. Jos tuo
minulta onnistuu, pääset selkä-saunasta, mutta jollen tuommoista tapaa
sinä täysin määrin olet perivä ansaitun palkkasi."

Talonpoika sitten meni valta-maantielle, istahti tien viereen kivelle
ja odotti, mitä oli tuleva. Silloin häntä läheni häkki-rattahat ja
niissä seisoa törötti akka, vaikka hänen kylläkin olisi sopinut istua,
rattailla kun oli olki-lyhde, taikka kävellä härkänsä vieressä, sitä
taluttamassa. Talonpoika ajatteli: "tuo varmaankin on yksi sitä lajia,
jommoisia minä haen," hypähti ylös istualtaan ja juoksi rattahien
etehen sinne tänne, ikään-kuin järjen viassa oleva. "Mitä te siinä
puuhaatte, kummiveljeni?" kysyi akka, "minä en teitä tunne; mistähän
te tulette?" "Mitenkä te minua tuntisittekaan, minä alas taivaasta
olen pudota kopsahtanut," vastasi mies, "enkä tiedä, kuinka sinne taas
pääsisin; ehkä te tulisitte minua kyyditsemään?" "Eihän sovi," pani
akka, vastaukseksi, "minä en tietä osaa. Mutta koska te taivaasta
tulette, te ken-tiesi tiedätte kertoa, miten jaksaa ukko vainajani,
joka jo kolme vuotta on siellä ollut; varmaankin olette hänen nähneet."
"Olen maar minä tuon tavannut, mutta eipä kaikkien ihmisten sovi
käydä hyvin. Hän lampurina ompi ja nuot lammas kullat hänelle paljon
hääräämistä tuottavat; ne vuorille karkaavat ja eksyvät erä-maahan, ja
hänen täytyy noitten perästä juoksennella sekä hakea net taas kokohon.
Repaleissa hän myös käypi, ja vaate-rääsyt ehkä piankin peräti putoavat
hänen yltänsä. Eikä räätäliä siellä ole yhtään, sillä eipä Pyhä Pietari
tuonne laske ketään semmoista, kuten jo sadustakin tietänette." "Kuka
maar tuon olisi aavistanutkaan!" huudahti akka, "minä riennän teille
tuomaan hänen juhla-takkiansa, se siellä kotona riippuu kaapissa ja
ompi vielä aivan uhallinen pidettäväksi. Tehkää se hyvä työ, että
mennessänne viette takin hänelle." "Eipä tuo käy laatuhun," vakuutti
talonpoika, "taivahasen ei saa viedä vaattehia, net ovella otetaan
tuojalta pois." "Tietkääs!" sanoi siihen akka, "minä juuri olen kauniit
nisuni myynyt ja niistä saanut kelpo rahasumman, tämän minä ukolleni
lähetän. Jos te kukkaron pistätte hänen taskuunsa, ei sitä kukaan
huomaa." "Jollei tuo muuten luonnistu," vastasi talonpoika, "kyllähän
minäkin sen toimitan teidän mieliksenne." "Jääkää siis tänne istumaan
vähäksi aikaa," pyysi muija, "minä kotia lähden kukkaroani noutamaan;
ihan kohta minä luoksenne palaan, empä mene olki-lyhteelle istumaan,
vaan seison rattaillani, jotta juhta parka huokeammalla pääsisi." Hän
sitten härkäänsä tokutti astumaan, ja talonpoika ajatteli: "tuossapa
hyvä pöhkö-pään alku! Jos muori todellakin rahat tuopi, sopii minun
vaimoni kiittää onneansa, sillä pääseepä hän selkä-saunaa saamasta."
Eikä aikaakaan, johan akka tuli juosten ja toi rahansa, pisti itse
net miehen taskuhun, lausuipa vielä hänelle tuhansia kiitoksia hänen
avuliaisuudestansa sekä läksi sitten tiehensä.

Kotia taas tultuaan mummo tapasi poikansa, joka oli pellolta palannut.
Tälle hän kertoi, mitä ihmeellisiä asioita oli nähnyt ja kuullut,
sekä lisäsi vielä: "olen maar siitä oikein iloissani, että näin
luonnikkaasti sain ukko paralleni hiukan lähetetyksi; kuka maar olisi
aavistanutkaan, että hän taivaissa mitään tietäisi puuttehesta."
Poika kummastuksesta oikein ällistyi ja sanoi: "äiti kultaseni!
eipä joka päivä tänne alas tule taivaan-asujamia, minä kohta lähden
hakemaan, vieläkö tämän miehen löytäisin; häneltä saan kuulla, miltä
taivaissa näyttää ja mitenkä siellä työt tehdään." Sitten hän hevosen
satuloitsi ja ratsasti kiiruimman kautta pois kotoa sekä tapasikin
tuon talonpojan, joka istui kukkaro kädessä, paju- pensaan juurella,
rahojansa lukemassa. "Oletteko," huusi hänelle poika, "sen miehen
nähneet, joka taivaista on tullut?" "Olen," vastasi talonpoika, "hän on
taas lähtenyt paluumatkalle ja kiivennyt ylös tuonne vuorelle, josta
väli käypi vähän lyhyemmäksi. Ehkä hänen kuitenkin vielä saavutatte,
jos ratsastatte aika vauhtia." "Voi sentään!" sanoi poika, "minä
koko päivän olen raskaassa työssä hääriellyt, ja tämä ratsastaminen
minun on pannut aivan uuvuksihin; te tuon miehen tunnette, olkaa
siis hyvä, istukaa minun hevoseni selkään ja kehoittakaatte häntä
tänne tulemaan." "Ahaa!" ajatteli talonpoika, "ompa tuossakin yksi,
jonka pää parka on ajatusta vallan vailla." "Miksi maar olisin teidän
mieltänne noudattamata," sanoi hän, hyppäsi hevosen selkään ja ratsasti
menojansa aika kierua. Poika jäi sinne istumaan, kunnes tuli yö, mutta
eipä talonpoikaa kuulunut. "Varmaankin," arveli hän itseksensä, "on
miehen ollut niin kova kiiru taivaihin takaisin, ett'ei hän enään
ole joutunut tänne palaamaan, ja talonpoika arvattavasti on hänelle
hevosen heittänyt isälleni vietäväksi." Hän siis läksi kotia ja kertoi
äidillensä, mitenkä oli käynyt, ja että hän oli isällensä lähettänyt
hevosen, jott'ei muka ukon aina tarvitsisi jalka-patikkaa tallustella.
"Sinä oikein kelpo työn teit," vastasi äiti, "sinulla vielä on notkeat
sääret ja joudathan kyllä nuoremmakses liikkua jalkaisin."

Päästyänsä kotia talonpoika hevosen pani navettaan pantiksi jätetyn
lehmän rinnalle, meni sitten vaimonsa luoksi ja sanoi: "noh Kaisa! sepä
sinun onnea, että tapasin kaksi, jotka ovat sinua vielä tyhmempiä;
tämän kerran sinulta löylytys jääpi saamata, mutta minä sen säästän
toistaiseksi." Sitten hän viritti piippunsa, istui noja-tuoliin ja
sanoi: "tämä vasta oli hyvä kauppa, kahden laihan lehmän verosta
minulla nyt on lihava hevonen ja vieläpä rahaa aika kukkarollinen.
Jos tyhmyys aina näin paljon tuottaisi, minä sitä halustakin pitäisin
suuressa kunniassa." Noin tuo talonpoika ajatteli, mutta sinä
yksinkertaisista varmaankin pidät enemmän.



40.

Tarinoita haltia-käärmeestä.


I.

Oli muinoin lapsukainen, jolle äiti joka ilta antoi maitoa kupillisen
sekä nisu-leivän palasen, ja lapsi pihalle istuutui saaliinensa. Mutta
kun se syömään rupesi, tuli haltia-käärme kivi-aidan raosta madellen,
pisti päänsä kuppihin ja alkoi myöskin syödä. Lapselle siitä oli iloa,
ja kun tuo pikkarainen siellä istui, kuppi kädessä, eikä käärme kohta
viereen tullut, hän sille huusi:

    "käärme! joudu luokseni,
    tule, pieni, tyköni!
    maitoa sä maiskuta,
    leipää älä unhota!"

Silloin haltia-käärme kiiruusti sinne saapui ja nautti mielihyvällä
osansa. Myöskin osoitti se kiitollisuutta, sillä sala-aartehistostaan
se lapselle toi kaikellaisia kauniita kapineita, kiiltäviä kiviä,
helmiä ja kultaisia leikki-kaluja. Mutta käärme ainoastansa maitoa joi
eikä leipään koskenutkaan. Lapsi sentähden kerta otti pikku lusikkansa,
naputti sillä hiljaa tuota kumppaniansa päähän ja sanoi: "syö myöskin
leipää, sinä lölleröinen!" Äiti, joka oli kyökissä, kuuli, että lapsi
jonkun kanssa puhui, ja nähtyään, että se lusikallaan käärmettä
tavoitteli, sieppasi hän halon, juoksi pihalle ja tappoi tuon kiltin
elävän.

Siitä saakka lapsi muuttumaan rupesi. Niin kau'an, kuin käärme oli
sen ruoka-kumppanina, se yhä kasvoi ja voimistui, mutta nyt sen
ihanista poskista puna katosi ja pienokainen laihtumistansa laihtui.
Eikä aikaakaan, jopa rupesi öisin kuolon- varpunen uikuittamaan,
kultarinta-kerttunen lehtiä ja pieniä oksia kokoeli, ja pian sen
jälkehen lapsi parilla nukkui kuoleman unta.


II.

Eräs orpolapsi kaupungin muurin ääressä istui kehräämässä ja näki
silloin tarha-käärmeen tulevan rei'ästä mataen muurin alta. Vilppaasti
hän viereensä levitti sinisen silkkihuivinsa, jommoisiin nuot käärmehet
ovat hyvin mieltyneet, ja joita kohden aina tulevat. Vaattehen
huomattuansa käärme takaisin läksi, mutta palasi piankin, tuoden
tullessansa pienen kulta- kruunun, laski sen visusti huivin päälle ja
kiersi sitten tiehensä. Tyttö päähänsä pani kruunun, se kirkkaasti
kimalteli ollen hienoista kulta-kuiduista tehtynä. Hetkisen kuluttua
käärme sinne toistamiseen palasi, mutta kosk'ei se enään kruunua
nähnyt, suikersi se muurin juurelle ja huiski suruissansa päätään
kiviä vasten niin kauan, kuin vain hiukankin vielä kesti voimia,
kunnes viimein makasi siinä kuoliana. Jos tyttö olisi antanut kruunun
olla paikallaan, käärme varmaankin olisi tuonne tuonut luolastaan
aartehiansa vielä enemmän.


III.

Haltia-käärme huusi: "huhuu, huhuu!" Lapsi sanoi: "tule ulos
piilostas!" Käärme tulikin ja lapsi siltä kysyi sisartansa: "oletko
missään Punasukkaa nähnyt?" Käärme vastata tokasi: "empä vainenkaan;
mutta entähän sinä sitten? huhuu, huhuu, huhuu!"



41.

Köyhä myllärin-renki ja pikku kissa.


Eräässä myllyssä eli vanha mylläri, jolla ei ollut vaimoa eikä lapsia,
ja kolme renkiä oli hänen palveluksessansa. Kun nuot sitten muutamia
vuosia olivat hänen tykönänsä palvelleet, hän kerta heille sanoi:
"minä jo olen vanha ja halusta siis istuisin huoletonna kiukaan
ääressä; lähtekää te ulos mailmalle, ja kuka minulle parahimman
hevosen tuopi tänne kotia, hänelle minä myllyn annan ja hänen tulee
siitä minut elättää kuolin-päivääni saakka." Mutta kolmas rengeistä
oli juoksu-poika, häntä toiset pitivät typeränä eivätkä olisi hänelle
myllyä suoneet; eikä poju itsekään siitä paljoa piitannut. He sitten
kaikin kolmen läksivät, ja kun olivat kylän edustalle ennättäneet,
sanoi nuot kaksi tuolle typerä-Hannulle: "jää sinä vain tänne,
sinusta ei iki-päivinä huonoimman koninkaan saajaa paisu." Mutta
Hannu kuitenkin heidän seurassansa meni, ja yön tullessa he erähäsen
luolaan poikkesivat ja panivat sinne maata. Nuot kaksi viisasta siinä
hereillä loikottivat odottaen, kunnes Hannu oli nukkunut, sitten
makuulta nousivat ja pötkivät tiehensä, jättäen poika paran nukkumaan
sekä arvellen oikein sukkelasti menetelleensä; noh niin, eipä teidän
kuitenkaan tule liioin kehuttavasti käymään! Kun tuosta auringon
noustua Hannu heräsi, hän syvässä luolassa makasi; hän kaikkialle
kurkisteli ympärillensä ja huudahti; "voi kamalaa! missähän häijyssä
minä nyt lienen?" Sitten hän nousi ja könti ulos luolasta, läksi
metsää astumaan ja ajatteli: "täällähän minä olen ypö yksinäni oman
onneni nojassa! mitenkä nyt siis minulta käynee hevosen saaminen?"
Hänen siinä näin ajatuksissaan kierrellessänsä tuli häntä vastaan
pieni, kirjava kissa, joka aivan ystävällisesti lausui: "mihinkä
sinä, Hannu, ai'ot?" "Voi sentään! ethän sinä kuitenkaan minua kykene
auttamaan." "Minä aivan hyvin tiedän, mitä sinä haluat," sanoi kissa,
"tahtoisitpa kauniin hevosen; tule meille ja palvele uskollisesti
seitsemän vuotta renkinäni, niin kyllä minä sinulle semmoisen annan,
jopa kaunihimmankin, kuin mitä milloinkaan olet eläissäsi ennen
nähnyt." "Tuo vasta eriskummainen kissa," ajatteli Hannu, "mutta sopii
maar minun koettaa, lieneeköhän totta, mitä se sanoo." Kissa nyt otti
pojan mukaansa lumottuun linnahansa, ja olipa siellä paljaita kissoja
sitä palvelemassa; nämät ketterästi juoksentelivat portahia ylös
ja alas, sekä olivat iloisia ja ystävällisiä. Illalla kun ruo'alle
istuivat, täytyi kahden olla siinä soittelemassa; toinen rumpua
päristeli, toinen voimainsa takaa vaski-torvea puhalsi, että posket
olivat pullollansa. Kun sitten syömästä oli päästy, pöytä vietiin pois
ja kissa sanoi: "tule nyt, Hannu, minun kanssani tanssimaan." "Empä
vainen," vastasi poika, "minä en kissan tanssi-kumppaniksi rupee, sitä
en vielä ole tehnyt milloinkaan." "Saattakaa hänet sitten levolle,"
käski tuo toisia kissoja. Yksi sitten häntä näytti makuu-kamarihin,
toinen häneltä riisui kengät jalasta, kolmas sukat, ja viimeimpä
yksi sammutti kynttilän. Seuraavana aamuna taas tulivat ja auttoivat
häntä vuoteelta vaatteihin: yksi veti sukat hänen jalkaansa, toinen
sitoi polustimet kiinni, kolmas toi kengät, neljäs hänet pesi ja
viides hälinällänsä pyyhki hänen kasvonsa kuivaksi, "Tämäpä oikein
mukavalta vetää!" sanoi Hannu. Mutta hänen myöskin täytyi kissoja
palvella ja joka päivä niille puita pienentää; tuota varten sai hän
hopeisen kirveen, hopeiset vaajat, hopeisen sahan ja vaskisen nuijan.
Siellä hän nyt puita pienenteli, pysyi kotona sekä sai hyvää syötävää
ja juotavaa tarpeeksensa, mutta eipä nähnyt muita ketään, kuin tuon
kirjavan kissan ja sen palkolliset. Kerta tuo määräsi: "mene niittämään
niittyäni ja toimita heinät kuivaksi," sekä antoi hänelle hopeisen
viikatteen ja kultaisen kovasimen, mutta käski myöskin hänen tuoda
net eheinä takaisin. Hannu silloin meni ja teki, mitä oli käsketty;
työnsä suoritettuaan hän viikatteen, kovasimen ja heinät vei kotia
sekä kysyi, eikö jo annettaisi hänen palkkaansa. "Eipä vielä," vastasi
kissa, "yksi työ sinun vielä pitää minulle ennen tekemän; tästä saat
hopeiset rakennus-aineet, salvo-kirveen, nurkka-raudan ja mitä muuta
tarvitaan, hopeisia kaikki, rakenna minulle pieni huone." Hannu huoneen
rakensi valmiiksi ja sanoi sitten: "jo nyt on tehty kaikki tehtäväni,
eikä minulla vielä ole mitään hevosta;" kuitenkin oli hänen mielestänsä
nuot seitsemän vuotta kulunut yhtä pian, kuin tavallisesti puoli. Kissa
kysyi, tahtoisiko Hannu nähdä talon hevosia. "Kyllä," vastasi poika. Se
silloin hänelle avasi tuon pikku huonehen oven, ja tämän au'ettua siinä
seisoi kaksitoista hevosta, oi ihmettä! nuot vasta uljaita olivat! net
oikein kiilsivät ja välkkyivät niin, että ihastuksesta sydän pojassa
rupesi kovasti sykkimään. Kissa sitten hänelle syötävää ja juotavaa
antoi sanoen: "lähde nyt kotia, hevostas en vielä anna sinun myötäs,
mutta kolmen päivän päästä minä tulen sitä sinulle tuomaan." Hannu siis
lähtöä teki ja kissa hänelle osoitti, mistä tie kävi myllylle. Mutta
eipä se ollut poju paralle antanut edes uutta vaate-kertaakaan, vaan
hänen täytyi, kuin täytyikin, pukea yllehen vanha rääsyinen mekkonsa,
jossa hän jo tullessansa rehenteli, ja joka noitten seitsemän vuoden
kuluttua oli kauttaaltaan kovin ahtahaksi käynyt. Kun hän sitten
kotia tuli, sinne jo oli palannut hänen molemmat renki-kumppaninsa
ja kumpikin tuonut hevos-kaakin muassaan, mutta toisen koni oli
silmä-puoli, toisen taas patti-kontti. He nyt kysyivät: "missä, Hannu,
on sinulla hevoses?" "Kyllä se kolmen päivän päästä tulee." Silloin
he nauraen sanoivat: "kai vain! mistähän sinä, Hannu, olisit hevosen
saanut? tuota vasta tulee oikein hupainen nähdä!" Hannu tupaan meni,
mutta mylläri tiuskasi, ett'ei hän pöytähän pääsisi, koska muka oli
niin rikkinäisissä ryysyissä, että vallan hävettäisi, jos ketään
vierasta sattuisi tulemaan. Sitten hänelle hiukka ruokaa vietiin tuonne
ulos, ja kun illalla mentiin maata, eivät nuot kaksi häntä vuoteelle
laskeneet, vaan hänen viimein täytyi kontata kana-koppiin, jossa löysi
lepo-sijaksensa kovia olkia vähäsen. Aamulla hänen herätessänsä oli jo
kolme päivää umpehen kulunut, ja tulipa nyt komeat vaunut, joita veti
kuusi hevosta, hei vain! nuot vasta kiiltävän kaunihia, että silmiä
oikein huikaisi! ja olihan siinä vielä palvelia, joka myllärin-renki
raukan varalle talutti seitsemännen. Mutta vaunuista astui komea
kuninkaan-tytär ja meni sisälle myllyyn, ja olipa tuo kuninkaan-tytär
sama pieni kirjava kissa, jonka palveluksessa Hannu parka oli seitsemän
vuotta ollut. Hän mylläriltä kysyi, missä oli tämän pikku renki, tuo
juoksu-poika. Siihen mylläri vastasi: "häntä ei meidän sovi myllyhyn
laskea, hän aivan rääsyissä ompi ja makaa kana-kopissa." Silloin
käski kuninkaan-tytär, että kohta mentäisiin häntä noutamaan. Poika
sentähden kopistansa tuotiin, ja oikein sovittamalla hänen täytyi
kääriä mekkonsa ylleen, ett'ei paljasta paistaisi. Palvelia nyt mytystä
otti uhkeat vaattehet sekä pesi ja puki pojan, ja kun hän kerran
valmihina oli, eipä mikään kuningas saattanut muhkeammalta näyttää.
Sitten neitonen tahtoi nähdä myöskin net hevoset, jotka nuot toiset
myllärin-rengit olivat tuoneet ja olipa toinen niistä silmä-puoli,
toinen taas patti-kontti. Silloin hän antoi palveliainsa tuoda
näytteelle tuon seitsemännen hevosen. Sitä nähdessään sanoi mylläri,
ett'ei sen mokomaa milloinkaan ollut hänen pihallansa käynyt; "ja se
kolmannen myllärin-renkin oma ompi," lausui neito. "Hänen siis pitää
saaman myllyni," huudahti mylläri-ukko, mutta kuninkaan-tytär sanoi:
"pitäkää te itse sekä hevonen että mylly," ja otti uskollista Hannua
kädestä, vei hänet vaunuihin sekä Iäksi tiehensä hänen kanssaan. Ensin
ajoivat tuon pikku tupasen edustalle, jonka Hannu oli noilla hopeisilla
työ-kaluilla rakentanut; se nyt oli isoksi linnaksi paisunut, ja siinä
kaikki paljasta hopeaa ja kultaa. Kuninkaan-tytär sitten Hannun otti
puolisoksensa, ja hän rikkaaksi tuli, jopa niin äveriään rahalliseksi,
että tuota rikkautta yllin kyllin kesti koko hänen elinkautensa. Sempä
tähden ei sovi kenenkään sanoa, ettei typerämäisestä ikinä miestä paisu.



42.

Juutalainen orjantappura-pensaassa.


Oli ennen muinoin rikas mies ja hänen talossansa renki, joka häntä
palveli uutterasti ja uskollisesti, nousi joka aamu ensimmäiseksi
vuoteeltansa sekä meni illoin viimeisenä levolle, ja milloinka vain
oli tehtävänä joku vaikea työ, johon ei kukaan ruveta tahtonut, hän
aina siihen ryhtyi ensimmäiseksi. Eikä hän milloinkaan valittanut vaan
oli kaikkeen tyytyväinen ja aina iloisella mielellä. Kun sitten hänen
vuotensa oli loppunut, eipä isäntä hänelle palkkaa antanut penniäkään,
vaan ajatteli: "tämä varmaankin lienee viisahinta, niin saanhan hiukan
säästetyksi, eikä poika kuitenkaan muualle muuta, vaan pysyy siivosti
meillä." Renki myöskin oli mitään puhumata sekä teki toisena vuonna
tehtävänsä, kuten ensimmäisenäkin, ja vaikkei senkään loputtua palkkaa
lähtenyt laisinkaan, hän kuitenkin oloihinsa tyytyi ja jäi vielä
vastaiseksi talohon. Kun tuosta kolmaskin vuosi oli kulunut, isäntä
hiukan oli kahdella päällä ja kourasi taskuansa, mutta eipä siitä
kuitenkaan mitään lähtenyt. Renki silloin viimeinkin tokasi sanomaan:
"isäntä kulta! olempa jo teitä rehellisesti palvellut kolme vuotta,
tehkää siis hyvin ja antakaa mitä minun tulee lain mukahan saada; minua
jo haluttaisi täältä lähteä mailmaa vähän avarammaltakin katselemaan."
Saituri silloin vastasi: "oikeimpa niin renki hyväseni! sinä minua olet
väsymättömän uskollisesti palvellut, ja anteliaasti minä sentähden olen
sinua palkitseva," pisti kätensä toistamiseen taskuunsa sekä antoi
rengille yksitellen kolme penniä, sanoen: "tästä saat kultakin vuodelta
rahan, tuo on suuri ja runsas palkka, jommoista et olisi keltään muulta
isännältä saanut." Tuo renki hyvä, joka ei rahoista mitään ymmärtänyt,
korjasi haltuhunsa, mitä tarjottiin, ja ajatteli: "ompa minulla nyt
rahaa taskussa oikein yllin kyllin, siis maar sopii kaikki surut
hiitehen heittää, enkä enään huoli turhanpäiten itseäni raskaalla
työllä vaivata."

Hän sitten menojansa meni ja astui mäkeä ylös, toista alas, laulellen
ja hyppien iloissansa. Tapahtuipa silloin, että, hänen kulkeissansa
erään pensahiston ohitse, sieltä hänen eteensä puikahti pikku mies,
joka häntä puhutteli kysyen: "minne matka, veljeni iloinen? näempä,
ettei suru sinua juuri liioin rasita." "Miksihän minä murhe-mielin
olisin," vastasi renki, "ompa minulla rahaa runsahasti, kolmen vuoden
palkka taskussani helisee." "Isoko siis on tuo sinun aartehes?" kysyi
pikku mies. "Iso kylläkin, koko kolme kirkasta penniä taatusti."
"Kuuleppas," sanoi kääpiö, "minä olen köyhä, apua tarvitseva, lahjoita
minulle nuot kolme penniäs; minä en enään jaksa työtä tehdä, mutta
sinä nuori olet ja saat helpostikkin elatusta itselles ansaituksi."
Ja koska renki hellä-sydämminen oli ja häntä tuli mies raukkaa sääli,
hän tälle antoi kaikki penninsä, sanoen: "ota, ota, vaari parka! empä
minä siltä puuttehesen pällähdä." Tähän pikku mies vastasi: "koska sinä
näin hyvä-sydämminen olet, minä sinulle kolme toivotusta takaan, yhden
kustakin pennistä, ja net vallan varmaankin tulevat totehen käymään."
"Ahaa!" virkkoi renki, "sinä ehkä olet semmoinen, joka viheltämällä
saat tyhjästä täyden. No hyvä, olkoon siis menneeksi! minä ensiksi
itselleni toivon pyssyn, jolla aina osaa kaikkiin, mihin vain tähtää,
toiseksi viulun sellaisen, että, kun sitä soittelen, kaikkien, jotka
soiton kuulevat, täytyy tanssia, ja kolmanneksi että, jos minä keltä
hyvänsä pyydän vaikka mitä, tuo ei sitä kykene kieltämään." "Saat kuin
saatkin, sinä tämän kaiken," vakuutti mies pieni sekä kourasi pensasta
pikkuisen, ja oi ihmeen ihmeellistä! siinä kohta oli varalla viulu ja
pyssy, ikään-kuin tilattuina. Kääpiö nämät antoi rengille, lausuen:
"mitä ikinä sinä vain olet pyytävä, sitä ei voi koko mailman ihmisistä
yksikään sinulta kieltää."

"Oi, sydämmeni! mitä maar sinä saattaisit parempaa pyytää!" sanoi
renki itseksensä ja läksi ilo mielin eteen-päin. Pian hän sitten
tapasi Juutalaisen, jolla oli parta pitkä, kuten pukilla, ja joka
siinä seisoi kuunnellen, mitenkä lauleli ihanasti eräs tuolla ylhäällä
kuusen latvassa istuva lintunen. "Noh kumman kummaa!" hän huudahti,
"noin pieni elävä ja kuitenkin ääni näin tavattoman väkevä! jospa tuo
lintu toki minun olisi! soisin maar saattavani sen hännälle ripottaa
suolaa hiemasen, kohtahan se sitten istuisi minun kourassani!"
"Kosk'ei sen vaikeampaa kysytä," sanoi renki, "pianhan minä linnun
kopsahutan maahan," tähtäsi pyssyllään, laski laukauksen sekä osasi
ihan säntilleen, ja lintu orjantappura-pensahasen pudota lotkahti.
"Mene hirtehinen," huusi hän Juutalaiselle, "ja korjaa tuo konttihis!"
"Kah kyllä," sanoi Juutalainen, "jos isäntä poikansa laskee liikkeelle,
lähtee maar kohta koirakin juoksemaan; minä aivan halusta menen lintua
noutamahan, koska te sen kuitenkin jo olette ampuneet," laskihe sitten
pitkällensä maahan ja rupesi köntimään pensahasen sisälle. Kun hän
nyt siinä orjantappuroissa ryömi, koiruus renki hyväsen valtasi,
ja tämä viulunsa otti sekä rupesi soittamaan. Juutalainen kohta
jalkojansa nostelemaan ja kovasti hyppelemään; ja mitä vilppahammin
poika viuluansa vingutteli, sitä hurjemmaksi kiihtyi tanssi. Mutta
orjantappurat äijä paralta repivät hänen takki kulunsa repaleiksi,
takertuivat tuohon pukin-partahan ja pistelivät häntä pahan-päiväisesti
pitkin koko ruumista. "Voi armahtakaa!" huusi Juutalainen, "mitä
minulle soitosta! herjetkää jo, herra kulta, soittamasta, minua ei
enään haluta tanssiminen." Mutta renki ei tuota ottanut kuullaksensa,
vaan ajatteli: "sinä kyllä olet ihmisiä nylkenyt, orjantappurat nyt
vuorostansa sinua nylkeköhöt," ja rupesi uudestansa soittamaan niin
rivakkaasti, että Juutalais-paran täytyi yhä vain korkeammalle hypätä
poukkuroita, jättäen takistansa okaihin istumaan aika rääsyt. "Voi,
voi kauheata!" karjui Juutalainen, "minä teille, herra kulta, annan,
mitä ikinä tahdotte, jos vain lakkaatte soittamasta, koko kukkarollisen
kultaa." "Noh koska noin olet antelias," sanoi renki, "kyllähän minä
soiton panen taukoamaan, mutta siitä minun sentään täytyy sinua
kiittää, että tanssi sinulta käypi aivan sievästi," otti sitten
kukkaron ja meni tiehensä.

Juutalainen sinne jäi seisomaan, ääneti häntä silmin seuraten,
kunnes renki oli ehtinyt kau'as näkyvistä; mutta sitten hän täyttä
kurkkua kiljasi: "sinä pelimanni ilkiö, sinä kurja viulun-vinguttaja!
maltappas, kunnes sinut tapaan kahden-kesken! minä sinua vielä
juoksutan, että pohjat kengistäs lähtevät; sinä senkin retkale,
joka kolmen markan miehenä pysyt, vaikka mättäisi seitsemän sinun
kitahas!" sekä laski laskemistansa haukkumisia, mitä vain sai
suustansa lähtemään. Ja kun sitten sisuansa paisuttamalta vähän sai
hengähtämisen vuoroa, hän kaupunkihin juoksi tuomarin tykö. "Herra
tuomari! voi hirveätä! katsokaa, miten eräs jumalaton ilkiö on
julkisella maantiellä minua ryöstänyt ja pahoin-pidellyt, heltyisipä
kivi kovanenkin näistä tämmöisistä: vaatteheni repaleiksi revittyinä!
koko ruumis pistämällä ja kynsimällä pahoin haavoitettu! minun vähät
varani kukkaroineen päivineen vietynä! paljaita kulta-rahoja, toinen
toistansa kiiltävämpiä! voi armollinen Herra! viskauttakaa kaikella
muotoa tuommoinen ihminen vankiuteen." Tuomari kysyi: "sotamieskö se
säilällään sinua noin pahan-päiväisesti löylytti?" "Eipä vainen,"
vastasi Juutalainen, "mitään paljasta miekkaa ei hänellä ollut, vaan
olipa pyssy selässä ja viulu rinnalla riippumassa; siitä sen roiston
helposti tuntee." Tuomari miehiä lähetti häntä hakemaan, ja nämät
piankin tapasivat tuon renki hyväsen, joka aivan verkalleen oli
eteen-päin astunut, sekä löysivät myöskin kukkaron kultinensa hänen
taskustaan. Sitten oikeuden etehen tuotuna poika vakuutti: "minä en
ole Juutalaiseen koskenut enkä suinkaan häneltä rahaa ryöstänyt,
itse-altansa hän sitä minulle tarjosi, jotta soittamasta taukoaisin,
kosk'ei hän muka saattanut kärsiä soitantoani." "Kas hävytöntä!"
huudahti Juutalainen, "hän valehia laskettelee yhtä näppärästi, kuin
kärpäsiä seiniltä pyydetään." Mutta eipä tuomarikaan rengin selitystä
uskonut, vaan sanoi: "tämä huono puolustus, sillä tuommoista ei tee
yksikään Juutalainen," sekä tuomitsi renki hyväsen hirtettäväksi,
koska hän julkisella maantiellä muka oli ryöstämistä harjoittanut.
Kun hän sitten vietiin pois, huusi vielä hänen perähänsä Juutalainen:
"sinä riivattu roisto! sinä pelimanni-koira! tulethan nyt kuin
tuletkin, saamaan hyvin ansaittua palkkaasi!" Aivan levollisena renki
mestaajan seurassa astui tikapuita ylös, mutta ylimmäiselle nappulalle
ehdittyänsä hän tuomarin puoleen kääntyi ja sanoi: "suokaa vielä
viimeisen rukoukseni tulla täytetyksi, ennen-kuin kuolen." "Kyllä,"
vastasi tuomari, "jollet vain pyydä henkeäs," "Empä suinkaan sitä,"
pani poika vastaukseksi, "vaan rukoilen teitä, että antaisitte minun
vielä viimeiseksi hiukan soittaa viuluani." Juutalainen nyt hätä-huudon
päästi: "voi henkenne tähden! älkää tuota salliko! älkää salliko
millään muotoa!" Mutta tuomari sanoi: "miksi en pojalle tämmöistä
lyhyttä iloa soisi! sen olen jo hänelle luvannut ja sillensä se
myöskin jääköön." Eikä hän olisi kyennytkään kieltämään tuon lahjan
vuoksi, joka oli rengille annettu. Vaan Juutalainen hurjasti huusi:
"voi voi! voi voi! sitokaa minua, pankaa minut köysihin!" Silloin
tuo renki hyvänen otti kätehensä viulun sekä pani sen viritykseen,
ja kun kielistä ensi ääni kuului, jopa kaikki rupesivat jäseniänsä
liikuttelemaan, tuomari, kirjurit ja oikeuden-palveliat, ja siltä,
joka Juutalaisen aikoi kiinni köyttää, kirposi köysi kädestä; toisen
vingahduksen kajahtaessa jokainen nosteli jalkojansa ja mestaaja
hyppy-halusta hehkuvana hellitti renki hyväsestä; ja kun jousi
kolmannen kerran kieliin koski, silloin kaikki korkealle hypähtivät,
ruveten tanssimaan, ja tuomari sekä Juutalainen siinä etu-päässä
kaikkein sukkelimmasti hyppiä poukkuroitsivat. Pian oli täydessä
tanssi-tohussa koko väki, mitä torille oli uteliaisuudesta saapunut,
nuoret ja vanhat, lihavat ja laihat seki sauroin; ja myöskin sinne
kokoontuneet koirat nostivat etu-käpälänsä pystyhyn ja tanssata
tissuttelivat muitten muassa. Ja mitä kauemmin poika soitteli, sitä
hurjemmaksi kiihtyi harppaukset, että kallot toisiinsa kolahtivat
ja yleinen, surkea kirkuna ja parkuna syntyi. Viimein tuomari aivan
hengestyksissänsä huusi: "herkeä jo herttaseni! minä sinun henkes
säästän, jos vain lakkaat soittamasta." Tuo renki säveä tähän suostui,
heitti soittamisen, ripusti viulun taas rinnallensa ja kiipesi
tikapuita alas. Sitten hän astui Juutalaisen tykö, joka vähissä hengin
pitkällänsä makasi läähöttäen, ja kirkasi hänelle: "tunnusta kohta,
konna, mistä olet nuot rahat saanut, muutoin minä viulun riistän
rinnaltani ja rupean taas soittamaan." "Minä net olen varastanut,
varastanut vainenkin!" huusi äijä parka parahimmansa takaa, "mutta sinä
ne rehellisesti olet ansainnut." Silloin tuomari määräsi Juutalaisen
vietäväksi hirtehen, ja siinä tuo sitten varkahana hirtettiin.



43.

Satu älykkäästä pikku räätälistä.


Eli muinoin kuninkaan-tytär kovin kopea: milloin tuli joku kosia,
prinsessa tälle määräsi arvoituksen arvattavaksi, ja jollei tuo siitä
saanut selkoa, häntä pilkallisesti ajettiin tiehensä. Olipa myöskin
julistettu, että keneltä kävisi arvaaminen, hän prinsessan puolisoksi
pääsisi, olkoon arvaaja kuka hyvänsä. Sattui silloin kolme räätäliä
yhteen. Näistä kaksi oli koko kisälleitä ja he siis päättivät, että,
koska neulalla jo olivat monen monituista sievimmän sievintä pistämää
osaavasti pistäneet, heiltä ihan varmaankin yhtä osaavasti kävisi myös
tuon arvoituksen selittäminen; kolmas oli pieni joutava riehakko, joka
ei edes ammattiansa oikein osannut, mutta hänkin uskoi osaavansa oikein
arvata, sillä mitenhän muka muutoin hänelle onnenpäivä koittaisi. Nuot
toiset silloin pojalle sanoivat: "pysy sinä siivosti kotona, eihän
kuitenkaan sinun järki-rahtuses kau'as kannata." Mutta eipä pikku
räätäli ottanutkaan kuntoansa epäilläkseen, vaan vakuutti, että, koska
hän kerran oli tuon pannut päähänsä, hänessä myöskin olisi miestä
saattamaan päätöstänsä perille, sekä läksi, kuin läksikin, niin ypö
ylpeänä, ikään-kuin olisi koko mailma hänen määrättävissänsä.

Sitten he kaikin kolmen menivät prinsessan puheille ja pyysivät, että
hän heidän arvattavakseen esitäisi arvoituksensa: olipa nyt tullut
muka oikeat miehet, joitten oli äly niin hienon terävä, että sen
saisi vaikka neulan silmästä pujotetuksi. Silloin sanoi prinsessa:
"minun on päässäni hiuksia kahta lajia, minkä karvainen siis tukkani
lienee?" "Vai eikö tämän vaikeampaa vaadita?" vastasi ensimmäinen,
"siinä mustaa ja valkoista, kuten muinaisen miehen vaate-kankaassa."
"Väärin arvattu," virkkoi prinsessa, "koettakohon nyt toinen." Tuo
silloin sanoa tokasi: "kosk'ei se ole musta ja valkoinen, se varmaankin
on ruskea ja punainen, kuin isäni juhla-takki." "Aivan päin mäntyä!"
nauroi kuninkaan-tytär, "mutta jopa on kolmannen vuoro, se poika
minusta oikein näyttää rikki-viisaalta; sinä maar luuletkin tämän
arvaavasi." Silloin astui esille pikku räätäli ja sanoi: "hiukset
prinsessan päässä ovat hopeaa ja kultaa, siinä tuo kahden-karvaisuus."
Tämän kuultuansa kuninkaan-tytär vaaleni ja oli pelästyksistä laattiaan
ihan lotkahtamaisillansa, sillä pikku räätäli oli arvattavansa oikein
arvannut, mutta prinsessa lujasti uskonut, ett'ei maki mailmassa
yksikään ihminen siitä saisi selvää. Sitten taas toinnuttuansa sanoi
hän: "tällä et kuitenkaan vielä ole minua ansainnut omakses, vaan
ompa sinun vieläkin yksi tehtävä tekemätä: tuolla tallissa loikoilee
karhu, sen seurassa sinun nyt tulee olla yötä; jos aamulla noustessani
vielä olet hengissä, sinä minun puolisokseni pääset." Mutta arvelipa
prinsessa täten pääsevänsä tuosta räätälistä, sillä eipä karhu
ennenkään ollut koskaan henkihin heittänyt yhtään ihmistä, joka
kerran oli sen kouriin joutunut. Pikku räätäli ei kuitenkaan ottanut
säikähtyäksensä, vaan lausui iloisena: "rohkeasti ruvennut jo on
puoli-välihin päässyt."

Illan tultua räätäli poika meidän nyt tuonne karhun kumppaniksi
vietiin. Peto myöskin kohta hyökkäsi tuota pikku miestä kohden,
käpälällään hänelle terve-tulisia toivottaaksensa. "Hiljaa, hiljaa!"
sanoi räätäli pienoinen, "kyllähän minä piankin panen hätäs häätymään."
Sitten hän aivan vitkallisesti, ikään-kuin ihan huoletonna, otti
saksan-pähkinöitä taskustansa, puri niistä kuoret rikki ja söi
sisustan. Tämän nähtyänsä karhukin rupesi pähkinöitä tahtomaan. Poika
sille taskustansa antoi koko kourallisen, mutta eihän siinä pähkinän
alkuakaan, vaan paljaita kali-kiviä. Karhu net pisti kitaansa, mutta
eipä saanut noita rikki, vaikka se pureskellen kyllä pani parastansa.
"Noh olethan sinä senkin tyhmä tolvana," ajatteli itseksensä karhu,
"et saa edes pähkinän-kuorta rikki purruksi," sekä sanoi pikku
räätälille: "veli kulta! auta sinä minua näitä särkemään." "Siinähän
nyt näet, mointako sinussa on miestä," vastasi räätäli poika,
"vaikka on kitas kyllä iso, et kuitenkaan kykene pienen pähkinän
särkiäksi." Sitten hän kivet otti, pisti näppärästi niitten sijasta
pähkinän suuhunsa, ja rauskis! jopa oli kuori halki. "Täytyy maar
minun vielä kerrankin tuota koettaa," sanoi karhu; "kun sitä näin
katselen, luulisinhan, että sen pitäisi minultakin luonnistuman."
Pikku räätäli silloin taas antoi karhulle kali-kiviä ja tämä kyllä
tarmonsa takaa noita purra karskutteli: -- mutta luuletko, lukiani,
siitä mitään valmista syntyneen? -- tuskin maar. Kun viimeinkin
karhu oli koettamasta suuttunut, otti räätäli pieni takkinsa liepeen
alta viulun ja soitti sitä vähäsen. Soittoa kuullessaan ei karhu
enään saanut alallansa olluksi, vaan rupesi tanssimaan, ja siinä
kappaleen aikaa tanssittuansa se soitantohon niin mieltyi, että kysyi
pikku räätäliltä: "kuuleppas, onko tuo viulun-soittaminen kylläkin
vaikeata?" "Aivanhan se on helpon helppoa; katsoppas! vasemman käden
sormilla minä kieliä painan ja oikealla kädelläni käytän jousta: näin
tämä rattosan hauskasti käypi, vivallaleraa hei rallallaa!" "Viulua
minunkin," sanoi karhu, "tarvitsisi oppia soittamaan, jotta saisin
tanssia, milloinka minun vain tekisi mieli. Mitäshän siitä arvelet?
Ehkä ottaisit minua opettaakses?" "Aivan mielelläni," vastasi pikku
räätäli, "jollei sinulta kykyä peräti puutu. Mutta näytäppäs kerrankin
minulle kämmeniäs, niissä kynnet niin tavattoman pitkiä, että minun
ensin täytyy noita leikata vähäsen." Sitten hän kävi ruuvi-pihtejä
noutamassa, ja karhu niihin pisti kämmenensä, mutta räätäli poika
väänsi pihdit kiinni, sanoen: "odota nyt siinä, kunnes menen sakseja
tuomaan," antoi karhun mielin määrin laskea murinaansa, pani maata
nurkkahan olki-lyhteelle ja nukkui sikeään uneen.

Illalla kuullessansa, miten karhu julmasti mörisi, prinsessa vallan
varmaksi luuli, sen muka ilosta murisevan tehtyänsä lopun räätäli
parasta. Aamulla hän siis nousi aivan huoletonna ja iloisena, mutta kun
hän akkunasta vilkasi talliin päin, näkyipä siinä räätäli pienoinen
häärivän ihan terveenä ja reippaana, kuten vedessä pulikoitseva
salakka. Silloin ei kuninkaan-tytär enään saattanut ainoallakaan
sanalla väittää vastaan, koska hän julkisesti oli lupauksensa lausunut,
ja kuningas kohta käski tuoda vaunut, joissa prinsessan täytyi pikku
räätälin kanssa lähteä kirkkoon vihille. Kun he olivat vaunuihin
astuneet, nuot molemmat toiset räätälit, jotka kavala-sydämmisinä
kadehtivat kumppaninsa onnea, menivät tallihin ja päästivät sieltä
karhun ulos. Peto raivoissansa syöksähti vaunujen perään. Prinsessa
kuorsunan ja murinan kuuli, joutui kovaan tuskahan ja huusi: "voi, voi!
karhu ihan on kintuissamme ja tahtoo sinut viedä." Mutta pikku räätäli
nopeasti neuvon keksi, keikahti yht'äkkiä pää alas-päin, koivet ulos
vaunun-ikkunasta ja huusi: "katsoppas ruuvi-pihtejä! jollet heti täältä
korjaa luitas, olet taas joutuva pahaan pintehesen." Tämän huomattuansa
karhu takaisin kiersi ja juoksi tiehensä. Pikku räätäli meidän nyt
rauhassa kulki kirkkohon, prinsessa vihittiin hänen avio-vaimoksensa,
ja poika sitten puolisoinensa eleli iloisena kuin puuleivonen. -- Joka
ei tätä usko, hän markan maksakoon.



44.

Lumikukka ja Punaruusu.


Eli muinoin kylästä erinänsä köyhä leski pienessä mökissä, ja mökin
edustalla oli puutarhanen, jossa kasvoi kaksi ruusupensasta: niistä
kantoi toinen punaisia, toinen taas valkoisia ruusuja; ja hänellä oli
kaksi pikku tytärtä, jotka olivat noitten ruusu-pensahien näköisiä,
ja toisen oli nimi Lumikukka, toisen Punaruusu. Mutta nämät niin
siivoja ja hyviä, niin uutteran ahkeria olivat kuin mitä milloinkaan
on mailmassa kaksi lasta ollut: Lumikukka oli vain hiljaisempi ja
hellempi kuin Punaruusu. Punaruusu mieluisimmin juoksenteli niittyjä ja
kenttiä, poimi kukkia ja pyysi perhosia, mutta Lumikukka kotona pysyi
äitinsä tykönä ja auttoi häntä talouden-toimissa, taikka luki hänen
kuultavaksensa, milloinka ei askareita ollut. Nuot molemmat lapset
toisiansa niin rakastivat että aina kävivät käsitysten, milloin hyvänsä
liikkuivat ulkona; ja kun Lumikukka sanoi: "me emme ikinä toisistamme
eriä," vastasi Punaruusu: "emme milloinkaan koko elin-aikanamme," ja
äiti tähän lisäsi: "mitä toisella on, sen hän toiselle jakakoon." Usein
lapset yksinänsä metsiä juoksentelivat, noukkien punaisia marjoja,
mutta eipä mikään eläin heille vähintäkään pahaa tehnyt, vaan net
ystävällisesti heitä lähestyivät: jänis pieni kaalin-lehtiä söi heidän
käsistänsä, metsäkauris laitumella kävi heidän vieressänsä, hirvi
iloisesti juoksi heidän ohitsensa, linnut oksille jäivät istumaan ja
visertelivät viserryksiänsä. Heitä ei mikään tapaturma kohdannut; jos
metsähän olivat myöhästyneet ja yö heidät yllätti, he toistensa viereen
laskivat sammalille maata sekä nukkuivat siinä, kunnes aamu koitti, ja
äiti tämän myös tiesi eikä ollenkaan ollut heidän tähtensä levottomana.
Kerta, kun he yön oltuaan metsässä heräsivät päivän koittaissa, näkivät
ihanan, kiiltäviin valkoisiin vaatteihin puetun lapsen istuvan heidän
vuoteensa ääressä. Tämä nousi katsahtaen heihin aivan ystävällisesti
ja meni mitään puhumata pois metsään. Ja kun tytöt taaksensa
vilkasivat, huomasivat maanneensa tavattoman syvänteen ääressä, jonne
välttämättömästi olisivat pudonneet, jos pimeässä olisivat astuneet
vielä muutamia askeleita edemmäksi. Mutta äiti heille sanoi, että tuo
vallan varmaankin oli se enkeli, joka suojelee kilttejä lapsia.

Lumikukka ja Punaruusu pitivät äitinsä tuvan niin puhtaassa siivossa,
että oikein huviksensa sitä katseli. Kesäisin Punaruusu talon-askareet
toimitti ja asetti joka aamu, ennen-kuin äiti heräsi, hänen vuoteensa
viereen kauniin kukka-tertun, jossa oli jokaisesta pensahasta ruusu.
Talvisin Lumikukka valkean sytytti palamaan ja ripusti palokeksihin
kattilan, ja kattila messinkinen oli, mutta kiilsi kuten kulta, sillä
niin välkkyvän kirkkahaksi se oli hierretty. Illoin kun lumi-höytäleitä
lenteli, sanoi äiti: "pane, Lumikukkaseni, ovi salpahan," ja sitten
menivät takan äärehen istumaan, äiti silmä-lasit asetti nenälleen sekä
rupesi isosta kirjasta lukemaan ääneensä, ja molemmat tytöt kuullellen
istuivat kehräämässä; laattialla heidän jalkainsa juuressa makasi pikku
karitsa, ja heidän takanansa kykytti vartaalla valkoinen kyyhkynen, pää
pieni siiven alle kätkettynä.

Eräänä iltana heidän näin sulo-suosiossa yhdessä istuessaan joku ovea
koputti ikään-kuin sisälle päästäksensä. Äiti sanoi: "mene pian,
Punaruusu, avaamaan, siellä ehkä on majaa kaipaava matkustaja."
Punaruusu menikin ja lykkäsi salvan pois edestä, ajatellen tuolla
olevan jonkun mies-raukan, mutta eipä semmoista siinä ollutkaan, vaan
oven suusta pisti karhu paksun, mustan päänsä. Punaruusu kovasti
kirkahtaen hypähti taakse-päin; pikku karitsa määkymään, kyyhkynen
lentää pyrähtämään, ja Lumikukka piiloon pujahti äitinsä vuoteen ta'an.
Mutta karhu puhumaan rupesi ja sanoi: "älkää pelätkö, minä en teille
mitään pahaa tee, olen vilusta puoli-kuoluksissa ja tahtoisin vain
hiukan lämmitellä teidän tuvassanne." "Karhu parka!" vastasi äiti,
"pane maata tuonne pesän etehen mutta varo vain, ett'ei valkea polta
turkkiasi." Sitten huusi hän: "Lumikukka! Punaruusu! Tulkaa tänne,
lapset! karhu ei teille tee mitään pahaa, hyvänsuopa se ompi." Tytöt
nyt molemmin hiipivät piilostansa, ja vähitellen myöskin karitsa ja
kyyhkynen lähenivät eivätkä enään ollenkaan pelänneet. Karhu sanoi:
"lapsi kullat, rapsikaa hiukan pois lumi turkistani," ja nämät luudan
ottivat sekä huiskivat karhun puhtaaksi lumesta; mutta se valkean
edessä ojenteli, murahdellen mieli-hyvästä. Eikä aikaakaan jopa lapset
kömpelöön vierahasensa aivan tutustuivat ja rupesivat vallattomiksi,
repivät käsin tuota turkista, panivat jalkansa sen selkähän ja
kierittelivät sitä sinne tänne, taikka ottivat pähkinä-puisen vitsan
ja hosuivat sitä sillä ja karhun muristessa he vain nauroivat. Mutta
tämä hyvillä mielin tätä suvaitsi; ainoastaan kun sitä liian kovasti
kiusasivat, se huudahti: "säästäkää edes henkeni, lapset:

    "Lumikukka, Punaruusu.
    tapattehan kosianne!"

Kun sitten tuli levon-aika ja muut makuulle menivät, sanoi äiti
karhulle: "sinun kyllä sopii jäädä tuonne takan eteen makaamaan, niin
olet pakkaselta ja raju-ilmalta suojassa." Kohta kun päivä koittamista
teki, lapset päästivät karhun ulos, ja se hankea pitkin tassutteli
metsähän. Tästä lähin se joka ilta palasi samahan aikaan, meni takan
eteen maata ja salli lasten kanssansa leikkiä laskea, miten heitä vain
halutti; ja nämät karhuun niin tottuivat, ett'eivät ennen panneet ovea
salpaan, kuin tuo heidän musta toverinsa oli tupaan saapunut.

Kun kevään tultua ulkona kaikki viheriöitsi, sanoi karhu eräänä aamuna
Lumikukalle: "minun nyt täytyy lähteä pois enkä luultavasti tule koko
pitkään kesään tänne palaamaan." "Mihinkä siis ai'ot, karhu kulta?"
kysyi Lumikukka. "Minun täytyy metsään mennä vartioitsemaan aarteitani
kääpiö ilkiöiltä; talvella, jolloin maa on kovassa roudassa, täytyy
noitten toki pysyä tuolla alhaalla eivätkä kykene sieltä pääsemään,
mutta nyt, kun on aurinko maan sulattanut ja lämmittänyt, net
piilostansa tunkeuvat esille, nousevat maan pinnalle, nuuskielevat
kaikkialla sekä varastelevat; ja mitä kerran ovat kynsiinsä saaneet
ja vieneet luoliinsa, se ei sieltä namin lähde näkyviin." Lumikukka
ystävänsä lähdöstä aivan suruissansa avasi oven, ja kun karhu ulos
kiiruhti, sen turkki kääkkään tarttui sekä repesi hieman, ja olipa
Lumikukasta, ikään-kuin olisi hän huomannut kultaa tuolta kimaltelevan,
vaan eipä hän sitä varmaan nähnyt. Mutta karhu kiiruusti riensi
tiehensä ja katosi piankin puitten välihin.

Jonkun ajan kuluttua äiti lähetti lapset noutamaan risuja metsästä.
He siellä huomasivat ison, maahan kaadetun puun, jota pitkin juoksi
edes takaisin ruohon välissä jotakin, mutta eivät saaneet selitetyksi,
mitä tuo oli. Lähemmäksi tultuaan näkivät siinä kääpiön, jonka oli
kasvot vanhan-näköiset, kuihtuneet ja parta kyynärän pituinen,
lumi-valkoinen. Parran pää oli puun-rakohon likistynyt, ja tuo
pikkarainen siellä juoksi kahtia-päin, ikään-kuin nuorasta kiinni oleva
koira, käsittämätä, mikä neuvoksi. Punaisilla tulisilla silmillään
se tyttöjä mulkoili huutaen: "mitä siinä töllöttelette! ettekö
ymmärrä tulla tänne minua auttamaan?" "Mitenkä, mies pieni, olette
tuonne joutuneet?" kysyi Punaruusu. "Sinä tyhmä, utelias töllerö!"
vastasi kääpiö, "pölkyn minä ai'oin halaista, saadakseni pieniä puita
kyökkiä varten; paksut pahkurat piankin pilalle polttavat sen pienen
ruoka-rahtusen, mitä meikäläinen ateriaksensa tarvitsee, sillä hän ei
poskeensa kierrä niin tavattomia, kuin te, senkin raa'at ja ahnaat
ryökäleet. Olin jo onnellisesti puuhun hakannut vaajan ja kaikki oli
mieleni mukaan menestymäisillään, mutta vaaja riivattu oli liiaksi
liukas sekä luikahti tuota hätää paikaltaan, joten puun puoliskot
niin äkkiä kopahtivat kokoon, ett'en enään ehtinyt tempasemaan pois
raosta kaunista, valkoista partaani; siinä se nyt istuu kiinni enkä
pääse tästä mihinkään. Kas tuossa nauravat nuot tyhmät, imartelevaiset
maito-naamat! hyi miten olette ilkeitä!" Lapset kyllä parastansa
panivat, mutta eivätpä kyenneet saamaan partaa irralle, se liian
piukasti istui pintehessä. "Minä juoksen hakemaan väkeä apuhun," sanoi
Punaruusu. "Voi sinuas, sinä mieletön pöllö-pää!" ärjäsi kääpiö, "kuka
maar tänne tahtoisi väkeä lisään, teitä jo on kaksi liikenemähän; eikö
parempaa mitään teidän päähänne pöllähdä?" "Malttakaa vain mieltänne
vähäsen," sanoi Lumikukka, "kyllä minä jo neuvon tiedän," sekä otti
taskustansa sakset ja leikkasi parran pään poikki. Heti vapaaksi
päästyään kääpiö rupesi hakemaan säkkiänsä, joka oli puun juuriin
kätkettynä sekä täynnänsä kultaa, ja veti piilosta sen, mutisten
itseksensä: "hävytöntä joukkoa! kehtasivat leikata uhkean partani
poikki! hiisi teidät periköön!" Sitten se säkin paiskasi selkäänsä ja
meni menojansa, lapsihin edes katsahtamattakkaan.

Jonkusenkin ajan kuluttua Lumikukka ja Punaruusu ongelle läksivät.
Rannan lähelle tultuansa huomasivat jotakin ison heinä-sirkan muotoista
hypähtävän vettä kohden ikään-kuin sinne syöksyäksensä. Lapset
likemmäksi juoksivat ja tunsivat kohta kääpiön. "Mihinkä nyt olette
menossa?" kysyi Punaruusu, "ettehän kuitenkaan aikone vetehen hypätä!"
"En maar minä ole semmoinen hassu," huusi kääpiö, "etkö näe? tuo
kala ilkiö tahtoo minun tuonne vetää!" Pikku mies oli siinä istunut
onkimassa ja kovaksi onneksi tuuli ongen-siimaan takerruttanut hänen
partansa; kun sitten vähän hetken päästä iso kala koukkuun tarttui,
eipä tuo heikko raukka jaksanutkaan sitä vedestä temmata: kala jäi
voitolle ja veti kääpiöä puoleensa. Tämä kyllä joka kortehen ja
kahilaan kaappasi, mutta paljoko tuosta apua? hänen täytyi totella
kalan jokaista liikuntoa, ja joka silmän-räpäys oli hän vetehen ihan
syöksymäisillään. Tytöt sinne oikein parahiksi sattuivat, sieppasivat
miehestä kiinni ja koettivat partaa siimasta irti, mutta turhaan, net
liian lujasti olivat toisiinsa takertuneet. Eihän muusta apua, täytyipä
ottaa esille sakset ja leikata parta poikki; siinä sitä meni vähäinen
osa hukkaan. Tämän huomattuansa kääpiö kirkasi tytölle: "ihmis-tapojako
tämä tämmöinen miehen muodon pilaaminen, te senkin konnat! eipä siinä
kylliksi, että päästä olette partani ennen typistäneet, nyt te siitä
parahimman puolen vielä leikkasitte; tuskin enään kehtaan astua
meikäläisten nähtäviinkään. Soisimpa teitä niin juoksemaan, että pohjat
kengistänne lähtisivät!" Sitten hän kahilistosta otti helmi-säkin,
rupesi, sanaakaan enää sanomata, sitä perässänsä laahaamaan ja katosi
kiven ta'an.

Tapahtuipa sittemmin piankin, että äiti kaupunkiin lähetti molemmat
tytöt ostamaan lankaa, neuloja, nuoraa ja rihmaa. Heidän matkansa
kävi pitkin aavaa kanervikkoa, jossa siellä täällä makasi hajallansa
tavattomia kallion-lohkareita; silloin näkivät ilmassa liihottelevan
ison linnun, joka verkalleen siinä laukoili yhä alemmaksi maata kohden,
kunnes viimein laskeusi ihan heidän lähellensä kallion juureen.
Kohta sitten kuulivat kimakan hätä-huudon. He tuonne juoksivat ja
näkivät kauhuksensa, että kotka oli kääpiöön, tuohon heidän vanhaan
tuttavaansa, iskenyt ja nyt koetti korjata hänet mukaansa. Nuot
hellä-mieliset lapset kohta karkasivat pikku mieheen kiinni ja
kiskoivat siinä niin kau'an, kunnes kotka vihdoin saaliinsa hellitti
kynsistään. Pahimmasta pelästyksestä vähän toinnuttuansa kääpiö
kimeällä äänellänsä kiljasi: "olisi maar teidän sopinut varovammin
pidellä minua! olette, kuin olettekin, minun hienoa takkiani repineet
niin pahan-päiväisesti, että se ylt'yleensä on läpiä täynnä ja ihan
repaleina, te kömpelöt ja senkin saamattomat roistojen roistot!"
Sitten hän käteensä kaappasi säkin, joka oli mätätty kalliita kiviä
täpö täyteen, ja pujahti taas kallion alle luolahansa. Tytöt hänen
kiittämättömyyteensä kyllä jo olivat tottuneet, jatkoivat matkaansa ja
toimittivat kaupungissa asiansa. Kun paluu-matkallansa taas astuivat
tuota kanerva-kangasta, huomasivat äkki-arvaamata kääpiön, joka
puhtaalle paikalle oli kalliit kivensä levitellyt, luullen vallan
varmaksi, ett'ei näin myöhäiseen tätä tietä enään kulkisi kukaan.
Ilta-aurinko loisteensa laski noille kiiltäville kiville, ja net
niin kirkkaasti kimallellen moni-kirjavina välkkyivät, että tytöt
pysähtyivät niitä katselemaan. "Mitä siinä töllötätte suu kolmantena
silmänä!" huusi kääpiö, ja hänen tuhan-karvaiset kasvonsa kiukusta
muuttuivat tuli-punaisiksi. Tuo vieläkin aikoi laskea haukkumisiansa,
mutta kuuluipa metsästä kova murina ja musta karhu tuli sieltä
juosten. Kovasti säikähtäen kääpiö pystyhyn hypähti, vaan eipä enään
ennättänytkään piilo-paikkaansa, sillä karhu jo oli ihan vieressä.
Silloin hän tuskissansa huudahti rukoillen: "armollinen Herra Karhu
kulta! säästäkää henkeni! minä teille annan kaikki aarteheni, katsokaa!
kaikki nuot ihanat kallihit kivet, joita tuossa on leveältä. Suokaa
minun jäädä henkihin! paljonko minusta, pienestä mies parasta luulette
kostuvanne? eihän tämmöisestä teille suu-palaksikaan; kaapatkaa nuot
molemmat tyttö ilkiöt, net teille olisivat oikeita herkku-paloja,
rasvaisia kuin nuoret pelto-pyyt, syökää heidät minun verostani!"
Näistä lörpötyksistä piittaamata karhu käpälällään kerran lyödä
näpäytti kääpiö häijykästä, eikä tuo ikinä enään edes liikahtamaan
kyennyt.

Tytöt olivat pakohon pyrkineet, mutta karhu heitä huusi sanoen:
"Lumikukka! Punaruusu! älkää pelätkö! odottakaa! minä teidän seuraanne
tulen." Silloin he äänen tunsivat sekä pysähtyivät, ja kun karhu
tyttöjen tykö ennätti, läksi äkkiä siitä karhun-nahka, ja heidän
vieressänsä nyt seisoi ihan kultaisissa vaatteissa nuorukainen pulskea,
"Minä olen kuninkaan-poika," lausui hän, "ja tuo ilkeä kääpiö,
joka minulta aarteeni varasti, oli minun noitunut karhuksi, metsiä
kiertelemään, mutta hänen kuolemansa minut päästi noiduksista. Nyt on
hän jo perinyt ansaitun palkkansa."

Lumikukasta sittemmin tuli hänelle puoliso ja hänen veljensä nai
Punaruusun, ja he keskenänsä jakoivat net suuret aarteet, jotka kääpiö
oli luolaansa haalinut. Vanha äiti vielä monta vuotta eli rauhassa ja
onnellisena lastensa luona. Mutta nuot molemmat ruusu-pensaat oli hän
ottanut mukaansa, ja net hänen kamarinsa akkunan edustalla kasvoivat,
kantaen joka vuosi mitä ihanimpia ruusuja, valkoisia ja punaisia.



45.

Neljästä keinokkaasta veljeksestä.


Oli muinoin köyhä mies ja hänellä neljä poikaa; kun näistä
miehen-alkuja oli kasvanut, sanoi heille isä: "rakkaat lapseni! teidän
nyt täytyy täältä kotoa ulos mailmalle, minulla ei ole mitään, jota
teille saattaisin antaa; lähtekää siis vieraille maille onnenne hakuhun
ja oppikaa joku ammatti, millä kykenette teitänne elättämään." Nyt
tarttui nuot neljä veljestä matka-sauvaan, jättivät isänsä hyvästi
ja läksivät pois koti-kylästään. Kappaleen matkaa sitten astuttuansa
tulivat ristiykselle, josta tie kävi neljälle eri haaralle. Silloin
sanoi vanhin veli: "täällä meidän tulee toisistamme eritä, mutta
yhtykäämme taas tähän paikkaan, kun on tästä päivästä neljä vuotta
umpehen kulunut, ja sillä välin meistä kukin onneansa pyytäköön."

Nyt jokainen eri tietänsä meni, ja vanhimmalle tuli vastaan mies, joka
kysyi, minne matkustaja aikoi ja missä toimissa hän liikkui. "Minä
jotakin ammattia tahtoisin oppia," vastasi tämä. Silloin sanoi mies:
"tule minun kumppanikseni ja rupee varkaaksi." "En maaren," pani poika
vastaukseksi, "eipä tuota tähän aikaan enää pidetä minään kunniallisena
ammattina, ja lorun lopuksi ehkä vielä joutuu kellon-kielen virkaa
toimittamaan." "Mitä turhia," väitti mies, "hirsi-puuta ei sinun
tarvitse pelätä; minä vain tahtoisin sinua opettaa ottamaan, mitä ei
muutoin ole kenenkään ihmisen saatavissa, sekä siinä niin viisaasti
menettelemään, ettei viejästä iki-päivinä kukaan kykene saamaan edes
vihiäkään." Silloin poika tuohon suostui ja meni miehen seuraan
sekä oppi niin perin näppäräksi varkaaksi, että kyllä sai puoleensa
korjatuksi, mitä ikinä vain tahtoi. Toinen veli samoin kohtasi
miehen, joka häneltä kysyi, mitä hän läksi oppimaan. "Empä tarkoin
vielä tiedä itsekään," vastasi tämä. "Noh tule minun luokseni ja opi
tähti-tietäjäksi, sitä parempaa virkaa ei löydy, sillä tietäjältä ei
mitään pysy salassa." Tuo pojalle mieleen, ja hänestä niin taitava
tähti-tietäjä paisui, että, kun hän oppi-ajan loputtua päätti lähteä
talosta, opettaja hänelle antoi kiikarin, sanoen: "tämä on pitkä-silmä
semmoinen, että sen avulla voit nähdä, mitä ikinänsä tapahtuu maan
päällä, jopa taivaassakin, eikä mitään saata sinulta jäädä salatuksi."
Kolmannen veljen otti eräs metsästäjä luoksensa sekä opetti hänelle
niin tarkoin kaikki, mitä metsästykseen kuuluu, että hänestä tuli
oikein täysi-oppinen metsästäjä. Hyvästi-jättäissään opettaja hänelle
lahjoitti pyssyn ja sanoi: "tämä ei petä; mitä tällä tähtäät, siihen
luotis varmaankin sattuu." Nuorin veli myöskin tapasi miehen, joka
häntä rupesi puhuttelemaan kysyen, missä asioissa hän kuljeskeli. "Eikö
sinua haluttaisi ruveta räätäliksi?" "Tiesi tuota," tokasi poika, "eipä
tuommoinen alin-omainen aamusta iltaan kestävä kyyryssä-istuminen eikä
neulan ja prässi-raudan ainainen käytteleminen ole aivan mieleeni."
"Mitäs joutavia!" vastasi mies, "sinä puhut, kuten ymmärrät; minun
tykönäni pääset oppimaan ihan toisellaista räätälin-työtä, joka on
mukavaa ja siistiä, jopa oikein kunniallista." Silloin pojan rupesi
tekemään mieli, ja hän tuota miestä seurasi kotihin sekä oppi juurta
jaksain kaikki hänen temppunsa. Kun sitten tuli jää-hyväisten aika,
mestari pojalle neulan antoi lausuen: "tällä saatat yhtehen neuloa,
mitä hyvänsä vain tahdot, olkoon se niin rauskeata, kuten muna, taikka
niin kovaa, kuin teräs; ja neulottu niin on yhdeksi liittyvä, ettei
siinä enään saa sauman jälkeäkään huomatuksi."

Kun oli kulunut nuot neljä vuotta, saapui yht'aikaa tien-ristiykselle
nämät neljä veljestä, ja siinä toisiansa syleilivät ja suutelivat
sekä läksivät sitten kotia isänsä tykö. "Noh tämä vasta iloa!"
lausui ukko aivan mieli-hyvillänsä, "tuuliko teidät on taas tuonut
tänne minun luokseni?" Pojat kertoivat, miten heidän oli käynyt ja
kukin opittavansa oppinut. He nyt ihan huoneen edustalla istuivat
ison puun suojassa, ja isä silloin virkkoi: "minä heti teitä vähäsen
koettelen nähdäkseni, mitä osaatte." Sitten hän ylös-päin katsahti
sanoen toiselle pojallensa: "tuolla ylhäällä puun latvassa on kahden
oksan välissä peipposen-pesä; sano minulle, montako siinä on munaa."
Tähti-tietäjä otti kiikarinsa, kurkisteli tuonne ylös ja vastasi:
"viisi niitä on." Isä sitten sanoi vanhimmalle: "tuo sinä munat tänne,
mutta älä millään muotoa häiritse lintua, joka siinä istuu hautomassa."
Tuo varas näppärä kiipesi puuhun, nappasi linnun alta, joka mitään
huomaamata siinä kökötti, nuot viisi munaa sekä toi net alas isälle.
Tämä munat otti, laski pöydän joka kulmahan yhden sekä keski-pöydälle
viidennen ja sanoi metsästäjälle: "ammu nyt yhdellä laukauksella kaikki
viisi keskeltä halki." Metsästäjä pyssyllään tähtäsi sekä ampui,
kuin ampuikin, isän käskyn mukahan nuot munat kaikki ihan ainoalla
laukauksella, hänellä varmaankin oli sitä lajia ruutia, joka yht'aikaa
viepi joka taholle. "Nyt on sinun vuoros," sanoi isä neljännelle
pojallensa, "neulo sinä taas eheiksi munat ja myöskin pienet, niissä
olevat linnun-sikiöt, mutta toki niin varovasti, ett'ei noille jää
ampumasta vähintäkään haittaa." Räätäli neulansa otti ja neuloi, kuten
isä oli vaatinut. Kun hän tehtävänsä oli tehnyt, täytyi varkaan taas
viedä munat ylös puuhun tuonne pesään, ja tämä net sinne pisti niin
näppärästi, ettei lintu tuota ollenkaan huomannut. Peipponen vain
hautomistansa hautoeli, ja muutaman päivän päästä poikaset munista
pujahtivat, ja olipa niitten kaulassa pieni punainen piiru ihan sillä
kohtaa, mistä räätäli oli net kokoon ommellut.

"Aivan oivallista!" sanoi isä pojillensa, "minun teitä täytyy koko
mestareiksi kehua! te hyvin olette käyttäneet aikanne ja kelpo
konsteja oppineet; minä en saata sanoa, kenenkä teistä päättäisin
etevimmäksi. Vasta silloin käypi tuosta selvän saaminen, kuin joskus
oikein toden takaa pääsette kykyänne koettamaan." Eikä aikaakaan,
jopa syntyi valtakunnassa kova kohina, sillä kuninkaalta oli
lohi-käärme ryöstänyt hänen tyttärensä. Kuningas siitä oli yöt päivät
huolissansa sekä julkaisi julistuksen semmoisen, että, kuka vain saisi
prinsessan pelastetuksi, hän tuon puolisoksi pääsisi. Arveli silloin
nuot neljä veljestä keskenänsä: "tämähän meille sopiva tilaisuus
näyttämään, mihin kelpaamme!" ja he yhdessä läksivät kuninkaan-tytärtä
pelastamaan. "Missä prinsessa lienee, sen kohta saanen selville,"
sanoi tähti-tietäjä ja katsahti kiikarillansa ympärilleen sekä
lausui tämän tehtyänsä: "jopa hänen jo näen! hän tuolla kaukana
istuu kalliolla meren-luodossa, mutta vieressä venyy lohi-käärme
häntä vartioitsemassa." Sitten hän kuninkaan puheille meni, pyysi
laivan itsellensä ja veljilleen sekä läksi heidän kanssansa mertä
purjehtimaan, kunnes tuonne luotoon tulivat. Kuninkaan-tytär siinä
istui, mutta hänen sylissään makasi lohi-käärme nukkumassa. Metsästäjä
sanoi: "minä en arvaa ampua, sillä tappaisimpa laukauksellani myöskin
tuon ihanan neitosen." "Noh ehkähän minä onneani koettaisin,"
virkahti varas, hiipi sinne ja vei lohi-käärmeen alta tytön, mutta
niin hiljaa ja sukkelasti, että peto ei huomannut mitään, vaan jäi
kuorsaamistansa yhä kuorsailemaan. Aivan iloissansa veljekset nyt
kiiruusti kuninkaan-tyttären kantoivat laivahan ja läksivät aavan
meren aaltoja laskettelemaan, mutta lohi-käärme, joka herättyänsä ei
enään löytänytkään prinsessaa, lensi raivoissaan heidän peräänsä, ja
läheni ilmassa, puuskuen vihasta. Kun se jo ihan laivan päällitse
liihoitteli ja juuri oli alas laskeumaisillaan, silloin metsästäjä
tähtäsi pyssyllänsä ja osasi petoa aivan sisimpään sydämmeen.
Hengetönnä lohi-käärme kannelle kopahti mutta se niin tavattoman iso
oli, että pudotessansa särki murskaksi koko laivan. Laivassa-oliain
kuitenkin onnistui kaapata kiinni pariin lautaan, ja he nyt aavalla
merellä ajelehtivat sinne tänne. Silloin taas oli hätä kovakin, mutta
räätäli kyllä neuvon tiesi; hän ihmeellisen neulansa otti, neuloi
muutamalla pitkällä pistämällä laudat tuota pikaa yhtehen, istui tuonne
lautallensa, sousi oikealle ja vasemmalle sekä kokosi laivan kaikki
kappaleet. Sitten hän nuot myöskin ompeli yhteen niin taitavasti, että
piankin laiva jälleen oli täydessä kunnossa, ja he sitten onnellisesti
saapuivat kotia.

Kun kuningas taas näki tyttärensä, syntyi linnassa oikein iso ilo.
Hän sanoi noille neljälle veljekselle: "yhden teistä tulee saada
tyttäreni puolisoksensa; mutta kenenkä? -- sen heitän teidän omaksi
päätettäväksenne." Silloin heidän keskenänsä nousi kova riita.
Tähti-tietäjä sanoi: "jollen minä olisi kuninkaan-tytärtä nähnyt,
olisivat teidän temppunne kaikki olleet turhia; sempä tähden hän on
minun." Varas väitti: "mitä tuosta näkemisestä olisi apua ollut, ellen
minä olisi tyttöä siepannut lohi-käärmeen alta; siksi hän minun ompi."
Metsästäjä puolestansa vakuutti: "sekä teidät että kuninkaan-tyttären
olisi tuo hirviö aivan rääpäleiksi repinyt, jollei luotini olisi
ilkiöön sattunut; sen tähden tyttö on minun." Ja räätäli taas sanoi:
"jollen minä taidollani olisi taas laittanut laivaa entisellensä,
olisitte te kaikki surkeasti hukkuneet; siitä syystä prinsessa
on minun." Kuningas silloin lausui tämmöisen tuomion: "teillä on
kullakin yhden-vertainen oikeus, mutta koska ei neito jokaiselle riitä
puolisoksi, ei tule teistä yksikään häntä saamaan, mutta minä tahdon
kullekkin antaa palkaksi puolen kuningaskunnan." Tällainen ratkaisu
aivan oli veljeksille mieleen, ja he sanoivat: "tämähän toki on paljon
parempi, kuin että olisimme riitaantuneet keskenämme." He sitten
jokainen saivat puolen kuningaskuntansa ja elivät isänsä kanssa oikein
onnellisina aina niin kauan, kuin heidän oli sallittu elää,



46.

Yksisilmä, Kaksisilmä ja Kolmisilmä.


Olipa kerran vaimo, jolla oli kolme tytärtä. Vanhinta nimitettiin
Yksisilmäksi, koska hänellä oli ainoastaan yksi silmä keskellä otsaa,
toista Kaksisilmäksi, sillä hänellä oli kaksi silmää, ihan kuten
muillakin ihmisillä, ja nuorinta Kolmisilmäksi sen vuoksi, että hänellä
oli kolme silmää, niistä kolmas otsassa, kuten vanhimmankin sisaren.
Mutta Kaksisilmää ei kärsinyt hänen äitinsä eikä hänen sisarensa, koska
tuo oli yhden-näköinen, kuin muutkin ihmiset. He hänelle ärjäisivät:
"sinä kaksisilmäinen et ole muita, tavallisia ihmisiä parempi, sinä et
meidän joukkoomme kuulu." He lykkäsivät ja tuuppivat häntä, antoivat
hänelle huonoja vaatteita sekä syötäväksi ainoastaan mitä oli heiltä
ruo'an loppuja jäänyt, ja tekivät hänelle kaikenmoista pahaa.

Eräänä päivänä Kaksisilmän täytyi aivan nälkäisenä mennä vuohta
paimentamaan, sillä, sisaret olivat hänelle antaneet kovin vähän
ruokaa. Tyttö istahti vainion pyörtänölle ja rupesi itkemään sekä itki
siinä niin viljavat kyyneleet, että kaksi pientä puroa tulvasi hänen
silmistään, ja kun hän sitten suruissansa katsahti ylös-päin, havaitsi
hän vieressään erään naisen, joka kysyi: "Kaksisilmä, mitäs itket?"
Kaksisilmä vastasi: "onhan minulla itkemisen syytä! sillä koska minulla
on kaksi silmää, kuten muillakin ihmisillä, vihaavat minua sekä äitini
että sisareni, tuuppivat minua nurkasta toiseen sekä antavat minulle
huonoja vaatteita ja syötäväksi ainoastansa ruo'an jäännöksiä vähäsen.
Tänään he niin peräti hiukan antoivat, että nyt vieläkin olen kovin
nälissäni." Silloin sanoi tuo viisas vaimo: "Kaksisilmä, pyhi silmistäs
kyyneleet! minä sinulle neuvon annan. Sinun ei enään tarvitse nälkää
kärsiä. Sano vain vuohellesi:

    "Vuohi pieneni,
    kata pöytäni!"

"kohta näet edessäsi kauniisti katetun pöydän, jossa on ruokaa,
minkä-lajista vain mielesi tekee, ja niin paljon, kuin ikinä haluat.
Kun olet tarpeeksi syönyt etkä enään pöytää tarvitse, sano vain:

    "Vuohi pieneni,
    korjaa pöytäni!"

"niin se heti katoaa näkyvistäsi." Näin puhuttuaan viisas vaimo läksi
matkoihinsa. Mutta Kaksisilmä ajatteli: "täytyypä kohta koettaa; onko
tuossa akan puheessa perää, sillä minun on kovin nälkä." Ja nytpä hän
koetteeksi sanoi:

    "Vuohi pieneni,
    kata pöytäni!"

Tuskin hän tuon oli saanut sanotuksi, kun jo näki edessänsä vähäisen
pöydän katettuna valkoisella liina-vaatteella, jonka päälle sitten oli
asetettu taltrikki, veitsi ja kahveli, hopealusikka sekä monellaisia
herkullisia ruokia, jotka vielä olivat varsin lämpimät, juuri kuin
vastikään kyökistä tuodut. Nyt Kaksisilmä luki niin lyhyen rukouksen,
kuin suinkin muisti: "Jumala siunaa ruokani! Aamen!" ja istui ruo'alle
sekä söi oikein halukkaasti. Ravituksi tultuansa sanoi hän, kuten tuo
viisas vaimo oli opettanut:

    "Vuohi pieneni,
    korjaa pöytäni!"

Ja heti katosi pöytä kapineinensa. "Noh, tämähän hupaista
talous-tointa!" ajatteli Kaksisilmä ja oli varsin hyvillään.

Illalla vuohensa kanssa kotia palattuaan havaitsi hän kivi-astiassa
vähän ruo'an tähteitä, joita sisaret olivat häntä varten tuonne
heittänehet, mutta eipä hän niitä maistanutkaan. Seuraavana päivänä
meni hän taas vuohinensa ulos sekä jätti koskemata net muruset, mitä
hänelle tarjottiin. Ensimmäisellä ja toisella kerralla eivät sisaret
tuosta mitään piitanneet, mutta kun tämä oli tapahtunut useampia
kertoja, jopa jo heräsi heissä huomio ja he sanoivat; "mikähän
Kaksisilmää vaivannee? hänen ruokansa on aina koskemata, ja ennen hän
kyllä söi kaikki, mitä hänelle annettiin; hän varmaankin nyt muualta
saapi ruokaa." Nähdäksensä, mitenkä tuon asian laita oikeastaan
oli, päätti Yksisilmä mennä mukahan, kun Kaksisilmä ajoi laitumelle
vuohensa, ja tarkasti ottaa vaaria, mitä sisar askaroitsi sekä toisiko
joku hänelle ruokaa.

Kun nyt Kaksisilmä taas hankki lähteäksensä, meni Yksisilmä hänen
luoksensa sanoen: "minä kanssas tulen, nähdäkseni, kaitsetko sinä
uskollisesti vuohta ja ajatko sen ruohoseen paikkaan." Mutta Kaksisilmä
heti havaitsi Yksisilmän tuumat ja ajoi vuohensa pitkään ruohostoon
sanoen: "tule, Yksisilmä! istutaampa tänne; minä tahdon sinulle laulaa
vähäisen!" Yksisilmä halusta istui, sillä päivän helteessä pitkän
matkan kuljettuansa oli hän kovin väsyksiin tullut, ja Kaksisilmä
lauloi:

    "Yksisilmä, valvotko?
    Yksisilmä, nukutko?"

Silloin Yksisilmä ainoan silmänsä ummisti ja nukkui. Kun nyt Kaksisilmä
näki sisarensa makaavan niin sikeässä unessa, ettei tuo saattanut
mitään havaita, sanoi hän:

    "Vuohi pieneni,
    kata pöytäni!"

Ja istui pöydän äärehen sekä söi ja joi, kunnes tuli ravituksi. Sitten
hän taas huusi:

    "Vuohi pieneni,
    korjaa pöytäni!"

Ja heti kaikki katosi. Kaksisilmä sisarensa nyt herätti sanoen: "sinä
huono paimen olet, sillä olisihan vuohen sopinut juosta mihin hyvänsä
sinun nukkuessasi; tule nyt, jo on aika mennä kotia." He sitten
läksivät molemmat, mutta Kaksisilmä ei nytkään kotona ruokaa maistanut,
eikä Yksisilmä tietänyt äidillensä sanoa syytä, miksikä ei sisar
syönyt, vaan sanoipa puolustukseksensa: "nukuinhan minä tuolla ulkona."

Seuraavana päivänä puhui äiti Kolmisilmälle: "tällä kertaa sinun täytyy
mennä Kaksisilmän seurahan ja tarkasti katsoa, syökö hän siellä ulkona,
sekä tuodaanko hänelle ruokaa ja juomaa, sillä toden tottakin hän salaa
syönee ja juonee."

Nyt Kolmisilmä sisarensa luoksi meni sanoen: "minä kanssas tulen,
katsomaan, kaitsetko vuohta huolellisesti ja ajatko ruohoiseen
paikkaan." Mutta huomasipa Kaksisilmä, mitä sisarella oli mielessä, ja
ajoi vuohen kau'as pitkään ruohostoon sekä sanoi: "istutaampa tänne,
sisarueni, minä laulan sinulle pienen laulun." Kolmisilmä joka päivän
helteestä ja matkastaan oli väsynyt, heti istumahan, ja Kaksisilmä
rupesi laulamaan tuota entistä lauluansa, hyräellen:

    "Kolmisilmä, valvotko?"

mutta kun hänen nyt olisi tullut laulaa:

    "Kolmisilmä, nukutko?"

hän huomaamata laski:

    "_Kaksisilmä_, nukutko?"

sekä lauloi edelleen:

    "Kolmisilmä, valvotko?
    _Kaksisilmä_ nukutko?"

Silloin Kolmisilmältä kaksi silmää uneen vaipui, mutta kolmas, joka oli
manaamata jäänyt, pysyi valveella. Kolmisilmä kuitenkin senkin ummisti,
pettääksensä sisartansa; mutta hän sillä kuitenkin vilkisteli ja
saattoi sentähden varsin hyvin havaita kaikki. Kun nyt Kaksisilmä luuli
sisarensa olevan unen helmoissa, lausui hän kuten ennenkin:

    "Vuohi pieneni,
    kata pöytäni!"

söi ja joi niin paljon, kuin jaksoi, sekä käski viemään pöytää taas
pois, sanoen:

    "Vuohi pieneni,
    korjaa pöytäni!"

Mutta Kolmisilmä oli nähnyt kaikki tyyni. Sitten Kaksisilmä meni
sisarensa luoksi ja herätti hänen, sanoen: "mitä! Kolmisilmä, näytät
maar nukuksissa olleelta! Sinäpä oiva paimentaja! Tule nyt, mennäämpä
kotia."

Kun olivat kotia tulleet, Kaksisilmä ruoan taas jätti koskemata, ja
Kolmisilmä kertoi äidillensä: "nyt minä jo tiedän, miksikä tuo ylpeä
pahanen ei mitään syö; laitumelle tultuaan hän vuohelle vain sanoo:

    "Vuohi pieneni,
    kata pöytäni!"

ja heti on hänen edessään pöytä, johon on asetettu parhaimpia ruokia,
paljon parempia kuin mitä meillä on täällä; ja tarpeeksi syötyänsä hän
lausuu:

    "Vuohi pieneni,
    korjaa pöytäni!"

"Ja kaikki on taas poissa; minä kaiken näin varsin hyvin. Kaksi silmää
hän minulta unehen lauloi, mutta kolmas, tuo otsani keskellä oleva, jäi
onnekseni toki hereille." Tämän kuultuansa äiti kateellinen ärjäsi:
"vai sinä parempaa tahdot, kuin mitä on meillä! Kyllä minä tuommoisen
halun piankin sinusta karkoitan!" Hän otti nyt suuren kyökki-veitsen
ja pisti sillä vuohta sydämmeen niin kovasti, että se kohta kaatui
kuoliaksi.

Kun Kaksisilmä tuon näki, hän kovin murheellisena läksi ulos sekä
istahti vainion pyörtänölle, katkerasti itkemään. Silloin taas
äkki-arvaamata tuo viisas vaimo seisoi hänen vieressänsä kysyen:
"miksikä itket, Kaksisilmä?" "Onhan minulla itkemisen syytä," vastasi
Kaksisilmä, "sillä äiti tappoi vuohen, joka, kun sanoin sille, kuten
opetitte, minulle ruoka-pöydän valmisti joka päivä; nyt minun taas
täytyy kärsiä nälkää ja puutosta." Virkkoi silloin viisas vaimo:
"kuuleppas, Kaksisilmä! minä sinulle hyvän neuvon sanon: pyydä
sisariltasi tuon tapetun vuohen sisälmykset ja kaiva net syvähän
oven edustalle maahan, niin niistä sinulle onni syntyy." Vaimo
sitten taas katosi, mutta Kaksisilmä meni kotia ja sanoi sisarille:
"rakkaat sisareni, antakaa toki jotakin vuohestani minulle, empä
muuta pyydäkkään paitsi sisälmykset." Tästä nyt sisaret nauramaan
purskahtivat ja vastasivat: "kylläpä nuot saat, koska et muuta tahdo."
Ja Kaksisilmä otti sisälmykset sekä hautasi net illalla vai-vihkaa tuon
viisaan akan neuvon mukaan.

Seuraavana aamuna kun äiti ja tyttäret, herättyänsä, yhdessä menivät
ulos, oli oven edustalla ihmeen ihana puu, jossa oli hopeiset lehdet
ja niitten välissä kultaiset hedelmät, kaikki niin uhkeata, ett'ei
kauniimpaa eikä komeampaa löytyisi maki mailmasta. Mutta mitenkä puu
yöllä siihen oli tullut, sitä eivät muut tietäneet paitsi Kaksisilmä,
joka ymmärsi että sen kasvaneen vuohen sisälmyksistä, sillä se seisoi
juuri samassa paikassa, missä net olivat maahan haudattuna. Äiti nyt
sanoi Yksisilmälle: "mene, lapseni, noutamaan puusta meille nuot
omenat." Yksisilmä kiipesi nyt puuhun, mutta juuri kun hän aikoi
kulta-omenan ottaa, luiskahti oksa hänen käsistään pois; ja näin
tapahtui joka kerta, kun hän kättään kurkoitti hedelmää ottaaksensa,
eikä hänen siis onnistunut saada yhtäkään omenaa, vaikka millä
tavalla olisi koettanut. Silloin sanoi äiti: "Kolmisilmä! kiipeä sinä
puuhun! sinä kyllä kolmella silmälläs paremmin näet kuin Yksisilmä."
Yksisilmä hyppäsi nyt alas, ja Kolmisilmä puuhun kiipesi, mutta
eipä ollut hänelläkään parempaa onnea; kulta-omenat aina väistyivät
hänen edestänsä. Jopa äiti vihdoin tuli maltittomaksi ja kapusi itse
tuonne, mutta kävipä hänen samoin kuin tyttärienkin, sillä aina vain
omenaiset oksat taipuivat pois hänen edestänsä, ja hän tyhjää ilmaa jäi
kourasemaan. Nyt sanoi Kaksisilmä: "minäkin kerran menisin koettamaan,
ehkäpä minulla lienee parempi onni." Silloin sisaret vastasivat: "mitä
sinä, kaksisilmäinen, siellä tekisit?" Mutta Kaksisilmä meni kuitenkin,
eivätkä nuot kultaiset omenat enään väistyneetkään, vaan net ikään-kuin
lähenivät hänen käsiänsä kohden, jotenka hän saattoi niitä poimia
mielin määrin sekä tuoda alas puusta koko vyö-liinallisen. Äiti net
heti otti ja sen sijasta, että hänen ja sisarien olisi kiitokseksi
tullut paremmin kohdella Kaksisilmää, he vain olivat kovin kateellisia
siitä, että ainoastaan Kaksisilmä oli saattanut kulta-hedelmät poimia,
sekä kiusasivat häntä vielä pahemmin kuin ennen.

Tapahtuipa kerta eräänä päivänä, jolloin kaikki kolme sisarta seisoi
puun vieressä, että nuori ritari tuli ratsastaen. Silloin sisaret
huusivat Kaksisilmälle: "joudu pian piilohon, ett'ei meidän tarvitse
sinun tähtes hävetä," sekä nostivat vilppaasti tyttö paran päälle puun
juurella olevan tyhjän tynnyrin ja lykkäsivät sen alle myöskin net
kulta-omenat, jotka Kaksisilmä oli puusta tuonut. Kun ritari nyt ehti
lähemmäksi, näkivät hänen olevan kauniin, uljaan miehen. Hän tuota
ihanaa, hopea-lehtistä ja kulta-hedelmistä puuta ihaili sekä sanoi
sisaruksille: "kenenkä oma on tämä ihana puu? joka minulle siitä oksan
antaa, hän minulta pyytäköön mitä ikänänsä tahtonee." Silloin Yksisilmä
ja Kolmisilmä vastasivat puun olevan heidän ja että he halustakin
siitä hänelle oksan taittaisivat. He myös molemmat parastansa panivat,
mutta turhaan, sillä oksat ja hedelmät yhä väistyivät pois edestä.
Tätä nähdessään sanoi ritari: "tuopa kumma, että puu on teidän, eikä
teillä toki ole valtaa sen vertaa, että edes yhden oksan siitä saisitte
taitetuksi." He kuitenkin väittivät puun olevan heidän omansa; mutta
sisarien puhuessa Kaksisilmä tynnyrin alta vieritti kaksi kulta-omenaa
ritarin jalkojen eteen, sillä häntä harmitti, että Yksisilmä ja
Kolmisilmä siinä valehiansa laskivat. Ritari, omenat nähtyänsä,
kummastui ja kysyi, mistä net siihen tulivat. Yksisilmä ja Kolmisilmä
vastasivat, että heillä vielä oli sisar, mutta ett'ei tuo kehtaisi
tulla näkyviin, koska hänellä oli vain kaksi silmää, kuten muilla
tavallisilla ihmisillä. Ritari sanoi toki tahtovansa häntä nähdä ja
huusi: "tule tänne, Kaksisilmä!" Silloin Kaksisilmä rohkeasti riensi
tynnyrin alta näkyviin, ja ritari varsin hämmästyi hänen kauneudestansa
sekä sanoi: "sinä Kaksisilmä varmaankin saatat tuosta puusta minulle
oksan taittaa." "Kyllä," vastasi Kaksisilmä, "siihen hyvin kykenen,
sillä puu on minun," ja nyt hän puuhun kiipesi, taittoi varsin
näpsästi ja vähällä vaivalla kauniin oksan, jossa oli hopeiset lehdet
ja kultaiset hedelmät, sekä antoi sen ritarille. Tämä silloin sanoi:
"mitäs tästä nyt tahdot, Kaksisilmä?" "Oi," vastasi tyttö, "minä täällä
kärsin janoa ja nälkää, surua ja tuskaa aamusta iltaan; jos ottaisitte
minun mukahanne ja pelastaisitte minua kurjuudestani, tulisimpa oikein
onnelliseksi." Silloin ritari Kaksisilmän nosti ratsunsa selkään ja vei
hänet muassaan isänsä linnaan. Siellä hän tytölle antoi mitä ihanimpia
vaatteita, ruokaa ja juomaa yltä kyllin, ja koska ritari sydämmestään
rakasti Kaksisilmää, meni hän hänen kanssaan vihille ja häitä sitten
vietettiin suurella ilolla ja riemulla.

Kun nyt ritari uhkea oli mennessänsä vienyt Kaksisilmän, sisaret vasta
oikein rupesivat kadehtimaan hänen onneansa. "Tuo ihmeellinen puu
meillä toki vielä on," he ajattelivat, "ja vaikka emme saatakkaan sen
hedelmiä poimia, pysää toki jokainen varmaankin meille, sen kauneutta
ihailemaan, ja ken tietää, mitä onnen kukkia sitten puhkee meitä
varten." Mutta seuraavana aamuna puu oli kadonnut ja siis heidän
toivonsa mennyt mitättömiin; ja kun Kaksisilmä katsoi kamarinsa
akkunasta, seisoi se hänen suureksi iloksensa siellä ulkona ja oli siis
häntä seurannut.

Kaksisilmä kau'an eli onnellisena. Kerran sitten tuli kaksi köyhää
vaimoa hänen luoksensa linnaan, almua pyytämään. Kaksisilmä, heidän
kasvoihinsa katsahdettuaan, tunsi heidät kohta molemmiksi sisarikseen,
Yksisilmäksi ja Kolmisilmäksi, jotka olivat joutuneet niin suureen
kurjuuteen, että heidän oli käyminen ovesta oveen elatustansa
kerjäämässä. Mutta Kaksisilmä toivotti heitä terve-tulleiksi, otti
heidät huostaansa sekä teki heille hyvää vain, niin että he sydämestään
katuivat, mitä ennen olivat nuorina tehneet pahaa Kaksisilmälle.



47.

Valkoinen morsian ja musta morsian.


Eräs vaimo meni muinoin tyttärensä ja tytär-puolensa kanssa niitulle
heiniä haravoimaan. Silloin tuli hyvä Jumala köyhänä miehenä heitä
vastaan ja kysyi: "mistä kylään tie käypi?" "Jos tuon tahdot tietää,"
vastasi äiti, "joudat kyllä itsekin hakea," ja tytär siihen vielä
lisäsi: "jos ehkä pelkäät, ett'et tietä osaa, niin ota opas mukahasi."
Mutta tytär-puoli lausui: "mies parka, minä tahdon tulla sinulle
oppaaksi, seuraa vain minua!" Silloin hyvä Jumala niin ankarasti
vihastui äidille ja hänen tyttärellensä, että hän heihin selin kääntyi
ja tuomitsi heitä tulemaan niin mustaksi kuin yö sekä rumaksi kuin
synti. Mutta tytär-puoli raukkaa Jumala armahti sekä seurasi häntä,
ja kun olivat kylän lähelle ennättäneet, siunasi hänet Herra sanoen:
"toivo itselles kolme asiaa, minä net sinulle annan." Silloin tyttö
vastasi: "minä tahtoisin olla ihana ja puhdas, kuten aurinko." Heti
tuli hän yhtä valkoiseksi ja ihanaksi, kuin päivä. "Sitten vielä
tahtoisin rahakukkaron semmoisen, ettei ikinä tyhjäksi tulisi." Sen
hyvä Jumala myöskin lahjoitti hänelle, mutta lausui myös: "älä parasta
unhoita." Tyttö silloin sanoi: "toivompa kolmanneksi, että kuoltuani
perisin ijankaikkisen autuuden." Tämä hänelle myöskin luvattiin, ja nyt
hyvä Jumala hänestä erkani.

Äiti-puoli ja hänen tyttärensä, kun kotia tultuaan havaitsivat, että he
molemmat olivat mustia ja rumia, mutta tytär-puoli valkoinen ja ihana,
oikein vihan vimmahan joutuivat eivätkä muuta ajatelleet, kuin mitenkä
saattaisivat tehdä kiusaa tuolle tyttö raukalle. Mutta tytär-puolella
oli Riku niminen veli, jota hän hyvin rakasti, ja veljellensä hän
kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut. Tämä hänelle kerta sanoi: "sisareni
rakkahin! tahtoisimpa maalaamalla kuvata muoto-kuvas, jotta yhä olisit
silmieni edessä, sillä minä sinua rakastan niin hartahasti, että
aina tahtoisin sinua katsella." Tähän tyttö vastasi: "mutta älä anna
kenenkään nähdä kuvaa." Riku nyt maalasi sisarensa kuvan ja pani sen
riippumaan kamarinsa seinään; mutta hän kuninkaallisessa linnassa
asui, sillä olipa hän kuninkaan kuskina. Joka päivä hän seisoi tuon
ihanan kuvan edessä, kiittäen Jumalaa siitä onnesta, joka oli rakkaalle
sisarelle suotu. Siltä kuninkaalta, jonka palveluksessa Riku oli,
kuolema nykyään oli ryöstänyt puolison, niin suloisen kaunihin, ett'ei
hänen vertaistansa löytynyt mistään, ja kuningas häntä suri suuresti.
Hovi-palveliat, jotka tähän aikaan näkivät kuskin joka päivä seisovan
sisarensa ihanan kuvan edessä, kadehtivat häntä sekä ilmoittivat asian
kuninkaalle. Tämäpä käski, että kuva tuotaisiin hänen tykönsä, ja näki
nyt, että se oli varsin kuninkaanna vainajan muotoinen, mutta vieläkin
kauniimpi, ja tulinen rakkaus silloin syttyi kuninkahasen. Hän käsketti
heti kuskin luoksensa sekä kysyi, ketä kuva osoitti. Kun nyt kuski sen
sanoi sisarensa muoto-kuvaksi, päätti kuningas, että tämä tyttö, eikä
kukaan muu, pääsisi hänen puolisoksensa, antoi Rikulle hevoset, vaunut
ja komeat kultaiset vaattehet sekä lähetti hänen tuomaan tuota valittua
morsianta. Kun Riku tämmöisen sanoman toi kotiansa, iloitsi hänen
sisarensa, mutta Musta rupesi toisen onnea kadehtimaan, vihastui oikein
silmittömäksi ja sanoi äidillensä: "mihinkä nyt on kaikista teidän
tempuistanne, koska ette kuitenkaan saata toimittaa minulle tuommoista
onnea?" Siihen akka vastasi: "ole vain huoleti, kyllä minä sen onnen
piankin sinulle toimitan," ja noitumisillaan hän kuskin silmät niin
lumosi, että tuo tuli puoli-sokeaksi, sekä tukki tytär-puolensa
korvat niin kovasti, että hän puoli-kuuroksi kävi. He nyt vaunuihin
astuivat, ensiksi morsian ihanassa kuninkaallisessa puvussaan ja sitten
äiti-puoli tyttärinensä, ja Riku kutsin-penkille istui ajamaan. Kun
olivat vähän matkan kulkeneet, huusi kuski:

    "Sisar! itses verhoita,
    ett'ei sade saavuta
    eikä tomu tomuta,
    jotta tulet ihanana kuninkaasi luoksi."

Morsian kysyi: "mitä sanoo rakas veljeni?" "Oi," vastasi akka,
"hän käskee sinun riisua päältäs kultaisen pukusi sekä antaa sen
sisarellesi." Silloin tyttö vaatteensa riisui yltään ja antoi net
Mustalle, joka puolestansa hänelle kurkoitti huonon, harmaan hameensa.
Sitten he matkustivat eteen-päin, mutta vähän ajan kuluttua sanoi veli
toisen kerran:

    "Sisar! itses verhoita,
    ett'ei sade saavuta
    eikä tomu tomuta,
    jotta tulet ihanana kuninkaasi luoksi."

Morsian nyt kysyi: "mitä sanoo rakas veljeni?" "Oi," vastasi akka, "hän
pyytää, että sinä kultaisen päähinees antaisit sisarellesi." Tyttö
silloin päästään otti kultaisen päähineensä ja pani sen sisarensa
päähän sekä istui itse avo-päin. He sitten kulkivat yhä eteen-päin,
mutta hetken päästä huusi veli uudestaan:

    "Sisar! itses verhoita,
    ett'ei sade saavuta
    eikä tomu tomuta,
    jotta tulet ihanana kuninkaasi luoksi."

Ja taas kysyi morsian: "mitä sanoo rakas veljeni?" "Oi," tokasi akka
vastaukseksi, "hän kehoittaa sinua vähän kurkistamaan ulos vaunuista."
Mutta sattuipa vaunut juuri kulkemaan siltaa, jonka molemmin puolin
syvä vesi ammoitti. Kun nyt morsian nousi istualta ja pisti päänsä
vaunuista, lykkäsivät nuot toiset molemmat hänen ulos, joten hän
putosi alas jokeen. Mutta kun hän oli vetehen vaipunut, nousi samassa
silmänräpäyksessä veden pinnalle lumi-valkoinen suorsa, joka läksi
uiskentelemaan jokea alas. Veli ei tätä ollenkaan huomannut, vaan ajoi
vain ajamistansa, kunnes jouduttiin linnaan. Silloin hän tuon Mustan
vei sisarenaan kuninkaan luo, sillä, huono-näköinen kuten oli, hän tämän
luuli omaksi sisareksensa, koska hän sen verran selitti, että huomasi
kultaisten vaattehien tytön yllä kimaltelevan. Kun kuningas nyt näki,
kuinka hirveän ruma tuo hänelle ai'ottu morsian oli, vihastui hän
kovasti ja käski viskata kuskin erähäsen kuoppaan, joka oli saukkoja ja
käärmeen-sikiöitä täynnänsä. Mutta vanha noita taas tiesi tempuillaan
saada kuninkaan niin pauloihinsa kiedotuksi, että hän piti akan
tyttärinensä luonaan, jopa vielä niin sokaistuksikin, että tuo Musta
hänen mielestään näytti varsin välttävältä ja tottakin pääsi hänen
puolisoksensa.

Eräänä iltana kun musta morsian istui kuninkaan sylissä, tuli valkoinen
suorsa uiden lasku-ränniä pitkin kuninkaan kyökkiin ja sanoi
kyökki-pojalle:

    "Poika! valkeaa nyt joudu virittään,
    että sukkiani pääsen lämmittään."

Kyökki-poika teki, mitä käskettiin, ja sytytti takalle valkean; silloin
suorsa tuli heti istumaan lieden eteen, pudisteli siipiään sekä
silitteli noukallaan sulkiansa. Siinä lieden suloa nauttien se kysäsi:

    "Kuinka voinee Riku veljeni?"

Kyökki-poika vastasi:

    "Hän nyt makaa kuopassa
    Käärmehien parissa."

Sitten kysyi taas lintunen:

    "Mitä tehnee musta noita nyt!"

Kyökki-poika pani vastaukseksi:

    "Hän kuninkaan helmassa
    lepäileepi rauhassa."

Silloin suorsa sanoi:

    "Oi, onneton aika!"

ja ui pois lasku-ränniä pitkin.

Seuraavana iltana se taas tuli sekä kysyi samalla tavalla, ja tulipa
vielä kolmantenakin. Silloin ei kyökki-poika enään saattanut olla
tuota puhumata, vaan ilmoitti kuninkaalle tämän asian. Mutta kuningas
tahtoi itse nähdä suorsan sekä meni ensi iltana kyökkiin, ja kun suorsa
päänsä pisti ulos lasku-rännistä, otti kuningas miekkansa ja hakkasi
pään poikki linnulta, jolloinka tämä heti muuttui mitä ihanimmaksi
neitoseksi, joka aivan oli Rikun maalaaman kuvan muotoinen. Kuningas
tästä joutui vallan ilon innostuksiin, ja koska tyttö siinä seisoi
liko-märkänä, lähetti hän tuomaan kalliita vaattehia sekä käski
neidon pukeutua niihin. Nyt neitonen kertoi, miten hän viekkaudella
ja kavaluudella oli petetyksi tullut sekä viimein tuupattiin jokehen,
ja rukoili, ensimmäiseksi rukoukseksensa, että hänen veljensä
laskettaisiin käärme-kuopasta. Ja kuningas kun oli tämän hänen toivonsa
toteuttanut, meni siihen huonehesen, jossa istui tuo vanha noita.
Tältä hän nyt kysyi: "mitä se ansaitsee, joka näin tekee," ja rupesi
sitten juttelemaan, mitä täällä jo on kerrottu. Mutta akka oli niin
häikäistynä, ett'ei hän mitään pahaa aavistanut, vaan vastasi:
"semmoinen ei parempaa ansaitse, kuin että häntä alastomaksi riisutaan
sekä pistetään rauta-piikkiseen tynnyriin, jonka etehen sitten
valjastetaan hevonen tätä mailman äärihin laahaamaan." Aivan näin hänen
kävikin ja samoin myös hänen mustan tyttärensä. Mutta kuningas nai tuon
ihanan valkoisen morsiamen ja palkitsi hänen uskollista veljeänsä,
tehden hänestä rikkaan, kunnioitetun miehen.



48.

Kolme laiskuria.


Eräällä kuninkaalla oli kolme poikaa, jotka kaikki olivat hänelle yhtä
rakkaita, eikä hän tietänyt, kenenkä hän heistä määräisi tulemaan
kuninkaaksi hänen kuoltuaan. Tunnettuaan kuoleman-hetkensä lähestyvän
kutsui hän vuoteensa ääreen kaikki poikansa ja sanoi heille: "rakkaat
lapseni! minulla on teille jotakin sanottavaa, jota tarkoin olen
miettinyt: joka teistä laiskin lienee, hän on kuninkaaksi pääsevä
minun kuoltuani." Silloin vastasi vanhin: "isä kulta! minumpa siis
on valtakunta, sillä minä niin laiska olen, että kun maata panen ja
minua nukuttaa, en viitsi silmiäni ummistaa, en, vaikka niihin tomua
tuoksutettaisiin." Toinen sanoi: "isäni! minun on valtakunta, sillä
minä olen niin laiska, että kun lieden edessä istun lämmittelemässä,
annan ennen kanta-pääni palaa, kun viitsin koipiani vetää kuumasta
poijes." Kolmas taas vakuutti: "minun maar on valtakunta, sillä minä
vasta laiska olen: vaikka minua ai'ottaisiin hirttää ja nuora jo olisi
kaulassani, mutta joku kurkoittaisi minulle terävän veitsen, jolla
saattaisin nuoran katkaista, niin tottapa ennen jättäisin itseni
hirtettäväksi, kuin nostaisin kättäni, veistä ottaakseni." Tämän
kuultuansa päätti isä: "sinäpä laiskuudessa etevin! sinun pitää
kuninkaaksi pääsemän."



49.

Pikku kanan kuolemasta.


Kukko ja kana pieni menivät muinoin yhdessä pähkinä-vuorelle ja
päättivät keskenänsä, että kumpi vain ensiksi pähkinän löytäisi, hän
siitä kumppanillensa jakaisi toisen puolen. Kana pian löysikin oikein
tavattoman suuren pähkinän, mutta eipä tuosta mitään hiiskunutkaan,
vaan tahtoi yksin syödä kaiken. Mutta tuopa oli niin suuri, ett'ei
hän saanut sitä nieltyksi, vaan se kurkkuun istui, ja tästäpä nyt
kana pelkäämähän, että ehkä tukehtuisi. Hän siis hätääntyneenä huusi:
"kukko rakas; juokse, minkä suinkin jaksat, minulle vettä noutamaan,
sillä muuten varmaankin tukehdun." Kukko lähti pötkimään kaivolle ja
sanoi sinne ennätettyänsä: "kaivo kulta! anna minulle vettä! kanaseni
pähkinä-vuorella makaa, hän on saanut suuren pähkinän kurkkuunsa ja
ompi tukehtumaisillansa." Kaivo vastasi: "juokse ensin morsiamen luoksi
sekä tuo sieltä punaista silkki-lankaa." Kukko morsiamen tykö juoksi
ja sanoi sitten hänelle: "anna, kiltti morsian, minulle punaista
silkki-lankaa! langan annan kaivolle, kaivo minulle vettä antaa ja
veden minä kannan kanaselleni, joka pähkinä-vuorella makaa; hän on
suuren pähkinän kurkkuunsa saanut sekä on nyt tukehtumaisillaan."
Morsian vastasi: "juokse ensin noutamaan pikku kiehkuraani, joka jäi
paju-pensahasen riippumaan." Nyt kukko pensaalle juoksi, otti oksalta
kiehkuran ja toi sen morsiamelle, morsian antoi kukolle silkki-langan,
langan vei kukko kaivolle ja kaivo hänelle antoi vettä. Kukko nyt veden
kantoi kanallensa, mutta tuopa oli jo tukehtumaan ehtinyt ennen, kuin
kukko perille pääsi, ja makasi nyt siinä liikahtamata, ihan hengetönnä.
Tätäpä kukko niin kovasti suri, että se ääneensä itkemään rupesi, ja
kaikki elävät tulivat kanan kovaa onnea surkuttelemaan; kuusi pientä
hiirtä rakensi vähäiset vaunut, joissa kana oli haudalle vietävä, ja
kun vaunut oli valmiiksi saatu, hiiret valjaihin menivät ja itse kukko
istui ajajaksi. Mutta tiellä heitä kettu kohtasi. "Minne matkasi,
kukko hyvä?" "Minä kanaani menen hautaamaan." "Suvaitsetko minun tulla
mukahasi?"

    "Tule, mutta taakse istu,
    täällä sinä liioin painat."

Kettu nyt meni istumaan vaunujen ta'an ja sitten sinne vielä tuli
susi, karhu, hirvi, jalopeura ja kaikkia metsän eläviä. Näin nyt kelpo
vauhtia mentiin eteen-päin, kunnes tultiin erään puron rannalle.
"Mitenkä tästä ylitse pääsemme?" huudahti kukko. Siellä puron reunalla
makasi oljen-korsi, joka sanoi: "minä sillaksi laskeun puron poikki,
jotta saatatte ylitseni ajaa." Mutta kun nuot kuusi hiirtä tuli
sillalle, luikahti niitten alta korsi, vaipuen vetehen, ja hiiret
myöskin putosivat sinne sekä hukkuivat kaikki. Oltiimpa nyt taaskin
pahassa pulassa, mutta nytpä hiili tuli apuansa tarjoamaan sanoen:
"minähän laskeun virran poikki, että pääsette ylitseni toiselle
puolelle." Sen hiili nyt tekikin, mutta kovaksi onneksi vesi siihen
koski hiukkasen, josta se kihisten sammui ja kuoli. Kun kivi tämän
havaitsi, tuon tuli kukko raukkaa sääli, ja se nyt laskeutui veden
poikki. Silloin kukko itse meni vaunuja vetämään, mutta kun hän
toiselle rannalle piankin päästyänsä oli kedolle laskenut kana vainajan
ja sitten sinne koetti hinata myöskin noita toisia, jotka vaunujen
takana istuivat, tämä hänelle liian raskaaksi kävi, kovin monta kun
siinä oli painamassa, vaunut nyt takaisin vyöryivät ja niissä oliat
toinen toisensa päällitse putosivat vetehen sekä hukkuivat kaikin.
Kukko siis jäi yksin kuolleen kanansa kanssa, ja tälle hän nyt haudan
kaivoi, laski vainajan sinne, laittoi haudalle kummun sekä istui siihen
suremaan, kunnes itsekin kuoli; ja nytpä siis viimeinenkin oli Manan
maihin muuttanut.



50.

Tähti-markat.


Oli ennen aikaan tyttö pikkarainen, jonka isä ja äiti olivat Manalaan
muuttaneet, jättäen lapsi parkansa niin köyhäksi, ettei hänellä enään
ollut mökkistäkään asunnoksensa, ei vuodetta, mihinkä olisi levolle
laskenut, eikä edes mitään muuta, paitsi net vaatteet, jotka olivat
hänen yllänsä, sekä leipä-palanen, jonka oli eräs armelias ihminen
hänelle antanut. Mutta tyttö oli hyvä ja hurskas. Ja koska koko mailma
näin oli hänen hylännyt, läksi hän mieron tietä astumaan, vahvasti
luottaen Jumalan laupiutehen. Silloin tuli häntä vastaan köyhä mies,
joka sanoi: "oi anna minulle syötävää riikusen, minun on kova nälkä!"
Tyttö hänelle antoi leivän-palansa, lausuen: "Jumala tämän siunatkoon,"
ja jatkoi taas matkaansa. Sitten hän tapasi lapsen, joka valittaen
virkkoi: "päätäni kovin viluttaa, anna minulle sen peitteheksi
jotakin." Silloin tyttö otti päästänsä huivin ja lahjoitti lapselle
tuon. Mutta kun hän oli vähän matkaa kulkenut, tuli taaskin lapsi,
jolla ei takkia ollut ja joka oli aivan viluissansa; tälle tyttö antoi
liivinsä; ja kappaleen matkan päästä häntä vieläkin kohtasi yksi, joka
häneltä hametta pyysi, ja senkin tyttönen antoi yltänsä. Viimein hän
juuri pimeän tullessa joutui suureen metsään. Silloin hänen luoksensa
vielä tuli lapsi, joka paitaa pyysi. Tuo hellä-sydämminen tyttö
itseksensä ajatteli: "onhan nyt jo niin pilkko pimeä, ettei kukaan
minua enään näe, minun kyllä, sopii antaa paitani tuolle raukalle," ja
riisuipa paitansa sekä antoi senkin pois. Ja kun hän siinä siis kaiken
puuttehessa seisoi vallan verhotoinna, putosi äkki-arvaamata taivaan
tähdet alas maahan, muuttuen kiiltäviksi markoiksi, ja hän sen karkean
paidan sijasta, jonka oli lapselle lahjoittanut, nyt yllänsä huomasi
uuden, joka oli hienointa palttinaa. Sitten hän kaikki markat kokosi ja
oli nyt rikas koko elin- ajaksensa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Koti-satuja Lapsille ja Nuorisolle" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.