Title: Suotorpan tyttö - Kansannäytelmä neljässä näytöksessä
Author: Lagerlöf, Selma, 1858-1940, Fredgren, Bernt
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Suotorpan tyttö - Kansannäytelmä neljässä näytöksessä" ***


SUOTORPAN TYTTÖ

Kansannäytelmä neljässä näytöksessä

Selma Lagerlöfin samannimisen kertomuksen mukaan sovitelleet

BERNT FREDGREN ja SELMA LAGERLÖF

Suomentanut Maija Halonen



WSOY, Porvoo, 1914.



HENKILÖT:

 ERIK PERSSON, talollinen ja lautamies.
 ANNA, hänen vaimonsa.
 HILDUR, heidän tyttärensä.
 ERLAND ERLANDSON, Närlundasta,
 INGA, hänen vaimonsa.
 GUDMUND, heidän poikansa.
 NIILO NILSSON, Suursuon torppari.
 STIINA, hänen vaimonsa.
 HELGA, heidän tyttärensä.
 JANNE ÖSTER, pelimanni.
 TUOMARI.
 NOTARIO ja VALLESMANNI.
 OIKEUDENPALVELIJA.
 PER MÅRTENSON, Vestergårdista.
 ELIN, Närlundan palvelijatar.
 BRIITA | Hildurin ystävättäriä.
 LIINA, |
 MAIJA-MUORI | talonpoikaisvaimoja.
 KAISA-MUORI |
 Käräjäväkeä. Häävieraita. Närlundan palvelijoita.

Ensimäisen näytöksen ensi kuvaelma Åkerin käräjähuoneella. Ensimäisen
näytöksen toinen kuvaelma Suotorpan pihalla.

Toinen näytös Närlundan isossa tuvassa.

Kolmas näytös Närlundan isossa tuvassa.

Neljäs näytös Klarjoen varrella olevan Ålvåkran talossa.



ENSIMÄINEN NÄYTÖS.


Ensimäinen kuvaelma.

Åkerin käräjäsali. Suuri, matalanpuoleinen huone, peräikkunat maantien
puolella. Oikealla puolen aitaus, avoin katsomoon päin. Aitauksen
sisällä pitkä pöytä. Pöydän takana tuomarin korkeaselustainen tuoli.
Vasemmalla puolen pöytää kirjurin paikka. Pöydällä asiakirjapapereita
ja kirjoitustarpeita, tuomarin tuolin takana ovi sisempään huoneeseen.
Molemmin puolin pöytää, aituuksen sisäpuolella, penkit kahdelletoista
lautamiehelle. Aituuksen ulkopuolella pari penkkiä asiamiehille ja
todistajille. Niiden takana kuuntelijoille. Ikkunoiden välissä vanha
taalalaiskello. Vasemmalla puolen ovi ja tämän oven vieressä ilmoitus
asioiden käsittelyn järjestyksestä, kapeissa kehyksissä.

Esiripun noustessa sulkee oikeudenpalvelija paraillaan ikkunaa.
Gudmund, lautamies Erik Persson ja eräs toinen talollinen astuvat
sisään.

LAUTAMIES (ovelta). Uskaltaako tänne tulla? Nyt varmasti olette
tuuleuttanut täällä liikaa, niin että tuomarin täytyy ottaa turkit
ylleen.

OIKEUDENPALVELIJA (sulkee toisen ikkunan). Niin, se kai tässä nyt on
vikana. Äsken hän oli tulla sairaaksi kuumuudesta ja tukahuttavasta
ilmasta. Hän on kyllästynyt itseensä, siinä koko asia.

GUDMUND (nuori, komea mies, yllään harmaa metsästystakki, jalassa
pitkävartiset saappaat, ja musta, kukonsulalla koristettu huopahattu
päässä). Ei, tuomari ei ole tänään hyvällä tuulella.

LAUTAMIES. Jos Gudmundilla on keskeneräisiä asioita oikeudessa, niin on
paras koettaa saada siirretyksi päätöksen antaminen ensi käräjiin! Tänä
päivänä ei kukaan tule toimeen tuomarin kanssa.

    (Janne Öster sekä toiset tulevat sisään, ja muutamat asettuvat
    paikoilleen seuraavan kohtauksen aikana.)

GUDMUND. Kiitos vain neuvosta, lautamies, mutta minä tulinkin tänne
vain isäni asiakirjoja hakemaan. Ja kun kerran olin täällä asti, oli
minusta hauskaa jäädä kuuntelemaan. Kehuvat tätä tuomaria niin
erikoiseksi.

ERÄS TALONPOIKA. Niin olen minäkin kuullut kerrottavan. Mutta tänään
hän kiirehtii yhdestä asiasta toiseen, eikä sano sanaakaan liikaa.

JANNE ÖSTER (köyhästi puettu, viulu pussissa; vanhanpuoleinen,
noin 60 vaiheilla oleva mies). Sen minä sanon teille, miehet, ettei
ainakaan minulla ole erikoista syytä kiittää tuomaria. (Ympärillä
olijat nauravat.) Hän tuomitsee minut sakkoja maksamaan melkein joka
kerta kun tapaamme täällä käräjillä. Mutta minä olen huomannut, että
silloin kun hänellä ei ole muita asioita käsiteltävänä kuin turhia
pikku riitoja, niin hän kyllästyy kaikkeen niinkuin tänäpäivänä. Mutta
annappas sille miehelle oikea asia, jossa hän voi hankkia viattomalle
oikeuden tai sovittaa kunnon ihmiset, jotka ovat riitaantuneet, niin
silloin on hauska häntä kuunnella.

GUDMUND. Ehkä tänään vielä otetaan jokin suurempi asia esille.

LAUTAMIES. Tuskin se on luultavaa. Nyt on enää vain yksi asia jälellä.

OIKEUDENPALVELIJA (lukee taululta). Se on Suotorpan Helgan ja
Vestergårdin Perin välinen asia.

TALONPOIKA. Siitä ei taida tuomari tulla erikoisemman iloiseksi.

JANNE ÖSTER (itsekseen). Silloin taitaa Helga saada sanoa hyvästi
kodilleen.

    (Hän nousee ja istuutuu penkille aivan huoneen perälle.)

LAUTAMIES. En olisi uskonut saavani kuulla sellaisesta
raukkamaisuudesta.

GUDMUND. Mutta eihän voi ajatellakaan hänen syyttävän Per Mårtensonia
väärin?

LAUTAMIES. Siitä minä en voi mennä takuuseen. Se nyt ratkaistaan
käräjillä tänään.

TALONPOIKA. Asia on yhtä paha, käänsi sen miten tahansa. Jos Helga saa
oikeuden puolelleen tänään, niin on ratkaistu, että hänellä on lapsi
naimisissa olevan miehen kanssa. Ja jos hän ei saa oikeutta, niin
silloin tiedetään hänen keksineen koko asian vain rahoja saadakseen.

GUDMUND. Minä en ikinä voi sitä uskoa -- --

LAUTAMIES. Gudmund on vielä niin nuori. Jos hän olisi ollut mukana yhtä
monilla käräjillä kuin minä, niin hän ei ihmettelisi mitään. Taitaa
olla viisaampaa pyytää kasvatusapua Perin laiselta vakiintuneelta ja
varakkaalta mieheltä kuin joltakin nuorelta keltanokalta, jonka
olinpaikkaa hän tuskin tietää. (Kello lyö.) Ei, nyt tulee oikeus! Minun
täytyy mennä paikalleni.

    (Oikeus tulee sisään. Tuomari ja notario istuutuvat pöydän
    ääreen. Vallesmanni istuutuu tuomarin taakse oikealle puolen.
    Lautamiehet ja kaikki läsnäolijat istuutuvat.)

TUOMARI. Seuraava asia!

OIKEUDENPALVELIJA (lukee oven vieressä olevasta taulusta). Helga Sofia
Niilontytär Suotorpasta tilanomistaja Per Mårtensonia vastaan.

TUOMARI (vanhempi mies, jäykkä ja kunnioitusta herättävä käytös).
Olihan se asia esillä viime käräjillä. Astukaa esiin, Per Mårtenson ja
Helga Niilontytär! (Per Mårtenson nousee ja astuu rohkeasti aitauksen
luo. Helgaa ei näy.) Missä on Helga Niilontytär? Eikö hän ole läsnä
käräjillä?

OIKEUDENPALVELIJA. Helga Niilontytär, minne sinä olet mennyt? Onhan hän
istunut täällä käräjäsalissa koko päivän.

ERÄS NAINEN (nousee joukosta). Hän ei taida uskaltaa tulla sisään. Minä
näin hänen seisovan porstuan nurkassa, kun me muut astuimme ohi. Ja kun
minä kysyin eikö hänkin aikonut tulla sisään, niin hän sanoi, ettei hän
uskaltanut.

    (Nainen nauraa ja käräjäväki yhtyy siihen.)

TUOMARI (oikeudenpalvelijalle). Jansson, kutsukaa sisään Helga
Niilontytär!

OIKEUDENPALVELIJA (ovelta). Tule sisään, Helga! Nyt on sinun asiasi
esillä. Mitä sinä turhia ujostelet. Tule vain sisään!

    (Hän menee ulos, mutta jättää oven auki. Käräjäyleisö
    osoittaa hillittyä iloisuutta.)

TUOMARI (nojautuu tuoliinsa ja rummuttaa sormillaan tuolin käsinojaan).

GUDMUND (Janne Österille, joka istuu hänen takanaan penkillä). Voihan
hän olla huono ihminen, mutta ymmärtäähän jokainen tämän olevan hänelle
vaikeaa.

LAUTAMIES (naapurilleen). Senkin mokoma! Vielä tässä ujoutta
teeskentelee kaupan päälle!

TUOMARI (tekee hiljaisen kysymyksen lautamies Erik Perssonille, joka
vastaa ääneen).

ERIK PERSSON. Hänenkö vanhempansa? He ovat köyhiä, mutta siitä ei ole
vaaraa. He ovat kunnon ihmisiä. He ovat niin häpeissään tyttärensä
puolesta, että he tuskin antavat hänen jäädä kotiin.

OIKEUDENPALVELIJA (tulee vasemmalta Helgan kanssa. Hän pitelee häntä
kädestä ja osaksi vetää, osaksi työntää häntä sisään. Helga on
kohottanut yhden käsivartensa peittääkseen sillä kasvonsa. Hän aikoo
vaipua yhdelle takimaisista penkeistä.) Mutta oletko sinä tänään aivan
järjiltäsi? Sinun pitää astua tuomaripöydän luo. Nyt on sinun asiasi
esillä. (Hän vie hänet oikeuden eteen.) Jää nyt vain siihen seisomaan!

TUOMARI (yleisölle, joka naureskelee ja kuiskuttelee). Olkaa hiljaa!
(Helgalle.) Ei kukaan ole sinua kutsunut tänne, vaan sinä itse olet
anonut apua oikeudelta. Sinun on sopimatonta pysytellä poissa silloin
kun sinun asiasi ratkaistaan. (Hän silmäilee edessään olevaa
asiakirjaa.) Pysyykö Helga Niilontytär Per Mårtensonia vastaan
tekemässään syytöksessä?

HELGA (lyhytkasvuinen, hinterä, itkettynyt. Hän näyttää olevan aivan
nuori, yllään pieneksi käynyt ripilläkäyntipukunsa, päässä musta
silkkihuivi, jaloissa kömpelöt, suuret kengät. Hän vastaa
kuulumattomasti).

TUOMARI. Koska sinä kerran olet tuonut asiasi oikeuteen, niin täytyy
sinun myöskin vastata kun oikeus kysyy sinulta. -- Pysytkö sinä
kasvatus-avustuksen vaatimuksissasi Per Mårtensonilta? Väitätkö sinä
vieläkin hänen olevan sinun lapsesi isän?

HELGA (yrittelee vastata).

TUOMARI (kohauttaa olkapäitä, kääntyy Periin). Kieltääkö Per Mårtenson
edelleenkin tämän?

PER MÅRTENSON (40-vuotias mies, reippaan näköinen ja rohkearyhtinen).
Kiellän, herra tuoman.

TUOMARI (katsoo asiakirjoihin). Viime käräjillä esitettiin vakavat
todisteet vastaajaa vastaan, ja vastaaja myönsi itsekin Helga
Niilontyttären palvelleen hänen talossaan. Sen nojalla tuomittiin
vastaaja maksamaan kasvatusapua Helga Niilontyttärelle, ellei hän
halunnut valanteolla vapautua siitä. -- Onko Per Mårtenson valmis
valalla vannomaan?

PER MÅRTENSON. Olen, herra tuomari.

HELGA (joka on seisonut kädet silmillä, säpsähtää ja katsoo ylös).

TUOMARI (katsoo tiukasti Periä silmiin). Per Mårtenson on nainut mies.
Vastaaja on siis suuressa kiusauksessa koettaa vapautua syytöksestä.
Senvuoksi määräsi oikeus, että vastaaja sielunpaimeneltaan saisi
opetusta valan tärkeydestä ja merkityksestä. Onko vastaaja saanut tätä
opetusta? Ja tunteeko vastaaja minkä rangaistuksen laki määrää
valapatolle?

PER MÅRTENSON. Tunnen, herra tuomari.

    (Hän ottaa povitaskustaan kokoontaitetun paperin, jonka
    hän ojentaa tuomarille.)

TUOMARI (lukee ääneen todistuksen). Täten todistetaan, että minä Åkerin
seurakunnan sielunpaimenena olen keskustellut Vestervikistä olevan
talollisen Per Mårtensonin kanssa hänen ja Helga Niilontyttären välisen
oikeusjutun päätöksestä, sekä olen hänelle sen johdosta selittänyt
pyhän valan suuren ja vakavan merkityksen, ja koska hän näkyy
täydellisesti sen käsittäneen, ei mikään estä häntä vannomasta valaa
oikeuden edessä.

                              Åkerin pappilassa syyskuun 11 p. 1900.
                                         Thomas Björkholm
                                               V. p.

(Taittaa ajatuksiinsa vaipuneena paperin kokoon ja jättää sen
notariolle.) Niin, todistus on kyllä oikea. -- Minä kysyn siis vielä
kerran: Onko vastaaja valmis valantekoon?

PER MÅRTENSON (hiukan kärsimättömästi). Kyllä minä olen.

HELGA (säpsähtää, lähestyy aituusta ja mutisee puoliääneen). Aikooko
hän vannoa? (Hän pysähtyy ja palaa takaisin paikalleen mutisten.) Ei,
se on mahdotonta. Minä kuulin väärin.

TUOMARI (viittaa oikeudenpalvelijalle. Tämä astuu pöydän luo ja asettaa
raamatun vastaajan eteen, ja osoittaa hänelle miten sormet ovat
asetettavat).

HELGA (itsekseen, voimatta käsittää mitään). Mitä hän raamatulla tekee?

JANNE ÖSTER. Hän vannoutuu vapaaksi.

HELGA. Mutta silloinhan hän vannoo väärän valan.

TUOMARI (terävästi, Helgalle). Mitä sinä sanoit?

HELGA (änkyttäen). En mitään. (Hän aikoo ensin väistyä, mutta äkkiä hän
kääntyy ja kiirehtii tuomarin luo. Kiihkeästi ja rukoillen.) Niin, minä
pyytäisin ettei herra tuomari sallisi hänen vannoa! Ymmärtäähän herra
tuomari minun puhuneen totta.

TUOMARI (huomattavaa vastenmielisyyttä tuntien). Minä tiedän toisen
teistä valehtelevan. Mutta minä en tiedä kumpi teistä on se joka pysyy
totuudessa.

HELGA (hyvin nopeasti, yhä kiihtyneemmin). Tietäähän herra tuomari
itsekin hyvästi miten ankaria kaikki ihmiset ovat täällä pitäjässä
silloin kun on kysymyksessä jokin, joka koskee naimista. He eivät tiedä
pahempaa syntiä kuin se, jonka minä olen tehnyt. Ymmärtäähän herra
tuomari miten tukalaksi minun asemani kävi, kun minä tunnustin kuka
lapsen isä oli. Olisinkohan minä ollut niin kova itselleni, jos minä
olisin voinut syyttää jotakin muuta kuin nainutta miestä?

TUOMARI (välittämättä sen enempää Helgasta kääntyy notarion puoleen).
Lakikirja!

HELGA (kiihkeästi, hiljaa Perille). Sinä tahdot vain vaimosi vuoksi
vannoutua vapaaksi. Mutta ethän sinä senvuoksi voi luopua
iankaikkisesta autuudesta.

PER MÅRTENSON. Pidä suusi kiinni!

HELGA (samalla tavalla). En minä ikinä olisi tätä uskonut. Minä en
olisi ikinä sinua syyttänyt, jos olisin voinut aavistaa sinun vannovan
väärin.

TUOMARI. Jansson, pitäkää huoli siitä, että syyttäjä on hiljaa
sillaikaa kun vala vannotaan!

    (Oikeudenpalvelija astuu Helgan luo.)

OIKEUDENPALVELIJA. Hiljaa nyt, Helga! Asia on ratkaistu. Sinä et enää
voita vaikka kuinka koettaisit.

HELGA (työntäsee hänet syrjään ja lähestyy tuomarin pöytää. Huutaen).
Minä en uskalla katsoa sinuun, Per! Minä luulen näkeväni punaisen
leiman otsallasi -- sen punaisen leiman, jonka Jumalan sormi painaa
kaikkien niiden otsaan, jotka vannovat väärin.

TUOMARI (katsoo ylös kirjasta). Vanno valasi, Per Mårtenson!

    (Per asettaa kaksi sormea raamatulle.)

HELGA (huutaa kaikkien kuullen). Eikö kukaan täällä voi häntä siitä
estää? Eikö teille ole opetettu niinkuin minulle, että helvetin portit
avataan selkoselälleen sille, joka vannoo väärin?

TUOMARI (Helgalle). Ole hiljaa! (Oikeudenpalvelijalle.) Eikö Jansson
voi opettaa häntä kunnioittamaan oikeutta?

OIKEUDENPALVELIJA (astuu Helgan luo ja puhuu hiljaa hänelle).

HELGA (tuijottaa taukoamatta Per Mårtensoniin eikä kuuntele tuomaria.
Supisee itsekseen). Hän ei sitä uskalla. Hän ei uskalla vetää Jumalan
vihaa ylleen.

TUOMARI (alkaa sanella valaa). Minä, Per Mårtenson, vannon ja
vakuutan -- --

HELGA (horjahtaa taapäin pelosta huomatessaan Per Mårtensonin aikovan
toistaa kaavakkeen).

PER MÅRTENSON (kovalla äänellä). Minä, Per Mårtenson, vakuutan ja
todistan -- --

TUOMARI (keskeyttää). Ei, se ei ollut oikein! Kuunnelkaa tarkasti!
(Toistaa hitaasti ja painolla.) Minä, Per Mårtenson, vannon ja
vakuutan -- --

HELGA (syöksähtää esille, työntäsee Perin käden raamatulta, jonka ottaa
käteensä. Yleinen hämmästys. Oikeudenpalvelija tahtoo ottaa raamatun
Helgalta).

OIKEUDENPALVELIJA. Anna tänne!

TUOMARI. Anna pois raamattu, Helga!

PER MÅRTENSON. Pois tieltä! Anna tänne raamattu!

HELGA (huutaen). Hän ei saa vannoa. Hän ei saa vannoa!

    (Lautamiehet ja käräjäväki nousevat ja kaikki puhuvat kilvan.)

TUOMARI (lyö pöytään ja huutaa). Olkaa hiljaa! (Helgalle.) Mikä sinua
vaivaa? Mitä sinä raamatulla teet?

HELGA (kuin äsken). Hän ei saa vannoa!

TUOMARI (ylenkatseellisesti). Olisiko asian voittaminen sinulle niin
tärkeä?

HELGA (kiihkeänä kuin äsken). Minä en tahdo pakottaa häntä vannomaan
väärin. Ennemmin tahdon luopua kanteestani.

TUOMARI. Oletko järjiltäsi? Tiedätkö sinä mitä sanot?

HELGA (vetäsee pari syvää hengenvetoa, sanoo tyyneesti ja hiljaa,
katsoen tuomaria suoraan silmiin). Minä luovun kanteestani. Hän on
lapsen isä. Mutta minä pidän hänestä vielä niin paljon etten tahdo,
että hän vannoo väärin.

TUOMARI (nousee puoleksi ja katsoo häneen, nojaten molemmin käsin
pöytään. Huoneessa yleinen hiljaisuus). Minä näen sinun totta
tarkoittavan, Helga Niilontytär. Sinun tahtosi täytetään. (Notariolle.)
Asia jätetään silleen! (Hän istuutuu. Yhä notariolle.) Notario,
kirjoittakaa, että kantaja luopuu syytteestään senvuoksi, ettei sen
miehen, josta hän pitää, tarvitsisi tehdä väärää valaa. Kantaja on
köyhä ja kaikkea vailla, mutta luopuu kuitenkin syytteestään. Kantaja
on niin ujo, että hänet tuskin saatiin pakotetuksi tulemaan tänne
käräjäsaliin, mutta hän on pitänyt puoliaan sekä tuomaria että
lautamiehiä vastaan. (Äänessä hieno väreily.) Notario kirjoittaa
tämänkin asiakirjaan, että nähtäisiin kerran tämän käräjäkunnan
asiakirjoista miten paljon rakkautta ja jumalanpelkoa yksi sen
halvimmista on osoittanut.

PER MÅRTENSON. Herra tuomari!

TUOMARI (jyrisevällä äänellä). Mitä nyt? Onko sinulla jotakin
vastaansanomista?

PER MÅRTENSON. Ei. Lienee parasta antaa asioiden olla, niinkuin ovat.

    (Hän poistuu hitaasti läsnäolijoiden huomattavasti häntä
    ylenkatsoessa).

TUOMARI. Nyt voit antaa raamatun pois, Helga! (Helga asettaa raamatun
pöydälle. Tuomari nousee ja pitelee raamattua kädessään.) Tuomari ja
oikeus kiittävät sinua, Helga Niilontytär, siitä, että olet osoittanut
meille miten Jumalan sanaa on pidettävä kunniassa. (Hän astuu alas
paikaltaan ja ottaa Helgaa kädestä.) Kiitos sinulle! Hyvästi!

    (Poistuu oikeanpuoleisesta ovesta, notarion seuraamana. Monet
    yleisön joukosta seuraavat tuomarin esimerkkiä ja ojentavat
    Helgalle kätensä, mutta tämä vetäytyy arkana ja pelokkaana
    pois. Hän jää seisomaan vasemmanpuoleiselle etunäyttämölle,
    pää kumarassa.)

JANNE ÖSTER (astuu Helgan luo, sanoo liikutuksesta väräjävällä
äänellä). Tätä minä en koskaan unohda.

GUDMUND (Erik Perssonille). Mitä sanoo lautamies tästä! Saipa tuomari
lopultakin nähdä jotakin suurta.

LAUTAMIES. Tyttö on kaikessa tapauksessa hulttio, vaikka hän näkyykin
oppineen hiukan jumalanpelkoa. Hyvästi, Gudmund!

GUDMUND. Hyvästi, lautamies! Tervehtikää emäntää -- ja Hilduria!

LAUTAMIES. Käykää pian katsomassa meitä, Gudmund!

    (Menee. Sali on nyt melkein tyhjä. Helga vetäytyy ulko-ovelle,
    mutta Gudmund astuu hänen tielleen.)

GUDMUND (ystävällisesti). Tahdotko ajaa minun kanssani, Helga? Onhan
meillä sama tie. (Helga ei vastaa, vaan koettaa päästä hänen ohitseen.)
Etkö kuule, sinä pääset ajamaan minun kanssani?

HELGA. Sen kyllä kuulin, Gudmund, mutta minä kävelen mieluummin.

GUDMUND. Etkö usko minun tarkoittavan parastasi, Helga?

HELGA. Ehkä tarkoitat. Mutta minä en tahdo, että väki tuolla ulkona
virnistelee sinulle senvuoksi, että sinä otat minunlaiseni raukan
kärryillesi.

Esirippu laskee.


Toinen kuvaelma.

Niilo Nilssonin pieni torppa suursuon luona. Talo on näyttämön oikealla
puolella, vinosti etualasta. Siinä on matala ovi ja kaksi ikkunaa,
joiden läpi näkyy pieni huone takkatulineen. Ulkona mäellä kaivo,
puuvaja, jonka edustalla kirves ja vähän puita. Vasemmalla lahonnut
navetta. Näyttämön poikki aita; sen aukosta alkaa metsätie, joka johtaa
vasemmalla hyvin korkealle kohoavan harjun yli. Harju alenee oikealle,
niin että siltä puolen näkyy kuun valaisema laakso, missä suuri joki
kiemurteleikse. Kirkas kuutamo ja leijailevaa sumua.

Kun esirippu nousee, kuullaan etempää viululla soitettavan
yksinkertaista laulua. Valo loistaa tuvan ikkunoista. Niilo istuu
kenkiä paikkaamassa, silmälasit nenällä. Stiina kehrää. He kuulevat
soiton ja tulevat ulos kuuntelemaan.

STIINA. Kyllä varmasti joku soittaa! Minä en ole ikinä kuullut niin
ihmeellistä. Kuulethan sinäkin sen nyt?

NIILO. Hyvin tuntuu olevan iloinen se soittoniekka. Sillä on kaunis
ääni viulussaan.

STIINA. Sinä siinä vain seisot ja kuuntelet onko se kaunista vai rumaa?
Ensin kai meidän pitää ottaa selville kuka se siellä soittaa. Onko hän
ihminen vai peikko.

NIILO. Kuka ihminen tänne sydänmaalle tulisi soittamaan?

STIINA. Se on kaiketi joku maantien kulkija.

NIILO (viittaa). Eihän tuolla päin ole minkäänlaista tietä.

STIINA. Niilo, ethän sinä vain tarkoita sen kuuluvan Suursuolta? Ja sen
sinä sanot niin tyynesti! Etkö yhtään muista, että Helga on poissa tänä
iltana?

NIILO. Niin, se tyttö! Se nyt on niin harhateille joutunut, että sen
kyllä suon väki saa valtoihinsa.

STIINA (tuskaisena). Mutta jospa siellä nyt soitetaankin Helgaa suohon!
Ja täällä me seisomme kädet ristissä, emmekä tee mitään!

NIILO. Mitäpä voisi tehdä? Se, joka ei itse tahdo pysytellä pystyssä,
se joutuu suohon, vaikka kuinka koettaisimme olla vartijoina.

STIINA. Mutta odotappas! Nyt ne tulevat tännepäin! Voisivatpa edes
pysyä poissa ihmisten ilmoilta!

    (Hän huomaa Janne Österin, joka tulee soittaen oikealta
    ja astuu aidan yli.)

Mutta sehän on Janne!

JANNE (ottaa viulun leuvan alta ja tervehtii). Hyvää iltaa ja Jumalan
rauhaa metsäpirttiin!

NIILO. Janne on tainnut käydä suolla, saadakseen oppii niiltä, jotka
siellä tänä iltana soittavat?

JANNE. Etpä tainnut oikein pitää nuotistani, Niilo, koska luulit sitä
itse peikkojen soitoksi?

STIINA. Taitaapa Janne itsekin olla melkein peikko. Eipä hän ensi
kertaa soittele niille, jotka tanssivat yösumuissa soiden ja rämeiden
yli. Jos me vain olisimme tienneet hänenlaisen höperön olevan metsässä,
niin emmepä olisi pelästyneet.

JANNE. Niin, minun pitikin sepittää uusi sävel yhdestä Suursuontytöstä,
yhdestä noista hienoista, kepeistä Suursuontytöistä, jotka vain
tahtovat tanssia ja leikkiä. Ja hänet oli pantu palvelukseen tuonne
alas talonpoikien luokse, missä aina pitää tehdä työtä, rehkiä ja
raataa, ja hän oli tullut siellä aivan heikkopäiseksi (vetää pari
otetta jousellaan) ja oli vajonnut kaikenlaiseen kurjuuteen. Mutta
sitten, kun hän oli syvimmällä surussa ja surkeudessa, alkoi hän
tanssin, jonka vertaa ei kukaan täällä kylässä ole nähnyt. (Soittaa
pari tahtia.) Kas näin, kuuletteko! Ja koko väen täytyi nousta ylös
aivan hurmautuneena. (Soittaa.) Tuntui kuin olisin tulena palanut kun
kuulin hänen puhuvan tänään käräjillä. Ja silloin minä sanoin
itselleni: siitäpä sinun, Janne Öster, täytyy tehdä nuotti!

STIINA. Yhä hullummaksi vain näkyy Janne vanhentuessaan käyvän.

NIILO. Mitä sinä sanoit? Oletko ollut tänään käräjillä, Janne?

JANNE. Et suinkaan sinä, Niilo, luule minun vanhoilla päivilläni niin
käpertyneen, etten saisi aikaan oikeusjuttua? Et suinkaan sinä
tarkoita, etten ehtisi olla kunnon tappelussa joka käräjien välillä?

NIILO. En minä sitä ajatellut. Tahdoin vain kuulla miten Helgalle kävi.

JANNE. Eikö Helga vielä ole tullut kotiin?

NIILO. Tässä juuri istumme häntä odottamassa.

JANNE. Siis vain te molemmat saitte kuulla soittoni? En voinut ikinä
arvata ettei Helga jo tähän aikaan olisi kotona. (Tutkistellen.) Mutta
jospa hän onkin käynyt kotona ja te ajoitte hänet pois?

STIINA. Te voisitte kuitenkin kertoa, tuomittiinko Per Mårtenson häntä
auttamaan?

JANNE (pistää pahantuulisena viulun pussiinsa). Pahus tässä teidän
kanssanne viitsii pakista, kun ei Helga ole kotona. (Huutaa.) Ei, hän
ei saanut rahoja.

STIINA. Ottakoon sitten myöskin lapsensa käsivarrelle ja menköön. Niilo
ja minä olemme jo molemmat vanhoja. On onni, jos voimme itsemmekään
elättää.

NIILO (hiljaisesti.) Per vannoutui siis vapaaksi?

JANNE. Mitä pirua pidinkään sellaista kiirettä? Soitella tässä
mokomillekin kuiville kärryköille!

NIILO. Ehkei Perin tarvinnutkaan vannoa?

JANNE (kiivastuen). Tuomari otti Helgaa kädestä ja kiitti. Vallesmanni
otti kädestä ja kiitti. Gudmund Erlansson, joka on sellainen prinssi
mielestään, pyysi häntä kärryihinsä, ja Janne Öster teki laulun hänen
kunniakseen. Mutta hänen vanhempansa, he tahtovat ajaa hänet ja hänen
lapsensa mieron tielle! Niin ne mokomat tahtovat. Ja senvuoksi Osterin
Janne menee matkaansa näiden puupökkelöiden luota.

STIINA. Mutta, Janne, älkää toki noin tulistuko! Tulkaa sensijaan
sisään ja kertokaa meille miten käräjillä kävi!

NIILO. Tulkaa, Janne! Mehän olemme lähimmät sitä kuulemaan.

JANNE (astuu tupaa kohti toisten jälestä). Tekisipä mieleni tulla
teille hiukan lakia lukemaan -- (Hän pysähtyy ja nostaa pienen nyytin,
joka on rappusella tuvan edessä.) Mitä Stiina on tänne ulos jättänyt?

STIINA. En minä tietääkseni ole sinne mitään jättänyt. (He tutkivat
löytöä.) Se on minun silkkihuivini, jonka Helga sai lainaksi tänään
käräjille mennessään, ja tuon kultaneulan löysi Niilo kerran
maantieltä, ja entäs kirkkonenäliina! Mutta silloinhan Helga on
kuitenkin käynyt täällä tänä iltana?

JANNE. Hän on käynyt kotona jättämässä teille sen, mikä oli teidän
omaanne. -- Mutta minne hän sitten on itse mennyt?

STIINA (miettiväisenä). Hän on mennyt jonnekin, mihin hän ei tahtonut
ottaa mukaansa mitä minä olin lainannut hänelle -- -- (Tarttuu
kiivaasti Jannen käsivarteen.) Janne, minne luulette hänen menneen?

JANNE (hillitysti, juhlallisesti). Meillä taitaa kaikilla olla sama
ajatus, mutta älkäämme kuitenkaan uskoko niin pahaa -- -- Jos sinä olet
samaa mieltä kuin minä, Niilo, niin menemme metsän halki suursuolle. --
Ei, jääkää te, Stiina, kotiin, ettei tupa ole tyhjä, jos hän palaisi!

NIILO. (huutaa). Helga!

JANNE (astuessaan Niilon kanssa). Ei, älä huuda, Niilo! Astukaamme vain
aivan hiljaa metsään päin!

STIINA (menee sisään). En ymmärrä miten voin elää siksi kunnes he
tulevat.

    (Helga tulee samassa hiipien pitkin aitoviertä, kulkee talon
    varjossa niin pitkälle että voi nähdä sisään ikkunasta,
    kohoaa varpailleen ja kurkistaa sisään,)

HELGA. Ei, tästä en voi nähdä häntä! (Siirtyy toisten ikkunaan.) Tuolla
on kehto, mutta -- -- (Kuuntelee.) Joku tulee tiellä!

    (Hän kiirehtii pihan yli puuvajaan, jonne piiloutuu.)

    (Gudmund tulee aivan samaa tietä kuin Helga. Tultuaan aitauksen
    sisäpuolelle pysähtyy hän. Hän näyttää suuttuneelta, kun ei näe
    Helgaa tuvassa. Kuulee puuvajasta nyyhkytystä ja hiljaista
    valitusta.)

GUDMUND (astuu nopeasti vajan luo ja avaa oven). Totisesti, täällä hän
on! Täälläkö sinä, Helga, istut ja itket?

HELGA (on vaiti).

GUDMUND. Mikä päähänpisto tämä on? Minä olin vähällä kulkea tästä ohi,
saamatta tavata sinua! Tule vain pois sieltä!

HELGA (aikoo syöksyä hänen ohitseen).

GUDMUND (tarttuu häntä ranteeseen). Ei, saatpa jäädä tähän siksi kunnes
minä saan puhutuksi asiani.

HELGA (hurjasti, koettaen irtautua). Anna minun mennä, kuuletko!

GUDMUND. En anna, sillä sinä näytät siltä kuin aikoisit mennä järveen.

HELGA (kuin ennen). No niin, se ei kuulu sinuun eikä muihinkaan! Kuka
minusta välittäisi? Miksi seisot tässä estelemässä minua? Sinulla ei
ole mitään sanomista minun asioistani.

GUDMUND (päästää hänet irti). No niin, jos siltä kannalta asia otetaan,
niin voinpa sinut päästääkin. Minulla oli sinulle asiaa äidiltäni,
mutta jos et välitä kuulla sitä, niin on minulle samantekevää jättää se
sanomattakin.

HELGA (epäluuloisesti). Sinä vain keksit sen, että sinulla muka on
asiaa minulle.

GUDMUND. Minun piti sanoa sinulle terveisiä äidiltä, että tulisit
huomenna hänen luokseen.

HELGA (hämmästyen). Närlundan emännän luo? Mitä hän minunlaisestani
välittää?

GUDMUND. Luulen hänen aikovan kysyä, haluaisitko ruveta meille
palvelukseen.

HELGA (ei rohkene uskoa häntä). Minuako -- hän aikoisi --
palvelukseensa?

GUDMUND. Tietysti hän tahtoi ensin nähdä sinut.

HELGA (voimatta käsittää). Ehkei hän ole kuullut miten huono minä olen.
-- Eikös hän ole sairas? Sanotaan hänen aina istuvan tuvassa.

GUDMUND. Ole vain rauhassa, kyllä hän on kuullut yhtäpaljon kuin
muutkin. Mutta, katsos, minun äitini onkin vähän toista maata kuin muut
tavalliset ihmiset. Kun minä tänä iltana palasin käräjiltä ja kerroin
mitä sinä olit tehnyt, niin hän lähetti minut viemään sanaa sinulle.

HELGA (hurmaantuneena). Mutta tämä ilo on liian suuri! (Heittäytyy
ilosta itkien hänen kaulaansa.) Oi, Gudmund!

GUDMUND (melkein pelästyneenä). Mitä ihmettä, Helga!

HELGA (nojaa päänsä hänen rintaansa vasten ja itkee). Tahtoisiko hän
ottaa minut palvelukseensa? Mutta silloinhan minä saisin elää. Sillä
tiedätkö, minä olin todellakin aikonut mennä Suursuohon tänä yönä. Minä
en uskaltanut sanoa isälle enkä äidille etten ollut saanut rahoja, vaan
minä tahdoin lopettaa päiväni. Vähän aikaa sitten olin jo veden
partaalla, mutta silloin valtasi minut haikea ikävä nähdä lastani vielä
kerran eläessäni. Tahdoin vain nähdä sen pienet kädet, sitten olisin
mennyt matkaani. -- -- Sinä et voi käsittää miten iloinen olen siitä
että tulit? Sillä sinä olet antanut minulle elämäni takaisin.

GUDMUND (joka näihin asti on seisonut liikkumattomana, lämpenee ja
sivelee hiljaa hänen hiuksiaan). Helga, sinä, oletpa tainnut kovia
kokea?

HELGA (tointuu äkkiä, irtautuu ja kavahtaa punastuen suorana seisomaan
hänen eteensä). Sinun mielestäsi, Gudmund, minä varmaankin käyttäydyn
hyvin omituisesti.

GUDMUND (myöskin jäykästi ja hämillään). Et suinkaan sinä voi olla
aivan entisesi laisena sellaisen päivän jälkeen.

HELGA. Sinä ehkä sanot äidillesi, ettei hän ajattelisi minua?

GUDMUND. Ei, sitä minä en sano, Helga, mutta ehkä olisi parempi, että
sinä ensin vähän tyyntyisit. Katsoppas, me olemme niin tottuneet kotona
hiljaisuuteen. Isäni, ensiksikin, on niin hiljainen, että hän voi olla
koko päivän puhumatta. Vain silloin, kun meille muille joku pulma ei
ota selvitäkseen, sanoo hän pari sanaa saattaakseen meidät oikealle
ladulle. Ja äiti sitten. Hän on hiljainen hänkin, mutta toisella
tavalla. Hän pitää juttelemisesta. Mutta hän on niin tautien kalvama
ettei voi liikkua. Hän ei voi kärsiä ympärillään hätiköimistä eikä
kiirettä, vaan kaikkien täytyy liikkua tasaisesti ja hiljaa. -- Uskotko
sinä voivasi täyttää sen ehdon?

HELGA. Ei ole mikään taito olla tyyni, kun minulla vain on joku, johon
voin luottaa. Kun minun ei vain tarvitsisi tuntea olevani kuin
ahdistettu eläin. Kun eivät vain joka päivä uhkaisi karkoittaa minua
erämaahan. -- Voi, jos sinä vain aavistaisit miten vaikealta minusta on
tuntunut? -- --

GUDMUND. Minä ymmärrän kaikki, Helga. Mutta vielä minun piti yhdestä
asiasta puhua sinulle! Katsoppas, minun äitini on hyvin ankara. Hän oli
aikoinaan kova työihminen, ja hän voi nyt panna liian raskaita
taakkoja.

HELGA. Paljon hän saisikin vaatia, ennenkuin voisi panna liian raskaita
kuormia minulle, hän, joka on ainoa, joka on tahtonut ottaa minut
luokseen. -- -- (Hän pysähtyy ja kuuntelee.) Odota! Mennään syrjään!

    (Janne ja Niilo tulevat peremmältä. Astuvat alakuloisina
     pihan poikki tupaa kohti.)

STIINA (heidän avatessaan oven). Tuletteko te yksin?

NIILO. Me emme nähneet häntä metsässä emmekä Suursuolla.

    (He menevät sisään ja sulkevat oven.)

GUDMUND. He ovat olleet etsimässä sinua metsästä, Helga. Sinun täytyy
mennä sisään heidän luokseen! Nyt minä menen.

HELGA. Voi! Nyt tulee vaikein.

GUDMUND. Mutta eihän se nyt ole niin vaikeaa kuin äsken?

ELGA. Ei, ei ole. Kaukana siitä! Voi, hyvä Jumala, miten minä olen
kiitollinen siitä, että sinä tulit!

STIINA (näyttäytyy ovelta). Sinäkö siellä puhelet, Helga?

HELGA (nöyrästi). Minä täällä olen, äiti.

STIINA. Jumalan kiitos, että sinä olet täällä! Tule vain sisälle! Älä
pelkää.

NIILO (astuu pihalle). Äiti on pitänyt ruuan lämpöisenä sinulle.

HELGA. Älkää ottako niin ystävällisesti vastaan minua, isä ja äiti,
sillä minä en ole saanut yhtään rahoja.

NIILO. Emme me rahoista välitä, Helga. (Hän rykäsee. Juhlallisesti.)
Katsohan, Helga, asia on nyt sellainen että, sinun äitisi ja minä, me
olemme aina tahtoneet olla kunniallisia ja rehellisiä köyhyydessämme,
ja meidän mielestämme me olimme joutuneet häpeään sinun tähtesi. Tuntui
siltä kuin me emme olisi opettaneet sinua eroittamaan hyvää pahasta.
Mutta kun minä sain kuulla Österin Jannelta mitä sinä olit tehnyt
tänään, niin minä sanoin itselleni, että kyllä nyt ihmiset kuitenkin
näkivät sinun saaneen oikean kasvatuksen ja opetuksen. Ja me
ajattelimme, että kyllä me vielä saamme sinusta iloakin.

HELGA. Voi, isä, miten kauniisti te puhutte!

    (Kuuluu Janne Österin viulunsoittoa. Hän soittaa samaa
    säveltä kuin alussa.)

STIINA. Sinun täytyy kuunnella tuota säveltä! Sen on Janne tehnyt sinun
kunniaksesi. Se on sinun laulusi.

HELGA. Oi taivaan siunaus, minkälainen ilta tämä on!

GUDMUND (on hiipinyt salaa pois talon varjoa myöten). Hyvää yötä,
Helga! (Ääni kuuluu yhä kauempaa.) Sinä tulet siis huomenna Närlundaan?

HELGA (huutaa riemuiten). Niin, minä tulen! Hyvää yötä, Gudmund!

Esirippu laskee.



TOINEN NAYTOS.


Närlundan suuri tupa. Kodikas vanhanaikainen talonpoikaistupa. Oikealla
puolen perällä on ovi sen ulkopuolella olevaan pieneen eteiseen. Oven
vasemmalla puolen takkauuni, sen takana ovi, josta mennään keittiöön.
Vasemmalla seinällä kaksikerroksinen uudinsänky, edessä raanut, jotka
ulottuvat lattiaan asti. Lähinnä katsojia ovi Gudmundin huoneeseen.
Oikeanpuoleisessa nurkassa taalalaiskello. Ikkuna keskellä oikeaa
sivuseinää. Sen edessä pöytä, jonka vieressä Inga-emännän nojatuoli.
Keskellä lattiaa suuri, vanhanaikainen maalaamaton pöytä ja pari
maalaamatonta tuolia. Tinakannuja ja kupariastioita hyllyillä ovien
yläpuolella.

Inga-emäntä, kaunis, harmaahapsinen talonpoikaisvaimo, istuu ja nukkuu
päivällisunta, suuri tyyny pistettynä pään taakse. Hänen edessään
pöydällä on suuri piplia ja virsikirja sekä silmälasit. Sängyn vieressä
penkillä nukkuu Erland Erlandsson. Hän on laihanpuoleinen mies, kasvot
säännölliset. Huoneen keskellä olevan pöydän ääressä istuvat Helga ja
Gudmund, jäykkinä, unisina ja haluttomina, toisella kirja, toisella
sanomalehti kädessä. Kissa nukkuu eräässä nurkassa.

GUDMUND (nousee kyllästyneen näköisenä ja astuu kellon luo). Jospa
ymmärtäisi mitä varten nämä pyhäiltapäivätkin luotiin! Ne ovat niin
loppumattoman pitkiä ja ikäviä.

HELGA (katsahtaa ylös kirjastaan). Eikö Gudmund ajele tänään Ålvåkraan?

GUDMUND (kääntyy kiivaasti häntä kohti, ikäänkuin olisi loukkautunut
kysymyksestä). Miksi Helga niin kysyy?

HELGA (viattomasti). Onhan Gudmund ajellut Ålvåkraan joka pyhä siitä
asti kun minä tulin tänne Närlundaan.

GUDMUND (kiihkeästi, selitellen). Voinhan minä kerrankin jäädä kotiin
äidin luo, minäkin. Eihän hänen kanssaan saa koskaan puhua, kun täytyy
koko viikon olla metsätyössä.

HELGA. Minä istuin ja katselin Ålvåkran Hilduria kun hän tänään tuli
kirkkoon. Enkä minä voinut sitten koko jumalanpalveluksen aikana
ajatella muuta kuin häntä.

GUDMUND (hymyilee). On onneksi Helgalle, että äiti nukkuu
päivällisuntaan. Muuten hän antaisi kyllä Helgan kuulla ketä on
ajateltava silloin kun Herran huoneessa istuu.

HELGA. Kerronko minä Gudmundille mitä minä ajattelin Hildurista?

GUDMUND. Juttele vain, Helga, niin minä pysyn valveilla.

HELGA. Minä ajattelin vain, että Hildur on nyt juuri sellainen kuin
meidän tulisi olla. Minä tarkoitan että meidän kaikkien pitäisi olla
yhtä kookkaita, vaaleita ja kauniita. Ja miten komeasti hän oli puettu!
Miksi emme me muutkin voi ruveta käyttämään näitä vanhoja pukuja? Minun
mielestäni me muut kutistuimme niin pieniksi ja mitättömiksi vain
senvuoksi että hän kulki ohitsemme.

GUDMUND (koetellen). Varmaankin Helga sanoo niinkuin kaikki muutkin
että hänen pitäisi joutua naimisiin herrasmiehen kanssa.

HELGA (reippaasti). Kyllähän koko pitäjä tietää kenet Hildur tahtoo.
Hän on sanonut kaikille ihmisille, ettei hän milloinkaan mene naimisiin
muun kuin talonpojan kanssa. Hän tahtoo tehdä työtä omilla käsillään.
Hän ei tahdo tulla herrasrouvaksi, joka istuu sohvassa ja antaa passata
itseään.

GUDMUND. Vai niin, sellaistako Helga on kuullut?

HELGA. Kyllähän Gudmund sen ymmärtää, ettei hän ole sitä minulle
sanonut. Mutta totta on kuitenkin että hän on sen sanonut. Enkä minä
tiedä ketään, joka olisi sopivampi hallitsemaan ja ohjaamaan suurta
taloa kuin hän. Sellainen emäntä vasta hauskuutta luo ympärilleen!
Gudmundin täytyy...

GUDMUND. Mitä Helga aikoi sanoa?

HELGA. Minä aijoin sanoa, että... (keskeytyy hämillään.) Mutta kyllähän
Gudmund ymmärtää minun totta tarkoittavan. Minä en sano sitä
kiusotellakseni.

GUDMUND. Ei, en minäkään sitä usko, Helga.

HELGA. Jospa Gudmund vain voisi puhua hyvän sanan minun puolestani
Hildurille ja sanoa etten minä ole niin huono kuin hän uskoo, niin että
minä saisin jäädä Närlundaan vielä sitten kun hän muuttaa tänne!

GUDMUND. On aivan liian aikaista puhua sellaisesta, Helga. Minä
pelkään, ettei minun koskaan tarvitse pyytää Hildurilta sitä.
(Iloisesti.) Varmaankin sinä, Helga, olet viihtynyt hyvin meillä tänä
talvena, koska niin mielelläsi tahdot jäädä tänne?

HELGA (varovasti). Olisihan häpeä, jos en viihtyisi, sillä niin hyviä
ovat Inga-emäntä ja isäntä olleet minulle.

GUDMUND. Etkö sinä sentään välistä ole ikävöinyt metsiisi? Kyllä olivat
kauniita siellä teidän luonanne nuo valkoiset sumut, jotka tanssivat
ympäri mustien vuorien ja suuren, valoisan laakson pohjalla, missä
musta virta kiemurtelee!

HELGA (vilkkaasti). Mutta hyvänen aika! Muistaako Gudmund todellakin
minkälaista siellä kotoseudulla oli! Gudmund on varmaankin ollut siellä
vain tuon ainoan kerran.

GUDMUND. Mutta sinä iltana oli kaikki siellä niin ihanaa, etten minä
sitä koskaan unohda. Minä tiedän, että jos minä olisin syntynyt siellä,
niin en koskaan lakkaisi ikävöimästä sinne takaisin.

HELGA (katsoo pitkään häneen. Tämän jälkeen ovat he molemmat vähemmin
jäykkiä ja puhelevat iloisesti ja tuttavallisesti, sinuttelevat, jota
he eivät tehneet alussa. Erland herää välillä unesta, katsahtaa heihin
ja sulkee uudelleen silmänsä; samoin tekee Inga-emäntä, mutta nuoret
eivät sitä huomaa). Minun täytyy kertoa sinulle, että minusta tuntui
ensi viikkoina tukalalta täällä Närlundassa. Mutta sitä sinä et saa
sanoa äidillesi, Gudmund.

GUDMUND. Jos sinä tahdot että minä vaikenen, niin minä vaikenen.

HELGA. Ajattele, että minä ikävöin niin hirveästi, että melkein luulin
etten voisi jäädä!

GUDMUND. Ja minä luulin sinun olevan iloisen kun sait olla täällä!

HELGA. Minä en todellakaan voinut sille mitään. Oli jotakin, joka imi
ja veti minua metsää kohti. Tuntui yhtä onnettomalta kuin
metsälinnusta, joka on häkkiin suljettu.

GUDMUND (hymyilee hänelle ja puhuu kuin lapselle). Oliko täällä joku
paha sinulle?

HELGA (torjuen). Oi, ei toki! Mutta vaikealta tuntui kuitenkin. Minä en
nukkunut ainoatakaan yötä. Heti kun iltasella painausin vuoteeseeni
aloin itkeä ja itkin aamuun asti. Päivin, kun liikuin täällä teidän
keskellänne, voin olla itkemättä, mutta heti kun jäin yksin, herahtivat
kyyneleet silmiini.

GUDMUND. Sinä taidat olla herkkä itkemään, sinä.

HELGA. Ei minusta tunnu mikään maailmassa niin helpolta kuin
ikävöiminen. Ei mikään ollut kaunista eikä mikään hauskaa, enkä minä
voinut pitää ainoastakaan ihmisestä. Te kuljitte täällä minulle yhtä
vieraina kuin ensi päivänä teidät nähtyäni.

GUDMUND. Oletpa sinä sentään omituinen, sinä Helga. Äsken sinä sanoit
tahtovasi jäädä tänne.

HELGA. Niin sanoinkin.

GUDMUND. Ehkä et enää ikävöi pois täältä?

HELGA. Saatpa kuulla miten minun kävi.

GUDMUND (istuutuu pöydälle Helgan luokse). Olisit jo ennen jutellut
tämän minulle.

HELGA. Sinulle? Luulen melkein, ettet sinä ole puhunut minulle
sanaakaan koko talvena. En uskonut sinun edes muistavan, että minä olin
täällä.

GUDMUND. Kukapa silloin ajattelisi lohduttamista, kun uskoo kaiken
olevan hyvästi. Mutta nythän sinä sentään olet ikävästäsi päässyt.

HELGA. Silloin kun se oli pahimmillaan pyysin minä äidiltäsi päästä
kotona käymään eräänä lauantai-iltana ja viipyä siellä koko pyhän. Ja
kun silloin illalla menin, niin en minä uskonut enää koskaan tulevani
takaisin Närlundaan. Mutta siellä kotona olivat isä ja äiti niin niin
iloisia siitä, että minä sain olla täällä, etten minä hennonut kertoa
heille ikävästäni. Ja se kyllä vähenikin samalla kun tulin kotiin.

GUDMUND (kiusotellen). Ehkäpä sinä aloitkin ikävöidä tänne takaisin?

HELGA. Ikävöimistä ei paljon tuntunut maanantaiaamuun asti, mutta
silloin se taas valtasi minut. Silloin maatessani minä itkin sitä etten
saanut jäädä metsään. Mutta pahimmassa ikävässäni minä muistin jonkun
sanoneen, että jos vie kourallisen tuhkaa kotitakasta siihen vieraaseen
paikkaan ja sirottelee sen siellä liedelle, niin pääsee ikävästä.

GUDMUND. Sepä oli helppo parannuskeino se, Helga.

HELGA. Niin, mutta katsoppas, siitä on se seurauksena, ettei sitten
enää viihdy missään muussa paikassa. Jos muuttaa pois siitä talosta
mihin tuhkan kantoi, niin ikävöi sinne yhtä paljon kuin oli ikävöinyt
sieltä.

GUDMUND (nauraen). Eikö voi viedä tuhkaa mukanaan siihen uuteen
paikkaan?

HELGA. Sitä ei voi tehdä kuin yhden kerran. Sitten siihen on sidottu.
Senvuoksi sen keinon käyttäminen on uhkateko.

GUDMUND (teeskennellyn totisesti). Minä en olisi ikinä uskaltanut sitä
tehdä.

HELGA (iloisesti). Mutta minäpä uskalsin! Minä tahdoin ennemmin kärsiä
sen kuin olla kiittämätön sinulle ja sinun äidillesi.

GUDMUND. Et suinkaan sentään tuonut tuhkaa tänne?

HELGA. Naura sinä vain niin paljon kuin tahdot, mutta kuuntele nyt
minua! Minä toin tuhkaa mukanani ja sirotin sen tänne liedelle eräänä
päivänä heti päivällisen jälkeen. Sitten minä olin navetassa siihen
asti kunnes tuli pimeä, ja minulla oli niin paljon tekemistä, että
melkein unhotin koko asian. Mutta ajatteleppas, että kun minun piti
tulla sisään, niin minun mielestäni tuli loisti ikkunasta niin
lempeästi, ja kun tulin ovesta sisään, niin näytitte te kaikki tuossa
takan ympärillä istuessanne niin ystävällisiltä ja tutuilta! Ja koko
tupa oli niin kaunis. Oli oikein hauskaa tulla tänne sisään.

GUDMUND. No, silloin sinä, Helga, varmasti uskoit taikaasi.

HELGA. Etpä sinäkään voi pitää sitä muuna kuin ihmeellisenä, Gudmund.
Ja siitä asti minä olen viihtynyt päivä päivältä yhä paremmin.

GUDMUND. Ainakin sinä näytät viihtyväsi täällä. Ei sinua voisi tuntea
enää siksi suotorpantytöksi, joka seisoi itkien käräjillä... Mutta,
entäs jos sinun nyt olisi pakko muuttaa Närlundasta?

HELGA (ääni vapisevana). Minä tiedän, että silloin saisin ikävöidä
tänne koko elinaikani.

GUDMUND (vakavasti, äänessä lämmin väre). En ainakaan minä käske sinua
pois täältä. Tuossa käteni siitä.

    (He pudistavat kättä.)

ERLAND (nousee penkiltä). Mutta miten sinä, Gudmund, et tänä
iltapäivänä ole lähtenytkään Ålvåkraan?

INGA. Voit tulla nyt ottamaan pois tyynyn, Helga! (Helgan tultua hänen
luokseen.) Luulen, että saat jo tuoda sisään kahvin.

HELGA (katsoo kelloa). Hyvänen aika! Onko kello niin paljon! Se on
valmista tuossa tuokiossa.

    (Kiirehtii ulos.)

ERLAND (itsekseen). Ensi kerran Helga myöhästytti kahvin tännetulonsa
jälkeen.

GUDMUND (hiukan hämillään ja suuttuneena). En luulisi teillä olevan
huolestumisen syytä siitä, että minä vähän aikaa juttelin Helgan
kanssa. Nämä sunnuntai-illat ovat niin kuolettavan pitkiä.

INGA. Voithan sinä ymmärtää, Gudmund, ettemme me kumpikaan ole
_sinusta_ levottomia. Mutta tämä suotorpantyttö on tullut meille niin
tarpeelliseksi, ettemme tule toimeen ilman häntä. Emme tahdo, että hän
rakastuisi meidän pulskaan poikaamme.

ERLAND (nyökäyttää ja sytyttää piippunsa. Hän seuraa keskustelua
tarkkaavaisesti, mutta on itsepäisesti vaiti).

GUDMUND. Sattuukin olemaan niin ettei hän ole rakastunut minuun, vaan
Hilduriin. Olisittepa vain kuullut, äiti, miten kiihkeästi hän toivoi
pääsevänsä hänen palvelukseensa.

INGA. Hän kertoi minulle kaikki heti kirkosta tultuaan. Mutta ei hän
senvuoksi kuitenkaan tahtonut minua jättää. Kaikki kävisi hyvästi,
kunhan sinä vain tahtoisit naida Hildurin ja tuoda hänet emännäksi
tänne Närlundaan.

GUDMUND. En minä ymmärrä minkävuoksi hän on niin varma siitä, että minä
tahdon naida Hildurin.

INGA. Hän on kuullut kaikkien ihmisten kirkolla puhuvan, että teistä
vasta tulisi kaunis pari. Siellä ihmeteltiin vain miksi sinä et tullut
kirkkoon tänään. Sanottiin Hildurin heittäneen pitkiä, ikävöiviä
katseita ympärilleen, kun et sinä seisonut siellä tervehtimässä silloin
kun hän nousi reestä.

GUDMUND (hypähtää ylös levottomana). Kunhan te ette vain olisi
erehdyksissä, äiti!

INGA. Minä en koko ikänäni ole ollut mistään sen varmempi. Kysy vain
isältä, niin saat kuulla hänen olevan samaa mieltä. (Kääntyy Erlandiin,
joka on seisahtunut hänen eteensä.) Jos tahdot tietää, Erland, niin
juuri minun neuvostani ei Gudmund tänään mennyt Ålvåkraan.

HELGA (tulee sisään ja etsii jotakin hyllyltä.)

INGA. Mitä etsit, Helga?

HELGA. Etsin veistä sytykkeitä vuollakseni.

GUDMUND (menee Helgan luo ja ojentaa hänelle kääntöveitsen). Saat
lainaksi minun veitseni. Ota iso terä! Sitä minä en milloinkaan itse
käytä.

HELGA (kiittää ja menee).

INGA (miehelleen ja pojalleen, jotka seisovat hänen luonaan). Niin, nyt
on Gudmund ajanut Ålvåkraan joka sunnuntai tänä talvena, ja sekä tyttö
että vanhemmat ovat pitäneet häntä mieluisena vieraana. He ovat kyllä
selvillä, minkävuoksi hän siellä käy, mutta heidän puoleltaan hän ei
voi saada varmaa vastausta. Senvuoksi minä käskin hänen koettaa minkä
vaikutuksen tekisi, jos hän pysyisi kerran poissa. Minä uskon että
teidän molempien mielestä minä olen oikeassa, vaikka kyllä Gudmundista
helposti huomaa, että hänen on ollut vaikea istua kotona.

GUDMUND. Ei, katsokaa, minä en yhtään usko, että tämä on oikea tapa
vaikuttaa Hilduriin. Hän ei ole niitä, jotka taipuvat.

INGA. Ei Hildurin tarvitsekaan taipua, vaan hän juuri taivuttaa
vanhempansa. Antaapa hänen istua yksin ikävissään koko tämän pitkän
pyhä-iltapäivän! Niin, kysytäänpäs isältä! Etkö usko, Erland, että tuo
Ålvåkran Erik Persson varmaankin mietti itsekseen istuessaan tänään
päivällispöydässä, ettei hän koskaan naita tytärtään miehelle joka ei
ole meidän Gudmundia rikkaampi? Mutta kun sitten toinen pitkä tunti
kuluu toisensa jälkeen ja Hildur yhä seisoo ikkunassa tuijottaen ja
ikävöiden, miten luulet silloin hänen isälleen käyvän?

GUDMUND. Katsokaa, äiti, Hildur -- --

INGA (keskeyttää). Minä ajattelen että Erik Persson ainakin aluksi
istuu vaieten. Ja niin kauan kun hän vaikenee, ei ole mitään hätää,
mutta sitten hän ei voi olla sanomatta paria sanaa Hildurille ja
silloin hän joutuu pulaan. "Eipä taida Gudmund tullakaan tänään", sanoo
isä. "Eipä suinkaan", vastaa Hildur, "hän on käynyt täällä niin usein,
että nyt hän on väsynyt." -- "Mutta etkö sinä Hildur kuitenkin ole
mielestäsi liian hyvä hänelle?" sanoo lautamies. "Sinä olet vähintäin
seitsemän kertaa arvokkaampi häntä, jos teidät pantaisiin vaakaan."

GUDMUND. Ei, nyt minun täytyy lähteä Ålvåkraan! On paha antaa Hildurin
odottaa. Hänenlaisensa komean tytön. Tosiaankin hänen veroistaan ei ole
toista. On aivan ihmeellistä että hän välittää minusta. Ja sittenkään
en minä ole mennyt hänen luokseen!

INGA. Eikä sinun tarvitse! Kuuleppa nyt, niin isäkin on samaa mieltä
minun kanssani! Ja sinä tiedät isän olevan viisaimman meistä kolmesta.
Etkö muista, että minä sinua kehoitin tutustumaan Hilduriin. Silloin
sinä pidit häntä liian hienona ja rikkaana. Sanoit, ettei hän edes
viitsi katsoa sinuun. Nyt minä luulen sinun kuitenkin tunnustavan, että
minä sillä kertaa olin oikeassa.

GUDMUND. Te olitte oikeassa. Mutta enköhän minä nyt kuitenkin mene
Ålvåkraan?

INGA. Odota nyt siksi vain kunnes Helga tuo kahvin, sitten voit lähteä
matkaan. Helga leipoi eilen, sillä me tiesimme sinun jäävän kotiin.
Katsohan, olen aivan varma siitä että Hildur nyt on joutunut niin
pitkälle isänsä kanssa, että on ruvennut itkemään. Hän on varmaankin
sanonut isällensä, ettei hän mene ikinä naimisiin, jos ei saa sitä
jonka tahtoo. Nyt minä luulen, että Erik Persson istuu ja tuumii. "Eipä
tiedä," ajattelee hän, "ehkä Gudmundin lainen kunnon ja ahkera mies on
minulle parempi vävy kuin joku muu, joka ei ymmärrä rahoja pidellä. On
muutakin olemassa, joka korvaa suuret rikkaudet -- --"

HELGA (keittiöstä). Tulee vieraita! Ålvåkran lautamies, naisväki on
mukana!

GUDMUND (onnellisena). Herran nimessä, mitä ihmeitä! (Kiirehtii
ovelle.) Minä sanon toisen kerran teille, äiti, mikä velho olette.

INGA (Erlandille). Taitaa olla parasta, että sinäkin menet
vastaanottamaan. Gudmundiin ei ainakaan voi luottaa. (Kuuluvammin.)
Oletko siellä, Helga?

HELGA. Kyllä, hyvä emäntä.

INGA. Ota tuolta kirstusta esille minun kirjailtu kaulahuivini ja paras
esiliinani! Tässä on avain.

HELGA (täyttää kiirehtien käskyn). Tässä, Inga-äiti!

INGA. Kiitos! Auta nyt pyhäkorut päälleni! (Helga riisuu hänen yltään
vanhan kaulaliinan.) Pane ne kauniisti kokoon, ja laske ne vuoteelle!
(Helga tekee sen.) Kas niin! Olenko minä nyt hieno? Meneppäs nyt
keittämään oikein hyvää kahvia! Ja tuo se sisään heti kun se on
valmista!

HELGA (ottaa käärönsä). Kyllä, emäntä.

INGA. Odota vähän! Pane tarjottimelle sekä mandelileipiä että
sokerikakkua, ymmärrätkö?

HELGA. Kyllä, emäntä!

    (Menee kiireisesti ulos.)

    (Vieraat ovat nyt tulleet eteiseen, missä he riisuvat
    turkit yltään Gudmundin ja Erlandin avulla.)

LAUTAMIES ERIK PERSSON (tulee ensiksi valmiiksi ja astuu sisään
tervehtimään Ingaa). Jumalan rauhaa ja hyvää iltaa, emäntä! Tänne me
tulimme aivan päistikkaa. Mutta minulla oli asiaa tänne Erland
Erlandsonille ja naisväki halusi tulla keliä koettelemaan.

INGA (pudistaa hänen kättään istualtaan). Niin, kyllä on ihmeellistä,
lautamies, että vaikka sitä olisi pitäjän mahtavin mies, niin on
kuitenkin niitä, jotka pakottavat hänet tekemään tahtonsa mukaan.

LAUTAMIES (sävyisästi). Niin, minä olen kyllä oppinut taipumaan
naisväen tahtoon.

LAUTAMIEHEN EMÄNTÄ ANNA. (Hän on pieni ja mitättömän näköinen, katoaa
melkein miehensä ja tyttärensä rinnalla, jotka molemmat ovat suuria ja
esiintyvät varmasti. Ojentaa Ingalle kätensä.) Mitenkä jaksetaan
talossa? (Kun Inga yrittää nousta.) Ei, jääkää vain istumaan!

INGA. Lautamiehen emäntä suo anteeksi, ettei täällä ole niinkuin tulisi
olla! Ei ole hyvä, että talon emännän täytyy istua paikoillaan eikä
pääse liikahtamaan. Kyllä olisi nuori emäntä tarpeellinen tähän taloon.

ANNA. Kyllä kai Gudmund siitä huolen pitää.

INGA. Se on toki selvää. Mutta nyt hän on sellainen hupakko, ettei hän
tyydy vähempään kuin kaikkein parhaimpaan.

LAUTAMIES (rykäsee).

    (Anna astuu syrjään, tehdäkseen tilaa Hildurille, joka on kookas,
    vaaleaverinen ja kaunis, yllään kallisarvoinen kansallispuku.)

INGA. Tule nyt tänne, Gudmund, niin että voin nojata käsivarteesi!
Sillä minä tahdon nousta, ymmärrätkö, kun tervehdin sitä, joka nyt
tulee. (Juhlallisesti ja liikutettuna, ottaessaan Hilduria kädestä ja
jäädessään ponnistaen seisomaan.) On jotakin suurta saada tervehtiä
sitä, jonka minä mieluimmin kaikista näkisin askartelevan ja johtavan
sijastani tässä vanhassa tuvassa. Jumala siunatkoon sinua, lapseni!
Minä tiedän, ettet sinä pelkää saada miestä, joka tarvitsee
työtätekevän vaimon.

HILDUR (huomattavan liikutettuna vastaanotosta). Minä olen niin
iloinen, jos tahdotte vastaanottaa minut tyttärenä. Te ette saa
ajatella minua uutena emäntänä.

LAUTAMIES (rykäsee). Hm --

INGA (Hildurin käsi omassaan). Sinä vastaat hyvin puolestasi. Gudmund
sanookin sinun aina löytävän sopivat sanat, ja se on suuri Jumalan
lahja. Istu nyt tänne jakkaralle minun viereeni! (He istuutuvat.)
Katsoppas, tämä on ollut Gudmundin paikka aina siitä asti kun hän oli
pieni. Enkä minä anna kenen tahansa tähän istua. Ja nyt saa Gudmund
siirtää esiin tuolit, niin että te toisetkin pääsette istumaan.

    (Lautamies ja hänen vaimonsa istuutuvat Ingan viereen.
    Gudmund ja Erland seisovat).

INGA (hienosti). Minä olen kyllä kuullut, Hildur, että sinun isäsi on
tullut tänne puhumaan asioista Erlandin kanssa, ja että sinä ja
Anna-äiti olette matkustaneet tänne vain keliä koettelemaan. Mutta
koska minä kerran olen saanut teidät tänne, niin täytyy minunlaisen
raukan, joka ei pääse tuvanovesta ulos, ottaa tilaisuudesta vaarin ja
puhella teidän kanssanne eräästä vakavasta asiasta. -- Ensiksi ja
etupäässä minä kysyn teiltä, Anna, ettekö te ole kyllästynyt minun
poikaani, joka matkustaa Ålvåkraan aina kun hänellä on vapaa hetki. Te
taitaisitte toivoa jo noiden käyntien loppuvan?

ANNA. Ei meillä ole mitään sitä vastaan, että Gudmund käy Ålvåkrassa.

INGA. Vai niin, silloin minä puhun itseni puolesta. Minä tahtoisin
sanoa, että kaikkina niinä pimeinä iltoina, jolloin olen istunut yksin
täällä tänä talvena, olen minä ajatellut itsekseni, että kyllä kai minä
vielä palkakseni saan nähdä nuoren emännän askartelevan tuvassa ja
kuulla lapsenkehdon liekkuvan vieressäni. Nyt minä käytän tilaisuutta
hyväkseni kysyäkseni, täytyykö minun vielä odottaa kauan tätä iloa?

LAUTAMIES. Teillä on niin kiire, Inga-emäntä.

INGA. Teillä muilla on vielä pitkältä ikää jälellä, mutta se joka
tietää ettei hänellä ole enää kauan elon aikaa, sillä on kiire saada
nähdä onnen saapuvan taloonsa. Minä tiedän Gudmundin kertoneen
lautamiehelle minkälaista meillä on, ja tiedänhän minä, ettei niitä voi
verrata Ålvåkran ihanuuksiin, mutta minä tahdon sanoa lautamiehelle ja
Annalle jotakin, josta ei hän itse voi puhua, ja se on, että hän on
poika, joka ei koskaan ole tuottanut vähintäkään surua vanhemmilleen.
(Vetoaa Erlandiin.) Sen kai sinäkin myönnät, Erland. Ja minä uskon,
että jos Gudmund saa mieluisensa vaimon, niin hänkin voi sanoa samaa
istuessaan täällä vanhoilla päivillään. Minä sanon tämän, sillä minä
tiedän lautamiehen ymmärtävän rahan arvon, mutta hän ymmärtää myöskin
sen mikä on enemmän arvoista kuin raha.

LAUTAMIES. Te olette kyllä huomannut, Inga, puhuvanne miehelle joka on
saanut tottua myöntymiseen. Voin sanoa teille, että minä olen antanut
Hildurille luvan vastata Gudmundille niinkuin hän itse tahtoo, mutta
minun mielestäni hänen piti ensin nähdä teidät ja talo.

INGA (hienosti). Minä vain pelkään, että lautamies ajatteli itsekseen:
"Kun Hildur saa nähdä vanhan, pahan anoppinsa, niin ei hän enempää
välitä Gudmundista", ja että te senvuoksi tulitte tänne tänä iltana. --
Mutta nyt sinun täytyy, Gudmund, ottaa Hildur mukaasi ja näyttää
hänelle talo, ehkäpä hän silloin itse antaa sinulle vastauksen.

HELGA (tulee kahvitarjotinta kantaen).

ERLAND. Täällä on kahvi, äiti.

INGA. No sitten sinun täytyy ensin koetella, Hildur, osaammeko me
keittää kahvia ja leipoa pieniä leipiä Närlundassa, ennenkuin menet
tarkastukselle.

HILDUR (Helgan tarjotessa kahvia). Te puhutte niin, että minä tulen
aivan hämilleni. Ei minun tarvitse mennä tarkastukselle. Ei koko
Ålvåkrassa ole niin hauskaa huonetta kuin tämä tupa. Minä luulen, että
minä heti jään tänne.

LAUTAMIES (tuntee Helgan). Mutta mitä? Sehän on sama -- (Vaikenee.)

ANNA (uteliaasti) Kuka?

LAUTAMIES (kuiskaa hänelle.) Suotorpantyttö!!

ANNA (ääneen). Suotorpantyttö!!

    (Vaikenee, kaikki ovat kuulleet huudahduksen. Kun Helga
    tulee vapisevin käsin tarjoamaan kahvia Hildurille,
    katsoo tämä häneen tuikeasti, ja Helga luo katseensa alas.)

INGA (keskeyttääkseen tukalan vaitiolon). Onko kahvi liian heikkoa?

ANNA. Ei, se on oikeata pitokahvia.

INGA (Helgalle, joka on mennyt tarjotinta kantaen perälle ja näyttää
hyviä onnettomalta). Pane tarjotin pois, Helga, ja mene ulos!

ANNA. Oliko tuo Suotorpantyttö?

INGA. Kyllä se on hän.

ANNA (jäykästi). Kyllä minun mielestäni on omituista, että te pidätte
tuollaista talossanne.

INGA. Minä otin Helga Niilontyttären luokseni, kun kuulin miten hän oli
käyttäytynyt Per Mårtensonin asiassa. Molemmat, sekä Erland että minä,
katsoimme kristityn velvollisuudeksi auttaa onnetonta tyttöä.

ANNA (neuvoen). Mutta kristityn velvollisuus on myöskin estää paheiden
ja kevytmielisyyden tunkeutumista kotiinsa.

INGA. Tyttö ei ole niin paha kuin sanotaan. Hän on kaikinpuolin
käyttäytynyt säädyllisesti ja kunniallisesti täällä ollessaan. Vai mitä
sinä sanot, isä?

ERLAND. Niin, ei häntä ole voinut mistään soimata. Hän on tehnyt
enemmän kuin hänen ikäiseltään voisi odottaa.

GUDMUND. Hän olisi kenties voinut joutua onnettomuuteen uudelleen,
jollei äiti olisi ottanut häntä luokseen.

HILDUR (nousee äkkiä kiivaasti). Jos tuo tyttö jää tänne Närlundaan,
niin minä en tule koskaan tänne.

GUDMUND (pelästyneenä). Mutta, rakas ystävä, ajattele toki, ettei
kukaan näihin asti ole osannut niin hyvin hoitaa äitiä kuin Helga!

INGA. Niin, siinä on Gudmund oikeassa.

HILDUR (varmasti). En minä tahdo pakottaa sinua enkä sinun vanhempiasi
ajamaan häntä pois. Mutta minä en aijo elää saman katon alla hänen
kanssaan. Se sinun täytyy tietää, että voit miettiä miten menettelet.
(Isälleen.) Taitaa meidän olla jo aika lähteä kotiin, isä.

LAUTAMIES (katsoo kelloaan). Niin on. Muuten tulee pimeä ennenkuin
ehdimme kotiin.

ANNA. Kiitos kahvista!

INGA. Kiitos kiittämästä!

LAUTAMIES. Hyvästi ja kiitos, Inga emäntä! (Ojentaa hänelle kätensä.)
Pelkään pahoin tämän asian vielä menevän myttyyn.

INGA (varovasti). Se riippuu Gudmundista.

LAUTAMIES (poistuu Erlandin kanssa).

ANNA. Toivokaamme parasta. Hyvästi ja kiitoksia!

    (Kättelee Ingaa ja seuraa miestään.)

HILDUR (Gudmundille). Nyt minä saan nähdä, Gudmund, minkä arvoinen minä
olen sinulle. (Kääntyy hänestä ja menee Ingan luo.) Hyvästi Inga-äiti!
Minä toivoisin, ettei tämän ensinäkemän tarvitsisi jäädä viimeiseksi.

INGA. Kiitos sinulle, Hildur! (Pitelee hänen kättään.) Älä nyt ole niin
ankara tytölle! Voi tapahtua kenelle hyvänsä, että hän joskus tarvitsee
ihmisten sääliä.

HILDUR. Vaikka te kuinka pyytäisitte, Inga-äiti, niin minun on mahdoton
ottaa Suotorpantyttöä palvelukseeni.

    (Menee nopeasti ulos, Gudmund seuraa häntä ääneti.)

INGA (pudistaa epäröiden päätään). Mitä tästä tulee? Kaunis hän on
näöltään, mutta hän on varmasti sellainen, joka etupäässä aina ensiksi
ajattelee itseään. (Sulkee silmänsä ja tuumii.) Sitä ei voi auttaa.
-- -- Helgan täytyy poistua. -- -- Helgan täytyy muuttaa.

GUDMUND (tulee verkalleen sisään, alakuloisena ja synkkänä, heittää
lakin luotaan).

INGA.
Miten sinun kävi?

GUDMUND (katkerasti). Hän sai tahtonsa perille. Minun täytyi pakostakin
luvata -- --

    (Erland tulee hiljaa sisään, jää seisomaan perälle
    ja katselee Gudmundia.)

INGA (nyökäyttää). Niin, ethän voinut muuta tehdä. Samaa mieltä minäkin
olen.

GUDMUND (purkaa tunteensa). Oli alhaista ja häpeällistä kaikessa
tapauksessa käyttäytyä sillä tapaa Helgaa kohtaan!

    (Heittäytyy, oikeanpuoleiselle penkille.)

INGA. Vähempi saa väistyä suuremman tieltä. Vai miten sinä, isä,
ajattelet?

ERLAND (hitaasti ja miettien). Kyllä sinä olet oikeassa, äiti. Mutta
nyt se riippuu siitä mikä on suurempi ja mikä on vähempi.

GUDMUND (mutisee). Enhän minä voi antaa Hildurin mennä luotani Helgan
tähden.

INGA. Helgan ei tarvitse kärsiä puutetta. Siitä minä pidän huolen. Ja
minä ilmoitan hänelle poismuuttamisesta niin varoen ettei hän tule
siitä pahoilleen.

GUDMUND (pyytäen). Mutta ei tänä iltana, äiti! Odottakaa huomiseen!

INGA. Nyt tuleekin väki iltarukoukseen.

    (Renkejä ja palvelustyttöjä tulee molemmista peräovista.
    Helga vasemmanpuoleisesta. Hän jää toisten taakse.)

Istukaa nyt!

    (Väki istuutuu Ingan ympärille.)

INGA. Tule sinä tänne minun luokseni, Helga! (Helga lähestyy) Istu
tähän jakkaralle!

    (Helga katsahtaa häneen ja istuutuu Ingan jalkoihin.)

INGA (avaa virsikirjan, asettaa silmälasit nenälleen ja sanoo
sillaikaa). Nyt me laulamme: "On päivä iltaan ehtinyt."

KAIKKI (alkavat laulaa). On päivä iltaan ehtinyt -- --

Esirippu laskee.



KOLMAS NÄYTÖS.


Närlunda. Sama isotupa kuin ensi näytöksessä, mutta nyt koristettu
tuoreilla koivunlehvillä. Aamupäivä muutamaa kuukautta myöhemmin. Inga
äiti istuu juhlapuvussa tuolissaan pöydän vieressä oikeanpuolisen
seinän ikkunan edessä. Hänkin on juhlapuvussa. Elin, nuori
palvelustyttö, kattaa aamiaispöydän yhdelle hengelle suurelle pöydälle,
joka on keskellä huonetta, enemmän katsomon puolella.

INGA. Elin, katsoppas eikö Gudmund jo ole hereillä? Siellä sisällä on
niin hiljaista.

ELIN. Kyllä menen. (Astuu vasemmanpuoleiselle ovelle, tirkistää sisään
ja sulkee oven varoen.) Ei, hän nukkuu vielä. Hän kääntyilee
levottomasti, eikä hän ole riisunut vaatteitakaan yltään.

    (Jatkaa kattamista ja poistuu tuvasta.)

ERLAND (pienen vaitiolon jälkeen). Onpa sekä typerää että hullua, kun
miesväki viettää juomalla viimeistä nuorenmiehenpäiväänsä juuri ennen
häitä. Ne ovat liian hurjia tuollaisissa tilaisuuksissa.

INGA. Se on nyt sellainen tapa, eikä sitä voi mennä muuttelemaan. Eikä
Gudmund vain senvuoksi mennyt kaupunkiin eilen, menihän hän tekemään
ostoksia toisenpäivän-pitoja varten. Ja kun hän nyt kerran oli
kaupungissa, niin eihän hän voinut kieltäytyä ystäviensä kutsusta.

ERLAND. Mutta ei se nyt ole vain sitä, äiti. Monta kertaa viime aikoina
hän on ollut samanlainen kotiin tullessaan. Kun minä vain tietäisin
mikä häntä vaivaa! Hän taitaa juoda vain unohtaakseen jotakin, joka
häntä painostaa.

INGA. Niin, muutamat ovat nyt sellaisia, että kun he ovat saaneet sen,
jota he eniten ovat toivoneet, niin he alkavat epäillä ettei tuo
toivomansa ollutkaan niin erinomainen kuin he olivat ajatelleet. Kyllä
kaikki paranee, kunhan he joutuvat naimisiin.

ERLAND (nousee). Mutta nyt minä kaikessa tapauksessa herätän hänet.

INGA. Voi, anna hänen vielä nukkua vähän aikaa!

ERLAND. No niin, nukkukoon nyt vielä pari minuuttia lisää.

    (Tupakoi edelleen.)

JANNE ÖSTER (astuu sisään hitaasti ja arasti). Hyvää päivää tähän
taloon!

ERLAND. Päivää, Janne!

INGA. Päivää Janne! Istukaa!

JANNE. Kiitos vain, emäntä!

    (Istuu oikeanpuoleiselle seinäpenkille.)

INGA. Jos Jannelle maistuu voileipä ja lasi sahtia, niin istukaa
pöytään! Se on katettu Gudmundille.

JANNE. Enpä vastaa kieltävästi, hyvä emäntä, sillä niukasti elämme
kotona tätä nykyä.

    (Istuutuu pöydän ääreen ja syö hyvällä ruokahalulla.)

INGA. Janne tulee vähän sopimattomaan aikaan, sillä Gudmund viettää
tänään häitään.

JANNE (syödessään). Kyllä tiedän, emäntä, kyllä tiedän. Senpävuoksi
lähdinkin tänään liikkeelle. Minä olen matkalla häätaloon, mutta
minulla oli sivumennessä tänne vähän asiaa. Kuulin että täällä on
huomenna toisen hääpäivän pidot. Sattuisiko niin hyvin, että täällä
tanssitaan?

INGA. Ei tiedä vaikka olisi vähän tanssiakin. (Ystävällisesti.) Jos
Janne soittaa Ålvåkrassa, niin tulee hän myöskin mukana tänne!
Kuuluuhan hän hääjoukkoon.

JANNE (huomattavalla helpoituksella). Niin, sitä minä odotinkin, mutta
kaikessa tapauksessa on hyvä tietää varmasti.

INGA (hetken vaitiolon jälkeen). Onko Janne yhtään tavannut Helgaa?
Tehän olette naapureita siellä Suursuolla.

JANNE. Minä näin hänet pari päivää sitten. Minun mielestäni hän näytti
hyvin surkealta. (Hetken mietittyään.) Ettekö te pitänyt Helgasta,
Inga-emäntä? Te annoitte hänen muuttaa jo puolen vuoden kuluttua!

INGA. Tietääkö Janne, ei minulla koskaan ole ollut ketään
palveluksessani, jonka kanssa olisin tullut paremmin toimeen. Mutta nyt
kun Gudmund menee naimisiin ja Hildur muuttaa tänne, niin on meitä
liian monta naishenkilöä talossa. Ja sen, joka oli nuorin ja viimeksi
tullut, täytyi väistyä.

JANNE. Hän on itsekin sanonut samaa minulle. Ja hän on näyttänyt
minulle miten paljon te olette antaneet hänelle sekä vaatteita että
muuta, niin että se pieni vaatenyytti, joka hänellä oli tänne
tullessaan, oli kasvanut kokonaiseksi kirstuksi. Eihän sitä voinut
ottaa uskoakseen että te olitte niin kovin tyytymättömiä häneen, koska
isä Erland itse kyyditsi hänet kotiin.

INGA. No, sitä me emme olleet ensinkään, Janne. Mutta missä suhteessa
näyttää hän Jannen mielestä surkealta?

JANNE. Niin, näyttää vain siltä, ettei hän jaksa kauempaa elää
metsässä. Hän ei ole enää se entinen suotorpantyttö, joka oli minun
ainoa iloni. Ei, hän on aivan muuttunut.

INGA. Mutta, Janne, ehkäpä se onkin hänelle parempi.

JANNE. Ensi kerran palatessaan palveluksesta täältä alhaalta kylästä,
oli hän vajonnut lokaan ja kurjuuteen, mutta hän oli sama kuitenkin.
Hän oli iloinen päästessään takaisin Suursuon ja metsän läheisyyteen.
Mutta nyt, tällä kertaa --

INGA. Oliko hän Jannen mielestä muuttunut?

JANNE (niin kiintyneenä asiaan, että unohtaa syöntinsä). Hän on tullut
niin kovin hiljaiseksi. Hän on tullut samanlaiseksi kuin te muut
täällä. Te olette tehneet hänet tupaihmiseksi. -- -- -- Hän ei enää
viihdy siellä ylämailla. Niin se nyt vain on.

INGA. Onhan hänellä lapsensa!

JANNE (kiivaasti). Lapsi! Sen on vanha Stiina kokonaan vienyt häneltä!
Helga saa tuskin silmätä sitä. Enkä minä usko Helgan enää jaksavan
hoitaa lastaan. (Yhä kiivaammin.) Minä luulen hänen ikävöivän itsensä
kuoliaaksi.

INGA (päättäväisesti). Sanokaa nyt vain suoraan mitä tarkoitatte,
Janne! Jos minä voin auttaa Helgaa enemmän kuin mitä olen tehnyt, niin
sanokaa minulle! (Huomaa Gudmundin, joka avaa ovea.) Mutta tuolla
Gudmund viimeinkin tulee! Sinä olit jo nukkua liikaa, itse
hääpäivänäsi.

GUDMUND (kalpean ja unisen näköisenä. Takki on rikkirevitty. Hän astuu
äidin luo). Taisinpa nukkua. (Koettelee otsaansa.) Ja yhtä raskas on
vielä pääni. Taitaa vielä monta unikuormaa olla siellä painamassa.

INGA (katsoo hellästi ja tutkivasti häneen). Toverisi taisivat pitää
sinulle aika isot kestit.

GUDMUND. Olihan ne. Sanonpa teille muuten, että minä en muista koko
moskasta enää yhtään mitään.

INGA. No, silloin ei siitä minun luullakseni ollut paljoakaan iloa.

GUDMUND (huomaa takkinsa revityksi). Mutta mitä tämä on?

INGA (kuivasti). Näyttääpä siltä kuin tuo takki olisi ollut tappelussa
tänä yönä. (Viittaa pöytää kohti.) Mutta istu vähän syömään ennenkuin
menet pukua muuttamaan! Sinä et ole maistanut vielä suupalaa tänä
päivänä.

GUDMUND (kääntyy pöytään päin, huomaa Jannen). Istutteko te täällä,
Janne? Minä luulin teidän soittavan Ålvåkrassa.

JANNE (nousee tervehtimään). Minä olenkin matkalla sinne, mutta
poikkesin ohimennessä tänne kun oli vähän asiaa. Ja sitten emäntä
tarjosi voileipää.

GUDMUND (istuu syömään). Istukaa vain alallanne ja syökää, Janne! --
Ehkä teillä on jotakin hauskaa kertomista, niin minä unohtaisin
hetkeksi päänkipuni!

INGA. Janne istui juuri puhumassa Helgasta, kun sinä tulit. Hän sanoo
Helgan ikävöivän tänne kylään.

JANNE. Niin se nyt on. Ja kun minä sain kuulla, että Per Mårtensonin
vaimo oli kuollut, niin minä tulin ajatelleeksi, että ehkä joku järkevä
ihminen, niinkuin te, Inga-emäntä, voisitte ottaa puhuaksenne --

GUDMUND. Vai on se ihmisparka kuollut.

INGA. Olipa onni hänelle kun pääsi pois, hänellä oli niin huono mies.

JANNE. Niin, mutta hän kuuluu viime aikoina tulleen paljoa paremmaksi.
-- Sanovat, että siitä asti kun hän oli noilla käräjillä --

GUDMUND. Senpä tahdon nähdä, ennenkuin sen uskon.

JANNE. Minä sanon vielä kerran, että jospa joku viisas ihminen puhuisi
hänelle. -- Ehkä hän voisi sovittaa minkä on tehnyt Helgalle.

GUDMUND (kiivaasti). Pahus vie, siihen hän ei rupea!

INGA. Gudmund, mikä sinua vaivaa?

GUDMUND. Minä tarkoitan, vain, että Helga on liian hyvä mokomallekin
sialle.

INGA. Sehän olisi paras mitä Helgalle voi ajatella. Kiitos, Janne, että
herätitte minussa tuon ajatuksen.

GUDMUND (kääntyy kiivaasti äitiinsä päin, mutta luo alas silmänsä kun
huomaa hänen katseensa. Toisella äänensävyllä). Eikö teillä ole näin
hääaamuna muusta puhumista kuin kuolemantapauksista, Janne?

JANNE. Ei tottamaar ole. Ainakin on parempi, että vaikenen.

GUDMUND. Sepä jotakin. Kukas vielä on manalle mennyt?

JANNE. Taidatpa sinä tietää siitä yhtä paljon kuin minä. Kuuluu olleen
tappelu viime yönä kaupungissa muutamien talonpoikien ja noiden
tiilitehtaan roistojen välillä.

GUDMUND (välinpitämättömästi). Minä en tiedä mitään viime yön
tapahtumista.

JANNE. Yhhyh! Meidän ajan nuoret ovat sellaisia nahjuksia. Jos minä
olisin ollut kaupungissa, niin tottavie olisin ollut mukana antamassa
roistoille selkään. Mutta niin ovat nyt asiat, että poliisin tullessa
makasi yksi taistelusankareista kuolleena kadulla. Ja kun hänet saatiin
poliisikonttoriin, niin huomattiin, että joku oli pistänyt veitsen
päähän, ja se oli tunkeutunut aivoihin. Terä oli mennyt poikki ja
jäänyt päähän. Se oli tavallisen kääntöveitsen terä. Itse veistä ei
löytynyt. Sen oli kai murhaaja ottanut mukaansa.

GUDMUND (on laskenut kädestään veitsen ja haarukan, kuuntelee
jännitetyn tarkkaavasti). Ovatko he jo saaneet kiinni hänet?

JANNE. Ei vielä, mutta poliisi kyllä tietää ketkä olivat tappelussa. Ne
ovat nyt seuraamassa hänen jälkiään. Meidän vallesmannille ja
siltavoudille on myöskin lähetetty sana. Niin, minä ainakaan en johda
heitä oikeille jälille.

GUDMUND (koettaa olla välinpitämätön). Janne on vain aina entisensä
lainen.

    (Jatkaa syömistään, mutta näyttää hajamieliseltä.
    Erland pitää häntä tarkasti silmällä.)

JANNE. Ja nyt kiitoksia ruuasta, sillä taitaa jo olla aika minun joutua
Ålvåkraan. (Nousee.) Hyvästi, emäntä, ja paljon kiitoksia! Hyvästi isä
Erland! Kiitos, Gudmund! Sinä olet juuri yhtä ikävystyneen näköinen
kuin kaikki muutkin sulhasmiehet tavallisesti ovat. Mutta taidatpa olla
toisen näköinen, kun illalla saat tanssia minun viuluni mukaan.

    (Menee.)

GUDMUND. (Kun toiset katsovat Jannen jälkeen, ottaa Gudmund
kääntöveitsensä taskusta ja tarkastaa teriä. Äkkiä hän säpsähtää ja
pistää nopeasti veitsen taskuunsa. Tämän on Erland huomannut, ja tästä
hetkestä asti hän panee pois piippunsa ja tulee vilkkaaksi ja
toimeliaaksi.) Kiitos ruuasta, äiti!

    (Ojentautuu ja haukottelee teeskennellen tyyneyttä).

ERLAND. Mene nyt pukua muuttamaan, Gudmund.

GUDMUND (on taas totisen ja hajamielisen näköinen). Minä menen vain
panemaan luokin Mustan kaulaan ennenkuin pukeudun hienoksi.

    (Kiirehtii ulos.)

INGA (katsoo ikkunasta hänen jälkeensä). Mutta minne hän aikoo?
(Ihmeissään.) Mitä tekemistä hänellä on puutarhassa?

ERLAND (tulee kiireesti ikkunaan). Varmaankin hakee kukkaa
napinläpeensä.

INGA (katsoo ulos). Hän pysähtyy lammikon luo -- -- Nyt hän ottaa
jotakin taskustaan ja heittää sinne. Näitkö sinä miten vesi roiskahti?

ERLAND (ruutuun nojaten). Sepä oli omituista, äiti.

INGA. Se oli ehkä jokin vanha muisto-esine, josta hän tahtoo päästä nyt
kun aikoo mennä naimisiin. Ehkä hän on saanut sen Helgalta.

ERLAND (levottomana). Jospa se olisi!

INGA. Jos ei tietäisi miten asiat ovat, niin voisi melkein uskoa
Gudmundin ajattelevan enemmän Helgaa kuin Hilduria. On oikein hyvä,
että hän menee naimisiin tänään. (Erland yhä katsoo ulos eikä vastaa.)
Sinä et kuuntele mitä minä sanon, isä.

ERLAND (varovasti, koetellen). Et kai sinä, äiti, katsonut Gudmundiin
silloin kun Janne puhui tappelusta?

INGA (ymmärtämättä häntä). Tappelustako? -- -- Kai tarkoitat hänen
puhettaan Per Mårtensonista?

ERLAND (menee istumaan, sivelee otsaansa). Niin, niin. Sitähän minä
tarkoitin.

INGA. Onpa ikävää olla tänään poissa kirkosta. Kyllä Gudmundista ja
Hildurista tulee kaunis morsiuspari.

ERLAND (taistellen yhä kiihtyvää levottomuutta vastaan). Niin, varmaan
he ovat kauniita katsella.

GUDMUND (tulee oikeanpuolisesta peräovesta). Ei teidän tarvitse kauan
odottaa, isä. Olen pian valmis.

INGA. Häävaatteesi ovat kirstun päällä huoneessasi. Kunhan saisit niitä
ilolla kantaa!

GUDMUND. Kiitos äiti! (Kääntyy äkkiä Erlandiin.) Isä...

    (Säpsähtää.)

ERLAND. Mitä tahdot, Gudmund?

GUDMUND (kovasti). Ei, se on yhdentekevää.

    (Kiireesti vasemmalle.)

ERLAND (katsoo hänen jälkeensä). Häävaatteet hän kyllä voi pukea
ylleen, mutta tuskinpa hän voi hankkia itselleen oikeaa häämieltä.

INGA. Minä melkein luulen, Erland, että sinä olet näitä häitä vastaan.
Näyttää siltä kuin aikoisit hautajaisiin.

ERLAND. Ehkäpä, äiti. (Nousee.) Minä menen katsomaan ovatko rattaat
puhdistetut viime yön matkan jälkeen. Minun on parempi olla, kun saan
jotakin tekemistä.

    (Menee ulos.)

INGA (katsoo ulos ikkunasta, ensin välinpitämättömänä, sitten
uteliaana). Sepä omituista -- -- Sinnekö hän menikin? Hänkin menee
lammikon rannalle -- -- (Tyyntyen.) Kas miten utelias hän on. Hän
tahtoo saada selville mitä Gudmund heitti sinne!

    (Katsoo edelleen ulos.)

HELGA (tulee sisään kantaen huiviin käärittyä kangaspakkaa. Hän näyttää
itkettyneeltä ja alakuloiselta ja tervehtii arasti). Hyvää päivää,
Inga-emäntä!

INGA (kääntyy ikkunasta). Kas, Helga! Päivää, lapsi! Miten sinä jaksat?

HELGA (lähestyy.) Kyllä, kiitos! Ei taida olla sopivaa minun tulla
tänne tänään kun on Gudmundin hääpäivä. Mutta minä toin sen
liinakankaan, jonka te käskitte minun kutoa.

INGA. Sepä oli hyvä. Annahan se tänne, että saan sitä katsella! (Sillä
aikaa kun Helga avaa kangasta, katselee Inga ulos.) Nyt on Erland
hakenut haavin ja haroo sillä vettä. Luulenpa sekä isän että pojan
hassahtaneen hiukan hääaamuna. (Helga on levittänyt kankaan.)
Saadaanpas nähdä! (Hän tarkastaa kangasta.) Sinä teet hyvää työtä,
Helga. Mitä tahdot kutomapalkaksi?

HELGA. Taitaa olla parasta, että määräätte itse, emäntä.

INGA (ottaa esille avaimen). Kas tässä! Tahdotko ottaa esille
rahalompakkoni tuolta vihreästä kirstusta! (Helga tekee sen.) Tyydytkö
viiteen kruunuun?

HELGA. Se on aivan liian paljon.

INGA. Ei suinkaan. Ota sinä vastaan rahat! Olet ne rehellisesti
ansainnut. (Antaa rahalompakon Helgalle.) Kas tässä! Pane nyt se
takaisin ja lukitse kirstu!

HELGA. Suur kiitosta!

    (Toimittaa käskyn.)

INGA (katselee sillaikaa ulos). Nyt hän etsii haavista... Nyt hän panee
sen pois... Nyt hän varmaankin on löytänyt sen mitä haki... (Aavistaen
onnettomuutta.) Näyttää siltä kuin kulkisi hän äkkiä niin kumarassa ja
koukistuneena.

HELGA. Saisinkohan minä toivottaa onnea Gudmundille ennenkuin hän
lähtee häihinsä?

INGA. Tietysti sinä saat. (Hän lyyhistyy tuoliinsa ja sulkee silmänsä.)
Tänään on kaikki niin outoa, Helga. Tuntuu sillä kuin tämä naiminen ei
tuottaisikaan onnea.

HELGA. Te taidatte olla pahoillanne, että tavallanne kadotatte
poikanne, emäntä. Mutta kyllä te olette iloinen kun ajattelette, että
hän joutuu parhaisiin naimisiin tässä pitäjässä.

INGA (pyyhkäisee kyynelen ja rohkaisee itseään). Kyllähän se oli suurin
onni mitä voi ajatella, että hän sai Ålvåkran Hildurin.

HELGA (lohdutellen). Saadaanpa nähdä, miten Gudmund rupeaa mylläämään
täällä Närlundassa, kun saa rahoja liikutella.

INGA (pyyhkii uudelleen silmiään). Eipä tainnut juolahtaa mieleesi,
Helga, että minä täällä tänäpäivänä istuisin itkemässä. Mutta täällä
tuvassa on niin omituista. Jotakin pahaa hiiviskelee täällä ympäri.
Minusta täällä kuiskaillaan nurkasta nurkkaan, ettei tämä naiminen
tuota onnea.

HELGA. Mutta rakas Inga äiti! Minkävuoksi se ei tulisi onnelliseksi?

INGA. Se ei tule onnelliseksi senvuoksi, että se perustettiin väärällä
tavalla. Se alkoi vääryydenteolla. (Keskeytyy, mutta jatkaa
päättävästi.) Sanoimme sinulle Helga, että sinun piti muuttaa
senvuoksi, ettemme tarvitse sinua enää Hildurin tultua tänne. Mutta se
ei ollut totta, vaan Hildur ei tahtonut ottaa Gudmundia ellemme me
ajaneet sinua pois.

HELGA. Sen minä tiedän. Sen olen ymmärtänyt koko ajan.

INGA. Niin, mutta se oli väärin tehty. Ja me häpeämme sitä kaikki
kolme. Ja saatpa nähdä, että me vielä saamme siitä rangaistuksen.

HELGA. Älkää toki sitä uskoko, emäntä. Olihan mahdotonta Hildurin, joka
on niin tarkka ja ankara, pitää minua palveluksessaan.

INGA (katsoo lempeästi häneen, ojentaa hänelle kätensä). Puolustatko
sinä nytkin häntä? Niin, te molemmat olette hyvin erilaisia.

ERLAND (perältä. Huomaa Helgan). Päivää Helga! (Ystävällisesti.) Miten
sinä jaksat? Minä en voi sinua kätellä, sillä olen märkä ja likainen.

    (Pyyhkii nurkassa riippuvaan pyyhkeeseen.)

HELGA. Kiitos, ei ole valittamista.

INGA. Helga tahtoi sanoa hyvästi Gudmundille ennenkuin hän lähtee.

ERLAND. Se on varsin luonnollista se.

INGA. En minä tahtoisi pyytää sinulta mitään nyt, kun et enää ole
palveluksessani. Mutta ehkä sinä kuitenkin tahdot ottaa tämän
vaatepakan ja kantaa sen vaateluhtiin.

HELGA. Kyllä, sen teen mielelläni.

    (Ottaa kankaan ja poistuu keittiön ovesta.)

INGA. Erland, mikä sinua vaivaa? Minä varmaankin tulen päästä vialle,
jollet sinä sano minulle minkävuoksi olet niin levoton.

ERLAND (vältellen). Mikäs minua vaivaisi?

INGA. Mitä sinä lammesta nostit?

ERLAND (raskaasti, ponnistaen). Tämän veitsen minä otin, Inga.

    (Laskee kääntöveitsen hänen eteensä pöydälle.)

INGA (kääntelee veistä, tajuamatta häntä). Onko tämä se onnettomuus,
jota minä olen koko aamun odottanut?

ERLAND (merkitsevästi). Yksi terä on siitä poissa.

INGA (tarttuu hänen käsivarteensa). Yksi terä poissa! -- Et suinkaan
tarkoita, että Gudmund -- (keskeyttää) onko sinun aikomuksesi sanoa,
että Gudmundilla oli tämä veitsi mukanaan kaupungissa viime yönä?

    (Ääni on kohonnut, niin että viimeinen on melkein huutoa.)

ERLAND (synkän totisena). Hän otti sen niiden vaatteiden taskusta,
jotka olivat sen näköisiä kuin olisivat olleet tappelussa, ja heitti
sen lammikkoon.

INGA (ei sano mitään, jää istumaan huojuen edestakaisin, valitellen
hiljaa).

ERLAND (astuu edestakaisin lattialla). Niin, nyt on onnettomuus tullut
tähän taloon.

INGA (joka on luhistunut kokoon kuin vanha ihminen iskun saatuaan,
oikaisee äkkiä itsensä). Mutta onhan Gudmund pukeutumassa sulhaseksi!
Jos siinä olisi perää, niin ei hän silloin ajattelisi naimisiin menoa.

ERLAND. Niinpä hän kuitenkin tekee. Senvuoksi hän heitti veitsen
lammikkoon, jotta voisi mennä tänään naimisiin.

INGA (ylpeästi). Gudmund! Ei, nyt sinä erehdyt, isä. Joskin hän
juovuksissa ja sekapäisenä on joutunut ihmishengen menettämiseen, niin
ei hän sentään mene naimisiin nuoren ja viattoman tytön kanssa
antamatta hänen tietää asioistaan.

ERLAND (itsepäisesti). Hän on heittänyt pois veitsensä, ja nyt hän on
pukemassa ylleen hääpukuaan.

INGA (nousee tuolilta). Se on tapahtunut niin äkkiä. Se on kova koetus
hänen nuorelle mielelleen. Mutta hän kyllä tekee niinkuin oikein on.
Sen saat nähdä.

    (Vaipuu oihkaisten istualleen ja istuu taas kuten ennen
    ja valittelee.)

ERLAND (miettiväisenä). Tämä on ensimäinen kova koettelemus hänelle. Ja
kuinka voi nuori poika ymmärtää, ettei ole mitään iloa rikkauksista ja
vallasta, kun ei ole omatunto puhdas?

INGA (oikaisee itsensä, ylpeällä luottamuksella). Saat itse nähdä mitä
hän tekee, sillä nyt hän tulee. (Gudmund tulee sisään kauniissa
sulhaspuvussa. Inga äiti sanoo merkitsevästi, nähdessään hänen
kasvoillaan kauniin, melkein kirkastuneen ilmeen.) Nyt sinä olet sen
näköinen kuin minä tahdon sinun olevan.

GUDMUND. Minä tunnen itseni niin oudoksi tässä puvussa, äiti. Mutta
katsos, kun Hildur on saanut jotakin päähänsä --

INGA. Tässä hän minun mielestäni on oikeassa. Sinä et ole koskaan ollut
niin hyvännäköinen kuin tänään, Gudmund. -- Isä, etkö tahdo pyytää
väkeä sisään, jotta he saavat nähdä Gudmundin ja toivottaa onnea!

ERLAND (menee).

GUDMUND (huutaa hänen jälkeensä). Isä, jos te -- -- (keskeytyy).

ERLAND (seisoo ovella ja viittaa ulos, palaa sisään). Tahdoitko sanoa
minulle jotakin, Gudmund?

GUDMUND (hiljaa). En, en mitään.

ERLAND (asettuu Ingan viereen; juhlallisesti Gudmundille). Tässä
talossa on ollut tapana, että äiti puhuu sekä itsensä että minun
puolestani. Mutta tänäpäivänä, Gudmund, tahdon minä, sinun isäsi, puhua
meidän molempien puolesta. Minä tahdon sanoa sinulle, että tapahtukoon
sinulle mitä tahansa, mitä kohdannetkin, niin me emme sinua jätä.
Meihin molempiin sinä voit aina luottaa. Se varmuus on hyvä olemassa,
sekä onnessa että onnettomuudessa.

GUDMUND (kiirehtii vanhempiensa luo ja ottaa heitä kädestä).

INGA (pitää hänen kättään omassaan). Meillä on aina ollut iloa sinusta,
mutta älä pelkää tulla luoksemme, jos surut sinua kohtaisivat!

GUDMUND (murtuneella äänellä). Kiitos, isä ja äiti! (Taistellen
liikutustaan vastaan.) Te olette hyvempiä minua kohtaan kuin
ansaitsisin. (Taistelee huomattavan sielullisen kamppailun. Hän kääntyy
sitten isäänsä, mutta näkee väen, joka tulee sisään hiljaa ja
juhlallisena.) Vai niin, nyt te olette täällä. (Hän menee väen luo ja
ottaa heitä kädestä. Kaikki sanovat: "Onnea!" Kun hän on kätellyt
heitä, tulee Helga sisään. Gudmund huudahtaa iloisesti.) Helga!

HELGA. Hyvää päivää, Gudmund!

GUDMUND (kättelee häntä). Olitpa oikein hyvä kun tulit!

HELGA. Minun teki niin mieleni tulla toivottamaan onnea ja siunausta
Gudmundille hänen hääpäivänään.

    (Gudmund pitelee hänen kättään omassaan, katsoo häneen,
    voimatta puhua.)

ERLAND. Siitä onnittelusta taitaa Gudmund iloita enemmän kuin mistään
muusta.

GUDMUND. Niin iloitsenkin. Minä olen niin kiitollinen siitä, että sinä
olet tullut toivottamaan minulle onnea, Helga.

    (Kääntyy äkkiä syrjään ja taistelee itsekseen. Silmänräpäys
    jännittävää vaitioloa.)

INGA (tekee äkkinäisen päätöksen). Tulkaa tänne Pekka ja Olli! (Viittaa
parille rengille.) Te autatte minut pääsemään sillalle! Minä tahtoisin
mielelläni nähdä, kun Gudmund lähtee talosta.

    (Häntä autetaan ulos. Kaikki poistuvat, niin että isä
    ja Gudmund jäävät kahden.)

GUDMUND (katsahtaa ylös ja sanoo hyvin hiljaa). Isä!

ERLAND (astuu hänen luokseen). Nyt sinä olet sanonut kaikille hyvästit.
Nyt me sitten lähdemme.

GUDMUND (painaa päänsä isän olkapäälle ja purskahtaa voimakkaaseen
itkuun).

ERLAND (lempeästi). Mikä sinua vaivaa, Gudmund?

GUDMUND (hilliten itkunsa). Te olette kaikki niin hyviä minulle, mutta
minä en ansaitse sitä.

ERLAND. Ethän sinä ole tehnyt mitään pahaa.

GUDMUND. Kyllä minä olen. (Vetäsee syvään henkeä.) Minä olen lyönyt
kuoliaaksi yhden ihmisen.

ERLAND. Vai niin, niinkö siis sittenkin oli?

GUDMUND (ihmetellen). Tiedättekö te jo sen, isä?

ERLAND. Silloin kun Janne puhui tappelusta, huomasin minä sinusta,
etteivät asiasi olleet oikealla tolalla. Ja sitten löysin sinun
veitsesi lammikosta.

GUDMUND. Minun veitseni!

ERLAND. Niin, sinnehän sinä sen heitit. Ja minä näin suurimman terän
olevan poikki.

GUDMUND. Niin, isä, se on poikki. Mutta en kuitenkaan voi käsittää,
että minä olisin sen tehnyt.

ERLAND. Etkö voi muistaa miten se tapahtui?

GUDMUND. En muista mitään. Kaikki on minulle mustaa yötä. Vain
vaatteista minä huomaan olleeni tappelussa, ja minä tiedän veitsenterän
olevan poissa.

ERLAND. Aijotko sinä salata sen?

GUDMUND. Olen ollut aivan mieltä vailla. Onhan hirveää, että tämä
onnettomuus kohtasi minua juuri tänä päivänä. Ajattelin, että ehkä ne
toiset, jotka olivat mukana, olivat yhtä humalassa kuin minäkin,
eivätkä myöskään muista mitään. Ehkei minua vastaan ole muita
todisteita kuin veitsi, ja senvuoksi tahdoin sen hävittää.

ERLAND. Arvasin kyllä sinun niin ajattelevan. Tahtoisinpa tietää mikä
muutti sinun mielesi?

GUDMUND (luo alas katseensa). Kun minä näin Helgan.

ERLAND. (tarkkaavasti). Vai niin, Helgan.

GUDMUND. Niin, isä. Kun Helga tuli minua onnittelemaan. Silloin jokin
kova suli minussa. Minä tulin niin liikutetuksi hänen tulostaan. --
Teitä toisia voin katsoa pää pystyssä; kun Helga tuli, en enää kyennyt.
Hänen pitäisi vihata minua, mutta aina hän on yhtä lempeä.

ERLAND. Gudmund! Varmasti sinä et rakastakaan Hilduria?

GUDMUND. Kyllä minä olen rakastanut. En ketään ole asettanut häntä
korkeammalle. Tiesinhän minä meidän arvomme ja rikkautemme hänen
kauttaan kohoavan, ja minä tiesin varmasti, että siinä talossa, missä
hän hallitsee, olisi hyvä elää. -- Minä olin oikein ylpeä ja
mielissäni, kun olin saanut myöntävän vastauksen häneltä. Mutta sitten
kun hän pakotti minut lupaamaan, että Helgan täytyy muuttaa, olen minä
alkanut epäillä häntä toisenlaiseksi kuin miksi minä hänet luulin.
Sillä hän oli väärässä, isä. Se oli sydämetöntä ja kovaa. Joka kerta
kun minä menin hänen luotaan, en voinut olla ihmettelemättä, mitenkä
kauan hänen rakkautensa minuun kestäisi, jos se asetettaisiin
koetukselle. Ja samalla minä näin Helgan seisovan käräjäsalissa piplia
sylissä. Ja minä kuulin hänen huutavan: "Minä luovun kanteesta! Minä
pidän hänestä vieläkin. Minä en tahdo että hän vannoo itsensä
onnettomuuteen minun tähteni."

ERLAND (hetken vaitiolon jälkeen). En tiedä, olenko ymmärtänyt sinut
oikein, Gudmund. Et suinkaan sinä enää ajattele voivasi mennä
naimisiin?

GUDMUND (kasvoilla jalo ilme). Siinä on minun koko tulevaisuuteni ja
onneni! Täytyykö minun luopua kaikesta tästä, vaikka en edes itse tiedä
olenko minä ollenkaan puukkoa käyttänyt? Isä, minä tunnustan tämän
teille, kysyäkseni teiltä neuvoa.

ERLAND. Siitä tulisi sinulle kova edesvastuu, jos asiat ovat niinkuin
sinä uskot. Et suinkaan sinä tahdo vetää mukanasi Hilduria ja hänen
sukuaan onnettomuuteen?

GUDMUND. Minä en itse voi tätä asiaa selvittää. Sano minulle mitä minun
pitää tehdä.

ERLAND. Kaiken sen jälkeen mitä olen kuullut, Gudmund, minä sanon, että
ainoa minkä voimme tehdä on se, että menemme Ålvåkraan ja kerromme mitä
on tapahtunut.

GUDMUND. Mutta tarvitseeko minun tulla mukaan, isä? Ajattelin, että
minun pitäisi siitä päästä. Nyt ovat kaikki häävieraat koolla. Siitä
syntyy sellainen hämminki.

ERLAND. Sinä tulet kuitenkin mukaan, Gudmund. Saat itse puhua Hildurin
kanssa. Hän rakastaa sinua. Ehkei käy niin huonosti kuin sinä pelkäät.

GUDMUND. Minä en usko hänen rakkauteensa, isä. (Myöntyy, kun Erland
aikoo keskeyttää hänet.) Niin, olenhan sanonut, että teen niinkuin te
tahdotte.

    (He menevät. Kuuluu ulkoa hyvästelemistä ja pyörien rätinää.
    Sen aikana esirippu laskee.)



NELJÄS NÄYTÖS.


Erik Perssonin talo Ålvåkrassa. Perältä näkyy pienisaarinen ja
metsärantainen Klar-joki. Joen toiselta puolen, metsäisen vaaran
juurelta häämöittää kirkontorni. Näyttämön poikki kivinen aita, jonka
portit ovat auki, sen takana maantie. Vasemmalta näkyy osa
ruotsalaiseen talonpoikaistyyliin rakennettua taloa, ulkokuisti
on puuleikkauksilla koristettu. Talon edustalla penkkejä ja
puutarhasohvia. Keskellä näyttämöä, perälle päin, pitkä pöytä, katettu
valkealla liinalla, jonka laidoissa kirjava raita. Pöydällä leivoksilla
täytetty korkeajalkainen maljakko; viinikannuja ja laseja. Oikealla
lehtimaja. Pöydät ja talo koristetut seppeleillä ja kukilla. Penkeillä
istuu joukko vanhempia häävieraita, juhlallisina ja jäykkinä. Nuorta
väkeä istuu ja seisoo; he ovat kaikki kansallispuvuissa ja näyttävät
katselevan toistensa kirjavia pukuja. Nuoret ovat iloisia,
naureskelevat leikkiä laskien.

LAUTAMIES (seisoo kuistin rappusilla ja katselee tielle päin,
varjostaen kädellään silmiään). Kyllä Närlundalaisten pitäisi jo olla
täällä.

ERÄS VANHEMPI TALONPOIKA. Niin onpa ihmettä, että Gudmund on niin
hidas.

LIINA (nuori tyttö, tulee ulos. Lautamiehelle). Minun käskettiin sanoa,
että nyt on morsian melkein valmiiksi puettu, niin että hän on kohta
valmis kirkkoon.

LAUTAMIES (kärsimättömästi). Tervehdä sinä heitä, että sulhanen ei ole
vielä tullut, niin että hänellä kyllä on aikaa pukea itsensä niin
koreaksi kuin haluaa.

    (Menee sisään, Liinan seuraamana.)

BRIITTA (yhdelle nuorista miehistä). Voi mun päiviäni miten pulska sinä
olet, Niilo!

NUORI TALONPOIKA. En minä ainakaan omasta puolestani pidä tästä
koreilemisesta. En tunne itse itseäni näissä pukimissa.

MAIJA-EMÄNTÄ. Kyllä se Hildur vain osaa pitää muut aisoissa. Hän saa
kaikessa tahtonsa perille. Minun ymmärtääkseni eivät vanhemmat ole
kovinkaan tyytyväisiä tähän naimiseen.

KARIN-EMÄNTÄ. Ajatelkaa, että hän on saanut koko nuoruutensa ijän
ajatella vain pukeutumistaan.

MAIJA-EMÄNTÄ. Hän saa isänsä taipumaan mihin tahtoo. Minä olen oikein
iloinen ettei hän saanut päähänsä että mekin vanhat pukeutuisimme
kansallispukuihin, sillä kyllä meidänkin olisi ollut pakko suostua.

HILDUR (kultakruunu päässä, ylt'yleensä koristeltuna kirjavilla
silkkinauhoilla, helminauhoilla, ketjuilla j.n.e. -- huntua ei käytetä
kansallispuvussa -- näyttäytyy ikkunassa. Hän seisoo ääneti ja katselee
maantielle).

BRIITTA (näkee Hildurin ja huudahtaa). Kas morsian!

KAIKKI MUUT (huutavat kilpaa). Kas morsian!

ERÄS TYTTÖ. Miten kaunis hän on!

ERÄS MIES. Oletteko milloinkaan nähneet kauniimpaa morsianta?

ANNA EMÄNTÄ (näkyy myöskin ikkunassa). Ei, Hildur, ei sovi, että sinä
näyttäydyt!

HILDUR. Minä tahdon vain nähdä eikö Gudmund tule.

    (Vetäytyy pois.)

    (Veneellinen häävieraita tulee oikealta. Eräs talonpoika
    huomaa heidät.)

TALONPOIKA. Ne ovat varmasti Sörbyyläiset!

ERÄS VAIMO. Eivät ole. Svartsjöläiset sieltä tulevat.

JANNE ÖSTER (tulee huoneesta iloisena ja kovaäänisenä). Tuolla tulevat
Svartsjöläiset! Mennäänpäs yhdessä heitä soitolla vastaanottamaan!

    (Hän soittaa marssia ja astuu koko joukon etunenässä rantaan,
    niin että näyttämö jää aivan tyhjäksi.)

HILDUR (taas ikkunassa). Niin, mutta nyt hän kuitenkin tulee!

LIINA (hänen vieressään ikkunassa). Älä vain seiso siinä ikkunassa,
Hildur, niin että hän saa heti nähdä sinut, kun tulee! Silloin hän
tulee herraksi teidän avioliitossanne.

    (Oikealta kuuluu rattaiden jyrinää, ne pysähtyvät.)

LAUTAMIES (tulee kuistiin tähystämään. Hämmästyy, nähdessään Erlandin
ja Gudmundin tulevan lehtimajan kulmauksen takaa). Mutta mitä teitä te
tulette?

ERLAND (kätellessään ja tervehtiessään). Me sidoimme hevosemme
puutarhanportille, lautamies. Arvelimme, että kenties ei sillä puolen
sattuisi olemaan väkeä. -- On eräs asia, josta meidän pitäisi puhua
teidän kanssanne ennen vihkimistä.

LAUTAMIES (hämmästyneenä). Mitä nyt on tapahtunut? -- No, sopiihan se,
vaikka meidän oikeastaan pitäisi tähän aikaan olla matkalla kirkkoon.

ERLAND. Me tahtoisimme mielellämme että Anna ja Hildur olisivat läsnä.

LAUTAMIES (hyvin hämmästyneenä). Mitä Herran nimessä? Onko jotakin
ikävää tapahtunut? Eipä ole juuri tavallista, että morsian tulee
morsiuskamarista näyttäytymään vieraille ennenkuin kirkkoon lähtiessä.

HILDUR (ikkunasta). Minä kuulen, että Gudmund haluaa puhella äidin ja
minun kanssani. Minä tulen alas, kunhan saan päälleni viimeiset
kultarannerenkaani.

LAUTAMIES (astuu pöydän luo ja täyttää kolme lasia). Voimmehan
kuitenkin ottaa lasillisen, ennenkuin te tuotte esiin tuon
salaisuutenne, olkoon se mikä hyvänsä. (Kohottaa lasinsa.) Terve!
Olkoon tämä päivä onnen ja siunauksen päivä sekä nuorille että meille
vanhoille! (He kilistelevät keskenään ja juovat. Lautamies istuutuu.)
Istukaa nyt ja avatkaa kielenne siteet!

ERLAND (istuutuu oikeanpuoliselle penkille, Gudmund jää seisomaan
pöydän eteen). Emmekö odota, kunnes naiset tulevat?

LAUTAMIES. Niinkuin tahdotte, Erland Erlandsson! (Vaitioloa.) Hildur ja
Gudmund eivät ainakaan voi hääilmaa moittia.

ERLAND. Ei, parempi se ei voisi olla.

LAUTAMIES (katsoo Gudmundiin). Mutta kylläpä Gudmund on hiljainen ja
totinen tänään! Olisinpa luullut hänen näyttävän iloiselta
hääpäivänään.

ERLAND. Minun mielestäni hän on niinkuin olla pitää. Gudmund kai
ajattelee päivän vakavuutta.

LAUTAMIES (nyökäyttää). Siinä te kyllä tietysti olette oikeassa.
(Vaitioloa.) Olette kai kuulleet viime yönä kaupungissa tapahtuneesta
murhasta?

ERLAND. Kyllä olemme.

LAUTAMIES. Kurjalla paloviinalla on paljon omallatunnollaan. (Anna ja
Hildur tulevat ulos ja pysähtyvät rappusille.) Tiedättekö, onko
murhaaja löytynyt?

ERLAND (tyyneesti). Kyllä hän on löytynyt.

LAUTAMIES. Kas, tuolla ovat naiset!

ANNA (tervehtii). Tervetuloa!

GUDMUND (huudahtaen). Hildur!

    (Hillitsee itsensä).

HILDUR (ihmeissään). Mitä sinä aijoit sanoa, Gudmund?

GUDMUND. Miten kaunis sinä olet morsiamena, Hildur!

HILDUR (hymyillen). Sitä on minulle sanottu jo monasti tänään, mutta
kaikkein hauskinta on kuulla sinun niin sanovan, Gudmund.

LAUTAMIES. Istuutukaa nyt, niin että pian selviäisimme tästä! (Naiset
istuutuvat vasemmalle penkille.) Antaapas nyt kuulua mitä tärkeää
Gudmundilla ja Erlandilla on sydämellään!

ERLAND. Niin, puhu nyt sinä, Gudmund!

GUDMUND (seisoo hetken ääneti, sitten nopeasti ja kiihkeästi). Me
puhelimme äsken tuosta eilisiltaisesta tappelusta, jossa yksi ihminen
lyötiin kuoliaaksi.

LAUTAMIES. Niin, niin, mutta miksi nyt enää siitä puhuisimme?

GUDMUND (hetken vaitiolon jälestä, nopeasti). Katsokaa, minä olin
kaupungissa viime yönä...

HILDUR (huudahtaa ja Gudmund vaikenee äkkiä. Äänettömyys, jonka aikana
kuuluu vieraiden naurua ja ääniä).

ERLAND. Muutamat Gudmundin toverit olivat panneet toimeen juhlan. Hän
oli tainnut juoda liikaa, sillä kotiin tullessaan hän ei muistanut
mitään mitä hänelle oli tapahtunut. Mutta hänen vaatteistaan me näimme,
että hän oli ollut tappelussa, sillä ne olivat aivan repaleissa ja
liassa.

GUDMUND (äkkiä uhkamielisesti). Antakaa minun kertoa loppu, isä!
(Kääntyen lautamieheen.) Kun sitten tänä aamuna pelimanni Janne tuli
meille Närlundaan kertomaan veitsenterästä, joka oli jäänyt murhatun
päähän, niin silloin minä otin veitseni ja näin että suurin terä oli
poikki. Niin, silloinhan minä olin syyllinen tai ainakin minua
voitaisiin epäillä.

LAUTAMIES (hyvin vakavana, mutta tyynesti). Sinäpä tuot ikäviä uutisia,
Gudmund.

ERLAND (hetken vaitiolon jälkeen). Kyllähän Gudmund olisi mieluummin
tästä vaiennut. Hän kadottaa paljon tällä tunnustuksella.

LAUTAMIES (nousee, katkerasti). Niin, me täällä Ålvåkrassa voimme
kaikki olla iloisia, että hän kertoi sen, muuten olisi onnettomuus
vetänyt meidätkin mukaansa.

ANNA. Onhan päivänselvää ja oikeudenmukaista että Gudmund tunnusti.

GUDMUND (joka koko ajan on katsonut Hilduriin, astuu askeleen häntä
kohti).

HILDUR (on tähän asti ollut hiljaa. Nyt hän kohottaa käsivartensa ja
vetäsee hiuksista pois suuret neulat, jotka kruunua kiinnittävät).

GUDMUND (pysähtyy ja katsahtaa häneen moittivasti). Hildur!

    (Hildur työntää neulat takaisin kruunuun.)

ERLAND. Eihän ole vielä todistettu, että Gudmund on syyllinen. Mutta
minä ymmärrän, että te tahdotte siirtää häät siksi kunnes asia on saatu
selväksi.

LAUTAMIES (kylmästi). Ei kannata puhua siirtämisestä! On kai Gudmund
siksi varma asiasta, että me kaikki voimme sopia siitä, että Gudmundin
ja Hildurin välit ovat nyt lopussa.

ERLAND (ei vastaa, vaan luo silmänsä maahan).

LAUTAMIES. Tule, Anna! On parasta meidän mennä sanomaan vieraille,
ettei nyt tule mitään häitä!

    (He menevät.)

GUDMUND (menee Hildurin luo, joka on noussut, ja ojentaa hänelle
kätensä). Etkö tahdo sanoa minulle hyvästi, Hildur?

HILDUR (säihkyvin silmin). Tuollako kädelläsi sinä puukkoa heilutit?

GUDMUND (säpsähtää. Erlandille). Niin, nyt minä olen varma siitä, ettei
häitä enää tarvitse siirtää.

    (Hildur menee.)

ERLAND (panee kätensä Gudmundin käsivarrelle). Gudmund, taitaa olla
parasta, että me samalla ajamme vallesmannin luo. Tai ehkä sinun ensin
pitäisi käydä kotona, että saisit levätä ja nukkua?

GUDMUND (kuuntelee). Kuulkaa!... Miten hiljaa ollaan sisällä! Nyt
siellä on saatu kuulla tuo uutinen. (Äkkiä katkeroituen.) Ajattele,
kaikki nämä laitokset ovat tehdyt minun häitäni varten! Kaikki tämä
olisi ollut minun omaani! (Yhä enemmän liikutettuna.) Oi, minä olisin
valmis menemään huutamaan sinne, että kaikki on valhetta! Että minä
olen keksinyt sen kaiken pannakseni Hildurin koetukselle!

ERLAND. Eipä hän juuri koetusta kestänyt.

GUDMUND. Niin, se on kyllä totta. Mutta mitä minä siitä välitän? Mitä
siitä vaikka hän onkin itserakas ja ylpeä? Hän on kaikessa tapauksessa
tämän seudun komein ja kaunein tyttö. -- -- -- Nyt me olisimme olleet
matkalla kirkkoon, isä, ja sitten minä olisin istunut ylinnä
hääpöydässä, ja kaikki olisivat kadehtineet minulta kaunista morsianta.
Minä olisin tanssinut ja leikkinyt koko päivän. Ja nyt on kaikki mennyt
myttyyn! Olinpa typerä kun tunnustin! Nyt minä menetin elämäni
parhaimman päivän.

ERLAND. Sinun äitisi ja minä iloitsemme siitä, että sinä tunnustit,
Gudmund.

GUDMUND. Iloitsetteko te siitäkin, että minä joudun linnaan?

ERLAND. Tiedämme kyllä, ettei se suinkaan ollut sinulle helppoa.

GUDMUND. Niin, kyllä te olette hyviä kun kiitätte minua sen vuoksi että
olen tärvellyt koko tulevaisuuteni.

ERLAND. On vielä yksi joka sanoo, että sinä olet tehnyt oikein.

GUDMUND. Kuka?

ERLAND. Suotorpan Helga.

GUDMUND (kiivaasti). Helga? (Seisoo hetken ääneti; senjälkeen
tyyneesti.) Isä, tule, nyt me lähdemme!

    (Poistuu kiireesti samaa tietä, jota oli tullutkin. Erland menee
    ajatuksiin vaipuneena jälestä).

    (Näyttämö on vähän aikaa tyhjä, kuuluu piiskan läimäyksiä ja
    pyörien jyrinää, mutta ei naurua eikä puhetta. Vähän senjälkeen
    soutaa vene takaisin jokea pitkin. Sitten tulee Helga maantieltä
    pihalle Janne Österin seurassa.)

JANNE (viittaa joelle). Tuolla menevät Sörbyyläiset takaisin joen yli,
ja tuolla (viittaa oikealle) -- tuolla ajaa Erland Erlandsson Gudmundin
kanssa vallesmannin luo! Nyt sinä näet, että kaikki ovat menneet
matkoihinsa. Miksi tahdoit juuri minun palaamaan takaisin sinun
kanssasi tänne?

HELGA. Minä näen tulleeni liian myöhään.

JANNE. Niin, ei tänäpäivänä vietetä häitä Ålvåkrassa. Ja koska ei tässä
pelimannilla ole ansion toivoa, niin on parasta, että minä nyt menen
todenteolla kotiin.

HELGA (miettii, epäröi ja sanoo viimein päättävästi). Janne menee
sisään sanomaan Hildurille, että tänne on tullut vieras, joka tahtoo
puhutella häntä.

JANNE. En minä ikinä usko, että hän tulee ulos puhumaan sinun kanssasi,
Helga.

HELGA. Te saatte kuitenkin koettaa, Janne! Ettekö te ymmärrä, että
minulla on tärkeää asiaa, kun kerran minä tätä pyydän.

JANNE. No niin, eiväthän he sentään voi syödä häntä senvuoksi.

    (Menee sisään.)

HELGA (huutaa hänen jälkeensä). Mutta älkää mainitko minun nimeäni,
kuuletteko!

JANNE (joka silmänräpäyksen on ollut sisällä, palaa takaisin). Nyt hän
tulee sinun luoksesi. -- Ja nyt minä menen.

HELGA. Ei, viivy vielä hetki, Janne! Voi sattua, että täällä kuitenkin
vielä tänään vietetään häitä.

    (Janne menee ja istuutuu penkille näyttämön perälle.)

HILDUR (tulee nopeasti ilman kruunua. Hän on kalpea ja seisahtuu Helgan
nähdessään). Suotorpan Helga! Mitä sinä minusta tahdot?

HELGA. Minulla olisi vähän puhumista Hildurille.

HILDUR (kiireisesti ja vilkkaasti.) Onko Gudmund lähettänyt sinut?

HELGA. Ei, minä tulen itsestäni.

HILDUR (kärsimättömästi). Mutta sano sitten, mitä tahdot! (Kun Helga
katselee ympärilleen.) Meidän täytyy jäädä tähän. Koko talo on täynnä
väkeä.

HELGA. Ennenkuin minä sanon asiani, tahtoisin minä tietää, pitääkö
Hildur Gudmundista.

HILDUR (ylpeästi). Minkävuoksi sinä sitten uskot minun aikoneen mennä
naimisiin hänen kanssaan?

HELGA. Minä tarkoitin, että pitääkö Hildur hänestä vielä?

HILDUR. Minä en ole koskaan pitänyt hänestä niin paljon kuin tänään.

HELGA (vilkkaasti). Silloin täytyy Hildurin heti antaa jonkun rengeistä
ratsastaa Erlandssonien jälkeen hakemaan heidät tänne takaisin. He
eivät ole vielä ehtineet kauas.

HILDUR (yhä enemmän hämmästyneenä). Miksi? Mitä hyötyä siitä olisi,
että hän tulisi takaisin?

HELGA. Senvuoksi, että Hildurin täytyy sanoa hänelle, että vaikka hän
olisi tehnyt mitä tahansa, niin Hildur tahtoo olla hänelle uskollinen.
Hildur on katunut ja tahtoo odottaa häntä, siksi kun hän pääsee
vankeudesta.

HILDUR. Mutta miksi minä niin sanoisin?

HELGA (kiihkeästi). Senvuoksi, että teidän välinne tulisi taas ehjäksi.

HILDUR. Ei se enää milloinkaan tule ehjäksi. En minä tahdo mennä
naimisiin miehen kanssa, joka on istunut linnassa.

HELGA. Eikö Hildur ole kuullut vanhaa satua miehestä, joka
metsästysretkellä oli sattunut ampumaan toverinsa? Pari päivää
senjälkeen piti hänen viettää häitä, mutta häätaloon tullessaan hän
meni morsiamensa luo ja sanoi hänelle: "Nyt ei tule häistä mitään,
sillä minä en tahdo tehdä sinua onnettomaksi". Mutta morsian otti häntä
kädestä ja vei hänet saliin, missä koko hääväki oli koolla, ja puhui
heille mitä sulhanen äsken oli sanonut, ja lopuksi hän sanoi: "Minä
tahdon, että meidät heti vihitään, sillä minä rakastan sinua, vaikka
sinulle olisikin käynyt onnettomasti. Ja kohdatkoon sinua mikä tahansa,
niin minä tahdon ottaa kohtaloosi osaa." (Hän pyyhkäsee otsaansa ja
katsahtaa kauniisti Hilduriin.) Eikö Hildur voisi sanoa samoin kuin se
morsian?

HILDUR. Se, joka noin voi sanoa, oli enemmän kuin ihminen!

HELGA. Onko tuo Hildurin viimeinen sana?

HILDUR (ylenkatseellisesti). Se, mitä Helga kertoi, tapahtuu vain
romaanikirjoissa.

HELGA (näyttää siltä kuin hän tahtoisi hyökätä Hildurin päälle, mutta
tyynnyttää itsensä). Jos minä en olisi tiennyt häntä syyttömäksi, niin
minä en olisi tullut pyytämään Hilduria kutsumaan Gudmundia takaisin.

HILDUR (astuu hyvin jännittyneenä askeleen Helgaa kohti). Tiedätkö sinä
sen, vai luuletko sitä vain?

HELGA (katsoo tiukasti häneen). Jollen minä sitä tietäisi, niin en
seisoisi täällä.

HILDUR (katsoen vielä kerran tutkivasti Helgaan). Niin, jos se on
totta, niin --

HELGA (kiireesti Janne Österille). Janne, juokse sanomaan rengille,
että hän ratsastaa Gudmundin jälkeen! Sano, että Hildur pyytää!

    (Janne menee vasemmalle.)

HILDUR (istuutuu penkille). Kerro minulle kaikki!

HELGA. Minä olin tänä aamuna Närlundassa, ja kun Gudmund oli lähtenyt
tänne, kertoi emäntä minulle mitä Gudmund oli tehnyt, ja että hän aikoi
kertoa Hildurille kaikki ja sitten mennä vallesmannin luo.

HILDUR (liikuttaa levottomasti jalkaa). Ei sinun tarvitse niin
juurtajaksain kertoa.

HELGA. Minä en tahtonut aluksi uskoa sitä. Silloin hän näytti minulle
sen kääntöveitsen, josta yksi terä oli katkennut --

HILDUR (keskeyttää). Entä sitten?

HELGA. Kas, tiesinhän minä heti, että Gudmund ei voisi lyödä kuoliaaksi
ihmistä, ei juovuspäissään eikä selvänä. Mutta kun sain nähdä veitsen,
olin varma asiastani. Minä sanoin hyvästi emännälle niin pian kuin
mahdollista, lainasin hevosen ja rattaat torpparin Jannelta ja ajoin
tänne niin joutuun kuin hevonen pääsi.

HILDUR. Mistä sinä olit niin varma?

HELGA. Siitä minä olin varma, että se veitsenterä, joka oli löydetty
tuon työmiehen päästä, ei ollut Gudmundin veitsestä, sillä siitä oli
vain yksi terä poissa, ja sen minä olin katkaissut kerran kun olin
saanut veitsen lainaksi päreitä vuollakseni.

HILDUR (nousee). Voitko vannoa sen todeksi?

HELGA. Sen voin kyllä. Minä sain sen veitsen lainaksi samana iltana
jolloin Hildur ensi kertaa kävi Närlundassa. Minä taitoin veitsen
teidän tullessanne, sillä minulla oli niin kiire keittää uutta kahvia.
Minä pelkäsin Gudmundin suuttuvan minuun, senvuoksi en koskaan tullut
kertoneeksi, että olin taittanut terän. Eikä hän itse ole tainnut sitä
huomata. -- -- Niin, semmoinen oli se murha, jonka hän luuli tehneensä.

HILDUR. Jonka hän luuli tehneensä -- -- Mutta kuinka saattoi
kuvitellakaan, ettei hänelle ollut sen selvempänä oma asiansa? Se hänen
luulottelunsa on särkenyt meidän onnemme.

HELGA. Ei toki, ei vielä ole niin pahasti käynyt. Vielä teidän valinne
tulevat hyviksi. Kun hän nyt tulee, niin Hildur vain sanoo katuneensa,
että antoi hänen matkustaa, ja tahtovansa olla hänelle uskollinen hänen
teostaan huolimatta.

HILDUR (ei vielä oikein ymmärrä). Enkö minä saa sanoa tietäväni, että
hän on viaton?

HELGA. Hildur ei ymmärrä häntä. Kyllä Gudmund pian saa tietää, ettei
hän ole murhaaja, mutta minä tahtoisin, että Hildur sitä ennen kutsuisi
niinkuin itsestään hänet takaisin.

HILDUR. Etkö sinä virkkanut emännälle mitään veitsestä?

HELGA. En, sillä mielestäni oli paras odottaa. Minusta tuntui, että
minun ensiksi piti tulla tänne. Luulin ehtiväni ajoissa, mutta he
olivat jo lähteneet vallesmannin luo. Ja silloin minä ajattelin, että
oli parempi jäädä tänne ja puhua siitä ensin Hildurille.

HILDUR. Mitä sinä sillä tarkoitit?

HELGA. Eikö Hildur ymmärrä, että minä tahdoin, että te taas tulisitte
ystäviksi? Teettehän, Hildur, niinkuin minä olen sanonut? Muuten ei
Gudmund milloinkaan anna anteeksi, että Hildur rikkoi hänen kanssaan
välit heti kun onnettomuus kohtasi häntä.

HILDUR (Helgan sanat tekevät yhä valtavamman vaikutuksen häneen.)
En mitenkään minä voi ymmärtää, että sinä tahdot auttaa minua, Helga!
(Hetkisen vaiti oltuaan.) Et suinkaan sinä tiedä, että juuri minun
tahdostani sinut pantiin pois Närlundasta?

HELGA. Kyllähän minä tiedän, ettei Närlundan isäntäväki tahtonut minua
muuttamaan.

HILDUR (melkein nöyrästi). Minä en ole vielä koskaan tavannut sinun
laistasi ihmistä.

HELGA. Älkää ihmetelkö, Hildur, että minä toivoisin Gudmundin tulevan
onnelliseksi. Häntä minä kiitän siitä etten minä makaa Suursuon
pohjalla. (Kuuluu rattaiden jyrinää ja piiskanlyöntiä.) Nyt he tulevat!
Ymmärtäähän Hildur, ettei Hildur ole tietävinäänkään minun käyneen
täällä puhumassa?

JANNE (nopeasti vasemmalta). Nyt ajavat Erlandssonit pihalle!

HELGA (Hildurille nopeasti). Hyvästi Hildur! Koettakaa lepyttää hänet
taas!

HILDUR (ovelta). Kiitos, Helga! Minä en unhoita tätä hetkeä.

    (Katoaa.)

GUDMUND (tulee samassa talon takaa, huomaa Helgan, pysähtyy ja
kiiruhtaa sitten häntä kohti). Kas Helga, Helga! Ei, älä mene! Mitenkä
sinä olet tullut tänne? Oi, rakkaani, miten iloiseksi tulin sinut
nähdessäni!

HELGA. Hildur juoksi juuri sisään Gudmundia vastaan.

GUDMUND. Ei, älä mene, Helga! (Hengittää syvään, pyyhkäisee otsaansa.)
Enhän minä sitä tiennyt ennenkuin juuri nyt. Mutta kun minä näin sinut
täällä, niin sanoi sydämeni, että sinua minä rakastan. Koko sinun
meillä-oloaikasi minä olin sidottu Hilduriin. Mutta sinusta minä pidän.
Nyt vasta, kun olen vapaa, minä sen ymmärrän.

    (Hän aikoo syleillä Helgaa, mutta tämä väistyy.)

HELGA. Ei Gudmund ole vapaa.

GUDMUND. Kyllä minä olen vapaa. Jos sinä vain huolit minusta, Helga.

HELGA (yhä väistyen). Gudmund on nyt pahastunut Hilduriin. Siinä koko
asia.

GUDMUND. Minä luulen isän ja äidin toivovan mieluummin sinua miniäkseen
kuin Hilduria.

HELGA (kiivaasti.) Mitä he nyt huolisivat minunlaisestani miniästä!
Olenhan minä vain köyhä torpantyttö. Ja tietäväthän he minusta vielä
pahempaakin.

GUDMUND (kiihkeästi pyytäen). Sano vain minulle, huolitko minusta?

HELGA. En minä ole ikinä tahtonut mennä naimisiin sinun kanssasi.

GUDMUND. Ehkä sinäkin pelkäät minua samoinkuin Hildur?

HELGA. Ei, ei suinkaan senvuoksi.

GUDMUND (uhaten). Pidätkö sinä sitten jostakin toisesta?

HELGA (väistellen). Hildur tulee!

GUDMUND. Pidätkö Per Mårtensonista?

HELGA (aivan perältä). Niin, hänestä minä pidän.

GUDMUND (kääntyy hänestä julmistuneen näköisenä). No, mene sitten! Nyt
meidän tiemme erosivat.

    (Helga kiirehtii pois, Gudmund luhistuu pöydän viereen penkille.)

HILDUR (tulee talosta. Hänen ryhtinsä on melkein nöyrä ja äänensä
sävyisä). Sinä olit hyvä, kun tulit, Gudmund.

GUDMUND. Onko totta, että sinä olet pyytänyt minua tulemaan takaisin,
Hildur?

HILDUR. On, Gudmund, minusta tuntui, että minulla oli sinulle vielä
puhumista.

GUDMUND (lyhyesti). Minä luulin, ettei meillä olisi toisillemme enää
mitään sanottavaa.

HILDUR (yhä enemmän hämillään). Minä olin hyvin -- Niin, kyllä minä
olin liian kova sinulle.

GUDMUND. Ja, me yllätimme sinut niin äkkiä.

HILDUR (kuten äsken). Minun olisi pitänyt ensin miettiä. Me voisimme --
olisihan minun --

GUDMUND (tyynen ystävällisesti). On kai parasta nyt antaa olla niinkuin
on, Hildur. Ei siitä kannata enää puhua. Mutta olit hyvä kun pyysit
minua takaisin.

HILDUR (liikutettuna, painaa kädet kasvoilleen, mutta kohottaa taas
päänsä). Ei, en minä voi tätä kestää!

GUDMUND (yhtä tyynesti). Älä enää sitä ajattele, Hildur!

HILDUR (taistelee itkua voittaakseen ja puhuu kiirehtien). Minä en
tahdo, että sinä uskot minua paremmaksi kuin olen. Tänne tuli eräs
kertomaan minulle, että sinä olit syytön ja hän kehoitti minua
kutsumaan heti sinut takaisin ja sovittamaan kaikki hyväksi. Enkä minä
saisi sanoa tietäväni sinun olevan syyttömän, sillä silloin sinä et
pitäisi niin suurena sitä, että minä lähetin sinua hakemaan. -- Nyt
minä toivon, että olisin tehnyt sen omasta alotteestani; mutta sitä en
tehnyt. Heti kun sinä olit lähtenyt aloin minä toivoa, että me olisimme
jälleen tulleet ystäviksi. Mutta käyköön miten tahansa, niin minä sanon
sinulle että olen iloinen siitä, että sinä olet viaton.

GUDMUND (lähestyen). Kuka sinulle antoi sen neuvon?

HILDUR. Sitä minä en saa sanoa.

GUDMUND. Minä ihmettelen vain mistä sinä jo sait sen tiedon. Sillä
tiellä me juuri tapasimme siltavoudin, joka kertoi, että murhaaja oli
saatu kiinni.

HILDUR. Minä ymmärrän, ettet sinä, Gudmund, koskaan voi unohtaa
minkälainen minä olin äsken.

GUDMUND. Kyllä, minä voin anteeksi sinulle antaa. Mutta unhoittamaan
tätä päivää minä en kykene. -- Mutta _kuka_ kävi täällä sinulle
sanomassa että tekisit tämän saadaksesi välimme korjatuksi. (Hypähtää
ylös.) Oi, nyt minä tiedän! Se oli Helga! (Kiihkeästi.) Helga se oli!
Sano, oliko se Helga?

HILDUR. Kyllä se oli Helga.

GUDMUND. Hän tuli tänne sovittamaan meitä!

HILDUR. Niin tuli.

GUDMUND. Oi, Jumala siunatkoon sinua, Hildur, senvuoksi, ettet sinä voi
valehdella. Uskotko sinä tuon suotorpan tytön, joka kiirehtäen tuli
tänne tätä sinulle opettamaan, uskotko sinä hänen pitävän minusta?

HILDUR. Kyllä, sitä olen aina uskonut.

GUDMUND (innostuen). Sinäkin sen uskot, sinä Hildur! Mutta ethän sinä
usko, että tämän hänen viimeisen tekonsa jälkeen, kun hän tahtoi antaa
onnen minulle, ajattelematta itseään, ethän sinä usko, että minä tämän
jälkeen voin pitää kenestäkään muusta kuin hänestä?

HILDUR. Mitä sinä tarkoitat, Gudmund?

GUDMUND. Sinun ei olisi pitänyt kertoa minulle, Hildur, että hän on
tullut tänään sinun luoksesi puhumaan minun puolestani! Nyt minä tunnen
hänet. Nyt minä tiedän mistä löydän tosionneni. (Hän astuu aivan
Hildurin luo.) Nyt minä sanon sinulle hyvästi. Ymmärräthän sinä, etten
minä voi viipyä täällä kauempaa. Hän ei saa tämän jälkeen odottaa minua
silmänräpäystäkään.

    (Kiirehtii siihen suuntaan, minne Helga meni.
    Lautamies, Anna ja Erland kuistin portailla.)

LAUTAMIES. Mutta olethan sinä yksin, Hildur? Missä on Gudmund?

HILDUR (ylpeästi). Gudmund on mennyt etsimään sitä vaimoa, joka sopii
hänelle, isä. Nyt te pääsitte saamasta häntä vävyksenne.

LAUTAMIES. Se on oikein, Hildur! Rohkaise mielesi! Olenhan aina
sanonut, että sinä olit liian hyvä hänelle!

HILDUR (purskahtaa itkuun. Erlandille). Ei, minä en ole liian hyvä
niinkuin isä sanoo. Sano hänelle, isä Erland, että minä alan
ymmärtää -- -- Minä alan ymmärtää --

    (Hän keskeytyy itkien ja nojautuu äitiinsä.)

    (Gudmund ja Helga tulevat hitaasti kävellen tietä kiviaidan
    takaa. Gudmund pitää käsivartta Helgan vyötäisen ympärillä
    ja puhelee hänelle kiihkeästi. Helga astuu pää kumarassa ja
    kuuntelee. He eivät katso lautamiehen puutarhaan. He ovat
    melkein ehtineet ohi, kun Erland huomaa heidät ja huudahtaa.)

ERLAND. Gudmund!

GUDMUND (pysähtyy ja kääntää onnesta säteilevät kasvonsa isää kohti).
Niin, mitä sanotte tästä, isä?

ERLAND. Minä sanon, että nyt minun ei ainakaan tarvitse pitkiin
aikoihin sanoa mitään. Nyt minä saan taas olla vaiti.

Esirippu laskee.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Suotorpan tyttö - Kansannäytelmä neljässä näytöksessä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.