Title: Pikku kuvia elämästä
Author: Päivärinta, Pietari, 1827-1913
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Pikku kuvia elämästä" ***


PIKKU KUVIA ELÄMÄSTÄ

Kirj.

P. Päivärinta


WSOY, Porvoo, 1904.



Sensuurin hyväksymä. Porvoo jouluk. 2 p. 1904.



SISÄLLYS

 Alkulause.
 Sammunut ihmisyys.
 Amma.
 Väärällä paikalla.
 Väärällä jäljellä.
 Pötikkä.
 Säälimätön.
 Kova isä.
 Kurjuutta.
 Sairas.
 Hento sielu.
 Kultaseppä.
 Surua.
 Rakastuneet.
 Tehtailijoita.
 Veljekset.



ALKULAUSE.


Ihmisen elämä on vaiheineen niinkuin jonkunmoinen panoraaman kuvio.
Vaikuttimineen, pyrintöineen liitelee tuo kuvio silmiemme editse ja
monenlaista vaariinottamista on tuossa elämänkuviossa. Iloineen,
suruineen, taisteluineen, voittoineen, tappioineen hiipivät ne silmiemme
editse päämääräänsä kohden. Monenlaisia tuloksia saavutetaan noissa
riehuvissa pyrinnöissä, niin yksilön, kuin perheenkin kesken, aina sen
mukaan, minkälaiset perustukset kullakin taistelijalla on ollut.

Kun olen jo ikämies, olen nähnyt noita taisteloita monenlaisia ja
monessa muodossa; olen nähnyt taisteluita alkavan ja loppuvankin.

Näitä eläviä kuvia aion nyt kirjoitella muistiin, mitä eläissäni olen
nähnyt.



Ensimäinen kuva.

Sammunut ihmisyys.


Lienen ollut viidentoista vuotias, kun ensi kerran jouduin muutamille
maaseudun markkinoille. Elämä siellä oli kirjavaa sekamelskaa ja touhua,
koko markkinat tuntuivat kiehuvan yhtenä mylläkkänä kuin poropata, josta
en luullut kenenkään selvää saavan.

Minulle tuli sangen ikävä ja jo iltapäivällä aloin kärttää aikuisia
kumppaneitani lähtemään pois. Kumppanit eivät kuitenkaan olleet niinkään
kiireellisiä lähtemään kuin olisin suonut ja niin kului aika, jotta
alkoi jo vähän hämärtää.

Torin toisessa päässä oli markkinakojujen välissä kapea sola.
Poislähteissämme oli se juuri patoontunut täyteen hevosia ja
markkinaväkeä, niin että siitä oli vaikea läpi päästä. Silloin ilmestyi
siihen nuori, kaunis mies hevosineen. Hän oli kookkaimpia miehiä mitä
olin siihen elettyyn nähnyt ja niin kaunis ja roteva, että minua oikein
ihmetytti. Hän pyrki tuon ahdingon läpi, mutta ei päässyt muuten
eteenpäin kuin raivaamalla itselleen tietä. Keveästi siirteli hän
kuormitettujakin rekiä syrjään ja hevosia pois tieltä. Kun hän siinä
työntelihe eteenpäin, rupesi muuan mies hänelle innoittelemaan, kysyen,
kenenkä luvalla hän niin röyhkeästi elelee.

Nuorukainen vastasi, ettei hän tee kenellekään mitään väkivaltaa, pyrkii
vain pois tästä ahdingosta, päästäkseen lähtemään kotimatkalle.

Kun innottelija siihen vastaukseen tyytymättä alkoi käydä nuorukaiseen
käsiksi, sai hän tältä semmoisen siirron, että lensi tollonkoppina ison
matkaa ja olisi kaatunut kumoon, ellei tiheä ihmisjoukko olisi estänyt
sitä. Sillävälin oli nuorimies saanut tiensä auki ja niin hän suoriutui
matkaansa.

Niin, sellainen kuva kyllä mieleen painui. Vaikka olin vielä nuori, olin
häneen niin innostunut, että hankin tietooni mistä tuo niin kaunis ja
hyvännäköinen nuorimies oli. Vihdoin kuulin, että hän oli kotoisin
toisesta pitäjästä, erään Kari-nimisen sydänmaalla olevan vankan talon
poika. Talossa oli kolme veljestä, joista kaksi oli jo nainutta, mutta
tämä markkinoilla ollut nuorin veli vielä naimaton.

Aikaa kului edelleen, niin viimein nuorin velikin nai. Pitkä, soleva ja
hento oli hänen morsiamensa, niin että tuskinpa kauniimpaa paria on
koskaan yhteen solmittu. Muutamista hän kuitenkin oli vähän liiaksi
markkinakorea ja kuuluisa tanssileija.

Karin väki oli varakasta ja sangen työteliästä. Ei siinä kyllä, että he
tekivät päivät ahkerasti työtä, mutta talviset puhteetkin olivat kaikki
ahkerassa touhussa, tehden mikä mitäkin talouden tarvetta ja vaimoväki
oli uutterasti käsitöidensä ääressä.

Penna -- tuo nuorin veli -- oli saanut olla muita joutilaampana ja
oikean työn sijasta opetellut pelata kitkuttelemaan viulua. Tuotuaan
nuoren vaimonsa kotiin, ei hän tullut enään ryhtyneeksikään mihinkään
puhdetöihin. Iltakaudet istuivat he kamarissaan, jossa Penna pelata
luruutteli viulua ja nuori nainen istui työttömin käsin kuunnellen
Pennan soittoa ja väliin neuvoen häntä, kun se ei mennyt hänen mielensä
mukaan. Innostuipa tuo tanssihaluinen Laura niin tavasta, että hän
ypöyksin koetti tanssia lattialla. Hymyhuulin katseli Penna kaunista
vaimoaan ja hän rakasti kaikesta sielustaan häntä.

Karin väki oli luonteeltaan hyvin siivoa, eivätkä pitkään aikaan
virkkaneet Pennalle ja hänen vaimolleen luotuista sanaa, vaikk'ei heidän
käytöksensä ollut taloudelle hyödyksi.

Penna vaimoineen kulki kaikilla markkinoilla, kaikissa tanssiaisissa,
häissä ja missä vaan vähänkin tanssittiin. Penna niissä tavasta
soitteli ja Laura leiskui tanssin pyörteessä. Näiltä retkiltään he
myöhään iltasilla vetääntyivät kotiin.

Tämmöisenään kului aikaa vuosi toista.

Viimein eräänä iltana tuli vanhin veli, Mauno, Pennan kamariin; Penna
oli silloinkin soittelemassa viuluaan.

"Mitenkähän se on, veliseni, kun et sinä eikä vaimosi näytä enään
pitävän talouden töistä mitään huolta; ei sitä pelaamalla ja joutilaana
istumalla kauan eletä", sanoi Mauno.

Penna lakkasi heti soittamasta, mutta kumpikaan heistä ei vastannut
Maunon muistutukseen halaistua sanaa.

Kun äänettömyys kävi pitkäksi, lähti Mauno kamarista pois.

Vaan kun hän oli ovesta ulkona, kivahti Laura suutuksissaan: "Etteivät
häpeä! Nyt tullaan meitä jo muistuttamaan ja komentamaan. Olemmeko me
heidän orjiaan! Paras on, että otamme itsemme erilleen tästä. Ostamme
likempää kirkkoa oman talon, jossa ei meitä kukaan komenna eikä
häiritse."

Penna ei vastannut siihen mitään eikä koko yönseutuna lausunut
ainuttakaan sanaa. Mutta aamulla hän meni toisten veljien luo ja sanoi:

"Pitää hakea jakomiehet taloon, sillä minä tahdon saada osani erilleen."

"Kuinka niin? Olemmehan tähänkin asti sopineet yhdessä elämään ja
toimimaan", sanoi Mauno.

"Minä en kärsi sitä, että minua ja vaimoani tullaan muistuttelemaan",
sanoi Penna ärtyisesti.

"No, mutta kuulehan nyt. Itsekin sen ymmärrät, ettei leipä kasva
työttömälle. Parasta on, että pysyt yhdessä, sillä songassa on hyvä
soutaa ja kolmisäinen köysi on aina lujin", kehoitti Mauno.

"Se on nyt kerrassa niin, että minä en jää teidän kanssanne olemaan.
Eron minä tahdon -- jakomiehet taloon", uhmaili Penna, tahtomatta edes
kuunnella tyyniä sanoja.

Eihän siinä mikä auttanut, vaan täytyi ryhtyä jakohommiin.

Toiset veljet suostuivat lunastamaan Pennalta hänen maaosuutensa;
irtaimisto ainoastaan jaettiin osinkoja myöten.

Heti lähti Penna kirkolle maanostoon. Hän löysi mieluisensa paikan ja
osti sen. Pian hän muuttikin perheineen uuteen kotiinsa, joten nyt ei
ollut ketään heitä muistuttamassa työttömyydestä.

Pennan koti muuttui nyt kyläkunnan varsinaiseksi tanssipaikaksi. Olihan
siinä vapaa talo, jossa ei ollut mitään orjailemista isännän ja emännän
puolelta ja soittoniekka oli paikalla. Heillä oli jo yksi lapsi
muuttaessaan uuteen kotiinsa. Lapsi oli heikko, mutta ei sekään ollut
esteenä tanssihaluisille. Talviset iltapuhteet ja semminkin pyhinä
iltapäivät tanssittiin Pennan kodissa ja emäntä oli aina saapuvilla,
olipa lapsen asiat miten hyvänsä.

Luonnollistahan on, että semmoisessa seurassa on aina juopuneitakin ja
nämät pitävät useinkin pahaa ja sopimatonta elämää, mutta isäntäväen
suopeus oli vähitellen kasvanut siihen määrin, ettei sellainenkaan sen
mielestä merkinnyt mitään.

Aika kului ja Pennalle syntyi useampia lapsia, kaikki poikia. Kun nämät
kasvoivat sen verran, että kykenivät juoksentelemaan, tanssitettiin
niitä väliaikoina paremman puutteessa. Isä soitteli ja äiti oli
opettamassa lapsiaan, kuinka sitä mennään.

Tämä pennalaisten käytös kummastutti paikkakuntalaisia. Joku naapuri
rohkeni eräänä kertana muistuttaa, että eiköhän heillä ole väärä käsitys
lasten kasvattamisessa.

"Miksikä niin?" kysyi emäntä ja hänen suuret silmänsä laajenivat
ihmettelystä.

"Minusta tuntuu vaan siltä, että noin nuorena tanssittaminen ei ole
oikea lasten kasvatustapa", sanoi vieras.

"Tarvitsevathan lapsetkin saada jotakin huvia ja olla vapaudessaan",
sanoi talon emäntä.

Muun hyvän lisäksi rupesi emäntä itse tarjoomaan ryyppyjä rahan edestä
vierailleen. Pennalasta tuli viimein oikea salakapakka. Juopuneita kulki
siellä myötäänsä, usein jääden meuhaamaan päiväkausiksi.
Tanssitilaisuudet tulivat nyt semmoisiksi, ettei siellä monta selvää
ollutkaan. Hyväntahtoisuudessaan nämät Pennalan mielivieraat tarjoilivat
isännälle, emännälle ja lapsillekin ryyppyjä pulloistaan, eivätkä isä ja
äiti panneet yhtään sitä vastaan. Siellä saivat lapset olla valtoimina
juoppojen joukossa, usein nekin juovuksissa, ja silloinkos niillä oikein
naurettiin ja ilakoitiin.

       *       *       *       *       *

Pienessä ränstyneessä, olkikattoisessa mökissä istuu kaksi harmaapäistä
olentoa. Ne olivat Penna ja Laura. Mökki on hataruutensa takia jotenkin
kylmä.

"Hyi kun minua viluttaa, eikä ole puita että saisi valkean pesään",
sanoi nainen.

"Käy noutamassa halkoja naapurin pinosta", neuvoi mies.

"Entä jos näkevät."

"Mitä joutavia, onhan nyt vielä pimeä; paitsi sitä, onhan pino
ulkohuoneitten takana niin, että heidän on mahdoton sitä huomata", sanoi
mies.

"Eihän minun velvollisuuteni ole puita hankkia, sinun tehtäväsihän se
on."

"Tiedäthän, etten minä kykene liikkumaan tuon kirotun kihdin vuoksi",
sanoi mies.

Vaimo kävi sieppaamassa puusylyksen naapurin pinosta, mutta sanomattoman
arka hän näytti olevan, sillä hän vilkuili ehtimiseen taaksensa puita
tuodessaan.

Kun he saivat tulen pesään, lämmittelivät he sanatonna sen ääressä
kohmettuneita jäseniään.

"Ei tässä ole paljon haaraa eineestäkään, sillä ei ole muuta kuin vähän
leipää, perunoita ja suolaisia silakoita. Vaivaishoitokin on niin
vietävän kitsas, ettei laita meille kunnollista elatusta", sanoi vaimo,
katkaisten äänettömyyden.

"Paljon se ei ole, mutta parempi sekin kuin ei mitään", lohdutteli mies.

Syödessään niukkaa aamiaistaan sanoi Laura Pennalle: "Oletko kuullut,
kun poikamme Matti on pantu taasenkin kiinni?"

Penna säpsähti.

"Hänkinkö nyt jo toisen kerran kiinni! Nyt hän joutuu pitemmäksi ajaksi
linnaan ja siellä on jo ennestään Kalle ja Jussi. Ei ole heistäkään
enään meille mitään apua. Kun he olivat vapaalla jalalla toivat he
joskus meillekin elämisen apua", sanoi Penna.

"Varastettua tavaraa."

"Itsepä heidät olet semmoisiksi opettanut. Nyt näet hedelmät", sanoi
Penna.

"Entä itse! Opettanuthan sinäkin olet heitä tuommoisiksi", sanoi Laura.

"No millä tavalla?"

"Olethan heille ja koko tuolle tanssijoukolle pelannut ja suvainnut
heitä talossasi, ja lapset ovat saaneet vapaasti olla heidän seurassansa
oppimassa kaikellaista pahuutta ja riettautta. Kun pojat jo pieninä
näpistelivät, et tosiaan varannut etkä nuhdellut heitä, päinvastoin
nauroit sinä vaan ja kehuskelit heidän nokkeluuttaan."

"Kas, kas, vai minussa se syy onkin! Mitähän jos minulla olisi ollut
siveellisempi vaimo, eiköhän asiat olisi toisin. Sinä maailman kuulu
tanssileija, sinähän se olet pienestä pitäin opettanut heitä olemaan
kaikessa mukana. Olet pitänyt salakapakkaa ja olet suvainnut heidän
tottua jo lapsena ollessaan juoppouteen. Et ole varannut etkä
muistuttanut heitä mistään paheesta", syytteli Penna vuorostaan.

"Mutta olenkos minä opettanut varastamaan?"

"Olenko minä sitten?"

"Et suoranaisesti, mutta sinussa on epärehellinen henki; sen olen
huomannut pitkin aikaa, ja sinussa asuu sama henki vielä nytkin.
Kehoitithan juuri äskenkin minua puita varastamaan", väitteli Laura.

Penna vaikeni ja molemmat jatkoivat ääneti niukkaa aamiaistaan.



Toinen kuva.

Amma.


Eteemme aukenee kuva kaukana Perä-Pohjolassa, ylhäällä Tornionjoen
rannoilla.

Reeni Kiikki oli köyhän työläisperheen ainoa lapsi. Vaikka olikin köyhä
aika maakunnassa, olisi perhe tullut jotakuinkin toimeen, mutta se
kuolema. Se kova, kylmä ja armoton viikatemies ei katso, kuinka
jälkeenjääneitten käypi; armotta se iskee vaan kun hänen aikansa tulee.

Paikkakunnalla riehui ankara lavantauti, joka lukuisasti laski ihmisiä
viimeiseen lepokammioonsa. Reeninkin vanhemmat sairastuivat tuohon
kamalaan tautiin ja jonkun viikon sairastettuansa kuolivat he molemmat
samalla vuorokaudella.

Reeni parka joutui aivan puille paljaille, mutta pitäjän vaivaishoito
koki pitää hänestä huolta.

Paikkakunnalla oli maankuulu rikas talo, jonka nimi oli Mäkivuotka. Talo
sijaitsi korkealla mäellä ja siitä oli avara näköala ympäristöön.
Monivuotista viljaa oli aitoissa, mutta eräässä aitassa olivat hinkalot
täynnä kiskotuita petäjänkuoria. Vaikka oli niin runsaasti viljaa, ei
Mäkivuotkassa syöty koskaan selvää leipää, vaan pantiin aina petäjäistä
sekaan.

Talossa oli kauan taisteltu karua luontoa vastaan. Tämä oli opettanut
isäntäväen säästäväisiksi ja mahdollisesti pitempien katovuotten varalta
panivat he hyvinäkin aikoina petäjäistä leipänsä sekaan.

Talossa oli kuusi varmaa hevosta ja kolmisenkymmentä lypsävää lehmää,
joten ei särvinaineestakaan ollut puutetta.

Tämmöinen oli se talo, johon Reeni Kiikki vaivashoidon puolesta
sijoitettiin. Mäkivuotkan väki oli järkiään siivoa väkeä. He ottivat
uuden tulokkaan vastaan niinkuin oman lapsensa, hellivät ja hoitelivat
poikaa parhaansa mukaan. Reeni oli Mäkivuotkaan tullessaan juuri
täyttänyt viidennen ikävuotensa. Poika oli hyväluontoinen ja nöyrä ja
teki empimättä mitä hänelle käskettiin.

Talossa oli toisella vuodella oleva lapsi, joka jo käveli. Myöskin oli
talossa Kaarina-niminen tyttö, joka oli juuri samanikäinen kuin Reeni.
Poika sai nyt toimekseen hoitaa näitä molempia lapsia. Ystävällisesti
varoitettiin poikaa, että hän pitäisi lapsia tarkoin silmällä, ettei
heille mitään vahinkoa tapahtuisi. Talonväki oli niin työteliästä,
etteivät he joutuneet kaikin ajoin lapsia katsastamaan.

Ahkerasti istui Reeni pikku-Akselin kehdon ääressä, liekutellen ja
laulellen hänelle ja tarjoillen pojalle milloin ruokaa, kulloin juomaa,
joita oli varalle pantu.

Reenin näin hoidellessa pikku-Akselia, kiintyi Kaarínakin tähän
joukkoon, sillä eipä hänellä muutakaan seuraa päivillä paljon ollut, kun
muu väki oli töissään.

Päiväkaudet istui Kaarina Reenin vieressä, kuunnellen pojan heleitä
lauluja, joita hän Akselia liekutellessaan lauleli, ja poika osasikin
niitä kelpo lailla, sillä hänellä oli kaunis ääni ja hyvä korva.

Isäntäväki mieltyi yhä enemmän Reeniin, sillä he huomasivat että poika
toimitti hänelle uskotun työn varsin hyvin.

Reeni oli jo taloon tullessaan hyvällä alulla lukemiseen ja isäntäväki
rupesi täydentämään hänen taitoansa. Poika oli hyväoppinen ja pian tuli
hänestä kelpo lukija.

Palkinnoksi pojan uutteruudesta ostivat he hänelle kaikellaista lasten
kirjallisuutta, satu- ja kuvakirjoja.

Nyt vasta Reenille ja Kaarinalle hauskat päivät tulivat. Aamusta iltaan
istui Kaarina Reenin vieressä, kun tämä luki satuja, ja kuvakirjoja ei
myös unhotettu. Samaa rintaa opetti Reeni myös Kaarinaa kirjalle, sillä
tyttökin oli jo ennestään hyvällä alulla.

Tällä tavalla kiintyivät lapset niin toisiinsa, etteivät he voineet
toisittaan toimeentulla.

       *       *       *       *       *

Reeni ei ole enään lasten ammana. Hänestä on kasvanut kookas, pulska
nuorukainen, samoinkuin Kaarinastakin ihana impi. Reeni on vielä
Mäkivuotkassa renkinä ja vuosi vuodelta nostaa isäntä hänelle palkkaa,
sillä ei hän mitenkään tahtoisi päästää poikaa pois.

Reeni oli säästävä mies ja hän oli palkoistaan saanut kokoon jonkumoisen
summan. Reeni ja Kaarina tunsivat sydämessään outoja tunteita toisiaan
kohtaan. Milloin vaan silmä välttyi, hakivat he toisiensa seuraa.

Tämmöinen ystävyys ei voinut olla kauan salassa. Se oli toki
isäntäväestä liikaa.

Eräänä aamuna sai Reeni kutsun tulla isännän puheille. Reeni totteli.

Kun hän oli astunut isännän kamariin, silmäili isäntä häntä synkin
katsein, kiireestä kantapäihin saakka.

"Tiedätkö sinä mistä olet tähän taloon tullut?" sanoi isäntä kolkosti.

"Hyvin kyllä sen tiedän. Tulin viisivuotiaana köyhäinhoitolaisena
taloonne", sanoi Reeni hälkyilemättä.

"Mitä välejä teillä on Kaarinan kanssa?"

"Ei mitään sen parempaa eikä pahempaa, kuin että rakastamme sydämestämme
toisiamme."

"Vai niin! mutta tiedätkös, ett'ei Mäkivuotkan ainoaa tytärtä ole
kasvatettu köyhäinhoitolaista varten", kysyi isäntä, antaen tahallaan
äänelleen ilkeän sävyn.

"En tiedä mitä varten olette hänet kasvattanut, mutta sen tiedän, että
Kaarina on minun, sillä meitä ei voi mikään voima tässä maailmassa
eroittaa. Että olen ollut köyhäimhoitolaisena ei ole minun vikani.
Olenhan ihminen ja luulen olevani oikeutettu elämään niinkuin toisetkin
ihmiset", sanoi Reeni jäykästi.

"Näytpä, vietävä, kasvaneen päätäsi pitemmäksi, etkä enää edes ota
lukuun, kuka sinut on mieheksi kasvattanut." Sitä sanoessaan isäntä
käveli kaapillensa ja luki sieltä rahoja kouraansa, astui Reenin eteen
ja ojensi hänelle rahat sanoen: "Tuossa on vuotesi palkka. Meidän
välimme on iäksi rikottu ja saat pötkiä pois meidän talosta."

"Se on minusta kylläkin paha, sillä te olette olleet pienestä pitäen
minulle niinkuin isä ja äiti ja olette minua tähän saakka kohdelleet
kaikella rakkaudella. Vaan koska kerran niin tahdotte, niin lähden
luotanne, mutta tunnossani soipi, etten poistu ainaiseksi, vaan toivon
tulevani vielä kerran takaisin."

Reeni poistui nyt isännän kamarista ja alkoi kokoilla kapineitansa.

Kaarina itki että oli vedeksi sulaa, sillä hän oli kuullut isännän ja
Reenin väliset keskustelut.

Koko talonväen jätteli Reeni kädestäpitäin hyvästi ja jokaisen kasvoissa
näkyi surullinen ilme.

Monikin olisi nyt ottanut Reenin palvelukseensa hyvällä palkalla, mutta
häntä ei haluttanut enään ruveta palvelukseen.

Säästämillään rahoilla rupesi Reeni ostelemaan Lapin tavaroita, niin
paljon kuin hänen varansa riitttivät. Venheellä kuljetti hän ne
Tornionjokea myöten Tornioon ja möi ne siellä hyvällä voitolla. Tällä
tavalla kartutti hän omaisuuttaan kerta kerralta.

Parin vuoden päästä ruvettiin yleisesti paikkakunnalla huhuamaan, että
Reeni Kiikki on varakas mies.

Eräänä iltana ilmestyi Reeni Mäkivuotkaan. Hyvän illan sanottuaan astui
hän isännän eteen.

"Niinkuin lähteissäni lupasin, olen tullut teidän taloonne. Nyt olen jo
semmoisissa varoissa, että voin vaimoni elättää. Olen tullut noutamaan
Kaarinaa, ettekä voi sitä estääkään, sillä hän on nyt jo sen ikäinen,
ettei hän tarvitse naittajaa", sanoi hän isännälle.

Isäntä oli niin suutuksissaan, että oikein vapisi. Jotakin mutisi hän
roistosta ja kiittämättömyydestä.

"En ole mikään roisto enkä kiittämätönkään, enkä tahdo teidän
rikkauksianne neulan edestä. Siinä on kyllä, kun saan oman rakkaan
Kaarinani", sanoi Reeni.

Kaarina rupesi hätäillen kokoilemaan tarpeellisimpia pitovaatteitaan
Reenin kehoitellessa, ettei hänen tarvitse pitää suurta lukua kaikista
vaatteistaan.

Kun Kaarina kyynelsilmin jätteli talonväkeä hyvästi, ei isä antanut
hänelle kättään, mutta äiti saatteli itkusilmissä tyttärensä kartanolle
saakka ja peitteli hänet rekeen.

Niin vei kun veikin Reeni Kaarinansa ja niin pian kuin asiat myönsivät,
solmivat he avioliiton.

       *       *       *       *       *

Viimeisistä tapauksista on kulunut kolmisen vuotta.

Mäkivuotkan pieni Akseli ei olekaan enään Pikku-Akseli. Hänestä on
kasvanut kookas, pulska nuorukainen. Hän oli isän silmäterä, johon tämä
kiinnitti kaiken huomionsa ja toivonsa. Tämä toivo vaikutti isässä sen
muutoksen, ettei hän paljon muistanutkaan tuota ainoan tyttärensä
kodista poismenoa.

Sopipa isän rakastaakin poikaansa, sillä Akseli oli hyväluontoinen ja
älykäs nuorukainen. Kun isä häntä johonkin käski, oli käsky useinkin
täytetty jo ennenkuin määräys oli loppuun lausuttu.

Isä rakenteli kaukasia suunnitelmia, kuinka Akselin tulevaisuus
muodostuisi loistavaksi toimeliaisuudeksi ja kuinka Mäkivuotka paisuisi
yhä isommaksi ja niittäisi kunniaa laajoissa piireissä. Nytkin oli jo
Akseli kaikkien lemmikki ja kunnioittama.

Mutta eräänä iltana Akseli tuli pahoinvoipana kotiin poropalkimelta. Hän
oli niin viluissaan, että oikein kohona hyppeli ankaran väristyksen
tähden, vaikka hänellä oli vankka talvipuku päällään. Hätäyksissään
juottivat isä ja äiti hänelle kuumaa kahvia konjakin kanssa, jota heillä
sattui olemaan, poistaaksensa pois Akselista tuota ankaraa vilua. Sitten
kuopattiin hänet moninkertaisilla peitoilla sänkyyn. Pian nukahti sairas
siihen. Vaan siitä herätessään hän oli niin kuuma kuin poltinora; kyllä
nyt ei viluttanut. Ei viipynyt kauankaan, kun Akseli oli aivan
tiedotonna houriossa, kärsien kauheita tuskia. Hän oli saanut ankaran
keuhkopoltteen ja taisteli nyt elämästä ja kuolemasta.

Mitä tehdä? Lääkäriä ei ollut lähempänä kuin Torniossa, ja jos sieltä
lähtisi hakemaan, kuluisi kiireimmälläkin kululla kolmisen vuorokautta
ennenkuin lääkäri saapuisi paikalle.

Kun sairaan tuskat yhä yltyivät, lähti isä itse toisena päivänä lääkäriä
hakemaan. Hän ajoi yöt ja päivät niin paljon kuin eteensä pääsi,
valikoiden kyytitaloista parhaat hevoset, selitellen kiireellisen
asiansa ja antaen runsaasti kyytirahoja.

Kolmannen päivän iltamyöhään ennätti isä, lääkäri mukanaan, kotiin.
Mutta voi kauhistus mitä hän näki! Akseli makasi jo ruumiina. -- Kuusi
tuntia ennen isän ja lääkärin saapumista oli hän heittänyt henkensä.

Kovasti koski tämä tapaus kaikkiin, vaan kaikkein enimmän isään. Hän ei
voinut moneen vuorokauteen syödä eikä nukkua. Hän ei voinut muuta tehdä
kuin käyskennellä huoneesta toiseen, myristen ja valitellen itsekseen.
Tuo vankkarakenteinen Mäkivuotkan Aaro-isäntä luhistui aivan pian
köyryselkäiseksi rapistuneen näköiseksi mieheksi.

Kun isä oli senverran toipunut enimmästä surustaan, että hän voi syödä
ja nukkua, ei hän sittenkään välittänyt töistä eikä muista talouden
toimista. Vaimolleen päivitteli hän ehtimiseen kovaa kohtaloaan. Tämä
koki lohdutella miestään parhaansa mukaan, muistuttaen, etteihän
kuolemalle kukaan mitään voi, mutta se ei tuntunut vaikuttavan Aaroon
vähän vähääkään.

Eräässä tämmöisessä tilaisuudessa muistutti emäntä miestään:

"Onhan meillä vielä tytär elossa, eikö olisi parasta leppyä hänelle ja
kääntyä hänen puoleensa."

"Se kiittämätön -- ei ikinä", sanoi isäntä kolkosti.

Emäntä koki selvitellä:

"No, mutta ajattelehan nyt toki asiaa tarkemmin. Eihän Kaarina ollut
sinua vastaan koskaan kiittämätön ja tottelematon, sen tunnet itsekin
tunnossasi. Tuossa yhdessä asiassa oli hän myöntymätön, mutta se olikin
sydämen asia, jota ei voi kukaan toiseksi muuttaa. Paitsi näitä ei
Kaarina ole huonoissa käsissä ja hän elää Reenin rinnalla onnellista
elämää. Turhaan sinä vihaat Reeniäkin sen tähden, että hän on ollut
köyhäinhoitolaisena. Reeni on kuitenkin mies semmoinen, joita ei
tiheässä löydy."

Isäntä ei vastannut siihen mitään, lähti vaan äänetönnä kävelemään pois.

Muutama päivä senjälkeen rupesi isäntä itse puhumaan samasta asiasta.

"Minusta on vähitellen alkanut tuntua siltä, että sinä viime kerralla
taisit sittenkin olla oikeassa", hän sanoi.

Nuo sanat kuultuaan purskahti emäntä valtavaan itkuun ja käpertyi
isännän kaulaan.

"Voi ukko kulta, kuinka hyvää minulle tekee nuo sanasi. Toimita nyt vaan
niin, että ainoa lapsemme tulee kotiin. Sittenhän sinunkin ankara surusi
haihtuu, kun hän on kotona, joka sinua palvelee ja hoitaa. Ja kun
Reenikin tulee kotiin, voit laskea kaikki taloudelliset huolesi hänen
hartioilleen ja hän kyllä kykenee ne kantamaan", puheli emäntä itkunsa
seasta.

       *       *       *       *       *

Reeni oli ostanut itselleen talon, jossa hän vietti toimeliasta elämää.
Talossa vallitsi kaikkialla erinomainen siisteys, sillä emäntä oli
semmoiseen jo kotonansa oppinut.

Eräänä päivänä Reeni ja emäntä havaitsivat kaukaa tulijan ja arvelivat:
kukahan se mahtaa olla. Mutta pian tunsivat he hänet ja riensivät häntä
vastaanottamaan kartanolle. Ukon saapuessa perille olivat he molemmin
häntä syleilemässä. Kaarina hoki ehtimiseen: "Voi, voi isäni, rakas
isäni!" Kahdenpuolen taluttivat he ukon huoneeseen ja riisuivat häneltä
päällisvaatteet. Ukko näytti ensimältä jurolta ja oli vähäpuheinen;
lieneekö hänen mieleensä muistunut entinen tyly käytöksensä tytärtänsä
ja vävyänsä kohtaan. Molemmin kokivat he kilvan parhaansa mukaan
palvella tuota arvokasta ja harvinaista vierasta. Talossa oli jo kaksi
kaunista lasta, joista toinen oli vielä kehdossa mutta toinen oli jo
jalan viistassa. Isäntäväki esitteli pikku Reenin vieraalle sanoen, että
hän on sinun isoisäsi. Poika katsoi vierasta rehellisesti silmiin
sanoen: "vai niin" ja samassa käpäsi hän ukon polvelle ja alkoi
siloitella hänen rypistyneitä kasvojansa. Muutamia kyyneleitä vyörähteli
silloin ukon silmistä.

"Minua on kohdannut suuri suru", alkoi ukko asiansa.

"Tiedämme sen ja olemme sydämemme pohjasta ottaneet osaa suruunne",
sanoivat Reeni ja Kaarina melkein kuin yhteen ääneen.

"Minä olen teitä molempia tyhmyydessäni ja ylpeydessäni tylysti
kohdellut. Pyydän nyt teiltä sitä anteeksi."

"Olemme sen jo aikaa sydämestämme anteeksi antaneet."

"Olen tullut tänne", jatkoi ukko, pyytämään teitä kotia asumaan. Minulla
ei ole muuta perillistä ja kenelle minä sitten omaisuuteni antaisin,
ellen teille. Minä luovutan kaikkeni, maani ja mantuni ja kaikki mitä
minulla on teille; ainoastaan vaadin jokapäiväisen ruu'an itselleni ja
vaimolleni kuolemaamme saakka."

"Mutta mihinkäs tämä talo joutuu?" kysyi Reeni.

"Myökää tämä, sillä onhan Mäkivuotkassakin taloa ja huoneita
asuaksenne."

"En niillä ehdoilla kuitenkaan lähde teille. Mutta jos suostutte
siihen, että olette eteenkinpäin talon isäntänä, niin tulemme
mielellämmekin. Kyllä minä sentään otan huolekseni kaikki työhommat ja
muut taloudelliset toimet", sanoi Reeni.

Äänettömänä pisti ukko kättä vävylleen merkiksi, että hän ymmärsi hänet
täydellisesti ja ehdottomasti suostui hänen esitykseensä.

Kun ukko nyt lähti kotimatkalle, oli hänen mielensä ihmeellisen keveä.

       *       *       *       *       *

Reeni ja Kaarina ovat nyt isän kodissa, Mäkivuotkassa. Ukko on yhäti
iloisella ja keveällä tuulella. Hän hyssyttelee ja kiikuttelee
polvellaan vävynsä lapsia ja myhähtelee tavasta: "noissa lapsissahan
minä elän toisessa polvessa". Reeni hoitaa taloutta ja se käypikin hyvin
laatuun. Mutta kun on joitakin uusia hankkeita, kysyy hän aina
appiukoltaan neuvoa ja kaikissa asioissa ovat he yksimieliset.

Reeni laajentelee myötäänsä Lapinmaan tavarain kauppaansa, rakentaa
harvinaisen ison veneen ja kuljettaa sillä lapintavaroita Tornioon ja
tuopi sieltä tullessaan semmoisia tavaroita, joita Lapissa tarvitaan.
Pian on koko kauppa hänen käsissään.

Vanha isäntä elpyi ja voimistui melkein entiselleen. Kun hän syrjästä
katseli Reenin hommia, mutisi hän tavasta hymysuin itseksensä: "Mikä
hullu minä kuitenkin olin".

Jos Mäkivuotka ennenkin oli maineessa, niin nyt se vasta kuuluisaksi
tuli. Talossa oli kaikille tarvitseville antaa mitä kukin pyysi;
hätääntyneitä koettiin auttaa parhaan mukaan; neuvonkysyjiä kävi siellä
pitkienkin matkojen päästä ja kaikille oli isäntä aulis tietojaan
jakamaan.



Kolmas kuva.

Väärällä paikalla.


Sääliksi käypi, -- sääliksi käypi, kun muistelee häntä viisikymmentä
viisi vuotta sitten ja nyt. Silloin roteva, notkea, miellyttävä ja
pitäjän kaunein tyttö. Hän oli hyvästä kodista ja suku oli monessa
polvessa ollut mainehikas järkevyytensä, varojensa ja monipuolisen
mestaruutensa vuoksi. Tytöllä oli terävä järki ja hopeanheleä ääni.
Vaikk'ei hän ollut saanut mitään koulusivistystä, oli hänellä kuitenkin
tavallisissa asioissa terävä ja varma arvostelukyky. Kosijoita kierteli
hänen ympärillään useita, mutta lapsellisella nöyryydellä alistui hän
äitinä tahdon alle niissä asioissa.

Niihin aikoihin levisi Paavo Ruotsalaisen herännäisyysoppi tänne
Pohjanmaalle ja ensimäisinä liittyi tytön äiti niihin. Äiti oli
erinomaisen pehmeä ja lempeäluontoinen nainen. Ehtimiseen puhui hän
tyttärelleen parannuksen tarpeellisuudesta ja tulevasta elämästä.
Mielenkiinnolla tytär kuuntelikin äitinsä puheita, vaikk'ei hän niihin
juuri mitään vastannut.

Kun oli lähimailla heränneiden seuroja, vei äiti tyttärensäkin sinne,
vaan tämä ei äidin kysyessäkään antanut mitään selvää, mitä hän niistä
piti; muista vaan näytti siltä, että tytär oli ikävissään niissä.

Kun oli kulunut joitakuita aikoja, tuli toisesta pitäjästä kosija, joka
myös kuului noihin heränneisiin. Tämän piti olla päälliseksi vielä
rikaskin ja äiti mielistyi heti häneen.

Äiti rupesi ehtimiseen puhelemaan tyttärelleen, kuinka edullinen tarjous
hänellä nyt oli, paras kaikista, mitä tähän asti on tarjolla ollut.
Tyttö ei kuitenkaan vastannut näihinkään äitinsä esittelyihin mitään.

"Eikö poika sinua miellytä, koska et vastaa minun puheisiini mitään?"
kysyi äiti eräänä päivänä.

"Minun täytyy tunnustaa, ettei hän miellytä minua", sanoi tyttö
avonaisesti.

"Mutta minkätähden?"

"Hän on minusta semmoinen törselö."

"Muoto ei kelpaa murkinaksi. Ajattele vähän pitemmälle, lapseni. Hän on
herännyt mies ja vieläpä varakaskin. Jos nyt ottaisit jonkun suruttoman
miehen, joka vielä päälliseksi olisi juoppo, minkälaiseksi luulisit
silloin elämäsi muodostuvan?" puheli äiti.

Tyttö ei nytkään vastannut.

Tosiaankin oli tuo uusi sulhaspoika jotenkin tökelömäisen näköinen.
Valkea tukka, valkeat kulmakarvat, karkea naama ja jotenkin paksut
huulet. Tämmöisenä ei hän miellyttänyt ketään. Kunpa hänellä edes olisi
ollut hilpeyttä ja eloisuutta, mutta sitäkään ei hänellä ollut. Yksinään
hän vaan istua murrotteli nurkassa, muiden keskenään puhellessa, eikä
ottanut osaa kenenkään keskusteluihin; näytti siltä kuin ahven olisi
seisoa törröttänyt jonkun kielen kolossa.

Kyläläiset eivät saaneet sitä päähänsä, että niin reima ja
arvossapidettävä tyttö ottaisi tuon epämiellyttävän pojan miehekseen.

Kyläläisten toivon mukaan ei kuitenkaan käynyt. Tyttö alistui, vaikka
vastahakoisestikin, äitinsä tahtoon ja naimiskaupat tehtiin. Suuret
herännäishäät pidettiin, joihin kokoontui väkeä monista pltäjistä.

Tyttö sai perinnökseen vankan talon irtaimistoineen, kylän parhaita
maita, jossa nuorikot sitten rupesivat asumaan.

Kun sitten piti nuoren isännän tuoda noita kehutuita rikkauksiaan, ei
niitä ollutkaan. Koko tuo rikkaus supistui pariin lehmäkantturaan ja
vanhaan hevoskaakkiin.

Uudessa isännässä ei ollut työntekijää eikä teettäjää. Päiväkaudet hän
vaan istua murrotteli kotonaan, imeskellen piippuaan, oli sitte kuinka
kiire aika tahansa. Kaikki talouden työntoimet olivat nuoren emännän
hallussa ja hänkin oli niin nuori ja kokematon, ettei hän
maanviljelyksestä paljoa ymmärtänyt.

Emäntä oli aina murheellisen ja surullisen näköinen; oli niinkuin hän
olisi hautonut jotakin salaista murhetta. Hän eli ja oli aina niinkuin
hän olisi talossa ollut ainoa asukas. Ainoastaan silloin kuin tuli
taloon tuttavia vieraiksi, elpyi hän entiseen iloisuuteensa, mutta
vierasten pois mentyä vaipui hän entiseen synkkämielisyyteensä. Emäntä
ei tosiaan puolellakaan sanalla ilmoittanut kenellekään, miten hänen
sisällinen ihmisensä laita oli, ei myös virkannut miehestään luotuista
sanaa.

Vaikka elämä oli näin umpimielistä, syntyi heille kuitenkin useampia
lapsia.

Kauvan ei voinut talous tämmöistä menoa kestää. Pian hävisivät he tuolta
emännän perintömaalta. Sitten rupesivat he vuokralla asumaan
hypoteekkimaalla, jossa heidän elämänsä oli kylläkin puutteellista.

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä huomattiin emännän kadonneen kodistaan. Ensinnä ei saatu
tietää katosiko hän puuhun vai maahan, mutta mistään ei häntä vaan
löytynyt. Emäntää etsittiin ja kuulusteltiin toisista pitäjistäkin,
mutta yhtä huonolla menestyksellä. Ruvettiin arvelemaan, että ehkä hän
on joutunut johonkin vaaraan tai menettänyt itsensä. Kun oli vuosi
toista kulunut aikaa, saatiin tietää, että emäntä oli mennyt Pietariin
joidenkuiden sukulaistensa luokse. Siellä hän kaikenlaisella asianteolla
elätteli itseään lähemmäs kymmenkunnan vuotta.

Sieltä palatessaan hän oli mielivaivainen. Sillävälin oli hänen miehensä
kuollut köyhäinhoidon huostassa.

Kumma on nyt vertailla sitä entistä reipasta ja kaunista tyttöä hänen
nykyiseen ihmiseensä. Hänellä ei ole nyt mitään toimeentulokseen, eikä
huoneennurkkaa, mihinkä päänsä kallistaisi. Pikkunen sankakori
käsivarrella kulkea huupottelee hän kylillä paikasta toiseen. Tuo kori
on niin pieni, ettei sinne juuri paljon tavaroita mahdu; kuitenkin on
siellä sukankudin, lankakerä ja joskus vähän eväänapuakin, joita hän
ihmisiltä saapi. Kun hän tulee taloon, ryhtyy hän heti pesemään isännän
ja emännän kamaria ja sen tehtyään näästää ja siistii hän sen
perinpohjin. Tämän mieleisen puuhan takia annetaan hänelle taloissa
ruokaa ja pistetäänpä evästä vakkaseenkin. Kaikissa kauppamiehissä
kulkee hän ja pyytämättä, käskemättä ryhtyy puhdistamaan ja pesemään
puotihuoneustoa, ja saatuaan sen tehdyksi, rientää hän pesemään ja
puhdistamaan sisähuoneita. Puodeista annetaan hänelle palkaksi kahvia ja
sokeria, joista hän sitten yöpaikoissa keittää tihistelee itselleen
kahvia. Hän ei ano koskaan ruokaa, mutta ottaa kernaasti vastaan, kun
hänelle sitä pesupalkaksi annetaan.

Hänellä on vielä entinen raitis ryhti, vaikka on jo vanha ja rypistynyt.
Puhe ja ääni on yhtä selvä ja raikas kuin ennenkin, se vaan, etteivät
puheet pidä paikkaansa. Hänet olisi otettu köyhäinhoidon huostaankin,
mutta hän ei tyytynyt siihen.

"Minäkö nyt menisin heiltä kerjäämään, minun omaisuudellanihan he
muutkin köyhät elättävät", sanoi hän vaan.

Kummallisia puolia näytteli elämä tässäkin.

Sääliksi käypi.



Neljäs kuva.

Väärällä jäIjellä.


He olivat oikein työteliästä ja säästäväistä väkeä. Vanhukset olivat jo
ikäihmisiä, mutta kovasti he tehdä koputtivat vielä työtä. Heillä oli
kolme aikaista poikaa, terveitä ja rotevia kaikki. Kaksi näistä
pojistakin oli varsin työteliästä, mutta kolmannelle pojalle ei
näyttänyt työ olevan mitään herkkua. Vanhemmat ja toiset veljet häntä
usein tuosta velttoudesta ja lurjustelemisesta muistuttivat, mutta
pitkälle se ei auttanut. Sillä kerralla hän vähän longahteli, mutta kun
vaan muiden silmä välttyi, lähti hän lurjastelemaan ja oli useinkin
niillä retkillä päiväkaudet. Tämän pojan nimi oli Yrrö.

Talo kun oli hyvässä voimassa ja kaikkia elintarpeita oli kyllitellen,
niin ei Yrrön velttoudesta pidetty suurta lukua, vaikka häntä usein
muistutettiinkin.

Jo aikaisin huomattiin, että Yrröllä oli taipumus hevosiin. Niistä hän
puhui alituisesti ja jos joku vieras ajoi kartanolle, oli Yrrö aina
vieraan hevosen ympärillä tarkastelemassa ja koettelemassa sitä. Väliin
hän omistajalta pyysi hevosta vähän ajaakseen ja kun hän sen luvan sai,
silloin hän vasta oli oikeassa elementissään.

Kun Yrrö tuli vanhemmaksi ja miehevämmäksi, ei hän sittenkään halunnut
tehdä raskasta maantyötä. Aina vaan samaa lurjustelemista, karkaamista
työmailta ja kylissä oleskelemista. Vähän arkana tuli hän illalla
kotiin, peljäten saavansa vanhemmiltaan ja veljiltään toria. Niitä
hänelle nyt jo aikaisempana annettiinkin oikein kukkuramitalla. Näistä
ei Yrrö ollut juuri taallaankaan, sillä hän oli sangen siivoluontoinen
mies; nauraa tuhertelihan vaan, kun toiset häntä sättivät ja toruivat
laiskuudesta.

Kun Yrrö sai sen verran varoja kokoon kaikenlaisella pikkukaupallaan,
hankki hän kohta itselleen hevosen. Tämän saatuaan ei hän enään tehnyt
päiväntyötä, ajeli vaan hevosellaan ympäri kyliä, vaihetteli ja liehtasi
niiden kanssa. Väliin oli hänellä viisikin kertaa eri hevonen yhdellä ja
samalla viikolla. Kotona ei hän käynyt viikkokausiin.

Kuinka hän noilla kaupoillaan hyötyi, ei tietty. Kerran kävi kuitenkin
niin, ettei isäukolla sattunutkaan olemaan verorahoja veronmaksun
aikana. Silloin vetäsi Yrrö kukkaron naureskellen taskustaan ja luki
verorahat isäukon kouraan.

"Saadaan sitä rahoja muutenkin kuin maata tonkimalla", sanoi Yrrö.

Naurun-vienoon vetäysi ukonkin suu ja useita tyytyväisyyden hymähdyksiä
pääsi hänen huuliltaan. Tyytyväisiltä näyttivät toiset veljetkin.

Sen koommin ei kukaan enään nurkunut Yrrön toimia eikä työttömyyttä,
olipa ja elipä hän miten tahansa.

Yrrö ei nyt monasti näyttänyt silmää kotonaan, vaan oli myötäänsä
huijaamassa kylillä, kaupungeissa ja markkinoilla. Alinomaa oli hän
hevoskaupan touhussa, vaihetellen, ostaen ja myöden niitä. Hänellä
olikin usein maankuuluja juoksijoita.

Tähänkin saakka oli Yrrön elämä näyttänyt jotenkin sumeita kuvia, mutta
nyt se teki kokokäänteen.

Eräänä kesäsydännä tuli Yrrö kotiin hevosineen, jonka piti olla verraton
juoksija.

Joku päivä sen jälkeen havaittiin kolme miestä astuskelevan taloa
kohden. Kun Yrrö akkunasta havaitsi nuo miehet, pökäsi hän paikalla
ulos. Miehet tupaan saavuttuaan kysyivät kohta, oliko Yrrö kotona.

"Kyllä hän kotona on, vaan pistäysi juuri ulos. Olisiko teillä ollut
Yrrölle asiaa?" sanoi Takalan ukko.

"Olisihan sitä vähän", sanoivat miehet.

"Ei suinkaan hän kauan mahtane viipyä, odottakaa nyt vähäsen", sanoi
ukko.

Miehet odottivat päivästä toiseen neljä vuorokautta, mutta Yrröä ei vaan
kuulunut. Miehet oleskelivat puhtokunnan taloissa, kulutellen sitenkin
ikävää odotusaikaansa.

Vihdoin rupesi isäukko kyselemään miehiltä, mitä asiaa heillä olisi
Yrrölle, kun he häntä niin hartaasti odottivat.

"Minulla olisi Yrröltä saamista likemmäs tuhannen markkaa, ja kun ei ole
velkakirjaa, niin otin nämä miehet todistajiksi", sanoi joku miehistä.

Tämä odottamaton uutinen vaikutti ukkoon niinkuin olisi kylmä vesiämpäri
valettu hänen niskaansa ja hän tyhmistyi niin, ettei hänellä ollut sanaa
suuhun tulevaa.

"No missä tapauksessa Yrrö on teille joutunut niin suureen velkaan?" sai
ukko vihdoin sanotuksi.

"Hevoskaupoissapa tietenkin", vastasi mies.

Eipä Yrrö ollutkaan saanut muulla tavalla rahaa kukkaroonsa, niinkuin
hän oli kerskannut, ja maata hän ei suinkaan ollut tonkinut.

"Mistä luulette Yrröltä ottavanne tuon saamisenne?" kysyi ukko
kauhistuksissaan.

"Onhan hän teidän poikanne."

"Ei Yrröllä ole mitään osaa taloon", vakuutti ukko.

"No tahdotte kai kunniastanne ja arvostanne sen verran pitää, että totta
maksatte miehissä tuon vähäisen summan. Muuten täytyy koetella mitä laki
tämmöisestä asiasta sanoo", uhmailivat miehet.

"Ottakaa tuo hevonen!"

"Mitä me tuolla jalattomalla, nilkulla ja vanhalla luuskalla teemme;
korkeintaan se on parinsadan arvoinen", sanoivat miehet.

Yrrö oli sanomattoman kiltti ja hyväsydäminen mies ja isä rakasti häntä
niinkuin muitakin perheensä jäseniä. Ukko joutui pahaan pulaan.
Semmoista häpeää ei hän suurin surmin olisi suonut tulevan, että asia
olisi joutunut oikeuden eteen. Rahoja ei hänellä itsellään ollut tuon
velan maksuksi ja paha oli olla maksamattakin. Ukko kävi lainaamassa
naapurilta tuon summan ja maksoi miehet kuitiksi.

Hyvillämielin Iähtivät miehet matkaansa.

Yrrö ei palannut enää kotiin koko sinä kesänä eikä syksynä. Häntä
kuulusteltiin ja etsittiin monesta pitäjästä, mutta aina turhaan.
Vihdoin syystalvella saatiin tietää hänen asuskelevan metsäsaunoissa
sydänmailla. Hengissä pysyäkseen hän varasteli taloista ruokaa.

Nuo miehet, jotka Takalassa kävivät Yrröltä saamistansa perimässä, eivät
olleet Yrrön ainoat velkojat. Niitä tuli tuhkatiheään taloon ja isäukko
koki kaikkia tyydyttää, pelastaakseen poikansa kunniaa ja mainetta.
Yrröstä levinneet tiedot koetettiin kaikin tavoin saada pysymään
salassa.

Syystalvella ilmestyi Yrrö eräänä yösydännä kotiinsa. Niinä muutamina
tunteina, jotka hän uskalsi kotonaan olla, ei Takalassa nukuttu. Koko
perhe oli silloin koolla ja kaikki itkivät yhteen ääneen. Joukonmiehissä
rukoilivat he Yrröä, ettei hän enään lähtisi jatkamaan alotettua
uraansa, vaan jäisi kotiinsa, rupeaisi tekemään työtä ja alkaisi uutta
elämää. Erittäinkin Yrrön vaimo lapsi sylissä riippuen hänen kaulassaan
itki ja rukoili, niin että oli vedeksi raueta.

"Minun asiani", sanoi Yrrö, "on jo sillä kannalla, ettei minun käy
perääntyminen alkamaltani uralta." Kyyneleet valuivat hänenkin
silmistään, kun hän vielä ennen lähtöään hellästi syleili vaimoaan.

Vihdoin hän hellävaroin irroitti vaimonsa itsestään, työnsi hänet
ulommaksi ja sanaakaan kenellekään sanomatta syöksähti ulos yön
pimeyteen. Riennettiin hänen jälkeensä muka kiinnipitämään, mutta
silloin hän jo oli tuotakin tuokempana; kuultiin vaan hänen mennessään
ääneensä itkevän.

Tämä ei ollut vielä viimeinen surun aihe vanhemmille. Nuorempi Kahvi
niminen veli ja Yrrö olivat aina rakastaneet toisiaan. Kahvia säälitti
kovin Yrrön surullinen tila ja väärässä veljenrakkaudessa päätti hän
hakea Yrrön ylös ja olla hänelle apuna ja tukena. Tältä retkeltään ei
Kahvikaan palannut. Veljeksistä tuli siten vaarallisimpia metsärosvoja
mitä olla saattaa. Kauan eivät he majailleet samassa metsäsaunaasa, vaan
muuttelivat tiheään pitäjästä toiseen. Väliin olivat he yhdessä
varkaisilla, väliin heistä oli toinen vahtimassa majapaikkaa. Heille
kelpasi nyt muukin arvokas tavara, ei vaan ruoka-aineet. He olivat
kuitenkin luonnostaan siksi siivoluontoisia, ett'eivät koskaan käyneet
ihmisten kimppuun, silloinkaan kun heitä ahdisteltiin kiinni saadakseen.
Mutta sangen oveloita he olivat, luistivat kuin ankeriaat
kiinniottajiltaan läpi käsien ja katosivat tielle tietämättömiin.

Kolmisen vuotta säilyttivät he päänsä, niin ettei heitä saatu kiinni.
Mutta eräänä yönä heidät yhtäkkiä iso miesjoukko piiritti erään
syrjäisen talon aittaan. Yrrö tormasi miesten lävitse ja töytäten pari
miestä mennessään kumoon, pääsi siten pihalle. Mutta pihalla sattui
olemaan käsipaaret, joita hän ei pimeässä huomannut. Hän meni kopiksi
niihin, kompastui ja siinä pääsivät miehet hänen niskaansa. Kahvi, joka
tätä yleistä hälinää hyväkseen käyttäen koetti päästä pintehestä,
takertui myöskin heti ulos tormatessaan miesten kynsiin.

Veljesten majapaikka etsittiin ja sieltä löytyi paljon heidän
varastamaansa arvokasta tavaraa, hopea-astioita, taskukelloja,
kultasormuksia ja muuta semmoista. Moni sieltä sai varastetun tavaransa
takaisin.

Luonnollista on, että veljekset saivat tuomionsa, ensin piiskat
selkäänsä ja monta vuotta pakkotyötä.

Mutta vielä sittenkään, kun he olivat rangaistuksensa kärsineet ja
päässeet vapaalle jalalle, eivät he voineet olla ryhtymättä entiseen
ammattiinsa. Nyt heidät kuitenkin saatiin nopeammin kiinni ja asia
päättyi vihdoin siihen, että he molemmat joutuivat ikutielleen.

Ukko joutui eukkonsa kanssa vaivaishoidon huostaan.



Viides kuva.

Pötikkä.


Pituudeltaan hän oli keskikokoa, mutta sangen jykevää tekoa muuten.
Hartiat olivat kuin kuopankatto ja posket pulleat kuin limppu. Hän oli
kovin rokonarpinen ja muutamia karkeita partakarvoja törrötti hänen
leuvassaan ja ylähuulessa vallan kuin kissanviikset. Hänen ruumiissaan
ei nivustenpaikkaa ollutkaan, vaan oli se yhtä vahvaa pötkylää kurkusta
lanteisiin saakka.

Hän liikkui sanomattoman hitaasti ja niin raskaasti, että pienimmät
kivet muljahtelivat nurin hänen metsäteitä tallustellessaan. Tästä
kömpelyydestään hän kylän kesken saikin liikanimen "Pötikkä", --
ihmisethän ovat niin kernaat keksimään pilkkanimiä toisilleen.

Mutta Pötikkä ei suurin juuri välittänyt siitä mitään, mitä nimiä
ihmiset hänelle antoivat tai mitä he hänestä sanoivat tai ajattelivat.

Isännät vaan pitivät paljon Pötikästä, sillä yksi hyvä lahja hänellä
kuitenkin oli: hän osasi -- tehdä työtä. Kilvalla häntä haluttiin
palveluspaikkoihin ja kirvalla isännät hänelle nostivat palkkaa.

Pötikkä palvelikin liki parikymmentä vuotta kylän isäntiä, mutta
viimeisessä talossa hän palveli yhtämittaa kymmenen vuotta, kun
isäntänsä ei häntä päästänyt millään ehdolla pois. Isäntä tiesi, että
kun Pötikkä on työnrinnassa, silloin sujuu työ eivätkä muutkaan jouda
siekailemaan.

Näintavoin Pötikkä teki työtä ja palvelusaikanaan hän ennätti koota
itselleen melkoiset säästöt.

       *       *       *       *       *

Isonjaon aikana oli talojen tilusten väliin jäänyt iso aukea
kivikkokangas, joka ei ollut kenellekään kelvannut. Tätä kivikkokangasta
oli Pötikkä pitänyt kauan silmällä, vaikk'ei kenellekään siitä mitään
virkkanut. Kankaassa oli kivi kiven vieressä, isompaa ja pienempää,
mutta kiviä ei ollut kuin yksikerrassa ja alla oli kaunis, punainen
savimulta.

Tänne sydänmaalle Kaukalokankaalle lähti Pötikkä nyt talontekoon. Hän
rakensi ensin neliseinäisen tuvan, johon teetti oikean uloslämpiävän
takan; ovipäädyn nojalle hän latoi pitkiä karangoita nojalleen päätyä
vastaan toimittamaan eteisen virkaa.

Kun tuo Kaukalokangas oli kruununmaata ja muitakin kruununmaan rämeitä
oli saatavissa, haki Pötikkä siihen syynin ja niin perustettiin
Kaukalokankaalle uutistalo, ja Pötikkä pantiin sille nimeksi.

Olisi luullut, etteivät neitoset välitä mitään niin tallukkamaisesta
miehestä, mutta niin ei ollut. Kovin hölmistyivät ihmiset, kun Perolan
piika Mari ja Pötikkä kuuluttaa pöläytettiin avioliittoon. Tuo Mari oli
kauneimpia ja sävyisimpiä ihmisiä mitä olla saattaa. Kummailtiin sitä,
kun niin sievä ja kelpo ihminen yhtyi tuommoiseen juurakkoon.

"Kumma kun sinä tuohon Pötikkään ryhdyit, olisithan saanut parempiakin",
sanoi joku Marille.

"Missä niitä on niitä parempia?" kysyi Mari.

"Joka poikahan toki parempi on kuin Pötikkä; niinhän tuo on rumakin."

"Muoto ei kelpaa murkinaksi. Monta on huonompaa miestä kuin Juho;
taitaapa viinoihinkaan sekaantua, niinkuin nykyisten nuorten miesten
tapa on", vastasi vaan Mari.

Sinne pieneen tupaseensa vei Pötikkä Marinsa ja he alkoivat elää
onnellista avioelämää.

Siinä sitten alkoi Pötikkä mullostaa kivikkokangasta. Parin vuoden
päästä oli hänellä jo kaunis perunamaa kasvamassa ja pari kolme sarkaa
ruista.

Paikka oli semmoinen, ettei siinä koskaan pannut halla ja se oli
Pötikälle suureksi avuksi.

Väliin kuitenkin leipä loppui ja silloin lähti Pötikkä kyläntyöhön lisää
ansaitsemaan. Vaikka hänellä oli rahojakin, ei hänen tehnyt mieli niitä
äkkipikaa hukata, vaan hän tahtoi kaikki työllään ansaita ja säästää
rahat parempaan tarpeeseen. Kun hän sitten, puolentynnyrin
ruisjauhosäkki selässä asteli kotiinsa, kyllä silloin kivet sinkoilivat
ja kangas kopisi.

Kun Kaukalokankaalla ei ollut laidunmaata eikä siis kannattanut pitää
hevosta, toimitti Pötikkä itse hevosen työt. Hänellä oli vankkurit
kesällä ja reki talvella, joilla veti kiviä pois mullokseltaan. Sitä ei
voisi uskoa, joka ei omin silmin olisi nähnyt, minkälaisia ruunankuormia
hän perässään veti kiviaitaan, jota hän kankaanlaiteelle rakensi.

Karjaa kasvatettiin vähitellen ja ennenpitkää oli heillä neljä lehmää ja
muutamia joutilaita.

Säästövaroillaan Pötikkä teetätti viljamaiksi rämeitänsä, jotka
enimmästi olivat niin matalapohjaiset, että niistä nousi ojanpohjasta
savi. Sieltä Pötikkä hyvinä vuosina sai viljaa ja sittemmin heiniä.
Kauan ei hänen tarvinnutkaan kylästä leipää hankkia, sillä hän alkoi
tulla toimeen omasta varasta.

Pötikän kävi kovin sääliksi, kun hänen rakkaan vaimonsa ja lastensa
täytyi asua niin kehnossa hökkelissä. Hän rupesikin pian rakentamaan
välkeämpää asuntoa ja parin vuoden päästä oli hänellä valmiina sievonen
rakennus, jossa oli välkeä tupa ja kaksi kamaria eteisen kanssa.

       *       *       *       *       *

Parikymmentä vuotta on kulunut siitä kun Juho Pötikkään rupesi taloa
tekemään. Karja on paisunut niin, että talossa on jo toistakymmentä
lypsävää. Isännällä on jo hevonenkin, oikein vankka ruuna, joka nyt
vuorostaan vetää kiviä pellonteokselta kiviaitaan. Kyllä siis työ nyt
sujuu toisella lailla kuin ennen.

Pötikän isäntä rakensi myllyn talonsa alapuolella purossa olevaan
putoukseen. Kesäsydännä siinä ei tosin ollut tarpeeksi vettä; mutta
keväisin ja sateisina syksyinä oli sitä niin runsaasti, että mylly voi
aika vauhtia pyöriä. Eipä ollutkaan haitaksi, vaikk'ei mylly aina voinut
pyöriäkään, sillä Pötikän isännällä oli salvossa aina monenvuotista
viljaa ja kun mylly taas pyöri, niin hän siinä käytti vuodentarpeensa.
Katovuosina oli aina Pötikän aitassa monen talon siemen.



Kuudes kuva.

Säälimätön.


On kevät-talvi. Suuren, tiheään asutun kirkonkylän läpi kävelee
maakauppias Kovasen taloa kohti huonoihin vaatteisiin puettu mies.
Taloon päästyään hän pyrkii mahtavan isännän puheille.

"Kauppias ei ota nyt ketään vastaan", vastataan hänelle.

"Mutta minun täytyy päästä hänen puheilleen, vaikka mikä olisi", sanoi
tuo kalpea mies. "Menkää ja kysykää enkö saa häntä puhutella", jatkoi
hän.

"Ette pääse", sanoi kauppiaan tyköä palaava kauppapalvelija.

Mies ei mitään vastannut, vaan meni kauppiaan lukitun kamarin oven taa
ja alkoi jyskyttää. Toviin aikaan ei huoneesta virkattu mitään, vaan
sitten sieltä kuului ärjyntää. Mies ei siitä huolinut, vaan päinvastoin
kovensi jyskytystään. Vihdoin kamarin ovi avautui ja mies astui sisälle.

"Se nyt on kumma, kun ei teiltä saa hengen rauhaa. Mitä sinulla nyt
taasen on sanomista?" sanoi Kovanen, peräytyen pöytänsä luo, jolle oli
ladottu setelirahapinkkoja.

"Ettekö te voisi vielä odottaa sitä viidenkymmenen markan saamistanne,
kyllä minä kesällä työlläni sen maksaisin", sanoi mies, joka oli
pysähtynyt ovipieleen ja pyöritteli lakkia käsissään.

"En minä voi odottaa. Tarvitsen omani, ja mikä sen tietää elättekö edes
kesään asti."

Kauppias kääntyi selin ja rupesi lukemaan setelipinkkojaan. "Niin, niin,
tuhannen markkaa on kussakin pinkassa, mutta paljonko niitä nyt yhteensä
onkaan?" mutisi hän itsekseen. "Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi,
seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen..."

"Ne kulutkin nousivat vielä hyvän päälle kahteentoista markkaan", sanoi
mies ovensuusta kesken Kovasen setelipinkkain lukemista.

"No senkin vietävä, sielläkö sinä vielä olet! -- Olisiko niitä kuluja
tullut, jos olisit maksanut velkasi ajoissa?"

"Kun en voinut."

"Syytönhän minä siihen olen."

"Eihän tuo velkani ole kovin vanhakaan, ei vielä täyttä vuottakaan",
sanoi mies.

"Mutta se vanhenee päivä päivältä ja minä tarvitsen omani. Mihin tästä
joutuisi, jos ei pitäisi omastaan vaaria?" sanoi Kovanen.

"Nimismies kirjoitti ryöstöön ainoan lehmämme; se tuntuu jo. Nyt menee
nälkäisiltä lapsiraukoiltani ainoa elämisen ehto. Kirjoituspalkkakin
nousee kahdeksaan markkaan, siis jo kaksikymmentä markkaa ylimääräisiä
menoja. Vuosi tuli huono ja aika on kova; ei suinkaan tässä muu neuvoksi
tule kuin nälkäkuolema", puheli tuo Möykky-Jaakko ja hänen äänensä
värähteli.

"Mitä tuo kaikki minuun kuuluu? Olenhan sanonut, että minä tarvitsen
omani. Tiehesi siitä, kiusanhenki, että saan toimitetuksi nämät setelit
pankkiin", tiuskui Kovanen.

Haikealla mielellä lähti Möykky-Jaakko astelemaan kotiaan kohden. Jos
mille suunnalle koetti ajatella, niin ei mistään tuntunut tulevan apua.

"Voi, voi minun vaimoani ja lapsiani!" huudahti hän itsekseen
mennessänsä ja hänen sydäntänsä vihloi niin, että olisi luullut sitä
poikkileikattavan.

Murheellisella mielellä astui Jaakko mökkiinsä ja istahti penkille.

"Tuliko apua?" kysyi kalpea, repaleisiin puettu nainen, joka kantaa
hyssytteli käsissään sairaloista lasta.

"Mitä sitä turhaa toivookaan, ennen kalliokin kyyneleitä vuodattaa,
ennenkuin Kovanen vähintäkään heltyy", sanoi Jaakko.

Synkkä alakuloisuus valtasi molemmat vanhemmat. Heillä ei ollut mitään
sanottavaa toisilleen, sillä toivoton tila ammotti kuin ylimentävä kuilu
molempien silmien edessä.

Vaan odottamatta silloin aukeni mökin ovi ja sisään astui vanha tuttava,
"Summa-Eskoksi" kutsuttu. Tämän nimen hän oli saanut siitä, kun aina
teki urakalla työtä, sillä hän oli kova ja ahkera työmies ja ansaitsi
noissa urakoissa hyvin. Hän kävi usein Möykky-Jaakon mökissä vieraana,
sillä Jaakkokin oli hyvä työmies ja "mukaistaanhan mullikin puskee".

"Mikäs kumma nyt on?" sanoi Esko reippaasti, tervehdittyään talonväen.
"Täällähän istutaan murheellisina kuin hautajaisissa."

Eskoa kehoitettiin istumaan ja surumielin kertoi Jaakko hänelle tukalan
asemansa.

"Eikö se ollut tuon pahempaa? Sittenhän vaikka minäkin kykenen teitä
auttamaan. Sattuukin olemaan mukanani käteisiä rahoja, ja kun mulla on
tulevaksi kesäksi iso kuokkaurakka, niin voithan siinä vähitellen sen
takaisin maksaa."

Tämän sanottuaan Esko nousi ylös ja kaivoi päällyshousujensa
sisäpuolelle neulotusta taskusta lompakkonsa.

"Paljonkohan luulisitte tarvitsevanne?" kysyi Esko.

"Päävelka on viisikymmentä markkaa, mutta kun siihen tulee lisäksi
käräjäkulut ja ryöstöön kirjoituspalkka, niin nousee se jo
seitsemäänkymmeneen. Siihen lisäksi tahtonee hän vielä kasvuakin", sanoi
Jaakko.

"Ottakaa nyt kahdeksankymmentä markkaa varalta, että pääsisitte tuosta
kitupiikistä erillenne, ja jos ei se kaikki menisikään, jäähän loput
pikku tarpeisiinne", tuumaili Esko ja luki rahat Jaakon kouraan.

Sepä oli apu ja tuli vielä niin oikealla hetkellä. Möykkyläisten
mielistä se poisti rauhattomuuden kuin pahan unen. Heistä tuntui kuin
olisi Jumala lähettänyt enkelinsä taivaasta heitä auttamaan.

Keveällä mielellä asteli Jaakko seuraavana aamuna Kovalaa kohden. Kun
hän astui kauppiaan kamariin, tiuskasi Kovanen hänelle: "Joko taasen
olet täällä kiusaamassa, mutta ei paikka siitä parane".

"En minä tullut kiusaamaan, tulin vain velkaani maksamaan", sanoi
Jaakko.

"Hohoo, sehän on eri asia, mutta mistä olette rahoja saanut?"

"En suinkaan rikkailta, vertaisiltaanhan sitä apua saa. Mutta etteköhän
toki heittäisi niitä käräjäkuluja pois?"

"En penniäkään."

Jaakko antoi Kovaselle seitsemänkymmentä markkaa.

"Entäs kasvu?"

"Eipä siinä tuomiossa näkynyt kasvua tuomitun, kun se oli laskuvelka",
sanoi Jaakko.

"Mene sitten", tiuskasi Kovanen, "mutta tuleppa vasta täältä velaksi
ottamaan!"

       *       *       *       *       *

Oli kulunut kolme vuorokautta. Silloin syttyi tulipalo Kovalassa. Kovan
tuulen vallitessa kevätahavalla ei tulen valtaa saatu hillityksi, vaan
se poltti perin pohjin tuon muhkean kartanon. Itaruudessaan ei Kovanen
ollut vakuuttanut kartanoaan, ei kauppavarastoansa eikä muuta
irtaimistoaan. -- Tuota viittäkymmentätuhatta markkaansakaan ei hän
ollut kerinnyt lähettää pankkiin. Sinne ne menivät nekin.

Tämä oli Kovaselle niin tuntuva isku, että hänen täytyi tehdä vararikko,
eikä hän siitä sen koommin noussut. Mutta Möykky-Jaakon mökki seisoo
vielä paikoillaan ja Jaakko levittää viljelystä raivaamalla yhä lisää
uutismaita, valloittaen niin Suomea Suomelle, nousten itse ja luoden
varallisuutta vielä jälkeläisilleenkin.



Seitsemäs kuva.

Kova isä.


Rikkaan Könölän tuvassa heilahteli kevein askelin parinkymmenen vuoden
vanha solakka, kaunis neitonen. Hänellä oli hieno hipiä, kullankeltainen
paksu tukka ja suuret, mustat silmät. Hän oli talon ainoa, Liisu niminen
tytär. Samassa huoneessa liikuskeli myös askareitaan toimittaen varteva,
siro ja sangen kaunismuotoinen nuorukainen. Tämä oli Könölän
monivuotinen palvelija, Eetu Arvo.

Rauha, rakkaus ja yksimielisyys näytti vallitsevan talonväen kesken,
sillä ilomielin he ahertivat yksistäneuvoin talon yhteisissä töissä.

Mutta pian alkoivat asiat käydä huonosti. Huomattiin näet, että Liisu ja
Eetu pitivät toisistaan. He hakivat toistensa seuraa ja olivat aina
yksissä, kun vaan silmä välttyi.

Kun tämä tuli Könölän isännän tietoon, eroitti hän paikalla Eetun pois
palveluksestaan.

Tämä oli kova isku sekä Liisulle että Eetulle, sillä he pitivät
sanomattoman paljon toisistaan.

Liisu oli jo aikoja sitten määrätty Kirppolan rikkaan talon ainoalle
pojalle, Taavetille vaimoksi. Mutta hän itse ei pitänyt tuosta
tarjokkaasta vähääkään, päinvastoin häntä inhotti joka kerta, kun vaan
Taneli oli lähimaillakaan. Tuon Tanelin oli rikkautensa tehnyt
tyhmänylpeäksi, jonka takia kaikki ihmiset pitivät häntä hassahtavana.
Muutoin oli Taneli vähän vastenmielinen ulkomuodoltaankin. Hänellä oli
iso, karkeatukkainen pää, rintamaha ja vähän lengot sääret.

Eetu rupesi lähitienoille toiseen taloon palvelukseen, ja senkin jälkeen
hän ja Liisu noudattelivat toisiaan, vaikka heitä oli koetettu
toisistaan erottaa. Nämä kohtaukset tapahtuivat vaan hyvin harvoin ja
niin salaa kuin mahdollista, sillä vaanivilla on tarkat silmät.

Pitkän eroajan päästä aikoi Eetu taas kerran pimeänä syksyisenä yönä
käydä tapaamassa rakastettuaan.

Mutta Könölän isäntä oli saanut tietoonsa Eetun yölliset yritykset.

Liisun kamariin meni ovi eteisestä. Hänen isänsä vaani porstuassa Eetun
tuloa. Hän jätti eteisen ovenkin auki, että tulokas paremmin pääsisi
sisälle. Kauan ei isännän tarvinnut odottaakaan, ennenkuin poika mitään
pahaa aavistamatta astui eteiseen. Mutta tuskin ennätettyään astua
molemmat jalkansa eteiseen, sai hän semmoisen iskun päähänsä, että
kaatui tunnotonna lattialle.

"Saitpa siitä, senkin roisto", sanoi Könölän isäntä itseksensä
hyvillään, sillä hän oli tiilikivellä voimainsa takaa mäihännyt Eetua
päähän. Sitten hän meni levollisena kamariinsa maata.

Kun väki aamulla nousi ylös, tavattiin Eetu tunnotonna verissään
makaamassa eteisen lattialla, suuri ammottava haava päässä. Verta oli
juossut paljon haavasta, sillä porstuan lattialla oli iso lätäkkö
hyytynyttä verta.

Kun Liisu sai tämän tapauksen tietoonsa, pyörtyi hän, eikä häntä oltu
saada ensinkään henkiin. Tämän jälkeen kääntyi hän ankaraan tautiin.

Väki hämmästyi tapahtumasta niin, ettei ensi alussa tiennyt mitä
haavoittuneelle olisi tehtävä.

"Ei suinkaan tuota tuohon käy jättäminen", sanoi viimein joku, "tottapa
tässä johonkin toimiin on ryhdyttävä."

"Viekää hänet Kuppari-Liisan mökkiin, hoitakoon hän häntä ja maksakoon
kunta vaivat, minä en perusta hänestä viittä lootua", sanoi Könölän
isäntä.

Mutta huolimatta isännän päätöksistä, kantoi väki Eetun huoneeseen,
puhdistivat hänet verestä ja sitoivat hänen haavansa. Sitten hänet
vietiin Kuppari-Liisan mökkiin. Ei Eetu ollut vieläkään tullut
tuntoihinsa, mutta henki hänessä oli.

Kauan taisteli Eetu elämän ja kuoleman välillä. Viisi kuukautta makasi
hän Kuppari-Liisan mökissä, kunnes nuoret elämään pyrkivät voimat
viimein saivat voiton ja Eetu jäi kun jäikin elämään.

Kun Eetu oli täysiin voimiinsa parantunut, läksi hän särkynein sydämin
Amerikkaan.

       *       *       *       *       *

Sängyssä makasi heikko sairas, jota vaivoin voi tuntea Könölän Liisuksi.
Vuoteen vieressä seisoi kaksi vanhanpuoleista ihmistä, jotka näyttivät
sangen surullisilta. Ne olivat Liisun äiti ja isä.

"Voi minun tuskiani", vaikeroitsi sairas.

"Kyllä sinä, lapseni, paranet vielä, kun tottelet lääkärin määräyksiä ja
nautit lääkkeesi", sanoi isä.

"Voi rakas isä! En minä parane enään koskaan, sen tunnen selvästi.
Kuolema onkin minulle tervetullut vieras, sillä kauheaksi käyvät nämät
tuskat", sanoi sairas heikolla, väräjävällä äänellä. Sitten hän vaipui
uneen.

"Voi isä! Miksi te löitte niin kovin Eetua? Olitte tehdä vähällä
miesmurhan", sanoi sairas, kun taasen oli havahtunut.

"Häntäkö sinä aina vaan muistelet? Heittäisit hänet jo mielestäsi,
olisihan sinulla tarjona Kirppolan Tanelikin", sanoi isä.

"Älkää puhuko minulle mitään siitä Tanelistanne, sillä häntä en ole
voinut koskaan kärsiä. Sydän se on, joka valitsee, ja Eetua en voi olla
muistelematta niin kauan kuin henki rinnassani pysyy. Ja kauan se ei
tunnu pysyvänkään", puheli sairas heikosti ja taasen vaipui hän
horroksiin.

Isä ja äiti katselivat surkumielellä sairasta, heikkoa lastansa, ainoaa
elämänsä toivoa. Kun he näkivät tuskan hien valuvan sairaan kasvoja
pitkin, tulivat kyyneleet heidänkin silmistään. Ahkeraan kuivasi äiti
pehmeällä liinalla sairaan kasvoista valuvaa hikeä.

Tovin päästä aukasi sairas silmänsä. Niissä oli nyt erinomaisen kirkas
kiilto ja ilme. Hän katseli ympäri huonetta, ikäänkuin etsien jotakin.
Vihdoin huomattuaan isänsä sanoi hän: "Voi isä! te olette särkenyt kaksi
ihmissydäntä".

Sen sanottuaan hän oikasihe suoraksi ja kuolon kamppaus alkoi. Näytti
siltä kuin hän olisi tahtonut virkkaa vielä jotakin, mutta kieli ei enää
tehnyt sanoja. Kauan ei viipynytkään, ennenkuin Liisu jätti tämän
maailman.

Kauan istuivat vanhemmat murtuneina ainoan tyttärensä kuolinvuoteen
ääressä. Kumpikaan ei puhunut mitään, vaan runsaita kyyneliä vuodattaen
miettivät molemmat entisiä aikoja ja taas nykyistä tilaa. Isännän
silmien eteen aukesivat elävinä kuvina entiset tekonsa ja ne polttivat
ja raastivat hänen sydäntänsä. Selvästi hän nyt tunsi minkä rikoksen oli
tehnyt erottaessaan Liisun Eetusta. Tulevaisuuskin oli selvänä hänen
edessään. Hänellä ei ollut yhtään perillistä, eikä edes sellaisia
sukulaisiakaan, joiden olisi suonut tulevan perimään hänen jälkeensä
jäävän omaisuuden.

"Mitä varten me nyt enään elämmekään?" virkahti emäntä vihdoin.

Tämä herätti isännän syvällisistä mietteistä täydelliseen tajuntaan.

"Mitäpä varten kylläkin!" sanoi hän nousten ylös.

Tämän kohtalon iskun jälkeen ei isäntä sitten tehnytkään mitään, eikä
välittänyt mistään. Hän eli synkkänä omissa mietteissään ja haki
yksinäisyyttä. Ennen niin toimelias mies ei nyt puhunut ei pukahtanut
mitään. Kun joku häntä yritti puhuttelemaan, niin hän vastasi: on tai ei
ja lähti tiehensä välttääkseen enempää kyselyä. Muutamassa kuukaudessa
oli tuon keski-ikäisen miehen tukka tullut aivan lumivalkeaksi.

Vihdoin hän, emäntänsä kanssa yhteisesti neuvoteltuaan, päätti lähettää
kirjeen Eetu Arvolle Amerikkaan. Siinä kirjeessä pyydettiin Eetua
tulemaan heille vanhan päivän seuraksi, jonka palkkioksi hän saisi mitä
heiltä jälelle jäisi.

Eetu tulikin ja tuli suoraan Könölään. Kyynelsilmin halailivat
Liisu-vainajan vanhemmat häntä pyytäen hartaasti anteeksi väärää
menettelyänsä. Tuo ennen niin katkerasti vihattu mies oli nyt Könölän
isännän mielestä rakkain ja paras ihminen maailmassa.

Synkkämielinen oli Eetukin, sillä raskaana taakkana painoi Liisun ajaton
kuolema sydäntä. Hän otti kuitenkin isännän huolelliset velvollisuudet
kantaakseen ja ryhtyi innokkaasti tekemään työtä.

Tämä alkoi mennä menoaan. Parin vuoden päästä nai Eetu mieleisensä
piikatytön ja sitte kun he saivat perillisiä, alkoi hänenkin elämänsä
valostua. Noista lapsista sai vanha isäntäkin useinkin lohdutusta
murtuneelle sydämellensä.



Kahdeksas kuva.

Kurjuutta.


Edessämme on kyläkunnan vihoviimeinen rakennus.

Se on neliseinäinen pikkuinen mökki, jonka oven kohdalla edes ei ole
minkäämlaista suojaa. Tuuli riepottelee kynnyksen edessä likaisia
ryysyrepaleita, jotka siihen on kelpaamattomina viskattu. Mökki on
kallellaan ja seinät pullistelevat ulos- ja sisäänpäin. Olkikattoa ovat
ajanhammas ja tuuli yksistäneuvoin kuluttaneet ja ryöppyyttäneet, niin
että useasta paikasta pistää paljaat ruoteet esiin. Tuosta
kattopahasesta piipottaa kuin rikkinäisen hampaan tynkä kallellaan oleva
savupiipun jäännös, joka jo on monikertaan lohkeillut ja murtunut.

Mutta pilkistäkäämme sisään. Siellä on neljä repaleista, vilun ja nälän
kanssa taistelevaa lasta ja valju, kärsivän näköinen äiti, jonka
käsivarsilla lepää viides kuihtunut lapsi.

"Voi, voi, äiti, minun on niin vilu ja nälkä", sanoi eräs lattialla
olevista lapsista tungetellen äitinsä turviin.

"Niinpä taitaa, lapsikullat, olla, mutta äiti ei voi auttaa, äidillä ei
ole yhtään leipää. Kun olisi isä tullut kotiin, ehkä hän toisi leipää.
Kun tulisi ilta, että pääsisitte pahnaanne maata, niin olisi
lämpimämpi", koki äiti neuvotonna sanoa.

"Onko isä taasenkin juopottelemassa?" kysyi yht'äkkiä äidiltä vanhin
lapsista.

"Hyi, kuka niin rumasti isästä puhuu! Eihän isä juopottele, lääkettä hän
vaan välistä ottaa, kun on kipeä", oikasi äiti, koettaen peitellä isän
pahinta virhettä.

"Mutta miksikäs isä on välistä niin kovin paha ja lyö teitä?" jatkoi
poika.

"Hän on tavasta kärsimätön, kun ei ole terve, mutta muuten meillä on
hyvä ja rakastava isä."

Tuskin oli vaimo saanut nuo sanansa lausutuksi, kun mökin ovi temmattiin
auki ja kookas, repaleinen mies astui sisään.

"Holijaa! onko Julia täällä mitään syötävätä? En ole kahteen
vuorokauteen pannut suuhuni leivänmuruakaan ja nälkä karmii niin, että
suolet menevät poikki", sanoi mies.

"Mitäpä minulla on sinulle antamista! Lapsetkaan eivät ole koko päivänä
saaneet Jumalan suurusta. En ole tältä sairaalta lapselta päässyt
kylästä anelemaankaan ja näethän minkäverran tästä pääsee työllä mitään
ansaitsemaan", selitti vaimo.

"Sinä s----n narttu et mitään viitsi tehdä", huudahti mies raivostuen ja
alkoi lyödä huimia vaimoaan.

Keskimäinen, Antti-niminen poika kävi käsiksi isäänsä ja huusi: "Älä lyö
äitiä -- sinä olet paha isä".

"Sinä nulikkako tässä rupeat naljailemaan!" ärjäsi mies, ja samassa hän
tarttuen poikaa käsivarresta kiinni roppasi hänet väkivoimalla mökin
nurkkaan.

Poika parahti kauheasti ja siihen yhtyivät muutkin lapset yhteen ääneen
huutamaan ja itkemään.

"Herra Jumala mitä sinä nyt teit!"

Mies itse vaan ei tuntunut tästä kaikesta mitään näkevän eikä kuulevan,
vaikka siitä olisi luullut kivenkin heltyvän. Hän retkahti puku päällä
makuulle ryysykokoon lattialle ja nukkui siihen heti.

Vaimo pani pois lapsen sylistään ja riensi katsomaan miten tuon nurkkaan
ropatun pojan kävi. Pian hän huomasi, että pojan oikea jalka oli
reidestä poikki.

Kaiken tämän viheliäisyyden olisi luullut ihmisen näännyttävän siihen
paikkaan, mutta naisen sitkeydellä ja äidin rakkaudella tämä vaimo kärsi
kaikki. Huiviresullaan koki hän sitoa pojan katkennutta jalkaa kuten
parhaiten taisi. Hän koki viihdyttää lapsia ja peitellä niitä ryysyillä,
jotta tarkeneisivat nukkua. "Kas niin! nukkukaa nyt kiltisti, kyllä äiti
aamulla laittaa lapsille ruokaa", lohdutteli hän lapsia, jotka vähitellen
viihtyivät ja vaipuivat uneen.

Vaimo ei nukkunut silmäntäyttä koko yönä. Hänen sylilapsensa oli kovin
sairas ja levoton. Tuijulampun valossa kanteli hän lasta sylissään ja
vaali kaiken vointinsa mukaan. Aamun sarastaessa lapsi kuoli -- -- --

Vaimo laski kuolleen lapsen jonkunmoisien liinaisten vaatteiden päälle.
Nyt tuntui itku maistavan ja nyt hänellä oli aikaakin siihen. Hän istui
jakkaralle, nojasi päänsä kämmeniinsä ja antoi kyyneltensä vapaasti
vuotaa. Kaikki kärsimyksensä ja koko viheliäisyytensä suuruus oli nyt
elävänä kuvana hänen edessään. Oli jo iso päivä ja hän yhä vielä istui
siinä kyyneliä vuodattaen.

Silloin aukeni mökin ovi ja Takalan isäntä astui ovesta sisään. Hän
silmäili ympäri mökkiä ja sanoi: "Kylläpä täällä näyttää viheliäisyyttä
olevan niinkuin on sanottukin. Onko teillä täällä mitään syömistäkään?"

"Ei minulla ja lapsilla ole sitten toisen illan ollut mitään
suuhunpantavaa", sanoi vaimo pillahtaen taasenkin itkemään, osoittaen
samassa kädellään kuollutta lastaan.

Takala meni katsomaan osoitettua paikkaa.

"Hyvä Jumala! kuolluthan se on tuo lapsi. Voi voi teidän
viheliäisyyttänne", sanoi Takala peräytyessään kuolleen luota.

"Se kuoli aamun sarastaessa syliini. Mutta vielä tässä on muutakin
surkeutta", sanoi vaimo nyyhkytysten melkein tukahduttamalla äänellä.
"Illalla tuli Perttu juovuspäissä kotiin ja paiskasi Antti-pojan
nurkkaan semmoisella voimalla, että jalka meni reidestä poikki".

Samassa alkoi mies kömpiä ryysykoosta ylös. Ei mikään Turmiolan Tommin
kuva vetänyt vertoja Pertun viheliäiselle näölle. Hän oli oksetuksessa
yltä päältä ja tukka oli tohrussa ja törröllään niinkuin piikkisialla.
Kun hänen pitkä, tuuhea partansakin vielä päälliseksi oli tahraantunut,
niin tuskinpa Luojan luomista ihmisolennoista voi viheliäisempää kuvaa
nähdä.

"Voi kurjaa ihmistä! Mies on itsessään parhaita ja pystyvimpiä mitä olla
saattaa, ja tuolla lailla menettelee perhettänsä kohtaan. Juot kurja
kaikki ansiosi ja vielä päälliseksi tulet juovuspäissä nälinkuoliaan
perheesi luo rusikoimaan lapsesi vaivaisiksi. Katso nyt tuonne nurkkaan,
jossa lapsesi vainaana makaa! Luultavasti hän on puutoksiinsa kuollut.
Eikö sinulla ole tuntoa ensinkään? Luontokappaleetkin toki pitävät
parempaa huolta sikiöistään", pauhasi Takala Pertulle.

Perttu ei puhunut ainuttakaan sanaa sinne eikä tänne, istua jurrotteli
vaan jakkaralla, pää käsiin nojattuna.

"Tämä elämä ei käy laatuun, täältä täytyy viedä taloihin koko perhe,
sillä muutoinhan tuo ihmispeto tappaa tänne kaikki", sanoi Takala.

Takala oli kunnallislautakunnan jäsen, jonka hallussa oli myös
köyhäinhoito. Kylällä oli kuulunut huhuja Perttu Mähösen mökissä
olevasta kurjuudesta ja niiden johdosta oli Takala tullut omin silmin
tarkastamaan asianlaitaa. Heti rupesikin Takala toimiin, saattamaan
tuota kärsivää perhettä ihmisten ilmoihin, saamaan parempaa hoitoa. Hän
nouti kotoansa hevosen ja vei perheen vankkaan taloon. Heti kun he
olivat ruokaa saaneet, haettiin pitäjän semmoisiin toimiin harjaantunut
lukkari sitomaan pojan katkennutta jalkaa.

       *       *       *       *       *

Yksinään jäi Mähönen kurjaan mökkiin. Kurjan ankara pohmelo repi ja
raateli häntä. Päälliseksi Takalan puhe oli häneen syvälle iskenyt ja
hän kärsi kauheita tunnonvaivoja sielussaan. Kaikki tämä yhteensä
kouristeli tuota vankkaa miestä niin, että joka luunsolmu vapisi kuin
kahila virrassa ja tuskanhiki valui virtana hänen päältään. "Ihmispeto
-- tappaa kaikki", soi yhtenään hänen korvissaan.

Sen päivän ja kappaleen seuraavaa yötä piehtaroitsi Perttu ryysykoossa
rauhaa saamatta. Hän muisti elävästi koko sen aikaisen hurjan elämänsä,
jolloin hän oli tuota juoppouden pahettaan harjoittanut. Hän muisti
kaikki, kuinka hän oli laiminlyönyt perheensä ja saattanut ne suurimpaan
kurjuuteen. Hän muisti kuinka hän useasti oli juovuspäissään lyönyt
vaimoaan ja rääkännyt lapsiaan ja tämä tunto ja tieto teki
kaksinkertaiseksi hänen tuskansa.

Nyt täytyi kunnan ottaa huostaansa hänen nälkäinen, viluinen, rääkätty
perheensä, kun hän oli sen niin tunnottomasti laiminlyönyt -- "ihmispeto
tosiaankin", mietti Perttu itsekseen.

Takalan nuhdesaarna oli sattunut oikeaan aikaan, sillä Pertulla oli
itselläänkin paha omatunto, nähdessään kaiken sen kurjuuden ja
viheliäisyyden, mikä hänen ympärillään oli ja tietäessään mitenkä hän
oli illalla kotiin tullessaan menetellyt perheensä kanssa. Tämmöisellä
hetkellä on ihmissydän herkin ja nuhteille vastaanottavaisin. Paitsi
sitä, ei kukaan koskaan ollut hänelle vastensuuta sanonut täyttä
totuutta, mitä yhteiskunta hänestä ajattelee.

Puoliyön tienoissa törmäsi Perttu mökkinsä ovesta ulos yön pimeyteen;
sinne hän katosi eikä kukaan tiennyt menikö hän maahan vai puuhun.

       *       *       *       *       *

Tulemme toistamiseen Perttu Mähösen mökin paikalle. Mutta eihän koko
entistä Mähösen mökkiä näykkään. Paikalla on nyt uusi siisti rakennus.
Astumme sisälle ja meitä hämmästyttää. Siellähän on koko Mähösen entinen
perhe koolla aivan toisessa asussa kuin ensinäkemällä. Kaikki ovat he
nyt eheissä ja lämpimissä vaatteissa. Kaikin ovat he terveen ja iloisen
näköisiä. Itse Pertunkin kasvoissa kuvastuu raitis ilo, kun hän
toimeliaana laittelee saavia talontarpeiksi. Lapset telmivät iloisesti
lattialla ja vanhimmat lapsista puuhaavat jossakin askareessa, toiset
kuorivat perunoita, toiset tapailevat lakasemaan lattiaa. Emäntä
toimittaa nyt illallisen pöydälle ja koko perhe pienimmästä suurimpaan
kääreyntyy hyvällä halulla sen ympärille.

Illallisen päätyttyä korjaa emäntä ruuantähteet pois, siivoaa pöydän, ja
nyt näyttää perheelle tulevan oikein henkinen iltahetki. Kaikin
irtaantuvat he päivän huolista ja tehtävistä ja nauttivat
vapaahetkestään, tyynin mielin odotellen levollemenoa.

"Voi raukkani", sanoi Perttu hyväillen vaimoaan, "Kuinka paljon
kärsimyksiä olenkaan sinulle saattanut. Sinulla on, armaani, huono mies,
olisit sinä ollut paremmankin väärti."

"Älä, ukko kulta, niin sano! Kerran oli se aika, että elämämme kävi
sietämättömäksi, mutta se on ollutta ja mennyttä, enkä minä enää sitä
muistele. Nyt kun elämämme on niin suotuisaksi ja hyväksi kääntynyt,
tunnen selvästi, että minulla on paras mies maailmassa mitä kellään
aviovaimolla olla saattaa. -- Jumala on sinun silmäsi aukaissut", puheli
vaimo samassa salaa hellästi näppien Perttua, etteivät suinkaan lapset
tätä huomaisi.

"Niin, Hän teki sen Takalan kautta ja nyt olen semmoinen kuin olen",
sanoi Perttu ja hänen mielensä teki tuhrasta käsiselällä silmänurkkiaan,
sillä hän tunsi niiden pyrkivän liiaksi kostumaan.

Perttu kiikutteli polvellaan Antti-poikaa samalla kun puheli vaimonsa
kanssa.

"Nyt sinä olet hyvä isä", sanoi poika silitellen isänsä partaa.

"Olinkos silloin hyvä isä, kun katkasin jalkasi?"


"Et; silloin olit pahempi kaikkia muita isiä ja olit niin rumakin, etten
ole koskaan niin rumaa nähnyt. Mutta nyt kun olet tullut hyväksi, olet
tullut komeaksikin", tuumaili poika.

"Nytkös minä sitten olen tullut paremmaksi? kysyi Perttu.

"Sittenhän sinä paremmaksi tulitkin, kun sinä minun jalkani katkasit",
puheli Antti lapsen viattomuudessaan.

Perttu ymmärsi kaikki lapsen puheet sydämensä syvimmässä. Kyyneleet
nousivat hänen silmiinsä ja hän painoi hellästi poikaa rintaansa vasten.



Yhdeksäs kuva.

Sairas.


Talo, jonka eteen nyt pysähdymme, näyttää joltakin siistin käsityöläisen
asunnolta. Pienet ovat huoneet, navetta, aitta ja lato, mutta ne kaikki
hyvässä kunnossa ja järjestyksessä. Ei ole roskan kipenettä kartanolla
ja luuta ja lapio seisovat juhlallisesti rinnakkain navetan ovipielessä.
Tiet on pyryn jälkeen luotu ja laastu erikseen joka huoneeseen.

Asuinrakennuskin on pieni, vaan miellyttävä. Porstuan edessä on soma
kuisti; seinät ovat punaiset, vaan nurkat ja akkunalaudat ovat maalatut
valkeiksi.

Huoneen sisässä on kaikki siistiä ja lämmintä. Puhtaan valkoisella
lattialla ei ole roskan hippua. Nurkassa on pieni, siisti, valkoiseksi
kalkittu keittotakka. Astiat sen viereisellä hyllyllä ovat puhtaiksi
pestyinä hyvässä järjestyksessä, samoinkuin kaikki muutkin huoneessa
olevat esineet.

Tuvassa ei näy olevan yhtään ihmistä, mutta tuvasta mentävässä
pienoisessa kamarissa on koolla kolme henkilöä. Sängyssä makaa nuori
sievännäköinen tyttö sairaana ja isä ja äiti istuvat huolestuneen
näköisinä sairaan vuoteen vieressä. Pöydällä vuoteen edessä on
lääkepulloja ja lusikka.

"Nyt on sinun, lapseni, jo aika ottaa lääkettä", sanoi äiti, katsoen
kelloa.

"Ne ovat niin pahoja."

"Milloin ne lääkkeet hyvänmakuisia ovat, mutta täytyyhän niitä ottaa kun
lääkäri on määrännyt", sanoi äiti.

Isä nostaa sairaan istumaan ja niinkuin linnunpoika kokee sairas avata
suunsa, kun äiti antaa lääkettä.

Kovasti vapisee sairas tuon vähäisen liikkeen tähden, ja sen jälkeen hän
näyttää vaipuvan unenhorrokseen.

Siitä herättyään sairas kysyy heikolla äänellään:

"Minkä taudin lääkäri sanoi minulla olevan?"

"Lavantaudin."

"Onkohan se vaarallista?" kysäsee sairas.

"Kyllä siihen paljon kuolee ihmisiä, mutta paljon siitä paraneekin",
selittää isä.

"Kyllä kaiketi minäkin tähän kuolen, sillä olen niin kovin kipeä ja
heikko", arvelee sairas.

"Ethän sinä toki kuole, toivotaan niin, ja niin lääkärikin sanoo. Nyt jo
oletkin päässyt tautisi käännekohdasta, sillä viisi viikkoa olet maannut
tietämättä tästä maailmasta mitään. Yöt ja päivät istuimme vuoteesi
ääressä, vaalien ja hoitaen sinua, vaan nyt on jo hyvä, kun olet
tajussasi", selitti isä.

"Paljonko lääkäri otti?"

"Kymmenen markkaa."

"Entäs mitä lääkkeisiin meni?"

"Toiset kymmenen markkaa."

"Voi, voi, rakas isä ja äiti, kuinka paljon vaivaa te minusta näette!
Minä tiedän, ettei teillä ole suinkaan liikoja varoja uhrataksenne
minulle niin paljon. Kyllä kait te uhraavaisuudessanne vielä kiellätte
itseltänne jokapäiväisen ravinnonkin", sanoi sairas säälitellen.

"Älä, rakas lapsi, semmoisia puhu", sanoi isä. "Rikkaita tosiaankaan
emme ole, mutta emmepä perin köyhiäkään. Möimme molemmat pässimme ja
niiden hinnallahan saimme maksetuksi lääkärin ja lääkkeet. Jokapäiväistä
ravintoakin meillä, Jumalan kiitos, on enemmän kuin jollakulla muulla.
Meillä on vielä runsaasti perunoita ja suolaisia silakoita. Kun äiti
keittää kuoriperunoita, kelpaapa niitä silakan ja leivän kanssa pistellä
ja juoda hyvää sahtia päälle; silloin ei nälkä nakkele. Kun vielä
Sunteri kohta poikii, niin silloinhan meillä tulee oikeat juhla-ajat. Ja
muutenkin, olemmehan velvolliset lapsemme eteen uhraamaan kaikkemme",
puheli isä.

Sairas väsyi tuosta pitkästä keskustelusta. Hetken vaiti oltuaan hän
hiljaa kysyi: "Onko Oskari kertaakaan käynyt sairauteni aikana täällä?"

"On toki, monet kerrat, mutta kun olet ollut niin heikko, ei hän ole
hennonnut tulla sinua häiritsemään", sanottiin hänelle.

Sairas oli taas vaipunut uneen, ja kun hän siitä havahti, kohtasikin
hänen katseensa Oskarin edessään.

Hieno puna nousi tytön kasvoille ja hän ojensi laihan kätensä Oskarille.
Oskari otti sen omaansa ja painoi hellän suudelman sairaan kuihtuneelle
kädelle.

"Oskari!" kuiskasi sairas hiljaa ja painoi silmänsä kiini.

Tuo Oskari oli vankan talon poika, ja kylän muhkeimpia, kauneimpia ja
siivoimpia nuorukaisia. Hän oli kihloissa Annun kanssa ja heidän piti
juuri mennä naimisiin, kun Annu kaatui tautivuoteelle. Siksi hän oli
talossa niin suotuisa vieras.

Monta sydämen tuskaa ja pelkoa oli Annun sairaus Oskarille tuonut. Hän
ei voinut yökausiin nukkua, kun pelkäsi rakastettunsa kuolevan, ja
maailma iloineen ja hyörinöineen tuntui niin autiolta ja tyhjältä.

Kuinka iloiseksi Oskari nyt tulikaan, kun sai toivoa, että hänen
rakastettunsa paranee! Ja turhaan hän ei toivonutkaan, sillä parin
vuorokauden perästä alkoi sairas tahtoa ruokaa ja rupesi vähitellen
voimistumaan. Muutamien viikkojen päästä hän oli aivan terve.



Kymmenes kuva.

Hento sielu.


Talo oli puhdas ja siisti ulkoa ja sisältä. Viisihenkinen perhe asusti
huoneissa. Niistä oli kaksi vanhanpuoleista ihmistä, jotka hellävaroin
hoitelivat kolmivuotiasta poikaa. Poika oli ketterä, vilkasluontoinen ja
miellyttävän näköinen. Hänellä oli kellertävän valkoinen tukka ja
pulleat punakat posket. Lapsi näytti pitävän paljon vanhuksista ja
vanhukset lapsesta.

Tuvastamentävässä kamarissa makasi vuoteella nuori nainen puku päällä.
Tämä osoitti, ettei potilas ollut pitempää aikaa sairastanut, vaan että
sairaus oli enkä tilapäinen. Vuoteen laidalla istui kookas ja
hyvännäköinen mies, muutellen ehtimiseen kylmiä kääreitä sairaan pään
ympärille. Mies oli puhtaissa työmiehen vaatteissa ja vasemmalla
lanteella riippuvasta tupesta, jossa oli puukko, passari ja timperikynä,
huomasi että hän oli kirvesmies.

Iltapuhde oli ja kynttilä valaisi huonetta.

"Voi kuinka paljon sinä, Vilho, saat nähdä minusta vaivaa", sanoi vaimo.

"Sinusta, armaani, ei koskaan nähdä liian paljon vaivaa. Se vähäinen
apu, mitä olen sinulle joskus antanut, on aivan vähäpätöinen sinun
hyvyyteesi ja jalouteesi verraten", sanoi mies.

"Alituisestihan minulla on yhtä ja toista vammaa joista ei tiedä mistä
ne kaikki tulevat", sanoi vaimo.

"Ovatpa nuo kohtaukset viimeaikoina hyväsestään harvenneet", arveli
mies.

"Ovat kylläkin ja se on sinun hellyytesi ja osanottavaisuutesi tähden,
Vilho rakas"

"Minäpä tiedänkin sen ja siltipä tahdonkin helliä ja vaalia sinua
niinkuin avutonta linnunpoikaa", vakuutti mies.

"Mutta sanopas, Vilho, mikä siihen on syynä, kun muutamat ihmiset saavat
olla aina terveinä ja minä olen tämmöinen kituluukari?"

"Kyllä minä tiedän syyn siihen."

"Koetapa sanoa"

"Sinä olet heikko hyvyytesi tähden"

"Kuinka se niin on? Minä en nyt ymmärrä sinua."

"Sinä olet niitä puhtaita, hienotunteisia sieluja, joista maailma
kynteinensä ja turmeltuneine tapoinensa tuntuu kovin vastenmieliseltä.
Kun puhdas sielusi näkee niitä kaikkine viheliäisyyksineen, ei sinun
hermostosi sitä kestä, vaan heti tunnet pahoinvointia. Kun näet
juopuneen, tulet sinä jo inhosta melko sairaaksi, mutta kun näet
tapeltavan, olet sinä jo valmis sairas. Sinun herkkä kaunosielusi ei
kestä näitä nähdä, maailma esiintyy sinulle liian kovakouraisena.
Siksipä sinä tarvitsetkin tueksesi hellää ja osanottavaista sydäntä.
Sinulla on kuitenkin tahdonvoimaa pyrkimään kaikkeen hyvään mitä löytyä
voi. Olet uhrautuvainen, koet tehdä työtä enemmän kuin voimasi riittää,
vaikkei siihen olisi pakkoakaan. Sellaisessa se on syy sinun tilapäisiin
pahoinvointeihisi", selitteli Vilho.

"Kun se mies niin armottomasti löi hevostaan", sanoi Katri.

"Siinäpä se nyt on. Minä tunnen sinut tarkkaan", sanoi Vilho.

"Voi rakas Vilhoni! sinä olet lukenut minulle sieluni tilan niinkuin
avonaisesta kirjasta. Semmoinen se juuri onkin minun sisällinen
ihmiseni", sanoi Katri, nakaten kääreen pois päästään ja kierasten
kätensä miehensä kaulaan.

"Minun hurskas, jalo ja puhdassieluinen Katrini", sanoi Vilho, puristaen
hellästi vaimoaan rintaansa vasten.

"Minua on paljon vaivannut sekin ajatus, että minä olen sinulle
alituisena vaivana ja ristinä", sanoi Katri.

"Heitä, armaani, pois semmoiset ajatukset ja mielikuvitukset", puheli
Vilho, "sillä ei minulle ole mikään sen mieluisempaa kuin saada helliä
ja hoidella sinua. Uskoni on se, että sinä hellällä hoidolla tulet aina
terveemmäksi."

"Sitäkin olen usein yökaudet miettinyt, kuinka sinä niin kelpo mies
valitsit vaimoksesi tämmöisen kivuloisen rääppänän, vaikka sinulla olisi
ollut tarjona rikkaampiakin ja loistavampia", sanoi Katri.

"Mutta minäpä en takertunut niiden pauloihin. Minä pääsin sukeltamaan
täydellisesti sinun sieluusi ja tulin silloin huomaamaan, että meidän
ajatuksemme, pyrintömme ja tunteemme olivat täydellisesti sopusoinnussa.
Huomasin, että sinä tarvitset herkälle tunteellesi auttavaa ja tukevaa
sydäntä, semmoista, joka sinut täydellisesti ymmärtää. Tunsinhan sinun
tilasi täydellisesti, ja mikään voima maailmassa ei olisi voinut minua
estää sinua kosimasta", puheli Vilho.

"Jumala on sinut johdattanut minulle, sillä Hänen työtänsä se kuitenkin
on. Millä minä palkitsen kaiken sinun hyvyytesi ja rakkautesi?" sanoi
Katri.

"Älä sano niin, armaani, siinä on kylliksi palkintoa, kun tiedän, että
sinä rakastat minua ja että me tunnemme toisemme ja koemme heikkoina
aikoina tukea toisiamme", sanoi Vilho.

"Voi kuinka monta ihmissydäntä murtuu ja vaipuu ennenaikaiseen hautaan
siitä syystä, kun ei tunneta toisiaan", huokasi Katri.

       *       *       *       *       *

Katrin tilapäinen sairaus loppui siihen paikkaan. Vilhon avomielinen
puhe ja hellä mielenilmaus olivat tämän aikaansaaneet. Reippaasti alkoi
Katri ryhtyä työhön.

"Levähdä toki nyt vielä, että pääset oikein terveeksi, eihän sinun
tarvitse kipeänä ollessasi mihinkään toimeen ryhtyä", esteli Vilho.

"Kyllä minä jo kykenen yrittämään ja yrittää meidän täytyy, sillä
perillinen jo on kasvamassa ja ijäkkäät vanhempani ovat vielä
päälliseksi elätettävinämme", sanoi Katri, siepaten rukin eteensä ja
polkien sitä niin että ratas meni yhtenä savuna.



Yhdestoista kuva.

Kultaleppä.


Suuri matkustaja-höyrylaiva makasi jonkun ison kaupungin satamassa.

Tavattoman paljon näkyi olevan väkeä laivalla. Siellä oli Etelä-Suomesta
palaavia pohjalaisia työmiehiä suuri joukko; myös oli siellä
kauppamatkoiltaan Ahvenanmaalta ja Uudenmaan läänistä kotipuoleensa
palaavia venäjänkarjalaisia laukkumiehiä, niitäkin iso ryhmä. Laivassa
oli myöskin paljon tavallisia matkustajia, joiden matkan määrää ei yhtä
helposti käynyt heidän ulkonäöstään päättäminen, ja lisäksi pienempi
ryhmä säätyhenkilöitä, jotka pysyttelivät muista matkustajista tarkasti
erillään.

Elämä laivalla ei suinkaan näyttänyt hauskalta. Nuo pohjalaiset ja
reppurit kokoontuivat yhteen ryhmään keskenänsä juttelemaan. Heidän
joukossaan oli jykevätekoinen mies, jonka naama oli täynnä julmia ja
rumia arpia. Tämä oli joukon johtaja. Hän kertoili Etelä-Pohjanmaan
sankareista, niiden urostöistä, onnistuneista suurvarkauksista,
hirveistä puukotuksista ja murhista. Myös kertoili hän, kuinka hän itse
oli useasti ollut käsikkäin parasten pukarien kanssa hengenkaupalla.
Kerrankin oli pari parasta pukaria lähtenyt häntä hevosella
takaa-ajamaan. Kun nuo velikullat saavuttivat hänet taipaleella, alkoi
heti taistelu elämästä ja kuolemasta, mutta pitipä hänkin varansa. Heti
taistelun alussa sai hän puukolla kuotastuksi toisen hartioihin
korttelin pituisen, syvän haavan. Siihen se taistelu päättyikin, sillä
sen joka pääsi ehein nahoin täytyi vääntää haavoitettu rekeensä ja
lähteä paluumatkalle.

Tämmöisiä juttuja kertoili tuo arpiposki mies hymysuin
kuulijakunnalleen. Kuta rumempia ja julmempia asioita hän kertoi, sitä
suuremmalla mielihalulla niitä kuunneltiin. Kun oli joku oikein hirveä
kohta kertomuksessa, rähähti kuulijakunta valtavaan nauruun. Selvästi
huomasi, etteivät nuot kuulijat olleet ylevämmällä kannalla kuin
kertojakaan.

Tavallisten matkustajainkin joukossa oli eräs, joka veti huomiota
puoleensa. Hän oli keskikokoinen mies ja oli hyvissä, siistissä
pukineissa. Hän seisoa jurotti yhdessä samassa paikassa laivankannella,
nojaten laivanpartaaseen ja katsoa tuijotti veteen.

Eräs mies meni häntä puhuttelemaan.

"Mistä kaukaa te olette kotoisin?" hän kysyi.

"Vaasasta."

"Olette kai joku ammattilainen?"

"Olen kultaseppä"

"Entä mistäpäin olette matkustamassa?"

"Pietarista. Olen siellä ollut yhtämittaa viisi vuotta ja nyt olen
palaamassa kotiin", selitti kultaseppä.

"Olette kaiketi jo perheellinen mies?"

"Olen. Tuossahan tuo vaimoni istuu köysinipun päällä. Kirjoitin hänelle
kotiintulostani ja nyt hän on rientänyt lastensa luota minua vastaan
tänne."

"Teillä on nähtävästi hyvät välit vaimonne kanssa?" utasi tuo utelias
mies yhä edelleen.

"On ne", vakuutti kultaseppä. "Paremmaksi ne eivät voi koskaan tulla."

Mies silmäili sinnepäin, missä kultaseppä sanoi vaimonsa istuvan. Siellä
istuikin sironnäköinen, kalpeaverinen nainen. Hän näkyi huomanneen
miesten keskustelun, koskapa kainostellen peitteli kasvojansa.

".Kuinka olette voinut niin kauan olla poissa perheenne luota?" kysyi
mies.

"Täytyy kokea tienata. Olen heille useasti lähettänyt rahaa, että
tulisivat toimeen. Hyvin sitä on ansaittukin, nytkin on minulla rahoja
mukanani pian parituhatta markkaa", selitteli kultaseppä.

"Kylläpä te olette kunnon mies".

"Olenpa niinkin. Kaikkihan ne tienata osaavat, vaikk'eivät kaikki osaa
säästää, mutta minä osaan tienata ja säästää", tuumaili kultaseppä.

Hänen puheistaan saattoi jo selvästi huomata, että hän oli ennestäänkin
hyvästi pöhnässä ja humaltui yhä enemmän. Sitä salatakseen hän tuohon
laivan portaaseen nojasi.

Kun kultaseppä pääsi kerran hyvään alkuun tuossa
säästäväisyys-asiassaan, ei hän sitä hevin heittänytkään, vaan aloitti
asian aina uudestaan.

Kun puhelukumppani huomasi, ettei kultasepän puheista enää tahtonut
tulla tolkkua, lähti hän tiehensä.

Kultasepän vaimo tuli nyt miehensä luo.

"Anna minun haltuun rahasi, kun olet vähän liiaksi ryypyssäkin,
saattaisit ne menettää", puheli vaimo.

"Ole vaiti. Itse minä olen ne ansainnut, itse ne tallettanut tähänkin
saakka ja talletan vielä eteenkinpäin. Mene nyt hyttiisi maata ja ole
aivan huoletta rahoista", sanoi kultaseppä ja alkoi kävellä kompuroida
laivan anniskelua kohden.

Kaikki laskeusivat nyt levolle, enin osa laivankannelle mihin mikin
kylkensä sijan sai. Valkeat sammutettiin, mutta anniskelusta ainoastaan
värjätyn lasin läpi näkyi punainen valo. Vihdoin sammutettiin tuli
anniskelustakin ja sisälläolijat kompuroivat sieltä pois ja paneutuivat
hekin laivankannelle maata.

       *       *       *       *       *

Aamun koitteessa nousivat kaikki jalkeelleen, niinpä kultaseppäkin. Hän
oli sanomattoman alakuloisen ja surkean näköinen; hänen vaimonsa itki
katkerasti.

Kun illallinen puhekumppani havaitsi kultasepän, meni hän taasenkin
häntä puhuttelemaan.

"Kuinka nyt hurisee?" kysyi tuo illallinen tuttava.

"Huonosti"

"Kuinka niin; päätäkö paukuttaa?"

"Kunpa kaikki olisi siinä, ei olisi hätäpäivää, mutta asiat ovat
vieläkin huonommasti", sanoi kultaseppä surumielin.

"No, mitenkä?"

"Minulta varastettiin kaikki rahat viime yönä."

"Jopa jotakin! Kuinka se kävi?"

"Kuinkahan tämä toki kävikään. Tulin illalla anniskelussa kovin
juovuksiin ja sieltä lähdettyäni nakkausin laivankannelle maata ja
nukuin kohta sikeästi. Aamulla kun heräsin, olivat rahat poissa",
selitteli kultaseppä.

"Kun ette antanut rahojanne vaimollenne, vaikka hän niitä niin hartaasti
illalla pyysi."

"Niin, kun en antanut. Kunpa sitä juopuneella olisikin niin paljon
älliä, että tottelisi vaimoaan. Mutta juopunuthan on niin viisas, väkevä
ja varova, ettei hän anna kenenkään hallita ja oikaista itseään",
tuumaili kultaseppä.

"Mitä nyt aiotte eteenne ottaa?"

"Voi hyvä Jumala! Ei ole muuta neuvoa kuin palata takaisin Pietariin,
jossa jotakin ansaitsee; kotipaikalla ei ansaitse mitään. Minä en voi
mennä kotiin, kun ei ole mitään sinne viemistä", sanoi kultaseppä ja
purskahti äänekkääseen itkuun.

Laiva puhalsi nyt ensimäisen lähtömerkin. Silloin tuli kultasepän vaimo
miehensä luo ja he tarttuivat syliksi toisiinsa, kumpikin
sydämenpohjasta itkien.

"Voi, voi, sinua Heikka, kun et sinä antanut niitä rahoja minulle
illalla; jos sen teit, olisivat asiat nyt toisin", änkytti vaimo itkunsa
seasta.

"Niin, kunpa olisinkin sen tehnyt, mutta minä en totellut sinua."

Kultaseppä koki lohdutella vaimoaan, että hän lähettelee rahoja
Pietarista, jotta voivat toimeen tulla.

"Vieraat maihin!" kuului nyt kapteenin miehevä komento.

Kultaseppä irtaantui nyt vaimostaan ja syöksyi laivasiltaa myöten
maihin. Vielä sittenkin kun laivasilta oli vedetty sisälle, huusi vaimo
miehensä jälkeen: "Voi, kun et sinä antanut niitä rahoja minulle!"

Laiva lähti etenemään pohjoiseen päin vieden mukanaan kultasepän
katkerasti itkevän vaimon.



Kahdestoista kuva.

Surua.


Hevonen on juuri pysähtynyt vankannäköisen talon pihalle. Talon emäntä
on sillä palannut kotia pitemmältä matkalta. Useita kohta täysikasvuisia
lapsia sekä emännän mies pyörii tuvassa hänen ympärillään hymysuin
udellen yhtä ja toista matkan kuulumista.

"Ennättipä sievä nälkä tulla; tarvitsen saada ruokaa", sanoi emäntä
hieman väsyneellä äänellä ja laitti tuvan pöydälle itselleen ruokaa.
Hänen syödessään istuivat lapset ja isäntä ympärillä yhä kysellen ja
rupatellen.

Syömästä päästyään emäntä alkoi päivitellä, että häntä viluttaa ja että
muutenkin hän tuntee pahoinvointia.

"Voi kun sinä lähditkään tuolle matkalle! Pari viikkoa sairastit kovaa
lentsua etkä vielä ollut siitä toipunut, kun lähdit pitkälle
talvimatkalle, vaikka kuinkakin olisin sinua kieltänyt", sanoi isäntä.

"Täytyihän minun mennä veliraiskaa katsomaan, jolle on niin paha
tapaturma sattunut", arveli emäntä.

Tämä emännän matkan syy oli seuraava:

Emännän veli asui puolentoista peninkulman päässä kirkolta sydänmaalla.
Hän oli pimeänpäässä pudonnut aukiolevasta lattialuukusta syvään
kivikellariin ja ruhjonnut siinä kylkiluitaan poikki. Tämä oli
sisarelleen lähettänyt terveisiä, että tulla nyt katsomaan hänen
kurjuuttansa.

Isäntä oli silloin kaikilla keinoin koettanut estää emännän lähtöä,
sillä järjellisenä miehenä pelkäsi hän lentsun seurauksia, kun emäntä ei
ollut siitä vielä kyllin parantunut.

"Mikäpä minulla on rautatien vaunussa hätänä", vastusteli emäntä,
"pääsenhän enimmän osan matkaa rautatietä ja siitä sitten on muutama
kilometri veljeni kotiin."

Kun isäntä näki ettei mikään auttanut, tilasi hän jo ennakolta
rautatieasemalle hevosen vastaanottamaan. Paitsi sitä laittoi hän erään
naishenkilön hoitamaan emäntää koko tällä matkalla.

Onnellisesti päästiin rautatiematka perille. Siinä oli emäntää vastassa
kahdennellatoista oleva pojantolkki. Tällä oli pukineena miehen röijy,
jonka pitkät hihat oli kääritty ylös ja näyttivät paksuilta kuin
kurikat. Kovin tolvanalta tuo poika siinä puvussaan näytti eikä hänellä
paljon mahtia ollutkaan, sillä hevonenkin, jota hän oli koko talven
ajanut, teki hänen kanssaan miten halutti, vääjäämättä käskystä
vähääkään.

Tämmöisen kyytimiehen rekeen nyt emäntä kumppanineen joutui.

Siinä välillä oli järvi, jonka poikki tie vei taloon. Pyryilmoilla oli
tie mennyt umpeen, ja nyt pimeässä oli vaikea tietää mihin suuntaan oli
mentävä. Hevonen kuletteli heitä ympäri järveä ja viimein emännän
kumppanin täytyi lähteä tietä hakemaan. Puolen tunnin päästä osuttiin
takaisin maantielle ja yritettiin sitä myöten pyrkiä johonkin taloon.
Mutta äkimys hevonen ei totellutkaan, nousi vaan pystöön ja kierasi
valjaat rikki. Jotenkuten kötystivät he ne kiinni ja yrittivät
uudelleen. Sama temppu. Kolmannen kerran kun yritettiin, sysäsi hevonen
rekensä maantienojaan, johon he kaatuivat ylönkuppuraisiaan. Ei ollut
muuta neuvoa kuin täytyi jalan kulkea takaisin neljänneksen päässä
olevaan taloon yöksi.

Tämmöisessä rähjäyksessä vilustui emäntä kovin. Vielä ruumiissa oleva
lentsu yltyi siitä paljon pahemmaksi kuin oli osattu aavistaakaan.

Isäntä tunsi taudin oireet ja pelkäsi jo pahaa. Hän rupesi toimittamaan
emäntää maata lämpimään kamariin ja peitteli hänet huolellisesti. Kun
aika tuli, meni hän itsekin maata.

Noin kello yhdentoista aikoina kysyi emäntä: "Onko isä valveella?"

Isäntä hyppäsi heti lattialle.

"Nouda, hyvä ihminen, lunta käsiliinalla minun päähäni, sillä se on niin
kipeä että halkee."

Isäntä viritti tulen lamppuun, vetäsi kengät jalkaansa, kävi
sieppaamassa lunta käsiliinan sisään ja kääräsi sen emännän pään ympäri.
Sitten meni hän herättämään muutkin, jotka myöskin tulivat
sairashuoneeseen.

Kaiken yötä muuteltiin lunta sairaan päähän aina kun entinen lumi alkoi
sulaa. Sairas rukoili ehtimiseen, ettei häntä liikuteltaisi vähintäkään,
taikka muutoin hän kuolee siihen paikkaan. Kolmen aikana aamulla katosi
emännältä puhekyky ja neljän aikana jätti elämä hänet.

Kyllä silloin itku maisti. Kauheana todellisuutena aukesi nyt kaikkien
eteen, mitä he olivat kadottaneet. Siinä makasi nyt hengetömnä se hellä
perheen äiti, joka niin suurella huolella ja lempeydellä oli perhettään
hoitanut ja vaalinut ja jonka järjestävä, huolellinen käsi oli kaikki
saanut niin hyvään järjestykseen ja sopusointuun. Mihin nyt joudutaan?
Kuka nyt järjestää, hoitaa ja tasoittaa kaikki? Kuka lempeällä ja
pehmeällä luonteellaan saa rauhan ja rakkauden pysymään lukuisan perheen
kesken? Kaikista tuntui siltä, ettei kukaan muu ole talossa mitään
tehnyt eikä toiminut, vaan kaikki mitä oli olemassa, oli emännän ansiota
ja työtä.

Koko talonväki oli kuin tyrmistyksissään tästä odottamattomasta
tapauksesta. Istuttiin mikä missäkin nurkassa itkeä tihistämässä,
älyämättä mistään mitään. Vasta iltapäivällä toipuivat piiat sen
verran, että laittoivat väelle ruokaa.

Kaikista kovimmin se kuitenkin koski isäntään. Koko päivän makasi hän
suullaan vuoteessa, eikä ottanut suuhunsa kuivaa ei märkää. Kolme yötä
makasi hän samassa huoneessa missä vainajakin oli, sillä emäntää ei oltu
viety pois kamaristaan. Kova ruumiinhaju oli jo viimeiseltä huoneessa,
mutta isäntä ei siitä huolinut. Vasta sittenkuin ruumiskirstu saatiin
valmiiksi ja emännän ruumis laskettiin siihen, täytyi isännän erota
rakkaasta vainajastaan.

Viikkokauteen ei isäntä syönyt Jumalansuurusta. Ainoastaan silloin
tällöin siemasi hän kylmää, raitista vettä sydämensä palon sammutteeksi.
Sitä sydämen tuskaa ei voi kertoa, mitä isäntä kärsi. Hänen sydäntänsä
poltti niin ankarasti, että hän luuli nääntyvänsä. Hän ei älynnyt eikä
ymmärtänyt muuta kuin että rakas elämänkumppaninsa oli hänet jättänyt,
ja tuo tieto ja tunto kalvoi häntä kauheasti.

Isäntä laihtui tuon viikon ajalla niin, ettei hänellä ollut kuin nahka
luiden päällä, eikä häntä olisi voinut enään tuntea samaksi
mieheksikään. Kun ruumis laihtui semmoista kyytiä, kasvoi parta sitä
huimemmin ja viikon päästä oli hän karvainen kuin ukonkoira.

Ihmisiä rupesi huolestuttamaan tuo isännän tila. He pelkäsivät, että hän
kadottaa järkensä tai menehtyy tuohon ankaraan suruunsa. Joukonmiehissä
tulivat he isännän luokse ja alkoivat puhutella häntä.

"Kuolleesta ei ole elävän kumppaniksi. Pitäisihän teidän, järkevänä
ihmisenä, ymmärtää, että ette te voi kaikella surullanne kuollutta
eläväksi tehdä. Se on luonnon laki, jota ei yksikään ihminen voi
toiseksi muuttaa. Te ette voi kestää tuommoista surua, sillä luonto
vaatii leponsa ja ravintonsa. Olkaa mies ja ruvetkaa järjellisesti
tilaanne ajattelemaan! Ruvetkaa ottamaan ruokaa; ellette muuta voi, niin
ruvetkaa vähitellen juomaan edes maitoa, että vahvistuisitte", puhelivat
kylänmiehet.

Isäntä ei vastannut miesten puheeseen mitään, nousi vaan vuoteenlaidalle
istumaan ja huokasi raskaasti. Siinä hän istui kolkkona kuin aave ja
katsoa tuijotti lattiaan. Joku isännistä kävi hakemassa maitoa ja
kehoitti häntä juomaan. Ikäänkuin vaistomaisesti koki hän seurata
kehoitusta ja joi melkein tuopillisen lämmintä maitoa. Sitten hän
kallistui vuoteelle ja sanoi huoaten: "voi minun sydäntäni."

Mutta kylänmiehetpä eivät heittäneetkään tuota rakkaudentyötään siihen
yhteen ainoaan kertaan, vaan yksi heistä oli aina isännän luona
lohduttelemassa häntä ja valvomassa, että hän otti määräajoilla
vähitellen ruokaa.

Tällä tavoin vahvistui isäntä vähitellen ja jäi ihmisten avulla eloon
perheensä tueksi.



Kolmastoista kuva.

Rakastuneet.


He olivat nuoria ihmisiä kumpikin. Tyttö oli kauneimpia neitosia mitä
olla voi. Hän oli verevä, täyteläinen, keskikokoinen impi ja tukka oli
hänellä kullankeltainen ja paksu, joka oli sykertynyt kauniisiin
kutreihin. Hän käyttäytyi hyvin säädyllisesti, pukeutui aina hyvin, ja
tervehtiessään osasi vähän syrjäkierosti itseään retkauttaa, niinkuin
hienojen naisten tapa on. Kun kuunteli hänen kielevää puhettaan, tuntui
tyttö järkevältä. Hän oli iloinen kuin leivonen, kohteli seurassa
kaikkia ihmisiä hyvin ja osasi pitää iloa vireillä; tuntuipa välistä
hänen sisään tullessaan kuin olisi lämmin, herttainen päiväpaiste sisään
valahtanut.

Poika oli pitkä, solakka, kaunisrakenteinen nuorukainen. Hän oli yhtä
suosittu sekä vanhojen että nuorten parissa, sillä hänellä ei ollut
mitään rivoja tapoja, hän ei polttanut tupakkaa eikä nauttinut väkeviä.
Hän kunnioitti ja rakasti vanhempiaan ja koki käyttäytyä niin, ettei
missään tapauksessa saattaisi heille surua.

Tuon tytön isä oli rakennusmestari paraikaa tehtävällä Pohjanmaan
rautatiellä ja oli äskettäin muuttanut paikkakunnalle. Poika taas oli
juuri urkurikoulusta päässyt ja saanut koulusta loistavat todistukset,
joten edellytettiin että hän piankin saa paikan.

Ulkosalla he ensikerran tapasivat toisensa ja siinä oli muitakin
ihmisiä. Emma tavallisella helkeydellään hääläsi ja liehtasi ihmisten
kanssa, mutta näytti siltä kuin hän ja poika olisivat ujostelleet
toisiaan, sillä ainoastaan kylmän, mykän tervehdyksen sai poika osakseen
ja kylmän näköisenä erkani hän joukosta pois.

Mutta Nikke oli kaikesta tästä näennäisestä kylmyydestä huolimatta
rakastunut tyttöön korviaan myöten. Tätä rakkauttaan piti hän aivan
toivottomana, sillä hänestä tuntui siltä, kuin olisi pitänyt tavoitella
tähteä taivaalta, niin paljon itseään ylevämpänä hän tyttöä piti.

Nikke, vaikka hänkin iloinen luonteeltaan, tuli nyt niin alakuloiseksi,
että kaikkein huomio kääntyi häneen. Hän ei saanut yökausiin unta,
kääntelehti vaan levotonna kyljeltä toiselle, ajatellen yhä vain Emmaa.
Tavasta nousi hän yösydännä ylös vuoteeltaan, puki nopeasti päällensä ja
lähti ulos kävellä huuhkimaan kesäyössä, saadakseen virkistystä
tuskaiselle, polttavalle sydämelleen. Päivillä koetti hän kulkea
asioillaan niin, että saisi aina nähdäkseen Emman, jota hän sitten
toivotonna ullankanteelta katseli. Mutta kun hän Emmaa lähitienoille
sattui, näyttivät he kumpikin säpsähtävän ja vetääntyivät
kylmännäköisinä kohta loitommalle toisistaan.

Tämmöisessä näennäisessä kylmyydessä kului aika, eikä kumpikaan tiennyt,
mitä toisensa sydämessä liikkui.

"Miksi sinä, poikani, olet niin synkkämielinen?" kysyi kerran isä
Nikeltä. "Et puhu et pukahda, vaikka ennen olet ollut niin avosydäminen?
Ethän näy syövänkään paljon mitään ja öitäsikään et aina makaa
vuoteellasi, vaan kulkea huupottelet yksinäsi."

"Voi, rakas isä! Pitäneekö minun nytkin olla teille yhtä avosydäminen
kuin ennenkin? Tiedättekö, sydämessäni on semmoinen tuska ja palo, että
ellei sitä saa sammumaan, niin ei minun käy hyvin. En tosiaan voi tätä
kestää", sanoi Nikke.

Isä säpsähti.

"Mikä sinulle se moisen tuskan toi, eihän toki joku rikos tuntoasi
painane?" hän sanoi.

"Ei sinne päinkään, isäni. Tuntoni on aivan puhdas, eikä sitä rasita
pieninkään rikos. Sydämeni tuska on aivan toista laatua."

"Mitä se sitten on?"

"Vaikeanlainen on minun sitä ilmoittaa, mutta en kuitenkaan voi salata
sitä teiltä: Se on rakkaus, joka sydäntäni kärventelee."

"Ja kuka se on jota rakastat?"

"Ei hän ole kukaan muu kuin mestarin tytär, Emma."

"Oletko hänelle rakkautesi ilmoittanut?"

"En ole. En uskalla, sillä niin paljon itseäni ylevämpänä minä häntä
pidän", sanoi poika.

"Kaikkea häntä nyt! Parasta on, että vieroitat hänet pois mielestäsi,
sillä minä olen luullut tytössä huomanneeni jotakin vastenmielistä,
liiaksi itserakasta ja komentavaa", sanoi isä.

"Oletteko te sitten tavannut Emmaa?"

"Olenhan käynyt vieraissa mestarin luona ja silloin olen luullut
tuommoista huomanneeni."

"Voi isä! Minä en voi luopua Emmasta, jos vaan voin hänet omakseni
saada. Mutta sehän kuitenkin tuntuu aivan mahdottomalta. Ei Emma ole
komentava eikä itserakas. Hän on lempeä ja sydäntä täynnä, eikä niin
puhtaassa sielussa voi löytyä mitään tahra- eikä likapilkkuja", sanoi
Nikke.

"Hm! rakkaus on sokea", mutisi isä puoliääneen.

Tällä välin oli poika hakenut urkurin virkaa muutamassa Pohjois-Savon
isossa pitäjässä; hän sai vaalisijan ja paikankin. Näissä puuhissa
ollessaan haihtui enin suru hänen sydämestään ja hän alkoi elähtyä
entiseen reippauteensa ja iloisuuteensa. Hän saattoi olla Emmankin
parissa ollessaan niinkuin muutkin ihmiset, mutta välinpitämätön hän
näytti nytkin olevan Emmaa kohtaan.

Ensimältä kun vaalintulos tuli tietyksi, tunsi poika itsearvonsa
hyväsestään kohonneen, mutta pian hän siihenkin kyllästyi ja tuo
arvoaste aleni hänen omissa silmissään yhtä nopeasti kuin se ylennytkin
oli ja sitä seurasi taas sama toivottomuus.

"Mikä minä olen hänen suhteensa?" mietti poika tavalta itsekseen. "Kun
pitää ihmisen ollakin semmoisen houkan, että kuvittelee niin paljon
itseään ylemmäksi, mutta kun ei voi toisin tehdä", mietti Nikke.

Rauhatonna ja levotonna kuljeskeli hän taas kylillä, koettaen saada
tytön näköpiiriinsä, ja kun se sattui onnistumaan, katseli hän häntä
matkan päästä, lähenemättä kuitenkaan missään tapauksessa.

Muutamana pyhäiltana oli Nikke yksinään tiellä kävelemässä. Sattumalta
tuli Emma häntä vastaan. He säpsähtivät molemmat ja seisahtuivat.
Kumpikin oli hyvin punastuksissaan ja pojan sydän pamppaili niin, että
sen luuli rinnasta ulos hyppäävän, ja jos lie pamppaillut tytönkin
sydän. Tervehdyksen sanottuaan eivät he tuntuneet voivan noin vaan
äkkipikaa mennä toistensa ohitse, vaan seisoivat vastatusten tiellä
ilman että kumpikaan osasi mitään virkkaa.

"Mihinkä sitä nyt ollaan menossa?" kysyi tyttö, katkasten vihdoin
äänettömyyden.

"Ei minulla mitään päämäärää ole, lähdinhän vaan tuullettamaan", sanoi
poika.

"Enkö saisi tehdä seuraa?" kysyi tyttö.

"Kernaasti, kun vaan mahtunet tulemaan."

"Mahtunet", matki tyttö. "Sinun kanssasi mahtuu tulemaan kuka hyvänsä,
kun vaan kelvannee", sanoi tyttö ujostelematta.

"No, mikset sitten ennen ole tullut?"

"Minunko se sitten aluksi on tehtävä? Sinunhan se olisi ollut."

He lähtivät nyt liikkeelle, tyttö pojan käsikoukussa riippuen ja
ohjasivat askeleensa suurten vainioiden läpi juoksevan luonnonojan
varrelle. Sen rannalla he istuivat suurelle mättäälle, jonka luonto oli
rakentanut ikäänkuin turvepenkiksi. Tiheä lepikko ympäröi heidät joka
puolelta niin, että he olivat kuin puutarhamajassa. Vesirikas puro
lorisi heidän vieressään ja peippo lauloi säveliään isossa lepässä
heidän päänsä päällä. Koko luonto uhkui eloa, lempeä ja Luojan,
suurimman rakkauden alkulähteen hyvyyttä.

"Miksi sinä olet näyttänyt ikäänkuin pelkäävän minua? Jos olen sattunut
sinua lähestymään, olet aina säpsähtäen siirtynyt luotani kauemmas",
sanoi poika.

"En ole uskaltanut", vastasi tyttö. "Olen pitänyt sinua niin paljon
muita etevämpänä, etten ole rohjennut silmiänikään sinuun nostaa. Vaan
kuitenkin olet sinä ollut aina elämäni toiveiden päämääränä."

"Sittenhän meillä onkin molemmilla, sinulla ja minulla, ollut
samallainen usko toisistamme. Mutta jos nyt rohkasisin itseni ja
kysyisin sinulta, tahtoisitko tulla minulle elämänkumppaniksi, jakamaan
kaikki ilot ja surut kanssani, mitä silloin vastaisit?"

"Hyvä Jumala! Onko tämä kaikki nyt totta, vai näenkö unta? Jos niin
kävisi, olisi silloin elämäni suurin toivo täytetty", sanoi tyttö
painaen päänsä pojan rintaa vasten ja pillahtaen itkemään.

Nikke puristi hänet hellästi rintaansa vasten ja siinä he halalivat ja
suutelivat toisiaan. Lujia rakkauden lupauksia tehtiin siinä toisilleen
ja he vakuuttivat ikuista rakkautta ja uskollisuutta.

Kun asiat kerran oli saatu selville, lähtivät he pois tuosta autuaasta
paikasta, mutta kun ihmisiä alkoi tulla tiellä vastaan, erkanivat
rakastavaiset toisistaan ja menivät kotiansa.

Sitä autuutta ei voi sanoin kuvata, mitä kumpikin heistä tunsi. Poikakin
pääsi kauheasta vaivastaan ja oli nyt niinkuin irti maasta.

Kauan ei voinut rakastavaisten suhde toisiinsa pysyä salassa, sillä
eivätpä he nyt enään kammoksuneet ja ujostelleet toisiansa. Julkisesti
kävelivät he kahden kesken kylillä, eivätkä ihmisten sormenosottelemiset
vaikuttaneet heihin mitään. Eikä kenelläkään tuntunut olevankaan juuri
mitään vastaansanomista rakastavaisien yhtymisestä, sillä pidettiinhän
heitä kumpaakin kunnollisina, siveinä ihmisinä.

Pianpa tämä rakastavaisten liitto tuli tytön vanhempienkin tietoon.
Nimenomaan kutsuivat he Nikkeä käymään heidänkin majapaikassaan.
Muutamana iltana hän menikin sinne morsiamensa kanssa. Siellä hänet
otettiin ilolla vastaan. Häntä puhuteltiin vävypojaksi ja kestittiin
ruualla ja juomalla. Emma oli iloinen ja hilpeä ja kauniimpi pojan
mielestä kuin koskaan ennen.

Tästäpuoleen kävivät he yhdessä iltakävelyiltä palatessaan useinkin
Emman vanhempain kodissa.

Eräänä kertana kun he tulivat sinne, oli siellä Jussi niminen Emman veli
ja hän oli vähän humalassa. Tälle rupesi nyt Emma pauhaamaan ja
rätisemään:

"Tuommoinen sika, kehtaa vielä tulla ihmisten ilmoihin. Sikokarsinaan
tuommoinen mies on omiansa. Paina sukkelaan ulos minun silmäini edestä",
säyhysi hän ja polki pienellä, sievällä jalallaan lattiaan.

"Ole tuossa nyt taasen vähemmällä... Häpäset itsesi", muistutti äiti.

"Vieläkö tekin siinä! Pitäkää jo toki suunne kiinni, tai minä köytän
teidät seinään", tiuskasi Emma ja luppasi suunsa niin tiukasti kiini,
ikäänkuin se olisi ollut murtumaton ja muuttumaton komentosana, jota on
ehdottomasti totteleminen. Siihen jäi Emman naama möllöttämään
sanomattoman vihaisen näköisenä, samalla kun hän tiukasti katsoi äitiään
silmiin.

"Jo nyt menee liian pitkälle. Suurempaa kunnioitusta tulisi toki
vanhemmilleen osoittaa", sanoi tuo tuleva vävypoika.

"Vieläkö sinäkin! Kyllä sinäkin tarvitsisit saada kelpo opetuksen",
tiuskasi Emma polkien jalkaa.

Niken veri kuohahti. Hänen teki mielensä sanoa vastensuuta mitä hän
tuommoisesta komennosta piti, mutta ei hän hennonnut vanhempien tähden
antaa semmoista vastausta kuin mielensä teki. Hiljaisesti sanoi hän
vaan: "onpa se vähän liian aikaista". Sitten hän istui tuolille, mutta
sangen alakuloinen hän oli. Vanhemmat kokivat hyvittää ja elvyttää
poikaa, mutta kylmänä ja jurona hän vaan pysyi.

Pois lähtiessään jätteli hän vanhukset hyvästi, mutta ei Emmaa.

"Etkö aio minulle hyvästiä sanoa?" kysyi Emma.

"Kyllähän minä sinut aina ennätän", sanoi poika ja meni.

Entisen tulisen rakkauden sijaan laskeusi nyt pojan sydämeen kylmä,
inhoittava tunne Emmaa kohtaan. Hän ei olisi kärsinyt häntä enään
silmissäänkään nähdä ja hän rupesi välttämään Emman kohtaamista niin
paljon kuin voi. Hän ei käynyt enään milloinkaan Emman vanhempien luona
ja nämä olivat hyvin pahoillaan siitä.

Kului pitemmän aikaa, etteivät he olleet kohdanneet toisiaan. Mutta
eräänä kertana toimitti Emma niin, että hän äkkiarvaamatta sai kohdata
sulhasensa.

"Miksi et ole enään käynyt meillä ja miksi olet ruvennut karttelemaan
minua?" sanoi Emma tervehdittyään.

"Mitä minulla siellä tehtäisiin?" vastasi Nikke.

"Mitä morsiamen kodissa sulhasella tehtäisiin ja mitä sulhanen
morsiamellaan tekisi? Minusta tuntuu tuommoinen kysymys vähän oudolta",
sanoi Emma.

"Ei minulla enään ole morsianta", sanoi poika jurosti.

Emma vaaleni.

"Miksikä sinä, ystäväiseni, tuolla tavalla puhut, mikä sinun mielesi on
nyt muuttanut?" sanoi Emma ja hänen äänensä värisi.

"Olen huomannut kauniin kuoren alla pahan madon. Et kunnioita
vanhempiasikaan vähän vähääkään, annat vaan heille hävyttömiä sanoja ja
vanhin kuitenkin on aina vanhin. Semmoinen ihminen ei tule koskaan
onnelliseksi. Paitsi sitä luulet jo saaneesi minuun nähden täydellisen
isäntävallan ja voivasi sanoa minulle mitä tahansa. Ei, Emma. Meidän
välimme on nyt ainiaksi lopussa ja tätä päätöstäni ei mikään voima
maailmassa voi toiseksi muuttaa", sanoi Nikke jäykästi.

Emma puhalsi kauhean itkun ja kasvojaan peittäen lähti hän pois.

Poika katsoi kauan hänen jälkeensä. Hän tunsi sydämessään säälintunteita
Emmaa kohtaan, mutta samassa myöskin sanomatonta inhoa. "Miksikä hänen
piti ollakin noin mustasieluisen? Saan olla kiitollinen, kun tulin hänet
tuntemaan ajoissa, etten joutunut kauniin käärmeen lumouksen alaiseksi",
tuumi poika itsekseen.

Niken isä oli mielessään kaiken aikaa tuntenut tyytymättömyyttä poikansa
suhteesta Emmaan, sillä hän oli saanut kurkistaa tytön sielunakkunoista
sisälle. Hän ei olisi suonut poikansa joutuvan ajalliseen kadotukseen.

"Joko sinä nyt olet voittanut tuon niin tulisesti rakastetun tyttösi
suosion?" kysyi isä, kun Nikke tuli tältä matkaltaan kotiin.

"Monin kerroin olen sen voittanut, mutta myöskin sen jo menettänyt",
sanoi Nikke.

"Näin lyhyessä ajassa!... Oliko hän huikenteleva?"

"Sitä hän ei ollut, mutta minä sain kurkistaa hänen turmeltuneeseen
sieluunsa", sanoi Nikke.

"Niinkö? Enkö minä sitä sinulle sanonut?"

"Sanoitte kyllä, isä hyvä, mutta minä en uskonut, ennenkuin itse tulin
huomaamaan minkälainen mielenlaatu tuon kauniin kuoren alla piilee."

"Ja nyt olet erossa hänestä?"

"Niin olen ja erossa pysynkin."

"Siinä teit, poikani, oikein, sillä hänen kanssaan et koskaan olisi
tullut onnelliseksi. Olen hyvin tyytyväinen toimiisi, sillä luulenpa,
että sinun puoleltasi se ero kuitenkin tuli", puheli isä.

"Minun puoleltanihan se tuli, vaikka ensimältä niin rajattomasti häneen
rakastuin."

Aamulla kirjoitti Emma Nikelle kirjeen, jonka sisällys oli seuraava:

     "Hellästi rakastettu ystäväni!

      Kuinka sinä, rakkaani, niin vähäpätöisen asian voit noin kovin
      pahaksesi panna? Eihän koko tapauksessa ollut mitään sen
      pahempaa kuin mitä joka aika sattuu perheessä tapahtumaan. Jos
      tietäisit kuinka hellästi ja kiihkeästi sinua rakastin, et olisi
      minulle niin kovia sanoja sanonut. En ole silmäntäyttä koko yönä
      nukkunut, itkenyt olen vaan katkeamatta. Toivon kuitenkin, ettet
      noin vähäpätöisen asian anna turhaksi tehdä niitä helliä
      suhteita, jotka nykyään välillämme on vallinnut, eikä niitä
      pyhiä lupauksia, joita toisillemme olemme luvanneet.

      Tätä kirjoittaa sinua aina hellästi rakastava, mutta nyt
      murheellinen

      Emmasi."

Kummastellen luki Nikke tuon kirjeen ja sen tehtyään kirjoitti hän
seuraavan vastauksen:

     "Emma.

      Siinäpä se nyt on. Sinä pidät aivan vähäpätöisenä ja mitättömänä
      äskeistä tapahtumaa ja sanot semmoista tapahtuvan useinkin
      perheiden kesken. Tällä paljastat vaan oman paatuneen mielesi,
      sillä se osoittaa, että tuommoinen meno on sinulle jo tullut
      tavaksi. Lausua vanhemmilleen tuommoisia ilkeitä sanoja, on
      suurin rikos mitä ihminen voi tehdä, ja kuitenkin se on sinusta
      vaan vähäpätöinen asia. Jospa se olisi ollut edes hetkellinen
      hairahdus, olisi se ollut toista, mutta sinä katsot sen
      erikoiseksi oikeudeksesi, eikä kaikesta tuosta näy pienintäkään
      katumuksen merkkiä. Kiitän onneani, että tulin ajoissa sinut
      tuntemaan. En olisi tahtonut joutua elinajakseni sinun kanssasi
      kurjaakin kurjempaa elämää viettämään. Älä yritäkään minun
      nykyistä mielialaani toiseksi muuttamaan, sillä se ei tosiaan
      tapahdu.

      Jää hyvästi ja ijäksi!

      Nikke."

Pois jäi nyt Emmalta iloisuus ja helkevyys. Alakuloisena kuljeskeli hän
vaan yksiksensä, eikä kaivannut kenenkään seuraa.

Niken kotona asui eräs kansakoulun opettajatar. Nikke oli ainakin
osottanut opettajattarelle veljellistä ystävyyttä, mutta sen syvempää
vaikutusta ei tyttö ollut hänen sydämessään löytänyt. Tähän saakka oli
Emma yksin vallinnut Niken sydäntä niin, ettei siellä ollut kenellekään
muulle sijaa.

Opettajatar oli helläluontoinen, hiljainen ja tavoiltaan kerrassaan
mallikelpoinen ihminen. Emman kauneutta ei hänellä ollut, mutta ei hän
kuitenkaan ollut sitäkään vailla ja hänen käytöksensä oli sulava ja
miellyttävä.

Pitemmän aikaa oli Nikke ollut jo opettajattaren parissa ja päässyt
sukeltamaan hänen sielunsa sisälle. Vähitellen alkoivat nuo hyvät
ominaisuudet sieltä esiintyä Nikelle ja ne tuntuivat liittyvän
sopusointuun hänen sielussaan asustavien tunteiden kanssa. Kuta enemmän
Nikke noita ominaisuuksia tarkasteli, sitä herttaisemmalta rupesi tuo
vaatimaton neitonen hänestä tuntumaan ja sitä kauniimmaksi ja
miellyttävämmäksi kävi neitonen Niken mielestä. Vähitellen siitä tunne
kehittyi, mutta sitä varmemmaksi ja pysyvämmäksi se tuli. Ei siinä ollut
äkkiä riehahtelevia, polttavia rakkauden liekkejä, tunnustuksia ja
lupauksia, jotka tuossa äkkinäisessä helteessä useinkin niin pian
kuonaksi palavat.

Kovinkaan kauan ei viipynyt, ennenkuin Nikke teki neidille
tunnustuksensa. Neito hämmästyi ja punasteli hyväsestään, mutta
myöntävän vastauksen hän ujostellen ja kainostellen antoi.

Nikke meni heti isänsä kanssa tuumittelemaan, mitä hän tästä uudesta
liitosta piti.

"Nyt sinä, poikani, olet tehnyt minun mieleni jälkeen. Minä olen kauan
jo tuota ajatellut, mutta en ole tahtonut sinulle sitä esitellä, kun
olen nähnyt sinun kiihkeän rakkautesi Emmaan. Parasta on, että kihlaat
heti Annin, sillä hän on kelpo tyttö ja sinä saat hänestä varman
elämänkumppanin itsellesi."

Seuraavana iltana kutsuttiin muutamia ystäviä Niken kotiin ja silloin
julaistiin Annin ja Niken kihlaus. Ujona, kainona ja miellyttävän
näköisenä palveli Anni vieraitaan, eikä kellään ollut mitään
vastaansanomista heidän kihlauksestaan.

Vaikka asiat olivat jo näin pitkälle kehittyneet, ei Emma kuitenkaan
vielä heittänyt toivoansa. Hän tuli sanomattoman mustasukkaiseksi ja
koki kaikin tavoin levittää ilkeitä ja valheellisia juoruja kylälle
Annista. Usein tyttö raukka herahti itkuun, kun sai niitä kuulla. Mutta
Nikke häntä lohdutteli:

"Mitä sinä noista huolit", sanoi hän, "pianhan kuivat roskat päältä
varisevat. Sinun maineesi on niin puhdas, etteivät halvat juorut vaikuta
ihmisten mieliin, sillä kaikki jo tuntevat, kuinka halpasieluinen Emma
on."

Nikelle oli Emma nyt kahta makeampi kuin koskaan ennen. Hän keimaili
Niken edessä, kielastellen hänelle mitä imelimpiä imarteluita suinkin
voi keksiä. Tämä kaikki ei kuitenkaan vaikuttanut mitään Nikkeen, hän
vain sydämestään ylönkatsoi näitä liukkaita temppuja.

Rakennusmestari muutti nyt perheineen toiselle rautatielle, jota vasta
alettiin rakentaa. Sieltäkin kirjoitti Emma Nikelle hellän kirjeen. Hän
kertoili, kuinka sydämellinen rakkaus ja hyvä sopu vallitsee hänen ja
vanhempiensa välillä. Yhteisvoimin tekevät he työtä ja hän on kutonut
monta isoa pakkaa trikoota ja muuta arvokasta vaatetta. Kello viisi
noustaan ylös ja kymmenen pannaan levolle. Koko tämä aika ollaan
ahkerassa työssä, että tuskin syömään joudetaan. Vaatetta karttuu niin
paljon, että sitä täytyy myödäkin. Hiljakkoin kävi hän kaupungissa ja
möi siellä vaatetta kahdensadan viidenkymmenen markan edestä. Muuten
olisi kaikinpuolin hyvä, mutta ikävä tahtoo näpsiä, kun ei saa tavata
siellä olevia rakkaita ystäviään. "Jospa se päivä kerran valkeneisi,
että saisin sinua kerran vielä kohdata", kirjoitteli Emma.

Tällä kirjeellään tahtoi kai Emma Nikelle ilmaista, kuinka
perinpohjaisen parannuksen hän nyt oli tehnyt, jotteivät hänen entiset
pahat tapansa enään estäisi heidän onnellista jälleenyhtymistään. Mutta
hukkaan meni tämäkin Emman yritys, sillä Nikke ja Anni olivat jo
sillävälin vihityt avioliittoon ja olivat muuttaneet siihen pitäjään,
johon Nikke oli valittu urkuriksi.



Neljästoista kuva.

Tehtailijoita.


Talon väki oli ahkerassa puhdetyössä, miehet häärivät höyläpenkkiensä
ääressä, tehden mikä mitäkin käsityötä talouden tarpeiksi. Vaimoväki oli
kääreytynyt takkavalkean ympärille, jossa he kehräsivät ja toiset
karstasivat.

Muutamassa takan kulmauksessa oli paksu ruhmo ja sen ääressä istui kaksi
poikasta, arviolta noin kahden- ja neljäntoista vuoden välillä.

Minua, joka olin vastatullut vieras, miellytti tuo kuva niin, että
astuin heidän luokseen. Ensi silmäyksellä huomasin, etteivät poikaset
olleet paikkakuntalaisia. Rupesin siis heitä tarkastelemaan.

Tuon leveän ruhmon nenässä oli heillä hakaisten tekokojeet. Siinä oli
heillä myös kuiva leivänpalanen ja silakkaa. Tavasta haukkasivat he
leipää ja kalaa, mutta palanpuremisen aikanakin he jo vääntelivät
hakasia. Heillä oli yllään jotenkin likaiset, avosuiset hurstipaidat,
joiden hihansuut olivat jo kuluneet repaleisiksi. Kun he kierasivat
hakasten renkaita, lepsahtivat nuot rikkeimet lepareet oikein
tahdinmukaisesti.

"Ette suinkaan te, pojat, ole meidän paikkakunnalta kotoisin?" sanoin
heille.

"Emme."

"Mistäs olette?"

"Lappajärven pitäjästä"

"Teiltä näyttää käyvän hyvin hakasien teko", arvelin.

"Ainahan sitä työhönsä tottuu, kun sitä enemmän aikaa tekee. Mutta tämä
työ kävisi paljon nopeammin, jos meillä olisi kynsiatunat, joilla saisi
pikaisesti leikata langan poikki. Semmoisia ei löydy kaupassa, mutta
olemme tehneet piirustuksen ja lähettäneet sen konepajaan ja piakkoin
saamme semmoiset, ehkäpä muutkin saavat", tuumivat pojat.

"Te tehneet piirustuksen!" sanoin kummastuksissani.

"Niin, me."

"Ja konepaja hyväksyi piirustuksenne?"

"Hyväksyi."

"Mutta tuo teidän eineenne näyttää minusta kovin karulta", arvelin.

"Ei auta hauskoin eläminen, jos on mieli jotain ansaita näin vähäisellä
ammatilla. Kyllä on aina aikaa hauskoin elää."

"Ansaitsetteko sitten jotakin tuolla pikku ammatillanne?"

"Aina vähän, aina vähän, kun on ahkera ja säästää. Ja tänä aikana ei ole
muutakaan hommaa", sanoivat pojat.

"Harjoitatteko sitten muutakin ammattia?"

"Kyllä vain. Kun tulee kevätpuoli ja kantohanget, muutamme silloin
jonkun kaupungin läheisyyteen, kokoilemme hangelta jäneksen paparoita ja
myymme niitä kaupunkiin."

"No, mitä niilläkin tehdään?"

"Kenellä on kanoja hoidettavana, he niitä ostavat halusta, sekottaakseen
niitä kanojen ruokaan, jotta ne varemmin ja paremmin munisivat",
selittivät pojat.

"Mitä sitten muuta vielä?"

"Kun se ammatti loppuu ja kun hernemaat alkavat tulla taimelle, silloin
menemme pajukoihin ja kuorimme herne-keppejä suuret määrät ja vedämme
niitä käsikärryillä kaupunkiin; ne käyvät hyvästi kaupaksi. Muina
aikoina vedämme lattiahavuja ja kuusenlehviä kaupunkiin ja myymme niitä
siellä pasmottain porrasten eteen, sylkylaatikoihin ja minkä mihinkin
tarpeeseen ja aina niilläkin jotakin saa."

"Minusta tuntuu, että teidän tulolähteenne ovat kovin niukkoja
tuloilleen", sanoin.

"Kyllä niinkin, mutta olisiko sitten parempi repalehtaa köyhäinhoidon
niskoilla, kun itse hankkia elatuksensa ja toimeentulonsa? Paitsi sitä
on kultaa ja hopeata hieman joka paikassa, mutta sitä on niin vähän,
etteivät kaikki ymmärrä sitä koota, vielä vähemmin koossapitää",
arvelivat pojat.

"Oletteko te sitten saaneet kokoon tuota näkymätöntä kullan ja hopean
tomua noilla keinoillanne?"

"Aina vähän, aina vähän. Ei nyt ole kaikki mukana mitä vuosien kuluessa
olemme keräilleet, mutta onpa meillä nytkin vähäsen", sanoi toinen
pojista ja vetäsi samassa taskustansa nahkakukkaron, jonka pohjassa oli
parin nyrkin kokoinen mukula.

"Noin paljon lantteja", huudahtin.

"Eihän näitä ole kovinkaan paljoa, mutta ovat nämät toki parempaa laatua
kuin luulette."

Näin sanottuaan aukaisi poika kukkaronsa suun ja siellä oli ainoastaan
markan ja kahdenmarkan kappaleita, eikä ainuttakaan kuparirahaa.

"Noinko paljon rahaa tuommoisilla ansioilla!" huudahdin
hämmästyksissäni.

"Ei toki tässä kaikki ole", sanoi poika ja veti povitaskustansa
pikkaraisen kukkaron ja kaasi sen sisuksen kämmenelleen. Siellä oli
neljä kymmenen- ja neljä kahdenkymmenen markan kultarahaa.

"Tämä on sitä hienon hienoa kultapölyä, jota olemme kokoilleet ja
kokeneet koossa pitää. Setelirahoja emme pidä, kun ne ovat niin monen
vaaranalaisia tämmöisissä oloissa, vaan viemme ne pankkiin", selitteli
toinen pojista.

"Ettäkö teillä on pankissakin rahoja!" kysyin hämmästyksissäni.

"Onhan tuolla joku tuhatkunta."

"Tehän olette rikkaita poikia, voisittehan ostaa paremman paidankin
päällenne", sanoin.

"Kyllä nämät vielä menee."

"Saatte syöpäläisiäkin."

"Emme saa. Meillä on ommeltuna housunkaulukseen semmoista ainetta, että
kyllä syöpäläiset ulohtaalla pysyvät."

En voinut muuta kuin jätellä heidät hyvästi ja kehoittaa heitä
edelleenkin työteliäiksi ja säästäväisiksi.

Lähdin pois, mutta kauan pyörivät nuot kummalliset pojat mielessäni.

       *       *       *       *       *

Oli kulunut aikaa noin parikymmentä vuotta. Silloin täytyi minun lähteä
pitemmälle merimatkalle. Ostin siis likimmässä satamassa piletin ja
nousin laivaan. Seuraavana aamuna nousin aikaisin hytistäni kannelle,
ihailemaan sanomattoman kaunista ilmaa ja täysin siemauksin
hengittääkseni raitista merenhenkeä. Kävelin keulakannelle peränpitäjän
luokse, puhuttelemaan häntä. Kappaleen aikaa haasteltuamme ilmestyi
vierelleni siististi puettu herrasmies, joka näytti olevan noin
kolmenkymmenenviiden vuoden ijässä. Hän sanoi minulle hyvää huomenta
ystävällisesti tervehtien. Koetin muistella, olisinko missään ennen
sattunut tapaamaan tuota herraa, mutta en saanut sitä päähäni.

"Te ette taida tuntea minua", sanoi herra.

"Tosiaan minulla ei ole kunnia tuntea herraa", sanoin yhä tarkastellen
häntä.

"Minä olen tämän laivan kapteeni"

"Sepä hauska, kun saan tutustua herra kapteenin kanssa", sanoin
uudestaan tervehtien häntä.

"Ja tämä laiva on minun omani."

"Aina parempi... Onneksi olkoon", sanoin.

"Ja kuitenkin teidän pitäisi tuntea minut", sanoi kapteeni.

"Minä vaan en muista teitä ennen tavanneeni", sanoin.

"Ja kuitenkin olette tavannut."

"Missä sitten?"

"No tuolla kotipitäjässänne sen leveäpäisen pölkyn ääressä parikymmentä
vuotta sitten", selitti kapteeni.

Minun mieleeni sävähti nyt, että olisikohan edessäni oleva kapteeni ja
laivanomistaja toinen noista pojista, jotka tuon pölkyn ympärillä
vääntelivät takkavalkean valossa hakasia, haukaten väliin silahkaa ja
leipää.

"Ettehän vain ole toinen noista pojista, joiden kanssa niin paljon
haastelin työteliäisyydestä ja säästäväisyydestä?" kysyin hyväsestään
hämmästyneenä.

"Oikein arvattu. Olen vanhempi veljeksistä, se joka silloin oli
kassanhoitajana."

Tulin niin hämmästyneen iloiseksi, että tervehdin häntä kolmannen kerran
oikein syleilemällä.

"Kun kerran olemme tulleet vanhoiksi tuttaviksi, niin lähtekää nyt
kajuttaan einekahville", kehoitti kapteeni.

Menimme.

Kahvia juodessa kyselin kapteenilta miten niin ihmeellisesti oli voinut
käydä.

"Niinhän se kävi kuin tarkoitimmekin", sanoi kapteeni. "Ne hakaset,
jäniksenpavut, hernekepit ja havunlehvät ovat nyt muodostuneet
tämmöisiksi. Ansaitsimme ja säästimme. Kun tulimme ijäkkäämmiksi ja
vankemmiksi, rupesimme urakalla tekemään pienempiä rakennustöitä ja
niissä ansaitsimme hyvin. Saatuamme riittävästi varoja, menimme
polyteknilliseen opistoon ja rupesimme lukemaan insinööreiksi. Meillä
oli semmoinen edistyshalu, että luimme ja teimme kokeita niin paljon
kuin jaksoimme. Saatuamme erotodistukset opistosta, ryhdyimme heti
isompiin rakennustöihin. Niissä taas ansaitsimme melkoisen summan ja
sitte minä ostin tämän laivan. Kävin jonkun aikaa merikouluakin, ja
rupesin sitte itse laivani päälliköksi."

Olin niin hämmästyksissäni, etten huomannut kysellä toisen veljen
kohtalosta mitään.

Toisen päivän illalla pääsin matkani perille. Jättelin kapteenin
sydämellisesti hyvästi ja nousin maihin.

Kaupunki johon tulin oli isompia maassamme, mutta minä olin siinä nyt
ensi kertaa käymässä.

Seuraavan päivän kiertelin uteliaana ympäri, katsellen kaupungin
merkillisyyksiä. Muunmuassa huomasin siellä konepajan, joka näytti vasta
rakennetulta. Pajan johtajalta pyysin päästä sitä katselemaan sisältä.
Hän tarkasteli minua päästä jalkoihin ja näytti epäröivän, mutta vihdoin
päästi minut sisälle. Kuljeskelin ylt'ympäri tuota laajaa huoneustoa,
katsellen kaikkia ihmeellisiä kojeita, mitä siellä löytyi. Viimein
pysähdyin voimarattaan viereen katselemaan kuinka helponnäköisesti se
kylmiltään leikkeli vanhoja, kuluneita rautatien ratakiskoja noin
kyynärän pituisiksi pätkiksi. Nuo paksut raudat eivät voimarattaan
edessä näyttäneet pidättävän mitään; ne menivät poikki kuin korte, eikä
voimaratas yhtään hidastunutkaan, kun sen terä ratakiskoa katkasi.

Siinä seisoessani ja katsellessani tuota ihmeellistä voimaa, kulki
ohitseni siistinnäköinen herra. Hän pysähtyi ja sanoi iloisesti hyvää
huomenta, ja hänen vilkkaat kasvonsa näyttivät loistavan hyvästä
mielestä.

Katsoin kummastellen häntä.

"Ette taida minua enään tuntea", sanoi hän hymyillen.

"Enpä muista teitä ennen nähneeni", sanoin.

"Ja kuitenkin tapasin teidät kerran ennenkin, jos muistanette,
kotipitäjässänne parikymmentä vuotta takaperin."

"Mitä ihmettä? Olisitteko toinen noista silloisista hakaspojista?"

"Niinpä olen. Toisella veljelläni on oma höyryalus ja hän itse kuljettaa
sitä."

"Sen minä jo tiedän", sanoin minä, "sillä tänne tullessani minulla oli
kunnia matkustaa hänen laivallaan. Tapasimme kapteenin kanssa toisemme
ja puhelimme keskenämme paljon. Olin hämmästynyt tuosta kohtauksesta
niin, etten huomannut kysyä teidän kohtalostanne mitään, mutta nythän on
sitä hauskempi, kun teidätkin tapasin."

"Hän tietysti kertoi teille seikkaperäisesti elämämme juoksun."

"Kyllä hän kertoi, mutta en huomannut sitäkään kysyä, oletteko te
kumpainenkin jo perheellisiä miehiä."

"Kyllä olemme. Rikkaita emme hakeneet, vaikka olisihan niitäkin tainnut
tarjolla olla. Minä nain palvelustyttöni, joka on hyvin kelpo ihminen ja
oli useampia vuosia ollut luonani palveluksessa. Veljeni taas nai
laivansa perämiehen tyttären. Periaatteemme oli semmoinen, että miehen
tulee vaimonsa elättää ja hoitaa, eikä pyrkiä rehentelemään vaimonsa
omaisuudella", selitti hän.

"Mitäs te nyt aiotte eteenne ottaa?" utelin.

"Minä olen jo elämäni uran valinnut. Tämä konepaja on minun. Itse olen
tämän rakennuttanut, itse hoidan tätä ja pidän kaikkea silmällä, ja nyt
jo huomaan, että se kannattaa hyvin. Toivon, ettei minulta tässä tule
puuttumaan leipää eikä työtä", arveli hän.

Vaikka olenkin tuntenut noiden veljeksien toimeliaisuuden ja kuullutkin
paljon siitä, hämmästyin kuitenkin hyväsestään tämän kuultuani.

"Ja niin vähästä te alotitte", virkoin hänelle.

"Vähästä kylläkin", hän vastasi, "mutta äyristähän satakin alkaa.
Pääasia oli vaan se, että me halusimme tehdä työtä ja osasimme säästää,
siinä oli koko meidän onnemme perustus."

"Tehkää nyt hyvin ja lähtekää katsomaan minun kotianikin", esitteli hän
sitten.

Minä myönnyin.

Hänen kotiinsa tultuamme esitteli hän minut vaimolleen vanhana
ystävänään. Vaimo oli kaunis ja kaikinpuolin miellyttävän näköinen. Koti
oli sangen hyvällä aistilla järjestetty, jopa niin, ettei missään
paikassa silmä keksinyt semmoista kohtaa, jonka olisi suonut toisin
olevan. Täydellinen puhtaus vallitsi kaikkialla. Kaksi keltatukkaista
lasta oli talossa, toinen niistä vielä kehdossa, mutta toinen jo
vesselöitsi lattialla.

Minua ei päästetty talosta pois koko sinä aikana minkä viivyin
kaupungissa ja minua hoidettiin niinkuin parasta ystävää tai niinkuin
olisin ollut heidän paras hyväntekijänsä.

Poislähtiessäni jättelin heidät sydämellisesti hyvästi, toivottaen, että
heidän kotielämänsä pysyisi onnellisena heidän elämänsä loppuun saakka.



Viidestoista kuva.

Veljekset.


He olivat vielä semmoisia pieniä vesseleitä, että hätinä kykenivät omin
neuvoinsa kävellä vaapertamaan. Ei kukaan voinut sanoa, kumpi heistä
olisi ollut isompi tai pienempi, kumpi laihempi tai lihavampi, kumpi
rumempi tai kauniimpi, ja pitipä olla oikein tarkka tuntija, jos mieli
tietää, kumpi heistä kumpikin oli. Ei ole kummakaan jos niin oli, sillä
eipä moni juuri tiennyt sitäkään, kumpi heistä oli vanhempi; ainoastaan
äiti sen tiesi, kumpi heistä oli ensiksi päivänvalon nähnyt, sillä he
olivat kaksoiset. Toiselle heistä pantiin nimeksi Aappi ja toiselle
Saku. Niin yhdennäköiset olivat lapset, että saadakseen selvän kumpi
heistä kumpikin oli, täytyi pitää punaista rihmaa toisen kalvosessa.

Rämät kauniit lapset eivät ottaneet syntyäkseen mistään ylevästä ja
rikkaasta perheestä, vaan aivan köyhistä vanhemmista, tuosta Katajamäen
Jussin kuuluisan köyhästä perheestä.

Jussi oli kyllä kelpo mies ja teki työtä kesät talvet hengen edestä,
mutta hänen ansionsa eivät riittäneet lukuisan perheen toimeentuloksi.
Ennestään hänellä jo oli kuusi lasta ja nyt vielä annettiin lisäksi
kaksi yhtaikaa.

Katajamäen-Jussi ei ollut mikään nurrusunteri, sillä hän oli oppinut
ottamaan vastaan niin pahan kuin hyvän päivänkin ja oli aina yhtä
iloinen. Hän rakasti vaimoaan kaikesta sydämestään ja poisti
iloisuudellaan vaimoltaan kaikki surut ja huolet, jos jolloinkin
semmoisia sattui tulemaan.

"Näetkös, Riitu, kuinka Jumala meitä rakastaa, kun hän uskoo meille niin
runsaasti noita lahjojansa. Taasenkin lahjoitti meille kaksi noin
kaunista poikaa", tuumaili Juho lasten synnyttyä vaimolleen, hyväillen
häntä.

"Niin, mutta millä ne kaikki elätetään?" sanoi vaimo huolehtien.

"Älä siitä huolehdi, kyllä Jumalalla on rikkautta. Maailma on avara ja
kyllä siellä meidänkin lapsemme osansa saavat, kun vaan heissä on
miehuutta siihen kiinni tarttumaan", lohdutteli Juho.

Tuli sitten kova katovuosi ja sen kanssa kova lavantauti, joka nälästä
heikontuneita ihmisiä korjasi paljon tuonentuville.

Tämä ankara tauti osui Katajamäenkin Jussin köyhään kotiin ja kaasi
kaikki rujoksi, paitsi noita kaksoisia.

Ei ollut Katajamäessä elämä ennenkään väljää, mutta nyt se vasta
tiukaksi tuli. Ei ollut sitä, joka olisi vesilusikan oikaissut tuolle
kahdeksanhenkiselle sairastavalle perheelle. Ei ollut ruokaa, ei
hoitajaa.

Vihdoin lähettivät kyläläiset erään nilkun ja rokonarpisen tytön
hoitamaan kovaonnista perhettä. Elintarpeitakin lähetettiin sinne mitä
kultakin riitti.

Tuo lähetetty tyttö oli kuitenkin ihminen, jolla oli puhdas, hurskas
sielu. Hän hoiti sairaita parhaan taitonsa mukaan ja koetti lievitellä
sairasten tukalaa tilaa, vaikka hän itsekin oli yhteiskunnan hylkiöitä.

Kaikella lempeydellään ja ihmisrakkaudellaan ei hän kuitenkaan voinut
estää sitä, että tuoni yhden ja toisen tempasi perheestä pois.

Aappi ja Saku olivat jo siksi isoja poikia, että he ymmärsivät nykyisen
asemansa. Alituiseen istuivat he tuon hyväsydämisen ja vastenmielisen
näköisen kunnan Karun luona, kysellen sairaan perheen tilasta,
paranevatko he vai kuolevatko. Eihän Karu heille muuta osannut sanoa
kuin että he ovat sangen kipeitä ja voivat kuolla, mutta voivat jäädä
elämäänkin.

Kun tämä leikki oli lukossa, ei ollut koko perheestä enään elämässä
muita kuin itse Jussi ja nuo kaksoiset. Tuoni oli korjannut pois äidin
ja nuo vanhimmat kuusi lasta. Isä oli nääntyä suruunsa, eikä hän voinut
taudin murtamana toimittaa mitään. Ei ollut ruokaa itselläänkään, sitä
vähemmin rakkaille lapsilleen. Ei ollut muuta neuvoa kuin laittaa
mierolle nuo ainoat jäljelle jääneet rakkaat kaksoisensa.

Mierolla kulkiessaan olivat pojat aina toinen toisensa tukena.
Paikkakunnalla tunnettiinkin heidän kurja tilansa ja ihmiset kokivat
heitä vaalia ja suosia parhaansa mukaan.

Pahimpana kiusana oli heillä toiset kerjulaispojat, jotka kulkureina
maailmaa kierrellessään olivat oppineet kaiken maailman kierot temput.
Usein kävi niin, että kun nämä sattuivat tapaamaan Katajamäen kaksoiset,
ei päästy ennen eroon kuin nuot mailmantolaiset hyökkäsivät kaksoisten
kimppuun. Mutta silloin seisoivat veljekset niin lujina yksistäpuolin,
että he ennen voivat kaatua kuin väistyä.

Eräänäkin kertana kun he lähtivät tallustelemaan eräästä vankasta
talosta, jossa heitä oli yltäkylläisesti ruokittu, huomasivat Katajamäen
kaksoiset, että heitä ajoi takaa kolme poikaa ja eillimäisellä oli
kädessä ruoska, jolla hän lyödä hutki ilmaa. Veljekset huomasivat kohta,
että takaa-ajo tarkoitti heitä. Niin pian kuin suinkin kerkesivät,
koettivat he piiloutua lähellä juoksevan korkea-ahteisen, monimutkaisen
luonnonojan rantapensaikkoon. Mutta noilla takaa-ajajilla oli
vainukoiran vaisto ja pian he tapasivat nuo vähäiset veljekset. Eihän
muuta kuin alettiin ruoskineen käydä päälle.

"Miksi te meitä vainootte, emmehän me teille ole mitään pahaa tehneet?"
sanoi Saku, asettuen veljensä kanssa niin miehuulliseen vastarintaan
kuin suinkin voi.

"Ei tässä nyt käräjöimään, vaan maistakaa tästä!" sanoi
ruoskanheiluttaja ja lyödä läimäytti samassa Sakua kasvoihin niin, että
veri tuli huulesta.

Mutta tätä ei ruoskamiehen olisi pitänyt tehdä, sillä samassa hyökkäsi
Aappi roikaleen kinttuihin ja kaasi hänet alleen. Vaikka tuo Poro-Annan
Vihtori oli maankuulu kaikesta ilkeydestään, ei hänessä kuitenkaan ollut
miestä nousemaan tanakan Aapin alta. Kynsin hampain koetti Aappi saada
häntä rangaistuksi ja hän oli niin ketterä, että jos hänen vastustajansa
koetti millä tavoin hänestä erilleen päästä, oli Aapilla jo kymmenenkin
temppua sitä estämään. Kuitenkin olisi Aapin tainnut lopultakin huonosti
käydä, sillä nuo toiset takaa-ajajat olivat toipuneet hämmästyksestään
ja alkoivat mukiloita häntä takaapäin, mutta siinä oli jo Saku ja ankara
ottelu alkoi. Kaksoiset olivat niin toki-ottoja, etteivät he huolineet
olivatko kumossa vai pystyssä, mutta kynsin hampain olivat he
vihollisissaan kiinni. Viimein täytyi Poro-Annan Vihtorin joukkoineen
lähteä käpälämäkeen.

Mierolla kulkeminen kävi pojille yhä enemmän ja enemmän vastenmieliseksi
ja päästyään tuonne kolmen neljäntoista vanhaksi, pyrkivät he jo
väkisinkin jäämään taloihin jotakin tekemään, ettei heidän olisi
tarvinnut olla kulkeella.

Kaikissa tuumissaan ja mietteissään olivat he yksimieliset. Yhden ainoan
kerran tuli heille erimielisyyttä, joka oli sukeutua riidaksi. Kävi näet
sillä tavalla, että Poro-Annan Vihtori sattui ypö yksinään veljesten
pariin. Saku vaati kovasti, että nyt hänelle kerrankin kostetaan
ilkeytensä, mutta Aappi pani kovasti vastaan.

"Mitä meille siitä hyvää lähtisi, jos me nyt häntä myllyyttäisimme?"
arveli Aappi.

"Onhan hän meille tehnyt syyttä aikojaan niin paljon kiusaa ja ilkeyttä,
ettei ensinkään ole liikaa, vaikka vähän häntä löylyytämmekin", intti
Saku.

"Älkää pahaa pahalla kostako, sanotaan jo katkismuksessa ja olen kuullut
sanottavan, että tee hyvää tai pahaa, niin edestäsi sen löydät."

"Sinä olet mielestäsi niin viisas, että luulet kaikki tietäväsi", sanoi
Saku närkästyen.

"Älä, hyvä veli, niin sano. Koetapa nyt ajatella, olenko puhunut väärin.
Sen minä vaan sanon, etten nyt ryhdy neuvoasi seuraamaan. Ellet luovu
aikeestasi, niin ryntää sitten Vihtorin kimppuun jos uskallat, mutta
minulta et apua saa."

Sen sanottuaan Aappi meni Vihtorin luo, puhutteli häntä ystävällisesti
ja vaihettipa hänen kanssaan vielä vyönlukkoakin.

Sen koommin ei veljesten välillä kuulunut koko jupakasta mitään.

Kului muutamia päiviä. Vihtori sattui uudelleen tulemaan veljeksiä
vastaan, ja nyt hän lyöttäysi heidän mukaansa. Heillä oli kuljettavana
noin virstan pituinen taival. Sillä välillä oli iso vetinen puro, eikä
sen yli ollut muuta porrasta kuin yksi iso hirsi. Oli satanut ja hirsi
oli liukas. Puron yli oli edellä menossa Saku, hänen jälessään Vihtori.
Keskellä puroa luiskahti Sakun jalka ja hän putosi päistikkaa veteen.
Aappi päästi kauhean hätäisen parauksen, sillä puro oli virtava ja syvä.
Mutta samassa tuokiossa paiskautui Vihtori Sakun jälkeen, sai häntä
niskasta kiitti ja veti hänet ahteelle. Siinä he sitten kuivailivat
päivän paisteessa märkiä vaatteitansa, ennenkuin lähtivät liikkeelle.

"Olipa tuo Vihtori kuitenkin hyvä poika, kun veti minut ojasta pois",
sanoi Saku veljelleen, kun he sitten kahden jatkoivat matkaansa.

"Olisitkos nyt hyvilläsi, jos olisit saanut tässä tuonnoin pieksää
myllyyttää Vihtoria, ja olisitko voinut siinä tapauksessa odottaa
häneltä apua?" sanoi Aappi.

"Älä puhu, veljeni, enään mitään siitä", sanoi Satu ja tarttui veljeään
kaulaan.

       *       *       *       *       *

Viisitoista vuotisia olivat Katajamäen veljekset, kun he pääsivät
muutamaan syrjätaloon renkipojiksi. Kyllä koetettiin olla ahkeria ja
terhakoita, jottei heitä vaan pantaisi pois ja etteivät joutuisi
uudestaan mierolle.

Ystävällistä talonväkeä veljekset palvelivatkin kolme kokonaista vuotta,
ottamatta koko aikana mitään palkkaa, vaikka heille sitä jo lopulta
tarjottiinkin; ainoastaan vaatteenapua heille annettiin.

Katajamäen kaksoisista kasvoi vankat ja komeat miehet. Heitä haluttiin
kilvan palveluspaikkoihin, joissa maksettiin hyviä palkkoja. Yhä vielä
he rakastivat niin toisiaan, että tahtoivat aina olla samassa talossa.

Aappia onnisti nyt niin, että hän nai rikkaan talon kahdesta
sisaruksesta toisen. Tytön uljas ja rikas suku oli tosin tätä naimista
vastaan ja he tekivät kaikkensa estääksensä siitä mitään tulemasta,
mutta ei siinä auttanut mikään, sillä tyttö ei luopunut Aapista.

Aappi sai vaimonsa kanssa niin ison perinnön, että hän osti itselleen
hyvän maatilan.

Muuten olisi ollut nyt kaikinpuolin hyvä, mutta Aapilla oli kauhean
ikävä veljeänsä. Hän tuumitteli emäntänsä kanssa ja tämä suostui
siihen, että Saku otettiin kotiin ja hänelle annettiin toinen puoli
maasta. Sakulla oli kyllä taloon tullessaan koko joukko rahoja
palkkasäästöistään, mutta ei kuitenkaan niin paljoa, että ne olisivat
likimaihinkaan riittäneet puolen tilan hinnaksi.

Veljesten isä ei ollut koskaan ihan parantunut, vaan oli lopulla
joutunut suorastaan köyhäinhoidon huostaan. Siitä asti kun hänen
kaksoisensa voivat jotakin ansaita, kokivat he auttaa isäänsä. Mutta nyt
kun he saivat oman talon, noutivat he isänsä sinne. Hänelle laitettiin
erityinen kamari, jossa häntä hoidettiin kaikella huolella, ja kaikki
kunnioittivat ja palvelivat tuota hyväluontoista ja raihnaista ukkoa.

Näin elettiin kaikessa sovinnossa ja ystävyydessä joku aika. Sitten nai
Sakukin itselleen emännän, mutta hän sattui saamaan vaimokseen kauniin,
vaan ylpeäluontoisen ihmisen, joka olisi tahtonut vallita kaikki. Hänen
pitkä palmikkonsa leiskui kaikkialla huoneissa, joissa hän hääri ja
pyörähteli kuin oikea emäntä, eikä hän Aapin vaimoakaan pitänyt missään
arvossa, vaikka tämä oli tuonut mukanaan kaikki mitä heillä oli ja hän
itse oli köyhä piikatyttö.

Tämä ristiriitaisuus aikaan sai tavasta hiljaista nahinaa perheen
kesken, vaan ei kuitenkaan semmoista, että kylä olisi siitä mitään
tiennyt.

Suloutensa mahtivoimalla luuli Sakun emäntä saavansa miehensä sydämen
kääntymään kuinka moneen kieroon tahansa; mutta siinäpä hän pahasti
pettyi. Saku kyllä rakasti vaimoansa kaikella aviomiehen rakkaudella,
mutta käski hänen pysyä aisoissaan ja olla häiritsemättä perheen rauhaa.

Kerran paraana niittyaikana tulla topsasti veljesten kotiin yhtäkkiä
Poro-Annan Vihtori.

"Kah, Vihtorihan se on", sanoivat Aappi ja Saku yhteen ääneen ja menivät
häntä tervehtimään.

"Olisiko teillä työtä, minä kyllä joutaisin sitä pieksämään?" sanoi
Vihtori.

"Kyllä on, kun vaan halunnet sitä tehdä", sanottiin.

Niillä puhein jäi Vihtori taloon. Hän pysyi siellä yhtämittaa useampia
vuosia, eikä hän koskaan kysynyt paljonko hänelle maksetaan palkkaa; oli
ja eli vaan niinkuin kotonaan. Talosta hänelle tehtiin vaatetta ja
annettiin tavasta rahaakin. Hän oli uskollinen kuin koira ja teki työtä
urhoollisesti; oli niinkuin hän olisi pitänyt itseänsä perheeseen
kuuluvana.

Eräänä lauvantai-iltana oli tultu yökuntaniityltä kotiin. Kun oli
kylvetty ja illallinen syöty, rupesi Saku muun väen levolle mentyä
hakkaamaan nurkantakaisia. Tupa oli siistitty, pöytä ja lattia puhtaiksi
pestyt, eikä roskanhippuakaan näkynyt lattialla. Periakkunan alla
penkillä istui Saku ja hakata nolkutteli tupakkahakkurissa palturia.
Pöydällä oli tupakkaseula ja pari tuohitönttöä, johon hän pakkasi
hienonnetut tupakat.

Kun hän siinä yksin hiljaisuudessa työskenteli, tuli Riikka, hänen
vaimonsa, siihen ja alkoi puhella hänen kanssaan.

"Sen minä sanon, että meidän pitää erota Aapista ja Annasta ja vielä
heti paikalla, sillä minä en rupea heidän kanssaan pitemmältä asumaan",
sanoi Riikka.

"No mitä heissä on sitten vikaa?" sanoi Saku.

"Vielä häntä kysyy. Eihän tässä ole kellään muilla sanansijaa, Annahan
se komentaa ja määräilee kaikki, enkä minä jaksa häntä kärsiä", puhkuili
Riikka.

"Senpä mä tiesinkin. Anna on niin siivo ihminen, etten ole monta
semmoista nähnytkään. Hän ei puhu päiväkausiin kenellekään mitään, pahaa
ei ensinkään ja tekee asiaa niin paljon kuin kerkiää. Mutta sinä olet
niin paha ja ylpeäsisuinen, että kaikkien sinua pitäisi passata ja
kumarrella. Päiväkaudet sinä piikkeilet ja kärtyilet kaikille ihmisille,
etteihän sinuun voi olla tuskaantumatta parhaalla tahdollaankaan. Ettes
häpeä! Annahan tähän on tuonut mitä meillä on ja sinä julkeatkin olla
tuommoinen. Sinun ei tarvitse puhuakaan eroamisesta, sillä minä en eroa
veljestäni niin kauan kuin elän", tuumaili Saku vakavasti.

Riikka lähti vihapäissä tuihuten pois. Hän sieppasi tuvasta mentävän
kamarin ovesta avaimen ja sanoi: "Siellä semmoinen mies olkoon, eikä
sinun tarvitse tänne enään tosiaan tulla", ja löi samassa oven lukkoon.

Saku ei näyttänyt olevan millänsäkään vaimonsa tuihuamisesta. Hän hakata
nalkutteli vaan tupakkansa loppuun, pakkasi ne tönttöihin, siivosi
pöydän ja siirsi tupakkahakkurin pöydän latvan alle. Sitten meni hän
tyynesti kamarin oven taa ja kolkutteli sitä hiljalleen pyytäen päästä
sisälle.

"Pysy siellä ilkiö", kuului kiukkuinen ääni kamarista.

Saku palasi tyynesti takaisin tupakkaruhmonsa luo, otti sen syliinsä ja
alkoi kantaa hyssytellä sitä kamarin ovea kohden. Päästyään oven luo,
pukkasi hän ruhmolla oveen ja ovi lensi lukkoineen auki. Sitten astui
Saku tyynesti kamariin, painoi oven kiinni, eikä sen koommin kuulunut
sieltä hiiren hiiskausta.

Vihtori oli nakkaunut illalla penkille maata ja siihen nukahtanut. Mutta
kun Riikka tuli tupaan, heräsi hän ja näki koko heidän jupakkansa.

Talossa sattui olemaan eräs suulas kylän akka, Posti-Kaisaksi kutsuttu.
Tämän kuullen sattui Vihtori kummailemaan kuinka sisukas ihminen
kuitenkin Riikka oli, vaikka hän oli luullut häntä hyväksikin.

Tämän kertasi Posti-Kaisa heti Riikalle ja siitäkös tämä kataantui
silmittömäksi.

"Kaikkia maankulkijoita roistoja tähän kootaan silmillä olemaan, ja
ellei häntä paikalla eroteta talosta pois, niin minä en ole tuntiakaan
talossa", pauhasi Riikka mennen kamariinsa. Aappi, joka oli isäntänä
talossa, käveli myöskin sinne ja tovin ajan päästä tuli sinne Sakukin.

"Kuinka sinä, kälyni, voit tuolla tavalla häväistä itsesi koko väen
kuullen?" puheli Aappi. "On koettu kaikin tavoin peittää sinun
virheitäsi, mutta eihän niitä mitenkään voi salata, kun itse olet noin
kovin julkisesti tavattoman suulas. Vihtoria ei meiltä panna pois, jos
hänen vaan haluttaa olla, sillä hän on avullinen työmies eikä mikään
roisto."

"Niinhän se on. Kaikki minua jyrsivät, syövät ja -- sortavat; muut ne
ovat kaikki hyviä, minä vaan yksin paha. Minä en jaksa tätä kauemmin
kärsiä", sanoi Riikka pillahtaen itkuun.

"Sitä ei voi kukaan uskoa, kuinka monta ristiä, murhetta ja vaivaa sinä
olet tuolla pahalla luonnollasi minulle tuottanut", sanoi nyt Saku. "Et
sinä ainoastaan minun rauhaani häiritse, mutta sinä pilaat, turmelet ja
myrkytät koko väen elämän. Ihminen olisi mitä parhaimpia ja kykenevämpiä
ihmisiä olla saattaa, kun vaan kykenisi hillitsemään sisunsa. Koeta,
hyvä ihminen, ottaa vaaria Jumalan sanasta ja tottele omantuntosi ääntä,
niin ei vieläkään ole myöhäistä parantaa elämääsi", puheli Saku.

Riikka ei vastannut mitään, hän vaan itkeä nyyhkytti ja miehet lähtivät
vihdoin kamarista pois.

Riikka otti nyt toisen kurssin itselleen, saavuttaaksensa
tarkoitusperänsä. Hän ei tehnyt päiväkausiin pienintäkään taloudellista
asiaa. Päivät päästänsä piti hän kamarinsa lukittuna eikä päästänyt
ketään sisälle. Tavasta kävi hän salaa syömässä ja kun sattui olemaan
tilaisuutta, kantoi hän ruokaa kamariinsa. Mitä hän siellä ollessansa
teki ja toimi, sitä ei tietty. Illalla maatapanoaikana täytyi hänen
kuitenkin avata Sakulle ovi. He viettivät siellä niin tyyntä ja
hiljaista elämää, ettei kamarista kuulunut hiiren hiiskausta. Saku oli
hiljainen mies ja muutenkaan häntä ei haluttanut mitään puhua
keskinäisistä väleistään, ettei hänenkään kauttaan saatu tietää, mitä he
keskenänsä olivat tuumailleet.

Tämmöistä menoa koti useampia viikkoja, sillä tällä äkäisyydellään luuli
Riikka vihdoinkin tarkoituksensa saavuttavansa ja saavansa eron
veljesten värillä toimeen.

Kuitenkaan ei kukaan piitannut Riikan mussottamisesta mitään, annettiin
vaan hänen olla ja elää niinkuin hänen halutti; väki eli ja oli hyvässä
sovinnossa niinkuin ei koko Riikkaa oikkuineen olisi ollut olemassakaan.

Riikka oli toivonut tällä tempullaan ainakin sen voittavansa, että häntä
kaikin tavoin koetettaisiin lepyttää ja pyydellä taasenkin elämään
tavallista elämäänsä ja tekemään talon töitä. Mutta kun hän huomasi,
ettei hänestä välitetty tuon enempää, sapetti se häntä niin, ettei hän
ollut voida päivästä toiseen päästä. Tukala oli pitemmältä tämmöistä
sietämätöntä elämää viettää ja toisekseen oli hänen häpeä peräytyä ja
ruveta olostamaan muiden ihmisten seurassa. Mutta vaikka hän olisi
kuinkakin koettanut ähkiä, puhkia ja taistella pahan sisunsa kanssa,
täytyi hänen kuitenkin vihdoin taipua. Hän rupesi pitämään avainta
kamarinsa ovessa ja alkoi olla muiden ihmisten parissa ja tehdä asiaa,
mutta paksu sielu oli hänellä vielä nytkin. Syömään hän tuli kyllä aina
muiden kanssa, mutta ei puhunut kenellekään yhtään sanaa, ei sittenkään,
vaikka joku häneltä jotain kysyikin.

Tämmöistä menoa kesti nytkin useampia viikkoja, mutta ei tämäkään
elämäntapa tuntunut Riikasta mieluiselta. Häntä vaivasi ja pakoitti
katkematta se tunto ja tieto, ettei hän ole niinkuin muut ihmiset ja
että tähän elämän tukaluuteen hän itse on syypää. Hän tunsi tunnossaan,
kuinka muut ihmiset häntä katsoivat ylen hänen oikkujensa takia. Niin,
hän kyllä tiesi ja tunsi tunnossaan, että hän oli väärässä ja että olisi
tehtävä parannus ja ruvettava elämään parempaa, uutta elämää, mutta paha
sisu ei antanut perään.

Muu väki ei nytkään piitannut Riikan puhumattomuudesta yhtään mitään. He
puhelivat ja toimittelivat keskenään kaikessa sovinnossa ja ystävyydessä
kaikenlaisista taloudellisista asioista ja töistä, eivätkä näyttäneet
kaipaavan Riikkaa ensinkään; tuskin loivat silmiäänkään häneen, kun hän
mököttäen kulki sivuitse.

Eräänä kertana tuli suutari taloon.

"Minkälaiset kenkävarat Riikalla on; tulisitko sinä toimeen yhdellä
parilla, kun ei tahdo nahka riittää, että kaikille tehtäisiin kaksi
paria?" kysyi Aappi sävyisästi.

"On minulla kaksi paria hyviä eheitä kenkiä, kyllä minä tulen yhdelläkin
parilla toimeen", vastasi Riikka.

Tämä oli ensimmäinen puhe minkä hän oli parin kuukauden ajalla suustaan
päästänyt. Oikein muu väki säpsähti, kuullessaan Riikan puhuvan
ihmisiksi. Tästä alkaen rupesi Riikka taasenkin puhumaan tavalliset
asiansa kuten ennenkin.

Muutamana kertana tuli Vihtori isännän kamariin.

"Minä tulin ilmoittamaan teille, että minä haluaisin nyt erota talosta",
sanoi Vihtori.

"Mikä sinun päähäsi nyt on ampunut, kun pois haluat? Onko joku sinua
loukannut?" uteli isäntä.

"On parikin syytä tähän pyyntööni. Olen huomannut, että minä olen tullut
pahaksi silmätikuksi Riikalle ja hän soisi pääsevänsä minusta. En
tahtoisi olla kenellekään pahennukseksi ja riidanaiheeksi. Mutta oikea
syy on kuitenkin toinen. Olenpa tullut huomaamaan, että akaton mies on
kuin aidaton niitty ja olen aikonut ruveta tässä naimapuuhiin"

"Eihän toki -- no mistä vainen?" sanoi isäntä höröstyen ja katsoi
kiinteästi Vihtoria silmiin.

"Tuoltahan sitä Kupulasta."

"Senkö meidän torpparivainajan lesken, Tiinan?"

"Sitähän sitä", sanoi Vihtori vähän ujostellen ja tuhrasi käsiselällään
nokkaansa.

"Aiotko sitten mihin viedä vaimosi?"

"Olen ajatellut sitä, että jos torpan huoneet saisivat olla teidän
maalla", arveli Vihtori.

"Etkö haluaisi ottaa koko torppaa haltuusi?" kysyi isäntä.

"Kyllä olen sitäkin miettinyt, vaan en uskaltanut siitä mainitakaan."

"Kernaasti saat koko torpan haltuusi tiluksineen päivineen, kun vaan
teet siitä tavalliset päivätyöt taloon ja muutenkin olet palkan edestä
talossa työssä, kun omilta töiltäsi joudat. Minä en mielelläni päästäisi
sinua kaikenni talosta irti. Muutoin olkoon vain onneksi uudet aikeesi
ja onhan niin syytä toivoakkin, sillä Tiina on kelpo ihminen", puheli
isäntä.

Isäntä ja Vihtori pistäysivät lukkarilla ja siellä tehtiin heti
kirjallisesti torpan kontrahti.

Kun Riikka sai tietää, että Vihtori kuitenkin poistui talosta, oli hän
sangen tyytyväinen itseensä, sillä hän otaksui oikuillaan kuitenkin
saaneensa sen aikaan. Mutta kun hän sai tietää, että Vihtori jää taloon
torppariksi, oli hän taasen pari viikkoa puhumatonna.

Kyllä Riikka eteenkin päin koetti kaikella tavalla saada veljesten välin
häirityksi, mutta kaikilla oikuillaan ei hän voinut mitään heihin
vaikuttaa ja rauha ja sopu pysyi edelleen entisellään veljesten ja muun
perheen välillä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Pikku kuvia elämästä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.