Title: Götz von Berlichingen - Rautakoura. Näytelmä
Author: Goethe, Johann Wolfgang von, 1749-1832
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Götz von Berlichingen - Rautakoura. Näytelmä" ***


GÖTZ VON BERLICHINGEN

Rautakoura. Näytelmä.

Kirj.

J. W. GÖTHE.

Suomentanut Antti Räihä



Werner Söderström, Porvoo, 1899.



ESIPUHE.


Niinkuin Göthen "Götz von Berlichingen" kuvaa erään aikakauden elämää,
joka myllersi olot kansan alhaisimmista kerroksista ylhäisimpiin asti,
samoin on se näytelmänä tehnyt käänteen, miltei vallankumouksen maansa
runoudessa ja erittäinkin näytelmätaiteessa. Orjuuttihan vielä Göthen
nuoruudessa Saksan mieltä ja kieltä vieras sivistys. Olihan jo kauan
runoudessa vallinnut Ranskan kuosi, tuo luonnoton sievistely, joka
Ranskan hovista lähteneenä oli levinnyt laajalle joka maan
sivistyneihin, säädellen muka oikean taidetajun ja kauneuden sääntöjä.
Mutta tuota "vale-klassillisuutta" vastaan oli jo nousemassa
vastavirtaus, ja Göthekin oli nuoruuden innossaan liittäynyt tuohon
"myrsky- ja hyrskysuuntaan", joka tahtoi antaa luonnolle ja sydämen
tunteille täyden vallan vastoin Ranskalaisten teeskentelyä, vale-intoa
ja kylmiä korupuheita.

Götzin tapainen henkilö, semmoisena kuin hän Göthen näytelmässä
ilmestyy, näytti olevankin omansa viemään uutta taidesuuntaa voitolle.
Oli kyllä vanhastaan tästä ritarista olemassa toinenkin käsitys, jonka
mukaan hän ei juuri ollut muuta kuin joku viimeisiä jätteitä tuosta
rosvoritarisuudesta, jonka korkein oikeuden periaate oli "oman käden
apu". Mutta Göthen Götz on tuon vanhan, oikean, kultaisen ritarisuuden
oiva edustaja, jalosydäminen ritari, heikkojen ja sorrettujen turva.
Tämän ritarin tuo viheliäinen aikakausi, jossa hän joutuu elämään ja
taistelemaan, tuntee väärin, tuomitsee valtakunnan-kiroukseen --
kuolemaan. Mutta Göthe on runoelmassaan puhdistanut jalon vainajan
kilven kaikesta tahrasta, jopa tehnyt tämän niin oikein ja
todenmukaisesti, että tunnollinen tieteellinenkin tutkimus on
pääasiassa voinut yhtyä hänen käsitykseensä. Näin on Göthen "Götz"
käännekohtana historialliseenkin käsitykseen nähden. Nuori runoilija
oleskeli vv. 1770-1771 Strassburg'issa tutkimassa Saksan valtio- ja
oikeushistoriaa, kun hän sattui saamaan käsiinsä muutamia kirjoja,
joista uutta valoa levisi hänelle isänmaansa oloihin niinä etäisinä,
metelisinä aikoina, jolloin uusi-aika teki tuloaan monine
uudistuksineen ihmisten mielissä, kirkon, valtion ja yhteiskunnan
oloissa. Tärkein näistä kirjoista oli Nürnbergissä 1731 julkaistu
"Lebens-Beschreibung Herrn Götzens von Berlichingen, Zugenannt mit
Eisern Hand, Eines zu Zeiten Kaysers Maximiliani I und Caroli V kühnen
und tapfern Reichs-Cavaliers. Mit verschiedenen Anmerckungen erläutert,
zum Druck befördert, von Verono Franck von Steigerwald." Tämä teos on
Göthen puheenalaisen näytelmän pohjus. Luullaan ritari Götzin itse
kirjoittaneen tuon elämäkertansa ollessaan vankina omassa linnassaan
Honnberg'issä (Homberg'issä?), jonka alueelta hän ei saanut mennä
mihinkään eikä mennytkään muuta, kuin mitä hän kerran keisari Kaarle
V:nen palvelijana kävi sotaretkellä Unkarissa Turkkilaisia vastaan ja
Champagne'ssa Ranskalaisia vastaan v. 1544. -- Ikänsä ikävällä
iltapuhteella hän kirjoitti elämäkertansa. Hän kuoli 23 p. heinäkuuta
v. 1562.

Saksan valtio- ja oikeus-historiaa lukiessaan oli Göthe tietysti
yleensä yhtä mieltä kuin ne kirjailijat, joista hän tietojaan ammenteli
(_Datt_ de pace publica, _Pistorius_ Diffidationes y.m.), että rauha,
_maanrauha_ on hyvä ja oikea asia, _kahakat_ sitävastaan ja kapinat
paha ja väärä, onnettomuus. Mutta iki hyväksi ihastui hän, kun tuota
"elämäkertaa" lukiessaan sai tutustua jaloon, vakavaan, vilpittömään
mieheen, joka virheineenkin oli "jaloimpia saksalaisia henkilöitä".
Kertomuksen yksinkertaisuus ja vakavuus sai hänet luottamaan kertojan
sanoihin; hän vähitellen aavisti: tämä on totta! Se ritari on varmaan
syyttömästi kärsinyt pimeyden, pahuuden sortoa! Näin runoilijan mieli
muuttui, hän alkoi aivan toisin silmin katsella puheenalaisen ajan
olosuhteita.

Samana vuonna 1770, kuin Göthe tutki Saksan oikeushistoriaa, julkaisi
vapaamielinen, etevä historiantutkija Justus Moser kirjoituksen "oman
käden oikeudesta" (Von dem Faustrecht). Göthe siitä ei vielä silloin
tiennyt. Mutta nämä miehet, toinen runoilija, toinen tiedemies, olivat,
merkillistä kyllä, toisistaan tietämättä yhtyneet miltei samaan
mieleen, mitä tulee keskiajan maanrauhoihin ja kahakoihin Saksassa.
Niinpä Moser sanoi, että, keskiaikaisiin oloihin nähden, tuo
järjestetty oman käden oikeus oli "taitoteos korkeinta laatua". Muuten,
sanottakoon mitä tahansa jälkeenpäin tuosta oikeuden kannasta, aikanaan
se varmaan on ollut jalosti _saksalainen_.

Rehellisen, jalon saksalaisen ritarin elämäntarina tuleentui pian
runoilijan sielussa runollisesti käsiteltäväksi, mutta ei vanhaan
sovinnaiseen "klassilliseen" tyyliin. Shakespearen syntymäpäivänä
puhetta pitäessään oli hän lausunut luopuneensa säännöllisestä
teaatterista, jossa vallitsi kangistava ajan, paikan ja toiminnan
yhteys. Sen jäykkiin kaavoihin oli hänen mahdoton pingottaa Götzin
draaman vilkkaita, tyrskyisiä tapauksia ja taisteloita, ne olivat koko
hengeltään sille vento vieraita. Pikemmin miellytti runoilijaa mallina
Shakespeare, johon hän oli hiljan tutustunut ja jota hän myrsky- ja
tyrskyläisenä elävästi ihaili. Mutta eipä hän alussa edes aikonut tehdä
Götzin elämäkerrasta teatterissa näyteltävää kappaletta; niin oli hänen
mielikuvattimensa avartunut suuren englantilaisen teoksista.
Shakespearen luonnollisuus ja luontehikas käsittely lienee kyllä ollut
nuorelle runoilijalle suureksi avuksi sankarinsa kuvan sommittelussa,
mutta etupäässä oli tämä kuitenkin hänen oman neronsa luoma. Häntä
viehätti omituisella hengenheimolaisuuden vetovoimalla puoleensa tuo
vanha saksalainen ritari. Asuihan Göthen omassa sielussa samallainen
syvä pyrkimys oikeutta ja totuutta kohti, huolimatta lain varjosta.
Näin runoelman luonti sujui kuin omasta povesta.

V. 1771 kirjoitti Göthe Götz'in n.s. "suunnitelman" (Entwurf), joka
kyllä oli ihastuttavan suuremmoinen niiden mielestä, jotka saivat sen
lukea -- vaan tuli heiltä muistutuksiakin. Vähän hämärää on, mitä
Herder -- muuten ankara arvostelija -- oikeastaan lienee sanonut tuosta
suunnitelmasta. Göthe itse on kertonut Herderin muka lausuneen siitä
epäystävällisesti ja kovasti, pianpa pilkaten. Mutta toista puhuu
Herder itse, kun hän esim. kirjoitti morsiamelleen mainitusta
suunnitelmasta: "todellisen kaunis runotuote".

Kun Göthe v. 1772 oleskeli Wetzlarissa harjoittelijana valtakunnan
kamarioikeudessa, kuului hän pieneen ystäväin piiriin, joka leikillä
nimittihe pöytäkunnaksi ja antoi kullekin jäsenelleen jonkun
ritarinimen. Göthen nimenä oli Götz von Berlichingen, _rehellinen_.
Tästä näkyy, että Göthen suunnitelma oli jo siinä piirissä tuttu.

V. 1773 runoilija korjasi, jopa kirjoitti uudestaan koko teoksensa.
Vielä samana vuonna saatiin tämä _toinen valmistelma_ painosta
kustannetuksi. Siinä on vielä Shakespeare mallina, mutta "myrskyä" on
vähemmän, paikoin lienee sentään "vasaran jälkiä", nuoruuden
epäkypsyyttä.

Siitä huolimatta tämä perin saksalainen, luontehikas ja runollinen
näytelmä, joka jo Göthen maltilla ja syvällä älyllä eläväksi
henkilöittää erään mieltäkiinnittävän osan Saksan historiaa, heti
herätti suurta huomiota. Jopa pian uskottiin syntyneen uuden
Shakespearen. Mutta siinä olikin vain ensi jätti-askeleitaan astunut
"jumalallinen Göthe." Sillä tähän näytelmään hän pääasiassa heittikin
"myrskynsä" sekä Shakespearen-jälittelynsä, ja tästä puoleen hän kulki
omaa uraansa yhtenä maailman suurimpia älyjä.

"Götz" herätti huomioita, ja arvosteluita sateli puolelta jos
toiseltakin. Mitä moitteisiin tulee, kuvaavat ne sattuvasti aikaansa,
niinkuin sekin, että siinä näytelmässä muka puolustetaan kahakoita ja
oman kouran oikeutta. Vaan merkillisin kuvaamassa on se melkein typerä
ja parjaava arvostelu, jonka tekijä ei ole kukaan vähempi kuin Preussin
suuri Fredrik. Preussin oli hän kyllä etevällä sodanjohtotaidollaan
kohottanut suurvallan asemaan ja siinä oli hänen suuruutensa, mutta
muuten hän kuuluisalla gallomaniallansa, ranskankiihkollaan, ei
ansaitse suuruuden nimeä. Hän tahtoi välttämättä olla sivistykseltään
ranskalainen; ei siis kumma, ettei hän ymmärtänyt "Götzin" moisen
perin-saksalaisen näytelmän kauneutta. Tuosta kuninkaallisesta
arvostelusta on lausunut Göthen äiti: Voi sanoa niin, kuin on sanottu
Englannin Elisabetista, että suurikin kuningatar on vain nainen, että
suurikin kuningas on vain ihminen. --

Vaikka "Götz" ei ollutkaan aiottu näyteltäväksi, esitettiin se
kuitenkin ensi kertaa teatterissa, Berliinissä, jo 14 p. huhtik. 1774
ja tekijäksi ilmoitti sikäläinen sanomalehti: "Dr. Göde in Frankfurt am
Main", johon nähden kirja ei vielä liene maininnut tekijänsä nimeä.
Sitten v. 1874 voitiin sanoa, että tätä kappalta jo oli näytelty 131
kertaa. Sinä Göthen ensi syntymäpäivänä, jona hän ei enää elänyt, oli
Götz'in osaa näytellyt mies, esiin huudettuna, lausunut: Tänpäiväisen
kappaleen mestari lepää maan povessa, mutta hänen teoksensa elää
iankaikkisuudessa!

       *       *       *       *       *

Historiallisen totuuden arvosta näytelmissä on lausuttu pianpa
vastakkaisia mielipiteitä. Mitä "Götz'iin" tulee, on sen
historiallisestakin puolesta kirjoitettu niin paljon, että nyt tässä,
mikä vaan aikoo värjöttää sattumoisin pisteltynä viittana uudekseltaan
lukevalle suomalaiselle, seikkaperäistä esitystä ei voi tulla
kysymykseenkään. Sen verran olkoon vaan viitattu toiselta puolen, että
nimenomaan juuri "Götz'in" historiallinen totuus on todistettukin ja
että tuo "totuus" antaa tälle näytelmälle erityisen arvon. Ja vielä
enemmän: jos Göthen tiedossa ja käytettävissä olisi ollut se
_asiakirjain_ paljous, millä _nyt_ voidaan tätä näytelmää ikäänkuin
oikeaksi leimata, niin olisi hän, niihin nähden, saanut kuvata vielä
rohkeammin ja luottaa Götz'in "elämäkertaan". Nimittäin oikeusjuttu,
josta nuo asiakirjat ovat tallella, oli nostettu Götz'iä vastaan, kun
häntä syytettiin muka oman etunsa vuoksi johtaneen talonpoikia tuossa
kauheassa Saksan talonpoikais-kapinassa v. 1525. Paljon olisi runoilija
varmaan kostunut noista erinomaisista asiakirjoista. (Kats. esim. Rede
-- -- am 22 November 1849 von Dr. Heinr. Zoepfl -- Ueber den Prozess
von Kurmainz gegen Götz von Berlichingen wegen Beschädigungen im
Bauernkriege. Heidelberg.)

Kuitenkin: totuus iski nuoren runoilijan sydämestä tulta, jonka valossa
ja lämmössä kypsyi keväimen ihana runoelma, ylevä taideteos ja
melkeinpä -- historia!

Tämä Saksan suurimman runoilijan ensimäinen suuri teos ja
historiallinen draama tapahtuu noin vuonna 1519, mikä vuosiluku
ainoastaan runollisena vapautena näkyy sovistuvan siksi luvuksi, 1525,
jona historia kertoo suuren talonpoikaissodan tapahtuneen. Mutta kun
ajattelee, että nuo talonpoikais-kahakat lähinnä syttyivät
uskonpuhdistuksen aiheesta, inhimillisen vapaaksi-pyrinnön
luonnollisina ilmiöinä, ja semmoisina yleensä kuuluvat keski- ja
uudenajan väliseen murrokseen, ja koska tuo murros ilmiöineen on
arvattava paljon väljemmäksi, kuin mitä yksityisillä vuosiluvuilla
voidaan säntilleen sanoa, niin ei noiden kahakkainkaan suhteen
vuosiluku sinne tai tänne suuria merkitse.

Maksimilian, hyvää tarkoittava, mutta heikko keisari, hallitsee
Saksanmaata. Ei tuo hänen laittamansa pitkäveteinen valtakunnan
kamari-oikeus eikä kurja valtakunnan armeija voi viedä keisarin tahtoa
perille. Ruhtinaat koettavat päästä keisarista riippumattomiksi sekä
suurentaa valtaansa kukistamalla heikompia naapureitaan. Tuo
ruhtinaallinen vallanhimo uhkaa lähinnä vapaata ritarisuutta, joka ei
saa turvaa eikä oikeutta keisarilta; on täytynyt turvautua omaan
nyrkkiinsä, jos mieli varjella nahkaansa ruhtinailta. Vaan useimmiten
ritarit vaihtavat asemaa: ylöllinen hovielämä vetää puoleensa näitä,
niin että tahallaan hylkäävät ritarisuutensa vaaroineen, vaivoineen ja
hupenevat ruhtinasten hoviloihin.

Ainoastaan yksityiset voimakkaat ritarihenkilöt pysyvät vielä lujasti
ehommallaan: Götz von Berlichingen, Frans von Sickingen ja Hans von
Selbitz. Nämä riippuvat keisarissaan murenemattomalla uskollisuudella,
mutta ruhtinaista eivät piittaa mitään; vieläpä vanhan pitämyksen
mukaan omin käsin kostavat jokaiselle ilkiölle, eivätkä viitsi, jos
heille on väkivaltaa tehty, oikeuden-puutteessaan kääntyä tuon
viheliäisen kamari-oikeuden puoleen; ovatpa käskemättäkin valmiit,
miekka kädessä, suojelemaan jokaista viatonta, jota ahdistetaan. Mutta
ruhtinaat juuri kiusaavatkin ja sortavat kansaa; oloonsa ikävystyneinä
vartovat talonpojat tilaisuutta, milloin heidän kävisi kohottaa itseään
ja kostaa sortajilleen. Siinä touhussaan he toivovat apua ritareilta.
Etenkin on Götz rahvaan mielumies; kaikissa piireissä, talonpojan
luona, munkki-seurueissa, yksinpä mustalais-joukkueissakin, jotka
samoilla maleksivat maita mantuja, ylistetään hänen nimeänsä. Hän on
turvaamassa sorrettua, missä hän suinkin voi, hänen avullaan tämä
pääsee oikeutensa omistajaksi. Mutta ruhtinasten puolelta nähdään
näissä ritareissa pelkkää rikosta. Nuo sekä hengelliset että maalliset
valtakunnan _suuret_, niinikään valtakunnan-kaupungit ovat ritarien
katkeroita vastustajoita, koska, kuten väittävät, nämä pilaavat
julkisen rauhan ja turvallisuuden, ja heidän vallattomuuttansa vastaan
alati kestettävien taistelujen takia laiminlyödään tärkeämpi tehtävä:
valtakunnan suojeleminen ulkovihollisten, etupäässä Turkkilaisten
uhkaavilta hyökkäyksiltä, -- vaan totta puhuen, koska nämä rohkeat
ritarit tekevät haittaa ruhtinasten vallanhimoisille hankkeille.
Sentähden he ritareita sortaakseen muodostavat liittokuntia
keskuudessaan ja itse joka tilaisuudessa rikkovat maanrauhan. Yhtenään
he pyrkivät riitaan ritarien kanssa ärsyttääkseen heitä epäoikeihin
tekoihin, joista sitten saisivat aiheen raivata heidät pois tieltä. He
eivät siinä voi toivoa kannatusta keisarilta, sillä hän suosii noita
uskollisia ritareita ja tietää että, jos valtakunta vaaraan joutuu,
näiden väkevä käsi hyödyttää häntä paljon enemmän kuin kaikki nuo
vastahakoiset ruhtinaat, jotka kyllä huutaa pauhaavat, että valtakunnan
turvallisuus on vaarassa, vaikka ainoastaan heidän itsekkäät etunsa
välistä ovat vaarassa. Keisarin lempi näitä ikäviä rauhanhäiritsijöitä
kohtaan ei ruhtinasten silmissä ole muuta kuin sulaa heikkoutta, ja he
tekevät voitavansa panetellakseen niitä hänelle rauhan ja järjestyksen
vihollisiksi.

Näin on Göthen näytelmällä vankka historiallinen pohja, ja pääsankarin
yleiset piirteetkin tarjosi hänelle historia valmiina. Mutta
tosi-elämän noihin piirteisiin loi sittenkin Göthen oma runoilija-nero,
se sai Götzistä jotakin ominaisella elollaan viehättävää. Tuo
"elämäkerta" oli vain kuiva luuranko, jonka vasta Göthe veresti verellä
ja lihalla, elävöitti sykkivällä sydämellä. Historia-aineksistaan on
runoilija sepittänyt kuvan 16:n vuosisadan oloista värikkäämmän,
eloisamman, ihanteellisesti todemman kuin minkä mikään historioitsija
olisi osannut kyhätä. Runollisen kuvausvoiman uhkuvasta lähteestä
ne sukeuvat ilmi kaikki nuo henkilöt, jotka niin luonnollisina
tosi-ihmisinä elävät edessämme ja samalla siirtävät meidät ylemmän
olemuksen piiriin. Niiden hajanaisia kasvonpiirteitä ja alku-aiheita
oli hän nähnyt elämässä ympärillään, ennenkuin hän ryhtyi niistä
taideteoksia sommittelemaan. Sieltä ne ovat alkuaan kotoisin kaikki:
Elisabeth, tuo kelpo emäntä, vaimojen valio, samoin hellästi lempivä,
itsensä uhraava Maria, tulinen kunnon Lerse, reipas, miellyttävä
ratsuripoika Yrjö, keimaileva, juonikas Adelheid, heikko, horjuva
Weislingen, hehkuvan himokas Frans y.m. Tuommoisia ihmisiä näkee yhäti
ympärillään -- mutta minkä rikkaan elämän on suuri runoilija osannut
niistä luoda!

V. 1804 ryhtyi Göthe vielä 3:nnen kerran näytelmäänsä uudestaan
muovailemaan, mutta tämä melodraamallinen muovailos ei voinut yleisön
suosiosta syrjäyttää _toista valmistelmaa_ v:lta 1773 eikä päässyt
näyteltäväksi juuri muualla kuin Weimarin hoviteatterissa. Paraiten
tunnetuksi on siten mainittu 2:nen valmistelma jäänyt, ja siitä on tämä
suomennoskin tehty.



HENKILÖT:

 KEISARI MAKSIMILIAN.
 GÖTZ von BERLICHINGEN.
 ELISABETH, Götz'in vaimo.
 MARIA, Götz'in sisar.
 KAARLE, Götz'in oma poikanen.
 YRJÖ, Götz'in palveluksessa.
 BAMBERG'IN PIISPA.
 WEISLINGEN (Adelbert von Weislingen), piispan hovissa.
 ADELHEID von WALLDORF, piispan hovissa.
 LIEBETRAUT, neuvos, piispan hovissa.
 FULDAN APOTTI.
 OLEARIUS, lakitieteen tohtori.
 VELI MARTTI.
 HANS von SELBITZ.
 FRANS von SICKINGEN.
 LERSE.
 FRANS, Weislingenin asepoika.
 ADELHEIDIN KAMARINEITSYT.
 METZLER, |
 SIEVERS, |
 LINK,    |  kapinallisten talonpoikain johtajoita.
 KOHL,    |
 WILD,    |
 HOVIVÄKEÄ BAMBERG'IN HOVISSA.
 KEISARILLISIA NEUVOKSIA.
 NEUVOS-MIEHIÄ HEILBRONN'ISSA.
 SALAISEN TUOMIO-ISTUIMEN JÄSENIÄ.
 KAKSI KAUPPAMIESTÄ NÜRNBERG'ISTÄ.
 MAX STUMPF, Pfalz-kreivin palvelija.
 YKSI TUNTEMATON.
 APPI,  | talonpoikia.
 SULHO, |
 BERLICHINGENIN, WEISLINGENIN, BAMBERG'IN ratsumiehiä.
 JOHTAJOITA, UPSEERIA, SOTAMIEHIÄ valtakunnan-armeijasta.
 RAVINTOLANISÄNTÄ.
 OIKEUDENPALVELIJOITA.
 PORVAREITA HEILBRONN'ISSA.
 KAUPUNGIN-VARTIO.
 VANGINVARTIJA.
 TALONPOIKIA.
 MUSTALAIS-PÄÄLLIKKÖ.
 MUSTALAISIA, mustalais-naisia.



ENSIMÄINEN NÄYTÖS.


    Frankenin[1] Schwarzenberg'issä.[2]

    Ravintola.

    METZLER, SIEVERS pöydässä. KAKSI RATSUHUOVIA tulingon
    ääressä. ISÄNTÄ.

SIEVERS. Hannu pikkunen, vielä yksi tilli viinaa, ja mittaas, niin kuin
ristitty.

ISÄNTÄ. Sin' oot pohjaton.

METZLER (hiljaa Sievers'ille). Kerro sinä siitä Berlichingenistä vielä
kerta! Se äkäyttää noita Bambergiläisiä, joutavat suuttua
silmittömäks'.

SIEVERS. Bambergiläisiä? Mitä ne tekee täällä?

METZLER. Weislingen on ollut jo pari päivää yläällä linnassa[3] herra
kreivin luona. Sitä ne on saattamassa olleet sinne. Ties sen, mistä se
herra tullee; ne kumminkin vuottavat sitä, ja se, kuulen ma, menee
takaisin Bamberg'iin.

SIEVERS. Kuka on se Weislingen?

METZLER. Piispan oikea käsi, ylen mahtava herra, joka Götz'illenkin
hyvänsä tehdäkseen sissii.

SIEVERS. Hänpä saa olla varoillaan, näen mä.

METZLER (hiljaa). Jatka sinä vaan! (kovasti) Milloinka taasen Götz ja
Bamberg'in piispa ovat riitasille jämähtäneet? Johan tuota hoettiin,
että kaikki välit on sovittu ja tasattu.

SIEVERS. Niin, mene sinä ja sovi mustanuttuin kanssa! Kun piispa näki,
ett'ei hän saa mit'ikään aikaan ja aina jääp' alle-kynsin, niin hän
herkes' armoille ja oli turkasen upera hommaamassa sovintoa väliin. Se
sydämellisen vilpitön Berlichingen antoi tavattomiin asti myöten,
jotenka hän tekee aina, jos hän on paremmalla puolen.

METZLER. Jumala varjelkoon häntä! Hän on peräti hurskas, rehellinen
herra!

SIEVERS. No aattelehan, eikö tuo ole rietasta? Siinä patuisessa
paikassa, kun hän ei osaa sanaakaan aavistaa, karkaavat kimppuun ja
nujertavat yhden ratsuri-pojan häneltä. Mut älähän huoli, vielä hän
niitä höyhentää siitä!

METZLER. Sittenkin oli se tuhma juttu, tuo että häntä niin huonosti
veteli se viime yrkäys. Kyllähän lie hänen siitä tullut sydän-seuduille
ähmää.

SIEVERS. Minä luulen, ett'ei häntä olle hamaan aikaan muu niin äijää
karvastellut. Aattele vielä, että kaikki tyyni oli mitä tyystimmin
urkittu tietoon: milloin piispa palautuu kylpymatkaltaan, monenko
ratsumiehen keralla, mitä tietä; ja ell'ei se muutamain petollisten
ihmisten kautta oisi tullut ilmi, kyllä hän ois' siunannut saunan ja
hieronut hyvänpäiväiseksi papin.

ENSIMÄINEN RATSUMIES. Mitä te siellä pakisette meidän piispasta?
Luulen, te vaan hankaatte riitaa.

SIEVERS. Huolehtikaa omia asioitanne! Ei teillä ole pienintäkään asiata
ongitella tänne meidän pöytään.

TOINEN RATSUMIES. Kenenkä luvalla te sitte solvaten puhutte meidän
piispasta?

SIEVERS. Vaan olenkos minä mikä velkapää vastaamaan sun eissäs? Kappas
tuota pöhkiötä!

ENSIMÄINEN RATSUMIES (lyöpi Sieversiä korvalle).

METZLER. Lyö tuo koira hengeti! Ryntäävät vastakkain.

TOINEN RATSUMIES. Tuusta tänne, jos uskallat!

ISÄNTÄ (erottaa ne toisistaan). Tokko te pysytte kuoressanne! Tuhannen
täytiset! Lapatkaa sen pisassa ulos, jos teillä on mitä ottelemista!
Siks' että huoneen kunniaksi tulee meillä kaiken käydä siivosti ja
säällisesti. (Syytää ratsumiehet ovesta ulos). Ja entäpäs, mitä te
aiheilette, aasit?

METZLER. Oho, hauku sinä vaan verosi mukaan, Hannu pikkunen, tahi saat
meiltä tuohon kuultavaan kalloosi. Lähetään, toveri, ja nepä siellä
ulkona me asetetaan alakärsäksi.

    Kaksi Berlichingenin ratsumiestä tulee.

ENSIMÄINEN RATSUMIES. Mitäs tääll' on tekeillä?

SIEVERS. Ahaa, hyvää päivä, Petter! Hyvää päivää, Veit![4] Mistä matka?

TOINEN RATSUMIES. Älä sanaakaan hiiskahda siitä, ketä me palvellaan.

SIEVERS (supisee). Sittepä ei mahtane teidän herra Götz'innekään olla
kovin kaukana?

ENSIMÄINEN RATSUMIES. Suu poikki siitä! Onko teillä tässä mikä jupakka?

SIEVERS. Te tapasitte ne kaksi miestä ulkona, ne on Bambergiläisiä.

ENSIMÄINEN RATSUMIES. Mitä ne tekee täällä?

METZLER. No, Weislingen on linnassa, yläällä armollisen herran luona.
Sitä ne on saattamassa olleet sinne.

ENSIMÄINEN RATSUMIES. Kuka? Weislingen?

TOINEN RATSUMIES (hiljaa). Petter! se juuri on löytty otus!
(Kuuluvasti). Kuinka kauvan se on siellä ollut?

METZLER. Umpeen kaksi päivää. Mut että se nyt taasen aikoo lähteä
taipaleelle, kuulin ma toisen noista miehistä sanovan.

ENSIMÄINEN RATSUMIES (hiljaa). Enkö minä sulle sanonut, että hän on
täällä? Oispa vaan voitu tuolla puolen tähystää vähän aikaa. Lähetään,
Veit!

SIEVERS. Ei, avittakaa ensin meitä löylyttämään niitä Bamhergiläisiä.

TOINEN RATSUMIES. Onhan teitä kaksi kahta vastaan. Ja meill' on kiire
pois. Äijöö! (Pois).

SIEVERS. Aika hönkköjä, nuo ratsurit! Joll'et niille maksa, ei ne
avuks' läimäise kertaakaan, niin.

METZLER. Minä saatan vannoa, jotta niill' on joku vehje tekeillä. Ketä
ne palvelee?

SIEVERS. Ei mun pitäis' sitä virkkaa; muuten, sitä ne palvelee Götz'iä.

METZLER. Vai niin! Nyt pitää meidän niitä ulkona-olijoita pehmittää.
Lähetään! Niin pian kuin minulla on jykeä pahkasauva kädessä, en nuita
liioin pelänne heidän paistinvartaitaan.

SIEVERS. Kunpa me niinikään voisimme kerran rynnätä ruhtinasten[5]
kisaan, jotka meitä kettävät, jotta valkea luu näkyy.

       *       *       *       *       *

    _Ravintola metsässä_.

GÖTZ (oven edessä, lehmusten varjossa). Missä mun huovini viipynevät!
Mun täytyy tässä kävellä eestaas, muuten minut uni uuvuttaisi. Jo oltu
viisi päivää ja viisi yötä väijyksissä siltä silmää! Karvaalta alkaa
tuntua tämä rahtunen elämää ja vapautta. Jahka minä saavutan sinut,
Weislingen, sitä jälkeä minä hennon viettää vähän hyviäkin päiviä.
(Laskemassa lasiin). Taas tyhjä! -- Yrjö! Niin kauvan kuin viiniä
kestää ja raikasta tuulta, ei minua muuta kuin naurattaa tuo
ruhtinasten vallanhimo ja juonet. -- Yrjö! -- Niin, laittakaa te se
luopuisa Weislingen kiertää lihmimään nepasten ja nipi-kuomasten
pakeilla, se on omansa mustaamaan minua. Syteen tai saveen! Mut minä
olen valveilla. Sinä kyllä pääsit luiskahtamaan minun kynsistäni,
piispa! Vaan senpä tähden saakin sitten tuo sinun rakas Weislingenisi
korvata koko pyräyksen. -- Yrjö! Onko nyt pojan korvat lumpeissa! --
Yrjö! Yrjö!

YRJÖ (päällä panssari, suhteettoman suuri). Ankara Herra!

GÖTZ. Arossako sinä piilet? Ootko sinä maannut? Mitä naamari-ilvettä
sinä kujeilet? Mitä helkkarissa? Tulepas tänne! Sinä näytät hyvältä,
näen mä. Elä ujostele yhtään, poika. Sinä olet reipas, Jyri! Vainenkin,
jospa sinä oisit sen asun täyteinen! Se on Hannun haarniska, vai mitä?

YRJÖ. Hannu tahtoi nukahtaa, ja siks' aikaa riisaisi tämän päältään.

GÖTZ. Niinpä hän hennoo elää rennommin, kuin hänen herransa.

YRJÖ. Älkää vihastuko. Minä tämän hellävaraa otin siitä, sukaisin
päälleni ja sivalsin isäni vanhan miekan seinältä, juoksin niitylle ja
vetäisin paljaaksi.

GÖTZ. Jako huimit kaikinne päin? Siin' on tainnut pensaille ja
orjantappuroille käydä hyvästi. Onko Hannu nukkumassa?

YRJÖ. Teidän huutoonne kavahti hän ylös ja kiljaisi mulle, että te
kutsutte. Minä rupesin tätä haarniskaa riisumaan, kun kuulin teidät
toisesti, kolmannesti!

GÖTZ. Mene! vie jälleen panssari hälle, jonka oma se on, ja sano, että
hänen tulee olla valmiina ja hoitaa hevosia.

YRJÖ. Niit' olen minä ruokkinut hyvästi ja huoltanut siihen reilaan,
jotta te voitte istua satulaan, milloin tahansa tahdotte.

GÖTZ. Haepas mulle yksi potti viiniä, anna myös Hannulle lasillinen,
sano hälle, jotta hänen sietää olla pirteänä, pian koittaa lähtöhetki!
Minä tässä vartoon joka silmänräpäys vakoojoitani palajaviksi.

YRJÖ. Ah, ankara Herra!

GÖTZ. No mikä sinua vaivaa, poika?

YRJÖ. Enkö minä pääsisi mukaan?

GÖTZ. Toissa kertana, Yrjö, kun lähtään kauppamiehiä saavuttamaan ja
kuormia riistämään.

YRJÖ. Toissa kertana! Niin te olette jo monesti sanonut. Oi, tällä
kertaa, tällä kertaa! Minä juosta vikittäisin vaan jälkivietteessä,
vaan sivulta päin pälymässä. Minä tahtoisin olla nuolen-noutajana
teillä.

GÖTZ. Vasta-kertana, Yrjö. Sinun pitää ensin saada jakku, kypärä ja
keihäs.

YRJÖ. No ottakaa minut matkaan! Jos min' oisin ollut mukana viime
kerrallakin, ei teilt' oisi jousi joutunut hukkaan.

GÖTZ. Oletko sinä sen jälille päässyt?

YRJÖ. Te olitte sillä heittänyt vihollista päähän, joku jalkamies oli
siepannut sen ylös, ja hui-hai! -- se oli mennyttä kalua. Eikös ole
totta? Tiennen sitä toki minä, niin!

GÖTZ. Kertooko mun huovini sulle semmoisia!

YRJÖ. Nepä ne vissiin. Sen livulta minä viheltelenkin niille minkä
mitäkin virrentutkaimia, kun ollaan hevosia sukimassa, ja opetan niille
somia lauluja.

GÖTZ. Sin' oot urhakka poika.

YRJÖ. Ottakaa minut mukaanne, että mä saisin näyttää.

GÖTZ. Vasta-kertana, ja sanasta miestä! Noin asutonna sin' et saa
lähteä taisteluihin. Tuleva aika myöskin tarvitsee miehiä. Minä sanon
sulle, poika, että moinen kallis aika on tuleva: ruhtinaat tarjoovat
aarteitaan tämmöisestä miehestä, jota he nyt vainoovat. Mene, Yrjö,
anna Hannulle haarniska takaisin ja tuo mulle viiniä. (Yrjö pois.)
Missä ihmeellä mun huovini viipyvät! Sitä en voi käsittää. Joku munkki!
Mistähän se tullee?

    Veli Martti tulee.

GÖTZ. Kunnian-arvoinen taatto, hyvää iltaa! Mistä näin myöhään? Pyhän
rauhan mies, teidän verrallanne saa hävetä moni ritari.

MARTTI. Kiitän teitä, jalo Herra! Ja olen tätä nykyä ainoasti nöyrä
veli, jos mitä nimi tulee kyseeseen. Augustinus olen luostari-nimeltä,
toki mieluisin maine on minusta ristimänimeni: Martti.

GÖTZ. Te olette väsynyt, veli Martti, ja epäilemättä te janootte.
(Poika tulee). Siinä tuleekin viini ihan tasaiseen tarpeeseen.

MARTTI. Minulle joku siemaus paljasta vettä. Minä en tohdi juoda
viiniä.

GÖTZ. Sotiiko se teidän lupaustanne vastaan?

MARTTI. Ei, jalo herra, viinin-juominen ei sodi minun lupaustani
vastaan; mutta koska viini sotii lupaustani vastaan; niin minä en juo
viiniä.

GÖTZ. Kuinka tuo teistä on ymmärrettävä?

MARTTI. Hyvä teille, ett'ette sitä ymmärrä. Syömä ja juoma,
luullakseni, on ihmisen elämä.

GÖTZ. Hyvä!

MARTTI. Te kun olette syönyt ja juonut, te olette kuin
uudesti-syntynyt, olette voimakkaampi, rohkeampi, luonnistuneempi
tehtäväänne. Viini ilahuttaa ihmisen sydäntä, ja iloisuus on kaikkien
hyvien avujen äiti. Kun te olette viiniä juonut, olette aina
kahdenvertainen siksi, mikä teidän tulee olla, kahta mointa selvempi
ajattelemaan, kahta mointa hartaampi ryhtymään toimeen ja kahta mointa
kerkeämpi sen suorittamaan.

GÖTZ. Siihen nähden kuin minä sitä juon, tuo on totta.

MARTTI. Teihinpä minä tuota osuutin. Mutta me --

YRJÖ (tuopi vettä).

GÖTZ (salavihkaa Yrjölle). Juoksaise Dachsbach'in tielle, kuulosta
korva maata vasten, tuntuuko hevosia tulevan; palaite tuota pikaa
takaisin!

MARTTI. Mutta me, kun olemme syöneet ja juoneet, vedämme suoraa
vastahankaa sille, mitä meidän tulisi olla. Meissä elää untelo
sulatuskyky sovittaa pään vatsan mukaan, ja ylenpalttisen levon ja
rauhan martaus-tilassa sikiytyy himoja, jotka hiettaasti paisuvat yli
äitinsä.

GÖTZ. No yksi lasi viiniä, veli Martti, ei tuo häirinne teiltä yö-unta.
Te olette tänään kävellyt pitkältä. (Tarjoo lasia). Kilai!
Taistelijain[6] malja!

MARTTI. Jumalan nimessä sitten! (Kilistävät). Minä en voi sietää
joutilaita ihmisiä, enkä kuitenkaan saata sanoa, että kaikki munkit
ovat jouten; he tekevät mitä he voivat. Minä nyt tulen St. Veil'istä,
sieltä missä lepäsin viime yötä. Priori vei minut puutarhaan. Sehän se
on heidän mehiläis-pesänsä. Mainiota sallaatia! Kaalia, ai herra
hetunen sitä! Ja sitä erinomaista kukkakaalia ja arttisokkaa[7],
verratonta koko Europassa muuten!

GÖTZ. S'ei siis ole teidän asianne. (Nousee, käy silmäämässä poikaa,
tulee paikoilleen).

MARTTI. Kyllä minä soisin, että Jumala olisi minusta tehnyt tarhurin
tai rohtoniekan! Vasta sinä olisin voinut elää onnellisena. Apottini
rakastaa minua, luostarini on Sachsenin Erfurtissa, hän tietää, ett'en
minä tule aikaan yhdessä kohti; niin hän lähettää minut kaikkialle,
missä on mitä toimitettavaa. Nyt minä olen matkalla Konstans'in piispan
tykö.

GÖTZ. Vielä yksi lasi! Onnea teidän puuhillenne!

MARTTI. Niin myös teidän.

GÖTZ. Miksi te niin katsotte minuun?

MARTTI. Siksi että minä olen niin ihastunut teidän haarniskaanne.

GÖTZ. Tekisikö teidän mielenne semmoista? Se on raskas ja hankala
kannettava.

MARTTI. Niin, mikäpä se ei liene hankalaa tässä maailmassa! Ja minusta
kuitenkaan ei mikään tunnu hankalammalta, kuin että ihminen ei tohdi
olla ihminen. Köyhyys, siveys ja kuuliaisuus -- kolme lupausta, joista
jokainen, kukin erikseen, näyttää luonnolle olevan ratki mahdoton, niin
tuiki kiusallisia ne ovat kaikki. Ja koetas koko elinaikasi tämän
kuorman alla tai tuon paljoa rasittavamman taakan alla, omantunnon
vaivoissa, valjuna voihkia! O, herra! Mitä on teidän elämänne
vaivalloisuus sen säädyn viheliäisyyteen verraten, joka parhaat vietit,
joiden kautta me ollaan olemassa, kartumme ja vartumme, kieltää
kiroten, ymmärtäessään väärin sen halun, mikä ihmisessä on -- hipua
Jumalaa lähemmä?

GÖTZ. Jos teidän lupauksenne ei olisi niin pyhä, minä tahtoisin
houkutella teitä, että sonnustautuisitte haarniskaan, tahtoisin antaa
teille hevosen, ja niin me lähettäisiin yhteen matkaan.

MARTTI. Soisipa Jumala, että minun hartiani tuntisi itsessään
voimaa, jaksaaksensa kantaa haarniskan, ja käsivarteni tarmoa,
jaksaakseen syöstä vihollisen alas satulasta! -- Raukka, heikko käsi,
ennestään tottunut kuljettamaan ristiä sekä rauhan lippua ja
häilyttämään suitsutus-astiaa, kuinka sinä pystyisit hallitsemaan
keihästä ja kalpaa! Minun ääneni, ainoastaan sopeutunut Ave- ja
Halleluja-veisuuseen, kuuluisi vihollisen korvaan minun heikkouteni
airunna, kun taas teidän äänenne hänet valloittaisi. Mikään lupaus ei
voisi pitää minua palautumasta vielä siihen säätykuntaan, jonka Luoja
itse on perustanut -- vapaaseen ihmisyyteen.

GÖTZ. Onnellisen palautumisen malja!

MARTTI. Sen minä juon ainoasti teidän onneksenne. Palautuminen omaan
häkkiini on kumminkin aina onnetonta. Kun te, herra, palajatte omain
muurienne sisälle, iloisena urhoutenne ja tarmonne tunnossa, tarmon,
jok'ei tiedä väsymyksestä mitään, vakaana rauhassa vihollisen
hyökkäyksiltä, riiseissä aseista rupeatte omalle vuoteellenne ja
antautte unen helmaan, joka maistuu paremmalle teistä, kuin minusta
virvoitusjuoma pitkään janoon: silloin te voitte puhua onnesta!

GÖTZ. Niin, siksi tuleekin se harvoin.

MARTTI (tulisemmin). Ja on, milloin tulee, taivaan esimaku. -- Kun te
käännytte takaisin vihollisistanne, viljan raskaana riistaa, ja siinä
mieleenne muistuu: sen minä survasin pois satulasta, ennen kuin se ehti
ampua, ja sen minä syöksin hevosineen alas, ja sitten te ratsastatte
ylös omaan linnaanne, ja --

GÖTZ. Mitä tarkoitatte?

MARTTI. Ja teidän vaimoväkenne! (Kaataa lasiin). Teidän rouvanne malja!
(Pyhkii silmiään). Onhan teillä kai se?

GÖTZ. Erinomaisen jalo, ehtoisa emäntä!

MARTTI. Onnellinen se mies, jolle on suotu kunnollinen, siveä puoliso!
Siitä puolin elää hän kahta vertaa kauvemman. Minä en tunne mitään
naisia, ja kuitenkin, olihan vaimo luomisen kukka!

GÖTZ (itsekseen). Hän säälittää minua. Oman säätynsä ikävä tuntemus
kalvaa hänen sydäntänsä.

YRJÖ (juoksujalassa tulee). Herra! Minä kuulin, että hevosia laukkaa
täyttä karkua. Kaksi! Ne ne on vissiin.

GÖTZ. Taluta hevoseni ulos! Hannun pitää hypätä satulaan. Jääkää
hyvästi, veli kulta, Jumala johtakoon teitä! Olkaa urhoollinen ja
kärsivällinen. Jumala antaa teille vielä tilaa.

MARTTI. Pyytäisin kysyä teidän nimeänne!

GÖTZ. Suokaa anteeksi! Voikaa hyvin! (Tarjoo vasemmustaan).

MARTTI. Miksi te tarjootte mulle vasemmustanne? Enkö minä ole sen
ritarillisen oikean käden arvoinen?

GÖTZ. Vaikka te olisitte itse keisari, pitäisi teidän tyytyä tähän.
Oikea käteni, jos koht'ei ihan mitääntekemätön sodassa, on turta
tuntemaan rakkauden lämmintä likistystä: se on yhtä käsineen kanssa --
näette, se on rautainen.

MARTTI. Niinpä te olette Götz von Berlichingen! Minä kiitän sinua,
Jumala, että näytit minulle hänet, tämän miehen, jota ruhtinaat
vihaavat, jonka puoleen kääntyy ahdistettu kansa. (Tarttuu Götz'in
oikeaan käteen). Sallikaa minulle tämä käsi, antakaa minun suudella
sitä!

GÖTZ. Te ette saa.

MARTTI. Suokaa minun! Sinä, kalliimpi kuin joku pyhimyksen
jäännös-käsi, jonka suonissa on pyhin veri virrannut, kuollut astalo,
elostunut mitä jaloimman hengen luottamuksesta Jumalaan!

GÖTZ (panee kypärän päähänsä ja ottaa keihään).

MARTTI. Oli eräs munkki meillä -- siitä on nyt vuosi ja päivä -- joka
oli käynyt teitä näkemässä silloin kun teiltä kämmen oli ammuttu
Landshut'in[8] piirityksessä. Kuin hän meille kertoi, mitenkä teihin
koski, ja mitä syvää tuskaa te tunsitte siitä, että teidän täytyi nähdä
itsenne vaivaiseksi kutsumukseenne, ja kuinka teille oli juolahtanut
mieleen, kuulleenne miehestä, jolla myöskään ei ollut muuta kuin yksi
käsi ja yhtä hyvin oli uljaana ratsumiehenä palvellut vielä kauvan, --
ah, tuota minä en unhota koskaan!

    Ne kaksi huovia tulee.

GÖTZ (puhuu niille salaa).

MARTTI (jatkaa sill'aikaa). Sitä minä en unhota koskaan, kun hän puhui
jaloimmassa, yksinkertaisimmassa luottamuksessa Jumalaan: Ja vaikka
minulla olisi kaksitoista kättä, eikä Sinun armosi minulle soisi hyvää,
mitäpä ne hyödyttäisi minua? Niin minä voin yhdellä --.

GÖTZ. Niin muodoin sinne Haslach'in metsään! (Kääntyy Martin puoleen).
Jääkää hyvästi, arvoisa veli Martti! (Suutelee häntä).

MARTTI. Älkää unhottako minua, niin totta kuin minä en unhota teitä
ikinä! (Götz pois).

MARTTI. Kuinka niin sydäntäni puristi, kuin minä näin hänet! Hän ei
puhunut tuon kummempaa, ja kuitenkin voi minun henkeni erottaa hänen
henkensä. On oikein imanne nähdä suurta miestä.

YRJÖ. Kunnian-arvoinen herra, te kai nukutte tässä meillä?

MARTTI. Voisinko minä saada vuoteen?

YRJÖ. Ei, herra! Min' en tunne vuoteita muuta kuin korvakuulolta. Tässä
meidän majassamme ei ole olkia kaksisempaa.

MARTTI. Hyvä sekin! Mikä on nimesi?

YRJÖ. Yrjö, kunnian-arvoinen herra!

MARTTI. Yrjö! Niinpä sinä oletkin kaimastunut uljaaseen
suojelus-urhoon.

YRJÖ. Ne sanovat, että se on ollut ratsuri; se minäkin aijon olla.

MARTTI. Malta! (Ottaa esille rukouskirjan ja antaa pojalle erään
pyhimyksen kuvan). Tässä sinä saat sen. Seuraa hänen esimerkkiään, ole
urhoollinen ynnä pelkää Jumalaa! (Martti pois).

YRJÖ. Ah, niin kaunis kimo! Jos minä kerran saisin tuommoisen! -- Ja
tuo kultainen tamineisto! -- Siin' on kamala lohikäärme -- Nyt minä
vaan ammuksentelen varpusia. -- Pyhä Yrjänä! Tee minut suureksi ja
väkeväks', anna mulle tuommoinen keihäs, asu ja ratsu, sitten joutaa
tulla lohikäärmeitäkin!

       *       *       *       *       *

    Jaxthausen.

    _Götz'in linna_.

    ELISABETH. MARIA. KAARLE, Götz'in ainoa poikanen.

KAARLE. Minä pyytäisin sinua, rakas täti, kerropas vielä joku kerta
siitä hurskaasta lapsesta,[9] s'on hyvin kaunis satu.

MARIA. Kerro sinä nyt mulle, pikku vekkuli, siinä mä kuulen, tokko sinä
olet tarkkaavainen.

KAARLE. Malt's aikaa, jahka minä muistelen --. Oli kerran -- niin --
oli kerran pikku poika, ja sen äit' oli kipeä, silloin lähti poika
pois --

MARIA. Eihän toki. Silloin sanoi äiti: Rakas lapsi --

KAARLE. Minä oon kipeä --

MARIA. Enkä itse voi mennä ulos --

KAARLE. Ja antoi pojalle rahaa ja sanoi: mene ja osta itsellesi vähän
einettä. Sitte tuli eräs köyhä mies --

MARIA. Poika meni; sitten tuli sitä vastaan eräs köyhä mies, joka oli
-- no, Kaarle!

KAARLE. Joka oli -- vanha --

MARIA. Niin tosiaan! joka vaivoin jaksoi enää kävellä, ja sanoi: Rakas
lapsi --

KAARLE. Anna mulle apua, min' en ole leivän murua maistanut en eilen
enkä tänäpänä. Silloin -- poika antoi rahan --

MARIA. Jolla pojan piti ostaman einettä itselleen.

KAARLE. Sitte sanoi se vanha mies --

MARIA. Sitten otti vanha mies lapsen --

KAARLE. Kädestä kiinni, ja sanoi -- ja miehestä tuli kaunis, kiiltävä
pyhimys, ja sanoi: Rakas lapsi --

MARIA. Jumalan äiti palkitsee minun kauttani sinun hyvän tekosi: ketä
sairasta sinä kosketat --

KAARLE. Kädelläsi -- tarkoitti oikeaa kättä, luulen ma.

MARIA. Aivan niin.

KAARLE. Hän paranee heti terveeks.

MARIA. Sitten se poika juoksi kotiin eikä ilolta saattanut puhua.

KAARLE. Ja lankes' äitinsä kaulaan, teivi ja itki ilosta.

MARIA. Silloin äiti huusi: kuinka minun on! ja oli -- no, Kaarle!

KAARLE. Ja oli -- ja oli --

MARIA. Nytpä sinä et olekaan tarkkaavainen! -- ja oli terve. Ja poika
paransi kuninkaita ja keisareita, sekä tuli niin rikkaaksi, että hän
voi rakentaa suuren luostarin.

ELISABETH. En voi käsittää, missä mieheni viipyy. Jo viisi vuorokautta
ollut poissa, ja hän toivoi, että hän niin pian saa suorittaneeksi sen
yrityksensä.

MARIA. Siitä olen minä jo kauvan ollut tuskassa. Jos minulla olisi
mies, joka noin yhtenään antautuisi vaarallisiin puuhiin, niin minä
kuolisin jo ensimäisenä vuonna.

ELISABETH. Minä kiitän Jumalaa siitä, että hän minut on kyhännyt
taneammasta aineesta.

KAARLE. Vaan miks' isän täytyy lähteä ratsastamaan, jos siellä on niin
vaara tarjona?

MARIA. Se on hänen oma hyvä tahtonsa niin.

ELISABETH. Kyllä hänen täytyy, rakas Kaarle!

KAARLE. Miksi?

ELISABETH. Etkös muista, kun hän viimeksi kävi ratsastamassa, mitenkä
hän sieltä sinulle toi vehnäs-tuomiset?

KAARLE. Tuokos hän nytkin?

ELISABETH. Niin minä luulen. Näepäs, silloin oli eräs räätäli
Stuttgart'ista, mainio joutsimies, joka oli Köln'in kilpa-ammunnassa
voittanut parhaan palkinnon.

KAARLE. Kuinka paljon?

ELISABETH. Sata taaleria. Mut sitten eivät ruvenneetkaan räätälille
maksamaan niitä rahoja.

MARIA. Eikö tuo ollut ruma teko niiltä, Kaarle?

KAARLE. Rumia ihmisiä?

ELISABETH. Niin se räätäli tuli isäsi luo ja päästäkseen rahainsa
perille, pyysi auttamaan. Ja silloin hän lähti ratsastamaan ja otti
Kölniläisistä parisen kauppamiestä kiini ja kiusasi niitä niin kauvan,
kunnes he antoivat pois sen rahasumman. Etkö sinäkin oisi lähtenyt
ratsastamaan?

KAARLE. En! siellä täytyy ajaa sankan, sankan metsän läpi, joss' on
mustilaisia ynnä noita-akkoja.

ELISABETH. On tuo oikea poika, pelkää noita-akkoja.

MARIA. Vainenkin sinä teet paremmin, Kaarle, jos elelet aikojasi
linnassasi hurskaana, kristillisenä ritarina.[10] Oman kontunsa
piirissä on jokaisella tilaisuus tehdä hyvää. Rehellisimmätkin ritarit
kuitenkin matkaan-saavat retkillänsä epä-oikeutta enemmän, kuin
oikeutta.

ELISABETH. Sisko, siinä et tiedä, mitä puhut. Soispa vaan Jumala, että
tämä meidän poikanen aikaa myöten miehistyy urhoollisemmaksi eikä
väisty Weislingeniä, joka niin pattomaisesti menettelee minun miestäni
vastaan!

MARIA. Ei tuomita, Elisabeth. Veljeni on kovin katkeroitunut, sinä
myös. Minä olen koko tässä asiassa enemmän sivusta-katsoja sekä sitä
lyytä voin olla kohtuullisempi.

ELISABETH. Ei sitä miestä sovi puolustaa.

MARIA. Se mitä minä hänestä olen kuullut on minua aina viehättänyt.
Eikö yksin oma miehesikin kertonut hänestä niin paljon herttaista ja
hyvää! Kuinka onnellinen oli heidän nuoruutensa ollut, kun he olivat
yhdessä elelleet Rajakreivin hovipoikina!

ELISABETH. Jouti se olla niin. Mutta sanos mulle, mitä kuunaan on
saattanut hyvää piillä ihmisessä, joka salavehkeilee parhainta,
uskollisinta ystäväänsä vastaan, myöpi itsensä minun mieheni vihollisia
palvelemaan, ynnä koettaa väärillä, halpamaisilla kuvauksilla
viekoitella omalle puolelleen meidän kelpo keisariamme, joka meitä
kohtaan on niin armollinen.

KAARLE. Isä! Isä! Tornivahti puhaltaa toitahusta: Helei, portti auki!

ELISABETH. Nyt hän tulee saaliinensa.

    Yksi ratsumies tulee.

RATSUMIES. Ollaan metsästetty! Ollaan saalistettu! Jumalan rauha, jalot
rouvat!

ELISABETH. Onko teillä Weislingen?

RATSUMIES. Hän ja kolme ratsumiestä.

ELISABETH. Mitenkä se niin kävi, että te olitte, näin pitkään silmää
näyttämättä?

RATSUMIES. Me väijyttiin häntä Nürnberg'in ja Bamberg'in välillä, hän
ei vaan tahtonut tulla, ja kumminkin me tiettiin, että hän oli sillä
matkalla. Vihdoin vakoiltiin hänestä vihi: hän olikin syrjäytynyt vähän
ja istui rauhallisena Schwarzenberg'in kreivin pakeilla.

ELISABETH. Sen he myös mielellään tahtoisivat yllyttää minun miestäni
vastaan.

RATSUMIES. Minä ilmoitin heti löytösen herralle. Ylös! ja me
ratsastettiin oitis Haslach'in metsään. Ja sielläpäs oli ilveellistä:
Siinä yöllä kun niin ratsastetaan, ikään yksi lampuri on paimenessa, ja
viis' sutta suimistaksen laumaan ja hurtostaa vihmakasti. Sillä nauroi
herra ja sanoi: Onnea, kelpo toverit! Onnea kaikkialle ynnä meille
myös! Ja meitä kaikkia riemastutti tuo onnellinen enne. Niin jo ottaap'
siihen tulee Weislingen, ratsastaa neljän huovin kanssa.

MARIA. Sydän väräjää minun rinnassani.

RATSUMIES. Niin kuin herra oli käskenyt, minä ja minun toverini
takerruimme häneen, jotta oltiin, kuin yhteen kasvettunut nujakka, niin
ett'ei hän kuontunut nousemaan, ei hievahtamaan, ja herra ja Hannu
hyökkäsi huovien niskaan ja vannotti niillä oikein uskollisuus-valan.
Yksi luiskahtipas karkuun.

ELISABETH. Olen utelias. Joutuvatko he pian, että minä saisin nähdä
hänet?

RATSUMIES. Ne ratsastaa laaksoa ylöspäin. Neljännes-tunnissa ne joutuu
tänne.

MARIA. Hän lienee aivan alakuloinen.

RATSUMIES. Kyllä hän näyttää synkältä.

MARIA. Hänen hahmonsa tuimelee haikeasti minun sydäntäni.

ELISABETH. Ah, mitä sitten! -- Minun pitää heti laittaa ateria.
Kaikitenkin te isootte jokainen.

RATSUMIES. Oikein rehellisesti.

ELISABETH. Ota kellarin avain ja ha'e sitä parasta viiniä! He ovat
siks' ansainneet. (Pois).

KAARLE. Minä lähtisin yhdessä, Täti!

MARIA. Tule vaan, poika! Kahden pois.

RATSUMIES. Tuost' ei tule isäänsä; muuten se nyt lähtis' yhdessä
talliin! (Pois).

    GÖTZ. WEISLINGEN. RATSUMIEHIÄ.

GÖTZ (panee kypäränsä ja miekkansa pöydälle). Avatkaa mun haarniskani
ja antakaa mulle jakku! Pikku mukavuus tehnee mulle hyvää. Veli Martti,
oikein sinä sanoit -- Te olette pitänyt meitä vireissä, Weislingen.

WEISLINGEN (mitään vastaamatta astuksii edes taas).

GÖTZ. Olkaa hyvällä tuulella! Tulkaa, riisukaa asunne! Missä teidän
vaatteenne on? Minä toivon, ett'ei mitään ole hukkautunut. (Muutamalle
huovilleen). Kysykää hänen palvelijoiltaan ja avatkaa taakka ja
katsokaa, ett'ei siitä mitään mene hukkaan! Minä voisin vaikka lainata
teille omistanikin.

WEISLINGEN. Antakaa minun olla näin, kaikki tyyni on yhdentekevää.

GÖTZ. Voisin teille antaa kelpo siistin ja siron puvun; tosin se on
vaan aivinainen. Minulle se on käynyt liika ahtaaksi. Se päällä minä
olin armollisen herran, Pfalz-kreivin[11] häissä, juuri sillä erää, kun
teidän piispanne kävi niin myrkylliseksi minua vastaan. Kaksi viikkoa
sitä ennen olin minä häneltä pari laivaa nujertanut Main-joella. Ja
minä astun Frans von Sickingenin kanssa Heidelbergissa Hirvi-ravintolan
portaita ylös. Ennen kuin päästään vallan ylös, on joku välikannas ynnä
rautainen pikku nojake sen ympärillä; siinä seisoi piispa ja antoi
Frans'ille kättä, joka meni siitä ohi, ja pistipä minulle myös, joka
tulin juuri perästä. Minä sydämessäni nauroin, ja menin siitä Hanau'n
maakreivin luo, joka oli mulle hyvin suosiollinen herra, sekä sanoin:
Piispa antoi minulle kättä, vaan minä lyön vetoa, ett'ei hän minua
tuntenutkaan. Tämän kuuli piispa, sillä minä tahallani puhuin kovasti,
ja tuli uhkamielisenä meidän luoksemme ja sanoi: Hyvä, ainoasti kun
minä en teitä tuntenut, ojensin minä teille käteni. Siihen minä
vastasin: Herra, minä hyvästi huomasin, että te ette tuntenutkaan
minua, ja tässä te saatte kätenne takaisin. Silloin pikku mieheltä
tulehtui kaula vihasta punottamaan kuin keitetty äyriäinen, ja hän
juoksi vierus-huoneeseen, Pfalz-kreivi Ludvigille ja Nassau'n
ruhtinaalle valittamaan sitä ilkkua. Ja se on usein jälestäpäin meitä
hauskuttanut.

WEISLINGEN. Minä soisin, että te jättäisitte minut yksin olemaan.

GÖTZ. Mitenkä niin? Minä pyydän teitä, olkaa iloissanne! Tehän olette
minun hallussani, ja valtaani min' en käytä väärin.

WEISLINGEN. Siitä minä en ole hätäillytkään. Se on teidän
ritarinvelvollisuutenne.

GÖTZ. Ja te hyvin tiedätte, että se velvollisuus on minulle pyhä.

WEISLINGEN. Minä olen vankina; tuo muu on minulle yhtäkaikki.

GÖTZ. Teidän ei sietäisi puhua niin. Aatelkaa, jos oisitte ruhtinasten
kanssa tekemisissä, ja ne kytkisi teidät syvään tyrmään, kahleissa
virumaan, ja vartijan täytyisi viheltämällä karkoittaa uni pois teidän
silmistänne --

    (Huovit tuovat vaatteita).

WEISLINGEN (riisuutuu ja pukeutuu).

    (Kaarle tulee).

KAARLE. Hyvää huomenta, Isä!

GÖTZ (suutelee pojuttaan). Hyvää huomenta, poika! Kuinka te olette
eläneet sill'aikaa?

KAARLE. Hyvin kiltisti, isä! Täti sanoo, että min' oon hyvin kiltti.

GÖTZ. Vai niin!

KAARLE. Onko sulla mitään tuomisia mulle?

GÖTZ. Tällä kertaa ei.

KAARLE. Min' oon oppinut paljon, niin.

GÖTZ. Oho!

KAARLE. Saanko sulle kertoa hurskaasta lapsesta?

GÖTZ. Aterian perästä.

KAARLE. Osaan minä vielä enemmän.

GÖTZ. No mitä sitten?

KAARLE. Jaxthausen on eräs kylä ja linna Jaxt-joen varrella, kuulunut
kaks' sataa vuotta Berlichingen-herroille, niin kuin perintö ja oma.

GÖTZ. Tunnetko sinä herra Berlichingenin?

KAARLE (katsoa tuijottaa vaan).

GÖTZ (itsekseen). Hän ei, poloinen poika, pelkältä oppisuudeltaan näe
tuntea omaa isäänsä. -- Kellenkäs kuuluu Jaxthausen?

KAARLE. Jaxthausen on eräs kylä ja linna Jaxt-joen varrella.

GÖTZ. En minä sitä kysynyt. -- Minä tunsin kaikki tiet, solat ja
kaalamot, ennen kuin tiesin, mikä tämä joki, kylä ja linna on nimeltä.
-- Onko äiti kyökissä?

KAARLE. On, isä! Hän keittää porkkanoita ja lammaspaistia.

GÖTZ. Tiedätkö sinä vielä senkin, Hannu keittomestari?

KAARLE. Ja mulle on täti paistanut jälkinamuksi yhden omenan.

GÖTZ. Etkö sinä voi sitä koviltaan syödä?

KAARLE. Paistettu maistuu hyvemmälle.

GÖTZ. Niin, sulla pitää aina olla jotain erikoista -- Weislingen! minä
tulen kohta teidän luoksenne takaisin. Pitäähän minun käydä
tervehtimässä rouvaani. Tule mukaan, Kaarle!

KAARLE. Kuka se on tämä mies?

GÖTZ. Tervehdi häntä! Pyydä, että hän oisi iloissaan!

KAARLE. He', mies, tässä kättä! Olepas iloissasi, ruoka on pian valmis!

WEISLINGEN (nostaa poikaa ylös pitkäksi ja suutelee). Onnellinen lapsi,
joka ei tunne mitään pahaa, muuta kuin minkä soppa viipyy liika
pitkään. Suokoon Jumala teille paljon iloa pojastanne, Berlichingen!

GÖTZ. Missä on paljon valoa, siinä on varjo sitä sankempi -- kuitenkin,
olisi minulle tervetullut sen toivotuksen täyttö. Meidän pitää käväistä
katsomassa, mitenkä siellä jaksetaan. (He lähtevät).

WEISLINGEN. Oi että minä heräjäisin, ja että kaikki olisi kokonaan
unta! Berlichingenin hallussa! sen josta minä töin tuskin olin
irtautunut, jonka muistoa minä koetin karttaa kuin tulta, -- sen
hallussa, jonka minä toivoin lopulta voittavani vallan! Ja hän -- se
vanha, hurskas-sydäminen Götz! Pyhä jumala, kuinka, oi, kuinka tämä
kaikki on päättyvä? Uudestaan tuotuna, Adelbert, sinä, tähän saliin,
jossa me poikasina kisata tepastettiin -- kun sinä rakastit häntä,
hänessä riipuit kuin omassa sielussasi! Ken voi lähestyä häntä ja
vihata? Ah, minä olen täällä niin tyhjän mitätön! Onnelliset ajat, te
olette olleet ja menneet, kun vielä se vanha Berlichingen istui täällä
kamiinin ääressä, kun me hänen ympärillänsä ilakoitiin keskenämme ja
rakastettiin toinen toistamme, kuin enkelit. Kuinka tuskissaan nyt
mahtaa olla piispa ja kaikki minun ystäväni! Minä tiedän, että koko maa
ottaa osaa minun kovan-onnen kohtaukseeni. Mitä siitä! Voivatko he
minulle antaa, mitä minä koetan tavoittaa?[12]

GÖTZ (tuopi putelin viiniä ynnä pikareita). Kunnes ruoka valmistuu,
ryypätään yhdessä joku sarkka. Tulkaa nyt tänne istumaan ja olkaa kuin
kotonanne! Ajatelkaa, että te nyt vielä kerran olette Götz'in luona.
Emme ole hyvään aikaan istuneet yksissä, emme hyvään aikaan yhdestä
puolin lasia kallistaneet. (Tarjoo). Kilai! Iloisen sydämen malja!

WEISLINGEN. Ne ajat ovat olleet ja menneet.

GÖTZ. Jumala paratkoon! Tosin hauskempia päiviä kuin joita nautimme
Raja-kreivin hovissa emme enää saa viettää, kun me vielä nukuttiin
yhdessä ja kahden kesken vaellettiin siellä ja täällä. Minä ilolla
muistelen omaa nuoruuttani. Juohtuuko enää mieleenne, kuinka
minä närkästytin sitä puolalaista, jonka kiiltovoideltuja ja
kutrikiharoituja hivuksia minä vahingossa tulin hihallani sotkeneeksi?

WEISLINGEN. Se tapahtui pöydässä, ja hän tavoitti teitä veitsellä.

GÖTZ. Jonka minä koreasti löin pois sillä erää, ja paikalla te olitte
hänen kumppaniensa korvuksissa. Me pysyttiin aina vilpittömästi yhdestä
puolin, niin kuin urhoolliset ja kunniantuntoiset pojat, ja niiksi
meidät tunnusti jokainen. (Kaataa lasiin ja tarjoo). Kastor ja
Polluks![13] Se teki minun sydämelleni aina niin hyvää, kun meitä
Raja-kreivi min nimitti.

WEISLINGEN. Würzburg'in piispa oli sen nimen antanut meille ensin.

GÖTZ. Hän oli oppinut herra ja sen ohessa niin ihmis-rakas. Minä häntä
muistan niin kauvan kuin elän, kun hän meitä niin sydämellisesti
hyväili, ylisti meidän yksimielisyyttämme ja kiitti onnelliseksi sitä
ihmistä, joka on ystävänsä kaksois-veli.

WEISLINGEN. Ei puhuta enää siitä!

GÖTZ. Miks' ei? Työn ja toimen perästä en minä tiedä suloisempaa kuin
muistella entisiä elämän kohtia. Ah! kun minä taas ajattelen, kuinka me
yhdessä kestettiin ilon ja surun päivät, niin kaikessa pidettiin toinen
toisestamme, ja kuinka minä silloin luotin, että sitä se on oleva koko
meidän elämämme ikä! Eikö minulle ollut se ihan ainoa lohdutus, kun
minulta tämän käden ampuivat Landshut'in piirityksessä, ja sinä minua
vaalit sekä paremmin kuin veli ikään pidit minusta hellää huolta?
Silloin minä toivoin, että Adelbert on vastaisuudessa oleva minun oikea
käteni! Ja nyt --

WEISLINGEN. Oh!

GÖTZ. Jos vainen sinä olisit minua seurannut silloin, kun minä sulle
esitin, että yhdessä olisi lähdetty Brabant'iin, niin olisi kaikki
tyyni jäänyt entiselleen! Siihen aikaan pauloitti sinua se onneton
hovi-elämä, ja tuo joutavointa ja liehakointa naisten kanssa. Minä
sanoin sulle aina, kun sinä herkesit niiden turhamaisten, rivojen
hulttiotarten keskuuteen, ja laversit niille eripuraisista
avioliitoista, vietellyistä tyttäristä, sen kolmannen naikkosen
karkeasta hipiästä, tai mitä muuta ne mielellään kuuntelevat: --
Sinusta, sanoin minä, tulee hirtehinen, Adelbert!

WEISLINGEN. Vaan mitä varten tuota kaikkea?

GÖTZ. Soispa Jumala, että minä tuon voisin unhottaa, tai että tuo olisi
toisin! Etkö sinä ole niin vapaa, niin jalosukuinen kuin ikään
Saksanmaassa ollaan, riippumaton, ainoasti keisarin alamainen, ja sinä
viitsit kyyristellä vasallien[14] vallan alla? Mitä sinä välität
piispasta? Kunko on sinun naapurisi? Ettäkö saattaisi sinua loukata?
Eikö sinulla ole käsiä ynnä ystäviä, että voisit vuorostasi taas häntä
loukata? Että sinä niin halvaksi arvaat vapaan ritarin arvon, ritarin,
jok' ei riipu kestään muusta, kuin Jumalasta, keisaristaan ja omasta
itsestään! Että sinä alennat itsesi ensimäiseksi liikavieraaksi
muutaman itsepäisen, kateellisen papin hoviin!

WEISLINGEN. Sallikaa nyt minun puhua!

GÖTZ. Mitä sulla on sanomista?

WEISLINGEN. Sinä katsot ruhtinaita sillä silmällä, kuin susi paimenta.
Ja kuitenkaan, tarvitseeko sinun haukkua niitä siitä, että he huoltavat
oman väkensä ja omien maittensa parasta? Ovatko he hetkeäkään turvassa
väkivaltaisilta ritareilta, jotka epä-oikeudessaan hyökkäävät heidän
alamaistensa niskaan, kaikilla teillä, hävittävät heidän kylänsä ja
linnansa? Kun taas, toiselta puolen, meidän kalliin keisarimme maat
ovat tuon perivihollisen[15] väkipuuskille alttiina, ja hallitsija
pyytää apua säädyiltä, ja nämä hädin tuskin voivat omaa elämäänsä
varjella: niin eikö se ole ihan hyvä henki, joka heidän mieleensä on
juohduttanut keinoja, mitenkä Saksanmaa on tyynnytettävä, oikeutta ja
lakia viljeltävä, että jokainen, sekä suuri että pieni, pääsisi
nauttimaan rauhan siunausta? Ja sinä, Berlichingen, ajattelet pahaa
meistä, sen tähden, että me niiden suojaan asetumme, joiden apu on
meitä lähellä, kun sitä vastaan tuo etäinen majesteetti ei voi edes
omaa itseään suojella.

GÖTZ. Niin, niin, minä ymmärrän. Weislingen! Jospa ruhtinaat
olisivatkin semmoisia, kuin joiksi te niitä selitätte, niin meillä
kaikilla olisi, mitä kaivataankin: Lepoa ja rauhaa! Niin, minä hyvin
uskon! Sitä toivoo joka ryöstölintu, saalista nauttiakseen kaikessa
mukavuudessa. -- Hyvinvointia jokaisen! Jospa he ainoastaan siitä
syystä heillensä kasvattaisivat harmaita hapsia! Ja meidän keisariamme
petkuttavat törkeällä tavalla. Hän tarkoittaa hyvää ja tahtoisi
mielellään tehdä korjauksia. Sitä lyytä saapuu joka päivä aina uusi
paturi, ja tuumii, yks' yhtä, toinen toista. Ja kun herra äkkiä
käsittää jotain ja hänen tarvitsee ainoastaan puhua, pannakseen
tuhansia käsiä liikkeille, niin hän ajattelee, että kaikkikin on yhtä
äkisti ja helposti suoritettavissa. Sitten tulee asetus asetuksen
perästä, ja unhottuu toinen toisen takia; ja onko kyseessä vaan mitä
kuta, joka käy ruhtinasten erä-alaan, vasta he ovatkin kiireissään, ja
kerskuvat valtakunnan rauhalla ja turvallisuudella, hamaan siihen
saakka, kunnes he ovat saaneet kaikki pienet jalkainsa alle. Minä
vannon monen sydämessään kiittävän Jumalaa, että keisarille vertoja
vetää Turkkilainen.

WEISLINGEN. Te katsotte asiaa omalta kannaltanne.

GÖTZ. Niin tekee jokainen. Kysymys on siitä, kummalla puolen valo ja
oikeus on, ja teidän piilotienne karttavat vähintäänkin päivää.

WEISLINGEN. Teidän kelpaa puhua, minä olen vanki.

GÖTZ. Jos teidän omatuntonne on puhdas, niin te olette vapaa. Mutta
kuinka oli sen maanrauhan laita? Minä vielä muistan, kun minä
kuusitoistavuotisena poikana olin Raja-kreivin muassa valtiopäivillä.
Mitä suurta suuta siellä ruhtinaat pitivät, ja niistä kaikista
hengen-miehet pahiten? Teidän piispanne paasasi keisarille korvat
täyteen, ikään kuin hänelle, miten ihmeellä! olisi oikeuden-tunto
kasvanut sydämeen; ja nyt hän itse nujertaa minulta ratsuripojan,
aikana, kun meidän riitamme oli sovittu, ja min'en osannut aavistaa
mitään pahaa. Eikö kaikki meidän välimme ole tasattu? Mitä hänellä on
minun käskyläiseni kanssa tekemistä?

WEISLINGEN. Tuo on tapahtunut hänen tietämättään.

GÖTZ. No miksi hän ei sitten laske poikaa irti?

WEISLINGEN. Se ei ole käyttäytynyt niin kuin olisi pitänyt.

GÖTZ. Eikö niin kuin sen olisi pitänyt? Valani kautta, se on tehnyt,
niin kuin pitikin, niin totta kuin se on teidän ja piispan tieten
otettu kiini. Luulettenko te, että minä vasta tänäpänä tulen maailmaan,
jotta min'en pysty oivaltamaan, mitä tuo kaikki tähtää?

WEISLINGEN. Te olette epäluuloinen ja sitä lyytä teette meille väärin.

GÖTZ. Weislingen, pitääkö minun puhua suuni puhtaaksi? Aattelen, että
minä olen teille silmätikkuna, niin pieni kuin olenkin, samoin ikään
Sickingen ja Selbitz, sen takia että me tosiaan olemme lujasti
päättäneet ennen kuolla kuin suostua kiittämään ilmasta, muita kuin
Jumalaa, tai suostua pyhittämään uskollisuuttamme ja palvelustamme,
muille kuin keisarille. Siellä he kiertävät ja kaartavat mustaamassa
minua Hänen Majesteettinsa, ystäväinsä ja minun naapurieni luona,
ja vaanivat oikeuden-aihetta minua vastaan. Pois tieltä he
tahtovat raivata minut, millä kurin tahansa. Sen vuoksi te minun
käskyläis-poikani vangitsitte, kun tiesitte, että minä olin lähettänyt
sen vakoilemaan, ja sen vuoksi poika ei muka käyttäynyt niin kuin olisi
pitänyt, kun se ei ruvennut kavaltamaan minua teille. Ja sinä,
Weislingen, olet heidän kätyrinsä.

WEISLINGEN. Berlichingen!

GÖTZ. Ei sanaakaan enää siitä! Minä olen vihainen mies päättömille
selvityksille; niillä vaan petetään itseänsä tai toista ja enimmiten
kumpaakin.

KAARLE. Pöytään nyt, isä!

GÖTZ. Suloinen sanoma! -- Tulkaa! Minä toivon, että minun nais-väkeni
hauskuttaa teitä. Ennen te olitte nais-ihailija, neitoset tiesivät
kertoa teistä. Tulkaa! (Pois).

       *       *       *       *       *

    Piispan palatsi Bamberg'issa.

    _Ruokasali_.

    BAMBERG'IN PIISPA. FULDAN APOTTI. OLEARIUS. LIEBETRAUT. HOVIVÄKEÄ.

    (Pöydässä. Jälkiruokaa ja isoja pikaria tuodaan).

PIISPA. Opiskeleeko Saksalaisia aatelis-miehiä nyt paljon
Bolognassa?[16]

OLEARIUS. Aatelis- ja porvaris-säätyisiä. Ja ilman kehumatta sanoen,
nepä saavatkin parhaimman kiitoksen siellä. On tullut sananlaskuksi
yliopistossa: Niin ahkera kuin saksalainen aatelis-mies. Sillä kun
porvaris-miehet harrastavat kiitettävää ahkeruutta ja uurastavat
taidon avuilla korvata alhaista syntyperäänsä, niin rientää jokainen
aatelis-mies, jalossa kilvassa, synnynnäistä arvoansa ylentämään
loistavilla ansioilla.

APOTTI. Vai niin!

LIEBETRAUT. Sanokoon joku, mitä sitä ei saa eläissään havaita. Niin
ahkera kuin saksalainen aatelis-mies! Tuota minä en ole kuuna päivänä
kuullut ennen.

OLEARIUS. Niin, he ihmetyttävät koko yliopistoa. Piakkoin niistä eräitä
vanhimpia ja taitavimpia palajaa tohtorina takaisin. Keisari varmaan
kiittää onneaan, että saa niitä asettaa korkeimpiin virkoihin.

PIISPA. Siitä se ei sivuuta.

APOTTI. Tunnetteko esimerkiksi erään junkkarin? -- Se on Hessenistä[17]
kotoisin.

OLEARIUS. Siellä on monta Hessenistä.

APOTTI. Sen nimi on -- se on -- Eikö teistä kukaan tiedä? Oi! Sen
isällä oli vaan yksi silmä -- ja hän oli marsalkka.

LIEBETRAUT. Von Wildenholz?

APOTTI. Oikein -- von Wildenholz.

OLEARIUS. Hänet minä tunnen aika hyvin, hän on nuori herra, kyvyiltänsä
erinomainen. Etenkin kehuvat häntä kovaksi väittelemään.

APOTTI. Se kyky hälle on periytynyt äidistä.

LIEBETRAUT. Vaan eipä mies-puoliso tuota äitiä koskaan kiittänyt siitä
kyvystä.

PIISPA. Kuinka sanoittekaan, mikä oli nyt sen keisarin nimi, joka on
teidän Corpus Juris-kirjanne[18] kirjoittanut?

OLEARIUS. Justinianus.

PIISPA. Oivallinen herra! Eläköön!

OLEARIUS. Malja hänen muistokseen! (Juovat).

APOTTI. Se lienee oikein aimo kirja.

OLEARIUS. Sitä kyllä sietäisi nimittää kirjojen kirjaksi; kokoelma
kaikkia lakia. Se on joka tuomiokohtaan valmis latu; jospa siinä vielä
esiytyy mitä kuta vajavaista ja hämärää, niin sen puolen korvaa ne
valaisevat reunamuistutukset, joilla mitä oppineimmat miehet ovat sen
verrattoman kirjan koristelleet.

APOTTI. Kokoelma kaikkia lakia! Herrainen aika! Sittenpä siinä lienee
kai nekin kymmenen käskysanaa.

OLEARIUS. _Implicite_ kyllä, ei _explicite_.

APOTTI. Sitähän minä juuri tarkoitan, näet: itsessään, kaipaamatta
muita selityksiä.

PIISPA. Ja mikä siinä on parasta, niin voisi, kuten sanotte,
valtakunta, jossa se täydelleen otettaisiin laiksi ja sitä oikein
käytettäisiin, elää mitä varmimmassa rauhassa ja levossa.

OLEARIUS. Tietäähän tuon.

PIISPA. Kippis, kaikki _Doctores juris_![19]

OLEARIUS. Minä tätä osaan ylistää.[20] (Juovat). Soisipa Jumala, että
näin puhuttaisiin minun isänmaassani!

APOTTI. Mistä te olette kotoisin, korkeasti oppinut herra?

OLEARIUS. Mainin Frankfurtista, Teidän ylhäisyytenne luopuisin
palvelija.

PIISPA. Eivätkö herrat lakimiehet olekaan siellä hyvässä huudossa?
Mistä se tulee?

OLEARIUS. Erikoisen kumma kyllä. Minä olin siellä isäni perintöä
hakemassa; rahvas oli kivittää minut, kun kuuli, että minä olen
lakimies.

APOTTI. Jumala varjelkoon!

OLEARIUS. Mutta se tulee siitä, että kaupungin neuvosto, lautakunta,
jolla on suuri arvo kauvaksi ympäristöön, on jäsenistönsä puolesta
pelkkiä semmoisia miehiä, jotka eivät tiedä hölyn pölyä roomalaisesta
oikeudesta. Uskotaan, että on täysin hyvä sillä, kunhan elämän ja
kokemuksen varrella hankitaan tarkka tieto kaupungin sekä sisäisestä
että ulkonaisesta tilasta. Niinpä vanhan pitämyksen ja muutamain
säännösten nojassa sitten tuomitaan porvarit ynnä ympäristön maalaiset.

APOTTI. Tuo on kyllä hyvä.

OLEARIUS. Mutta ei hetikään riittävä. Ihmisen elämä on lyhyt, eikä
yhden polvikunnan aikana ennätä sattua kaikkia oikeusjuttuja. Meidän
lakikirjamme on kokoelma semmoisia tapauksia usealta vuosisadalta. Sitä
paitsi on ihmisten tahto ja mieli horjuvainen; tänään on toisen
mielestä oikein, mitä toinen ei huomenna voi hyväksyä; ja siitä seuraa
hämminki ja epä-oikeus välttämättä. Tässä kaikessa määrää laki; ja
laki on muuttumaton.[21]

APOTTI. Tuo on epäilemättä parempi.

OLEARIUS. Sitä ei käsitä rahvas, joka, niin utelias kuin onkin
uutisille, kuitenkin kammoo oikein uskolla uutta, joka sitä pyrkii
ohjaamaan pois entiseltä polanteelta, vaikkapa samaisen rahvaan kohtalo
kostuisi kuin paljon uudennuksesta. He arvaavat lakimiehen pahemmaksi
kuin kapinannostajan tai taskuvarkaan, ja ovat melkein raivostua, jos
joku on aikeissa asettua sinne.

LIEBETRAUT. Te olette Frankfurtista! Minä olen aika tuttu siellä.
Keisari Maksimilianin kruunaus-juhlassa me siellä sulhojenne herkkuja
hieman maistelimme edeltäpäin. Teidän nimenne on Olearius? En tunne
siellä sen-nimistä ketään.

OLEARIUS. Minun isäni nimi oli Oelmann. Ainoastaan välttääkseni,
ett'ei tuo sopimaton nimi esiytyisi minun latinaisten kirjaini
päällys-lehdellä, nimitin minä itseni, arvoisain oikeuden-opettajain
esimerkkiä sekä neuvoa noudattain, täksi: Olearius.

LIEBETRAUT. Siinä te teitte hyvin, että käänsitte itsenne. Profeetta ei
ole minkään arvoinen isänmaassaan, niinpä olisi voinut teille käydä
äidin-kielessänne.

OLEARIUS. Ei se tapahtunut siitä syystä.

LIEBETRAUT. Kaikella on joku pari syytä.

APOTTI. Profeetta ei ole minkään arvoinen isänmaassaan!

LIEBETRAUT. Tiedättekö, miksi, kunnianarvoinen herra?

APOTTI. Siksi, että hän on syntynyt ja kasvanut siellä.

LIEBETRAUT. Hyvä! Joutaa se olla yksi syy. Ja toinen on tämä: koska tuo
arvollisuuden ja pyhyyden säde-kehä, jolla utuinen etäisyys valhetellen
ympäröitsee hänet, katoo pois, kun tullaan se herra lähemmin
tunteneeksi; ja sitä lyytä hän onkin aivan vähäinen pätkä talia.

OLEARIUS. Näyttää, että te olette yksinomaan tilattu lausumaan
ihmisille totuuksia.

LIEBETRAUT. Kun minulla on uskallusta siksi, niin ei minulta puutu
suutakaan.

OLEARIUS. Mutta puuttuu taitoa, te näet ette osaa noita totuuksia
istuttaa oikeaan paikkaan.

LIEBETRAUT. Kupparinsarvet ovat aina hyvin satutettuina siinä missä ne
suinkin imevät.

OLEARIUS. Saunoittajat tutaan aina esiliinasta, eivätkä he siltä ole
yhtään paheksittavia ammatissaan. Erhetyksen välttämiseksi, te
tekisitte hyvin, jos te rupeisitte kantamaan narrin-kauhtanaa.

LIEBETRAUT. Missä teidät on vihitty tohtoriksi? Tämä on ainoastaan
etukysymys, jos minulle miten pistää päähän, niin että minä osaisin
oitis mennä oikeain seppojen eteen.

OLEARIUS. Te olette ruti julkea.

LIEBETRAUT. Ja te ruti ylpeä.

    (Piispa ja Apotti nauravat).

PIISPA. Nyt jostain muusta! -- Ei olla niin kiihkeitä, hyvät herrat!
Näin pöydässä sallitaan kaikkea -- Joku muu puheen aine, Liebetraut!

LIEBETRAUT. Vastapäätä Frankfurt'ia sijaitsee yksi paikka, jonka nimi
on Sachsenhausen[22] --

OLEARIUS (piispalle). Mitä sanotaan sotaretkestä Turkkilaisia vastaan,
Teidän Ruhtinaallinen Armonne?

PIISPA. Keisarin mielestä ei ole mikään tärkeämpää, kuin että ensi
kädessä rauhoitetaan valtakunta, kumotaan kahakat pois, ja vahvistetaan
tuomio-istuinten arvo. Sitten, niin sanotaan, aikoo hän, itsepä
keisarikin lähteä tuota valtakunnan ja kristikunnan yhteistä vihollista
vastaan. Tätä nykyä hänellä on omissa yksityis-riidoissaan kyllin
tekemistä, ja valtakunta, huolimatta lähes neljästäkymmenestä
maanrauhasta,[23] yhäti vielä on murhamiesten luolana. Franken,
Schwaben, Ylä-Rhein, ynnä näiden rajamaat on vallattomain ja
uhkarohkeiden ritarien hävitettävinä autioksi. Sickingen, tois-jalka
Selbitz, rautakoura Berlichingen ilkkuen pilkkaavat niissä tienoissa
keisarillista arvoa --

APOTTI. Jaa, jos Hänen Majesteettinsa ei pian puutu asiaan, niin nuo
urokset lopuksi pistävät toisen ihmisen pussiin.

LIEBETRAUT. Se varmaan olisi uros, joka tahtoisi Fuldan viinitynnörin
työntää pussiin!

PIISPA. Erittäinkin niistä se viimeksi mainittu, on monta vuotta ollut
minun leppymätön viholliseni, ja kiusaa minua sanomattomasti; vaan ei
sitä kauvan enää kestäne, toivon minä. Keisari pitää nyt hoviansa
Augsburg'issa. Me olemme ryhtyneet tarpeellisiin keinoihin, ei ne voi
mennä meiltä tyhjiin -- Herra tohtori, tunnetteko te Adelbert von
Weislingenin?

OLEARIUS. En, teidän Ylhäisyytenne.

PIISPA. Jos maltatte odottaa, jahka hän saapuu tänne, niin saatte
riemuksenne oppia tuntemaan mitä jaloimman, ymmärtäväisimmän ja
herttaisimman ritarin.

OLEARIUS. Se lienee mainio mies, joka ansaitsee semmoisia
ylistys-sanoja semmoisesta suusta.

LIEBETRAUT. Hän ei ole ollut missään yliopistossa.[24]

PIISPA. Sen me tiedämme.[25] (Palvelijat juoksevat ikkunaan). Mitä
siellä näkyy?

YKSI PALVELIJA. Nyt juuri ratsasti Färber, Weislingenin ratsuhuovi
portista sisään.

PIISPA. Ottakaa varteen, mitä sanomaa se saattaa! Se lienee
ilmoittamassa hänen tuloaan.

    (Liebetraut pois. Nousevat ylös ja kulauttavat vielä.
    Liebetraut tulee takaisin).

PIISPA. Mitä sanomia?

LIEBETRAUT. Soisinpa, että joku muu olisi ne teille saanut sanoa.
Weislingen on vangittu.

PIISPA. Oh!

LIEBETRAUT. Berlichingen on siepannut vangiksi hänet ynnä kolme huovia
Haslach'issa. Yksi on päässyt käsistä, kertomaan sitä tapahtumaa
teille.

APOTTI. Sepä on Jobin-posti!

OLEARIUS. Se karvastelee minua oikein sydämen pohjasta.

PIISPA. Minä tahdon nähdä sen huovin, tuokaa hänet tänne ylös -- minä
tahdon häntä itseänsä puhutella. Tuokaa hänet minun virkahuoneeseeni!
(Pois).

APOTTI (rupeaa istumaan). Vielä yksi kulaus! (Palvelijat kaatavat
lasiin).

OLEARIUS. Eikö Teidän Korkea-arvoisuutenne suvaitse lähteä pikku
kävelylle puutarhaan? "Atrian jälkeen seiso'os tai tuhat askelta
käyös".[26]

LIEBETRAUT. Niinpä kyllä, istuminen ei ole terveellistä teille. Teitä
saattaisi tavata vielä halvaus.

    (Apotti vääntäytyy seisaalleen).

LIEBETRAUT (itsekseen). Jos minä kerran hänet saan ulos, niin kyllä
minä koetan pitää huolta liikeharjoituksista. (Lähtevät).

       *       *       *       *       *

    Jaxthausen.

    MARIA. WEISLINGEN.

MARIA. Te rakastatte minua, niin te sanotte. Sen minä uskon kernaasti
ja toivon tulevani onnelliseksi teidän kanssanne ja tekeväni teidät
onnelliseksi.

WEISLINGEN. Minä en tunne muuta kuin sen ainoan onnen, että minä olen
kokonaan sinun omasi. (Halaa Mariaa).

MARIA. Minä pyydän, päästäkää minut. Yhden suudelman minä tosin myönsin
teille ikäänkuin käsirahaksi; mutta näyttää siltä, että te mielitte jo
omistaa, mikä ainoastaan ehtojen nojassa kuuluu teille.

WEISLINGEN. Sinä olet liika ankara, Maria! Viaton rakkaus ilahuttaa
jumaluutta eikä suinkaan pahoita.

MARIA. Olkoon niin! Mutta minä en siitä pyhemmäksi ylene. Minulle
opetettiin, että rakkaus-halailut ovat sukulaisuuttaan voimalliset,
niin kuin kahleet, sekä että tytöt, jotka rakastavat, ovat heikommat,
kuin Simson, hivus-suortuansa menetettyään.

WEISLINGEN. Kuka sitä opetti sinulle?

MARIA. Sen luostarin abbedissa, jossa minua kasvatettiin.
Kuudenteentoista ikävuoteeni asti olin minä hänen luonansa, ja ainoasti
ollessani teidän luonanne, tunnen minä taas samaa onnea, mitä sain
nauttia hänen seurassaan. Hän oli rakastanut ja sen takia hän tiesi
puhua. Hänellä oli sydän täynnä tunnetta. Niin, hän oli oikein
erinomainen nais-henkilö.

WEISLINGEN. Sittenpä hän oli sinun kaltaisesi! (Tarttuu Marian käteen).
Ah! miltä se on tuntuva, kun minun täytyy jättää sinut!

MARIA (vetää kätensä takaisin). Vähän ahdistaa sydäntänne, toivon ma,
sillä minä hyvin tiedän, mitenkä minulle käy. Mutta teidän täytyy
lähteä.

WEISLINGEN. Niin, minun kallis kultaseni, ja minä tahdon lähteä. Sillä
minä tunnen, mitä autuuden suloisuuksia itselleni saavutan sillä
uhrauksella. Siunattu olkoon sinun veljesi, siunattu se päivä, jona hän
lähti ottamaan minua vangiksi!

MARIA. Hänen sydämensä uhkui täynnä toiveita sekä häntä itseänsä että
sinua kohtaan. Jääkää terveeksi! sanoi hän hyvästiä heittäissään, minä
tahdon mennä ja koetan jälleen löytää sen miehen.

WEISLINGEN. Ja hänen aikeensa onnistui. Kuinka soisin minä, että tuon
katalan hovi-elämän tautta ei minun tilusteni hoito ja talouteni
turvaaminen olisi niin tullut laiminlyödyksi! Sinä voisit oitis olla
minun omani.

MARIA. On odottamisellakin omat riemunsa.

WEISLINGEN. Älä sano sitä, Maria, muuten minun täytyy peljätä, että
sinun tunteesi on vaisumpi kuin minun. Kuitenkin minä ansainneena
kärsin rangaistuksen, ja mitkä toiveet minua sitten seuraavat joka
askelella! Saada olla kokonaan sinun omasi, elää ainoasti sinun
kanssasi ja hyväin ihmisten piirissä, kaukana, erillään maailmasta,
saada nauttia kaikkea sitä armasta suloutta, mitä kaksi semmoista
sydäntä voi toisilleen suoda! Mitä on ruhtinasten armo, mitä maailman
ylistys tämän yksinkertaisen ja ainoan onnellisuuden verralla! Minä
olen toiveillut paljon, paljon aaveillut; tämä minulle koituu yli
kaiken toiveilun ja aaveilun.

GÖTZ (tulee ja ensiksi puhuu Weislingenille). Teidän
palveluspoikanne[27] on jälleen täällä. Hän tuskin voi väsymykseltä ja
nälältä lausua mitään. Vaimoni antaa jotain ruokaa hänelle. Niin paljon
minä olen ymmärtänyt, että piispa ei tahdo sitä minun poikaani antaa
pois, että keisarilliset komisariukset tulee nimitettäväksi, ja eräs
päivä määrättäväksi, jona sitten asia tasataan. Olkoonpa sen laita
miten tahansa, Adelbert, te olette vapaa! Enkä minä vaadi muuta mitään
kuin teidän kättänne, sen vakuudeksi että te tästä puoleen ette
julkisesti ettekä salaisesti toimita minun vihollisilleni mitään
avustusta.

WEISLINGEN. Tässä puristan minä teidän kättänne. Suokaa, että tästä
hetkestä alkain ystävyys ja luottamus, niin kuin muuttumaton
luonnonlaki, vallitsee meidän kesken! Sallikaa samalla minun puristaa
tätä kättä (ottaa Marian käden) ja omistaa mitä jaloin neito.

GÖTZ. Saanko minä sanoa teille: onnea!

MARIA. Jos te sen sanotte yhdessä mielin minun kanssani.

GÖTZ. Se on erinomainen onni, että meidän molemminpuoliset etumme tällä
kertaa käyvät näin yhteen. Ei sinun tarvitse punastua. Sinun katseesi
on hyvä puhumaan. No niin, Weislingen! -- Antakaa kättä toisillenne, ja
minä lausun: Amen! -- Minun ystäväni ja veljeni! -- Minä kiitän sinua,
sisko! Sinä taidat enemmän kuin kehrätä rohtimia. Sinä olet punonut
yhden langan lisää pauloittamaan tätä paratiisi-lintua.[28] Sinä et
näytä aivan vapaalta, Adelbert! Mikä sinua vaivaa? Minä -- olen ehyt
onnellinen; mitä minä ainoasti uneksien toivoin, näen minä nyt, ja olen
kuin uneksija. Ah! nyt on minun unennäköni päättynyt. Minä näin viime
yönä unta, että olin ojentavinani tämän rautakouran sinulle, ja sinä
puristit sitä niin kovasti, että se oli, ikään kuin poikkimurtuneena
luiskahtavinaan irti rautahihasta. Minä säikähdin ja siihen heräsin.
Olisinko saanut jatkaa untani, niin olisin minä siinä nähnyt, mitenkä
sinä olisit minulle laatinut uuden, elävän käden. -- Sinun täytyy nyt
lähteä täältä, panemaan linnasi ja kontusi täydelliseen kuntoon. Se
kirottu hovi sinut on saattanut laiminlyömään ne molemmat. Minun pitää
rouvani kutsua. Elisabeth!

MARIA. Veljeni on nyt täysin iloissaan.

WEISLINGEN. Ja kuitenkin minä tällä kertaa uskallan kiistata siinä
häneltä etusijaa.

GÖTZ. Jahka joutuu, sinun asumuksesi on hyvin ihana.

MARIA. Franken, se on siunattu maa.

WEISLINGEN. Ja kyllä minä saatan sanoa, että minun linnani sijaitsee
mitä siunatuimmassa ja suloisimmassa seudussa.

GÖTZ. Niin, kyllä sinä saatat, minä takaan. Tässä juoksee Main-joki, ja
siitä vähitellen nousee vuori, jota kattaa peltojen ja viinimäkien
vihanta, ja jonka ylinnä huippuna seisoo sinun linnasi, sitten taipuu
joki pikaisena polvena kiertämään sen kallion alaviertä, jonka kukulla
sijaitsee tuo linnasi. Suuren salin akkunat seisoo kohtisuorassa veden
yllä, avaamassa näkö-aloja silmän siintämättömiin!

ELISABETH (tulee). Kuinka täällä ollaan?

GÖTZ. Sinun pitää myös kätellä näitä ja sanoa: Jumala siunatkoon teitä!
Nää on pariskunta.

ELISABETH. Niin äkkiä!

GÖTZ. Vaan ei äkki-arvaamatta.

ELISABETH (Weislingen'ille). Ikävöikää te häntä aina, niin kuin tähän
saakka, kun vasta kositte häntä! Ja sitten! Olkaa sitä mukaa onnellinen
kuin te ette unhota häntä!

WEISLINGEN. Amen! minä en pyydä mitään onnea, muuten kuin sillä
ehdolla.

GÖTZ. Rakas rouvani, sulhanen lähtee nyt pikku matkalle; sillä tämä
suuri muutos tuo monta pientä mukanaan. Hän erkanee piispan hovista,
sekä antaa sikäläisen ystävyyden vähä vähältä jäähtyä. Sitten hän
riistää omaisuutensa pois noiden omaa voittoa kiskovain vuokraajain
kynsistä. Ja -- tule sisko, tule Elisabeth! Me annamme hänen olla
yksinään. Hänen pojallansa on epäilemättä joitain salaisia asioita,
toimitettavia hänelle.

WEISLINGEN. Ei mitään, joita teidän ei sovi kuulla.

GÖTZ. Ei tarvita. -- Franken ja Schwaben! Te olette nyt heimostuneita
lähemmin kuin ennen koskaan. Kuinka meidän on helppo nyt pitää silmällä
ruhtinaita!

    (Kolmen pois).

WEISLINGEN. Jumala taivaassa! Että sinä minulle, tälle arvottomalle,
voit valmistaa vakaisen autuuden! Se on liika paljon minun sydämeni
osaksi. Kuinka minä olin riippuvainen niistä kurjista ihmisistä, joita
minä uskoin vallitsevani, riippuvainen ruhtinaan silmäyksistä, ja siitä
hyvin kunnioittavasta suosiosta, mikä minua siellä saarsi! Götz, kallis
Götz, sinä minun olet antanut jälleen itselleni, ja sinä, Maria,
vihdoin kerität täydelliseksi minun mielen-muutokseni. Minä nyt
hengitän niin kepeästi, kuin nauttisin vapaata ilmaa. Bamberg'iä nähdä
minä en tahdo enää, tahdon katkaista ne raiskat siteet, jotka minun
alensivat omaa itseäni alemma! Minun sydämeni avartuu, ei minun
tarvitse enää tuskissani tavoitella tuota kiellettyä suuruutta.[29]
Niin totta kuin ikinä se on onnellinen ja suuri, jonka ei tarvitse
hallita eikä totella, ollakseen jotakin!

FRANS (esiytyy). Jumala siunatkoon teitä, ankara herra! Minä tuon
teille niin paljon terveisiä, ett'en tiedä oikein, mistä alkanen.
Bamberg ja koko kymmenpeninkulmainen ympäristö lähettää teille
tuhatkertaisen tervehdyksen: Jumala siunatkoon teitä!

WEISLINGEN. Tervetullut, Frans! Mitä sinä vielä muuta kuulutat?

FRANS. Teistä on niin tuores muisto hovissa ja kaikkialla, että sitä on
mahdoton kertoa.

WEISLINGEN. Se ei ole kauvan kestävä.

FRANS. Niin kauvan kuin te elätte! Ja kuolemanne jälkeen, on se
kirkkaampana välkkyvä, kuin messinki-kirjaimet jossain hautapatsaassa.
Te ette voi ikinä aavistaa, kuinka syvästi teidän kovan-onnen
kohtauksenne koski kaikkien sydämeen!

WEISLINGEN. Mitä piispa sanoi?

FRANS. Hän oli niin kiihkeä utelemaan, että hän kysymystensä
hätiköivällä tulvalla haitalsi minun vastauksiani. Kyllä hän jo tiesi
asian ennestään; sillä Färber, joka Haslach'issa pääsi karkuun, vei
hänelle tuon odottamattoman sanoman. Mutta hän tahtoi saada selon
kaikesta. Hän kyseli kuin tuskainen, jos te miten lienette särkeytynyt.
Minä sanoin: Hän on ehommallaan, kiireestä kantapäähän.

WEISLINGEN. Mitä hän nimesi minun ehdotuksestani?

FRANS. Ensin hän käkesi paikalla antaa kaikki tyyni pois, sekä pojan
että rahaa lunnaiksi, pelkästi vaan vapauttaakseen teidät. Mutta kun
hän sai kuulla, että te ilmankin pääsette irti ja että teidän paljas
sananne pätee korvaamaan sitä poikaa, silloin hän tahtoi välttämättä
lykätä asian Berlichingenin kohdalta toiseen aikaan. Hän sanoi minulle
satakin seikkaa teitä varten -- minä olen ne jo unhottanut kerrassaan.
Se oli koko pitkä saarna, ylipään tätä maata: Minun on mahdoton tulla
toimeen ilman Weislingeniä.

WEISLINGEN. Siihen hän kyllä saa tottua.

FRANS. Mitä te sanotte? Piispa sanoi: Kiirehdi häntä, kaikki odottaa
häntä!

WEISLINGEN. Sopii odottaa. Minä en matkusta hoviin.

FRANS. Ettekö hoviin? Herra! Kuinka voi tuommoista pistää päähänne? Jos
te tietäisitte, mitä minä tiedän. Jos te voisitte edes uneksia, mitä
minä olen omin silmin nähnyt.

WEISLINGEN. Mikä sinuun meni?

FRANS. Ihan pelkkä muistelma hurmauttaa minut pois suunnalta. Bamberg
ei ole enää Bamberg, eräs enkeli naisen hahmossa on siitä somaissut
taivaan etehisen.

WEISLINGEN. Eikö muuta?

FRANS. Minä annan vaikka pääni pantiksi, jos te, sen naisen nähtyänne,
ette liikahda pois suunnalta.

WEISLINGEN. Kuka se sitten on?

FRANS. Adelheid von Walldorf.

WEISLINGEN. Hän! Minä olen paljon kuullut hänen kauneudestaan.

FRANS. Kuullutko? Tuo on pian sitä kuin te sanoisitte: minä olen nähnyt
musiikia. Kielen kyky lienee siksensä mahdoton ilmaisemaan yhtä
piirrettä hänen täydellisyyksistään, koska silmäkään, hänen
läsnäollessansa, ei ole kyllin riittävä tarkoitukseensa.

WEISLINGEN. Et sinä ole enää kotonasi.

FRANS. Mahtaa olla sitä. Viime kerran kun minä olin näkemässä häntä, ei
minulla ollut selvää tajua enemmän kuin juopuneella. Tai pikemmin,
voinpa sanoa, minä tunsin siinä silmänräpäyksessä samaa, mitä
pyhimykset, kun heille näytetään taivaallisia ilmestyksiä. Kaikki
aistimet voimallisempina, korkeampina, täydellisempinä, ja kuitenkin
kykenemättömät mihinkään toimeen.

WEISLINGEN. Sepä on harvinaista.

FRANS. Hän istui huoneessa piispan tykönä, kun minä olin hyvästillä. He
pelasivat shakkia. Pappi oli sangen armollinen, ojensi kätensä minulle
suudeltavaksi, ja puhui minulle paljon, josta minä en tajunnut tuon
taivaallista. Sillä minä vaan katselin puhujan naapuritarta, joka oli
silmänsä teroittanut pelilautaa tähystämään, niin kuin olisi jotain
suurta temppua ongelmoinut. Hieno, väijyvä juoni suun ja posken
ympärillä! Minä olisin hinnalla millä tahansa tahtonut olla se
norsunluu-kuningas. Ylhäisyys ja ystävällisyys valtioitsi hänen
otsallaan. Ja se häikäisevä kasvojen ja poven valkeus, ah, kuin sen
tenhoa teroitti mustain hiusten varjo!

WEISLINGEN. Ne ovat sinusta tehneet täydellisen runoilijan.

FRANS. Niin siinä silmänräpäyksessä ainakin sitä minä tunsin, mikä
luopi runoilijan: täysi, tyyten yhtä ainoista tunnelmaa täysi sydän!
Kun piispa lopetti ja minä kumarsin, katsoi se ihanainen minuun ja
sanoi: Minulta myös tuntemattoman terveiset! Pyytäkää häntä tulemaan
pian. Häntä odottaa uudet ystävät; niitä halveksimaan hän ei tule,
olkoonpa hän entisistä kuin rikas hyvänsä. -- Minä yritin vastaukseksi
sohmata jotain, mutta sydämen ja kielen välinen väylä oli sulussa, minä
kumarsin. Olisin koko ajallisen omaisuuteni antanut siitä, jos minä
olisin saanut luvan suudella hänen pikku sormensa päähyttä! Juuri kun
minä niin seison, sattuu piispa nyrväämään yhden talonpojan lattialle;
minä sitä nostamaan ja kosketan siinä tuon naisen verho-lievettä, --
sekös mua säräytti kautta joka jäsenen, enkä tiedä, mitenkä minä lienen
mennyt ovesta ulos.

WEISLINGEN. Onko hänen miehensä hovissa?

FRANS. Hän on jo neljä kuukautta ollut leskenä. Huolta huojentaakseen,
oleksii hän nyt Bamberg'issa. Teidän pitää hänet nähdä. Kun hän katsoo
toiseen, tuntuu ihan kuin ihattaisiin kevät-auringon paistetta.

WEISLINGEN. Minuun tuo vaikuttaisi paljon vähemmän.

FRANS. Minä olen kuullut, että tehän olette jo ihan kuin naimisissa.

WEISLINGEN. Soisin, että minä olisin. Hellästä Mariastani on minulle
koittava elämän onni. Suloista sielua kuvastaa hänen siniset silmänsä.
Ja valkoinen kuin taivaan enkeli, viattomuuden ja rakkauden luoma, hän
johtaa minun sydämeni rauhan ja onnen satamaan. Laita kapineet kokoon!
ja sitten minun linnaani! Minä en tahdo enää nähdä Bamberg'ia, en,
vaikka itse Pyhä Veit tulisi pyytämään minua. (Pois).

FRANS. No Jumala armahtakoon meitä sitten! Vaan toivotaan parasta!
Maria on rakastettava ja kaunis, enkähän minä saata moittia sairasta ja
vankia siitä, jospa rakastuu häneen. Hänen silmissänsä on lohtua,
myötätuntoista surumielisyyttä. -- Mutta sinun ilmeesi, Adelheid, on
kaikki tyyni elämää, tulta, rohkeutta. -- Minusta tulisi! -- Minä olen
hupsu -- siksi tekaisi minut yksi hänen katseensa. Minun herrani täytyy
lähteä sinne! Minun täytyy lähteä sinne! Ja siellä minä tahdon itseni
ällöttää selväksi tai hulluksi.



TOINEN NÄYTÖS.


    Bamberg.

    _Sali_.

    PIISPA, ADELHEID pelaavat shakkia. LIEBETRAUT kitari-soittimineen.
    ROUVIA, HOVIVÄKEÄ Liebetraut'in ympärillä kaminin ääressä.

LIEBETRAUT (soittaa ja laulaa).

    Jous-urho se liitää,
    Kera nuoliensa kiitää
    Ja soihtunsa toi
    Kupiido[30] miesmäinen,
    Yrö ylvästäväinen,
    Se valloittaa voi.
    Hei! Hei!
    Soi! Soi!

    Asu kiivahan kilkkaa,
    Ja siipyet vilkkaa,
    Näkimet salamoi.
    Joka rinnan se kohtaa
    Ah! paljahaltaan,
    He hempien ottaa
    Sen syliinsä vaan.
    Poven poltoksi nuolens'
    Se pelmahuttaa,
    He lillii ja tuutii
    Sen uinahtamaan.
    Hei tuuti!
    Ai lulla!

ADELHEID. Te ette seuraa peliä. Shakki?[31]

PIISPA. On vielä joku keino.

ADELHEID. Vaan pitkältä te ette enää aja. Shakki!

LIEBETRAUT. Tuota peliä minä en pelaisi, jos olisin suuri herra, ja
minä sen potkaisisin pois hovista ja koko maasta.

ADELHEID. Se on tosi, että tämä peli on aivojen koetus-kivi.[33]

LIEBETRAUT. Ei siitä syystä. Vaan minä hennoisin kernaammin kuulla
kuolonkellon ja yöhuuhkajan ulinaa ja omantunnon, tuon murisevan
kartanohallin, haukuntaa, kernaammin hennoisin kuulla niitä, kesken
unen sikeimmänkin, kuin juoksurin, hevosen ynnä muun otuksen osalta
kuulla tuota ikuista: Shakki, Shakki!

PIISPA. Kenenkä päähän voi tuokin pistää?

LIEBETRAUT. Sen esimerkiksi, jolla on heikko luonne[32] ja voimakas
omatunto, nuo jotka enimmiten seurustaa yhdessä. Te nimitätte tuota
kuninkaalliseksi peliksi ja sanotte, että se on keksitty kerran erästä
kuningasta varten, joka keksijälle palkinnoksi lahjoitti koko
merentäyden ylellisyyttä. Jos se on totta, niin minusta tuntuu juuri,
että minä näen hänet silmieni edessä. Hän oli ala-ikäinen joko
ymmärryksen tai ikävuosien puolesta, äitinsä tai rouvansa holhouksen
alainen, hänellä tiihotti maitopartaa leuvassa, ja otsakierässä kiharsi
pellavas-lieminkaa muutamia haivenia, hän oli niin notkean norea kuin
pajun vesa, ja herkkä pelaamaan taamipököä[34] ja daamien kanssa, ei
intohimosta -- Jumala varjelkoon! -- mutta ajan kuluksi vaan. Hänen
hovimestarinsa taas, liika hommakas, ollakseen oppinut mies, liika
tönkkö, ollakseen maailman-mies, keksi tuon in usum Delphini[35], mikä
peli saattoi olla niin tasan yhtä maata Hänen Majesteettinsa kanssa --
ja niin edelleen.

ADELHEID. Voitettu! -- Liebetraut, teidän sietäisi ruveta meidän
aikakirjaimme aukkoja täyttelemään. (He nousevat ylös pelaamasta).

LIEBETRAUT. Meidän sukuluetteloimme[36] aukkoja, se työ olisi
edullisempaa. Sitä lyytä kuin esivanhempaimme ansiot ja muotokuvat
soveltuvat yhtäläiseen tarkoitukseen käytettäviksi, nimittäin
verhostamaan meidän luonnettemme ja huonettemme tyhjiä puolia, niin
sehän työ olisi jotain, millä ansioittua.

PIISPA. Hän ei tahdo tulla, niin te sanoitte![37]

ADELHEID. Minä pyydän, heittäkää pois mielestänne tuo!

PIISPA. Mikä mahtaa olla syynä?

LIEBETRAUT. Mikä! Syitä sopii rukoilla pois, kuin helmipaatetta[38]
helmi helmeltä. Hän on vaipunut jonkinlaiseen katumuksen sorrostilaan,
josta minä voisin hänet helposti parantaa.

PIISPA. Tee kyllä niin, ratsasta hänen tykönsä.

LIEBETRAUT. Ja mikä olisi minun tehtäväni?

PIISPA. Sinulla on rajaton valta. Älä säästä mitään, millä suinkin
hänet vaan saat tuoneeksi takaisin.

LIEBETRAUT. Saanko minä teidät myös sekoittaa asiaan, armollinen rouva?

ADELHEID. Kainosti vaan.

LIEBETRAUT. Sepä on epämääräinen toimi.

ADELHEID. Niinkö vähän te tunnette minua, vai oletteko te niin nuori,
ett'ette tiedä, millä äänellä teidän on puhuttava minusta Weislingenin
kanssa?

LIEBETRAUT. Totta peltopyy-luikun[39] äänellä, niin ajattelen minä.

ADELHEID. Te ette koskaan tule teräväksi!

LIEBETRAUT. Tullaanko siksikin, armollinen rouva?

PIISPA. Mene, mene! Ota paras hevonen tallistani, itse valitse huovit
mukaasi, ja hanki vaan hänet tänne!

LIEBETRAUT. Jos minä en häntä saa velhonneeksi tänne, niin saatte
sanoa, että joku vanha eukko, joka taitaa ajaa pois kesakoita ja
käsniä, paremmin ymmärtää lempiluottehia, kuin minä.

PIISPA. Vaan mitäpä se auttaa sitten! Hänet on Berlichingen kietonut
kokonaan. Jos hän tuleekin tänne, niin hän kohta pyrkii jälleen sinne.

LIEBETRAUT. Niin, kysymyspä sitä! vaan voipiko hän lähteä, se on
toista. Ruhtinaan lämpöinen kättely, kauniin naisen suloinen hymyily!
Siitä ei riistä itseään irti mikään Weisling. Minä kiiruhdan ja
sulkeudun suosioon.

PIISPA. Onnea matkalle!

ADELHEID. Hyvästi! (Liebetraut lähtee).

PIISPA. Jos hän kerran tulee tänne, eipä hätää! Luotan teihin kokonaan.

ADELHEID. Aijotteko minua käyttää väliverkkona?

PIISPA. Enhän toki!

ADELHEID. Vaiko viehätyslintuna?

PIISPA. Ei, sen osan näyttelee Liebetraut. Minä pyydän, älkää te
kieltäytykö siitä, mitä minulle ei kukaan muu voi aikaansaada, kuin te.

ADELHEID. Saamme nähdä.

       *       *       *       *       *

    Jaxthausen.

    HANS von SELBITZ. GÖTZ.

SELBITZ. Jokainen kiittää teitä siitä, että olette julistanut
kostokahakan niitä Nürnbergiläisiä vastaan.

GÖTZ. Se oisi minulta sydämen syönyt, jos minun oisi pitänyt kauvaksi
jäädä velkaan niille. Päivän selvää on, että ne ne ovat minun
palvelus-poikani kavaltaneet Bambergiläisille. Vaan ne vielä saavat
muistaa minua!

SELBITZ. Niill' on vanhaa äkää teitä vastaan.

GÖTZ. Ja minulla niitä vastaan; minusta kuitenkin on aivan paikallaan
se, että ne ovat alottaneet.

SELBITZ. Valtakunnan-kaupungit[40] ja papit kyllä vanhastaan vetävät
yhtä köyttä.

GÖTZ. Onhan niillä syytä.

SELBITZ. Hitto vie, niitä meidän pitää löylyttää helvetin kuumasti!

GÖTZ. Minä luotin teihin. Soispa Jumala, että Nürnberg'in
pormestari tulisi, kultavitjat[41] kaulassa, otteluun; kaikkine
sukkeluuksineen,[42] kyllä hän hölmästyisi.

SELBITZ. Olen kuullut, että Weislingen on taas teidän puolellanne.
Yhtyykö hän meihin?

GÖTZ. Ei vielä; niit' on syitä, miks'ei hän vielä saata julkisesti
avittaa meitä; kuitenkin toistaiseksi on siinä kyllä, ett'ei hän ole
meitä vastaan. Pappi häntä vailla on kuin messupaita pappia vailla.

SELBITZ. Milloinka me lähtään?

GÖTZ. Huomenna tai ylihuomenna. Nyt piakkoin palautuu Bamberg'in ja
Nürnberg'in kauppamiehiä Frankfurt'in messumarkkinoilta. Me siis
tehdään hyvä riistaretki.

SELBITZ. Suokoon Jumala? (Pois).

       *       *       *       *       *

    Bamberg.

    _Adelheidin huone_.

    ADELHEID. KAMARI-NEITSYT.

ADELHEID. Hän on täällä! sanot sinä. Tuskin minä voin uskoa sitä.

NEITSYT. Jos minä en oisi itse häntä nähnyt, epäilisin sitä minäkin.

ADELHEID. Sen Liebetraut'in saa piispa ihan kultaan puittaa; se mies on
tehnyt mestarityön.

NEITSYT. Niin kuin sanottu, minä näin hänet ratsastamassa linnaan; hän
istui papumus-ratsun selässä. Hevonen arasti tullessaan sillalle, eikä
tahtonut paikalta hievahtaa. Kansaa tulvasi joka haaralta, miehissä
katsomaan herran tuloa. Niitä huvittaa remautti hevosen epäkäytös.
Herraa he tervehtivät kaikilta puolin, ja hän kiitti kaikkia.
Herttaisen huoletonna ja ylväänä istui hän satulassa, ja vihdoin hän
sai kuin saikin hyvittelyllä ja uhkailulla sen ajaneeksi portista
sisään; hänen seurassaan tuli Liebetraut ja vähän huovia.

ADELHEID. Kuinka hän miellyttää sinua?

NEITSYT. Niin kuin minua tuskin on miellyttänyt mikään mies. Hän
vivahtaa tähän keisariin, viittaa Maksimilianin kuvaan, ikäänkuin hän
olisi tämän poika. Nenä vaan hiukkaa pienelämpi, muuten aivan niin
ystävälliset, vaalean-ruskeat silmät, aivan niin valkoinen, kaunis
tukka, ja vartaloltaan niin kuin nukke. Joku puolittain surullinen
juonne kasvoissa -- enkä tiedä -- minua vaan miellytti niin hyvin!

ADELHEID. Olen utelias, minä tahtoisin nähdä hänen.

NEITSYT. Se olisi herra juuri teille.

ADELHEID. Narrimainen hupakko!

NEITSYT. Lapset ja narrit --

LIEBETRAUT (tulee). Nyt, armollinen rouva, mitä minä ansaitsen?

ADELHEID. Sarvet[43] omalta vaimoltanne. Sillä tästä päättäin te
lienette jo monen naapurin kunniallisen emännän lörpötellyt pois
velvollisuuden tieltä.

LIEBETRAUT. Eihän toki, armollinen rouva! Velvollisuuden tielle, te kai
tahdoitte sanoa; sillä jos se on tapahtunutkin, minä olen lörpötellyt
naisen miehensä vuoteelle.

ADELHEID. Kuinka te olette menetellyt, saadaksenne hänet tänne?

LIEBETRAUT. Te tiedätte liika hyvin, mitenkä pyydystetään kurppia.[44]
Pitääkö minun vielä päällisiksi opettaa teille omia pikku kepposiani?
-- Ensin minä en ollut tietävinäni mitään, en ollut ymmärtävinäni
mitään hänen käytöksestään, ja sillä tavoin vein hänet siihen pulaan,
että hän rupesi ja itse kertoi koko historian. Sitä minä oitis katsoin
aivan toiselta puolen, kuin hän -- en muka voinut älytä -- en käsittää
-- ja niin edelleen. Sitten minä puhelin Bamberg'ista kaikellaista
sikin-sokin, suurta ja pientä, herättelin eleille eräitä vanhoja
muistoja, ja kun näin olin kiehitellyt hänen mielikuvattinsa, sain kuin
sainkin solminneeksi ehommalleen hyvän joukon juuri niitä hienoja
lankoja, jotka minä havaitsin katkenneiksi. Hän ei tiennyt, mitä
hänessä verestyi, häntä vaan alkoi uusi haluntunne vetää Bamberg'iin
päin, hän sekä tahtoi että ei tahtonut. Kun hän siinä meni omaan
sydämeensä, ja koetti tunteitaan selvitellä sekä oli liika paljon
itsensä puoleen kiintynyt, ollakseen varulla, siinä minä nakkasin hänen
kaulaansa paulan, joka oli kerrattu kolmesta mahtavasta säästä:
nais- ja ruhtinas-suosiosta sekä imartelusta, ja niin minä laahasin
hänet tänne.

ADELHEID. Mitä te sanoitte minusta?

LIEBETRAUT. Pelkkää totta. Teillä on ikävyyksiä tilustenne tähden, --
te olitte toivonut, että, kun hän on keisarin luona niin suuressa
arvossa, voisi hän helposti tehdä lopun niistä.

ADELHEID. Hyvä!

LIEBETRAUT. Piispa pian tuopi hänet teidän luoksenne.

ADELHEID. Minä odotan heitä -- (Liebetraut pois) -- niin levotonna,
että harvoinpa minä sillä sydämellä odotan toisen tulemista.

       *       *       *       *       *

    Spessart.[45]

    BERLICHINGEN. SELBITZ. YRJÖ (nyt ensi kertaa muassa, ratsuhuovina).

GÖTZ. Et sinä häntä tavannut, Yrjö?

YRJÖ. Hän oli päivää ennen ratsastanut Bamberg'iin Liebetrautin ynnä
kahden huovin kanssa.

GÖTZ. Min'en ymmärrä, mitä tämä tietää.

SELBITZ. Kyllä minä. Teidän sovintonne oli vähän liian äkkipikainen,
ollakseen kestäväinen. Se Liebetraut on ounas mies; sen lörpöttelijän
hän on antanut itseään vietellä.

GÖTZ. Uskotko sinä, että hänestä voi tulla liitonrikkoja?

SELBITZ. Ensi askel on astuttu.

GÖTZ. En minä usko sitä. Ken ties, kuinka välttämätöntä oli hoviin
meneminen; hänelle ollaan vielä velkaa palveluksesta; me tahdomme
toivoa mitä parhainta.

SELBITZ. Suokoon Jumala, että hän ansaitseisi sen ja tekisi mitä
parhainta!

GÖTZ. Minulle joukahtaa yksi juoni mieleen. Me voimme antaa Yrjön
pukeutua siihen nuttuun, joka tuli saaliina siltä bambergiläiseltä
ratsurilta, sekä pistää tälle mukaan sen saattomerkin. Tämä saa
ratsastaa Bamberg'iin, katsomaan mitenkä on asian laita.

YRJÖ. Tuota minä olen toivonut kauvan.

GÖTZ. Se on sinun ensimäinen ratsuri-retkesi. Ole varovainen, poika!
Minua rasittaisi kaiho, jos sinua mikä kovaonni kohtaisi.

YRJÖ. Antakaa minun vaan mennä! S'ei minua hairauta, vaikka kuin monta
kihiseis' ympärilläni, ei enemmän kuin rottain ja hiirten vilinä.
(Pois).

       *       *       *       *       *

    Bamberg.

    PIISPA. WEISLINGEN.

PIISPA. Sinä et tahdo enää suostua viipymään?

WEISLINGEN. Te ette voi vaatia, että minun pitäisi rikkoa valani.

PIISPA. Minä olisin voinut vaatia, että sinun ei olisi pitänyt vannoa
sitä. Mikä moinen henki hallitsi sinua? Enkö minä olisi voinut sinua
vapauttaa ilman sitä? Olenko minä niin vähän pätevä keisarillisessa
hovissa?

WEISLINGEN. Tehty mikä tehty; suokaa minulle anteeksi, jos te voitte.

PIISPA. En voi käsittää, mikä edes vienoimmallakaan tavalla pakoitti
sinut astumaan tuota askelta! Vaiko sanoutuaksesi irti minusta? Eikö
siis ollut satoja muita ehtoja irtipääsyksi? Eikö meidän huostassamme
ole hänen aseenkantajapoikansa? Enkö minä olisi antanut rahaa kylliksi
ja häntä rauhoittanut? Meidän aivoituksemme häntä ynnä hänen
apulaisiansa vastaan olisi sittenkin jatkunut edelleen. -- Ah, en
ajatellut, että minä puhuttelen tätä hänen ystäväänsä, joka nyt
työskentelee minua vastaan ja voi pian laimistuttaa ne räjähdys-haudat,
jotka tämä itse on kaivanut.

WEISLINGEN. Armollinen Herra!

PIISPA. Ja kuitenkin -- kun minä taas katson sinun silmiisi, kuulen
sinun äänesi. -- Ei, se ei ole mahdollista, ei mahdollista!

WEISLINGEN. Jääkää hyvästi, armollinen Herra!

PIISPA. Minä annan sinulle siunaukseni. Ennen, kun sinä läksit, sanoin
minä: Toiste -- näkemään! Nyt -- suokoon Jumala, ett'emme kuuna päivänä
näkisi toisiamme toiste!

WEISLINGEN. Voi paljon muuttua vielä.

PIISPA. Ehkä minä sinut näen vielä toiste, kun sinä kerran astut
vihollisena minun muurieni edustalle, hävittämään niitä vainioita,
jotka nyt saavat sinua kiittää kukoistuksestaan.

WEISLINGEN. Ei, armollinen Herra!

PIISPA. Sinä et voi sanoa: Ei! Maalliset säädyt, minun naapurini,
kaikki pitävät vihaa minulle. Niin kauvan kuin sinä olit minulla. --
Menkää, Weislingen! Minulla ei ole enää mitään sanomista teille. Te
olette nyt monta toivetta tyhjään raukaissut. Menkää.

WEISLINGEN. Ja minä en tiedä, mitä minun pitäisi sanoman.
(Piispa pois).

FRANS (esiytyy). Adelheid odottaa teitä. Hän ei voi hyvin. Ja hän ei
kuitenkaan tahdo teitä heittää ilman hyvästiä sanomatta.

WEISLINUEN. Tule!

FRANS. Tuleeko lähtö tosiaan!

WEISLINGEN. Jo tänä iltana. --

FRANS. Minusta tuntuu, niin kuin minun täytyisi lähteä pois maailmasta.

WEISLINGEN. Minusta myös. Ja sen ohessa, niin kuin minä en tietäisi:
mihin.

       *       *       *       *       *

    _Adelheidin huone_.

    ADELHEID. NEITSYT.

NEITSYT. Te näytätte niin kalpealta, armollinen rouva.

ADELHEID. Minä en rakasta häntä, ja kuitenkin minä tahtoisin, että hän
jäisi tänne. Katsopas, minä voisin elää hänen kanssansa, vaikka en
juuri tahtoisikaan hänestä saada miestä.

NEITSYT. Niinkö te luulette, että hän lähtee?

ADELHEID. Hän on nyt piispalle hyvästiä heittämässä.

NEITSYT. Hänellä on vielä sen jälkeen joku tukala asema.

ADELHEID. Mitä sinä tarkoitat?

NEITSYT. Mitä te kysyttekään, armollinen rouva? Te olette hänen
sydämensä saanut onkeenne; ja jos hän tahtoo itsensä riistää irti, niin
hän haavoittuu.

    ADELHEID. WEISLINGEN.

WEISLINGEN. Te ette voi hyvin, armollinen rouva?

ADELHEID. Se voi teistä olla yhtä kaikki. Te nyt hylkäätte meidät,
hylkäätte ainiaksi. Mitä te kysytte siitä, eletäänkö me vai kuollaan!

WEISLINGEN. Te tunnette minut julmasti väärin.

ADELHEID. Minä arvioin teitä sen mukaan, miltä te näytätte.

WEISLINGEN. Ulkonäkö pettää.

ADELHEID. Niinpä te olette kameleontti.[46]

WEISLINGEN. Jos te voisitte nähdä minun sydämeni.

ADELHEID. Mahtaisi kauniita asioita astua minun silmäini eteen.

WEISLINGEN. Varmaan! Te saisitte siellä nähdä oman kuvanne.

ADELHEID. Jossain nurkassa, yhtenä muotokuvain joukossa sukupuuttoon
kuolleista perheistä. Minä pyydän teitä, Weislingen, miettikää, että te
puhutte minulle! Viekkaat sanat pätevät korkeintaan, kun ovat meidän
tekojemme naamarina. Mutta se naamaroitu, joka on tunnettavissa,
näyttelee viheliäistä osaa. Te ette kiellä tekojanne ja te puhutte
vastakohtaa. Mitä teistä pitää ajatella?

WEISLINGEN. Mitä te tahdotte. Minä olen niin kiusattu tuolla, mikä minä
olen, että vähän minä hätäilen siitä, miksi minut huolitaan arvata.

ADELHEID. Te tulitte vaan jäähyvästiä sanomaan.

WEISLINGEN. Suokaa minun suudella kättänne, ja minä tahdon sanoa:
jääkää hyvästi! Te muistatte minua! Vaan en ajatellutkaan. -- Minä olen
vastuksina, armollinen rouva.

ADELHEID. Te väärin selitätte: minä tahdoin auttaa teitä pois; sillä te
tahdotte lähteä.

WEISLINGEN. Oi, sanokaa, että minun täytyy. Jos minua ei sitoisi
ritarin-velvollisuus ja pyhä käden-lyönti --

ADELHEID. Menkää, menkää! Kertokaa tuota tyttärille, jotka lukevat sitä
"Verratonta seikkailija-ritaria" sekä toivovat semmoista miestä
itselleen. Ritarin-velvollisuus! Lapsen-leikki!

WEISLINGEN. Te ette ajattele niin.

ADELHEID. Valani kautta,[47] te teeskentelette! Mitä te olette
luvannut? Ja kelle? Täyttää velvollisuutenne tuota miestä kohtaan, joka
niin väärin tuntee oman velvollisuutensa keisaria ynnä valtakuntaa
kohtaan, täyttää velvollisuus juuri siinä silmänräpäyksessä, kun
samainen mies, siitä että hän otti teidät vangikseen, joutuu
valtakunnan kirous-rangaistuksen alaiseksi! Täyttää velvollisuus, joka
ei voi olla sen pätevämpi kuin epäoikea, pakoitettu vala! Eikö meidän
lakimme vapauta tuommoisista vannomisista? Tuota voitte kuvailla
lapsille, jotka uskovat pöötä. Ei, tässä piilee muita seikkoja alla.
Sinun ruveta valtakunnan viholliseksi, viholliseksi porvarilliselle
rauhalle ja onnelle! Viholliseksi keisarille! Apuriksi ryövärille!
Sinun, Weislingen, vienolla sielullasi!

WEISLINGEN. Jos te tuntisitte hänen --

ADELHEID. Minä antaisin hänen tunnustaa oikeutta. Hänellä on korkea,
huimaluontoinen sielu. Juuri sen tähden, voi sinuas, Weislingen! Mene
ja kuvailete olevasi hänen vertaisensa! Mene ja antaudu hallittavaksi!
Sinä olet ystävällinen ja luopuisa --

WEISLINGEN. Hän on myös.

ADELHEID. Sinäpä olet myöntyväinen; mutta hän ei! Äkki-arvaamatta
tempaisee hän sinut huostaansa, sinusta tulee aatelismiehen orja,
vaikka sinä voisit olla ruhtinasten herra. -- Kuitenkin on armoton
teko, saattaa sinut kammomaan vastaista asemaasi.

WEISLINGEN. Jos sinä olisit tuntenut, kuinka hän kohteli minua
lempeästi.

ADELHEID. Lempeästi! Tämänkö sinä luet hänelle ansioksi? Se oli hänen
velvollisuutensa. Mitä sinä olisit menettänyt, jos hän olisi ollut
vastahakoinen sinulle? Se minusta nähden olisi voinut olla
tervetulleempaa. Uhkamielinen ihminen niin kuin tuo --

WEISLINGEN. Te puhutte vihollisestanne.

ADELHEID. Minä puhuin teidän vapautenne puoleen -- enkä ylipään tiedä,
mitä minä osaa otan siihen. Hyvästi!

WEISLINGEN. Sallikaa vielä yksi silmänräpäys! (ottaa Adelheidin käden
ja on vaiti).

ADELHEID. Onko teillä vielä mitä sanomista minulle?

WEISLINGEN. -- -- Minun täytyy lähteä.

ADELHEID. Niin menkää!

WEISLINGEN. Armollinen rouva! -- Minä en voi.

ADELHEID. No täytyyhän teidän.

WEISLINGEN. Onko tuo oleva teidän viimeinen katseenne?

ADELHEID. Menkää, minä olen kipeä, tuiki sopimattomaan aikaan.

WEISLINGEN. Älkää noin katsoko minuun!

ADELHEID. Tahdotko sinä olla meidän vihollisemme, ja meidän pitää
hymyillä sinulle? Mene!

WEISLINGEN. Adelheid!

ADELHEID. Minä vihaan teitä!

FRANS (tulee). Armollinen Herra! Piispa laittoi kutsumaan teitä.

ADELHEID. Menkää! Menkää!

FRANS. Hän pyytää teitä pian tulemaan.

ADELHEID. Menkää! Menkää!

WEISLINGEN. Minä en heitä jäähyvästiä, minä näen teitä toiste! (Pois).

ADELHEID. Minuako toiste? Meidän pitää varoa. Margareeta, jos hän
tulee, häädä hänet pois. Minä olen kipeä, päätäni kivistää, minä nukun.
-- Häädä hänet pois. Jos hän on vielä voitettavissa, niin se käy sillä
tavoin. (Pois).

       *       *       *       *       *

    _Etehinen_.

    WEISLINGEN. FRANS.

WEISLINGEN. Hänkö ei huoli minua nähdä?

FRANS. Tulee yö. Pitääkö minun satuloida hevoset?

WEISLINGEN. Hänkö ei huoli minua nähdä?

FRANS. Milloinka teidän Armonne käskee hevoset varustaa?

WEISLINGEN. Nyt on liika myöhä! Me jäämme tänne.

FRANS. Jumalan kiitos! (Pois).

WEISLINGEN. Sinäkö jäät? Ole varoillasi! Kiusaus on suuri. Minun
hevoseni arkaili, kun oltiin tulemassa linnan portista sisään. Minun
hyvä haltijani asettautui vastaan, se tunsi ne vaarat, jotka täällä
odottivat minua. -- Kaikitenkaan, ei ole oikein heittää niitä monia
tehtäviä, jotka minä jätin piispalle kesken, edes sille kannalle
järjestämättä, että seuraaja voisi alottaa siitä, mihin minä olin
keskeyttänyt. Ja sen verran minä voin suorittaa vallan puhtaasti,
loukkaamatta Berlichingeniä tai sitä sopimusta, mikä meillä on. -- Yhtä
kaikki, parempi olisi ollut, jos minä en ensinkään olisi tullut tänne.
Mutta minä tahdon lähteä pois -- huomenna tai ylihuomenna. (Pois).

       *       *       *       *       *

    Spessart.

    GÖTZ. SELBITZ. YRJÖ.

SELBITZ. Te näette, onhan se käynyt, niin kuin minä olen sanonut.

GÖTZ. Ei! Ei! Ei!

YRJÖ. Uskokaa, että minä teille kerron totta. Minä tein, niin kuin te
käskitte, otin sen bambergiläis-nutun ja saattomerkin, ja ansaitakseni
matkalla syömäni ja juomani, rupesin muutamia Reineckiläis-talonpoikia
saattamaan ylös Bamberg'iin.

GÖTZ. Siinä valhepukimessa?[48] Tuo seikka oisi voinut pahaksi käydä
sinulle.

YRJÖ. Niin minäkin aattelen perästäpäin. Mutta ratsumies, joka sitä
ennakolta aattelee, ei pääse kovin pitkälle, niin. -- Minä menin
Bamberg'iin, ja kohta kuulin ravintolassa kerrottavan, että Weislingen
ja piispa ovat sopineet keskenään, ja puhutaanpa aika lailla hänen ja
sen von Walldorf'in lesken naimiskaupasta.

GÖTZ. Mitä loruja!

YRJÖ. Min' olin hyvä näkijä, kuinka hän sitä leskeä vei pöytään. Se
nainen on kaunis, niin, valani kautta! se on kaunis. Me kumarsimme
kaikki, se kiitti meitä kaikkia, herra nyökytti päätään ja näytti hyvin
tyytyväiseltä, he menivät ohitse, ja joukko kuiskaili: Kaunis pari!

GÖTZ. Se voi olla.

YRJÖ. Kun herra sitte toisena päivänä meni messuun, satutin minä itseni
saapuville. Hän oli yksinään jonkun pojan kanssa. Minä seisoin
porrasten juuressa ja hiljaa virkoin hänelle: Pari sanaa ystävältänne,
Berlichingeniltä! Hän hämmästyi, minä näin, että hänen silmissään
lukeutui pahanteon tunnustus, hän tuskin uskalsi katsoa minuun, minuun,
tähän pahaiseen ratsuri-poikaan.

SELBITZ. Se tulee siitä, että hänen omatuntonsa oli pahempi, kuin sinun
säätysi.

YRJÖ. Oletko sinä Banbergiläisiä?[49] kysäisi hän. Minä tuon terveisiä
ritari Berlichingeniltä, vastasin minä, ja oisin kysyjä. -- Tule
huomenna varhain, sanoi hän, pääset minun huoneeseeni, puhutaan sitten
enemmän.

GÖTZ. Menitkö sinä?

YRJÖ. Tietysti minä, ja mun täytyi etuhuoneessa seista kauvan, kauvan.
Hänen silkkiset poika-palvelijansa tirkistelivät minua sekä edestä että
takaa. Minä aattelin: tirkistelkää vaan! Viho viimein minut vietiin
sisään; hän näytti vihaiselta, min' en siitä piitannut mitään. Minä
astuin hänen eteensä, ja toimitin, millä asialla olin. Hän tekeytyi
turkasen vihaiseksi, niin kuin joku, joll' ei ole yhtään sydäntä, vaan
jok' ei tahdo, että hänet huomataan semmoiseksi. Hän ihmetteli sitä,
että te hänet panitte vastaamaan muutaman ratsupojan kautta. Sekös
minua suututti! Niitä löytyy ainoastaan kahta laatua ihmisiä, sanoin
minä, kunnollisia tai lurjuksia, vaan minä palvelen Götz von
Berlichingeniä. Nytkös hän rupesi ja repesi kaskuamaan kaikellaista
sekasotkua, mikä kiertyi tuohon loppujuoneen: Että te olette hänet
äkki-arvaamatta yllättänyt, hän ei ole minkään velvollisuuden velassa
teille, eikä tahdo missään tekemisissä olla teidän kanssanne.

GÖTZ. Onko sinulla tuo hänen omasta suustansa?

YRJÖ. On, ja vielä enemmän. Hän uhkaili minua --

GÖTZ. Jo välttää! Hänkin siis on mennyttä! Usko ja kunnia, sinä olet
taas minut pettänyt. Maria raukka! Kuinka minä nyt saatan sinulle
ilmoittaa tuon!

SELBITZ. Minä hennoisin ennemmin menettää vielä toisen jalkani, kuin
olla tuommoinen ryökäle. (Pois).

       *       *       *       *       *

    Bamberg.

    ADELHEID. WEISLINGEN.

ADELHEID. Aika alkaa minusta tuntua tukalan pitkältä; vakavasti minä en
kehtaa puhua, ja minua hävettää leikkiä laskea teidän kanssanne.
Ikävyys, sinä olet pahempi, kuin vilutauti.

WEISLINGEN. Oletteko te minuun jo kyllästynyt?

ADELHEID. Teihin vähemmän, kuin teidän seuraanne. Minä tahtoisin, että
te olisitte siellä, minne te tahdoitte lähteä, ja ett'emme olisi
pidättäneet teitä.

WEISLINGEN. Tuota se on nais-suosio! Ensin se hautoo äidinlämmöllä
meidän rakkaimpia toiveitamme; sitten, niin kuin epävakainen kana, se
hylkää pesänsä ja heittää jo itävän perilliskuntansa kuolemaan ja
mätänemään.

ADELHEID. Soimatkaa te naisia! Typerä pelari repii rikki ja tallaa
niitä viattomia korttia, joilla pelaten hän joutui häviölle. Vaan
sallikaa minun kertoa jotakin mies-väestä! Mitä te siis olette,
haastamaan huikentelevaisuudesta? Te, jotka harvoin olette, mitä te
olla tahdotte, ette koskaan, mitä teidän tulisi olla! Kuninkaita
juhla-asussa, rahvaan kadehdittavia! Mitä joku räätälin-rouva
hennoisikaan antaa, jos saisi kaulassaan kannettavaksi jonkun nauhan
helmiä teidän pukimenne poimeesta, jonka saappaan-korkonne niin
halveksivasti potkaisee pois!

WEISLINGEN. Te olette katkera.

ADELHEID. Se on säiste -- vuoron kaikua teidän lauluunne. Ennen
kuin minä tunsin teidät, Weislingen, kävi minulle, niin kuin
räätälin-rouvalle. Huhu, satakielinen -- minä en tässä puhu
vertauksilla -- oli teidät niin parturinlaisesti sivellyt, että minä
viehätyin halajamaan: Jospa sinä kuitenkin saisit omin silmin nähdä
tämän erinäisen valion miehistä sukua, tämän Foiniks-Weislingenin! Niin
kuin minä halasin, niin minulle tapahtuikin.

WEISLINGEN. Ja tämä Foiniks esiytyi kuin säntillinen kotikukko.

ADELHEID. Ei, Weislingen, minä olin myötätuntoinen teitä kohtaan.

WEISLINGEN. Ehkä luulitte vaan.

ADELHEID. Ja olin. Sillä, totta puhuen, te olitte yli sen mitä
maineenne tiesi. Suuri yleisö arvottaa ainoastansa ansion heijastusta.
Niin kuin minulle käy tavallisesti, että minun ei tee mieleni
ajattelemaan niitä ihmisiä, joille minä suon hyvää, niin me elimme
tovisen aikaa rinnatusten; tuntui kyllä, että mieleni oli jotain
vailla, vaan minä en tiennyt, mitä oikeastaan teissä puuttui, jota minä
kaipasin. Vihdoin aukenivat silmäni. Ja minä näin, että sen toimivan
miehen sijassa, joka uuteen elon-toimeen herätti kokonaisen
ruhtinaskunnan, eikä siltä itseään eikä mainettaan unhottanut, joka oli
satojen suuremmoisten yritysten nojassa, niin kuin päällekkäin
vyörytettyjen vuorten kukulla kohonnut ylös pilviin saakka: sen sain
yks kaks nähdä, ja se ruikaili kuin kivulias runoilija, alakuloili kuin
terve tyttö,[50] joutiloitsi enemmän kuin vanha nuori mies. Alussa minä
luin syyksi teidän kovan-onnen kohtauksenne, joka vielä uutena painoi
teidän sydäntänne, ja koetin puolustaa teitä parhaimman mukaan, niin
pitkälle kuin vaan voin. Nyt, koska teidän olemuksenne näyttää päivä
päivältä huononevan, täytyy teidän antaa anteeksi, jos minä riistän
suosioni pois teiltä. Teillä ei ole oikeus sitä omata, minä lahjoitin
sen[51] koko elämän ajaksi eräälle toiselle, joka sitä ei voinut
siirtää teille.

WEISLINGEN. Niin päästäkää minut irti!

ADELHEID. En, ennen kuin kaikki toivo on kadonnut. Yksinäisyys on
näissä suhteissa vaarallista. -- Mies parka! Te olette yhtä
nurpeissanne kuin joku, jolle on ruvennut uskottomaksi ensimäinen
tyttö-kulta, ja juuri sen tähden minä en heitäkään teitä vielä hukkaan.
Antakaa minulle kätenne, suokaa anteeksi, jos minä mitä olen sanonut
sulassa rakkaudessa!

WEISLINGEN. Jos sinä voisit minua rakastaa, jos sinä voisit minun
tuliseen kiihkooni suoda edes yhden pisaran lievitystä! Adelheid! Sinun
nuhteesi ovat kovin epäoikeita. Jos sinä voisit edes sadannen osan
aavistaa siitä, mikä nyt jonkun aikaa on minussa työskennellyt, etpä
suinkaan olisi minua niin armottomasti hennonut suopeudella, tylyydellä
ja ylenkatseella sinne tänne raastella. -- Sinä naurat -- Tuon liika
hopussa astumani askeleen perästä jälleen sointua oman itseni sopuun,
se maksoi minulle enemmän kuin yhden päivän. Ruveta torjumaan pois
mielestäni sitä ihmistä, jonka rakas muisto niin elävän uutena nyt asuu
minussa!

ADELHEID. Kumma mies, joka voit rakastaa sitä, jota sinä kadehdit! Tuo
on samaa, kuin jos minä sodassa kuljettaisin ruokavaroja viholliselle.

WEISLINGEN. Minä hyvin tunnen, ett'ei tässä siedä ensinkään nuhjustaa.
Hänelle on annettu ilmi, että minä olen taas Weislingen,[52] ja hän
tähystää tilaisuutta, saadakseen oman etunsa voitolle meistä. Vaan,
Adelheid, ei me olla niin unteloita, kuin sinä luulet. Meidän
ratsuväkemme on saanut lisävoimia, ja on varallaan, meidän
neuvottelumme ovat käymässä edelleen, ja toivottavasti sitten
Augsburg'in valtiopäivät jouduttavat meidän esityksemme terälle.

ADELHEID. Te siis menette sinne?

WEISLINGEN. Jos voisin ottaa mukaani yhden toivomuksen! (Suutelee
Adelheidin kättä).

ADELHEID. O, te heikko-uskoiset! Aina tunnustähtiä sekä ihmeitä![53]
Matkusta, Weislingen, ja täytä, mitä olet aikonut tehdä. Piispan etu,
sinun etusi, minun etuni, ne ovat niin kutoutuneet yhteen, että, olipa
tuo vaikka vaan politiikan vuoksi --

WEISLINGEN. Sinä voit ivailla.

ADELHEID. Minä en ivaile. Minun omaisuuttani pitää huostassaan se kopea
herttua, sinun omaisuuttasi ei Götz hevillä heitä loukkaamatta; ja jos
me emme pidä yhtä puolta keskenämme, samoin kuin meidän vihollisemme
keskenään, ja taivuta keisaria puoleemme, niin me ollaan hukassa.

WEISLINGEN. En minä siitä ole hädissäni. Enin osa ruhtinaita on meidän
kanssamme yhtä mieltä. Keisari pyytää apua Turkkilaisia vastaan, ja sen
tähden on kohtuullista, että hän taasen avustaa meitä. Miten maireelta
onkaan minusta tuntuva, kun saan vapauttaa sinun omaisuutesi
vallattomain vihollisten käsistä, asettaa Schwabenissa rauhattomat päät
lepoon, jälleen rakentaa rauhan piispakunnalle, meille kaikille! -- Ja
sitten --?

ADELHEID. Yksi päivä synnyttää toisen, ja onnen kainalossa lepää
tulevaisuus.

WEISLINGEN. Mutta meidän itsemme täytyy tahtoa.

ADELHEID. Mehän tahdomme.

WEISLINGEN. Oikeinko totta?

ADELHEID. No niin. Menkää vaan!

WEISLINGEN. Tenhotar!

       *       *       *       *       *

    Ravintola.

    Talonpoikais-häät. Ulkona soittoa ja tanssia.
    APPI. GÖTZ ja SELBITZ (istuvat pöydässä).
    SULHO (menee edellisten luokse).

GÖTZ. Se oli selvintä, että te riitanne näin onnellisesti ja
riemuisesti lopetatte naimiskaupalla.

APPI. Paremmin, kuin mitä minä oisin unissakaan saattanut kuvailla.
Rauhassa ja sovussa naapurini kanssa, ynnä sen ohessa yksi tytär
hyvässä turvassa.

SULHO. Ja minun omistettavana se riitamaa-tilkku ynnä sen ohessa koko
kylän mairehin hieprukka. Kun Jumala ois' sallinut, että te ennemmin
olisitte taipunut siihen!

SELBITZ. Kuinka kauvan te olette keräjöineet?

APPI. Noin kahdeksan pitkää vuotta. Minä hennoisin horkkaa ennen potea
toista mointa kauvemman, kuin nyt alottaa uudestaan. Siinä saa nykkiä,
ette voi uskoakaan, ennen kuin niiltä myssypölkyiltä kiskotaan päätös
povesta; ja mitä on saatu sitten? Piru vieköön tuon asessori
Sapupin![54] se on joku kirottu, musta Italialainen.

SULHO. Niin, se on hurja mies! kaksi kertaa olin minä sen luona.

APPI. Ja minä kolme. Ja nähkääs, te hyvät herrat, siinä me saadaan
päätös viimein, joka julistaa, että mulla on yhtä suuri oikeus kuin
tällä naapurilla, ja naapurilla yhtä suuri oikeus kuin minulla ja siinä
sitä seistä ällötettiin avossa suin, kunnes minulle Herra Jumalani
juolautti mieleen, että rupesinpa ja annoin tälle naapurille tyttäreni
ynnä sen maa-resun yhtä mukaa.

GÖTZ (ryyppää). Etisen sovun malja.

APPI. Suokoon Jumala! Meni syteen tai saveen, mut keräjöimään en minä
enää rupea en kuuna herran valkeana. Mikä kaunis roivio rahaa siinä
kuluu takanakin! Joka kunnia-kumarruksesta, minkä tuo atvokaatti tekee,
täytyy sinun maksaa.

SELBITZ. Onhan vuonna vuotuissaan keisarillisia tarkastuksia siellä.

APPI. Ei siitä ole vainuttu mit' ikään. Jo multa sen ohessa on moni
kaunis talari ennättänyt laskea lippa-hivoota. Se on hiivatin
kolistamista?

GÖTZ. Mitä te tarkoitatte?

APPI. Ah, siell' ei jää muuta kuin "matti" taskuun toiselle niiden
kynsissä! Asessori yksin, Jumala antakoon hänelle anteeksi, minulta
kolisti kahdeksantoista kulta-guldenia pois poikkeen.

SULHO. Kuka?

APPI. Kukako? Kukas muu kuin Sapupi!

GÖTZ. Tuo on rietasta.

APPI. Kyllä, mun täytyi sille ensin antaa kaksikymmentä. Ja kun min'
olin sille ne maksanut sujoksi, hänen huvilassaan, jok'on niin muhkea,
ett'ei se ole tosikaan, juuri siinä suuressa salissa, niin minulta
perin tahtoi sydän murtua surusta. Sillä, nähkääs, ainahan tila ja talo
saattaa olla aikaan-tultava melko hyvin, mutta mistä sitä rahaista
rahaa koituu? -- Siellä minä seisoin, ja Luoja ties paraite, mitenkä
minun oli laita! Mulla ei ollut ei niin kilahtavaa kuutinata massissa
matkarahaksi. Viimeiseltä minä rohkaisime ja ilmaisin hälle seikan. Kun
hän sitte näki, että minun sieluni keitti hädän tippeitä, niin hän sekä
viskasi mulle kaksi takaisin jotta näytti mist' on viis' poikki.

SULHO. Tuo ei ole mahdollista! Sekö Sapupi?

APPI. Kuinka sin' oot olevinasi, näet! Se ikään! Eikä kukaan muu!

SULHO. Sen ottakoon perkele! Se suolsi niin ikään multa viisitoista
guldenia.

APPI. Sen sika!

SELBITZ. Götz! Ja me ollaan ritaria sekä ryöväriä![55]

APPI. Sen tautta sieltä julkeni päätöskin ulos niin kaksisepisenä. Se
koira!

GÖTZ. Tuota te ette raskine jättää ilman rankaisematta.

APPI. Mihinkä oisi ryhdyttävä?

GÖTZ. Lähtekää paikalla Speieriin.[56] Tarkastus-aika on käsissä.
Ilmoittakaa asia; niiden täytyy se tutkia välttämättä ja avittaa teitä
pääsemään omillenne.

SULHO. Niinkö te luulette, että me tää asia voidaan ajaa perille?

GÖTZ. Jos minä vaan saisin päästä hänen korvuksiinsa, kyllä voisin
siitä vastata.

SELBITZ. Summa on kyllä sen puuhuinen, että kannattaisi koetella.

GÖTZ. Olenpa minä ennen joku kerta lähtenyt ratsastamaan, vaikka summa
ei ollut kuin neljäs osa tästä kyseessä.

APPI. Mitä sinä arvelet?

SULHO. Koettaa meidän pitää, kävi miten kävi!

YRJÖ (tulee). Ne Nürnbergiläiset ovat jo tulossa.

GÖTZ. Missä?

YRJÖ. Jos hyvin hiljaa ratsastetaan, niin saavutamme heidät Beerheimin
ja Mühlbach'in välisellä taipaleella.

SELBITZ. Mainiosti!

GÖTZ. Tulkaa, lapset! Jumalan rauha teille! Ja auttakoon hän meitä
kaikkia omillemme!

JOKU TALONPOIKA. Suur' kiitosta! Ettenkö te tahtoisi jäädä ehtooruokaa
nauttimaan yhdessä?

GÖTZ. Ei tuumalla millään. Hyvästi!



KOLMAS NÄYTÖS.


    Augsburg.

    _Puutarha_.

    KAKSI NÜRNBERGILÄISTÄ KAUPPAMIESTÄ.

ENSIMÄINEN KAUPPAMIES. Tässä meidän pitää seista, sillä Keisari kulkee
tästä lähite. Hän tulee nyt juuri tuota pitkää käytävää ylöspäin.

TOINEN KAUPPAMIES. Kuka se on tuo hänen viereisensä?

ENSIMÄINEN KAUPPAMIES. Adelbert von Weislingen.

TOINEN KAUPPAMIES. Bamberg'in ystävä. Se on hyvä.

ENSIMÄINEN KAUPPAMIES. Me Iangetaan polvillemme, ja minä johdan
puhetta.

TOINEN KAUPPAMIES. Hyvä, tuossa ne tulevat.

    KEISARI. WEISLINGEN.

ENSIMÄINEN KAUPPAMIES. Hän näyttää niin ynseältä.

KEISARI. Minä olen huonolla tuulella, Weislingen, ja kun silmäilen
entistä elämääni, olen tulla pian alakuloiseksi: niin monta
puolinaista, niin monta epä-onnistunutta yritystä! Ja tämä kaikki
koituu siitä, ett'ei yksikään ruhtinas koko valtakunnassa ole niin
pikkuinen, joka ei omista oikuistaan pitäisi enemmän lukua, kuin minun
ajatuksistani.

    (Kauppamiehet lankeavat keisarin eteen).

KAUPPAMIES. Suurivaltaisin, kaikkein armollisin Herra!

KEISARI. Keitä te olette? Millä asialla?

KAUPPAMIES. Köyhiä kauppamiehiä Nürnberg'istä, Teidän Majesteettinne
nöyrimpiä palvelijoita, ja rukoillaan apua. Götz von Berlichingen ja
Hans von Selbitz ovat kolmekymmentä meikäläistä, jotka olivat
Bambergiläis-matkaturvan suojassa, palausmatkalla Frankfurt'in
messu-markkinoilta, yllättäneet ja ryövänneet tyhjäksi; me anomme
Teidän Keisarilliselta Majesteetiltanne apua, hoivaa, muuten me ollaan
hävinneitä ihmisiä, joiden on pakko mierontiellä kerjätä leipämme.

KEISARI. Pyhä Jumala! Pyhä Jumala! Mitä tämä on? Toisella on vaan yksi
käsi, toisella vaan yksi jalka; jos heillä mieheen edes olisi kaksi
kättä ja kaksi jalkaa, mitä te sitten aikoisitte tehdä?

KAUPPAMIES. Me alamaisimmasti anomme, että Teidän Majesteettinne
suvaitsisi luoda säälivän silmänsä meidän ahdistetun asemamme puoleen.

KEISARI. Kuinka se käy niin! Jos joltakin kauppamieheltä menee joku
pippuripussi hukkaan, olisi käskettävä koko valtakunta sotajalalle sen
vuoksi; vaan jos riitaisuuksia on noussut, jotka ovat Keisarilliselle
Majesteetille ja koko valtakunnalle erittäin tärkeitä, jotka koskevat
kokonaisia kuningaskuntia, ruhtinaskuntia, herttuakuntia ynnä muita,
niin ei teitä silloin voi kukaan ihminen saattaa koolle.

WEISLINGEN. Te tulitte ajattomalla ajalla. Menkää ja viivästykää täällä
muutamia päiviä.

KAUPPAMIEHET. Me sulkeudumme armolliseen muistoon. (Pois).

KEISARI. Taas uusia riitoja! Niitä kasvaa kuin hydran[57] päitä.

WEISLINGEN. Eikä niitä voi muulla kurin juurittaa pois kuin tulella ja
miekalla sekä jollain ravakalla toimenpiteellä.

KEISARI. Niinkö luulet?

WEISLINGEN. Minusta nähden ei mikään ole niin kerkeä tehtävä, jos vaan
Teidän Majesteettinne ja pikku ruhtinaat voisitte sopia muiden
vähäpätöisten kinain puolesta. Ei ole hetikään koko Saksanmaa
valittamassa rauhattomuuksia. Ainoastaan Franken ja Schwaben hehkuu
vielä sen sisäisen, turmiollisen kansalais-sodan tuhkasta. Ja onpa
sielläkin monta jaloa ja vapaata miestä ikävöimässä rauhaa. Jos kerran
saisimme Sickingenin, Selbitzin ja Berlichingenin raivatuksi syrjään,
niin tuo muu pian raukeaisi sitten itsestään. Sillä juuri heidän
henkensä elähyttää sitä kapinallista joukkoa.

KEISARI. Minä tahtoisin mielelläni säästää niitä miehiä; he ovat
urhoollisia sekä jaloja. Jos minä sotaa kävisin, varmaan he astuisivat
minun kanssani tanterelle.

WEISLINGEN. Olisi suotava, että he olisivat alusta pitäin opetelleet
noudattamaan velvollisuuttansa. Ja olisi sitä paitsi sangen vaarallista
ruveta kunniapaikoilla palkitsemaan heitä kapinallisista yrityksistä.
Sillä juuri tätä keisarillista lempeyttä ja armoa he ovat tähän saakka
niin tavattoman väärin käyttäneet, ja heidän leisiönsä, joka
luottamuksensa ja toivonsa panee siihen, ei ole hillittävissä, ennen
kuin me olemme heidät kokonaan hävittäneet maailman silmäin edestä ja
heiltä kaiken toivon, jonka varassa he voisivat aavistaa nousevansa
uudestaan, olemme täydellisesti tyhjään raukaisseet.

KEISARI. Te siis neuvotte käyttämään ankaruutta?

WEISLINGEN. Minä en keksi muuta keinoa, millä karkoittaa tuo raivohenki
pois, joka tarttuu kokonaisiin maakuntiin. Emmekö kuule jo sieltä ja
täältä aatelisten katkeria valituksia, että heidän alamaisensa, heidän
maa-orjansa, nousevat heitä vastustamaan ja käyvät heitä vastaan
oikeutta, uhkaavat supistaa heidän ikivanhan ylivaltansa, niin että on
peljättävissä mitä vaarallisimpia seurauksia?

KEISARI. Nyt olisi hyvin otollinen tilaisuus Berlichingeniä sekä
Selbitziä vastaan; mutta minä en tahtoisi heille tapahtuvaksi mitään
karvasta. Vangiksi minä heidät mielisin saada, ja sitten pitäisi heidän
valalla vannoen luopua kahakoista, sitoutua rauhallisesti pysymään
omissa linnoissaan, ulkoutumatta määrätystä piiristä mihinkään. Ensi
istunnossa tahdon esittää tämän asian.

WEISLINGEN. Riemukas hyvä-huuto on siellä vapauttava Teidän
Majesteettinne lausumasta puheen loppua. (Pois).

       *       *       *       *       *

    Jaxthausen.

    SICKINGEN. BERLICHINGEN.

SICKINGEN. Niin, minä tulin teidän jalon sisarenne sydäntä ja kättä
pyytämään.

GÖTZ. Niin soisin minä, että te olisitte tullut ennemmin. Minun täytyy
teille sanoa: Weislingen on vankius-aikanaan voittanut hänen
rakkautensa, on kosinut häntä, ja minä hänet lupasin sille. Minä olen
päästänyt irti sulhon, sen linnun, ja se nyt halveksii tätä
hyväntahtoista kättä, joka sille tarjosi hoivaa puutteessa. Se
sirkuttelee tuolla ympärillä, ties Luoja missä tarha-pensaassa etsii
elatustaan.

SICKINGEN. Onko tuo totta?

GÖTZ. Niin totta, kuin minä sanon.

SICKINGEN. Hän on siis rikkonut kaksinkertaisen liiton. Onneksi teille,
että te ette sen kavaltajan kanssa joutuneet lähempään yhteyteen!

GÖTZ. Tyttö istuu nyt siinä, raukka, ja kuluttaa elämäänsä kujerrellen
ja rukoillen.

SICKINGEN. Meidän pitää virittää hänet laulamaan ilosta.

GÖTZ. Kuinka! Te hennotte kosia hyljättyä ihmistä puolisoksenne?

SICKINGEN. Se on teille molemmille kunniaksi, että teidät on saanut
pettää tuo kehno. Vaan pitäisikö nyt tämän tyttö raukan sulkeutua
luostariin, sen vuoksi, että ensimäinen mies, minkä hän oppi tuntemaan,
oli epäkelpo? Eihän toki! Minä pysyn lujasti siinä: hänestä on tuleva
minun linnojeni kuningatar.

GÖTZ. Vaan minä saan lausua teille, että hän ei ollut välinpitämätön
sitä miestä kohtaan.

SICKINGEN. Etkö sinä luota, että minä voin epäpätöisen kuvaimen häätää
pois tytön mielestä? Lähtään nyt siskosi luo! (Pois).

       *       *       *       *       *

    _Eksekutsioni-sotaväen leiri_.[58]

KAPTEENI. Meidän täytyy menetellä varovaisesti ja koettaa miehiämme
säästää niin paljon kuin suinkin. Myös on meillä täsmällinen käsky ajaa
hänet ahtaalle sekä ottaa hänet elävältä vangiksi. Se temppu tietenkin
otattaa kovalle; sillä kuka mahtanee hevillä uskaltautua hänen
kimppuunsa?

ENSIMÄINEN UPSEERI. Totta tosiaan! Ja varmasti hän puolustaa itseänsä
kuin villi sika. Sitä paitsi hän ei ole koko elämänsä pitkään tehnyt
meille mitään pahaa, ja niin puolestaan saattaa jokainen epäytyä
panemasta, Keisarin ja valtakunnan mieliksi, kättään ja jalkaansa
siihen uhka-kisaan.

TOINEN UPSEERI.[59] Olisi häpeä, jos emme häntä ota kiini. Jos minä
kerta saan hänen korvuksiinsa, eipä, piessä, hän luiskahda irti.

ENSIMÄINEN UPSEERI. Älkää te vain hampain tarratko häneen, sillä hän
mahtaisi teiltä leukapielet kiskaista pois. Hyvä nuori herra,
tuollaiset miehet eivät lähde käpälämäkeen, niin kuin joku
rosvo-karkulainen.

TOINEN UPSEERI. Saamme nähdä.

KAPTEENI. Meidän kirjeemme[60] hän lienee jo saanut. Ei huolita aikaa
hukata, meidän pitää heti lähettää yksi joukko pitämään silmällä häntä.

TOINEN UPSEERI. Antakaa minä käyn johtamaan sitä.

KAPTEENI. Te ette tunne seutuja.

TOINEN UPSEERI. On yksi huovi minulla, jok' on näillä tienoin syntynyt
ja kasvanut.

KAPTEENI. No sitte minä olen tyytyväinen. (Pois).

       *       *       *       *       *

    Jaxthausen.

SICKINGEN. Kaikki käy mieltä myöten; hän oli vähän hämillään minun
esityksestäni ja silmäili minua kiireestä kantapäähän. Minä lyön vetoa,
että hän vertasi minua siihen Salakkavalkoseensa. Jumalan kiitos, että
minä saan verroille vetäytyä! Hän vastaili vähän ja sikin sokin. Sen
parempi! -- Joutaa kiehua jonkun aikaa. Tyttöjen povessa, joita
rakkausonnettomuus on muokannut, kerkiää avioliitto-ehdotus pian.

GÖTZ (tulee).

SICKINGEN. Mitä sanomia, lanko?

GÖTZ. Valtakunnan-kiroukseen julistettu!

SICKINGEN. Mitä?

GÖTZ. Kas, lukekaa tuo mieltä ylentävä kirje! Keisari on minua vasten
säätänyt eksekutsionin, joka on leikkelevä minun lihani lintujen
taivaan alla ja petojen maan päällä haaskattavaksi.

SICKINGEN. Ensin pitää niiden päästä siihen saakka. Minä siis saavuin
tänne juuri paraiksi.

GÖTZ. Ei, Sickingen, teidän täytyy poistua. Teidän suuret aikeenne
voisivat sen tien rauveta turhaan, jos te näin sopimattomaan aikaan
tahtoisitte ruveta valtakunnan viholliseksi. Minuakin te hyödytätte
paljon enemmän, jos näyttää siltä, että te olette puolueeton. Keisari
rakastaa teitä, ja pahin, mikä minua voi kohdata, on vangiksi
joutumisen kova-onni. Ja siinä tapauksessa te voitte käyttää
vaikutusvoimaanne ja kirvottaa minut pois kurjuudesta, mihin tämä
ajaton apu saattaisi meidät syöstä kummankin yhtä haavaa. Sillä mitä
olisi siitä? Nyt tuo retki käy minua vastaan; jos ne saavat tietää,
että sinä olet minun puolellani, niin ne lähettävät enemmän väkeä, ja
meidän asemamme ei tule yhtään paremmaksi. Keisarin kädessä on ohjat,
ja minä olisin jo nyt ikutielle mennyt mies, jos voisivat puhaltaa
rohkeutta rintoihin yhtä helposti, kuin puhalletaan muutamia joukkoja
yhteen.

SICKINGEN. No minä voin salavihkaa antaa teihin yhtyä parisenkymmentä
ratsumiestä.

GÖTZ. Hyvä. Minä olen jo Yrjön lähettänyt Selbitziä noutamaan, sekä
huovini minkä minnekin naapuristossa. Rakas lanko, kun minun mieheni
ovat yhdessä, niin siinä on semmoinen joukkue, jonka vertaista lienee
harva ruhtinas nähnyt yhdessä.

SICKINGEN. Vaan paljoutta vastaan teitä on liika vähän.

GÖTZ. Yksi susi on kokonaista lammaslaumaa vastaan liika paljon.

SICKINGEN. Entäpä jos niillä on hyvä paimen?

GÖTZ. Sure sitä! Nehän ovat pelkkiä palkkalaisia. Ja sitä paitsi, ei
paraskaan ritari voi suorittaa mitään, ell'ei hän ole toimintansa
isäntä. Niinpä ne minutkin olivat laittaa kerran, kun olin luvannut
Pfalz-kreiviä palvella ja auttaa Konrad Schottenia vastaan:
Pfalz-kreivi otti kansliasta erään paperin ja esitti minulle osviitan,
mitenkä minun olisi pitänyt ratsastaa ja pitää puoliani; silloin minä
heitin neuvos-herroille paperin takaisin ja sanoin, että minä en osaa
sen mukaan toimia; enhän tiedä, mitä minulle saattaa tulla vastaan,
jota ei olekaan paperissa mainittu; minun täytyy pitää omat silmäni
auki ja katsoa, mitä minun on tehtävä.

SICKINGEN. Onnea, veli! Minä tahdon lähteä oitis ja lähettää sinulle,
mitä ennätän kiireessä koota.

GÖTZ. Tule vielä rouvasväen luo, minä heitin ne olemaan yhdessä. Minä
tahtoisin, että sinä saisit hänen lupaus-sanansa, ennen kuin lähdet.
Sitten lähetä ratsumiehiä minulle, ja tule salaa takaisin, itse
hakemaan -- Maria; sillä minun linnani, niin pelkään, ei kohta ole
mikään naisten tyyssija.

SICKINGEN. Toivotaan parhainta. (Pois).

       *       *       *       *       *

    Bamberg.

    _Adelheidin Huone_.

    ADELHEID. FRANS.

ADELHEID. Nyt on jo kumpikin eksekutsioni-kunta lähtenyt liikkeille?

FRANS. Niin, ja minun herrallani on ilo astua taistelemaan teidän
vihollisianne vastaan. Minä olisin tahtonut oitis lähteä sille retkelle
mukaan, niin mielelläni kuin minä aina tulenkin teidän luoksenne. Ja
nyt aijon taas kohta lähteä täältä, tullakseni pian takaisin tuomaan
iloisempia sanomia. Herrani antoi minulle semmoisen luvan.

ADELHEID. Kuinka sinun herrasi jaksaa?

FRANS. Hän on iloinen ja hilpeä. Minun käski hän suudella teidän
kättänne.

ADELHEID. He -- sinun huulesi on lämpimät.

FRANS (itsekseen, rintaansa viitaten). Tästä kohti ollaan vielä
lämpimämpi! (Kuuluviksi). Armollinen rouva! Teidän palvelijanne ovat
onnellisimpia ihmisiä auringon alla.

ADELHEID. Kuka johtaa Berlichingeniä vastaan?

FRANS. Herra von Sirau. Hyvästi, voikaa hyvin, hyvä armollinen rouva!
Minä taas aijon lähteä. Älkää unhottako minua!

ADELHEID. Sinun pitää ensin syödä, juoda ja levähtää.

FRANS. Mitä vailla? Olenhan minä nähnyt teidät. Minä en nyt ole
väsynyt, eikä minulla ole nälkä.

ADELHEID. Minä tunnen sinun uskollisuutesi.

FRANS. Ah, armollinen rouva!

ADELHEID. Sinä et kestä sinäsi, rauhoitu ja nauti jotakin.

FRANS. Teidän huolenpitonne yhtä poika raukkaa kohtaan! (Pois).

ADELHEID. Kyyneleitä tuli hänelle silmiin. Minä oikein sydämestäni
lemmin häntä. Niin vakaan lämpimästi ei minuun ole vielä kiintynyt
toinen. (Pois).

       *       *       *       *       *

    Jaxthausen.

    GÖTZ. YRJÖ.

YRJÖ. Hän tahtoo itse teitä puhutella. Min' en tunne häntä. Se on komea
mies mustine, tulisine silmineen.

GÖTZ. Tuo hänet tänne huoneeseen!

LERSE (tulee).

GÖTZ. Jumalan terve teille! Mitä hyvää te tuotte?

LERSE. Oman itseni. S'ei tosin liene paljon; toki kokonaan, oli se mitä
oli, minä sen tarjoon teille.

GÖTZ. Te olette minulle tervetullut, kahta vertaa enemmän tervetullut,
kelpomies, ja juuri tähän aikaan, kun minä en enää osannut toivoa
uusien ystäväin satoa, pikemmin pelkäsin joka hetki vanhojen katoa.
Teidän nimenne on?

LERSE. Frans Lerse.

GÖTZ. Minä kiitän teitä, Frans, että te minulle tutuksi esititte erään
urhoollisen miehen.

LERSE. Minä olen jo ennen yhdesti esitellyt teille itseni, vaan sillä
erää te ette kiittänyt minua.

GÖTZ. En jaksa muistaa teitä.

LERSE. Sepä oisi minusta ikävää. Muistuuko teidän mieleenne, kun te
Pfalz-kreivin puolesta olitte vihollisena Konrad Schottenia vastaan, ja
itsenään Laskiaisena ratsastamassa Hassfurt'iin?

GÖTZ. Kyllä minä sen muistan.

LERSE. No juohtuuko teidän mieleenne se, kun te muutaman kylän kohdalla
kohtasitte viisikolmatta ratsumiestä tietä taivaltamassa?

GÖTZ. Aika hyvin. Minä vielä alussa niitä luulin vaan tusinaksi, ja
panin kahtia oman joukkoni -- meit' oli vaan kuusitoista -- ja pysäytin
kylän luona muutaman vajan taakse, sen varalta, että ne sivuuttaisi
meidät. Minulla oli aikomus sitten lähteä niitä takaa-ajamaan, niin
kuin oli sovittu sen toisen joukko-osaston kanssa.

LERSE. Mutta me huomasimme teidät, ja vetäysimme kukkulalle siinä kylän
luona. Te liikuitte esiin ja seisotuitte alapuolelle. Kun me näimme,
että te ette tahdo tulla ylös, niin me ratsastettiin alas.

GÖTZ. Siinä vasta minä oivalsin, että olin käteni tupsauttanut
hiilokseen. Viisikolmatta kahdeksaa vastaan! Siin' ei joudettu olemaan
ristissä käsin. Erhard Truchses pisti minulta yhden huovin läpi, jonka
vuoksi minä hänet syöksin rujoksi satulasta. Jos ne kaikki oisivat
kestäneet, niin kuin hän ja eräs huovi, niin minulle sekä minun pikku
parvelleni oisi käynyt pahoin.

LERSE. Huovi, jota te mainitsitte --

GÖTZ. Oli uljain kaikista, mitä minä olen nähnyt. Hän ahdisti minua
tulimaisesti. Minä luulin jo, että olin hänet torjunut päältäni ja
aijoin toisten kanssa ryhtyä tekemisiin, kun hän jo taas oli minussa ja
löi oikein vihaisesti. Hän iski minulta panssarihihan puhki, niin että
lihaankin töksähti.

LERSE. Oletteko hälle antanut anteeksi sen?

GÖTZ. Se oli minusta enemmän kuin mieleen.

LERSE. Niinpä minä nyt toivon, että te voitte olla minuun tyytyväinen.
Olenhan minä ensi näyte-kappaleeni suorittanut teitä itseänne kohti.

GÖTZ. Oletko sinä se? Oi, tervetullut, tervetullut! Voitko sinä,
Maksimilian, sanoa että kaikkein palvelijaisi joukkoon olet näin
voittanut yhtä ainoata!

LERSE. Minua kummastuttaa, että te ette ennemmin tullut tässä
ajatelleeksi minua.

GÖTZ. Kuinka oisi minulle voinut mieleen juohtua, että se juuri tulee
palvelustansa tarjoomaan minulle, joka vihollisena mitä vihaisimmasti
ryntäsi ottamaan minua voitingikseen?

LERSE. Sepä juuri, herra! Hamasta nuoruudestani olen minä palvellut
ratsumiehenä, ja olen kilvoitellut monen rohkean ritarin kanssa
ottelussa. -- Kun me sitte kohtasimme teidät, riemastutti minua. Jo
minä ennestään tunsin teidän nimenne, mutta vasta silloin sain oppia
tuntemaan teidät itsenne. Te kyllä muistatte, ett'en minä pitänyt
puoltani. Te toki näitte, ett'ei siihen syynä ollut pelko, sillä
minähän aina tulin uunna miesnä. Lyhyesti: minä opin tuntemaan teidät,
ja sitä lyytä päätin ruveta palvelemaan teitä.

GÖTZ. Kuinka pitkään te tahtoisitte minulla pysyä?

LERSE. Vuoden, ja ilmaiseksi.

GÖTZ. Ei, teidän tulee saada palkka yhtä mukaa muiden kanssa, jopa
päällekin palkan erikoisesti, niin kuin sen, joka minulle antoi täysin
tekemistä Remlinin luona.

YRJÖ (tulee). Hans von Selbitz käski tervehtimään teitä. Huomenna hän
on täällä viidenkymmenen kanssa.

GÖTZ. Hyvä!

YRJÖ. Kocherin luona kulkee joku joukko valtakunnan-huoveja, varmaan
teitä väijymässä.

GÖTZ. Kuinka paljon?

YRJÖ. Noin viisikymmentä päätä.

GÖTZ. Ei enemmän? Tule, Lerse, meidän pitää ne kaataa kasaan, että, kun
Selbitz tulee, hän saa nähdä hyvän osan työtä tehdyksi.

LERSE. Se on oleva runsas viljan-aatto.

GÖTZ. Ratsahille! (Pois).

       *       *       *       *       *

    _Metsä suon laiteella_.

    KAKSI VALTAKUNNAN-HUOVIA KOHTAA TOISENSA.

ENSIMÄINEN HUOVI. Mitä sinä teet täällä?

TOINEN HUOVI. Min' olen pyytänyt luvan saada käydä tarvettani
tekemässä. Aina eilis-illan sokeasta mellakasta alkain on se minun
sisuksiini lyöttäytynyt, niin että mun täytyy joka ikinen silmänräpäys
laskeutua ratsulta maahan.

ENSIMÄINEN HUOVI. Onko joukko täällä läheisyydessä?

TOINEN HUOVI. Hyvinkin tunnin matka on sinne metsää ylöspäin.

ENSIMÄINEN HUOVI. Mitenkä sitte sinä harhaan juoksit tänne?

TOINEN HUOVI, Minä rukoilen sinua, älä hiisku minusta! Minä aijon
lähimpään kylään, näkeiksi, tokko ma siellä voisin lämpymillä kääreillä
parantaa tautiani. Vaan mistä sinä tulet?

ENSIMÄINEN HUOVI. Lähimmästä kylästä. Min' olen meidän upsierillemme
noutanut viiniä sekä leipää.

TOINEN HUOVI. Vai niin! Hän siis ahmii aivan meidän silmäimme edessä,
ja meidän pitää paastota! Kaunis esimerkki!

ENSIMÄINEN HUOVI. Tule matkaan takaisin, lurjus!

TOINEN HUOVI. Jopa min' oisin houkka! Nyt on montai siellä joukossa,
jotka paastoisi hyvillään, jos oisivat niin loitolla siitä, kuin minä.

ENSIMÄINEN HUOVI. Kuuletko? Hevosia!

TOINEN HUOVI. Voi tokiisa!

ENSIMÄINEN HUOVI. Minä kapaisen puuhun.

TOINEN HUOVI. Minä lymyän kahilistoon.

    GÖTZ. LERSE. HUOVEJA. (Ratsahin).

GÖTZ. Tästä lammikon ohi ja vasemmalle metsän sisään, niin pääsemme
niiden kintereille.

    (He kulkevat ohi).

ENSIMÄINEN HUOVI (laskeutuu puusta). Ei tuollakaan ole hyvä olla.
Mikko! Eikö se vastaa? Mikko! Johan ne on kaukana tuolla! (Menee suolle
päin.) Mikko! Voi, voi, se on uponnut suohon! Mikko! S'ei kuule minua,
se on tukehtunut. Lietpä kumahtanut kylmäks' sinä, tatus! Me löytään
itsemme lyötyin joukosta. Vihollisia, kaikkialla vihollisia!

    GÖTZ. YRJÖ. (Ratsahin).

GÖTZ. Seis, mies, tai olet kuoleman oma!

HUOVI. Säästäkää minun henkeni!

GÖTZ. Miekkasi tänne! -- Yrjö, vie hänet sinne niiden muiden vankien
joukkoon, joita Lersellä on tuolla metsän tutkaimessa! Minun täytyy
saavuttaa niiden pakeneva johtaja. (Pois).

HUOVI. Mitä siitä meikäläisten ritarista[61] lie tullut, joka meitä
johti?

YRJÖ. Minun herrani syöksi hänet päistikkaa ratsun selästä, että
sulkatöyhtö juuttui lokaan. Hänen ratsurinsa nostaisivat selkään
takaisin, ja sitte käpälämäkeen, kuin riivatut! (Pois).

       *       *       *       *       *

    _Leiri_.

    KAPTEENI. ENSIMÄINEN RITARI.

ENSIMÄINEN RITARI. Ne tuolta kaukaa pakenevat leirille päin.

KAPTEENI. Hän vissiin on niiden kintereillä. Antakaa noin viisikymmentä
lähteä marssimaan sinne myllylle saakka! Jos hän haihtuu ylen loitos
etenemään, niin te näpistätte hänet kiinni kenties. (Ritari pois).

TOINEN RITARI (tuodaan).

KAPTEENI. Kuinka te jaksatte, nuori herra? Taisittepa parisen sarvea
puskea itseltänne hukkaan ehkä?

RITARI. Sinut[62] vieköön horna! Oisi vahvinkin sarviluu mennyt
murskaksi kuin lasi. Sinä perkele! Hän karkuuttaa ryntäsi minua kohti,
tuntui kuin minut ukkonen ois' iskenyt maan sisään.

KAPTEENI. Kiittäkää Jumalaa, että vielä pääsitte sieltä pois.

RITARI. Ei tuosta kiittää kestä yhtään. Kaksi kylkiluuta sen pisassa!
Missä on haavuri? (Pois).

       *       *       *       *       *

    Jaxthausen.

    GÖTZ. SELBITZ.

GÖTZ. Mitä sinä sanot kirous-julistuksesta, Selbitz?

SELBITZ. Se on jutku Weislingeniltä.

GÖTZ. Niinkö luulet?

SELBITZ. En luule, minä tiedän.

GÖTZ. Mistä?

SELBITZ. Hän oli valtiopäivillä, sanon minä sulle, ja siellä Keisarin
vierimäisiä.

GÖTZ. Hyvä, niinpä me nyt taas raukaistaan yksi juoni häneltä tyhjään.

SELBITZ. Toivotaan sitä.

GÖTZ. Nyt uralle! ja niin on jäniksen-ajo alkava.

    _Leiri_.

    KAPTEENI. YKSI RITARI.

KAPTEENI. Tästä ei tule kerrassaan mitään, hyvät herrat. Hän lyö meiltä
joukon toisen perästä, ja ken ei hukkaan ja kiinni joudu, se juoksee
Jumalan nimessä ennemmin Turkinmaata kohti, kuin tänne leirille
takaisin. Näin me päivä päivältä heikkonemistamme heikotaan. Meidän
täytyy hyökätä hänen kimppuunsa, ja kerta kerrassaan oikein toden
teolla; minä tahdon itse lähteä matkaan, ja hän saa nähdä, kenen kanssa
hän on tekemisissä.

RITARI. Siihen me ollaan tyytyväisiä; kuitenkin, hänelle on niin
tarkoin tuttua tämä seutu, hän tietää joka rotkon ja onkalon
vuoristossa, että hän saattaa yhtä vähän olla kiinniotettavissa sieltä,
kuin hiiri jyvä-aitasta.

KAPTEENI. Meidän pitää saavuttaa hänet. Ensin Jaxthausenia kohti!
Tahtoipa hän tai ei, hänen täytyy tulla likemmäksi, linnaansa
puolustamaan.

RITARI. Pitääkö kaiken meidän joukkomme lähteä marssimaan?

KAPTEENI. Epäilemättä! Tiedättekö, että me olemme jo sulaneet sataa
vajaaksi?

RITARI. Sen vuoksi, ravakasti siis, ennen kuin koko jäämöhkäle sulaa;
siinä läheisyydessä on lämmin, ja me seistään siellä, kuin voilohko
auringon mailla. (Pois).

    _Vuoristo ja metsä_.

    GÖTZ. SELBITZ. HUOVEJA.

GÖTZ. Ne tulevat koko joukolla. Hyväänpä aikaan Sickingenin ratsurit
yhtyivät meihin.

SELBITZ. Meidän pitää jakautua. Minä tahdon kulkea kukkulan vasenta
puolta.

GÖTZ. Hyvä. Ja sinä, Frans, viet ne viisikymmentäsi oikealle metsän
kautta! Ne tulevat nummen yli, minä tahdon pitää paikkani niitä
vastapäätä. Yrjö, sinä jäät minun keralleni! Ja kun te näette niiden
karkaavan minun kimppuuni, te viipymättä hyökätkää joka sivulta niihin!
Meidän pitää niitä taputtaa vastaten. N'eivät luule, että me voimme
tehdä vastarintaa heille. (Pois).

    _Nummi_.

    Toisella puolen kumpu, toisella metsä.

    KAPTEENI. EKSEKUTSIONI-SOTAVÄKI.

KAPTEENI. Hän pitäytyy nummelle! Se on hävytöntä. Mutta siitä häntä
sakotetaan! Mitä! Eikö se koski peljätä, joka valtoinna pauhaa häntä
vastaan?

JOKU RITARI. Minä en soisi, että te ratsastatte etumaisena; hän näyttää
sen näköiseltä, ikään kuin hän tahtoisi ensimäisen, ken hänet kohtaa,
alassuin istuttaa maahan. Ratsastakaa jälkimäisenä!

KAPTEENI. En minä kernaasti hennoisi.[63]

RITARI. Minä pyydän teitä, hennokaa toki! Te olette side: sen tämä
kimppu pähkinävitsoja kestää, kun te olette siteenä; jos teidät hukka
perii, niin hän ne, kunkin erikseen, ruhtoo kuin kaislat.

KAPTEENI. Torviniekka, puhalla! Ja te muut, puhaltakaa hänet pois!
(Pois).

SELBITZ (kummun takaa ajaen laukkaa). Seuratkaa minua! Niiden pitää
huutaa käsillensä: Monituisentukaa! (Pois).

LERSE (esiytyy metsästä). Götz'ille avuksi! Hän on milt'ei ympäri
saarroksessa! Uljas Selbitz! Sinä olet jo auttanut häntä vähän
väljemmälle. Meidän pitää kylvää nummi täyteen niiden takijais-päitä.
(Ohitse, melua).

    _Kukkula tähystystornineen_.

    SELBITZ (haavoitettuna). HUOVEJA.

SELBITZ. Jättäkää minut tähän ja kääntykää takaisin Götz'in luo.

ENSIMÄINEN HUOVI. Antakaa meidän jäädä tänne, herra, te tarvitsette
meitä.

SELBITZ. Nouskoon yksi teistä torniin ja katsokoon, mitenkä siellä käy!

ENSIMÄINEN HUOVI. Kuinka minä voisin sinne kavuta?

TOINEN HUOVI. Nouse mun harteilleni, siitä sinä voit ylettää tuon loven
ja auttautua ylös aina aukollen saakka.

ENSIMÄINEN HUOVI (nousee ylös). Ah, herra!

SELBITZ. Mitä sinä näet?

ENSIMÄINEN HUOVI. Teidän ratsurinne pakenemassa kukkulalle päin.

SELBITZ. Helvetin lurjukset! Soisin, että ne seisoisivat tässä, jotta
ma saisin niille paukauttaa kuulan otsaan. Ratsasta toinen sinne, ja
kiroile ja jyrise ne takaisin! (Yksi huovi rientää pois.) Näetkö sinä
Götz'iä?

HUOVI. Ne kolme mustaa sulkaa minä näen keskellä jyräkkää.

SELBITZ. Ui päälle, uljas uimari! Minä makaan täällä!

HUOVI. Yksi valkea sulkatöyhtö, kuka on se?

SELBITZ. Kapteeni.

HUOVI. Götz tunkeutuu häntä kohti -- Muks! -- Hän suistuu!

SELBITZ. Kapteeniko?

HUOVI. Niin, herra.

SELBITZ. Hyvä! Hyvä!

HUOVI. Voi, voi! En enää näe Götz'iä.

SELBITZ. Niin kuole, Selbitz!

HUOVI. Kauhea tungos siinä missä hän seisoi. Yrjön sininen
kypäräntöyhtö myös haipuu pois.

SELBITZ. Tule alas! Etkö näe Lerseä?

HUOVI. En voi erottaa mitään. Kaikki tyyni menee yhtenä mylläkkänä.

SELBITZ. Ei enää mitään! Tule! Mitenkä kestävät Sickingenin
ratsumiehet?

HUOVI. Hyvin. -- Tuolla pakenee yksi metsään päin. Ja viel' yksi! Yksi
kokonainen joukko! Götz on kateissa.

SELBITZ. Tule alas!

HUOVI. Min'en voi. -- Hyvä! Hyvä! Minä näen Götz'in! Näen Yrjön!

SELBITZ. Ratsahin!

HUOVI. Ylväänä satulassa! Voitto! Voitto! Ne pakenevat.

SELBITZ. Nekö valtakunnan joukot?

HUOVI. Ne, ja lippu keskessä, Götz kintereillä. Ne hajautuvat. Götz
tavoittaa lipunkantajan. Nyt ottaa hän lipun -- Hänellä on se! Hänen
ympärillään on pivon täys' ihmisiä. Mun kumppalini tavoittaa hänet --
He lähtevät tulemaan tänne ylös.

    GÖTZ. YRJÖ. LERSE. HUOVEJA.

SELBITZ. Onnea, Götz! Voitto! Voitto!

GÖTZ (Laskeutuu satulasta.) Kallis! Kallis! Sinä olet haavoitettu,
Selbitz?

SELBITZ. Sinä elät ja olet voittanut! Minä olen vähän tehnyt. Ja entä
ne minun ratsumies-koirani! Mitenkä sinä pääsit pulasta?

GÖTZ. Tällä haavaa tiukkaa se teki! Ja sinua, Yrjö, saan minä kiittää
siitä, että elän, sekä sinua, Lerse! Minä survasin kapteenin pois
hevosen selästä. Ne pistivät minun hevoseni marraksi, ja tunkeutuivat
minua kohti. Yrjö raivasi tien itselleen ja tuli luokseni ja harppasi
ratsunsa selästä maahan, minä kuin salama hänen hevosensa selkään; hän,
kuin uhkaava pitkäsen leimaus, istui jo taas satulassa. Mitenkä sinä
sait hevosen?

YRJÖ. Minä pistin tikarilla muutamaa suoliin, joka oli paiskaamassa
teitä. Minä satutin juuri siihen liittoon, kun se ojensi itseään, ja
sen haarniska kohosi ylös. Mies tuuskahti satulasta kumoon, ja sillä
keinoin minä pelastin teidät viholliselta ja voitin itselleni hevosen.

GÖTZ. Siinä me oltiin puutossa, kunnes Frans syöksyi väen läpi meidän
luoksemme, ja sitten me oikein riuskasti niitettiin keskeltä sivulle
päin.

LERSE. Ja niiden koirain, joita minä olin johtamassa, oisi pitänyt
sivulta päin lähteä niittämään keskustaa kohti, siksi kun meidän
viikatteemme oisivat yhteen kalahtaneet; mutta ne pakenivat, niin kuin
valtakunnankin huovit.

GÖTZ. Siinä pakeni sekä ystävä että vihollinen. Ainoastaan sinä,
pikkuinen parvi, pidit vapaana minun selkäni tauksen; edessäni minulla
oli ukkosissa tekemistä kyllitellen. Niiden johtajan kukistus auttoi
minua, että sain ne pelmauttaneeksi pakoon. Minulla on niiden lippu
ynnä joita kuita vankeja.

SELBITZ. Pääsikö teiltä niiden kapteeni karkuun?

GÖTZ. Ne olivat hänen pelastaneet sillä välin. Tulkaa, lapset! Tule,
Selbitz! -- Tehkää paarit vesoista! -- Sinä et voi ajaa selkähevosella.
Tule minun linnaani! Ne ovat hajallaan. Mutta meidän miehiä on vähän,
enkä tiedä, liekö niillä lähetettävissä joukkoja perästä. Minä tahdon
virvottaa teitä, hyvät ystävät. Lasi viiniä maistuu hyvältä semmoisen
löylyn päälle.

    _Leiri_.

KAPTEENI. Minä olisin valmis omin käsin panemaan pois päiviltä teidät
kaikki tyyni! Että niin juostaan tiehensä! Hänellä ei ollut enää kouran
täyttäkään väkeä! Juostaan pois yhden miehen edessä! Ei tuota usko muu
kuin se, joka haluaa nauraa meitä. -- Menkää ratsastamaan kaikinne
päin, te, ja te, ja te! Kussa ikinä te tapaatte niitä meidän
hajautuneita huoviamme, tuokaa tänne takaisin, tai pistäkää maahan!
Meidän täytyy nää rokamat hioa pois, vaikka kalpamme siihen loppukoot!

       *       *       *       *       *

    Jaxthausen.

    GÖTZ. LERSE. YRJÖ.

GÖTZ. Meidän ei kannata hetkeäkään lyödä laimin. Poika parat, min' en
saa teille antaa lepoa yhtään. Ajelkaa pikaan ympäristössä, ja
koettakaa vielä hankkia ratsumiehiä. Kutsukaa ne kaikki Weileriin,
siellä ne ovat parhaiten turvassa. Jos viivästymme, niin vihamiehet
pian ehtivät linnan edustalle. (Ne kaksi pois). Minun pitää lähettää
yksi vakoilemaan. Tässä alkaa tulla kuuma, ja entäpä jos ne vielä
oisivat urhoollisia miehiä! Mutta onhan niiden puolella -- tuo paljous!
(Pois).

    SICKINGEN. MARIA.

MARIA. Minä pyydän teitä, rakas Sickingen, älkää te jättäkö minun
veljeäni! Hänen, Selbitz'in, teidän ratsumiehenne ovat hajallaan. Hän
on yksin, Selbitz on haavoitettuna kannettu omaan linnaansa, ja minä
pelkään pahinta.

SICKINGEN. Olkaa rauhassa, en minä mene pois.

GÖTZ (tulee). Tulkaa kirkkoon, pappi odottaa! Teidän pitää
neljännes-tunnissa olla pariskunta.

SICKINGEN. Sallikaa minun jäädä tänne!

GÖTZ. Nyt teidän pitää lähteä kirkkoon.

SICKINGEN. Kernaasti, -- ja entä sitten?

GÖTZ. Sitten pitää teidän mennä matkaanne.

SICKINGEN. Götz!

GÖTZ. Ettekö tahtoisi kirkkoon lähteä?

SICKINGEN. Tullaan, tullaan!

    _Leiri_.

    KAPTEENI. YKSI RITARI.

KAPTEENI. Kuinka monta meill' on kaikkiaan?

RITARI. Sata ja viisikymmentä.

KAPTEENI. Neljästä sadasta! Se on paha. Nyt paikalla, suoraa päätä
Jaxthausenia kohti, ennen kuin hän ennättää toipua ja taas asettua
meidän tiellemme.

    Jaxthausen.

    GÖTZ. ELISABETH. MARIA. SICKINGEN.

GÖTZ. Jumala siunatkoon teitä ja antakoon teille onnellisia päiviä! Ja
mitkä Hän niistä lukee pois teiltä, säästäköön teidän lapsianne varten!

ELISABETH. Ja heidän suokoon Hän olla semmoisia, kuin te olette:
rehellisiä! Ja sitten antakaa heidän olla, mitä he tahtovat!

SICKINGEN. Minä kiitän teitä; ja teitä myös, Maria. Minä vein teidät
alttarin eteen, ja te olette saattava minut onnelaan.

MARIA. Me tahdomme yhdessä lähteä toivio-retkelle sitä outoa, luvattua
maata kohti.

GÖTZ. Onnea matkalle!

MARIA. Niin ei ollut aije, me emme jätä teitä.

GÖTZ. Teidän täytyy, sisko.

MARIA. Sinä olet kovin armoton veikko!

GÖTZ. Ja sinä enemmän hellä, kuin edeltä-näkevä.

YRJÖ (tulee. Salaa Götz'ille). En minä voi ketään hievauttaa. Yksi
ainut oli halukas ensin; vaan sitte sekin muutti mielensä ja alkoi
jukkia.

GÖTZ. Hyvä juttu, Yrjö. Onni alkaa minulle kääntyä vasten. Jo minä
tuota aavistin. (Kuuluviksi). Sickingen, minä pyydän teitä, lähtekää jo
tän' iltana. Suostuttakaa Maria. Hän on teidän vaimonne. Antakaa hänen
tuta se suhde. Jos vaimot asettauvat meidän yritystemme tielle, niin
silloin on vihollinen meitä vastaan varmempi aukealla tanterella kuin
ikään omassa linnassaan.

YKSI HUOVI (tulee). Hiljaa. Herra, valtakunnan-lippu on tulemassa
suoraa päätä tänne käsin ja pikamarssia.

GÖTZ. Minä olen ne herättänyt vitsan nauskosilla! Onko niitä kuinka
paljon?

HUOVI. Noin kaksisataa. N'eivät liene täältä kauvempana kuin
korkeintaan tunti-parisen päässä.

GÖTZ. Vielä joen ylipuolella?

HUOVI. Niin, herra.

GÖTZ. Jos minulla oisi vaan viisikymmentä miestä, yli n'eivät pääsisi
tänne! Etkö sinä ole nähnyt Lerseä?

HUOVI. En, herra.

GÖTZ. Teroita kaikille, että heidän tulee olla valmiina! -- Täytyy
tulla ratkaisu, hyvät ystävät! Itke, hyvä Mariani, hetkiä on tuleva,
joina sinä saat iloita. Parempi on, jos sinä itket hääpäivänäsi, kuin
jos ylenpaltinen ilo ennustaisi vastaista kurjuutta. Hyvästi, Maria!
Hyvästi, veli!

MARIA. En minä voi erota sinusta, veli. Hyvä veikko, anna meidän olla!
Niinkö vähäpätöiseksi sinä arvaat minun mieheni, että sinä hennot tässä
mitä epätoivoisimmassa pulmassa hyljätä hänen tarjoomansa avun?

GÖTZ. Niin, minun asiani ovat menneet pitkälle. Kuka ties minä jo
seison häviöni partaalla. Te alatte tänään vasta elää, ja teidän pitää
erottaa itsenne pois minun kohtalostani. Minä olen käskenyt satuloida
teidän hevosenne. Teidän täytyy heti poistua täältä.

MARIA. Veikko! Veikko!

ELISABETH (Sickingenille). Antakaa hälle myöten! Menkää!

SICKINGEN. Rakas Maria, lähtään pois!

MARIA. Sinäkin? Minulta aivan särkyy sydän.

GÖTZ. Niin jää' tänne! Muutamain tuntien perästä seisoo tämä linna
piiritettynä.

MARIA. Voi! Voi!

GÖTZ. Meidän täytyy puolustautua niin hyvin kuin voimme.

MARIA. Jumalanäiti, armahda meitä!

GÖTZ. Ja lopuksi me kuolemme tai antaumme. -- Sinä tulet itkemään jaloa
miestäsi ja minua yhteen kohtaloon sortuneina.

MARIA. Sinä kidutat minua.

GÖTZ. Jää' tänne! Jää' tänne! Me sitten saamme yhdessä joutua vangiksi.
Sickingen, sinä minun kerallani lankeat kuoppaan! Minä toivoin, että
sinä minut auttaisit ulos.

MARIA. Me lähdemme. Veli! Veli!

GÖTZ. Vie' hänet turvaan, ja sitten muista minua!

SICKINGEN. En minä henno hänen vuoteellensa ruveta, ennenkuin tiedän,
että te olette vapaana kaikesta vaarasta.

GÖTZ. Sisko -- rakas sisko! (Suutelee).

SICKINGEN. Pois, pois täältä!

GÖTZ. Vielä yks' silmänräpäys. -- Minä näen teitä toiste. Lohduttakaa
itseänne! Me vielä nähdään toisemme toiste.

    (Sickingen ja Maria pois).

Minä pakoitin hänet lähtemään, ja nyt, kun hän meni, tahtoisinpa
sittenkin pitää hänen täällä. Elisabeth, sinä jäät minun luokseni!

ELISABETH. Hamaan kuoloon! (Elisabeth pois).

GÖTZ. Ketä Jumala ei unhota, sille hän antaa semmoisen vaimon!

YRJÖ (tulee). Ne ovat lähellä, minä olen ne tornin huipusta nähnyt.
Aurinko nousi, ja minä näin heidän säilänsä säkenöivän. Kun minä ne
näin, ei tuo tuntunut minusta sen hirveämmältä, kuin kissasta joku
armeija rotta-pikkusia. Tosin me tässä näytellään rottain osaa.

GÖTZ. Tarkastakaa porttisalpoja! Pönkittäkää, sisäpuolelta ja sortakaa
suluksi hirsiä ynnä kiviä! (Yrjö pois.) Me pilanpäin härnätään niiden
kärsivällisyyttä, ja niiden pitää hukata urhoutensa pureksiessaan omia
kynsiänsä. (Torventoitauksia kuuluu ulkoa). Ahaa! joku punatakkinen
kälkö, joka arvatenkin aikoo meidän eteemme asettaa sen kysymyksen,
tokko me tahtoisimme olla koiria. (Menee ikkunaan). Mistä on kysymys?

    (Kuullaan jonkun puhuviin loitolla).

GÖTZ (murisee itsekseen). Köysi kaulaan sulle!

    (Torviniekka haastaa edelleen).

GÖTZ. Majesteetin-loukkaaja! -- Mokoman vaatimuksen on kyhännyt joku
mustanuttu.

    (Torviniekka lopettaa puheensa).

GÖTZ (vastaa). Minun antautua! Armon ja epä-armon uhalla! Kenenkä
kanssa te puhutte! Olenko minä ryöväri? Sano kapteenillesi: Hänen
Keisarillista Majesteettiansa minä nyt, niin kuin ainakin, kunnioitan
velvollisuuteni mukaan. Mutta hän, sun kapteenisi, sano hälle, hän voi
minua -- (Täräyttää ikkunan kiini).

       *       *       *       *       *

    Piiritys.

    _Keittiö_.

    ELISABETH. GÖTZ (tulee).

GÖTZ. Sinulla on paljon työtä, emäntä riepu.

ELISABETH. Minä soisin, että sitä mulla oisi kauvan. Me voimme töin
tuskin kestää kauvan.

GÖTZ. Ei ollut meillä aikaa varustautua riittävästi.

ELISABETH. Ja tuo paljo väki, jota te olette kaiken aikaa ravinnut! --
Viini myös on loppumaisillaan.

GÖTZ. Jos me vaan kestäisimme siksi kauvan, että niiden oisi pakko
ehdottaa meille antaumista. Me tehdään niille navakkaa vauriota. Ne
ammuksentelevat kaiken päivää ja haavoittavat meidän muuriamme ja
riksauttelevat ikkunaruutujamme. Lerse on oiva mies; hän hiipii
pyssyineen ympäri; kussa joku uskallaksen liika likelle -- pam! --
siinä se makaa.

JOKU HUOVI (tulee). Hiiliä, armollinen rouva!

GÖTZ. Mikä on asiana?

HUOVI. Kuulat on kaikki, ja meidän pitää valaa uusia.

GÖTZ. Mitenkäs on ruutia?

HUOVI. Noin jotenkin. Me hyvin säästetään laukauksiamme.

    _Sali_.

    LERSE (luotimuottineen). YKSI MUOVI (hiilineen).

LERSE. Aseta ne siihen, ja katso, että sinä talossa saat jostain
lyijyä.[64] Sillä välin minä aijon käyttää tätä keinoa. (Hän irroittaa
lasin ja lyöpi ruudut pois). Ei sitä etua ole, jonka kelpoihin ei
päästä. Niin se käy maailmassa. Ei tiedä kukaan ihminen, mitä mistäkin
esineestä voi tulla. Lasimestari, joka nää ruudut on asettanut
kiini, ei varmaan ajatellut, että tämä lyijy voipi jollekin hänen
lapsen-lapselleen tuottaa pahanpäiväisen päänkivistyksen; ja kun minut
isäni siitti, ei hän ajatellut, mikä ilman lintu tai maan matonen
saattaa haaskata minun lihani.

YRJÖ (tulee ja tuo räystäskourun). Tässä saat lyijyä. Jos sinä
puolellakaan osaat kohti, niin ei yksikään pääse pois ilmoittamaan
Hänen Majesteetillensa: Herra! me olemme huonosti tulleet toimeen.

LERSE (lohkaisee siitä). Kunnon kimpale!

YRJÖ. Joutaa sade-vesi etsiä minkä tahansa toisen tien! En minä siitä
hätäile; oiva ratsuri ja oikea sade menee läpi joka paikasta.

LERSE (valaa). Pidä valinkauhaa! (Menee ikkunaan). Tuolla kiertelee
juuri joku valtakunnan-knaappi pyssyineen; ne luulevat, että me jo
ollaan ammuttu ruutimme loppuun. Mut tästä se saa tunnustaa luotia,
aivan lämmintä, ikään muotista kerinnyttä. (Lataa).

YRJÖ (panee valinkauhan nojalleen). Annas mun katsoa!

LERSE (ampuu). Siinä makaa tuo varpunen.

YRJÖ. Tuo se äsken ampui minua (he valavat), kun minä ullakon ikkunasta
astuin ulos katolle, ottamaan kourua. Häneltä sattui vaan kyyhkyseen,
joka istui siinä likellä; lintu suistui kouruun; minä kiitin ampujaa
paistista ja kaksinainen saalis kädessä astuin sisään takaisin.

LERSE. Nyt meidän pitää ladata hyvin ja kierrellä koko linna-alue,
ansaitsemassa puolisemme.

GÖTZ tulee. Jää' tänne, Lerse! Minun pitää sinun kanssasi puhua! Sinua,
Yrjö, en minä henno estää metsästämästä. (Yrjö pois).

GÖTZ. Ne tarjoovat minulle jotain sopimusta.

LERSE. Minä menen ulos niiltä kuulemaan, mitä se on olevinansa.

GÖTZ. Vaatimus oisi, että minun pitäisi joillakin ehdoilla antautua
ritarilliseen vankeuteen.

LERSE. Ei kelpaa. Vaan kuinka tuo oisi, jos he meille myöntäisivät
vapaan lähdön, koska te ette kuitenkaan voi odottaa linnan
pelastukseksi mitään apuväkeä Sickingeniltä? Me kaivaisimme maahan
kullat ja hopeat aarteeksi, jota he eivät millään taikasauvalla
löytäisi, heittäisimme linnan heille, ja niin päästäisiin pulasta aika
komeasti.

GÖTZ. N'eivät laske meitä.

LERSE. Sopiihan koettaa. Meidän pitää niille huutaa varmasta
matkaturvasta, ja minä lähden sinne ulos. (Pois).

       *       *       *       *       *

    _Sali_.

    GÖTZ. ELISABETH, YRJÖ. HUOVIA (pöydässä).

GÖTZ. Noin saattaa vaara meidät yhteen. Nauttikaa halulla hartaalla,
hyvät ystävät! Älkää unhottako lasianne! Puteli on tyhjä. Vielä yksi,
hyvä rouva! (Elisabeth nykäyttää olkapäitään.) Eikö siellä ole enää
yhtään?

ELISABETH (hiljaa). Yks' ainoa; sen minä olen asettanut erilleen sinua
varten.

GÖTZ. Ei millään tavoin, armahani! Anna se tänne esiin! He tarvitsevat
vahvistusta, en minä; minunhan asiani puolesta he taistelevat.

ELISABETH. Hakekaa sieltä ulkokaapista!

GÖTZ. Tää on viimeinen. Ja minusta tuntuukin, ikään kuin ei meillä
säästämisen syytä olisikaan. En ole minä hamaan aikaan ollut näin
tyytyväinen. (Kaataa viiniä). Eläköön Keisari!

KAIKKI. Eläköön!

GÖTZ. Tämä on oleva meidän viimeisen edellinen sanamme, jos me
kuollaan! Minä rakastan häntä; sillä meidän kohtalomme on yhtä maata.
Ja minä olen vielä onnellisempi, kuin hän. Hänen täytyy pyydystää
hiiriä valtakunnan-säädyille, samalla kun rotat nakertavat hänen
omistuksiaan. Minä tiedän, että hän monestikin halajaisi mieluummin
kuolla, kuin enää olla sieluna niin raihnaisessa ruumiissa.[65] (Kaataa
viiniä). Tästä riittää vielä parhaiksi yksi kierto. Ja kun meidän
veremme alkaa olla loppumaisillaan, niin kuin tässä putelissa viini,
joka ensin heikosti, sitten pisaroittain juoksee (tipauttaa viimeisen
pisaran omaan lasiinsa), mikä on oleva meidän viimeinen sanamme?

YRJÖ. Eläköön vapaus!

GÖTZ. Eläköön vapaus!

KAIKKI. Eläköön vapaus!

GÖTZ. Ja jos vapaus elää yli meidän ikämme, niin me voimme kuolla
rauhallisesti. Sillä me näemme hengen-silmillä, että meidän
jälkeläisemme ovat onnellisia, ja että meidän jälkeläistemme keisarit
ovat onnellisia. Jos ruhtinasten palvelijat palvelisivat yhtä jalosti
ja vapaasti, kuin te minua, jos ruhtinaat palvelisivat keisaria, niin
kuin minä häntä tahtoisin palvella --

YRJÖ. Silloinpa sietäisi jo paljon olla aivan toisin.

GÖTZ. Ei niin aivan, kuin voi näyttää sietävän. Enkö minä ole
ruhtinastenkin seassa tuntenut oivallisia ihmisiä, ja oiskohan kuollut
se suku kaikki? Hyviä ihmisiä, jotka olivat itsessään ja alamaistensa
keskuudessa onnellisia, jotka itsensä rinnalla voivat kärsiä olemassa
jalon, vapaan naapurin, jotka eivät peljänneet, tai kadehtineet
naapuriansa; joiden sydän ihan ilosta avartui, kun näkivät pöydässä
useita vertaisiansa; jotka eivät tarvinneet ensin ritareita toisentaa
hoviliehakoiksi, vasta sitten voidakseen elää niiden kanssa.

YRJÖ. Oletteko te tuntenut semmoisia herroja?

GÖTZ. Tavallakin! Minä muistan sitä kaiken ikäni, kun Maakreivi von
Hanau antoi metsästäjäiset, ja ruhtinaat, jotka olivat siinä läsnä,
aterioitsivat ihan taivasalla, ja maalaiskansaa tulvasi joka puolelta
niitä katsomaan. Mitä hän itsellensä kunniaksi oli laittanut, s'ei
ollut mitään naamiaismenoa. Mutta poikien ja tyttöjen tuuheita,
pyöreitä päitä, punaisia poskia, sekä hyvinvoipia miehiä ynnä komeita
vanhuksia, ja kaikki vaan iloisia naamoja, ja kuinka he osaa ottivat
sen herransa herruudesta, joka heidän keskessään riemuitsi Luojan
luomalla mannulla!

YRJÖ. Hän on ollut semmoinen herra, kuin tekin.

GÖTZ. Eikö meidän sopisi toivoa, että semmoisia ruhtinaita voisi
olla hallitsemassa useitakin yht'aikaa? Että kunnioitus Keisaria
kohtaan, naapurien sopu ja ystävyys, ja alamaisten rakkaus, olisi
kallihin suku-aarre, mikä polvesta polveen periytyisi lapsille ja
lasten-lapsille? Jokainen saisi säilyttää omansa ja enentää itsessään,
sen sijaan että he nyt eivät usko itse hyötyvänsä, jos eivät turmele
toisia.

YRJÖ. Lähettäisiinkö me sittenkin ratsastamaan?

GÖTZ. Soisi Jumala, ett'ei löytysi yhtään rauhatonta päätä koko
Saksanmaassa! Olisi meillä ilmankin tekemistä kyllä. Me kitkisimme
vuoret puhtaaks' susista, me toisimme metsästä tuolle rauhallisesti
maata kyntävälle naapurillemme paistin, ja sen vuoksi söisimme soppaa
hänen kansaansa. Jos ei olisi siinä kyllä, niin me yhdessä veljeimme
kanssa, kuin Kerubimit välkkyvine miekkoineen, liutautuisimme
valtakunnan rajojen eteen, noita susia, Turkkilaisia vastaan, ja noita
kettuja, Franskalaisia vastaan, sekä sen tien varjelisimme meidän
kalliin Keisarimme tuiki vaarassa olevia maita ynnä valtakunnan rauhaa.
Sehän se olisi elämää, Yrjö, jos hennotaan panna henkensä ja verensä
yhteisen hyvän puolesta! (Yrjö kavahtaa ylös). Mihinkä sinä?

YRJÖ. Ah, unhotin, että me ollaan piiritettyjä -- ja meidät on Keisari
piirittänyt -- ja päästäksemme hengissä, me pannaan alttiiksi henkemme.

GÖTZ. Ole hyvällä tuulella!

LERSE (tulee). Vapaus! Vapaus! Ne ovat kehnoja ihmisiä, epattoja,
epäileväisiä aasia. Te saatte lähteä ulos aseinenne, hevosinenne ja
varus-asuinenne. Ruokavarat teidän tulee jättää jälkeenne.

GÖTZ. He eivät mitään hammas-kipua niistä pureksine itselleen.

       *       *       *       *       *

    _Linnapiha_.

YRJÖ (tallissa laulaa).

    Sai poika kiini lintusen,
        Hm! Hm!
    Ja häkkiin nauroi pienosen,
        Hm! Hm!
        Niin! Niin!
        Hm! Hm!

    Niin risa riemahtavi,
        Hm! Hm!
    Käsi häkkiin hassahtavi.
        Hm! Hm!
        Niin! Niin!
        Hm! Hm!

    Hih, lintu lensi harjalle,
        Hm! Hm!
    Pöllölle nauroi poijalle.
        Hm! Hm!
        Niin! Niin!
        Hm! Hm!

GÖTZ. No kuinka käy?

YRJÖ (taluttaa hevosta ulos). Ne on satuloitu.

GÖTZ. Sinä olet vikkelä.

YRJÖ. Kuin lintu häkistä.[66]

    _Koko piiritetty väki_

GÖTZ. Teillä on pyssynne? Ei suinkaan! Menkää ylös ja ottakaa
parhaimmat varus-kaapista! Yhdentekevä on. Me tahdomme edeltäpäin
lähteä ratsastamaan ulos.

YRJÖ. Hm! Hm!
      Niin! Niin!
      Hm! Hm!

       *       *       *       *       *

    _Sali_.

    Kaksi huovia varus-kaapin ääressä.

ENSIMÄINEN HUOVI. Minä otan tuon.

TOINEN HUOVI. Minä tämän. Siellä on vielä yksi kauniimpi.

ENSIMÄINEN HUOVI. Eikö mitä! Korjaahan sinä luusi täältä pois.

TOINEN HUOVI. Kuule!

ENSIMÄINEN HUOVI (kavahtaa ikkunaan). Auta, pyhä Jumala! Ne murhaa
meidän herramme.[67] Hän suistuu hevosen selästä. Yrjö kukistuu maahan!

TOINEN HUOVI. Mitenkä me pelastaumme? Muurin viereistä pähkinäpuuta
alas tuonne väljään.

ENSIMÄINEN HUOVI. Frans vielä kestää, minä tahdon mennä hänen luokseen.
Jos he kuolevat, en minä halua elää. (Pois).



NELJÄS NÄYTÖS.


    Ravintola Heilbronn'issa.

GÖTZ. Minusta tuntuu, että minä olen, niin kuin se paha henki, jonka
kapusini-munkki[68] noitui säkkiin. Minä revin itseni ulos, enkä minä
hyödy siitä mitään. Nuo valapatot!

ELISABETH (tulee).

GÖTZ. Mitä sanomia, Elisabeth, minun uskollisista ystävistäni?

ELISABETH. Ei mitään varmaa. Muutamat on pistetty kuoliaksi, muutamat
tyrmässä makaavat. Kukaan ei voinut tai ei tahtonut lähemmin osottaa
heitä minulle.

GÖTZ. Tuoko on palkinto uskollisuudesta? siitä lapsellisesta
kuuliaisuudesta? -- Ettäs menestyisit ja kauvan eläisit maan päällä!

ELISABETH. Rakas mies, älä moiti meidän taivaallista Isäämme!
Heillä on oma palkkansa, se oli heillä myötäsyntynyt: vapaa, jalo
sydän. Anna heidän olla vankina, he ovat vapaita! Ota varteen ne
edustaja-neuvokset; nuo suuret kultaiset ketjut sopivat niiden
näköön --

GÖTZ. Niin kuin kaulakääty sialle. -- Minä tahtoisin nähdä Yrjön ja
Fransin kahleissa!

ELISABETH. Se näkemys saisi enkelit itkemään.

GÖTZ. Minäpä en itkisi. Minä tahtoisin kiristää hampaani yhteen ja
pureksia omaa raivoani. Kahleissa minun silmäteräni! Te, rakkaat pojat,
jos te ette olisi rakastaneet minua! -- En minä voisi katsoissanikaan
katsoa teitä kyllikseni. -- Keisarin nimessä olla sanaansa pitämättä!

ELISABETH. Heittäkää pois nuo ajatukset! Miettikää, että teidän tulee
saapua neuvoston eteen. Te ette ole tuulella, kohtaamaan niitä hyvästi,
ja minä pelkään pahinta.

GÖTZ. Mitä ne aikovat tehdä minulle?

ELISABETH. Joku oikeuden-airut![69]

GÖTZ. Pelkkiä oikeuden-aasia! Laahatkaa sen säkit myllyyn ja sen rahkat
tanhualle.

OIKEUDENPALVELIJA (tulee). Herrat Komissariukset ovat kokoutuneet
neuvostaloon, ja lähettivät teitä noutamaan.

GÄTZ. Minä tulen.

OIKEUDENPALVELIJA. Minä tulen saattamaan teitä.

GÖTZ. Liika iso kunnia!

ELISABETH. Hillitkää itsenne!

GÖTZ. Ole huoleti! (Pois).

       *       *       *       *       *

    _Neuvos-talo_.

    KEISARILLISIA NEUVOS-HERROJA. KAPTEENI. HEILBRONN'IN NEUVOS-MIEHIÄ.

YKSI NEUVOS-MIES. Me olemme teidän käskynne mukaan nyt koonneet
kaikkein väkevimmät ja upeimmat porvarit; ne tässä lähellä vartoovat
teidän viittaustanne, milloin he sitten anastavat Berlichingenin.

ENSIMÄINEN NEUVOS-HERRA. Me suurella mielihyvällä osaamme Hänen
Keisarilliselle Majesteetillensa ylistää sitä auliutta, millä te Hänen
korkeinta käskyänsä noudatitte. -- Ne ovat käsityöläisiä?

NEUVOS-MIES. Rautioita, teurastajoita, puuseppiä, tyyten niitä miehiä,
joilla on harjautuneet kourat, ja tämä tästä hyvin karkaistu (rintaansa
viitaten).

NEUVOS-MIES. Hyvä.

OIKEUDENPALVELIJA (tulee). Götz von Berlichingen odottaa oven edessä.

NEUVOS-HERRA. Antaa hänen tulla sisään!

GÖTZ (tulee). Jumalan rauha teille, hyvät herrat! Mitä te tahdotte
minusta?

NEUVOS-HERRA. Ensi aluksi, että te ajattelette, missä olette ja kenenkä
edessä.

GÖTZ. Valani kautta, minä en väärin tunne teitä, hyvät herrat!

NEUVOS-HERRA. Te teette niin kuin olette velkapää.

GÖTZ. Kaikesta sydämestäni.

NEUVOS-HERRA. Ruvetkaa istumaan!

GÖTZ. Tuohonko alas? Minä voin seisoa. Tuo jakkara haisee niin
vaivaisille syntisille, kuin ylipään tämä huonekin.

NEUVOS-HERRA. Niinpä seisokaa!

GÖTZ. Asiaan, jos niin suvaitsette!

NEUVOS-HERRA. Me menettelemme järjestyksessä.[70]

GÖTZ. Se miellyttää minua; soisin vaan, että sitä niin olisi aina
varteen otettu.

NEUVOS-HERRA. Te muistatte, kuinka te armon ja epä-armon uhalla
jouduitte meidän käsiimme.

GÖTZ. Mitä annatte minulle, jos minä sen unhotan?

NEUVOS-HERRA. Jos voisin antaa teille jonkun verran myötäsukaisuutta,
saattaisin minä teidän asianne hyväksi tehdä.

GÖTZ. Hyväksi tehdä! Jos te voisitte! Se teko vaatii enemmän vaivaa,
kuin asiani turmeleminen.

KIRJURI. Pitääkö minun kaikki pöytäkirjoittaa?

NEUVOS-HERRA. Ainoasti mitä asiaan kuuluu.

GÖTZ. Minusta nähden, te saisitte hyvin kyllä vaikka painattaa tuon.

NEUVOS-HERRA. Te olitte Keisarin huostassa, joka antoi isällisen
armonsa astua majesteetillisen oikeuden paikalle ja myönsi teille
vankilan sijasta erään mitä rakkaimpia kaupunkiansa, tämän
Heilbronn'in, olopaikaksenne. Te valalla vannoen lupasitte, niin kuin
oikean ritarin tulee, saapua esiin ja nöyrästi varrota mitä tuleva on.

GÖTZ. Olenhan minä täällä nyt ja vartoon.

NEUVOS-HERRA. Ja me olemme täällä julistamassa teille
Hänen Keisarillisen Majesteettinsa armoa ja suosiota. Hänen
Majesteettinsa antaa teille anteeksi rikoksenne, päästää teidät irti
valtakunnankirouksesta ja kaikista hyvin ansaituista rangaistuksista,
mikä kaikki teidän pitää alamaisella kiitollisuudella tunnustaa ja sitä
paitsi vannoa tämä vala, sanoilleen, niin kuin se nyt teille luetaan.

GÖTZ. Minä olen Hänen Majesteettinsa uskollinen palvelija, nyt, niin
kuin ainakin. Vaan yksi sana tähän, ennen kuin jatkatte: Minun
uskolliset palvelijani, missä he ovat? Mitä heistä on tuleva?

NEUVOS-HERRA. Se ei liikuta teitä.

GÖTZ. Niinpä kääntäköön Keisari kasvonsa pois teistä, kun te olette
hädässä! He olivat minun kumppaneitani ja ovat vieläkin. Mihinkä te
heidät olette hävittäneet?

NEUVOS-HERRA. Me emme ole velkapäät teille siitä tiliä tekemään.

GÖTZ. Ah! Olin unhottaa, että eihän teitä saa arvata edes siihenkään
sitoutuneiksi, mitä olette luvanneet, saati --

NEUVOS-HERRA. Meidän tehtävämme on ainoastaan esittää teille
rauhanpitovala vannottavaksi. Alistukaa Keisarin valtaan, niin sillä
tavoin löydätte varmimman tien, mistä kautta rukoilla elämä ja vapaus
omille apulaisillenne.

GÖTZ. No paperi esiin!

NEUVOS-HERRA. Kirjuri, lukekaa!

KIRJURI. Minä Götz von Berlichingen tunnustan tässä avonaisen kirjeen
kautta: Että koska minä nykyisin olin kapinallisena noussut Keisaria
sekä valtakuntaa vastaan --

GÖTZ. Tuo ei ole totta. En minä ole mikään kapinoitsija, en ole minä
Hänen Keisarillista Majesteettiansa vastaan rikkonut, en yhtään, ja tuo
teidän "valtakuntanne" ei liikuta minua yhtään.

NEUVOS-HERRA. Malttakaa ja kuunnelkaa edelleen.

GÖTZ. En minä tahdo enää kuunnella mitään. Astukoon joku tänne esiin ja
todistakoon! Olenko minä vastaan Keisaria, vastaan itävaltalaista
hallitsija-huonetta astunut yhden yhtä viha-askelta? Enkö minä ole
ainiaan osottanut kaikkien toimieni kautta, että minä paremmin, kuin
joku muu, tunnustan, mitä Saksanmaa on velkaa hallitsijoilleen? Ja
erittäin mitä me, pieni väki, me vapaat ritarit, olemme velkaa
Keisarillemme? Johan minä olisin epäpätö lurjus, jos suostuisin
kirjoittamaan mokoman alle.

NEUVOS-HERRA. Vaan meillä oli kuitenkin täsmällinen käskymääräys,
suostuttaa teidät hyvällä, taikka, ell'ei se käy päinsä, heittää teidät
vankilan loukkoon.

GÖTZ. Loukkoon? Minutko?

NEUVOS-HERRA. Ja siellä te saatte kohtaloanne odottaa oikeudelta, jos
ette tahdo sitä nyt ottaa vastaan armon kädestä.

GÖTZ. Loukkoon! Te väärin käytätte keisarillista valtaa. Loukkoon! Tuo
ei ole hänen käskynsä. Mitä! minulle, nuo kavaltajat! ensin viritetään
ansa, ja syötiksi ripustetaan oma valansa, oma ritarillinen sanansa!
Sitten luvataan minulle ritarillinen vankeus, ja taas rikkovat
lupauksensa!

NEUVOS-HERRA. Ryövärille me emme ole missään uskollisuuden velassa.

GÖTZ. Jos sinä et kantaisi Keisarin kuvaa,[71] tuota jota minä
kunnioitan törkeimmässäkin naamauksessa, niin minä sen ryöväri-sanan
ajaisin sun omaan kitaasi takaisin, vaikka siihen juuttuisi. Minut on
kunniallisessa kahakassa vangittu. Sinä voisit kiittää Jumalaa ja
suulla suurennella koko maailman edessä, jos sinä eläissäsi olisit
tehnyt yhtään niin jaloa työtä, kuin se on, jonka vuoksi minä nyt istun
vankina.

NEUVOS-HERRA (vihjaa Neuvos-miehelle, joka soittaa).

GÖTZ. En ole minä ilkeän voiton himossa, en nylkyrinä riistämään maata
ja väkeä pois niiltä, jotka aseettomina eivät jaksa puolustautua, en
siinä mielin ole lähtenyt tanterelle. En -- mutta vapauttamaan
uskollisia ystäviäni, ja varjelemaan omaa nahkaani! Näettekö te siinä
mitään vääryyttä? Keisari ja valtakunta ei olisi meidän hätäämme ja
tuskaamme tullut tunteneeksi korvatyynyssään. Minulla on, Jumalan
kiitos! vielä yksi käsi, ja olen tehnyt hyvin, että olen sitä
käyttänyt!

PORVAREITA (astuu sisään, seipäitä kädessä, miekka vyöllä).

GÖTZ. Mitä tämä meno merkitsee?

NEUVOS-HERRA. Te ette tahdo kuunnella. Ottakaa hänet kiinni!

GÖTZ. Tuoko oli tarkoitus? Se, ken ei ole mikään unkarilainen härkä,
älköön hän tulko liika lähelle minua! Tai hän tulee saamaan tästä minun
oikeasta, rautakädestäni semmoisen korvatillin, joka perinpohjin
parantaa hänestä pois pääkivun, hammaskivun ja kaikki maisen maan
kivut. (Ne käyvät kimppuun, hän paiskaa yhden permantoon, riuhtaisee
toiselta aseen; ne väistyvät). Tulkaa! Tulkaa! Olisi niin hauska oppia
tuntemaan urhoollisin teikäläisten joukosta.

NEUVOS-HERRA. Antautukaa!

GÖTZ. Näin miekka kädessä? Tokko jaksatte tajuta, että nyt
minusta yksistään riippuu, tahdonko iskeytyä halki näiden
jänöjussi-pyydystäjäin ja karata matkaani? Mutta minä tahdon vaan
teille opettaa, mitenkä pidetään sanansa. Luvatkaa minulle
_ritarillinen_ vankeus, niin minä annan miekkani pois sekä olen,
niin kuin ennenkin, teidän vankinne.

NEUVOS-HERRA. Noin miekka kädessä te tahdotte riidellä Keisarin kanssa?

GÖTZ. Varjelkoon Jumala! En, muuta kuin teidän ja teidän jalon
komppanienne kanssa. -- Te voitte mennä kotiinne, hyvät miehet.
Laiminlyönnistä te ette saa mitään, eikä täältä ole muuta haettavissa,
kuin kuhmuja.

NEUVOS-HERRA. Ottakaa hänet kiini! Vai eikö teille rakkaus Keisaria
kohtaan anna enemmän rohkeutta?

GÖTZ. Ei enemmän kuin heille Keisarikaan antaa laastaria parantamaan
niitä haavoja, joita heidän urhoutensa voisi täällä tuottaa, heillenpä
itselleen.

OIKEUDENPALVELIJA (tulee). Juuri huutaa tornivahti: joku joukko,
kahtasataa päätä lukuisampi, saapuu kaupunkiin päin. Epähuomiossa ovat
ne saaneet tunkeutua aina viinamäen taakse saakka, ja nyt uhkaavat
murtaa meidän muurimme.

NEUVOS-HERRA. Voi meitä! Mitä se on?

VAHTI (tulee). Frans von Sickingen seisoo portin takana ja laittoi
sanomaan, että hän on kuullut, kuinka ne, häpeällisesti liiton rikkoen,
ovat menetelleet hänen lankoansa vastaan, kuinka Heilbronn'in herrat
ovat kaikkea apua toimittaneet niille. Hän vaatii tiliä, muuten hän
aikoo tunnin kuluessa sytyttää kaupungin joka neljältä kulmalla, ja
antaa ryöstön tuhottavaksi.

GÖTZ. Tarmokas lanko!

NEUVOS-HERRA. Astukaa ulos, Götz! (Götz pois). Mitä nyt on tehtävä?

NEUVOS-MIES. Säälikää meitä ja täkäläistä porvaristoa! Sickingen on
vihassaan hillimätön; sitä paitsi hän on mies pitämään lupauksensa.

NEUVOS-HERRA. Pitääkö meidän heittää sekä omamme että meidän Keisarimme
oikeudet loukattavaksi?

KAPTEENI. Jos meillä vaan oisi miehiä noita oikeuksia puolustamaan.
Mutta näin voisi meidät itsemme hukka periä, ja asia oisi vaan sitä
pahempi. Me itse voitamme myötenantamisesta.

NEUVOS-MIES. Meidän pitää suostuttaa Götz puhumaan meidän hyväksemme.
Tuntuu kuin minä jo näkisin koko kaupungin ilmitulessa.

NEUVOS-HERRA. Anna Götz'in tulla sisään.

GÖTZ (tulee).

GÖTZ. No, mistä on juttu?

NEUVOS-HERRA. Sinä tekisit hyvin, jos kehoittaisit lankoasi luopumaan
kapinallisesta puuhastaan. Sen sijaan että hän pelastaisi sinut
perikadosta, syöksee hän sinut vielä syvemmälle, kun hän seuraa sinun
lankeemustasi.

GÖTZ (näkee ovella Elisabeth'in, sanoo salaa hälle). Mene sinne! Sano
hänelle: hänen pitää viipymättä murtautua sisään, hänen pitää tulla
tänne, kuitenkin tekemättä mitään pahaa kaupungille. Jos nuo lurjukset
tässä käyvät vastarintaa tekemään, niin hänen täytyy käyttää
väkivaltaa. Minusta ei ole väliä, jos siinä minut hukka perii, kun ne
vaan kaikki samalla haavaa minun kanssani kaatuvat keihään pistäminä
maahan.

       *       *       *       *       *

    Suuri sali neuvos-talossa.

    Koko neuvos-huoneukseen on sijoitettu Sickingenin ratsumiehiä.

GÖTZ. Se oli apu taivaasta! Kuinka sinä tulet näin, yhtä toivottuna,
kuin äkki-arvaamatta, lanko?

SICKINGEN. Ilman taikuutta. Minä olin laittanut pari kolme lähettiä
kuulustamaan, kuinka sinulle kävi. Sanoman saatuani noitten
valapattoudesta, läksin minä taipalelle. Nyt ne ovat meidän hallussa.

GÖTZ. Minä en vaadi muuta kuin ritarillista vankeutta.

SICKINGEN. Sinä olet liika kunniallinen. Ettäkö et tahdo hyväksesi
käyttää edes sitä etua, mikä rehellisellä on yli valapatosta! Niiden on
nyt työläs potkia tutkainta vastaan. Eikä meidän mieli tee
hellittämään. Ne ovat Keisarin käskyjä käyttäneet saastaisen väärin.
Jos minä oikein tunnen Hänen Keisarillisen Majesteettinsa, niin kyllä
sinä saat varmaan vaatia enemmän. Tuo on liika vähän.

GÖTZ. Minä olen aina ollut vähään tyytyväinen.

SICKINGEN. Ja siksipä oletkin aina jäänyt alle-kynsin. Minun
mielipiteeni on tämä: Niiden pitää sinun huovisi laskea pois
vankeudesta ja antaa sinun ynnä niiden, sinun valasi nojassa, palautua
linnaasi takaisin. Sinä voit luvata, että et omasta piiristäsi ulkone
mihinkään, ja aina sinun on parempi siellä, kuin täällä.

GÖTZ. Nepä sanovat, että minun omaisuuteni on langennut Keisarin
haltuun.

SICKINGEN. Niin me sanomme, että sinä tahtoisit vuokramiehenä asua
konnullasi, siksi kun Keisari antaa sen sinulle jälleen läänityksenä.
Joutavat kiemurrella, kuin ankeriaat merrassa, eivät ne kuitenkaan
meiltä pääse nuljahtamaan. Kyllä ne jaarittelevat Keisarillisesta
Majesteetista ja omasta tehtävästään. Tasan se tekee meille. Tunnen
sitä minäkin Keisarin enkä ole niin aivan vähän pätevä hänen luonansa.
Hän on aina halainnut sinua omaan sotaväkeensä. Et sinä kauvan istu
linnassasi, ennen kuin jo saat kuulla kutsumuksen kaikuvan.

GÖTZ. Soisipa Jumala, piankin, ennen kuin minulta unhottuu taistelu.

SICKINGEN. Urhoutta ei unhoteta eikä opita. Älä ole huolissasi mistään!
Jahka sinun asiasi ovat järjestyksessä, menen minä hoviin; sillä
yritykseni alkaa kypsyä. Suotuisia enteitä on tuikkimassa minulle,
viitaten: Käy uralle! Ei puutu minulta muuta, kuin että minun tulee
vaan tutkia Keisarin mieli-ala. Trier ja Pfalz uskoisi pikemmin, että
taivas voi langeta romahtaa maahan, kuin että minä tulen niiden
niskaan. Ja minä aijon tulla kuin rankka jääkuuro! Ja jos me voidaan
sepittää onnemme,[72] niin sinä pian olet Vaaliruhtinaan lanko. Minun
toivoni luotti sinun kouraasi tässä yrityksessä.

GÖTZ. O! Tuota ennusti se uni, jonka minä näin sitä päivää vasten, jona
Marian lupasin Weislingenille. Tuo mies oli vakuuttavinansa ollakseen
uskollinen, ja piteli tätä oikeaa kättäni niin kovasti, että se oli
luiskahtavinaan rautahihasta irti, kuin poikkikatkennut. Ah! minä olen
nykyhetkenä turvattomampi, kuin silloin, kun minulta tämän ampuivat
pois. Weislingen! Weislingen!

SICKINGEN. Unhota pois tuo kavaltaja! Meidän pitää tyhjään-raukaista
hänen juonensa, murtaa turhaksi hänen arvonsa, ja omantunnon tuska ja
häpeä kalvakoon hänet kuoliaksi. Minä näen, minä näen hengessä, että
minun viholliseni, sinun vihollisesi ovat kukistettuja. Götz,
ainoastaan puoli vuotta vielä!

GÖTZ. Sinun sielusi lentää korkealle. En tiedä, kuinka lienee; vaan ei
tovin aikaan minun sielulleni ole tahtonut avaantua mitään iloisia
näkö-aloja. -- Minä olen ollut jo enemmän kuin kerran onnettomuudessa,
jo kerran vankinakin; vaan siltä kuin nyt, ei minusta ole tuntunut
koskaan.

SICKINGEN. Onni tuottaa tuulta. Lähtään nyt niiden taulapäiden luo![73]
He ovat kyllä kauvan pitäneet ehtojen esittelyvuoroa, ottakaamme kerran
me ja ruvetkaamme siihen vaivaan! (Pois).

       *       *       *       *       *

    _Adelheidin huone_.

ADELHEID. Tuo on inhottavaa!

WEISLINGEN. Minä olen purrut hammasta vaan. Se niin mainio aije, niin
onnellisesti saatettu perille, ja lopuksi, laskea hänet omaan
linnaansa! Se kirottu Sickingen!

ADELHEID. Heidän ei olisi pitänyt tehdä niin.

WEISLINGEN. He istuivat tiukassa. Mitä he voivat muuta? Sickingen
uhkasi tulella ja miekalla, se röyhkeä, kiukkupäinen mies! Minä vihaan
häntä. Hänen arvonsa paisuu, niin kuin virta, joka kerran on ahmaissut
pari puroa, muut seuraavat itsestään.

ADELHEID. Eikö heillä ollut Keisaria?

WEISLINGEN. Rakas rouva! Hän on ainoastaan varjo siitä, hän käy
vanhaksi ja alakuloiseksi. Kun hän kuuli, mitä oli tapahtunut, ja minä
yhdessä muiden hallitusneuvosten kanssa puhuin kiivaasti, sanoi hän:
Heittäkää heidät rauhaan! Minä voin sille vanhalle Götz'ille hyvin
suoda tuon pikku paikan, ja jos hän on hiljaa siellä, mitä teillä on
valitettavaa hänestä? Me puhuimme valtion hyvästä. Oi! sanoi hän. Jos
minulla olisi alusta pitäin ollut semmoisia neuvonantajoita, jotka
olisivat neuvoneet levotonta henkeäni enemmän huolehtimaan yksityisten
ihmisten onnea!

ADELHEID. Häneltä uupuu hallitsijan-henki.

WEISLINGEN. Sitten me kävimme Sickingenin kimppuun. -- Se mies on minun
uskollinen palvelijani, sanoi hän; jospa se ei olekaan tuota tehnyt
minun käskystäni, niin ainakin hän on täyttänyt minun tahtoni paremmin,
kuin minun omat valtuutettuni, ja minä voin tuon hyväksyä edeltä- tai
jäljestäpäin.

ADELHEID. Aivan tuosta on pakahtua.

WEISLINGEN. Minä en sittenkään ole vielä jättänyt kaikkea toivoa. Hänet
on laskettu omaan linnaansa, hänen ritarillisen sanansa nojassa, että
hän pysyy siellä hiljaa. Se on hänelle mahdotonta; me tahdomme heti
saada jonkun syyn häntä vastaan.

ADELHEID. Ja sitä pikemmin, koska voimme toivoa, että Keisari kohta
lähtee pois maailmasta, ja Kaarle,[74] tuo hänen oiva seuraajansa,
lupaa enemmän majesteetillista mieli-alaa.

WEISLINGEN. Kaarleko? Tuohan ei vielä ole valittu, ei kruunattu.

ADELHEID. Ken ei halaja ja toivo häntä siksi?

WEISLINGEN. Sinulla on korkea käsitys hänen ominaisuuksistaan; melkein
tulee ajatelleeksi, että sinä niitä katselet aivan toisilla silmillä.

ADELHEID. Sinä minua loukkaat, Weislingen! Tunnetko sinä minut siltä
puolen?

WEISLINGEN. En minä sanonut mitään, loukatakseni sinua. Mutta vaitikaan
minä en voi olla. Kaarlen tavaton huomaavaisuus sinua kohtaan häiritsee
rauhan minulta.

ADELHEID. Ja minun käytöksenikö?

WEISLINGEN. Sinä olet nainen. Te ette vihaa ketään, joka teille
liehakoitsee.

ADELHEID. Vaan te?

WEISLINGEN. Se kalvaa minun sydäntäni, tuo hirmuinen ajatus! --
Adelheid!

ADELHEID. Voinko minä parantaa sinun hulluutesi?

WEISLINGEN. Jos sinä tahtoisit! Sinä voisit poistua hovista![75]

ADELHEID. Sano, millä keinoin ja tavoin. Etkö sinä ole hovissa? Pitääkö
minun jättää sinut ynnä omat ystäväni, ja lähteä linnaani, siellä
viihtymään hyypiäin seurassa? Ei, Weislingen, siit' ei tule mitään!
Rauhoitu! Sinä tiedät, kuinka minä sinua rakastan.[76]

WEISLINGEN. Se pyhä pelastava ankkuri tässä myrskyssä, niin kauvan kuin
ei petä köysi. (Pois).

ADELHEID. Aijotko sinä tehdä niin! Se vielä puuttui. Minun poveni
aivoitukset ovat ylen suuret, sinun seisoaksesi niiden tiellä. Kaarle!
Suuri, mainio mies, ja kerran Keisari! Ja tulisko hänen olla miehistä
ainoa, jolleka minun suosioni ei maistuisi maireelta? Weislingen, älä
mielikään estää minua, sillä, jos siksi tulee, sinun täytyy mennä
maahan, ja minun tieni kulkee sinun ylitsesi.

FRANS (tulee ja tuo muutaman kirjeen). Tässä, armollinen rouva.

ADELHEID. Antoiko sen Kaarle itse?

FRANS. Niin, itse.

ADELHEID. Mikä sinua vaivaa? Sinä näytät niin murheelliselta.

FRANS. Niin, se on teidän tahtonne, että minun pitää surkastua
kuoliaksi. Toivon vuosina te saatatte minut epätoivon kuiluun.

ADELHEID (itsekseen). Hän säälittää minua, -- ja kuinka vähän tuo
maksaisi minulle, jos tekisin hänet onnelliseksi! (Kuuluviin.) Ole
hyvällä tuulella, poika! Minä tunnen sinun rakkautesi ja
uskollisuutesi, enkä minä puolestani saata olla kiittämätön.

FRANS (allapäin). Jos te kykenisitte olemaan semmoinen, johan minä
menisin manalle. Hyvä Jumala, ei minussa ole yhtään veripisaraa, jok'ei
olisi teidän, ei yhtään tajua muuhun kuin rakastamaan teitä ja tekemään
niin kuin teitä miellyttää.

ADELHEID. Hyvä poika!

FRANS. Te vaan imartelette minua. (Kyyneliä kiiluu hänen silmissään).
Jos tämä ainoinen alttius ei ansaitse enempää, kuin että minä saan
nähdä, mitenkä toisista pidetään paremmin, saan nähdä, mitenkä teidän
kaikki ajatuksenne virittyvät Kaarlen puoleen --

ADELHEID. Sinä et tiedä, mitä sinä tahdot, vielä vähemmän, mitä sinä
puhut.

FRANS (vihassa ja kiukussa polkee jalkaa). En minä tahdo enää, en tahdo
enää juosta välittäjänä.

ADELHEID. Frans! Sinä unhotat itsesi.

FRANS. Minut uhrata! Minun rakas herrani!

ADELHEID. Mene pois minun silmistäni!

FRANS. Armollinen rouva!

ADELHEID. Mene, ilmoita minun salaisuuteni sille rakkaalle herrallesi!
Minä olin hullu, kun erhetyin uskomaan sinut siksi, jota sinä et ole.

FRANS. Rakas, armollinen rouva, te tiedätte, että minä rakastan teitä.

ADELHEID. Ja sinä olit minun ystäväni, niin lähellä minun sydäntäni.
Mene, kielasta ja petä minut!

FRANS. Ennen minä raskisin riistää sydämen pois rinnastani! Antakaa
anteeksi, armollinen rouva! Minun sydämeni on kovin täysi, minun
aistimeni ei jaksa kestää tätä.

ADELHEID. Rakas, lämmin poika!

    (Tarttuu häneen käsistä ja vetää hänet puoleensa; heidän
    suukkosensa yhtyvät, Frans itkien lankeaa Adelheidin kaulaan).

Laske minut!

FRANS (rouvan kaulassa virkkaa kyyneliin tyrehtyvällä äänellä).
Jumala! Jumala!

ADELHEID. Päästä minut, muurit on kielaita kavaltajoita. Laske minut!
(Hän irrotaksen). Älä horju rakkaudessasi ja uskollisuudessasi, ja mitä
kaunein palkinto odottaa sinua! (Pois).

FRANS. Kaunein palkinto! Ainoasti siihen saakka suo minun elää! Minä
hennoisin murhata vaikka oman isäni, joka minulta kieltäisi tämän
paikan.

       *       *       *       *       *

    Jaxthausen.

    GÖTZ (pöydän ääressä). ELISABETH (ynnä työssään;
    pöydällä kynttilä sekä kirjoitusneuvot.)

GÖTZ. Jouten-oleminen ei ala maistua minusta ensinkään, ja tämä
rajoitettu asema minulle käy päivä päivältä ahtaammaksi; soisin, että
minä voisin nukkua, tai edes kuvitella, että rauha on jotain suloista.

ELISABETH. Niinpä kirjoita kuitenkin päähän asti se historiasi,
jota olet alottanut. Anna ystävillesi aivan käteen semmoinen
todistuskappale, joka saattaa sinun vihollisesi häpeään; toimita
jalolle, etiselle polvelle tuo ainoinen ilo, että sen ei tarvitse sinua
tuntea väärin.

GÖTZ. Ah! Kirjoittaminen on uutteraa joutilaisuutta, se minua
karvastelee. Samassa kun minä kirjoitan siitä, mitä olen tehnyt,
suututtaa minua sen ajan hukka, jonka kuluessa olisin voinut tehdä
jotain.

ELISABETH (ottaa käsikirjoituksen). Älä nyt ole noin kummallinen! Sinä
olet juuri ensimäisen Heilbronn-vankiutesi kohdassa.

GÖTZ. Se on aina ollut minusta kamala paikka.

ELISABETH (lukee). "Siellä oli yksinpä eräitä liittolaisiakin, jotka
sanoivat minulle, että minä olin tehnyt hullusti, kun olin saapunut
pahinten vihollisteni eteen, vaikka minä olisin voinut hyvin arvata,
että n'eivät minua kohtele sävyisästi. Siihen minä vastasin:" -- Nyt,
mitä sinä vastasit? Kirjoita eteenpäin.

GÖTZ. Minä sanoin: Jos minä niin usein olen henkeni hennonut panna
alttiiksi puolustaakseni muiden ihmisten tiluksia sekä rahoja, niin
enkö minä sitä hennoisi panna alttiiksi oman kunnian-sanani puolesta?

ELISABETH. Se maine sinulla on.

GÖTZ. Ja sitä n'eivät minulta riistä pois! Kaiken muun ne ovat minulta
ottaneet, konnun, vapauden --

ELISABETH. Tämä koskee juuri sitä aikaa, jolloin minä niitä
Miltenbergin ja Singlingenin miehiä tapasin ravintolassa, jotka eivät
minua tunteneet. Silloin oli minulla semmoinen ilo, kuin jos olisin
pojan synnyttänyt. He keskenään ylistivät sinua ja sanoivat: Hän on
oikea ritarin esikuva, urhoollinen ynnä jalo vapaudessaan, tyyni ynnä
uskollinen onnettomuudessa.

GÖTZ. Asettakoot minun eteeni yhdenkään, joka väittää, että minä olen
pettänyt sanani! Ja sen tietää Jumala, että minä olen enemmän hikoillut
palvelemassa lähimmäistäni, kuin omaa itseäni, että minä olen
työskennellyt ansaitakseni urhoollisen ja uskollisen ritarin nimeä,
enkä voittaakseni korkeita rikkauskasoja ynnä arvo-asteita. Ja,
Jumalalle olkoon kiitos! mitä olen pyytänyt, on minulle sallittu.

    LERSE, YRJÖ (tuoden metsällistä).

GÖTZ. Onnea, reippaat metsämiehet!

YRJÖ. Niiksi tätä on tultu reippaista ratsumiehistä. Saappaista on
sievä sukeutua tohveliksi.

LERSE. Metsästys on kuitenkin aina jotain ja tavallaan sotaa sekin.

YRJÖ. Jos tässä maassa ei vaan aina olisi tekemistä valtakunnan-huovien
kanssa. Muistuuko teidän mieleenne, armollinen herra, mitä te kerran
lailla profeetan ennustitte meille: että kun maailma kääntyy
ylös-alasin, niin meistä tulee metsämiehiä? Niitä me nyt ollaan
ilmankin.

GÖTZ. Yhteenpä käy; meidät on kiskaistu pois omalta piiriltämme.[77]

YRJÖ. Nämä ovat arveluttavia aikoja. Jo kahdeksan päivää sitten on
näyttäytynyt kamala pyrstötähti, ja koko Saksanmaa on tuskissaan: tuo
ilmiö ennustaa Keisarin kuolemaa. Hän on kovin sairas.

GÖTZ. Kovin sairas! Meidän ratamme lähenee loppuansa.

LERSE. Ja täällä läheisyydessä on vielä kauheampia mullistuksia
tekeillä. Talonpojat ovat nostaneet kamalan kapinan.

GÖTZ. Missä?

LERSE. Ihan Schwabenin sydämessä. Ne korventaa, polttaa ja murhaa. Minä
pelkään, että ne hävittää koko maan.

YRJÖ. Hirmuinen sota on ovella. Kapinaan on jo yhtynyt noin sata
paikkakuntaa, ja päivä päivältä enemmän. Myrskytuuli on äskettäin
kokonaisia metsiä kaataa lahmannut, ja vähää myöhemmin on nähty sillä
kulmalla, missä tuo kapina on alkanut, kaksi tulena hehkuvaa miekkaa
ristikkäin ilmassa.

GÖTZ. Silloin moni minun hyvistä herroistani ja ystävistäni myös kärsii
syyttömästi!

YRJÖ. Vahinko, että meidän ei käy lähtö ratsastamaan!



VIIDES NÄYTÖS.


    Talonpoikais-sota.

    Meteli ja hävitys muutamassa kylässä.

    VAIMOJA ynnä VANHUKSIA LAPSINEEN ja kuormineen.

JOKU VANHUS. Pois, pois, jotta vältettäisiin ne verikoirat!

JOKU VAIMO. Pyhä Jumala, kuin veripunainen on taivas, tuo mailleen
menevä aurinko veripunainen!

JOKU ÄITI. Se ennustaa tulipaloa.

JOKU VAIMO. Minun mieheni! Mieheni!

VANHUS. Pois! Pois! Metsään! (Mennä rehkivät ohi).

LINK. Kaikki tyyni maahan mäsäksi, mikä tekee vastarintaa! Kylä on
meidän. Ei saa mitään, mikä kelpaa, mennä hukkaan, ei mitään jäädä!
Kettäkää puti puhtaaksi ja rutosti! Me sytytetään kohta.

METZLER (juosten alas kummulta). Mitenkä täällä käy, Link?

LINK. Mullin mallin, näet sen; sinä tulit luppukarkeloon. Mistä matka?

METZLER. Weinsberg'istä. Siellä se oli juhla!

LINK. Mitenkä niin?

METZLER. Me pisteltiin niitä yhteen rijoon, että se oli aika hupi.

LINK. Ketä kaikkia?

METZLER. Diedrich von Weiler sai tanssia etumaisena. Se houkka! Me
kierryttiin niiden ympärille kokonainen, vimmakas joukko, ja hän
yläältä kirkontornin huipusta oisi tahtonut hyvällä hyvää tuumia meidän
kanssamme. Poks! Ampui joku hänelle kuulan otsaan. Me sinne ylös kuin
raju-ilma, ja ikkunasta ulos maahan se uros!

LINK. Ah!

METZLER (talonpojille). Te koirat, pitääkö minun teille antaa
kiireen-voidetta! Mitenkä ne kählystelee ja vitkastelee, nuo aasit!

LINK. Sytyttäkää! Että ne saavat siinä kärventyä! Eteenpäin!
Tuohistakaa vaan, te nahjukset!

METZLER. Sitten me kuletettiin ulos Helfenstein, Eltershofen, noin
kolmetoista aatelis-miestä, yhteensä likipitäin kahdeksankymmentä.
Juohdettiin ne ulos sille tasangolle, joka on Heilbronn'ia kohti. Se
oli yhtä riemuhuutoa ja telmettä meikäläisten puolelta, kun tuo pitkä
jono rikkaita vaivaisia syntisiä mennä vaelsi, toisiinsa silmäillä
tuijottivat, ja maa ja taivas! Saarrettuja olivat ne, ennen kuin
arvasivatkaan, ja kaikki pistettiin keihäällä maan marraksi.

LINK. Etten minä ollut siellä!

METZLER. Ei mulla ole kuuna päivänä ollut moista riemua.

LINK. Tuohustakaa vaan! Ulos!

JOKU TALONPOIKA. Kaikki on typö tyhjänä.

LINK. Niin virittäkää tuli joka nurkkaan!

METZLER. Syttyy siitä sievoinen juhannus-kokko. Kas, kuinka nuo urokset
siinä pylläköivät mullin mallin ja kurisivat kuin sammakot! Se tuntui
niin lämpymästi heiluskelevan sydämessäni kuin viinaryyppy. Siellä oli
eräs Rixinger. Kun se urho ennen ratsasti metsälle, sulkatöyhtö hatussa
ja sieramet torvella, ja ajoi edellään meitä koirain kanssa, ja
niin kuin koiria! Min' en ollut häntä äskettäin nähnyt, hänen
ajoharakka-naamansa siinä oikein äkki-oudostutti minua. -- Usus! keihäs
kylkiluiden lomaan, ja siinä hän makasi ja viruttihe nelin ryömin
toveriensa päällä. Kuin jänikset metsän-ajon käydessä sytkähteli ja
vavahteli nuo urokset sikin sokin.

LINK. Savu tupruaa jo aika lailla.

METZLER. Tuolta takapuolelta se palaa. Lähtään me saaliinemme tyynesti
menemään sinne suuren joukon luo.

LINK. Missä se on?

METZLER. Heilbronn'ista tänne päin. Ne on ymmällä johtajasta, jota
kaikki kansa pitäisi arvossa; sillä mehän ollaan ainoasti niiden
vertaisia, sen ne tuntevat ja käyvät vastahakoisiksi.

LINK. Ketä ne arvelevat?

METZLER. Max Stumpfia tai Götz von Berlichingeniä.

LINK. Se oisi hyvä, antaisipa vielä asialle jonkummoisen ulkomuodon,
jos Götz suostuisi. Häntä on aina pidetty hurskasmielisenä ritarina.
Ylös, ylös! Me lähtään Heilbronnia kohti. Huutakaa sitä kaikille!

METZLER. Tuo tuli loistaa meille vielä hyvän matkaa. Oletko sinä nähnyt
sitä suurta pyrstötähteä?

LINK. Olen. Se on kamala, hirmuinen enne! Jos me tehdään matkaa läpi
yön, niin saamme sen oikein nähdä. Se nousee näkyviin tuossa yhtä
käydessä.

METZLER. Ja näkyy ainoasti viisi neljännes-tuntia. Kuin käyrä käsivarsi
miekkoineen näyttää se olevan, niin verikeltapunainen.

LINK. Oletko nähnyt ne kolme tähteä sen miekan kärjessä ja lappeessa?

METZLER. Niin, ja se laaja pilvenkarvainen pyrstö tuhannen tuhansine,
säilän-näköisine sateineen, ja väliin pistää siinä kuin pikku miekkoja.

LINK. Minua se on hirvittänyt ja kammottanut. Ja tuo kaikki tyynni niin
kelmeän punertavaa ja sekaan monta suitsevaa, kirkasta liekkiä sekä
väliin kauheita naamoja karvaisine päineen ja tuuheine partoineen!

METZLER. Oletko nähnyt niitäkin? Ja tuo kaikki tyynni kiilua vipajaa
niin sikin sokin, kuin se lojuisi jossain verisessä meressä, ja huhtoo
niin sikin sokin, että sitä katsellessaan menee ihan äjennyksiin.

LINK. Hei! Ylös! (Pois).

       *       *       *       *       *

    _Kenttä_.

    Kaukana näyttää kaksi kylää ja luostari palaa hehkuvan.

    KOHL. WILD. MAX STUMPF. VÄKIJOUKKOJA.

MAX STUMPF. Te ette voi vaatia, että minun pitäisi ruveta teidän
johtajaksenne. Siitä ei olisi hyötyä minulle eikä teille. Minä olen
Pfalz-kreivin palvelija: kuinka minä saattaisin viholliseni johtaa omaa
herraani vastaan? Ja muuten, te aina epäilisitte, että minä en siinä
toimi täydestä sydämestä.

KOHL. Tiettiin hyvin, että kyllä sinulla syitä on, kun mieli
kieltäytymään tekee.

    GÖTZ, LERSE, YRJÖ (tulevat).

GÖTZ. Mitä te tahdotte minusta?

KOHL. Teidän pitää ruveta meille johtajaksi.

GÖTZ. Pitääkö minun rikkoa ritarillinen sanani Keisaria vastaan ja
lähteä ulos määrätystä piiristä?

WILD. Tuo ei ole mikään kieltäymisen syy.

GÖTZ. Ja vaikka olisinkin aivan vapaa, ja te tahtoisitte menetellä kuin
Weinsberg'issä aatelisia sekä herroja vastaan, ja niin edelleen
isännöidä, kuten ylt'ympäri maa palaa ja verin valuu, ja minun pitäis'
avustaa teitä tuossa riettaassa, raivokkaassa telmeessänne, ennen te
saisitte lyödä minut, niin kuin lyödään vimmainen koira kuoliaaksi,
kuin rupeamaan teidän pääksenne!

KOHL. Jos se ei oisi tapahtunut, ei se ehkä tapahtuis' enää koskaan.

STUMPF. Siinä juuri oli onnettomuus, että heillä ei ollut johtajaa,
jota olisivat kunnioittaneet, ja joka olisi voinut tyydyttää heidän
raivonsa. Götz, ota johto huostaasi, minä pyydän sinua! Ruhtinaat, koko
Saksanmaan kiittää vielä sinua siitä. Se koituu kaikille onneksi ja
siunaukseksi. Ihmisiä ynnä maita säästyy siten.

GÖTZ. Miks' et sinä sitä ota vastaan?

STUMPF. Minä olen sanoutunut irti niistä.

KOHL. Meill' ei ole siunaama-aikaa pitkiin, turhan mutkaisiin
tarinoihin. Lyhyesti sanoen, Götz! Ole meidän johtajamme, taikka varo
linnaasi ja omaa nahkaasi! Ja sitä myöten kaksi tuntia ajatusaikaa.
Vartioikaa häntä!

GÖTZ. Mitä sitä tarvitsee! Minä olen yhtä hyvin varma nyt kuin
sittenkin. Mitä varten te olette lähteneet liikkeille? Jälleen
vaatimaan vapauksianne ja oikeuksianne? Mitä te suotta riehutte
vimmassa ja turmelette maata? Jos te tahdotte kokonaan lakata tuhoja
tekemästä ja toimia kelpo miehinä, niin minä tahdon teille avulias olla
vaatimustenne puolesta ja viikon päivät teidän johtajanne.

WILD. Mitä on tapahtunut, se on ensi kiihkossa tapahtunut, eikä sinua
tarvita, meitä estämään vasta.

KOHL. Kolme kuukautta vähintään täytyy sinun lupautua olemaan.

STUMPF. Määrää yksi kuukaus, siihen voitte tyytyä molemmin puolin.

GÖTZ. Kyllä minun puolestani.

KOHL. Kätenne!

GÖTZ. Ja luvatkaa minulle, että te sen sopimuksen, jonka olette minun
kanssani tehneet, kirjallisesti lähetätte kaikkein joukkojen tiedoksi
ja seurattavaksi ankaran rangaistuksen uhalla.

WILD. Jo toki! Niin pitää tapahtua.

GÖTZ. Niin minä sitoudun olemaan kuukauden päivät.

STUMPF. Onnea! Vaan mitä sinä teetkin, niin säästä kuitenkin meidän
armollista herraamme, Pfalz-kreiviä.

KOHL (hiljaa). Vartioikaa häntä! Ett'ei kukaan saa puhutella häntä,
teidän läsnä-olematta.

GÖTZ. Lerse! Mene takaisin minun vaimoni luo. Ole apuna hälle! Hänen
pitää kohta saada sanomia minulta.

    (GÖTZ, STUMPF, YRJÖ, LERSE ja talonpoikia pois).

    METZLER, LINK (tulevat).

METZLER. Mikä sopimus se on, josta olemme kuulleet puhuttavan? Mitä se
sopimus tarkoittaa?

LINK. Häpeällistä on suostua tuommoiseen sopimukseen.

KOHL. Me tiedämme yhtä hyvin kuin tekin, mitä me tahdomme, ja
vallassamme on sen mukaan tehdä tahi olla tekemättä.

WILD. Tuon raivoamisen ja murhaamisen täytyy kuitenkin lakata kerran,
tänä päivänä tai huomenna! Nyt me olemme vielä saaneet kunnollisen
johtajankin.

METZLER. Mitä lakata! Sinä kavaltaja! Mitä varten me ollaan täällä?
Kostamassa vihollisillemme, itse kohotaksemme ylös niitä kukistamalla!
-- Täss' on joku ruhtinaan-palvelija[78] saanut teitä neuvoa.

KOHL. Tule, Wild, poikkeen, tuo on kuin järjetön luontokappale! (Pois).

METZLER. Menkää vaan! Teihin ei yhdy mikään joukko. Nuo lurjukset! --
Link, meidän pitää ne muut kiihottaa sytyttämään Miltenberg tuolla
toisella puolen, ja jos tora nousee tuon sopimuksen vuoksi, niin me
kerrassa lyödään kaikilta sopimus-pukareilta päät poikki.

LINK. Kuitenkin meidän puolellamme on se suuri joukko.

       *       *       *       *       *

    _Vuori ja laakso_.

    Mylly taustana. Joukko RATSUMIEHIÄ. WEISLINGEN (tulee ulos
    myllystä FRANSIN ja yhden SANANSAATTAJAN kanssa).

WEISLINGEN. Minun hevoseni! -- Te varmaan olette ilmoittanut niille
toisillekin herroille?

SANANSAATTAJA. Vähintään seitsemän lippua tulee saapuville, samalla
kuin tekin, metsässä Miltenbergin takana. Talonpojat kulkevat
alapuolella. Kaikkialle on sanansaattajoita lähetetty, koko liittokunta
on oleva ennen pitkää yhdessä. Osumatta se ei voi olla; sanotaan, että
ne ovat eripuraisia keskenään.

WEISLINGEN. Sitä parempi! -- Frans!

FRANS. Armollinen herra!

WEISLINGEN. Toimita täsmälleen se! Sen minä istutan sinun sieluusi.
Anna rouvalle tämä kirje! Hänen pitää poistua hovista ja siirtyä minun
linnaani! Oitis! Sinun pitää omin silmin nähdä, että hän lähtee pois ja
matkalle, sekä ilmoittaa sitten minulle hänen lähtönsä.

FRANS. Pitää tapahtua, niin kuin te käskette.

WEISLINGEN. Sano hälle, että hänen _pitää_ tahtoa! (Sanansaattajalle).
Opasta nyt meitä suorinta ja parasta tietä myöten.

SANANSAATTAJA. Meidän täytyy taivaltaa kiertoteitä. Vedet ovat nousseet
tulville kaikki tuosta kauheasta sateesta.

       *       *       *       *       *

    Jaxthausen.

    ELISABETH. LERSE.

LERSE. Lohduttakaa mieltänne, armollinen rouva!

ELISABETH. Kyyneleitä oli silmissä hänellä, kun hän heitti hyvästiä
minulle. Se on julman julmaa!

LERSE. Hän vielä palautuu sieltä.

ELISABETH. Ei se ole se, joka minua surettaa. Kun hän lähti matkalle,
hankkimaan mainehikasta voittoa, en minä silloin tuntenut sydämessäni
tätä tuskaa. Minä ilolla odotin hänen palautumistaan, tuota joka minua
nyt hirvittää.

LERSE. Niin jalo mies --

ELISABETH. Älä häntä mainitse niin, se tuottaa vaan uutta tuskaa! Nuo
konnat! Ne uhkasivat tappaa hänet ja polttaa hänen linnansa. -- Jos hän
enää palautuu tänne -- minä näen hänet synkkänä, synkkänä. Hänen
vihollisensa sepittävät valheellisia haastepykäliä, eikä hän pysty
sanomaan: Ei!

LERSE. Hän sekä pystyy että sanoo.

ELISABETH. Hän on rikkonut sanansa. Sano: ei!

LERSE. Ei! Hänet oli pakoitettu; millä perusteella voi tuomita häntä?

ELISABETH. Ilkeys ei hae perusteita, paitsi vaan aiheita. Hän on
antautunut kapinoitsijain, pahantekijäin ja murhamiesten seuraan, on
kulkenut niiden etupäässä. Sano: ei!

LERSE. Herjetkää pois kiduttamasta itseänne ja minua. Eivätkö ne ole
juhlallisesti luvanneet hänelle, että he eivät enää ryhdy mihinkään
tuhotöihin, moisiin kuin Weinsberg'in luona? Enkö minä itse kuullut
niiden sanovan puoleksi katuvalla mielellä: Jos se ei olisi jo
tapahtunut, ei se ehkä tapahtuisi enää? Eikö ruhtinasten ja herrain
täytyisi sittenkin olla kiitollisia hänelle siitä, kun hän
vapaatahtoisesti oli ruvennut vallattoman kansan johtajaksi,
tyystyttääksensä niiden raivoa, säästyttääksensä niin paljon ihmisiä
sekä omaisuuksia?

ELISABETH. Sinä olet ihmis-rakas asianajaja. Jos ne hänet vangiksi
ottaisivat, häntä kuin kapinallista kohtelisivat ja hänen harmaan
päänsä -- Lerse, minä tulisin mielipuoleksi!

LERSE. Lähetä uni virvoittamaan hänen ruumistansa, rakas ihmisten isä,
jos sinä et tahdo mitään lohdutusta antaa hänen sielullensa!

ELISABETH. Yrjö on luvannut tuoda sanomia. Hän myöskään ei saane, niin
kuin hän tahtoo. Heidän tilansa on pahempi kuin vankien! Minä tiedän,
että heitä vartioidaan kuin vihollisia. Se hyvä Yrjö! Se ei tahtonut
luopua herrastaan.

LERSE. Sydäntäni vihloi, kun hän minut lähetti luotaan. Jos te ette
oisi tarvinnut minun apuani, niin ei kaikki kurjimman kuoleman
vaaratkaan oisi voineet minua erottaa hänestä.

ELISABETH. En tiedä, missä lienee Sickingen. Jos minä vaan Marialle
voisin lähettää sanoman!

LERSE. Kirjoittakaa te vaan, kyllä minä kirjeen toimitan sinne. (Pois).

       *       *       *       *       *

    _Muutaman kylän luona_.

    GÖTZ. YRJÖ.

GÖTZ. Pikaan ratsahille, Yrjö! Minä näen Miltenberg'in palavan. Niinkö
ne pitävät sopimuksen! Ratsasta sinne, sano niille mielen-aivoitus! Ne
murhapolttajat! Minä sanoudun irti niistä. Ne ottakoot mustalaisen
johtajakseen älköötkä minua! Pikaan, Yrjö! (Yrjö pois). Soisin, että
minä oisin tuhat peninkulmaa täältä ja makaisin syvimmässä tyrmän
loukossa, mikä suinkin löytyy Turkinmaalla. Jos vaan kunnialla voisin
päästä niistä! Minä koetan päivät pääksytysten taivuttaa niiden
uppiniskaisuutta, lausun mitä katkerimpia totuuksia, että
joutaisivatkin kyllästyä minuun ja erottaa minut.

    _Joku tuntematon_.

TUNTEMATON. Jumala avuksi teille, sangen jalo herra!

GÖTZ. Kost' Jumala teille! Mitä sanomaa te tuotte? Mikä nimenne?

TUNTKMATON. Ei se tee mitään asiaan. Minä vaan tulin sanomaan teille,
että teidän päänne on vaarassa. Ne kapinan-johtajat ovat kyllästyneet
teihin, eivät siedä teiltä niin kovia sanoja enää, ovat päättäneet
raivata teidät pois tieltä. Malttakaa siis mielenne, tai katsokaa
mitenkä te pääsette väistymään, ja Jumala johtakoon teitä! (Pois).

GÖTZ. Kuulkaa! Vielä yksi sana! -- (Itsekseen). Että tällä tavoin sinun
pitää menettää elämäsi, Götz, ja näin päättää! Olkoonpa sitten! Niin on
minun kuolemani varmin todistus maailman edessä siitä, että minulla ei
ole mitään yhteistä ollut niiden koirain kanssa.

    _Muutamia talonpoikia_.

ENSIMÄINEN TALONPOIKA. Herra, herra! Ne on lyöty, ne on vangittu.

GÖTZ. Ketkä?

TOINEN TALONPOIKA. Ne, jotka sytyttivät Miltenberg'in. Yksi
liittolaisjoukko vetäytyi vuoren takaa näkyviin ja äkkiä hyökkäsi
niiden päälle.

GÖTZ. Niitä odottaa ansaittu palkka. -- O, Yrjö! Yrjö! -- Hänet on
vangittu samalla kertaa kuin ne ilkiöt. -- Minun Yrjöni! Yrjöni! --

    KAPINANJOHTAJAT (tulevat).

LINK. Ylös, herra johtaja, hei! Nyt ei ole aika virkailla. Vihollinen
on lähellä, ja voimakas.

GÖTZ. Kuka sytytti Miltenberg'in?

METZLER. Jos te tahdotte mutkia tehdä, niin teille näytetään, mitenkä
niitä ei tehdä yhtään.

KOHL. Pitäkää huolta sekä meidän nahkastamme että omastanne! Ylös,
ylös!

GÖTZ (Metzlerille). Mitä sinä uhkailet minulle? Sinä epäkelpo!
Luuletko, että sinä minusta olet pelottavampi, sen vuoksi kun kreivi
Helfensteinin veri tahraa sinun vaatteitasi?

METZLER. Berlichingen!

GÖTZ. Sinä saat kernaasti mainita minun nimeni, eivät sitä minun
lapseni vasta tarvitse hävetä.

METZLER. Pois, sinä pelkuri! Ruhtinaan-kätyri! Ruhtinaan-kätyri!

GÖTZ (lyöpi häntä päähän, että hän kukistuu. Toiset tulevat väliin).

KOHL. Te olette raivossa. Vihollinen ryntää ahdistamaan joka haaralta,
ja te vaan riitelette!

LINK. Hei! Ylös! Telme ja tappelu.

    Weislingen. Ratsumiehiä_.

WEISLINGEN. Ajakaa niitä perästä! Ne pakenevat. Älkää antako sateen tai
yön itseänne haitata. Götz on niiden joukossa, kuulen ma. Koettakaa
kaikin mokomin tavoittaa hänet! Hän on pahoin haavoitettuna, sanovat
meidän miehemme. (Ratsurit pois). Ja kun minä saan kiini sinut!
-- Se on vielä armo, jos me salaa vankilassa täytämme sinun
kuoleman-tuomiosi. -- Niin haihtuu hän pois ihmisten ilmoista ja
muistosta lopen, ja sinä voit sitten vapaammin hengittää, hullumainen
sydän![79] (Pois).

       *       *       *       *       *

    Yö jylhässä metsässä.

    _Mustalais-leiri_.

MUSTALAIS-MUIJA (nuotion ääressä). Laaji olkikattoa kuopan ylle, tyttö,
kaatuu kyllä vettä, räntää yö umpeen!

MUSTALAIS-POIKA (tulee). Yks' peltorotta, maammo. Kas! pari
metsärottaa.

MUIJA. Mun pitää nylkeä net ja kärventää sulle, ja saat
turkin kelsilöistä. -- Sin'oot vereen tullut.

POIKA. Rotta on hammastant mua.

MUIJA. Haes mulle kuivaa puutaa, jotta nuotio saisi roihuamaan, siihen
kun sun isäs saapuu; se on kai märkä kuin kuikka.

TOINEN MUSTALAIS-MUIJA (lapsi seljässä).

ENSIMÄINEN MUIJA. Oot sie näpistänt kosolta?

TOINEN MUIJA. Himenen kyllä. Maa on täys temmellyst' ylt'-ympäri, ei
huoli olla henkestään varma. Palaa kaks kylää loimottaa.

ENSIMÄINEN MUIJA. Liekkö tuolla tulipalo tuo loimo? Oon silmäillyt sitä
pitkään. Ollaan nykyestään niin tottununna taivosen tulimerkkilöihin.

    MUSTALAIS-PÄÄLLIKKÖ ja kolme MUSTALAISTA (tulee).

PÄÄLLIKKÖ. Kuuletteko tuota villiä metsästäjää?[80]

ENSIMÄINEN MUSTALAINEN. Se karkaa suoraa päätä meidän päälle.

PÄÄLLIKKÖ. Kuinka koirat haukkuvat! Hau! Hau!

TOINEN MUSTALAINEN. Ruoskat läiskähtelee.

KOLMAS MUSTALAINEN. Metsästäjät riemuiten huhuilevat: halloo! hoi!

MUSTALAIS-MUIJA. Tuokaa, perkeleellä, tänne esiin tarakat!

PÄÄLLIKKÖ. Ollaan kalastettu sameassa vedessä.[81] Talonpojat ryöstäät
itse. On ollut meille hyvin suotuisaa.

TOINEN MUIJA. Mitäs sull'on, Wolf?

WOLF. Jänis ja kukko. Paistinvarras. Nivakka palttinaa. Kolme kauhaa ja
yhdet suitset.

STICKS. Villavaippa on mulla, yks saapas-pari, ja taulaa ja tulikiveä.

MUIJA. Kaikki tyyni likomärkänä, pitää kuivattaa. Tuokaa tänne!

PÄÄLLIKKÖ. Kuule, yks hevonen! Me'e, katso, mit' on!

GÖTZ (hevosella). Jumalalle kiitos! Tuolla näkyy tulta, ne on
mustalaisia. Haavani vuotaa verta kovin, vihollinen kintereillä. Pyhä
Jumala, sinä annat minun loppua kauheasti!

PÄÄLLIKKÖ. Tietääkö se rauhan sanomaa, ettäs tulet?

GÖTZ. Minä rukoilen teiltä apua. Minun haavani näännyttää minut lopen.
Auttakaa minua satulasta!

PÄÄLLIKKÖ. Auta häntä! Jalo mies sekä olennolleen että sanoilleen.

WOLF (supattaa). Se on Götz von Berlichingen.

PÄÄLLIKKÖ. Olkaa tervetullut! Kaikki mitä meillä on, on teidän hyväksi.

GÖTZ. Kiitos teille!

PÄÄLLIKKÖ. Tulkaa sisälle minun telttaani.

       *       *       *       *       *

    Mustalais-päällikön teltta.

    PÄÄLLIKKÖ. GÖTZ.

PÄÄLLIKKÖ. Huuda mammaa, että hän tulee ja tuopi tänne retvanan juurta
ja laastaria!

GÖTZ (soljauttaa haarniskansa pois).

PÄÄLLIKKÖ. Tässä on minun juhlapäivä-jakkuni.

GÖTZ. Kost' Jumala!

MUSTALAIS-MUIJA (sitelee häntä).

PÄÄLLIKKÖ. On sydämellisen rakasta minulle, että saadaan teitä nähdä
meidän luonamme.

GÖTZ. Tunnetteko te minut?

PÄÄLLIKKÖ. Ken ei teitä tuntisi! Götz, veremme ja henkemme hennotaan
panna teitä puolustamassa.

SCHRICKS. Tulee metsän halki ratsumiehiä. Ovat liittolaisjoukkoja.

PÄÄLLIKKÖ. Teidän vainomiehiänne! N'ei pääse teihin saakka! Hei,
Schricks, hei! Sano muillekin! Me tunnetaan lymyonkalot paremmin, kuin
ne, me ammutaan ne kumoon, ennen kuin ne ennättää saada meitä
näkimeensä.

GÖTZ (yksinään). O, Keisari! Keisari! Ryövärit varjelevat sinun
lapsiasi. Kuuluu kovaa ammuntaa. Nuo metsäläis-utrat, jäykkiä omassa
sävyssään sekä uskollisia!

MUSTALAIS-MUIJA. Pelastakaa itsenne! Viholliset pääsee väkineen
voitolle. Hai!

GÖTZ. Missä on minun hevoseni?

MUIJA. Aivan lähellä.

GÖTZ (vyöttää itsensä, ja istuksen satulaan, ilman haarniskatta).
Viimeinen kerta pitää niiden tuta minun kättäni. En minä vielä ole niin
heikko. (Ratsastaa pois).

MUSTALAIS-MUIJA. Hän ajaa täyttä neliä meikäläisten luo. (Pako).

WOLF. Pois! Pakoon! Kaikki on mennyttä! Meidän päällikkömme on ammuttu!
Götz vankina! (Naisten parku ja pako).

       *       *       *       *       *

    _Adelheidin sankykamari_.

ADELHEID (kirje kädessä). Hän, tai minä! Se kopeilija! Uhkaa minua! --
Me aijomme ennättää sinun edellesi. Mikä hiipii salin läpi?
(Koputetaan.) Kuka on siellä ulkona?

FRANS (vienosti). Avatkaa minulle, armollinen rouva!

ADELHEID. Frans! Hän kyllä ansaitsee sen, että mä avaan hälle. (Laskee
hänet sisään).

FRANS (lankee kaulaan). Rakas, armollinen rouva!

ADELHEID. Häpeämätön! Jos sinut olisi joku kuullut!

FRANS. Oi, nukkuu kaikki, kaikki tyynni!

ADELHEID. Mitä sinä tahdot?

FRANS. Minä en saa rahtuakaan rauhaa. Minua kiusaa herrani uhkaukset,
teidän kohtalonne, minun oma sydämeni!

ADELHEID. Hän taisi olla tuiki äkäisenä, kun sinä hyvästiä heitit?

FRANS. Jommoisena min'en ole herraa nähnyt muulloin. Minun linnaani
pitää hänen siirtyä, sanoi, hänen _pitää_ tahtoa!

ADELHEID. Ja me tottelemme?

FRANS. Minä en tiedä mitään, armollinen rouva.

ADELHEID. Petetty, hassumainen poika, sinä et huomaa, mitä tuo
tarkoittaa. Hän tietää, että minä täällä olen varmaan turvassa. Hän on
jo kauvan vaaninut minun vapauttani. Hän tahtoo minut omille
tiluksillensa. Siellä on hänellä valta minua kohdella sen mukaan mitä
viha pistää hänen päähänsä.

FRANS. Niin hän ei saa tehdä ikinä!

ADELHEID. Aijotko sinä estää häntä?

FRANS. No hän ei saa!

ADELHEID. Minä jo ennakolta näen koko kurjuuteni. Linnastansa hän minut
raastaa väkivallalla, sulkee minut johonkin luostariin, teljen taakse.

FRANS. Kuolema ja kadotus!

ADELHEID. Tahdotko sinä pelastaa minut?

FRANS. Ennen kaikki![82] kaikki!

ADELHEID (itkien ja sylin langeten Fransin kaulaan). Frans! Ah
pelastuaksemme!

FRANS. Hänen pitää kukistua maahan, ja minä tahdon astua jalkani hänen
niskansa päälle.

ADELHEID. Ei mitään kiihkoa! Sinun pitää saada minulta kirje hänelle,
täysi nöyryyttä, että minä muka tottelen. Ja tästä pikku pullosta
tipauta hälle pisara juoman sekaan.

FRANS. Antakaa! Teidän pitää olla vapaa!

ADELHEID. Vapaa! Kun sinun ei enää tarvitse vavisten varpaillasi hiipiä
minun huoneeseeni eikä minun enää hätäjälin kuiskata sinulle: Tielle,
Frans, päivä koittaa!

       *       *       *       *       *

    Heilbronn.

    _Tyrmän edusta_.

    ELISABETH. LERSE.

LERSE. Jumala ottakoon teiltä pois tämän tuskan, armollinen rouva!
Maria on täällä.

ELISABETH. Jumalan kiitos! Lerse, me ollaan vajottu kauheaan surun
alhoon. Niin se nyt on, kuin minä aavistin kaikki. Vankina, niin kuin
kapinannostajat, pahantekijät, heitettynä syvimpään tyrmään --

LERSE. Minä tiedän kaikki.

ELISABETH. Et mitään, et mitään, et mitään sinä tiedä, viheliäisyys on
liika suuri! Hänen ikänsä, hänen haavansa, hiipivä kuume, ja enemmän
kuin tämä kaikki, vielä hänen sielunsa synkkyys sen vuoksi että näin
pitää hänestä tulla loppu.

LERSE. Myös tämä, että Weislingen on keisarillinen komisarius.

ELISABETH. Weislingen?

LERSE. On käytetty tavattoman ankaraa eksekutsionia. Metzler on
poltettu elävältä, satoja on rattahin ruhjottu, seipääseen pistetty,
mestattu, neljäksi reväisty hevosten vetäisemällä. Kauttaaltaan tämä
maa on ikään kuin mikä teurashuone, jossa ihmis-lihaa on kaupan
polkuhinnasta.

ELISABETH. Weislingen komisarius! O, Jumala! Yksi toivon säde, Marian
pitää mennä hänen tykönsä, hän ei voi siltä kieltää mitään. Hänellä on
aina ollut hento sydän, ja kun hän näkee sen ihmisen, jota hän rakasti
niin, jonka hän on saattanut niin onnettomaksi. Missä on Maria?

LERSE. Yhä vielä ravintolassa.

ELISABETH. Vie minut sen luo. Sen täytyy heti lähteä. Minä pelkään
pahinta.

       *       *       *       *       *

    _Weislingenin linna_.

WEISLINGEN. Minä olen niin sairas, niin heikko. Kaikki minun luuni on
ontot. Katala kuume on niistä kalvanut pois ytimen. Ei yön lepoa, ei
päivän rauhaa. Puolihorroksissa myrkyllisiä unia. Mennä yönä minä olin
kohtaavinani metsässä Götz'in. Hän paljasti miekkansa ja vaati minua
mittelyyn. Minä tapasin omaa miekkaani, käsi kieltäytyi minua
palvelemasta. Silloin hän pisti miekkansa tuppeen, viskasi vaan minuun
halveksivan silmäyksen ja astui minun ohitseni. -- Hän on vankina, ja
minä vapisen hänen edessänsä. Kurja ihminen! Sinun sanasi on hänet
kuolemaan tuominnut, ja sinä kauhistut, kuin minkä pahan tehnyt, hänen
uni-olentonsa edessä! -- Ja pitääkö hänen kuolla? -- Götz! Götz! -- Me
ihmiset emme johda omaa elämäämme itse; pahoille hengille on annettu
valta, että ne meidän turmioksemme harjoittavat helvetin-ilkeyttään
(itsekseen). Voipunut! voipunut! Kuin kynteni on niin siniset! --
Kylmä, kylmä, jäytävä hiki lamauttaa joka jäseneni. Kaikki tyynni
pyörii minulla silmäini edessä. Voisinkohan nukkua! Ah!

MARIA (astuu sisään).

WEISLINGEN. Jesus Maria! -- Jätä minut rauhaan! Jätä minut rauhaan! --
_Se_ olento puuttui vielä! Hän kuolee, Maria kuolee ja ilmestyy
minulle. -- Jätä minut, autuas henki! Minä olen kurja ilmankin.

MARIA. Weislingen, en minä ole mikään henki. Minä olen Maria.

WEISLINGEN. Se on hänen äänensä.

MARIA. Minä tulen sinulta rukoilemaan veljeni elämää. Hän on syytön,
niin rangaistavalta kuin hän näyttäneekin.

WEISLINGEN. Vaiti, Maria! Sinä taivaan enkeli tuot helvetin tuskat
mukanasi. Älä puhu enää!

MARIA. Ja minun veljeni pitää siis kuolla? Weislingen, se on
kauhistavaa, että minun tarvitsee sanoa sinulle, että hän on
syytön, että minun täytyy kujerrella, sinua hillitäkseni kaikkein
kamalimmasta murhasta. Sinun sielusi on sisimpiä syvyyksiänsä myöten
vihoilis-voimain vallassa. Ja tuo on Adelbert'iä!

WEISLINGEN. Sinä näet, kalman kuluttava huoku on minut manalle
puhaltanut, minun voimani vaipuu hautaan päin. Minä kuolisin kurjana,
ja sinä tulet, syöstäksesi minut epätoivoon. Jos minä voisin puhua,
niin sinun mitä katkerin vihasi sulaisi sääliksi ja surkutteluksi. O,
Maria! Maria!

MARIA. Weislingen, minun veljeni kituu sairaana vankilassa. Hänen
vaikeat haavansa, hänen ikänsä! -- Ja jos sinä hennoisit hänen harmaan
päänsä -- Weislingen, me joutuisimme toivottomuuteen.

WEISLINGEN. Jo riittää. (Soittaa).

FRANS (äärettömässä mielenliikutuksessa). Armollinen herra!

WEISLINGEN. Paperit tuolta, Frans!

FRANS (hakee ne).

WEISLINGEN (repäisee auki muutaman vihkon ja näyttää Marialle
erästä paperia). Tässä on sinun veljesi kuoleman-tuomio
allekirjoituksineen.

MARIA. Taivaan Jumala!

WEISLINGEN. Ja noin minä repäisen rikki sen! Hän elää! Mutta voinko
minä uudestaan luoda, mitä olen tuhonnut? Älä itke noin, Frans! Hyvä
poika, minun kurjuuteni koskee syvästi sinun sydämeesi.

FRANS (lankee hänen eteensä ja likistää hänen polviansa).

MARIA (itsekseen). Hän on hyvin kipeä. Hänen hahmonsa murtaa minun
sydämeni. Kuinka minä rakastin häntä! Ja nyt minä näin lähellä häntä,
kuinka elävästi sen tunnen!

WEISLINGEN. Frans, nouse ylös ja heitä itku! Minä toivottavasti voin
vielä toipua. Eteenpäin elävän mieli.

FRANS. Ette koskaan, koskaan! Teidän täytyy kuolla.

WEISLINGEN. Minunko täytyy?

FRANS (pois suunnalta). Myrkkyä! Myrkkyä! Omalta vaimoltanne! Minä!
Minä! (Syöksyy ulos).

WEISLINGEN. Maria, juokse häntä katsomaan. Hän on epätoivon houreissa.
(Maria rientää ulos). Myrkkyä omalta vaimoltani! Voi! Voi! Minä jo
tunnen. Piina ja kuolema!

MARIA (toisesta huoneesta). Apua! Apua!

WEISLINGEN (yrittää nousta). Jumala, enkö minä jaksa!

MARIA (tulee). Hän on poissa. Salin akkunasta syöksyi hän raivoksissa
Mainin uomaan.

WEISLINGEN. Hyvä on hänelle! Sinun veljelläsi ei ole mitään vaaraa. Ne
muut komisariukset, etenkin Seckendorf, ovat hänen ystäviänsä. He
suovat heti ritarillisen vankeuden hänelle, hänen sanaansa luottaen.
Hyvästi, Maria ja mene!

MARIA. Minä jäisin sinun luoksesi, sä hyljätty raukka!

WEISLINGEN. Kyllä raukka ja hyljätty! Sinä olet hirmuinen kostaja,
Jumala! -- Minun vaimoni --

MARIA. Heitä pois nuo ajatukset. Käännä sydämesi Armahtajan puoleen.

WEISLINGEN. Mene, rakas sielu, anna minun jäädä omaan kurjuuteeni. --
Kauhistavaa! Myös sinun läsnä-olosi, Maria, tää viimeinen lohtu, on
tuskaa.

MARIA (itsekseen). Vahvista minua, o Jumala! Minun sieluni sortuu hänen
sielunsa kanssa.

WEISLINGEN. Voi! Voi! Myrkkyä omalta vaimoltani! -- Minun Frans'ini
tuon iljetyksen viettelemä! Kuinka se vartoo kuulokorvana airutta, joka
saattaisi sanoman: Hän on kuollut! Ja sinä, Maria! Maria! Miksi sinä
olet tullut jokaista minun nukkuvaa synti-muistoani herättämään! Jätä
minut, että minä kuolisin pois!

MARIA. Anna minun jäädä! Sinä olet yksin. Ajattele, että minä olen
sinulla sairaan-hoitajana. Unhota kaikki! Suokoon Jumala niin kaikki
sinulle anteeksi, kuin minä sinulle suon kaikki tyynni anteeksi!

WEISLINGEN. Sinä, sielu, täysi rakkautta, rukoile minun puolestani,
minun puolestani! Minun oma sydämeni on teljessä.

MARIA. Hän tulee armahtamaan sinua. -- Sinä olet voipunut.

WEISLINGEN. Minä kuolen, kuolen, ja en voi kuolla tyhjään -- rauveten.
Ja tässä kauheassa elämän ja kuoleman kamppauksessa on helvetin-tuskat.

MARIA. Armahtaja, armahda häntä! Vaan yksi ainoa säde _sinun_
rakkauttasi suo hänen sydämeensä, että se avautuisi lohdutukselle, ja
hänen henkensä saisi viedä toivon, elämäntoivon myötänsä kuoloon!

       *       *       *       *       *

    _Synkkä, ahdas holvi_.

    SALAISEN TUOMIO-ISTUIMEN JÄSENIÄ. (Kaikki naamaroituja).

VANHIN. Salaisen tuomio-istuimen[83] tuomarit, vannokaa köyden
ja kalvan uhalla, että olette vilpittömät, että tuomitsette
hengenrikos-asiassa, rankaisette hengenrikos-asiassa, ikään kuin
Jumala! Onko teidän sydämenne puhtaat ja teidän kätenne, niin nostakaa
kätenne ylös, huutakaa kirousta ja tuhoa pahantekijäin päälle: Kirous!
Tuho!

KAIKKI. Kirous! Tuho!

VANHIN. Huutaja, alota oikeudenkäynti!

HUUTAJA. Minä huutaja huudan kannetta pahantekijöitä vastaan. Jonka
sydän on puhdas, jonka kädet on puhtaat saattaakseen vannoa köyden ja
kalvan uhalla, hän syyttäköön köyden ja kalvan kautta! syyttäköön,
syyttäköön!

SYYTTÄJÄ (astuu esiin). Minun sydämeni on puhdas pahanteosta, käteni
puhtaat viattomasta verestä. Jumala, anna minulle anteeksi pahat
ajatukset ja varjele pahan-tahto teosta! Minä nostan ylös käteni ja
syytän, syytän, syytän!

VANHIN. Ketä sinä syytät?

SYYTTÄJÄ. Syytän minä köyden ja kalvan uhalla Adelheid von
Weislingeniä. Hän on tehnyt itsensä syypääksi aviorikokseen, on
miehensä myrkytyttänyt tämän aseenkantaja-pojalla. Poika on itse
tuominnut itsensä, mies on kuollut.

VANHIN. Vannotko totuuden Jumalalle, syyttäväsi totuuden mukaan?

SYYTTÄJÄ. Minä vannon.

VANHIN. Ja jos syyte löyttäisiin vääräksi, tarjoatko sinä oman kaulasi
murhaajan ja aviorikkojan rangaistusta kärsimään?

SYYTTÄJÄ. Minä tarjoon.

VANHIN. Teidän äänenne! (He puhelevat salaa vanhimmalle).

SYYTTÄJÄ. Salaisen tuomio-istuimen tuomarit, minkä tuomion te nyt
langetatte Adelheid von Weislingenille, joka on tullut syytetyksi
aviorikoksesta ja murhasta?

VANHIN. Kuolla pitää hänen! Kuolla katkera, kaksinainen kuolema.
Köydellä ja tikarilla pitää hänen saada kaksinkertainen kosto
kaksinkertaisesta pahanteosta! Ojentakaa kätenne ylös ja huutakaa tuhoa
hänen päällensä! Tuho! Tuho! Kostajan käsiin!

KAIKKI. Tuho! Tuho! Tuho!

VANHIN. Kostaja! Kostaja, astu esiin.

KOSTAJA (esiytyy).

VANHIN. Tartu tässä köyteen ja kalpaan, tuhotaksesi hänet taivaan
kasvojen edessä, kahdeksan päivän kuluessa! Missä sinä tapaat
hänet -- alas, alas hän tomuun! -- Tuomarit, te jotka tuomitsette
hengenrikos-asiassa, ikään kuin Jumala, varjelkaa sydämenne pahanteosta
ja kätenne viattomasta verestä!

       *       *       *       *       *

    _Talo lähellä ravintolaa_.

    MARIA. LERSE.

MARIA. Hevoset ovat saaneet levähtää kyllin. Meidän pitää lähteä,
Lerse.

LERSE. Levätkäähän toki huomiseen asti. Yö on kovin jylseä.

MARIA. Lerse, min' en saa rauhaa, ennen kuin näen veljeni. Koetaan
rientää! Ilma kirkastuukin; meillä on odotettavissa kaunis päivä.

LERSE. Niin kuin te käskette.

       *       *       *       *       *

    Heilbronn.

    _Vankila_.

    GÖTZ. ELISABETH.

ELISABETH. Minä pyydän sinua, rakas mieheni, puhu minulle! Sinun
vaiti-olosi huolestuttaa minua. Sinä hehkut sammuksiin oman itsesi
sisässä. Tule, katsotaan haavojasi; ne paranee aika lailla. Tuossa
alakuloisuuden synkkyydessä en tunne minä sinua enää.

GÖTZ. Etsitkö sinä Götz'iä? Hän on jo kauvan sitten ollut ja mennyt. Ne
ovat minun erä erältä silponeet, mun käteni, mun vapauteni, mun
omaisuuteni, mun hyvän nimeni ja maineeni. Minun pääni, mitä sen
on?[84] -- Mitä te olette kuulleet Yrjöstä? Onko Lerse rientänyt
noutamaan häntä?

ELISABETH. On, rakas ystävä![85] Nouse pystyyn, voi paljon kääntyä.

GÖTZ. Kenen Jumala lyöpi alas, se ei nouse pystyyn itse. Minä tiedän
parhaiten, mikä painostaa minun hartioitani. Kovaa-onnea kokemaan olen
minä tottunut. Täss' ei nyt ole Weislingen yksin, ei talonpojat yksin,
ei Keisarin kuolema ja mun haavani. -- Täss' on kaikki yhdessä. Mun
hetkeni on tullut. Minä toivoin, että se olisi samoin kuin minun
elämäni. Tapahtukoon _Hänen_ tahtonsa!

ELISABETH. Etkö sinä tahtoisi syödä jotain?

GÖTZ. En mitään, hyvä rouva! Katsos, kuin tuolla ulkona paistaa
aurinko!

ELISABETH. Oikein kaunis kevätpäivä.

GÖTZ. Rakas puolisoni, jos sinä voisit puhutella vartijan, jotta hän
suostuisi puoleksi tuntia päästämään minut pikku puistoonsa, että minä
siellä saisin nauttia armasta aurinkoa, kirkasta taivasta ja raitista
ilmaa!

ELISABETH. Ihan heti! ja kyllä hän suostuukin.

    _Pieni puisto tyrmän vieressä_.

    MARIA. LERSE.

MARIA. Mene sisään ja katso, mitenkä siellä on. (Lerse pois).

    ELISABETH. VANGINVARTIJA.

ELISABETH. Jumala teille palkitkoon rakkautenne ja uskollisuutenne
minun herraani kohtaan! (Vartija pois). Maria, mitä sanomia sinä tuot?

MARIA. Veljeni turvallisuuden vakuutta. Ah! mutta minun sydämeni on
särjetty. Weislingen on kuollut, oman vaimonsa myrkyttämänä. Minun
mieheni väikkyy hengen vaarassa. Ruhtinaat käyvät taistelussa ylen
mahtaviksi häntä kohti; sanotaan, että hänet on suljettu ja piiritetty.

ELISABETH. Älä usko huhuja. Äläkä anna Götz'in huomata mitään.

MARIA. Kuinka hän jaksaa?

ELISABETH. Minä jo pelkäsin, että hän ei elä siihen asti, kun sinä
tulet takaisin. Herran käsi makaa raskaana hänen päällänsä. Ja Yrjö on
kuollut.

MARIA. Yrjö! Se kultainen poika!

ELISABETH. Kun ne katalat olivat sytyttäneet Miltenberg'in palamaan,
lähetti hänet herransa sinne, että hän tyystyttäisi niitä. Siellä oli
karannutkin joukko liittolaisia niiden kimppuun. -- Yrjö! Oisivatkin ne
kaikki puoltansa pitäneet, niin kuin hän -- niillä oisi kaikilla
täytynyt olla hyvä omatunto. Monta on pistetty kuoliaaksi, ynnä
Yrjökin. Hän kuoli kuin kunniallinen ratsumies.

MARIA. Tietääkö sen Götz?

ELISABETH. Me pidämme sitä salassa häneltä. Hän kysyy minulta kymmenen
kertaa päivässä ja lähettää minut kymmenen kertaa päivässä
kuulostamaan, mitenkä jaksaa Yrjö. Minä en hirviä antaa hänen
sydämellensä tätä viimeistä iskua.

MARIA. O, Jumala! Mitä on tämän maallisen maan toiveet!

    GÖTZ. LERSE. VANGINVARTIJA.

GÖTZ. Kaikkivaltijas Jumala! Kuinka hyvä on ihmisen olla sinun taivaasi
alla! Kuinka vapaata! -- Puut mehuvat silmikolle, ja koko maailma
toivoo. Jääkää hyvästi, minun armahaiseni! Minulta on juuret hakattu
pois, minun voimani vaipuu hautaan päin.

ELISABETH. Saanko lähettää Lersen hakemaan luostarista sinun poikasi,
että sinä vielä kerran saisit nähdä ja siunata häntä?

GÖTZ. Antakaa hänen olla, hän on pyhempi kuin minä, hän ei tarvitse mun
siunaustani. Meidän hääpäivänämme, Elisabeth, ei minua aavistuttanut,
että olen näin kuoleva. Minun vanha isäni siunasi meitä, ja hänen
rukouksestaan kumpusi perikunta jaloja, urhoollisia poikia. -- _Sinä_
et ole kuullut häntä, ja minä olen viimeinen suvusta. -- Lerse, sinun
saapuvilla-olosi ilahuttaa minua tänä kuoleman hetkenä enemmän kuin
ennen kuumimmassa ottelussa. Siihen aikaan johti minun henkeni teitä.
Nyt sinä pidät minua pystyssä. Ah, jospa minä saisin vielä kerran nähdä
Yrjön, saisin itseäni lämmittää hänen silmänsä katseessa! Te luotte
silmänne maahan päin ja itkette. -- Niinkös hän on kuollut? -- Yrjö on
kuollut. -- Kuole, Götz! -- Sinä olet yli oman itsesi elänyt. Kuinka
hän kuoli? Ah, vangitsivatko he hänet niiden murhapolttajain joukossa,
ja hän on teloitettu?

ELISABETH. Ei, hän kaatui keihästettynä Miltenberg'in kahakassa. Kuin
jalopeura torjui hän vapautensa puolesta.

GÖTZ. Jumalan kiitos! -- Hän oli parhain poika auringon alla ja
urhoollinen. -- Päästä minun sieluni nyt! -- Vaimo parka! Minä jätän
sinut turmeltuneeseen maailmaan. Lerse, älä heitä häntä sikseen! --
Sulkekaa sydämenne huolellisemmin kuin porttinne. Tulee petoksen ajat;
sille on vapaus annettu. Epäkelvot hallitsevat kavaluudella, ja jalo
ihminen joutuu heidän verkkoonsa. Maria, Jumala sinulle antakoon
miehesi jälleen! Ja minä toivotan, että älköön hän ikinä langetko niin
syvälle, kuin korkealle hän on kohonnut! Selbitz kuollut, ja se hyvä
Keisari, ja minun Yrjöni. Antakaa minulle joku siemaus vettä. --
Taivahallinen ilma! -- Vapaus! Vapaus! (Hän kuolee).

ELISABETH. Vaan tuolla ylhäällä, ylhäällä _Sinun_ luonasi! Maailma on
vankeus.

MARIA. Jalo mies! Jalo mies! Voi sitä vuosisataa, joka sinut sysäsi
pois itsestään!

LERSE. Voi sitä jälkisukua, joka sinut tuntee väärin!



SELITYKSIÄ.


Henkilöluettelossa:

MAKSIMILIAN: Maksimilian I, Saksan keisari, 1495-1519, itävaltalaista
(Habsburg'in) sukua. Vaikka hän ei sotaretkillään onnistunut, laajensi
hän kuitenkin valtakuntaa laajoilla maanalueilla, jotka hän sai
naimalla ja poikiaan naittamalla rikkaille ruhtinattarille. Maassa
ennestään rehottavaa laittomuutta ja nyrkkivaltaa hän yritti häätää
_maanrauhan-lailla_ ja n.s. _kamarioikeudella_, joka asevoimalla
(_executio_) kuritti rauhanrikkojia. Kunpa nuo keinot olisivatkin
auttaneet! Mutta ruhtinaat ja suuret herrat, niistä välittämättä,
sortivat vähäväkisempiään mielin määrin. Eikä keisari kyennyt heille
mitään. -- Ollen suuri sivistyksen suosija, sepitti hän itsekin pari
ritariromaania: _Weisskunig_, jossa hän itse on sankarina, ja ehkä myös
_Teuerdank'in_. Näissä ilmenee ritarillisen keisarin ihastus keskiajan
ritarielämään; hän onkin saanut liikanimen "viimeinen ritari".

GÖTZ VON BERLICHINGEN: Tämän ritarin sukulinna oli _Jaxthausen_,
Jaxt-joen varrella Schwabenissa; asuntolinna Hornberg (Homberg). Götz
oli uskonpuhdistuksen puolella; kuitenkin hänen hautansa on Schönthalin
luostarissa.

ELISABETH: Götz oli kahdesti naimisissa: ensimäinen vaimo oli Dorothea
von Sachsenheim, toinen Dorothea von Illesheim. Historian Götz'illä oli
monta lasta; näytelmässä on vaan ainoa poikanen _Kaarle_, joka ei ole
perinyt isänsä urhoutta ja joutuu luostariin. -- _Elisabeth-nimellä_ on
runoilija nimituten muistanut omaa erinomaista äitiään.

MARIA: Historian Götz'illä ei, eikä runoilijallakaan ollut Maria
nimistä sisarta, vaan sisar, joka luonteeltaan muka oli sitä laatua,
kuin näytelmän Maria. Ei historiassa Götz ja Sickingen ole langoksia.

YRJÖ: ravintolan isännän keskenkasvuinen poika. Yrjö on Götz'in
silmäterä, ja nimi johtaa _Pyhään Yrjänään_, joka oli ritarisuuden
suojelus-pyhimys. Taru kertoo hänen kärsineen marttyyrikuoleman v. 303.
Kuvissa on Yrjänä kaunis nuorukainen, joka istuen papurikon ratsun
seljässä pistää peitsellä lohikäärmettä, perkelettä.

WEISLINGEN, WEISLING: Adelbert von Weislingen. Weisling on
merkitykseltään joko pikku-viisas (Klugling), viekas, tai näytelmässä
mainittu "Salakkavalkonen" (Weissfisch, valko-kala, kiiltävä, sileä).
-- Adelbert ja Adelheid (Adel = jalo, aateli) viittaa ylimys-sukuun.

VELI MARTIN: Martti eli luostarinimellään Augustin
(augustinolais-munkki Erfurtista), ikään kuin huutajan ääni
uskonpuhdistaja-kaimalleen, nim. mikäli hän tuntee tukalaa tuskaa
yrittäessään mahdotonta -- tukahuttaa ihmistä luonnollisine tunteineen
mustan munkinkaapun alle.

HANS VON SELBITZ: toisjalka, puujalka, jalo ritari, vaikka karkeampaa
tekoa kuin esim. Lerse.

FRANS VON SICKINGEN: Historiassa kyllä jalo mies, joka m.m. suosi
uskonpuhdistusta ja harrasti uusia sivistyspyrintöjä, mutta Götziin
verraten on hänen ritarillisuutensa paljon pintapuolisempaa. Hän soti
ja taisteli yhtenään, mutta sotain aiheina ei niinkään usein ollut
mieli puolustaa heikkoja ja sorrettuja kuin kunnian himo ja halu
laajentaa ennestäänkin laveita alueitansa. Hän kuoli Trieriä, Pfalz'ia
ja Hesseniä vastaan kahakassa v. 1523, kun vihollisten piirittäessä
häntä Landstuhlin linnassa joku palkki putosi hänen päällensä.

LERSE: Tällä nimellä runoilija on muistanut nuoruuden ystäväänsä, joka
kuoltuaan sai tämän jälkimaineen: "harvinaisen luja ja hyvä mies ja
ystäväinsä ystävä."

METZLER: von Ballenberg, historiallinen, näytelmässä raakamaisin
talonpojista.

MAX STUMPF: historiallinen.

[1] Franken: Rheinin, Mainin, Neckarin tienoilla. Siellä _Bamberg_,
kaupunki ynnä hippakunta jo v. 1007.

[2] Schwarzenberg: linnan ja kylän nimi.

[3] yläällä linnassa: Ritari-linnat sijaitsivat vuorten kukkuloilla.

[4] Veit: vanha saks. mies-nimi; St. Veit, Pyhä Veit, kuuluisa
pyhimys; myös kylän- ja luostarin nimi.

[5] ruhtinasten: Hallitsijan ohessa oli monta ruhtinasta, hengellistä
ja maallista. Vaaliruhtinailla oli etuoikeutena kuninkaan vaali. Toisia
olivat ne ruhtinaat, "suuret", "säädyt", joilla vaan oli ääni ja asema
valtiopäivillä.

[6] Taistelijain: jotka jotain hyvää asiaa varten toimivat,
taistelevat.

[7] arttisokkaa: _Cynara scolymus, jalo-ohdake_, jonka kukkalehdet ovat
ravintoa, -- tunnettu nyt jo Etelä-Suomessakin herkkuna. Munkit olivat
maanviljelijöitä, tarhureita, rohtojen laatijoita, aikoinaan
viljelyksen edistäjiä yleensä.

[8] Landshut: kaupunki Baierissa Iserin varrella. Tapaus
historiallinen.

[9] hurskaasta lapsesta: Viittaa aikakauden vinoa kasvatusta. Maria
kerrottaa omaa keksimäänsä tarua niin sanoilleen, ja Kaarle ei siitä
muuta tajua, kuin minkä kokee matkia sanoja. Toisin Elisabeth, hän
koettaa kehittää luonnetta.

[10] kristillisenä ritarina: _Ritari_ ruotsalaisesta _riddare_, saks.
Ritter, joiden juurena on _rida, reiten_ = ratsastaa. Siis ritari
oikeastaan: ratsastaja, ratsumies. Mutta ritari (riddare, Ritter)
on jotakin enempää kuin pelkkä ratsumies l. ratsusotilas
(= ridare, ridknekt, Reiter) vaikka hänkin ajaa ratsulla. Hän on
aatelisnuorukaisesta juhlallisesti "lyöty" ritariksi, esim. pyh.
Yrjänän nimeen, ja ritarin ulkonainen asu ja olemus -- asepuku, ratsu,
juhlat y.m. -- ilmaisevat "ritarisuutta". "Ritarillisuus" on ritarin
hyve: ylevä jalomielisyys ja urheus, ja varsinkin kohteliaisuus naisia
kohtaan. Ken ritarillisuuden loukkasi tai ei sitä toisessa tunnustanut,
sai haasteen kaksintaisteluun.

[11] Pfalz-kreivi: Pfalz, kreivikunta molemmin puolin Rheiniä, ja nämä
kreivit valtakunnan ruhtinaita. -- Pfalz, lat. palatium, _palatsi_, oli
alkuaan semmoinen linna, jossa keisari asusti, kun oli sillä kulmalla
valtakuntaansa.

[12] mitä -- tavoittaa: sitä ritarillista, sisällistä suuruutta,
jaloutta, joka on Götz'in miehuus.

[13] Kastor ja Polluks: Nuo kreikkalaisen tarun ja runon
_kaksoisveljekset_ olivat keskiajan ritareilla esikuvina, mitä
uskolliseen veljeyteen tulee taisteluissa ja vaaroissa.

[14] vasallien: vasalli oli se, joka oli maansa saanut joltakin
hallitsijalta tai ruhtinaalta läänityksenä ja oli velvollinen siitä
häntä sotaan seuraamaan miehineen tai muita palveluksia tekemään.
Näistä kehittyi aikaisin aatelisto, ylimyssääty.

[15] perivihollinen: Turkkilaiset. Kun he Konstantinopolin valloituksen
jälkeen saivat vahvan jalansijan Euroopassa, kävi heidän valtansa
kristikunnalle kovin vaaralliseksi.

[16] Bologna: kaupunki Yiä-Italiassa; jo alussa 12:ta vuosisataa oli
siellä yliopisto, jossa harjoitettiin roomalaista oikeutta. "Bononia
docet" (Bologna opettaa), sanottiin.

[17] Hessen (ynnä Fulda): Yla-Rheinin piiriä. Apotti muistelee jotain
sen puolen miestä.

[18] Corpus juris: Itä-Rooman keisari Justinianus (527-560) oli
julaissut koko Roomalaisen oikeuden _Codex Justianus_ nimisenä
lakikirjana. Aikojen kuluessa kertyi siihen lisää paljon keisarillisia
asetuksia ynnä germanilaisiakin oikeussääntöjä, niin että 12:nnella
vuosisadalla täytyi toimittaa siitä uusi laitos, nimeltä _Corpus juris_
s.o. "Oikeuden runko". Tämän pohjalla oikeustiedettä harjoitettiin
Bolognan yliopistossa ynnä muualla keskiajan kuluessa, ja oppineet
lisäsivät siihen selityksiä ja reunamuistutuksia ("glossae") kosolta
(esim. Accursius 13:lla vs:lla). Vielä uudempana aikana on Corpus juris
ollut lain-laatimuksen pohjana ja vielä nytkin sen sääntöjä osittain
myönnetään päteviksi.

Tuo Bambergin piispa jonka nimeä ei mainita (saa vaan nimityksiä moisia
kuin pappi, mustanuttu, ruhtinas) on niin oppimaton, että luulee jonkun
keisarin itse kirjoittaneen Corpus juris'en ja samaisen Keisarin vielä
silloin elävän! Olearius oikaisee hänen erehdyksensä. -- Latinaiset
ammattisanat _implicite, explicite_ ymmärtää apotti väärin: juuri
edellinen on: _lain hengen mukaan_, jälkimäinen: _sanalla sanotusti_,
nimenomaan. Yleensä näytelmässä kuvautuu, miten oikeus- ja laki-asia
oli huonolla kannalla; siihen tulee vielä keski-ajalta jäänyt muisto,
että Italiasta tunkeutuvan roomalaisen oikeuden, lain, ja saksalaisen,
vielä suullisen oikeuden kesken on ollut taistelua.

[19] Doctores juris: Lakitieteen tohtorit, vihityt.

[20] osaan ylistää: mitenkä Bamberg'issä lakimiehiä, oppineita
kunnioitetaan, kun Frankfurtissa niitä melkein kivitetään.

[21] laki on muuttumaton: kirjoitettu laki, Corpus juris.

[22] Sachsenhausen: tavallaan osa Frankfurtia, Mainin vasemmalla
puolen; siitä lienee ollut joku typeryyden maine, jonka vuoksi
irvihammas ei malta vieläkään edes sillä olla pistelemättä, kun
Olearius on Frankfurtista kotoisin.

[23] maanrauhasta: V. 1495 Worms'in valtiopäivillä, Maksimilian I:sen
aikana, säädettiin _ainainen maanrauha_ ja valtakunnan _kamari-oikeus_,
joka ylinnä jakoi lain hoitoa varten koko Saksanmaan kymmeneen
piiriin, joista muiden muassa yksi oli _Ylä-Rhein_. Mitä maanrauhaan
muuten tulee, niin sitä oli paljon ennenkin, ja sen ohessa n.s.
_saatto-oikeus_: Saattoherralta sai matkustaja rahalla vuokrata
itsellensä aseellisen n.s. saattomiehen, turvakseen ryöväystä y.m.
vastaan sekä sai _saattomerkin_ todisteeksi maksusta.

[24] missään yliopistossa: isku Oleariukselle.

[25] tiedämme: Piispa vihdoin kyllästyy iskuihin ja pistoihin.

[26] Atrian jälkeen -- --: Alkuperäisessä tekstissä ajan tavan mukaan
latinaksi: Post coenam stabis seu passus mille meabis. (Vanha
kouluvärssy.)

[27] Teidän palveluspoikanne: Frans, Weislingenin aseenkantaja-poika,
joka on käynyt Bamberg'issä Götz'in palveluspoikaa ehdottamassa irti
laskettavaksi.

[28] paratiisi-lintu: _Paradisea_, tuotu Europaan: ihmeen komea
höyhenistään, joita laittelee yhä ja yhä, kyniksen; vaikea pyydettävä.

[29] kiellettyä suuruutta: Samaa kuin: mitä -- tavoittaa (katso
sel. 12).

[30] Kupiido: lat. Cupido (= Amor), rakkauden-jumala, joka siivekäs
jousi-, nuoli-, soihtuniekka pikku uros, siinä "asussaan", muka pian
valloittaa tuon nuoren lesken, _Adelheidin_, ynnä muut aistillisen
kepeät Bamberg'in hovinaiset.

[31] Shakki: tietää, että toisen kuningas joutuu pulaan. _Voitettu!_
tietää, että toisen kuningas joutuu peräti auttamattomiin. -- Shakki,
persial. _Schah_, kuningas, siis kuningaspeli, keski-ajalla kulkeutunut
Europaan -- Indiasta, Persiasta. (Vert. tammilauta.) Siinä on
8 x 8 = 64 ruutua, ja nastoja niin kuin: _kuningas_ (vert.
"norsunluu-kuningas"), _talonpoikia_ ("yhden talonpojan") _juoksurit,
hevoset_ ("otuksen"). Siitä tuumii Liebetraut, ett'ei sitä peliä olisi
keksinyt oppinut mies, jolla ei ole mokomaa mielikuvattia, eikä
maailman-mies, joka ei voisi olla niin törkeä, että laatisi semmoista
lelypeliä kuninkaalle j.n.e.

Taru kertoo, että kuningas salli keksijän anoa palkintoa, ja tämä anoi:
pelilaudan ensi ruudulle pannaan yksi vehnäjyvä, toiselle kaksi,
kolmannelle neljä, -- edelleen suuretieteellisen progressionin mukaan.
Vaan kun ruvettiin laskemaan, eihän siihen riittänyt kuninkaan
jyvävarat puoliksikaan. -- Huolimatta Liebetrautin tuumista, on tuo
peli jo niin mainio, että sillä on sanomalehtensä, kirjallisuutensa
y.m. -- ja Saksapa kehuukin itseään etevimmäksi siinä!

[32] heikko luonne: Siveellisesti näet, piispa. Narri saa juoruella!

[33] aivojen koetus-kivi: Isku piispalle.

[34] taamia: fransk. _dame_, nainen, suom. tammilauta, tammipökö, jossa
siis tammi on _dame_, -- ei: puu, tammi!

[35] in usum Delphini: dauphinin, s.o. perintöruhtinaan, kruununperijän
käytettäväksi, niinkuin _Franskan kuningas Ludvig XIV_ oli
toimituttanut viattoman, erikoisesti silkoitun annoksen kreikkalaista
ja latinaista kirjallisuutta dauphinia varten --!

[36] sukuluetteloimme: Lausuma tarkoittaa tuota köykäistä Bamberg'in
hoviväkeä, joka omassa onttoudessaan urkkii yhä täysinäisemmäksi
esi-isiensä pitkää riviä.

[37] te sanoitte: te, Liebetraut, jolle _Weislingen_ oli ilmoittanut,
vaikka Adelheid ottaakin puheen vuoron ja teeskennellen, omasta
puolestaan muka piittaamatonna, sanoo: -- "heittäkää pois mielestänne
tuo!"

[38] helmipaatetta: lat. Pater noster, virol. paater, suom. "Isä
meidän"; _rukousnauha_, jonka helmillä rukousten lukumäärä lasketaan.

[39] peltopyy --: Pieni peltopyy, jota viehätellen pyydetään.

[40] Valtakunnan kaupungit: Näitä ei hallinnut mikään vasalliruhtinas,
vaan ne kuuluivat välittömästi valtakuntaan, keisarin ylikaitsennon
alle; omissa sisällisissä asioissaan oli niillä täysi itsenäisyys ja
oma valtiomuoto.

[41] kultavitjat: Pormestaruus on Nürnberg'in erikoisuus,
_kultavitjoineen_, joihin kuuluu medaljonki, minkä toisella puolen on
kuninkaan rintakuva, toisella kaupungin vaakuna.

[42] sukkeluuksineen: On oltu kahdella päällä siitä, mitä tässä tuo
_sukkeluus_, älykkyys, tarkoittaa, kunnes havaittiin joku puheenparsi,
jonka mukaan tässä olisi ymmärrettävä erikoista Nürnberg'in sukkeluutta
("Witz").

[43] Sarvet: Näyttää viittaavan ikivanhaan ivaan "aisankannattajan
sarvista", jota ivaa Shakespearekin on paljon käyttänyt. Tuommoinen
pilapuhe tuntuu jokseenkin arveluttavalta ylhäisen naisen suussa.

[44] kurppia: Sitä herkku-lintua varten on keksimälläkin keksitty
pyyntikeinoja.

[45] Spessart: Metsävuoristo, tammisto länsi-Saksassa.

[46] kameleontti: _Chamaelnm_, eräs sisiliskoeläin, kumma siitäkin,
että sen väri (karva) on ihmeellisen vaihtuilevainen ajan ja
mieli-alan mukaan.

[47] Valani kautta: Mitä ivaa! Adelheid juuri on halveksimassa valaa.
Ajan vakuutus-tapaa hän kyllä siinä noudattaa. --

[48] Siinä valhepukimessa: Yrjöllä näet oli nuttu (ja merkki) peräisin
siltä ratsurilta, joka oli piispan antamana saattomiehenä ollut
kauppamiehiä turvaamassa.

[49] Bambergiläisiä: Yrjö oli valhepukimessaan. Välttäen puhetta
siitä, hän ei vastaa, vaan alkaa puhua asiastaan. Foiniks:
Kreikkalaisen tarun iki-nuortuva ihme-lintu, kaiken uudentumisen
esikuva.

[50] terve tyttö, (toisin: epäterve): Arvion selitys riippunee siitä,
miten Adelheidin luonne tajutaan.

[51] lahjoitin sen (suosioni) eräälle toiselle: nimittäin _sille_
Weislingille, jonka hän tunsi huhun mukaan ja ensin.

[52] taas Weislingen: Götz'in vihollinen.

[53] tunnustähtiä sekä ihmeitä: (Ev. Joh. 4, 48.) -- Näet, kyllähän
minä sitten -- kun olet minun tilukseni kohentanut kuntoon! Viha
Götz'iä vastaan ja kunnian-himo on Adelheidin kaikki kaikessa. Hän
tietää, että Weislingen vielä ihailee Götz'iä; ja Adelheid ivailee
tuolla: "politiikan vuoksi", että Weislingenin näet tulee kuitenkin
vehkeillä Götz'iä vastaan.

[54] Sapupi: Asessori, jommoisen Göthe oli Wetzlarissa nähnyt ja
tuntenut, ja jonka nimestä (_Pape, Papius_) kirjaimia siirrellen
tekaisi italialaisen: _Sapupi_.

[55] -- -- ryöväriä: Katkeruudessa lausuttu.

[56] Speieriin: Valtakunnan kamari-oikeus oli ensin Frankfurt'issa,
sitten Speierissä, ja vuodesta 1693 _Wetslarissa_. Göthen siellä
ollessa (kts. Esipuhetta), oli par'aikaa kamarioikeuden asessorien
_tarkastus_. Monta asessoria hyljättiin _lahjain-oton_ vuoksi, niinpä
Papiuskin. -- Götz ei suuresti luota kamari-oikeuden apuun, pikemmin
_omaan-apuun_.

[57] hydra: Tarun käärme-hirviö: jos sen monista päistä yksi hakattiin
pois, kasvoi kaksi sijaan.

[58] Eksekutsioni: lat. exsecutio, toimeenpano, esim. tuomion,
rangaistuksen toimeenpano -- tässä Götz'iä vastaan; sana merkitsee myös
ulos-ottoa, ryöstöä.

[59] Toinen upseeri: Sama kuin _Toinen ritari_.

[60] kirjeemme: Se oli kirjallinen julistus, jonka mukaan Götz oli
valtakunnan-kirouksen alainen, lainsuojaton, henkipatto. Kiroustuomiota
toimeenpanemassa oli Eksekutsioni-sotaväki.

[61] ritarista: Sama kuin _toinen upseeri_.

[62] Sinut vieköön, Hän karkuuttaa, Sinä perk.: Nuo: _Sinut, Hän, Sinä_
tarkoittavat Götz'iä.

[63] En -- -- hennoisi: Siinä kapteeni teeskentelee, -- ja ritari
lirkuttelee: "hennokaa toki!"

[64] lyijyä: Räystäskouru ja lasiruutujen pitimet olivat lyijyä, jota
vielä suom. _lyijypuut_ muistuttanee.

[65] raihnaisessa ruumiissa: valtakunnassa.

[66] kuin lintu häkistä: Yrjö itse on tuossa laulussa "lintu:" "Hih,
lintu lensi harjalle".

[67] meidän herramme: Piiritys päättyy, kun nuo katalat, jotka ovat
toimivinaan oikeuden nimessä, turvautuvat kavalaan juoneen jaloa
ritaria vastaan.

[68] kapusini: Kummittelevia vainajain henkiä (pahoja) manasivat munkit
ja papit _säkkiin_, pyssyyn ja kantoivat kauvaksi.

[69] oikeuden-airut: oikeudenpalvelijat ovat oikeuden aasia: aasitkin
kaupungissa, mitään ajattelematta, laahaavat säkkiä myllyyn, ruhkaa
tanhuille; _sen_ = neuvoston.

[70] järjestyksessä: tarkoittaa muodollista asiain kulkua; vaan Götz
tajuaa sillä: oikeutta, totuutta.

[71] Keisarin kuvaa: nim. medaljongissa rinnallaan.

[72] sepittää onnemme: fabrum esse suae quemque fortunae, onnensa
seppä. -- _Trier ja Pfalz_: historiallista.

[73] taulapäiden luo: neuvos-herrain luo.

[74] Kaarle: Kaarle V, viittaamassa vaan, minne asti Adelheidin
kunnianhimo tähtäisi keisarinnaksi!

[75] hovista: _Keisarin_ hovista, joka sitä nykyä on _Augsburg'issa_;
hoviin on Adelheid seurannut, niin kuin jo ennen lupailikin, rouvana
Weislingeniä.

[76] sinua rakastan: Rakkaus = ankkuri; myrsky = mustasukkaisuuden
raivo; köysi = luottamus tuohon rakkauteen.

[77] piiriltämme: kuin tähti, säännölliseltä radaltaan eksynyt
pyrstötähti, joka ennustaa kamalia.

[78] ruhtinaan-palvelija: muka: Götz.

[79] hullumainen sydän: Weislingenin sydän ei saa rauhaa, niin kauvan
kuin Götz'in ritarillinen, henkinen suuruus sitä kaivelee.

[80] villiä metsästäjää: Taru metsästäjistä (ilmassa), ja mustalaiset
peräisin Indiasta.

[81] sameassa vedessä: Häiriön, kapinan aikaan on hyvä ollut
näpistellä.

[82] Ennen kaikki: Näet; ennen kuin Adelheid saa joutua luostariin.

[83] Salainen tuomio-istuin: Vapaa kuvaus _Fehm_-oikeudesta, joka
keski-ajan metelien ja laittomuuden vallitessa harjoitti ylimääräistä
tuomarin valtaansa. Näytelmässä tämä viittaa siihen oikeuden
rappeutumiseen, että ylhäinen henkilö ilman tämmöistä oikeustoa olisi
jäänyt rankaisematta. -- Naista ei tuomittu Fehm-oikeudessa.
Näytelmässä tuo käy päinsä, kun rangaistus ei tule näkyviin.

[84] mitä sen on: -- Mitäs siitä! Tuskan puhetta! Kyllä Elisabeth
kaipaa, tämä vaimoista "kukka", vaikka ei paljon näy, ei kuulu.

[85] On, rakas ystävä: Säälin hätävalhe.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Götz von Berlichingen - Rautakoura. Näytelmä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.