Title: Aavoilla ulapoilla
Author: London, Jack, 1876-1916
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Aavoilla ulapoilla" ***


AAVOILLA ULAPOILLA

Kirj.

Jack London

Suom. Toivo Wallenius



WSOY, Porvoo, 1915.



SISÄLLYS:

      I. Sisarukset.
     II. Drakoniset parannukset.
    III. Tiili-Simson.
     IV. Voittajallakin on voittajansa.
      V. Jälleen kotosalla.
     VI. Tutkintopäivä.
    VII. Isä ja poika.
   VIII. Friskon poika.
     IX. Ensi matka.
      X. Rantarosvojen parissa.
     XI. Kapteeni ja miehistö.
    XII. Joe yrittää karata.
   XIII. Ystävykset.
    XIV. Osterisärkkäin äärillä.
     XV. Myrskyn temmellyksessä.
    XVI. Friskon pojan aatteet.
   XVII. Friskon pojan tarina.
  XVIII. Uusia velvollisuuksia.
    XIX. Pakosuunnitelma.
     XX. Vaaran hetkenä.
    XXI. Joe isänsä luona.



I luku:

Sisarukset.


Ensinnä he juoksivat valkoisen rantahietikon poikki hyrskyjen
kohistessa takana, ja maantielle ennätettyään he heittäytyivät
polkupyöräinsä selkään ja kiitivät vihannoivan puiston halki. Heitä oli
kaikkiaan kolme, kolme poikaa yllään kirjavat rapikkomekot, ja he
porhalsivat pitkin polkupyörätietä oikein henkensä uhalla, kuten
kirjavamekkoisten poikain on tapana. Kenties he ajoivat nopeammin kuin
lait ja asetukset sallivat? Ainakin olivat puistonvartijat sitä mieltä;
mutta he eivät olleet aivan varmoja asiasta, vaan tyytyivät vain
varottamaan, kun pojat suhahtivat ohitse. Nämä noudattivatkin heti
huomautusta, mutta jo seuraavassa polvekkeessa se unohtui heiltä, mikä
muuten on myöskin kuvaavaa koreamekkoisille poikasille.

Golden Gate [_Golden Gate_, noin 1,5 km pituinen ja 6,5 km
levyinen salmi, yhdistää San Franciskon lahden kaupungin
pohjoispuolella mereen. Suom. huom.] puiston halki he ajoivat edelleen
San Franciskoon ja viilettivät pitkiä myötämäkiä niin hurjalla
vauhdilla, että jalkamiehet pysähtyivät levottomina heidän jälkeensä
tuijottamaan. Sitten heidän koreiden mekkojensa näki vilahtelevan
kaupungin kaduilla. Pojat tekivät alinomaa mutkia välttääkseen suuria
mäkiä; mutta milloin mäkeä ei käynyt karttaminen, silloin polkimet
pantiin vinhasti pyörimään, jotta nähtäisiin, kuka ensimmäisenä
huipulle ehtisi.

Sitä poikaa, joka tavallisesti saapui ensinnä ja johti kilpa-ajoa,
toverit nimittivät Joeksi. Tässä leikissä oli "seurattava Jussia", ja
"Jussina" oli juuri Joe, joukon karskein ja reippain poika. Mutta kun
toverukset ajoivat läntisen kaupunginosan halki, sivuuttaen suuria ja
upeita loistopalatseja, ei hän enää nauranutkaan yhtä äänekkäästi eikä
niin useinkaan kuin ennen, vaan hiljensi huomaamatta vauhtiaan, kunnes
joutui takapäähän. Laguna- ja Valleja-katujen risteyksessä toverit
kääntyivät oikealle.

-- Näkemiin, Fred! hän huusi vasemmalle poiketen. -- Heipä hei,
Charley!

-- Tulethan sitten illalla? huusivat toiset vastaukseksi.

-- En tule -- en minä voi tulla tällä kertaa, hän vastasi.

-- Mitä turhia -- tule pois! pyysivät toverit.

-- En tule, minun täytyy päntätä illalla -- hei vain!

Hän näytti vakavalta ja hiukan alakuloiseltakin jatkaessaan yksin
matkaansa. Sitten hän alkoi päättäväisesti viheltää; mutta vihellys
vaimentui melkoisesti, kävi lopulta peräti heikoksi ja laimeaksi ja
hupeni viimein kokonaan, kun hän suuntasi pyöränsä suuren
kaksikerroksisen kartanon ajotielle.

-- Kas vain, Joe!

Hän epäröi hieman kirjastohuoneen ovella, hän tiesi kyllä, että sisällä
istui Bessie lukea jutuuttaen läksyjänsä. Varmaankin hän suoriutuisi
niistä pian, tuumi Joe; ainahan hän ennätti lukea läksynsä ennen
päivällistä, ja päivällinen syötäisiin kyllä muutaman minuutin perästä.
Hänen omat läksynsä sitä vastoin -- niin, niihin ei oltu koskettukaan.
Tämä ajatus harmitti häntä. Siinä oli jo kyllin, että ihmisellä oli
sisar -- joka päälle päätteeksi työntyi olkapäätä vasten nojautumaan,
kun toinen parhaillaan läksyjänsä luki. Hän tiesi hyvin itse, ettei hän
suinkaan ollut tyhmä. Mutta hän ajatteli alituiseen muita asioita --
sille ei mahtanut mitään -- ja taisi harvoin läksynsä.

-- Joe kulta, tulehan tänne! kutsui ääni hiukan valittaen.

-- No -- mikä nyt on? Joe virkkoi työntäen kärsimättömästi oviverhon
syrjään.

Hän lausui sanat äreällä äänellä, mutta katui melkein samassa
tuokiossa, kun kohtasi pienen, hennon tytön kummastelevan, vakavan
katseen. Tyttö istui ison pöydän ääressä, jota peittivät korkeat
kirjakasat. Hän oli kyyristynyt lyijykynä ja piirustusvihko kädessään
niin mahtavaan lepotuoliin, että näytti siinä vieläkin hennommalta ja
aremmalta kuin todellisuudessa oli.

-- Mitä, pikku sisko, oikein haluat? virkkoi Joe ystävällisemmällä
äänellä ja astui tytön luo.

Sisar tarttui hänen käteensä ja painoi sitä poskeaan vasten.
Mielistellen hän ojentui lähemmäksi veljeänsä.

-- Mikä sinua vaivaa, Joe kulta? Etkö kertoisi sitä minulle? hän uteli
hellästi.

Mutta poika oli vaiti. Hänestä oli naurettavaa uskoa huoliaan pikku
sisarelle, vaikka tällä sattuikin olemaan paremmat todistukset kuin
hänellä itsellään. Ja naurettavaa oli sekin, että sisko rupeaa
tiedustelemaan hänen huoliaan.

Kylläpä hänellä on pehmeä poski, mietti Joe, kun tyttö hiljaa painoi
kasvojaan hänen kättänsä vasten. Kun nyt vain voisi temmata sen pois --
tämähän oli niin peräti narrimaista. Mutta silloin Bessie tietysti
olisi tuntenut mielipahaa; tyhjästähän ne tytöt pahastuvat, hän tuumi.

Tyttö piteli hänen kättään siten, että saattoi suudella kämmenpuolta.
Oli aivan kuin ruusunlehti olisi pudonnut sille -- ja sellainen oli
hänen tapansa uudistaa kysymyksensä.

-- Ei minua mikään vaivaa, lausui Joe vihdoin; mutta siitä huolimatta
pääsi häneltä kuin vahingossa: -- Tiedäthän sinä isäni.

Samassa Bessie näytti yhtä huolestuneelta kuin hän itsekin.

-- Mutta onhan isä niin kiltti ja herttainen, Joe, hän alotti. -- Miksi
sinä et tahdo tehdä hänelle mieliksi? Ei hän vaadi sinulta liikoja, ja
hän tarkottaa vain sinun omaa parastasi. Sinä et olekkaan huonopäinen,
kuten toiset pojat. Jos vain viitsisit lukea hiukan...

-- Lukea! huudahti Joe kiivaasti ja tempasi pois kätensä. -- Taidat
sinäkin ruveta läksyttämään minua. Pian kai kyökkipiika ja
tallipoikakin veisaavat samaa virttä!

Hän työnsi kädet housuntaskuihin ja tuijotti eteensä ajatellen
murheellista vastaisuutta, joka oli täynnään loputtomia läksyjä ja
läksytyksiä.

-- Eikö sinulla ollut muuta asiaa? hän kysyi ja kääntyi lähtemään.

Mutta sisar tarttui jälleen hänen käteensä. -- Minulla olikin aivan
toisenlaista asiaa, mutta sinä näytit niin pahantuuliselta, että minä
luulin -- tuota noin. -- Hän vaikeni, mutta rohkaisi sitten taas
mielensä. -- Halusin kertoa sinulle, että meillä on aikomus lähteä
lauantaina lahden poikki Oaklandiin ja käydä siellä vuoristossa.

-- Keitä on mukana?

-- Myrtle Hayes...

-- Mitä? Semmoinen pikku letus? keskeytti Joe.

-- Eipäs olekkaan mikään letus, sen minä takaan! vastasi Bessie
vilkkaasti. -- Hän on maailman parhaita tyttöjä!

-- No, se ei sitten merkitse suuriakaan, kun tietää, minkälaisia
tyttöjä sinä tunnet. Mutta jatka. Keitä muita sinne tulee?

-- Pearl Sayther ja hänen sisarensa Alice ja Jessie Hilborn ja Sadie
French ja Edna Crothers. Siinä ovat kaikki tytöt.

Joe tuhautti halveksivasti sieramiinsa. -- No, entäs pojat sitten?

-- Maurice ja Felix Clement, Dick Shofield, Burt Layton ja...
-- Kyllä riittää -- pelkkiä jänishousuja!

-- Minä -- minä ajattelin pyytää sinua ja Frediä ja Charleya, virkkoi
tyttö hiukan vapisevin äänin. -- Sen vuoksi minä kutsuinkin sinua.

-- Mitä te sitten aiotte siellä toimittaa? kysyi Joe.

-- Me kävelemme, poimimme kukkia -- unikot ovat jo puhjenneet -- syömme
päivällistä jollakin hauskalla paikalla ja -- ja...

-- Palaatte taas kotiin, lausui Joe päätteeksi.

Bessie nyökäytti päätään. Joe työnsi jälleen kädet taskuihinsa ja
asteli edes ja takaisin.

-- On siinäkin oikea sisarseura, hän virkkoi jyrkästi -- ja yhtä
tyttömäinen on ohjelmakin. Ei sellainen minulle maistu!

Bessie puristi yhteen vapisevat huulensa, mutta pysyttelihe urheana. --
No, mitä sinä sitten haluaisit? hän tiedusteli.

-- Silloin minä otan kernaammin Fredin ja Charleyn mukaani ja toimitan
jotain muuta -- niin, jotain muuta!

Hän vaikeni ja katsahti sisareensa. Tämä odotti maltillisena hänen
ratkaisuaan, mutta hän tunsi, ettei voinut tulkita tunteitaan ja
mielihalujaan. Ja kun hän tuumaili kaikkea, mikä mieltä painoi, pääsi
pahantuulisuus taas vallalle.

-- Äh, et sinä ymmärrä mitään! hän kivahti. -- Et sinä sellaisia
ymmärrä. Sinä tahdot vain kulkea hienona ja esiintyä sievästi ja saada
hyviä todistuksia. Et sinä välitä vaaroista ja seikkailuista ja muusta
sellaisesta, etkä sinä piittaa reima pojista, joissa on uskallusta ja
sisua ja muuta sellaista. Sinä pidät siivoista pikkupojista, joilla on
valkoinen kaulus ja siistit vaatteet ja tukka aina jakauksella ja jotka
istuvat vapaahetkensä sisällä ja opettajien hemmoteltavina ja saavat
ylistystä ahkeruudestaan, kilteistä mammanpojista, jotka eivät joudu
koskaan pälkääseen -- ne kun käyvät vain poimimassa kukkia ja syömässä
päivällistä tyttöjen seurassa. Kyllä se joukko tunnetaan -- minä en
siedä niiden hajuakaan, ei niissä ole sen enempää sisua kuin
lammaslaumassa. Niin juuri -- lampaita ne ovat kaikki tuollaiset. Mutta
minä en olekkaan mikään lammas, se on varmaa. Eikä minua haluta lähteä
teidän huviretkillenne -- sekin on varmaa -- minä en tule mukaan!

Bessien ruskeissa silmissä kimmelsi kyyneliä, ja hänen huulensa
vapisivat. Tämä harmitti poikaa sanomattomasti. Mitä kummaa tytöilläkin
on virkaa? -- aina ne piipittävät ja väittävät vastaan ja ovat kuin
mitkäkin. Ei heistä saanut tolkkua.

-- Sinulle ei voi koskaan sanoa mitään, aina sinä rupeat irvistelemään,
hän virkkoi tyynnytellen.

-- Enhän minä sillä mitään tarkottanut, Bess. En yhtään mitään. Minä...

Hän vaikeni avutonna ja katseli sisartaan. Tyttö nyyhkytti, ja ruumis
oikein värisi, kun hän koetti itkuaan tukahuttaa. Hänen poskilleen
kieri; suuria kyynelkarpaloita.

-- Voi teitä -- te tytöt! huudahti Joe ja lähti harmistuneena
huoneesta.



II luku:

Drakoniset parannukset.


Muutamia minuutteja myöhemmin Joe saapui päivällisaterialle. Hän oli
vielä harmissaan ja söi sanaakaan virkkamatta, vaikka vanhemmat ja
Bessie keskustelivatkin vilkkaasti.

Tuollainen se Bessie on, hän ajatteli jurona; ensinnä ulisee ja sitten
seuraavassa silmänräpäyksessä taas nauraa ja hymyilee, ikäänkuin ei
olisi mitään tapahtunut. Mutta sellainen ei hän itse ollut. Jos
_hänelle_ sattui käymään niin hullusti, että itkuun puhkesi, niin
sitä asiaa ei hän unohtanut moneen päivään. Tytöt ne vain
teeskentelivät -- niin, se oli totinen tosi. Eivät he tunteneet
sadattakaan osaa siitä, mitä sanoivat itkiessään. Kyllähän sen hyvin
ymmärsi! Niin he tekivät vain siitä syystä, että se oli heistä hauskaa.
Hyvin he voivat, kun saattoivat tehdä toisia onnettomiksi, varsinkin
poikia. Sen vuoksi he aina teeskentelivät.

Näitä viisaita mietteitä hauteessaan hän tuijotti lautaseen eikä
hyljeksinyt laisinkaan ruokaa; sillä Cliff Housesta ei kukaan paina
Western Additioniin -- kuten hän oli aamupäivällä tehnyt -- saamatta
tuimaa ruokahalua.

Isä loi toisinaan häneen ystävällisen ja hiukan huolestuneen katseen.
Sitä Joe ei huomannut, mutta Bessie sen näki -- jok'ikisen silmäyksen.

Herra Bronson oli keski-ikäinen mies, voimakas ja tukevarakenteinen,
olematta silti lihava. Kasvot olivat vakojen uurtamat ja kulmikkaat,
piirteet ankarat, mutta silmät lempeät, ja erinäiset suun seutuvilla
olevat juovat merkitsivät pikemmin leikillisyyttä kuin ankaruutta.
Kauan ei tarvinnut sivullisen heitä tutkia, ennenkuin jo selvisi,
kuinka suuressa määrin isä ja poika olivat toistensa kaltaiset.
Kummallekin oli kuvaavaa sama leveä otsa ja voimakkaat leukaluut, ja
jos otti huomioon ikäerotuksen, niin silmätkin olivat aivan yhtäläiset,
kuten samaan palkoon kuuluvat herneet.

-- No, miten sinulta luistaa, Joe? kysyi herra Bronson lopulta, kun
päivällinen oli päättynyt ja he olivat juuri nousemaisillaan pöydästä.

-- Enpä tiedä, vastasi Joe huolettomasti ja lisäsi: -- Meillä on
huomenna tutkinto. Siitäpähän sen saa nähdä.

-- Minne sinä menet? tiedusteli äiti, kun poika aikoi poistua. Äiti oli
hento nainen, jolla oli samanlaiset ruskeat silmät ja myöskin sama
lempeä käytös kuin Bessiellä.

-- Omaan huoneeseeni, vastasi Joe. -- Lukemaan, hän lisäsi vielä.

Äiti taputti hellästi hänen päätään ja suuteli häntä. Herra Bronson
hymyili hyväksyen, ja poika nousi joutuisasti portaita, lujasti
päättäen päntätä ahkeraan, niin että voisi seuraavana päivänä suoriutua
kunnialla tutkinnosta.

Huoneeseensa saavuttuaan hän lukitsi oven ja istuutui mukavasti
pulpettinsa ääreen, joka oli laadittu käytännölliseksi ja pojan
lukukammioon sopivaksi. Sitten hän silmäili kirjoja. Seuraavana aamuna
häntä kuulusteltaisiin ensinnä historiassa, sen vuoksi oli parasta
alottaa siitä. Hän avasi kirjan koirankorvan kohdalta ja alkoi lukea:

"Pian sen jälkeen kun Drakonin lait oli saatettu voimaan, syttyi sota
Ateenan ja Megaran välillä, koska nämä molemmat kaupungit vaativat
valtaansa Salamis saarta."

Tuopa oli helppoa, mutta mitä ne Drakonin lait olivatkaan? Siitä täytyi
ottaa selko.

Hän oli peräti ahkera lukiessaan seuraavia sivuja, mutta sitten
hän sattui kohottamaan katseensa kirjasta ja näki tuolilla
mailapallonaamion sekä kintaan. Hänen puolueensa ei olisi mitenkään
voinut viime lauantaina joutua tappiolle, ellei Fred olisi menetellyt
kömpelösti. Kunpa Fred ei olisi silloin töhertänyt! Hän kykeni muutoin
suoriutumaan sadasta vaikeasta heitosta perätysten, mutta juuri kun
voitto oli kysymyksessä, hän saattoikin typertyä kaikkein helpoimmasta
heitosta. Alkoi olla aivan välttämätöntä siirtää hänet kenttää
valvomaan ja tehdä Jonesista maalivahti. Vaikka oli se Joneskin
tavattoman kiihkeä; hän pystyi koppaamaan kuinka vaikean pallon
tahansa, oli tilanne kuinka arveluttava hyvänsä, mutta ei voinut
koskaan tietää, mitä hän aikoi tehdä saatuaan pallon käsiinsä.

Joe säpsähti. Oli tämäkin historian lukemista! Hän syventyi jälleen
kirjaansa ja jatkoi:

"Pian sen jälkeen kun Drakonin lait..."

Hän luki lauseen kolmeen kertaan ja muisti sitten, ettei ollutkaan
ottanut selkoa Drakonin laeista.

Ovelle koputettiin. Hän käänsi lehtiä, niin että ne rapisivat
kuuluvasti, mutta ei vastannut.

Koputus uudistui, ja hän kuuli Bessien huutavan: -- Joe kulta!

-- Mitä sinä haluat? hän kysyi. Mutta ennenkuin sisar ennätti vastata,
hän lisäsi kiireisesti: -- Et saa tulla. Minulla on paljon työtä.

-- Minä vain arvelin, että voisin auttaa sinua, virkkoi tyttö
pyytävästi. -- Minä olen jo valmis, ja minä ajattelin...

-- Tietysti sinä olet jo valmis! Joe huusi. -- Sinähän olet aina
valmis!

Hän piteli molemmin käsin päätään voidakseen pysyttää katseensa
kirjassa, mutta pallopelinaamio häiritsi häntä. Kuta innokkaammin hän
koetti pitää katsettaan kirjassa, sitä selvempänä hänen sisimmässään
esiintyi tuolilla lojuvan naamion kuva ja kaikki ne kilpailut, joissa
se oli ollut mukana.

Ei, tämä ei käynyt päinsä. Hän paiskasi kirjan pulpetille nurin ja
astui tuolin luo. Rivakasti hän heitti sekä naamion että kintaan
vuoteen alle ja teki sen niin rajusti, että kuuli naamion kimmahtavan
seinästä.

"Pian sen jälkeen kun Drakonin lait oli saatettu voimaan, syttyi sota
Ateenan ja Megaran välillä..."

Naamiohan oli kimmahtanut takaisin seinästä. Mahtoikohan kimmahtaa niin
kauas, että sen voi nähdä? Ei, hän ei katsoisi laisinkaan. Vähät siitä,
vaikka se olisikin kierinyt esille. Se ei kuulunut historiaan.
Mahtoikohan...

Hän kurkisti hiukkasen kirjan ylitse -- ja siinä naamio makasi kuin
makasikin irvistäen, aivan vuoteen syrjän alapuolella. Tämähän oli
aivan sietämätöntä, mahdotonta oli lukea, kun naamio kujeili. Hän kävi
jälleen vuoteen luo, otti naamion lattialta, astui vaatesäiliölle,
heitti sen sinne ja lukitsi oven. Jumalan kiitos, että siitä pääsi! Ja
nyt työhön! Hän istuutui uudelleen.

"Pian sen jälkeen kun Drakonin lait oli saatettu voimaan, syttyi sota
Ateenan ja Megaran välillä, koska nämä molemmat kaupungit vaativat
valtaansa Salamis saarta."

Niin, tuo ei ollut mitään kummaa, kunhan vain olisi tietänyt, mitä ne
Drakonin lait olivat. Seinällä hohti himmeä kajastus, ja hän havaitsi
sen äkkiä. Mistä se tuli? Hän katsahti ulos akkunasta. Laskevan
auringon säteet valaisivat matalalla leijailevia kesäpilviä, jotka
saivat lämpimän punertavan ja ruusunpunaisen värisävyn -- siitä johtui
tuo lempeä kajastus.

Pilvistä katse siirtyi alapuolella leviävän lahden pinnalle. Merituuli
vaimeni päivän illetessä, ja muuan kalastaja-alus pyrki valkamaan Fort
Pointin luo, liukuen hiljalleen viimeisten leyhkäin kuljettamana.
Hiukan etäämpää kohosi kiemurteleva savupatsas eräästä hinaajalaivasta,
joka veti kolmimasto-kuunaria ulapalle. Hän antoi katseittensa
harhailla Martin Countyn puoleiselle rannalle. Raja, missä maa ja vesi
yhtyivät, oli jo häipynyt pimeään, ja pitkiä varjoja ryömi kohti
kukkuloita, kohti Tamalpais vuorta, jonka teräväpiirteiset ääriviivat
kuvastuivat lännen taivasta vasten.

Voi, jospa hän, Joe Bronson, olisi tuolla kalastaja-aluksessa ja saisi
purjehtia kotiin mukanaan meren syvänteiden saaliita. Tai jos olisi
tuolla kuunarilla, joka lähti päivän laskiessa ulos merelle -- ulos
avaraan maailmaan! Se vasta olisi elämää, silloin vasta oikein eläisi,
silloin vasta jotain merkitsisi. Mutta sen sijaan hän istui täällä
huoneeseen salpautuneena ja kiusasi aivojaan lukemalla kansoista, jotka
olivat kuolleet vuosituhansia ennen kuin hän oli syntynytkään.

Mutta hän riistäysi vapaaksi akkunan äären taulusta, joka tuntui
kahlehtivan häntä oikein ruumiillisella voimalla, ja kantoi sitten
tuolinsa ja historiansa huoneen kaukaisimpaan loukkoon, minne istuutui
selin akkunaan päin.

Hetkistä myöhemmin hän seisoi jälleen katselemassa uneksivasti ulos.
Oli aivan käsittämätöntä, kuinka hän oli sinne joutunut. Sen verran hän
muisti, että oli eräällä kirjan oikeanpuolisella sivulla tavannut
alaotsakkeen, jossa sanottiin: "Drakonin lait ja asetukset"; ja sitten
hän oli saapunut akkunan ääreen aivan kuin unissakävijä. Kuinkahan
kauan hän jo olikaan seisonut siinä? Kalastaja-alus, jonka hän oli
nähnyt Fort Pointin edustalla, livahti juuri Meiggsin telakkaan -- niin
muodoin olisi jo pitänyt kulua kokonainen tunti. Ensimmäiset tähdet
alkoivat tuikkia Tamalpais vuoren harjanteen yläpuolella.

Hän kääntyi huoahtaen palatakseen loukkoonsa, kun korviin kajahti
pitkä, kimeä ja läpitunkeva vihellys. Viheltäjä oli Fred! Hän huokasi
vielä kerran. Vihellys toistui, ja sitten kuului vielä toinenkin
vihellys. Se oli Charleyn vihellys! He odottivat kulmassa --
miekkoiset!

No, tänä iltana ei kannattanut odottaa häntä. Kuului kaksinvihellys.
Hän vääntelihe tuolillaan ja ähkyi. Ei, tänä iltana ei kannattanut
odottaa häntä, hän toisti ja nousi samalla haavaa. Olihan tuiki
mahdotonta lähteä heidän kanssaan ulos, ennenkuin oli saanut selkoa
Drakonin uudistuksista! Mutta sama voima, joka oli kahlehtinut hänet
akkunan ääreen, tuntui taas vetävän häntä huoneen halki, pulpetin luo;
se pakotti hänet laskemaan historiansa muiden koulukirjain joukkoon, ja
hän oli jo avannut oven ja joutunut puoliväliin eteistä, kun hän sen
huomasi. Hän ponnisti silloin voimiaan ja aikoi palata sisään, mutta
sitten juolahti hänen mieleensä, ettei haitannut, vaikka lähti hiukan
jalottelemaan, ennenkuin ryhtyi jatkamaan työtä.

Vain hetkiseksi, hän lupasi itsekseen portaita laskeutuessaan. Astunta
kävi yhä kiireisemmäksi -- lopulta hän harppasi kolme askelmaa
kerrallaan. Hän painoi lakin päähänsä ja vilisti täyttä laukkaa
takaportista. Ja ennenkuin hän pääsi kadulle, olivat Drakonin
uudistukset joutuneet yhtä kauas kuin Drakon itsekin -- ja yhtä etäälle
vastaisuuteen oli siirtynyt huominen tutkintokin.



III luku:

Tiili-Simson.


-- Mitäs te aiotte toimittaa? kysyi Joe kohdatessaan Fredin ja
Charleyn.

-- Noutaa leijoja, vastasi Charley. -- Joudu, me olemme jo odotelleet
sinua kyllin kauan.

Kaikki kolme riensivät eteenpäin vuoren harjanteen laelle, mistä he
näkivät Union-kadun syvällä alapuolellaan, melkein jalkainsa juuressa.
Tätä paikkaa he nimittivät Hiidenpurnuksi, eikä nimi ollutkaan
hulluimpia. Itseään he sanoivat vuorelaisiksi, ja vuorelaisten
laskeutuminen Hiidenpurnuun oli heidän mielestään suuri seikkailu.

Näiden kolmen vuorelaisen parhaita huvituksia oli päästää leijoja
ilmaan järjestelmällisesti ja taitavasti, ja monesti heidän onnistui
saada kuusi, jopa kahdeksankin leijaa kohoamaan kilometrin pituisen
langan varassa pilvien lähistölle liehumaan. Heidän täytyi usein uusia
leijavarastonsa, sillä toisinaan katkesi lanka tai epäkuntoon joutunut
leija tempasi kaikki toiset mukanaan alas, tai myöskin sattui tuuli
äkkiä lientymään, niin että leijat putosivat Purnuun, mistä niitä ei
käynyt saaminen takaisin. Tähän oli syynä se, että Purnun nuoriso oli
kavalaa ja rosvomaista joukkoa, jolla oli eriskummalliset käsitykset
henkilökohtaisesta omistusoikeudesta.

Leijaonnettomuuden jälkeisenä päivänä saattoi nähdä saman leijan
liitävän ilmassa kiinnitettynä lankaan, joka ulottui Hiidenpurnuun
purnulaisten majoihin. Siitä johtui, että purnulaiset, jotka
kuuluivat kehittymättömään rotuun eivätkä tunteneet tieteellistä
leijapurjehdusta, osottivat sitä suurempaa kekseliäisyyttä, kun oli
koetettava hyötyä naapurien, vuorelaisten, keksinnöistä.

Paikkakunnalla oli muuan vanha merimies, joka myöskin hyötyi
vuorelaisten leijaurheilusta; sillä hän oli perehtynyt purjehdukseen ja
ilmavirtoihin ja myöskin kätevä ja pystyi valmistamaan parhaita
leijoja, mitä konsanaan oli saatavissa. Hän asusti lähellä merta
matalassa majassa, mistä hän vielä saattoi hämärtynein silmin seurata
luodetta ja vuoksea sekä ohitse kulkevia laivoja, muistellen päiviä,
jolloin hänkin liikuskeli ulapoilla.

Päästäkseen harjulta hänen majaansa täytyi poikien kulkea Hiidenpurnun
kautta, ja sinne he paraillaan aikoivat. Usein he olivat käyneet
noutamassa leijojaan päivällä, mutta tämä oli ensimmäinen retki pimeän
aikana, ja he pitivät sitä vaarallisena seikkailuna, kuten se
todellisuudessa olikin.

Hiidenpurnu oli suoraan sanoen köyhälistön kaupunginosa, jonka
mutkittelevain ja ahtaiden katujen varsilla asusti tiheään
sulloutuneena väkeä kaiken maailman kansakunnista, oikein
yleismaailmallista sotkua. Pojat pyrkivät eteenpäin niin hyvin kuin
taisivat lian ja tunkioiden keskitse. Ilta oli vielä varhainen, kun he
astelivat Purnun halki merikarhun mökkiä kohti, eikä heille tehtykään
mitään pahaa, vaikka moni Purnun pojista katsoikin heihin karsaasti ja
kivahti heille toisinaan ärsyttäviä haukkumasanoja.

Merikarhu ei valmistanut vain sellaisia leijoja, jotka lensivät
mainiosti; hän pystyi tekemään sellaisiakin, jotka voi kääntää kokoon
ja kuljettaa mukavasti mukanaan. Kukin pojista osti muutamia, ja
kantaen näitä kääröihin pantuina kainalossaan he lähtivät palaamaan
samaa tietä, mitä olivat saapuneetkin.

-- Pitäkää tarkasti silmällä liigapoikia! neuvoi leijamestari. -- Ne
ovat juuri iltasin luovimassa.

-- Emme me pelkää, vakuutti Charley. -- Kyllä me heistä suoriudumme.

Mutta pojat, jotka olivat tottuneet harjanteen leveisiin ja
rauhallisiin katuihin, hämmästyivät, jopa kauhistuivatkin sitä elämää,
joka kuohui tässä tiheään ahdetussa korttelissa. Se tuntui heistä
tiuhalta ja kummalliselta viidakkorämeeltä, jonka halki oli kahlattava.
Ikäänkuin toisiaan suojatakseen he pysyttelivät aivan lähekkäin tässä
kapeakujaisessa sokkelikossa, tuntien, kuinka vierasta ja tuntematonta
kaikki tämä oli.

Lapsia kaiken ikäisiä ryömi kaduilla ja käytävillä heidän jaloissaan.
Paljaspäisiä ja puoleksi puettuja naisia seisoi ovilla juoruamassa tai
käyskenteli kaduilla kainalossa elintarpeiden rippeitä. Kaikkialla
haisi mädäntyneille hedelmille ja kalalle, happamalle ja löyhkäävälle.
Isoja, paksuja miehiä tallusteli ohitse, ja pieniä repalemekkoja
hapuili eteenpäin käsissään kuohuvat oluttuopit. Lakkaamatonta sorinaa,
puhetta ja kaikkien kielten sekasotkua, kimeitä huutoja, toraa ja
tappelua -- koko Hiidenpurnu kiehui keskeytymättömänä hälinänä aito
ihmiskeon tavoin.

-- Uh! Kyllä tuntuu hyvältä, kun tästä pääsee, virkkoi Fred.

Hän puhui kuiskaten, ja Joe ja Charley nyökkäsivät päätään tuikeina.
Heillä ei ollut halua jutella, he astuivat niin rivakasti kuin
tungoksessa kävi päinsä. Heissä vallitsivat samat tunteet kuin
matkamiehissä, jotka vaeltavat vaarallista ja vihamielistä tiheikköä.

Ja vaarat ja vihamielisyys vaanivat Purnussakin. Sen asukkaat näyttivät
paheksuvan noiden ylhäältä saapuneiden muukalaisten vierailua. Pienet
likaiset riiviöt lennättivät haukkumasanoja heidän jälkeensä, kun he
kulkivat ohitse. Toiset irvistelivät heille näennäisen urheina, mutta
olivat valmiit pakenemaan havaitessaan ensimmäisen hyökkäysmerkin.
Toisia inhottavia veijareita liittyi rähiseväksi joukoksi poikia
seuraamaan, ja lauma kävi yhä rohkeammaksi sitä mukaa kuin se kasvoi.

-- Älkää välittäkö heistä, neuvoi Joe. -- Älkää olko tietävinännekään,
astutaan vain edelleen. Pian tästä pälkähästä jo päästäänkin.

-- Eipäs, nyt vasta sellaiseen joudutaankin, virkkoi Fred puoliääneen.
-- Katsokaappa tuonne!

Kadun kulmassa, jota he juuri lähenivät, seisoi neljä viisi heidän
ikäistään poikaa. Katulyhdyn valo osui heihin ja osotti, että eräällä
oli räikeän punainen tukka. Poika ei voinut olla kukaan muu kuin
"Tiili-Simson", pahamaineisen joukkueen epäilty johtaja. Poikien
mieleen muistui, että hän oli kahdesti johtanut joukkonsa harjanteelle
ja saanut siellä nuorten kesken aikaan pakokauhun, niin että kaikki
olivat päätä pahkaa syöksyneet kotiin, jonka jälkeen heidän isänsä ja
äitinsä olivat puhelimitse kutsuneet hätään poliiseja.

Nähdessään kulmaan asettuneen joukkueen jälkiparvi hävisi
silmänräpäyksessä, ilmaisten selvästi pelkoaan. Tämä vain lisäsi
poikain levottomuutta, mutta silti he jatkoivat urheasti matkaansa.

Punatukka erosi joukostaan ja asettui poikien eteen, sulkien heiltä
tien. Nämä koettivat kiertää, mutta hän ojensi käsivartensa esteeksi.

-- Mitä te täällä toimitatte? hän tiuskasi. -- Miks' ette pysy
kotosalla?

-- Me olemme juuri matkalla kotiin, virkkoi Fred sävyisästi.

Tiili-Simson kääntyi Joen puoleen. -- Mitä sinulla on kainalossa? hän
tiedusteli.

Joe pysyi tyynenä eikä välittänyt toisesta. -- Tulkaa, hän sanoi
Fredille ja Charleylle ja aikoi astua liigan johtajan ohitse.

Mutta Tiili-Simson iski salamannopeasti häntä kasvoihin ja sieppasi
yhtä sukkelasti leijakäärön hänen kainalostaan.

Joe huudahti käheästi, raivoisasti, unohti kaiken varovaisuutensa ja
hyökkäsi vastustajansa kimppuun.

Sitä ei liigan johtaja ollut ilmeisesti odottanut, kaikkein vähimmän
täällä hänen omalla alueellaan. Hän siirtyi taaksepäin, pidellen yhä
kääröä, ja hänen mieltään raatelivat tappeluhalu ja saaliinhimo.

Jälkimmäinen pääsi voitolle, hän pyörsi ympäri ja pakeni nopeasti
pitkin kapeata sivukatua ja yhä edelleen sokkelomaisia solia ja kujia
myöten.

Joe tiesi painuvansa vihollismaan vaarallisiin keskuksiin, mutta hänen
omistusoikeusvaistoaan ja ylpeyttään oli loukattu, ja niin hän ajoi
kiivaasti pakenijaa takaa.

Fred ja Charley seurasivat, vaikka välimatka pitenikin yhä enemmän, ja
heidän jäljessään riensi kolme liigapoikaa, jotka juostessaan
päästelivät vihellysmerkkejä, varmaankin kutsuakseen saapuville liigan
muut jäsenet.

Takaa-ajon jatkuessa vastattiinkin näihin merkkeihin eri tahoilta, ja
pian näkyi parikymmentä tummaa olentoa juosta kipittävän Fredin ja
Charleyn kintereillä. Pojat ponnistivat kaikki voimansa, jotta
nopsajalkaisempi Joe ei pääsisi häipymään näkyvistä.

Tiili-Simson suuntasi matkansa erästä rakentamatonta alaa kohti aikoen
pujahtaa jostain lymyaukosta. Hän oli jo entuudestaan varannut
itselleen pakoteitä, jotka johtivat aitauksien lomitse, vajojen ja
ulkohuoneiden yli ja pimeiden loukkojen läpi, missä paikkoihin
perehtymätön ahdistaja pakostakin liikkui varovaisemmin ja eksyi
helposti jäljiltä.

Mutta Joe tavotti Tiili-Simsonin, ennenkuin tämä ennätti määränpäähän,
ja silloin molemmat horjahtivat kumoon ja kierivät loassa tukevasti
toisiaan syleillen.

Fredin, Charleyn ja jälkijoukon päästessä paikalle he olivat jälleen
pystyssä ja seisoivat uhkaavina vastakkain.

-- Mitäs sinä tahdot, mitä? huusi punatukkainen liigan johtaja
käskevästi. -- Mitäs sinä tahdot? Annappas kuulla!

-- Tahdon saada leijani, Joe vastasi.

Tämä ilmotus sai Tiili-Simsonin silmät välkehtimään. Leijat olivat
tavaraa, jota hänen itsensä suuresti teki mieli. -- Silloin sinun
täytyy ensin tapella! hän uhkasi.

-- Minkä vuoksi? sanoi Joe harmistuneena. -- Leijat ovat minun,
hän lisäsi siten osottaen olevansa peräti tietämätön niistä
omistusoikeus-käsitteistä, mitkä Hiidenpurnussa olivat vallalla.

Liiga, joka oli susilauman tavoin keräytynyt johtajansa taakse, alkoi
kuorossa ulvoa ja naukua.

-- Miksi minä rupeaisin niistä tappelemaan? toisti Joe.

-- Siksi että minä tahdon, vastasi Simson. -- Ja siitä, mitä minä
tahdon, siitä ei pääse mihinkään. Ymmärrätkös?

Mutta sitä ei Joe ymmärtänyt. Hän ei tahtonut tunnustaa, että
Tiili-Simsonin sana oli lakina San Franciskossa tai missään sen osassa.
Hänen kunnia- ja oikeuskäsitteitään oli loukattu, hänen verensä alkoi
kuohua.

-- Anna nyt ne leijat tänne, ja tee se heti paikalla, hän huusi
uhkaavasti ja kurkotti kättään kääröä kohti.

Mutta Simson veti kätensä takaisin.

-- Tiedätkös, kuka minä olen? hän kysyi. -- Minä olen Tiili-Simson,
enkä minä annakkaan kenenkä vain hypätä nokalleni!

-- Anna hänen olla, kuiskasi Charley Joen korvaan. -- Viis muutamasta
leijasta! Älä välitä hänestä -- lähdetään pois täältä.

-- Leijat ovat minun, vastasi Joe synkkänä ja itsepäisenä. -- Leijat
ovat minun, ja minä aion ottaa ne takaisin.

-- Ethän sinä voi tapella koko joukkoa vastaan, väitti Fred. -- Vaikka
voittaisitkin hänet, niin saisit kumminkin selkääsi noilta toisilta.

Liiga huomasi heidän neuvottelevan kuiskaten. Se arveli Joen puolestaan
epäröivän ja alkoi jälleen ulvoa.

-- Hoh, he pelkäävät! Jänistääkö? ivailivat nuoret veijarit. -- Suutaan
kyllä osaa soittaa, mutta pelkää, että siisti paita ryvettyy -- mitäs
mamma silloin sanoisi?

-- Suu kiinni! kivahti johtaja käskevästi, ja he tottelivat.

-- Aiotko antaa minulle leijani? sanoi Joe ja astui päättävästi esiin.

-- Tahdotkos sitten tapella niistä? virkkoi Tiili-Simson yhtä
topakkana.

-- Tahdon, vastasi Joe.

-- Hei, tappelu, tappelu! Tulkaas katsomaan! ulvoi liiga täyttä
kurkkua.

-- No, minä kyllä pidän huolen siitä, että kaikki käy rehellisesti,
virkkoi samassa karkea miesääni.

Kaikki tarkastelivat uteliaina miestä, joka oli huomaamatta lähestynyt
ryhmää ja yhtäkkiä ilmotti aikovansa valvoa kaksintaistelua.
Kadunkulman sähkölampun valossa pojat näkivät, että mies oli iso ja
roteva ja puettu työvaatteisiin, kömpelöt jalkineet jalassa; housuja
kannatti musta nahkahihna ja päässä oli musta rasvainen lakki. Kasvot
olivat harmaat kivihiilen tomusta, avoimena reuhottavan karkean sinisen
paidan välistä näkyi kaula ja luja rinta.

-- Kuka te olette? tiuskasi Simson keskeytyksestä suuttuneena.

-- Se ei kuulu sinuun, vastasi tulokas tylysti. -- Mutta jos se tieto
tekee sinut paremmaksi, niin minä olen lämmittäjänä Kiinaan lähtevässä
laivassa ja aion pitää huolen siitä, että kaikki käy rehellisesti. Se
on minun asiani; ja sinun asianasi on tapella rehellisesti. Iskekää nyt
kiinni älkääkä nahjustelko siinä koko iltaa.

Nuo kolme toverusta olivat yhtä iloissaan lämmittäjän tulosta kuin
Simson joukkoineen oli harmissaan. Liigalaiset neuvottelivat useita
minuutteja, ja sitten Simson laski käärön erään toverinsa syliin ja
kävi vastustajaa kohti.

-- Tulehan sitten! hän virkkoi heittäen nutun yltään. Joe ojensi
takkinsa Fredille ja hyökkäsi Tiili-Simsonia kohti. Hetkisen he
seisoivat heristäen toisilleen nyrkkiä. Sitten Simson läimäytti
salamannopeudella ankaran iskun, painui taitavasti kumaraan ja livahti
saavuttamattomiin.

Joessa heräsi äkkiä kunnioitus vastustajan taitavuutta kohtaan, mutta
siitä oli vain seurauksena se, että koko se suunnaton määrä
itsepintaisuutta, mikä hänen luonnossaan piili, jännittyi äärimmilleen,
ja hän päätti lujasti päästä voitolle.

Lämmittäjän läsnäolo vaikutti terveellisesti Simsonin tovereihin, jotka
saivat tyytyä vain rohkaisemaan Tiili-Simsonia ja pilkkaamaan toista.

Molemmat pojat kiersivät yhtämittaa kehää, milloin hyökäten, milloin
puolustautuen ja toisinaan jaellen tuntuvia iskuja. Kummankin
taistelutapa oli aivan vastakkaista laatua. Joe pysytteli suorana ja
hajasäärisenä; Simson taas kyyristelihe pää hartiain välissä, oli
alituiseen liikkeessä hyppien, juosten ja turvautuen ainakin
pariinkymmeneen erilaiseen temppuun, joita Joe ei tuntenut.

Neljännestunnin kuluttua kumpikin oli peräti uupunut, mutta Joe
oli kuitenkin säilynyt vastustajaansa pirteämpänä. Ravinnon
riittämättömyys, epäterveellinen elintapa sekä tupakan ylenmääräinen
käyttö olivat heikontaneet liigan johtajaa, joka jo alkoi haukkoa
henkeään.

Simson oli alkupuolella suuremman taitavuutensa tähden saanut
pidellyksi vastustajaansa aika kovakouraisesti, mutta hän oli jo käynyt
voimattomaksi ja hänen lyöntinsä heikoiksi. Tästä hän hurjistui ja
turvautui hyökkäyssuunnitelmaan, joka ei tosin ollut epärehellinen,
mutta ainakin karkea. Hänen tapanaan oli kaarrella toista, ponnahtaa
äkkiä ilmaan ja iskeä kohti, sitten kyyristyä ja heittäytyä maahan Joen
jalkoihin. Kun hän makasi maassa, ei Joe saattanut lyödä häntä, ja
siten hän ryömi syrjään ja hypähti jälleen pystyyn, uudistaakseen saman
liikkeen.

Mutta Joe kyllästyi siihen ja valmistautui ehkäisemään temppua. Hän
viivytteli lyöntiään hetkeen, jolloin Simson aikoi kyyristyä alas.
Simson kaatui, mutta sille puolen, minne Joen nyrkinisku oli hänet
lennättänyt. Hän kellahti nurinniskoin ja kohosi sitten puoliksi, mutta
jäi istumaan itkien ja huohottaen.

Toverit yllyttivät häntä nousemaan, ja hän koettikin pari kertaa, mutta
oli liian uuvuksissa ja lyönneistä lamaantuneena.

-- Minä alistun, hän virkkoi. -- Minä tunnustan saaneeni selkääni.

Liiga seisoi äänetönnä ja johtajansa tappiosta harmistuneena.

Joe astui esiin.

-- Annappas nyt tänne minun leijani, hän lausui pojalle, joka piteli
kääröä.

-- Siitä ei tule mitään, sanoi eräs toinen liigan jäsenistä tunkeutuen
Joen eteen.

Tälläkin nuorukaisella oli aivan tulipunainen tukka.

-- Kyllä sinun täytyy löylyttää minutkin, ennenkuin saat ne takaisin,
hän uhkasi.

-- Sepä merkillistä, väitti Joe suorasukaisesti. -- Johan minä olen
tapellut ja voittanut -- siinä on tarpeeksi.

-- Eikä ole, vastasi uusi vastustaja. -- Minä olen Punapää-Simson.
Tiili-Simson on näes minun veljeni.

Tällä lailla Joe oppi tuntemaan vieläkin erään purnulaisten tavoista,
josta hänellä ei ollut siihen mennessä ollut aavistustakaan.

-- No hyvä, hän virkkoi, ja vääryys saattoi hänen taisteluhalunsa
kiihtymään entistä enemmän. -- Tulehan sitten!

Punapää-Simson oli veljeänsä vuotta nuorempi ja osottautui varsin
epärehelliseksi tappelupukariksi. Suopeamielisen lämmittäjän oli useita
kertoja sekaannuttava leikkiin, ennenkuin toinen Simson virui maassa ja
tunnusti joutuneensa tappiolle.

Taas pyyteli Joe leijojansa lujasti uskoen, että tällä kertaa ne
ainakin annettaisiin hänelle. Mutta silloin pyörähti esiin vielä
kolmaskin poika, jonka tukan loistava, komea väri ilmaisi Joelle, että
uusi vastustajakin kuului Simsonien valtiassukuun. Hän oli veljiään
tuoreempi vesa, rakenteeltaan hiukan hintelämpi ja niin pisamainen,
että se näkyi selvästi sähkövalossakin.

-- Älä luulekkaan pääseväsi käsiksi leijoihisi, ennenkuin olet antanut
selkään minullekin! hän huusi kimeästi. -- Minä olen Rusoharja-Simson,
etkä sinä ole voittanut meitä, ennenkuin minäkin olen maassa!

Liiga huusi hyväksyvästi, ja Rusoharja-Simson kiskoi yltään tahraisen
nuttunsa ja valmistautui otteluun.

-- Oletkos valmis? hän tiedusteli Joelta.

Joe oli iskenyt rystysensä verille, hänen nenästään vuosi verta ja
huulet olivat halkeilleet ja turvoksissa. Paita oli repeytynyt kaulasta
vyötäreihin asti. Lisäksi hän oli lopen uupunut ja hengitti työläästi.

-- Kuinka monta Simsonia teitä oikein onkaan? hän kysyi. -- Minä aion
päästä kotiin, ja jos teidän perhekuntaanne yhä riittää, niin täytyy
täällä olla koko yö.

-- Minä olen viimeinen ja paras joukosta, vakuutti Rusoharja-Simson. --
Jos minut voitat, niin saat leijasi -- se on varma!

-- No tuleppas sitten! huoahti Joe. -- Käy käsiksi vain!

Tosin suvun nuorimmalta puuttui veljiensä voima ja taito, mutta hän
korvasi tämän puutteen kiihkoisalla, kissamaisella taistelutavallaan,
joka pakotti Joen ponnistamaan rajusti. Hän luuli jo useita kertoja,
että hänen oli kuin olikin annettava myöten tuolle pikku paholaiselle,
mutta hän jännitti jälleen voimiaan ja jatkoi sisukkaana taistelua. Hän
tunsi kamppailevansa periaatteen puolesta, ja sitä paitsi oli siinä
hänen mielestään kysymyksessä kaikkien vuorelaisten kunnia -- heidän
edustajanaan hänen oli kunnostauduttava mistä hinnasta hyvänsä. Hän
piti puoliaan ja kesti vaivoin vastustajansa nopeat ja herkeämättömät
hyökkäykset, kunnes tämä nuori ja peräti kokematon miehenalku oli
tyhjentänyt koko voimavarastonsa. Lopulta hänen täytyi tunnustaa, että
Simsonin perhekunta oli joutunut tappiolle -- ensimmäisen kerran
elämässään.



IV luku:

Voittajallakin on voittajansa.


Mutta Hiidenpurnun elämä oli perin mutkallista. Nuo kolme vuorelaista
saivat varsin pian kokea sen.

Ennenkuin Joe oli vielä ehtinyt ottaa haltuunsa leijojaan, näki hän
hämmästyen, että kaikki hänen vihollisensa, vieläpä lämmittäjäkin,
lähtivät hurjaa vauhtia käpälämäkeen.

Aivan samoin kuin pikku tytöt ja räyhäävät pikku vekarat olivat
kadonneet Simsonin liigan lähestyessä, samaten tämä joukko hupeni uuden
ja pelottavan hyökkäyksen tieltä.

Joe kuuli pakenevain kauhistuneina huutavan: -- Kalaliiga! Kalaliiga!
Ja hän olisi itsekin pötkinyt pakoon, ellei olisi viime taistelunsa
jäljiltä ollut niin hengästyksissään, että käsitti mahdottomaksi
välttää vaaraa, minkälainen se sitten olisikin.

Fred ja Charley olisivat peräti mielellään paenneet sitä, mikä oli
karkottanut tiehensä kuuluisan Simsonin liigan, vieläpä karskin
lämmittäjänkin; mutta he eivät voineet jättää toveriaan pulaan.

Autiolle kadulle tuli parvittain tummia olentoja. Toiset piirittivät
toverukset, toiset syöksyivät pakenevien jälkeen.

Valitushuudot ilmaisivat pian heidän tavottaneen pakolaiset, ja kun
takaa-ajajat sitten palasivat, kuljettivat he mukanaan vastaan
hangottelevaa Tiili-Simson parkaa, joka yhä vielä piteli leijakääröä.

Uteliaana Joe tarkasteli viimeksi saapuneen liigan jäseniä. He olivat
seitsemästätoista neljäänkolmatta vuoden ikäisiä nuorukaisia, ilmetyitä
pimeyden peikkoja. Eräitten kasvot olivat niin paheitten leimaamia,
että Joe tunsi selkäpiitään karmivan, kun vain katsahtikin heihin.

Kaksi heistä piteli häntä lujasti käsivarsista, ja Fredin sekä Charleyn
täytyi alistua samaan kohtaloon.

-- Kuulkaappas, veijarit, virkkoi eräs heistä käskevästi, esiintyen
ikäänkuin muiden johtajana; tästä täytyy ottaa selko. Mitäs täällä on
tekeillä? Mitäs kuria sinulla oli mielessä, sinä punapää kettu?

-- En minä tehnyt mitään, vikersi Simson.

-- Vai et tehnyt. -- Johtaja pyörsi hänen kasvonsa lyhdynvaloa kohti.
-- Kukas sinun naamataulusi on tuolla tapaa viirunnut? hän kysyi.

Tiili-Simson osotti Joe Bronsonia, joka silloin vuorostaan raahattiin
esiin.

-- Mitäs te täältä haette?

-- Leijoja, vastasi Joe rohkeasti. -- Tuo aikoi ottaa minun leijani.
Hänellä on ne juuri kainalossaan.

-- Ahaa, vai on? Kuuleppas, Tiilipää, täällä ei suvaita varkautta.
Sinulla ei ole juuri koskaan käsissäsi omaa tavaraa. Ja suorippas nyt
tänne ne leijat ja pian.

Johtaja ojensi kätensä uhkaavin elein, ja Simson taipui, vaikkakin
kiukusta itkien.

-- Mitäs sinulla sitten on kainalossasi? tiedusteli johtaja Frediltä ja
sieppasi samassa hänenkin käärönsä. -- Kas vain, leijoja siinäkin! Ja
ihan oikeita leijoja -- tehdastavaraa. Mutta nyt te kyllä pääsette
niistä, hän sanoi otettuaan haltuunsa myöskin Charleyn käärön. -- Mitä
kummaa näille kolmelle lurjukselle oikein pitäisi tehdä? hän virkkoi
tuomarinäänellä.

-- Mistä syystä meille pitäisi jotain tehdä? kysyi Joe tulistuneena. --
Senkö tähden, että ryöstätte meiltä leijat?

-- Eipä suinkaan, eihän sellainen tule kysymykseenkään, vastasi johtaja
kohteliaasti; mutta te kuljetatte täältä salaa leijoja ja saatte aikaan
häiriötä. Se on sopimatonta -- niin juuri, sopimatonta!

Kun asema kerran oli vaihtunut sellaiseksi, että vuorelaiset olivat
joutuneet yleisen huomion keskustaksi, riistäysi Tiili-Simson äkkiä
vapaaksi takistaan, pujottelihe erilleen vainoojistaan ja hyökkäsi
asumattoman alan poikki piilopaikkaan, jota hän oli tavotellut Joen
häntä ahdistellessa.

Pari kolme liigalaista hyppäsi aidan yli ja lähti huudellen ajamaan
häntä takaa. Pojat kuulivat kahlekoirain ulvovan ja jalkain tömisevän
heidän rynnätessään laatikoitten ja kattojen yli. Sitten kuului veden
loisketta, kuin tynnöri olisi kaatunut kumoon.

Muutaman minuutin perästä vainoojat palasivat takaisin melkoisen
noloina ja märkinä ryöpystä, jonka Tiili-Simson lurjus oli heille
valmistanut. Hän kuului paraillaan pilkkaavan ja uhkailevan heitä
joltakin katolta, missä hän tunsi olevansa turvassa.

Tämä käänne tuntui saattavan johtajan hiukan ymmälle, ja hänen juuri
vielä kerran kääntyessään toveruksien puoleen, kajahti pitkä ja
omituinen vihellys -- ilmeisesti jonkun etuvartijan varotusmerkki. Pian
sen jälkeen varottaja saapui itsekin juosten liigan pääjoukon luo, joka
jo oli alkanut peräytyä.

-- Poliisit tulevat! hän huusi huohottaen. Katsahtaessaan samalle
taholle Joe saattoi nähdä kaksi kypäräpäistä poliisia, joilla oli
rinnassaan kirkkaasti palavat lyhdyt.

-- Meidän täytyy livistää tiehemme, hän kuiskasi Fredille ja
Charleylle.

Liiga oli jo lähtenyt käpälämäkeen ja sulki pojilta pakotien siltä
puolen, ja vastaiselta taholta he näkivät poliisien lähenevän. He
lähtivät silloin juoksemaan Simsonin piilopaikkaa kohti, ja poliisit
kiiruhtivat jäljessä vaatien ankarin huudoin heitä pysähtymään.

Mutta nuoret jalat ovat nopeita, ja pelko tekee ne vieläkin
nopeammiksi. Senpä vuoksi pojat ennättivätkin ensimmäisinä aidan ylitse
ja syöksyivät sitten hurjaa vauhtia parin takapihan poikki.

He havaitsivat pian, että poliisit olivat hyvin leväperäisiä
takaa-ajossaan. Varmaankin he olivat jo aikaisemmin olleet tekemisissä
rotanreikien kanssa, sillä he lopettivat juoksun ensimmäisen aidan
osuessa heidän tielleen.

Takapihoilla ei ollut mitään lyhtyjä, ja sydän kurkussa pojat
hapuilivat pimeässä. Eräällä aukeamalla, joka oli täynnä tyhjiä
hedelmälaatikoita ja rakennusaineksia, he saivat harhailla eksyksissä
kokonaisen neljännestunnin. Kuinka tarkkaan he etsivätkin tietä, eivät
he voineet löytää muuta kuin loputtomia hedelmälaatikkoröykkiöitä.
Tästä rykelmästä he selviytyivät viimein erään vajan katolle -- mutta
sitten olikin edessä taas kanakoppeja täynnä oleva takapiha.

Hiukan kauempana he osuivat tapaamaan laitteen, joka oli toimittanut
Simsonin vainoojille ryöppykylvyn.

Se oli perin mutkallinen vehje. Sille kohtaa, missä murrettu lauta
päästi pojan ryömimään lauta-aidan lävitse, oli sovitettu pitkä salko
siten, että pahaa aavistamattoman kulkijan oli ehdottomasti kolhaistava
sitä. Salko oli asetettu sillä tavoin, että se lievimmästäkin
kosketuksesta työnsi syrjään ison kiven, joka piti täpärälle sijotettua
tynnöriä pystyssä. Kun kivi putosi, menetti tynnöri tasapainonsa ja
tyhjensi sisältönsä sen niskaan, joka kulki alitse ja kolhaisi salkoa.

Pojat tutkivat laitetta mitä suurimmalla hartaudella. Heidän onnekseen
tynnöri oli jo tyhjentynyt; muuten hekin olisivat saaneet kylmän
kylvyn, sillä Joe, joka kulki ensimmäisenä, oli törmännyt salkoon.

-- Mahtaakohan tämä olla Simsonin ansa? hän virkkoi hiljaa.

-- Kyllä kai, arveli Fred; tai sitten jonkin toisen hänen joukkoonsa
kuuluvan.

Charley nyhkäisi heitä varottaen käsivarresta.

-- Hiljaa! Kuulitteko? hän kuiskasi.

Pojat kyyristyivät maahan.

Lähellä kuului joku puuhailevan jotain. He erottivat veden kohisevan
sen virratessa vesijohdosta sankoon, ja sitten kuului lähestyviä
askeleita. Pojat hiipivät vielä syrjemmälle ja saattoivat tuskin
hengittää jännitykseltään. Heidän läheltään kulki tumma olento, se
kiipesi laatikoille ja sitten ylemmäksi vajan katolle.

Siinä oli itse Tiili-Simson asettelemassa ansaansa.

He kuulivat hänen sijottavan kiven ja salon paikoilleen, nostavan
tynnörin pystyyn ja täyttävän sen vedellä parista sangosta, jotka hän
oli tuonut myötään.

Kun hän hyppäsi maahan noutaakseen lisää vettä, hyökkäsi Joe hänen
kimppuunsa, iski hänet kumoon ja piteli häntä maassa.

-- Nyt sinä pidät suusi, ymmärrätkös? hän virkkoi. -- Minulla on
sinulle asiaa.

-- Sinäkö siinä oletkin? sanoi Simson niin helpotuksesta huoahtaen,
että toisetkin tunsivat sydämensä oikein keventyvän. -- Mitä sinä
täällä teet?

-- Me tahdomme päästä täältä pois, sanoi Joe; ja mieluimmin kaikkein
lyhintä tietä. Meitä on kolme, ja sinä olet yksin...

-- Hyvä on, hyvä on, vastasi liigan johtaja. -- Kyllä minä näytän
teille tien. Ei minulla ole mitään kaunaa teitä kohtaan. Seuratkaa vain
mukana, älkääkä poiketko sivulle, niin pian pääsette oikealle tolalle.

Useita minuutteja myöhemmin he loikkasivat korkealta aidalta alas
pimeään kujaan.

-- Kulkekaa tätä katua, sanoi Simson; menkää sen jälkeen kahden
korttelin verran oikealle ja poiketkaa sitten taas oikealle kolmen
korttelin verran, niin joudutte Unionkadulle. Heipparallallallaa!

Pojat sanoivat hyvästi ja lähtivät astumaan kujaa myöten. Hetkisen
kuluttua he kuulivat Tiili-Simsonin neuvovan:

-- Kun ensi kerran tulette leijaretkelle, niin kyllä on parasta jättää
ne kotiin!



V luku:

Jälleen kotosalla.


Pojat seurasivat Tiili-Simsonin ohjausta, pääsivät Unionkadulle ja
muitta mutkitta vuorenharjanteelle.

Harjanteelta he katselivat takaisin Purnuun, mistä yhä kuului tiheään
asutuille paikoille ominaista sekavaa sorinaa.

-- Sinne minä en mene enää ikinä, sanoi Fred harmistuneena. --
Kuinkahan sen lämmittäjän mahtoi käydä?

-- Olipa onni, että pääsimme ehjin nahoin, virkkoi Joe filosofisesti.

-- Hm, mitenkä lienee. Kyllä me kaksi saimme veromme ja sinä sitäkin
enemmän, sanoi Charley nauraen.

-- Niin, myönsi Joe; ja vielä pahemmin käy, kun ennätän kotiin. Heipä
hei, pojat!

Takaportti oli suljettu, kuten hän oli odottanutkin, niin että hänen
oli pakko kiertää ruokasalin puolelle ja kiivetä sisään akkunasta
murtovarkaan tavoin.

Kun hän pääsi isoon käytävään ja kulki sen halki hiljalleen portaita
kohti, astui isä ulos kirjastohuoneesta.

Hämmästys oli molemminpuolinen, kumpikin seisahtui peräti
kauhistuneena.

Joessa heräsi hermostunut halu nauraa. Sillä hän luuli tietävänsä
tarkalleen, minkä näköinen hän oli. Toden teolla hän kuitenkin näytti
paljoa kurjemmalta kuin olisi koskaan voinut luullakkaan.

Isänsä edessä seisovalla pojalla oli sekä lakki että takki yltyleensä
katuloan peitossa, kasvoilla näkyi taistelun merkkejä, ja nenä
varsinkin oli pahasti turvoksissa; toisessa ohimossa puunti haava, ja
huulet olivat verillä ja paisuneet. Toisesta poskesta oli nahka
hankautunut pois, rystyset vuotivat vielä verta; sitä paitsi oli paita
repeytynyt kaulasta aina housunkaulukseen asti.

-- Mitäs tämä oikein merkitsee, junkkari? sai herra Bronson lopulta
lausutuksi.

Joe seisoi sanatonna. Kuinka oli hänen lyhyesti kuvattava koko illan
tapahtumat? -- sillä tietenkin oli hänen saatava mukaan kaikki, jotta
voisi kunnolla selittää, kuinka oli joutunut niin surkeaan tilaan.

-- Eikö sinulla ole kieltä suussasi? kysyi herra Bronson maltittomana.

-- Minä olen ... minä olen...

-- No, mitä sitten? sanoi isä rohkaisevasti.

-- Minä olen ... niin, nähkääs, minä olin Hiidenpurnussa, onnistui Joen
viimein änkyttää.

-- Siltä sinä näytätkin -- niin, juuri sellaiselta.

Herra Bronson puhui ankarasti, mutta jos hänen milloinkaan oli ollut
vaikea tukahuttaa hymyä, niin tällä kertaa oli.

-- Luullakseni, hän jatkoi, sinä et sentään tarkota paholaisten
olinpaikkaa, vaan jotain San Franciskon osaa -- vai kuinka?

Joe viittasi kädellään kuvaavasti sille taholle, missä Unionkatu
sijaitsi, ja sanoi: -- Tuolla alhaalla se on, isä!

-- Kuka sen on Hiidenpurnuksi ristinyt?

-- Minähän sen, sanoi Joe ikäänkuin olisi tunnustanut jonkin rikoksen.

-- Hm. Nimi ei ole hullumpi ja todistaa sinulla olevan jonkinlaista
mielikuvitusta. Vaikeata olisi parempaakaan keksiä! Varmaankin sinä
koulussa suoriudut hyvin äidinkielessä.

Tuo olettamus ei lisännyt Joen rohkeutta, sillä äidinkieli oli ainoa
aine, mitä hänen ei tarvinnut hävetä.

Pojan seistessä siinä äänetönnä, onnettomuuden ja häpeän perikuvana,
ajatteli herra Bronson omia poikavuosiaan ja teki vertailuja. Hän tunsi
ymmärtämystä, jota Joe ei olisi pitänyt laisinkaan mahdollisena.

-- Mutta nyt sinä tarvitset ennen kaikkea kylvyn ja laastaria ja
lyijyvettä, sanoi herra Bronson. Ja sitten aika vauhtia vuoteeseen.
Sinä olet kyllä unen tarpeessa, ja siitä saat olla varma, että
huomenaamulla olet aika kankea ja arka ruumiiltasi.

Kello löi yksi, kun Joe kietaisi peitteen tiukasti ympärilleen; ja
hänen ensimmäinen huomionsa tämän jälkeen oli se, että häntä häiritsi
varovainen, mutta itsepintainen koputus, joka tuntui jatkuvan satoja
vuosia, kunnes hän ei enää jaksanut kuunnella sitä, vaan nousi istumaan
ja avasi silmänsä.

Päivänvalo virtasi sisään akkunasta. Aurinko paistoi kirkkaana.

Hän ojensi käsivarsiaan ja haukotteli; mutta hänen lihaksiaan särki, ja
kädet vaipuivat taas alas, nopeammin kuin olivat kohonneet.

Hän tuijotti ymmällään eteensä, kunnes illan tapahtumat taas
palautuivat mieleen, ja hän alkoi ähkyä.

Koputus jatkui yhtä itsepintaisena, ja hän huudahti:

-- Kyllä minä kuulen! Kuinka paljon kello on?

-- Kello on kahdeksan, kuului Bessie sanovan oven takaa; ja sinun
täytyy kiiruhtaa, jollet tahdo myöhästyä koulusta.

-- Hyvänen aika. -- Hän syöksähti vuoteesta, mutta voihkaisi
jäykistyneiden lihastensa arkuudesta ja vaipui verkalleen ja varovasti
tuolille.

-- Mikset sinä herättänyt minua varemmin? hän nurisi viimein.

-- Isä sanoi, että sinun täytyi saada nukkua.

Joe voihkaisi jälleen toiseen äänilajiin.

Sitten hänen katseensa osui historiaan, ja silloin hän taas voihkaisi
uuteen äänilajiin.

-- Hyvä on! hän huusi. -- Mene sinä vain, minä tulen ihan paikalla.

Hän saapui ruokasaliin verraten siistissä kunnossa; mutta jos Bessie
olisi nähnyt hänen nilkuttavan alas portaita, hän olisi varmaankin
kummastellut, miksi veli astui niin varovaisesti ja toisinaan irvisti
niin pahasti, kun jäseniä oikein pisti ja jomotti. Tavatessaan Joen
ruokasalissa hän huudahti kuitenkin varsin säikähtyneenä ja juoksi
hänen luokseen.

-- Mikä sinun on, Joe? hän kysyi värisevällä äänellä. -- Mitä on
tapahtunut?

-- Ei mitään, mutisi Joe sirotellen sokeria puuroonsa.

-- Niin, mutta --, alkoi Bessie.

-- Älä nyt viitsi, keskeytti Joe. -- Minä olen tänään myöhästynyt,
minun täytyy syödä aamiainen joutuisasti.

Juuri silloin Bessie osui kohtaamaan rouva Bronsonin katseen, ja
seurauksena oli, että pikku neiti riensi tiehensä uteliaisuutensa
tukahuttaen.

Joe oli siitä äidilleen kiitollinen, ja vielä suurempaa kiitollisuutta
hän tunsi, kun ei äiti tehnyt mitään huomautuksia hänen ulkomuotonsa
johdosta. Isä oli tietysti jo kertonut hänelle. Saattoi olla aina varma
siitä, ettei äiti väsyttänyt ketään turhilla tiedusteluilla.

Näitä miettien hän söi kiireesti aamiaisensa, tuntien epäselvästi ja
häiriytyvänä, että äiti hääräili ympärillä levottomana hänen tähtensä.
Äiti oli aina lempeä häntä kohtaan, ja tällä kertaa hän huomasi, että
äiti suuteli häntä tavallista hellemmin, kun hän aikoi lähteä
heilutellen kirjojaan nahkahihnassa. Kääntyessään kulmasta hän huomasi
myöskin, että äiti seurasi häntä akkunasta katseillaan.

Mutta tärkeämpää oli tällä haavaa se, että hän tunsi jäsenensä hirveän
kankeiksi ja aroiksi. Koulumatkalla oli jokainen askel ankara ponnistus
ja tuotti kovia tuskia.

Auringon valo, joka heijastui sementtikäytävästä, kiusasi pahoin hänen
loukkaantunutta silmäänsä, ja vaikka kaikki haavat aiheuttivatkin
suurta tuskaa, särki jäseniä kuitenkin pahimmin.

Moista kankeutta hän ei ollut koskaan kuvitellutkaan. Jok'ikinen lihas
totteli peräti vastahakoisesti, sormet olivat kovin turvonneet, ja
niissä tuntui särkyä, kun niitä koukisti tai suoristi. Käsivarsista oli
nahka poissa aina kyynärpäähän asti. Se johtui siitä hyvästä, että hän
oli niillä suojellut kasvojaan ja ruumistaan iskuilta.

Hän tuumaili, mahtoiko Tiili-Simson olla yhtä huonossa kunnossa, ja
tämä yhteisen kurjuuden tunto teki tästä hänelle jonkinlaisen
hengenheimolaisen.

Koulupihalle ennättäessään hän huomasi, että kaikkein katseet
kohdistuivat häneen.

Pojat kerääntyivät hänen ympärilleen täynnä kunnioitusta, ja yksinpä
luokkatoverit ja lähimmät ystävätkin katselivat häntä jonkinlaisella
arvonannolla, jota hän ei ollut koskaan ennen huomannut heissä.



VI luku:

Tutkintopäivä.


Ilmeisesti Fred ja Charley olivat kertoneet heidän käyneen
Hiidenpurnussa ja taistelleen Simsonin joukkoa ja Kalaliigaa vastaan.
Huojennusta tuntien hän kuuli kellon lyövän yhdeksää ja astui
koulutaloon kaikkien poikien luodessa häneen ihailevia silmäyksiä.
Katselivatpa tytötkin häntä, mutta arastellen ja säikkyneinä -- Joesta
tuntui, että juuri siten he olisivat katselleet Danielia, kun tämä
astui esiin jalopeurain luolasta, tai Daavidia, joka oli suoriutunut
Goliatista. Tämä sankarinpalvonta teki häneen vastenmielisen
vaikutuksen; hän tunsi itsensä kiusallisen itsetietoiseksi, mutta
toivoi samalla, että koulutoverit olisivat vaihtelun vuoksi kääntäneet
katseensa toiseen suuntaan.

Ja pian he sen tekivätkin. Luokalla jaettaessa isoja paperiarkkeja,
nousi neiti Wilson, aineen opettaja (tuiman näköinen nuori nainen, joka
kulki tietään maailman halki kuin olisi vaeltanut jaädytyshuoneessa ja
lämpimimpinäkin päivinä oli luokassa vaippaan tai päällysnuttuun
verhoutuneena), ja kirjotti taululle suuren roomalaisen ykkösen "I".
Jok'ikinen silmä, viisikymmentä paria, kiintyi odottavana hänen
käteensä, ja huoneessa oli haudanhiljaista.

Roomalaisen ykkösen alapuolelle hän kirjotti:

"_a) Mitkä olivat Drakonin lait? b) Minkä vuoksi muuan ateenalainen
puhuja sanoi, että niitä ei oltu kirjotettu musteella, vaan
verellä_?"

Neljäkymmentä yhdeksän päätä painui kumaraan, ja neljäkymmentä yhdeksän
kynää kulkea rapisi vilkkaasti paperiarkkeja pitkin. Ainoastaan Joen
pää pysyi pystyssä, ja hän tuijotti tauluun niin ymmällään, että neiti
Wilson, joka kakkosen kirjotettuaan sattui vilkaisemaan olkansa ylitse,
pysähtyi katselemaan häntä. Sitten opettaja kirjotti:

"_a) Miten aiheutti Ateenan ja Megaran Salamis saaresta käymä
taistelu Solonin uudistukset? b) Millä tapaa ne erosivat Drakonin
laeista_?"

Hän kääntyi jälleen katsomaan Joe Bronsoniin. Tämä tuijotti tauluun
yhtä ymmällään kuin ennenkin.

-- Mikä sinua vaivaa, Joe? hän kysyi. -- Eikö sinulla ole paperia?

-- On kyllä, poika vastasi ja alkoi masentuneena terottaa
lyijykynäänsä.

Hän veisti siihen terävän kärjen. Sitten hän teki kärjen vieläkin
terävämmäksi. Ja lopulta hänen onnistui ääretöntä kärsivällisyyttä
käyttäen saada se ihan ihmeteltävän teräväksi. Useat luokkatovereista
kohottivat rapinan kuullessaan kummastellen päätään. Mutta sitä ei Joe
huomannut. Hän oli liiaksi syventynyt kynäänsä terottamaan ja hautomaan
ajatuksia, jotka olivat perin kaukana sekä kynän terottamisesta että
Kreikan historiasta.

-- Totta kai kaikki ymmärtävät, että kokeet pitää kirjottaa musteella.

Neiti Wilson puhui koko luokalle, mutta hänen katseensa oli kiintynyt
Joe Bronsoniin.

Juuri kun kynä oli ohennut niin teräväksi kuin konsanaan saattoi, kärki
katkesi, ja Joe alotti työnsä uudelleen.

-- Kuuleppas, Joe, minä pelkään, että sinä häiritset luokkaa, neiti
Wilson virkkoi viimein epätoivoisena.

Joe laski kynän kädestään, sulki veitsensä napsahuttaen ja ryhtyi
jälleen ymmällään tuijottamaan tauluun. Mitä hän tiesi Drakonista tai
Solonista tai muista kreikkalaisista.

Hyljätyksi hän tulisi, siitä ei päässyt minnekään. Toisia kysymyksiä ei
kannattanut tarkastaakkaan. Ja vaikkapa olisikin osannut vastata
pariin, niin suotta oli kirjottaa niitä paperille, se ei kuitenkaan
pelastaisi. Sitä paitsi hänen kätensä oli liian arka pystyäkseen kynää
käyttämään. Taululle tuijottaminen teki silmiin kipeätä, ja vielä
kipeämmältä tuntui, kun ne sulki; ja yksinpä ajatteleminenkin tuotti
hänelle tuskia.

Neljäkymmentä yhdeksän kynää kiiti kilpaa, totellen neiti Wilsonia,
joka piirteli taululle kysymyksen toisensa jälkeen. Joe kuunteli
rapinaa ja katseli, kuinka kysymykset lisääntyivät liitupalan
vähetessä, ja koko elämä tuntui hänestä peräti surkealta. Kaikki näytti
pyörivän hänen silmissään. Päätä kivisti sisäpuolelta, ja ulkopuolelta
sitä kirvelti, ja se tuntui olevan kokonaan omissa valloissaan,
välittämättä laisinkaan hänen tahdostaan.

Hiidenpurnun muistot valtasivat hänen mielensä kuin öiset
painajaisnäyt, ja mahdotonta oli niitä karkottaa, kuinka koettikin. Hän
kiinnitti mielensä ja katseensa neiti Wilsoniin, joka paraillaan istui
pöytänsä ääressä, ja juuri kun hän katseli opettajaa, kohosi hänen
silmäinsä eteen Tiili-Simsonin hävyttömät ja ärsyttävät kasvot. Turhaa
oli ponnistella. Hän tunsi itsensä sairaaksi ja raihnaiseksi,
uupuneeksi ja mitättömäksi. Mikään ei pelastanut häntä repuista. Ja kun
paperit iänikuisen odotuksen jälkeen viimein kerättiin, antoi hän
omansa melkein puhtaana -- siihen oli merkitty vain hänen nimensä,
tutkintoaine sekä päivämäärä, mitkä oli kirjotettu yläreunaan.

Lyhyen lomahetken jälkeen jaettiin taas Paperiarkkeja, ja laskuopin
kokeet alkoivat. Hän ei viitsinyt edes katsahtaakkaan kysymyksiin.
Tavallisissa oloissa hän olisi kyllä suoriutunut sellaisista kokeista,
mutta nykyisessä mielen- ja ruumiintilassa hän tiesi sen mahdottomaksi.
Hän tyytyi painamaan kasvonsa käsiinsä ja odottamaan päivällislomaa.
Kohottaessaan kerran päätään kelloa katsoakseen hän havaitsi, että
Bessie silmäili häntä levottomana tyttöjen puolelta huonetta. Tämä vain
lisäsi hänen närkästystään. Mitä se sisar siinä taas oli huolissaan?
Bessien ei tarvinnut pelätä. Hänhän suoriutuisi kokeista, jos kukaan.
Miksei hän siis voinut antaa hänen olla rauhassa? Ja niin hän loi
sisareen erikoisen ynseän katseen ja painoi kasvot käsiinsä. Eikä hän
siitä asennosta kohottautunut, ennenkuin kahdentoista kello soi.
Silloin hän antoi opettajalle toisen puhtaan arkin ja asteli ulos
poikaparven mukana.

Fred ja Charlie ja hän söivät tavallisesti aamiaisensa eräässä
koulukartanon nurkassa, jonka he olivat anastaneet haltuunsa. Mutta
tänä päivänä joukko toisia poikia oli jostakin merkillisestä sattumasta
valinnut saman paikan ruokasalikseen. Joe tarkasteli heitä
vastenmielisyyttä tuntien. Nykyisessä tilassaan häntä ei laisinkaan
haluttanut joutua sankaripalvonnan alaiseksi. Hänen päätänsä kivisti
ankarasti, ja hän oli myöskin huolissaan siitä, että koko tutkinto oli
mennyt penkin alle; ja iltapäivä toisi lisää samaa lajia.

Fred ja Charley kiusasivat häntä. He räkättivät kuin harakat edellisen
illan seikkailuista (antaen kuitenkin hänelle oikeudenmukaisen kunnian)
ja käyttäytyivät kovin suojelevasti pelokkaina ihailevia tovereitaan
kohtaan. Mutta Joen pakinoihin ei kannattanut pyrkiä. Hän murahteli ja
vastasi lyhyeen, virkkoi vain "kyllä" tai "ei" jokaiseen kysymykseen,
kun häntä koetettiin houkutella keskusteluun osalliseksi.

Hän kaipasi jonnekin yksinäisyyteen, päästäkseen heittäytymään vihreään
ruohikkoon ja voidakseen unohtaa tuskansa, kipunsa ja mieliharminsa.
Hän nousi ja lähti etsimään sellaista paikkaa, mutta havaitsi, että
puoli tusinaa tovereita seurasi kintereillä. Hänen teki mielensä
kääntyä päin ja huutaa heille, että jättäisivät hänet rauhaan, mutta
ylpeys esti. Haluttomuus ja toivottomuus kuohahti hänen mieleensä
voimakkaana aaltona, ja sitten hänen päähänsä pälkähti äkkiä uusi
ajatus. Koska kerran oli varmaa, että kokeet olivat auttamattomasti
pilalla, niin miksi hän enää alistuisi iltapäivän tutkintokidutukseen,
joka ei suinkaan voisi muodostua aamuista kiusaa lievemmäksi? Ja hetken
mielijohteen valtaamana hän teki rohkean päätöksen.

Hän kulki suoraa päätä koulun portille ja astui ulos kadulle. Siellä
hänen ihailijansa pysähtyivät kummastuneina, mutta hän jatkoi matkaansa
kulmaukseen ja katosi näkyvistä. Jonkun aikaa hän harhaili päämäärättä,
kunnes saapui sähköraitiotielle. Muuan vaunu sattui pysähtymään
kohdalle, ja siitä laskeutui matkustajia. Hän nousi vaunuun ja
heittäytyi ulkopuolella olevalle nurkkapenkille. Hänen seuraava
havaintonsa oli, että vaunu pyörsi kääntölevyllään ja vieri kolisten
nopeasti edelleen. Hänen edessään kohosi suuri höyrylauttarakennus.
Mitään kuulematta tai näkemättä hän oli matkannut San Franciskon
liikekeskustan halki.

Hän vilkaisi kaupunginkelloon, joka koristi lauttarakennuksen päätyä.
Se oli kymmenen minuuttia yli yhden -- hän ennättäisi varsin hyvin
höyrylautalle, joka lähti neljännestä yli. Hän teki nopean päätöksen,
ja laisinkaan ajattelematta, minne matkaisi, hän suoritti kymmenen
senttiä lipusta, meni sisään portista ja kiiti ennen pitkää lahden
poikki Oaklandin kaunista kaupunkia kohti.

[Oakland on noin 75000 asukkaan kaupunki, suunnilleen penikulman päässä
San Franciskosta.]

Yhtä hajamielisenä ja päämäärää vailla hän havaitsi istuvansa tuntia
myöhemmin Oaklandin satamalaiturilla, nojaamassa kivistävää päätään
hirttä vasten. Paikaltaan hän saattoi silmäillä muutamain pienten
purjealusten kannelle. Melkoinen joukko uteliaita tyhjäntoimittajia oli
kerääntynyt laivoja tarkastelemaan, ja Joe huomasi mielenkiintonsa
heräävän. Siinä oli neljä alusta, ja paikaltaan hän erotti niiden
nimetkin. Eräässä aivan hänen kohdallaan olevassa laivassa oli nimi
_Aave_ maalattuna suurin vihrein kirjaimin keulaan. Sen takana
olevalla kolmella aluksella oli nimet _Oikutar, Osterikuningatar
Lentävä Hollantilainen_.

Kussakin laivassa oli kannen keskiosassa kajuutta, jonka katosta
työntyi esiin lyhyt savutorvi, ja _Aaveen_ torvesta kohosi juuri
savua. Kajuutan ovi oli auki, ja kattoluukut olivat työnnetyt syrjään,
niin että Joe saattoi nähdä sisään. Hän havaitsi kahdenkymmenen
korvilla olevan nuorukaisen puuhaavan siellä keittohommissa. Hänellä
oli jalassa isot pitkävartiset merisaappaat, yllään siniset housut ja
musta villapaita. Kyynärpäihin asti käärityt hihat paljastivat
näkösälle tukevat, auringon paahtamat käsivarret, ja nuorukaisen
kohottaessa päätään huomasi, että hänen kasvonsa olivat yhtä ruskeat ja
ahavoituneet.

Joen nenään tuli kahvin tuoksua, ja pienestä paistinpannusta lähti
valmistumaisillaan olevien papujen käry. Kokki laski pannun tulelle,
hankasi sitä silavaviipaleella, kun se oli kuumentunut, ja heitti
siihen paksun palasen paahtolihaa. Askaroidessaan hän jutteli erään
kannella häärivän toverin kanssa, joka uuraana täytteli sankoaan
merestä ja valoi sitten suolavettä kannelle kasattujen osteriläjien
yli. Tämän suoritettuaan hän peitti osterit märillä säkeillä ja poistui
kajuuttaan, missä hänelle oli varattu paikka pieneen pöytään. Kokkikin
tuli siihen, ja sitten käytiin yhdessä käsiksi ruokaan. Tämä näky
herätti Joen seikkailuhalun vilkkaammilleen. Kas, siinä vasta oli
elämää! Nuo miehet ne elivät oikealla tavalla ja ansaitsivat
elatuksensa aavalla ulapalla, auringon ja taivaan alla, meren keinuessa
ja tuulen puhaltaessa tai sateen valellessa heitä, miten kulloinkin
sattui. Jok'ikinen päivä täytyi hänen istua sullottuna samaan
huoneeseen viidenkymmenen toisen poloisen kanssa ja vaivata aivojaan ja
ahtaa niihin kuivia tiedonrippeitä. Ja sillä välin nämä elivät
iloisina, huolettomina ja onnellisina, sousivat ja purjehtivat,
keittivät oman ruokansa ja saivat ihan varmaan kokea seikkailuja,
joista voi vain haaveilla täpösen täysissä kouluhuoneissa.

Joe huoahti. Hän tunsi, että hänet oli luotu tällaiseen elämään, ei
koulupojan päiviä viettämään. Opin, tiellä hän teki auttamattomasti
haaksirikon. Tutkinto oli mennyt päin honkia, ja juuri tällä haavaa hän
tiesi Bessien palaavan kotiin voitonriemuisena, hänen suoriuduttuaan
kunnialla viimeisestä tutkinnostaan. Oh, se oli sietämätöntä! Isä teki
väärin pitäessään häntä koulussa. Se saattoi olla kylläkin sopivaa
pojille, joilla oli taipumusta lueskella, mutta ilmeisesti häneltä
puuttui kokonaan moiset kyvyt. Ja olihan elämässä muitakin aloja kuin
opintie. Merille oli lähtenyt miehiä aivan oppimattominakin, he olivat
kohonneet mahtavaan asemaan, saaneet haltuunsa suuria laivastoja ja
suorittaneet suurtöitä ja piirtäneet nimensä historian lehdille. Miksi
ei hän, Joe Bronson, voisi tehdä samoin?

Hän sulki silmänsä ja tunsi ääretöntä sääliä itseään kohtaan. Ja
avatessaan jälleen silmänsä hän havaitsi nukkuneensa, sillä aurinko
painui nopeasti mailleen.

Oli jo pimeä, kun hän ennätti kotiin. Hän lähti suoraa päätä
huoneeseensa ja makuulle, ketään kohtaamatta. Kun hän painui viileiden
lakanain väliin, hän huoahti tyydytyksestä, ajatellessaan, että tuli
mitä tahansa, niin ei hänen tarvinnut enää olla huolissaan historiasta.
Sitten hänen mieleensä hiipi toinen ja varsin vastenmielinen ajatus.
Hän tiesi, että taas alkaisi uusi lukukausi ja että kuuden kuukauden
kuluttua häntä odotti uusi tutkinto samassa aineessa.



VII luku:

Isä ja poika.


Seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen isä kutsui Joen luokseen
kirjastohuoneeseen, ja tämä lähti meikein iloissaan siitä, että
odotuksen aiheuttama jännitys vihdoinkin pääsisi laukeamaan. Herra
Bronson seisoi akkunan ääressä. Ulkopuolella tirskuttavat varpuset
näyttivät kiinnittäneen hänen huomionsa puoleensa sillä hetkellä.
Joekin asettui akkunaan katselemaan ja näki nurmikolla varpusen pojan
hullunkurisesti kuppelehtien koettavan turhaan pysyä pystyssä heikoilla
jaloillaan. Se oli pudonnut akkunaa kaartavassa ruusupensaassa olevasta
pesästä, ja varpusvanhemmat olivat aivan epätoivoissaan sen surkeasta
tilasta.

-- Tuo on niin nuorten lintujen tapaista, huomautti herra Bronson
kääntyen Joen puoleen vakava hymy huulillaan. -- Ja minun mielestäni
sinä, poikaseni, olet joutumaisillasi yhtä tukalaan asemaan. Minä
pelkään, että sinun mittasi on nyt täysi, Joe. Olen odottanut tätä jo
kaiken vuotta -- sinun kehnot todistuksesi, huolimattomuutesi ja
tarkkaamattomuutesi, alituinen halusi oleskella poissa kotoa etsimässä
kaikenkaltaisia seikkailuja, kaikki ne ovat viitanneet siihen suuntaan.

Hän vaikeni ikäänkuin vastausta odotellen, mutta Joe oli ääneti.

-- Minä olen myöntänyt sinulle yllin kyllin vapautta. Omasta puolestani
uskon, että vapaudella on merkityksensä. Sellaisessa maaperässä kasvaa
parhaita luonteita. Siksi en olekkaan ehkäissyt sinua loppumattomilla
määräyksillä ja kiusallisilla rajotuksilla. Olen vaatinut sinulta
varsin vähän, olet saanut mennä ja tulla melkein mielin määrin. Olen
antanut sinun enimmäkseen olla oma herrasi, sillä olen luottanut
siihen, että oikeudentuntosi estäisi sinua vääryydestä ja ainakin
saattaisi sinut hoitamaan lukujasi. Mutta olen pettynyt sinun suhteesi.
Mitä tahdot minun tekevän? Laadinko sinulle lakeja ja rajotanko
aikaasi? Onko minun pidettävä sinua silmällä? Täytyykö minun väkisin
pakottaa sinut lukemaan läksysi?

-- Minulla on täällä muuan kirje, jatkoi isä hetkisen kuluttua. Hän
otti pöydältä kuoren ja veti siitä esiin kirjotetun paperin.

Joe tunsi neiti Wilsonin jäykän ja tylyn käsialan, ja hänen rohkeutensa
lamaantui.

Isä alkoi lukea:

-- "Lukukauden kuluessa hän on ollut työssään välinpitämätön ja
huolimaton, niin että hän oli tutkinnon tullessa kokonaan valmistumaton
siihen. Hän ei koettanut vastata ainoaankaan laskuopin ja historian
kysymykseen, vaan jätti tutkinnon päätyttyä aivan tyhjän paperin.
Näitten aineitten tutkinnot suoritettiin aamupäivällä. Iltapäivällä ei
hän edes viitsinyt saapua loppukuulusteluihin."

Herra Bronson herkesi lukemasta ja kohotti katseensa.

-- Missä sinä iltapäivällä olit? hän tiedusteli.

-- Minä lähdin höyrylautalla Oaklandin puolelle, Joe vastasi
välittämättä rikostansa lieventää vetoamalla kivistävään ruumiiseensa
ja päähänsä.

-- Sehän taitaa olla "kraapaamista", vai kuinka?

-- Niin on, Joe vastasi.

-- Tutkinnon edellisenä iltana, jolloin sinun olisi pitänyt lukea, sinä
katsoit parhaaksi puikkia tiehesi ja ryhtyä tappeluun kaikenkaltaisten
renttujen kanssa. Minä en puhunut siitä sillä haavaa mitään. Luulen,
että sydämessäni olisin melkein antanut sen sinulle anteeksi, jos
olisit menestynyt koulutyössäsi.

Joella ei ollut mitään sanottavaa. Hän tiesi, että asialla oli
toinenkin puolensa, mutta tunsi, ettei isä sitä kuitenkaan ymmärtäisi
-- ei siitä siis kannattanut puhua.

-- Sinun pahin vikasi, Joe, on huolimattomuus ja kykenemättömyys
keskittää harrastuksiasi. Sinä kaipaat jotain, mitä minä en ole tähän
asti ottanut huomioon: ankaraa kuria. Olen jonkun aikaa tuuminut, eikö
olisi viisainta lähettää sinut johonkin sotakouluun, missä sinulle
määrätään työt ja jok'ikinen hetki vuorokauden neljästäkolmatta
tunnista on tarkoin käytettävä.

-- Voi, isä, ette ymmärrä, ette saata ymmärtää! Joe puhkesi viimein
puhumaan. -- Minä koetan kyllä lukea -- koetan oikein rehellisesti.
Mutta se ei käy -- en tiedä, mikä siihen on syynä, mutta se ei käy.
Ehkei minusta ole sellaiseen. Ehkä minua ei ole luotu koulutyöhön. Minä
tahtoisin päästä ulos maailmalle. Minä tahtoisin nähdä elämää -- minä
lähtisin mieluimmin merille -- vaikka minne hyvänsä, missä saatan
jotain tehdä ja tulla joksikin.

Herra Bronson katsoi häneen ystävällisesti.

-- Ainoastaan lukemalla sinä voit toivoa pääseväsi eteenpäin maailmassa
ja toimittavasi jotain suurta, hän virkkoi.

Joe kohotti kätensä epätoivoissaan.

-- Kyllä minä tiedän, miltä sinusta tuntuu, herra Bronson jatkoi. --
Mutta sinähän olet vasta poika, hyvin suuressa määrin samanlainen kuin
tuo pikku varpunen, jota me tuonnoin tarkastelimme. Ellet sinä kotona
kykene hillitsemään itseäsi tarpeeksi, voidaksesi pysyä kirjain
ääressä, niin ei sinulla ulkona maailmassakaan, jonne mielesi palaa,
ole tarpeeksi malttia suorittaa sen tarjoomia töitä.

-- Mutta olkoon menneeksi, Joe, olkoon menneeksi. Kun olet suorittanut
lukion oppimäärän ja ennenkuin lähdet yliopistoon, päästän sinut
joksikin aikaa maailmalle.

-- Päästäkää minut nyt jo, Joe pyysi kiihkeästi.

-- Ei, nyt olisi liian varhaista. Eivät sinun siipesi vielä kanna. Sinä
et ole vielä valmiiksi muokattu, eivätkä sinun ihanteesi ja
toimintatapasi ole vakiintuneet.

-- Mutta minä en voi lukea, Joe uhkasi. -- Minä tiedän, etten voi
lukea.

Herra Bronson katsoi kelloaan ja nousi lähteäkseen.

-- Minä en ole vielä tehnyt mitään päätöstä asiasta, hän selitti. -- En
tiedä, mitä minun on tehtävä -- annanko sinun vielä yrittää lukiossa
vai lähetänkö sinut sotakouluun.

Hän pysähtyi hetkeksi ovelle ja katsahti taakseen.

-- Mutta muistakin, Joe, hän virkkoi, etten ole sinulle vihoissani. Se
surettaa minua enemmän kuin harmittaa. Ajattele nyt asiaa ja sano
minulle illalla, mitä aiot tehdä.

Isä poistui, ja Joe kuuli ulko-oven lupsahtavan lukkoon hänen
jälkeensä. Hän heittäytyi isoon nojatuoliin ja sulki silmänsä.
Sotakouluun! Sitä hän pelkäsi kuin villi eläin sadinta. Ei, sellaiseen
laitokseen ei hän ikinä lähtisi. Ja lukio sitten -- hän huoahti syvään
sitä ajatellessaan. Iltaan mennessä oli hänen ratkaistava, mitä halusi
tehdä. Hyvä, hän tiesi, mitä halusi, eikä hänen tarvinnut odottaa
iltaan asti päästäkseen asiasta selville.

Hän nousi kasvoillaan päättäväinen ilme, pani lakin päähänsä ja poistui
pääovesta. Hän näyttäisi isälle, että hän pystyi suorittamaan osansa
maailman vaatimasta työstä. Niin hän mietti eteenpäin kulkiessaan.
Niin, kyllä hän vielä näyttäisi...

Kouluun ennättäessään hänellä oli jo koko suunnitelma valmiiksi
kehitettynä. Oli vain pantava se täytäntöön. Oli aamiaisloma, ja hän
pääsi huomaamatta luokkahuoneeseen kirjojaan ottamaan. Pihatietä
poistuessaan hän kohtasi Fredin ja Charleyn.

-- Mitäs nyt? Charley kysyi.

-- Ei mitään, Joe murahti.

-- Mitäs sinä siellä hommasit?

-- Kävin noutamassa kirjani. Mitäs sinä luulit minun tekevän?

-- Älä nyt latele verukkeita, Fred väitti. -- Mitä sinä niin
salaperäinen olet? Mikset voi kertoa meille, mitä sinulle on
tapahtunut.

-- Kyllä te siitä aikananne saatte tietää, Joe virkkoi merkitsevästi --
merkitsevämmin kuin oli aikonutkaan.

Ja peläten paljastavansa enemmänkin hän käänsi kummasteleville
tovereilleen selkänsä ja kiiruhti tiehensä. Hän lähti suoraa päätä
kotiin omaan huoneeseensa, missä hän ryhtyi heti järjestämään kaikkea
kuntoon. Kaapistaan hän valitsi parit alusvaatteet, muutamia
pumpulipaitoja ja puoli tusinaa sukkaparia. Näiden lisäksi hän otti
yhtä monta nenäliinaa, kamman ja hammasharjan.

Käärittyään tavarat lujaan paperiin hän tarkasteli myttyään
tyytyväisenä. Sitten hän astui pöytänsä ääreen ja otti pienestä
sisälaatikosta muutamien kuukausien säästöt, jotka tekivät yhteensä
useita dollareita. Tätä summaa hän oli säästellyt heinäkuun neljänneksi
päiväksi [Heinäkuun 4:s päivä on Yhdysvalloissa kansallinen juhlapäivä
-- muistona vuoden 1776 heinäk. 4:nnen p:n itsenäisyysjulistuksesta --,
raketteja lennättämällä, leikkipyssyillä ampumalla y.m. tavoin silloin
pidetään iloa. Suom. huom.], mutta työnsi sen nyt taskuunsa suuriakaan
surematta. Lopuksi hän sieppasi paperiarkin ja istuutui kirjottamaan:

"Älkää etsikö minua. Minä en menesty koulussa, ja nyt minä lähden
merille. Älkää olko huolissanne. Kyllä minä pystyn hoitamaan itseni.
Minä tulen takaisin joskus, ja silloin te saatte kaikki olla ylpeät
minusta. Hyvästi, isä ja äiti ja Bessie. Joe."

Arkin hän jätti pöydälleen, mistä sen saattoi helposti nähdä. Hän pisti
käärön kainaloonsa, silmäsi huonettaan viimeisen kerran ja hiipi
tiehensä.



VIII luku:

Friskon poika ja tulokas.


"Friskon poikaa" [_Frisko_, yleinen lyhennys San Francisko
nimestä. Suom. huom.] harmitti -- harmitti ja kyllästytti, mikä olisi
tuntunut kerrassaan mahdottomalta vekaroista, jotka istuivat laiturin
reunalla onkimassa ja kadehtivat häntä sydämensä pohjasta. Tosin heillä
oli puhtaammat ja paremmat vaatteet, oli myös isä ja äiti. Mutta
Friskon poika sai viettää vapaata elämää lahdella, kulkea seikkailusta
toiseen miesten parissa -- he sitä vastoin olivat sidotut kotielämän
ankaraan kuriin ja surkeaan yksitoikkoisuuteen. He eivät voineet
uneksiakaan, että Friskon poika vuorostaan katseli heitä _Salaman_
kannelta kuin korkeampia olentoja ainakin ja kadehti juuri sitä, mikä
toisinaan heistä itsestään tuntui kaikkein inhottavimmalta. Aivan
samoin kuin seikkailuhalu kuiski heidän korviinsa viekottelevia
kuiskeitaan ja epämääräisiä viestejä oudoista maista ja reippaista
teoista, samaten kodin salaperäisen ihana maailma hurmasi Friskon
poikaa, ja hänen mielikuvituksensa kirkkaimmat haaveet koskivat veljiä,
siskoja, isän ohjeita ja äidin suudelmia -- seikkoja, jotka kaikki
olivat hänelle tuiki tuntemattomia.

Hän rypisti otsaansa, nousi _Salaman_ kajuutan katolta, missä oli
paistattanut päivää, ja potkaisi jalastaan raskaat saappaansa. Sitten
hän kyyristihe kapealle sivukannelle ja rupesi heiluttelemaan jalkojaan
viileässä suolavedessä.

-- Sepä vasta on vapautta, tuumivat pojat häntä tarkastellessaan.
Lisäksi vielä nuo pitkävartiset merisaappaat, jotka olivat kiinnitetyt
uumenia kiertävään nahkavyöhön, hurmasivat heitä aivan ihmeellisesti.
He eivät tienneet, ettei Friskon pojalla ollut kenkäin näköistäkään --
että nuo saappaat olivat vanhaa "Ranskan Pekan" perua ja pojalle kolme
numeroa liian suuret. Eivät he myöskään saattaneet aavistaa, kuinka
epämukavat ne olivat kuumana suvipäivänä.

Friskon pojan tyytymättömyyden aiheena olivat juuri nuo samaiset
poikaset, jotka istuivat häntä ihailemassa. Mutta hänen kyllästymisensä
syy oli aivan toinen. _Salaman_ miehistöstä uupui yksi mies, ja
niin täytyi hänen suorittaa enemmän työtä kuin hänen osalleen
oikeastaan kuului. Ruoanlaittoa vastaan ei hänellä ollut mitään,
myöskin suostui hän pesemään kansia ja pumppua käyttämään. Mutta kun
vielä oli raaputeltava pois vanhaa maalia ja pestävä astiatkin, oli
siinä toki hänen mielestään liikaa. Hän arveli ansainneensa päästä
vapaaksi moisista alentavista kokkipojan toimista. Sellaiset
soveltuivat vasta-alkaville, mutta taisihan hän jo muutakin: osasi
hoitaa purjeita, nostaa ankkurin, pitää perää ja laskea maihin.

-- Pois tielt siell alhall!

"Ranskan Pekka", _Salaman_ kapteeni ja Friskon pojan herra ja
mestari, heitti kannelle käärön ja luisui itse perässä oikean puolen
vanttia myöten.

-- Tul päräss! hän huusi pojalle, joka oli käärön omistaja ja
paraillaan seisoi epäröiden laiturilla. Sieltä oli aluksen kannelle
runsaasti viisitoista jalkaa, eikä hän ulottunut käsiksi terästouviin,
jota myöten oli hinauduttava alas.

-- No! Yks, kaks, kolme! laski ranskalainen leikkisästi kapteenien
tapaan, milloin miehiä arveluttaa.

Poika viskautui laiturilta ja sai kiinni vantista. Hetkistä myöhemmin
hän tupsahti kannelle kädet hankauksesta kuumentuneina.

-- Poika, täss on meijä uus märimies. Saanks lupa esittä. -- Ranskan
Pekka kumarsi virnistäen ja astui syrjään. -- Härr Joe Bronson, hän
lisäsi hetken perästä.

Kotvasen molemmat pojat tarkastelivat toisiaan äänettöminä. He olivat
ilmeisesti jotensakin samanikäisiä, vaikka vieras näyttikin
tukevammalta ja voimakkaammalta. Friskon poika työnsi esiin kätensä, ja
toinen pudisti sitä.

-- Vai aiot sinä lähteä merille, mitä? Friskon poika kysäisi.

Joe Bronson nyökkäsi päätään myöntymykseksi ja silmäili uteliaana
ympärilleen, ennenkuin vastasi: -- Niin aion. Koettelen jonkun aikaa
merielämää täällä lahdella, ja kun sitten alan tottua siihen, niin
lähden oikein merille etukannen katoksessa.

-- Missä, häh?

-- Etukannen katoksessa -- missä merimiehet asustavat, Joe selitti
punastuen, peläten sekaantuneensa merinimityksissä.

-- Vai niin, kanssissa! Jokos sinä tunnet merielämää?

-- Kyllä, tai en; tuota noin -- sen verran kuin kirjoista oppii.

Friskon poika vihelsi, pyörähti kantapäällään ylpeästi ja lähti
kajuuttaan.

-- Lähtee merille, mokomakin, hän sanoi itsekseen nauraa hyräytellen
tulta sytyttäessään ja valmistautuessaan illallista keittämään -- Ja
oikein "etukannen katoksessa", ja luulee viihtyvänsä mainiosti.

Sillä välin Ranskan Pekka opasteli tulokasta pitkin alusta, ikäänkuin
tämä olisi ollut hänen vieraansa. Hän osottautui niin kohteliaaksi ja
mielisteleväksi, että Friskon poika, pistäessään päänsä esiin luukusta
kutsuakseen heidät illalliselle, oli tukehtumaisillaan, kun koetti
pidättää nauruaan.

Illallinen maistui Joe Bronsonista hyvälle. Ruoka oli yksinkertaista,
mutta maukasta, ja suolaisen meri-ilman sekä laivan tuoksu kiihotti
hänen ruokahaluansa. Kajuutta oli puhdas ja siisti sekä ihmeteltävän
mukava ahtaudestaan huolimatta. Jok'ikinen tuuman ala siitä oli tarkoin
käytetty. Pöytä oli saranoilla kiinnitetty senterboordilaatikkoon,
joten se ei vienyt laisinkaan tilaa, milloin sitä ei käytetty. Molemmin
puolin, osittain kansiorsien alla, sijaitsi kaksi makuukojua.
Makuuvaatteet oli kääritty kokoon, ja aterioidessaan pojat istuivat
tyystin pestyillä pohjalaudoilla. Heiluva laivalamppu, jonka
messinkiosat olivat kirkkaiksi hangatut, valaisi kajuuttaa, ja päivän
aikaan taas saatiin valoa neljästä himmeälasisesta akkunasta, jotka oli
sovitettu kajuutan seiniin. Toisella puolen ovea oli kamiini sekä
puusäiliö, toisella kaappi. Kajuutan etuseinää koristi pari rihlapyssyä
sekä haulikko, ja Ranskan Pekan kojussa näkyi huopakäärön takaa
patruunavyö, johon oli pistetty kaksi revolveria.

Kaikki tämä tuntui Joesta kuin unennäöltä. Lukemattomia kertoja hän oli
mielikuvituksessaan loihtinut esiin tämäntapaista. Mutta nyt hän oli
keskellä todellisuutta, ja hänestä oli, kuin hän olisi tuntenut
molemmat kumppaninsa vuosikausia. Ranskan Pekka hymyili hänelle
iloisesti pöydän toiselta puolen. Todellisuudessa hänen muotonsa oli
roistomainen, mutta Joesta kasvot vain näyttivät ahavoituneilta.
Friskon poika kuvaili ruokaa pureskellessaan viimeistä lounaismyrskyä,
jota vastaan _Salama_ oli saanut kamppailla, ja Joe alkoi tuntea
yhä suurempaa kunnioitusta tuota poikaa kohtaan, joka oli elänyt
laineilla niin kauan ja tiesi niin paljon merestä.

Kapteeni tyhjensi lasin viiniä, sitten toisen ja vielä kolmannenkin.
Viimein hän ojentausi vuoteelleen, mustanpuhuvilla kasvoillaan ilettävä
puna, ja alkoi pian äänekkäästi kuorsata.

-- Parasta panna pitkäkseen ja nukkua pari tuntia, virkkoi Friskon
poika ystävällisesti, osottaen Joelle tämän kojun. -- Me taidamme saada
olla valveilla lopun yötä.

Joe noudatti neuvoa, mutta ei saanut unta yhtä pian kuin toiset. Hän
makasi silmät avoimina, tarkaten kajuutassa riippuvan herätyskellon
osottajia ja mietiskellen, kuinka nopeasti tapaus oli seurannut
toistaan viimeisten kahdentoista tunnin kuluessa. Vielä samana aamuna
hän oli ollut koulupoika, ja nyt hän oli meripoika _Salama_
laivassa, tietämättä minne matka vei. Hänen tätä ajatellessaan
tuntuivat hänen viisitoista vuottaan karttuvan kahdeksikymmeneksi, ja
hän tunsi koko ruumiissaan olevansa mies -- vieläpä merimieskin. Hän
toivoi, että Charley ja Fred olisivat saattaneet nähdä hänet juuri
tällä hetkellä. No, kyllä he pian saisivat kuulla hänestä. Hän saattoi
kuvitella heidän keskustelevan asiasta, toisten poikain kerääntyessä
ympärille. "Kuka?" -- "Vai niin, Joe Bronson; hän lähti merille. Me
oltiin hyviä tovereita."

Ylpeänä Joe ajatteli sitä. Sitten hänen mielensä heltyi, kun hän muisti
äitiään, mutta jäykistyi jälleen, kun isä tuli mieleen. Eipä siksi,
että isä olisi ollut ilkeä ja kova; mutta hän ei vain ymmärtänyt
poikia, Joen mielestä. Siinä oli koko vika. Juuri sinä samaisena aamuna
hän oli sanonut, ettei maailma ollut mikään leikkikenttä ja että pojat,
jotka kuvittelivat sen sellaiseksi, pahasti erehtyivät ja kiittivät
onneaan päästessään takaisin kotiin. No, kyllä hän omasta puolestaan
tiesi, että maailmassa oli tarjona paljon raskasta työtä ja kovia
kokemuksia, mutta hänen mielestään pojillakin oli jotain oikeuksia. Hän
kyllä näyttäisi isälle, että saattoi pitää huolta itsestään. Ja muuten
hän saattaisi kirjottaakin kotiin perehdyttyään jonkun verran uuteen
elämäänsä.



IX luku:

Ensi matka.


Vene törmäsi hellävaroin _Salaman_ kylkeen herättäen Joen
unelmista. Hän kummasteli, ettei ollut kuullut airojen kolisevan
hankaimissa. Sitten kaksi miestä hyppäsi "sarjan" ylitse ja saapasteli
kajuuttaan.

-- Tuhat tulimaista, täälläkös vasta kuorsataan, virkkoi ensimmäinen
tulokkaista, kierittäen sukkelasti Friskon pojan vuoteesta toisella
kädellään ja kurottaen toista pöydällä olevaa pulloa kohden.

Ranskan Pekka kohotti päätään senterboordin takaa silmät raukeina ja
toivotti heidät tervetulleiksi.

-- Kukas tämä sitten on? tiedusteli Cockney [Lontoolaisen pilkkanimi.
-- Suom. huom.], joksi toista nimitettiin, maiskuttaen huuliaan
tyhjennettyään lasin ja kierähyttäen Joen permannolle. --
Matkustavainenko vai mitä?

-- Ei suinka, Ranskan Pekka ehätti vastaamaan. -- Uus märimies. Oiken
hyvä poika.

-- Hyvä tai ei, mutta suunsa hän saa pitää, murisi toinen tulijoista,
joka ei ollut vielä puhunut. Ja hän tuijotti tuimasti poikaan.

-- Mutta sanoppas, tiedusteli toinen mies, kuinka saalis jaetaan? Bill
ja minä saamme tietysti hyvän osuuden.

-- _Salama_ saa yks osa, kolmas osa, niinkuin sanotan; sitten me
jaka loppu viiten osan. Viis miest, viis osa. Se on oiken.

Ranskan Pekka väitti itsepintaisesti ja mongertaen, että
_Salamalla_ oli kolmihenkisen miehistön oikeus, ja vetosi
kannatusta saadakseen Friskon poikaan. Mutta tämä jätti heidät
riitelemään asiasta ja ryhtyi kahvia keittämään.

Koko kinastelu oli Joesta käsittämätön. Sen verran hän kuitenkin
ymmärsi, että riita oli aiheutunut hänestä. Lopulta Ranskan Pekka pääsi
voitolle; tulokkaat taipuivat pahasti muristuaan. Kun kahvi oli juotu,
lähti koko miehistö kannelle.

-- Pysyttele sinä peräpuolella poissa jaloista, kuiskasi Friskon poika
Joelle. -- Kyllä minä opetan sinua tuntemaan köysiä ja taljoja sen
verran kuin tarvitaan, kun ei satu olemaan pahaa kiirettä.

Joen sydämen täytti äkkiä kiitollisuus, sillä hän tunsi hädän tullen
saattavansa toivoa apua ainoastaan Friskon pojalta, eikä keltään muulta
aluksessa olevalta. Hänessä alkoi jo herätä vaistomainen, epämääräinen
vastenmielisyys Ranskan Pekkaa kohtaan.

Taljat alkoivat kitistä, ja suunnaton isopurje kohosi hänen päänsä
yläpuolelle yön pimeyteen. Bill irrotti etutouvin ja Cockney
peräköyden, Friskon poika nosti halkaisijan, sillä välin kun Ranskan
Pekka väänsi peräsintä. Niin _Salama_ sai tuulta purjeisiinsa ja
liukui keskiväylää kohti. Joe kuuli sanottavan, ettei sivulyhtyjä
pitänyt panna paikoilleen ja että oli tähysteltävä tarkoin.
Hän ei kuitenkaan käsittänyt muuta, kuin että siten rikottiin
purjehdussääntöjä vastaan.

Oaklandin rantavalot alkoivat liukua ohitse. Pian saattoi huomata
tummia rämepaikkoja telakoiden ja hämärinä häämöttävien laivojen
välimailla, ja siitä Joe tiesi, että alus suuntausi San Franciskon
lahtea kohti. Tuuli puhalsi pohjoisesta leppeästi, ja _Salama_
halkoi hiljaa väylää, jota maa piiritti kaikilta puolin.

-- Minne me lähdemme? Joe kysäisi Cockneyltä, koettaen olla
ystävällinen ja samalla uteliaisuuttaan tyydyttääkseen.

-- Oh, tämän Bill veljen pitäisi vain noutaa vähän tavaroita
tehtaastaan, selitti arvon mies varsin häikäilemättä.

Joen mielestä Bill näytti peräti eriskummalliselta ollakseen oikein
tehtaan omistaja. Mutta hän oli valmis kuulemaan oudompiakin seikkoja
tässä uudessa maailmassa, eikä sen vuoksi virkkanut mitään. Hän oli jo
paljastanut tietämättömyytensä Friskon pojalle puhuessaan etukannen
katoksesta, eikä häntä haluttanut enää joutua naurun alaiseksi.

Hetken kuluttua hänet lähetettiin kajuuttaan lamppua sammuttamaan.
_Salama_ kääntyi tuuleen ja alkoi pyrkiä pohjoista kohti. Kaikki
olivat ääneti, vain silloin tällöin Bill ja kapteeni vaihtoivat jonkun
sanan kuiskaten. Lopulta alus pyörähti päin tuulta, ja halkaisija ja
isopurje laskettiin varovaisesti.

-- Ankkuritouvi lyhyeksi, Ranskan Pekka komensi kuiskaten Friskon
pojalle, joka siirtyi keulaan ja laski ankkurin hellittäen touvia
mahdollisimman vähän.

_Salaman_ vene vedettiin aluksen viereen ja samaten pikku pursi,
missä molemmat vieraat olivat saapuneet.

-- Pitäkää huolta siitä, ettei tuo penikka rupea tyhmyyksiä tekemään,
komensi Bill matalalla äänellä, laskeutuessaan tovereineen omaan
purteensa.

-- Osaatko soutaa? kysäisi Friskon poika, kun he astuivat toiseen
veneeseen.

Joe nyökkäsi.

-- Ota sitten airot, mutta älä kolistele.

Friskon poika tarttui toiseen pariin, Ranskan Pekka asettui perää
pitämään. Joe havaitsi, että airoissa oli köysisuojustimet ja että
hankaimetkin olivat peitetyt nahalla. Oli mahdotonta synnyttää kolinaa,
ellei vetänyt harhaan, ja Joe oli oppinut välttävästi soutamaan
Merrit-järvellä [pienehkö luonnonjärvi San Franciskon lounaislaidassa
-- Suom. huom.]. He seurasivat ensimmäisen veneen vanavedessä, ja
sivulle vilkaistessaan hän huomasi, että kuljettiin maasta ulospäin
työntyvän satamalaiturin reunamitse. Laituriin oli ankkuroitu kaksi
laivaa, joiden mastolyhdyt paloivat kirkkaasti, mutta he pysyttelivät
valopiirin ulkopuolella. Friskon pojan käskevä kuiskaus saattoi Joen
lopettamaan soutunsa. Sitten veneet livahtivat aaveiden tavoin pienen
lahden pohjukkaan, ja he nousivat maihin.

Joe seurasi miehiä, jotka varovaisesti kapusivat parinkymmenen jalan
korkuista rinnettä ylöspäin. Huipulle päästyään hän havaitsi,
että oli jouduttu kapealle rautatielle, joka kulki suunnattomien
rautaromu-kasojen lomitse, joita ratain halkomina ulottui joka taholle.
Etäältä hän saattoi erottaa suuren tehdasmaisen rakennuksen hämärät
ääriviivat. Miehet alkoivat kantaa romua alas rantaan, ja tarttuen
häntä käsivarteen ja varottaen karttamaan melua Ranskan Pekka komensi
häntä tekemään samaten. Rannassa kantamukset luovutettiin Friskon
pojalle, joka ne latoi veneisiin. Kun paino sai veneet vaipumaan
syvemmälle, hän työnsi ne yhä kauemmaksi rannasta, jotta ne eivät
tarttuisi pohjaan kiinni.

Joe ahersi uutterasti, vaikka tämä puuha tuntuikin hänestä perin
oudolta. Minkä vuoksi työ oli suoritettava niin salaisesti, miksi oli
varottava melua? Hän oli juuri alkanut aprikoida sitä itsekseen ja
vaistomaisesti tuntea ilkeää epäluuloa, kun kuuli rannasta päin
huuhkajan huutoa. Kummastellen, miten ihmeessä moisessa paikassa
saattoi olla huuhkajia, hän kumartui kokoamaan uutta taakallistaan.
Mutta äkkiä pimeästä syöksähti esiin mies, joka suuntasi salalyhdyn
valon suoraan häntä kohti. Huikaistuneena hän horjahti taaksepäin.
Samassa paukahti miehen kädessä oleva revolveri kuin tykin jyrähdys.
Joe käsitti vain sen, että häntä ammuttiin, ja hänen jalkansa tuntuivat
vastustamattoman halukkailta pakenemaan. Vaikka olisi mielikin tehnyt,
ei ollut soveliasta jäädä antamaan selityksiä kiihtyneelle miehelle,
jolla oli kädessään savuava revolveri. Hän alkoi sen tähden juosta
rantaa kohti, törmäten matkallaan toiseen lyhdynkantajaan, joka juoksi
esiin rautakasan takaa. Mies pääsi nopeasti pystyyn ja ampua pamautti
Joen jälkeen tämän kiitäessä rinnettä alas.

Joe syöksähti veteen päästäkseen veneeseen. Ranskan Pekka istui
etupenkillä ja Friskon poika peräairoissa odotellen tyynesti hänen
tuloaan. Veneen keula oli jo käännetty ulapalle päin, ja airot olivat
valmiina ensi vetoon, mutta he vartoivat hievahtamatta, vaikka molemmat
miehet olivat alkaneet ammuskella heitä rannalta. Toinen pursi oli
lähempänä rantaa osaksi kiinni pohjassa. Bill koetti työntää sitä irti
ja kutsui Cockneytä avuksi. Mutta tämä sankarillinen mies oli joutunut
aivan tolaltaan ja kahlasi parhaillaan Joen jälkeen. Tuskin Joe oli
ennättänyt kavuta veneeseen peräpuolelta, kun toinen jo seurasi hänen
esimerkkiään. Tämä lisäpaino sai raskaasti lastatun veneen melkein
uppoamaan. Vettä virtasi tulvanaan sisään. Sillä välin olivat rannalle
jääneet miehet ladanneet uudelleen revolverinsa ja rupesivat jälleen
ampumaan, tällä kertaa tarkemmin tähdäten. Pitkin rantaa alkoi kuulua
hälyytystä. Laivoista saattoi erottaa huutoja ja puhetta,
satamalaiturilla näkyi juoksevia miehiä. Jossain etäällä soi yhtä
mittaa poliisin vihellyspilli.

-- Korjaa luusi! karjaisi Friskon poika. -- Aiotko sinä upottaa meidät?
Mene auttamaan toveriasi.

Mutta Cockneyn hampaat kalisivat pelosta, ja hän oli liiaksi lamassa
kyetäkseen puhumaan tai liikahtamaan.

-- Häittä ulos se hullu mies! komensi Ranskan Pekka keulasta. Samassa
tuokiossa luoti murskasi hänen kädessään olevan airon, ja hän ryhtyi
tyynesti vaihtamaan sitä toiseen.

-- Käyppäs kiinni, Joe, komensi Friskon poika.

Joe ymmärsi, ja yhdessä he tarttuivat pelon lamauttamaan mies poloiseen
ja heittivät hänet veteen. Pari kolme luotia suhahti hänen korvissaan,
juuri kun hän kohosi pinnalle -- parahiksi päästäkseen Billin
veneeseen, mikä oli jo irtautunut pohjasta.

-- No nyt! käski Ranskan Pekka, ja muutamin aironvedoin he pääsivät
luodin kantamilta pimeyden suojaan.

Vettä oli tullut veneisiin niin runsaasti, että pienempi oli vaarassa
vajota milloin hyvänsä. Molempien toisten soutaessa Joe alkoi
ranskalaisen määräyksestä heitellä mereen rautaa. Se pelasti heidät
sillä haavaa. Mutta juuri kun he ennättivät _Salaman_ viereen,
vene kallistui ja kellahti ylösalaisin, niin että jäljellä olevakin
rautaromu vajosi meren pohjaan. Joe ja Friskon poika kohosivat pinnalle
rinnatusten, ja yhdessä he kapusivat laivan kannelle mukanaan veneen
köysi. Ranskan Pekka oli jo pelastunut ja auttoi heitä.

Kun he olivat ennättäneet tyhjentää veneen vedestä saapui Bill
tovereineen perille. Kaikki ryhtyivät nopeasti työhön, ja uskomattoman
joutuisasti saatiin isopurje ja halkaisija nostetuiksi ja ankkuri
kannelle, ja _Salama_ kiiti väylää pitkin loitommalle. Aution
rämepaikan kohdalla Bill ja Cockney sanoivat jäähyväiset ja lähtivät
pois veneessään. Kajuutassa Ranskan Pekka sadatteli huonoa onnea
moninaisilla kielillä ja etsi lohdutusta pullostaan.



X luku:

Rantarosvojen parissa.


Tuuli kävi navakammaksi, kun he selviytyivät maan suojasta, ja
_Salama_ kiiti pian suojapuoli kantta vedessä, joka kuohui aina
istuma-aukon sarjaan asti. Sivulyhdyt olivat jo paikoillaan. Friskon
poika hoiti peräsintä, ja hänen vieressään istui Joe mietiskellen
yöllisiä tapahtumia.

Hän ei voinut enää olla näkemättä totuutta. Ankarasti häntä arvelutti
äskeinen retki. Jos hän oli tehnyt väärin -- niin hän mietti -- niin se
oli tapahtunut tietämättömyydestä; eikä häntä menneisyys hävettänyt
niin suuressa määrin kuin tulevaisuus pelotti. Hänen kumppaninsa olivat
varkaita ja ryöväreitä -- rannikkorosvoja, joiden hurjista teoista hän
oli kuullut hämäriä juttuja. Ja nyt hän oli itse heidän parissaan ja
tunsi seikkoja, jotka saattaisivat toimittaa heidät vankilaan. Hän
ymmärsi, että juuri tämä pakotti heidät pitämään häntä tarkasti
silmällä, ja se tekisi hänen pakonsa vaikeaksi. Mutta paeta hän oli
päättänyt, paeta aivan ensi tilassa.

Samassa hänen mietiskelynsä keskeytti voimakas puuska, joka painoi
_Salaman_ kyljelleen, niin että vettä syöksähti alukseen. Friskon
poika käänsi nopeasti ylemmä tuuleen ja hellitti samalla isoapurjetta.
Sitten hän ryhtyi omin voimin -- sillä Ranskan Pekka pysyttelihe
alhaalla -- ja Joen toimetonna katsellessa reivaamaan purjeita.

Puuska, joka oli kaatamisillaan _Salaman_, kesti vain lyhyen
hetken mutta se ennusti tuulen yltyvän, ja pian pohjoisesta karkasi
viuhuva vihuri toisensa jälkeen heidän kimppuunsa. Isopurje "paloi" ja
paukkui tuulessa, niin että olisi luullut sen lentävän siekaleiksi.
Alus keikkui hurjasti myrskyn nostamassa kikkeräaallokossa. Kaikki
näytti olevan sekaisin, mutta yksinpä Joenkin tottumaton silmä
havaitsi, että tuossa sekasorrossakin oli järjestystä. Hän näki, että
Friskon poika tiesi tarkalleen, mitä oli tehtävä ja miten kaikki oli
tehtävä. Toveriaan tarkatessaan hän oppi erään seikan, jonka
puuttuminen on tuhonnut monen ihmisen elämän -- hän oppi käsittämään
kuinka arvokasta on _oman kykynsä tunteminen_. Friskon poika
tiesi, mihin hän pystyi, ja juuri tämän vuoksi hän luotti itseensä. Hän
oli tyyni ja maltillinen, toimi joutuisasti mutta ei hätiköiden.
Jok'ikinen reivinuora tuli tarkkaan kiinni. Tapaturmia saattoi kyllä
tulla, mutta sitä ei ainakaan sattuisi että ensi puuskat irrottaisivat
ainoaakaan solmua.

Hän kutsui Joen keulemmaksi auttamaan itseään, sillä isoapurjetta oli
kiristettävä halsseja tiukentamalla. Vatsallaan makaaminen pitkällä
halkaisijapuomilla ja yhden ainoan reivin tekeminen halkaisijaan oli
helppoa verrattuna siihen mitä jo oli suoritettu; ja niin he hetken
kuluttua olivat jälleen alhaalla. Pojan ohjauksen mukaan Joe tiukensi
hiukan halkaisijan kuuttia ja pistäytyi kajuuttaan laskemaan
senterboordia jalan verran alemmaksi. Ponnistusten aiheuttama jännitys
oli karkottanut hänen mielestään kaikki ikävät ajatukset. Seuraten
toverinsa esimerkkiä hän oli säilyttänyt malttinsa. Hän oli täyttänyt
määräykset hutiloimatta ja samalla liikoja vitkastelematta. Yhdessä he
olivat ponnistaneet mitättömiä voimiaan valtaista luontoa vastaan
taistellen ja yhdessä he olivat taitonsa avulla päässeet voitolle.

Hän palasi toverinsa luo ruoriin ja tunsi voivansa ylpeillä tämän ja
itsensäkin puolesta. Ja lukiessaan Friskon pojan silmistä sanattoman
kiitoksen, hän punehtui kuin tyttö. Mutta seuraavassa tuokiossa hänen
mieleensä leimahti ajatus, että tuo poika oli varas, alhainen varas, ja
vaistomaisesti hän vetäysi hänestä loitommalle. Ikänsä kaiken hän oli
ollut suojassa elämän nurjilta puolilta. Hänen lukemansa kirjat, jotka
olivat aina olleet mitä parhaimpia, olivat ylistäneet rehellisyyttä ja
suoruutta, ja hän oli oppinut inhoamaan kaikkea rikollista.

Muuan seikka kuitenkin kummastutti häntä. Ajatus, että Friskon poika
oli varas, tuntui hänestä vastenmieliseltä, mutta ei Friskon poika
itse. Hänen olisi tietenkin pitänyt tuntea siveellistä paheksumista,
mikä olisi saanut hänet karttamaan häntä; mutta sen sijaan toveri
vetikin häntä puoleensa. Hän ei voinut mitään sille, että Friskon poika
miellytti häntä, vaikka hän ei osannutkaan selittää syytä. Jos hän
olisi ollut hiukan vanhempi, olisi hän ymmärtänyt, että pojan hyvät
ominaisuudet ne vaikuttivat häneen niin voimakkaasti -- hänen
tyyneytensä ja itseluottamuksensa, miehekkyytensä ja rohkeutensa ja
myöskin se ystävällisyys ja myötätunto, jota hän osotti vierasta
kohtaan. Mutta tällä kertaa hän vain luuli, että hänen oma luontainen
pahuutensa esti häntä kammoamasta Friskon poikaa. Kuitenkaan hän ei,
vaikka häpesikin omaa heikkouttaan, voinut tukahuttaa sitä lämmintä
tunnetta, mikä hänen sielussaan kasvoi yhä voimakkaammaksi tuota
erikoista rantarosvoa kohtaan.

-- Vedäppäs venettä pari kolme jalkaa lähemmäksi, komensi Friskon
poika, jonka silmä ennätti kaikkialle.

Laivavene oli saanut köyttä liian pitkälti eikä sen tähden malttanut
olla siivolla. Tuon tuostakin se jäi jäljelle, kunnes köysi pingottui,
syöksyi sitten eteenpäin, kääntyi poikittain ja keikahti seuraavalla
tempaisulla niin pahasti, että oli painua suunnattomien valkoharjaisten
aaltojen alle, jotka ahnaina vyöryivät joka taholla. Joe kapusi
livettävälle peräkannelle ja läheni rautaa, johon vene oli kiinnitetty.

-- Pidä varasi, varotti Friskon poika, kun voimakas puuska kallisti
_Salamaa_ arveluttavasti. -- Kierrä köysi kerralleen raudan ympäri
ja hinaa aina silloin, kun se löystyy.

Työ oli mutkallista "maamoukalle". Joe irrotti köyden niin, että
jäljellä oli vain yksi kierros, jota hän piteli toisella kädellä,
koettaen toisella hinata köyttä lyhemmäksi. Mutta samassa tuokiossa se
tiukkeni hurjasti nykäisten, kun vene kapsahti suuren aallon harjaan.
Köysi heltisi hänen kädestään ja alkoi liukua perälaidan ylitse. Hän
tarrautui siihen vimmatusti kiinni ja laahautui sen mukana luisua
kantta myöten.

-- Päästä irti! Päästä irti! huusi Friskon poika.

Joe hellitti juuri kun oli syöksymäisillään laidan ylitse, ja vene
liukui nopeasti poispäin. Hän vilkaisi nolona toveriinsa, jonka hän
odotti nuhtelevan häntä saamattomaksi. Mutta Friskon poika vain hymyili
suopeasti.

-- Ei sillä ole väliä, hän virkkoi. -- Luut ehjinä ja kaikki miehet
tallella! Parempi on menettää vene kuin mies, se on minun mielipiteeni.
Eikä minun olisi pitänytkään lähettää sinua sille asialle. Ei ole vielä
tapahtunut mitään vahinkoa. Kyllä me tämän pian korjaamme. Käyppäs
alentamassa senterboordia vielä pari jalkaa ja tule sitten tänne ja tee
minun määräykseni mukaan. Mutta älä hätäile. Rauhallisesti ja varmasti!

Joe alensi senterboordia ja palasi kannelle, jonka jälkeen hän sai
asettua halkaisijan kuuttia hoitamaan.

-- Ruori alas! huusi Friskon poika painaen peräsimen varren syrjään
koko ruumiinsa voimalla.

-- Irrota kuutti! Kas niin. Nyt käsiksi isoonpurjeeseen!

Yhdessä he hinasivat reivatun isonpurjeen tiukemmalle. Joe alkoi
lämmitä työstä. _Salama_ kääntyi päin tuulta kuin kilparatsu
nousee takajaloilleen; purje paukkui ja kuutit suomivat kuin rakeet.

-- Vedä sisään halkaisijakuutti!

Joe noudatti käskyä, ja kun isopurje täyttyi tuulesta, kallistui alus
voimakkaasti toiselle laidalle. Tämä liike oli muuttanut Ranskan Pekan
vuoteen tuulen alta tuulilaidalle ja keikahuttanut hänet alas
lattialle, missä hän paraillaan virui humalaisen tiedottomassa tilassa.

Friskon poika, joka seisoi selkäänsä peräsinpuuhun nojaten ja antoi
aluksen painua tuuleen, jotta se pysyisi entisellä urallaan, silmäili
päämiestään inhon ilme kasvoillaan ja mutisi:

-- Senkin sika! Ei piittaisi rahtuistakaan, vaikka tästä mentäisiin
suoraa päätä pohjaan.

He laskivat tuuleen kaksi kertaa, koettaen pysyä vanhassa suunnassaan,
ja sitten Joe huomasi tähtikirkkaassa yössä veneen keikkuvan aalloilla
tuulen puolella.

-- Ei kiirettä! varotti Friskon poika ohjaten alusta ylemmä tuuleen,
niin että vauhti vähitellen hiljeni. -- Nyt!

Joe kumartui laidan ylitse, kaappasi kiinni köydestä ja sitoi sen
rautaan. Sitten he käänsivät jälleen sivumma tuuleen ja jatkoivat
matkaansa. Joe häpesi vieläkin, että oli tuottanut lisää vaivoja, mutta
Friskon poika karkotti pian harmistumisen hänen mielestään.

-- Ei siitä kannata olla millänsäkään, hän virkkoi. -- Vahinko voi
sattua kelle hyvänsä näin alussa. Muutamat kyllä unohtavat, kuinka
vaikeata heidän oli oppia, ja kiukustuvat kauheasti, kun joku
alkavainen tekee erehdyksen. Mutta se ei ole minun tapaistani. Näes,
minä muistan kyllä...

Ja hän kertoi Joelle useista hairahduksista, joita hänelle itselleen
oli sattunut, kun hän pienenä poikana ensin joutui merille, ja miten
ankarasti häntä oli muutamia kertoja rangaistu. Hän oli kiertänyt
kuutin vapaan pään peräsinpuun ympäri, ja jutellessaan he istuivat
rinnatusten, lähekkäin painautuneina istuma-aukon suojassa.

-- Mikäs paikka tuo on? Joe kysyi, kun he kiitivät majakan ohitse, joka
vilkkui kallioniemekkeen nenässä.

-- Vuohisaari. Sen toisella rannalla on sotalaivastolla laivapoikain
harjotusasema ja torpeedovarasto. Siellä vasta on hyvä kalastella --
saa kalliokaloja. Me laskemme suojan puolelta saarta ja ankkuroimme
kauemma, Enkelisaaren suojaan. Siellä on karanteeniasema. Jahka Ranskan
Pekka selviää, niin saadaan tietää, minne matka pitää. Sinä voit nyt
mennä alas nukkumaan. Kyllä minä tulen toimeen yksinkin.

Joe pudisti päätään. Häntä ei nukuttanut laisinkaan, sillä mieli oli
niin kiihottunut äskeisistä tapahtumista. Eikä hän olisi voinut nukkua,
kun _Salama_ kiiti eteenpäin ja murskasi laineet hyrskysateeksi
keulallaan. Hänen vaatteensa olivat nyt puoleksi kuivuneet, ja hänestä
oli mieluisampaa pysyä kannella ja nauttia purjehduksesta.

Oaklandin valot olivat himmentyneet, kunnes näyttivät vain taivasta
vasten heijastuvalta utuiselta kajastukselta. Mutta etelässä San
Franciskon tulet loistivat virstan leveydeltä, kohoten kukkuloiksi ja
kaartuen laaksoiksi. Antaen katseensa alottaa suuresta lautta-asemasta
ja siirtyä Sähkölennätinkukkulalle Joe saattoi pian määritellä
kaupungin tärkeimmät kohdat. Jossain tuolla valojen ja varjojen
kaaoksessa oli hänen isänsä koti, missä kenties parhaillaan muisteltiin
häntä ja huolestunein mielin ajateltiin hänen kohtaloaan. Ja siellä
Bessie nukkui rauhallisesti herätäkseen aamulla ihmettelemään, miksi ei
Joe veikko saapunutkaan alas aamiaiselle. Poikaa puistatti. Oli jo
melkein aamu. Sitten hänen päänsä painui verkalleen Friskon pojan
olkapäätä vasten, ja hän vaipui sikeään uneen.



XI luku:

Kapteeni ja miehistö.


-- Hei! Herää! Me laskemme ankkurin.

Joe heräsi kavahtaen pystyyn, ymmällä omituisesta ympäristöstään; sillä
uni oli karkottanut hänen huolensa, eikä hän muistanut, missä
parhaillaan oli. Sitten se selvisi hänelle. Tuuli oli yön kuluessa
lientynyt. Meri aaltoili vielä voimakkaana, mutta _Salama_ lipui
juuri erään kalliosaaren suojaan. Taivas oli pilvetön ja ilmassa
varhaisen aamun raikas tuntu. Laineiden harjat kimmelsivät auringossa,
joka parhaillaan nousi itäiselle taivaanrannalle. Etelässä sijaitsi
Alcatraz-saari, ja sen tykkien reunustamalta harjalta tervehti torvien
toitotus alkavaa päivää. Lännessä ammotti Golden Gate Tyvenen
valtameren ja San Franciskon lahden välissä. Nousuveden mukana liukui
verkalleen sisään täystamineinen laiva, kaikki purjeet, yksinpä
äärimmäiset prammipurjeetkin koholla.

Joe hieroi unen silmistään ja nautti tuosta kauniista, loistavasta
näystä, kunnes Friskon poika käski hänen mennä keulapuulle ja valmistua
laskemaan ankkurin.

-- Vedä valmiiksi auki noin viisikymmentä syltä ketjua ja pidä sitten
ankkuri varalla, komensi tilapäinen kapteeni. Hän pyörsi laivan
lievästi tuuleen päin, hellittäen samalla haavaa halkaisijan kuutin. --
Heitä irti viistopurjeen valli ja kiristä alasvetäjää!

Joe oli edellisenä iltana nähnyt saman toimituksen ja kykeni nyt
suorittamaan sen kunnollisesti.

-- No nyt! Mereen mutakoukku! Pidä varasi käännöksessä! Joutuin!

Ketjut soluivat mereen huimaavaa vauhtia, ja _Salama_ pysähtyi
paikalleen. Friskon poika siirtyi keulapuolelle auttamaan, ja yhdessä
he laskivat alas isonpurjeen, korjasivat sen merimiestapaan ja
työnsivät haarukan puomin alle.

-- Tästä saat sangon, sanoi Friskon poika sitten, ojentaen Joelle
astian. -- Huuhdo nyt kansi, äläkä arastele vettä tai likaakaan. Ja
tässä on luuta. Ala nyt hangata, niin että laiva kiiltää kuin kulta.
Kun se on tehty, niin tyhjennä vene vedestä, se alkoi yöllä vähän
ryypiskellä liitoksistaan. Minä lähden aamiaista keittämään.

Pian vesi loiskuili hilpeästi pitkin kantta, sillä välin kuin kajuutan
lakeisesta kohoava savu ennusti aamiaiseksi koituvan herkkuja. Aika
ajoin Joe kohotti päätään kesken työtään, ympäristöä tarkastaakseen. Se
oli omiaan viehättämään jokaista reipasta poikaa, eikä hän suinkaan
ollut mikään poikkeus. Siinä piilevä romanttisuus ja seikkailun tuntu
hurmasi hänet omituisella tavalla, ja hänen onnensa olisi ollut
täydellinen, jos hän vain olisi saattanut olla muistamatta, keitä ja
minkälaisia hänen toverinsa olivat miehiään. Mutta ajatellessaan tätä
ja varsinkin alhaalla humalassa nukkuvaa Ranskan Pekkaa hän tunsi
kaiken tuon ihanuuden himmenevän. Hän ei ollut tottunut moisiin
asioihin, elämän karu todellisuus häntä inhotti. Jos hän olisi ollut
luonteeltaan heikompi, olisi se vaikuttanut häneen vahingollisesti,
mutta näin ollen se vain vahvisti hänen puhtaana ja voimakkaana
pysymisen haluaan. Hän tahtoi aina säilyttää kunnioituksen omaa itseään
kohtaan. Hän vilkaisi ympärilleen ja huokasi. Miksi eivät ihmiset
saattaneet olla rehellisiä? Oikein tuntui pahalta, että tästä täytyi
suoria tiehensä ja jättää kaikki hauskuudet; mutta yölliset tapahtumat
vaikuttivat vereksinä hänen muistissaan, ja pysyäkseen uskollisena
itselleen hänen täytyi miettiä pakoa.

Tällöin hänet kutsuttiin aamiaiselle. Hän huomasi Friskon pojan yhtä
kunnolliseksi kokiksi kuin merimieheksikin ja kiiruhti osottamaan
hyväksymystään. Pöydällä oli puuroa ja tina-astiassa säilytettyä
maitoa, pihvipaistia ja paistettuja perunoita ja lisäksi vielä
oivallista ranskanleipää, voita ja kahvia. Ranskan Pekka ei ottanut
osaa ateriaan, vaikka Friskon poika koetti parikin kertaa saada hänet
hereille. Hän mutisi ja murisi, avasi puoleksi tahmeat silmänsä ja
rupesi sitten jälleen kuorsaamaan.

-- Ei sitä tiedä koskaan, milloin hän saa tuon puuskansa, Friskon poika
selitti, kun Joe astiat pestyään saapui kannelle. -- Väliin hän kestää
kokonaisen kuukauden, ja väliin taas hän ei jaksa pysyä siivolla
viikonkaan aikaa. Toisinaan hän on hyvänahkainen, toisinaan
vaarallinen. Niin että sinun on parasta jättää hänet rauhaan ja
pysytellä poissa tieltä. Äläkä ärsytä häntä, sillä siitä saattaa koitua
ikävyyksiä. -- Mutta käydäänpäs uimaan, hän lisäsi, valiten äkisti
miellyttävämmän puheenaiheen. -- Osaatko sinä uida?

Joe nyökäytti päätään.

-- Mikä tuo paikka on? hän tiedusteli seisoessaan valmiina hyppäämään
veteen. Hän osotti erästä saaren poukamaa, jonka rannalla oli useita
rakennuksia ja joukoittain telttoja.

-- Karanteenilaitos. Kiinan laivoilla saapuu nykyään paljon
isoonrokkoon sairastuneita, ja ne toimitetaan tuonne, kunnes lääkärit
antavat niille luvan päästä maihin. Ja siinä ne ovatkin kauhean
tarkkoja. Tiedätkös, kun --

Loiskis! Jos Friskon poika olisi lopettanut lauseensa viivytellen
hyppäämistään vielä hetkisen, niin Joe olisi pelastunut monesta
harmista. Mutta sitä hän ei tehnyt, ja Joe syöksähti veteen hänen
jälkeensä.

-- Kuuleppas, Friskon poika ehdotti puolta tuntia myöhemmin, kun he
riippuivat vesitaakissa kavutakseen jälleen alukseen. -- Pyydetäänpä
kaloja päivälliseksi ja käydään sitten nukkumaan, että saadaan
korvausta yöllisestä valvonnasta. Mitäs siihen sanot?

He pyrkivät kilvan kannelle, mutta Joe pulpahti jälleen veteen. Kun hän
lopulta pääsi ylös, oli toinen poika jo tuonut esiin parin
ongensiimoja, joissa oli raskaat lyijypainot ja isot koukut, sekä
nelikollisen suolaisia sardiineja.

-- Siin' on syöttejä, hän selitti. -- Pane vain ne kokonaisina. Eivät
ne sumeile rahtuakaan, nielaisevat syötin ja koukun kaikkineen
päivineen ja uivat sitten tiehensä. Nyt koetetaan kilpaa -- se, joka ei
saa ensimmäistä kalaa, peratkoon koko saaliin.

Molemmat koukut alkoivat samalla haavaa painua syvyyteen, ja siimaa
suollettiin seitsemänkymmentä jalkaa, ennenkuin ne pysähtyivät. Mutta
samassa kuin onki ennätti pohjaan, Joe tunsi siimansa jännittyvän ja
nykivän koukkuun tarttuneen kalan ponnistuksista. Ruvetessaan sitä
kiskomaan hän vilkaisi Friskon poikaan ja huomasi, että tämäkin
nähtävästi oli jo saanut kalan koukkuunsa. Kilpailu kävi jännittäväksi.
Märät siimat siukuivat nopeasti käsien välitse kannelle. Mutta Friskon
poika oli tottuneempi ja hänen kalansa lennähti ensimmäisenä kuiville.
Seuraavassa tuokiossa Joen saalis seurasi esimerkkiä -- se oli kolmen
naulan painoinen kallioturska. Hän oli aivan haltioissaan riemusta.
Miten komea saalis -- suurin kala, minkä hän koskaan oli pyydystänyt
tai nähnyt pyydystettävän. Mereen sujahtivat siimat jälleen, ja taas ne
vedettiin kilpaa kannelle ja toivat mukanaan parin kalaa edellisten
kumppaneiksi. Tämä oli oikein ruhtinaallista urheilua. Joe olisi
varmaankin jatkanut sitä, kunnes oli tyhjentänyt lahden kaloista, ellei
Friskon poika olisi taivuttanut häntä lopettamaan.

-- Meillä on nyt riittävästi kolmeksi ateriaksi, hän selitti. --
Tarpeetonta on kiskoa niitä mätänemään. Ja sitä paitsi, mitä enemmän
sinä pyydystät, sitä enemmän sinulla on perattavaa. Parasta kun heti
käyt käsiksi. Mutta minäpäs panen maata.



XII luku:

Joe yrittää karata.


Perkaustyö ei suinkaan ollut Joesta vastenmielistä. Hän oli päinvastoin
iloissaan siitä, ettei ollut ensimmäiseksi saanut kalaa, sillä siten
hän saattoi helpommin toteuttaa pienen suunnitelmansa, joka oli
juolahtanut hänen mieleensä uintiretkellä. Hän heitti peratun kalan
vesisankoon ja vilkaisi ympärilleen. Karanteeniasema ei ollut
kilometrinkään päässä, ja hän saattoi erottaa sotamiehen, joka
vartijana asteli rannalla edes ja takaisin. Pistäytyen kajuuttaan hän
kuunteli nukkuvain raskasta hengitystä. Saadakseen vaatemyttynsä hänen
olisi täytynyt kulkea niin läheltä Friskon poikaa, että hän päätti
antaa sen jäädä. Palattuaan jälleen kannelle hän veti veneen
varovaisesti laivan luo, laskeutui siihen mukanaan airopari ja irrotti
köyden.

Ensinnä hän souti varsin rauhallisesti asemaa kohti, varoen
synnyttämästä kolinaa, joka olisi voinut herättää nukkujat. Mutta
vähitellen hänen vetonsa kävivät voimakkaammiksi, kunnes vene kiiti
eteenpäin melkoista vauhtia. Suoritettuaan puolet matkasta hän vilkaisi
taakseen. Pako oli onnistunut, sillä hän tiesi, että vaikka hänet
keksittäisiinkin, ei _Salama_ kuitenkaan ennättäisi lähteä
liikkeelle ja tavottaa häntä, ennenkuin hän jo oli joutunut rantaan ja
tuon miehen suojaan, joka kantoi Samuli sedän [Samuli setä --
Yhdysvaltain vertauskuva. Suom. huom.] sotapoikain univormua.

Rannalta kajahti kiväärin pamaus, mutta hän istui selin maihin eikä
viitsinyt kääntyä ympäri. Kuului toinenkin laukaus, ja luoti suhahti
veteen parin jalan päähän hänen airostaan. Tällä kertaa hän käännähti.
Rannalla seisova sotamies suuntasi kiväärin häntä kohti ampuakseen
kolmannen kerran.

Joe oli pulassa, vieläpä varsin tukalassa. Muutaman minuutin voimakas
soutu veisi hänet rantaan ja turvaan; mutta juuri tuolla rannalla
seisoi muuan Yhdysvaltain sotamies, joka aivan käsittämättömästä syystä
itsepintaisesti uhkasi häntä pyssyllään. Nähdessään kiväärin kolmannen
kerran kääntyvän kohti Joe alkoi kiireisesti huovata. Vene pysähtyi ja
sotilas antoi kiväärin vaipua tarkastellen häntä kiinteästi.

-- Minä tahdon päästä rantaan! Minulla on tärkeätä asiaa! Joe huusi
hänelle.

Sotamies pudisti päätään.

-- Mutta se on ylen tärkeätä! Antakaa nyt minun päästä rantaan!

Kiireisesti hän vilkaisi _Salamaan_ päin. Laukaukset olivat
ilmeisesti herättäneet Ranskan Pekan, sillä isopurje oli ylhäällä, ja
vielä hänen katsellessaan nostettiin ankkuri ja halkaisija vedettiin
paikoilleen.

-- Tänne ei saa tulla! karjui sotamies. -- Isoarokkoa!

-- Mutta minun täytyy! Joe huusi, tukahuttaen rinnasta nousevan
nyyhkytyksen ja valmistautuen soutamaan.

-- Silloin minä ammun, kajahti rohkaiseva vastaus, ja jälleen kivääri
kohosi olkapään varaan.

Joe mietti nopeasti. Saari oli laaja. Kenties ei kauempana ollut
sotilaita, ja kunhan hän vain pääsisi rannalle, ei olisi laisinkaan
väliä, vaikka vangitsisivatkin hänet. Häneen saattoi kyllä tarttua
isorokko, mutta mieluummin hän otti senkin kuin palasi takaisin
rosvojen pariin. Hän käänsi veneen puoliksi oikealle ja rupesi tarmonsa
takaa soutamaan. Lahti oli melkoisen suuri, ja lähin kohta, minne hänen
oli pyrittävä, sijaitsi aikamoisen matkan päässä. Jos hänessä olisi
ollut enemmän merimiestä, hän olisi suunnannut veneensä toiselle
taholle ja siten pakottanut ahdistajansa pyrkimään vastatuuleen. Mutta
näin ollen _Salama_ sai purjeisiinsa kyllin tuulta saavuttaakseen
hänet.

Jonkun aikaa kumminkin vauhti pysyi samanlaisena. Tuuli oli heikko ja
hieman epätasainenkin, niin että toisinaan hän oli voitolla, toisinaan
purjehtijat. Kerran se yltyi, ja alus pääsi jo satakunnan metrin päähän
hänestä. Sitten tuuli lientyi äkkiä tykkänään, niin että _Salaman_
isopurje lepatti velttona puolelta toiselle.

-- Ahaa! Sinä varasta paatti! Ranskan Pekka karjui hänelle juosten
kajuuttaan kivääriä noutamaan. -- Minä sinu neyttä! Tule heti takasin
tai minä tappa sinu! -- Mutta hän tiesi sotamiehen vartioivan heitä
rannalta eikä uskaltanut ampua edes pojan ylitse.

Joe puolestaan ei tullut ajatelleeksi tätä, sillä hän, jota ei ollut
koskaan ennen elämässä ammuttu, oli jo neljänkolmatta tunnin kuluessa
saanut olla kahdesti tulessa. Kerta enemmän tai vähemmän ei merkinnyt
suuria. Ja niin hän veteli ripeästi edelleen Ranskan Pekan raivotessa
kuin hullu, uhatessa häntä kaikenkaltaisilla rangaistuksilla, kunhan
kerran saisi hänet uudelleen käsiinsä. Päälle päätteeksi Friskon
poikakin rupesi osottamaan kapinallista mieltä.

-- Ampukaa vain, jos uskallatte, niin kyllä minä toimitan teidät
hirteen siitä hyvästä -- se on varma se, hän uhkaili. -- Kyllä teidän
on parasta antaa hänen livistää. Hän on kunnon poika, hän ei ole luotu
tällaiseen roskaelämään, jota me molemmat vietämme.

-- Jassoo, sinä möös! kirkui ranskalainen suunniltaan raivosta. --
Kyllä minä sinu neyttä, sinä koira!

Hän hyökkäsi kohti, mutta Friskon poika juoksutti häntä aika vauhtia
pitkin kantta. Kun juuri silloin sattui tulemaan voimakas tuulenpuuska,
Ranskan Pekka katsoi parhaaksi luopua siitä ajosta toiseen tärkeämpään
ryhtyäkseen. Hän riensi ruorin ääreen ja hellitti isoapurjetta -- sillä
tuuli peräpuolelta -- ja käänsi sitten aluksen karkuria kohti. Viimeksi
mainittu ponnisti vielä voimainsa takaa, mutta luopui sitten
epätoivoisena kilpailusta ja veti airot veneeseen. Ranskan Pekka päästi
isonpurjeen valloilleen ja pyörsi aluksensa liikkumattoman veneen
viereen, mistä hän sitten kiskoi Joen kannelle.

-- Pidä kielesi hampaiden takana, kuiskasi Friskon poika hänelle sillä
välin kuin kiukustunut ranskalainen joutuisasti sitoi kiinni köyttä. --
Älä vastaa! Anna hänen puhua, mitä haluaa, pysy vain ääneti. Silloin
pääset helpommalla.

Mutta Joen anglosaksilainen veri oli joutunut kuohuksiin, hän ei
kallistanut korvaansa neuvoille.

-- Kuulkaa nyt, herra Ranskan Pekka -- tai mikä teidän nimenne
lieneekin, hän alkoi puhua -- Minä tahdon ilmottaa teille, että minua
haluttaa päästä täältä pois, ja minä aionkin päästä. Niin että teidän
olisi parasta laskea minut heti maihin. Jollette tee sitä, niin minä
toimitan teidät vankilaan, niin totta kuin nimeni on Joe Bronson.

Friskon poika odotteli kauhuissaan tulosta, ja Ranskan Pekka töllisteli
kummissaan. Häntä uhmailtiin hänen omalla aluksellaan -- ja sen teki
mokoma nulikka! Sellaista ei ollut koskaan ennen tapahtunut. Hän tiesi
menettelevänsä vastoin lakia, kun pidätti pojan vallassaan, mutta
samalla häntä arvelutti päästää poikaa menemään, kun tämä jo tiesi yhtä
ja toista aluksesta ja sen toiminnasta. Poika oli lausunut varsin
epämiellyttävän totuuden, kun kehui voivansa toimittaa hänet vankilaan.
Muuta keinoa ei ollut kuin nolata hänet perin pohjin.

-- Vai toimitta? -- Hänen kimakka äänensä kohosi korkeimmilleen. --
Silloin saa sinä möös söurata mukan. Sinä oli souttamassa vänettä viime
öön -- mitäs sinä sihe sano! Sinä varasti kans rautta -- mitäs sihe
sano! Sinä jooksi pakko, -- mitäs sihe sano! Ja sitt sinä sano, ett
sinä toimitta minu fangiute? Pyh-hyh!

-- Mutta enhän minä tietänyt koko hommasta mitään, Joe vastusteli.

-- Hah-hah! Onks sinä hullu? Kärto vaa se toomarille; ehken hän möös
naura?

-- Mutta minä en tietänyt, Joe toisti miehuullisesti. -- En tietänyt,
että minä joutuisin tällä laivalla varasten pariin.

Friskon poika hätkähti tämän nimityksen kuullessaan, ja jos Joe olisi
katsahtanut toveriinsa, hän olisi nähnyt, kuinka tämän kasvot
lehahtivat hehkuvan punaisiksi.

-- Ja nyt, kun minä sen tiedän, niin tahdon päästä maihin, hän jatkoi.
-- Lakipykälistä minä en kyllä tiedä mitään, mutta kyllä minä tiedän
hiukkasen siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Ja kyllä minä myöskin
vastaan jokaisen tuomarin edessä, jos olen tehnyt jotain väärin --
tulkoot vain kaikki Yhdysvaltain tuomarit samalla haavaa, niin minua ei
pelota. Mutta sitäpä te ette uskalla sanoa, herra Ranskan Pekka.

-- Vai niinks sinä luule? No hyvä. Mutta sinä on yks suurvaras --

-- Enkä ole -- ja uskaltakaappas sanoa se vielä kerta! Joen kasvot
olivat kalpeat, ja hän vapisi koko ruumiiltaan, mutta ei suinkaan
pelosta.

-- Varas! Ranskan Pekka härnäili.

-- Se on valetta!

Joe ei ollut turhan tautta elänyt poikana poikain parissa. Hän tiesi,
mikä rangaistus tulisi hänen äsken lausumistaan sanoista, ja hän odotti
sitä. Senpä vuoksi hän ei ollutkaan suuresti kummissaan, kun hetkistä
myöhemmin sai kömpiä pystyyn kannelta pään vielä humistessa iskusta,
joka oli osunut hänen silmäinsä väliin.

-- Sano se karta veel, uhmaili Ranskan Pekka nyrkki koholla iskemään
uudelleen.

Kiukun kyyneleet kohosivat Joen silmiin, mutta hän pysyi tyynenä ja
kuoleman vakavana.

-- Kun te sanotte minua varkaaksi, niin valehtelette, Pekka, te
valehtelette. Vaikka tappaisitte minut, niin sanon sittenkin, että
valehtelette.

-- Antakaa olla! -- Friskon poika oli kissan tavoin syöksähtänyt
väliin, ehkäisten toisen lyönnin, ja painoi ranskalaista syrjään.

-- Antakaa sen pojan olla rauhassa! hän jatkoi riistäytyen äkisti irti
ja asettui molempain väliin, siepaten käteensä raskaan rautaisen
ruorinvarren. -- Tämä saa jo riittää. Ettekö näe, hölmö, mitä maata tuo
poika on? Hän puhuu totta. Hän on oikeassa, ja hän tietää sen, ja te
saisitte tappaa hänet saamatta häntä peruuttamaan sanojaan. Kas tässä
on käteni, Joe, -- Hän kääntyi ja ojensi kätensä Joelle, joka tarttui
siihen lujasti. -- Sinussa on sisua, etkä sinä arkaile näyttää sitä.

Ranskan Pekan suu vääristyi imelään hymyyn, mutta silmien häijy välke
todisti hymyn petollisuuden. Hän kohautti olkapäitään ja virkkoi: --
Ah, vai nii? Hän ei tykkä hyväilynimi. Hahhah! Se on vaa märimieste
leikki. No pojat, annettan sitt antteks, ei panna -- mitä sitä nyt
sanottan -- hamppan kolon. Justin nii, ei panna mittä hamppan kolon.

Hän ojensi kätensä, mutta Joe ei tarttunut siihen. Friskon poika
nyökkäsi hyväksyvästi päätään, ja sitten Ranskan Pekka poistui
kajuuttaan, yhä vielä kohautellen hartioitaan ja hymyillen.

-- Hellittä isoseili, hän komensi, ja käänttä Hunter's Pointti päin.
Tällä kärta minä keittä päivällisen, ja sitt te saa söödä oikken hyvä
rookka. Franskan Pekka ole oikken ärinomanen kokki!

-- Sillä lailla hän aina tekee -- rupeaa oikein ystävälliseksi ja
keittää, kun haluaa sovitella, huomautti Friskon poika, työntäen ruorin
varren paikalleen ja totellen määräystä. -- Mutta ei häneen sittenkään
voi luottaa.

Joe nyökäytti päätään, mutta ei puuttunut puheeseen. Hänen ei tehnyt
laisinkaan mieli keskustella. Äskeinen jännitys vavisutti häntä yhä
vielä, ja sisimmässään hän harkitsi, kuinka hän oli käyttäytynyt. Mutta
hän teki sen johtopäätöksen, ettei hänellä ollut mitään syytä hävetä
omasta puolestaan.



XIII luku:

Ystävykset.


Iltapuolella tuuli alkoi puhaltaa ulapalta ja saapui jo navakoina
puuskauksina Tyvenen valtameren puolelta. Enkelisaari jäi nopeasti
peräpuolelle, ja San Franciskon satamaosa alkoi tulla näkyviin
_Salaman_ pyrkiessä siihen suuntaan. Pian he olivat joutuneet
keskelle laivaliikennettä ja etenivät puikkelehtien alusten lomitse,
joita oli tullut kaikilta maailman ääriltä. Vähäistä myöhemmin he
liukuivat San Franciskon ja Oaklandin välisen höyrylauttaväylän
poikitse. Eräs lautoista sattui kulkemaan niin läheltä, että
matkustajat kerääntyivät reunalle katselemaan tuota sievää pikku alusta
ja sen perässä istuvia poikia.

Joe tuijotti kademielin kasvoihin, jotka tarkastelivat häntä ylhäältä
päin. Kaikki nuo ihmiset olivat nyt matkalla kotiinsa; hän taas --
hänen tiensä kulki ties minne, Ranskan Pekan mielen mukaan. Häntä
melkein halutti huutaa apua. Mutta hän tajusi, kuinka mieletöntä se
olisi ollut, ja siksi hän pysyi äänetönnä. Hän käänsi päätään ja antoi
katseittensa harhailla kaupungin savuisilla kukkuloilla. Ja sitten hän
alkoi mietiskellä ihmisten ja alusten merkillisiä vaiheita.

Friskon poika tarkkasi häntä salavihkaa ja seurasi hänen ajatuksiaan
aivan yhtä selvästi, kuin jos hän todella olisi lausunut ne ilmi.

-- Onko sinulla koti jossain tuolla päin? hän kysäisi äkisti viitaten
kädellään kaupunkia kohti.

Joe hätkähti, sillä toveri oli arvannut hänen ajatuksensa aivan
kohdalleen. -- On, hän vastasi yksinkertaisesti.

-- Kerroppas siitä.

Nopeasti Joe kuvasi kotinsa, mutta toverin uteliaat kysymykset
pakottivat hänet syventymään yksityiskohtaisempaan selontekoon. Kaikki
herätti mielenkiintoa Friskon pojassa, mutta ennen kaikkea rouva
Bronson ja Bessie. Viimeksi mainittuun hän ei näyttänyt laisinkaan
kyllästyvän, vaan tiedusteli hänestä tiedustelemistaan. Eräät
kysymyksistä olivat niin eriskummallisia ja yksinkertaisia, että Joe
tuskin saattoi pidättää hymyään.

-- Mutta kerroppas nyt sinäkin minulle omasta kodistasi, hän virkkoi
päästyään viimein loppuun.

Friskon poika näytti äkkiä jäykistyvän, ja hänen kasvoilleen ilmestyi
peräti vakava ilme, jommoista Joe ei ollut koskaan ennen huomannut. Hän
heilutteli toista jalkaansa ja tirkisteli ilmeettömästi suurmaston
taljoihin, jotka kuitenkin olivat täysin kunnossa.

-- No annappas nyt kuulua, toinen rohkaisi.

-- Ei minulla olekkaan kotia.

Nuo neljä sanaa heltisivät hänen suustaan, ikäänkuin ne olisi pakolla
töytäisty ulos, ja hänen ne lausuttuaan huulet sulkeutuivat melkein
lupsahtaen.

Joe tajusi koskettaneensa arkaan kohtaan ja koetti peräytyä pulmasta
niin hyvin kuin taisi. -- Kerro sitten kodista, joka sinulla ennen oli.
-- Hän ei saattanut uneksiakkaan, että maailmassa oli poikia, joilla ei
ole koskaan ollutkaan kotia, tai että täten oli työntänyt okaan entistä
syvemmälle.

-- Minulla ei ole milloinkaan ollut kotia.

-- Oh! -- Hänen mielenkiintonsa oli herännyt, ja hän heitti
varovaisuuden tuulen teille. -- Entäs siskoja?

-- Ei ole ollut niitäkään.

-- No entäs äitiä sitten?

-- Minä olin hänen kuollessaan niin nuori, etten enää muista häntä.

-- Entäs isää?

-- Häntä en ole nähnyt paljoakaan. Hän lähti merille -- katosi
jonnekin.

-- Älä! -- Joe ei tietänyt, mitä sanoisi, ja sitten syntyi painostava
hiljaisuus, jota häiritsi vain keulasta kuuluva kuohujen kohina.

Juuri silloin Pekka saapui vapauttamaan heidät vahdista, jotta he
pääsisivät syömään. Molemmat pojat tervehtivät hänen tuloaan
helpotuksen tuntein, ja äskeinen hämmennys haihtui aterian ääressä,
joka vastasi täysin laivurin kerskausta. Sen jälkeen Friskon poika
asettui Pekan tilalle, ja tämän syödessä Joe puhdisti astiat ja siivosi
kajuutan. Sitten kaikki kerääntyivät peräpuolelle, missä laivuri koetti
pitää mielialaa edelleenkin hyvänä kertomalla heille Etelämeren
helmensukeltajain elämästä.

Tällä tapaa iltapäivä saatiin kulumaan. San Francisko oli jo aikoja
sitten jäänyt taakse, Hunter's Point kierretty, ja paraillaan
purjehdittiin San Mateon rannan sivuitse. Kerran Joe erotti
vilahdukselta joukon pyöräilijöitä, jotka livahtivat esiin San Bruno
tien mutkasta, ja hän muisti ajan, jolloin hän oli omalla pyörällään
kiitänyt pitkin samaista rataa. Siitä oli vain kuukausi tai pari, mutta
oli kuin olisi siitä kulunut vuosikausia, sillä niin paljon oli
ennättänyt sen jälkeen tapahtua.

Kun illallinen oli syöty ja astiat pesty, he olivat ennättäneet kauas
lahdelle, sille kohdalle rämemaita, jonka takana sijaitsee Redwood
City. Päivän laskiessa tuuli oli lientynyt, ja _Salama_ eteni vain
verkalleen. Tällöin he havaitsivat aluksen, joka suuntausi heitä kohti
heikkenevän tuulen kuljettamana. Friskon poika tunsi sen heti
_Peuraksi_, ja sen totesi Ranskan Pekkakin asiata perinpohjin
tutkittuaan. Kohtaus tuntui olevan hänelle erinomaisesti mieleen.

-- Sitä johtaa Puna-Nelson, Friskon poika ilmotti Joelle. -- Ja siinä
vasta on kamala mies. Minua aina pelottaa, kun hän saapuu lähistölle.
Niillä on varmaan jotain suurempaa merrassa täällä päin, ja sitten ne
tulevat aina Ranskan Pekkaa hakemaan avuksi. Saatpa nähdä, että hänellä
on jotain vihiä asiasta.

Joe nyökkäsi ja tarkasteli uteliaana tuota lähenevää alusta. Se oli
tosin hiukkasen isompi _Salamaa_, mutta muuten rakennettu
samaan tapaan -- toisin sanoen, ennen kaikkea mahdollisimman
nopeakulkuiseksi. Isopurje oli niin laaja, että se soveltui pikemmin
kilpapurjehdusalukseen, ja siihen oli varattu kokonaista kolme reiviä
rajusäätä varten. Kannella ja mastoissa oli kaikki mitä parhaimmassa
kunnossa, ei näkynyt mitään tarpeetonta tai kelvotonta. Köydet, taljat,
purjeet, kaikki todistivat, että aluksella vallitsi perinpohjainen
järjestys ja hyvä kuri.

Verkalleen _Peura_ läheni yhä tummenevassa hämärässä ja laski
ankkurin kivenheiton päähän. Ranskan Pekka seurasi esimerkkiä ja lähti
sitten veneessään vierailulle naapurin luo. Pojat laskeutuivat
pitkälleen kajuutan katolle odotellen siinä häntä palaavaksi.

-- Pidätkö sinä tästä elämästä? Joe tiedusteli katkaisten
äänettömyyden.

Toinen kääntyi kyynärpäänsä varaan. -- Niin että pidänkö? Kyllähän minä
tuota, mutta en sentään aina. Raikas ilma ja suolavesi ja muu sellainen
ja sitten tämä vapaus -- kyllä ne ovat poikaa. Mutta ikävää minusta on
olla -- tuota noin --. -- Hän vaikeni hetkiseksi, ikäänkuin kieli olisi
kieltäytynyt toimimasta, ja töytäisi sen jälkeen esiin: -- Varas.

-- Miksi et sitten jätä koko hommaa? Joe uteli, ja toveri miellytti
häntä enemmän kuin hän uskalsi itselleen tunnustaa. Hän tunsi äkkiä
joutuvansa käännytysinnon valtaan.

-- Sen teenkin heti, kun voin ryhtyä johonkin muuhun.

-- Mutta miksi et tee sitä heti paikalla?

_Nyt on otollinen aika_, kaikui Joen korvissa, ja jos kerran
Friskon poika haluaisi lähteä tiehensä, niin olipa vahinko, ettei hän
tehnyt sitä -- ja viipymättä.

-- Minne minä voisin lähteä? Mitäs minä voisin tehdä? Ei ole koko
maailmassa ainoatakaan ihmistä, joka minua auttaisi -- ei ole tähänkään
asti ollut. Kerran koetin, mutta siitä opin toki niin paljon, etten
yritäkkään uudelleen ensi vilauksessa.

-- Mutta minäpä lähden kotiin, kun pääsen tästä leikistä. Isä taisi
sittenkin olla oikeassa. Enkä minä oikein ymmärrä -- tuota noin,
mikset sinä voisi tulla minun kanssani? Hän esitti tämän ehdotuksen
ajattelematta, äkillisen mielijohteen tuomana, ja Friskon poika älysi
sen.

-- Sinä et tiedä, mitä puhut, hän vastasi. -- Ettäkö minä lähtisin
sinun kerallasi? Mitäs sinun isäsi siihen sanoisi -- ja -- ja kaikki
muut? Mitäs luulet hänen ajattelevan minun kaltaisestani? Ja mitäs
luulisit hänen tekevän?

Joen sydäntä viilsi pahasti. Hän tajusi hetken innostuksen valtaamana
esittäneensä kutsun, jonka hän tiesi järkevämmin ajatellessaan
mahdottomaksi toteuttaa. Hän koetti kuvitella, kuinka isä ottaisi
vastaan Friskon pojan kaltaisen ventovieraan -- ei, se oli aivan
mahdotonta. Unohtaen sitten oman pulansa hän alkoi vaivata päätään
miettimällä toista keinoa, jonka avulla Friskon pojan voisi pelastaa
nykyisestä tilasta.

-- Hän jättäisi minut ehkä poliisin kynsiin, toveri jatkoi, ja
lähettäisi minut vielä kasvatuslaitokseen. Mutta ennen minä kuolisin
kuin alistuisin sellaiseen. Ja enhän minä sitä paitsi olekkaan samaa
maata kuin sinä, Joe, ja kyllä sinä sen hyvin tiedät. Minä olisin kuin
kala kuivalla maalla, niin on minulle outoa sinun maailmasi. Ehei,
kyllä kai minun täytyy vielä odottaa vähän, ennenkuin pötkin täältä.
Mutta sinun taas on parasta päästä suoraa päätä kotiin. Toimitan sinut
maihin aivan ensi tilassa, ja sitten kyllä selvitän Ranskan Pekalle.

-- Siitä ei tule mitään, Joe keskeytti kiihkeästi. -- Minä en aio
jättää sinua pulaan, kun kerran lähden. Niin että ei sinun kannata
koettaakkaan mitään sellaista. Älä pelkää, minä pääsen kyllä tieheni,
ja kun keksin hyvän keinon, niin tahtoisin saada sinut mukaan. Taikka
tule mukaan joka tapauksessa, kyllä asia sitten selviää itsestään.
Mitäs siihen sanot?

Friskon poika pudisti päätään, ja tuijottaen tähtien kirjailemaan
taivaaseen hän antautui uneksimaan elämästä, jota hän olisi kernaasti
viettänyt, mutta jonka ovet tuntuivat pysyvän hänelle armottomasti
suljettuina. Joe tunsi sydämessään elämän vakavuuden entistään
syvemmin, ja hän makasi äänetönnä, ankarasti mietiskellen.
_Peuralta_ kuului karkeiden äänten sorinaa; ja maalta päin kajahti
ulapan poikki kirkon kellon juhlallinen sointu, kun kesäinen yö
verkalleen verhosi heidät leppeään hämäräänsä.



XIV luku:

Osterisärkkäin äärillä.


Aika ja ympäristö haihtuivat hämärään, kunnes Ranskan Pekan karkea ääni
herätti heidät unesta, johon he olivat vaipuneet.

-- Alkaka jouttu! hän karjui. -- Sinä, Shoe! Päästä irti seissingi!
Jouttun! Jouttun! Hej, Poikka, laita kuntton klyyvari!

Joe toimi kömpelösti pimeässä, hän ei tuntenut kojeiden nimiä eikä
tiennyt, mistä niitä etsisi. Mutta hän suoriutui lopulta verraten
hyvin, ja heitettyään seisingit kannelle, hän sai määräyksen auttaa
isoapurjetta nostettaessa. Tämän jälkeen ankkuri kiskottiin merestä ja
halkaisija pantiin paikoilleen. Sitten kierrettiin kokoon vallit ja
asetettiin kaikki järjestykseen, ennenkuin palattiin peräpuolelle.

-- Oikken hyvä, oikken hyvä, ranskalainen kiitteli, kun Joe kapusi
sarjan ylitse istuma-aukkoon. -- Ärinomast! Sinä tule hyvä märimies, se
on ihan vissi asja.

Friskon poika kohotti erään arkun kantta ja vilkaisi kysyvästi Ranskan
Pekkaan.

-- Tietysti, laivuri vastasi. -- Pannan sivulyhdyt palaman.

Friskon poika vei punaiset ja vihreät lyhdyt kajuuttaan, sytytti ne ja
lähti sitten Joen kera keulapuolelle, ripustaakseen ne köysistöön.

-- Eivät ne aiokaan ryhtyä siihen, Friskon poika virkkoi matalalla
äänellä.

-- Mihin sitten? Joe kysyi.

-- Pyydystämään sitä suurta saalista, jonka sanoin niillä olevan
tiedossa jossain täällä päin. Se taitaa olla niin suuri, että Ranskan
Pekkaa melkein pelottaa käydä siihen käsiksi. Puna-Nelson ei haikailisi
rahtuistakaan, mutta hän ei tunne asiaa kyllin hyvin. Ei hänen auta
muuta kuin odottaa, kunnes Pekka antaa merkin.

-- Minne me nyt lähdemme? Joe tiedusteli.

-- Enpä tiedä; varmaankin osterisärkille, jos voi päätellä suunnasta.

Matka sujui vaihteluitta. Heidän takanaan olevasta pimeydestä kohosi
tuuli, joka puhalsi toista tuntia tasaisena. Sitten se lientyi ja kävi
oikulliseksi, puuskaten milloin miltäkin taholta. Ranskan Pekka pysyi
ruorin ääressä, Joe ja Friskon poika taas vuoroin hellittivät, vuoroin
tiukensivat kuutteja.

Joe istui kummastellen, että Ranskalainen saattoi tietää, minne ohjasi.
Hänen omasta mielestään näytti siltä, kuin he olisivat eksyneet
läpitunkemattomaan pimeyteen, joka heitä ympäröitsi. Valtamereltä oli
vyörynyt lahdelle sankka usva, tunkeutuen heidän ja tähtien väliin ja
riistäen siten niidenkin vähäisen valon.

Mutta Ranskan Pekka näytti tuntevan vaistomaisesti, mihin suuntaan oli
laskettava, ja kerran, kun Joe häneltä uteli asiaa, hän kerskasi
kykenevänsä kulkemaan tunnon mukaan.

-- Minä tunte voorovesi, tuuli ja fauhti, hän selitti. -- Ja tunte minä
maankin. Se on ihan vissi asja. Että mistä? Minä ei voi tietä. Minä van
tietä, että minä tunte maa, justis kuin minun käsi kasvais pitkä, monta
maili pitkä, ja minä laske käsi maan pääle ja tunte, siälä se on.

Joe katsahti epäilevänä Friskon poikaan.

-- Kyllä se pitää paikkansa, tämä vakuutti. -- Kunhan olet liikkunut
kyllin kauan merellä, niin opit tuntemaan maan. Ja jos sinun nokkasi
kelpaa mihinkään, niin tavallisesti voit sen haistaakkin.

Toista tuntia myöhemmin Joe arvasi ranskalaisen hommista, että he
lähenivät päämääräänsä. Hän näytti käyvän perin valppaaksi ja tuijotti
tuon tuostakin pimeyteen, ikäänkuin odottaen milloin hyvänsä saavansa
nähdä jotain. Joekin tirkisteli tiukasti, mutta erotti vain mustaa.

-- Peila tangolla, Poikka, laivuri komensi. -- Minä luule, että nyt ole
jo aikka.

Friskon poika irrotti kajuutan katolle sidotun pitkän ja ohuen salon ja
seisoen looringin ääressä työnsi sen toisen pään veteen upottaen sen
suoraan alaspäin.

-- Noin viisitoista jalkaa, hän virkkoi.

-- Minkälain pohja?

-- Mutaa, kuului vastaus.

-- Varto vähä, sitten me koittetan uudestan.

Viittä minuuttia myöhemmin salko syöstiin taas mereen.

-- Kaksi syltä, selitti Friskon poika -- ja osterinkuoria.

Ranskan Pekka hieroi käsiään tyytyväisenä. -- Oikken hyvä, hän sanoi.
-- Joka kärta minä löitä paikka. Vanha miäst ei voi luurata; se on
vissi asja.

Friskon poika käsitteli edelleen salkoa ja ilmotti tulokset. Joe sitä
kummasteli, sillä hän ei voinut ymmärtää, kuinka he saattoivat niin
tarkoin tuntea lahden pohjan.

-- Kymmenen jalkaa -- kuoria, Friskon poika jatkoi yksitoikkoisella
äänellä. -- Yksitoista jalkaa -- kuoria. Neljätoista jalkaa --
pehmeätä. Kuusitoista jalkaa -- mutaa. Ei pohjaa.

-- Aha, kanali, Ranskan Pekka virkkoi tämän johdosta.

Muutaman minuutin aikana "ei ollut pohjaa", ja sitten kajahti äkkiä
Friskon pojan huuto: -- Kahdeksan jalkaa -- kovaa!

-- Piissa jo, komensi Ranskan Pekka. -- Sinä, Joe, jookse köulan ja
laske klyyvari. Poikka, ankkuri valmis.

Joe löysi halkaisijan vallin ja irrotti sen, ja purjeen luisuessa alas
hän korjasi sen nopeasti molemmin käsin.

-- Antta männä! kajahti käsky, ja ankkuri loiskahti mereen vetäen vain
vähän kettinkiä mukanaan.

Friskon poika suolti lisää muutamia syliä ja kiinnitti ketjun. Sitten
käärittiin purjeet kokoon, pantiin kaikki järjestykseen ja käytiin
kannen alle nukkumaan.

Kello kuudelta Joe heräsi ja lähti kannelle tarkastamaan. Tuuli oli
yltynyt kohottaen meren kuohuilemaan, _Salama_ keikkui ja kohoili,
kiskaisten silloin tällöin voimakkain tempaisuin ankkuriketjuaan. Hänen
täytyi pidellä kiinni puomista pysyäkseen vakavasti seisomassa. Sää oli
lyijynharmaa, nousevasta auringosta ei näkynyt merkkiäkään, ja taivasta
pimittivät suuret kiitävien pilvien joukot.

Joe etsi katseillaan maata. Parin kilometrin päässä näkyi pitkänä
juovana hiekkainen rannikko, jolle vyöryi kohisevia kuohuja. Taempaa
erotti autiota rämemaata, ja kauimpana kohosivat Contra Costan
kukkulat.

Siirrettyään katseensa toiselle taholle Joe havaitsi hätkähtäen pienen
kutterin, joka keinui ankarasti ankkurissa tuskin sadan metrin päässä.
Se oli tuulen puolella, ja kun se kääntyi hiukkasen, Joe erotti sen
keulasta nimen _Lentävä Hollantilainen_; se oli eräs niitä
laivoja, jotka hän oli nähnyt Oaklandin satamassa. Jonkun matkaa
vasemmalla hän näki _Aaveen_, ja ulompana oli puolikymmentä muuta
alusta ankkurissa.

-- Mitäs minä sinulle kärto?

Joe katsahti nopeasti taakseen. Ranskan Pekka oli saapunut kajuutasta
ja tarkasteli ympärilleen voitonriemuisena.

-- Mitäs minä sinulle kärto? Ei vanha miästä voi narrata, se on vissi
asja. Minä ossa pimmeällä just yhtä hyvin kuin peivällä. Minä tunte --
minä tunte.

-- Nouseeko myrsky? Friskon poika tiedusteli kajuutasta, missä hän
sytytteli tulta.

Ranskalainen tutkisteli merta ja taivasta parin minuutin ajan.

-- Ehken lakka -- ehken kasva, hän julisti epävarmasti. -- Laitta
jouttun suurus, niin ruvetan sitten troolaman.

Toistenkin laivojen kajuutoista kohosi savua, joka ilmotti kaikissa
valmisteltavan päivän ensi ateriaa. _Salamassa_ siitä oli pian
suoriuduttu, ja sitten lyötiin isoonpurjeeseen yksi reivi ja oltiin
valmiit nostamaan ankkuri.

Joe oli varsin utelias. Epäilemättä nyt oltiin osterisärkillä; mutta
kuinka ihmeessä he saattoivat pyydystää ostereita niin ankarassa
aallokossa? Pian hän sai sen oppia. Nostaen pois osan istuma-aukon
lattiaa Ranskan Pekka otti esille kaksi kolmikulmaista teräskehystä.
Toisen kolmion kärkeen hän kiinnitti sitä varten varattuun renkaaseen
tukevan köyden, josta lähti kaksi noin neljän jalan pituista
haaranuoraa; nämä sidottiin kolmion toisiin kärkiin, jotka muodostivat
pyydystimen pohjan. Itse kaapimena oli laakea teräslevy, noin metrin
pituinen, johon oli juotettu sarja teräviä piikkejä, nekin teräksestä.
Tähän teräslevyyn ja kehyksen reunoihin oli kiinnitetty hienosilmuinen
verkko. Joe otaksui aivan oikein, että tämän oli määrä pidättää ne
osterit, jotka kaapimen hampaat repivät irti merenpohjasta.

Kun kumpaiseenkin kaapimeen oli sidottu köysi, ne pudotettiin
mereen _Salaman_ kummaltakin puolelta. Ennätettyään pohjaan
ja laahatessaan sitten perässä melkoisen välimatkan päässä ne
hidastuttivat varsin huomattavasti aluksen vauhtia. Joe kosketti toista
köyttä kädellään ja saattoi selvästi tuntea, kuinka se pohjaa
raapiessaan tärisi ja nyhti.

-- Haala sissän! Ranskan Pekka huusi.

Pojat kävivät käsiksi köyteen ja kiskoivat kaapimen kannelle. Verkko
oli täynnä mutaa ja limaa ja pieniä ostereita, joukossa sentään jokunen
suurempikin. He kaasivat koko läjän kannelle ja ryhtyivät sitten
poimimaan ostereita, laskettuaan kaapimen sitä ennen uudestaan mereen.
Isot osterit heitettiin istuma-aukkoon, ryönä lapioitiin takaisin
mereen. Lepoon ei ollut aikaa, sillä samassa oli toinen kaavin
vuorostaan tyhjennettävä. Ja kun se oli tehty, täytyi kiskoa molemmat
kaapimet merestä, jotta Ranskan Pekka saattoi kääntää _Salaman_
toiselle suunnalle.

Toisetkin alukset olivat jo liikkeellä ja kaapivat pohjaa samalla
tapaa. Väliin niitä saapui aivan lähelle heitä, ja tällöin
tervehdittiin ja vaihdettiin lyhyitä lauseita tai laskettiin karkeata
pilaa. Mutta enimmäkseen oltiin ankarassa työssä, ja tunnin kuluttua
Joen selkää oikein kolotti tottumattomuudesta, ja sormista vuoti verta,
hän kun oli pidellyt teräväsyrjäisiä kuoria varomattomasti.

-- Oikken hyvä, Ranskan Pekka virkkoi rohkaisevasti. -- Sinä oppi pian.
Kyllä sinä kohta ossa just niinkun pittä.

Joe irvisti happamasti ja toivoi, että päivällisaika joutuisi pian.
Silloin tällöin, kun oli tullut huono saalis, pojat saivat aikaa hiukan
henkäistä ja vaihtaa pari sanaa.

-- Tuolla on Asparagus-saari, Friskon poika ilmotti osottaen rantaa. --
Ainakin kalastajat ja merimiehet käyttävät sitä nimeä. Sen asujamet
sanovat sitä Bay Farm-saareksi. -- Hän viittasi enemmän oikealle. -- Ja
tuolla puolen on San Leandro. Sitä ei näe, mutta siellä se on.

-- Oletko käynyt siellä? Joe kysyi.

Friskon poika nyökäytti päätään ja viittasi häntä avuksi kaavinta
nostamaan.

-- Näitä sanotaan autiosärkiksi, hän virkkoi jälleen. -- Näitä ei
omista kukaan, ja sen vuoksi osterirosvot saapuvat tänne ja ovat
pyydystävinään täällä.

-- Miksi ovat _pyydystävinään_.

-- No, kun ne ovat rosvoja, ja kun kannattaa paremmin rosvoilla
yksityisten särkkiä.

Hän viittasi umpimähkään itään ja kaakkoon päin. -- Yksityiset särkät
ovat tuolla taholla, ja ellei yöllä satu nousemaan myrskyä, niin koko
laivasto lähtee sinne rosvoamaan.

-- Mutta jos nousee myrsky? Joe tiedusteli.

-- No, silloin ei rosvota, ja Ranskan Pekka ärtyy aivan hulluksi. Häntä
harmittaa aina, kun sää tekee hänelle kepposet. Mutta ei näytä rupeavan
lientymään, ja tämä on kaikkein pahinta tienoota lounastuulella. Pekka
saattaa kyllä pysytellä itsepintaisena ja vetelehtiä täällä, mutta
parasta olisi pötkiä pakoon, ennenkuin rupeaa vinkumaan.

Ensinnä näytti siltä, kuin sää olisi käynyt paremmaksi. Tuikea
lounastuuli lauhtui huomattavasti, ja puolenpäivän aikaan, kun he
laskivat ankkurin päivällistä saadakseen, aurinko pilkisteli aika ajoin
pilvien lomitse.

-- Kylläpä tämä näyttää kauniilta, selitti Friskon poika ennustellen.
-- Mutta en minä ole turhan tautta elellyt tällä lahdella. Tämä on vain
pikku lepoa ennen ankaraa ponnistusta.

-- Minä luule, sinä on oikken, Poikka, myönteli Ranskan Pekka; -- mutta
_Salama_ pyssy sitkin täälä. Viime kärta se jooksi pakkon, ja
sitten tuli senttä ärinomanen öö. Tällä kärta se ei jookse pakkon. Hoh!
Ei sittä tule mittän.



XV luku:

Myrskyn temmellyksessä.


Kaiken iltapäivää _Salama_ keikkui ankkuripaikallaan, ja illan
tullen tuuli petollisesti lientyi. Tämä seikka ja Ranskan Pekan
esimerkki rohkaisi muitakin osterialuksia siinä määrin, että ne
päättivät jäädä paikoilleen yöksi. Mutta kaikkialla tutkittiin tarkoin
touveja ja laskettiin mereen vara-ankkureita.

Ranskan Pekka komensi molemmat pojat purteen, ja vaikka he olivatkin
yhtä mittaa saamaisillaan sen täyteen vettä he kuljettivat mukanaan
toisen ankkurin, joka laskettiin mereen melkein suorakulmaisesti
ensimmäiseen verraten. Sitten Ranskan Pekka suolti ulos melkoisen mitan
ketjua ja köyttä, niin että _Salama_ peräytyi toista sataa jalkaa
talttuen siitä hiukan rauhallisemmaksi.

Katsellessaan sitten kajuutan suojasta Joe näki edessään hurjana
kuohuvan vesiaavikon. Osterisärkät sijaitsivat ulkona aukealla lahdella
kerrassaan suojattomina, ja tuuli, joka sai vapaana pyyhältää ulapan
poikki melkein parin penikulman matkan, nostatti meren niin hurjiksi
vyöryiksi, että näytti siltä, kuin nuo keikkuvat alukset saattaisivat
milloin hyvänsä kallistaa mastonsa mereen. Juuri ennen hämärän tuloa
ilmestyi tuulen puolelle purjelaikku; se suureni suurenemistaan, kunnes
se viimein osottautui _Peuran_ suunnattomaksi isoksipurjeeksi.

-- Se hullu miäs! huusi Ranskan Pekka rientäen kajuutasta katsomaan. --
Yks' kaunis peivä -- ah, yks' kaunis peivä, se on vissi -- se mene noin
van, puf! -- ja siin se on, puf! -- ja sitten ei enä ole mitän Nelsoni,
ei mitän _Pöira_ ei yhtikän mittä.

Joe katsahti kysyvästi Friskon poikaan.

-- Kyllä se pitää paikkansa, tämä vakuutti. -- Nelsonin pitäisi panna
ainakin yksi reivi. Kaksi olisi vieläkin parempi. Mutta nyt hän vain
ajaa täysin purjein, ikäänkuin paholainen olisi kintereillä. Liian
kovaa hän ajaa; hän on liian häikäilemätön, vaikka ei ole vähintäkään
pakkoa. Minä olen purjehtinut sen miehen kanssa ja tunnen hänen
tapansa.

Suunnattoman linnun lailla _Peura_ kohosi ja liiteli heitä kohti
aallon vaahtoryöppyisellä harjalla.

-- Älä piittaa siitä, varotti Friskon poika. -- Hän koettaa vain,
kuinka lähelle pääsee meitä iskemättä yhteen.

Joe nyökkäsi myöntymykseksi ja tuijotti silmät suurina tuota
kammottavaa näkyä. _Peura_ hypähti ilmaan, kohottaen keulaansa
taivasta kohti, niin että emäpuun etuosa paljastui vaahdon ympäröimänä.
Sitten se syöksähti alaspäin kannen peittyessä kuohuihin ja kiiti
huimaavaa vauhtia heidän ohitseen niin läheltä, että puomi suhahti
_Salaman_ köysistöstä vain jalan päässä.

Ohi livahtaessaan ruorin ääressä seisova Nelson heilutti kättään ja
nauroi hilpeästi päin silmiä Ranskan Pekalle, jota tuo vaarallinen
temppu suuresti suututti.

Alapuolelle päästyään oivallinen alus kääntyi ja kallistui niin
pahasti, että sen ruskea pohja paljastui senterboordia myöten,
oikaisihe jälleen ja syöksähti edelleen kuin paholaisen riivaamana. Se
kulki ohitse oikealta puolen. He näkivät halkaisijan humahtaen
lehahtavan alas ja ankkurin heilahtavan mereen; ja kun alus sitten
peräytyi isonpurjeen palaessa paukkuen, he huomasivat toisenkin
ankkurin leiskahtavan kaukana edellisestä. Sitten isopurje lipui alas
kannelle, se kierrettiin kokoon ja kiinnitettiin asemilleen, ja kaikki
tämä ennätti tapahtua, ennenkuin alus oli päässyt pingottamaan molempia
ankkuritouvejaan.

-- Ah, ah! Siin vasta on miästen miäs! Ranskalaisen silmät kiiluivat
hänen katsellessaan moista ihailtavaa purjehdustaitoa, ja Friskon
pojankin katseisiin ilmestyi lämpöä.

-- Ihan kuin huvijahti, hän vakuutti kajuuttaan palatessaan -- ihan
kuin huvijahti, taikka vielä parempikin.

Yön koittaessa tuuli alkoi jälleen yltyä, ja kello yhdeltätoista se oli
paisunut sellaiseksi, että Friskon poika selitti sen "ulvovan". Vähän
nukuttiin _Salamassa_ sinä yönä. Ainoastaan hän kykeni ummistamaan
silmänsä. Ranskan Pekka nousi tuon tuostakin tarkastamaan. Kahdesti hän
käväisi kannella suoltamassa ankkurille enemmän köyttä. Joe makasi
kojussaan kuunnellen ja koettaen turhaan saada unesta kiinni. Hän ei
suinkaan ollut peloissaan, mutta hän ei ollut tottunut nukkumaan
moisessa mylläkässä ja kohinassa. Ei hän myöskään ollut kuvitellut,
että alus saattaisi kappaleiksi hajoamatta tehdä sellaisia hurjia
hyppyjä kuin nyt _Salama_ teki. Useasti se kierähti syrjälleen
niin ankarasti, että hän uskoi sen varmasti kaatuvan. Toisinaan se
hypähti korkealle ilmaan ja paiskautui sitten takaisin aaltoja vastaan
jymähtäen niin, että olisi luullut pohjan murtuvan muruiksi. Sitten se
taas jännitti ankkuriköysiä niin äkisti, että koko runko vapisi ja
kitisi liitoksistaan.

Friskon poika heräsi kerran ja hymyili hänelle virkkaen:

-- Tätä sanotaan meidän kesken rimpuilemiseksi. Mutta odotappas, kunhan
päivä koittaa ja me irrotamme koukut: Ellei joku laivoista silloin
ajaudu rannalle, niin saat sanoa minua vaikka maamyyräksi.

Ja sen sanottuaan hän vääntäysi toiselle kyljelleen ja vaipui taasen
uneen. Joe kadehti häntä. Kello kolmen vaiheilla hän kuuli Ranskan
Pekan ryömivän keulapuolelle ja hommailevan jotain kanssissa. Joe
katseli uteliaana hänen toimiansa ja näki hurjana keikkuvan laivalampun
heikossa valossa, kuinka hän kiskoi sieltä esiin kaksi kimppua
varaköyttä. Nämä hän kuljetti kannelle, ja Joe tiesi hänen jatkavan
niillä ankkuriköysiä.

Puoli viideltä Ranskan Pekka hommaili lieden ääressä, ja kello viisi
hän kutsui pojat kahville. Tämän juotuaan he ryömivät kannelle
katselemaan kaameata näytelmää. Päivä koitti koleana ja harmaana yli
hurjana vyöryvän vesiaavikon. He erottivat hämärästi Asparagus-saaren
rantaviivan, mutta saattoivat selvästi kuulla vyöryjen kohisevan sitä
vastaan. Ja valon käytyä selvemmäksi he huomasivat, että alus oli yön
kuluessa raahautunut aaltojen painosta ainakin puoli kilometriä
ankkuripaikaltaan.

Samoin oli käynyt muidenkin alusten. _Peura_ oli melkein heidän
rinnallaan, _La Caprice_ keikkui muutaman sadan metrin päässä, ja
heidän ja rannan välissä oli viisi muuta kamppailevaa osterialusta.

-- Kaksi on kateissa, ilmotti Friskon poika kohottaen kaukoputken
silmilleen ja tutkien rantaa.

-- Tuolla onkin yksi! hän huusi. Ja tarkasteltuaan sitä huolellisesti
hän lisäsi: -- Se on _Antaa mennä_. Pian se murtuu kappaleiksi.
Toivottavasti miehet ennättivät maihin.

Ranskan Pekkakin käytti kaukoputkea ja sitten vuorostaan Joekin. Hän
saattoi selvästi nähdä, kuinka tuo poloinen alus keikkui
rantahyrskyissä, ja hietikolla hän erotti sen miehistönkin.

-- Missä on _Aave_? uteli Ranskan Pekka.

Friskon poika etsi sitä turhaan rannalta. Mutta suunnattuaan sitten
putken ulapalle hän havaitsi sen keinuvan turvallisena kilometrin
päässä.

-- Lyönpä vetoa, ettei se ole siirtynyt tänä yönä sataakaan metriä, hän
sanoi. -- Taisi tavata hyvän ankkuripaikan.

-- Muta, julisti Ranskan Pekka. -- Siälä on yksi pikku paikka muta.
Kyllä se on menny kalua, jos se kynttä sen läpi, se on vissi asja.
Sillä on pärin köikäin ankkuri, kelppa van mutan. Minä sano pojille:
hankki raskampi ankkuri, mutta ne van naura. Kyllä viälä itkevät yks'
kaunis peivä, se on vissi asja.

Muuan aluksista nosti purjetilkun ja alkoi hirvittävästi kamppaillen
pyrkiä ulommaksi tuhon ja kuoleman kynsistä. He tarkastelivat jonkun
aikaa, kuinka se keikkui ja kallistihe kammottavasti päästen vain
hituisen eteenpäin.

Ranskan Pekka teki lopun heidän joutilaasta katselustaan. -- Hej,
tenne! hän huusi. -- Pistä kaks' reivi isopurjen. Pian pois täält!

Tätä toimittaessaan he kuulivat äkkiä huudon, joka käänsi heidän
huomionsa ulapalle. Kohottaessaan katseensa he näkivät _Aaveen_
aivan lähimailla raahautuvan hurjaa vauhtia heitä kohti. Ranskan Pekka
livahti keulapuolelle ketterästi kuin kissa, ottaen samalla esiin
puukkonsa, ja yhdellä iskulla hän katkaisi köyden, joka pidätti
vara-ankkuria. Tämä sai _Salaman_ painautumaan koko painollaan
pääankkurin varaan. Siitä se kääntyi vasemmalle, mikä tapahtui juuri
viime tuokiossa; sillä seuraavassa silmänräpäyksessä _Aave_ liukui
perä edellä yli sen paikan, jolta he olivat siirtyneet.

-- Kas, sillähän on neljä ankkuria ulkona! huusi Joe nähdessään neljän
köyden pingottuvan veteen melkein kohtisuorasti sen keulasta.

-- Kaksi on haraa, irvisti Friskon poika, ja tuossa menee uuni.

Hänen puhuessaan kannelle ilmestyi kaksi nuorukaista, jotka pudottivat
mereen keittouunin köyteen sidottuna.

-- Hyh! Friskon poika huusi. -- Katsokaas Nelsonia. Hän on pistänyt
yhden reivin, ja silloin tietää varmasti, että korvissa suhisee!

Vaahdoten kiiti _Peura_ heitä kohti uhmaillen myrskyä kuin mahtava
merieläin. Peräpuolitse kiitäessään Puna-Nelson heilutti kättään, ja
viittätoista minuuttia myöhemmin, kun he parhaillaan nostivat ainoata
jäljellä olevaa ankkuriaan, hän ajoi jälleen ohitse melkoisen matkan
päässä tuulen puolelta.

Ranskan Pekka seurasi ihaillen hänen kulkuaan, vaikka virkkoikin
ennustavasti: -- Yks' kaunis peivä, puf! se mene pohjan, se on vissi
asja.

Hetkistä myöhemmin nostettiin _Salaman_ reivattu halkaisija, ja
alus antautui vuorostaan taisteluun. Hidasta ja ankaraa ja vaarallista
työtä oli, kun oli pyrittävä ulommaksi rannasta, ja Joe kummasteli
monet kerrat, että niin pieni alus saattoi laisinkaan kestää
luonnonvoimien raivoa. Mutta vähä vähältä se ponnisteli kauemmaksi
syvemmille vesille, missä kuuttia hiukan höllennettiin, ja sitten alus
liukui suojaan Alamedan aallonmurtajan paasimuurin taakse, joka
sijaitsi muutaman kilometrin päässä. Siellä he tapasivat _Peuran_
rauhallisena ankkurissa, ja sinne kamppailivat seuraavina tunteina
laivaston jäännökset, paitsi _Aave_, joka oli kaikesta päättäen
ajautunut maihin toisen haaksirikkoutuneen seuraksi. Iltapäivällä tuuli
oli lientynyt kummastuttavan äkisti, ja sää muuttui melkein kesäiseksi.

-- Tämä ei näytä hyvältä, Friskon poika virkkoi illalla, kun Ranskan
Pekka oli soutanut purrellaan Nelsonin luo vierailemaan.

-- Mikä ei näytä hyvältä? kysyi Joe.

-- Mikä -- ilma tietysti. Se lauhtui liian äkisti. Se ei saanut
puhaltaa itseään puhtaaksi, eikä se nyt heitä, ennenkuin on saanut
itsensä tyhjiin. Saattaa yltyä ulvomaan minä hetkenä tahansa -- mikäli
minä ymmärrän näitä asioita.

-- Minne me täältä lähdemme? tiedusteli Joe. -- Mennäänkö takaisin
osterisärkille?

Friskon poika pudisti päätään. -- En minä tiedä, mitä Ranskan Pekka
aikoo tehdä. Se rautayritys meni myttyyn, osterin pyynti meni myöskin
myttyyn, ja nyt hän on niin harmissaan, että voi ryhtyä vaikka kuinka
hurjaan yritykseen tahansa. Enpä kummastelisi, vaikka tästä
lähdettäisiin Nelsonin kera kohti Redwood Cityä, missä niillä on se
suuri homma, niinkuin minä sinulle mainitsin. Jossain siellä päin se
on.

-- Mutta minä en rupea sellaisiin yrityksiin, ilmotti Joe
päättäväisesti.

-- Etpä tietenkään, myönteli Friskon poika. -- Enkä minä luule, että
siellä sinua tarvitaankaan, kun Ranskan Pekalla on apunaan Nelson ja
hänen molemmat miehensä.



XVI luku:

Friskon pojan aarteet.


Keskustelun tauottua molemmat pojat makasivat kajuutan katolla parin
tunnin ajan. Sitten Friskon poika lähti sanaakaan sanomatta alas ja
raapaisi tulitikulla tulta. Joe kuuli hänen hapuilevan kajuutassa ja
hetkistä myöhemmin kutsuvan lempeällä äänellä. Kajuuttaan siirryttyään
hän näki Friskon pojan istuvan kojun laidalla, polvillaan merimiehen
rihkamalaatikko ja kädessään huolellisesti taitettu kuvalehden lehti.

-- Onko hän tämän näköinen? Friskon poika kysyi silitellen lehteä ja
kääntäen sen niin, että toinenkin saattoi nähdä.

Kuva esitti poikaa ja kahta tyttöä, jotka istuivat vanhanaikuisessa
tilavassa ullakkokamarissa jonkinlaista neuvottelua pitäen. Se
tytöistä, joka parhaillaan puhui, oli katsojaan kääntyneenä, molemmat
toiset sitä vastoin selin.

-- Kuka? Joe uteli siirtäen kummeksien katseensa kuvasta Friskon pojan
kasvoihin.

-- Sinun -- sinun -- sisaresi -- Bessie.

Sanat tuntuivat tunkeutuvan hänen huuliltaan vastahakoisesti, ja hän
lausui ne arastelevan kunnioittavasti, ikäänkuin olisi puhunut jostain
sanomattoman pyhästä.

Joe joutui hetkiseksi aivan ymmälleen. Hän ei voinut havaita mitään
yhteyttä sisarensa ja taulun välillä, ja olivathan tytöt sitä paitsi
jotensakin typeriä olentoja, joihin ei kannattanut tuhlata aikaansa.
Aivanhan hän punastuu, hän mietti huomatessaan toverin poskilla lievän
hehkun. Hän tunsi vastustamatonta halua purskahtaa nauruun, mutta
hillitsi itseään.

-- Ei, ei -- anna olla! huusi Friskon poika siepaten paperin ja
työntäen sen vapisevin sormin takaisin laatikkoonsa. Sitten hän lisäsi
verkemmin: -- Minä luulin -- tuota noin -- minä luulin, että sinä
ymmärtäisit ja -- tuota noin --

Hänen huulensa värisivät ja silmiin ilmestyi outo kiilto, kun hän
käänsi nopeasti päänsä.

Seuraavassa tuokiossa Joe istui hänen rinnallaan kojun laidalla
käsivarsi kierrettynä hänen hartiainsa ympäri. Vaistomaisesta
kehotuksesta hän oli tehnyt sen jo, ennen kuin mielessä ennätti
muodostuakkaan sellaista ajatusta. Viikkoa varemmin hän ei olisi voinut
kuvitellakkaan itseään moisessa luonnottomassa asemassa -- istumassa
käsi toisen pojan kaulassa. Mutta nyt se tuntui maailman
luonnollisimmalta teolta.

Hän ei tajunnut sitä, mutta tiesi kuitenkin, että se merkitsi peräti
paljon hänen toverilleen.

-- Kerro minulle, hän pyyteli. Anna tulla! Kyllä minä ymmärrän.

-- Et sinä ymmärrä -- etkä voisikaan ymmärtää.

-- Ymmärrän ihan varmasti. Anna tulla vain!

Friskon poika nieleskeli ja pudisti päätään. -- Enkä minä luule, että
osaisinkaan kertoa. Minä vain tunnen sillä lailla, enkä kykene saamaan
sitä sanoiksi.

Mutta Joen käsi taputti rohkaisevasti hänen olkapäätään, ja niin hän
jatkoi:

-- No niin, asia on näes tällä lailla. Minä en tiedä paljoakaan
maaelämästä ja ihmisistä ja muista semmoisista, eikä minulla ole
koskaan ollut veljiä tai sisarta tai leikkitovereita. Minä en tietänyt
sitä, mutta tunsin itseni kumminkin kaiken aikaa yksinäiseksi -- minussa
ikäänkuin jokin täällä oleva kaipasi sitä. -- Hän laski kätensä
rinnalleen. -- Oletko koskaan ollut oikein nälissäsi? No, juuri
sellaista minäkin tunsin, nälkä oli vain toisenlaista, enkä minä
tietänyt mitä se oli. Mutta eräänä päivänä -- oh, siitä on jo pitkä
aika -- eräänä päivänä minä sain käsiini kuvalehden ja näin siinä kuvan
-- juuri tuon kuvan, jossa kaksi tyttöä ja poika juttelee keskenään.
Minusta tuntui, että mahtaisi olla hauskaa sellaisessa seurassa, ja
minä aloin ajatella, mitä ne sanoivat ja tekivät, kunnes olo kävi äkkiä
niin tukalaksi ja tiesin, että se johtui pelkästään yksinäisyydestä.
Mutta kaikkein enimmän ihmettelin sitä tyttöä, joka katselee kuvassa
suoraan eteenpäin. Minä ajattelin häntä kaiken aikaa, ja vähitellen hän
muuttui minusta aivan eläväksi. Eihän se ollut muuta kuin kuvittelua,
ja minä käsitin sen kyllä kaiken aikaa, mutta en vain päässyt siitä
irti. Aina kun ajattelin miehiä ja työtä ja kovaa elämää, niin minusta
tuntui siltä, ettei se ollutkaan totta; mutta kun ajattelin häntä, niin
silloin se oli totta. En minä tiedä oikein -- enkä minä osaa sitä
selittää sen paremmin.

Joen mieleen muistuivat kaikki omat seikkailut, jotka hän oli
mielikuvituksessaan kokenut maalla ja merellä, ja hän nyökäytti
päätään. Sen verran hän ainakin ymmärsi.

-- Tietysti tuo oli aivan typerää, mutta minä en tietänyt sen suurempaa
onnea, kuin että olisin saanut sellaisen tytön toveriksi ja ystäväksi.
Siitä on jo pitkä aika, ja minä olin vielä vain lapsi. Otin yhtä mittaa
kuvan esille ja katselin tyttöä, ja viimein kävi niin, etten enää
kehdannut katsella häntä, jos olin tehnyt jotain sopimatonta. Sitten,
kun kävin vanhemmaksi, aloin katsella kuvaa toisella tapaa. Minä
ajattelin: entä jos tapaisitkin joskus sellaisen tytön, mitä hän
mahtaisi ajatella sinusta? Mahtaisiko hän ollenkaan ruveta sinun
ystäväksesi? Ja sitten päätin parantaa tapojani, elää niin, etteivät
hän tai hänen kaltaisensa ihmiset häpeisi minun tuttavuuttani.

-- Sen vuoksi minä opettelin lukemaan. Sen vuoksi minä lähdin
karkuunkin. Nikky Perrata, eräs kreikkalainen poika, opetti minulle
aakkoset, ja vasta sitten kun olin oppinut lukemaan, minä huomasin,
että rantarosvon elämä olikin kovin kehnoa. Minä olen tottunut siihen
aina pienestä pitäen, ja melkein kaikki ihmiset, mitkä minä tunsin,
elättivät itseään sillä tavoin. Mutta kun se selvisi minulle, silloin
lähdin karkuun ja aioin luopua siitä ikiajoiksi. Minä kerron koko jutun
sinulle joskus toiste -- sen ja kuinka sitten jouduin takaisin entiseen
elämääni.

-- Tietysti hän tuntui minusta oikealta tytöltä, kun olin vielä pikku
poika, ja vielä nytkin tuntuu välistä siltä -- minä olen ajatellut
häntä niin paljon. Mutta kun nyt juttelen sinulle, niin koko asia
selvenee minulle, ja hän näyttää minusta juuri kuin jonkinlaiselta
ajatukselta, paremmalta, puhtaammalta elämältä kuin tämä, sellaiselta
elämältä, jota minä tahtoisin elää. Ja jos minä voisin elää sillä
lailla, niin silloinhan oppisin tuntemaan sellaisia tyttöjä ja muita
ihmisiä -- sellaisia kuin sinä, sitä juuri tarkotan. Siksi minä tässä
tulin ajatelleeksi sinun sisartasikin, ja siksi -- niin, en minä tiedä,
minä vain ajattelin. Mutta sinä taidat tuntea paljon sellaisia tyttöjä,
vai kuinka?

Joe nyökäytti myöntävästi.

-- Kerroppas minulle niistä -- jotain, mitä hyvänsä, toinen lisäsi
huomatessaan toverin kasvoilla lievän epäröinnin ilmeen.

-- Oh, se ei ole vaikeata, Joe alkoi urheasti. Jossain määrin hän
käsitti kyllä toisen pojan janon, ja tuntui varsin helpolta tyydyttää
sitä ainakin osaksi. -- Ensinnäkin ne ovat -- hm! -- tuota noin, ne
ovat -- tyttöjä, ihan tavallisia tyttöjä. -- Hän keskeytti selityksensä
tuntien peräti epäonnistuneensa.

Friskon poika odotti kärsivällisenä kasvoillaan jännittynyt ilme.

Joe ponnisteli urheasti järjestääkseen voimansa. Hänen mieleensä
palasivat nopeana sarjana tytöt, joita hän oli tavannut koulussa --
tuttujen poikien sisaret ja oman sisaren ystävättäret: joukossa oli
hentoja tyttöjä ja tytöntallukoita, solakoita tyttöjä ja lyhyitä
typyköitä, sinisilmäisiä ja ruskeasilmiä, kiharakutrisia,
mustatukkaisia, keltakutrisia, -- lyhyesti sanoen, kaikenkaltaisia
ja -muotoisia tyttöjä. Mutta hän ei kuolemakseen osannut sanoa heistä
yhtään mitään. Hän ei ollut milloinkaan ollut "hamepoika", ja minkä
vuoksi hänen olisi pitänyt tietää niistä jotain? -- Kaikki tytöt ovat
samanlaisia, hän päätti epätoivoisena. -- Ne ovat ihan samanlaisia kuin
nekin, jotka sinä tunnet -- aivan varmasti.

-- Mutta enhän minä tunne ainoatakaan.

Joe vihelsi. -- Etkö ole koskaan tuntenutkaan?

-- Yhden olen tuntenut. Charlotta Gispardin. Mutta hän ei osannut puhua
englantia, enkä minä osannut italiaa -- ja sitten hän kuoli. Sama se --
vaikka en ole koskaan tuntenutkaan ketään, niin taidan tietää niistä
yhtä paljon kuin sinäkin.

-- Ja minä taidan tietää enemmän kaiken maailman seikkailuista kuin
sinä, vastasi Joe.

Molemmat nauroivat. Mutta hetkistä myöhemmin Joe vaipui syviin
mietteisiin. Hänessä oli äkkiä herännyt ajatus, ettei hän ollut
osottautunut kyllin kiitolliseksi niistä hyvistä antimista, joita elämä
oli hänelle suonut. Koti, isä ja äiti olivat jo päässeet hänen
ajatuksissaan suurempaan arvoon. Mutta hän huomasi lisäksi antavansa
enemmän henkilökohtaista arvoa sisarelleen ja tovereilleen ja
ystävilleen. Hän ei ollut koskaan arvioinut heitä oikeudenmukaisesti --
siltä hänestä tuntui -- mutta tästä lähtien, no niin, se asia
korjautuisi varmasti tästä lähin.

Samassa kajahti Ranskan Pekan ääni. Keskustelu päättyi, ja molemmat
pojat riensivät kannelle.



XVII luku:

Friskon pojan tarina.


-- Haala ylös isoseili ja vetä ankkuri! huusi ranskalainen. -- Pitä
sitten kurssi _Pöiran_ mukkan! Otta pois sivulyhtyjä!

-- Tule! Irrota seisingit -- joutuin, komensi Friskon poika.

-- Vedä nyt tuosta vallista -- tuosta köydestä -- irrota se
vaarnapenkistä. Älä vedä nopeammin kuin minä. Kas niin! Kiinni se! Me
pingotamme sitä myöhemmin. Juokse perään ja tiukenna isonpurjeen
kuuttia! Työnnä ruori ylös!

Isonpurjeen äkillisestä painosta _Salama_ pingotti ja nyki
ankkuriaan malttamattoman hevosen lailla, kunnes rautainen rauta
irrottui nytkähtäen pohjasta ja alus vapautui.

-- Hellitä kuutti! Tule takaisin ja auta kiskomaan kettinkiä!
Halkaisija paikoilleen!

Poika, joka huokaili kuvalehtien tyttöjä katsellessaan, oli kadonnut,
ja kannella puuhaili voimakkaana ja käskevänä merimies. Hän juoksi
perään ja antoi aluksen kääntyä, kun halkaisija lensi ratisten ylös
Joen nostamana. Juuri silloin liukui _Peura_ suunnattoman lepakon
lailla heidän ohitseen hämärään.

-- Voi, ne poika, ne tartte koko öö! he kuulivat Ranskan Pekan
ärisevän. Ja sitten virkkoi Puna-Nelsonin yrmeä ääni:

-- Älä sinä, franseesi, vikise! Minä olen itse opettanut Pojan
purjehtimaan, eikä minun ole vielä koskaan tarvinnut hävetä hänen
puolestaan.

_Peura_ oli näistä kahdesta aluksesta nopeampi, mutta he eivät
antaneet tuulen täyttää purjeita kokonaan ja pysyttelivät sen vuoksi
niin lähellä, että pojat saattoivat kaiken aikaa nähdä heidät. Tuuli
puhalsi tasaisena lännestä, luvaten ennen pitkää yltyä. Ajelehtivat
pilvet peittivät tähdet näkyvistä ja ilmaisivat siten, että ylemmissä
ilmakerroksissa vallitsi voimakkaampia virtauksia. Friskon poika
tarkasteli taivasta.

-- Saamme aika puuskan ennen aamua, hän selitti -- juuri niin kuin
sanoin sinulle.

Muutaman tunnin kuluttua alukset joutuivat lähelle San Mateon rantaa ja
laskivat ankkuriin kaapelinmitan päähän. Rannasta työntyi ulos pieni
aallonmurtaja, ja he saattoivat erottaa vähäisen jahdin, joka kellui
pohjaan ankkuroituna lähellä.

Tavan mukaan järjestettiin kaikki valmiiksi äkillisen lähdön varalle.
Ankkurit voitiin nostaa ja purjeet levittää tuossa tuokiossa.
_Peurasta_ saapui äänettömästi lipuen kaksi purtta. Puna-Nelson
oli luovuttanut toisen apumiehistään Ranskan Pekalle, joten kummassakin
purressa oli kaksi henkeä. Nämä eivät suinkaan olleet mitään
miellyttävää joukkoa -- eivät ainakaan Joen mielestä -- sillä
heidän kasvoillaan oli vimmatun vakava ilme, joka saattoi hänet
melkein värisemään. _Salaman_ kapteeni kiinnitti uumenilleen
pistoolivyönsä ja sijotti veneeseen kiväärin sekä lujan taljan, jossa
oli kaksi väkipyörää. Sitten hän kaatoi viiniä koko joukolle, ja
seisoen pimeässä kajuutassa miehet joivat yrityksensä onneksi. Myöskin
Puna-Nelson oli varannut mukaansa ampuma-aseita, hänen miehillään
taasen oli vyöllään tavallinen meripuukko. Veneisiin laskeutuessaan he
liikkuivat varsin verkalleen ja äänettömästi. Ranskan Pekka varotti
vielä poikia pysymään hiljaa laivassa ja karttamaan kaikkia metkuja.

-- Jolleivät ne olisi ottaneet venettä, niin nyt sinä voisit päästä
pakoon, Joe, kuiskasi Friskon poika, kun veneet olivat kadonneet
pimeyteen rannan suojaan.

-- Miksei _Salamalla_ yhtä hyvin? kuului odottamaton vastaus. --
Me voisimme nostaa purjeet ja ennättää tiehemme, ennenkuin he
joutaisivat päätäänkään kääntämään.

Friskon poika epäröi. Toverihenki eli hänessä voimakkaana, ja hänestä
tuntui vastenmieliseltä pettää päämiehensä.

-- En luule, että olisi kaunista jättää heidät pinteeseen, hän virkkoi.
-- Tietysti minä tiedän, hän jatkoi nopeasti, että he hommaavat jotain
luvatonta; mutta muistathan tuon ensimmäisen yön, jolloin sinä juoksit
vedessä venettä kohti ja rannalta paukuteltiin yhtä mittaa? Emmehän me
silloin jättäneet sinuakaan pulaan, vai kuinka?

Joe myönsi vastahakoisesti, ja sitten hänen mieleensä juolahti uusi
ajatus.

-- Mutta he ovat rosvoja -- ja varkaita -- ja pahantekijöitä. He
rikkovat lakia, eikä meitä haluta tehdä rikoksia. Eivätkä he kuitenkaan
jää avuttomiksi. Onhan heillä _Peura_. Ei mikään estä heitä
pääsemästä pakoon sillä, eivätkä he saa meitä kiinni pimeässä.

-- No, lähdetään sitten. -- Friskon poika oli nyt taipunut, mutta
yritys ei ollut oikein hänen mielensä mukainen, sillä se tuntui yhä
kavallukselta.

He ryömivät keulapuolelle ja alkoivat nostaa isoapurjetta. Ankkurin he
saattoivat jättää jälkeensä, jos oli tarpeen säästää aikaa. Mutta niin
pian kuin vallit alkoivat ratista levykaroissa, kuului pimeässä
varottava sähähdys "pst!" ja sitten kuiskasi joku: -- Antakaa olla!

Vilkaistessaan siihen suuntaan, mistä ääni kuului, he havaitsivat
kasvot, jotka tuijottivat heihin toisen aluksen laidan ylitse.

-- Oh, se on vain _Peuran_ laivapoika, selitti Friskon poika. --
Anna mennä vain!

Jälleen heidät keskeytettiin heti, kun väkipyörät alkoivat kalista.

-- Kuulkaas, veijarit, hellittäkää ne vallit ajoissa, tai minä näytän
teille toisen tempun!

Kun tätä uhkausta seurasi pistoolinhanan napsahdus niinkuin romaaneissa
ja näytelmissä tapahtuu, totteli Friskon poika ja siirtyi muristen
takaisin kajuutan puolelle. -- Oh, kyllä me vielä saamme yllin kyllin
tilaisuuksia, hän kuiskasi lohduttavasti Joelle. -- Kylläpä se Ranskan
Pekka oli ovela. Hän arveli, että sinä saattaisit taas karata, ja pani
meille vahdin.

Rannalta ei kuulunut mitään, mikä olisi ilmottanut rosvojen puuhista.
Ei yksikään koira haukkunut, ei ainoatakaan valoa tuikahtanut.
Kuitenkin tuntui siltä, kuin ilmassa olisi ollut rauhattomuutta, joka
ennen pitkää puhkeisi myrskyksi. Yö ikäänkuin odotti jännittyneenä,
aivan kuin olisi hautonut kaikenkaltaisia hirmuja. Pojat tunsivat tämän
selvästi kyyristyessään istuma-aukossa toistensa turviin.

-- Sinun piti kertoa minulle siitä, kuinka karkasit, rohkeni Joe
viimein lausua -- ja miksi sitten tulit takaisin.

Friskon poika ryhtyi heti kertomaan, puhuen hillityllä äänellä aivan
toisen korvaan.

-- Näes, kun päätin paeta entisestä elämästäni, niin ei minulla ollut
ainoatakaan tuttavaa, joka olisi auttanut minua. Mutta sen tiesin, että
maihin minun piti pyrkiä ja siellä etsiä jonkinlaista työtä, niin että
voisin sitten ruveta lueskelemaan. Arvelin myöskin, että maaseudulla
olisi parempi tilaisuus siihen kuin kaupungissa. Ja niin minä livahdin
Nelsonin kynsistä. Minä olin näes silloin _Peuralla_. Eräänä
iltana minä laittauduin Alamedan osterisärkillä oltaessa maihin ja
livistin lahden seutuvilta niin joutuin kuin kintut kykenivät. Nelson
ei saanut minua kiinni. Mutta siellä päin asusti pelkästään
portugalilaisia farmareita, eikä yhdelläkään ollut antaa työtä minulle.
Oli sitä paitsi onneton vuodenaika -- talvi. Siitä näet, kuinka paljon
minä tunsin maaelämää.

-- Minä olin säästänyt itselleni pari dollaria, ja kuljin sitten
eteenpäin, yhä syvemmälle sisämaahan, haeskelin työtä ja ostin leipää
ja juustoa ja muuta sen tapaista kauppamiehiltä. Usko pois, että oli
öisin kylmä, kun täytyi nukkua ulkosalla ilman peitettä; ja minä olin
aina iloissani, kun aamu koitti. Mutta kaikkein pahinta oli se, että
jokainen katseli minua niin eriskummallisesti. Ne olivat kaikki niin
epäluuloisia, eikä yksikään pelännyt sen ilmaisemista, ja toisinaan ne
usuttivat koiransa minun kimppuuni ja käskivät minut tieheni. Näytti
siltä, kuin ei minua varten olisikaan tilaa maalla. Sitten loppuivat
rahat, ja juuri kun olin pahimmin nälissäni, minut otettiin kiinni.

-- Otettiin kiinni! Minkä vuoksi?

-- Aivan syyttä. Tai varmaankin siksi, että elin. Ryömin eräänä yönä
heinäsuovaan nukkumaan, siellä kun oli lämpimämpi, ja silloin tuli
kylän poliisi ja vangitsi minut muka maankiertäjänä. Ensinnä he
luulivat minua karkulaiseksi ja ilmottivat sähköteitse tuntomerkkini
joka taholle. Minä kerroin, ettei minulla ollut mitään omaisia, mutta
sitä he eivät ottaneet uskoakseen pitkään aikaan. Ja sitten, kun ei
kukaan vaatinut minua huostaansa, tuomari lähetti minut erääseen
poikain kasvatuslaitokseen San Franciskoon.

Hän vaikeni ja tuijotti kiinteästi rannalle päin. Pimeys ja
äänettömyys, johon miehet olivat kadonneet, oli kerrassaan
läpitunkematon. Ei kuulunut muuta kuin yltyvän tuulen tohina.

-- Minä jo luulin, että heittäisin henkeni siinä kasvatuslaitoksessa.
Oli kuin olisin joutunut vankilaan. Meitä vartioitiin kuin
pahantekijöitä. Mutta kyllä se olisi mennyt mukiin, jos olisin vain
sietänyt niitä toisia poikia. Mutta he olivat enimmäkseen kaikkein
kehnoimpia katupoikia -- valehtelivat, matelivat ja menettelivät
raukkamaisesti, ei heissä ollut rahtuistakaan miestä eikä vähintäkään
aavistusta suorasta pelistä. Siellä ei ollut mitään muuta, mikä olisi
ollut minulle mieleen, kuin kirjat. Silloin minä lueskelinkin aika
lailla, usko pois! Mutta se ei voinut korvata kaikkea. Minä kaipasin
vapautta ja päivänpaistetta ja suolaista vettä. Ja mitä minä sitten
olin tehnyt joutuakseni vankilaan sellaisten poikien pariin? Olin
koettanut luopua kehnosta elämästä ja ryhtyä parempaan, olin tehnyt
aivan oikein, ja sen nyt sain palkakseni. Näes, minä en ollut kyllin
vanha ymmärtääkseni asiata perin pohjin. -- Välistä saatoin nähdä,
kuinka auringon paiste kimalteli aalloilla ja valkaisi purjeet aivan
huikaiseviksi, ja _Peura_ pyyhälti loisteen halki ihan mielensä
mukaan -- ja silloin tunsin itseni aivan hulluksi ikävästä. Ja sitten
pojat tekivät minulle jotain kehnoja kepposiaan, ja minä rupesin
löylyttämään koko joukkoa. Vartijat sulkivat minut tyrmään ja
kurittivat minua. No niin, en voinut kestää kauempaa, odotin sopivaa
tilaisuutta ja sitten lähdin käpälämäkeen. Siltä näytti, ettei maissa
ollut tilaa minulle, ja niin liityin Ranskan Pekan seuraan ja palasin
takaisin lahdelle. Siihen se yritys päättyi, mutta kyllä minä koetan
uudestaan, kunhan tulen vanhemmaksi -- kyllin vanhaksi, että voin pitää
puoliani.

-- Sinun pitää palata maihin minun kanssani, virkkoi Joe käskevästi,
laskien kätensä toverin olkapäälle. -- Juuri niin sinun pitää tehdä.
Kun tästä --

Päh! Rannalta kajahti revolverin laukaus. Päh! Päh! Joukko revolvereita
äänsi terävästi ja nopeasti. Kuului hurja huuto, mikä häipyi samassa.
Joku alkoi parkua apua. Molemmat pojat kavahtivat silmänräpäyksessä
jaloilleen, nostivat isonpurjeen ja laittautuivat valmiiksi lähtemään.
_Peuran_ poika menetteli samein. Jahdissa heräsi muuan mies
unestaan, työnsi skailetista esiin päänsä, mutta vetäysi äkkiä takaisin
nähdessään kaksi outoa alusta. Odotuksen jännitys oli päättynyt,
toiminnan aika oli käsissä.



XVIII luku:

Uusia velvollisuuksia.


Friskon poika ja Joe kiskoivat laivaan ankkuriketjun. Kaikki oli
valmiina, heidän tarvitsi vain kohottaa halkaisija päästäkseen
liikkeelle. He terottivat katseitaan tähystellen maalle päin. Melu oli
vaiennut, mutta siellä ja täällä alkoi välähtää valoja. Kuului
väkipyörän vikinää, ja he erottivat Puna-Nelsonin äänen komentavan:
"Laskekaa alemmaksi!" ja "heittäkää irti!"

-- Ranskan Pekka unohti öljytä ne, huomautti Friskon poika väkipyöriä
tarkottaen.

-- Eipä niillä ole kiirettä, vai mitä! huusi _Peuran_ poika heille
aluksestaan, missä hän istui kajuutan katolla pyyhkien kasvoistaan
hikeä, hän kun oli aivan yksinään saanut ponnistella isonpurjeen
kimpussa.

-- Kai tietävät aikansa, arveli Friskon poika. -- Onko kaikki valmiina?

-- On -- selvä on.

-- Kuulkaappas te, huusi jahdissa oleva mies skailetista, uskaltamatta
pistää esiin päätään. -- Teidän olisi parasta lähteä tiehenne.

-- Ja sinun olisi parasta pysyä alhaalla ja aloillasi, kuului vastaus.
-- Kyllä me hoidamme itsemme. Tee sinä samoin.

-- Kyllä minä teille näyttäisin, ellen olisi täällä! hän uhkaili.

-- Onneksi sinulle, että olet, missä olet, vastasi _Peuran_ poika;
ja sen jälkeen oli mies ääneti.

-- Tuolla tulevat! virkkoi Friskon poika äkkiä Joelle.

Molemmat purret sukelsivat esiin pimeydestä ja suuntausivat aluksen
luo. Niissä oli syntynyt jonkinlainen kinastelu, kuten Ranskan Pekan
ääni kyllin selvästi todisti.

-- Ei, ei! hän huusi. -- Pannan se _Salaman. Pöirä_ seila liika
pian ja mene pakon, oh liika pian, eikä minä saa koskan enä nähdä se.
Pannan se _Salaman_. Häh? Mitä sinä sano?

-- No, olkoon menneeksi, myönteli Puna-Nelson. -- Selvitetään se asia
myöhemmin. Mutta alkakaa nyt joutua. Ulos sieltä, pojat, nostamaan.
Minulta taittui käsivarsi.

Miehet kapusivat alukseen, veneeseen heitettiin köysiä, ja kaikki
kävivät niihin käsiksi paitsi Joe. Rannalta päin kuului huutoja,
airojen kolinaa ja purjeiden ja väkipyörien pauketta, mikä ilmaisi,
että hankittiin takaa-ajoa.

-- No nyt! komensi Puna-Nelson. -- Kaikki samalla haavaa! Älkää
päästäkö sitä takaisin, muuten murskaatte veneen. Nyt se lähtee!
Vetäkää lujaan! Vielä kerta! Ja vielä kerta! Tarttukaa tuohon joku ja
huoatkaa vähän.

Vaikka työ oli vasta puoliksi suoritettu, he olivat jo hengästyksissään
ankarasta ponnistuksesta. Joe vilkaisi laidan ylitse nähdäkseen, mikä
tuo raskas esine mahtoi olla. Hän erotti pienen konttorikassakaapin
epämääräiset ääriviivat.

-- Nyt taas kaikki yhdessä! alotti Puna-Nelson uudelleen. -- Vetäkää
yhtä mittaa, älkääkä päästäkö sitä pysähtymään! Hei-juu, hei-juu! Vielä
kerta! Ja vielä kerta! Ylös siitä, senkin rumilas!

Miehet ponnistivat jännittynein lihaksin ja huohottaen ja saivat
lopulta tuon painavan kapineen aluksen tasalle, väänsivät sen laidalle
ja laskivat siitä istuma-aukkoon. Kajuutan ovet reväistiin sepposen
selälleen, ja esinettä siirrettiin eteenpäin, kunnes se saatiin
sovitetuksi kajuutan lattialle senterboordilaatikon päähän. Puna-Nelson
oli seurannut mukana ikäänkuin työnjohtajana. Hänen vasen kätensä
riippui hervotonna, ja sormenpäistä tipahteli verta. Hän ei kuitenkaan
näyttänyt välittävän siitä enempää kuin myrskynmylläkästä, minkä oli
rannalla synnyttänyt ja mikä kaikista merkeistä päättäen parhaillaan
uhkasi yllättää heidät.

-- Laske kohti Kultaista porttia, hän virkkoi Ranskan Pekalle
valmistuessaan siirtymään omaan alukseensa. -- Minä koetan pysytellä
lähettyvillä, mutta jos joudumme eroon pimeässä, niin tavataan sitten
huomenna merellä, Farralonesin luona. -- Hän hyppäsi purteensa miesten
jälkeen ja vahingoittumatonta kättään heiluttaen huusi hilpeästi: -- Ja
sitten Meksikoon, pojat -- Meksikoon päivää paistattamaan.

Juuri kun _Salama_ ankkurista vapautuneena painautui lähtemään
halkaisijan viemänä, ilmestyi heidän peräpuolelleen tumma purjealus,
joka oli ajamaisillaan perässä uivan purren upoksiin. Sen istuma-aukko
oli täynnä miehiä, jotka huusivat kiukusta nähdessään merirosvot. Joen
teki melkein mieli juosta keulapuolelle ja viiltää poikki vallit, niin
että _Salama_ joutuisi takaa-ajajain käsiin. Hän ei ollut tehnyt
mitään häpeällistä, kuten oli Ranskan Pekallekin sanonut edellisenä
päivänä, eikä häntä pelottanut tuomioistuimen eteen joutuminen. Mutta
muistaessaan Friskon poikaa hän hillitsi itseään. Hän halusi viedä
toverinsa kerallaan maihin, mutta ei suinkaan tahtonut toimittaa häntä
vankilaan. Ja siksi hänkin alkoi sydämestään toivoa, että _Salama_
pääsisi pakoon.

Takaa-ajava alus laski nopeasti ylemmä tuuleen, päästäkseen edelle
heistä, mutta pimeässä se törmäsi jahtiin, joka kellui ankkurissa. Sitä
vartioiva mies luuli viimeisen päivänsä tulleen, ulvahti surkeasti,
juoksi kannelle ja syöksyi sitten suin päin mereen. Törmäyksen
aiheuttamassa hämmingissä ja takaa-ajajain ryhtyessä poloista
pelastamaan Ranskan Pekka ja pojat livahtivat yön pimeyteen.

_Peura_ oli jo kadonnut näkyvistä, ja Friskon pojan ja Joen
selviteltyä köydet ja saatua kaikki kuntoon kannella, oli _Salama_
jo ehtinyt ulapalle. Tuuli yltyi yltymistään, ja alus kiisi hyvää
vauhtia verraten tyventä vettä. Ei ollut kulunut tuntiakaan, kun
Hunter's Pointin valot jo olivat joutuneet oikealle puolen. Friskon
poika lähti keittämään kahvia, mutta Joe jäi kannelle katselemaan,
kuinka eteläiset San Franciskon tulet kirkastumistaan kirkastuivat, ja
mietiskeli Meksikon-matkaa. Lähtisivätkö he aavalle merelle niin
hauraalla aluksella? Mahdotonta! Siltä ainakin tuntui hänestä, sillä
hänen käsityksensä mukaan saattoi valtamerimatkoja tehdä vain
höyrylaivoilla ja täysin rikatuilla aluksilla. Hän alkoi jo puolittain
katua, ettei ollut katkonut valleja, ja hänen mielensä teki kysellä
Ranskan Pekalta tuhansia asioita. Mutta juuri kun ensimmäinen oli
pujahtamassa hänen suustaan, tuo arvon mies määräsi hänet kajuuttaan
kahvia juomaan ja sitten makuulle. Jonkun ajan kuluttua Friskon poika
noudatti hänen esimerkkiään, Ranskan Pekka taas jäi kannelle ohjaamaan
alusta yksinään lahdelta ulos aavalle merelle. Kahdesti hän kuuli
aaltojen pauhaten murtuvan jonkun aluksen keulaan, ja kerran hän näki
tuulen alla purjeen, joka pyrki luovien vastakkaiselle taholle. Mutta
se hävisi pimeyteen, eikä siitä kuulunut sen enempää -- kenties sen
vuoksi, että _Salama_ laski ylemmäksi tuuleen niin tiukasti, että
isonpurjeen peräpuoli rupesi lepattamaan.

Heti aamun sarastaessa molemmat pojat herätettiin, ja he kapusivat
unisina kannelle. Päivä oli koittanut kylmänä ja harmaana, ja tuuli oli
yltynyt puolimyrskyksi. Joe havaitsi kummastuneena Angelsaaren
tarkastusaseman valkoiset teltat. San Francisko oli jäänyt savuisena ja
harmaana eteläiselle taivaanrannalle, yö, joka vielä viipyi maailman
läntisellä kulmalla, häipyi verkalleen heidän näköpiiristään. Ranskan
Pekka oli juuri päättämäisillään pitkän Hacoonväylää kohti tekemänsä
luovin ja tarkasteli samalla haavaa tutkivasti muuatta jahtia, joka
keikkui aallokossa kilometrin verran jäljempänä.

-- Ne luule, ne saa kiin _Salama_! Pyh! -- Ja hän käänsi
aluksensa, suunnaten sen suoraan Kultaista porttia kohden.

Takaa-ajava jahti kääntyi myös. Joe tarkasteli sitä jonkun hetken.
Ilmeisesti se pysytteli samassa suunnassa kuin hekin ja purjehti paljoa
nopeammin.

-- Mutta sehän saa meidät kiinni tuossa tuokiossa! hän huusi.

Ranskan Pekka nauroi. -- Jasso, sinä luule sen. Hohhoh! Se seila
vikkelämpi -- me seila korkeampi. Se pelkä tuuli -- me otta koko tuuli.
Oh, vartto van, niin saa näke.

-- Niin, me nousemme joka kerta ylemmäksi kuin he, vakuutti Friskon
poika -- ja lopulta me kyllä viemme heistä voiton, vaikka
uskaltaisivatkin lähteä matalalle, mihin ei heillä taida olla sisua.
Katsos!

Edessään he näkivät valtameren mahtavat vyöryt, jotka syöksähtivät
taivasta kohti ja murtuivat pauhaten hyrskyryöpyiksi. Niiden keskitse
pyrki muuan rannikkohöyry aivan kuin hoippuileva humalainen satamaa
kohti, milloin kierähtäen sivulle, niin että pohja paljastui vettä
valuvana, milloin painuen kuohuihin, niin että kannelle kasattu
lautalasti peittyi syvälle veteen. Suurenmoiselta näytti tuo ihmisen ja
luonnonvoimien taistelu. Arkuus haihtui Joen mielestä, hänen sieramensa
laajenivat, ja silmät alkoivat loistaa uhkaavan kamppailun lähetessä.

Ranskan Pekka käski noutaa öljyvaatteet ja sadelakin, ja Joekin puki
ylleen samanlaisen asun. Sitten hän ja Friskon poika saivat mennä alas
kajuuttaan naulaamaan ja köyttämään kassakaappia paikoilleen. Kesken
työtä Joe sattui vilkaisemaan nimeen, joka loisti kultakirjaimin sen
ovessa. Siinä oli: Bronson & Tate. Mutta sehän oli hänen isänsä ja
tämän yhtiökumppanin nimi. Kassakaappi oli heidän, rahat heidän!
Friskon poika, joka parhaillaan naulasi viimeistä puupalikkaa kajuutan
lattiaan, kohotti päätään ja seurasi hänen kummastunutta katsettaan.

-- Kissa vieköön, hän kuiskasi. -- Taitaa olla sinun isäsi?

Joe myönsi. Nyt hän ymmärsi koko jutun. He olivat purjehtineet San
Andreakseen, missä hänen isällään oli suuria kivilouhimoita, ja
varmaankin kassakaapissa oli hänen työmiestensä palkka -- ja heitä oli
toista tuhatta miestä.

-- Älä hiisku mitään, hän varotteli.

Friskon poika nyökäytti päätään asian ymmärtäen. -- Ranskan Pekka ei
osaa lukea, hän mutisi -- eikä ole luultavaa, että Puna-Nelson tietää
sinun nimeäsi. Mutta ikävä juttu, kissa vieköön. He murtavat sen auki
ja jakavat rahat keskenään, niin pian kuin sopii, enkä minä ymmärrä,
mitä sinä sille mahdat?

-- Odota, niin saat nähdä.

Joe oli päättänyt puolustaa isänsä omaisuutta viimeiseen saakka.
Pahimmassa tapauksessa se olisi mennyttä kalua, ja niin olisi käynyt
aivan varmasti, ellei hän olisi ollut mukana. Mutta jos hän jäisi
alukseen, silloin oli ainakin mahdollista taistella siitä tai hankkia
se jollain tavoin takaisin. Vastuunalaisuutta karttui hänelle vain yhä
enemmän. Muutamia päiviä varemmin ei hänen ollut tarvinnut huolehtia
muuta kuin itsestään; sitten hän alkoi tuntea olevansa jossain määrin
vastuunalainen Friskon pojan vastaisesta menestyksestä ja sitten hän
oli vieläkin eriskummallisemmin joutunut tuntemaan, että hänellä oli
velvollisuuksia itseään, sisartaan, tovereitaan ja ystäviään
kohtaan; ja nyt aivan arvaamattomien seikkojen sarja pakotti hänet
auttamattomasti yrittämään jotain isänsä hyväksi. Tässä vedottiin hänen
parhaisiin voimiinsa, ja hän oli valmis urheana noudattamaan
vaatimusta. Tulevaisuus saattoi olla epävarma, mutta oman itsensä
suhteen hän ei tuntenut vähintäkään epäilystä; ja juuri tämä
mielentila, tämä itseluottamus, lujitti kuin lumous hänen
päättäväisyyttään. Hän tajusikin hämärästi sielussaan sen totuuden,
että luottamus synnyttää luottamusta, voima voimaa.



XIX luku:

Pakosuunnitelma.


-- Nyt sitä mennän! huusi Ranskan Pekka.

Molemmat pojat juoksivat istuma-aukkoon. Oli jouduttu matalikon
äärimmäiseen päähän. Suunnaton neljänkymmenen jalan korkuinen aalto
kohousi vaahtopäisenä korkealle heidän ylitseen, riistäen heiltä
hetkeksi tuulen ja uhaten murskata tuon pienen aluksen kuin
munankuoren. Joe pidätti henkeään. Se oli valtava hetki. Ranskan Pekka
laski suoraan kohti, ja _Salama_ ryntäsi jyrkkää rinnettä
ylöspäin, seisahtui hetkiseksi päätä huimaavalle harjamalle ja vaipui
sitten alapuolella ammottavaan syvänteeseen. Kääntäen toisinaan
aaltojen lomasta alemma tuuleen ja ohjaten sitten suoraan päin
vaahtoharjoja, he ponnistelivat eteenpäin tuon vaarallisen vyöhykkeen
poikki. Kerran kohahti erään aallon hyrsky suoraan alukseen ja oli
aivan tukahuttamaisillaan heidät, mutta muuten alus keinui ja hyppeli
kevyesti kuin korkki.

Joesta tuntui siltä, kuin hänet olisi nostettu irralleen itsestään --
erilleen maailmasta. Tämä oli sittenkin elämää, tämä oli toimintaa!
Varmaankaan ei tämä kuulunut tuohon vanhaan arkipäiväiseen maailmaan,
missä hän oli elänyt niin kauan! Höyrylaivan vettä valuvalle
kansilastille kerääntyneet merimiehet heiluttivat öljylakkejaan, ja
yksinpä komentosillalla oleva kapteenikin ilmaisi ihastustaan tuolle
reippaalle miehistölle.

-- Oh, katto, katto! Ranskan Pekka viittasi taaksepäin.

Huvijahti ei uskaltanut antautua samaan leikkiin, vaan liikuskeli edes
ja takaisin matalikon sisäreunan vaiheilla. Ajojahti oli päättynyt.
Muuan luotsikutteri, joka pakeni suojaan lähestyvän myrskyn tieltä,
lensi heidän ohitseen pelästyneen linnun lailla ja sivuutti
höyrylaivan, ikäänkuin tämä olisi pysynyt paikallaan.

Puolta tuntia myöhemmin _Salama_ kiiti vapaaksi viimeisen
ryöppyävän hyrskyn syleilystä ja liukui nousten ja laskien Tyvenen
meren pitkiä aaltoja myöten. Tuuli oli yltynyt ja pakotti reivaamaan
sekä halkaisijan että isonpurjeen. Sitten laskettiin taas täyttä
vauhtia oikealle kohti Farralonesta, joka sijaitsi noin neljän
penikulman päässä. Kun aamiainen oli keitetty ja syöty, he ehättivät
_Peuran_, joka oli pantu piihin ja joka ajelehti lounaaseen
rannasta. Ruori oli köytetty paikoilleen, eikä kannella näkynyt
ainoatakaan sielua.

Ranskan Pekka moitiskeli katkeroituneena moista huolimattomuutta. -- Se
ole Puna-Nelsonin suur vika. Hän ei välittä. Hän ei pelkä mitä. Yks'
kaunis peivä hän kohta kuale -- oikken pian! Minä ole vissi.

Kolme kertaa he kiersivät _Peuran_ ympäritse ja huusivat yhteen
ääneen, ennenkuin saivat ketään kannelle. Aluksessa nostettiin
viipymättä purjeet ja yhdessä molemmat kaarnankappaleet laskivat
äärettömälle valtamerelle. Friskon poika selitti Joelle sen
välttämättömäksi, koska täytyi saada kyllin runsaasti tilaa, ennenkuin
myrsky kävisi täysin raivoin heidän kimppuunsa. Muussa tapauksessa he
saattaisivat ajautua alas Kalifornian rannikolle. Ruokaa ja vettä, hän
virkkoi, voi hankkia laskemalla jossain maihin, kunhan sää ensin
parantuisi. Hän toivotti onnea Joelle sen johdosta, ettei tämä tuntenut
merikipua; se seikka tuotti hänelle myöskin Ranskan Pekan kiitokset ja
teki tämän suopeammaksi kapinallista matruusiaan kohtaan.

-- Kuuleppas, mitä meidän on tehtävä, kuiskasi Friskon poika
päivällistä keittäessään. -- Me raastamme kajuuttaan Ranskan Pekan
ja --

-- Raastamme kajuuttaan Ranskan Pekan?

-- Niin, ja sidomme hänet käsistä ja jaloista, kunhan tulee pimeä.
Sitten sytytämme tulet ja laskemme rantaa kohti, koetamme päästä
satamaan, saman tekevää minne, kun vain pääsemme pois Puna-Nelsonin
kynsistä.

-- Niin, sanoi Joe mietittyään asiaa -- se olisi aivan paikallaan, jos
minä kykenisin tekemään sen yksin. Mutta kun sinun täytyy auttaa --
niin, näes, silloin sinä kavaltaisit Ranskan Pekan.

-- Maltappas nyt, kun minä selitän. Minä autan sinua, jos lupaat
minulle yhden asian. Ranskan Pekka otti minut alukseensa, kun karkasin
"ojennuslaitoksesta", kun näin nälkää enkä tietänyt minne menisin, enkä
minä juuri voi palkaksi toimittaa häntä vankilaan. Se ei olisi suoraa
peliä. Eihän isäsi pakottaisi sinua syömään sanaasi, vai kuinka?

-- Ei, ei tietenkään. -- Joe tiesi, kuinka pyhänä hänen isänsä piti
kunniasanaansa.

-- Sen tähden sinun täytyy luvata, ettei Ranskan Pekka joudu
syytteeseen -- ja isäsi täytyy suostua siihen myös.

-- Hyvä on. Entä sinä itse? Ethän sinä sen jälkeen enää voi lähteä
hänen mukanaan _Salamassa_.

-- Oh, älä sinä minusta välitä. Ei minua kukaan kaipaa. Minä olen jo
kyllin vahva ja tarpeeksi merielämään perehtynyt, niin että voin ruveta
tavalliseksi merimieheksi. Minä lähden jonnekin toiselle maailman
kulmalle ja alotan alusta.

-- Sitten meidän täytyy antaa asian raueta.

-- Minkä asian?

-- Koko pakosuunnitelman.

-- Joutavia! Siitä on jo sovittu.

-- Kuuleppas nyt, veikkonen, minä en rupea semmoiseen kauppaan. Ennen
minä lähden vaikka Meksikoon, ellet lupaa yhtä asiaa.

-- No, mikä se on?

-- Niin pian kuin päästään maihin, sinä antaudut minun valtaani ja
luotat minuun. Ethän sinä tiedä mitään maamyyräin touhuista -- niin
sinä sanoit itsekin. Ja minä puhun isälleni -- se käy vallan helposti
-- niin että sinä saat oppia tuntemaan kunnon ihmisiä ja opiskella ja
hankkia sivistystä ja ruveta joksikin muuksi kuin rantarosvoksi tai
merimieheksi. Eikö sinua enimmin haluttaisikin sellainen elämä?

Friskon poika ei virkkanut mitään, mutta kasvojen ilme osotti varsin
selvästi, että häntä kyllä halutti.

-- Eikä se olisi muuta kuin oikeata ja kohtuullista, Joe jatkoi. --
Sinä olet auttanut minua kaiken aikaa, ja nytkin sinä autat minua
hankkimaan takaisin isän rahat. Sen hän on velkaa sinulle.

-- Mutta en minä pidä semmoisista kaupoista. Minun mielestäni ei
sellainen mies ole minkään arvoinen, joka auttaa toista vain palkkaa
saadakseen.

-- Ole nyt vaiti. Kuinka paljon luulet isän saavan maksaa
salapoliiseille ja muille sellaisille, jos haluaa saada takaisin
kassakaappinsa? Lupaa nyt vain, ja jos eivät minun puuhani sitten
miellytäkään sinua, niin voithan peruuttaa. Tänne käsi, tämä on
rehellinen kauppa.

He löivät kättä kaupantekiäisiksi ja alkoivat rakennella suunnitelmaa
yön varalta.

Mutta myrsky, joka ulvoen pyyhälsi luoteesta, oli varannut
aivan toisenlaisia seikkailuja _Salamalle_ ja sen miehistölle.
Päivällisen syötyään heidän oli pakko pistää kaksinkertaiset reivit
sekä halkaisijaan että isoonpurjeeseen, eikä myrsky ollut kuitenkaan
vielä yltynyt hurjimmilleen. Se oli mylleröinyt meren sellaiseen
raivoon, että ulappa oli yhtämittaisena vesivuorten joukkona. Siinä oli
edessä komea, mutta kaamea näky pienen aluksen matalalta kannelta
katsottuna. Molempien alusten miehistöt erottivat toinen toisensa vain
silloin, kun laivat viskautuivat samalla haavaa aaltojen harjamille.
Toisinaan hulahti vesiryöppyjä istuma-aukkoon tunkeutuen aina
kajuuttaan asti, ja Joe sai käydä pieneen pumppuun käsiksi, jotta ruuma
pysyisi tyhjänä.

Kello kolmelta Ranskan Pekan onnistui merkein ilmottaa _Peuraan_,
että hänellä oli aikomus panna piihin ja laskea ajoankkuri. Tämä näytti
leveältä, matalalta purjekangassäkiltä, jonka suuta piti ammollaan
kolmikulmainen kehys. Siihen kiinnitettiin vetoköydet samoin kuin
leijaan, niin että sen vastustavin puoli tuli kääntyneeksi aaltoja
vasten. Vinhaa vauhtia ajautuva alus pysyisi sen avulla päin tuulta ja
aallokkoa, mikä oli moisessa myrskyssä turvallisin asento. Puna-Nelson
heilutti kättään ilmaistakseen, että hän ymmärsi ja aikoi menetellä
samalla tapaa.

Ranskan Pekka siirtyi keulapuolelle laskeakseen itse ankkurin ja jätti
Friskon pojan toimeksi kääntää aluksen oikealla hetkellä päin tuulta.
Ranskalainen seisoi livettävällä kannella odotellen otollista
tilaisuutta. Mutta juuri silloin _Salama_ kohousi tavattoman
suuren hyöyn nostamana, ja kun se pääsi harjalle, hyökkäsi ankara
tuulenpuuska sen kimppuun juuri sen suoristautuessa. Tämä vastaliike
esti sitä taipumasta niin sukkelasti sivulle, jotta se olisi voinut
antaa myöten tuulen äkkiä painaessa purjeita ja mastoa vastaan.

Kuului ankara paukahdus, jota seurasi rusahdus. Tuulenpuolen
taljaköydet olivat katkenneet, ja masto, halkaisija, isopurje,
väkipyörät, taakit, ajoankkuri, Ranskan Pekka -- kaikki lennähtivät
mereen. Aivan kuin ihmeen kautta kapteeni kaappasi kiinni vesitaakista
ja sai kietaistuksi käsivartensa halkaisijapuomin ympäri. Pojat
riensivät keulapuolelle vetääkseen hänet turvaan, ja Puna-Nelson, joka
oli huomannut tapaturman, käänsi aluksensa ja laski kohti pelastamaan.



XX luku:

Vaaran hetkenä.


Ranskan Pekka ei ollut vahingoittunut pudotessaan mereen _Salaman_
maston pyyhkäisemänä, mutta ajoankkurin, joka oli mennyt samalla
kertaa, oli käynyt huonommin. Isonpurjeen kahveli oli iskenyt sen
puhki, eikä se ottanut enää toimiakseen. Laitaa vastaan jyskivä
köysistö piteli alusta vinosti aaltoja vastaan, mikä asento ei ollut
kaikkein vaarallisimpia, mutta ei myöskään varsin turvallinen.

-- Ajös, ajös, vanha _Salama_. Ei sinä koskan enä puske pein
tuuli. Ei sinä koskan enä neytä pitkä nenä härrojen huvijahti.

Näin valitteli kapteeni seisoen istuma-aukossa ja tarkastellen
vaurioita silmät kosteina. Joekin, joka vihasi häntä sydämestään, tunsi
tällä hetkellä sääliä häntä kohtaan. Voimakas vihuri sieppasi mukaansa
aallon hyrskeisen harjan ja heitti sen avuttomaan alukseen.

-- Eikö sitä voi pelastaa? tiedusteli Joe suolavettä syljeskellen.

Friskon poika pudisti päätään.

-- Eikö kassakaappiakaan?

-- Mahdotonta, hän vastasi. -- Ei tähän voisi saada toista alusta
rinnalle, vaikka maksaisi koko maailman kullat. Nyt ei auta muuta kuin
ajatella omaa pelastustaan.

Uusi aalto pyyhälsi heidän ylitseen, ja laivavene, joka oli jo aikoja
sitten täyttynyt vedellä, lensi murskaksi perää vastaan. Sitten
ilmestyi _Peura_ heidän yläpuolelleen vesivuorella keinuen. Joe
kavahti taaksepäin, sillä hänestä tuntui, kuin se syöksyisi seuraavassa
tuokiossa suoraan heidän päälleen. Mutta samassa se vaipuikin
ammottavaan kuiluun, ja he saivat vuorostaan katsella sitä ylhäältä
päin. Näky oli valtava, eikä Joe voinut sitä koskaan unohtaa.
_Peura_ kiikkui lumivalkoisessa vaahdossa, ja vesi virtasi sen
kannen ylitse kuohuvina koskina. Ilma oli täynnä tupruavaa vihmaa, joka
sai kaiken näyttämään utuiselta ja epätodelliselta. Muuan miehistä oli
tarrautunut kiinni vaaralliselle peräkannelle koettaen irrottaa veden
täyttämää laivavenettä. Poika kurottausi kauas istuma-aukon sarjasta,
johon hän oli iskenyt toisen kouransa, ja ojensi hänelle puukkoa.
Toinen miehistä seisoi ruorin ääressä käännellen sitä vikkelin käsin ja
pakottaen aluksen laskemaan tuuleen. Hänen rinnallaan oli Nelson
haavottunut käsi siteessä, öljylakki tuulen teillä ja vaalea tukka
liimautuneena sotkuisiksi kiemuroiksi yltympäri kasvoja. Koko hänen
olemuksensa osotti lannistumatonta rohkeutta ja voimaa. Melkein tuntui
siltä, kuin yliluonnollinen mahti olisi henkinyt hänestä.

Joe katseli häntä äkillisen kunnioituksen valtaamana. Hän käsitti, mitä
suunnattomia mahdollisuuksia tuossa miehessä piili, ja suri sitä, että
niitä oli niin kurjasti tuhlattu. Varas ja rosvo! Tuona hetkenä Joen
mielessä leimahti totuuden välähdys, hän aavisti elämän menestyksen ja
tappion salaisuuden. Elämä siirsi syrjään esiripun, jotta hän saisi
lukea siitä kuin kirjasta ja ymmärtää. Puna-Nelsonin kaltaisista
aineksista luotiin sankareita; mutta heillä oli, mitä häneltä
puuttui -- valitsemiskykyä, mielen tasaisuutta, hengen tervettä
hillitsemisvoimaa, lyhyesti sanoen juuri niitä ominaisuuksia, joista
isä oli niin usein hänelle "saarnaillut".

Nämä ajatukset täyttivät Joen mielen silmänräpäyksen ajan. Sitten
_Peura_ lennähti pilviä kohti ja kiisi heidän keulansa editse
mahtavan aallon harjamalla.

-- Se villi miäs! Se villi miäs! huusi Ranskan Pekka hämmästyneenä
katsellen. -- Se usko, että hän voi kiippa! Hän kuale! Me kaikki kuale!
Hän täytty keenty. Oh, se hullu, se hullu!

Mutta aika oli täpärällä, ja Puna-Nelson uhmasi vaaraa. Oikealla
hetkellä hän kiippasi isonpurjeen toiselle laidalle ja käänsi jälleen
tiukasti päin tuulta.

-- Nyt se tulee! Pidä varasi ja hyppää veneeseen! huusi Friskon poika
Joelle.

_Peura_ hurahti heidän peräpuolitseen kallistuen niin, että
kajuutan akkunat peittyivät veteen, ja laskien niin läheltä, että
yhteentörmäyksen välttäminen näytti melkein mahdottomalta. Mutta
vellova vesi heitti molemmat alukset erilleen. Nähdessään yrityksen
epäonnistuneen Puna-Nelson valmistausi heti toiseen. Peräsin
työnnettiin sivulle, _Peura_ pyörähti kuin takajaloilleen kohoten
ja heilautti täten isonpurjeen puomin lähemmäksi _Salamaa_.
Ranskan Pekka oli likinnä sitä, eikä tämä otollinen tilaisuus kestänyt
silmänräpäystä kauempaa. Hän ponnahti ilmaan kissan lailla tarttuen
molemmin käsin aliköyteen. Sitten _Peura_ syöksähti edelleen
kastaen hänet joka heilahduksella mereen. Mutta hän piteli yhä kiinni
ja laahautui alusta kohti joka kerta, kun kohosi jälleen ilmaan, kunnes
saattoi pudottautua istuma-aukkoon, juuri kun Puna-Nelson valmistautui
uudistamaan liikkeensä.

-- Nyt on sinun vuorosi, virkkoi Friskon poika.

-- Eipä, sinun vuorosi, Joe vastasi.

-- Mutta minä olen tottuneempi merellä, Friskon poika väitti.

-- Ja minä osaan uida yhtä hyvin kuin sinäkin, toinen intti.

Vaikeata olisi ollut päättää, miten väittely olisi loppunut, mutta
kävikin niin, että nopeasti toisiaan seuraavat tapahtumat tekivät
ratkaisun tarpeettomaksi. _Peura_ oli taas kiipannut ja kiiti
takaisin huimaa vauhtia. Se kallistui niin hirvittävästi, että
kaatumisen välttäminen tuntui kerrassaan mahdottomalta. Siinä oli
suurenmoinen näky. Juuri silloin myrsky puhkesi täyteen raivoonsa,
ulvova tuuli velloi ryöppyäviä aallonharjoja, niin että ne kiehuivat.
_Peura_ katosi näkyvistä suunnattoman vesivyöryn taakse. Aalto
vieri edelleen, mutta seuraavassa tuokiossa pojat näkivät
hämmästyksekseen aluksen entisellä paikalla vain raivoisaa vettä.
Epäillen he katsoivat toisen kerran. _Peuraa_ ei vain näkynyt. He
olivat yksinään myrskyn myllertämällä valtameren ulapalla.

-- Herra olkoon armollinen heidän sieluilleen, virkkoi Friskon poika
juhlallisesti.

Äkillinen onnettomuus oli kauhistuttanut Joen siihen määrään, ettei hän
saanut sanaakaan suustaan.

-- Purjehti suoraa päätä kumoon ja meni pohjaan painolasteineen,
huohotti Friskon poika. Kiinnittäen sitten huomionsa heidän omaan
vaaranalaiseen asemaansa hän virkkoi: -- Nyt saamme tulla omin neuvoin
toimeen. Tuo puuskaus taittoi myrskyltä selän, mutta meri ärtyy
vieläkin vihaisemmaksi, kun tuuli lientyy. Auta nyt toisella kädellä ja
pitele lujasti kiinni toisella. Meidän täytyy saada se päin laineita.

Veitsi kädessä pojat ryömivät keulapuolelle, missä laitaan jyskivä
masto hylkykappaleineen haittasi pahasti aluksen liikkeitä. Friskon
poika toimi johtajana tässä tukalassa työssä, mutta Joe noudatti
neuvoja kuin vanha merikarhu. Tuon tuostakin hyökyaalto pyyhälsi
keulalaidan ylitse viskelles poikia edestakaisin kuin sukkuloita.

Ensinnä sidottiin suurin osa veteen joutunutta sälyä keulapuolen
ristipollariin; sitten he viiltelivät ja hakkasivat hengästyneinä
huohottaen ja yhtä usein veden alla kuin sen päällä noita yhteen
sotkeutuneita valleja, kuutteja, taakeja ja köysiä. Istuma-aukkoon
tulvi runsaasti vettä, ja elleivät he ehtisi suoriutua työstään
ajoissa, painuisi alus varmasti pohjaan. Lopulta oli kuitenkin
vapauduttu kaikesta muusta paitsi vasemmanpuoleisesta köysistöstä.
Friskon poika viilsi silloin poikki taljaköydet, myrsky suoritti lopun.
_Salama_ ajautui nopeasti hylkysälyn alapuolelle, kunnes keulaan
kiinnitetty nuora pingottui ja pakotti keulan kääntymään päin tuulta ja
aallokkoa.

Pojat herkesivät hetkiseksi työstä hurratakseen menestykselleen, mutta
riensivät sitten peräpuolelle, missä kajuutta oli puolillaan vettä ja
tavarat uiskentelivat sinne tänne. Ottaen perälaatikoista pari sankoa
he alkoivat ammentaa vettä mereen. Se oli ankaraa ja masentavaa työtä,
sillä moni sangontäysi viskausi uudelleen heidän ylitseen. Mutta he
pysyivät itsepintaisina, ja yön saapuessa _Salama_, joka hilpeästi
keikkui vallattomana aalloilla ajoankkureineen, saattoi taas ylpeillä
siitä, että sen pumput toimivat moitteettomasti. Myrskyltä oli
taittunut selkä, kuten Friskon poika oli ennustanut. Tuuli oli
kääntynyt länteen ja puhalsi vielä varsin navakasti.

-- Jos sitä kestää, selitti Friskon poika, niin me ajaudumme huomenna
Kalifornian rannikolle. Ei tässä auta muu kuin odottaminen.

Heidän mielensä oli alakuloinen toverien kuolemasta ja lamassa
ylenmääräisistä ponnistuksista. Sen vuoksi he eivät virkkaneet
montakaan sanaa, vaan painautuivat toisiaan vastaan lämpöä ja seuraa
etsien. Yö oli kurja, ja kylmä puistatti heitä yhtämittaa. Aluksessa ei
ollut ainoatakaan kuivaa paikkaa, suolavesi oli kastellut ruokavarat,
huopavaipat, kaiken. Toisinaan he vaipuivat unenhorrokseen. Mutta sitä
kesti vain lyhyeltä, sillä kumpikin havahtui vuoron perään äkillisesti
hätkähtäen, niin että toinenkin siitä heräsi.

Viimein päivä koitti, ja he alkoivat tarkastella ympäristöään. Tuuli ja
aallokko olivat vaimentuneet melkoisesti, eikä tarvinnut enää olla
levotonna _Salaman_ turvallisuudesta. Rannikko oli lähempänä kuin
he olivat odottaneet, sen kalliot kohousivat tummina ja uhkaavina
harmaassa sarastuksessa. Mutta auringon noustessa he saattoivat nähdä
keltaiset hietikot, joita reunusti valkoinen kuohusarja, ja takana --
se näytti melkein liian hyvältä ollakseen totta -- häämöttivät
kaupungin taloryhmät ja savuavat uuninpiiput.

-- Santa Cruz! Friskon poika huusi -- nyt ei tarvitse pelätä, että
hukumme rantahyrskyihin.

-- Onko kassakaappi siis pelastettu? kysyi Joe.

-- Pelastettu! Onpa tietenkin. Eihän siellä tosin ole paljoa suojaa
isoimmille aluksille, mutta tällä tuulella me laskemme suoraa päätä San
Lorenzo joen suuhun. Siellä on vähäinen järventapainen ja venehuone.
Vesi on sileätä kuin lasi ja me ulotumme melkein pohjaan jaloillamme.
Näes, minä olen käynyt täällä kerran Puna-Nelsonin kanssa. Käy kiinni.
Me pääsemme perille aamiaiseksi.

Noutaen kaapeista hiukan varaköyttä hän sitoi sen ajoankkurin
jäännökseen ja kuljetti uuden touvin perään, missä hän kiinnitti sen
pollariin. Sitten hän irrotti keulasta vanhan touvin. _Salama_
kääntyi niin, että keula suuntausi maihin päin. Kahdesta vara-airosta
ja kastuneista huopapeitteistä heidän onnistui valmistaa hätäpurjeet.
Kun kaikki oli kunnossa, Joe irrotti aluksen perässä uiskentelevista
hylkytavarain jäännöksistä, ja Friskon poika tarttui ruoriin.



XXI luku:

Joe isänsä luona.


-- Kas niin! huudahti Friskon poika kiinnitettyään _Salaman_ sekä
keulasta että perästä ja istuutuen pienen satamalaiturin pollarille. --
Mitäs nyt tehdään, kapteeni?

Joe katsahti häneen kummastuneena. -- Mitä -- tuota noin -- mitä sinä
tarkotat?

-- No, etkö sinä mukamas ole kapteeni nyt? Mehän olemme päässeet
maihin. Tästä alkaen minä olen matruusi, enkö olekkin? Mitä sinä
käsket, kapteeni?

Jee älysi hänen tarkotuksensa. -- Joka mies aamiaiselle -- toisin
sanoen -- maltappas vähän.

Hän katosi kajuuttaan ja otti esille ne rahat, mitkä hän oli alukseen
tullessaan kätkenyt vaatemyttyynsä. Sitten hän lukitsi kajuutan oven,
ja he lähtivät kaupunkiin ravintolaa etsimään. Aamiaista syötäessä Joe
suunnitteli, mitä oli tehtävä edelleen, ja aterian jälkeen hän ilmaisi
aikeensa Friskon pojalle.

Kassanhoitajalta hän sai tietää, milloin aamujuna lähti San
Franciskoon. Hän vilkaisi kelloaan.

-- Minä ennätän vielä juuri ja juuri siihen, hän ilmotti toverilleen.
-- Pidä kajuutan ovi lukittuna äläkä päästä ketään alukseen.
Tässä on rahaa; käy ravintolassa syömässä. Kuivaa peitteet ja nuku
istuma-aukossa. Minä palaan huomenna. Mutta älä päästä ketään
kajuuttaan. Hyvästi nyt.

Puristettuaan kiireesti ystävän kättä hän riensi katua myöten asemaa
kohti. Pilettiä leimatessaan junailija silmäili häntä kummastellen. Ja
siihen olikin syytä, sillä matkustajilla ei ollut tapana esiintyä
merisaappaissa, öljylakki päässä. Mutta Joe ei ollut milläänkään. Hän
ei edes huomannut sitä. Hän oli ostanut sanomalehden ja syventyi sitä
lukemaan. Hetken kuluttua hänen silmiinsä osui varsin mielenkiintoinen
uutinen:

    _Otaksuttava merionnettomuus_.

    Hinaajalaiva _Meren kuningatar_, jonka on vuokrannut
    toiminimi Bronson & Tate, on palannut tuloksettomalta
    tiedusteluretkeltä. Rosvoista, jotka niin häikäilemättömästi
    ryöstivät toiminimen kassakaapin San Andreaksesta viime
    tiistaiyönä, ei ole saatu mitään merkittäviä tietoja. Farralonesin
    majakan vartija ilmottaa nähneensä keskiviikko-aamuna molempien
    alusten pyrkivän merelle ankarassa myrskyssä. Kokeneet merimiehet
    arvelevat heidän vääryydellä hankittuine aarteineen joutuneen
    tuhon omiksi. Kerrotaan, että kassakaappi kymmenen tuhannen
    dollarin ohella sisälsi erittäin tärkeitä asiakirjoja.

Tämän luettuaan Joe hengähti helpotuksesta. Ilmeisesti ei kukaan ollut
saanut surmaansa, San Andreaksessa olisihan siitä muuten mainittu
sanomalehdessä. Ja jos olisi ollut pienintäkin vihiä hänen omasta
kohtalostaan, ei lehti myöskään olisi ollut siitä kertomatta.

San Franciskon asemalla saattoivat uteliaat katselijat nähdä pojan,
joka merimiehensaappaat jalassa ja öljylakki päässä nousi ajuriin ja
kiirehti hyvää vauhtia matkoihinsa. Joe tiesi isänsä työajan ja
pelkäsi, ettei saisikaan tavata häntä, ennenkuin hän ennätti lähteä
aamiaiselle.

Toimistossa juoksupoika nyrpisti nenäänsä, kun hän työnsi oven
auki ja ilmotti haluavansa puhutella herra Bronsonia. Eikä
konttoripäällikkökään tuntenut tuota epäilyttävää tunkeilijaa, kun tämä
kääntyi hänen puoleensa.

-- Ettekö tunne minua, herra Willis?

Herra Willis katsoi toistamiseen. -- Mitä, Joe Bronsonko? Mistä
kummasta te tulette? Menkää vain sisään. Isänne on kyllä siellä.

Herra Bronson herkesi sanelemasta pikakirjottajalleen ja kohotti
katseensa. -- Kas vain! Missä sinä olet ollut? hän virkkoi.

-- Merillä, Joe vastasi nöyrästi ja lakkiaan hermostuneesti
hypistellen, sillä hän ei tietänyt varmasti, miten hänet otettaisiin
vastaan.

-- Kovinpa oli matkasi lyhyt, vai mitä? Miltä maistui?

-- Kyllähän se mukiin meni. -- Hän oli huomannut vilkkeen isän
silmäkulmassa ja tiesi, että reitti oli selvä. -- Eihän se ollut
hullumpaa -- tuota noin -- kun ottaa huomioon --

-- Mitä sitten?

-- Niin, tuota noin -- olisihan voinut olla kurjempaakin, mutta ei
toisaalta olisi voinut käydä paremminkaan.

-- Sepä kuulostaa mielenkiintoiselta. Paina puuta. -- Isä kääntyi
pikakirjottajan puoleen: -- Te voitte lähteä, herra Brown, ja -- hm --
minä en tarvitsekkaan tänään enää teidän apuanne.

Tuskin Joe saattoi hillitä itkuaan, niin ystävällisesti ja
luonnollisesti oli isä ottanut hänet vastaan -- aivan kuin ei olisi
tapahtunut mitään erikoista. Tuntui siltä, kuin hän olisi juuri
palannut lomalta tai mieheksi varttuneena joltakin liikematkalta.

-- No, annappas nyt kuulla, Joe. Sinä puhuit minulle äsken arvotuksin
ja teit minut tavattoman uteliaaksi.

Ja Joe istuutui ja kertoi, mitä oli tapahtunut -- juurta jaksain --
maanantai-illasta aina nykyhetkeen asti. Jokaisen pikkuseikankin hän
selitti -- yksityiskohtiaan myöten -- unohtamatta edes keskusteluja ja
niitä suunnitelmia, joita oli tehnyt Friskon pojan varalta. Hänen
kasvoilleen kohosi puna, ja hän innostui yhä enemmän. Herra Bronson oli
melkein yhtä kiihtynyt, kannustaen häntä kertomaan edelleen, milloin
vauhti hiljeni, mutta pysyen muutoin äänetönnä.

-- Niin että kai ymmärrätte, Joe päätti, ettei minun olisi juuri voinut
käydä paremmin.

-- Saattaapa olla niin, virkkoi herra Bronson miettiväisesti. --
Saattaapa olla, mutta on asialla toinenkin puoli.

-- Sitä minä en ymmärrä. -- Joe tunsi suurta pettymystä, kun isän
arvostelu ei ollutkaan ehdottomasti hyväksyvä. Hänen mielestään
kassakaapin pelastamisesta kannatti saada hartaammat kiitokset.

Ilmeisesti herra Bronson käsitti selvästi, miltä Joesta tuntui, sillä
hän jatkoi: -- Mitä kassakaappiin tulee, niin siitä sinä ansaitset
täyden tunnustuksen. Herra Tate ja minä olemme jo kuluttaneet viisi
sataa dollaria koettaessamme saada sitä takaisin. Se on niin tärkeä,
että me olemme myöskin luvanneet viiden tuhannen dollarin palkinnon,
tuumimmepa tänä aamuna korottaakkin summaa. Mutta, poikaseni, -- herra
Bronson nousi ja laski kätensä hellästi Joen olkapäälle -- tässä
maailmassa on eräitä seikkoja, jotka ovat tärkeämpiä kuin kulta tai
paperit, joita voi vaihtaa kullaksi. Miten on sinun itsesi laita? Se on
tässä pääasia. Tahdotko myydä juuri nyt elämäsi parhaat mahdollisuudet
yhdestä miljoonasta dollarista?

Joe pudisti päätään.

-- Se on pääasia, kuten jo sanoin. Ihmiselämää ei voi ostaa kaiken
maailman rikkauksilla. Eikä kullalla voi korvata kulunutta elämää; se
ei myöskään saata tehdä rikkaaksi ja kauniiksi elämää, joka on
kutistunut, hukkaan mennyt ja ruma. Miten on sinun itsesi laita? Mitä
nämä eriskummalliset seikkailut vaikuttavat sinun elämääsi -- juuri
_sinun_ elämääsi, Joe? Aiotko palata siihen elämään huomenna uusin
innoin tai ylihuomenna tai seuraavana päivänä? Ymmärrätkö? Luuletko
sinä, Joe, että minä asettaisin hetkeksikään poikani parhaita
elämänmahdollisuuksia vaaraan vaivaisen kassakaapin vuoksi? Ja
_voinko_ minä sanoa, ennenkuin aika on sen näyttänyt, ettei tämä
sinun retkesi olisi saattanut muodostua paremmaksikin? Sellainen
kokemus vaikuttaa sekä hyvää että pahaa. Dollari on tarkalleen toisensa
kaltainen -- maailmassa niitä on lukemattomia: mutta ei yksikään Joe
ole minun Joeni kaltainen, eikä maailmassa ole ainoatakaan hänen
tilalleen asetettavaksi. Etkö nyt ymmärrä, Joe? Etkö käsitä
tarkotustani?

Herra Bronsonin ääni värähti, ja seuraavassa tuokiossa Joe nyyhkytti
sydän pakahtumaisillaan. Hän ei ollut koskaan ennen ymmärtänyt isäänsä,
ja tällöin hän tajusi, kuinka paljon tuskaa hän oli mahtanut tuottaa
isälle -- puhumattakaan äidistä ja siskosta. Mutta äskeiset neljä
järkyttävää päivää olivat opettaneet hänet näkemään maailman ja ihmiset
selvemmässä valossa, ja hän oli aina pystynyt pukemaan ajatuksensa
sanoiksi. Niinpä hän alkoi nyt puhua näistä asioista ja siitä, mitä oli
oppinut maailmalla -- kertoi, mitä johtopäätöksiä oli tehnyt
keskustellessaan Friskon pojan ja Ranskan Pekan kanssa ja nähdessään
_Peuran_ ja Puna-Nelsonin alapuolellaan kuohuvassa syvänteessä. Ja
herra Bronson kuunteli ja ymmärsi vuorostaan hänkin.

-- Mutta miten käy Friskon pojan, isä? Joe kysäisi loppuun
ennätettyään.

-- Hm, siinä pojassa näyttää olevan melko lailla lupaavia aineksia,
mikäli voi päättää sinun kuvauksestasi. -- Tällä kertaa herra Bronson
salasi silmäkulmansa vilkkeen. -- Ja minusta hän näyttää täysin
kykenevän pitämään huolta itsestään.

-- Isä? -- Joe ei saattanut uskoa korviaan.

-- Maltappas sen tähden! Hän on nyt oikeutettu saamaan puolet noista
luvatuista viidestä tuhannesta dollarista -- toinen puoli kuuluu
sinulle. Te kaksi pelastitte kassakaapin valtameren syvyyteen
vaipumasta, ja jos olisitte vain odottaneet hetkisen, niin olisimme
korottaneet palkintosummaa.

-- Oh! Joe alkoi ymmärtää. -- Osan siitä voi vallan helposti järjestää.
Minä en suostu ottamaan mitään. Mutta mitä toiseen puoleen tulee --
niin ei Friskon poikakaan juuri sellaista halua. Hän kaipaa ystäviä ja
-- ja -- vaikka ette sanonutkaan sitä, niin ne ovat kuitenkin
tärkeämpiä kuin raha, eikä niitä saa rahalla. Hän haluaa saada ystäviä
ja päästä sivistyksen tielle, ei hän välitä kahdesta ja puolesta
tuhannesta dollarista.

-- Eikö sinun mielestäsi olisi parasta antaa hänen itsensä valita?

-- Ei ollenkaan. Se asia on jo selvä.

-- Kuinka niin?

-- Näes, hän on päällikkö merellä, mutta minä maalla. Hän on nyt minun
komennettavanani.

-- Sinulla on kai sitten valta ajaa hänen asiaansa tässä tapauksessa.
No hyvä. Minä esitän sinulle erään ehdotuksen. Minä hoidan hänen
osuuttaan ja lupaudun maksamaan sen vaadittaessa. Muut asianne
järjestämme myöhemmin. Sitten hän pääsee toimistoomme koetteeksi --
sanokaamme vuoden ajaksi. Sinä voit ohjata hänen opintojaan, sillä olen
varma siitä, että tästä lähtien hoidat omat lukusi, tai myöskin voimme
lähettää hänet iltakouluun. Ja jos hän suoriutuu koeajastaan
kunniakkaasti, annan hänelle mahdollisuuden hankkia saman sivistyksen
kuin sinäkin. Kaikki riippuu hänestä itsestään. No niin, herra
asianajaja, mitä te sanotte holhokkianne koskevasta ehdotuksestani?

-- Suostun siihen heti paikalla.

Isä ja poika löivät kättä.

-- Ja entä mitä sinä aiot nyt tehdä, Joe?

-- Lähetän ensin sähkösanoman Friskon pojalle ja riennän sitten kotiin.

-- Odotappas hetkinen, kunnes olen soittanut San Andreakseen ja
ilmottanut hyvät uutisemme herra Tatelle -- tulen sitten sinun mukaasi.

-- Herra Willis, virkkoi herra Bronson heidän kulkiessaan toimiston
halki -- kassakaappimme on pelastettu, ja me otamme tänään lomaa joka
mies. Olkaa niin ystävällinen ja ilmottakaa konttoristeille, että he
saavat olla vapaina lopun päivää. Ja kuulkaappas -- hän huusi jälkeensä
hissiin astuessaan -- älkää vain unohtako juoksupoikaa!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Aavoilla ulapoilla" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.