Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Ylpeys ja ennakkoluulo
Author: Austen, Jane, 1775-1817
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Ylpeys ja ennakkoluulo" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



YLPEYS JA ENNAKKOLUULO

Kirj.

Jane Austen


Suom. ["Pride and Prejudice"] O. A. Joutsen


WSOY, Porvoo, 1922.



JANE AUSTEN (1775-1817)


Jane Austen on suomalaiselle lukijalle aivan outo kirjailijatar.
Sellaisena hän pysyi kotimaassaankin pitkän aikaa -- pientä mutta hyvin
merkitsevää ihailijapiiriä lukuunottamatta -- vaikka hänet nykyään
luetaankin Englannin klassikoihin ja mainitaan omalla rajoitetulla
alallaan saavuttamattomaksi.

Hänen elämänsä vaiheet ovat tuiki yksinkertaiset ja vähävaiheiset. Hän
oli "papin tytär" niinkuin Juhani Ahon Elli, mutta hänestä ei tullut
"papin rouvaa", sillä hän kuoli naimattomana 42-vuotiaana. Tuo elämä
kului ensin pienessä maalaispappilassa -- isällä oli hoidettavanaan
kaksikin seurakuntaa, mutta niiden jäsenluku ei noussut 300
suuremmaksi; sitten isän erottua virasta yhden poikansa hyväksi Bathin
vilkasliikkeisessä kylpyläkaupungissa ja vihdoin isän kuoltua, Janen
ollessa 30-vuotias, äidin ja nuorimpain siskojen kera jälleen pienessä
maalaiskodissa. Kirjallinen suoni lienee ollut perintöä äidin puolelta;
ainakin oli tämän setä, Theophilus Leigh, jonkin verran tunnettu
kuivana humoristina ja yli puolen vuosisataa erään Oxfordin yliopiston
"Collegen" rehtorina. Veljistä kohosi kaksi Englannin laivastossa
amiraalin arvoon.

Jo pienenä tyttönä sanotaan Jane Austenin kyhänneen leikillisiä
kertomuksia kotipiirinsä hauskutukseksi. Kaksikolmatta vuotiaana hän
rupesi kirjoittamaan ensimmäistä teostaan "Pride and Prejudice", joka
tässä tarjotaan suomalaiselle yleisölle. Sen nimenä oli alkuaan "First
Impressions" (Ensi vaikutelmia) ja se valmistui seuraavana vuonna.
Kustantaja, jolle isä tarjosi käsikirjoituksen luettavaksi, kieltäytyi
katsomastakaan siihen; ja kesti kokonaista 16 vuotta, ennenkuin teos
tuli julkaistuksi, sittenkuin tekijätär oli muilla teoksillaan
("Mansfield Park" ja "Emma", jotka kypsyneisyydessä on toisinaan
asetettu esikoisteoksen edelle, ynnä "Sense and Sensibility") oli
saavuttanut jonkin verran tunnustusta. Vielä nöyryyttävämmän kohtalon
sai osakseen v. 1803 valmistunut romaani "Northanger Abbey". Kustantaja
maksoi siitä mahtavan palkkion 10 puntaa (250 kultamarkkaa), mutta
arveli sillä tehneensä jo tarpeeksi ja lukitsi käsikirjoituksen
kaappiinsa, josta tekijättären veli vasta tämän kuoltua lunasti sen
takaisin ja toimitti julkisuuteen -- siis sama kohtalo mikä oli
aikaisemmin tullut Goldsmithin kuuluisalle "Wakefieldin kappalaiselle".
Toinen vasta tekijättären kuoleman jälkeen julaistu teos on
"Persuasion".

Hiljaisessa, vaikka silti ei ilottomassa kotielämässään Jane ei
kirjallisten harrastustensa ohella suinkaan laiminlyönyt naisellisia
taloustoimia; hän huolehti pikku perheen taloudesta, hoiteli äitiään ja
sisaruksiaan näiden ahkeraan sairastellessa, neuloi ja kutoi (hänen
kutomiaan kankaita suuresti ihailtiin), luki toisille ääneen joka ilta
ja ylläpiti laajaa kirjeenvaihtoa. Tuo entisaikain kirjeenvaihto olikin
aivan toista kuin mitä se nykyään on. Sanomalehtiä ja aikakauskirjoja
ilmestyi tuiki vähän ja hyvin harvoin; junia ei vielä ollut olemassa;
tuttavista elettiin paljon enemmän erillään kuin nykyisin; mutta
ahkeralla ja intiimillä kirjeenvaihdolla korvattiin yhdessäolon ja
suullisen ajatustenvaihdon puutetta. Sanomattakin on selvää, että
ahkera kirjeenvaihto etevien henkilöiden kanssa oli omiaan kypsyttämään
älyä ja henkevyyttä. Jane Austen tarkkasikin terävin silmin
ympäristöään, Englannin maaseudun silloista keskiluokkaa sen
jokapäiväisessä elämässä, ja löysi siitä hyvän pohjan draamalliselle ja
samalla humoristiselle kuvaamistaidolleen. Hänen terävä ja sympaattinen
katseensa keksi tuhansia mielenkiintoisia ja kernaasti leikillisesti
tajuttuja piirteitä tuossa näköjään sileässä ja tuiki jokapäiväisessä
ympäristössä; ja huomionsa hän piirteli niin elävästi ja vaikuttavasti,
ettei Englannin myöhemmässäkään kaunokirjallisuudessa ole tällä alalla
ollut hänen vertaistaan. Halveksien käyttäen romaaniensa kiihoittimena
silloin (ja jälkeenpäinkin) tavallisia intohimo- ja rikosjuonia hän
kävi hienon ivallisesti selvittämään maaseudun perhe- ja seuraelämän
jokapäiväisiä pieniä huvinäytelmiä, yhdistäen kuvauksensa
iroonillisuuteen ja todenperäisyyteen sattuvan draamallisen
kehitystaidon sekä ihmeen sujuvan, jopa sädehtivän proosatyylin, joka
tekee hänen kertomuksistaan mitä hauskinta ja mielenkiintoisinta
luettavaa.

Julkinen tunnustus tuli Jane Austenille vasta kauan hänen kuolemansa
jälkeen. Pienoinen piiri uskollisia ihailijoita muodostui aluksi hänen
harvalukuisten teostensa ympärille; mutta nepä olivatkin miehiä, joiden
nimi ja arvostelu painoi paljon -- Coleridge, Tennyson, Macaulay,
Walter Scott, Sidney Smith, Disraeli. Hänen varsinaisena "keksijänään"
mainitaan mahtava kirkonmies, Dublinin arkkipiispa tri Whately. --
_Disraeli_ (lordi Beaconsfield) sanoi lukeneensa romaanin "Ylpeys ja
ennakkoluulo" 17 kertaan ja joka kerta nauttineensa siitä yhä enemmän.
_Walter Scott_ kirjoitti 10 vuotta kirjailijattaren kuoleman jälkeen
"Päiväkirjaansa" hänestä seuraavan lausunnon: "Hänen kirjoitelmissaan
on totuudenmukaista kuvaamistaitoa, joka aina ihastuttaa minua -- hänen
kykynsä kehittää jokapäiväisen elämän sekavia vyyhtiä ja tunteita on
verraton ja käy paljon yli minun oman taitoni". _Macaulayn_ muistopuhe
v:lta 1858 kuuluu: "Jos minulla olisi tarpeeksi aineksia, niin
kirjoittaisin mielelläni pienen elämäkerrallisen kuvauksen tuosta
ihmeellisestä naisesta ja kokoisin siten varoja pystyttääkseni hänelle
muistomerkin Winchesterin tuomiokirkkoon" (jonne kirjailijatar on
haudattu). Sellainen muistomerkki -- koruakkuna -- sinne myöhemmin
saatiinkin.

Nykypäiväin lukija huomaa käsissään olevan yli satavuotisen
lemmentarinan hämmästyttävän "uudenaikaiseksi". Sankarin alummainen
"ylpeys" ja sankarittaren "ennakkoluulo" häntä kohtaan sulavat
elämysten hehkussa viimein olemattomiin. Kertomuksen keskushenkilö,
Elizabeth, ei ole ainoastaan persoonallisesti viehättävä kaikessa
tyttömäisessä viehkeydessään; hän on myöskin älyllisesti hurmaava.
Hänen sukkela henkensä, hänen horjumaton hyvätuulisuutensa, hänen
sattuvat sutkauksensa ja nasevat vastauksensa ja ennen kaikkea hänen
ihailtava itsehillintänsä takaavat hänelle alituisesti uusia
ihailijoita lukijain joukosta. Persoonallisten tuttavain todistuksesta
päättäen tekijätär löysi sankarittarensa alkutyypin -- omasta
kuvastimestaan; Eliza Bennet kävi kuin hansikas oman luojansa ylle. --
Muutkin henkilöt ovat varsin mielenkiintoisia. Kääntynyt ja
uudestasyntynyt Darcy, jäykän englantilaisen "gentlemanin" perikuva,
osoittautuu lopulta olevansa saavuttamansa onnen arvoinen. Verrattomia
tyyppejä ovat edelleen viisas ja vetelä kirjatoukka hra Bennet,
ahdasjärkinen hurskastelija hra Collins, säätykopeudesta pakahtuva Lady
Catherine de Bourgh; samoin alemmassa tasossa hullunkurisen typerä rva
Bennet, hyvänahkainen nousukas Sir William Lucas ja tämän älykäs tytär
Charlotte. Toinen lempivä pari, hra Bingley ja Jane Bennet, ovat
kaikessa harmittomuudessaan peräti rakastettavia ihmisiä. Teoksen
liukas "konna", kapteeni Wickham, on ainoa myönnytys, jonka
kirjailijatar on tehnyt aikansa juoniromaania suosivalle maulle.
Bennetin tyttöparvesta nuorimmat soisi lukija kenties näkevänsä
poisjätetyiksi.

"Minä toivon, etten koskaan tee naurunalaiseksi sitä, mikä elämässä on
viisasta ja hyvää. Mutta hullutukset ja höperyys, oikullisuus ja
epäjohdonmukaisuus minua _todella_ huvittavat, ja minä nauran niille,
missä niitä vain näen", antaa tekijätär Elizabethin kerran sanoa. --
Niissä sanoissa on tervettä järkeä. Toivomme, että meikäläinenkin
yleisö mielellään tutustuu tähän viisaaseen, vaatimattomaan ja
herttaiseen kirjailijattareen, joka eläessään ei ollut mikään kylmästi
järkeilevä "sinisukka", vaan todellinen nainen hienoja sormenpäitään
myöten.



1 LUKU.


Yleisesti on myönnetty todeksi, että hyvissä varoissa oleva naimaton
mies tarvitsee välttämättömästi rinnalleen vaimon.

Kuinka vähän sellaisen miehen omia tunteita ja mielipiteitä
tunnetaankin hänen ensi kertaa saapuessaan uuteen ympäristöön, niin on
edellä mainittu tosiasia niin kiinteästi juurtunut kaikkien kyseeseen
tulevain perheenäitien mieliin, että häntä pidetään oikeudenmukaisena
saaliina jollekin näiden tyttäristä.

"Rakas Bennet", sanoi tämän arvon herran puoliso miehelleen eräänä
päivänä, "oletko kuullut, että Netherfield Parkin kartano on vihdoinkin
saanut vuokraajan?"

Hra Bennet vastasi, ettei hän ollut kuullut.

"Mutta totta se sittenkin on", jatkoi hänen parempi puoliskonsa, "sillä
rouva Long oli vast'ikään täällä ja kertoi minulle koko jutun."

Hra Bennetillä ei ollut siihen mitään sanottavana.

"Etkö tahdo kuulla, kuka sen on vuokrannut?" huudahti hänen vaimonsa
kärsimättömänä.

"_Sinun_ tekee mielesi kertoa se minulle, enkä minä pane vastaan vaikka
kerrotkin."

Sekin niukka rohkaisu riitti avaamaan sanamyllyn.

"Niin, tiedäppäs, rakkaani, rouva Long sanoi, että Netherfieldiin
asettuu jokin hyvin varakas nuori mies, joka on kotoisin jostakin
Pohjois-Englannin puolelta; että tämä tuli maanantaina oikein
nelivaljakolla katsastamaan paikkaa ja ihastui siihen niin, että sopi
oitis asiat valmiiksi herra Morrisin kanssa; että hän muuttaa sinne
ennen Mikonpäivää, ja että joitakin hänen palvelijoitaan saapuu taloon
jo ensi viikon lopulla."

"Mikä hänen nimensä on?"

"Bingley."

"Naimisissa vai naimaton?"

"Oh, _naimaton_ toki, rakkaani, se vasta jotakin on! Naimaton nuori
mies, jolla on suuri omaisuus -- ainakin neljä tai viisituhatta
puntaa.[1] Siinäpä on meidän tytöille miettimistä!"

"Kuinka niin? Mitä se heitä liikuttaa?"

"Rakas Bennet", vastasi hänen vaimonsa, "kuinka sinä _saatatkaan_ olla
niin tylsä? Pitäisihän sinun arvata, että minä ajattelen naittaa niistä
jonkun hänelle."

"Siinäkö mielessä hän tänne asettuu?"

"Siinäkö mielessä? Hörönlöröä, kuinka sinä viitsitkään tuollaista
lörpötellä! Mutta onhan hyvin todennäköistä, että hän _saattaa_
rakastua johonkin heistä, ja senvuoksi pitää sinun käydä tervehtimässä
häntä kohta kun hän tulee tänne."

"En luule, että minulla on siihen tilaisuutta. Lähde itse tyttöjen
kanssa, tai voithan lähettää heidät yksinkin, mikä ehkä onkin parempi;
sillä kun sinä olet yhtä kaunis kuin kuka hyvänsä koko parvesta, voi
herra Bingley kenties iskeä silmänsä sinuun."

"Nyt sinä imartelet liiaksi minua, rakkaani. _Onhan_ minullakin
varmasti ollut kauniit päiväni, mutta nyt en kuvittele enää olevani
mitään erinomaista. Kun naisella on viisi täysikasvuista tytärtä, on
hänen jo aika heretä ajattelemasta omaa kauneuttaan."

"Siinä tapauksessa ei naiselle jää paljonkaan kauneutta, jota
kannattaisi ajatella."

"Mutta rakkaani, minähän puhunkin nyt siitä, että sinun täytyy todella
mennä tervehtimään herra Bingleytä, kun hän on muuttanut
naapuriksemme."

"Se on enemmän kuin mitä uskallan luvata, sen vakuutan."

"Mutta rakkaani, ajattelehan toki tyttäriäsi! Ajattelehan,
minkälaisille tuloille joku heistä voisi päästä. Sir William ja Lady
Lucas ovat päättäneet mennä sinne, mukamas vain sattumoilta; sillä
tiedäthän, etteivät he yleensä käy uusien tulokkaiden luona. Totta
tosiaan sinun täytyy mennä, sillä mahdotontahan on meidän naisten käydä
häntä tervehtimässä, jollet sinä käy ensiksi."

"Nyt saivartelet varmasti aivan liikoja. Olen vakuutettu, että herra
Bingley tulee hyvin iloiseksi vierailustasi; ja minä lähetän sinun
myötäsi kirjallisen vakuutuksen, että minun puolestani hän saa herran
nimessä naida kenen vain tahtoo meidän tyttäristämme; vaikka arvelenpa,
että minun on silloin lausuttava hyvä sana eritoten Lizzyn puolesta."

"Toivon, ettet tee mitään semmoista. Lizzy ei ole rahtuistakaan toisia
parempi; ja minä olen varma, ettei hän ole puoleksikaan niin kaunis
kuin Jane eikä puoleksikaan niin lahjakas kuin Mary eikä puoleksikaan
niin hyväluontoinen kuin Lydia. Mutta sinun pitää aina antaa _hänelle_
etusija toisten rinnalla."

"Toisissa ei olekaan paljon kehumisen arvoista", vastasi perheenisä;
"he ovat yhtä typeriä ja tietämättömiä kuin kaikki muutkin tytöt; mutta
Lizzyllä on sentään vähän terävämpi äly kuin sisarillaan."

"Bennet, kuinka sinä _saatatkaan_ herjata omia lapsiasi tuolla tavalla?
Sinulle on oikein iloa ärsyttää minua. Sinä et sääli yhtään minun
hermoparkojani."

"Nyt isket kiveen, rakkaani. Minä pidän sinun hermojasi suuressa
kunniassa. Ne ovat minun vanhoja tuttujani. Olen kuullut sinun vetoavan
niihin näiden kahdenkymmenen vuoden kuluessa ainakin kerran päivässä."

"Ah, sinä et tiedä, kuinka minä niistä kärsin."

"Mutta minä toivon, että sinä jaksat sen kestää ja elät vielä
nähdäksesi naapureinamme paljon muitakin nuoria miehiä, joilla on
neljäntuhannen punnan tulot vuodessa."

"Mitäpä hyötyä meille siitä on, vaikka niitä tulisi kaksikinkymmentä,
kun sinä et kuitenkaan tahdo käydä niitä tervehtimässä."

"Luota siihen, rakkaani, että jos niitä tulee kaksikymmentä, niin käyn
jok'ikisen luona."

Hra Bennetin luonnonlaatu oli siksi merkillinen sekoitus kärkevyyttä,
ivallisuutta, itsehillintää ja oikullisuutta, ettei kolmenkolmatta
vuodenkaan aviollinen kokemus riittänyt auttamaan hänen vaimoaan
luotaamaan sen pohjaa. Hänen _omasta_ luonteestaan oli paljon helpompi
päästä selville. Hän oli ymmärrykseltään sangen keskinkertainen,
jokseenkin oppimaton ja mielenpuuskiltaan hyvin epävakainen nainen. Kun
ei kaikki käynyt hänen päänsä jälkeen, valitteli hän hermojaan. Hänen
elämäntehtävänsä oli saada tyttärensä naimisiin; hänen elämänsä
sisältönä ja lohdutuksena vierailut ja juorut.



II LUKU.


Hra Bennet oli sittenkin kaikkein ensimmäisiä vierailijoita hra
Bingleyn luona. Hän oli koko ajan aikonut käydä siellä, vaikka olikin
viimeiseen saakka vakuuttanut vaimolleen päinvastaista; ja vasta
vierailupäivän illalla sai hänen vaimonsa aivan sattumoilta tietää
hänen käynnistään. Se sattui seuraavasti. Nähdessään toisen tyttärensä
koristelevan uutta hattua hän virkkoi tälle aivan äkkiä:

"Toivon herra Bingleyn pitävän siitä, Lizzy."

"Emmehän me tule tietämään, _mistä_ herra Bingley oikein pitää", sanoi
äiti moittivasti, "kun emme pääse vierailemaan hänen luonaan."

"Mutta sinähän unohdat, äiti", sanoi Elizabeth, "että me tapaamme hänet
vierasseuroissa, ja että rouva Long on luvannut esitellä hänet meille."

"En usko rouva Longin tekevän mitään sellaista. Hänellä on itsellään
kaksi sisarentytärtään huolehdittavana. Hän on itsekäs teeskentelijä
koko ihminen, enkä minä pane häneen suurtakaan arvoa."

"En minäkään", vakuutti hra Bennet; "ja minua ilahduttaa, ettet sinä
enää ollenkaan välitä hänen palveluksistaan."

Rva Bennetin mielestä ei kannattanut vastata moiseen puheeseen; mutta
kykenemättä hillitsemään harmiaan hän rupesi torumaan neljättä
tytärtään.

"Älä herran nimessä yskiä kakistele tuolla tapaa, Kitty! Sääli edes
vähäsen minun hermojani. Sinähän raastat ne ihan palasiksi."

"Kitty ei hoida oikein hienotunteisesti hänelle annettua yskimisen
lahjaa", huomautti hänen isänsä. "Hän voi ruveta yskimään aivan
sopimattomissakin tilaisuuksissa."

"En minä omaksi huvikseni yski", sanoi Kitty ärtyneesti. "Milloin sinä
menet ensi tanssiaisiisi, Lizzy?"

"Huomenna kahden viikon päästä."

"Ah, herrantähden, niinhän se onkin", huudahti hänen äitinsä, "eikä
rouva Long palaa kotia ennenkuin vasta tanssiaisten aattona; ja silloin
hänen käy mahdottomaksi esittää herra Bingley meille, kun ei vielä
itsekään tunne häntä."

"Silloin, rakkaani, voi sinulla olla etusija ystävättäresi rinnalla --
sinä voit esittää herra Bingleyn _hänelle_."

"Mahdotonta, rakas Bennet, aivan mahdotonta, kun en itsekään tunne koko
miestä. Kuinka sinä saatatkaan niin härnäillä minua?"

"Minä kunnioitan sinun varovaisuuttasi. Kaksiviikkoinen tuttavuus ei
tottakaan merkitse paljoa. Ketäpä miestä oppisi perinpohjin tuntemaan
toisen viikon loppuun mennessä? Mutta jos _me_ emme uskalla viljellä
hänen tuttavuuttaan, niin voi joku toinen uskaltaa, ja täytyyhän kaiken
kohtuuden nimessä myöntää rouva Longillekin tilaisuutta huolehtia
sisarentyttäristään. Ja siksipä, vaikka hän sydämellisyydessään
tarjoutuisikin esittelemään teidät, jonka tarjouksen sinä tietysti
hylkäät, tahdon minä itse ottaa sen huolen niskoilleni."

Tytöt tuijottivat suurin silmin isäänsä. Rva Bennet sanoi vain:
"Hörönlöröä!"

"Mitähän oikein tarkoitat tuolla voimakkaalla huudahduksellasi?" kysyi
hänen miehensä. "Onko sinusta nuoren herrasmiehen esitteleminen ja
kaikki siihen liittyvä mielen jännitys pelkkää hörönlöröä? _Siinä_
asiassa en voi olla oikein yhtä mieltä sinun kanssasi, rakkaani. Vai
mitä sinä sanot, Mary? -- sinä, jonka tunnen perin syvämietteiseksi
neitoseksi, joka luet isoja kirjoja ja teet niistä otteita."

Mary olisi tahtonut sanoa jotain hyvin viisasta, mutta ei tiennyt
kuinka sen sanoisi.

"Jättäkäämme siis Mary selvittämään ajatustensa juoksua", jatkoi hänen
isänsä, "ja palatkaamme jälleen herra Bingleyhin."

"Minä tulen kipeäksi koko herra Bingleystä!" huudahti hänen vaimonsa.

"_Tuopas_ pahoittaa mieltäni; mutta miksi et sanonut sitä minulle jo
ennen, rakkaani? Jospa olisin tuon jo aamulla tiennyt, niin en
tottakaan olisi käynyt tervehtimässä häntä. Tämähän nyt sattui
ohraisesti -- mutta kun onnettomuus kerran on tapahtunut ja minä olen
todellakin käynyt tutustumassa häneen, niin en luule enää mahdolliseksi
vältellä hänen tuttavuuttaan."

Naisten hämmästys oli aivan niin suuri kuin hän oli toivonutkin; rva
Bennetin ällistys kenties voitti tyttärienkin mielenliikutuksen --
vaikka hän sitten kun oli tointunut ensimmäisestä tunnemyrskystään,
rupesi selittämään, että tätä juuri hän oli koko ajan odottanutkin.

"Kuinka kiltisti siinä teitkään, rakas Bennet! Mutta tiesinhän minä,
että saisin sinut lopulta suostutetuksi. Olin varma, että rakastit
tyttäriäsi niin paljon, ettet laiminlöisi tehdä sellaista tuttavuutta.
Ah sentään, kuinka olenkaan mielissäni! Ja sellainen sukkela
päähänpisto sinulta, että menit sinne tänä aamuna hiiskumatta minulle
sanaakaan koko asiasta!"

"No niin, Kitty, nyt saat yskiä niin paljon kuin sinua haluttaa", sanoi
hra Bennet; ja sen sanottuaan hän lähti omalle puolelleen, väsyneenä
vaimonsa ylivuotavasta ihastelusta.

"Kuinka kelpo isä teillä onkaan, tytöt", jatkoi äiti aviollista
suitsutustaan oven sulkeuduttua. "En tiedä, kuinka oikein voisitte
palkita hänen hellyyttään -- ja minunkin huolenpitoani teistä, jos
siksi tulee. Meidän iällemme tultua ei ole niinkään hupaista, sen sanon
teille, saada uusia tuttavia jok'ikinen päivä; mutta teidän tähtenne me
kannamme vaikka mitä uhreja hyvänsä. Lydia, rakkaani, vaikka sinä
_oletkin_ nuorin kaikista, niin ennustanpa, että herra Bingley tanssii
sinun kanssasi ensi tanssiaisissa."

"Oh, en minä sitä pelkää", sanoi Lydia isotellen; "sillä vaikka
_olenkin_ nuorin, olen kaikista isoin."

Loppu-ilta kului pohtiessa kysymystä, milloin hra Bennetin uusi tuttava
mahdollisesti saapuisi vastavierailulle, ja päätellessä, milloin hänet
käskettäisiin päivällisille.



III LUKU.


Sittenkään eivät kaikki rva Bennetin ja hänen viiden tyttärensä kyselyt
saaneet puserretuksi hra Bennetiltä tyydyttävää kuvausta hänen uudesta
tuttavastaan. He ahdistelivat perheenisää monella tapaa; avoimilla
kysymyksillä, älykkäillä otaksumilla ja kavalilla epäilyillä;
mutta hän vältti liukkaasti kuin ankerias heidän taidokkaimmatkin
ansansa; ja vihdoin heidän oli pakko tyytyä toisen käden tiedonantoon
naapurinsa Lady Lucasin taholta, joka tunsi asian miehensä
välityksellä. Tämän arvon rouvan tiedoitus oli erittäin suotuisa. Sir
William oli hyvin mielistynyt uuteen naapuriin. Tämä oli aivan nuori,
ihmeen sievän näköinen, perin miellyttävä ja -- mikä oli kaikkein
parhainta -- hän aikoi saapua suuren seurueen kera ensi tanssiaisiin.
Voiko sen hauskempaa enää kuvitellakaan! Kun kerran mies piti
paljon tanssimisesta, voi hänen otaksua luiskahtavan helposti
rakastamiseenkin; ja sangen vilkkaita toiveita virisi monella taholla
hra Bingleyn sydämen valtaamiseen nähden.

"Jos minun on vain sallittu nähdä jokin tyttäristäni onnellisena
emäntänä Netherfieldissä", sanoi rva Bennet miehelleen, "ja kaikki
muutkin yhtä hyvissä naimisissa, niin enpä osaisi enää toivoa mitään
muuta."

Muutaman päivän perästä hra Bingley saapui vastaamaan hra Bennetin
vierailuun ja istui kymmenisen minuuttia tämän kanssa kirjastossa. Hän
oli toivonut saavansa nähdä vilauksen talon nuorista neitosistakin,
joiden kauneutta hän oli kuullut kehuttavan; mutta hänen sallittiin
nähdä ainoastaan heidän isänsä. Nuorilla neitosilla oli vähän enemmän
onnea, sillä he voivat yläkerran akkunasta todeta vieraan olevan puetun
siniseen takkiin ja ratsastavan mustalla hevosella.

Päivälliskutsu lähetettiin kohta perästä; ja rva Bennet suunnitteli jo
toimenpiteitä, jotka näyttäisivät hänen emännyyskykynsä sen parhailta
puolilta, kun tuli vastaus, joka murskasi kaikki toiveet. Hra Bingleyn
piti lähteä seuraavaksi päiväksi Lontooseen, joten hänen oli surukseen
pakko vastata kieltävästi imartelevaan kutsuun j.n.e. Rva Bennet oli
kerrassaan tyytymätön siihen käänteeseen. Hän ei voinut kuvitella, mikä
kumman kiire tuon miehen ajoi taas pääkaupunkiin, kohta kun hän oli
ennättänyt saapua Hertfordshireen; ja hän rupesi miltei pelkäämään,
että uuden tulokkaan tapana olikin vain lennellä paikasta toiseen eikä
aikomuksena lainkaan asettua pysyvästi Netherfieldiin, niinkuin
siveellinen maailmanjärjestys olisi vaatinut. Lady Lucas tyynnytti
hiukan hänen pelkoaan keksimällä aatteen, että vieras ehkä olikin
mennyt Lontooseen kerätäkseen sieltä paljon väkeä odotettuihin
tanssiaisiin, ja kohtapa kävikin huhu, että hra Bingley aikoi tuoda
mukanaan kaksitoista naista ja seitsemän herraa. Tyttöjä suretti
vierasten naisten suuri luku; mutta tanssiaisten aattona he
rauhoittuivat kuullessaan, että naisia oli tullut koko tusinan asemasta
ainoastaan puoli tusinaa, niistä viisi hra Bingleyn sisaria ja yksi
serkku. Ja kun vieras seurue sitten astui tanssisalin ovesta sisään, ei
siinä kaiken kaikkiaan ollutkaan viittä enempää: hra Bingley itse,
kaksi hänen sisartaan, niistä vanhemman mies ja eräs nuori herra.

Hra Bingley oli sangen hyvän ja arvokkaan näköinen; hänellä oli
miellyttävät kasvot ja maailmanmiehen sulava, teeskentelemätön
esiintymistapa. Hänen sisarensa olivat uljasryhtisiä kaunottaria. Hänen
langostaan, hra Hurstista, voi vain sanoa, että hän näytti hienolta
mieheltä; mutta hänen ystävänsä, hra Darcy, kiinnitti oitis koko salin
huomion uljaaseen ja kookkaaseen vartaloonsa, kauniihin kasvoihinsa,
ylhäiseen ryhtiinsä ja ennen kaikkea siihen salin kaikissa nurkissa
kohta kiertävään huhuun, että hänellä oli vuosituloja kymmenentuhatta
puntaa. Herrat sanoivat, että hän oli oikea loistonäyte miehisestä
miehestä; naisten supatteluista päättäen hän oli paljon kauniimpi itse
hra Bingleytäkin, ja puolen iltaa seurasi koko salin ihailu häntä,
kunnes hänen käytöksensä sitten yht'äkkiä riisti häneltä kerrassaan
yleisen suosion. Hänen keksittiin olevan aivan liiaksi ylpeä, mukamas
yläpuolella koko seurapiiriä ja sen tarjoamaa huvitusta; ja silloin ei
edes hänen suuri maakartanonsa jossain Derbyshiressä voinut pelastaa
häntä joutumasta arvostelluksi mitä vastenmielisimmäksi ja
epämiellyttävimmäksi veitikaksi, jota ei käynyt vertaaminenkaan hänen
ystäväänsä.

Hra Bingley oli oitis tehnyt saapuvilla olevien huomattavien
henkilöiden tuttavuutta; hän oli vilkas ja vapaa, oli mukana joka
tanssissa, harmitteli juhlan liian varhaista päättymistä ja puhelipa
panevansa itsekin toimeen tanssiaiset Netherfieldissä. Sellaiset
miellyttävät ominaisuudet puhuivat itse tarpeeksi puolestaan. Mikä
vastakohta hänen ja hänen ystävänsä välillä! Hra Darcy tanssi
ainoastaan kerran rva Hurstin ja kerran nti Bingleyn kanssa, kieltäytyi
tulemasta esitellyksi kellekään muulle naiselle ja vietti lopun iltaa
kävellen ympäri salia ja vaihtaen sanan tai pari jonkun oman seurueensa
jäsenen kanssa. Hänen luonteenominaisuutensa luettiin salissa kuin
avoimesta kirjasta. Hän oli tosiaankin kaikkein koppavin, kaikkein
epämiellyttävin mies koko maailmassa, ja jok'ikinen toivoi, ettei häntä
tarvitsisi täällä enää koskaan nähdä. Kaikkein tuimin oli rva Bennetin
äkeys, sillä tämän arvon rouvan ylimalkaista harmia vielä terästi tuon
kelvottoman miehen kehno käyttäytyminen hänen omaa tytärtään kohtaan.

Elizabeth Bennetin oli täytynyt kavaljeerien käsittämättömän hupsuuden
takia "koristaa seinää" kahden tanssin ajan; ja tällöin oli hra Darcy
sattunut seisomaan niin lähellä neitoa, että tämä voi kuulla hänen ja
hra Bingleyn välisen keskustelun, viimemainitun tultua vaatimaan
ystäväänsä mukaan tanssimaan.

"Tulehan nyt sinäkin, Darcy, minun täytyy saada nähdä sinunkin pyörivän
lattialla. Minua harmittaa nähdä sinun jurottelevan tuolla tavoin
itseksesi kuin mikäkin pölkky. Sinä viihdyt paljon paremmin kun itsekin
tanssit."

"En totisesti viihdykään. Tiedäthän kuinka inhoon tanssimista, jollei
toverinani ole jokin aivan läheinen tuttava. Mutta tällaisessa oudossa
karjassa pyörähteleminen on aivan vastoin luontoani. Sisaresi ovat jo
lattialla, eikä koko salissa ole ainuttakaan muuta naista, jonka kanssa
voisin seurustella tuntematta kidutuspenkin tuskia."

"Minä en vain tahtoisi olla tuollainen jöröpää kuin sinä", huudahti
Bingley, "en vaikka perisin siitä kuningaskunnan! Kautta kunniani, enpä
luule koskaan eläissäni tavanneeni niin paljon hauskoja tyttöjä yhdessä
kuin täällä tänä iltana; ja monet heistä ovat, kuten itsekin voit nähdä,
erinomaisen sieviä."

"_Sinä_ tanssit äsken ainoan kauniin tytön kanssa mitä täällä on",
sanoi hra Darcy, katsellen vanhinta Bennetin neideistä.

"Ah -- hän on todellakin ihanin tyttö, jota koskaan olen pidellyt
käsivarrellani! Mutta tuolla aivan sinun takanasi istuu yksi hänen
sisaristaan, joka on myöskin hyvin sievä ja varmasti sangen
miellyttäväkin. Annahan kun pyydän tanssitoverini esittelemään sinut
hänelle."

"Ketä sinä tarkoitat?" ja kääntyen ympäri katsahti ylpeä nuori mies
välinpitämättömästi Elizabethiin, mutta tokaisi sitten hartioitaan
kohauttaen. "Mukiinmenevä, mutta ei tarpeeksi sievä _minua_
houkutellakseen; enkä minä ole muuten tällä kertaa sillä päällä, että
kävisin lohduttelemaan neitosia, joita toiset miehet hyljeksivät. Teet
paremmin kun palaat tanssitoverisi pariin nauttimaan hänen hymyistään,
sillä minun kanssani haaskaat aikaasi aivan hukkaan."

Hra Bingley noudatti hänen neuvoaan. Hra Darcy jatkoi kävelyään, ja
Elizabeth katseli hänen jälkeensä silmin, jotka eivät kuvastaneet
kovinkaan ystävällisiä tunteita. Hän kertoi kuitenkin koko jutun
ilkamoiden ystävättärilleen; sillä hänellä oli vilkas, leikkisä
mielenlaatu, joka helposti keksi hullunkurisia piirteitä
harmillisissakin tilanteissa.

Ilta kului muuten koko perheeltä sangen rattoisasti. Rva Bennet oli
nähnyt vanhimman tyttärensä saavan suurta ihailua Netherfieldin
vierasseurueen taholta. Hra Bingley oli tanssinut Janen kanssa
kahdesti, ja hänen sisarensa olivat lausuneet tälle kohteliaisuuksia.
Jane riemuitsi voitostaan yhtä paljon kuin äitinsäkin, vaikka
levollisemmalla mielellä. Elizabeth nautti sisarensa mielihyvästä. Mary
oli kuullut nti Bingleyn kiittävän häntä koko seudun somimmaksi
tytöksi; ja Catherinen ja Lydian ei ollut tarvinnut kertaakaan kaivata
tanssikavaljeereja, mikä heille vielä oli tanssi-illan pääilo. Kaikki
palasivat siis tyytyväisin mielin kotia Longbourniin ja tapasivat hra
Bennetin vielä ylhäällä. Saatuaan kirjan käteensä ei perheenpää
välittänyt ajan menosta; ja tällä kertaa hän oli koko lailla utelias
kuulemaan juhla-illasta, jota hänen perheensä jäsenet olivat odotelleet
niin sykähdyttävin toivein. Hän oli oikeastaan toivonut, että hänen
vaimonsa uuteen naapuriin kiinnittämät toiveet olisivat osoittautuneet
pettäviksi harhakuviksi, mutta pianpa hän huomasi saavansa kuulla aivan
toiseen suuntaan käyvän selostuksen.

"Ah sentään, rakas Bennet", puuskahti hänen arvoisa puolisonsa
astuessaan huohottaen sisään, "et arvaakaan kuinka hauska ilta meillä
on ollut! Toivoisin, että sinäkin olisit ollut siellä mukana. Janea
ihailtiin niin, ettei paremmasta apua. _Jok'ikinen_ ihmetteli, kuinka
suloiselta hän näytti; ja hra Bingleystä hän oli kerrassaan
ihastuttava, ja hänpä tanssikin kahdesti tyttäremme kanssa. Aattelehan
_sitä_, rakkaani -- hän tanssi kahdesti hänen kanssaan! Jane olikin
ainoa tyttö koko salissa, jota hän tanssitti kahteen kertaan. Kaikkein
ensiksi hän pyysi neiti Lucasia. Minua niin harmitti nähdä hänen
tanssivan tuon tytön kanssa; mutta keksinpä kohta, ettei hän ihaillut
tätä ollenkaan -- eihän häntä kukaan voikaan ihailla, se on tietty; ja
sitten hän tuntui tulevan aivan haltioihinsa nähdessään meidän Janemme
pyörivän lattialla. Heti hän tiedustelemaan, kuka se tyttö oli, ja
esityttämään itsensä hänelle, kerran hän tanssi neiti Kingin kanssa, ja
neljännen kerran Maria Lucasin kanssa, ja viidennen jälleen meidän
Janen kanssa, ja kuudennen meidän Lizzyn kanssa, ja katriljin..."

"Jos hänellä olisi ollut hituistakaan sääliä _minun_ hermojani
kohtaan", huudahti hänen miehensä kärsimättömästi, "niin hän ei olisi
tanssinut puoleksikaan niin paljon! Älä Herran nimessä luettele minulle
enää hänen tanssitettaviaan. Oh, oh -- kunpa siltä keikarilta olisi
nilkka nyrjähtänyt jo ensi tanssissa!"

"Ah, mitä nyt, rakkaani? Minä puolestani oikein mielistyin häneen",
jatkoi hänen aviosiippansa ylistysvirttään. "Hän on niin ihmeen hyvän
näköinen nuori mies! Ja hänen sisarensa olivat ihastuttavia. Enpä vielä
eläissäni ole nähnyt mitään niin hienoa kuin heidän tanssipukunsa. Olen
varma, että pitsi rouva Hurstin hameessa..."

Jälleen hänen täytyi keskeyttää. Hra Bennet kieltäytyi kivenkovaan
kuulemasta enää sanaakaan koko hienoudesta. Siksipä hänen vaimonsa oli
pakko vaihtaa puheenaihetta, ja hän kuvasi sangen katkerasti ja jonkin
verran liioitellen hra Darcyn tyrmistyttävää töykeyttä.

"Mutta sen voin vakuuttaa sinulle", hän lisäsi, "ettei Lizzy kärsinyt
suurtakaan tappiota joutuessaan _tuon_ miehen ylenkatseen alaiseksi;
sillä totta tosiaan hän on mitä inhoittavin ja karkeatapaisin junkkari,
joka ei miellyttänyt sitten niin ketään. Niin ylpeä ja nokka pystyssä
mukamas, ettei häntä kehdannut edes katsellakaan! Käveli ja tepasteli,
tepasteli ja käveli vain ympärinsä, luulotellen jotakin olevansa! Ei
edes sen näköinen, että olisi viitsinyt tanssia hänen kanssaan! Kunpa
sinä olisit ollut siellä antamassa hänelle pisteleviä sukkeluuksiasi.
Minä sitä miestä oikein inhoan!"



IV LUKU.


Kun Jane ja Elizabeth olivat jääneet kahdenkesken, niin edellinen, joka
siihen asti oli ollut vaitelias hra Bingleyn suhteen, rupesi
tunnustamaan sisarelleen, kuinka suuresti hän ihaili tätä nuorta
miestä.

"Hän on aivan sellainen kuin nuoren miehen pitääkin olla: järkevä,
hyväluontoinen ja vilkas, enkä ole koskaan nähnyt kenenkään osaavan
käyttäytyä niin hyvin! Hän on niin luonnollinen ja saanut ilmeisesti
erinomaisen kasvatuksen."

"Hän on myöskin kauniin näköinen", sanoi Elizabeth, "jota nuoren miehen
myöskin pitäisi olla, mikäli mahdollista. Hän on siis joka suhteessa
täydellinen."

"Minä tulin niin hirveästi mieliini, kun hän pyysi minut toisen kerran
kanssaan tanssimaan. Niin suurta kohteliaisuutta en olisi osannut
odottaakaan."

"Etköhän vain? _Minä_ ainakin odotin sitä. Mutta siinä suhteessa me
olemmekin niin erilaiset. _Sinä_ joudut kohteliaisuuksista aina
ymmälle, mutta _minä_ en milloinkaan. Mikä olisi voinut ollakaan sen
luonnollisempaa, kuin että hän pyysi sinua uudelleen? Eihän hän voinut
olla huomaamatta, että sinä olit ainakin viisi kertaa kauniimpi kuin
kukaan muu nainen koko salissa. Ei siis kannata liiaksi kiitellä hänen
kohteliaisuuttaan. No niin, hän on varmastikin sangen miellyttävä, ja
minun puolestani sinä saat pitää hänestä. Olethan ennen pitänyt paljon
kömpelömmistäkin ihmisistä."

"Mutta, rakas Lizzy!"

"No, tiedäthän itsekin, että sinulla on taipumus pitää ihmisistä
yleensä. Sinä et koskaan näe vikoja kenessäkään. Koko maailma on sinun
silmissäsi niin hyvä ja miellyttävä. En ole koskaan kuullut sinun
sanovan pahaa sanaa yhdestäkään ihmisolennosta."

"En tahtoisi mielelläni arvostella ketään liian hätiköivästi; mutta
yleensähän minä aina puhun mitä ajattelenkin."

"Sen tiedän, rakkaani; ja _sehän_ se juuri ihmetyttääkin minua. Niin
järkevä kuin _sinä olet_, ja kuitenkin niin vilpittömän sokea toisten
hullutuksien ja typeryyksien suhteen! Vilpittömyyden hyve on kyllä
sangen yleinen; kenpä kieltäisi tahtovansa kernaasti olla kaikessa
vilpitön! Mutta ollapa vilpitön aivan luonnollisesti ja ilman vastaavan
hyödyn toivoa -- suodattaa joka ihmisen luonteesta kaikki mahdollinen
hyvä näkyviin ja kirkastaa se vieläkin paremmaksi ja ummistaa silmänsä
pahoille puolille -- kas, siihen vain sinä yksin pystyt! Ja
sittenhän sinä pidät tuon miehen sisaristakin, eikö totta? Heidän
käyttäytymisensä ei kuitenkaan ollut yhtä sulavan luonnollista kuin
hänen."

"Ei ollutkaan, ainakaan ensi alussa, mutta kun antautuu heidän kanssaan
puheisiin, niin ovat he koko miellyttäviä ihmisiä. Neiti Bingley tulee
asumaan veljensä luona ja hoitamaan hänen talouttaan; ja erehtyisinpä
suuresti, jollemme saa hänestä hyvin hauskaa naapuria."

Elizabeth kuunteli vaieten, mutta ei lainkaan vakuutettuna. Vierasten
naisten käytös tanssi-iltana ei suinkaan ollut tarkoitettukaan
voittamaan ympäristön mieliä heidän puolelleen; ja ollen sukkelampi
tekemään havaintoja ja vähemmän mukautuvainen kuin sisarensa sekä
varustettu terävällä arvostelukyvyllä, jota älykäs liehittelykään ei
kyennyt samentamaan, oli hänellä sangen vähän halua hyväksyä heidät
ilman muuta. Totta kyllä, että he olivat hienoja naisia, eivät suinkaan
säästeliäitä osoittamaan hyväluontoisuutta, milloin he sitä todella
tunsivat ja suvaitsivat näyttää; mutta sittenkin ylpeitä ja
itseluuloisia. He olivat sangen sievän näköisiä; olivat saaneet
kasvatuksensa eräässä Lontoon parhaassa yksityisessä naisopistossa;
olivat kumpikin perineet vanhemmiltaan kaksikymmentä tuhatta puntaa,
mutta tottuneet kuluttamaan vuodessa enemmän kuin korkonsa
seurustellessaan ylhäisissä seurapiireissä; ja kaiken tuon nojalla he
luulivat olevansa joka suhteessa oikeutetut ajattelemaan itsestään
pelkkää hyvää ja katselemaan toisia yli olkainsa. He kuuluivat erääseen
Pohjois-Englannin vanhaan mahtisukuun, mikä seikka heillä pysyi
paremmin muistissa kuin se tosiasia, että heidän isänsä oli koonnut
varallisuutensa kauppakeinotteluilla.

Hra Bingley oli perinyt isältään lähes satatuhatta puntaa, ja isä oli
ollut aikeissa ostaa maatilan ja muodostaa siitä sukukartanon, mutta
oli kuollut ennen aikeensa toteutumista. Hra Bingleyllä oli myöskin
sama aikomus, ja joskus hän oli jo suunnitellut, mihin kreivikuntaan[2]
asettuisi; mutta kun hänen nyt oli onnistunut vuokrata itselleen kelpo
talo ja siihen kuuluva tila ja maatalous, niin arvelivat monetkin,
jotka parhaiten tunsivat hänen keveän ja mukavuutta rakastavan
luonteensa, että hän hyvinkin pesiytyisi koko loppuiäkseen
Netherfieldiin ja jättäisi oman tilan ostohommat seuraavan sukupolven
asiaksi.

Hänen sisarensa hoputtivat ahkerasti häntä hankkimaan itselleen oman
kartanon ja asettumaan vakituisesti maalaisherraksi; mutta vaikka hän
nyt ainakin toistaiseksi oli vain vuokrannut sellaisen, ei nti Bingley
ollut suinkaan haluton emännöimään siinä, eikä myöskään rva Hurst,
jonka aviomiehellä oli enemmän rakkautta hienoon elämään kuin varoja
sen ylläpitämiseen, ollut sen haluttomampi pitämään veljensä taloa
omana kotinaan, milloin asianhaarat tekivät sen suotavaksi. Hra Bingley
oli vasta kaksi vuotta ollut aikamiesten kirjoissa,[3] kun häntä
kehoitettiin katsastamaan Netherfield Housea. Hän katsastikin sitä
puolituntisen ulkoa ja sisältä; talon asema ja loistohuoneet
miellyttivät häntä, omistajan ylistelyt tyydyttivät häntä, ja
vuokrasopimus kirjoitettiin oitis.

Hänen ja Darcyn välillä vallitsi vankka ystävyys, vaikka heidän
luonteensa olivatkin hyvin erilaiset. Darcya miellytti Bingleyn
avomielisyys, hilpeys ja mukautuvaisuus, vaikka nuo ominaisuudet
olivatkin mitä suurimpia vastakohtia hänen omilleen, joihin hän ei
suinkaan tuntunut olevan tyytymätön. Bingley puolestaan luotti mitä
lujimmin ystävänsä teräväsilmäisyyteen ja varmaan arvostelukykyyn.
Tietysti syrjäinenkin huomasi, että Darcy oli johtava luonne tässä
ystävyyssuhteessa. Bingley ei suinkaan ollut typerä; mutta Darcy oli
häntä älykkäämpi. Hän oli yhdellä haavaa ylpeä, hillitty ja oikullinen;
ja vaikka hän esiintyikin sujuvatapaisena maailmanmiehenä, ei hänen
sävynsä ollut omiaan taivuttamaan toisten mieliä hänen puoleensa. Siinä
suhteessa oli ystävä häntä paljon edellä. Missä hyvänsä Bingley
näyttäytyikin, tiesi hän sydänten kohta avautuvan hänelle; Darcy
sitävastoin oli alituisena loukkauskivenä ja pahennuksen kalliona
lähiympäristölleen.

Se erilainen sävy, jolla ystävykset perästäpäin puhelivat Merytonin
tanssiaisista, oli hyvin kuvaava heidän luonteilleen. Bingley ei ollut
vielä ikänään tavannut niin hauskoja ihmisiä ja niin kauniita tyttöjä
kuin siellä; jokainen oli ollut mitä herttaisin ja huomaavaisin häntä
kohtaan; muodollisuudesta ja jäykkyydestä ei ollut näkynyt merkkiäkään;
hän oli oitis tuntenut olevansa salissa kuin kotonaan; ja mitä
nimenomaan nti Bennetiin tulee, niin ei hän voinut kuvitella taivaan
enkeliäkään sen hurmaavammaksi kuin tämä tyttö oli. Darcy sitävastoin
oli nähnyt vain rykelmän ihmisiä, joiden kauneutta ja hienotapaisuutta
ei juuri kannattanut kehua; ei yksikään niistä ollut herättänyt
hänessä niin vähäisintäkään mielenkiintoa; ja huomaavaisuutta ja
miellyttäväisyyttä hän ei ollut kokenut kenenkään taholta. Nti Bennetin
hän myönsi sieväksi, mutta väitti tämän hymyilevän liikaa.

Rva Hurst ja hänen sisarensa myönsivät tuon seikan todeksi; mutta siitä
huolimatta he ihailivat Janea ja pitivät hänestä, sanoen hänen olevan
kerrassaan suloinen tyttö, johon kannatti enemmänkin tutustua. Nti
Bennet oli siis perheneuvostossa tunnustettu suloiseksi tytöksi; ja
sellaisen tunnustuksen turvin oli velimies oikeutettu ajattelemaan
hänestä mitä parhaaksi näki.



V LUKU.


Lyhyen kävelymatkan päässä Longbournista asui muuan perhe, jonka kanssa
Bennetin väki oli läheisessä ystävyyssuhteessa. Sir William Lucas oli
varhaisemmin pitänyt kauppaa Merytonissa ja hankkinut melkoisen
varallisuuden sekä saavuttanut ritariarvon pitämällä kaupungin mayorina
ollessaan puheen kuninkaalle.[4] Tuo arvo oli kenties noussut
asianomaiselle vähän päähän. Häntä oli ruvennut inhoittamaan
kauppapuotinsa ja talonsa pienessä kauppalassa; ja hyljäten molemmat
hän oli muuttanut perheineen erääseen Merytonista mailin[5] päässä
olevaan maataloon, joka siitä lähtien sai nimekseen Lucas Lodge. Siellä
hän sai täysin määrin nauttia uudesta arvostaan ja liiketointen enää
häiritsemättä omistautua yksinomaan osoittamaan suopeaa kohteliaisuutta
koko maailmalle. Sillä vaikka arvonsa paisuttikin hänen rintaansa, ei
se silti tehnyt häntä turhan pöyhkeäksi, päinvastoin hän oli pelkkää
huomaavaisuutta kaikkia ihmisiä kohtaan. Ollen luonnostaankin suopea,
ystävällinen ja palvelevainen, oli hän, käytyään hovissa esittäytymässä
hallitsijalleen, muuttunut kerrassaan kohteliaaksi maailmanmieheksi.

Lady Lucas oli hyväluontoinen nainen eikä liialla älyllä pilattu, joten
hän oli täysin omiaan löytämään armon rva Bennetin silmissä. Heillä oli
useita lapsia. Vanhin niistä, järkevä ja sukkela seitsenkolmattavuotias
Charlotte, oli Elizabethin paras ystävä.

Päivän selvää oli, että Lucasin ja Bennetin neitosten täytyi päästä
yhdessä vaihtamaan mielipiteitä tanssiaisillan johdosta; ja varahin
seuraavana aamuna ilmestyi ensinmainittu Longbourniin kuulemaan ja
kertomaan.

"_Te_ aloitte illan hyvin, Charlotte", sanoi rva Bennet, voittaen
kohteliaana emäntänä katkeruutensa, "_Teidät_ hra Bingley kaikkein
ensiksi pyysi tanssiin."

"Niin kyllä; mutta hän näytti pitävän toista tanssitettavaansa
parempana."

"Oo, te tarkoitatte Janea, arvaan mä, koska herra Bingley tanssi hänen
kanssaan kahdesti. Varmastikin hän _näytti_ tavallaan ihailevan Janea
-- totta tosiaan luulen hänen _todella_ ihailleenkin -- kuulin jotain
semmoista -- mutta en tiedä mitään tarkkaan -- jotakin mitä herra
Robinson lienee maininnut."

"Ehkä te tarkoitatte sitä, mitä satuin kuulemaan herra Bingleyn ja
herra Robinsonin puhelevan keskenään; enkö jo eilen illalla
maininnutkin teille siitä? Herra Robinson kysyi häneltä, mitä hän piti
meidän seurastamme Merytonissa, ja eikö hänestäkin siellä ollut koolla
oikein paljon kauniita naisia, ja _ketä_ niistä hän puolestaan arveli
kaikkein kauneimmaksi. Ja hän vastasi suoraa päätä viimeiseen
kysymykseen: ah, neiti Bennet tietenkin, siitä ei voi olla eri mieltä."

"Voi minun päiviäni! Hm, olihan tuo tosiaankin suoraa puhetta -- tuntuu
melkein siltä kuin -- mutta kukapa sen tietää, saattaa hyvästikin
kaikki käydä ihan tyhjäänkin."

"_Minun_ kuulemani kannatti paremminkin panna mieleensä kuin _sinun_,
Eliza", jatkoi Charlotte Lucas. "Herra Darcya ei ole niin hauska
kuunnella kuin hänen ystävätään, vai mitä? Eliza parka -- ollappa vain
juuri _mukiin_ menevä!"

"Pyydän, ettette enää pane Lizzyä harmittelemaan tuon miehen
sopimattoman käyttäytymisen takia, sillä hän se sitten vasta on
kerrassaan epämiellyttävä mies, ja onneton se tyttö, josta hän rupeisi
pitämään. Rva Long kertoi istuneensa eilen illalla puoli tuntia aivan
hänen vieressään, ilman että tuo pölkky avasi edes kertaakaan
suutansa."

"Oletko varma siitä, äiti? Etköhän vähän erehtyne?" sanoi Jane. "Minä
näin omin silmin herra Darcyn puhuvan hänelle."

"Niin, siksi että rouva Long kysyi häneltä, mitä hän piti
Netherfieldistä, ja silloin hän ei tietenkään voinut olla vastaamatta;
mutta hän näytti samalla kovin ärtyneeltä, kun hänelle oli rohjettu
lainkaan puhua."

"Neiti Bingley kertoi minulle", jatkoi Jane, "ettei hän muulloinkaan
puhu paljon, paitsi kaikkein läheisinten ystäväinsä parissa; ja
_silloin_ hän saattaa olla oikein rakastettava."

"Sitä en hevillä usko, rakkaani. Jos hän tosiaan voi olla niin
rakastettava, niin miksi hän ei puhellut rouva Longinkin kanssa? Mutta
arvaanpa hyvin, mistä se johtui; jokainen sanoo, että hän on niin
hirveän ylpeä; ja minä arvaan hänen kuulleen, ettei rouva Longin
kannata pitää omia vaunuja, ja että hän oli tullut tanssiaisiinkin
vuokrahevosella."

"En minä sitä sure, ettei hän puhellutkaan rouva Longin kanssa", sanoi
nti Lucas; "mutta kernaasti olisin suonut hänen tanssivan Elizan
kanssa."

"Toisen kerran, Lizzy", sanoi äiti, "en sinun sijastasi lähtisi
tanssimaan _hänen_ kanssaan, vaikka hän pyytäisikin."

"Sen kyllä uskon, äiti, ja olen aivan varma, ettet _sinä_ koskaan
joudukaan kiusaukseen tanssia hänen kanssaan."

"Hänen ylpeytensä", sanoi nti Lucas, "ei loukkaa _minua_ niin paljon
kuin monien toisten ylpeys, koska siihen on puolustavia asianhaaroja.
Eihän ole ihmettä, että niin kaunis nuori mies, sukuisin arvokkaasta
vanhasta perheestä, rikas ja omistava kaikki elämän edut, ajattelee
itsestään suurta. Jos minun sallitaan niin sanoa, väittäisin, että
hänellä on _syytä_ olla ylpeä."

"Tuo on hyvin totta", virkkoi Elizabeth, "ja minä voisin helposti antaa
anteeksi_ hänen _ylpeytensä, jollei hän olisi loukannut _minun_
ylpeyttäni."

"Ylpeys", huomautti Mary, joka kernaasti mahtaili syvällisillä
mielipiteillään, "on luullakseni sangen yleinen heikkous. Ainakin
päättäen kaikesta siitä, mitä olen lukenut, arvelen sen olevan sangen
yleisen; ihmisluonto on erityisen herkkä kallistumaan siihen, ja suurin
osa meistä on taipuvainen hellittelemään erikoisesti omahyväisyyden
tunnetta kymmenien muiden, todellisten tai kuviteltujen luulojen
rinnalla. Turhamaisuus ja ylpeys ovat eri asioita, vaikka noita sanoja
usein käytetään samankäsitteisinä. Ihminen voi olla ylpeä olematta
silti turhamainen. Itse ylpeys kohdistuu enemmänkin siihen, mitä me
itse ajattelemme itsestämme; turhamaisuus jälleen siihen, mitä soisimme
toisten ajattelevan meistä."

"Jos minä olisin niin rikas kuin herra Darcy", huudahti nuori
Lucas-vesa, joka oli tullut sisariensa kanssa, "niin en välittäisi
viittä penniä koko ylpeydestäni. Pitäisin silloin kokonaisen lauman
kettukoiria ja joisin pullon viiniä joka päivä."

"Silloin sinä joisit paljon enemmän kuin sinulle on terveellistä",
sanoi rva Bennet, "ja jos olisit minun silmäini alla, niin minä
pitäisin pullot kauniisti poissa näkyvistäsi."

Poika kinasi vastaan, ettei se vain niinkään kävisi päinsä; rouva
Bennet vakuutti, että kävisipä hyvinkin; ja siihen väittelyyn päättyi
naapurien vierailu.



VI LUKU.


Longbournin naiset kävivät kohta tervehtimässä Netherfieldin naisväkeä.
Vierailuun vastattiin heti kuten tulikin. Nti Bennetin sulava käytös
saavutti yhä enemmän rva Hurstin ja nti Bingleyn suosiota; ja vaikka
äiti huomattiin oitis mahdottomaksi ja nuoremmat sisaret kerrassaan
mitättömiksi, niin pidettiin kahden vanhimman suhteen mahdollisena,
että _heidän_ kanssaan ehkä kannatti jatkaa tuttavuutta. Janessa tämä
huomaavaisuus tietenkin herätti mitä suurinta mielihyvää, mutta
Elizabethin mielestä vierasten käytös oli edelleenkin ylen pöyhkeä,
yksinpä sisartakin kohtaan, eikä hän voinut ruveta pitämään heistä; ja
arvatenkin oli heidän alentuvaiseen sävyynsä Janea kohtaan aiheena
heidän veljensä ilmeinen ja jatkuva ihailu. Sillä se oli jokaiselle
selvää, että hra Bingley _todella_ ihaili Janea, missä he vain
tapasivat toisensa. Ja yhtä ilmeistä oli, että Jane puolestaan antautui
alttiisti tämän ihailun esineeksi ja olipa todenteossa rakastuakin
ihailijaansa; mutta sisarta rauhoitti ajatus, ettei maailma ehkä ollut
yhtä kerkeä keksimään tuon tunnevyyhdin selviämistä, koska Janella oli
väkevän tunneherkkyyden ohella hillitty mielenmalttikin ja alati yhtä
sulava ja siloinen esiintymistapa, jotka ominaisuudet voivat varjella
häntä uteliaiden epäluuloilta. Tästä seikasta Elizabeth mainitsi
ystävättärelleen nti Lucasille.

"Ehkä hänen täytyykin, jos hän vain saa tarpeeksi nähdä mielitiettyään.
Mutta vaikka Bingley ja Jane tapaavatkin toisensa jotenkin usein, ei
heidän ole sallittu olla montakaan hetkeä toistensa seurassa; ja kun he
aina tapaavat toisensa suuressa seurassa, jossa on miehiä ja naisia
sekaisin, on heidän mahdoton päästä joka kerta toistensa kanssa
puheisiin. Janen pitäisi senvuoksi koettaa käyttää hyväkseen jokaista
puolituntista, jolloin hänen onnistuu kääntää Bingleyn huomio
puoleensa. Jos hän on aivan varma tästä, niin on hänen sitten helppo
rakastua häneen niin monesti kuin vain tahtoo."

"Sinun suunnitelmasi on sangen hyvä", vastasi Elizabeth, "jos ei olisi
muusta kysymys kuin joutumisesta hyviin naimisiin; ja jos minä olisin
päättänyt hankkia itselleni rikkaan miehen -- tai millaisen miehen
hyvänsä -- niin varmastikin menettelisin sen mukaan. Mutta Jane ei
tunne sillä tapaa; hänellä ei ole mitään järkeilevää tarkoitusperää.
Nyt hän ei voi vielä olla varma edes oman kiintymyksensä kiihkeydestä
eikä sen mahdollisuudesta. Hänhän on tuntenut herra Bingleyn vasta
parin viikon ajan. Hän tanssi tämän kanssa kahdesti Merytonissa; kerran
hän näki hänet hänen omassa kodissaan lyhyenä aamuhetkenä; ja sitten he
ovat istuneet neljästi samassa päivällispöydässä. Eihän tuo toki vielä
riitä, jotta hän senkautta olisi päässyt täyteen selvyyteen miehen
luonteesta."

"Ei, niinkuin sinä sen esität. Jos he olisivat vain _syöneet_ yhdessä,
niin olisi Jane oppinut tietämään ainoastaan sen, onko tuolla miehellä
hyvä ruokahalu vai ei; mutta sinunhan pitää muistaa, että he ovat
viettäneet yhdessä neljä iltaa -- ja neljänä iltana näkee ja oppii jo
koko paljon."

"Niin kyllä; noina neljänä iltana he ovat oppineet tietämään, mikä
korttipeli toiselta käy sujuvammin; mutta mitä tulee luonteiden
luotaamiseen, niin en usko paljonkaan paljastuneen asianomaisille."

"No niin", päätti Charlotte viisastelun; "minä toivon Janelle onnea
kaikesta sydämestäni; ja jospa he jo huomispäivänä menisivät naimisiin,
niin luulisin, että hänellä olisi yhtä hyvät takeet onnellisuudestaan
kuin tutkittuaan tulevan miehensä luonnetta kokonaisen vuosikauden.
Onnellisuus avioliitossa on kokonaan sattuman kauppaa. Vaikka kumpikin
puoliso tuntisi edeltäpäin toistensa mielenlaadun ja taipumukset yhtä
hyvin kuin viisi sormeaan, tahi vaikkapa he olisivat alussa jokseenkin
toistensa kaltaiset, niin se ei takaa niin rahduistakaan heidän
onnellisuuttansa. Kumpikin kehittyy sitten perästäpäin eri tavalla ja
eri määrässä; ja parempi on aina, että tuntee niin vähän kuin suinkin
sen ihmisen vikoja, jonka kanssa saa viettää koko elämänsä yhdessä."

"Sinä koetat saada minut nauramaan, Charlotte, mutta tiedäthän, ettei
tuo ole tervettä ajattelua, ja ettet itse ikinä menettelisi sillä
tapaa."

Tarkatessaan hra Bingleyn käyttäytymistä sisartaan kohtaan Elizabeth ei
osannut aavistaakaan, että hänestä itsestään oli tulemassa jonkin
verran mielenkiintoisen tarkkaamisen esine Bingleyn ystävän silmissä.
Hra Darcy oli ensi katseella tuskin tunnustanut häntä edes
sieväksikään; tanssiaisissa hän oli ilman vähintäkään ihailua
silmäillyt hänen puoleensa, ja kun he seuraavan kerran tapasivat
toisensa, katseli mies neitoa kylmästi kuin ottaakseen hänestä mittaa.
Mutta annappa olla -- kohta kun hän oli selittänyt itselleen ja
ystävälleen, että tytöllä oli tuskin ainuttakaan kaunista piirrettä
kasvoissaan, oli hän huomaavinaan tavatonta älykkäisyyttä noiden
tummien silmäin lämpimässä hohteessa. Tuohon keksintöön liittyi kohta
toisiakin yhtä masentavia. Vaikka hänen arvosteleva silmänsä oli
äkännyt useamman kuin yhden hairahduksen täydellisestä kauneusviivasta
tytön vartalossa, oli hänen pakko myöntää itselleen, että vartalo
kokonaisuudessaan oli sittenkin aika sorja ja soma. Ja vaikka hän
totesi, ettei tyttö osannut noudattaa suuren maailman tapoja, kiehtoi
tämän leikkisän ketterä käytös hänen mieltään vasten hänen tahtoaankin.
Kaikesta tuosta ei Elizabethilla ollut aavistustakaan; hänelle tuo mies
vain oli kaikkien inhoama olio, jonka suurin synti kuitenkin oli, että
oli kieltäytynyt tanssimasta hänen kanssaan hänen rumien kasvojensa
vuoksi.

Darcy yllätti itsensä toivomasta, että pääsisi paremmin tuntemaan tuota
tyttöä; ja odotellessaan pääsevänsä itse puheisiin hänen kanssaan
rupesi hän tarkkaamaan hänen seurusteluaan toisten kanssa. Mutta tuopa
ei jäänyt Elizabethin terävältä silmältä huomaamatta. Tämä sattui
suuressa illanvietossa Sir William Lucasin luona.

"Mitähän herra Darcy tarkoittanee", sanoi Elizabeth Charlottelle, "kun
äsken seisoi vieressäni ja kuunteli haasteluani eversti Forsterin
kanssa?"

"Siihen kysymykseen herra Darcy yksin voi vastata."

"Mutta jos hän tekee sillä tapaa vielä kerran, niin minä annan hänen
tietää, mitä siitä ajattelen. Hänellä on aina niin ivallinen katse; ja
jollen ala itsekin käydä julkeaksi, niin luulenpa, että rupean
pelkäämään häntä."

Kun hra Darcy kohta sen jälkeen lähestyi heitä, kuitenkaan näyttämättä
aikovan antautua puhelemaan heidän kanssaan, kielsi nti Lucas jyrkästi
ystävätärtään toteuttamasta aiettaan. Varoituksesta oli oitis
seurauksena, että Elizabeth kääntyi tulijaan päin ja sanoi:

"Enkö minä teistäkin, herra Darcy, äsken puhunut oikein mainiosti, kun
kiusasin eversti Forsteria panemaan toimeen tanssiaiset Merytonissa?"

"Tosiaankin sangen ponnekkaasti -- mutta sepä olikin aihe, joka aina
panee pontta naisiin."

"Te olette kovin ankara meitä kohtaan."

"Nyt on _sinun_ vuorosi tulla kiusatuksi", sanoi nti Lucas. "Nyt minä
menen avaamaan pianon, Eliza, ja sinä tiedät mitä siitä seuraa."

"Sinä olet todellakin merkillinen ystävä! -- Aina kiusaamassa minua
soittamaan ja laulamaan jos jonkinlaisten ihmisten korville! Jos minun
turhamaisuuteni kallistuisi musiikkiin, niin en todellakaan istuisi
pianon ääreen tietäessäni kuulijaini joukossa olevan sellaisia, jotka
ovat tietysti tottuneet kaikkein parhainten soittajain esityksiin." Nti
Lucasin yhä kiusatessa hän kuitenkin myöntyi: "No, olkoon menneeksi --
jos täytyy, niin täytyy." Ja katsahtaen merkitsevästi hra Darcyyn hän
lisäsi: "Tunnette kai vanhan hyvän sananlaskun: Pidätä henkeäsi, jotta
jaksat puhaltaa puuroosi -- siksipä minunkin täytyy nyt lakata
puhelemasta jaksaakseni laulaa."

Hän soitti ja lauloi miellyttävästi, vaikkei suinkaan mestarillisesti.
Parin laulun perästä, ja ennenkuin hän ennätti edes vastata monien
pyytelyihin toisteluista, lykkäsi hänet kiivaasti soittokoneen äärestä
sisarensa Mary, joka luonnollisesti -- ollen joka suhteessa perheen
ainoa täydellinen vesa -- oli innokas näyttämään hänkin taitoaan ja
niittämään kunniaa.

Marylla ei ollut kykyä eikä taitoa -- ja vaikka turhamaisuus oli
antanut hänelle tarmoa ahkeraan harjoittelemiseen, oli se myöskin
antanut hänelle perin vaateliaan ja itseluuloisen esitystavan, joka
olisi ollut haitaksi etevämmällekin kyvylle. Elizabethin korutonta
esitystä oli kuultu paljon suuremmalla nautinnolla, vaikka hän ei ollut
soittanut puoleksikaan niin taidokkaasti; ja taottuaan loppuun pitkän
pianokonsertin voi Mary olla tyytyväinen, kun voi ostaa itselleen
kiitollisia kättentaputuksia irlantilaisilla ja skottilaisilla
kansantanssisävelmillä, joiden mukaan hänen nuoremmat sisarensa,
Lucasin lapset ja pari kolme nuorta upseeria kävivät kohta pyörimään.

Hra Darcy seisoi syrjässä hyvin tyytymättömänä sellaiseen
illanviettotapaan, joka teki kaiken puhelun mahdottomaksi -- eikä hänen
mielialansa suinkaan parantunut, kun hänen vieressään seisova Sir
William nykäisi häntä kylkeen ja huomautti leveästi hymyillen:

"Tämäpä vasta somaa huvia nuorille, eikö totta, herra Darcy? Ei tanssin
voittanutta! Minun mielestäni sen pitäisi olla hienojen seurapiirien
kaikkein parhaita huvituksia, vai mitä arvelette?"

"Varmastikin, herrani; ja samalla on sillä sekin etu, että se on
maailman kaikkein vähimmänkin hienostuneiden seurapiirien huvitus --
jokainen villi raakalainenkin kykenee heittelemään sääriään."

Sir William vain hymyili. "Teidän ystävänne tanssii mainiosti", hän
jatkoi hetken äänettömyyden perästä, nähdessään Bingleyn hilpeästi
pyörivän tanssijain piirissä; "ja arvaanpa, että itsekin olette siinä
taidossa mestari, herra Darcy."

"Näitte kai sitten minun tanssivan Merytonissa, herrani?"

"Näin tosiaankin, ja sitäkös oli nautinto katsella. Taidatte usein
tanssia St. James'issa?"[6]

"En koskaan herrani."

"Ettekö ajattele, että se olisi sopiva kunnianosoitus sille pyhälle
paikalle?"

"Sitä kunniaa en kernaasti osoita millekään paikalle, mikäli vain voin
välttää."

"Teillä on kai oma talo Lontoossa, arvaan mä?" jatkoi hyväntahtoinen
isäntä kammahtamatta toisen töykeydestä.

Hra Darcy kumarsi.

"Minäkin olen vähin ajatellut asettua pääkaupunkiin, sillä liikun
mielihyvin ylhäisessä maailmassa, mutta en ole oikein varma, sopiiko
Lontoon ilma hyvin Lady Lucasille."

Hän vaikeni odottaen vastausta, jota hänen vieraansa ei kuitenkaan
näyttänyt olevan halukas antamaan. Nähdessään Elizabethin silloin
lähestyvän heitä kohti sai isäntä ylivoimaisen kohteliaisuuden puuskan
ja luikkasi huoneen poikki häntä kohti:

"Kiltti Eliza neiti, miksi ette ole mukana tanssimassa? Herra Darcy,
sallikaa minun esittää teille tämä nuori neiti erittäin miellyttävänä
tanssitoverina. Olen varma, ettette voi kieltäytyä tanssimasta, kun
tällainen sulotar odottaa teitä." Ja tarttuen Elizabethin käteen hän
yritti kurottaa sen hra Darcylle, joka -- vaikka ylen ällistyneenä, --
ei näyttänyt lainkaan haluttomalta tarttumaan siihen, jollei neitonen
olisi äkkiä nykäissyt kätensä pois ja sanonut hiukan harmistuneena:

"Minua ei laisinkaan haluta tanssia, Sir William. Ettehän vain luule
minun tulleen tännepäin kerjätäkseni itselleni tanssittajaa?"

Vakavan kohteliaasti aneli hra Darcy kunniaa saada viedä hänet
lattialle, mutta turhaan. Elizabeth pysyi jyrkkänä kiellossaan, eikä
Sir Williaminkaan onnistunut houkuttelullaan kääntää hänen mieltänsä.

"Te liihoittelette niin suloisesti tanssin pyörteissä, neiti Eliza,
että on oikein julmaa kun kiellätte minulta huvin nähdä teitä. Ja
vaikka tanssi ei yleensä ole tälle herralle mieleen, niin uskon hänen
kernaasti uhrautuvan meidän hyväksemme puolituntiseksi."

"Herra Darcy onkin aina ylen kohtelias", virkkoi Elizabeth hymyillen.

"Niin onkin, kuinkas muuten; mutta, rakas neiti Eliza, kukapa ei
joutuisikaan kiusaukseen olla kohtelias saadessaan sellaisen
tanssitoverin?"

Elizabeth hymähti katkerasti ja kääntyi poispäin. Hänen vastarintansa
ei näyttänyt kovinkaan pahoittaneen tanssiin pyytelijää, ja tämä
ajatteli jonkin verran suosiollisemmin itsepäisestä neitosesta, kun nti
Bingley havahdutti hänet aatoksistaan:

Hra Darcy kuunteli aivan välinpitämättömästi toisen lepertelyä; ja
nähdessään hänen välinpitämättömyytensä arvasi nti Bingley aseman
pelastetuksi ja jatkoi yhä rohkeammin naljailuaan.



VII LUKU.


Hra Bennetin omaisuutena oli miltei yksinomaan maatila, josta hän sai
kahdentuhannen punnan vuositulot. Kovaksi onneksi hänen tyttärilleen
tuli tila miesperillisten puutteessa sukumääräysten mukaan siirtymään
eräälle etäiselle sukulaiselle; ja heidän äitinsä omaisuus ei,
vaikkakin se hänelle itselleen oli ollut koko suurenmoinen, paljoakaan
merkinnyt hänen miehensä taloudenpidossa. Hänen isänsä oli ollut
asianajaja Merytonissa ja jättänyt tyttärelleen perinnöksi neljätuhatta
puntaa.

Hänen sisarensa oli joutunut naimisiin isän entiselle kirjurille hra
Philipsille, joka jatkoi isän asianajoliikettä, ja toisen sisaren
miehellä oli sievänlainen kauppatoimi Lontoossa.

Longbournin kylä oli vain mailin päässä Merytonista -- siis sangen
mukava jalkamatka talon nuorille neitosille, joita houkutteli siellä
käymään kolmesti tai neljästi viikossa halu tervehtiä tätiä ja
samalla poiketa kadun toisella puolella olevaan muotikauppaan.
Perheen nuorimmat, Catherine ja Lydia, olivat erikoisen ahkeria
kaupunkivieraita. Ollen sisariaan paljon lapsellisemmat he paremman
huvin puutteessa lähtivät kävelemään Merytoniin ja hankkimaan sieltä
terveellistä puheenaihetta ikäviksi iltahetkiksi. Ja niin vähän
jännittäviä kuin tavalliset maalaiskaupppala-uutiset olivatkin, saivat
he tädiltään sentään kuulla yhtä ja toista. Tähän aikaan he varsinkin
tulivat ladatuiksi täyteen iloisia uutisia erään miliisirykmentin[7]
saapumisesta naapuristoon; sen piti jäädä tänne koko talveksi, ja
päämaja tuli olemaan Merytonissa.

Eipä siis ihmettä, että Bennetin neidit olivat nykyään ahkeria vieraita
rva Philipsin luona. Joka päivä he saivat kuulla jotain uutta upseerien
nimistä ja perhesuhteista. Näiden majoituspaikatkaan eivät pysyneet
enää valtiosalaisuutena, ja ennenpitkää neitoset pääsivät tekemään
upseerien tuttavuuttakin. Hra Philips kävi kaikkien upseerien luona
pikku liikeasiain vuoksi, ja siitäkös aukeni hänen vaimonsa
sisarentyttärille arvaamaton auvon lähde. He eivät enää puhelleetkaan
mistään muusta kuin upseereista; ja yksinpä hra Bingleynkin suuri
rikkaus, jonka mainitseminen oli yhä edelleenkin salvata hengen heidän
äidiltään, oli tyttärien silmissä aivan mitätön seikka verrattuna
upseerikunnan loistoon ja kunniaan.

Kuunneltuaan kerran aamiaispöydässä nuorimpien tyttäriensä loppumatonta
lavertelua tästä päivänkysymyksestä huomautti hra Bennet hyvin
kylmästi:

"Tuosta suunpieksämisestä voin päätellä, että te molemmat olette
hupsuimmat tytöt koko maassa. Jotain sellaista olen jo vähin
epäillytkin, mutta nyt olen siitä täysin varma."

Catherine mykistyi harmistuneena sanattomaksi; mutta aivan
häiriytymättä jatkoi Lydia kuvailuaan kapteeni Carterin miehekkäästä
mallikelpoisuudesta ja sanoi toivovansa vielä tänään tavata hänet,
ennenkuin arvon kapteeni huomisaamulla lähti Lontooseen.

"Sinä todella hämmästytät minua, rakkaani", torui rva Bennet miestään,
"kun olet niin kerkeä päättelemään omia tyttöjäsi typeriksi. Jos minä
tuollaista ajattelisin kenenkä hyvänsä lapsista, niin säästäisin toki
omia lapsiani."

"Jos lapseni ovat typeriä, niin täytyy minun silti säilyttää oma
järkevyyteni."

"Niin kai -- mutta nepä sattuvatkin olemaan kaikkityyni varsin
älykkäitä."

"Ainoastaan tässä asiassa meidän mielipiteemme eivät valitettavasti käy
yhteen. Olin toivonut, että niin olisi käynyt missä pikku seikassa
hyvänsä, mutta nyt minun täytyy jyrkästi pysyä kiini kannassani, että
molemmat nuorimmat tyttäremme ovat erinomaisen hupsuja."

"Mutta rakas Bennet, ethän voi odottaakaan, että tuollaiset nuoret
tytöt olisivat vielä yhtä järkeviä kuin heidän isänsä ja äitinsä. Kun
he ovat kerran tulleet meidän iällemme, niin olen varma, etteivät he
piittaa upseereista sen enempää kuin mekään. Muistanpa vielä hyvin sen
ajan, jolloin itsekin panin paljon arvoa punatakeille[8] -- ja
tottakin, yhä vieläkin hellin sydämessäni sellaista. Ja jos mikä nuori
ja pulska eversti, jolla on viiden- tai kuudentuhannen punnan
vuositulot, tulisi kosimaan jotain tytärtäni, niin enpä tosiaankaan
panisi vastaan -- ja kuulehan, minusta näytti eversti Forster
univormussaan kovin sievältä toissailtana Sir Williamin illanvietossa."

"Äiti", huudahti Lydia, "täti sanoi, etteivät eversti Forster ja
kapteeni Carter enää käykään niin ahkeraan neiti Watsonin luona kuin
ensi alussa tänne tultuaan; täti näkee heidän nykyään hyvin usein
seisoskelevan Clarken kirjastossa."

Ennenkuin rva Bennet ennätti vastata, astui perheen arkihuoneeseen
liveripukuinen lakeija tuoden Netherfieldistä nti Bennetille[9]
osoitetun kirjeen, jääden odottamaan vastausta. Rva Bennetin silmät
säihkyivät iloisesta odotuksesta, ja tyttärensä lukiessa hän ei
malttanut hillitä kärsimättömyyttään.

"Kerrohan, Jane, keltä se on? Mistä siinä puhutaan? Mitä herra
Bingleyllä on sinulle sanottavana? Oi voi, Jane, jouduhan toki
kertomaan meille, pidä kiirettä, rakkaani!"

"Se on neiti Bingleyltä", sanoi Jane ja luki sitten kirjeen ääneen.

    "_Rakas ystävä_. -- Jollette te armahda Louisaa ja minua tulemalla
    tänään syömään päivällistä meidän kanssamme, niin pelkään meidän
    molempain tulevan toistemme ikivihollisiksi; sillä eihän kaksi
    naista voi istua jöröttää koko päivää kahdenkesken joutumatta
    lopulta ilmiriitaan keskenään. Tulkaa oitis kun saatte tämän lapun
    käsiinne. Veljeni ja toiset herrat syövät ulkona upseerien
    seurassa. -- Ikuisesti teidän harras Caroline Bingley."

"Upseerien kanssa!" huudahti Lydia. "Kuinka ihmeellä ei täti meille
_tuosta_ maininnut?"

"Syövät ulkona!" toisti rva Bennet, "sepä sattui onnettomasti."

"Saanko lähteä vaunuilla?" kysyi Jane.

"Ei, rakkaani, parempi on että lähdet ratsain, sillä kohta näyttää
tulevan sade, ja silloin on sinun jäätävä sinne yöksi."

"Tuo olisi tosiaankin hyvä suunnitelma", huomautti Elizabeth, "jos vain
olet varma, etteivät ne tarjoudu tuomaan häntä kotia omilla
vaunuillaan."

"Ei siitä pelkoa, sillä herrat lähtevät tietysti herra Bingleyn
vaunuilla Merytoniin, eikä Hursteilla ole hevosia omiin vaunuihinsa."

"Minä lähtisin sittenkin paljon mieluummin vaunuilla."

"Mutta rakkaani, eihän isäsi voi antaa hevosiaan, siitä olen varma.
Niitä tarvitaan pellolla, eikö totta, Bennet?"

"Niitä tarvittaisiin pellolla paljon enemmän kuin teidän ajeluiltanne
yleensä riittää."

Isä pysyi jäykkänä kiellossaan, joten Janen oli lähdettävä ratsain; ja
äiti katseli ulko-ovelta hänen lähtöään, sydän täynnä iloisia
aavistuksia lähestyvän rajuilman johdosta. Hän ei pettynytkään
toivossaan; sillä Jane ei ollut ennättänyt vielä pitkällekään, kun
alkoi sataa kuin saavista kaataen. Hänen sisarensa hätäilivät hänen
tähtensä, mutta äiti oli ihastuksissaan. Sadetta jatkui taukoamatta
koko illan. Varmastikaan ei Jane palaisi yöksi kotiin.

"Sepä oli kerrassaan oiva ajatus minulta!" ihasteli rva Bennet moneen
kertaan, aivan kuin olisi sade tullut hänen tilauksestaan. Mutta
seuraavana aamuna hänen ihastuksensa kuitenkin kylmeni melkoisesti, kun
kohta aamiaispöydästä noustua Netherfieldin lakeija ilmestyi jälleen
taloon tuoden Elizabethille seuraavan kirjelapun:

    "_Rakkahin Lizzy_. -- Olen tänä aamuna hyvin huonovointinen ja
    arvaan vilustuneeni kastuessani eilen läpimäräksi. Hellät
    ystävättäreni täällä eivät tahdo kuulla puhuttavankaan, että
    palaisin kotia ennenkuin tunnen itseni paremmaksi. He vaativat
    myöskin herra Jonesia kutsuttavaksi tänne -- -- älä siis säikähdä,
    jos saat kuulla hänen käyneen minua katsomassa -- ja eikähän minua
    muu juuri vaivaakaan kuin päänsärky ja käheys. -- Sinun j.n.e."

"No niin, rakkaani", virkkoi hra Bennet, Elizabethin luettua kirjeen
ääneen, "jos siis tyttäresi sattuisi sairastumaan pahastikin --
vaikkapa hän kuolisikin -- niin onhan toki lohdutuksenasi, että tuo
kaikki tapahtui sinun toimestasi ja herra Bingleytä pyydystääksesi."

"Oh -- en minä ollenkaan pelkää hänen kuolevan. Eivät ihmiset kohta
kuolla kuukahda pienestä kylmettymisestä. Ja kyllä siellä hänestä
pidetään hyvää huolta. Niin kauan kuin hän viipyy siellä, on kaikki
oikein hyvin. Minä lähtisin itse katsomaan häntä, jos vain saisin
hevoset vaunujen eteen."

Elizabeth, joka oli hyvin hädissään sisarensa tilasta, päätti lähteä
ilman vaunujakin; ja kun hän ei ollut mikään ratsastajatar, täytyi
hänen lähteä jalkaisin. Mutta hänen aikeensa kohtasi vastustusta.

"Kuinka sinä saatatkaan olla niin typerä", huudahti hänen äitinsä --
"ettäs ajatteletkaan kävellä tällaisella kurasäällä! Sinua ei hirviäisi
kukaan katsellakaan perille päästyäsi."

"Jane kyllä hirviäisi nähdä minut -- muuta en pyydäkään."

"Onko se hieno viittaus minulle, Lizzy", sanoi hänen isänsä, "että
lähettäisin hakemaan hevoset?"

"Ei, ei lainkaan. Minua ei kävely peloita ollenkaan. Matka ei merkitse
mitään, kun on asiata mennä; eikähän sinne ole pitemmältä kuin kolme
mailia. Minä kerkiän kyllä päivälliseksi takaisin."

"Minä ihailen sinun tarmokasta hyväntahtoisuuttasi", huomautti perheen
"valo" Mary, "mutta jokaisen tunteen ailahduksen pitäisi minun
mielestäni sopeutua yhteen teon järkevyyden kanssa, ja kaiken
voimanponnistuksen vastata tarkoitettua tulosta."

"Me lähdemme Merytoniin asti sinua saattamaan", sanoivat Catherine ja
Lydia, jotka olivat supatelleet ahkerasti keskenään. Elizabeth suostui
heidän tarjoukseensa, ja sisarukset lähtivät kohta matkaan.

"Jos pidämme joutua", sanoi Lydia heidän astuessaan, "niin ehkä
ennätämme nähdä kapteeni Carterin, ennenkuin hän lähtee."

Merytoniin tultua pieni seurue jakautui; nuorimmat sisarukset
poikkesivat erään upseerin rouvan luo, ja Elizabeth lähti yksinään
jatkamaan matkaa, astellen rivakasti sänkipeltojen poikki, kiiveten
kiviaitojen ja hypähtäen lätäköiden yli kärsimättömässä innossaan,
saapuen vihdoin talon edustalle nilkat hyvin väsyneinä, kengät ja sukat
kuraisina ja kasvot punoittavina tiukasta kulusta.

Hänet johdettiin sisään ruokasaliin, missä koko seura, Janea
lukuunottamatta, oli koolla aamiaispöydässä ja missä hänen lokainen
ulkoasunsa herätti suurta ällistystä. Rva Hurstista ja nti Bingleystä
tuntui miltei uskomattomalta, että hän oli aivan yksin kulkenut kolme
mailia sellaisella kelillä ja ainoastaan sisartaan nähdäkseen. Ja
Elizabeth voi olla varma, että hän sen kautta oli joutunut noiden arvon
naisten ylenkatseen alaiseksi. He ottivat kuitenkin hänet hyvin
kohteliaasti vastaan ja heidän veljensä sävyssä oli enemmänkin kuin
pelkkää kohteliaisuutta -- siinä oli mielihyvää ja hellyyttä. Hra Darcy
sanoi hyvin vähän, ja hra Hurst istui tuppisuuna. Edellisen mielessä
kamppaili ihastus neitosen terveestä ihonväristä ja epäilys, oikeuttiko
sisaren satunnainen pahoinvointi tätä yksin uskaltamaan niin
seikkailurikkaalle matkalle. Jälkimmäinen ajatteli yksinomaan
aamiaistaan.

Hätäisiin kysymyksiinsä Janen tilasta Elizabeth ei saanut oikein
mieluisia vastauksia. Nti Bennet oli nukkunut huonosti, ja vaikka hän
nyt olikin ylhäällä, oli hänessä siksi paljon kuumetta, ettei hän
saanut lähteä huoneestaan. Elizabeth oli iloinen, kun hän sentään pääsi
oitis häntä katsomaan; sillä Jane, jota vain pelko omaistensa
säikäyttämisestä oli estänyt kirjeessään toivomasta sellaista
vierailua, oli hyvin ihastunut hänen tulostaan. Hän ei kuitenkaan
jaksanut paljon puhella; ja kun nti Bingley jätti heidät kahdenkesken,
voi hän ainoastaan tulkita ihastustaan ja kiitollisuuttaan nauttimansa
hellän kohtelun johdosta. Elizabeth autteli häntä äänettömästi.

Aamiaispöydästä noustuaan talon naiset palasivat heidän luokseen; ja
silloin rupesi Elizabethkin pitämään heistä, nähdessään kuinka hellästi
ja huolellisesti he hoitelivat Janea. Apteekkarikin saapui; tutkittuaan
potilaan hän sanoi hänen kovasti kylmettyneen, niinkuin oli
arvellutkin, ja kehoitti häntä käymään uudestaan vuoteeseen, luvaten
lähettää joitakin lääkkeitä. Neuvoa noudatettiinkin oitis, sillä
kuumeoireet lisääntyivät ja sairaan päätä pakotti kovasti. Elizabeth ei
poistunut hetkeksikään sisarensa vierestä, eivätkä talon naisetkaan
olleet sieltä usein poissa; herrat vuorostaan lähtivät ulos, kun eivät
voineet olla miksikään avuksi.

Kun kello löi kolme, tunsi Elizabeth, että hänen täytyi lähteä,
ja hän sanoi sen sangen vastenmielisesti. Nti Bingley tarjoutui
lähettämään hänet kotia vaunuilla, mutta silloin hätäytyi Jane niin
kiihkeästi heidän eroamisestaan, että nti Bingleyn täytyi vaihtaa
vaunutarjouksensa pyynnöksi, että hän jäisi vielä toistaiseksi
Netherfieldiin. Elizabeth suostui mitä kiitollisimmin ja palvelija
lähetettiin oitis Longbourniin ilmoittamaan kotolaisille hänen
jäämisestään ja noutamaan hänelle vaatteita.



VIII LUKU.


Kello viideltä talon naiset vetäytyivät omalle puolelleen pukeutumaan,
ja puoli seitsemältä tultiin Elizabethia kutsumaan päivälliselle.
Kohteliaisiin tiedusteluihin sisarensa tilasta -- ja tällöin
Elizabethia nimenomaan ilahdutti havaita, että hra Bingley oli kaikkein
huolestunein kyselijä -- hänellä ei ollut paljon hyvää vastattavana.
Jane ei ainakaan ollut yhtään parempi. Sen kuultuaan talon naiset
vakuuttivat kolmeen tai neljään kertaan, kuinka tuo uutinen heitä
suretti, kuinka ikävää heistä oli vilustua ja kuinka suuresti heitä
inhoitti ajatellakaan joutuvansa kipeiksi -- ja siihen heidän surunsa
Janesta sitten loppuikin. Tuo merkillinen käytös -- että he Janen
edessä näyttäytyivät helliksi ystäviksi ja selän takana jokseenkin
välinpitämättömiksi -- palautti Elizabethille hänen aikaisemman nurjan
käsityksensä heistä.

Heidän veljensä sen sijaan oli ainoa perheenjäsen, jota kohtaan
hän tunsi jonkinmoista mieltymystä. Nuoren miehen hätä Janen
sairastumisesta oli ilmeinen ja vilpitön, ja Janen sisarelle hän
osoitti imartelevaa huomaavaisuutta, joka esti tätä tuntemasta olevansa
talossa vieras tungeksija, jollaisena toisten kylmä välinpitämättömyys
oli alussa saattanut häntä pitämään itseänsä. Naiset olivat syventyneet
keskustelemaan hra Darcyn kanssa, ja hra Hurst, joka istui Elizabethin
pöytätoverina, tuntui elävän ainoastaan syödäkseen, juodakseen ja
korttia lyödäkseen; ja huomattuaan vierustoverinsa pitävän
yksinkertaista keittoa parempana kuin herkullista ranskalaista
muhennosta, vaikeni hän kokonaan puhumattomaksi.

Pöydästä noustua palasi Elizabeth heti Janen tykö, ja kohta kun hän oli
selkänsä kääntänyt, rupesi nti Bingley arvostelemaan häntä; hänen
käytöstapaansa ei kannattanut kehua, se oli samalla haavaa jäykkä ja
kursailematon; hänellä ei ollut seurustelutaitoa, ei esiintymistyyliä,
ei makua -- ulkonaisista suloista puhumattakaan. Rva Hurst oli samaa
mieltä kuin sisarensa ja kävi jatkamaan luonnepiirrelmää.

"Hänellä ei sanalla sanoen ole vähimmässäkään määrin ominaisuuksia,
jotka puhuisivat hänen puolestaan, lukuunottamatta sitä että hän on
mainio kävelijä. En unohda milloinkaan, miltä hän näytti aamulla tänne
tullessaan. Häntä olisi voinut luulla mustalaistytöksi."

"Niin tosiaankin, Louisa. Minun oli vaikea pidättää nauruani. Mitä
hänen tarvitsi ollenkaan tulla tänne? Ravata nyt pitkin peltoja ja
hakoja mukamas sentakia, että sisarensa oli vähän kylmettynyt! Hapset
hajallaan ja kengät kurassa -- uh!"

"Niin, ja näitkös hänen alushameensa? Ainakin kuusi tuumaa paksulta oli
kuraa helmassa, siitä olen varma, vaikka hän koettelikin peitellä sitä
päällyshameellaan."

"Sinun kuvauksesi saattaa olla yhtä tarkka kuin silmäsikin, Louisa",
sanoi Bingley, "mutta minulta tuo kaikki jäi aivan huomaamatta. Minusta
neiti Elizabeth oli mainion raittiin näköinen, kun hän aamulla
odottamatta ilmestyi seuraamme. Hänen tahraantunutta alushamettaan en
tullut lainkaan panneeksi merkille."

"_Te_ sen varmastikin huomasitte, herra Darcy", sanoi nti Bingley. "Ja
arvaanpa, ettette haluaisi nähdä _omaa sisartanne_ siinä tilassa."

"En varmastikaan."

"Harppailla kolme mailia, vai neljä tai viisikö niitä oli, nilkkojaan
myöten liejussa, ja yksin -- aivan yksin! Mikähän hänen päähänsä oikein
olikaan pälkähtänyt? Minusta tuollainen käytös on moukkamaista
homssuttelua, kerrassaan surkeata välinpitämättömyyttä kaikista
ihmistavoista."

"Minusta on sellainen sisarellinen hellyys ja huolenpito sangen
ilahduttavaa nähdä", sanoi Bingley.

"Minä pelkään, herra Darcy", huomautti nti Bingley puolittain
kuiskaten, "että tämä seikkailu on ollut omiaan heikontamaan sitä
ihailua, jota te tunnette hänen kauniita silmiään kohtaan."

"Eipä suinkaan, päinvastoin oli reipas liikunto tehnyt ne paljon
kirkkaammiksikin."

Lyhyt äänettömyys seurasi tätä lausuntoa ja sitten aloitti rva Hurst
uudestaan:

"Minä pidän paljon Jane Bennetistä; hän on todellakin suloinen tyttö;
ja toivoisin kaikesta sydämestäni hänen pääsevän hyviin naimisiin.
Mutta kun tyttöparka on siunattu sellaisella isällä ja sellaisella
äidillä ja niin halpa-arvoisilla sukulaisilla, niin pelkäänpä ettei
hänellä ole suuriakaan toiveita siihen."

"Muistanpa kuulleeni sinun sanovan, että hänen setänsä on asianajajana
Merytonissa?"

"Niin, ja toinen setä pitää rihkamapuotia jossain Cheapsiden[10]
puolella."

"Sehän on suurenmoista", sanoi sisar, ja molemmat nauroivat sydämensä
pohjasta.

"Vaikka heillä olisi setiä koko Cheapside täynnänsä", huudahti Bingley
ärtyneenä, "niin se ei vähentäisi hiukkastakaan heidän miellyttäviä
ominaisuuksiaan."

"Mutta sangen paljon se vähentäisi heidän mahdollisuuksiaan päästä
hyviin naimisiin", huomautti Darcy.

Siihen väitteeseen Bingley ei vastannut mitään; mutta hänen sisarensa
yhtyivät siihen täydestä sydämestään ja pitivät vielä jonkin aikaa iloa
"rakkaan Janen" halpa-arvoisten sukulaisten kustannuksella.

Heidän hellyytensä kuitenkin palasi, kun he päivällispöydästä
siirtyivät sairaan luo ja istuivat siellä, kunnes heidät kutsuttiin
alas kahville. Jane oli edelleen hyvin huonona eikä Elizabeth luopunut
hänen viereltään, ennenkuin myöhään illalla nähdessään hänen nukkuvan
rauhallisesti, jolloin hän arveli pikemminkin velvollisuutensa kuin
oman hauskuutensa vaativan häntä lähtemään alakertaan toisten seuraan.
Hän tapasi toiset salissa lyömässä korttia, ja häntäkin kehoitettiin
liittymään mukaan; mutta epäillen heidän pelaavan korkeista panoksista
hän kieltäytyi ja sanoi kernaammin huvittelevansa lukemalla jotain
kirjaa sen vähän aikaa, minkä hän voi olla poissa sisarensa luota. Hra
Hurst katsahti häneen silmät suurina rehellisestä ällistyksestä.

"Pidättekö te tosiaankin enemmän lukemisesta kuin kortinpeluusta?" hän
sanoi. "Sepä on kerrassaan merkillinen maku."

"Neiti Eliza Bennet", sanoi nti Bingley, "halveksii kortteja. Hän on
ahkera kirjatoukka eikä löydä huvia mistään muusta."

"En ansaitse sellaista kehumista enkä sellaista arvostelua", huudahti
Elizabeth, "minä _en_ ole mikään ahkera kirjatoukka, ja minä saan huvia
paljosta muustakin."

"Sisarenne hoitamisesta teillä ainakin on paljon hankaluutta", sanoi
Bingley, "ja minä toivon, että hän pian toipuu palkitakseen teidän
vaivannäkönne."

Elizabeth kiitti häntä sydämestään ja meni erään pöydän luo, jolla oli
moniaita kirjoja. Bingley tarjoutui kohta noutamaan hänelle lisää,
vakuuttaen että koko kirjasto oli hänen käytettävänään.

"Ja minä toivoisin, että kirjakokoelmani olisi paljon suurempi sekä
teidän tyydytykseksenne että omaksi kiitoksekseni; mutta minä olen
vetelä veitikka; ja vaikka minulla onkin vain vähän kirjoja, on niitä
sentään enemmän kuin mitä olen koskaan avannut lukeakseni."

Elizabeth vakuutti, että salissa oli aivan riittävästi hänen
valitakseen.

"Minua ihmetyttää", sanoi nti Bingley, "että isäni jätti jälkeensä niin
vähäisen kirjakokoelman. Kuinka ihmeen kaunis kirjasto teillä onkaan
Pemberleyssä, herra Darcy!"

"Hyvä sen pitäisi olla", vastasi tämä, "sillä monet sukupolvet ovat
kasvattaneet sitä."

"Entä kuinka paljon te itse olette sinne hankkinut? -- Tehän ostelette
alinomaan uusia kirjoja."

"En voi ymmärtää, mitä syytä olisi sitä laiminlyödä tällaisena aikana."

"Laiminlyödä! Olen varma, että te ette laiminlyö mitään, mikä vain voi
lisätä tuon ylhäisen kartanon kauneutta. Charles, kun sinä kerran
rakennat _oman_ talosi, niin toivoisin, että siitä tulisi edes
puoleksikin niin kaunis paikka kuin Pemberley on."

"Toivoisinpa sitä itsekin."

"Minä neuvoisin sinua todellakin valitsemaan itsellesi jonkin paikan
sen läheisyydestä ja ottamaan Pemberleyn malliksi. Koko Englannissa ei
ole kauniimpaa seutua kuin Derbyshire."

"Kaikesta sydämestäni -- minä ostaisin vaikka Pemberleyn itsensä, jos
Darcy suostuisi myymään sen."

"Charles, minä puhun vain mahdollisista asioista."

"Kautta kunniani, Caroline, minusta on mahdollisempaa hankkia itselleen
Pemberley ostamalla kuin jäljittelemällä."

Keskustelu kiinnitti Elizabethin mieltä paljon enemmän kuin hänen
kirjansa; ja kohta hän laski sen tykkänään kädestään ja saapui
korttipöytään, asettuen hra Bingleyn ja tämän vanhemman sisaren väliin
katselemaan peliä.

"Onko neiti Darcy kasvanut vielä viime keväästä lähtien?" jatkoi nti
Bingley kyselyään. "Tuleeko hänestä minun pituiseni?"

"Luulisin tulevan. Hän on nyt jokseenkin neiti Elizabeth Bennetin
pituinen, ehkä hiukan pitempikin."

"Kuinka minä ikävöinkään nähdä häntä! En ole koskaan tavannut ketään,
johon olisin oitis niin ihastunut kuin häneen. Niin kaunis kuin hän on,
ja niin hienotapainen, ja niin ihmeesti kehittynyt ikäisekseen! Pianoa
hän soittaa oikein hurmaavasti."

"Minua ihmetyttää", virkkoi hänen veljensä, "kuinka nuorilla neitosilla
voi olla kärsivällisyyttä kehittyä niin täydellisiksi kuin he
jok'ikinen ovat."

"_Jok'ikinenkö_ täydellinen! Mutta rakas Charles, mitä sinä oikein
tarkoitat?"

"Niin juuri, jok'ikinen heistä, sitä tarkoitan. Kaikki he maalaavat
kuvia pöydänlevyihin, näpertelevät pahvirasioita ja kutovat kukkaroita.
Tuskin tunnen ainoatakaan, joka ei osaisi tuota kaikkea -- ja olen
varma, etten ole kuullut mainittavan ainuttakaan nuorta neitosta, jota
ei jo heti ensi sanoiksi vakuutettaisi aivan täydelliseksi."

"Sinun määritelmäsi täydellisyyden yleisyydestä on valitettavasti
liiankin tosi", sanoi Darcy. "Sitä sanaa sovitetaan moneenkin naiseen,
joka ei osaa mitään muuta kuin kutoa kukkaroita tai näperrellä
pahvirasioita; mutta muuten en ole samaa mieltä sinun kanssasi
puhuttaessa ylempien seurapiirien naisista ylimalkaan. Minä en voi
kerskua tuntevani puolta tusinaa enempää koko tuttavapiiristäni, joita
voi todella sanoa täydellisiksi."

"Enkä minäkään, siitä olen varma", vakuutti nti Bingley.

"Sitten teidän täytyy sisällyttää sangen paljon hyviä ominaisuuksia
täydellisen naisen käsitteeseen", huomautti Elizabeth.

"Niin kyllä -- minä sisällytänkin niitä siihen hyvin paljon", vastasi
Darcy.

"Se on varmaa", huudahti hänen uskollinen avustajansa, "ei ketään voi
sanoa täydelliseksi, joka ei olisi monin kerroin ylempänä tavallista
naistasoa. Naisen pitää osata soittaa mallikelpoisesti, laulaa,
piirustaa, tanssia ja puhua vieraita kieliä. Ja kaiken sen
lisäksi hänellä täytyy olla jotain aivan erikoista käytöksessään,
liikkumistavassaan, puheensa sävyssä ja tunteittensa ilmaisemisessa,
muuten hän ei vielä vastaa kuin puoleksi tuon määritelmän sisällystä."

"Kaikkea tuota hänellä pitää olla", jatkoi Darcy hyvien avujen
luetteloa. "Ja kaiken sen lisäksi hänen pitää olla saavuttanut
sisällistä itsenäisyyttä ja vakavuutta perusteellisen lukemisen
avulla."

"Eipä sitten ihmekään, että te tunnette _ainoastaan_ kuusi täydellistä
naista. Pikemminkin käy kummakseni, että tunnette edes _ainuttakaan_."

"Oletteko sitten niin varma oman sukupuolenne vajavaisuudesta, että
voitte epäillä noita kaikkia avuja siihen nähden mahdottomiksi?"

"_Minä_ ainakaan en ole tavannut yhtään sellaista naista. Minä en vain
ole missään nähnyt sellaista syväoppisuutta ja hyväaistisuutta ja
uutteruutta ja siroutta ja taitojen monipuolisuutta yhdistettyinä
yhteen ainoaan naiseen."

Rva Hurst ja nti Bingley nousivat kiivaasti vastustamaan hänen
epäoikeutettua epäilyään, ja molemmat vakuuttivat tuntevansa paljonkin
sellaisia ihmeolioita, kunnes hra Hurst viimein manasi heitä malttamaan
mielensä valittaen katkerasti, että moinen viisastelu vei kauniin pelin
hunningolle. Keskustelun saatua täten äkkilopun Elizabeth lähti kohta
sisarensa luo.

"Eliza Bennet", julisti nti Bingley, kun ovi oli sulkeutunut
poismenijän perästä, "näkyy olevan niitä nuoria naisia, jotka koettavat
päästä vastakkaisen sukupuolen suosioon halventamalla oman sukupuolensa
ansioita. Moniin miehiin nähden se kai onnistuukin, mutta minusta se on
viheliäinen viehätyskeino, kerrassaan halpamainen miellytystapa."

"Epäilemättä", vastasi Darcy, jolle tuo huomautus tuntui etupäässä
olleen kohdistettu, "on paljon halpamaista _kaikissa_ keinoissa,
joihin naiset näyttävät toisinaan turvautuvan miehiä miellyttääkseen.
Kaikki, mikä tässä suhteessa vähänkin vivahtaa kylmästi laskevaan
tarkoitusperäisyyteen, on minusta vastenmielistä ja inhoittavaa."

Nti Bingleytä ei tuo vastaus tuntunut täysin tyydyttävän, sillä hän ei
enää jatkanut puheenaihetta.

Elizabeth palasi toisten luo vain sanoakseen, että hänen sisarensa voi
huonommin ja ettei hän voinut jättää tätä yksin yöksi. Bingley ehdotti
hra Jonesia noudettavaksi sairasta katsomaan; hänen sisarensa sen
sijaan halveksivat kaikkea maalaisapua ja ehdottivat käännyttäväksi
jonkin Lontoon etevimmän erikoislääkärin puoleen. Siitä Elizabeth ei
tietysti tahtonut kuulla puhuttavan, vaan kallistui heidän veljensä
esitykseen; ja päätökseksi tuli; että hra Jones haettaisiin varhain
huomisaamuna, jollei nti Bennet silloin ollut käynyt paremmaksi.
Bingley oli hyvin huolissaan; hänen sisarensa olivat aivan lohduttomia.
He koettivat kuitenkin haihduttaa suruaan laulamalla duettoja kaiken
iltaa; veli sen sijaan ei voinut pukea tunteitaan sen parempaan muotoon
kuin että kehoitti emännöitsijää antamaan kaikkea mahdollista apua
sairaalle neidille ja tämän sisarelle.



IX LUKU.


Elizabeth oli viettänyt melkein koko yön sisarensa huoneessa ja
aamulla hän voi ilokseen antaa rauhoittavan tiedon hra Bingleyn
lähettämälle sisäkölle ja hänen sisartensa mahtaville kamarineidoille.
Sairaan verrattaisesta hyvinvoinnista huolimatta hän halusi lähettää
kirjeen Longbourniin pyytääkseen äitiään tulemaan katsomaan Janea ja
päättämään tilanteesta. Kirje toimitettiin oitis perille, ja kohta
aamiaisen jälkeen saapuikin rva Bennet kahden nuorimman tyttärensä
kera.

Jos äiti olisi tavannut Janen hyvin huonona, niin olisi hän tietysti
säikähtänyt, mutta nähdessään tyttärensä hymyilevän rauhallisesti
pielukseltaan ei hänellä ollut lainkaan kiirettä toimittaa häntä
kotiin. Hän ei senvuoksi tahtonut kuullakaan tyttärensä pyyntöä päästä
palaamaan, eikä apteekkarikaan arvellut muuttoa vielä hyväksi.
Istuttuaan hetkisen Janen luona äiti ja hänen kolme tervettä tytärtään
noudattivat nti Bingleyn kutsua ja lähtivät alas ruokasaliin. Hra
Bingley tuli heitä tervehtimään ja lausui toivovansa, ettei rva Bennet
ollut tavannut nti Bennetiä huonompana kuin oli odottanut.

"Olen tosiaankin, hyvä herra", vastasi huolekas äiti. "Hänestä ei
millään muotoa ole vielä muutettavaksi. Herra Joneskin siitä varoitti.
Meidän täytyy vielä vähän aikaa turvautua teidän pitkämielisyyteenne."

"Muutettavaksiko!" huudahti Bingley. "Sellaista ei saa ajatellakaan.
Sisarenikaan ei tahdo kuulla mitään muuttamisesta, siitä olen varma."

"Voitte luottaa siihen", sanoi nti Bingley jäätävän kohteliaasti, "että
neiti Bennet saa mahdollisimman parasta hoitoa meidän luonamme
ollessaan."

Rva Bennet tulkitsi kiitollisuuttaan sangen laajasanaisesti.

"Olen varma", hän lisäsi, "että jollei hänellä täällä olisi niin hyviä
ystäviä, niin en tiedä kuinka hänen kävisikään, sillä hän on tosiaankin
hyvin kipeä ja kärsii armottomasti, vaikka hän kestää sen enkelin
kärsivällisyydellä, sillä hänellä on tosiaan laupiain ja lempein luonne
mitä koskaan olen nähnyt. Olen monesti sanonut toisille tytöilleni,
etteivät he ole mitään _hänen_ rinnallaan. Teillä on todellakin kaunis
talo täällä, herra Bingley, ja entä mikä ihana näköala soratien yli. En
tiedä koko kreivikunnassa toista paikkaa, joka olisi niin viehättävä
kuin Netherfield. Toivon, ettette kovin pian ajattele muuttaa täältä,
vaikka tiedän teidän vuokranneen talon vain lyhyeksi ajaksi."

"Kaikki, mitä minä teen, tapahtuu aivan äkkiä", vastasi Bingley, "niin
että jos saisin päähäni muuttaa pois Netherfieldistä, kävisi se
viidessä minuutissa. Tätä nykyä en kuitenkaan ajattele mitään
sellaista."

"Sitä minä odotinkin teiltä", sanoi Elizabeth.

"Mitä -- oletteko vaivannut itseänne ajattelemalla minua?" huudahti
Bingley ja kääntyi tyttöön päin.

"Olen kylläkin -- minä ymmärrän teidät täydellisesti."

"Tahtoisin kernaasti käsittää tuon puheenne imarteluksi, mutta on
samalla peloittavaa tuntea olevansa läpinäkyvä kuin lasi."

"Se riippuu luonteesta. Eihän ole sanottu, että syvällinen ja
monimutkainen luonne olisi enemmän tai vähemmän arvokas kuin teidän
läpinäkyvä luonteenne."

"Lizzy", hätäili hänen äitinsä, "muista toki missä olet, äläkä Herran
tähden ole täällä samanlainen raivopää kuin kotona saat olla."

"Enpä ennen tiennyt, että te olette sellainen luonteiden tutkija",
jatkoi Bingley kevyeen sävyyn. "Se mahtanee olla varsin huvittava
tutkimusala."

"On kylläkin, mutta _enimmin_ huvittavat minua tuollaiset monimutkaiset
luonteet. Se etu niillä ainakin on toisiin verraten."

"Mutta maaseudulla", puuttui Darcy puheeseen, "teillä lienee sangen
vähän tutkimisen arvoisia ihmisiä. Maallahan te liikutte hyvin
rajoitetuissa ja alati muuttumattomissa seurapiireissä."

"Mutta ihmiset muuttuvat sen sijaan itse niin paljon, että heissä
huomaa alituisesti uusia piirteitä."

"Niin tosiaankin", kivahti rouva Bennet, jota maaseudun halveksiminen
syvästi loukkasi. "Kyllä meillä täällä _sen puolesta_ on kaikki yhtä
hyvää kuin kaupungissakin."

Kaikki ällistyivät tästä sangen hämärästi tulkittavasta väitteestä.
Darcy katseli puhujaa pitkään ja pyörähti sitten ääneti ympäri. Uskoen
täydellisesti nolanneensa kaupunkilaiskeikarin jatkoi rouva Bennet
voitonriemuisesti:

"En minä vain jaksa käsittää, missä suhteessa Lontoossa elettäisiin
meitä maaseutulaisia edellä, jollei oteta lukuun puoteja ja teatteria.
Onhan maalla sentään paljon hauskempi elää, eikö totta, herra Bingley?"

"Kun minä asun maalla", vastasi tämä, "niin ei minua koskaan haluta
muuttaa sieltä pois, ja kun olen Lontoossa, niin on juttu aivan sama.
Kummallakin taholla on omat etunsa, ja minä viihdyn mainiosti
kummassakin."

"Niin kai -- se riippuu siitä, että teillä on suora ja siloinen
luonnonlaatu. Mutta tuo toinen herra", hän katseli Darcyyn, "tuntuu
mielessään panevan maaseudun pataluhaksi."

"Äiti, nyt sinä aivan erehdyt", huudahti Elizabeth, punastuen äitinsä
takia. "Sinä käsität herra Darcyn väärin. Hän tarkoitti vain, ettei
täällä maalla tapaa niin monenlaisia ihmisluonteita kuin
suurkaupungissa, ja sehän täytyy sinunkin myöntää todeksi."

"Tietysti, rakkaani, kukapas muuta voi väittääkään. Mutta mitä siihen
tulee, ettei täällä naapuristossamme tapaisi paljon arvokasta väkeä,
niin siinä väitteessä ei ole totta eikä perää. Kuuluuhan meidänkin
seurustelupiiriimme ainakin pari tusinaa kelpo perhettä."

Ainoastaan sääli ja hellyys Elizabethia kohtaan pidätti Bingleytä
purskahtamasta nauruun. Hänen sisarensa ei ollut yhtä hienotunteinen,
ja katsellessaan Darcyyn hänen huulillaan väreili hyvin merkitsevä
hymy. Koettaen kaikin mokomin kääntää äitinsä ajatukset toiselle
tolalle Elizabeth tiedusti häneltä, oliko Charlotte Lucas käynyt
Longbournissa hänen sieltä lähdettyään.

"Kyllä, kävihän hän eilen isänsä kanssa meillä. Siinä vasta kerrassaan
miellyttävä mies, tuo Sir William -- eikö tottakin, herra Bingley?
Sellainen hieno suuren maailman käytös, ja aina niin herttainen ja
puhelias! Aina on hänellä jotain sanottavaa jokaiselle. Kas _siinä_ on
minun ihanteeni hienosta kunnianmiehestä -- kerrassaan toista maata
kuin sellaiset, jotka luulottelevat mukamas olevansa jotain suurta
eivätkä saa pelkästä ylpeydestä suutansa auki ollessaan ihmisten
parissa."

"Kuule -- jäikö Charlotte meille päivällisille?"

"Ei, hänellä oli kiire kotia. Arvaan, että häntä tarvittiin siellä
laittamaan lihapasteijaa. Siinä se taas nähdään, herra Bingley --
_minä_ pidän aina sellaisia palvelijoita, jotka osaavat tehdä
tehtävänsä; _minun_ tyttärieni ei tarvitse keittiössä heiskua. Mutta
jokainenhan voi itse paraiten arvostaa omat lapsensa, ja Lucasin tytöt
ovat kyllä kelpo tyttöjä, sen vakuutan, vaikka askaroivatkin
keittiöhommissa. Sääli vain, etteivät he ole sen sievempiä! En minä
_sitä_ tarkoita, että Charlotte olisi mikään naurisnaama; onhan hän
meidän tyttöjen paraita ystäviä."

"Hän tuntuu todellakin hyvin miellyttävältä neitoselta", sanoi Bingley.

"Niin kyllä -- mutta muistakaa, ettei hän ole paljon minkään näköinen.
Lady Lucas on itse sen sanonut minulle monesti ja kadehtinut Janen
kauneutta. En tahdo ollenkaan kerskua omasta lapsestani, mutta Jane --
hänen veroistaan tyttöä ei totisesti näekään monesti! Kaikki sen
sanovat. Kun hän oli vasta viidentoistavuotias heilakka, niin muuan
nuori herra veljeni Gardinerin puodissa Lontoossa rakastui häneen niin
silmittömästi, että kälyni pelkäsi hänen kosivan tyttöämme, ennenkuin
pääsimme lähtemään kotia. Sitä hän ei kuitenkaan tullut tehneeksi.
Ehkäpä hän piti Janea vielä liian nuorena. Joka tapauksessa hän rustasi
runoja hänelle, ja aika sieviä ne olivatkin."

"Ja siihen päättyi koko hänen lemmenhehkunsa", sanoi Elizabeth
kärsimättömästi. "Luulen monelle toisellekin käyneen samalla tapaa.
Tahtoisinpa tietää, kukahan se ensin keksi runot parhaaksi
vastamyrkyksi hupsulle lemmen kiihkolle."

"Minä olen tottunut pitämään runoutta rakkauden ylläpitäjänä", sanoi
Darcy.

"Niin -- terveen, vakavan ja todellisen rakkauden kenties. Kaikkihan
kehittyy ja vaurastuu, mikä itsessään on vankkaa ja väkevää. Mutta
tuollaisen tuulentuoman, huikentelevaisen mieltymyksen pystyy hyvä
sonetti tappamaan nälkään, siitä olen vakuutettu."

Darcy tyytyi vain hymyilemään ja kaikkien jäädessä äänettömiksi pelkäsi
Elizabeth sydämessään äitinsä taas laskevan uusia kömpelyyksiä. Hän
tahtoi kiihkeästi puhua itse jotakin, mutta ei hädissään keksinyt
mitään aihetta.

Vihdoin rva Bennet katkaisi äänettömyyden toistellen kiitoksensa talon
isännälle hänen Janelle osoittamastaan hellästä huolenpidosta ja
pyydellen anteeksi Lizzyn taloon jäämistä. Hra Bingley vastasi
vääjäämättömän kohteliaasti ja pakotti sisarensakin olemaan kohteliaat.
Rva Bennet oli tyytyväinen ja pyysi ajamaan vaununsa portille. Hänen
nuorimmat tyttärensä olivat supatelleet keskenään koko keskustelun
ajan, ja supatuksen tuloksena oli, että Lydian piti muistuttaa hra
Bingleylle hänen aikaisempaa lupaustaan, että hän heti maalle
palattuaan panisi toimeen tanssiaiset Netherfieldissä.

Lydia oli kookas, varhain kehittynyt viisitoistavuotias. Hänellä oli
hyvin terve ihonväri ja reipas, ujostelematon käytös. Hän oli äitinsä
lemmikki, ja sitä seikkaa hän sai kiittää siitä, että oli päässyt liian
varhain mukaan seuraelämään. Hänen luontainen itsetuntonsa oli saanut
hyvää virikettä miliisiupseerien huomaavaisuudesta, joita hänen enonsa
hyvät päivälliset ja hänen oma suorasukainen käytöksensä oli
houkutellut hänen ympärilleen. Hän kävi nytkin ujostelematta
muistuttamaan hra Bingleylle hänen lupaustaan, sanoen että sen
unohtaminen olisi anteeksiantamatonta. Isännän vastaus tähän
äkkinäiseen hyökkäykseen oli kuin hunajaa huolekkaan äidin korviin.

"Olkaa varma, että aion mitä tarkimmin täyttää lupaukseni ja kohta kun
sisarenne on täysin terve, pyydän teidän itsenne määräämään
tanssiaispäivän. Ettehän toki tahdo tanssia hänen vielä kipeänä
ollessaan?"

Lydia oli tyytyväinen. "Niin kai -- parempi lienee odottaa, kunnes Jane
pääsee jalkeille; ja siihen aikaan arvaan kapteeni Carterinkin jo
palanneen Merytoniin. Ja tiedättekös mitä -- kun teidän tanssiaisenne
ovat ohi, niin vaadin upseerejakin pitämään samanlaiset. Minäpä käyn
kohta eversti Forsterin kimppuun."

Rva Bennetin ja hänen tyttäriensä lähdettyä Elizabeth. palasi oitis
Janen luo jättäen talon naiset ja hra Darcyn vaihtamaan mielipiteitä
hänen ja hänen omaistensa käyttäytymisestä. Viimemainitulla
herrasmiehellä ei kuitenkaan tuntunut olevan halua arvostella _hänen_
käytöstään, huolimatta kaikista nti Bingleyn herttaisista sutkauksista
_kauniista silmistä_.



X LUKU.


Seuraava päivä kului jokseenkin samaan tapaan kuin edellinenkin. Rva
Hurst ja nti Bingley istuivat aamupäivällä jonkun aikaa potilaan luona,
jonka paraneminen jatkui hitaasti; ja illalla Elizabeth liittyi toisten
seuraan salissa. Pelipöytää ei tänään kuitenkaan ilmestynyt näkyviin.
Hra Darcy kirjoitteli kirjeitä ja nti Bingley istui hänen vieressään
häiriten häntä alituisesti lähettämällä terveisiä hänen sisarelleen.
Hrat Hurst ja Bingley panivat kahdenmiehen pikettipeliä ja rva Hurst
seurasi pelin menoa.

Elizabeth istui syrjässä neulomuksineen ja vaarinotti huvitettuna hra
Darcyn ja tämän naapurin välejä. Neidin alinomaiset huomautukset
kirjoittajan sirosta käsialasta, tasaisista riveistä, kirjeen
pituudesta j.n.e. sekä kirjoittajan kylmäkiskoiset vastaukset olivat
todella mielenkiintoista kaksinpuhelua ja vahvistivat yhä enemmän
Elizabethin aikaisempaa käsitystä kummankin luonteenlaadusta.

"Kuinka mieliinsä neiti Darcy tuleekaan, kun saa tuollaisen kirjeen!"

Ei vastausta.

"Te kirjoitatte tavattoman nopeasti."

"Siinä erehdytte. Kirjoitan päinvastoin hyvin hitaasti."

"Kuinkahan paljon kirjeitä te saattekaan vuoden kuluessa panna kokoon!
Ja asiakirjeitä niiden joukossa -- huu! Minua ihan puistattaa
ajatellessani asiakirjeitä."

"Sittenpä on onneksi, että niiden kirjoittaminen lankee minun osakseni
eikä teidän."

"Mainitkaapa sisarellenne, kuinka kovasti minä ikävöin saada tavata
häntä."

"Siitä pyynnöstänne jo kerran mainitsin."

"Pelkään, että te ette pidä kynästänne. Antakaas kun minä teroitan sen.
Minä olen mainion näppärä teroittamaan kyniä."[11]

"Kiitos vain -- minä aina teroitan itse kynäni."

"Kuinka te osaattekaan kirjoittaa noin tasaisia rivejä?"

Ei vastausta.

"Kirjoittakaa sisarellenne, että olin kovin iloinen kuullessani, että
harppu oli hänen mieleensä, ja kertokaa hänelle, että ihastuin
ikihyväksi hänen verrattomasta pöytäliinanmallistaan, joka on minusta
äärettömän paljon kauniimpi kuin neiti Grantleyn piirtämä."

"Sallitteko ehkä minun säästää teidän ihastuksenne ensi kirjeeseeni?
Tässä ei ole enää tarpeeksi tilaa sen tulkitsemiseen."

"Oh, samantekevä! Tapaanhan hänet itsensä tammikuussa. Mutta
kirjoitatteko te aina hänelle noin ihastuttavan pitkiä kirjeitä?"

"Pitkiä ne tavallisesti ovat, mutta niiden ihastuttavuudesta ei ole
minun asiani päätellä."

"Minä olen aina ajatellut, että sen, joka kirjoittaa niin helposti
pitkiä kirjeitä, täytyy kirjoittaa aina kauniisti."

"Tuo ei ollut ollenkaan imartelevaa Darcylle, Caroline", huudahti hänen
veljensä, "sillä häneltä ei kirjoittaminen käy helposti. Hän miettii
liian perusteellisesti pitkiä sanojaan. Eikö totta, Darcy?"

"Ainakin kirjoitan eri tavalla kuin sinä."

"Oo -- Charles kirjoittaa niin huolimattomasti, ettette voi uskoakaan",
huudahti nti Bingley. "Hän jättää pois puolet sanoista ja tuhraa
loputkin aivan lukemattomiksi."

"Ajatukset kulkevat päässäni niin nopeasti, etten ennätä panna niitä
paperille; ja siksipä eivät vastaanottajat välistä pääse ollenkaan
selville minun ajatuksistani."

"Teidän alistuvaisuutenne, herra Bingley, vääntää moittijalta aseet
kädestä", huomautti Elizabeth.

"Mikään ei ole niin pettäväistä kuin näennäinen alistuvaisuus", sanoi
Darcy. "Useinkaan se ei ole muuta kuin pelkkää välinpitämättömyyttä
toisten mielipiteestä ja välistä epäsuoraa kerskumistakin."

"Kummalla tavalla sinä tulkitset minun tämänkertaisen
vaatimattomuuteni?"

"Mitä se on muuta kuin kerskumista, sillä sinä todella ylpeilet
kirjoitusvirheistäsi, koskapa selität niiden muka johtuvan ajatustesi
kerkeydestä. Jollet tuota suorastaan pidä jonain ansiona, niin ainakin
kuvittelet herättäväsi sillä toisten mielenkiintoa persoonaasi.
Joutuisuutta ja kerkeäkätisyyttä pidetään suurena ansiona, useinkaan
muistamatta, että joutuin tehty työ on enimmäkseen hutiloitua. Kun
aamulla sanoit rouva Bennetille, että jos päättäisit luopua
Netherfieldistä, niin toteutuisi päätöksesi viidessä minuutissa, ja
sitä luulottelit mukamas mainioksikin urotyöksi puoleltasi -- mutta
mitäpä kiitettävää itse asiassa onkaan moisessa hätäilemisessä, jolloin
paljon tärkeitä asioita jää vaarinottamatta ja tekemättä ja josta ei
ole tosi hyötyä itselle eikä muille?"

"Oh, oh", huudahti Bingley, "jopa sinä menet liian pitkälle kun
muistuttelet kaikkia aamullisia hassutuksia! Ja kuitenkin, kunniani
kautta, silloin minä uskoin todella niin kuin sanoin ja uskon sen
vieläkin. Ainakaan en ehdoin tahdoin tahtonut esiintyä joutavana
hätikkönä naisten edessä."

"Olen kyllä vakuutettu, että uskoit sanasi todeksi, mutta enpä
sittenkään luule, että lähtisit täältä sellaisella silmittömällä
hopulla. Sinun menettelysi olisi silloin aivan sattuman varassa, ja
vaikka jo istuisit hevosen selässä ja joku ystävä sanoisi sinulle:
Bingley, tekisit kai paremmin kun lykkäisit lähtösi ensi viikkoon --
niin epäilemättä tekisit niin, epäilemättä lykkäisit lähtösi vielä
kuukauden päähän."

"Tuolla kaikella te olette ainoastaan todistanut", huudahti Elizabeth,
"ettei hra Bingley tehnyt oikeutta omalle sopuisalle luonnonlaadulleen.
Te olette nyt kuvannut hänet paremmin kuin hän itsekään osasi sen
tehdä."

"Tunnen itseni perin imarrelluksi", sanoi Bingley nauraen, "kun
kannatatte ystävääni hänen kuvatessaan minut lauhkeaksi lampaaksi.
Mutta pelkäänpä, että te sen kautta annoitte asialle käänteen, jota hän
ei mitenkään tarkoittanut, sillä arvaan hänen varmastikin panevan
minuun suurempaa arvoa, jos vastaisin hänen taivutukseensa jyrkästi
kieltäen ja laskettaisin tieheni täyttä laukkaa."

"Sovittaisiko siis teidän myöhempi itsepäisyytenne herra Darcyn
mielestä aikaisemman hätiköimisenne?"

"Tuota, totta vie, en kykene oikein selittämään -- vastatkoon Darcy
itse siihen kysymykseen!"

"Sinä nähtävästi odotat minun rupeavan selittämään mielipiteitä, joita
suvaitset sanoa minun omikseni, vaikken ikinä ole tunnustanut niitä
omikseni. Pysyäksemme kuitenkin kosketellussa tapauksessa, neiti
Bennet, tulee teidän muistaa, että tuo ystävä, jonka otaksuimme
toivovan hänen vielä viipyvän täällä, lausui pelkän toivomuksensa
perustelematta sitä millään tavoin."

"Ettekö siis pidä minään ansiona, että mies taipuu ystävänsä
suostutukseen -- alttiisti ja perusteluja pyytämättä?"

"Sokea taipuminen ilman omaa vakaumusta ei ole kunniaksi kummallekaan."

"Minusta tuntuu, että te, herra Darcy, ette myönnä ystävyydelle ja
hellyydelle minkäänlaista vaikutusvaltaa. Katsekin pyytäjään riittää
usein pyydetylle, jotta hän taipuu pyyntöön, vaatimatta ollenkaan
vakuuttavia todisteluja. En tässä tarkoita erityisesti tuota herra
Bingleyn suhteen oletettua tapausta. Hänen menettelystään sellaisessa
tapauksessa voinemme keskustella, kun todellinen tilaisuus tarjoutuu.
Mutta ylipäänsä ja aivan jokapäiväisissä tapauksissa, kun ystävysten
kesken toinen pyytää toista muuttamaan päätöksensä jonkin tärkeän asian
suhteen -- ajatteletteko te silloin hänestä halveksien, jos hän täyttää
pyynnön ilman muuta?"

"Eiköhän olisi viisasta, että ennenkuin käymme pitemmältä kehittämään
tätä mielenkiintoista kiista-aihetta, ensin määrittelisimme tarkemmin
kyseenä olevasta pyynnöstä aiheutuvan ratkaisun tärkeyden sekä noiden
miesten välillä vallitsevan ystävyyssuhteen syvällisyyden?"

"Tottahan toki", huudahti Bingley, "älkäämme toki unohtako tärkeitä
yksityisseikkoja, kuten miesparkojen pituutta ja painoa, sillä niillä
saattaa olla enemmänkin merkitystä asian ratkaisussa kuin mitä te,
neiti Bennet, osaatte arvatakaan. Sillä minä vakuutan, että jollei
Darcy olisi noin pitkä hongankolistaja minuun verraten, en osoittaisi
hänelle puoltakaan sitä arvonantoa, jota hän nyt nauttii minun
puoleltani. Ja minä väitän, että vaikea on ajatellakaan sen
kunnianarvoisempaa patriarkkaa kuin Darcy saattaa olla erinäisinä
hetkinä ja erinäisissä tilanteissa. Omassa kodissaan esimerkiksi ja
nimenomaan sunnuntai-illoin, kun hänellä ei ole mitään tekemistä."

Hra Darcy hymyili, mutta Elizabethista tuntui, kuin olisi hän hiukan
loukkaantunut, ja sen vuoksi hän tukahdutti naurunsa. Nti Bingley
kiiruhti kiihkeästi hillitsemään veljensä kevytmielistä pilantekoa.

"Huomaanpa mihin sinä pyrit, Bingley", sanoi hänen ystävänsä. "Sinä
tahdot välttää väittelyä ja panna meidät tuppisuiksi."

"Ehkä olet oikeassa. Väittelyt minusta liiaksi muistuttavat sanakopua.
Jos sinä ja neiti Bennet säästätte loppuottelunne siksi kunnes pääsen
karkuun kuulemasta sitä, niin olen hyvin kiitollinen -- sitten saatte
minun puolestani otella mielenne hyviksi."

"Teidän pyyntönne", sanoi Elizabeth, "ei vaadi minulta mitään uhrausta;
ja herra Darcyn olisi kenties parempi lopettaa kirjeensä."

Sen tehtyään Darcy pyysi naisilta vähän soittoa ja laulua. Nti Bingley
hypähti oitis pianon ääreen, ja pyydettyään Elizabethia kohteliaasti
aloittamaan, jonka pyynnön tämä yhtä kohteliaasti torjui, istahti hän
itse soittamaan.

Rva Hurst lauloi sisarensa säestämänä; ja selaillessaan sillä aikaa
pianon kannella olevia nuottilehtiä ei Elizabeth voinut olla
huomaamatta, että hra Darcy katseli usein ja tutkivasti häntä. Hänen
oli vaikea arvata, minkä vuoksi tuo mainio mies valitsi juuri hänet
ihailevan tarkastuksensa esineeksi, ja tietäessään olevansa Darcylle
perin vastenmielinen joutui hän yhä enemmän ihmeisiinsä. Muuta syytä
hän ei lopulta voinut keksiä, kuin että hänen mielipiteensä ja
lausuntonsa olivat Darcysta ehkä paljon nurinkurisemmat ja
moitittavammat kuin tämä oli olettanutkaan. Mutta tuo ajatus ei
Elizabethia paljonkaan surettanut. Hän välitti liian vähän tuosta
ylpeästä herrasta kaivatakseen hänen suosiollista hyväksymistään.

Esitettyään joitakuita italialaisia lauluja rupesi nti Bingley
muutteeksi soittamaan vilkasta skottilaista kansansävelmää, jonka
johdosta hra Darcy sai aihetta lähestyä Elizabethia ja kysyä tältä:

"Eikö tuo sävel houkuttele teitä, neiti Bennet käyttämään tilaisuutta
ja esittämään meille reelin?"[12]

Elizabeth hymyili, mutta ei vastannut. Darcy uudisti kysymyksensä,
hiukan oudostellen tytön äänettömyyttä.

"Ah, kuulin kyllä kysymyksenne jo ensi kerralla", sanoi tämä, "mutta en
voinut heti päättää, mitä siihen oikein vastaisin. Te toivoitte
tietystikin minun vastaavan myöntävästi, jotta saisitte mielihyviksenne
moittia huonoa makuani, mutta minusta on aina hauskaa torjua sellaiset
yritykset ja vetää moittijoitani nenästä. Olen senvuoksi päättänyt
vastata teille, ettei minua lainkaan haluta tanssia reeliä -- ja
moittikaapas nyt minua jos rohkenette."

"En todellakaan rohkene."

Elizabeth, joka oikeastaan oli tahtonut vastauksellaan ärsyttää häntä,
oli hiukan ihmeissään hänen suopeasta mukautumisestaan; mutta hänen
omassa sävyssään oli ilkamoisuus aina niin viehkeän herttaista, että
hänen oli vaikea ärsyttää ketäkään -- ja Darcy puolestaan tiesi, ettei
vielä kukaan nainen ollut vaikuttanut häneen niin kiehtovasti kuin tuo
pieni maalaistyttö. Jollei tämä olisi ollut niin halpaa sukua, niin
olisi Darcy saattanut uskoa olevansa vaarassa ihastua häneen
vakavastikin.

Nti Bingley näki tai epäili nähneensä kylliksi tunteakseen
mustasukkaisuuden kalvavaa matoa. Hänen suureen huoleensa "rakkaan
Janen" pikaisesta parantumisesta liittyi palava halu päästä pian eroon
tämän epämieluisesta sisaresta.

Hän koetti usein herättää Darcyssa vastenmielisyyttä Elizabethia
kohtaan jatkamalla vanhaa naljailuaan heidän otaksutusta naimisestaan
ja hänen tulevasta avio-onnestaan.

"Minä toivon", hän sanoi, kun he seuraavana päivänä kävelivät yhdessä
puistossa, "että opetatte tämän mieluisan tapauksen jälkeen tulevan
anoppinne hiukan suistamaan kerkeätä kieltään ja, mikäli mahdollista,
nuorempia sisaruksia juoksentelemaan vähemmin upseerien parissa. Ja --
jos sallitte minun kosketella niin arkaluontoista asiaa -- koettakaa
myöskin hillitä lemmittynne hieman liiaksi silmäänpistävää
itserakkautta."

"Eikö teillä satu olemaan vielä joitakin muita toivomuksia minun
tulevan kotionneni suhteen?"

"Tottahan toki. Tietysti te asetatte tulevan enonne Philipsin ja tämän
arvoisan puolison kuvat Pemberleyn taulukokoelmaan. Ne sopivat hyvin
oman kuuluisan tuomari-enonne viereen -- toimivathan molemmat miehet
samalla alalla, vaikka vähän eri haaroilla. Mutta Elizabethinne kuvaa
te ette valitettavasti sinne saa, sillä mikä maalari voisikaan
uskottavasti esittää tuota ihanaa silmäparia?"

"Ei todellakaan kävisi helpoksi kuvata niiden vaihtelevaa ilmettä,
mutta niiden värin ja muodon ja kauniit ripset voi kyllä hyvästi
esittää."

Samassa tuli heitä toisella käytävällä vastaan rva Hurst ja puheenaihe
itse.

"En arvannut, että tekin aioitte lähteä kävelemään", sanoi nti Bingley
hiukan hämillään, peläten että tulijat kenties olivat kuulleet heidän
viime sanansa.

"Teitte molemmat kerrassaan kelvottomasti karatessanne tänne yksin,
puhumatta meille minne lähditte", huudahti rva Hurst harmissaan ja
tarrautui Darcyn toiseen käsivarteen, jättäen Elizabethin kävelemään
yksin heidän perässään.

Polulle mahtui vain kolme henkeä rinnakkain. Harmitellen naistensa
epäystävällisyyttä sanoi Darcy oitis:

"Me emme kaikki mahdu tässä kävelemään. Lähtekäämme tuonne
keskitielle."

Mutta Elizabethilla ei ollut lainkaan halua jäädä heidän pariinsa, ja
hän huudahti nauraen:

"Ei, ei, pysykää vain siinä missä olette. Te muodostatte ihmeen soman
ryhmän. Neljäs henkilö pilaisi kauniin kokonaisvaikutuksen. Hyvästi!"

Hän juoksi iloisesti tiehensä ja nautti ajatuksesta, että hän pääsi jo
päivän tai parin päästä palaamaan kotia. Jane oli jo siksi virkeä, että
hän voi illalla tulla pariksi tunniksi toisten seuraan.



XI LUKU.


Naisten noustua päivällispöydästä juoksi Elizabeth joutuin sisarensa
luo ja käärittyään tämän ylle lämpimiä huiveja talutti hänet alas
saliin, jossa talon naiset lausuivat riemuiten potilaan tervetulleeksi
joukkoonsa. Ennen herrojen tuloa he olivat niin hyvällä päällä, ettei
Elizabeth muistanut nähneensä heitä vielä koskaan niin miellyttävinä.
He osasivat tarinoida erinomaisen rattoisasti, kertoilla hauskoja
kaskuja, luoda sattuvia luonnekuvia tuttavistaan ja saada kuulijansa
alinomaa nauramaan.

Mutta kun herrat ilmestyivät naisten pariin, lakkasi Jane oitis
olemasta seuran keskushenkilö. Nti Bingleyn silmät etsivät kiinteästi
hra Darcya ja hänellä näytti olevan jotakin tärkeää sanottavaa tälle.
Darcy kävi kuitenkin suoraan Janen luo ja lausui hänelle kohteliaan
onnittelunsa hänen toipumisestaan; hra Hurstkin kumarsi hänelle ja
mutisi "olevansa hyvin iloinen", mutta Bingleyn tervehdys varsinkin
oli iloinen ja lämmin. Hän ei tiennyt kuinka oikein osoittaa
huomaavaisuuttaan herttaiselle vieraalleen. Hän rakensi oitis ison
valkean salin uuniin toipilaan lämpimiksi ja vaati hänen istumaan sen
toiselle puolelle, jotta ei tuntuisi ovivetoa, istahti sitten itse
hänen viereensä ja puheli tuskin ollenkaan toisten kanssa. Elizabeth,
joka istui käsitöineen vastakkaisessa uuninsopessa, iloitsi sisarensa
onnellisesta mielentilasta.

Teen juotua hra Hurst huomautti kälylleen pelipöydän esiinkantamisesta
-- mutta turhaan. Nti Bingley oli saanut vihiä, että hra Darcylla ei
ollut halua kortinlyöntiin, ja hänen lankonsa sai kelmeän kiellon,
joten hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin viskautua sohvalle ja koettaa
narrata nukkumattia. Darcy otti käteensä kirjan, nti Bingley teki oitis
samoin ja rva Hurst, joka etupäässä kulutti iltaansa leikkimällä
sormuksillaan ja rannerenkaillaan, otti jolloinkin osaa veljensä ja nti
Bennetin keskusteluun.

Nti Bingleyn huomio kohdistui ainakin yhtä paljon hra Darcyn kirjaan
kuin omaansa, ja alinomaa hän häiritsi tätä joko kyselyillään tai
vilkumalla hänen kirjansa lehdille. Hänen ei kuitenkaan onnistunut
taivuttaa kavaljeeriaan puheenpitoon, tämä vastaili yksikantaan hänen
kysymyksiinsä ja luki edelleen. Vihdoin hän ikävystyi kirjaansa, jonka
hän oli valinnut vain senvuoksi, että se oli toinen nide Darcyn käsissä
olevaa teosta, haukotteli hartaasti ja julisti muulle seuralle: "Voiko
tämän rattoisammin viettääkään iltaansa! Kaikkeen muuhun väsyy ennemmin
kuin lukemiseen. Kun minä kerran saan oman talon, niin tuntisin oloni
kurjaksi ilman hyvää kirjastoa."

Kellään ei ollut siihen vastattavaa. Hän haukotteli uudelleen, viskasi
kirjansa syrjään ja rupesi katselemaan ympäri salia löytääkseen muuta
rattoa. Kuullessaan veljensä mainitsevan nti Bennetille jotain
tanssiaisista hän yhtyi kohta puheluun ja sanoi:

"Kesken puhein, Charles, aiotko sinä oikein tosissasi toimeenpanna nuo
lupaamasi tanssiaiset täällä Netherfieldissä? Minä neuvoisin sinua,
ennenkuin ratkaiset asian, tiedustelemaan ensin nykyisen seuramme
mieltä. Jollen erehdy, on täällä joukossamme joku, jolle sellainen huvi
olisi pikemminkin rasitukseksi kuin ratoksi."

"Jos tarkoitat Darcya", vastasi hänen veljensä, "niin käyköön hän maata
ennen sen alkua, jos mielii, mutta tanssiaiset ovat päätetty asia, ja
kohtapuoleen lähetän kutsukortit ympäri seutua."

"Omasta puolestani pitäisin tanssiaishuveista äärettömän paljon
enemmän", vastasi sisar, "jos niissä huviteltaisiin toisella tapaa.
Varmastikin olisi paljon järkevämpää viettää ilta seurustellen kuin
tanssimalla."

"Paljon järkevämpää kyllä, Caroline, mutta mitkä tanssiaiset ne
sellaiset huvit sitten olisivatkaan!"

Nti Bingley ei vastannut, ja pian hän nousi pystyyn ja lähti kävelemään
ympäri huonetta. Hänellä oli korkea, notkea vartalo ja hän astui
sirosti; mutta Darcy, jonka huomiota hänen tarkoituksenaan oli
kiinnittää itseensä, ei tuntunut kerkiävän irroittamaan katsettaan
kirjasta. Harmissaan ja loukattuna hän teki vielä epätoivoisen
yrityksen; hän pysähtyi Elizabethin eteen ja sanoi:

"Neiti Eliza Bennet, tehkääpä niinkuin minä ja lähtekää kävelemään
kanssani. Ette usko kuinka se virkistää, kun on istunut niin kauan
samassa asennossa."

Elizabeth hämmästyi hiukan tästä kehoituksesta, mutta noudatti sitä
oitis. Nti Bingleyn kohteliaisuus kantoi hedelmää, hra Darcy
silmäsi ylös kirjastaan. Hän näytti yhtä hämmästyneeltä tuosta
kohteliaisuudesta kuin Elizabeth ja painoi huomaamattaan kirjansa
kiinni. Hän sai kehoituksen liittyä mukaan, mutta kieltäytyi sanoen,
että naisten kävelyyn hän voi huomata vain kaksi aihetta, jotka
auttamattomasti häiriytyisivät, jos hän tulisi mukaan. Mitähän hän
tuolla tarkoittikaan? Nti Bingley oli aivan tuskissaan uteliaisuudesta
-- ja kysyi Elizabethilta, käsittikö tämä hra Darcyn mieltä.

"En vähääkään, mutta olkaa varma siitä, että hänen tarkoituksenaan on
vain tehota mahtipontisesti meihin. Ja paras keino saada hänet
pettymään on se, ettemme lainkaan kysele hänen mieltään."

Nti Bingley ei kuitenkaan voinut sallia hra Darcyn pettyvän missään
asiassa, vaan rohkaisihe vaatimaan häneltä itseltään selitystä.

"En minä mitenkään tahdokaan pitää ajatustani salassa", vastasi Darcy,
kohta kun toinen antoi hänelle suunvuoroa. "Te näitte parhaaksi viettää
iltaa kävelemällä joko sen vuoksi, että teillä oli kahdenkeskisiä
salaisuuksia kuiskailtavana toisillenne, tahi koska tiesitte sirojen
vartaloidenne esiintyvän parhaiten edukseen kävellessänne. Edellisessä
tapauksessa olisin ollut tiellä, ja jälkimmäisessä tapauksessa voin
parhaiten ihailla teitä täältä istualtani."

"Oh, kuinka hirveä mies!" huudahti nti Bingley. "Onko moista röyhkeyttä
koskaan kuultu! Kuinka me oikein rankaisemme häntä julkeudestaan?"

"Mikään ei ole sen helpompaa", sanoi Elizabeth, "jos teillä vain
todella on halua siihen. Kaikkihan me osaamme kiusata ja rangaista
toisiamme. Härnätkää häntä -- naurakaa hänelle. Niin läheisiä ystäviä
kuin te olette, pitäisi teidän hyvin tietää, miten se parhaiten käy
päinsä."

"Mutta ihan totta, sitä minä _en_ tiedä. Vakuutan teille kunniani
kautta, ettei läheinen ystävyytemme ole vielä opettanut minulle _tuota_
asiaa. Kuinka noin kylmäveristä ja itsensähillitsevää luonnetta
voisikaan härnätä! Ei, ei, minä tunnen, että hän nujertaisi kohta
meidät. Ja mitä nauramiseen tulee, niin kuinka _hänelle_ voisi nauraa?
Ei, me olemme aivan avuttomat."

"Eikö herra Darcylle voisi nauraa?" huudahti Elizabeth. "Sehän on
kerrassaan tavaton etuoikeus, ja tavattomana toivon sen pysyvänkin,
sillä minua surettaisi, jos minulla olisi paljon sellaisia tuttavia.
Minun suurin iloni on saada nauraa."

"Neiti Bingley on puhunut hiukan liikaa minun puolestani", sanoi hra
Darcy. "Viisaimmat ja parhaatkin ihmisistä -- ei, vaan ihmisten
viisaimmat ja parhaat teot saattavat joutua naurettaviksi, kun niitä
pääsee ivailemaan henkilö, jonka suurimpana mielihaluna on toisten
naurattaminen."

"Varmastikin _on_ sellaisia henkilöitä", vastasi Elizabeth, "mutta minä
toivon, etten kuulu niihin. Minä toivon, etten koskaan tee
naurunalaiseksi sitä, mikä elämässä on viisasta ja hyvää. Mutta
hullutukset ja höperyys, oikullisuus ja epäjohdonmukaisuus todella
huvittavat minua ja niille nauran, missä vain niitä näen. Mutta näiden
ominaisuuksien arvaan olevan aivan vieraita teille."

"Ehkäpä ne eivät ole vieraita yhdellekään ihmiselle. Mutta koko elämäni
ajan olen pyrkinyt välttämään sellaisia heikkouksia, jotka usein
tekevät ihmisen naurunalaiseksi tuntemattomien silmissä."

"Sellaisia kuin esimerkiksi turhamaisuus ja ylpeys?"

"Niin -- turhamaisuus on todella heikkous. Mutta ylpeys -- missä ylpeys
on ylvään mielenlaadun ilmaus, siellä se aina pysyy sopivien rajojen
sisällä eikä joudu vaaraan tulla naurettavaksi."

Elizabeth kääntyi syrjään salatakseen hymynsä.

"Joko te olette kylliksenne tarkastellut herra Darcyn ominaisuuksia?"
kysyi nti Bingley. "Ja saako tietää tuloksen?"

"Olen varmasti vakuutettu, ettei hra Darcyssa ole vähintäkään vikaa ja
heikkoutta. Hän myönsi itsekin suoraan sen tosiasian."

"Eihän", vastusti Darcy, "niin julkea en toki ole. Minulla on kylläkin
vikani, mutta toivon, että ne eivät ole naurettavia. Kiivasta
luonteenlaatuani en rohkene käydä puolustamaan. Se lienee tosin paha
vika -- paha varsinkin maailman sovinnaisten käsitteiden mukaan. Minä
en voi hevillä unohtaa toisten hupsutuksia ja puheita niin pian kuin
minun ehkä tulisi, enkä myöskään kärsimiäni loukkauksia. Minun tunteeni
eivät myöskään kuohahda jokaisesta yrityksestä vaikuttaa niihin.
Arvaan, että luonteenlaatuani voidaan ehkä sanoa pitkävihaiseksi. Mutta
mikä on kerran kadottanut arvonsa minun silmissäni, se on kadottanut
sen tyyten ja ikipäiviksi."

"_Se_ on tosiaankin vika!" huudahti Elizabeth. "Leppymätön,
pitkävihainen ärtymys _on_ luonteenvika. Mutta te olette valinnut
vikanne hyvin. Minä en todellakaan voi nauraa teille. Te olette hyvässä
turvassa minulta."

"Minä uskon, että joka ihmisen luonteessa on taipumusta johonkin
pahaan. Se on luontainen vika, jota ei paraskaan kasvatus kykene
poistamaan."

"Ja teidän vikanne on taipumus vihaamaan kaikkia ja kaikkea, niinkö?"

"Ja teidän vikanne", vastasi Darcy hymyillen, "on taipumus tahallanne
käsittää väärin toisia."

"Ei, nyt me tarvitsemme jo vähän musiikkia", huudahti nti Bingley
ikävystyneenä sananvaihdosta, johon hän ei voinut itse ottaa osaa.
"Louisa, ethän pane pahaksesi, jos satun herättämään miehesi."

Rva Hurst ei pannut ollenkaan pahakseen. Piano avattiin jälleen, eikä
Darcykaan surrut sitä. Hän rupesi huomaamaan itselleen vaaralliseksi
omistaa Elizabeth Bennetille liiaksi huomiotaan.



XII LUKU.


Sovittuaan asiasta sisarensa kanssa kirjoitti Elizabeth seuraavana
aamuna äidilleen, että vaunut lähetettäisiin päivän kuluessa
noutamaan heidät kotia. Mutta rva Bennet oli toivonut heidän pysyvän
Netherfieldissä ainakin viikon päivät ja hän vastasi senvuoksi,
että vaunut joutuivat vapaaksi vasta tulevaksi tiistaiksi.
Jälkikirjoituksessa hän lisäsi, että jos hra Bingley ja tämän sisaret
vaativat heitä vielä viipymään, niin hän puolestaan tuli kotiaskareissa
aivan hyvin toimeen ilman heitä. Mutta Elizabethia ei lainkaan
haluttanut jäädä kauemmaksi vieraisiin, eikä hän odottanut
isäntäväenkään sitä vaativan. Ja peljäten, että pitempi viipyminen
tuntuisi tunkeilevaisuudelta, hän yllytti Janea pyytämään hra
Bingleyltä vaunuja lainaksi, jotta he pääsisivät lähtemään vielä
tänään, niinkuin oli sovittukin.

Tämä pyyntö kohtasi hellyttävää vastarintaa, ja lähtö siirrettiin
huomiseksi. Nti Bingley sai kuitenkin syytä katua lykkäämistä, sillä
hänen kademielensä ja inhonsa toista sisarta kohtaan oli paljon
kiivaampi kuin suopeus Janea kohtaan.

Hra Bingley sen sijaan tunsi todellista surua lähdön johdosta ja
koetteli kaikella tapaa taivuttaa heitä vielä viipymään -- Jane ei
ollut vielä kyllin voimissaan, ja vaunuissa täryyttäminen olisi
varmasti hänelle vahingoksi; mutta Jane vakuutti varmasti olevansa jo
täysissä voimissa.

Hra Darcylle sen sijaan oli tieto sisarusten lähdöstä tervetullut.
Elizabeth oli ollut jo liiaksikin kauan Netherfieldissä. Tuo pieni
maalaistyttö viehätti häntä enemmän kuin hyvä oli, ja nti Bingley oli
Elizabethille epäkohteliaampi ja häntä itseään kohtaan härnäävämpi kuin
oli mieluista. Hän päätti olla hyvin varovainen, ettei enää sanalla
eikä katseellakaan paljastaisi hänelle ihailuaan ja mielenkiintoaan. Ja
päätökselleen uskollisena hän koko päivän mittaan vaihtoi tuskin
kymmentä sanaa hänen kanssaan.

Seuraavana päivänä jumalanpalveluksen jälkeen -- se oli sunnuntai --
löi viimeinkin eronhetki, ja totta puhuen se oli mieluista useimmille.
Nti Bingley kävi yht'äkkiä ainakin yhtä herttaiseksi Elizabethia kuin
helläksi Janea kohtaan; ja syleiltyään jälkimmäistä, toivotellen
sydämensä halusta näkevänsä hänet jälleen pian joko Longbournissa tahi
Netherfieldissä, hän tarjosi kättä edellisellekin.

Kotona heitä ei odottanut kovinkaan lämmin vastaanotto äidin puolelta.
Rva Bennet paheksui heidän hätiköimistään, arveli heidän suotta
vaivanneen isäntäväkeään vaunujen lähettämisellä ja sanoi olevansa
varma, että Jane kävisi jälleen kipeäksi. Mutta heidän isänsä oli
oikein iloinen heidän tulostaan, vaikka hän tapansa mukaan sangen
säästeliäästi iloaan ilmaisi. Kotipiirin ilma oli käynyt hänelle sangen
painostavaksi molempain järkeväin ja hilpeitten vanhimpain tytärten
poissaollessa.

Maryn he tapasivat syventyneenä pianon bassonuottien ja ihmisluonnon
ominaisuuksien tutkisteluun. Catherinen ja Lydian kuulumiset olivat
hiukan toista laatua. Paljon oli tapahtunut rykmentissä sitten viime
keskiviikon. Enolla oli eilen ollut useita upseereja päivällisvieraina,
erästä sotamiestä oli rangaistu ruoskimalla ja huhuiltiinpa, että
eversti Forster kohta aikoi mennä naimisiin.



XIII LUKU.


"Minä toivon, rakkaani", sanoi hra Bennet seuraavana aamuna
aamiaispöydässä vaimolleen, "että toimitat tänään hyvän päivällisen,
sillä on syytä odottaa erästä vierasta perhepöytäämme."

"Mitä sinä tarkoitatkaan, rakas Bennet? Enhän minä tiedä ketään tänään
tulevaksi, jollei Charlotte Lucas satu pistäytymään, ja _hänelle_
toivon meidän päivällisemme toki aina kelpaavan. En usko hänen kotonaan
useinkaan saavan niin hyviä päivällisiä kuin täällä."

"Vieras, josta puhun, on herra ja meille outo."

Rva Bennetin silmät alkoivat loistaa. "Mitä -- herrako ja meille outo!
Sitten se on herra Bingley, siitä olen varma, vaikkei hänkään enää niin
outo ole -- kas vain, Jane, tästä sinä et ole hiiskunut sanallakaan,
sinä viekastelija! No, voi minun päiviäni, tottahan minua riemastuttaa
saada herra Bingley vieraaksemme. Mutta -- hyvä isä sittenkin! Tämäpä
sattui onnettomasti -- meillä ei ole tänään kalan häntääkään panna
päivällispöytään. Lydia, sydänkäpyseni, soitappas kelloa. Minun täytyy
saada puhua taloudenhoitajattaren kanssa heti paikalla."

"Se _ei_ ole herra Bingley", sanoi hänen miehensä; "se on mies, jota en
ole vielä eläissäni nähnyt."

Tietysti syntyi yleinen hälinä, ja perheenisällä oli nautintoa saada
kiihkeitä kyselyjä vaimoltaan ja viideltä tyttäreltään yht'aikaa.

Hauskuteltuaan hetken heidän uteliaisuudellaan hän kävi selittämään
asiata. "Kuukauden päivät sitten sain hänen kirjeensä ja vastasin
siihen jo kahden viikon perästä, koska asia oli mielestäni hiukan
arkaluontoinen ja vaati joutuisaa vastausta. Kirje oli eräältä herra
Collinsilta, serkultani, jolla on valta minun kuolemani jälkeen ajaa
teidät tiehenne tästä talosta jos hän tahtoo."

"Oh, oh, rakkaani", parahti hänen vaimonsa, "älä mainitsekaan tuota
hirmuista miestä! Eikö ole kamalata, että sinun tilasi pitää tulla
ryöstetyksi omilta lapsiltasi! Sinun sijassasi minä olisin jo aikoja
sitten yrittänyt tavalla tai toisella korjata asian."[13]

Jane ja Elizabeth koettivat selvitellä hänelle sukuperimyksen
määräyksiä. He olivat tehneet sitä monesti ennenkin, mutta se oppi ei
pystynyt koskaan rva Bennetin päähän. Hän vaikeroi edelleen katkerasti
säälimätöntä kohtaloa, joka riisti tilan viideltä tyttäreltä vennon
vieraan hyväksi, josta ei kukaan välittänyt viiden pennin vertaa.

"Se on todellakin mitä kohtuuttominta", sanoi hra Bennet, "eikä mikään
lieventävä asianhaara voi pestä herra Collinsia puhtaaksi perijän
viasta. Mutta jos tahdot kuulla, mitä hän kirjoittaa, niin kenties
hänen ilmaisutapansa on omiaan hieman lieventämään sinun katkeruuttasi
häntä kohtaan."

"Ei, sitä en voi uskoa -- ja minusta on sangen röyhkeätä hänen
puoleltaan, että hän lainkaan rohkenee kirjoittaa sinulle. Minä inhoon
kerrassaan sellaisia tekopyhiä ja vääriä ystäviä. Miksi hän ei voi
jatkaa riitaa ja käräjöimistä sinun kanssasi, niinkuin hänen isänsä
teki ennen häntä?"

"Hm -- hänellä näyttää tosiaan olevan vähän tunnonvaivoja isänsä
käytöksen johdosta; kuulehan nyt kun luen."

    "Hunsfordissa, lähellä Westerhamia, Kentissä, lokakuun 15 päivänä.

    "_Hyvä herra_. -- Teidän ja kunnioitetun isävainajani välillä
    vallinnut erimielisyys on aina murehduttanut suuresti mieltäni;
    ja sitten kun minulla oli suru kadottaa hänet, olen monesti
    toivonut tilaisuutta saadakseni perheittemme välit korjatuksi.
    Ensi alussa minua kuitenkin pidätti siitä epäilys, oliko oikein
    ja pojallisen rakkauden mukaista hänen muistoaan kohtaan elää
    sovinnossa miehen kanssa, jota kohtaan häntä oli aina miellyttänyt
    tuntea vastenmielisyyttä." ("Siinä sen kuulet, rakkaani!") "Nyt
    olen kuitenkin määrännyt kantani asiassa, sillä suoritettuani
    pappistutkintoni viime pääsiäisen aikaan on minulla ollut sanomaton
    onni päästä korkeasti kunnianarvoisan[14] Lady Catherine De
    Bourghin, Sir Lewis de Bourghin lesken suosioon, jonka erinomainen
    suopeus ja hyväntahtoisuus on nähnyt minut otolliseksi
    astumaan sangen hyvätuloiseen kirkkoherran toimeen hänen
    patronaattipiirissään[15] -- mikä mielisuosio kiihoittaa minua
    mitä vakavimmin palkitsemaan hänen armonsa hyvyyttä ahkeroitsemalla
    toimittaa kaikkia kirkollisia menoja ja toimituksia Englannin
    valtiokirkon lakien ja tapojen mukaisesti. Pappismiehenä nimenomaan
    tunnen velvollisuudekseni palauttaa rauhaa ja levittää siunausta
    kaikkiin piireihin ja perheisiin, joihin vaikutukseni ulottuu; ja
    sillä perusteella rohkenen toivoa, että nykyinen edesottamiseni
    sovinnon palauttamiseksi meidän välillemme on kaikin puolin
    kiitosta ansaitseva, ja että se seikka, että olen Longbournin tilan
    lähin perillinen, ei estäisi teitä kohdaltanne tarttumasta minun
    nyt kurottamaani öljypuun oksaan. En voi muuta kuin olla hyvin
    pahoillani siitä, että olen valittu välikappaleeksi vahingoittamaan
    teidän rakastettavain tytärtenne etua, josta kaikesta tahdon
    anteeksi pyydellä sekä luvata heistä vastaisuudessa kaikkea
    mahdollista murhetta pitää, mikä minun vallassani vain on; mutta
    siitä vast'edes lähemmin. Jollei teille ole vastenmielistä
    vastaanottaa minua huoneeseenne, niin rohkenen ehdottaa, että
    saavun tervehtimään teitä ja arvoisaa perhettänne maanantaina
    marraskuun 18 päivänä kello 4 iltapäivällä, ja toivon saavani
    nauttia vierasvaraisuudestanne seuraavan viikon lauantai-iltaan
    saakka; minkä voin haitatta itselleni ja pyhälle toimelleni
    tehdä, sillä Lady Catherine on hyvyydessään luvannut hankkia
    toisen pappismiehen saarnaamaan välillä olevana sunnuntaina.
    Lähettäen kunnioittavat terveiseni arvoisalle puolisollenne ja
    tyttärillenne, pysyn teidän aina hyvää toivovana ystävänänne.

                                            "_William Collins_."

"Kello neljäksi saamme siis vartoa tuota rauhanrakentajaa", sanoi hra
Bennet, käärien kirjeen kokoon. "Hän tuntuu minusta todellakin olevan
sangen tunnollinen ja kohtelias nuori mies, enkä epäile, että meistä
voi tulla hyvätkin ystävät, edellyttäen, että tuo kunnianarvoisa Lady
Catherine päästää hänet vastakin matkustamaan tänne."

"Siinä ainakin on jonkin verran järkeä, mitä hän tytöistä puhuu",
huomautti hänen vaimonsa. "Ja jos hän todella rupeaa heistä murhetta
pitämään, niinkuin lupaa, niin en niinäkään asetu poikkiteloin häntä
vastaan."

"Vaikkakin on vaikea ymmärtää", sanoi Jane, "millä tavalla hän aikoo
korvata meille tappiomme, niin ainakin hänen hyvä tahtonsa on
kiitettävä."

Elizabethin huomiota oli etupäässä kiinnittänyt kirjoittajan syvä
kunnioitus Lady Catherinea kohtaan ja hänen vakaa päätöksensä ahkeroida
seurakuntalaistensa kastamisessa, vihkimisessä ja hautaamisessa --
kaikki valtiokirkon lakien ja tapojen mukaisesti.

"Hänen täytyy olla hyvin omituinen mies", hän sanoi. "En minä voi
oikein käsittää hänen ajatustaan. Hänen kirjoitustapansa on
niin mahtipontinen. Ja mitä hänen tarvitsee pyydellä anteeksi
perimisoikeuttaan? Ei suinkaan hän tahtoisi korjata asiaa, jos se
kävisi päinsä. Mahtaako hän olla oikein viisas, isä?"

"Ei suinkaan, rakkaani, sitä en luule. Minulla on hyvä syy toivoa, että
hän on kaikkea muuta kuin viisas. Hänen kirjeessään on sellainen
sekoitus nöyristeleväisyyttä ja mahtailua, joka lupaa sangen hyvää.
Olen oikein kärsimätön näkemään hänet luonamme."

"Kokoonpanoltaan hänen kirjettään ei voi sanoa puutteelliseksi",
huomautti viisas Mary. "Lausetapa öljypuun oksasta ei tosin ole aivan
uusi, mutta se ilmaisee hyvin hänen ajatuksiaan."

Catherinessa ja Lydiassa ei kirje eikä sen kirjoittaja herättäneet
vähintäkään mielenkiintoa. Mahdotonta oli ajatella, että heidän
serkkunsa saapuisi punaisessa takissa, ja monien viikkojen kuluessa oli
heillä ollut iloa pelkkien punatakkien seurasta. Heidän äidiltään sen
sijaan oli hra Collinsin kohtelias kirje sulattanut hyvän määrän
sappea, ja hän valmistautui ottamaan vierasta vastaan niin tavattomalla
touhukkaisuudella, että hänen miehensä ja tyttärensä joutuivat vähän
ihmeisiinsä.

Hra Collins saapui täsmälleen lupaamaansa aikaan, ja koko perhe
tervehti häntä hyvin kohteliaasti. Hra Bennet tosin puheli hyvin vähän,
mutta naiset olivat sangen halukkaita juttelemaan, eikä hra Collins
näyttänyt tarvitsevan erikoista rohkaisua. Hän oli pitkä ja luiseva
nuori mies, iältään ehkä viisikolmattavuotias. Hänen sävynsä oli ylen
juhlallinen ja käytöksensä mahtipontinen. Tuskin vielä viittäkään
minuuttia istuttuaan hän onnitteli rva Bennetiä hänen kukoistavista
tyttäristään ja sanoi kuulleensa paljonkin näiden suloudesta, mutta
että tässä tapauksessa huhu ei ollut tiennyt puoliakaan. Ja hän lausui
varmana vakaumuksenaan, ettei kai kestäisi kauankaan, ennenkuin kaikki
olisivat onnellisissa naimisissa. Tällainen imartelu ei tosin ollut
kaikkien kuulijain mieleen, mutta rva Bennet, jonka tapana ei ollut
seuloa kohteliaisuuksia, vastasi sulavin sydämin:

"Te olette kovin mairitteleva, herraseni, ja kaikesta sielustani
toivoisin teidän ennustaneen oikein, sillä muuten on heidän kohtalonsa
kovin tukala. Asiat ovat nyt kerta niin hullusti järjestetyt!"

"Te ehkä tarkoitatte tuota perimyssääntöä?"

"Niin, mitäpäs muuta! Se on surkea kohta minun tyttöparoilleni, se
teidänkin täytyy myöntää. Ei sen puolesta, että pitäisin _teitä_
syyllisenä, sillä sellainenhan on maailman meno yleensä, mikäli tunnen
niitä asioita. Ei koskaan tiedä, kenenkä haltuun maatilat joutuvat
perinnönjaossa."

"Minä käsitän ja tunnen sangen hyvin, hyvä rouva, kauniiden serkkujeni
kovan aseman, ja voisin asiasta puhella paljonkin, mutta pelkään, että
ehkä näyttäisin liiaksi suorasukaiselta ja hätiköivältä. Sen voin
kuitenkin vakuuttaa näille armaille nuorille neitosille, että sydämeni
aivoituksena jo tänne tullessani oli tunnustaa heille julki totinen
ihailuni. Tällä erää en tahdo sanoa sen enempää, mutta kukaties, kun
olemme tutustuneet toisiimme paremmin..."

Päivälliskutsu keskeytti hänen, "aivoituksensa"; ja tytöt hymyilivät
salaa toisilleen. He eivät kuitenkaan yksistään herättäneet hra
Collinsin ihailua. Eteishalli, ruokasali ja niiden sisustus sai
osakseen seikkaperäistä tarkastelua ja ylistystä, mikä jonkun toisen
suusta kuultuna olisi sulattanut rva Bennetin sydämen vahaksi. Mutta
tuo mieshän tarkasteli taloa tulevaisena perintöosanaan. Myöskin
päivällistä vieras kunnioitti ihailullaan; ja hän halusi tietää, ken
hänen kauneista serkuistaan ansaitsi kiitoksen sen laittamisesta. Mutta
tässä suhteessa oikaisi emäntä hänen nurjan käsityksensä vakuuttaen
hänelle hiukan kärkevästi, että heillä oli varaa pitää kelpo
keittäjätärtä ja ettei hänen tytärtensä tarvinnut heiskua keittiössä.



XIV LUKU.


Päivällispöydässäkin oli hra Bennet hyvin harvapuheinen, mutta kohta
palvelijain poistuttua ruokasalista hän arveli ajan otolliseksi
aloittaa tuttavallinen keskustelu vieraansa kanssa. Lähtökohdaksi hän
järkevästi valitsi puheenaiheen, jonka arvasi olevan serkulleen
mieluisen ja joka salli tämän loistaa kaunopuheisuudellaan -- hän näet
huomautti, että hra Collins tuntui olevan sangen hyvissä väleissä
tilanhaltijattarensa kanssa. Parempaa aihetta hän ei olisi voinut
keksiäkään. Hra Collins kävi oikein kultasuuksi. Hänen muutenkin
juhlallinen olemuksensa tuntui kuin kirkastetulta kun hän vakuutti,
ettei ikimaailmassa oltu nähty niin alavaa käytöstä niin ylhäisen
henkilön puolelta. Lady Catherine oli itse armollisesti suvainnut
valita niiden kahden saarnan aiheet, jotka hänellä jo oli ollut kunnia
pitää hänen kuultensa. Lady Catherine oli myöskin kahdesti käskenyt
hänet päivällisille hoviinsa Rosingsissa, ja vielä viime lauantaina hän
oli kutsuttanut hänet neljänneksi pelaajaksi korttipöytään. Monet
ihmiset väittivät Lady Catherinen olevan ylpeän, mutta _hän_ oli
kohdaltaan kokenut pelkkää alavuutta hänen armonsa puolelta. Tämä oli
aina puhutellut häntä kuten herrasmiestä ainakin. Hänellä ei ollut
mitään vastaan, että hän otti osaa seudun seuraelämään tai että hän
jätti seurakuntansa viikoksi tai pariksi lähteäkseen tervehtimään
sukulaisiaan. Hänen armonsa oli suvainnut kehoittaa häntä jouduttamaan
naimistaan, edellyttäen että hän valitsi sopivan vaimon. Olipa hän
alentunut käymään kerran hänen halvassa pappilassaankin, kierrellyt
ympäri huoneita ja hyväksynyt kaikki hänen tekemänsä muutokset, jopa
ehdottanut itsekin uusia muutoksia -- joitakin lisähyllyjä makuuhuoneen
vaatesäiliöihin.

"Tuo kaikki on tosiaan sangen kohteliasta ja säädyllistä", myönsi rva
Bennet, "vahinko, etteivät kaikkikin ylhäiset naiset ole hänen
kaltaisiaan. Asutteko te lähelläkin häntä?"

"Minun halvan puutarhani erottaa vain nurmikenttä Rosings Parkista,
mikä on hänen armonsa hovin nimi."

"Muistaakseni sanoitte hänen olevan lesken; onko hänellä lapsia?"

"Hänellä on ainoastaan yksi tytär, Rosingsin tuleva perijätär -- sangen
rikas perijätär, jos minun sallitaan niin sanoa."

"Ah, ah", huokasi rva Bennet, huojutellen päätänsä, "hänenpä kelpaakin
sitten paremmin kuin monien muiden tyttöjen. Ja minkälainen neitonen
hän on? Onko hän kaunis?"

"Hän on todellakin mitä viehättävin nuori neito, hyvä rouva. Lady
Catherine on itsekin sanonut, että kauneuden puolesta on neiti de
Bourgh sukupuolensa ensimmäisiä, sillä hänen piirteistään voi lukea
hänen ylhäisen syntyperänsä. Valitettavasti hänen heikko terveytensä on
estänyt häntä kehittymästä täydelliseksi kaikissa naistaidoissa; sen on
minulle kertonut se kunnianarvoinen rouvasihminen, jolla on ollut onni
johtaa hänen kasvatustaan. Mutta hän on joka suhteessa hyvin herttainen
ja on usein suvainnut ajaa ponyvaljakoillaan minun halvan asuntoni
ohitse."

"Joko hänet on esitelty hovissa?[16] En muista nähneeni lehdissä hänen
nimeään esiteltyjen naisten joukossa."

"Hänen hento terveydentilansa estää valitettavasti häntä oleskelemasta
Lontoossa ja on sen kautta, kuten minulla oli kerran onni mainita Lady
Catherinelle itselleen, riistänyt Englannin hovilta sen kaunoisimman
hohtokiven. Hänen armonsa tuntui hyvin mielistyvän kohteliaisuuteeni;
ja te voitte arvata, kuinka onnelliseksi minä tunnen itseni, kun
tuolloin tällöin saan alamaisesti esiinkantaa tällaisia pikku
imarteluja, joista kauniimpi sukupuoli niin paljon pitää. Olen useammin
kuin kerran huomauttanut Lady Catherinelle, että hänen viehättävä
tyttärensä on syntynyt kantamaan herttuattaren kruunua. Tuollaiset
pikku mairittelut tuntuvat hyvin miellyttävän hänen armoaan; ja omasta
puolestani tunnen olevani velvollinen kohteliaisuudellani palkitsemaan
hänen minulle osoittamaansa suopeutta."

"Te näytte olevan hyvä ihmistuntija", sanoi hra Bennet, "ja voitte
pitää itseänne onnellisena omistaessanne niin sujuvan imartelun lahjan.
Sallikaa minun kysyä, syntyvätkö nuo kohteliaisuutenne hetken
innoituksesta, vai ovatko ne pitkältä harkitun sepittelyn tuotteita?"

"Tavallisesti ne pulpahtavat kielelleni valmistelematta
seurustellessani ylhäisen emäntäni kanssa; mutta vaikka niitä joskus
huvikseni sorvailen ja veistelen etukäteenkin, niin koetan antaa niille
niin satunnaisen sävyn kuin mahdollista."

Hra Bennet oli täysin tyytyväinen vieraansa tarkasteluun. Hänen
serkkunsa oli aivan sellainen hölmö kuin hän oli odottanutkin; ja hän
kuunteli tämän mahtipontista lavertelua mitä vilpittömimmällä
nautinnolla, jonka hän osasi tarkoin salata ympäristöltään. Ainoastaan
Elizabethin kanssa hän välistä vaihtoi huvitetun silmäyksen.

Teen juotua hra Bennet arveli saaneensa tarpeeksi tästä huvista ja oli
iloinen kun pääsi vieraastaan eroon, kehoitettuaan häntä lukemaan
ääneen jotakin talon naisille. Hra Collins oli siihen oitis valmis, ja
kirja tuotiin esiin, mutta katsahtaessaan sen kansilehteen hän kimmahti
kauhistuneena taapäin ja selitti juhlallisesti, että hän ei koskaan
lukenut romaaneja. Talon kirjastoa kaiveltiin läpikotaisin, ja vihdoin
keksittiin jokin saarnakokoelma. Lydia haukotteli jo kun hän avasi
kirjan; ja ennenkuin hän oli vielä kerinnyt paukuttamaan kolmeakaan
sivua, keskeytti tytön hepsakka hänen lukunsa huudahtaen:

"Tiedätkös mitä, äiti, eno Philips sanoi aikovansa antaa potkut
rengilleen Richardille. Jos hän sen tekee, niin eversti Forster ottaa
Richardin palvelukseensa. Minä lähden huomenna Merytoniin ottamaan
selvää onko siinä perää, ja samalla saan kuulla, milloin herra Denny
palaa takaisin Lontoosta."

Lydia sai ankaran varoituksen hillitä paremmin kieltänsä, mutta hra
Collins pani ilmeisesti hyvin loukkaantuneensa kirjan kiinni ja lausui
rankaisevalla sävyllä:

"Olen usein pannut merkille, kuinka vähällä mielenkiinnolla nuoret
neitoset lukevat ja kuuntelevat vakavia kirjoja, vaikka ne ovat
kirjoitetut yksinomaan heidän sielunsa parhaaksi. Se ihmetyttää minua
suuresti, sen tunnustan, sillä varmastikaan ei mikään ole heille niin
suureksi ajalliseksi ja iankaikkiseksi hyödyksi kuin hengellinen
opetus. Mutta en tahdo enää tämän pitemmältä rasittaa nuorta
serkkuani."

Kääntyen sitten talon isäntään hän tarjoutui tälle toveriksi
lautapeliin. Hra Bennet suostui siihen mielellään, huomaten parhaaksi
jättää tyttärensä kihertelemään keskenään syrjässä. Rva Bennet ja hänen
vanhemmat tyttärensä pyytelivät anteeksi Lydian ajattelematonta
keskeytystä ja lupasivat, ettei sellaista enää sattuisi, jos hän tahtoi
jatkaa lukuaan; mutta hra Collins vakuutti, ettei hän suinkaan kantanut
pitkävihaisuutta lapsellista serkkuaan kohtaan, ja istahti hra Bennetiä
vastapäätä lautapelin ääreen.



XV LUKU.


Hra Collins ei todellakaan ollut mikään erityisen viisas mies, siinä
oli hra Bennet oikeassa, ja hänen luontaisia vajavaisuuksiaan oli
kasvatus ja seuraelämä varsin vähän korjannut. Suurimman osan elämäänsä
hän oli viettänyt oppimattoman ja ahneen isänsä silmien alla; ja
yliopistossakaan hän ei tutkintolukujensa ohella ollut paljonkaan
seurustellut tovereitten kanssa. Isä oli kasvattanut häntä nöyryyteen,
mutta oma heikko päänsä oli hänessä vahvistanut luontaista
itsetuntoisuutta, jota sitten odottamaton onnenpotkaus oli mahtavasti
paisuttanut. Hyvä sallima oli johtanut hänet silloin avoimeksi
joutuneeseen Hunsfordin kirkkoherrantoimeen, ja hänen ylenmääräinen
kunnioituksensa mahtavan emäntänsä ylhäistä säätyä kohtaan ynnä hänen
korkea käsityksensä omasta hengellisestä asemastaan ja oivallisista
sielunpaimenlahjoistaan oli kehittänyt hänen sielussaan merkillisen
sekoituksen itsetuntoa, mahtipontisuutta ja nöyristelevää alamaisuutta.

Päästyään nyt hyville tuloille ja sievän pappilan isännäksi oli
hänen aikomuksensa astua pyhään aviosäätyyn. Ja itse asiassa oli
Longbournin-matkan tarkoituksena katsella, oliko täkäläisessä
tytärparvessa hänelle sopivata vaimoa, joka vastaisi hänen ja hänen
suojelijattarensa korkeita vaatimuksia. Tällä tapaa hän aikoi heistä
"murhetta pitää" riistäessään heiltä heidän isänperintönsä; ja hänestä
se oli kerrassaan oivallinen suunnitelma, älykäs ja jalomielinen hänen
puoleltaan ja kehumisen arvoinen maailman silmissä.

Hänen suunnitelmansa ei suinkaan horjunut, kun hän pääsi tyttöjä
näkemään. Vanhimman neiti Bennetin viehättävät kasvot saivat hänet
oitis tekemään valintansa. Hänen perinpohjaisuutensa mukautui mieluusti
noudattamaan vanhaa ohjesääntöä: "Päästä on pino alettava". Huomenissa
hänellä oli kuitenkin aihetta vaihtaa valintansa esinettä; sillä hänen
jouduttuaan emäntänsä kanssa ennen aamiaista rattoisaan kaksinpuheluun
ja hänen kehitettyään tälle lähemmin suunnitelmaansa oli rva Bennet
ystävällisin hymyin ja silmäniskuin torjunut _vanhinta_ tytärtään
uhkaavan hyökkäyksen. Mitä hänen nuorempiin tyttöihinsä tuli, niin
olivat näiden sydämet vielä vapaat, sikäli kuin hän tiesi; mutta Janen
suhteen hänen oli mainittava -- ainakin näin kahdenkesken viitaten --
että tämä oli jo miltei kihlattu toiselle.

Hra Collins sai ajatuksissaan vaihtaa Janen Elizabethiin -- ja se
vaihdos oli pian tehty -- sillä aikaa kuin rva Bennet kohenteli tulta
uunissa. Elizabeth oli vanhimman jälkeinen ja miltei yhtä sievä kuin
tämä, ja kelpasi siis hyvin hra Collinsille Janen puutteessa.

Rva Bennet käsitti ja osasi oivallisesti arvostaa hänen viittauksensa
ja riemuitsi mielessään, että hän kohta voi naittaa kaksi tytärtään
yht'aikaa. Ja sulhaskokelas, jota hän vielä edellisenä aamuna ei ollut
tahtonut nähdäkään, löysi kaikin puolin armon hänen silmissään.

Lydia ei ollut unohtanut aikomustaan kävellä Merytoniin, ja kaikki
sisaret, Marya lukuunottamatta, suostuivat lähtemään hänen kanssansa;
ja heidän isänsä tyrkytti heille hra Collinsin ritariksi, tahtoessaan
kaikin mokomin päästä eroon vieraastaan ja hautautua kirjastonsa
yksinäiseen rauhaan.

Matkalla serkku haasteli mahtipontisesti Hunsfordin pappilan
ihanuudesta ja sen tulevan emännän onnesta, tyttöjen kohteliaasti
vastaillessa hänelle ja salaa hihittäessä toisilleen. Kauppalaan tultua
nuorempien sisarusten huomio kuitenkin kääntyi hänestä vilkuilemaan
kaduilla kulkevia upseereja tahi tarkkailemaan uusia päähinemalleja ja
musliinikankaita puotien näyteakkunoissa.

Mutta kaikkien neitosten huomio kääntyi yht'äkkiä mitä ylväimmän
näköiseen nuoreen herraan, jota he eivät olleet vielä koskaan täällä
nähneet ja joka lähestyi toisella katuvierellä erään upseerin rinnalla.
Upseeri oli sama hra Denny, jonka paluuta Lontoosta Lydia oli juuri
tullut tiedustelemaan, ja hän kumarsi naisille ohimennessään.
Tuntemattoman herran kauniit kasvot ja komea ryhti herättivät kaikkien
huomiota. Kitty ja Lydia päättivät ottaa siitä selon, ja tehden asiaa
kadun toisella puolella olevaan puodinakkunaan he ennättivät parahiksi
jalkakäytävälle, kun molemmat herrat ympäri pyörrettyään joutuivat
samaan kohtaan. Hra Denny kävi oitis puhuttelemaan heitä ja pyysi lupaa
esittää ystävänsä hra Wickhamin, joka oli edellisenä päivänä saapunut
hänen kanssaan Lontoosta ja aikoi liittyä upseerina samaan rykmenttiin.
Se näyttikin olevan aivan kohdallaan, sillä univormu yllään tuo
nuoriherra varmasti tekisi kerrassaan komean vaikutuksen. Yleinen
esittely tapahtui ja koko seura pysähtyi juttelemaan vilkkaasti, kun
hevoskavioiden kapse sai kaikki katsahtamaan kadunpäähän, mistä Darcy
ja Bingley tulivat ratsastaen.

Naiset nähdessään ratsastajat ohjasivat hevosensa heitä kohti ja
alkoivat lausua tavallisia kohteliaisuuksia. Bingley sanoi olevansa
matkalla Longbourniin tiedustamaan nti Bennetin terveydentilaa. Darcy
yhtyi jutteluun, vahvasti päättäen välttää Elizabethia; mutta
vilkaistessaan vasten tahtoaan tämän puoleen hän äkkäsi vieraan herran
tämän rinnalla; ja Elizabeth joutui ihmeisiinsä nähdessään kummankin
hahmon merkillisesti muuttuvan. Toinen kävi aivan kalpeaksi, toinen
tumman punaiseksi. Hetken epäröityään hra Wickham kosketti hattuaan.
Tervehdykseen suvaitsi hra Darcy nipin näpin vastata. Mitähän tuo
kaikki tarkoittikaan?

Seuraavassa tuokiossa hra Bingley, joka ei näyttänyt huomanneen tuota
pientä välikohtausta, kumarsi naisille ja ratsasti ystävänsä kanssa
pois.

Hrat Denny ja Wickham seurasivat neitosia hra Philipsin portille ja
poistuivat sitten tervehtien, vaikka Lydia tahtoi heitäkin kaikin
mokomin käymään sisään ja vaikka rva Philipskin heittäytyi puoliväliin
ulos akkunasta ja toisti kovaäänisesti kehoituksen.

Rva Philips oli aina mielissään saadessaan sisarentyttärensä
vieraikseen. Hra Collinsin hän vastaanotti erittäin kohteliaasti, minkä
tämä arvon herra maksoi takaisin ylivuotavaisesti. Kotia palattuakin
hän kiitteli rva Bennetille rva Philipsin hienoa käytöstä, jonka
veroista hän ei ollut vielä saanut osakseen kenenkään toisen naisen
puolelta, Lady Catherinea ja tämän tytärtä tietenkin lukuunottamatta.

Kittyn ja Lydian saattoi täti ilon hurmioon kertoessaan, että eräitä
upseereita tuli huomenna heille päivälliselle ja luvatessaan pyytää
miehensä toimittamaan kutsun myöskin hra Wickhamille, jonka komea
olemus oli akkunasta kiinnittänyt tädinkin huomiota. Sovittiin, että
koko Longbournin nuoriso, hra Collins mukaan luettuna, silloin saapuisi
vierailemaan herrasväki Philipsin luo.

Kotimatkalla Elizabeth kertoi Janelle huomionsa hrain Darcyn ja
Wickhamin suhteen; ja vaikka oikeamielinen Jane olisi moittinut näistä
toista tai kumpaakin, jos olisi arvannut heidän menetelleen väärin, ei
hänkään voinut selittää tuota outoa tapahtumaa.



XVI LUKU.


Vanhemmilla ei ollut mitään lastensa vierailua vastaan. Hra Collinsin
arvelut jättää isäntäväkensä yksin koko illaksi torjuttiin
voitokkaasti; ja perhevaunut kuljettivat hänet ja hänen viisi sievää
serkkuansa sopivaan aikaan Merytoniin, missä tyttöjä jo kynnyksellä
odotti ilosanoma, että hra Wickham oli alttiisti noudattanut kutsua ja
että hän oli jo saapunut taloon.

Upseerien istuessa ruokasalissa päivällisellä isännän kera vei täti
vastasaapuneet vieraat istumaan saliin, jonka sisustusta hra Collins
kävi ihailemaan, väittäen sen joka suhteessa suuresti muistuttavan
Rosingsin hovin pientä kesäruokalaa. Tämä kehuminen ei aluksi
saavuttanut suurtakaan huomiota emännän puolelta, mutta kuultuaan, mikä
paikka Rosings oikeastaan oli, ja kuka sen omistaja oli, ja minkälaisia
loistohuoneita se sisälsi, ja että eräskin salinuuni oli yksistään
tullut maksamaan kahdeksansataa puntaa, tajusi hän oitis suurenmoisen
kohteliaisuuden. Ja hän kuunteli alttiilla korvalla vieraansa laveita
kuvauksia hovin loistosta, oman halvan pappilansa mukavuudesta ja
emännäntarpeesta j.n.e. Tytöt istuivat kärsimättömästi tuoleillaan,
malttamatta kuunnella serkkunsa pitkäpiimäisiä selittelyjä, ja odotus
rupesi heistä tuntumaan sietämättömän pitkältä. Vihdoin se toki loppui.
Herrat astuivat saliin ja kun hra Wickham saapui toisten mukana, tuntui
Elizabethista, ettei hän ollut vielä koskaan nähnyt niin hurmaavaa
miestä. Rykmentin upseerit olivat yleensä komearyhtisiä ja
hienokäytöksisiä miehiä; mutta hra Wickham tuntui olevan ulkonäössä,
käytöksen siroudessa ja puheensävyssä yhtä paljon heidän yläpuolellaan
kuin he olivat leveäkasvoisen, punoittavan ja portviiniltä lemuavan eno
Philipsin yläpuolella, joka saapasteli vieraiden jäljessä saliin.

Hra Wickham oli se onnellinen mies, johon kaikkien naisten silmät oitis
iskivät, ja Elizabeth oli se onnellinen nainen, jonka viereen hän oitis
suvaitsi istuutua; ja hänen sulava puhetapansa -- vaikka aiheena olikin
vain sateinen ilta ja todennäköisesti odotettava kolkko talvikausi --
sai Elizabethin tuntemaan, että mitä joutavin ja tyhjänpäiväisinkin
puheenaihe voi niin taitavan kertojan käsittelemänä antaa aihetta
viehättävään keskusteluun.

Sellaisten kilpailijain rinnalla hra Collins parka vaipui
mitättömyyteen; kukaan nuorista neitosista ei joutunut enää välittämään
hänestä; ainoastaan rva Philips kuunteli pikapäästä hänen
tarinoimistaan sekä piti huolta, että hänellä oli taukoamatta kahvia ja
leivoksia edessään.

Kun kahvi oli juotu, kannettiin pelipöydät esiin. Hra Wickham ei
sanonut välittävänsä kortinlyönnistä, vaan istuutui toiseen pöytään,
jossa pelattiin arpajaispeliä ja jossa Elizabeth ja Lydia valmistivat
hänelle tilan välissään. Aluksi oli Lydia miltein yksistään äänessä,
sillä hän oli väsymätön juttelija; mutta vähitellen kiinnitti peli ja
sen voitonmahdollisuudet yhä enemmän hänen huomiotansa. Vaikka ottikin
osaa peliin, oli hra Wickhamilla kuitenkin tilaisuutta puhella
Elizabethin kanssa, joka mielellään kuunteli häntä, vaikka ei voinut
toivoakaan, että puheeksi tulisi se aihe, josta hän olisi halunnut
kaikkein mieluimmin kuulla -- eilispäiväisestä välikohtauksesta. Hän ei
rohjennut edes mainita hra Darcyn nimeä. Mutta aivan odottamatta tuli
hänen uteliaisuutensa tyydytetyksi. Hra Wickham otti itse asian
puheeksi. Hän tiedusti, kuinka kaukana Netherfield oli Merytonista; ja
saatuaan sen selville hän kysyi hiukan epäröiden, kuinka kauan hra
Darcy oli oleskellut siellä.

"Lähes kuukauden päivät", vastasi Elizabeth; ja sitten hän haluten
jatkaa puheenaihetta lisäsi: "Olen kuullut, että hän on suuri
tilanomistaja Derbyshiren puolella."

"Niin on", sanoi Wickham, "hänellä on tosiaankin komea tila.
Vuosituloja ainakin kymmenentuhatta puntaa. Ette olisi voinutkaan
tavata parempaa asiantuntijaa tässä kysymyksessä -- sillä minä olen
tavallani kuulunut hänen perheeseensä aina lapsuudestani lähtien."

Elizabeth ei voinut salata hämmästystään.

"En ihmettele teidän hämmästystänne, neiti Bennet, kuultuanne tämän
tiedon ja nähtyänne, millä tapaa eilen kohtasimme toisemme. Oletteko
hyväkin tuttu herra Darcyn kanssa?"

"Niin hyvä, etten paremmaksi halua tulla", huudahti Elizabeth
kiivaasti. "Olen viettänyt neljä päivää tuossa talossa hänen kanssaan
ja tullut huomaamaan, että hän on hyvin epämiellyttävä ihminen."

"Minä en ole oikeutettu lausumaan hänestä _omaa_ mielipidettäni", sanoi
Wickham. "Olen tuntenut hänet liian kauan ja liian hyvin voidakseni
olla puolueeton arvostelija. Mutta minä uskon, että teidän
mielipiteenne hänestä herättäisi yleistä ällistystä -- ja ehkäpä te
ette lausuisikaan sitä niin jyrkästi missään muualla. Täällähän te
olette omaistenne keskuudessa."

"Uskokaa minua kun sanon, että samat sanat sanoisin hänestä missä
talossa hyvänsä täälläpäin, Netherfieldiä tietysti lukuunottamatta.
Hänestä ei pidetä ollenkaan täällä Hertfordshiressä. Jokainen on
loukkaantunut hänen ylpeästä käytöksestään. Sen suosiollisempaa
arvostelua ette kuule hänestä missään."

"En lainkaan ihmettele", virkkoi Wickham hetken vaiti oltuaan, "ettei
hän tai kuka ihminen hyvänsä tapaisi kotipiirinsä ulkopuolella samaa
arvonantoa kuin siellä, missä hänet läpeensä tunnetaan; mutta mitä
nimenomaan _häneen_ tulee, niin luulisin, ettei näin hänelle
tapahtuisi. Maailma on niin suuresti hänen rikkautensa ja arvoasemansa
sokaisema tahi hänen mahtavan käyttäytymistapansa lumoissa, että se
näkee hänet ainoastaan siinä valossa, missä hän itse suvaitsee
näyttäytyä."

"Mutta minä, vaikka tunnenkin häntä niin vähän, olen valmis pitämään
häntä tuittupäisenä ja pitkävihaisena ärripurrina!" huudahti Elizabeth.
Wickham pudisteli vain päätään.

Kun pelinmeno soi jälleen puheenvuoroa, sanoi hän: "Ihmettelen, onko
hänen aikomuksensa viipyä tällä seudulla kauemminkin."

"Sitä en tiedä lainkaan, mutta Netherfieldissä ollessani en kuullut
sanaakaan hänen pois lähdöstään. Toivon, ettei teidän rykmenttiin
liittymisenne kohtaa vaikeuksia hänen täälläolostaan."

"Ah, ei -- _minun_ asiani ei ole väistyä herra Darcyn tieltä. Jos hän
haluaa vältellä minua, täytyy _hänen_ väistyä täältä. Me emme elä
hyvissä väleissä toistemme kanssa, ja minua tuskastuttaa tavata häntä,
mutta minulla ei ole mitään syytä vältellä häntä. Minkä vuoksi hän on
minulle vastenmielinen, sen voin kyllä suoraan julistaa vaikka koko
maailmalle -- olen kärsinyt paljon vääryyttä hänen puoleltaan ja
valitan avoimesti hänen sietämätöntä luonnettaan. Hänen isänsä, neiti
Bennet, oli oivallisimpia ihmisiä, mitä koskaan on elänyt maan päällä,
ja minun totisin ystäväni; ja kohdatessani hänen poikansa repivät
tuhannet hellät muistot isästä minun sydäntäni. Hänen käyttäytymisensä
minua kohtaan on ollut julkean häpeämätöntä, mutta uskon, että voisin
unhottaa ja antaa hänelle anteeksi kaikki muut viat paitsi sen, että
hän on rikkonut isänsä tahtoa vastaan ja solvaissut tämän muistoa."

Elizabeth kuunteli polttavin poskin ja sykyttävin sydämin ja olisi
tahtonut kuulla pitemmältäkin tuosta mielenkiintoisesta puheenaiheesta,
mutta hienotunteisuus esti häntä kyselemästä enempää.

Hra Wickham siirtyi puhelemaan yleisemmistä aiheista, Merytonista, sen
ympäristöstä ja seurapiireistä, ja tuntui olevan hyvin tyytyväinen
kaikkeen näkemäänsä ja nimenomaan kohteluun, joka oli tullut hänen
osakseen täkäläisten seurapiirien puolelta.

"Pääsyynä liittymiseeni täkäläiseen rykmenttiin", lisäsi hän, "oli
päästä elämään kunnon ihmisten ja hyvien ystävien parissa. Tiesin
ennestään, että rykmentin upseeristo oli perin hauskaa ja
arvossapidettyä väkeä; ja ystäväni Denny houkutteli minua nimenomaan
kutomalla kaunokuvauksia heidän nykyisestä majoituspaikastaan ja
Merytonin kelpo ihmisistä. Seuraelämä on minulle välttämätön elinehto,
sen tunnustan. Nuoruudessani olen kärsinyt pahoja pettymyksiä, ja
henkeni ei sietäisi erakkomaista yksinoloa. Minulla _täytyy_ olla
tointa ja seuraa. Sotilasura ei tosin alkuaan ollut se ala, jolle minun
oli määrä antautua, mutta olosuhteet viskasivat minut sille.
Pappisurasta piti tulla minun elämäntehtäväni -- minut kasvatettiin
alusta pitäen kirkon mieheksi ja nykyisin olisin jo kelpo seurakunnan
hyvinvoiva kirkkoherra, jos se olisi ollut sen herrasmiehen mieleen,
josta äsken puhelimme."

"Niinkö todellakin?"

"Niin -- vanhempi herra Darcy-vainaja määräsi minulle
jälkisäädöksessään parhaan kirkkoherranpaikan koko
patronaattipiirissään. Hän oli minun risti-isäni ja oli erinomaisesti
kiintynyt minuun. Hänen minulle osoittamaa hyvyyttä en voi kyllin
kiitellä. Hän tahtoi mitä runsaskätisimmin turvata koko tulevaisuuteni,
ja hän luuli sen todella tehneensäkin; mutta kun kyseenäoleva virka
joutui avoimeksi, nimitettiin siihen toinen mies."

"Hyvä isä taivaassa!" huudahti Elizabeth intoutuen, "mutta kuinka tuo
saattoi olla mahdollista? Kuinka voitiin toimia vastoin hänen
testamenttimääräystään? Miksi te ette turvautunut lain apuun?"

"Testamenttimääräyksessä oli jokin pieni muodollinen virhe, joka
kaikessa vähäpätöisyydessään kuitenkin teki lakiin turvautumisen
toivottomaksi. Kunnianmies ei olisi missään tapauksessa käynyt
epäilemäänkään testamentintekijän selvää aikomusta, mutta nuorempi
herra Darcy suvaitsi epäillä -- tahi ainakin hän suvaitsi selittää
kyseenä olevan kohdan ainoastaan ehdolliseksi toivomukseksi sekä
väittää, että minä typeryydelläni, epävakaisuudellani ja kaikella
muulla mahdollisella ja mahdottomalla kehnoudellani muka olin
menettänyt kaiken oikeuteni. Varma tosiasia vain on, että puheenaoleva
virka joutui avoimeksi kaksi vuotta sitten, juuri kun minä olin tullut
lailliseen ikään ja siten olisin ollut kelvollinen ottamaan sen
vastaan, ja että se annettiin toiselle miehelle. Yhtä varmaa on, etten
minä omasta kohdastani voi syyttää itseäni mistään kehnosta teosta,
jolla olisin tehnyt itseni arvottomaksi toimeen. Minulla on tosin
tulinen ja suora luonne, joka kenties on saanut minut avoimesti
lausumaan julki mielipiteeni hänestä ja hänelle itselleenkin. Sen
pahempaa en tiedä tehneeni. Mutta tosiasia on, että meidän luonteemme
ovat hyvin vastakkaiset, ja että hän vihaa minua."

"Tuohan on kerrassaan kauheaa! Hän ansaitsisi tulla julkisen inhon ja
häväistyksen alaiseksi."

"Aikanaan hän kai varmasti tuleekin -- mutta ei suinkaan _minun_
toimestani. Siksi, että en voi unohtaa hänen kelpo isäänsä, en voi
myöskään käydä paljastamaan tämän pojan inhuutta."

Elizabeth kunnioitti puhetoveriaan mielessään entistä enemmän, eikä
tämä ollut vielä koskaan näyttänyt hänestä niin kauniilta kuin nuo
ylevät sanat lausuessaan.

"Mutta mikähän", kysyi hän hetken vaiti oltuaan, -- "mikä ihmeessä
olikaan hänellä aiheena moiseen menettelyyn? Mikä seikka voikaan
saattaa hänet käyttäytymään noin väärin ja julmasti teitä kohtaan?"

"Perinpohjainen, jyrkkä vastenmielisyys minua kohtaan -- parhaiten
voisin sitä ehkä sanoa mustasukkaisuudeksi. Jos hänen isävainajansa
olisi pitänyt minusta vähemmän, niin sietäisi poika ehkä minua
paremmin; mutta hänen isänsä tavaton kiintymys minuun harmitti häntä
luullakseni jo lapsuudesta pitäen. Hän ei voinut kärsiä, että vainaja
usein antoi minulle etusijan hänen rinnallaan."

"En minä vain olisi osannut ajatella herra Darcysta sentään noin kehnoa
-- vaikka minä en ole koskaan pitänytkään hänestä, niin en ole myöskään
ajatellut hänestä mitään pahaa. Olin luullut, että hän halveksi kaikkia
muita ihmisiä ylimalkaan, mutta en voinut epäilläkään, että hän
alentuisi moiseen kehnoon kostoon ja halpamaiseen vääryyteen saakka!"

Hetken mietittyään hän kuitenkin jatkoi: "Muistan tosiaan hänen kerran
Netherfieldissä sentään kerskuneen pitkävihaisuudellaan ja
leppymättömällä luonteellaan. Todella täytyykin hänellä olla hirveä
luonne!"

"_Minä_ en uskalla käydä sitä päättelemään", virkkoi Wickham, "sillä
tuskinpa voisin olla oikeamielinen häntä kohtaan."

Elizabeth vaipui uudelleen mietteisiinsä ja huudahti sitten jälleen
kiihtyneenä: "Kohdella tuolla tavoin oman isänsä kummipoikaa, ystävää
ja lemmikkiä!" Hän olisi voinut lisätä: "Ja _sellaista_ hyvännäköistä
nuorta miestä kuin te, jonka pelkkä ulkomuoto voittaa jokaisen
mieltymyksen." Mutta hän tyytyi sanomaan: "Ja lisäksi vielä miestä,
joka on ollut hänen lapsuudentoverinsa ja kasvatettu yhdessä hänen
kanssaan, niinhän te sanoitte?"

"Me synnyimme samassa pitäjässä, samalla tilalla. Suurimman osan
nuoruuttamme vietimme yhdessä, saman talon asukkaina, yhteiset olivat
meillä lapsuuden huvit, yhteinen isällinen huolenpito. _Minun_ isäni
alkoi uransa samassa ammatissa, jolle enonne, herra Philips, näyttää
tuottavan niin suurta kunniaa; mutta hän luopui kaikesta antautuakseen
herra Darcy-vainajan käytettäväksi ja pyhitti koko elämänsä Pemberleyn
tilojen hoitoon. Herra Darcy pitikin häntä mitä suurimmassa arvossa --
läheisenä, luotettuna ystävänään. Hän lausui usein mitä lämpimimmän
tunnustuksensa isäni kelvollisesta asiainhoidosta; ja isäni
kuolinvuoteen ääressä hän vapaaehtoisesti lupasi huolehtia minun
tulevaisuudestani. Olen vakuutettu, että hän tarkoitti lupauksellaan
yhtä paljon palkita isääni hänen uskollisesta palveluksestaan kuin
osoittaakseen mieltymystään minuun."

"Kuinka merkillistä!" huudahti Elizabeth. "Ja kuinka kehnosti nykyisen
herra Darcyn puolelta. Minä ihmettelen, ettei hänen oma ylpeytensä ole
taivuttanut häntä menettelemään oikeudenmukaisesti teitä kohtaan.
Jollei hänellä ollut parempaa vaikutinta, niin olisihan luullut juuri
tuon suurenmoisen ylpeyden varjelevan häntä epärehellisyydestä -- sillä
mitäpä hänen käytöksensä muuta olikaan kuin epärehellisyyttä!"

"Merkillistä se todellakin on", myönsi Wickham, "sillä totta on, että
ylpeys on ollut koko hänen elämänsä johtolankana, ja usein se on ollut
hänen paras ystävänsä ja auttajansa. Se on todella eräissä suhteissa
vienyt häntä lähemmäksi tosi hyvettäkin kuin mikään muu inhimillinen
tunne. Mutta eihän meistä kukaan voi olla johdonmukainen kaikissa
toimissaan; ja käytöksessään minua kohtaan häntä johdattivat paljon
väkevämmät vaistot kuin ylpeys."

"Voiko moinen inhoittava ylpeys sitten todellakin olla johtanut häntä
hyviinkin tekoihin?"

"Kyllä. Usein on hän ylpeytensä vaikutuksesta osoittautunut anteliaaksi
ja jalomieliseksi sirottelemaan runsain käsin rahoja, harjoittamaan
suurenmoista vieraanvaraisuutta, auttamaan alustalaisiaan ja elättämään
köyhiä. Kaikki tuo on perheylpeyttä ja _pojan ylpeyttä_, sillä hän on
hyvin ylpeä mainiosta isästään ja tahtoo astua tämän jälkiä. Hänellä on
myöskin _veljen_ ylpeyttä, joka saa hänet _jossain_ määrin hellien ja
huolehtien valvomaan sisarensa parasta, jonka holhooja hän on; ja hänen
kotiseudullaan kuulisitte häntä ylistettävän mitä parhaaksi ja
hellimmäksi veljeksi."

"Minkälainen tyttö neiti Darcy on?"

Wickham pudisti päätään. "Kernaasti sanoisin häntä herttaiseksi -- jos
voisin. Minua surettaa puhua pahaa kenestäkään Darcyn nimellisestä;
mutta sisarkin on aivan veljensä kaltainen -- hyvin, hyvin ylpeä. Pikku
lapsena hän tosin oli erittäin miellyttävä ja helläluonteinen, ja
minuun hän oli erinomaisesti kiintynyt. Lukemattomat ovat ne tunnit,
jotka uhrasin huvittaakseni häntä. Mutta nyt ei hänkään ole minulle
mitään. Hän on hyvin kaunis tyttö, viiden- tai kuudentoistavuotias, ja,
kuten olen kuullut, sangen hyvin kasvatettu. Isänsä kuoleman jälkeen
hän on asunut Lontoossa erään leskirouvan hoidossa, joka valvoo hänen
kasvatustaan."

Monien vaitiolojen ja monien yritysten jälkeen puhella muista asioista
täytyi Elizabethin pakostakin vielä kerta palata ensimmäiseen
puheenaiheeseen.

"Minua ihmetyttää hänen läheinen tuttavuutensa herra Bingleyn kanssa.
Kuinka voikaan herra Bingley, joka tuntuu olevan personoitu
hyväluontoisuus ja joka todella on erittäin herttainen luonne, olla
sellaisen miehen ystävä? Kuinka he voivat sopia yhteen ja tulla toimeen
toistensa kanssa? Tunnetteko te herra Bingleytä?"

"En lainkaan."

"Hän on perin ystävällinen, avomielinen ja kerrassaan viehättävä mies.
Syynä täytyy olla sen, että hän ei lainkaan ole perillä herra Darcyn
ominaisuuksista."

"Ehkäpä ei; mutta Darcy kykenee miellyttämään ketä hän vain tahtoo
suostuttaa itseensä. Häneltä ei puutu kykyjä. Hän voi olla mainio
seuratoveri, kun arvelee sen maksavan vaivaa. Vertaistensa parissa hän
on aivan toinen mies kuin vähempiosaisia kohtaan. Ylpeytensä ei hänestä
koskaan luovu; mutta rikkautensa sallii hänen olla antelias,
oikeudenmukainen, vilpitön, järkevä, rehellinen ja kenties
herttainenkin -- kun vain hänellä on vastassaan ylhäistä asemaa,
rikkautta tai kauniita kasvoja."

Whistipeli päättyi tähän aikaan ja pelaajat siirtyivät toisen pöydän
ympäri katselemaan arpajaispelin menoa. Rva Philips tiedusteli hra
Collinsin onnea korttipöydässä. Sitä ei voinut kehua; hän oli
menettänyt joka pelissä. Mutta kun rva Philips rupesi säälittelemään
häntä, keskeytti hra Collins hänet selittämällä hyvin arvokkaasti, että
asiasta ei kannattanut virkkaa sanaakaan.

"Tiedän kyllä, hyvä rouva", hän sanoi, "että korttipöytään istuessa
täytyy alistua kärsimään tappioitakin; mutta onneksi -- he he! -- minä
en ole sellaisessa asemassa, että kantaisin murhetta muutamista
kolikoista. Epäilemättä monetkaan ihmiset eivät voi olla yhtä
huolettomia, mutta hänen armonsa Lady Catherine de Bourghin hyvyys on
minua edesauttanut siihen määrään, että olen turvattu tuollaisilta
suruilta."

Hra Wickham heristi korviaan; ja tarkasteltuaan hra Collinsia
tutkivasti moniaan minuutin ajan kääntyi hän Elizabethin puoleen ja
kysyi tältä hiljaa, oliko hänen sukulaisensa hyväkin tuttava De
Bourghin perheen kanssa.

"Lady Catherine de Bourgh", vastasi Elizabeth, "antoi hänelle aivan
äskettäin kirkkoherranpaikan. Minä en tiedä lainkaan, millä tapaa herra
Collins alkuaan joutui herättämään hänen huomiotaan, mutta varmastikaan
hän ei ole tuntenut tätä vielä kauankaan."

"Te tiedätte luonnollisesti, että Lady Catherine de Bourgh ja Lady Anne
Darcy vainaja olivat sisarukset, joten siis edellinen on nykyisen herra
Darcyn täti."

"Vai niin, sitä en todellakaan tiennyt. Enkä muutenkaan tunne lainkaan
Lady Catherinen perhesuhteita. Vasta eilen sain ensi kertaa kuulla
hänestä puhuttavankin."

"Hänen tyttärensä, neiti de Bourgh, tulee aikanaan olemaan hyvin rikas
perijätär, ja puhutaan, että molemmat serkukset tulevat avioliiton
kautta liittämään molemmat kartanot yhdeksi."

Tämä ilmoitus sai Elizabethin hymyilemään, sillä hän tuli ajatelleeksi
poloisen neiti Bingleyn toivottomia ponnistuksia.

"Herra Collins", sanoi hän sitten, "puhuu erittäin ylistävästi sekä
Lady Catherinesta että tämän tyttärestä. Mutta päättäen erinäisistä
piirteistä, joita hän on maininnut hänen armostaan, minä epäilen hänen
kiitollisuutensa johtavan hänet vähän harhaan, ja että tuo arvon rouva
itse asiassa on jokseenkin pöyhkeä ja typerä nainen."

"Minä uskon hänen olevan kumpaakin mitä suurimmassa määrässä", myönsi
hra Wickham sydämellisesti. "En ole tosin nähnyt häntä moneen vuoteen,
mutta muistan aivan hyvin, etten koskaan pitänyt hänestä, ja että hänen
käytöstapansa oli aina hyvin suvaitsematon ja komentava. Häntä pidetään
yleisesti erittäin viisaana ja älykkäänä; mutta minä luulen tuon
maineen pikemminkin johtuneen osaksi hänen rikkaudestaan ja ylhäisestä
asemastaan, osaksi hänen kopeasta luonteestaan; sillä ylpeydessä hän ei
anna lainkaan perään sisarenpojalleen."

Elizabeth myönsi saaneensa saman käsityksen sekä tädistä että
sisarenpojasta; ja he juttelivat rattoisasti ja toisiaan ymmärtäen
keskenään aina illalliseen asti, jolloin hän luovutti kavaljeerinsa
toisillekin naisille. Mistään keskustelusta ei voinut tulla
kysymystäkään rva Philipsin meluisessa illallispöydässä, mutta hra
Wickhamin käytös miellytti jokaista, joka joutui hänen kanssaan
puheisiin. Hän puhui hyvin ja käyttäytyi erinomaisen sirosti.
Elizabethin pää oli täynnä hra Wickhamia, kun he viimein lähtivät
kotimatkalle. Mutta vaikka hän tätä ajattelikin koko matkan, ei hänellä
ollut tilaisuutta mainita toisille edes hänen nimeäänkään, sillä Lydia
ja Collins pitivät sellaista hälinää, että muut eivät saaneet lainkaan
suunvuoroa. Lydialla oli niin ihmeen paljon kertomista upseereista ja
arpajaispelin voitoista. Ja hra Collins oli ylen ihastunut herrasväki
Philipsin ylitsevuotavaisesta vieraanvaraisuudesta, hän luetteli
nimeltä kaikki tarjotut ruokalajit ja vakuutteli vakuuttamistaan, ettei
hän kantanut ollenkaan murhetta pelitappioistaan.



XVII LUKU.


Elizabeth kertoi seuraavana päivänä Janelle, mitä hänen ja hra
Wickhamin välillä oli tapahtunut. Jane kuunteli hämmästyneenä ja
huolestuneena. Hänen oli vaikea uskoa, että hra Darcy olisi niin
arvoton nauttimaan hra Bingleyn ystävyyttä; ja yhtä vaikea hänen oli
epäillä niin miellyttävän nuoren miehen kuin hra Wickhamin puheen
todenperäisyyttä. Ajatus, että tämä kuitenkin oli saattanut joutua niin
tylyn ja tunnottoman menettelyn uhriksi, riitti hellyttämään hänen
tunteitaan poloista kärsijää kohtaan; ja ollen luonteeltaan
hyväntahtoinen kaikkia ihmisiä kohtaan ja ajatellen kaikista vain
parasta, hän sanoi:

"He ovat erehtyneet molemmat, minä uskon, jollain tavalla, jota me emme
saata käsittää. Epäilen, että syrjäiset ihmiset ovat sotkeneet heidän
välinsä ja kertoneet kummastakin pahaa toiselle."

"Siinä sinä varmasti osasit naulan kantaan, ja nyt, rakas Jane, mitä
hyvää sinulla on sanottavaa noista pahaa suovista syrjäisistä? Tahdotko
sinä ehkä puhdistaa heidätkin kaikesta viasta, niin ettei meidän
tarvitse ajatella pahaa kenestäkään ihmisestä?"

"Naura sinä vain mitä naurat, mutta minun mielipidettäni et saa
naurullasi horjutetuksi. Ajattele toki, Lizzy kultaseni, kuinka ilkeään
valoon herra Darcy joutuisi, jos hän on todellakin syyttä suotta tehnyt
sellaista vääryyttä isänsä lemmikille, jonka tulevaisuuden hänen isänsä
oli luvannut turvata. Se on aivan mahdotonta! Ei kukaan mies, jolla on
vähänkin inhimillisiä tunteita ja oman arvon tuntoa, kykenisi
menettelemään sillä tapaa. Voisivatko hänen parhaat ystävänsä siihen
määrään erehtyä hänen luonteestaan? Eihän toki!"

"Minun on paljon helpompi uskoa, että herra Bingley on antanut
ystävänsä johtaa hänet harhaan, kuin että herra Wickham olisi keksinyt
sellaisen jutun itsestään eilen illalla; kaikki nimet ja tosiasiat hän
mainitsi aivan etsimättä. Jollei se ole totta, niin annetaan herra
Darcyn kieltää sen totuus. Muuten voi jo hänen silmistäänkin lukea
totuuden."

"On niin vaikeata päätellä mitään -- ja niin tuskastuttavaa. Eihän
tiedä, mitä oikein ajatella."

"Anteeksi, sisko rakas; minusta tietää varsin hyvin, mitä ajatella."

Mutta Jane voi ajatella varmasti ainoastaan yhtä asiaa -- että hra
Bingley, jos hän tosiaankin oli antanut ystävänsä johtaa hänet harhaan,
tulisi kärsimään paljon asian tultua tunnetuksi.

Neitosten oli kiiruhdettava puutarhasta, jossa ylläoleva keskustelu
tapahtui, kun vieraiksi tuli eräitä juuri niistä henkilöistä, joista
he olivat puhelleet keskenään. Hra Bingley saapui sisarineen
mieskohtaisesti kutsumaan talon väkeä kauan odotettuihin Netherfieldin
tanssiaisiin, jotka oli määrä pitää seuraavana tiistaina. Molemmat
vieraat naiset olivat ihastunut nähdessään rakkaan Janensa jälleen niin
hyvissä voimissa, vakuuttivat, että heidän viime tapaamisestaan oli
kulunut jo määrätön aika, ja tiedustelivat moneen kertaan, mitä hän oli
puuhaillut tuona aikana. Perheen muista jäsenistä he eivät paljoakaan
välittäneet, välttäen rva Bennetiä kuin tarttuvatautista, virkkaen vain
muutaman sanan Elizabethille ja muille ei ainuttakaan. Pian he sitten
ottivat äkkilähdön välttyäkseen rva Bennetin ylivuotavasta
kiitollisuudenmyrskystä ja vetivät ällistyneen ja vastaanhangoittelevan
veljensä mukanaan.

Netherfieldin tanssiaisten odotus pani perheen jokaisen naispuolisen
jäsenen miellyttävään jännitykseen. Rva Bennet piti koko
juhlatilaisuutta erikoisena kunnianosoituksena hänen vanhimmalle
tyttärelleen, jota uskoa hra Bingleyn mieskohtainen kutsu hänessä
vahvisti. Jane kuvaili mielessään, kuinka hauskaa hänellä tuli olemaan
Netherfieldin rakastettavien naisten ja kohteliaan isännän parissa. Ja
Elizabeth nautti etukäteen siitä ilosta, mikä hänellä tuli olemaan
tanssiessaan hra Wickhamin kanssa ja rangaistessaan hra Darcya
jäätävällä kylmyydellä. Catherinen ja Lydian ajatukset eivät viipyneet
yksityisseikoissa ja yksityisissä henkilöissä; tanssiaistilaisuus
sellaisenaan oli heille riemullisen odotuksen aihe. Yksinpä Marykin
vakuutti omaisilleen, ettei hänen ollut vastenmielistä lähteä mukaan.

"Minä olen tyytyväinen", sanoi hän, "kun saan käyttää aamupäivät
opintoihini. En luule, että on mikään uhraus itseään kohtaan omistaa
joskus illat seurallisiin huvituksiin. Seuraelämälläkin on
vaatimuksensa meidän suhteemme."

Elizabeth oli niin hyvällä tuulella iloisesta odotuksesta, että hän
tiedusti hra Collinsilta, aikoiko tämäkin lähteä mukaan ja pitikö hän
osanottoa sellaiseen maailmalliseen huvitukseen sopivana vakavalle
hengenmiehelle. Ihmeekseen hän kuuli, ettei hengenmiehellä ollut
laisinkaan mitään vastaan, ja että hän aikoi itse ottaa osaa
tanssiinkin pelkäämättä pannajulistusta arkkipiispan tai Lady Catherine
de Bourghin taholta.

"Minä rohkenen voivani uskoa", vakuutti hra Collins serkulleen, "ettei
tuollainen juhlatilaisuus, jonka yleisesti arvossapidetty nuori
tilanhaltija toimeenpanee arvossapidetyille säätyläisille, voi olla
kellekään pahennukseksi ja loukkauskiveksi. Ja lainkaan pelkäämättä
käydä itsekin tanssimaan minä päin vastoin toivon mitä hartaimmin,
että kaikki viehättävät serkkuni tulevat kunnioittamaan minua
tanssitoveruudellaan illan kuluessa. Ja kun kaitselmus on lahjoittanut
tämän kahdenkeskisen yhdessäolon tilaisuuden minulle, niin uskallan
käyttää sitä hyväkseni ja pyytää teiltä, arvoisa neiti Elizabeth, kaksi
ensimmäistä tanssia jo etukäteen, luottaen turvallisesti siihen, että
kaunoinen Jane serkkuni ymmärtää oikein asianlaidan eikä pidä
käytöstäni puuttuvan kunnioituksen osoituksena häntä kohtaan."

Elizabeth oli kuin pilvistä pudonnut. Hän oli edeltäkäsin iloinnut
ajatellessaan saavansa omistaa ensimmäiset tanssit hra Wickhamille, ja
nyt tuli tuo kauhea hra Collins niitä vaatimaan! Mutta mikäpäs tässä
muukaan auttoi. Hra Wickhamin ja hänen oma onnellisuutensa sai
lykkäytyä puolta tuntia kauemmaksi, hra Collins sai pyyntöönsä niin
suosiollisen vastauksen kuin raivosta vapiseva tyttö saattoi antaa.
Hänen mielentilansa ei lainkaan parantunut siitä, että hän oli arvannut
hra Collinsin kohteliaisuudella häntä kohtaan olevan erityisen
määräperäisen tarkoituksen; ja jos hän vielä olisi jäänyt siitä
epätietoisuuteen, hälvensivät äidin selvät viittailut kaiken
hämäryyden. Hra Collinsin vierailu oli todellakin kosiomatka, ja _hän_
se kaikista sisaruksista oli löytänyt armon hra Collinsin silmissä
tulla korotetuksi Hunsfordin pappilan emännän loistoon ja arvoon; ja
omasta kohdastaan oli äiti antanut ymmärtää, että tämä naimiskauppa oli
hänelle erityisesti mieluinen. Tanssiaiskuumeessaan ei Elizabeth
antanut tuon tulevaisuuden näköalan kuitenkaan pahoin hämmentää
mieltään; tähän saakka ei hra Collins ollut vielä kosinut, ja jos hän
sen vasta aikoi tehdä, oli sen ajan murhe aiheuttaa perhekapina.



XVIII LUKU.


Aina siihen saakka kuin Elizabeth oli omaistensa parissa astunut sisään
Netherfieldin saliin ja turhaan etsinyt katseillaan hra Wickhamia
punatakkisten upseerien parvesta, ei hän ollut osannut ajatellakaan,
ettei tämä olisi mukana. Varmana, että tapaisi tuon viehättävän nuoren
miehen, hän oli pukeutunut tavallista suuremmalla huolella ja
terästänyt tahtonsa kukistamaan hänessä viimeisetkin vastarinnan
rippeet, jotka vielä ehkä estivät kaunista kavaljeeria antautumasta
sieluineen ruumiineen hänen kuuliaiseksi orjakseen. Mutta tuo
kohtalokas keksintö sai hänet paikalla epäilemään, että hra Wickham oli
tahallaan jätetty kutsumatta, yksin koko upseerijoukosta ja yksinomaan
hra Darcyn mieltä noutaen. Aivan niin ei tosin sentään ollut
asianlaita; täysin luotettavan selityksen hra Wickhamin poissaolosta
antoi hänen ystävänsä hra Denny, vastatessaan Lydian kiihkeään
kysymykseen, että Wickhamin oli edellisenä päivänä ollut pakko
yksityisasiainsa vuoksi lähteä Lontooseen, josta ei ollut vielä
palannut. Kuitenkin hän lisäsi merkitsevästi hymyillen:

"En kuitenkaan luulisi hänen asioillaan olleen juuri nyt niin kovaa
kiirettä, jollei hän olisi tahtonut välttää kohtaamasta erästä täällä
olevaa herrasmiestä."

Tuo viittaus selitti Elizabethille kaiken. Hra Darcy oli syypää
siihenkin, että hänen ja hra Wickhamin ilosta oli tehty loppu jo ennen
alkuaankin. Hänen katkera pettymyksensä ei suinkaan ollut omiaan
tekemään häntä ystävälliseksi syntisäkkiä itseään kohtaan, joka heti
sen jälkeen tuli tervehtimään häntä. Ei -- kaikki vähäkin Darcylle
osoitettu kohteliaisuus ja kärsivällisyys oli väärin poloista Wickhamia
kohtaan! Hän kieltäytyi jyrkästi antautumasta puheisiin Darcyn kanssa
ja käänsi tälle oitis selkänsä, ja pahantuulisuuttaan hän ei kyennyt
peittelemään edes puhellessaan hra Bingleynkään kanssa, jonka sokea
puolueellisuus harmitti häntä.

Mutta Elizabethin luonto ei kyennyt kauan pysymään pahantuulisena; ja
vaikka kaikki hänen iltansa ilo olikin tylysti tuhottu, antautui hänen
virkeä henkensä piankin tanssiaistunnelmaan. Uskottuaan kaikki surunsa
ja pettymyksensä Charlotte Lucasille, jota hän ei ollut nähnyt viikon
päiviin ja jonka ymmärtäväiseen osanottoon hän tiesi voivansa vedota,
alistui hän kuuliaisesti juhlallisen serkkunsa tanssitettavaksi. Mutta
nuo kaksi onnetonta ensimmäistä tanssia eivät suinkaan olleet omiaan
hälventämään hänen harmiaan, vaan päinvastoin lisäämään sitä. Hra
Collins oli kankea ja kömpelö, lausui koko ajan anteeksipyyntöjä eikä
kohteliaisuuksia, sekaantui tuontuostakin tahdista ja kiidätti häntä
aivan hulluun suuntaan. Elizabeth tunsi aivan koko ajan sen häpeän ja
kurjuuden katkeruutta, jonka taitamaton tanssittaja tuottaa naiselleen.
Päästyään irti hra Collinsin käsivarsista hän tunsi sanomatonta
huojennusta.

Seuraavan vuoron hän tanssi erään upseerin kanssa, joka lohdutti hänen
haavoitettua sydäntään puhelemalla hra Wickhamista ja mainitsemalla,
että tämä oli upseeripiireissä yleisesti suosittu. Sitten hän palasi
Charlotte Lucasin viereen jatkamaan keskeytynyttä kärsimystarinaansa;
mutta tällöin -- oi kauhua -- ilmestyi aivan odottamatta hra Darcy
hänen eteensä pyytämään häntä seuraavaan tanssiin; ja tietämättä
tyrmistyneenä mitä tekikään Elizabeth nyökkäsi myöntävästi. Hirviön
poistuttua matkoihinsa hän jäi harmittelemaan typeryyttään ystävälleen,
ja Charlotte koetti lohdutella häntä.

"Arvaanpa, että mielistyt häneen hyvinkin."

"Siitä taivas varjelkoon! _Sepä_ vasta pahin onnettomuus olisikin!
Mieltyä mieheen, jota on luotu inhoamaan! Älä toivottelekaan minulle
sellaista kurjuutta."

Kun tanssi alkoi ja Darcy läheni noutamaan häntä, ennätti Charlotte
kuitenkin kuiskaten varoittaa häntä, ettei hän saanut olla tyhmyri
ja antaa luulotellun mieltymyksensä Wickhamiin tehdä häntä
epämiellyttäväksi miehen silmissä, joka oli tätä kymmenen kertaa
rikkaampi ja ylhäisempi. Elizabeth ei ennättänyt vastata ja antoi
Darcyn taluttaa hänet riviin, ihmetellen itsekin mielessään tätä suurta
kunniaa joutuessaan seuran arvokkaimman kavaljeerin tanssitoveriksi;
samaa ihmetystä hän voi lukea kaikkien läsnäolijainkin silmistä. He
tanssivat katriljin ensi vuorot vaihtamatta sanaakaan keskenään, ja
siihen oli Elizabeth aluksi tyytyväinen. Mutta sitten hän rupesi
arvelemaan, että hän ehkä vielä paremmin voi rangaista hirviötä
pakottamalla hänet puhumaan, ja virkkoi itse jonkin mitättömän
huomautuksen tanssista. Hänen kavaljeerinsa vastasi, mutta jäykistyi
jälleen vaitonaisuuteensa. Moniaan minuutin tuota kestettyään Elizabeth
teki uuden yrityksen sanoen:

"Luulisin, että nyt on _teidän_ vuoronne puhella, herra Darcy. Minä
puhuin äsken tanssista, ja teidän pitäisi vuorostanne virkkaa jotain
huoneiden koosta tai tanssivien parien luvusta."

Darcy hymyili ja vakuutti sanovansa kaiken, mitä toinen vain halusi
hänen sanovan.

"No niin, tuo vastaus riittänee ehkä tällä kertaa. Olisittehan kenties
voinut lisätä, että yksityiset tanssiaiset ovat hauskemmat kuin
yleiset; mutta _nyt_ meidän todella täytyy jo vaieta."

"Puheletteko te sitten aina tanssiessanne?"

"Miten sattuu. Täytyyhän aina jolloinkin vaihtaa sana tai pari
keskenään, sillä hullultahan toki näyttäisi hypellä puolituntinen
vastakkain lausumatta sanaakaan. Mutta sittenkin olisi tanssipuhelu
järjestettävä niin kevyeksi ja vaivattomaksi kuin suinkin, jottei se
_jollekin_ kävisi raskauttavaksi."

"Puhutteko te tässä tapauksessa omasta kohdastanne vai tarkoitatteko
keventää minun raskasta taakkaani?"

"Molempia", vastasi Elizabeth vetäen suunsa hymyyn, "sillä olen
huomannut, että meidän mielentilamme ja luonteenlaatumme ovat hyvin
samanlaiset. Molemmat me mielellämme jörötämme tuppisuina, jollei
meillä ole sanottavana jotain nerokasta päähänpistoa, joka ällistyttää
koko salin ja korjataan talteen kuolemattomana sukkeluutena."

"Tuo luonnepiirros ei juuri muistuta teitä, siitä olen varma", sanoi
Darcy. "Missä määrin se on minun näköiseni, sitä en rohkene käydä
päättelemään. _Teidän_ mielestänne se epäilemättä on uskollinen
muotokuva minusta."

"Enhän toki voi arvostella omaa taideteostani."

Darcy ei vastannut, ja he istuivat äänettöminä kunnes tuli jälleen
vuoro lähteä lattialle tanssimaan, jolloin hän kysyi Elizabethilta,
oliko tällä ja hänen sisarillaan tapana usein kävellä Merytoniin.
Elizabeth vastasi myöntävästi, ja voimatta vastustaa kiusausta hän
lisäsi: "Kun viime viikolla tapasitte meidät siellä, saimme juuri uuden
tuttavan."

Hänen iskunsa osui kipeään paikkaan, Darcy aivan kuin jähmettyi
ylhäisen jäykäksi, mutta ei vastannut sanaakaan; eikä Elizabethkään
kyennyt jatkamaan, vaikka hän salaa morkkasikin omaa saamattomuuttaan.
Vihdoin Darcy sanoi omituisen väkinäisesti:

"Herra Wickhamin on luonto varustanut sellaisilla ominaisuuksilla, että
hänen on helppo _hankkia_ itselleen ystäviä; mutta kuinka kauan hänen
onnistuu _säilyttää_ niitä, se lienee vähemmän varmaa."

"Hänellä on ollut kova onni kadottaa _teidän_ ystävyytenne", vastasi
Elizabeth terävästi, "ja tavalla sellaisella, josta hän saa kärsiä koko
elämänsä ajan."

Darcy ei vastannut hyökkäykseen ja näytti haluavan vaihtaa
puheenaihetta. Tällöin sattui Sir William Lucas kulkemaan heidän
ohitseen yrittäessään päästä tanssivain lomitse salin toiselle
puolelle; mutta Darcyn älytessään hän pysähtyi ja kumartaen
hovimiehen siroudella, onnitteli häntä sekä tanssitaidostaan että
tanssitoveristaan.

"Paljon kaunista tanssimista olen nähnyt, rakas herrani, mutta teidän
veroistanne tanssijaa ani harvoin. On ilmeistä, että te olette
ensiluokkainen mestari tässä kauniissa taidossa. Sallikaa minun samalla
sanoa, ettei kaunis parinnekaan tee teille häpeää; ja että minä mitä
hartaimmin toivon saavani usein vastakin nähdä tätä viehättävää
näytelmää, nimenomaan erään varsin iloisen perhetapauksen sattuessa,
kallis Eliza neitini" -- tällöin hän vilkutti silmää Janeen ja
Bingleyhin päin. "Silloinpa onnitteluja oikein satelee! Minä vetoan
herra Darcyyn; -- mutta älkää antako minun häiritä huvianne, rakas
herrani. Te ette varmaankaan kiitä minua, kun tulin keskeyttämään
hurmaavan keskustelunne tämän viehättävän nuoren neidin kanssa, jonka
kirkkaat silmät ovat lumota minutkin, vanhan miehen."

Hänen viime kohteliaisuutensa tuskin enää kosketti Darcyn korvia; mutta
Sir Williamin viittaus hänen ystäväänsä tuntui koskevan häneen
kipeästi, sillä hänen katseensa kääntyi jännitettynä ja hyvin vakavana
Bingleyhin ja Janeen, jotka tanssivat yhdessä. Hän hillitsi kuitenkin
pian ilmeisen mielenliikutuksensa ja sanoi naiselleen kohauttaen
hartioitaan:

"Sir Williamin keskeytys sai minut unohtamaan, mistä me viimeksi
puhelimme."

"En luule, että me puhelimme ollenkaan. Sir William ei olisi voinut
tässä salissa häiritä tanssivaa paria, joilla olisi sen vähemmän
toisilleen sanottavana kuin meillä kahdella. Me olemme jo onnistumatta
yrittäneet paria kolmea puheenaihetta, ja en tiedä kuolemaksenikaan,
mitä me vielä osaisimme keksiä."

"Mitä te ajattelette esimerkiksi -- lukemisesta?"

"Lukemisesta -- oh, en yhtään mitään! Olen varma, että me kaksi emme
koskaan lue samoja kirjoja, emme ainakaan samoin tuntein."

"Mieltäni pahoittaa, että niin ajattelette; mutta jos näinkin on laita,
niin ei meillä ole puutetta puheenaiheista. Voimmehan vaikka vertailla
erilaista makuamme ja käsitystämme kirjoista."

"Ei -- minä en osaa puhua kirjoista tanssisalissa; minun pääni on
silloin aina täynnä kaikkea muuta."

"Se, mitä siis kulloinkin näette ympärillänne, askarruttaa yksinomaan
ajatuksianne -- niinkö?" kysyi Darcy hiukan epäillen.

"Niin kaiketi", vastasi Elizabeth hajamielisesti, tietämättä oikein
mitä sanoi ja mistä oli kysymys; sillä hänen ajatuksensa harhailivat
toisaalla, kuten kohta näkyi hänen äkillisestä huudahduksestaan: "Minä
muistan teidän, herra Darcy, kerran sanoneen, että te tuskin koskaan
kykenette unohtamaan ja anteeksiantamaan; -- että kun teissä kerran on
synnytetty vastenmielisyys johonkin asiaan tai jotakin henkilöä
kohtaan, se pysyy teissä lähtemättömästi. Muistelen teidän erityisesti
painostaneen sitä seikkaa, että tuo vastenmielisyys on teissä
synnytetty, siis siirtynyt teihin ulkoa käsin."

"Sitä kaiketi tarkoitin", vastasi Darcy vakavasti.

"Ettekö siis koskaan luule sen syntyvän teissä itsestään, sokean
ennakkoluulon vaikutuksesta?"

"Toivon, ettei niin koskaan tapahdu."

"Minusta on niiden ihmisten, jotka eivät koskaan muuttele
mielipiteitään asioista ja henkilöistä, ehdoton velvollisuus tahtoa ja
osata oikein arvostella jo mielipidettään muodostaessaan."

"Saanko tiedustaa, mihin te näillä viittauksillanne oikeastaan
tähtäätte?"

"Ainoastaan luodakseni itselleni kuvaa _teidän_ luonteestanne", sanoi
Elizabeth, koettaen saada vakavan sävyn olentoonsa ja sanoihinsa. "Minä
koettelen selittää sitä itselleni."

"Entä mihin tulokseen olette tullut?"

Tyttö pudisti päätään. "En pääse siitä edes vähintäkään perille. Minä
kuulen kuulemistani teistä niin monenlaisia vastakkaisia piirteitä,
että joudun aivan ymmälle."

"Voin helposti uskoa", sanoi Darcy vakavasti, "että minusta saadut
käsitykset vaihtelevat melkoisesti; ja minä melkein toivoisin, neiti
Bennet, ettette te loisi minusta luonnekuvaa juuri nykyhetkenä, koska
on syytä peljätä, ettei tulos olisi kunniaksi meille kummallekaan."

"Mutta jollen piirrä teistä kuvaa nyt, niin ehkä minulle ei enää
koskaan tulekaan siihen tilaisuutta."

"En tahdo millään muotoa panna estettä millekään, mikä vain huvittaa
teitä", virkkoi Darcy kylmästi. Siihen ei Elizabeth enää vastannut, ja
he jatkoivat vaieten tanssivuoronsa loppuun ja erosivat toisistaan yhä
vaieten. Kumpikin tunsi itsensä tyytymättömäksi, vaikka eri määrässä;
sillä Darcyn rinnassa paloi jo jokseenkin voimakas tunne Elizabeth
Bennetiä kohtaan, mikä saattoi hänen antamaan mieluusti anteeksi tämän
kaikki pistokset ja suuntasi hänen närkästyksensä sitä väkevämmin
erääseen toiseen, poissaolevaan henkilöön.

Elizabeth ei ollut vielä kauankaan istunut yksin, kun nti Bingley tuli
hänen luokseen ja lausui hänelle kohteliaan paheksuvasti:

"Mitä minä kuulenkaan, neiti Eliza -- tehän kuulutte olevan aivan
ihastunut George Wickhamiin? Sisarenne puheli hänestä minulle ja teki
tuhansia kysymyksiä hänen suhteensa; ja minä sain kuulla, että tuo
nuori mies oli muun muassa unohtanut kertoa olevansa vanhemman herra
Darcy vainajan vanhan pehtorin poika. Sallikaa minun ystävänänne
kuitenkin varoittaa teitä ottamasta täysikelpoisena rahana vastaan
kaikkea, mitä hän puhelee teille itsestään ja toisista; sillä mitä
tulee esimerkiksi hänen väitteeseensä, että herra Darcy olisi
menetellyt kehnosti häntä kohtaan, niin on se suoraa valhetta;
päinvastoin on herra Darcy aina ollut erinomaisen sääliväinen häntä
kohtaan, vaikka George Wickham on käyttäytynyt mitä häpeämättömimmin
häntä ja hänen sukuaan kohtaan. Minä en tosin tunne tuon jutun
yksityiskohtia, mutta tiedän aivan hyvin, ettei herra Darcya voi
moittia mistään. Luonnollistahan on, ettei hän voi kärsiä kuulla
mainittavankaan George Wickhamin nimeä, ja että hän oli hyvin iloinen,
kun tämä itsestään jättäysi pois tämän illan tanssiaisista, joihin
veljeni olisi ollut vaikea jättää häntä kutsumatta toisten upseerien
mukana. Mutta sitä minä ihmettelen, että hän kehtasi lainkaan tulla
koko tälle seudulle, se oli kerrassaan häpeämättömän julkeata hänen
puoleltaan. Minä surkuttelen teitä, neiti Eliza, kun täten tulette
huomaamaan vikoja suosikissanne, mutta eihän mieheltä, joka on niin
halpaa syntyperää, olisi parempaa voinut odottaakaan."

"Hänen vikansa ja syntyperänsä näyttävät teistä olevan aivan sama
asia", kivahti Elizabeth ärtyneesti; "sillä en ole kuullut teidän
voivan syyttää häntä sen pahemmasta kuin että hän on herra Darcyn isä
vainajan pehtorin poika, ja _sen_ seikan hän ilmoitti itsekin minulle,
sen vakuutan teille."

"Anteeksi sitten", sanoi nti Bingley ja nakkasi mahtavasti niskojaan.
"Suokaa kaikin mokomin anteeksi, että lainkaan sekaannuin asiaan; en
sillä tarkoittanut mitään pahaa."

"Kerrassaan röyhkeä ihminen!" harmitteli Elizabeth itsekseen. "Etkä
sinä vain noin viheliäisillä keinoilla pysty vaikuttamaan minuun ja
minun arvostelukykyyni ihmisistä. Kaikesta näkee, että itse koetat
tahallasi peittää silmäsi tosiasioilta ja nimenomaan tuon ihanteesi
Darcyn ilkeydeltä." Sitten hän lähti etsimään vanhempaa sisartaan, joka
oli ottanut asiakseen tiedustella samaa aihetta koskevia seikkoja hra
Bingleyltä. Janella oli niin suloinen hymy huulillaan ja sellainen
onnen punoitus kauniilla kasvoillaan, että kysymättäkin näki hänen
olevan iltaan täysin tyytyväinen. Elizabethin mielestä haihtui hetkeksi
kaikki muut ajatukset, sekä sääli Wickhamia että närkästys tämän
vihamiehiä kohtaan, hänen ottaessa täydestä sydämestään osaa Janen
iloon.

"Aioin tiedustaa sinulta", sanoi hän, hymyillen ainakin yhtä
säteilevästi kuin sisarensa, "mitä olet kuullut herra Wickhamin
suhteen. Mutta ehkäpä sinun ajatuksesi ovat olleet tykkänään
kohdistetut erääseen kolmanteen henkilöön, ja siinä tapauksessa saat
olla varma minun anteeksiannostani."

"Ei", vastasi Jane, "en ole unohtanut häntäkään; mutta mitään sinun
mieleistäsi en kuullut hänestä. Herra Bingley ei tunne paljonkaan koko
juttua eikä varsinkaan tiedä, mitkä seikat ovat saattaneet loukata
herra Darcya; mutta hän sanoi menevänsä täyteen takuuseen ystävänsä
kelpo käytöksestä, kunniasta ja uskottavuudesta ja olevansa täysin
vakuutettu siitä, että herra Wickham on ansainnut herra Darcyn puolelta
paljon vähemmän arvonantoa kuin hän on saanut osakseen; ja minua
surettaa sanoa sinulle, että hänen ja hänen sisarensa mielestä herra
Wickham ei missään suhteessa ole kunnon nuorukainen. Minä pelkään, että
hän on ollut hyvin häpeämätön ja sen kautta ansainnut kadottaa herra
Darcyn kunnioituksen."

"Herra Bingley ei siis tunne itse lainkaan herra Wickhamia?"

"Ei; vasta viime viikolla hän näki hänet Merytonissa ensi kertaa."

"Siis hän on muodostanut käsityksensä pelkästään herra Darcyn puheiden
perusteella. Kiitos, minä olen täysin tyytyväinen. Mutta mitä hän sanoi
tuosta kirkkoherranpaikasta ja testamenttimääräyksestä."

"Hän ei tarkalleen muistanut niitä seikkoja, vaikka on kuullut herra
Darcyn mainitsevan niistä jolloinkin. Mutta hänen luulonsa mukaan se
paikka oli luvattu herra Darcylle ainoastaan _ehdollisesti_."

"En ollenkaan epäile herra Bingleyn vilpittömyyttä", sanoi Elizabeth
harmistuneena, "mutta saat antaa anteeksi, jollen tule vakuutetuksi
hänen pelkistä luuloistaan. Herra Bingley puolusti ystäväänsä hyvin
lämpimästi, sen uskon; mutta koska hän on melkein tietämätön koko
asiasta ja senkin vähän, minkä tietää, on kuullut ystävältään, niin
sallittakoon minun käsitykseni noista molemmista herroista pysyä
samanlaisena kuin tähänkin asti."

Hän vaihtoi sitten kerkeästi puheenaihetta heille molemmille
mieluisempaan suuntaan ja kuunteli ihastuneena, mitä Janella oli
kerrottavana onnellisista vaikka ujoista toiveistaan hra Bingleyhin
nähden. Kun herra Bingley itse sattui tällöin liittymään heidän
seuraansa, vetäytyi Elizabeth viisaasti syrjään ja kävi nti Lucasin
pariin. Tuskin oli tämä ennättänyt vielä ruveta kyselemään, oliko hänen
äskeinen tanssitoverinsa ollut hänen mieleensä, kun hra Collins törmäsi
suurella touhulla heidän luokseen ja kertoi hengästyneenä ja
liikutuksesta värisevin äänin tehneensä vast'ikään sangen tärkeän
keksinnön.

"Tiedättekös mitä", hän huudahti, "vallan erinomaisen onnekas sattuma
toi juuri tietooni, että täällä joukossamme on eräs kalliin
tilanhaltijattareni läheinen sukulainen. Kuulin hänen itsensä
mainitsevan sille kaunoiselle nuorelle neidille, jolla on kunnia hoitaa
emännyyttä tässä talossa, serkkunsa neiti de Bourghin ja tämän äidin
Lady Catherine de Bourghin nimet. Kuinka ihmeelliset ovatkaan
kaitselmuksen tiet! Kukapa olisi osannut arvatakaan, että tässä
seurassa tapaisin Lady Catherine de Bourghin läheisen sukulaisen --
ehkäpä aivan hänen sisarensa pojan! Olen ylen kiitollinen hyvälle
onnelleni, kun onnistuin pääsemään tästä perille ajoissa, jotta voin
käydä lausumassa hänelle syvän kunnioitukseni; sillä sen aion oitis
tehdä, luottaen vahvasti siihen, että hän hyväntahtoisesti suo minulle
anteeksi, etten ole sitä jo aikaisemmin tehnyt. Tottahan minun
täydellinen tietämättömyyteni asianlaidasta on minulle pätevä
puolustus, vai mitä arvelette, kaunoinen serkkuni?"

"Ettehän toki aio itse käydä esittäytymään herra Darcylle?"[17]

"Sen totisesti aion tehdä. Minun on saatava häneltä anteeksi, etten ole
sitä jo ennen tehnyt. Luulen hänen tosiaankin olevan Lady Catherinen
sisarenpojan. Olen onnellinen voidessani vakuuttaa hänelle, että hänen
armonsa oli vielä pari viikkoa sitten erinomaisessa voinnissa."

Elizabeth koetti parhaansa mukaan vieroittaa häntä sellaisesta
ajatuksesta, vakuuttaen hänelle, että hra Darcy pikemminkin pitäisi
hänen puhutteluaan ilman ennen käynyttä esittelyä julkeana
tyrkyttäytymisenä kuin minään kunnianosoituksena; että tuttavuuden
tekemiseen ei ollut vähintäkään aihetta ja että, jos sen
välttämättömästi täytyi tapahtua, tuli hra Darcyn, arvoltaan
ylhäisempänä, astua ensi askel. Hra Collins kuunteli hänen vastasyitään
päättäväisen miehen ilmeellä ja ylevämmyyden suopea hymy huulillaan ja
saatuaan viimein suunvuoron lausui mahtipontisesti:

"Rakkahin neiti Elizabeth, minä panen mitä suurinta arvoa teidän
erinomaiselle arvostelukyvyllenne kaiken sen suhteen, jota te itse
pystytte ymmärtämään; mutta sallikaa minun huomauttaa, että on suuri,
voinpa sanoa kerrassaan ääretön ero seurustelutavoissa, mitä erikseen
maallikkosäätyyn ja erikseen hengelliseen säätyyn tulee. Sallikaa minun
edelleen huomauttaa, että minun halvan ajatukseni mukaan pappisvirka
antaa kantajalleen saman arvoaseman, mikä valtakunnan kaikkein
korkeimmalla arvoluokalla on -- edellyttäen, että hän samalla visusti
vaarinottaa tosikristillistä nöyryyttä. Teidän täytyy senvuoksi sallia
minun menetellä, niinkuin omatuntoni tässä asiassa käskee, ja tehdä
sen, minkä katson olevan sulan velvollisuuteni sekä itseäni että toisia
asianosaisia kohtaan. Suokaa anteeksi, etten voi noudattaa teidän
neuvoanne, joka muuten on nyt ja aina oleva minun korkein osviittani ja
ohjenuorani, mitä kaikkiin muihin asioihin tulee; mutta nimenomaan
tässä kysymyksessä arvelen oman kasvatukseni ja seuraelämäntottumukseni
paremmin oikeuttavan minun itseni päättämään teoistani kuin teidän
kaltaisen kokemattoman nuoren neidon."

Syvään kumartaen serkulleen hän sonnustautui hyökkäämään hra Darcyn
kimppuun. Elizabeth seurasi tapausta jännitettynä; hän voi huomata
Darcyn joutuvan perin ihmeisiinsä, kun hänen serkkunsa pönäkän
juhlallisesti kumartaen kävi puhuttelemaan häntä; ja vaikka hän ei
kuullut sanaakaan hänen puheestaan, voi hän hänen huultensa liikkeestä
arvata hänen toistelevan: "nöyrin anteeksipyyntöni", "syvin
kunnioitukseni", "Hunsford" ja "Lady Catherine de Bourgh." Catherinea
harmitti nähdä serkkunsa niin nöyristelevän moisen kehnon ihmisen
edessä. Hra Darcy tirkisteli puhuttelijaansa yhä hämmästyneempänä; ja
kun hra Collins viimeinkin antoi hänelle suunvuoron, vastasi hän
ylhäisen kohteliaasti. Mutta pappismiehen kaunopuheliaisuus ei vielä
ollut tyrehtynyt, ja hänen halveksiva harminsa tuntui yhä kasvavan
toisen puheen pitkittyessä; vihdoin hän notkisti hiukan päätänsä ja
käänsi puhujalle selkänsä, ja hra Collins palasi riemuiten Elizabethin
luo.

"Minä olen joka suhteessa tyytyväinen saamaani vastaanottoon", vakuutti
hän tälle. "Herra Darcy tuntui olevan hyvin mielissään minun
huomaavaisuudestani. Hän vastasi minulle mitä kohteliaimmin, jopa
imartelikin minua lausumalla luottavansa siihen määrään Lady Catherinen
tarkkanäköisyyteen, jotta tämä ei koskaan kohdistanut suosiotaan
arvottomiin ihmisiin. Totta tosiaan, tuo oli kerrassaan kauniisti
sanottu. Minulla on täysi syy olla mielistynyt häneen."

Kaikesta harmistaan Elizabeth sai runsaan korvauksen katsellessaan
sisarensa ja hra Bingleyn rattoisata ja onnellista yhdessäoloa. Hän
kuvitteli jo näkevänsä Janen liikkuvan viehättävänä nuorikkona tässä
samassa talossa, nauttien kaikkea onnea, jota totiseen rakkauteen
perustuva avioliitto voi ihmiselle antaa. Elizabeth tunsi itsensä
ajatuksissaan miltei yhtä onnelliseksi kuin Janekin ja arveli voivansa
ruveta pitämään hra Bingleyn sisaristakin. Hänen äitinsä ajatukset
näyttivät kulkevan samoilla teillä, jonka vuoksi Elizabeth päätti
välttää hänen läheisyyttään, jotta hänen ei tarvitsisi kuulla liian
suorasukaisia viittailuja suorasukaisen emonsa taholta. Mutta kova onni
satutti heidät illallispöydässä aivan lähekkäin, ja hänen oli
harmikseen pakko kuulla, kuinka äiti lörpötteli koko ajan naapurilleen
(se oli Lady Lucas) tyttärensä toiveista päästä piankin Netherfieldin
emännäksi. Se oli todella puheenaihe, josta arvon rouva ei tahtonut
koko iltana saada kyllikseen. Ajatelkaas, niin kaunis ja miellyttävä
nuori mies, ja niin rikas, ja niin lähellä heidän omaa kotiaan; ja
mitkä lupaavat tulevaisuuden näköalat avautuivatkaan hänen nuoremmille
tyttärilleen! Janen kodissa seurustellen he joutuisivat paljon yhteen
toisten viehättävien ja rikkaiden nuorten miesten kanssa, niin että
onnekas äiti voi näiden joukosta valita itselleen mieluisensa vävyt.
Hän lopetti haltioituneen yksinpuhelunsa toivottamalla Lady Lucasille
yhtä suurta onnenpotkausta, vaikka hänen sävystään ja ilmeestään voi
hyvin arvata, ettei hän uskonut sellaista mahdolliseksi.

Turhaan yritti Elizabeth hillitä äitinsä kaunopuheisuutta ja taivuttaa
häntä edes puhumaan hiljempaa, jotteivät syrjäiset kuulisi. Hänellä
itsellään oli koko ajan se kiusallinen aavistus, että heitä vastapäätä
istuva Darcy kuuli joka sanan. Mutta äiti torjui närkästyneenä kaikki
sellaiset viittailut.

"Mitä minun tarvitsisi peljätä herra Darcya? Minä en välitä siitä
miehestä yhtään rahtua. Miksi minun siis pitäisi olla häntä kohtaan
niin varuillani? Kuulkoon hän vain minun puolestani mitä tahtoo."

"Herran tähden, rakas äiti, puhukaa hiljempaa. Mitä hyötyä teillä olisi
siitä, että loukkaisitte herra Darcya, joka on talon isännän paras
ystävä?"

Mikään ei pystynyt hillitsemään äidin puheintoa, joka pyöri yhä samassa
asiassa ja kuului kaikkien lähinaapurien korviin. Häpeän ja harmin puna
ei eronnut hetkeksikään Elizabethin polttavilta poskilta. Hän ei voinut
olla välistä varkain silmäämättä hra Darcyyn, ja jokainen silmäys
osoitti todeksi hänen pelkonsa; sillä vaikka mainittu herra ilmeisesti
välttelikin katsahtaa hänen äitiinsä, voi juuri siitä huomata hänen
tarkkaavan paheksuvasti ja ylenkatseellisesti tämän lavertelua.
Halveksiva ilme hänen kasvoillaan muuttui vähitellen hillityksi mutta
vakavaksi päättäväisyydeksi.

Vihdoin viimeinkin tyhjeni rva Bennetin sanainen arkku. Lady Lucas,
joka oli saanut haukotellen kuunnella toisteluja perheonnesta, johon
hänellä itsellään ei ollut vähintäkään osaa, sai lopultakin omistaa
huomionsa jäähtyneeseen lammaspaistiin lautasellaan. Elizabethin
elämänhalu alkoi vähitellen jälleen virota. Mutta oh -- ei kauaksi!
Illallispöydästä noustua kääntyi puhe musiikkiin, ja joku ehdotti, että
saataisiin kuulla laulua. Elizabethin ihoa karmi hänen huomatessaan,
että Mary -- sangen vähän suostuttelun jälkeen -- varustautui
noudattamaan seuran mieltä. Sisaren tuikeat katseet ja merkitsevät
yskähdykset eivät estäneet onnettomuutta tapahtumasta; Mary oli kuuro
kaikelle -- tilaisuus oli mitä houkuttelevin hänen näyttää ahkeralla
työllä hankittua taitoaan -- ja hän aloitti laulunsa. Elizabeth
tuijotti pelosta jäykistyneenä häneen; hänen kärsimättömyytensä kasvoi
vallan sietämättömäksi; eikä vapahdusta tullut edes laulun
loputtuakaan. Saatuaan, nuorten herrain taholta rohkaisevia
kättentaputuksia suvaitsi Mary palkita ihailijoitaan aloittamalla
uuden laulun. Maryn kyky ei riittänyt sellaiseen jatkuvaan
voimanponnistukseen; hänen äänensä oli heikko ja laulamistapansa sangen
teeskennelty. Elizabeth istui kuin kuumilla kivillä. Hän silmäsi Janeen
nähdäkseen, kuinka tämä kesti kidutuksen; mutta sisar näytti tuskin
joutuvan laulua kuulemaankaan tarinoidessaan innokkaasti Bingleyn
kanssa. Hän katsahti tämän sisariin ja näki näiden tekevän salaperäisiä
merkkejä keskenään; hän katsahti Darcyyn -- tämän kasvoilla oli
edelleenkin läpitunkemattoman, mutta tuiman päättäväisyyden ilme.
Epätoivoissaan hän vihdoin katsahti rukoilevasti isäänsä, anoen
katseellaan tätä käymään väliin; muutenhan Mary pitkittäisi koko illan.
Hra Bennet käsitti hänen ajatuksensa, ja kun Mary oli päässyt laulunsa
päähän, hän sanoi tälle käskevään sävyyn:

"Nyt riittää, lapseni. Sinä olet jo tarpeeksi ilahduttanut korviamme.
Salli nyt toistenkin neitosten näyttää taitoaan."

Mary ei tuntunut tahtovan kuulla koko käskyä ja näytti hyvin
hermostuneelta. Elizabethia rupesi pelottamaan, että hänen
sekaantumisensa ehkä vain pahentaisi asiaa -- yllyttäisi Maryn joko
jatkamaan tahi osoittamaan julkisesti närkästymistään. Onneksi kävivät
toisetkin puhelemaan laulusta -- hra Collins kaikkein äänekkäimmin.

"Jos kaitselmus olisi siunannut minua lauluäänellä", aloitti tämä
kunnon mies, "niin en epäröisi käydä ilahduttamaan arvoisaa seuraa
laulullani; sillä minusta on laulu sangen viaton huvitus ja täysin
sopusoinnussa kirkonmiehen korkean kutsumuksen kanssa. En kuitenkaan
tahdo sanoa, että olisimme oikeutetut uhraamaan liiaksi aikaa
veisaamiseen, sillä meikäläisillä on muita vielä tärkeämpiä
edesottamuksia. Seurakunnan hengellisellä paimenella on niin paljon
ajateltavaa ja vaarinotettavaa. Ensi sijassa on hänen huolehdittava
kymmenyksistään, jotta ei joudu itse kärsimään ajallista puutetta eikä
liian riippuvaiseksi kunnianarvoisasta patronaattiherrastaan. Sitten
hänen tulee itse kirjoittaa saarnansa; ja loppu ajasta kuluu tyystin
hänen sielunhoitotoimeensa sekä pappilansa kunnossapitoon, mikä onkin
ylen tähdellinen asia. Hänen on ahkeroitava saamaan ajallinen olonsa
mahdollisimman mukavaksi, sillä sen on hän velkapää korkealle
kutsumukselleen; samoin tulee hänen esiintyä kohteliaasti ja
huomaavaisesti kaikkia ihmisiä kohtaan, joiden hengellisestä hyvästä
hänen on murhetta pidettävä, nimenomaan ylempiään kohtaan, joiden
mielisuosiosta hänen ajallinen menestyksensä on riippuvainen. Tätä
seikkaa ei mitenkään saa jättää huomioonottamatta; ja itse kohdastani
voin tunnustaa olevani ylpeä siitä, että alati ja joka tilaisuudessa
olen kärkäs osoittamaan syvää kunnioitusta kaikille palkanmaksajani
sukulaisillekin." Kumartaen syvään hra Darcyn taholle hän päätti
puheensa, jonka hän oli pitänyt niin korkealla äänellä, että se kaikui
halki koko salin.

Monet tuijottivat häneen ällistyneinä -- monet hymyilivät; mutta
enimmän huvitetulta näytti hra Bennet, varsinkin kuullessaan vaimonsa
kuuluvasti kehuvan Lady Lucasille tuon nuoren miehen harvinaista
viisautta ja hyvää esiintymistaitoa.

Elizabethista tuntui siltä, että sen pahemmin eivät hänen omaisensa
enää olisikaan voineet saattaa itseään naurunalaisiksi. Loppuiltakaan
ei tuonut hänelle yhtään huojennusta. Hra Collins ei luopunut hänen
viereltään; tämä ei tosin enää vaatinut häntä tanssimaan kanssaan,
mutta esti häntä tanssimasta toisten kanssa ja selitti suoraan, että
hänen vakaa aivoituksensa oli esiintyä serkkunsa edessä paraimmassa
valossa osoittamalla tälle kaikkea sitä ritarillista kohteliaisuutta ja
huomaavaisuutta, joka suinkin kävi yhteen hänen hengellisen säätynsä
kanssa. Vihdoin vapahti Lady Lucas tyttöparan ahdistuksesta käyden
suopeasti kyselemään hra Collinsilta lähemmin hänen viihtymistään
Hunsfordissa.

Longbournin väki pääsi vasta aivan viimeiseksi lähtemään matkaan, sillä
alati kekseliäs rva Bennet oli saanut heidän kuskinsa viivästymään
runsaan neljännestunnin. Elizabethilla oli ilo nähdä, kuinka hartaasti
ainakin osa isäntäväestä halusi päästä heistä eroon. Rva Hurst ja hänen
sisarensa eivät avanneet suutansa muuta kuin haukotellakseen; hra
Collins sai pitää hehkuvat kiitospuheensa talon vierasvaraisuudesta
kuuroille korville; hra Darcy pysyi aivan tuppisuuna; ainoastaan hra
Bingleyllä ja Janella oli kahdenkeskistä supateltavaa syrjässä
toisista.

Kun he viimeinkin pääsivät lähtemään, oli rva Bennet sulaa
kohteliaisuudesta pyytäessään kunniaa nähdä koko Netherfieldin perheen
yleensä ja hra Bingleyn erikseen piankin luonaan päivällisellä
Longbournissa. Bingley kiitti kutsusta ja lupasi kernaasti tulla oitis
Lontoosta palattuaan, jonne hänen oli huomenna lähdettävä joiksikin
päiviksi.

Kotimatkalla rva Bennet piti yksinään puhetta, rupatellen iloisesti
hääpukujen tilaamisesta ja häävarustusten jouduttamisesta, sillä hän
näki hengessään Janen jo Netherfieldin valtiattarena. Hra Collinsin
aivoitus Elizabethin suhteen oli hänelle myöskin mieluinen, vaikka ei
samassa määrässä. Elizabeth oli hänelle vähimmin rakas kaikista
lapsistaan; ja vaikka hra Collins ja Hunsfordin pappila olivat kyllin
hyvät Elizabethille, ei niitä käynyt vertaaminenkaan Janea odottavaan
onneen.



XIX LUKU.


Seuraava päivä oli hyvin vaiherikas Longbournissa. Hra Collins esitti
kosintansa muodollisesti. Hänellä ei enää ollut aikaa hukattavana,
sillä hänen lomansa loppui seuraavana lauantaina, eikä hänellä ollut
päätöstä tehdessään mitään sieluntuskiakaan voitettavana. Tavatessaan
kohta aamiaisen jälkeen rva Bennetin, Elizabethin ja erään nuorimmista
tytöistä ruokasalissa hän kävi puhuttelemaan äitiä seuraavasti:

"Saanko toivoa, arvon rouva, että huolenpitonne kaunokaisesta
tyttärestänne Elizabethista sallii minulle yksityisen keskustelun hänen
kanssaan tämän aamupäivän kuluessa?"

Ennenkuin Elizabeth ennätti vastata muuten kuin yllätyksestä punastuen,
ehätti äiti väliin:

"Oh, minun päiviäni! Kyllä toki, tietystikin. Olen varma, että Lizzy
tulee hyvin onnelliseksi -- tarkoitan, ettei hänellä tietenkään ole
mitään sitä vastaan. Tulehan, Kitty, minä tarvitsen sinua yläkerrassa."
Ja haamaisten käsityön mukaansa hän kiirehti jouduttautumaan pois, kun
Elizabeth parahti:

"Äiti rakas, älä mene! Minä pyydän, ettet lähde pois. Herra Collinsin
täytyy antaa minulle anteeksi. Hänellä ei voi olla minulle mitään
sellaista sanottavana, jota eivät toisetkin saisi kuulla. Minä lähden
itse pois."

"Ei, ei, älä hupsuttele, Lizzy. Pyydän, että jäät siihen, missä nyt
istut." Ja nähdessään, että Elizabeth sittenkin, hätäytyneenä ja
huolissaan, näkyi täydellä todella tekevän lähtöä, huudahti hellä äiti:
"Lizzy, _minä vaadin_, että jäät kuulemaan, mitä herra Collinsilla on
sinulle puhuttavana."

Elizabeth ei voinut vastustaa niin väkevää vetoomusta; ja mietittyään
hetkisen nopeasti pulmaansa hän älysi, että järkevintä taisi sittenkin
olla saada koko ikävä juttu loppuun niin pian ja levollisesti kuin
suinkin; jonka vuoksi hän istuutui jälleen ja koetti väkisin salata
harmiaan ja vastenmielisyyttään. Kohta kun rva Bennet ja Kitty olivat
hävinneet oven taa, aloitti hra Collins juhlallisesti:

"Uskokaa minua, rakkahin neiti Elizabeth, kun sanon että teidän
ujoutenne, sen sijaan että se millään tavalla alentaisi viehätystänne,
päinvastoin korottaa kaikkia muita avujanne. Te olisitte minun
silmissäni näyttänyt vähemmän armaalta _ilman_ tuota pientä
vastahakoisuutta; mutta sallikaa minun vakuuttaa, että olen saanut jo
edeltäkäsin arvoisalta äidiltänne luvan tähän kahdenkeskiseen
haasteluun. Te voitte tuskin enää olla epätietoinen minun oikeasta
aivoituksestani, miten suuresti luontainen kainoutenne pyrkiikin
mieltänne hämmentämään; minun huomaavaisuuteni teitä kohtaan on ollut
siksi ilmeinen, ettei siitä liene voinut erehtyä. Melkein oitis kun
astuin tähän taloon, valitsin teidät tulevaiseksi elämänkumppanikseni.
Mutta ennenkuin päästän tunteeni pillastumaan pitemmälle tässä asiassa,
lienee minun viisainta selvitellä syitäni, miksi aion astua pyhään
aviosäätyyn -- ja nimenomaan, miksi tulin juuri tänne Hertfordshireen
valitsemaan itselleni vaimoa."

Ajatus, että jykevä ja mahtipontinen hra Collins tosiaankin voisi
päästää tunteensa pillastumaan, oli niin hullunkurinen, että Elizabeth
hillitessään naurunhaluaan menetti hänelle suodun lyhyen armonajan
ennättämättä tehdä mitään ratkaisevaa huomautusta. Kosija jatkoi:

"Syynä naimisiin menooni on ensikseenkin se, että minusta on oikein ja
kohtuullista, että jokainen hyvissä olosuhteissa elävä pappismies --
kuten minä -- esimerkillään pyhittää aviosäädyn seurakunnassaan;
toiseksi, että olen vahvasti vakuutettu, että tämä askel tulee suuressa
määrässä lisäämään minun ajallista autuuttani; ja kolmanneksi -- jonka
syyn ehkä olisin saanut mainita kaikkein ensimmäisenä.-- on sen
jalosukuisen rouvan neuvo ja osviitta, jota minulla sananpalvelijana on
onni ja kunnia mainita emännäkseni. Kahdesti hän on alentunut --
pyytämättä! -- lausumaan minulle ajatuksensa tässä asiassa; ja vielä
samana lauantaina, jolloin lähdin tänne Hunsfordista -- kahden
pelivuoron välillä hänen korttipöydässään, jolloin minulla oli kunnia
pelata häntä vastapäätä, ja juuri kun rouva Jenkinson laittoi pallia
neiti de Bourghin jalkain alle -- hän sanoi: 'Herra Collins, teidän
pitää mennä naimisiin. Teidänlaisenne pappismiehen täytyy naida. Tehkää
valintanne säädyllisesti, valitkaa vaimonne tilanomistajasäädystä
_minun_ vuokseni ja _itsenne_ vuoksi; sellainen toimellinen ja
hyödyllinen ihminen, joka ei ole liiaksi oppinut, mutta kykenee
hoitamaan hyvin taloutta pienilläkin vuosituloilla. Se on minun
neuvoni. Etsikää itsellenne sellainen vaimo niin pian kuin suinkin, ja
kohta kun tuotte hänet tänne Hunsfordiin, käyn minä häntä
tervehtimässä.' Sallikaa minun huomauttaa, suloinen serkkuni, etten
suinkaan lue Lady Catherine de Bourghin huomaavaisuutta ja
hyvänsuopeutta kaikkein vähäisimmäksi niistä eduista, joita minun
vallassani on tarjota tulevalle vaimolleni. Te tulette huomaamaan, että
hänen esiintymisensä ja käytöksensä on paljon yläpuolella kaiken minun
kuvaustaitoni; ja teidän älynne ja eloisuutenne luulen varmastikin
olevan hänelle mieluisat, varsinkin kun niitä hillitsee ja suistaa se
syvä kunnioitus, jota ette voi olla tuntematta hänen korkeaa arvoaan ja
asemaansa kohtaan. -- Kas siinä minun yleiset mielennouteeni aviosäätyä
ajatellessani. Jää vielä kerrottavakseni, miksi aivoitukseni kääntyi
tänne Longbourniin eikä omaan naapuristooni, missä kyllä on tarjona
paljon rakastettavia nuoria neitosia, sen vakuutan teille. Mutta juttu
on se, että tietäessäni tulevani perimään tämän tilan arvoisan isänne
kuoleman jälkeen, -- jolle taivas suokoon vielä monta elinvuotta! -- en
katsonut voivani olla valitsematta vaimoani hänen tyttäriensä joukosta,
jotta he tuntisivat tappionsa niin vähäiseksi kuin suinkin, kun se
murheellinen tapaus kerran on heitä kohtaava; vaikka, kuten jo sanoin,
taivas varjelkoon sitä sattumasta vielä moniin vuosiin. Tämä on ollut
minun osviittani ja aivoitukseni tänne tullessani, kaunoinen serkkuni,
ja luulen voivani imarrella itseäni, ettei arvoni sentakia suinkaan
vähenne teidän silmissänne. Ja nyt ei minulla ole enää muuta
lisättävänä kuin vakuuttaa teille mitä kaunopuheisimmin palavata
kiintymystäni teihin. Varallisuutta minä en kysy, enkä aio isältänne
vaatia mitään myötäjäisiä, koska hyvin tiedän, ettei niitä kannata
odottaakaan, ja että ne tuhannen puntaa, jotka teidän osaksenne
lankeavat vasta äitinne kuoleman jälkeen ja jotka nyt ovat kiinnitetyt
kasvamaan korkoa neljä sadalta, ovat ainoa perintöosa, jonka te voitte
odottaa vanhemmiltanne. Siitä asiasta tulen kumminkin aina pitämään
suuni kiinni; ja voitte olla vakuutettu, ettette koskaan tule kuulemaan
minun huuliltani moitteen sanaa varattomuutenne vuoksi."

Nyt oli Elizabethin jo välttämätöntä keskeyttää kosijan vuolas
sanatulva.

"Te olette liian hätäinen, hyvä herra", hän huudahti. "Tehän unhotatte,
etten minä ole teille antanut vielä mitään vastausta. Sallikaa minun
tehdä se oitis, hukkaamatta enää yhtään aikaa. Minä olen hyvin
kiitollinen minulle osoittamastanne huomaavaisuudesta. Tunnen todella
itseni hyvin kunnioitetuksi kosinnastanne, mutta minun on mahdoton
vastata siihen muuten kuin kieltäytymällä."

"Eihän minulle nyt vasta tarvitse opettaa", vastasi hra Collins ja
huiskautti anteeksiantavasti kättänsä, "että nuorten neitosten tapana
on ujoudessaan ensi kerralla vastata hylkäävästi sen miehen kosintaan,
jonka he sydämensä salaisuudessa ovat hyväksyneet valitukseen; ja että
välistä tuo hylkääminen uudistetaan toisella, jopa kolmannellakin
kerralla. Minä en niinmuodoin ole vähimmälläkään tavalla masentunut
siitä, mitä juuri sanoitte, vaan toivon, että piankin teette minut
onnellisimmaksi kaikista aviomiehistä."

"Kaikkea minun pitääkin kuulla, herraseni", kivahti Elizabeth; "teidän
toivonne on todellakin hyvin eriskummallinen kaiken sen jälkeen, mitä
niin selvästi sanoin. Minä vakuutan teille, etten suinkaan kuulu noihin
nuoriin neitosiin (jos sellaisia neitosia yleensä onkaan), jotka
uskaltavat panna onnensa vaaraan uutta kosintaa odotellessaan. Minun
hylkäämiseni on tarkoitettu täydellä todella. Te ette voisi tehdä
_minua_ onnelliseksi, ja minä olen varma, että olisin viimeinen nainen
maailmassa, joka voisi ja tahtoisi tehdä _teidät_ onnelliseksi. Ei --
jos arvoisa ystävättärenne Lady Catherine tuntisi minut, niin olen
vakuutettu, että hän huomaisi minut joka suhteessa kykenemättömäksi
siihen tehtävään."

"Jos olisi varma, että Lady Catherine tosiaankin ajattelisi niin..."
aloitti hra Collins hyvin vakavasti; -- "mutta ei, minä en voi
kuvitellakaan mielessäni, että hänen jalosukuisuutensa suinkaan
vähäksyisi teitä ja teidän hyviä ominaisuuksianne. Voitte olla
rauhallinen ja luottaa siihen, että kun minulla on jälleen kunnia
tavata hänet, niin puhun hänelle mitä ylistävimmin sanoin teidän
kainoudestanne, säästäväisyydestänne, taloudellisuudestanne ja muista
rakastettavista puolistanne."

"Mutta uskokaahan toki minua, herra Collins, kaikki kehumisenne on
aivan hyödytöntä. Teidän täytyy antaa minulle itselleni päätösvalta
tässä asiassa ja ottaa todeksi mitä sanon. Minä toivon teille kaikkea
onnea ja rikkautta, ja hylkäämällä tarjouksenne voin paraiten torjua
teiltä päinvastaista elämänosaa. Kun jo kerta olette kosinut minua,
niin olette varmastikin sen kautta tyydyttänyt sydämenne hienotunteiset
vaatimukset minun perhettäni kohtaan ja voitte siis hyvällä
omallatunnolla ottaa vastaan Longbournin, milloin se teidän
perinnöksenne lankeaa. Tämän asian voimme siis pitää täydellisesti ja
lopullisesti selvitettynä." Nousten näin sanoessaan pystyyn Elizabeth
aikoi kiireesti lähteä huoneesta, mutta itsepäinen kosija asettui hänen
tielleen ja lausui:

"Kun minulla on kunnia seuraavalla kerralla jälleen palata tähän
puheenaiheeseen, niin toivon varmasti saavani suosiollisemman
vastauksen kuin minkä nyt olette antanut. Olkoon minusta kaukana, että
nytkään syyttäisin teitä mistään tahallisesta julmuudesta, sillä
tiedänhän sukupuolenne tapana olevan hyljätä kosija tämän ensi kertaa
tulkitessa tunteensa; ja ehkäpä kaikkikin, mitä nyt olette sanonut,
onkin vain tarkoitettu kannustamaan minun intoani niin paljon kuin
sopii naisluonteen luontaiselle kainoudelle."

"Toden totta, herra Collins", kivahti Elizabeth jokseenkin
tuittuisesti, "te saatatte minut aivan ymmälle. Jos kaikki se, mitä
tähän asti olen teille sanonut, on teistä vain salattua rohkaisua, niin
enpä oikein tiedä, mihin muotoon pukisin kieltoni, jotta todella
käsittäisitte sen kielloksi."

"Sallikaa, armas serkkuni, minun imarrella itseäni sillä käsityksellä,
että hylkäävä vastauksenne kosintaani on pelkästään vain muodon vuoksi
ja sotii sydämenne todellista aivoitusta vastaan. Minun perusteeni
tähän käsitykseen ovat lyhyesti sanoen seuraavat: -- Minä en voi saada
päähäni, että minun käteni ja nimeni olisivat arvottomat saavuttamaan
teidän hyväksymistänne, tahi että teille tarjoamani asema voisi
olla teille muuta kuin mitä houkuttelevin. Minun virka- ja
varallisuusasemani, läheiset suhteeni De Bourghin perheeseen ja
sukulaisuuteni teidän oman perheenne kanssa ovat kaikki seikkoja, jotka
korkealla äänellä puhuvat minun puolestani; ja lisäksi pitäisi teidän
vielä ottaa huomioon, että kaikesta teidän viehättäväisyydestänne
huolimatta ei suinkaan ole taattua, että teille enää koskaan tehdään
yhtä imartelevaa naimatarjousta. Teidän myötäjäisenne ovat
valitettavasti niin surkean pienet, että jo tämä seikka yksistänsä
tekee todennäköisesti tehottomiksi kaikki teidän ulkonaiset
viehätyksenne ja sisälliset hyvät avunne. Kaiken tämän perusteella
minun täytyy uskoa, ettette suinkaan ole täysissä tosissanne hyljännyt
tarjoustani, ja olla vakuutettu siitä, että kun molemmat erinomaiset
vanhempanne ovat sen vahvistaneet arvovaltaisella hyväksymisellään,
myöskin tulette mielihyvällä antamaan minulle haluamani vastauksen."

Noin paatuneeseen ja tahalliseen itsepetokseen ei Elizabeth enää
keksinyt mitään vakuuttavaa vastausta; ja hän sujahti äänettömästi ulos
huoneesta päättäen vahvasti mielessään vedota isäänsä, jos itsepäinen
kosija yhä edelleen käsittäisi kaikki hänen kieltelynsä vain
imartelevaksi rohkaisuksi.



XX LUKU.


Hra Collinsin ei oltu suotu kauankaan harkita mielessään aivoituksensa
onnistumista; sillä rva Bennet oli kavunnut yläkerrasta eteiseen
kuulustelemaan kahdenkeskisen keskustelun tuloksia, ja tuskin hän oli
nähnyt Elizabethin avaavan oven ja joutuisin askelin juoksevan portaita
ylös, kun hän jo itse työntäytyi ruokasaliin ja onnitteli lämpimin
sanoin sekä kosijaa että omaa perhettään heidän nyt perustetun
läheisemmän sukulaisuutensa johdosta.

Hra Collins otti onnittelut vastaan häiriytymättömän tyvenesti ja
maksoi takaisin ne runsaan koron kanssa, selostaen sitten tulevalle
anopilleen äskeistä keskustelua, joka oli jättänyt hänelle niin
lupaavat onnen toiveet, koska kaunoisen serkun kaikki kieltely oli
hänestä vain ollut naisellisen ujouden luonnollista terhentelyä.

Tuo selostus kuitenkin hyvin säikähdytti rva Bennetiä. Hän olisi ollut
iloinen, jos hän olisi yhtä helposti voinut käsittää tyttärensä jyrkän
kiellon vain salatuksi kosijan rohkaisemiseksi, mutta sitä hän ei
uskaltanut uskoa todeksi, sillä hän tunsi tyttärensä luonteen paremmin,
eikä hän voinut peitellä ajatuksiaan tässä suhteessa.

"Mutta luottakaa minun sanaani, herra Collins", hän lisäsi, "että
Lizzyn me saamme toki järkiinsä. Minä puhun hänelle itselleen suoraan
ajatukseni. Hän on hyvin itsepäinen ja hupsu tyttö eikä arvaa omaa
etuaan; mutta minä totisesti _panen_ hänet arvaamaan sen."

"Mutta kuulkaapas, rouvaseni -- suokaa anteeksi, että keskeytän
teidät", huudahti hra Collins hiukan hätäytyneenä -- "mutta jos hän
todella on niin itsepäinen ja hupsu kuin te sanotte, niin enpä tiedä,
onko hänestä sitten ollenkaan vaimoksi minun asemassani olevalle
miehelle, joka luonnollisesti odottaa tulevansa aviossaan onnelliseksi.
Jos hän siis tosiaankin täysissä tosissaan ja jatkuvasti hylkää minun
kosintani, niin ehkä on parempi olla pakottamatta häntä siihen, sillä
moisilla luonteenvioilla raskautettuna hän ei varmastikaan tule
enentämään kotionnea minun talossani."

"Hyvä herra, nyt te käsitätte minut aivan väärin", sanoi rva Bennet
täydellä todella säikähtyneenä. "Lizzy on itsepäinen ainoastaan
tällaisissa asioissa. Kaikessa muussa hän on niin hyväluontoinen ja
mukautuvainen kuin tyttö ikinä saattaa olla. Minä lähden nyt
suoraapäätä herra Bennetin puheille, ja te saatte olla varma, että me
yhdessä piankin käännämme tytön pään suoraan."

Antamatta kosijalle aikaa vastata hän kiiruhti miehensä luo kirjastoon
ja huusi tälle jo kynnykseltä:

"Oh, rakas Bennet, sinua tarvitaan kiireen kaupalla; me olemme kaikki
kuin puulla päähän lyödyt. Sinun pitää oitis tulla naittamaan Lizzy
herra Collinsille, sillä ajattelehan, tyttö resu vannoo, ettei hän
ikinä mene tälle vaimoksi. Ja jollet pidä joutua, niin kosijakin voi
muuttaa mielensä eikä enää huoli koko tyttöä."

Hra Bennet oli kohottanut katseensa kirjasta, kun vaimonsa törmäsi
sisään sellaisella kiireellä, ja kiinnittänyt ne rva Bennetin
kasvoihin. Mutta hänen tavallinen kylmä ja hajamielinen ilmeensä ei
näyttänyt vähääkään häiriytyvän hänen kuulemastaan kummasta sanomasta.

"En voi laisinkaan käsittää sinua", hän sanoi, kun hänen vaimonsa oli
läähättäen esittänyt ilmoituksensa. "Mistä ihmeestä sinä oikein
puhelet?"

"Oh, -- herra Collinsista ja Lizzystä tietenkin. Lizzy sanoo, ettei hän
huoli herra Collinsia, ja herra Collins piankin sanoo, ettei hän huoli
Lizzyä."

"No, mikä osa minulla tässä sitten pitäisi olla? Tämähän näyttää aivan
toivottomalta jutulta."

"Sinun pitää itsesi puhua siitä Lizzylle. Sano hänelle, että vaadit
häntä oitis menemään herra Collinsille vaimoksi."

"Kutsu hänet tänne alas. Hän saa kuulla minun ajatukseni."

Rva Bennet soitti kelloa, ja paikalle rientävä sisäkkö käskettiin
kutsumaan nti Elizabeth kirjastoon.

"Tulehan tänne, lapseni", huudahti isä, kun tytär arkaillen astui
sisään. "Olen lähettänyt noutamaan sinua tänne hyvin tärkeän asian
vuoksi. Mikäli ymmärrän äitisi puheesta, on herra Collins tehnyt
sinulle naimatarjouksen. Onko se totta?" -- Elizabeth myönsi sen
todeksi. -- "No niin -- ja tuon tarjouksen sinä olet hyljännyt?"

"Niin olen, isä."

"No hyvä. Nyt tulemme pääkysymykseen. Äitisi tahtoo, että sinä suostut
siihen. Eikö se ole tahtosi, rouva Bennet?"

"On niinkin, taikka en tahdo enää nähdä koko tyttöä silmäini alla."

"Siinä sangen surullinen tulevaisuuden näköala sinulle, Elizabeth.
Tästä päivästä alkaen joudut olemaan vento vieras jommallekummalle
vanhemmistasi. Äiti ei tahdo nähdä sinua silmäinsä alla, jos _et_ mene
naimisiin herra Collinsin kanssa. Ja minä en tahdo nähdä sinua
edessäni, jos _menet_ naimisiin hänen kanssaan."

Elizabeth voi vain naurahtaa moiselle loppupäätökselle sellaisista
alkuperusteista. Mutta rva Bennet, joka oli koettanut uskotella
itselleen, että hänen miehensä näkisi asian hänen silmillään, oli
ilmeisesti pettynyt.

"Mitä ihmettä sinä oikein tarkoitatkaan tuollaisella lörpötyksellä,
Bennet? Sinähän lupasit minulle, että vaatisit tyttö hupakkoa
taipumaan."

"Rakkahani", vastasi hänen puolisonsa, "minulla on pari pientä
mielisuosiota sinulta pyydettävänä. Ensiksikin, että sallit minun
vapaasti käyttää omaa arvostelukykyäni tässä tapauksessa, ja toiseksi,
että sallit minun vapaasti käyttää omaa huonettani tällä hetkellä. Olen
iloinen, kun saan kirjaston jälleen omiin hoteisiini niin pian kuin
suinkin."

Mutta sittenkään ei rouva Bennet heittänyt asiaa sikseen, vaikka hänen
miehensä olikin niin pahoin pettänyt hänen toiveensa. Hän jauhoi juttua
Elizabethille jauhamistaan, vuoroin liehitellen ja vuoroin uhkaillen
häntä. Hän koetti saada Janenkin avukseen, mutta aina lempeä ja
mukautuvainen Jane kieltäytyi mahdollisimman lempeällä tavalla
puuttumasta asiaan. Elizabeth puolestaan torjui äitinsä hyökkäykset
väliin todellisella vakavuudella, väliin lyöden ne kokonaan leikiksi.
Mutta millainen hänen torjumistapansa kulloinkin olikin, pysyi hän
järkähtämättä päätöksessään.

Tällävälin mietiskeli hra Collins orvossa yksinäisyydessä kovaa
onneaan. Hänellä oli siksi hyvät ajatukset itsestään, ettei hän millään
tavalla voinut käsittää syytä serkkunsa merkilliseen itsepäisyyteen; ja
vaikka hänen ylpeyttänsä olikin loukattu, eivät saadut rukkaset
aiheuttaneet hänelle erityistä sydämentuskaa. Tietäen Elizabethin hyvin
ansainneen äitinsä nuhteet hän tyytyi omalta puolestaan näyttämään
jokseenkin välinpitämätöntä naamaa.

Perheen täten -- kuvaannollisesti puhuen -- seistessä päälaellaan
sattui Charlotte Lucas saapumaan vieraaksi. Ensimmäisenä hänet
eteisessä vastaanotti Lydia, joka karkasi hänen kimppuunsa ja kietoen
kätensä hänen kaulaansa suhisi kiihkeästi hänen korvaansa: "Olipa
hauska että tulit, sillä täällä ovat asiat kaikki niin hullusti! Mitä
sinä luuletkaan meillä tänä aamuna tapahtuneen? Herra Collins on
kosinut Lizzyä, mutta Lizzy ei tahdo huolia hänestä."

Charlotte ei ennättänyt vastata, sillä Kitty juoksi kertomaan samat
uutiset; ja tuskin he olivat käyneet ruokasaliin, missä rva Bennet
istui yksin ja hyljättynä, kun tämäkin vetosi hänen sääliinsä ja
myötätuntoonsa ja rukoili häntä tekemään parhaansa taivuttaakseen
ilkikurista Lizzyä alistumaan perheen yksimieliseen toivomukseen.
"Olkaa kiltti ja tehkää niin, rakas neiti Lucas", lisäsi huolestunut
äiti alakuloisesti, "sillä kukaan muu ei ole minun puolellani, kukaan
ei kannata eikä sääli minua; minua kohdellaan hirmuisen julmasti eikä
säästetä hermojani lainkaan."

Charlottelta säästyi tukala vastaamisen velvollisuus, kun Jane ja
Elizabeth saapuivat yhdessä sisään.

"Kas, siinä hän nyt tulee", huudahti rva Bennet, "ja näyttää niin
välinpitämättömältä kuin me toiset olisimme vain pelkkää ilmaa, kunhan
hän itse saa vain tahtonsa perille. Mutta sen minä sanon sinulle, neiti
härkäpää, että jos sinä tällä tapaa hylkäät kaikki naimatarjoukset,
niin et ikinä saa miestä; ja mikä sinut sitten periikään, kun isääsi ei
enää ole? _Minä_ en vain kykene sinusta huolehtimaan, muista se. Minä
en sinusta välitä tästä päivästä alkaen niin hituistakaan, ettäs sen
tiedät. Minä sanoin sinulle jo kirjastossa, sen hyvin muistat, etten
tahdo vaihtaa enää sanaakaan sinun kanssasi, ja sen lupaukseni aion
pitää. Mitäpä iloa minulla olisikaan puhella kiittämättömille lapsille?
Eikä minulle muuten tuota iloa puhella kenenkään kanssa. Kun kärsii
hermoistaan niin paljon kuin minä, niin eipä juuri tee mielikään
puhella kellekään. Kukaan ei arvaakaan, kuinka minä oikein kärsin!
Mutta niinhän sitä maailmassa aina käykin. Joka ei valittele kellekään
vaivojaan, häntä ei kukaan sääli."

Hänen tyttärensä kuuntelivat vaitonaisina tätä sydämenpurkausta,
tietäen että kaikki järkisyyt ja suostuttelut vain lisäisivät
rouvaparan ärtymystä. Ja siten hän sai hellittämättä jatkaa kenenkään
keskeyttämättä, kunnes seuraan viimein yhtyi hra Collins, jykevämpänä
ja juhlallisempana kuin tavallisesti; ja nähdessään tulijan lopetti
äiti valitusvirtensä tiuskaisten tyttärilleen:

"Nyt minä vaadin teitä viimeinkin tukkeamaan suunne ja sallimaan herra
Collinsin ja minun vähän jutella keskenämme."

Elizabeth sujahti äänettömästi ulos huoneesta, Jane ja Kitty seurasivat
häntä, mutta Lydia seisoi paikallaan päättäen lujasti kuulla kaiken
minkä voi; Charlottea taas ensin pidätti hra Collinsin kohteliaisuus,
joka tiedusteli hajamielisesti hänen ja hänen omaistensa vointia, ja
sitten hän uteliaisuuden voittamana kävi akkunaan ja oli näköjään
vaipunut tarkastelemaan puutarhaa. Murheellisella äänellä rva Bennet
aloitti keskustelun:

"Ah, herra Collins!..."

"Rakas arvoisa rouvani", keskeytti hyljätty kosija hänet, "pyydän, että
vaikenemme iäksi tästä ikävästä asiasta. Olkoon minusta kaukana", hän
jatkoi äänellä, jossa värähteli peittelemätöntä harmia, "että kävisin
moittimaan tyttärenne käytöstä. Onhan meidän jokaisen velvollisuus
alistua kristillisellä nöyryydellä kärsimään ikävyyksiä, joita emme voi
välttää; erittäinkin on se runsaalla maallisella hyvyydellä siunatun
nuoren miehen velvollisuus, jollainen minä voin pöyhkeilemättä sanoa
olevani; -- lyhyesti sanoen, minä olen päättänyt luopua alkuperäisestä
aivoituksestani. Ehkäpä tämä johtuu jossain määrin myöskin siitä, että
olen ruvennut epäilemään, olisiko kaunis serkkuni suostumuksellaan
todellakin voinut taata minulle ajallista onnea ja siunausta; ja minä
olen usein huomannut, että kristillinen alistuminen kohtaloonsa vasta
silloin on oikein täydellinen, kun onni, jota olemme tavoitelleet,
mutta joka on meiltä kielletty, on alkanut kadottaa arvoaan meidän
silmissämme. Toivon kuitenkin, rakas arvoisa rouvani, ettette millään
muotoa pidä minun puoleltani kunnioituksen puutteena perhettänne
kohtaan, kun kieltäydyn käyttämästä hyväkseni teidän ja herra Bennetin
harjoittamaa kotikuria tytärtänne kohtaan. Ehkä olen saattanut
käyttäytyä väärin, kun olen vastaanottanut hylkäävän ratkaisun
tyttärenne huulilta enkä teidän omiltanne, joka olette hänen äitinsä ja
kasvattajansa. Mutta kaikkihan olemme erhettyväisiä. Minä olen
varmastikin tarkoittanut ainoastaan pelkkää hyvää meille kaikille.
Itselleni halusin hankkia mieluisen elämäntoverin ja samalla pitää
silmällä arvoisan perheenne etua; ja jos _minun_ käyttäytymisessäni on
ollut jotain moitittavaa, niin pyydän täten kaikkia suomaan sen minulle
anteeksi."



XXI LUKU.


Jupakka hra Collinsin kosinnan johdosta oli täten jokseenkin lopussa,
ja Elizabeth sai siitä enää kärsiä vain äitinsä hellittämättömien
pistelyjen kautta. Mitä kosijaan itseensä tulee, niin _hän_ ei
ilmaissut tunteitaan paremmin tai huonommin salatulla harmilla eikä
edes välttelemällä Elizabethia, vaan erinomaisen kankealla
käytössävyllä ja juhlallisella vaikenemisella. Kaiken huomaavaisuutensa
hän tämän kohtalokkaan päivän iltapuolella omisti perheen vieraalle nti
Lucasille, jonka kärsivällinen kohteliaisuus häntä kuunnellessaan oli
kuin palsamia hänen haavoitetulle sydämelleen ja kenties yhtä
hyväntekevää myöskin Elizabethille itselleen, joka täten säästyi
kaikelta huomiolta.

Seuraavakaan päivä ei tuonut lääkitystä rva Bennetin pahantuulisuuteen
eikä heikoille hermoille. Hra Collins oli jatkuvasti loukatun ylpeä.
Elizabeth oli toivonut, että kosija rukkaset saatuaan katkaisisi
vierailunsa, mutta se ei näyttänyt kuuluvan hra Collinsin
suunnitelmiin. Hän oli alun pitäen päättänyt lähteä vasta lauantaina,
ja lauantaina hän aikoi lähteäkin.

Aamiaisen jälkeen tytöt lähtivät kävelemään Merytoniin
tiedustellakseen, joko hra Wickham oli palannut, ja myönteisessä
tapauksessa säälitelläkseen hänen poissaoloaan Netherfieldin
tanssiaisista. Hra Wickham _oli_ palannut, itse asiassa hän sattui
yhdyttämään heidät tulliportilla ja saattoi heitä heidän tätinsä luo,
missä hän jatkuvasti vastaanotti surkutteluja ja ilmaisi oman
mielihaikeutensa tapauksen johdosta. Elizabethille hän kuitenkin
yksityisesti tunnusti, että hänen poisjäämisensä oli ollut
vapaaehtoinen.

"Mitä lähemmäksi juhla joutui", hän sanoi, "sitä selkeämmin rupesin
tuntemaan, että minun oli parempi olla tapaamatta herra Darcya.
Oleskelu samassa huoneessa ja samassa seurassa tuntikausia yhtäpäätä
olisi käynyt yli voimieni ja olisi kenties aiheuttanut kohtauksia,
jotka olisivat olleet tukalia muillekin kuin minulle itselleni."

Elizabeth antoi hyväksyvän tunnustuksensa hänen pidättyväisyydestään;
ja heillä oli hyvä tilaisuus keskustella asiasta ja lausua toisilleen
kohteliaisuuksia, kun Wickham ja eräs toinen upseeri saattoivat
neitoset kotiin Longbourniin, jolloin ensinmainittu käveli Elizabethin
rinnalla ja puheli miltei yksinomaan hänen kanssaan. Tästä
kohteliaisuudesta oli Elizabethille mielestään kahdenkinlaista etua; se
tyydytti hänen omaa mielihaluaan, ja häntä ilahdutti saadessaan
esitellä uljaan kavaljeerinsa vanhemmilleenkin.

Kohta heidän kotia tultuaan toi lähetti kirjeen nti Bennetille; se oli
Netherfieldistä ja avattiin tietysti oitis. Kuoresta tuli esiin pieni
ja siro, tiiviisti kokoontaitettu kirjelappu täynnä naisen hienoa,
joustavaa käsialaa. Elizabeth näki sisarensa ilmeen omituisesti
muuttuvan hänen sitä lukiessaan ja että hän erityisen kauan viipyi
joidenkin lauseiden kohdalla. Jane tointui kuitenkin pian entiselleen
ja työntäen kirjeen poveensa koetti tavallisella hilpeydellään ottaa
osaa yleiseen puheenpitoon; mutta Elizabeth tunsi huolestumista
sisarensa takia eikä enää malttanut kuin toisella korvalla kuunnella
hra Wickhamin kohteliaisuuksia. Kohta kun vieraat olivat poistuneet,
sai Janen katse hänen seuraamaan tätä yläkertaan. Heidän tultua
yhteiseen makuuhuoneeseensa otti Jane kirjeen jälleen esiin ja sanoi:

"Tämä on Caroline Bingleyltä; mitä hän siinä kertoo, on hämmästyttänyt
minua hyvin suuresti. Koko perhe on kai juuri tähän aikaan lähtenyt
Netherfieldistä Lontooseen aikomatta enää lainkaan palata tänne
takaisin. Kuulehan mitä hän sanoo."

Hän luki ääneen ensimmäisen lauseen, jossa ilmoitettiin perheen juuri
päättäneen seurata hra Bingleytä pääkaupunkiin, minne he toivoivat
ennättävänsä syömään päivällistä hra Hurstin omistamassa talossa
Grosvenor-kadun varrella. Seuraava lause oli näin kuuluva: "Enpä voi
väittää, että minulla olisi ikävä kääntää selkäni Hertfordshirelle
muuten kuin että sen kautta on erottava sinusta, rakkahin ystäväni;
mutta toivokaamme, että jolloinkin tulevaisuudessa pääsemme jälleen
yhteen nauttimaan toistemme seurasta; ja sillävälin koettakaamme
lievittää suruamme ja kaipaustamme ahkeralla kirjeenvaihdolla. Minä
luotan siihen, ettet sinä tässä suhteessa tule laiminlyömään
toivomustani." Noita pöyhkeileviä sanoja Elizabeth kuunteli
epäilevästi, sillä hänestä ne eivät tuntuneet suoralta puheelta. Mutta
vaikka seurueen lähtö olikin näin äkillinen, ei hänen mielestään ollut
aihetta siitä hätäytyä; sisarten poissaolo oli hänelle itselleen
pikemminkin mieleen, eikähän mikään estänyt hra Bingleytä itseään
palaamasta pian takaisin ja tekemästä tosiksi ilmeiset aikeensa Janeen
nähden.

Mutta tämä toivo sammui äkisti, kun Jane jatkoi lukemistaan.

"Kun veljeni lähti eilen matkaan, luuli hän ennättävänsä toimittaa
asiansa Lontoossa kolmessa tai neljässä päivässä; mutta me olemme
varmat, ettei niin käy, ja että kun Charles kerran on päässyt mukaan
Lontoon humuun, ei hän tule siitä niinkään helposti irtautumaan, jonka
vuoksi olemme päättäneet mekin seurata häntä sinne, jotta hänen ei
tarvitse viettää joutilaita hetkiään yksin ikävässä hotellissa. Monet
tuttavistani ovat jo palanneet maalta pääkaupunkiin; ja minä toivoisin
halusta, että sinäkin, rakkahin ystävä, olisit siellä joukossamme,
mutta sehän ei toki käyne päinsä, vai kuinka? Toivotan sinulle iloista
joulunaikaa Hertfordshiressa, ja etteivät täkäläiset keikarinne
suinkaan antaisi sinun tuntea mielihaikeutta niiden kolmen kavaljeerin
kadottamisesta, jotka me nyt ryöstämme sinulta."

"Käyhän tästä selvästi ilmi", lisäsi Jane suruissaan, "että herra
Bingley ei aiokaan palata tänne enää koko talvena."

"Ainoastaan se käy selvästi ilmi, että hänen sisarensa ei toivoisi
sitä."

"Kuinka sinä sellaista päättelet? Senhän täytyy olla hänen oma
päätöksensä -- onhan hän tekojensa herra. Mutta sinä et vielä tiedä
_kaikkea_. Minä tahdon lukea sinulle erään lauseen, joka erityisesti
tekee minulle kipeätä. En tahdo salata sinulta mitään." Ja hän luki
edelleen väräjävin äänin:

"Herra Darcy on hyvin kärsimätön tapaamaan jälleen sisartansa; ja totta
puhuakseni, me _kaikkikin_ olemme miltei yhtä kärsimättömät siinä
suhteessa. En voi tosiaankaan uskoakaan, että Georgiana Darcylla olisi
vertaansa kauneudessa, sirossa käytöksessä ja kaikissa hienoissa
naistaidoissa; ja Louisan ja minun kiintymystä häneen lujittaa salainen
toivo, että kenties piankin tulemme yhdistetyksi häneen vielä
läheisimmillä siteillä. En muista, olenko ennen virkkanut sinulle
mitään ajatuksistani tästä asiasta, mutta tunnen, etten voi lähteä
täältä uskoutumatta kokonaan sinulle, armahin ystäväni. Veljeni on jo
ennenkin suuresti ihaillut neiti Darcya; nyt hänelle tulee tilaisuutta
seurustella hänen kanssaan entistä enemmän ja tuttavallisessa
kotipiirissä; Georgianan omaiset toivovat heidän avioliittoansa yhtä
hartaasti kuin mekin; enkä usko, että sisarellinen puolueellisuus
johtaa minut harhaan väittäessäni, että Charles kykenee valloittamaan
minkä naisen sydämen hän vain tahtoo. Kaikki asianhaarat siis
puolustavat tätä liittoa eivätkä mitkään seikat vastusta sitä; olenko
siis väärässä, rakkahin Jane, kun lausun toivovani tuon tapauksen
toteutumista, joka lupaa onnea niin monelle?"

"Mitä sinä _tästä_ sanot, rakas Lizzy?" kysyi Jane. "Eikö kaikki ole
sanottu kyllin suoraan? Eikö siitä käy päivän selvästi ilmi, ettei
Caroline odota eikä toivo minua kälykseen; että hän on aivan vakuutettu
veljensä välinpitämättömyydestä minun suhteeni; ja että jos hän on
aavistanut minun tunteitani hänen veljeään kohtaan, niin hän tahtoo
tässä mitä hienotunteisimmin varoittaa minua toivomasta turhia? Voiko
mitään muuta päätelläkään?"

"Miksi ei voisi; minä ainakin ajattelen aivan toisin. Tahdotko kuulla?"

"Mitä hartaimmin!"

"Sanon sen sinulle lyhyesti. Neiti Bingley on huomannut veljensä
rakastuneen sinuun, mutta hän toivoo neiti Darcya kälykseen. Siinä
mielessä hän seuraa häntä Lontooseen, jossa hän tahtoo pidättää häntä
niin kauan kuin suinkin ja toimia koko ajan sinua vastaan, kunnes saa
veljensä mielen käännetyksi pois sinusta."

Jane pudisti päätään.

"Ihan totta, Jane, sinun pitää uskoa minua. Ei kukaan, joka on nähnyt
teidät yhdessä, voi epäilläkään herra Bingleyn tunteita sinua kohtaan;
ei ainakaan hänen sisarensa, siitä olen varma, sillä mikään pölkkypää
hän ei ole. Jos hän olisi itse puoleksikin niin suuresti rakastunut
herra Darcyyn, niin hän olisi jo tilannut hääpukunsa valmiiksi. Mutta
juttu on tämä: me emme ole kyllin ylhäiset emmekä varakkaat
kelvataksemme heidän rinnalleen; ja neiti Bingley on sitä halukkaampi
naittamaan veljensä neiti Darcyn kanssa, koska hän toivoo, että yhden
sisarusparin avioliitto raivaa tietä toisellekin ja että hän itse
pääsee lyömään neiti Bourghin laudalta. Mutta ethän sinä, rakkahin
Jane, voi vakavissasi kuvitella, että herra Bingley sen takia pitäisi
sinusta vähemmän, että hänen sisarensa ihailee neiti Darcya;
nähtiinhän, minkälaiset jäähyväiset hän sinulta otti viime tiistaina."

"Jos kumpikin ajattelisimme samalla tapaa neiti Bingleystä", vastasi
Jane, "niin yhtyisin täydestä sydämestäni sinun mielipiteeseesi, ja
minun olisi paljon helpompi olla. Mutta minä tiedän, että sinun
perustelusi on väärä. Carolinen on mahdoton pettää tahallaan ketään; ja
minun ainoa toivoni on, että hän on itse pettynyt huomioissaan."

"Se on oikein. Onnellisempaa ajatusta et olisi voinut saadakaan, koska
et kerta ota lohtua minun ajatuksestani; usko vain kaikin mokomin, että
hän itse on pettynyt ja arvostelee asioita sen vuoksi väärin. Sinä olet
siten osoittanut hänelle kaikkea oikeutta ja kohtuutta, eikä sinun
tarvitse enää hätäillä ja harmitella yhtään."

"Mutta, rakas sisko, voinko minä olla onnellinen, vaikka minua
rakastaisikin mies, jonka kaikki omaiset ja ystävät toivovat hänen
kiinnittävän mieltymyksensä toiselle taholle?"

"Se sinun on itsesi ratkaistava", sanoi Elizabeth. "Jos sinä kypsästi
asiaa harkittuasi todella tulet siihen päätökseen, että sinun on
parempi osoittaa kuuliaisuutta hänen sisarilleen kuin tulla
onnelliseksi hänen itsensä kanssa, niin neuvon sinua kaikin mokomin
antamaan hänelle rukkaset."

"Kuinka sinä saatatkaan lörpötellä tuollaista?" sanoi Jane ja hymyili
heikosti. "Pitäisihän sinun tietää, etten minä ollenkaan epäröisi,
vaikka sisarten vastarinta kovasti pahoittaisikin mieltäni."

"Tiesinhän, ettet epäröisikään, ja senvuoksi en aiokaan suuresti
säälitellä sinua."

"Mutta entäpä, jollei hän enää palaakaan tänne tänä talvena --
silloinhan on samantekevää, mitä minä ajattelen ja päätän. Asiat voivat
muuttua tuhannella tavalla puolen vuoden kuluessa."

Mutta tuohon ajatukseen Elizabeth ei mitenkään tahtonut yhtyä. Hänestä
se tuntui vain Carolinen mieluiselta toivomukselta; eikä hän voinut
hetkeksikään taipua uskomaan, että niin itsenäinen nuori mies kuin hra
Bingley olisi riippuvainen kenenkään tahdosta tai toivomuksista.

Hän lausui sisarelleen mielipiteensä tässä asiassa niin pontevassa
muodossa kuin suinkin voi, ja piankin hänellä oli ilo nähdä suotuisa
tulos taivuttelustaan. Janen tasainen luonnonlaatu ei kernaasti
kärsinyt pohjatonta epätoivoisuutta; ja hän antoi kernaasti suostutella
itsensä uskomaan, että kävi miten kävi, Bingley palaisi kohtakin
Netherfieldiin täyttämään hänen sydämensä halun.

Sisarukset sopivat keskenään siitä, että rva Bennetille kerrottaisiin
ainoastaan Netherfieldin perheen poislähdöstä, saattamatta häntä
lainkaan hätäännyksiin vävypojaksi toivotun nuoren miehen menettelyn
johdosta; mutta tämäkin niukka ilmoitus antoi arvon rouvalle aihetta
siunailla nykyaikaisen nuorison kummaa käytöstä ja erittäinkin
päivitellä Netherfieldin naisten poislähtöä, juuri kun heistä oli
tulemassa niin hyvät ystävät hänen omien tytärtensä kanssa. Aikansa
tätä haikailtuaan hän kuitenkin lohduttautui sillä varmalla toivolla,
että hra Bingley kohta Netherfieldiin palattuaan tulisi päivälliselle
Longbourniin ja silloin hän varustaisi pöytään ylimääräiset ruokalajit.



XXII LUKU.


Bennetin perhe oli kutsuttu Lucasten luo päivälliselle; ja taasen oli
Charlotte kyllin kiltti kuuntelemaan miltei koko illan hra Collinsin
haastelua, ansaiten sen kautta Elizabethilta lämpimät kiitokset. "Sinä
pidät häntä hyvällä tuulella hänen poislähtöönsä saakka", sanoi hän,
"ja siitä olen sinulle kiitollisempi kuin osaan sanoakaan".
Charlotte vakuutti ystävättärelleen, että hän kernaasti oli toisille
hyödyksi miten vain taisi, ja että ilo ja tyydytys sellaisesta
ystävänpalveluksesta korvasi runsaasti hänelle vähän vaivannäön.
Herttaiseltahan tuo kaikki kuulosti; mutta Charlotte ulotti
ystävällisyytensä pitemmälle kuin Elizabeth osasi arvatakaan -- hän
näet tahtoi suojella tätä hra Collinsin kiintymykseltä koettamalla
kohdistaa sen omaan lylleröiseen persoonaansa. Sellainen oli suoraan
puhuen nti Lucasin suunnitelma; ja se luonnistui niin mainiosti, että
hän vieraitten myöhään poistuessa oli miltei varma siitä, että kaikki
olisi ollut kohtakin selvillä, jollei hra Collinsin olisi tarvinnut
lähteä Hertfordshirestä niin pian. Mutta tällöinpä neitonen erehtyi
ritarinsa voimakkaasta luonteesta ja tulisista tunteista, jotka saivat
tämän jo seuraavana aamuna karkaamaan salakähmää Longbournista ja
kiirehtimään Lucas Lodgeen heittäytyäkseen Charlotten jalkain juureen.
Hra Collinsin arkailu oli hyvin käsitettävä; keskiviikkona saamansa
rukkaset olivat pahasti järkyttäneet hänen itseluottamustaan, eikä hän
tahtonut antaa serkkujensa arvailla hänen asiaansa, ennenkuin hän itse
oli siitä täysin varma. Häntä kuitenkin odotti perillä mitä vakuuttavin
vastaanotto. Neiti Lucas oli itse älynnyt hänet akkunasta, kun hän
asteli puistokujannetta taloa kohti, ja rientänyt oitis alas tapaamaan
tulijaa ruohokentällä. Mutta vähänpä oli Charlotte osannut arvata, mikä
rakkauden ja kaunopuheisuuden yltäkylläisyys häntä siellä odotti.

Niin lyhyessä ajassa kuin hra Collinsin pitkäveteinen saarnanuotti
suinkin salli, oli tärkeä kysymys ratkaistu molemminpuoliseksi
tyytyväisyydeksi; ja kun he yhdessä kävivät sisälle, vannotti
onnellinen sulhanen lemmittyään vakavasti nimeämään sen päivän ja
hetken, jolloin hänen aivoituksensa kruunattaisiin alttarin edessä ja
hänestä tulisi onnellisin kaikista aviomiehistä; ja vaikka tätä
kysymystä ei käynyt käden käänteessä ratkaiseminen, ei neitosella silti
ollut halua pitää nuoren miehen totisia tunteita pilanaan.

Sir William ja Lady Lucas olivat kerkeät antamaan siunauksensa
solmitulle liitolle. Hra Collinsin nykyiset olosuhteet tekivät hänestä
mieluisan puolison heidän tyttärelleen, jolle he suuren lapsiparvensa
vuoksi voivat antaa jokseenkin pienet myötäjäiset. Lady Lucas rupesi
mielessään punnitsemaan suuremmalla mielenkiinnolla kuin koskaan ennen
hra Bennetille suotujen elinvuosien pituutta; ja Sir William lausui
hyvin päättäväisesti mielipiteenään, että peripä hra Collins
Longbournin tai oli perimättä, niin joka tapauksessa oli suotava, että
hän nuorikkoineen kävisi kohta häiden jälkeen esittäytymässä
kuningashovissa.

Koko perhe oli hyvin iloissaan onnellisesta tapahtumasta. Nuoremmat
tyttäret toivoivat tämän johdosta pääsevänsä mukaan seuraelämään vuotta
tai paria aikaisemmin kuin muuten olisivat päässeet; ja pojat tunsivat
huojennusta, kun ei enää ollut pelkoa, että Charlotte jäisi vanhaksi
piiaksi. Charlotte itse oli levollinen ja tyytyväinen. Hän oli
saavuttanut päämääränsä, ja hänellä oli hyvää aikaa miettiä sitä. Hra
Collins ei tosin ollut mikään erittäin älykäs eikä miellyttävä mies;
hänen seuranpitonsa oli väsyttävä, ja hänen kiintymyksensä morsiameensa
täytyi olla itseluulottelua. Mutta sittenkin oli Charlotte saanut
itselleen sulhasen, mikä oli pääasia. Panematta erityisen suurta
arvoa miehiin ylipäänsä hän oli aina pitänyt avioliittoa elämänsä
päämääränä; mitäpä muuta turvaa hyvin kasvatetulla, mutta
vähävaraisella nuorella naisella olikaan säästyäkseen näkemästä pahoja
päiviä? Tähän turvasatamaan hän nyt oli pääsemäisillään, ja
seitsemänkolmattavuotiaaksi ennättänyt tyttö, joka ei ole erityisen
kaunis, voi tällöin kiitellä hyvää onneaan. Ikävintä muuten mieluisessa
jutussa oli kertoa siitä Elizabeth Bennetille, jonka ystävyyteen hän
pani enemmän arvoa kuin yhdenkään toisen ihmisen. Elizabeth tietysti
ihmettelisi asiainkäännettä, ehkäpä moittisikin häntä; ja vaikka
Charlotten päätös olikin järkähtämätön, koskisi toisen paheksuminen
kipeästi hänen tunteisiinsa. Hän päätti ilmoittaa asiasta itse,
ennenkuin kukaan pääsisi kääntelemään sitä, ja vannotti senvuoksi hra
Collinsia vaikenemaan siitä visusti Longbourniin palattuaan. Sulhanen
antoikin tietysti vaitiololupauksen, vaikka tiesi sen pitämisen käyvän
hänelle vaikeaksi; sillä hänen pitkä poissaolonsa aiheuttaisi
luonnollisesti kyselyjä, joihin hänen oli tukala vastata ilmaisematta
asianlaitaa; samalla se vaati häneltä suurta itsekieltäytymystä, sillä
hänen teki mieli pöyhkeillä hyvällä onnellaan sen perheen keskuudessa,
jossa hän oli vastikään saanut rukkaset.

Koska hänen oli lähdettävä matkalle varhain seuraavana aamuna, lausui
hän talonväelle jäähyväiset jo illalla, kun naiset nousivat pöydästä
poistuakseen makuusuojiinsa. Rva Bennet toivotti hänet erittäin
sydämellisin sanoin uudelleen tervetulleeksi Longbourniin, milloin hän
muilta toimiltaan suinkin pääsi tulemaan.

"Rakas arvoisa rouvani", vastasi vieras, "tämä kutsunne on minulle
erittäin mieluinen, sillä suoraan sanoen odotinkin sitä; ja olkaa
varma, että tulen käyttämään sitä hyväkseni niin pian kuin minulle vain
on mahdollista."

Kaikki olivat ällistyksissään; ja hra Bennet, joka ei lainkaan toivonut
vierastaan niin pian palaavaksi, huomautti:

"Mutta luuletteko Lady Catherinen siihen suostuvan, hyvä herra? Teidän
olisi mielestäni parempi laiminlyödä sukulaisianne kuin pahoittaa
palkanmaksajanne mieltä."

"Rakas arvoisa isäntäni", vastasi hra Collins, "olen hyvin
kiitollinen teidän huolenpidostanne minun hyvistä suhteistani hänen
jalosukuisuuteensa; mutta saatte olla varma, etten aiokaan ottaa niin
painokasta askelta ilman hänen nimenomaista suostumustaan."

"Ette voi mitenkään olla liiaksi varovainen. Olkaa kernaammin
välittämättä kaikesta muusta kuin hänen epäsuosiostaan; ja jos vain
huomaatte herättävänne sitä palaamalla tänne takaisin, niin pysykää
kaikin mokomin kotona ja rauhoittakaa mieltänne sillä tiedolla, että me
ainakaan emme loukkaannu poisjäämisestänne."

"Rakas serkkuni, olen erinomaisen kiitollinen niin liikuttavasta
huolenpidostanne minun asioistani; ja olkaa varma, että pian saatte
minulta kirjeen, jossa seikkaperäisemmin kiitän sekä tästä että
kaikesta muusta vierasvaraisuudestanne, jota olen saanut nauttia täällä
Hertfordshiressä. Mitä kaunoisiin serkkuihini tulee, niin -- vaikka
poissaoloni täältä ei tulekaan pitkäaikaiseksi -- pyydän nyt toivottaa
heille terveyttä ja onnea, suinkaan sulkematta toivotuksestani
Elizabeth serkkuakaan."

Samanlaisten kohteliaisuuksien jatkuessa naiset vetäytyivät omalle
puolelleen, kaikki yhtä ihmeissään vieraan odottamattomasta
palaamisesta. Rva Bennet halusi mieluusti käsittää asian siten, että
hra Collins aikoi kohdistaa huomaavaisuutensa johonkin hänen
nuoremmista tyttäristään, jolloin Maryn tuli astua vuoroon. Tämä
neitonen muutenkin arvosteli kosijan persoonallisia ominaisuuksia
paremmin kuin muut sisarensa; hänen vakavat mielipiteensä ja jyrkkä
katsantokantansa miellyttivät oppinutta impeä, ja vaikka hän ei
suinkaan ollut sellainen älypää kuin Mary itse, arveli tämä, että hra
Collinsista voisi hänen vertaisensa elämäntoverin rinnalla tulla
mieluinenkin aviomies. Mutta seuraavana aamuna surkastutti kylmä halla
kaikki nämä hennot toivon oraat. Nti Lucas saapui näet kohta aamiaisen
jälkeen Longbourniin ja uskoi yksityisessä keskustelussa Elizabethille
eilisiltaisen onnensa.

Elizabethin päähän oli tosin viime päivinä kerran tai pari pälkähtänyt,
että hra Collins oli saattanut kuvitella rakastuneensa hänen
ystävättäreensä; mutta että Charlotte itse olisi käynyt rohkaisemaan
tuota kömpelöä kosijaa, sitä hän ei ollut osannut uskoakaan; ja hänen
yllätyksensä kuulemastaan uutisesta oli senvuoksi niin suuri, ettei hän
voinut pidättyä huudahtamasta:

"Sinäkö kihloissa herra Collinsin kanssa, Charlotte? Se on mahdotonta.
Älä uskottele minulle päättömiä."

Neiti Lucasin tasainen maltti, millä hän oli kertonut uutisensa,
järkähti vähän sellaisesta moitteesta; mutta naisellinen itsetunto
terästi hänet kohta, niin että hän kykeni vastaamaan kylmäverisesti:

"Miksi sinä siitä niin suuresti hämmästyt, rakas Eliza? Onko sinusta
sitten niin uskomaton asia, että herra Collins pystyy saavuttamaan
jonkun toisen naisen arvonantoa, vaikka hänellä ei ole ollutkaan onnea
sinun silmissäsi?"

Elizabeth oli jo ennättänyt tointua ensi hämmästyksestään, niin että
hän kykeni tahtoaan terästäen toivottamaan morsiamelle parahinta onnea
ja sanoi iloitsevansa, että he täten tulivat tavallaan sukuun
keskenään.

"Minä ymmärrän kyllä hyvin sinun tunteesi", sanoi Charlotte. "Sinun
täytyy olla suuresti ihmeissäsi siitä, että herra Collins joutui jo
niin pian sinulta rukkaset saatuaan kosimaan minua. Mutta kun olet
ennättänyt tarkemmin ajatella asiaa, niin toivon, että tulet olemaan
tyytyväinen tällaiseen asiainmenoon. Tiedäthän, etten minä ole
vähimmässäkään määrässä romanttinen ihminen, enkä ole sitä koskaan
ollutkaan. Minä haluan ainoastaan saada mukavan olon ja hauskan kodin;
ja ottaen lukuun herra Collinsin luonteenlaadun, elämänaseman ja hyvät
tuttavuussuhteet luulen voivani olla varma, että tulen hänen kanssaan
olemaan ainakin yhtä onnellinen kuin useimmat muut naiset voivat
itsestään vakuuttaa naimisiin mennessään."

Elizabeth vastasi levollisesti "epäilemättä", ja lyhyen piinallisen
äänettömyyden jälkeen he palasivat muun perheen pariin. Charlotte ei
enää viipynyt kauan, ja Elizabeth jäi mietiskelemään äsken kuulemaansa
ja kokemaansa. Kesti kauan, ennenkuin hän kykeni levollisesti
sulattamaan tuon merkillisen kihlausjutun. Se seikka, että hra Collins
kykeni kosimaan kahta tyttöä kolmen päivän kuluessa, ei merkinnyt
mitään sen tosiasian rinnalla, että hänet lopultakin oli hyväksytty
sulhaseksi. Elizabeth oli kyllä aina tiennyt, että Charlotte katseli
elämää ja nimenomaan avioliittoa vähän toiselta kannalta kuin hän;
mutta hän ei olisi arvannut pitää mahdollisena, että ystävätär täyden
toden eteen tullessa mieluummin uhrasi kaikki paremmat persoonalliset
tunteensa aineellisten seikkojen vuoksi. Charlotte Lucas hra Collinsin
vaimona -- se oli mitä nöyryyttävin kuva!



XXIII LUKU.


Elizabeth istui äitinsä ja sisarustensa parissa yhäti mietiskellen
äsken kuulemaansa ja arvaillen, oliko hänellä oikeutta kertoa siitä
toisille, kun Sir William itse saapui vieraisiin, ilmeisesti tyttärensä
lähettämänä ilmoittamaan kihlauksesta. Monin onnitteluin naapureille ja
omalle perheelleen alkavasta sukulaissuhteesta hän purki kuuluviin
uutisensa hyvin ällistyneelle ja epäuskoiselle kuulijapiirille.
Suuremmalla suoravaisuudella kuin kohteliaisuudella rva Bennet väitti
oitis, että hän oli tykkänään erehtynyt; ja aina ajattelematon ja
monesti kerkeäpuheinen Lydia huudahti meluavasti:

"Herra isä sentään! Kuinka te saatatte tuollaista palturia meille
syöttää, Sir William? Ettekö tiedä, että herra Collins kosi meidän
Lizzyä?"

Tarvittiin todellakin hovilaisen järkkymätön mielenmaltti ja levollinen
kohteliaisuus, jotta Sir William kykeni ylevästi hymyillen sulattamaan
naisten kiivaat vastaväitteet ja yhä vakuuttamaan tuomansa uutisen
todenperäisyyttä.

Elizabeth tunsi tarvetta vapauttaa vieras tästä tukalasta tilanteesta
ja kävi sen vuoksi vahvistamaan hänen kertomustaan, mainiten jo
kuulleensa asiasta Charlottelta itseltään; ja hänen onnistui vaimentaa
äitinsä ja nuorempain sisartensa soraäänet lausumalla Sir Williamille
totiset onnittelunsa (joihin Janekin yhtyi) kihlauksen johdosta,
perustellen niitä vetoamalla hra Collinsin mainioon luonnonlaatuun ja
Hunsfordin läheisyyteen Lontoosta ja sen hovista.

Rva Bennet oli kuulemastaan uutisesta liiaksi hämmentynyt kyetäkseen
paljonkaan puhumaan Sir Williamin vierailun aikana; mutta kohta kun ovi
oli sulkeutunut tämän takana, purkautuivat hänen tunteensa rajusti
ilmoille. Ensiksikin hän väitti, että koko juttu oli perätöntä
hölynpölyä; toiseksi hän vakuutti olevansa vallan varma siitä, että hra
Collinsille oli viritetty kavala ansa; kolmanneksi, että nuoresta
parista ei ikinä tulisi onnellisia; ja neljänneksi, että kihlauksen
täytyi välttämättömästi pian purkautua. Kaksi selvää johtopäätöstä hän
joka tapauksessa kykeni tekemään näistä jokseenkin sotkuisista
asianhaaroista: että Elizabethin uppiniskaisuus oli syynä kaikkeen; ja
että kaikki ihmiset olivat ylen julmasti kohdelleet häntä ja hänen
hermojaan. Näistä kahdesta asiasta hän sitten piti puhetta koko päivän
mittaan. Mikään ei pystynyt lohduttamaan ja lepyttämään häntä. Eikä
hänen kaunansa pehminnyt vielä senkään päivän kuluttua. Kesti
kokonaisen viikon, ennenkuin hän kykeni näkemään Elizabethia käymättä
oitis hänen silmilleen; kokonaisen kuukauden, ennenkuin hän voi puhua
Sir Williamin tai Lady Lucasin kanssa töykeyttä osoittamatta, ja kesti
monia kuukausia, ennenkuin hän antoi anteeksi heidän tyttärelleen.

Hra Bennet pysyi paljon levollisempana tapahtuman johdosta; tämä
kokenut ihmistuntija selitti tyydytyksellä havainneensa, että Charlotte
Lucas, jota hän oli pitänyt jokseenkin järkevänä tyttönä, oli yhtä
hupsu kuin hänen vaimonsa ja vielä hupsumpi kuin hänen omat tyttärensä.

Lady Lucas ei voinut salata riemuaan sen johdosta, että hänen
tyttärensä oli päässyt onnellisesti kihloihin ennen naapurin rouvan
tyttöjä ja että tämä seikka oli omiaan harmittamaan naapurin rouvaa
sydämen pohjasta; ja ilmaistakseen näitä ihmisystävällisiä tunteitaan
hän rupesi käymään Longbournissa entistä ahkerampaan, vaikka rva
Bennetin happamien ilmeiden ja pisteliäiden huomautusten olisi luullut
voivan katkeroittaa hänen onnensa maljan pohjaan saakka.

Elizabethin ja Charlotten välillä vallitsi vielä edelleenkin jännitys,
joka pidätti heitä puuttumasta tuohon arkaan puheenaiheeseen; ja
Elizabethista tuntui siltä, ettei vanha luottamuksellinen suhde voisi
enää koskaan palata heidän välilleen. Charlotten lemmenhistoriasta
pettyneenä hän kääntyi sitä hellemmällä kiintymyksellä Jane sisareensa,
jonka sydämen onnesta hän kävi päivä päivältä yhä hätäytyneemmäksi, kun
Bingleyn palaamisesta ei vieläkään kuulunut yhtään mitään.

Jane oli oitis vastannut Carolinen kirjeeseen ja laski nyt päiviä ja
hetkiä, milloin hän voisi odottaa jotain toivon aihetta. Hra Collinsin
lupaama kiitoskirje saapui jo tiistaina ja ilmaisi niin mahtipontista
kiitollisuutta, kuin olisi arvoisa lähettäjä vieraillut perheessä
vähintäänkin vuoden päivät. Selvitettyään täten kiitollisuudenvelkansa
hän ilmoitti monin tuntehikkain kääntein heille onnellisesta
kihlauksestaan heidän ihastuttavan naapurinsa nti Lucasin kanssa sekä
lupasi jälleen saapua Longbourniin maanantaista kahden viikon päästä.
Lady Catherine oli näet ollut niin ihastunut hänen sopivasta
valinnastaan, että vaati häät pidettäväksi niin pian kuin mahdollista;
ja tämä hänen jalosukuisuutensa toivomus oli kirjoittajan mielestä
parahin valtti, jolla hänen jumaloitu Charlottensa saataisiin pian
nimeämään se päivä ja hetki, jolloin hänestä tulisi aviomiehistä
onnellisin.

Hra Collinsin palaus Hertfordshireen ei enää lainkaan ilahduttanut rva
Bennetiä. Päinvastoin hän oli valmis nureksimaan sitä yhtä paljon kuin
puolisonsakin. Hänestä oli hyvin merkillistä, että sulhanen majoittuisi
Longbourniin eikä Lucas Lodgeen -- se oli sekä sopimatonta että
häiritsevää. Hän ei mitenkään suvainnut talossa vieraita, niin kauan
kuin hänen terveydentilansa oli niin säälittävä, ja kaikista vieraista
olivat rakastuneet ihmiset hänestä kaikkein sietämättömimmät. Eipä
ihme, ettei rva Bennetin pahantuulisuus ottanut lauhtuakseen, eikä sitä
suinkaan lievittänyt hra Bingleyn jatkuva ja käsittämätön poissaolo.

Sama seikka ei antanut rauhaa myöskään Janelle eikä Elizabethille.
Päivä kului toisensa jälkeen, ilman että hänestä kuului muuta kuin koko
Merytonissa kiertelevä huhu, ettei hän aikonut palata Netherfieldiin
enää koko talvena; mikä huhu oli omiaan panemaan rva Bennetin hermot
kovalle koetukselle. Hän ei koskaan laiminlyönyt leimata sitä mitä
typerimmäksi ja ilkeämielisimmäksi valheeksi.

Yksinpä Elizabethkin rupesi jo pelkäämään -- ei Bingleyn
välinpitämättömyyttä Janesta, vaan että hänen sisartensa onnistuisi
pidättää hänet poissa Janen lähettyviltä. Nuo tunteettomat naiset ja
hänen voimakastahtoinen ystävänsä, yhdessä nti Darcyn persoonallisten
sulojen ja Lontoon tarjoamain huvitusten kanssa, saisivat ajan
pitkittyessä kukaties rakastuneen nuoren miehen tunteet viilenemään.

Mitä Janeen itseensä tuli, niin _hänen_ tuskansa tänä jännityksen
aikana oli luonnollisesti vielä suurempi kuin Elizabethin; mutta hän
kätki surunsa sydämeensä, eikä hänen ja Elizabethin kesken kosketeltu
sanallakaan tätä asiaa. Se ei kuitenkaan estänyt hänen äitiään sen
kymmenen kertaa päivässä palaamasta siihen ja tulkitsemasta
kärsimätöntä ihmetystään Bingleyn äänettömyydestä tai vaatimasta Janea
julkisesti tunnustamaan, että hän tunsi itsensä hyvin huonosti
kohdelluksi. Tarvittiin todella Janen koko tasainen lempeys, jotta hän
jaksoi näköjään tyynin mielin kohdata näitä alituisia hyökkäyksiä.

Hra Collins saapui mitä säntillisimmin lupaamaansa aikaan, mutta hänen
vastaanottonsa Longbournissa ei tällä kertaa ollut yhtä sydämellinen
kuin hänen ensi käynnillään. Hän oli kuitenkin niin suuresti onnensa
lumoissa, ettei hän kaivannutkaan suurta huomaavaisuutta; ja totta
puhuen hänen väsymätön lemmenkuhertelunsa tuntui toisista
huojennukselta, sillä se vapautti heidät pitämästä hänelle seuraa.
Suurimman osan joka päivästä hän vietti Lucas Lodgessa, palaten monesti
vasta iltahämärissä Longbourniin, niin että hän ennätti lausua
valittelunsa myöhästymisestään talonväelle, kun nämä olivat jo levolle
käymässä.

Rva Bennet oli tulimmaisessa tuskassa. Jo pelkkä kihlauksen
mainitseminen ja kaikki, mikä vain oli jossain yhteydessä sen kanssa,
saattoi hänet vihan vimmoihin; ja kuitenkin hän voi olla varma, että
kuuli siitä mainittavan alituisesti sekä kotona että kylässä. Pelkkä
nti Lucasin näkeminen oli hänelle ylen ärsyttävää; kun Charlotte saapui
kyläilemään Longbourniin, epäili emäntä vieraansa tulleen vain
tarkastelemaan tulevaista rukinsijaa; ja milloin tämä puheli hiljaa hra
Collinsin kanssa, oli hän täysin vakuutettu, että he puhelivat vain
siitä, milloin saisivat tilan haltuunsa ja viskaisivat hänet
tyttärineen maantielle. Rva Bennet valitti katkerasti kaikkea tätä
vääryyttä puolisolleen.

"On tosiaan katkeraa ajatella, rakas Bennet", hän sanoi, "että
Charlotte Lucas pääsee kerran emännöimään tässä talossa, että _minun_
pitää tehdä tilaa _hänelle_ ja vielä elävin silmin nähdä hänet
sijassani!"

"Rakkaani, älä anna tuollaisille synkille ajatuksille valtaa itsessäsi.
Toivokaamme, että asiat tulevat kääntymään paremmin päin. Otaksukaamme,
että minä saan vielä haudata herra Collinsinkin."



XXIV LUKU.


Neiti Bingleyn kirje saapui viimein ja teki lopun kaikesta
epätietoisuudesta. Jo aivan ensi lauseessa siinä vakuutettiin, että
perhe aikoi koko talveksi jäädä Lontooseen ja valitettiin veljen
pahoittelevan, ettei hän ollut joutunut käymään ottamassa jäähyväisiä
Hertfordshiressa olevilta ystäviltä ennen poislähtöään.

Vähinkin toivo oli siis sammunut; eikä kirjeen loppuosakaan sisältänyt
mitään lohdutusta Janelle, lukuunottamatta kirjoittajan vakuuttelua
ainaisesta ystävyydestään. Pääosana siinä oli nti Darcylle suitsutettu
ylistys. Kaikki tämän persoonalliset viehättäväisyydet jauhettiin
jälleen läpi; ja Caroline kerskaili heidän läheisen ystävyytensä
lujittumisesta ja rohkeni lausua toivonsa sen lopulliseen kukkaan
puhkeamisesta paljon varmemmassa sävyssä kuin edellisessä kirjeessään.
Hän ilmoitti myöskin veljensä viihtyvän mainiosti hra Darcyn talossa ja
mainitsi jälkimmäisen aikovan tehdä joitakin hyvää lupaavia muutoksia
sen sisustuksessa.

Elizabeth, jolle Jane oitis uskoi kirjeen sisällyksen, kuunteli sitä
närkästyksestä mykistyneenä. Hänen sydämessään taisteli hellä sääli
sisarta kohtaan ja tuima viha kaikkia muita asianosaisia vastaan.
Carolinen viittauksia veljensä mieltymyksestä nti Darcyyn hän ei
ottanut lainkaan uskoakseen. Hän oli yhtä varma kuin ennenkin siitä,
että hra Bingley oli täydellä todella rakastunut Janeen ja rakasti
häntä edelleenkin; mutta vaikka hän itsekin oli aina pitänyt suuresti
tästä miellyttävästä nuoresta miehestä, ei hän nyt voinut ilman
vihastusta, jopa ylenkatsettakin, nähdä, kuinka helposti hän antoi
omaistensa ja ystävänsä johtaa häntä ja alistui alttiisti uhraamaan
omansa ja rakastamansa tytön elämänonnen näiden oikkujen ja vallanhimon
vuoksi.

Kului päivä tai parikin, ennenkuin Jane rohkeni ilmaista tunteensa
Elizabethille; vihdoin, kun rva Bennet oli tavallista itsepäisemmin
innoitellut Netherfieldin tyhjyyttä ja sen isännän merkillistä
käyttäytymistä, ei Jane voinut pidättyä sanomasta sisarelleen:

"Ah, kunpa äiti rakas kykenisi paremmin hillitsemään itseään! Hän ei
voi aavistaakaan, mitä tuskaa hän tuottaa minulle puhelemalla
alituisesti herra Bingleystä. Mutta minä en tahdo nureksia. Tätä ei
saata kestää kauan. Hän unhottuu meidät ajatuksistamme piankin, ja
kaikki on meidän keskuudessamme jälleen niinkuin ennenkin."

Elizabeth katsahti sisareensa ihmetellen ja epäuskoisesti eikä
vastannut mitään.

"Etkö usko minua?" huudahti Jane kevyesti punastuen. "Sinulla ei ole
yhtään syytä epäillä minun vilpittömyyttäni. Minä voin säilyttää hänet
muistissani edelleenkin rakastettavimpana miehenä, jonka koskaan olen
tuntenut; mutta siinä onkin kaikki. Minulla ei ole enää aihetta toivoa
eikä peljätä mitään, eikä myöskään moittia häntä mistään. Kiitos
Jumalan, että ainakin _se_ tuska on minulta säästetty! Vähän ajan
kuluttua ... minä varmastikin tunnen oloni jälleen helpommaksi..."

Väkisin hilliten tunteitaan hän jatkoi lujemmalla äänellä: "Se lohdutus
minulla ainakin on nyt ja alati, ettei kysymyksessä ole alun pitäen
ollutkaan muuta kuin pelkkä harhaluulo minun puoleltani, ja ettei se
ole tehnyt kipeätä keillekään muille kuin minulle itselleni."

"Rakas Janeni", huudahti Elizabeth, "sinä olet liian hyvä. Sinun
lempeytesi ja epäitsekkäisyytesi ovat kerrassaan enkelimäiset; en
oikein tiedä, mitä sinulle sanoisinkaan. Minusta tuntuu, etten koskaan
ole tehnyt sinulle kylliksi oikeutta enkä rakastanut sinua niin paljon
kuin sinä ansaitset."

Nti Bennet torjui kiihkeästi kaikki sisarensa ylistelyt; hänellä ei
ollut mitään erinomaisia ominaisuuksia eikä hän ansainnut niin suurta
rakkautta.

"Ei", sanoi Elizabeth, "tämä ei ole oikein eikä kohtuullista. _Sinun_
mielestäsi koko maailma on kiitoksen arvoinen, ja sinä loukkaudut
oitis, jos minä puhun pahaa kenestäkään. _Minä_ pidän ainoastaan_
sinua_ täydellisenä olentona, ja sinä panet kohta vastaan. Älä pelkää
minun yhtään liioittelevan, tai että minä pukeutuisin sinun tavallasi
yleismaailmallisen hyväntahtoisuuden vaippaan. Minä rakastan perin
harvoja ihmisiä, ja vielä harvemmista ajattelen jotain hyvää. Mitä
enemmän tulen tuntemaan maailmaa, sitä vähemmän se minun mieltäni
tyydyttää, ja joka päivä saan uusia todisteita ihmisluonteiden
ristiriitaisuudesta ja kaiken näennäisen ansiokkaisuuden ja järkevyyden
turhuudesta. Kaksi hyvää esimerkkiä olen siitä äskettäin nähnyt --
toista en huoli mainita, toinen on Charlotten kihlaus. Se on minusta
käsittämätön, joka suhteessa aivan käsittämätön!"

"Rakas Lizzy, älä päästä tuollaisia tunteita valloilleen sielussasi. Ne
turmelevat sinun oman onnellisuutesi. Ajattelehan toki herra Collinsin
arvossapidettyä asemaa ja Charlotten viisasta ja vakavaa luonnetta.
Muista myöskin, että hän on kunnioitettavasta perheestä; että
varallisuuteen nähden hänen valintansa on mitä edullisin, ja usko toki
kaiken hyvän nimessä, että hänen täytynee tuntea jonkin verran
kunnioitusta ja arvonantoa serkkuamme kohtaan."

"Sinun mieliksesi tahtoisin koettaa uskoa melkein mitä hyvänsä, mutta
kellekään ei totta puhuen ole hyötyä tällaisesta uskosta. Jos
rohkenisin otaksua, että Charlotte jollain tapaa kunnioittaa herra
Collinsia, niin täytyisi minun arvostella hänen järkevyyttään vielä
kehnommaksi kuin nyt arvostelen hänen sydäntään. Rakas Janeni, hra
Collins on itseluuloinen, pöyhkeä, ahdasmielinen ja höperö mies, sen
tiedät aivan yhtä hyvin kuin minäkin; ja sinun täytyy sydämessäsi
tajuta, niinkuin minä teen, että siltä naiselta, joka menee hänelle
vaimoksi, puuttuu joko arvostelukykyä tahi omanarvontuntoa. Sinä et saa
puolustaa häntä, vaikka hän onkin Charlotte Lucas. Sinä et saa yksilön
vuoksi uhrata uskoasi pettämättömiin periaatteisiin etkä uskotella
itsellesi etkä minulle, että itsekäs omanvoitonpyynti olisi viisautta
ja vaaran tajuamattomuus mikään onnellisuuden takaus."

"Minusta sinä käytät liian ankarata kieltä puhuessasi heistä
kummastakin", vastasi Jane; "ja minä toivon, että tulet itsekin siitä
vakuutetuksi, kun saat nähdä heidän elävän yhdessä onnellisina. Mutta
jo riittää puhe heistä. Sinä viittasit johonkin toiseenkin asiaan. Sinä
mainitsit _kahdesta_ tapauksesta. Minä ymmärrän aivan hyvin, mitä
tarkoitat, mutta minä pyydän sinua, rakas Lizzy, ettet sureta minua
ajattelemalla _hänestä_ mitään pahaa ja sanomalla, että hänen arvonsa
on vähentynyt sinun silmissäsi. Me emme saa olla niin nopsat
kuvittelemaan mielessämme, että meitä pahoitetaan ja loukataan
tahallisella tarkoituksella. Emmehän voi odottaa, että vilkasluontoinen
nuori mies voi aina olla niin kovin varuillaan. Useinhan meidän oma
hupsu turhamaisuutemme pettää meidät ja aiheuttaa meille hyödytöntä
murhetta. Me naiset mielellämme panemme pintapuoliseen ihailuun enemmän
merkitystä kuin se ansaitseekaan."

"Ja miehet tahtovat mielellään antaa sille enemmän merkitystä kuin se
ansaitsee!"

"Jos he sen tekevät tahallaan, niin heitä ei voi puolustaa; mutta minä
en saa päähäni, että maailmassa olisi niin paljon tahallista
harhaanjohtamista kuin jotkut ihmiset luulevat."

"En minä suinkaan tahdo väittää herra Bingleyn käyttäytymistä tahallaan
harhaanjohtavaksi", sanoi Elizabeth; "mutta tarkoittamattakaan tehdä
toisille vääryyttä tai tehdä heitä onnettomiksi tekevät ihmiset monesti
turmiollisia erehdyksiä ja aiheuttavat kurjuutta. Ajattelemattomuus,
välinpitämättömyys toisten tunteista ja horjuvaisuus päätöksissään --
kas siinä niiden surujen syy, joita ihmiset niin usein tahtomattaan
tuottavat toisille."

"Ja minkä näistä sinä sovitat tähän tapaukseen?"

"Viimeksimainitun! Mutta jos jatkan puhetta pitemmälle, niin pahoitan
mieltäsi tuomitsemalla henkilöitä, joita sinä kunnioitat. Pysähdytä
minut ajoissa, niin kauan kuin vielä voit."

"Sinä siis väität, että hänen sisarensa johtavat häntä ja johtavat
harhaan?"

"Niin, liitossa hänen ystävänsä kanssa."

"Sitä minä en voi uskoa. Miksi he pyrkisivät vaikuttamaan häneen? Hehän
voivat vain toivoa hänen onneaan; ja jos hän on mieltynyt minuun, ei
kukaan muu nainen pysty kääntämään hänen mieltänsä minusta."

"Ensimmäinen otaksumasi on väärä. He voivat toivoa paljon muutakin kuin
pelkästään hänen onnellisuuttaan; he saattavat toivoa hänelle suurempaa
rikkautta ja vaikutusvaltaa; he saattavat toivoa hänen naimaan tytön,
jolla on kaikki varallisuuden, ylhäisen suvun ja sääty-ylpeyden suomat
edut."

"Epäilemättä he toivovatkin, että hän valitsisi neiti Darcyn", vastasi
Jane; "mutta se voi johtua paremmista vaikuttimista kuin sinä otaksut.
Hehän ovat tunteneet hänet paljon kauemmin kuin minut; onko siis ihme,
että he pitävät hänestä enemmän kuin minusta? Mutta mikäpä heidän
toivomuksensa onkin, niin en voi uskoa, että he asettuisivat
vastustamaan veljensä taipumusta. Mikä sisar sellaista rohkenisi tehdä,
paitsi jos taipumuksen esineenä on aivan arvoton olento? Jos heillä on
syytä luulla, että hän on mieltynyt minuun, niin varmastikaan he eivät
pyrkisi erottamaan meitä; ja jos hän on todella mieltynyt minuun, eivät
he siinä onnistuisi vaikka tahtoisivatkin. Mutta otaksumalla sellaista
mieltymystä hänen puoleltaan sinä panet jokaisen toimimaan
luonnottomasti ja väärin ja saat minut tuntemaan itseni hyvin
onnettomaksi. Älä enää sekaannuta minun tunteitani sellaisella
ajatuksella. Minä en häpeä lainkaan, vaikka olenkin erehtynyt -- tahi
ainakaan ei se häpeä ole mitään sen surun rinnalla, jota tuntisin, jos
minun olisin pakko ajatella pahaa hänestä ja hänen sisaristaan. Salli
minun nähdä kaikki parhaassa valossa -- siinä valossa, jossa kaiken voi
parhaiten käsittää."

Sellaista vetoomusta Elizabeth ei voinut torjua; ja siitä lähtien hra
Bingleyn nimeä tuskin mainittiin enää heidän keskensä.

Rva Bennet puolestaan yhä ihmetteli ja tuskitteli hänen poissaolonsa
vuoksi; ja vaikka Elizabeth harva se päivä selitti hänelle asian
perusteellisesti, ei siitä ollut paljonkaan apua. Eikä ihmettäkään,
sillä Elizabeth koetti uskotella sellaista, jota hän ei itsekään
uskonut, vakuuttaessaan näet että hra Bingleyn mielenkiinto oli ollut
aivan tavallista ja satunnaista mieltymystä, joka lakkasi heti, kun hän
ei enää nähnyt Janea silmäinsä edessä; mutta vaikka äiti saattoi tämän
joka kerta myöntääkin todeksi, oli juttu taas huomenna kerrattava aivan
alusta. Rva Bennetin parhaana lohdutuksena oli ajatus, että kesäksi
ainakin hra Bingleyn täytyi saapua jälleen maatilalleen.

Hra Bennet sen sijaan käsitteli asiaa eri tavalla. "Katsoppas vain,
Lizzy", sanoi hän eräänä päivänä toiselle tyttärelleen, "huomaanpa,
että sisarellasi on lemmensuruja. Minulla on syytä onnitella häntä.
Lähinnä naimisiin joutumista nauttii jokainen tyttö enimmän särkyneestä
sydämestä. Siitä on hänelle alituista ajattelun aihetta, ja se korottaa
hänet tavallaan korkeammalle tasolle ystäväpiirinsä silmissä. Milloin
sinun vuorosi tulee? Tuskin sinä maltat kauankaan antaa Janelle
etusijaa. Pidä nyt vain varasi. Merytonissa on tätänykyä upseereja
kylliksi pettämään vaikka koko kreivikunnan neitoset. Ota sinä niistä
Wickham valituksesi. Hän on aika hauska veitikka ja osaisi petkuttaa
sinua tarpeeksi asti."

"Kiitos vain, isä, mutta luulen että tyytyisin vähemmänkin
miellyttävään mieheen. Emmehän me kaikki saa odottaa itsellemme Janen
onnea."

"Totta kyllä", sanoi hra Bennet, "mutta lohdullista on joka tapauksessa
ajatella, että mikä sinun osasi tulee olemaankin, on sinulla hellä
äiti, joka tulee tekemään parhaansa siitä."

Hra Wickhamin ahkera seuranpito oli tosi hyödyksi Longbournin
asukkaille, se kun auttoi hiukan hälventämään siellä vallitsevaa
raskasta ja uupunutta mielialaa. Hän kävi usein vieraisilla tai
tavattiin hänet tätilässä, ja hänen muiden hyvien ominaisuuksiensa
lisäksi laskettiin hänen ansiopuolekseen nyt myöskin suoravainen
avomielisyys ja rehellisyys. Kaikki, mitä Elizabeth oli tähän asti
häneltä kuullut itsestään, ne vaatimukset, joita hänellä oli ollut hra
Darcyyn nähden, ja se tyly vääryys, jolla tämä oli häntä kohdellut,
tunnustettiin nyt yleisesti todeksi ja niitä jauhettiin ja seulottiin
loppumattomiin lähiseudun kaikissa teekekkereissä; ja jokaisen oli
mieluista muistella, kuinka hän oli aina paheksunut hra Darcyn kopeata
käytöstä jo ennenkuin oli vielä kuullutkaan tästä kaikkein pahimmasta
asiasta.

Nti Bennet oli ainoa ihminen, joka rohkeni olettaa, että saattoi olla
olemassa lieventäviäkin asianhaaroja, joita Hertfordshiressä ei vielä
tunnettu; hänen lempeä ja tasainen mielenlaatunsa otti aina lukuun
sellaisia seikkoja ja otaksui erehdyksiä mahdolliseksi, se oli tietty,
mutta muuten oli jokainen valmis tuomitsemaan hra Darcyn miehenpuolista
kaikkein kehnoimmaksi.



XXV LUKU.


Vietettyään viikon päivät lemmen kuhertelussa ja vastaisen avio-onnen
haaveilussa oli hra Collinsin pakko lauantain lähestyessä tempaista
itsensä irti rakastettavan Charlottensa viereltä. Eron tuskaa ehkä
kuitenkin lievittivät varustelut morsiamen vastaanottamiseksi, koskapa
hänellä oli aihetta toivoa, että kohta hänen seuraavan palauksensa
jälkeen Hertfordshireen hänen luvalliset aivoituksensa lopullisesti
kruunattaisiin alttarin edessä ja hänestä tulisi aviomiehistä
onnellisin. Hän lausui Longbournissa tavallista juhlallisemmat
jäähyväiset, toivotti jälleen serkuilleen onnea ja terveyttä ja lupasi
siunata heidän isäänsä uudella kiitoskirjeellä.

Seuraavana päivänä oli rva Bennetillä ilo saada vieraaksi sisarensa ja
lankonsa, joiden oli tapana viettää joulunsa Longbournissa. Hra
Gardiner oli älykäs ja joka suhteessa herrasmainen mies. Netherfieldin
naisten olisi ollut vaikea uskoa häntä kauppiaaksi, joka oli
puodissansa saattanut säilyttää niin hienon olemuksen ja herttaisen
käytöstavan. Myöskin rva Gardiner, joka oli useita vuosia nuorempi kuin
rvat Bennet ja Philips, oli järkevä, miellyttävä ja sirotapainen
nainen, jota hänen sisarentyttärensä pitivät suuressa arvossa.
Nimenomaan näistä molemmat vanhimmat olivat häneen erityisesti
kiintyneet, sillä he olivat usein oleskelleet hänen kotonaan Lontoossa.

Rva Gardinerin ensi työnä perille saavuttuaan oli jakaa
kaupunkituomisensa ja kertoilla uusimmista Lontoon muodeista. Sen
urakan suoritettua hänelle jäi passiivisempi tehtävä -- kuunnella
talonväen tarinoita. Rva Bennetillä oli tällä kertaa paljon
valittamisen aihetta. Koko maailma oli kohdellut julmasti heitä kaikkia
ja nimenomaan häntä erikseen sitten sisaren viime käynnin. Kaksi hänen
tyttäristään oli ollut juuri pääsemäisillään hyviin naimisiin, mutta
sitten oli juttu kääntynyt kerrassaan kieroon.

"En minä Janea silti moiti", jatkoi hän, "sillä Jane olisi kyllä
pitänyt kiinni herra Bingleystä, jos vain olisi voinut. Mutta tuo
Lizzy! Ah sentään, rakas sisareni! On niin katkerata ajatella, että hän
saattaisi jo olla herra Collinsin vaimo, jollei hän olisi ollut niin
hirveän oikullinen ja itsepäinen. Se kelpo pappismies kosi häntä juuri
tässä huoneessa, ja tyttö riepu rohkeni vastata kieltävästi.
Seurauksena tulee nyt olemaan, että Lady Lucas saa tyttärensä naimisiin
ennenkuin minä, ja että Longbournin tilaa uhkaa sama vaara
perinnönjaossa kuin ennenkin. Lucasin väki on kerrassaan niin
juonikasta, ettet arvaakaan. He koettavat haamia käsiinsä kaiken, minkä
suinkin saavat. Minua surettaa sanoa heistä tällaista, mutta niin vain
on asianlaita. Minun hermoni repeytyvät ihan rikki, kun näen, kuinka
vähän arvoa oma perheenikin panee minuun tahtooni ja kuinka naapurit
ajattelevat ainoastaan omaa etuaan. Ettäs juuri nyt satuit tulemaan,
rakas sisar, on minulle kuitenkin suureksi lohdutukseksi, ja ennen
kaikkea haluan tietää, käytetäänkö Lontoossa nykyään pitkiä hihoja."

Rva Gardiner, jolle Jane ja Elizabeth jo olivat kirjoittaneet päivän
kohtalokkaista kysymyksistä, oli jokseenkin perillä asioista; hän
tyytyi senvuoksi vastaamaan kevyesti sisarensa kysymykseen ja säälien
tämän tyttäriä suuntasi puhelun toisille aloille.

Jäätyään sitten Elizabethin kanssa kahdenkesken hän jatkoi juttua
pitemmältä. "Se näytti todellakin hyvältä naimiskaupalta Janelle", hän
sanoi. "Minua surettaa, että siitä ei tullut mitään. Mutta sellaistahan
sattuu niin usein! Sellainen nuori mies, joksi olet herra Bingleytä
kuvaillut, rakastuu niin helposti sievään tyttöön muutaman viikon
ajaksi, ja sitten kun sattuma jälleen erottaa heidät toisistaan, hän
unohtaa tämän aivan yhtä helposti. Se on tavallinen maailmanmeno."

"Tuo on tavallansa erinomainen lohdutus", vastasi Elizabeth, "mutta
_meille_ se ei kelpaa. Emme me pelkän sattuman kautta ole joutuneet
kärsimään. Enkäpä luule niin useasti tapahtuvankaan, että omaisten ja
ystäväin vaikutus saa itsenäisessä asemassa olevan nuoren miehen aivan
äkisti unohtamaan tytön, johon hän on vast'ikään ollut tulisesti
rakastunut."

"Mutta tuo sanontatapa 'tulisesti rakastunut' on minusta niin
epämääräinen ja epäilyttävä, ettei se paljonkaan valaise asiaa. Sitä
käytetään yhtä usein puolituntisen tuttavuuden herättämistä tunteista
kuin todellisesta, vakavasta kiintymyksestä. Sanoppas, _kuinka_ tulinen
herra Bingleyn rakkaus oikeastaan oli?"

"Minä en vain ole koskaan nähnyt toista niin lupaavaa molemminpuolista
mieltymystä. Se syntyi aivan ensi näkemältä, ja joka kerta kun he
uudestaan tapasivat toisensa, voi sen huomata yhä selvemmin. Omassa
kodissaan toimeenpanemissaan tanssiaisissa hän julkisesti loukkasi
eräitä neitosia, kun jätti heidät tyyten tanssittamatta; ja itsekin
puhuttelin häntä kahdesti saamatta vastausta, sillä hänen huomionsa oli
tykkänään kiintynyt Janeen. Voiko sen selvempiä merkkejä toivoakaan?
Eikö epäkohteliaisuus kaikkia muita kohtaan ole epäämättömin merkki
siitä, että on rakastunut johonkin erikoisesti?"

"Miksikäs ei -- sellaisena olen taipuvainen pitämäänkin hänen
rakkauttaan. Mutta Jane parkamme! Minun käy kovasti säälikseni häntä,
sillä arvaan että hänen luonteelleen on vaikea ykskaks selviytyä
kaikesta tuosta. Paljon parempi olisi ollut, jos tämä olisi sattunut
_sinulle_, Lizzy; sinä olisit piankin kyennyt nauramaan kaikille
suruillesi. Mutta etkö luule sen haihduttavan hänen suruaan, jos hän
seuraa meitä kaupunkiin? Näyttämönvaihdos on usein terveellinen -- ja
ehkäpä myöskin lyhytaikainen poissaolo kodista ja omaisista voi olla
joksikin hyödyksi."

Elizabeth oli hyvin mieltynyt tähän ehdotukseen ja arveli sisarensakin
mielellään suostuvan siihen.

"Minä toivon", lisäsi rva Gardiner, "ettei tuon nuoren miehen olo
kaupungissa peloita eikä myöskään houkuttele häntä. Mehän asumme niin
eri puolella Lontoota ja seurustelemme siksi erilaisissa piireissä,
ettei ole lainkaan luultavaa, että he koskaan sattuisivat joutumaan
yhteen, jollei tuo nuori mies varta vasten tule tapaamaan häntä."

"Ja _se_ taas on aivan mahdotonta, sillä hän on nyt ystävänsä
holhottavana, eikä voi olettaakaan, että herra Darcy sallisi
hänen lähteä etsiskelemään Janea aatelittomasta kaupunginosasta!
Kuinka voitte sellaista kuvitellakaan, rakas täti? Herra Darcy
on ehkä saattanut joskus _kuulla_ sellaisesta seudusta kuin
Gracechurch-kadusta, mutta enpä uskoisi hänen luulevan, että edes
kuukautinenkaan pesu voisi puhdistaa häntä sen rihkamalöyhkistä, jos
hänen päähänsä pälkähtäisi astua sinne kerran jalallaankaan. Ja siitä
olen varma, ettei herra Bingley hairahdu minnekään, ilman että tuo
ystävä on hänen kintereillään."

"Sen parempi! Minä toivon, etteivät he enää koskaan tapaisi toisiansa.
Mutta eikö Jane ole kirjeenvaihdossa hänen sisarensa kanssa? _Tämä_ ei
saata olla käymättä häntä tervehtimässä."

"Olen varma, että hänkin varsin pian ja mielellään unohtaa koko
tuttavuuden."

Mutta huolimatta tästä varmasta vakuutuksestaan sekä lausumastaan
toivomuksesta, että Bingleytä voitaisiin pysyttää erillään Janesta, ei
Elizabeth ollut kuitenkaan vielä menettänyt kaikkea toivoa. Saattoihan
olla mahdollista -- joskus se hänestä tuntui luultavaltakin -- että
nuoren miehen rakkaus viriäisi uuteen eloon, ja että hän menestyksellä
kirvoittuen ystäväinsä vaikutusvallasta pyrkisi jälleen tapaamaan
rakkautensa esinettä.

Nti Bennet suostui mielellään tätinsä ehdotukseen; eikä Bingleyn perhe
ollut tähän aikaan muuten hänen ajatuksissaan kuin että hän toivoi
Carolinen, joka asui erillään veljestään, jolloinkin viettävän
aamuhetken hänen kanssaan, ilman että hänen tarvitsi peljätä veljen
tapaamista.

Gardinerit viipyivät viikon päivät Longbournissa; ja rva Bennet oli
huolehtinut heille niin paljon yhtymätilaisuuksia Philipsin ja Lucasin
perheiden ynnä nuorien upseerien kanssa, ettei lähempi perhepiiri
joutunut edes kertaakaan istumaan yksin päivällispöydässä. Kun kylästä
palattiin kotiin, oli perheellä aina joitakin upseereja saattelijoina,
ja näistä oli hra Wickham varmasti yksi; tällöin oli rva Gardinerilla,
jonka epäluuloa Elizabethin lämmin ylistely oli herättänyt, tilaisuutta
tarkoin vaarinottaa molempia nuoria. Epäilemättä lainkaan heidän olevan
vakavasti rakastuneet toisiinsa hän kuitenkin arveli siitä innosta,
jolla molemmat etsivät toistensa seuraa, jotakin olevan tekeillä; minkä
vuoksi hän päätti ottaa asian Elizabethin kanssa puheeksi ennen
poislähtöään ja varoittaa häntä antautumasta täydellä todella
sellaiseen epäviisaaseen suhteeseen.

Lukuunottamatta muita Wickhamin viehätyslahjoja oli muuan erityinen
seikka, joka kiinnitti rva Gardinerin mieluista mielenkiintoa
kauniiseen nuoreen upseeriin.

Noin kymmenen tai kaksitoista vuotta takaperin, ennen naimisiin
menoaan, hän oli viettänyt pitkän ajan Wickhamin kotiseudulla
Derbyshiressä. Senvuoksi heillä oli paljon yhteisiä tuttuja; ja vaikka
Wickham oli sangen vähän oleskellut siellä isänsä viisi vuotta sitten
tapahtuneen kuoleman jälkeen, voi hän kuitenkin kertoilla rouvalle
paljon tämän entisistä ystävistä.

Rva Gardiner oli myöskin käynyt Pemberleyssä ja tunsi hra Darcy
vainajan maineen erittäin hyvin. Siinä toinen tyhjentymätön puheenaihe.
Kuullessaan, kuinka nykyinen hra Darcy oli kohdellut lapsuutensa
toveria, rouva rupesi palauttamaan mieleensä, mitä hän oli ennen
kuullut tästä herrasta hänen poikavuosiltaan, ja se maine ei ollut
varsin hyvä. Hän muisteli varmasti kuulleensa, että hra Fitzwilliam
Darcya oli aina mainittu ylpeäksi ja äkkipikaiseksi veitikaksi.



XXVI LUKU.


Rva Gardiner lausui ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa varoituksensa
Elizabethille täsmällisessä mutta sydämellisessä muodossa. Kerrottuaan
rehellisesti, mitä hän luuli huomanneensa tytön ja nuoren upseerin
väleistä, hän jatkoi:

"Sinä olet siksi järkevä tyttö, Lizzy, ettei syrjäisten varoittelu pane
sinua äkäpäissäsi hurjasti rakastumaan, ja senvuoksi voinkin
pelkäämättä puhua suuni puhtaaksi. Minä aivan tosissani kehoitan sinua
pitämään varasi. Älä antaudu äläkä koetakaan antautua hänen kanssaan
suhteeseen, jonka toteutuminen olisi kaikkea muuta kuin järkevää teidän
molempien täydellisen varattomuuden vuoksi. Minulla ei ole yhtään
muistuttamista _häntä_ vastaan, sillä hän on todella mitä
viehättävin nuori mies, ja jos hänellä olisi varoja tahi sellainen
yhteiskunnallinen asema, joka hänen kaiken kohtuuden mukaan piti saada,
niin et mielestäni voisi parempaa valintaa tehdäkään. Mutta
nykyisellään kehoitan sinua pitämään todellisuutta silmällä -- älä
päästä tunteitasi liiaksi vauhkoutumaan. Isäsi luottaa täydellisesti
_sinun_ terveeseen arvostelukykyysi ja viisaaseen käytökseesi, siitä
olen varma. Älä petä hänen luottamustaan."

"Mutta, täti rakas, sinähän näytät olevan aivan täysissä tosissasi!"

"Niin olenkin, ja pyydän sinuakin olemaan yhtä tosissasi."

"No niin, olkoon menneeksi! Sinun ei tarvitse hätäillä ollenkaan. Minä
pidän vaarin itsestäni ja hra Wickhamista myöskin. Hän ei pääse
rakastumaan minuun, mikäli minä voin sen estää."

"Elizabeth, nyt et ainakaan puhu vakavissasi."

"Anteeksi, täti. Minä yritän uudelleen. Tätä nykyä en ole rakastunut
herra Wickhamiin; älä pudista päätäsi, aivan varmastikaan en ole. Mutta
hän on verrattomasti kaikkein miellyttävin mies mihin milloinkaan olen
tutustunut -- ja jos hän todella saa päähänsä mieltyä minuun ... ei,
luulen olevan paremmaksi, ettei hän yritäkään. Minä käsitän itsekin,
ettei siitä seuraisi mitään hyvää. Oh, tuo hirvittävä ja kelvoton herra
Darcy! Isäni hyvä mielipide minusta on minulle mitä suurimmaksi
kunniaksi, ja minä koetan kaikin mokomin välttää heikontamasta sitä.
Mutta isänikin pitää paljon herra Wickhamista. Lyhyesti sanoen,
rakkahin täti, minua suuresti surettaisi, jos pahoittaisin teidän
kenenkään mieltä; mutta näemmehän harva se päivä ympäristössämme,
kuinka vähän nuoret ihmiset antavat epävarman tulevaisuuden,
varattomuuden ja sen sellaisten seikkain estää heitä kihlautumasta --
kuinka minäkään sitten voisin luvata olla toisia viisaampi, jos
sattuisin joutumaan kiusaukseen, tahi kuinka edes tietäisin, että olisi
viisastakaan vastustaa kiusausta? Siksipä en uskalla luvata sinulle
mitään muuta, kuin että en pidä kiirettä. En pidä kiirettä
kuvitellakseni, että olen hänen lähin silmämääränsä. Ollessani yhdessä
hänen kanssaan koetan välttää kaikkia turhia mielikuvitteluja. Sanalla
sanoen, koetan tehdä parastani."

"Ehkäpä on hyväksi, ettet kiihota häntä käymään täällä niin kovin
usein. Ainakaan ei sinun pitäisi hoputtaa äitiäsi kutsumaan häntä
tänne."

"Niinkuin tein toispäivänä", tunnusti Elizabeth, hymyillen
syyllisyydestään tietoisen hymyä. "Totta kyllä, että minun olisi
järkevintä pidättyä _siitä_. Mutta älä uskokaan, täti, että hän aina
käy täällä näin ahkerasti. Sinun takiasi häntä on tällä viikolla niin
usein kutsuttu. Tiedäthän muutenkin, että äidin on vaikea tulla toimeen
ilman alituista vierasseuraa ympärillään. Mutta täydellä todella annan
kunniasanani, että koetan tehdä niinkuin näen viisaimmaksi; ja toivon,
että nyt olet täysin tyytyväinen minuun."

Hänen tätinsä vakuutti olevansa tyytyväinen, ja Elizabethin kiitettyä
hänen hyvää tarkoittavista viittauksistaan he erosivat toisistaan.

Hra Collins palasi Hertfordshireen kohta Gardinerin väen ja Janen
lähdettyä; mutta kun hän tällä kertaa majoittui Lucas Lodgeen, ei rva
Bennetillä ollut hänestä entistä harmia. Häät olivat jo aivan lähellä,
ja kunnon rouva oli jo pakottautunut käsittämään tämän kohtaloniskun
välttämättömäksi pahaksi, niin että hän kykeni pahantuulisesi
toivottamaan -- aivan kuin päinvastaista odotellen -- että heistä
_kaikesta huolimatta_ tulisi onnellinen pari. Vihkimisen piti tapahtua
torstaina, ja keskiviikkona kävi Charlotte lausumassa Longbournin
väelle jäähyväiset. Kun hän nousi lähteäkseen, seurasi Elizabeth häntä
ulos, hyvin pahoillaan ja häpeissään äitinsä peittelemättömästä
ilkeydestä ja itse vilpittömästi liikutettuna eron johdosta. Heidän
pihalle laskeutuessaan sanoi Charlotte:

"Minä luotan siihen, Eliza, että kirjoittelet minulle ahkerasti."

"Siitä saat olla varma."

"Sitten on minulla vielä toinenkin pyyntö. Tahdothan tulla tervehtimään
minua?"

"Toivon, että usein tapaamme toisemme täällä Hertfordshiressä."

"Minä en arvatenkaan pääse vähään aikaan lähtemään Kentistä. Lupaa
senvuoksi tulla meidän luoksemme Hunsfordiin."

Elizabeth ei voinut kieltää, vaikka hän ei voinut odottaa itselleen
siitä vierailusta suurtakaan huvia.

"Isäni ja Maria sisareni tulevat luokseni maaliskuussa", jatkoi
Charlotte, "ja minä toivon, että sinä lähdet heidän mukaansa. Aivan
täydellä todella, Eliza, sinä olet minulle yhtä tervetullut kuin
kumpikin heistä."

Hääpäivä tuli ja meni; nuori pari lähti kirkon ovelta oitis matkalle
uuteen kotiin, ja kaikki sanoivat sanottavansa siinä tilaisuudessa.
Elizabeth sai piankin tietoja ystävältään, ja heidän kirjeenvaihtonsa
jatkui yhtä säännöllisesti kuin tähänkin asti; mutta yhtä vapaana ja
tutunomaisena se ei tietenkään voinut pysyä. Elizabeth ei voinut
koskaan istua kirjoittamaan Charlottelle tuntematta, että entinen
hauska ja tuttavallinen tyttöajan suhde oli loppunut; ja vaikka hän
päättikin pitää kirjeenvaihtoa yhtä virkeänä kuin ennen, tapahtui se
pikemminkin entisten muistojen kuin nykyisyyden vuoksi. Charlotten ensi
kirjeet olivat hyvin innokkaat kiittelemään hänen uutta kotiaan,
ylistämään Lady Catherinen suurenmoista jalotyylisyyttä ja
kuvittelemaan kaikkea kaunista alkavasta avioelämästään. Sanalla sanoen
kaikki oli kaikua hra Collinsin mahtipontisesta kehumisesta Hunsfordin
ja Rosingsin verrattomuudesta, vaikkakin kohtuullisesti lievennettynä;
ja Elizabeth arvasi, että hänen itsensä tuli täydentää kuva, kun hän
ensi vierailullaan pääsi omin silmin tutustumaan oloihin.

Jane oli jo lähettänyt muutamia rivejä ilmoittaakseen heidän
onnellisesta tulostaan Lontooseen, ja kun hänen toinen kirjeensä
saapui, toivoi Elizabeth mitä hartaimmin, että siinä olisi joitakin
tietoja Bingleyn perheen jäsenistä.

Hänen kärsimättömyytensä sai sellaisen palkinnon kuin kärsimättömyys
yleensä saa. Jane oli ollut viikon päivät pääkaupungissa näkemättä tai
kuulematta vähintäkään Carolinesta. Hän luotti kuitenkin tähän
mahdollisuuteen, otaksuen että hänen Longbournista ystävättärelleen
viimeksi lähettämänsä kirje oli jollain tapaa hukkunut.

"Täti lähtee huomenna sinnepäin kaupunkia", hän jatkoi, "ja minä käytän
tilaisuutta hyväkseni käydäkseni Grosvenor-kadun varrella."

Tämän vierailun jälkeen Jane kirjoitti uudestaan, mainiten tavanneensa
nti Bingleyn. "En luule, että Caroline silloin oli oikein hyvissä
voimissaan; mutta hän oli kuitenkin hyvin iloinen nähdessään minut ja
moitti minua, etten ollut aikaisemmin ilmoittanut hänelle tulostani
Lontooseen. Siinä näet, että olin oikeassa; hän ei ole saanutkaan minun
viime kirjettäni. Minä tiedustin luonnollisesti hänen veljensä vointia.
Tämä voi erittäin hyvin, mutta on niin paljon yksissä herra Darcyn
kanssa, etteivät sisaret häntä paljon näekään. Minä huomasin, että
neiti Darcya odotettiin päivälliselle; hänet tahtoisin niin kernaasti
nähdä. Vierailuni oli aivan lyhyt, kun Caroline ja rouva Hurst olivat
lähdössä ulos. Arvaanpa heidän piankin käyvän täällä meidän luonamme."

Elizabeth pudisti päätään kirjeen luettuaan. Se vain vahvisti hänen
uskoaan, että ainoastaan pelkkä sattuma saattaisi hra Bingleyn tietoon,
että Jane oleskeli samassa kaupungissa.

Kului vielä neljä viikkoa, ilman että Jane näki vilaustakaan hra
Bingleystä. Hän koetti uskotella itselleen ja sisarelleen, ettei se
lainkaan pahoittanut hänen mieltään; mutta hän ei voinut enää olla
panematta merkille nti Bingleyn ilmeistä välinpitämättömyyttä.
Sittenkun hän oli parin viikon ajan odotellut tätä joka aamupäivä
luokseen, oli vieras viimeinkin suvainnut saapua; mutta hänen
vierailunsa hätäisyys ja vielä enemmän hänen muuttunut sävynsä
osoittivat Janelle, että hänen oli turha enää pettää itseään. Tästä
tapauksesta hän kirjoitti sisarelleen seuraavin sanoin:

    "Rakkahin Lizzy, sinä et varmastikaan riemuitse saadessasi
    kuulla, että olit minua viisaampi, kun nyt tunnustan pettyneeni
    täydellisesti neiti Bingleyn minulle osoittamasta mielenkiinnosta.
    Mutta, sisko rakas, vaikka nyt huomaankin sinun olleen aivan
    oikeassa, niin älä pidä minua itsepäisenä kun edelleenkin väitän,
    että hänen edellisen käytöksensä vaikutuksesta minun luottamukseni
    häneen oli yhtä luonnollinen kuin sinun epäluulosi. Minä en pysty
    mitenkään käsittämään, miksi hän silloin pyrki niin läheiseen
    tuttavuussuhteeseen minun kanssani; mutta jos sama juttu uudistuisi
    vielä kerran, niin uskon, että pettäisin itseäni jälleen yhtä
    helposti. Caroline vastasi vierailuuni vasta eilen; enkä saanut
    ainoatakaan kirjelappua, en yhtään riviä häneltä väliajalla. Kun
    hän sitten vihdoin tuli, voin selvästi nähdä, ettei käynti ollut
    hänelle lainkaan mieluinen; hän pyysi muutamin kylmin sanoin
    anteeksi, ettei ollut päässyt ennen tulemaan; hän ei ilmaissut
    sanallakaan haluavansa minua käymään luonaan ja oli muutenkin joka
    suhteessa niin peräti toisenlainen ihminen kuin ennen, että hänen
    lähdettyään olin varmasti päättänyt, etten enää jatkaisi koko
    tuttavuutta.

    "Minä säälin häntä, vaikken voikaan olla moittimatta häntä. Hän teki
    hyvin väärin, kun ensin valitsi minut niin läheiseksi ystäväkseen;
    sillä voin varmasti sanoa, että kaikki läheisempi tuttavuus meidän
    keskemme alkoi hänen puoleltaan. Mutta minä säälin häntä, koska
    tiedän, että hänen täytyy itsensäkin tuntea tehneensä väärin minua
    kohtaan, ja koska arvaan hyvin, että huolenpito veljestä on
    kaiken tämän syynä. Minun ei tarvitse selittää asiata sinulle tämän
    pitemmältä; ja vaikka _me_ molemmat tiedämmekin hyvin, että tuo
    hänen pelkonsa on aivan turha, niin selittää se kuitenkin hänen
    käytöksensä muuttumisen. En voi kuitenkaan olla ihmettelemättä,
    että hänen enää tarvitsee ollenkaan tuntea tuollaista pelkoa, sillä
    jos hänen veljensä olisi välittänyt yhtään vähää minusta, niin
    olisimme jo kauan, kauan sitten tavanneet toisemme. Olen varma,
    että hän tietää minun olevan pääkaupungissa, hänen sisarensakin
    siitä viittaili; mutta Carolinen puheesta päättäen tämä näyttää
    vahvasti toivovan, että hänen veljensä täydellä todella rakastuisi
    neiti Darcyyn. Tätä minä en voi ymmärtää. Jollen pelkäisi
    arvostelevani asioita tylysti, niin tekisi melkein mieleni sanoa,
    että kaikki tämä näyttää minusta merkillisen kaksimieliseltä.
    Mutta minä pyrin karkoittamaan kaikki katkerat ajatukset mielestäni
    ja ajatella vain sitä, mikä tekee minut onnelliseksi -- sinun
    muuttumatonta rakkauttasi ja enon ja tädin alituista hyvyyttä.

    "Anna minun hyvin pian kuulla sinusta. Neiti Bingley salli
    minun ymmärtää, ettei hänen veljensä enää koskaan aio palata
    Netherfieldiin ja että hän aikoo luopua vuokraoikeudestaan siihen,
    mutta aivan varmaa se ei vielä ollut. Parempi on, ettemme puhu
    siitä mitään. Minä olen kovin iloinen, että olet saanut niin
    hyviä uutisia Hunsfordin ystävistämme. Pyydän että lähtisit heitä
    katsomaan Sir Williamin ja Marian keralla. Olen varma, että tulisit
    hyvin viihtymään siellä. Sinun j.n.e."

Tämä kirje murehdutti Elizabethia jonkun verran; mutta häntä lohdutti
se varma tieto, ettei Jane enää antanut pettää itseään, ei ainakaan nti
Bingleyn kaksimielisen käytöksen kautta. Kaikki toivo tämän veljen
lähenemisestä oli nyt auttamattomasti mennyttä. Elizabeth ei enää edes
toivonutkaan sitä. Hra Bingleyn arvo madaltui hänen silmissään maan
tasalle; ja hyvin ansaituksi rangaistukseksi tuolle huikentelevaiselle
nuorelle herralle hän toivoi, että tämä todellakin menisi naimisiin nti
Darcyn kanssa, koska hänellä silloin -- Wickhamin kuvauksesta päättäen
-- tulisi olemaan runsaasti aihetta katua, että oli hyljännyt paljon
ansiokkaamman tytön.

Rva Gardiner muistutti tähän aikaan Elizabethia hänen lupauksestaan hra
Wickhamin suhteen ja vaati lähempiä tietoja; ja Elizabethin oli
lähetettävä sellaisia, jotka samalla kertaa tyydyttivät tätiä ja häntä
itseään. Tuon herran ilmeinen kiintymys häneen oli jo haihtunut;
hänellä oli näet jo uusi ihailun esine. Elizabeth oli kylliksi
tarkkasilmäinen huomatakseen tämän, mutta hän voi kirjoittaa siitä
tuntematta erikoista tuskaa. Hänen sydämensä ei ollut mainittavasti
kärsinyt tästä leikistä, ja hänen turhamaisuuttaan tyydytti tietoisuus,
että tuo miellyttävä kavaljeeri olisi varmasti valinnut _hänet_, jos
molempien varallisuus olisi vain sen sallinut. Sen nuoren neitosen
pääviehätyksenä, johon hra Wickhamin huomio nyt oli kääntynyt, oli
odottamaton kymmenen tuhannen punnan perintö; mutta Elizabeth oli tässä
suhteessa merkillistä kyllä vähemmän selväjärkinen kuin Charlotten
naimiseen nähden, eikä hän ollenkaan paheksunut Wickhamin halua
saavuttaa edullisen naimiskaupan avulla riippumaton taloudellinen
asema.

Selostettuaan tämän kaiken rva Gardinerille hän jatkoi kirjeessään:

    "Olen nyt aivan varma, rakas täti, ettei rakkaudesta ollut minun
    puoleltani paljonkaan puhetta; sillä jos olisin todella tuntenut
    tuota puhdasta ja ylentävää tunnetta, niin tällä hetkellä
    halveksisin ja vihaisin hänen pelkkää nimeäänkin ja toivottaisin
    hänelle kaikkea mahdollista pahaa. Mutta nyt minä päinvastoin
    ajattelen ystävällisesti ei ainoastaan hänestä itsestään, vaan
    myöskin hänen uudesta valitustaan, neiti Kingistä. Ei siis voi
    puhua, että olisin ollut rakastunut häneen. Minä olen koko ajan
    pitänyt silmäni valppaasti auki, ja se luultavasti on säästänyt
    minua lankeemasta tuohon onnettomuuteen; ja vaikka epäilemättä
    olisin paljon suuremman mielenkiinnon esine kaikille tuttavilleni,
    jos sydämeni olisi todella hurjasti ja epätoivoisesti syttynyt
    häneen, niin enpä voi sanoa harmittelevani senvuoksi, etten ole
    löytänyt armoa hänen silmissään. Sellaisen armon saa joskus maksaa
    liian kalliisti. Kitty ja Lydia ovat paljon enemmän harmissaan
    hänen 'uskottomuudestaan'. He ovat vielä liian nuoria käsittämään
    maailmanmenoa ja erityisesti sitä murheellista seikkaa, että
    kaunistenkin nuorten miesten on pakko saada jokapäiväinen leipänsä
    aivan yhtä hyvin kuin rumienkin."



XXVII LUKU.


Tammikuu ja helmikuu kuluivat, ilman että tämän merkillisempiä
tapauksia sattui Longbournissa, jossa ainoina vaihteluina olivat
kävelymatkat Merytoniin ja tavanmukaiset sade- ja pakkassäät.
Maaliskuussa oli Elizabethin määrä lähteä Hunsfordiin. Aluksi hän ei
itsekään ollut ottanut koko matkaa vakavalta kannalta; mutta nähdessään
Charlotten pitävän siitä lujasti kiinni, rupesi hän odottamaan siitä
itselleen mieluista vaihtelua. Erossaolo oli saattanut hänet jälleen
ajattelemaan hellemmin tuntein Charlottea ja vähemmän vastenmielisesti
hra Collinsia. Hänen oli määrä seurata Sir Williamia ja tämän toista
tytärtä; matkalla poikettaisiin yönseuduksi Lontooseen, jolloin hän
saisi tavata Janenkin; ja ajan lähetessä hän olisi joutunut hyvin
pahoilleen, jos matka olisi mennyt myttyyn.

Ainoana suruna oli ero isästä, jonka hän tiesi suuresti kaipaavan häntä
ja joka jo nyt oli niin huolestunut matkan johdosta, että vaati
tytärtään ahkerasti kirjoittelemaan hänelle ja melkeinpä lupasi
vastatakin hänen kirjeisiinsä.

Jäähyväistenotto Elizabethin ja hra Wickhamin välillä tapahtui kaikessa
ystävyydessä -- jälkimmäisen puolelta ystävällisyys oli kenties
suurempikin. Hänen nykyinen lemmenliekkinsä ei ollut saanut häntä
unohtamaan, että Elizabeth oli ollut ensimmäinen näillä mailla
suitsemaan sitä liekkiin, ensimmäinen kuuntelemaan ja säälimään ja
ihailemaan häntä; ja lausuessaan hänelle jäähyväisensä, toivottaen
samalla hänelle kaikkea mahdollista hauskuutta matkalla ja muistuttaen,
mitä hänellä oli odotettavissa Lady Catherine de Bourghin taholta, ja
luottaen siihen, että heidän mielipiteensä -- heidän yhteinen
mielipiteensä -- tästä jalosta rouvasta tulisi tikulleen käymään
toteen, oli hänen sävynsä yhdellä haavaa niin vakava ja niin
sydämellinen, että Elizabeth tunsi mikäli mahdollista entistä suurempaa
mieltymystä häneen ja oli erotessaan vakuutettu siitä, että menipä tuo
herttainen nuori mies naimisiin tai oli menemättä, hän aina pysyisi
hänelle miellyttävän ja suoravaisen miehen ihanteena.

Matkaa oli ainoastaan neljäkolmatta mailia, ja he lähtivät niin
varahin, että päätyivät hra Gardinerin portille jo puolipäivän aikaan.
Jane oli salin akkunassa odottelemassa heitä, ja kun hän syöksähti
portaita alas vastaan, oli Elizabethille ilo nähdä hänet terveenä ja
suloisena kuten ennenkin. Portaissa odotteli kokonainen parvi tädin
pienokaisia, jotka eivät olleet nähneet serkkuaan kokonaiseen vuoteen
ja jotka sen vuoksi oitis voittivat alkuperäisen ujoutensa. Kaikki
olivat iloisia ja sydämellisiä. Päivä kului mitä mieluisimmalla tavalla
-- päivännäöllä puodeissa juosten ja illalla istuen teatterissa.

Näytelmän väliajoilla onnistui Elizabethin päästä kahdenkeskiseen
keskusteluun tädin kanssa. Puheenaiheena heillä tietystikin oli Jane;
ja Elizabethia enemmän suretti kuin ihmetytti kuullessaan, että
vaikka sisar ponnistelikin urheasti säilyttääkseen luontaisen
hyvätuulisuutensa, oli hän ajoittain hyvin masentuneella päällä. Rva
Gardiner kertoi erikoisesti nti Bingleyn käynnistä heidän luonaan sekä
hänen itsensä ja Janen välillä olleista puheluista, joista voi
päätellä, että sisar oli täydestä sydämestään alistunut luopumaan tämän
tuttavuuden jatkamisesta.

Täti kiusoitteli sitten sisarentytärtään hra Wickhamin takia ja
onnitteli häntä sen johdosta, että hän kykeni niin kevyesti kantamaan
tältä saamansa rukkaset.

"Mutta sanoppas, rakas Elizabeth", hän lisäsi, "millainen tyttö se
neiti King sitten on? Minua surettaisi, jos yhteinen ystävämme
osoittautuisi rahanahneeksi."

"Sanoppas itse, täti rakas, mikä erotus avioliittokysymyksissä on
rahanahneuden ja järkevien vaikuttimien välillä? Missä on viisauden ja
voitonpyynnön raja? Joulun aikaan sinä pelkäsit minun rakastuvan
häneen, koska se olisi sinun mielestäsi ollut hyvin epäviisas teko; ja
nyt olet valmis näkemään hänet persoksi rahoille, kun hän kosiskelee
kymmenen tuhannen punnan tyttöä."

"Jos vain kerrot minulle, millainen tyttö se neiti King on, niin
tiedän, mitä sitten ajattelen asiasta."

"Luulisin häntä hyvin hyväluontoiseksi tytöksi. En ainakaan ole kuullut
hänestä mitään pahaa."

"Mutta tokko tuo sinun entinen ihailijasi häntä edes huomasikaan,
ennenkuin hän isoisänsä kuoltua peri tämän omaisuuden?"

"Ei -- mitäpäs aihetta hänellä olisi ollutkaan? Jollei hänen kerta
ollut sallittu saavuttaa minun rakkauttani, senvuoksi että minä olin
varaton, niin mitä syytä hänellä olisi ollut osoittaa huomaavaisuuttaan
tytölle, josta hän ei ollut aikaisemmin välittänyt ja joka oli yhtä
köyhä kuin minäkin?"

"Mutta minustapa tuntuu jokseenkin epähienolta, että hän sitten oitis
käänsi huomionsa tuohon tyttöön kohta kun tämä oli saanut periä."

"Ahtaissa oloissa elävän nuoren miehen ei aina sovi noudattaa niitä
moitteettomia seuraelämän muotoja, joista onnellisemmassa asemassa
olevat ihmiset pitävät kiinni. Jos hänen nykyinen valittunsa ei siitä
valita, niin mitäpä syytä _meilläkään_ olisi?"

"Se ei lainkaan puolusta herra Wickhamin käytöstä. Se vain osoittaa
neiti Kingin itsensä olevan jossakin suhteessa vajavainen -- joko
järjen tai tunteen puolesta."

"No hyvä, täti", huudahti Elizabeth, "olkoon siis niinkuin sinä vain
tahdot. Herra Wickham saakoon minun puolestani olla rahanahne ja neiti
King höperö."

"Ei, Lizzy, sitä en kernaasti näkisi. Minua surettaisi ajatella
sellaista tuosta hauskasta nuoresta miehestä, joka on samoja
Derbyshiren kasvatteja kuin minäkin."

"Oh, jos se on hänen ainoa puolustuksensa, niin minulla ei todellakaan
ole korkeaa käsitystä Derbyshiren nuorista miehistä; eivätkä heidän
helmaystävänsä Hertfordshiressäkään ole paljon paremmat. Minä olen
oikein väsynyt heihin kaikkiin. Luojan kiitos! Huomenna lähden
tapaamaan miestä, jolla ei ole ainuttakaan heidän miellyttävistä
ominaisuuksistaan, ei siroa käytössävyä eikä sukkelia älynlahjoja.
Typerät pölkkypäät ovatkin miehistä ainoat, joita kannattaa tuntea."

"Oleppas varovainen sanoissasi, Lizzy; tuo huudahdus kuulosti vähän
liian paljon pettymyksen huokaukselta."

Ennenkuin uuden näytöksen alku teki lopun heidän haastelustaan, sai
Elizabeth suureksi ilokseen kutsun seurata setäänsä ja tätiään
huvimatkalle, jonka nämä aikoivat kesällä tehdä.

"Emme ole vielä varmasti päättäneet minne lähdemme", sanoi rva
Gardiner, "mutta arvatenkin järville."[18]

Mikään kutsu ei olisi Elizabethille voinut olla sen mieluisempi. "Ah,
sinä rakkahin, armahin täti", hän huudahti ihastuneena, "mikä onni,
mikä ilo! Sinähän luot minuun aivan uutta elämää ja virkeyttä. Hyvästi
nyt kaikki pettymykset ja elämänkaiho! Mitäpä ovatkaan mieskurjat
jylhien kallioiden ja kukkulain rinnalla? Ah, mikä ihana matka siitä
tuleekaan! Ja kun me palajamme, niin emme palaja tavallisten
matkustajain tavoin, jotka eivät ole nähneet nenänvarttansa pitemmälle
eivätkä osaa selittää näkemiään. _Mepäs_ silloin tiedämme, missä olemme
kuljeksineet, ja muistamme kaiken, minkä olemme panneet merkille.
Järvet, vuoret ja virrat eivät sotkeudu sekaisin hämäräksi kaaokseksi
meidän mielikuvituksessamme; emmekä me, yrittäessämme kuvata jotain
erityistä nähtävyyttä, käy kohta alussa kiistelemään sen asemapaikasta.
Ei, kyllä meidän ensimmäiset mielenpurkauksemme tulevat olemaan
mieluisampaa kuunneltavaa kuin matkailijoiden ylipäänsä."



XXVIII LUKU.


Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa, ja entistä virkeämmin mielin
Elizabeth vaarinotti kaikkia uusia ja huvittavia nähtävyyksiä tien
varrella. Kaikki raskaus oli haihtunut hänen sydämestään; sisar oli
erotessa näyttänyt niin terveeltä ja virkeältä, että hänen suhteensa
ei tarvinnut mitään peljätä; ja ajatus kesällisestä huvimatkasta
pohjois-Englantiin antoi jatkuvata rattoisata askarrusta hänen
ajatuksilleen.

Kun matkalaiset kääntyivät valtatieltä Hunsfordin ruohoniityille,
etsivät kaikkien silmät kiihkeästi pappilaa, ja jokainen tienkäänne oli
tuovinaan sen näkyviin. Rosingsin laajan puiston lauta-aita paarsi koko
matkan tien toista vartta. Elizabethia hymyilytti muistellessaan, mitä
kaikkea hän oli kuullut hovin asukkaista.

Vihdoin pilkoitti pappilakin silmiin. Sen pieni puisto vietti
kylätielle päin, asuinrakennus oli puiston laidalla; vihreäksi maalattu
lauta-aita ja sen takana oleva laakeripensas-aita ilmaisivat talon
pappilaksi. Hra Collins ja Charlotte ilmestyivät kuistille, ja vaunut
pysähtyivät pienelle veräjälle, jolta sorapolku vei rakennuksen
portaille. Kaikkien silmät ja suut hymyilivät, päät nyökkyivät ja
iloisia huudahduksia helähteli. Rva Collins otti mitä iloisimmin
vastaan ystävättärensä, ja Elizabeth tunsi yhä kasvavaa mielihyvää
tulostaan, nähdessään olevansa niin ikävöiden varrottu ja mielihyvin
vastaanotettu. Serkkunsa ryhdin ja sävyn hän huomasi yhtä pönäkän
kankeaksi kuin ennenkin; hra Collins pidätti häntä hyvän hetken
veräjällä tiedustellakseen seikkaperäisesti hänen omaistensa vointia.
Sitten tulijat saatettiin sisään, missä isäntä uudelleen juhlallisesti
julisti vieraat tervetulleiksi hänen halpaan majaansa ja matalan
kattonsa alle.

Elizabeth oli valmistunut näkemään hänet täydessä loistossaan; eikä hän
saattanut olla huomaamatta, kuinka isäntä näytellessään pöyhkeän
kainostelevasti vieraille huoneitaan ja niiden sisustusta tuntui
kohdistavan huomautuksensa erikoisesti hänelle, aivan kuin saattaakseen
hänet katuen tuntemaan, minkä surkean erhetyksen hän oli tehnyt
kieltäytyessään tulemasta niin mainion talon emännäksi. Mutta vaikka
kaikki todella olikin sievää ja kodikasta, ei Elizabeth voinut
tyydyttää isäntänsä mieltä millään katumuksen ilmeellä eikä raskaalla
huokaisulla; pikemminkin hän tähysti ihmetellen ystävättäreensä, joka
kykeni näyttämään niin hilpeältä ja huolettomalta sellaisen
elämäntoverin vierellä. Kun hra Collins sattui laskemaan tavallista
paksumpia kömpelyyksiä -- mikä ei sattunut niinkään harvoin -- vilkaisi
Elizabeth oitis Charlotteen nähdäkseen, punastuiko tämä; mutta yleensä
Charlotte näytti viisaasti päättäneen olla kuulematta niitä ollenkaan.

Sitten kun oli huoneita ja kaikkea niiden sisustusta kylliksi ihailtu
ja tutkittu säiliötkin läpikotaisin vinniltä kellariin saakka, kutsui
hra Collins vieraitaan tekemään kierroksen puutarhassa, joka olikin
avara ja hyvinhoidettu ja jossa työskenteleminen oli hänen suurimpia
huvejaan. Isäntä käytteli vieraitaan jokaisella taimilavalla ja
kukkapenkereellä, selitellen perusteellisesti vaivannäköjään ja
odotellen ylistelyjä, antamatta toisten rauhassa nauttia näkemästään.
Mutta mitäpä olikaan hänen puutarhapahaisensa ja ylimalkaan mikään
paikka koko yhdistetyssä kuningaskunnassa Rosingsin ihanuuden rinnalla,
jonka päärakennus pilkoitti puiston tuuheiden puiden läpi pappilaa
vastapäätä. Se olikin todella kaunis uudenaikuinen maahovi ja sijaitsi
tasaisesti viettävän rinteen yläreunalla.

Puutarhasta hra Collins olisi vienyt heidät kahdelle niitylleen; mutta
kun naisilla ei ollut yllään sopivia jalkineita astuakseen
lumisohjussa, oli palattava sisään; ja Sir Williamin jäädessä isännän
pariin vei Charlotte sisarensa ja ystävättärensä uudelle kierrokselle
talon läpi, ilmeisesti iloisena kun sai näytellä kotiaan ilman miehensä
pönäkkää esittelyä. Kaikki oli tosin pientä, mutta erinomaisen hyvässä
kunnossa ja kodikasta sekä siistitty ja järjestetty sellaisella
huolella, että Elizabeth voi täydestä sydämestään antaa tunnustuksensa
nuorikon emännyyskyvylle.

Hän oli jo saanut kuulla, että Lady Catherine yhä vielä oleskeli
maalla. Asia tuli uudelleen puheeksi päivällispöydässä, jolloin hra
Collins rupesi purkamaan sydäntään: "Niin, neiti Elizabeth, totisesti
teillä on kunnia nähdä Lady Catherine de Bourgh tulevana sunnuntaina
kirkossa kuuntelemassa minun tekstintutkisteluani, eikä minun tarvitse
sanoakaan, että te tulette mainiosti mielistymään häneen. Hän on ylen
ystävällinen ja alentuvainen kaikkia ihmisiä kohtaan, enkä luule
sanovani liikoja kun arvelen, että hän kunnioittaa teitäkin huomaamalla
läsnäolonne jumalanpalveluksessa. Ja tuskinpa arvaan väärin
olettaessani, että myöskin te ja Maria kälyni olette tervetulleet
liittymään mukaamme joka kerta, kuin meidät teidän täällä ollessanne
kutsutaan nauttimaan hovin vieraanvaraisuutta. Hänen käyttäytymisensä
rakasta Charlotteani kohtaan on kerrassaan ihastuttava. Meidät on
pyydetty aina kahdesti viikossa hoviin päivälliselle, eikä meidän
sallita koskaan palata kotia jalkaisin. Hänen jalosukuisuutensa vaunut
ja hevoset ovat aina valmiina portilla meidän varallemme. _Yhdet_ hänen
jalosukuisuutensa vaunuista, piti sanomani, sillä hänellä on niitä
useampia."

"Lady Catherine on todellakin sangen kunnianarvoinen ja viisas nainen",
vahvisti Charlotte, "ja erittäin kohtelias naapuri."

"Aivan totta, rakkaani, sitähän minä juuri sanonkin. Hän on tosiaankin
nainen, jota ei koskaan voi tarpeeksi paljon kunnioittaa."

Loppuilta kului haastellessa Hertfordshiren uutisia ja kertoillessa
uudestaan sitä, mistä jo oli aikaisemmin kirjeissä mainittu; ja
päästyään viimein levolle makuusuojaansa oli Elizabethilla aikaa
ajatella Charlottea, tämän kotionnea, hänen pitkämielisyyttään kömpelön
miehensä rinnalla ja hänen reipasta emännöimiskykyään; ja hänen täytyi
vilpittömästi myöntää itselleen, että ystävätär oli odottamattoman
hyvin suoriutunut uudesta osastaan.

Kun hän huomenissa puolipäivän aikaan huoneessaan varusteli itseään
lähtemään kävelymatkalle, kuului alakerrasta äkkiä melua ja humua,
aivan kuin koko talo olisi joutunut kuohuksiin; sitten kuului portailta
joutuisia askeleita ja joku huuteli häntä hätäisesti alas. Hän avasi
ovensa ja näki portaiden käänteessä Marian, joka toimitti hänelle
miltei hengettömänä mielenkiihkosta:

"Ah, Eliza rakas! Joudu pian ruokasaliin -- et arvaakaan, mitä siellä
saat akkunasta nähdä! En tahdo sanoa sitä sinulle etukäteen. Tule
oitis!"

Ihmeissään seurasi Elizabeth häntä ruokasaliin. Sen akkunoista näki
veräjälle ja maantielle, jolla näkyi keveät avovaunut ja niissä kaksi
säätyläisnaista.

"Tässäkö sitten koko kumma onkin?" huudahti Elizabeth. "Minä kun jo
odotin näkeväni porsaat tonkimassa puutarhaa -- eikä muuta olekaan
näkyvissä kuin Lady Catherine tyttärineen!"

"Oh, nyt erehdyt, rakkaani", sanoi Maria aivan typertyneenä toisen
välinpitämättömyydestä; "eihän tuo toki ole Lady Catherine. Vanhempi
nainen on hänen seuralaisensa rouva Jenkinson, mutta nuorempi on neiti
De Bourgh. Katsoppas vain häntä. Kuka olisi uskonut, että hän on niin
pikkunen ja laiha!"

"Mutta onhan aivan julmaa, että hän pidättää Charlottea avopäin ulkona
kylmässä tuulessa. Miksi hän ei käy sisälle?"

"Oh, Charlotte sanoi, ettei hän juuri koskaan tee niin. Niin suurta
kunniaa neiti De Bourgh harvoin osoittaa kyläläisille."

"Minä pidän hänen ulkonäöstään", sanoi Elizabeth äkkiä, aivan uuden
ajatuksen työntyessä hänen mieleensä. "Hän näyttää kivuloiselta ja
nyrpeältä. Hän on aivan omiaan herra Darcyn vaimoksi. Jopas löysi vakka
kantensa!"

Hra Collins ja Charlotte seisoivat avopäin veräjällä, puhellen
vieraiden kanssa; ja Elizabethin suureksi hauskutukseksi oli Sir
William asettunut kaikkein siroimpaan hovilaisasentoonsa kynnykselle,
tutkistellen mitä vakavimmalla tarkkuudella edessään olevia
inhimillisen loiston ja mahdin edustajia ja kumarrellen ja noikaten
syvään joka kerta kun nti De Bourgh sattui katsahtamaan sinne päin.

Vihdoin loppuivat haastelun aiheet; vieraat naiset ajoivat tiehensä ja
toiset palasivat sisälle. Kohta kun hra Collins äkkäsi molemmat tytöt
akkunan ääressä, hän rupesi onnittelemaan heitä odottamattomasta
onnenpotkauksesta, minkä Charlotte selitti lähemmin siten, että koko
perhe oli seuraavaksi päiväksi kutsuttu Rosingsiin päivälliselle.



XXIX LUKU.


Hra Collinsin riemu tämän kutsun johdosta oli ylenpalttinen. Hänpä
olikin mitä hartaimmin halunnut tilaisuutta saada levittää
ällistyneiden vieraittensa eteen mahtavan suojelijattarensa koko
maallisen loiston ja kunnian ja lyödä heidät hämmästyksiin näyttämällä,
kuinka alentuvaa kohteliaisuutta hän ja hänen vaimonsa saivat nauttia
mahtavan hovinväen puolelta.

"Minun täytyy tunnustaa", hän lausui juhlallisesti, "että minua ei
laisinkaan ihmetyttänyt hänen jalosukuisuutensa armollinen kutsu saapua
pyhänä saarnan jälkeen juomaan teetä ja viettämään iltaa Rosingsissa.
Tuntien hänen erinomaisen alavuutensa olisin voinut sellaista kutsua
pikemmin odottaakin. Mutta kukapa olisikaan osannut arvata tällaista
hienoa huomaavaisuutta? Kukapa olisi voinut kuvitellakaan, että meidät
kohta teidän tulonne jälkeen kutsuttaisiin sinne päivälliselle -- ja
ajatelkaas, koko joukolla!"

"Minua se ei lainkaan ihmetytä", virkkoi Sir William ja kohotti
leukaansa, "kun tunnen hyvin isoisten ihmisten tavat, joihin
yhteiskunnallinen asemani on sallinut minun tutustua. Minä tiedän, että
hovin loiston varjossa eläessä sellaiset hienot tavat syöpyvät vereen
jo syntymästä saakka."

Koko päivänä ja seuraavana aamuna tuskin puheltiinkaan muusta kuin
kohta koittavasta mahdikkaasta vierailusta. Hra Collins teki parhaansa
opastaakseen vieraitaan edeltäkäsin, jotta niin muhkeitten huoneiden
loiston, niin monien palvelijoiden ja niin ylellisen päivällispöydän
näkeminen ei panisi näitä vallan pyörälle päästä.

Kun naiset vetäytyivät yläkertaan pukeutumaan lähtöä varten, huomautti
hän erikoisesti Elizabethille:

"Pyydän, ettette, rakas serkku, ollenkaan hätäile ulkoasunne takia.
Lady Catherine ei suinkaan vaadi meidän puoleltamme sellaista ylellistä
siroutta, joka kuuluu hänen omaan ja hänen tyttärensä esiintymiseen.
Neuvoisin teitä valitsemaan puvuistanne parhaan ja olemaan sitten aivan
rauhallinen, sillä Lady Catherine ei suinkaan pane pahakseen, vaikka
olettekin yksinkertaisesti puettu. Hän näet haluaa kotioloissaankin
säilyttää rajan korkeampain säätyhenkilöiden ja muiden ihmisten
välillä."

Naisten pukeutuessa hän tuli vielä kahdesti tai kolmesti koputtamaan
heidän ovilleen kehoittaakseen heitä kiirehtimään, koska Lady Catherine
ei kernaasti nähnyt vieraittensa viipyvän. Sellaiset hirvittävät
ennakkotiedot hänen jalosukuisuutensa mahdista ja ärtyisyydestä panivat
aran pikku Maria Lucasin pahoin säikähtymään, hän kun ei ollut vielä
tottunut isoisten elämään; ja hän odotteli esiintymistään Rosingsissa
yhtä pamppailevin sydämin kuin hänen isänsä aikanaan Lontoon
kuningashovissa.

Ilma oli kaunis, joten heillä oli hauska puolen mailin kävelymatka
puiston läpi. Jokaisella puistolla on oma viehätyksensä, ja Elizabeth
nautti täysin siemauksin raittiista talvi-ilmasta korkeitten puiden
keskellä, antamatta hra Collinsin paljonkaan häiritä häntä
arviolaskelmillaan, mitä summia kaikki tämä ihanuus oli tullut Sir
Lewis De Bourgh vainajalle maksamaan.

Kun he nousivat eteishalliin vieviä valtaportaita ylös, vapisi pikku
Maria parka hermostuksestaan, eikä Sir Williamkaan kyennyt täysin
säilyttämään kylmäverisyyttään. Elizabeth sen sijaan ei antanut
rohkeutensa masentua. Hän ei ollut kuullut yhtään mitään hirvittävää
Lady Catherinen erinomaisista luonteen- ja hengenominaisuuksista, ja
pelkän rikkauden ja korkean säädyn kohtaaminen ei pannut hänen
hermojaan lainkaan väräjämään.

Eteishallista, jonka kauniita mittasuhteita ja hienoa koristelua hra
Collins hurmautuneena ylisteli, palvelijat veivät heidät välihuoneen
läpi saliin, jossa Lady Catherine, hänen tyttärensä ja rva Jenkinson
istuivat. Hänen jalosukuisuutensa nousi todella sangen alentuvaisesti
tervehtimään vieraitaan; ja kun rva Collins oli ennakolta sopinut
miehensä kanssa, että hän itse saisi esittää ensikertalaiset, kävi tämä
tärkeä toimitus niinkuin pitikin ja ilman niitä monia kursailuja ja
anteeksipyyntöjä, joilla arvoisa kirkkoherra olisi ehdottomasti
koristellut puheensa.

Mutta vaikka Sir William olikin käynyt kuninkaan hovissa, oli hän
antanut vävynsä ylistyspuheiden siihen määrään vaikuttaa hermoihinsa,
ettei hän pystynyt muuhun kuin tekemään juhlallisen kumarruksen ja
sitten istahtamaan aivan tuppisuuna; ja hänen tyttärensä hermojännitys
oli korkeimmillaan, kun hän arkaillen istuutui tuolinreunalle,
tietämättä minne rohjeta kääntää silmänsä. Elizabeth sitävastoin tunsi
itsensä hyvin rauhalliseksi ja vaarinotti levollisesti emäntäväkeä.
Lady Catherine oli kookas ja lihava nainen, ja hänellä oli voimakkaat
kasvonpiirteet, joissa vielä näkyi muinaisen kauneuden jälkiä. Hänen
sävynsä ei ollut omiaan saamaan vieraita unohtamaan alemman
säätyarvonsa. Hän ei tosin suinkaan istunut tuppisuuna, mutta mitä hän
sanoikin, se lausuttiin erinomaisen itsetietoiseen sävyyn, mikä oitis
palautti Elizabethin mieleen hra Wickhamin sattuvan kuvauksen tästä
jalosta vallasnaisesta.

Äidistä, jonka pöyhkeä ilme ja käyttäytyminen tästä teräväsilmäisestä
tarkastelijasta jonkin verran muistutti hra Darcya, hän käänsi
huomionsa tyttäreen ja voi mielessään aivan yhtyä Marian eiliseen
ihmettelyyn tämän tavattomasta hentoudesta ja laihuudesta. Nti De
Bourghin ulkomuodossa ja kasvonpiirteissä ei ollut vähintäkään yhteistä
äidin mahtavasti tehoavien muotojen kanssa; hän oli hyvin kalpea ja
kivuloisen näköinen, eikä hän ottanut muuta osaa seurusteluun kuin
vaihtaen matalalla äänellä muutamia sanoja rva Jenkinsonin kanssa.

Muutamia minuutteja istuttua Lady Catherine lähetti heidät akkunaan
katselemaan näköalaa, jonka hän sanoi olevan kesäiseen aikaan paljon
kauniimman, mutta jossa hra Collins nytkin huomasi paljon ylistelyn
aiheita.

Päivällinen oli erittäin upea ja levitti nähtäväksi hra Collinsin
ennakolta lupaamat korulautaset ja pönäkät palvelijat; samoin kävi
toteen hänen ennustuksensa, että hänen täytyi korkea-arvoisen emännän
vaatimuksesta istuutua pöydän toiseen päähän tätä vastapäätä, (isännän
paikalle), missä hän punoitti onnesta ja ylpeydestä ylen autuaana. Hän
leikkeli paistia ja syödä maiskutteli ja kiitteli ihastuneena miltei
joka suupalaa; ja tällöin olivat Sir Williaminkin hengenvoimat jälleen
siksi paljon vironneet, että hän kykeni kaikuna toistelemaan vävynsä
vakuutteluja niin nöyristelevään sävyyn, että Elizabethia ihmetytti,
kuinka Lady Catherine sitä oikein voi sietää. Mutta Lady Catherine
kuunteli ilmeisesti mielissään vieraiden kiitosta, varsinkin kun
pöytään tuli jokin ruokalaji, joka näytti näille olevan ennestään
tuntematon. Muuten ei pöydässä paljon puhuttu. Elizabeth olisi kyllä
ollut valmis puhumaan kenen kanssa hyvänsä, mutta hänet oli asetettu
Charlotten ja nti De Bourghin väliin, joista edellinen kuunteli
hartaasti Lady Catherinen haastelua, ja jälkimmäinen ei virkkanut
halkaistua sanaa koko aterian aikana. Rva Jenkinsonin huomio oli
tykkänään kääntynyt nti de Bourghiin, jolle hän tyrkytteli ja
suositteli milloin mitäkin ruokalajia ja lausui tavantakaa pelkäävänsä,
että neiti ei voinut tänään oikein hyvin. Maria Lucas ei olisi suurin
surminkaan tohtinut avata suutansa, ja herrat tyytyivät syömään ja
ihailemaan.

Naisten palattua saliin kuului puheenvuoro miltei yksinomaan emännälle,
joka tiedusteli läpikotaisin Charlotten taloudellisia oloja ja ahtoi
paljon hyvää tarkoittavia neuvoja hänen kotinsa, lehmäinsä ja
kanatarhansa hoitamisessa ja hallitsemisessa, vakuuttaen että pienikin
ja alhaisarvoinen talous vaatii emännältä mitä tarkinta silmää.
Puheensa lomassa hän teki ahkerasti kysymyksiä myöskin Marialle ja
Elizabethille, nimenomaan jälkimmäiselle, jonka kotioloja hän vähimmin
tunsi ja joka hänestä oli sangen sievän ja kiltin näköinen tyttö, kuten
hän suvaitsi mainita rva Collinsille. Hän tiedusti tavantakaa, montako
sisarta hänellä oli, olivatko ne häntä vanhemmat vai nuoremmat,
naimisissako vai naimattomia, olivatko nekin sieviä, minkälaisen
kasvatuksen kaikki sisarukset olivat saaneet ja mikä heidän äitinsä
tyttönimi oli ollut. Elizabethista tuo kyseleminen tuntui aika
tunkeilevaiselta, mutta hän vastasi kuitenkin sävyisästi kaikkeen.
Sitten Lady Catherine jatkoi huomautuksiaan:

"Teidän isänne tilahan siirtyy hänen kuoltuaan perintönä herra
Collinsille, kuten olen kuullut? Teidän takianne", sanoi hän
Charlotteen kääntyen, "olen siitä iloinen; mutta muuten en lainkaan
huomaa tarpeelliseksi, että sukutiloja siirretään pois naispuolisten
perheenjäsenten hallittavista. Ainakaan ei Sir Lewis De Bourghin
suvussa ole sitä pidetty välttämättömänä. -- Osaatteko te soittaa ja
laulaa, neiti Bennet?"

"Vähäsen."

"Ahaa -- jolloinkin ehkä saamme huvin kuulla teitä. Meillä onkin niin
mainio piano, ettei sen vertaista ole mailla ja halmeilla -- saatte
koetella itse sitä jonakin päivänä. Entä osaavatko sisarenne soittaa ja
laulaa?"

"Ainoastaan yksi heistä."

"Miksi ette kaikki ole opetelleet? Olisihan se kuulunut kasvatukseenne.
Webbsinkin tyttäret täällä naapuristossa osaavat kaikki soittaa, vaikka
heidän isällään ei ole edes sellaisiakaan vuosituloja kuin teidän
isällänne. Entä piirustatteko te?"

"Emme, ei yksikään meistä."

"Mitä -- eikö yksikään?"

"Ei, valitettavasti."

"Sehän on merkillistä. Mutta arvaanpa, ettei teillä ole ollut
tilaisuutta oppia sitä taitoa. Teidän äitinne olisi pitänyt viedä
teidät joka kevät Lontooseen hyvien oppimestarien luo."

"Äidilläni ei kai olisi ollut mitään sitä vastaan, mutta isäni inhoo
Lontoota."

"Sepä merkillistä. Teillä ei kai enää ole kotiopettajatarta?"

"Sellaista meillä ei ole koskaan ollutkaan."

"Eikö lainkaan kotiopettajatarta! Onko se mahdollista? Viisi tytärtä
kasvatettavana kotona ilman kotiopettajatarta! Voi minun päiviäni! Enpä
ole kummempaa kuullut. Teidän äitinne on sitten täytynyt orjailla
näännyksiin saakka teitä opettaessaan."

Elizabethin oli vaikea pidättyä hymyilemästä, kun hän kielsi tuon
pöyristyttävän mahdollisuuden.

"Kuka teitä sitten kasvatti ja opetti? Olettehan lapsirukat jääneet
aivan takapajulle ilman kotiopettajatarta."

"Verrattuna vallasperheisiin luulen meidän todella jääneenkin; mutta
ken meistä todella halusi oppia, häneltä ei suinkaan keinoja puuttunut.
Meitä kehoitettiin alati lukemaan ahkerasti, eikä meillä ollut
opettajistakaan koskaan puutetta. Mutta joka halusi laiskotella, hän
sai siihenkin vapaan vallan."

"Ah, epäilemättä; mutta juuri sitä estämään olisi kotiopettajatar ollut
tarpeen; ja jos vain olisin tuntenut äitinne, olisin varmasti lukenut
hänelle lakia. Minä olen aina sanonut, ettei kasvatuksesta ole
mihinkään ilman ankaran säännöllistä ja hyvin järjestettyä opetusta,
jollaista ainoastaan kotiopettajatar pystyy antamaan. Käy oikein
ihmeekseni kun ajattelen, kuinka monet perheet olen tässä asiassa
ohjannut oikealle tolalle. Minua aina ilahduttaa, kun saan nuoret
ihmiset hyvin varustetuksi elämän taipaleelle. Ajatelkaas -- neljä
rouva Jenkinsonin veljentytärtä on minun avullani saanut mainiot
paikat; ja vasta eilen kuulin erään perheen olevan erinomaisen
mielistynyt erääseen nuoreen tyttöön, jota olin edellisenä päivänä
suositellut heille, tuntematta häntä itsekään muuten kuin
kuulopuheelta. Kuulkaas, rouva Collins, joko minä kerroin teille, että
Lady Metcalf kävi eilen kiittämässä minua turvatistani? Hänestä neiti
Pope on oikea aarre. 'Lady Catherine', hän sanoi, 'te hankitte minulle
oikean aarteen'. Kuulkaahan, neiti Bennet, joko jotkin nuoremmista
sisaristanne ottavat osaa seuraelämään?"

"Kyllä, rouvani, kaikkikin."

"Kaikkiko? Mitä -- kaikki viisikö yhdellä kertaa? Sepä vasta
eriskummallista! Ja te olette vasta toinen järjestyksessä. Nuoremmat
tyttäret mukana seuraelämässä, ennenkuin vanhemmat ovat päässeet
naimisiin! Teidän nuorempain sisartenne täytyy vielä olla aivan
nuoret?"

"Niin ovatkin, nuorin ei ole vielä täyttänyt kuuttatoistakaan. Ehkäpä
hän todella _onkin_ vielä liian nuori olemaan paljon mukana toisten
kanssa. Mutta minusta nähden on jokseenkin kovaa kieltää nuoremmilta
sisarilta kaikki elämänhupi ja seuranpito senvuoksi, ettei vanhemmilla
ole ollut tilaisuutta tai ehken ei haluakaan mennä naimisiin. Viimeksi
syntyneellä pitäisi olla yhtä suuri oikeus nuoruuden iloihin kuin
ensiksi syntyneelläkin. Ja joutuappa sitten toisten iloitessa
teljetyksi makuusuojaan _mokomasta_ syystä! En luule, että sellainen
pakkotila olisi omiaan synnyttämään rakkautta sisarusten kesken ja
vapaasti kehittämään itsekunkin yksilöllisiä taipumuksia."

"Kaikkea minun pitää kuuleman", huudahti hänen jalosukuisuutensa perin
ällistyneenä; "te lausutte todellakin niin nuoreksi ihmiseksi sangen
jyrkästi mielipiteenne. Saanko tietää, kuinka vanha te olette?"

"Koska minulla on kolme nuorempaa sisarta jo mukana seuraelämässä, niin
tuskinpa teidän jalosukuisuutenne voi odottaa, että minä ilmaisen oman
ikäni", vastasi Elizabeth hymyillen.

Lady Catherine ällistyi yhä enemmän, kun häneltä evättiin suora
vastaus; ja Elizabeth arveli olevansa kenties ensimmäinen ihminen,
joka rohkeni lyödä leikiksi niin arvossapidetyn vallasnaisen
häikäilemättömyyden.

"Kaikkea -- kaikkea pitää kuulemanikin", virkahti emäntä toinnuttuaan.
"Olen varma, ettette ole vielä paljon yli kahdenkymmenen -- voitte siis
huoleti ilmaista ikänne."

"En ole vielä yhtäkolmatta."

Herrojen saavuttua naisten seuraan sijoituttiin korttipöytien ääreen.
Lady Catherine, Sir William ja Collinsin aviopari kävivät pelaamaan
whistiä, ja kun nti De Bourgh suvaitsi panna pasianssia, täytyi
molempain tyttöjen avustaa rva Jenkinsonia kolmen miehen nakkipelissä.
Heidän pelinsä muodostui mitä ikävimmäksi; vaihdettiin tuskin
sanaakaan, paitsi milloin rva Jenkinson puoliääneen valitti
hoidokillaan olevan liika kuumaa tai liika kylmää, liiaksi valoista tai
liiaksi pimeää. Toisessa pöydässä oli pelinmeno paljon virkumpaa.
Lady Catherine tietysti johti puhetta -- milloin soimaten
kanssapelaajiaan heidän erehdyksistään, milloin kertoillen kaskuja
omasta mahdikkaisuudestaan. Hra Collins yhtyi riemuiten kaikkeen, mitä
hänen jalosukuisuutensa suvaitsi virkkaa, kiittäen nöyrimmästi joka
voitosta, jonka tämä salli hänen saada, ja pyydellen hartaasti
anteeksi, jos sattui voittamaan liian usein. Sir Williamilla ei ollut
paljon sanomista. Hän kokosi vain muistinsa kellareihin pelipöydässä
kuulemiaan ylhäisiä nimiä ynnä kaskuja niiden kantajista.

Kun Lady Catherine ja hänen tyttärensä olivat saaneet pelaamisesta
tarpeekseen, noustiin pöydästä ja rouva Collinsille tarjottiin vaunut
(kuten hra Collins oli aivan oikein ennustanutkin), jonka tarjouksen
hän kiitollisesti otti vastaan. Vaunuja odotellessa istuttiin tulen
ääreen kuulemaan, mitä toimia Lady Catherine määräsi itsekullekin
huomispäiväksi. Sitten ilmoitettiin vaunujen odottavan valtaportaiden
edessä, ja monin hartain kiitospuhein hra Collinsin puolelta ja monin
pönäköin kumarruksin Sir Williamin puolelta seurue lähti kotimatkalle.
Kohta vaunuihin noustua hra Collins kävi kyselemään serkkunsa
mielipidettä kaikesta Rosingsissa näkemästään ja kuulemastaan, ja
Elizabeth lausui Charlotten vuoksi mielipiteensä edullisemmassa
muodossa kuin mielensä teki. Mutta sekään ei tyydyttänyt hra Collinsia,
jonka oli pian pakko ottaa Lady Catherinen ylistely omiin
harjautuneihin käsiinsä.



XXX LUKU.


Sir William joutui viipymään Hunsfordissa vain viikon päivät; mutta
sekin lyhyt aika riitti tekemään hänet vakuutetuksi siitä, että hänen
tyttärensä olo ja elämä oli kaiken ylistyksen yläpuolella ja että
hänelle oli siunattu sellainen aviomies ja sellainen naapuri, joita
vain aniharvoille ihmisille oli suotu. Sir Williamin vielä viipyessä
hra Collins omisti aina aamupäivänsä apelleen ja vei hänet rattaillaan
katselemaan seutua; mutta hänen lähdettyään perhe palasi arkielämään,
ja Elizabeth oli sydämessään kiitollinen, kun heidän ei enää kovinkaan
usein tarvinnut nähdä hänen serkkuaan, joka vietti suuruksen ja
päivällisen väliajan joko askaroiden puutarhassa tai omassa huoneessaan
lukien ja kirjoitellen ja katsellen akkunasta ulos maantielle.

Naiset istuivat salissa, joka antoi pihalle päin, joten he olivat
kiitollisia hra Collinsille saadessaan tietää, mitä ajopelejä
milloinkin ajoi tietä pitkin ja milloin varsinkin neiti De Bourghin
pienet avovaunut vierivät ohi. Tämä pysähdytti usein hevosensa pappilan
eteen jutellakseen Charlotten kanssa, mutta ei koskaan alentunut
pistäytymään sisään.

Harva päivä meni ilman ettei hra Collins kävellyt Rosingsiin, jonne
hänen vaimonsakin teki hänelle usein seuraa; ja silloin tällöin
kunnioitti hänen jalosukuisuutensakin perhettä vastavierailulla --
tosin lyhyellä, mutta sittenkin tarpeeksi pitkällä, jotta hän ennätti
tarkoin nuuskia joka nurkan heidän pienessä taloudessaan. Mikään seikka
ei välttynyt hänen terävältä silmältään: hän jakeli heille neuvoja,
löysi vikoja huonekalujen asettelussa tai keksi palvelijattaren
laiskottelemassa; harvoin hän ennätti ottaa osaa perheen murkinaan,
mutta havaitsi silloin yhtä ja toista huomautettavaa leikkelyn ja
tarjoilun suhteen.

Elizabeth tuli piankin ymmärtämään, että vaikka tämä mahtava rouva ei
tosin ollut kreivikunnan rauhantuomari, oli hän silti oman
seurakuntansa todellinen hallitushenkilö ja hra Collins hänen
käskyjensä ja toivomustensa uuras toimeenpanija ja perilleviejä. Missä
hyvänsä kyläläiset olivat joutuneet keskinäiseen epäsopuun,
tyytymättömyyteen tai köyhyyteen, sinne riensi hovinrouva rakentamaan
rauhaa, vaimentamaan mahtikeinoin valitukset ja torumaan ihmisiä
yleiseen sopusointuun ja tyytyväisyyteen.

Rosingsiin kutsuttiin pappilan väki edelleenkin päivälliselle kahdesti
viikossa; ja paitsi että korttia (Sir Williamin poistumisen vuoksi)
pelattiin vain yhdessä pöydässä, kuluivat illat aivan samaan tapaan
kuin ensimmäisellä kerralla. Muualla ei käytykään juuri missään, sillä
se ei kuulunut Collinsin perheen tapoihin; mutta se ei Elizabethia
surettanut, sillä hänen aikansa kului yleensä viihtyisästi ja
rauhallisesti. Silloin tällöin oli puolituntinen rattoisaa rupattelua
Charlotten kanssa, ja ilmakin pysyi tähän vuodenaikaan enimmäkseen niin
ihanana, että hän pääsi ahkeraan jaloittelemaan. Toisten lähtiessä
hoviin hän kääntyi syrjäiselle metsäpolulle, jonka päässä hän oli
keksinyt sievän laaksonnotkelman; ja sinne päästyään hän tunsi olevansa
turvassa Lady Catherinen tungettelevalta uteliaisuudelta.

Tähän rauhalliseen tapaan kuluivat molemmat ensi viikot. Pääsiäinen
lähestyi, ja sen edellisellä viikolla odotettiin Rosingsiin huomattavia
vieraita. Elizabeth oli jo kohta pappilaan tultuaan kuullut, että hra
Darcyn oli määrä saapua jonakin lähiviikkona; ja vaikka hänellä ei
ollutkaan erikoista (ei ainakaan mitään ystävällistä) mielenkiintoa
tätä herraa kohtaan, tuotti ajatus pienen ja ikävän seurueen
lisäytymisestä hänelle jonkin verran vaihtelua; ja erityisesti huvitti
häntä saada nähdä, kuinka toivottomia nti Bingleyn unelmat tulivat
olemaan tämän herran suhteen, jonka Lady Catherine oli määrännyt
tyttärensä puolisoksi. Lady Catherine puhelikin hänestä alituiseen mitä
ihailevimmassa äänilajissa ja näytti ärtyvän kuullessaan, että
Elizabeth ja nti Lucas olivat jo vanhoja tuttuja hänen kanssaan.

Hänen saapumisensa tuli oitis tiedoksi pappilassa; sillä määräpäivänä
oli hra Collins varuilta koko aamun kävellyt edestakaisin maantiellä
talonsa edustalla ja ennätettyään tehdä ohikiitäville vaunuille syvän
kumarruksen rientänyt kohta sisään sanaa viemään. Seuraavana aamuna hän
riensi jo varhain Rosingsiin tervehtimään tulijaa -- tahi oikeastaan
tulijoita, sillä niitä oli kaksikin, molemmat Lady Catherinen
sisarenpoikia. Hra Darcy oli näet tuonut mukanaan eversti
Fitzwilliamin, enonsa lordi ----n nuoremman pojan. Sekä hovin että
pappilan perheitten suureksi kummastukseksi olivat molemmat herrat
lyöttäytyneet hra Collinsin mukaan, kun tämä lähti paluumatkalle.
Charlotte oli miehensä kamarin akkunasta nähnyt heidän tulevan
ruohokentän yli ja rientänyt heti perähuoneeseen kertomaan tytöille
tuon suuren uutisen.

"Tiedätkö mitä, Eliza", lisäsi hän, "sinun läsnäoloasi saan varmastikin
kiittää tästä tavattomasta kohteliaisuudesta. Muuten ei hra Darcy olisi
suinkaan jouduttautunut näin pian tervehtimään minua."

Elizabethilla ei ollut aikaa kieltäytyä tästä hänen niskoilleen
sälytetystä kunniasta, sillä ovikello helähti samassa ja kohta sen
jälkeen astuivat kaikki kolme herraa sisään. Eversti Fitzwilliam,
joka tuli ensimmäisenä, oli noin kolmikymmenvuotias mies, ei lainkaan
niin kaunis kuin uljas serkkunsa, mutta sekä luonteeltaan että
käytökseltään kunnianmies. Hra Darcy näytti aivan yhtä kankealta kuin
Hertfordshiressä ja tervehti emäntää ylhäiseen tapaansa; ja mitä
ajatuksia ja tunteita tämän ystävättären näkeminen hänessä lienee
herättänytkin, niin hän säilytti joka tapauksessa täydellisesti
mielenmalttinsa. Elizabeth tyytyi niiaamaan hänelle sanomatta
sanaakaan.

Eversti Fitzwilliam aloitti oitis puhelun tottuneen ja sivistyneen
maailmanmiehen sävyyn ja tarinoi aika hauskasti naisten kanssa; hänen
serkkunsa sen sijaan istui hyvän aikaa aivan tuppisuuna, lausuttuaan
aluksi rva Collinsille hajamielisen huomautuksen hänen kodistaan ja
puutarhastaan. Vihdoin tuntui hänen kohteliaisuutensa kohenevan sen
verran, että hän suvaitsi tiedustaa Elizabethilta hänen omaistensa
vointia. Tyttö vastasi tavalliseen sävyyn ja lisäsi, hetken vaitiolon
jälkeen:

"Vanhempi sisareni on ollut Lontoossa jo kolmisen kuukautta. Oletteko
sattunut näkemään hänet siellä?"

Hänellä oli aivan selvillä, että hra Darcy ei ollut nähnyt Janea; mutta
hän halusi nähdä, kuvastaisiko toisen ulkomuoto ja vastaus jotain
rikollista osallisuutta Janen ja Bingleyn välien särkymiseen; ja
todellakin hän oli huomaavinaan jonkin verran hämillistä epäröimistä
Darcyn vastatessa, ettei hänelle ollut sattunut onnea tavata kertaakaan
nti Bennetiä. Vähän aikaa vielä juteltuaan herrat lähtivät
paluumatkalle hoviin.



XXXI LUKU.


Eversti Fitzwilliamin rattoisata luonnetta ihailivat kaikki
pappilalaiset, ja nimenomaan naisten mielestä hän oli mitä tervetullein
lisä hovin muuten niin jäykkään seuraan. Pappilan perhettä ei sinne
kuitenkaan nyt kutsuttu moneen päivään, sillä hovilaisilla oli
vieraistaan tarpeeksi seuraa. Vasta pääsiäispäiväksi, viikon päivät
nuorten herrojen tulosta, heidät kirkosta palatessa kutsuttiin
viettämään iltaa hovissa. Koko viikon aikana he eivät olleet nähneet
Lady Catherinea eikä tämän tytärtä; eversti Fitzwilliam oli sen sijaan
ahkerasti käynyt pappilassa -- mutta yksin, sillä hra Darcy oli
edelleenkin suvainnut sulkeutua kuoreensa.

Kutsua tietysti noudatettiin, ja määrähetkenä pappilan väki saapui Lady
Catherinen saliin. Emäntä otti heidät tosin kohteliaasti vastaan, mutta
kaikesta näkyi, ettei heidän seuransa nyt ollut hänelle yhtä mieluinen
kuin ennen yksin ollessaan; ja koko illan hän puheli melkein yksinomaan
sisarenpoikainsa, nimenomaan Darcyn kanssa, aivan kuin ei huoneessa
olisi muita ollutkaan.

Eversti Fitzwilliam tuli ilmeisesti iloiseksi heidät nähdessään; mikä
hyvänsä vaihtelu oli hänelle mieleen Rosingsissa ollessa; ja kenties
sattui rva Collinsin sievä ja hilpeä ystävätär herättämään tavallista
enemmän hänen mielenkiintoaan. Hän istahti oitis Elizabethin
viereen ja pakinoi Kentistä ja Hertfordshirestä, matkoista ja
kotiviihdykkäisyydestä, uusista kirjoista ja musiikista niin hauskasti,
että tytöstä ei vielä mikään hänen Rosingsissa viettämänsä ilta ollut
kulunut näin rattoisasti. He innostuivat puhelemaan niin eloisasti,
että se kiinnitti yksin Lady Catherinenkin huomiota samoin kuin hra
Darcynkin. _Tämän_ silmät olivat jo monesti pälyilleet ilmeisen
uteliaasti puhelevaan pariin; Lady Catherine puolestaan ei enää
malttanut hillitä uteliaisuuttaan, vaan huusi huoneen poikki
sukoilematta sisarensapojalle:

"Mitä te siellä juttelette päät yhdessä, Fitzwilliam? Mitä sinä kerrot
neiti Bennetille? Puhu kovaa, että minäkin kuulen."

"Me puhelemme vain musiikista, täti rakas", sanoi eversti, kun näki
mahdottomaksi vältellä vastaamista.

"Musiikista! Puhukaa sitten kernaasti lujempaa. Siitä puheenaiheesta
minä haluankin kaikkein enimmän kuulla. Minun täytyy saada ottaa osaa
keskusteluun, kun kerran musiikista puhutaan. Luulenpa, että
Englannissa on harvoja ihmisiä, jotka minua vilpittömämmin nauttisivat
musiikista tai joilla olisi parempi luontainen musiikkiaisti. Jos
olisin oppinut edes vähäsenkään soittamaan, niin luulisinpä olevani
suurikin taiteilija. Samaa voisi sanoa Annestakin, jos hänen heikko
terveytensä olisi sallinut hänen harjoitella. Kuinka Georgianan
musiikkiopinnot menestyvät, Darcy?"

Hra Darcy kiitteli innostuneesti sisarensa soittokykyä ja sanoi hänen
harjoittelevan ahkerasti.

"Sen parempi. Harjoittelemista ei voikaan koskaan harrastaa liiaksi, ja
kun ensi kerran kirjoitan hänelle, varoitan häntä millään muotoa
taukoamasta siitä. Olen tälle neiti Bennetillekin sanonut jo monesti,
että hän ei ikinä opi hyvin soittamaan, jollei harjoittele joka päivä;
ja vaikka rouva Collinsin piano onkin aika rämä, niin on hän
tervetullut tänne soittamaan. Rouva Jenkinsonin puolella hän saa olla
aivan rauhassa, eikä hänen soittonsa siellä häiritse ketään."

Hra Darcy näytti olevan hiukan häpeissään tätinsä tahdittomuudesta eikä
virkkanut sanaakaan.

Kun kahvi oli juotu, eversti Fitzwilliam muistutti Elizabethille, että
tämä oli luvannut soittaa heille; ja kuuliaisesti istahti tyttö oitis
pianon ääreen. Lady Catherine kuunteli laulua puoliväliin saakka ja
rupesi sitten jatkamaan puhettaan sisarenpoikansa kanssa, kunnes tämä
lähti hänen luotaan ja astellen huolettomasti lattian poikki asettui
soittokoneen viereen siten, että näki vapaasti kauniin soittajattaren
vaihtelevat kasvojenilmeet edessään. Elizabeth pani merkille hänen
tarkastelunsa; ja ensimmäisen sopivan lepohetken aikana hän käännähti
suoraan häntä kohti, veti suunsa hymyyn ja sanoi:

"Te kai aiotte säikyttää minua, herra Darcy, asettumalla noin
mahtavasti kuuntelemaan minua. Mutta minä en aio säikähtää, vaikka
tiedänkin sisarenne soittavan paremmin kuin minä. Minun luonteeni on
niin uppiniskainen, etten mielelläni anna toisten masentaa itseäni.
Päinvastoin ylpeyteni kohottaa aina harjaansa, kun näen sellaista
yritettävän."

"En tahdo sanoa, että erehdytte, vaikka tiedänkin teidän
todellisuudessa uskovan, ettei minulla ole lainkaan tuollaista ajatusta
teidän suhteenne. Sellaisesta varjelee minua pitkäaikaisen
tuttavuutemme aikana saamani kokemus, että teitä nimittäin toisinaan
erikoisesti huvittaa lausua mielipiteitä, joita itse asiassa ette
myönnä itsekään tosiksi."

Elizabeth nauroi sydämellisesti kuullessaan tällaisen kuvauksen
itsestään ja sanoi eversti Fitzwilliamille: "Teidän serkkunne tahtoo
antaa teille hyvin kauniin käsityksen minusta ja saada teidät uskomaan,
ettei minun puheisiini ole luottamista. Minulla on kerrassaan kova onni
joutuessani täten sattumoilta yhteen henkilön kanssa, joka osaa niin
hyvin paljastaa todellisen olemukseni, ja vieläpä sellaisessa
maailmankolkassa, jossa tuntemattomana piillen toivoin tulevani edes
vähänkin uskotuksi. Totta tosiaan, herra Darcy, ei ollut teidän
puoleltanne lainkaan jalomielistä vetää täällä päivänvaloon kaikkia
minun Hertfordshiressä tekemiäni tihutöitä -- eikä se ollut edes varsin
valtioviisastakaan, jos sallitte minun niin sanoa -- sillä sen kautta
yllytätte minua kostamaan ja kukaties juttelemaan teistä itsestänne
sellaisia asioita, jotka saavat hiukset nousemaan pystyyn kaikkien
täällä olevain sukulaistenne päässä."

"Ei minua peloita lainkaan"; sanoi Darcy hymyillen.

"Antakaas kuulla, mistä kaikesta te häntä oikein syytätte", huudahti
eversti Fitzwilliam. "Tahtoisin mielelläni tietää, kuinka hän
käyttäytyy vennon vierasten parissa."

"Kuulkaahan sitten -- mutta olkaa valmis kuulemaan jotakin kauheaa.
Tietäkää, että ensi kerran näin hänet Hertfordshiressä eräissä
tanssiaisissa -- ja arvaattekos, mitä tämä herra silloin teki? Hän
tanssi ainoastaan neljästi! Minua surettaa sanoa näin, mutta niin oli
todella asianlaita. Hän tanssi vain neljä kertaa, vaikka kavaljeereista
oli puute, ja minä tiedän varmasti, että monet neitoset saivat koristaa
seinäviertä, kun heillä ei ollut tanssittajia. Herra Darcy, te ette voi
kieltää tätä tosiasiaa."

"Minulla ei silloin ollut kunnia tuntea ainuttakaan saapuvilla ollutta
naista, lukuunottamatta omaan seuraani kuuluvia."

"Totta kyllä, ja vaikeatahan on käydä tanssisalissa esittelemään
itseään. No niin, eversti Fitzwilliam, mitä minun nyt on soitettava
teille? Sormeni odottavat käskyänne."

"Ehkäpä", sanoi Darcy, "olisin voinut käyttäytyä oikeamielisemmin, jos
olisin toimittanut itseni esitellyksi, mutta minun on aina hyvin vaikea
seurustella umpi outojen kanssa."

"Kysymmekö serkkunne mielipidettä siitä?" sanoi Elizabeth, yhä
Fitzwilliamille puhellen. "Pyydämmekö hänen selittämään sen ihmeellisen
ongelman, miksi älykkään ja hienosti sivistyneen miehen, joka on ikänsä
elänyt mukana suuressa maailmassa, on vaikea seurustella umpi outojen
ihmisten kanssa?"

"Minä voin vastata kysymykseenne pyytämättä lupaa häneltä itseltään",
sanoi eversti. "Syy on se, että hän ei viitsi nähdä sitä vaivaa."

"Minulla ei todellakaan ole sitä kykyä kuin eräillä toisilla", sanoi
Darcy, "että osaisin keskustella sujuvasti ihmisten kanssa, joita en
ole koskaan ennen nähnyt. Minä en voi sulautua heidän puheensävyynsä
enkä _näyttää_ olevani huvitettu heitä huvittavista asioista, niinkuin
usein näen toisten tekevän."

"Minun sormeni", sanoi Elizabeth, "eivät juokse koskettimilla niin
liukkaasti kuin olen nähnyt monien muiden naisten sormien tekevän.
Niillä ei ole samaa voimaa eikä nopeutta, eivätkä ne kykene yhtä
mestarillisesti ilmaisemaan tunteita. Mutta tätä olen aina arvellut
omaksi viakseni -- etten ole huolinut harjoitella tarpeeksi. Päähäni ei
ole pälkähtänytkään uskoa, etteivät sormeni olisi yhtä hyvät kuin kenen
hyvänsä paljon suurempaa oppia saaneen naisen sormet."

Darcy vastasi hymyillen: "Te olette aivan oikeassa. Te olette käyttänyt
aikanne paljon paremmin. Ei kukaan, jonka on suotu kuulla soittoanne,
voi väittää teiltä kykyä puuttuvan. Kukaan meistä toisista ei pystyisi
niin luontevasti esiintymään vierasten kuullen."

Tällöin heidän puheensa keskeytti Lady Catherine, joka huusi
äänekkäästi salin poikki tahtoen tietää, mistä he väittelivät.
Elizabeth rupesi oitis soittamaan, Lady Catherinekin tuli pianon luo ja
kuunneltuaan vähän aikaa virkkoi Darcylle:

"Neiti Bennet ei soittaisi lainkaan hullummin, jos hän olisi
harjoitellut enemmän ja saanut jonkun Lontoon soittomestarin opetusta.
Hänen sormitaitonsa on todella varsin hyvä, vaikkei hänen
musiikkikorvaansa voi verratakaan Annen korvaan. Anne olisikin
ihanteellinen soittaja, jos hänen heikko terveytensä olisi sallinut
hänen opiskella."

Elizabeth vilkaisi varkain Darcyyn nähdäkseen, kuinka tulisesti tämä
yhtyi serkkunsa ylistelyyn; mutta ei tällöin eikä muissakaan
tilaisuuksissa hän kyennyt keksimään vähintäkään rakastumisen merkkiä
tuon jäykän miehen ilmeessä. Kaikesta hänen käyttäytymisestään nti De
Bourghia kohtaan voi Elizabeth tehdä sen nti Bingleylle lohdullisen
havainnon, että Darcy voisi aivan yhtä hyvin naida viimeksimainitun,
jos tämä vain olisi ollut hänen serkkunsa.

Lady Catherine jatkoi huomautuksiaan Elizabethin soittotaidosta;
Elizabeth kuunteli niitä kärsivällisen kohteliaasti ja pysyi herrojen
pyynnöstä pianon ääressä siksi kunnes ilmoitettiin, että hovin vaunut
olivat portaiden edessä valmiina viemään vieraat kotia.



XXXII LUKU.


Elizabeth istui seuraavana aamuna yksikseen kirjoittaen Janelle --
rva Collins ja Maria olivat lähteneet asialle kylään -- kun häntä
säpsähdytti ovelta kuuluva soitto, varma merkki varhaisen
vieraan tulosta. Arvellen tulijaa Lady Catherineksi hän työnsi
joutuin puolivalmiin kirjeensä piiloon, jotta säästyisi kaikista
tungettelevista kysymyksistä; mutta oven auetessa hän suureksi
yllätyksekseen näki hra Darcyn aivan yksinään.

Tulijakin tuntui hämmästyvän nähdessään hänet yksin kotona ja pyysi
anteeksi sisääntunkeutumistaan, selittäen luulleensa kaikkien naisten
olevan kotosalla.

Sitten he kävivät istumaan, ja Elizabethin saatua hajamieliset
vastaukset kyselyihinsä hovilaisten voinnista puhelu tuntui uhkaavan
tykkänään tyrehtyä. Oli senvuoksi tuiki tarpeen keksiä jotain
keskustelunaihetta; ja tässä pulassaan muistellen, milloin hän viimeksi
oli nähnyt vieraansa Hertfordshiressä ja uteliaana saamaan kuulla, mikä
syy oli saanut Netherfieldin asukkaat niin äkkiarvaamatta poistumaan
paikkakunnalta, Elizabeth huomautti:

"Mikä äkkilähtö teille tulikaan viime marraskuulla Netherfieldistä, hra
Darcy! Herra Bingley tuli varmaankin hyvin mieliinsä tavatessaan teidät
kaikki jälleen niin pian; sillä muistaakseni hän oli lähtenyt vasta
edellisenä päivänä Lontooseen. Toivon, että hän ja sisarensa voivat
hyvin, kun erositte viimeksi heistä?"

"Mainiosti, kiitän kysymyksestänne."

Elizabeth huomasi, että puhelu uhkasi taasen tauota; ja lyhyen vaitiolon
jälkeen hän lisäsi:

"Luulen ymmärtäneeni, että herra Bingley ei enää aio lainkaan palata
Netherfieldiin?"

"Sitä en ole kuullut hänen koskaan sanovan; mutta hyvin luultavaa on,
että hän tulee vast'edes viettämään siellä hyvin vähän ajastaan.
Hänellä on paljon ystäviä, ja hän on siinä iässä, jolloin ystävien ja
vieraskutsujen luku yhä karttuu."

"Jos hän aikoo oleskella vain niin vähän aikaa Netherfieldissä, niin
minusta olisi naapuristolle edullisempi, että hän kokonaan luopuisi
tuosta paikasta, jotta sinne asettuisi jokin miellyttävä perhe
pysyväisesti. Mutta ehkä herra Bingley vuokrasikin tilan enemmän omaa
kuin naapuriensa hauskuutta silmälläpitäen, ja meidän on jäätävä
odottamaan, että hän vastakin menettelee saman näkökannan mukaisesti."

"En yhtään ihmettelisi", sanoi Darcy, "vaikka hän luopuisi siitä kohta
kun saa hyväksyttävän tarjouksen."

Siihen ei Elizabeth vastannut mitään. Hän ei rohjennut sen pitemmältä
udella Darcyn ystävän oloa; ja kun hänellä ei ollut muutakaan
sanomista, päätti hän jättää keskustelun jatkamisen vieraansa vaivaksi.

Tämä ymmärsi äänettömän viittauksen ja aloitti oitis tuskapäin: "Tämä
näyttää hyvin kodikkaalta talolta. Luulen, että Lady Catherine
korjautti sitä melkoisesti, kun herra Collins muutti tänne
Hunsfordiin."

"Niin hän kai teki -- ja olen varma, ettei hän olisi voinut osoittaa
ystävyyttään kiitollisemmalle vastaanottajalle."

"Herra Collins tuntuu olleen hyvin onnellinen vaimonsa valinnassa."

"Siinä olette aivan oikeassa; hänen ystävänsä voivat onnitella häntä,
että hän sattui tapaamaan yhden niistä harvoista järkevistä naisista,
jotka olisivat suostuneet hänen kosintaansa. Minun ystävättärelläni on
erinomainen ymmärrys -- vaikka en ole varma, oliko naimisiinmeno herra
Collinsin kanssa kovinkaan viisas teko hänen puoleltaan. Hän tuntuu
kuitenkin olevan täysin onnellinen; ja aineellisessa suhteessa on hänen
valintansa hänelle hyvin edullinen."

"Hänelle on varmastikin sangen mieluista asua niin lähellä omaisiaan ja
entisiä ystäviään."

"Onko Hunsford mielestänne niin lähellä? Onhan tänne matkaa hänen
isänkodistaan liki viisikymmentä mailia."

"Mitä ovat viisikymmentä mailia hyvää maantietä? Vähän päälle puoli
päivämatkaa. Minusta etäisyys on naurettavan lyhyt."

"Minä en koskaan pitäisi etäisyyttä isänkodista minään avioliiton
voittopuolena", huudahti Elizabeth; "enkä suinkaan sanoisi, että rouva
Collins on joutunut lähelle omaisiaan."

"Tuo todistaa vain teidän omaa kiintymystänne Hertfordshireen. Jokainen
paikka, joka on vähänkin Longbournin lähinaapuriston ulkopuolella,
olisi teidän mielestänne kai hirvittävän kaukana."

Hänen huulillaan väreili hymy, jonka Elizabeth luuli ymmärtävänsä;
Darcy luuli kaiketi hänen ajattelevan Janea ja Netherfieldiä, ja
punastuen hän kiirehti vastaamaan:

"En suinkaan tarkoita, että naisen pitäisi naimisiin jouduttuaankin
olla kytketty kiinni isänkotiinsa. Ovathan läheisyys ja etäisyys sangen
venyviä käsitteitä ja riippuvat niin monista vaihtelevista
asianhaaroista. Jos varat sallivat tehdä matkoja milloin hyvänsä ja
miten pitkälle tahansa, niin ei etäisyyskään ole haitaksi. Mutta niin
ei ole laita _tässä_ tapauksessa. Herra ja rouva Collinsilla on hyvät
vuositulot, mutta ei sentään siksi suuret, että ne sallisivat ahkerasti
matkusteltavan -- ja arvaan, ettei ystävättäreni voisi sanoa asuvansa
lähellä omaisiaan vähemmän kuin puolen nykyisen välimatkan päässä."

Hra Darcy veti tuoliansa lähemmäksi häntä ja sanoi:

"_Teillä_ ei varmastikaan ole oikeutta tuntea noin väkevää kotipaikan
rakkautta. Ettehän te voi olla elänyt ikäänne kaikkea Longbournin
perukoilla."

Elizabeth katsahti ylös hämmästyneenä. Puhujan tunneasteikossa näytti
jälleen tapahtuvan vaihdos; hän siirsi tuolinsa taapäin, otti pöydältä
sanomalehden, silmäili sitä hajamielisesti ja sanoi sitten kylmempään
sävyyn:

"Miten Kent teitä miellyttää?"

Lyhyt keskustelu seurasi tämän seudun valo- ja varjopuolista, molemmin
puolin kylmän asiallisesti, kunnes sen keskeytti kävelyretkeltään
palaavien Charlotten ja hänen sisarensa saapuminen. Toisten
kahdenkeskinen yhdessäolo tuntui vähän hämmästyttävän näitä. Hra Darcy
selitti sen samalla tapaa kuin ensin sisään tullessaankin, ja poistui
sitten istuttuaan vielä muutaman minuutin ajan.

"Mitähän tämä oikein tarkoittaa?" uteli Charlotte kohta hänen mentyään.
"Rakas Eliza, hänen täytyy varmastikin olla rakastunut sinuun, muuten
hän ei koskaan olisi tullut tänne näin tuttavalliselle käynnille."

Mutta kun Elizabeth oli kertonut hänen juroudestaan koko vierailun
aikana, ei tuo otaksuminen ruvennut näyttämään oikein uskottavalta,
vaikka Charlotte olisi sitä kuinka hartaasti toivonut; ja monien
vaihtelevien arvelujen jälkeen perusteltiin harvinainen vierailu
viimein siihen mahdollisuuteen, että Darcylla ei kai ollut mitään
muutakaan tehtävänä, mikä tähän vuodenaikaan katsoen tuntui
todennäköisemmältä. Kaikki ulkoilmaurheilu oli tällöin mahdoton.
Sisällä hovikartanossa oli hauskutuksena seuranpito Lady Catherinelle,
lueskelu ja biljaardinpeluu, mutta eiväthän reippaat nuoret herrat voi
alituisesti istuskella sisälläkään; ja pappila kun oli niin lähellä ja
sinne oli hauska kävelymatka ja perillä hauskoja nuoria naisia,
tunsivat molemmat serkukset houkutusta kävellä sinne harva se päivä. He
tulivat eri aikoihin aamupäivisin, milloin yhdessä, milloin kumpikin
erikseen, joskus tätinsäkin seuraamana. Kaikille pappilalaisille oli
ilmeistä, että eversti Fitzwilliam yhtyi hyvin heidän seurassaan, ja
se huomio teki hänet sitä suositummaksi.

Mutta mikä seikka Darcya viehätti käymään niin ahkerasti pappilassa,
sitä oli vaikeampi arvata. Varmastikaan hän ei tullut seuraa pitämään;
usein hän saattoi istua kymmenisen minuuttia toisten parissa avaamatta
kertaakaan suutansa; ja jos hän joskus puheli, tapahtui se ilmeisesti
enemmän välttämättömyyden pakosta kuin omasta sisäisestä halusta. Hän
ei koskaan näyttänyt oikein hyväntuuliselta. Rva Collins ei tiennyt,
mitä koko miehestä ja hänen käynneistään oikein päätellä. Hän oli vielä
kerran tai kahdesti vihjaillut Elizabethille, että tuo salamyhkäinen
vieras kukaties oli rakastunut häneen, mutta toinen oli aina makeasti
nauranut koko arvelulle; eikä rva Collins sitten enää rohjennut
kehittää tätä puheen aihetta sen pitemmälle, peljäten että sen kautta
ystävättäressä herätettäisiin toiveita, jotka päättyisivät syvään
pettymykseen.

Hellässä huolenpidossaan Elizabethista hän joskus suunnitteli naittaa
hänet eversti Fitzwilliamille. Tämä oli ehdottomasti hauskempi noista
kahdesta serkuksesta; hän ihaili ilmeisesti Elizabethia, ja hänen
varallisuutensa ja yhteiskunnallinen asemansa oli hyvä; mutta näiden
etujen vastapainona kiikkui toisella vaakalaudalla se kieltämätön
tosiasia, että hra Darcy suurena tilanomistajana voi määrätä
lihavatuloisen kirkkoherranviran täyttämisestä, mutta hänen serkkunsa
ei edes laihasta kappalaispaikastakaan.



XXXIII LUKU.


Useammin kuin kerran joutui Elizabeth puistokävelyillään odottamatta
kohtaamaan hra Darcyn. Ensimmäisellä kerralla se häntä niin harmitti,
että hän rohkeni huomauttaa valinneensa tämän yksinäisen notkotien
mielikävelypaikakseen, koska hän tiesi sillä saavansa olla aivan
yksikseen. Sangen merkillistä oli, että tästä kouraantuntuvasta
viittauksesta huolimatta uusi kohtaus tapahtui jo seuraavana päivänä --
eikä ainoastaan silloin, mutta vielä kolmantenakin päivänä! Tämä tuntui
joko tahalliselta ilkikurisuudelta tahi sitten vapaaehtoiselta
itsekuritukselta; sillä kummallakaan kerralla tuo itsepintainen
tungeksija ei tyytynyt vain lausumaan joitakin vastahakoisia
huomautuksia, sitten tapansa mukaan nyreästi vaikenemaan ja viimein
kääntämään seuralleen selkänsä -- kaikkea vielä, hän päinvastoin näki
tarpeelliseksi lyöttäytyä Elizabethin mukaan ja saattaa hänet kotia.
Millään haastelutuulella hän ei tietysti tällöinkään ollut, eikä
myöskään Elizabeth viitsinyt paljon puhella eikä edes kuunnellakaan
häntä; mutta kolmannella kerralla tyttöä jonkin verran ihmetyttivät
hänen seuralaisensa omituiset umpimähkäiset kysymykset -- hänen
viihtymisestään Hunsfordissa, hänen rakkaudestaan yksinäisiin
kävelyihin, Collinsin parin avio-onnesta; ja Rosingsista puheltaessa,
jota Elizabeth ei sanonut vielä oikein tuntevansa, hänen kavaljeerinsa
näytti pitävän varmana, että milloin hyvänsä hän vast'edes saapuisi
Kentiin, hän vierailisi myöskin _siellä_. Aivan totta -- sellaista
järjetöntä kummaa hän tuntui aivan tosissaan odottavan. Tähtäsiköhän
hän eversti Fitzwilliamiin ja tämän mahdolliseen kosintaan? Muuta ei
Elizabeth osannut otaksua, ja sekin riitti pahasti hämmentämään hänen
ajatuksensa, niin että hän oli hyvin iloinen kun huomasi heidän jo
saapuneen pappilan veräjälle.

Eräänä lähipäivänä, kun hän jälleen oli kävelemässä ja lueskeli
toistamiseen Janen kirjettä, joka oli ilmeisesti kirjoitettu hyvin
masentuneessa mielentilassa, hän kohtasi taasen häiritsijän
yksinäisellä metsätiellä; mutta tällä kertaa se ei ollutkaan hra Darcy,
vaan eversti Fitzwilliam. Työntäen kirjeen joutuin poveensa hän hymyili
tulijalle väkinäisesti ja sanoi:

"En tiennyt teidän koskaan kävelevän tällä taholla."

"Lähdin kiertelemään ympäri koko puiston", vastasi toinen, "kuten
tavallisesti teen joka vuosi tähän aikaan, ja ajattelin yksin tein
pistäytyä pappilassa. Aiotteko kävellä vielä kauemmaksikin?"

"En, olin juuri kääntymäisilläni takaisin."

Molemmat palasivat yhdessä pappilaa kohti.

"Aiotteko varmasti lähteä Kentistä ensi lauantaina?" kysyi Elizabeth.

"Kyllä -- jollei Darcy saa taas muuta päähänsä. Olen tätä nykyä hänen
käytettävänään, ja hän saa järjestää kaikki asiat oman päänsä jälkeen."

"Ja jollei asiain käytännöllinen järjestäminen ehkä aina olekaan hänen
mieleensä, niin nauttii hän ainakin suuresti määräämisvallastaan. En
ole tavannut yhtään ihmistä, joka tuntuu niin suuresti nauttivan
rajattomasta määräämisvallastaan omien ja kaikkien ystäväinsä tekojen
suhteen kuin herra Darcy."

"Hän tekee niinkuin häntä paraiten miellyttää", vastasi eversti. "Ja
niinhän me kaikkikin teemme, mikäli mahdollista. Erotus on vain siinä,
että se on hänelle useammin mahdollista kuin monille muille, koska hän
on hyvin rikas ja toiset ovat häneen verraten köyhiä. Minä puhun omasta
kohdastani. Tiedättehän, että perheen nuoremman pojan on pakko oppia
itsekieltäymykseen ja riippuvaisuuteen."

"Minusta kreivin nuoremman pojan sentään harvoin tarvitsee oppia
kumpaankaan pakkoon. Aivan totta -- mitäpä te itse asiassa tiedättekään
itsekieltäytymyksestä ja riippuvaisuudesta? Milloinka on rahanpuute
estänyt teitä menemästä jonnekin tai tekemästä jotakin, minne ja mitä
mielenne on tehnyt?"

"Nämä ovat kotoisia pikku kysymyksiä -- ja ehkäpä minun täytyy
tunnustaakin, ettei minulla ole tähän asti ollut erinäisen kovia
kokemuksia näissä asioissa. Mutta elämän tärkeämmissä kysymyksissä
saatan kyllä johtua kärsimään varattomuuteni vuoksi. Perinnöstä osaton
nuorempi poika ei esimerkiksi pääse aina naimaan mielensä mukaisesti."

"Jollei hän satu mieltymään rikkaaseen tyttöön, niinkuin hyvin useasti
käy."

"Meikäläinen joutuu pakostakin riippuvaiseksi totutusta
elämäntavastaan. Minun asemassani oleva mies harvoin saa naidessaan
olla kiinnittämättä huomiota valittunsa varallisuuteen."

"Minuakohan hän nyt tarkoittaa?" kysyi Elizabeth itseltään ja punastui
korviaan myöten tuosta ajatuksesta; mutta hilliten itsensä nopeasti hän
kysyi leikkisään sävyyn: "Sanokaappas, mikä on kreivin nuoremman pojan
tavallinen hinta? Jollei vanhempi veli satu olemaan kivuloinen, niin
arvaisin teidän tyytyvän viiteenkymmeneen tuhanteen puntaan."

Eversti vastasi samaan sävyyn, ja sitten puhelu hetkiseksi taukosi.
Katkaistakseen vaitiolon, jonka Elizabeth pelkäsi saattavan
seuralaisensa arvelemaan hänestä herra ties mitä, hän kiiruhti jälleen
puhelemaan:

"Minä kuvittelen serkkunne tuoneen teidät mukanaan tänne etupäässä
senvuoksi, että hänellä olisi joku taattu henkilö käskynalaisenaan.
Ihmettelen, kun hän ei mene naimisiin hankkiakseen itselleen oikein
vakinaista käskettävää. Mutta ehkäpä hänen sisarensa toistaiseksi
pelastaa hänet tästä pulasta; ja kun sisar on yksinomaan veljensä
holhottavana, niin tämä voi menetellä hänen suhteensa miten vain itse
haluaa."

"Ei niin sentään ole asianlaita", sanoi eversti Fitzwilliam, "siitä
edusta minäkin olen osallinen. Me olemme näet molemmat neiti Darcyn
holhoojia."

"Oletteko todellakin? Entä millainen holhoojasetä te oikein olette?
Antaako holhokkinne teille paljonkin huolta? Sen ikäisiä nuoria
neitosia lienee toisinaan hiukan vaikea kaitsea; ja jos hänellä on aito
darcylainen mielenlaatu, niin ehkä hän mielellään tahtoo elää oman
päänsä jälkeen."

Näin sanoessaan hän huomasi seuralaisensa silmäävän häneen totisesti;
ja everstin oitis tiedustaessa, mikä seikka pani hänet arvelemaan, että
neiti Darcysta olisi holhoojilleen paljon huolta, hän voi kysyjän
huolestuneesta äänensävystä ja kasvojenilmeestä arvata osanneensa
jokseenkin lähelle todellista asianlaitaa. Hän kiirehti senvuoksi
vastaamaan.

"Teidän ei tarvitse lainkaan säikähtyä. Minä en ole kuullut hänestä
mitään ikävää; päinvastoin voin kaikesta kuulemastani päätellä, että
hän on mitä helpoimmin ohjattava olento. Eräät tuntemani naiset, rouva
Hurst ja hänen sisarensa neiti Bingley, ovat suuresti ylistelleet hänen
taipuvaisuuttaan ja muita hyviä ominaisuuksiaan. Muistan kuulleeni
teidän maininneen, että tekin tunnette heidät."

"Tunnen jonkin verran. Heidän veljensä on hyvin hauska ja kelpo nuori
mies -- hän on Darcyn ylimpiä ystäviä."

"Ah, varmastikin", vastasi Elizabeth kuivasti. "Herra Darcy on
tavattoman ystävällinen herra Bingleytä kohtaan ja pitää hänestä mitä
parahinta huolta."

"Pitää hänestä huolta! Niin kyllä -- uskonpa todellakin Darcyn pitävän
hyvää huolta Bingleystä, silloin kun tämä kaipaa tosi ystävän apua. Hän
puheli tulomatkallamme jostakin sellaisesta tapauksesta, ja
hänen sanoistaan voin päätellä Bingleyn olevan hänelle suuressa
kiitollisuudenvelassa. Mutta ehkäpä teen nyt väärin Bingleytä kohtaan,
sillä nimeä ei mainittu ja minä kenties väärin otaksuin hänet toiseksi
asianosalliseksi."

"Mistä te nyt oikein puhuttekaan?"

"Olipahan vain muuan juttu, jota Darcy ei tietenkään haluaisi ihmisten
tietoon, koska siitä voisi tulla hänelle ikävyyksiä, jos se tulisi
tunnetuksi asianomaisen neitosen perheessä."

"Saatte olla varma, etten minä ainakaan mainitse kuulemastani
kellekään."

"Ja minä huomautan, ettei minulla ole mitään pätevää syytä uskoa, että
Bingleystä oli lainkaan kysymys. Mikäli juttua muistan, onnitteli Darcy
itseään sen johdosta, että hänen oli tuonaan onnistunut pelastaa eräs
pahoin pihkautunut ystävänsä sotkeutumasta sangen mielettömään
naimiskauppaan; mutta mitään nimiä tai yksityisseikkoja hän ei
maininnut. Bingleyksi arvelin tuota ystävää vain sen perusteella, että
arvelin tämän voivan helposti sotkeutua tuollaiseen suhteeseen, ja
koska tiesin heidän molempien olleen yksissä koko viime talven."

"Mainitsiko herra Darcy syytä, joka pakotti hänet astumaan lempiväin
väliin?"

"Mikäli ymmärsin, oli hänellä hyvin vakavia huomautuksia asianomaisen
naisen suhteen."

"Entä millä tavalla hänen onnistui erottaa heidät toisistaan?"

"Menettelytavastaan hän ei minulle kertonut", vastasi Fitzwilliam
hymyillen. "Muuta hän ei maininnut koko asiasta minulle kuin mitä nyt
olen teille jutellut."

Elizabeth ei virkkanut mitään, vaan joudutti kulkuaan -- mutta koko
hänen sydämensä kuohui närkästyksestä. Katseltuaan häntä syrjästä
hetken aikaa Fitzwilliam kysyi, minkä vuoksi hän oli niin mietteissään.

"Ajattelin sitä, mistä te juuri kerroitte", vastasi Elizabeth.
"Serkkunne käytös ei ollut lainkaan minun mieleeni. Mitä oikeutta
hänellä oli asettua tuomariksi tuossa asiassa?"

"Teistä hänen puuttumisensa asiaan taisi olla moitittavaa?"

"Minä en vain saata ymmärtää, mitä aihetta ja oikeutta herra Darcylla
oli sekaantua ystävänsä lemmensuhteeseen tahi pelkästään omaan
arvostelukykyynsä luottaen käydä määräilemään, millä tapaa hänen
ystävänsä saa tulla onnelliseksi. Mutta", hän kiirehti lisäämään,
hilliten väkisin mielenkuohuansa, "ehkäpä teen väärin tuomitessani
hänen käytöstään, kun emme lähemmin tunne yksityisseikkoja. Ja
kaiketipa ei kyseessä ollutkaan mikään erityisen vahva kiintymys."

"Tuo otaksuma ei tunnu luonnottomalta", virkkoi Fitzwilliam hymyillen,
"vaikka se todenperäisenä surkeasti vähentäisikin serkkuni ansiota."

Tämä leikkipuhe tuntui Elizabethista sattuvan niin kohdalleen hra
Darcyyn, että hän ei rohjennut vastata siihen, peljäten muuten
ilmaisevansa todelliset tunteensa tuota hirveää miestä kohtaan. Kotia
tultuaan hän. juoksi kiireisesti makuusuojaansa, lukitsi oven perästään
ja antautui miettimään vasta kuulemaansa surullista tarinaa.

Tähän asti hän oli kyllä aina epäillyt, ettei Darcy ollut suinkaan
suosiollisin silmin katsellut ystävänsä kiintymystä Janeen; mutta
pääsyyllisenä näiden välien katkeamiseen hän oli koko ajan pitänyt
Bingleyn sisarta. Mutta nytpä olikin juuri Darcyn ylpeys ja oikullisuus
ilmeisesti särkenyt Janen elämänonnen. Hän oli hävittänyt hennoimmat
toivon oraat maailman hellimmästä, ylevämielisimmästä sydämestä -- hän
oli Janen onnen surmaaja.

"Hänellä oli hyvin vakavia huomautuksia asianomaisen naisen suhteen",
oli eversti Fitzwilliam sanonut. Nuo huomautukset kohdistuivat
arvatenkin siihen valitettavaan tosiasiaan, että Janen sedistä oli
toinen vähäpätöinen maaseudun lakimies, toinen lontoolainen kauppias.

"Sillä Janea itseänsä vastaan ei kellään ihmisellä olisi ollut
muistutettavaa", hän huudahti, "hänhän on pelkkää hyvyyttä ja
rakastettavaisuutta! Hänellä on mainio ymmärrys, puhdas ja hellä sydän
ja viehättävät tavat. Eikä isääkään vastaan kukaan voi mitään sanoa,
sillä vaikka hänellä onkin eriskummallisuutensa, ei hänen korkeata
sivistystään tarvitse edes herra Darcynkaan halveksia, ja hänen
kunnianarvoisen luonteensa tasalle tämä tuskin koskaan pystyy itsekään
kohoamaan." Ainoastaan äitiään ajatellessaan Elizabethin itseluottamus
hiukan horjahti; mutta hän ei sittenkään taipunut uskomaan, että edes
tämäkään seikka olisi ollut riittävä syy hra Darcyn moitittavaan
menettelyyn, vaan ainoastaan itsekäs halu säilyttää ystävänsä vapaana
hänen omaa sisartansa varten.

Kyyneleet ja mielenliikutus tuottivat hänelle kovan päänsäryn; mutta
siitä hän oli vain kiitollinen, sillä se pelasti hänet iltapuolella
lähtemästä toisten mukana Rosingsiin, jonne perhe oli kutsuttu teetä
juomaan. Huomaten hänen pahoinvointinsa Charlotte ei hoputellutkaan
häntä mukaan; mutta hra Collins ei voinut salata pelkoaan, että Lady
Catherine arvatenkin tulisi ottamaan hänen poisjäämisensä hyvin
pahaksi.



XXXIV LUKU.


Heidän lähdettyään Elizabeth otti oitis katsellakseen vielä kerran
läpi kaikki Janen kirjeet, jotka hän oli saanut täällä Kentissä
oleskellessaan, aivan kuin tahtoen sytyttää niiden sisällöllä mieltään
vihaan hra Darcya vastaan. Niissä lempeä kirjoittajatar ei tosin
syytellyt ketään eikä valitellut nykyisiä kärsimyksiään, eipä edes
muistellut murhemielin menneitä tapahtumia. Mutta kaikista niistä -- ja
miltei joka riviltä sen voi huomata -- puuttui tuota entistä leppoista
iloisuutta, joka oli aina ollut yhtä ominaista Janen kirjetyylille kuin
hänen persoonalliselle olemukselleenkin ja jonka lähteenä oli ollut
surujen sotkematon mielenrauha ja hilpeä tasaluontoisuus. Elizabeth
vainusi joka lauseesta raskasmielisyyttä, joka nykyään sumensi sisaren
sielun ja jota hän ensi kerran lukiessaan ei ollut tullut paljonkaan
panneeksi merkille. Hra Darcyn äskeinen röyhkeä ylpeily hänen
aikaansaamastaan kurjuudesta avasi Elizabethin silmät nyt vasta oikein
käsittämään sisarensa kärsimykset. Hän tunsi mielenhuojennusta
ajatellessaan, että tuo öykkäri jo ylihuomenna lähtisi matkoihinsa
Rosingsista, ja vielä suurempaa huojennusta tietäessään, että vajaan
parin viikon päästä hän itse jälleen pääsisi Janen pariin, lohduttamaan
tätä ja kohottamaan hänen elämän virkeyttään sisarellisen hellyytensä
ja kiintymyksensä koko voimalla.

Darcyn lähtöä ajatellessaan hän muisti, että myöskin tämän serkku
lähtisi samalla; mutta eversti Fitzwilliam oli selvästi antanut
ymmärtää, ettei hänellä suinkaan ollut kosima-aikeita; ja Elizabeth
tiesi, ettei tämän miellyttävän seuramiehen lähtö tulisi särkemään
hänen sydäntään.

Ajatustensa päästyä tähän kohtaan hän äkkiä säpsähti kuullessaan
ovikellon soivan; ja häntä hiukan ilahdutti arvailla, että
mahdollisesti eversti Fitzwilliam saapui vielä toistamiseen tänä iltana
pyrkiäkseen erityisesti hänen puheilleen. Mutta tuollaiset arvailut
äkisti katosivat ja hänen mielialansa sumentui kerrassaan, kun hän
sanomattomaksi hämmästyksekseen näki hra Darcyn astuvan huoneeseen.
Hätäisesti ja aivan kuin suunniltaan ollen tämä alkoi kohta kysellä
hänen terveyttään. Elizabeth vastasi hänelle kylmän kohteliaasti ja
voimatta oikein salata oudoksumistaan. Vieras istahti hetkiseksi, mutta
nousi äkisti ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessa. Elizabeth joutui
yhä enemmän ihmeisiinsä, mutta ei virkkanut mitään. Muutamien
minuuttien äänettömyyden jälkeen Darcy astui hyvin kiihtyneenä tyttöä
kohti ja aloitti melkein ryöpsähtäen:

"Turhaan olen koettanut ponnistella vastaan. Se ei käy. En kykene
tukahduttamaan tunteitani. Teidän täytyy sallia minun sanoa teille,
kuinka tulisesti minä ihailen ja rakastan teitä."

Elizabeth oli kuin puusta pudonnut. Hän tuijotti merkilliseen
kosijaansa, punastui, epäröi eikä kyennyt saamaan sanaa suustansa. Tätä
Darcy piti riittävänä rohkaisuna ja rupesi kiihkeästi kuvailemaan, mitä
kaikkea hän nyt tunsi ja oli kauan ennenkin tuntenut häntä kohtaan. Hän
puhui hyvin, mutta hänen puheenaiheenaan oli muitakin kuin sydämen
tunteita; ja hän oli yhtä kaunopuheinen tulkitessaan korskeaa
ylpeyttään kuin hellää kiintymystään. Kuinka hän tajusi Elizabethin
alemmuuden hänen itsensä rinnalla; kuinka nöyryyttävä tämä kiintymys
itse asiassa hänelle oli; kuinka jyrkästi hänen perhesuhteensa
asettuivat tällaista yhtymystä vastaan -- kaikesta tästä hän puheli
vakuuttavasti ja lämpimästi, mutta se ei suinkaan ollut omiaan
edistämään hänen kosintaansa.

Vaikka Elizabethilla olikin syvään juurtunut vastenmielisyys kosijaansa
kohtaan, ei hän voinut olla tuntematta salaista mielihyvää niin
arvokkaan miehen rehellisestä kiintymyksestä, ja vaikka hän alunpitäen
tiesi mitä vastaisi, suretti häntä aluksi ajatella sitä tuskaa, jonka
hän tulisi kosijalle tuottamaan; mutta vihdoin hän närkästyi siihen
määrään tämän puheen myöhemmästä jaksosta, että kaikki sääli vaihtui
silmittömäksi suuttumukseksi. Kuitenkin hän koetti vielä hillitä
itseään kyetäkseen vastaamaan kärsivällisesti, kunnes toinen oli
lopettanut. Darcy päätti kosintansa vakuuttamalla uudestaan
kiintymyksensä totista syvyyttä, josta parhaana todistuksena oli hänen
turha kamppailunsa sitä vastaan; ja lausui toivovansa, että hänen
taistelunsa ja antautumisensa nyt palkittaisiin suotuisalla
myöntymyksellä. Elizabeth voi selvästi huomata hänen ilmeestään, ettei
hän itse lainkaan epäillyt saavansa mieluista vastausta. Hän _puhui_
huolestaan ja hätääntymisestään, mutta hänen sävynsä ja koko
olemuksensa ilmaisi täyttä varmuutta. Se oli omiaan jälleen
kiihoittamaan Elizabethin ärtymystä, ja kun hän viimein sai
puheenvuoron, vastasi hän punoittavin poskin:

"Tällaisissa tilaisuuksissa lienee tapana, mikäli tiedän, lausua
kiitollisuutensa tunteista, joita on esiintuotu, siitä huolimatta millä
tapaa niihin vastataan. Taitaahan ollakin luonnollista, että tarjouksen
johdosta tunnetaan kiitollisuutta, ja jos minä sitä tällä hetkellä
todella tuntisin, niin kiittäisin nyt tietystikin teitä. Mutta sitä en
voi -- minä en ole koskaan halunnut teissä herättää tuollaisia
tunteita; ja jos te niitä tunnette, niin on se vastoin minun tahtoani.
Minä en tahtoisi tieteni pahoittaa kenenkään mieltä, ja minä toivon,
että teidän mielipahanne tulee olemaan hyvin lyhytaikainen. Olettehan
itse myöntänyt kauan salanneenne minulta kiintymyksenne, joten arvaan
teidän nyt helposti voittavankin sen."

Hra Darcyssa, joka nojautui uuninrintaa vastaan, katse jäykästi
kiinnitettynä tytön kasvoihin, tämä vastaus tuntui herättävän ainakin
yhtä paljon närkästystä kuin hämmästystä. Hänen kasvonsa kalpenivat
suuttumuksesta, ja jokainen piirre niissä puhui väkevästä
mielenkuohusta. Hän kamppaili väkinäisesti saavuttaakseen jälleen
mielenmalttinsa, eikä avannut suutansa ennenkuin luuli saavuttaneensa
sen. Tämä jännittynyt äänettömyys tuntui Elizabethista kaamealta.
Vihdoin puhui uuniin nojautuva mies äänellä, joka ilmaisi väkinäistä
rauhallisuutta:

"Ja tämäkö on koko se vastaus, jota minulla on kunnia teiltä odottaa?
Ehkäpä minun kumminkin tekisi mieleni saada kuulla -- suvaitkaa vastata
niin vähällä kohteliaisuuden _varjolla_ kuin vain haluatte -- mistä
syystä te olette hyljännyt käteni? Mutta sekin lienee liiaksi
vaadittua!"

"Voisinpa minäkin puolestani kysyä", vastasi Elizabeth, "miksi te, niin
ilmeisesti _tarkoittaen loukata minua_, olette suvainnut kertoa
minulle, että olette pitänyt minusta vastoin omaa haluanne ja
tahtoanne, vastoin kaikkia järkisyitä ja luonteenne ja sukuperänne
vaatimuksia? Jos minä todella olin epäkohtelias, niin ehkä tämä kaikki
jonkin verran selittää epäkohteliaisuuteni vaikuttimet. Mutta minulla
oli muutakin aihetta. Te tiedätte itse hyvin, mitä aihetta. Vaikken
olisikaan alunpitäen tuntenut nurjuutta teitä kohtaan, jos olisin ollut
pelkästään välinpitämätön tahi vaikkapa suosiollinenkin, niin
luuletteko, että mitkään syyt olisivat saaneet minut myöntymään sen
miehen kosintaan, joka tieten tahtoen on särkenyt -- kenties iäksi --
mitä hellimmästi rakastamani sisaren elämänonnen?"

Viime sanat kuullessaan Darcy karahti punaiseksi; mutta hänen
mielenliikutuksensa oli lyhytaikainen, ja hän kuunteli tytön jatkuvaa
syytöstulvaa yrittämättäkään katkaista sitä.

"Kaikki mahdolliset syyt oikeuttavat minut ajattelemaan teistä
nurjasti. Ei mikään seikka voi selittää ja antaa anteeksi teidän tylyä
ja julmaa menettelyänne _tuossa_ asiassa. Te ette rohkene, te ette
_voi_ kieltää olevanne etupäässä, kenties yksistään, syypää siihen,
että heidän tiensä erkanivat -- toisen te saitte käyttäytymään
oikullisesti ja kevytmielisesti ja alistitte hänet sen kautta alttiiksi
ihmisten nurjalle arvostelulle; toisen onnentoiveet te sydämettömästi
murskasitte ja saatoitte hänet siten maailman ivannaurun esineeksi; ja
kummallekin heistä te aiheutitte mitä kipeintä pettymystä ja
sydämensurua."

Elizabeth pysähtyi hengähtääkseen ja huomasi melkoiseksi harmikseen,
että toinen kuunteli häntä näköjään aivan jäykkänä ja osoittamatta edes
merkkiäkään mistään tunnonvaivoista. Jopa näytti Darcy katselevan häntä
kasvoillaan hienoinen epäuskon hymy.

"Voitteko kieltää, ettette ole kaikkea tuota tehnyt?" hän kivahti.

Teeskennellyn rauhallisesti Darcy vastasi: "En halua ollenkaan kieltää,
että tein kaiken voitavani erottaakseni ystäväni sisarestanne ja että
olen hyvin tyytyväinen menestykseeni. _Ystävääni_ kohtaan olen ollut
paljon lempeämpi kuin omaa itseäni kohtaan."

Elizabethia suututti huomata toisen vastauksen väkinäisen kohtelias
muoto, eikä sen sisällys ollut suinkaan omiaan lepyttämään häntä.

"Mutta epäsuotuinen käsitykseni teistä ei perustu yksistään tuohon
juttuun", hän jatkoi kiihtyneenä. "Jo kauan ennen kuin se sattuikaan
tunsin syvää katkeruutta teitä kohtaan. Teidän todellinen luonteenne
paljastui hyvin siitä kuvauksesta, jonka jo moniaita kuukausia sitten
sain teistä herra Wickhamilta. Mitä teillä on sanottavana _siitä_
asiasta? Minkälaisen tekoystävyyden vaippaan voittekaan verhota
menettelynne häntä kohtaan? Tahi minkälaisten etsittyjen syiden
perusteella voitte omasta viastanne syyttää toisia?"

"Te näytte suurella mielenkiinnolla puuttuvan tuon herrasmiehen
asioihin", huomautti Darcy, ja hänen sävynsä oli tällä kertaa vähemmän
levollinen ja hänen poskilleen nousi ärtymyksen punoitus.

"Kukapa ei voisi olla tuntematta myötätuntoista mielenkiintoa hänen
asioihinsa, joka vain tuntee hänen kovan onnensa?"

"Hänen kovan onnensa!" toisti Darcy ylenkatseellisesti, "-- no niin,
kovaa onneapa hänellä on tottakin ollut kyllältä."

"Ja yksistään teidän alkuunpanostanne!" huudahti Elizabeth närkästyen.
"Te hänet olette syössyt hänen nykyiseen kurjuuteensa -- tarkoitan,
varattomuuteensa ja riippuvaiseen asemaansa. Te olette pidättänyt
häneltä aineellisia etuja, jotka teidän täytyi tietää hänelle
määrätyiksi. Te olette riistänyt hänen elämänsä parhailta
vuosilta, hänen nuoruudeltaan ja miesiältään, sen taloudellisen
riippumattomuuden, joka oikeuden mukaan oli hänelle tuleva. Tämän
kaiken te olette tehnyt -- ja kuitenkin kehtaatte puhua ylenkatseen ja
naurun sävyllä hänen kovasta onnestaan!"

"Vai tällainen mielipide teillä minusta on!" huudahti Darcy, astellen
nopeasti edestakaisin. "Tämän verran arvoa te siis sydämessänne suotte
minulle! Minä kiitän teitä erinomaisesta suoruudestanne. Totta tosiaan
minulla onkin syntisyytä tarpeeksi asti tällaisen arviointinne mukaan!
Mutta ehkäpä", hän lisäsi, pysähtyen seisomaan Elizabethin eteen ja
katsellen häntä kiinteästi silmiin, "ehkäpä nämä katkerat syytökset
olisivat jääneet teiltä tekemättä, jollen olisi rehellisesti
tunnustanut sitä pitkää sielullista kamppausta, jonka minun
kiintymykseni teihin on saanut kestää -- jos olisin viisaasti osannut
salata tuon kamppailuni ja kuvaillut olevani arvoton ja mitätön saamaan
myöntymyksenne. Mutta kaikenlainen viekastelu, järkeily ja salaaminen
on minulle tyyten vastenmielinen. Enkä minä ollenkaan häpeä niitä
tunteita, joita teille äsken kuvasin. Ne ovat luonnolliset ja oikeat.
Voitteko odottaa, että saattaisin olla iloinen teidän lähimpäin
omaistenne halpa-arvoisesta asemasta? Että onnittelisin itseäni
tietäessäni saavani sukulaisia, jotka joka suhteessa ovat oman säätyni
alapuolella?"

Elizabeth tunsi yhä enemmän ärtyvänsä jokaisesta kuulemastaan sanasta;
mutta hän koetti väkisinkin hillitä mieltään vastatessaan:

"Te erehdytte, herra Darcy, jos luulette että kosintanne muoto olisi
millään tavalla vaikuttanut vastaukseeni, paitsi ehkä siten, etten
olisi vastannut niin suorasukaisesti, jos olisitte osannut käyttäytyä
kunnianmiehen tavoin minua kohtaan."

Hän näki Darcyn säpsähtävän; mutta kun tämä ei virkkanut mitään, hän
jatkoi:

"Te ette olisi voinut esittää kosintaanne minkäänlaisessa muodossa,
joka olisi taivuttanut minua suostumaan siihen."

Jälleen oli Darcyn hämmästys ilmeinen; hän katseli puhujaan ilmeellä,
josta kuvastui epäuskoisuus ja syvä nöyryytys ja närkästys. Elizabeth
jatkoi säälimättä:

"Alusta alkaen -- tuttavuutemme ensi hetkestä lähtien, voisin
sanoa -- teidän ylpeä käytöstapanne, teidän itsekäs ja halveksiva
välinpitämättömyytenne toisten tunteista ja mielipiteistä laskivat
perustan minun vastenmielisyydelleni ja inholleni teitä kohtaan, joita
seuraavat tapahtumat yhä vain lujensivat; eikä ollut kulunut
kuukauttakaan kun jo tunsin, että te olisitte viimeinen mies, jolle
voisin ojentaa käteni."

"Te olette sanonut jo kylliksi, arvoisa neiti. Minä käsitän
täydellisesti teidän tunteenne ja saan vain hävetä omia tunteitani
teitä kohtaan. Suokaa anteeksi, että olen kuluttanut näin kauan
aikaanne, ja sallikaa minun toivottaa teille parahinta terveyttä ja
onnea."

Näin sanottuaan hän poistui nopeasti huoneesta, ja Elizabeth kuuli
seuraavassa tuokiossa hänen avaavan ulko-oven ja lähtevän talosta.
Hänen oma mielenkuohunsa oli sanomattoman kiusallinen. Hän ei tiennyt
miten lujittaa mieltään, ja heikkoutensa tuntien hän istahti itkemään
hyvän puolituntisen. Hänen ihmetyksensä kaikesta äsken kokemastaan ja
elämästään kasvoi yhä suuremmaksi. Että hänen piti saada naimatarjous
hra Darcylta! Että tämä oli häneen rakastunut jo niin monen kuukauden
mittaan! Ja niin syvästi rakastunut, että hän oli valmis alistumaan
epäsuhtaiseen avioliittoon, jollaiseen sortumasta hän tuonaan oli
kaikista voimistaan varjellut ystäväänsä! -- Se oli miltei uskomatonta,
kerrassaan tarumaista! Elizabeth tunsi imartelevaa mielihyvää sen
johdosta, että hän tietämättään ja tahtomattaan oli tuollaisessa
miehessä kyennyt herättämään niin väkevää rakkautta. Mutta entäpä
Darcyn hirveä, anteeksiantamaton öykkärimäisyys, hänen häpeämätön
tunnustuksensa ja tyytyväisyytensä siitä tuskasta, jota hän oli
tuottanut Janelle, ja hänen julmuutensa hra Wickhamia kohtaan, jota hän
ei yritellyt kieltääkään -- kaikki nuo hirveät muistelot pyyhkäisivät
Elizabethin mielestä oitis sen vähäisen säälintunteen, jota toisen
vastaamaton kiintymys oli hänessä aluksi herättänyt.

Nämä kuohuttavat ajatukset askarruttivat hänen mieltään siihen saakka,
kunnes kotia palaavain pappilalaisten vaunujen kolina sai hänet
muistamaan, että hänen olisi ollut vaikea salata mielenkuohuaan
Charlotten tarkalta silmältä, jonka vuoksi hän juoksi kiiruusti
yläkertaan omaan huoneeseensa.



XXXV LUKU.


Elizabeth heräsi aamulla samoihin ajatuksiin ja mietelmiin, jotka
illalla viimeksi olivat ummistaneet hänen silmänsä. Hänen oli yhä vielä
mahdoton täydelleen selviytyä eilisestä hämmästyksestään; ja
kykenemättä ryhtymään mihinkään jokapäiväiseen askareeseen hän päätti
kohta aamiaisen jälkeen lähteä pitkälle kävelymatkalle. Hän oli aikonut
lähteä jokapäiväiselle mieluiselle metsätielle, kun hän äkkiä pysähtyi
muistaessaan, että hra Darcynkin tapana oli toisinaan kävellä siellä;
ja Rosingsin puiston asemesta hän kääntyikin ruohokentälle, joka alkoi
puomiveräjän toiselta puolen.

Hänen käveltyä pariin kolmeen kertaan tuon ruohokentän laitaa pitkin
houkutteli kaunis aamu häntä seisahtumaan puiston veräjälle ja
silmäämään sisälle lumottuun maahan. Hänen täällä Kentissä nyt
viettämänsä viisi viikkoa olivat aikaansaaneet suuren muutoksen
ympäröivässä maisemassa; jokainen kulunut päivä oli kohentanut puiden
keväistä vehmautta. Hän aikoi juuri jatkaa matkaansa, kun hän näki
vilahduksen eräästä herrasta, joka käveli puiston sisäpuolella
sorapolkua pitkin juuri tätä veräjää kohti; ja peljäten tulijan
kukaties olevan hra Darcyn hän vetäytyi nopeasti poispäin. Mutta
herrasmies oli jo ennättänyt nähdä hänet ja alkaen astua vinhasti
veräjälle päin huusi häntä nimeltä. Elizabeth oli jo kääntänyt
selkänsä, mutta kuullessaan hra Darcyn huutavan kyllin kovaa hänen
nimeään hänen oli pakko palata jälleen veräjälle.

Darcykin oli jo päässyt sinne asti; ja kurottaen kädessään kirjettä,
jonka tyttö vaistomaisesti otti vastaan, hän sanoi pidättyvään sävyyn:
"Olen kävellyt täällä puistossa jo jonkin aikaa toivoen tapaavani
teidät. Tahdotteko tehdä minulle mielihyvän lupaamalla lukea tämän
kirjeen?" Keveästi kumartaen hän kääntyi jälleen puistoon päin ja oli
pian häipynyt näkyvistä.

Ilman vähintäkään mielihyvää, mutta mitä kiihkeimmän uteliaisuuden
valtaamana Elizabeth avasi kirjeen ja keksi yhä suuremmaksi kummakseen
kuoren sisältä kaksi tiheään kirjoitettua paperiarkkia. Jatkaen
kävelyään ruohikon laitaa pitkin hän rupesi lukemaan niitä. Kirje oli
päivätty Rosingsissa kello 8 aamulla ja kuului seuraavasti:

    "Älkää säikähtykö, arvoisa neiti, tätä kirjettä avatessanne
    luulemaan, että se sisältäisi mitään niiden tunteiden ja
    tarjousten toistamista, jotka eilen illalla olivat teille niin
    vastenmieliset. En aio lainkaan tuskastuttaa teitä enkä nöyryyttää
    itseäni viipymällä sen pitemmältä noissa toivomuksissani, jotka
    meidän kummankin onnellisuus vaatii unohtamaan niin pian kuin
    mahdollista; ja koko vaiva tämän kirjeen kirjoittamisesta ja
    lukemisesta olisi voinut säästyä, jollen tuntisi pakottavaa
    tarvetta saada edes jossain määrin puhdistaa luonnettani teidän
    silmissänne. Teidän täytyy senvuoksi antaa minulle anteeksi, että
    täten vielä kerran vaadin huomaavaisuuttanne osakseni; tunteenne,
    sen arvaan, eivät mieluusti suo rohkeuttani anteeksi, mutta minä
    vetoan teidän oikeamielisyyteenne.

    "Te teitte eilen illalla minua vastaan kaksi syytöstä, jotka ovat
    sekä laadultaan että painavuudeltaan sangen erilaiset. Toisena
    syytöksenä oli, että minä -- kummankaan asianomaisen tunteista
    vähääkään välittämättä -- olin erottanut hra Bingleyn teidän
    sisarestanne; toisena, että olin, vastoin kunnian ja ihmisyyden
    vaatimuksia, tuhonnut hra Wickhamin nykyisen onnellisuuden ja hänen
    tulevaisuudentoiveensa. Että minä tahallani ja ilkivaltaisesti
    olisin syössyt satulasta nuoruudentoverini, isävainajani
    tunnustetun suosikin -- nuoren miehen, jolla tuskin oli mitään
    muuta elämisen turvaa kuin meidän kirkkoherranpaikkamme ja joka
    oli varttunut mieheksi sen saamisen toivossa -- se olisikin
    tosiaan ollut ilkiteko, johon ei voi verratakaan kahden nuoren
    sydämen toisistaan erottamista, jotka olivat vasta muutaman
    viikon tunteneet toisensa. Mutta jos seuraava esitys toimistani
    ja niiden vaikuttimista joutuu silmienne eteen ja tulee luetuksi,
    niin uskallan vastaisuuden varalta toivoa säästyväni näiltä sangen
    painavilta syytöksiltä. Jos niitä selittäessäni -- minkä pidän
    välttämättömänä itseäni kohtaan -- pakostakin joudun ilmaisemaan
    tunteita, jotka mahdollisesti teitä loukkaavat, niin voin vain
    etukäteen lausua pahoitteluni. Välttämättömyyttä on minun
    noudatettava, ja jatkuva anteeksipyytely olisi typerää.

    "En ollut vielä kauankaan ollut Hertfordshiressä kun näin --
    kuten monet muutkin -- että ystäväni Bingley osoitti vanhemmalle
    sisarellenne paljon suurempaa huomaavaisuutta kuin kellekään
    toiselle naiselle sielläpäin. Mutta vasta tuona Netherfieldin
    tanssiaisiltana minä keksin, että hänen huomaavaisuutensa oli
    kehittynyt vakavaksi kiintymykseksi. Olin monesti ennenkin nähnyt
    hänen rakastuvan. Tuona iltana kuitenkin, saadessani juuri kunnian
    viedä teidät tanssiin, Sir William Lucasin satunnainen huomautus
    paljasti minulle ensi kerran, että Bingleyn sisarellenne omistama
    huomaavaisuus oli antanut syrjäisille aihetta uskoa heidän
    piankin menevän naimisiin. Siitä hetkestä alkaen pidin tarkoin
    silmällä ystäväni käytöstä ja tulin hyvin pian huomaamaan, että
    hänen kiintymyksensä neiti Bennetiin oli paljon syvempi kuin
    kaikki hänen aikaisemmat lemmenpuuskansa. Pidin silmällä myöskin
    sisartanne. Hänen käytöstapansa ja puheensävynsä oli avointa,
    iloista ja viehättävää kuten ennenkin, mutta mitään syvempää
    sydämentaipumusta en voinut hänen puoleltaan keksiä; joten minä
    jäin siihen käsitykseen, että vaikka hän ilmeisellä mielihyvällä
    ottikin ystäväni huomaavaisuuden vastaan, hän ei kuitenkaan
    odottanut hänen taholtaan mitään vakavampia aikeita. Jollette
    _te_ tässä suhteessa ollut erehtynyt, niin erehdyksen täytyi olla
    _minun_ puolellani. Koska te tietysti tunnette sisarenne paljon
    paremmin, niin jälkimmäisen mahdollisuuden täytyy olla oikeampi.
    Jos niin on laita -- jos tuo erehdykseni johti minut aiheuttamaan
    tuskaa ja huolta sisarellenne, niin teillä on tosiaankin syytä
    olla minulle nurjamielinen. Mutta minä en voi olla toistamatta
    vakuutustani, että sisarenne sävy ja käytöstapa olisi johtanut mitä
    teräväsilmäisimmänkin tarkastelijan uskomaan, että olipa hänen
    luonteenlaatunsa miten avoin ja herttainen hyvänsä, hänen sydämensä
    ei kuitenkaan olisi herkästi kosketettavissa. Totta on, että minä
    halusta oletinkin hänet tositeossa välinpitämättömäksi ystävästäni;
    mutta samalla rohkenen sanoa, etten yleensä anna toivojeni ja
    pelkojeni vaikuttaa päätöksiini ja ratkaisuihini. Minä en uskonut
    häntä välinpitämättömäksi Bingleystä siksi, että sitä toivoin, vaan
    siksi, että olin siitä varmasti vakuutettu. Vastenmielisyyteni
    heidän mahdollista avioliittoaan kohtaan ei muuten perustunut
    samoihin seikkoihin, joiden eilen illalla tunnustin vaikuttaneen
    kamppailuuni omaa kiintymystäni vastaan; ystävääni nähden hänen
    mielitiettynsä halpa yhteiskunnallinen asema ei ollut niin
    tärkeäarvoinen kuin minuun itseeni nähden.

    "Mutta oli muita syitä, jotka panivat minut arvelemaan; syitä
    sellaisia, joita -- vaikka ne kummassakin tapauksessa ovat samat --
    omasta kohdastani pyrin kaikin voimin unohtamaan, koska ne eivät
    yhtä välittömästi uhanneet minua. Nämä syyt minun täytyy mainita,
    vaikka vain lyhyeltä. Teidän äitinne sukulaisten yhteiskunnallinen
    asema, vaikka sekin oli pahennukseksi, ei kuitenkaan merkinnyt
    mitään sen muodollisen säädyllisyyden puutteen rinnalla, jota
    äitinne ja nuoremmat sisarenne ja välistä isännekin aivan avoimesti
    osoittivat -- pyydän anteeksi suorapuheisuuteni; mieltäni pahoittaa
    suuresti, että olen pakotettu loukkaamaan teitä. Mutta vaikka
    täten herätänkin närkästystänne kuvailemalla lähimpien omaistenne
    puutteita ja luonteenvikoja, niin sallikaa minun vakuuttaa, että
    niinhyvin te itse kuin vanhempi sisarenne olette niistä täysin
    vapaat ja että te molemmat olisitte arvolliset pääsemään mihinkä
    seurapiiriin hyvänsä.

    "Tahdon enää vain lisätä, että kaikesta mitä tuona iltana ja sen
    jälkeen voin panna merkille, mielipiteeni kaikista asianomaisista
    vahvistui vahvistumistaan ja samoin päätökseni estää kaikin keinoin
    ystävääni suistumasta perhesiteeseen, jota minun täytyi pitää
    hänelle onnettomuutta tuottavana. Hän lähti seuraavana päivänä
    Netherfieldistä Lontooseen siinä mielessä, kuten luulen teidän
    muistavan, että hän sieltä piankin palaisi jälleen maalle. Nyt
    alkoi minun toimiosani asioiden kehityksessä, ja sen aion teille
    lyhyesti selittää. Hänen sisarensa olivat yhtä huolissaan hänen
    kiintymyksestään kuin minäkin, ja se tuli meidän keskemme piankin
    ilmi; ja tajuten, ettei yhtään aikaa ollut hukattavana, jos
    mieli pelastaa heidän veljensä, me päätimme oitis seurata häntä
    Lontooseen. Siellä minulla oli kohta tilaisuus käydä selvästi
    osoittamaan ystävälleni moisesta avioliitosta johtuvat vaarat.
    Mutta miten suuressa tai vähässä määrässä nämä varoitteluni
    lienevätkään vaikuttaneet hänen päätökseensä, en luule että ne
    kuitenkaan olisivat voineet estää häntä noudattamasta mieltään,
    jollei niitä olisi tukenut minun epäröimättä antamani vakuutus
    sisarenne täydellisestä välinpitämättömyydestä. Ystäväni oli siihen
    saakka uskonut, että sisarenne vastasi hänen mieltymykseensä yhtä
    vilpittömänä, jollei ehkä yhtä ilmeisellä tunteella. Mutta Bingley
    on luonteeltaan hyvin vaatimaton, sanoisinko, epäitsenäinen; hän
    panee minun arvostelukykyyni paljon enemmän arvoa kuin omaansa.
    Häntä ei ollut siis vaikea saada vakuutetuksi, että hän oli
    kokonaan pettynyt sisarenne suhteen; ja kun tuo vakaumus kerran
    oli hänessä syntynyt, oli helppo saada hänet taivutetuksi olemaan
    enää palaamatta Hertfordshireen. Se ei kysynyt minulta paljonkaan
    vaivaa. Yhtä ainoata seikkaa menettelyssäni en voi muistella
    mielihyvällä -- sitä näet, että alennuin kaikin tavoin salaamaan
    häneltä sisarenne oleskelun Lontoossa. Tiesin siitä itse nti
    Bingleyn kautta, mutta hänen veljensä oli siitä aivan tietämätön.
    Saattoihan olla mahdollista, että he olisivat voineet tavata
    toisensa, ilman että siitä olisi ollut mitään pahempia seurauksia;
    mutta ystäväni ryhti ei mielestäni vielä ollut tarpeeksi vakava,
    jotta olisin voinut sallia hänen antautuvan tuohon vaaraan. Ehkäpä
    tämä salaaminen, tämä teeskentely oli minulta kehnosti tehty.
    Olipa miten oli, parhaassa tarkoituksessa minä ainakin menettelin.
    Tästä aiheesta minulla ei ole enää mitään sanottavana eikä muuta
    anteeksipyyntöä esitettävänä. Jos tulin sen kautta loukanneeksi
    sisarenne tunteita, niin tein sen tietämättäni; ja vaikka minun
    vaikuttimeni saattanevat teistä tuntua moitittavilta, niin en itse
    yhä vieläkään voi tuomita niitä.

    "Mitä teidän toiseen moitteeseenne tulee, teidän pääsyytökseenne
    minua vastaan -- että olisin tehnyt vääryyttä hra Wickhamille --
    niin voin sen paraiten kumota esittämällä teille kokonaisuudessaan
    hänen suhteensa meidän perheeseemme. Mistä synnistä hän minua
    _erityisesti_ syytti, on minulle tähän saakka ollut tietymätöntä;
    mutta nyt teille antamani esityksen todenperäisyydestä voin vedota
    useampaan kuin yhteen luotettavaan todistajaan. Hra Wickhamin isä
    oli hyvin kunnianarvoinen mies, joka monet vuodet hoiti kaikkia
    Pemberleyn tiluksia ja jonka kunnollisuus luonnollisesti taivutti
    isävainajani tekemään hänelle mitä palvelusta hän vain halusi ja
    tarvitsi; ja nimenomaan kohdistui isäni suosio George Wickhamiin,
    joka oli hänen kummipoikansa. Isäni avusti hänet oivalliseen
    oppikouluun ja myöhemmin Cambridgen yliopistoon; ja tämä apu oli
    sitä suuriarvoisempi, kun ei hra Wickham itse, jonka hänen vaimonsa
    tuhlailemishalu piti alati varattomana, muuten olisi kyennyt
    hankkimaan pojalleen herrasmiehen kasvatusta. Isäni ei ollut
    ainoastaan mieltynyt tuon nuoren miehen seuraan, jonka käytöstapa
    kieltämättä aina oli hyvin viehättävä, vaan hänellä oli mitä
    parhain käsitys hänen luonteestaan ja lahjoistaan; ja arvioiden
    niiden parhaiten tulevan käytetyksi kirkon palveluksessa hän tahtoi
    varata hänelle tilaisuuden päästä papin uralle. Mitä minuun itseeni
    tulee, niin minä sain jo varhain aivan toisenlaisen käsityksen
    tästä nuoresta miehestä. Hänen ala-arvoiset taipumuksensa, hänen
    horjuvat periaatteensa eivät voineet välttyä miltei samanikäisen
    nuorukaisen katseelta, joka voi pitää häntä silmällä sellaisinakin
    hetkinä, jolloin hän ei osannut pitää varaansa. Nyt tulen jälleen
    pahoittamaan teidän mieltänne -- mihin määrään, sen itse parhaiten
    voitte tietää. Mutta minkälaisia tunteita herra Wickhamin onkin
    teissä onnistunut herättää, niin ne eivät saa pidättää minua
    paljastamasta teille hänen todellista luonnettaan.

    "Erinomainen isäni kuoli noin viisi vuotta takaperin; ja hänen
    luottamuksensa George Wickhamiin pysyi viimeiseen asti niin
    horjumattomana, että hän jälkisäädöksessään kehoitti minua pitämään
    mitä parhainta huolta hänen tulevaisuudestaan ja nimenomaan --
    jos hänen aikomuksensa oli valmistautua papiksi -- varaamaan
    hänelle meidän perheemme määrättävissä olevan hyvätuloisen
    kirkkoherranpaikan, kohta kun se joutui avoimeksi. Sen lisäksi oli
    hänelle maksettava tuhannen punnan suuruinen testamenttilahjoitus.
    Hänen oma isänsä kuoli kohta sen perästä; ja puolen vuoden kuluttua
    näistä tapahtumista herra Wickham kirjoitti minulle kirjeen,
    jossa hän ilmoitti, että koska hänen vakaumuksensa ei sallinut
    hänen omistautua papilliselle uralle, niin minä en voisi pitää
    kohtuuttomana hänen toivomustaan, että hän täten menettämänsä hyvän
    virkapaikan asemesta saisi jommoisenkin rahallisen korvauksen.
    Hänen aikomuksensa oli ruveta lukemaan lakitiedettä, ja hän
    toivoi minunkin ymmärtävän, että tuhannen punnan vuotuiset korot
    eivät tällä alalla pitkällekään riittäisi. Minä pikemminkin
    toivoin kuin uskoin hänen tarkoittavan täyttä totta; mutta joka
    tapauksessa olin valmis suostumaan hänen ehdotukseensa. Minä
    tiesin, että Wickhamista ei koskaan olisi tullutkaan kunnollista
    pappismiestä. Asia oli sitä myöten selvitetty; ja korvaukseksi
    kirkkoherranpaikasta hän suostui ottamaan minulta vastaan
    kolmetuhatta puntaa.

    "Välimme näyttivät tämän kautta käyneen selviksi ja kaikki suhteemme
    päättyneen. Minun huono käsitykseni hänestä esti minua kutsumasta
    häntä Pemberleyhin, ja Lontoossakin vältin hänen seuraansa.
    Siellä luulen hänen tähän aikaan enimmäkseen elelleenkin, mutta
    lakitieteen opiskelu lienee ollut vain tekosyynä;[19] ollen tyyten
    vapaa kaikista rajoituksista hän tuhlasi aikansa joutilaisuuteen
    ja hurvitteluun. Kolmen vuoden mittaan kuulin hänestä vain hyvin
    vähän; mutta kun hänelle myöntämäni apuraha alkoi loppua, lähetti
    hän minulle jälleen avunpyyntökirjeen. Hänen olosuhteensa olivat
    kiristyneet äärimmilleen, vakuutti hän minulle, ja sen minä
    voin hyvin uskoa. Hän oli huomannut, ettei lakitieteen opiskelu
    löisi leiville, ja hän oli vakavasti päättänyt jälleen kääntyä
    hengelliselle uralle, jos minä tarjoisin hänelle puheena olleen
    kirkkoherranpaikan -- ja siitä hänen mielestään ei voinut olla
    epäilystäkään, koska hän oli varmasti vakuutettu, ettei minulla
    ollut ketään muutakaan kokelasta silmälläpidettävänä, ja etten minä
    suinkaan saattanut unhottaa kunnianarvoisen isäni alkuperäistä
    aikomusta. Tuskin voinette moittia minua siitä, että kokonaan
    kieltäysin mukautumasta hänen toivomukseensa -- siihen yhtä vähän
    kuin moniin seuraaviinkin. Hän tietysti otti kieltoni pahakseen,
    ja sitä enemmän mitä ahtaammiksi hänen olosuhteensa kävivät -- ja
    hän oli epäilemättä yhtä kärkäs solvaamaan minua toisille kuin
    moittimaan minua itseäni.

    "Tämän jälkeen meidän tuttavuutemme tyrehtyi tykkänään. Hänen
    elämästään minulla ei ollut yhtään tietoa. Mutta viime kesänä
    hän jälleen tunkeutui hyvin tuskallisella tavalla minun
    havaintopiiriini. Minun täytyy nyt kertoa teille eräästä asiasta,
    jonka itsekin tahtoisin kaikkein mieluimmin tyyten unohtaa ja jota
    ei mikään muu seikka kuin nykyinen pulmani teidän suhteenne saisi
    minua paljastamaan yhdellekään ihmiselle. Näin paljon sanottuani
    olen varma, että te pidätte asian omana tietonanne.

    "Sisareni, joka on enemmän kuin kymmentä vuotta minua nuorempi,
    jäi isäni kuoltua äitini sisarenpojan, eversti Fitzwilliamin, ja
    minun holhottavaksi. Vuosi takaperin me otimme hänet koulusta ja
    hankimme hänelle sopivan asunnon Lontoossa, ja viime kesänä hän
    lähti emäntänsä keralla Ramsgaten kylpylään. Sinne lähti myöskin
    herra Wickham, jolla ilmeisesti oli valmiiksi suunniteltu juoni
    mielessään; sillä selville kävi, että hän ja sisareni emäntä,
    rouva Younge, jonka luonteesta olimme valitettavasti saaneet aivan
    väärän käsityksen, olivat keskenään vanhat tuttavat; ja tämän
    naisen suostumuksella ja avustuksella hänen onnistui siihen määrään
    kietoa sisareni, joka vielä muisti häneltä lapsena kokemansa
    ystävällisyyden, että hän luulotteli olevansa rakastunut tuohon
    mieheen ja oli suostuvainen karkaamaan hänen kanssaan. Hänen
    puolustuksenaan olivat hänen lapselliset viisitoista ikävuottansa,
    ja mainittuani hänen hupsuutensa on minulle iloista voida mainita,
    että tuosta juonesta sain tiedon häneltä itseltään. Minä satuin
    odottamatta saapumaan paikalle paria päivää ennen heidän aiottua
    karkaamistaan; ja silloin Georgiana, joka ei kyennyt murehduttamaan
    ja loukkaamaan veljeään, jota hän siihen asti oli rakastanut miltei
    kuin toista isäänsä, kertoi minulle koko jutun. Voitte arvata, mitä
    minä silloin tunsin ja miten toimin. Sisareni maine ja sydämenrauha
    estivät minua saattamasta asiaa julkisuuteen; mutta minä kirjoitin
    herra Wickhamille, joka oitis lähti tiehensä, ja rouva Younge
    sai luonnollisesti myöskin heti eron toimestaan. Wickhamin
    tarkoituksena epäilemättä oli päästä käsiksi sisareni perintöosaan,
    joka nousee kolmeenkymmeneen tuhanteen puntaan; mutta en voi olla
    uskomatta, että hän samalla yritti suunnata kostoniskun minuunkin.

    "Tämä, arvoisa neiti, on rehellinen esitys Wickhamin ja minun
    tähänastisista suhteista; ja jollette ole alunpitäen taipuvainen
    pitämään sitä valheellisena, niin toivon, että tästälähin muutatte
    käsityksenne minun luulotellusta julmuudestani herra Wickhamia
    kohtaan. Minä en tiedä millä tavoin, minkä valheellisen kertomuksen
    varjossa hänen on onnistunut vaikuttaa teidän tunteisiinne; mutta
    hänen menestystään en lainkaan ihmettele, koska te olette tyyten
    tietämätön meidän entisistä väleistämme. Ehkä ihmettelette, miksi
    en tätä kaikkea kertonut teille jo eilen illalla. Mutta minä en
    silloin ollut kylliksi itseni herra kyetäkseni punnitsemaan, mitä
    minun oli tehtävä. Tullaksenne täysin vakuutetuksi ylläolevan
    todenperäisyydestä voitte kääntyä eversti Fitzwilliamin puoleen,
    joka läheisenä sukulaisenani ja ystävänäni sekä nimenomaan sisareni
    toisena holhoojana tuntee jutun kaikki yksityiskohdat. Jos teidän
    vastenmielisyytenne minua kohtaan tekee _minun_ todistukseni
    silmissänne arvottomaksi, niin sama syy ei estä teitä vetoamasta
    serkkuuni ja uskomasta hänen sanojaan; ja jotta teillä olisi aikaa
    ja tilaisuutta kääntyä hänen puoleensa, koetan tavalla tai toisella
    saada tämän kirjeen käsiinne vielä tämän aamun kuluessa. Tahdon
    vain lisätä: Jumala siunatkoon teitä elämänne teillä!

                                              "Fitzwilliam Darcy."



XXXVI LUKU.


Jollei Elizabeth ottaessaan vastaan hra Darcyn kirjeen ollut odottanut
siinä eilisen kosinnan uudistamista, niin ei hän ollut voinut kuvitella
mitään muutakaan sen sisällöstä. Joka tapauksessa voi arvata, että hän
hämmästyen ja oudoksuen luki sen läpi, ja että tuloksena oli
sanomattoman ristiriitainen tunnekuohu. Aluksi häntä ihmetytti,
että tuo mies voi luulla voivansa millään tavoin puolustella
käyttäytymistään; ja väkevän ennakkoluulon vallassa hän aloitti lukea
hänen esitystään Netherfieldin tapahtumista. Darcyn uskoa Janen
välinpitämättömyydestä Bingleytä kohtaan hän ei voinut ottaa todeksi;
ja tuon miehen esitys hänen todellisista syistään näiden avioliittoa
vastaan oli omiaan suututtamaan Elizabethia yhä enemmän. Darcy ei
ilmaissut lainkaan katuvansa menettelyään, päinvastoin hän
osoittihe yhä paatuneemmaksi pöyhkeässä suvaitsemattomuudessaan ja
sääty-ylpeydessään.

Mutta kun sitten seurasi kuvaus hänen suhteestaan hra Wickhamiin;
kun Elizabeth tarkkaavaisesti tutustui asianhaaroihin, joiden --
jos ne vain oli todenperäisesti esitetty -- täytyi kerrassaan kumota
hänen mielihalulla hellityn käsityksensä tuon perin miellyttävän
nuoren miehen luonteesta -- kävi juttu paljon sekavammaksi ja
tuskallisemmaksi. Hämmästys, huolestuminen, jopa kauhukin täyttivät
hänen mielensä. Hän toivoi kaikesta sydämestään, että hän voisi
julistaa kaiken valheeksi, tahalliseksi vääristelyksi, ja huudahtaa:
"Se ei ole totta! Se ei voi olla totta!" -- ja kun hän oli käynyt koko
kirjeen läpi, tuskin kyeten enää kunnolla käsittämään viime sivun
sisällystä, työnsi hän sen nopeasti syrjään, päättäen ettei koskaan
edes katsahtaisikaan enää siihen.

Tässä hämmentyneessä mielentilassa hän asteli edestakaisin, kykenemättä
lepuuttamaan ajatuksiaan ja löytämättä niille lujaa kiinnekohtaa; mutta
kauan hän ei kestänyt sitäkään -- kohta oli kirje jälleen esillä
kuorestaan; ja hilliten itseään minkä kykeni hän rupesi uudestaan
lukemaan tuota hirveää syytöstä hra Wickhamia vastaan ja pakottautui
mahdollisimman kylmäverisesti käsittämään jok'ikisen lauseen sisällön.
Esitys Wickhamin suhteissa Pemberleyn isäntäväkeen oli joka suhteessa
aivan samanlainen kuin tämän itsensä antama; ja edesmenneen hra Darcyn
leppeä ystävällisyys, josta Elizabeth ei ollut tähän saakka ollut
oikein perillä, kävi aivan yhteen hänen omien sanojensa kanssa. Sitä
myöten molemmat kertomukset kattoivat toisensa; mutta testamenttiin
tultua niiden välillä aukeni syvä juopa. Elizabethilla oli vielä
vereksessä muistissa, mitä Wickham oli kertonut toiveistaan tuohon
kirkkoherranpaikkaan; ja sitä muistellen hänen oli mahdotonta uskoa
muuta, kuin että jompikumpi kertojista oli tahallaan erehtynyt; ja
aluksi hän luuli olevansa varma, kumpi heistä oli puhunut väärin. Mutta
lukiessaan edelleen, kuinka Wickham oli vapaaehtoisesti luopunut
kaikista toiveista mainittuun paikkaan ja saanut korvaukseksi melkoisen
rahasumman, hänen oli jälleen pakko epäröidä. Hän laski kirjeen
kädestään ja punnitsi mielessään jok'ainutta seikkaa mahdollisimman
puolueettomasti, koettaen tulla hänelle itselleen mieluiseen tulokseen
-- mutta onnistumatta. Molemmilla puolillahan häntä kohtasivat vain
asianomaisten omat mieskohtaiset vakuuttelut. Jälleen hän rupesi
lukemaan. Mutta joka rivi osoitti yhä selvemmin, että tämä juttu, jonka
hän oli uskonut yksinomaan todistavan hra Darcyn menettelyn halpaa
halvemmaksi, näyttikin saavein käänteen, joka kerrassaan puhdisti hänet
kaikesta syystä.

Jo se kevytmielinen tuhlailunhalu ja periaatteeton kunnottomuus, josta
kirjoittaja ei vähääkään epäröinyt syyttää hra Wickhamia, järkytti
lukijaa suuresti. Hän ei ollut kuullut tuosta nuoresta miehestä
sanaakaan ennen hänen liittymistään Hertfordshiren miliisirykmenttiin,
johon hän oli tullut erään tuttavan upseerin suosituksesta. Hänen
aikaisemmasta elämästään ei Hertfordshiressä tiedetty muuta kuin mitä
hän itse oli kertonut. Hänen todellisen luonteensa perille ei Elizabeth
ollut tähän asti pyrkinytkään päästä. Wickhamin kasvonpiirteet, hänen
äänensä, ryhtinsä ja käytöstapansa olivat taanneet hänet joka suhteessa
täysin kunnioitettavaksi mieheksi. Elizabeth koetti etsiä muististaan
jotakin erityistä hyvyyden, puhtauden ja jaloluontoisuuden piirrettä
Wickhamin luonteesta, joka suojelisi tätä Darcyn hyökkäyksiltä tahi
ainakin selittäisi hänen luonteenvikansa pelkiksi paljon hemmotellun
nuoren miehen tilapäisiksi hairahduksiksi, eikä suinkaan vuosikausien
joutilaisuuden ja hurjistelun hedelmiksi, kuten Darcy esitti. Mutta
mitään sellaista piirrettä ei lainkaan johtunut hänen mieleensä. Hän
voi nähdä Wickhamin edessänsä ilmi elävänä, ulkomuodoltaan, sanoiltaan
ja sävyltään lumoavana; mutta hän ei kyennyt kasaamaan hänen
ansiopuolikseen muuta hyvää kuin mitä lähiympäristössä ja
toveripiirissä hänestä yleensä ajateltiin.

Punnittuaan tätä kohtaa hyvän aikaa Elizabeth jatkoi jälleen
lukemistaan. Mutta, oh! -- sitä onnetonta kertomusta, mikä sitten
seurasi -- Wickhamin häpeällisistä aikomuksista nti Darcyn suhteen --
sille antoi jonkin verran vahvistusta hänen ja eversti Fitzwilliamin
eilisaamuinen puhelu; ja joka tapauksessa häntä oli kehoitettu
hankkimaan lisätodisteita kertomuksen todenperäisyydestä everstiltä
itseltään, jonka kunnioitettavaa luonnetta hänellä ei ollut syytä
vähintäkään epäillä. Aluksi Elizabeth miltei päättikin kääntyä everstin
puoleen, mutta tukalaahan oli syrjäisen henkilön tehdä tuollainen
vetoominen; ja eikähän hra Darcy olisi varmastikaan uskaltanut
sellaista kehoitusta antaa, jollei hän jo edeltäkäsin olisi ollut varma
serkkunsa lausunnosta.

Elizabeth muisti aivan hyvin ensi keskustelunsa Wickhamin kanssa tuona
ensimmäisenä illanviettona hra Philipsin perheessä. Monet tuon miehen
lauseista olivat aivan sellaisinaan painuneet hänen muistiinsa. _Nyt_
häntä ihmetytti, kuinka Wickham oli oikeastaan voinutkaan puhella
sellaista vennon vieraalle, ja kuinka hän itse ei ollut aikaisemmin
tullut sitä oudostelleeksi. Edelleen hän muisti Wickhamin kerskailleen,
ettei hän suinkaan peljännyt tavata hra Darcya -- että hra Darcyn
asiana oli puittia tiehensä, hänen jäädessä paikoilleen, ja kuitenkin
hän oli jo seuraavalla viikolla vältellyt saapua Netherfieldin
tanssiaisiin. Hän muisti myöskin, että aina siihen saakka kuin
Netherfieldin perhe oli poistunut seudulta, Wickham oli kertonut
tarinansa ainoastaan hänelle, mutta että se kohta tuon muuton jälkeen
oli ollut yleisenä puheenaiheena; ja ettei Wickham silloin enää
aristellut alentaa hra Darcyn mainetta toisten ihmisten silmissä,
vaikka hän oli vakuuttanut Elizabethille, että hän kunnioituksesta isää
kohtaan tahtoi säästää poikaa.

Kuinka toisenlaisessa valossa tuo mies nyt näyttäytyikään! Hänen nti
Kingille osoittama huomaavaisuutensa oli Elizabethista nyt pelkästään
inhoittavan rahanhimon aiheuttamaa; yksinpä sekin seikka, että kyseenä
oleva perintö itsessään oli verraten vähäpätöinen, ei enää todistanut
kosijan vaatimattomuutta, vaan hänen silmitöntä intoaan pyyhkäistä
taskuunsa kaiken, mihin hän vain voi päästä käsiksi. Entä hänen
käytöksensä Elizabethia itseään kohtaan? Siihenkään ei enää voinut
keksiä mitään siedettävää aihetta. Joko hän oli alussa joutunut harhaan
Elizabethia muka odottavan perintöosan suuruudesta, tahi oli hänen
turhamaisuuttaan kutkutellut se ilmeinen suosio, jota tämä tiesi
hänelle peittelemättä osoittaneensa. Tytön mielessä heikkeni
heikkenemistään jokainen vitkaileva ponnistelu tuon miehen
puolustukseksi; ja hra Darcyn hyväksi hänelle muistui moniakin
seikkoja, joita hän ennen ei ollut tullut ottaneeksi varteen. Niinpä
esim. oli hra Bingley Janen sitä kysyessä todistanut Darcyn menetelleen
täysin moitteettomasti tässä asiassa; edelleen, että kuinka pöyhkeä ja
luotaantorjuva Darcyn esiintyminen yleensä olikin, hän itse ei ollut
koko heidän tuttavuutensa aikana -- tuon tuttavuuden, joka myöhemmin
oli johtanut heidät paljon yhteen ja jonka kestäessä hän oli tullut
jokseenkin läheltä tuntemaan tuon miehen luonteensävyn -- keksinyt
hänen luonteessaan ainuttakaan kehnoa ja periaatetta puuttuvaa
piirrettä; ettei kukaan tiennyt puhua hänestä mitään pahaa tai julki
jumalatonta; että päinvastoin hänen lähempi tuttavapiirinsä piti häntä
erinomaisessa arvossa; että yksinpä Wickhamkin oli myöntänyt hänen
olevan hyvän veljen, ja että hän itsekin oli kuullut hänen puhuvan
sisarestaan tavalla, josta soinnahti hellää ja ylevää tunnetta; että
jos hänen tekonsa tosiaankin olisivat olleet sellaiset, joina Wickham
ne kuvasi, ne vaivoin olisivat välttyneet maailman silmiltä; ja että
tosi ystävyys hra Bingleyn tapaisen herttaisen miehen ja niin kehnon
luonteen välillä olisi ollut kerrassaan käsittämätön ja mahdoton.

Elizabeth aivan häpesi itseään. Hän ei voinut ajatella Darcya eikä
Wickhamia tuntematta olleensa kovin sokea, puolueellinen, typerän
ennakkoluuloinen.

"Mikä houkka minä olen ollutkaan!" hän huudahti. "Minä, joka olen ollut
niin ylpeä tarkkanäköisyydestäni! Joka olen moittinut sisareni ylevää
herkkäuskoisuutta ja avomielisyyttä ja tyydytellyt turhamaisuuttani
epäilemällä toisia ja keksimällä vikoja, missä niitä ei ole ollutkaan.
Mikä nöyryyttävä keksintö tämä onkaan minulle! Ja kuitenkin niin hyvin
ansaittu nöyryytys! Vaikka rakkauskin olisi sokaissut silmäni, niin en
olisi sen kehnommin osannut arvostella ja tuomita. Mutta ei rakkaus,
vaan turhamaisuus se minut sokaisi. Mieltyneenä toisen mairitteluun ja
loukkautuneena toisen välinpitämättömyydestä olen tuttavuutemme ensi
alusta alkaen kallistunut ehdoin tahdoin ennakkoluuloisuuteen ja
typerään tietämättömyyteen ja välittänyt vähät terveestä järjestä.
Tähän hetkeen saakka en ole tuntenut omaa itseäni!"

Hänestä itsestään Janeen ja Janesta Bingleyhin hänen ajatuksensa sitten
kulkivat sellaista uraa, että hän johtui muistelemaan, kuinka perin
epätyydyttävältä hänestä oli tuntunut Darcyn selitys menettelystään
_tässä_ asiassa. Hän luki sen uudelleen. Ja nyt oli tulos aivan toinen.
Kuinka hän voi kieltäytyä uskomasta Darcyn vakuutteluja tässä asiassa,
annettuaan jo perään toisessakin? Darcy selitti olleensa aivan
tietämätön Janen kiintymyksestä hänen ystäväänsä; eikä Elizabeth voinut
tällöin olla muistamatta, mitä Charlotte aina oli arvellut tästä
asiasta. Eikä hän myöskään voinut väittää vääräksi Darcyn kuvausta
Janen luonteensävystä. Hän muisti, kuinka taitavasti Jane osasi
rakastuneenakin hillitä itsensä ja salata tunteensa, kuinka hän alati
käyttäytyi maltillisesti ja ja järkevästi, niin että syrjäisen silmä
voi helposti erehtyä hänen tunteittensa todellisesta laadusta.

Kun hän sitten tuli siihen kohtaan kirjeessä, jossa hänen
lähiomaisistaan puhuttiin niin julmasti mutta hyvällä syyllä moittien,
kasvoi hänen häpeäntuntonsa kukkuroilleen. Hän muisti äitinsä ja
nuorempain sisartensa käyttäytymisen eri tilaisuuksissa ja nimenomaan
Netherfieldin tanssiaisissa; ja hän voi nyt hyvin käsittää, ettei Darcy
voinut moittia sitä pahemmin kuin hän itsekin olisi tehnyt.

Hänelle itselleen ja Janelle myönnetty kohtelias tunnustus ei jäänyt
vaikuttamatta. Se lohdutti häntä, mutta ei voinut lievittää sitä
ylenkatseellista arvostelua, minkä perheen muut jäsenet olivat ansiosta
saaneet osakseen; ja miettiessään nyt, kuinka Janen pettymys ja
sydämensuru itse asiassa oli ollut hänen lähimpäin omaistensa käytöksen
aiheuttama ja kuinka syvästi he molemmat olivat joutuneet kärsimään sen
takia, hän tunsi viiltävää tuskaa ja kiduttavampaa nöyryytystä kuin
koskaan ennen.

Kierrettyään nurmikentän laiteilla lähes kaksi tuntia, antaen
ajatustensa kirmailla joka taholle -- muistellen menneitä ja punniten
ennakolta tulevia tapahtumia -- kärsien uudestaan kaiken tuskan ja
nöyryytyksen ja kokien lohduttautua parhaansa mukaan -- hän vihdoin
palasi sisälle, koettaen näyttää yhtä huolettomalta ja hilpeältä kuin
ennenkin ja päättäen tukahduttaa mielessään kaikki sellaiset ajatukset,
jotka estäisivät häntä puuttumasta tarinanpitoon toisten kanssa.

Kotia tultua hän sai kuulla, että Rosingsin herrat olivat käyneet
talossa hänen poissa ollessaan; hra Darcy vain siunaaman ajan
ottaakseen jäähyväiset, mutta eversti Fitzwilliam oli istunut lähes
tuntikauden odottaen häntä palaavaksi ja miltei päättäen lähteä
etsiskelemään häntä ulkoa. Elizabethin mieleen oli, etteivät he olleet
tavanneet toisiaan. Eversti Fitzwilliam ei merkinnyt hänelle enää
yhtään mitään. Hän voi ajatella ainoastaan saamaansa kirjettä.



XXXVII LUKU.


Molemmat herrat lähtivät Rosingista seuraavana aamuna; ja hra Collins,
joka oli odotellut valtaveräjällä lausuakseen heille viimeiset
jäähyväiset, tunsi kotia palatessaan itsensä onnelliseksi voidessaan
kertoa lähtijäin olleen niin hyvässä voinnissa ja hilpeällä mielellä
kuin suinkin saattoi odottaa kartanossa tapahtuneen murheellisen
jäähyväiskohtauksen jälkeen. Rosingsiin hän sitten oitis riensikin
lohduttamaan Lady Catherinea ja tämän tytärtä; ja palatessaan hän voi
suureksi tyydytyksekseen tuoda hänen jalosukuisuudeltaan sellaiset
terveiset, että tämä haikeutensa haihduttimeksi halusi koko pappilan
perheen luokseen päivällisille.

Elizabeth ei voinut Lady Catherinea nähdessään olla ajattelematta, että
jos hän vain olisi tahtonut, olisi hän nyt voinut esittäytyä myladyn
tulevana sukulaisena; eikä hän voinut olla hymyilemättä ajatellessaan,
minkälaisen vastaanoton jalo rouva silloin olisi hänelle valmistanut.
"Mitähän hän olisi oikein sanonutkaan? Kuinkahan hapanta naamaa hän
olisi näyttänytkään?" -- näillä kysymyksillä hän huvitti raskautettua
mieltään.

Ensimmäisenä puheenaiheena päivällispöydässä tietystikin oli Rosingsin
väen väheneminen. "Tottakin se koskee minuun syvästi", vakuutti Lady
Catherine vakuuttamasta päästyään; "enpä usko, että kukaan ihminen maan
päällä suree niin paljon ystäviensä menettämistä kuin minä. Mutta minä
olenkin aivan erikoisesti kiintynyt noihin molempiin nuoriin miehiin --
ja kuinka he sitten ovatkaan kiintyneet minuun! Ette usko, kuinka
vaikeata heidän oli lähteä täältä! Mutta niinhän on laita joka kerta.
Kunnon eversti koetti ylläpitää hilpeyttään viimeiseen saakka; mutta
Darcyyn lähtö tuntui koskevan kovin kipeästi -- paljon enemmän tällä
kertaa, minä arvelen, kuin viime vuonna. Se rakas poika näyttää
kiintyneen yhä lujemmin sitein Rosingsiin."

Hra Collinsilla oli älyä lausua tämän johdosta imarteleva huomautus,
jonka äiti ja tytär palkitsivat suopealla hymyllä.

Lady Catherine huomautti pöydästä noustua, että nti Bennetkin näytti
olevan allapäin; ja arvaten syyksi, että tytönkään ei tehnyt mieli niin
pian menettää hänen mieluista seuraansa, hän lisäsi:

"Mutta jos niin on laita, niin kirjoittakaa kaikin mokomin äidillenne,
että saatte viipyä täällä vähän kauemmin. Minä arvaan, että rouva
Collins on hyvin iloinen saadessaan pitää teidät luonansa."

"Olen hyvin kiitollinen teidän jalosukuisuutenne ystävällisestä
tarjouksesta", vastasi Elizabeth; "mutta minun vallassani ei ole
noudattaa sitä. Minun täytyy olla Lontoossa jo ensi lauantaina."

"Miksi niin pian; ettehän ole vielä ollut täällä enempää kuin kuusi
viikkoa? Minä odotin teidän jäävän ainakin kahdeksi kuukaudeksi.
Täisinhän siitä jo mainita rouva Collinsillekin ennen teidän tuloanne.
Eikähän teillä ole mitään syytä lähteä täältä niin pian. Äitinne voi
varmastikin tulla toimeen ilman teidän apuanne vielä pari viikkoa
eteenpäin."

"Mutta isäni ei voi. Hän kirjoitti minulle viime viikolla ja kiirehti
palaamistani."

"Oh, isänne tulee hyvin toimeen ilman teitä, jos kerta äitinnekin voi
tulla. Isät eivät paljonkaan perusta tyttäriinsä. Ja jos viitsitte
vielä viipyä täällä toisenkin kuukauden, niin kukaties otan itse teidät
mukaani kun lähden Lontooseen, sillä aikomukseni on matkustaa sinne
kesäkuun alussa viikon päiviksi. Ja kun voin aivan hyvin sijoittaa
kamarineitoni tavararattaille, on vaunuissani hyvin tilaa toiselle
teistä -- ja annappa olla, jos sattuu hyvä ilma, niin voisinpa ottaa
teidät molemmatkin vaunuihini, sillä ettehän te kumpikaan ole
isokokoisia."

"Te olette kovin ystävällinen, Lady Catherine; mutta minä luulen, että
minun täytyy sittenkin pysyä alkuperäisessä aikeessani."

Lady Catherine huokasi alistuvasti. "Sitten on teidän, rouva Collins,
pantava miespalvelija heitä saattamaan. Tiedättehän, että minä aina
puhun suuni puhtaaksi, enkä minä voi sietää ajatusta, että kaksi nuorta
neitosta matkustaisi yksin postikyydillä. Se ei ole ollenkaan sopivaa.
Nuorten neitosten pitäisi aina olla säädyllisesti varjeltuina ja
palveltuina, se kuuluu heidän elämänasemaansa. Muistan hyvin kun
sisarentyttäreni Georgiana lähti viime kesänä Ramsgateen, niin en
helpottanut, ennenkuin hänelle pantiin kaksi miespalvelijaa mukaan.
Minä olen niin hirveän tarkka kaikissa tällaisissa asioissa. Teidän
täytyy lähettää joku renkinne näiden nuorten neitosten matkaan. Olenpa
oikein iloinen, että satuin mainitsemaan tämän asian; olisi
anteeksiantamatonta, jos päästäisitte heidät matkustamaan yksin."

"Enoni lähettää palvelijan vastaamme."

"Hoo -- teidän enonne! Onko hänellä varaa pitää miespalvelijaa? Sepä
hauskaa, että joku omaisistanne ajattelee tällaisia asioita. Missä te
vaihdatte myötyrihevosia? Vai niin -- Brombyssä tietystikin. Jos
mainitsette 'Kellon' majatalossa tuntevanne minut, niin tulette
säädyllisesti palvelluiksi."

Lady Catherinella oli vielä paljon kyseltävää heidän matkansa johdosta;
mutta kun hän enimmäkseen itse vastaili kysymyksiinsä, pääsi Elizabeth
jokseenkin rauhaan -- muihin ajatuksiinsa hautautuneena hän olisi
saattanutkin vastailla pelkkää puuta ja heinää. Hän siunasi hetkeä,
jolloin he pääsivät lähtemään kotia; ja yksin jäätyään hän antautui
huojentunein mielin niihin ajatuksiin, jotka nyt yksinomaan
askarruttivat hänen mieltään ja joita hän mietiskeli jokapäiväisillä
yksinäisillä kävelyillään.

Hra Darcyn kirjeen hän pian osasi jo ulkoa -- niin oli sen jok'ainoa
sana painunut hänen sydämeensä. Hän punnitsi tarkasti sen jokaista
lausetta; ja kirjoittajasta itsestään hänellä oli nykyään aivan
toisenlaiset mielipiteet kuin ensi lukemallaan. Hänen kosintaansa
muistellessaan hänen mielensä vieläkin kuohahti katkeruuteen; mutta
ajatellessaan sitten, kuinka perin väärin ja nurjasti hän oli
arvostellut ja tuominnut tuota miestä, hänen suuttumuksensa kohdistui
omaan itseensä, ja Darcyn syvä pettymys herätti hänessä sääliä. Hänen
harras kiintymyksensä synnytti kiitollisuutta, hänen suoravainen
luonteensa vilpitöntä kunnioitusta; mutta sittenkään hän ei voinut
mielessään taipua hänen kosintaansa, eikä hän hetkeksikään katunut sen
hylkäämistä tai halunnut saada tavata Darcya uudestaan. Hänen omassa
entisessä käytöksessään oli yllinkyllin surtavaa, ja lähiomaistensa
onnettomat luonteenominaisuudet olivat hänelle ainaisen harmin ja
haikeuden lähteenä. Ja kaikkein pahinta oli, ettei parannusta voinut
toivoakaan. Hänen isänsä tyytyi vain nauramaan nuorempien tyttäriensä
typerälle huimuudelle, mutta ei vaivautunut koskaan ojentamaan heitä;
ja hänen äitinsä oli aivan kykenemätön edes käsittämään, mitkä asiat
kaipasivat korjaamista. Elizabeth oli usein yhdessä Janen kanssa
yrittänyt hillitä Catherinen ja Lydian hupakkomieltä; mutta mitä toivoa
olikaan näiden parantumisesta, kun äiti aina kannatti heitä ja sieti
heidän houkkamaisuuttaan. Niin kauan kuin upseereja oli Merytonissa,
nuo tytöt eivät lakkaisi kuhertelemasta heidän kanssaan; niin kauan
kuin Meryton oli lyhyen kävelymatkan päässä Longbournista, he
lentäisivät sinne kuin päättömät kanat.

Vierailut Rosingsissa jatkuivat viimeisenäkin viikkona yhtä tiheään
kuin kaikkein ensimmäisenä. Viimeinen ilta vietettiin siellä; Lady
Catherine jakeli heille auliisti neuvoja matkan varalle; ja kun he
viimein lähtivät, lausui hän alentuvasti heidät tervetulleiksi
Hunsfordiin seuraavaksikin kesäksi; ja nti De Bourgh unohti tavallisen
hitaan pidättyväisyytensä siihen määrään, että tarjosi kummallekin
tytölle kätensä.



XXXVIII LUKU.


Lauantaiaamuna Elizabeth ja hra Collins sattuivat tulemaan
aamiaispöytään vähän ennen toisten tuloa; ja jälkimmäinen käytti
tilaisuutta lausuakseen lähtevälle vieraalleen kohteliaat kiitoksensa.

"En tiedä, rakas neiti Elizabeth", hän sanoi, "onko rouva Collins jo
ilmaissut teille kiitollisuutensa ystävällisen vierailunne johdosta;
mutta minä olen varma, että te ette voi lähteä talostamme saamatta tuta
meidän tunteitamme. Teidän seurastanne on meille ollut paljon hupia ja
etua, siitä pyydän teidän olemaan vakuutettu. Tiedämmehän kyllä, kuinka
vähän matalassa majassamme on sellaista, mikä voi viehättää vierasta.
Meidän yksinkertaiset elämäntapamme, pienet huoneemme, harvalukuiset
palvelijamme ja eristyneisyytemme suuresta maailmasta saattavat
tehdä Hunsfordista perin yksitoikkoisen sopen teidän tapaisellenne
vilkkaalle nuorelle neidille; mutta minä toivon teidän uskovan meidän
kiitollisuuteemme ja olevan vakuutettu, että olemme tehneet kaiken
voitavamme estääksemme teitä liiaksi ikävystymästä täällä ollessanne."

Elizabeth ilmaisi innokkain sanoin tyytyväisyytensä ja
kiitollisuutensa. Hän oli viettänyt nämä kuusi viikkoa varsin
rattoisasti, ja seurustelu Charlotten kanssa ja kaikki hänelle
osoitettu kohteliaisuus oli mitä suurimmasti ilahduttanut häntä. Hra
Collins oli tyytyväinen tähän vakuutukseen ja jatkoi juhlallisesti
hymyillen:

"Kovin olen iloinen kuullessani, että aika ei ole käynyt täällä
teille pitkäksi. Me olemme varmastikin tehneet parhaamme teitä
hauskuttaaksemme; ja kun meillä on ollut onni tutustuttaa teidät mitä
jaloimpaan seurapiiriin, niin luulenpa voivani imarrella itseäni
varmuudella, ettei vierailunne Hunsfordissa ole ollut erin masentava.
Suhteemme Lady Catherinen perheeseen on todella erinomainen etu ja
siunaus, jollaisesta vain harvain on suotu kerskailla. Te olette
nähnyt, kuinka kiinteä tuo suhde on ja kuinka ahkerasti meidän on
sallittu seurustella Rosingsissa. Totta puhuen minun täytyy tunnustaa,
että -- mitkä tukaluudet halpaan pappilaamme muuten liittyvätkin --
kukaan ei voisi kieltäytyä siinä asumasta saadessaan meidän tavallamme
olla läheisessä tuttavuudessa seudun valtaperheen kanssa."

Sanat olivat aivan riittämättömät tulkitsemaan hänen liikutettuja
tunteitaan; ja hänen oli pakko lähteä astelemaan ympäri huonetta,
ennenkuin kykeni jatkamaan puhettaan:

"Te voitte todellakin, rakas serkku, viedä meistä Hertfordshireen mitä
suotuisimpia viestejä. Ainakin imartelee mieltäni vakaumus, että teillä
on täysi syy siihen. Olettehan saanut joka päivä itse havaita Lady
Catherinen erinomaista huomaavaisuutta vaimoani kohtaan; ja kaiken
kaikkiaan uskallan luottaa siihen, ettei ystävättärenne ole tehnyt
avioliitossaan huonoa valintaa -- mutta minun sallittanee vaieta tämän
asian suhteen. Sallikaa minun vain toivoa, rakas neiti Elizabeth, että
kaikesta sydämestäni toivoisin teidänkin joutuvan yhtä onnekkaaseen
avioliittoon. Kallis Charlotteni ja minä ajattelemme aivan samalla
tapaa kaikista asioista. Meidän luonteissamme ja käsitystavoissamme
vallitsee vallan merkillinen yhdenmukaisuus. Kohtalo näkyy todella
luoneenkin meidät toisiamme varten."

Elizabeth voi ainoastaan vakuuttaa, että sellainen yhdenmukaisuus
varmastikin takasi asianomaisille mitä suurinta onnea. Mutta hän ei
kuitenkaan murhettunut siitä, että ystävättären tulo lopetti enemmän
kuvauksen tästä sopusointuisasta avioelämästä. Charlotte parka!
Raskasta oli jättää hänet yksin noin typerän ja itserakkaan miehen
kanssa. Mutta hänhän oli valinnut osansa avoimin silmin, ja vaikka hän
surikin vieraittensa lähtöä, ei hän pyytänyt heidän sääliään. Hänen
kotinsa ja taloutensa, seurakuntalaisensa ja kanatarhansa eivät vielä
olleet kadottaneet ensimmäistä viehätystään hänen silmissään.

Vihdoin saapuivat vaunut, matkatavarat köytettiin niiden perään ja
eväskääröt työnnettiin sisään. Ystävättärien otettua toisiltaan hellät
jäähyväiset saattoi hra Collins Elizabethin tielle. Autettuaan hänet ja
Marian vaunuihin hän äkkiä tyrmistyi muistaessaan, että lähtijät olivat
kokonaan unohtaneet lähettää terveisiä Rosingsin vallasväelle.

"Mutta", hän lisäsi, "tietystikin te haluatte lähettää meidän kauttamme
alamaiset kiitoksenne kaikesta heidän puoleltaan saamastanne
ystävällisyydestä."

Elizabethilla ei ollut mitään sitä vastaan; vaunujen ovi lyötiin kiinni
ja hevoset lähtivät patistamaan.

"Hyvä isä sentään!" huudahti Maria lyhyen äänettömyyden perästä,
"minusta tuntuu, että olemme olleet täällä vain pari päivää; ja kuinka
paljon kuitenkin on tällä aikaa tapahtunut!"

"Paljonpa tosiaankin!" huudahti hänen matkatoverinsa sydämessään.

"Mehän olemme syöneet päivällistä Rosingsissa yhdeksän kertaa, ja sen
lisäksi juoneet siellä kahdesti teetä. Kuinka paljon minulla onkaan
kotona kerrottavana!"

"Ja kuinka paljon minulla onkaan salattavana!" lisäsi Elizabeth
itsekseen.

Matka sujui mainittavitta tapahtumitta; ja muutaman tunnin kuluttua
Hunsfordista lähdettyä he saapuivat hra Gardinerin asuntoon, missä
heidän oli määrä viipyä muutamia päiviä.

Jane näytti voivan hyvin, mutta Elizabeth ei päässyt paljoakaan
tutkistelemaan hänen mielentilaansa tädin heille hankkimilta monilta
huvituksilta. Mutta Janehan seuraisi mukana Longbourniin, ja siellä
heillä olisi kylliksi aikaa purkaa toisilleen sydämensä.

Hänen oli kuitenkin työläs odottaa kotiinpaluuta kertomatta sisarelleen
hra Darcyn kosinnasta. Sellaisen tiedonannon valmistama yllätys ja oma
muuttunut käsityksensä tuon miehen luonteesta olivat todellakin
kylliksi väkevät houkuttelemaan avomielisyyteen; mutta siitä esti häntä
kuitenkin epätietoisuus, kuinka paljon hän asiasta oikein ilmoittaisi
Janelle, sekä pelko, että tämä kuulemansa johdosta johtuisi
ajattelemaan Bingleytä ja senvuoksi murehduttamaan mieltänsä.



XXXIX LUKU.


Toukokuun toisella viikolla nuo kolme nuorta neitiä lähtivät Lontoosta
Hertfordshireen; ja sovitussa majatalossa olivat hra Bennetin
lähettämät ajopelit vastassa ja sekä Kittyn että Lydian kasvot
katselemassa ulos ruokasalin akkunasta. Nämä neitoset olivat tehneet
asiaa pikku kaupungin muotikauppaan ja viettivät paraillaan aikaansa
katselemassa kadun toisella puolella astelevaa vahtisotamiestä ja
valmistamalla kurkkusalaattia.

Tervehdittyään sisariaan he veivät heidät riemuiten ruokapöydän ääreen,
jolle oli katettu majatalon tavallisia kylmiä herkkuja, ja huudahtivat:
"Eikös kelpaa? Eikös tämä ole teille mieluisa yllätys?"

"Ja meidän aikomuksenamme on kestitä teitä kaikkia", lisäsi Lydia;
"mutta teidän täytyy antaa meille rahaa maksaaksemme kestityksen, sillä
me olemme tyhjentäneet kukkaromme ostoksilla." Sitten, näyttäen
ostoksiaan: "Katsokaas tänne, minä olen ostanut tämän hatun. Ei se
minusta ole vallan häävi, mutta muotikaupassa ei ollut parempaakaan
valittavana. Kotia tultua puran sen palasiksi ja koetan sommitella
jotain laatuun käypää."

Ja kun hänen sisarensa tuomitsivat hatun hirvittäväksi, sanoi hän aivan
välinpitämättömästi: "Niin, mutta olisittepa nähneet, kuinka hirveitä
muut hatut puodissa olivat; ja kun olen ostanut jotain sievännäköistä
satiinia vuoriksi, niin arvaanpa tästä jotain tulevan. Eikäpä muuten
ole väliäkään, mitä tänä kesänä päässään pitää, sillä miliisirykmentti
on määrätty lähtemään Merytonista muuanne kahden viikon päästä."

"Onko todellakin?" huudahti Elizabeth hyvin tyytyväisenä kuulemaansa.

"Sen on määrä leiriytyä Brightonin luo; ja minä tahtoisin niin kovasti,
että isä veisi meidät kaikki sinne kylpemään täksi kesäksi! Se on
todellakin mainio ajatus, ja arvaanpa ettei se tulisi maksamaan paljon
mitään. Äitikin tahtoisi niin mielellään lähteä. Ajatelkaas, kuinka
surkean kuiva kesä tästä muuten tulee!"

"Tottakin", ajatteli Elizabeth itsekseen, "se on mainio ajatus ja
tekisi kädenkäänteessä lopun vähistä varoistamme. Armias taivas
sentään! Brightonin hieno kylpylä ja kokonainen sotilasleiri meille,
joita on jo katseltu yli olkain Merytonin kuukaustanssiaisissa ja yhden
ainoan vaivaisen miliisirykmentin taholta!"

"Mutta nyt minulla on teille suuria uutisia", jatkoi Lydia, kun he
olivat käyneet pöytään. "Mitähän te niistä ajattelettekaan? Kerrassaan
oivia uutisia, jotka lisäksi koskevat erästä henkilöä, josta me kaikki
pidämme."

Jane ja Elizabeth katsahtivat toisiinsa, ja tarjoilijalle ilmoitettiin,
ettei hänen tarvinnut jäädä huoneeseen. Lydia nauroi pakahtuakseen ja
sanoi:

"Ah, tuo on oikein teidän tapaistanne! Niinkuin tarjoilija muka ei
olisi kuullut paljon pahemmistakin asioista kuin mitä minulla nyt on
kerrottavana. Mutta menköön hän vain tiehensä, hän olikin niin hirveän
ruman näköinen veitikka. En ole kellään ihmisellä nähnyt niin isoa
leukaa kuin sillä miehellä. No niin -- mutta nyt uutisiini! Ne koskevat
rakasta Wickhamia; ja ne ovat liian hyviä tarjoilijan kuulla, vai mitä?
Nyt ei ole enää vaaraa, että Wickham naisi Mary Kingin -- kas siinä
kuulette! Tyttöriepu on mennyt setänsä luo Liverpooliin ja jää sinne.
Wickham on häneltä turvassa."

"Ja Mary King on myöskin turvassa", lisäsi Elizabeth, "turvassa
joutumasta naimisiin pelkästään myötäjäistensä takia."

"Hupsu hän ainakin oli lähtiessään pois, jos hän todella piti
miehestä."

"Mutta minä toivon, ettei kummallakaan puolella ollutkaan mitään
vakavaa kiintymystä."

"Se on ainakin varmaa, ettei sitä ollut Wickhamin puolella. Minä voin
taata, ettei hän välittänyt tytöstä enemmän kuin oljenkorresta. Kukahan
_voisikaan_ välittää tuollaisesta pienestä pisamaisesta liehakosta?"

Elizabethia tyrmistytti ajatella, että -- olipa tuo lauselma kuinka
tyly tahansa -- hän oli aikaisemmin hautonut sydämessään yhtä tylyä
tunnetta tyttöä kohtaan.

Kohta kun kaikki olivat syöneet ja vanhemmat sisaret maksaneet laskun,
sälytettiin koko sisarparvi kaikkine kimssuineen ja kamssuineen
vaunuihin ja lähdettiin kotimatkalle.

"Nythän me istumme ahtaalla kuin sillit tynnörissä", jatkoi Lydia
lepertelyään. "Olinpa iloinen, että ostin uuden hattuni, jollei
muunkaan vuoksi, niin ainakin vaunujen täytteeksi. No, olkaamme nyt
oikein mukavasti ja omissa oloissamme ja pitäkäämme hauskaa koko
matkan. Ja ennen kaikkea kertokaappa, mitä kaikkea teille onkaan
tapahtunut matkallanne. Oletteko tavanneet hauskoja herroja? Ja onko
teitä kuherreltu kovinkin? Minä toivoin, että ainakin toinen teistä
toisi sulhasen mukanaan. Janesta pian tuleekin vanha piika, sen minä
sanon. Hänhän jo kohta täyttää kolmekolmatta -- ajatelkaas! Hyvä isä
sentään kuinka minua hävettäisikään, jollen siinä iässä olisi jo
naimisissa! Täti Philipskin toivoo teille sulhasia, niin ettette
uskokaan. Hänen mielestään Lizzyn olisi pitänyt ottaa herra Collins;
mutta enpä käsitä, mitä huvia olisi olla sidottu sellaiseen tölskään
aidanseipääseen. Ah armias taivas, ajatelkaas, kuinka minun olisi
mieleeni, jos pääsisin naimisiin ennen teitä kaikkia ja sitten saisin
olla teille 'esiliinana' kaikissa tanssiaisissa. Ettepäs usko, kuinka
hauskaa meillä oli toissapäivänä eversti Forsterilla! Kitty ja minä
olimme kutsutut sinne koko päiväksi, ja rouva Forster lupasi meille
pikkuruiset tanssit illaksi -- sivumennen sanoen hänestä ja minusta on
tullut ihmeen herttaiset ystävät. Ja sitten hän pyysi molempia
Harringtonin tyttöjä myös tulemaan, mutta Harriet oli kipeä, niin että
Penelopen täytyi tulla yksin; ja arvaattekos, mitä me sitten teimme? Me
puetimme Chamberlaynen naisvaatteisiin, sillä hänen piti olla yhtenä
tanssitettavana -- ah, hyvä isä, kuinka se vasta oli hassua! Ei niin
ristinsielukaan tiennyt meidän kepposestamme, paitsi eversti ja rouva
Forster ja Kitty ja minä ja täti Philips, jolta meidän täytyi lainata
sopivia vaatteita; ja ette arvaakaan, kuinka mainiolta hän niissä
näytti! Kun Denny ja Wickham ja Pratt ja pari kolme muuta herraa sitten
tulivat illalla, eivät he osanneet arvatakaan häntä muuksi kuin
naiseksi. Ah herra, kuinka minua oikein naurattikaan! Ja rouva
Forsteria myöskin. Olin nauraa itseni ihan kuoliaaksi! Ja _se_ se vasta
sai miehet viimein epäilemään jotakin, ja sitten koko juoni
keksittiin."

Tällaisilla tarinoilla Lydia ja Kitty huvittivat sisariaan koko
kotimatkan. Elizabeth koetti seurata niitä niin vähän kuin suinkin,
mutta pakostakin tuli Wickhamin nimi tavantakaa mainituksi.

Kotona oli vastaanotto mitä ystävällisin. Rva Bennet oli kovin
mielissään nähdessään Janen pysyneen yhtä kauniina kuin ennenkin; ja
useammin kuin kerran sanoi hra Bennet päivällispöydässä omasta
ehdostaan Elizabethille:

"Olenpa iloinen, että olet jälleen kotona, Lizzy!"

Päivällisillä istui lukuisa seura, sillä melkein koko Lucasin väki oli
tullut noutamaan Mariata ja kuulemaan uutisia. Haastelu kävi ristiin
rastiin ruokapöydän yli; Lady Lucas kyseli nuoremmalta tyttäreltään
Charlotten terveyttä ja kanatarhaa; rva Bennet kuulusteli toisella
korvalla Janelta pääkaupungin muotiuutisia ja tulkitsi niitä toisella
puolellaan istuville nuorimmille Lucasin tytöille; ja Lydia, joka piti
isompaa ääntä kuin kukaan muu koko pöytäseurasta, kertoili hakumatkan
hauskuuksista jokaiselle, ken vain viitsi kuunnella.

"Ah, Mary", hän huusi, "olisitpa sinäkin ollut matkassa, niin olisit
saanut pitää hauskaa! Kun me Kittyn kanssa mentiin, niin vedimme
vaununverhot alas, aivan kuin ei sisässä olisi muka keitään istunut, ja
niin olisimme istuneet koko matkan, jollei Kitty olisi ruvennut voimaan
pahoin. Ja kun tulimme majataloon, niin sielläkös me elettiin hienosti
-- tilasimme pöytään parhaan kylmän murkinan mitä talosta löytyi ja
kestitsimme noita tulijoita ihan ruhtinaallisesti; ja sinäkin olisit
saanut osasi, jos vain olisit tullut. Ja kotimatkallakos vasta hauskaa
pidettiin! En olisi uskonut, että vaunut olisivat meitä kestäneetkään.
Olin ihan kuolla nauruun. Ja me huusimme ja nauroimme niin kovaa, että
se kuului varmasti kymmenen mailin päähän."

Siihen Mary sisar vastasi kylmän arvokkaasti: "Olkoon kaukana minusta,
että kadehtisin sinulta huvejasi, rakas sisko. Arvaan, että ne hyvinkin
saattavat miellyttää tavallisia naisia, mutta minun täytyy tunnustaa,
että _minua_ ne eivät vain viehättäisi. Hyvä kirja on minulle
rajattomasti rakkaampi."

Mutta siitä vastauksesta ei Lydia kuullut sanaakaan. Hän harvoin
kuunteli kenenkään puhetta puolta minuuttia kauempaa, ja erityisesti
Maryn syväoppisuutta ei nimeksikään.

Iltapäivällä Lydia koetti kiihkeästi taivuttaa toisia tyttöjä lähtemään
kävelylle Merytoniin ja katsomaan, kuinka ihmiset siellä jaksoivat;
mutta Elizabeth vastusti sitkeästi aietta. Eihän ihmisten pitänyt
saaman aihetta sanoa, etteivät Bennetin neidit kyenneet pysymään kotona
edes puolta päivää lähtemättä juoksemaan upseerien perässä. Hänellä oli
toinenkin syy vastarintaansa. Hän pelkäsi kohdata Wickhamia ja tahtoi
välttää häntä niin kauan kuin mahdollista. Parin viikon perästähän
rykmentti jo lähtisi matkoihinsa, ja sen lähdettyä hän toivoi
pääsevänsä kokonaan näkemästä tuota miestä.

Hän ei ollut vielä ollut montakaan tuntia kotona, kun hän jo huomasi,
että kysymys Brightoniin menosta, josta Lydia oli vihjaillut, oli
jatkuvan keskustelun aiheena vanhempien kesken. Elizabeth voi tosin
havaita isän olevan siihen aivan haluttoman; mutta hänen kieltelynsä
olivat joka kerralla niin horjuvia, että hänen närkästyneellä
puolisollaan oli syytä toivoa, että hän se lopultakin hitaasti mutta
väsymättä jauhamalla perisi voiton.



XL LUKU.


Elizabeth odotteli niin kärsimättömästi saadakseen ilmaista Janelle
suuret uutisensa, ettei hän kauankaan jaksanut pidättää itseään.
Valmisteltuaan sisartansa kokemaan suurta yllätystä ja päätettyään
vaieta kaikesta tämän omaa kohtaloa koskevista asianhaaroista hän
seuraavana aamuna kertoi Janelle, mitä hänen ja hra Darcyn välillä oli
tapahtunut.

Vanhemman neiti Bennetin hämmästys oli tietenkin tavaton, mutta vielä
suurempi oli hänen ihastuksensa Elizabethin luontaisten etujen
saavuttamasta riemuvoitosta. Hänkin pahoitteli, että hra Darcy oli
esittänyt kosintansa niin töykeällä tavalla, mutta vielä enemmän häntä
suretti se kova isku, jonka sisaren antama kieltävä vastaus
luonnollisesti oli antanut kosijalle.

"Väärinhän häneltä tietysti oli, että hän oli niin varma
menestyksestään", hän sanoi; "mutta ajattelehan myöskin, kuinka
suuresti sen täytyi enentää hänen pettymystään."

"Minäkin olen todella hyvin pahoillani hänelle tuottamastani
pettymyksestä", vastasi Elizabeth; "mutta hänellä on paljon muitakin
elämänharrastuksia, jotka luultavasti piankin tekevät lopun hänen
kiintymyksestään minuun. Ethän sinä kuitenkaan voi moittia minua, rakas
Jane että hylkäsin hänen tarjouksensa?"

"Moittia sinua? Ah, enhän toki!"

"Mutta sinä ehkä moitit minua siksi, että puhuin hänelle niin
lämpimästi Wickhamin puolesta?"

"En -- tottahan sinä olit oikeassa kaikessa siinä, mitä hänestä
sanoit."

"Sen saat nähdä, kun olen kertonut sinulle, mitä seuraavana päivänä
sitten tapahtui."

Hän kertoi saamastaan kirjeestä ja toisti sen sisällöstä kaiken, mikä
koski George Wickhamia. Mikä isku se olikaan Jane paralle, joka ei
ikipäivinä olisi voinut uskoakaan, että niin paljon pahuutta voi
keskittyä yhteen ainoaan ihmiseen. Ei edes Darcyn siveellinen
voittopuoli, vaikka se lepyttikin häntä tätä kohtaan, kyennyt
lohduttamaan häntä tuosta julmasta pettymyksestä. Mitä hartaimmin hän
koki etsiä mahdollisia erehdyksiä ja puolustaa toista, loukkaamatta
silti toista puoltakaan.

"Ei se käy", intti Elizabeth vastaan, "et sinä saa heitä molempia
samalla kertaa puhdistetuksi. Valitse heistä kumman tahdot
ihanteeksesi, mutta ainoastaan yhteen saat tyytyä. Omasta puolestani
minä olen taipuvainen pitämään herra Darcya parempana miehenä, mutta
tee sinä miten itse haluat."

Tälläkään väitteellä hän ei saanut puserretuksi hymyä Janen huulille.

"En tiedä, olenko vielä koskaan eläessäni niin hirveästi kauhistunut ja
pettynyt", hän huokasi. "Että Wickham voikaan olla niin kehno! Sitä on
vaikea uskoakaan. Entä tuo poloinen herra Darcy! Rakas Lizzy,
ajattelehan, mitä hänen on oikein täytynytkään kärsiä. Sellainen
pettymys sinuun nähden -- ja saada sitten tietää, kuinka pahaa sinä
olit hänestä ajatellut -- ja olla lisäksi pakotettu kertomaan sellaisia
juttuja omasta sisarestaan! Ihanhan siitä hirmustuu."

"Ah, minä en ainakaan enää sitä sure! Sinun säälisi ja kauhistuksesi on
minulta haihduttanut kumpaisenkin tunteen. Kun näen sinun tekevän
hänelle niin suurenmoista oikeutta, käyn itse joka hetki hänestä yhä
välinpitämättömämmäksi. Sinun surkuttelusi on minun pelastukseni; ja
jos jatkat vielä, niin on sydämeni kohta kevyt kuin höyhen."

"Niin -- mutta entä tuo Wickham poloinen sitten! Hänhän tekee niin
hyvän vaikutuksen -- hän näyttää aina niin avomieliseltä ja
hienotunteiselta ihmiseltä."

"Molempain miesten luomisessa näyttää menetellyn kovin epäsuhtaisesti.
Toinen on saanut osakseen kaiken hyvyyden, ja toinen vain hyvyyden
ulkokuoren."

"En minä koskaan pitänytkään herra Darcya niin pahasti kaiken hyvyyden
vastakohtana kuin sinä teit."

"Ja kuitenkin minä luulin olevani niin ihmeen älykäs ja terävänäköinen
tuomitessani hänen vikojaan ja inhotessani häntä. Tuollainen
lähimmäisen inho ja hänen puutteittensa havaitseminen kannustaa niin
ihmeesti ihmisen henkevyyttä ja avartaa hänen älyään. Voihan jatkuvasti
tuntea vastenmielisyyttä lähimmäistään kohtaan sanomatta hänelle ja
hänestä mitään moitetta; mutta iänkaiken ei jaksa nauraa jollekin
ihmiselle sanomatta hänelle jotakin tai laskettamatta hänestä sukkelata
henkevyyttä."

"Lizzy, kun sinä ensi kertaa luit tuon kirjeen, niin ethän toki voinut
tehdä asioista niin pahaa pilaa kuin nyt!"

"En tottakaan. Olin sangen nolo -- voisinpa sanoa, että tunsin itseni
oikein onnettomaksikin. Eikä vierelläni ollut ketään, jolle olisin
voinut sanoa mitä tunsin, ei ollut mitään Janea lohduttamassa minua ja
sanomassa, etten minä suinkaan ollut niin surkean heikko ja hupsu ja
turhamainen kuin tiesin olleeni! Ah, kuinka minä silloin kaipasin
sinua!"

"Miten onnetonta olikaan, että sinä Wickhamista puhuessasi lausuit
herra Darcylle niin kovia sanoja, jotka nyt näyttävät todellakin olevan
aivan ansaitsemattomat."

"Niin kyllä! Mutta katkerat sanat ovat mitä luonnollisin seuraus niistä
onnettomista ennakkoluuloista, joita olen niin mielihalusta hautonut
rinnassani. Minä tahtoisin kysyä sinun neuvoasi erään seikan
johdosta. Tahtoisin tietää, olenko vai enkö velvollinen ilmaisemaan
seurapiirillemme Wickhamin todellisen luonteen?"

Jane mietti vähän aikaa, ennenkuin vastasi: "Varmastikaan sinulla ei
ole enää tilaisuutta tehdä sellaista hirveää paljastusta. Mitä sinä
itse ajattelet?"

"Ettei sitä ole yrittämistäkään. Herra Darcy ei ole suinkaan
valtuuttanut minua julkisesti kuuluttamaan hänen ilmiantoaan.
Päinvastoin ovat kaikki hänen sisarensa lähimmät tuttavat velvoitetut
pitämään asian niin salassa kuin suinkin; ja jos minä yritän ilmaista
ihmisille herra Darcyn todellisen luonteen, niin kukapa minua uskoisi?
Onhan yleinen mielipide täälläpäin asettunut niin jyrkästi häntä
vastaan, että ainakin puolet Merytonin kelpo ihmisistä saisi
halvauksen, jos heidän olisi pakko asettaa hänet vähän parempaan
valoon. En minä ainakaan pysty siihen toimeen. Wickham muuten kohta
lähteekin matkoihinsa; ja siksi lienee samantekevää, tietävätkö ihmiset
millainen hän todella on. Jonkin ajan perästä asia arvatenkin tulee
tunnetuksi, ja silloin me saamme nauraa heidän typeryydelleen. Mutta
tätänykyä en aio hiiskua siitä sanaakaan."

"Siinä oletkin aivan oikeassa. Jos hänen hairahduksensa
paljastettaisiin, niin hän olisi iäksi hukassa. Häntä ne ehkä nyt
itseäänkin surettavat, ja hän koettaa parhaansa mukaan korjata itseään.
Me emme saa syöstä häntä aivan epätoivoon."

Elizabethin rauhattomuus asettui tuntuvasti tämän keskustelun jälkeen,
ja hänellä oli tilaisuutta tarkastaa sisarensa mielentilaa. Jane ei
näyttänyt onnelliselta. Hän hautoi yhä edelleenkin sydämensä pohjassa
hellää tunnetta Bingleytä kohtaan. Hänelle tämä kiintymys oli
ensimmäinen todellinen hänen elämässään, ja siksi oli sillä ensi lemmen
raikas lämpö ja tuoreus; ja hänen kypsyneen ikänsä ja tasaisen
luonteensa vaikutuksesta oli sillä paljon suurempi vakavuus ja alttius
kuin nuorten tyttöjen tavallisella ensimmäisellä rakastumisella, ja
sitä tulisemmin hän rinnassaan palvoi lemmityn muistoa ja piti häntä
etevämpänä ja parempana kaikkia muita miehiä.

"No niin, Lizzy", sanoi rouva Bennet eräänä päivänä, "mitä sinä
ajattelet tästä Janen nolosta rakkausjutusta? Minä puolestani olen
kivenkovaan päättänyt, etten puhu siitä sanaakaan kenenkään kanssa. Sen
vakuutin sisarelleni Philipsillekin toissapäivänä. Mutta minä en vain
saa päähäni, kuinka Jane ei nähnyt tuosta miehestä vilaustakaan
Lontoossa ollessaan. No niin, Bingley onkin kerrassaan kunnoton nuori
mies -- panee ensin tyttörukan pään pyörälle ja jättää hänet sitten
lehdellä soittamaan; enkä minä usko, että Janella on ikimaailmassa enää
tilaisuutta saada häntä onkeensa. Ei ole puhettakaan siitä, että hän
palaisi Netherfieldiin täksi kesäksi; ja se minun pitäisi tietää, koska
olen kuulustellut asiaa jok'ainoalta, jolla voisi olla siitä vihiä."

"En minäkään usko, että hän tulee enää koskaan asumaan
Netherfieldissä."

"Se on hänen asiansa. Eikä häntä kukaan enää haluakaan tulemaan; vaikka
se minun täytyy sanoakseni -- ja sen sanonkin aina jok'ikiselle -- että
hän on menetellyt hyvin kunnottomasti minun tytärtäni kohtaan; ja jos
minä olisin ollut Janen sijassa, niin en iki maailmassa olisi pannut
hyppysiäni siihen puuroon. Ainoa lohdutukseni on, että Jane varmastikin
kuolee särkynein sydämin, ja silloin tuo mies saa katua mitä on
tehnyt."

Elizabeth, jota sellainen ajatus ei voinut lohduttaa, jätti
vastaamatta.

"Kuulehan, Lizzy", jatkoi äiti kohta perästäpäin, "nuo Collinsit
taitavat tulla toimeen varsin hyvin, vai kuinka? No, hyvä, hyvä --
toivon vain, että sitä jatkuisi pitemmältäkin. Entä millaista pöytää he
pitävät? Arvaan, että Charlotte on mainio emäntä. Jos hän on
puoleksikaan yhtä tarkka kuin äitinsä, niin hän saa säästymäänkin. He
eivät suinkaan hurvittele taloudessaan, arvaan mä?"

"Ei sinnepäinkään."

"Kaikki riippuu hyvästä emännöimisestä, sen saat uskoa. Hohoi -- niin
niin! _He_ eivät ainakaan elä tulojensa yli. _Heitä_ ei tyhjä kukkaro
koskaan huoleta. No hyvä, onneksi vain olkoon! Ja arvaanpa heidän
useinkin puhelevan siitä, että asettuvat tänne Longbourniin kohta isäsi
kuoleman jälkeen. He pitävät tätä taloa kaiketikin jo ihan omanaan, vai
mitä?"

"Siitä asiasta ei minun kuulteni hiiskuttu sanaakaan."

"Ei tietenkään -- varsin merkillistähän se olisi ollutkin. Mutta älä
epäilekään, etteivätkö he siitä monestikin puhele kahdenkesken. No
niin, jos he voivat kevein sydämin ottaa vastaan maatilan, joka ei lain
mukaan heille kuulu, niin sitä parempi heille itselleen. _Minä_
puolestani häpeisin silmäni sokeiksi, jos iskisin kynteni omaisuuteen,
joka vain perintökaaren mukaan minulle lankeisi."



XLI LUKU.


Viikko oli kulunut Bennetin perheen vanhimpain tytärten kotiatulosta.
Seuraavan viikon lopulla piti Merytoniin sijoitetun rykmentin siirtyä
muuanne ja sentakia koko ympäristön nuori naismaailma oli sortua
suruun. Ainoastaan Bennetin molemmat vanhimmat neidit kykenivät
edelleen syömään ja juomaan, nukkumaan ja hoitamaan muita
arkiaskareitaan. Monesti moittivat heitä tällaisesta tunteettomuudesta
Kitty ja Lydia, jotka itse olivat äärimmäisen onnettomat.

"Hyvä isä sentään! Mikä meidät nyt periikään? Mitä meidän on nyt
tehtävä?" he huudahtelivat usein katkerin mielin. "Kuinka sinä
saatatkaan näyttää noin tyytyväiseltä oloosi, Lizzy?"

Heidän helläsydäminen äitinsä otti täydesti osaa nuorimpain tytärtensä
suruun; hän muisti kuin eilisen päivän itsellään samanlaisen surun
ajassa viisikolmatta vuotta takaperin.

"Varmastikin minä itkin ja ulvoin kaksi vuorokautta läpeensä", hän
sanoi, "kun eversti Millarin rykmentti lähti pois meidän seudulta.
Luulin sydämeni ihan särkyvän."

"Ja _minun_ sydämeni varmasti särkyy!" nyyhkytti Lydia.

"Entäpä kun pääsisi mukaan Brightoniin", huomautti rva Bennet
valtioviisaasti.

"Aivan niin -- kun vain pääsisi lähtemään Brightoniin! Mutta isä on
niin perin merkillinen."

"Merikylpy parantaisi minut entiselleen."

"Ja täti Philips on varma, että _minulle_ se tekisi ihmeen paljon
hyvää", lisäsi Kitty.

Sellaisia ruikutuksia kuului pitkät päivät Longbourn Housessa.
Elizabeth koetti lyödä ne leikiksi, mutta salaa hän oli menehtyä
häpeään. Hän tunsi hra Darcyn arvostelun hänen omaisistaan täydesti
oikeaksi; eikä hän koskaan ennen ollut niin taipuvainen kuin nyt
antamaan tuolle miehelle anteeksi hänen sekaantumisensa ystävänsä
lemmenjuttuun.

Mutta Lydian mieltä kiusannut ongelma sai äkkiratkaisun, kun rva
Forster, rykmentin komentajan puoliso, pyysi häntä vähäksi aikaa
vieraakseen Brightoniin. Tämä verraton ystävätär oli itsekin vielä
aivan nuori ja vasta äskettäin joutunut naimisiin. Yhtäläinen hilpeä ja
huimapäinen luonteenlaatu oli lähentänyt häntä ja Lydiaa toisiinsa, ja
kolmen kuukauden tuttavuus oli tehnyt heistä helmaystävät.

Ei kannata ruveta kuvaamaankaan Lydian riemastusta, rva Bennetin iloa
ja Kitty poloisen kateutta tämän kutsun tultua. Vähääkään välittämättä
sisarensa pettymyksestä Lydia lenteli ympäri taloa aivan haltioissaan,
vaatien jokaisen onnitteluja osakseen ja lörpötellen, nauraen ja
kirkuen äänekkäämmin kuin koskaan ennen, sillä aikaa kuin kovaosainen
Kitty purki salissa katkerata vaikerrustaan.

"En iki maailmassa saa päähäni, miksi ei rouva Forster voinut pyytää
_minua_ yhtä hyvin kuin Lydiaakin", hän valitti, "vaikka en olekaan
tuppautunut hänen erikoisystäväkseen. Pitäisihän minulla olla yhtä
suuri oikeus kuin Lydiallakin -- ja suurempikin, koska olen häntä kahta
vuotta vanhempi."

Turhaan koetti Elizabeth saarnata hänelle järkeä ja Jane
alistuvaisuutta. Itse puolestaan ei Elizabeth ollut lainkaan niin
mielissään kutsusta kuin hänen äitinsä ja Lydia itse, sillä hän pelkäsi
jälkimmäisen menettävän vähänkin järkihitusensa jouduttuaan pois
omaisten silmäin alta; ja kun hän ei ymmärtänyt, millä keinolla muuten
saisi asian korjautumaan, hän vetosi salakähmää isäänsä, jotta tämä
kieltäisi Lydiaa lähtemästä. Hän huomautti hra Bennetille Lydian
yleisistä heikkouksista ja luonteenvioista -- kuinka vähän todellista
apua tämä voi odottaa niin kokemattomalta ja huimapäältä nuorelta
naiselta kuin rva Forster oli -- ja kuinka paljon suuremmat kiusaukset
Brightonissa oli tarjona tällaisen kykenemättömän suojelijattaren
valvonnan alla. Isä kuunteli häntä hyvin tarkkaavaisesti, mutta tyytyi
vastaamaan:

"Lydia ei tule koskaan järkiinsä, jollei hän saa kerran häväistä
itseään julkisesti täällä tai muualla; ja minä arvelen, että nykyisen
tilaisuuden tarjoutuessa hänen perheellään on siitä kaikkein vähimmän
kuluja ja hankaluutta."

"Jos tietäisitte, isä", valitti Elizabeth, "kuinka suurta harmia ja
häpeää koko perheellä on Lydian ajattelemattoman ja hupsun käytöksen
takia -- ja on jo ollutkin -- niin varmasti päättäisitte toisin tässä
asiassa."

"Onko jo ollutkin?" tiedusti hra Bennet ihmeissään. "Mitä, onko hän
karkoittanut matkoihinsa joitakin teidän sulhasianne? Pikku Lizzy
parka! Mutta älä huoli siitä masentua. Ei kannata surra sellaisia
poikahoukkioita, jotka eivät jaksa sulattaa pikkuruista höperyyttä
tulevan kälynsä puolelta. Laitahan minulle luettelo niistä
säälittävistä nulikoista, jotka Lydian hupsuus on säikyttänyt täältä
karkuun."

"Isä, nyt sinä aivan erehdyt. Minulla ei ole vähintäkään aihetta
valittaa mistään sellaisesta. En minä nyt puhukaan mistään
yksityistapauksesta, vaan vaarasta ylimalkaan. Lydian huima ja
ajattelematon käytös vahingoittaa ehdottomasti perheemme mainetta ja
arvoa maailman silmissä. Antakaa anteeksi, minun täytyy puhua aivan
suoraan. Jollette te, rakas isä, vaivaudu hillitsemään hänen
huimapäisyyttään ja opettamaan hänelle, että se voi turmella koko hänen
elämänsä, niin hän ei kohta ole enää autettavissa. Hänen luonteensa
alkaa saada määrätyn suunnan; ja nyt jo, vasta kuusitoistavuotiaana,
hän on koko seudun hurjin keimailija ja tekee sekä itsensä että
omaisensa naurunalaisiksi ihmisten silmissä. Ja hänen keimailuhalunsa
on kaikkein alhaisinta ja moitittavinta laatua; se ei kohdistu
kehenkään yksityiseen, vaan miehiin yleensä; eikä sen puolustuksena ole
edes mikään erinomainen viehätys, lukuunottamatta hänen nuoruuttaan ja
siloisia kasvojaan, joiden vastapainona on säälittävä tietämättömyys ja
höperö mieli; aina himoitessaan herättää nuorten miesten huomiota hän
ei kykene huomaamaan eikä välitä vähääkään siitä yleisestä
ylenkatseesta, jonka hän niittää palkakseen. Sama vaara uhkaa myöskin
Kittyä. Hän seuraa sokeasti häntä nuoremman mutta huimemman Lydian
johtoa. Turhamaisia, tyhjiä, tietämättömiä, laiskoja ja hillittömiä
tyttöjä ovat kumpainenkin! Ah, rakas isäni, etkö voi todellakaan
huomata, että he tulevat nurjasti arvostelluiksi ja ylenkatsotuiksi
kaikkialla, missä heidät tunnetaan, ja että myöskin heidän sisarensa
sotkeutuvat omatta syyttään samaan kohtaloon?"

Hra Bennet tajusi, että tytär oli vuodattanut hänelle sydämensä koko
raskaan haikeuden; silitellen hellästi hänen kättään hän vastasi:

"Älä huoli turhan takia murehduttaa itseäsi, kultaseni. Sinä ja Jane
tulette kaikkialla, missä _teidät_ tunnetaan, saamaan osaksenne pelkkää
kunnioittavaa arvonantoa, jota ei suinkaan vähennä se seikka, että
teillä sattuu olemaan pari -- tai sanoisinko kolmekin -- höperöä
sisarta. Mutta usko minua, meillä ei tule olemaan ainoatakaan rauhan
päivää täällä Longbournissa, jollei Lydia saa noudattaa mielitekoaan ja
pääse lähtemään Brightoniin. Annetaan hänen siis lähteä. Eversti
Forsterin minä tunnen järkeväksi mieheksi, joka kyllä varjelee häntä
lankeemasta vakaviin hairahduksiin; ja omaksi onnekseen Lydia on liian
köyhä joutuakseen jonkun myötäjäistentavoittelijan saaliiksi.
Brightonissa hänen keimailuhalullaan on paljon vähemmän merkitystä kuin
täällä. Siellä upseerit löytävät kosolta naisia, jotka ovat paljon
enemmän heidän huomaavaisuutensa arvoisia. Toivokaamme siis, että hän
siellä oppii itsekin tuntemaan oman mitättömyytensä. Missään
tapauksessa hänestä ei voi tulla paljon pahempaa hurjastelijaa kuin
mikä hän nyt jo on, jollei meidän ole pakko teljetä häntä lasikaappiin
koko loppuiäkseen."

Tähän vastaukseen Elizabethin oli pakko tyytyä; mutta hänen
mielipiteensä pysyi entisenään, ja hän poistui isänsä puheilta
pettyneenä ja murheissaan. Hänen tapanaan ei kuitenkaan ollut lisätä
surujaan hautomalla niitä iänkaiken. Hän tiesi tehneensä
velvollisuutensa; eikä hänen luontonsa mukaista ollut pahoitella
pahoittelemasta päästyä välttämätöntä pahaa. Ennen Lydian lähtöä sattui
pieni välitapaus, joka oli omiaan johtamaan hänen ajatuksensa
toisaalle.

Sen päivän aattona, jolloin rykmentin oli määrä lähteä Merytonista,
saapui Wickham eräiden toisten upseerien kanssa viimeisen kerran
päivällisille Longbourniin. Niin suuresti oli Elizabethin mielentila
tätä nuorta miestä kohtaan jo ennättänyt tasautua, että hän -- tämän
tiedustellessa hänen vierailuaan Hunsfordissa -- kykeni aivan tyynesti
ja hymyillen mainitsemaan tavanneensa siellä eversti Fitzwilliamin ja
hra Darcyn sekä kysyi, tunsiko hänen pöytätoverinsa ensinmainitun
herran.

Wickham näytti ällistyneeltä, harmistuneelta jopa säikähtyneeltäkin;
mutta hän kykeni kohtakin hillitsemään itsensä ja vastasi hymyillen,
että hän ennen aikaan oli sattunut useastikin yhteen everstin kanssa;
ja huomautettuaan, että tämä oli joka suhteessa kunnianmies, hän
tiedusti, mitä Elizabeth piti hänestä. Elizabethin vastaus oli hyvin
lämmin. Väkinäisen välinpitämättömästi Wickham sitten jatkoi:

"Kuinka kauan sanoittekaan heidän oleskelleen Rosingsissa?"

"Lähes kolme viikkoa."

"Tapasitteko hänet useinkin?"

"Melkein joka päivä."

"Hän onkin aivan toisentapainen mies kuin hänen serkkunsa."

"Niin onkin; mutta minusta herra Darcy voittaa paljon, kun häneen
tutustuu lähemmin."

"Tosiaankin?" huudahti Wickham, ja hänen hätääntynyt ilmeensä ei
suinkaan välttynyt tytöltä. "Entä saanko kysyä..." -- hän katkaisi
lauseensa ja lisäsi hilpeämpään sävyyn: "Puhesävyssäänkö hän sitten
voittaa? Onko hän alentunut osoittamaan jonkin verran tavallista
kohteliaisuutta puhetovereilleen? Sillä enhän toki rohkene toivoa", hän
jatkoi matalampaan ääneen ja vakavampaan sävyyn, "että hänen
_luonteensa_ olisi muuttunut toisenlaiseksi?"

"Ah, ei!" sanoi Elizabeth. "Hänen luonteensa on luullakseni hyvin
samanlainen kuin ennenkin."

Hänen puhuessaan Wickham katsella tiirotti häneen tietämättä oikein,
pitikö hänen iloita tytön sanoista vaiko epäillä niiden takana olevan
jotain salattua tarkoitusta. Elizabethin ilmeessä oli todella jotakin,
joka pani hänet vähän hätäilemään, varsinkin kun tyttö jatkoi:

"Kun sanoin, että hän voitti häneen lähemmin tutustuessa, en
tarkoittanut sitä, että hänen mielenlaatunsa tai esiintymistapansa
olisivat entistä suostuttavampia, vaan että tullessa häntä paremmin
tuntemaan käsittää paremmin myöskin hänen luonteensa."

Wickhamin hämmennys ilmeni selvästi hänen poskiensa punoituksesta ja
vilkuilevista katseistaan. Moniaan minuutin ajan hän istui aivan
ääneti, kunnes jaksoi jälleen saavuttaa mielenmalttinsa ja lausua
naapurilleen kaikkein pehmeimmällä äänellään:

"Te, joka olette niin hyvin perillä minun tunteistani herra Darcya
kohtaan, käsitätte varmastikin minun rehellisen iloni sen johdosta,
että hän on tarpeeksi järkevä koettamaan edes _näyttää_ oikeamieliseltä
ihmisten silmissä. Hänen luontainen ylpeytensä on tässä tapauksessa
kenties hyödyksi, jollei hänelle itselleen, niin ainakin monille
muille, sillä se estänee häntä käyttäytymästä toisia kohtaan yhtä
tylysti ja tunnottomasti kuin minua kohtaan. Minä vain pelkään, että
tuo viisas käytöstapa on omaksuttu ainoastaan hänen vieraillessaan
tätinsä luona, jonka arvosteluun hän panee erityistä arvoa; ja
mahdollisesti hän sen avulla myöskin toivoo säilyttävänsä neiti de
Bourghin hyvän käsityksen hänestä, sillä tietänettehän hänellä olevan
vakavat aikeet serkkunsa suhteen."

Elizabeth ei voinut pidättää hymyään ja tyytyi vastaamaan vain keveällä
päännyökkäyksellä. Hän ymmärsi, että Wickham yritti jälleen käydä
purkamaan vanhoja valitusvirsiään häntä kohdanneesta vääryydestä; mutta
häntä ei enää lainkaan haluttanut ruveta häntä lohduttamaan ja
rohkaisemaan. Lopun iltaa Wickham esiintyi näennäisesti yhtä hilpeänä
kuin tavallisesti eikä käynyt sen enempää utelemaan Elizabethilta tämän
tietoja; ja he erosivat toisistaan kohteliaasti kuten ennenkin, ja
mahdollisesti kumpikin toivoi, ettei jälleennäkemistä tapahtuisi enää
koskaan.

Vieraiden lähtiessä Lydia seurasi rva Forsteria Merytoniin, josta
heidän oli määrä lähteä matkaan varhain seuraavana aamuna. Hänen eronsa
omaisista oli pikemminkin meluava kuin tunteellinen. Kitty oli ainoa,
joka puhkesi kyyneliin; mutta hän itki pelkästä kiukusta ja kateudesta.
Rva Bennet oli laajasanainen toivottaessaan tyttärelleen hauskaa matkaa
ja kehoittaessaan häntä huvittelemaan perillä parhaansa mukaan -- minkä
jokainen uskoi kehoituksittakin hyvin mahdolliseksi ja varsin
luultavaksi.



XLII LUKU.


Jos Elizabeth olisi perustanut mielipiteensä yksistään kotoiseen
ympäristöönsä, niin hän ei olisi saanut kovinkaan miellyttävää
käsitystä avio-onnesta ja kotielämän suloista. Hänen isänsä oli antanut
nuoruuden viehkeyden ja näennäisen hyvätuulisuuden houkutella hänet
naimaan naisen, jonka lyhytjärkisyys ja suvaitsematon mieli tekivät
piankin lopun hänen todellisesta kiintymyksestään. Mutta hra Bennet ei
kuitenkaan ollut senluontoinen mies, että hän kotionnensa haihduttua
olisi etsinyt lohdutusta toisaalta. Hän oli nuoruudesta pitäen
rakastanut maalaiselämää ja hyviä kirjoja, ja näihin hän nyt vähitellen
kiintyi aivan intohimoisesti. Vaimostaan hänellä ei ollut muuta iloa
kuin jolloinkin itsekästä huvia tämän typeryydestä ja hullutuksista.
Sellaista iloa aviomies ei yleensä mielellään hae vaimonsa luota; mutta
missä muita huvinaiheita puuttuu, siellä oikea filosoofi etsii hyötyä
siitäkin vähästä, mitä hänelle suinkin tarjoutuu.

Elizabeth ei ollut koskaan ollut sokea isänsä vajavaisille perheenisän
ja aviomiehen ominaisuuksille. Aina olivat huomionsa häneen
vaikuttaneet kiusallisesti; mutta kunnioittaen isänsä henkisiä kykyjä
ja kiitollisena tämän hänelle osoittamasta hellyydestä hän oli
koettanut unhottaa hänen vikansa ja kaiken aviollisen ja isällisen
velvollisuuden ja säädyllisyyden puutteen, joka niin säälittä saattoi
hänen oman vaimonsa ja lapsensa naurunalaisiksi. Mutta koskaan ennen ei
hän ollut niin selkeästi ja kipeästi kuin juuri nykyisin tullut
huomanneeksi, mitä arveluttavia seurauksia epäsuhtaisista avioliitoista
syntyneillä lapsilla on kannettavana; ja kuinka jommankumman vanhemman
yksipuoliseen ja nurjaan suuntaan kohdistetut kyvyt -- sen sijaan että
ne edistäisivät lasten tervettä kehittymistä ja ohjaisivat toistakin
aviopuolisoa oikeaan suuntaan -- päinvastoin vaikuttavat turmelevasti
sekä puolisoon että lapsiin.

Vaikka Elizabeth olikin mielissään Wickhamin lähdöstä, oli hänellä
muuten varsin vähän aihetta iloita rykmentin poistumisesta. Seudun
seuraelämä tyrehtyi melkein tykkänään; ja kotona hänellä oli äiti ja
sisar, joiden lakkaamaton nurkuminen teki kotielämän happameksi ja
ikäväksi. Lähtiessään oli Lydia luvannut kirjoittaa äidilleen ja
Kittylle hyvin ahkeraan ja seikkaperäisesti; mutta hänen kirjeitään sai
kauan odotella ja aina ne olivat tuiki lyhyet. Paljonpa niissä ei muuta
selostettukaan kuin hänen hurjaa iloaan jostakin uudesta puvusta tai
päivänvarjosta; mitä upseereja milloinkin oli tavattu kadulla,
kirjastossa tahi Forstereilla päivällisillä, ja mitä huvimatkoja
milloinkin oli tehty.

Elizabethin ainoana lohdutuksena oli ajatus Järville piakkoin
tehtävästä kesäretkestä. "Onhan onnellista", hän ajatteli, "että
minulla on jotakin toivon aihetta. Jos kaikki tulisi valmiina vastaan,
niin varmasti tuntisin pettymystä. Suunnitelma, jonka jok'ainut
erityisseikka lupaa iloa, ei ota koskaan oikein luonnistuakseen."

Vähitellen alkoi terveys, rauha ja hilpeys jälleen palata Longbourniin
ja sen ympäristöön. Perheet, jotka olivat viettäneet talven ja kevään
Lontoossa, saapuivat takaisin maalle; kesäpuvut ja kesälliset ilonpidot
antoivat paljon askaretta ja ajattelun aihetta kaikille. Rva Bennetin
mielentila kohosi taas tavalliseen ryöpsähtelevään ja ärtyisään
virkeyteensä; ja kesäkuun puolimaissa oli Kittykin jo siksi paljon
kostunut ankeudestaan, että kykeni näkemään Merytonin kadut kyyneliin
puhkeamatta.

Pari viikkoa ennen lopullista lähtömäärää, kun Elizabeth jo alkoi
varustella itseään matkalle, saapui rva Gardinerilta kirje, joka sekä
lykkäsi matkaanlähdön että lyhensi matkan määräaikaa. Hra Gardineria
pidättivät hänen liikeasiansa Lontoossa heinäkuun puoliväliin saakka,
eikä hän joutuisi olemaan matkalla kuukautta kauempaa; ja kun tämä aika
oli liian lyhyt suunniteltua retkeä varten, arvelivat enolaiset
parhaaksi ulottaa sen ainoastaan Derbyshireen saakka. Mutta siinäkin
maakunnassa oli yllinkyllin katseltavaa kolmen viikon ajaksi, ja rva
Gardinerille se oli erikoisen rakas, hän kun oli siellä viettänyt
useita nuoruusvuosiaan.

Elizabeth tunsi itsensä ensin hyvin pettyneeksi. Hän oli koko
sydämellään kiintynyt ajatukseen päästä näkemään Cumberlandin ihania
järviä; ja hänen mielestään olisi noina kolmenakin viikkona hyvin
ennättänyt tehdä retken. Mutta hänen osanansa oli aina olla
tyytyväinen, ja hänen hilpeä luontonsa auttoi hänet piankin tuntemaan
onnellista odotusta.

Gardinerit saapuivat Longbourniin neljän pienen lapsensa kera, joiden
oli määrä jäädä Jane serkun hoitoon. Jane olikin lasten erityinen
lemmikki, ja hänen alati tasainen luonteensa ja hellä sydämensä tekivät
hänestä erinomaisen lasten toverin -- hän opetti heitä, leikki heidän
kanssaan ja rakasti heitä. Hra ja rva Gardiner viipyivät Longbournissa
vain yhden yön ja lähtivät seuraavana aamuna Elizabethin kera etsimään
kesämatkan kauan odoteltua iloa ja huvia.

Emme rupea tarkemmin seuraamaan matkalaisten reittiä Derbyshiren monien
mainioiden paikkain halki -- sattuihan tien varteen sellaisia
nähtävyyksiä kuin Oxford, Blenheim, Warwick, Kenilworth, Birmingham
j.n.e.[20] Ainoastaan vähäinen nurkka Derbyshirestä tulee tässä
puheeksi. Lambtonin pikkukaupunkiin liittyivät rva Gardinerin
nuoruudenmuistot, jonka vuoksi sinne poikettiin pitemmäksi aikaa; ja
moniaan mailin päässä Lambtonista oli Pemberley, hra Darcyn hovi.
Pemberley ei tosin sijainnut aivan matkatien varrella, mutta rva
Gardinerin teki mieli käydä katsomassa sitäkin.

"Rakkaani, tottahan sinäkin tahtonet mielelläsi nähdä tuon
paikan, josta olet kuullut puhuttavan niin paljon?" hän sanoi
sisarentyttärelleen. "Siellähän Wickham vietti koko lapsuutensa ja
nuoruutensa, kuten tiedät."

Elizabethia epäilytti lähteä -- kukaties sattui Pemberleyn isäntä
olemaan kotosalla. Hän valitti nähneensä jo väsymykseen saakka isoja
maakartanoita, eikä sanonut tuntevansa vähintäkään ihastusta hienoihin
mattoihin ja silkkiuutimiin.

Rva Gardiner moitti häntä typeräksi. "Jos olisi kysymys ainoastaan
komeasta herraskartanosta, niin minäkään en välittäisi suuresti sinne
lähteä. Mutta maatila itsessään on näkemisen arvoinen. Siellä on
Englannin kaikkein kauneimpia metsämaisemia."

Elizabeth ei enää voinut vastustella, vaikka hän ei suinkaan
tuntenut itseään rauhalliseksi. Entäpä jos paikkoja katsellessa
yhdytettäisiinkin odottamatta isäntä itse -- se olisi hirveätä!
Tuo ajatus pani hänet pahasti punoittamaan. Mutta majatalon
palvelijattarelta hän kysellessään sai sen lohduttavan tiedon, että
Pemberleyn vallasväki oleskeli kesän aikaan muualla. Yönseutuna hän
alkoi itsekin tuntea hiljaista halua saada nähdä tuon talon ja kun asia
otettiin aamiaispöydässä jälleen puheeksi, voi hän näköjään
välinpitämättömästi suostua toisten tuumaan.

Pemberleyhin siis lähdettiin.



XLIII LUKU


Ensimmäinen vaikutelma Pemberleyn metsistä oli Elizabethille yllättävä;
ja kun he kartanon ulkoveräjältä viimein kääntyivät ajamaan puistotietä
pitkin, oli hän kerrassaan ihastuksissaan.[21]

Puisto oli sangen avara ja sen maaperä hyvin vaihteleva. He saapuivat
siihen eräästä sen alavimmista kohdista ja ajoivat hyvän matkaa tiheän
metsikön halki.

Elizabethin mieli oli niin täynnä näkemästään, ettei hänellä ollut
halua puhella toisten kanssa; äänettömänä ja hurmautuneena hän vain
katseli ympärilleen. Tie kohosi loivasti puolisen mailin matkalla; ja
vihdoin heidän vaununsa kiipesivät ylävän kunnaan harjalle,
missä metsämaa loppui ja he näkivät edessään Pemberley Housen
laaksonnotkelman toisella laidalla, tien kiemurrellessa sinne
laaksonpohjaa pitkin. Se oli sangen kookas, kaunis kivitalo ja sijaitsi
tasaisesti nousevalla rinteellä, taustanaan korkea metsäharjanne;
etupuolella pienoinen joki leveni jokseenkin leveäksi suvannoksi.
Ihmiskäsi ei ollut käynyt vääristellen koristamaan ja jäykistämään sen
luonnollisia rantoja. Elizabeth oli hurmautunut. Hän ei ollut missään
nähnyt paikkaa, jolle luonto oli niin runsain käsin jaellut antimiaan
ja missä kiero ihmismaku niin vähän oli puuttunut pilaamaan luonnon
kauneutta. Kaikki matkalaiset tulkitsivat lämpimästi ihastustaan; ja
sinä hetkenä Elizabeth tuli ajatelleeksi, että Pemberleyn emäntänä
olisi kannattanut olla!

He laskeutuivat rinnettä alas, ajoivat joen poikki vievän sillan yli ja
pysähtyivät viimein valtarakennuksen pääoven eteen. Heidän
tarkastellessa taloa lähimatkan päästä Elizabethin mieleen palasi
uudestaan pelko: entäpä jos isäntä sittenkin oli kotona! Entäpä jos
majatalon palvelijatar olikin erehtynyt! Talon tavan mukaan vieraat
päästettiin sisään eteishalliin; ja taloudenhoitajatarta odoteltaessa
Elizabethilla oli aikaa arkaillen ihmetellä rohkeuttaan työntyä suoraa
päätä jalopeuran pesään.

Taloudenhoitajatar tuli -- arvokkaan näköinen vanhanpuoleinen nainen,
paljon vähemmän pönäkkä ja paljon kohteliaampi kuin Elizabeth oli
odottanut. He seurasivat häntä ensin ruokasaliin. Pikaisesti
silmäiltyään sen sisustusta Elizabeth kävi akkunan ääreen katselemaan
siitä avautuvaa näköalaa. Metsäharjanne, jolta he äsken olivat
laskeutuneet alas laaksoon, näytti näin etäältäkin katsellen hyvin
kauniilta. Vaihtelevat maisemat tekivät erinomaisen viehättävän
vaikutuksen, ja hän katseli hurmautuneena edessään leviävää avaraa
näyttämöä -- vilvakkaiden puiden reunustamaa joenuomaa ja kauas
etäisyyteen mutkittelevaa laaksonnotkelmaa tuuheametsäisine
mäenrinteineen. Heidän käytyä toisiin huoneisiin tuntuivat maiseman
yksityiskohdat siirtyneen uusiin asemiin; mutta kaikista akkunoista
avautui silmälle yhä uutta ihanuutta. Huoneet olivat korkeat ja
kauniit; ja Elizabeth pani ihastuneena merkille, että niiden
sisustuksessa ilmeni vähemmän koreilevaa komeutta, mutta enemmän
taiteellista aistia kuin Rosingsissa.

"Ja tässä talossa", hän ajatteli itsekseen, "minä nyt saattaisin
heiskua emäntänä! Näissä huoneissa voisin nyt tuntea itseni jo aivan
kotiutuneeksi ja lausua enon ja tädin tervetulleiksi omaan
valtakuntaani! Mutta ei", hän keskeytti ajatuksensa juoksun, "se ei
olisi käynyt ikinä päinsä. Eno ja täti olisivat pakostakin tulleet
minulle vieraiksi; sillä minun ei kai olisi koskaan sallittu kutsua
heitä täällä käymään."

Se oli onnellinen muistuma -- se vapahti hänet tuntemasta vähintäkään
katumusta.

Häntä halutti kysyä taloudenhoitajattarelta, oliko talon isäntä
todellakin poissa kotoa, mutta hän ei kuitenkaan rohjennut. Vihdoin tuo
kysymys kuitenkin sattui luiskahtamaan hänen enoltaan, ja rva Reynolds
kuului vastaavan: "Ei, mutta me odotamme häntä huomenna kotiin ison
seuran kera." Elizabeth oli sanomattoman iloinen, ettei heidän
käyntinsä ollut sattunut päivää myöhemmin.

Hänen tätinsä kutsui häntä katselemaan erästä muotokuvaa.
Lähestyessään hän tunsi sen hra Wickhamin kuvaksi, joka monien muiden
pienoismaalausten keralla riippui uuninreunalla. Täti kysyi hymyillen,
mitä hän piti siitä. Taloudenhoitajatarkin tuli katsomaan ja sanoi
kuvan esittävän tilan entisen pehtorin poikaa, jonka isäntävainaja oli
kouluttanut mieheksi. "Hän on nyt liittynyt armeijaan", hän lisäsi,
"mutta minä pelkään hänen käyneen hyvin hurjatapaiseksi."

Rva Gardiner katseli hymyillen sisarentyttäreensä, mutta tämä ei
kyennyt hymyilemään vastaan.

"Ja tässä", sanoi rva Reynolds, osoittaen erästä toista
pienoismuotokuvaa, "on meidän nykyinen isäntämme; se on hyvin hänen
näköisensä. Se maalattiin samaan aikaan kuin tuo toinenkin -- noin
kahdeksan vuotta sitten."

"Minä olen kuullut paljon kiitettävän teidän isäntänne komeata
ulkomuotoa", sanoi rva Gardiner katsellen kuvaa; "hänellä on todellakin
kauniit kasvot. Mutta sinähän, Lizzy, voit sanoa, onko tämä kuva hänen
näköisensä."

Rva Reynolds katseli suurin silmin Elizabethiin.

"Tunteeko tämä nuori neiti herra Darcyn?" kysyi hän kunnioittavasti.

Elizabeth punastui vastatessaan: "Vähän."

"Eikö hän teistäkin ole hyvin kaunis mies, neitini?"

"On kyllä -- hyvin kaunis."

"Minä ainakin olen varma, etten tiedä ketään häntä kauniimpaa. Mutta
yläkerran käytävässä on hänestä toinen paljon isompi ja kauniimpi kuva.
Tämä huone oli isäntä vainajan mielihuone, ja kaikki nämä pienoiskuvat
ovat täällä hänen jäleltään. Hän piti niistä hyvin paljon."

Siitä sai Elizabeth selityksen, miksi hra Wickhamin kuvaa oli edelleen
säilytetty toisten joukossa.

Rva Reynolds kiinnitti heidän huomiotaan nti Darcyn muotokuvaan, joka
oli maalattu tämän ollessa vasta kahdeksanvuotias.

"Onko neiti Darcy yhtä kaunis kuin hänen veljensä?" kysyi hra Gardiner.

"Ah, on toki -- kaunein nuori neiti mitä on koskaan nähty, ja niin
kehittynyt kaikissa hienoissa taidoissa! Hän soittaa ja laulaa päivät
päästänsä. Viereisessä huoneessa on suuri piano, joka vast'ikään on
tuotu tänne -- se on isännän lahja. Hän saapuu tänne huomenna veljensä
seurassa."

Hra Gardiner, joka osasi puhella taitavasti ja sievästi outojenkin
ihmisten kanssa, yllytti kysymyksillään ja huomautuksillaan kelpo
taloudenhoitajatarta kertoilemaan yhä enemmän isännästään ja tämän
sisaresta; ja sen vanhus tekikin kernaasti, joko ylpeillen
isäntäväestään tahi tosi kiintymyksestä heihin.

"Oleskeleeko isäntänne Pemberleyssä paljonkin vuoden mittaan?"

"Ei niin paljon kuin minä toivoisin, hyvä herra; mutta uskallanpa
sanoa, että hän viettää ainakin puolet ajastaan täällä, ja neiti Darcy
on kaikki kesäkuukaudet täällä."

"Paitsi milloin", ajatteli Elizabeth itsekseen, "hän ei käy
seikkailemassa Ramsgatessa."

"Jos isäntänne menisi naimisiin, niin näkisitte häntä varmastikin
enemmän täällä."

"Niin kyllä, herrani; mutta sitä ajankohtaa ei käy arvaileminenkaan.
Minä en tiedä ketään, joka olisi hänelle kyllin hyvä."

Hra ja rva Gardiner hymyilivät. Elizabeth ei voinut pidättyä sanomasta:
"Teidän lausuntonne on mitä parhain suositus hänelle."

"Minä en sano enempää kuin on totta, ja jokainen, joka hänet tuntee, on
valmis sanomaan samaa", vastasi vanhus. "Minä en ole ikinäni saanut
häneltä ärtyisää sanaa, ja kuitenkin olen tuntenut hänet nelivuotisesta
poikaressusta lähtien."

Tällainen kiitos oli Elizabethille odottamaton. Hän oli tottunut
ajattelemaan, että hra Darcy oli kaikkea muuta kuin tasaluontoinen ja
sävyisä mies. Hänen mielenkiintonsa oli herännyt; hän halusi kuulla
enemmänkin ja oli hyvin kiitollinen enolleen, kun tämä jatkoi:

"Harvasta ihmisestä voikaan sellaista sanoa. Te olette todellakin
onnellinen, kun teillä on semmoinen isäntä."

"Niin olenkin, hyvä herra. Vaikka etsisin lyhty kädessä halki koko
maailman, niin tiedän etten parempata löytäisi. Mutta minä olen aina
pannut merkille, että ne ihmiset, jotka jo lapsina ovat hyväluontoisia,
ovat isoiksi kasvettuaankin hyväluontoisia; ja hän oli aina mitä
helläluontoisin ja jalosydämisin poika koko maailmassa."

Elizabeth tuijotti ihmeissään vanhukseen. "Herra Darcystako hän
tosiaankin puhuu?"

"Hänen isänsä oli erinomainen mies", huomautti rva Gardiner.

"Niin oli, rouvani, se hän todellakin oli; ja hänen pojastaan tulee
aivan hänen kaltaisensa -- aivan yhtä sävyisä ja hyvä köyhiä kohtaan."

Elizabeth kuunteli, kummeksi, epäili ja halusi kärsimättömästi kuulla
vielä paljon enemmänkin. Rva Reynoldsin muut tarinat eivät huvittaneet
häntä rahtuistakaan. Tämä näytteli tauluja, selosti huoneiden suuruutta
ja huonekalujen hintoja -- mutta kaikkea turhaan. Hra Gardiner, jota
hyvin huvitti vanhan emännöitsijän ylpeys isäntäväestään, johti
uudestaan puheen tähän: ja taloudenhoitajatar jatkoi innokkaasti
ylistelyään, kun he nousivat valtaportaita yläkertaan.

"Hän on paras isäntä kotiväelleen ja alustalaisilleen mitä koskaan on
elänyt", hän sanoi. "Ei lainkaan muiden nykypäiväin hurjain nuorten
miesten kaltainen, jotka eivät ajattele mitään muuta kuin omaa
itseänsä. Jok'ainut hänen palvelijoistaan ja vuokramiehistään on valmis
puhumaan hänestä pelkkää hyvää. Jotkut ihmiset saattavat pitää häntä
ylpeänä; mutta minä en ainakaan ole nähnyt sellaisesta jälkeäkään.
Minun luullakseni se on johtunut vain siitä, ettei hän hurvittele
maailman turulla niinkuin muut samanikäiset ylhäiset herrat."

"Kuinka rakastettavaan valoon hän asettaakaan isäntänsä!" ajatteli
Elizabeth.

"Tämä ylenpalttinen ylistys ei käy oikein yhteen hänen ystäväparkaamme
kohtaan osoittamansa tylyn käytöksen kanssa", kuiskasi täti hänen
korvaansa heidän portaita noustessaan.

"Ehkäpä me olemme saaneet asiasta väärän käsityksen."

"Eihän se voi olla mahdollista; mehän saimme kuulla siitä toiselta
asianomaiselta itseltään."

Yläkerran avarasta etehisestä heidät johdettiin hyvin kauniiseen
vierassaliin, joka näytti aivan äskettäin sisustetun paljon upeampaan
ja keveämpään tyyliin kuin alakerran huoneet; ja he saivat kuulla, että
tämä uudistus oli juuri tehty nti Darcyn mieliksi, joka oli viime
käynnillään suuresti ihastunut tähän huoneeseen.

"Hän on varmastikin hyvin hyvä veli", sanoi Elizabeth, käydessään
akkunan luo.

Rva Reynolds kuvaili nti Darcyn iloa, kun tämä ensi kertaa tuli
astumaan tähän kauniiseen huoneeseen. "Ja se on aina isännän tapaista",
hän lisäsi. "Millä hyvänsä asialla hän tietää tekevänsä sisarelleen
iloa, se on tehtävä hetipaikalla. Hän ei laiminlyö yhtään tilaisuutta
ollakseen hänelle mieliksi."

Kuvagalleria ja pari kolme parasta makuusuojaa oli vielä näytettävänä.
Edellisessä oli useita hyviä tauluja, mutta Elizabeth ei pystynyt
arvioimaan niiden taiteellista arvoa; ja öljymaalauksista hän pian
käänsi huomionsa muutamiin nti Darcyn tekemiin väriliitupiirustuksiin,
joiden aiheet olivat mielenkiintoisia ja joita hän kykeni paremmin
käsittämään.

Galleriassa oli myöskin Darcy-suvun muotokuvakokoelma, joka ei paljon
voinut viehättää vierasta katselijaa. Elizabeth asteli niiden riviä
pitkin, etsien joukosta nähdäkseen ainoat hänelle tutut kasvot.
Vihdoinkin hän ne keksi -- ja hän seisahtui miltei säpsähtäen, kun
kuvasta katseli häntä vastaan hra Darcy ilmi elävänä ja huulillaan
samanlainen hymy kuin joskus aikaisemmin tämän herran itsensä
katsellessa häneen. Hän seisoi hyvän aikaa kuvan edessä vakaviin
mietteisiin vaipuneena, ja hän kääntyi vielä kerran sitä katsomaan,
ennenkuin he lähtivät galleriasta. Rva Reynolds kertoi, että kuva oli
maalattu hra Darcyn isän vielä eläessä.

Tällä hetkellä Elizabeth ajatteli kuvan esittämää henkilöä varmastikin
leppoisemmin kuin koskaan ennen heidän tuttavuutensa aikana. Rva
Reynoldsin isännälleen suitsuttama ylistys ei arvatenkaan ollut
liioiteltu. Milläpä kiitoksella onkaan suurempi arvo kuin älykkään
palvelijan antamalla? Veljenä, tilanomistajana, isäntänä hän piti hyvää
huolta monien ihmisten onnellisuudesta. Kuinka paljon surua ja iloa
hänen vallassaan olikaan valmistaa toisille! Kuinka paljon hyvää tai
pahaa hän pakostakin joutui tekemään! Jok'ikinen taloudenhoitajattaren
mainitsema luonteenpiirre oli ollut hänelle edullinen; ja kun Elizabeth
vaarinotti noita kankaalle maalattuja kasvoja, joiden silmät katselivat
suoraan hänen silmiinsä, hän muisteli elävätä katsetta kiitollisemmin
mielin kuin koskaan ennen -- hän muisti siinä huomanneensa lämpöä, joka
lievensi ja pehmitti ilmeen ankaruutta.

Kun koko talo oli katseltu läpikotaisin, palattiin alakertaan; ja
sanottua hyvästit taloudenhoitajattarelle heidät uskottiin valtaovella
odottelevan puutarhurin edelleen saateltaviksi.

Heidän kävellessään ruohokentän poikki alas joenrantaan Elizabeth
kääntyi vielä kerran katsomaan taaksensa; hänen enonsa ja tätinsä
pysähtyivät myöskin; ja kun ensinmainittu paraillaan arvaili
rakennuksen ikää, ilmestyi sen omistaja itse yhtäkkiä näkyviin tallin
taitse tulevalta tieltä.

Hänen esiintymisensä oli niin odottamaton -- ja välimatkaa oli vain
parikymmentä askelta -- että oli mahdoton välttyä hänen huomioltaan.
Sekä tulijan että tytön katseet kohtasivat toisensa, ja molempain
posket karahtivat hehkuvan punaisiksi. Hra Darcy säpsähti ehdottomasti
ja seisoi tuokion verran aivan kivettyneenä hämmästyksestä; mutta
tullen pian jälleen tolkuilleen hän lähestyi vierasseuruetta ja
puhutteli Elizabethia -- jollei täysin vapaasti ja huolettomasti, niin
ainakin moitteettoman kohteliaasti.

Elizabeth oli vaistomaisesti kääntynyt kulkemaan poispäin; mutta Darcyn
lähestyessä hän pysähtyi ja vastaanotti tervehdyksen ylen hämillään,
jota hänen oli mahdoton salata. Hänen enonsa ja tätinsä voivat arvata
tulijan tämän yhdennäköisyydestä heidän juuri tarkastamansa muotokuvan
kanssa; ja jollei sekään vielä olisi auttanut heitä oikeille jäljille,
ilmaisi sen puutarhurin hämmästynyt ja kunnioitusta ilmaiseva naama. He
seisoivat vähän syrjässä, katsellen kuinka talon isäntä puheli heidän
sisarentyttärensä kanssa, joka hämillään ja aivan kuin suunniltaan
ollen tuskin rohkeni kohottaa silmiään puhuttelijan kasvoihin eikä
tiennyt mitä vastata tämän kohteliaaseen tiedusteluun hänen omaistensa
voinnista. Ei myöskään Darcy näyttänyt olevan aivan tasapainossa; hänen
äänestään ei kajahtanut entinen tyyni rauhallisuus, ja hän toisteli
kyselyitään heidän matkastaan kiireisesti ja vastausta odottamatta,
niin että hänen huomasi ajattelevan aivan toista kuin mitä puhui.

Vihdoin tuntuivat häneltä sanat uupuvan tykkänään; ja seisottuaan
siunaaman aikaa aivan äänettömänä hän äkkiä hillitsi itsensä väkisin ja
lausui hyvästit.

Hänen poistuttuaan hra ja rva Gardiner tulivat Elizabethin luo ja
lausuivat ihastelevia huomautuksia talon isännän uljaasta ulkomuodosta;
mutta Elizabeth ei kuullut heidän puheestaan sanaakaan ja seurasi heitä
vallan vaitonaisena ja omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Hän oli hyvin
kiusaantunut ja häpeän täyttämä. Mikä onneton sattuma olikaan tuonut
heidät juuri tänään tänne! Mitähän tuo mies mahtoi siitä arvellakaan?
Kuinka epäsuotuisassa valossa hänen itsensä täytyikään nyt näyttäytyä
tuon itserakkaan miehen silmissä! Aivanhan näytti siltä, kuin hän olisi
ehdoin tahdoin heittäytynyt jälleen hänen tielleen! Ah, laupias taivas,
miksi hänen piti tullakin tänne -- tai miksi Darcy saapui päivää ennen
kuin häntä oli odotettu tulevaksi? Jospa he olisivat ennättäneet
poistua edes kymmenenkään minuuttia aikaisemmin, niin turma olisi
vältetty. Elizabeth punastui uudestaan hiusrajaa myöten ajatellessaan
tätä kovanonnen kohtausta. Entä Darcyn käytös sitten -- niin kokonaan
toisenlainen kuin aikaisemmin -- mitähän sekään merkitsi? Oli jo
ihmeellistä, että hän ollenkaan otti puhellakseen hänen kanssaan --
mutta entäpä vielä niin kohteliaasti ja tiedustellen hänen
omaisiaankin! Koskaan ei Darcyn käytös ollut tuntunut hänestä niin
vähän mahtipontiselta kuin tänään; koskaan hän ei ollut puhellut niin
hellällä ja sydämellisellä sävyllä kuin tässä odottamattomassa
yhtymisessä. Kuinka vastakkaista se olikaan hänen sävylleen heidän
viimeksi kohdatessaan toisensa Rosingsin puiston veräjällä, kun hän oli
työntänyt tuon ihmeellisen kirjeen hänen käteensä. Elizabeth ei tiennyt
mitä ajatella -- miten arvioida tätä tapausta.

He olivat nyt poikenneet kauniille jalkapolulle, joka kulki pitkin
joenvartta ja perällä vei metsän siimekseen; mutta kesti kauan,
ennenkuin Elizabeth malttoi katsella ihania paikkoja tai kuunnella
sukulaistensa huomautuksia niistä. Hänen ajatuksensa kiertelivät siinä
kohdassa Pemberley Housea -- missä se sitten lienee ollutkin! -- jossa
hra Darcy juuri tällöin mahtoi olla. Hän ikävöi tietää, mitä tänä
hetkenä liikkui tämän miehen aivoissa; millä tapaa hän ajatteli
hänestä, ystävällisestikö vaiko katkerasti; ja voiko hän itse vielä --
kaikesta huolimatta -- olla hänelle kallis ja rakas. Ehkäpä Darcy oli
ollutkin kohtelias vain senvuoksi, että hänen itsensä oli helppo olla;
mutta _olihan_ hänen äänessään ja sävyssään ollut väkinäinen värähdys,
joka ei ilmaissut helppouden tunnetta.

Metsää jonkin aikaa kierreltyä polku toi heidät taasen joelle, jonka
poikki vei yksinkertainen ristikkosilta; laakso itse kapeni tällä
kohtaa kaitaiseksi solaksi, jonka pohjaan mahtui vain joki ja sen
vartta kulkeva vähäinen kävelypolku, ja reunoilla kasvoi tiheä
lehtikuusimetsikkö. Elizabethin teki mieli sukeltaa sen salaperäisiin
pimentoihin; mutta rva Gardiner ei jaksanut enää kävellä, joten heidän
oli piammiten jouduttava kartanon sisäveräjällä odottaviin
ajoneuvoihinsa. Matkanteko oli kuitenkin tädin väsymyksen takia
hidasta; ja hra Gardiner, joka oli innokas kalamies, piti
tarkoin silmällä lohenmullojen pyöriskelyä joessa ja tiedusteli
kalastusmahdollisuuksia heitä saattelevalta puutarhurilta. Heidän täten
verkalleen astellessa kohtasi heitä uusi yllätys, sillä vähän matkan
päässä pyörähti tienmutkasta jälleen näkyviin hra Darcy. Tällä kertaa
Elizabeth, vaikka olikin hyvin ihmeissään, kuitenkin oli paremmin
varustautunut kohtaamaan tulijan ja päätti näyttää rauhallisemmalta ja
puhella tyynemmin, jos Darcyn aikomuksena todellakin oli tavoittaa
heidät, vaikka hänen totta puhuen ensi hätkähdyksessä tekikin mieli
paeta metsän turvaan. Jo ensi silmäyksellä hän huomasi, että
Darcy ei ollut kadottanut vähääkään äskeisestä sydämellisestä
kohteliaisuudestaan; ja vastatakseen siihen yhtä kohteliaasti ja
salatakseen samalla oman hämmennyksensä Elizabeth rupesi tulijalle
kohta ihastelemaan puiston ihanuutta. Mutta tuskin hän oli ennättänyt
saada suustaan sanat "suurenmoista" ja "hurmaavaa", kun hänen päähänsä
iski onneton ajatus, joka pani hänet punastumaan ja jäämään kerrassaan
tuppisuuksi; mitähän Darcy saattoi arvellakaan, kun hän niin omasta
aloitteestaan rupesi kehumaan hänen kotikartanoaan!

Gardinerit olivat jääneet vähän taemmaksi; ja kun Elizabethilta puhe
juuttui, pyysi Darcy tulla esitetyksi hänen ystävilleen. Sellaista
kohteliaisuutta Elizabeth ei ollut arvannut odottaakaan; ja hänen oli
vaikea pidättää hymyään ajatellessaan, että Darcy nyt omasta halustaan
pyrki tuttavuuteen hänen omaistensa kanssa, joiden halvemman
säätyaseman hän itse oli myöntänyt olleen pahimpana esteenä hänen
kosinnalleen. "Kuinkahan hän hämmästyykään saadessaan tietää, keitä he
ovat! Hän pitää nyt heitä varmastikin joinakin ylimyksinä."

Esittely kävi kuitenkin pian päinsä; ja mainitessaan matkatovereittensa
sukulaisuudesta hän vilkaisi syrjäkarin Darcyyn nähdäkseen hänen
hämmästyksensä. Ja hämmästynyt Darcy todella _olikin_; mutta hän
selvisi siitä nopeasti ja kääntyen ympäri hän lähti astelemaan heidän
rinnallaan, puhellen hra Gardinerin kanssa. Elizabeth voi vain olla
mielissään ja riemuita. Oli lohdullista, että hänellä oli sellaisiakin
sukulaisia, joiden puolesta hänen ei tarvinnut punastua. Hän kuunteli
tarkkaavaisesti miesten keskustelua ja iloitsi sydämessään joka
lauseesta, jokaisesta taitavasta käänteestä, jossa ilmeni enon
maailmantottumus, terävä äly ja hieno aisti.

Puhelu suuntautui pian kalastukseen, ja Elizabeth voi kuulla hra Darcyn
mitä kohteliaimmin kehoittavan enoa koettamaan kalaonneaan hänen
joessaan milloin häntä vain halutti, samalla kuin hän lupasi lainata
hänelle kalastusvehkeitä ja osoitti eräitä kohtia joessa, joista hän
tiesi varmimmin saatavan lohenmulloja. Rva Gardiner, joka käveli käsi
Elizabethin kainalossa, silmäili häneen ihmeissään. Elizabeth ei
virkkanut mitään, mutta tädin ihmetys oli hyvin hänen mieleensä. Mutta
vielä suurempi oli hänen oma ihmetyksensä; lakkaamatta hänen täytyi
kysellä itseltään: "Kuinka hän onkaan muuttunut entisestään! Ja minkä
vuoksi hän on noin muuttunut? Mistä se oikein johtuukaan? Ei suinkaan
_minun_ takiani! Eivät suinkaan minun Hunsfordissa antamani moitteet
ole saaneet häntä _tuohon_ määrään lieventämään käytöstapaansa. Ja
mahdotontahan on, että hän enää piittaisi minusta edes vähääkään."

Jonkun matkaa täten käveltyä -- molemmat naiset edellä, herrat
jälempänä -- sattui marssijärjestyksessä pieni muutos. Siihen oli syynä
rva Gardiner, joka tunsi itsensä väsyneeksi pitkästä kävelystä ja
huomasi Elizabethin käsivarren antaman tuen liian heikoksi, jonka
vuoksi hän pysähtyi odottamaan miestänsä ja työnsi kätensä hänen
kainaloonsa. Hra Darcy otti hänen paikkansa sisarentyttären rinnalla ja
matkaa jatkettiin. Tällöin vasta Elizabeth sai rohkeutta puhua. Hän
tahtoi kaikin mokomin saada kavaljeerinsa vakuutetuksi siitä, että he
olivat käyneet katsastamassa Pemberleytä siinä lujassa uskossa, että
isäntä itse oli poissa kotoa -- "teidän taloudenhoitajattarennekin
ilmoitti meille", hän lisäsi, "että saapuisitte vasta huomenna."

Darcy myönsi, että häntä oli vasta huomiseksi odotettu; mutta eräät
talonhoitoa koskevat asiat olivat pakottaneet hänet kiiruhtamaan hiukan
edellä muuta seuraa, joka sekin kohta saapuisi. "He tulevat varhain
huomenaamuna", hän jatkoi, "ja heidän joukossaan on eräitä jotka
tahtovat uudistaa vanhaa tuttavuutta teidän kanssanne -- tarkoitan
herra Bingleytä ja hänen sisariaan."

Elizabeth vastasi vain keveästi kumartaen. Hänen ajatuksensa palasivat
ehdottomasti siihen aikaan, jolloin Bingleyn nimeä oli viimeksi
mainittu heidän keskensä; ja puhetoverin ilmeestä voi hän päättää,
ettei _hänen_ mielipiteensä ollut tässä asiassa paljonkaan muuttunut.

"Seurueessani on vielä eräs henkilö", jatkoi Darcy hetkisen vaitiolon
jälkeen, "joka erityisesti haluaa tulla teidän tuttavaksenne.
Sallitteko minun esittää teille sisareni ja tuoda hänet teidän
seuraanne, niin kauan kuin viivytte Lambtonissa, vai pyydänkö nyt
liikoja?"

Elizabeth oli niin ällistynyt tästä tarjouksesta, että hänen oli vaikea
alussa vastata siihen. Sen hän kuitenkin oitis tajusi, että nti Darcyn
toivomus oli hänen veljensä sanelema, ja sitä myöten kaikki oli hyvin.
Elizabethin oli mieluista huomata, etteivät rukkasetkaan olleet saaneet
hra Darcya ajattelemaan hänestä pahaa.

Matkaa jatkettiin sitten äänettömästi; kumpikin oli vajonnut omiin
ajatuksiinsa. Elizabeth tunsi olonsa väkinäiseksi -- sehän oli vain
luonnollista; mutta samalla hänen oli mahdotonta olla tuntematta
salaista imarretta ja mielihyvää. Darcyn sisarensa puolesta lausuma
toivomus oli todella mitä hienoin kohteliaisuus.

Hra ja rva Gardinerin vihdoin tavoitettua heidät pyysi isäntä koko
seuruetta uudestaan poikkeamaan sisälle ja nauttimaan virvokkeita;
mutta tarjoukseen vastattiin kieltävästi; ja vihdoin erottiin
toisistaan lausuen mitä sievistelevimmät jäähyväiset. Hra Darcy auttoi
naiset vaunuihin, ja heidän ajaessa pois Elizabeth näki isännän
kävelevän verkalleen taloa kohti.

Nyt alkoivat eno ja täti tehdä kärsimättömästi pidättämiään
huomautuksia; kumpikin sanoi Darcyn tehneen verrattomasti paremman
vaikutuksen kuin he olivat osanneet arvatakaan. "Hänhän on kerrassaan
hienokäytöksinen mies, perin kohtelias ja teeskentelemätön", sanoi hra
Gardiner.

"Hänessä on tosin jonkin verran juhlallista jäykkyyttä", huomautti
täti; "mutta se sopii hyvin hänen arvokkaaseen ja hienoon ryhtiinsä.
Minä voin nyt aivan yhtyä taloudenhoitajattaren lausuntoon, että vaikka
ihmiset voivat sanoa häntä ylpeäksi, niin _minä_ en ainakaan ole
huomannut siitä merkkiäkään."

"En ole koskaan tullut niin ymmälleni kuin hänen äskeisestä
käyttäytymisestään. Se oli enemmän kuin kohteliasta; se oli
vilpittömästi huomaavaista; ja kuitenkaan ei hänen olisi ollut lainkaan
tarpeen osoittaa meille sellaista huomaavaisuutta. Onhan hänen
tuttavuutensa Elizabethin kanssa vallan pintapuolinen."

"Totta puhuen, Lizzy", sanoi täti, "hän ei ole niin kaunis kuin
Wickham; tai oikeammin sanoen, hänellä ei ole Wickhamin hienoja
piirteitä, vaikka hän muuten on sangen hyvännäköinen. Mutta kuinka sinä
saitkaan päähäsi kertoa meille, että hän oli sinusta niin
vastenmielinen?",

Elizabeth puolusteli itseään minkä taisi -- sanoi, että hän piti
Darcysta nykyisin paljon enemmän kuin ennen, ja että tämä ei ollut
vielä koskaan esiintynyt niin herttaisesti kuin tänä aamuna.

"Mutta ehkäpä hän laskettelee kohteliaisuuksiaan, tarkoittamatta niillä
mitään sen enempää", arveli eno. "Ylhäisten henkilöiden tapa on olla
oikullinen päähänpistoissaan; enkä minä senvuoksi ota hänen
kalastustarjoustaankaan täydeksi todeksi, sillä voihan hän huomenna jo
muuttaa mielensä ja karkoittaa minut mailta halmeilta."

Elizabeth tunsi, että hänen omaisensa olivat kokonaan erehtyneet hra
Darcyn luonteesta, mutta hän ei virkkanut mitään.

"Sen perusteella, mitä olen hänestä nähnyt", jatkoi rva Gardiner,
"minun on vaikea uskoa, että hän olisi todella voinut menetellä niin
julmasti Wickham parkaa kohtaan. Eihän hän näytä ollenkaan tylyltä ja
sydämettömältä. Päinvastoin hänen suunsa ympärillä on hyvyyttä
ilmaiseva piirre, kun hän puhuu. Ja koko hänen ulkomuotonsa kuvastaa
sisällistä arvokkaisuutta, josta voisi päätellä, että hänellä on
jalomielinen sydän. Mutta kuinka loistavan arvosanan hänestä antoikaan
se vanha rouva, joka näytteli meille hänen taloaan. Minun oli välistä
vaikea pidättää nauruani. Mutta arvaan, että hän on antelias isäntä, ja
_se_ hyvä avu vastaa palvelijain silmissä kaikkia ihmishyveitä."

Elizabethin oli nyt vihdoinkin pakko oikaista sukulaistensa käsitystä
Wickhamista; sen hän teki varovaisin sanoin ja mainitsematta
lähdettään, jonka hän kuitenkin sanoi olevan aivan luotettavan.

Rva Gardiner joutui ymmälleen ja huolestuneeksi; mutta kun he nyt
lähenivät hänen nuoruudenaikaisia leikkitanhuitaan, unohtuivat kaikki
muut ajatukset hänen mielestään.



XLIV LUKU.


Elizabeth oli arvellut, että hra Darcy toisi sisarensa
tervehdyskäynnille vasta tämän saapumisen jälkeisenä päivänä; mutta
vieraat saapuivatkin jo tuloaamuna. Gardinerit ja Elizabeth olivat
kierrelleet Lambtonissa eräiden uusien tuttavien kanssa ja palanneet
majataloon pukeutuakseen syömään päivällistä samojen tuttavain kanssa,
kun lähestyvien vaunujen kolina lennätti heidät akkunaan ja he näkivät
nuoren herran ja nuoren neidin ajavan katua pitkin. Elizabeth tunsi
oitis tulijat kuskin liveripuvusta ja herätti tiedonannollaan
aikamoista ihmetystä omaisissaan. Näiden päivitellessä heitä odottavaa
oma mielensä oli kuohuksissa, arkaillen hän odotti tulevaa kunniaa
vetäytyi Elizabeth kiireesti akkunasta; hänen kohtausta, jonka aikana
hän tahtoi esiintyä mahdollisimman paljon edukseen, mutta samalla hän
luonnollisesti epäili, ettei osaisi lainkaan käyttäytyä toisten
mieliksi. Hän käveli hermostuneesti edestakaisin koettaen hillitä
liikutustaan, mutta toisten kysyvät katseet sotkivat hänen
mielenrauhaansa yhä pahemmaksi.

Nti Darcy ja hänen veljensä saapuivat sisään, ja peljätty esittely
tapahtui. Mutta ihmeekseen Elizabeth huomasi, että hänen uusi
tuttavansa oli ainakin yhtä paljon hämillään kuin hän itse. Lambtonin
tuttavilta kuulemistaan puheista Elizabeth oli päätellyt, että nti
Darcy oli tavattoman ylpeäluontoinen; mutta jo ensi silmäyksellä hän
voi havaita, että tuo nuori neitonen oli vain äärimmäisen ujo. Häneltä
oli vaikea saada muuta kuin yksitavuisia vastauksia.

Nti Darcy oli isokasvuinen; ja vaikka hänellä oli ikää vasta vähän
päälle kuusitoista vuotta, oli hän ruumiinmuodoiltaan täysin kehittynyt
ja erittäin uhkea. Kasvoiltaan hän ei ollut niin kaunis kuin veljensä,
mutta niissä voi huomata hyvyyttä ja älykkäisyyttä, ja hänen
käytöstapansa oli teeskentelemättömän ystävällinen.

Heidän vähän aikaa juteltua kertoi Darcy Elizabethille, että myöskin
hra Bingley oli tulossa tervehtimään häntä; ja tuskin oli Elizabeth
ennättänyt lausua sitä toivovansa ja varustautua vastaan ottamaan uutta
tulijaa, kun Bingleyn nopeat askeleet kuultiin portailta ja seuraavassa
tuokiossa hän astui sisään. Kaikki Elizabethin entinen kauna häntä
kohtaan oli jo aikoja sitten haihtunut; mutta hän tajusi, että jos hän
olisi sitä vieläkin tuntenut, niin olisi se kädenkäänteessä sulanut
olemattomiin Bingleyn reippaan ja teeskentelemättömän sydämellisyyden
lämmössä. Tämä tiedusti ystävällisin vaikka ylimalkaisin sanoin hänen
omaistensa vointia ja puheli ja laski leikkiä samaan hilpeän
huolettomaan sävyyn, joka hänessä ennenkin oli Elizabethia erityisesti
viehättänyt.

Hra ja rva Gardinerille Bingley oli miltei yhtä mielenkiintoinen
henkilö kuin Elizabethille itselleen. He olivat tietenkin kuulleet
hänestä paljon ja halunneet nähdä häntä. Ja nyt heillä oli hyvä
tilaisuus tarkata kaikkia edessään olevia nuoria, jotka kaikki olivat
ilmeisesti vilkkaan mielenliikutuksen vallassa. He voivat panna
merkille, että ainakin yksi seurasta oli vakavasti rakastunut.
Rakkauden esineen suhteen heille jäi vielä vähän epäilyksen aihetta;
mutta rakastajan tulista ihailua oli mahdoton väärinkäsittää.

Vieraat viipyivät heidän luonaan puolisen tuntia; ja kun he lähtivät,
pyysi hra Darcy sisartaan kannattamaan hänen toivomustaan, että hra ja
rva Gardiner ynnä nti Bennet saapuisivat päivällisille Pemberleyhin,
ennenkuin he lähtisivät paikkakunnalta. Rva Gardiner katsahti
sisarentyttäreensä nähdäkseen mitä tämä, jolle kutsu tuntui
pääasiallisesti tarkoitetun, siitä päättäisi, mutta Elizabeth oli
kääntänyt päänsä poispäin. Arvaten tämän tahallisen vältteleväisyyden
pikemminkin ilmaisevan hetkellistä hämmennystä kuin torjumishalua ja
nähdessään miehensä mielihalulla suostuvan, hän kiittäen suostui
kutsuun, jota päätettiin noudattaa ylihuomispäivänä.

Bingley ilmaisi vielä kerran ilonsa saadessaan tavata Elizabethia ja
kyseli paljon yhteisistä Hertfordshiren tuttavista; jopa hän kysyi,
olivatko _kaikki_ hänen sisarensa kotona Longbournissa. Arvaten hänen
halunsa ennen kaikkea kohdistuvan toivoon saada kuulla Janesta
Elizabeth vastaili mielellään; ja vieraiden poistuttua hän kykeni
tyydytyksentuntein muistelemaan äsken vietettyä puolituntista, vaikka
totta puhuen hän sen kestäessä ei ollut voinut mielenkuohultaan
paljonkaan nauttia siitä.

Enon ja tädin hyvä käsitys hra Darcysta lujeni yhä hänen erinomaisen
kohteliaisuutensa ja rakastettavaisuutensa vaikutuksesta;
taloudenhoitajattaren hänestä antamaa ylistystä tukivat Lambtonissa
kuullut kertomukset hänen suoruudestaan ja oikeudentunnostaan, hänen
ylevämielisyydestään ja avuliaisuudestaan köyhiä kohtaan. Ainoastaan
hänen ylpeyttään moitittiin; mutta senkin moitteen voi hyvin käsittää
tuon pienen kauppalan taholta, jonka perheiden luona rikas hoviherra
kai aniharvoin alentui vierailemaan.

Wickhamista matkailijamme sen sijaan saivat paljon ikävämpiä
kuulumisia. Hänen maineensa täällä hänen kotiseudullaan ei ollut
lainkaan hyvä, sillä poistuessaan sieltä maailmalle hän oli jättänyt
jälkeensä suuren joukon velkoja, jotka hra Darcy oli saanut perästäpäin
suorittaa.

Elizabethin ajatukset pyörivät tänä iltana Pemberleyssä enemmän kuin
koskaan ennen; ja vaikka ilta tuntuikin pitkältä, ei se kuitenkaan
ollut hänelle kylliksi pitkä, jotta hän olisi sen kuluessa voinut
määritellä yhden _ainoankaan_ Pemberleyn asukkaan herättämää
mielenkiintoa; ja hän makasi yölläkin vielä monet tunnit valveilla
koettaen päästä siitä täyteen selvyyteen. Varmastikaan hän ei enää
vihannut tuota miestä. Ei -- viha oli sammunut ja haihtunut jo kauan
sitten, ja melkein yhtä kauan häntä oli hävettänyt tuntea edes
vastenmielisyyttäkään häntä kohtaan. Darcyn arvokkaiden ominaisuuksien
-- jotka hänen alussa oli ollut niin väkinäisesti tunnustettava --
herättämä kunnioitus oli jo jonkin aikaa lakannut vaivaamasta hänen
tunteitaan; ja nyt tuota kunnioitusta koroitti joka taholta Darcyn
osaksi tulevat hyvät arvostelut, jotka asettivat hänen vakavat
luonteenominaisuutensa entistä mieluisempaan valoon. Ja kaiken lisäksi
tulivat eilisen ja tämän päivän hellyttävät ja järkyttävät kokemukset.
Mutta yläpuolella kaikkea muuta, yläpuolella kunnioitusta ja ehdotonta
arvonantoa, tunsi hän omalta puoleltaan vapaaehtoisesti syntynyttä
kiitollisuutta -- syvää kiitollisuutta sekä siitä, että tuo mies kerran
oli niin palavasti tunnustanut rakastavansa häntä, että myöskin siitä,
että hän yhä edelleenkin rakasti häntä siksi hartaasti, että voi antaa
hänelle anteeksi hänen töykeän kieltonsa ja kaikki siihen liittyvät
väärät syytökset. Sen sijaan että hän olisi, kuten Elizabeth oli
koettanut uskotella itselleen, vältellyt häntä kuin pahinta
vihamiestään, hän tuntui olevan mitä innokkain säilyttämään ja
jatkamaan heidän ystävyyttään; ja sen merkiksi hän pyrki hänen
omaistensakin suosioon ja taivutti sisarensa tekemään hänen
tuttavuuttaan. Sellainen muutos niin ylpeäluontoisessa miehessä ei
ainoastaan ihmetyttänyt, vaan velvoitti myöskin kiitollisuuteen.
Elizabeth kunnioitti häntä ja oli hänelle syvästi kiitollinen -- hänen
rakkaudestaan, hänen tulisesta rakkaudestaan, se hänen täytyi lisätä;
hän tunsi totista osanottoa ja harrastusta hänen persoonalliseen
onneensa; ja hän halusi vain tietää, missä määrin hän itse toivoi, että
Darcyn onni olisi hänestä riippuvainen; ja olisiko heidän molempien
onneksi, jos hän käyttäisi vaikutusvaltaansa -- jota hän yhä vielä
kuvitteli omaavansa Darcyyn nähden -- saadakseen tämän uudistamaan
kosintansa.

Täti ja sisarentytär olivat illalla sopineet keskenänsä, että niin
suureen kohteliaisuuteen nti Darcyn puolelta -- hänhän oli saapunut
vieraisille oitis kotiatulonsa jälkeen -- oli vastattava yhtä
kohteliaasti, ja että heidän oli siis mentävä Pemberleyhin jo
seuraavana aamuna. Elizabeth tunsi mielihyvää tästä päätöksestä, vaikka
hänen olisi ollut vaikea selittää itselleen miksi.

Hra Gardiner erosi heistä kohta aamiaisen jälkeen. Darcy oli edellisenä
päivänä uudistanut kalastuskutsunsa, ja hänen oli määrä saada joku
Pemberleyn herroista kumppanikseen.



XIV LUKU.


Ollen jokseenkin vakuutettu siitä, että nti Bingleyn hänelle osoittama
nurjamielisyys perustui mustasukkaisuuteen, ei Elizabeth voinut olla
arvailematta, kuinka epämieluinen yllätys hänen saapumisensa
Pemberleyhin tuli olemaan tälle neidille, ja hän oli utelias näkemään,
kuinka halukkaasti tämä tulisi uudistamaan Hertfordshiren aikaisen
tuttavuuden hänen kanssaan.

Taloon tultua vieraat ohjattiin eteishallista pohjoisen puolella
olevaan saliin, joka kesällä pysyi mieluisen vilvakkana. Sen lattiaan
saakka ulottuvista akkunoista avautui mitä raikkain näköala kartanon
takana kohoaville korkeille metsäharjuille, ja edessä olevalle
ruohokentälle loivat komeat vanhat tammet ja kastanjat suloista
siimestä.

Tässä huoneessa heidät otti vastaan nti Bingley, joka istui siellä rva
Hurstin ja nti Darcyn ynnä jälkimmäisen lontoolaisen seuranaisen
kanssa. Georgiana tervehti heitä hyvin kohteliaasti, vaikka hänen
ujoutensa ja harvasanaisuutensa olisi nytkin saattanut oudon
arvailemaan häntä ylpeäluontoiseksi ja kylmäkiskoiseksi; hän näkyi
tuskallisen tarkasti arkailevan, ettei vain sanoisi eikä tekisi mitään
väärin. Rva Gardinerin ja hänen sisarentyttärensä, jotka olivat jo
oppineet hänet paremmin tuntemaan, kävi häntä sääliksi.

Rva Hurst ja nti Bingley kunnioittivat tulijoita vain väkinäisellä
niiauksella; ja istumaan käytyä syntyi pitkällinen äänettömyys, niin
painostava kuin sellainen pakotettu äänettömyys yleensä on. Siitä
seuran vihdoin pelasti nti Darcyn seuranainen, rva Annesley,
ystävällinen ja miellyttävän näköinen nainen, joka sai vireille puhelun
rva Gardinerin kanssa, Elizabethinkin ottaessa siihen toisinaan osaa.
Nti Darcy näytti toivovan itselleen kylliksi rohkeutta liittyäkseen
hänkin puheluun osalliseksi; jopa hän rohkeni jolloinkin virkkaa
sanasen, mutta niin hiljaa, ettei juuri kukaan sitä kuullut.

Elizabeth voi kohta panna merkille, että nti Bingley piti häntä
tarkasti silmällä ja ettei hän voinut lausua sanaakaan -- nimenomaan
nti Darcylle -- ilman että toinen heti heristi korviaan. Se ei olisi
kuitenkaan estänyt häntä puhelemasta paljonkin ujolle uudelle
ystävättärelleen, jos välimatka olisi ollut lyhyempi; mutta tätäkään
hän ei surrut, sillä hänellä oli itsellään paljon ajateltavaa. Hän
odotti joka hetki herrain astuvan huoneeseen; hän toivoi ja hän
pelkäsi, että talon isäntä olisi heidän joukossaan; ja itsekään hän ei
ollut selvillä, toivoiko vai pelkäsikö hän enemmän. Istuttuaan täten
neljännestunnin ajan Elizabeth havahtui mietteistään kuullessaan
nti Bingleyn viimeinkin puhuttelevan häntä ja tiedustavan
kylmäkiskoisesti hänen omaistensa vointia. Hän vastasi yhtä lyhyesti
ja välinpitämättömästi, ja siihen heidän keskustelunsa turtui.

Ensi vaihtelun tuohon kankeaan seuranpitoon toi palvelijain saapuminen,
jotka kantoivat sisään kylmää ruokaa, kakkuja ja vuodenajan hienoimpia
hedelmiä; mutta näidenkään jakeleminen ei tahtonut päästä alkuun,
ennenkuin rva Annesley oli monin silmäniskuin ja päännyökkäyksin saanut
nti Darcyn punastuen muistamaan emännäntehtävät. Siitä sai koko seura
askaretta; sillä vaikka kaikki eivät välittäneet tai rohjenneet
puhella, saattoivat kaikki toki syödä; ja komeat rypäle-, persikka- ja
päärynäpyramiidit kokosivat kohta kaikki yhteen pöydän ympärille.

Virvokkeiden ääressä askarrellessa oli Elizabethilla edelleen hyvää
aikaa aprikoida, toivoiko vai pelkäsikö hän hra Darcyn saapumista;
mutta kun tämä viimein yksinään astui ovesta sisään, hän jo rupesi
toivomaan, että tulija ei olisi tullutkaan, vaikka hän juuri
silmänräpäystä aikaisemmin oli toivotellut häntä tulevaksi.

Darcy oli ollut jonkin aikaa hra Gardinerin kanssa, joka parin kolmen
kartanon vieraan seurassa oli joella onkimassa; mutta hän oli jättänyt
hänet oitis kun oli saanut tietää, että Gardinerin naiset aikoivat
tulla aamupäivällä Georgianaa tervehtimään. Kohta hänen saavuttua
seuraan päätti Elizabeth olla viisaasti varuillaan ja koettaa näyttää
aivan häiriytymättömältä -- välttämätön ja viisas päätös todellakin,
mutta sitä työläämpi noudattaa, kun hän huomasi koko pöytäseuran
epäluuloisen tarkkaavaisuuden kohdistuneen heihin molempiin, ja että
tuskin ainutkaan silmäpari jätti seuraamatta Darcyn katseita, liikkeitä
ja tekoja siitä lähtien kuin hän oli tullut huoneeseen. Kaikkein
selvimmin kuvastui tuo tarkkaavainen uteliaisuus nti Bingleyn
kasvoilta; sillä mustasukkaisuus ei ollut vielä tehnyt tätä neitoa
sokeaksi, ja hän koetti yhä edelleenkin voittaa hra Darcyn suosiollista
huomaavaisuutta osakseen. Nti Darcy kävi oitis veljensä tultua paljon
puheliaammaksi; ja Elizabeth voi hyvin huomata, kuinka halusta veli
tahtoi valmistaa hänelle ja sisarelleen tilaisuutta tutustua toisiinsa
yhä paremmin ja koetti parhaansa mukaan vetää molempia yhteiseen
keskusteluun. Mutta myöskin nti Bingley pani sen merkille; ja
ärtymyksensä puuskassa hän käytti ensi tilaisuutta hyväkseen
sähähtääkseen hänelle ivallisen kohteliaasti:

"Kuulkaas, neiti Eliza, eikö ----n miliisirykmentti ole jo poistunut
Merytonista? Siitä tuli arvatenkin hyvin suuri tappio _teidän_
perheellenne."

Darcyn läsnäollessa hän ei rohjennut mainita Wickhamin nimeä; mutta
Elizabeth ymmärsi oitis vaistomaisesti, että kysymys oli yhtä paljon
tarkoitettu vetämään edellisen huomiota tähän kiusalliseen
puheenaiheeseen. Hilliten väkisin närkästyksensä tuosta ilkeämielisestä
hyökkäyksestä hän vastasi siihen niin laupiaaseen sävyyn kuin taisi.
Puhuessaan hän vilkaisi varkain sisaruksiin ja näki Darcyn tuijottavan
jäykästi eteensä ja hänen sisarensa olevan perin onnettomana ja aivan
kuin tietämättä, minne oikein loisi katseensa. Jos nti Bingley olisi
arvannut, mitä tuskaa hän tuotti rakkaalle ystävättärelleen, olisi hän
epäilemättä pidättänyt ilkeän viittauksensa, jolla hän oli tahtonut
vain kiusoitella Elizabethia ja alentaa hänen ja hänen perheensä arvoa
Darcyn silmissä; mutta hän ei ollut koskaan kuullut hiiskaustakaan nti
Darcyn karkausyrityksestä. Elizabethia lukuunottamatta oli asia näet
pidetty mahdollisimman salassa syrjäisiltä; ja nimenomaan oli Darcy
koettanut salata sitä kaikilta Bingleyn omaisilta ja tuttavilta --
juuri siitä syystä, jonka Elizabeth oli jo kauan sitten arvannut,
nimittäin halusta naittaa sisarensa ystävälleen.

Elizabethin tyyni maltti auttoi kuitenkin Darcya rauhoittumaan; ja kun
hämilleen joutunut ja pettynyt nti Bingley ei enää sen enempää
rohjennut viittailla Wickhamiin, sai Georgianakin jälleen rohkeutta,
vaikka hän edelleenkin pelkäsi kohdata veljensä katsetta. Kiitollisena
Elizabethin hyvästä ryhdistä Darcy katseli häneen entistä hellemmin; ja
siten oli tuo loukkauskiveksi ja pahennuksenkallioksi aiottu syrjäisku
päinvastoin laskenut uuden ankkuripaikan hänen toiveilleen.

Vieraat eivät tämän jälkeen viipyneet enää kauan; ja sillä aikaa kuin
hra Darcy saattoi heitä vaunuihin, kevensi nti Bingley ärtynyttä
mieltään arvostelemalla Elizabethin ulkonäköä, käytöstä ja pukua. Mutta
Georgiana ei yhtynyt hänen arvosteluunsa. Hänen veljensä suositus oli
kerta kaikkiaan määrännyt hänen kantansa; ja veli ei voinut erehtyä.
Kun Darcy palasi saliin, ei nti Bingley malttanut olla toistamatta
hänellekin samaa, mitä hän oli juuri puhunut sisarelle.

"Kuinka mitättömältä Eliza Bennet näyttikään tänään, hra Darcy", hän
huudahti; "en iki maailmassa ole nähnyt kenenkään siihen määrään
muuttuneen kuin hänen viime talvesta lähtien. Hänen ihonsakin on käynyt
niin ruskeaksi ja karkeaksi! Louisa ja minä emme olleet enää tunteakaan
häntä."

Kuinka vastenmielinen tuollainen pistely lie Darcylle ollutkin, tyytyi
hän vastaamaan levollisesti, että hän ei ainakaan ollut huomannut
äskeisen vieraansa ulkonäössä muuta muutosta kuin hitusen päivettymistä
-- mikä kesähelteellä ei ollutkaan ihmeellistä.

"Omasta puolestani minun täytyy tunnustaa", jatkoi Elizabethin
väsymätön vainoojatar, "etten koskaan ole pitänyt häntä erikoisen
kauniina. Hänen kasvonsa ovat aivan liian laihat, ihonväri
epämääräinen, ja piirteitä ei voi suinkaan sanoa sieviksi. Hänen
nenältään puuttuu jaloutta, hampaat ovat mukiinmenevät, mutta aivan
tavalliset; ja mitä hänen silmiinsä tulee, joita olen jonkun kuullut
kehuvan, niin minä en voi huomata niissä mitään erinomaista. Niissä on
terävä ja luihu katse, joka minusta on kerrassaan vastenmielinen; ja
muutenkin on hänen ilmeessään ja sävyssään aivan sietämätöntä
itsekylläisyyttä."

Koska nti Bingley kerta kaikkiaan oli vakuutettu siitä, että Darcy
todella ihaili Elizabethia, niin ei tällainen taistelutapa ollut
kovinkaan valtioviisasta hänen oman etunsa kannalta; mutta ärtyneet
ihmiset eivät aina malta olla viisaita, ja nähdessään Darcyn katseen
sumentuvan hän riemuiten luuli saavuttaneensa voiton. Kun tämä
kuitenkin pysyi äänettömättä, päätti rohkea taistelija pakottaa hänet
puhumaan ja jatkoi ahdisteluaan:

"Muistanpa, että kun tulimme tuntemaan hänet Hertfordshiressa,
jouduimme aivan ihmeisiimme kuullessamme hänen olevan niillä seuduilla
kehuttu kaunotar; ja erityisesti muistan teidän sanoneen eräänä iltana,
jolloin hänen perheensä oli ollut päivällisillä Netherfieldissä:
'_Hänkö_ kaunotar! Yhtä hyvin sanoisin hänen äitiään älypääksi.' Mutta
jälkeenpäin hän näytti tehonneen teihinkin, ja luulenpa teidänkin
yhteen aikaan pitäneen häntä jokseenkin sievänä."

"Niin kyllä", vastasi Darcy, joka ei jaksanut enää pidättää itseään,
"mutta _tuota_ mieltä olin ainoastaan silloin, kun ensin tulin hänet
tuntemaan; jo kauan aikaa olen pitänyt häntä yhtenä kauneimmista
naisista mitä ylipäänsä tunnen."

Hän käänsi selkänsä ja lähti tiehensä, jättäen nti Bingleyn
aprikoimaan, olisiko ehkä sittenkin ollut parasta olla pakottamatta
tuota miestä puhumaan suunsa puhtaaksi.



XLVI LUKU.


Elizabeth oli ollut hyvin pahoillaan, kun päivä kului toisensa jälkeen
Lambtonissa ollessa, ilman että Janelta tuli kirjettä; mutta sittenpä
tulla tupsahti kaksikin kirjettä yht'aikaa, joista toisen kuoreen
postissa oli merkitty, että se oli erehdyksestä ensin lähetetty
muuanne. Elizabeth ei sitä ihmetellytkään, sillä osoitekirjoitus oli
todella kirjoitettu kehnolla, aivan kuin hätäytyneellä käsialalla.

He olivat juuri lähdössä kävelemään kun kirjeet tulivat, jonka vuoksi
eno ja täti lähtivät kahden, jättäen hänet nauttimaan saaliistaan.
Ensin oli avattava väärään paikkaan lähetetty, koska se oli leimattu jo
viisi päivää takaperin. Alkupuolella kerrottiin kevyesti huvimatkoista
ja muista Longbournin pikku kuulumisista, mutta jälkiosa, joka oli
kirjoitettu päivää jälkeenpäin ja ilmeisesti suuren mielenliikutuksen
vallassa, sisälsi aivan toisenlaisia asioita.

    "Sen jälkeen kuin kirjoitin ylläolevan, rakkahin Lizzy, on
    tapahtunut jotakin vallan odottamatonta ja uskomatonta; mutta
    pelkään, että säikähdytän sinut -- ole varma, että me kaikki
    jaksamme hyvin. Uutiseni koskevat Lydia parkaamme. Viime yönä kello
    kahdentoista aikaan, kun olimme jo kaikki käyneet levolle, tuli
    eversti Forsterilta pikalähetti ilmoittamaan, että Lydia oli
    karannut Skotlantiin[22] erään hänen upseerinsa kanssa; ja suoraan
    puhuen -- Wickhamin kanssa! Kuvittelehan meidän hämmästystämme.
    Kittylle se ei kuitenkaan näytä olleen vallan odottamatonta. Minä
    olen niin hirveästi suruissani. Mutta minä toivon mielelläni kaiken
    kääntyvän vielä parhaaksi, ja ajattelen, että Wickhamin luonteesta
    ja tarkoituksesta on erehdytty. Ajattelematon hurjapää hän saattaa
    olla, mutta eihän tämäkään teko todista mitään pahaa hänen
    sydämestään (ja se on meille lohdutus). Ainakin hän on käyttäytynyt
    epäitsekkäästi; sillä hänen täytyy hyvin tietää, ettei isämme voi
    antaa Lydialle mitään myötäjäisiä. Äitiparka on vallan masentunut.
    Isä kantaa kohtaloniskun paremmin. Kuinka olenkaan kiitollinen,
    ettemme ole heille maininneet yhtään mitään siitä, mitä Wickhamista
    on pahaa puhuttu; meidän täytyy itsemmekin unohtaa kaikki se
    kokonaan. He lähtivät salaa matkaan lauantaina puoliyön aikaan,
    kuten perästäpäin on käynyt selville; mutta heitä ei tiedetty
    kaivata ennenkuin vasta eilen aamulla. Pikalähetti pantiin oitis
    tuomaan meille tietoa. Eversti Forster arvelee voivansa odottaa
    Wickhamia piankin palaavaksi. Lydia jätti jälelle hänen vaimolleen
    osoitetun kirjelapun, jossa hän ilmoitti aikeestaan. Minun täytyy
    nyt lopettaa, sillä en voi olla kauan poissa äitiraukan luota. Minä
    pelkään, ettet saa ehkä ollenkaan selkoa tästä, mutta olen niin
    liikutettu, että tuskin tiedän mitä olen kirjoittanut."

Joutamatta ollenkaan miettimään lukemaansa ja tuskin osaten edes
ajatellakaan mitään saamansa oudon uutisen johdosta, Elizabeth
ensimmäisen kirjeen lopetettuaan avasi kärsimättömästi toisen, joka oli
kirjoitettu päivää myöhemmin kuin edellisen kirjeen loppuosa. Se kuului
seuraavasti:

    "Tähän aikaan, rakkahin sisko, olet saanut edellisen hätäisesti
    kyhäämääni kirjeen. Toivon, että tänään kykenen kirjoittamaan
    ymmärrettävämmin, vaikka en voi taata sitä nytkään, sillä pääni on
    aivan sekaisin.

    "Rakkahin Lizzy, tuskin tiedän mitä sinulle kirjoitan, mutta
    minulla on sinulle pahoja uutisia, ja niitä ei käy yhtään
    viivyttäminen. Vaikka avioliitto herra Wickhamin ja Lydia poloisen
    välillä olisikin ollut ajattelematon teko, toivoimme kuitenkin
    mitä hartaimmin, että se olisi tapahtunut; mutta nyt on syytä
    pahoin pelätä, etteivät he ole lähteneetkään Skotlantiin.
    Eversti Forster tuli tänne eilen muutamia tunteja pikalähettinsä
    perästä. Vaikka Lydia olikin lyhyessä kirjelapussaan antanut rouva
    Forsterin ymmärtää, että heidän aikomuksensa oli lähteä Gretna
    Greeniin, oli Dennyllä jotain syytä epäillä, ettei W. ollut aikonut
    lainkaan lähteä Skotlantiin eikä edes ollenkaan naida Lydiaa;
    tästä tiedon saatuaan eversti F. lähti heti Brightonista pyrkien
    heidän jäljilleen. Mutta pitemmälle kuin Claphamiin hän ei voinut
    niitä seurata; siellä he olivat luopuneet vaunuista, joilla olivat
    tulleet Epsomista saakka, ja jatkaneet matkaa myötyrirattailla.
    Sen verran vain siellä tiedettiin, että heidän oli nähty ajavan
    Lontooseen päin. En tiedä, mitä oikein ajatella. Mitä tarkimmin
    tiedusteltuaan koko tien varret Lontooseen saakka eversti F. tuli
    Hertfordshireen ja tiedusteli perusteellisesti matkustajiamme
    kaikissa tienristeyksissä ja majataloissa, mutta turhaan. Meistä
    hellää huolta pitäen hän sitten tuli Longbourniin ja kertoi
    kuulumisensa meille mitä hienotunteisimmalla tavalla. Olen kovin
    pahoillani hänen ja hänen rouvansa puolesta, sillä heitä ei käy
    syyttäminen mistään.

    "Meidän hätämme ja ahdistuksemme on kovin suuri, kuten voit hyvin
    ymmärtää, rakas Lizzy. Isä ja äiti uskovat kaikkein pahinta,
    mutta minä en voi ajatella W:sta niin pahaa. Monet seikat voivat
    olla aikaansaaneet, että he mieluummin menivät salaa naimisiin
    Lontoossa kuin noudattivat alkuperäistä suunnitelmaansa; ja vaikka
    hän _voikin_ menetellä niin kunnottomasti hyvän perheen tytärtä
    kohtaan, niin voinko otaksua Lydia paran sen kautta joutuneen
    perikatoon? Mahdotonta! Kuitenkin huomasin surukseni, ettei F.
    ollut taipuvainen uskomaan heidän todella menneen naimisiin; hän
    pudisti päätään, kun puhuin hänelle toiveistani, ja sanoi, ettei W.
    ole sellainen mies, jonka kunnollisuuteen voi luottaa. Äitiraukka
    on sairaana ja vuoteenomana, ja isää en ole milloinkaan nähnyt
    niin liikutettuna. Kitty parka on saanut kovia toruja siksi,
    että hän oli salannut heidän välinsä; mutta sehän oli uskottu
    hänelle luottamuksessa, joten häntä ei käy moittiminen. Olen
    todella iloinen, rakkahin Lizzy. että sinä olet säästynyt näiltä
    surullisilta kohtauksilta; mutta nyt, kun ensimmäinen huumaava
    isku on kestetty, uskallanko sanoa, että kaipaan sinua kotiin? En
    ole kuitenkaan niin itsekäs, että ahdistaisin sinua tulemaan, jos
    sinulle ei sovi. Hyvästi!

    "Tartun jälleen kynään tehdäkseni sen, josta juuri kieltäysin;
    mutta olosuhteet ovat nyt sellaiset, etten voi olla pyytämättä
    teitä kaikkia palaamaan tänne niin pian kuin suinkin mahdollista.
    Minä tunnen niin hyvin enon ja tädin, etten arkaile pyytää heiltä
    tätä, vaikka minulla on ensinmainitulta pyydettävänä jotain
    enempääkin. Isä lähtee tuossatuokiossa Lontooseen eversti F:n
    kanssa koettaakseen keksiä karkulaiset mikäli mahdollista. En
    varmasti tiedä, mihin toimiin hän aikoo perillä ryhtyä; mutta hän
    on niin tuskainen ja pyörällä päästään, etten arvele hänen saavan
    paljonkaan aikaan, ja eversti F:n on pakko palata Brightoniin jo
    huomisillaksi. Näin ollen olisivat enon apu ja neuvot arvaamattoman
    kallisarvoiset. Hän ymmärtää kyllä heti ja täydellisesti, mitä
    minä tällä hetkellä tunnen ja ajattelen, ja minä luotan hänen
    hyvyyteensä."

"Ah, missä, missä onkaan enoni?" huudahti Elizabeth, kavahtaen kirjeen
luettuaan pystyyn ja aikoen suoraapäätä lähteä sokeasti etsiskelemään
arvoisaa sukulaistaan, jotta ei kuluisi hetkeäkään hukkaan kalliista
ajasta. Mutta hänen ulko-ovelle ennätettyään avasi sen majatalon
palvelijatar, ja sisään astui hra Darcy. Tytön kalpeat, itkettyneet
kasvot ja hätääntynyt käytös sai tulijan säpsähtämään; ja ennenkuin hän
kykeni puhumaan, huudahti Elizabeth, jonka kaikki ajatukset pyörivät
Lydian pelastamisessa, hätäisesti: "Suokaa anteeksi, mutta minun täytyy
jättää teidät heti. Minun täytyy löytää herra Gardiner tässä tuokiossa,
sillä asiani ei siedä hetkenkään viivytystä -- minä en saa menettää
silmänräpäystäkään."

"Hyvä Jumala, mikä nyt onkaan hätänä?" huudahti Darcy, osoittaen
enemmän vilpitöntä myötätuntoa kuin muodollista kohteliaisuutta. "Minä
en tahdo viivyttää teitä vähääkään; mutta sallikaa minun tai palvelijan
lähteä hakemaan herra ja rouva Gardineria. Tehän ette voi lainkaan
hyvin; te ette voi itse lähteä heitä etsimään."

Elizabeth epäröi, mutta polvet horjuivat hänen aliansa, ja hän tunsi
itsekin, ettei hän jaksaisi lähteä etsiskelemään omaisiaan. Kutsuen
senvuoksi enon palvelijan paikalle hän käski tämän -- vaikka hän olikin
niin kiihoittunut, että tuskin sai ymmärrettävää sanaa suustaan --
oitis lähteä noutamaan isäntäväkensä kotia.

Palvelijan lähdettyä hän istahti tuolille, kun hänen jalkansa eivät
enää kannattaneet, ja näytti niin sanomattoman kurjalta, että Darcyn
oli mahdoton jättää häntä yksin. Sydän täynnä hellyyttä ja sääliä hän
ehdotti: "Sallikaa minun noutaa palvelijatar avuksenne. Voinko tehdä
jotakin, joka helpottaisi oloanne? Noudanko teille lasin viiniä? Te
voitte todellakin pahoin."

"Ei, minä kiitän", vastasi Elizabeth, koettaen kaikin voimin kohentaa
itseään. "Ei minua mikään vaivaa. Minä olen aivan terve, mutta olen
hädissäni eräiden hirveiden uutisten johdosta, jotka juuri sain
Longbournista."

Hän purskahti itkemään uutisiinsa viitattuaan, ja kotvaan aikaan hän ei
kyennyt virkkamaan sanaakaan.

Kipeästi jännitettynä Darcy voi vain vakuuttaa osanottoaan ja katsella
sitten ääneti ja säälien itkusta hytisevää tyttöä.

Vihdoin tämä jälleen kykeni puhumaan. "Olen juuri saanut Janelta
kirjeen, jossa on kovin järkyttäviä uutisia. Ne eivät voi enää pysyä
salassa. Nuorin sisareni on salaa jättänyt kaikki ystävänsä -- on
karannut -- antautunut tuon -- tuon kurjan herra Wickhamin valtoihin.
He ovat yhdessä salaa poistuneet Brightonista. _Te_ tunnette tuon
miehen siksi hyvin, että osaatte arvata lopun. Sisareni on vailla
varoja, vailla vaikutusvaltaisia sukulaisia; hänellä ei ole mitään,
mikä voisi houkutella viekoittelijaa -- hän on kokonaan hukassa."

Darcy oli kuin kivettynyt hämmästyksestä. "Kun ajattelen", jatkoi
Elizabeth värisevällä äänellä, "että _minä_ olisin voinut estää
tämän... Minähän _tiesin_, millainen mies hän on. Jospa olisin
ilmaissut vain osankin siitä -- osankin kaikesta, mitä olin kuullut,
omalle perheelleni! Jos hänen luonteensa olisi ollut yleisesti
tunnettu, niin tätä ei olisi tapahtunut. Mutta nyt on kaikki, kaikki
liian myöhäistä."

"Minä olen kovin suruissani", huudahti Darcy; "todella suruissani ja
pahoillani. Mutta onko se varmaa, ehdottomasti varmaa?"

"Ah, varmaa se on! He lähtivät yhdessä Brightonista sunnuntain
vastaisena yönä, ja heidän jäljilleen päästiin miltei Lontooseen
saakka, mutta ei sen kauemmaksi; se ainakin on varmaa, etteivät he ole
menneet Skotlantiin."

"Entä mitä on tehty, mitä on yritetty heidän tavoittamisekseen?"

"Isäni on lähtenyt Lontooseen, ja Jane on kirjoittanut, että pyytäisin
enolta pikaista apua; ja minä toivon, että pääsemme lähtemään täältä jo
puolen tunnin kuluttua. Mutta mitään ei voida enää tehdä; minä tiedän
hyvin, ettei mistään enää ole apua. Kuinka heidät edes voitaisiin
keksiäkään? Minulla ei ole vähintäkään toivoa. Kaikki keinot ovat yhtä
turhat!".

Darcy pudisti päätään sanattoman myöntymyksen merkiksi.

"Ja _minun_ silmäni kun olivat avatut näkemään hänen todellinen
luonteensa! Ah, kunpa olisin tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä,
mitä minun olisi täytynyt uskaltaa tehdä! Mutta sitä en silloin tiennyt
-- minä pelkäsin tekeväni liian paljon. Hirmuinen, hirmuinen erehdys!"

Darcy ei nytkään vastannut. Hän tuntui tuskin kuulevan tytön huokailuja
ja huudahteluja, ja hän käveli vakavissa mietteissä edestakaisin
lattialla, pää kumarassa, otsa rypyssä. Elizabeth älysi sen ja ymmärsi
oitis hänen ajatuksensa. Hän oli menehtyä surusta ja häpeästä;
täytyihän nyt _kaiken_ järkkyä, kaiken kunnioituksen ja arvonannon
hävitä sellaista perhettä kohtaan, joka oli osoittanut niin
anteeksiantamatonta heikkoutta ja häväissyt itsensä auttamattomasti
maailman silmissä. Hän ei voinut ihmetellä eikä tuomita Darcyn tuntemaa
järkytystä ja sisällistä taistelua; mutta sen näkeminen ei suinkaan
ollut omiaan lohduttamaan ja lujentamaan häntä itseään. Päinvastoin se
sai hänen selvästi tajuamaan oman asemansa toivottomuuden; ja koskaan
ennen ei hän ollut tuntenut niin rehellisesti kuin tällä hetkellä, että
hän olisi voinut rakastaa tuota miestä, mutta että kaiken rakkauden
täytyi nyt sammua tyhjiin.

Mutta omaa suruaan, oman sydämensä orpoutta hän ei nyt joutanut
suremaan. Lydian kohtalo täytti yksinomaan hänen ajatuksensa; jokainen
kuluva silmänräpäys syöksi siskoparan yhä syvemmälle perikatoon ja
hänen omaisensa julkiseen häväistykseen. Peittäen kasvonsa
nenäliinallaan Elizabeth ei enää ajatellut mitään muuta; ja hyvän aikaa
vallitsi huoneessa sanomattoman raskas hiljaisuus, kunnes Darcy kuului
viimein sanovan omituisen pakotetulla ja sortuneella äänellä:

"Pelkään, että te olette jo kauan toivonut minun poistuvan, ja ettei
minulla ole muuta syytä puolustella viipymistäni kuin todellinen vaikka
aivan hyödytön myötätuntoni. Taivas suokoon, että minä voisin sanoa tai
tehdä jotakin, joka olisi teille lohdutukseksi tällaisessa murheessa!
Mutta minä en tahdo vaivata teitä turhilla toivotuksilla, joilla
saattaisin näyttää vain ansiotta pyytelevän kiitostanne. Minä pelkään,
että tämä onneton juttu riistää sisareltani ilon nähdä teidät tänään
luonansa Pemberleyssä."

"Ah, niin tietysti! Olkaa kiltti ja pyytäkää puolestamme anteeksi neiti
Darcylta. Sanokaa, että kiireinen asia kutsuu meidät heti kotia.
Koettakaa salata onnetonta totuutta niin kauan kuin mahdollista. Minä
tiedän, ettei se voi enää pitkältäkään pysyä salassa."

Darcy lupasi tehdä sen, lausui vielä kerran surkuttelunsa häntä
kohdanneesta murheesta ja toivotti jutulle parempaa päätöstä kuin sille
nykyisin voi arvata, sekä lausuen terveisensä hänen omaisilleen jätti
hänet yksin, katsahdettuaan kynnykseltä vielä kerran pitkään ja
vakavasti taakseen.

Hänen lähdettyään Elizabeth tajusi selvästi, että heidän oli mahdoton
enää koskaan kohdata toisiansa niin hyvinä tuttavina kuin täällä
Derbyshiressä ollessa; ja hänellä oli hyvää aikaa miettiä perheensä
nykyistä onnetonta asemaa ja niitä epälukuisia vielä arvaamattomia ja
kukaties vielä onnettomampia selkkauksia, joihin se tämän ikävän jutun
johdosta sotkeutuisi. Hänellä ei ollut vähintäkään toivoa, että
Wickham todella naisi Lydian, ainoastaan Jane oli herkkä- ja
hyväuskoisuudessaan voinut sellaista kuvitella. Hänestä oli
tuntunut käsittämättömältä, kuinka Lydian tapainen typö tyhjä
liehakko oikeastaan oli voinut miellyttääkään Wickhamin tapaista
rahantavoittelijaa. Mutta nyt se selvisi hänelle liiankin hyvin.
Sellaista kevytmielistä mieltymystä herättääkseen oli Lydialla kylläksi
viehätystä; ja vaikka Elizabeth ei voinut uskoakaan, että Lydia olisi
suostunut karkaamaan ilman kohta perästä seuraavan avioliiton
aikomusta, ei hän voinut edes luulotellakaan, että tyttöparalla olisi
tarpeeksi ymmärrystä ja siveyttä välttyäkseen sortumasta viettelijän
helpoksi saaliiksi.

Elizabeth oli aivan hurjana pääsemään kotia lähtemään -- kuulemaan,
näkemään ja olemaan läsnä jakaakseen Janen kanssa sen askarten,
huolenpidon ja edesvastuun kuorman, joka tällä nyt oli kannettavanaan
sekasortoon joutuneessa perheessä. Vihdoin saapuivat hra ja rva
Gardinerkin hänen luokseen hätäytyneinä palvelijan sekavasta puheesta
ja luullen sisarentyttären äkkiä sairastuneen. Elizabeth luki heille
kiireisesti saamansa kirjeet ja viipyi väräjävin äänin varsinkin Janen
lopputoivomuksessa, vaikka hän tiesikin, ettei Lydia ollut koskaan
ollut enon ja tädin erityisessä suosiossa. Eno ja täti tulivat syvästi
järkytetyiksi. Ei ainoastaan Lydian, vaan koko suvun kunnia ja hyvä
maine oli vaaranalaisena; ja ensimmäisestä hämmennyksestä selvittyään
hra Gardiner lupasi alttiisti kaikkea apua, mitä hän suinkin voi antaa.
Vaikka Elizabeth ei muuta voinut odottaakaan, kiitti hän enoaan
kiitollisuuden kyynelin; ja kaikki kolme päättivät joutua matkaan niin
pian kuin suinkin.

"Mitä meidän on tehtävä Pemberleyn kutsun suhteen?" huudahti täti.
"Joku kertoi herra Darcyn olleen täällä, kun sinä lähetit hänet meitä
hakemaan -- oliko hän todellakin?"

"Oli; ja minä sanoin hänelle, ettemme voi noudattaa kutsua. _Se_ asia
on täydellisesti selvitetty."

"Kuinkahan täydellisesti?" arveli täti itsekseen, juostessaan
huoneeseensa säälimään tavaroita kokoon. "Ovatko he keskenään niin
läheisissä väleissä, että tyttö voi kertoa tuolle miehelle kaikki
asianhaarat? Ah, kunpa tietäisin, minkälaiset heidän välinsä oikeastaan
ovat!"

Mutta toivot olivat turhat, tai voi hän niillä korkeintaan huvittaa
mieltänsä jouduttaessaan itseänsä matkaan. Jos Elizabethilla olisi
ollut paremmin aikaa, olisi hän kertonut tädilleen, että kaikki
seuraelämän kutsut olivat hyödyttömät ja mahdottomat niin kovaonnisen
perheen jäsenelle kuin hän oli; mutta hänellä oli yhtä kiirettä kuin
tädilläkin; ja matkakiireiden lomassa hänen täytyi vielä kirjoitella
kirjelappuja Lambtonissa hankituille uusille tuttaville ja pyydellä
kaikenlaisin tekosyin anteeksi äkkilähtöä. Tunnin kuluttua oli matkaan
varustautumisesta sentään suoriuduttu; hra Gardiner maksoi majatalon
laskun, ja kaikki istuivat vaunuihin ja lähtivät ajaa hyristämään
Longbournia kohti.



XLVII LUKU.


"Minä olen miettinyt tätä asiaa miettimästä päästyäni, Elizabeth",
sanoi hänen enonsa heidän ajaessaan; "ja vakavan pohtimisen perusteella
olen todellakin taipuvainen kallistumaan vanhemman sisaresi
mielipiteeseen. Minusta tuntuu vaikealta uskoa, että kukaan nuori mies
rohkenisi ryhtyä sellaiseen katalaan tekoon nuorta tyttöä kohtaan, joka
ei suinkaan ole vailla luonnollisia suojelijoita ja vaikutusvaltaisia
ystäviä ja joka päällepäätteeksi oleskeli hänen oman everstinsä
perheensä, niin että vakavasti toivon asian vielä kääntyvän parhain
päin. Voiko tuo mies todella luulotellakaan, etteivät tytön sukulaiset
ja ystävät aio astua väliin? Voiko hän edes palata takaisin
rykmenttiinsä tehtyään sellaisen häväistyksen eversti Forsterille?
Kiusaus ei tässä asiassa ole vaaran arvoinen."

"Ajatteletko todellakin niin, eno?" huudahti Elizabeth, kirkastuen
hetkiseksi.

"Totta puhuen alan minäkin ajatella enosi tavalla", sanoi rva Gardiner.
"Minustakin hän todella tekisi liian suuren loukkauksen hyviä tapoja,
sotilaskunniaa ja yksinpä omia etujaankin vastaan. Enkä minä muutenkaan
voi ajatella Wickhamista niin pahaa. Voitko sinäkään, Lizzy, uskoa
hänet niin perin kunnottomaksi?"

"Ehkäpä en, jos hänen omat etunsa ovat kysymyksessä. Mutta mihinkä
muuhun kurjaan tekoon ja hyvien tapojen ja kaiken kunnian polkemiseen
tahansa arvelen hänen pystyvän. Jospa tosiaankin olisi laita, niinkuin
eno sanoo! Mutta sitä tuskin uskallan toivoa. Miksi he sitten eivät
olisi lähteneet suoraa päätä Skotlantiin, jos asia on niinkuin eno
arvelee?"

"No, ensinnäkään ei meillä", vastasi hänen enonsa, "ole ehdotonta
todistetta, ettei heidän tiensä olisi käynyt Skotlantiin."

"Niin -- mutta onhan jo sekin paha merkki, että he siirtyivät
matkavaunuista myötyrirattaille! Ja eihän heistä ole keksitty jälkiä
enää Barnetia etempänä."

"No niin -- otaksukaamme siis, että he ovat Lontoossa. Siellä he voivat
oleskella ainoastaan piileskelläkseen Lydian sukulaisilta; mitään muuta
syytä ei voi keksiä. Eikö ole luultavaa, että kummallakin on jokseenkin
niukasti rahoja matkassaan, ja että naimisiinmeno käy Lontoossa päinsä
huokeammin, vaikkei vallan niin romantillisesti kuin Skotlannissa?"

"Mutta mihin tähtää kaikki tämä salaperäisyys? Miksi peljätä ilmi
joutumista? Ah, ei, ei, se ei tunnu todennäköiseltä! Wickhamin läheisin
ystävä -- sen näitte Janen kirjeestä -- arveli, ettei hän edes
aikonutkaan naida Lydiaa. Wickham ei ikinä naikaan tyhjäkätistä tyttöä.
Hänen oma varallisuutensa ei salli sitä. Ja mitä vaatimuksia voisi
Lydia täyttääkään, mitäpä viehätystä hänellä olisi -- nuoruutta,
terveyttä ja hilpeyttä lukuunottamatta -- joiden takia Wickham uhraisi
hänen vuokseen kaikki hänelle edullisemmat avioliittomahdollisuudet?
Mitä tulee hänen väliensä rikkoutumiseen rykmenttitoverien kanssa tämän
häpeällisen viekoittelujutun vuoksi, niin en osaa sitä ruveta
arvailemaan, koska en tunne lähemmin niitä asioita. Mutta toinen
vastaväitteenne tuskin pätee. Lydialla ei ole veljiä, jotka astuisivat
häntä puolustamaan; ja isäni entisestä välinpitämättömyydestä perheensä
jäsenistä hän voi päätellä, ettei isä paljonkaan välitä tyttärensä
kohtalosta."

"Mutta luuletko sinä sitten Lydian niin sokeasti rakastuneen häneen ja
antautuneen hänen valtoihinsa, että hän suostuisi elämään tuon miehen
kanssa ulkopuolella avioliittoa?"

"Saattaa näyttää hirveältä, ja hirveätä se onkin", vastasi
Elizabeth, itkuun purskahtaen, "että oma sisar voi epäillä sisarensa
hyveellisyyttä ja kainoutta siihen määrään. Mutta minä en todellakaan
tiedä, mitä oikein sanoa. Ehkäpä teen hänelle vääryyttä. Mutta Lydia on
niin kovin nuori; häntä ei ole koskaan opetettu ajattelemaan asioita
vakavasti; ja koko viime puolivuoden -- ei, kuin koko viime vuoden --
hän ei ole ajatellut mitään muuta kuin turhamaisia huveja. Hänen on
sallittu kuluttaa aikansa pelkkään joutilaisuuteen ja kevytmielisyyteen
ja noudattaa kaikkia hupsuja päähänpistojaan. Siitä lähtien kuin tuo
miliisirykmentti majoitettiin Merytoniin, hänellä ei ole ollut muuta
mielessään kuin lempiseikkailuja, upseereja ja kuhertelua. Hän on
tehnyt kaiken voitavansa ilmaistakseen tunteitansa julki ja
kuuluttaakseen yleisön tietoon satunnaisia mieltymyksiään. Ja me kaikki
tiedämme, että Wickhamilla on yllinkyllin viehätysvoimaa, jolla hän voi
lumota minkä ajattelemattoman tytön hyvänsä."

"Mutta näethän, että Jane", keskeytti hänen tätinsä, "ainakaan ei
ajattele Wickhamista niin pahaa, että tämä pystyisi mihinkään
konnamaiseen tekoon."

"Ah, kenestäpä Jane on koskaan ajatellut mitään pahaa? Ja ketäpä hän
voisikaan epäillä taipuvaiseksi moiseen konnantekoon, ennenkuin teko on
jo tapahtunut ja tekijä todistettu syylliseksi? Mutta Jane tietää,
aivan yhtä hyvin kuin minäkin, minkälainen mies Wickham todellisuudessa
on. Hänessä ei ole vilpittömyyttä eikä kunniantuntoa niin
hiukkastakaan. Hän on yhtä kavala ja valheellinen kuin taitava
teeskentelemäänkin."

"Ja tiedätkö sinä sitten itse varmasti tämän kaiken?" huudahti rva
Gardiner, jonka uteliaisuus oli kohonnut kukkuroilleen.

"Tiedän todellakin", vastasi Elizabeth punastuen.

"Minä kerroin teille toispäivänä hänen häpeämättömästä
käyttäytymisestään herra Darcya kohtaan; ja kuulittehan te omin korvin,
viimeksi Longbournissa ollessanne, millä tapaa hän puhui miehestä, joka
oli osoittanut niin verratonta pitkämielisyyttä ja anteliaisuutta
hänelle. Ja on muitakin asioita, joista minun ei ole lupa ... joista
tässä yhteydessä ei kannata puhua; mutta hänen valhejuttunsa Pemberleyn
perheestä ovat ihan loputtomat. Kaikesta siitä päättäen, mitä hän oli
kertonut neiti Darcysta, luulin tapaavani hyvin ylpeän, kylmäkiskoisen
ja epämiellyttävän tytön. Ja kuitenkin hän tiesi, että asianlaita on
aivan päinvastainen. Täytyihän hänen pitkän tuttavuutensa perusteella
tietää, että neiti Darcy on hyvin rakastettava ja perin vaatimaton
tyttö, jollaiseksi me tulimme hänet tuntemaan."

Matkaa jatkettiin niin nopeaan kuin voitiin; ja vietettyä yö maantien
varrella olevassa majatalossa jouduttiin Longbourniin seuraavana
päivänä päivällisajaksi. Elizabeth oli tyytyväinen, ettei Janen ollut
tarvinnut väsyttää itseään sen pitemmällä odottelulla.

Gardinerin pikkulapset seisoivat kaikki vastassa portailla; suudeltuaan
heitä kiireisesti Elizabeth juoksi sisään eteissuojaan, jossa tapasi
yläkerrasta alas syöksyvän Janen.

Sisarusten itkien syleiltyä toisiaan kysyi nuorempi, oliko
karkulaisista kuultu mitään.

"Ei vielä", sanoi Jane. "Mutta kun hyvä enomme nyt on tullut, niin
toivon, että kaikki tulee päättymään hyvin."

"Onko isä vielä Lontoossa?"

"On; hän lähti tiistaina, niinkuin kirjeessäni mainitsin."

"Oletko saanut häneltä mitään tietoja?"

"Vain yhden kerran. Hän kirjoitti minulle muutamia rivejä keskiviikkona
ilmoittaen saapuneensa perille onnellisesti ja antoi minulle ohjeita,
joita olin häneltä erityisesti pyytänyt. Hän lisäsi, ettei hän
kirjoittaisi uudelleen, ennenkuin hänellä olisi jotakin kertomisen
arvoista."

"Entä äiti -- kuinka hän voi? Ja kuinka te kaikki jaksatte?"

"Äiti voi luullakseni jokseenkin hyvin, vaikka hän hermonsa ovatkin
hyvin järkyttyneet. Hän on yläkerrassa ja tulee varmastikin hyvin
mieliinsä sinut nähdessään. Mary ja Kittykin ovat entisellään, Luojan
kiitos."

"Mutta entä sinä -- kuinka sinä itse voit?" huudahti Elizabeth.
"Sinähän näytät niin kalpealta. Mitä kaikkea sinun on täytynytkään
kokea!"

Jane vakuutti kuitenkin jaksavansa hyvin; ja enon ja tädin tulo
eteiseen kihertävän lapsiparvensa keskellä katkaisi sisarusten
keskustelun. Jane juoksi heitä vastaan ja kiitti itkien ja nauraen
heitä tulostaan.

Kaikkien kokoonnuttua saliin toistuivat Janelle samat kysymykset, jotka
Elizabeth oli jo tehnyt, mutta Janella ei ollut nytkään mitään tietoja
annettavana. Hän ei ollut kuitenkaan vielä luopunut -- ylevämielinen ja
kaikista hyvää ajatteleva kun oli -- toivomasta mieluista päätöstä
kaikille huolille, ja hän odotteli joka aamu vapauttavaa kirjettä joko
isältään tai Lydialta ja kukaties vieläpä ilmoitusta viimeksimainitun
onnellisesta avioliitosta.

Salista siirryttiin rva Bennetin makuuhuoneeseen, jossa tämä arvon
rouva vastaanotti tulijat kyynelin ja ruikutuksin, vuoroin soimaten
kehnoa Wickhamia, vuoroin valitellen omia kärsimyksiään.

"Jos minun olisi sallittu saada tahtoni perille", hän jatkoi, "ja
annettu lähteä Brightoniin koko perheeni keralla, niin ei _tätä_ totta
maar olisi tapahtunut; mutta Lydia poloisella ei ollut siellä ketään,
joka olisi huolehtinut hänestä. Miksikä ne Forsteritkin päästivät häntä
koskaan silmiensä alta? Olen varma, että he ovat vikapäät törkeään
laiminlyöntiin, sillä Lydia ei ole semmoinen tyttö, joka ehdoin tahdoin
tekee tyhmyyksiä, jos häntä vain pidetään hyvin silmällä. Minä aina
ajattelinkin, että he eivät kykenisi kaitsemaan häntä, mutta
kuullaankos minun sanaani koskaan! Se rakas lapsiparka! Ja nyt on
Bennetkin matkoilla, ja minä tiedän, että hän haastaa Wickhamin
kaksintaisteluun kohta kun tavoittaa hänet; ja silloin hän saa itse
surmansa, ja mikäs meidät sitten perii? Collinsit häätävät meidät
täältä maantielle, ennenkuin isä on edes ennättänyt kylmetä haudassaan;
ja jollet sinä ole hyvä meille, rakas lanko, niin enpä tiedä mikä
meidän eteemme tuleekaan!"

Kaikki torjuivat jyrkästi sellaiset hirvittävät mahdollisuudet; ja hra
Gardiner vakuutti pitävänsä hyvää huolta hänestä ja hänen perheestään
sekä ilmoitti lähtevänsä Lontooseen vielä samana päivänä ja auttavansa
kaikin keinoin hra Bennetiä Lydian etsiskelyssä.

"Älä toki tyhjän takia säikyttele itseäsi", hän lisäsi; "vaikka onkin
oikein, että aina varustautuu vastaanottamaan pahinta, niin tässä
tapauksessa siihen ei vielä ole pätevää aihetta. Siitä ei ole vielä
täyttä viikkoakaan, kun he lähtivät Brightonista. Jonkun päivän perästä
saamme heistä varmasti tietoja; ja siihen mennessä, kunnes saamme
kuulla, etteivät he ole vihittäneet itseään eivätkä aio vihittääkään,
ei ole syytä pitää asiaa menetettynä. Kohta kun saavun Lontooseen,
etsin lankomieheni käsiini ja vien hänet omaan kotiini, ja siellä me
yhdessä neuvottelemme kaikesta mitä on tehtävä."

"Ah, niin, rakas lanko", vastasi rva Bennet, "juuri sitä minä aioinkin
esittää. Ja sittenkun olet tullut Lontooseen, niin etsi heidät oitis
käsiisi, ja jolleivät he ole vielä menneet naimisiin, niin ole kiltti
ja _naita_ heidät hetipaikalla. Ja mitä hääpukuihin tulee, niin älä
huoli antaa sen pidättää vihkimistä, vaan sano Lydialle, että hän saa
rahaa niin paljon kuin tahtoo ostaakseen itselleen uusia pukuja, kunhan
vain ensin on vihittänyt itsensä. Ja ennen kaikkea koeta pidättää
Bennetiä, ettei hän vain antaudu kaksintaisteluun. Kerro hänelle, missä
hirvittävässä tilassa sinä minut tapasit -- että olen surusta ja
kauhistuksesta ihan pyörällä; että minä vapisen ja tärisen koko
ruumiissani; ja että minulla on sellaisia hirmuisia pistoksia
kyljessäni ja särkyä päässäni ja sydämentykytystä ja kaikkea muuta
kauheata, niin etten saa lepoa öillä enkä päivillä. Ja sano rakkaalle
Lydialle, ettei hän vain rupea tilaamaan itselleen pukuja, ennenkuin
hän on minut tavannut, sillä hän ei itsestään osaa mennä parhaisiin
muotikauppoihin. Ah, rakas lanko, kuinka kiltti sinä oletkaan! Minä
olen varma, että sinä saat kaikki asiat ajetuksi onnellisesti perille!"

Ruokasalissa heihin yhtyivät myöskin nuorimmat tyttäret, jotka
tällävälin olivat makuuhuoneissaan ahkerasti varustautuneet liittymään
muiden seuraan. Toinen saapui kirjojensa, toinen toalettipöytänsä
äärestä. Molemmat näyttivät jokseenkin levollisilta -- lukuunottamatta
ehkä sitä, että närkästys ja vahingonilo sisaren typerästä seikkailusta
oli tehnyt Kittyn puheet entistä pisteliäämmiksi; kun taas Maryn oli
onnistunut säilyttää siihen määrään malttinsa, että hän pöytään
istuttua kuiskutti syvämietteisesti Elizabethin korvaan:

"Kovin onneton juttuhan tämä on, ja se antaa ihmisille arvatenkin
paljon puheenaihetta. Mutta vaikka se Lydialle itselleen onkin perin
ikävä, niin on siitä meille toisille hyvää oppia." Kohdatessaan
Elizabethin ihmettelevän katseen hän selitti tarkemmin ajatustaan: "Me
näet opimme tästä, että naiselle hyveellisyytensä menettäminen on
ainaisesti korvaamaton tappio; että yksi ainutkin harha-askel johtaa
auttamattomaan perikatoon; että naisen hyvä maine on yhtä hauras kuin
se on kaunis ja sädehtivä; ja että nainen ei voi koskaan olla kyllin
varuillaan suhtautuessaan toisen sukupuolen arvottomiin jäseniin. Tästä
terveellisestä opetuksesta me kaikki saamme lohdullista palsamia
haavoitettuihin sydämiimme."

Elizabeth levitti silmänsä suuriksi, mutta oli liiaksi masennuksissa
voidakseen antaa sopivan vastauksen tuohon merkilliseen filosoofiseen
lohdutukseen.

Iltapäivällä saivat Bennetin molemmat vanhemmat neidit olla
kahdenkesken puolituntisen, ja Elizabeth voi kysellä sisareltaan
tarkemmin tapauksen kaikkia yksityiskohtia. "Kerro minulle kaikesta,
mitä en vielä ole saanut kuulla. Mitä eversti Forster sanoi? Eikö
heillä ollut aavistustakaan mistään, ennenkuin karkaaminen keksittiin?
Tottahan molemmat oli jo sitä ennen nähty paljon yhdessä?"

"Eversti Forster myönsi, että hän oli tosin usein epäillyt jonkinlaista
kiintymystä heidän keskensä, varsinkin Lydian taholta; mutta hän ei
ollut kuitenkaan huomannut mitään, josta olisi hänen mielestään
kannattanut tehdä asiaa. Minä olen niin suruissani hänen takiaan. Hän
oli niin kovin hellätuntoinen ja ystävällinen meitä kohtaan. Hän oli jo
aikeissa lähteä tulemaan tänne vakuuttaakseen meille pahoitteluaan,
ennenkuin hän sai syytä epäillä, että he eivät olleetkaan lähteneet
Skotlantiin; tämä arvelu sai hänet sitten kahta kiiruummin jouduttamaan
matkaansa."

"Entä oliko Denny vakuutettu siitä, ettei Wickhamilla ollut
naimakauppaa mielessä? Tiesikö hän mitään heidän karkaamisaikeestaan?
Oliko eversti Forster itse puhutellut Dennyä?"

"Oli; mutta kun hän vaati Dennyltä selitystä, kielsi tämä jyrkästi
tietäneensä koko heidän aikeestaan eikä tahtonut lausua todellista
mielipidettään siitä. Hän ei enää toistanut arveluaan, ettei heillä
olisi ollut avioliittoaikomusta mielessään; ja _siitä_ minä sitten sain
aihetta toivoa, että hän kenties ensiksi oli voinut käsittää heidät
väärin."

"Osasikos teistä kukaan ennen eversti Forsterin saapumista epäillä,
etteivät he olisi aikoneetkaan vihittää itseään!"

"Kuinka meidän olisi ollutkaan mahdollista epäillä, mitään sellaista?
Minä tunsin itseni hiukan alakuloiseksi -- minä epäilin, että Lydia
tuskin tulisi onnelliseksi avioliitossaan Wickhamin kanssa, koska
tiesin, ettei tämä ollut aikaisemmin aina käyttäytynyt hyvin. Isä ja
äiti eivät tienneet siitä mitään; heidän mielestään vain tuollainen
hoppunaiminen ei olisi hyväksi. Kitty sitten ilmaisi -- iloisena siitä,
että hänellä oli asioista enemmän vihiä kuin kellään meistä -- että
Lydia oli viimeisessä kirjeessään vihjaillut jotakin tämänkaltaista.
Kitty näkyy tienneen, että he olivat jo monta viikkoa sitten olleet
rakastuneet toisiinsa."

"Mutta ei suinkaan ennen heidän Brightoniin menoaan?"

"Ei, sitä en luule."

"Entä ajatteliko eversti Forster itse mitään pahaa Wickhamista?
Tunteeko hän tämän todellisen luonteen?".

"Minun täytyy tunnustaa, että hän ei puhellut Wickhamista yhtä
ystävällisesti kuin aikaisemmin. Hän luuli tämän olevan tuhlailevaisen
ja hyvin ajattelemattoman; ja sen jälkeen kuin tämä surullinen juttu
tapahtui, olen kuullut kerrottavan, että Wickham jätti Merytonissa
paljon velkoja jälkeensä; mutta minä toivon, ettei siinä puheessa
sentään ole perää."

"Ah, Jane, kunpa me molemmat olisimme olleet vähemmän salamyhkäisiä,
kunpa vain olisimme kertoneet vanhemmillemme kaiken, mitä hänestä
tiesimme, niin tätä kaikkea ei olisi tapahtunutkaan! Kuule, kertoiko
eversti Forster teille mitään siitä kirjeestä, jonka Lydia oli jättänyt
hänen vaimolleen?"

"Hän toi sen mukanaan meidän nähtäväksemme. Tässä se on."

Jane otti kirjeen esiin taskukirjastaan ja antoi sen Elizabethin
luettavaksi. Se kuului seuraavasti:

    "_Rakas Harriet_! -- Sinä saat ison naurun, kun kuulet minun
    karanneen; enkä voi olla itsekään nauramatta, kun kuvittelen
    sinun ällistystäsi huomenaamuna keksiessäsi minut kadonneeksi
    pesästä. Minä olen matkalla Gretna Greeniin; ja jollet sinä
    osaa arvata kenen kanssa, niin olet aika pölkkypää, sillä koko
    maailmassa on ainoastaan yksi mies, jota minä rakastan, ja hän
    on oikea enkeli. Minä en tulisi ikinä onnelliseksi ilman häntä,
    niin että älä huoli harmitella minun takiani. Sinun ei tarvitse
    lähettää Longbourniin sanaa minun lähdöstäni jollet tahdo,
    sillä he ällistyvät sitä enemmän, kun itse kirjoitan heille ja
    merkitsen nimekseni Lydia Wickham. Mikä mainio kepponen siitä
    tuleekaan! Enpä tahdo kyetä edes kirjoittamaan naurultani.
    Ole kiltti ja pyydä puolestani anteeksi Prattilta, etten voi
    noudattaa lupaustani ja tanssia hänen kanssaan tänä iltana.
    Sano hänelle, että hän kyllä antaa minulle anteeksi kun saa
    tietää kaiken, ja että minä sitä mieluummin tanssin hänen
    kanssaan seuraavissa iltahuveissa. Minä lähetän noutamaan
    pukujani, kun matkustan Longbourniin; mutta minä tahtoisin, että
    käskisit Sallyn paikkaamaan sen ison repeämän musliinihameessani,
    ennenkuin se säälitään matkaan. Hyvästi nyt vain! Sano terveisiä
    eversti Forsterille. Toivon, että tyhjennät lasin viiniä meidän
    matkaonneksemme. -- Hellä ystävättäresi

                                             "_Lydia Bennet_."


"Ah, tuo ajattelematon, huikentelevainen Lydia parka!" huudahti
Elizabeth luettuaan kirjeen. "Tuollainen kirje sellaisena hetkenä!
Mutta ainakin näkyy siitä, että _hän_ toki ajatteli vakavasti matkansa
tarkoitusta. Vaikka Wickham perästäpäin olisi uskotellut hänelle mitä
hyvänsä, niin hän ei ainakaan _aikonut_ tehdä mitään jumalatonta. Voi
isäparkaamme, mitä hänen täytyikään kärsiä saadessaan käsiinsä moisen
kirjeen!"

"En ole ikinä nähnyt kenenkään olevan niin hirveästi järkytetty.
Kymmeneen minuuttiin hän ei voinut saada sanaakaan suustansa. Äiti sai
heti hermokohtauksen, ja koko talo joutui aivan hämmennyksiin!"

"Sinä olet itsekin saanut kärsiä aivan liiaksi. Sinä et näytä lainkaan
terveeltä. Ah, olisinpa minä ollut täällä sinun apunasi! Sinä sait
kestää kaiken hädän ja huolen aivan yksin."

"Mary ja Kitty ovat olleet hyvin kilttejä ja olisivat varmaankin
jakaneet minun vaivannäköni, mutta minusta ei ollut oikein vaivata
heitä sellaisella. Kitty on itsekin hento ja kivuloinen, ja Mary
lueskelee niin ahkerasti, ettei hänelle olisi jäänyt lepohetkeä
ollenkaan. Täti Philips tuli tänne tiistaina kohta isän lähdettyä: ja
hän oli niin ystävällinen, että jäi torstaihin saakka minun
seuraukseni. Hänestä oli meille kaikille suurta apua ja lohdutusta,
ja Lady Lucaskin on ollut hyvin herttainen. Hän käveli tänne
keskiviikko-aamuna ottamaan osaa suruuni ja tarjoomaan minulle omaa ja
tyttäriensä apua, jos vain olisin sitä tarvinnut."

"Hänen olisi ollut parempi pysyä kotonaan", huudahti Elizabeth. "Ehkäpä
hän _tarkoitti_ hyvää; mutta tällaisen onnettomuuden kohdatessa on
parasta nähdä naapurejaan niin vähän kuin suinkin. Apua heidän on
mahdoton antaa, ja heidän lohduttelunsa käy sietämättömäksi.
Riemuitkoot he vain loitolla meidän kurjuudestamme ja tyytykööt siihen."



XLVIII LUKU.


Koko perhe odotti seuraavana aamuna hra Bennetiltä kirjettä, mutta
posti tuli tuomatta häneltä riviäkään. He tosin tiesivät hänen olevan
perin haluttoman ja leväperäisen kirjeenkirjoittajan, mutta he olivat
toivoneet, että hän edes tällaisena ajankohtana olisi tehnyt
poikkeuksen tavoistaan. Heidän oli pakko tästä päätellä, että hänellä
ei ollut mitään mieluisia tietoja lähetettävänä; mutta sittenkin he
olisivat halunneet kuulla jotakin varmaa. Hra Gardiner oli odotellut
vain postin tuloa; sitten hän lähti oitis matkaan, luvaten lähettää
varmoja tietoja ja taivuttaa hra Bennetin palaamaan kotia niin pian
kuin mahdollista -- suureksi huojennukseksi kälylleen, joka ainoana
lohdullisena varmuutena toivoi tietoa, ettei hänen miehensä ollut
kaatunut kaksintaistelussa.

Rva Gardinerin piti jäädä lapsineen Longbourniin vielä muutamiksi
päiviksi, jotta hänen läsnäolonsa olisi huojennukseksi hänen
sisarentyttärilleen. Heidän toinenkin tätinsä kävi ahkerasti heidän
luonaan, ja kun hänellä aina oli kerrottavana uusia piirteitä Wickhamin
kehnoudesta ja huikentelevaisuudesta -- muka heidän hauskutuksekseen ja
virkistämisekseen, niinkuin hän sanoi -- jätti hän heidät joka kerta
yhä alakuloisempaan ja lohduttomampaan mielentilaan.

Koko Meryton tuntuikin muuten käyvän yksimielisesti mustaamaan miestä,
jota vielä kolme kuukautta sitten oli pidetty valkeuden enkelinä. Hänen
väitettiin jääneen velkaa jok'ikiselle paikkakunnan kauppiaalle, ja
hänen juonensa -- joita kunnioitettiin viekoitteluyritysten nimellä --
olivat ulottuneet jok'ikisen kauppiaan perheeseen. Jokaisen mielestä
hän nyt oli maailman pahin syntisäkki; ja jokainen keksi perästäpäin,
että oli jo alunpitäen epäillyt hänen tekopyhää olemustaan. Vaikka
Elizabeth ei voinut uskoa puoliakaan siitä, mitä hänestä puhuttiin,
luuli hän kuitenkin tietävänsä tarpeeksi ollakseen vakuutettu sisarensa
täydellisestä perikadosta; ja yksinpä Janekin, joka vielä vähemmän
uskoi juoruihin, kävi vallan lohduttomaksi, varsinkin kun käsissä oli
jo aika, jolloin karkulaiset hyvästikin olisivat ennättäneet
Skotlantiin (minne hän yhä vielä luuli heidän lähteneen), ilman että
heiltä kuitenkaan tuli mitään tietoa.

Hra Gardiner oli lähtenyt Longbournista sunnuntaina; tiistaina hänen
vaimonsa sai häneltä kirjeen, jossa hän ilmoitti heti etsineensä
lankonsa käsiinsä ja suostuttaneensa hänet tulemaan kotiinsa
Gracechurch-kadun varrelle. Edelleen, että hra Bennet oli ennen hänen
tuloaan turhin toimin tiedustellut pakolaisia Lontooseen pohjoisesta
päin tulevien teiden varsilta, ja että hän nyt oli päättänyt etsiskellä
läpikotaisin kaikki Lontoon huomattavimmat hotellit, koska hän arveli
karkulaisten kaupunkiin tultuaan majoittuneen johonkin niistä,
ennenkuin olivat saaneet hankituksi vuokra-asunnon. Hra Gardiner ei
omasta puolestaan odottanut suurtakaan tulosta moisesta etsiskelystä;
mutta kun lanko oli saanut sen lujasti päähänsä, tahtoi hän auttaa
häntä. Hän lisäsi, että hra Bennet oli lujasti päättänyt olla vielä
nykyisin lähtemättä Lontoosta, ja lupasi kirjoittaa kohta uudelleen.
Kirjeessä oli seuraava loppulisäys:

    "Olen kirjoittanut eversti Forsterille ja pyytänyt häntä
    tiedustelemaan Wickhamin upseeritovereilta, onko tällä mitään
    läheisiä sukulaisia tai tuttavia, jotka voisivat arvailla, mihin
    osaan kaupunkia hän on saattanut kätkeytyä. Tätänykyä meillä ei ole
    siihen vähintäkään viitettä. Arvaan eversti F:n tekevän kaiken,
    minkä hän suinkin voi. Mutta nyt tulin ajatelleeksi, että ehkäpä
    Lizzy voi paremmin kuin kukaan muu kertoa meille, onko hänellä
    sellaisia sukulaisia, joiden luona hän nyt voisi asua."

Elizabeth ymmärsi oitis, mistä syystä häneen oli vedottu; mutta hänen
ei ollut mitenkään mahdollista hankkia haluttuja tietoja.

Jokainen kuluva päivä oli Longbournin perheelle murheen ja ahdistuksen
päivä; ja kaikkein suurimmaksi kohosi jännitys aina postin saapuessa.
Mutta ennenkuin he taasen kuulivat uutisia hra Gardinerilta, tuli hra
Collinsilta heidän isälleen osoitettu kirje. Kun Jane oli saanut
valtuuden avata kaikki isälle tämän poissaollessa saapuvat kirjeet,
luettiin tämä oitis. Elizabeth, joka tiesi, kuinka eriskummallisia tuon
arvoisan hengenmiehen kirjeet aina olivat, kuunteli sitä ensin miltei
huvitettuna, mutta sitten hyvin katkeroituneena. Se kuului seuraavasti:

    "_Parahin herra Bennet_. -- Sukulaisuutemme ja korkea
    kutsumukseni velvoittavat minua ottamaan hartaasti osaa siihen
    Sallimuksen kipeään iskuun, jonka alla te nykyisin kärsitte ja
    josta Hertfordshirestä saamamme kirje on meille ilmoittanut. Olkaa
    vakuutettu, hyvä herra, että rouva Collins ja minä tunnemme
    vilpitöntä myötätuntoa teitä ja koko teidän arvoisaa perhettänne
    kohtaan nykyisessä surkeudessanne, jonka täytyy olla mitä katkerin,
    koska sen on aiheuttanut asia, jota ei edes aikakaan pysty
    korjaamaan. Vastaanottakaa minun puoleltani kaikki mahdolliset
    vakuuttelut, jotka voivat huojentaa niin raskasta onnettomuutta
    sekä huojentaa surua, jonka täytyy olla mitä rasittavin vanhempain
    sydämelle. Tyttärenne äkillinen kuolema olisi ollut teille
    pelkkää siunausta tähän verrattuna. Ja tätä surkeutta täytyy
    valittaa sitäkin enemmän, koska on syytä otaksua -- kuten rakas
    Charlotteni on antanut minun ymmärtää -- että tyttärenne syntinen
    ja kevytmielinen käytös on hedelmä vanhempien rikoksellisesta
    välinpitämättömyydestä lastensa kasvattamisessa; vaikka minä
    samalla olen taipuvainen -- teidän ja rouva Bennetin lohdutukseksi
    -- otaksumaan, että tyttärenne sydän on jo luonnostansakin paha,
    koska hän ei muuten olisi niin nuorella iällä voinut tehdä itseään
    vikapääksi näin hirveään syntiin.

    "Mutta kuinka asianlaita lieneekin, on teitä sydämestä säälittävä;
    ja tätä mielipidettä ei minun kanssani ole ainoastaan rouva
    Collins, vaan myöskin Lady Catherine ja hänen tyttärensä, joille
    olen kertonut asiasta. He ovat myöskin siinä yhtä mieltä minun
    kanssani, että tämä yhden tyttärenne harha-askel ehdottomasti
    turmelee kaikkien toistenkin lastenne elämänonnen: sillä kuka,
    niinkuin Lady Catherine itse alentui huomauttamaan, tahtoo enää
    perhesitein liittyä sellaiseen perheeseen? Ja tämä näkökohta
    saa minun tyytyväisin mielin muistelemaan erästä teille tiettyä
    tapausta viime marraskuun ajalta; sillä jos siiloin olisi käynyt
    toisin, olisin minäkin nyt pakosta sotkeutunut kaikkeen teidän
    suruunne ja häpeäänne. Sallikaa minun neuvoa teitä, rakas herrani,
    etsimään lohtua sieltä, mistä sitä parhaiten löydätte, hylkäämään
    ainaiseksi kelvottoman tyttärenne isällisestä rakkaudestanne ja
    antamaan hänen korjata viimeiseen saakka törkeän syntinsä katkerat
    hedelmät. -- Teidän j.n.e."

Hra Gardiner ei kirjoittanut, ennenkuin oli saanut eversti Forsterilta
vastauksen; ja sittenkään hänellä ei ollut mitään lohdullista
ilmoitettavana. Ei oltu näet saatu selville, että Wickhamilla olisi
elossa ainuttakaan sukulaista, jonka kanssa hän ylläpitäisi suhteita.
Tuttavia hänellä oli ennen ollut paljonkin; mutta sotaväkeen
liityttyään hän tuntui rikkoneen kaikki välinsä heidän kanssaan. Ja
yhtä paljon kuin pelko, että Lydian sukulaiset pääsisivät hänen
jäljilleen, aiheuttivat arvatenkin perin kehnot raha-asiat häntä
pysymään piiloutuneena; oli käynyt selville, että hän oli
huikentelevalla elämällään hankkinut niskoilleen melkoisen velkataakan.
Eversti Forster arveli, että enemmän kuin tuhat puntaa tarvittiin
selvittämään yksin hänen Brightonissakin tekemiään sitoumuksia. Hänellä
oli koko joukko velkoja ympäri kaupunkia, mutta hänen kunniavelkansa
upseeritovereille olivat vielä suuremmat. Hra Gardiner ei yrittänytkään
salata näitä seikkoja Longbournin perheeltä. Jane kauhistui niistä
kuullessaan. "Peluri!" hän huudahti säikähtyneenä. "Se oli kokonaan
odottamatonta; en olisi voinut mitään sellaista aavistaakaan!"

Hra Gardiner lisäsi, että he voivat odottaa isäänsä kotiin seuraavana
päivänä, joka oli lauantai. Masentuneena etsiskelynsä hyödyttömyydestä
hän oli suostunut lankonsa taivutteluun, että palaisi perheensä luo ja
antaisi hänen yksinään parhaansa mukaan jatkaa tutkimuksia. Saatuaan
kuulla miehensä palaavan rva Bennet ei ilmaissutkaan niin suurta
tyytyväisyyttä kuin tyttärensä olivat odottaneet, muistellen hänen
siihenastista hätäänsä miehensä hengestä.

"Mitä! Tuleeko hän kotia, ja ilman Lydiaa?" hän parkaisi. "Varmastikaan
hän ei voi lähteä Lontoosta, ennenkuin on saanut heidät käsiinsä. Kuka
sitten taistelee Wickhamin kanssa ja pakottaa hänet naimaan Lydian, jos
hän tahtoo livistää pakoon?"

Kun rva Gardinerilla oli jo ikävä Lontooseen, sovittiin että hän
lähtisi lapsineen heti hra Bennetin palattua. Hän oli hyvin utelias
tietämään jotain enempää Elizabethin ja hra Darcyn suhteista ja oli
odotellut viimeksimainitulta kirjettä tulevaksi kohta heidän peräänsä.
Mutta tämä toivo oli rauennut turhiin, eikä Darcyn nimeä oltu mainittu
kertaakaan heidän keskensä.

Kun hra Bennet saapui kotia, oli hän näennäisesti sama filosoofinen
elämäntarkastelija kuin ennenkin. Hän puheli yleensä hyvin vähän eikä
virkkanut sanaakaan Lontoon-matkastaan; ja kesti kotvan aikaa,
ennenkuin hänen tyttärensäkään rohkenivat ottaa sen puheeksi.

Vasta tulopäivän illalla, kun hän oli istunut perheensä kanssa
teepöytään, uskalsi Elizabeth kosketella kaikkien mielissä
tuskallisesti pyörivää kysymystä. Tyttären lausuttua surkuttelunsa
kaikesta siitä, mitä isä matkallaan oli saanut kestää, vastasi tämä
vain: "Älä puhu siitä! Kenenkäpä tästä pitäisi kärsiä, jollei minun?
Koko juttuhan on johtunut minun syystäni, ja minun pitäisi itseni hyvin
tietää se."

"Te ette saa tuomita itseänne liian ankarasti, isä", sanoi Elizabeth.

"Hyvä on, että varoitat minua sellaisesta pahennuksesta. Ihmisluonto
onkin aina niin hätäinen lankeemaan juuri tuohon syntiin! Ei, Lizzy,
anna sinä vain minun edes kerran eläissäni tuntea, kuinka suuri
syntikuorma on oikein niskoillani. En minä muuten pelkääkään, että
nujerrun sen alle. Syyllisyyden tunto haihtuu taas liiankin pian
mielestäni."

"Luuletteko heidän siis olevan Lontoossa?"

"Tietysti; missäpä muualla he voisivatkaan piileskellä niin hyvin kuin
siellä?"

"Ja Lydia ikävöikin aina päästäkseen Lontooseen", ehätti Kitty väliin.

"No, nyt hän varmaankin tuntenee itsensä onnelliseksi", sanoi isä
kuivasti; "ja hänen oleskelunsa siellä kestänee arvatenkin pitemmän
aikaa."

Lyhyen äänettömyyden jälkeen hän jatkoi:

"Lizzy, minä en kanna sinulle yhtään kaunaa, vaikka osuitkin oikeaan
varoittaessasi minua tämän jutun suhteen jo viime toukokuussa. Jo tämän
seikan pitäisi todistaa jommoistakin määrää ylevämielisyyttä minun
puoleltani, kun ottaa huomioon kaiken harmini ja vaivannäköni."

Hänet keskeytti Jane, joka tuli noutamaan äidilleen teetä.

"Kas tällainen sairasparaatihan on oikein mieltä ylentävä", hän
huudahti; "se antaa onnettomuudellekin jonkinlaisen kirkkauden
sädekehän. Huomisesta lähtien minä rupeen tekemään samalla tavalla:
istua kökötän kaiken päivää kirjastossani, yömyssy päässä ja
puuterivaippa hartioilla, ja annan toisille jalkajuonta minkä ennätän
-- vai odottaisinko ehkä siksi, kunnes Kitty vuorostaan lähtee
karkuun."

"Minä en vain karkaakaan, isä", tuiskahti Kitty närkästyneenä. "Jos
_minä_ koskaan pääsen Brightoniin, niin silloin olenkin toisenlaista
tyttöä kuin Lydia."

"_Sinäkö_ pääsisit Brightoniin! Sinua en uskaltaisi päästää Merytonia
kauemmaksi -- en, vaikka minulle maksettaisiin viisikymmentä puntaa! Ei,
Kitty, nyt olen ainakin oppinut varovaiseksi, ja sinä saat tuta sen
seurauksia. Ei ainutkaan upseerinkuvatus saa enää tulla minun talooni
-- ei edes kulkea kylämme läpi. Tanssiaisiin menosta ei ole
puhettakaan, jollei joku sisaristasi lupaa seisoa vierelläsi kaiken
iltaa. Etkä sinä saa edes liikahtaa ulos ovestakaan, ennenkuin olet
voinut osoittaa, että kykenet istumaan säädyllisesti sisässä kymmenen
minuuttia päivässä."

Kitty, joka otti nämä uhkaukset vakavalta kannalta, pillahti itkemään.

"No no, malta nyt mielesi", sanoi isä, "äläkä turhan takia tee itseäsi
onnettomaksi. Kun olet jaksanut pysyä kilttinä tyttönä kymmenenkin
vuotta peräkkäin, vien sinut niiden päätyttyä katselemaan
sotaväenparaatia."



XLIX LUKU.


Kaksi päivää oli kulunut hra Bennetin palaamisesta, kun Jane ja
Elizabeth talon takaisessa puutarhassa kävellessään näkivät
taloudenhoitajattaren etsiskelevän heitä. Arvellen hänen tuovan heidän
äidiltään kutsun tämän luo he kiiruhtivat häntä vastaan; mutta kutsun
sijasta hän rupesikin toimittamaan Janelle:

"Suokaa anteeksi, neiti, että häiritsen teitä kävelyllänne; mutta kun
toivoin teidän ehkä voivan kertoa hyviä uutisia Lontoosta, rohkenin
tulla kysymään."

"Mitä te tarkoitatte, rouva Hill? Emmehän me ole saaneet mitään uutisia
Lontoosta."

"Hyvä isä sentään!" huudahti rva Hill ihmeissään; "ettekö sitten tiedä,
että herra Gardinerilta on tullut isännän luo pikalähetti? Hän oli
täällä puoli tuntia, ja isäntä sai hänen myötään kirjeen."

Tytöt karkasivat kyselemään, kerkeämättä edes puhelemaan keskenään. He
juoksivat eteisen läpi ruokasaliin, sieltä kirjastoon -- isää ei
näkynyt kummassakaan; ja he olivat aikeissa kiivetä yläkertaan etsimään
häntä äidin luota, kun pöydänkattaja sattui heitä vastaan ja huomautti:
"Jos etsitte isäntää, hyvät neidit, niin hän käyskelee paraikaa ulkona
tuota pikku viidakkoa kohti."

Sen tiedon saatuaan tytöt suihkasivat eteisen läpi ulos nurmikentälle
isänsä perään, joka rivakoin askelin käveli aitauksen takana olevaa
vähäistä metsäsaareketta kohti.

Jane, joka ei ollut niin ketterä juoksemaan kuin Elizabeth, jäi
jälemmäksi; sen sijaan tavoitti hänen sisarensa aivan hengästyneenä
isän ja huusi hänelle kiihkeästi:

"Ah, isä -- mitä uutisia, mitä uutisia? Oletteko saanut enolta mitään
tietoja?"

"Tulihan niitä; sain häneltä tuonaan kirjeen pikalähetin myötä."

"Niin -- ja minkälaisia uutisia tuli -- hyviäkö vai huonoja?"

"Mitäpä hyvää sitten oli odotettavanakaan?" ärähti isä, ottaen kirjeen
taskustaan. "Mutta ehkäpä sinua haluttaa lukea se itse."

Elizabeth sieppasi kärsimättömästi kirjeen hänen kädestään. Janekin
ennätti parahiksi paikalle.

"Lue se ääneen", sanoi isä, "sillä minä tuskin pääsin oikein selville
sen sisällöstä."

    "_Rakas lankoni_. -- Vihdoin viimeinkin kykenen lähettämään
    sinulle joitakin kuulumisia tyttärestäsi, vieläpä sellaisia,
    joiden toivon tyydyttävän sinua. Kohta sinun lähdettyäsi täältä
    viime lauantaina onnistui minun saada tietooni, missä Lontoon
    osassa he asuivat. Yksityisseikkain kertomisen jätän siksi,
    kunnes tapaamme jälleen toisemme. On kylliksi, että tiedät, että
    heidät on löydetty; minä olen tavannut heidät kumpaisenkin..."

"Sitten on käynyt, niinkuin aina toivoinkin", huudahti Jane
ilahtuneena; "he ovat siis todellakin naimisissa!"

Elizabeth jatkoi lukemistaan:

    "Minä olen tavannut heidät kumpaisenkin. He eivät ole naimisissa,
    enkä voinut heidän huomata aikoneenkaan mennä naimisiin; mutta
    jos suostut hyväksymään eräät myönnytykset, jotka olen omin päin
    tehnyt sinun nimessäsi, niin toivon ettei vihkimystä enää kauankaan
    tarvitse viivyttää. Kaikki mitä sinulta vaaditaan on, että vakuutat
    myötäjäiskirjalla tyttärellesi Lydialle hänen osuutensa siitä
    viidentuhannen punnan pääomasta, joka on taattu lastesi perinnöksi
    sinun ja vaimosi kuoleman jälkeen; ja että sen lisäksi suostut
    maksamaan Wickhamille sata puntaa vuodessa niin kauan kuin
    elät. Tällaiset ne ehdot ovat, joihin -- kaikki asianhaarat
    huomioonottaen -- en ole epäröinyt sinun puolestasi suostua.
    Lähetän tämän kirjeen tulemaan pikalähetin myötä, jotta
    vastauksesi saantiin ei kulu liiaksi aikaa.

    "Näistä seikoista helposti käsittänet, etteivät herra Wickhamin
    raha-asiat ole vallan niin toivottomat kuin niiden on yleisesti
    luultu olevan. Maailma on pettynyt siinä suhteessa; ja minä olen
    onnellinen voidessani lisätä, että sittenkun kaikki hänen
    velkansa ovat maksetut, jää jäljelle vielä vähän rahoja
    asetettavaksi sisarentyttäreni nimiin. Jos sinä siis -- kuten
    oletan sinun tekevän -- lähetät minulle valtakirjan toimittaa
    kaikki nämä asiat sinun nimessäsi, niin annan oitis lakimiehemme
    Haggerstonin toimeksi valmistaa lainmukaisen myötäjäiskirjan. Ei
    mikään seikka vaadi sinun tuloasi tänne; pysy siis vain kaikessa
    rauhassa Longbournissa ja luota minun huolellisuuteeni ja
    joutuisuuteeni. Lähetä vastauksesi ensi tilassa ja koeta kirjoittaa
    niin selkeästi kuin taidat. Me olemme päättäneet paraimmaksi, että
    sisarentyttäreni naitetaan meidän talostamme, ja toivon sinunkin
    suostuvan siihen. Hän tulee meille tänään. Minä kirjoitan taas
    uudestaan, kohta kun jotain on tullut päätökseen. Sinun j.n.e.

                                        "_Edw. Gardiner_."

"Onko se mahdollista?" huudahti Elizabeth, lopetettuaan kirjeen
lukemisen. "Voiko todellakin olla mahdollista, että hän suostuu naimaan
Lydian?"

"Wickham ei siis olekaan niin arvoton kuin olemme olettaneet", sanoi
hänen sisarensa. "Rakas isä, minä onnittelen sinua vävypojastasi."

"Oletteko jo vastannut enon kirjeeseen?" kysyi Elizabeth.

"En; mutta se on heti tehtävä."

Mitä hartaimmin Elizabeth pyysi häntä jouduttamaan vastauskirjettä.

"Ah, rakas isä", hän huudahti, "lähtekää nyt oitis kirjoittamaan
hänelle. Arvaattehan itsekin, kuinka kallis jokainen silmänräpäys on
tällaisessa asiassa."

"Antakaa minun kirjoittaa teidän puolestanne", pyysi Jane, "jos se on
teille itsellenne vastenmielistä."

"Se on minulle todellakin sangen vastenmielistä", vastasi hra Bennet;
"mutta mihinkäpä siitä pääsee."

Näin sanoen hän kääntyi heidän kanssaan kotia kohti. "Saanko kysyä,
isä", sanoi Elizabeth, "aiotko suostua hänen ehtoihinsa?"

"Suostuako niihin -- tietysti! Minua vain hävettää, että hän pyytää
niin vähän."

"Ja heidän on _pakko_ mennä naimisiin! Ja kuitenkin hän on _sellainen_
mies!"

"Niin, niin kyllä, naimisiinhan heidän täytyy mennä. Siitä ei pääse
mihinkään. Mutta kaksi asiata tahtoisin hyvin mielelläni tietää --
kuinka paljon rahoja enosi on saanut uhrata taskustaan saadakseen asiat
tälle kannalle; ja kuinka minä koskaan kykenen maksamaan ne hänelle
takaisin?"

"Rahoja -- enoko?" huudahti Jane. "Mitä sinä oikein tarkoitat, isä?"

"Tarkoitan vain, ettei kukaan järjissään oleva mies olisi halukas
sieppaamaan Lydiaa niin kehnolla syötillä -- ajatteles, vain sata
puntaa vuodessa minun eläissäni ja viisikymmentä sitten kun olen
haudassa."

"Se on hyvin totta", sanoi Elizabeth, "vaikka minä en tullut sitä
ollenkaan ajatelleeksi. Hänen velkansa ovat maksetut viimeiseen saakka,
ja sittenkin jää vähän jäännöstä! Ah, sen täytyy olla enon uhrausta!
Minä pelkään, että tuo hyvä ja jalomielinen mies on saattanut itsensä
vaikeuksiin sen kautta. Mikään vähäinen summa ei siihen ole riittänyt."

"Ei olekaan", myönsi hänen isänsä. "Wickham olisi pähkähullu, jos hän
olisi tyytynyt penniäkään vähempään kuin kymmeneentuhanteen puntaan.
Minua surettaisi ajatella hänestä niin paljon pahaa jo näin
sukulaisuutemme alkuasteella."

"Kymmenentuhatta puntaa! Herra varjelkoon! Millä kyetään sellaisesta
summasta suorittamaan edes puoletkaan takaisin?"

Hra Bennet ei vastannut mitään; ja syviin ajatuksiin vaipuneina
astelivat isä ja tyttäret vaitonaisina kotiin. Isä meni suoraapäätä
kirjastoonsa laittamaan vastauskirjettä valmiiksi, ja tytöt lähtivät
ruokasaliin. Nyt vasta he muistivat, että heidän äitinsä arvatenkaan ei
vielä tiennyt mitään koko tapahtumasta. He menivät senvuoksi kirjastoon
ja kysyivät isältään, eikö hänenkin mielestään asiasta olisi
ilmoitettava äidille. Hän oli kirjoitushommassa, ja päätään
kohottamatta hän vastasi kylmästi: "Tehkää miten tahdotte."

"Saammeko ottaa enon kirjeen mukaamme ja lukea sen hänelle?"

"Ottakaa mitä haluatte ja puittikaa tiehenne."

Elizabeth otti kirjeen pöydältä, ja he lähtivät yhdessä yläkertaan.
Mary ja Kitty olivat paraikaa rva Bennetin luona, joten asian voi
yhdellä kertaa ilmoittaa koko perheelle. Rva Bennetin oli vaikea
pidättää riemuaan. Kohta kun Jane oli lukenut hra Gardinerin toiveesta,
että Lydian vihkiminen voi olla jo hyvinkin lähellä, hän puhkesi
huutamaan ihastuksesta, ja jokainen seuraava lause lisäsi yhä hänen
iloaan. Hänelle riitti tieto, että hänen tyttärensä joutui naimisiin.
Häntä ei häirinnyt pelko Lydian tulevaisesta onnesta, ei suru hänen
kevytmielisestä käytöksestään eikä huoli langon rahallisista
uhrauksista.

"Voi, se rakas kullannuppu Lydia!" hän ihasteli. "Nämäpä vasta olivat
hyviä sanomia! Hän menee naimisiin! Minä saan nähdä hänet naituna
rouvana! Naimisissa jo kuudentoista vuoden ikäisenä, ajatelkaas sitä!
Se hyvä, kelpo lankoni! Tiesinhän minä, että hän saisi asian
järjestetyksi. Kuinka minä ikävöinkään nähdä Lydiaa! Ja sitä kelpo
vävypoikaani myöskin! Mutta entäs vaatteet, hääpuvut! Minä kirjoitan
niistä oitis sisarelleni. Lizzy, rakkaani, juokse alas isäsi tykö ja
kysy, paljonko rahaa hän tahtoo antaa Lydialle hääpukuihin. Tai
odotahan, minä lähdenkin itse. Soita kelloa, Kitty, jotta rouva Hill
saapuu tänne. Minun täytyy päästä pukeisiini. Voi, se rakas
sydänkäpyseni Lydia! Kuinka iloisiksi me tulemmekaan, kun saamme
jälleen nähdä toisemme!"

Hänen vanhin tyttärensä koetti hillitä äitinsä rajua iloa
huomauttamalla, että he olivat suuressa kiitollisuudenvelassa hra
Gardinerille tämän jalomielisestä uhrautuvaisuudesta.

"Meidän täytyy lukea tämä onnellinen päätös yksinomaan hänen
ansiokseen", hän sanoi. "Me olemme aivan vakuutetut siitä, että hän,
vaikka hänellä itselläänkin on lapsia, joiden tulevaisuudesta hänen on
huolehdittava, on sitoutunut suorittamaan Wickhamille tämän vaatiman
rahasumman."

"Mitäpä siitä", huudahti hänen äitinsä, "voisiko muuten ollakaan? Onhan
hän Lydian tädin mies, ja jollei heillä itsellään olisi lapsia, perisin
minä ja minun lapseni kaikki heidän rahansa; ja ensi kertaa hän nyt
vasta tekeekin jotain meidän hyväksemme, joistakin pikku lahjoista
puhumatta. Ei siitä siis sen pitemmältä! Voi minun päiviäni, kuinka
minä tunnen itseni onnelliseksi! Kohta saan yhden tyttäristäni
naimisiin! Rouva Wickham -- kas se kuulostaa joltakin! Ja hän täytti
vasta kuusitoista vuotta viime kesäkuussa. Jane rakas, minä olen niin
riemastunut, että ihan vapisen; enkä luule, että kykenen kirjoittamaan
riviäkään. Ota sinä kynä käteesi, minä sanelen sinulle mitä kirjoitat.
Me puhumme isäsi kanssa raha-asioista sitten myöhemmin; mutta Lydian
puvut on oitis saatava tilatuiksi."

Mutta hänen päänsä oli niin sekaisin musliini-, silkki- ja
pitsihuolista, että Janen oli helppo taivuttaa hänet lykkäämään
pukutilaukset siksi, kunnes niistä ennätettäisiin isän kanssa sopia.
Äidille tulikin kohta toisia ajatuksia mieleen.

"Ehkä minä lähdenkin tästä heti Merytoniin", hän sanoi, "kohta kun saan
vaatteet ylleni, viemään iloisia sanomia sisarelleni Philipsille. Ja
takaisin tullessa voin poiketa Lady Lucasin ja rouva Longin puheille.
Kitty, juokse alas ja toimita vaunut portaiden eteen. Arvaan, että
ajelu ulkoilmassa palauttaa terveyteni. Tytöt, voinko minä suorittaa
teille mitään asioita Merytonissa? Ah, tuollahan rouva Hill tulee!
Rakas Hill, oletteko jo kuullut hyviä uutisia? Lydia neiti menee kohta
naimisiin, ja te saatte valmistaa maljallisen punssia, jotta iloitsemme
yhdessä heidän hääpäivänään."

Rva Hill alkoi purkaa onnittelujaan ja aivan sairaana ympäristönsä
hupsutuksista pakeni Elizabeth huoneeseensa saadakseen ajatella
rauhassa. Lydia paran tilanne oli tosin niin paha kuin suinkin; mutta
omaiset saivat olla kiitollisia, ettei se ollut käynyt vielä
pahemmaksi.



L LUKU.


Hra Bennet oli toivonut jo hyvin monesti ennen nykyisen pulman
sattumista, että hän olisi pystynyt -- sen sijaan, että oli
säännöllisesti kuluttanut jokavuotiset tulonsa viimeistä penniä myöten
-- säästämään vuosittain edes vähäisenkin summan tyttäriensä
tulevaisuutta varten ja vaimonsa elinkoroksi, jos tämä eläisi häntä
kauemmin. Nyt hän toivoi sitä hartaammin kuin koskaan ennen. Jos hän
olisi tehnyt velvollisuutensa tässä suhteessa, niin ei Lydiata
naimisiin toimitettaessa olisi tarvinnut turvautua tämän enoon
kunnia- ja rahasitoumusten vuoksi; ja yksinomaan hänelle itselleen
olisi jäänyt tyydytys ostaa tyttärensä mieheksi Suur-Britannian
kukaties kaikkein kunnottomin nuori mies.

Kun hra Bennet oli mennyt naimisiin, oli nuori pari pitänyt aivan
tarpeettomana säästää mitään tulevaisuuden varalle; sillä aviostahan
arveltiin syntyvän pojan, joka perisi sukutilan ja kykenisi
huolehtimaan leskiäidistään ja nuoremmista sisaruksistaan. Viisi
tytärtä peräkkäin ilmestyi maailmaan, ilman että pojasta oli mitään
tietoa; mutta rva Bennet toivoi sellaista vielä monet vuodet
Lydian syntymisen jälkeenkin. Se toivo kuitenkin lopulta osoittihe
turhaksi, mutta silloin oli jo liian myöhäistä ajatella säästämistä.
Rva Bennetillä ei ollut vähintäkään taipumusta säästäväiseen
taloudenpitoon; ja ainoastaan hänen miehensä rakkaus riippumattomaan
taloudelliseen asemaan oli varjellut heitä elämästä varojensa yli.

Viisituhatta puntaa oli avioliittosopimuksessa sijoitettu rva Bennetin
leskiosaksi ja lasten perinnöksi; mutta miten summa oli jaettava
viimeksimainittujen kesken, se oli jätetty riippuvaiseksi vanhempain
jälkisäädöksestä. Lydian avioliitto kiiruhti kuitenkin asiata nyt heti
ratkaisemaan, eikä hra Bennet epäröinyt lainkaan suostuessaan hänelle
asetettuihin naimaehtoihin. Kiitollisesti tunnustaen lankonsa hyvyyden
hän ilmoitti alttiisti hyväksyvänsä kaikki sitoumukset, joita tämä oli
tehnyt hänen nimessään. Hän pyysi edelleen langoltaan seikkaperäistä
tietoa, paljonko hän oli joutunut tälle velkaan Wickhamin raha-asiain
järjestämisen kautta; mutta Lydiata kohtaan hän oli yhä vielä siihen
määrään äreissään, ettei hän lähettänyt tälle riviäkään onnitteluksi.

Hyvät uutiset levisivät Longbournista pian naapuristoonkin ja
aiheuttivat tietysti enemmän tai vähemmän vilpittömiä onnitteluja;
vaikkapa moniaat vanhat rouvat Merytonissa pudistelivat pahaenteisesti
harmaita riippukiharoitaan arvellen, että sellaisen miehen rinnalla
nuorikon avioliitto varmastikin päättyisi kurjuuteen.

Rva Bennet ei antanut kuitenkaan näiden kovaonnenkorppien raakunnallaan
häiritä hänen ylpeätä iloaan; ei edes häpeäntunne tyttärensä
kuulumattoman käytöksen vuoksi riistänyt häneltä iloa suunnitella
loistavia tulevaisuudenkuvia Lydian varalle. Hän puhua pälpätti
lakkaamatta hienojen häävaatteiden, uusien vaunujen ja monipäisen
palvelijakunnan hankkimisesta nuorelle parille. Ympäristöstä hänen oli
vaikea löytää kyllin arvokasta maatilaa heidän tulevaksi kodikseen; ja
kuitenkin sen piti sijaita lähellä lapsuudenkotia, jotta äiti voisi
joka päivä käydä katsomassa tyttärensä avio-onnea.

Hänen miehensä kuunteli vaieten näitä sydämenpurkauksia, niin kauan
kuin palvelijoita oli saapuvilla. Mutta jäätyään kahdenkesken hän
sanoi: "Kuulehan nyt, hyvä rouvaseni, ennenkuin käyt hankkimaan jonkin
noista kartanoista tahi vaikkapa yksin tein ne kaikkikin vävypojallesi
ja tyttärellesi, on meidän ensin sovittava eräästä asiasta. _Yhteen_
taloon tällä seudulla he eivät ainakaan saa koskaan tulla. Minä en aio
suvaita sellaista röyhkeyttä heidän puoleltaan, että he kertaakaan
astuisivat jalallaan Longbournin veräjän sisäpuolelle."

Pitkä kiihkeä väittely seurasi tätä tahdonilmausta, mutta hra Bennet
pysyi lujana; ja rva Bennet huomasi kauhukseen, ettei hänen miehensä
aikonut uhrata puntaakaan edes tyttärensä häätarpeiden varustamiseen.
Tätä oli kunnon rouvan mahdoton käsittää. Hän oli paljon enemmän
hirmustunut ja masentunut siitä häpeästä, että hänen tyttärensä täytyi
astua vihkipallille ilman uutta hääpukua, kuin pari viikkoa aikaisemmin
surressaan Lydian karkausta ja luvatonta yhdyselämää Wickhamin kanssa.

Elizabethia hävetti ja harmitti, että hän oli ensi iskun masennuksessa
ilmaissut hra Darcylle pelkonsa sisaren kohtalosta. Vaikka vihkiminen
nyt muodollisesti saattoikin koko karkaamisjutun suotuisaan päätökseen,
luuli hän kuitenkin tuntevansa siksi hyvin tuon ylpeän miehen, ettei
tällä enää ollut vähintäkään halua liittää omaa kohtaloansa sellaiseen
seikkailevaan perheeseen. Elizabeth oli nöyryytetty ja suruissaan; hän
tunsi katumusta, itsekään oikein tietämättä, minkä vuoksi. Nyt hän
olisi halunnut säilyttää Darcyn kunnioituksen ja arvonannon hinnalla
millä hyvänsä, vaikkakin tiesi, ettei sillä enää ollut tähdellistä
merkitystä hänen omalle elämälleen. Hän isosi ja janosi kuulla tietoja
hänestä, missä niitä suinkin oli saatavissa. Hän tunsi olevansa varma
siitä, että hän olisi tullut hyvin onnelliseksi Darcyn rinnalla -- nyt,
kun ei enää ollut toivoa, että he koskaan näkisivät toisiaan.

Nyt hän vasta alkoi täysin käsittää, että Darcy oli juuri se mies, joka
luonteenlaatunsa ja hengenlahjojensa puolesta paraiten olisi sopinut
hänelle puolisoksi. Vaikka he luonteensävyltään ja elämänkäsitykseltään
olivatkin niin erilaiset, olisivat he täydentäneet toisiaan
molemminpuoliseksi eduksi -- hänen oma vilkkautensa ja sukkela järkensä
olisi lieventänyt rakastetun mielen raskautta ja jyrkkyyttä; ja tämän
terve arvostelukyky ja kypsynyt maailmantuntemus ynnä horjumattoman
puhdaspiirteinen olemus olisivat olleet hänelle itselleen mitä
suurimmaksi siunaukseksi.

Mikä riemuvoitto Darcylle olisikaan ollut tietää -- näin hän yllätti
itsensä usein ajattelemasta -- että hänen kosintansa, joka monias
kuukausi sitten oli niin ylimielisesti ja haavoittavin sanoin hylätty,
nyt olisi ilomielin ja kiitollisesti vastaanotettu! Hän ei tosin
epäillytkään, etteikö Darcy ollut ylevämielinen ja hienotunteinen --
ylevämielisimpiä koko sukupuolestaan. Mutta ihminenhän hänkin vain oli,
ja senvuoksi hänen olisi täytynyt tuntea tyydytystä ja voitonriemua.

Hra Bennet sai pian langoltaan kirjeen, jonka pääsisältönä oli
tiedonanto, että hra Wickham oli päättänyt erota miliisirykmentistä ja
siirtyä vakinaiseen sotaväkeen, jossa hänellä oli jo paikka tiedossa
eräässä maan pohjoisosaan sijoitetussa rykmentissä. Eversti Forsteria
oli pyydetty tyydyttämään hänen Brightonissa olevat velkojansa, ja
samanlaisen lupauksen kirjoittaja pyysi lankonsa toimittamaan
Merytonissa asuville saamamiehille, jotka kirjeessä lueteltiin. Hra
Gardiner mainitsi lopuksi, että nuori pari aikoi viikon perästä lähteä
Lontoosta liittyäkseen Wickhamin rykmenttiin, mutta että nuorikko
halusi hartaasti tavata omaisiansa, jonka vuoksi he toivoivat kutsua
Longbourniin.

Hra Bennet ja hänen vanhemmat tyttärensä olivat hyvin mielissään, että
Wickham siirtyi niin kauaksi entiseltä näyttämöltään. Mutta rva Bennet
ei ollut lainkaan tyytyväinen. Hän oli kovin pettynyt kuullessaan, että
Lydia, jonka seurasta ja läheisyydestä hän juuri oli niin suuresti
iloinnut ja ylpeillyt, joutui asumaan kauas maan pohjoisperukoille. Ja
olihan perin onnetonta, että Lydia täten tuli riistetyksi pois oman
paikkakunnan rykmentin keskuudesta, jossa hän tunsi jok'ainoan
upseeriperheen ja jossa häntä oli niin suuresti suosittu.

"Hänhän on niin kiintynyt rouva Forsteriin ja tämä myöskin häneen",
valitti poloinen äiti, "että kauheata on lähettää hänet tuonne
sydänmaihin! Ja upseerien joukossa oli useita niin miellyttäviä nuoria
miehiä, joista hän piti paljon. Kukapa tietää, minkälaisia miehiä ne
uuden rykmentin upseerit ovatkaan!"

Hra Bennet puolestaan ensin antoi ehdottoman kiellon Lydian
toivomukseen; hänellä ei ollut vähintäkään halua tavata epäkelpoa
tytärtään ja tämän kunnotonta puolisoa. Mutta Jane ja Elizabeth, jotka
tahtoivat säästää sisarensa tunteita ja hankkia hänen avioliitolleen
vanhempain muodollisen siunauksen, taivuttelivat isäänsä niin vakavasti
ja samalla lempeästi, että tämä viimein lankonsa välityksellä kutsui
nuoren parin Longbourniin kohta vihkimyksen jälkeen. Elizabeth
ihmetteli kuitenkin itsekseen, kuinka Wickham oli saattanut suostua
tähän tuumaan; ja omasta puolestaan hän kernaimmin olisi tahtonut
välttää näkemästä uutta lankomiestään.



LI LUKU.


Lydian hääpäivä oli ollut ja mennyt; ja Jane ja Elizabeth olivat
silloin olleet luultavasti enemmän liikutetut kuin morsian itse. Kohta
vihkimyksen jälkeen nuoren parin oli määrä saapua Longbourniin, ja
vaunut lähetettiin heitä vastaan ----n majataloon, josta heidän piti
joutua perille päivällisen ajaksi. Molemmat vanhemmat sisaret miltei
pelkäsivät heidän tuloaan; Jane varsinkin tunsi olonsa sellaiseksi,
kuin olisi hän itse ollut perheen kadonnut lammas, ja hän kuvitteli
mielessään, kuinka hirveää ahdistusta ja jännitystä hänen sisarensa
täytyikään tuntea palatessaan lapsuudenkotiinsa.

Jo kuului vaununkolinaa maantieltä. Perhe oli kokoontunut ruokasaliin
vastaanottamaan nuorta paria. Rva Bennetin kasvot säteilivät autuaasta
odotuksesta; hänen miehensä näytti tavallistakin kylmemmältä, tyttäret
hätääntyneiltä ja tuskaisilta.

Lydian ääni kuului eteisestä; ovi paiskattiin auki, ja hän juoksi
sisään. Hänen äitinsä lyllersi häntä vastaan ja syleili ja tervehti
häntä ihastuneena; hän kätteli herttaisesti hymyillen myöskin
Wickhamia, joka seurasi vaimonsa kintereillä, ja toivotti molemmille
onnea ja tervetuloa.

Hra Bennetin tervehdys ei ollut varsin yhtä sydämellinen. Hänen
kasvonsa pysyivät jäykkinä, ja hän avasi tuskin suutansakaan. Nuoren
parin huoleton varmuus olikin omiaan häntä ärsyttämään. Elizabethia se
myös harmitti, ja yksinpä lempeä Janekin näytti pahastuneelta. Lydia
oli edelleen aivan entisensä; kesytön, hillitön, raju ja meluava. Hän
kääntyi sisaresta toiseen vaatien heidän onnittelujaan; ja kun kaikki
viimein kävivät istumaan, vilkuili hän ympäri huonetta, huomasi
vähäisiä muutoksia siellä täällä ja sanoi nauruun purskahtaen, että
hyvä aika olikin kulunut siitä, kun hän oli viimeksi istunut tämän
katon alla.

Myöskään Wickham ei näyttänyt olevan sen pahemmin hämillään kuin
vaimonsakaan; mutta hänen käytöstapansa oli aina ollut niin sulava ja
siloinen, että jos hänen avioliittonsa olisi käynyt niinkuin sen olisi
pitänyt käydä, olisi hänen kevyt hymynsä ja sirot puheenkäänteensä
ilahduttaneet kaikkia, kun hän nyt esitti lähempää sukulaisuutta
talonväen kanssa. Elizabeth ei olisi uskonut hänen voivan kaiken eletyn
jälkeen esiintyä noin varmasti; istuessaan itse aivan hämillään hän
päätteli itsekseen, että julkean miehen julkeudella _ei_ ole rajoja.
Hän punastui ja Janekin punastui; mutta niiden poskilla, jotka tuon
punastuksen olivat aiheuttaneet, ei näkynyt hämin ja syyllisyyden
merkkiäkään.

Puheenaiheista ei ollut puutetta. Nuorikko ja hänen äitinsä purkivat
toisilleen sydämensä pohjaa myöten; ja Wickham, joka oli joutunut
istumaan Elizabethin viereen, rupesi kyselemään niin rattoisasti
ympäristön oloista ja ihmisistä, että tytön oli vaikea vastata samaan
sävyyn. Tahallaan Lydia johti puheen aloille, joista hänen sisarensa
mieluimmin olisivat vaienneet.

"Ajatelkaas vain", hän huusi, "siitä on jo kolmisen kuukautta kun
läksin täältä, mutta minusta ne tuntuvat vain kolmelta viikolta; ja
mitä kaikkea sillä aikaa kuitenkin on tapahtunut! Herra isä sentään,
kuka olisi silloin arvannut, että minä palaan tänne takaisin naituna
rouvana, vaikka minusta se kyllä olisi ollut aika veikeä ajatus."

Hänen isänsä kohotti kulmakarvojaan, Jane näytti vaivautuneelta, ja
Elizabeth katseli moittivasti Lydiaan; mutta tämä leperteli iloisesti
edelleen: "Ah, äitikulta, tietävätköhän edes kaikki ihmiset täälläpäin,
että minä todella olen naimisissa? Minä pelkäsin, ettei sitä tiedetä;
ja niinpä kun William Goulding ajoi ohitsemme kaksipyöräisillä
rattaillaan, vedin sukkelaan hansikkaan vasemmasta kädestäni ja
riiputin kättäni vaununakkunan reunalta, jotta hän näkisi kiiltelevän
sormukseni; ja sitten kumarsin ja nauroin hänelle koko naamallani."

Elizabeth ei jaksanut enää kuulla moista puhetta. Hän hypähti ylös ja
juoksi huoneesta eteiseen eikä palannut toisten luo, ennenkuin nämä
siirtyivät eteisen halki saliin. Hän näki Lydian pöyhkeillen marssivan
etumaisena äitinsä rinnalla ja kuuli hänen sanovan vanhimmalle
sisarelleen: "Hei, Jane, minä otan nyt sinun paikkasi, sinä saat
siirtyä alemmaksi, koska olet vielä naimattomain kirjoissa." Hänen
hilpeytensä ja vallattomuutensa tuntui yhä vain lisäytyvän. Hän ikävöi
päästä tapaamaan täti Philipsiä, Lady Lucasia ja kaikkia muita
naapureja ja kuulla heidän nimittävän häntä "rouva Wickhamiksi"; ja
päivällisiltä nousten hän juoksi keittiöön näyttelemään sormustaan
ja kerskumaan uudesta arvostaan rva Hillille ja molemmille
palvelustytöille.

"No niin, äiti", hän sanoi, kun kaikki olivat jälleen koolla
ruokasalissa, "mitäs te sanotte minun miehestäni? Eikö hän ole
kerrassaan viehättävä olento? Olen varma, että kaikki sisareni
kadehtivat häntä minulta. Minä toivon, että heillä olisi edes puoletkin
minun hyvästä onnestani. Heidän pitää kaikkien päästä lähtemään
Brightoniin. Siellä sitä vasta pääsee miehelään. Eikös ollutkin
surkeata, äiti, ettemme päässeet sinne joukolla?"

"Aivan totta; ja jos minä saisin tahtoni perille, niin lähtisimme sinne
oitis. Mutta, Lydia kulta, siitä minä en ollenkaan pidä, että sinä
sillä tapaa karkasit. Täytyikö sen todella tapahtua?"

"Hui hai, äiti -- mitäs pahaa siinä oli! Minusta se olikin kaikkein
veikeintä! Kuulkaas, sinun ja isän ja kaikkien siskojen pitää tulla
pian tervehtimään meitä. Me asumme Newcastlessa koko talven ajan, ja
arvaanpa ettei siellä tule tanssiaisista puutetta, ja minä hommaan
tytöille hyvät tanssittajat."

"Ah, hyvä isä sentään, se vasta olisikin minun mieleeni!"

"Ja kun sitten palaatte kotia, niin teidän on jätettävä joku sisarista
tai parikin jälelle, ja minä lupaan toimittaa heidät miehelään jo ennen
kevään tuloa."

"Minä kiitän omasta puolestani hyväntahtoisuudestasi", sanoi Elizabeth;
"mutta minä en pidä erityisesti sinun naimatavoistasi."

Vieraiden oli määrä viipyä vain kymmenen päivää Longbournissa. Hra
Wickham oli saanut upseerinpaikan ennen Lontoosta lähtöään, ja hänen
piti liittyä rykmenttiinsä kahden viikon perästä.

Wickhamin kiintymys Lydiaan oli aivan sellainen -- niin kevyt ja niin
pinnallinen -- kuin Elizabeth oli odottanutkin. Lydia sen sijaan oli
sokeasti, silmittömästi ihastunut mieheensä. Joka tilaisuudessa tämä
oli hänen "rakas Wickhaminsa"; hänen rinnalleen ei voinut asettaa
ketään muuta miestä koko maailmassa.

Eräänä ensimmäisistä päivistä tulonsa jälkeen Lydia istui yhdessä
molempain vanhimpain sisartensa kanssa ja sanoi kesken muuta
puheenpitoa Elizabethille:

"Kuulehan, Lizzy, en liene vielä kertonut _sinulle_ mitään häistäni.
Sinä et ollut saapuvilla, kun juttusin siitä äidille ja kaikille
toisille. Etkö ole utelias kuulemaan, miten kaikki oikein kävi päinsä?"

"En erityisesti", vastasi Elizabeth; "minusta on viisainta puhua niin
vähän kuin mahdollista koko asiasta."

"Hui hai, sinäpä vasta merkillinen olet! Mutta enpä malta sittenkään
olla kertomatta sinulle. Meidät vihittiin St. Clementin kirkossa, koska
Wickham asui siinä seurakunnassa. Kaikkien piti kokoontua sinne kello
yhdeksitoista aamulla. Enon, tädin ja minun piti lähteä yhdessä ja
toisten kohdata meidät kirkonportilla. No niin, maanantaiaamu tuli
sitten viimeinkin, ja minä olin ihan päästäni pyörällä. Pelkäsin
näetsen, että jotain sattuisi tapahtumaan, mikä tekisi äkkilopun koko
hauskuudesta, ja minä olisin perinyt pelkkää häpeätä. Ja täti se vielä
puhui ja saarnasi minulle koko ajan kun minua puettiin; mutta minä en
siitä paljonkaan kuullut, sillä ajattelin koko ajan rakasta
Wickhamiani. Olin niin utelias tietämään, tuliko hän vihille sinisessä
hännystakissaan vaiko punaisessa vormutakissaan.

"No niin, me söimme aamiaista kello kymmeneltä kuten tavallista, ja
minä istuin kuin tulisilla neuloilla. Ja parahiksi, kun vaunut olivat
juuri ajaneet ulko-oven eteen, tuli se hirveä herra Stone -- enon
liiketoveri -- ja kutsui enon puhelemaan kauppa-asioista. Ja kun ne
kaksi kerran pääsevät suusta yhteen, niin heidän tarinoimisestaan ei
tahdo tulla loppuakaan. Minä olin niin hirveästi hädissäni, sillä enon
piti kirkossa olla minun naittajani ja antaa minut aviomiehelleni; ja
jollemme ennättäneet sinne ajoissa, niin ei vihkimisestä olisi tullut
mitään koko päivänä. Onneksi hän kuitenkin palasi joukkoomme kymmenen
minuutin perästä, niin että pääsimme toki lähtemään. Perästäpäin tulin
ajatelleeksi, ettei olisi ollut hätää vaikka eno olisi pysynytkin
poissa, sillä herra Darcy olisi voinut aivan yhtä hyvin olla
naittajani."

"Kuka -- herra Darcyko!" huudahti Elizabeth ihmeissään.

"Hänpä juuri! Hänen oli määrä saapua kirkkoon Wickhamin nuodemiehenä.
Mutta hyvä Jumala kuitenkin! Aivanhan minä unohdin koko asian! Minä en
olisi saanut hiiskua siitä sanaakaan. Olenpas minä koko pöllö! Ja sen
lupasin heille niin lujasti! Mitä Wickham nyt sanookaan? Sen piti pysyä
aivan salassa toisilta!"

"Jos sen piti pysyä salassa", sanoi Jane, "niin älä virka enää
sanaakaan enempää. Saat olla varma, etten minä ainakaan käy utelemaan
koko asiata."

"Ah, emme tietenkään", vakuutti Elizabeth punoittavin poskin, vaikka
hän aivan paloi uteliaisuudesta.

"Kiitos vain", sanoi Lydia; "sillä jos utelisitte enempää, niin en
malttaisi olla kertomatta teille; ja silloin Wickham suuttuisi
hirveästi."

Mutta Elizabethin oli aivan mahdoton jäädä tietämättömäksi tästä perin
mielenkiintoisesta asiasta -- tahi ainakin hänen oli mahdoton olla
hankkimatta tietoja toiselta taholta. Hra Darcy oli siis ollut mukana
hänen sisarensa vihkiäisissä. Sehän vasta oli merkillinen uutinen! Ja
vieläpä sellaisessa seurassa, johon hänellä ilmeisesti oli ollut
kaikkein vähimmän halua liittyä. Ajatukset pyörivät tytön aivoissa kuin
villit virvatulet. Hän arvaili sen kymmeneen suuntaan syytä Darcyn
läsnäoloon, mutta mikään niistä ei häntä tyydyttänyt. Mikä häntä
parhaiten olisi miellyttänyt ja asettanut Darcyn menettelyn ylevimpään
valoon, se tuntui hänestä mahdottomalta uskoa. Hän ei jaksanut sen
kauempaa kestää tätä jännitystä, juosten joutuun omaan huoneeseensa hän
istahti pöydän ääreen, sieppasi paperiarkin ja kirjoitti lyhyen kirjeen
tädilleen pyytäen häneltä selitystä Lydian ajattelemattomaan
vihjaukseen, jollei sen ilmaiseminen rikkonut tädiltäkin ehkä vaadittua
vaitiolonlupausta.

"Voittehan helposti käsittää minun uteliaisuuteni", hän lopetti
kirjeensä, "kuullessani että henkilö, joka ei ole lainkaan sukulainen
ja joka muutenkin ollen melkein vennon vieras perheellemme, on ollut
teidän joukossanne sellaisessa tilaisuudessa. Olkaa kiltti ja vastatkaa
minulle oitis ja selittäkää minulle tämä ongelma -- jollei sen jostakin
syystä pidä pysyä syrjäisiltä salassa, kuten Lydia antoi ymmärtää;
silloin minun täytyy koettaa tyytyä olemaan edelleenkin pimeässä."

"Niinkuin minä muka siihen tyytyisin", hän lisäsi uhkamielisesti
itsekseen sulkiessaan kirjeen. "Ja jollet sinä, rakas täti, kerro
minulle sitä kunniallisella tavalla, niin keksin sen varmasti
salateitä!"



LII LUKU.


Elizabeth saikin tyydytyksekseen tädiltä vastauksen mahdollisimman
pian. Kohta kun hän oli siepannut kirjeen postilaukusta, hän juoksi
kiireimmän kautta aidantakaiseen pikku metsikköön, missä oli vähimmän
vaaraa tulla häirityksi; ja siellä hän onnesta huoahtaen istahti
matalalle turvepenkille ja varustautui olemaan tyytyväinen, sillä
kirjeen pituudesta päättäen vastaus ei varmastikaan ollut kielteinen.

    "Gracechurch-katu n:o --, syyskuun 6 p:nä.

    "_Rakas sisarentyttäreni_. -- Olen juuri saanut sinun kirjeesi ja
    aion omistaa koko tämän aamun vastatakseni siihen, sillä arvaan,
    että _lyhyt_ vastaus ei _riitä_ tyydyttämään sinua. Minun täytyy
    tunnustaa, että pyyntösi hämmästytti minua; en näet osannut odottaa
    sellaista _sinun_ puoleltasi. Älä tästä kuitenkaan pahastu, sillä
    tahdon ainoastaan sanoa, etten kuvitellut moisia tiedusteluja
    tarpeellisiksi _sinun_ taholtasi. Jollet sittenkään tahdo
    ymmärtää minua, niin anna anteeksi härnäykseni. Enosi ällistyi
    kysymyksestäsi yhtä suuresti kuin minäkin; ja ainoastaan luja usko,
    että sinä kohdaltasi olit osallinen jutussa, oli saanut hänen
    menettelemään niinkuin hän teki. Mutta jos todella olet aivan
    viaton ja tietämätön kaikesta, niin täytynee minun selittää juttu
    juurta jaksain.

    "Samana päivänä, jolloin minä kotiuduin Longbournista, oli enosi
    saanut vallan odottamattoman vieraan. Herra Darcy näet saapui hänen
    puheilleen ja viipyi hänen kanssaan kahdenkesken useita tunteja.
    Keskustelu oli kuitenkin jo päättynyt minun saapuessani; niin että
    _minun_ uteliaisuuteni ei tarvinnut patoutua niin hirvittävästi
    kuin _sinun_ näkyy tehneen. Hän tuli kertomaan enollesi, että hän
    oli keksinyt, missä sisaresi ja herra Wickham asuivat, ja että
    hän oli sekä nähnyt heidät että puhellutkin heidän kanssaan --
    Wickhamin kanssa moneen kertaan, Lydian kanssa vain yhden kerran.
    Mikäli sain selville, oli hän matkustanut Derbyshirestä jo meidän
    lähtömme jälkeisenä päivänä, lujasti päättäen etsiä karkulaiset
    täältä Lontoosta käsiinsä. Syyksi hän mainitsi, että hän piti
    itseään tavallaan vastuunalaisena siitä, ettei Wickhamin kehno
    luonne ollut tullut siksi yleisesti tunnetuksi, että tieto siitä
    olisi voinut estää hyvään perheeseen kuuluvaa nuorta neitosta
    rakastumasta ja luottamasta moiseen mieheen. Ylevämielisesti hän
    pani koko ikävän tapahtuman oman erhettyväisen ylpeytensä syyksi,
    hän kun näet oli pitänyt arvoaan alentavana kuuluttaa omia ja
    perheensä yksityisasioita maailman tietoon. Senvuoksi hän tahtoi
    nyt käydä väliin ja jos suinkin mahdollista korjata pahan, jonka
    hän välillisesti oli aiheuttanut. Jos hänellä olisi ollut jotakin
    _muutakin_ aihetta, niin olen varma, ettei sekään olisi ollut
    hänelle häpeäksi.

    "Hän oli saanut etsiä karkulaisia muutamia päiviä turhaan; mutta
    hänellä oli apunaan johtonuora, jollaista meillä ei ollut, ja jonka
    avulla hän viimein pääsi heidän perilleen. Täällä asuu nim. muuan
    rouva nimeltä Yonge, joka oli aikaisemmin ollut hänen sisarensa
    kasvattajatar, mutta joka näyttää jonkin perhesyyn takia erotetun
    siitä toimesta. Tämä nainen oli sitten vuokrannut ison talon
    Edward-kadun varrelta ja elättänyt itseään vuokraamalla siitä
    huoneita ja pitämällä täyshoitolaisia. Rouva Yonge oli, kuten hän
    tiesi, Wickhamin läheinen tuttava; ja hänen luokseen herra Darcy
    meni oitis kaupunkiin tultuaan hankkimaan haluamiaan tietoja.
    Kesti kuitenkin pari kolme päivää, ennenkuin hän niitä sai; sillä
    tuo rouva, joka hyvin tiesi missä Wickham asui, ei tahtonut
    pettää tämän luottamusta ilman isoja lahjuksia. Wickham oli näet
    heti tullut hänen luokseen, ja jos hänellä olisi silloin ollut
    vapaita huoneita, olisi hän ottanut vanhan tuttavansa ja tämän
    seuralaisen luokseen asumaan. Vihdoin viimein yhteisen ystävämme
    onnistui tavoittaa etsityt henkilöt. Nämä asuivat ----n kadun
    varrella. Hän tapasi Wickhamin ja vaati kivenkovaan saada puhutella
    myöskin Lydiaa. Ensi sanoikseen hän oli koettanut taivuttaa
    tyttöraiskaa luopumaan silloisesta häpeällisestä asemastaan ja
    palaamaan ystäväinsä luo, tarjoten tässä suhteessa hänelle kaikkea
    tarvittavaa apua. Mutta Lydia oli ollut taipumaton ja päättänyt
    pysyä Wickhamin luona. Hän ei välittänyt hiukkaakaan ystävistään
    ja omaisistaan; hän ei tarvinnut kenenkään apua; hän ei tahtonut
    kuulla puhuttavankaan siitä, että luopuisi Wickhamista. Hän oli
    varma, että he aikanansa menisivät naimisiin -- samantekevää
    milloin.

    "Herra Darcylle ei näin ollen jäänyt muu neuvoksi kuin koettaa
    varmentaa ja jouduttaa tuota naimista, jonka hän jo ensi
    keskustelussaan Wickhamin kanssa keksi olevan aivan yksipuolisen
    unelman; sillä Wickhamilla ei näytä olleen lainkaan aikomusta
    alistua avioliittoon. Hän tunnusti olleensa pakotettu karkaamaan
    rykmentistään joidenkin kiireellisten kunniavelkojen takia; eikä
    hän ollenkaan arkaillut lykätä Lydian ajattelematonta karkausta ja
    sen ikäviä seurauksia tytön oman hupsuuden hedelmiksi. Hän aikoi
    aivan pian luopua sotilasalalta; mutta lähimmästä tulevaisuudestaan
    hänellä ei ollut itselläänkään vähintäkään varmuutta. Hänen täytyi
    lähteä jonnekin -- tietämättä minne -- eikä hänellä ollut mitään
    toimeentulon mahdollisuuksia. Herra Darcy kysyi, miksi hän ei
    hetipaikalla nainut sisartasi. Vaikka tiedettiinkin, ettei isänne
    ole suinkaan rikas, olisi hän varmastikin voinut tehdä jotain
    tyttärensä ja vävynsä hyväksi. Tähän Wickham vastasi, että hän
    aikoi edelleenkin parantaa asemansa naimalla jonkin rikkaan tytön
    vaikkapa ulkomailta.

    "Arvaat hyvin, ettei asia näin ollen ottanut helposti oietakseen.
    Herra Darcy tapasi Wickhamin vielä useita kertoja, ja Wickham
    tietystikin vaati aina paljon enemmän kuin tiesi olevan mahdollista
    saada; mutta vihdoin viimein hänen kuitenkin oli pakko mukautua
    järkeväksi. Vasta sitten kun oli selvittänyt asiat suoriksi heidän
    kahden kesken, saapui herra Darcy kertomaan enollesi toimistaan sen
    päivän edellisenä iltana, jolloin minä lasten kera tulin kotia.
    Gardiner ei ollut tällöin ollut kotosalla; ja kun herra Darcy
    arveli voivansa paremmin järjestää asiat yhdessä enosi kuin isäsi
    kanssa jonka hän oli saanut kuulla oleskelevan Lontoossa, jäi hän
    vielä odottamaan, kunnes tapaisi edellisen. Hän ei ollut käydessään
    maininnut nimeään, ja enosi sai vain kuulla, että jokin herrasmies
    oli liikeasiain vuoksi käynyt häntä tavoittamassa. Lauantaina
    hän sitten tuli uudelleen. Isäsi oli jo lähtenyt Lontoosta
    kotiaan, mutta enosi oli saapuvilla; ja, kuten jo sanoin, heillä
    oli varsin pitkältä puhuttavaa keskenään. He tapasivat toisensa
    jälleen sunnuntaina, ja silloin _minäkin_ näin hänet. Asiat
    saatiin järjestykseen vasta maanantaina, ja silloin lähetettiin
    oitis pikalähetti viemään kirjettä Longbourniin. Vieraamme oli
    hyvin itsepäinen. Minä luulen, rakas Lizzy, että itsepäisyys on
    hänen varsinainen luonteenvikansa. Häntä on eri aikoina syytetty
    monistakin vioista, mutta _tämä_ on hänellä ainoa todellinen.
    Mitään ei saatu tehdä ilman että hän oli tekemässä, vaikka
    luulenkin, että enosi olisi kyennyt aivan helposti järjestämään
    koko asian. Yhdessä he kinastelivat tästä pitkät ajat, mikä oli
    enemmän kuin kumpikaan karkulaisista olisi ansainnut. Vihdoin oli
    enosi pakko antaa perään, ja sen sijaan että hän olisi saanut
    auttaa sisarentytärtään, hänen suotiin saada siitä vain tyhjä
    ulkonainen kunnia, joka ei ollut lainkaan hänen mieleensä. Ja
    luulenpa todella sinun tänä aamuna tulleen kirjeesi, jossa vaadit
    täyttä selitystä asiainmenosta, ilahduttaneen häntä suuresti, koska
    häneltä sen kautta viimein riistettiin lainahöyhenet ja kunnia
    annettiin sille, jolle kunnia tulee. Mutta tästä sinä, Lizzy, et
    saa hiiskahtaa kellekään -- korkeintain vain Janelle.

    "Arvaan sinun jo hyvin tietävän, mitä tuon nuoren parin hyväksi on
    ollut tehtävä. Wickhamin velat on maksettava, ja nousee niiden
    kokonaismäärä melkoisesti yli tuhannen punnan; toiset tuhat puntaa
    asetetaan Lydian nimiin hänen myötäjäisikseen, ja sitten oli vielä
    ostettava Wickhamille upseerin paikka.[23] Syyn, minkä vuoksi herra
    Darcy yksin piti huolen kaikesta tästä, olen maininnut sinulle
    jo kirjeeni alussa. Hän pitää omana vikanaan, että Wickhamin
    luonteesta oltiin niin suuresti erehdytty ja hänet kaikkialla
    vastaanotettu avoimin sylin. Ehkäpä tässä on jotain perää;
    vaikka minä epäilen suuresti, olisiko hänen tahi kenenkä hyvänsä
    vaiteliaisuus voinut estää tätä ikävää tapausta. Mutta kaikista
    hänen kauniista puheistaan huolimatta, rakas Lizzy, saat olla aivan
    varma, ettei enosi olisi koskaan antanut perään, jollemme olisi
    otaksuneet hänellä olleen _jotain muutakin_ aihetta sekaantua
    asiaan. Sittenkun kaikesta oli saatu sovituksi, hän palasi takaisin
    ystäväinsä luo, jotka yhä vielä oleskelevat Pemberleyssä; mutta
    hän lupasi tulla jälleen Lontooseen hääpäiväksi ja tekemään loput
    rahalliset suoritukset.

    "Luulen nyt kertoneeni sinulle kaiken. Varmastikin tulet kaikesta
    kuulemastasi aika tavalla ihmeisiisi; mutta toivon, ettet ainakaan
    tule pahoillesi. Lydia siirtyi meille asumaan, ja Wickhamilla
    oli vapaa pääsy taloomme. Hän puolestaan oli aivan samanlainen,
    jollaisena olin tullut hänet tuntemaan Hertfordshiressä; mutta
    Lydian käytöksestä hänen meillä ollessaan en olisi tahtonut
    kertoa sinulle sanallakaan, jollen viime keskiviikkona olisi
    saanut Janen kirjettä, josta näin että tyttö oli käyttäytynyt
    aivan samalla tapaa kotonaankin; joten se, minkä nyt sinulle
    mainitsen, ei antane sinulle mitään uutta harmin aihetta. Minä
    puhelin vakavasti hänen kanssaan monestikin ja koetin osoittaa
    hänen menettelynsä synnillisyyttä ja hänen perheelleen tuottamaa
    surua ja onnettomuutta. Jos hän kuuli lainkaan sanojani, niin kävi
    se aivan onnenkaupalla, sillä ainakaan hän ei huolinut kuunnella
    minua ollenkaan. Minä tuosta joskus harmistuin; mutta muistaen
    rakkaan Elizabethini ja Janeni herttaisuuden koetin kuitenkin olla
    kärsivällinen hänen kanssaan.

    "Herra Darcy saapui sitten jälleen tänne lupauksensa mukaan ja oli
    mukana vihkimystilaisuudessa, niinkuin Lydia teille jo kertoi.
    Seuraavana päivänä hän söi meillä päivällistä ja aikoi lähteä
    Lontoosta keskiviikkona tai torstaina. Suututkohan sinä kovastikin
    minuun, rakkahin Lizzy, jos käytän tätä tilaisuutta sanoakseni
    (mitä en koskaan aikaisemmin ole rohjennut sanoa), että minä pidän
    siitä miehestä oikein paljon? Meitä kohtaan hän on käyttäytynyt
    joka suhteessa yhtä hienosti ja herttaisesti kuin Derbyshiressä
    ollessamme. Hänen mielipiteensä ja käsityksensä ihmisistä ja
    asioista miellyttävät minua suuresti; häneltä puuttuu ainoastaan
    hiukkasen vilkkautta; mutta jos hän ymmärtää naida _viisaasti_,
    niin hänen tuleva vaimonsa voi opettaa _sitäkin_ hänelle. Minusta
    hän oli eräässä suhteessa kovin viekas -- hän tuskin kertaakaan
    mainitsi keskusteluissamme sinun nimeäsi. Mutta viekkaus näyttää
    nykyään olevan muodissa. Suo anteeksi, jos olen puhunut liian
    rohkeasti, tahi älä ainakaan rankaise minua sulkemalla minulta
    vastaisuudessa P:n ovet. Minä en tunne itseäni koskaan oikein
    tyytyväiseksi, ennenkuin olen saanut kierrellä sen ihanan puiston
    läpikotaisin. Sievän pienen ponyvaljakon vetämät matalat avovaunut
    olisivat siihen ajoon oikein omiaan. Mutta nyt minun täytyy
    jo vihdoinkin lopettaa. Lapset ovat huudelleet minua jo viime
    puolituntisen. -- Uskollinen tätisi

                                           "_M. Gardiner_."


Tämän kirjeen sisällys kuohutti Elizabethin mieltä kovasti; vaikka oli
vaikea määritellä, iloko vai tuska, joita kumpiakin se hänessä
synnytti, oli hänessä voimakkaampi. Totta siis oli, mitä hän oli jo
hämärästi ja peljäten epäillyt, että hra Darcy oli ylenpalttisessa
hyvyydessään käynyt auttamaan ja pelastamaan hänen huikentelevaista
sisarparkaansa! Hän oli varta vasten lähtenyt seuraamaan karkulaisten
jälkiä Lontooseen, nähnyt omalle ylpeälle ja hienolle luonteelleen
tuskallista vaivaa etsiskellessään heitä suurkaupungin uumenista;
ryhtynyt neuvotteluihin kunnottoman parittajanaisen kanssa, jota hänen
täytyi inhota sydämensä pohjasta; ja lopulta hän oli lahjonut tämän
päästäkseen sen miehen perille, jota hän kaikkein mieluimmin oli
tahtonut vältellä ja jonka pelkän nimenkin lausuminen oli hänelle
kiusaksi. Kaiken tämän hän oli tehnyt tytön hyväksi, jota hän ei voinut
sääliä eikä edes kunnioittaa. Elizabethin sydän kuiskasi hänelle, että
tuo mies oli tehnyt sen hänen tähtensä. Mutta ilon ja sen herättämän
toivon sammutti hänessä pian tarkempi ajattelu. Kuinka olisi Darcy
voinutkaan kantaa sellaisia uhreja tytölle, joka oli tylysti
hyljännyt hänen sydämensä ja kätensä; ja kuinka hän voisikaan pyrkiä
sukulaisuuteen sellaisen miehen kuin Wickhamin kanssa? Wickhamin
langoksi! Tottahan jo pelkän tuollaisen mahdollisuuden ajattelemisenkin
täytyi kammahduttaa hänen ylevää ja oikeudentuntoista mieltään.

Darcy oli tehnyt paljon, se oli totta. Elizabethia hävetti ajatella,
kuinka paljon hän oikein oli tehnyt. Mutta hän oli maininnut syyn tähän
välitystoimeensa, ja sitä syytä oli helppo uskoa todeksi. Eihän ollut
lainkaan mahdotonta, että hän todella piti itseänsä perimmältä
vastuunalaisena koko tästä ikävästä tapahtumasta; hän tahtoi korjata
sen, ja hänellä oli varoja millä korjata; ja vaikka Elizabeth ei enää
voinutkaan pitää omaa vähäpätöistä persoonaansa tämän harvinaisen
jalomielisyyden varsinaisena aiheena, niin hän saattoi ehkä silti
uskoa, että Darcya oli menettelyssään kiihoittanut ajatus, että hän sen
kautta voi palauttaa Elizabethin mielenrauhan. Mutta tuskallista,
sanomattoman tuskallista oli tietää, että heidän perheensä oli täten
joutunut kiitollisuudenvelkaan henkilölle, jolle he eivät kyenneet sitä
koskaan eikä missään muodossa palkitsemaan. Häntä he saivat kiittää
Lydian pelastamisesta, hänen maineensa puhdistamisesta, perheen oman
onnen palauttamisesta --, kaikesta, kaikesta. Ah, kuinka Elizabeth
katuikaan katkerasti entistä äkkipikaista ja suvaitsematonta käytöstään
tuota jaloa miestä kohtaan -- jokaista ilkeätä ja tylyä sanaa, jolla
hän oli haavoittanut hänen mieltään! Omasta kohdastaan hän oli syvästi
nöyryytetty; mutta Darcysta hän oli ylpeä -- ylpeä siitä, että tämä oli
lähimmäisensäälin ja oman kunniantunnon välisessä kamppauksessa antanut
paremman minuutensa päästä voitolle. Hän luki yhä uudelleen tätinsä
Darcylle virittämät ylistelyt. Ne olivat niukkasanaiset ja ja
mahdollisimman lievät; mutta sittekin ne olivat hänen mieleensä.
Jopa häntä miellytti -- joskin harmittikin -- havaita, kuinka
itsepintaisesti hänen enonsa ja tätinsä luulottelivat, että hänen ja
Darcyn välillä muka vallitsi salaista kiintymystä ja yhdysymmärrystä.

Hän oli havahtanut mietteistään ja noussut istuimeltaan kuullessaan
jonkun etempää lähestyvän; mutta ennenkuin hän oli ennättänyt poiketa
jollekin syrjäpolulle, tavoitti hänet Wickham.

"Pelkäänpä, että häiritsen sinun yksinäisiä haaveilujasi, rakas käly",
sanoi tulija, ruveten astelemaan hänen rinnallaan.

"Niinhän tosin teit", vastasi Elizabeth hymyillen; "mutta eihän siitä
seuraa, ettei häiritseminen olisi tervetullut."

"Olisin todellakin pahoillani, jos niin olisi laita. _Mehän_ olimme
ennen aina hyvät ystävät, ja nyt olemme vielä läheisemmät."

"Totta kyllä. Ovatko toisetkin tulossa ulos?"

"Sitä en tiedä. Anoppirouva ja Lydia lähtivät vaunuilla Merytoniin.
Mutta mitä minä kuulinkaan enoltasi ja tädiltäsi -- tehän olitte
äskettäin yhdessä käyneet Pemberleyssä?"

Elizabeth nyökkäsi myöntävästi.

"Minä miltei kadehdin sinulta sitä iloa; ja kuitenkin luulen, että se
kävisi minulle ylivoimaiseksi, sillä voisinhan muuten poiketa siellä
matkallamme Newcastleen. Ja arvaan, että te tapasitte siellä vanhan
taloudenhoitajattarenkin? Rouva Reynolds parka, hän piti aina paljon
minusta. Mutta tietenkään hän ei teille maininnut minun nimeäni?"

"Kyllä, sen hän teki."

"Entä mitä hän minusta sanoi?"

"Että sinä olit liittynyt armeijaan, ja että hän pelkäsi sinun ...
ettet siellä ottanut oikein menestyäksesi. Niin kaukana asiat tietysti
usein käsitetään merkillisen väärin."

"Niin tietystikin", Wickham vastasi ja puri huultaan. Elizabeth toivoi
jo vaientaneensa hänet; mutta hetken perästä hän jatkoi puhetta:

"Minä ällistyin nähdessäni Darcyn Lontoossa viime kuussa. Me sivuutimme
toisemme kadulla monestikin. Ihmettelenpä, mitä asioita hänellä siellä
mahtoi olla."

"Ehkäpä hän varusteli häitään neiti De Bourghin kanssa", sanoi
Elizabeth. "Jokin erinomainen asia hänet tietystikin on vienyt tänä
vuodenaikana pääkaupunkiin."

"Epäilemättä. Tapasitko sinä hänet Lambtonissa ollessanne? Muistelen
kuulleeni Gardinereilta, että he olivat olleet puheissa hänen
kanssaan."

"Tapasin kyllä. Hän esitti meidät sisarelleen."

"Todellako? Ja piditkö sinä neiti Darcysta?"

"Pidin oikein paljon."

"Olenkin todella kuullut, että hän parina viime vuotena on varttunut
tavattomasti edukseen. Kun hänet viimeksi näin, hän ei ollut paljonkaan
lupaava. Olen iloinen, että sinä pidit hänestä. Toivon, että hänestä
kehittyy hyvä ihminen".

"Siitä saat olla varma; hän on jo kehittynyt ohi vaarallisimman
ikäkauden."

"Satuitteko te käymään Kymptonin kylässä?"

"En muista, että olisimme käyneet."

"Mainitsen sen vain siksi, että siellä on se pappila, joka minun oli
määrä saada. Mitä viehättävin paikka! Ja kerrassaan erinomainen
pappila! Se olisi joka suhteessa soveltunut minulle."

"Mitä sinä olisit pitänyt saarnojen valmistamisesta?"

"Se olisi minulle ollut mieluista työtä. Minä olisin tietysti pitänyt
sitä yhtenä virkani velvollisuuksista, ja helposti olisi se minulta
luistanut. Eihän ihmisen pitäisi harmitella; mutta varmastikin se
paikka olisi ollut kuin luotu minulle! Sellainen rauhallinen,
mietiskeleväinen elämä olisi vasta oikein vastannut minun onnellisuuden
ihannettani. Mutta niin ei pitänyt käymän. Kuulitko Darcyn koskaan
mainitsevan tätä asiaa Kentissä ollessasi?"

"Olen kuullut lähteestä, jota pidän luotettavana, että tuo paikka oli
määrätty sinulle ainoastaan ehdollisesti ja nykyisen tilanomistajan
tahdosta riippuen."

"Oletko todellakin? Niin tosiaan, jotain sellaistahan se taisi olla.
Muistanet kai, että minäkin mainitsin siitä sinulle jo heti
tuttavuutemme alussa?"

"Kuulin myöskin, että oli aika, jolloin saarnainvalmistus ei ollut
sinulle yhtä mieluinen kuin se nyt perästäpäin näyttää olevan; että
sinä itse omasta ehdostasi luovuit papinuralta, ja että sait
jonkinlaisen korvauksen tuosta luvatusta paikasta."

"Senkin sinä kuulit! Eikähän se vallan perätöntä puhetta olekaan.
Muistat varmastikin, että siitäkin jo kerroin sinulle, kun tästä
asiasta ensi kerran oli meidän keskemme puhetta."

He olivat tulleet jo talon kohdalle, sillä Elizabeth oli kävellyt
rivakasti päästäkseen pian eroon kiusallisesta seuralaisestaan; ja
sisarensa vuoksi tahtomatta enää härnätä lankoaan hän tyytyi vastaamaan
hyväntuulisesti hymyillen:

"Kuulehan nyt, Wickham, mehän olemme nykyään melkein kuin veli ja
sisar; älkäämme siis huoliko riidellä olleista ja menneistä. Toivon,
että me vast'edes olemme aina sanaa mieltä."

Hän tarjosi toiselle kätensä; Wickham suuteli sitä mitä kohteliaimmin,
vaikkei oikein tiennyt minne katselisi, ja he kävivät yhdessä sisään.



LIII LUKU.


Hra Wickham tuntui olevan niin tyytyväinen viime keskusteluunsa
Elizabethin kanssa, ettei hän enää sen perästä häirinnyt itseään eikä
rakasta kälyään ottamalla samoja asioita uudelleen puheeksi; ja
Elizabeth oli puolestaan tyytyväinen, että oli sanonut kylliksi
saadakseen toisen jättämään hänet rauhaan.

Nuoren parin lähtöpäivä tuli pian, ja rva Bennetin oli pakko särkyvin
sydämin alistua eroon, jota kaikesta päättäen tuli kestämään ainakin
kaksitoista kuukautta, koska hänen vävynsä ei viittaillutkaan aikovansa
kutsua vaimonsa omaisia heidän luokseen Newcastleen.

"Oh, rakas Lydia kulta", huudahti murheellinen äiti, "milloinka me taas
näemmekään uudestaan toisemme?"

"Herra ties, en minä vain tiedä! Ei ainakaan pariin kolmeen ensi
vuoteen."

"Kirjoitathan sinä minulle hyvin ahkerasti, kullan nuppuseni?"

"Niin usein kuin kerkiän. Mutta tiedättehän, ettei naimisissa ollen ole
paljonkaan aikaa kirjeiden kirjoittelemiseen. Sisareni saavat
kirjoittaa _minulle_. -- Heillähän ei ole mitään muutakaan tehtävää."

Hra Wickhamin jäähyväiset olivat paljon sydämellisemmät kuin hänen
vaimonsa. Hän hymyili yhtämittaa, näytti hyvin kauniilta kuten aina ja
lasketteli siroja kohteliaisuuksia.

"Hän on verraton veikkonen", sanoi hra Bennet matkamiesten lähdettyä.
"Hän virnailee ja irvistelee ja makostelee meitä kaikkia. Minä olen
hänestä mainion ylpeä. Lyönpä vetoa, ettei edes Sir William Lucaskaan
pysty hankkimaan itselleen niin oivallista vävypoikaa."

Äiti oli hyvin masennuksissaan lemmikkityttärensä menettämisestä; mutta
pian hänen mielensä yhtäkkiä kirkastui, kun hänen sisarensa toi hänelle
suuria uutisia. Netherfieldin taloudenhoitajatar oli saanut laittaa
talon kuntoon, sillä isäntää odotettiin tulevaksi parin päivän perästä,
ja tämän piti viipyä useita viikkoja linnunammunnassa. Rva Bennet aivan
säteili riemua. Hän vilkuili veitikkamaisesti Janeen ja hymyili ja
pudisteli päätään ja hymyili uudelleen.

"No, tämähän vasta on hauskaa, että saamme jälleen nähdä herra Bingleyn
täällä maalla", hän toimitti sisarelleen. "Ei senvuoksi, että _minä_
siitä paljonkaan välittäisin. Eihän hän meille merkitse yhtään mitään,
enkä minä sure, vaikkemme häntä täällä meillä näkisikään, tiedän mä.
Mutta sittenkin hän on tervetullut Netherfieldiin, jos siitä on hänellä
hupia. Ja kenpä tietää, _mitä_ vielä oikein voi sattuakaan! Mutta meitä
se ei vain liikuta niin vähääkään. Tiedäthän, rakas sisar, että jo
kauan sitten sovimme, ettemme hiiskahda koko asiasta enää sanaakaan. Ja
onkohan tuo sitten edes varmaa, että hän todellakin tulee?"

"Saat sen uskoa", vastasi rva Philips, "sillä taloudenhoitajatar oli
eilen illalla Merytonissa; minä näin hänen kulkevan ohitse ja juoksin
ulos kadulle ottamaan asiasta selvää, ja hän vakuutti minulle, että
kaikki on totista totta. Hänen isäntänsä saapuu viimeistään torstaina,
jollei jo keskiviikkona. Rouva Reynolds sanoi menevänsä lihapuotiin
ostamaan jotain paistia keskiviikoksi, ja hän sai kolme paria sorsia,
jotka oli juuri ammuttu."

Jane ei voinut pidättää punastumistaan kuullessaan entisen
rakastajansa palaamisesta. Hän ei ollut moneen kuukauteen maininnut
edes tämän nimeä sisarelleen; mutta nyt hän sanoi, kohta kun he olivat
joutuneet kahdenkesken:

"Minä näin sinun katselevan minuun tänään, Lizzy, kun täti kertoi
pöydässä uutisiaan; ja minä tiedän itsekin, että jouduin hämilleni;
mutta älä vain kuvittelekaan, että se olisi ollut jostain typerästä
syystä. Minä jouduin hämilleni vain siksi, että tiesin kaikkien
katselevan minuun. Saat olla varma, etteivät nuo uutiset minua
ilahduttaneet eikä murehduttaneet. Siitä vain olen iloinen, että hän
tulee yksin, sillä silloin saamme nähdä häntä sitä vähemmin. Ei siksi,
että pelkäisin _itseäni_; mutta minä pelkään toisten merkitseviä
katseita ja huomautuksia."

Elizabeth puolestaan ei tiennyt, mitä oikein ajatella. Jollei hän olisi
tavannut Bingleytä Derbyshiressä, olisi hän mielellään otaksunut hänen
tulevan vain metsästämään; mutta nytpä hänellä oli syytä luulla, että
Bingley yhä vielä piti hänen sisarestaan; ja hänestä tuntui hyvinkin
uskottavalta, että hän saapui osaksi myöskin Janen takia -- joko
mahdikkaan ystävänsä suostumuksella tahi tätä uhitellen omasta
ehdostaan.

"Miesparka", hän ajatteli itsekseen, "joka ei voi tulla taloon, jonka
hän on laillisesti vuokrannut asuttavakseen, herättämättä kaiken
maailman huomiota ja arveluja! Olkoon hän minun puolestani aivan
rauhassa."

Mutta vaikka Jane oli väittänyt olevansa aivan välinpitämätön Bingleyn
tulosta -- ja kukaties itsekin uskoi sen rehellisesti -- voi Elizabeth
helposti huomata sisarensa mielentilan siitä suuresti järkkyneen. Hän
oli hajamielisempi ja hermostuneempi kuin milloinkaan ennen.

Vanhempain kesken uutinen aiheutti aivan samanlaisen väittelyn kuin
samanlainen sanoma oli aiheuttanut vuosi takaperin.

"Kohta kun herra Bingley on saapunut, rakkaani", sanoi rva Bennet
miehelleen, "sinä käyt luonnollisesti toivottamassa hänet
tervetulleeksi."

"Kaikkea vielä! Sinä pakotit minut viime vuonna käymään häntä
tervehtimässä ja lupasit, että jos noudatin mieltäsi, hän varmasti
naisi yhden tyttäristämme. Mutta kaikki meni hukkaan kuin tina tuhkaan,
ja siihen katsoen en aio enää ruveta hulluttelemaan."

Hänen vaimonsa koetti todistella, kuinka tärkeätä ja välttämätöntä oli,
että kaikki ympäristön herrat osoittaisivat kohteliaisuutta
Netherfieldin isännälle tämän palatessa jälleen maatilalleen.

"Tuo on vallan hupsumaista kohteliaisuutta ja tapojen palvelemista",
ärähti hänen miehensä. "Jos hän haluaa nauttia meidän seurastamme, niin
tulkoon itse tänne. Hänhän tietää, missä asumme. Minä en vain rupea
tuhlaamaan päiviäni ja hetkiäni juoksemalla naapurieni luona joka kerta
kuin he suvaitsevat tulla ja lähteä."

"Sinulla on aina oma pääsi, ja kuitenkin sinun pitäisi tietää, kuinka
paheksuttavan tylyä meidän puoleltamme on, jollet käy hänen puheillaan.
Mutta saatpa nähdä, ettei sekään estä minua pyytämästä häntä meille
päivällisille. Kohta saamme Longit ja Gouldingit päivällisvieraiksemme;
ja silloin tulee meitä kolmetoista pöytään. Silloin on hänelle
parahiksi tilaa joukossamme."

Tämä päätös lohdutti häntä, niin että hän jaksoi paremmin kestää
miehensä käsittämätöntä omapäisyyttä; vaikka häntä suuresti
peloittikin, että kaikki naapurit kukaties tulisivat näkemään tulijan
ennenkuin he. Tulopäivän lähetessä Jane, jonka levottomuus ilmeisesti
alkoi lähetä aallonharjaa, sanoi sisarelleen:

"Minä alan olla pahoillani, että hän tulee tänne lainkaan. Eihän se
itsessään merkitse mitään; minä voisin kohdata hänet täysin
välinpitämättömänä; mutta minun on vaikea jaksaa kuulla lakkaamatta
toitotettavan siitä. Äiti tarkoittaa tietysti vain pelkkää hyvää; mutta
hän ei arvaa -- eikä kukaan arvaa -- kuinka minä kärsin näistä puheista
ja viittailuista. Olen oikein onnellinen, kun hänen vierailunsa
Netherfieldissä viimein on ohitse."

"Minä toivon, että osaisin sanoa jotakin sinun lohdutukseksesi",
vastasi hänen sisarensa; "mutta sitä en suurin surminkaan pysty
tekemään. Sinun täytyy vain tuntea minun hellä osanottoni ja syvä
myötätuntoni; ja turhaapa olisikin minun saarnata sinulle
kärsivällisyyttä, sillä sitä on sinulla muillekin jakaa."

Hra Bingley saapui paikkakunnalle. Rva Bennet voi palvelijain
välityksellä alusta pitäen seurata kaikkia hänen liikkeitään ja
toimiaan, ja hän odotti joka päivä tulijaa vieraakseen. Kolmantena
päivänä jo varhain aamupäivällä hänen oli sallittu makuuhuoneensa
akkunasta nähdä odotetun vieraan avaavan Longbournin veräjän ja
ratsastavan verkalleen taloa kohti.

Hän huusi kiihkeästi tyttärensä kokoon jakamaan hänen riemuaan. Jane
pysyi itsepäisesti työnsä ääressä; mutta Elizabeth meni äitinsä
mieliksi akkunaan -- katsahti ulos kujalle -- näki hra Darcyn
ratsastavan tulijan rinnalla -- ja palasi äänettömänä sisarensa luo.

"Hänen kanssaan on jokin vieras herra, äiti", sanoi Kitty. "Kukahan se
voi olla?"

"Joku hänen tuttavansa arvatenkin, lapseni. Olen varma, ettemme häntä
tunne."

"Ahaa!" huudahti Kitty; "sehän näyttää olevan sama mies, joka ennenkin
oli aina hänen myötänsä. Herra -- mikä hänen nimensä nyt olikaan --
sellainen pitkä, ylpeä mies."

"Hyvä isä sentään! Herra Darcy -- ja sehän tuo onkin, näen mä. No niin,
kaikki herra Bingleyn ystävät ovat tänne tervetulleita; vaikka muuten
täytyykin sanoakseni, että pelkkä tuon miehen näkeminenkin panee minut
pahalle tuulelle."

Jane katsahti Elizabethiin hämillään ja osanottavaisesti. Hän tiesi
hyvin vähän näiden viime kohtauksista Derbyshiressä; ja hänen kävi
sääliksi sisarensa, jonka tietysti täytyi tuntea itsensä hyvin noloksi
tavatessaan hyljätyn ihailijansa ensi kerran tämän pitkän kirjeen
saamisen jälkeen. Molemmat sisaret tunsivat itsensä hyvin
rauhattomiksi. Kumpikin oli hermostunut toistensa takia ja tietysti
omastakin kohdastaan; ja koko ajan heidän täytyi kuunnella äitinsä
lepertelyä, että hän aikoi ottaa hra Darcyn vastaan vain hra Bingleyn
ystävänä eikä suinkaan salata vastenmielisyyttään häntä kohtaan.
Elizabethia harmitti nyt, kun hän ei ollut voinut pakottaa itseään
näyttämään Janelle rva Gardinerin kirjettä. Janelle hra Darcy voi täten
olla vain mies, jolle hänen sisarensa oli antanut kertakaikkiset
rukkaset ja jonka arvoa ei silloin ollut lainkaan tajunnut; mutta
hänelle itselleen, joka tiesi enemmän, tuo mies oli heidän
perheensä auttaja ja pelastaja, jolle he olivat mitä suurimmassa
kiitollisuudenvelassa ja jota kohtaan hän itse tunsi kiintymystä,
jollei yhtä hellää niin ainakin yhtä totista ja luonnollista kuin Jane
tunsi Bingleytä kohtaan. Hänen hämmästyksensä nähdessään Darcyn nyt
tulevan Netherfieldiin ja Longbourniin -- tulevan omasta ehdostaan
jälleen tapaamaan häntä -- oli miltei yhtä suuri kuin hänen
Derbyshiressä havaitessaan Darcyn aivan muuttuneen käytöksen häntä
kohtaan.

Puna, joka ensi hetkellä oli karannut hänen poskiltaan, palasi niille
kahta vertaa voimakkaampana, ja hänen silmänsä loistivat sykähdyttävän
riemullisesta odotuksesta, kun hän ajatteli, että Darcyn mieltymyksen
täytyi kaikesta huolimatta olla muuttumaton; mutta hänen oli sittenkin
vaikea uskoa sitä todeksi.

"Odotetaanpa ensiksi, miten hän käyttäytyy", hän puheli rajusti
sykyttävälle sydämelleen; "liian aikaista on vielä odottaa mitään
hyvää."

Hän kumartui innokkaasti käsityönsä yli koettaen väkisin voittaa
mielenkuohunsa ja uskaltamatta luoda silmiään ylös, kunnes hätäinen
uteliaisuus pakotti hänet katsahtamaan sisarensa kasvoihin, kun
palvelustyttö astui lattian poikki avaamaan ovea. Jane oli vähän
kalpeampi kuin tavallisesti, mutta rauhallisempi kuin Elizabeth osasi
odottaakaan. Herrain käydessä sisään hän punastui, mutta kykeni
tervehtimään heitä jokseenkin tolkuissaan.

Elizabeth puheli vieraille niin vähän kuin kohteliaisuus suinkin salli,
ja hän kumartui jälleen työnsä yli syventyen siihen harvinaisella
innolla ja uutteruudella. Hän oli uskaltanut vain kerran vilkaista
Darcyyn. Tämä näytti vakavalta kuten aina -- tytön mielestä hän näytti
paljon enemmän saman näköiseltä kuin vuosi takaperin täällä
Hertfordshiressä ollessaan, kuin heidän viimeksi Pemberleyssä
tavatessaan. Mutta ehkäpä Darcy ei voinutkaan hänen äitinsä
läsnäollessa olla ja näyttää samanlaiselta kuin enon ja tädin luona. Se
oli hyvin käsitettävä, vaikkakin tuskallinen arvelu.

Bingleytäkin hän oli joutanut vain pikimältään katselemaan ja havainnut
tuona haihtuvana hetkisenä, että tämä näytti olevan sekä hämillään
että mielissään. Rva Bennet tervehti häntä niin nöyristelevän
sydämellisesti, että hänen tyttärensä punastuivat häpeästä, varsinkin
verratessaan sitä äidin kylmyyteen ja jäykkyyteen toista vierasta
kohtaan.

Kysyttyään Elizabethilta lyhyesti Gardinerin väen vointia -- mihin tämä
voi vain hyvin hämmentyneenä vastata -- taukosi Darcy miltei
tuppisuuksi. Hän ei käynyt edes istumaan tytön viereen; ehkäpä tämä
seikka selitti hänen äänettömyytensä, mutta samoin ei ollut laita ollut
Derbyshiressä. Siellä hän oli puhellut hänen ystäväinsä kanssa, jos ei
ollut päässyt hänen itsensä kanssa puheisiin. Useita minuutteja kului,
ilman että Elizabeth kuuli hänen ääntänsä; kun hän välistä varkain
uskalsi uteliaisuutensa pakottamana silmätä hänen puoleensa, näki hän
hänen katselevan yhtä paljon Janeen kuin häneen itseensä, mutta usein
myöskin vain eteensä lattiaan. Elizabeth oli pettynyt, mutta samalla
myöskin harmistunut itseensä siitä, että ollenkaan tunsi pettymystä.

"Voinko minä muuta enää odottaakaan hänen puoleltaan!" hän torui salaa
itseänsä. "Mutta minkä vuoksi hän sitten tulikaan tänne?"

Hänellä ei ollut lainkaan halua puhella kenenkään muun kuin Darcyn
kanssa; ja tälle hänen taas oli vaikea rohjeta puhua.

Vihdoin hän uskalsi tiedustaa hänen sisarensa vointia, mutta siihenpä
puhelu tyrehtyikin.

"Siitä onkin jo pitkä aika, herra Bingley, kun te viimeksi olitte
näillä mailla", huomautti rva Bennet säteillen.

Bingley myönsi sen hymyillen todeksi.

"Minä rupesin jo pelkäämään, ettette lainkaan enää palaisi. Ihmiset
olivat todella tietävinään, että te Mikkelin päivän tienoissa
luopuisitte koko vuokraoikeudesta Netherfieldiin; mutta minä toivon
heidän toki erehtyneen. Paljon muutoksia on muuten näillä seuduin
tapahtunut teidän poissaollessanne. Neiti Lucas on joutunut naimisiin
ja muuttanut muualle, ja samoin yksi minun omista tyttäristäni.
Arvaan, että tekin olette kuullut siitä; onhan teidän täytynyt
nähdä se sanomalehdistä. Muistan, että siitä oli mainittu 'Timesin'
ja 'Courierin' perheuutisissa, vaikkakin perin kierolla ja
eriskummallisella tavalla. Sanottiin vain: 'Äskettäin vihityt: hra
George Wickham ja nti Lydia Bennet', ilman että oli sanallakaan
mainittu morsiamen isästä ja hänen asuinpaikastaan ja muusta
sellaisesta. Arvaan, että lankoni Gardiner oli pannut uutisen lehtiin;
mutta minä ihmettelen, kuinka hän saattoi antaa sen niin kömpelössä
muodossa. Tottahan tekin tulitte sen huomanneeksi?"

Bingley ilmoitti huomanneensa ja lausui myöhäiset onnittelunsa.
Elizabethin poskia poltti; eikä hän uskaltanut katsahtaa ylös ja nähdä,
miltä Darcy tällöin näytti.

"Iloista on tietää, että yksikin tyttäristäni on joutunut hyviin
naimisiin", jatkoi hänen äitinsä; "mutta samalla tuntuu sangen kovalta,
että hänet on tempaistu niin kauaksi minun luotani. He ovat
matkustaneet Newcastleen, joka kuuluu olevan ihan pohjoisrajalla, ja
sinne he jäävät asumaan herra ties kuinka pitkäksi aikaa. Vävyni
rykmentti on sijoitettu sinne; arvaan, että olette kuullut hänen
eronneen ----n milisiväestä ja siirtyneen vakinaiseen väkeen. Luojan
kiitos, että hänellä on sentään _joitakin_ ystäviä, jotka huolehtivat
hänestä, vaikkakaan ei niin monta kuin hän ansaitsisi omistaa."

Elizabeth, joka tiesi tämän iskun olevan suunnatun hra Darcylle, häpesi
niin surkeasti, että hänen oli vaikea pysyä huoneessa. Haihduttaakseen
nolouttaan hän rupesi kiireesti puhelemaan Bingleyn kanssa ja tiedusti,
kauanko tämä aikoi viipyä maalla.

"Moniaita viikkoja, luullakseni."

"Ja kun olette ampunut kaikki linnut omilta mailtanne", ehätti rva
Bennet väliin, "niin pyydän teitä tulemaan tänne ja metsästämään niin
paljon kuin haluatte meidän tilallamme. Olen varma, että mieheni tulee
siitä hyvin mieliinsä ja että hän säästää kaikki parhaat pesuudet teitä
varten."

Elizabethin hätä ja häpeä moisen joutavan hännystelemisen vuoksi kasvoi
aivan sietämättömäksi.

"En toivo mitään niin hartaasti", hän päivitteli sydämessään, "kuin
että minun ei tarvitsisi enää nähdä kumpaakaan heistä täällä! Heidän
seuransa ei iki maailmassa kykene pyyhkimään tätä surkeutta minun
muististani. Voi, kunpa minun ei tarvitsisi enää koskaan heitä tavata!"

Mutta hänen harminsa ja surunsa lieveni kohta, kun hän pani merkille,
kuinka hänen sisarensa kauneus ja hellä herttaisuus sytytti jälleen
hänen entisen rakastajansa ihailun ja mieltymyksen uuteen hehkuun. Tämä
oli alussa puhellut vain hyvin vähän Janen kanssa; mutta hänen silmänsä
pitivät koko ajan tarkkaa vaaria lemmitystä. Hän näki hänen olevan yhtä
viehättävän, lempeäluonteisen ja teeskentelemättömän tytön kuin
ennenkin, vaikkei enää aivan yhtä puheliaan. Jane koetti tosin kaikella
muotoa pysyä niin järkkymättömänä kuin suinkin ja luuli itse
puhelevansa yhtä hartaasti ja hilpeästi kuin tavallisesti, jotta eivät
toiset huomaisi hänen ahdistustaan; mutta hänen tunteensa aaltoilivat
niin väkevästi, ettei hän aina itsekään tiennyt omaa oloaan.

Kun herrat nousivat lähteäkseen, muisti rva Bennet sotajuonensa ja
pyysi heitä tulemaan muutaman päivän perästä päivällisille
Longbourniin.

"Muistattehan toki, herra Bingley, että olette minulle vierailun
velkaa", hän sanoi. "Kun viime talvena lähditte niin suinpäin
pääkaupunkiin, lupasitte kohta palattuanne tulla meille
perhepäivällisille. Näette, etten ainakaan minä ole sitä unohtanut; ja
minä vakuutan teille pettyneeni julmasti, kun ette palannutkaan
täyttämään lupaustanne."

Bingley näytti joutuvan hyvin hämilleen ja mutisi jotain sellaista,
että arvaamattomat asiat olivat pidättäneet häntä Lontoossa koko
talven. Sitten molemmat vieraat lähtivät.

Rva Bennetillä oli ollut hyvä halu pyytää heitä jäämään jo tänäänkin
päivällisille; mutta vaikka hän aina pitikin hyvää pöytää, ei hänen
mielestään kaksi ruokalajia riittänyt tyydyttämään miestä, jota hän
toivoi vävypojakseen, ja vielä vähemmän tämän mahtavaa ystävää, jolla
sanottiin olevan kymmenentuhannen punnan vuositulot.



LIV LUKU.


Kohta vieraiden lähdettyä Elizabeth kiiruhti ulos kävelemään
selvittääkseen sekavia ajatuksiaan ja tyynnyttääkseen kuohuisia
tunteitaan. Hra Darcyn äskeinen käytös häntä ihmetytti ja harmitti.

"Mitä hänen tarvitsi ollenkaan tulla tänne", hän ajatteli, "jos hänen
aikomuksensa oli pysyä tuppisuuna, totisena ja välinpitämättömänä?"

Hänen oli mahdoton selittää tuota ongelmaa tavalla, josta hänelle olisi
ollut mielihyvää ja tyydytystä.

"Osasihan hän olla rakastettava ja miellyttävä enoa ja tätiä kohtaan
Lontoossa ollessaan; miksi hän ei nyt ole samanlainen minuakin kohtaan?
Ja jos hän pelkää ja aristelee minua, niin miksi hän ollenkaan
tulikaan? Ja jollei hän enää yhtään välitä minusta, niin miksei hän
puhellut edes toisten kanssa? Voi, kuinka kiusallinen mies! Minä en
tahdo enää ollenkaan ajatella häntä."

Hän saattoikin pysyä vähän aikaa päätöksessään, kun sisarensa yhtyi
häneen; ja Janen säteilevän iloisesta katseesta voi huomata hänen
nauttineen vierasten seurasta paljon enemmän kuin hänen onnettoman
nuoremman sisarensa.

"Nyt, kun tämä ensimmäinen kohtaaminen on kestetty", hän sanoi, "tunnen
oloni oikein keveäksi. Minä tiedän, kuinka pitkälle voimani kestävät,
enkä salli itseni enää koskaan joutua hämilleni hänet nähdessäni. Olen
hyvin iloinen siitä, että hän syö meillä päivällistä ensi tiistaina.
Silloinhan vieraatkin saavat nähdä, että me tapaamme toisemme vain
tavallisina ja välinpitämättöminä tuttavina."

"Välinpitämättöminä tosiaan!" nauroi Elizabeth. "Oi Jane, ole
varuillasi!"

"Rakas Lizzy, ethän sinä toki pidä minua niin heikkona ja hupsuna, että
enää antautuisin ehdoin tahdoin mihinkään vaaraan?"

"Minusta sinä antaudut hyvin halusta siihen sangen suureen vaaraan,
että teet hänet paljon rakastuneemmaksi itseesi kuin koskaan ennen."

Torstaina kokoontui Longbourniin hyvä joukko vieraita; ja päivän
molemmat päävieraat, joita kaikkein hartaimmin oli odotettu, saapuivat
hyvissä ajoin. Seuran siirtyessä ruokasaliin seurasi Elizabeth tarkalla
huomiolla, istuisiko Bingley hänen sisarensa viereen, missä hänen
paikkansa aina ennen oli ollut. Hänen viisas äitinsä oli samaa tulosta
odottaen laiminlyönyt kutsua illan etevimmän vieraan omalle kupeelleen.
Bingley näytti epäröivän; mutta Jane sattui silloin katsahtamaan hänen
puoleensa, sattuipa hymyilemäänkin; ja silloin oli arpa heitetty. Hän
istui lemmityn viereen.

Sydän täynnä voitonriemua Elizabeth vilkaisi varkain Bingleyn ystävään.
Tämä näytti kestävän kohtaloniskun ylevän välinpitämättömästi; ja
Elizabeth melkein jo luuli Bingleyn toimineen ystävänsä suostumuksella,
jollei hän sattumalta olisi huomannut tämänkin vilkaisevan Darcyyn,
silmissä puolittain naurava, puolittain hätäytynyt ilme.

Bingleyn käytös Janea kohtaan oli koko päivällisajan niin ilmeisesti
ihaileva, että Elizabethin mielestä molempien vastainen onni oli
taattu, jos Bingley sai vain toimia oman päänsä mukaan. Hän ei voinut
olla tavantakaa vilkuilematta Darcyyn nähdäkseen, millä silmällä tämä
seurasi ystävänsä nopeata antautumista vanhan viehätyksensä lumoihin.
Darcy istui hänen äitinsä vierellä, miltei koko pöydän mitan päässä
hänestä itsestään. Hän voi hyvin arvata, ettei naapuruus ollut
kummallekaan mieluinen; aniharvoin he vaihtoivat sanoja keskenään, ja
silloinkin kylmästi ja jäykän näköisinä. Tämä äidin epäkohteliaisuus
suretti Elizabethia suuresti; ja hän tunsi toisinaan, että hän olisi
antanut vaikka mitä hyvänsä, jos olisi voinut jollain tapaa osoittaa
Darcylle, ettei koko perhe ollut yhtä kiittämätön tämän jaloudesta.

Hän toivoi, että ilta vielä jollain tapaa veisi heidät yhteen tai
toistensa lähelle; ja pöydästä noustua hän odotti sykkivin sydämin,
että Darcy saapuisi häntä puhuttelemaan.

"Jollei hän nyt tule minun luokseni", hän ajatteli, "niin saan luopua
hänestä iäksi."

Hänestä näyttikin siltä, että hänen toiveensa oli toteutumaisillaan;
mutta -- voi surkeaa! -- kaikki naiset kokoontuivat sen pöydän
ympärille, jonka ääressä Jane valmisti teetä ja hän itse kahvia, niin
tiiviiksi ryhmäksi, ettei kukaan herroista päässyt lähellekään. Ja
kaiken harmin kukkuroiksi muuan tytöistä vielä likistyi aivan kiinni
häneen ja kuiskutti:

"Mepäs emme päästäkään miehiä lähelle, eikö niin? Emmehän me heitä
täällä tarvitse."

Darcy oli kulkenut salin toiseen päähän. Elizabeth seurasi häntä
silmillään, kadehtien jokaista, jonka kanssa hän antautui puheisiin, ja
tuskin malttaen tarjota kahvia kellekään; ja sitten hän oli ärtyinen
omasta höperyydestään.

"Koko hupsupa minä olenkin, kun odotan että hän, jonka olen kerran
hyljännyt, enää uudestaan osoittaisi minulle rakkauttaan! Eikö ole
kerrassaan sulaa hulluutta odottaa miehen kahdesti kosivan samaa
naista? Silloinhan ei miehillä olisi itserakkautta eikä omanarvon
tuntoa niin vähääkään."

Hän tunsi mielensä kuitenkin suuresti keventyneeksi, kun näki Darcyn
itsensä tuovan kahvipöytään takaisin tyhjän kuppinsa; ja silloin hän
käytti tilaisuutta hyväkseen:

"Onko sisarenne yhä vielä Pemberleyssä?"

"On, hän viipyy siellä aina joulun yli."

"Aivan yksinäänkö? Eivätkö kaikki hänen ystävänsä ole jo lähteneet
sieltä?"

"Rouva Annesley on hänen luonaan. Toiset lähtivät Scarboroughiin näiksi
kolmeksi viikoksi."

Elizabeth ei tiennyt, mistä hän enää pitäisi puhetta. Jos toinen halusi
puhella hänen kanssaan, niin ehkäpä hänellä oli enemmän puheenaihetta.
Darcy jäi kuitenkin äänettömänä seisomaan hänen viereensä muutaman
minuutin ajaksi; ja kun tuo kiusallinen tyttö alkoi jälleen kuiskutella
Elizabethin korvaan, poistui hän syrjempään.

Kun kahvi- ja teevehkeet korjattiin pois ja korttipöydät kannettiin
esiin, nousivat naiset tuoleiltaan, ja Elizabethilla oli taasen vähän
toivoa saada haluamansa kavaljeeri lähelleen; mutta mielikarvaudekseen
hän näkikin tämän joutuvan hänen äitinsä whistipelikiihkon uhriksi ja
liittyvän neljänneksi hänen pelipöytäänsä. Nyt ei hänellä enää ollut
vähintäkään toivoa. He viettivät lopun iltaa kukin eri pöydässään; ja
hän voi vain huomata Darcyn vilkuilevan siksi ahkeraan hänen
haaralleen, että sotkeutui pelissään yhtä pahasti kuin Elizabeth itse.

Rva Bennet oli aikonut pidättää Netherfieldin herrat vielä
illallisellekin; mutta kovaksi onneksi näiden vaunut oli tilattu heitä
hakemaan jo ennen toisten lähtöä.

"No niin, tytöt", hän lausui tyytyväisenä vieraiden lähdettyä, "mitäs
sanotte tästä päivästä? Minusta ainakin kaikki luisti erinomaisesti.
Päivällinen oli kerrassaan onnistunut. Paisti oli käristynyt
kullanruskeaksi, ja kaikki sanoivat, etteivät olleet koskaan nähneet
niin lihavaa reisipalaa. Liemi oli ainakin viisikymmentä kertaa
parempaa kuin se vesivelli, jota Lucasten luona tarjottiin viime
viikolla; ja yksinpä herra Darcynkin täytyi myöntää, että pyyt olivat
mainion meheviä; ja hänen se pitäisi tietää, sillä arvaan hänellä
olevan kotonaan ainakin pari kolme ranskalaista mestarikokkia. Ja --
ah, rakas Jane, sinua minä en ole vielä koskaan nähnyt niin kauniina
kuin tänä iltana. Rouva Longkin sen myönsi, kun kysyin häneltä. Ja mitä
luuletkaan hänen vielä sanoneen? 'Ah, rouva Bennet,' hän sanoi, 'kyllä
me näemme hänet vielä keikkuvan emäntänä Netherfieldissä.' Niin hän
todellakin sanoi. Minusta rouva Long onkin paras ihminen maailmassa --
ja hänen sisarentyttärensä ovat oikein kilttejä tyttöjä eivätkä
lainkaan kauniita. Minä pidän heistä hirveän paljon."

"Minustakin päivä oli hyvin onnistunut", sanoi Jane sisarelleen heidän
jäätyään kahdenkesken. "Seuramme tuntui erittäin hyvin valitulta, ja
kaikki viihtyivät erinomaisesti toistensa parissa. Minä toivon, että
tapaamme vastakin toisemme."

Elizabeth vain hymyili.

"Lizzy, sinä et saa virnailla etkä epäillä minua. Minä tulen siitä niin
pahoilleni. Minä vakuutan sinulle, että olen nyt oppinut nauttimaan
hänen seurastaan niinkuin minkä hyvänsä miellyttävän ja järkevän nuoren
miehen seurasta, hautomatta lainkaan mitään hupsuja haaveita. Nyt olen
aivan varma, ettei hän ole koskaan tarkoittanutkaan saada minulta
mitään enempää kuin hauskaa seuranpitoa. Se erotus on vain hänen ja
toisten herrain välillä, että hänellä on sulavampi esiintymistapa ja
suurempi viehätyskyky kuin kellään toisella tuntemallani miehellä."

"Oletpa sinä kovin julma!" huudahti hänen sisarensa. "Sinä et tahdo
sallia minun hymyilevän sinulle, ja kuitenkin ärsytät joka sanallasi
minua nauramaan."

"Kuinka vaikeaa toisinaan onkaan saada sanansa oikein uskotuksi!
Välistä se näyttää olevan ihan mahdotonta! Minkä vuoksi tahdot
luulotella, että minä muka tuntisin jotain enempää kuin tahdon myöntää
todeksi?"

"Kas siihen kysymykseen minun on hyvin vaikea vastata. Me
kaikki halajamme opettaa toisia, vaikka itse kykenemme oppimaan
ainoastaan sellaista, jota ei kannattaisi tietääkään. Suo minulle
anteeksi epäuskoisuuteni; ja jos aiot yhä edelleenkin käyttää
välinpitämättömyyden naamaria kasvoillasi, niin ole kiltti äläkä tee
_minua_ uskotuksesi."



LV LUKU.


Muutamia päiviä tämän vierailun jälkeen hra Bingley saapui uudelleen ja
tällä kertaa yksin. Hänen ystävänsä oli samana aamuna lähtenyt
Lontooseen, mutta luvannut palata kymmenen päivän perästä. Hän
istui perheen parissa tuntikauden ja oli ilmeisesti sangen hyvällä
tuulella. Rva Bennet pyysi häntä jäämään päivällisille, mutta monin
anteeksipyytelyin hän tunnusti olevansa jo kutsuttu muuanne.

"Voitteko sitten tulla huomenna?"

Huomenna hänellä ei ollut minnekään menoa, ja hän otti kiitollisesti
kutsun vastaan.

Hän saapui huomenissa siksi hyvään aikaan, ettei kukaan naisista ollut
vielä pukeissaan. Rva Bennet juoksi yönutussaan ja hapset hajallaan
vanhimman tyttärensä huoneeseen ja huusi hengästyneenä:

"Jane rakas, pidä kiirettä ja joudu heti alas! Hän on jo tullut --
herra Bingley on täällä! On kuin onkin, sanon mä! Tee joutua, tee
joutua, rakkaani! Hoi Sarah, tulkaa paikalla tänne auttamaan pukua Jane
neidin päälle. Vähät nyt Lizzy neidin tukasta!"

"Me koetamme joutua minkä ehdimme", sanoi Jane; "mutta minä arvaan,
että Kitty ennättää valmiiksi aikaisemmin kuin kukaan meistä, sillä hän
tuli huoneeseensa jo puoli tuntia sitten."

"Viisi me Kittystä! Mitä hänellä on alhaalla tekemistä? Jouduhan nyt
sukkelaan, rakkaani! Missä sinun vyöhyesi onkaan?"

Mutta äidin palattua omalle puolelleen Jane ei suostunut millään
ilveellä menemään alas ilman jonkun sisarensa seuraa.

Sama hätäinen halu jättää molemmat rakastavat kahdenkesken ilmeni
myöhemminkin illalla. Teen juotua hra Bennet vetäytyi tapansa mukaan
kirjastoon, ja Mary lähti yläkertaan soittelemaan. Täten oli Hymenin
rattaiden viidestä liikapyörästä jo kaksi saatu syrjäytetyksi; ja rva
Bennet istui ja vilkuili ja iski silmää ja nyökkäili hetken aikaa
Elizabethille ja Kittylle, saamatta näitä kuitenkaan ymmärtämään hänen
merkkikieltään. Elizabeth ei _tahtonut_ sitä ymmärtää; ja kun Kitty sen
viimein ymmärsi, kysyi hän hyvin viattomasti: "Mikä nyt on hätänä,
äiti? Mitä sinä tarkoitat, kun nyökyttelet minulle? Mitä minun pitäisi
tehdä?"

"Ei mitään, lapseni, ei mitään. Enhän minä sinulle nyökkäillyt." Hän
istui aivan hiljaa vielä viitisen minuuttia; mutta sitten hän ei
kyennyt enää pidättymään ja päästämään hukkaan niin tähdellistä
tilaisuutta. Hän kavahti pystyyn ja suihkaten Kittylle: "Tulehan
mukanani, lapseni, minulla on sinulle jotain sanottavaa", vei hänet
ulos salista.

Jane loi oitis Elizabethiin niin hätääntyneen katseen, että tämä
päätti, ettei _häntä_ ainakaan saataisi karkoitetuksi. Mutta hetken
perästä rva Bennet raotti ovea ja huusi sisään: "Lizzy rakas, minulla
on sinulle puhumista."

Silloin oli hänenkin pakko poistua.

"Meidän pitää jättää heidät kahdenkesken, ymmärräthän", supatti äiti
hänen korvaansa, kun he seisoivat yhdessä keskellä eteissuojaa. "Kitty
ja minä lähdemme yläkertaan minun makuuhuoneeseeni."

Elizabeth ei katsonut maksavan vaivaa ruveta väittelemään äitinsä
kanssa, mutta hän jäi tyynesti eteiseen siksi kunnes tämä ja Kitty
olivat poistuneet, ja sitten hän palasi saliin.

Mutta silloin hän sai rajattomaksi hämmästyksekseen huomata, että hänen
äitinsä oli ollut häntä viisaampi. Avatessaan hiljaa oven hän näki
sisarensa ja Bingleyn seisovan vastakkain uunin edessä, nähtävästi
syventyneinä varsin vakavaan keskusteluun; ja jollei tämäkään vielä
olisi pannut häntä epäilemään, olivat molempain kasvot, kun he äkkiä
kääntyivät katsomaan häneen, hyvin kaunopuheiset. _Heidän_ tilanteensa
oli kylläkin tukala; mutta _hänen_ oli vielä pahempi. Kukaan heistä
kolmesta ei virkkanut sanaakaan; ja Elizabeth aikoi juuri pyörähtää
takaisin ovelta, kun Bingley kuiskasi pari sanaa hänen sisarensa
korvaan ja juoksi kiireesti ulos salista.

Jane ei voinut pitää asiata salassa rakkaimmalta sisareltaan; hänen
intohimoinen syleilynsä ja loistavat silmänsä antoivat tälle oitis
tiedoksi, että hänen edessään oli maailman onnellisin tyttö.

"Tämä on liian paljon minulle!" Jane huokasi; "aivan liian paljon. Minä
en ansaitse tällaista onnea! Ah, miksi eivät kaikki ihmiset ole yhtä
onnellisia?"

Elizabethin onnittelut olivat niin vilpittömät, lämpimät ja iloiset,
että sanat voivat vain köyhästi niitä ilmaista. Ja sittenkin oli
jokainen hänen sanansa uusi onnenpisara Janen autuuden maljaan. Mutta
hän ei malttanut kauan nauttia onnestaan vain sisarensa kanssa.

"Minun täytyy heti lähteä äidin tykö", hän huudahti. "Minä en voi
salata tätä häneltä, sillä tiedänhän hänen aina tahtoneen minun
onneani; enkä minä tahdo, että hän saa kuulla tästä kenenkään toisen
suusta kuin minun omastani. Hän -- Bingley (punastuen) -- on jo mennyt
isän puheille. Ah, Lizzy, että minä voinkaan tuottaa sellaista iloa
koko perheelle! Kuinka jaksankaan kestää näin suurta onnea?"

Hän riensi keveästi kuin siivin yläkertaan äitinsä luo, joka yhdessä
Kittyn kanssa odotteli jännitettynä tietoa sotajuonensa onnistumisesta.

Yksin jäätyään Elizabeth ei voinut olla hymyilemättä ajatellessaan,
kuinka helposti ja vaivatta tämä tukala juttu oli tullut päätökseen,
aiheutettuaan koko perheelle niin monet kuukaudet pulmaa ja huolta.

"Ja tällainen on lopputulos", hän ajatteli, "kaikesta hänen ystävänsä
valtioviisaudesta ja varovaisuudesta ja hänen sisartensa kavalista
juonista! Onnellisin ja järjellisin ja yksinkertaisin ratkaisu, mitä
ajatella saattaa!"

Muutaman minuutin perästä säntäsi saliin Bingley, jonka keskustelu
hänen isänsä kanssa näytti oitis johtaneen tarkoitettuun tulokseen.

"Missä sisarenne on?" kysyi hän kiireesti kohta oven avattuaan.

"Yläkerrassa äitimme luona. Mutta arvaan, että hän joutuu aivan pian
alas."

Bingley sulki silloin oven perästään ja tuli hymyillen hänen luokseen,
pyytäen sisarellisia onnitteluja ja kälyn rakkautta, jotka Elizabeth
iloissaan ja vilpittömästi hänelle lupasi.

Koko perhe tunsi harvinaisen iloista liikutusta istuessaan
illallispöytään. Janen kasvoilta säteili niin autuas kirkkaus, että se
lämmitti kaikkien sydämiä, eikä hän ollut vielä koskaan näyttänyt niin
ihanalta. Elizabeth oli varma sisarensa onnesta, sillä hän tiesi
molempain kihlattujen olevan luonteeltaan samanlaiset, yhtä hilpeät,
vilpittömät ja vaatimattomat. Kitty hymyili ja hihitteli ja toivoi
salaa sydämessään, että hänenkin vuoronsa pian tulisi. Rva Bennet ei
tahtonut löytää kylliksi lämpimiä sanoja ilmaistakseen ihastustaan,
vaikka hän ei mistään muusta puhunutkaan Bingleylle koko illallisen
kestäessä; ja yksinpä hra Bennetinkin ryhti ja äänen sävy ilmaisivat
hänen olevan mielissään.

Hän ei siitä kuitenkaan sanoilla virkkanut, niin kauan kuin sulhanen
oli joukossa; mutta heti tämän lähdettyä hän otti tyttärensä kädet
omiensa väliin ja sanoi hänelle:

"Jane, minä toivotan sinulle onnea. Sinusta tulee hyvin onnellinen
aviovaimo."

Jane kietoi kätensä hänen kaulaansa, suuteli häntä ja kiitti hänen
hyvyydestään.

"Sinä olet hyvä tyttö", jatkoi isä, "ja minä olen erittäin iloinen, kun
saan sinut niin hyvin naitetuksi. En ollenkaan epäile, ettette te
molemmat sopisi mainiosti yhteen. Teidän luonteenlaatunne ovat hyvin
samanlaiset. Molemmat te olette niin mukautuvaiset, ettette tule
koskaan kahnaamaan omaa tahtoanne toistenne tahtoa vastaan; molemmat
olette niin pehmeäluontoiset, että kaikki palvelijanne saavat
turvallisesti varastaa teiltä; ja molemmat niin anteliaat ja
hyväsydämiset, etteivät vuositulonne tule teille koskaan riittämään."

"Eihän toki, isä. Järjetön ja ajattelematon raha-asiainhoito on minusta
anteeksiantamaton synti."

"Mitä sinä puhutkaan -- etteivät heidän vuositulonsa muka riittäisi!"
huudahti rva Bennet. "Onhan Bingleyllä vuodessa tuloja kolme- tai
neljätuhatta puntaa ja kukaties vielä enemmänkin." Sitten hän
tyttärensä puoleen kääntyen jatkoi: "Ah, rakas Jane, kunpa tietäisit,
kuinka onnellinen minä olen! Olen varma, etten saa unenhiventäkään koko
yönä. Arvasinhan minä, että näin tulisikin käymään. Minä aina
sanoinkin, että te olette luodut toisillenne. Ethän sinä turhan takia
olekaan niin kaunis! Muistanpa yhtä selvästi kuin eilisen päivän, että
kun hän ensi kerran viime vuonna tuli tänne Hertfordshireen, minä häntä
jo silloin tunnustelin vävykseni. Ah, hän onkin kaunein ja hienoin
nuori mies, mitä koskaan olen nähnyt!"

Unohtuneet olivat tällä haavaa Wickham ja Lydia äitikullan mielestä.
Jane oli nyt hänen lempityttärensä -- muusta ei puhettakaan. Tällä
hetkellä hän ei joutunut ajattelemaankaan toisia lapsiaan.

Janen nuorimmat sisaret rupesivat jakamaan morsiamen onnea ja etuja
keskenään. Mary toivoi saavansa vapaasti käyttää Netherfieldin
kirjastoa, ja Kitty kerjäsi hartaasti, että Jane kaikin mokomin panisi
toimeen tanssiaisiltoja talven kuluessa.

Tästä lähtien Bingley oli luonnollisesti jokapäiväinen vieras
Longbournissa; usein hän tuli jo ennen aamiaista ja lähti aina myöhään
päivällisen jälkeen, jollei joku raakamainen naapuri, jonka
tahdittomuutta ei voitu kylläksi moittia, toimittanut hänelle kavalata
päivälliskutsua, jota hänen oli pakko noudattaa.

Elizabethilla oli tähän aikaan hyvin harvoin tilaisuutta vanhaan
kahdenkeskiseen jutteluun Janen kanssa; sillä aina kun Bingley oli
saapuvilla, ei Jane tietenkään voinut omistaa huomiotaan kellekään
toiselle. Mutta eronhetkinä, joita ei tyyten voitu välttää, sisaresta
oli suurta hyötyä kummallekin rakastavalle. Janen poissa ollessa
Bingley etsi aina Elizabethin seuraa saadakseen puhella hänelle
Janesta; ja Bingleyn poistuttua Jane luonnollisesti etsi samaa lohtua
sisarensa luota.

"Hän on tehnyt minut niin ihmeen onnelliseksi", sanoi hän eräänä
iltana, "kertomalla minulle, ettei hänellä ollut edes aavistustakaan,
että minä olin viime keväänä ollut Lontoossa. Sitä en tahtonut uskoa
mahdolliseksi."

"Sitä minä epäilinkin", vastasi hänen sisarensa. "Mutta kuinka hän sen
selitti?"

"Sen täytyy olla hänen sisartensa juonta. He eivät nähneet ollenkaan
suosiollisin mielin hänen ja minun ystävyyttä, jota en voi
ihmetelläkään, sillä olihan hän osoittanut minulle vallan erikoista
huomiota. Mutta kun he nyt tulevat näkemään -- kuten lujasti uskon --
että heidän veljensä on onnellinen minun kanssani, niin arvaan että he
oppivat tyytymään asiainmenoon ja että meidän välimme palautuvat
jälleen hyviksi; vaikka _yhtä_ hyviksi kuin ennen ne eivät voi enää
koskaan tulla."

"Tuopa oli tylyin puhe, mitä olen koskaan kuullut sinun suustasi",
huudahti Elizabeth. "Voi taivas sentään, kuinka hyvä tyttö sinä olet!
Minua todella harmittaisikin, jos vielä kerran antaisit neiti Bingleyn
teeskennellyn suosion lumota silmäsi."

"Voitko uskoa, Lizzy, että kun hän -- Bingley (punastuen) lähti täältä
viime marraskuussa Lontooseen, niin hän todella rakasti minua; ja että
ainoastaan hupsu luulo muka minun välinpitämättömyydestäni esti häntä
palaamasta tänne takaisin?"

"Hän teki siinä pienen erehdyksen; mutta onhan sekin vain todistus
hänen vaatimattomuudestaan."

Tämä tietysti aiheutti uuden ylistyslaulun Janen puolelta.

Elizabeth oli mielissään, ettei Bingley ollut ilmaissut Janelle
ystävänsä osuutta tähän "pieneen erehdykseen"; sillä vaikka Janella
olikin mitä lempein ja anteeksiantavaisin sydän, olisi hän noussut
puolustamaan rakkauttaan kuten leijona pentujaan ja kantanut kauan
salaista kaunaa sen loukkaajaa vastaan.

"Ah, minä olen varmastikin onnellisin ihminen, mitä koskaan on elänyt
maan päällä!" huudahti kaunis morsian hurmioissaan. "Voi sentään,
Lizzy, minkä vuoksi juuri minut on valittu meidän perheestä ja minulle
yksin kasattu sellainen siunauksen ylenpalttisuus? Jospa saisin nähdä
sinutkin yhtä onnellisena! Mistä me löytäisimmekään toisen yhtä mainion
miehen sinulle?"

"Vaikka hankkisit minulle viisikinkymmentä yhtä mainiota miestä, niin
en kuitenkaan tulisi yhtä onnelliseksi kuin sinä. Vasta sitten kun
saisin sinun leppeän ja tyytyväisen mielenlaatusi, sinun pohjattoman
hyvyytesi, voisin tulla yhtä onnelliseksi. Ei, ei -- anna minun hoitaa
omat asiani; ehkäpä onni joskus potkaisee minulle aikanaan jonkin uuden
herra Collinsin."

Longbournin perheen keskuudessa sattunutta onnellista tapahtumaa ei
voitu kauankaan pitää salassa. Rva Bennetin oli sallittu suihkaista
siitä sisarelleen rva Philipsille; ja tämä levitti ilman vähintäkään
valtuutusta siitä tiedon kaikille naapurinrouville Merytonissa.

Bennetin perhe julistettiin tuotapikaa onnen siunaamaksi, vaikka sitä
vasta jokunen viikko sitten, ensimmäisen huhun tultua Lydian
karkaamisesta, oli katseltu yli olkain.



LVI LUKU.


Eräänä aamuna, viikon päivät Janen kihlauksen jälkeen, kun Bingley
istui perheen kera ruokasalissa, lennätti maantieltä kuuluva vaunujen
kolina heidät kaikki akkunaan. Ulos tähystäessään he näkivät
nelivaljakon vetämien upeiden vaunujen lähenevän ruohokentän yli. Aamu
oli vielä liian varhainen, jotta vieraita olisi voinut odottaa, mutta
kenenkään naapurinkaan omiksi he eivät vaunuja tunteneet. Kun tulijat
kuitenkin nähtävästi aikoivat Bennetin luo, antoi Bingley morsiamelleen
merkin, ja molemmat pujahtivat puutarhaan vierailua pakoon. Kolme
jäljelle jäänyttä koetti ylläpitää näköjään huoletonta keskustelua,
kunnes heidän huojennuksekseen ovi viimein avautui ja vieras astui
sisään. Se oli Lady Catherine De Bourgh.

Sisällä olijat olivat tietysti aikoneet hämmästyä; mutta heidän
hämmästyksensä kävikin yli kaiken odotuksen. Rva Bennet ja Kitty eivät
tosin tunteneet tulijaa, mutta Elizabethkin, joka hyvin tunsi hänet,
säpsähti ja tunsi ihoansa karmivan.

Vieras astui huoneeseen tavallista mahdikkaamman ja tylymmän näköisenä,
vastasi Elizabethin kohteliaaseen niiaukseen vain kuivalla
päännyökkäyksellä ja kävi istumaan sanomatta sanaakaan. Elizabeth oli
kuiskannut tulijan nimen äitinsä korvaan, mutta sen enempää esittelyä
ei tapahtunut.

Rva Bennet, joka oli sekä ällistynyt että mielissään niin ylhäisen
vieraan saapumisesta, niiaili niiailemistaan; mutta vieras istui
jäykkänä ja tuppisuuna hyvän aikaa, ennenkuin viimein virkkoi
Elizabethille yhteenpuristettujen huultensa välistä:

"Toivon, että voitte hyvin, neiti Bennet. Tämä rouva on kaiketi
äitinne?"

Elizabeth myönsi olettamuksen oikeaksi. "Ja _tuo_ kai on joku
sisarenne?"

"Niin on, arvoisa rouva", puuttui rva Bennet muhoillen puheeseen. "Hän
on minun lähinnä nuorin tyttäreni. Kaikkein nuorin meni äskettäin
naimisiin, ja vanhin on kaiketi jossain ulkona erään nuoren herran
kanssa, jonka arvaan piankin tulevan perheemme uudeksi jäseneksi."

"Teillä on sangen vähäinen puisto täällä", huomautti Lady Catherine
hetken vaitiolon jälkeen.

"Eihän sitä tietysti käy vertaaminenkaan Rosingsin puistoon, mylady;
mutta minä vakuutan teille, että se on isompi kuin Sir William Lucasin
puisto."

"Tämän täytyy olla hyvin tukala oleskeluhuone kesäilloin -- akkunathan
ovat kaikki länttä kohti."

Rva Bennet vakuutti, etteivät he koskaan istuneet täällä päivällisen
jälkeen, ja lisäsi:

"Rohkenenko kysyä teidän jalosukuisuudeltanne, mitenkä herra ja rouva
Collins voivat?"

"Oo -- sangen hyvin. Näin heidät viimeksi toissa iltana."

Elizabeth odotti, että vieraalla oli tuotavana hänelle kirje
Charlottelta, sillä muuta syytä hänen tuloonsa hän ei kyennyt
arvaamaan. Mutta mitään kirjettä ei kuulunut; ja hän kävi yhä enemmän
ymmälleen.

Rva Bennet tarjoutui kohteliaasti hankkimaan vieraalle virvokkeita;
mutta Lady Catherine kieltäytyi hyvin päättäväisesti ja jokseenkin
epäkohteliaasti nauttimasta mitään. Sitten hän nousi majesteetillisesti
pystyyn ja sanoi Elizabethiin kääntyen:

"Neiti Bennet, tuolla ruohokentän laidalla näkyy olevan sievänlainen
pikku metsikkö. Minä kävisin mielelläni sitä katsomassa, jos te
suvaitsette saattaa minut sinne."

"Lähde toki, rakkaani", huudahti rva Bennet, "ja näytä hänen
jalosukuisuudelleen kaikki käytävät. Minä arvaan, että erakkomaja tulee
häntä suuresti miellyttämään."

Elizabeth totteli, ja juostuaan yläkerrasta noutamaan päivänvarjonsa
hän lähti opastamaan mahdikasta vierasta.

Eteishallissa Lady Catherine pysähtyi hetkeksi, availi kaikkien siihen
avautuvain huoneiden ovet ja huomautti silmämääräisen tarkastuksen
jälkeen, että ne näyttivät olevan jokseenkin siistissä kunnossa.

Hänen vaununsa odottelivat ulko-oven edustalla, ja Elizabeth voi nähdä
hänen seuranaisensa kurkistelevan niiden akkunasta. He astelivat
vaitonaisina metsikköön vievää sorapolkua pitkin; Elizabeth oli lujasti
päättänyt, ettei hän ainakaan aloita keskustelua tuon naisen kanssa,
joka tänään tuntui olevan tavallista röyhkeämpi ja tahallaan
epämiellyttävä.

"Kuinka voisikaan häntä uskoa Darcyn tädiksi?" hän ihmetteli itsekseen,
katsellen vierastaan suoraan kasvoihin.

Perille tultua Lady Catherine alkoi purkaa sydäntään seuraavaan tapaan:

"Ette voine olla epätietoinen, neiti Bennet, tänne tuloni
tarkoituksesta. Teidän sydämenne, teidän omantuntonne pitäisi sanoa
teille se."

Elizabeth tuijotti häneen suurin silmin.

"Nyt erehdytte varmasti, rouvani. Minun on aivan mahdoton arvata teidän
tänne tulonne syytä."

"Neiti Bennet", vastasi jalosukuinen rouva vihaisella äänellä, "teidän
pitäisi jo tietää, että minä en salli vehkeiltävän kanssani.
Mutta miten epärehellinen _te_ aiotte ollakin, aion _minä_ puhua
suuni puhtaaksi. Minun luonteeni on kuuluisa suoruudestaan ja
teeskentelemättömyydestään, enkä minä aio nytkään pettää mainettani.
Kaksi päivää takaperin tuli korviini kerrassaan yllättävä ja harmittava
huhu. Minulle näet kerrottiin, ettei ainoastaan teidän vanhempi
sisarenne aikonut keinotella itseänsä mitä edullisimpaan avioliittoon,
vaan että te itsekin, neiti Elizabeth Bennet, olette uskaltanut
kohottaa silmänne minun sisarenpoikaani, minun omaan sisarenpoikaani,
herra Darcyyn, ja että teistä todennäköisesti kohta sisarenne häiden
perästä tulisi hänen vaimonsa. Vaikka minä oitis tiesin, että
tuollaisen puheen _täytyi_ olla häpeällistä valhetta ja panettelua,
vaikka en tahtonut loukata sisarenpoikaani edes epäilemällä sitä
mahdolliseksi, niin päätin kuitenkin heti lähteä tänne tekemään teille
selväksi _minun_ käsitykseni asiasta."

"Jos te todella uskoitte huhun valheeksi", sanoi Elizabeth, punastuen
hämmästyksestä ja närkästyksestä, "niin minä ihmettelen, että ollenkaan
vaivaannuitte niin pitkälle matkalle. Mikä teidän jalosukuisuutenne
tarkoituksena oikeastaan oli?"

"Minä vaadin, että te hetipaikalla kiellätte mokoman jutun
todenperäisyyden ja saatatte peruutuksen yleisesti tunnetuksi."

"Teidän saapumisenne Longbourniin ja vierailunne perheemme luona
minusta tuntuu paremminkin vahvistavan kuin kieltävän huhun
todenperäisyyttä", sanoi Elizabeth kylmästi; "-- jos nimittäin
sellainen huhu todella on liikkeellä."

"Jos --! Teeskentelettekö te todella olevanne tietämätön siitä? Ettekö
te itse ja arvottomat omaisenne ole juuri sitä ahkerasti levitelleet?
Väitättekö olevanne muka tietämätön, että sellainen huhu on
liikkeellä?"

"Minä en ole sellaisesta koskaan kuullut."

"Ja voitteko yhtä varmasti selittää, ettei sellaiseen huhuun ole
vähintäkään _aihettakaan_?"

"Minä en vaadi itselleni samanlaista suorasukaisuuden mainetta kuin
teidän jalosukuisuudellanne on. _Te_ voitte tehdä kysymyksiä, joihin
_minä_ ehkä en halua vastata."

"Tämä on sietämätöntä. Neiti Bennet, minä _vaadin_ teiltä suoraa
vastausta. Onko sisarenpoikani tehnyt teille naimatarjousta?"

"Teidän jalosukuisuutenne on itse selittänyt sen olevan mahdotonta."

"Niin sen pitäisi ollakin; sen täytyy olla, niin kauan kuin hän on
täydessä järjessään. Mutta _teidän_ kehnot keinonne ja viekoituksenne
ovat saaneet ehkä hänet jossain hulluuden puuskassa unohtamaan, mitä
hän on velkaa itselleen ja suvulleen. Te olette voinut vetää hänet
siinä määrässä alas lokaan asti."

"Jos olen sen tehnyt, niin tottahan olen viimeinen henkilö tunnustamaan
sen."

"Neiti Bennet, tiedättekö kuka minä olen? Minä en ole tottunut
kuulemaan tuollaista julkeaa puhetta. Minä olen miltei ainoa
sukulainen, mitä hänellä on jäljellä ja, minä olen oikeutettu tietämään
kaikki hänen asiansa."

"Mutta te ette ole oikeutettu tietämään _minun_ asioitani; eikä
tuollainen käytös kuin teidän nyt osoittamanne koskaan taivuta minua
puhumaan niistä."

"Antakaahan minun tehdä asia teille täysin selväksi. Tuosta
naimiskaupasta, johon te näytte tähtäävän, ei iki maailmassa tule sen
valmiimpaa. Ei, ei ikinä. Herra Darcy on kihloissa _minun tyttäreni_
kanssa. No, mitäs nyt sanotte?"

"Vain tämän -- jos hän on, niinkuin sanotte, kihloissa tyttärenne
kanssa, niin ei hänellä ole vähintäkään aihetta kosia minua."

Lady Catherine epäröi tovin, ennenkuin vastasi:

"Heidän kihlauksensa on aivan erikoista laatua. Jo pienestä pitäen he
ovat määrätyt toisillensa. Se oli hänen äitinsä hartain toivomus,
niinkuin se on minunkin. Jo heidän kätkyessä maatessaan me
suunnittelimme heidän vastaisen liittonsa; ja nyt, kun molempain
sisarusten toivomuksen pitäisi toteutua, käy väliin halpasäätyinen
nuori naikkonen, jolla ei ole varallisuutta eikä arvoa niin vähintäkään
-- vennon vieras ihminen! Ettekö te välitä ollenkaan sisarenpoikani
sukulaisten ja ystäväin toiveista? Hänen toistaiseksi vielä
julistamattomasta kihlauksestaan neiti De Bourghin kanssa? Oletteko
ihan vailla kaikkea säädyllisyyttä ja hienotunteisuutta? Ettekö kuullut
minun sanovan, että hän on vähäisestä lapsuudestaan lähtien määrätty
naimaan serkkunsa?"

"Kyllä, ja sen olen kuullut jo ennenkin. Mutta mitä se minuun koskee?
Jollei mikään muu syy ole estämässä minua menemästä naimisiin
sisarenpoikanne kanssa, niin varmastikaan ei esteenä ole tieto siitä,
että hänen äitinsä ja tätinsä toivovat hänen naivan neiti De Bourghin.
Te molemmat olette tehneet kaiken voitavanne suunnitellessanne tuota
naimiskauppaa. Sen toteutuminen riippuu toisista. Jollei herra Darcy
tunne kunnian eikä kiintymyksen sitovan häntä serkkuunsa, niin miksi
hänellä ei olisi vapautta tehdä valintansa toisaalta? Ja jos hänen
valintansa kohdistuu minuun, niin miksi täytyisi minun kieltäytyä?"

"Siksi, että kunnia, säädyllisyys, järkevyys niinkuin oma etunnekin
kieltävät sen. Niin juuri, neiti Bennet, teidän oma etunne. Sillä ette
kai odota, että hänen sukulaisensa ja ystävänsä sulkevat teidät
syliinsä, jos tahallanne ja ilkeämielisesti toimitte heidän tahtoaan
vastaan. Ehei -- kaikki hänen tuttavansa tulevat halveksimaan, tylysti
arvostelemaan ja vihaamaan teitä, siitä saatte olla varma. Teidän
avioliitostanne tulee teille ikuinen häpeän lähde; eikä teidän
nimeänne tulla edes mainitsemaankaan meidän keskuudessamme."

"Ne ovat todellakin raskaita kohtaloniskuja", vastasi Elizabeth. "Mutta
hra Darcyn vaimon täytyy asemastaan löytää vallan erikoisia tyydytyksen
ja onnellisuuden lähteitä, niin että hänen ei kai yleensä tarvitse
katua rohkeuttaan."

"Itsepäinen, tylsäjärkinen tyttö! Minä häpeän teidän takianne! Tälläkö
tapaa te osoitatte kiitollisuuttanne kaikesta minun viimekeväisestä
huomaavaisuudestani? Ettekö tunne velvollisuudeksenne ottaa minua ja
minun toivomuksiani ollenkaan lukuun? Istukaamme. Teidän on
ymmärrettävä, neiti Bennet, että minä tulin tänne lujasti päättäen
viedä tahtoni perille; ja siitä päätöksestäni ei mikään voi minua
horjuttaa. Minä en ole tottunut alistumaan kenenkään oikkuihin. Minun
ei ole tapana pettyä toiveissani."

"_Se_ tekee teidän jalosukuisuutenne nykyisen tilanteen sitä
säälittävämmäksi; mutta _minuun_ se ei tehoo vähääkään."

"Älkää keskeyttäkö minua! Kuunnelkaa ääneti, mitä minä sanon. Minun
tyttäreni ja sisarenpoikani ovat luodut ja kasvatetut toisiansa varten.
He polveutuvat äitiensä puolelta samasta jalosyntyisestä suvusta; isien
puolelta kunnianarvoisista, arvossapidetyistä ja ikivanhoista, vaikka
ei yhtä korkea-aatelisista perheistä. Kummallakin on suurenmoinen
omaisuus. Kummankin suvut ovat yhteen ääneen julistaneet heidät
toisilleen kuuluviksi; ja mikä nyt käykään erottamaan heitä?
Alhaisarvoisen, rutiköyhän ja vaikutusvaltaisia sukulaisia
vailla olevan nuoren tyttöheilakan röyhkeät ja kunnianhimoiset
nousukaspyrkimykset! Voiko tällaista kärsiä? Sitä ei saa kärsiä, eikä
sitä tulla kärsimään! Jos te vähänkään ymmärrätte omaa etuanne, niin
ette varmastikaan pyri ylös siitä tasosta, jossa olette kasvanut."

"Jos minusta tulisi sisarenpoikanne vaimo, niin en todellakaan luulisi
luopuvani omasta tasostani. Hän on arvosäätyinen herrasmies; minä olen
arvosäätyisen herrasmiehen tytär. Luulisin, että olemme toistemme
vertaiset."

"Totta kyllä. Isänne on arvosäätyinen herrasmies. Mutta mitä säätyä on
äitinne? Mitä väkeä ovat enonne ja tätinne? Älkää luulkokaan, etten
tietäisi heidän olevan halpoja ammattilaisia."

"Olivatpa sukulaiseni mitä säätyä ja ammattia hyvänsä", sanoi
Elizabeth, "niin jollei sisarenpojallanne ole mitään heitä vastaan, ei
_teillä_ ainakaan voi olla mitään sanomista asiassa."

"Sanokaa minulle hetipaikalla ja kerta kaikkiaan, oletteko kihloissa
hänen kanssaan?"

Vaikka Elizabethin mieli ei tehnyt vastata tähän kysymykseen Lady
Catherinen röyhkeästä vaatimuksesta, ei hän kuitenkaan voinut olla
sanomatta, hetken mietittyään:

"En ole."

Lady Catherine näytti tulevan mieliinsä.

"Ja lupaatteko nyt minulle, ettette koskaan aiokaan suostua sellaiseen
kihlaukseen?"

"Mitään sellaista en tahdo luvata."

"Neiti Bennet, minä olen kovin hämmästynyt ja loukkaantunut. Minä
toivoin teissä tapaavani järkevän nuoren naisen. Mutta älkää pettykö
luulemaan, että minä antaisin koskaan perään. Minä en lähde täältä,
ennenkuin olette antanut minulle sen vakuutuksen, jota teiltä vaadin."

"Ja sellaista en varmastikaan _koskaan_ anna teille. Minua ei saa
mikään taivutetuksi niin tuiki järjettömään lupaukseen. Teidän
jalosukuisuutenne tahtoo naittaa tyttärensä herra Darcylle;
mutta tekisikö minulta vaatimanne lupaus millään tavoin _heidän_
naimisensa sen mahdollisemmaksi? Olettakaamme, että herra Darcy on
rakastunut minuun; voiko ajatellakaan, että jos minä hylkään hänen
naimatarjouksensa, hän siitä käy sen taipuvaisemmaksi kohdistamaan
kiintymyksensä teidän tyttäreenne? Sallikaa minun sanoa teille, Lady
Catherine, että ne todistelut, joilla olette tukenut tätä merkillistä
vaatimustanne, ovat olleet yhtä herjaavat laadultaan kuin vaatimuksenne
on järjetön. Te olette pahasti erehtynyt minun luonteestani, jos
luulette voivanne minuun vaikuttaa sellaisilla keinoilla. Missä määrin
sisarenpoikanne hyväksyy teidän sekaantumisenne _hänen_ asioihinsa,
sitä en voi sanoa; mutta _minun_ asioihini teillä ei varmastikaan ole
oikeutta sekaantua. Minun täytyy senvuoksi pyytää, että vapautatte
minut tämän kiusallisen keskustelun jatkamisesta."

"Älkäämme hätäilkö, pyydän. En ole vielä likimaillekaan lopettanut.
Kaikkiin jo tekemiini muistutuksiin on minulla vielä yksi lisättävänä.
En ole suinkaan tietämätön nuorimman sisarenne häpeällisestä
karkausjutusta. Minä tunnen sen kaikki yksityisseikat; minä tiedän,
että hänen väkinäinen naittamisensa oli osto- ja myymiskauppa, johon
isänne ja enonne saivat suorittaa rahat. Ja _sellaisestako_ tytöstä
pitäisi tulla minun sisarenpoikani käly? Ja hänen miehestään, joka on
herra Darcyn isävainajan entisen pehtorin poika, tulla hänen lankonsa?
Taivasten tekijät -- mitä te oikein ajattelettekaan? Pitäisikö
Pemberleyn metsäin ylväiden siimesten tulla sillä tapaa häväistyiksi?"

"_Nyt_ ei teillä ole enää tämän enempää sanomista", vastasi Elizabeth
vihastuneena. "Te olette herjannut minua kaikella mahdollisella
tavalla. Pyydän päästä palaamaan kotiini."

Hän nousi seisomaan. Lady Catherine myöskin nousi, ja molemmat lähtivät
astelemaan taloa kohti. Hänen jalosukuisuutensa leuka tärähteli
harmista.

"Te ette siis sääli vähääkään sisarenpoikani kunniaa ja hyvää nimeä!
Tunnoton, itsekäs tyttö! Ettekö käsitä, että teidän naimisenne häpäisee
hänet jokaisen kunnon ihmisen silmissä?"

"Lady Catherine, minulla ei ole teille enää mitään sanottavana. Te
tiedätte hyvin minun ajatukseni."

"Oletteko sitten päättänyt väenväkisin siepata hänet itsellenne?"

"Mitään sellaista en ole sanonut. Olen ainoastaan päättänyt menetellä
tavalla, joka oman ajatukseni mukaan luo minun elämänonneni, yhtään
välittämättä siitä, mitä te tai kuka hyvänsä minulle vieras muukalainen
ajattelee."

"Hyvä on! Te siis kieltäydytte tottelemasta minua. Te kieltäydytte
noudattamasta velvollisuuden, kunnian ja kiitollisuuden vaatimuksia. Te
olette päättänyt riistää häneltä hänen kaikkien ystäväinsä
kunnioituksen ja saattaa hänet maailman ylenkatseen alaiseksi."

"Ei velvollisuudella eikä kunnialla eikä kiitollisuudella ole tässä
suhteessa minulta mitään vaadittavana", Elizabeth vastasi. "Ei mikään
niistä tulisi loukatuksi, jos menisin naimisiin herra Darcyn kanssa. Ja
mitä hänen sukulaistensa paheksumiseen ja maailman arvosteluun tulee,
niin edellinen ei huolettaisi minua niin hiukkaistakaan -- ja maailman
luulen yleensä olevan toki siksi järkevän, ettei se yhdy sukulaisten
tuomioon."

"Ja tämäkö on todellinen ajatuksenne? Tämäkö on lopullinen päätöksenne!
No hyvä! Nyt tiedän miten toimin. Älkää kuvitelkokaan itsellenne, neiti
Bennet, että teidän kunnianhimoinen pyrkimyksenne ikinä vie perille.
Minä tulin tänne koettelemaan teitä. Toivoin tapaavani teidät edes
vähänkin järkevänä; mutta nyt saatte luottaa siihen, että minun tahtoni
lopultakin voittaa."

Tähän tapaan Lady Catherine jatkoi, kunnes he tulivat vaunujen
kohdalle; silloin hän vielä kerran kääntyi vastustajansa puoleen ja
sanoi:

"Minä en lausu teille jäähyväisiä, neiti Bennet. Enkä lähetä terveisiä
äidillenne. Ette kumpikaan ansaitse sellaista kohteliaisuutta minun
puoleltani. Minä olen hyvin pahastunut teihin."

Elizabeth ei vastannut mitään, vaan palasi verkalleen sisään. Hänen
äitinsä syöksähti häntä vastaan makuuhuoneensa ovelta ja kysyi
hätäytyneenä, minkä vuoksi Lady Catherine ei tahtonut tulla sisään
lepäämään.

"Häntä ei haluttanut", sanoi hänen tyttärensä; "hän tahtoi jatkaa vain
matkaansa."

"Hänpä on oikein hienon näköinen vallasnainen! Ja ajatellapa, kuinka
hirveän kohteliaasti häneltä, että hän tuli tervehtimään meitä! Minä
arvaan, että hänellä oli vain tuotavana terveisiä Collinseilta. Hän on
kai matkalla jonnekin pitemmälle, ja Merytonin läpi tullessaan hän
päätti käydä katsomassa sinua. Otaksun, ettei hänellä ollut mitään
erikoista asiaa sinulle, Lizzy?"

Elizabethin oli pakko valehdella hiukan äidilleen; sillä mahdotontahan
hänen oli tehdä tälle selkoa heidän keskustelunsa aiheesta ja
sisällyksestä.



LVII LUKU.


Elizabethin ei ollut helppo virkoutua siitä masennuksesta, jonka tuo
tavaton vierailu oli hänelle aiheuttanut; ja vielä pahempi oli, että
hänen täytyi väkistenkin lakkaamatta ajatella sitä. Lady Catherine
tuntui tehneen tuon pitkän matkan vartavasten tehdäkseen lopun hänen
oletetusta kihlauksestaan hra Darcyn kanssa. Mutta Elizabethin oli
vaikea saada päähänsä, mistä tuo huhu oikein oli alkunsa saanut; kunnes
hän tuli ajatelleeksi, että kun Darcy oli Bingleyn läheisin ystävä ja
hän itse oli Janen sisar, niin voi ihmisille hyvästikin syntyä ajatus,
että yksiä häitä pian seuraisi toisetkin. Ja mikä läheltä näytti
mahdolliselta ja todennäköiseltä, se kauempana (Lucas Lodgesta
Hunsfordin pappilaan ja sieltä Rosingsin kartanoon menneenä) tiedettiin
jo varmana tosiasiana.

Enemmän huolta kuin suru Lady Catherinen loukkaamisesta tuotti
Elizabethille ajatus, miltä kannalta sisarenpoika käsittäisi tätinsä
esityksen heidän yhteentörmäyksestään. Tosin hänellä ei ollut tarkkaa
selkoa noiden kahden välillä vallitsevasta kiintymyksestä; mutta olihan
kuitenkin luonnollista, että Darcy piti tätiään suuremmassa arvossa
kuin _hän_; ja kenties tämän todistelut, jotka hänestä olivat tuntuneet
niin heikoilta ja naurettavilta, tehoaisivat paljon syvemmin nepaimeen.

"Jollei hän siis noudata ystävälleen antamaansa lupausta ja palaa tänne
muutaman päivän päästä", virkkoi Elizabeth itselleen, "niin tiedän,
mitä hän ajattelee asiasta. Silloin saan lopultakin luopua
odottelemasta ja toivomasta turhia. Jos hän tyytyy ainoastaan suremaan
minun menettämistäni, kun sydämeni ja käteni olisivat olleet hänelle
alttiina, niin en minä vain tule häntä kauankaan suremaan!"

Kun hän seuraavana aamuna laskeutui portaita alas muun perheen luo,
yhdytti hänet eteissuojassa isänsä, joka avoin kirje kädessä astui ulos
kirjastonsa ovesta.

"Huomenta, Lizzy, olin juuri tulossa sinun luoksesi; käyhän mukanani
kirjastoon."

Hän seurasi isäänsä, ihmetellen mistä oikein oli kysymys. Kirjeen
nähdessään hän sai äkkiä päähänsä, että se kukaties oli Lady
Catherinelta; ja kauhistuen hän odotteli välttämättömien selitysten
antoa.

Molemmat istahtivat uunin eteen, ja isä alkoi sitten: "Sain tänä aamuna
kirjeen, joka suuresti hämmästytti minua. Koska se etupäässä koskee
sinua, niin saat kuulla sen sisällyksen. Enpä tiennyt tähän mennessä,
että minulla on _kaksikin_ tytärtä miehelään mielimässä. Salli minun
onnitella sinua loistavan valloituksesi johdosta."

Veri karahti Elizabethin poskille hänen ajatellessaan, että kirje ehkä
olikin sisarenpojalta eikä tädiltä; ja hän oli kahden vaiheilla,
ihastuako kosinnasta vai loukkaantuako siitä, ettei kirje ollut
osoitettu hänelle itselleen, kun hänen isänsä jatkoi:

"Sinä näytät aavistavan asian. Nuoret neitoset taitavat ollakin
tavattoman tarkkanäköisiä lemmenasioissa; mutta panenpa vetoa vaikka
mitä, etteivät edes sinunkaan silmäsi ole vielä keksineet ihailijasi
nimeä tämän kirjeen kuoren läpi. Se on herra Collinsilta."

"Herra Collinsilta! Ja mitä kummaa _hänellä_ voi olla sanottavana?"

"Tietysti jotakin suoraan asian ytimeen käyvää -- tunnethan hänet! Hän
aloittaa onnittelemalla minua vanhimman tyttäreni lähestyvien häiden
johdosta, joista hän näyttää saaneen viestin noilta lörppösuilta
Lucaseilta. En huoli rasittaa sinun kärsimättömyyttäsi toistamalla
hänen pitkäpiimäisiä jaarituksiaan _siitä_ asiasta. Mutta sinuun
itseesi kohdistuu seuraava verraton palanen:

    "'Esiinkannettuani rva Collinsin ja minun omasta sydämestä
    lähteneet hartaat onnittelut tämän iloisen perhetapauksen
    johdosta rohkenen lyhyesti viitata toiseenkin samanlaiseen
    kohta lähestyvään aivoitukseen, josta olemme kuulleet hiiskauksen
    samasta lähteestä. Teidän toisenkin tyttärenne Elizabethin
    väitetään luopuvan Bennetin nimestä kohta vanhimman sisarensa
    otettua itselleen uuden nimen; ja hänen valitsemaansa
    elämäntoveria voi hyvällä syyllä pitää yhtenä maamme
    mainioimmista avioliittokokelaista.'"

"Voitko sinä, Lizzy, mahdollisesti arvata, kehen se veitikka tällä
tähtää?"

    'Tämän nuoren herrasmiehen on laupias Kaitselmus siunannut
    ylenpalttisesti kaikella, mitä kuolevaisen sydän parhaiten voi
    itselleen toivoa -- suurella rikkaudella, jalolla syntyperällä
    ja erinomaisilla sukulaisilla. Mutta kaikista näistä kiusauksista
    huolimatta sallittakoon minun varoittaa serkkuani Elizabethia
    sekä teitä itseännekin niistä tuiki arveluttavista seurauksista,
    joita tuon herrasmiehen kosinta (johon te tietystikin olette
    halukkaat oitis suostumaan) saattaa mukanansa tuoda.'

"Osaatko sinä sanoa, Lizzy, ketä herrasmiestä tässä tarkoitetaan? Mutta
tässäpä se heti nähdäänkin."

    'Minun varoitukseni aiheuttaa seuraava huomio: Meillä on syytä
    kuvitella, että hänen arvoisa tätinsä, Lady Catherine De Bourgh,
    ei katsele asiaa vallan ystävällisellä silmällä.'

"_Herra Darcy_ -- kas siinä sinun sulhasesi! No niin, Lizzy pikkuiseni,
luulenpa _todella_ vähän ällistyttäneeni sinua. Eikö tuo epäkelpo pappi
tahi nuo Lucasin kielikellot olisi voineet poimia tuttavapiiristämme
jotakin toista miestä, joka olisi paremmin ollut avionuottamme
käsitettävissä? Herra Darcy tosiaankin, joka ei koskaan katsele naisten
puoleen muuten kuin löytääkseen heistä vikoja ja joka luultavasti ei
ole katsellut _sinua_ edes kertaakaan eläessään! Tämähän on
suurenmoista!"

Elizabeth koetti yhtyä isänsä leikilliseen sävyyn, mutta voi vain
pakottaa suunsa väkinäiseen hymyyn. Koskaan eivät isän kokkapuheet
olleet herättäneet hänessä niin heikkoa vastakaikua kuin nyt.

"Etkö ole suuresti huvitettu tästä?"

"Olen kyllä. Ole kiltti ja lue edelleen."

    'Mainittuani hänen jalosukuisuudelleen eilen illalla tämän
    avioliiton todennäköisyydestä, ilmaisi hän oitis hänelle
    ominaisella suorapuheisuudella mielipiteensä sen johdosta. Hänen
    puheestaan sain selvästi sen käsityksen, että moniaat serkkuni
    perhettä ja sukulaisia koskevat asianhaarat estävät häntä
    milloinkaan antamasta suostumustaan tällaiseen -- hänen sanojansa
    käyttääkseni -- häpeälliseen naimisliittoon. Minä pidin
    velvollisuutenani antaa tästä mitä joutuisinta tietoa armaalle
    serkulleni, jotta hän ja hänen ylhäinen ihailijansa voivat huomata
    edessään olevan vaaran eivätkä käy liian hätäisesti solmimaan
    liittoa, joka ei tule koskaan saamaan korkeasti asianomaista
    siunausta.'

"Tämän oivallisen tiedonantonsa kukkuroiksi herra Collins lisää:"

    'Olen vilpittömästi iloinen, että Lydia serkun surullinen juttu
    on saatu niin hyvin vaiennetuksi, ja minua pahoittaa vain, että
    heidän yhdyselämänsä ennen vihkimystä ennätti tulla niin yleisesti
    tunnetuksi. Minä en saa laiminlyödä hengellisen asemani pyhiä
    velvoituksia ja olla lausumatta syvää ihmetystäni kuullessani,
    että te otitte tuon nuoren parin vastaan kattonne alle kohta kun
    he olivat tulleet vihityiksi. Sehän oli suorastaan paheen
    kiihoittamista; ja jos minä olisin ollut Longbournin kirkkoherra,
    niin olisin mitä pontevimmin pannut vastaan. Luonnollisesti olisi
    teidän kristittynä täytynyt antaa heille anteeksi, mutta ei
    koskaan päästää heitä silmienne eteen eikä sallia kuultenne
    mainittavan heidän nimeään.'

"Ja _tällainen_ on sen hengenmiehen käsitys kristillisestä
anteeksiantavaisuudesta! -- Kirjeen lopussa kerrotaan vain hänen
kalliin Charlottensa arkaluontoisesta terveydentilasta ja hänen
autuaasta odotuksestaan, että veres öljypuunoksa pian putkahtaa
ilmoille. Mutta sinähän, Lizzy, et näytä paljonkaan iloitsevan
kuulemastasi. Et kai toivoakseni rupea vanhainpiikain tapaan turhia
kainostelemaan ja kohottamaan niskatukkaasi joutavien juorujen takia?
Sillä mitäpäs varten me muuten eläisimmekään, jollei antaaksemme
puheenaihetta hyville lähimmäisillemme ja saadaksemme vuorostamme
nauraa heidän höperyydelleen?"

"Oh, minä olen hyvinkin huvitettu!" huudahti Elizabeth hyvin
hämmentyneenä. "Mutta tuo kaikki on niin eriskummallista!"

"Niin, _sepä_ se tekeekin asian niin huvittavaksi. Jos he olisivat
iskeneet silmänsä mihinkä muuhun mieheen hyvänsä, niin se ei merkitsisi
mitään; mutta Darcyn täydellinen välinpitämättömyys naisista yleensä ja
sinusta erittäin sekä sinun tunnettu vastenmielisyytesi häntä kohtaan
tekevät jutun niin ihastuttavan hassunkuriseksi! Vaikka minä yleensä
inhoonkin kirjeitä, niin en luopuisi herra Collinsin verrattomista
sydämenpurkauksista hinnalla millään. Ei -- aina kun luen hänen
paimenkirjeitään, en saata olla asettamatta häntä yksinpä Wickhaminkin
yläpuolelle, vaikka tämä onkin julkeutensa ja tekopyhyytensä takia
minulle kallis. Ja kuulehan, Lizzy, mitä se Lady Catherine sanoikaan
sinulle tämän huhun johdosta? Tuliko hän kieltämään sinulta
siunauksensa?"

Tähän kysymykseen hänen tyttärensä vastasi ainoastaan nauruun
purskahtamalla; ja kun isä oli kysynyt sitä häneltä vain pilanpäiten ja
vähintäkään epäilemättä asianlaitaa, ei hänen tarvinnut pelätä
kysymyksen toistamista. Elizabeth ei tiennyt koskaan olleensa niin
onnettomasti hämillään kuin tämän keskustelun aikana. Hänen oli pakko
nauraa, kun hän kaikkein mieluimmin olisi itkenyt. Hänen isänsä
vakaumus hra Darcyn täydellisestä välinpitämättömyydestä oli loukannut
häntä mitä syvimmin; ja hän ei osannut kyllikseen ihmetellä sellaista
sokeutta isänsä puolelta -- tahi ehkäpä hän pelkäsi, että hän itse oli
luulotellut _liikoja_, sen sijaan että hänen isänsä oli nähnyt _liian
vähän_.



LVIII LUKU.


Sen sijaan, että Bingley olisi saanut ystävältään välttelevän kirjeen,
kuten Elizabeth oli puolittain peljännyt, toi hän tämän mukanaan
Longbourniin muutamia päiviä Lady Catherinen käynnin jälkeen. Herrat
saapuivat varhain; ja ennenkuin rva Bennet oli kerinnyt kertoa hra
Darcylle tämän tädin vierailusta (josta hänen tyttärensä oli vapisten
odottanut kuulevansa), ehdotti Bingley, joka halusi päästä kahdenkesken
Janen kanssa, että koko seura lähtisi ulos kävelemään. Siihen
suostuttiin. Rva Bennet ei rakastanut kävelyä, eikä Marylla ollut aikaa
kirjallisilta askareiltaan, mutta muut viisi lähtivät. Bingley ja Jane
päästivät kuitenkin pian toiset edelleen. Nämä pysyivät jokseenkin
vaitonaisina -- Kitty pelkäsi liiaksi Darcya rohjetakseen puhella;
Elizabeth muovaili mielessään epätoivoista selitystä; ja kenties
askartelivat kavaljeerinkin ajatukset samassa urakassa.

He suuntasivat kulkunsa Lucas Lodgea kohti, koska Kitty halusi mennä
tapaamaan Maria Lucasta; eikä Elizabeth pannut vastaan, kun hänen
sisarensa jätti hänet kahdenkesken Darcyn kanssa. Nyt oli ratkaiseva
hetki käsissä; ja kooten kaiken rohkeutensa hän aloitti:

"Herra Darcy, minä olen hyvin itsekäs olento; ja tuntien tarvetta
keventää omaa mieltäni en välitä ollenkaan siitä, tulenko ehkä
loukkaamaan teidän tunteitanne. Minä en enää voi olla kiittämättä teitä
harvinaisesta hyvyydestänne sisarparkaani kohtaan. Aina siitä lähtien
kuin sain kuulla siitä, olen mitä hartaimmin halunnut lausua teille
kiitollisuuteni. Jos muutkin perheemme jäsenet siitä tietäisivät, niin
voisin nyt kiittää teitä meidän kaikkien puolesta."

"Minä olen pahoillani, hyvin pahoillani", vastasi Darcy hämmästyneenä
ja liikutettuna, "että olette lainkaan saanut vihiä asiasta, joka
mahdollisesti väärinkäsitettynä vain suotta raskauttaa mieltänne. En
voinut ajatella, että rouva Gardinerin vaiteliaisuuteen oli niin vähän
luottamista."

"Te ette saa moittia tätiäni. Lydian ajattelemattomuus pani ensinnä
minut arvailemaan, että teilläkin oli osaa tuossa asiassa; ja silloin
minä en tietystikään voinut levätä, ennenkuin sain tietää kaikki
yksityisseikat. Sallikaa minun kiittää vielä ja yhä uudelleen teitä
koko perheemme nimessä jalomielisestä säälistänne, joka sai teidät
vapaaehtoisesti näkemään niin paljon vaivaa ja kestämään niin monia
tukalia tilanteita etsiessänne nuo poloiset karkulaiset käsiinne."

"Jos _te_ tahdotte kiittää minua, niin tehkää se yksinomaan omasta
puolestanne. Minä en yritäkään kieltää, että minua johti toivo
huojentaa mieltänne ja lisätä onneanne. Mutta _perheenne_ ei tarvitse
kiittää minua mistään. Niin suuresti kuin kunnioitankin sitä, tein tuon
vähäisen palveluksen yksistään _teitä_ ajatellen."

Elizabeth oli liiaksi hämmentynyt voidakseen vastata mitään. Lyhyen
äänettömyyden jälkeen hänen toverinsa jatkoi:

"Te olette liiaksi ylevämielinen voidaksenne tehdä pilaa minusta. Jos
teidän tunteenne minua kohtaan ovat yhä samat kuin viime huhtikuussa,
niin minä pyydän teitä heti sanomaan sen. _Minun_ tunteeni ja
toivomukseni ovat muuttumattomat; mutta sananenkin teiltä vaientaa
minut iäksi tästä asiasta."

Vaikka Elizabeth tunsikin yhä kasvavaa hämminkiä ja ahdistusta,
pakottautui hän puhumaan ja antoi oitis, vaikkei varsin sujuvasti,
toisen ymmärtää, että hänen tunteensa olivat niin täydellisesti
muuttuneet viitatusta ajankohdasta lähtien, että hän iloiten ja
kiitollisesti otti vastaan rakastajansa vakuutuksen. Darcyn ilo ja
onnellisuus tästä odottamattomasta vastauksesta oli sykähdyttävän
suuri; mutta hän kykeni kuitenkin tulkitsemaan niitä niin järkevästi ja
lämpimästi kuin kiihkeästi rakastuneen miehen ylimalkaan voi olettaa
kykenevän. Jos Elizabeth olisi rohjennut kohottaa katseensa maasta,
olisi hän voinut panna merkille, kuinka ihmeellisesti tuo autuas
onnentunne kirkasti hänen rakastajansa kasvot; mutta vaikkakaan hän ei
voinut sitä nähdä, voi hän ainakin kuunnella; ja hänen oma sydämensä
oli ratketa hiuduttavasta hurmiosta.

He kävelivät eteenpäin tietämättä itsekään, mihin suuntaan menivät.
Olihan niin paljon muuta tärkeämpää ajateltavaa, sanottavaa ja
vaarinotettavaa. Elizabeth sai tietää, että heidän oli onnestaan
oikeastaan kiittäminen Lady Catherinen ponnistuksia; tämä oli näet
todellakin paluumatkallaan poikennut Lontooseen sisarenpoikansa luo ja
kertonut Longbournin matkastaan, sen tarkoituksesta ja Elizabethin
pöyristyttävästä uppiniskaisuudesta. Jalosukuinen täti toivoi, että hän
esittämällä tuon röyhkeän tytön niin nurjassa valossa kuin suinkin
saisi nepaimeltaan houkutelluksi sen lupauksen, jota Elizabeth ei ollut
tahtonut antaa. Mutta onnettomuudeksi vaikutus olikin aivan
päinvastainen.

"Hän vuodatti minun sydämeeni uutta toivoa", kertoi Darcy, "kun tuskin
uskalsin enää toivoa mitään. Minä tunsin siksi hyvin sinun luonteesi,
että jos olisit todella järkkymättömästi päättänyt hyljätä minut, niin
olisit sen suoraan sanonut Lady Catherinelle."

Elizabeth punastui ja nauroi vastatessaan: "Niin, kyllä kai sinä
todellakin tunsit tarpeeksi minun suorasukaisuuteni, jotta voit _tuon_
uskoa. Kun kerran olin solvannut sinua itseäsi niin hirvittävästi
vasten silmiä, niin en tietystikään surkeillut vähääkään loukatessani
sukulaistasi."

"Mitä sinä minusta sanoitkin, sen kaiken minä hyvin ansaitsin.
Vaikkakin sinun syytöksesi onnahtelivat, koska ne perustuivat suurelta
osalta väärinkäsitykseen, niin oli minun käyttäytymiseni sinua kohtaan
siihen aikaan sellainen, että se ansaitsi mitä vakavimpia moitteita. En
itsekään voi muistella sitä hirmustumatta."

"Älkäämme huoliko kiistellä, kumpi meistä tuona iltana enemmän ansaitsi
moitetta", sanoi Elizabeth. "Emmehän tainneet kumpikaan silloin
käyttäytyä vallan laittamattomasti; mutta sen jälkeen olemme
toivoakseni molemmat oppineet enemmän kohteliaisuutta."

"Minun ei ole niinkään helppo lohduttautua. Kun jäljestäpäin muistelen
kaikkea mitä silloin sanoin, käytöstäni ja sävyäni koko tuon onnettoman
keskustelun aikana, niin tunnen nyt ja olen jo tuntenut monet kuukaudet
mitä sietämättömintä tuskaa. En koskaan unhota sinun moitettasi, jonka
niin hyvin ansaitsin: 'Jos olisitte käyttäytynyt kunnianmiehen tavoin'.
Juuri niin sinä sanoit! Sinä et tiedä, tuskin kykenet kuvittelemaan,
kuinka se silloin ja jälkeenpäin on kiusannut minua; ja kesti hyvän
aikaa, sen tunnustan, ennenkuin pystyin myöntämään sen oikeutetuksi."

"En minä osannut arvatakaan, että sanani tekivät sinuun niin syvän
vaikutuksen. En voinut aavistaakaan, että voisit tuntea ne niin
kipeästi."

"Sen kyllä kernaasti uskon. Sinä luulit minun olevan vailla
vähintäkin säädyllisyyden tunnetta, sitä varmastikin luulit. Sinun
kasvojenilmettäsi en ikinä unohda, kun sanoit, etten olisi kyennyt sen
paremmin saamaan sinua hylkäämään kosintaani."

"Ah, älä huoli enää toistaa, mitä kaikkea silloin sanoin. Sen
muisteleminen ei hyödytä mitään. Minä vakuutan sinulle pyhästi, että jo
kauan olen syvästi hävennyt silloisia sanojani."

Darcy mainitsi kirjeestään. "Paniko se", hän kysyi, -- "paniko se sinut
ajattelemaan minusta vähän paremmin? Oliko sinun mahdollista sitä
lukiessasi uskoa todeksi sen sisällys?"

Elizabeth selitti, minkä vaikutuksen kirje oli häneen tehnyt ja miten
hänen kaikki entiset ennakkoluulonsa olivat sen johdosta alkaneet
vähitellen haihtua.

"Minä tiesin", sanoi Darcy, "että kirjeeni täytyi tuottaa sinulle
tuskaa, mutta se oli välttämätöntä. Minä toivon, että olet hävittänyt
kirjeen. Siinä oli kohtia, varsinkin alkupuolella, joita pelkäisin
antaa sinun lukea uudelleen. Muistanpa eräitä lauseita, joiden takia
sinulla olisi hyvä oikeus vihata minua."

"Kirjeen minä varmastikin poltan, jos luulet sen välttämättömäksi,
jotta edelleen voisin kunnioittaa sinua; mutta vaikka meillä molemmilla
onkin syytä uskoa, ettei ajatukseni sinusta ole pysynyt aivan
muuttumattomana, niin toivon kumminkin, ettei se ole aivan niin
helposti muuttuva kuin tämä lupaus edellyttää."

"Kun kirjoitin tuon kirjeen", sanoi Darcy, "luulin olevani aivan tyyni
ja kylmäverinen; mutta perästäpäin ajatellessani minun täytyy uskoa,
että olin silloin hirvittävän katkeralla päällä."

"Kirjeesi ehkä alkoi katkerasti, mutta ei suinkaan päättynyt samaan
sävyyn. Jäähyväissanasi olivat niin lempeät! Mutta älä ajattele enää
koko kirjettä. Sen kirjoittajan ja vastaanottajan nykyiset tunteet
toisiaan kohtaan ovat niin kokonaan erilaiset kuin siihen aikaan, että
kaikki epämieluisat muistelmat täytyy unohtaa tai kuvitella
olemattomiksi. Sinun täytyy oppia hiukkasen minun elämänviisauttani.
Muistele menneitä asioita ainoastaan silloin, kun niistä saat
mielihyvää."

"Minusta ei sinulla ole ollenkaan aihetta sellaiseen elämänviisauteen.
_Sinun_ menneisyydenmuistelmaisi täytyy olla niin peräti vailla kaikkea
pahaa ja moitittavaa, ettei niistä saamasi tyydytys johdu lainkaan
mistään filosofiasta, vaan omasta viattomasta tietämättömyydestäsi,
joka on arvokkaampi kaikkea elämänviisautta. Mutta _minun_ laitani on
toinen. Tuskallisia muistelmia nousee pakostakin mieleeni, joita en voi
enkä saa tukahduttaa. Minä olen koko elinikäni ollut itsekäs ihminen,
joskaan en periaatteessa, niin kuitenkin käytännössä. Lapsena minulle
opetettiin, mikä oli _oikein_, mutta minua ei opetettu hillitsemään
rajua luonnettani. Minulle annettiin hyviä periaatteita elämänohjeiksi,
mutta minun sallittiin noudattaa niitä ylpeyden ja itsepetoksen
lumoissa. Onnettomuudeksi olin ainoa poika (pitkän aikaa ainoa
lapsikin), ja sellaisena vanhempani minua hemmoittelivat; vaikka he
itse olivatkin hyvät (isäni varsinkin oli pelkkää hyväntahtoisuutta ja
ihmisrakkautta), sallivat he minun kehittyä, jopa he kehoittivat ja
miltei opettivatkin minua itsekkäisyyteen ja ylimielisyyteen, olemaan
välittämättä mistään muusta kuin omasta ahtaasta perhepiiristämme,
ajattelemaan halveksivasti kaikista muista ihmisistä -- ainakin
asettamaan heidän arvonsa ja viisautensa alemmaksi minun omaani.
Sellaiseksi mieheksi minä kehityin kahdeksannesta kahdeksanteenkolmatta
ikävuoteeni asti; ja sellaiseksi yhä enemmän vielä paatuisin ilman
sinua, oma rakkahin Lizzyni! Mistä kaikesta saankaan sinua kiittää!
Sinä annoit minulle hyvän läksyn, kovan ehkä ensi alussa, mutta tuiki
terveellisen. Sinä nöyryytit minua syvästi, mutta aivan ansioni mukaan.
Minä tulin pyytämään sinua omakseni, epäilemättä vähintäkään voittoani.
Sinä osoitit minulle, kuinka surkean tyhjät ja riittämättömät minun
ansioni olivat kelvatakseen naiselle, joka ansaitsi kunnon miehen
rakkautta."

"Olitko sinä sitten niin varma siitä, että minä vastaisin myöntävästi?"

"Olin kuin olinkin! Mitä sinä nyt ajatteletkaan minun hupsusta
turhamaisuudestani? Minä todella uskoin sinun toivovan ja odottelevan
minun kosintaani."

"Minun käytökseni täytyi sitten olla harhaanjohtava, vaikkakaan ei
tarkoituksella, siitä ole varma. Minä en koskaan ajatellutkaan eksyttää
sinua, mutta vilkas luonteeni johti minut kyllä monestikin harhaan.
Kuinkahan sinä oikein vihasitkaan minua _tuon_ illan jälkeen!"

"Vihasin sinua! Ei -- vihainen saatoin ehkä kyllä aluksi olla, mutta
vihastukseni kääntyi piankin oikeaan suuntaan -- omaan itseeni."

"Minua melkein peloittaa kysyä, mitähän sinä oikein ajattelitkaan
minusta, silloin kun tapasimme toisemme Pemberleyssä? Sinä kai
loukkauduit kovasti minun tulostani?"

"En suinkaan. Olin vain hyvin hämmästynyt."

"Sinun hämmästyksesi ei voinut olla suurempi kuin _minun_, joutuessani
niin äkkiarvaamatta sinun eteesi. Omatuntoni sanoi minulle, etten
ansainnut vähintäkään kohteliaisuutta sinun puoleltasi, enkä minä
todella odottanutkaan muuta kuin saada maksun ansioni mukaan."

"Minun tarkoitukseni _silloin_", sanoi Darcy, "oli näyttää sinulle,
niin kohteliaasti ja hellävaroen kuin taisin, etten suinkaan ollut niin
halpamainen, että olisin kantanut sinulle kaunaa saamistani rukkasista;
ja minä toivoin osakseni sinun anteeksiantamustasi, toivoin
lievittäväni sinun huonoa ajatustasi minusta, antamalla sinun nähdä,
että olin vaarinottanut sinun naulan päähän sattuneet huomautuksesi.
Kuinka pian minussa sitten virisi uusia ja valoisampia toiveita, sitä
en osaa sanoa, mutta luulenpa että ne nousivat jo puolituntisen perästä
meidän ensi näkemästämme."

Tällaisissa puheissa he olivat kävelleet useita maileja aivan
umpimähkään, kunnes he viimein kelloa katsottuaan keksivät, että oli jo
aika pyörtää kotia.

"Minnekähän herra Bingley ja Jane ovat joutuneetkaan?" huudahti
Elizabeth. Heistä oli suloista siirtyä keskustelemaan toisen lempivän
parin asioista. Darcy oli hyvin iloissaan ystävänsä kihlauksesta --
hänpä olikin siitä saanut kaikkein ensinnä tiedon.

"Minun täytyy kysyä, olitko kovastikin hämmästynyt kuullessasi siitä?"
sanoi Elizabeth.

"En vähintäkään. Kun täältä viimeksi lähdin, arvasin että se piankin
tapahtuisi."

"Toisin sanoen, sinä olit antanut siihen suostumuksesi. Sen verran
minäkin voin arvata." Ja vaikka Darcy vastustikin tuon sanan
käyttämistä, sai Elizabeth tietää, että se sangen hyvin ilmaisi asiaa.

"Lontooseen lähtöni edellisenä iltana", kertoi Darcy, "tunnustin
ystävälleni erään asian, joka minun olisi kai pitänyt tunnustaa jo
aikoja ennen. Minä kerroin hänelle, että kaikki edelliset huomioni,
jotka olivat saaneet minun sekaantumaan hänen lemmenjuttuunsa, olivat
olleet aivan perusteettomat ja järjettömät. Hän ällistyi suuresti.
Sanoin edelleen, että uskoin erehtyneeni otaksuessani, että sisaresi
oli hänestä välinpitämätön; ja kun voin hyvin huomata, että hänen oma
kiintymyksensä sisareesi oli aivan muuttumaton, en epäillytkään, että
he kohtakin löytäisivät onnensa."

Elizabeth ei voinut olla hymyilemättä huomatessaan, kuinka helposti
hänen sulhasensa johti ystävänsä sydämenasioita.

"Puhuitko sinä omien vaarinottojesi perusteella", hän kysyi,
"kertoessasi ystävällesi, että sisareni rakasti häntä, vaiko vain sen
johdolla, mitä ilmaisin sinulle viime keväänä?"

"Ainoastaan omain huomioitteni perusteella. Minä olin pitänyt sisartasi
tarkasti silmällä molemmilla viime käynneilläni teidän luonanne ja
tullut vakuutetuksi hänen kiintymyksestään."

"Ja sinun vakuutuksesi siitä riitti avaamaan ystäväsikin silmät, arvaan
mä?"

"Riittipä niinkin. Bingley on mitä vaatimattomin ja itseluulottomin
veikkonen. Hänen suuri kainoutensa oli estänyt häntä luottamasta omaan
arvostelukykyynsä hänelle näin kalliissa asiassa, mutta hänen
luottamuksensa minun arvostelukykyyni teki hänelle kaiken toiminnan
hyvin helpoksi. Minun täytyi tunnustaa hänelle vielä muuan asia, josta
hän joksikin aikaa hyvin pahastui minuun, eikä suinkaan syyttä. Minä en
voinut enää salata häneltä, että sisaresi oli ollut Lontoossa viime
talvena kolmen kuukauden ajan, ja että minä olin tiennyt siitä, mutta
tahallani pitänyt sen häneltä salassa. Hän tietysti suuttui kovasti.
Mutta arvaan, että hänen suuttumuksensa suli oitis, kun hän sai tietää
sisaresi todellisista tunteista häntä kohtaan. Ja silloin hän antoi
minulle täydestä sydämestään anteeksi."

Elizabethin teki mieli huomauttaa, että hra Bingley oli aivan verraton
ystävä, koska häntä kävi tanssittaminen kuin paperinukkea nauhasta,
mutta hän malttoi ajoissa mielensä. Hän muisti, että Darcyn täytyi
vielä oppia joutumaan harmistumatta naurunalaiseksi, ja että tätä
opetusta oli vielä liian aikaista hänelle antaa.



LIX LUKU.


"Lizzy rakas, mihin ihmeeseen te molemmat meistä oikein eksyittekään?"
kuului ensimmäisenä tervehdyksenä Janen suusta ja kohta toisintona
kaikilta toisiltakin, kun Elizabeth saapui heidän luokseen ja istahti
illallispöytään. Hän voi vain vastata, että he olivat kävelleet niin
kauas, etteivät enää tunteneet paikkoja. Hän tunsi punastuvansa tätä
sanoessaan; mutta onneksi ei kukaan siitä johtunut arvailemaan
totuutta.

Ilta kului levollisesti, ilman mitään yllättäviä keksintöjä.
Julkikihlattu pari puheli ja nauroi, salakihlattu pysyi hyvin
vaitonaisena. Darcyn luonteenlaatu ei ollut sellainen, että sisällinen
onni olisi pannut sen iloisesti ryöpsähtelemään; ja hämillään oleva ja
kiihoittunut Elizabeth pikemminkin _tiesi_ kuin _tunsi_ olevansa
onnellinen; sillä paitsi toisten välttämätöntä ällistystä kohta
tapahtuvan paljastuksen johdosta oli hänellä odotettavissa ikävämpiäkin
kokemuksia. Hän tiesi, ettei perheestä kukaan muu kuin Jane pitänyt
Darcysta; ja hän pelkäsi, että toiset -- uuden sulhasen ylhäisestä
asemasta ja suuresta rikkaudesta huolimatta -- kukaties tahtomattaan
tulisivat liiankin selvästi ilmaisemaan vastenmielisyyttään häntä
kohtaan.

Vasta myöhään illalla hän avasi sydämensä Janelle. Tämän oli mahdoton
uskoa kuulemaansa.

"Nyt sinä lasket pilojasi, Lizzy. _Tuo_ ei voi olla mahdollista!
Kihloissa herra Darcyn kanssa! Ei, ei, sinä et saa peijata minua. Sehän
on kerrassaan uskomatonta!"

"Onpas tämä todellakin kaunis alku! Sinuun yksistään minä luotin; ja
jollet sinä usko, niin toisista ei sitten puhettakaan. Mutta niin on
kuitenkin tapahtunut; minä puhun aivan vakavissani. Minä puhun pelkkää
totta. Hän rakastaa minua yhä, ja me olemme kihloissa."

Jane katseli häneen epäillen. "Ah, Lizzy, kuinka se voisi olla
mahdollista? Tiedänhän minä hyvin, kuin vastenmielinen hän sinulle on."

"Sinä et tiedä mitään koko asiasta. Kaiken _tuon_ saat unohtaa. Ehkäpä
minä en aina ole rakastanut häntä niin hartaasti kuin nyt; mutta
tällaisissa tapauksissa hyvämuistoisuus on anteeksiantamaton vika. Tämä
on viimeinen kerta, jolloin itsekin sen muistan."

Jane katseli yhäti häneen hämillään ja suurin silmin.

"Hyvä isä sentään, _voiko_ se olla totta? Mutta täytyyhän minun uskoa
sinua!" hän viimein huudahti. "Rakas, rakas Lizzy, minä tahtoisin --
minä todella onnittelen sinua kaikesta sydämestäni; mutta oletko sinä
varma -- anna anteeksi, että sitä kysyn -- oletko ihan varma, että
tulet onnelliseksi hänen kanssaan?"

"Sitä en voi epäilläkään. Me olemme jo sopineet keskenämme, että meistä
tulee maailman onnellisin pari. Mutta etkö sinä tule siitä paremmin
mieliisi, Jane? Etkö tahtoisi häntä langoksesi?"

"Tahtoisin toki, hyvinkin halusta. Mikään ei olisi sen suurempi ilo
Bingleylle ja minulle. Mutta me olemme puhelleet siitä keskenämme ja
arvanneet sen aivan mahdottomaksi. Entä rakastatko sinä todella häntä
tarpeeksi asti? Ah, rakas Lizzy, tee ennemmin mitä hyvänsä, kuin että
menet naimisiin ilman todellista kiintymystä! Oletko vallan varma, että
tunteesi häntä kohtaan ovat sellaiset kuin niiden pitäisi olla?"

"Olen tottakin! Sinä ehkä ajattelet, että minä tunnen häntä kohtaan
_suurempaakin_ rakkautta kuin minun pitäisi."

"Mitä sinä sillä tarkoitat?"

"No niin -- minun täytyy myöntää, että minä rakastan häntä enemmän kuin
Bingleytä. Nyt sinä kai suutut minuun?"

"Voi rakkahin sisko, ole toki vakava. Minä haluan puhua aivan
vakavasti. Anna minun viivyttelemättä saada tietää kaikki, mitä minun
tulee tietää. Sanoppas ensiksikin, kuinka kauan sinä olet häntä
rakastanut?"

"Se on tullut niin vähitellen, että tuskin itsekään tiedän, milloin se
oikein alkoi; mutta luulenpa, että päivämäärä oli sama, jolloin ensi
kertaa näin hänen kauniit tiluksensa Pemberleyssä."

Uusi harras toivomus, että hän toki pysyisi vakavana, tuotti kuitenkin
halutun tuloksen; ja hänen onnistui viimein saada Jane vakuutetuksi
tunteensa totisuudesta. Sen enempää ei vanhempi nti Bennet
pyytänytkään.

"Nyt minä olen täydellisesti onnellinen", hän sanoi, "kun tiedän, että
sinusta tulee yhtä onnellinen kuin minusta itsestänikin. Jo pelkästään
siksi, että hän rakastaa sinua, olisin aina pitänyt häntä suuressa
arvossa; mutta nyt, kun hän on Bingleyn ystävä ja sinun tuleva miehesi,
olette vain sinä ja Bingley minulle häntä rakkaammat. Mutta, Lizzy,
sinä olet ollut kovin kavala, liiaksi pidättyväinen minuun nähden.
Kuinka vähän sinä kerroitkaan minulle kaikesta, mitä oli tapahtunut ja
mitä tunsit Pemberleyssä ja Lambtonissa ollessasi! Kaiken, mitä siitä
olen kuullut, olen saanut tietää toisilta enkä sinulta itseltäsi."

Elizabeth selitti hänelle salamyhkäisyytensä vaikuttimet. Hänen oli
ollut vaikeata kertoa mitään siitä, mitä hän oli kuullut Bingleyn
rakkaudentarinasta; ja omain tunteittensa sekasorto ja epämääräisyys
oli saanut hänen yhtä visusti välttämään Darcyn nimen mainitsemista;
mutta nyt hän ei voinut enää salata tämän tärkeätä osuutta Lydian
surullisessa avioliittojutussa. Kaikki selvitettiin aivan selväksi
sisarten kesken, ja puoli yötä kului onnellisessa tarinanpidossa.

"Herra siunatkoon!" huudahti rva Bennet seuraavana aamuna seisoessaan
akkunan ääressä, "eikös tuo hirveä herra Darcy taaskin tule tänne
rakkaan Bingleymme keralla! Mitähän se väsyttävä mies oikein
ajatteleekaan, kun juoksee niin ahkeraan täällä? Enhän minä kutsunut
häntä muuta kuin metsästämään tai muuten maleksimaan maillamme, mutta
en suinkaan häiritsemään meitä ikävällä seuranpidollaan. Mitä me nyt
hänen kanssaan oikein teemmekään? Lizzy, sinun pitää jälleen lähteä
kävelemään hänen kanssaan, jottei hän ole Bingleyn vastuksina."

Elizabethin oli vaikea pidättää hymyään saadessaan niin mieluisen
tehtävän; mutta samalla häntä suuresti loukkasi äitinsä hänen
sulhasestaan käyttämät laatusanat.

Kohta herrain sisään käytyä katseli Bingley häneen niin kumman
merkitsevästi ja puristeli hänen käsiään niin lämpimästi, ettei voinut
epäilläkään, että hänellä oli jo asiasta tieto; ja täten salaisesti
onniteltuaan uutta morsianta hän sanoi ääneen: "Kuulkaas, rouva Bennet,
eikö teillä ole täällä vielä muita metsäpolkuja, joilla Lizzy voisi
tänään jälleen joutua eksyksiin?"

"Minä neuvoisin herra Darcya ja Lizzyä ja Kittyä", sanoi neuvokas äiti,
"lähtemään tänä aamuna Tammistomäelle. Sinne on oikein kaunis tie, eikä
herra Darcy ole vielä koskaan nähnyt siltä avautuvaa näköalaa."

"Voihan se olla hyväksi molemmille toisille", huomautti Bingley, "mutta
Kittylle se varmastikin on liian pitkä kävelymatka. Eikö olekin,
Kitty?"

Kitty myönsi, että hän pysyi mieluummin kotona. Darcy sanoi olevansa
hyvin utelias näkemään Tammistomäen näköalat, ja Elizabeth suostui
ääneti häntä sinne luotsaamaan. Hänen noustessaan yläkertaan noutamaan
hattunsa ja päivänvarjonsa kiirehti rva Bennet hänen jälkeensä ja
kuiskutti:

"Minä olen hyvin pahoillani, että sinun täytyy aina uhrautua tuon
ikävän miehen seuraksi, mutta mikäpä tässä muukaan auttaa. Se on vain
Janen vuoksi, ymmärräthän; eikähän sinun tarvitse paljonkaan puhella
hänen kanssaan, sen verran vain, ettet tunne oloasi noloksi."

Illalla, kohta kun hra Bennet vetäytyi kirjastoonsa, näki Elizabeth hra
Darcyn nousevan pystyyn ja seuraavan häntä sinne; ja silloin hänen
mielenliikutuksensa kohosi korkeimmilleen. Hän ei tosin pelännyt isänsä
panevan vastaan, mutta hän tiesi hänen tulevan hyvin onnettomaksi ja
juuri hänen kauttansa; että _hän_, isän lemmikkitytär, kohta jättäisi
hänet yksinäisyyteen ja ikävään -- se ajatus täytti Elizabethin mielen
sanomattomalla surulla. Hän tunsi itsensä hyvin kurjaksi, kunnes hra
Darcy tuli jälleen näkyviin ja lohdutti häntä lemmekkäällä hymyllään.
Tehden asiaa pöydän luo, jonka ääressä Elizabeth istui Kittyn kanssa,
hän kumartui ihailemaan hänen käsityötään ja kuiskasi samalla hänen
korvaansa: "Mene isäsi tykö, kultaseni; hän odottaa sinua kirjastossa."
Hän nousi ja lähti oitis.

Hänen isänsä käveli kiivaasti edestakaisin ja näytti hyvin vakavalta ja
tuskastuneelta. "Lizzy", hän sanoi tyttärensä nähtyään, "mitä sinä
oikein ajattelet? Oletko ihan järjiltäsi, kun suostut tuon miehen
kosintaan? Etkö sinä ole aina inhonnut ja vihannut häntä?"

Kuinka hartaasti tytär nyt toivoikaan, että hänen aikaisemmat
mielipiteensä sulhasestaan olisivat olleet järkevämmät ja hänen
lausuntonsa tästä vähemmän jyrkät! Se olisi tänä hetkenä säästänyt
häneltä monia tukalia selittelyjä ja tunnustuksia; mutta selitykset ja
tunnustukset olivat nyt välttämättömät, ja hyvin hämillään hän myönsi
rakastavansa hra Darcya.

"Tai toisin sanoen, sinä olet päättänyt saada hänet mieheksesi! Hänhän
on rikas, siitä ei puhetta, ja hän kykenee ostamaan sinulle enemmän
kauniita pukuja ja uljaita vaunuja kuin mitä Janekaan koskaan tulee
saamaan. Mutta tekevätkö ne sinut myöskin onnelliseksi?"

"Onko teillä mitään muuta muistuttamista", sanoi Elizabeth, "kuin että
luulette minun olevan hänestä välinpitämätön?"

"Ei muuta. Tunnemmehan kaikki hänet ylpeäksi ja epämiellyttäväksi
mieheksi; mutta sekään ei merkitsisi mitään, jos sinä todella
rakastaisit häntä."

"Mutta minä rakastan, minä todellakin rakastan häntä", vakuutti tytär
kyyneleet silmissä; "hän on minulle hyvin rakas ja kallis. Eikä hänen
ylpeytensäkään ole ollenkaan liiallinen. Hän voi olla mitä herttaisin
ihminen. Te ette tiedä, mitä hän todella on; älkää siis kiduttako minua
käyttämällä hänestä noin tylyjä sanoja."

"Lizzy", sanoi hänen isänsä, "minä olen antanut hänelle suostumukseni.
Hän on sellainen mies, jolta en rohkenisi kieltää mitään, mitä hyvänsä
hänelle pistäisi päähän pyytää minulta. Minä annan nyt suostumukseni
_sinullekin_, jos olet todella päättänyt mennä hänelle. Mutta salli
minun neuvoa sinua tarkoin miettimään asiaa. Minä tunnen hyvin sinun
luonteesi, Lizzy. Minä tiedän, ettet ikinä voisi tulla onnelliseksi ja
kunnioittaa itseäsi, jollet totisesti rakasta ja kunnioita
aviomiestäsi, jollet pidä häntä itseäsi ylevämpänä ja etevämpänä. Sinun
vilkas luonnonlaatusi johtaisi sinut tuhansiin vaaroihin lemmettömässä
ja epäsuhtaisessa avioliitossa. Sinä tuskin voisit välttyä sortumasta
kurjuuteen ja katumukseen. Rakas lapseni, älä tee minulle sitä surua,
että näkisin _sinun_ olevan kykenemättömän kunnioittamaan
elämäntoveriasi. Sinä et tiedä, kuinka paljon päätöksestäsi oikein
riippuu."

Elizabeth tuli vielä enemmän liikutetuksi isänsä totisesta ja
juhlallisesta äänensävystä; mutta hänen onnistui hillitä
tunteenkuohunsa ja vakuuttaa, että hra Darcy todellakin oli hänen
sydämensä valittu, ja selittää tunteittensa suurta, vähitellen
tapahtunutta muuttumista; hän sanoi olevansa vallan varma, ettei hänen
kiintymyksensä ollut yhden päivän hedelmä, vaan kasvanut ja kypsynyt
monien kuukausien yhtämittaisessa jännityksessä ja sisällisessä
kamppauksessa.

"No niin, rakkaani", sanoi hra Bennet hänen viimein lopetettuaan,
"mitäpä minulla sitten enää on sanomista? Jos niin on todella laita
kuin kerroit, niin hän ansaitsee saada sinut. Enkä minä olisi voinut
luovuttaakaan sinua kellekään vähempiarvoiselle miehelle."

Parantaakseen isänsä suotuista arvostelua hra Darcysta Elizabeth kertoi
hänelle, mitä tämä oli omasta ehdostaan tehnyt Lydian hyväksi. Hra
Bennet tuli kovin ihmeisiinsä.

"Tämähän on oikein ihmeitten ilta! Darcy siis sai tuon kaiken aikaan --
rakensi avioliiton, antoi rahat, maksoi sen veitikan velat ja hankki
hänelle vielä virankin! Kaikkea sitä kuuleman pitää! No, aina parempi.
Se säästää minulta arvaamattomasti huolia ja varoja. Jos tuo kaikki
olisi ollut enosi ansiota, niin minun olisi täytynyt ja minä olisin
tahtonutkin maksaa joka pennin hänelle takaisin. Minä tarjoon nyt
huomenna maksua sulhasellesi, hän tietysti raivoo ja hulluttelee
rakkaudestaan sinuun, ja siihen sitten koko juttu päättyykin."

Hän muisteli sitten hra Collinsin kirjeen johdosta jokunen päivä
aikaisemmin kokemaansa ällistystä; ja naureskeltuaan sille hetken aikaa
hän päästi tyttärensä lähtemään, huutaen ovelta hänen peräänsä: "Jos
vielä joitakin nuoria miehiä tulee tänne Maryn ja Kittyn vuoksi, niin
lähetä heidät oitis puheilleni; minä satun nyt olemaan oikein
naittamispäällä."

Mutta äidin ällistystä, kun tytär illalla seurasi häntä hänen
makuuhuoneeseensa ja ilmaisi hänelle suloisen salaisuutensa, on perin
työläs kuvata. Hän lysähti ensin aivan kokoon ja kävi puhumattomaksi.
Kesti kotvasen aikaa, ennenkuin hän kykeni tointumaan sen verran, että
kerrotti tyttärellään uudelleen ja yhä uudelleen tuon perin
uskomattoman asian. Vihdoin viimein hän jaksoi oikaista selkänsä,
huitoi käsillään ilmaa, vajosi jälleen istumaan ja rupesi ihmettelemään
ja siunailemaan sanomatonta onneaan.

"Herra hyvästi siunatkoon! Auta armias sentään! Ajatteleppa tätä! Voi,
rakas kultaseni! Herra Darcynko kanssa? Kukapa sitä olisi osannut
uskoa! Ja onko se ihan totta? Voi, minun kulta Lizzyni! Kuinka rikas ja
mahtava sinusta tuleekaan! Kuinka paljon neularahoja ja jalokiviä ja
hienoja pukuja sinä tuletkaan saamaan! Jane ei ole mitään sen rinnalla
-- häntä ei voi sinuun verratakaan. Ah, kuinka minä olen mielissäni --
kuinka olen onnellinen! Ja sellainen viehättävä mies! Niin kaunis ja
pitkä ja komea! Oh, oh, oma kulta Lizzyni, ethän ole pahoillasi, että
hän ennen oli aina minulle niin vastenmielinen? Minä toivon, että
hänkin antaa sen anteeksi. Rakas, rakas Lizzy! Oma talo Lontoossa!
Kuinka ihanaa! Kolme tytärtäni jo miehellä! Ja kymmenen tuhatta puntaa
tuloja vuodessa! Ah, hyvä isä sentään -- mitä minusta tuleekaan? Minä
menen vallan sekaisin!"

Äidin suostumusta ei siis tarvinnut epäilläkään; ja iloisena siitä,
että hän vain yksin oli kuulemassa hänen hurmaustaan, lähti Elizabeth
omaan huoneeseensa. Mutta hän oli tuskin ennättänyt istahtaakaan, kun
äiti jo säntäsi sisään.

"Kuule, rakas lapsi", hän huusi, "minä en kykene muuta
ajattelemaankaan. Kymmenen tuhatta puntaa vuodessa, ja kukaties vielä
enemmänkin! Sehän on ihan kuin menisit jollekin lordille! Ja kuule,
teidän on hankittava piispan lupakirja -- teidän on pidettävä joutua,
jotta ei mitään ennätä tulla väliin, ja vihitettävä itsenne piispan
lupakirjalla.[24] Ja kuulehan, rakas lapseni, sanoppas minulle, mistä
ruokalajista herra Darcy erityisesti pitää, jotta tiedän laittaa sitä
huomiseksi päivällispöytään?"

Tämä oli synkeä enne siitä, miten rva Bennet tulisi käyttäytymään
uusinta vävypoikaansa kohtaan; ja vaikka Elizabeth olikin varma
sulhasensa lämpimästä rakkaudesta ja omaistensa suosiollisesta
suhtautumisesta tähän, oli hänellä aihetta pelätä vielä monia tukalia
tilanteita. Mutta onneksi kului jo huominenkin päivä jokseenkin
vaarattomasti; nimenomaan hänen äitinsä tunsi niin pelokasta
kunnioitusta ylhäistä vävyään kohtaan, että hän tyytyi vain silmin
seuraamaan hänen syöntiään. Erityisesti ilahdutti Elizabethia nähdä
isänsä pyrkivän kaikella hartaudella hänen sulhasensa lähempään
tuttavuuteen; ja perästäpäin hra Bennet vakuuttikin hänelle, että uusi
vävypoika kohosi kohoamistaan hänen silmissään.

"Minä ihailen kaikkia kolmea vävyäni", hän sanoi. "Wickham on kukaties
minun erityinen suosikkini; mutta luulenpa, että pidän sinun
sulhasestasi aivan yhtä paljon kuin Bingleystäkin."



LX LUKU.


Elizabethin eloisuus oli jo palannut siihen määrään, että hän vaati
sulhastaan tilille siitä, että tämä oli pystynyt milloinkaan
rakastumaan häneen.

"Kuinka se sinussa oikein alkoikaan?" hän kysyi. "Minä voin hyvin
käsittää, että kerran alkuun päästyäsi kykenet jatkamaan aivan
ihastuttavasti; mutta sanoppas, mikä sinut ensi hetkellä oikeastaan
sytytti?"

"Enhän minä voi määritellä hetkeä enkä paikkaa enkä katsetta enkä
sanoja, jotka laskivat perustuksen minun 'syttymiselleni', niinkuin
suvaitset sanoa. Ja siitä on jo niin pitkä aika, etten voi oikein
muistaakaan. Sen vain tiedän, että olin jo täydessä menossa, ennenkuin
kykenin tajuamaan, että todella olin alkanutkaan."

"Minun kauneuttani sinä ainakin kykenit alussa vastustamaan; ja mitä
minun tapoihini tulee, niin ainakin käyttäytymiseni _sinua_ kohtaan
lähenteli aivan röyhkeyden rajoja, enkä minä koskaan puhellut sinulle
muuten kuin pistelläkseni sinua tuhansilla tulikärkisillä neuloilla ja
saattaakseni sinulle tuskaa. Ei, olehan nyt rehellinen; ihailitko sinä
minua erityisesti minun nenäkkäisyyteni takia?"

"Sinun vilkkautesi takia sinua ihailin."

"Voit yhtä hyvin sanoa sitä ominaisuutta nenäkkäisyydeksi. Eikä se
paljon muuta ollutkaan. Kas, juttu oli sellainen, että sinä olit ihan
sairas toisten ylenpalttisesta kohteliaisuudesta, nöyristelevästä
kunnioituksesta, virallisesta huomaavaisuudesta. Sinä inhosit kaikkia
noita naisia, jotka alati lörpöttelivät ja keikailivat yksinomaan
siksi, että kiinnittäisivät _sinun_ huomiotasi itseensä. Heidän
joukostaan minä pistin silmääsi senvuoksi, etten ollut ollenkaan
_heidän_ kaltaisensa. Jollet sinä olisi todella niin herttainen mies,
niin olisit ruvennut iäti vihaamaan minua siitä hyvästä; mutta vaikka
väkinäinen välinpitämättömyytesi minusta vaivasikin sinua, olivat
tunteesi alati jalot ja oikeamieliset, ja sydämessäsi sinä inhosit
noita edessäsi hännysteleviä ihmisiä. Kas siinä -- nyt säästin sinulta
kaiken muistelemisen ja luettelemisen vaivat; ja totta puhuen, tämä ei
minusta olekaan hullummasti ajateltua. Tosin et sinä edes vieläkään
tiedä minusta mitään hyvää -- mutta kukapa sellaista joutaa
ajattelemaankaan rakkautensa kirmassa!"

"Eikö sitten ollut mitään hyvää sinun hellyydessäsi Janea kohtaan, kun
tämä makasi sairaana Netherfieldissä?"

"Rakkahin Jane -- kukapa häntä kohtaan olisi voinut muuta ollakaan?
Mutta rakenna siitä vain kaikin mokomin kunniapatsas minun hyveilleni.
Kaikki minun hyvät ominaisuuteni ovat vapaasti käytettävissäsi, ja sinä
saat puhaltaa ne niin mahtaviksi kuin suinkin haluat; mutta
vastalahjaksi minä vaadin vapautta saada kiusoitella sinua ja riidellä
kanssasi milloin vain tilaisuutta sattuu; ja nytpä minä alankin oitis
ja vaadin sinua tilille siitä, miksi olit niin vastahakoinen
notkistamaan pääsi ikeen alle? Mikä sinut sai niin aristelemaan minua,
kun ensin kävit meillä ja perästäpäin kun olit täällä päivällisillä?
Minkä vuoksi näytit niin välinpitämätöntä naamaa, aivan kuin et olisi
välittänyt minusta yhtään vähääkään?"

"Siksi että sinä olit niin vakava ja vaitelias etkä käynyt ollenkaan
rohkaisemaan minua."

"Mutta minähän olin itse niin ällistyksissäni."

"Niin olin minäkin."

"Sinun olisi pitänyt puhella minulle enemmän, kun olit päivällisillä."

"Mies, joka olisi ollut vähemmän liikutettu kuin minä, olisi kenties
voinut."

"Kuinka onnetonta, että sinulla pitää olla aina järkevä vastaus
jokaiseen pistelyyni, ja että minä olen kyllin järkevä myöntämään
sen. Mutta ihmettelenpä, kuinka pitkälle olisit voinut mennä
itsepäisyydessäsi, jos olisit saanut jäädä omaan johtoosi. Ihmettelen,
milloin olisit tahtonut puhua ja olisitko edes ollenkaan, jollen minä
olisi pyytänyt sinua puhumaan! Minun päättäväinen esiintymiseni, kun
kiitin sinua hyvyydestäsi Lydiaa kohtaan, tehosi varmaankin mahtavasti
sinuun. Ehkä _liiankin_ mahtavasti, pelkään; sillä mitä tulee kaikesta
siveysopista, jos meidän onnemme johtuu lupausten rikkomisesta; sillä
enhän minä olisi saanut hiiskuakaan sinulle tästä asiasta. Lupaan,
etten sitä enää koskaan tee."

"Sinun ei ole tarvis hätäillä. Siveysoppi pysyy muutenkin vakavasti
pystyssä. Lady Catherinen anteeksiantamaton hyökkäys sinun kimppuusi ja
hänen ponnistuksensa sinun mustaamiseksesi poistivat lopulta kaikki
epäilykseni. Nykyisestä onnestani en ole lainkaan velkaa sinun
kiittelyillesi sisaresi puolesta. Minä en ollut siinä mielentilassa,
että olisin jaksanut odottaa sinun aloitettasi. Tätini tuomat tiedot
antoivat minulle jälleen toivoa, ja minä olin lujasti päättänyt saada
heti selvän tunteistasi."

"Lady Catherine on tehnyt meille arvaamatonta hyötyä, ja sen tiedon
pitäisi tehdä hänet onnelliseksi, sillä hän tekee niin halusta hyötyä.
Mutta sanoppa, mikä sinut toi niin odottamatta Netherfieldiin? Tulitko
vain saadaksesi ratsastaa sieltä tänne Longbourniin ja perillä tulla
ällistyneeksi? Vai oliko sinulla jotain vakavampaa mielessä?"

"Minun todellinen tarkoitukseni oli tulla näkemään _sinua_ ja arvioida,
oliko minulla vielä vähäisintäkään toivoa saada sinut rakastamaan
minua. Tekosyyni -- tai oikeastaan se syy, jonka silloin myönsin
itselleni -- oli saada nähdä, vieläkö sisaresi piti Bingleystä; jos
tämän huomaisin, aioin tehdä ystävälleni sen tunnustuksen, jonka sitten
teinkin."

"Rohkenetko koskaan ilmoittaa Lady Catherinelle, mitä täällä on
tapahtunut?"

"Minä tarvitsen siihen pikemminkin aikaa kuin rohkeutta, Elizabeth.
Mutta parempi takoa rauta kuumana; jos annat minulle paperiarkin, niin
teen sen oitis."

"Ja jollei minulla itsellänikin olisi kirjettä kirjoitettavana, niin
tahtoisin istua vierelläsi ja ihailla tasaista käsialaasi, niinkuin
eräs toinen nuori neiti teki kauan sitten. Mutta minullakin on täti,
jota en saa laiminlyödä."

Elizabeth ei ollut vielä tullut vastanneeksi rva Gardinerin pitkään
kirjeeseen, koska hänen oli ollut tukala tunnustaa, kuinka suuresti
tämä oli liioitellut hänen ja Darcyn välillä _silloin_ vallinnutta
suhdetta; mutta _nyt_, kun hänellä oli niin iloisia sanomia
ilmoitettavana, häntä oikein hävetti, että hän oli pitänyt enoaan ja
tätiään kokonaista kolme päivää tietämättöminä onnestaan. Siksipä hän
oitis kirjoitti seuraavaa:

    "Minä olisin tahtonut jo aikaisemmin kiittää sinua, rakas täti,
    pitkästä, sydämellisestä, tyydyttävästä, yksityiskohtaisesta
    selostuksestasi; mutta totta puhuen arkailin kirjoittaa. Sinä
    arvailit paljon enemmän kuin silloin todellisuudessa oli olemassa.
    Mutta _nyt_ saat arvailla niin paljon kuin sinua vain haluttaa;
    anna vapaat ohjakset mielikuvituksellesi, kuvittele mielessäsi
    mitä ikinä tahdot, ja jollet vain luule minua jo vihityksi
    rouvaksi, niin kaikessa muussa pahoin et pettyne. Sinun pitää
    kirjoittaa minulle hyvin pian uudelleen ja ylistellä _häntä_
    vielä paljon enemmän kuin viime kirjeessäsi teit. Minä kiitän ja
    ylistän sinua tuhannesti siitä hyvästä, ettemme lähteneetkään
    Järville. Kuinka saatoinkaan olla niin hupsu ja toivoa sinne?
    -- Sinun ehdotuksesi ponyvaljakosta oli hyvin mieleeni. Me
    ajelemme sillä joka päivä ympäri puistoa. Minä olen tätänykyä
    maailman onnellisin tyttölapsi. Ehkäpä jotkut muutkin ovat
    väittäneet samaa ennen, mutta ei kukaan niin hyvällä syyllä
    kuin minä. Minä olen Janeakin onnellisempi; hän vain hymyilee,
    mutta minä nauran. Herra Darcy lähettää sinulle niin paljon
    rakkautta, kuin minulta vain liikenee. Te olette koko joukolla
    terve tulleet Pemberleyhin ensi jouluksi."

Hra Darcyn kirje Lady Catherinelle kävi aivan toiseen sävyyn; ja
molemmista erosi suuresti se, jonka hra Bennet lähetti hra Collinsille
vastaukseksi tämän viime kirjeeseen.

    "_Hyvä orpanani_. -- Minun täytyy vaivata teitä pyytämällä yhä
    lisää onnitteluja. Elizabethista tulee piakkoin rouva Darcy.
    Lohduttakaa Lady Catherinea miten paraiten voitte. Mutta teidän
    sijassanne minä siirtyisin hänen sisarenpoikansa puolelle. Tämä
    on näet rikkaampi. -- Teidän harras j.n.e."

Nti Bingleyn onnittelukirje hänen veljelleen tämän lähenevien häiden
johdosta oli ylen hellä ja teeskennelty.

Kirjoittipa hän samalla Janellekin, ilmaisten ilonsa ja toistaen kaikki
aikaisemmat rakkautensa vakuuttelut. Jane ei antanut niiden lumota
silmiään, mutta hän tuli kuitenkin niin liikutetuksi, että lähetti
sydämellisen vastineen.

Nti Darcyn ilo hänen saamastaan sanomasta oli yhtä totinen ja harras
kuin hänen veljensä ilo lähettäessään sen hänelle. Kaikki neljä
paperiarkin sivua tarvittiin tulkitsemaan hänen ihastustaan ja hänen
ujoa toivomustaan, että uusi sisar sulkisi hänet rakkauteensa.

Ennenkuin hra Collinsilta ennätti tulla vastaus ja hänen vaimoltaan
onnittelukirje Elizabethille, sai Longbournin perhe kuulla, että tämä
arvoisa pari oli tullut Lucas Lodgeen. Syy tähän äkilliseen matkaan
kävi pian selville. Lady Catherine oli sisarenpoikansa ilmoituksesta
ottanut niin pahakseen, että Charlotten, joka sydämessään iloitsi
ystävättärensä onnesta, tuli kiire päästä pakosalle siksi, kunnes
myrskynpuuska ennätti vaimentua. Lapsuudentuttavan tapaaminen oli
suuresti Elizabethin mieleen, vaikka hänen täytyi joskus ajatella, että
tämä onni oli kalliisti ostettu, kun hän näki sulhasensa olevan armotta
alistettu hra Collinsin liehakoivan kohteliaisuuden uhriksi. Mutta hra
Darcy jaksoi sentään kantaa kovan osansa ihmeteltävän levollisesti.
Kykenipä hän jokseenkin malttavaisesti kuuntelemaan Sir William
Lucasinkin karhumaisia mairitteluja, kun tämä onnitteli häntä sen
johdosta, että hänen osakseen oli langennut kreivikunnan kaunein helmi
ja kirkkain jalokivi, ja toivotteli, että he useasti kohtaisivat
toisensa kuninkaanhovissa. Jos hän kohauttikin olkapäitään, sattui se
vasta sitten kun Sir William oli poissa näkyvistä.



LXI LUKU.


Riemullinen oli rva Bennetin äidinsydämelle se päivä, jolloin hän pääsi
eroon molemmista ansiokkaimmista tyttäristään. Voi arvata, miten
ihastuneena hän sen jälkeen vieraili rva Bingleyn luona ja puheli rva
Darcyn mahtavuudesta.

Hra Bennet kaipasi kipeästi toista tytärtään; ja tämä ikävä karkoitti
hänet kotoaan matkoille paljon useammin kuin hänen tapanaan oli ennen
ollut. Hänen suurimpana ilonaan oli tulla tupsahtaa Pemberleyhin, kun
siellä vähimmin tiedettiin häntä odottaa.

Hra Bingley ja Jane asuivat Netherfieldissä vain vuosikauden. _Niin_
läheinen naapuruus Longbournin ja Merytonin kanssa ei ollut oikein
mieluisa edellisen säveälle luonteenlaadulle eikä jälkimmäisen hellälle
sydämelle. Bingleyn sisarten entinen rakkain mielitoive tuli
toteutetuksi -- hän osti erään tilan Derbyshirestä, niin että Janella
ja Elizabethilla oli vain kolmisenkymmenen mailin matka ajettavana
päästäkseen lisäämään toistensa onnea.

Wickhamin parilta Elizabeth sai vastaanottaa seuraavan Lydian
kirjoittaman onnittelukirjeen:

    "_Rakas Lizzy_. -- Toivotan sinulle onnea. Jos rakastat herra
    Darcya puoleksikaan niin paljon kuin minä rakastan herttaista
    Wickhamiani, niin sinun täytyy todellakin olla hyvin onnellinen.
    Hyvin hauskaa oli kuulla, että sinusta on tullut niin rikas;
    jollei sinulla ole rahoillesi muita reikiä, niin voithan muistaa
    meitä. Minä olen varma, että Wickhamia suuresti miellyttäisi
    tuomarinvirka; enkä luule muutenkaan, että me jaksamme tulla
    toimeen ilman vierasta apua. Kuulustele, ole kiltti, jostakin
    paikkaa, josta olisi tuloja pari-kolmesataa puntaa vuodessa;
    mutta älä kuitenkaan mainitse tästä herra Darcylle, jollei se
    ole sinulle mieluista. -- Sinun j.n.e."

Sattui käymään niin, ettei esitys ollut Elizabethille lainkaan
mieluinen; ja vastineessaan hän koetti mahdollisimman lievässä muodossa
tehdä ainaiseksi lopun tämänlaisista toiveista. Mutta mitä muuta apua
hänen vallassaan oli antaa, lähemmin sanoen säästämällä omista
käyttövaroistaan, sitä hän ahkerasti lähetteli sisarelleen. Hänelle oli
aina ollut selvää, että Wickhamin tulot eivät mitenkään riittäisi
ylläpitämään kahden niin tuhlaavaisen ihmisen elämää; ja että aina kun
he muuttivat majapaikkaa, sai joko hän tai Jane varmasti odottaa heidän
maksamattomia laskujaan suoritettavikseen.

Vaikka Darcy ei koskaan suostunut vastaanottamaan lankoaan vieraaksi
Pemberleyhin, auttoi hän kuitenkin Elizabethin mieliksi häntä eteenpäin
ammatissaan. Lydia sen sijaan toisinaan vieraili heillä, sillä aikaa
kuin hänen miehensä hoiteli terveyttään Lontoossa tai Bathin
kylpylässä; ja Bingleyn perheessä molemmatkin puolisot olivat niin
ahkeria ja pitkäaikaisia vieraita, että yksin Bingleynkin rajaton
suopeus joutui lähelle räjähtämiskohtaa ja hän rohkaisihe
_mainitsemaan_ vaimolleen, että pian hän antaisi vierailleen
viittauksen matkaan laittautumisesta.

Pemberley oli nyt vakituisesti Georgianan koti; ja kälyjen välille
muodostui sellainen sisaruussuhde, jota Darcy oli toivonutkin. Nuoresta
ujosta tytöstä Elizabeth oli maailman ihmeellisin nainen, vaikka hän
alussa säikähtyi siitä vilkkaasta, hänen mielestään miltei uhittelevan
leikillisestä sävystä, millä tämä kohteli hänen veljeään, jota kohtaan
hän itse tunsi miltei pelokasta kunnioitusta. Hänen nuori sielunsa sai
nyt herätteitä, jotka muuten tuskin koskaan olisivat langenneet hänen
tielleen. Elizabethin esimerkistä ja opetuksista hän tuli käsittämään,
että vaimolla on mieheensä nähden paljon suurempia vapauksia kuin mitä
veli sallii kymmentä vuotta nuoremman sisarensa milloinkaan osoittaa
häntä kohtaan.

Lady Catherine sydäntyi tietysti suuresti sisarenpoikansa hänen
mielestään tuiki järjettömästä naimiskaupasta; ja vastatessaan Darcyn
kirjeeseen hän luontaisella suorasukaisuudellaan ilmaisi mielipahansa
niin jyrkässä muodossa, että kaikki kanssakäyminen molempien perheiden
välillä tyrehtyi joksikin aikaa. Mutta aikaa myöten Darcy vaimonsa
kehoituksesta suostui unohtamaan tätinsä sotaisan sävyn ja pyrki
rakentamaan jälleen sovintoa hänen kanssaan; ja jonkun aikaa
vikuroituaan täti antoikin perään, joko todellisesta kiintymyksestä
sisarenpoikaansa tahi pelkästä uteliaisuudesta päästä näkemään, kuinka
tämän halpasäätyinen vaimo kykeni käyttäytymään ison herraskartanon
emäntänä. Hän suostui todella käymään tervehtimässä heitä, välittämättä
yhtään Pemberleyn ylväitä metsiä kohdanneesta häväistyksestä.



Viiteselitykset:


[1] Punta = 25 Suomen kultamarkkaa vuodessa.

[2] Hallinnollinen piirikunta (_county, shire_) Englannissa, vastaava
jokseenkin Suomen maakuntaa, jonka ylimpänä hallitusmiehenä on
tilanomistajain valitsema lordiluutnantti.

[3] Englannissa mies vasta viisikolmatta vuotta täytettyään tulee
lailliseen ikään ja hallitsee itse omaisuuttaan.

[4] Ritari, _Knight_, on alin Suur-Britannian aatelisarvoista, ei
perinnöllinen. Se ilmaistaan Sir-sanalla ristimänimen edessä, ja
ritarin vaimoa sanotaan Ladyksi. -- _Mayor_ = pormestari. Englannin
kaupungeissa vuodeksi kerrallaan valittu porvariston luottamusmies.

[5] _Mile_ engl. peninkulma = 1,61 km.

[6] St. James Palace, Lontoon vanhin kuninkaanlinna. Nykyisin kuningas
Lontoossa oleskellessaan pitää hoviaan Buckingham Palacessa.

[7] Englannin armeijan muodostivat ennen maailmansotaa säännölliset
(värvätyt) joukot ja apujoukot. Jälkimmäisiä oli kahta lajia: miliisi,
johon miehiä otettiin jonkinlaisella asevelvollisuudella, ja
"yeomanry", jossa pikkutilalliset ja maanvuokraajat suorittivat
vapaaehtoista ratsupalvelusta.

[8] Aikaisemmin oli Englannin armeijalla punaiset takit.

[9] Englannissa mainitaan siskoparvesta ainoastaan vanhinta "neiti
N:ksi"; nuoremmista käytetään samalla ristimänimeä, esim. "neiti
Katie N.".

[10] Lontoon juutalaiskortteli, josta Helsingin vanha 'narinkka'
aikoinaan antoi heikon käsityksen.

[11] Ennen vanhaan kirjoitettiin sulkakynillä.

[12] Vanha skottilainen ja irlantilainen kansantanssi, rytmiltään hyvin
vilkas.

[13] Englannissa ovat omistus- ja perimyssuhteet koko lailla erilaiset
kuin muualla maailmassa -- jätteinä normannilaisajalta ja Vilhelm
Valloittajan "Domesdaybookin" määräyksistä. Peritty kiinteä omaisuus
siirtyy vanhimman sukuhaaran miespuolisille jälkeläisille; aatelisarvo
ja sitä seuraava maatila samoin vanhimmalle pojalle tai poikien
puutteessa suvun seuraavaan vanhimpaan sivuhaaraan. Nuoremmat pojat
sekä tyttäret pääsevät perimään ainoastaan isän itsensä hankkimaa (ei
perittyä) varallisuutta.

[14] "_Honourable_" ja "_right honourable_" ovat engl. arvonimiä, joita
juhlallisemmassa kielessä käytetään paroonien ja sitä korkeampien
aatelismiehien poikain ja tyttärien nimen edellä. -- Tässä se osoittaa
lesken olevan lordin tyttären, koska miesvainajansa baronetinarvo ei
häntä siihen oikeuttaisi.

[15] Englannin suurilla tilanomistajilla on papinnimittämisoikeus
tiluksiinsa kuuluvissa seurakunnissa; he myöskin suorittavat pääosan
papin palkasta.

[16] Englannin ylhäisön nuoret naiset saavat "viimeisen voitelunsa"
seuraelämään astuessaan, kun heidät esitellään kuninkaallisessa hovissa
hallitsijalleen.

[17] Englannin kankeassa seuraelämässä on tällainen teko mukamas törkeä
rikos hyviä tapoja vastaan. Esittelemisen tulee aina tapahtua jonkin
yhteisen tuttavan toimesta. Muuten voivat toisilleen tuntemattomat
henkilöt tavata toisensa vaikka kuinka monissa seuroissa joutumatta
koskaan vaihtamaan sanaakaan keskenään.

[18] _The Lakes_, runollisen kaunis järvialue luoteis-Englannissa,
Cumberlandin, Westmorelandin ja Lancashiren vuoristojen välillä.

[19] Aikaisemmin Englannissa lainoppia ei paljonkaan opiskeltu
yliopistossa, vaan seuraamalla käytännöllisesti lakimiesten toimia
lakivirastoissa ja heidän yksityiskonttoreissaan Lontoon kuuluisassa
Templessä eli lakimiesten korttelissa.

[20] Oxford, Englannin vanha kuuluisa yliopistokaupunki; Blenheim,
Marlboroughin herttuain komea maahovi; Warwick ja Kenilworth,
kauniita historiallisia linnanraunioita; Birmingham, suuri
metalliteollisuuskaupunki.

[21] Englannissa maa kuuluu enimmästä päästä suurille tilanomistajille,
jotka kartanoidensa ympärille aitaavat huvi- ja metsästyspuistoiksi
laajat alat hyvin hoidettua metsämaata. Varsinainen maanviljelijäsääty
on enimmäkseen tilanomistajain vuokramiehinä.

[22] Kun Englannin avioliittolakeja oli kiristetty entistä ankarammiksi
17-sataluvun puolivälissä, tuli siellä tavaksi, että naimahaluiset,
joilta puuttui vanhempain tai holhoojain lupa, karkasivat rajan yli
Skotlantiin, missä naimatemput olivat yksinkertaisemmat --
rauhantuomari voi parin paikalle haalitun todistajan läsnäollessa
julistaa avioliittoehdokkaat yhteenliitetyiksi. Tällainen avioliitto
oli pätevä myöskin Englannissa. Varsinkin tuli tuollaisena
"avioliittotoimistona" kuuluisaksi Gretna Greenin pikku kauppala aivan
rajan takana, missä kuuluisa "Gretna Greenin seppä" (oikeastaan
tupakkikauppias) vuosittain "takoi yhteen" parisataa tällaista
piileskelevää paria. Tätä menoa kesti kokonaisen vuosisadan, kunnes
erikoisella parlamentinpäätöksellä siitä viimein tehtiin loppu 1856.

[23] Englannin armeijassa olivat upseeripaikat aikaisemmin
kauppatavaraa, sillä upseerinvaltakirjasta oli maksettava arvon mukaan
vaihtelevia summia.

[24] Vaikka Englannissa "Gretna Greenin retket" lopulta kiellettiinkin,
oli siellä naimisiinmeno edelleenkin helpompi kuin missään muualla. Kun
tahdottiin pitää kiirettä ja välttää kuulutusten ottoa, tarvitsi
ainoastaan mennä Lontoon "Doctor's Commons" nimiseen lakivirastoon ja
lunastaa pienestä maksusta Lontoon piispan valmiiksi allekirjoittama
naimalupakirja. Onkin sanottu, että jokainen "housuja kantava
englantilainen" pääsi tätä tietä naimisiin. Selvää on, että tätä keinoa
on paljon väärinkäytetty: kaksinnaimisia, alaikäisten avioliittoja ja
muita luvattomia vihkimyksiä on "piispan lupakirjan" nojalla
toimitettu.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Ylpeys ja ennakkoluulo" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home