Title: Älykkään ritarin Don Quijote de la Manchan elämänvaiheet
Author: Cervantes Saavedra, Miguel de, 1547-1616
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Älykkään ritarin Don Quijote de la Manchan elämänvaiheet" ***


ÄLYKKÄÄN RITARIN DON QUIJOTE DE LA MANCHAN ELÄMÄNVAIHEET

Kirj.

Miguel de Cervantes Saavedra


Suom. lyhennetystä ransk. pain. O. A. Joutsen


Sarja: Taruaarre 2.



WSOY, Porvoo, 1905.



ENSIMÄINEN LUKU

joka esittää meille kuuluisan ritarin Don Quijote de la Manchan
jokapäiväisessä ympäristössään ja mielitoimissaan.


Eräässä la Mancha-nimisessä Espanjan kolkassa eli joku aika sitten
aatelismies sitä lajia, jotka voivat omakseen kutsua vain nirhateräisen
peitsen, vankan rautapaidan, laihan ratsun ja pari metsäkoiraa.
Päivälliseksi palanen lintupaistia, useammin härän- kuin lampaanlihasta
valmistettua, sen tähteet uudestaan lämmitettyinä illalliseksi,
perjantaisin hernerokka, lauvantaisin munapaisti ja jokunen kyyhkynen
sunnuntaisin riittivät jo kuluttamaan kolme neljännestä hänen
vuosituloistaan. Loput menivät vaatetukseen, johon juhlapäivinä
kuului hieno verkatakki, samettihousut ja samasta kankaasta neulotut
kengät; arkipuku oli oivallisesta kotikutoisesta kankaasta. Hänellä
oli seuranaan taloudenhoitajattaren tapainen impi, joka oman puheensa
mukaan oli hiukan yli neljänkymmenen, sekä veljentytär, joka ei vielä
ollut kahtakaankymmentä täyttänyt; sitäpaitsi miespalvelija, joka
suoritti kotiaskareet ja peltotyöt, hoiti tallia ja pilkkoi puut.
Iältään aatelismiehemme oli viidenkymmenen korvilla. Hänen vartalonsa
oli roteva ja voimakas, vaikka rutikuiva ja laiha, kasvot samaten
kapeat ja laihat. Muuten oli hän aina aikaisin ylhäällä ja rakasti
intohimoisesti metsästystä. Joku on väittänyt hänen nimensä olleen
Quijano; mutta se ei meitä suurin liikuta, koska kertomuksessamme
tulemme sen oikein mainitsemaan.

Joutilaina hetkinään (jotka vuoden päivistä käsittivät vähintäin kolme
neljättä osaa) aatelismiehemme huvittelihe lukemalla ritariromaaneja;
mutta niitäpä hän tutkikin niin hartaasti, että vallan unohti
metsästyksen ja tilansa hoitamisen. Kerrotaanpa hänen lukuinnossaan
myyneen tilastaan maapalasen toisensa perästä, jotta voisi ostaa lisää
romaaneja, joita hänelle viimein karttui tuvan täysi.

Sanalla sanoen kelpo aatelismiehemme syventyi niin suuressa määrässä
lukuunsa, että hän siinä vietti päivänsä ja yönsä; ja tästä
loppumattomasta lukemisesta ja yövalvonnasta oli luonnollisena
seurauksena, että hänen aivonsa peräti pehmenivät ja hän kadotti kaiken
arvostelukyvyn. Hänen mielikuvituksensa täyttyi romaaneista ahmituilla
taikajutuilla, tappeluilla, kaksintaisteluilla, haavoituksilla,
rakkausseikkailuilla, lemmenkaiholla ja kaikenlaisilla hullutuksilla,
joiden todenperäisyyttä hän ei ensinkään epäillyt. Hän myönsi kyllä
Cid Ruy Diazin olleen kelpo ritarin, vaan ettei tämä kuitenkaan
vetänyt vertoja Tulisen miekan ritarille, joka yhdellä ainoalla
iskulla oli sivaltanut kaksi hirmuisen suurta jättiläistä keskeltä
halki. Bernhard Carpiolainen oli myöskin väkevä sankari, koska oli
Roncesvalin laaksossa voittanut loihditun Rolandin käyttämällä
hyväkseen Herkuleen esimerkkiä, joka käsivarsiensa välissä oli
musertanut kuoliaaksi Antaios-jättiläisen, mannun mahtavan pojan.
Hän puhui myös suosiollisesti Morgan-jätistä, joka vaikka kuuluikin
jättiläisten ilkivaltaiseen ja röyhkeään rotuun, pysyi kuitenkin
siivona ja sovinnollisena. Muttei kenkään saavuttanut hänen ihailuaan
siinä määrässä kuin Rinaldo Montalbanolainen, varsinkin kun hän
näki tämän lähtevän linnastaan ja kukistavan kaikki mikä tielleen
sattui, tai kun hän Barbarian maasta ryösti Muhametin kuvapatsaan,
jonka historia tietää olleen puhtaasta kullasta. Lukiessaan kavaltaja
Ganelonista hän olisi kernaasti poisantanut emännöitsijänsä, vieläpä
veljentyttärensäkin, jos olisi saanut antaa hänelle sata potkua
sydänalaan.

Viimein, kun hänen järkensä oli jo vallan sekasin, sai hän niin hullun
päähänpiston kuin konsanaan mielipuolen aivoissa on kummitellut.
Hän kuvitteli nimittäin valtion edun ja oman maineensa vaativan,
että hän vaeltavana ritarina lähtisi maailmaan etsimään seikkailuja,
kostamaan kaikenlaisia vääryyksiä ja antautumaan alttiiksi monenlaisiin
vaaroihin, joista sitte niittäisi kuolematonta kunniaa. Miesparka näki
unelmissaan jo valloittaneensa kuningaskruunuja, ja vähin voittosaalis,
mihin hän voisi tyytyä, oli Trapezuntin valtaistuin. Näitten koreain
kuvittelujen hurmaamana hän ei enää ajatellutkaan muuta kuin heti
lähteä valloittamaan tulisen kaipauksensa esineitä.

Hänen ensimmäinen tehtävänsä oli etsiä käsiin esi-isänsä ruostuneet
aseet, jotka tähän asti olivat viruneet jossakin tomuisessa loukossa.
Hän puhdisti ja kiillotti niitä niin hyvin kuin taisi; mutta nähtyään
ettei rautalakista ollut enää muuta jälellä kuin silmäverho, valmisti
hän taitavasti puuttuvat osat pahvista, niin että hänellä pian oli
kädessään ainakin kypäriltä näyttävä esine. Sitte oli koeteltava
kestikö se miekaniskua; mutta jo ensi iskusta meni tuo kokonaisen
viikon uutteran työn hedelmä vallan mäsäksi. Tällainen heikkous väkevän
käden edessä ei häntä ollenkaan miellyttänyt, kun oli kysymys omasta
turva-aseesta, ja korvatakseen vahinkonsa kävi hän uudella innolla
työhön. Tällä kertaa hän vahvisti tekelettään hienoilla rautalangoilla,
jotka kiinnitti kypärin sisäpuolelle; ja huolimatta enää ryhtyä
vaaralliseen kokeiluun, piti hän kättensä työtä kyllin vankkana ja
kelvollisena suojelusaseena.

Sitte johtui hänen ajatuksensa ratsuunsa; ja vaikka tämä elukka parka
oli vain luuta ja nahkaa, näytti se hänestä olevan niin hyvässä
kunnossa, ettei olisi vaihtanut sitä Aleksanterin Bukefaloon eikä Cidin
Babiecaan. Häneltä meni neljä päivää kyllin komean nimen keksimiseen
sille, sillä mahdotonta oli, että niin mainion ritarin ratsulla
olisi mikään tavallinen nimi. Pitkät päivät mietittyään, valittuaan,
hylättyään ja arvosteltuaan hän viimein umpimähkään nimitti ratsunsa
_Rosinanteksi_,[1] mikä nimi hänen mielestään oli kyllin komea,
merkitsevä ja arvokas maailman ensimmäiselle hevoselle.

Annettuaan hevoselleen niin kauniin nimen johtui hän myöskin miettimään
nimeä itselleen; ja jälleen viikon päivät sinne tänne tuumailtuaan
hän päätti kutsua itseään _don Quijoteksi_. Mutta muistellessaan
miten mahtava Amadis ei ollut tyytynyt ainoastaan omaan nimeensä,
vaan oli tahtonut liittää siihen isänmaansakin nimen ja sen kautta
sankariteoillaan saavuttaa maallensakin mainetta, liitti myöskin hän
nimeensä paikkakuntansa nimen ja kutsui itseään _don Quijote de la
Manchaksi_ (Manchalaiseksi), jotta hänen sukunsa ja kotiseutunsa hänen
kauttaan tulisivat tunnetuiksi ja ylistetyiksi kautta lavean maailman.

Täten siis puhdistettuaan aseensa, tehtyään kuvun kypäriinsä,
annettuaan hevoselleen kauniin nimen ja itselleen vieläkin muhkeamman,
ei häneltä enää mielestään puuttunut muuta kuin sydämmen valtijatar.
Vaeltava ritari ilman rakastajatarta oli kuin lehdetön ja hedelmätön
puu ja kuin ruumis, josta sielu puuttuu. "Jos onnettomuudeksi", tarinoi
hän itsekseen, "tai pikemminkin onnekseni tielläni sattuisin tapaamaan
jonkun jättiläisen (niinkuin vaeltavalle ritarille usein tapahtuu),
jonka ensi iskulla kaadan maahan tai halkasen kahtia ennenkun hänet
lopullisesti surmaan, niin eikö olisi ihanata omata lemmitty, jolle
hänet lahjoittaisin ja jonka luokse hänet lähettäisin polveansa
notkistaen sanomaan: 'Rouvani, olen jättiläinen Caraculiambro,
Malindranian saarten herra, jonka voittamaton ja verraton ritari
don Quijote de la Mancha on kaksinottelussa kukistanut; hänen
käskystään saavun nyt heittäytymään teidän korkeutenne jalkoihin jotta
päättäisitte hengestäni ja vapaudestani'." Oh, kuinka ylpeäksi ritarimme
tunsikaan itsensä pidettyään tämän kauniin puheen, ja kuvailkaa hänen
iloansa, kun hän viimein luuli löytäneensä sydämmensä mieleisen
lemmityn! Tämä oli, kuten luullaan, muuan sievä talonpoikaistyttö
johon hän muka olisi kerran rakastunut, ilman että tytöllä oli ollut
siitä vähintäkään aavistusta tai että hän olisi hiukkaakaan välittänyt
uroostamme. Hänen nimensä oli Aldonza Lorenzo, ja hänet nyt ritari
valitsi ajatustensa ikuiseksi hallitsijattareksi. Mutta ensin hän
tahtoi tällekin antaa uuden nimen, joka ei komeudessa jäisi hänen
omastaan jälkeen ja joka tavalla tai toisella muistuttaisi jostakin
prinsessasta; sen vuoksi hän viimein nimitti hänet _Dulcinea del
Tobosoksi_, koska tyttö oli kotoisin Toboso-nimisestä kylästä, ja tämä
nimi miellytti häntä ainakin yhtä paljon kuin ne, jotka itselleen ja
hevoselleen oli keksinyt.



TOINEN LUKU.

Don Quijote lähtee ensimmäisen kerran ulos maailmaan.


Kun ritarimme täten oli saanut kaikki matkavarustuksensa valmiiksi, ei
hän enää tahtonut viipyä hetkeäkään astuessaan julkisuuden tantereelle,
peläten viivyttelemisensä antavan vain aikaa pahuuden kasvamiseen
maailmassa ja tilaisuutta uusiin konnuuksiin hirmuvaltioille, joille
hänen oli määrä verinen kosto valmistaa. Eräänä kauniina aamuna,
ennen auringonkoittoa eräänä heinäkuun kuumimmista päivistä, hän siis
kellekään virkkamatta aikeistaan ja kenenkään edes hänen lähtöään
huomaamatta, nousi kiireestä kantapäähän asestettuna Rosinantensa
selkään, ripusti kilven käsivarrelleen, tarttui peitseensä ja ratsasti
erään takapihalla sijaitsevan salaportin kautta ulos kedolle, ollen
vallan hurmautunut ilosta kun näki miten helposti niin jalo tehtävä voi
alkaa; mutta tuskin hän oli päässyt sadan askeleen päähän talostaan,
kun yhtäkkiä hirmuinen epäilys sai hänet miltei palaamaan takasin ja
hylkäämään koko yrityksensä.

Hänelle nimittäin johtui mieleen, ettei hän ollutkaan ritariksi
lyöty ja ettei hän vaeltavan ritarikunnan lakien mukaan voinut eikä
saanut ilman ritarilyöntiä antautua kaksintaisteluun minkään toisen
ritarin kanssa; ja vaikka hän tämän arvon olisi saavuttanutkin, piti
hänen vastaleivottuna ritarina kantaa valkoista kilpeä ilman mitään
tunnusmerkkiä, kunnes käsivartensa voimalla sellaisen oli ansainnut.

Nämä mietelmät saivat hänet hetkisen horjumaan päätöksessään; mutta
hulluus oli hänessä voimakkaampi kuin järkisyyt, ja sen vuoksi hän
päätti lyöttää itsensä ensimmäisellä vastaantulijalla ritariksi, kuten
kirjoissaan oli monesta muustakin sankarista lukenut.

Tämä ajatus tyynnytti jälleen hänen mieltänsä, ja hän jatkoi matkaansa
antaen hevosen kulkea omin ohjinsa, sillä hän luuli umpimähkäisen
matkustamisen olevan seikkailujen herkullisimpana ytimenä. Hän ratsasti
täten melkein koko päivän, ilman että mitään mainittavaa tiellä
tapahtui; tämä oli saattanut hänet miltei epätoivoon, sillä niin kovin
kärsimätön hän oli saadakseen näyttää käsivartensa valtavaa voimaa.

Katsellessaan joka taholle, eikö missään näkyisi aatelislinnaa tai edes
talonpoikaistaloa, johon voisi poiketa yöksi, äkkäsi hän tien varrella
majatalon, jolloin hänestä tuntui kuin olisi joku hyvä tähti johtanut
hänet itse terveyden portille. Hän kiiruhti hevostaan sen väsymyksestä
huolimatta ja saapui majatalon edustalle päivän juuri tehdessä laskuaan.

Portilla oli sattumalta pari neitosta, jotka muutamain muulinajajain
mukana matkustivat Sevillaan ja nyt olivat jääneet tänne yöksi.
Seikkailijallamme kun oli pää täynnä romaanihaaveita, joiden
mukaan hän kaikkea arvosteli, niin hän majatalon huomattuaan jo
kuvitteli näkevänsä edessään kokonaisen linnan monine tornineen,
nostosiltoineen, juoksuhautoineen ja kaikkine muine kompeineen, joita
romaaninkirjoittajat antavat tarumaisille linnoilleen. Hän pysähtyi
muutaman askeleen päähän tästä uudesta linnoituksesta, odotellen jonkun
kääpiön tavan mukaan ilmottavan vallinharjalta torventoitotuksella
ritarismiehen saapumisesta; mutta kun kääpiö hänen mielestään liian
kauvan hidasteli ja Rosinantekin kärsimättömästi odotteli talliin
pääsemistä, ratsasti hän suoraan majatalon portille, missä näki
edellämainitut tytöt; näitä luuli hän korkea-arvoisiksi neitosiksi,
jotka olivat tulleet jaloittelemaan raittiissa ilmassa. Samassa hän
kohtasi talon sikopaimenen, joka puhalsi pari kolme kertaa pilliinsä
kaitsettaviaan kootakseen; ja don Quijote oli heti valmis luulemaan
(kuten oli toivonutkin), että tämä nyt oli kääpiö, joka ilmotti hänen
tulostaan. Heti paikalla, sanomatonta ihastusta tuntien, hän läheni
portilla seisovia tyttöjä, jotka pyrkivät pakenemaan sisään nähdessään
hampaisiin asti varustetun miehen. Mutta don Quijote, joka heidän
paostaan arvasi heidän pelkonsa, kohotti pahvikypärinsä silmäverhoa ja
näyttäen kuivat tomuiset kasvonsa puheli heille lempeästi ja vienolla
äänellä: "Elkäät paetko, armolliset neitiseni, teillä ei ole mitään
pelättävää; sen ritarikunnan säännöt johon kuulun eivät salli minun
loukata ketäkään, varsinkaan niin kauneita ja kunniallisia neitosia
kuin te olette." Tytöt pysähtyivät, katsellen ihmeissään seikkailijamme
outoa hahmoa, jolta kehno silmiverho puoleksi peitti kasvot; mutta
kuullessaan itseään kutsuttavan armollisiksi neideiksi (jollaista
kunniaa heille ei vielä koskaan ollut tapahtunut), he eivät enää
voineet pidättää nauruaan. Silloin don Quijote, joka ei tiennyt syytä
heidän iloonsa, tuimistui äkkiä ja lausui heille ankarasti: "Kainous
ja tarkkaavainen käytös sopii hyvin kauneille naisille, ja se on
heidän osansa; mutta nauru ilman näkyväistä aihetta on kehnoutta, joka
lähenee hulluutta. En sano tätä teille, arvoisat neitini, sillä teitä
loukatakseni, sillä tarkotukseni on vain tarjota teille palvelustani."

Tämä tytöille vallan outo puhetapa lisäsi vain heidän tirskunaansa,
mikä puolestaan enensi ritarin mieliharmia; ja epäilemättä olisi
hän lähtenyt tiehensä, jollei samassa majatalon isäntä olisi tullut
paikalle. Nähdessään tuon eriskummallisen haamun, joka oli varustettu
rintahaarniskalla, kilvellä ja keihäällä, oli isännän vaikea olla
yhtymättä tyttöjen nauruun; mutta peläten vielä enemmän kuin nämä tuota
sotaista ilmiötä päätti hän käyttäytyä kunnioittavaisesti ja lausui
sen vuoksi don Quijotelle: "Herra ritari, jos etsitte yösijaa, niin ei
teiltä täällä tule puuttumaan muuta kuin sänky; kaikkea muuta löydätte
yltäkylläisesti."

Kuullessaan linnan isännän (sillä semmoiseksi hän majatalon isäntää
mielessään kuvitteli) kohteliaan puheen don Quijote vastasi hänelle
samaan tapaan: "Mitä minuun tulee, arvoisa linnanherra, riittää
vähinkin vierasvara minulle; en lainkaan välitä hienostelusta
enkä koreilusta, kuten asustanikin huomaatte; aseeni ovat ainoat
koristukseni ja matkavarustukseni, ja taistelu ainoa leponi." Isäntä
ei alussa ymmärtänyt mistä syystä don Quijote häntä puhutteli
linnanherraksi; mutta ollen aika andalusialainen koiranhammas ja
kotosin San Lucarin piirikunnasta, oikea ryöväri ammatissaan ja yhtä
ilkeäkurinen kuin ylioppilas tai hovipalvelija, virkkoi hän: "Kun
näin on laita, niin on kivipermantokin kelpo vuode teidän armollenne,
ja huomaan hyvin, että nukutte niukasti kuin kenttävahti. Näin ollen
kun vain laskette jalkanne maahan, niin tulette vakuutetuksi, että
täällä ei tarvitse viettää nukkumatta vain yhtä yötä, vaan kokonaisen
vuodenkin."

Näin sanoen hän kiiruhti pitelemään jalustinta don Quijotelle, joka
melkoisella vaivalla laskeusi alas hevosensa selästä, koskei vielä
ollut syönyt aamiaista lainkaan sinä päivänä. Ritari pyysi isännän
käskemään väkensä pitämään hellää huolta hänen ratsustaan, jonka
vertaista eläintä ei muka ollut kaiken maailman ruohonsyöjäin joukossa.
Isäntä katseli otusta tarkkaavaisesti, löytämättä siinä kuitenkaan
edes puoltakaan don Quijoten kehumia hyviä ominaisuuksia. Saatettuaan
hevosen talliin meni hän kuulustelemaan mitä ritarimme itse halusi
ja löysi hänet noiden neitosten parista, joiden kanssa hän jo oli
rakentanut rauhan ja jotka nyt auttoivat raskasta sotisopaa hänen
yltään. He olivat jo riisuneet häneltä rautapaidan, mutta millään
mahdilla heidän ei onnistunut irrottaa rautakaulusta eikä kypäriä,
joka oli tiiviisti sidottu päähän vihreillä nauhoilla, eikä ritari
myöskään millään ehdolla sallinut leikata niitä poikki. Täten hän sai
viettää koko yön rautalakki päässään, mikä ei suinkaan vähentänyt hänen
ulkomuotonsa eriskummaisuutta ja naurettavaisuutta.

Mutta kaikesta huolimatta oli hän hyvin ihastunut tähän ensimmäiseen
matkaansa, jonka hyvä alku aiheutti toivomaan yhtä suurta menestystä
jatkollekin. Yksi ainoa seikka häntä vain huoletti, se nimittäin
ettei hän vielä ollut saanut ritarilyöntiä, jota ilman hän ei ollut
oikeutettu antautumaan mihinkään seikkailuun.



KOLMAS LUKU.

Don Quijote lyödään ritariksi.

Näiden levottomain ajatusten kiusaamana seikkailijamme viimein
päätti laihan ateriansa; ja nousten äkkiä pöydästä vei hän isännän
talliin, jonka oven huolellisesti sulki. Sitte lankesi hän polvilleen
isännän eteen ja lausui tälle hartaalla äänellä: "En nouse koskaan
tästä, korkea-arvoinen ritari, jollei teidän armonne suo minulle
muuatta lahjaa, jota teiltä pyydän ja joka yhtä hyvin on teidän
omaksi kunniaksenne kuin koko maailman eduksi." Näin puhuteltuna
isäntä katseli ihmeissään jalkainsa juuressa anovata ja kuunteli
hänen eriskummallista puhettaan, osaamatta mitään tehdä tai sanoa.
Viimein hän pyysi ritaria nousemaan pystyyn, mutta tämä vain pysyi
itsepäisenä, kunnes isäntä viimein myönsi ennakolta hänelle pyytämänsä
asian. "Vähempää en odottanutkaan teidän hienotunteisuudeltanne",
vastasi siihen don Quijote. "Lahja, jota teiltä pyydän ja johon
niin kohteliaasti suostuitte, käsittää sen, että huomenna päivän
koittaissa suvaitsette lyödä minut ritariksi ja että tämän yön sallitte
minun tehdä asepalvelusta linnanne kappelissa valmistuakseni siten
tuohon ylevään arvoon, jota palavasti haluan ja joka minut saattaa
tilaisuuteen etsimään seikkailuja halki avaran maailman, antamaan
apuani sorretuille ja rankaisemaan ilkivaltaisia tyranneja vaeltavan
ritariston lakien mukaan, johon pidän kunnianani kuulua."

Isäntä, joka kuten sanottu oli aika koiranleuka ja oli jo heti alusta
epäillyt ritarin pään olevan vähän sekasin, arvasi tämän viime sanat
kuullessaan olleensa aivan oikeassa hänen suhteensa; ja saadakseen
itselleen kylläksi naurun aihetta hän päätti antaa vieraan pitää
päänsä. Hän sanoi hyvin arvaavansa don Quijoten tehtävän, jota
parempaa tämä ei olisikaan voinut valita, ja ettei mikään ollut
tärkeämpää arvokkaille ritarismiehille kuin että heitä ansionsa mukaan
kohdeltaisiin. Itsekin oli hän muka nuoruudessaan samassa tarkotuksessa
kuleksinut maita mantereita seikkailuja etsien, kaikkialla koetellen
jalkainsa kepeyttä ja käsiensä näppäryyttä, kunnes viimein oli
vetäytynyt tähän linnaan, missä nyt eli omista ja muitten tuloista,
ottaen vierasvaraisesti vastaan vaeltavia ritareja kaikista säädyistä
ja aselajeista, -- tehden tämän kaiken pelkästä kunnioituksesta heitä
kohtaan ja jakaakseen heidän kanssaan mitä hänellä hyvää oli ja ottaen
vastalahjaksi mitä vieraat maailmalla olivat koonneet.

Hän lisäsi vielä, ettei hänellä ollut linnassaan tätä nykyä kappelia,
missä asepalvelusta voisi toimittaa, koska oli revittänyt maahan
entisen rakentaakseen uuden ja uhkeamman tilalle; mutta hyvin tietäen,
ettei hätä lakia lue, ehdotti hän sen sijaan linnanpihaa, joka oli
tuohon tarkotukseen vallan omiaan. Huomenissa viiden kuuden tienoissa
hän toimittaisi pyydetyn juhlamenon, jonka kautta don Quijote tuntisi
itsensä yhtä kelpo ritariksi kuin mikä muu ritari hyvänsä. "Onko
teillä muuten rahaa?" päätti hän puheensa. -- "Rahaako?" toisti
ritarimme ällistyneenä; "ei penniäkään, sillä en ole missään lukenut,
että vaeltava ritari kulettaisi sellaista tavaraa matkassaan." --
"Siinäpä olette surkeasti erehtynyt", sanoi isäntä; "sillä jollei
siitä kirjoissa mitään mainita, niin ovat kirjailijat edellyttäneet
sen olevan itsestään selvän, eikä käy ajatteleminenkaan, että
vaeltava ritari tulisi ilman tätä tarpeellista tavaraa toimeen yhtä
vähän kuin ilman puhtaita liinavaatteitakaan. Elkää siis lainkaan
epäilkö, ettei noilla monilukuisilla vaeltavilla ritareilla, joita
romaanit ovat täynnä, olisi aina ollut matkassaan paksu rahakukkaro
mahdollisia tarpeita varten, puhtaita liinavaatteita ynnä pieni rasia
haavavoidetta; sillä hirmuisissa taisteluissaan korpien ja erämaiden
keskellä ei heillä suinkaan aina ollut käsillä haavureita heidän
vammojansa paikkaamaan, ja olisivat he jo kuolleet tuhat kuolemaa,
jollei joku viisas ja ystävällinen loitsija olisi lähettänyt heidän
avukseen neitosia tai kääpiöitä, jotka panemalla heidän kielelleen
pisaran ihmeellistä taikajuomaa, paransivat heidät yhdessä tuokiossa
niin terveiksi kuin eivät koskaan olisi sairaina olleetkaan. Mutta
kun näin ei aina voinut odottaa käyvän, eivät he milloinkaan
laiminlyöneet käskeä asemiehiään varustamaan matkaan viljalta rahaa
ja muita tarpeellisia tavaroita, kuten haavalääkettä ja siteitä; ja
jollei ritarilla ollut lainkaan asemiestä (mikä sentään oli sangen
harvinaista), niin kuletti hän itse näitä tavaroita matkalaukussa, joka
oli sopivasti sijoitettu hevosen lautasille, niin ettei sitä juuri
ollenkaan voinut huomata. Senpä vuoksi kehotan ja käskenkin teitä,
tulevaa kummipoikaani, ettette milloinkaan lähde ulos ilman rahaa ja
muita tarpeellisia tavaroita, sillä saattepa nähdä tarvitsevanne niitä
milloin vähimmän luulettekaan."

Don Quijote lupasi seurata neuvoa ja valmistausi heti paikalla
suorittamaan asepalvelustaan majatalon takapihalla. Hän kokosi
varuksensa ja laski ne kaivon kannelle, ja suudeltuaan kilpeään ja
keihästään hän alkoi astella kaivon edustalla ylen uljaana ja hyvillä
mielin. Oli jo puoliyö, kun hän alotti tämän jalon juhlamenon; ja
isäntä, joka siitä nautti ylenmäärin, kiirehti ilmottamaan kaikille
vierailleenkin sankarimme aikeesta suorittaa asepalvelusta hänen
takapihallaan sekä millä kärsimättömyydellä hän odotti ritarilyöntiään.
Hämmästyneinä tämänkaltaisesta hulluudesta riensivät kaikki jonkun
matkan päästä katsomaan ja näkivät don Quijoten arvokkaalla ja
mahtipontisella ryhdillä vuoroon kävelevän, vuoroon seisahtuvan ja
keihääseensä nojautuen katselevan syvämielisesti varuksiaan.

Tällä välin yö selkeni, ja kuun kirkkaassa valossa nähtiin selvästi
ritarin jokainoa liike. Sattumalta hän käänsi harhailevan katseensa
muutamaan muulinajajaan, joka tuli juottamaan juhtiaan ja siinä
tarkotuksessa tahtoi raivata ritarin aseet kaivon kannelta. Mutta
nähdessään hänen lähestyvän ja arvaten hänen aikeensa karjasi don
Quijote hänelle tuimasti: "Ole kuka olet, röyhkeä ritari, joka uskallat
koskettaa kalvan kantajista kaikkein uljaimman aseita, mutta ajattele
tarkoin mitäs teet, jollet hengelläsi tahdo maksaa röyhkeyttäsi." Mutta
ajattelematon muulinajaja ei pannut huomiota don Quijoten uhkauksiin,
vaan tarttui ihan kuin ilkeyksissään varuksiin ja nakkasi ne pitkän
matkan päähän. Silloin don Quijote kohotti silmänsä taivaalle ja supisi
sydämmessään seuraavan rukouksen valtiattarelleen: "Tukekaa minua, jalo
neitini, tässä ensimmäisessä tilaisuudessa, mikä halvalle orjallenne
tarjoutuu, elkääkä kieltäkö minulta suojelustanne tässä seikkailussa!"
Näin sanoen hän nakkasi kilven syrjään ja molemmin käsin heiluttaen
keihästään suuntasi niin voimakkaan iskun muulinajajan kalloon, että
tämä vallan tajuttomana nujertui hänen jalkoihinsa. Näin loistavasti
suoriuduttuaan ensimmäisestä seikkailustaan don Quijote kokosi aseensa,
vei ne jälleen kaivon kannelle ja rupesi kävelemään edestakasin kuten
ennenkin.

Nähdessään ritarin hulluuden olevan vaarallisempaa laatua kuin
oli luullut isäntä päätti antaa hänelle ritarilyönnin heti päivän
koittaissa. Hän tuotatti tuota pikaa itselleen kirjan, johon hänen
oli tapana merkitä muulinajajille antamansa heinä- ja ohramäärät,
ja ottaen mukaansa ennenmainitut neitoset ynnä pienen pojan, joka
kantoi kynttilää, hän meni alas takapihalle don Quijoten luo ja käski
hänen laskeutumaan polvilleen. Sitten mutisten kirjastaan jotakin
juhlapuheen tapaista hän kohotti kätensä ja antoi ritarille niin
tuntuvan läimäyksen niskaan, että tämä pakosta notkisti päätänsä,
ja sitte toisen läimäyksen miekan lappeella selkään, yhtä mittaa
höpisten jotain hampaittensa välistä. Tämän tehtyään hän käski toisen
neitosista vyöttämään miekan ritarin kupeelle, jonka tyttö vaivoin
naurunhaluaan hilliten tekikin lausuen samalla: "Jumala antakoon teille
menestystä taisteluissa, te kaikkein urhoollisin ritari!" Don Quijote
pyysi tytön mainitsemaan hänelle nimensä, jotta hän vastedes voisi
hyväntekijättärensä kanssa jakaa kaiken kunnian, minkä käsivartensa
voimalla tulisi maailmassa itselleen hankkimaan. Kaunotar vastasi
vaatimattomasti nimensä olevan Tolosa ja isänsä rihkamakaupustelijan
Toledossa, ja että hän muuten aina oli altis palvelemaan ritariamme.
"Erinomaisena mielisuosiona minua kohtaan", lausui don Quijote, "pyydän
teitä vastaisuudessa kutsumaan itseänne _donna_ Tolosaksi",[2] johon
pyyntöön asianomainen suostuikin. Toinen tyttö kiinnitti vuorostaan
kannukset ritarin kantapäihin, ja heidän välillään syntyi miltei
samantapainen puhelu; nimeänsä kysyttäessä tyttö vastasi itseään
tavallisesti kutsuttavan vain Myllärintytöksi, koska hänen isänsä oli
kunniallinen mylläri Antequerassa. Uusi ritari pyysi häntäkin Iästä
lähtien käyttämään aatelista arvonimeä ja lausui muuten tuhannet
kiitokset hänelle osotetuista arvokkaista palveluksista. Kun tämä
ihmeellinen juhlameno oli loppuun suoritettu, meni don Quijote, joka
kuollakseen ikävöi päästä uusiin seikkailuihin, heti satuloimaan
ratsunsa; satulassa istuen hän syleili isäntäänsä ja lausui hänelle
monet kiitokset saamastaan ritarilyönnistä, puhellen samalla niin
eriskummallisia asioita, että olisi sulaa hulluutta meidän käydä niitä
tässä toistelemaan.

Isäntä, joka oli iloissaan kun viimeinkin pääsi vieraastaan, vastasi
yhtä korkeaolentoisesti vaikka vähemmillä sanoilla ja päästi hänet
lähtemään mitään maksua vaatimatta.



NELJÄS LUKU.

Mitä uudelle ritarille tapahtui hänen majatalosta lähdettyään.


Päivä alkoi juuri sarastaa, kun ritariksi lyöty don Quijote lähti
majatalosta sydän niin ilosta tulvehtien, että hän tuskin pysyi
ratsunsa selässä; mutta muistaen isännän neuvot kaikista matkoilla
tarvittavista esineistä päätti hän ensin palata kotiinsa ottamaan
rahoja ja puhtaita liinavaatteita sekä varaamaan itselleen asemiehen.
Tähän toimeen hän oli mielessään valinnut erään lähittyydessä
asuvan talonpojan, joka oli varoista köyhä mutta lapsista rikas, ja
ruumiiltaan tarpeeksi roteva kelvatakseen vaeltavan ritarin asemieheksi.

Tässä tarkotuksessa hän kääntyi kotikylään vievälle tielle, ja aivan
kuin olisi Rosinante arvannut isäntänsä ajatukset, alkoi se nelistää
niin hilpeätä vauhtia, että sen kaviot tuskin koskettivat maata.

Don Quijote oli matkannut lähes pari peninkulmaa, kun hän näki suuren
ihmisjoukon kulkevan samaa tietä; ne olivat, kuten myöhemmin tullaan
näkemään, Toledon kauppiaita, jotka olivat matkalla Murciaan silkkiä
ostamaan. Heitä oli kuusi miestä, hyvin asestettuja ja varustetut
päivänvarjoilla; sen lisäksi neljä ratsastavaa huovia ja kolme muuta
palvelijaa, jotka taluttivat muuleja.

Tuskin oli don Quijote heidät havainnut, kun hän jo kuvitteli uudelleen
seikkailun kohtaavan; ja matkien kaikessa romaaneista lukemiaan juonia
päätti hän tästä koituvan sellaisen seikkailun, joka erityisesti sopi
hänelle. Hän siis nousi ylpeällä ja päättäväisellä ryhdillä pystyyn
jaluksissaan, tarttui tukevasti keihääseensä, peitti rintansa kilvellä
ja asettui keskelle tietä odottamaan vaeltaviksi ritareiksi luulemiaan
matkamiehiä. Kun nämä viimein tulivat silmän ja korvan kannattamalle,
korotti hän äänensä ja huusi heille uhkaavasti: "Kenkään teistä ei
pääse kulkemaan tästä ohi, jollei myönnä ettei koko maailmassa ole
la Manchan keisarinnan, verrattoman Dulcinea del Toboson veroista
kaunotarta".

Sellaista puhetta kuullessaan kauppiaat pysähtyivät katselemaan
miehen eriskummallista ulkoasua; ja yhtä hyvin hänen hahmostaan kuin
puheestaankin he arvasivat olevansa hullun kanssa tekemisissä. Tahtoen
kuitenkin tietää mitä tuo vaatimus tarkotti ja haluten itselleen vähän
ilmaista huvia vastasi muuan heistä, joka oli aika sukkela velikulta:
"Herra ritari, me emme tunne ollenkaan tuota kaunotarta josta puhuitte;
antakaa meidän nähdä hänet, ja jos hän todellakin on niin kaunis kuin
väitätte, niin myönnämme mielellämme teidän olevan oikeassa."

"Jos saisitte hänet nähdä", virkkoi don Quijote, "niin miksipä enää
vaatisinkaan teitä tunnustamaan totuutta, joka itse puhuu puolestaan?
Tärkeätä on että uskotte totuuden sitä ensinkään näkemättä, ja että
vannotte sen todeksi ja puolustatte sitä ase kädessä kaikkia vastaan.
Myöntäkää se heti paikalla, te röyhkeät ja vallattomat miehet, tahi
vaadin teidät kanssani taistelemaan; ja tulkaa sitte yksi yhtä vastaan
ritarilakien mukaan, tai kaikki yhtä haavaa jos tahdotte, niinkuin
teidänkaltaisen joukkueen tapa on. Vartoon teitä tyynenä kuten ainakin
mies, jolla on oikeus puolellaan."

Näin sanoen hän syöksyi keihäs tanassa niin rajua vauhtia äskeistä
puhujaa vastaan, että röyhkeän kauppiaan olisi käynyt huonosti, jollei
hänen onnekseen Rosinante olisi kompastunut ja kaatunut; sitte se vieri
ratsastajineen hyvän matkaa alaspäin luisevaa kenttää pitkin. Ritari
koki päästä ylös, mutta hänen kilpensä, kannuksensa ja vanhat raskaat
varuksensa tekivät kaikki ponnistelut turhiksi. Hänen kielensä ei
siltä pysynyt toimetonna, sillä koko ajan hän huusi: "EIkää paetko, te
pelkurit! Odottakaas vain, vaivaiset; se oli hevoseni syy eikä minun,
että maahan putosin."

Muuan kauppiaitten muulinajajista, joka oli äkäpintainen mies, ei
enää sietänyt ritariparan suulautta ja kerskailua, vaan tempasi hänen
keihäänsä, taittoi sen palasiksi ja alkoi pisimmällä niistä leipoa don
Quijotea niin tuntuvasti, etteivät tämän rautavaruksetkaan voineet
varjella häntä tulemasta survotuksi kuin oljet elontappajan varstan
alla. Kauppiaat viimein huusivat lyöjälle, että tämä jättäisi miesparan
rauhaan; mutta palvelija oli vallan vimmoissaan eikä tahtonut leikistä
hevillä luopua. Aseensa rikki hakattuaan hän kokoili muutkin keihään
palaset ja löi ne vuoron perään pirstoiksi sankarimme selkään; mutta
tämä ei tässä sateessa sulkenut suutaan hetkeksikään, vaan uhkaili
kovasti taivasta ja maata ja maantierosvoja, jommoisiksi vastustajiaan
luuli. Vihdoin viimein muulinajaja jätti hänet rauhaan ja kauppiaat
jatkoivat matkaansa, jonka kuluessa selkäänsäsaanut ritari tarjosi
heille loppumatonta ilonaihetta.

Yksin jäätyään yritteli don Quijote nousta maasta, mutta kuinka se
olisikaan hänelle nyt pahoin piestynä onnistunut, kun hän ei edes
ehjänäkään ollessaan voinut omin voimin pystyyn kohota? Ja kuitenkin
tunsi hän itsensä onnelliseksi onnettomuudessaan, ajatellen että
sellaista voi sattua vain vaeltaville ritareille, ja muuten luki hän
tapaturmansa kokonaan ratsunsa syyksi.



VIIDES LUKU

jossa jatketaan kertomusta ritarimme kovaonnisesta kotiintulosta.


Huomattuaan ettei kyennyt omin voimin ylös nousemaan turvautui don
Quijote tavalliseen lohdutuskeinoonsa: hän rupesi muistelemaan jotakin
samallaista tapausta romaaneistaan, ja hänen sukkela muistinsa
johdatti hänelle heti mieleen kertomuksen Balduinista ja Mantuan
markiisista, kun Carloto oli jättänyt edellisen haavoitettuna vuorelle,
-- kertomuksen, jonka nuoret ja vanhat tuntevat ja joka on yhtä
todenperäinen kuin Muhametin ihmetyöt. Se tuntui hänestä sopivan
erinomaisesti hänen nykyiseen tilaansa, ja syvästi murheellisena
hän rupesi vieriskelemään maassa ja raukealla äänellä voihkaamaan
valitusta, jonka tarina on pannut metsässä makaavan haavoitetun ritarin
suuhun: "Missäs olet, sydämmeni valtijatar, koska tuskani eivät sinua
ollenkaan liikuta; etkö niitä lainkaan tunne vai oletko uskoton ja
kuuro rakkauteni äänelle?" Tällä tavoin hän jatkoi lauluaan, kunnes
hänen tultua kohtaan: "Oi jalo Mantuan markiisi, kallis enoni!" kohtalo
toi paikalle erään hänen kotikylästään kotosin olevan talonpojan,
joka oli vienyt myllyyn vehnäkuorman ja nyt nähtyään maassa viruvan
miehen meni hänen luokseen kysyen kuka hän oli ja miksi valitteli
niin surkeasti. Don Quijote, joka piti itseään Balduinina, luuli
tulijaa enokseen, Mantuan markiisiksi, ja kertoi yhä laulaen kaikista
onnettomuuksistaan ja keisarin pojan rakkaudesta hänen vaimoonsa;
sanalla sanoen aivan niinkuin puheenaolevassa tarinassa kerrotaan.

Talonpoika, joka oli vallan ihmeissään moisesta hulluudesta, irrotti
kaatuneen ritarin päästä säpäleiksi lyödyn kypärin, ja kuivattuaan
hänen kasvonsa hiestä ja pölystä tunsi hänessä maanmiehensä. "Taivasten
tekijät, herra Quijana (mikä ritarimme oikea nimi oli hänen vielä
järkevänä ollessaan), kuka teidät tuohon tilaan on saattanut?" Mutta
vastaukseksi kaikkiin kysymyksiin toinen vain viritti lauluaan. Kelpo
maamies, nähdessään ettei tällä tavoin asiasta selkoa saatu, irrotti
ritarilta rautapaidan ja kaulurin tarkastellakseen hänen haavojaan,
huomaamatta sentään missään verta tai naarmuja; sitte hän nosti
kaatuneen vaivoin maasta ja sijotti hänet aasinsa selkään, arvellen
tämän astuvan tasaisemmin kuin Rosinanten. Hän ei unohtanut aseitakaan,
vaan kokosi yksin keihäänkappaleetkin, köyttäen kaikki Rosinanten
selkään; sen jälkeen hän tarttui hevosta suitsiin ja aasia marhamintaan
ja alkoi matkata kotia kohti, ajullaan turhaan aprikoiden syytä don
Quijoten eriskummallisiin älähdyksiin.

Ritari oli yhä synkeällä mielellä; hänen ruumiinsa oli saadusta
selkäsaunasta niin turroksissa, että hän tuskin kykeni pysymään tuon
rauhallisen eläimen selässä, ja hän päästeli tavan takaa surkeita
valituksia, jotka saivat toisen yhä uudelleen kyselemään mikä
häntä oikein vaivasi. Mutta näytti siltä kuin itse pahuuden isä
olisi johdattanut don Quijoten mieleen kaikki tarinat, joilla oli
vähintäkään sukulaisuutta hänen nykyisen tilansa kanssa. Nyt hän jo
unohti Balduinin, muistellakseen sen sijaan tarinaa maurilaisesta
Abindarraezista, jonka Antequeran kuvernööri Rodrigo de Narvaez kuletti
vangittuna linnaansa. Kun talonpoika taaskin kyseli hänen vointiaan,
puhui hän sanasta sanaan samalla tavalla kuin vangittu Abindarraez
vastasi don Rodrigolle, niin että talonpoika viimein toivotti itsensä
hornaan päästäkseen mokomaa loruilemista kuulemasta. Sen hän kumminkin
ymmärsi että kelpo ritari oli kadottanut järkensä, ja kiiruhti
joutumaan kylään päästäkseen rauhaan don Quijoten pitkiltä puheilta.
Mutta tämä nalkutti yhä samaa virttä: "Jalosukuinen don Rodrigo de
Narvaez, tietäkää että tuo kaunis Jarifa, josta juuri puhuin, on
nykyään verraton Dulcinea del Toboso, jonka puolesta olen tehnyt ja
tulen vastedeskin tekemään mainiompia urhotöitä kuin konsanaan on
nähty, meidän päivinämme nähdään ja tulevaisuudessa tullaan näkemään."
-- "Hei, hyvä herraseni", vastasi talonpoika, "min' en milloinkaan
ole ollut enkä tule olemaan Rodrigo de Narvaez enkä Mantuan markiisi,
olenhan vain halpa naapurinne Pekka Alonzo, ettekä tekään ole mikään
Balduin tai Abindarraez, vaan olette kelpo aatelismies herra Quijana."
-- "Tiedän kyllä kuka olen", virkkoi don Quijote, "enkä ole vain niitä
joita olen maininnut, vaan olenpa jos tahdon Ranskan kaikki kaksitoista
pääriä [3] tai Maineen yhdeksän ritaria [4] yhteensä, sillä minun
urhotekoni ovat etevämmät kuin heidän kaikkien yhteensä."

Tällä tapaa puhellen he illan tullen viimein saapuivat kylään; mutta
talonpoika odotti vielä jonkun aikaa, jotteivät ihmiset saisi nähdä
ritaria niin surkeassa tilassa. Vasta kun yö oli tullut, vei hän don
Quijoten hänen kotiinsa, missä vallitsi suuri hämmennys isännän poissa
ollessa. Kylän kirkkoherra ja parturi, don Quijoten hyvät ystävät,
olivat saapuvilla, ja emännöitsijä sanoi heille: "No mitä, herra
lisensiaatti Pero Perez (se oli kirkkoherran nimi), nyt sanotte meidän
herrastamme? Kuuteen päivään emme ole nähneet häntä emmekä hevostaan;
ja näyttääpä hän ottaneen mukaan kilpensä, peitsensä ja rautapaitansa,
kosk'emme niitäkään ole missään huomanneet. Voi minua onnetonta! Olen
vallan varma siitä, niin totta kuin kerran olen kuoleva, että nuo
kirotut ritariromaanit, joita hän aina ahmi, ovat sekottaneet hänen
järkensä."

"Hyvä", sanoi kirkkoherra, "vannon että ennen huomista iltaa ne
ovat kaikki tuomitut roviolle, sillä ne ovat saattaneet ystävistäni
parhaimman perikatoon; takaanpa etteivät ne enää tuota turmiota
kellekään."

Tämä puhelu kävi niin kovaäänisesti, että don Quijote ja talonpoika,
jotka juuri saapuivat paikalle, kuulivat sen; ja jälkimmäinen, joka
siitä sai varmuutta arveluilleen ritarin järjen tilasta, rupesi
huutamaan täyttä kurkkua: "Avatkaat portti, herrat hyvät, Mantuan
markiisille ja herra Balduinille, joka palaa pahasti haavoitettuna, ja
kuuluisalle don Rodrigo de Narvaezille, Antequeran kuvernöörille, joka
tuo mauri Abindarraezin vangittuna mukanaan". Moisen huudon kuultuaan
sisässäolijat avasivat portin, ja kirkkoherra ja parturi tuntien paraan
ystävänsä, veljentytär kelpo enonsa ja emännöitsijä hyvän isäntänsä
riensivät kaikin ulos häntä syleilemään. "Hillitkää itseänne",
sanoi ritari, joka ei vielä ollut kyennyt nousemaan aasin selästä,
"olen pahoin haavoitettu hevoseni kömpelyyden takia; saatettakoon
minut vuoteeseeni, ja jos suinkin mahdollista, tuotakoon viisas
Urganda hoitelemaan haavojani." -- "No, siinä sitä ollaan!" huudahti
emännöitsijä, "johan sydämmeni sanoi millä jalalla isäntäni ontui.
Käykää sisään Luojan nimessä, hyvä herrani, ja karkottakaa sellainen
poppamuija mielestänne; kyllä me parannamme teidät ilman häntäkin.
Kirotut, satakertaisesti kirotut olkoot nuo kehnot kirjat, jotka teidät
ovat saattaneet tähän tilaan!"

Sankarimme kannettiin vuoteeseensa, mutta kun hänen haavojaan ruvettiin
tutkimaan, ei löydetty ainoatakaan sellaista. "En olekaan haavoitettu",
sanoi hän, "sain vain jäseneni murretuiksi, kun hevonen kaadettiin
altani taistellessani kymmentä maailman ilkeintä jättiläistä vastaan."
-- "Hyvä, hyvä", virkkoi kirkkoherra, "joko nyt jättiläisetkin ovat
olleet leikissä osallisina! Niin totta kuin olen papiksi vihitty,
ei niitä huomisillalla ole ainoatakaan jälellä." He kyselivät don
Quijotelta ristiin rastiin hänen seikkailujaan, mutta hän vastasi vain
pyytäen saada vähän ruokaa ja lepoa, joita paraiten tarvitsi. Hän sai
kumpaakin tarpeeksi asti, ja sillä aikaa otti kirkkoherra talonpojalta
selkoa missä tilassa tämä oli don Quijoten tavannut. Mies kertoi kaikki
tarkalleen unohtamatta ritarin lavertelujakaan tiellä; ja kaikki tämä
oli omiaan vahvistamaan kirkkoherran päätöstä huomispäivän tehtävästä,
jota varten hän pyysi myös ystävänsä parturi Niklaksen saapumaan
silloin don Quijoten asuntoon.



KUUDES LUKU.

Kirjaston tarkastus don Quijoten luona ja hänen toinen lähtönsä
maailmaan.


Vaivoistaan perin väsyneenä sankarimme oli vaipunut sikeään uneen,
kun kirkkoherra ja parturi saapuivat hänen kotiinsa ja pyysivät
veljentyttäreltä kirjastohuoneen avainta, jonka tämä kernaasti
antoikin. He astuivat sinne joukolla sisään, emännöitsijäkin aristellen
mukana, ja löysivät siellä yli sata isoa nidosta, muita pienempiä
lukuunottamatta, kaikki hyvin sidottuja ja hyvin pidettyjä. Tuskin
oli emännöitsijä ne nähnyt, kun hän nopeasti lähti ulos ja palasi
pian takasin kädessään vadillinen vihkivettä. "Kuulkaas, arvoisa
kirkkoherra", sanoi hän tälle, "sirottakaa joka paikkaan tätä vihittyä
vettä, jottei mikään niistä ilkeistä poppamiehistä, joita nuo kirjat
ovat täynnä, loitsisi meitä kostoksi siitä että nyt karkotamme heidät
maailmasta."

Kirkkoherra hymyili tälle yksinkertaiselle puheelle ja käski parturin
heittämään kirjat akkunasta ulos ja rakentamaan pihalle rovion, jotta
ne kaikki yhdessä poltettaisiin, tai kantamaan ne takapihalle ja
siellä polttamaan, jottei savua tunkisi huoneisiin. Polttamisesta
piti emännöitsijä huolen vielä samana yönä; ja paremmaksi vakuudeksi
muurauttivat kirkkoherra ja parturi kirjastohuoneen oven umpeen.

Kun don Quijote kaksi päivää myöhemmin nousi vuoteestaan, oli hänen
ensi aatoksensa mennä tervehtimään rakkaita kirjojaan; mutta kun ei
lainkaan löytänyt koko kirjastohuonetta, kulki hän puolelta toiselle
etsien sitä kaikkialta, voimatta arvata minnekä se oli joutunut.
Varmaankin sata kertaa hän tuli sille kohdalle, missä ennen oli
nähnyt kadoksiin joutuneen oven, ja tunnustellen kaikkialta kädellään
tirkisteli hän joka taholle sanaakaan sanomatta ja nähtävästi
hitustakaan käsittämättä tämän harvinaisen tapauksen laitaa. Vihdoin
etsimiseen kyllästyneenä hän kysyi emännöitsijältä, millä taholla
kirjastohuone oikeastaan sijaitsi. "Mikä huone, herra?" kysähti
emännöitsijä, joka oli saanut hyviä neuvoja, "ja mitä te oikeastaan
haette sieltä, missä mitään ei ole? Ei ole enää kirjastohuonetta
eikä kirjoja koko tässä talossa; paholainen tuli tänne maatessanne
ja vei kaikki mukanaan?" -- "Se ei ollut mikään paholainen", virkko
siihen veljentytär, "vaan muuan loitsija, joka yöllä heti lähtönne
jälkeen tuli tänne pilvessä ja louhikäärmeellä ratsastaen ja astui
kirjastohuoneeseenne ties mitä tietä; mutta hetken kuluttua se
nousi ilmaan katon kautta, jättäen koko talon savua täyteen. Ja kun
viimein rohkenimme mennä hävitystä katsomaan, emme enää nähneet koko
huonetta eikä kirjoja, emme edes vähintäkään merkkiä siitä missä ne
ennen olivat sijainneet. Sen vain muistan, ja emännöitsijäkin sen kai
muistaa, että tuo ilkeä äijä poislähtiessään huusi kovalla äänellä
tehneensä hävitystyönsä salaisesta vihasta kirjojen omistajaa kohtaan.
Hän sanoi nimekseen Munjaton." -- "Sano Freston eläkä Munjaton",
tiuskasi don Quijote. "En muista, oliko nimi Freton tai Friton",
vastasi veljentytär, "mutta sen muistan hyvin, että se päättyi tavulla
'ton'." -- "Totta kyllä on", lausui don Quijote, "että hän on viisas
loitsija ja minun katkera vihamieheni, joka kantaa ainaista kaunaa
minua kohtaan, koska taitonsa on sanonut hänelle minun kerran joutuvan
kaksintaisteluun erään nuoren ritarin kanssa, jota hän rakastaa ja
suojelee; hän tietää että minä kaikesta hänen taidostaan huolimatta
pääsen voitolle ja sen vuoksi hän kaikilla tavoin koettaa vahingoittaa
minua. Mutta tietköön hän pettyvänsä ja ettei hän voi muuttaa toiseksi
sitä, mikä taivaassa kerran on päätetty."

Veljentytär iloitsi yhdessä kirkkoherran ja parturin kanssa suuresti
kepposensa onnistumisesta; mutta don Quijoten ajatukset olivat kaukana
siitä että heittäisi ritarivehkeet mielestään. Hän piti joka päivä
salaisia neuvotteluja erään naapuristossa asuvan talonpojan kanssa,
joka muuten oli kelpo mies (jos tätä sanaa voi köyhästä käyttää),
mutta järjen puolesta perin heikosti varustettu. Vihdoin hän sai tämän
kauneilla sanoilla ja suurilla lupauksilla rupeamaan hänen miehekseen.
Muun muassa kehotti don Quijote miesparkaa pelotta ja hyvällä
luottamuksella lähtemään hänen mukaansa, koska voi sattua sellainenkin
tilaisuus, että hän voisi kotoisen lantatunkionsa vaihtaa jonkun saaren
maaherran virkaan. Nämä ja monet muut yhtä hyvin perustellut lupaukset
houkuttelivat _Sancho Pansan_ (se oli miehen nimi) jättämään vaimonsa
ja lapsensa ja seuraamaan naapuriaan tämän asemiehenä.

Don Quijote, joka oli tullut vakuutetuksi matkarahojen
tarpeellisuudesta, hankki sitä sievosen määrän myymällä muutamia
maakappaleita ja panttaamalla toisia, kaikki polkuhintaan. Hän
lainasi myös itselleen eräältä ystävältään ison, pyöreän kilven ja
paikkasi kypärinsä mitämaks parempaan kuntoon; ja kun kaikki oli
täten valmiina, ilmotti hän asemiehelleen päivän ja hetken, jolloin
aikoi lähteä matkaan, kehottaen häntä myöskin varustamaan puolestaan
mukaan kaikkea mikä matkalla oli tarpeen, ja ennen kaikkea ottamaan
tilavan matkalaukun. Sancho lupasi tehdä työtä käskettyä, sanoipa
vielä ottavansa mukaan aasinsa joka oli vankka eläin, koska hän
ei ollut tottunut matkustelemaan jalkasin. Aasi pani don Quijoten
vähän arvelemaan, hän kun ei muistanut missään lukeneensa että
vaeltavien ritarien asemiehet ratsastivat aasilla. Lopuksi hän
siihen kuitenkin suostui, mutta päätti mielessään ensi sopivassa
tilaisuudessa lahjoittaa asemiehelleen jalomman ratsun, jonka joltakin
röyhkeältä ritarilta riistäisi. Hän varusti vielä mukaan puhtaita
liinavaatteita majatalon isännän neuvoa seuraten. Kun kaikki oli täten
salaisesti hyvin varustettu, lähtivät don Quijote ja Sancho eräänä
yönä kotikylästään -- edellinen puhumatta mitään veljentyttärelle ja
emännöitsijälleen, jälkimmäinen ottamatta jäähyväisiä vaimoltaan ja
lapsillaan -- ja kulkivat niin joutua, että yön tullen saattoivat olla
varmoja ettei heitä enää saavutettaisi, vaikka lähdettäisiinkin heitä
takaa-ajamaan.

Sancho Pansa ratsasti kuin mikäkin patriarkka aasillaan haarareppuineen
ja viininassakoineen ja odotteli kärsimättömästi pian pääsevänsä jonkun
saaren maaherraksi kuten isäntänsä oli luvannut. Don Quijote noudatti
samaa suuntaa kuin ensimmäisellä matkallaan, nimittäin ratsasten
Montielin kedon poikki, jolla nyt oli helpompi kulkea kuin edellisellä
kerralla, koska vielä oli varhainen aamu ja auringonsäteet vinosti
langeten eivät sanottavassa määrässä haitanneet.

He olivat ratsastaneet hyvän aikaa vaihtamatta keskenään sanaakaan;
mutta Sancho Pansa, joka ei kauvan voinut olla vaitonaisena, avasi
viimein suunsa ja sanoi: "Herra vaeltava ritari, tottahan vielä
muistatte luvanneenne minulle saaren; tulen hallitsemaan sitä vallan
ihmeellisesti, oli se miten suuri hyvänsä." -- "Kuuntelehan nyt
tarkasti sanojani, Sancho ystäväiseni", vastasi don Quijote; "tiedä
että kaikkina aikoina vaeltavien ritarien tapa on ollut lahjoittaa
asemiehilleen valloittamiensa saarten ja valtakuntain hallitusvirkoja;
ja mitä minuun tulee, en suinkaan aijo luopua tästä kiitettävästä
tavasta, vaan tahdon mennä vielä pitemmällekin; sen sijaan että ritarit
usein antoivat palvelijainsa odottaa palkintoaan niin kauvan, että
nämä ennättivät tulla vanhoiksi ja raihnaisiksi, lupaan minä, jos
kumpikin elämme ja minä kuuden päivän kuluessa valloitan sellaisen
kuningaskunnan, jolla on joukko vasallivaltioita, kruunata sinut
kuninkaaksi yhdessä niistä. Eikä sinun tarvitse sitä ollenkaan
kummeksia, sillä minun laisilleni ritareille sattuu niin merkillisiä
asioita ja tapauksia, että helposti voin pian antaa sinulle enemmän
kuin olen luvannutkaan." -- "No, niin ollen", virkkoi Sancho, "jos
minusta jonkun teidän kertomanne ihmeen kautta tehdään kuningas, niin
tulee eukostani Teresa Pansasta vähintäin kuningatar ja lapsistamme
prinssejä ja prinsessoja." -- "Sitä ei ole epäilemistäkään", vastasi
don Quijote. -- "Minä kuitenkin vähän epäilen", sanoi Sancho, "sillä
vaikka kruunuja sataisi taivaasta, niin enpä usko yhdenkään niistä
sopivan eukkoni päähän; sillä tietäkää, herra, ettei hänestä ole
sipulinkaan verran kuningattareksi; kreivikunta kaiketi sopisi hänelle
paremmin, ja sen hän kerran saakin, jos Herra meitä siihen auttaa."
-- "No, jätä hänet sitte Herran huomaan", sanoi don Quijote, "hän
antaa sinulle mikä sinulle paraiten sopii." -- "Kiitän teitä näistä
sanoista", vastasi Sancho, "ja panen turvani teihin, joka olette niin
hyvä isäntä ja tiedätte antaa minulle mikä minulle paraiten sopii."



SEITSEMÄS LUKU.

Urhean don Quijoten menestys hirmuisessa ja ennen kuulumattomassa
taistelussa tuulimyllyjä vastaan, ynnä hänen kamppauksensa elämästä ja
kuolemasta kahdenkymmenen muulinajajan kanssa.


Näistä ja muista yhtä mieluisista asioista puhellen don Quijote
ja hänen palvelijansa huomasivat etäällä kolme- tai neljäkymmentä
tuulimyllyä, jolloin ritari ihastuneena huudahti: "Onni johtaa meidän
matkaamme paremmin kuin voimme toivoakaan, Sancho ystäväiseni; näetkö
tuota joukkoa hirmuisia jättiläisiä? Tahdon taistella heidän kanssaan
ja surmata heidät viimeiseen mieheen. Ja heiltä saamamme sotasaalis on
meidän, sillä se on rehellisessä kamppauksessa valloitettua, samalla
kun teemme Jumalalle otollisen palveluksen hävittämällä maan päältä
mokoman roistojoukon." -- "Mitkä ovat jättiläisiä?" ihmetteli Sancho
Pansa. "Nuo jotka tuolla näet, varustetut kauheilla käsivarsilla,
jotka muutamilla saattavat olla kaksi peninkulmaa pitkät." -- "Varokaa
itseänne, herra", vastasi Sancho, "ne mitä tuolla näette eivät ole
mitään jättiläisiä vaan tuulimyllyjä, ja käsivarsiksi luulemanne
ulottimet ovat vain niiden siipiä, jotka hyvällä tuulella pyörittävät
kiviä." -- "Näyttää kyllä siltä", virkkoi don Quijote, "ettet ole
perehtynyt ritarisasioihin. Ne _ovat_ jättiläisiä, ja jos sinua
pelottaa, niin pysähdy tähän ja lue rukouksiasi; minä sitävastoin
tahdon mennä taistelemaan heidän kanssaan, vaikka kamppaus onkin kovin
epätasainen."

Näin sanoen hän kannusti Rosinanteaan eteenpäin, ja vaikka Sancho
kaikkien pimeyden henkien nimessä vannoi että ilmiöt todella olivat
tuulimyllyjä eikä jättiläisiä, näyttivät ne sankarimme silmissä yhä
enemmän jättiläisiltä, mitä lähemmäksi hän niitä tuli. "Elkää paetko,
te pelkurit!" huusi hän täyttä kurkkua; "te kehnot ja ilkeät olennot,
elkää paetko! Tässä tulee yksinäinen ritari, joka uskaltaa taistella
kanssanne." Tuulenväre nousi samalla ja pani isot myllynsiivet
pyörimään. "Vaikka panisitte vielä useampia käsivarsia liikkeelle
kuin Briareios-jättiläinen", huusi ritari yhä kovemmalla äänellä,
"niin saatte julkeutenne heti maksaa hengellänne." Uskoen sydämmensä
suojelijattarensa Dulcinean huomaan ja pyytäen tätä auttamaan häntä
tässä suuressa vaarassa, puristaen kilpeään rintaansa vasten ja
keihäs tanassa syöksyi hän minkä Rosinanten kavioista lähti lähintä
tuulimyllyä vastaan. Mutta hänen tähdätessään keihästään sen siipeä
vastaan, antoi tämä sellaisen täräyksen, että peitsi meni säpäleiksi ja
ratsu ja ratsastaja kohosivat siiven mukana ilmaan ja vyöryivät sitte
vähissä hengin kummun kuvetta alaspäin.

Sancho kiirehti aasillaan nopeasti avuksi ja tapasi isäntänsä aivan
kykenemättömänä liikuttamaan jäseniään. "Hei", huusi Sancho, "enkös
ollut oikeassa kun sanoin niitä tuulimyllyiksi, eikä niistä muu olisi
erehtynytkään kuin sellainen, jolla on itsellään tuulimyllyjä pää
täynnä." -- "Pidä suusi, ystävä Sancho", sanoi ritari; "sota-asiat
ovat enemmän kuin muut asiat alituisten vaihtelujen alaisia; ne
ovat alttiita aiheita vääryyden valloille ja lakkaamattomalle
epävakaisuudelle. Mutta tahdotko kuulla minun ajatukseni tästä
asiasta, joka epäilemättä on oikea: tuo loitsija Freston, joka ryösti
kirjastoni, on taaskin ollut esillä ja muuttanut nuo jättiläiset
tuulimyllyiksi, jotta vihassaan ja kostonhimossaan saisi riistetyksi
minulta voittokunnian; mutta lopuksi, siunatuksi lopuksi hänen
taikajuonensa sangen vähän auttavat minun hyvää miekkaani vastaan." --
"Taivas sen suokoon, herra!" vastasi Sancho; ja auttaen ritaria pystyyn
nosti hän hänet Rosinanten selkään, joka oli saanut lapansa melkein
rikki täräyksessä. Sitte he jatkoivat matkaa Lapicen tietä pitkin,
koska sillä paljon käytetyllä tiellä don Quijoten arvelun mukaan täytyi
löytyä runsaasti aiheita uusiin seikkailuihin.

"Herra", sanoi Sancho hetken päästä, "eikö olisi jo aika käydä
illalliselle? Minusta tuntuu kuin ette ruokaa ollenkaan ajattelisi."
-- "Minulla ei ole tällä hetkellä ruokahalua", vastasi don Quijote,
"mutta syö sinä vain, jos sinulla on nälkä." Tämän luvan saatuaan
Sancho asettui niin mukavasti aasinsa selkään kuin taisi, avasi mukaan
ottamansa haararepun ja ratsasti hauskasti murkinoiden isäntänsä
perässä, tavan takaa siemaisten aika kulauksen viinileilistään
sellaisella nautinnolla, että kuka kunnon saksalainen hyvänsä olisi
häntä siinä työssä kadehtinut. Ja tällä tapaa matkaa kuluttaessaan hän
yhtä vähän muisteli perhettänsä kuin herransa lupauksia; ja sen sijaan,
että olisi pitänyt ammattiaan vaivaloisena, kuvitteli hän päinvastoin
pelkkää huvia lähtevän seikkailujen, jos kohta vaarallistenkin,
etsimisestä.

He viettivät yönsä pienessä metsikössä, missä don Quijote taittoi
kuivan ja vankan puunoksan, jonka päähän sovitti taittuneesta
keihäästään irrottamansa piikin. Koko yönä hän ei ummistanut silmiään,
muistellen alati vain Dulcineaa, niinkuin kirjoissaan oli lukenut
ritareista, jotka metsissä ja erämaissa yöpyessään lohduttelivat
itseään armaitaan ajattelemalla. Mutta Sancho oli liiaksi aineellinen
sielu viettääkseen yönsä moisella tavalla. Koska hänen vatsansa
oli täysi, eikä suinkaan sikurivedestä, nukkui hän sikeästi kuin
tukki, eikä olisi aamulla tuskin herännyt auringonsäteisiin, jotka
paistoivat hänelle suoraan kasvoihin, eikä lintujen sataääniseen
viserrykseen, jollei hänen isäntänsä voimakkaalla huudolla olisi
havahuttanut hänet pystyyn. Herättyään hän teki taas kelpo hyökkäyksen
viinileilinsä kimppuun, jonka surukseen huomasi käyneen eilisestä
paljon ohkasemmaksi, ilman että hänellä oli mitään toivoa saada sitä
lähimmässä tulevaisuudessa uudestaan täyteen. Don Quijote ei välittänyt
aamiaisesta, koska oli päättänyt elää vain suloisista muistoista.

He nousivat ratsujensa selkään ja kulkivat edelleen Lapieen solaa
kohti, jonka saivat kello kolmen tienoissa iltapäivällä näkyviinsä.
"Kas täällä, rakas Sanchoni", huudahti don Quijote, "voimme työntää
kätemme vaikka kyynärpäitä myöten seikkailuihin. Mutta kuulehan,
minä varotan sinua laskemasta kättäsi miekkaan, vaikka näkisit
minut mitä suurimmassakin vaarassa, paitsi jos sattumalta kimppuuni
käy roistoja ja ryöväreitä tai sinun kaltaisiasi halpoja olentoja,
jolloin kyllä saat tulla minua auttamaan; mutta ritareja vastaan ei
sinun ritarilakien mukaan ole lupa käydä, ennenkun itse olet lyöty
ritariksi." -- "Luottakaa vain siihen, herra, että tottelen teitä
täsmällisesti, sillä minä olen luonteeltani rauhallinen enkä rakasta
riitoja; paitsi kun minun itseni kimppuun käydään, välitän silloin
vähät noista laeista, sillä jumalallinen ja inhimillinen laki sallii
jokaisen puolustaa nahkaansa." -- "Muuta en tahdokaan", sanoi don
Quijote; "pyydän sinua vain olemaan auttamatta minua ritareja vastaan
ja sellaisissa tapauksissa hillitsemään tulista luontoasi." -- "Lupaan
niin tehdä", toisti Sancho, "ja pidän käskyänne pyhänä kuin Herran
sapattia."

Näin puhellen don Quijote ja Sancho Pansa saapuivat vihreälle niitylle,
jonka poikki juoksi raikas puronen. Veden hilpeä lorina ja paikan
suloisuus ja viileys houkuttelivat heitä siinä viettämään keskipäivän
helteen ajan; he laskeusivat satuloistaan, päästivät Rosinanten
ja aasin vapaasti maleksimaan ruohikossa, irrottivat eväsrepun ja
kävivät pitemmittä mutkitta nauttimaan sen sisällyksestä. Sancho ei
ollut huolinut edes sitoa Rosinantea kiini, tuntien sen rauhalliseksi
ja hyvätapaiseksi elukaksi, jonka voi päästää irralleen suitset
vain nakattuna kaulan ympäri; mutta ei ollut se ennättänyt liikkua
montaakaan askelta ruohokedolla, kun don Quijote ja Sancho näkivät
etäällä parikymmentä muulinajajaa irrottamassa siltä satulaa ja sen
selkään sälytettyä tavaraa.

"Sancho ystäväni", sanoi don Quijote, "niinkuin minusta näyttää, eivät
nuo tuolla ole mitään ritareja vaan moukkia ja roistoja; sinä saat
siis kernaasti auttaa minua kostamaan häväistystä, minkä ovat meille
tehneet hyökkäämällä hevoseni kimppuun." -- "Mitä lemmon kostoa heille
toimittaa?" huudahti Sancho. "Heitähän on parikymmentä ja meitä vain
kaksi, enkä edes tiedä pitääkö meidän lukumme laskea puoleksitoista."
-- "Minä yksinäni olen sadan veroinen", vastasi ritari. Ja sen
kauvempaa epäröimättä sieppasi hän miekkansa huotrasta ja ryntäsi
raivoisasti muulinajajia kohti. Hänen esimerkkinsä innostamana
Sanchokin tempasi pamppunsa ja tunkihe keskelle vihollisjoukkoa. Don
Quijote antoi ensimmäiselle vastustajalleen niin tuiman miekaniskun,
että se lävisti tämän nahkakaulurin ja leikkasi ison palasen
olkapäästä; sitte hän aikoi valmistaa toiselle saman kohtalon, kun
tällöin muulinajajat, joita hävetti selkäänsä-saaminen kahdelta
mieheltä, turvautuivat sauvoihinsa, ja ympäröiden miehuullisen ritarin
ja hänen asemiehensä tanssittivat aseitaan ihmeteltävällä taidolla
näiden selkäpuolilla. Kun he tätä tointaan harjottivat suurella
hartaudella, tuli leikistä pian loppu. Toinen isku jo kaasi Sanchon
maahan pitkin pituuttaan, eikä don Quijoteakaan hänen rohkeutensa ja
taitavuutensa enää pitemmälle auttanut; hän sortui alas Rosinantensa
viereen, joka ei vielä ollut kyennyt nousemaan maasta. Kun muulinajajat
eivät enää nähneet mitään tehtävää ja pelkäsivät jo liikojakin
tehneensä, lähtivät he joutuin jatkamaan matkaansa.

Se joka tämän keppimyrskyn jälkeen ensin tuli tajuihinsa oli Sancho
Pansa, joka hinaten itseään isäntänsä luo sanoi hänelle heikolla ja
valittavalla äänellä: "Armollinen herra don Quijote! Ah, armollinen
herrani don Quijote!" -- "Mitä tahdot, Sancho ystäväiseni?" vastasi
ritari yhtä surkealla äänellä. -- "Eikö olisi mitään keinoa", kysyi
Sancho, "jotta voisitte antaa minulle pari kulausta ihmeellistä
taikalääkettänne, josta olette puhunut, jos sitä sattumalta olisi
lakkarissanne? Ehkäpä se olisi yhtä tehokasta murskautuneille luille
kuin oikeille haavoillekin." -- "Oh, ystäväni", vastasi don Quijote,
"jos minulla sitä olisi, niin mitäpä tässä muuta kaivattaisikaan!
Mutta sen vannon sinulle vaeltavan ritarin kunniani kautta, että
jos vielä saan käsiäni liikahtamaan, pitää sitä meillä olla kahden
päivän kuluttua." -- "Kahden päivän!" huusi Sancho, "ja kauvanko aikaa
luulette kuluvan, ennenkun tästä omin voimin pääsemme liikkumaan?" --
"Totta puhuen", sanoi pahoin piesty ritari, "siihen en osaa mitään
vastata, kun en tarkoin tunne omaa tilaani; mutta itsepä olenkin asiain
tällaiseen menoon syypää, kun olin kyllin typerä kalpa kädessä käymään
mokomien peijuonien kimppuun, jotka eivät edes ole ritariksi lyötyjä.
Niin muodoin uskon tämän kaiken tapahtuneen minulle rangaistukseksi
siitä, kun en äsken noudattanut ritarisäädyn lakeja. Senpä vuoksi
nyt kerta kaikkiaan sanon sinulle, Sancho ystäväni, meidän molempien
yhteiseksi hyväksi, että kun vasta moiset ryövärit meille väkivaltaa
tekevät, niin et sinä suinkaan saa odottaa että minä paljastaisin
miekkani heitä vastaan, sillä sitä en totisesti enää koskaan tee, vaan
on se sinun asiasi; sen vuoksi tartu uljaasti tapparaasi ja löylyytä
heitä mielesi hyviksi. Jos sattumalta ritarismiehiä rientää heille
avuksi, niin silloin puolustan sinua kelpo tavalla. Sinä tiedät mikä
voima käsivarsissani asuu, siitä olet saanut jo tarpeeksi todistuksia."

Mutta Sanchoa ei herransa puhe siihen määrään miellyttänyt, että
olisi laiminlyönyt lausua omaa ajatustaan. "Armollinen herra ritari",
vastasi hän, "minä olen rauhaa rakastava mies ja voin kyllä Jumalan
kiitos antaa anteeksi kärsimäni vääryydet, sillä minulla on vaimo
ja lapsia. Pitäkää siis minun kohdaltani varmana, etten millään
ehdolla kohota miekkaani en herroja enkä talonpoikia vastaan ja
että suon heille Herramme edessä anteeksi kaikki ennen ja vast'edes
kärsimäni vääryydet, olkoon sitte se henkilö, joka vääryyttä mulle
on tehnyt, tekee tai tulee tekemään, rikas tai köyhä, ylhäinen tai
alhainen tai mitä lajia tahi säätyä tahansa." -- "Jos voisin hengittää
vähän vapaammin puhuakseni tarpeeksi pitkältä", lausui ritari, "ja
jollei kipu kupeessani olisi niin rasittava, niin voisin saada sinut
vakuutetuksi että olet suuresti erehtynyt, ystäväiseni. Etkö tiedä,
että vaeltavia ritareja elämässään kohtaa tuhannet vaarat ja vastukset
ja että, he lakkaamatta kokevat vuoroon onnea ja onnettomuutta? Ja
kuitenkin he voivat yhtäkkiä tulla kuninkaiksi ja keisareiksi, kuten
usein saa lukea; ja jollei kipuni minua niin suuresti ahdistaisi,
voisin kertoa sinulle esimerkkejä monestakin, jotka ovat tulleet
korotetuiksi valtaistuimelle yksinomaan oman urhoollisuutensa kautta.
Mutta onpa esimerkkejä onnen kääntymisestäkin, josta tahdon mainita
sinulle muutamia henkilöitä, jotka onnen kukkuloilta ovat langenneet
mitä surkeimpaan kurjuuteen. Suuri sankari Amadis Gallialainen
joutui julmimman vihamiehensä loitsija Arkalauksen valtaan, jonka
kerrotaan sitoneen hänet paaluun linnansa pihalle ja annattaneen
hänelle kaksisataa iskua hevosenohjaksilla. Mutta heittäkäämme jo nämä
hyödyttömät puhelut ja koettakaamme kumpikin koota voimia voittaaksemme
heikkoutemme. Tutkistelkaamme ensin hiukan Rosinanten tilaa. Tuo
eläinparka näyttää myös saaneen osansa meidän vastoinkäymisestämme."
-- "Eipähän se mitään ihmettä ole", sanoi Sancho; "miksi se olisikaan
siitä säästynyt; eikö se ole yhtä hyvin vaeltava ritari kuin me
muutkin? Se minua vain ihmetyttää, että minun aasini on pelastunut
ehjin nahoin leikistä, kun meillä muilla kolmella ei ole yhtään
tervettä paikkaa ruumiissamme." -- "Suurimmissakin onnettomuuksissa",
lausui ritari, "kohtalo jättää aina jonkin oven avoimeksi
pelastuaksemme. Tämä eläinparka saa astua nyt Rosinanten sijalle ja
viedä minut johonkin linnaan, missä voin haavojani parannella. En
luule lainkaan häpäiseväni itseäni semmoista ratsua käyttämällä, sillä
muistan lukeneeni miten vanha Silenus, Bakkus-jumalan kasvatti-isä,
suureksi huvikseen saapui sataporttiseen kaupunkiin kauniilla aasilla
ratsastaen." -- "Se kyllä kävisi päinsä", sanoi Sancho, "jos voisitte
istua satulassa hänen laillaan; mutta on suuri ero sillä joka ratsastaa
aasilla, ja sillä joka roikkuu poikkipäin sen selässä kuin sokerisäkki.
Sillä muulla tavalla ette voine tässä tilassa matkustaa." -- Tähän
vastasi don Quijote: "Vammat, joita taistelussa saadaan, eivät koskaan
ole häpeäksi. Elä siis, Sancho ystäväni, minua enää vastusta; koeta
vain nousta jaloillesi ja aseta minut aasisi selkään miten vain voit,
jotta pääsemme lähtemään täältä ennenkun yö meidät yllättää."

Sancholle vasta vaivaa maksoi pystyyn pääseminen. Vihdoin viimein se
hänelle onnistui, muttei paremmin kuin että jäi köyryyn kuin luokki,
kykenemättä ojentamaan varttaan suoraksi. Tässä omituisessa asennossa
hänen vielä piti ottaa kiini aasinsa, joka vapauttaan hyväkseen
käyttäen oli edennyt hyvän matkan päähän, toisten vaivannäöistä
vähääkään välittämättä. Kun aasi viimein oli saatu lähtökuntoon, meni
Sancho auttamaan Rosinantea pystyyn; mutta sepä kävikin vaivaloiseksi
sekä nostajalle että nostettavalle. Sancho hikoili mahtavasti, ja jos
eläinparka olisi kyennyt valittamaan, olisi se ruikuttanut hätäänsä
yhtä haikeasti kuin isäntänsä ja tämän palvelija. Vihdoin viimein
sai Sancho lukemattomilla ponnistuksilla ja kirouksilla don Quijoten
nostetuksi poikkipuolin aasinsa selkään; sitte hän sitoi Rosinanten
suitsista aasin häntään, ja taluttaen viimemainittua marhaminnasta
alkoi hän ohjata matkuetta sinne päin, missä arveli maantien olevan.
Kolme neljännestuntia vaellettua hyvä onnensa saattoi heidät erään
majatalon läheisyyteen, jota don Quijote sen kurjasta ulkoasusta
huolimatta oli taipuvainen luulemaan joksikin linnaksi. Sancho väitti
sitä majataloksi, ritari linnaksi; ja tätä kiistaa kesti kunnes he
saapuivat sen portille, josta Sancho saattoi seurueensa sisään, sen
enempää asiasta kiistelemättä.



KAHDEKSAS LUKU.

Mitä don Quijotelle tapahtui majatalossa, jota hän luuli linnaksi.


Ravintolan isäntä, joka ällistyi aika lailla nähdessään luokseen
saapuvan miehen poikkipuolin aasin selässä, kysyi Sancholta mikä tauti
ritaria vaivasi. Sancho vastasi, ettei se mitään merkinnyt; olipahan
ritari vain pudonnut vuorelta alas ja saanut kylkensä vähän aroiksi.
Majatalon emäntä, joka vastoin tavallisuutta oli helläluontoinen nainen
ja tunsi sääliväisyyttä kärsiviä lähimmäisiään kohtaan, ei voinut
ristissä käsin katsella ja kuunnella don Quijoten surkeita ähkymisiä ja
vaivoja, vaan riensi heti auttamaan häntä tyttärensä kanssa, joka oli
aika sievännäköinen neitonen.

Samassa majatalossa palveli nuori asturialainen tyttö, jolla oli leveät
kasvot, litteä pää, toinen silmä kiero ja toinen vallan näkemätön;
muuten hän oli päättäväinen luonteeltaan ja sukkela liikkeiltään,
mikä kyllä korvasi ulkonaisen viehätyksen puutetta. Uumaltaan hän
oli runsaasti kolme jalkaa, ja hartiansa olivat niin tanakat, että
pään asento oli eteenpäin kumara ja katse siten pakosta eikä vain
kainoudesta maahan luotu. Tämä näppärä neito auttoi isännän tytärtä
don Quijotea hoitaessa, ja molemmat valmistivat hänelle kurjan vuoteen
muutamaan loukkoon, jossa kaikesta päättäen ennen oli säilytetty olkia.

Pian olikin emäntä tyttärineen laastaroinut ritarin kiireestä
kantapäähän, Maritornen (se oli asturialaistytön nimi) valaistessa
heidän työtänsä savilampulla. Nähdessään potilaan monet kuhmut emäntä
virkkoi: "Totta totisesti nämä puhuvat pikemminkin kelpo iskuista
kuin mistään putouksesta". -- "Eivät ne ole mitään iskuvammoja",
ärähti Sancho; "kalliossa oli monia kärkiä ja jok'ikinen antoi hänelle
muistiksi kuhmun. Muuten, hyvä rouvaseni", lisäsi hän, "käytelkää
laastaria hiukan säästäen; sitä ehkä tarvittanee muuallakin, sillä
minunkin lanteitani hiukan kolottaa." -- "Oletteko tekin pudonnut
vuorelta?" kysyi emäntä. -- "En suinkaan", vastasi Sancho; "mutta kun
näin hyvän isäntäni heittävän kuperikeikkaa alaspäin, pelästyin niin
hirveästi, että tunsin ruumiissani aivan kuin tuhannen patukaniskua."
-- "Mikä isäntänne nimi on?" kysyi vuorostaan Maritorne. -- "Don
Quijote de la Mancha, vaeltava ritari ja urhoollisimpia kalvankäyttäjiä
mitä moniin aikoihin on nähty." -- "Vaeltava ritari!" kysyi
asturialaisneito, "mikä se on?" -- "Mitä! Oletteko yhtä tietämätön kuin
vastasyntynyt lapsi?" huudahti Sancho. "Kuulkaas, sisarkulta, vaeltava
ritari on sellainen ihminen, joka illalla on keisari tai saa jonkun
tusinan raippoja, tänään on onnettomin kaikista luontokappaleista ja
huomenna lahjoittaa kolme neljä kuningaskuntaa asemiehelleen."

Don Quijote, joka tarkkaavaisesti kuunteli keskustelua, katsoi
kohteliaisuuden vaativan hänenkin sekautumistaan siihen, ja kohoten
miten paraiten taisi istualleen tarttui hän rakastettavasti emännän
käteen lausuen: "Uskokaa minua, kaunis rouvani, että voitte sanoa
itseänne onnelliseksi, kun onnetar toi minut linnaanne vieraaksi.
En tahdo puhella siitä sen enempää, sillä ei ole koskaan hyvä kehua
itseään, ja uskollinen asemieheni jo ilmaisi teille kuka olen. Sanon
vain, että tulen säilyttämään muiston minulle osottamastanne hyvyydestä
aina elämäni loppuun asti, ja että käytän jokaista tilaisuutta
todistaakseni kiitollisuuttani siitä. Ja jollei taivas", jatkoi hän,
luoden helliä silmäyksiä emännän tyttäreen, "olisi nähnyt hyväksi
kytkeä minut ijäksi rakkauden kahleisiin ja sen kiittämättömän
kaunottaren lumousvoiman alaiseksi, jota aina ajattelen, niin olisin
kernaasti laskenut sydämmeni tämän ihanan neitosen jalkain juureen."

Emäntä, hänen tyttärensä ja Maritorne hölmistyivät sanattomiksi
kuullessaan ritarimme suusta tällaista puhetta, joka oli heille kuin
kreikkaa, vaikka sen verran siitä ymmärsivätkin, että tarkotus oli
ladella heille kohteliaisuuksia. Niinpä he eivät osanneetkaan muuta
tehdä kuin katsella vuoroon toisiansa vuoroon tuota merkillistä miestä;
kiittäen häntä kohteliaisuudestaan he syvästi niiattuaan vetäytyivät
huoneesta. Maritorne oli tätä ennen pitänyt huolta Sanchosta, jonka
tila oli yhtä surkea kuin herransa.

Kun ei kuhmuiltaan voinut nukkua, nousi Sancho ennen päivänkoittoa
pahasti maristen vuoteestaan ja kömpi pimeässä isännän puheille, jolle
sanoi: "Rakas herra, ken olettekin, tehkää meille se laupeus että
annatte hiukan rosmariinia, viiniä, suolaa ja öljyä; tarvitsisimme
niitä parantaaksemme yhden kaikkein oivallisimmista vaeltavista
ritareista jotka koskaan ovat maan kamaraa polkeneet." Tästä puheesta
isännälle vähitellen selvisi millä kannalla hänen vieraittensa
järjentila oikeastaan oli; mutta siitä huolimatta hän antoi Sancholle
pyydetyt ainekset. Tämän ne perille vietyä sekotti don Quijote kaikki
yhteen isoon maljakkoon, ja keitettyään niitä mielestään tarpeeksi
kauvan pyysi hän pulloa johon keitoksensa kaataisi; mutta kun sellaista
ei majatalossa löytynyt, täytyi hänen tyytyä pieneen rautapeltiseen
purtiloon, jossa ennen oli säilytetty öljyä ja jonka isäntä nyt
jalomielisesti lahjoitti hänelle. Hän luki sitte astian yli enemmän
kuin sata _Pater nosteria_ ja saman verran _Ave Mariaa, Salvea_ ja
_Credoa_, [5] tehden joka sanalle ristinmerkin.

Kun tämä merkillinen keitos viimein oli valmistunut, tahtoi don
Quijote koettaa sen tehoisuutta heti paikalla; ja sen sijaan että
olisi sivellyt sillä haavojaan, joi hän sitä hyvän juomalasillisen.
Mutta tuskin hän oli saanut juoman sisäänsä, kun alkoi oksentaa
takasin niin tuimasti, ettei siitä jäänyt hiukkaakaan hänen vatsaansa.
Näistä ponnistuksista uupuneena hän rupesi tavattomasti hikoilemaan,
jonka vuoksi hän kääri peitteen ympärilleen ja pani maata. Hän
nukkui runsaasti kolme tuntia, ja herättyään hän tunsi itsensä niin
virkistyneeksi, ettei lainkaan epäillyt lääkkeen ihmeellisesti
parantavaa voimaa, vaan tunsi itsensä turvatuksi vastaisten
vaarallisempienkin seikkailujen varalta.

Sancho Pansa, joka tästä huomasi herransa lääkkeen kerrassaan
oivalliseksi, kärtti hartaasti itselleen lopun purtilon sisällyksestä.
Don Quijoten annettua se hänelle, nielasi hän pohjasakan vatsaansa
kahdessa kulauksessa. Mutta kenties hänellä ei ollut niin hieno ja
tunteellinen vatsa kuin isännällään, sillä ennenkun lääke alkoi
vaikuttaa, sai miespoloinen niin kauheita vatsanväänteitä, että luuli
viime hetkensä tulleen; ja tässä säälittävässä tilassa rupesi hän
hurjasti sadattelemaan koko rohtoa ja sitä kurjaa petturia, joka sitä
hänelle oli juottanut. "Ystävä Sancho", sanoi ritari arvokkaasti,
"erehtyisinpä todella suuresti jollei kaikki tämä johdu siitä, ettei
sinua ole lyöty ritariksi; omasta kohdastani voin vakuuttaa, että
lääke on hyvää sellaisille, jotka tämän arvon ovat saavuttaneet." --
"No, Herra nähköön", voivotti Sancho, "jos sen kerran tiesitte, niin
miksi sitte annoitte minun sitä maistaa? Lempo soi, onpa tosiaan hyvä
antaa sitte vasta neuvoja, kun olen jo henkihieverissä." Mutta juuri
nyt ihmelääke alkoi ankarasti vaikuttaa, ja kaikki läsnäolijat olivat
joutua epätoivoon Sancho-paran kohtalosta. Vajaan tunnin verran kesti
tätä kamppausta; mutta sen sijaan että isäntänsä siitä sai virkistystä,
tunsi miespoloinen itsensä niin heikontuneeksi ja raihnaiseksi, että
tuskin jaksoi hengittääkään. Don Quijote, joka kuten sanottu oli vallan
ennallaan, ei kuitenkaan tahtonut viivytellä hetkeäkään lähteäkseen
uusiin seikkailuihin. Hän komensi Sanchon nousemaan pystyyn, satuloitsi
itse Rosinanten, sälytti reppunsa aasin selkään ja Sanchon repun
päälle; sitte hän itsekin hypähti ratsunsa selkään ja sieppasi eräästä
nurkasta käteensä pertuskan, joka oli kyllin vahva kelvatakseen hänelle
keihääksi.

Majatalon pihalla oli koolla parisenkymmentä henkeä, jotka kaikki
ihmetellen katselivat hänen outoja elkeitään, varsinkin talon tytär,
joka uteliaammin kuin muut tähysteli häntä, aivan kuin ei koskaan
olisi nähnyt moista näkyä. Tämän kiinteän silmäilyn tulkitsi don
Quijote itselleen edullisimmalla tavalla; hänkin oli tykkänään vaipunut
tyttöä katselemaan ja päästeli tavan takaa syviä huokauksia, jotka
tuntuivat tulevan hänen sisimmästä sydämmestään. Mutta katsojajoukko,
joka edellisenä iltana oli nähnyt hänen kurjan tilansa, käsitti nämä
huokaukset väärin, asettaen ne yhteyteen hänen monien haavojensa ja
kuhmujensa kanssa.

Kun molemmat uroomme olivat päässeet ratsujensa selkään, pysähtyi don
Quijote portille, kutsui luokseen isännän ja puheli tälle arvokkaasti
seuraavaan tapaan: "Arvoisa linnanherra, olisinpa todellakin kehno ja
kiittämätön olento, jollen alati muistaisi kaikkea sitä kohteliaisuutta
ja vierasvaraisuutta, mitä linnassanne olette minulle osottaneet; jos
voisin maksaa kiitollisuudenvelkaani kostamalla jonkun kärsimänne
vääryyden, niin tietäkää että elämäntehtäväni on heikkojen auttaminen
ja ilkiöiden rankaiseminen. Muistelkaa siis tyystin mielessänne,
olisiko teillä ehkä valittamista jotain henkilöä vastaan, ja sitte
vain käskekää minua; vannon ritarisäätyni kunnian nimessä, että heti
paikalla hankin teille korvausta." Isäntä vastasi yhtä mahtipontisesti:
"Herra ritari, minun ei, Luojan kiitos, ole lainkaan tarvis turvautua
teidän kostavaan käteenne; sillä jos ken minua loukkaa, on minussa
miestä kostamaan itse puolestani. Ainoa korvaus mitä teiltä pyydän
on se, että maksatte minulle kaikesta mitä tämän yön seutuun täällä
olette nauttineet, samaten myös ratsuillenne antamistani heinistä
ja kauroista. Sillä tuolla tapaa ei koskaan ole sallittu lähteä
majatalosta."

"Mitä, onko tämä majatalo?" huudahti don Quijote ihmeissään. -- "On
kuin onkin, ja kaikkein oivallisimpia", sanoi isäntä. -- "Sittepä olen
pahoin pettynyt", jatkoi ritari; "olen koko ajan pitänyt tätä linnana,
vieläpä mahtavana linnana. Mutta jos tämä todella on majatalo, niin
suonette minun kai jättää kaikki maksamatta; minä en nimittäin saa
millään ehdolla rikkoa vaeltavien ritarien tapaa vastaan, sillä kaikki
sellaiset, joihin kirjoissani olen tutustunut, eivät ole suorittaneet
penniäkään yhtä vähän majataloissa kuin muuallakaan. Sillä oikeus
ja kohtuus vaatii, että heitä kaikkialla kestitetään ilmaiseksi,
palkinnoksi niistä uskomattomista uhrauksista ja ponnistuksista, joita
he saavat kestää etsiessään seikkailuja öin ja päivin, kesin ja talvin,
jalkaisin ja ratsain, ollen milloin nälkään tai janoon, milloin kylmään
tai helteeseen nääntymäisillään, ja alati alttiina kaikenlaisille
vaaroille ja vastoinkäymisille mitä maailmassa vain on tarjona." --
"Lorujanne ritareista, joiden kanssa minulla ei ole mitään tekemistä,
en tahdo kuulla", äyskäsi isäntä; "maksakaa vain paikalla kaikki mitä
olette minulle velkaa ja heittäkää perättömät pakinat sikseen! Min'en
anna omaani koskaan ilmaiseksi." -- "Te olette kehno ja ilkeä isäntä",
tiuskasi don Quijote, ja tarttuen pertuskaansa nelisti hän täyttä
ravia ulos portista ilman että kenkään ennätti sitä estää; pulasta
kerran selviydyttyään hän ratsasti jonkun aikaa eteenpäin katsahtamatta
taakseen, joutuiko asemiehensä hänen mukanaan. Tällä välin isäntä, joka
näki turhaksi periä maksua don Quijotelta, oli kääntynyt laskuineen
Sanchon kimppuun. Mutta tämä vannoi kautta kaikkien pyhien, ettei
hän aikonut maksaa enempää kuin isäntänsäkään; hän oli vaeltavan
ritarin asemies ja vaati itselleen samoja etuja kuin tämäkin. Isäntä
joutui vihan vimmaan ja uhkasi, jollei Sancho maksaisi, itse antaa
hänelle omilla käsillään sellaisen maksun, että hän sen vielä kauvan
muistaisi. Sancho puolestaan vannoi uudelleen kahta karkeammin, ettei
hän vaeltavan ritariston lakien mukaan, joita hän isäntänsä palvelijana
oli velvollinen seuraamaan, maksaisi penniäkään vaikka häneltä nahka
nylettäisiin, jottei vastaisuudessa vaeltavien ritarien asemiehet saisi
syyttää häntä niin mainion lain rikkomisesta.

Sancho-poloisen onnettomuudeksi oli majatalossa samaan aikaan
muutamia Segovian verankutojia ja Cordovan kangaskauppiaita, kaikki
hyviä tovereja ja hilpeitä veikkoja. Yhteisen ajatuksen elähyttäminä
nämä astuivat Sanchon luokse ja vetivät hänet alas aasin selästä.
Pari heistä meni sisältä noutamaan vankan peitteen, jonka keskelle
Sancho-parka pantiin. Neljä väkevintä miestä tarttui peitteen
nurkkiin, ja niin alettiin Sanchoa heitellä ilmaan kahdentoista jopa
viidenkintoista jalan korkeuteen.

Pahoin pilkatun miesparan kauheat hätähuudot kuuluivat etäälle hänen
herransa korviin, joka ensin käsitti asian niin, että taivas nyt
lähetti hänelle uuden seikkailun. Mutta tunnettuaan mölinän lähtevän
palvelijansa karheasta kurkusta käänsi hän Rosinantensa ympäri ja ajoi
tuimaa vauhtia takasin majataloa kohti, jonka portin löysi lukituksi.
Kierrellessään talon ympäri sisäänpääsyä etsien näki hän jotenkin
matalan muurin yli miten Sancho nousi ja laski, nousi ja laski ilmassa
niin ketterästi ja sulavasti, että ritari olisi purskahtanut kaikuvaan
nauruun, jollei olisi ollut niin sydämmistynyt. Mutta hänen nykyisessä
mielentilassaan ei leikki häntä miellyttänyt; hän yritti monta kertaa
kiivetä hevosensa selästä muurinharjalle ja olisi kai onnistunutkin,
jolleivät kaikki jäsenensä olisi olleet niin hellät, että hän tuskin
kykeni jalkaansa maahan laskemaan. Ainoa minkä hän voi tehdä, oli
lasketella muurin yli niin runsaan tulvan haukkumasanoja, ettei
paperimme riittäisi niitä toistamaan. Niistä vähääkään välittämättä
nuo parantumattomat koiranleuvat jatkoivat hauskaa huviaan nauraa
hohottaen yhä kovemmin, eikä poloista Sancho-parkaa auttaneet
rukouksensa eikä uhkauksensa, kunnes miehet viimein väsyivät leikkiin
ja pelkästä laiskuudesta päästivät hänet rauhaan. Käärien hänet avaraan
kauhtanaansa he nostivat hänet samaan paikkaan mistä hänet olivat
ottaneetkin, nimittäin aasin selkään.

Helläsydämminen Maritorne, jota suretti Sanchon kärsimä julma kohtelu,
kävi hänelle heti ammentamassa kaivosta raikasta vettä; mutta juuri kun
Sancho yritti viedä sitä huulilleen, kuuli hän muurin takaa isäntänsä
varottavan äänen, joka huusi hänelle: "Poikani Sancho, elä juo sitä
vettä, elä maistakaan sitä, lapseni, muuten olet kuoleman oma! Onhan
minulla tässä sitä jumalallista ihmelääkettä, joka parantaa vaivasi
yhdessä tuokiossa." Näin sanoen heilutti hän muurin yli rautapeltistä
purtiloaan. Mutta Sancho katsahti vain jäykästi huutajaan ja vastasi
karsaasti: "Hei, herraseni, oletteko jo unohtanut, ettei minua ole
lyöty ritariksi? Juokaa itse konilääkkeenne ja jättäkää minut rauhaan!"
Näin sanoen otti hän maljasta kulauksen; mutta havaittuaan juotavan
olevan silkkaa vettä ei hän enää ottanut toista kulausta, vaan pyysi
Maritornelta vähän viiniä. Tämän pyynnön tuo kiltti tyttö täyttikin,
suorittaen maksun omasta kukkarostaan.

Sittekun Sancho oli saanut juoduksi, johdatettiin hän kaikella
kunnialla majatalon portille, missä iski tallukkansa aasin kupeisiin
ja ratsasti tiehensä ylen tyytyväisenä, kun ei ollut tarvinnut mistään
maksaa, vaikka maksun tosin oli oikeastaan suorittanut hänen selkänsä,
hänen tavallinen takaajansa. Totta on, että hänen reppunsa jäi
isännälle pantiksi, mutta iloissaan hän ei sitä lainkaan huomannut.
Nähtyään Sanchon joutuneen matkaan tahtoi isäntä salvata portin, mutta
Sanchon pilkkaajat, jotka eivät olisi pelänneet don Quijotea vaikka
tämä olisi ollut yksi Pyöreän pöydän ritareja, eivät sitä sallineet;
heitä ehkä suututti, kun eivät voineet tehdä ritarille samaa temppua
kuin hänen palvelijalleen.



YHDEKSÄS LUKU.

Don Quijote valloittaa Mambrinuksen kypärin.


Kun Don Quijote ja Sancho jälleen alkoivat taivaltaa eteenpäin
majatalon portilta, puheli ritari seuraavaan tapaan: "Sancho
ystäväni, olet nyt huomannut miten onni meille tähän asti on ollut
tyyten vastainen ja miten me nytkin pahoin pideltyinä lähdemme tästä
majatalosta. Sen vuoksi tahdon tästä lähtien ottaa lisänimeksi
_Surullisen hahmon ritari_ kuten aikaisemmin don Galaor, joka kutsui
itseään Perinnöttömäksi ritariksi." Tuskin hän oli saanut tämän
sanotuksi, kun äkkäsi etäällä ratsastajan, jolla oli päässään jotakin
mikä kiilsi kuin kulta. "Oi Sanchoseni", huudahti hän, "tiedätkö
etteivät mitkään asiat ole niin paikkansa pitäviä kuin sananlaskut,
sillä ne johtuvat kokemuksesta, joka on kaikkien tieteiden äiti;
varsinkin koskee tämä sitä sananlaskua, joka lausuu ettei onnettomuus
aina väijy köyhän ovella. Sanon tämän sinulle sen vuoksi, että jos
viime yönä saimme pahoin selkäämme, on nyt käsissä hetki ja seikkailu,
joka tarjoaa meille voittoa ja kunniaa. Katsoppas tuota miestä;
kaikesta päättäen hän kantaa päässään Mambrinuksen kypärää, jonka olen
vannonut valloittavani itselleni. Hän tulee suoraan meitä kohden."
-- "Herra", vastasi Sancho, "miettikää tarkoin mitä sanotte ja vielä
tarkemmin mitä teette!" -- "Luuletko minun erehtyneen, sinä viheliäinen
olento, joka epäilet kaikkea?" jyrisi ritari. "Etkö näe tuota ritaria,
joka harmaalla, täplikkäällä orhilla ratsastaa meitä kohden ja pitää
päässään kultaista kypäriä?" -- "Näenpähän vain miehen, joka ajaa
ruskeanharmaalla aasilla ja pitää päässään jotakin kiiltävää esinettä."
-- "No niin, minkä näet kiiltelevän, se juuri on Mambrinuksen kypäri.
Siirry minusta muutaman askeleen päähän ja jätä minut yksikseni; saat
nähdä miten minä aikaa tyhjiin jaarituksiin tuhlaamatta suoritan tämän
seikkailun tuossa tuokiossa ja valloitan tuon kallisarvoisen kypärin,
jota niin hartaasti olen halunnut itselleni."

Sen ritarin ja hänen ratsunsa ja kypärinsä laita, jonka don Quijote
oli näkevinään, oli tämmöinen. Tässä piirikunnassa oli kaksi kylää,
joista toinen oli niin pieni, ettei siellä ollut omaa parturia; sen
vuoksi sai isomman kylän parturi, joka varsinaisen ammattinsa ohessa
harjotti myöskin haavalääkärin tointa, pitää huolta kummastakin
kylästä. Nyt sattui pienemmässä kylässä muuan mies sairastumaan
ja oli suoneniskun tarpeessa, jotapaitsi jotkut toiset kaipasivat
parranajoa; sen vuoksi oli parturi nyt matkalla sinne, ja sateen
yllättämänä hän oli saippuavadillaan suojellut hatturisaansa; ja
kun vati oli vaskesta ja aivan uusi, välkkyi se puolen peninkulman
päähän. Hän ratsasti kauniilla harmaalla aasilla, niinkuin Sancho
aivan oikein oli huomauttanut; ja kaikki tämä oli saanut don Quijoten
kuvittelemaan näkevänsä edessään kultakypärisen ritarin ratsastavan
harmaantäplikkäällä orhilla, sillä hän sovitti kaikki kohtaamansa
ilmiöt omien eriskummallisten romaanihaaveittensa mukaisesti. Niinpä
hän nytkin, nähdessään poloisen vieraan ritarin lähestyvän, hän
ratsasti tätä vastaan höllitetyin ohjaksin ja keihäs tanassa, lujasti
päättäen lävistää vastustajansa; ja aivan lähelle tultuaan huusi hän:
"Puolusta itseäsi, kehno olento, tai jätä paikalla minulle tuo esine,
johon minulla on kieltämätön oikeus!"

Nähdessään moisen merkillisen haamun rajusti hyökkäävän kimppuunsa
taivas ties mistä syystä, ei parturi tiennyt muuta keinoa nahkansa
pelastamiseksi kuin hypätä maahan aasinsa selästä ja painaa
käpälämäkeen minkä koivet kannattivat, joutamatta sen enempää
ajattelemaan aasiaan ja saippuavatiaan. Huomattuaan voitonsaaliin
jäävän hänelle ei don Quijote enää pitkittänyt vainoomista, vaan
kääntyi asemiehensä puoleen huutaen: "Tuo pakana ei ollutkaan mikään
tyhmyri. Hän menetteli kuin majava, jonka luonto on opettanut
henkensä pelastukseksi puremaan poikki oman häntänsä. Nostappa maasta
tuo kypäri!" -- "No, sieluni kautta!" vastasi Sancho, katsellen
valloitettua kypärää, "vati ei ole mikään huono saalis; se on
varmasti kuuden markan arvoinen jollei enemmänkin." Ritari otti
esineen ja koetteli sitä päähänsä puolelle jos toisellekin; mutta
kun se vain ei ottanut oikein sopiakseen, rupesi häntä harmittamaan:
"Lempo vieköön, se pakana, jolle tämä mainio kalu taottiin, mahtoi
olla kovin isopäinen! Mutta mikä vielä pahempi, luulenpa että tästä
kypäristä puuttuu tykkänään alapuolisko." Sancho ei enää voinut olla
hymyilemättä, kun näki isäntänsä pitävän parturin vatia kypäränä,
ja olisi arvattavasti puhjennut isoääniseen naurunhohotukseenkin,
jolleivät hänen hartiansa olisi niin usein tehneet tuttavuutta ritarin
peitsenvarren kanssa. "Mitä siinä naurat, Sancho?" ärähti don Quijote
julmistuneena. "Nauranpahan vain ajatellessani tämän kypärin entisen
omistajan päätä", vastasi Sancho, "ja sitä että kypäri muistuttaa
parturin vatia kuin vesipisara toista samanlaista." -- "Tiedätkö
mitä nyt ajattelen?" virkkoi don Quijote. "On vallan varmaa, että
tämä verraton kypäri on sattumalta joutunut jonkun pöllöpään käsiin,
joka tuntematta sen todellista arvoa on kullanhimoisena rikkonut ja
sulattanut sen alaosan omiksi hyvikseen, niin että jälelle jäänyt
osa todella, kuten sanot, muistuttaa parturin vatia. Mutta oli sen
laita miten tahansa -- minä, joka tunnen sen arvon, en suotta mukise
tästä vähäpätöisestä muutoksesta. Vien kypärin ensimmäiseen pajaan
ja annan takoa siihen silmäverhon lisää, ja olenpa varma, ettei
sille vedä silloin vertoja edes se kypäri, jonka Vulkanus takoi itse
sotajumalalle. Siihen asti käytän sitä semmoisena kuin se nyt on;
aina se on parempi kuin ei mitään ja kestää hyvästi kaikenlaisia
kohtauksia." -- "No niin", myönteli Sancho, "jättäkäämme tämä asia
sikseen. Mutta sanokaas minulle mitä tuolla harmaan täplikkäällä
orhilla tekisimme, jonka satulasta survaisemanne miesparka on jättänyt
oman onnensa nojaan? Päättäen siitä kiiruusta millä hän koipiaan
käytteli, ei hänellä lie halua palata tänne takasin; ja partani kautta,
harmo ei ole hullumpi." -- "En ole pitänyt tapanani", vastasi don
Quijote, "riistää mitään voittamiltani vastustajilta, eikä vaeltavan
ritariston lakien mukaista olekaan antaa heidän kulkea jalkasin,
paitsi jos voittaja itse on taistelussa menettänyt hevosensa. Silloin
hän huoletta voi ottaa voitetun ratsun rehellisenä sotasaaliina.
Siispä, Sanchoseni, jätä rauhaan tuo hevonen tahi aasi, kummaksiko
sitä kutsua tahdot; ken sen kadotti, tulee varmaan noutamaan sen,
sittekun olemme edenneet kyllin kauvaksi tästä paikasta." -- "Hitto
vie!" manasi Sancho, "tekisipä kovin mieleni ottaa tuo elukka, tai
ainakin vaihtaa se omaani, joka ei minusta näytä yhtä hyvältä. Puukot
ja pistimet, herra ritari, minusta tuntuvat teidän ritarilakinne liian
ahdasmielisiltä, jos ne eivät salli vaihtaa aasia toiseen! Ainakin
tahtoisin tietää onko lupa vaihtaa edes satuloita?" -- "Siitä en tosin
ole oikein selvillä", vastasi don Quijote, "mutta kunnes saan siitä
parempaa varmuutta sallin sinun ottaa satulan, jos nimittäin olet sen
tarpeessa." -- "Tarvitsen sitä yhtä kipeästi kuin omaa itseäni", sanoi
Sancho ja kävi riisumaan satulaa parturin aasin selästä, pannen sijaan
oman satulansa.

Kun tämä oli tehty, istuivat he murkinoimaan lopun eväistään; ja
valitsematta erityisesti matkan suuntaa (mikä olisikin ollut vastoin
vaeltavien ritarien tapoja) antoivat he Rosinanten, jota aasi seurasi
kuin parasta ystäväänsä, kulkea minnepäin halusi. Täten he saapuivat
huomaamattaan valtamaantielle, jota alkoivat umpimähkään seurata.



KYMMENES LUKU

jossa don Quijote vapauttaa joukon kovaonnisia, joita väkisin vietiin
semmoiseen paikkaan, minne eivät itse halunneet mennä.


Kun don Quijote viimein kohotti katseensa maasta, huomasi hän
tusinan verran miehiä lähestyvän, jotka näyttivät olevan sidotut
toisiinsa kuin helmet rukousnauhassa pitkällä köydellä, joka kulki
kaikkien kaulojen ympäri, sekä käsiraudoilla kalvosimissaan. Mukana
seurasi kaksi ratsastajaa ja kaksi jalkamiestä, edelliset varustetut
olkatussareilla, jälkimmäiset miekalla; sitäpaitsi oli kullakin
heittokeihäs tai biskaijalainen peitsi. Nähdessään tämän surullisen
saattueen Sancho sanoi: "Nuo ovat pakko-orjia, jotka ovat matkalla
kuninkaan kaleereihin!" "Mitä!" huudahti don Quijote; "pakko-orjiako?
Onko mahdollista, että kuningas harjottaa väkivaltaa alamaisiaan
kohtaan?" -- "Niin en sanonut", vastasi Sancho, "sanonhan vain, että
nuo ovat rikostensa takia tuomitut palvelemaan kuninkaan kaleereissa."
-- "Oli miten oli", sanoi don Quijote, "nämä miehet kärsivät väkivaltaa
eivätkä kulje omasta vapaasta tahdostaan." -- "Sitähän minä juuri
tarkotinkin", sanoi Sancho. -- "Jos niin on laita", virkkoi ritari,
"niin näen nyt itselleni tarjoutuvan mieluisan tilaisuuden estää
hirmutekoja ja auttaa ja tukea sorrettuja." -- "Mutta ajatelkaahan
toki, hyvä herra", huudahti Sancho, "ettei kuningas eikä korkea oikeus
harjota mitään hirmuvaltaa näitä roistoja vastaan, vaan on tuominnut
heidät ansioittensa mukaan!"

Tällä välin oli joukkue tullut lähemmäksi, jolloin don Quijote
kohteliaasti pyysi vartijoita selittämään minkä vuoksi noita
ihmisparkoja kuletettiin tuolla tapaa. "Hyvä herra", vastasi toinen
ratsastajista, "ne ovat pakko-orjia, jotka ovat matkalla kuninkaan
kaleereihin; muuta en tiedä, enkä luule teidänkään tarvitsevan tietää
sen enempää." -- "Teidän velvollisuutenne kuitenkin on", sanoi don
Quijote, "sallia minun kysyä kultakin heistä erikseen, mikä heidän
onnettomuuteensa on syynä." Hän lausui tämän niin ystävällisesti, että
toinenkin ratsastajista katsoi kohteliaisuuden vaativan vastaamaan:
"Meillä on kyllä mukanamme pöytäkirja näiden ihmiskurjien rikoksista,
mutta meillä ei nyt kuitenkaan ole aikaa ruveta sitä lukemaan eikä
meidän muutenkaan maksa vaivaa ruveta aukomaan laukkujamme. Te,
herrani, voitte kyllä puhutella heitä itsekutakin; he tyydyttävät
uteliaisuutenne jos heillä vain on halua, ja sitä heiltä tuskin
puuttuukaan, sillä nämä kunnon veikot eivät muuta pyydä kuin saada
kerskailla konnantöillään."

Saatuaan tämän luvan, jonka don Quijote olisi ottanut asekädessäkin
jos se häneltä olisi kielletty, lähestyi hän joukkoa ja kääntyi
ensimmäisen puoleen, kysyen mistä rikoksesta hänet oli vangittu. "Sen
vuoksi että rakastuin liiaksi", kuului vastaus. -- "Mitä, eikö muuta
syytä ollut?" huudahti ritari. "Jos ihmisiä lähetetään kaleereihin sen
vuoksi että ovat liiaksi rakastuneet, niin olisin minäkin jo aikoja
sitte istunut aironlapa kädessä!" -- "Minun rakkauteni ei ollut sitä
laatua kuin te ehkä tarkotatte", vastasi pakko-orja; "minä rakastuin
niin suuresti muutamaan pesukoriin, etten voinut luovuttaa sitä
käsistäni; ja jolleivät oikeudenpalvelijat olisi sekautuneet juttuun,
olisi se yhä vieläkin hallussani. Minut tavattiin teossa, vangittiin
ja muitta mutkitta tuomittiin, sain selkääni satasen raippoja ja
lähetettiin kolmeksi vuodeksi korkeaa kruunua palvelemaan." Puhuja oli
nuori mies, arviolta neljänkolmatta vuotias ja kotoisin Piedrahitasta.
-- Don Quijote teki saman kysymyksen toiselle vangille, joka oli
synkän ja surullisen näköinen eikä vastannut hänelle sanaakaan.
"Tämä on kanarialintu", vastasi edellinen hänen puolestaan, "joka
viedään kaleereihin koska on laulanut liiaksi." -- "Mitä!" huudahti
don Quijote, "lähetetäänkö joku kaleereihin pelkästä laulamisesta?"
-- "Kyllä, herra, mikään ei ole sen vaarallisempaa kuin hädässä
laulaminen." -- "Päinvastoin", sanoi ritari, "olen kuullut sanottavan
että laululla voi haihduttaa hätänsä ja murheensa." -- "Mutta tässä
kohden on asianlaita aivan toinen; ken kerran laulaa, saa katua sitä
kaiken ikänsä." -- "Myönnän etten sitä käsitä", sanoi don Quijote. --
"Herra", sanoi silloin muuan vartijoista, "nämä kelpo veikot kutsuvat
kidutuspenkillä tunnustamista hädässä laulamiseksi. Kysyttäessä tämä
pöllöpää tunnusti rikoksensa, joka oli hevosvarkaus, ja täten 'hädässä
laulettuaan', kuten he sanovat, hänet tuomittiin ensin paikalla
saamaan kaksisataa raipaniskua ja sitte kuudeksi vuodeksi kaleereihin.
Ja kun nyt hänet noin allapäin ja pahoilla mielin näette, johtuu se
siitä, että toiset pitävät häntä kurjana raukkana, jolla ei ollut
rohkeutta kärsiä ja kieltää, niinkuin muka olisi helpompi sanoa 'ei'
kuin 'kyllä', ja että kelmille on parempi itse määrätä kohtalonsa
kuin kuulla se vierasten miesten suusta. Omasta puolestani ajattelen,
etteivät he siinä kuitenkaan ole niin vallan väärässä." -- "Sitä mieltä
minäkin olen", sanoi don Quijote, ja kääntyen kolmannen vangin puoleen
kysyi hän tältä hänen rikostaan. Mies vastasi huolettomasti: "Sain
kaleeria viideksi vuodeksi, koskei minulla ollut kymmentä tukaattia."
-- "Oh, annanpa teille kaksikymmentä, jos sillä voin pelastaa teidät
pulastanne", lausui don Quijote. -- "Totta vie, se on vähän liian
myöhäistä", vastasi vanki; "te tarjoatte minulle sinappia, kun olen jo
lopettanut ateriani. Jos minulla ennemmin olisi ollut nuo tarjoamanne
kaksikymmentä kultalintua, olisin niillä voinut rasvata pöytäkirjurin
kynän ja kirkastaa yleisen syyttäjän järjen, niin että nyt kävelisin
Toledon katuja pitkin enkä kulkisi kuin mikäkin koira näissä kahleissa.
Mutta kärsivällisyyttä vain, kullakin asialla on aikansa." -- Don
Quijote puhutteli vielä neljättä vankia, joka oli harmaapäinen vanhus,
valkea parta aina ryntäille asti ulottuen. Tämä pillahti itkemään kun
häneltä rikostaan kysyttiin, eikä vastannut sanaakaan. Sen sijaan
esiytyi ensimmäinen vanki jälleen selittäjänä. "Tämä kunnianarvoisa
halliparta", sanoi hän, "menee kuninkaan meriväkeen neljäksi vuodeksi,
sittekun juhlasaatossa ja korupuvussa ensin kulki kaupungin halki." --
"Se kai merkinnee", arveli Sancho, "että hänet tuomion jälkeen vietiin
kaakinpuuhun piestäväksi." -- "Aivan niin, ja rangaistuksensa sai hän
siitä syystä, että harjotti noituutta ja muita ilkeitä asioita..." --
"Siihen minulla ei ole mitään sanottavana", lausui don Quijote.

Sitte hän kääntyi vielä viidennen vangin puoleen udellen hänen
rikostaan, johon tämä vastasi vielä huolettomammin kuin edelliset:
"Lähden tästä palvelemaan hänen majesteettiaan, koska tulin
vaihtaneeksi vanhat paitani toisten uusiin ja perin rahoja sellaisilta,
jotka eivät olleet mulle velkaa. Siitä pidettiin tutkinto, ja kun
mulla ei ollut varoja eikä suojelijoita, niin olin vähällä joutua
hirteen; kuitenkin pääsin kuuden vuoden kaleerivankeudella, johon olin
tyytyväinen, sillä olin ansainnut rangaistukseni. Minä olen nuori ja
elämä on pitkä, niin että vankeuteni kyllä jaksan kestää. Jos teidän
armollanne olisi antaa jotakin meille köyhille raukoille, niin Jumala
sen kyllä taivaassa palkitsee ja me muut täällä maan päällä rukoilemme
teille pitkää ja onnellista ikää." Tämä vanki oli puettu ylioppilaan
tavoin, ja muuan vartijoista sanoi hänen olevan taitavan puhujan ja
osaavan hyvin latinaa.

Hänen jälkeensä tuli muuan noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen,
hyvännäköinen mies, joka hiukan karsasti toisella silmällään ja
oli kahlittu toisella tapaa kuin muut. Hänen jaloissaan oli ketju
niin pitkä, että se kiersi koko hänen ruumiinsa ympäri, ja kaulassa
oli hänellä kaksi rengasta, joista toinen oli kiinnitetty ketjuun,
ja toinen oli n.s. leukanoja, josta kävi kaksi rautatankoa alas
vyötäisille; näihin jälleen olivat isoilla munalukoilla varustetut
käsiraudat kiinnitetyt, niin ettei hän voinut viedä käsiä suuhunsa tai
kumartaa päätään maahan päin. Don Quijote kysyi miksi tätä vankia näin
kovin kohdeltiin. "Siksi", vastasi vartija, "että tämä on yksinään
tehnyt enemmin rikoksia kuin nuo kaikki toiset yhteensä, ja koska
hän sitäpaitsi on niin raju ja keinokas, ettemme muuten saisi häntä
käsissämme pidellyksi." -- "Herra ritari", virkkoi silloin rosvo, "jos
teillä on jotakin meille annettavaa niin antakaa se pian ja menkää
sitte taivaan nimessä matkoihinne, sillä tuo loppumaton kyselynne
muiden ihmisten elämänkohtaloista alkaa meitä jo väsyttää. Jos olette
yhtä utelias minun suhteeni, niin tietäkää että nimeni on Gines de
Passamont, jonka elämäkerran nämä omat sormeni ovat kirjoittaneet. Se
on ihmeellinen kirja ja kaunein mitä Espanjassa sitte Maurien aikojen
on sepitetty. Mutta jatkakaamme matkaamme sen pitemmittä puheitta; nämä
lörpötykset ovat jo muutenkin vieneet liian paljon aikaa." Passamontin
näin töykeästi puhuessa kohotti vartija keppiään kurittaakseen häntä
siitä, mutta don Quijote astui väliin sanoen: "Aivan oikeana pidän,
että niin armottomasti köytetty mies saa edes kieltään vapaasti
käyttää"; sitte hän kääntyi vankien puoleen ja puhui heille: "Rakkaat
veljet, kaikesta mitä olette minulle puhuneet olen tullut siihen
käsitykseen, että vaikka teidät rikostenne vuoksi onkin tuomittu,
ette kuitenkaan rangaistusta mielellänne kanna ja perin haluttomasti
menette kaleereihin; niin myös, että mahdollisesti yhden puuttuva
rohkeus piinapenkillä, toisen varattomuus ja kolmannen ystävättömyys
sekä vielä tuomarin ahdasmielinen arvostelukyky ovat voineet olla
syynä perikatoonne ja siihen, ettette ole saaneet oikeutta osaksenne,
vaikka todellisuudessa asianne kenties olisikin oikea. Kaiken tämän
vuoksi katson nyt itseni velvolliseksi osottamaan teille, että taivas
on asettanut minut maailmaan ja liittänyt vaeltavaan ritaristoon siinä
tarkotuksessa, että auttaisin vääryyttä kärsiviä ja vapauttaisin
heikkoja mahtavien mielivallasta. Mutta koska viisaus vaatii, että
minkä hyvällä voi tehdä, siihen ei pakkokeinoja ole käytettävä, niin
pyydän nyt herraa päällysmiestä ja muita herroja vartioita irrottamaan
teidän kahleenne ja päästämään teidät vapauteen; sillä löytyy aina
muitakin ihmisiä, jotka tarpeen tullen haluavat palvella kuningasta,
ja väärin on tehdä orjiksi sellaisia, jotka ovat syntyneet vapaina.
Ja ennen kaikkea, hyvät herrat vartijat", lisäsi hän, "pyydän teitä
muistamaan, etteivät nämä miesparat ole koskaan tehneet teille
vääryyttä; sallikaa siis heidän tehdä tiliä omantuntonsa kanssa elkääkä
pakottako heitä sellaiseen, jota eivät ole ansainneet. Taivaallinen
vanhurskaus kyllä rankaisee niitä jumalattomia, jotka eivät paranna
itseänsä, eikä kunniallisten ihmisten sovikaan ruveta toisten
pyöveleiksi. Pyydän tätä teiltä mitä leppeimmin ja kohteliaimmin,
hyvät herrat, ja jos siihen myönnytte, tunnen aina kunnioittavaa
kiitollisuutta teitä kohtaan; mutta jos ette hyvällä taivu, niin on
tämä keihäs ja miekka ja käsivarteni voima pakottava teidät siihen."
-- "Hoh hoh, sepä oli sukkela kompa!" nauroi päällysmies; "eipä ole
hullummin ajateltua pyytää meitä vapauttamaan kuninkaan kaleerivangit,
niinkuin meillä muka olisi valta siihen. Menkää, herraseni, laputtakaa
tiehenne ja korjatkaa vähän suoraan vatia, jota kannatte päässänne,
elkääkä vastedes pistäkö nokkaanne sellaiseen mikä ei teihin
kuulu." -- "Te olette roisto ja kurja pelkuri!" jyrisi don Quijote;
ja näin sanoen hyökkäsi hän päällysmiehen kimppuun niin tuimasti
että hän, antamatta tälle aikaa ryhtyä puolustukseen, syöksi hänet
vaarallisesti haavoitettuna alas satulasta. Muut vartijat ällistyivät
suuresti niin rajusta ryntäyksestä, mutta hyökkäsivät sitte kaikki
don Quijotea vastaan, mikä hutkien häntä miekalla, mikä tavotellen
piikillään, niin että sankarimme olisi pian käynyt huonosti, jolleivät
kaleeriorjat, joille arvaamatta tarjoutui näin oivallinen tilaisuus
päästä vapauteen, olisi rientäneet murtamaan kahleitaan. Tästä
syntyi sellainen hämminki etteivät vartijat, joiden yhdellä haavaa
täytyi torjua don Quijoten vimmattuja hyökkäyksiä sekä estää vankeja
vapautumasta, saaneet oikeastaan mitään aikaan. Sancho auttoi tällä
välin Gines de Passamontin irti kahleistaan, jonka jälkeen tämä syöksyi
päällysmiehen kimppuun, anasti häneltä tussarin ja avusti sen perällä
niin tarmokkaasti tovereitaan, että vartijain oli kiiruimman kautta
pötkittävä pakoon ja heitettävä taistelutanner voittajain valtaan.

Sancho ei kuitenkaan suurestikaan iloinnut loistavasta voitosta,
sillä hän arvasi vartijain heti menevän ilmottamaan asiasta Pyhälle
Hermandadille [6] ja vaatimaan tätä asekädessä rankaisemaan
lainrikkojia. Tätä peläten hän sanoi isännälleen, että parasta olisi
heti erota tieltä ja ottaa turvansa vuoristoon; "sillä nuo hirtehiset
eivät suinkaan laiminlyö rämpyttää hätäkelloa ja ympäröidä meitä joka
taholta, jolloin voimme saada pahempia kolauksia kuin kivenheittoja ja
kepiniskuja." -- "Olet oikeassa", vastasi don Quijote, "mutta tällä
hetkellä on meillä jotain vielä tärkeämpää tehtävänä." Ja hän huusi
luokseen vangit, jotka juuri olivat ryöstäneet vartijain päällysmiehen
ilki alastomaksi; nämä asettuivat kehään ritarin ympärille kuullakseen
mitä tällä oli heille sanottavaa.

"Oikeamielisten ihmisten korkein hyve on heille osotettujen
hyvientekojen tunnustaminen, mutta kiittämättömyys on kaikista paheista
kamalin. Olette nähneet, herrani, minkä uroteon juuri tein hyväksenne,
ja huomannette kai mihin kiitollisuudenvelkaan olette sen johdosta
minua kohtaan joutuneet; olen varmasti vakuutettu, etten apuani
suinkaan ole tarjonnut kiittämättömille ihmisille. Sen vuoksi pyydän
teiltä vastapalvelukseksi, että täältä poistuessanne panette köyden
jälleen kaulaanne ja kahleet käsiinne; ja kun satutte kulkemaan Toboson
mainion kaupungin ohi, poikkeatte sinne ja esitätte itsenne neiti
Dulcinealle, jolle sanotte tulleenne hänen nöyrän orjansa Surullisen
hahmon ritarin tyköä ja kerrotte kaikki mitä olen tehnyt hyväksenne
aina vapautuksenne hetkeen saakka. Sen jälkeen pääsette omiin
valtoihinne ja voitte mennä mihin tahdotte." -- Gines de Passamont
vastasi kaikkien puolesta seuraavasti: "Teidän ritarillinen armonne ja
meidän jalo vapauttajamme, meidän on mahdoton täyttää mitä pyydätte;
emme näet uskalla lähteä täältä yhtenä joukkona siinä tilassa kuin
mainitsitte, koska silloin varmasti joutuisimme kiini; päinvastoin
on tärkeätä että heti hajaannumme toisistamme ja koetamme kukin omia
teitään luikkia pakoon, jottemme joutuisi poliisin käsiin, jonka
epäilemättä pian saamme kintereillemme. Mutta minkä teidän armonne
puolestaan voi helposti tehdä on se, että muutatte tätä vaatimustanne
ja määräätte meidän lukemaan joukon rukouksia neiti Dulcinean hyväksi.
Sitä voimme tehdä vaaratta itsellemme, päivillä ja öillä, paetessamme
tai levätessämme, sodan ja rauhan aikana. Mutta että meidän pitäisi
tästä vielä kerran käydä Egyptin lihapatojen luo, tai toisin sanoen
panna tuo naru kaulaamme, -- siinä vaatimuksessa ei ole järkeä
hituistakaan, tai te uneksitte semmoista vaatiessanne." -- "Kautta
taivaan valtojen!" karjasi don Quijote suuttuneena; "nyt minä määrään
että te, don Ginesille de Parapilla vai mikä teidän kehno nimenne
lienee, saatte käydä Tobosoon aivan yksinänne häntä koipien välissä
kuin häpeävä koira ja koko entinen rautakorunne niskassanne!"

Silloin Passamont, joka ei myöskään ollut siunattu kovin pitkällä
kärsivällisyydellä eikä muuten pitänyt ritarin järjenvoimia kovin
suuressa arvossa, ei enää kauvempaa voinut hillitä itseään; hän iski
silmää tovereilleen, jotka heti hajautuivat ja antoivat sellaisen
kivisateen suhista don Quijotea vastaan, että tämän oli mahdoton
suojella itseään kilvellä ja saada liikkeelle Rosinantea, joka oli
tunteeton hänen kannuksilleen kuin pronssihevonen. Sancho lyyhistyi
aasinsa taa ja pelastui sillä tapaa myrskyn käsistä; mutta hänen
herransa ei päässyt yhtä helpolla, vaan sai kupeihinsa neljä tai
viisi kiveä, jotka kaasivat hänet kellelleen. Entinen ylioppilas
juoksi hänen luokseen ja tempasi vaskivadin hänen päästään takoen sitä
vuoroon hänen hartioihinsa vuoroon kiveen, niin että se tuli vallan
täyteen kuhmuja. Ryövärit riistivät ritarilta vielä hänen asetakkinsa
ja olisivatpa vieneet kengätkin hänen jaloistaan, jolleivät rautaiset
säärisuojukset monine nauhoineen ja solkineen olisi olleet esteenä.
Kaiken lopuksi he ottivat Sanchonkin kauhtanan, ja jaettuaan saaliinsa
keskenään hajautuivat he kukin haaroilleen, enemmän ajatellen pelastua
P. Hermandadin käsistä kuin mennä rauta kaulassa tervehtimään neiti
Dulcineaa...

Aasi, Rosinante, Sancho ja don Quijote jäivät yksin
taistelutantereelle; aasi seisten pää nuupuksissa ja alati luimistellen
korviaan, ikäänkuin olisi vielä kuullut kivien suhinaa ympärillään;
Rosinante pitkällään maassa herransa vieressä, pari pahaa haavaa
kupeissaan; Sancho miltei yhtä alastonna kuin maailmaan tullessaan
ja puolikuolleena pelosta; ja don Quijote viimein allapäin pahoilla
mielin, surren tämän pahan maailman kiittämättömyyttä.



YHDESTOISTA LUKU.

Mitä mainiolle don Quijotelle Mustalla vuorella tapahtui.


Tuntien sekä sielun että ruumiin tuskia virkkoi don Quijote
seuralaiselleen:

"Ystäväni Sancho, olen kuullut sanottavan että hyväntekeväisyys kehnoja
kohtaan on yhtä turhaa kuin kirjoittaa hiekkaan runoelmia. Jos sinua
olisin kuullut, olisi tämä ikävyys säästynyt; mutta tapahtunut mikä
tapahtunut; -- kärsivällisyyttä vain, sillä kokemus tekee meidät alati
viisaammiksi." -- "Sen totisesti uskon", vastasi Sancho, "tahdonpa
olla turkkilainen, jos te tulette tästä sen viisaammaksi; mutta koska
kerran sanoitte, että jos olisitte minua totellut niin olisitte
säästynyt tästä selkäsaunasta, niin pyydän teitä edes tällä kertaa
tottelemaan minua, jotta pelastuisitte vielä pahemmasta pulasta. Sillä
nyt on kysymys Pyhästä Hermandadista, joka teidän ritaritöistänne yhtä
vähän välittää kuin kuolleesta kanasta. Oih, luulenpa jo tuntevani
korvissani niiden nuolien suhinan!" -- "Olet luonnoltasi pelkuri,
Sancho", sanoi don Quijote; "mutta jottet sanoisi minua yksipintaiseksi
ja itsepäiseksi, niin tahdon kuulla neuvoasi tällä kertaa ja vetäytyä
kauvemmaksi tuosta hirmuisesta Hermandadista, jota niin pahoin pelkäät.
Mutta sen panen ehdoksi, ettet ikinä, et elävänä etkä kuolleena, sano
kellekään minun täältä paenneen. Muulloin en koskaan ole väistänyt
vaaraa missäkään muodossa, mutta nyt teen sen yksinomaan sinun
hartaasta pyynnöstäsi ja sinun mieliksesi. Jos toisin puhut niin
valhettelet, ja tästä hetkestä alkaen sanon sinulle joka tilaisuudessa,
että olet valhetellut ja valhettelet joka kerta kun siitä puhut ja
siitä ajattelet. Elä yhtään vastustele! Sillä ajatellessani että
pakenisin ja väistyisin minkäänlaista vaaraa, saatikka sellaista
vaaraa joka saattaisi olla todellinenkin, tahdon mieluummin istua
tässä tuomiopäivään saakka ja odottaa ei ainoastaan Pyhän Hermandadin
veljeksiä, joita niin pelkäät, vaan vaikkapa kaikkia Israelin
kahdentoista sukukunnan veljeksiä, seitsentä Makkabealaista, Kastoria
ja Polluxia ja kaikkia veljeksiä, veljeskuntia ja veljeyksiä mitä
taivaan alla on." -- "Hyvä herra", sanoi Sancho, "eihän peräytyminen
ole pakenemista!"

Ja vetäen perässään Rosinantea tunkeutui hän isäntänsä kanssa Mustaan
vuoristoon.

Seikkailijamme viettivät yönsä keskellä tätä vuoristoa, hirvittävän
kolkossa paikassa, missä Sancho arveli parhaaksi viipyä muutamia
päiviä tai ainakin niin kauvan kuin heidän eväänsä riittäisivät. He
asettuivat kahden kallion väliin pyökkipuiden alle, missä luulivat
olevansa turvatut kaikenlaisilta ikävyyksiltä. Mutta kohtalo, joka
kaikkia asioita ohjaa oman oikullisen mielikuvituksensa mukaan,
toi tänne myöskin Gines de Passamontin, tuon kuuluisan veijarin ja
suurvoron, joka don Quijoten toimesta päästyään vapauteen piileili
P. Hermandadin vainukoiria ja nyt luuli täällä kallioiden keskellä
löytävänsä rauhaisan tyyssijan; hän sattui tulemaan samaan paikkaan
missä ritari ja tämän asemies olivat, ja tunsi heidät kyllä puheestaan,
mutta antoi heidän nukahtaa. Ja niinkuin ilkeät ihmiset aina ovat
kiittämättömiä ja epäkohteliaita ja pakko opettaa heitä menettelemään
vähemmin luvallisella tavalla, niin Gineskin nyt seikkailijaimme
nukkuessa anasti itselleen Sanchon aasin, Rosinante kun näytti hänestä
niin kurjalta, ettei olisi sitä milloinkaan saanut kaupatuksi tai
pantatuksi; ja ennen päivänkoittoa lähti hän tiehensä niin hiljaa,
etteivät nukkujat siitä heränneet.

Aamurusko syttyi idässä ilahuttaen ja lämmittäen hymyllään maanpintaa,
mutta luoden pelkkää surua Sanchon kasvoille, kun tämä näki aasinsa
kadonneeksi. Hän päästi vihlovia valitushuutoja ja hyppeli hurjana
kuin mielipuoli, niin että don Quijotekin siihen havahtui ja kuuli
aseenkantajansa sanovan: "Oi, sinä lempilapseni, sydänkäpyseni, kotona
syntynyt ainokaiseni, lasteni leikkitoveri, vaimoni hempi, naapureini
kateudenaihe ja kuormani keventäjä, joka niillä kahdellakymmenellä
pennillä mitä sinulla päivässä ansaitsin hankit meille puolet
jokapäiväisistä elintarpeistamme!" Nähtyään Sanchon kyyneleet ja
kuultuaan syyn hänen suruunsa don Quijote koetti häntä lohduttaa miten
paraiten taisi, sanoen että kärsivällisyys oli vankin turva maailman
vastoinkäymisissä. Se ei kuitenkaan Sanchoa niin suuresti lohduttanut
kuin ritarin hänelle viimein lupaamat kolme aasia niistä viidestä,
mitä tällä oli kotona. Näin painavia perusteita Sancho ei enää voinut
vastustaa, vaan kuivasi kyyneleensä, tukahutti huokauksensa ja
nyyhkytyksensä sekä kiitti sulavasti jalomielistä isäntäänsä.

Auringon kohottua ylemmäksi taivaalle tunsi don Quijote suurta
mielihyvää oleskelustaan näillä vuorisilla seuduilla, missä epäilemättä
monet suuret seikkailut häntä odottivat. Hän johdatti mieleensä kaikki
ihmeelliset tapaukset, joita vaeltaville ritareille oli sattunut
samallaisissa yksinäisissä erämaanloukoissa, ja hän oli niin syventynyt
ja ihastunut näihin mietteisiinsä, ettei muuta ajatellutkaan.
Sanchokaan, joka näki heidän olevan täällä täysin turvassa, ei pitänyt
muusta murhetta kuin vatsansa täyttämisestä eväitten tähteillä. Hän
käveli herransa jälessä aasinsa entinen sälytys hartioillaan ja pisteli
poskeensa repun sisältöä niin tuimaan kuin kykeni, ajattelematta mitään
tämän ihanampia seikkailuja.

"Sancho ystäväni", sanoi don Quijote hänelle äkkiä, "tahdonpa tehdä
tässä vuoristossa urotyön, joka hankkii minulle ihmisten kunnioitusta,
ikuistaa nimeni kuolemattomaksi ja lyö laudalta kaikkien entisten
ja tulevaisten vaeltavien ritarien urotyöt." -- "Onko se hyvin
vaarallista lajia, herra?" kysyi Sancho. -- "Ei", vastasi don Quijote,
"vaikka voisi niinkin käydä, että menestyksen sijasta perisimme
vastoinkäymisiä. Mutta kaikki riippuu vain sinun ketteryydestäsi." --
"Minun . . . ketteryydestäni, hyvä herra?" sammalsi Sancho. -- "Aivan
niin, ystäväiseni", vakuutti ritari, "sillä jos palaat joutuun sieltä
minne sinut aijon lähettää, niin on vaivani lopussa ja kunniani aika
alkava. Mutta miksi pitäisin sinua kauvemmin tietämättömyydessä?
Tahdon siis ilmottaa sinulle, uskollinen aseenkantajani, että mainio
Amadis Gallialainen oli maailman paraita vaeltavia ritareita;
tai mitä puhunkaan, hän oli laatuaan ainokainen, ensimmäinen ja
ruhtinas kaikkien aikalaistensa joukossa. Ei Belianis yhtä vähän
kuin kukaan toinenkaan ollut hänen vertaisensa, eivät edes olisi
kelvanneet hänen asemiehekseenkään. Sanon sinulle myöskin, että jos
maalari tahtoo saavuttaa mainetta taiteessaan, pitää hänen jäljentää
kaikkein etevimpäin mestarien tauluja; sama sääntö on voimassa myös
kaikissa muissa ylevämmissä taiteissa ja tieteissä. Kun nyt näin on
laita, niin minun mielestäni myös se vaeltava ritari, joka paraiten
jälittelee Amadista, pääsee myöskin lähimmäksi kaikkea ritarillista
täydellisyyttä. Ja yksi niistä tapahtumista, joissa tämä suuri
ritari jaloimmalla tavalla osotti viisauttaan ja hyveellisyyttään,
lujuuttaan ja rakkauttaan oli se, että hän vetäytyi Köyhyyden kalliolle
tekemään parannusta ja otti nimekseen Beltenebros, [7] joka todella
olikin kuvaava nimi hänen uudelle elintavalleen. Mitä minuun tulee,
on minun helpompi jälitellä hänen katumusharjotuksiaan kuin halkoa
jättiläisiä, tappaa louhikäärmeitä, hävittää sotajoukkoja, hajoittaa
laivastoja ja purkaa lumouksia; ja koska tämä seutu on vallan omiaan
siihen tarkotukseen, ei ole syytä päästää käsistään näin oivallista
tilaisuutta." -- "Mutta, armollinen herra", pisti Sancho väliin,
"mitä sitte oikeastaan aijotte tehdä tässä autiossa paikassa?" --
"Oh, enkö sitä sulle ole sanonut?" vastasi ritari. "Aijon jälitellä
Amadista esiytymällä täällä epätoivoisena, hurjana ja mielipuolena, ja
samalla kertaa jälitellä myöskin urhoollista Rolandia, joka saadessaan
tietää Angelikan antaneen lempensä Medorille joutui siitä niin
suuren murheen valtaan että tuli hulluksi, repi ylös puita, samensi
lähteitten kirkasta vettä, hävitti karjalaumoja ja tappoi niiden
paimenet, poltti asuntoja ja teki tuhansia muita hullutuksia, jotka
ovat ikimuistettavia. Ja vaikken aijokaan jälitellä kaikkia Rolandin,
Orlandon eli Rotolandin (sillä häntä kutsuttiin näillä kaikilla
nimityksillä) hullutuksia, niin tahdon tehdä niistä tärkeimmät.
Mahdollista myös voi olla, että tyydyn jälittelemään vain Amadista,
joka ei tehnyt mitään vahingollisia hullutuksia, vaan ainoastaan
itkemällä ja valittamalla hankki itselleen suuremman maineen kuin
kukaan muu."

"Minusta kuitenkin näyttää", vastusti Sancho, "että niillä
ritareilla jotka noin käyttäytyivät oli harmi tai joku muu aihe
syynä tyhmyyksiinsä ja hullutuksiinsa, mutta mitä syytä teillä olisi
ruveta sillä tapaa hulluttelemaan? Mikä nainen teidät on pettänyt ja
mitä aihetta teillä on luulla että tuo Toboson Dulcinea olisi tehnyt
tyhmyyksiä maurien tai kristittyjen kanssa?" -- "Hei, siinäpä se solmu
onkin", huudahti don Quijote; "se juuri tekeekin minun hulluuteni
niin hienoksi; ajatteles, että vaeltava ritari tulee hulluksi ilman
mitään aihetta! Eikö se juuri osota sydämmeni valtijattarelle mihin
kaikkeen hänen ritarinsa oikein kykenee! Elä siis, rakas Sancho,
koetakkaan peräyttää minua tästä niin harvinaisesta, niin onnellisesta
ja erinomaisesta mielenjuohteesta! Hullu olen ja hullu tahdon olla
aina siihen hetkeen saakka, jolloin palautat minulle vastineen siihen
kirjeeseen, jonka sinun myötäsi lähetän neiti Dulcinealle. Jos vastaus
on sitä laatua että se palkitsee uskollisuuteni, niin lakkaa hulluuteni
ja katumusharjotukseni; mutta jollei se minua tyydytä, niin tulen
hulluksi täydellä todella ja olen siinä tilassa tunnoton kaikelle. Niin
että millaisen vastauksen valtijattareni ikinä lähettää, minä kunnialla
selviän nykyisistä sieluntaisteluistani: joko voin viisaana miehenä
riemuita toivomastani ilosanomasta tai olen hulluna välinpitämätön
tuomallesi epäsuotuiselle vastaukselle."

Näin puhellen he saapuivat erään korkean vuoren juurelle, joka
seisoi kuin jyrkkä keila keskellä muiden vuorten kehää. Pieni
puronen lirisi vierellä ja ympärillä levisi vihanta niitty. Nurmen
raikkaus ja monilukuiset aarniopuut, pensaat ja kukkaset, jotka
kallion pintaa peittivät, tekivät tämän mitä miellyttävimmäksi
oleskelupaikaksi. Se viehättikin Surullisen hahmon ritaria siihen
määrään, että hän valitsi paikan katumussijaksensa ja tervehti sitä
niin suurenmoisella riemastuksella kuin olisi todella kadottanut
järkensä: "Tämä, oi taivas", huudahti hän, "on se paikka, jonka
valitsen itkeäkseni sitä säälittävää tilaa johon olet minut saattanut.
Täällä valukoot kyyneleeni kuten tämän puron vedet, ja huokaukseni
pankoot näitten puitten oksat ja lehdet väräjämään, jotta koko maailma
tulisi tietämään sydämmeni julman tuskan ja liikuttavan vaivan.
Oi, te maalaiset jumalat, keitä lienettekin, jotka näissä korvissa
asutte, kuulkaa onnettoman rakastajan valituksia, jonka pitkällinen
poissaolo armaastaan ja kuviteltu mustasukkaisuus ovat johtaneet
näille autioille seuduille itkemään surullista tilaansa ja sen
kiittämättömän kaunottaren oikullisuutta, jonka kasvoihin ja muotoon
taivas on kiinnittänyt kaiken mahdollisen maallisen kauneuden. Oi,
te metsänneidot ja vuorenhaltijat, joiden tyyssija on näiden korpien
synkässä povessa, auttakaa minua valittamaan onnettomuuttani tahi elkää
ainakaan väsykö kuulemaan siitä! Ah, Toboson ihana Dulcinea, sinä
päivieni aurinko ja öitteni kuu, sinä vaivojeni autuus, seikkailujeni
loistava pohjantähti, sääli tätä surullista tilaa, johon julma ero
sinusta on minut saattanut, ja tehköön se sydämmesi suosiolliseksi
minun horjumattomalle rakkaudelleni! Oi, te yksinäiset puut, jotka
tästälähin olette ainoa seurani täällä, ilmaiskaa lehtienne värinällä
ja oksienne huojunnalla, etten ole haitaksi teille! Ja sinä rakas
aseenkantajani, seikkailujeni miellyttävä ja uskollinen toveri, katsele
tarkkaavaisesti mitä nyt tulen tekemään, jottet unohtaisi rahtuakaan
kertoessasi siitä kaunottarelleni, jonka takia tätä kaikkea teen. Ja
oi sinäkin Rosinante, minun erottamaton seuraajani ja hyödyllinen
auttajani niin myötä- kuin vastoinkäymisissä; suothan minulle anteeksi
että nyt onnettomaksi tultuani mieluummin valitsen yksinäisyyden, ja
uskothan minua kun sanon, että vain suurella mielihaikeudella sinusta
eroan." Näin puhellen hän laskeutui hevosensa selästä, riisui siltä
suitset ja satulan ja läimähyttäen kädellään sen lanteita saneli hän
huoaten: "Vapauden antaa sinulle nyt se, joka itse on kadottanut
vapautensa. Oi ratsuni, yhtä kuuluisa suurten tekojesi kuin onnettoman
kohtalosi vuoksi, mene nyt minne itse mielit, sinut tunnetaan
kaikkialla ja sinun otsaasi on kirjoitettuna, että maineessa voitat
kaikki muut jalot ritariratsut."

"Kirottu olkoon!" purskahti Sancho huutamaan, "tuhatkertaisesti
kirottu olkoon se konna, joka ainaiseksi vapautti minut aasiani
riisumasta! Imarteluja ei eläinparaltani nyt puuttuisi, eikä kauniit
sanat kielelläni tyrehtyisi. Mulla vaikka harmoni olisikin nyt
täällä, en siltä sentään riisuisi satulaa. Mitä sillä olisi tekemistä
rakastuneiden ja epätoivoisten ihmisten hullutusten kanssa, kun ei
isäntänsä (joka minä vielä äsken olin) ole kumpaakaan. Mutta sanokaas
minulle, herrani: jos teidän hulluutenne ja minun matkaanlähtöni
todellakin ovat tosia, niin eikö kävisi laatuun satuloida Rosinante
uudelleen, jotta se korvaisi minulle suuren tappioni ja samalla
tuntuvasti edistäisi matkaani? Sillä jos minun täytyy jalan lähteä,
niin en todellakaan tiedä milloin perille saavun ja sieltä tänne
takasin, sillä olen perin kehno jalkamies." -- "Tee kuten tahdot,
Sancho", myönnytteli don Quijote; "tuntuu kuin et vallan väärässä
olisi. Muuten on sinun lähdettävä matkalle vasta kolmen päivän päästä;
sillä niin kauvan aijon pidättää sinua täällä, jotta voisit omin
silmin nähdä mitä kaikkea aijon valtijattareni hyväksi tehdä ja siitä
sitten kertoa hänelle." -- "Mitä minun pitäisi vielä nähdä sen lisäksi
mitä jo olen nähnyt?" -- "Nyt sinä totisesti olet aivan ymmällä koko
asiasta", vastasi don Quijote; "pitäähän sinun vielä nähdä miten revin
rikki vaatteeni, viskaan aseeni hajalleen, isken päätäni kallionkupeita
vastaan ja teen tuhansia muita samallaisia hullutuksia, jotka varmasti
saattavat sinut ihmetyksiin." -- "Taivasten tekijät, armollinen herra",
huudahti Sancho, "varokaa ryhtymästä moisiin temppuihin! Voisi sattua
että kun iskette päätänne kalliota vastaan, ensimmäinen terävä särmä
lopettaisi ijäksi kaikki muut katumusharjotuksenne. Omasta puolestani
luulen että jos tuommoiset päänsärkemiset todella ovat niin tarpeen,
ettei hommastanne ilman sitä tulisi mitään, voisitte tyytyä tekemään
hullutuksenne vain leikillä, esimerkiksi puskemalla päätänne vettä
tai satulatyynyä vastaan. Minä kyllä pidän puoltanne valtijattarenne
luona ja sanon teidän poukuttavan päätänne raudankoviin kallioihin." --
"Kiitän hyvästä tarkotuksestasi, rakas Sancho", vastasi ritari; "mutta
sinun tulee tietää, ettei tämä ole mitään lastenleikkiä tai narripeliä,
vaan mitä vakavinta totuutta; muutenhan tulisin rikkomaan ritarilakeja
vastaan, jotka kieltävät valhettelemasta ja säätävät siitä saman
rangaistuksen kuin kerettiläisyydestä. Jos tekee toisin kuin sanoo, se
valehtelee; minun toimieni tulee siis olla todellisia, tarkotettuja,
pysyväisiä ja päteviä eikä mitään silmänkääntäjäntemppuja. Sen vuoksi
on tarpeen että jätät minulle vähän haavasiteitä vastaisten vammojeni
varalta, koska kerran olemme kadottaneet ihmelääkkeemme."

Tämän sanottuaan ritari kirjoitti taskukirjansa lehdelle seuraavan
kirjeen don Quijotelta Dulcinealle:

    "Suurvaltias ja korkea hallitsijatar!

    Se, jonka sydäntä ero Teistä ja palava rakkaus Teihin on
    haavoittanut kuin terävä miekka, toivottaa Teille, ihanin Toboson
    Dulcinea, terveyttä, jota itse ei saa nauttia. Jos Teidän
    kauneutenne minua halveksii, jos Teidän hyveenne on kylmä minua
    kohtaan ja vihanne minua kohtaan yhä jatkuu, niin silloin minä,
    vaikka olenkin karaistu, tuskin enää jaksanen kestää tätä vaivaa,
    joka käy yli voimieni. Uskollinen aseenkantajani Sancho on tekevä
    Teille, kaunis ja kiittämätön viholliseni, selkoa nykyisestä
    tilastani ja kärsimyksistäni, joihin Teidän takianne olen
    antautunut. Jos suvaitsette auttaa minua niistä, niin olen Teidän;
    jollette tahdo, niin lopettamalla kurjan elämäni tyydytän teidän
    julmuuttanne ja omaakin mielitekoani.

    Teidän kalpeaan kuolemaan asti.

    Surullisen hahmon ritari."

"Partani kautta", huudahti Sancho, "eikös se ole sievin kirje mitä
ikinäni olen kuullut! Heipäs vain, kuinka sujuvasti lausuttekin kaikki
mitä teillä on lausuttavana! Totta tosiaan, tietänette varmaan kaikki
asiat taivaan alla." -- "Siinä säädyssä johon kuulun", vastasi don
Quijote, "täytyy tietää kaikki." -- "No niin, kirjoittakaa paperin
takasivulle sitte osotus noista kolmesta aasista ja merkitkää
se nimellänne oikein sievästi, jotta kirje tunnetaan teidän
käsialaksenne." -- "Tahdonpa tehdä sen", virkkoi ritari; ja osotuksen
kirjoitettuaan hän luki sen ääneen:

    "Rakas sisarentyttäreni, pyydän sinun tätä osotusta vastaan
    antamaan asemiehelleni Sancholle kolme aasia niistä viidestä, jotka
    jäivät talliin; arvo saatu häneltä. Olen hyvin kiitollinen, jos
    lähetät minulle takasin tämän osotuksen Sanchon kuitin kera.

    Kirjoitettu Mustalla vuorella, elokuun 26 päivänä tänä vuonna."

"Se kuulustaa hyvältä, armollinen herra", lausui Sancho; "ja nyt te
vain varustatte sen allekirjoituksellanne." -- "Ei tarvita mitään
allekirjoitusta", vastasi don Quijote; "panen vain loppukoukeroni,[8]
joka kyllä riittää takaukseksi vaikka kolmestakin sadasta aasista." --
"Sen kyllä uskon", sanoi Sancho, "ja nyt käyn satuloimaan Rosinanten;
valmistaukaa siis antamaan minulle siunauksenne, sillä aijon lähteä
nyt heti, huolimatta jäädä katselemaan teidän hullutuksianne,
joista jo olen saanut tarpeekseni asti." -- "Ainakin tulee sinun",
sanoi ritari, "nähdä minun aivan alastonna tekevän pari tusinaa
ritarillisia hullutuksia, joihin ei tarvita pitkää aikaa, jotta
sitte voit omantuntosi mukaan ja näkemäsi perusteella kuvailla
Dulcinealle tilaani." -- "Oh, uskon kyllä sananne", huudahti Sancho;
"mutta luojanne nimessä pyydän, herra ritari, päästä näkemästä
teitä alastonna. Se mua niin kovin murehuttaisi, etten voisi
pidättää kyyneleitäni, joita olen tänä yönä jo tarpeeksi vuodattanut
harmoparkaani muistellessani. Jos minun kuitenkin välttämättömästä
pitää katsella hullutuksianne, niin tehkää ne pian, sillä minulla
on kiire matkaan. Mutta millä ihmeellä te aijotte elää, armollinen
herra, sillä aikaa kuin minä olen poissa?" -- "Elä siitä pidä mitään
murhetta", vastasi don Quijote; "olen päättänyt ravita itseäni vain
näiden niittyjen ruohoilla ja näiden puitten hedelmillä, sillä minun
yritykseni erityisenä hienoutena on juuri nälkäkuolema ynnä muut
senkaltaiset eriskummallisuudet."

"Mutta, armollinen herra", keskeytti Sancho hänet, "luuletteko että
palatessani osaan takasin tähän paikkaan, joka on niin kovin syrjäinen
ja aivan kätkössä?" -- "Huomaa tarkasti mitä sanon", lausui ritari;
"minä en liiku tästä minnekään etäämmälle ja nousen tavan takaa
korkeimmalle kallionhuipulle, mistä minut kyllä näet, taikka huomaan
minä sinut tiellä. Paremmaksi varmuudeksi leikkaa sentään rautatammen
oksia, joita sirotat tielle joka kuuden askeleen päähän siksi kun
tulet tasangolle; se olkoon sulle palatessasi merkkinä ja oppaana,
kuten Ariadnen lankavyyhti Perseuksen pojalle tämän lähtiessä Kretan
labyrintista." Sancho lupasi työtä käskettyä; ja saatuaan herraltaan
siunauksen matkalleen ja molempien itkien syleiltyä toisiaan kapusi hän
Rosinanten selkään. "Sancho ystäväiseni", sanoi silloin don Quijote,
"minä uskon nyt huostaasi oivan ratsuni. Pidä siitä yhtä hellää hoivaa
kuin olisin se minä itse." Sancho sanoi isännälleen vielä kerran
jäähyväiset ja alotti matkansa, kylväen tielle rautatammen oksia kuten
häntä oli käsketty.

Hän ei vielä ollut pitkällekään ennättänyt kun hän käänsihe takasin.
Don Quijoten ihmetellessä mitä se merkitsi vastasi Sancho: "Herra,
ehkäpä sittekin olitte oikeassa kun vaaditte minun ensin katselemaan
hullutuksianne, jotta silminnäkijänä niistä tiedän kertoa kullallenne;
vaikka muuten luulen koko tämän katumustemppunne olevan suurin hullutus
mitä voitte tehdä." -- "Enkös sitä sinulle jo sanonut, Sancho hyvä",
vastasi don Quijote. "Odotahan vähän, niin sillä aikaa kuin luet
Isämeidän ennätän jo tehdä puolitusinaa hullutuksia." Näin sanoen hän
riisui takkinsa ja paitansa, paljastaen siten yläruumiinsa, ja teki
pari hurjaa ilmahyppyä, läimäytti kämmeniään kantapäihinsä ja löi vielä
pari kuperikeikkaa, niin ettei Sancho enää voinut olla epätietoinen
herransa hulluudesta. Sitten lähdemme hänen matkaansa aina siihen asti
kuin hän palaa takasin Mustaan vuoristoon, eikä meidän tarvitsekaan
matkalla kauvan viipyä kuten seuraavassa nähdään.



KAHDESTOISTA LUKU.

Miten parturi ja kirkkoherra, mukanaan kuuluisa Micomiconan prinsessa,
lähtivät hakemaan don Quijotea Mustalta vuorelta.


Vuorelta lähdettyään Sancho matkasi Toboson tietä pitkin ja saapui
seuraavana päivänä sen majatalon kohdalle, missä häntä edellisellä
kerralla oli niin häijysti kohdeltu. Heti sen nähtyään hänen ruumistaan
kylmät väreet puistattivat, ja hän oli yhä vielä näkevinään itsensä
ilmassa heilumassa; senpä vuoksi häntä haluttikin kulkea sen ohitse,
vaikka olikin päivällisen aika eikä miespoloinen ollut nauttinut
einettä pitkään aikaan. Hänen ollessa kahden vaiheilla käydäkö sisään
vaiko jatkaako matkaa, astui majatalosta ulos kaksi miestä, jotka
näyttivät tuntevan hänet; ja toinen heistä sanoi toverilleen: "Arvon
kirkkoherra, eikö tuo ole Sancho Pansa, jonka emännöitsijä sanoi
seikkailijamme ottaneen mukaansa asemiehekseen?" -- "Hän se on",
vastasi kirkkoherra, "ja hevosen tunnen don Quijoten ratsuksi."

Miehet todella olivatkin Sanchon kotikylän kirkkoherra ja parturi.
Tunnettuaan sekä ratsastajan että ratsun he kävivät hänen luokseen,
ja puhutellen Sanchoa nimeltä kysyi kirkkoherra, minne hän herransa
oli jättänyt. Sanchokin tunsi heti molemmat, mutta päätti salata don
Quijoten olinpaikan ja nykyisen tilan. "Hyvät herrat", sanoi hän
nyreästi, "isäntäni on paraikaa kaukana täältä toimittamassa muuatta
tärkeää työtä, jota en henkeni uhalla uskalla ilmaista." "No no,
Sancho Pansa, kelpo ystäväni", sanoi parturi, "ei meitä niin helposti
nenästä vedetä. Jollet ilmaise meille minne herrasi heitit, niin
uskomme sinun murhanneen hänet varastaaksesi sitte hänen hevosensa.
Sano nyt muitta mutkitta paikalla missä don Quijote oleskelee,
tai marssi sitte vankilaan." -- "Eihän toki, armolliset herrat",
huudahti Sancho hätäytyneenä, "ei minua tarvitse käydä uhkailemaan;
en ole mikään murhamies enkä hevosvaras, vaan kelpo kristitty.
Herrani on tuolla vuoristossa ja tekee paraikaa katumustöitä minkä
ennättää." Ja ollenkaan vastustelematta hän kuvasi mihin tilaan don
Quijote oli jäänyt ja mitä seikkailuja heillä oli ollut; mitä häneen
itseensä tulee, niin oli hän viemässä kirjettä neiti Dulcinealle,
Lauri Corchuelon tyttärelle Tobosossa, johon ritari oli kuollakseen
rakastunut.

Kirkkoherra ja parturi hämmästyivät suuresti Sanchon kertomuksesta,
ja vaikka kyllä tunsivat don Quijoten hulluuden, eivät he voineet
kyllin ihmetellä, miten hän jok'ainoa päivä sai yhä kummallisempia
päähänpistoja. He pyysivät saada nähdä don Quijoten kirjeen
Dulcinealle, ja sen luettuaan he joutuivat yhä enemmän hämille. He
tunsivat ritarin vanhastaan hyvin ja tiesivät, ettei maksanut vaivaa
yrittääkään saada häntä järkiinsä. Sen vuoksi he rupesivat miettimään
keinoja, miten juuri hänen hulluuttaan hyväkseen käyttäen saisivat
hänet palaamaan kotiin.

"En näe tässä muuta neuvoa", sanoi parturi kirkkoherralle, "kuin
että te, arvoisa kirkkoherra, joutuun lähdette nepaanne, nuoren
Dorotean luokse, joka on aika nokkelaälyinen tyttö. Taivuttakaa
hänet pukeutumaan vaeltavaksi prinsessaksi, jonka rippi-isäksi
te itse tarpeen tullen voisitte ruveta; minä olen vaikka hänen
ratsupalvelijansa. Minulla sattuu juuri olemaan laukussani valeparta,
jota voin käyttää naamarina. Dorotean ei tarvitse muuta tehdä kuin
itkien rukoilla suojelusta Surullisen hahmon ritarilta, saadakseen
hänet palaamaan meidän seurassamme kotiin."

Kirkkoherra suostui mielellään esitykseen ja kävi puhuttelemaan
mainittua neitoa. Tämä oli lukenut paljon ritariromaaneja, niin että
oli hyvin perehtynyt tällaisiin juoniin. Viivyttelemättä hän otti
esiin erinomaisen kauniin hameen sekä runsaasti koristellun vihreän
kauhtanan, helminauhan ynnä muita naiskoruja; ja kun hän kaiken tämän
koreuden oli pukenut päälleen, näytti hän niin loistavan kauniilta,
ettei muiden ihastuksesta tahtonut loppua tullakaan.

Enimmän hän kuitenkin vaikutti Sanchoon, joka ei voinut siirtää
hänestä katseitaan. "Ken tämä kaunis neiti on ja mitä hän täältäpäin
etsii?" kysyi hän kiihkeästi kirkkoherralta. -- "Kukako neiti on?"
toisti kirkkoherra. "Onpahan vain Micomiconin suuren valtakunnan
kruununperijätär, joka tulee rukoilemaan isäntääsi kostamaan erään
ilkeän jättiläisen hänelle tekemää vääryyttä; ja kun maine kuuluisan
don Quijoten urhoollisuudesta on levinnyt yli koko Guinean, ei
prinsessa ole arkaillut tehdä tätä pitkää matkaa hänen apuaan
etsiäkseen." -- "Sepä vasta on mainiota!" huudahti Sancho ihastuneena,
"hän on tervetullut meidän luoksemme! Sepä tosiaan on onnellinen
etsintä ja oivallinen löytö, jos vain herrani onnistuu kolauttaa tuo
lemmon jättiläinen kuoliaaksi. Ja totta varmaan hän sen tekeekin,
jos vain tapaa miehensä ja jollei tämä ole loitsija, sillä sellaisia
vastaan ei hänellä ole mitään valtaa. Mutta yhtä asiaa pyydän
teiltä, armollinen kirkkoherra, että neuvotte häntä oitis naimaan
tuon prinsessan. Sillä jos hän saa päähänsä ruveta esimerkiksi
arkkipiispaksi, ei hän milloinkaan voi päästä prinsessan mieheksi ja
sitte keisariksi. Minä olen nimittäin tässä aatellut omaakin kohtaani
ja huomannut, ettei ole minulle hyvä jos herrani rupee arkkipiispaksi,
sillä silloin en minä, joka olen nainut mies, kelpaa kirkon
palvelukseen." -- "Olet oikeassa, Sancho hyvä", sanoi kirkkoherra;
"lupaan käyttää herraasi nähden kaikkea vaikutusvaltaani."

Sancho ilmaisi tyytyväisyytensä kirkkoherran lupauksesta, ja tämä
puolestaan ihmetteli Sanchon yksinkertaisuutta ja miten ritarin hullut
haaveet olivat juurtuneet palvelijankin päähän. Dorotea oli jo noussut
kirkkoherran muulin selkään ja parturi varustautunut tekoparrallaan,
jonka jälkeen he pyysivät Sanchon johdattamaan heidät isäntänsä luo,
varottaen vahvasti häntä ilmaisemasta kirkkoherraa ja parturia; sillä
jos ritari nämä tuntisi, rupeisi hän epäilemään heidän asiaansakin, ja
silloin hän voisi kadottaa tämän mainion tilaisuuden päästä keisariksi.

Prinsessa Micomicona, hänen asemiehensä ja suuri Sancho olivat
kulkeneet noin kolme neljännes peninkulmaa, kun näkivät don Quijoten
seisovan kalliolla, täysin puettuna vaan ilman rautavaruksiaan. Heti
kun prinsessa sai tietää hänen olevan etsimänsä ritarin, pysäytti hän
ratsunsa, astui asemiehensä auttamana satulasta ja heittäysi maahan
hänen eteensä. Don Quijoten vastustuksesta huolimatta hän syleili
ritarin polvia ja puhui hänelle seuraavasti: "En nouse jalkainne
juuresta, urhoollinen ja voittamaton ritari, ennenkun lupaatte tehdä
minulle erään palveluksen, joka yhä enentää mainettanne ja auttaa
maailman onnettominta ja sorretuinta neitoa suuresta pulasta. Ja jos
urhoutenne todella on niin verraton ja käsivartenne niin voimakas
kuin huhu kertoo, niin vaativat kunnian ja ritarillisuuden lait teitä
auttamaan minua poloista, jonka suuri maineenne on tuonut tänne
maanpiirin toisesta äärestä teidän suojelustanne anomaan." -- "Minä
puolestani, lumoava kaunotar", vastasi don Quijote kohteliaasti, "olen
päättänyt olla lausumatta sanaakaan, ennenkun nousette pystyyn."
-- "En nouse tästä konsanaan, kuuluisa ritari", sanoi sorrettu
prinsessa, "jollette lupaa minulle pyytämääni avuntekoa." -- "Siinä
tapauksessa minun täytyy se luvata sillä ehdolla kumminkin, ettei se
sodi kuninkaani ja isänmaani ynnä sen kalliin olennon etuja vastaan,
joka on kahlehtinut vapauteni ja sydämmeni." -- "Voin teille varmasti
vakuuttaa, etteivät mitkään näistä tule kärsimään siitä vahinkoa",
sanoi prinsessa.

Sancho lähestyi don Quijotea ja kuiskutti hänelle korvaan: "Lähtekää,
lähtekää toki hänen mukaansa, armollinen herra, voitte hyvin suostua
hänen pyyntöönsä, se on pieni mitättömyys vain. Teidän tarvitsee
vain kolauttaa kuoliaaksi muuan inhottava jättiläinen. Ja hän, joka
sitä teiltä pyytää, on prinsessa Micomicona, suuren Micomiconin
valtakunnan kuningatar Etiopiassa." -- "Se on samantekevää kuka hän
on", vastasi don Quijote; "minä teen mitä velvollisuuteni, omatuntoni
ja ritarisäätyni lait käskevät." Ja kääntyen prinsessan puoleen jatkoi
hän: "Nouskaa toki pystyyn, neitiseni, minä suostun siihen palvelukseen
mitä teidän kauneutenne minulta toivoo." -- "Anon apua teidän
urhoollisuudeltanne, verraton ritari", sanoi Dorotea yhtä kohteliaasti,
"ja pyydän teitä nyt heti lähtemään kanssani sinne mihin tahdon teidät
viedä ja vielä pyydän ettette antaudu mihinkään muuhun seikkailuun,
ennenkun olette puolestani kostanut konnalle, joka vastoin kaikkea
jumalallista ja inhimillistä oikeutta on riistänyt valtakuntani." --
"Sen lupaan ja vannon, kaikkein armollisin neiti", vastasi ritari;
"voitte jo rohkaista mieltänne ja karkottaa surun, joka teitä painaa;
toivon Jumalan avulla ja käsivarteni voimalla voivani asettaa teidät
takasin menettämällenne valtaistuimelle ja kostaa kaikille ryöväreille,
jotka teitä siltä pidättävät. Ja käykäämme nyt heti paikalla toimeen,
sillä viivytteleminen on aina vaarallista."

Murheellinen prinsessa koki kaikin mokomin suudella sankarimme käsiä,
mutta tämä, kohteliaana ja ritarillisena kuin aina, ei tahtonut sitä
suvaita. Hän sai kaunottaren viimeinkin nousemaan pystyyn, syleili
häntä hellästi ja käski sitte Sanchon tuomaan hänen varuksensa.
Aseenkantaja nouti ne eräästä puusta, jonka oksille ne olivat
ripustetut kuin mikäkin voittosaalis; ja kun don Quijote oli ne pukenut
päälleen, lausui hän: "Lähtekäämme nyt heti auttamaan tätä korkeata
prinsessaa ja käyttämään taivaan meille antamaa voimaa ja urhoutta
hänen vihamiestensä kukistamiseen." Parturi, joka myös oli koko ajan
ollut polvillaan uskaltamatta vetää suutaan nauruun, koska pelkäsi
pudottavansa valepartansa, nousi seisaalleen ja tarttui prinsessan
toiseen käteen, don Quijoten pitäessä toista; ja yhdessä he nyt
nostivat hänet muulin selkään.

Sancho-parka sai käydä jalkasin perässä, mikä surkeus taas johdatti
kadotetun harmon hänen mieleensä, niin että syvä huokaus kohosi
hänen rinnastaan. Kuitenkin hän kärsivällisesti hillitsi suruaan,
sillä olihan hänen herransa nyt hyvällä alulla päästä keisariksi.
Hän ei sitä epäillytkään, etteikö tämä naisi prinsessaa ja pääsisi
ainakin Micomiconin kuninkaaksi. Vain yksi synkkä ajatus hämmensi
näitä valoisia kuvitteluja: tuo valtakunta tuntui sijaitsevan
neekerien maassa, joten hän herransa armosta siis joutuisi maaherrana
hallitsemaan mustia; mutta tämäkin häiritsevä ajatus väistyi pian. "Oh,
olkoot alamaiseni vain mustia, mitä se tekee! Se on paljon parempi
vain. Kuletan heitä Espanjaan, myyn heidät siellä, saan hyvät rahat
taskuuni ja ostan niillä jonkun aatelistilan, jossa elän huoletonna
vanhuuteni päivät. Olenko muka liian tyhmä tällaisiin asioihin?
Tarvitseeko olla filosoofi osatakseen myydä kolmekymmentä tai edes
kymmenenkin tuhatta orjaa? Hei, niin totta kuin olen Sancho Pansa,
sen verran saan toki noita mustilaisia kokoon, isoja ja pieniä miten
sattuu, ja olkootpa ne vaikka mustia kuin piki, osaan ne aina muuttaa
kauniiksi kullankeltaisiksi ja hopeanvalkoisiksi kolikoiksi! Tulkaa
lähelle vain, en minä niin vaarallinen ole!" Näin hauskoissa mietteissä
Sancho taivalsi eteenpäin ja unohti pian senkin ikävän, että nyt sai
jalan astua.

Kirkkoherra, joka tähän asti oli pysytellyt piilosalla, katsoi nyt ajan
tulleen hänenkin astua näyttämölle, ja hän ilmautui yht'äkkiä tielle
huutaen täyttä kurkkua: "Tervetullut, rakas maanmieheni don Quijote de
la Mancha, ritariston kukka ja huippu, sorrettujen tuki!" sekä riensi
syleilemään don Quijoten vasenta polvea. Ritari ensin hyvin hämmästyi
miehen käytöksestä, mutta tunsi vihdoin hänet vanhaksi ystäväkseen
kotikylän kirkkoherraksi ja koetti kaikin mokomin laskeutua ratsultaan.
Tätä ei toinen tahtonut sallia, jonka vuoksi don Quijote huudahti: "Ah,
ei ole oikein, herra kirkkoherra, että minä istun hevosen selässä,
kun teidän korkea-arvoisuutenne käy jalkasin." -- "En millään ehdolla
salli teidän nousta satulasta", vastasi kirkkoherra. "Suvaitkaa, teidän
armonne, istua vain hevosenne selässä, sillä ratsastaen te suoritatte
maailman suurimpia ihmetöitä; minun halpuudelleni on kylliksi, jos
joku näistä muista herroista sallii minun istua taakseen muulinsa
selkään. Silloin voin kuvitella istuvani Pegasuksen tai kuuluisan
maurilaisurhon Muzaraquen viisaan ratsun selässä, joka tänäkin päivänä
makaa loihdittuna Zulema-kummun sisässä lähellä suurta Complutumin
kaupunkia." -- "Olette vallan oikeassa, herra kirkkoherra", sanoi don
Quijote, "enkä enää vastustelekaan. Mutta luulen, että armollinen
prinsessa minun tähteni suvaitsee käskeä asemiehensä antamaan teille
paikkansa muulin selässä ja itse istumaan taaksenne, jos se vain käy
laatuun."

Tällä tapaa seurue viimein pääsi matkalle don Quijoten kotitaloa kohti,
ilman että ritari lainkaan vainusi kepposta, joka hänelle oli aijottu.



KOLMASTOISTA LUKU.

Prinsessa Micomiconan kertomus ja Sancho Pansan seikkailu.


Surullisen hahmon ritarin ensi huolena heidän matkalle jouduttuaan oli
vaatia aseenkantajaltaan tiliä tämän lähettilästoimesta. Uskollinen
asemies osotti tässä tilaisuudessa vallan ihmeellistä mielenmalttia, ja
hänen herralleen antamansa tiedot tyydyttivät tätä sitä enemmän, kun ne
olivat ammennetut yksinomaan Sanchon mielikuvituksesta. Kun tämä tärkeä
kohtaus oli ratkaistu molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi, liittyivät
isäntä ja palvelija jälleen muuhun seuraan.

"Armollinen neiti", lausui ritari sitten prinsessa Micomiconalle,
"pyydän teitä nyt kertomaan meille onnettomuudestanne, jollette tahdo
sitä salassa pitää, ja ilmoittamaan ketkä teille vääryyttä ovat tehneet
ja keille minun on puolestanne kostettava." -- "Kernaasti tahdon kertoa
siitä", vastasi Dorotea, "mutta pelkään ikävystyttäväni teitä niin
epämieluisista asioista puhumalla." -- "Ei, ette suinkaan", sanoi don
Quijote; "päinvastoin olemme siitä kovin kiitolliset." Kirkkoherra ja
parturi asettuivat tällöin prinsessan kummallekin puolelle kuullakseen
hänen kertomustaan; ja Sancho, jonka mieltä asia kiinnitti yhtä
paljon kuin herransakin, oli pelkkänä korvana. Sittekun Dorotea oli
asettunut sellaiseen asentoon satulassaan, että voi paremmin puhua
seuralaisilleen, alkoi hän surullisen kertomuksensa seuraavalla tavalla:

"Ensiksikin, herrani, tietäkää, että nimeni on..." Hän pysähtyi
hetkiseksi, kun ei muistanut minkä tekonimen kirkkoherra hänelle oli
antanut. Mutta nähtyään hänen hämmentyvän kiiruhti tämä apuun: "Ei ole
lainkaan ihmeellistä, jalo neiti, että sekaannutte muistellessanne
kaikkia kohtaamianne kovanonnen iskuja, sillä suuret onnettomuudet
tavallisesti hämmentävät ihmiseltä mielen ja muiston; ja se kohtalo
mikä prinsessa Micomiconaa ovat kohdanneet, sen todella pitää olla
kovin suuri ja raskas, koska hänen on täytynyt lähteä maiden ja merien
takaa etsimään itselleen kostajaa." -- "Totta on", sanoi Dorotea,
"että mieleeni yht'äkkiä tuli niin hirmuinen kuva kärsimistäni
onnettomuuksista, että tuskin tiedän mitä puhun; mutta luulenpa
tulleeni taas tolkuilleni ja toivon, että ilman teidän auttamattannekin
voin jatkaa kertomustani. Tietäkää siis, hyvät herrat, että olen
Micomiconin suuren valtakunnan laillinen perijätär ja että herra isäni,
kuningas Tinacrio Viisas, joka oli syväoppinen loitsija, sai tämän
taitonsa kautta tietää että äitini, kuningatar Xantippa, kuolisi ennen
häntä ja että minä hänen itsensäkin kuoltua jäisin orvoksi varsin
nuorella ijällä. Tämä seikka ei häntä niin suuresti murehuttanut, se
kun oli tavallinen maailman meno; mutta hän tiesi sen ohessa -- yhä
saman salaisen taitonsa avulla -- että muuan ilkeä jättiläinen, joka
hallitsi eräässä rajoillamme sijaitsevassa suuressa saarivaltakunnassa
ja jonka nimi oli Pandafilando Karsaskatseinen (jonka lisänimen hän
oli saanut koska aina katseli kieroon muita sillä pelättääkseen) minun
orvoksi jouduttuani hyökkäisi isolla sotavoimalla maahani ja ryöstäisi
sen tykkänään käsistäni. Tätä hirveää onnettomuutta en muka voisi
muuten välttää kuin menemällä vaimoksi tuolle jättiläiselle, mutta sitä
tiesi isäni minun ei koskaan tekevän. Minä en ikinä suostu vaimoksi
jättiläiselle, vaikka tämä olisi suurin ja hirvittävin koko maailmassa.
Sen vuoksi sanoi isäni kuollessaan minulle, että jättäisin hyvällä
valtakuntani tuolle hirviölle, jotta alamaiseni eivät tulisi sodan
jaloissa kärsimään; ja että sitte valittuani miehistäni uskollisimmat
seuralaisikseni, matkustaisin viipymättä Espanjaan etsimään suojelusta
eräältä kuuluisalta vaeltavalta ritarilta, jonka urhotekojen maine
täyttää koko maailman ja jonka nimeksi hän mainitsi muistaakseni don
Azote tai don Gicote..." -- "Sanokaa don Quijote", ehätti Sancho
väliin, "elikkä muuten Surullisen hahmon ritari." -- "Aivan oikein",
myönsi Dorotea, "don Quijote se olikin. Muuten hänen piti olla kookas
ruumiiltaan sekä kasvoiltaan laiha, sanalla sanoen isäni kuvasi teidät,
herra ritari, niin ihmeteltävän tarkasti, ettei minulla ollut lainkaan
vaivaa tuntiessani teidät siksi jo ensi silmäykseltä. Muuta ei minulla
enää ole sanottavaa, sillä luulen jo perineeni takasin esi-isäini
valtakunnan, koska te hyvyydessänne olette luvannut minulle väkevän
käsivartenne apua ja lähtevänne minne vain teidät vien. Tarkotukseni
on asettaa teidät kasvoista kasvoihin tuon kurjan Pandafilando
Karsaskatseisen kanssa, jolle toivon teidän verisesti kostavan ja
riistävän häneltä kruununi ja valtakuntani, jotka hän vääryydellä
on minulta anastanut. Unhotin vielä mainita, että isäni, viisas
kuningas Tinacrio, jätti minulle paperikäärön, johon kreikkalaisin tai
araapialaisin kirjaimin (joita en osaa lukea) oli merkitty, että jos
tuo ritari urhotekonsa suoritettuaan pyytäisi minua puolisokseen, minun
olisi siihen ehdottomasti suostuttava ja annettava hänelle valtakuntani
ja käteni." -- "Hei vaan, Sanchoseni, miltäs se rupeaa kuulumaan!"
huudahti don Quijote ylen ihastuneena. "Tajuatko mistä on kysymys?
Kuinka usein olenkaan sinulle tällaisista asioista puhellut? Katsohan
vain miten valtakuntia satelee hallittavaksemme ja kuninkaantyttäriä
naidaksemme!" -- "Siitäpä näyttää", myönnytteli Sancho; "mutta jopa
olemmekin saaneet kauvan sellaista ihmettä odottaa." -- "Kas tällainen,
jalot herrat", jatkoi Dorotea, "on onnettomuuksieni historia. Muuta
minulla ei ole lisättävää kuin että kaikista seuralaisistani pelastui
eräässä hirveässä haaksirikossa vain tämä pitkäpartainen asemieheni. Me
kahden vain pelastuimme kumpikin lankullamme, niin että minusta tuntuu
kuin olisi taivas lähettänyt meille ihmeen säästääkseen meidät parempia
aikoja varten." -- "Paremmat ajat ovat jo koittaneet", huudahti don
Quijote. "Vannon uudelleen pitäväni teille ennen antamani lupauksen,
seuraavani teitä hamaan maailman ääriin enkä erkanevani teistä ennenkun
pidän kädessäni julman ja viekkaan vihollisenne päätä, jonka taivaan ja
voimakkaan käsivarteni avulla leikkaan hänen rungostaan, oli hän sitte
vaikka Mars-jumala itse. Ja asetettuani teidät jälleen kuninkaalliseen
valtaanne, jätän kätenne ja sydämmenne vapaasti käytettäväksenne;
sillä niin kauvan kuin tahtoni on vangittu tuon julman kaunottaren
kahleisiin... Muuta en voi sanoa kuin että minun on mahdoton ajatella
ketään muuta naista, vaikka se olisi Feniks-lintu itse!"

Sancho Pansaa, joka tarkkaavaisesti oli kuunnellut herransa puhetta,
murehuttivat tämän viime sanat niin kovin, ettei hän voinut olla
sanoiksi puhkeamatta. "Niin totta kuin kerran kuolen", huudahti hän,
"te, herra don Quijote, näytätte kerrassaan kadottaneen viimeisenkin
järjenrahtunne! Niinkuin vielä voisitte epäröidä, kun suuri ja mahtava
prinsessa tarjoo teille kättänsä ja valtakuntaansa. Luuletteko
sellaisia onnenpotkauksia joka oksalla kasvavan, vai pidättekö
neito Dulcineaa kauniimpana kuin tätä prinsessaa? Ei sinnepäinkään,
tuo tytönnaasikka ei riitä riisumaan edes tämän kengännauhojakaan.
Miten nyt minun kreivikuntani käy, jolla minua niin kauvan olette
narrailleet? Ei, naikaa te vain prinsessa ja ottakaa tuo kuningaskunta,
joka kerrassaan putoo suuhunne; ja kun sitte olette päässyt
kuninkaaksi, niin tehkää minut oitis kreiviksi tai markiisiksi, vähät
minä muusta!" Don Quijote ei jaksanut kärsivällisesti kuulla Sanchon
törkeitä solvauksia hänen sydämmensä valtijatarta vastaan; sanaakaan
virkkamatta hän kohotti keihäänsä ja takoi sillä niin voimakkaasti
onnettoman asemiehensä päähän, jotta tämä luhistui maahan; ja jollei
Dorotea olisi käynyt väliin, olisi hän poloisen vielä hengiltäkin
ottanut. "Luuletteko te kurja moukka", karjasi hän, vihapäissään
teititellen Sanchoa, "että minä iankaikkisesti voin kärsiä teidän
typeriä puheitanne ja alati teille anteeksi antaa? Elkää luulkokaan
semmoista, te kirottu konna, joka uskallatte avata kurjan kitanne
häväistäksenne verratonta Dulcineaa! Ettekö tiedä, kelvoton olento,
että minä häneltä saan kaiken voimani ja urheuteni ja että ilman
häntä en kykenisi hiirtäkään tappamaan? Sanokaas minulle, mestari
myrkkykieli, ken tämän kuningaskunnan olisi valloittanut, ken
jättiläiseltä kaulan katkaissut ja ken teistä markiisin tehnyt --
sillä kaikkea tätä pidän jo suoritettuna asiana -- jollei sitä olisi
tehnyt juuri Dulcinean urhous, joka on terästänyt minun käsivarteni
näitä kaikkia suuria tekoja toimittamaan? Hän se minussa taistelee ja
antaa minulle voiton, samatekuin minäkin hänessä elän ja hengitän.
Ilkeä solvaaja, kuinka kiittämätön olettekin! Juuri sinä hetkenä,
jolloin teidät olen kohottanut maan mahtavain verralle, palkitsette
sen puhumalla pahaa siitä henkilöstä, joka teille hyvää tekee." Sancho
ei kuitenkaan ollut niin masentunut äskeisestä selkäsaunastaan, ettei
olisi ymmärtänyt ritarin sanoja; mutta hän tahtoi siirtää arvoisan
ruumiinsa turvallisempaan paikkaan ennenkun uskalsi vastata. Hän siis
nousi kiiruusti pystyyn ja asettui prinsessan muulin taa, mistä puheli
ritarille: "Sanokaas minulle, armollinen herra, eikö ole totta ettette
peri valtakuntaa, jollette nai tätä prinsessaa; ja jollette niin tee,
niin millä sitte minua palkitsette? Tästähän minä äsken puhetta pidin
ja enkös vain ollut oikeassa? Ja miksi tosiaan epäröittekään naida
tämän kuningattaren, joka on tulla tupsahtanut suoraan taivaasta
syliinne? Mitä kauneuteen tulee, niin en enää puutu siihen juttuun;
mutta totta puhuakseni ovat molemmat minusta yhtä kauniita, vaikken ole
milloinkaan nähnytkään neiti Dulcineaa." -- "Mitä sinä puhut, kurja
petturi! Etkö ole Dulcineaa nähnyt?" jyrisi don Quijote. "Etkö juuri
tuonut minulle vastausta häneltä?" -- "Niin, nähkääs, tarkotin sanoa,
etten ole häntä nähnyt tarpeeksi voidakseni kaikki hänen kauneutensa
yksityiskohdat kertoa; ylimalkaan hän oli minusta mahdottoman kaunis."
-- "Niin ollen annan sinulle anteeksi", sanoi don Quijote, "ja suo
sinäkin minulle anteeksi tämä pieni ikävyys, sillä ihminen ei voi aina
hillitä ensimmäisiä mielitekojansa." -- "Sen kyllä tiedän", vastasi
Sancho, "sillä lörpötteleminen onkin aina ollut minun ensimmäinen
mielentekoni, niin etten voi olla sanomatta mitä sylki suuhuni tuo." --
"Kavahda siis vastedes sillä tapaa lörpöttelemästä; sillä ruukku käy
niin kauvan kaivolla, kunnes . . . Niin, muuta en sinulle sano." --
"Juuri niin, Herramme näkee taivaastaan kaikki mitä täällä maan päällä
tapahtuu ja hän tietää ken meistä huonommin menettelee, minäkö joka en
puhunut oikein, vaiko teidän armonne joka käyttäytyi moisella tavalla."
-- "No nyt ollaan jo tarpeeksi puhuttu", lausui Dorotea. "Sancho
ystävä, menkää suutelemaan isäntänne kättä, pyytäkää häneltä anteeksi
ja muistakaa vasta kiittää ja laittaa vähän varovaisemmin. Etenkin
pankaa mieleenne, ettette koskaan puhu pahaa tuosta Toboson neitosesta,
jota tosin en tunne, vaan jota kernaasti tahtoisin palvella, koska
tämä mainio la Manchan ritari häntä pitää niin suuressa arvossa. Mitä
muuten sinuun tulee, niin luota lupaukseeni, etkä suinkaan jää ilman
palkintoa." Sancho nyökkäsi prinsessalle ja kävi suutelemaan herransa
kättä, jonka tämä suurella arvokkaisuudella hänelle ojensikin.



NELJÄSTOISTA LUKU.

Don Quijoten surullinen palaus kotitienoilleen puisessa häkissä ja
paholaisjoukon saattamana.


Vaeltavan ritarin ja hänen asemiehensä rakennettua rauha välillään
näkivät kulkijamme tiellä miehen ratsastavan aasilla, luullen häntä
ensin mustalaiseksi. Mutta Sancho, jonka sydämmessä aasin näky synnytti
tuskallisen tunteen, tunsi heti ratsastajan Gines de Passamontiksi,
niinkuin asianlaita todella olikin. Tämä oiva toveri oli pukeutunut
mustalaisten tapaan, joiden kieltä hän taisi, ja varustanut myöskin
aasinkin mustalaisvaljailla, jotta paremmin saisi sen myydyksi, mutta
Sanchon tarkkaa silmää se ei voinut pettää; hän tunsi paikalla niin
hyvin ratsun kuin ratsastajankin ja alkoi huutaa täyttä kurkkua: "Ah,
sinä lurjusten lurjus Ginesille, luovuta paikalla minun aarteeni,
minun leponi ja elämäni! Jätä oitis tänne aasini, minun iloni ja
ylpeyteni! Pakene, pakene, rosvojen rosvo; pötki tiehesi, sen emävaras,
ja luovuta pois saaliisi!" Nähdessään noin lukuisen seurueen edessään
ymmärsi Gines jo puolenkin sanan, hyppäsi alas aasin selästä ja pötki
kiiruimman kautta matkoihinsa, ilman että kukaan viitsi lähteä häntä
takaa-ajamaan.

Sancho juoksi joutuun aasinsa luo, ja hellästi syleillen elukkata
purskahti hän nyyhkyttäen lausumaan: "Kuinka olet voinut, armas
lapseni, lemmikkini, rakas toverini, uskollinen ystäväni,
helmalapseni?" Ja hän suuteli aasin turpaa ja hyväili sitä kuin ainakin
suuresti rakastettua ja hellästi kaivattua ystävää. Aasi ei puolestaan
puhunut mitään, mutta vastaanotti hyväilyt vallan asiaankuuluvina. Koko
seurue iloitsi Sanchon onnesta, ja don Quijote ylisti hänen hellää
sydäntään ja uudisti vielä kerran lupauksensa kolmesta aasista, jotka
Sancho oman aasinsa perimisestä huolimatta tulisi häneltä saamaan.

Illan tullen matkueemme saapui sen majatalon portille, joka Sanchossa
niin synkkiä muistoja oli herättänyt; mutta joko lie aasin löytäminen
elähyttänyt hänen rohkeuttaan tahi tunsi hän itsensä turvallisemmaksi
isäntänsä parissa; mutta niin kuitenkin kävi, että hän tällä kertaa
vähääkään aristelematta rohkeni seurata toisia sisään. Don Quijote
tervehti kohteliaasti emäntää, jota hän edelleen piti linnanrouvana,
ja tunsi itsensä kristikunnan onnellisimmaksi ritariksi, kun lihava
Maritorne alentui ottamaan kynttilän ja johdatti hänet vanhaan
makuusuojaansa.

Tällä välin olivat kirkkoherra ja parturi menneet toiseen huoneeseen;
ja ymmärtäen hyvin että tähän asti olivat vain puoleksi suorittaneet
kepposensa, kun olivat saaneet hänet majataloon, miettivät he
nyt keinoa saada hänet aina kotikyläänsä saakka. Dorotean älykäs
avuliaisuus otettiin nytkin kiitollisesti vastaan, ja kirkkoherra
esitti vihdoin suunnitelman, joka yksimielisesti hyväksyttiin.

He ryhtyivät ensin kauppoihin erään majatalossa yöpyvän kuorma-ajurin
kanssa, jolta lainasivat härän ja vankkurit kahdeksi päivää. Sitte
he laativat vahvoista seipäistä kokoon häkin, joka oli kyllin tilava
makaavalle miehelle. Kun he sitte vielä olivat pukeneet itsensä,
palvelijansa ynnä eräitä talonpoikia eriskummallisiin vaatteisiin ja
värjänneet kasvonsa, astuivat he hiljaa don Quijoten makuusuojaan,
lähestyivät varovasti vuodetta hänen sikeästi maatessaan ja köyttivät
hänen kätensä ja jalkansa niin lujasti, ettei hän herättyään kyennyt
vähintäkään vastarintaa tekemään, vaan oudoksuen katseli uutta
asemaansa ja noita merkillisiä haamuja, jotka häntä ympäröivät.

Hän ei nytkään voinut muuta luulla, kuin että ne olivat tämän lumotun
linnan haltijoita, jotka pitivät peliään hänen kanssaan ja olivat hänet
loihtineetkin, koskei hän kyennyt puolustautumaan eikä edes jäsentä
liikahuttamaan. Vehje siis onnistui mainiosti kirkkoherran suunnitelman
mukaan.

Ainoa, joka tämän salaperäisen tapauksen aikana oli tavallisessa
puvussaan ja kenties myöskin ainoa täysjärkisen tavalla käyttäytyvä,
oli Sancho. Ja vaikkei paljoa puuttunut että hän hölmistyi yhtä
suuressa määrässä kuin herransakin, tunsi hän kuitenkin kaikki nuo
valepuetut henkilöt; mutta hän oli niin moninaisten kovanonnenpotkujen
ja pettymysten murtelema, ettei hän edes avannut suutansakaan,
vartoen vain mikä tarkotus ja loppu hänen herransa pahoinpitelyllä
oikeastaan oli. Sittekun häkki oli niin tarkoin sulettu, etteivät
säleet ja saranat ainakaan ensi nykäisyllä peräänantaneet, nostivat nuo
salamyhkäiset haamut sen hartioilleen kantaakseen sen vankkureille.
Kulkueen astuessa ulos huoneesta kuultiin järeän ja mahtavan äänen,
niin järeän kuin parturi Niklaksen kurkusta vain voi tulla, puhuvan
näin:

"Oi sinä Surullisen hahmon ritari! Elä ollenkaan ihmettele eläkä sure
nykyistä vankeuttasi, sillä se on välttämätön paha, jotta suuri ja
uhkarohkea yrityksesi saisi mitä pikaisimman päätöksen. Ja sen se
saa, konsa la Manchan hurja leijona ja Toboson valkea kyyhky ovat
taivuttaneet ylpeät niskansa, avioliiton suloiseen ikeeseen, josta
aikoinaan syntyy sarja leijonanpoikasia, jotka väkevillä kynsillään
verrattomasti isästään muistuttavat. Tämä on tapahtuva, ennenkun
vuosi kahdesti on umpeen vierinyt. Ja sinä, asemiehistä ylväin ja
kuuliaisin, elä sinäkään säikähdä tai harmistu nähdessäsi silmäisi
valoa ja vaeltavan ritariston kukkaa tällä tavalla kuletettavan; sillä
kohta saat nähdä olevasi -- jos se maailmoitten tekijän tahto on --
niin korkeaan asemaan korotettu, ettet enää itseäsi tuntisikaan.
Eläkä milloinkaan epäile herrasi lupausten todenperäisyyttä. Pyhän
Valhettaren nimessä vakuutan sinulle vielä kerran, että sinun
suurenmoiset urhotyösi eivät suinkaan jää palkitsematta, niinkuin
aikanasi tulet havaitsemaan. Seuraa siis, oi jumalainen asemies,
urhoollisen ja lumotun ritarisi jälkiä; sillä asiaan kuuluu, että
sinä käyt hänen kanssaan minne ikinä kohtalo teitä johtaa. Ja koska
minun ei ole sallittu tämän enempää teille puhua, niin suljen teidät
Kaikkivaltiaan turviin ja palaan takasin sinne mistä olen tullutkin."

Puheensa lopussa parturi korotti äänensä kumeaksi ja vaijenti sen sitte
yht'äkkiä, niin että nekin, jotka petoksesta tiesivät, hätkähtivät
melkein luullen todellisen hengen ääntä kuulevansa. Don Quijote sai
suurta lohdutusta näistä ennustuksista, sillä hän oli ymmärtävillään
niiden todellisen sisällyksen, joka lupasi hänelle rauhallisia elon
päiviä avioliiton siteissä rakastetun Dulcinean kanssa, mistä liitosta
olisi putkahtava maailman nuoria leijonanalkuja, hänen poikiaan, suuren
la Manchan ikuiseksi ylpeydeksi ja kunniaksi. Ja uskoen tämän kautta
ritarikirjoista ahmimainsa haaveitten käyvän toteen, huokasi hän syvään
ja huusi kaikuvalla äänellä: "Ken lienetkin, oi mahtava henki, joka
minulle niin suuria asioita ennustat, minä vannotan sinua sanomaan
puolestani sille viisaalle loitsijalle, joka elämäni vaiheita ohjaa,
ettei hän sallisi minun menehtyvän tässä vankilassani, ennenkun olen
nähnyt ihanien lupaustesi toteutuvan. Sillä jos ne kerran toteutuvat,
pidän vankeuttani kunnianani ja tätä kovaa sijaani pehmeänä vuoteena
enkä minään ankarana taistelukenttänä. Mitä tulee asemieheni Sancho
Pansalle antamiisi lupauksiin, kiitän niistäkin hänen puolestaan,
luottaen niin hänen uskollisuuteensa ja rehellisyyteensä, ettei hän
milloinkaan minua hylkää myötä- tai vastoinkäymisissä. Sillä vaikkei
onni auttaisikaan minua sellaiseen valtaan, että voisin hänelle
lupaamani saaren elikkä jotain muuta yhtä arvokasta lahjaa antaa, ei
hän kuitenkaan ole menettävä laillista palkkaansa. Olen nimittäin
testamentissani, jonka ennakolta olen laatinut, määrännyt hänelle osan
omaisuudestani, tosin ei hänen ansioittensa, mutta minun varallisuuteni
mukaisen."

Sancho Pansa, jonka isäntänsä hyvyys liikutti kyyneliin saakka, kumarsi
mitä kohteliaimmin ja suuteli hänen molempia käsiään, sillä vain toista
kättä hän ei voinut, koska molemmat olivat yhteen sidotut. Sitte
nostivat kummitukset häkin vankkureille.



VIIDESTOISTA LUKU.

Ritarimme lumouksesta ynnä monikahdoista muista tapahtumista.


Nähdessään itseänsä moisella tavalla kuletettavan puheli don Quijote
itsekseen: "Olen lukenut hyvin monenkaltaisia kertomuksia vaeltavista
ritareista, mutta en ikinäni ole lukenut, nähnyt enkä kuullut, että
lumottuja ritareja kuletettaisiin tällä tapaa ja näin hitaasti, kuin
näiden laiskain ja kankeiden eläinten tapa yleensä on. Sillä ylipäätään
heitä kuletetaan erinomaisen vinhasti mustaan pilvivaippaan verhottuina
halki ilmojen, tai tulisilla vaunuilla, tahikka myös aarnieläimillä
tai muilla semmoisilla eläimillä ratsastaen; sillä ajatellessani että
minua nyt hinataan härkävaunuissa, täyttyy mieleni suurella häpeällä.
Mutta ehkä ritarilaitos ja loitsimistapa ovatkin nykypäivinä saaneet
toisenlaisia lakeja kuin ennen; tai on myöskin mahdollista, että koska
minä ensiksi olen meidän päivinämme uudistanut jo unhoon joutuneen
vaeltavan ritarisäädyn, on sitä varten keksitty uusia loihtukeinoja ja
-tapoja lumottujen ritarien kulettamiseksi. Mitäs sinä tästä asiasta
oikein ajattelet, Sancho ystäväiseni?"

"Enpä oikein tiedä mitä ajattelisin", vastasi urhea asemies,
"sillä minä en ole lainkaan lukenut teidän vaeltavia romaanejanne;
mutta luulenpa melkein voivani vannoa, etteivät nuo peikot teidän
ympärillänne ole oikein oikeauskoisia katolilaisia." -- "Taivasten
tekijät!" huudahti ritari, "luuletko peikkoja oikeauskoisiksi,
ukkoseni? Kuinka ne sellaisia voisivatkaan olla, koska ne kaikki ovat
paholaisia, jotka ovat pukeutuneet valheruumiisiin voidakseen saattaa
minut tähän outoon tilaan. Mutta jos itse tahdot tietää totuuden, niin
kosketa niihin ja tunnustele niitä, ja saatpa nähdä, ettei niillä ole
lainkaan ruumista ja että ne ovat vain näennäisesti olemassa." --
"Totta tosiaan olen jo koskettanut niitä", vastasi Sancho; "ainakin
on tuo ympärillämme alituisesti häärivä paholainen siksi hyvässä
lihassa, ettei hän ainakaan ilmasta elä. Sitäpaitsi on hänellä
toinenkin ominaisuus, jota en ole paholaisista kuullut sanottavan,
jotka levittävät ympärilleen tulikiven katkua ja muita pahoja hajuja;
mutta tämä peijakas lemuaa myskiltä ja hajuvesiltä puolen peninkulman
päähän." Tämän Sancho sanoi parturista, jolla oli aina pieni varasto
hajuaineita matkassaan. "Elä sitä ihmettele, Sancho ystävä", sanoi don
Quijote; "sillä sinun tulee tietää että paholaiset ymmärtävät paljon
mistä meillä ihmisillä ei ole mitään käsitystä, ja joskin ne kulettavat
tuoksuja mukanaan, eivät ne itse tuoksu miltään, sillä ne ovat
ruumiittomia henkiä; taikka jos ne lemuavat, niin eivät ne suinkaan
lemua hyviä, vaan pahoja ja inhottavia hajuja. Syy siihen on se, että
missä tahansa ne kulkevatkin, niillä aina on horna mukanaan. Jos siis
luulet että mainitsemasi henki lemuaa hyvältä, niin erehdyt suuresti,
tahikka koettaa se pettää sinua, jottet sitä paholaiseksi luulisi."

Keskustelun kuluessa don Quijote nähtiin kalpenevan ja värisevän,
mikä herätti yleistä levottomuutta; kaikki pelkäsivät menneensä liian
pitkälle pilassaan.

Suuri, kuuluisa ja voittamaton don Quijote sijoitettiin heinänipulle
häkin nurkkaan, ja kirkkoherran kehotuksesta kiiruhti ajaja härkiään
niinkuin vain näiden hidasten eläinten luonteelle sopi; ja kuuden
päivän perästä saavuttiinkin vihdoin ritarin kotikylään. Oli sunnuntai
ja keskipäivän aika, jolloin kaikki kylän asukkaat olivat kokoutuneet
torille, missä siis ei suinkaan puuttunut katselijoita, jotka heti
tunsivat kuulun maanmiehensä. Joukon kokoutuessa vankkurien ympärille
ja toisten kysellessä don Quijotelta kuulumisia, toisten udellessa
miksi häntä tällä tavoin kylään tuotiin, meni muuan poikanen
ilmottamaan ritarin veljentyttärelle ja emännöitsijälle, että heidän
herransa oli tuotu kotiin härkävankkureilla ja puisessa häkissä
heinäko'on päällä ja niin laihana ja surkastuneena, että oli koko mies
vain luuta ja nahkaa. Oli säälittävää kuunnella näiden kelpo naisten
valitushuutoja, nähdä heidän lyövän kasvoihinsa ja kuulla heidän
toivottavan synkeimpään manalaan kaikki kirotut ritariromaanit, jotka
olivat syynä koko tähän surkeuteen. Sama näytelmä uudistui häkin luona,
kun he huomasivat don Quijoten olevan vielä surullisemmassa tilassa
kuin heille oli kerrottu.

Kuultuaan ritarin saapuneen kotiin, riensi Sancho Pansan vaimo, joka
tiesi miehensä lähteneen tämän asemieheksi, ensimmäiseksi tervehtimään
tulijaa. Nähtyään puolisonsa kysyi hän tältä: "No entä aasimme, rakas
mieheni, miten se jaksaa?" -- "Aina paremmin kuin isäntänsä", vastasi
Sancho nyreästi. -- "Herra olkoon ylistetty armostaan!" huudahti vaimo;
"mutta kerrohan nyt mitä kaikkea hyvää olet ansainnut toimessasi rakas
ystäväni; missä ovat juhlahameet minulle ja jalkineet lapsille?" --
"En tuo mitään sellaista, tuon jotain vielä parempaa." -- "Ah, kuinka
sinä teet mieleni iloiseksi" sanoi vaimo; "näytähän sitte minulle
tuo paljon parempi! Palan vallan halusta nähdä sitä, ilahuttaakseni
hiukan sydän parkaani, joka on ollut suruun nääntyä sinun niin kauvan
poissa ollessasi." -- "Näytänhän sitten kun sopii, vaimo", vastasi
Sancho; "ole nyt kärsivällinen nykyisyyteen nähden ja rukoile Jumalaa,
että hän lähettäisi meidät vielä toisiin seikkailuihin, joista saat
nähdä minun palaavan mitämaks kreivinä tai jonkun saaren maaherrana,
saaren semmoisen joita on vain harvassa maan päällä, eikä minkään
tavallisen tusinasaaren." -- "Taivas sen suokoon, rakas mieheni",
sanoi vaimo, "me kyllä sellaista tarvitsemme. Mutta sanos minulle
mitä sinä noilla saarilla tarkotat; en sitä ollenkaan ymmärrä." --
"Ei kannata viskata helmiä sioille", vastasi Sancho; "tulet sen kyllä
aikanaan ymmärtämään, eukkoseni, ja oletpa totta vie levittävä silmäsi
suuriksi, kun alamaisesi kutsuvat sinua armolliseksi rouvaksi." --
"Mitä sinä lörpöttelet armollisista rouvista ja alamaisista?" kysyi
Teresa Pansa. -- "Elähän nyt hätäile saadaksesi tietää kaikkea,
Hannaseni", sanoi Sancho; "päivässä on enemmän kuin yksi tunti. Sulle
riittää kun sanon totuuden, ja sitte tuki suusi. Sen vain voin sinulle
ohimennen virkkaa, ettei koko maailmassa ole sen hauskempaa tointa kuin
olla seikkailuja etsivän vaeltavan ritarin asemiehenä. Tosin eivät
useimmat tapaukset käy hänen mielensä mukaan, sillä sadasta sellaisesta
sisältää yhdeksänkymmentä yhdeksän vastoinkäymisiä. Sen tiedän omasta
kokemuksestani, vaimo; milloin kiikutettiin minua ilmassa, milloin
sain pahasti selkääni; mutta kaikesta huolimatta on suloista odottaa
jotakin uutta tapahtuvaksi ja sitä varten kavuta vuorten yli, rähmiä
metsien halki, tunkeutua vuoristoihin -- tahtoisinpa että olisit nähnyt
kaiken tämän -- sekä käydä linnoissa ja asua majataloissa tarvitsematta
koskaan mitään maksaa -- lempo vie, ei killinkiäkään tarvitse tiskille
pyörähyttää!"

Tällaisista asioista Sancho Pansa keskusteli vaimonsa kanssa,
sill'aikaa kun don Quijoten veljentytär ja emännöitsijä riisuivat
seikkailijaltamme vaatteet ja laskivat hänet vuoteeseensa. Ritari
katseli heitä samein silmin tuntematta kumpaakaan. Kirkkoherra pyysi
neitoa hyvin hoitelemaan enoansa ja etenkin varomaan, ettei tämä
uudelleen pääsisi karkaamaan heidän luotaan ja kertoen mikä vaiva
heillä viime kerralla oli tuodessaan häntä kotiin. Sen kuullessaan
molemmat naiset jälleen päästelivät haikeita valitushuutoja, kirosivat
ritariromaaneja, jopa vaativat sallimuksen työntämään hornan
pimeimpiin kuiluihin kaikki moisten tekeleiden kirjoittajat. Lopulta
he kovin pelästyivät ajatellessaan mahdollisuutta, että kenties
uudelleen voisivat kadottaa rakkaan isäntänsä juuri kuin tämä oli
parantumaisillaan, -- niinkuin sitte todella tapahtuikin.

Mutta vaikka tämän kirjan tekijä on äärettömällä uutteruudella
koettanut etsiä jälkiä don Quijoten kolmannella seikkailumatkallaan
tekemistä urhotöistä, ei hänen ole onnistunut löytää minkäänlaisia
tietoja niistä, ei ainakaan luotettavia kirjallisia muistiinpanoja.
Vain suullinen tarina on säilyttänyt la Manchan asujanten muistissa
sellaisen tarinan, että don Quijote kolmannen kerran maailmalle
matkatessaan oli mennyt Zaragossaan, missä oli ollut mukana eräässä
kuuluisassa turnauksessa ja silloin urhotöillään ja älykkäisyydellään
saavuttanut tavatonta mainetta. Yhtä vähän on tekijä saanut tietoa
hänen muista seikkailuistaan ja hänen kuolemastaan, eikä hän
olisi saanut yhtään mitään tietoonsa, jollei hän onnekseen olisi
sattunut yhteen erään vanhan lääkärin kanssa, jolla oli hallussaan
lyijyarkku, joka hänen sanojensa mukaan oli löydetty erään vanhan
erakkomajan raunioista. Tästä arkusta oli löytynyt pergamenttikääre,
sisältävä vanhanaikaisilta goottilaisilla kirjaimilla piirrettyjä
espanjankielisiä runoja, joissa kerrottiin monista don Quijoten
urotöistä, Dulcinean ihanuudesta, Rosinanten reippaudesta ja
Sancho Pansan uskollisuudesta ynnä monista muista seikoista. Tämän
uskomattomalta kuuluvan kertomuksen kirjoittaja esittää lukijoilleen
seuraavassa kaiken minkä hän kirjoituksen sisällöstä voi lukea,
eikä toivo muuta palkintoa väsymättömistä aherruksistaan la Manchan
arkistojen läpi lukemisessa kuin että he uskoisivat hänen sanojansa
yhtä hartaasti kuin kaikkein arvossapitämiä ritariromaanejakin. Se
riittää kyllin palkitsemaan hänen vaivansa, ja hän tuntee itsensä
tyydytetyksi ja halukkaaksi jatkamaan tätä yhtä todenperäistä kuin
huvittavaakin kertomusta.



KUUDESTOISTA LUKU.

Don Quijote de la Mancha ja hänen asemiehensä Sancho Pansa lähtevät
etsimään uusia seikkailuja.


Kirkkoherra ja parturi, veljentytär ja emännöitsijä olivat kyllä
ryhtyneet varmoihin varokeinoihin sulkeakseen don Quijoten hänen
vuoteeseensa ja pakottaakseen tämän kristikunnan leijonan ja vaeltavan
ritarisäädyn kukan aikoinaan kuolemaan hyödyttömällä tavalla
kotiloukossaan; mutta kohtalo, joka niin usein leikittelee ihmisten
aikomuksilla, teki tyhjäksi kirkkoherran älykkäisyyden, parturin
viekkauden, emännöitsijän varovaisuuden ja veljentyttären hienot
juonet. Muuanna kauniina iltana verraton ritarimme talutti Rosinantensa
ulos tallista, satuloi sen ja lähti ratsastamaan Toboson tietä Sanchon
ja tämän uskollisen aasin kera.

He eivät sinä yönä eivätkä seuraavana päivänäkään kohdanneet
minkäänlaisia seikkailuja, kunnes illan tullen äkkäsivät edessään
Toboson kuuluisan kylän. Tuskin oli ritari saanut sen näkyviinsä, kun
hän päästi kaikuvan riemuhuudon; mutta Sancho sen sijaan kävi hyvin
huolestuneeksi ja alakuloiseksi, kun ei tiennyt sanoa missä talossa
Dulcinea asui, jota ei ikinään ollut nähnytkään -- yhtä vähän kuin don
Quijotekaan. Ritari oli kuolla ikävästä ja kaihosta, Sancho taasen
pelosta ja katumuksesta, koska ei ollut noudattanut herransa käskyä
käydä neidon luona, eikä nyt tiennyt mitä valehdella. Vihdoin don
Quijote päätti ratsastaa kylään vasta yön tultua, jonka vuoksi he
lepuuttivat jäseniään korkkipuumetsistössä Toboson tien varrella ja
vasta auringon laskettua ratsastivat sisään kylään.

Oli puoliyön aika. Kylän asukkaat nukkuivat sikeintä untansa; oli
jotenkin hämärä, ja Sancho toivoi täydellistä pimeyttä, jotta sillä
voisi puolustella tietämättömyyttään kaunottaren asuinpaikan suhteen.
Koko kylässä ei kuulunut juuri muita ääniä kuin koirain haukuntaa, mikä
seikka suuresti hämmästytti don Quijotea ja pelotti Sanchoa; yhtäällä
hirnui aasi, toisaalla kirkui sikakarja, ja kissat pitivät aika
ilvettä katonharjoilla. Nämä erilaiset äänet yhtyivät yhdeksi ainoaksi
hälyksi, joka yön hiljaisuudessa kuului sitä äänekkäämmältä ja herätti
matkustajissamme pelon ja ahdistuksen tunnetta. Rakastunut ritarimme
piti tätä pahana enteenä; mutta epätoivon vilaustakaan ei näkynyt hänen
kasvoillaan kun hän lausui aseenkantajalleen: "Sancho, rakas poikaseni,
johdata nyt minut Dulcinean palatsiin; ehkäpä meidän onnistuu tavata
hänet vielä valveillaan." -- "Mitä lemmon palatsia tarkotatte?" kysyi
Sancho. "Se talo, jossa hänen ruhtinaallisen armonsa tapasin, oli
kylän viheliäisimpiä hökkeleitä." -- "Epäilemättä hän silloin oli
vetäytynyt johonkin palatsinsa sivurakennukseen", sanoi don Quijote,
"missä huvittelihe kamarineitsyeittensä kanssa, kuten korkea-säätyisten
naisten tapa on." -- "No, jos kerran neiti Dulcinean pitää asua
palatsissa, niin täytyy sen portin olla aina avoinna; jollei ole, niin
sallitte kai minun hälyyttää koko kylän hereille, jotta portti meille
avautuisi. Mennään nyt suoraa päätä kapakkaan, tottahan semmoinen
paikka toki on aina avoinna." -- "Etsikäämme ensin palatsi käsiimme",
sanoi don Quijote, "ja kun sen olemme löytäneet, olen sanova sinulle
mitä meidän sitte on tekeminen. Mutta kuules Sancho, enkö näe edessäni
jotakin suurta ja hämärää? Epäilemättä on se juuri prinsessan palatsi."
-- "Ehkäpä on", myönnytteli Sancho; "menkäämme siis sitä kohden. Mutta
kun saavumme sen luo, katoaa se varmaan näkyvistäni jonkun loitsun
kautta."

Don Quijote kannusti maltittomasti hevostaan; ja ratsastettuaan pari
sataa askelta tulivat he erään korkean tornin juurelle, joka oli kylän
kellotapuli. "Kirkkoonhan tästä joudumme, Sanchoseni!" huudahti ritari.
-- "Näen sen kyllä selvillä silmilläni", sanoi Sancho, "ja suokoon
taivas, ettemme vain kohtaa hautaammekin. Pahaa tietää, että näin
sydänyöllä saavumme hautausmaalle. Mutta muistelenpa tuon neitsyen
talon olevan erään takakujan varrella." -- "Onko aikomuksesi saattaa
minut epätoivoon, sinä onneton ihminen?" haastoi don Quijote; "milloin
olet kuullut ruhtinaallisten henkilöiden asuvan takakujan varrella?" --
"Hyvä herra, maassa eletään maan tavalla; ehkäpä Tobosossa on tapana
rakentaa palatsit ja muut suuret talot syrjäkatujen varrelle. Sallikaa
minun lähteä etsimään tuota palatsia joka taholta. Toivoisin koko talon
hornan kattilaan, kun siitä meille niin paljo hommaa ja vaivannäköä
lähtee." -- "Varo itseäsi, Sancho", huudahti ritari tuimistuneena,
"puhu kunnioituksella kaikesta mikä neiti Dulcineaa koskee, muuten
emme elä sovussa keskenämme." -- "Suokaa sanani anteeksi, armollinen
herra; mutta miten ihmeellä voisinkaan ensi vilauksella löytää neidin
talon, jonka vain yhden kerran ijässäni olen nähnyt, varsinkin kun on
pimeä kuin säkissä. Ettehän itsekään sitä löydä, vaikka teidän olisi
pitänyt nähdä se satoja kertoja." -- "Kautta kaikkien hyvien henkien,
sinä saatat minut aivan epätoivoon", sanoi don Quijote; "enkö ole
sulle satoja kertoja sanonut, etten ikinäni ole nähnyt verratonta
Dulcineaa, etten ole jalallanikaan astunut hänen palatsinsa portaita
ja että olen rakastunut häneen vain sen maineen perustuksella, mikä
hänellä on maailman kauneimpana ja älykkäimpänä prinsessana!" -- "Oh,
tällä kertaa kyllä ymmärrän puheenne, herra", vastasi Sancho; "ja kun
te kerran sanotte, ettette eläissänne ole häntä nähnyt, niin totta
vie en minäkään ole häntä nähnyt." -- "Mitäs tämä nyt merkitsee?"
kysyi ritari. "Sanothan nähneesi hänet jauhoja seulomassa, kun sait
häneltä vastineen minun kirjeeseeni." -- "Elkää huoliko uskoa koko
juttuun", murahti Sancho; "sanon teille vielä kerran, etten milloinkaan
ole nähnyt häntä enkä tunne häntä muuten kuin teidän puheistanne, ja
tuomani vastauksen laita on aivan sama. Paha minut periköön, jos tunnen
neiti Dulcineaa paremmin kuin suurturkkiakaan!" -- "Sancho, Sancho,
leikinlaskuilla ja pilapuheilla on oma aikansa, mutta ei niitä aina käy
tuominen esille."

Sankariemme tällä tavalla keskustellessa näkivät he erään miehen
lähestyvän kahdella muulilla ajaen, joka kaikesta päättäen meni jo
näin varhain pellolleen. Miehen kohdalle tultua sanoi don Quijote
hänelle: "Hyvää huomenta, rakas ystäväni, voisitteko sanoa minulle,
missä täällä sijaitsee prinsessa Dulcinean palatsi?" -- "Hyvä herra",
vastasi mies, "minä en ole kotosin näiltä seuduilta ja olen vain vähän
aikaa oleskellut tässä kylässä, missä palvelen eräällä rikkaalla
maanviljelijällä. Mutta tuossa aivan vastapäätä on tämän kylän
kirkkoherran ja lukkarin asunto; jompikumpi näistä voi kertoa teille
prinsessasta, sillä heillä on luettelo kaikista Toboson asukkaista. En
muuten luule täällä löytyvän yhtäkään prinsessaa, vaan saattanenhan
pettyäkin. Täällä on paljon naisia, joista jokainen voi pitää itseään
prinsessana." Näin sanoen hän kiirehti aasejaan eteenpäin.

Sancho näki herransa olevan tyytymättömän tähän vastaukseen ja käyvän
kovin alle päin, jonka vuoksi hän sanoi: "Armollinen herra, päivä kohta
koittaa, enkä luule hyväksi että enää viivyttelemme täällä kadulla.
Jos minua uskotte, niin olisi parempi että heti lähtisimme kylästä
ja vetäytyisimme johonkin läheiseen metsään; sittekun jo on täysi
päivä, palaan minä tänne ja etsin joka sopesta teidän valtiattarenne
palatsia, ja tahdonpa olla turkkilainen, jollen sitä löydä. Kun sen
sitte viimein olen saanut vainuuni, käyn sanomaan armolliselle neidille
teidän olevan täällä läheisyydessä ja pyytävän lupaa saada tavata
häntä, kaikessa siveydessä tietysti, ilman että hänen maineensa siitä
joutuu kärsimään." -- "Toden totta, rakas Sanchoseni", vastasi ritari
lohdutettuna, "sinä sanot tuhannen hyvää ajatusta muutamilla harvoilla
sanoilla; tahdonpa kernaasti noudattaa neuvoasi. Käykäämme siis,
poikaseni, käykäämme etsimään sopiva paikka, missä voin heittäytyä
vähän pitkäkseni, ja sinä lähdet minun lähettiläänäni tuon kauneuden
kuningattaren luo, jonka vaiteliaisuus ja kohteliaisuus lupaavat
minulle ihmeellistä suosiota." Sancho paloi halusta saada isäntänsä
poistumaan kylästä, missä pelkäsi kirjepetoksensa tulevan ilmi. Hän
siis lähti edellä kulkemaan, ja puolen peninkulman päässä kylästä he
saapuivat erääseen lehtoon, johon don Quijote kätkeytyi, sillä välin
kun hänen kelpo asemiehensä meni lähettilästoimelleen.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Miten kekseliäs Sancho lumosi prinsessa Dulcinean, sekä muita yhtä
hullunkurisia kuin todenperäisiä tapahtumia.


Kätkeydyttyään erääseen korkkipuulehtoon Toboson tien vierellä don
Quijote käski Sanchon heti ratsastamaan kylään, uhalla ettei saisi
lainkaan palata, jollei hänen olisi onnistunut puhutella prinsessaa
ja esittää tälle ritarin nöyrä pyyntö ja vastaanottaa häneltä käskyjä
vastaisista urotöistä. Sancho sonnustihe urheasti uuteen tehtäväänsä
ja lupasi tuoda yhtä suotuisan vastauksen kuin edelliselläkin
kerralla. "Lähde siis, poikaseni", lausui don Quijote hänelle
jäähyväisiksi, "eläkä hämmästy kohdatessasi kasvoista kasvoihin tämän
kauneuden lumoavan auringon. Onnekas asemies, onnellisin kaikista
ammattisi harjottajista! Sinä joka olet valittu näkemään tuon jalon
henkilön, johon luonto on kaikki aarteensa tuhlannut, elä unhota
piirtää muistiisi, millä tavalla valtijattareni sinut vastaanottaa,
vaihtavatko hänen kasvonsa väriä ja osottavatko hänen piirteensä
jotakin mielenliikutusta sinun kertoessa minun tuskistani, tai tuleeko
hän levottomaksi ja murheelliseksi; jos tapaat hänet seisovana, niin
tarkasta vaihtaako hän tuon tuostakin jalkaa, ja kertaa pariin kolmeen
kertaan vastauksensa; tarkastele hänen silmäinsä eloa, hänen äänensä
sointia ja kaikkia hänen liikkeitään ja elkeitään. Ja kun kaiken tämän
minulle uskollisesti kuvailet, voin helposti lukea hänen sydämmensä
syvimmät salaisuudet ja tiedän kaikki mitä minun tarvitseekin tietää
rakkauteni esineestä. Sillä jollet vielä tiedä, niin tulee sinun
tietää, että rakastavaisten kesken rakkaus tunnetaan ulkonaisista
ilmiöistä, jotka kuvastavat rakastetun henkilön sydämmen tunteita.
Lähde siis, rakas poikaseni, ja suokoot kohtalon vallat sinulle
paremman seikkailun kuin minulle ovat antaneet ynnä suotuisamman
menestyksen kuin mitä minä täällä surullisessa yksinäisyydessäni
saavutan." -- "Minä lähden nyt ja palajan takaisin minkä harmoni
kaviot kannattavat", vastasi Sancho. "Mutta hillitkäähän toki
levottomuuttanne, rakas isäntäni, sillä minusta näyttää kuin olisi
sydämmenne tykkänään särkynyt; kohtaloaan ja onneaan pitää ihmisen
vastaanottaa rohkein sydämmin ja mielin. Vaikken yöllä löytänytkään
neiti Dulcinean palatsia, niin varmasti löydän sen nyt selvällä
päivällä, ja kun sen kerran olen löytänyt, niin sallikaa minun sitte
menetellä oman pääni jälkeen."

Nämä sanat sanottuaan Sancho kääntyi ympäri ja kannusti aasinsa täyteen
raviin. Don Quijote jäi hevosensa selkään, pitäen ohjaksia höllällä,
nojautuen veltosti keihääseensä ja hautoen synkkiä, suruisia mietteitä
aivoissaan. Sancho Pansa oli ratsastaessaan yhtä hämillään kuin
herransakin, sillä hän ei tiennyt millä ihmeen tavalla toteuttaisi
lupauksensa; mutta jätettyään metsän niin kauvas taaksensa, ettei
don Quijoten silmä häntä enää äkännyt, laskeutui hän ratsultaan ja
heittäysi erään puun varjoon kootakseen ajatuksiaan ja neuvotellakseen
itsensä kanssa.

"Miettikäämmepäs nyt hiukan tämän matkasi tarkotusta, Sancho Pansa!
Menetkö ehkä etsimään kadotettua aasiasi? Totta tosiaan, sitä varten et
lähde; vaan mitäs sulla on asiana? Etsimään prinsessaa, yhtä ainoata
pikkuruista prinsessaa vain, joka yksinään on niin kaunis kuin aurinko
ja kuu yhteensä. Ja missä tämän kaunokaisen sitte muka löydät, Sancho?
No kah, Toboson suuressa kaupungissa! No hyvä, keneltä hänelle viet
terveisiä? Tietysti kuuluisalta la Manchan ritarilta don Quijotelta,
joka maailmasta hävittää kaiken vääryyden ja hirmuvallan, antaa
isoovaisille ruokaa ja janoovaisille juomaa. Siihen saakka siis kaikki
hyvin, Sancho ystäväni. Tunnetkos sitte taloa, minne sinun pitäisi
mennä? Et ollenkaan, mutta isäntäsi sanoo sen olevan suuren linnan tahi
kuninkaallisen palatsin. Oletkos koskaan nähnyt tätä ylhäistä naista?
Et sitäkään, yhtä vähän kuin isäntäsikään. Totta tosiaan, Sanchoseni,
jos Toboson asukkaat tietäisivät sinun tulevan ryöstämään kauneinta
heidän naisistaan, niin leipoisivat he selkääsi varstanvarsilla; ja
luuletkos sellaisen saunan tekevän sulle hyvää? Ehkäpä he olisivatkin
siinä oikeassa; mutta jos tietäisivät minun tulevan toisen miehen
lähettiläänä ja etten mitään omasta päästäni tee, niin tokkopa
käyttäytyväisivätkään niin suorasukaisesti? Elä siihen sentään luota;
kelpo la Manchalaiset tuskin ymmärtänevät leikkiä, eikä sinunkaan ole
tarvis mennä syyhyttä saunaan. Äh, minua houkkaa, mitä lempoa minä
täällä oikeastaan teenkään? Menen saamaan hyvän selkäsaunan toisen
edestä ja toisten huviksi! Väisty kauvaksi, kiusaaja; sinä minua vain
tuonne sudenpesään houkuttelet, jotta saisit nähdä minun liikaten ja
muotopuolena sieltä palaavan."

Täten itsensä kanssa keskustellen Sancho hetkeksi vaipui hiljaisiin
mietteisiin, mutta puhkesi sitte ääneen lausumaan: "Mutta enköhän vain
saa pelkkää harmia koko jutusta, ehkäpä pääsen hengestänikin? Mikäs
pakko minun on pannakaan päätäni pyövelinpölkylle! Olenhan jo tuhannet
kerrat huomannut herrani olevan aivan rutihullun, joka pitäisi panna
pakkoröijyyn ja teljetä houruinhuoneeseen; enkä minä suoraan sanoen
ole ollenkaan hänen orjansa. Pitäisikö minun olla hullu kuten hän,
siitä syystä muka että minua huvittaa seurata häntä matkoillaan ja
että sananlasku sanoo: Sano minulle kenen kanssa seurustelet, niin
sanon sinulle millainen olet. Mutta näin ollen, koska hän nyt kerran
on hullu ja hulluutensa saattaa hänet luulemaan asioita ja esineitä
toisiksi, niinkuin tuulimyllyjä jättiläisiksi, muuleja dromedaareiksi
ja lammaslaumoja sotajoukoiksi, niin ei liene vaikeata saada häntä
uskomaan ensimmäistä vastaantulevaa talonpoikaistyttöä armolliseksi
Dulcinea-neidiksi. Jollei hän tahdo uskoa, niin vannon asian todeksi;
jos hän vannoo vastaan, niin vannon minä kahta vankemmin; jos hän
vielä pysyy itsepäisenä, niin totta totisesti vastustan häntä
edelleenkin rahtuakaan peräytymättä. Ainakin sen saan aikaan, ettei
hän vasta lähetä minua moisille asioille, kun näkee ettei siitä ole
mitään hyötyä. Tai ehkäpä hän minua uskookin kun vannon, että taas
joku ilkeä ja vihamielinen poppamies on loihtinut hänen Dulcineansa
talonpoikaisluntukseksi, hänelle sillä harmia tehdäkseen."

Nämä mietteet saattoivat Sanchon mielen tasapainoon ja lepoon, ja
hän luuli helpollakin suoriutuvansa leikistä. Hän jäi puun alle aina
iltaan asti, siten enentäen don Quijoten hellää kaipuuta; ja onni
olikin hänelle niin suotuinen, että hän vihdoin viimein aasinsa selkään
yrittäessään näki Toboson tiellä kolme talonpoikaistyttöä, hekin
aaseilla ratsastaen. Tuskin oli hän nämä äkännyt, kun kiirehti täyttä
laukkaa don Quijoten luo, jonka löysi istuvana entisessä asennossaan
ja ylen rakastuneesti ja onnettomasti huokailevana. "No vihdoinkin
olet täällä, rakas ystäväni, mitä uutta kuuluu?" kysyi ritari. "Tuoko
tämä päivä mukanaan elämän vai kuoleman?" "Rakkautta se vain teille
tuo", vastasi Sancho häikäilemättä. "Hyviäkö uutisia siis minulle
tuot, poikaseni?" -- "Niin hyviä, että teidän on vain kannustettava
Rosinanteanne kylään päin kohdataksenne neiti Dulcinean itsensä, joka
saapuu tännepäin kahden kamarineitosensa kera." -- "Iankaikkinen
isä!" huudahti ritari, "tottako puhut vai leikkiä? Elä vain petä
minua, rakas ystäväni, eläkä koetakaan valheellisella ilolla karkottaa
ikäviä ajatuksiani!" -- "Hä, ettäkö pettäisin teitä", ylvästeli
Sancho, "nyt kun itse juuri olette pääsemässä totuuden perille?
Antakaa huhkia vain, niin saattepa tuossa tuokiossa nähdä prinsessan,
pyntättynä ja koristeltuna kuin kuninkaantytär ainakin. Hän ja hänen
neitsyensä ovat pelkkää kultaa ja taivaansinistä silkkiä, helminauhoja,
jalokivikoristeita ja kullan- ja hopeanhohtoista vaatetta, niin etten
ymmärrä miten he semmoista ylellisyyttä jaksavat päällänsä kantaakaan;
heidän hiuksensa valuvat heidän olkapäillään pitkinä kiharoina, niin
että niitä luulisi päivänsäteiksi kun tuuli niitä häilyttää. Ja he
ratsastavat ylpeillä konkareilla, jotka maksavat varmaankin painonsa
kultaa."

Tielle käännyttyään he näkivät noiden kolmen kyläntytön ratsastavan
vastaansa. Don Quijote tähysteli silmät suurina Tobosoon päin, mutta
kun näki vain nämä halpasäätyiset tytöt, rupesi hän epäilemään Sanchon
tiedonantojen todenperäisyyttä ja tiedusti että kylän ulkopuolellako
tämä prinsessan oli kohdannut. "Kylän ulkopuolellako?" matki Sancho,
"eikö teillä ole lainkaan silmiä päässä, kun ette älyä hänen tulevan
tuossa juuri vastaanne, säteilevämpänä kuin kesäinen päivä?" -- "En
näe muuta kuin kolme talonpoikaistyttöä aaseilla ratsastaen", sanoi
don Quijote. -- "Herra meitä armahtakoon!" siunasi Sancho; "kuinka
on mahdollista, että voitte aaseina pitää noita kolmea lumivalkoista
tasa-astujaa? Joko te ette näe mitään, tai olette sitte taaskin
lumottu." -- "No nyt et sinä tällä kertaa näe paremmin kuin minäkään.
Ne ovat aaseja tai aasintammoja yhtä varmasti kuin minä olen don
Quijote ja sinä olet Sancho Pansa; ainakin siltä minun silmiini
näyttää, sen voin vannoa." -- "Voi minun päiviäni, te vain suvaitsette
laskea leikkiä, armollinen herra", sanoi Sancho; "avatkaahan toki
silmänne sepo seljälleen ja käykää tervehtimään prinsessaa, joka jo on
aivan lähellä meitä."

Näin sanoen hän itsekin ratsasti tyttöjä kohti, ja laskeutuen alas
harmonsa selästä hän tarttui ensimmäisen aasin marhamintaan, laskeusi
polvilleen ja huusi korkealla äänellä: "Oi korkea prinsessa, te
kauneuden loistava kuningatar, suvaitkaa armollisesti vastaanottaa tämä
orjanne, ritarismiehistä kehnoin, jonka näette tuossa edessänne kylmänä
kuin kivi, voimatonna ja ryhditönnä, perin pohjin masentuneena teidän
korkeasta läsnäolostanne! Minä olen Sancho Pansa, hänen asemiehensä,
teidän palvelukseksenne; ja hän itse on kurja ja maatakiertävä ritari
don Quijote de la Mancha, jota muuten myös kutsutaan Surullisen hahmon
ritariksi."

Rakastunut ritari oli hänkin vajonnut polvilleen Sanchon viereen
tämän alkaessa kauniin puheensa; ja nähdessään että se, jota Sancho
puhutteli prinsessaksi, olikin vain jykeväruumiinen talonpoikaistyttö,
jolla oli pöhöttyneet kasvot ja nykerä nenä, tuli hän niin hämilleen,
ettei uskaltanut suutansa avaistakaan. Tytötkin olivat vähintään yhtä
ällistyneet noiden eriskummaisten miesten käytöksestä, jotka ilman
muuta sulkivat heiltä tien. Mutta se tytöistä, jonka aasin ohjaksia
Sancho piteli, tiuskasi nyt äkäisesti: "Hyvät herrat, mikä teidät
oikeuttaa pidättämään aasejamme? Sutikaa tiehenne ja antakaa meidänkin
mennä, sillä meillä on kiiru." -- "Oi suuri prinsessa, Toboson kuuluisa
valtiatar, eikö ylevä sydämmenne lainkaan helly nähdessänne tässä
jalkojenne juuressa vaeltavan ritariston kunniapylvään ja riemukaaren?"
-- "Kuulehan", sanoi toinen tytöistä, "kuinka herrasmiehet pitävät
talonpoikaistyttöjä narreinaan, niinkuin ei meillä muka olisi
nenä keskellä naamaa kuten muillakin. Joutuun siitä tiehenne ja
päästäkää meitäkin jatkamaan matkaamme!" -- "Nouse pystyyn, Sancho",
sanoi don Quijote surullisella äänellä; "näen hyvin ettei kovaonni
hetkeksikään väsy minua vainoomasta ja ettei minulla tässä elämässä
ole enää mitään iloa toivottavaa. Ja sinä, inhimillisen kauneuden
lumoava aurinko, luojan ihanin mestariteos ja kaikkien vuosisatain
ihme, sydämmeni vavistus ja ihastus, jonka ainokaisen ihanuuden joku
minulle vihamielinen loitsija nyt verhoo halvan talonpoikaistytön
hahmoon, rukoilen sinua nöyrästi, ettes lakkaisi katselemasta minua
rakastavaisilla silmäyksillä, vaikka mahdollisesti sama ilkeä vihamies
on saattanut minullekin antaa hirvittävän muodon sinun silmissäsi.
Sinä näet, ihastuttava prinsessa, suuren nöyryyteni ja kiivauteni
sinua palvellessani, ja myöskin ettei sydämmeni vihamiesteni kaikista
konnankujeista huolimatta hidastele omistaessaan sinulle niitä
kunnianosotuksia, joita todellinen kauneus ansaitsee." -- "Oh, lempo
soi", huudahti nyt näin puhuteltu kaunotar äkämystyneenä, "olemmeko
tulleet tänne kuulemaan lörppöjen viisasteluja? Antakaa meidän mennä,
hyvät herrat, meillä ei enää ole aikaa viivytellä." Sancho nousi nyt
maasta ja päästi aasin irti, tuntien sydämmessään rajatonta ihastusta,
että näinkin hyvin oli leikistä suoriutunut.

Don Quijote seurasi poistuvia tyttöjä katseillaan niin kauvan kuin
voi; sittekun heitä ei näkynyt, sanoi hän Sancholle: "Mitä arvelet
tästä loitsijain uudesta ilkeydestä? Ymmärrätkö sinä mitä ne konnat
oikeastaan minusta tahtovat ja minkä salajuonen taaskin virittivät
eteeni, kun minun vihdoinkin piti saada nähdä verraton Dulcineani? Onko
milloinkaan ollut onnettomampaa miestä maailmassa, enkö toden totta
ole onnettomuus itse?" -- "Voi niitä kirotutta veitikoita!" huudahti
Sancho; '"eikö mulle koskaan suoda sitä iloa, että saisin nähdä teidän
pistävän ne kaikki paistinvartaaseen ja käryttävän niitä valkeassa
kuin silakoita? Mutta totta puhuakseni ei neiti Dulcinea minusta
näyttänyt ollenkaan rumalta. Päinvastoin en konsanaan ole nähnyt
kauniimpaa naista; hänen pukunsa oli ylen komea ja hänen ratsullaan oli
satulaloimi, joka varmaankin on maksanut kokonaisen kuningaskunnan."
-- "No, mutta miksi en minä nähnyt hituistakaan kaikesta tästä
ihanuudesta?" huusi don Quijote. "Ah sitähän olen aina sanonut ja sitä
kaiken ikäni sanon, että olen onnettomin ihminen koko maailmassa!"

Sancho-veitikan oli vaikea olla vetämättä suutansa nauruun
nähdessään herransa niin herkkäuskoiseksi ja sekapäiseksi ja hän
iloitsi sydämmensä pohjasta kepposensa onnistumisesta. Jonkun aikaa
ratsastettuaan he vihdoin pysähtyivät muutamien isojen puiden
alle, missä söivät illallista harmon selässä kuletetun haarapussin
sisällöstä; sitte sidottuaan ratsunsa puihin kiini he heittäytyivät
kuiville heinille ja nukahtivat.



KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Don Quijoten kaksintaistelu mahtavan Peiliritarin kanssa.


Seikkailijamme eivät kauvankaan saaneet levähtää, kun don Quijote
havahti hereille jostakin takanaan kuuluvasta äänestä; tähystellessään
ympärilleen hän huomasi kaksi ratsastajaa, joista toinen, antaen
ohjaksien lerpallaan riippua, sanoi toverilleen:

"Astuhan maahan, ystäväni, ja riisu hevosiltamme kuolaimet. Minusta
näyttää nurmi täällä olevan tuoretta, ja tämän paikan hiljaisuus ja
yksinäisyys on omiaan lemmenajatusteni tyyssiaksi."

Näin sanottuaan hän laskeutui pitkäkseen nurmikolle; ja hänen
varustensa helinästä don Quijote päätti hänenkin olevan vaeltavan
ritarin. Tämän hauskan huomion tehtyään sankarimme hiipi Sanchon luo ja
havahutti hänet lausuen: "Sancho ystäväin, nyt taivas meille lähettää
taas uuden seikkailun." -- "Herra antakoon sille lyhyen ja hyvän
lopun!" huudahti Sancho vielä unenpökerryksissä; "missä se seikkailu
sitten on." -- "Missäkö se on?" toisti don Quijote. "Avaa silmäsi, niin
näet edessäsi makaavan ritarin, joka jollen aivan erehdy on tykkänään
epätoivon valtaama, sillä hän paiskautui maahan kuin ammuttu, niin että
hänen varuksensa kilahtivat." -- "Miten tästä kaikesta sitte luulette
seikkailun saavanne?" kysyi Sancho. -- "En tahdo sanoa, että tämä
itsessään mikään seikkailu olisi, mutta kyllä hyvä alku sellaiseen",
vastasi ritari, "sillä juuri tällä tavalla seikkailut useimmin alkavat.
Kuulustelkaammepa häntä hiukan sillä minusta hän tuntuu näppäilevän
luuttua tahi kitarria, josta voimme päättää hänen rupeavan laulamaan."
-- "Totta tosiaan", sanoi Sancho, "näyttääpä tämä toveri todellakin
olevan joku rakastunut ritari." -- "Luuletko muunlaisia ritareja
maailmassa olevankaan", virkkoi don Quijote; "oikeat ritarit ovat aina
rakastuneita, ystäväni. Mutta olkaamme nyt vaiti, jotta kuulisimme
hänen laulunsa. Siitä voimme päästä hänen sydämmensä salaisuuden
perille, sillä sydämmen kylläisyydestä suu puhuu."

Nyt kuului ritarin laulu yön hiljaisuudessa:

    "Oi yö, kuink' ootkaan ihana,
    Kun tummain siipeis varjossa
    Mä vannon, etten ikänäin
    Oo uskollisemp' lemmessäin.

    Kuink' ikävällä vartoan
    Mä päivää, joka tuskistan
    Mun päästäis, sallein puhella
    Mun armahani seurassa!

    Sen turviss' silloin rohkeesti
    Sä tunnustaisit lempesi,
    Jot' tuskin yöllä tuntea
    Sä tohdit, kaino, tuskalla.

    Sun hellä vaikenemises
    Tuo mulle viestin sydämmes;
    On kaikki uness', minä vain
    Oon onnellisin valvoissain.

    Nyt, yö, sun tumma varjosi
    Saa värähtämään sieluni;
    Mä yksin täällä kärsinen
    Levähtäessä kaikkien."

Ritari päätti laulunsa syvästi huoahtaen, ja hetken päästä lausui hän
valittavalla äänellä: "Oi, sinä ihanin vaan kiittämättömin kaikista
maan naisista, arvoisin Cassildea Vandalialainen! Kuinka voitkaan
sallia, että tämä kauneutesi kahlehtima ritari kuluttaa elämänsä
maailmassa alituisesti matkustellen, lukemattomien vaarojen alaisna?
Eikö riitä, että urhouteni ja voimakas käsivarteni on pakottanut
kaikki Navarran, Leonin, Andalusian ja Kastilian, jopa la Manchankin
ritarit tunnustamaan sinut kauneimmaksi kaikista naisista?" -- "Tämäpä
koskettaa minuakin", sanoi don Quijote, "sillä minä olen la Manchasta
kotosin enkä ikinäni ole myöntänyt enkä tule myöntämään todeksi mokomaa
parjausta verrattoman Dulcinean kauneudesta. Kuten näet, Sancho,
täytyy ritarin nyt vielä uneksia; mutta kuulustelkaammepa jatkaako hän
loruaan." -- "Toden totta", sanoi Sancho, "minusta tuntuu, kuin ei hän
tahtoisi niin vähällä lopettaakaan." Vaan ritari saattoi Sanchon ja don
Quijoten arvelun häpeään; sillä kuullessaan puhetta läheisyydessään
nousi hän makaavasta asennostaan ja huusi: "Kuka siellä? Keitä olette?
Oletteko kohtaloonne tyytyväisiä ihmisiä vai kuulutteko kärsiväin
luokkaan?" -- "Kärsiviä olemme", vastasi don Quijote. -- "Jos niin
on, saatte käydä minun luokseni, jossa näette surun ja kärsimyksen
ruumiillistuneena." Don Quijote noudatti kutsua, jolloin ritari tarttui
hänen käteensä lausuen:

"Istukaa viereeni, herra ritari; tiedän kyllä ken olette, ja aika
ja paikka sallivat minun tuntea, että tässä on meitä kaksikin,
jotka harjottavat vaeltavan ritarin ammattia." -- "Ritari olenkin
mainitsemaanne lajia", vastasi don Quijote; "ja vaikka murhe ja
lukemattomien kärsimysteni muisto minua aina seuraa, on sydämmeni
aina hellä muidenkin onnettomuuksille; niinpä nyt tunnenkin
myötätuntoisuutta kohtalonne suhteen, joka, kuten valituksestanne
huomasin, on muodostunut perin surulliseksi rakkautenne takia erääseen
kiittämättömään kaunottareen, jonka nimenkin suvaitsitte lausua."

"Herrani", sanoi outo ritari, "tietäkää, että kohtaloni on rakastaa
verratonta Vandalian Cassildeaa. Kutsun häntä verrattomaksi, koska
maailmassa ei ole hänen vertaistaan kauneudessa ja hyveissä, mutta,
luvallanne sanoen, ei myöskään niin ketäkään tylyä ja kiittämätöntä.
Mitä ikinä olen hänen tähtensä tehnytkin ja mitä palveluksia hänelle
omistanut, ei hän minua ole muulla palkinnut kuin asettamalla minulle
yhä uusia tehtäviä, joiden rinnalla Herkuleen urotyötkin olivat
vain lapsen leikkiä. Vihdoin viimein hän määräsi minun kulkemaan
halki kaikki Espanjan maakunnat ja pakottamaan ase kädessä kaikki
seikkailevat ritarit tunnustamaan, että hän yksin ansaitsee kauneuden
kruunun ja että minä itse olen ihmiskunnan urhoollisin ja rakastunein
ritari. Tätä käskyä totellen olenkin kulkenut halki suuren osan
Espanjaa ja voittanut kaikki ritarit, jotka ovat rohjenneet vastustaa
tätä vaatimusta. Mutta kauneimman voittoni, josta enimmän ylpeilen,
sain pakottaessani kaksintaistelussa tuon suuren ja kuuluisan ritarin
don Quijote de la Manchan myöntämään, että Vandalian Cassildea on
verrattomasti kauniimpi Toboson Dulcineaa. Tämä voitto on ihanin
kaikista mitä olen saavuttanut, ja sen nojalla voin katsoa voittaneeni
koko maailman ritarit, koska kerran don Quijote on voittanut kaikki
muut ritarit."

Don Quijote tarvitsi koko kuuluisan mielenmalttinsa pidättyäkseen
laukaisemasta satoja vastalauseita Metsän ritarin korskeata puhetta
vastaan ja pakottamasta tätä myöntämään olevansa joko valehtelija tai
narri. Ilman huomattavaa mielenliikutusta hän lausui: "Herra ritari,
tahdon kernaasti uskoa, että olette voittanut useimmat Espanjan,
jopa koko maailman ritarit; mutta sitävastoin epäilen kovin teidän
voittaneen la Manchan ritarin don Quijoten. Joko olette erehtynyt tai
sitte pitänyt jotakin toista hänenä, vaikkei hänen kaltaistaan monta
löydykään." -- "Kuinka, ettäkö olisin erehtynyt?" huudahti Metsän
ritari; "ettenkö tuntisi don Quijotea? Vaijetkaa jo herraseni, minä
_olen_ taistellut hänen kanssaan, voittanut hänet ja pakottanut hänet
tunnustamaan etevyyteni. Ja osottaakseni että hänet tunnen, mainitsen
että hän on iso laiha mies, kasvot kapeat; ruumis roteva ja jäntevä,
tukka vähän harmahtava, nenä kyömö ja viikset pitkät ja alasriippuvat.
Hän kutsuu itseään Surullisen hahmon ritariksi ja käyttää mainiota
ratsua, jonka on ristinyt Rosinanteksi; asemiehenä hänellä on muuan
Sancho Pansa ja sydämmensä valtijattarena Dulcinea del Toboso, jonka
oikea nimi on Aldonsa Lorenzo. Ja jollette sittekään usko sanojani, on
minulla kupeellani hyvä miekka, joka kyllä saa epäileväiset uskomaan."
-- "Hiljaa, hiljaa, herra ritari", vastasi don Quijote, "elkää suotta
kiihottuko, vaan kuunnelkaa tarkoin mitä minulla on sanottavaa.
Tietäkää, että mainitsemanne don Quijote on paraita ystäviäni,
jonka maine on minulle yhtä kallis kuin oma maineeni. Mainitsemanne
tuntomerkit tavallaan osottavat, että hän todella olisi tuo voittamanne
ritari; mutta toiselta puolen on vallan mahdotonta että se on hän,
sillä onhan joku hänelle vihamielinen loitsija voinut pukeutua hänen
hahmoonsa ja tappionsa kautta pilata hänen hyvän maineensa. Tätä
väitettä todistaakseni minun vain tarvitsee mainita, että vasta pari
päivää sitte nuo ilkeät loitsijat muuttivat hänen ihanan Dulcineansa
muotopuoleksi talonpoikaistytöksi. Ja jollette tätä usko, niin
seisoo edessänne don Quijote itse, joka kyllä kalpa kädessä kykenee
todistamaan erehdyksenne, joko ratsain tahi jalkasin, miten vain
haluatte." Näin sanoen don Quijote kavahti suuttuneena seisaalleen ja
tarttui miekkansa kahvaan.

Metsän ritari vastasi kylmäverisesti: "Herra ritari, ken teidät kerran
on voittanut väärässä hahmossa, voittaa teidät oikeassakin hahmossanne.
Mutta koska vain ryövärien ja pelkurien tapa on tapella pimeässä,
niin odottakaamme päivännousua, jolloin saamme nähdä ketä Mars-jumala
paremmin suosii. Ja kaksintaistelumme ehtona olkoon, että voitettu
alistuu voittajan tahtoon ja taipuu noudattamaan tämän määräyksiä,
niinkuin ritarisäännöissä on kirjoitettu." -- "Hyväksyn nämä ehdot",
vastasi don Quijote, jonka jälkeen molemmat ritarit kävivät etsimään
aseenkantajiaan, jotka tapasivat torkkuvina. He käskivät näiden
hyvin huolehtimaan heidän asuistaan, sillä huomenissa odotti verinen
kaksintaistelu. Sancho kovin hämmästyi tästä uutisesta ja pelkäsi
pahinta herransa kohtalosta.

Aamun sarastaessa don Quijote silmäsi vastustajaansa, joka jo oli
laskenut kypärinsä silmäverhon, niin ettei hänen kasvojaan voinut
nähdä; muuten oli hän tanakkatekoinen mies tavallista kokoa. Varustensa
päällä hänellä oli asetakki, joka näytti kullalla kirjaillulta, ja oli
siihen neulottu koko joukko pieniä hopeapeilejä, jotka välähtelivät
auringonpaisteessa; kypärissä heilui keltaisia, vihreitä ja valkoisia
sulkia; ja keihäs, jonka outo ritari oli pystyttänyt puuta vasten, oli
perin pitkä ja raskas ja varustettu ainakin jalan pituisella terällä.
Sen nähdessään don Quijote päätti vastustajansa olevan ylen väkevän
miehen, mutta tämä huomio häntä vain ilahutti. Reippaasti hän astui
Peiliritarin luo ja sanoi tälle: "Herra ritari, jollei taistelunhimo
teissä tukahuta kaikkea kohteliaisuuden tunnetta, niin pyydän teitä
hiukan kohottamaan silmäverhoanne, jotta saisin nähdä vastaako
kasvojenne uljuus muun ruumiinne rotevuutta." -- "Herra ritari",
vastasi Peiliritari, "saatte perästäpäin tarpeeksenne tarkastella
minua; tällä hetkellä ei ole siihen tilaisuutta, sillä minusta tuntuu
väärältä Cassildean kauneutta ja omaa mainettanikin kohtaan, jos
suostuisin siihen ennenkun olen pakottanut teidät todeksi tunnustamaan
väitteeni." -- "Ainakin saatatte sanoa, ennenkun nousemme satulaan,
olenko minä todella se don Quijote, jonka väitätte voittaneenne." --
"Tähän vastaan että te ja hän muistutatte toisianne kuin kaksi omenaa;
mutta koska sanotte loitsijain itseänne vainoovan, en kuitenkaan
varmasti tohdi vannoa teitä häneksi." -- "Se riittää", vastasi don
Quijote; "tuotakoot nyt vain hevosemme esille, niin olen vähemmässä
ajassa kuin te tarvitsette silmäverhonne avaamiseen osottava teidän
surkeasti erehtyneen. Ja niin totta kuin taivas, sydämmeni valtijatar
ja oman käsivarteni voima minua tukevat, tahdon silloin myös paljastaa
kasvonne ja samalla näyttää teille, etten lainkaan ole se don Quijote,
jonka te väitätte voittaneenne."

Pitemmittä puheitta ritarit hypähtivät ratsujensa selkään ja
käänsivät ne toisiaan vastaan. Mutta ennenkun he vielä olivat tulleet
parinkaankymmenen askeleen päähän toisistaan, huusi Peiliritari
don Quijoten puheilleen. "Herra ritari", sanoi hän, "muistattehan
kaksintaistelumme ehtona olevan, että voitettu tykkänään alistuu
voittajan tahtoa täyttämään?" -- "Sen kyllä muistan", vastasi don
Quijote, "ja pidän kiini siitä, ettei tämä ehto sisällä mitään
ritarisäädyn lakeja loukkaavaa." -- "Samaa mieltä olen minäkin", sanoi
Peiliritari.

Nyt he uudelleen erosivat toisistaan, ja vauhtia otettuaan ratsasti don
Quijote niin rajusti vastustajaansa kohti, että tämä, joka ei ratsuaan
saanut millään mahdilla liikkeelle, sinkosi sen selästä päistikkaa
maahan, näöltään aivan henkihieverissä.

Heti vihollisen ritarin onnettomuuden huomattuaan juoksi Sancho
isäntänsä luo, joka oli hypähtänyt alas ratsultaan ja paraikaa koki
avata vastustajansa silmäverhoa nähdäkseen oliko tämä kuollut vai vielä
hengissä. Mutta ken kykenee kuvailemaan don Quijoten hämmästystä hänen
nähdessään Peiliritarin kasvonpiirteet. "Joudu tänne, Sancho", huusi
hän, "tule katsomaan jotakin, jota et voi uskoa mutta vain ihmetellä!
Katsos, ystäväiseni, miten suuri noituuden valta on, miten pitkälle
nuo minua vihaavat ja kadehtivat loitsijat voivat sokeassa vimmassaan
mennä!" Sancho kiirehti paikalle ja tunsi heti kotikylän parturin
mestari Niklaksen tutut kasvonpiirteet, jotka nähdessään hän teki
satoja ristinmerkkejä ja kaikella tapaa ilmaisi kummastustaan. Kun ei
tiennyt oliko onneton parturi vielä hengissä, sanoi hän isännälleen:
"Herrani, työntäkääpä miekkanne juurikuin sattumalta pari kolme kertaa
mestari Niklaksen kurkkuun; kukaties hänessä surmaisittekin jonkun
ilkeän loitsijan?" -- "Toden totta, luulenpa sinun olevan oikeassa",
sanoi don Quijote; "mitä enemmän kuolleita, sitä vähemmän vihamiehiä."

Ja hän olisi todella noudattanutkin Sanchon neuvoa, jollei kaatuneen
Peiliritarin asemies olisi joutunut väliin huutaen täyttä kurkkua:
"Pidättäkää, herra ritari, miettikää tarkoin mitä aijotte tehdä. Se,
joka tässä makaa jaloissanne, on parturi Niklas, teidän hyvä ystävänne,
jonka aseenkantaja minä olen." -- "Totta tosiaan", sanoi Sancho, "eikös
se olekin Tuomas Cecial, minun vanha naapurini?" -- "Kyllä maar se
olenkin, Sancho-kuomaseni, ja kerronpa paikalla millä seikkailulla
nyt oikeastaan olemme; mutta sitä ennen pyytäkää Kristuksen laupeuden
nimessä isäntäänne säästämään Peiliritarin henkeä, sillä tämä on
totisesti mestari Niklas, meidän kummankin poloinen naapuri."

Tällä välin oli kovaonninen ritari tullut tajuihinsa, ja nähdessään
hänen osottavan ensimmäisiä elonmerkkejä pani don Quijote miekkansa
kären hänen kurkulleen ja lausui: "Olette kuoleman oma, ritari,
jollette myönnä kauneuden palkintoa Toboson Dulcinealle oman
Cassildeanne edellä ja lupaa, heti kun haavanne ovat parantuneet, mennä
Tobosoon kaunottareni puheille, sanoen tulevanne minun lähettämänäni
vastaanottamaan hänen suustaan kohtalonne ratkaisua; sen jälkeen
pitää teidän, jos hän teille vapauden antaa, palata minun luokseni
kertomaan mitä teidän ja Dulcinean välillä on tapahtunut ja puhuttu,
kuten ritarilait määräävät." -- "Tunnustan ja myönnän", vastasi
voitettu ritari, "että yksi ainoa Dulcinean katse on suuremman
arvoinen kuin kaikki Cassildean ihanuudet, ja sitoudun myös lähtemään
Tobosoon ja sitte palata luoksenne tekemään tiliä matkastani." --
"Sen lisäksi teidän vielä pitää myöntää", jatkoi don Quijote, "ettei
teidän voittamanne ritari millään muotoa voinut olla don Quijote de
la Mancha, vaan joku muu hänen näköisensä; samatekuin minä puolestani
myönnän, ettette te suinkaan ole parturi Niklas kotikylästäni, vaikka
siltä kovin näytätte, vaan jokin toinen henkilö, jolle loitsijat ovat
antaneet saman muodon, jotta saisin voittajanakin osottaa luontaista
lempeyttäni." -- "Lupaan ja suostun kaikkeen mitä vaaditte", vastasi
ritari; "mutta sallikaa minun vihdoinkin nousta maasta, sillä luulenpa
lempo soi saaneeni pahoja ruhjevammoja tässä täräyksessä." Don Quijote
auttoi häntä pystyyn yhdessä Tuomas Cecialin kanssa, jota Sancho koko
ajan oli tarkasti tähystellyt, kysellen häneltä tuhansia asioita, siten
tullakseen vakuutetuksi että mies todella oli miksi itseään sanoi.

Vihdoin sanoi Peiliritari heille jäähyväiset ja ratsasti
aseenkantajansa seuraamana tiehensä, hoitelemaan haavojaan ja kertomaan
veljentyttärelle, emännöitsijälle ja kirkkoherralle lähetystoimensa
huonosta tuloksesta. Vähän myöhemmin jatkoi don Quijote matkaansa
Zaragosaan päin.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Rakastuneen paimenen seikkailu ynnä muita huvittavia juttuja.


Don Quijote ei ollut ennättänyt vielä pitkällekään poiketa äskeiseltä
taistelutantereelta, kun kohtasi neljä miestä, joista kaksi näytti
ylioppilailta ja toiset kaksi talonpojilta, kaikki aaseilla ratsastaen.
Toisella ylioppilaista oli kainalossaan kääre, joka todennäköisesti
sisälsi liinavaatteita, toisella kaksi säämiskänupilla varustettua
harjotusmiekkaa; talonpojat taasen näyttivät palaavan kaupungista
ostoksineen kotikyläänsä. Nämä kaikki joutuivat syvän ihmetyksen
valtaan nähdessään don Quijoten merkillisen haamun -- kuten kaikki
jotka sen ensi kertaa näkivät -- ja paloivat halusta saada tietää
hänen todellisen säätynsä. Ritari tervehti heitä kohteliaasti, ja
saatuaan kuulla heillä olevan saman matkan kuin hänelläkin, pyysi
hän lupaa liittyä matkueeseen, sekä että he hiukan hidastaisivat
kulkuansa, koska heidän aasinsa muuten jättäisivät hänen ratsunsa
jälkeensä. Ja luontaista kohteliaisuuttaan osottaen ilmaisi hän uusille
seuralaisilleen säätynsä ja ammattinsa, jona kuten tiedämme oli
seikkailujen etsiminen halki avaran maailman.

Tätä puhetta talonpojat ymmärsivät yhtä vähän kuin latinalaista
saarnaa; mutta ylioppilaat heti käsittivät ritarin pään olevan hiukan
pyörällä. Siitä huolimatta he kohtelivat häntä sillä kunnioituksella ja
myötätuntoisuudella, jota hänen ikänsä ja rehellinen muotonsa vaativat.
"Herra ritari", sanoi toinen heistä, "jollei teillä vaeltavien ritarien
tapaan ole mitään määrättyä matkasuunnitelmaa, niin suvaitkaa seurata
meitä eräisiin häihin, joiden vertaista upeudessa ja loistossa ei
vielä ole vietetty koko la Manchassa." -- "Siitä päättäen ne varmaan
ovat jonkun ruhtinaan häät", arveli don Quijote. -- "Ei lainkaan",
sanoi ylioppilas, "ne ovat vain paikkakunnan rikkaimman talonpojan ja
seudun kauneimman tytön häät ja vietetään eräällä niityllä lähellä
morsiamen kotikylää. Morsianta sanotaan kauniiksi Quiteriaksi ja
sulhasta rikkaaksi Camachoksi; edellinen on ijältään kahdeksantoista,
jälkimmäinen kaksikolmatta vuotta. Sanalla sanoen molemmat sopivat
toisilleen erinomaisesti, vaikka löytyykin lörppösuita, jotka väittävät
Quiterian suvun olevan sulhasen heimoa paljon vanhemman; mutta tämä
ei paljoa merkitse, sillä myöskin varallisuus painaa paljon vaa'assa.
Tämä Camacho on perin antelias poika ja on kuluista välittämättä
päättänyt kattaa koko niityn puilla, jottei auringonsäteet pääse
haittaamaan. Siellä tulee järjestettäväksi kaikenlaisia leikkejä kuten
pallonheittoa, painiskelua, keilanheittoa, kulkus- ja miekkatansseja,
sillä näissä taidoissa ovat kyläläiset erinomaisen eteviä. Mutta kaikki
nämä eivät kuitenkaan tule olemaan häitten merkillisimpiä nähtäviä,
sillä pelkäänpä kovin tuon hurjistuneen Basilion toimeenpanevan
siellä vielä kummempia asioita." -- "Kuka tämä Basilio sitten on?"
kysyi don Quijote. -- "Hän on muuan paimen Quiterian kotikylästä, ja
ovat nämä molemmat rakastaneet toisiansa varhaisimmasta lapsuudesta
alkaen. Mutta nuorten kasvettua isommiksi kielsi Quiterian isä, josta
Basilio ei ollut kyllin rikas hänen tyttärensä puolisoksi, tätä enää
näyttäytymästä hänen talossaan; ja riistääkseen nuorukaiselta kaiken
toivon päätti hän naittaa tyttärensä Camacholle, joka kuten sanoin on
kylän varakkain poika. Mutta varallisuus ei luonnetta muodosta, ja
toiselta puolen on Basilio kylän pulskin ja reippain poika ja voittaa
kaikki kilpailijansa missä leikissä ja urheilussa tahansa, etenkin
miekan käyttelemisessä." -- "Jo tämän ainoan taitonsa vuoksi", sanoi
don Quijote, "hän ei ansaitsisi tulla ainoastaan kauniin Quiterian,
vaan jalon kuningatar Ginevrankin puolisoksi, jos viimemainittu vielä
eläisi, sanoipa sitte Lancelot tai kuka hyvänsä siitä mitä tahtoi."

Ylioppilas jatkoi kertomustaan seuraavasti: "Heti kun Basilio sai
kuulla, että Quiteria oli päätetty naittaa Camacholle, joutui hän
syvimpään epätoivoon, niin ettei häneltä enää kuultu yhtään järjellistä
sanaa tai hilpeätä leikinlaskua; hän ei huoli ruoasta eikä juomasta, ei
edes hedelmistä tai silkasta vedestä; ja jos hän hetkiseksi silmänsä
lepoon ummistaa, tapahtuu se vain avoimella kedolla, eläinten tavoin.
Jotka hänet tällöin ovat nähneet, kertovat hänen toisinaan luovan
katseensa ylös taivaalle, toisinaan tuijottavan jäykästi maahan, niin
että hänen yhteen vuoroon luulisi olevan haltioissaan, toiseen vuoroon
muuttuneen liikkumattomaksi kuvapatsaaksi. Täten on poika parka tullut
niin pitkälle, että kaikki, jotka hänen tilansa tarkemmin tuntevat,
arvelevat hänen heittävän henkensä sinä hetkenä, jolloin Quiteria
ojentaa kätensä Camacholle." -- "Herra kyllä johtaa kaikki parhaaksi",
sanoi Sancho; "hän suo murheen, mutta myöskin lohdun. Ken tietää mitä
vielä voi tapahtua; totisesti, ei kenkään. Tämä päivä ei vielä ole
huominen, eikä tarvita kuin silmänräpäys kun komeinkin rakennus voi
romahtaa maahan. Naisen myöntämisen ja kieltämisen välillä ei ole
suurempaa rajaa kuin silmäneulan terä..."

Älykkään asemiehen puhe keskeytyi, sillä he saapuivat jo kylään.

Oli jo myöhä iltahetki, mutta kylä hohti sellaisessa
juhlavalaistuksessa, ettei pimeäntuloa lainkaan huomannut. Myöskin
kuului sekalaista mutta hupaista hälyä erilaisista soittokapineista,
niinkuin huilun ja trumpeetin säveliä ja kolmikoiden ja tamburiinin
kilahduksia. Kylään tullessaan he näkivät puihin ripustetuiksi
lukemattomia värillisiä lyhtyjä, jotka tyynessä ilmassa palaa
lekottivat miellyttävällä valolla. Siellä täällä liikuskeli
soittoniekkoja parvittain, mitkä tanssien mitkä muuten iloa pitäen,
hauskuttamassa juhlivaa kansanpaljoutta. Eri tahoille rakenneltiin
parvekkeita, joilta katsojat huomenissa olisivat tilaisuudessa näkemään
rikkaan Camachon onnen- ja köyhän Basilion turmionhetkeä.

Don Quijote ei tahtonut ratsastaa sisään kylään, vaikka ylioppilaat
ja talonpojat häntä hartaasti pyytelivät; hän selitti vaeltavien
ritarien mieluummin makaavan yönsä ulkona kedoilla ja metsissä kuin
kullattujenkaan kattojen alla. Sen vuoksi hän vetäytyi tieltä hiukan
syrjään metsikköön kelpo Sanchon suureksi suruksi, joka jo oli
uneksinut anteliaan Camachon suurenmoisesta vieraanvaraisuudesta.

Tuskin oli aamurusko syttynyt taivaanrannalle, kun la Manchan
aurinko, verraton don Quijote kavahti jalkeille ja kävi herättämään
aseenkantajaansa. Huomatessaan tämän vielä vetelevän sikeintä
untansa, huudahti hän: "Oi, sinä onnellisin ihmisistä, kaikista maan
kamaralla elävistä miekkosista! Siinä sinä huoletta nukut välittämättä
kadehtijain ja vihamiesten kavalista väijyksistä, intohimojen ja
mustasukkaisuuden myrskyistä; elämisen murheet ja suru huomispäivästä
eivät häiritse untasi eikä kunnianhimo sinun ja halvan perheesi
rauhaa; maailman turha komeus ei mieltäsi viehätä, eivätkä toiveesi ja
toimenpiteesi milloinkaan ulotu aasiasi kauvemmaksi, sillä huolenpidon
itsestäsi olet laskenut minun hartioilleni, niinkuin palvelijat yleensä
jättävät sen isäntiensä kannettavaksi. Aseenkantaja nukkuu, sill'aikaa
kun hänen herransa valvoo ja vaivaa päätänsä ajattelemalla miten häntä
elättää ja hänelle hyvää tehdä."

Sancho ei kuullut rahtuakaan tästä koreasta puheesta, sillä hän nukkui
ja kuorsasi, eikä olisi vielä hetkeenkään herännyt, ellei isäntänsä
olisi keihäänsä varrella antanut hänelle pari kovaa kolausta. Silloin
hän viimein avasi silmänsä ja vielä unisena katsoa tihrutellen
ympärilleen sanoi: "Minun nenääni tulee tuolta juhlakentän puolelta
erittäin ihana paistinkäry. Semmoinen haju tietää häille hyvää alkua."
-- "Vaiti, sinä ahmatti", sanoi don Quijote. "Nouse siitä, niin käymme
katsomaan mikä poloisen Basilion kohtaloksi tulee." -- "Hänen käyköön
miten hyvänsä", virkkoi Sancho tylysti; "mitäs sellainen köyhä rotta
kurkottaakaan semmoisen kultalinnun kuin Quiterian perään. Miksi hän
tavottaakaan kuuta hampaihinsa? Minä olen sitä mieltä, teidän armonne,
että köyhä pysyköön köyhyydessään elköönkä pyrkikö pariutumaan
rikasten kanssa. Panenpa vaikka pääni vetoon, että Camacho kykenee
kultaamaan koko Basilion kolikoillaan, ja olisihan silloin kerrassaan
järjetöntä jos Quiteria luopuisi kaikista niistä uljaista koruista ja
puvuista, joita Camacho kaiketi jo on antanut ja vielä antaa hänelle."
Näin sanoen Sancho viimeinkin nousi pystyyn ja lähti herransa kera
hääjuhlaan.

Ensimmäinen ilmiö, johon Sanchon silmä juhlakentällä kiintyi, oli
kokonainen härkä, jota paistettiin suunnattomalla roviolla. Sen
ympärillä sijaitsi kuusi isoa kattilaa, joissa kokonaisia lampaita
keitettiin. Lukemattomia jäniksiä, metsälintuja ja kanoja odotti
valmiiksi kynittyinä ja puunoksille ripustettuina vuoroaan kattiloihin
tullakseen. Sen ohessa keksi Sancho enemmän kuin kuusikymmentä viinillä
täytettyä härännahkaa,[9] joista kukin veti ainakin kaksikymmentä
mittaa. Kokonaisia vuoria hienointa vehnäleipää oli ladottu päällekkäin
niinkuin lyhteet elopellolla; toisaalla oli pieniä linnoituksia
tiiliskiven muotoisista juustoista, jotka Sanchossa herättivät
kiihkeätä valloitushalua. Kahdessa isossa astiassa oli öljyä ja ihraa
leivosten valmistamiseen ja kolmannessa hunajaa niiden maustamiseksi.
Työssä hääri yli viisikymmentä kokkia ja kyökkipiikaa, kaikilla
kasvot ilosta hohtavina ja jokainen työskennellen minkä kynsistä
kykeni. Paistinhärän mahtava vatsa oli täytetty tusinalla pieniä
juottoporsaita, jotka tekivät jättiläispaistin vielä maukkaammaksi ja
mureammaksi. Sanalla sanoen, vaikka häävarustukset olivatkin maalaista
laatua, olivat ne niin suurisuuntaiset, että niillä olisi neljä kylää
tullut ravituksi.

Sanchon ihastus kasvoi kasvamistaan hänen tätä kaikkea katsellessaan.
Ensiksi hän pysähtyi lihapatojen ääreen, joiden huolellista hoitoa
hän vesi suussa tähysteli. Sitte asteli hän viinisäkkien ja leivosten
ääreen, nauttien silmillään jo tulevasta ateriasta. Ja kun hän ei enää
jaksanut voittaa himoaan, kävi hän erään kokin luo ja pyysi tältä
nöyrästi lupaa saada kastaa leipäpalasen yhteen kattiloista. "Olkoon
menneeksi, kuomaseni", vastasi mies, "tänään ei nälkä saa kellään näköä
haitata, siitä on rikas Camacho pitänyt huolta. Astu vain likemmäksi,
saa jostakin kauha käteesi ja ongi padasta itsellesi kana tai pari,
jotka nauti terveydeksesi." -- "Minäpä en näe missään kauhaa", vastasi
Sancho miltei huoaten. -- "Odotahan, olet kovin saamaton", sanoi kokki,
ja tarttuen isoon paistinpannuun työnsi hän sen kattilaan ja nouti
siitä ilmoille kanan ja teeren, jotka tarjosi Sancholle sanoen: "Otahan
tästä nälän silmään, ukkoseni, odottaessasi päivällistä." -- "Kiitos
kaunis tarjoomasta", vastasi Sancho, "mutta enpä tiedä minne panisin
ettoneen." -- "No ota sitte kauha myös eläkä joutavista sure."

Mutta don Quijote, jonka ajatukset pälyivät vallan toisissa asioissa,
näki kentälle tulevan kaksitoista kauniisti puettua poikaa ratsastaen
komeasti sonnustetuilla ja heleillä tiuvuilla varustetuilla hevosilla.
Lähemmä tultuaan nämä ajoivat niityn ympäri useampaan kertaan huutaen
yhtä kurkkua: "Kauvan eläkööt rikas Camacho ja Kaunis Quiteria, toinen
yhtä rikas kuin toinen kaunis!" Tämän kuullessaan don Quijote mutisi
itsekseen: "Typerät ihmiset, eivätpä he tosiaan näytä tuntevan minun
Dulcineaani, muutoin eivät niin ylistäisi tuota Quiteriaa".

Heti tämän jälkeen juhlalakeuden eri haaroilta astui esiin
tanssijaparvia, kaikki ylen komeasti puettuja ja reippaan näköisiä,
jotka somilla tansseillaan ilahuttivat juhlavieraita. Vihdoin saapuivat
molemmat kihlatut kirkkoherran ja omaistensa ynnä monilukuisten
naapurien ja kyläläisten saattamina, kaikki juhlapuvuissa ja
soittoniekkain edelläkäyminä.

Morsiammen nähtyään Sancho virkkoi: "Totta tosiaan, tuo ei näytä
miltään talonpoikaistytöltä vaan pikemminkin prinsessalta! Lempo
vie, hänen korunsa ovat oikeata korallia, hameensa kymmensaumaista
samettia ja poimut siinä pelkkää silkkiä. Ja katsos vain käsiä, ovatko
sormukset niissä mitään halpoja tinalevyjä; eivätkö olekin puhdasta
kultaa ja jalokiviä ynnä maidonvalkeita helmiä, joista kustakin
maksaisin omat silmäni. Entä hiukset, oletko mokomaa nähnyt! Entä
hänen ihanat kasvonsa ja kaunis kasvunsa, joka on norja ja hoikka kuin
palmupuu, joka tuulessa vienosti huojuttelee rypäleterttujaan, joihin
hänen korujansa tahtoisin verrata. Sieluni kautta, tuo tyttö upeassa
puvussaan kävisi kaupaksi vaikka Hollannin markkinoilla!"

Don Quijote ei voinut pidättää hymyään kuunnellessaan Sanchon
ihastuneita ylistyksiä; mutta täytyipä hänen itsensäkin myöntää, jottei
hän Toboson Dulcinean jälkeen ollut nähnyt näin kaunista neitoa.
Ihana Quiteria oli hiukkasen kalpea; siihen kai oli syynä edellisen
yön valvominen, johon kaikki morsiamet hääkoristelunsa takia tekevät
itsensä syypäiksi.

Tällä välin oli morsiusseurue ottanut sijansa parvekkeilla, joita
edellisenä päivänä oli rakennettu kentän laiteille. Silloin kuului
etäämmältä korkeaääninen huuto: "Odottakaa, odottakaa hetkinen, te
jotka niin kiirettä pidätte!" Ja kaikkien kurottaessa kaulojansa
huutoa kohti nähtiin nuoren miehen juoksevan kentälle, puettuna
liehuvaan, mustaan ja punakirjailtuun vaippaan, päässä ruumisseppele
kypressinoksista ja kädessä pitkä sauva. Lähemmä tultuaan hänet
tunnettiin kovaonniseksi Basilioksi; ja jopa pelättiin pahinta
tapahtuvan, kun hänet moisessa tilassa nähtiin saapuvan paikalle,
missä häntä vähimmän odotettiin. Vihdoin hän joutui hääjoukon luo
peräti hengästyneenä; kihlatun parin nähtyään hän pysähtyi sen
kohdalle, löi sauvansa maahan ja vapisten ja kalpeana puhui värisevin
äänin Quiterialle, tätä jäykästi tuijottaen: "Oletko unhottanut,
kiittämätön Quiteria, että olet minulle kihlautunut ja ettet voi valita
itsellesi toista puolisoa niin kauvan kuin minä olen hengissä? Oletko
milloinkaan huomannut minut uskottomaksi tai voitko väittää minun
tänä aikana, jolloin kaikin voimin olen pyrkinyt päästä sellaiseen
asemaan jotta liittomme voisi olla mahdollinen, tehneen mitään mikä
olisi loukannut sinun häveliäisyyttäsi ja meidän ystävyyttämme? Miksi
siis nyt tahdot rikkoa pyhän valasi ja antaa toiselle mikä oikeastaan
minulle kuuluu, vaikka tällä toisella ei ole muita etuja minun
rinnallani kuin maallista rikkautta, jota Sallimus voi antaa kelle
tahansa? Mutta hän saakoon sinut, kun kerran itse niin tahdot; ja minä
tahdon raivata hänen tieltään viimeisenkin esteen, oman viheliäisen
henkikurjani. Eläkäät, eläkäät kauvan ja onnellisina, rikas Camacho
ja kiittämätön Quiteria, ja kuolkoon onneton Basilio, jonka ainoana
vikana oli hänen köyhyytensä!" Näin sanottuaan hän veti sauvastaan
esiin lyhyen miekan ja syöksi sen rintaansa, niin että kärki tuli
verisenä selästä esiin, ja hän kaatui näköjään hengettömänä maahan.
Basilion ystävät kiirehtivät onnettoman ystävänsä luo ja täyttivät
ilman valitushuudoillaan. Don Quijotekin heittäytyi ruumiin ääreen;
mutta huomattuaan Basiliossa vielä elonmerkkejä otti hän hänet syliinsä
ja alkoi puhutella häntä.

Kun ystävätkin näkivät, ettei poikaparka vielä ollut aivan kuollut,
tahtoivat he vetää miekan pois hänen ruumiistaan; mutta pappi ei siihen
suostunut, ennenkun kuoleva oli tehnyt hänelle synnintunnustuksensa,
sillä miekan irrottamisesta seuraisi heti kuolema. Tällä välin oli
Basilio tullut hiukan tajuihinsa ja virkkoi nyt heikolla ja huokaavalla
äänellä: "Julma Quiteria, jos ainakin tahtoisit lahjoittaa kätesi
minulle nykyisessä epätoivoisessa tilassani, niin lohduttaisi se
minua edes hiukan siinä hirveässä omantunnontuskassa, jolla tekoni
minut täyttää." -- "Ah, lapseni", sanoi kirkkoherra, "nyt ei sinulla
enää ole aikaa ajatella maallisia asioita; ajattele pikemminkin kohta
seisovasi Jumalan kasvojen edessä ja pyydä häneltä anteeksi inhoa
tekoasi." Mutta tähän Basilio vastasi, ettei hän lainkaan aikonut
ripittää itseään, jollei Quiteria ensin suostuisi hänen pyyntöönsä; sen
hän arveli antavan hänelle hiukkasen enemmän voimiakin, jotta sitte
jaksaisi tunnustaa kaikki syntinsä. Tämän kuullessaan don Quijotekin
puuttui puheeseen ja julisti korkealla äänellä, että Basilion pyyntö
oli kohtuullinen ja oikea ja ettei Camachon tarvinnut ollenkaan hävetä
perästäpäin naida niin kunniallisen miehen leskeä. "Eikä etunne ja
oikeutenne joudu siitä lainkaan kärsimään, sillä kaikesta päättäen
tulee hauta Basilio-poloisen häävuoteeksi."

Kaiken tämän nähdessään ja kuullessaan Camacho niin hämmästyi,
ettei tiennyt mitä sanoa tai tehdä. Mutta Basilion ystävät pyysivät
niin hartaasti häntä sallimaan Quiterian kihlata itsensä kuolevalle
nuorukaiselle, jotta tämä ei hänen kovakorvaisuutensa takia kadottaisi
sielunsa autuutta, että he viimein pakottivat Camachon antamaan
suostumuksensa siihen, että Quiteria sai jos halusi tehdä entiselle
lemmitylleen tämän viimeisen palveluksen, joka vain muutamiksi
silmänräpäyksiksi viivytti hänen, Camachon, toiveiden toteutumista.
Sitte kääntyivät kaikki Quiterian puoleen, koettaen mikä kyynelin,
mikä hellin sanoin taivuttaa häntä kuolevan tahtoon, selittäen
ettei hän siinä tekisi vähimmälläkään tavalla väärin tai julkeasti.
Mutta jäykkänä ja liikkumattomana kuin kuvapatsas seisoi Quiteria,
näyttämättä tahtovan tai osaavan lausua sanaakaan, eikä hän olisi
lausunutkaan, jollei pappi olisi käynyt hänen luokseen ja häntä
kehottamalla kehottanut kiiruimmiten tekemään päätöksensä, sillä
Basilion sielu häilyi jo hänen huulillaan eikä hän siis enää kauvaakaan
jaksaisi syntejään tunnustaa. Niinpä Quiteria viimeinkin kumartui
kuolevan puoleen ja pyysi hänen kättänsä, mutta vain merkillä, aivan
kuin ei jaksaisi sanaakaan puhua.

Silloin avasi Basilio silmänsä ja kiinnittäen jäykän katseen Quiteriaan
lausui: "Oi Quiteria, nytkö vasta osotat sääliäsi kun sitä en enää
tarvitse, ja tarjoatko sitä minulle vain sillä päättääksesi päiväni?
Sillä enhän enää saa hetkeäkään nauttia puolisononnesta eikä mikään voi
tehdä tyhjäksi hirmuista murhettani, joka nyt kaataa minut hautaan.
Sitä ainoastaan, julma olento, sinulta nyt pyydän, että jos todella
haluat kättäni ja tarjoat minulle omasi, niin et tekisi sitä vain
ympäristösi pakotuksesta etkä uudelleen pettääksesi minua, vaan vannot
avoimesti ja ilman pakotusta antavasi minulle kätesi kuten lailliselle
aviomiehellesi ainakin. Sillä kehnosti menettelisit, jos tahtoisit
vielä hautansa partaalla pettää sen, joka aina on käyttäytynyt
suorasti ja avoimesti sinua kohtaan." Hän puhui niin vaivaloisesti ja
sammaltavalla äänellä, että jokainen varmasti uskoi hänen lausuvan
viimeisiä sanojaan.

Quiteria lähestyi nyt kainosti ja armaasti kuolevata lemmittyään
ja tarttuen hänen oikeaan käteensä lausui: "Mikään mahti ei voi
koskaan pakottaa mieltäni, Basilio; vapaasta tahdostani nyt annan
sinulle käteni ja pyydän sinulta kättäsi, jos vain on totta että
yhtä vapaaehtoisesti sen mulle tarjoat ja että hurja tekosi ei tällä
hetkellä ole sekottanut tervettä järkeäsi." -- "Tarjoan käteni sinulle
suorasti ja vapaasti", vastasi Basilio, "sillä terveellä järjellä minkä
taivas mulle on suonut; ja kaikesta sydämmestäni ja mielestäni otan nyt
sinut, Quiteria, aviovaimokseni." -- "Ja minä", sanoi morsian, "otan
sinut aviomiehekseni; lepää rauhassa." -- "Minusta tuntuu", mutisi
Sancho väliin, "kuin tuo nuori mies puhuisi liian paljon ollakseen
hengenvaarallisesti haavoittunut; jätettäköön hänet nyt kaikkien
pyhimysten nimessä rauhaan ja lopettakoon hän viimeinkin rakastuneen
pakinansa pitääkseen huolta sielustaan, joka näyttää istuvan hänen
kielensä päässä."

Tällä välin oli kirkkoherra, tahtoen täydellisesti tyydyttää
Basilio-poloisen toivomusta, tämän vielä pidellessä Quiterian kättä,
antanut heille kirkollisen siunauksen, rukoillen taivasta armiaasti
vastaanottamaan nuoren aviomiehen sielun. Mutta tuskin oli tämä saanut
papin siunauksen, kun hän nopeasti hyppäsi pystyyn ja vetäsi miekan
rinnastaan. Kaikki katsojat hämmästyivät tästä erinomaisesta näystä,
jopa jotkut huusivat: "Ihme! Ihme!" Mutta Basilio huusi äänellä, joka
nyt täyteläisenä kaikui yli muiden melun: "Ei mitään ihmeitä, vaan
pelkkää sukkeluutta!" Kirkkoherra, kenties vielä enemmän ällistyneenä
kuin toiset, tunnusteli molemmin käsin hänen haavaansa; mutta se
ei ollutkaan mikään todellinen ruumiin lävitse käyvä haava, vaan
taitavasti sovitettu rautaputki, jonka lävitse miekka kulki tahrautuen
siinä olevaan vereen. Sanalla sanoen, kirkkoherra, Camacho ja kaikki
häävieraat tunsivat tulleensa pahoin petetyiksi. Mutta nuorikko
puolestaan ei näyttänyt laisinkaan pahastuvan pilasta; päinvastoin
hän kuullessaan monien väittävän mokomata vihkimistä laittomaksi
lausui tahtovansa uudelleen vahvistaa sen pätevyyden. Tästä kävi
kaikille selväksi, että rakastajat olivat edeltäkäsin ystäviensä kera
suunnitelleet kepposen. Camacho ystävineen suuttui siitä niin, että
tahtoivat heti paikalla verisesti kostaa; ja paljastetuin miekoin he
piirittivät Basilion, jonka puolesta samassa tuokiossa kohosi ilmaan
yhtä suuri määrä miekkoja.

Tämän hämmingin nähtyään don Quijote hypähti kelpo ratsulleen, ja
tunkeutuen keihäs tanassa ja kilpi rinnan edessä taistelevien joukkoon
sai hän sen hajotetuksi, sill'aikaa kun Sancho, joka vihasi kaikkia
miekanmittelyitä, vetäytyi lihapatojen luo, arvellen niiden läheisyyttä
turvapaikaksi, jota kaikki kunnioittaisivat. "Pidättäkää, herrani,
pidättäkää!" huusi don Quijote; "ei ole oikein kostaa rakkauden meille
tekemiä kepposia. Sillä rakkaus ja sota ovat sama asia, ja niinkuin
sodassa on luvallista käyttää kaikenlaisia kepposia ja kavaluuksia
vastustajan voittamiseksi, niin saavat kilpailijat rakkaudessakin
käyttää samoja keinoja tarkotustensa saavuttamiseksi, kunhan ne
eivät vain millään tapaa loukkaa rakastetun olennon hyvää mainetta.
Quiteria oli jo varhain Basilion ja Basilio Quiterian oma, niin oli
taivas säätänyt; Camacho, joka on rikas, löytää kyllä itselleen toisen
puolison. Basiliolla ei ole varaa valita, mutta eipä häneltä kukaan
saakaan riistää hänen omaansa; ja ken rohkeaa semmoista yrittääkään, se
saa tekemistä kelpo peitseni kanssa."

Näin sanoen hän heilutteli keihästään niin voimakkaasti ja uhkaavasti,
että se herätti pelkoa ja kunnioitusta kaikissa, jotka eivät häntä
ennen tunteneet. Mutta Camachoon koski Quiterian halveksiva käytös
niin syvästi, että hän siinä silmänräpäyksessä riisti neidon kuvan
sydämmestään; sen lisäksi vaikuttivat viisaan ja hyväntahtoisen
kirkkoherran sovittelut Camachon ja hänen ystäviensä mieliin, niin
että antoivat vihansa lauhtua. Todistukseksi tästä mielenmuutoksesta
he pistivät miekat tuppeen ja lykkäsivät kaiken pikemminkin Quiterian
vaihtelevaisuuden kuin Basilion viekkauden syyksi. Camacho puolestaan
ajatteli, että kun Quiteria kerran lapsuudestaan saakka oli rakastanut
Basiliota, niin jatkaisi hän sitä vielä naitunakin, jonka vuoksi olikin
parasta, että asia oli kääntynyt tälle tolalle. Tällä hän lohdutti
itseään; ja osottaakseen ettei enää kantanut vihankaunaa vastavihityitä
kohtaan, tahtoi hän alettua juhlaa jatkettavaksi niinkuin ei mitään
olisi tapahtunutkaan. Mutta Basilio, Quiteria ja heidän ystävänsä
kieltäytyivät tästä ja lähtivät Basilion kotitaloon, missä hänen
köyhyydestään huolimatta saatiin aikaan oivallinen hääateria, joka ei
lainkaan antanut perään rikkaan Camachon suurenmoisille laitoksille.
He veivät myös mukanaan don Quijoten, jonka olivat oppineet tuntemaan
kunnioitettavaksi ja urhokkaaksi mieheksi ja joka mielellään seurasikin
heitä. Sancho sitävastoin mieli haikeana jätti hyvästit Camachon
isoille lihapadoille ja muille valmistuksille, jotka olivat kerrassaan
valloittaneet hänen sydämmensä. Hän siis vastoin tahtoaan seurasi
isäntäänsä, ratsastaen kovin surullisen näköisenä aasillaan; totta
puhuen ei hän enää ollut juuri nälkäinenkään, sillä hän oli täyttänyt
vatsaansa melkein koko ajan, mutta kuva siitä yltäkylläisyydestä,
minkä hän nyt jätti selkänsä taakse, palasi alinomaa hänen mieleensä
ja saattoi hänet syvästi huokailemaan. Mutta harmo ravasi rivakasti
eteenpäin Rosinanten jälissä.



KAHDESKYMMENES LUKU.

Don Quijote kohtaa erään kauniin metsästäjättären, ja mitä sitte
tapahtui.


Don Quijote ja Sancho viipyivät Basilion häissä kolme päivää. Mutta
ritarin mieli paloi uusiin urotöihin, jonka vuoksi hän päätti erota
vasta hankituista ystävistään.

Hän ja Sancho nousivat ratsaille ja lähtivät hiljaista ravia Basilion
asunnosta, vaihtamatta monta sanaa keskenään; ritari oli vaipunut
lemmenajatuksiin, ja Sancho mietiskeli miten päästä suureksi ja
rikkaaksi herraksi, johon arvoon hänellä vielä oli aika pitkä taival.
Sillä vaikka hän olikin typerä, kykeni hän kuitenkin ymmärtämään, että
kaikki tai ainakin useimmat hänen isäntänsä tähän astisista teoista
olivat pelkkää hullutusta ja hänen suurenmoiset lupauksensa samaa
maata; niin että Sancho nyt mietiskeli miten hän jonain kauniina
päivänä voisi antaa palttua koko asemiestoimelle ja laputtaa tiehensä
sanomatta lainkaan jäähyväisiä herralleen. Mutta onnetar johti hänen
kohtalonsa vallan toiselle taholle kuten pian saamme nähdä.

Tapahtui nimittäin seuraavana iltana heidän lähtiessään eräästä
metsästä, että don Quijote loi katseensa läheiselle viheriöivälle
niitylle ja huomasi sen toisella laidalla joukon ratsastajia, jotka
hän likemmäksi tultuaan tunsi haukalla metsästäjiksi. Hän ratsasti
vielä lähemmäs ja näki heidän keskellään muhkean naisen ratsastavan
lumivalkealla tasa-astujalla, jolla oli hopeasatula ja vihreä,
kalliisti kirjailtu loimi. Nainen oli itsekin puettu vihreään pukuun,
niin komeaan ettei ritarimme ollut moista ennen nähnyt. Hän kantoi
haukkaa kädessään, josta merkistä don Quijote päätti hänen olevan
erittäin korkeata säätyä ja arvatenkin koko seurueen valtijattaren,
niinkuin asianlaita olikin. Hän sanoi sen vuoksi Sancholle: "Poikaseni,
käyppäs tervehtimään minun puolestani tuota metsästäjätärtä ja sano
hänelle, että Surullisen hahmon ritari suutelee hänen ihanan armonsa
käsiä ja että hän, jos hänen korkeutensa niin sallii, itsekin tulee
niitä suutelemaan ja omistautumaan hänen korkeutensa palvelukseen;
mutta sen sanon sinulle, Sanchoseni, punnitse tarkoin millä tapaa
puhelet, jottet sotke joukkoon noita rumia ja kömpelöitä lauseparsia,
joita niin suuresti rakastat." -- "Sotkijako olisin!" riehahti Sancho;
"sepä oli hyvä sana! Niinkuin muka nyt vasta ensi kertaa eläissäni
lähtisin puhuttelemaan ylhäisiä naisia." -- "Paitsi lähettilästointasi
neiti Dulcinean luo", sanoi don Quijote, "en ainakaan minä tiedä mitään
toista kertaa." -- "Eikö siinä ole kylliksi; mutta hyvä maksaja ei
surkeile panemasta panttia kun tarvitaan, eikä runsaasti varustetussa
talossa tarvitse pelätä kestityksen loppuvan. Tarkotan ettei minua
tarvitse huomauttaa erityisesti mistäkään, sillä olen varustettu kaiken
varalta ja ymmärrän vähin kutakin." -- "Sen kyllä uskon, Sanchoseni",
sanoi ritari; "lähdeppäs nyt vain matkaan onnellisena hetkenä ja olkoon
Jumala kanssasi."

Sancho usutti harmonsa täyteen laukkaan; ja kauniin metsästäjättären
luo tultuaan hän lankesi polvilleen tämän eteen ja puhui seuraavasti:
"Jalo ja korkea rouva, se ritari, jonka näette tuolla ja joka on
tunnettu nimellä Surullisen hahmon ritari, on minun herrani ja
isäntäni, ja minä olen hänen asemiehensä ja tunnetaan kotiseudullani
Sancho Pansan nimellä. Tämä ritari käskee sanomaan teidän
korkeudellenne, että hän nöyrimmästi pyytää teitä sallimaan hänen
saapua tykönne teidän hyvän suosionne ja suostumuksenne nojalla
tarjoomaan teille palvelustaan; ja jos teidän armonne myöntää hänelle
tämän suosion, niin on se teille itsellenne suureksi hyödyksi ja
hänelle vielä suuremmaksi tyydytykseksi." -- "Todella olette kelpo
sanansaattaja", vastasi ylhäinen nainen, "ja olette suorittanut
tehtävänne kaikella sillä seikkaperäisyydellä ja sukevuudella mitä
tällaiset lähettilästoimet vaativat. Vaan nouskaa toki maasta, sillä
niin mainion sankarin kuin Surullisen hahmon ritarin aseenkantaja ei
saa maata polvillansa edessämme, sillä isännästänne on jo paljon kuultu
hovissamme; nouskaa siis pystyyn, rakas ystäväni, ja sanokaa ritarille,
että hän on hyvin tervetullut nauttimaan minun ja puolisoni, herttuan,
vieraanvaraa täällä lähellä olevassa huvilinnassamme." Sancho nousi
jaloilleen, vallan ihastuneena tämän ylhäisen naisen kauneudesta ja
kohteliaisuudesta; etenkin joutui hän ilosta ja ylpeydestä miltei
suunniltaan, kun kuuli herttuattaren ennenkin kuulleen Surullisen
hahmon ritarista.

"Herra aseenkantaja", kysyi herttuatar nyt häneltä, "sanokaas minulle
eikö isäntänne ole tuo lauluissa ylistetty älykäs ritari don Quijote,
joka on sydämmensä valtiattareksi valinnut erään Dulcinean Toboson
kylästä?" -- "Hän se juuri on, armollinen rouva, ja aseenkantaja, josta
myös lienette kuullut ja jonka nimi on Sancho Pansa, se olen juuri
minä." -- "Olen kovin iloinen tästä kohtauksesta", sanoi herttuatar;
"mutta menkää nyt, rakas ystäväni Pansa, sanomaan herrallenne, että
hän on tervetullut mailleni ja ettei hän suurempaa iloa voinut minulle
tehdä."

Näin miellyttävän vastauksen kiirehti Sancho nopeasti viemään
herralleen, jolle kertoi kaikesta mitä korkea rouva lausui, ylistäen
taivaaseen saakka tämän kauneutta, lempeyttä ja kohteliaisuutta.
Silloin pörhistihe don Quijote satulassaan, nojasi tukevasti
jaluksiinsa, työnsi silmäverhon kohdalleen ja kannustaen Rosinanteaan
ratsasti jalon arvokkaasti suutelemaan herttuattaren kättä. Tämä
oli sillä välin lähettänyt kutsumaan puolisoaan kertoakseen hänelle
äskeisestä hauskasta tervehdyksestä. Sitte he yhdessä valmistuivat
vastaanottamaan sankariamme; ja kun he jo edeltäpäin tiesivät
päältäpuolin hänen elämästään ja urhotöistään, odottivat he nyt suurta
huvia läheisemmästä tutustumisesta, jonka ohessa he päättivät olla
suostuvinaan kaikkiin hänen päähänpistoihinsa ja pitää yhtä hänen
kanssaan kaikessa niin kauvan kuin hän oli heidän luonaan, sanalla
sanoen kohdella häntä kuin vaeltavaa ritaria ainakin.

Don Quijote saapui silmäverho ylösnostettuna; ja kun hän aikoi
laskeutua ratsunsa selästä, kiiruhti Sancho pitelemään hänen
jalustintaan. Mutta aseenkantajaparalle sattui sellainen onnettomuus,
että kun hän yritti laskeutua harmonsa selästä, tarttui hänen
toinen jalkansa satulasta riippuvaan köydenpätkään, niin että hän
jäi säärestään riippumaan alaspäin, pää ja rinta maata laahaten.
Don Quijote, joka ei ollut tottunut laskeutumaan satulasta ilman
että hänelle jalustinta pideltiin, luuli nyt Sanchon jo seisovan
varalla ja heittäytyi koko painollaan alas satulasta, joka lienee
ollut huonosti kiinnitetty, koska ritari lensi satuloineen suoraan
Rosinanten jalkoihin, raivostuen sekä häpeästä että kiukusta ja
noituen tuimasti Sancho-lurjusta, joka vielä kellui nuorassaan.
Herttua käski metsästäjäinsä auttaa kovaonnista ritaria ylös ja
samaten Sanchoa hirsinuorastaan; putoamisestaan pahoin loukkautuneena
liikkasi don Quijote sitte miten parhaiten taisi notkistamaan polvensa
ruhtinaallisen parin edessä. Mutta sitä ei herttua sallinut, vaan
hyppäsi itse ratsultaan ja syleili don Quijotea lausuen: "Mieltäni
pahoittaa, arvoisa Surullisen hahmon ritari, että kun teidän
armonne ensi kertaa laski jalkansa minun maalleni, se tapahtui näin
surullisella tavalla; mutta aseenkantajain huolimattomuus voi joskus
johtaa pahempiinkin tuloksiin." -- "Onni saada nähdä teidät, suuri
ruhtinas", vastasi don Quijote, "on minulle niin kunniakas, että
maksaisin siitä minkä hinnan hyvänsä; vaikka äskeinen lankeamiseni
olisi syössyt minut alas hornan syvimpiin kuiluihin, olisin sieltäkin
tämän kunnian tuntien ponnahtanut jälleen ihmisten ilmoille.
Kirottu asemieheni osaa paremmin käyttää kieltänsä kaikenlaisiin
hävyttömyyksiin kuin kiinnittää satulavyötä kunnollisesti. Mutta missä
tilassa ja asemassa lienenkin, kaatuneena tai pystyssä, jalkasin tai
ratsahin, olen aina ja yksinomaan teidän palvelijanne sekä rouva
herttuattaren, arvoisan puolisonne, tämän kauneuden kuningattaren
ja kohteliaisuuden kaikkivaltiattaren halvin orja." -- "Suvaitkaa
jättää turhat imartelut, arvoisa herra don Quijote de la Mancha",
sanoi herttua; "niin kauvan kuin on olemassa armollinen neiti Dulcinea
Tobosossa, on väärin ylistää toisten kauneutta hänen rinnallaan."

Sancho Pansa ei tällöin malttanut odottaa herransa vastausta, vaan
riisti tältä sanan suusta: "Ei käy kieltäminen, etteikö neiti Dulcinea
Tobosossa olisi ylen kaunis ja ihana; mutta kukaan ei tiedä missä
jäniksellä on polkunsa, sillä olen kuullut verrattavan luontoa
ruukkumestariin, joka valmistaa saviastioita, ja ken kerran on tehnyt
yhden kauniin astian, se voi tehdä pari kolme ja satakin sellaista.
Siitä päätän, että rouva herttuatar voi olla yhtä kaunis kuin neiti
Dulcineakin."

Don Quijote kääntyi tällöin herttuattaren puoleen ja lausui: "Teidän
korkeutenne tietäköön, ettei kellään vaeltavalla ritarilla maan päällä
ole ollut suurempaa lörppösuuta ja pilantekijää aseenkantajana kuin
minulla; ja hän kyllä osottaa tämän väitteeni todeksi, jos teidän
korkeutenne suvaitsee muutamiksi päiviksi vastaanottaa palveluksiani."
-- Siihen vastasi herttuatar: "Minua suuresti miellyttävät Sanchon
leikinlaskut, sillä todistavathan ne vain hänellä olevan vireän
ymmärryksen. Hilpeä leikinlasku edellyttää aina, kuten tiedätte,
armollinen herra don Quijote, sukkelaa ja nerokasta päätä; ja koska
Sancho on tuollainen velikulta, niin pidän häntä aika nerokkaana
miehenä." -- "Lisätkää vielä, suurena lörppönä", huomautti don
Quijote. -- "Sitä parempi", sanoi herttua, "sillä jos miehellä on
paljon sukkelia kompia, ei niitä muutamilla harvoilla sanoilla voikaan
lausua. Mutta tähän kiistaan emme tahdo enää tuhlata aikaa, vaan koska
Surullisen hahmon ritari tahtoo liittyä seuraamme, niin lähtekäämme
tässä lähellä olevaan linnaamme, missä puolisoni ja minä koetamme
valmistaa teille niin arvokkaan vastaanoton kuin voimme."

Seurue nousi ratsaille ja alkoi ajaa linnaan päin, herttua ja don
Quijote kumpikin herttuattaren sivulla, joka kutsui Sanchon taaksensa,
jotta saisi väliin vaihtaa sanoja hänen kanssaan ja hauskuttaa itseään
hänen kokkapuheillaan. Kelpo aseenkantaja ei antanut käskettää itseään
kahdesti; hän ratsasti rohkeasti ylhäisten joukkoon ja alotti muitta
mutkitta keskustelun, johon vuoron perään puuttuivat herttua ja
herttuatar, jotka olivat hyvin ihastuksissaan tavatessaan nämät kaksi
merkillisintä olentoa maan päällä.



YHDESKOLMATTA LUKU

jossa puhutaan monista ja merkillisistä asioista.


Linnan luo tultua herttua ratsasti edeltäkäsin sisään opastaakseen
väkeään sopivalla tavalla vastaanottamaan don Quijotea. Heti kun
ritari saapui näkyviin, astui portista vastaan kaksi ratsupalvelijaa
pitkiin vadelmanpunaisiin mekkoihin puettuina, jotka nostivat hänet
hevosen selästä, kehottaen häntä auttamaan samalla tavalla herttuatarta
satulasta. Don Quijote astuikin korkean rouvan luo, ja siinäkös
lausuttiin tuhansia koreita kohteliaisuuksia; mutta herttuatar pysyi
itsepäisenä eikä sallinut muiden kuin puolisonsa tekevän hänelle tätä
palvelusta, koskei muka tahtonut vaivata moista kuuluisata ritaria
niin vähäpätöisellä nostettavalla. Herttuan siis lopulta piti ojentaa
hänelle kätensä, jonka jälkeen he astuivat linnanpihaan, missä
kaksi kaunista neitoa laski ritarin hartioille kalliisti koristetun
purppuraviitan. Samassa tuokiossa ilmestyi linnan kaikille parvekkeille
herroja ja naisia, jotka huusivat täyttä kurkkua: "Vaeltavan
ritariston kunnia ja kukka olkoon tervetullut!" ja monet pirskoittivat
hyvänhajuisia vesiä herttuallisen parin ja don Quijoten päälle;
viimemainittu oli ylpeydestä ja ihastuksesta vallan suunniltaan. Tämä
oli ensi kerta, jolloin hän todellakin varmasti piti itseään vaeltavana
ritarina, koska näki itseään niin kuninkaallisesti kohdeltavan kuin
kirjoissansa oli lukenut.

Sanchokin astui satulasta ja seurasi aivan herttuattaren kantapäillä
linnaan; mutta huolehtien harmonsa kohtalosta kääntyi hän erään
arvokkaan näköisen, vanhanpuoleisen hovinaisen puoleen, joka kuului
herttuattaren seurueeseen, ja kuiskutti tälle: "Rouva Gonzales vai mikä
teidän nimenne onkaan?" -- "Nimeni on donna Rodrigues de Grijalva",
vastasi puhuteltu; "mitä haluatte, ystäväiseni?" -- "Käykääpäs,
olkaa niin kiltti, linnanportille, missä löydätte aasin, joka on
minun harmoni; tehkää minulle mieliksi ja viekää se talliin, sillä
elukkaparka on pelko eikä tohdi olla yksinään." -- "Jollei herra ole
palvelijaansa parempi, niin olemmepa koko kuoppaan pudonneet", sanoi
hämmästynyt kamarirouva. "Menkää, ystäväiseni, menkää muualta etsimään
hovinaisia, jotka tahtovat hoidella aasianne, sillä täällä emme ole
tottuneet sellaiseen." -- "Oh hoh!" huudahti Sancho, "tepä vasta olette
hemmoteltu! Niinkuin en olisi kuullut herraltani, joka on koko mestari
tuntemaan kaiken maailman ritaritarinoita, että kun Lancelot palasi
Britanniasta, palvelivat prinsessat häntä, ja hovineidit, teitä paljon
nuoremmat, hoitelivat hänen hevostaan; ja totta vie, arvoisa rouva,
minun harmoni on sellainen elukka, etten vaihtaisi sitä Lancelotinkaan
ratsuun." -- "Kuulkaas vain tuota miestä!" sanoi rouva Rodrigues; "jos
olette koiranleuka, niin purkaa niitä jotka sitä sietävät paremmin
kuin minä; minulta saatte vain pitkän nenän." Arvon rouva lausui tämän
tahallaan niin äänekkäästi, jotta se kuului herttuattaren korviin,
joka nähdessään kamarirouvansa vihasta punaisena kysyi tältä mikä
häntä vaivasi. "Mikäkö minua vaivaa?" toisti rouva; "tuo hylkiö se
minua vaivaa, joka vaatii minua viemään aasiaan talliin ja sanoi, että
minua arvokkaammat rouvat ovat hoitaneet jonkun Lancelotin hevosta;
ja päälle päätteeksi sanoi hän minua vanhaksi." -- "Siinä erehdytte",
sanoi herttuatar Sanchoon kääntyen; "donna Rodrigues on vielä vallan
nuori, mutta hän käyttää nauhamyssyä leskisäätynsä ja korkean arvonsa
merkiksi." -- "Enpä ikinä olisi astunut eteenne", puolusteli Sancho
itseään, "jos tällä olisin tahtonut pahottaa mieltänne; mutta minä
rakastan niin suuresti aasiparkaani, jonka kanssa olen jakanut
niin hyvät kuin pahatkin päivät, etten luullut voivani uskoa sitä
armeliaamman olennon huostaan kuin tämän arvon rouvan." -- "Sancho",
torui don Quijote, katsellen tuikeasti aseenkantajaansa, "silläkö
tapaa luulet sopivaksi lasketella sanojasi täällä?" -- "Armollinen
herra", vastasi Sancho, "jokainen valittaa hätäänsä silloin kuin se
kiristää; minä muistelin harmoani ja silloin siitä puhelin; jos olisin
sen tallissa muistanut, olisinpa puhunut tallissa." -- "Sancho on
oikeassa", sanoi herttua, "enkä katso olevan aihetta häntä moittia;
mutta elköön hän huolehtiko aasistaan, sillä sitä hoidetaan yhtä hyvin
kuin häntä itseänsäkin."

Tämän kinastuksen jälkeen, joka suuresti huvitti kaikkia muita
kuin don Quijotea, seurue astui sisälle linnaan, missä sankarimme
saatettiin isoon saliin, joka oli juhlallisesti koristettu
kullan-ja hopeankarvaisilla kankailla ja jossa kuusi nuorta neitosta
riisui häneltä varukset, tarkoin noudattaen isäntäväkensä ohjeita.
Sittekun häneltä varukset oli riisuttu, seisoi don Quijote keskellä
salia ahtaisiin polvihousuihin ja hirvennahkakylteriin puettuna, niin
hullunkurisen näköisenä laihoine ja kankeine vartaloineen, ulospistävine
poskipäineen ja terävine, pitkine leukoineen, että neitoset olisivat
purskahtaneet isoon nauruun, jollei herttuan läsnäolo olisi heitä
pidättänyt. Don Quijote pyysi saada vaihtaa pukuaan aseenkantajansa
avulla, ja opastettiin sitä varten vielä muhkeampaan huoneeseen, missä
pukeutui juhlatamineisiin. Hän ripusti kelpo miekkansa kupeelleen,
heitti portilla saamansa purppuralevätin hartioilleen ja pani päähänsä
sulkaniekan vihreän metsästyshatun, jonka edellämainitut nuoret neitoset
olivat hänelle antaneet; tässä asussa hän astui saliin, missä tapasi
neidot asettuneina kahteen riviin, jotka hänen sisään tullessaan
kumarsivat hänelle syvään ja lausuivat kohteliaisuuksia; samaan aikaan
saapui kaksitoista paashia hovimestarin johdolla viemään vierasta
ruokasaliin, missä herttua puolisoineen jo oli odottamassa. Ritari astui
arvokkaalla ryhdillä huoneeseen, missä vartoi vain neljää varten katettu
pöytä. Herttuapari kävi häntä vastaan ovelle saakka, mukanaan arvokkaan
ja hiljaisen näköinen hengellinen herra sitä säätyä, josta Espanjan
hoveissa valittiin nuorten ruhtinasten kasvattajat. Monien juhlallisten
menojen jälkeen kävivät herttua ja herttuatar pöytään, don Quijote
välillään. Kesti vielä hyvän aikaa kinastelua, ken kunniasijalle
istuisi; mutta vihdoin voitti herttuan itsepäisyys don Quijoten
häveliäisyyden, niin että hän oli pakotettu ottamaan tämän paikan;
hengellinen herra istui hänen vastapäätänsä, herttua ja herttuatar
pöydän sivuille. Sancho oli kuin pilvistä pudonnut nähdessään miten
suuresti hänen herraansa kunnioitettiin. Paistiin päästyä kysyi
herttuatar don Quijotelta, mitä uutisia tämä oli saanut neiti
Dulcineasta ja oliko hän äskettäin lähettänyt kaunottarelleen joitakuita
voittamiaan rosvoja ja jättiläisiä. "Armollinen rouva", vastasi elon
Quijote, "minun onnettomuuteni ovat loppumattomat; olen voittanut
jättiläisiä ja kurittanut rosvoja ja lähettänyt heidät hänen luokseen,
mutta tiedänkö minä edes ovatko nämä tavanneet häntä ja mistä merkistä
hänet ovat tunteneet; en tiedä onko hän tullut loihdituksikin, niin että
ehkä nykyään esiytyy rumana ja tölppänä talonpoikaistyttönä." --"Sitä
puhetta en ymmärrä", huudahti Sancho, "sillä minulle hän esiytyi
maailman kauneimpana olentona; ainakin tiedän että hän oli vikkelä ja
sorja kuin nuorallatanssijatar. Tietäkääs, armollinen herttuatar, että
hän hyppäsi sukkelasti kuin kissa aasinsa selkään." -- "Oletteko tekin
ehkä nähnyt hänet loihdittuna, hyvä Sancho?" kysyi herttua.
"Loihdittunako nähnyt?" vastasi Sancho; "lempo sen sitte olisi nähnyt,
jollen minä! Totta tosiaan, olen maar nähnyt hänet niin loihdittuna,
ettei kukaan voi sen paremmin loihdittu olla."

"Mutta", jatkoi hän samassa hengenvedossa, "herrani tekee väärin
valittaessaan seikkailujensa kovaonnisuutta; jos niiden joukossa on
ikäviä, niin on onnellisiakin. Onhan hartain toivomme, että armollinen
herrani don Quijote kerran saa kuningaskunnan palkakseen ja hänen
uskollinen palvelijansa jonkun saaren hallittavakseen." -- "Niin
tietystikin, Sancho ystäväiseni", sanoi herttua, "herrasi puolesta
lupaan sinulle yhden niistä yhdeksästä saaresta, jotka kuuluvat
valtani alle, ja takaanpa ettei se suinkaan ole pienin eikä kehnoin
kaikista." -- "Polvillesi, Sancho", huusi don Quijote, "suutele hänen
korkeutensa jalkoja ja kiitä häntä erinomaisesta armostaan." Sancho
teki työtä käskettyä; mutta tällöin hypähti hengellinen herra kiivaasti
pöydästä ja sanoi katkerasti herttualle: "Kautta pukuni, jota kannan,
armollinen herra, luulenpa että olette yhtä yksinkertainen kuin nämä
ihmiskurjat. Onko ihmettä, että he pysyvät hulluina, kun viisaatkin
hyväksyvät heidän hullutuksiaan? Ja nyt voitte, teidän armonne, pysyä
heidän seurassaan, sillä niin kauvan kuin nuo miehet ovat täällä, en
astu jalallanikaan tähän taloon. Minä en enää huoli moittia asioita ja
tapahtumia, joita en voi toisiksi muuttaa." Näin sanoen arvoisa herra
meni tiehensä välittämättä vähääkään isäntäväen kohteliaista pyynnöistä
ja rukouksista.

Kun päivällinen oli päättynyt, tuli sisään neljä neitosta, yhdellä
kädessään hopeamalja, toisella pesuvati, kolmannella pari lumivalkoista
pyyhinliinaa ja neljännellä, joka oli vetänyt hihansa ylös aina
kyynärpäihin saakka, saippuapalanen. Pyyheliinoja kantava neito
astui don Quijoten luo ja sitoi liinan hänen kaulaansa; toinen,
ensin syvään kumarrettuaan, asetti pesuvadin hänen leukansa alle ja
tarttui kiini leukaan. Don Quijotea tämä eriskummainen juhlameno kovin
oudoksutti; mutta luullen sen kuuluvan tämän hovin tapoihin, istui hän
liikkumattomana kuin virstanpatsas ja kurotti kaulaansa niin pitkälle
kuin saattoi. Sitte kaatoi pesuvatia kantava neitonen astiaansa vettä,
ja saippuaa pitelevä alkoi saippuoida kärsivällisen ritarin leukaa
niin lujasti kuin jaksoi, eikä vain partaa, vaan koko kasvoja ja
vieläpä silmiäkin, jotka miesparka oli pakotettu sulkemaan. Herttua ja
herttuatar, jotka tästä kepposesta eivät mitään tienneet, katselivat
toisiaan hämmästyneinä ja odottivat oudoksuen tämän harvinaisen
juhlamenon päättymistä. Sittekuin parturi-neiti oli valanut don
Quijoten kasvoille käsivarren paksuisen kerroksen saippuavaahtoa, sanoi
hän veden loppuneen ja käski vesiastiaa kantavan toverinsa noutamaan
uutta vettä; armollinen herra Quijote sai odottaa sillä välin. Toinen
neitonen meni täyttämään käskyä, ja tällä aikaa istui ritari tuolillaan
mitä onnettomimman ja naurettavimman näköisenä. Ilveilevät neitoset
eivät uskaltaneet katsahtaa herttuan ja herttuattaren puoleen, jotka
vuorostaan eivät tienneet rangaistako vaiko palkita heitä tästä
odottamattomasta huvista. Viimein saapui vedennoutaja ja don Quijote
tuli täydelleen pestyksi.

Tämän hullutuksen vihdoin päätyttyä yrittivät neitoset syvin
kumarruksin poistua salista; mutta herttua, joka ei kernaasti sallinut
don Quijotea liiaksi loukattavan, pyysi heitä pesemään hänenkin
kasvonsa. Neitoset ymmärsivät herttuan tarkotuksen ja suorittivat
tehtävänsä tällä kertaa joutuun ja vikkelästi. Sen jälkeen he
poistuivat salista syvään kumartaen ruhtinaalliselle isäntäväelleen ja
sen vieraalle.



KAHDESKOLMATTA LUKU.

Mietitään keinoja Dulcinean vapauttamiseksi lumouksesta.


Herttuapari, jota vieraansa kovin huvittivat, mietti uusia keinoja
huvitellakseen heidän kustannuksellaan. He käyttivät viikon päivät
valmistaakseen hoviväkeään seuraaviin puuhiin ja veivät sitte don
Quijoten metsäkarjun jahtiin, johon otti osaa suurilukuinen seurue,
jommoista vain kruunupää hallitsija olisi voinut kokoon haalia.
Ritarille tuotiin metsästyspuku, ja Sanchokin sai hienon vihreän
puvun. Don Quijote ei kuitenkaan tahtonut pukeutua lahjapukuunsa,
selittäen että hänen pian piti uudelleen alkaa vaelluksensa, jolla hän
ei tahtonut laahata mitään matka-arkkuja mukanaan; Sancho sitävastoin
mielellään vastaanotti saamansa lahjan, ajatellen voivansa sen ensi
sopivassa tilaisuudessa vaihtaa runsaaksi rahaksi.

Seuraavana aamuna ritari siis pukeutui rautavaruksiinsa ja Sancho
uuteen vihreään pukuunsa, mutta huolimatta hänelle tarjotusta upeasta
ratsusta hän kernaammin istui rakkaan harmonsa selkään ja liittyi
muiden metsästäjäin joukkoon. Herttuatar esiytyi ylen komeassa puvussa,
ja don Quijote talutti pelkästä kohteliaisuudesta ja hienotapaisuudesta
hänen tasa-astujaansa ohjaksista, vaikkei herttua sitä olisi sallinut.
Tällä tavoin saavuttiin korkeain vuorten ympäröimään metsikköön,
jossa heti käytiin metsästyshommiin käsiksi. Koirat päästettiin irti,
metsästäjät jakautuivat eri ryhmiin, ja niin alkoi jahti kovasti
huutaen ja koirien vimmatusti haukkuessa. Herttuatar laskeusi alas
ratsultaan ja asettui terävä metsästyskeihäs kädessään sellaiseen
paikkaan, mistä karjujen oli tapana kulkea. Myöskin herttua ja don
Quijote asettuivat jalkasin vartoomaan otusta, kumpikin herttuattaren
läheisyyteen; Sancho puolestaan varustihe heidän taakseen, uskaltamatta
nousta aasiltaan, kun ei arvannut mikä vaara vielä voi kohdata. Tuskin
he olivat ennättäneet asettua vartoovaan asentoon, kaikki palvelijat
takanaan ja molemmilla sivuillaan, kun heitä kohti säntäsi kauhean
iso metsäkarju koirien ahdistamana. Heti tämän hirviön nähtyään don
Quijote varusti kilpensä käsivarrelleen ja paljastaen miekkansa astui
sitä vastaan; herttuakin eteni samaan suuntaan keihäs kädessään,
mutta molempain edelle olisi herttuatar ennättänyt, jollei puolisonsa
olisi häntä pidättänyt. Tuskin oli poloinen Sancho äkännyt hirveän
pedon, joka torahampaitaan kiristellen ja suu vaahtoa pärskyen tuli
suoraan häntä vastaan, kun hän nopeasti hyppäsi aasinsa selästä ja
kapusi kaikin kiirein lähellä kasvavaan puuhun; vaan onnettomuudekseen
hän tarttui puolivälissä puuta kiini, ja hänen suuremmoisesti
ponnistellessaan oksa, jolla hän tempoili, katkesi ja hän jäi
riippumaan uuden takkinsa selkämyksestä noin jalan korkeudelle maasta.
Vihdoin saatiin karju tapetuksi paikalle monilla keihään pistoilla; ja
kun don Quijote, kuullessaan aseenkantajansa hirvittävät huudot, saapui
apuun, näki hän Sanchon riippuvan puun oksassa vieressään uskollinen
aasinsa, joka ei tahtonut jättää isäntäänsä vaaran hetkelläkään. Ritari
pelasti miesparan ikävästä asemastaan, ja niin suuri oli Sanchon
ihastus nähdessään itsensä jo turvatuksi, ettei hän suurin surrut
takkiansakaan, vaikka hän muuten piti sitä erinomaisessa arvossa.

Sitte nostettiin komea saalis muulin selkään, koristettiin rosmariinin
ja myrtin oksilla ja kulettiin riemusaatossa erääseen keskelle metsää
pystytettyyn päivätelttaan, jonka alle oli katettu mitä herkullisin
pitopöytä. Metsästäjät kävivät heti syömään; ja runsaan aterian
kestäessä yö heidät yllätti. Ilta ei ollut niin valoisa kuin muuten
tähän keskikesän aikaan; vaan sitä paremmin se kykeni edistämään
herttuaparin uusia vehkeitä. Yht'äkkiä koko metsä näytti leimahtavan
tuleen ja joka haaralta kuului voimakasta torvien ja rumppujen
räminää, niinkuin monia ratsastajaparvia olisi ollut tulossa metsän
halki. Tämä valaistus ja melu näytti säikähyttävän kaikkia. Herttua ja
herttuatarkin näyttivät hyvin hämmästyneiltä, ja don Quijote se vasta
levitti silmänsä ammolleen. Sancho oli yhtenä pelonvärinänä, eivätkä
nekään, jotka vehkeestä tiesivät, voineet peittää hämiään.

Tämä meteli sitte äkkiä lakkasi, ja muuan paholaiseksi puettu airut
ratsasti esiin muun joukon edellä törähyttäen torveensa selkäpiitä
karmivalla tavalla. "Hei, airut", huusi herttua, "ken olette ja
mitä tahdotte, ja mitä joukkueita sieltä metsästä tulee?" -- "Olen
paholainen", vastasi airut kammottavalla äänellä, "ja etsin ritari don
Quijote de la Manchaa; joukot takanani ovat kuusi parvea loitsijoita,
jotka kulettavat mukanaan Toboson ihanaa Dulcineaa juhlavaunuilla.
Häntä seuraa kuuluisa tietäjä Merlin, joka tahtoo ilmaista ritarille
keinoja vangitun neidon lumouksesta vapauttamiseksi." -- "Jos olette
paholainen kuten sanotte", sanoi herttua, "niin pitäisi teidän tuntea
ritari, sillä hän seisoo edessänne." -- "No kautta taivaan ja sieluni
autuuden, sitä en ollenkaan ole huomannut", vastasi paholainen,
"sillä päässäni pyörii niin monenkaltaisia asioita, että unohdin
niistä tärkeimmän." -- "Hei, totta tosiaan!" huudahti Sancho, "tuo
paholainen näyttää olevan kelpo mies ja hyvä kristitty, sillä jollei
hän uskoisi mitään, ei hän olisi vannonut sillä tapaa; kunnon ihmisiä
löytyvän näyttää siis kaikkialla, yksinpä manalassakin." Samassa
kääntyi paholainen, yhä nousematta ratsultaan, don Quijoten puoleen
ja sanoi, tätä jäykästi tähystäen: "Minut on vastaasi, oi Surullisen
hahmon ritari, lähettänyt suuri tietäjä Merlin sillä viestillä, että
odottaisit tässä paikassa kunnes hän tuo silmiesi eteen Toboson
Dulcinean, jonka vapauttamiseksi lumouksesta hän tietää keinoja. Tämä
on lähettilästoimeni tarkotus, ja sen suoritettuani minä nyt lähden
takasin, sillä minulla ei ole aikaa viipyä. Olkoot minun kaltaiseni
henget aina seuranasi, mutta hyvät enkelit näitten korkeasukuisten
henkilöiden seurana." Näin sanoen hän vielä kerran törähytti kaameasti
torveensa ja katosi tiehensä enempää vastausta odottamatta.

Metsästäjien hämmästys oli suurempi kuin konsanaan; varsinkin olivat
don Quijote ja Sancho ymmällä eivätkä tienneet mitä ajatella. --
"Aijotteko siis odottaa heitä, herra ritari?" kysyi herttua. --
"Miksikäs ei?" vastasi don Quijote; "odotan tässä rohkein mielin,
vaikka koko manala hyökkäisi kimppuuni." -- "Mitä minuun tulee, niin
jos vielä moinen lempolainen tulee toitottamaan korvani lukkoon, puikin
sukkelasti matkoihini", virkkoi Sancho.

Tällä välin oli pimeä yö jo tullut, ja lukemattomia valoja alkoi
pilkottaa kuin virvatulia metsässä; sitte kuului raskaitten
vaununpyöräin kumeata kolinaa, joka olisi voinut ajaa väijyvät karhut
ja sudetkin pakosalle. Tähän meluun yhtyi toinen, joka kuulosti vielä
hirvittävämmältä. Seurueesta tuntui kuin eri haaroilla olisi käyty
tuimia kahakoita; yhdeltä taholta kuului kovaa tykeillä ampumista,
toisaalta musketinpauketta; ja sotijain huudot ja pakanallinen
musiikki tuntuivat yhä lähenevän. Kaikki tämä kuulosti niin kamalalta,
että yksin don Quijotenkin täytyi koota koko rohkeutensa jottei
tykkänään masentuisi. Sanchon mielenmaltista ei ollut merkkiäkään
jälellä; hän vaipui uikuttaen herttuattaren jalkoihin ja saatiin vain
vaivoin virkoamaan. Tämä tapahtui juuri ensimmäisen vaunun lähetessä
kovalla kuminalla. Sitä veti neljä hidasta härkää, kaikki peitetyt
mustilla loimilla, ja oli se kussakin kulmassa varustettu palavalla
pihkatuohuksella; vaunujen korotetussa takaosassa oli jonkinmoinen
valtaistuin, jolla istui kunnianarvoinen äijä, pitkä parta valkea kuin
lumi. Hän oli puettu mustaan levättiin. Kuskipaikalla istui kaksi
kamalan näköistä paholaista, hekin kokonaan mustiin puetut ja niin
hirvittävät katsella että Sancho sulki silmänsä, jottei hänen tarvinnut
nähdä heitä. Kun nämä kalman vaunut olivat saapuneet herttuan eteen,
kohosi vanhus istuimeltaan ja lausui kovalla äänellä: "Minä olen
viisas tietäjä Lirgandeo", jonka jälkeen vaunut vierivät edelleen.
Sitä seurasivat yhtäläiset ajopelit, joilla istui samalla tapaa puettu
ukko. Kohdalle tultuaan tämä huusi: "Minä olen viisas tietäjä Alquif,
tuntemattoman Urgandan hyvä ystävä". Sitte tulivat kolmannet vaunut,
mutta niillä istuva mies oli julman ja hirveän näköinen; hän huusi
raa'alla äänellä: "Olen loitsija Arkalaus, Amadis Gallialaisen ja koko
hänen sukunsa verivihollinen".

Kun kaikki kolme vaunua oli vyörynyt ohitse ja niiden pyöräin kaamea
räminä hiljentynyt, saatiin kuulla mitä ihaninta ja sopusointuisinta
soitantoa. Neljättä vaunua veti kuusi valkoista muulia, ja kullakin
ratsasti valkoisiin puettu katumuksentekijä, iso palava vahatuohus
kädessään. Nämä vaunut olivat kaksi jollei kolmekin kertaa edellisiä
isommat, ja laidoilla istui vielä kaksitoista muuta katujaa, hekin
tuohuksilla varustetut. Perimmäisenä oli koroke, jolla istui valkoiseen
hopeaharsoon ja kiiltäviin helyihin puettu neitonen, jonka näkö
vallan huikaisi katsojia. Hänen kasvojaan peitti hieno silkkihuntu,
joka ei estänyt näkemästä ihmeen kauniita, nuorekkaita kasvoja. Hänen
vierellään istui toinen olento, tykkänään puettu mustaan vaippaan ja
kasvoilla musta naamari. Vaunujen tultua herttuaparin ja don Quijoten
kohdalle lakkasi niiltä kuulunut soitanto, ja mustaan vaippaan
puettu haamu avasi viittansa ja poisti naamarin kasvoiltaan, jolloin
kauhistuneet katsojat näkivät luurankomies Kuoleman itsensä ilmi
elävänä edessään. Tämä rupesi hitaasti ja kankeasti puhumaan:

"Minä olen viisas velho Merlin, jonka isäksi pahansuopainen panettelu
mainitsee pahuuden päähengen itsensä, mikä kuitenkaan ei ole totta.
Olen etevin salataitojen harjottajista ja mestari Zoroasterin
viisaudessa. Eivät edes vaeltavien ritarienkaan urotyöt ole voineet
minun tekojani himmentää. Velhoja mainitaan aina julmiksi ja
viekkaiksi, mutta minun sydämmeni on hellä ja ystävällinen ja janoaa
vain tilaisuutta hyväntekemiseen.

"Syvälle manalan synkkään piiriin, missä aikaani kulutan viisailla
tutkimuksilla, kuulin verrattoman kauniin Toboson Dulcinean
valitushuokaukset.

"Otin selvää hänen onnettomasta kohtalostaan, miten hän ylhäisestä
prinsessasta oli muutettu halvan talonpoikaistytön hahmoon; ja minun
sydämmeni täyttyi syvällä säälillä. Puin henkeni tähän kuoleman hahmoon
ja tulen nyt tuomaan pelastuskeinoa tuota inhaa turmaa varten.

"Oi, sinä ritariston kukka ja kaunistus, joka pehmeätä vuodetta kammoen
nukut yösi kedoilla ja metsissä, sinä verraton sankari don Quijote, la
Manchan loisto ja koko Espanjan tähti, kuules minkä keinon esitän:

"Jotta kauneuden kuningatar Dulcinea del Toboso voisi palata vanhaan
hahmoonsa tarvitaan vain, että oivallinen asemiehesi Sancho antaa omaan
selkäänsä kolmetuhatta ja kolmesataa raipaniskua, niin voimakkaita että
todellinen tuska ja kipu seuraa. Tämä on viisaiden tietäjäin päätös,
jota ilmaisemaan nyt olen tullut."

"Kuulkaappas veitikkata'" huudahti Sancho; "mitä lempoa mies
tarkottaakaan tuolla päättömällä puheellaan lumouksen purkamisesta?
Minunko nahkani muka siinä pitäisi leikkiin joutua! Oh, kirottua,
jollei armollinen herra Merlin keksi parempaa keinoa neiti Dulcinean
lumouksen murtamiseksi, niin menköön tämä fröökinä lumottuna suoraa
päätä toiseen maailmaan!" -- "Totta tosiaan, sinä herra hirtehinen",
huudahti don Quijote, "sinä vietävän moukka, minä sidon sinut puuhun
kiini ja annan sulle omakätisesti ei vain kolmetuhatta ja kolmesataa,
vaan kuusituhatta ja kuusi sataa iskua, ja niin tuntuvasti että tunnet
niiden kirveltävän kaiken ikäsi! Elä mutise enää vastaan, jollet tahdo
että annan ne sinulle nyt heti paikalla." -- "Ei niin, ei niin", sanoi
Merlin, "vaan aseenkantajan on vapaaehtoisesti itse annettava itselleen
iskut ja niin pitkän ajan kuluessa kuin itse haluaa. Hän saa anteeksi
puolet määrästä, jos sallii jonkun toisen piestä itseään, vaikka se
tapahtuisi hieman kovakätisestikin." -- "Ei omalla kädelläni eikä
toisen kädellä, ei kovasti eikä lievästi!" kiukuitsi Sancho. "Minäkö
olen siittänyt neiti Dulcinean maailmaan, että minun pitäisi vapauttaa
hänet lumouksestaan? Miksi armollinen herra don Quijote ei pieksä
itseään? Hänen asiansahan se on, joka alinomaa kutsuu neitiä elämänsä
valoksi, sieluksi ja huviksi; hänen asiansa on keksiä ja koetella
kaikkia keinoja mitä hyväkseen näkee lumouksen poistamiseksi. Mutta
miksi piestä minua, jolla ei asiassa ole mitään osaa?"

Sancho ei vielä ollut päättänyt puolustuspuhettaan, kun lumottu
neito nousi valtaistuimeltaan, riisti hunnun kasvoiltaan ja näytti
koko ihmeellisen kauneutensa. Hän puhutteli Sanchoa vihaisesti
ja katkerasti: "Oi, sinä onneton aseenkantaja, sinä pelkuri ja
kanansydän! Jos sinua käskettäisiin, sen vetelys, heittäytymään
alas korkeasta tornista, tai syömään sammakoita, käärmeitä tai
jotain muuta senkaltaista, niin silloin ei kävisi ihmetteleminen
vaikka osottaisitkin vastahakoisuutta; mutta että sinua pelottaa
nuo kolmetuhatta kolmesataa iskua, jonka verran jokainen orpokoulun
poika saa kuukaudessa, -- sen pitäisi saada sinut menehtymään
häpeästä ja pöyristyttämään sinua vastaan kaikki hellätuntoiset
sydämmet kaikkina aikoina. Käännä, ihmispeto, käännä huuhkajansilmäsi
katselemaan minun tähtisilmieni loistavaa kirkkautta, niin näet
niiden vuodattavan kyynelvirtoja toisensa perästä, jotka kylvävät
vakoja kukoistaville poskilleni. Anna taivuttaa mieltäsi, inhottava
ihminen, nähdessäsi minun ikäiseni prinsessan kuluttavan elonsa
päivät kehnon talonpoikaisnaasikan muodossani, vaikka nyt sinulle
ilmestynkin oikeassa muodossani suuren Merlinin hyvänsuopaisuudesta,
joka toivoo kyynelieni sulattavan kivikovan sydämmesi. Tottele,
tottele nyt vihdoinkin; ja jollet huomaa tilaani kyllin kurjaksi ja
surkuteltavaksi, niin sääli edes tätä ritariparkaa, joka nääntyy
ikävästä, tätä hyvää isäntääsi, joka sinua niin hellästi rakastaa ja on
kuolla kärsimättömyydestä odotellessaan vastaustasi."

"Totta tosiaan", sanoi herttua Sancholle, "nyt menette jo liian
pitkälle, ystäväiseni. Teidän on suostuttava, tai sitte sanottava
jäähyväiset unelmillenne maaherrakunnasta. Olisi todella omituista jos
antaisin saarelaiseni julman ja tunnottoman kuvernöörin hallittavaksi,
jonka mieltä ei hätäytyneiden naisten kyyneleet eivätkä viisaitten
tietäjien neuvot voi taivuttaa. Vielä kerran sanon, että jollette
ruoski tai ruoskita itseänne, niin ette pääse kuvernööriksi." --
"Armollinen herra", rukoili Sancho, "ettekö edes voisi myöntää
minulle paria päivää ajatusaikaa?" -- "Ei lainkaan", sanoi Merlin,
"tämä asia on nyt heti paikalla ratkaistava, muuten pysyy Dulcinea
talonpoikaistyttönä odotellen siksi kun määrätty luku iskuja on
suoritettu." -- "Hei, rohkeutta vain, Sancho poikaseni", sanoi
herttuatar; "teidän on paremmin osotettava kiitollisuutta herraanne
kohtaan, jonka leipää olette syönyt ja jota me kaikki kunnioitamme
hänen hyvien ominaisuuksiensa ja suurten urhotekojensa vuoksi. Mokomia
vaivaisia iskuja pitää halveksia, ne ovat vain paholaisen asettamia
loukkauskiviä, jotka on voitettava. Pelkoa tuntevat vain raukat, mutta
urhea mies ei pidä mitään vaikeana."

Kun tietäjä Merlin vielä uudelleen koki taivuttaa Sanchoa määrättyyn
tehtävään, selittäen sen olevan terveellisen sekä sielulle että
ruumiille -- sielulle sen vuoksi, että siten hän sai suorittaa
armeliaisuuden työn, ja ruumiille, syystä että Sancho oli liian
verevä ja lihava ja tarvitsi siis hiukan suoneniskua -- vastasi
aseenkantaja viimein: "Ah, eipä tule lääkäreistä maailmassa puutetta,
kun noidatkin rupeavat lääkäreiksi! Mutta kun kaikki jankuttavat yhtä
ja samaa, vaikka minä puolestani en näe siitä mitään hyötyä lähtevän,
niin suostun antamaan itselleni nuo kolmetuhatta kolmesataa iskua,
kuitenkin sillä ehdolla, että saan antaa ne milloin ja missä itseäni
vain haluttaa, ettei siis ajasta ja päivämäärästä mitään määrätä; siinä
tapauksessa koetan pitää kiirettä, jotta ihmiskunta pääsee nauttimaan
neiti Dulcinean ihanuudesta, koska hän todella näyttää olevan kaunis,
vaikken sitä uskonut. Ehtona olkoon kaupassa myös, ettei minun
tarvitse piestä itseäni niin tuimaan että veri vuotaa; ja että jos
joku lyönti menee sivu selkäni, se kuitenkin otetaan lukuun. Ja vielä,
että jos sattuisin erehtymään laskuissani, niin herra Merlin, joka on
kaikkitietävä, pitää huolta siitä ja ilmottaa minulle, puuttuuko vielä
monta vai onko tullut liikaa." -- "Liika lyönneistä ei tarvitse pitää
lukua", sanoi tietäjä, "sillä kun määrätty luku on tullut täyteen, niin
on neiti Dulcinea silloin irti lumouksesta ja on silloin kiitollisena
tuleva palkitsemaan kelpo Sanchoa hänen uhrautuvaisuudestaan.
Elkää siis huolehtiko ollenkaan liika- tai vajaa määrästä, ja mitä
minuun tulee, niin taivas varjelkoon minua milloinkaan pettämästä
ketään ihmistä hiuskarvankaan vertaa." -- "Siinä tapauksessa", sanoi
Sancho, "tyydyn kärsivällisesti kovaan kohtalooni; minussa on kyllä
miestä tekemään mieliksi muillekin. No niin, hyvät herrat, suostun
selkäsaunaan niillä ehdoilla kuin mainitsin."

Sanchon lausuttua päättävän sanan alkoi soitanto jälleen ja tykeillä
ammuttiin ja don Quijote halasi ja suuteli urheata asemiestään.
Herttua ja herttuatar ynnä muut seurueen jäsenet osottivat rajatonta
tyytyväisyyttään asian onnellisen ratkaisun johdosta, jonka
jälkeen vaunut taas lähtivät liikkeelle, jolloin ihana Dulcinea
nyykäytti päätään herttua parille ja kumarsi syvään jalomieliselle
vapauttajalleen.

Tällä välin alkoi hymyilevä aamurusko kullata vuortenhuippuja, ja
herttuapari palasi ylen tyytyväisenä metsästykseensä ja vehkeensä
onnistumiseen linnaansa, päättäen vielä jatkaa näitä leikkejä, jotka
heitä niin suuresti viehättivät.



KOLMASKOLMATTA LUKU.

Sancho maaherrakunnassaan ja mitä hän siellä toimitti.


Urhea asemies tunsi itsensä ylen onnettomaksi ja rukoili hartaasti
lykkäämään selkäsaunaa toistaiseksi, sillä hän oli toivonut heti päästä
lähtemään lääniinsä. Hänen valituksensa kävivät niin kiihkeiksi ja
rasittaviksi, että hänelle päätettiin antaa paikalla maaherran arvo.
Hän teki useita ilmahyppyjä kuullessaan tämän iloisen uutisen ja lähti
herransa ja mestarinsa puheille oppimaan tältä hallitsemisen vaikeaa
taitoa.

Päivälliseltä noustuaan don Quijote kirjoitti Sancholle useita
tärkeitä ohjeita, käskien tämän niitä huolellisesti säilyttämään ja
luetuttamaan itselleen milloin halusi. Mutta heti paperin käsiinsä
saatuaan Sancho sattumalta pudotti sen lattialle, jolta joku hovilainen
sen löysi ja vei herttuaparille, joka ei voinut kyllikseen ihmetellä
ritarin älykkäisyyttä ja hulluutta. Leikkiä jatkaakseen he lähettivät
Sanchon matkaan ison seurueen kera. Viimeksimainittua johti herttuan
hovimestari, joka oli aika koiranleuka ja ennen kerrottujen vehkeiden
pääasiallinen keksijä.

Sancho lähtikin viimein tärkeälle matkalleen, paljon väen seuraamana,
puettuna siviilivirkamiehen pukuun, jonka päällä oli avara kellanruskea
kamlottikauhtana ja päässään lakki samasta kankaasta, sekä ratsastaen
lyhyillä jalustimilla varustetulla muulilla. Herttuan käskystä
talutettiin hänen takanaan hänen omaa aasiaan, joka oli saanut ihkasen
uuden loimen ja runsaasti koreita silkkitupsuja; tavan takaa Sancho
katsahtikin rakkaaseen harmoonsa ja oli niin tyytyväinen sen seuraan,
ettei olisi vaihtanut osaansa Saksan keisarinkaan kanssa. Ottaessaan
jäähyväisiä herttualta ja herttuattarelta suuteli hän heidän käsiään
sekä syleili surumielin herransa polvia, joka kyyneleet silmissä antoi
hänelle siunauksensa.

Jonkun aikaa kulettuaan mainio maaherramme saapui seurueineen erääseen
pieneen kaupunkiin, jossa oli noin tuhatkunta asukasta ja joka oli
paraita herttuan alueella. Hänelle uskoteltiin että se oli Baratarian
saari; joko sitte kaupungin nimi oli Baratorio tai oli se vihjaus, että
maaherruus oli hänelle annettu vain pilanpäiten.[10] Seurueen tultua
kaupungin portille (kaupunki oli nimittäin varustettu ympärysmuurilla)
saapuivat asukkaat vastaan kirkonkellojen juhlallisesti soidessa ja
osottivat yleistä mielihyvää ja kunnioitusta uudelle maaherralleen; he
veivät hänet joukolla pääkirkkoon, jossa jumalanpalveluksen päätyttyä
hänelle hullunkurisilla juhlamenoilla ojennettiin kaupungin avaimet ja
hänet tunnustettiin Baratarian saaren elinkautiseksi kuvernööriksi.
Uuden maanisän puku, pitkä parta ja hänen pieni paksu vartalonsa
herättivät hämmästystä ei vain kaikissa niissä, jotka eivät tunteneet
jutun oikeaa juonta, vaan myöskin niissä, jotka siitä olivat perillä.
Kirkosta hänet saatettiin tuomiosaliin, missä herttuan hovimestari
lausui hänelle: "Tällä saarella, herra kuvernööri, on ikimuistoisista
ajoista ollut tapana, että jokaisen uuden maaherran on vastattava
johonkin vaikeaan kysymykseen, jotta asukkaat saavat käsityksen hänen
älystään ja sen mukaan joko riemuitsevat tai murehtivat hänen tänne
tulostaan."

Hovimestarin näin puhuessa Sancho huvikseen katseli muuatta isoilla
kirjaimilla täytettyä taulua, joka oli ripustettu hänen istuimensa
vastapäätä; ja koska hän ei osannut lukea, kysyi hän mitä tuo
'maalaus' esitti. "Teidän armonne", hänelle vastattiin, "siihen on
merkitty päivä, jolloin saavuitte tänne, ja kuuluu kirjoitus muuten:
_Tänä päivänä, sitä ja sitä kuuta, sinä ja sinä vuonna, otti hänen
ylhäisyytensä don Sancho Pansa käsiinsä tämän saaren hallinnon;
hoitakoon hän sitä onnella monta monituista vuotta_!" -- "Ketä kutsutte
Sancho Pansaksi?" -- "Tietysti teidän armoanne, korkea herra", vastasi
hovimestari, "sillä tälle saarelle ei koskaan ole saapunut ketään
muuta Sancho Pansaa kuin se, joka nyt istuu tuomarinistuimella." --
"Sittepä ilmotan teille, ystäväiseni", sanoi Sancho Pansa, "ettei
minulla ole mitään don'ia nimeni edessä eikä kellään toisellakaan
suvussamme; nimeni on yksinkertaisesti vain Sancho Pansa, Pansa oli
isäni ja isoisäni ja kaikkien muidenkin esi-isäini nimi, ilman mitään
don'ia tai muuta koristusta. Luulen muuten tällä saarella löytyvän
don-herroja enemmän kuin rannalla piikiviä. Mutta kärsivällisyyttä vain;
jos valtani kestää edes joitakuita päiviä, niin vannonpa että perkaan
pois kaikki sellaiset don-herrat, jotka minua kiusaavat pahemmin kuin
mikään hyttysparvi. Mutta siitä sittemmin; nyt kysy multa mitä vain
mielit, herra hovimestari, minä vastaan siihen miten parhaiten taidan,
välittämättä siitä murehuttaako se kansaa vaiko ilahuttaa."

Silloin astui kaksi miestä maaherran eteen, toinen talonpoikaisen
näköinen, toinen taasen tunnettiin räätäliksi sakseista, joita piti
kädessään. "Herra kuvernööri", sanoi räätäli, "tulemme tämän talonpojan
kera armonne eteen seuraavassa asiassa: Tämä kelpo mies tuli tänään
työhuoneeseeni -- olen nimittäin kaikkien läsnäolevain herrojen luvalla
ulosoppinut räätälimestari -- ja työnsi mulle palan kangasta kouraan,
kysyen oliko siinä tarpeeksi ainetta päähineeksi. Minä laskin palasen
suuruuden ja vastasin myöntävästi. Hän nähtävästi epäili, kuten silloin
epäilin, ja epäilinkin oikein, että minä varastaisin häneltä osan
kangasta, sillä niin sellaiset ilkeäluontoiset ihmiset aina ajattelevat
meistä räätäleistä; ja todella hän kysyikin minulta, riittikö kankaassa
kahteen päähineeseen. Arvasin miehen ajatuksen ja vastasin taaskin
myöntävästi. Niin hän sitte tinki tinkimistään, kunnes tulimme viiteen
päähineeseen. Vastasin myöntävästi aina tähän saakka. Nyt hän on tullut
hakemaan päähineitään, minä annan ne hänelle, mutta hän ei tahdo maksaa
työpalkkaa, vaan vaatii minun vielä maksamaan kankaan tai antamaan sen
hänelle takasin."

"Onko kaikki niinkuin räätäli on kertonut?" kysyi Sancho talonpojalta.
-- "Kyllä, teidän armonne", vastasi tämä; "mutta käskekää hänen
näyttämään valmistamansa päähineet." -- "Oh, kernaasti", sanoi
räätäli. Samalla hän veti povestaan esiin ja näytti sormiensa päissä
viisi pienoispäähinettä sanoen: "Kas tässä on päähineet, jotka tuo
kunnon mies minulta tilasi; ja taivas ja omatuntoni todistavat, että
täsmällisesti käytin niihin koko kankaan, tutkikoot vain lautamiehet
työni laadun." Koko oikeusyleisö purskahti nauramaan niin hyvin
kääpiöpäähineelle kuin riitajutun outoudelle. Mutta Sancho julisti,
hetken aikaa mietittyään, seuraavan päätöksen: "Minusta ei tämä
juttu tunnu kannattavan pitkää tuumailemista; minä määrään räätälin
menettämään työpalkkansa ja talonpojan kankaansa ja päähineet
annettavaksi vangeille, ja sillä hyvä!" Kaikki läsnäolijat nauroivat
nyt päätökselle, joka pantiinkin toimeen.

Sitte astui esiin kaksi vanhusta, toinen nojautuen paksuun keppiin.
Kantaja heistä sanoi Sancholle: "Armollinen herra, joku aika sitte
lainasin tälle miehelle kymmenen kultarahaa hänen kovaan tarpeeseensa,
ehdolla että hän ensi vaatimallani maksaisi velkansa. Useita päiviä
armahdin häntä, jottei hän joutuisi uuteen pulaan; mutta kun näin ettei
hän ajatellutkaan maksaa rahojani takasin vaadin niitä häneltä useaan
kertaan. Vaan hän ei ainoastaan ole maksamatta minulle velkaansa, vaan
vieläpä julkeaa kieltää sen, tahi sanoo etten ollenkaan ole vaatinut
sitä takasin, tahikka että jos sen olen tehnyt, on jo suorittanut
velkansa. Minulla ei ole yhtään todistajaa ja sen vuoksi pyydän teidän
armoanne vannottamaan häntä; jos hän vannoo puheensa oikeaksi niin
annan rahat hänelle lahjaksi Jumalan ja oikeussalin läsnäollessa." --
"Mitäs teillä tähän on sanottavaa, ukkoseni?" kysyi Sancho toiselta
vanhukselta. -- "Armollinen herra", äijä vastasi, "myönnän kyllä
saaneeni häneltä lainaksi kymmenen kultarahaa ja myöskin että hän on
niitä vaatinut takasin, ja koska hän vaatii minua valalle, olen valmis
vannomaan maksaneeni kunnolla koko velan." Kuvernööri käski hänen
nostamaan kätensä tehdäkseen valan, ja ukko antoi keppinsä toiselle,
niinkuin se olisi hänelle ollut tiellä, pani sitte kätensä ristille,
kuten Espanjassa oli tapa, ja lausui: "Tunnustan saaneeni lainaksi
kymmenen kultarahaa, mutta vannon antaneeni ne takasin tälle miehelle
hänen omiin käsiinsä, ja että hän vain vaatii tavan takaa niitä
uudelleen, koska ei muista maksua tapahtuneen." Suuri maaherra kysyi
oliko kantajalla tähän mitään sanottavaa, ja tämä myönsi, että koska
toinen oli maksunsa valalla vakuuttanut ja koska hän tunsi vastaajan
tunnolliseksi kristityksi, niin oli hän, kantaja, mahdollisesti
unohtanut asian eikä siis vaatinut vastaajalta enää rahojaan. Toinen
otti keppinsä ja liikkasi joutuisasti ulos salista.

Nähdessään miehen mitään puhumatta lähtevän tiehensä ja toisen
kärsivällisesti tyytyvän kohtaloonsa vaipui Sancho syviin mietteisiin,
pää rinnalle painuneena ja sormi nenälle nostettuna; sitte hän äkkiä
kohotti päänsä ja käski tuomaan ukon takasin oikeussaliin. Ukko
löytyikin ja tuotiin sisään. "Anna tänne keppisi", komensi Sancho,
"minä sitä hiukan tarvitsen." -- "Kas tässä, teidän armonne", sanoi
äijä. Sancho ojensi kepin kantajalle lausuen: "Siinä, ukkoseni,
saat maksusi". -- "Mitä tarkotatte, armollinen herra?" huudahti
miesparka; "onko tämä keppi kymmenen kultarahan arvoinen?" -- "On
kyllä", vastasi kuvernööri, "on varmastikin, tai olen minä suurin
pöllöpää kristikunnassa; mutta tahdonpa näyttää että minulla on päätä
hallitsemaan vaikka kymmentä kuningaskuntaa. Särettäköön keppi!"
Niin tehtiin, ja sisästä vierähti silloin esiin kymmenen kultarahaa.
Kaikki töllistelivät armollista herraa kuin mitäkin uutta Salomoa ja
kyselivät miten hän tiesi rahojen olevan keppiin kätkettyinä. "Siitä
sen arvasin", vastasi Sancho, "että vastaaja vannoissaan ilman mitään
tarvetta laski keppinsä kantajan käsiin ja sitte sieppasi sen kiireesti
takasin." Vanhukset menivät tiehensä, toinen tyytyväisenä, toinen
häpeissään; eikä kukaan läsnäolijoista oikein tiennyt oliko uusi
kuvernööri pähkähullu vai rikkiviisas.

Kun vastaanotto oli päättynyt, saatettiin Sancho muhkeaan palatsiin,
missä oivallinen päivällinen odotti juhlasalissa; hänen astuessaan
sisään pärähtivät airueitten torvet, ja neljä paashia kiiruhti
tarjoomaan hänelle vettä kättenpesua varten, jonka toimen Sancho
hyvin arvokkaasti suoritti. Sitte soitto lakkasi ja Sancho istui
yksin pöytään. Hänen viereensä asettui seisomaan muuan henkilö, joka
sittemmin osottautui olevansa lääkäri, pieni valaanluinen keppi
kädessä. Eräs palvelijoista otti pois kallisarvoisen liinan, joka oli
peittänyt hedelmämaljan ja monilukuisia ruokavateja. Toinen, joka
näytti olevan oppinut mies, luki ruokasiunauksen, muuan paashi solmi
pitsireunaisen suuliinan Sanchon leuvan alle ja hovimestari ojensi
hedelmämaljan hänen eteensä. Mutta tuskin oli kuvernööri ennättänyt
saada ensi palan suuhunsa, kun lääkäri sauvallaan kosketti maljaa,
ja se kiiruimmiten korjattiin pois. Hovimestari asetti esiin toisen
ruokalajin, jota Sancho aikoi maistaa; mutta taaskin oli mies keppineen
varalla ja vati vietiin pois yhtä joutuun kuin edellinenkin.

Tämän nähdessään Sancho tuli vallan ihmeisiinsä, ja katsellen
avosuin kaikkia läsnäolevia kysyi hän, oliko päivällinen vain jokin
silmänkääntäjäntemppu, jossa kaikki ruokalajit katosivat järjestään
näkymättömiin, sitä mukaa kun niitä esille tuotiin. Tähän vastasi
lääkäri: "Armollinen herra, täällä ei ole lupa syödä muulla tavoin
kuin mitä yleinen tapa säätää kaikilla saarilla, missä on maaherroja.
Minä, teidän armonne, olen lääkäri ja pidän kuvernöörin terveydestä
hellempää huolta kuin omastani, miettien ja tutkien yötä päivää
hänen ruumiinsa rakennusta ja terveytensä tilaa, jotta voisin
sairaudentapauksessa hänet parantaa; ja tärkein tehtäväni on olla läsnä
hänen aterioillaan salliakseni hänen syödä mikä hänelle on terveellistä
ja poistaakseni mikä on vatsalle vaarallista Sen vuoksi annoin viedä
pois hedelmät, koska ne ovat liian vetisiä, ja paistin, koska se oli
liiaksi maustettua ja sentähden janoa kiihottavaa; sillä ken liian
paljon juo, se hävittää ruumiinsa perusnesteen, joka on terveen
elämän pääedellytys." -- "Mutta niin ollen saanen toki maistaa noita
peltopyitä, jotka näyttävät olevan hyvin paistetut eivätkä varmaankaan
ole mulle vahingollisia." -- "Taivas varjelkoon teidän armoanne niihin
koskemasta, minä en sitä ikinä salli." -- "Miksi niin?" -- "Sen vuoksi
että suuri oppi-isämme Hippokrates, lääketieteen valo ja johtotähti,
sanoi: _Omnis saturatio mala, perdicis autem pessima_ s.o. kaikki
ylensyöminen on vaarallista, mutta etenkin peltopyiden syöminen on
vaarallisinta." -- "Jos niin on", sanoi Sancho, "niin pyydän herra
tohtorin valitsemaan pöydällä olevista ruoista jotain, mistä minulle
on enimmän hyötyä ja vähimmän vahinkoa, ja antakaa sitte minun syödä
rauhassa, sillä olen nääntymäisilläni nälkään, ja eihän lääketiedekään
sellaista onnettomuutta katsone terveydelleni hyödylliseksi." --
"Teidän armonne on oikeassa", sanoi lääkäri; "minun mielipiteeni on,
ettette maista näitä keitettyjä kaniineja, sillä ne ovat hienovillaisia
eläimiä; eikä vasikanpaistikaan ole terveellistä sillä sekin on liiaksi
maustettua. Tätä nykyä suosittelisin teidän armollenne tusinan verran
pieniä äyriäisiä ynnä muutamia ohuita leikkeleitä syltättyä porsasta,
jotka saattavat vatsan kuntoon ja edistävät ruoansulatusta."

Tätä oppinutta puhetta kuunnellessaan Sancho nojautui tuolinsa
selkänojaa vastaan katsellen lääkäriä läpitunkevin silmäyksin; ja tämän
sanatulvan viimein päätyttyä hän arvokkaasti kysyi, mikä tohtori oli
miehiään ja missä hän oli oppinsa saanut. "Herra kuvernööri, nimeni on
Pedro Rezio Täynnä Aavistusta ja olen kotoisin Menematkaasi nimisestä
kylästä, joka sijaitsee Caracuelin ja Almodovarin välillä oikealle
kädelle päin, ja tohtorinarvoni olen saavuttanut Osunan yliopistossa."
-- "No hyvä" vastasi Sancho katsellen lääkäriä vihasta leimuavin
silmäyksin, "kuulkaapas nyt mitä sanon, te herra tohtori Pedro Rezio
Täynnä Huonoja Aavistuksia, joka olette kotosin Menematkaasi kylästä
Caracuelin ja Almodovarin välillä, sutikaa paikalla nähtävistäni niin
pitkältä kuin tietä piisaa, tai vannon kautta päivänvalon, että otan
sauvan paksumman kuin teidän puikkonne ja paukutan teitä ja teidän
tapaisianne siksi kun koko saarella ei löydy lääkärinhaiventakaan,
ainakaan ei sellaisia, jotka eivät tunnusta omaa tietämättömyyttään;
oppineita ja taitavia lääkäreitä kyllä osaan pitää arvossa ja
kunniassa."

Nähdessään kuvernöörin niin suuttuneena ja kuullessaan hänen julmia
uhkauksiaan lääkäriparka luimisti korviaan ja yritti kiiruusti paeta
salista, mutta silloin kuului postitorven toitotus pihalta; hovimestari
katsahti ulos akkunasta ja palasi sitte tällä sanomalla: "Siellä tuli
sanansaattaja armolliselta herraltamme herttualta; hän tuo varmaan
jonkun tärkeän viestin." Sanansaattaja säntäsi sisään hikisenä ja
hengästyneenä ja veti povestaan kirjeen, jonka antoi kuvernöörille;
tämä ojensi sen hovimestarille, jotta hän lukisi päällekirjoituksen,
joka kuului: "Don Sancho Pansalle, Baratarien kuvernöörille, omaan
tai hänen sihteerinsä käteen." -- "Kuka täällä on minun sihteerini?"
kysyi Sancho. -- "Minä se olen, armollinen herra", vastasi muuan
nuori mies; "sillä minä osaan lukea ja kirjoittaa ja sitäpaitsi olen
biskayalainen." Uusi sihteeri luki kirjeen ja sanoi sen olevan salaista
laatua. Sancho viittasi kaikkia muita paitsi hovimestaria poistumaan,
jonka jälkeen sihteeri luki kirjeen, joka oli näin kuuluva:

    "Tietooni on tullut, herra don Sancho Pansa, että jotkut minun ja
    saarenne viholliset aikovat hyökätä kimppuunne jonakin yönä, en
    tarkoin tiedä minä; teidän on siis oltava valpas ja varovainen,
    jotteivät he teitä äkkirynnäköllä yllätä. Tiedän myös luotettavien
    vakoojien kautta, että neljä valepuettua henkilöä on saapunut
    kaupunkiinne ottaakseen teitä hengiltä, koska pelkäävät neroanne ja
    urhokasta käytöstänne. Pitäkää siis silmänne alati auki ja tutkikaa
    tarkoin niitä jotka pyrkivät puheillenne, elkääkä syökö mitään
    siitä mitä eteenne pannaan. Olen kyllä lähettävä teille apua, kun
    niiksi tulee. Jääkää hyvästi; luotan älyynne; joka teidät selvittää
    tästä pulasta. Annettu täällä elokuun 16 päivänä klo 4 aamulla.

    Ystävänne Herttua."

Sancho pelästyi suuresti kuullessaan kirjeen uhkaavan sisällön, ja
molemmat toisetkin läsnäolevat teeskentelivät säikähdystä; sitte sanoi
Sancho hovimestarille: "Kaikkein ensimmäiseksi työksi ja yhtään hetkeä
hukkaamatta on tuo lemmon tohtori pantava käsi- ja jalkarautoihin
taottuna maanalaiseen tyrmään, sillä jos ken väijyy henkeäni on
se hän, joka uhkaa minua pahimmalla surmalla kaikista, nimittäin
nälkäkuolemalla. Mutta ensin tuotakoon minulle palanen leipää ja
joku naula viinirypäleitä, sillä niitä ei kukaan voi myrkyttää. En
tahdo enää pysyä pystyssä vinkuvasta nälästä; ja kun tästä kohta on
lähdettävä taisteluun, on välttämätöntä vahvistaa itseään ruoalla,
sillä vatsa se on joka virkistää rohkeutta, eikä rohkeus vatsaa. Te,
sihteeri, vastatkaa heti hänen armolleen herttualle, että kaikki
toimitetaan hänen käskyjensä mukaan."

Kun Sancho oli päättänyt puheensa, ilmotettiin erään talonpojan
pyrkivän päästä armollisen herran puheille jossakin erittäin
tärkeässä asiassa. "Lempo soi, nuo ihmiset tärkeine asioineen ovat
ihan noiduttuja!" ärähti Sancho. "Kuinka he tosiaan voivat olla niin
typeriä, etteivät huomaa että tällaiset hetket päivässä ovat kerrassaan
sopimattomia heidän jaaritustensa kuulustelemiseen? Me maaherrat, ja
tuomarisihmiset emme kai heidän mielestään olekaan lihasta ja verestä
luotuja emmekä muka tarvitse rahtuakaan lepoa hallitustoimistamme!
Totta vie, jos maaherruuttani vielä jonkun aikaa jatkuu, mitä
suuresti epäilen, niin kiristänpä kun kiristänkin kaikkia noita
anomuksentekijöitä koville. Sanokaa sille heittiölle, että laputtaa
tiehensä; ja tuokoon hovimestari joutuun mulle ruokaa, sillä en tahdo
olla kuvernööri vain nälkään nääntyäkseni."

Tohtori Pedro Rezio, jota ei liiaksi oltu hätäilty tyrmään panna,
lupasi kuvernöörille vankan illallisen, vaikka se sotikin kaikkia
Hippokrateen sääntöjä vastaan; ja tämä lupaus sai Sanchon unohtamaan
entisen mielikarvautensa lääkäriä kohtaan. Illan tultua -- joka
Sanchon mielestä ei tahtonut konsanaan tulla -- katettiin pöytään
kylmää häränpaistia punasipulin kera ja pari keitettyä vasikanjalkaa,
jotka suuruudesta päättäen olivat kuuluneet sangen vanhalle vasikalle.
Kelpo kuvernööri katseli ruokia ihastunein silmäyksin ja kävi niihin
reippaasti käsiksi; mutta kesken syöntiään hän virkkoi tohtori Pedrolle:

"Kuulkaahan, herra tohtori, elkää huoliko vast'edes antaa mitään
makeuksia tai herkkuruokia syödäkseni, sillä ne panevat vatsani
epäkuntoon; se on tottunut vuohen- ja naudanlihaan, silavaan,
kuivattuun suolalihaan, nauriisiin ja sipuliin; jos sille joskus
tarjotaan herrasväen ruokia, niin käy se kovalle ja oksentaa ne ulos.
-- Mutta kun tästä pian lähdemme valtamatkalle maakuntaan, niin
ilmotettakoon siitä minulle ajoissa, sillä aijon tykkänään puhdistaa
tämän saaren roistoista ja joutilaista; sillä tietäkää, että sellaiset
vetelykset ovat yhteiskunnassa kuin kuhnurit mehiläiskeossa, jotka
syövät työmehiläisten kokooman hunajan. Aijon suosia talonpoikia,
suojella aatelismiesten etuoikeuksia, palkita hyvettä ja ennen kaikkia
pitää uskontoa ja hengellisen säädyn arvoa kunniassa. Miltä tällainen
ohjelma teistä tuntuu, hyvät ystävät? Olenko puhunut mitään tuhmuuksia
vai oliko kaikki kuin ollakin pitää? Ettenkö vain suotta vaivannut
aivojani?" -- "Armollinen herra kuvernööri", sanoi hovimestari, "se
mitä puhuitte oli kerrassaan järkevästi ja oikein ajateltu; ja minua
ihmetyttää, että koulunkäymätön mies -- kuten teidän armonne luulen
olevan -- osaa sanoa niin monia ja tärkeitä totuuksia niin ytimekkäässä
ja viisaassa muodossa. Se käy yli kaiken sen mitä ne, jotka teidät
tänne lähettivät, ja me, jotka tänne mukananne tulimme, voimme lainkaan
odottaa teidän hengenlahjoiltanne. Mutta joka päivähän maailmassa
saadaan nähdä jotain uutta; pilasta tulee totuus, ja pilantekijät
huomaavat itse tulleensa pilan esineiksi."

Syötyään lääkärin luvalla vatsansa täyteen Sancho lähti hovimestarin
ja kirjurin seuraamana valtamatkalleen, virkasauvansa kädessään ja
niin uljaan näköisenä kuin mahtavalta maaherralta sopi odottaakin.
Joitakuita katuja tarkasteltuaan he kuulivat etäältä miekankalsketta;
he kiiruhtivat sinnepäin ja näkivät kaksi miestä keskenään
kamppailevan, jotka oikeudenpalvelijat nähdessään heti taukosivat; ja
toinen huusi: "Tänne, Jumalan ja kuninkaan nimessä! Onko se laitaa,
että avoimella kadulla miekka kädessä hyökätään ihmisten kimppuun?" --
"Rauhoittukaa, hyvä mies", sanoi Sancho, "ja sanokaa minulle riitanne
aihe, sillä minä olen maaherra itse."

Toinen taistelijoista alotti silloin: "Herra kuvernööri, kerron
sen teille muutamalla sanalla. Teidän armonne tietäköön, että tämä
kunnon veikko oli juuri sisällä pelihuoneessa tässä vastapäätä ja
voitti enemmän kuin tuhannen realia ties millä keinoin; ja minä, joka
olin läsnä, ratkaisin useamman kuin yhden epäilyttävän tapauksen
hänen edukseen, vaikka omatuntoni sanoi toista. Hän meni tiehensä
voittoineen, ja kun odotin hänen antavan siitä minulle osan palkinnoksi
-- kuten tapa on antaa arvossapidetyille henkilöille, jotka alinomaa
ovat läsnä sekä oikeassa että väärässä pelissä, ratkaistakseen
riitaisia kohtauksia ja estääkseen siten verenvuodatusta -- ei hän
antanut minulle mitään, vaan sulloi rahat taskuunsa ja meni ulos.
Harmissani juoksin hänen jälkeensä ja pyysin kohteliaasti ainakin
kahdeksaa realia, sillä hän tietää, että olen arvossapidetty henkilö
enkä ole missään virassa tai ammatissa, koskei vanhempani ole minua
mihinkään sellaiseen opettaneet eivätkä myöskään jättäneet mulle mitään
perinnöksi. Mutta tuo konna, tuo väärinpeluri ja suurvaras ei tahtonut
antaa mulle enempää kuin neljä realia, josta teidän armonne huomaa,
ettei hänellä ole pisaraakaan hävyn- ja kunniantuntoa itsessään; mutta
kautta kunniani, jollei teidän armonne olisi saapunut, olisinpa häneltä
nipistänyt voiton taskustaan ja opettanut hänelle, miten arvon- ja
kunnianmiehiä on kohdeltava." -- "Mitäs teillä tähän on sanottavaa?"
kysyi Sancho toiselta. Tämä myönsi vastustajansa kyllä kertoneen
ylipäänsä oikein, mutta että hän sen vuoksi ei ollut tahtonut antaa
tälle neljää realia enempää, koska oli usein ennenkin antanut hänelle
saman määrän ja koska sellaisten miesten aina on kohteliaasti ja
iloisella mielellä otettava vastaan mitä heille annetaan, eikä suinkaan
rakennettava riitaa voittajan kanssa, jolleivät varmuudella tiedä
tämän pelanneen väärin ja voiton siis olevan myöskin väärän; paras
todistus siitä, että hän oli rehellinen mies eikä mikään petturi oli
juuri se seikka, ettei hän ollut mitään antanut, sillä väärinpelaajat
ovat aina velvolliset maksamaan veroa niille, jotka huomaavat heidän
väärän pelinsä. -- "Niin on todella asianlaita", sanoi hovimestari,
"ja nyt on teidän armonne päätettävä, miten näiden miesten suhteen
on meneteltävä." -- "Meneteltävä on näin", julisti Sancho tuomionsa:
"siitä mitä olette voittanut oikein tahi väärin tai keinolla millä
hyvänsä, on teidän paikalla hellitettävä kantajalle sata realia ja sen
lisäksi vaivaisille kolmekymmentä; ja te, jolla ei ole mitään virkaa
tai ammattia tällä saarella, vaan joikailette joutilaana ympäriinsä,
pistäkää paikalla taskuunne nuo sata realia ja pötkikää huomispäivänä
tiehenne saarelta, mistä olette karkotettu kymmeneksi vuodeksi, uhalla
että jos ennen palaatte, saatte pitkittää puuttuvat vuodet tulevaisessa
maailmassa, sillä totisesti ripustan teidät silloin hirteen killumaan,
tai jollen juuri itse, niin on ainakin pyöveli tekevä sen minun
käskystäni. Ja suu poikki nyt jok'ainoalta, muuten saatte nahkaanne."
Saaliinjako toimitettiin heti, mutta kuvernööri viipyi vielä hetkisen
paikalla ja sanoi: "Joko en mahda mitään tai hävitän sitte kaikki nuo
kirotut peliluolat, sillä ne ovat minusta perin turmiollisia."

Mutta vähitellen alkoi herttuan väki kyllästyä Sanchon hallitukseen
ja miettiä keinoja syöstäkseen hänet vallasta. Kelpo kuvernöörillämme
ei ollut näistä salahankkeista vähintäkään aavistusta, vaikka hän
tosin itsekin halasi pois tuon kovin niukan ruokajärjestyksen
takia. Siitä huolimatta hän urheasti hoiti virkansa tehtäviä,
antaen joukon mainioita säädöksiä hyvästä hallinnosta luulotellulla
saarellaan. Niinpä hän sääsi, ettei siellä saanut olla elatusvarojen
tukuttainmyyjiä ja -ostajia, ja että sinne sai tuottaa viiniä
mistä hyvänsä, kuitenkin sillä ehdolla että tuontipaikan nimi
ilmotettiin, jotta viinin hinta voitaisiin määrätä sen hyvyyden
ja arvon mukaan; ja ken vettä viiniin sekottaisi tai sen nimen
toiseksi muuttaisi, rangaistaisiin kuolemalla. Hän alensi hinnan
kaikenlaisista jalkineista, koska ne hänen mielestään olivat liian
korkeat; määräsi täsmälliset palvelijain palkat, jotka siihen asti
olivat olleet kokonaan riippuvaiset isäntäväen mielivallasta. Vielä
hän sääsi mitä ankarimmat rangaistukset niille, jotka päivin tai öin
lauloivat kevytmielisiä ja siveettömiä lauluja; samaten kiellettiin
sokeita laulamasta ihmetöistä, jollei heillä ollut mukanaan
laillista todistusta ihmetyön todellisuudesta; sillä Sancho arveli
useimpien sokeitten ylistämäin ihmetöitten olevan keksittyjä ja vain
vahingoittavan todellisia ihmeitä. Lopuksi hän asetti tarkastajan
köyhien tilaa valvomaan, ei näitä vainoomaan, vaan tutkimaan heidän
todellista tilaansa; sillä teeskennellyn vaivaisuuden ja valheellisten
kyynelten varjolla liikkuu monesti terveitä mutta perheellisiä ihmisiä
kerjäämässä. Sanalla sanoen hän sääsi niin oivallisia lakeja, että
niitä saarella vielä tänäpäivänäkin noudatetaan ja kutsutaan _suuren
kuvernöörin Sancho Pansan laeiksi_.



NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Sanchon hallituksen lyhyt loppu.


Maailmassa ei mikään pysy alallaan, vaan kaikki on alituisessa
kiertokulussa. Päivä seuraa yötä, varjot valkeutta; vain ihmiselo
kiiruhtaa loppuaan kohti kiiruummin kuin aika, eikä sillä täällä ole
toivoa uudistuksestaan, ennenkun vasta tulevaisessa elämässä, joka
sille ei mitään rajoja aseta. -- Tämän yleisen mietelmän voi sovittaa
Sanchonkin hallituksen lyhyeen loppuun; se kantoi hedelmiä vähän aikaa,
mutta katosi sitten kuin sumu ilmaan.

Maaherramme makasi vuoteessaan hallituskautensa seitsemäntenä yönä
perin kyllästyneenä, ei suinkaan ravinnon runsauteen, vaan alituiseen
tuomaritoimeen ja uusien lakien ja asetusten säätämiseen; ja uni
oli juuri painamaisillaan hänen silmänsä umpeen, kun hän kuuli
kellojenlämpytystä ja kovaäänisiä huutoja, aivan kuin koko saari olisi
ollut kumoon menemässä. Hän nousi istualleen vuoteessaan ja kuunteli
tarkkaavaisesti, aprikoiden unisissa aivoissaan syytä moiseen meluun;
mutta sen sijaan että olisi päässyt siitä selville hän vallan hämmentyi
ja pelästyi, kun edelliseen meluun vielä yhtyi torvien toitotusta ja
rumpujen räminää. Hän kavahti pystyyn ja juoksi paitasillaan huoneensa
ovelle, mistä näki käytävää pitkin luoksensa juoksevan parikymmentä
miestä tai enemmänkin, käsissä palavat soihdut ja paljaat miekat ja
huutaen täyttä kurkkua: "Aseihin, aseihin, herra kuvernööri! Nopeasti
aseihin, sillä lukematon vihollisjoukko on tunkeutunut saarellemme, ja
me olemme hukassa, jollei teidän kekseliäisyytenne ja urhoollisuutenne
meitä pelasta!" -- "Millä minä sitte itseni asestaisin?" kysyi Sancho,
"ja mitä minä miesparka aseiden käyttelystä ymmärrän? Sellaiset asiat
on parasta uskoa isännälleni don Quijotelle, joka kädenkäännähyksellä
hajottaa kokonaiset vihollisjoukkiot; minä poloinen en taida niistä
asioista sanoa sitä tai tätä." -- "Ah, herra kuvernööri, mitä
arkuutta tuo on! Tahdotteko hyljätä meidät pulassamme? Tuomme teille
hyökkäys- ja puolustusaseita joka laatua, joilla teidän armonne on
hetipikaa varustautuminen ja oltava johtajamme, niinkuin oikean maanisän
tulee." -- "No, asestakaa minut sitte Herran nimessä!" sanoi Sancho.

Heti tuotiin kaksi suurta kilpeä, jotka nuorilla sidottiin hänen
ylleen paljaan paidan päälle, toinen vatsa- toinen selkäpuolelle,
niin että miesparka oli ahdettu kuin kahden seinän väliin, voimatta
lainkaan taivuttaa polviaan tai edes astua askeltakaan eteenpäin.
Käteen hänelle työnnettiin pitkä keihäs, jonka avulla hän vaivoin
pysyttelihe pystyssä. Asestettuaan hänet tällä tavoin veitikat pyysivät
häntä asettumaan joukon etupäähän ja johdattamaan sitä vihollisia
vastaan, sanoen että kun _hän_ kerran oli heidän johtotähtenään, oli
voitto varmasti heidän. "Miten lemmon lailla luulette minun voivan
kävellä?" kysyi Sancho; "enhän edes voi taivuttaa polvinikamiani näiden
kirottujen lautojen välillä, joihin minut olette köyttäneet. Ainoa mitä
voitte tehdä, on se että kannatte minua ja laskette minut pystyyn tai
pitkäkseni jollekin takaportille, jota puolustan keihäälläni taikkapa
myöskin ruumiillani." -- "Eteenpäin vain, herra kuvernööri! Se on
pikemminkin pelko kuin laudat, joka teitä estää käymästä; joutukaa nyt
ja liikuttakaa vinhaan koipianne, sillä on jo myöhä ja vaara kasvaa
joka hetki."

Nämä kehotukset ja moitteet pakottivat kuvernööriparan yrittämään
kävellä, mutta jo ensi askeleella hän kaatui nenälleen maahan. Se
ei kuitenkaan herättänyt noiden veitikoiden sääliä; he sammuttivat
soihtunsa, ja huutaen ja meluten vielä kovempaa he juoksivat Sanchon
yli ja kolhivat hänen selkäänsä keihäillään ja anturoillaan,
niin että jollei miespoloinen olisi vetänyt päätään ja raajojaan
kilpien väliin, olisi hänen voinut käydä pahastikin. Hän makasi
kokoonkäpristyneenä kuin kilpikonna kuoriensa välissä, hikoillen ja
läähättäen ja rukoillen koko sydämmestään taivasta pelastamaan hänet
tästä ahdingosta. Kiusaajista mikä kompastui, mikä tahallaan heittäysi
hänen ylitseen, ja muuan muita veikeämpi asettui pitkäksi aikaa
seisomaan hänen selkäkilvelleen, huutaen kuin mistäkin vahtitornista:
"Tännepäin, meidän miehet, sillä täällä vihollinen pahimmin ahdistaa!
Puolustakaa tätä aukkoa ja sulkekaa tuo portti! Tuokaa tänne pommeja ja
käsikranaatteja, pikeä ja hartsia ja kiehuvaa vettä! Rakentakaa sulkuja
kaduille!" Sanalla sanoen hän luetteli kaikkia sodassa käytettäviä
aseita ja keinoja, aivan kuin todella olisi oltu piiritetyssä
kaupungissa.

Maatessaan kyppyrässä maassa, joka taholta potkittuna ja survottuna ja
pelosta puolikuolleena, poloinen maaherra puheli nöyrästi itsekseen:
"Ah, jospa Herra sallisi vihollisten viimeinkin voittaa ja kirvoittaisi
minut, elävänä tai kuoliaana, tästä suuresta ahdistuksestani!" Taivas
kuulikin hänen huokauksensa, sillä sitä vähimmän odottaessaan hän kuuli
huudettavan: "Voitto! Voitto! Rohkeutta, teidän armonne, viholliset
ovat lyödyt! Ylös, herra kuvernööri, riemuitsemaan voitosta ja jakamaan
kanssamme saaliin, jonka teidän väkevä käsivartenne on valloittanut!"
-- "Nostakaa minut pystyyn", pyysi surkealla äänellä poloinen Sancho.
Kun hänet oli autettu jaloilleen, sanoi hän: "Sen vihollisen, jonka
minun sanoitte voittaneeni, saatte naulita otsaani; minä en puolestani
välitä lainkaan vihollissaaliista, vaan pyydän jonkun ystävän, jos
mulla semmoisia vielä on, antamaan mulle kulauksen viiniä, sillä olen
janoon kuolemaisillani, ja pyyhkimään hien pinnaltani, sillä sulan
pian vedeksi." Hänelle tarjottiin viiniä, hänet kuivattiin ja viimein
irrotettiin köytöksistään; mutta kun hän koetti istahtaa vuoteensa
laidalle, pyörtyi hän kärsimästään pahoinpitelystä ja pelosta.
Kiusanhenget tulivat tästä hämilleen ja arvelivat menneensä liian
pitkälle karkeassa pilassaan. Sancho tuli kuitenkin pian tajuihinsa ja
kysyi mikä hetki oli, johon vastattiin että aamu kohta alkoi sarastaa.
Sanaakaan sanomatta Sancho rupesi pukemaan vaatteita päälleen, kaikkien
tarkkaavaisesti seuratessa hänen liikkeitään ja arvellessa mihin
toimeen hän näin aikaisin aikoi ryhtyä.

Vihdoin viimein hän oli pukeutunut ja asteli sitte hitaasti -- sillä
hänen ruhjotut jäsenensä eivät sallineet kiivasta käyntiä -- talliin
päin, minne kaikki häntä seurasivat; ja tultuaan harmonsa luo, syleili
hän tätä ja virkkoi kyynelsilmin ja väräjävin äänin: "Tule tänne,
rakas ystäväni ja uskollinen toverini, joka aina olet jakanut kanssani
vaivoja ja vastuksia! Niin kauvan kuin olimme yhdessä eikä minulla
muita ajatuksia ollut kuin sinun hoitosi ja syöttämisesi, olin iloinen
ja tyytyväinen. Mutta kun sinut jätin ja kiipesin kunnianhimon ja
ylpeyden torniin, on minulla ollut vain surua ja ikävää." Näin puhellen
hän satuloi aasinsa ja nousi vaivoin ja ähkien sen selkään; sitte
hän lausui tohtori Pedro Reziolle, hovimestarille, sihteerille ja
kaikille läsnäoleville: "Jääkää hyvästi, hyvät herrat, avatkaa mulle
portti ja antakaa minun palata vanhaan vapauteeni; sallikaa minun
etsiä entinen elämäni, jotta voisin ylösnousta nykyisestä kuolleesta
elämästäni. En ole lainkaan luotu kuvernööriksi enkä puolustamaan
saaria vihollisia vastaan. Paremmin ymmärrän viljellä maata ja hoitaa
ja koota viinirypäleitä kuin säätää lakeja ja puolustaa maakuntia. Pyhä
Pietari viihtyy hyvin Roomassa; tarkotan että jokainen suutari pysyköön
lestissään. Paremmin sopii sirppi käteeni kuin maaherran valtikka,
ja mieluummin syön itseni kylläiseksi maalaisesta vihannessopasta
kuin näännyn nälkään jonkun riitaisan tohtorin valvonnan alaisena.
Makaan kernaammin kesällä tammen varjossa ja talvella kääriydyn
lammasnahkaturkkiini, kunhan vain saan olla vapaudessa, kuin että
vallanorjana ollen rypisin hienoissa Hollannin liinalakanoissa ja
pukisin itseni soopelinnahkavaippoihin. Vielä kerran, hyvät herrat,
jääkäät hyvästi ja sanokaa puolestani armolliselle herttualle, että
alastonna synnyin maailmaan ja alaston edelleenkin olen; en ole
kadottanut mitään enkä liikaakaan omista; tarkotan että pennitönnä
astuin maaherran virkaan ja pennitönnä sen jätän, aivan päinvastoin
kuin muiden maaherrojen tapa on. Astukaa nyt syrjään ja antakaa minun
mennä, jotta saan laastaroida kaikki kuhmuni, sillä luulenpa ettei
ruumiissani ole yhtään ehjää luusirua; sen hyvän tekivät viimeöiset
viholliset minulle."

"Ei, niin ette saa menetellä, arvoisa kuvernööri", sanoi lääkäri;
"minä annan teille lääkettä ruhjevammoja varten, joka tekee teidät
paikalla terveeksi; ja lupaanpa myös antaa teidän syödä mitä vain
haluatte, panematta enää lainkaan vastaan." -- "Sen olisitte
voinut tehdä jo aikaisemmin", sanoi Sancho; "sillä yhtä varmaa on,
etten luovu aikeestani, kuin että tahtoisin ruveta turkkilaiseksi.
Sellaisia tapauksia kuin viimeöinen ei mulle saa sattua kahdesti; ja
yhtävähän haluan uudelleen ruveta maaherraksenne kuin toistamiseen
kuolla nälkään. Tietäkää että olen Pansojen sukua, jotka kaikki ovat
olleet härkäpäitä, ja kun he kerran ovat sanoneet 'ei', niin se
pysyy sellaisena, vaikka koko maailma romahtaisi heidän niskaansa.
Päästäkää minut nyt rauhassa lähtemään, sillä onpa jo aika alkaakseni
matkani." -- "Kuulkaahan, herra kuvernööri", sanoi hovimestari, "me
tahdomme laskea teidät menemään, koska se kerran on luja päätöksenne,
vaikka surulla kadotammekin teidän arvoisenne miehen; mutta tietäkää,
että jokainen maaherra on velkapää tekemään tiliä hallituksestaan.
Olkaapa siis tekin hyvä ja laatikaa tällainen tili, sitte emme teitä
enää pidätä." -- "Kenkään ei voi minulta mitään tiliä vaatia, jollei
armollinen herttua sitä itse käske", vastasi Sancho; "aijon juuri mennä
hänen luokseen, ja hän saa nähdä, että lähden täältä yhtä paljaana
kuin tulinkin; se on paras todistus, että olen hyvin hoitanut minulle
uskotun tehtävän." -- "Toden totta", sanoi tohtori Pedro Rezio, "hänen
armonsa Sancho on oikeassa. Päästäkäämme hänet lähtemään, sillä herttua
on rajattomasti iloitseva saadessaan hänet jälleen nähdä."

Kaikki muutkin suostuivat siihen ja laskivat hänet lähtemään, tarjoten
hänelle seuraansa ja mitä kaikkea mukavuutta hän vain matkalleen
halusi. Sancho vastasi, ettei hän tarvinnut muuta kuin vähän kauroja
aasilleen sekä palasen leipää ja juustoa itselleen, sillä matka oli
hänellä kovin lyhyt. Kaikki syleilivät häntä ja hän vuorostaan syleili
itkien kaikkia, jättäen heidät ihmetyksiin hänen yhtä viisaasta
puheestaan kuin tarmokkaasta esiytymisestään.



VIIDESKOLMATTA LUKU.

Don Quijote lähtee herttuan palatsista, tapaa Välkkyvän kuun ritarin ja
joutuu kaksintaistelussa hänen kanssaan tappiolle.


Barataria-saaren virkaheitto maaherra ratsasti nyt suruisin mielin
herttuan linnaa kohden, pohtien mielessään kaiken inhimillisen
suuruuden turhuutta; mutta yht'äkkiä hän tunsi maan vajoavan jalkainsa
alla ja hän ja aasi putosivat putoamistaan maan sisään muutamien
silmänräpäysten kuluessa, jotka Sanchosta tuntuivat iankaikkisuudelta.

Ensin hän luuli sitä loitsijain teoksi, jotka tahtoivat kostaa hänelle
kaikista niistä valheista, joita hän oli herralleen syöttänyt.
Hänelle muistui myöskin mieleen -- sillä vaaran hetkellä ajatus
lentää salaman nopeudella -- ne iskut, jotka hän oli luvannut antaa
itselleen Dulcinean vapauttamiseksi lumouksesta ja joiden nojalla
hän oli saanut maaherrakunnankin. Vihdoin hän löysi itsensä aasinsa
alta, jonka käheä kirkuna epäsointuisasti yhtyi hänen ähkimisiinsä.
Tunnustella jäseniään, nousta pystyyn ja nostaa aasinsakin -- se oli
kaikki muutamien harvojen silmänräpäyksien työ. Hän huomasi itsensä
pahoin ruhjoutuneeksi, vaan ei lainkaan haavoitetuksi, mistä seikasta
kiitti onnellista tähteään. Tapaturmansa alkoi hänestä tuntua yhä
luonnollisemmalta; ja käveltyään hetken ympäriinsä uudessa asunnossaan
hän huomasi pudonneensa vanhaan sudenkuoppaan, josta varalaitteet oli
otettu pois.

Hän silloin rupesi huutamaan täyttä kurkkua apua; mutta päivä
painui mailleen, ilman että yksikään ohikulkija oli huomannut hänen
pulaansa. "Voi, tähän sudenkuoppaanko siis pitää päättyä don Quijoten
aseenkantajan ja Baratarian maaherran elämä?" valitteli Sancho
itsekseen. "Entä harmoparkani, jääköhän sekin metsänpetojen saaliiksi?"
Hänen näin uikutellessaan kuului ääni, joka Sanchosta tuntui tulevan
suoraan taivaasta, huutavan ylhäältä: "Ken siellä valittelee?" --
"Jumalan kiitos!" huudahti Sancho, "onko se don Quijote itse? Ah, hyvä,
laupias herrani, vetäkää minut ylös täältä, päästäkää minut pälkähästä,
armahtakaa toki uskollista aseenkantajaanne ja hänen aasiparkaansa!" --
"Minä olen don Quijote!" vastasi ritari; "ja jos totta on, että sinä
olet poloisen Sanchoni sielu, niin en säästä rukouksiani ja palveitani
sinua kiirastulen vaivoista kirvoittaakseni."

Sancholle, joka muutenkin oli pelosta vallan henkihieverissään, maksoi
paljo vaivaa ja selityksiä saada herransa käsittämään hänen pulansa
ja että hän todellakin oli ruumiillinen Sancho Pansa, eikä vain tämän
sielu. Siitä vihdoin selville päästyään don Quijote hinasi suurella
vaivalla uskollisen aseenkantajansa sudenkuopasta, ja yhdistetyin
voimin saatiin aasiparkakin pälkähästä. Sitte ritari suuntasi kulkunsa
vallan toiseen suuntaan kuin herttuallinen linna sijaitsi.

"Mitäs nyt ajattelettekaan, armollinen herra?" kysyi Sancho
säikähtyneenä. "Käykö tässä taasen samatekuin Camachon häissä, joista
lähdimme lihapatojen äärestä nälkää näkemään? Ettekö edes salli
minun mennä itseäni linnan keittiössä hiukan kostuttamaan kaikista
hallitukseni huolista ja vaivoista? Säälikää toki minua, jos ette
itseänne sääli!" Mutta don Quijote pysyi kuurona näille liikuttaville
rukouksille ja sanoi päättäneensä lähteä etsimään uusia seikkailuita.

Oi urhea Manchan ritari! Ken olisikaan sinulle voinut ilmaista, mikä
kohtalo sinua Barcelonan muurien edustalla odottaisi, missä loistaville
urhotöillesi tehtiin lyhyt ja surkea loppu? Saatettuasi kaikki
loitsijain ilkeät ansat häpeään, voitettuasi koko maailman jättiläiset,
suojeltuasi neitseitä, vapautettuasi vankikurjia ja nautittuasi
lemmekästä hovisuosiota tulisi siis salliman oikku riistämään
sinulta ikuisiksi ajoiksi kalvan ja peitsen käyttelyn! Murhe täyttää
myöskin elämäkertasi kirjoittajan, joka niin kauvan on seurannut
loistavaa uraasi, täytyessään kertoa tästä kovanonnen potkauksesta
ja päättäessään niin ihmeellisen tarinan seuraavalla surullisella
tapauksella.

Eräänä aamuna, kun don Quijote ratsasti täysissä varuksissa aamuajolle
rautatietä pitkin, näki hän vastaansa tulevan ritarin, asestetun kuten
hän itsekin kiireestä kantapäähän ja kantaen kilpeä, johon oli maalattu
välkkyvä kuu. Lähemmä tultuaan outo ritari huusi suurella äänellä:
"Loistava ritari, verraton sankari don Quijote de la Mancha! Minä olen
Välkkyvän kuun ritari, jonka tavattomista urotöistä maine varmaankin on
saapunut korviisi, ja olen tullut taistelemaan kanssasi koetellakseni
onko sinulla vielä voimaa käsivarressasi ja pakottaakseni sinut
tunnustamaan että minun valtiattareni, ken hän sitte lieneekin, on
suloudessa sinun Dulcineaasi verrattomampi. Jos vapaaehtoisesti tahdot
myöntää tämän todeksi, niin vältät varman kuoleman; mutta jos kanssani
taistella haluat, en sinut voitettuani sinulta muuta pyydä kuin että
lakkaat kantamasta aseita ja etsimästä seikkailuja kokonaisen vuoden
aikana ja että myös palaat kotiisi elääksesi siellä rauhallisesti ja
terveyttäsi ja talouttasi hoitaen. Mutta jos sinä minut voittaisit,
niin saat ottaa pääni, aseeni ja hevoseni, ja tulevat minun urotyöni
lisäämään omaa mainettasi. Mieti nyt tarkoin minkä itsellesi parhaaksi
katsot, ja vastaa sitte pian, sillä minulle on suotu vain tämä päivä
tämän asian ratkaisua varten."

Don Quijote hämmästyi suuresti Kuuritarin julkeudesta ja tavattomasta
vaatimuksesta; mutta tyynesti ja arvokkaasti hän vastasi: "Herra
Välkkyvän kuun ritari, jonka urotöistä yksikään ei ole saapunut
kuuluviini, minä tohtisin vannoa, ettette milloinkaan ole nähnyt
verratonta Dulcineaa; sillä jos hänet kerrankin olisitte nähnyt, ette
varmaankaan olisi antautunut tähän hyödyttömään kiistaan, sillä pelkkä
hänen näkönsä olisi vakuuttanut teille, ettei koskaan ole ollut eikä
koskaan ole hänen vertaistaan kaunotarta. En siis tosin väitä että
olette valhetellut, vaan että olette erehtynyt ja ajanut harhaan,
ja sitä mukaa otan vastaan taisteluvaatimuksenne mainitsemillanne
ehdoilla, ja sen teen nyt heti, jottei määräaikanne suotta turhaan
kuluisi. Ehdoistanne sen kuitenkin kiellän, että teidän voittojenne
kunnia tulisi muka minun osakseni, sillä enhän tunne millanen
mainitsemanne kunnia onkaan, ja muuten tyydyn vain omaan kunniaani,
jonka tiedän todenperäiseksi. Asettukaa siis kentälle minkä matkan
päähän tahdotte, minä teen samoin, ja voitto on sen, ken paremmin osaa
käyttää aseitansa."

Kaupungissa oli Välkkyvän kuun ritarin huomattu puhelevan don Quijoten
kanssa; ja kun sankarimme maine oli saapunut Barcelonaan saakka,
lähtivät varakuningas ja monet ylimykset kaupunginportille katselemaan
taistelua ja tulivat paikalle juurikun don Quijote käänsi hevosensa
ottaakseen vauhtia ryntäykseen.

Nähdessään molempain ritarien antautuvan huimaan kaksinkamppailuun
astui varakuningas väliin ja kysyi kiistan syytä. Välkkyvän kuun
ritari sanoi sen koskevan etevämmyyttä kauneudessa ja kertoi lyhyesti
saman, minkä oli sanonut don Quijotelle, sekä mainitsi taisteluehdot.
Saatuaan don Quijotelta samallaisen selityksen älysi varakuningas,
että taaskin oli käsillä jokin sankarillemme varattu kepponen, jonka
vuoksi hän vetäytyi etäämmälle, sanoen: "Herrat ritarit, jos tässä
todellakin on kysymys joko riita-asian tunnustamisesta tahi kuolemasta
ja jos kumpikin olette yhtä järkähtämättömät mielipiteissänne, niin
karauttakaa kaikkien hyvien henkien nimessä toisianne vastaan."

Kuuritari kiitti varakuningasta kohteliain sanoin, ja myöskin don
Quijote teki samoin, sulkien sen ohessa itsensä Sallimuksen ja
Dulcinean armolliseen suosioon, kuten hänellä aina oli tapana taistelua
alkaissaan. Sitte hän otti tavallista pitemmän vauhtimatkan, koska
näki vastustajansakin niin tekevän. Ilman torventoitotusta tai muuta
sotaista hyökkäysmerkkiä käänsivät molemmat ritarit ratsunsa ja
kannustivat ne huimaa vauhtia toisiaan vastaan.

Kuuritarin hevonen oli nuorempi ja vikkelämpi kuin Rosinante, joten
hän kohtasi tämän kahden kolmanneksen päässä välimatkasta ja antoi
keihästään käyttämättä vastustajallaan sellaisen puukkauksen, että
ratsu ja ratsastaja kellahtivat päist'pikaa tantereelle. Sitte hän
nopeasti hyppäsi satulastaan, laski jalkansa don Quijoten rinnalle
ja keihäänsä hänen kypärinsä silmäverholle sanoen: "Olette voitettu,
ritari, ja henkenne on mennyttä kalua, jollette myönny sopimuksessamme
määrättyihin ehtoihin."

Mutta don Quijote, joka oli huumautunut täräyksestään ja niin perin
heikko, ettei kyennyt avaamaan silmäverhoaan, lausui heikolla ja
haudanomaisella äänellä: "Dulcinea del Toboso on maailman ihanin nainen
ja minä olen onnettomin kaikista ritareista maan päällä; ja koska on
väärin että tämä totuus joutuisi kärsimään minun heikkouteni vuoksi,
niin työnnä vain keihääsi kurkkuuni, ritari, ja riistä elämäni, kun jo
kerran olet riistänyt kunniani." -- "Ei, en toki", vastasi Välkkyvän
kuun ritari, "jääköön minun puolestani katoamattomaan kirkkauteensa
maine Toboson Dulcinean ihanuudesta! Minä tyydyn vain siihen, että
suuri don Quijote palajaa kotikyläänsä vuoden ajaksi, kuten sovimme
ennen taisteluamme, tai ainakin niin kauvaksi, kunnes hänelle annan
vapautensa takasin."

Tämän keskustelun kuuli varakuningas seurueineen; he kuulivat myöskin
don Quijoten vastaavan, että jollei häneltä vaadittu mitään mikä
halventaisi neiti Dulcinean arvoa, sitoutui hän kernaasti kaikkiin
muihin ehtoihin kuni tunnollinen ja kunniallinen ritari ainakin. Tähän
tunnustukseen Kuuritari oli tyytyväinen, jonka jälkeen hän nopeasti
hypähti ratsunsa selkään ja kumartaen varakuninkaalle ajoi hiljaista
ravia kaupunkiin päin. Don Quijote nostettiin maasta, ja kun hänen
silmäverhonsa avattiin, huomattiin hänen olevan vallan kalpea ja
hikinen. Rosinante oli saanut sellaisen kolauksen, ettei sitä millään
voimin saatu häivähtämään paikoiltaan. Sancho oli alla päin pahoilla
mielin eikä tiennyt mitä sanoa tai tehdä. Koko näytelmä tuntui hänestä
unennäöltä ja ilkeältä loitsutempulta. Hän näki herransa voitetuksi ja
sitoutuneeksi olemaan vuoden mittaan aseita käyttelemättä; ja siitä
hän johtui ajattelemaan, että koska hänen herransa maine nyt oli
sumentunut, niin myöskin hänen omat suuret toiveensa samalla haihtuivat
sumuna ilmaan. Hänen näitä surullisia asioita mietiskellessään käski
varakuningas saattamaan don Quijote kantotuolilla kaupunkiin, minne hän
itsekin palasi ottaakseen selvyyttä Välkkyvän kuun ritarin persoonasta.

Mutta jättäkäämme nyt varakuningas keskustelemaan voittajan, s. o.
parturi Niklaksen kanssa, ja seuratkaamme kuuluisata ritaria, joka
hiukan vammoistaan toivuttuaan lähti matkaamaan kotikyläänsä kohti.



KUUDESKOLMATTA LUKU

jossa puhutaan sellaista, jonka saa nähdä vain se, ken sen lukee.


Barcelonasta lähtiessään don Quijote vielä kerran surullisesti katseli
sitä paikkaa, missä hän oli joutunut tappiolle, ja sanoi: "Tässä
kukistui Troija, tässä on kovaonneni eikä suinkaan pelkuruuteni
riistänyt minulta kalliisti hankkimani kunnian; tässä onnetar minulle
osotti huikentelevaisuutensa ja oikullisuutensa, tässä himmentyi
urhotekojeni loiste, ja tässä viimein kukistui maineeni, joka ei
enää siitä nouse." -- "Urhoollisen mielen tulee yhtä suuressa
määrässä", sanoi Sancho, "osottaa kärsivällisyyttä vastoinkäymisessä
kuin hilpeyttä myötäkäymisessä. Katsokaas miten minä tein: jos olin
iloinen ollessani maaherrana, niin en nyt ole sen surullisempi
aseenkantajanakaan; sillä olen kuullut sanottavan, että tuo
naisihminen, jota onnettareksi kutsutaan, on oikullinen, jopa sokeakin,
niin ettei hän tiedä eikä näe mitä tekee, ja kenen korottaa, kenen
alentaa." -- "Sinähän vasta olet oikea filosoofi, Sancho", vastasi
ritari; "sinä puhut kuin mikäkin oppinut mies, ilman että tiedän ken
sinulle sellaista on opettanut. Mutta mikäli tiedän, ei maailmassa
lainkaan ole olemassa mitään onnetarta eli kohtalon jumalatarta, ja
kaikki asiat, mitkä maailmassa tapahtuvat, niin hyvät kuin huonotkin,
eivät ole sokean sattuman työtä, vaan ovat kaitselmuksen erityisestä
johdatuksesta. Siitä juuri tulee sananlasku: jokainen on oman onnensa
seppä. Niin olen minäkin takonut oman onneni, vaan en tarpeellisella
viisaudella, jonka vuoksi korkealle tähtäävät toiveeni ovatkin saaneet
näin häpeällisen lopun. Olisihan minun toki pitänyt ajatella, että
Kuuritarin valtavaa kimoa vastaan Rosinante ei kyennyt mihinkään. Minä
kuitenkin uskalsin yrittää ja tein minkä voin, vaan lensin paikalla
maahan. Mutta vaikka se minulle maksoikin kunniani, en sillä kadottanut
sanassansa pysyvän miehen hyvettä. Ollessani rohkea ja urhoollinen
vaeltava ritari, vahvistin käsivarteni voimalla ja urhotöilläni
maineeni; ja nyt, kun olen ratsulta viskattu aseeton aseenkantaja, olen
tottelevaisuudellani todistava, että aina pidän sanani. Käykäämme siis
kotiin, Sancho ystäväiseni, ja viettäkäämme siellä koevuosi, jotta
hiljaisesta elämästä ammentaisimme uusia voimia jälleen antautuaksemme
loistavalle sotilasuralle." -- "Hyvä herra", sanoi Sancho, "jalkasin
kulkeminen ei minusta lainkaan ole niin huvittavaa, jotta se minua
kiihottaisi pitkiin päivämatkoihin. Ripustakaamme nämä aseet johonkin
puuhun, ja kun jälleen istun harmoni selässä sääret ilmassa roikkuen,
niin totta tosiaan kulemme niin nopeaan kuin teidän armonne vain
haluaa; mutta jalkasin ja nopeasti kulkemaan ei minua mikään mahti
voi pakottaa." -- "Hyvin puhuttu, Sanchoseni", vastasi don Quijote;
"ripustakaamme siis aseeni puuhun ja kirjoittakaamme sen kaarnaan ne
sanat, jotka olivat piirretyt Rolandin aseihin:

    "Näit' aseit' ellös liikutella koita,
    Joll'et sa Rolandia voimass' voita."

"Se käy mainiosti laatuun, armollinen herra", sanoi Sancho; "ja
jollemme Rosinantea tulisi kaipaamaan matkallamme, voisimme
senkin ripustaa puuhun aseitten pariksi." -- "Ei totisesti",
sanoi don Quijote, "ei sitä eikä aseitakaan ripusteta mihinkään,
jottei sanottaisi hyvän palveluksen tuottavan huonon palkan." --
"Aivan oikein", myönteli Sancho, "sillä järkeväin ihmisten puheen
mukaan ei aasin satulaa saa rangaista aasin syntien takia. Ja kun
teidän armonne itse on syypää tähän tapaukseen, niin pitää teidän
rangaista itseänne eikä lainkaan kostaa aseromuillenne eikä siivolle
Rosinante-parallekaan, saatikka sitte minun poloisille koivilleni,
panemalla ne marssimaan kauvemmaksi kuin kannattavat."

Koko tämä päivä ja vielä kolme seuraavaa kului tällaisissa puheluissa
isännän ja palvelijan kesken, ilman että matkalla sattui mitään
häiriötä. Viidentenä päivänä don Quijote lepäsi puun juurella ja vaipui
hetkiseksi syviin mietteisiin. Hän huokasi useita kertoja syvään,
niin että Sancho luuli hänen muistelevan onnetonta kaksintaisteluaan
Välkkyvän kuun ritarin kanssa; mutta perin ikävästi hän hämmästyi, kun
don Quijote puheli hänelle seuraavaan tapaan:

"Nyt, kun kova kohtalomme on tuominnut meidät toimettomuuteen, olisi
sinun, Sancho, viimeinkin aika muistella lupaustasi ja vapauttaa
Dulcinea lumouksesta. Valehtelematta sanoen näyt sinä niin pelkäävän
nahkaasi, että toivoisin sinut suoraan susien suuhun." -- "Toden totta,
armollinen herra", vastusteli Sancho, "en lainkaan luule että vaivainen
selkäni voi ketään pelastaa lumouksesta. Sehän kuulostaa aivan entisen
lääkärin neuvolta: jos sulla pää on kipeänä, niin hiero lujasti
jalkojasi. Sen ainakin voisin vannoa, ettette ritarikirjoissanne
missään ole lukenut lumousta voitavan pyörtää piiskaniskuilla. Mutta
oli asianlaita miten hyvänsä, niin mieltänne noudattaakseni huimin
nahkaani milloin vain halu tai tilaisuus mulle siihen tulee." --
"Taivas siitä huolta pitäköön", huoahti ritari; "pitäisihän sinun
tuntea että se on sun omakin asiasi, sillä onhan Dulcinea sinunkin
vaitijattaresi, koska kerran minä olen herrasi ja isäntäsi."

Näin puhellen he saapuivat eräälle niitylle, jolla herttuapari
seurueineen kerran oli toimeenpannut paimenjuhlan; sen muistaessaan don
Quijote, joka oli ollut mukana, sanoi Sancholle: "Tässähän on niitty,
jolla joku aika sitte tapasimme joukon somia paimenia ja suloisia
paimenimpysiä, jotka tahtoivat matkia ja uudistaa muinaista arkaadista
paimenelämää. Jos olet samaa mieltä, niin rupeamme mekin paimeniksi,
ainakin siksi ajaksi, jonka kuluessa minä en saa aseita käyttää. Ostan
lampaita ja kaikkea mitä paimenelämään kuuluu, minusta tulee paimen
Quijotiz ja sinusta Pansino, ja me käyskentelemme kedoilla ja metsissä
laulaen ja huilua soittaen ja juoden lähdetten kristallikirkasta vettä.
Tammet ja pähkinäpensaat tarjoavat meille auliisti ravintoa maukkailla
hedelmillään, kovat korkkipuut ovat istuimiamme ja pajupensaat suovat
viileää varjoa; ruusut tuoksuvat ympärillämme ja niityt tuhansine
kukkineen ovat pehmeänä ja miellyttävänä vuoteenamme, kuu ja tähdet
levittävät päämme päällä hillittyä ja suloista valoaan. Huvituksenamme
on soitto ja laulu, hellät kyyneleet ja huokaukset. Apollo innostaa
meitä runoilemaan, ja Amor sytyttää sydämmemme leimuamaan. Siten me
myöskin voimme saavuttaa kuolemattoman maineen, eikä vain nykyaikana,
vaan tulevaisinakin vuosisatoina." -- "No vie sun!" ihasteli Sancho,
"sepä vasta on minun mieleiseni elintapa; annappa olla kun siitä
puhelen Niklas-mestarillekin, niin eiköhän tule hänkin mukaamme. Ja
voisinpa vannoa ettei kirkkoherrallakaan ole mitään sitä vastaan, sillä
onhan hän kelpo mies ja rakastaa hilpeätä iloa." -- "Oikein hyvin
puhuit, Sancho poikaseni!" sanoi don Quijote; "jos parturi Niklas tulee
joukkoomme, mitä en epäilekään, niin ottakoon hän nimekseen Nicoloso.
Kirkkoherran suhteen en tiedä minkä nimen hälle antaisimme, jollemme
hänen papillisen säätynsä mukaan kutsu häntä Pastorelloksi. Mitä
paimentyttöihin tulee, joita tapa meitä vaatii rakastamaan, ei heille
ole vaikea nimiä keksiä; valtijattareni Dulcinean nimi voi merkitä yhtä
hyvin paimentyttöä kuin prinsessaakin, joten minun siis ei ole tarvis
hänelle toista nimeä antaa; sinä puolestasi, Sancho, annat omalle
lemmityllesi minkä nimen itse haluat." -- "Enpä halua häntä muuksi
kutsua kuin Teresonaksi", vastasi Sancho, "koska se muistuttaa niin
hyvin muijani varsinaista nimeä Teresa kuin hänen lihavuuttaankin.[11]
Mutta kirkkoherran en luule tarvitsevan mitään paimenetarta, koska se
olisi hänen papillista säätyään vastaan." -- "Voi taivasten tekijät",
huudahti don Quijote, "miten ihanaa elämää tulemmekaan viettämään,
Sancho ystäväiseni! Voi sitä huilujen, tamburiinien, mandoliinien ja
viulujen liritystä, joka päivät päästään soi korviimme!"

"Mutta tietäkääs, armollinen herrani", sanoi Sancho, "että minä olen
sellainen raukka, etten milloinkaan luule näkeväni sitä päivää, jolloin
saan alkaa näin mainiota elämää viettää. Voi kuitenkin, miten sieviä
puulusikoita osaisinkaan tehdä, jos todella pääsisin paimeneksi!
Entä millaisia puutarhaharavia ja kukkakeppejä! Voin ja juuston
valmistamisessa olen oikea mestari; ja vaikken näillä kyvyilläni
viisaan nimeä perisikään, saisin ainakin kiitosta kätevyydestäni ja
kekseliäisyydestäni. Pikku-Sancha, vanhin tyttäreni, toisi meille
ruokaa kedolle. Eläpäs ollakaan; tyttö ei näytä hullummalta, joten siis
lie parasta että hän pysyy kauniisti kotona. Paimenten joukossa on
sekä hyviä että huonoja ihmisiä niinkuin muuallakin maailmassa, enkä
mielelläni päästä karitsaani heidän kerittäväkseen. Tilaisuus tekee
varkaan, sanotaan; ja mitä silmä ei näe, sitä ei sydän sure; parempi
on tehdä mutkia kuin huonosti hutkia." -- "Kylläksi jo sananlaskuja,
Sancho", sanoi don Quijote; "yksikin niistä jo tarpeeksi selittää
ajatuksesi. Hullu metsään huutaa, kuulee viisas lähempääkin." -- "Kas
vaan, arvoisa isäntäni", vastasi Sancho, "johdattepa nyt mieleeni
sananparren: pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin." -- "Niin,
katsoppas, hyvä Sancho", sanoi don Quijote, "minä käytän sananlaskuja
ja puheenparsia aina oikeassa paikassa, niin että ne sopivat yhteen
ajatukseni kanssa kuin sormi ja sormustin; mutta joka tapauksessa
lopettakaamme nyt tämä keskustelu ja poiketkaamme, koska jo alkaa
hämärtää, hiukkasen syrjään maantieltä etsiäksemme itsellemme yösijaa;
taivas tietää, mitä huominen päivä tuo mukanaan."

He väistyivät siis tieltä ja söivät sangen myöhäisen ja laihan
illallisen Sanchon suureksi suruksi, joka huoaten muisteli vaeltavan
ritariston monenkaltaisia puutteita ja kärsimyksiä, joita hän oli
saanut kokea vuorilla, metsissä ja kedoilla harhaillessaan, vaikka
runsaudensarvestakin joskus oli heille herkkuja vuotanut, kuten
herttuan linnassa ja rikkaan Camachon häissä. Mutta hän lohduttihe
sillä ajatuksella, ettei yötä ja puutetta alituisesti kestä; ja
niin hän vietti sen yön sikeästi nukkuen, herransa valvoessa hänen
vieressään.



SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.

Yöllinen seikkailu, josta Sancho saa paljon tuntuvamman osan kuin Don
Quijote.


Yö oli jotenkin pimeä, vaikka kuu kumottikin taivaalla, sillä
sankariemme yösijakseen valitsema paikka oli keskellä synkkää metsää,
minne valoa ei päässyt vähintäkään. Don Quijote maksoi luonnolle
niukan veron makaamalla vain ensi heräämään asti; sitte hän kavahti
seisaalleen ja tapasi Sanchon sikeässä unessa. Sillä Sanchon tapa oli
nukkua raskaasti kuin tukki illasta aamuun saakka, kuten hänen hyvä
terveytensä ja tällä erää varsinkin hänen lievät murheensa vaativat;
don Quijoten murheet sitävastoin pitivät häntä alati valveilla. Hän nyt
herätti Sanchonkin sanoen hänelle:

"Minua todella ihmetyttää sinun perin huoleton luonteesi, Sancho.
Luulenpa tosiaan että olet luotu kivestä tai metallista, jolta
tykkänään puuttuu tunne- ja liikuntokykyä. Minä valvon sinun
nukkuissasi, itken sinun laulaissasi; minä kidutan itseäni ja paastoan,
sill'aikaa kun sinä laiskottelet ja röhkit pelkästä kylläisyydestä.
Hyvän palvelijan tehtäviin kuuluu ottaa osaa herrainsa taakkaan ja
tuntea heidän tuskiaan, ainakin niin paljon kuin säädyllisyys vaatii.
Katsohan miten yö on tyyni ja kuinka yksinäisiä me täällä olemme; jo
sen pitäisi kehottaa meitä valvomaan hetken kesken makaamistamme.
Niin totta kuin elät, nouse pystyyn, mene hiukan syrjään täältä
ja anna hilpeällä mielellä ja kiitollisella sydämmellä itsellesi
edes nelisen tai viitisen sataa iskua siitä luvusta, minkä on määrä
lunastaa Dulcinea hänen lumouksestaan; tätä sinulta hyvällä pyydän,
sillä käsikähmään en kanssasi alennu. Kun olet lopettanut työsi,
vietämme lopun yötä laulamalla, sinä uskollisuudestasi ja uljaudestasi,
minä erostani lempeni esineestä; tällä tavoin me jo alamme sitä
paimenelämää, jota kotikylässämme tulemme viettämään."

"Armollinen herra", vastasi Sancho, "minä en ole mikään luostariveli,
jotta kesken untani nousisin pieksämään itseäni, ja vielä vähemmän
haluan pieksämisen jälkeen ruveta laulaa hoilottamaan lopun yötä.
Sallikaa minun rauhassa nukkua, muuten pakotatte minun vannomaan
kalliin valan, etten ikipäivinä ajattele koko pieksämisjuttua." --
"Voi, mikä kivisydän oletkin! Voi kurja asemies itseäsi!" huudahti don
Quijote; "niin huonostiko palkitset leivän jonka multa olet syönyt ja
kaiken sulle tuhlaamani suosion ja ystävyyden! Minun kauttani pääsit
maaherraksi ja minulta olet saanut lupauksen lähimmässä tulevaisuudessa
tullaksesi kreiviksi tai markiisiksi tahi joksikin muuksi suureksi
herraksi, jonka lupauksen täytän heti kun koevuoteni on loppuun
kulunut, sillä omasta puolestani _post tenebras spero lucem_".[12] --
"Sitä en ymmärrä", sanoi Sancho; "sen vain ymmärrän, että niin kauvan
kuin nukun en pelkää enkä toivo mitäkään, en uneksi vaivoista enkä
palkinnoista, mutta vain siunaan sitä joka unen keksi. Sillä uni on
viitta joka peittää ihmisten huolet, ruoka joka ravitsee nälkäisen,
juoma joka juottaa janoisen, tuli joka poistaa kylmän, ja viileys joka
varjoo helteessä; sanalla sanoen uni on raha joka käypi kaikkialla ja
jolla voi ostaa kaikkea, ja vaaka joka punnitsee samalla mitalla niin
kuninkaalle kuin kerjäläisellekin, niin typerälle kuin viisaallekin.
Uni on hyvä asia, herrani, enkä siinä tiedä muuta pahaa kuin että sen
sanotaan kelvottomasti muistuttavan kuolemata."

"Mutta minä olen ajatellut, Sancho ystäväni," jatkoi don Quijote,
"että jos olet toivonut saavasi jonkunlaista palkintoa niistä
iskuista, jotka vapahtavat Dulcinean lumouksesta, niin annan kernaasti
sinulle niin paljon kuin haluat. En tosin ilman epäilyksiä lupaa
tällaista palkintoa, sillä epätietoista on, miten rahan edestä tehty
sovitustyö sopii asian laatuun; mutta voimmehan ainakin koettaa
sitä. Mieti siis, Sancho hyvä, miten paljon pyydät, ja rupea sitte
itseäsi pieksämään; maksun saat ottaa niistä rahoistani, joita
kannat vyölläsi." Tämän tarjouksen kuullessaan Sancho levitti
silmänsä suuriksi ja päätti sydämmessään hyvällä suostua iskuihin;
sitte hän vastasi herralleen: "Jos niin on laita, teidän armonne,
niin pitänee minun tehdä mieliksenne; rakkaus vaimooni ja lapsiini
pakottaa minua ansaitsemaan rahaa tällä tavalla, vaikka se tosin
tapahtuukin nahkani kustannuksella. Kuinka paljon lupaatte minulle joka
iskusta?" -- "Jos sinulle maksaisin", sanoi don Quijote, "lääkkeen
arvon ja laadun mukaan, niin ei siihen riittäisi Veneziankaan
aarteet eikä Perun kulta. Määrää itse hintasi ja laske mitä määrä
yhteensä tekee." -- "Iskujen määrä on kolmetuhatta kolmesataa ja
vähän päälle, joista jo olen ennättänyt antaa itselleni kokonaista
viisi; jos nyt annamme näiden viiden kuitata nuo päälle olevat,
niin jää tasan kolmetuhatta ja kolmesataa. Jos vielä laskemme
neljänneksen realia joka iskulta -- sillä vähemmällä en leikkiin
antaudu -- niin saamme kolmetuhatta ja kolmesataa neljännesrealia, ja
kolmetuhatta sellaista on viisitoistasataa puolirealia, mikä viimein
on seitsemänsataa ja viisikymmentä kokorealia, johon lisäksi tulee
kolmesataa neljännesrealia, mikä kokorealeissa on seitsemänkymmentä
ja viisi; eli siis kaiken kaikkiaan kahdeksansataa kaksikymmentä
viisi kokorealia. Tämän määrän erotan siis itselleni teidän armonne
rahoista, ja sitten palajan kotiin rikkaana ja onnellisena, vaikka
selkääni hiukan kirveltääkin. Mutta eihän lohia verkotta saada." --
"Oi rakkahin Sancho! Oi sinä siunattu Sancho!" riemuitsi don Quijote.
"Kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa sinulle olemmekaan, Dulcinea
ja minä, aina päiviemme loppuun asti! Jos hän pääsee takasin entiseen
olemukseensa -- jota en epäilekään -- niin on hänen onnettomuutensa
ollut sulinta onnea ja minun tappioni mitä mainehikkain riemu. Mieti
nyt vain, poikaseni, milloin pieksämisen aijot alkaa. Antaakseni
sinulle rohkeutta tahdon vielä luvata sata realia lisäksi." --
"Milloinkako?" toisti Sancho; "totta vie, alan jo ensi yönä. Pitäkää
vain huolta että itse vietätte yönne taivasalla, niin minä kyllä pidän
huolta selkäsaunasta."

Tuli sitte yö, jota don Quijote mitä suurimmalla kärsimättömyydellä
oli odotellut, peläten joka hetki jonkun kaplaan auringonjumalan
vaununpyörissä rikkautuvan ja päivän olevan vallan päättymättömän,
niinkuin rakastavaiset tavallisesti ajattelevat sovittua
lemmenkohtausta odotellessaan. Vihdoin he saapuivat nuoreen
lehtoon hiukan syrjässä maantieltä, missä riisuivat ratsultaan
valjaat, heittäytyivät viileään nurmeen ja söivät illallista
Sanchon matkarepusta. Kelpo tavalla itseään vahvistettuaan kävi
Sancho täyttämään herralleen antamaansa lupausta; hän teki aasinsa
marhaminnasta oivan patukan ja eteni metsään parinkymmenen askeleen
päähän don Quijotesta. Nähdessään hänet niin uljaana ja päättäväisenä
käyvän toimeen sanoi ritari: "Pidä varasi, rakas poikaseni, ettet
itseäsi vallan piloille lyö; anna iskun odottaa iskua eläkä kovin
kiirettä huoli pitää; ennen kaikkea elä henkeäsi lopeta ennenkun koko
määrä on loppuun suoritettu. Ja jottet laskuissasi sekautuisi, seison
minä syrjässä ja lasken rukousnauhani helmillä jokaisen iskun, jonka
itsellesi annat. Rohkeutta vain poikaseni; taivas vahvistakoon sinua
hyvässä aikomuksessasi ja saattakoon sen kunnialla loppuun!" -- "Hyvä
maksaja ei arkaile panttia antamasta", sanoi Sancho tavallisella
puheenparrellaan; "aijonpa suomia nahkaani niin että tuntuu, siltä
kuitenkaan lopettamatta itseäni, sillä vasta siten luulen ihmetyön
voivan tapahtua."

Hän riisui sitte yläruumiinsa paljaaksi ja alkoi patukkaa tuimasti
heiluttaen suomia itseään, don Quijoten laskiessa lyöntejä. Sancho
oli ennättänyt vasta seitsemänteen tai kahdeksanteen, kun leikki
rupesi hänestä tuntumaan liian tuimalta ja maksu liian pieneltä; sen
vuoksi hän sanoi joutuneensa kaupassa tappiolle ja vaati joka iskulta
puoli realia neljänneksen sijaan. "Jatka vain, rakas Sancho, eläkä
aristele", sanoi don Quijote; "minä kyllä mielelläni korotan maksun
kaksinkertaiseksi." -- "Olkoon menneeksi", vastasi Sancho, "satakoon
sitte iskuja kuin rakeita." Mutta tuo veitikka ei enää pannutkaan
selkäänsä patukalle alttiiksi, vaan alkoi vimmatusti pieksää lähellä
olevia puita, aina väliin ohkaisten ja huokaisten, niinkuin muka
olisi tuntenut joka lyönnin omaa nahkaansa kirveltävän. Don Quijotea
tämä into kovin liikutti, ja peläten että Sancho varomattomuudellaan
tekisi lopun itsestään ennen aikojaan ja siten estäisi hänen hartainta
toivettaan toteutumasta, sanoi hän: "Pidätä, ystäväni, pidätä kalliin
henkesi nimessä; tämä keino tuntuu minusta liian rajulta; sinun täytyy
levätä välillä, eihän Roomaakaan yhdessä päivässä rakennettu. Enemmän
kuin tuhannen iskua olen jo saanut lasketuksi; anna sen riittää täksi
kerraksi, sillä sanotaanhan, että aasi kyllä sietää kelpo kuorman,
vaan ei liikaa kuormaa." -- "Ei, herra, elköön minusta milloinkaan
sanottako, että etukäteen olen ottanut maksun ja sitte heittänyt työn
puolitiehen. Väistykääs vähän syrjään, että saan antaa tuhatkunnan
lisää; parilla semmoisella erällä tulee koko määrä täyteen, jopa vähän
ylitsekin." -- "Koska olet niin innoissasi", sanoi don Quijote, "niin
jatka vain kernaasti minun puolestani; minä menen syrjään."

Sancho kävi uudelleen työhönsä niin rohkein mielin, että oli pian
riistänyt kaarnan kaikista ympärillään olevista puista; sitte näytti
hän saaneen yhä uutta intoa ja kiljasi julmalla äänellä, samalla iskien
hirveästi muuatta viatonta pyökkipuuta: "Kurja veresi vuotakoon!" Tämän
raivoisan huudon kuullessaan don Quijote juoksi hätään, sai kiini
patukasta ja sanoi Sancholle: "Elköön taivas sinun milloinkaan salliko
uhrata henkeäsi minun edestäni, sillä sitä tarvitsee poloinen perheesi
toimeentullakseen. Dulcinea saa varrota sopivampaa tilaisuutta, ja
minä puolestani odottelen kunnes jälleen olet päässyt voimiisi ja me
kaikki voimme tyytyväisinä saattaa tämän asian onnelliseen loppuun."
-- "Koska kerran teidän armonne niin tahtoo", vastasi Sancho, "niin
olkoon menneeksi minun puoleltani. Mutta olkaa hyvä ja heittäkää
vaippanne hartioilleni, sillä olen kovin hiestynyt ja voin pian
kylmettyä, josta voisin saada uusia kärsimyksiä." Don Quijote kääri
vaippansa huolellisesti Sanchon ympärille, ja tämä nukkui sikeästi aina
auringonnousuun asti.

Sitte he nousivat pystyyn ja jatkoivat edelleen matkaansa, ja kolmisen
tuntia ratsastettuaan he saapuivat majataloon, joka ei don Quijoten
silmissä enää näyttänyt miltään ritarilinnalta, sillä viimeisessä
kaksintaistelussaan tappiolle jouduttuaan hän oli kadottanut useimmat
hulluista haaveistaan.



KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.

Don Quijote ja Sancho saapuvat kotikyläänsä, ja miten heitä siellä
vastaanotetaan.


Don Quijote viipyi koko päivän majatalossa odotellen yötä, jolloin
Sancho voisi suorittaa katumusharjotuksensa loppuun; eivätkä he ennen
lähteneet, ennenkun se todella oli tapahtunut.

Don Quijote oli vallan suunniltaan ilosta ja vartoi kärsimättömästi
nousevaa päivää, jolloin näkisi Dulcinean vapautuneeksi lumouksesta.
Päivänkoitteessa he läksivät jälleen taivaltamaan, muttei ainoatakaan
vaimonpuolta ritarin silmä keksinyt tiellä, minkä vuoksi hän rupesi
kovin epäilemään suuren Merlinin luotettavaisuutta.

Jonkun aikaa kulettuaan he saapuivat eräälle kunnaalle, jonka harjalta
he näkivät kotikylänsä kaukana siintävänä. Heti kun sen oli äkännyt,
lankesi Sancho polvilleen huutaen ilosta hurmautuneena: "Avaja silmäsi,
oi armas kotiseutu, ja katso poikaasi Sanchoa, joka palajaa kotiin
rikkaana jollei juuri rahasta, niin ainakin ruoskansyyhelmistä. Avaja
sylisi ja paina povellesi myöskin poikasi don Quijote, joka tosin
palajaa toisen onnekkaamman voittamana, mutta kuitenkin oman itsensä
voittajana, mikä minun mielestäni on voitoista ihanin. Olemme kumpikin
saaneet kovia kokea, sillä aina ei ihminen löydä mitä etsii; mutta
rahoja minulla kuitenkin on jonkun verran, sillä jos sainkin tuimasti
selkääni, niin sain siitä hyvän maksunkin." -- "Jätä nuo hullutukset,
Sancho", sanoi don Quijote, "ja palatkaamme synnyinkyläämme toisin
mielin; sillä täydellä todella alamme nyt paimenelämämme."

Kylään tullessaan don Quijote näki kaksi poikaa keskenään riitelevän.
Toinen sanoi: "Äh, Pekka, et sitä ikinäsi saa, etkä saa edes
nähdäkään!" -- "Kuuletkos, Sancho", sanoi don Quijote, "mitä tuo lapsi
sanoo? Et ikinäsi sitä saa nähdä!" -- "No, mitä siitä huolitte, mitä
tuollainen tenava sanoo?" vastasi Sancho. -- "Etkös ymmärrä", sanoi don
Quijote, "että se merkitsee, etten ikinäni saa nähdä Dulcineaa."

Sancho aikoi tähän vastata, mutta kuuli silloin melua, joka sai hänet
katsahtamaan toisaanne; hän näki jäniksen, jota suuri lauma metsäkoiria
ja metsästäjiä ajoi takaa. Se juoksi aasin jalkojen väliin, jolloin
Sancho otti sen kiini paljaalla kädellään ja näytti sitä herralleen.
Mutta tämä ei siihen katsahtanutkaan, niin raskas hänellä oli sydän,
ja hän mutisi vain itsekseen: "Ah, paha merkki tuokin! Kovin paha
merkki! Pakeneva jänis, takaa-ajavat koirat, ja minä joka ainiaaksi
olen kadottanut Dulcinean." -- "No, totta vie, tepä eriskummallinen
mies olette", sanoi Sancho; "kuvitelkaapas nyt myöskin, että tämä
jänis on neiti Dulcinea ja koirat niitä poppamiehiä, jotka hänet
olivat muuttaneet talonpoikaistytöksi. Hän pakeni niiden edellä, minä
sieppasin hänet kiini ja laskin hänet teidän syliinne, te olette hänen
herransa ja hyväilette häntä; mikä kumman paha merkki se on ja mitä
teillä siitä on pelättävää?"

Molemmat pojat, jotka tuonnoin olivat riidelleet keskenään, tulivat
katsomaan jänistä, jolloin Sancho kysyi heiltä äskeisen kiistan
aihetta. Se joka oli huutanut: "Et ikinäsi saa sitä edes nähdäkään",
vastasi ottaneensa toveriltaan lintuhäkin, jota ei aikonut antaa
takasin. Sancho osti riidanalaisen häkin heiltä muutamilla penneillä,
ja osottaen sitä don Quijotelle sanoi hän: "Katsokaas, armollinen
herra, miten kaikki enteet nyt ovat tulleet kumotuiksi! Vaikka olen
typerä mies, tuntuvat minusta enteet yleensä tietävän yhtä vähän
kuin viimetalvinen lumi. Jollen väärin muista, on myöskin arvoisa
kirkkoherramme varottanut kristillisiä ja ymmärtäväisiä ihmisiä
uskomasta mokomiin lapsellisuuksiin. Käykäämme tästä vain huoletta
sisään kylään, sillä tuollaisten seikkojen takia ei kannata pysähtyä."
Tällöin tulivat metsästäjät pyytämään jänistään, jonka don Quijote
heille antoikin.

Kirkkoherra ja parturi Niklas olivat pitkänään ruohopenkereellä,
edellinen lukien rukouskirjaansa. Nähdessään don Quijoten he
kiiruhtivat häntä vastaan avoimin sylin. Don Quijote laskeusi alas
ratsultaan ja syleili heitä hellästi, jonka jälkeen he seurasivat häntä
kotiin. Sancho oli levittänyt aasilleen loimeksi ja ritarin varusten
peitteeksi erään kirjavan naamiaispuvun ja pannut sille päähän pukuun
kuuluvan hullunkurisen hatun. Tämä herätti kylän lapsissa rajatonta
riemua; he säntäsivät joka taholta aasin ympärille ja huusivat minkä
jaksoivat: "Hei, tulkaa joutuun katsomaan! Sanchon aasi on tullut
kotiin koreampana kuin maalaismorsian ja don Quijoten ratsu laihempana
kuin kuivanut silakka!" Kirkkoherran ja parturin seuraamana ynnä
nulikkapolven ympäröimänä astui don Quijote sisälle taloonsa, missä
häntä vastaanottivat emännöitsijä ja veljentytär, joille oli annettu
tieto hänen tulostaan. Myöskin Teresa Pansalle oli ilmotettu hänen
miehensä saapumisesta, ja hän kiirehti tälle vastaan hapset hajallaan
ja paljain jaloin, kantaen nuorinta lastaan käsivarrellaan. Hän
tähysteli tarkoin miestään, ja kun ei huomannut tämän yllä merkkiäkään
maaherran komeudesta, huusi hän: "Ah, pyhä neitsyt, sinähän näytät
pikemmin kerjäläiseltä kuin miltään kuvernööriltä! Tällä laillako
sinä palaat saareltasi, jalkasin ja vaatteet repaleissa?" -- "Suu
kiini, Teresa", vastasi Sancho, "ei kaikkialla kinkkuja näe, vaikka
näkee koukkuja. Lähdetään tästä kotiin, siellä sitte kerron sullo ylen
ihmeellisiä asioita. Rahaa mulla kyllä on, joka on pääasia, ja rahaa
sellaista, jonka olen ansainnut omalla neuvokkaisuudellani, tekemättä
vääryyttä kellekään." -- "Ah, onko sulla rahaa, ukkoseni? Sen parempi,
enkä sillä väliä pidä miten se on ansaittu." Sanchon lapset halailivat
nyt vuorostaan isäänsä, kukin tiedustellen tuomisia; sitte kävivät he
kotiin päin, taluttaen aasia perässään.

Tuskin oli don Quijote saapunut kotiinsa, kun hän vei kirkkoherran
ja parturin syrjään, ja kerrottuaan heille onnettomasta
kaksintaistelustaan Välkkyvän kuun ritarin kanssa ynnä sitoumuksestaan
olla vuoden ajan aseita kantamatta, ilmaisi hän aikomuksensa olevan
antautua sillä välin paimen elämään, kierrellen metsissä ja kedoilla
rakastuneita ajatuksia hautoen, sekä pyysi heitäkin, jollei heillä
ollut muita tehtäviä, seuraamaan häntä näin tyyten rauhalliseen ja
viehättävään elämäntapaan. Itse ostaisi hän tarpeeksi karjaa ja kaikkea
mitä paimenelämään tarvittiin. Vielä hän lisäsi, että tärkein osa
valmistustöistä jo oli suoritettu, hän kun oli jo keksinyt kaikille
sopivat paimennimet. Kirkkoherran kysyttyä minkälaisia ne olivat, sanoi
hän kutsuvansa itseään paimen Quijotizoksi, kirkkoherraa Pastorelloksi,
parturia Nicolosoksi ja Sancho Pansaa Pansinoksi. Molemmat ystävät
hyvin hämmästyivät tästä uudesta hulluudesta; mutta he olivat
siihen myöntyvinään, toivoen ettei hän pääsisi luiskahtamaan heidän
käsistään ja että niin rauhallinen elämäntapa ehkä hänet tykkänään
parantaisi. He siis lupautuivat hänen tovereikseen; sanoipa Niklas
mestari olevansa maailmankuulu runoniekka ja kyllä varustavansa koko
joukon paimenlauluilla ja rakkausviisuilla. "Ja mitä meillä vielä on
tehtävää", jatkoi hän, "on se, että kukin valitsee paimenettarelleen
nimen, jotta voi tätä lauluissaan ylistää, sekä ettemme jätä yhtäkään
kalliota tai puuta merkitsemättä tällä nimellä, niinkuin rakastuneitten
paimenten tapa on." -- "Sepä vasta on mainiota", huudahti don Quijote.
"Omasta puolestani en luule enää tarvitsevani miettiä uutta nimeä
lemmitylleni, koska jo olen ikuisesti kiintynyt verrattomaan Toboson
Dulcineaan, näitten rantojen kunniaan, niittyjemme kukkaan, kauneuden
alkulähteeseen ja sulojen keijukaiseen, tai lyhyesti sanoen olentoon,
jolle ei kielessämme löydy kylläksi tyydyttäviä nimityksiä." -- "Se on
totta", sanoi kirkkoherra; "mutta meidän muiden on täältä etsittävä
joitakuita nopsia paimentyttöjä, jotka kelpaisivat runottariksemme."
Ja hän ylisti vielä kerran don Quijoten erinomaista ja järkevätä
päätöstä sekä tarjosi seuraansa kaikkina joutohetkinä, jolloin oli
virantoimituksistaan vapaa. Sitte he sanoivat hänelle jäähyväiset ja
kehottivat häntä säästämään terveyttään parhaansa mukaan.

Veljentytär ja emännöitsijä olivat sattumalta kuulleet koko
keskustelun; ja heti kun näkivät don Quijoten jääneen yksikseen,
riensivät he hänen huoneeseensa, ja veljentytär kävi hänen kimppuunsa:
"Mitäs tämä taas tietää, enokulta? Nyt kun luulimme teidän vihdoinkin
vetäytyneen rauhaisaan kotielämään, aijotte lähteä entistä hullumpiin
seikkailuihin, aijotte ruveta rakastuneeksi paimenheitukaksi. Se
tosiaan olisikin teille arvokas toimi!" -- "Luuletteko todellakin",
jatkoi emännöitsijä, "kykenevänne istumaan kedolla paljaan taivaan alla
kesän helteessä ja talven pakkasissa! Se sopii talonpojille, joilla
on hyvä terveys ja tottumus sellaiseen elämään aina lapsuudestaan
pitäen, mutta teille olisi sittekin vaeltavan ritarin ammatti parempi
kuin paimentoimi. Seuratkaa vain minun neuvoani, armollinen herra,
sillä minä olen vanha ja paljon kokenut ihminen: pysykää kauniisti
kotona, hoitakaa taloanne ja maanviljelystänne, rukoilkaa Jumalaa ja
antakaa almuja; ja jos sellainen elämä on teille pahaksi, niin pankaa
syy minun päälleni." -- "Hyvä on, hyvin olette puhuneet, rakkaat
ystäväni", sanoi don Quijote, "mutta minä kyllä itse tiedän mikä
minulle parhaaksi on. Valmistakaa minulle nyt vain vuode, jotta pääsen
nukkumaan, sillä tunnen todella itseni hiukan pahoinvoivaksi. Olkaa
myös vakuutetut, että niin ritarina kuin paimenenakin en koskaan unohda
teidän tarpeitanne, kuten teoistani saatte nähdä." Nuo kiltit naiset
saattoivat hänet vuoteeseen ja tarjosivat hänelle illallista sekä
hoitivat häntä paraansa mukaan.



YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.

Don Quijoten sairaus, testamentti ja kuolema.


Don Quijote tuli todellakin hyvin sairaaksi, joko sitte
mielenkarvaudesta tappionsa vuoksi tai matkojensa tuhansista vaivoista
ja rasituksista, tahi ehkä myöskin kumpaisestakin syystä. Uskollinen
Sancho istui koko ajan vuoteen pääpuolessa, ja kirkkoherra ja parturi
kävivät myös joka päivä häntä katsomassa; luullen hänen tautinsa
johtuvan surusta ettei Dulcineaa oltu voitu vapahtaa lumouksesta,
koettivat he kaikin keinoin lohduttaa ja huvittaa häntä. Parturi
kehotti häntä rohkasemaan mieltänsä, sanoen odottelevansa vain hänen
parantumistaan antautuakseen paimenelämään, jota varten jo oli
sepittänyt kauniin runoelman sekä ostanut kaksi komeata paimenkoiraa.
Mutta kaikesta huolimatta ei don Quijoten mielentila käynyt sen
paremmaksi; ja sen huomatessaan Sancho virkkoi: "Mitä ajattelettekaan,
rakas isäntäni? Nyt kun juuri olemme saaneet tiedon neiti Dulcinean
vapauttamisesta, tahdotte te vain virua vuoteessanne! Elkää lainkaan
kuolemaa ajatelko, se on meidän kaikkien harras toivomus; mikä kiire
teillä nyt muka olisi kuolla! Eihän se niin suuri asia ole että saa
selkäänsä kaksinkamppailussa, jotta siitä tarvitsisi epätoivoon joutua.
Ettehän lainkaan ole tullut vaivaiseksi tai muotopuoleksi; ja kyllä
kykenette vielä tuon häpeän kostamaan. Nouskaa siis vuoteestanne ja
huomatkaa, miten me kaikki palamme halusta ruveta paimeniksi ja viettää
elämäämme kedoilla laulaen kuin kaniikit; te yksin olette synkkä ja
surullinen kuin satavuotias erakko. Tehkää niinkuin minä, joka otan
ilot ja surut vastaan sellaisina kuin ne tulevat ja lohdutan itseäni
kaikissa vaiheissa ajattelemalla, että elämä on elämätä kuolemaan
saakka. Noudattakaa neuvoani, rakas, armollinen pikku herrani, eläkää
niin kauvan kuin suinkin saatatte, sillä suurin hulluus taivaankannen
alla on paneutua kuolemaan tietämättä mistä syystä se tapahtuu;
ettehän voi näyttää meille ainoatakaan ihmistä koko maailmassa, joka
olisi pelkästä alakuloisuudesta kuollut. Nouskaa siis, sitä hartaasti
rukoilen, vuoteestanne, heittäkää kaikki sairaat ajatukset ja lähtekää
kanssamme tanhuoille ja metsiin soittaen huilua ja laulaen viisuja;
ehkäpä tapaamme siellä neiti Dulcineankin vapahdettuna kaikista
poppamiesten juonista. Min'en antaisi kaiken maailman murheista
palanutta killinkiäkään! Mutta jos aikomuksenne on kuolla sen vuoksi,
että jouduitte kaksintaistelussa tappiolle, niin lykätkää syy
minun niskoilleni ja sanokaa, että minä olin kehnosti kiinnittänyt
Rosinanten satulavyön, jonka vuoksi putositte. Ja olette kai lukenut
ritarikirjoistanne, että kamppailussa tavallisesti aina toinen ritari
työntää toisen satulasta. Tällä erää se oli vastustajanne, ensi
kerralla te itse." -- "Sancho on lausunut totuuden", sanoi parturi;
"sellaisen tapahtuman takia ei tarvitse rohkeuttaan menettää, sillä
eihän todellisuudessa vielä mitään ole menetetty."

Mutta heidän puheensa eivät pystyneet don Quijoteen, joka ei niistä
tullut sen hilpeämmäksi eikä terveemmäksi. Tauti päinvastoin
kävi pahemmaksi, eikä lääkäri voinut viikon perästä antaa mitään
toivonaihetta. Don Quijote tunsi itse tilansa ja pyysi jäädä yksikseen,
sillä hän halusi nukkua; unta kesti lähemmäs seitsemän tuntia.
Veljentytär ja emännöitsijä itkivät häntä jo kuni kuollutta; mutta
sitte hän yht'äkkiä heräsi, kutsui naiset luoksensa ja lausui: "Rakkaat
tyttäreni, kiittäkää kaikkivaltiasta Jumalaa, joka rajattomassa
laupeudessaan on osottanut minulle armoista suurimman!" -- "Kallis
enoni", sanoi veljentytär, "mitä tällä oikeastaan tarkotatte?" --
"Rakas veljentyttäreni", vastasi don Quijote lempeästi, "minulle on
tullut osaksi ihmisen kallein tavara, joka yksistään voi hänelle
taata hiukan lepoa tässä kurjassa elämässä ja antaa hänelle palkinnon
hyveistään tulevaisessa elämässä. Tämä kallis tavara on ihmisen terve
järki; minä olin sen kadottanut lukemalla liian pitkinä joutohetkinäni
hyödyttömiä ja vahingollisia ritariromaaneja; mutta nyt on taivas sen
jälleen minulle takasin antanut. Kauvan en siitä enää saa nauttia,
mutta kiitollisuuteni ei sen vuoksi ole vähempi. Tahdon ainakin käyttää
hyväkseni näitä harvoja hetkiä, elämäni viimeisiä, korjatakseni pitkän
entisyyteni erehdyksiä ja tehdäkseni niitä hyviä töitä, joita tähän
asti olen laiminlyönyt. Kutsukaa tänne ystäväni, arvoisa kirkkoherra
ja mestari Niklas sekä uskollinen Sanchoni, jolta minun täytyy pyytää
anteeksi, että sain hänenkin päänsä hullutuksillani sekautumaan."

Hänen vielä puhuessaan astuivat kaikki kolme kutsuttua sisään. "Rakkaat
ystäväni", lausui kuoleva ritari, "kutsutin teidät luokseni, sillä
halusin nähdä teitä viime hetkelläni. Onnitelkaa minua, sillä en ole
enää don Quijote de la Mancha vaan Alonzo Quijano, Hyväksi kutsuttu,
joka vihaa kaikkia noita Amadiseja, Galaoreja ja muita sentapaisia,
joita hullu mielikuvitukseni minut ennen sai jälittelemään; olen nyt
vain naapurinne, uskollinen ystävänne ja veljenne, jonka heikko järki,
kauvan sumentuneena oltuaan, on jälleen palannut hänen viime hetkinään
täyteen selvyyteensä. Käyttäkäämme näitä hetkiä hyväksemme, arvoisa
kirkkoherra; pyydän teidän antamaan minulle synninpäästön. Ja te, hyvät
herrat, käykää sillä aikaa hakemassa tänne kylänkirjuri, jolle tahdon
ilmaista viimeisen tahtoni."

Häntä toteltiin vaijeten, ja kaikki katselivat hämmästyneinä ja
murheellisina toisiaan. Sancho, joka ei aina tähän saakka ollut
uskonut herransa tilaa niin arveluttavaksi, lankesi polvilleen vuoteen
viereen ja nyyhki ääneensä. Sairas ojensi hänelle kätensä ja pyysi
hänenkin hetkeksi jättämään huoneen. Rippi ei ollut pitkä; sillä
vaikka kelpo ritarin pää oli ollut sekasin, oli hänen sydämmensä aina
pysynyt puhtaana. Sen päätyttyä hän kutsui kaikki ystävänsä takasin;
emännöitsijä ja veljentytär olivat sulaa kyyneliinsä, mutta don Quijote
lohdutti heitä hellästi. Kun kirjuri oli tullut saapuville, käski hän
tämän alkamaan testamentin tavanmukaisilla sanoilla; sitte kooten
viimeiset voimansa hän nousi istualleen vuoteessaan ja saneli heikolla
äänellä seuraavaa:

"Ystävälleni Sancho Pansalle, jota kutsuin asemiehekseni hulluuteni
päivinä, määrään kaksisataa kultarahaa otettavaksi päältäpäin jälkeeni
jättämästäni omaisuudesta; sen lisäksi kaikki ne rahavarat, jotka
uskoin hänen säilytettäväkseen yhdessä lähtiessämme matkoillemme, ilman
että perilliseni ovat oikeutetut vaatimaan häneltä tiliä niistä."

"Ei toki, armollinen herra", keskeytti Sancho itkien ja yrittäen
pidättää kirjuria tätä määräystä merkitsemästä; "eihän toki, rakas
armollinen herra, ettehän te todellakaan aijo kuolla, ei ole
mahdollista että nyt kuolette. Seuratkaa vain minun neuvoani, rakas
isäntäni: eläkää ja karkottakaa mielestänne nuo mustat mietteet, jotka
yksistään ovat syypäät teidän nykyiseen heikkouteenne. Minä teen
kaikki mitä suinkin tahdotte, me lähdemme minne vain teitä haluttaa
lähteä; rupean paimeneksi, ritariksi, asemieheksi; kaikki on mulle
samantekevää, kunhan vain saan olla seurananne; minä uudelleen vapautan
Dulcinean lumouksesta omalla selkänahkallani, jos niin vaaditaan, ja
jollette voi sietää että jolloinkin satutte tulemaan voitetuksi, niin
otan minä aina tappionne omaksi syykseni; minä julistan ja vahvistan
juhlallisesti valallani, että olin kehnosti kiinnittänyt Rosinanten
mahavyön, että tappionne oli tykkönään minun vikani, ja etten
milloinkaan..."

"Olen sinulle kaikesta hyvin kiitollinen, Sancho-parkani", sanoi sairas
sävyisästi; "sinä olet nähnyt minua niin kauvan sekapäisenä, ettet
vieläkään voi uskoa minun tulleen järilleni. Unhottakaamme vanhat
hairauksemme silti unhottamatta vanhaa ystävyyttämme; sama vanha
toverisi sinua nyt kuuntelee, vaan ei enää mikään don Quijote de la
Mancha; käyttääkseni sinun niin rakastamiasi puheenparsia sanoisin,
etteivät viime vuoden linnunpoikasia enää tavata pesässään. Salli minun
nyt jatkaa, rakas lapseni, sekä lausua hellä mielipahani, kun en voi
osottaa sinulle vielä enemmän hyvää."

Sitte hän sääsi perijättärekseen veljentyttärensä Antonia Quijanan,
ehdolla ettei tämä menisi naimisiin sellaiselle miehelle, joka olisi
lukenut ritariromaaneja, sekä että hän maksaisi eläkettä hänen vanhalle
emännöitsijälleen ja suorittaisi joitakuita lahjoituksia monivuotisen
ystävyyden muistoksi kirkkoherralle ja mestari Niklakselle, jotka don
Quijote asetti testamenttinsa toimeenpanijoiksi. Lopuksi hän pyysi
ihmiskunnalta anteeksi niistä huonoista esimerkeistä, joihin hän
hulluutensa päivinä oli voinut antaa aihetta.

Heti kun kirjuri oli lopettanut surullisen toimituksensa, pyysi
don Quijote kirkkoherran noutamaan sakramentteja; hän nautti
niitä hurskaudella ja mielenmaltilla, jotka ihmetyttivät kaikkia
läsnäolijoita; ja illan tullen, jolloin hän oli käynyt jo kovin
heikoksi, lähti hänen sielunsa Jumalan luo.

Niin päättyi _älykkään la Manchan ritarin_ elämä. Hänen
kotipaikkaansa ei hänen elämäkertansa kirjoittaja ole tahtonut
lähemmin mainita, jotteivät kaikki la Manchan kylät, linnat ja
kaupungit joutuisi kiistaan kunniasta, mille niistä hän oikeastaan
kuului, niinkuin Kreikassa aikoinaan seitsemän kaupunkia kiisteli
keskenään Homeroon kotipaikkaoikeudesta. Ei hän myöskään tahdo
kuvailla Sanchon, veljentyttären ja emännöitsijän haikeita
valitushuutoja; ja niistä monilukuisista muistovärssyistä, jotka hänen
hautapatsaaseensa piirrettiin, mainitsee hän vain seuraavan, jonka muuan
runoilijalahjoilla varustettu ystävä sepitti:

    On hauta tämä ritarin,
    Jok' eläissään ei pelännyt
    Ja jonka kuolo eloks nyt
    Ijäti pyhäks kääntyikin.

    Hän eläissänsä maailman
    Kunniaksi paljon toimitti;
    Hänt' arveltihin hulluksi,
    Vaan lopun sai hän viisahan.

Ja tämän kirjan päätettyään tekijä ripustaa kynänsä naulaan lausuen
sille: "Nyt, rakas kynäni, jätän sinut siihen riippumaan ikuisiksi
ajoiksi, jolleivät julkeat juttujensepustajat jälleen tartu sinuun
häväistäkseen sinua ja repiäkseen alas minun mainettani. Sano heille,
että yksin sinua varten syntyi don Quijote maailmaan ja sinä luotiin
yksin häntä varten; hän osasi toimia ja sinä osasit kirjoittaa; sano
heille, että he sallivat tämän sankarin rauhassa levätä arkussaan.
Ja jos he sittekin vaativat, että kutsuisit hänet esiin haudastaan
uusiin urhotöihin, niin murru mureniksi heidän kömpelöissä käsissään,
niin että he ovat pakotetut kirjoittamaan tyhmyyksiään kehnolla
hanhensulalla. Minun tehtäväni on nyt loppuun suoritettu. Tarkotukseni
oli tällä teoksella herättää inhoa naurettavia ja järjettömiä
ritariromaaneja vastaan. Tämän olenkin saavuttanut, don Quijoteni on
antanut niille surmaiskun. Minä olen tyytyväinen. Jää hyvästi!"

Loppu.



VIITESELITYKSET:


[1] Espanjalaisista sanoista _rocin_ työhevonen, kaakki ja _antes_ --
ennen; edessä. Rosinante merkitsee siis: ennen työhevonen tai: edellä
t. enempi kaikkia muita hevosia.

[2] _Donna_ (lue: donja) = aatelinen arvonimi Espanjassa rouville ja
neitosille, samatenkuin _don_ (herra) miehille.

[3] Päärit (_paires_) olivat Ranskassa mahtavimmat, syntyperältään ja
arvoltaan kuninkaan vertaiset ylimykset. Niitä oli luvultaan 12, puolet
piispoja, puolet maallisia lääniherroja.

[4] "Maineen yhdeksän ritaria" olivat vanhan tarinan mukaan seuraavat:
juutalaiset Josua, David ja Judas Makkabealainen; pakanat Aleksanteri
Suuri, Hektor ja Julius Caesar; ja kristityt Artur kuningas, Kaarle
Suuri ja Gottfried Bouillonilainen.

[5] Katolilaisten rukouksia.

[6] Pyhä _Hermandad_, "veljistö", oli keskiajalla syntynyt Espanjan
kaupunkien liitto omavaltaista aatelistoa vastaan; sittemmin se
järjestettiin yleiseksi poliisikunnaksi, jossa merkityksessä sitä tässä
mainitaan.

[7] Beltenebros = kaunosynkkä.

[8] Vanhempina aikoina oli tavallista, että varsinaisen
nimikirjoituksen alle liitettiin latinalaiset sanat _propria manu_
(omakätisesti), jotka alkuaan kirjoitettiin selvästi, vaan myöhemmin
muodostuivat monimutkaiseksi loppukoukeroksi, jonka kukin aina
samantyylisenä piirsi nimensä alle. Tätä "puumerkkiä" don Quijote tässä
tarkottaa.

[9] Tynnyrien asemasta rahvas Espanjassa säilyttää viinivarojaan
kokonaisista härän y.m. eläinten nahoista neulotuissa säkeissä.

[10] _Barato_ merkitsee vanhassa espanjankielessä pilaa tai petosta.

[11] _Teresona_ on espanjalainen suurennusmuunnos (augmentatiivi)
nimestä Teresa.

[12] Pimeyden jälkeen toivon valkeutta.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Älykkään ritarin Don Quijote de la Manchan elämänvaiheet" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.