Title: Villejä eläimiä
Author: Seton, Ernest Thompson, 1860-1946
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Villejä eläimiä" ***


VILLEJÄ ELÄIMIÄ

Kirj.

Ernest Thompson Seton


Suomentanut Pentti Eskola



WSOY, Porvoo, 1909.



SISÄLLYS:

 Lukijalle
 Lobo, Currumpaw'n kuningas
 Hopeatäplä, kertomus variksesta
 Risakorva, nuori jänis
 Bingo, kertomus koirastani
 Springfieldin kettu
 Juoksija, musta arohevonen
 Wully, keltainen lammaskoira
 Punakaula, Donin laakson pyy



LUKIJALLE


Nämä kertomukset ovat tosia. Vaikka en aina ole tarkasti seurannut
historiallista totuutta, niin kuvaamani eläimet ovat silti todellisia.
Niiden elämä on ollut sellaista kuin olen tässä kertonut, ja
todellisuudessa niiden urheus ja yksilölliset ominaisuudet ovat
ilmenneet paljon voimakkaampina kuin olen kyennyt kuvaamaan.

Luonnonhistoria on mielestäni menettänyt paljon sen vuoksi, että
asioita tavallisesti on kosketeltu kovin ylimalkaisesti. Voisiko
kymmensivuinen kuvaus antaa ihmisen oloista ja tavoista tyydyttävän
käsityksen? Tämän tilan käyttäminen jonkun etevän henkilön elämän
kuvaamiseen olisi varmaan paljon hyödyllisempää. Tätä periaatetta
olen pyrkinyt noudattamaan eläimieni suhteen. Koetan kuvata niissä
yksilöiden persoonallisuutta ja elämänkatsomusta enkä lajien elämää
ylimalkaan sellaisena, miltä se näyttää välinpitämättömän tai
vihamielisen ihmisen kannalta.

Tämä saattaa tuntua epäjohdonmukaiselta sen vuoksi, että muutamiin
kuvauksiin olen ottanut aineksia eri eläinten elämästä. Mutta tämä oli
tietojen vaillinaisuuden tähden välttämätöntä. Kertomuksissa Lobosta,
Bingosta ja Arohevosesta ei kuitenkaan ole mitään totuudesta poikkeavaa.

Lobo eli villiä, romanttista elämäänsä Currumpaw'n alueella vuodesta
1889 vuoteen 1894, kuten seudun karjatilalliset liiankin hyvin
tietävät, ja kuoli, aivan niin kuin kerrotaan, tammikuun 31 p:nä 1894.

Bingo, koirani, minulla oli vuodesta 1882 vuoteen 1888, lukuun
ottamatta eräitä väliaikoja, jolloin oleskelin New Yorkissa.

Arohevonen eli 1800-luvun alkupuolella samalla seudulla kuin Lobo. Tämä
kertomus on täysin todenperäinen. Ainoastaan sen kuolemasta kertomukset
käyvät ristiin. Jotkut nimittäin väittävät, että se olisi taittanut
niskansa siinä aitauksessa, johon se lopulta saatiin ajetuksi.

Paimenkoira Wullyn tarinassa on aineksia kahden eri koiran vaiheista;
molemmat olivat sekarotuisia ja lammaskoiriksi opetettuja. Alkuosa
kerrotaan aivan tositapausten mukaan, mutta tämän koiran myöhemmistä
vaiheista tiedetään ainoastaan, että siitä tuli petomainen lampaiden
surmaaja. Kertomuksen loppuosan yksityiskohdat kuvaavat erästä
toista samanlaista koiraa, joka eli kauan kaksoiselämää, päivisin
uskollisena lammaskoirana, öisin verenjanoisena, kavalana petona.
Tällaiset tapaukset eivät ole niinkään harvinaisia. Kirjoitettuani
nämä kertomukset olen kuullut toisesta kaksoiselämää viettävästä
lammaskoirasta: sen öisiin huveihin kuului lisäksi lähiseudun pikku
koirien surmaaminen. Se oli tappanut niitä parikymmentä ja piilottanut
ne erääseen hiekkakuoppaan. Julmurin paljasti sen oma isäntä, ja se
kuoli aivan samoin kuin Wullykin. Kaikkiaan minulla on nyt tiedossa
kuusi tällaista koiraa, ja ne kaikki sattuvat olemaan Skotlannin
paimenkoiria.

Punakaula eli Donin laaksossa Toronton pohjoispuolella ja sai surmansa
vuonna 1889.

Hopeatäplä, Risakorva ja Viksi ovat nekin todenperäisiä. Tosin olen
näiden yksilöiden vaiheisiin sijoittanut useampien samaan lajiin
kuuluvien eläinten seikkailuja, mutta jokainen niiden elämäkerroissa
esitetty tapaus on todella tapahtunut.

Näiden kertomusten todenperäisyydestä johtuu, että ne kaikki ovat
traagillisia. _Villin eläimen elämä päättyy aina traagillisesti_.

Tällainen kertomuskokoelma antaa tietenkin aihetta johonkin yleiseen
ajatukseen -- moraaliin, kuten viime vuosisadalla olisi sanottu.
Epäilemättä kukin löytää tästä kirjasta mielensä mukaisen moraalin;
mutta toivoakseni jotkut huomaavat siinä ennen muuta tähdennetyn
ajatusta, joka on yhtä vanha kuin Raamattu: me ja eläimet olemme
sukulaisia. Ihmisessä ei ole mitään, josta eläimilläkin ei olisi
ainakin jälkiä, ja kaikkea, mitä ihmisessä on, on myös jossain määrin
eläimissä.

Koska siis eläinten tarpeet ja tunteet eroavat ihmisten tarpeista
ja tunteista ainoastaan määrään nähden, eläimillä on varmaan myös
oikeutensa. Tätä käsitystä, joka vihdoin on alkanut saada jalansijaa
nykyisten sivistyskansojenkin keskuudessa, julisti ensinnä Mooses, ja
samoin opettivat buddhalaiset yli kaksituhatta vuotta sitten.

E.T.S.



LOBO, CURRUMPAW'N KUNINGAS


1

Currumpaw on suunnaton karjanhoitoalue Uuden Meksikon pohjoisosassa.
Sen rehevillä laitumilla vilisee laumoittain lampaita ja sarvikarjaa.
Aaltoilevien ylänköjen välitse luikertelee syvissä laaksoissaan somia
puroja, jotka lopulta yhtyvät Currumpaw-virraksi. Tästä alue on saanut
nimensä. Ja kuningas, jonka hirmuvalta ulottui yli koko tämän laajan
tienoon, oli muuan harmaa susi.

Tätä sutta meksikolaiset nimittivät vanhaksi Loboksi; Lobo merkitsee
"kuningasta". Se oli sangen huomattavan susilauman mahtava johtaja,
ja sen lauma oli monta vuotta Currumpaw'n jokilaakson vitsauksena.
Kaikki paimenet ja karjatilalliset tunsivat sen hyvin, ja missä ikänä
se uskollisine seuralaisineen näyttäytyi, siellä eläimet valtasi
ääretön pelko ja niiden omistajat raivostuivat ja joutuivat epätoivoon.
Lobo oli muihin susiin verrattuna jättiläinen ja samalla erittäin
väkevä ja viekas. Kaikki osasivat erottaa sen äänen muiden susien
ulvonnasta. Jos tavallinen susi ulvoi vaikka puolen yötä karjanpaimenen
nuotion ympärillä, se ei herättänyt kuin ohimenevää huomiota, mutta
kun kuningassuden kumea ääni kantautui jokilaaksoon, se sai vartijan
levottomaksi, ja valppaudestaan huolimatta hänen oli tavallisesti
aamulla todettava, että hänen laumaansa taas oli tehty rohkea ja
onnistunut hyökkäys.

Lobon lauma ei ollut luvultaan suuri. En ole päässyt täysin selville,
mistä tämä johtui, sillä tavallisesti kun jokin susi pääsee
valta-asemaan kumppaniensa joukossa, se kokoaa ympärilleen lukuisia
seuralaisia. Ehkä sillä oli niitä niin monta kuin se halusi, tai
kenties sen raju luonne esti joukkoa kasvamasta. Joka tapauksessa
Lobolla oli hallitusaikansa loppupuolella ainoastaan viisi kumppania.
Mutta ne olivat kaikki kuuluisia susia ja useimmat tavallista
kookkaampia.

Etenkin yksi, lauman varajohtaja, oli harvinaisen suuri, vaikka ei
läheskään niin iso ja rohkea kuin itse kuningassusi. Pari muutakin
laumaan kuuluvaa sutta oli tullut erityisen mainituksi. Yksi näistä
oli kaunis valkea susi, jota meksikolaiset nimittivät Blancaksi; tätä
arveltiin naarassudeksi ja ehkä Lobon puolisoksi. Eräs toinen oli
kellertävä ja erittäin nopea. Kerrottiin, että se monesti oli pyytänyt
laumalle antiloopin.

Kaikki nämä sudet olivat siis seudun karjaväelle tuttuja. Ne nähtiin
usein, ja vielä useammin kuultiin niiden ääni. Ne elivät sangen
läheisessä suhteessa karjanpaimeniin, ja nämä olisivat erittäin
mielellään surmanneet ne. Kuka tahansa Currumpaw'n karjanomistaja
olisi kernaasti antanut monta härkää yhdenkin Lobon laumaan kuuluvan
suden päänahasta. Mutta sudet näyttivät olevan noiduttuja eivätkä
olleet millänsäkään tappamisyrityksistä. Ne pitivät pilkkanaan
metsästäjiä ja heidän myrkkyjänsä, ja ainakin viiden vuoden ajan ne
kantoivat Currumpaw'n karjanomistajilta veronaan lehmän päivää kohden,
kuten kerrotaan. Tämän arvion mukaan susilauma tappoi kaikkiaan yli
kaksituhatta arvokasta nautaa, sillä se valitsi aina saaliikseen
parhaan joukosta.

Ainakaan näiden susien suhteen ei siis ollenkaan pidä paikkaansa
se yleinen käsitys, että sudet aina olisivat nälkäisiä ja valmiita
syömään mitä tahansa. Nämä olivat päinvastoin aina kylläisiä ja ruoan
valinnassa erityisen vaateliaita. Ne eivät koskettaneetkaan itsestään
kuolleita eläimiä eivätkä sellaisia, jotka olivat olleet sairaita
tai myrkytettyjä, eivät edes huolineet mistään, mitä karjanpaimenet
olivat teurastaneet. Niiden jokapäiväisenä mieliruokana olivat vasta
tapetun hiehon parhaat palat. Vanhoista häristä tai lehmistä ne eivät
välittäneet. Ilmeisesti vasikan tai hevosen lihakaan ei maistunut
niistä hyvältä, vaikka ne joskus sattumalta veivät nuoren varsan
tai vasikan. Tiedettiin myös, etteivät ne pitäneet lampaan lihasta.
Siitä huolimatta ne usein huvikseen tappoivat lampaita. Yhtenä yönä
marraskuussa 1893 Blanca ja keltainen susi surmasivat kaksisataa
viisikymmentä lammasta, nähtävästi vain ratokseen, koska eivät syöneet
niistä palaakaan.

Näiden susien surmaamiseksi koetettiin joka vuosi uusia keinoja, mutta
ne elivät ja menestyivät yhä vainoojiensa kaikista ponnistuksista
huolimatta. Lobon päänahasta luvattiin suuri palkkio. Sen varalle
pantiin monenlaisia taitavasti asetettuja myrkkyjä, mutta se ei
milloinkaan erehtynyt syömään niitä. Vain yhtä se pelkäsi, nimittäin
pyssyä; ja kun se hyvin tiesi, että kaikilla seudun ihmisillä aina oli
ampuma-ase mukanaan, se ei milloinkaan käynyt ihmisen kimppuun eikä
laskenut tätä lähelleen. Lobon ja sen kumppanien mielestä pakeneminen
olikin viisainta aina, kun ne päiväsaikaan havaitsivat ihmisen,
olipa välimatka millainen tahansa. Monta kertaa niiden pelastuksena
oli se seikka, että Lobo ei antanut niiden syödä muuta kuin mitä ne
itse olivat tappaneet. Sitä paitsi niillä oli erittäin hieno vainu
huomaamaan ihmisen jälkiä tai myrkkyä, ja siten ne olivat turvassa
kaikilta vaaroilta.

Kerran muuan karjanpaimen kuuli Lobon tutun kutsuhuudon, ja
lähestyessään hiipien hän saikin nähdä, miten Currumpaw'n susilauma oli
piirittänyt muutamia nautoja eräässä vuorensolassa.

Lobo istui kummulla vähän erillään muista, ja nämä koettivat eristää
uhrikseen valitsemansa nuoren lehmän. Mutta lehmät seisoivat tiheässä
ryhmässä, päät ulospäin, ja torjuivat sarvillaan vihollisia luotaan.
Tähän rintamaan syntyi aukkoja vain silloin, kun jokin lehmä susien
kiivaasti hyökätessä pelästyi ja koetti peräytyä toisten taakse.
Ainoastaan näitä tilaisuuksia hyväkseen käyttäen susien onnistui
haavoittaa valitsemaansa lehmää, mutta tämä oli vielä täysin
taistelukuntoinen.

Nyt Lobo näytti vihdoin kyllästyvän tähän vitkallisuuteen. Se päästi
kumean karjunnan ja laukkasi lehmälaumaa kohti. Pelästyneinä lehmät
unohtivat puolustusasentonsa, ja Lobo oli paikalla niiden keskellä.

Lauma hajosi kuin räjähtävän pommin sirpaleet. Uhriksi valittu lehmäkin
pakeni, mutta ennen kuin se oli ehtinyt parinkymmenen metrin päähän,
susi oli jo sen kimpussa. Iskien hampaansa sen kurkkuun Lobo yhtäkkiä
ponnisti kaikin voimin taaksepäin ja paiskasi sen siten raskaasti
maahan. Heitto oli uskomattoman voimakas, sillä hieho lensi nurin
niskoin. Lobo itsekin teki kuperkeikan, mutta oli heti taas jaloillaan.
Sen kumppanit hyökkäsivät nyt lehmäparan kimppuun ja tappoivat sen
muutamassa hetkessä. Lobo ei sekaantunut tähän toimeen ollenkaan.
Tehtyään tuon aimo heittonsa se näytti tuumivan: -- No, miksette te
voineet tehdä sitä heti paikalla kuluttamatta niin paljon aikaa hukkaan?

Mies meni nyt huutaen paikalle, ja sudet pakenivat tapansa mukaan.
Miehellä oli mukanaan strykniiniä, ja hän pani sitä sukkelasti kolmeen
kohtaan lehmän jätteisiin. Sitten hän lähti pois; hän tiesi, että sudet
palaisivat aterioimaan, koska olivat itse tappaneet eläimen. Mutta
tullessaan seuraavana aamuna paikalle odottaen arvokasta saalista hän
huomasi, että sudet kyllä olivat syöneet hiehon, mutta erottaneet
varovasti pois kaikki myrkytetyt kohdat ja heittäneet ne syrjään.

Tämä tavaton susi herätti pelkoa yhä laajemmassa karjanomistajain
piirissä. Vuosi vuodelta sen päästä luvattiin yhä suurempi palkkio,
kunnes se lopulta oli tuhat dollaria -- varmaan suurin tapporaha, mitä
sudesta milloinkaan on tarjottu; moni kelpo mies on murhattu vähemmästä.

Luvatun palkkion houkuttelemana tuli eräänä päivänä myös
muuan texasilainen metsästäjä nimeltä Tannerey ratsastaen
Currumpaw'n jokilaaksoa ylöspäin. Hänellä oli mitä täydellisimmät
sudenpyyntivälineet, mitä mainioimmat pyssyt ja hevoset ja kokonainen
lauma jättimäisiä koiria. Panhandlen aroilla hän oli koirineen tappanut
monta sutta ja oli nytkin aivan varma, että muutaman päivän perästä
Lobon päänahka riippuisi hänen satulankaarestaan!

Hän ryhtyi ajoon eräänä kauniina kesäaamuna, ja pian kuultiin noiden
suurten koirien haukkuvan vimmatusti. Ne olivat päässeet saaliinsa
jäljille. Currumpaw'n harmaja lauma tulikin kohta näkyviin, eikä
välimatka ollut täyttä kolmea kilometriä. Ajo kävi nyt hurjaksi. Osan
koirista piti vain pysyttää susia alallaan, kunnes metsästäjä ehtisi
paikalle ampumaan ne. Tämä oli useimmiten helppoa Texasin aukeilla
aroilla, mutta täällä olikin maasto toisenlaista.

Nyt saatiin nähdä, miten hyvin Lobo oli valinnut asuinpaikkansa.
Currumpaw'n ja sen lisäjokien kalliorinteiset laaksot jakavat täällä
preerian moneen lohkoon. Sudet menivät suoraa päätä lähimpään
jokilaaksoon, ja päästyään sen toiselle puolelle ne olivat turvassa
ratsumiehiltä. Sitten ne hajaantuivat saaden samalla koirat
hajaantumaan, ja kun ne pitkän matkan päässä taas yhtyivät, kaikki
koirat eivät olleetkaan enää pysyneet jäljillä. Sudet eivät enää
olleet vähemmistönä; ne uskalsivat nyt käydä vainoojiensa kimppuun, ja
jokainen niistä sai surmansa tai haavoittui.

Kun Tannerey sinä iltana kutsui koiriaan, niitä tuli ainoastaan kuusi,
ja niistäkin kaksi pahasti raadeltuina.

Metsästäjä teki vielä pari yritystä, mutta ne molemmat onnistuivat
yhtä huonosti kuin ensimmäinen, ja viimeisellä kerralla hänen
paras hevosensa sai surmansa pudotessaan erääseen rotkoon. Silloin
hän kyllästyi koko ajoon ja palasi Texasiin. Lobo jäi seudun
hirmuvaltiaaksi.

Seuraavana vuonna saapui pari muuta metsästäjää, jotka olivat
päättäneet ansaita luvatun tapporahan. Kumpikin luuli voivansa
surmata tämän pelätyn suden: toinen, nimeltään Joe Calone, eräällä
vastakeksityllä myrkyllä, joka oli asetettava aivan uudella tavalla;
toinen, muuan Kanadan ranskalainen, taas aikoi käyttää myrkkyä ynnä
sen lisäksi tiettyjä taikoja ja noitatemppuja, sillä hän uskoi täysin
tosissaan, että Lobo oli "loupgarou", ihminen suden hahmossa, jota ei
voinut tappaa tavallisilla keinoilla. Mutta viekkaasti asetetut myrkyt
ja noitatemput olivat kaikki yhtä tehottomia tämän harmaan hirviön
suhteen. Se teki jokaviikkoiset kiertomatkansa ja söi päivittäin
juhla-ateriansa kuten ennenkin. Muutamia viikkoja myrkynasettajat
koettivat parastaan, mutta huomasivat sitten vaivannäkönsä turhaksi ja
siirtyivät muuanne metsästämään.

Keväällä 1893, tuon epäonnistuneen pyyntiyrityksen jälkeen, Joe
Calone sai kokea jotain hyvin nöyryyttävää. Lobo näytti tahtovan
osoittaa, ettei se ottanut vastustajiaan vakavalta kannalta ja että
sen itseluottamus oli rajaton. Calonen tilus oli erään Currumpaw'n
pikku lisäjoen kauniissa laaksossa, ja juuri tämän rotkon louhikkoihin,
tuskin kilometrin päähän talosta, Lobo puolisoineen oli sinä keväänä
tehnyt pesänsä. Siellä ne kasvattivat poikasensa ja elelivät kaiken
kesää, tappoivat minkä ennättivät Joen karjaa, lampaita ja koiria,
mutta ilkkuivat hänen myrkyilleen ja pyydyksilleen. Kallioiden
onkaloissa niillä oli turvalliset piilopaikkansa.

Joe kokeili turhaan jos minkinlaisia keinoja; milloin hän yritti
savustaa ne ulos luolistaan, milloin surmata ne dynamiitilla. Aina ne
pelastuivat ehein nahoin ja jatkoivat hävitystään.

-- Tuossa se on elänyt koko viime kesän, sanoi Joe vuorenrinnettä
osoittaen, enkä minä mahtanut sille mitään. Se oli minua viekkaampi!


2

Tähän asti olen kertonut karjanpaimenilta kuulemaani. Minusta tämä
kaikki tuntui jotenkin uskomattomalta, kunnes syksyllä 1893 sain itse
tutustua tuohon kuuluisaan suteen ja sittemmin opin tuntemaan sen
paremmin kuin kukaan muu. Muutamia vuosia aikaisemmin, siihen aikaan
kun minulla oli Bingo, olin harjoittanut sudenmetsästystä, mutta
sen jälkeen toisenlaiset toimet olivat kahlehtineet minut tuoliin
ja kirjoituspöytään. Kaipasin vaihtelua, ja kun eräs ystäväni, joka
hänkin oli Currumpaw'n karjanomistajia, kehotti minua tulemaan Uuteen
Meksikoon koettamaan, enkö ehkä keksisi jotain keinoa tuon rosvolauman
lannistamiseksi, suostuin kutsuun. Minua halutti mitä pikimmin
tehdä tuttavuutta tämän kuningassuden kanssa, ja ennen pitkää olin
Currumpaw'n ylätasangoilla. Ensin ratsastelin jonkin aikaa ympäriinsä
perehtyäkseni seutuun. Silloin tällöin oppaani näytti lehmänraatoa,
jossa nahka vielä oli kiinni, ja huomautti:

-- Tuokin on sen työtä.

Sain heti selville sen, ettei tässä rotkoisessa seudussa voinut
yrittääkään Lobon ajamista koirilla ja hevosilla. Myrkky ja raudat
olivat siis ainoat keinot, joita saattoi kokeilla. Seudulla ei ollut
heti saatavissa kyllin suuria rautoja, ja siksi aloitin myrkystä.

On tarpeetonta kuvata yksityiskohtaisesti niitä satoja keinoja, joilla
koetin pettää tätä "ihmissutta". Käytin kaikkia mahdollisia arsenikin,
strykniinin ja syaanivetyhapon seoksia. Panin syötiksi lihaa mitä
erilaisimmilla tavoilla. Mutta aina kun seuraavana aamuna ratsastin
katsomaan, huomasin ponnistusteni olleen turhia. Vanhaa kuningassutta
en saanut petetyksi.

Voin kertoa esimerkin Lobon ihmeellisestä vainusta. Erään kokeneen
raudoilla pyytäjän neuvon mukaan sulatin posliiniastiassa juustoa
vastatapetun hiehon munuaisrasvaan; rasvaa leikkasin luuveitsellä,
jottei siihen olisi jäänyt metallinhajua. Kun seos oli jäähtynyt,
leikkasin sen kappaleiksi, tein reiän joka palaan ja pistin kuhunkin
ison strykniiniä ja kaliumsyanidia sisältävän kapselin, josta ei
lähtenyt minkäänlaista hajua. Lopuksi täytin reiät juustolla. Tätä
tehdessäni minulla oli kaiken aikaa käsissä sormikkaat, jotka oli
kastettu hiehon kuumaan vereen; vieläpä varoin hengittämästäkin
syötteihin. Kun kaikki olivat valmiit, pistin ne parkitsemattomasta
nahasta tehtyyn laukkuun, joka oli ylt'yleensä tahrattu vereen.
Sitten lähdin ratsastamaan vetäen nuorasta perässäni lehmän maksaa
ja munuaisia. Tällä tavoin kuljin yli viisitoista kilometriä pitkän
kierroksen pudottaen palan joka puolen kilometrin päähän kertaakaan
koskettamatta niihin paljain käsin.

Lobo tuli tavallisesti viikon alkupuolella näille seuduin ja oleskeli
loppuviikon -- niin arveltiin -- Sierra Granden ympäristössä.

Nyt oli maanantai, ja samana iltana kun olimme hankkiutumassa levolle,
kuultiin hänen majesteettinsa syvä bassoulvonta. Muuan karjanpaimen
huomautti:

-- Siellä se nyt on! Saammepa nähdä!

Seuraavana aamuna olin varhain liikkeellä, koska olin utelias näkemään,
miten oli käynyt. Pian huomasin susien tuoreet jäljet. Lobo oli
kulkenut etumaisena, sen jäljet oli helppo tuntea. Tavallisen suden
jalanjälki on yksitoista ja puoli senttimetriä pitkä, suuren suden
kaksitoista, mutta Lobon jälki oli neljätoista senttiä, kuten monta
kertaa tarkoin mittasin. Sittemmin sain tietää, että sen muu koko oli
tämän mukainen: se oli lapojen kohdalta metrin korkuinen ja painoi
kuusikymmentä kahdeksan kiloa. Ei siis ollut vaikea seurata sen jälkiä,
vaikkakin sen seuralaisten jäljet niitä hämmensivät. Lauma oli löytänyt
minun jättämäni jäljet ja tavallisuuden mukaan seurannut niitä. Saatoin
nähdä, että Lobo oli tullut ensimmäisen myrkkypalan luo, haistellut
sitä ja -- lopulta ottanut sen.

En voinut salata iloani. -- Saanpas sen vihdoinkin, ajattelin. --
Korkeintaan parin kilometrin päässä se nyt makaa kuolleena. Ajoin
täyttä laukkaa tarkasti pitäen silmällä noita leveitä jälkiä. Ne
johtivat toisen myrkkypalan luo. Tämäkin oli hävinnyt. Nytkös vasta
riemastuin: saan sen ja ehkä vielä jonkin sen kumppaninkin!

Mutta leveät käpälänjäljet johtivat yhä kauemmaksi. Ja vaikka
jalustimilla seisten tähystelin pitkin kenttää, en huomannut mitään,
mikä olisi muistuttanut kuollutta sutta. Seurasin jälkiä ja huomasin,
että kolmaskin myrkkypala oli poissa ja kuningassuden jäljet veivät
neljännelle. Mutta täällä sain nähdä, ettei se ollut syönyt ainoatakaan
myrkkypalaa. Se oli vain kantanut niitä suussaan ja pannut kolme palaa
neljännen päälle. Sitten se oli ulostanut niille ilmaisten siten
rajatonta halveksuntaansa keinojani kohtaan, jättänyt sen jälkeen
eiliset jälkeni ja mennyt omille asioilleen seuralaisineen, joita se
näin tehokkaasti suojeli.

Tämä on vain yksi monista tapauksista. Tulin lopulta vakuuttuneeksi
siitä, ettei tätä rosvoa voinut tappaa millään myrkyllä. Tosin käytin
myrkkyjä edelleenkin odotellessani tilaamiani sudenrautoja, mutta niin
tein vain siksi, että siten sain hengiltä monta arosutta ja muita
vahinkoeläimiä.

Näihin aikoihin sattui eräs tapaus, joka todistaa Lobon viekkautta ja
julmuutta. Näillä susilla oli tapana huvikseen säikäyttää lampaita
hurjaan pakoon ja tappaa niitä, vaikkakaan ne eivät niitä syöneet.
Lampaat pidetään tavallisesti laumoissa, joissa kussakin on yhdestä
kolmeen tuhanteen. Näitä kaitsee yksi tai useampia paimenia, öiksi ne
kootaan mahdollisimman turvalliseen paikkaan, ja paimenet asettuvat eri
puolille lauman ympärille muodostaakseen vielä täten sille lisäsuojan.
Lampaat ovat järjettömiä elukoita, jotka saattavat vähimmästäkin syystä
säikähtyä aivan suunniltaan, mutta niillä on muuan syvään juurtunut
ominaisuus, nimittäin se, että ne seuraavat sokeasti johtajaansa. Tätä
lammaspaimenet käyttävät hyväkseen siten, että he panevat kuhunkin
lammaslaumaan puolen tusinaa vuohia. Lampaat huomaavat pian näiden
parrakkaiden serkkujensa olevan niitä itseään älykkäämpiä, ja kun yöllä
sattuu hälytys, ne kokoontuvat näiden ympärille. Silloin niissä ei
tavallisesti synny pakokauhua, ja niitä on helppo suojella. Mutta näin
ei käy aina.

Kerran syksyllä hyökkäsi myöhään marraskuun iltana kahden
lammaspaimenen laumaan susia. Lampaat ahtautuivat vuohien ympärille,
eivätkä nämä olleet tyhmiä eivätkä pelkureita, vaan seisoivat urheasti
paikoillaan uhkaavan näköisinä. Mutta tällä kertaa olikin leikki
kaukana, sillä hyökkäystä ei johtanutkaan tavallinen susi. Itse Lobo
oli saapuvilla, ja se tiesi yhtä hyvin kuin lammaspaimenet, että
vuohet olivat lauman tukena. Sen tähden se juoksi nopeasti tiheään
sulloutuneiden lampaiden selän yli, hyökkäsi noiden johtajien kimppuun
ja tappoi kaikki muutamassa hetkessä. Kohta lampaat olivat pakenemassa
kaikkiin suuntiin. Viikkokausia sen jälkeen kyseli minulta melkein joka
päivä joku huolestunut lammaspaimen: -- Oletteko hiljakkoin nähnyt
harhailevia lampaita? Ja tavallisesti minun täytyi vastata myöntävästi.
Milloin olin nähnyt viisi kuusi lampaanraatoa, milloin taas muutamia
eläviä lampaita juoksentelemassa kaukana kotisijoiltaan. Eräs mies oli
tavannut parikymmentä vastasurmattua lammasta.

Lopulta sudenraudat saapuivat. Kahden miehen kanssa tein sitten työtä
kokonaisen viikon saadakseni ne kelvollisesti asetetuiksi.

Emme säästäneet vaivojamme. Käytin hyväkseni kaikkia keinoja, joiden
vähänkin arvelin olevan hyödyksi. Rautojen viritystä seuranneena
päivänä ratsastin niitä katsomaan ja löysin pian Lobon jäljet, jotka
veivät raudoilta raudoille. Pölystä saatoin lukea kaiken, mitä se oli
sinä yönä toimittanut. Se oli juossut tietänsä pimeässä, ja vaikka
raudat olivat erittäin huolellisesti piilotetut, se oli ilmeisesti
kuitenkin heti huomannut ensimmäiset. Se oli pysäyttänyt laumansa ja
kuopinut varovasti ympäristöä, kunnes itse raudat sekä myös vitjat ja
kiinnityspölkky olivat paljastuneet. Sitten se oli jättänyt ne näkyviin
laukaisematta rautoja, ja tällä tavalla se oli paljastanut noin tusinan
rautoja. Pian huomasin, että se oli pysähtynyt ja kääntynyt sivulle
heti, kun se vainusi jotain epäiltävää. Tämä toi mieleeni uuden tuuman.
Asetin raudat H:n muotoon, so. panin rautoja riviin kummallekin puolen
jälkiä ja yhdet raudat itse jäljille H:n poikkiviivaksi. Ennen pitkää
sain huomata senkin turhaksi yritykseksi. Lobo tuli juosten pitkin
vanhoja jälkiään ja oli tuskin sivulla olevien rautojen välissä,
kun se jo huomasi jäljillä olevat ja pysähtyi ajoissa. Sitten se
peräytyi hitaasti ja varovasti, kulkien takaperin ja astuen joka kerta
entiseen jälkeensä, kunnes oli rautojen ulkopuolella. Mahdotonta on
sanoa, mistä se aavisti sivulta uhkaavan vaaran -- villien eläinten
enkeli kai on ollut sen mukana! Sitten se palasi toiselle puolelle ja
kuoputti takajaloillaan kokkareita ja kiviä rautojen päälle, kunnes ne
kaikki olivat lauenneet. Tämän se teki monesti muulloinkin, ja vaikka
vaihtelin menettelytapaa alinomaa ja olin vielä kahta varovaisempi,
se ei kertaakaan mennyt ansaan; sen vainu ei näyttänyt milloinkaan
pettävän, ellei muuan onneton sattuma olisi tuottanut sille surmaa.
Lobo kuuluu niihin sankareihin, jotka yksinään olisivat voittamattomia,
mutta joutuvat turmioon uskotun liittolaisen varomattomuuden takia.


3

Kerran tai kahdesti olin huomannut merkkejä siitä, etteivät kaikki
asiat olleet Currumpaw'n susilaumassa aivan oikealla tolallaan. Kerran
esimerkiksi näkyi jäljistä, että pienempi susi oli ajoittain juossut
johtajan edellä. Tätä en voinut käsittää, kunnes muuan karjanpaimen
tiesi kertoa sellaista, mistä asia sai selityksensä. Hän sanoi
vastikään nähneensä sudet: Blanca oli juossut edellä. Silloin minulle
heti selvisi, että Blanca oli naarassusi, sillä jos koirassusi olisi
menetellyt tuolla tavoin, Lobo olisi varmaan surmannut sen heti.

Tästä johtui mieleeni uusi suunnitelma. Tapoin hiehon ja asetin parit
raudat huomiota herättävästi sen raadon luo. Sitten leikkasin poikki
pään, jota sudet pitivät aivan syötäväksi kelpaamattomana ja johon ne
eivät tavallisesti kiinnittäneet mitään huomiota. Sen ympärille asetin
kahdet vahvat teräsraudat, jotka olivat tarkoin tehdyt hajuttomiksi. Ne
piilotettiin mitä suurimmalla huolella. Ennen kuin olin ryhtynyt tähän
toimeen, olin kastanut käteni, kenkäni ja tarvekaluni tuoreeseen vereen
ja jälkeenpäin pirskotin sitä maahan niin, että se näyttäisi juosseen
päästä. Piilotettuani raudat maahan lakaisin paikan arosuden nahalla
ja tein saman eläimen käpälällä joukon jälkiä rautojen kohdalle. Pää
oli asetettu niin, että sen ja muutaman korkean ruohomättään välillä
oli vain kapea tie, ja tähän panin parit parhaita rautojani, jotka
kiinnitin itse päähän.

Susilla on tapana mennä tarkastamaan jokaista raatoa, jonka ne
vainuavat, vaikkakaan eivät aikoisi sitä syödä. Toivoin että tämä tapa
toisi Currumpaw'n susilauman rautojen ulottuville. En kuvitellutkaan,
ettei Lobo huomaisi kätteni jälkiä itse lehmänraadossa ja estäisi
kumppaneitaan lähestymästä sitä; toivoni perustuikin päähän, joka
näytti hyödyttömänä syrjään heitetyltä.

Seuraavana aamuna kiiruhdin yhden seuralaisen kanssa katsomaan rautoja,
ja iloksemme näimmekin heti sudenjälkiä ja lehmänpään sekä rautojen
olevan poissa. Tarkastettuani nopeasti jälkiä huomasin, että Lobo oli
estänyt muita lähestymästä lihaa, mutta yksi pieni susi oli kumminkin
mennyt tutkimaan päätä ja joutunut suoraan rautoihin.

Lähdimme seuraamaan jälkiä ja pari kilometriä kuljettuamme näimme,
että tuo onneton susi oli Blanca. Se pakeni kuitenkin laukaten, ja
vaikka sitä rasitti yli kaksikymmentä kiloa painava lehmänpää, se
jätti helposti jälkeensä seuralaiseni, joka oli jalkaisin. Mutta me
saavutimme sen pian kun se tuli kallioiseen rotkoon, sillä lehmän
sarvet tarttuivat kiinni ja pysäyttivät sen. Se oli kaunein susi, jonka
milloinkaan olen nähnyt. Turkki oli erinomaisessa kunnossa ja melkein
valkoinen. Se nousi nyt vastarintaan ja päästi samalla pitkän ulvonnan,
joka vieri yli jokilaakson. Kaukaa ylätasangolta tuli vastaus, vanhan
Lobon kumea karjunta. Tämä oli Blancan viimeinen tervehdys, sillä nyt
olimme tulleet sitä lähelle, ja se tarvitsi kaikki voimansa taisteluun.

Seurasi välttämätön murhenäytelmä, jonka pelkkä ajatteleminen
vavahdutti minua kauan jälkeenpäin -- silloin innoissani en sen
vastenmielisyyttä niin paljon huomannut. Me heitimme suopunkimme
suden kaulaan ja vedimme kumpikin tahollemme, kunnes veri purskahti
sen suusta, silmät pullistuivat päästä ja jäsenet ensin kangistuivat,
sitten taas herpaantuivat. Ilomielin veimme sitten kuolleen suden
kotiin; se oli ensimmäinen Currumpaw'n susilaumasta, jonka olimme
kyenneet surmaamaan.

Vähän väliä oli murhenäytelmän kestäessä kuulunut Lobon ulvahtelu. Se
vaelteli etäisillä vuorillaan ja näytti hakevan Blancaa. Itse asiassa
se ei ollut hetkeksikään jättänyt sitä, mutta koska se tiesi, ettei
voinut kumppaniaan pelastaa, se oli peräytynyt kauemmaksi nähdessään
meidän lähestyvän, sillä siihen juurtunut pyssyn pelko voitti sen muut
tunteet. Kaiken päivää kuulimme sen valittavan äänen. Epäilemättä
Blanca oli ollut sen puoliso.

Illan tullen se näytti lähestyvän laaksoa, jossa asuntoni oli, sillä
sen ulvonta kuului yhä lähempää. Äänessä oli nyt aivan ilmeisesti
surua. Se ei ollut enää voimakas, uhkaava ulvonta, vaan pitkä ja
vaikeroiva, ikään kuin Lobo olisi todella huutanut: "Blanca! Blanca!"
Illan pimetessä minusta tuntui, ettei se saattanut olla kaukana
siitä paikasta, missä olimme tappaneet sen kumppanin. Lopulta se
näytti löytäneen jäljet, ja kun se tuli tappopaikalle, sen sydäntä
vihlova valitus oli kerrassaan liikuttava. Se oli surullisempi kuin
milloinkaan olisin saattanut uskoa. Jöröt karjanpaimenetkin huomasivat
sen ja sanoivat, etteivät olleet vielä milloinkaan kuulleet suden
käyttäytyneen tuolla tavoin. Sen on täytynyt tarkalleen tietää, mitä
paikalla oli tapahtunut, sillä kuolleesta naarassudesta oli pirskunut
verta ympäristöön.

Sitten se lähti seuraamaan hevosen jälkiä ja tuli niitä myöten
karjatalolle; joko se toivoi löytävänsä täältä puolisonsa tai saavansa
kostaa. Se saikin uhrikseen vahtikoiramme, jonka se yllätti ulkona ja
repi tuhansiksi kappaleiksi aivan talon vieressä. Lobo oli tällä kertaa
yksin, sillä seuraavana aamuna en löytänyt kuin yhdet jäljet. Se oli
laukkaillut sinne tänne ilman suunnitelmaa, aivan päinvastoin kuin sen
tapa muutoin oli. Tätä olin vähän odottanutkin ja siksi olin asettanut
tavallista runsaammin rautoja talon ympäristöön. Jäljestäpäin huomasin,
että se olikin tarttunut yksiin, mutta niin voimakas se oli, että oli
riuhtaissut itsensä irti ja heittänyt raudat syrjään.

Arvelin sen pysyttelevän talon läheisyydessä, kunnes se löytäisi
Blancan ruumiin. Sen tähden käytin kaiken tarmoni saadakseni sen
tapetuksi niin kauan kun se oli tässä epätoivoisessa mielentilassa ja
ennen kuin se ehkä lähtisi koko seudulta. Huomasin minkä erehdyksen
olin tehnyt tappaessani Blancan: käyttämällä sitä houkuttimena olisin
varmaan saanut sen kumppanin heti seuraavana yönä.

Kokosin kaikki raudat, mitä suinkin sain. Minulla oli nyt sadat
kolmetkymmenet teräksiset sudenraudat. Niistä asetin neljät
jokaisille laaksoon vieville jäljille. Kutkin raudat kiinnitettiin
erityiseen pölkkyyn, ja pölkyt haudattiin erikseen. Kaivaessani näitä
pölkkyjä maahan otin nurmen huolellisesti semmoisenaan pois, ja joka
maahiukkanen, mikä poistettiin, vietiin loimella kauas. Sitten nurmi
pantiin paikoilleen, ja kaikki oli niin luonnollisen näköistä, ettei
voinut huomata minkäänlaisia ihmiskäden jälkiä. Kun raudat olivat
piilotetut, laahasin Blancan ruumista jokaisen paikan yli sekä vedin
sitä hevosella ristiin rastiin ympäristössä. Lopuksi otin yhden sen
käpälän ja tein sillä rivin jälkiä kaikkien rautojen kohdalle. Noudatin
kaikkia varovaisuuskeinoja mitä tunsin ja palasin myöhään illalla
odottamaan tulosta.

Kerran yön kuluessa luulin kuulleeni Lobon äänen, mutta en ollut varma.
Seuraavana päivänä ratsastin kierroksen, mutta pimeä yllätti minut
ennen kuin ennätin loppuun reittini pohjoisessa jokilaaksossa, eikä
minulla ollut mitään kerrottavaa. Illastaessamme muuan paimen sanoi
pohjoisen laakson karjan olleen sinä aamuna harvinaisen levotonta.
Jospa siellä oli jotain raudoissa, hän lisäsi. Vasta seuraavan päivän
iltapuolella ennätin mainittuun paikkaan, ja kun lähestyin sinne
asettamiani rautoja, nousi maasta suuri harmaa olento, joka turhaan
koetti päästä pakoon. Edessäni oli Lobo, Currumpaw'n kuningas, lujasti
rautoihin tarttuneena. Tämä vanha sankari ei ollut lakannut etsimästä
rakastettuaan, ja kun se löysi jäljen, jonka tämän ruumis oli tehnyt,
se seurasi sitä pitämättä väliä mistään ja joutui siten virittämääni
ansaan. Siinä se nyt oli kaikkien neljien rautojen kuristuksessa,
aivan avuttomana, ja sen ympärillä olevista jäljistä näkyi, että
karja oli kokoontunut pilkkaamaan kaatunutta sortajaansa uskaltamatta
kumminkaan tulla sen ulottuville. Kohta kaksi vuorokautta se oli
siinä virunut ja oli nyt ponnistuksista aivan uupunut. Kuitenkin se
lähestyessäni kohosi pystyyn karvat pörrössä ja korotti äänensä.
Viimeisen kerran kaikui nyt laakso sen kumeasta karjunnasta. Se oli
samalla avunhuuto ja joukon kokoonkutsumishuuto. Mutta kukaan ei
vastannut. Hylättynä tähän äärimmäiseen hätäänsä se kieriskeli maassa
ja yritti epätoivoisesti päästä käsiksi minuun. Mutta turhaan! Jokaiset
raudat painoivat pölkkyineen toista sataa kiloa. Neljät teräsleuat
puristivat säälimättömästi sen kaikkia jalkoja; pölkyt ja vitjat
olivat sotkeutuneet yhteen ja tekivät sen aivan voimattomaksi. Turhaan
se mahtavilla hampaillaan pureskeli noita julmia ketjuja. Kun yritin
koskettaa sitä pyssyn perällä, se puraisi siihen syviä jälkiä, jotka
näkyvät vielä tänä päivänäkin. Sen silmät säkenöivät vihreinä vihasta
ja raivosta, ja leuat loksahtelivat, kun se turhaan koetti päästä
tarttumaan minuun tai vapisevaan hevoseeni. Se oli kuitenkin nälästä,
ponnistuksista ja verenvuodosta uupunut ja vaipui pian nääntyneenä
maahan.

Jonkinlainen katumuksentunne valtasi minut valmistuessani tekemään
sille, mitä se oli tehnyt niin monelle olennolle. -- Sinä vanha
henkipatto, tuhansien laittomien rosvoretkien sankari, kohta sinusta on
jäljellä vain hengetön möhkäle. Sitä ei nyt voi välttää.

Sinkautin suopunkini sen pään yli. Mutta ei vielä! Se ei vielä ollut
aivan lopussa, ja ennen kuin notkea silmukka oli pudonnut sen kaulaan,
se kohotti kuononsa, katkaisi nuoran yhdellä ainoalla haukkauksella ja
pudotti sen jalkoihinsa kahtena palasena.

Tietenkin minulla oli viimeisenä keinona pyssyni, mutta en tahtonut
tärvellä sen kuninkaallista turkkia. Sen tähden ratsastin täyttä
laukkaa kylään ja palasin kohta mukanani eräs karjanpaimen sekä uusi
suopunki. Heitimme sudelle puupalasen, johon se heti iski hampaansa,
ja ennen kuin se ehti päästää sitä, suopunkimme lensivät viuhuen halki
ilman ja kiristyivät sen kaulaan.

Mutta ennen kuin sen silmien raivoisa säihke ehti sammua, minä huusin:
-- Seis, emme tapakaan sitä! Viedään se elävänä kotiin! Susi oli
nyt niin voimaton, että oli helppo pistää tanakka keppi sen suuhun
kulmahampaiden taakse ja sitten sitoa leuat vahvalla nuoralla; nuora
kiinnitettiin myös keppiin. Keppi pidätti nuoraa ja nuora keppiä niin,
että susi oli aivan vaaraton. Huomattuaan leukansa sidotuiksi se heti
luopui kaikesta vastarinnasta eikä päästänyt pienintäkään ääntä, vaan
katsoi meihin rauhallisena ja näytti arvelevan: "No niin, vihdoinkin
olen vallassanne. Tehkää nyt mitä tahdotte!" Siitä pitäen se ei ollut
meitä huomaavinaankaan.

Sidoimme sen jalat lujasti yhteen, mutta se ei kertaakaan murissut
eikä ulissut, ei edes kääntänyt päätään. Yhteisvoimin saimme töin
tuskin nostetuksi sen hevoseni selkään. Sen hengitys oli tasainen
kuin nukkuneen. Silmät olivat jälleen kirkkaat ja selkeät, mutta
se ei katsonut meihin. Sen katse oli tähdätty kauas aaltoileviin
ylänköihin, sen entiseen valtakuntaan, missä sen kuuluisa lauma nyt oli
hajaantuneena. Sinne se katseli, kunnes hevonen laskeutui polkua myöten
jokilaaksoon ja kalliot estivät näköalan.

Hiljaa kulkien pääsimme onnellisesti karjatalolle. Lobolle hankittiin
kaulahihna ja lujat vitjat, se kiinnitettiin kedolle ja nuorat
poistettiin. Silloin vasta pääsin ensi kerran lähemmin tarkastamaan
sitä. Sain todeta, miten paikkansa pitämättömiä ihmisten kertomukset
tämän kuningassuden ulkomuodosta olivat. Sen kaulassa ei ollut
kultarengasta eikä lavoissa ylösalaisin olevaa ristiä; ristin muka
piti osoittaa, että se oli liitossa paholaisen kanssa. Sen sijaan
sen lonkassa oli leveä arpi, jonka kerrottiin olevan muisto Junolta,
Tannereyn parhaalta susikoiralta. Tämä oli saanut haavoitetuksi
vastustajaansa samalla hetkellä, kun itse sai surmaniskun.

Panin suden viereen vettä ja lihaa, mutta se ei koskenutkaan niihin. Se
makasi rauhallisena vatsallaan ja tuijotti järkähtämättä keltaisilla
silmillään jokilaakson päässä näkyviä kaukaisia ylänköjä -- omia
ylänköjään -- eikä liikuttanut lihastakaan, kun sitä koskettelin.
Auringon laskiessa se yhä vielä tuijotteli yli preerian. Odotin,
että se nyt kutsuisi laumaansa koolle. Mutta se oli kutsunut kerran
ollessaan hädässä, eikä kukaan ollut tullut apuun. Nyt se ei tahtonut
kutsua enää milloinkaan.

Leijona, joka on menettänyt voimansa, kotka, jolta on vapaus riistetty,
ja kyyhkynen, jonka puoliso on kuollut, kuolevat kaikki -- niin
kerrotaan -- sydämen pakahtumiseen. Kenties tämä julma rosvokaan ei
voinut murtumatta kestää tätä kaikkea. Ainakin se seuraavana aamuna
oli yhä makaamassa entisessä rauhallisessa asennossaan, ruumis
haavoittumattomana, mutta elottomana. Vanha kuningassusi oli kuollut.



HOPEATÄPLÄ, KERTOMUS VARIKSESTA


1

Harva ihminen lienee tuntenut kesyttömän eläimen. En tarkoita
satunnaista tapaamista enkä häkissä pitämistä, vaan pitkäaikaista
tuttavuutta eläimen ollessa vapaana, sen elintapojen ja vaiheiden
tuntemista. Tämä onkin useimmiten vaikeata, sillä eläimet ovat niin
samanlaisia, ettei niitä saata erottaa toisistaan. Toinen varis on
niin toisen näköinen, ettei kerran sen tavattuaan saata seuraavalla
kerralla olla varma, onko se todella sama. Mutta silloin tällöin tapaa
eläimen, joka on kumppaneitaan voimakkaampi tai älykkäämpi ja kohoaa
niiden johtajaksi. Tällaisesta eläinyksilöstä voi käyttää sanaa nero.
Jos se samalla on muita kookkaampi tai jos siinä on jokin merkki,
josta ihmiset saattavat sen tuntea, se tulee ennen pitkää seudullaan
kuuluisaksi. Villin eläimen elämä saattaa olla paljon kiinnostavampaa
ja vaiheikkaampaa kuin monen ihmisen.

Tämmöisiä eläimiä tunnetaan lukuisia. Niihin kuului Courtant,
tynkähäntäinen susi, joka kymmenen vuoden ajan piti koko Pariisin
kaupunkia kauhun vallassa neljännentoista vuosisadan alkupuolella;
samoin Clubfoot, ontuva harmaakarhu, joka eli San Joaquinin laaksossa
Kaliforniassa ja saavutti siellä pelottavan maineen. Samaan luokkaan on
luettava Lobo, Uuden Meksikon kuningassusi, joka viiden vuoden aikana
tappoi lehmän päivässä, sekä Seonee, pantteri, joka parissa vuodessa
surmasi lähes kolmesataa ihmistä. Näihin kuuluu myös Hopeatäplä, jonka
tarinaa käyn kertomaan.

Hopeatäplä oli vanha ja viisas varis; nimensä se oli saanut
metallinhohtoisesta, hopearahaa muistuttavasta täplästä, joka sillä
oli oikealla puolella silmän ja nokan välissä. Tästä saatoin erottaa
sen muista variksista ja yhdistää ne sen vaiheiden osat, jotka tulivat
tietooni.

Varikset ovat, kuten kai jokainen tietää, linnuista älykkäimpiä.
"Viisas kuin vanha varis" ei ole syyttä tullut sananparreksi.
Varikset tuntevat järjestäytymisen arvon ja ovat kuriin tottuneita
kuin sotamiehet -- vieläpä tottuneempia kuin nämä, sillä varikset
ovat alituiseen palveluksessa, aina sotajalalla ja aina riippuvaisia
toisistaan. Niiden päälliköt eivät ole ainoastaan parven vanhimpia ja
viisaimpia, vaan myös voimakkaimpia ja urhoollisimpia, sillä niiden
täytyy milloin tahansa kyetä mieskohtaisella voimallaan kukistamaan
epäjärjestyksiä ja kapinoita. Päälliköillä on apunaan alipäälliköt.
Tavallisina sotamiehinä ovat poikaset ja sellaiset varikset, joilla ei
ole erityisiä kykyjä.

Hopeatäplä johti suurta varisparvea, joka piti päämajaansa Kanadassa,
Castle Frank -nimisellä mäntymetsää kasvavalla mäellä Toronton
kaupungin koillispuolella. Tähän parveen kuului pari sataa varista,
eikä se, kumma kyllä, kasvanut milloinkaan sen suuremmaksi. Leutoina
vuosina se talvehti Niagaran virran tienoilla, mutta kylminä talvina
parvi muutti paljon etelämmäksi. Huhtikuun viimeisellä viikolla vanha
Hopeatäplä aina kokosi joukkonsa ja toi sen rohkeasti yli kuusikymmentä
viisi kilometriä leveän avoveden, joka on Toronton ja Niagaran välillä.
Mutta se ei välittänyt suorimmasta tiestä, vaan teki säännöllisesti
kaaren länteen pitäen näkyvissään Dundas-vuorien tutut ääriviivat,
kunnes itse männikköinen kotikumpu tuli näkyviin. Joka kevät se asettui
tähän metsikköön noin kuuden viikon ajaksi. Niiden aikana varikset
menivät aamuisin kolmena parvena ruoan hakuun. Yksi parvi lensi
kaakkoon päin Ashbridgen lahdelle, toinen pohjoiseen Don-joelle ja
kolmas, suurin parvi, luoteeseen erästä vuorensolaa pitkin. Viimeksi
mainittua johti Hopeatäplä itse; toisten parvien päällikköjä en
milloinkaan tullut tuntemaan.

Tyyninä aamuina varikset lensivät korkealla suoraan kohden
päämääräänsä. Mutta tuulisina päivinä parvi pysytteli lähellä
maata solan seinien suojassa. Ikkunoistani oli vapaa näköala tähän
vuorensolaan, ja niistä katsellessani tulin ensi kerran huomanneeksi
tämän varispäällikön. Tämä tapahtui vuonna 1885. Olin vasta tullut
paikkakunnalle, mutta eräs seudun entinen asukas tiesi kertoa, että tuo
vanha varis oli lennellyt vuorensolaa edestakaisin yli kahdenkymmenen
vuoden ajan. Aloin tarkastella läheltä varisten matkoja ja lopulta opin
sangen hyvin tuntemaan Hopeatäplän. Se piti yhä vanhan kulkutiensä,
vaikka solaan oli viime aikoina ahdettu taloja ja sen yli tehty
siltoja. Maaliskuussa ja huhtikuun alkupuolella sekä loppukesällä ja
syksyllä se kulki parvineen tuota tietä joka päivä edestakaisin. Sain
nähdä sen liikkeet ja kuulla sen komennushuudot. Monta kertaa näin
esimerkkejä varisten erinomaisesta älystä. Huomasin että niillä on
oma kielensä ja yhteiskunnallinen järjestys, joka monessa pääkohdassa
on ihmeteltävän samanlainen kuin ihmisten, vieläpä eräissä suhteissa
täydellisempikin.

Eräänä tuulisena päivänä seisoin korkealla sillalla, joka kulkee
solan ylitse. Silloin tuo vanha varis tuli lentäen pitkän ja laajalle
hajaantuneen parvensa etunenässä, menossa kotiin päin. Jo kilometrin
päästä saatoin erottaa sen tavan takaa toistuvan huudon:

N:o 1

    kvaa' kvaa'

eli: "Kaikki hyvin! Eteenpäin vain!" kuten me sanoisimme. Alipäällikkö
toisti aina saman huudon joukon jälkipäässä. Parvi lensi sangen
matalalla ollakseen suojassa tuulelta. Nyt sen oli hiukan kohottava
päästäkseen yli sillan, jolla seisoin. Hopeatäplä huomasi minut, juuri
kun olin sitä tarkasti tähystämässä. Siitä se ei oikein pitänyt. Sen
vauhti hiljeni, ja samassa kuului huuto: "Olkaa varuillanne!" eli hänen
kielellään:

N:o 2

    kva-a'

Se kohosi heti paljon korkeammalle, mutta huomattuaan, ettei minulla
ollut asetta, se lensi ylitseni noin kymmenen metrin korkeudessa. Sen
kumppanit seurasivat jäljestä ja laskeutuivat entiselle tasolle heti
päästyään sillan ohi.

Seuraavana päivänä olin samassa paikassa. Varisten lähestyessä kohotin
keppini ja tähtäsin niitä sillä. Päällikkö huusi heti paikalla: "Vaara!"

N:o 3

    kva'

ja kohosi parikymmentä metriä. Nähdessään ettei keppini ollutkaan
pyssy, kumminkin rohkeni lentää ylitseni. Mutta kolmantena päivänä
minulla oli pyssy, ja silloin se huusi jo kaukaa minut huomattuaan:
"Suuri vaara! Pyssy!"

N:o 4

    kva' kva' kva' kva' kvaa'

Alipäällikkö toisti huudon, ja varikset hajaantuivat kohta ja kohosivat
korkeammalle, kunnes olivat koko joukon pyssynkantamaa ylempänä. Sitten
ne lensivät ylitseni ja laskeutuivat laakson suojaan vasta päästyään
niin kauas, että arvelivat olevansa turvassa. Toisella kertaa kun sama
parvi oli tulossa alaspäin solaa pitkin, haukka istuutui puuhun aivan
lähelle varisten reittiä. Päällikkö huusi: "Haukka! Haukka!"

N:o 5

    kva-a' kva-a'

ja hiljensi vauhtia. Samoin tekivät muut tullessaan sen kohdalle,
kunnes kaikki olivat tiheänä ryhmänä. Nyt ne eivät enää pelänneet
haukkaa, vaan lensivät aivan sen ohi. Mutta vähän matkaa edempänä tuli
näkyviin pyssymies. Silloin kaikui taas huuto: "Suuri vaara -- pyssy,
pyssy! Hajotkaa henkenne tähden!"

N:o 6

    kva' kva' kva' kva' kvaa'

ja varikset kiiruhtivat hajaantumaan joka taholle sekä kohoamaan
korkealle. Monta muuta niiden komennussanaa opin tuntemaan. Huomasin,
että joskus sangen pieni äänen erilaisuus muutti merkityksen aivan
toiseksi. Niinpä merkitsi n:o 5 haukkaa eli suurta, vaarallista lintua,
kun taas tämä merkitsee: "Kääntykää ympäri!"

N:o 7

    kva-a' kva-a' kva' kva' kva' kva'

Se on ilmeisesti yhdistelmä n:o 5:tä, jonka perusajatus on vaara, ja
n:o 4:ää, joka taas tarkoittaa peräytymistä. Seuraava merkitsee vain:
"Hyvää päivää!"

N:0 8

    kva-a' kva-a'

Niin varis huutaa nähdessään kaukaa kumppanin. Päällikön kaikkein
useimmin toistuva komennushuuto on: "Valmiit!"

N:o 9

    kvaa' kvaa' kvaa'

Huhtikuussa varikset alkoivat olla kovin touhuissaan. Jokin uusi
kiihotin näytti saaneen ne kokonaan valtaansa. Ennen ne olivat aamusta
iltaan ruoan haussa, nyt niiltä kului puoli päivää männikössä. Usein
näin niiden parittain tai kolmittain ajelevan toisiaan; välistä ne
suorittivat lentonäytteitä tehden mikä minkinlaisia temppuja ilmassa.
Etenkin niitä näytti huvittavan syöksyminen vinhaa vauhtia hyvin
korkealta puussa istuvaa varista kohti: ihan viime hetkellä ne äkkiä
kääntyivät ja lensivät uudelleen ylöspäin niin että siivet suhisivat.
Toisinaan taas variksen pää kurottautui alaspäin, höyhenet nousivat
pystyyn, ja lintu päästi pitkän äänen, esimerkiksi tällaisen:

    kr -- -- -- raa'

Mitä tämä kaikki merkitsi? Sen sain hyvin pian tietää. Varikset
kosiskelivat ja pariutuivat. Urokset näyttivät naaraille siipiensä
voimaa ja antoivat niiden kuulla ääntään. Ja jälkimmäiset olivat
varmaan kosijoihinsa hyvin mieltyneitä, sillä huhtikuun puolivälissä
kaikki olivat saaneet parinsa ja hajaantuneet eri tahoille
kuherrusaikaansa viettämään. Castle Frankin männikkö jäi taas
asumattomaksi ja äänettömäksi.


2

Don-joen laaksossa on kumpu nimeltä Sugar Loaf. Se on tuskin puolen
kilometrin päässä Castle Frankista, ja sen puut ovat samaa metsikköä
kuin tämä. Näiden kahden kummun välisessä notkossa on vanha petäjä,
jonka latvassa on hylätty haukanpesä. Tämän pesän tiesi jokainen
Toronton koulupoika, mutta kukaan ei ollut milloinkaan huomannut siinä
liikettä, ellei oteta lukuun sitä, että minä kerran olin ampunut sen
reunalta mustan oravan. Pesä oli ollut siinä monta vuotta vanhana
ja ränsistyneenä ja näytti olevan hajoamaisillaan. Mutta mikä
kummallisinta, se ei sittenkään hajonnut ja tippunut maahan kuten muut
vanhat pesät.

Eräänä toukokuun aamuna olin päivän sarastaessa ulkona. Astuin hiljaa
läpi metsikön. Varisseet lehdet olivat märkiä, eikä askeleistani
kuulunut risahdustakaan. Satuin kulkemaan vanhan haukanpesän alitse
ja huomasin ihmeekseni mustan pyrstön pistävän näkyviin sen laidalta.
Iskin kepilläni puun runkoa, ja pesästä lensi varis. Salaisuus
oli paljastunut. Olin kauan epäillyt, että tässä männikössä pesi
varispari, mutta nyt huomasin, että sen asukkaana oli itse Hopeatäplä
puolisoineen. Vanha pesä oli niiden, ja ne olivat viisaasti kylläkin
jättäneet tekemättä talossaan kevätsiivouksen ja korjanneet näkyvistä
kaikki taloudenpidon merkit. Siinä ne olivat pesineet vuoden toisensa
perästä, vaikka niiden kodin alitse oli joka päivä kulkenut poikia ja
miehiä pyssyt mukanaan variksien varalta. Sen kerran perästä en enää
päässyt yllättämään Hopeatäplää pesässään, vaikka monta kertaa näin sen
kaukoputkellani. Sen puolisoa en milloinkaan oppinut tuntemaan.

Eräänä päivänä ollessani tarkkailemassa variksia näin yhden lentävän
Don-laakson yli kantaen nokassaan jotain valkoista. Se lensi Rosedalen
puron suulle, mutta siirtyi pian vähän ylempänä olevan lähteen luo,
pudotti maahan sen, mitä sillä oli nokassaan, ja katseli sitten vähän
aikaa tarkasti ympärilleen. Nyt huomasin, että se oli vanha ystäväni
Hopeatäplä. Hetken perästä se sieppasi taas tuomansa kappaleen
nokkaansa -- se oli simpukan kuori --, käveli sitten lähteen ohi ja
veti ruohikosta koko kasan näkinkenkiä ja muita valkoisia, kiiltäviä
esineitä. Se levitteli ne päivänpaisteeseen, käänteli niitä, nosti
yhden kerrallaan nokallaan, pudotti taas, hautoi niitä kuin munia
ja tuijotti niihin kuten saituri aarteisiinsa. Tämä oli Hopeatäplän
intohimo, sen heikkous. Se ei itsekään tietänyt, miksi iloitsi niistä,
samaten kuin koulupoika ei osaa sanoa, miksi hän kerää postimerkkejä.
Mutta ilmeisesti sen nautinto oli sangen aito. Puolen tunnin päästä
se taas kätki omaisuutensa ruohikkoon, myös vasta tuomansa lisän,
ja lensi pois. Menin heti tutkimaan sen kätköä. Siinä oli ehkä
hatullinen tavaraa, enimmäkseen valkoisia piikiviä, näkinkenkiä
ja muutamia tinapaloja sekä kahvikupin korva, joka varmaankin oli
kokoelman merkillisyys. Toista kertaa en niitä nähnyt, sillä Hopeatäplä
huomasi heti, että hänen aarteitaan oli liikuteltu, ja vei ne toiseen
piilopaikkaan. Sitä en milloinkaan löytänyt.

Sinä aikana kun pidin silmällä Hopeatäplän elämää ja toimia, sillä
oli monta pientä seikkailua. Kerran sitä pahoinpiteli varpushaukka,
ja kärpässiepot ahdistelivat sitä vähän väliä. Nämä tosin eivät sitä
voittaneet, mutta olivat kumminkin sangen kiusallisia härnääjiä, ja
se koetti aina päästä niistä eroon niin pian kuin suinkin, aivan
samoin kuin täysikasvuinen mies ei viitsi kiistellä vallattomien
pojannulikoiden kanssa. Mutta Hopeatäplä oli itsekin usein pahanteossa.
Aamuisin se kävi pikkulintujen pesillä syömässä niiden vastamunittuja
munia ja suoritti nämä kierroksensa yhtä säännöllisesti kuin lääkäri
sairaskäyntinsä. Mutta meidän ei sovi sitä moittia, sillä mehän
kohtelemme samoin kanojamme.

Sen älykkyys tuli usein näkyviin. Kerran näin sen lentävän vuorensolaa
alaspäin kantaen nokassaan suurta leivänpalaa. Solan puroa oltiin tähän
aikaan muuraamassa umpeen lokaviemäriksi, ja muurausta oli jo valmiina
noin pari sataa metriä. Kun varis juuri oli muurauksen yläjuoksunpuolen
avoveden kohdalla, siltä putosi leivänpala, ja virta vei sen tunneliin.
Lintu laskeutui maahan ja tirkisteli turhaan pimeään onkaloon. Mutta
sitten sen päähän juolahti onnellinen tuuma: se lensi tunnelin
alapäähän ja odotti siellä, kunnes virta toi leivänpalan taas näkyviin.
Silloin se koppasi sen nokkaansa ja lensi voitonriemuisena tiehensä.

Hopeatäplä oli hienon maailman varis, ja sillä oli ollut menestystä.
Se eli seudussa, jossa ruokaa oli yltä kyllin, joskin siellä oli
vaarojakin. Vanhassa korjaamattomassa pesässä se oli puolisoineen joka
vuosi kasvattanut poikueen, ja kun varikset kokoontuivat, se oli niiden
itsestään selvä johtaja.

Kesäkuun lopulla ne jo kokoontuvat, ja vanhemmat tuovat nyt
seurapiiriin tylppäpyrstöiset, pehmeäsiipiset ja falsettiääniset
poikasensa, jotka jo ovat miltei täysikasvuisten kokoisia. Männikössä
alkaa taas vilkas elämä. Täällä on variksilla samalla linnoituksensa
ja koulunsa. Tuuheiden oksien kätkössä nuoret tulokkaat ovat turvassa,
ja siellä alkaa niiden opetus. Niille opetetaan kaikki variksenelämän
salaisuudet ja menestymisen ehdot -- ja tässä elämässä saattaa
pieninkin hairahdus olla turmiollinen.

Ensimmäinen viikko kuluu nuorten tutustuessa toisiinsa ja entiseen
parveen, sillä kunkin variksen täytyy olla tuttu parven kaikkien
muiden varisten kanssa. Vanhemmilla on sillä välin aikaa hiukkasen
levähtää rasittavan pesimisajan jälkeen, sillä poikaset kykenevät nyt
itse hakemaan ruokansa ja istumaan rivissä oksalla aivan kuin isotkin
varikset.

Pian sen jälkeen alkaa sulkasadon aika. Vanhat varikset ovat silloin
tavallisesti hyvin ärtyisiä ja hermostuneita. Kumminkin ne juuri
nyt alkavat harjoittaa poikasia. Nämä ovat tietenkin alussa hyvin
kummissaan kurituksesta ja nalkutuksesta, koska ovat vasta äsken olleet
emon lempilapsia. Mutta hyvää se vain niille tekee, niin kuin entinen
akka sanoi, kun ankeriaita nylki. Ja Hopeatäplä oli mainio opettaja.
Toisinaan se näytti pitävän oppilailleen puhetta. Ei ole helppo
tietää, mitä se niille sanoi, mutta päättäen niiden tarkkaavaisuudesta
opetus mahtoi olla erittäin viisasta. Joka aamu on kullakin luokalla
harjoitus -- sillä tietenkin variksenpoikaset jakaantuvat ikänsä ja
taitonsa mukaan eri luokkiin. Muu osa päivää kuluu sitten ruoan haussa
vanhempien seurassa.

Kun vihdoin tullaan syyskuuhun, variksenpoikaset ovat jo monessa
suhteessa toisenlaisia kuin kesällä. Tuhmat ja meluavat pikkuvarikset
ovat oppineet tapoja. Niiden silmäterän hento sininen väri -- poikasen
tuntomerkki -- on muuttunut tummanruskeaksi kuten vanhoilla variksilla.
Ne osaavat nyt kaikki, mitä niille on opetettu, vieläpä kykenevät
pitämään vahtiakin. Ne tuntevat pyssyn ja satimet ja ovat saaneet
erikoiskurssin toukkien ja jyvien poimimisessa. Ne tietävät, että
maanviljelijän lihava emäntä on koostaan huolimatta paljon vähemmän
vaarallinen kuin hänen viisitoistavuotias poikansa, ja ne saattavat
erottaa pojan tämän sisaresta. Ne tietävät myös, ettei sateenvarjo ole
pyssy, sekä osaavat laskea kuuteen, mikä riittää nuorille variksille,
vaikka Hopeatäplä pääseekin lähelle kolmeakymmentä. Ne tuntevat ruudin
hajun ja alkavat sukia höyheniään kuten ainakin sivistyneet varikset.
Lennosta laskeutuessaan ne aina painavat siipensä kokoon kolmasti
ollakseen varmoja siitä, että ne asettuvat sievästi. Ne osaavat
puijata ketun jättämään puolet ateriastaan ja tietävät myös, että kun
kärpässieppo tai pääskynen ahdistaa, on paras kätkeytyä pensaikkoon;
noiden pienten kiusanhenkien kanssa ei käy tappeleminen: eihän lihava
omenaeukkokaan saa kiinni pikkupoikia, jotka ovat näpistelleet
hänen koristaan. Kaiken tämän osaavat nuoret varikset. Mutta ne
eivät vielä ole saaneet oppia munien varastamista, sillä nyt ei ole
sopiva aika. Ne eivät vielä tunne simpukoita eivätkä ole maistaneet
hevosen silmää tai oraan itua, eikä niillä vielä ole käsitystä siitä,
mitä ovat muuttomatkat, parhaat kaikista opettajista. Matkalle
lähtöä ne kuitenkin jo maltittomina odottavat, mutta ne saavat olla
kärsivällisiä, kunnes vanhat ehtivät valmiiksi.

Syyskuussa tapahtuu täysikasvuisissakin variksissa suuri muutos.
Niiden sulkasato on nyt päättynyt. Ne ovat taas täysissä tamineissaan
ja ylpeilevät komeasta puvustaan. Terveys on parantunut, ja samalla
ärtyisyys on poissa. Vanha Hopeatäpläkin, tuo ankara opettaja, käy
vallan leikkisäksi, ja nuoret varikset, jotka aikoja sitten ovat
oppineet sitä kunnioittamaan, alkavat nyt todella pitää siitä.

Se on päntännyt niiden päähän kaikki käytössä olevat merkit ja
komentosanat, ja nytkös on soma nähdä niitä varhaisena aamuhetkenä!

-- Ensimmäinen luokka! -- esimerkiksi tähän tapaan vanha päällikkö
huutaa varisten kielellä, ja ensimmäinen luokka vastaa äänekkäästi.

-- Lentoon! ja heti ovat kaikki ilmassa, päällikkö edellä, muut perässä.

-- Ylöspäin! ja samalla hetkellä kaikki ovat kohoamassa korkeammalle.

-- Kokoon! ja kaikki sulloutuvat yhteen ryhmään.

-- Hajalle! ja ne hajoavat kuin lehdet tuulessa.

-- Riviin! ja ne muodostavat heti pitkän rivin, jollaisena ne
tavallisesti lentävät.

-- Alas! ja kaikki painuvat lähelle maata.

-- Ruoan hakuun! ja varisparvi laskeutuu lennosta ja hajaantuu eri
tahoille syömään parin vartijan pitäessä vahtia -- toisen puussa
oikealla, toisen kauempana aidalla vasemmalla puolella. Hetken päästä
saattaa Hopeatäplä huutaa: "Pyssymies!" Vartijat toistavat huudon,
ja koko parvi lentää minkä siivistä lähtee kauas metsään. Täällä ne
muodostavat uuden rivin ja palaavat kotikummulleen.

Vahtina eivät toimi vuorotellen kaikki varikset, vaan eräät erityisen
valppaiksi havaitut ovat vakinaisia vahteja. Niiden täytyy pitää vahtia
ja hakea ruokansa samalla kertaa. Meistä tuntuu ehkä, ettei tämä
ole oikeudenmukaista, mutta varikset ovat varmaan huomanneet, että
vahdinpito tällä tavalla käy parhaiten. Ja varisten omaksuma järjestely
on paras mahdollinen, sen myöntävät kaikki linnut.

Marraskuussa parvi vihdoin liitelee vanhan ja viisaan Hopeatäplän
johdolla etelään päin oppimaan uusia elämäntapoja ja tutustumaan
toisenlaisiin ruokiin ja toisiin seutuihin.


3

Varis ei yleensä päiväsaikaan joudu pulaan, mutta yöllä se on avuton.
Ja linnuista pöllö on ainoa, jota se pelkää. Kun varis pimeän tultua
kuulee pöllön äänen, vaikka kaukaakin, se joutuu ihan suunniltaan
kauhusta eikä tohdi pistää päätään siipien suojaan, vaan istuu
vavisten ja surkeana aamuun asti. Pakkasella moni varis on tästä
syystä palelluttanut toisen tai molemmat silmänsä ja tullut sokeaksi
sekä lopulta menettänyt henkensä. Sillä sokeille variksille ei ole
turvakoteja.

Mutta aamun valjetessa ne kohta saavat entisen rohkeutensa ja hakevat
lähiseudun ristiin rastiin, kunnes löytävät pöllön. Elleivät ne saa
sitä tapetuksi, ne ainakin rääkkäävät sen puolikuoliaaksi ja ajavat
monen peninkulman päähän.

Kevättalvella 1893 varikset olivat tavallisuuden mukaan tulleet Castle
Frankiin. Pari päivää niiden tulon jälkeen olin kävelemässä metsässä
ja tapasin lumessa jäniksen jäljet. Jänis oli juossut täyttä laukkaa
ja hypellyt puiden välitse, ikään kuin sitä olisi ahdistettu. Mutta
takaa-ajajan jälkiä en ihmeekseni nähnyt missään. Seurasin jälkiä
ja näin ennen pitkää hangella verta sekä vähän matkan päässä siitä
puoliksi syödyn ruskean kaniinin. Aluksi en käsittänyt, mikä oli
saattanut sen surmata, mutta tarkasti haettuani löysin vihdoin suuret
parivarpaiset jäljet ja sievän ruskean höyhenen. Asia oli nyt selvä --
surmaaja oli ollut _sarvipöllö_. Palatessani puoli tuntia myöhemmin
samaa tietä näin tosiaankin itse tuikeasilmäisen pöllön istumassa
puussa aivan lähellä raatoa. Murhaaja oleskeli yhä rikospaikalla.
Lähestyessäni se päästi omituisen "grrr -- oo"-äännähdyksensä ja lähti
lentämään matalalla liidellen syrjäistä, synkkää metsää kohden.

Pari päivää sen jälkeen kuulin iltahämärässä varisten pitävän
harvinaisen kovaa ääntä. Aamulla varhain menin katsomaan ja löysin
hangelta mustia höyheniä. Kuljin niistä vastatuuleen, sinne päin mistä
ne tulivat, ja pian löysin variksen veriset jäännökset sekä suuren
parivarpaisen jäljen; se ilmaisi, että murhaaja taaskin oli ollut
pöllö. Ympärillä oli kamppailun merkkejä, mutta petolintu oli ollut
voimakkaampi. Varisparka oli temmattu oksaltaan illalla, jolloin pimeys
oli tehnyt sen aseman toivottoman epäedulliseksi.

Tarkastelin jäännöksiä ja sain näkyviini pään -- silloin en voinut
olla surusta huudahtamatta. Se oli vanhan Hopeatäplän pää! Sen pitkä
ja hyödyllinen elämä oli päättynyt. Sen surmaksi oli lopulta koitunut
pöllö, jota varomaan se oli opettanut niin monta sataa nuorta varista.

Sugar Loafin vanha pesä on nyt hylättynä. Vieläkin tulee keväisin
variksia Castle Frankiin, mutta ilman mainiota johtajaansa ne eivät
oikein menesty. Niiden lukumäärä on vähenemässä, ja pian kai niitä
ei enää nähdä koko vanhan mäntymetsän tienoilla, missä ne ja niiden
esi-isät ennen oppivat ja elivät.



RlSAKORVA, NUORI JÄNIS


Risakorva oli nuori jänis. Nimensä se sai siitä, että sen toinen
korva oli aivan repaleinen -- muisto sen ensimmäisestä seikkailusta.
Risakorva eli emoineen Olifantin rämeikössä, ja siellä minäkin opin
sen tuntemaan. Siellä tulin satoja kertoja tehneeksi havaintoja sen
elämästä ja vähitellen sain kokoon niin paljon tietoja, että saatan
kirjoittaa tämän pikkujäniksen elämäkerran.

Se, joka ei hyvin tunne eläimiä, arvelee luultavasti, että olen
kuvannut niitä liian ihmisen kaltaisiksi. Mutta näin ei ajattele se,
joka on elänyt niitä kyllin lähellä tutustuakseen niiden tapoihin ja
kykyihin. Jäniksillä tosin ei ole kieltä siinä merkityksessä, kuin
me käsitämme; mutta ne käyttävät ajatusten vaihtoon ääniä, merkkejä,
vainuaan, liikkeitä ja esimerkkejä sekä koskettamista pitkillä
viiksikarvoillaan, ja tämä kaikki täyttää saman tarkoituksen kuin
kieli. Minä vain liioittelematta käännän ihmisten kielelle, mitä
jänikset ovat puhuneet omallaan.


1

Rehevän suoheinän kätkössä oli soma pieni pesä. Siinä Risakorva oli
kolme viikkoa sitten nähnyt päivänvalon. Jänöemo oli piilottanut sen
ruohoihin ja tapansa mukaan kehottanut sitä monta kertaa makaamaan
kyyryllään ja olemaan ääneti, vaikka mitä tapahtuisi. Mutta vaikka
jäniksenpoikanen oli noin kahlehdittuna vuoteeseensa, se oli kuitenkin
ihan valveillaan ja tähysteli kirkkailla silmillään uteliaana sitä
pientä vihreää maailmaa, joka oli suoraan sen yläpuolella. Siellä oli
paraikaa sininärhi ja orava, kaksi tunnettua varasta, syyttämässä
toisiaan varastamisesta; kerran ne toraillessaan tulivat aivan
Risakorvan kotipensaaseen. Keltakerttu tavoitti sinisen perhon miltei
sen kuonon vieressä, ja tulipunaisen ja mustan kirjava leppäkerttu
käveli rauhallisesti tuntosarviaan liikutellen heinänkortta ylös,
toista alas ja sitten seuraavaa suoraan yli pikku pupun naaman, mutta
tämä ei kertaakaan liikahtanut eikä räpäyttänyt silmäänsäkään.

Hetken päästä Risakorva kuuli lehtien kahinaa läheisestä pensaikosta.
Se oli omituista, yhtäjaksoista ääntä ja tuntui liikkuvan sinne tänne
tullen yhä lähemmäksi, mutta siinä ei saattanut erottaa jalkojen
kapsetta. Risakorva oli elänyt koko pienen ikänsä tässä rämeikössä,
mutta ei ollut vielä milloinkaan kuullut mokomaa ääntä. Tämä kiihotti
suuresti sen uteliaisuutta. Emo oli kyllä käskenyt makaamaan
kyyryllään, mutta olihan ymmärrettävää, että se oli tarpeen vain vaaran
uhatessa, ja tuo outo ääni, johon ei liittynyt jalkojen kapsetta, ei
kai saattanut merkitä vaaraa.

Sillä välin hiljainen kahina läheni, kääntyi sitten oikealle ja tuntui
etääntyvän. Risakorva rohkaisi mielensä. Eihän hän ollut enää mikään
vauva, hänen velvollisuutensa oli mennä tutkimaan, mitä se oli!
Palleroinen ruumis kohosi vaappuvien jalkojen varaan, ja pieni pyöreä
pää tuli näkyviin pesää verhoavien lehtien alta. Se tirkisteli nyt
eteensä, mutta ääntä ei enää kuulunutkaan. Kahina oli vaiennut heti,
kun pikku jänis liikahti, eikä mitään näkynyt. Risakorva astui askelen
eteenpäin ja tuli aukealle paikalle. Nyt se huomasi aivan edessään
suuren mustan käärmeen.

Hirviö syöksähti heti paikalla pikkupupun kimppuun, ja tämä lähti
pakenemaan minkä hennoista sääristä lähti huutaa piipittäen emoa apuun.
Samassa käärme kuitenkin jo sai sitä korvasta kiinni ja kietoutui
renkaaksi sen ympärille. Matelija alkoi hitaasti puristaa uhriaan
kuoliaaksi; se aikoi kohta syödä sen yhtenä suupalana. Pikku raukka
huusi yhä vieläkin emoaan, mutta pian sen piipitys olisi vaiennut.
Mutta silloin tulikin emo laukaten suoraan kuin nuoli läpi metsän.
Jänöemo ei nyt ensinkään ollut sellainen pelkuri, joka pakenee
varjoansakin; äidinrakkaus oli voittanut arkuuden. Kuullessaan
pienokaisensa avunhuudon se hyppäsi suoraan tuon pelottavan matelijan
yli potkaisten sitä ohi mennessään terävillä takakynsillään niin, että
käärme kiemurteli tuskissaan ja sähisi vihasta.

Poikanen alkoi taas piipittää kovemmin, ja emo laukkasi kerran toisensa
perästä käärmeen yli potkien yhä kovemmin ja rohkeammin, kunnes tämä
hellitti poikasen korvasta ja yritti purra isoa jänistä sen hypätessä
yli. Mutta käärme ei kertaakaan saanut kuin suun täyden karvoja, ja
sen selkään alkoi ilmestyä pitkiä punaisia naarmuja, joita Jänöemon
voimakkaat potkut jättivät.

Nyt käärmeen asema alkoi näyttää arveluttavalta. Vihdoin sen täytyi
ruveta väistämään iskuja, ja siten se menetti lujan otteensa
poikasesta. Tämä livahti sukkelaan kierteestä ja piiloutui pensaiden
alle hengästyneenä ja kauhean säikähtyneenä. Mutta mitään vammaa se
ei ollut saanut, lukuun ottamatta sitä, että käärmeen hampaat olivat
pahasti raadelleet sen korvaa.

Jänöemo oli nyt saavuttanut tarkoituksensa. Jänis ei tappele kunnian
eikä koston vuoksi. Se laukkasi heti matkoihinsa, ja pikku pupu seurasi
jäljestä pitäen osviittanaan emon lumivalkeata hännännypykkää, kunnes
molemmat olivat päässeet turvalliseen paikkaan.


2

Olifantin räme on epätasaista, kitukasvuista näreikköä, ja sen keskellä
on heterantainen suolampi, jonka lävitse virtaa pieni joki. Muinoin
täällä on kasvanut metsää. Vieläkin seistä törröttää rämeikössä
muutamia vanhoja puita, ja vielä vanhempia kaatuneita runkoja on
siellä täällä varvikossa. Rimmen ympäristö oli pajukkoista sarasuota,
jota kissat ja hevoset kiertävät, mutta jota sarvikarja ei pelkää.
Kuivemmissa osissa kasvoi orjanruusupensaita ja nuoria puita. Uloinna
rämeen ympärillä, lähinnä peltoja, taas versoi rehevää ja pihkaista
nuorta mäntyä. Männyn neulasista levisi suloista tuoksua ohikulkijan
sieraimiin, mutta sama tuoksu oli kuolettavaa niille nuorille vesoille,
jotka alkoivat kilpailla mäntyjen kanssa kasvupaikasta.

Ympärillä oli kaikilla puolilla lakeita peltoja. Niiden yli ei kulkenut
mikään muu metsänelävä kuin Springfieldin mahdottoman ilkeä ja tunnoton
kettu. Tämä elikin aivan liian lähellä suota.

Risakorva ja Jänöemo olivat rämeikön huomattavimmat asukkaat.
Naapureita niillä ei ollut lähitienoilla, ja kaikki niiden sukulaiset
olivat kuolleet. Täällä ne elivät kahden, ja täällä Risakorva sai
suorittaa oppikurssinsa. Sillä oli hyvä emo, joka kasvatti sitä
mahdollisimman huolellisesti. Kaikkein ensimmäiseksi se sai oppia
painautumaan maahan ja pysymään hiljaa. Käärmeseikkailu osoitti
selvästi, miten viisas tapa tämä oli, eikä Risakorva unohtanut tätä
läksyä milloinkaan. Tästä se myös oppi aina tekemään niin kuin
käskettiin, ja siksi se helposti oppi kaikki muutkin asiat.

Toiseksi se opetettiin jähmettymään liikkumattomaksi. Tämä oli vain
jatkoa edelliseen, ja Risakorva sai oppia taidon heti kun osasi juosta.
Kun jänis huomaa vihollisen olevan lähellä, se paikalla pysähtyy
ja käy liikkumattomaksi kuin kuvapatsas, se 'kivettyy'. Näin tekee
jokainen hyvin opetettu jänis, ja tämä on ilmeisesti viisas tapa.
Metsänotukset ovat saman värisiä kuin ympäristönsä ja pistävät silmään
vain liikkuessaan. Kun kaksi vihollista sattuu yhteen, niin se niistä,
joka ensin huomaa toisen, kivettyy heti ja saattaa toisen huomaamatta
joko hyökätä sen kimppuun tai pelastua. Tämän tietää jokainen, joka
on oleskellut metsässä. Metsästäjän on opittava tämä taito yhtä hyvin
kuin otustenkin. Kaikki sen osaavatkin, mutta ei yksikään niin hyvin
kuin Jänöemo. Tämä opetti taidon poikaselleen näyttämällä esimerkkejä.
Kun emon valkea hännäntypykkä näkyi hyppien kulkevan eteenpäin halki
metsän, Risakorva teki parhaansa pysyäkseen mukana, mutta kun emo
pysähtyi ja kivettyi, luonnollinen matkimisen halu sai poikasen
tekemään samoin.

Mutta parasta, mitä Risakorva sai oppia, oli kuitenkin
orjanruusupensaan salaisuus. Se on jo sangen vanha salaisuus.
Pystyäkseni selittämään sen oikein minun on kerrottava tarina siitä,
miten orjanruusu rupesi sotimaan eläimiä vastaan.

_Ennen muinoin orjanruusupensaissa ei ollut piikkejä. Mutta oravat ja
hiiret kiipeilivät poimimaan niistä ruusuja, lehmät riipivät niitä
sarvillaan, opossumit taittelivat niitä pitkällä hännällään ja hirvet
sotkivat niitä maahan. Silloin orjanruusupensas kasvatti piikit
suojellakseen ruusujaan ja julisti ainaisen sodan kaikkia eläimiä
vastaan, jotka kiipeilevät puissa tai joilla on pitkät sarvet, sorkat
tai häntä. Ainoastaan yhden eläimen kanssa orjanruusu oli sen jälkeen
sovinnossa, nimittäin jäniksen; jänis ei osannut kiivetä, sillä ei
ollut sarvia eikä sorkkia eikä juuri häntääkään_.

_Jänis ei todellakaan ollut milloinkaan tehnyt pahaa orjanruusulle.
Ruusupensaasta ja jäniksestä tuli sen tähden erittäin hyvät ystävät.
Kun vaara uhkasi pupuraukkaa, se pakeni lähimpään ruusupensaaseen, ja
tämä oli aina valmis suojelemaan sitä tuhansilla terävillä piikeillään_.

Orjanruusupensaan salaisuutena Risakorva siis oppi emoltaan: --
Orjanruusupensas on paras ystäväsi.

Jäniksenpoikasen on opittava tarkkaan tuntemaan asuinseutunsa maanlaatu
sekä pensaikkojen väliset sokkelotiet. Tähän Risakorvalta kului paljon
aikaa. Mutta lopulta se tunsi seudun niin tarkkaan, että saattoi moneen
kertaan kulkea kotirämeikön ristiin rastiin menemättä kuin viisi
askelta suojaavien orjanruusupensaiden ulkopuolelle.

Muutamia vuosia sitten jänisten viholliset saivat harmikseen huomata,
että ihmiset olivat laittaneet uudenlaisia väkäpensaita ja istuttaneet
niitä pitkiin riveihin peltojen ympärille. Ne olivat niin vahvoja,
ettei mikään eläin voinut niitä murtaa, ja niiden piikit olivat niin
teräviä, että ne haavoittivat paksunahkaistakin. Vuosi vuodelta niitä
karttui enemmän, ja yhä enemmän ne vaivasivat metsäneläimiä. Niiden
piikit haavoittivat kettuja, koiria, lehmiä ja lampaita, vieläpä joskus
ihmistä itseäänkin, mutta jänikselle niistä ei ollut mitään haittaa;
sehän oli kaiken ikänsä tottunut oleskelemaan orjanruusupensaikoissa.
Päinvastoin tuommoisten piikkiköynnösten ympäröimä maa oli
jänisten turvallisin olopaikka. Nämä uudet väkäpensaat olivat
_piikkilanka-aitoja_.


3

Risakorva oli Jänöemon ainoa lapsi ja sai osakseen kaiken sen
huolenpidon ja hellyyden. Pikku jänis oli harvinaisen nopea ja vilkas
sekä samalla väkevä; sen tähden se edistyikin mainiosti. Koko kesän
se sai ahkerasti harjoitella tuntemaan polkuja sekä oppia, mitä sai
syödä ja juoda ja mihin toisaalta ei saanut koskea. Päivät päästään
emo neuvoskeli poikastaan ja pänttäsi vähä vähältä sen päähän ne sadat
asiat, jotka sille itselleen oli nuorena opetettu tai jotka se omasta
kokemuksestaan oli tullut tietämään.

Usein Risakorva istui emoineen apilapellolla tai pensaikossa.
Toisinaan saattoi nähdä emon liikuttelevan turpalihaksiaan "pitääkseen
hajuaistinsa selvänä", ja pikku jänis teki tarkalleen samoin; toisinaan
poikanen taas otti ruokapalan emon suusta tai kosketteli sen huulia
ollakseen varma siitä, että sai samanlaista ruokaa kuin emokin. Samaten
se matkimalla emoaan oppi kaapimaan korviaan käpälillään ja sukimaan
turkkiaan sekä nyhtämään takiaisia, joita usein takertui karvoihin.
Se oppi, ettei jäniksen sovi juoda muuta vettä kuin kirkkaita
kastepisaroita orjanruusupensaan lehdeltä; maassa ollut vesi olisi
varmasti aina sisältänyt jotain likaa.

Heti kun Risakorva oli niin iso, että se kykeni juoksemaan yksin
metsässä, emo opetti sille jänisten merkkikielen. Jänikset lennättävät
toisilleen tietoja polkemalla maata takajaloillaan. Maata pitkin ääni
kuuluu kauas; töminä, joka pari metriä maan pinnasta kuuluu vain
parinkymmenen metrin päähän, kuuluu vähintään sadan metrin päähän,
jos kuuntelijan korva on lähellä maata. Jäniksen kuulo on erittäin
tarkka, ja se saattaa kuulla saman töminän kahdensadan metrin päähän,
eli Olifantin suon toisesta päästä toiseen. Yksi tömähdys merkitsee:
"Ole varuillasi!" eli "Painaudu maahan!" Kaksi hiljaista tömähdystä
merkitsee: "Tule!" Kaksi kovaa tömähdystä taas tietää vaaraa, ja kolme
hyvin kovaa tömähdystä merkitsee: "Juokse henkesi edestä!"

Kerran kun ilma oli kaunis ja sininärhit torailivat keskenään, mikä oli
varma merkki siitä, ettei mitään vaaraa ollut lähellä, Risakorva sai
aloittaa jonkin uuden oppimisen. Emo antoi korviaan ravistamalla sille
kyyristymismerkin ja juoksi sitten viidakkoon; sieltä se tömistämällä
lennätti sanoman: "Tule!" Risakorva pinkaisi heti juoksemaan sinne,
missä oli viimeksi nähnyt emon; mutta se ei löytänytkään tätä. Se
tömisti, mutta vastausta ei kuulunut. Nyt se alkoi tarkasti etsiä ja
löysikin pian emon jälkien hajun. Se seurasi tätä varmaa opasta, jonka
kaikki eläimet tuntevat; ihmisellä yksin ei ole siitä aavistustakaan.
Vähän matkan päässä se tapasi emon ruohoihin piiloutuneena. Tämä oli
sen ensimmäinen harjoitus jälkien seuraamisessa, ja tällä tavalla
leikkien piilosilla oloa se harjaantui perin pohjin tähän taitoon, jota
se sittemmin tarvitsi monessa vakavassa seikkailussa.

Ennen ensimmäisen oppikauden päättymistä Risakorva oli oppinut kaikki
tärkeimmät jäniksen taidot. Ja se oli suorittanut monta koetta ja
osoittautunut niissä erittäin älykkääksi.

Se osasi piiloutua puun juureen ja tarpeen tullen syöksyä äkkiä pakoon
sekä painautua maahan ja "istua pökkelönä". Se osasi tehdä kierroksia
ja sivuloikkauksia sekä kulkea omia jälkiään takaperin niin taitavasti,
että se harvoin tarvitsi muita temppuja. Se ei vielä ollut kokeillut
piikkilanka-aidan keinoa, joka on erittäin sukkela temppu, mutta se
tiesi tarkoin, miten tämä on tehtävä. Se oli erityisesti tutkinut
hiekkaa, jossa jälkien haju kokonaan häviää, ja perin pohjin tutustunut
"jälkien vaihtoon", "kiertelyyn" ja "kaksoisjälkiin" sekä myös
"piilokoloon", minkä käyttö edellytti pitkäaikaista harjaantumista.
Ja lopuksi: se ei milloinkaan unohtanut painautumisen taitoa, joka on
kaiken viisauden alku, eikä orjanruusupensasta, ainoata turvapaikkaa,
joka on luotettava.

Se oppi monien vihollistensa tuntomerkit ja erilaiset menettelytavat,
millä kutakin saattaa vetää nenästä. Sillä haukat, pöllöt, ketut,
koirat, minkit, näädät, kissat, haisunäädät, pesukarhut ja ihmiset
vainoavat pupua kukin omalla tavallaan, ja kaikilta näiltä sen täytyy
osata suojella henkeään.

Huomatakseen ajoissa vihollisen lähestymisen jäniksen on aina oltava
varuillaan. Risakorva oppi siinä suhteessa luottamaan etupäässä
itseensä ja emoonsa, mutta sitä lähinnä sininärhiin. -- Ota aina
vaari sininärhin varoituksesta, sanoi Jänöemo. -- Se on sietämätön
rettelöitsijä ja juorukello ja varastaa minkä ehtii, mutta siltä ei
jää mikään huomaamatta. Se kyllä tekisi pahaa meillekin, mutta ei voi,
ja sen viholliset ovat meidänkin vihollisiamme; sen tähden on parasta
käyttää sen neuvoja hyväkseen. Jos tikka päästää varoitushuudon,
siihen voi aina luottaa, sillä tikka on rehellinen; mutta se on
typerä sininärhin rinnalla, ja vaikka sininärhi usein ilkeydestä
valehteleekin, on kuitenkin varminta aina luottaa siihen, kun sillä on
tiedossa huonoja uutisia.

Piikkilanka-aidan keino koettelee kovasti hermoja ja vielä enemmän
jalkoja. Pitkään aikaan Risakorva ei uskaltanut yrittää sitä, mutta
myöhemmin se oikein innostui tähän urheiluun.

Se on soma leikki sille, joka sen osaa, sanoi Jänöemo. -- Ensin annat
koiran lämmetä: juokset suoraan vähän matkaa ja lasket sen lähelle.
Annat sen päästä aivan taaksesi juuri kun tiedät miehenkorkuisen
piikkilanka-aidan olevan edessä; itse pujahdat raosta, koira törmää
päin aitaa. Monen koiran ja ketun olen nähnyt näin repivän itsensä
raajarikoksi; muuan suuri koira menetti kerran henkensäkin. Mutta olen
nähnyt myös monen jäniksen joutuvan surman suuhun sitä yrittäessään.

Risakorva oppi jo varhain sen, mitä moni jänis ei opi milloinkaan:
"piilokolo" ei ole ollenkaan niin varma pakokeino, kuin ensin näyttää.
Viisas jänis saattaa sen avulla pelastua, mutta tyhmä menee ennen
pitkää ansaan yrittäessään. Nuori jänis turvautuu siihen aina ensiksi,
vanha jänis vasta viime tingassa, kun kaikki muut keinot pettävät. Se
onnistuu, jos ahdistaja on ihminen, koira, kettu tai petolintu, mutta
tietää äkkikuolemaa, jos hätyyttäjänä on kärppä, minkki, haisunäätä tai
näätä.

Olifantin suossa oli vain kaksi maakoloa. Toinen oli Päivänpaisteen
penkerellä suon eteläpäässä, pienellä suojaisella hietakummulla. Penger
oli etelään päin viettävä, ja täällä jänöperhe kauniina päivänä otti
aurinkokylpyjä. Emo ja poikanen piehtaroivat tuoksuvien männynneulasien
seassa, vääntelivät itseään hullunkurisiin asentoihin kuten kissat ja
käänsivät hitaasti kylkeä, aivan kuin ne olisivat paistaneet itseään.
Väliin ne räpyttelivät silmiään, huohottivat ja kiemurtelivat kuin
kovissa tuskissa. Tämä oli niiden hupaisimpia leikkejä.

Kummun rinteellä oli suuri petäjänkanto. Sen kummallisen muotoiset
juuret luikertelivat hiekassa kuin käärmeet, ja näiden suojelevien
haarojen alle oli vanha ja jörö murmelieläin kauan sitten kaivanut
pesänsä. Tämä eläin tuli vuosi vuodelta yhä äreämmäksi ja
pahansisuisemmaksi, kunnes se eräänä päivänä rupesi rakentamaan riitaa
Olifantin koiran kanssa eikä paennutkaan luolaansa kuten tavallisesti.
Murmelieläimelle kävi tappelussa huonosti, ja tuntia myöhemmin Jänöemo
otti maakolon haltuunsa.

Tämän petäjänjuuren kolon anasti pian sen jälkeen varsin
häpeämättömästi muuan nuori, itsetietoinen haisunäätä, joka varmaankin
olisi saavuttanut pitemmän iän, ellei olisi ollut niin tyhmän koppava.
Se näet kuvitteli, että pyssyllä varustautunut ihminenkin pakenisi
sitä. Jänöemo ei siis menettänytkään luolaa ainaiseksi; anastaja
kukistui jo seitsemän päivän perästä kuten muinoin muuan hebrealainen
kuningas.

Toinen kolo oli tiheässä saniaispensastossa lähellä apilapeltoa. Tämä
oli pieni ja kostea eikä kelvannut kuin viimeiseksi turvapaikaksi.
Senkin oli tehnyt muuan murmelieläin. Tämä oli ollut jänöperheelle
hyvää tarkoittava ja ystävällinen naapuri, mutta kovin varomaton
itsensä suhteen. Sen tähden sille oli käynyt niin hullusti, että sen
nahasta oli tehty ruoskansiima, jolla nyt lisättiin vauhtia Olifantin
parivaljakkoon. -- Se oli sille oikein, arveli vanha Olifant. -- Se oli
kasvattanut nahkansa varastetulla ruoalla. Kyllä parivaljakon täytyy
siitä ryöväristä jollakin tavalla hyötyä!

Jänöperhe oli nyt yksin kummankin kolon omistajana. Jänikset eivät
kumminkaan menneet niitä lähellekään muulloin kuin tarpeen vaatiessa,
jottei syntyisi polun tapaista, joka ilmaisisi vihollisille nämä
viimeiset turvapaikat.

Sitä paitsi rämeikössä oli vielä ontto hikkoripuu; se vihersi yhä,
vaikka oli melkein kumossa. Sen kolo oli mainio turvapaikka, ja
sillä oli lisäksi se suuri etu, että se oli kummastakin päästä
avonainen. Tässä oli kauan asustanut yksinäinen vanha pesukarhu,
jonka pääelinkeinona todennäköisesti oli sammakonpyynti. Näiden
eläimien, samoin kuin entisajan munkkien, on arveltu olevan yksinomaan
kasvissyöjiä; mutta hyvällä syyllä saattaa epäillä, että ne tilaisuuden
tullen pistävät halukkaasti poskeensa vaikkapa kuolleen jäniksen. Sen
tähden jänikset kammosivat tätä naapuria, ja kun se eräänä päivänä
tapettiin sen ollessa ryöstöretkellä Olifantin kanaparvessa, Jänöemo
tunsi tietenkin kaikkea muuta kuin surua ja otti heti riemuiten
haltuunsa sen mukavan pesän.


4

Heleä elokuun päivänpaiste tulvi rämeikköön varhaisena aamuhetkenä.
Luonto näytti ahmivan sen lämmintä säteilyä. Pieni ruskea suovarpunen
tikitti rimmen pitkällä kaislalla. Sen ympärillä oli hiukan avonaista,
sameaa vettä. Tähän kuvastui sinisen taivaan kaistaleita, ja ne ja
ruskea vesiruoho muodostivat hienon mosaiikin, jossa keskellä oli
pienen varpusen ylösalainen kuva.

Läheisellä rantatörmällä kasvoi hyvin rehevää kullanvihreätä
skunkinkaalia, jonka synkkä varjo lankesi ruskeille suomättäille.

Suovarpusen silmät eivät olleet harjaantuneet nauttimaan luonnon
väriloistosta. Mutta se näki jotakin muuta, mitä me emme olisi
huomanneet: skunkinkaalin leveiden lehtien alla ruskeiden mättäiden
seassa oli kaksi elävää olentoa, joiden kuono alati liikkui ylös alas,
vaikka kaikki muu oli hiljaa.

Siellä olivat Jänöemo ja Risakorva. Ne eivät olleet menneet makaamaan
skunkinkaalien alle sen takia, että olisivat pitäneet niiden väkevästä
hajusta, vaan siksi, etteivät hyttyset voineet ollenkaan sietää tätä
hajua ja antoivat jänisten siellä olla rauhassa.

Jäniksillä ei ole määrättyjä harjoitustunteja, ne ovat aina oppimassa.
Mutta oppiaine riippuu siitä, mikä vaara kulloinkin ahdistaa, ja tätä
ei voi tietää, ennen kuin vaara on lähellä. Jänöperhe oli tullut tänne
lepäämään, mutta se ei saanut kauan olla rauhassa, sillä äkkiä kuului
aina valppaan sininärhin varoitushuuto. Jänöemon turpa ja korvat
kohosivat, sen häntä tiivistyi lujemmalle. Olifantin mustan ja valkean
kirjava ajokoira lähestyi parhaillaan suon poikki suoraan niitä kohti.

-- Kuulehan, sanoi Jänöemo, pysyttele sinä tässä matalana sillä välin
kun minä menen estämään tuota koirahupakkoa pahanteosta. Samassa se jo
loikki koiraa kohti ja harppasi uhkarohkeasti suoraan sen tien poikki.

Koira ryntäsi vimmatusti haukkuen Jänöemon jälkeen. Mutta tämä
pysytteli juuri sen verran edellä, ettei ajaja saavuttanut sitä, ja
juoksi orjanruusupensaikkoon; täällä miljoonat piikit iskivät koiraan
lujasti ja syvään, kunnes sillä oli korvat verissä. Lopulta jänis
houkutteli sen juoksemaan päin näkymättömissä olevaa piikkilanka-aitaa.
Koira sai semmoisen tärähdyksen, että juoksi kotiin tuskasta ulvoen.
Jänöemo teki kaksoisjäljet sekä lyhyen kierroksen siltä varalta, että
koira palaisi. Sitten se tuli takaisin Risakorvan luo ja näki, että
tämä oli innoissaan noussut seisaalleen ja kurotti päätään nähdäkseen,
miten emo leikki koiran kanssa. Tällainen tottelemattomuus suututti
kovasti Jänöemoa. Se potkaisi Risakorvaa takajalallaan niin, että tämä
lensi nurin niskoin mutaan.

Kerran jänisten syödessä apilapellolla niitä kohti iski punapyrstöinen
haukka. Jänöemo heitti takajalkansa ilmaan osoittaakseen
halveksimistaan tätä vihollista kohtaan ja vilisti erästä vanhaa tuttua
polkuaan orjanruusupensaikkoon; sinne haukka ei tietenkään päässyt
seuraamaan. Polku oli jänisten pääteitä, se, joka vei Aidanmutkasta
Ison pensaan luo. Useita köynnöskasveja oli versonut sen poikki, ja
Jänöemo alkoi jyrsiä niitä poikki pitäen samalla silmällä haukkaa.
Risakorva odotti takana, mutta juoksi sitten edelle ja katkaisi vielä
lisää polun poikki kasvaneita köynnöksiä.

-- Se on oikein, sanoi Jänöemo, pidä aina polut selvinä, niitä saattaa
todella usein tarvita! Ei leveinä, mutta selvinä! Pure poikki kaikki,
mikä köynnöskasvien tavoin on niitä sulkemassa. Saatpa nähdä, että
kerran vielä tulet katkaisseeksi paulan.

-- Mikä se on? kysyi Risakorva raapaisten oikeata korvaansa vasemmalla
takajalallaan.

-- Paula muistuttaa köynnöskasvia, mutta ei kasva, ja se on pahempi
kuin kaikki maailman haukat, sanoi Jänöemo katsahtaen haukkaa, joka
nyt oli kaukana. -- Yöt päivät se piilee polullasi odottamassa kunnes
tulet, ja silloin olet hukassa.

-- Enpä usko, että minä tarttuisin siihen, sanoi Risakorva ylpeästi
kuten ainakin nuoret ja kohosi samalla kantapäilleen hieroakseen
kuonoaan ja viiksiään nuoren puun sileätä runkoa vasten. Risakorva
ei itse kiinnittänyt huomiota siihen mitä teki, mutta emo pani sen
kyllä merkille. Jäniksillä tämän tavan ilmestyminen tarkoittaa samaa
kuin äänenmurros pojilla, ja Jänöemo tiesi nyt, että sen poikanen oli
tulossa täysikasvuiseksi.


5

Juoksevassa vedessä on taikaa. Sen tietää ja tuntee jokainen.
Rautatienrakentaja tekee huoletta ratapenkeren poikki lammen tai
järven, vieläpä merenkin, mutta juoksevaa vettä kohtaan hän tuntee
suurta kunnioitusta, vaikka tämä olisi vain pieni puropahanen. Hän
tutkii huolellisesti, mihin suuntaan se pyrkii, ja antaa sen kaikessa
noudattaa omaa mieltään. Janoinen aavikon matkustaja karttaa inhoten
myrkyllisiä suolajärviä, kunnes löytää rotkon, jonka pohjalla
luikertelee kirkas juova, juoksevan veden merkki, ja iloissaan hän juo
siitä janoonsa.

Juoksevassa vedessä on taikaa. Sen poikki vainueläin ei saata seurata
jälkiä. Metsäneläin, jota verivihollinen uupumatta seuraa, huomaa
loppunsa lähenevän ja tuntee jo kuoleman kauhua. Sen voimat ovat
lopussa, sen kaikki pelastuskeinot ovat pettäneet. Silloin jokin hyvä
enkeli johtaa sen veden, juoksevan, elävän veden luo. Se heittäytyy
siihen, seuraa vilvoittavaa virtaa ja juoksee taas uusin voimin metsien
turviin.

Vielä toisellakin tavoin juokseva vesi suojelee ahdistettua
metsänotusta: hilpeän puron lähellä vainu ei ole yhtä tarkka kuin
muualla. Kun takaa-ajaja tulee siihen kohtaan, missä otus on lähtenyt
veden luota, se pysähtyy ja kääntyy ympäri kerta kerran perästä, mutta
ei osaa seurata. Otus on pelastunut.

Tämä oli yksi niitä monia salaisuuksia, joita Risakorva oppi emoltaan;
siis: orjanruusupensaan jälkeen vesi on paras ystäväsi.

Eräänä kuumana ja kosteana elokuun yönä Jänöemo ja Risakorva olivat
juoksemassa metsän läpi. Emon valkea häntätöyhtö vilkkui edellä ja
oli Risakorvalle tiennäyttäjänä, vaikka se katosikin vähän väliä emon
istuutuessa kuuntelemaan. Näin vuoroin laukaten ja pysähtyen ne pian
tulivat rimmen luo. Korkealla rannan puussa lauloi satakieli, ja
pulleavatsainen urossammakko istui uponneella puun rungolla leukaansa
myöten vedessä kurnuttaen vanhaa nuottiaan.

-- Seuraa minua yhä, Jänöemo sanoi jänisten kielellä. Loiskis, se oli
vedessä ja ui kohti vajonnutta runkoa, joka oli rimmen keskellä. Nuorta
jänistä arvelutti, mutta se hyppäsi kumminkin veteen ja alkoi molskia
läähättäen ja puristaen nenäänsä lujasti kiinni, mutta yhä jäljitellen
emoa. Tekemällä samoja liikkeitä kuin maallakin se pääsi eteenpäin, ja
näin se pulikoi, kunnes oli puunrungolla. Se huomasi osaavansa uida.
Nyt se kömpi emon viereen puunrungon koholla olevaan, kuivaan päähän,
ja siinä ne sitten istuivat, ympärillään suojaava kaislikko ja vesi,
joka ei kerro tietojaan. Sittemmin, kun Springfieldin vanha kettu
lämpöisinä ja pimeinä öinä osui rosvoretkillään rämeikköön, Risakorva
saattoi tuntea tämän paikan sammakon kurnutuksesta; se oli hädän tullen
oppaana varmaan suojapaikkaan. Risakorvasta tuntui, että sammakko
lauloi: "Tule, tule, vaaran tullen tule!"

Tämä oli viimeinen oppikurssi, jonka Risakorva sai emoltaan. Oikeastaan
se oli jo ylimääräinen kurssi, sillä moni pikku jänis elää ikänsä
kaiken oppimatta milloinkaan näitä asioita.


6

Villi eläin ei milloinkaan kuole vanhuuttaan. Sen elämä päättyy aina,
ennemmin tai myöhemmin, väkivaltaisesti. On vain ajan kysymys, miten
kauan se saattaa suojata itseään vihollisiltaan.

Mutta Risakorvan elämä on esimerkki siitä, että kun jänis kerran pääsee
ohi nuoruusikänsä, se kykenee säilyttämään henkensä niin kauan kuin
se on täysissä voimissaan ja saa surmansa vasta sinä ikäkautena, jota
nimitetään vanhuudeksi.

Jänöperheellä oli vihollisia joka puolella. Niiden jokapäiväinen elämä
oli täynnä seikkailuja. Sillä koirat, ketut, kissat, haisunäädät,
pesukarhut, kärpät, minkit, käärmeet, haukat, pöllöt ja ihmiset,
vieläpä hyönteisetkin, olivat kaikki liittoutuneet pupuja vastaan.
Vähintään kerran päivässä ne saivat juosta henkensä edestä ja pelastua
miten saattoivat, älynsä tai säärtensä avulla.

Useammin kuin kerran tuo vihattu Springfieldin kettu pakotti
jänöperheen pakenemaan lähteen luona olevan vanhan piikkilankakasan
alle; piikkilanka oli ennen ollut sikotarhan aitana. Mutta kerran
päästyään sinne ne saattoivat rauhallisina katsella, miten kettu
haavoitti jalkojaan koettaessaan turhaan tavoittaa niitä.

Muutaman kerran Risakorva oli saanut johdetuksi koiran haisunäädän
kimppuun; tämä oli pupujen kannalta aivan yhtä vaarallinen kuin
edellinenkin.

Kerran Risakorvan sai kiinni metsästäjä, jolla oli apunaan koira
ja kesy, opetettu hilleri. Mutta sen onnistui paeta seuraavana
päivänä. Sen jälkeen se luotti maakoloihin entistäkin vähemmän. Monta
kertaa sen täytyi juosta veteen kissan ahdistaessa. Myös haukat ja
pöllöt ajoivat sitä usein, mutta kaikenlaisia vaaroja vastaan sillä
oli pelastuskeinoja. Emon opettamia temppuja se paransi ja keksi
vanhemmaksi tultuaan monta uutta. Ja mitä vanhemmaksi ja viisaammaksi
se tuli, sitä vähemmän se luotti sääriinsä ja sitä enemmän älyynsä.
Lähiseudulla oli nuori koira nimeltä Ranger. Tämän isännällä oli tapana
viedä se jäniksen jäljille harjoittaakseen sitä ajoon. Tavallisesti
se tällöin tuli ajamaan Risakorvaa, sillä ajo huvitti tätä nuorta
urosjänistä yhtä paljon kuin koiraakin. Vaaran hitunen vain lisäsi
viehätystä. Toisinaan se saattoi sanoa emolleen:

-- Kas, äiti, tuossa se koira taas tulee. Pitää lähteä juoksemaan!

-- Olet liian rohkea, Risakorva-poikaseni, saattoi emo vastata. --
Etköhän juokse liian usein.

-- Mutta, äiti, on niin äärettömän hauskaa, kun saa härnätä tuota
koirahupakkoa, ja onhan se sentään hyvää harjoitusta. Tömistän apua,
jos se liiaksi ahdistaa, ja yhden kierroksen jälkeen vaihdetaan osia.

Sitten se saattoi mennä koiran tielle ihan tahallaan. Ranger tietenkin
innostuu hirmuisesti ja jatkaa ajoa, kunnes Risakorva väsyy leikkiin.
Silloin se joko lähettää tömistäen avunpyyntisanoman, jolloin Jänöemo
tulee houkuttelemaan koiran omille jäljilleen, tai sitten se pelastuu
koirasta jollain sukkelalla tempulla. Kerron vain yhden esimerkiksi
siitä, miten hyvin Risakorva oli oppinut suurten metsien taidot.

Se tiesi, että jälkien haju säilyy parhaiten maassa ja on selvin
silloin, kun jänis on juoksusta lämmin. Kun se pääsi maata ylemmäksi
ja sai olla puolen tuntia rauhassa, jäljet vanhentuivat, ja se
tiesi olevansa turvassa. Se menetteli näin: väsyttyään juoksuun se
johti ajon Aidanmutkan tiheään orjanruusupensaikkoon; täällä se
"kierteli", so. juoksi ristiin rastiin jättäen niin mutkaiset jäljet,
että koiran täytyi olla hyvin paljon perässäpäin päästyään selville
tuosta vyyhdestä. Sitten se juoksi läpi metsän suoraan D:hen kulkien
yhden loikkauksen verran tuulen puolelta kaatunutta puun runkoa E.
Pysähtyen sitten D:n luona se palasi omia jälkiään F:ään, mistä se
loikkasi syrjään ja juoksi G:hen. Sitten se taas palasi samoja jälkiä
J:hin ja odotti siinä, kunnes koira oli mennyt ohi I:n. Nyt se meni
H:sta entisille jäljilleen, kulki niitä E:hen ja teki siitä pitkän
sivuloikkauksen rungolle, jonka yläpäähän se pysähtyi ja jäi istumaan
kuin pökkelö.

Ranger kulutti kauan aikaa orjanruususokkeloissa, ja jälkien haju oli
hyvin kehno, kun se vihdoin tuli D:hen. Täällä se alkoi kiertää kehää
löytääkseen uudelleen hävinneet jäljet. Pitkän ajan perästä se löysi ne
ja tuli sitten G:hen, missä jäljet uudelleen äkisti päättyivät. Koira
joutui taas ymmälle ja alkoi tehdä kierroksia. Kierrokset kävivät yhä
suuremmiksi, kunnes koira kulki lopulta aivan sen rungon alta, millä
Risakorva oli. Mutta kylmä jäljenhaju ei kylmänä päivänä maata ylempänä
hevin tunnu. Eikä Risakorva värähtänytkään koiran mennessä ohi.

Pian koira tuli seuraavaa kierrostaan. Tällä kertaa se osui puunrungon
alapäähän ja pysähtyi nuuskimaan. Todellakin, se haisi jänikseltä!
Mutta se oli nyt vanha haju. Kuitenkin se alkoi nousta runkoa pitkin.

Mikä hermoja koetteleva hetki, kun tuo suuri koira tuli nuuskien pitkin
puunrunkoa! Mutta Risakorvan mielenmaltti ei pettänyt. Tuuli oli
suotuisa; se oli päättänyt loikata matkaansa heti kun Ranger ehtisi
puoliväliin runkoa. Mutta tämä ei tullutkaan. Rakkikoira olisi jo
nähnyt jäniksen, mutta jäniskoira ei nähnyt. Haju tuntui olevan vanha;
takaa-ajaja hyppäsi rungolta. Pupu oli voittanut.


7

Risakorva ei ollut milloinkaan nähnyt muuta jänistä kuin emonsa.
Tuskinpa se oli tullut ajatelleeksi, että toisia oli olemassakaan.
Emostakin se oli alkanut yhä enemmän vieraantua, mutta se ei koskaan
tuntenut ikävää, sillä jänikset eivät kaipaa seuraa. Mutta kerran
joulukuun päivänä Risakorvan ollessa kuusamapensaikossa aukaisemassa
uutta polkua Aidanmutkan suureen tiheikköön sen silmään osui outo
näky: läheisellä Päivänpaisteen kummulla erottuivat taivasta vasten
suuren jäniksen pää ja korvat. Tulokas vaikutti hyvin tyytyväiseltä
löytöretkensä tuloksiin ja tuli loikkien pitkin Risakorvan polkua. Se
käytti todella Risakorvan omaa polkua ja tuli sen omaan rämeikköön!
Uusi tunne valtasi nuoren jäniksen: osaksi katkeruus, osaksi viha, tuo
sekava tunne, jota nimitetään kateudeksi.

Vieras pysähtyi erään Risakorvan hankauspuun luokse. Viimeksi
mainitulla oli ollut tapana nousta tämän puun nojaan kantapäilleen ja
hangata leukaansa puun kylkeen niin korkealta kuin suinkin ulottui. Se
arveli tekevänsä näin vain huvikseen, mutta kaikki urosjänikset tekevät
samalla tavoin, ja tällä tempulla on useitakin tarkoituksia. Puuhun jää
siten jäniksen haju, ja vieraat jänikset tietävät siitä, että seutu jo
kuuluu jänisperheelle eikä enää ole kenen tahansa valittavissa. Lisäksi
seuraava tulija saattaa hajusta päätellä, onko viimeksi käynyt ollut
tuttu; hankauskohdan korkeudesta näkee myös, kuinka iso käyjä on ollut.

Risakorva huomasi harmikseen, että tulokas oli sitä päätä pitempi
ja muutenkin vankempi urosjänis. Tämä oli sille aivan uutta, ja se
tunsi vastustamatonta halua tuon tunkeilijan tappamiseen. Se puri
kovasti hampaitaan, vaikka sillä ei ollut mitään suussa, juoksi sitten
tasaiselle paikalle ja tömisti hitaasti kolme kertaa; se merkitsi:
"Lähde pois alueeltani tai taistele!"

Tulokas pani korvansa suuren V:n muotoisiksi, istui vähän aikaa suorana
ja laskeutui sitten sekin etujalkojensa varaan tömistämään kolmesti;
mutta se tömisti kovemmin.

Sota oli julistettu.

Jänikset tulivat yhteen juostuaan kumpikin lyhyen kierroksen koettaen
päästä toisistaan tuulen alapuolelle ja odottaen sopivaa hyökkäyshetkeä.
Vieras oli suuri ja vahvalihaksinen, mutta parista pikkuseikasta saattoi
päättää, ettei se ollut kovinkaan taitava. Se teki varomattomia
käännöksiä ja laiminlöi sopivan hyökkäyshetken, sen jolloin Risakorva
oli sitä alempana. Mutta nähtävästi se luottikin etupäässä voimaansa.
Lopulta se sitten hyökkäsi, ja Risakorva puolestaan rynnisti raivoisasti
vastaan. Kumpikin hyppäsi pystyyn ponnistaen takajaloillaan, mutta
heikompi joutui jo ensi ottelussa alle. Voittaja oli heti sen päällä,
puri pahanpäiväisesti Risakorva-poloista ja nyhti siitä karvatukon
toisensa perästä. Mutta tämä oli vikkelä jaloistaan ja pääsi pian
vapaaksi. Alkoi uusi yritys. Taas joutui Risakorva alle ja sai kovasti
selkäänsä. Se ei ollut ollenkaan vastustajansa kanssa tasaväkinen, ja
pian sen oli pakko turvautua jalkoihinsa pelastaakseen henkensä.

Vieras lähti ajamaan takaa. Nähtävästi sen tarkoituksena oli joko
Risakorvan tappaminen tai sen karkottaminen kotirämeiköstään. Mutta
tämä oli nopsajalkainen ja kestävä. Vieras taas oli suuri ja raskas,
ja pian sen piti luopua ajosta. Se olikin onneksi pakenijalle, sillä
se oli kangistumaisillaan haavoistaan ja jo uupunutkin. -- Nyt
alkoi Risakorvalle hirveä aika. Se oli tottunut suojelemaan itseään
pöllöiltä, koirilta, näädiltä, ihmisiltä ja sen tapaisilta, mutta ei
tietänyt mitä tehdä, kun ahdistaja oli toinen jänis. Se ei keksinyt
muuta keinoa kuin maata kyyryllään, kunnes se löydettiin, ja sitten
juosta.

Jänöemo oli aivan suunniltaan pelosta ja koetti vain pysytellä
piilossa. Mutta iso urosjänis löysi sen pian. Jänöemo koetti juosta
pakoon, mutta se ei ollut yhtä nopea kuin Risakorva. Urosjäniksellä ei
ollut aikomustakaan tappaa sitä, vaan se alkoi kosiskella.

Mutta Jänöemo vihasi tulokasta yhtä paljon kuin Risakorvakin ja koetti
joka tilanteessa päästä siitä eroon. Sen tähden urosjänis kohteli sitä
varsin raakamaisesti. Joka päivä se ahdisti Jänöemoa kosimisellaan ja
oli niin raivoissaan tämän taipumattomuudesta, että saattoi survaista
sen kumoon ja repiä suun täydet karvoja sen hienosta turkista. Saatuaan
vihansa tyydytetyksi vainooja päästi Jänöemon taas vähäksi aikaa
rauhaan. Mutta yhä sillä oli vakaa aikomus tappaa Risakorva, ja tämän
pelastuminen näytti mahdottomalta. Lähellä ei ollut muuta rämeikköä
mihin paeta, ja milloin hyvänsä se hetkeksikin nukahti, se tiesi
saavansa vihollisen kimppuunsa. Vähintään kymmenen kertaa päivässä
vieras hiipi Risakorvan makuupaikalle. Tämä oli kuitenkin siksi valpas,
että ennätti aina ajoissa pakoon. Mutta vain sillä kertaa. Henkensä
se tosin säilytti, mutta kurjaksi sen elämä oli tullut. Oli kovin
masentavaa olla noin avuton, nähdä emoraukkaa purtavan ja revittävän,
nähdä tuon vihatun rosvon riistävän mieluisat ruokapaikat, tutut
kotisokkelot ja vaivoin tehdyt polut. Se vihasi voittajaansa enemmän
kuin kettua tai kärppää.

Miten tämä päättyisi? Risakorva oli nääntymäisillään juoksusta,
vartioimisesta ja huonosta ruoasta. Jänöemokin alkoi lannistua
pitkästä vainoamisesta. Tunkeilija ei kaihtanut mitään keinoja
koettaessaan saada Risakorvan tuhotuksi, ja lopuksi se turvautui
pahimpaan rikokseen, minkä jänikset tuntevat. Miten hyvänsä jänikset
vihaavatkin toisiaan, kunnon jänis unohtaa kuitenkin riitansa, kun
ilmestyy yhteinen vihollinen. Mutta eräänä päivänä suuren kyyhkyshaukan
liidellessä yli rämeikön urosjänis itse piiloutui hyvin pensaikkoon,
mutta koetti kerran toisensa jälkeen karkottaa Risakorvaa aukealle
paikalle. Pari kertaa haukka oli saamaisillaan tämän, mutta ruusupensas
pelasti sen viime tingassa. Se lähti pensaasta vasta kun vieras jänis
itse oli joutumaisillaan haukan saaliiksi. Risakorva pääsi siis
tälläkin kertaa hengissä, mutta sen tila näytti toivottomalta. Se alkoi
jo hautoa mielessään uutta tuumaa: olisiko emon ja sen mahdollista
lähteä yöllä muille tienoille etsimään toista asuinpaikkaa. Mutta
eräänä päivänä tuli rämeikön laitaan vanha Thounder, jäniskoira,
nuuskien jälkiä. Nyt Risakorva päätti ryhtyä epätoivoiseen yritykseen.
Se meni tahallaan koiran tielle, ja heti alkoi hurja ajo; se kävi
kolmeen kertaan suon ympäri, kunnes Risakorva tiesi emonsa olevan
turvassa ja vihollisensa tavallisessa makuupaikassaan. Sitten se meni
suoraan tätä paikkaa kohti ja hyppäsi ison jäniksen yli potkaisten sitä
mennessään päähän.

-- Kurja raukka! Nyt minä sinut tapan, huusi vieras ja hyppäsi
ylös, mutta huomasi samassa olevansa juuri Risakorvan ja koiran
välissä. Se oli saanut osakseen ajon kaikkine kauhuineen. Koira oli
miltei kintereillä ja haukkui kovasti seuratessaan suoraan käyviä,
tuoreita jälkiä. Urosjäniksen suuri ruumiinpaino oli kyllä hyvin
edullinen tappelussa toisen jäniksen kanssa, mutta tässä leikissä
päinvastoin haitaksi. Se ei tuntenut monta temppua, vain kaikkein
yksinkertaisimmat, kuten "kaksoisjäljet", "kiertelyn" ja "piilokolon",
jotka jokainen pupunpoikanenkin osaa. Koira oli kuitenkin liian
lähellä, jotta olisi saattanut turvautua kaksoisjälkiin tai kiertelyyn,
ja maakoloja se ei tietänyt.

Ajo kävi suoraan eteenpäin. Orjanruusupensas, kaikkien jänisten
puolueeton ystävä, teki parastaan, mutta siitä ei ollut apua. Koiran
haukunta oli kiinteä ja keskeytymätön. Pensaiden ratina ja koiran
kiljuminen, aina kun piikit haavoittivat sen korvia, kuuluivat hyvin
Aidanmutkan isoon pensaikkoon, missä Risakorva emoineen kyykki
piilossaan. Mutta äkkiä nämä äänet taukosivat; kuului ottelun töminää
ja sitten äänekästä hirveätä rääkynää.

Risakorva tiesi mitä se merkitsi, ja sitä pöyristytti. Mutta pian
ääni vaikeni. Rauhanhäiritsijä oli poissa ja jänöperhe huoahti
helpotuksesta. He olivat taas yksin rakkaan vanhan suon isäntinä.


8

Olifant menetteli epäilemättä viisaasti polttaessaan kaikki
orjanruusupensaat rämeikön itä- ja eteläpäästä ja korjatessaan pois
vanhan piikkilangasta tehdyn sikoaitauksen jäännöksen lähteen luota,
mutta jänöperheelle tämä puhdistus oli kova kolaus. Edelliset olivat
olleet sen vakinaisena olinpaikkana ja etuvarustuksena; piikkilankakasa
taas oli ollut sen lujin linnoitus ja varmin turvapaikka.

Ne olivat tottuneet pitämään rämeikköä ja sen ympäristöä -- Olifantin
pellot ja rakennukset siihen luettuina -- niin omanaan, että olisivat
mielestään kärsineet vääryyttä, jos jokin toinen jänis olisi ilmestynyt
vaikkapa karjapihaan. Heidän omistusoikeutensa perustui pitkäaikaiseen
ja menestykselliseen hallussapitoon -- se siis oli aivan sama oikeus,
millä useimmat kansat pitävät maitaan ominaan, ja vaikea olisikin
löytää parempaa.

Tammikuun suojailmoilla Olifant hakkautti jäljellä olevat suuret puut
rimmen ympäriltä ja supisti siten jänisten aluetta kaikilta puolin.
Mutta ne pysyivät kuitenkin yhä pienenevässä rämeikössään, sillä siellä
oli niiden koti, ja ne olivat varsin vastahakoisia muuttamaan toisille
tienoille. Elämä kävi niille yhä seikkailukkaammaksi, mutta ne olivat
vielä yhtä nopsajalkaisia, tarkkavainuisia ja älykkäitä kuin ennenkin.
Viime aikoina oli muuan minkki tehnyt niiden elämän tavallistakin
levottomammaksi; se oli tullut jokea ylöspäin jänisten asuinsijoille.
Viisaasti menettelemällä nämä saivat käännetyksi tunkeilijan huomion
Olifantin kanatarhaan. Mutta sittenkään ne eivät tunteneet olevansa
aivan suojassa tältä viholliselta. Ne olivat sen tähden toistaiseksi
kokonaan lakanneet käyttämästä maakoloja, jotka minkin vuoksi olivat
erityisen vaarallisia, ja turvautuivat entistä enemmän jäljellä oleviin
ruusupensaikkoihin.

Ensimmäinen lumi oli sulanut; ilma oli kauan ollut kirkas ja
lämmin. Jänöemo, joka oli alkanut tuntea reumatismia, oli matalassa
pensaikossa hakemassa joitakin lääkeyrttejä. Risakorva istui heleässä
päivänpaisteessa rämeen idänpuoleisella penkerellä. Olifantin talon
tutusta savupiipusta nousi savua; sinistä taivasta vasten se näytti
ruskealta, ja oikulliset tuulenpuuskat painoivat sitä ajoittain
sinertävinä hattaroina pensaikkoon. Talon viereisestä karjapihasta
kuului ääniä, ja sieltäpäin tuli savun mukana miellyttävää hajua: jänis
saattoi päätellä, että lehmille annettiin kaalia. Sille tuli vesi
suuhun, kun se ajatteli, mikä juhla siellä olisi tarjolla. Haluisasti
se ahmi sisäänsä tuota viettelevää hajua; se piti kovasti kaalista.
Mutta se oli ollut karjapihassa edellisenä yönä hakemassa muutamia
kehnoja apilanpäitä, eikä viisas jänis milloinkaan mene kahtena
peräkkäisenä yönä samaan paikkaan.

Sen tähden se ei antanutkaan valtaa mielihalulleen, vaan siirtyi
toiseen paikkaan, johon kaalin haju ei tuntunut, ja söi iltasekseen
tukon heiniä, jotka tuuli oli karistanut suovasta. Myöhemmin,
maatamenon aikaan, se tapasi Jänöemon; tämä oli ottanut lääkkeensä
ja sitten jyrsinyt ateriakseen nuoren koivun makeita virpoja. Sillä
välin päivä oli mennyt mailleen, ja suuri tumma verho oli kohoamassa
idästä ylemmäksi ja ylemmäksi. Se levisi koko taivaalle ja kätki
maan pimeyteen. Sitten tuli ilkeä tuuli käyttäen hyväkseen auringon
poissaoloa ja sai aikaan suurta hämminkiä. Ilma kävi kylmäksi; tuntui
vielä paljon epämiellyttävämmältä kuin silloin, kun maa oli ollut lumen
peitossa.

-- Eikö olekin pelottavan kylmä? Ollapa meillä nyt edes Aidanmutkan
suuri pensaikko! sanoi Risakorva.

-- Hyvä olisi yöpyä petäjänjuuren koloonkin, arveli emo. -- Mutta
minkki ei ole vielä mennyt kanatarhaan, ja ennen ei ole hyvä ryömiä
koloon.

Itse asiassa majaili pelätty minkki juuri tällä hetkellä ontossa
hikkoripuun rungossa Olifantin puuvajassa; tämäkin jänisten turvapaikka
oli siis hiljakkoin viety. Jänikset menivät nyt rämeen eteläpäähän ja
valitsivat yösijakseen lehdeskasan; ne ryömivät sen alle tunnustellen
kuonollaan eri suuntiin löytääkseen useampia pakoteitä siltä varalta,
että vaara uhkaisi. Tuuli yltyi yhä ja kävi kylmemmäksi, mitä
pitemmälle tunnit kuluivat, ja puoliyön aikaan alkoi sataa kovaa,
raemaista lunta, joka rapisi lakastuneille lehdille ja varisi kerppujen
välitse jänisten päälle.

Tällaisen yön luulisi olevan kaikkea muuta kuin sovelias metsästykseen,
mutta Springfieldin kettu oli kumminkin liikkeellä. Se tuli
vastatuuleen Olifantin suolle ja osui tuulen alapuolelle sitä kasaa,
jonka alla jänikset nukkuivat. Se vainusi ne heti ja hiipi hajun
suuntaan vastatuuleen lehdeskasaa kohden. Tuulen viuhina ja lumiräntä
helpottivat lähestymistä, ja vasta kun kettu oli aivan pensaan luona,
Jänöemo heräsi siihen, että kuiva lehti risahti tulijan käpälän alla.
Se kosketti Risakorvan viiksiin, ja molemmat olivat täysin valveilla
juuri kun kettu oli hyppäämässä niiden päälle. Mutta jäniksellä on
nukkuessakin jalat aina valmiina loikkaamaan. Jänöemo syöksyi myrskyyn,
ja ketun hyppäys jäi tekemättä, mutta se lähti heti perässä. Risakorva
katosi toiselle puolen.

Jänöemolla oli vain yksi tie valittavana, ja se kävi suoraan
vastatuuleen. Henkensä edestä ponnistaen se pääsi vähän edelle
juostessaan yli vetelän mudan, joka ei kannattanut kettua. Sitten se
tuli rimmen rannalle. Ei ollut kääntymisen mahdollisuutta, täytyi mennä
veteen.

Se kahlasi läpi ruohojen ja tuli syvään veteen; kettu perässä. Mutta
tämä oli sittenkin liikaa Repolaiselle semmoisena yönä. Se kääntyi
takaisin, ja Jänöemo ponnisteli yhä samaan suuntaan läpi kaislikon ja
ui sitten avovettä toista rantaa kohti. Vastatuuli oli kova. Pienet
aallot löivät jäätävän kylminä yli sen pään, ja vesi oli täynnä
lumisohjoa, joka esti uintia. Toinen ranta häämötti mustana viivana
kaukaa, kaukaa, ja kenties kettu jo oli siellä odottamassa.

Mutta Jänöemo laski korvansa lerpalleen, jottei vastatuuli tarttuisi
niihin, ja taisteli sitten kaikin voimin kylmässä vedessä tuulta
ja aaltoja vastaan. Pitkän ja vaivalloisen uinnin jälkeen se oli
pääsemäisillään toisen rannan uloimpien kaislojen luo, mutta silloin
lumisohjo tukki siltä tien kokonaan; tuuli viuhui rantapenkeressä
synnyttäen ketun ääntä muistuttavan ulinan, ja tämä kauhistutti jänistä
niin, että se menetti kaiken voimansa ja alkoi ajelehtia takaperin
myötätuuleen, ennen kuin se pääsi vapaaksi kelluvasta sohjosta.

Se ponnisteli nyt takaisinpäin, mutta hyvin hitaasti. Ja kun se raukka
lopulta pääsi vastarannan suurien kaislojen suojaan, sen jäsenet
olivat kangistuneet ja voimat lopussa; se ei enää välittänyt, oliko
kettu rannalla vai ei. Kaislikon läpi se vielä pääsee, mutta jo rannan
ruohikossa uinti käy epävarmaksi ja hitaaksi. Heikot vedot eivät enää
vie sitä rantaa kohti, ympärille muodostuva jää pysäyttää sen kokonaan.
Kohta lakkaavat kylmenneet jäsenet liikkumasta. Pikku Jänöemon
hieno kuononpää ei enää värähtele; sen kauniit ruskeat silmät ovat
ummistuneet iäksi.

Mutta saaliinhimoinen kettu ei enää ollutkaan rannalla odottamassa.
Risakorva oli päässyt ehein nahoin vihollisen ensi hyökkäyksestä ja
toinnuttuaan säikähdyksestään se juoksi takaisin "vaihtamaan" emon
kanssa ja siten auttamaan tätä. Se tapasi ketun kiertämässä rimpeä
silloin kun Jänöemo oli kääntynyt takaisin, sai sen johdetuksi
omille jäljilleen ja vei sen kauas niillä mailta. Lopulta se käytti
piikkilanka-aidan temppua ja pääsi siten ketusta eroon. Sitten se
palasi penkerelle hakemaan emoaan, tömisti ja juoksi, mutta turhaan.
Se ei löytänyt emoaan milloinkaan eikä saanut tietää, minne tämä oli
joutunut, sillä Jänöemo nukkui ystävänsä veden hyisessä sylissä. Eikä
vesi kerro tietojaan.

Pieni Jänöemo-parka oli sankari, mutta kuitenkin vain yksi niistä
lukemattomista miljoonista, jotka ovat eläneet ja tehneet parhaansa
pienessä maailmassaan ajattelemattakaan sankaruuden saavuttamista --
ja sitten kuolleet. Se oli urhoollinen soturi elämän taistelussa. Se
oli hyvää ainesta, sitä joka ei milloinkaan kuole. Sen jäntevyys ja
älykkyys jäivät perinnöksi Risakorvalle. Emo eli jälkeläisessä, ja
tämän kautta periytyi lajiin hienompaa verta.

Risakorva elää yhä rämeikössä. Vanha Olifant kuoli sinä talvena,
eivätkä hänen leväperäiset poikansa viitsineet muokata rämeikköä
eivätkä korjata piikkilanka-aitoja. Yhdessä vuodessa seutu oli
villiytynyt entistäkin enemmän; nuoria puunvesoja ja orjanruusupensaita
kasvoi kaikkialla, ja kaatuneista piikkilanka-aidoista tuli jäniksille
mainioita turvapaikkoja, joihin koirat ja ketut eivät uskaltaneet
tunkeutua. Siellä elää Risakorva vielä tänäkin päivänä. Se on nyt suuri
ja voimakas urosjänis eikä pelkää kilpailijoita. Sillä on itsellään
iso perhe ja komea ruskea puoliso, jonka se on saanut ties mistä.
Epäilemättä sen lapset ja jälkeläiset tulevat elämään ja lisääntymään
rämeikössä vielä monta vuotta. Siellä saattaa nähdä niitä aurinkoisina
kesäiltoina, jos on oppinut niiden merkkikielen ja tietää tarkalleen,
millaiseen paikkaan ja millä tavalla tömistää.



BINGO, KERTOMUS KOIRASTANI


1

Ilma oli käynyt kylmäksi. Lumi oli maassa, vaikka oltiin vasta
alkupuolella marraskuuta. Vuosi oli 1882. Manitoban talvi oli alkanut.
Istuin mukavasti tuolissani aikoen laiskotella muutamia hetkiä
aamiaisen jälkeen. Katselin joutessani vuoroin tuvan ikkunasta, josta
näkyi kappale preeriaa ja navettamme pääty, vuoroin seinähirsiin
leikattua runonpätkää, jonka sisällyksenä oli, että "Frankelynin koiran
nimeksi pantiin Bingo". Runon loppusoinnut olivat yhtä nukuttavia kuin
äänetön lumimaisemakin. Mutta yksitoikkoisuus keskeytyi äkkiä; näkyviin
tuli suuri harmaa eläin, joka laukkasi preerian yli navettaa kohden, ja
sen kintereillä juoksi mustan ja valkean kirjava pienempi eläin.

-- Susi! huudahdin siepaten pyssyn seinältä ja juoksin ulos auttamaan
koiraa. Mutta päästyäni navetan luo eläimet olivat jo jättäneet
sen jälkeensä ja juosseet preerialle vähän matkan päähän. Susi oli
kääntynyt vastarintaan ja ahdistaja, naapurimme paimenkoira, kierteli
sen ympärillä odottaen puraisemistilaisuutta.

Ammuin kaukaa useita laukauksia niitä kohti, mutta ne vain lähtivät
taas viilettämään yli preerian. Hetken juoksun perästä tämä verraton
koira saavutti suden ja tarttui hampaillaan sen lonkkaan, mutta
peräytyi sitten välttääkseen suden raivokasta vastasyöksähdystä.
Juostiin uudelleen kappale matkaa, kunnes koira taas pysäytti
ajettavansa. Sama temppu toistui lähes joka sadan metrin päästä. Koira
koetti saada ajon suuntautumaan uudistaloa kohden, susi taas yritti
turhaan päästä lähemmäksi itäisellä taivaanrannalla siintävää metsää.
Saavutin ne noin parin kilometrin päässä, ja kun koira näki avun
lähestyvän, se iski vastustajaansa tehdäkseen siitä lopun.

Hetkisen tappelevat eläimet pyörivät yhtenä rykelmänä, mutta pian
saattoi mylläkästä erottaa selällään makaavan suden, jonka kurkussa
reuhtoi verta vuotava koira. Minun oli nyt helppo saavuttaa ne. Ammuin
kuulan läpi suden pääkallon.

Kun koira näki vihollisensa kuolleen, se ei enää katsahtanutkaan
siihen, vaan lähti juoksemaan suoraan yli hangen kohden taloa; se oli
kuuden kilometrin päässä ja sinne se oli jättänyt isäntänsä suden
ilmestyessä. Ihmeellinen koira! Vaikka en olisi ennättänytkään apuun,
se olisi ihan varmaan yksinkin ottanut suden hengiltä; niin sen
kerrottiin tehneen monesti ennenkin.

Olin aivan ihmeissäni Frankin urotöistä ja tahdoin ostaa sen hinnasta
mistä tahansa. Mutta omistaja oli taipumaton. -- Miksette osta sen
jälkeläistä? hän sanoi ynseästi.

Kun tämä koira ei ollut kaupan, minun täytyi tosiaankin tyytyä
penikkaan, jonka isän vakuutettiin olevan Frank. Tämä oli pyöreä,
mustaturkkinen palleroinen ja muistutti enemmän pitkähäntäistä
karhunpentua kuin koiran alkua. Mutta siinä oli keltaisia laikkuja
kuten Frankin turkissa ja lisäksi hyvin luonteenomainen valkea rengas
kuononpäässä. Nämä merkit olivat -- niin ainakin toivoin -- takeina
koiran tulevasta suuruudesta.

Saatuani penikan omakseni oli keksittävä sille nimi. Tästä huolesta
päästiin hyvin pian. Seinähirsiin kaiverrettu runonpätkä "Frankelynin
koirasta" liittyi läheisesti siihen tapaukseen, jonka tuloksena penikka
oli joutunut minulle, ja siksi nyt asianmukaisen komeasti "pantiin sen
nimeksi Bingo".


2

Lopun talvea Bingo vietti majassamme ja eleli kuten ainakin laiska ja
lihava, hyvää tarkoittava ja pahaa tekevä koiranpenikka. Sen ruokahalu
oli suurenmoinen. Päivä päivältä se kasvoi isommaksi ja kömpelömmäksi.
Vakavallakaan opetuksella sitä ei saanut olemaan pistämättä kuonoaan
rotanpyydykseen. Se koetti mitä ystävällisimmin lähestyä kissaa, mutta
tämä ymmärsi koiran temput aivan väärin. Lopulta niiden välille syntyi
aseellinen rauha; mutta se keskeytyi vähän väliä, kun Bingo pyrki
pitämään oman päänsä. Silloin se aina sai livistää tuvasta ja maata
yönsä navetassa.

Kevään tultua ryhdyin täydellä todella kasvattamaan sitä.
Molemminpuolisen suuren vaivan jälkeen se oppi käskystä noutamaan
lehmämme, joka kävi laitumella aitaamattomalla preerialla.

Kerran opittuaan tehtävänsä se innostui siihen kovasti. Se hyppi
korkealle ja haukkui ilosta, kun sitä käskettiin lehmän hakuun. Ja
pian Bingo palasi ajaen vanhaa Dunnaa täyttä laukkaa edellään, haukkui
ja murisi eikä antanut lehmälle rauhaa ennen kuin tämä oli läävän
perimmäisessä sopessa.

Vaikkakin tehtävässä olisi ollut paremmin paikallaan vähäisempi
tarmokkuus, koiran ajotapaa siedettiin kuitenkin jonkin aikaa. Mutta
sitten se innostui näihin karjannoutoajoihin niin, että lähti aivan
omin päin lehmän hakuun. Lopulta tämä virkaintoinen lehmäpaimen ei
tyytynyt ajamaan vanhaa Dunnaa kotiin vain kerran tai pari, vaan
kaksikintoista kertaa päivässä.

Viimein sen into meni niin pitkälle, että se pujahti preerialle ja ajoi
lehmäpoloisen täyttä laukkaa kotiin, milloin vain sen mieleen juolahti
tai milloin sillä oli hetkinenkin vapaa-aikaa.

Aluksi tämä ei näyttänyt niinkään pahalta, sillä nythän lehmä ei
päässyt menemään liian kauas. Mutta kohta sillä ei enää ollut aikaa
syömiseen. Se laihtui ja ehtyi. Alituinen koiran varominen vaivasi
nähtävästi sitä kovin, ja aamuisin se ei ollut uskaltaa lähteä
navetasta, kun se tiesi saman vainon alkavan heti ulkona.

Tämä meni toki liian pitkälle. Kun koiran intoa ei millään saatu
hillityksi, paimenen virka piti ottaa siltä kokonaan pois. Sen jälkeen
Bingo ei enää uskaltanut ajaa Dunnaa kotiin, mutta se osoitti kuitenkin
mielenkiintoaan lehmää kohtaan siten, että asettui aina lypsämisen
ajaksi makaamaan navetan oven edustalle.

Sitten tuli kesä, ja moskiitot alkoivat kiusata. Lypsäminen kävi
vaikeaksi, kun lehmä pyrki alituiseen huiskimaan hännällään. Veljeni
Fred, jonka tehtäviin lypsäminen kuului, oli luonteeltaan yhtä
kekseliäs kuin kärsimätön; hän turvautui hyvin yksinkertaiseen keinoon
estääkseen huiskimisen: hän sitoi lehmän häntään tiiliskiven. Sitten
hän ryhtyi iloisesti työhönsä meidän muiden katsellessa epäilevinä
syrjästä.

Äkkiä kuului sääskiparven keskeltä kumea läimähdys ja voimasanaryöppy.
Fred oli saanut tiiliskivestä korvalleen niin että keikahti kumoon, ja
lehmä käveli rauhallisena matkaansa, kunnes Fred pääsi jaloilleen ja
hyökkäsi sen kimppuun lypsyjakkara aseenaan. Oli kyllin harmillista
saada tiiliskivestä korvalleen, varsinkin kun korvapuustin antaja oli
vanha lehmä, mutta vielä enemmän sapetti ympärillä seisovien nauru ja
hilpeys.

Kun Bingo kuuli hälinän, se arveli häntäkin tarvittavan ja hyökkäsi
Dunnan kimppuun toiselta puolelta. Ennen kuin leikki oli lopussa, maito
oli kaatunut, kiulu ja jakkara särkyneet ja sekä lehmä että koira
saaneet pistoja.

Bingo-rukka ei ymmärtänyt tätä ollenkaan ja pani koko metelin lehmän
syyksi. Se oli jo kauan tuntenut tätä kohtaan vastenmielisyyttä, ja
nyt se luopui kokonaan vartijantoimestaan navetan ovella ja lyöttäytyi
yksinomaan hevosten seuraan.

Lehmä oli minun, hevoset taas olivat veljeni. Ruvetessaan suosimaan
viimeksi mainittuja Bingo näytti samalla hylkäävän minutkin, ja meidän
alinomainen yhdessä olomme keskeytyi. Kuitenkin se aina liittyi minuun,
jos tapahtui jotain odottamatonta. Koiran yhdistää isäntäänsä side,
joka ei katkea, ja me tunsimme sen kumpainenkin.

Yhden ainoan kerran sen jälkeen Bingo sai esiintyä lehmäpaimenena,
nimittäin saman vuoden syksyllä Carberryn vuosimarkkinoilla. Saadakseen
väkeä kerääntymään kauppansa luo muuan kauppias oli pannut toimeen
paimenkoirakilpailun; parhaalle luvattiin "kunniakirja ynnä kahden
dollarin rahapalkinto".

Erään petollisen ystävän viekoituksesta minä ilmoitin Bingon
kilpailuun, ja varhain määräpäivänä tuotiin Dunna preerialle aivan
kylän edustalle. Kun meidän vuoromme tuli, osoitettiin lehmää Bingolle
ja annettiin komennushuuto: -- Mene noutamaan lehmä! Tarkoitus oli
tietenkin, että sen piti tuoda lehmä minun luokseni palkintotuomarien
lavan edustalle.

Mutta eläimillä oli omat tuumansa. Kun Dunna näki Bingon tulevan
laukaten, se tiesi, ettei se nyt ollut turvassa muualla kuin omassa
navetassaan, ja Bingo oli yhtä varma siitä, että sen ainoa tehtävä
oli lisätä lehmän vauhtia. Palkintotuomarit eivät sen koommin nähneet
lehmää eivätkä koiraakaan, sillä molemmat kiitivät yli preerian
pysähtymättä ennen kuin kotona, jonne oli yli kolmen kilometrin matka.
Palkinto annettiin kilpailun toiselle osanottajalle, sillä muita ei
ollut.


3

Bingon kiintymys hevosiin oli ihmeellinen. Päivät se juoksenteli niiden
mukana, yöt makasi tallin ovella. Minne parivaljakko meni, sinne
Bingonkin piti päästä, eikä mikään voinut sitä estää. Vain kerran se
poikkesi tavastaan, ja tämä oli varsin omituinen juttu.

Minä en ollut taikauskoinen enkä ollut siihen hetkeen saakka piitannut
enteistä; mutta täytyy myöntää, että minuun teki syvän vaikutuksen
seuraava harvinainen tapaus, jossa Bingolla oli pääosa. Meitä oli
vain kaksi asukasta De Wintonin farmilla. Eräänä aamuna veljeni lähti
noutamaan heiniä Boggy Creekistä. Edestakainen matka oli pitkä yhden
päivän matkaksi, ja hän lähti varhain liikkeelle. Bingo ei tällä kertaa
seurannut parivaljakkoa, ei edes veljeni käskystä, mikä oli aivan ennen
kuulumatonta; se seisoi vain vähän matkan päässä liikkumattomana. Äkkiä
se kohotti kuononsa ilmaan ja päästi pitkän, valittavan ulvonnan. Se
odotti, kunnes ajoneuvot olivat ehtineet näkyvistä, ja seurasikin
niitä parisensataa metriä tuon tuostakin ulvahtaen. Kaiken päivää se
sitten pysytteli karjapihan seutuvilla ja ulvoi vähän väliä oikeita
hautajaisvirsiä. Olin yksin. Koiran omituinen käyttäytyminen sai minut
aavistamaan jotain vaaraa, ja mitä pitemmälle tunnit kuluivat, sitä
levottomammaksi tulin.

Kello kuuden aikaan Bingon ulvonta kävi sietämättömäksi. Kun en
muutakaan osannut, heitin sille jotain ja ajoin sen pois. Mutta mikä
kauhun tunne minut oli vallannut! Miksi olinkaan antanut veljeni mennä
yksin! Olisihan minun pitänyt koiran käytöksestä ymmärtää, että jokin
onnettomuus oli uhkaamassa.

Vihdoin tuli veljeni paluun aika, ja -- siinäpä Fred jo olikin
kurkkimassa kuorman päältä! Riisuin hevoset ja kysyin näköjään
huolettomana:

-- Ovatko asiat kunnossa?

-- Kunnossa ovat, hän vastasi lakonisesti.

Kukapa osaa sanoa, onko enteissä perää?

       *       *       *       *       *

Kauan tämän jälkeen kerroin tapauksen eräälle salatieteisiin
perehtyneelle henkilölle. Hän näytti vakavalta ja kysyi: -- Tuliko
Bingo sittemmin aina luoksenne, kun olitte vaarassa?

-- Tuli.

-- Älkää sitten hymyilkö! Se pelasti teidät itsenne sinä päivänä; se
pysyi luonanne ja pelasti henkenne, vaikka ette milloinkaan saa tietää
mistä vaarasta.


4

Varhain keväällä olin alkanut opettaa Bingoa. Pian sen jälkeen se alkoi
opettaa minua.

Puolivälissä sitä kolmen kilometrin pituista matkaa, joka oli meidän
majastamme Carberryn kylään, oli farmien rajapyykki. Se oli tanakka,
matalalle kummulle pystytetty paalu ja näkyi hyvin pitkälle.

Pian huomasin, ettei Bingo kertaakaan kulkenut ohi tarkoin tutkimatta
tuota salaperäistä paalua. Kohta sain nähdä, että myös arosudet ja
kaikki muut lähiseudun koirat kävivät paalulla. Ajan pitkään tein
kaukoputkella joukon havaintoja; opin ymmärtämään asian oikean laidan
ja sain luoda silmäyksen Bingon yksityiselämään.

Paalu oli koiraheimon yhteinen, sovittu merkkipaikka. Tarkan
hajuaistinsa avulla jokainen koiransukuinen eläin saattaa jäljistä
päätellä, keitä muita on hiljakkoin ollut paalulla. Lumen tultua
sain tietää vielä paljon muuta. Huomasin että tämä paalu oli vain
yksi rengas suuressa järjestelmässä, johon kuului lukuisia muita
merkkipaikkoja laajalla alueella. Toisin sanoen: koko seutu oli jaettu
piireihin, joilla kullakin oli merkkinsä. Tämmöisenä oli aina jokin
näkyvä pylväs, kivi, puhvelinkallo tai muu esine, joka sattui olemaan
sopivalla paikalla. Seikkaperäiset havaintoni selvittivät, että
seudulla toimi saneen täydellinen uutistenvälitysjärjestelmä.

Jokainen susi tai koira poikkeaa sille merkkiasemalle, joka on
lähinnä sen matkasuuntaa; se menee tiedustelemaan, keitä viimeksi on
ollut siellä, aivan kuten me käymme matkalta palattuamme klubilla
vilkaisemassa vieraskirjaa.

Olen nähnyt Bingon tulevan paalulle, nuuskivan, tarkastavan ympäristöä
ja murisevan niskakarvat pystyssä ja silmät palavina; sitten se raapii
takajaloillaan innokkaasti ja ylenkatseellisesti ja poistuu lopulta
sangen hitaasti katsahtaen vähän väliä taakseen. Tämä kaikki merkitsee:

-- _Grrh! vuuf!_ McCarthyn likainen rakki vain? _Vuuf!_ Pidänpä
silmällä sitä tänä iltana. Vuuf! Vuuf!

Toisella kertaa se alkutoimitusten jälkeen näkyi tulevan erityisen
tarkkaavaiseksi ja tutki huolellisesti paikalla käyneen kojootin
jälkiä. Jälkeenpäin sain tietää, että se puheli itsekseen:

-- Kojootin jäljet, tulevat pohjoisesta, haisevat kuolleelle lehmälle.
Todellakin! Pollworthin vanha Kirjo on kai vihdoinkin kuollut.
Kannattaa käydä katsomassa.

Toisella kertaa se heiluttaa häntäänsä, juoksee pieniä kierroksia ja
tulee yhä uudelleen takaisin tehdäkseen omat jälkensä selvemmiksi.
Tämän kaiken se tekee veljensä Billin varalta, joka juuri on isäntineen
palannut matkalta ja on jo ehtinyt käydä paalulla ilmoittamassa
tulostaan. Ei siis ollut sattuma, että Bill eräänä yönä tuli Bingoa
noutamaan ja molemmat yhdessä menivät läheiselle kummulle ja juhlivat
siellä olevalla hevosenraadolla jälleennäkemistä.

Toisinaan Bingo innostui saamistaan tiedoista niin, että se lähti
jälkiä myöten viilettämään seuraavalle merkkiasemalle saamaan tarkempia
uutisia.

Toisinaan taas tarkastuksesta oli tuloksena vain se, että Bingo jäi
vakavasti aprikoimaan, ikään kuin se olisi tuuminut itsekseen: "Mutta
mitä hittoa tämä on?" tai: "Enköhän vain tavannut tuota veikkoa viime
kesänä!"

Eräänä aamuna tullessaan paalulle Bingo näytti kovasti pelästyvän.
Kaikki karvat kohosivat pystyyn, häntä painui riipuksiin ja vavahteli
ja vatsa tuli äkkiä kipeäksi; varma merkki siitä, että se oli kauhun
vallassa. Se ei osoittanut halua seurata jälkiä tai tiedustella
enempää, vaan palasi kotiin. Puoli tuntia sen jälkeen sen häntä yhä
vapisi ja sen ilmeestä näkyi joko vihaa tai pelkoa.

Tarkastin noita jälkiä ja sain selville, että Bingon kielellä tuo
puolipelokas kurkkuääninen "_grrr-uff_" merkitsee _isoa sutta_.

Tällaisia asioita opin Bingolta. Kun sittemmin satuin näkemään,
miten se nousi kylmästä makuupaikastaan tallin oven luota, venytteli
jäseniään, pudisteli lunta pörröisestä turkistaan ja katosi pimeään,
ajattelin usein:

-- Ahaa, vanha koira! Tiedänpä, minne aiot ja miksi kartat majan
suojaa. Tiedän, miten osaat tehdä öiset retkesi niin sopivaan aikaan ja
tiedät minne mennä, miten ja mistä hakea.


5

Syksyllä 1884 jätimme De Wintonin farmin autioksi ja Bingo sai muuttaa
lähimmän naapurimme Gordon Wrightin taloon, so. talliin, ei sisälle.

Penikka-ajastaan saakka se oli ollut vastahakoinen tulemaan sisään
muulloin kuin ukonilmalla. Ukkosta ja pyssyä se pelkäsi kovin --
epäilemättä jälkimmäinen pelko oli myöhäisempi ja johtui jostain
epämiellyttävästä pyssyihin liittyvästä kokemuksesta. Pian näemme, mikä
näihin saattoi olla aiheena. Kylmimmälläkin säällä se nukkui yönsä
ulkona tavanomaisella paikallaan tallin luona. Ilmeisesti Bingosta oli
mitä suurin nautinto olla öisin aivan vapaana, ja se kulki yöretkillään
monen kilometrin päähän kotoaan. Selvä todistus tästä oli esimerkiksi
se, että eräät meistä sangen etäällä asuvat farmarit lähettivät
Gordonille sanan, että ellei hän pidä koiraansa sisällä öisin, niin he
turvautuvat haulikkoon. Bingon pyssyn pelosta saattoi päätellä, ettei
uhkauksia ollut sanottu leikillä. Muuan mies, joka asui hyvin kaukana,
sanoi eräänä talvi-iltana nähneensä suuren mustan suden tappavan
kojootin lumihangella, mutta perästäpäin hän muutti mieltään ja arveli,
että sen onkin täytynyt olla "Wrightin koira". Mihin tahansa ilmestyi
talvella hevosen tai lehmän haaska, sinne Bingo varmasti löysi tien. Se
karkotti paikalta arosudet ja aterioi mielin määrin.

Toisinaan Bingon yöretkien päämääränä oli vain vierailu jonkun etäisen
naapurin koiran luona, ja huolimatta kostonhimoisista uhkauksista ei
näyttänyt olevan ensinkään pelättävissä, että Bingon suku loppuisi.
Vieläpä muuan mies vakuutti nähneensä naarasarosuden, jolla oli kolme
muuten emonsa näköistä pentua, mutta ne olivat tavallista suurempia ja
mustia, ja kuonon ympärillä oli valkea rengas.

Olipa tämä totta tai ei, ainakin näin itse seuraavan tapauksen.
Maaliskuun loppupuolella ajaessamme reellä yli preerian ja Bingon
juostessa perässä näin arosuden nousevan eräästä maakolosta. Se lähti
pakenemaan, ja Bingo kävi heti takaa-ajoon. Susi ei näyttänyt pitävän
pakoon pääsyä kovin tärkeänä, ja pian Bingo oli saavuttanut sen. Mutta
ihme ja kumma, tappelua ei syntynytkään! Bingo juoksenteli hyväillen
suden rinnalla ja nuoleksi sen kuonoa.

Olimme aivan hämmästyneitä ja usutimme Bingoa käymään kiinni. Huutomme
ja viittailumme pelotti monta kertaa suden matkaansa, ja Bingo juoksi
taas sen luo, mutta oli joka kerralla yhtä ystävällinen.

-- Ainoa selitys tähän oli se, että susi oli naaras ja Bingon
rakastettu. Kutsuimme nyt koiraa ja jatkoimme matkaamme. Bingo seurasi,
joskin vastahakoisesti.

Viikkokausia sen jälkeen kävi farmilla tuon tuostakin eräs arosusi
rosvoilemassa. Se tappoi kananpojat, varasti sianlihaa talon luota
ja pelotti useita kertoja lapsia. Se näet oli niin uskalias, että se
tirkisti tuvan ikkunasta sisään miesten ollessa poissa. Tätä eläintä
vastaan Bingosta ei näyttänyt olevan mitään turvaa. Lopulta naarassusi
tapettiin, ja Bingon suhde kävi ilmi siitä, että se pitkät ajat sen
jälkeen osoitti vihamielisyyttä Oliveria, ampujaa, kohtaan.


6

On merkillistä, miten koira ja ihminen saattavat kiintyä toisiinsa
koko eliniäksi. Butler kertoo eräästä kaukana pohjoisessa asuvasta
intiaaniheimosta, joka oli joutumaisillaan perikatoon sisällissodan
takia. Eripuraisuuden syynä oli vain se, että muuan mies oli tappanut
naapurinsa koiran. Ja syntyyhän meilläkin usein koirista käräjäjuttuja,
riitoja ja tappeluita. Vanha sananlasku sanoo: "Jos rakastat minua,
rakastat koiraani."

Eräällä naapurillani oli erinomainen koira, jota hän piti maailman
parhaana. Koska pidin miehestä, pidin hänen koirastaankin. Kun sitten
eräänä päivänä Ton tuli kotiin kauheasti runneltuna ja kuoli oven
edustalle, minä olin yhtä suutukassani kuin sen isäntäkin ja koetin
kaikin keinoin päästä ilkityöntekijän jäljille. Lupasin palkintoja
ja kokosin todisteita. Lopulta epäluulo kohdistui etupäässä kolmeen
etelässä asuvaan mieheen. Todisteita kertyi yhä enemmän, ja kohta
luulimme jo saavamme oikeuden käsiin sen heittiön, joka oli surmannut
Tonin.

Mutta sitten sattui niin, että minun mielipiteeni asiasta muuttui
kokonaan. Minusta tuntui "tarkemmin tuumittuani", ettei tuon vanhan
koiran silpominen oikeastaan ollutkaan niin kauhea rikos, vaan
päinvastoin pikemmin puolustettava kuin moitittava teko.

Gordon Wrightin farmi oli asunnostani etelään päin, ja eräänä päivänä
ollessani siellä minut vei syrjään nuorempi Gordon, joka tiesi minun
etsivän Tonin surmaajaa; hän vilkuili varkain ympärilleen ja sanoi
sitten juhlallisesti:

-- Se oli Bingo.

Siihen asia lopahti. Sillä minun täytyy tunnustaa, että tästä hetkestä
lähtien olin yhtä innokas saamaan jutun unohduksiin kuin siihen asti
vetämään sen julkisuuteen.

Bingo ei silloin enää ollut minun, mutta yhteistunto ei ollut
väliltämme loppunut. Myös seuraava tapaus, jossa Bingo oli osallisena,
on kuvaava esimerkki koiran ja ihmisen toveruudesta.

Gordon ja Oliver olivat läheisiä naapureita ja hyviä ystäviä. He
tekivät yhteisen metsäkaupan ja hakkasivat sekä vedättivät yhdessä
puita koko talven täydessä sovussa. Mutta kevättalvella Oliverin
hevonen kuoli. Koettaen hyötyä siitä viimeiseen asti hän vei sen raadon
pellolle ja pani siihen myrkkypaloja susien varalta. Mutta tämä oli
vaarallista Bingolle, joka eli susien tavalla ja joutui tuon tuostakin
susille varattuihin onnettomuuksiin.

Se oli yhtä perso syömään hevosen lihaa kuin sen kesyttömät
esi-isätkin. Heti ensimmäisenä yönä se Wrightin oman koiran Curleyn
kanssa lähti käymään haaskalla. Bingon tehtävänä näkyi etupäässä olleen
pitää tunkeilevat sudet loitolla, mutta Curley ahmi kohtuuttomasti.
Jäljistä saattoi päätellä, miten niiden juhla-ateria oli loppunut:
kun myrkky alkoi vaikuttaa, syöminen keskeytyi, ja koirat palasivat
horjuen ja saaden tuon tuostakin suonenvetokohtauksia. Curley sai heti
kotiin päästyään kouristuksen ja kuoli Gordonin jalkoihin kärsittyään
hirmuisia tuskia.

"Jos rakastat minua, rakastat koiraani." Selitykset ja puolustelut
eivät kelvanneet; ei voinut väittää, että oli tapahtunut vahinko.
Bingon ja Oliverin pitkäaikainen viha muistettiin nyt, ja sitä
pidettiin viimeksi mainitulle raskauttavana asianhaarana. Metsäkauppaa
koskeva sopimus purettiin, ja kaikki ystävälliset suhteet katkesivat.
Nyt ei alue ollut kyllin suuri, jotta naapurukset olisivat voineet
tulla toimeen rinnakkain, ja kaiken tämän eripuraisuuden oli
aiheuttanut Curleyn kuolemankarjunta.

Kului monta kuukautta, ennen kuin Bingo täysin toipui myrkyn
vaikutuksesta. Luulimme ettei siitä enää milloinkaan tulisi entistä
tomeraa Bingoa. Mutta kevään tullen se alkoi tointua. Kun ruoho rupesi
kasvamaan, se virkistyi nopeasti ja oli muutaman viikon perästä taas
täysissä voimissaan, kotiväen iloksi ja naapurien harmiksi.


7

Olosuhteet veivät minut kauas Manitobasta. Palatessani vuonna 1886
Bingo oli yhä Wrightin talossa. Luulin sen jo unohtaneet minut kun olin
kaksi vuotta ollut poissa, mutta eikö mitä! Eräänä päivänä syystalvella
se tuli ryömien kotiin oltuaan poissa pari vuorokautta; se laahasi
toisessa jalassaan sudenrautoja ja raskasta pölkkyä, ja jalka oli
paleltunut jääpuikoksi. Ei kukaan uskaltanut lähestyä sitä auttaakseen,
niin vihainen se oli. Kun sitten minä, nyt vieras, tartuin toisella
kädelläni rautoihin ja toisella sen jalkaan, se karkasi heti paikalla
hampain kiinni ranteeseeni. Katsomatta siihen minä sanoin:

-- Bingo, etkö tunne minua?

Sen hampaat eivät olleet vielä rikkoneet ihoa, ja nyt se heti hellitti
kädestäni eikä tehnyt enää vastarintaa, joskin ulisi kovaa, kun raudat
irrotettiin. Se tunnusti yhä minut isännäkseen, vaikka oli muuttanut
asuinpaikkaa ja vaikka minä olin ollut niin kauan poissa. Ja minusta
tuntui myös, että se yhä oli minun koirani.

Bingo kannettiin vasten tahtoaan huoneeseen, ja sen jäätynyt jalka
sulatettiin. Lopun talvea se kävi kolmella jalalla. Kaksi varvasta
putosi, mutta lämpimien ilmojen palatessa sen terveys ja voimat taas
olivat entisellään, eikä siinä ensi silmäyksellä saattanut huomata
jälkeäkään tästä ankarasta seikkailusta.


8

Samana talvena minä pyysin raudoilla monta sutta ja kettua; niillä
ei ollut yhtä hyvää onnea kuin Bingolla. Pidin rautoja vireessä aina
kevääseen saakka. Eläinten turkki oli tosin silloin kelpaamaton, mutta
niistä maksettiin tapporahoja.

Kennedyn tasanko on sopiva raudoilla pyytämiseen, se kun on harvaan
asuttu suurten metsien ja erään siirtokunnan välinen alue. Pyyntini
oli onnistunutkin hyvin. Huhtikuun lopulla ratsastin taas kerran
tavanmukaiselle kiertomatkalleni katsomaan rautojani.

Sudenraudat tehdään jykevästä teräksestä, ja niissä on kaksi kaarta,
jotka puristavat toisiaan sadan kilon voimalla. Ne asetetaan nelittäin
maahan kätketyn syötin ympärille ja kiinnitetään piilotettuun pölkkyyn
sekä peitetään huolellisesti puuvillalla, jonka päälle pannaan hienoa
hietaa, niin että ne ovat aivan näkymättömissä.

Tällä kertaa oli yksiin rautoihin mennyt arosusi. Tapoin sen nuijalla
ja heitin syrjään sekä ryhdyin virittämään rautoja uudestaan, kuten
olin tehnyt satoja kertoja ennen. Kaikki oli pian kunnossa. Heitin
avaimen, jolla raudat väännetään auki, hevosen luo ja kurottauduin
vielä viimeiseksi voiteluksi ottamaan kourallisen hienoa hiekkaa, jota
näin lähelläni.

Mutta tämä oli onneton ajatus! Tuo hieno hiekka oli juuri _lähimpien
sudenrautojen päällä_, ja samassa olin vankina. En tosin haavoittunut,
sillä raudoissa ei ollut piikkejä ja minulla oli kädessä paksut,
suojelevat kintaat, mutta lujasti ne puristivat rannenivelen
yläpuolelta. En tuosta aluksi pahoin säikähtänyt. Koetin vetää rautojen
avainta luokseni oikealla jalallani. Venytin itseni sitä kohti pitkin
pituuttani, kasvot maahan päin ja kurottaen vapaata kättäni niin
pitkälle kuin mahdollista. En saattanut nähdä ja kurottaa samalla
kertaa, vaan luotin siihen, että jalallani tuntisin, milloin kosketin
tuota pientä rautaesinettä. Ensimmäinen yritys epäonnistui, vaikka
ryömin niin pitkälle kuin rautojen vitjat sallivat. Kiersin hitaasti
ankkurini ympäri, mutta en sittenkään löytänyt avainta. Tarkastin,
millä kohdalla se saattoi olla, ja huomasin olevani siitä liian
paljon länteen päin. Aloin taas kiertää oikeaan suuntaan haparoiden
umpimähkään jalallani. Siinä vimmatusti hapuillessani unohdin kaiken
muun, kunnes kuului kirahtava loksahdus, ja kolmansien rautojen leuat
iskivät lujasti vasempaan jalkaani. Alkuun en täysin käsittänyt asemani
kauheutta. Mutta pian huomasin, etten millään ponnistuksella saattanut
päästä vapaaksi. En saanut irrotetuksi kumpiakaan rautoja enkä voinut
liikuttaa molempia yhtaikaa. Siinä makasin nyt suorana, täydellä
todella maahan naulittuna.

Mikä nyt tulisi kohtalokseni? Paleltumisen vaaraa ei ollut, sillä
kylmät ilmat olivat ohitse, mutta Kennedyn tasangolla ei kulje ihmisiä,
paitsi halonhakkaajia talvella. Kukaan ei tiennyt mihin olin mennyt.
Ellen itse päässyt irti, ei ollut odotettavissa kuin nälkäkuolema tai
raatelevat sudet.

Siinä maatessani aurinko laski punaisena lännenpuoleisen näreikön
taakse; tunturikiuru visersi iltalauluaan vieressäni mättäällä aivan
kuin edellisenä iltana majani ovella. Vaikka kättäni pakotti ja
vilun väreet kävivät lävitseni, panin kuitenkin merkille, kuinka
pitkät linnun korvallistöyhdöt olivat. Sitten ajatukseni siirtyivät
houkuttelevaan päivällispöytään, jota varmaankin juuri sillä hetkellä
katettiin Wrightin majassa. Ehkäpä siellä nyt oltiin käristämässä
sianlihaa päivälliseksi tai ehkä tuttiin jo syömässä. Hevoseni seisoi
yhä suitset vieressään siinä mihin olin sen jättänyt, kärsivällisesti
odottaen, että nousisin sen selkään. Se ei ymmärtänyt viipymisen
syytä, ja kun huusin sille, se lakkasi pureksimasta ruohoa ja katsoi
minuun kysyvästi, avuttomana. Jos se edes olisi mennyt kotiin, niin
tyhjä satula olisi ilmaissut asian ja pannut tuomaan apua. Mutta se
vain odotti uskollisesti tunti tunnilta, ja minä olin nääntymäisilläni
viluun ja nälkään.

Silloin muistin, miten vanha Girou, raudoilla pyytäjä, hävisi
tietymättömiin, ja seuraavana keväänä toverit löysivät hänen
luurankonsa, joka oli säärestä kiinni karhunraudoissa. Tuumiskelin,
minkä kappaleen nojalla minun luurankoni tunnettaisiin. Sitten lensi
mieleeni uusi ajatus: tältä tuntunee rautoihin joutuminen susistakin.
Mitä tuskia olinkaan niille tuottanut! Nyt sain rangaistuksen siitä.

Yö teki hitaasti tuloaan. Arosusi ulvoi. Hevonen heristi korviaan,
tuli lähemmäksi minua ja seisoi pää riipuksissa. Sitten kuului toisen
arosuden ulvonta, sitten yhä useampien. Saatoin päätellä niiden
parhaillaan kokoontuvan lähistölle. Siinä makasin avuttomana ja
odotin vain hetkeä, jolloin ne tulisivat repimään minut palasiksi.
Kauan jo olin kuullut niiden ulvontaa, ja vihdoin ilmestyi hämäriä
haamuja, jotka hiipivät minua kohti. Säikähtyneen hevosen hirnunta
karkotti ne alkuun, mutta ne tulivat kerta kerralta yhä lähemmäksi ja
juoksentelivat joka puolella. Pian eräs muita rohkeampi susi ryömi
aivan lähelle ja iski hampaansa kuolleeseen kumppaniinsa. Huutaessani
se peräytyi muristen. Hevonen pakeni kauas, ja susi palasi pian.
Muutamia kertoja sain sen vielä perääntymään, mutta sitten se raastoi
kuolleen suden mukaansa, ja toiset sudet söivät sen muutamassa hetkessä.

Tämän jälkeen ne kokoontuivat lähemmäksi ja istuutuivat katselemaan.
Rohkein susi haisteli pyssyäni ja irvisti näyttäen hampaitaan.
Se peräytyi, kun minä potkaisin sitä kohti vapaalla jalallani ja
huusin, mutta palasi heti käyden sitä rohkeammaksi, mitä enemmän minä
lannistuin, ja murisi aivan edessäni. Silloin useat muutkin sudet
tulivat muristen lähemmäksi. Nyt saattoi odottaa, että ne milloin
tahansa iskisivät kiinni minuun. Juuri silloin kuului pimeydestä kumea
karjunta, ja lauman keskelle loikkasi suuri musta eläin. Arosudet
hajaantuivat kuin akanat tuuleen. Vain eräs rohkea susi hyökkäsi
vastatulijan kimppuun, mutta se oli muutamassa hetkessä hengetönnä.
Sitten tuo voitokas peto hyökkäsi minua kohti, ja -- siinä Bingo,
mainio Bingo, hieroi takkuista, sykkivää kylkeään minua vasten ja
nuoleksi kylmiä kasvojani.

-- Bingo, Bingo, vanha ystävä -- tuo minulle rautojen avain! Se meni
ja palasi vetäen perässään pyssyä; se ymmärsi vain, että minä kaipasin
jotain.

-- Ei, Bingo, rautojen avain! Tällä kertaa se löysi vyöni, mutta
lopulta se toi kuin toikin avaimen ja heilutti iloisena häntäänsä
nähdessään, että oli osunut oikeaan. Suurella vaivalla sain vapaalla
kädelläni aukaistuksi raudat. Saatuani käteni vapaiksi olin muutamassa
hetkessä irti jalkaraudastakin. Bingo toi hevosen luokseni. Vähän
matkaa kävelin saadakseni puutuneet jäseneni notkistumaan, sitten
kykenin nousemaan hevosen selkään. Aluksi kuljettiin hitaasti, mutta
pian me täyttä laukkaa, Bingo haukkuen edellä, kirmasimme kotia kohti.
Siellä sain tietää, että Bingo illalla oli käynyt kovin levottomaksi,
vinkunut ja tähystänyt pitkin ajotietä. Ja vihdoin yön tultua se
oli kielloista huolimatta syöksynyt pimeyteen ehtiäkseen parahiksi
pelastamaan minut. Ja kuitenkaan se ei ollut milloinkaan ollut mukanani
pyyntiretkillä. Sitä johti tieto, jota meillä ihmisillä ei ole.

Uskollinen Bingo oli omituinen koira. Vaikka se oli kiintynyt
minuun tuolla tavoin, se kuitenkin meni seuraavana päivänä ohitseni
vilkaisemattakaan minuun, mutta vastasi riemuisasti, kun pikku Gordon
kutsui sitä mukaansa metsään. Semmoinen se oli loppuun asti -- ja
loppuun asti se myös vietti rakastamaansa suden elämää. Talvella
tapettuja hevosia se ei laiminlyönyt milloinkaan ja joutui vihdoin
toistamiseen myrkytetylle haaskalle. Se ahmi sitä suden tavalla ja
lähti kipua tuntiessaan, ei Wrightin luo, vaan minun asunnolleni. En
kuitenkaan silloin ollut siellä. Tullessani sinne seuraavana päivänä
löysin sen kuolleena hangelta, pää kynnyksellä, sen majan luota, missä
se oli viettänyt lapsuutensa. Minulle kuului sen uskollinen sydän, ja
minun apuani se oli kuolinkamppailussaan etsinyt -- ja etsinyt turhaan.



SPRINGFIELDIN KETTU


1

Tuon tuostakin pitkin kesää oli kanatarhasta hävinnyt kanoja.
Tullessani kotiin Springfieldiin kesälomalle sain toimekseni etsiä
syytä tähän. Se olikin pian tehty. Kanat vietiin yksitellen ja
päiväsaikaan, joten ei ollut syytä epäillä kulkureita tai naapureita;
pesukarhuja ja pöllöjä ei tarvinnut ottaa lukuun, koska kanoja ei viety
korkeilta orsiltaan, ei liioin näätiä, haisunäätiä eikä minkkejäkään,
koska kanoista ei milloinkaan jäänyt puoliksi syötyjä jäännöksiä. Oli
siis jäljellä vain Repolainen.

Joen toisella rannalla oli Erindalen suuri mäntymetsä. Sinne pääsi
joen yli vähän matkaa alempana olevan kahlaamon kautta, ja sieltä
löysin ketunjälkiä sekä muutamia kanan höyheniä, jotka olivat peräisin
Plymouth Rock -kanoistamme. Kahlasin joen toiselle puolen ja kiipesin
rantatörmälle löytääkseni enemmän jälkiä. Silloin kuulin varisten
raakuvan takanani ja kääntyessäni näin suuren varisparven tekevän
syöksyjä kahlaamon kohdalla. Tarkemmin katsoessani näin ketun olevan
tulossa keskellä virtaa; sillä oli suussaan jokin elävä -- se oli
taas ollut meidän kanatarhassamme. Tässä uudistui vanha totuus: varas
varkaan ilmiantaa. Varikset ovat itse häpeämättömiä varkaita, mutta ne
ovat aina ensimmäisinä huutamassa: "Ottakaa varas kiinni!" ja siitä
huolimatta ne vaativat osan saaliista "vaitiolon palkkioksi".

Tällä kertaa ne saivat koko saaliin. Ketun piti ylittää joki tullakseen
kotiinsa, ja kahlaamossa variksilla oli hyvä tilaisuus ahdistaa sitä.
Se ei kuitenkaan olisi niistä suuriakaan välittänyt, ellen minäkin
olisi yhtynyt rynnäkköön; mutta nyt se pudotti kanan, joka tuskin oli
kuollut, ja hävisi metsään.

Ketulla oli ilmeisesti perhe, koska se tarvitsi noin paljon ja
säännöllisiä ruokavaroja. Nyt oli tehtäväni löytää sen pesä.

Samana iltana menin koirani Rangerin kanssa virran yli Erindalen
metsään. Heti kun koira alkoi hakea, kuului läheisestä, tiheätä
viidakkoa kasvavasta rotkosta ketun lyhyttä, terävää haukuntaa. Ranger
hyökkäsi sinne ja näkyi heti löytävän tuoreet jäljet. Ajo kävi suoraan
eteenpäin, kunnes haukunta hävisi etäisiin ylämaihin.

Lähes tunnin kuluttua koira palasi huohottaen ja hikisenä, sillä oli
lämmin elokuun päivä, ja paneutui makaamaan jalkoihini.

Mutta samassa kuului taas ketun "_jap jurrr_" aivan läheltä, ja koira
hyökkäsi uudelleen ajamaan; se syöksyi suoraan kohti pohjoista mylvien
kuin sumutorvi. Ensin kuului voimakas "vuv, vuv", sitten matalampi "uv,
uv", sen jälkeen vain heikko "u, u", kunnes sekin lopulta hävisi. Ne
olivat varmaan monen kilometrin päässä, sillä Rangerin vaskelta kaikuva
ääni kuului yhden kilometrin matkalta varsin helposti.

Kauan istuin odottamassa pimeässä metsässä. Läheisessä tammessa lauloi
sahanhiojapöllö viehättävää säveltään, joka muistuttaa putoilevien
vesipisarain naksutusta: "_Tink tank tenk tink, ta tink tank tenk
tonk_." Muuten vallitsi metsässä äänettömyys ja rauha.

Sen keskeytti äkkiä koiran huohottava hengitys ja lehtien kahina.
Ranger oli palannut. Se oli aivan uuvuksissa. Kieli riippui miltei
maahan asti, rinnassa ja kyljissä oli vaahtotäpliä. Se lakkasi hetkeksi
huohottamasta nuollakseen kättäni kuuliaisuuden osoitukseksi; sitten se
paneutui lehdille, ja kaikki muut äänet hävisivät sen huohotukseen.

Mutta taas kuului tuo kiusoittava "_jap jurrr_" vain muutaman metrin
päästä. Nyt minulle selvisi sen tarkoitus. Olimme liian lähellä pesää,
missä pikku ketut olivat, ja vanhemmat koettivat johtaa meitä muualle.

Oli jo myöhäinen ilta, ja menimme kotiin. Pidin kysymystä nyt miltei
ratkaistuna.


2

Tiedettiin hyvin, että lähiseudulla asui muuan vanha kettu perheineen,
mutta kukaan ei arvannut sen olevan niin lähellä. Tätä kettua oli
nimitetty "Arpinaamaksi", koska sillä oli pitkä arpi silmästä poikki
korvan. Luultavasti se oli saanut haavan piikkilanka-aidasta jänistä
ajaessaan. Arven kohdalle kasvanut karva oli valkoista, ja tämä oli sen
vuoksi hyvin silmäänpistävä tuntomerkki.

Edellisenä talvena olin tutustunut siihen ja saanut nähdä esimerkin sen
viekkaudesta. Olin ollut metsästämässä lumisateen jälkeen ja tullut
aukeilta pelloilta pensaikkoisen rotkon partaalle. Tullessani siksi
lähelle, että saatoin nähdä rotkoon, huomasin vastakkaisella rinteellä
pitkän pyssynkantaman päässä ketun juoksevan rinnettä alaspäin. Jäin
seisomaan paikalleni enkä kumartunut alemmaksi, jottei se liikkuessani
huomaisi minua, kunnes se oli hävinnyt näkyvistä rotkon pohjalla
kasvavaan tiheikköön. Silloin kumarruin ja juoksin varovasti kettua
vastaan siihen kohtaan, mistä sen piti tulla ulos tiheiköstä. Olin
siellä hyvissä ajoin odottamassa, mutta kettuapa ei kuulunutkaan.
Hakemalla löysin vihdoin tuoreet jäljet ja tähystäessäni niitä pitkin
näin vanhan Arpinaaman kaukana takanani, pyssynkantaman ulkopuolella,
istuvan lonkallaan ja irvistelevän ikään kuin se olisi ollut hyvin
huvittunut.

Tarkastamalla jälkiä sain koko asian selville. Kettu oli nähnyt minut
samalla hetkellä kun minä näin sen, mutta viisaan metsästäjän tapaan
se ei tätä ilmaissut, vaan tekeytyi aivan huolettomaksi, kunnes pääsi
näkyvistä. Silloin se oli heti lähtenyt täyttä laukkaa kiertämään
minua ja katseli sitten huvikseen matkan päästä minun onnistumatonta
sotajuontani.

Keväämmällä sain toisen näytteen Arpinaaman viekkaudesta. Olin erään
ystäväni kanssa kävelemässä pitkin tietä halki ylänköisen laidunmaan.
Kuljimme noin kymmenen metrin päästä harjusta, jonka rinne oli täynnä
harmaita ja ruskeita mukulakiviä. Ollessamme lähinnä harjua sanoi
ystäväni:

-- Tuo kolmas kivi muistuttaa suuresti kettua, eikö totta?

Mutta minä en saattanut nähdä sitä, ja me jatkoimme kulkuamme. Emme
olleet kävelleet monta metriä, kun tuulenpuuska puhalsi harjun rinnettä
vasten, ja silloin tämä kivi näytti aivan turkilta, jonka karva liehui
tuulessa.

-- Ihan varmaan se on nukkuva kettu, sanoi ystäväni.

-- Pianhan se nähdään, minä vastasin ja käännyin takaisin.

Mutta tuskin olin astunut askelen tieltä, kun Arpinaama karkasi ylös
ja juoksi matkaansa. Kulovalkea oli joskus pyyhkäissyt yli laidunmaan
jättäen mustan juovan. Sen yli kettu kiirehti ja katosi sitten toisella
puolen olevaan keltaiseen ruohikkoon. Se oli koko ajan pitänyt
meitä silmällä eikä olisi liikkunut, jos olisimme pysyneet tiellä.
Kummallisinta tässä ei ole se, että kettu muistutti pyöreitä kiviä ja
keltaista ruohoa, vaan että _se tiesi tämän_ ja osasi käyttää sitä
hyväkseen.

Pian huomasimme, että juuri Arpinaama ja Viksi, tämän puoliso, olivat
ottaneet metsämme asunnokseen ja karjapihamme ruokavarastokseen.

Seuraavana aamuna löysin metsästä suuren kasan multaa, joka oli
hiljakkoin kaivettu maasta. Se oli tietenkin otettu jostain kolosta,
mutta paikkaa en voinut löytää. Tunnettu asia onkin, että tehdessään
uuden pesän todella viekas kettu kantaa kaiken mullan ensin tehdystä
reiästä, mutta kaivaa täältä tunnelin, jonka suu on matkan päässä
jossain tiheikössä. Sitten se sulkee ainaiseksi ensimmäisen aukon ja
käyttää vain piilossa olevaa sisäänkäytävää.

Vähän aikaa etsittyäni löysinkin kunnaan toiselta puolen todellisen
luolansuun ja pääsin varmuuteen siitä, että sisässä oli pikku kettuja.

Mäen rinteellä oli pensaikkoa korkeampi ontto lehmus. Se oli
melkoisesti kallistunut, ja siinä oli suuri reikä tyvessä ja pienempi
ylhäällä. Poikasina olimme monesti olleet ontelossa piilosilla ja
tehneet portaan tapaisia sen seiniin, joten onteloa saattoi helposti
kavuta ylös ja alas. Sitä käytin nyt hyväkseni. Jo seuraavana päivänä
auringon lämpimästi paistaessa olin puun kolossa ja sain sieltä nähdä
tuon mielenkiintoisen perheen, joka asusti niin sanoakseni naapurin
kellarissa. Siihen kuului neljä poikasta; ne olivat hullunkurisen
näköisiä; melkein kuin pieniä karitsoita; karva villainen, raajat
paksut ja katse viaton. Kuitenkin niiden leveästä, teräväkuonoisesta ja
vilkassilmäisestä naamasta saattoi tarkemmin katsoen huomata, että ne
olivat voimakkaan vanhan ketun jälkeläisiä.

Ne leikkivät luolan suun lähistöllä milloin maata lekotellen
päivänpaisteessa, milloin kisaillen keskenään, kunnes hiljainen ääni
sai ne pakenemaan maan alle. Mutta niiden säikähdys oli aiheeton,
sillä tulossa oli niiden emo. Tällä oli jälleen suussaan kana --
seitsemästoista meidän tarhastamme varastettu, mikäli muistan.
Se kutsui tuskin kuuluvalla äännähdyksellä, ja pienokaiset tulla
tupsahtivat heti piilostaan. Nyt alkoi leikki, joka minusta oli
erittäin viehättävää katseltavaa, mutta josta setäni ei varmaankaan
olisi ollut lainkaan mielissään.

Poikaset hyökkäsivät kanan kimppuun, reuhtoivat ja telmivät sen kanssa
ja keskenään; emo katseli niiden leikkiä, mutta ei kuitenkaan unohtanut
alati tarkkailla mahdollisesti uhkaavaa vaaraa. Kettuemon kasvojen ilme
oli varsin merkillinen. Sen saattoi sanoa irvistelevän ihastuksesta,
mutta ilmeessä voi silti nyt, kuten muulloinkin, huomata kesyttömyyttä
ja viekkautta. Siinä piili myös julmuutta ja levottomuutta. Mutta ennen
kaikkea katse kuvasti äidin ylpeyttä ja rakkautta.

Lehmuksen tyvi oli pensaiden suojassa ja paljon alempana kuin kumpu,
jolla pesä oli. Siten saatoin tulla ja mennä vapaasti kettujen
huomaamatta.

Monena päivänä hiivin sinne katselemaan repoperheen elämää. Erittäin
huvittavaa oli nähdä, miten ketunpoikasia opetettiin. Jo varhain ne
oppivat pysähtymään paikalleen kuin patsas kuullessaan jotakin outoa
ääntä ja sitten, kuullessaan sen uudelleen tai huomatessaan muuta pelon
syytä, juoksemaan turvapaikkaan.

Muutamien eläinten äidinrakkaus on niin suuri, että siitä riittää
muillekin. Näin ei ollut Viksin laita. Se päinvastoin harjoitti muita
kohtaan mitä suurinta julmuutta huvittaakseen poikasiaan. Usein se toi
niille lintuja ja hiiriä elävinä, vahingoittamatta niitä sanottavasti,
jotta poikaset saisivat kylläkseen nauttia niiden kiduttamisesta.

Mäen rinteellä olevassa hedelmätarhassa asusti murmelieläin. Tämä ei
ollut juuri älykäs eikä muutenkaan mielenkiintoinen, mutta pystyi
erittäin hyvin suojelemaan henkeään. Se oli kaivanut pesänsä vanhan
petäjänkannon juurten väliin, jonne kettu ei voinut tunkeutua
kaivamalla. Mutta kova työ ei olekaan repolaisen tapojen mukaista;
viekkaudella se voittaa enemmän kuin raatamisella. Murmelilla oli
tapana maata aamuisin kannolla päivänpaisteessa. Kun se näki ketun
lähenevän, se hyppäsi maakolonsa suulle, tai jos vihollinen tuli hyvin
lähelle, pujahti sisään ja oli siellä, kunnes vaara oli ohi.

Eräänä aamuna Viksi ja Arpinaama olivat nähtävästi päättäneet, että
pienokaisten oli jo aika oppia tietämään jotain niinkin suuresta
otuksesta kuin murmeli ja että tämä hedelmätarhan murmeli oli sopiva
harjoitusyksilöksi. Ne hiipivät yhdessä tarhan aidalle kannollaan
makaavan murmelin huomaamatta. Sitten Arpinaama näyttäytyi ja lähti
rauhallisesti kävelemään läpi hedelmätarhan; se suuntasi kulkunsa
kannon ohi jonkin matkan päästä vilkaisemattakaan sinne päin.
Epäluuloinen murmeli ei siten saanut minkäänlaista aihetta luulla, että
se oli huomattu. Ketun lähetessä se hyppäsi levollisena kannoltaan
kolon suulle ja odotti siinä ketun mennessä ohi, mutta näytti sitten
ajattelevan, ettei milloinkaan saata olla liian varovainen, ja kömpi
koloon.

Tätä kettu oli odottanut. Viksi oli pysynyt piilossa tähän asti,
mutta nyt se juoksi sukkelasti kannolle ja kätkeytyi sen taakse.
Arpinaama jatkoi matkaansa suoraan kulkien hyvin hitaasti. Murmeli
ei ollut säikähtynyt ja pisti pian taas päänsä näkyviin juurien
välistä katsellen ympärilleen. Tuolla kettu oli vielä menossa, mutta
jo hyvin kaukana. Sen hävittyä näkyvistä murmeli kävi rohkeaksi ja
tuli kokonaan ulos. Mitään epäiltävää ei ollut näkyvissä; se kiipesi
kannolle. Silloin Viksi oli yhdellä harppauksella sen kimpussa ja
ravisteli sitä, kunnes se oli tunnoton. Arpinaama oli salavihkaa
pitänyt silmällä asiain kulkua ja palasi nyt laukaten. Mutta Viksi otti
saaliin hampaisiinsa ja vei sen pesälle; kun uroskettu näki, ettei sitä
tarvittu, se juoksi omille asioilleen.

Viksi kantoi murmelia niin varovasti, että tämä kykeni perille
tultua vielä hiukan tappelemaan. Hiljaisella "_uuf_"-huudolla emo
kutsui poikaset ulos kuten koulupojat leikkimään. Se heitti niille
haavoittuneen eläimen, ja pikku ketut ryntäsivät sen kimppuun
raivokkaasti, kirkua piipittäen ja purren minkä pienet hampaat
kestivät. Mutta murmeli taisteli henkensä edestä. Se sai puremalla
vainoojat irtaantumaan ja pääsi vähitellen peräytymään pensaiden
suojaan. Pikku ketut ahdistivat sitä kuin koirajoukkio, vetivät sitä
milloin hännästä, milloin kyljestä, mutta eivät voineet pidättää sitä.
Silloin Viksi vei sen taas avoimelle paikalle poikasten piinattavaksi.
Tämä julma leikki uudistui monta kertaa, kunnes vainottu eläin sai
pahoin purruksi yhtä poikasta. Vasta poikasen tuskanhuuto sai Viksin
nopeasti lopettamaan murmelin kärsimykset.

Lähellä pesää oli karkeaa heinää kasvava kuoppa, jossa asusti runsaasti
peltohiiriä. Tässä kuopassa ketunpoikaset saivat suorittaa ensimmäiset
metsästysharjoituksensa. Hiirenpyynti olikin tähän sopivin, sillä se
on kaikkein helpointa. Opetus perustui esimerkin voimaan, ja apuna oli
eläimiin syvään juurtunut vaisto. Vanhalla ketulla oli myös muutamia
merkkejä, kuten "maatkaa hiljaa ja tarkatkaa!" tai "seuratkaa ja tehkää
kuten minä!" ym., joita ahkeraan käytettiin.

Niinpä tämä hilpeä seurue eräänä tyynenä iltana tuli kuopalle, ja emo
pani poikaset makaamaan ruohikkoon. Jo näkyi ruoho hiljaa häälyvän,
otus oli lähellä. Viksi nousi ja meni varpaisillaan ruohikkoon -- ei
hiipien, vaan kävellen niin korkeana kuin suinkin, väliin kohoten
takajaloilleen nähdäkseen paremmin yli heinänkorsien. Hiirien tiet ovat
ruohojen alla kätkössä, ja ainoastaan ruohon liikkumisesta voi nähdä,
missä hiiri kulkee. Sen tähden ketut pyytävätkin hiiriä vain tyyninä
päivinä.

Koko menetelmän ydin on siis siinä, että hiiri on saatava kiinni jo
ennen kuin sen näkee. Kohta Viksi hyppäsi ja sai käpäliinsä ruohotukon,
jonka sisässä pieni peltohiiri vinkaisi viimeisen äännähdyksensä.

Pian tämä hiiri oli syöty, ja kömpelöt pikku ketut yrittivät samaa
temppua. Kun vihdoin vanhin niistä ensi kerran elämässään itse sai
saaliin, se vapisi pyynti-innosta ja iski pienet valkeat maitohampaansa
hiireen niin synnynnäisen hurjana, että se varmaan hämmästyi sitä
itsekin.

Toinen kotiharjoitus suoritettiin oravalla. Nämä kiipeilijäthän ovat
äänekkäitä ja huonosti käyttäytyviä eläimiä, ja muuan lähellä asuva
oli ottanut jokapäiväiseksi työkseen kettujen herjaamisen joltain
turvalliselta oksalta. Poikaset yrittivät turhaan tavoittaa sitä, kun
se juoksi ahon yli puusta toiseen tai melusi ja lateli herjauksiaan
istuen niin matalalla oksalla, että kettu oli ulottumaisillaan siihen.
Mutta vanha Viksi osasi luonnontiedettä -- se tunsi oravan luonteen ja
otti sopivan ajan tullen asian hoitaakseen. Se piilotti poikaset ja
paneutui pitkäkseen keskelle avonaista ahoa. Julkea orava alkoi tapansa
mukaan herjauksensa. Mutta kettu ei värähdyttänyt karvaakaan. Orava
tuli lähemmäksi, lopulta aivan sen yläpuolelle, ja rääkyi:

-- Lurjus, lurjus!

Mutta Viksi makasi kuin kuollut. Tämä oli peräti kummallista. Orava
tuli runkoa pitkin maahan ja juoksi hermostuneesti vinkuen ruohikon yli
toiseen puuhun ja jatkoi herjaamistaan taas turvalliselta oksalta:

-- Lurjus! Sinä katala lurrrjus! Skarrrr -- skarrrrr!

Mutta Viksi makasi ruohikossa suorana ja liikkumattomana. Tämä kiusasi
oravaa tavattomasti. Se oli luonnostaan utelias ja lisäksi uskalias; se
tuli toistamiseen maahan ja vilisti ahon poikki, lähempää kettua kuin
ensi kerralla.

Yhä vain Viksi makasi kuin kuolleena. Totisesti se oli kuollut! Ja
pikku ketut alkoivat miettiä, oliko emo mahtanut nukahtaa.

Oravan uteliaisuus oli kohonnut äärimmilleen, ja se oli kokonaan
menettänyt malttinsa. Se oli pudottanut Viksin päälle kaarnanpalasen,
se oli käyttänyt koko haukkumasanavarastonsa ja tehnyt kaiken tämän
moneen kertaan saamatta kettuun elonmerkkiäkään. Se vilisti vielä monta
kertaa ahon poikki ja uskalsi lopulta tulla aivan ketun luo. Tämä
oli koko ajan pitänyt oravaa silmällä; nyt se hyppäsi jaloilleen ja
sieppasi sen silmänräpäyksessä suuhunsa.

Ja poikaset repivät sen palasiksi.

Näin niiden opetus oli pantu alulle. Sittemmin, hieman suurempina, ne
vietiin pitemmille metsästysmatkoille ja ne saivat oppia vaikeampia
taitoja, jälkien seuraamista ja vainuamista.

Kutakin otusta niiden piti oppia pyytämään eri tavalla. Sillä
jokaisella eläimellä on jokin vahva puoli, jota ilman se ei voisi
säilyä hengissä, ja jokin suuri heikkous, jonka turvin taas muut
voivat säilyttää henkensä. Oravan heikko puoli on sen uteliaisuus;
ketulla taas on se puute, ettei se osaa kiivetä puuhun. Pikku kettuja
harjoitettiin juuri käyttämään hyväkseen muiden eläinten heikkouksia
ja korvaamaan omia heikkouksiaan käyttämällä sitä ovelammin niitä
ominaisuuksia, jotka niillä olivat hyvin kehittyneet.

Vanhemmiltaan ne oppivat kettumaailman tärkeimmät elämänohjeet. Ei
ole helppo tietää, miten tämä tapahtui, mutta ilmeisesti ne oppivat
ne vanhempiensa seurassa. Tässä on muutamia, joita ketut minulle
opettivat, sanomatta sanaakaan:

Älä milloinkaan nuku suoralla jäljelläsi.

Kuono on silmiä edempänä; luota sen tähden siihen ensin.

Hullu juoksee myötätuuleen.

Vesi vanhin voitehista.

Älä kulje aukeata, jos voit päästä viidakkoa.

Varo kaikkea outoa.

Mutkikas tie paras.

Sumu ja vesi hävittävät hajun.

Ei pidä ajaa hiiriä silloin kun metsästää jäniksiä eikä jäniksiä
kanatarhassa.

Älä tallaa ruohoa.

Nämä ohjeet alkoivat jo vähitellen, pikku kettujen itsensä huomaamatta,
painua niiden mieleen. Tähän tapaan: "Älä milloinkaan aja, mitä et
voi vainuta" oli viisas ohje, koska ne saattoivat havaita, että ellei
voinut vainuta otusta, niin tuuli kävi siten, että otus vainusi
pyytäjän itsensä.

Ne oppivat tuntemaan kotimetsän linnut ja nisäkkäät, yhden kerrallaan,
ja tultuaan niin suuriksi, että pääsivät vanhempain mukana pitemmille
retkille, ne oppivat tuntemaan uusia eläimiä. Ne luulivat jo tuntevansa
hajusta kaikki, jotka liikkuivat. Mutta eräänä iltana emo vei ne
pellolle, jossa oli outo, musta ja leveä esine maassa. Se antoi
poikasten haistella sitä, mutta heti ensi vedolla niiden jokainen karva
nousi pystyyn ja ne vapisivat tietämättä miksi -- tuo haju tuntui
tunkeutuvan niiden ytimiin asti ja täyttävän ne vaistomaisella vihalla
ja kauhulla. Todettuaan sen täyden vaikutuksen emo kertoi:

-- _Tämä on ihmisen haju_.


3

Tällä välin kanoja yhä hävisi. Minä en ollut ilmaissut ketunpesää.
Itse asiassa pidin noista pikku veitikoista koko joukon enemmän kuin
kanoista; mutta setä oli vimmoissaan ja puhui hyvin halventavasti
metsästystaidostani. Hänen mielikseen otin eräänä päivänä koiran
mukaani metsään, istuuduin kannolle avonaiselle mäenrinteelle ja
käskin koiran hakea. Kolmen minuutin perästä kuului haukunta, jonka
merkityksen kaikki metsästäjät hyvin tietävät: Kettu! Kettu! Kettu!

Hetken perästä kuulin niiden palaavan. Näinkin jo ketun -- Arpinaaman
-- juoksevan jokea kohti. Se hyppäsi veteen, kahlasi pari sataa metriä
matalaa rantavettä ja tuli sitten suoraan minuun päin. Vaikka olin
ihan näkyvissä, se ei huomannut minua, vaan tuli rinnettä ylöspäin
katsoen tuon tuostakin taaksensa koiraa. Viiden metrin päässä minusta
se kääntyi ja istuutui selin minuun raapien niskaansa ja seurasi
erittäin kiinnostuneena koiran hommia. Ranger tuli haukkuen pitkin
jälkiä, kunnes ehti joen rantaan. Juokseva vesi hävitti hajun, ja koira
hämmentyi. Sillä oli ainoastaan yksi keino valittavana, nimittäin
kulkea ylös alas pitkin kumpaakin rantaa, kunnes löytyisi paikka,
mistä kettu oli lähtenyt vedestä. Kettu siirtyi hiukan voidakseen
nähdä paremmin ja tarkkaili merkillisen ihmismäisellä tavalla koiran
etsimistä. Se oli niin lähellä minua, että näin karvojen värähtelevän
sen hartioissa, kun koira tuli näkyviin. Saatoin nähdä sen sydämen
sykinnän ja silmien kiillon. Havaitessaan että vesitemppu oli kokonaan
eksyttänyt koiran, se oli perin koomillisen näköinen: se ei voinut
istua paikoillaan, vaan heilutti iloissaan ruumistaan ylös ja alas ja
kohotti takajalkojaan nähdäkseen paremmin koiran turhat ponnistelut.
Suu auki miltei korvia myöten se huohotti hetkisen äänekkäästi, vaikkei
ollut yhtään hengästynyt. Tämä oli sen ilonaurua.

Arpinaama kiemurteli ilosta, kun koira harhaili niin kauan, että jäljet
lopulta löytyessään olivat ehtineet vanheta. Koira saattoi töin tuskin
seurata niitä eikä katsonut olevan syytä haukkuakaan. Kun se oli
tulossa mäenrinnettä ylöspäin, kettu lähti rauhallisesti juoksemaan
metsään. Minä olin istunut tuskin viiden metrin päässä siitä, aivan
näkyvissä, mutta kun olin tuulen alla ja pysyin paikallani, kettu ei
milloinkaan saanut tietää, että sen henki oli kahdenkymmenen minuutin
ajan ollut sen vihollisen vallassa, jota se eniten pelkäsi. Ranger
olisi myös mennyt ohi, mutta minä puhuttelin sitä. Se heitti jäljet
vähän hermostuneesti pyörähtäen ja laskeutui tottelevaisesti jalkoihini
makaamaan.

Tämä pieni komedia näyteltiin sitten vähän vaihdellen monena päivänä
peräkkäin, mutta se nähtiin joka kerta talosta, joka oli joen
vastakkaisella puolella. Setäni oli kärsimätön kanojensa takia ja meni
vihdoin itse istumaan avonaiselle mäenrinteelle. Kun vanha Arpinaama
tuli näkyviin ja pysähtyi katselemaan alhaalla joessa molskivaa
koiraa, hän ampui sitä tunnonvaivoitta selkään samalla hetkellä kun se
irvisteli iloissaan uudesta voitosta.


4

Mutta sittenkin kanoja katosi yhä. Setäni oli vimmoissaan. Hän päätti
ryhtyä itse johtamaan taistelua. Hän sirotteli metsään myrkkypaloja,
vaikka omat koiratkin olisivat voineet syödä niitä. Hän laski leikkiä
minun siihenastisen pyyntini kustannuksella ja meni itse iltaisin
metsälle mukanaan pyssy ja molemmat koirat.

Viksi tunsi hyvin myrkkypalat; se meni niiden ohi tai osoitti niille
ilmeistä halveksuntaansa. Yhden se pudotti vanhan vihollisensa
haisunäädän luolaan, ja tätä ei sen jälkeen nähty milloinkaan.

Ennen Arpinaama oli ollut aina valmis ajattamaan koiria ja estämään
niitä pääsemästä lähelle pesää. Mutta nyt Viksillä oli yksin kaikki
huolet kannettavina. Se ei ehtinyt enää hävittää kaikkia kolon suulle
vieviä jälkiä eikä ollut aina saapuvilla eksyttämässä liian lähelle
tulevia vihollisia.

Oli sen vuoksi helppo arvata, miten lopulta kävi. Ranger seurasi
tuoreita jälkiä pesälle, ja Spot, kettuterrieri, ilmoitti perheen
olevan kotona ja teki sitten parhaansa päästäkseen itse sisään.

Salaisuus oli nyt tullut ilmi, ja koko perhe oli tuomittu. Setäni
palkkasi miehen kaivamaan lapiolla poikaset esiin. Koirat ja me muut
katselimme vierestä. Pian näyttäytyi Viksi läheisessä metsässä, ja
koirat ryntäsivät ajamaan sitä jokivartta alas; siellä kettu pääsi
koirista tekemällä sen yksinkertaisen tempun, että hyppäsi lampaan
selkään. Eläin laukkasi säikähtyneenä monta sataa metriä, sitten Viksi
hyppäsi pois; se tiesi että jäljissä nyt oli aukko, joka teki ajon
toivottomaksi, ja palasi pesälle. Mutta hämmentyneet koirat tekivät
pian samoin ja tapasivat taas Viksin, joka epätoivoisena koetti
houkutella meitä lähtemään rakkaidensa luota.

Sillä välin Paddy käytteli taitavasti sekä kankea että lapiota.
Keltaista karkeaa hiekkaa kasaantui kummallekin puolelle kuoppaa.
Koirien vimmainen haukunta niiden ajaessa läheisessä metsässä
risteilevää vanhaa kettua lisäsi kaivajan intoa, ja hänen tanakat
hartiansa alkoivat jo laskeutua maanpintaa alemmaksi. Silloin hän
huudahti:

-- Täällä ne ovat, herra!

Pesä oli maakolon päässä, ja pienet villaiset poikaset olivat
painautuneet sen äärimmäiseen soppeen.

Ennen kuin ennätin apuun, Paddyn lapio ja äkäisen terrierin hampaat
olivat tappaneet niistä kolme. Neljännen ja pienimmän sain töin tuskin
pelastetuksi nostamalla sen hännästä niin korkealle, etteivät koirat
ulottuneet siihen.

Se päästi lyhyen kiljahduksen, ja emoraukka tuli huudon kuullessaan
niin lähelle, että sen olisi voinut ampua, elleivät koirat aina olisi
sattuneet väliin ja siten tahtomattaan suojelleet sitä. Sitten ne vielä
kerran saivat tuloksettomasti ajaa Viksiä.

Eloon jäänyt ketunpoikanen pantiin säkkiin, ja se makasi siellä
aivan liikkumatta. Sen onnettomat veljet heitettiin takaisin samalle
makuusijalle, missä ne olivat syntyneet ja kasvaneet, ja niiden päälle
viskattiin muutamia lapiollisia hiekkaa.

Me syylliset menimme sitten takaisin taloon ja pikku kettu pantiin
vitjoihin pihamaalle. Kukaan ei osannut sanoa, miksi se oikeastaan
säästettiin, mutta kaikkien tunteissa oli tapahtunut muutos, eikä sen
tappaminen nyt tullut kysymykseenkään.

Se oli soma pikku otus, ikään kuin ketun ja lampaan välimuoto.
Villainen pää oli hämmästyttävän lammasmainen ja viattoman näköinen,
mutta keltaisissa silmissä saattoi välähtää viekas ja hurja katse,
josta lammasmaisuus oli kaukana.

Kun joku tuli lähelle, se ryömi äreänä ja peloissaan koppiinsa ja
rohkeni vilkaista ulos vasta saatuaan olla ainakin tunnin ajan rauhassa.

Ikkunani toimi nyt tähystysreikänä. Joitakin ketunpoikaselle ennestään
hyvin tuttuun poikueeseen kuuluvia kanoja käveli sen ympärillä pihalla.
Myöhään samana iltapäivänä, kanojen ollessa lähellä koppia, kuului
äkkiä vitjojen helinää. Ketunpoikanen oli hyökännyt tavoittamaan
lähintä kanaa ja olisi siepannutkin sen, elleivät kahleet olisi
olleet liian lyhyet. Nyt se sai pahan täräyksen ja luikki takaisin
koppiinsa. Sittemmin se hyökkäsi useita kertoja kanoja kohti, mutta se
oli jo oppinut hyppynsä paremmin eikä pyrkinyt ulommaksi kuin vitjat
ulottuivat.

Yön tultua ketunpoikanen kävi hyvin levottomaksi. Se hiipi kopistaan,
mutta livahti takaisin heti pienintäkin melua kuullessaan ja pureskeli
raivoisasti vitjojaan pitäen niitä etukäpäliensä välissä maata vasten.
Äkkiä se keskittyi ikään kuin kuuntelemaan, kohotti kuonoaan ja päästi
lyhyen väräjävän äänen.

Pari kertaa tämä uusiutui, ja väliaikoina se juoksenteli edestakaisin
tai purki vimmaansa kahleisiin. Sitten tuli vastaukseksi etäältä
vanhan ketun "_jap jurrr_". Hetken perästä ilmestyi varjomainen olento
halkopinon päälle. Pikku kettu pujahti koppiinsa, mutta palasi heti ja
juoksi emoa vastaan osoittaen kaikin tavoin iloaan. Leimauksena vanha
kettu otti sen suuhunsa ja kääntyi viemään sitä pois samaa tietä, jota
oli tullut. Mutta kun se tuli vitjojen päähän, poikanen tempautui
äkkiä sen suusta, ja kun eräs ikkuna samassa avattiin, emo pakeni
säikähtyneenä kiireesti yli halkopinon.

Tuntia myöhemmin poikanen oli taas lakannut juoksemasta ja kirkumasta.
Katsahdin ulos ja näin kuun valossa kettuemon makaavan pitkällään
poikasen edessä kaluten jotakin -- raudan kalskeesta kuuli, että se
koetti pureksia poikki noita julmia ketjuja. Ja Tip, poikanen, nautti
samalla lämmintä äidinmaitoa.

Ulos mennessäni Viksi pakeni pimeään metsään. Kopissa oli kaksi vielä
lämmintä ja veristä hiirtä; ne emo oli tuonut poikaselleen ruoaksi.
Aamulla näin, että vitjat oli pureskeltu kiiltäviksi noin metrin
pituudelta Tipin kaulahihnasta lähtien.

Mennessäni hävitetylle pesälle löysin taas jälkiä Viksin hommista.
Emorukka oli kaivanut esiin poikasiensa tahriintuneet jäännökset.

Kaikki kolme pikku kettua makasivat puhtaiksi nuoltuina hiekalla,
ja niiden vieressä oli kaksi hiljan tapettua kanaa - taas meidän
kanatarhastamme. Vastakaivettuun hiekkaan oli jäänyt merkkejä, joista
näkyi, miten kettuemo oli täällä vahtinut omiensa ruumiiden ääressä. Se
oli tuonut tänne niiden tavanmukaisen aterian, yöllisen metsästyksensä
saaliin. Se oli paneutunut niiden viereen, tarjonnut niille niiden
luonnollista juomaa ja tahtonut ruokkia ja lämmittää niitä kuten
ennenkin. Mutta niiden hennon villaturkin alta oli tuntunut vain kylmä,
kankea tomumaja, eivätkä pikku kuononpäät olleet vastanneet hyväilyyn.

Ketun rinta ja eturaajat olivat painaneet hiekkaan syvän jäljen. Siinä
se oli maannut epätoivoissaan, vahtinut niitä kauan ja surrut, niin
kuin villi äiti voi surra lapsiaan. Mutta sen jälkeen se ei enää tullut
tuhotulle pesälle; se tiesi nyt varmasti, että sen poikaset olivat
kuolleet.


5

Tip, pesäkunnan pienin, oli nyt saanut osakseen kettuemon kaiken
rakkauden. Koirat oli laskettu irti vahtimaan kanoja. Apumiehen oli
määrä ampua vanha kettu milloin vain sen näki -- samoin oli minunkin,
mutta selitin etten koskaan nähnyt sitä. Kananpäitä, joita ketut
rakastavat mutta joista koirat eivät huoli, myrkytettiin joukoittain ja
siroteltiin ympäri metsää. Ja kaikista muista vaaroista selviydyttyään
kettuemon oli kuljettava pihaan halkopinon ylitse, sillä muuta tietä ei
ollut. Kaikesta huolimatta Viksi kävi joka yö imettämässä poikastaan ja
tuomassa sille vastatappamansa kanan tai muun otuksen. Näin sen kerran
toisensa jälkeen, vaikka se nyt tulikin odottamatta vangin väräjävää
huutoa.

Tipin ollessa toista yötään vankina kuulin vitjojen helinää. Sain
selville, että vanha kettu oli siellä kovassa työssä: kaivamassa
kuoppaa kopin edustalle. Kun kuoppa oli niin syvä, että kettu mahtui
siihen puoliksi, se kokosi siihen ketjua niin paljon kuin sitä ulottui
ja täytti kuopan mullalla. Se luuli nyt poistaneensa koko harmilliset
vitjat, otti riemuiten poikasta niskasta ja lähti hyppäämään yli
halkopinon, mutta taas tempasivat vitjat pienokaisen armottomasti emon
suusta.

Tip-poloinen uikutti surkeasti kömpiessään takaisin koppiinsa. Puolen
tunnin perästä koirat nostivat kovan metelin, ja niiden haukunnasta,
joka eteni suoraan läpi metsän, tiesin niiden ajavan Viksiä. Ne menivät
pohjoiseen kohti rautatietä, ja sinne häipyi koirien ääni. Ranger
ei ollut vielä aamullakaan palannut. Pian saimme tietää syyn. Ketut
ovat aikoja sitten oppineet tietämään mikä rautatie on, ja ne osaavat
monin tavoin käyttää sitä hyödykseen. Yksi tapa on seuraava: koirien
ahdistama kettu menee rautatielle juuri kun juna on tulossa ja juoksee
pitkän matkan raidetta pitkin. Haju on muutenkin huono raudassa,
mutta juna hävittää sen kokonaan, ja koira on aina vaarassa joutua
veturin alle. Toinen vielä varmempi, mutta vaikeampi tapa on johtaa
koirat junan lähestyessä korkealle rautatiesillalle, jossa ne varmasti
joutuvat tuhon omiksi.

Tätä keinoa Viksi oli nyt taitavasti käyttänyt; Rangerin jäännökset
löydettiin radan varrelta. Viksi oli alkanut kostaa.

Samana yönä se tuli pihaan ennen kuin väsynyt Spot ehti sitä karkottaa,
tappoi taas kanan, toi sen Tipille ja paneutui huohottaen tämän viereen
imettämään. Se näytti luulevan, ettei pikku kettu saanut muuta ruokaa
kuin minkä se itse toi.

Tämä kana ilmaisi sedälleni sen öiset käynnit.

Minun myötätuntoni oli kokonaan Viksin puolella, enkä tahtonut
osallistua uusien murhien suunnitteluun. Seuraavana yönä setäni vahti
itse pyssy kädessä tunnin ajan. Mutta sitten tuli kylmä ja kuu peittyi
pilveen; setä muisti, että hänellä oli tärkeää tekemistä muualla, ja
jätti Paddyn sijaansa.

Mutta Paddy tuli leväperäiseksi, kun hiljaisuus ja vahdinpidon huoli
alkoivat painaa hänen hermojaan. Tunnin päästä kuului laukaus, mutta
kuten arvata sopii, siitä ei ollut mitään tulosta.

Aamulla näimme, ettei Viksi ollut hylännyt lastaan. Seuraavana yönä
setä oli taas vahdissa, sillä jälleen oli kana kadonnut. Heti pimeän
tultua kuului laukaus, mutta Viksi pudotti otuksen, jota oli tuomassa,
ja pakeni. Vielä toisen kerran samana yönä setäni ampui osumatta, kun
kettu yritti tulla. Mutta seuraavana aamuna nähtiin, että vitjat taas
oli pureskeltu kiiltäviksi; kettuemo oli jyrsinyt tuntikausia kahleita.

Sellainen uskaliaisuus ja uskollisuus oli omansa herättämään ellei
suvaitsevaisuutta, niin ainakin kunnioitusta. Seuraavana yönä ei
ainakaan ollut pyssymiestä vahdissa. Kannattaisiko se enää? Kolmasti
oli kettu pelotettu pois pyssynlaukauksella; vieläkö se yrittäisi
ruokkia tai vapauttaa poikastaan?

Eikö se muka tulisi? Sinä yönä, neljäntenä, minä olin yksin näkemässä,
kun poikasen värisevän vikinän kuuluttua varjomainen olento ilmestyi
halkopinon päälle.

Mutta sillä ei nyt ollut mukanaan kanaa eikä muutakaan ruokaa, mikäli
saattoi nähdä. Oliko sillä tällä kertaa ollut huono metsästysonni? Vai
oliko se oppinut luottamaan siihen, että viholliset antoivat poikaselle
kylliksi ravintoa?

Kaukana siitä! Villin metsänemon rakkaus ja viha olivat todellisia. Sen
ainoa ajatus oli ollut poikasensa vapauttaminen. Kaikki keinot, mitkä
se saattoi keksiä, se oli koetellut; kaikkia vaaroja se oli uhmaillut
ravitakseen ainokaistaan ja pelastaakseen sen. Mutta kaikki oli ollut
turhaa.

Se tuli kuin varjo ja poistui heti samalla lailla. Tip otti maasta
jotakin, jonka emo oli pudottanut, ja alkoi halukkaasti narskuttaa
sitä. Mutta äkkiä se kirkaisi tuskasta. Se oli saanut myrkkyä. Lyhyen
kamppailun jälkeen pikku kettu oli kuollut.

Voimakas oli Viksin äidinrakkaus, mutta eräs toinen tunne oli vielä
voimakkaampi. Se tunsi hyvin myrkyn vaikutuksen ja olisi opettanut
poikasensakin sen tuntemaan ja sitä karttamaan, jos tämä olisi saanut
elää. Mutta nyt emolla ei ollut lastaan varten muuta valittavana
kuin joko kurja vangin elämä tai äkillinen kuolema; se tukahdutti
äidintunteen ja vapautti pienokaisensa ainoalla mahdollisella tavalla.

       *       *       *       *       *

Me ihmiset voimme arvailla metsäneläinten lukua vain silloin, kun lumi
peittää maan. Talvi kertoi tullessaan, ettei Viksi enää samoillut
Erindalen metsiä. Se ei kertonut, minne kettuemo oli siirtynyt; vain
sen että se oli poissa.

Se oli kenties mennyt johonkin etäiseen piilopaikkaan unohtaakseen
surmatun puolisonsa ja poikastensa raskaan muiston. Tai ehkä se oli
poistunut tämän surujen raskauttaman elämän näyttämöltä ehdoin tahdoin.
Moni villi metsänemo on niin tehnyt. Ehkä se oli käyttänyt samaa
keinoa, jolla se oli vapauttanut pienokaisensa, poikueensa viimeisen.



JUOKSIJA, MUSTA AROHEVONEN


1

Jo Calone heitti satulansa maahan, päästi hevosensa irti ja astui
kolistellen paimenmajaan.

-- Onko kohta ruoka-aika? hän kysyi.

-- Seitsemäntoista minuutin päästä, vastasi kokki katsahtaen kelloon;
hän vaikutti täsmälliseltä kuin junanlähettäjä, vaikka todellisuudessa
päivällinen useinkin valmistui miten sattui.

-- Mitä uutisia Pericosta? kysyi eräs Jon toveri.

-- Siinähän tuo menee, Jo sanoi. -- Karjaa näkyy viljalti; runsaasti
vasikoita.

-- Minäpä olen nähnyt tuon arohevoslauman, joka käy juomassa
Antilooppilähteellä, hän jatkoi. -- Laumassa on koko joukko varsoja;
niistä on yksi tumma, kaunis kuin peijakas, synnynnäinen juoksija!
Ajoin niitä pari kilometriä; tämä juoksi etumaisena eikä rikkonut
raviaan kertaakaan.

-- Ei kai sinulla ollut virvoitusjuomia matkassa?

-- Kaikki on totta, Scarth. Tai jos tahdot lyödä vetoa, niin olkoon
menneeksi, mutta muista miten viime kerralla kävi!

-- Päivällinen, huusi kokki ja asia jäi kesken. Seuraavana päivänä
paimenet muuttivat leiriä, ja arohevoset unohdettiin.

Vuotta myöhemmin paimenkunta oleskeli taas samassa osassa Uutta
Meksikoa, ja taas nähtiin tuo villihevoslauma. Tummasta varsasta oli
kehittynyt musta nuori ori, jolla oli sirot virheettömät jalat ja
kiiltävät kupeet. Useampi kuin yksi karjanpaimen näki tämän kumman --
se oli synnynnäinen juoksija.

Jo oli mukana, ja hänen päähänsä juolahti tuuma, että varsa kannatti
ottaa kiinni. Vieraasta ajatus ei tuntune hämmästyttävältä tai
kummalliselta, mutta Lännessä, missä opettamaton hevonen maksaa
viisi dollaria ja hyvä ratsuhevonen viisitoista tai kaksikymmentä
dollaria, ei kenen tahansa cowboyn päähän pälkähdä, että villiä
arohevosta kannattaisi toivoa omakseen. Arohevosta on nimittäin vaikea
pyydystää, ja jos sen saakin kiinni, se on vain vangittu villieläin,
aivan hyödytön semmoisenaan ja useinkin mahdoton kesyttää. Moni
karjanomistaja pitääkin sääntönä, että milloin arohevonen tulee
näkyviin, se on ammuttava, sillä nämä eläimet eivät ainoastaan ole
hyödyttömiä laitumen kuluttajia, vaan ne lisäksi usein viekoittelevat
seuraansa kesyjä hevosia; nämä mieltyvät pian vapaaseen elämään ja ovat
mennyttä kalua.

Jo Calone sanoi tuntevansa arohevoset perin pohjin. -- Valkoiset ovat
aina lauhkeita ja ruskeat levottomia. Voikosta saa hyvän jos oikein
opettaa, mutta musta on aina vihainen ja kovasuinen. Jos mustalla
villihevosella olisi kynnet, niin se karkottaisi vaikka jalopeurat
Danielin luolasta!

Koska arohevonen on yleensä arvoton vahinkoeläin ja musta arohevonen
vielä kymmenen kertaa pahempi, Jon kumppanit eivät nähneet mitään
järkeä tuossa hankkeessa, jonka hän nyt täydellä todella aikoi panna
täytäntöön. Mutta Jo ei sinä vuonna päässyt koettamaankaan.

Hän oli vain lehmipaimen, joka ansaitsi kaksikymmentä viisi
dollaria kuussa ja oli vailla vakinaista paikkaa. Kuten useimpien
karjanpaimenten hänenkin tulevaisuudentoiveensa oli päästä itsenäiseksi
karjanomistajaksi. Hän oli jo aikoja sitten hankkinut karjamerkilleen
virallisen vahvistuksen, mutta merkki oli toistaiseksi vain yhdessä
ainoassa nautaeläimessä, vanhassa lehmässä, joka tuotti hänelle
laillisen oikeuden panna merkkinsä isännättömään eläimeen, jos sattuisi
semmoisen löytämään.

Huolimatta tästä vakaasta aikeestaan Jo ei kuitenkaan palkanmaksun
jälkeen milloinkaan voinut vastustaa kiusausta lähteä toisten poikien
kanssa kaupunkiin pitämään hauskaa. Niinpä hänellä oli tuskin muuta
omaisuutta kuin satulansa, vuoteensa ja vanha lehmänsä. Hän odotti
jotakin onnenpotkausta, josta saisi varoja päästäkseen hyvään alkuun.
Nyt Jo oli saanut päähänsä, että musta arohevonen oli häntä varten, ja
hän odotti vain tilaisuutta milloin saisi yrittää.

Paimenet kiertelivät Canada-virran tienoilla ja palasivat syksymmällä
Don Carlos -vuoren ohi, mutta Jo ei nähnyt vilahdustakaan Juoksijasta.
Monessa leiripaikassa siitä kyllä puhuttiin, sillä tämä varsa, joka nyt
oli väkevä ja virma kolmivuotias, alkoi tulla kuuluisaksi.

Antilooppilähde on suuren tasangon keskellä. Tulvan aikana se paisuu
pieneksi järveksi, jonka ympärillä on kaislikko; kuivana kautena taas
paikalla on vain laaja mutakenttä, jossa siellä täällä on valkoisia
alkalitäpliä ja keskellä lähde. Siitä ei käy näkyvää laskujokea, mutta
kuitenkin lähteen vesi on varsin hyvää, eikä muuta juomapaikkaa ole
monen kilometrin säteellä.

Tämä lakeus eli preeria, kuten sitä pohjoisempana sanottaisiin, oli
mustan oriin mieluisin oleskelupaikka. Mutta täällä kävi laitumella
myös paljon kesyjä hevosia ja nautoja. Suurimmalla osalla oli merkki
"LF".

Tämän karjan hoitaja ja osittain omistaja Foster oli yritteliäs mies.
Hän harrasti karja- ja hevosrodun parantamista ja oli muun muassa
koetteeksi hankkinut kymmenen sekarotuista tammaa. Ne olivat suuria
kaunisjalkaisia eläimiä, joiden rinnalla takkuiset paimenhevoset
näyttivät nälkiintyneiltä ja johonkin aivan toiseen lajiin kuuluvilta
eläimiltä.

Yhtä niistä pidettiin tallissa käyttöhevosena, mutta muut yhdeksän
vietiin laitumelle, kun niiden varsat oli vieroitettu.

Hevosilla on erinomainen kyky etsiä parhaat laitumet. Niinpä nämä
yhdeksän tammaa menivät suoraa päätä Antilooppilähteen tasangolle,
yli kolmekymmentä kilometriä etelään. Kun Foster loppukesällä tuli
hakemaan niitä, hän löysikin kaikki yhdeksän, mutta niiden joukossa
oli kymmenentenä kiiltävän musta ori, joka ilmeisesti oli tammoihin
läheisemmässä kuin hyvän toveruuden suhteessa. Se vartioi niitä, hyppi
niiden ympärillä ja piti laumaa taitavasti koossa. Sen sysimusta väri
erosi jyrkästi tammojen ruskeasta karvasta.

Tammat olivat lauhkeita, ja luultiin että ne saataisiin helposti
kotiin. Mutta vielä mitä! Musta ori tuli raivoihinsa ja sen hurjuus
näytti tarttuvan muihinkin. Se juoksi sinne tänne ja pakotti koko
lauman laukkaamaan perässään. Hevoset menivät menojaan, eivätkä
ajomiesten pienet ponit ensinkään kyenneet seuraamaan niitä.

Tämä oli harmillista, ja ajajat ottivat pian pyssynsä ja odottivat vain
tilaisuutta tuon riivatun oriin ampumiseen. Mutta aina kun tilaisuus
tuli, sattuivat tammat olemaan niin lähellä, että luoti olisi miltei
varmasti sattunut myös johonkin niistä. Koko päivän miehet yrittivät
turhaan. Juoksija, sillä se se oli, piti perheensä koossa ja hävisi
tammojen kanssa eteläisten hiekkakukkulain taakse. Hakumiehet palasivat
väsyneine hevosineen kotiin hautoen mielessään kostoa tuolle uljaalle
hevoselle. Mutta siitä oli vähän lohdutusta.

Pahinta oli, että jos vielä tehtäisiin pari tällaista yritystä, niin
tammat varmaankin tulisivat yhtä kesyttömiksi kuin arohevonen; eikä
tätä näyttänyt mitenkään voivan välttääkään.

Tiedemiehet puhuvat kahdesta ominaisuudesta, joiden avulla
koiraseläimet voittavat naaraiden ihailun: kauneudesta ja voimasta.
Olipa syy sitten kumpi tahansa, varmaa on, että harvinaisen etevät
villit eläimet ennen pitkää valloittavat seuralaisia kilpailijoidensa
haaremista. Mustaharjainen ja vihreäsilmäinen Juoksija kulki tienoota
ristiin rastiin ja vei mukaansa seuralaisia monesta laumasta, kunnes
sen joukossa oli vähintään parikymmentä tammaa. Enimmät olivat
vain tavallisia paimenhevosia, mutta joukossa olivat myös nuo
yhdeksän kookasta tammaa, mikä jo sinänsä oli uljas joukko. Kaikkien
kertomusten mukaan Juoksija vartioi laumaansa niin tarmokkaasti ja
mustasukkaisesti, että tammaa, joka kerran oli joutunut tähän parveen,
pidettiin omistajansa menettämänä. Arohevonen tuotti karjanomistajille
yhtä paljon vahinkoa kuin kaikki muut onnettomuudet yhteensä.


2

Oli joulukuu vuonna 1893. Olin vasta tullut seudulle ja matkustin
vaunuilla Piñavetitosin karjatalosta Canada-virralle. Lähtiessäni
Foster viimeksi huomautti:

-- Ja jos pääsette ampumaan tuota riivatun arohevosta, niin
tähdätkääkin niin, että se jää!

Tuolloin kuulin ensi kertaa puhuttavan Juoksijasta, ja matkan varrella
oppaani Burns kertoi sen, mitä edellä on mainittu. Olin tietenkin
utelias näkemään tämän kuuluisan kolmivuotiaan ja tunsin syvästi
pettyneeni, kun seuraavana päivänä Antilooppilähteen preerialle
tullessamme emme tavanneet jälkeäkään Juoksijasta tai sen laumasta.

Mutta seuraavana päivänä kuljettuamme yli Alamosa Arroyon ja
noustessamme taas aaltoilevalle ylätasangolle kärjessä ratsastava Jack
Burns kumartui äkkiä hevosensa niskan yli ja käännähti vaunuihin päin
sanoen minulle:

-- Ottakaa pian pyssynne, tuolla se on -- se ori! Sieppasin luodikon
ja juoksin edelle. Sieltä minulle aukeni näköala yli preeriaselänteen.
Edessäni olevassa notkossa oli hevoslauma ja sen etunenässä tuo suuri
musta arohevonen. Jokin ääni oli ilmaissut tulomme ja se epäili vaaraa.
Se seisoi pää pystyssä, häntä suorana ja sieraimet suurina; se oli
hevosen kauneuden ja täydellisyyden perikuva, niin jalomuotoinen eläin,
ettei sitä suurenmoisempi liene milloinkaan kiitänyt aroa. Jo pelkkä
ajatuskin, että laukauksella muuttaisin tuon komean luontokappaleen
kuolleeksi lihakasaksi, oli kauhistuttava. Huolimatta siitä, että Jack
vieressä kehotti ampumaan pian, minä vitkastelin, kunnes hän, aina
kuumaverinen ja hätäinen kun oli, noitui hitauttani ja mutisi:

-- Antakaa pyssy minulle!

Kun hän tarttui siihen, minä käänsin piipun ylöspäin, ja ase laukesi
vahingossa.

Samassa oli laaksossa seisova hevoslauma liikkeellä. Suuri musta ori
juoksi matkoihinsa korskuen ja hirnuen. Tammat pysyivät koossa; kuului
vain kavioiden töminää, kun hevoslauma kiiti tomupilvenä tiehensä.
Ori juoksi milloin toisella, milloin toisella puolella, piti silmällä
kaikkia, johti suuntaa ja vei muut matkassaan. Niin pitkälle kuin
saatoin nähdä, se ei kertaakaan rikkonut raviaan.

Jack ivaili pyssyäni ja hitauttani, mutta minä olin niin ihastunut
Juoksijan voimaan ja kauneuteen, etten olisi tahtonut vahingoittaa sen
kiiltävää karvaa, vaikka olisin saanut omakseni koko hevoslauman.


3

Villihevosia pyydetään monilla eri tavoilla. Yksi tapa on
"taittaminen": ammutaan huolellisesti tähdäten niin läheltä eläintä,
että kuula hipaisee niskanikamia. Hevonen huumaantuu hetkeksi
täräyksestä niin että sen jalat ehditään sitoa.

Tästä tavasta Jo arveli:

-- Lorua! Olen nähnyt ammuttavan niskat poikki sadalta hevoselta tätä
temppua yritettäessä, mutta en ole vielä koskaan nähnyt villihevosen
taittamisen onnistuvan.

Jos seudun luonto on sopiva, hevoslauma joskus ajetaan aitaukseen;
erityisen hyvillä ratsuilla se voidaan väsyttää, mutta yleisin
väsyttämistäpä on, niin omituiselta kuin se kuulostaakin,
kävelyttäminen, hevosten pakottaminen alituiseen pieneen
liikkeelläoloon.

Maine oriista, joka ei milloinkaan nelistänyt, levisi yhä laajemmalle.
Sen käynnistä, nopeudesta ja kestävyydestä kerrottiin hurjia juttuja,
ja kun vanha Montgomery, "kolmiokangella" merkityn karjan omistaja,
tuli Wellin hotelliin Claytoniin ja lupasi todistajien kuullen tuhat
dollaria sille, joka toisi hänelle Juoksijan elävänä laatikkovaunuissa
-- nimittäin siinä tapauksessa, että kertomukset olivat tosia --,
niin kymmenkunta nuorta karjanpaimenta halusi koettaa onneaan heti
palvelusaikansa päätyttyä. Mutta Jolla oli ollut sama aie jo vuosia
takaperin. Ei ollut aikaa vitkasteluun: hän rikkoi kaikki sopimuksensa
ja puuhasi yöt päivät saadakseen ajoon tarvittavat varustukset.

Kiristämällä vielä luottoaan ja turvautumalla jo ennestään liikaa
verottamiinsa ystäviin hän sai kokoon retkikunnan, johon kuului
kaksikymmentä hyvää ratsuhevosta, muonavaunut ja elintarvikkeita kahden
viikon ajaksi kolmelle miehelle: hänelle itselleen, hänen toverilleen
Charleylle ja kokille.

Sitten he lähtivät Claytonista mielessään luja päätös, että nyt he
kävelyttämällä ottavat kiinni tuon ihmeellisen nopean villin hevosen.
Kolmantena päivänä he saapuivat Antilooppilähteelle, ja kun päivä oli
likimain puolessa, he eivät kovinkaan hämmästyneet nähdessään Juoksijan
tulevan koko seurueineen juomaan. Jo pysytteli näkymättömissä, kunnes
kaikki hevoset olivat sammuttaneet janonsa, sillä janoinen hevonen
juoksee aina paremmin kuin kylläinen.

Sitten Jo ratsasti rauhallisesti eteenpäin. Juoksija lähti laumoineen
liikkeelle puolen kilometrin päästä ja hävisi näkymättömiin
kaakkoisille ylätasangoille. Jo seurasi jäljestä nelistäen, kunnes hän
uudelleen sai lauman näkyviinsä. Sitten hän palasi antamaan kokille
määräyksen että tämän tuli ajaa etelään päin Alamosa Arroyolle; kokin
toimena oli myös muonavaunujen ajaminen. Sen jälkeen hän ratsasti
kaakkoon villihevosten jäljessä. Parin kolmen kilometrin päässä hän
näki ne jälleen kaukaa ja antoi hevosensa levollisesti käydä niitä
niin lähelle, että ne taas lähtivät liikkeelle ja menivät kaartaen
etelään päin. Tunnin ratsastettuaan, ei jälkiä myöten, vaan oikaisten
sinne, mihin hevoslauman täytyi tulla, Jo pääsi uudelleen sitä lähelle.
Taas hän ajoi käymäjalkaa rauhallisesti laumaa kohti, ja taas tämä
lähti liikkeelle. Näin ajo jatkui kaiken iltapäivää kaartuen yhä
eteläisempään suuntaan, ja illan tullen oltiin, kuten Jo oli arvannut,
lähellä Alamosa Arroyoa. Täällä Jo vielä kerran ajoi lauman liikkeelle
ja ratsasti sitten vaunuille. Charley joka tähän saakka oli levännyt,
otti nyt hoitaakseen tämän hitaan ajon vereksellä hevosella.

Illallisen jälkeen muonavaunut siirtyivät Alamosan ylempään kahlaamoon,
kuten oli sovittu, ja tänne leiriydyttiin yöksi.

Sillä välin Charley seurasi laumaa. Se ei enää juossut niin kauas
kuin alussa, sillä ratsastaja ei ollut kertaakaan hyökännyt hevosten
kimppuun, ja ne alkoivat tottua tämän seuraan. Hämärän tultuakin ne oli
vielä helppo löytää erään laumaan kuuluvan lumivalkean tamman avulla.
Uusikuu valaisi hiukan, ja maaten hevosen selässä erottaakseen tien
Charley seurasi hitaasti hevoslaumaa; vain tuon aavemaisen valkean
tamman saattoi nähdä, ja sitten sekin katosi pimeyteen. Silloin Charley
hyppäsi maahan, riisui hevosensa, pani sen liekaan ja kääriytyi
huopaansa nukkumaan.

Aamun sarastaessa hän oli jalkeilla ja erotti taas lauman puolen
kilometrin päästä tuon valkean tamman avulla. Hänen lähetessään
Juoksijan kimakka hirnunta sai lauman liikkeelle. Mutta se pysähtyi
ensimmäiselle ylängölle ja kääntyi katsomaan, mikä tuo itsepäinen
seuraaja oikein oli ja mitä se tahtoi. Hetken hevoset seisoivat
taivasta vasten näkyvissä; sitten musta kiertolainen kai arveli
nyt tuntevansa ahdistajan niin hyvin kuin halusikin: se huiskaisi
harjallaan ja lähti matkaansa väsymätöntä raviaan, ja tammat seurasivat
virtana jäljessä. Ne kaarsivat nyt yhä enemmän länteen. Monta kertaa
uudistui sama näytelmä: pako, seuraaminen, saavutus ja taas pako,
kunnes he lähes puolen päivän aikaan sivuuttivat Buffalo Bluffin,
apassien vanhan tähystyspaikan. Charley näki ohuen savupatsaan kohoavan
sieltä kiemurrellen ilmoihin. Siellä Jo sopimuksen mukaan antoi
merkkiä, ja Charley vastasi taskupeilillä. Nyt vaihdettiin vuoroa.
Jo jatkoi ajoa tuorein voimin, ja Charley meni leirille syömään ja
lepäämään siirtyäkseen sitten ylöspäin pitkin virran vartta.

Kaiken päivää Jo ajoi ja pakotti tarvittaessa hevoslauman pysymään
tuossa suuressa ympyrässä, josta muonavaunut leikkasivat pienen säteen.
Auringon laskiessa hän tuli Verde Crossingiin. Siellä Charley jo odotti
mukanaan ruokaa ja uusi hevonen. Jo jatkoi sitten samaan tapaan,
rauhallisesti, mutta itsepintaisesti. Kaiken iltaa hän seurasi, vieläpä
myöhäiseen yöhön, sillä villi lauma oli nyt jotenkin tottunut tuon
vaarattoman vieraan seuraan ja sitä oli helppo pitää näkyvissä; sitä
paitsi se alkoi väsyä ainaisesta kulkemisesta. Nyt ei oltu enää hyvällä
ruohoalueella, eikä arohevosia ollut ruokittu jyvillä kuten ahdistajan
ratsuja, ja ennen kaikkea vähäinen mutta alinomainen hermojen jännitys
alkoi tuntua. Se hävitti hevosten ruokahalun, mutta teki ne hyvin
janoisiksi. Niiden annettiin juoda joka tilaisuudessa, jopa niitä
mikäli mahdollista rohkaistiinkin ahmimaan vettä mielin määrin, missä
sitä vain oli saatavissa. Ylen määrin nautittu vesi vaikuttaa, kuten
tunnettua, juoksevaan eläimeen veltostuttavasti: se herpaisee jäsenet
ja tekee hengityksen vaikeaksi. Jo varoi huolellisesti juottamasta
liikaa omia hevosiaan, ja sekä hän että hänen ratsunsa olivat hyvässä
kunnossa, kun hän yöllä leiriytyi uupuneiden arohevosten läheisyyteen.

Aamuhämärässä hän löysi ne helposti läheltä, ja vaikka ne ensin
lähtivät juosten, ei kulunut kauankaan, kun ne jo herkesivät
käymätahtiin. Voitto näytti nyt miltei varmalta, sillä "kävelyttämisen"
suurin vaikeus on pysyä lauman jäljillä kahtena tai kolmena
ensimmäisenä päivänä, jolloin ajettavat ovat täysissä voimissaan.

Kaiken aamua hevoslauma oli Jon näkyvissä, tavallisesti aivan lähellä.
Kello kymmenen tienoissa Charley vaihtoi vuoroa José Peakin luona. Sinä
päivänä hevoset kävelivät vain lyhyen matkan ja paljon vastahakoisemmin
kuin edellisenä päivänä sekä kaartoivat yhä pohjoisempaan suuntaan.
Illalla Charley sai vereksen ratsun ja jatkoi entiseen tapaan.

Seuraavana päivänä arohevoset kävelivät pää riipuksissa, ja huolimatta
mustan Juoksijan ponnistuksista ne jättäytyivät usein vain sadan metrin
päähän ahdistajastaan.

Neljäs ja viides päivä kuluivat samalla tavalla, ja lauma oli
jälleen Antilooppilähteen läheisyydessä. Siihen asti suunnitelma oli
onnistunut. Ajo oli käynyt suuressa ympyrässä, ja muonavaunut olivat
seuranneet pienemmässä. Lauma oli taas lähtöpaikallaan, nyt perin
uupuneena; ajajat hevosineen olivat hyvissä voimissa. Lauman ei annettu
juoda; vasta myöhään iltapäivällä se ajettiin Antilooppilähteelle,
ja hevoset saivat ahmia vatsansa täyteen. Nyt oli tullut hetki,
jolloin ajajat voivat jyvillä ruokittuine ratsuineen tehdä ryntäyksen
ja käyttää taitavasti köysiä; äkillinen runsas juonti teki hevosten
jäsenet ja keuhkot aivan heikoiksi, milteipä lamaantuneiksi. Oli
ilmeisesti aivan helppoa panna ne yksitellen jaloista köysiin.

Suunnitelmassa oli ainoastaan yksi heikko kohta: Juoksija näytti
olevan raudasta; sen joustava ravi oli yhtä notkeaa ja pirteää kuin
ajon alussakin. Se kulki edestakaisin laumansa ympäri ja vaati sitä
hirnumalla ja näyttämällä esimerkkiä pakenemaan joutuisammin. Mutta
tammat olivat lopen väsyneet. Vanha valkoinen tamma, josta oli ollut
niin paljon apua pimeässä, jäi jälkeen monta tuntia. Sekarotuiset
suuret hevoset näyttivät kokonaan lakkaavan pelkäämästä hevosmiehiä
ja joutuivat helposti Jon haltuun. Mutta ori, jota varten ajoon oli
lähdetty, näytti yhtä tavoittamattomalta kuin ennenkin.

Tässä oli pulma. Apumiehet tunsivat Jon eivätkä olisi hämmästyneet,
vaikka tämä olisi äkkiä raivoissaan ampunut mustan oriin. Mutta Jolla
ei ollut sellaista aikomusta. Koko pitkän viikon hän oli joka päivä
katsellut tuota hevosta sen kiitäessä edellä eikä ollut kertaakaan
nähnyt sen rikkovan raviaan.

Hevosmiehen ihailu tätä jaloa eläintä kohtaan oli kasvamistaan
kasvanut. Jo olisi nyt yhtä hyvin voinut tappaa parhaan ratsunsa kuin
ampua tätä loistavaa olentoa. Hän oli myös kahden vaiheilla, ottaisiko
tuon sievoisen summan, joka Juoksijasta oli tarjottu, vai pitäisikö
itse hevosen. Sellainen eläin olisi sinänsä kokonainen omaisuus, ja sen
jälkeläisistä tulisi varmaan erinomainen juoksijarotu.

Mutta sitä asiaa saattoi sitten tuumia -- nyt oli ratkaisevan
yrityksen aika. Jon nopein ratsu satuloitiin. Se oli tumma ja sukuisin
itävaltioista mutta kasvanut preerialla. Se ei olisi joutunut Jon
omaksi, ellei sillä olisi ollut eräs omituinen vika. Näillä seuduilla
kasvaa myrkyllinen ruoho, jonka nimi on loco. Useimmat eläimet eivät
siitä huoli, mutta joskus sattuu, että eläin maistaa sitä ja tottuu
siihen. Se vaikuttaa suunnilleen samalla tavoin kuin morfiini. Eläin on
pitkiä aikoja terve, mutta himoitsee aina tuota yrttiä ja tulee lopulta
hulluksi. Ja Jon parhaan ratsun silmissä oli outo kiilto, josta tuntija
heti saattoi arvata, että se oli saanut locoa.

Mutta tämä ratsu oli nopea ja väkevä, ja Jo valitsi sen ajon suureen
loppuponnistukseen. Nyt olisi ollut helppo sitoa kaikki tammat,
mutta se ei enää ollut tarpeellista. Ne saatiin erotetuiksi mustasta
johtajastaan ja ajetuiksi kotiin aitaukseen. Mutta johtaja oli yhä
lannistumattoman voimakkaan näköinen; arvokkaan kilpailijan kanssa
Jo nyt lähti yrittämään. Suopunki heitettiin maahan ja sen annettiin
laahata, jotta kaikki sykkyrät oikenisivat, ja sitten se käärittiin
sievästi vyyhteen vasemman kämmenen varaan. Sitten Jo ensi kertaa
tässä ajossa käytti kannuksia ratsastaen suoraan kohti Juoksijaa, joka
oli tuskin puolen kilometrin päässä. Kiitäen tämä lähti pakenemaan,
ja kiitäen ajoi Jo. Kumpikin pani parastaan uupuneiden tammojen
hajaantuessa oikealle ja vasemmalle jättäen tietä näille kahdelle.
Parasta neliään veres ratsu laukkasi kohti aukeata tasankoa, mutta ori
pysyi alkuperäisen välimatkan päässä edellä juosten joustavaa, keinuvaa
raviaan.

Tämä oli uskomatonta, ja Jo kannusti ja hoputti yhä kiivaammin
hevostaan saamatta väliä pienenemään tuumaakaan. Musta arohevonen
kiiti yli tasankojen ja ohi saippuaruohoa kasvavan ylätasangon, sitten
poikki petollisen hiekka-aukean, sitten yli suuren ruohoaron, missä
preeriakoirat haukkuivat ja pakenivat koloihinsa. Ja Jo ratsasti
perässä. Ruohikolle tultuaan hän tuskin uskoi silmiään: väli oli vain
pidentynyt! Jo alkoi sadatella sekä vaatia ja kannustaa ratsuaan,
kunnes tämä pillastui niin, että sen silmät alkoivat pyöriä; se
heilutti hurjasti päätään eikä enää välittänyt tiestä. Niinpä se pian
astui etujalkansa mäyränkoloon ja kaatui. Jo suistui maahan ja sai
melkoisia mustelmia, mutta pääsi kumminkin kohta jaloilleen ja koetti
nostaa uupunutta ratsuaan. Mutta tämä oli mennyttä kalua -- sen jalka
oli poikki.

Ei voitu muuta kuin päästää hevonen tuskistaan. Jo kantoi satulansa
takaisin leiriin, ja Juoksija meni menojaan häviten pian näkyvistä.

Tämä ajo ei kuitenkaan ollut mennyt hukkaan, sillä kaikki tammat oli
nyt taltutettu. Jo ja Charley ajoivat ne LF-karjakunnan aitaukseen ja
vaativat kelpo palkkion. Mutta Jo oli entistäkin halukkaampi saamaan
oriin omakseen. Hän oli nähnyt, millaista ainesta tämä aron juoksija
oli; hän ylisteli sitä enemmän ja enemmän ja hautoi vain mielessään
uutta ja parempaa suunnitelmaa.


4

Tämän retkikunnan kokki oli nimeltään Bates -- herra Thomas Bates,
kuten hän nimitti itseään käydessään säännöllisesti postikonttorissa
kysymässä kirjeitä ja rahalähetyksiä; niitä ei milloinkaan tullut.
Karjanpaimenet nimittivät häntä Tom Kalkkunanvarpaaksi hänen
karjamerkkinsä mukaan; sen hän sanoi olevan kirjoihin pantuna
Denverissä. Hänen kertomustensa mukaan tämä merkki oli lukemattomilla
naudoilla ja hevosilla jossain kaukana pohjoisessa.

Kun häntä kehotettiin yhtymään osakkaaksi karjakuntaan, hän huomautti
halveksivasti, että hevoset tuottivat vain kaksitoista dollaria
tusina -- mikä sinä vuonna oli aivan totta --, ja sanoi mieluummin
tyytyvänsä huonoon palkkaan. Mutta kaikki, jotka kerran olivat nähneet
Juoksijan ravaavan, joutuivat jonkinlaisen huumauksen valtaan, ja Tom
Kalkkunanvarvaskin sai tämän kokea. Hänkin alkoi haluta arohevosta
omakseen. Hän ei ollut selvillä pyyntisuunnitelmasta ennen kuin
karjatalolle eräänä päivänä tuli muuan Bill Smith, yleisemmin tunnettu
karjamerkkinsä mukaan nimellä Hevosenkenkä-Billy. Koolla oli koko
joukko karjanpaimenia, ja miehiä kestittiin mainiolla tuoreella
häränlihalla, leivällä, huonolla kahvilla, kuivilla herneillä ja
sokerisiirapilla. Hevosenkenkä-Billy sanoi suu täynnä leipää:

-- Näin tänään Juoksijan ja olin niin lähellä, että olisin saattanut
palmikoida sen hännän.

-- Mitä, ammuitko?

-- En, mutta vähältä piti.

-- Älkää tehkö sitä tyhmyyttä, sanoi pöydän toisesta päästä muuan
paimen, jonka karjamerkkinä oli "kaksiviivainen H". -- Minun laskuni
mukaan tuolla isännättömällä on ennen kuun vaihetta minun merkkini.

-- Kyllä saat olla vikkelä, tai muuten sillä on siihen mennessä
kyljessään 'kolmiopiste'.

-- Missä sen tapasit?

-- Kas, kävi tällä tavoin. Olin ratsastamassa Antilooppilähteen
tasangolla ja näin mudassa kaislikon sisäpuolella jonkin kasan. En
muistanut nähneeni sitä ennen. Ratsastin lähelle, koska arvelin sen
ehkä olevan meidän eläimiämme, ja se olikin makaava hevonen. Tuuli
oli edullinen -- siitä minuun päin -- ja niin pääsin aivan lähelle
ja näin, että se oli Juoksija itse, kuolleena kuin makrilli. Ei se
sentään näyttänyt turvonneelta tai avatulta, eikä tuntunut hajuakaan.
En tiennyt mitä ajatella, mutta sitten näin sen liikauttavan korvaansa
huiskaisten pois kärpäsen ja silloin tiesin, että se nukkui. Otin
nuorani ja käärin sen vyyhteen, mutta huomasin, että se oli vanha
ja paikoin heikonlainen; satulanikin oli huono ja hevoseni vain
kolmensadan kilon poni viiden ja puolen sadan kilon oritta vastaan, ja
minä tuumin itsekseni: "Ei tule mitään, minä vain särjen satulani."
Sitten kalistin torvella satulan nuppia vasten. Olisittepa nyt nähneet
tuon arohevosen! Se hyppäsi miehen mitan suoraan ilmaan ja korskui
hirmuisesti. Ja kun se lähti, sen olisi luullut viilettävän suoraa
päätä aina Kaliforniaan saakka, ja siellä se varmaan jo olisikin, jos
olisi alkuvauhtinsa pitänyt -- ja vannon ettei se rikkonut kertaakaan.

Kertomus ei ollut aivan niin yhtäjaksoinen kuin tässä, vaan sen
keskeyttivät tuon tuostakin uudet annokset, ja alusta loppuun puhe
suodattui ruoan läpi, sillä Billyllä oli vankka terveys eikä turhaa
häveliäisyyttä. Mutta kertomus oli silti kokonaisuus, ja sen uskoi
jokainen, sillä Billy tunnettiin luotettavaksi. Kaikista kuulijoista
Kalkkunanvarvas oli silloin vähäpuheisin, mutta hän luultavasti
ajatteli enimmän, sillä hän keksi nyt uuden tuuman.

Poltellessaan päivällisen jälkeen piippuaan hän mietti suunnitelmansa
valmiiksi, mutta huomasi, ettei kyennyt yksin panemaan sitä toimeen.
Sen vuoksi hän uskoi aikeensa Hevosenkenkä-Billylle, ja niin he yhdessä
lähtivät uudella keinolla pyytämään Juoksijaa, so. viittätuhatta
dollaria, mikä summa oli kuuleman mukaan nyt luvattu sille, joka toisi
sen elävänä laatikkovaunuissa.

Antilooppilähde oli yhä vieläkin Juoksijan vakituisena juomapaikkana.
Vesi oli matalalla, ja lähteen ja kaislikon välillä oli leveä mutainen
kaistale. Kahdesta paikasta sen poikki kävi selvä polku, jonka juomassa
käyvät eläimet olivat tallanneet. Hevoset ja villit eläimet tulivat
tavallisesti tätä polkua, mutta sarvikarja meni aina epäröimättä
suorinta tietä läpi kaislikon. Enimmän käytetylle polulle miehet
ryhtyivät kaivamaan neljä ja puoli metriä pitkää, metrin levyistä
ja kahden syvyistä kuoppaa. Siitä tuli ankara kahdenkymmenen tunnin
työ, sillä kuoppa oli saatava valmiiksi arohevosen kahden juontiajan
välillä. Lopulta työ oli lisäksi sangen märkää. Hauta peitettiin
siististi seipäillä, kaisloilla ja mullalla. Miehet menivät työnsä
päätettyään vähän matkan päähän ja piiloutuivat varta vasten tehtyihin
kuoppiin.

Puolen päivän aikaan Juoksija tuli, yksin, kuten aina sen jälkeen
kun sen lauma oli vangittu. Vastakkaisella puolella oleva polku oli
vähän käytetty, ja Tom oli heittänyt sille tuoreita kaisloja; näin hän
toivoi kokonaan poistavansa sen mahdollisuuden, että arohepo tulisi
tätä tietä, jos se vastoin luuloa ensinkään aikoisi tulla muuta kuin
päätietään.

Mutta mikä lieneekään se valpas enkeli, joka vartioi ja suojelee
villejä eläimiä? Kaikesta päättäen olisi luullut Juoksijan käyttävän
tavallista tietään, mutta sepä tulikin tuota toista. Epäilyttävän
näköiset kaislat eivät sitä pysäyttäneet; se käveli rauhallisesti
veden partaalle juomaan. Vain yhtä keinoa voi vielä koettaa. Eläimen
kumartuessa juomaan toista siemausta, kuten hevoset aina tekevät, Bates
ja Smith lähtivät kuopistaan ja juoksivat nopeasti polulle sen taakse,
ja kun se kohotti ylpeän päänsä, Smith ampui revolverilla maahan sen
taakse.

Nyt juoksi arohevonen raviaan suoraan kohti kuoppaa. Sekunti vielä,
ja se olisi siinä. Yhä se seurasi polkua, ja miehet pitivät sitä
jo omanaan. Mutta villien eläinten enkeli ei sitä jättänyt: se sai
käsittämättömän varoituksen ja lensi mahtavalla harppauksella yli
neljä ja puoli metriä pitkän salahaudan, polki sitten taas lujaa maata
ja hävisi näkyvistä. Sen jälkeen se ei milloinkaan tullut lähteelle
kumpaakaan entistä polkua myöten.


5

Jon tarmoa ei mikään masentanut. Hän oli päättänyt vangita arohevosen,
ja kun hän kuuli muiden olevan samoissa hankkeissa, hän ryhtyi heti
toteuttamaan parasta vielä koettamatonta suunnitelmaa minkä tunsi. Se
oli sama keino, jolla kojootti pyytää itseään nopeamman urosjäniksen
ja intiaani ratsuineen paljon nopeajalkaisemman antiloopin, nimittäin
vaihtoajo.

Canada-virta etelässä, sen lisäjoki Piñavetitos Arroyo koillisessa
ja Don Carlos -kukkulat ynnä Ute Creek -kanjoni lännessä muodostavat
kolmion, joka on sata kilometriä kultakin sivulta. Tämä oli Juoksijan
laidunalue. Luultiin ettei se milloinkaan mennyt tämän piirin
ulkopuolelle ja että Antilooppilähteen seutu oli sen vakituisin
oleskelupaikka. Jo tunsi hyvin koko tämän alueen, kaikki vesipaikat ja
rotkojen ylimenopaikat sekä myös Juoksijan tavallisimmat kulkutiet.

Jos hän olisi saanut käytettäväkseen viisikymmentä hyvää hevosta, niin
hän olisi osannut asettaa ne niin edullisesti, että kaikkiin tärkeisiin
paikkoihin olisi tullut yksi, mutta kaksikymmentä hevosta ja viisi
hyvää ratsastajaa näytti jo sekin riittävän.

Hevoset lähetettiin edeltä; niitä oli jo kaksi viikkoa ruokittu
jyvillä. Kukin mies sai tarkat ohjeet ja lähetettiin vartiopaikalleen
päivää ennen ajoa. Määräpäivänä Jo tuli vaunuineen Antilooppilähteen
tasangolle ja leiriytyi pitkän matkan päähän lähteestä odottamaan.

Lopulta tuo sysimusta hevonen tuli taas näkyviin eteläisten
hiekkakumpujen välistä, yksin niin kuin nyttemmin aina. Se käveli
rauhallisesti lähdettä kohti ja kiersi kerran sen ympäri tähystellen
jossain mahdollisesti piilevää vihollista. Sitten se meni aivan
jäljetöntä kohtaa pitkin veden partaalle ja joi.

Jo odotti toivoen sen juovan niin paljon kuin suinkin. Samalla
hetkellä, jolloin se kääntyi ja alkoi syödä ruohoa, hän kannusti
ratsunsa juoksuun. Ori kuuli kavioiden kapseen, näki sitten juoksevan
hevosen eikä tarvinnut muuta kehotusta, vaan kiiti matkaansa. Se meni
etelään päin poikki tasangon juosten mainiota raviaan niin nopeaan,
että väli piteni. Sitten se tuli lentohiekka-aukeille ja pääsi
tasaisella kevyellä juoksullaan yhä enemmän edelle, sillä Jon ratsu,
jolla oli mies selässä painamassa, vajosi joka harppauksella syvälle
hiekkaan. Seurasi tasainen alue, jolla ajaja näytti saavuttavan; sitten
pitkä myötärinne, missä Jon hevonen ei uskaltanut laukata täyttä
vauhtia ja jäi taas joka askelella.

Jo seurasi kuitenkin itsepintaisesti säästämättä ruoskaa sen paremmin
kuin kannuksiakaan. Kilometri toisen perästä taittui, ja edestäpäin
häämöttivät Arriban etäiset kukkulat.

Siellä Jo tiesi vereksen ratsun odottavan ja pani parastaan, mutta
tuulessa suorana liehuva harja pääsi yhä enemmän edelle.

Arriba-kanjoni saavutettiin vihdoin. Vahdissa olija pysyi syrjässä,
sillä nyt ei ollut tarkoitus vaihtaa ajajaa, ja Juoksija meni rotkon
yli -- meni rinnettä alas ja toista ylös yhä vain katkeamatonta
raviaan, ainoata juoksutapaa, minkä se tunsi.

Jo tuli ajaen neliä vaahtoavalla hevosellaan ja hyppäsi odottavan
ratsun selkään, pakotti sen alas rotkoon ja ylös toista rinnettä pitkin
jälkiä, sitten halki ylätasangon yhä seuraten jälkiä. Näin hän ajoi
ajamistaan, mutta ei päässyt tuumaakaan lähemmäksi.

Säännöllisesti, tasaisesti iskivät maata laukkaavan ratsun kaviot,
tunti tunnilta, yhtä mittaa. Alamosa Arroyo ei enää ollut kaukana,
siellä oli tuoreita voimia, ja Jo kirkui hevoselleen ja hoputti sitä
lakkaamatta. Arohevonen juoksi suoraan määräpaikkaa kohti, mutta
parilla viimeisellä kilometrillä jokin outo aavistus sai sen kääntymään
vasemmalle. Jo näki, että se voisi päästä pakoon, ja tätä estääkseen
hän pakotti väsyneen ratsunsa äärimmäisiin ponnistuksiin. Vinhaa oli
ajo ollut alusta pitäen, mutta nyt se oli vielä vinhempaa. Jo voitti
jonkin verran oikaisemalla eräässä kohden suorinta tietä; sitten hän
ampui laukauksen toisensa perästä maahan Juoksijan vasemmalle puolelle
nostaen siten ilmaan tomua ja sai näin oriin kääntymään oikealle.

Näin tultiin virralle. Ori meni ylitse, Jo hyppäsi maahan. Hevonen
oli mennyttä kalua, sillä viimeinen väli oli ollut viisikymmentä
kilometriä. Jo itse oli nääntymäisillään. Lentävä pöly oli polttanut
hänen silmänsä niin, että hän oli puolisokea. Nyt Jon kumppani Charley
sai jatkaa ajoa. Jo oli käskenyt hänen pakottaa Juoksijan Alamosan
kahlaamolle.

Ratsastaja läksi vereksellä hevosella matkaan, ja taas jatkui ajo ylös
ja alas pitkin aaltomaista tasankoa. Mustan arohevosen kyljet olivat
nyt valkeina vaahdosta. Sen kohoilevista kylkiluista ja äänekkäästä
hengityksestä saattoi päätellä mitä se tunsi, mutta sen vauhti ei ollut
hiljentynyt.

Väliin Charley näytti pääsevän lähemmäksi, sitten taas jäämistään
jäävän, kun tunnin kuluttua alkoi Alamosan pitkälti kalteva
laakson rinne. Täällä oli taas toinen ratsastaja odottamassa,
muuan nuorukainen, joka jatkoi ajoa länteen kaartaen. Mentiin yli
kokonaisten preeriakoira-kaupunkien, läpi saippuaruohoalueiden ja
kaktuspensaikkojen, jotka pistelivät ja naarmuttivat hevosten jalkoja.
Musta juoksija oli nyt pölystä ja hiestä ruskean pilkullinen, mutta
yhä se ravasi entiseen tapaan. Nuori Carrington, ajaja, väsytti
ratsunsa pakottamalla sen pysymään koko matkan yhtä lähellä Juoksijaa
ja kannusti sen sitten hyppäämään yli rotkon, jota arohevonen oli
väistänyt. Yksi harha-askel, ja molemmat syöksyivät rotkoon.

Poika pääsi hengissä, mutta hevonen makaa siellä vielä tänäkin päivänä.
Villihevonen meni matkoihinsa.

Tämä sattui lähellä Gallegon karjataloa, minne Jo itse oli levättyään
tullut suoraa tietä jatkaakseen ajoa. Puolen tunnin kuluttua hän oli
taas ratsastamassa Juoksijan perässä.

Kaukana lännessä siintivät Carlos-kukkulat, joiden luona Jo tiesi
vereksien miesten ja hevosten odottavan; sinne tämä lannistumaton
ajaja koetti ohjata kulkua. Mutta äkillisestä oikusta -- tai ehkä
pikemmin jostain sisäisestä varoituksesta -- Juoksija kääntyi. Se meni
suoraan kohti pohjoista, ja Jo, yhtä taitava juonittelija, karjui ja
tuprutti tomua laukauksilla, mutta tuo musta meteori syöksyi vain alas
kohti erästä rotkoa eikä Jon auttanut muu kuin seurata, sillä hän ei
saanut sitä kääntymään. Sitten seurasi ajon hurjin vaihe. Ankarasti Jo
rääkkäsi arohevosta, mutta vielä enemmän omaa hevostaan ja itseään.
Päivänpaiste oli paahtava, helteinen aro kuumuudesta autereinen, ja
silmiä polttivat hiekka ja suola, mutta hän vain kiirehti ratsuaan.
Ainoa voiton mahdollisuus oli saada arohevonen ajetuksi takaisin
Alamosa Arroyon suurelle ylimenopaikalle. Nyt mustassa Juoksijassa
näkyi ensimmäistä kertaa väsymien merkkejä. Sen häntä ja harja eivät
olleet aivan yhtä korkealla, ja alkuaan kolmen neljänneskilometrin
välimatka oli nyt tuskin puoltakaan siitä, mutta antautua se ei
aikonut. Se vain juoksemistaan juoksi.

Tunti tunnin perästä kului, ja yhä mentiin samaa menoa. Ilta oli jo
lähellä, kun saavuttiin Arroyon suurelle kahlaamolle. Mutta Jo oli
uskalias: hän hyppäsi odottavan hevosen selkään. Se jonka hän jätti,
meni läähättäen joelle ja ahmi sisäänsä vettä, kunnes kaatui kuoliaana
maahan.

Jo pidätti uutta ratsuaan toivoen, että vaahtoava Juoksijakin joisi.
Mutta tämä oli viisas, nielaisi vain yhden kulauksen, kahlasi virran
poikki ja jatkoi matkaansa. Jo seurasi ratsuineen kintereillä. Kun
menijät viimeisen kerran nähtiin kahlaamolta, Jo oli tavoittamaisillaan
Juoksijan ja hänen ratsunsa laukkasi hurjaa vauhtia.

Aamulla Jo palasi leiriin jalkaisin. Hänen kertomuksensa oli lyhyt:
kahdeksan hevosta kuollut, viisi miestä lopen väsyneinä ja verraton
Juoksija vapaana ja eheänä!

-- Ei ole mahdollista, ei käy päinsä! Se vain harmittaa, kun en
lävistänyt sen helvetillistä ruumista silloin kun olisin voinut, Jo
sanoi.

Tämän jälkeen hän ei enää yrittänyt.


6

Vanha Kalkkunanvarvas oli taas retkikunnan kokkina. Hän oli seurannut
ajoa yhtä kiinnostuneena kuin kuka tahansa, ja kun se epäonnistui, hän
irvisteli pataansa ja sanoi:

-- Tuo arohevonen on minun, ellen minä ole tyhmä kuin saapas! Sitten
hän tapansa mukaan otti esikuvia Raamatusta:

-- Muistatteko, kuinka filistealaiset turhaan vainosivat Simsonia, ja
turhaksi olisi jäänytkin heidän puuhansa, ellei miehellä olisi ollut
erästä luonnollista heikkoutta. Ja Aadam-ukko paistattelisi päivää
Eedenissään vielä nytkin, ellei hänellekin olisi tullut pieni erehdys,
jommoista sattuu kelle tahansa. Ja viisituhatta dollaria ovat minun, se
on varma se!

Ankara vainoaminen oli saanut Juoksijan aremmaksi kuin milloinkaan.
Mutta se ei luopunut Antilooppilähteestä. Tämä oli ainoa juontipaikka,
jonka ympärillä ei parin kilometrin säteellä ollut minkäänlaista suojaa
vihollisen kätkeytyä. Tänne se tuli miltei joka puolenpäivän aikaan ja
lähestyi lähdettä vasta tutkittuaan tarkoin koko seudun.

Se oli elänyt leskenä koko talven siitä pitäen kun sen haaremi
vangittiin, ja tähän Kalkkunanvarpaan suunnitelma perustui. Kokin
huonekumppanilla oli sievä pieni tamma, jonka hän arveli tarkoitukseen
sopivaksi. Hän otti mukaansa pari paksua ketjua, lapion, suopungin ja
vankan pylvään ja ratsasti tammallaan tuon kuuluisan lähteen luo.

Muutamia antilooppeja vilisi aamunkoitteessa hänen edellään tasangon
yli. Karjaryhmiä makasi siellä täällä, ja aroleivosen äänekäs,
viehättävä liverrys kuului joka puolelta, sillä ylätasangon lumeton
talvi oli loppunut ja kevät tullut. Ruoho viheriöi, ja koko luonto
näytti olevan lemmenpuuhissa.

Lempeä oli ilmassa, ja kun pieni ruskea tamma oli pantu liekaan syömään
nurmea, se tuon tuostakin kohotti turpansa ja päästi pitkän, kimeän
hirnunnan, joka varmaan oli sen lemmenlaulu -- sikäli kuin sen ääntä
nyt voi lauluksi sanoa.

Kalkkunanvarvas tutki tuulta ja maanpinnan muotoa. Hänen tekemänsä
kuoppa oli nyt avoimena ja täynnä vettä ja siihen oli hukkunut
lukuisia preeriakoiria ja hiiriä. Eläimet olivat tehneet uuden polun
kuopan ohitse. Kalkkunanvarvas valitsi pienen kaislaryhmän, jonka
vieressä oli hiukan sileätä, ruohon peittämää maata; hän pystytti
ensin paalun tanakasti maahan, kaivoi sitten kuopan, joka oli kyllin
iso piilopaikaksi, ja levitti siihen loimensa. Hän lyhensi tamman
liekaköyttä niin että tämä tuskin saattoi liikkua, levitti sitten
suopunkinsa avattuna hevosen ja paalun väliin ja kiinnitti sen pitkän
pään itse paaluun. Peitettyään vielä nuoran mutaan ja ruohoihin hän
kätkeytyi piiloonsa.

Puolenpäivän aikaan, pitkän odotuksen perästä, tuli tamman
lemmekkääseen hirnuntaan vastaus lännestä päin etäisiltä ylänkömailta,
ja mustana taivasta vasten näkyi siellä kuuluisa Juoksija.

Se laskeutui kulkien joustavaa raviaan, mutta vainoamisesta varuillaan
se pysähtyi usein katselemaan ja hirnumaan saaden vastauksia, jotka
varmasti koskivat sen sydämeen. Se tuli lähemmäksi, äänsi taas,
lähti sitten liikkeelle ja ravasi suuressa kaaressa tamman ympäri
koetellen tuulta ja näytti epäröivältä. Enkeli kuiskasi: "Älä mene!"
Mutta ruskea tamma kutsui taas. Ori kierteli lähemmäksi ja hirnui. Se
sai vastauksen, joka näytti poistavan pelon ja panevan sen sydämen
hehkumaan.

Lähemmäksi tuli Juoksija hyppien, kunnes se kosketti tamman turpaa
omallaan. Huomatessaan tämän niin vastaanottavaksi kuin se suinkin
saattoi toivoa se unohti kaikki vaaran ajatukset ja antautui
valloituksen huumaukseen, kunnes sen hyppiessä takajalat hetkeksi
tulivat väijyvän suopungin sisään. Ketterä tempaus vain, ja silmukka
juoksi kiinni. Ori oli vankina.

Se korskui säikähdyksestä ja hyppeli ilmaan, ja Tom saattoi heittää
toisen suopungin. Silmukka luisti notkeasti pitkin nuoraa ja kietoutui
käärmeen tavoin noiden mahtavien kavioiden yläpuolelle.

Kauhu antoi hetkeksi oriille lisää voimaa, mutta pian se oli nuoran
päässä ja kaatui maahan vangittuna, vihdoinkin toivottomana vankina.
Tomin ruma kumara vartalo kohosi kuopasta. Hän nousi sitomaan
vankiaan vielä lujemmin. Nyt se oli hänen vallassaan, tuo suuri, jalo
olento, jonka suurenmoinen voima ei vetänyt vertoja pienen ukkorähjän
viekkaudelle. Korskuen ja hyppien se ponnisteli pelottavalla voimallaan
päästäkseen vapaaksi, mutta turhaan. Köysi oli kestävä.

Vielä heitettiin suopunki etujalkoihin, sitten vedettiin taitavalla
liikkeellä jalat yhteen. Raivoava Juoksija kaatui ja makasi hetkeä
myöhemmin lujasti köytettynä maassa. Siinä se reuhtoi itsensä uuvuksiin
nyyhkyttäen suonenvedon tapaisesti. Suuret kyynelet valuivat sen
poskille.

Tom katseli vierestä. Mutta äkkiä vanhan lehmänteurastajan valtasi
omituinen tunteen muutos. Hän vapisi kiireestä kantapäähän, mitä
ei ollut sattunut sen jälkeen kun hän oli köyttämässä ensimmäistä
härkäänsä. Hetken ajan hän ei osannut muuta kuin katsella mahtavaa
vankiaan. Mutta pian tämä tunne hävisi. Hän satuloi Delilansa ja ottaen
toisen suopungin köytti oriin niskasta ja antoi tamman kannattaa sen
päätä sillä välin kun pani ketjut. Tämä oli pian tehty, ja nyt varmana
vangistaan hän oli jo irrottamaisillaan köydet, mutta pysähtyi,
sillä hänelle muistui äkkiä mieleen jotain. Hän oli unohtanut erään
tärkeän seikan ja lähtenyt matkalle siihen valmistautumatta. Lännen
lain mukaan arohevonen oli sen oma, joka ensimmäiseksi merkitsi sen
polttomerkillään. Miten tämä oli nyt tehtävä, kun lähin poltinrauta oli
kolmenkymmenen kilometrin päässä?

Tom meni tammansa luo, nosti sen kaviot yhden kerrallaan ja tarkasti
joka kenkää. Aivan oikein, yksi oli vähän irrallaan; hän väänsi
ja työnsi sitä lapiolla ja sai sen irti. Puhvelin luita ja muita
samantapaisia polttoaineita oli runsaasti ympäristössä, ja pian
oli tuli palamassa. Hän kuumensi siinä hevosenkengän toisen haaran
hehkuvaksi, kääri toisen haaran ympärille sukkansa ja piirsi avuttoman
Juoksijan vasempaan hartiaan kömpelösti merkkinsä, kalkkunanvarpaan,
joka todella nyt ensi kerran tuli käytäntöön. Ori värisi tuskasta, kun
kuuma rauta syöpyi sen lihaan, mutta pian merkki oli valmis. Kuuluisa
Juoksija, musta arohevonen, ei enää ollut isännätön.

Nyt ei ollut muuta tehtävää kuin viedä se kotiin. Köydet päästettiin.
Arohevonen tunsi niiden irtautuvan ja luuli olevansa vapaa. Se hyppäsi
jaloilleen, mutta kaatui taas heti yrittäessään astua. Etujalat
olivat lujasti sidotut yhteen. Se ei voinut kulkea muulla tavoin kuin
jotenkuten kompuroimalla tai työläästi hyppimällä eteenpäin jalat niin
luonnottomassa asennossa, että se kaatui muutaman metrin päästä joka
kerta kun se yritti lähteä. Tom ratsasti pienellä ponillaan ja nosti
sitä päästä kerran toisensa jälkeen ja koetti iskuilla, uhkauksilla
ja lukuisilla muilla keinoilla saada vaahtoavaa, hurjaa vankiaan
pohjoiseen päin Piñavetitos-kanjonia kohti. Mutta villihevonen ei
tahtonut taipua eikä antautunut kuljetettavaksi. Se koetti vain yhä
vapautua. Koko matka oli yhtä julmaa taistelua. Oriin kiiltävät kyljet
olivat paksulta tummassa vaahdossa, ja vaahto oli verensekaista.
Lukemattomat kolaukset ja uupumus, jollaista koko päivän ajo ei ollut
kyennyt aikaansaamaan, olivat jättäneet merkkinsä. Hyppäykset eivät
enää olleet niin voimakkaita kuin alussa, ja vaahto, jota se korskutti
huohottaessaan, oli verivaahtoa. Mutta taitava vangitsija pakotti
sitä heltymättömänä ja kylmäverisenä yhä eteenpäin. Jokilaakson
rinteelle oli jo ehditty, joka metri taistellen, ja nyt piti laskeutua
sitä ainoata polkua, joka vei poikki joen rotkon, Juoksijan entisen
laidunalueen pohjoisrajan.

Tästä ensimmäinen aitaus ja paimentalo olivat jo näkyvissä. Mies
riemuitsi, mutta arohevonen kokosi ehtyneet voimansa viimeiseen
epätoivon ponnistukseen. Se lähti ylöspäin, pitkin ruohoista rinnettä,
pois polulta, välittämättä viiltävästä köydestä ja ilmaan ammutuista
pyssynlaukauksista, joilla Tom turhaan koetti kääntää sitä väärältä
suunnalta. Ylöspäin se pyrki, aina korkeimmalle kukkulalle, jyrkimmän
seinämän reunalle. Sieltä se hyppäsi tyhjään ilmaan, kuusikymmentä
metriä suoraan alaspäin, ja putosi jyrkänteen alla olevaan louhikkoon,
hengettömänä -- mutta vapaana.



WULLY, KELTAINEN LAMMASKOIRA


Wully oli yaller-koira. Kaikki yaller-koirat ovat keltaisia, mutta
silti yaller-koira ei välttämättä merkitse samaa kuin keltainen koira,
sillä sen ainoa tuntomerkki ei ole karvapeitteessä runsaasti esiintyvä
keltainen pigmenttiaine. Yaller-rotu on sekarotu, mutta oikeastaan se
on vielä enemmän kuin sekarotu: se on kaikkien koirarotujen yhdistelmä,
kaikkien rotujen jälkeläisetön jälkeläinen. Sen esi-isät ovat
tuntemattomia, sen jälkeläiset eivät tule isiinsä. Mutta vaikka sillä
ei ole sukuperää ensinkään, se on kumminkin vanhempaa ja parempaa sukua
kuin yksikään sen aristokraattinen heimolainen, sillä luonto on siinä
tahtonut palauttaa eloon kaikkien koirien yhteisen sakaali-esi-isän.

Sakaalin tieteellinen nimi _Canis aureus_ merkitsee "keltainen
koira", ja useimmat tämän eläimen luonteenomaiset tuntomerkit ovat
todella tavattavissa myös sen kesyssä sukulaisessa. Sillä tavallinen
maatiaisrakki on häijy, vilkas, rohkea sekä paljon paremmin varustettu
todelliseen elämäntaisteluun kuin sen "puhdasveriset" serkut.

Jos jätettäisiin yaller-koira, vinttikoira ja verikoira autiolle
saarelle, niin mikä niistä olisi kuuden kuukauden perästä hengissä ja
hyvissä voimissa? Epäilemättä tuo halveksittu maatiaiskoira. Se ei ole
niin nopea kuin vinttikoira, mutta sillä ei myöskään ole taipumusta
keuhkojen ja ihon tauteihin. Sillä ei ole verikoiran voimaa eikä
pelottomuutta, mutta sillä on jotain, jota saattaisi nimittää terveeksi
järjeksi, ja tämä on verrattomasti hyödyllisempää, sillä eivät edes
terveys ja oppi ole yksin riittävät varusteet elämän taistelussa.

Silloin tällöin tuo alkuperäinen sakaalityyppi palautuu melkoisen
täydellisenä: yaller-koira on pystykorvainen. Se on viekas ja uskalias
ja osaa purra kuin susi. Sen luonteessa on vieras, kesytön piirre,
joka huonon kohtelun tai pitkäaikaisen kurjuuden vaikutuksesta saattaa
kehittyä mitä kavalimmaksi petomaisuudeksi huolimatta niistä paremmista
ominaisuuksista, joihin ihmisen koiraa kohtaan tuntema rakkaus perustuu.


1

Ainoastaan Wully ynnä yksi sen veli saivat pitää henkensä koko suuresta
penikkaparvesta. Viimeksi mainittu sen vuoksi, että se oli paikkakunnan
parhaan koiran näköinen; Wully taas vain siksi, että se oli kaunis,
keltainen pentu.

Wully vietti nuoruutensa synnyinseudullaan, Cheviotissa. Niin kuin
yleensä lammaskoirat sekin sai kulkea erään harjaantuneen koiran ja
vanhan lammaspaimenen seurassa; jälkimmäinen tuskin oli älyltään
koiria etevämpi. Kaksivuotiaana Wully oli täysikasvuinen ja täysin
perehtynyt lampaiden paimentamiseen. Se tunsi laumansa perin pohjin,
ja sen isäntä, vanha Robin, alkoi ennen pitkää siinä määrin luottaa
sen valppauteen, että jäi useinkin koko yöksi kapakkaan Wullyn
vartioidessa ulkona noita älyttömiä luontokappaleita. Se oli viisaasti
kasvatettu ja monessa suhteessa oikein terävä nuori koira. Sitä odotti
lupaava tulevaisuus. Se ei milloinkaan ruvennut halveksimaan hölmöä
Robinia. Tämä vanha lammaspaimen oli kaikista vioistaan huolimatta
harvoin raaka Wullya kohtaan, vaikka hänen alituisena pyrkimyksenään
oli päästä ihannetilaansa -- humalaan -- ja hän muutenkin vietti
järkeä tylsistävää elämää. Wully palkitsi hyvän kohtelun rajattomalla
ihailulla, jollaista maan mahtavin ja viisain turhaan olisi saanut
tavoitella.

Wully ei osannut kuvitella korkeampaa olentoa kuin Robin, ja kuitenkin
tämä viiden shillingin viikkopalkasta uhrasi koko työvoimansa ja
henkisen tarmonsa toisen miehen hyväksi. Tämä piti pienenpuoleista
nautaeläinten ja lampaiden kauppaa ja oli Wullynkin lampaiden
todellinen omistaja. Hän määräsi kerran Robinin kiireimmän kaupalla
viemään koko laumansa Yorkshiren nevoille. Tämä määräys sai kolmesataa
seitsemänkymmentä kuusi olentoa lähtemään liikkeelle, ja kaikkien
lähtijöiden joukosta oli asiasta kiinnostunein Wully.

Läpi Northumberlandin edettiin seikkailuitta. Tyne-virralla lampaat
ajettiin lautalle ja vietiin onnellisesti joen yli savuisen South
Shieldin puolelle. Suuret tehtaat alkoivat juuri päivän työnsä, ja
niiden piiput työnsivät ukkospilven näköisiä, läpikuultamattomia
savumassoja. Ne pimittivät ilman ja painuivat yli katujen. Lampaat
luulivat tuntevansa Cheviotin rajumyrskyn tuoman pölypilven. Ne kävivät
levottomiksi ja hajaantuivat paimenistaan välittämättä kolmeensataan
seitsemäänkymmeneen neljään suuntaan ympäri kaupunkia.

Robin oli kuin puusta pudonnut. Hän tuijotti tylsästi lampaiden jälkeen
puolisen minuuttia, sitten antoi koiralle käskyn:

-- Nouda lampaat!

Tämän henkisen ponnistuksen jälkeen hän istuutui, sytytti piippunsa ja
otti esille kutimensa.

Wullylle Robinin ääni oli Jumalan ääni. Se juoksi lampaiden perässä
kolmeensataan seitsemäänkymmeneen neljään suuntaan, palautti ja kokosi
kaikki kolmesataa seitsemänkymmentä neljä eksynyttä ja toi ne takaisin
lauttatuvan luo Robinin eteen. Tämä katseli hommaa välinpitämättömänä
pantuaan keskentekoisen kutimen taskuunsa.

Lopulta Wully -- ei Robin -- antoi merkin, että kaikki olivat perillä.
Vanha lammaspaimen ryhtyi lukemaan niitä -- 370, 371, 372, 373.

-- Wully, hän sanoi moittivasti, ei ole kaikki. Mene takaisin hakemaan!

Ja Wully lähti perin häpeissään kiertämään kaupunkia etsiäkseen
tuota yhtä kadonnutta lammasta. Se ei ollut vielä ehtinyt pitkälle,
kun muuan poika huomautti Robinille, että lampaat olivatkin kaikki
laumassa: niitä oli kolmesataa seitsemänkymmentä neljä. Nyt vasta
Robin oli ymmällä. Hänen oli määrä kiirehtiä Yorkshireen, mutta hän
tunsi Wullyn siksi ylpeäksi, ettei se tulisi takaisin ilman lammasta,
vaikka sen pitäisi varastaa. Sellaista oli tapahtunut ennenkin, ja
siitä oli ollut harmillisia selkkauksia. Mitä tehdä? Hänen viiden
shillingin viikkopalkkansa oli vaarassa. Wully oli hyvä koira, vahinko
oli sitä menettää, mutta toiselta puolen isännän määräys! Ja lisäksi,
jos Wully varastaisi lampaan saadakseen luvun täydeksi, niin mitä
siitä seuraisikaan, vieraassa seudussa kaupanpäälliseksi! Hän jätti
kuin jättikin Wullyn oman onnensa nojaan ja jatkoi matkaa lampaineen.
Miten hän pääsi perille, sitä ei tiedä yksikään -- eikä siitä kukaan
välitäkään.

Sillä välin Wully laukkasi kilometreittäin katuja turhaan etsien
kadonnutta lammasta. Kaiken päivää se etsi ja illan tullen se hiipi
nälkäisenä ja uupuneena häpeissään takaisin lautalle, mutta huomasikin
siellä, että sekä isäntä että lampaat olivat poissa. Sen suru oli
kerrassaan liikuttava. Se juoksenteli vinkuen edestakaisin, meni
lautan mukana toiselle rannalle, palasi taas South Shieldin puolelle
etsien kaikkialta Robinia. Koko yön se haki puolihullua epäjumalaansa
ja jatkoi seuraavana päivänä samaan tapaan. Se tarkasteli ja nuuski
jokaista ylikulkijaa. Tuntien hyvin isäntänsä se jopa urkki kaikki
lähiseudun kapakat. Seuraavana päivänä se ryhtyi järjestelmällisesti
nuuskimaan jokaista lautalla tulijaa.

Lautta kulki joen yli viisikymmentä kertaa päivässä vieden keskimäärin
sata henkilöä kerrallaan. Wully oli joka kerralla ihmisiä vastassa
maallenoususillalla ja nuuski jokaisen tulijan jalkoja -- viisituhatta
paria, kymmenentuhatta jalkaa se sinä päivänä tarkasti omalla
tavallaan. Myös seuraavana päivänä ja sitä seuraavina koko viikon se
pysyi paikallaan eikä näyttänyt pitävän väliä omasta ravinnostaan.
Nälkä alkoi jo näkyä sen ulkomuodosta. Se laihtui ja kävi äkäiseksi.
Kukaan ei saanut koskea siihen, ja jos yritettiin estää sitä
toimestaan, jalkojen nuuskimisesta, se joutui ihan epätoivoon.

Päivä päivältä, viikko viikolta Wully vartioi ja odotti isäntäänsä,
joka ei milloinkaan tullut. Lauttamiehet oppivat kunnioittamaan
Wullyn uskollisuutta. Alussa se murisi, kun he tarjosivat ruokaa ja
suojaa -- se oli elänyt ties mistä -- mutta lopulta pitkällinen nälkä
taivutti sen ottamaan vastaan antimet sekä sietämään antajia. Maailmaa
kohtaan se oli katkeroitunut, mutta verrattomalle isännälleen se pysyi
uskollisena.

Neljätoista kuukautta Robinin häviämisen jälkeen minä tutustuin
Wullyyn. Se oli yhä toimessaan lautan luona, mutta oli taas lihonnut
entiselleen. Sen älykäs, rohkea naama, valkea kaula ja pystyt korvat
tekivät sen varsin huomiota herättäväksi missä tahansa. Mutta
huomattuaan, etteivät minun sääreni olleet ne joita se etsi, se ei
vilkaissutkaan enää minuun. Kymmenen kuukauden kuluessa sen jälkeen
koetin lähestyä Wullya sen yhä pysyessä uskollisena toimessaan, mutta
en saavuttanut sen luottamusta enempää kuin kukaan muukaan vieras.

Kokonaista kaksi vuotta tuo kummallinen olento vartioi lauttaa. Ei
matka tai eksymisen pelko estänyt sitä palaamasta kotikummuilleen; sitä
pidätti vain se luulo, että Robin, tuo jumalainen Robin, tahtoi sen
pysyvän lautan luona.

Virran yli se kulki niin usein kuin vain katsoi asialleen
tarpeelliseksi. Ylimenomaksu koiralta oli yksi penny, ja Wullyn
laskettiin olevan lauttayhtiölle velkaa monta sataa puntaa, ennen kuin
sen matkat päättyivät. Koko ajan se nuuski jalkoja kuten alussakin
-- arviolta kuusi miljoonaa säärtä joutui tämän asiantuntijan
tarkastettavaksi. Mutta kaikki oli turhaa. Koiran uskollisuus ei
pettänyt, mutta sen luonne kävi ilmeisesti yhä kiukkuisemmaksi pitkän
jännityksen kestäessä.

Emme milloinkaan saaneet tietää, miten Robinille oli käynyt, mutta
eräänä päivänä ilmestyi lautalle muuan jykevä karjanajaja, joka
aiheutti muutoksen Wullyn elämässä. Aluksi tämä tutki konemaisesti
tuota uutta henkilöä kuten tuhansia aikaisemmin, mutta äkkiä se
hytkähti, sen niskakarvat tärisivät, koko ruumis vapisi ja se murisi
hiljaa tähystäen karjanajajaa kaikki aistit valppaina.

Yksi lauttamiehistä, joka ei tätä ymmärtänyt, puhutteli vierasta:

-- Mies hoi, äläpä lähentele meidän koiraa!

-- Kuka lähentelee, sinä hupsu? Minusta näyttää pikemmin siltä kuin se
lähentelisi minua.

Lisäselitykset eivät olleet tarpeen. Wullyn käyttäytyminen oli vallan
muuttunut. Se liehakoi tulijan jaloissa ja sen häntä heilui ankarasti
ensi kerran vuosikausiin.

Muutamat sanat selittivät koko asian. Dorley, karjanajaja, oli tuntenut
Robinin; hänen rukkasensa ja kaulahuivinsa olivat Robinin tekemät
ja olivat kerran kuuluneet tämän pukuvarastoon. Wully tunsi jälkiä
isäntänsä hajusta, ja kun se ei enää uskonut milloinkaan saavansa
takaisin kadotettua epäjumalaa itseään, se luopui nyt vartiotoimestaan
ja osoitti selvästi haluavansa siirtyä rukkasten omistajan
palvelukseen. Tämä otti varsin halukkaasti Wullyn mukaansa Derbyshiren
mäkimaille, missä siitä taas tuli laumaa paimentava lammaskoira.


2

Monsaldale on Derbyshiren tunnetuimpia laaksoja. Sen ainoan, mutta
kuuluisan majatalon omistaja Jo Greatorex oli älykäs ja vankka
Yorkshiren mies. Luonto oli tarkoittanut hänestä uudisasukasta, mutta
olosuhteet olivat tehneet hänestä kapakanisännän. Synnynnäiset lahjat
vaativat kumminkin oikeutensa, ja niinpä hän lienee ollut paras mies
salametsästyksessä, jota seudulla harjoitettiin koko lailla.

Wullyn uusi koti oli ylängöllä Jon majatalosta vähän itään päin, ja
tämä seikka se lähinnä aiheutti minun tuloni Monsaldaleen. Koiran
isännällä Dorleyllä oli pieni maatila alangolla ja suuri lammaslauma,
joka kävi laitumella nummella. Wully vahti lampaita yhtä valppaasti
kuin entisaikaan vartioiden niitä päivisin laitumella ja tuoden ne
yöksi lammastarhaan. Se oli umpimielinen koira ja miltei liian kärkäs
näyttämään hampaitaan vieraille, mutta niin tarkka vahdinpidossaan se
oli, ettei Dorley sinä vuonna menettänyt ainoatakaan lammasta, vaikka
naapurit tavallisuuden mukaan saivat maksaa veroa ketuille ja kotkille.

Nämä laaksot ovat huonoja ketunajomaita. Kallioiset selänteet, korkeat,
kiviset harjut ja jyrkänteet ovat ratsastajille ylen vaikeita, ja
piilopaikoiksi sopivia kallionkoloja on niin runsaasti, että olisi
luullut Monsaldalessa vilisemällä vilisevän kettuja. Niin ei kumminkaan
ollut laita. Aina vuoteen 1881 oli ollut sangen vähän valittamista,
mutta silloin muuan kavala vanha kettu majoittui tähän viljavaan
ympäristöön kuten hiiri juustoon ja välitti yhtä vähän metsästäjien
ajokoirista kuin talonpoikien sekaverisistä piskeistäkään.

Monta kertaa sitä koirat ajoivat, mutta se pelastui aina, tavallisimmin
ns. Pirun luolaan. Päästyään tähän luolaan, jonka onkalot ulottuvat
tuntemattoman pitkälle, se oli aina turvassa. Seudun rahvas alkoi
ajatella, ettei se vain sattumalta aina pelastunut juuri Pirun luolaan,
ja kun kerran muuan ajokoira, joka oli ollut saavuttamaisillaan
tämän Pirun ketun, sai pian sen jälkeen vesikauhun, ei enää ollut
epäilystäkään siitä, minkä herran suojeluksessa tämä kettu oli.

Kettu jatkoi ryöstöjään tehden monesti uskaliaita hyökkäyksiä, joista
se töin tuskin pelastui. Lopulta se -- kuten usein vanhat ketut --
alkoi tappaa pelkästään tappamisen vuoksi. Niinpä Digby menetti
kymmenen lammasta yhtenä yönä, Carol seuraavana seitsemän. Myöhemmin
ryöstettiin pappilan ankkalammikko putipuhtaaksi, ja tuskin yötä kului,
ettei joltakin seudun asukkaalta tapettu siipikarjaa tai lampaita, jopa
lopulta vasikoitakin.

Tietenkin pantiin kaikki rosvoukset ja murhat Pirun ketun niskoille.
Muuten siitä tiedettiin vain, että se oli hyvin iso kettu tai että se
ainakin teki suuria jälkiä. Milloinkaan eivät edes metsästäjät olleet
sitä selvästi nähneet. Oli jopa huomattu, etteivät seudun parhaat
ajokoirat Thunder ja Bell tahtoneet sitä ajettaessa haukkua tai edes
seurata jälkiä.

Huhu, että kettu oli noiduttu, sai metsästäjät kokonaan välttämään
seutua. Monsaldalen talonpojat sopivat sen sijaan keskenään Jon
aloitteesta, että heti kun tulisi lunta maahan, lähdettäisiin
yksissä tuumin haravoimaan koko tienoota. He aikoivat välittää viis
tavallisista metsästystavoista, kunhan vain saisivat käsiinsä tuon
noidutun ketun. Mutta lumentulo myöhästyi, ja punatakkinen herrasmies
sai elää rauhassa. Vaikka olikin noiduttu, se osasi silti toimia
erittäin järkiperäisesti. Se ei milloinkaan tullut kahtena yönä
peräkkäin samaan paikkaan, ei syönyt koskaan siinä missä tappoi,
eikä jättänyt jälkiä, jotka olisivat ilmaisseet sen piilopaikan.
Tavallisesti sen yöjäljet päättyivät maantielle tai muuhun vaikeasti
jäljitettävään paikkaan.

Kerran minä näin sen. Olin kävelemässä Bakervellista Monsaldaleen
myöhään illalla kovassa ukonilmassa, ja kääntyessäni Steadin
lammasaitauksen kulman ympäri salama leimahti yli taivaan. Sen valossa
kiintyi silmääni kuva, joka sai minut hätkähtämään. Hyvin iso kettu
istui lonkallaan tien vieressä katsellen minua ilkeästi ja nuoleksien
kuonoaan. Tämän kaiken näin mutta en enempää, ja olisin unohtanut koko
asian tai luullut erehtyneeni, ellei lammastarhasta olisi seuraavana
aamuna löydetty kuolleena kaksikymmentä kolme lammasta ja karitsaa sekä
varmoja merkkejä siitä, että rikos oli taas tuon suurrosvon tekemä.

Dorley yksin pääsi vahingoitta. Tämä oli sitä merkillisempää, kun
hän asui keskellä sitä aluetta, jolla ryöstöjä tapahtui, ja tuskin
puolentoista kilometrin päässä Pirun luolasta. Uskollinen Wully
osoittautui koko seudun koirien arvoiseksi. Joka ilta se toi kotiin
lampaansa eikä niistä milloinkaan puuttunut ainoatakaan. Noiduttu
kettu saattoi risteillä Dorleyn talon ympärillä, mutta Wullylle se ei
mahtanut mitään. Koira ei ainoastaan suojellut isäntänsä lampaita, vaan
pääsi lisäksi itsekin ehein nahoin. Kaikki tunsivat kunnioitusta sitä
kohtaan, ja se olisi päässyt yleiseen suosioon, ellei sen ennestäänkin
äkäinen luonne olisi käynyt yhä katkerammaksi. Ainoat ihmiset, joista
se näytti pitävän, olivat Dorley ja hänen vanhin tyttärensä, älykäs
ja sievä Hulda. Viimeksi mainittu olikin Wullyn varsinainen hoitaja,
sillä perheen taloudenhoito oli hänen hartioillaan. Myös toisia perheen
jäseniä Wully oppi sietämään, mutta muuta maailmaa, sekä eläimiä että
ihmisiä, se näytti vihaavan.

Viimeisen kerran tavatessamme se osoitti äreän suhtautumistapansa
hyvin selvästi. Kävelin polkua myöten Dorleyn talon takana olevan suon
poikki. Wully makasi ovella. Lähelle tullessani se nousi ja juoksi
edelleni polulle eikä näyttänyt minua huomaavankaan, mutta asettui
seisomaan poikkipuolin polulle tuskin kymmenen metrin päähän minusta.
Se seisoi ääneti ja katseli kauas suolle, ainoastaan niskakarvat
hiukan värisivät. Se ei liikahtanutkaan minun tullessani, ja kun en
halunnut rakentaa riitaa, astuin ympäri sen etupuolelta ja jatkoin
matkaani, Wully lähti nyt paikaltaan ja juoksi, yhä yhtä äänettömänä,
kymmenkunta metriä edelle ja asettui taas polulle. Toistamiseen tulin
sen luo ja väistyin ruohikkoon sen kuonon sivuitse. Äkkiä, mutta
ääntä päästämättä, se tarttui vasempaan jalkaani. Potkaisin toisella
jalallani, mutta se väisti. Kun minulla ei ollut keppiä, paiskasin sitä
suurella kivellä. Koira juoksi edellä, ja kivi sattui sen lonkkaan
niin voimakkaasti, että se kaatui ojaan. Silloin se kerran ärjähti
vihaisesti, mutta ryömi sitten ojasta ja nilkutti ääneti matkaansa.

Niin pahansisuinen kuin se olikin vierasta kohtaan, Dorleyn lampaille
se oli mitä ystävällisin. Usealla tavalla sen kerrottiin niitä
pelastaneen. Moni lammas oli pudonnut rimpiin tai kuoppiin ja olisi
hukkunut, ellei koira ajoissa olisi rohkeasti mennyt apuun. Monta
selälleen jäänyttä emälammasta se käänsi oikein päin. Rohkeasti se
karkotti jokaisen kotkan tai muun lampaiden vihollisen, joka sen aikana
ilmestyi laitumelle.


3

Noiduttu kettu rasitti yhä rosvouksillaan Monsaldalen talollisia,
kun vihdoin ensi lumi tuli maahan myöhään joulukuussa. Köyhä Geltin
leski menetti koko laumansa, kaksikymmentä lammasta, juuri sen päivän
edellisenä yönä, jolloin pyyntijoukon piti kokoontua. Miehet lähtivät
liikkeelle varhain aamulla pyssyt mukanaan; ja aikomuksena oli seurata
loppuun asti jälkiä, jotka veivät tappopaikalta. Ne olivat hyvin
suuret ketunjäljet; epäilemättä kulkija oli ollut juuri tuo petomainen
joukkomurhaaja. Alussa jäljet olivat vallan selvät ja veivät joelle,
mutta täällä eläimen tunnettu viekkaus tuli näkyviin. Se oli tullut
joen rantaa pitkin niemen kohdalle, jonka kärki on myötävirtaan, ja
hypännyt matalaan, sulaan koskeen. Mutta toisella rannalla ei ollut
pois vieviä jälkiä, ja vasta pitkän etsimisen jälkeen löydettiin lähes
puoli kilometriä ylempää joelta poistuvat jäljet. Sitten jäljet veivät
Heuleyn korkean kivikkoharjun huipulle, missä ei ollut lunta, ei
jälkiä. Ajomiehet etsivät kärsivällisesti, ja lopulta löydettiin jäljet
tasaisesta hangesta, jota oli kiviharjun ja tien välillä. Mutta tässä
syntyi erimielisyyttä, toiset kun väittivät jälkien vievän ylöspäin,
toiset alaspäin tielle. Jo ratkaisi riidan jälkimmäisen mielipiteen
hyväksi, ja taas pitkän etsimisen perästä löydettiin samat jäljet --
vaikka jotkut sanoivat, että nämä olivat isommat. Ne poikkesivat tieltä
ja veivät erääseen lammastarhaan. Eläin oli kuitenkin lähtenyt täältä
vahingoittamatta lampaita ja kulkenut sitten pitkin miehen jälkiä
tullen suon poikki vievälle polulle. Sitä myöten se oli juossut suoraan
Dorleyn taloa kohti.

Lampaat olivat sinä päivänä lumen takia sisällä, ja Wully, jolla
nyt oli vapaapäivä, makasi lankkuläjän päällä päivänpaisteessa.
Metsästäjien lähestyessä se murisi vihaisesti ja hiipi lampaiden luo.
Kävellessään ohi siitä, mistä Wully juuri oli juossut yli koskemattoman
lumen, Jo Greatorex sattui katsahtamaan sen jälkiä. Hän katsoi ja
katsoi ällistyneenä, viittasi sitten hitaasti astelevaan lammaskoiraan
ja sanoi painokkaasti:

-- Pojat, me olemme ketun jäljillä. Tuossa on lesken lampaiden surmaaja!

Toiset yhtyivät Jon mielipiteeseen, toiset taas muistuttivat, että
jäljistä oli oltu epävarmoja eräässä kohden, ja aikoivat mennä takaisin
seuratakseen niitä uudestaan. Tällä kannalla olivat asiat, kun Dorley
itse tuli pihalle.

-- Tom, sanoi Jo, tuo sinun koirasi on tappanut Geltin lesken lampaat
viime yönä. Montako lienee jo ennen tappanut.

-- Mitä riivattua, sinähän olet järjiltäsi, sanoi Tom. -- Minulla ei
milloinkaan ole ollut parempaa lammaskoiraa. Sehän hoitaa lampaat kuin
silmäteränsä.

-- Hyvinpä tuo näkyy niistä huolehtivan, ainakin mikäli sen viime yön
työstä saattaa päätellä, tuumi Jo.

Turhaan seurue kertoi aamuisen retkensä. Tom vannoi, että naapurit
olivat vain kateudesta tehneet häntä vastaan tämän salaliiton
riistääkseen häneltä Wullyn.

-- Wully makaa keittiössä kaiket yöt. Se ei milloinkaan käy ulkona
ennen kuin se lähetetään lampaineen paimeneen. Miten ihmeessä se
tappaisi lampaita! Sehän on vuodet läpeensä minun lampaideni seurassa,
enkä ole koskaan menettänyt sorkkaakaan!

Tom kiihtyi kovin tästä ilkeästä juonesta, joka muka oli viritetty
Wullyn mainetta ja henkeä vastaan. Jo puoluelaisineen alkoi myös
suuttua, mutta sitten Hulda keksi viisaan tuuman, johon kaikki
suostuivat.

-- Isä, hän sanoi, minä makaan tästä lähtien keittiössä. Jos Wully
tavalla tai toisella pääsee ulos, niin minä näen sen, ja ellei se
käy ulkona, mutta lampaita sittenkin pitäjällä surmataan, niin onhan
selvää, ettei Wully sitten ole niitä tappanut.

Seuraavaksi yöksi Hulda valmisti vuoteensa keittiön lavitsalle ja Wully
makasi pöydän alla kuten tavallisesti. Yön tullessa koira kävi heti
levottomaksi. Se kääntelihe tilallaan ja nousi kerran pari ylöskin,
katsahti Huldaan ja paneutui taas maata. Kello kahden aikaan se ei
enää näyttänyt voivan hillitä haluaan. Se nousi levollisesti, katsahti
matalaan ikkunaan päin ja sitten tyttöön. Hulda makasi liikkumatta
ja hengitti nukkuneen tavoin. Wully lähestyi varovasti, nuuski ja
hengitti koiranhengitystään hänen kasvoihinsa. Hän ei liikahtanut. Se
sysäsi häntä hiljaa kuonollaan ja katseli sitten pää kallellaan ja
terävät korvat eteenpäin kurotettuina hänen rauhallisia kasvojaan.
Ei värähdystäkään. Silloin se käveli tyynesti ikkunan luo, kohosi
äänettömästi pöydälle, pisti kuononsa nostoikkunan alle ja kohotti
keveitä puitteita, kunnes sai käpälänsä alle. Sitten se nosti ikkunaa
enemmän, pisti taas kuononsa alle ja pujottautui ulos laskien puitteet
peräpäällään takaisin niin taitavasti, ettei se saattanut olla ensi
kertaa siinä hommassa. Sitten se katosi pimeyteen.

Hulda katseli hämmästyneenä vuoteestaan. Odotettuaan hetkisen ollakseen
varma siitä, että koira oli mennyt, hän nousi aikoen heti herättää
isänsä. Mutta tarkemmin ajateltuaan hän päätti odottaa vielä varmempaa
todistusta. Hän tuijotti pimeyteen, mutta ei nähnyt merkkiäkään
Wullystä. Hän pani lisää puita takkaan ja laskeutui uudelleen
makaamaan. Yli tunnin hän makasi valveilla kuunnellen keittiön kellon
naksutusta ja säpsähtäen pienintäkin ääntä. Hän mietti, millä asioilla
koira nyt saattoi liikkua. Oliko se todellakin tappanut lesken lampaat?
Hän muisti taas, miten ystävällinen se oli ollut omille lampaille, eikä
tiennyt mitä ajatella.

Toinen tunti oli jo kulumassa. Hän kuuli ikkunalta heikkoa ääntä, joka
sai hänen sydämensä sykkimään. Kohta kohosi nostoikkuna, ja ennen
pitkää Wully oli taas keittiössä ja ikkuna kiinni.

Loimuavan takkatulen valossa Hulda saattoi nähdä, että koiran silmissä
oli outo, hurja kiilto ja että sen kuono ja luminen rinta olivat
tuoreessa veressä. Se lakkasi hetkiseksi huohottamasta tarkastaakseen
tyttöä; kun se näki, ettei tämä liikahtanut, se paneutui makaamaan
ja alkoi nuoleksia käpäliään ja huuliaan muristen hiljaa, ikään kuin
tyytyväisenä muistellen jotain hiljan tapahtunutta seikkailua.

Hulda oli nähnyt tarpeeksi. Nyt ei enää ollut epäilystäkään. Jo oli
oikeassa, ja vieläpä... Samassa uusi ajatus välähti hänen vilkkaisiin
aivoihinsa: hän älysi, että Monsaldalen lumottu kettu makasi hänen
edessään. Nousten seisaalleen hän katsoi Wullyyn kiinteästi ja huudahti:

-- Wully! Wully! Se on siis totta -- Wully, sinä kauhea hirviö!

Hänen kiihkeä, syyttävä äänensä kaikui hiljaisessa keittiössä kuin
tuomion jyrinä, ja Wully hypähti kuin pyssyn laukauksesta. Se loi
epätoivoisen katseen suljettuun ikkunaan. Sen silmät kiiluivat ja
niskakarvat värisivät. Mutta se lyykistyi tytön katseen edessä ja
ryömi pitkin lattiaa ikään kuin rukoillen armoa. Hitaasti se tuli yhä
lähemmäksi ja näytti tahtovan nuolla Huldan jalkoja, mutta päästyään
aivan likelle se ääntä päästämättä, raivokkaasti kuin tiikeri hyppäsi
hänen kurkkuaan kohti.

Tämä hyökkäys oli tytölle aivan äkkiarvaamaton, mutta hän ehti
kuitenkin ajoissa kohottaa kätensä, ja Wullyn pitkät kulmahampaat
painuivat narskuen käsivarteen, läpi lihan ja luun.

-- Apua! Apua! Apua! Isä! hän huusi.

Wully oli keveä, ja sillä kerralla Hulda sai sen viskatuksi luotaan.
Mutta sen tarkoituksesta ei saattanut olla epäilystäkään. Kysymys oli
joko koiran tai tytön hengestä.

Se hyppäsi uudelleen, pureksi ja repi noita suojattomia käsiä, jotka
niin usein olivat sitä ruokkineet. Tyttö huusi epätoivoisesti apua.
Turhaan hän koetti pitää koiraa erillään itsestään. Pian tämä olisi
päässyt käsiksi hänen kurkkuunsa, ellei Dorley olisi tullut.

Nyt Wully hyökkäsi tätä kohti yhä yhtä kammottavan äänettömänä ja iski
monta kertaa hampaansa häneen, kunnes lopulta kuolettava vesurin isku
kaatoi sen lattiaan. Siinä se huohotti ja kiemurteli kuoleman kielissä,
mutta viimeiseen asti rohkeana ja uhkaavana. Toisesta iskusta sen aivot
pirskahtivat vasten lieden kiviä -- ja Wully, hilpeä ja vihainen,
uskollinen ja kavala Wully, sätkytteli hetkisen ja raukesi sitten iäksi.



PUNAKAULA, DONIN LAAKSON PYY


1

Don-virtaan laskee hohtavan kirkas puro, jota ties mistä syystä on
alettu nimittää Mutajoeksi. Tämän varrella on Taylorin mäki, ja sen
metsäistä rinnettä pitkin tuli pyyemo poikueineen. Poikaset olivat
yhden päivän ikäisiä, mutta jo varsin vikkeläjalkaisia. Emo vei niitä
nyt ensi kertaa juomaan.

Se kulki kyyryssä, sillä metsä oli täynnä vihollisia, ja kutsui
yhtä mittaa hiljaa kotkottamalla palleroisia, kirjavauntuvaisia
pienokaisiaan; nämä tulla taapersivat perässä ja piipittivät
valittavasti, jos jäivät muutaman tuumankin emostaan. Niiden sääret
olivat ohuet kuin neula, ja ne itse olivat niin hentoja, että
tiaisetkin niiden rinnalla näyttivät suurilta ja jykeviltä. Niitä
oli kaksitoista, mutta siitä huolimatta pyyemo ehti vartioida niitä
kaikkia. Se piti silmällä jokaista pensasta, puuta ja tiheikköä, koko
metsää, vieläpä taivastakin. Kaikkialta se näytti etsivän vihollisia
-- ystäviä oli vähän, niihin ei tarvinnut kiinnittää huomiota. Pian
ilmestyikin vihollinen. Puron tasaisella rantahiekalla asteli suuri
kettuhirviö. Se oli tulossa heitä vastaan, ja muutamassa hetkessä
se varmaan vainuaisi heidät tai löytäisi heidän jälkensä. Ei ollut
vitkasteluaikaa.

-- Krrr! Krrr! (Piiloutukaa, piiloutukaa!) huusi emo matalalla äänellä,
ja nuo pienet olennot, tuskin tammen terhoa suuremmat ja vasta
yhden päivän ikäiset, hajaantuivat kauas (muutaman tuuman päähän)
piilopaikkoihin. Yksi pääsi lehden alle, toinen kahden juuren väliin,
kolmas kömpi käpristyneen tuohen sisään, neljäs pieneen koloon jne.,
kunnes kaikki olivat piilossa; mutta yksi ei löytänyt piilopaikkaa,
vaan paneutui leveälle keltaiselle lastulle ja makasi mahdollisimman
litteänä, silmät lujasti kiinni. Se oli nyt varma siitä, ettei sitä
voinut kukaan huomata. Kaikki lakkasivat piipittämästä, ei kuulunut
hiiskahdustakaan.

Pyyemo lensi suoraan kohti petoa, laskeutui rohkeasti muutaman metrin
päähän siitä ja pudottautui maahan siivet riippuvina ikään kuin se
olisi ollut raajarikko ja uikuttaen kuin nälkäinen koiranpentu.
Rukoiliko se armoa -- armoa verenjanoiselta, julmalta ketulta?
Ei toki! Se ei ollut tyhmä. Usein kuulee puhuttavan repolaisen
viekkaudesta. Mutta kohta nähdään, miten typerä kettu on pyyemon
rinnalla. Ilostuneena siitä, että sai näin odottamatta saaliin ihan
ulottuvilleen, se kääntyi hyökkäämään. Mutta se ei saanutkaan lintua,
sillä tämä sattui juuri sillä hetkellä siirtymään puoli metriä sivulle
päin. Kettu perässä, ja se olisi tällä kertaa ihan varmaan siepannut
sen, mutta miten ollakaan, jokin vesa sattui väliin, ja pyy laahusti
edellä ja kömpi kaatuneen rungon alitse. Kettu loikkasi hammasta
purren rungon yli, ja lintu, joka ei enää näyttänytkään aivan yhtä
vaivaiselta, hyppäsi taas kömpelösti eteenpäin ja kuppelehti rinnettä
alas repolainen kintereillään. Joskus tämä miltei kosketti peltokanan
pyrstöä, mutta miten vikkelästi se tekikin hyökkäyksensä, lintu
oli kumminkin joka kerta pikkuista vikkelämpi. Tämäpä vasta kumma!
Siipirikko pyy, ja hän, nopsajalkainen kettu, oli tuhlannut jo viisi
minuuttia sen turhaan takaa-ajoon. Se oli todella häpeä!

Mutta pyy näytti voimistuvan sitä mukaa kuin kettu nolostui, ja puolen
kilometrin ajon perästä, jolloin koko ajan oli kuljettu Taylorin mäestä
poispäin, lintu äkkiarvaamatta näytti tulevan aivan terveeksi ja
pyrähti lentoon räpistäen pilkallisesti siipiään. Kettu oli kuin puusta
pudonnut. Lintu oli pitänyt sitä pilkkanaan, ja mikä pahinta, kettu
muisti nyt, ettei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun sille oli tehty
tämä sama kepponen, vaikkei se koskaan ymmärtänyt, mikä oikeastaan oli
tarkoituksena.

Sillä välin pyyemo lensi suuressa kaaressa takaisin siihen paikkaan,
mihin se oli piilottanut pikku palleroisensa.

Villeillä linnuilla on erinomainen paikallismuisti. Pyy tuli aivan
samalle ruohonkorrelle, mille se viimeiseksi oli astunut, ja seisoi
hetkisen paikallaan ihmetellen, miten hiljaa pienokaiset makasivat. Sen
tullessakaan ne eivät liikahtaneet, ja lastulla makaava, joka todella
ei ollut valinnut niinkään tyhmää piilopaikkaa, ei ollut siirtynyt emon
tullessa; se vain puristi silmiään vähemmän tiukasti kiinni ja odotti,
kunnes emo sanoi:

-- K -- riit (Tulkaa, lapset). Paikalla nousi kaikista koloista
pyyvauvoja kuten satujen haltijoita maasta. Pieni lastulla makaaja
aukaisi pullottavat silmänsä ja juoksi suojaan emon leveän pyrstön alle
ääntäen vienosti: "piip piip". Vihollinen ei olisi kuullut ääntä metrin
päästä, mutta emolta se ei olisi jäänyt kuulematta kolme kertaa niin
pitkältä matkalta. Toiset poikaset yhtyivät samaan nuottiin ja olivat
varmaan mielestään hyvin äänekkäitä, sillä ne olivat nyt verrattain
iloisia.

Aurinko paistoi kuumasti. Lintuperheen oli mentävä avoimen paikan
yli tullakseen veden luo, ja silmäiltyään tarkasti seutua emo kokosi
poikasparven siipiensä suojaan. Tällä tavoin turvassa auringonpistolta
poikaset kulkivat, kunnes tulivat puron rannan varjoisaan
orjanruusupensaikkoon.

Täältä lähti laukkaamaan jänis ja säikäytti kovasti pyyperhettä.
Mutta häiritsijän kohottama rauhanlippu (valkoinen häntä) vaikutti
tyynnyttävästi. Jänis oli vanha ystävä; pienokaiset saivat tänään muun
muassa oppia, että pupu aina purjehtii rauhanlippu ylhäällä ja elää sen
mukaan.

Sitten alkoi juonti. Puhtainta elämän vettä oli juomavesi, vaikka
typerät ihmiset olivat nimittäneet puron Mutajoeksi.

Aluksi nuo pikku rääpäleet eivät osanneet juoda, mutta ne matkivat
emoaan ja pian ne oppivat juomaan kuten sekin ja sanomaan kiitoksia
joka litkauksen jälkeen. Kaksitoista ruskean ja keltaisen kirjavaa
palleroista seisoi rivissä veden partaalla kahdellakymmenellä neljällä
punavarpaisella jalalla. Kaksitoista kullankeltaista somaa päätä
kumartui juomaan ja sanomaan kiitoksia.

Sitten emo vei ne vähän väliä pysähtyen ja pysytellen varjossa ojan
reunan nurmikon toiselle puolelle, missä oli suuri keko. Emo oli
ennakolta pannut tämän keon merkille, sillä pyypoikueen kasvattamiseen
tarvitaan monta sellaista. Siinä oli näet muurahaispesä. Emo hyppäsi
sen päälle ja katseli hetkisen ympärilleen; sitten se raapaisi
puolikymmentä kertaa varpaillaan. Löyhä pesä oli purettu, ja maahan
kätketyt munavarastot hajallaan sen raunioissa. Muurahaiset hyörivät
ympärillä ja riitelivät keskenään, kun eivät tienneet mitä muutakaan
tehdä. Toiset juoksentelivat päättömästi sinne tänne, jotkut
älykkäämmät alkoivat kantaa munia poispäin. Mutta vanha pyy tuli
poikasten luo, noukkaisi muutamia noita mehevän näköisiä pusseja,
pudotti taas ja kotkotti, sitten taas noukkaisi ja kotkotti, sitten
nielaisi.

Poikaset seisoivat ympärillä. Sama keltainen, joka oli maannut
lastulla, alkoi ensimmäisenä matkia emoa: noukkaisi muurahaisenmunan,
pudotti sen useita kertoja, ja sitten -- totellen äkillistä
mielijohdetta -- nielaisi sen. Näin se oli oppinut syömään.
Kahdessakymmenessä minuutissa muutkin olivat oppineet tämän taidon,
ja nytkös niillä oli lystiä tavoitellessaan noita herkullisia munia.
Emo raapi niitä yhä enemmän keosta, kunnes pikku pyyt olivat sulloneet
pienet kupunsa niin täyteen, että ne olivat aivan pullollaan eivätkä
voineet syödä enempää.

Sitten ne kaikki menivät puron vartta ylöspäin ja pysähtyivät
orjanruusupensaikon suojaamalle hiekkapenkerelle. Siinä ne viettivät
koko iltapäivän. Pienokaiset oppivat, miten suloista oli tuntea
kylmän, hienon hiedan juoksevan varpaiden välitse. Koska ne olivat
erittäin matkimishaluisia, ne makasivat kyljellään kuten emokin,
raapivat varpaillaan ja räpyttivät siivillään -- vaikka niillä ei
vielä ollut siipiä millä räpyttää, ainoastaan pieni tynkä kummallakin
sivulla osoittamassa siipien tulevaa paikkaa. Yöksi emo vei ne sitten
läheiseen pensaikkoon, missä kuivien lehtien kahina esti jalan kulkevaa
vainolaista pääsemästä huomaamatta lähelle ja katoksi kietoutuneet
orjanruusupensaat suojelivat kaikilta ilman vihollisilta. Täällä oli
niiden lastenkamari. Tänne, untuvaiselle patjalle emo nyt asetti
lapsensa levolle, iloiten niin kuin äiti ainakin näistä hennoista,
toisiaan syleilevistä pikku olennoista, jotka piipittivät unessaan ja
painautuivat luottavasti sen lämmintä ruumista vasten.


2

Kolmantena päivänä poikaset olivat jo paljon tanakampia jaloiltaan.
Niiden ei enää tarvinnut kiertää terhoa, saattoivatpa ne astua
männynkävynkin yli. Niiden siiventynkiin oli ilmestynyt riveittäin
sinisiä kyniä.

Niiden turvana elämässä olivat hyvä emo, hyvät sääret, joitakin
luotettavia vaistoja ja järjen hitunen. Vaisto, toisin sanoen
peritty tapa, opetti ne piiloutumaan emon käskevän äänen kuuluessa,
vaistonvaraisesti ne niin ikään seurasivat emoa. Mutta kun ne auringon
kuumasti paahtaessa piiloutuivat emon pyrstön suojaan, siinä ilmeni
jo järkeä, ja siitä pitäen järki sai yhä suuremman merkityksen niiden
elämässä.

Seuraavana päivänä siipikynien päihin oli puhjennut sulanalkuja. Sitä
seuraavana sulat olivat isoja, ja viikkoa myöhemmin koko poikue osasi
lentää.

Eivät kuitenkaan kaikki -- yksi oli ollut alun alkaen kivulloinen.
Sillä oli ollut munankuoren puolikas selässään vielä monta tuntia
sen jälkeen kun se oli tullut munasta ja se juoksi vähemmän ja
vikisi enemmän kuin sen siskot. Kun sitten eräänä iltana haisunäädän
hyökätessä emo päästi varoitushuudon: "Kvit! Kvit!" (Lentoon! Lentoon!)
tämä Kuopus jäi jälkeen, ja kun poikue taas kokoontui emon kutsusta
mäntykummulle, se oli poissa, eikä siitä sen perästä enää kuultu.

Sillä välin oli alkanut poikasten opetus. Ne tiesivät jo, että
parhaimmat heinäsirkat asustivat puron varren korkeassa ruohikossa ja
että viinimarjapensaissa oli yltä kyllin vihreitä, lihavia toukkia;
ne tunsivat myös sen runsaan ruoka-aitan, joka niillä oli suuressa
muurahaispesässä, ja tiesivät että mansikat, vaikka eivät olekaan
hyönteisiä, ovat ainakin yhtä maukkaita kuin nämä. Vielä ne tiesivät,
että suuria perhosiakin saattoi huoleti syödä, kun vain sai niitä
kiinni, ja että niljakas neste, jota tippui mädänneen rungon kuoresta,
sisälsi paljon ja monenlaista hyvää ainesta. Sitä paitsi ne olivat
oppineet, että tietyt kovakuoriaiset, ampiaiset, karvaiset toukat ja
tuhatjalkaiset oli paras jättää rauhaan.

Nyt oli heinäkuu, marjojen kuukausi. Poikaset olivat kasvaneet ja
varttuneet uskomattomasti viimeisen kuukauden kuluessa. Ne olivat jo
niin isoja, että koettaessaan peittää niitä emo sai seistä koko yön.

Ne ottivat joka päivä pölykylpynsä hiekkakummulla, mutta hiljakkoin ne
olivat muuttaneet toiseen kohtaan. Tätä paikkaa käyttivät monet muutkin
linnut samaan tarkoitukseen, ja alussa emo oli vastahakoinen rupeamaan
kylpyyn paikassa, jossa ennen oli ollut muita. Mutta hiekka oli siinä
niin verrattoman hienoa ja poikaset heittäytyivät niin ihastuneina
siihen piehtaroimaan, että emokin unohti epäluulonsa.

Pari viikkoa sen jälkeen pienokaiset alkoivat voida huonosti, eikä
emokaan tuntenut itseään vallan terveeksi. Ne olivat aina nälissään
ja vaikka söivät suunnattomasti, kumminkin ne kaikki laihtumistaan
laihtuivat. Emo sai taudin viimeiseksi, mutta sitten se tuli siihen
yhtä ankarasti kuin poikasiinkin -- kova nälkä, kuumeinen päänkipu
ja uuvuttava väsymys. Se ei ymmärtänyt syytä tähän. Eihän se voinut
tietää, että paljon käytetyn hiekkakylvyn pölyssä, jota sen vaisto
alussa neuvoi epäilemään ja nyt kokonaan karttamaan, oli pieniä
loismatoja. Niitä koko perhe oli nyt saanut ruumiiseensa.

Mikään luonnollinen mielijohde ei ole tarkoitukseton. Lintuemon
lääkitystäkö oli vain luonnollisen mielijohteen seuraamista. Ankara,
kuumeinen nälkä sai sen maistamaan kaikkea, mikä näytti syötävältä,
sekä hakemaan viileitä paikkoja. Ja eräästä tällaisesta se löysi
sumakkipensaan, joka oli täynnä myrkyllisiä marjoja. Kuukautta
varhemmin se olisi mennyt tämän pensaan ohi, mutta nyt se maistoi noita
epäilyttävän näköisiä marjoja. Kirpeä neste tuntui juuri vastaavan sen
tarvetta; se söi ahmimalla marjoja, ja koko perhe samaten. Yksikään
ihmislääkäri ei olisi keksinyt parempaa rohtoa, sillä tämä sai aikaan
vatsan perinpohjaisen puhdistuksen, ja tuo salainen vihollinen oli
voitettu, vaara ohi. Parantava luonto tuli kuitenkin liian myöhään
avuksi kahdelle poikaselle. Heikommat sortuivat, kuten vaatii
heltymätön luonnonlaki. Sairauden heikontamina ne eivät kestäneet tätä
rajua lääkitystä. Ne joivat liikaa purosta eivätkä seuraavana aamuna
toisten lähtiessä emon jäljessä liikkuneet paikaltaan. Sama haisunäätä,
joka olisi osannut kertoa Kuopuksen kohtalon, löysi ja söi niiden
ruumiit; mutta se sai ankaran rangaistuksen: se kuoli myrkystä, jota
linnunpojat olivat syöneet.

Nyt oli seitsemän pikku pyytä tottelemassa emon kutsua. Niiden
yksilölliset luonteet olivat jo varhain ilmenneet, ja nyt ne
kehittyivät ja vakiintuivat. Heikot olivat jo poissa, mutta vielä oli
jäljellä yksi tyhmä ja yksi laiska. Emo ei voinut sille mitään, että
se välitti toisista enemmän kuin toisista. Sen suosikki oli suurin
niistä, sama joka kerran makasi lastun päällä piilossa. Se ei ollut
vain poikueen suurin, väkevin ja sievin, vaan mikä parasta, se oli
myös tottelevaisin. Emon varoitus "r-rrr" (vaara) ei aina pysyttänyt
toisia poissa vaaralliselta polulta tai epäilyttävästä ruoasta, mutta
tästä totteleminen tuntui luonnolliselta, eikä se milloinkaan unohtanut
vastata emon "K -- riit!" (Tule!) huutoon. Sen tottelevaisuus tuli
palkituksi, sillä se sai "kauan elää maan päällä" -- kauemmin kuin
yksikään sen sisaruksista.

Elokuu, sulkasadon kuukausi, oli tulossa. Poikaset olivat nyt miltei
täysikasvuisia. Ne tiesivät juuri sen verran, että pitivät itseään
hämmästyttävän viisaina. Pieninä ollessaan niiden oli pitänyt nukkua
maassa, jotta emo saattoi suojata niitä, mutta nyt se ei enää ollut
tarpeellista, ja emo alkoi opettaa niille aikuisten tapoja. Oli
jo aika ruveta istumaan öitä puunoksalla. Nuoret kärpät, ketut,
haisunäädät ja minkit alkoivat juosta. Maassa makaaminen kävi joka yö
vaarallisemmaksi. Sen tähden pyyemo lensi auringon laskiessa tuuheaan,
matalaan puuhun ja kutsui poikaset "K -- riit"-huudolla luokseen.

Poikaset tottelivat, paitsi muuan itsepäinen pikku tomppeli, joka
edelleenkin tahtoi nukkua maassa kuten ennen. Sillä kertaa ei
sattunut onnettomuutta, mutta seuraavana yönä siskot heräsivät
sen hätähuutoihin. Seurasi pieni ottelu; sitten tuli hiljaisuus,
jota häiritsi vain narskuvien luiden kauhua herättävä ääni. Linnut
silmäilivät pimeyteen. Maassa näkyi kaksi kiiluvaa, lähekkäin olevaa
silmää, ja näistä sekä hyvin tuntuvasta tympeästä hajusta poikaset
saattoivat päätellä, että heidän tuhman veljensä surmaaja oli minkki.

Kuusi pikku pyytä istui nyt öisin rivissä oksalla, emo keskellä. Tosin
usein sattui niinkin, että jokin poikanen, jonka jalkoja paleli,
kiipesi emon selkään.

Kasvatus edistyi yhtä mittaa. Tähän aikaan poikaset saivat oppia
"pyristämään". Pyy osaa lähteä lentoon aivan äänettömästikin, jos
se haluaa, mutta "pyristäminen" on joskus niin tärkeätä, että
kaikille poikasille opetetaan tämä taito. Pyristämisestä saattaa olla
montakin etua. Se varoittaa muita lähellä olevia pyitä vaarasta;
se hermostuttaa pyssymiestä tai saa vihollisen huomion kiintymään
yksinomaan pyristäjään, sillä välin kun muut hiipivät hiljaa pakoon tai
liikkumattomaksi jähmettymällä pysyvät huomaamattomina.

Pyillä saattaisi hyvin olla sananlaskuna: "Kussakin kuussa eri
viholliset ja eri ruoat." Nyt tuli syyskuu, ja marjojen ja
muurahaisenmunien sijaan tulivat jyvät ja oraat, minkkien ja
haisunäätien sijaan taas pyssymiehet.

Pyyt tunsivat ketun hyvin, mutta koiraa ne tuskin olivat nähneetkään.
Ne tiesivät, että ketun saattoi helposti nolata vain lentämällä
puuhun, mutta pyssymiesten kuussa tulikin vanha Cuddy pitkin puron
laaksoa, ja edellä kierteli hänen lyhythäntäinen keltainen rakkinsa.
Emo äkkäsi koiran ja kirkaisi "Kvit! Kvit!" (Pakoon! Pakoon!) Kaksi
poikasta piti säälittävänä heikkouden merkkinä, että emo tuolla tavoin
antoi kettupahasen säikyttää itseään, ja ne päättivät osoittaa, miten
lujahermoisia ne olivat. Ne hyppäsivät läheiseen puuhun huolimatta
siitä, että emo moneen kertaan mitä vakavimmalla äänellä toisti
varoituksensa "Kvit! Kvit!" ja kiirehti matkaansa äänettömin siivin.

Sillä välin tuo kummallinen typpyhäntäinen kettu tuli puun alle ja
haukkua räkytti poikasparille. Näitä huvitti sekä koira että emon
ja siskojen pelko siinä määrin, etteivät ne huomanneetkaan pientä
pensaiden ratinaa, kunnes kuului kaksi kovaa paukausta, ja maahan
putosi kaksi veristä, räpyttelevää pyytä. Keltainen rakki oli heti
niitä raatelemassa, kunnes pensaikosta tuli mies, joka korjasi
jäännökset laukkuunsa.


3

Cuddy asui ränsistyneessä hökkelissään lähellä Don-jokea Toronton
pohjoispuolella. Hänen elintapaansa muinaisajan kreikkalainen
viisas olisi varmaan pitänyt ihanteellisena, sillä hänellä ei ollut
kruununveroja, ei yhteiskunnallisia velvollisuuksia, ei mainittavasti
omaisuuttakaan. Hänen elämässään oli vähän työtä ja paljon leikkiä,
ja suurin osa siitä kului metsissä vetelehtimiseen. Hän piti itseään
oikeana urheilumiehenä, koska hän oli "hanakka linnustaja" ja koska
hänestä "oli lysti nähdä linnun pudota moksahtavan", kun hän laukaisi
pyssynsä. Naapurit nimittivät häntä heittiöksi ja pitivät häntä
vain toistaiseksi paikoilleen asettuneena kulkurina. Hän pyydysti
pyssyillä ja satimilla vuodet läpeensä. Jonkin verran saalis tosin
vaihteli vuodenaikojen mukaan, mutta hänen oli kuultu mainitsevan, että
hän saattaisi pyyn lihan maun perusteella sanoa, mikä kuukausi oli
kulumassa, jos muuten almanakka sattuisi unohtumaan. Epäilemättä tämä
todisti terävää huomiokykyä, mutta samalla siitä kävi ilmi seikka, joka
ei ollut omiaan herättämään luottamusta. Pyiden laillinen murhaamisaika
alkoi syyskuun viidentenätoista päivänä, mutta ei ollut ensinkään
outoa, että Cuddy oli liikkeellä pari viikkoa aikaisemmin. Hän vältti
kuitenkin vuosi vuodelta lain kättä; vieläpä häntä omalaatuisena
henkilönä haastateltiin sanomalehdissä.

Hän ampui harvoin lennosta; mieluummin hän antoi lintujen ensin asettua
istumaan, ja tällainen metsästys taas ei ota oikein onnistuakseen
ennen kuin puut ovat varistaneet lehtensä. Hän oli arvellut, että
Mutajoen laakson poikue säästyisi siihen asti, mutta nyt hän kumminkin
oli alkanut pelätä, että muut pyssymiehet löytäisivät sen; siksi hän
oli päättänyt heti lähteä hakemaan "annoksen linnunlihaa". Hän oli
kuullut emolinnun ja neljän eloon jääneen poikasen siipien suhinaa emon
johdattaessa niitä pois paikalta, ja sen tähden hän vain pisti tapetut
linnut laukkuunsa ja palasi mökkiinsä.

Näin poikaset oppivat, ettei koira ole kettu ja että se pitää eksyttää
eri tavalla. Ja nyt niihin oli entistään syvempään juurtunut vanha
viisaus: "Kuuliaisuus tuottaa pitkän iän."

Pitkin syyskuuta linnut saivat sitten harjoitella pyssymiesten
eksyttämistä, ja lisäksi niiden oli suojeltava itseään eräiltä
vanhoilta vihollisilta. Yhä ne istuivat yönsä pitkä- ja kapeaoksaisissa
lehtipuissa tuuheimman lehvistön seassa, missä olivat turvassa ilman
vihollisilta; maassa asuvat viholliset eivät myöskään päässeet
sinne, ja kiipeävät saattoi aina huomata ajoissa, kun ne lähestyivät
notkeita oksia pitkin. Mutta lehdet varisivat -- kussakin kuussa eri
viholliset ja eri ruoat. Nyt tuli pähkinäin, mutta samalla pöllöjen
aika. Lumipöllöt, jotka olivat muuttomatkalla pohjoisesta päin,
lisäsivät pöllöjen luvun kaksin- tai kolminkertaiseksi. Yöt kylmenivät,
ja pesukarhut sekä muut kiipeävät viholliset tulivat vähemmän
vaarallisiksi. Sen tähden emo muutti perheen yöorren hemlokkipuun
tuuheimpaan oksistoon.

Yksi poikanen ei seurannut "kriit! Kriit!" -varoitusta, ja suuri
keltasilmäinen pöllö raateli sen ennen aamua.

Nyt oli jäljellä enää emo ja kolme nuorta lintua, mutta viimeksi
mainitut olivat yhtä isoja kuin emonsa. Vieläpä yksi -- se jonka
muistamme kerran maanneen lastulla -- oli isompikin. Kaulatöyhdöt
alkoivat näkyä. Pienet nipukat tosin vasta, niin että juuri saattoi
nähdä, millaisia niistä tulisi. Kylläpä ne olivat niistä ylpeitä!

Kaulatöyhtö merkitsee röyhelöpyylle samaa kuin laahuspyrstö
riikinkukolle: se on sen suurin kaunistus ja ylpeys. Naaraan
kaulatöyhtö on musta, hiukan vihreän kimmeltävä. Uroksen on paljon
suurempi ja mustempi, ja sen kimmellys on heleämmän vihreä. Aina
silloin tällöin syntyy poikkeuksellisen iso ja vilkas pyy, jonka
kaularöyhelö ei ole vain paljon suurempi, vaan myös väriltään
voimakkaampi, vaskenpunainen, violetilta, vihreältä ja keltaiselta
kimmeltävä. Tällainen lintu herättää aina ihmettelyä ja ihailua. Se
nuori lintu, joka kerran oli painautunut lastulle ja aina tehnyt niin
kuin käskettiin, oli ennen terhokuun vaihdetta saanut tuon kunniakkaan
kultaisen-vaskisen kaulatöyhdön. Se oli Punakaula, Donin laakson
kuuluisa röyhelöpyy.


4

Eräänä päivänä terhokuun loppupuolella, siis puolivälissä lokakuuta,
pyyperhe oli syötyään kupunsa täyteen asettunut paistattamaan päivää
puron luo lähelle suurta petäjänrunkoa. Kuului kaukainen pyssynlaukaus,
ja Punakaula, totellen sisäistä mielijohdetta, hyppäsi rungolle ja
keikisteli päätään muutamia kertoja ylös alas; sitten selkeä, suloinen
ilma houkutteli sen pyristämään siipiään äänekkäästi ja vallattomasti.
Se päästi kokonaan valloilleen nuorekkaan voimantuntonsa, aivan kuten
varsa kirmailee pelkästä elämänilosta, ja päristi vielä äänekkäämmin,
kunnes se äkkiä huomasi tietämättään soivansa. Mielissään tästä
uudesta kyvystään se rummutti yhä uudelleen. Koko metsä kaikui juuri
täysikasvuiseksi tulleen pyyn iltasoinnista. Siskot katselivat ja
kuuntelivat ihmetellen, samaten emokin, vaikka se tästä lähtien alkoi
vähän pelätä poikaansa.

Marraskuun alkupuolella alkaa erään kammottavan vihollisen kuukausi.
Omituisen luonnonlain vaikutuksesta kaikki pyyt ensimmäisenä vuotenaan
tulevat marraskuussa hulluiksi; onpa ihmisenkin suhteen huomattavissa
jotain vastaavaa. Nuoren linnun valtaa hurja halu lähteä jonnekin,
yhdentekevää minne. Ja viisaimmatkin pyyt tekevät tänä aikana
kaikenmoisia hullutuksia. Ne lentelevät öisin ympäri seutua, iskevät
itsensä kuoliaiksi lankoihin, lentävät liekkeihin tai päin veturin
lyhtyjä. Päivällä niitä sitten saattaa löytää aivan merkillisistä
paikoista, huoneista, avoimilta soilta, suurista kaupungeista,
puhelinlangalta tai rannikkoaluksista. Tämä vimma näyttää johtuvan
siitä, että pyiden esi-isät muinoin ovat olleet muuttolintuja; se on
siis unohtuneen tavan jäännös. Mutta sillä on ainakin yksi hyvä puoli:
perheet hajaantuvat, ja estyy alituinen sisarusten yhtyminen, millä,
tietenkin olisi lajiin perin turmiollinen vaikutus. Pahimmin raivo
valtaa edellisen kesän poikaset, ja ne saattavat saada tuon taudin
vielä toisenakin syksynä, sillä se on hyvin tarttuva. Kolmantena vuonna
ne saavat sen perin harvoin.

Punakaulan emo tiesi, että tauti tapaisi hänenkin poikasensa heti kun
viinimarjat mustenisivat ja vaahterat varistaisivat purppurankeltaisen
syyspukunsa. Sille ei mahtanut mitään; tuli vain pitää poikasia hyvissä
voimissa ja pysyttää ne metsän rauhallisimmassa osassa.

Taudin ensimmäiset oireet näkyivät villihanhiparvien lentäessä
kaakottaen etelään päin. Poikaset eivät milloinkaan olleet nähneet
tuollaisia pitkäkaulaisia haukkoja ja pelkäsivät niitä. Mutta nähtyään
ettei emo ollut millänsäkään, nekin rauhoittuivat ja katselivat niitä
kiinnostuneina. Hanhien villi, kaikuva äänikö niihin vaikutti, vai
puhkesiko samalla kertaa näkyviin niiden oma kaipuu? Jokaisen poikasen
valtasi outo halu seurata tuota kaakottajien auraa. Ne seurasivat niitä
katseellaan, kunnes parvi hävisi etelään, ja lensivät vielä sittenkin
korkeimmille oksille nähdäkseen niistä vilauksen. Tästä lähtien asiat
eivät olleet ennallaan. Marraskuu oli kasvamassa, ja kun se oli täysi,
marraskuun raivokin oli pahimmillaan.

Perheen heikoimmat yksilöt joutuivat väkevimmin kiihkonsa valtaan. Koko
perhe hajosi. Punakaulakin teki monena yönä pitkiä harharetkiä. Vaisto
vei sitä etelään, mutta siellä oli vastassa Yläjärven rajaton selkä.
Sen tähden se kääntyi ja oli raivokuun lopussa taas Mutajoen laaksossa,
mutta ypöyksin.


5

Talven tullen ravinto kävi niukaksi. Punakaula pysytteli yhä
synnyinlaaksossaan ja Taylorin mäen mäntyrinteillä. Mutta jokainen kuu
toi ruokansa ja vihollisensa. Raivokuu toi matkavimman, yksinäisyyden
ja viinimarjat. Sitten tuli lumikuu ynnä ruusunkiulukat; sitten
myrskykuu. Tällä oli tarjottavana vain koivun urpuja ja lumimyrskyjä,
jotka kattoivat metsän jäiseen kuoreen ja katkoivat jäätyneitä oksia,
niin että oli vaikea pysyä orrella. Punakaulan nokka kului pelottavasti
koivun varpujen pureskelemisesta, niin että siinä suljettunakin oli
kärjen takana avonainen rako. Mutta luonto oli varustanut sen hyvin
liukasta jalansijaakin varten. Sen jalat, vielä syyskuussa hintelät
ja hennot, olivat työntäneet rivin teräviä sarveisliuskoja, jotka
kasvoivat kylmien ilmojen alkaessa ja olivat ensi lumen tullessa
kehittyneet käyttökelpoisiksi lumi- ja jääkengiksi. Pakkanen oli
karkottanut ensimmäiset haukat, ja pöllöt, eivätkä nelijalkaisetkaan
viholliset saattaneet nyt lähestyä huomaamatta. Elämä oli siis varsin
laatuun käypää nytkin.

Ruokaa etsiessään se oli joka päivä vaeltanut yhä kauemmaksi, kunnes se
oli löytänyt ja tutkinut koivikkotörmäisen Rosedalen puron, runsaasti
viini- ja pihlajanmarjoja tarjoavan Castle Frankin sekä Chesterin
metsän, jossa virginiaköynnös heilutti marjaterttujaan.

Pian se huomasi, että jostain käsittämättömästä syystä pyssymiehet
eivät menneet Castle Frankin korkean aitauksen sisäpuolelle. Näillä
seuduin se niin muodoin eleli, oppi tuntemaan uusia olinpaikkoja
ja uusia ravintoaineita ja tuli päivä päivältä viisaammaksi ja
kauniimmaksi.

Se oli aivan yksin mitä heimolaisiin tulee, mutta tämä seikka ei
näkynyt sitä yhtään huolestuttavan. Kaikkialla se tapasi hilpeitä
tiaisia, jotka iloisesti hyppivät oksillaan. Punakaula muisti sen ajan,
jolloin tiaiset olivat näyttäneet sen rinnalla suurilta ja kunnioitusta
herättäviltä. Ne olivat metsän iloisimpia olentoja. Ennen kuin syksy
oli kunnolla ohi, ne alkoivat jo raksuttaa tunnettua säveltään "_Kevät
pian_" ja jatkoivat hilpeästi samaa lauluaan läpi talven myrskyjen,
kunnes lopulta nälkäkuun (meidän helmikuumme) vähetessä laulussa näytti
todellakin alkavan olla hiukan perää. Silloin tiaisten optimistiset
ennustukset kävivät kahta innokkaammiksi ja lauluun lisättiin uusi
säe: "Johan sen sanoin." Aurinko näytti käyvän asiaan oikein toden
teolla ja ryhtyi sulattamaan lunta. Castle Frankin mäen etelärinteelle
ilmestyi päiviä, ja tuoksuvat gaultheria-ryhmät paljastivat mehukkaat
marjansa; tämä oli Punakaulalle juhlaa, sillä nyt sen ei enää tarvinnut
pureskella jäätyneitä urpuja, ja nokka sai kasvaa entiseen muotoonsa.
Ennen pitkää tuli ensimmäinen sinikerttu liverrellen: "_Kevät tulee!
Kevät tulee_!" Aurinko pääsi lopullisesti voitolle, ja ani varhain
eräänä heräämiskuun (maaliskuun) aamuna kuului äänekäs "Kvaak, kvaak!"
Vanha Hopeatäplä, kuningasvaris, oli tulossa etelästä joukkojensa
etunenässä ja julisti virallisesti:

-- _Kevät on tullut_.

Koko luonto näytti vastaavan tähän lintujen uuden vuoden juhlalliseen
avaukseen, sillä kukin olento tunsi sen itsessään. Tiaiset kävivät
vallan hurjiksi; ne lauloivat "_Kevät jo, kevät jo, jo -- kevät jo,
jo_" niin uutteraan, että täytyi ihmetellä, milloin ne ehtivät syödä.

Punakaulakin tunsi kevään oireita. Se hyppi pirteästi kannolta
kannolle, ja vyörynä levisi tuon tuostakin laaksoon sen raikuva
rummutus: "Trump, trump, trump, trumtrrrr rrrr." Se kiiriskeli puiden
lomitse, kimmahteli kumeana kaikuna tiheiköistä ja ilmoitti kaikille
metsän asukkaille sen ilon kevään tulosta.

Alempana samassa laaksossa oli Cuddyn tölli. Hän kuuli pyyn olevan
soitimella hiljaisena aamuna, arveli että siellä oli "metsän viljaa
saatavissa", ja lähti pyssyineen vaanien astumaan ylöspäin pitkin
rotkoa. Mutta Punakaula pyyhkäisi ääneti tiehensä eikä levännyt ennen
kuin Mutajoen laaksossa. Siellä se nousi samalle rungolle, jolta se
oli ensi kerran rummuttanut, ja päästi taas aamusointinsa valloilleen.
Muuan pikku poika, joka oli kävellyt oikotietä metsän läpi, juoksi
pahoin säikähtyneenä kotiinsa ja kertoi äidilleen, että ihan varmaan
nyt olivat intiaanit sotajalalla, sillä hän oli kuullut niiden
sotarumpujen pärrytyksen laaksosta.

Mitä varten iloinen poika hoilaa? Miksi yksinäinen nuorukainen
huokailee? He eivät osaa sitä sanoa, enempää kuin Punakaula osasi
sanoa, miksi se nyt joka päivä nousi jollekin kaatuneelle puulle ja
kaiutti metsää rummutuksellaan. Välillä se pöyhisteli ja ihaili komeita
kaulatöyhtöjään niiden välkkyessä auringon paisteessa kuin jalokivet,
sitten taas soi. Mistä nyt johtui, että Punakaula kaipasi kumppania
ihailemaan sulkiaan? Ja miksi tuo tunne ei ollut tullut milloinkaan
ennen kuin nyt, pajunkissojen kuussa?

-- Trump, trump, trumtr -- r -- r -- rr.

-- Trump, trump, trumtr -- r - r -- r -- rrrrr, se päästeli uudelleen
ja uudelleen.

Joka päivä se haki tuon mielipuunsa, ja tällä välin kasvoi kummankin
silmän päälle uusi koristus, ruusunpunainen kulmapoimu, ja kömpelöt
lumikengät putosivat jaloista. Sen kaulatöyhdöt kävivät yhä
komeammiksi, sen silmät yhä kirkkaammiksi ja koko sen asu uhkeammaksi.
Mutta _sillä oli nyt ikävä_.

Se ei kuitenkaan voinut tehdä muuta kuin odottaa ja pitää joka päivä
soidinparaatinsa. Eräänä päivänä lemmekkään toukokuun alkupuolella se
taas oli rungollaan, rummutti ja ikävöi, sitten taas rummutti. Silloin
sen herkkä korva kuuli äänen, hiljaisen jalan laskeutumisen ruohikkoon.
Punakaula kävi liikkumattomaksi, se tunsi että sitä pidettiin silmällä.
Todellakin, tuolla se oli -- lintu -- kumppani -- ujo pikkuinen
tyttölintu, joka nyt kainostellen koetti piiloutua. Tuossa tuokiossa
Punakaula oli sen rinnalla. Se oli kokonaan uuden, ihmeellisen tunteen
vallassa: se oli kuin polttava jano, vilvoittava lähde. Kuinka se
nyt levitteli ja pöyhistelikään upeita korujaan! Mistä saisi tietää,
miellyttikö se vierasta? Se pullisteli sulkiaan ja koetti seistä niin,
että auringonsäteet sattuisivat niihin, pöyhisteli taas ja kotkotti
hiljaa, mikä varmaan täytti saman tarkoituksen kuin erään toisen
luomakunnan lajin lemmenlorut, sillä ilmeisesti vieraan sydän nyt oli
valloitettu. Oikeastaan se oli valloitettu jo päiviä sitten, jos vain
Punakaula olisi sen tiennyt. Sillä jo kolmena päivänä naaraslintu
oli tullut sen soitimelle ja ihaillut sitä kaukaa, jopa ollut vähän
harmissaan, kun ei sitä huomattu, vaikka se oli niin lähellä.
Punakaulan korviin osunut hiljainen jalanliike ei siis suinkaan ollut
rapsahtanut sattumalta. Mutta nyt se suloisen alistuvasti kumarsi
päätään -- erämaa oli poissa, janoinen matkustaja oli löytänyt lähteen.

Ihania, iloisia päiviä elettiin nyt lemmekkäässä laaksossa.
Päivänpaiste ei ollut milloinkaan ollut niin kirkas kuin nyt, ja
mäntyjen tuoksu oli suloisempi kuin unelmat. Tuo suuri ja komea
uroslintu tuli joka päivä soidinpuulleen, toisinaan puolisonsa kanssa,
toisinaan yksin, ja rummutteli vain pelkästä olemassaolon ilosta. Mutta
miksi toisinaan yksin? Miksei aina yhdessä ruskean morsiamensa kanssa?
Miksi tämä saattoi tuntikausia leikittyään ja armasteltuaan jollain
tekosyyllä pujahtaa tiehensä ja sitten viipyä monta tuntia poissa,
vieläpä seuraavaan päivään, vaikka uroksen soiminen selvään ilmoitti,
että se oli ikävissään ja odotti kumppaniaan pian palaavaksi? Siinä
oli arvoitus, jota Punakaula ei osannut ratkaista. Miksi Ruskea viipyi
hänen luonaan päivä päivältä lyhyemmän ajan, viimein vain muutamia
minuutteja, ja lopulta ei tullut ollenkaan? Ei seuraavanakaan päivänä
eikä sitä seuraavana, ja Punakaula lenteli hurjana ympäri metsää,
rummutti vanhalla puulla, sitten toisella, pyyhkäisi mäen yli toiseen
laaksoon ja rummutti taas. Mutta neljäntenä päivänä Punakaula kuuli
taas äänekkäästi kutsuessaan ääntä pensaikosta, aivan kuten heidän ensi
kerran tavatessaan, ja siellä olikin hänen kadonnut Ruskeansa perässään
kymmenen piipittävää pikku pyytä.

Punakaula kiiruhti sen luo kovasti säikyttäen poikasia. Se oli alussa
vähän nolostunut huomatessaan, että poikueella nyt oli monin verroin
suuremmat oikeudet kuin hänellä. Mutta se tyytyi pian muutokseen ja
lyöttäytyi poikueen seuraan huolehtien siitä enemmän kuin sen isä
milloinkaan oli siitä huolehtinut.


6

Kanalintujen piirissä hyvät isät ovat harvinaisia. Naaraat tekevät
pesän ja hautovat munat ilman apua. Vieläpä ne piilottavat pesän
isältä ja kohtaavat tämän vain soidinpuulla ja ravinnon haussa tai
mahdollisesti hiekkakylpykummulla, joka on lajin yhteinen klubipaikka.

Siitä pitäen kun Ruskean pienokaiset kuoriutuivat munasta, ne täyttivät
emon jokaisen ajatuksen ja tunteen; olipa tämä kokonaan unohtaa niiden
komean isän. Kolmantena päivänä se kuitenkin vei ne isän luo.

Toiset isät eivät välitä poikasistaan vähääkään, mutta Punakaula ryhtyi
heti Ruskean apuna hoitamaan niitä. Ne olivat jo oppineet syömään ja
juomaan aivan samoin kuin isänsä aikoinaan ja osasivat käydä taapertaa
emon jäljessä; Punakaula seurasi vähän matkan päässä takana.

Seuraavana päivänä ne olivat menossa mäkeä alaspäin puroa kohti
jokseenkin pitkänä helminauhaa muistuttavana jonona, jossa oli isompi
helmi kummassakin päässä. Katsoessaan poikuetta orava näki Kuopuksen
laahustavan viimeisenä. Punakaula oli siitä vielä monta metriä
takanapäin sukimassa sulkiaan puuta vasten, mutta orava ei huomannut
sitä ensinkään. Nähdessään helpolta saaliilta tuntuvan avuttoman
poikasen orava joutui luonnottoman verenhimon valtaan ja hyökkäsi.
Ruskea ei olisi sitä ajoissa huomannut, mutta Punakaula huomasi ja
lensi päin tuota punatakkista salamurhaajaa. Sen aseina olivat nyrkit,
so. siipien nivelet, ja aimo iskuja se niillä osasikin antaa! Heti
ensi iskulla orava sai vasten suutaan arimpaan kohtaansa, niin että
se peräytyi hoiperrellen. Se pakeni nolona risukasan alle, jonne se
oli aikonut viedä pyynpoikasen. Sinne se jäi makaamaan, ja sen kuonon
päästä tippui veripisaroita. Pyyperhe ei sen koommin kuullut, miten
sille oli käynyt, mutta heitä se ainakaan ei toista kertaa hätyyttänyt.

Perhe meni puron luo. Hiekkaisessa lietteessä oli syviä lehmän jälkiä.
Tämmöiseen putosi yksi poikanen ja piipitti hädissään huomatessaan,
ettei päässyt pois.

Tämäpä oli pulma. Kumpikaan vanhemmista ei tiennyt mitä tehdä, mutta
niiden juostessa neuvottomina kuopan ympäri sen hiekkainen syrjä
luhistui ja sijaan muodostui kalteva rinne, jota myöten poikanen pääsi
ylös ja yhtyi siskojensa seuraan emon leveän pyrstön alle.

Ruskea oli oiva emo, pienikasvuinen, mutta sukkelaälyinen ja tarkka.
Se vartioi poikuettaan valppaasti yöt päivät. Miten ylpeästi se asteli
ja kotkottikaan kulkiessaan metsän läpi hentoine poikasineen! Ja miten
se kurotti pientä pyrstöään vähintään puoliympyräksi antaakseen niille
leveämmän suojakatoksen! Minkään vihollisen hyökätessä se ei joutunut
ymmälle, vaan oli aina valmis joko taistelemaan tai pakenemaan, mikä
vain kulloinkin oli pienokaisille edullisinta.

Ne joutuivat tekemisiin Cuddyn kanssa ennen kuin poikaset osasivat
lentää. Vaikka elettiin kesäkuuta, tämä "urheilija" oli kuitenkin
metsässä pyssyineen. Hän suuntasi kulkunsa Mutajoen laaksoon, ja hänen
koiransa Tike kierteli nuuskien edellä. Se tuli niin pelottavan lähelle
Ruskean poikuetta, että Punakaula lähti eksyttämään sitä ja johti sen
vanhalla, mutta aina varmalla tempulla takaisin kohti Donin laaksoa.

Mutta Cuddy tuli sattumalta suoraan kohti poikuetta. Ruskea antoi
poikasille "Krrr! Krrr" (Piiloutukaa! Piiloutukaa!) -merkin ja
juoksi miestä kohti aikoen eksyttää tämän samalla tempulla, jolla
Punakaula johti koiran matkan päähän. Se juoksi ääneti aivan lähelle,
hyppäsi sitten siipiään päristäen miltei vasten miehen kasvoja, tuli
kuperkeikkaa maahan ja tekeytyi raajarikoksi niin taitavasti, että
salametsästäjäkin alussa erehtyi. Mutta kun lintu laahusti toista
siipeään ja vikisi hänen jaloissaan ja sitten ryömi poispäin, niin
hän älysi, että tarkoituksena oli vain johtaa hänet pois poikasten
läheisyydestä, ja iski lintua vimmatusti kepillä. Mutta pikku Ruskea
oli sukkela; se vältti iskun ja nilkutti erään puun taimen taakse
tullakseen sieltä taas näkyviin niin perin raajarikon näköisenä, että
Cuddy yritti toisen kerran lyödä sitä kuoliaaksi. Mutta se liikahti
ajoissa iskun tieltä ja, yhä yhtä rohkeasti koettaen johtaa vihollista
loitolle, heittäytyi miehen eteen, puristi soman rintansa maata vasten
ja vaikeroi ikään kuin armoa pyytäen. Cuddy ei enää koettanut iskeä
kepillä, vaan kohotti pyssynsä ja laukaisi lintupoloiseen panoksen,
joka olisi riittänyt tappamaan karhun. Onneton pyyemopoloinen hajosi
aivan riekaleiksi.

Petomainen pyssymies tiesi poikasten olevan piilossa lähellä ja ryhtyi
hakemaan niitä, mutta yksikään ei liikkunut eikä piipittänyt. Hän ei
löytänyt ainoatakaan, mutta hakiessaan hän monta kertaa käveli niiden
piilopaikkojen yli ja polki kuoliaaksi useamman kuin yhden pienen
orpopoloisen, joista kukaan ei tietänyt eikä välittänyt.

Punakaula oli vienyt koiran kauas alaspäin pitkin virran vartta ja
palasi nyt sille paikalle, mihin puoliso oli jäänyt. Murhamies oli
mennyt ottaen mukaansa linnun jäännökset koiralle heitettäviksi.
Punakaula etsi ja tuli pian veriselle paikalle, jossa oli höyheniä
hajallaan, Ruskean höyheniä. Nyt Punakaula ymmärsi, mitä tuo laukaus
oli merkinnyt.

Kuka saattaa kuvata linnun kauhun ja surun? Ulkoiset merkit olivat
niukat. Muutamia minuutteja se tuijotti surmapaikkaan pää riipuksissa,
katse jäykkänä. Sitten ajatus siirtyi avuttomiin poikasiin. Se meni
niiden piilopaikalle ja päästi tuon tutun "Kriit! Kriit" -äännähdyksen.
Mutta nyt tämä taikasana ei saanutkaan joka kolon asukasta juoksemaan
piilostaan. Vain kuusi kirkassilmäistä palleroista tuli kutsujaa kohti.
Punakaula kutsui yhä uudelleen, kunnes se tiesi varmaan, että kaikki
ne olivat tulleet, jotka saattoivat tulla. Sitten se vei poikaset pois
tuosta hirmuisesta paikasta kauas puron vartta ylöspäin. Ne asettuivat
seutuun, jossa piikkilanka-aidat ja orjanruusupensaikot soivat
varmemman, joskin vähemmän miellyttävän turvapaikan.

Täällä poikue kasvoi ja sai opetuksensa isältään aivan samoin kuin
tämän emo oli sitä opettanut. Laajempi tieto ja kokemus antoivat
kuitenkin Punakaulalle monta etua. Se tunsi niin hyvin seudun
ja sen ruokapaikat ja tiesi, miten on vältettävä pyitä uhkaavia
vaaroja, ettei kesän kuluessa ainoakaan poikanen joutunut turmioon.
Ne kasvoivat ja varttuivat, ja pyssymiesten kuun alkaessa niistä
oli tullut komea pyyparvi, jossa oli kuusi täysikasvuista lintua
ja komea vaskenpunahöyheninen Punakaula päällikkönä. Puolisonsa
kuoleman jälkeen se oli lakannut soimasta, mutta soiminen on pyylle
samaa kuin leivoselle laulaminen: samalla kun se on lemmenlaulu, se
on myös uhkuvan voiman ja terveyden ilmaus. Kun sulkasato oli ohi
ja syyskuun voimakas ravinto ja viileä ilma olivat uudistaneet sen
komean höyhenpuvun ja palauttaneet sen terveyden ennalleen, palasi
myös reipas mieli. Eräänä päivänä huomatessaan olevansa lähellä vanhaa
soidinpuutaan se nousi vaistomaisesti ja rummutti kerran toisensa
perästä.

Sen jälkeen se usein soi poikasten istuessa ympärillä. Toisinaan yksi
näistä, jolla oli isän veri, rummutti toiselta kannolta, ja ilma kaikui
lintujen äänekkäästä iltasoinnista.

Nyt tulivat mustat viinimarjat ja raivokuu. Mutta Punakaulan poikue
oli voimakasta lajia; vahva terveys merkitsi vahvaa älyä, ja vaikka
ne saivatkin vaelluskiihkon, se meni ohi viikossa, ja vain kolme oli
ainaiseksi eksynyt toisista.

Punakaula oli ensi lumen tullessa kolmen jäljelle jääneen kanssa
puron laaksossa. Lumi putoili suurina valkeina hiutaleina, ja kun
ilma ei ollut kylmä, perhe kyyrötti yönsä matalan katajapensaan alla.
Mutta seuraavana päivänä myrskyä jatkui, ilma muuttui pakkaseksi ja
kinokset vahvenivat kaiken päivää. Yön tullessa lumipyry taukosi, mutta
pakkanen kävi entistä ankarammaksi. Sen tähden Punakaula vei perheensä
erään koivun luo syvän kinoksen päälle, sukelsi lumeen, ja toiset
tekivät samoin. Tuuli tuiskutti sitten kolojen suulle lunta -- laittoi
linnuille puhtaan valkeat vuodepeitteet --, ja siellä ne nukkuivat
makeasti, sillä luminen peite on lämmin, ja ilmaa pääsee sen läpi
kylliksi, jotta voi hengittää. Aamulla jokaisen pyyn edessä oli jäinen
seinä, joka oli muodostunut hengityksestä, mutta niiden oli helppo
päästä pois sivulta päin, kun kuului Punakaulan "Kriit! Kriit! Kvit!"
(Tulkaa lapset! Tulkaa lapset! Lentoon!)

Tämä oli nuorten ensimmäinen yö lumihangessa; Punakaulalle se ei
kyllä ollut uutta. Seuraavana iltana ne taas iloisesti sukelsivat
lumivuoteisiin, ja pohjatuuli peitti ne kuten edelliselläkin kerralla.
Mutta nyt oli tulossa säänmuutos. Tuuli kääntyi yöllä itään. Hilpeän
lumipyryn sijaan tuli räntäsade, ja lopulta puhdasta vettä. Lumihankien
päälle muodostui jäinen kuori, ja kun pyyt aamulla aikoivat lähteä
vuoteistaan, ne huomasivat olevansa vankeina laajan, aukottoman
jäävaipan alla.

Syvemmällä lumi oli yhä pehmeää, ja Punakaula aukaisi itselleen
tien sen läpi, mutta kovaa, valkeata kuorta se ei voinut puhkaista.
Se vasaroi ja ponnisteli kaikin voimin, mutta siitä ei ollut apua;
turhaan se kolhi päätään ja siipiään. Onnen päivät ja vastoinkäymiset
olivat sen elämässä usein vuorotelleet, ja monesti se oli joutunut
epätoivoisiin vaaroihin, mutta tämä näytti pahimmalta kaikista. Tunnit
vierivät hitaasti, ja lintu kävi ponnistuksista yhä heikommaksi,
mutta ei päässyt hitustakaan lähemmäksi vapautusta. Se saattoi kuulla
nuorten lintujen ponnistelevan tahollaan tai toisinaan kutsuvan häntä,
suojelijaansa, apuun pitkäveteisellä, valittavalla "p-i-i-i-i-t,
piit-i-i-i-t" -huudolla.

Ne olivat suojassa monelta viholliseltaan, mutta eivät nälältä, ja
illan tullessa nälästä ja hyödyttömistä ponnistuksista uupuneet vangit
olivat aivan epätoivoissaan. Alussa ne olivat pelänneet, että kettu
löytäisi ne lumen alle salvattuina, mutta kun toinen yö teki tuloaan,
ne eivät enää välittäneet siitä vaarasta, vaan vieläpä toivoivatkin,
että kettu murtaisi lumikuoren ja ne saisivat ainakin yrittää
äkkirynnäköllä päästä vapauteen.

Mutta kun kettu tosiaankin juosta jolkotteli yli jäätyneen hangen, niin
pääsikin syvään juurtunut elämän vietti voitolle, ja linnut kyyröttivät
kuopissaan hiljaa kuin hiiret, kunnes kettu oli mennyt ohi. Seuraavana
päivänä raivosi ankara myrsky. Pohjoistuuli valjasti lumihevosensa, ja
sihisten nämä kiisivät yli valkean maanpinnan, viskoen ja heiluttaen
valkoista harjaansa ja kasaten vanhaa lunta enemmän kuin tuoden uutta.
Rakeisen lumen hankauksesta jääkuori näytti ohenevan, sillä lintujen
piilopaikka kävi valoisammaksi. Punakaula nakutti koko päivän alta
päin niin että päätä kivisti ja nokka alkoi tylsyä, mutta sittenkin
vapautuminen näytti auringon laskiessa yhtä mahdottomalta kuin
ennenkin. Yö kului kuten edellisetkin, paitsi ettei kettu nyt juossut
ylitse. Aamulla Punakaula ryhtyi taas nokkimaan, vaikka voimat jo
alkoivat pettää. Toisista ei enää kuulunut minkäänlaista ääntä. Päivän
valjetessa se saattoi nähdä, että se pitkällisillä ponnistuksillaan
oli saanut tehdyksi valoisamman täplän lumikuoreen, ja se jatkoi
nakuttamistaan. Ulkopuolella myrsky riehui kaiken päivää, ja kuori
alkoi tosiaankin ohentua.

Myöhään iltapäivällä syntyi kuoreen reikä. Lintu sai uutta intoa,
ja auringon laskun aikaan reikä oli sen verran suurentunut, että se
saattoi pistää ulos päänsä, kaulansa ja kauniin kaulatöyhtönsä. Suuret
ja leveät hartiat eivät vielä mahtuneet, mutta se saattoi nyt nokkia
alaspäin, mikä teki iskut paljon tehokkaammiksi, ja hetken perästä se
hyppäsi ulos jäisestä vankilastaan, vapaana taas. Mutta entä nuoret
linnut? Punakaula lensi lähimmälle kumpareelle ja ahmi kiireesti
muutamia punaisia kiulukoita pahimpaan nälkäänsä, palasi sitten
makuupaikan luo, kotkotti ja tömisti jalkaa. Vain yksi heikko "piit,
piit" kuului vastaukseksi. Terävillä kynsillään raapien Punakaula sai
pian ohueksi käyneen kuoren särjetyksi, ja kolosta kömpi Harmaapyrstö.
Mutta muista ei kuulunut hiiskaustakaan; Punakaula ei tiennyt
tarkalleen, missä paikassa niiden makuusija oli, eivätkä ne osoittaneet
minkäänlaista elonmerkkiä. Pelastuneiden piti jättää kumppaninsa. Lumen
sulettua keväällä näiden jäännökset tulivat näkyviin: luita, nahkaa ja
höyheniä -- siinä kaikki.


7

Kesti kauan ennen kuin Punakaula ja Harmaapyrstö täysin toipuivat,
mutta runsas ravinto ja lepo ovat sittenkin varmoja parannuskeinoja.
Keskitalven valoisat, selkeät päivät saivat taas, kuten ennenkin,
Punakaulan rummuttamaan entisellä soidinpuullaan. Pian Cuddykin sai
vihiä linnuista, joko sitten soitimen äänen tai juoruavan lumen
säilyttämien jälkien perusteella. Tuon tuostakin hän nyt joka
tapauksessa saapui vaaniskellen laaksoa ylös pyssyineen ja koirineen.
Linnut tunsivat miehen vanhastaan, ja tämäkin oppi tuntemaan lintuparin
sangen hyvin. Tuo suuri, vaskitöyhtöinen kukko oli jo kuuluisa koko
laaksossa. Pyssymiesten kuussa moni oli koettanut lopettaa sen
loistavan elämän, aivan kuten muinoin muuan kelvoton heittiö mainetta
tavoitellessaan poltti poroksi efesolaisen maailman ihmeen. Mutta
Punakaula oli taitava. Se osasi aina valita oikean pakokeinon; se tiesi
milloin oli paras piiloutua, milloin lentää ääneti, milloin jähmettyä
liikkumattomaksi, kunnes vihollinen oli astunut ohi, ja sitten kohota
pyrähtäen lentoon metrin päästä pitäen suojana jotain suurta puunrunkoa
ja niin kiitää matkaansa.

Mutta Cuddy ei lakannut ahdistamasta. Monesti hän laukaisi pyssynsä
sitä kohti, mutta jostain syystä sattui aina väliin puu, penger tai muu
este. Punakaula säilytti henkensä, vaurastui ja rummutteli.

Lumikuussa se muutti Harmaapyrstön kanssa Castle Frankin metsikköön,
jossa oli yltä kyllin ravintoa sekä suuria, vanhoja puita. Ennen
kaikkea siellä oli muuan suuri petäjä, joka kohosi itärinteellä
kiemurtelevien hemlokkien keskeltä. Se oli juuresta kaksi metriä
läpimitaten, ja sen ensimmäiset oksat alkoivat muiden puiden latvojen
kohdalta. Sen oksilla oleskeli kesäaikaan sininärhi morsiamineen.
Tuuheiden haarojen turvissa närhi kauniina kevätpäivinä tanssi ja
lauloi kullalleen, levitteli koreita sinisiä sulkiaan ja liverteli
vienoimpia, satumaisia säveliään.

Tämä suuri petäjä oli erityisen tärkeä Punakaulalle, joka ainoan
jälkeläisensä kanssa eleli nyt lähellä sitä. Pyitä kiinnosti kuitenkin
vain sen vankka tyvi, ei ylhäällä huojuva latva. Yltympäri oli matalia,
kiemurtelevia hemlokkeja, joiden seassa kasvoivat linnunviini ja
gaultheria, ja makeita mustia terhoja saattoi kaapia esiin lumen
alta. Parempaa syöntipaikkaa ei saattanut ajatella, sillä kun tuo
kyllästymätön pyssymies tuli, oli helppo juosta hemlokkitiheikköä
pitkin petäjän luo ja pyrähtää turvallisesti lentoon tämän takaa.
Vähintään kymmenen kertaa petäjä oli pelastanut pyyt laillisen
murhaamiskauden aikana.

Täällä Cuddy opittuaan lopulta tuntemaan lintujen tavat ryhtyi uuteen
keinoon. Hän asettui vaanimaan penkeren alle sillä välin kun muuan
apulainen lähti Sugar Loafin kautta pelottamaan lintuja. Mies tuli
tömistäen läpi matalan pensaikon, jossa Punakaula ja Harmaapyrstö
olivat syömässä, ja kauan ennen kuin pyssymies oli vaarallisen lähellä,
Punakaula päästi matalan varoitushuutonsa "rrr-rrr!" (vaara!) ja asteli
sukkelaan kohti suurta petäjää siltä varalta, että pitäisi nousta
lentoon.

Harmaapyrstö oli jonkin matkan päässä mäellä ja huomasi äkkiä uuden
vihollisen, keltaisen koiran, joka tuli suoraa päätä sitä kohti.
Punakaula oli kauempana eikä voinut nähdä koiraa pensaikolta, ja
Harmaapyrstö säikähti kovin.

-- Kvit! Kvit! (Lentoon! Lentoon!), se huudahti juosten rinnettä
alaspäin noustakseen kohta lentoon. -- Kriit! Kr-r-r-r! (Tätä tietä!
Piiloon!), huusi kylmäverisempi Punakaula taholtaan, sillä se näki,
että pyssyllä varustettu mies oli pääsemäisillään ampumamatkan päähän.
Se pääsi petäjänrungon taakse, ja täällä hetkiseksi seisahtuessaan
varoittaakseen vielä kerran Harmaapyrstöä: "Tätä tietä! Tätä tietä!"
se kuuli pienen risahduksen edestään penkeren alta ja huomasi, että
sielläkin oli vihollinen väijymässä. Samassa kuului Harmaapyrstön
säikähtynyt kirkaisu, kun koira hyppäsi sitä kohti. Se kohosi lentoon
ja kiiruhti suojaavan rungon taakse, eikä avoimella paikalla seisova
pyssymies mahtanut sille mitään. Mutta se lensi suoraan penkeren alla
väijyvän ilkimyksen maalitauluksi.

Pyristäen kohosi ilmaan lintu, kaunis, tunteva, jalo olento.

Paukahdus, ja se putosi maahan ruhjottuna ja verisenä. Sen elämä oli
sammunut.

Punakaulan asema oli vaarallinen. Mihinkään suuntaan ei saattanut
kohota lentoon. Sen tähden se painautui pensaikkoon. Koira tuli neljän
metrin päähän, ja mennessään Cuddyn luokse apumies astui ohi kahden
metrin päästä. Mutta Punakaula ei hievahtanutkaan ennen kuin pääsi
suuren petäjän taakse suojaan kummaltakin. Silloin se pyrähti lentoon
ja kiirehti Taylorin mäen vieressä olevaan yksinäiseen laaksoon.

Yhden sen omaisen kerrallaan oli hirveä pyssy surmannut, ja nyt se taas
oli yksin. Lumikuu kului onnellisesti, vaikka monta kertaa olikin henki
täpärällä. Punakaulan tiedettiin nyt olevan ainoa elossa oleva lajiaan
ja sitä vainottiin väsymättä. Se tuli päivä päivältä aremmaksi.

Lopulta sen ahdistaminen pyssyllä rupesi tuntumaan turhalta
ajanhukalta. Cuddy ryhtyi sen vuoksi uuteen keinoon. Oli myrskykuu;
hanget olivat vahvimmillaan, ravinto niukimmillaan, ja Castle Frankin
mäenrinne oli miltei ainoa hyvä ruokapaikka. Tänne mies asetti
joukon ansoja. Jänis, vanha ystävä, nakersi useita poikki terävillä
hampaillaan, mutta muutamia jäi. Pitäessään silmällä etäistä pilkkua,
joka saattoi olla haukka, Punakaula joutui suoraa päätä yhteen niistä.
Siihen se jäi yhdestä jalastaan roikkumaan.

Eikö metsän, eläimillä ole minkäänlaisia moraalisia tai laillisia
oikeuksia? Mikä oikeus ihmisellä on tuottaa sellaista kauheata tuskaa
toiselle luontokappaleelle? Sekö vain, ettei tämä puhu hänen kieltään?
Koko päivän Punakaula riippui tuskissaan räpytellen suuria, voimakkaita
siipiään koettaen turhaan päästä vapaaksi. Koko päivän, koko yön, yhä
kovempaa tuskaa kärsien, kunnes se vain odotti kuolemaa. Mutta ketään
ei kuulunut. Aamu valkeni, päivä kului; yhä se vain riippui jalastaan
kituen hitaasti kuoliaaksi. Seuraava yö teki tuloaan, ja kun suuri
sarvipöllö osui iltahämärässä näkemään kuolevan hiljaisen siiven
lepatuksen ja teki sen tuskista lopun, kuolema oli pelastaja.

Tuuli puhalsi laaksoon pohjoisesta. Myrskyhevoset tulivat riehuen,
lumesta valkeina, kiisivät yli tasangon kohti laajaa järvenselkää. Ne
tempasivat mukaansa röyhelöpyyn kaulahöyheniä -- tuohon kuuluisaan
sateenkaaren väriseen kaularöyhelöön kuuluneita höyheniä. Ne lensivät
myrskyssä pimeään talviyöhön, niin kuin niiden omistaja kerran oli
lentänyt raivokuun vimman valtaamana. Ne lensivät tuulen siivillä
kauas etelään, suurelle järvelle saakka, ja sen myllertäviin aaltoihin
katosivat Donin laakson pyysuvun viimeiset jäännökset.

Sillä nykyään Castle Frankissa ei ole yhtä ainoata pyytä. Seudun
metsälinnut eivät enää kuule pyyn uljasta, sotaista kevättervehdystä,
ja Mutajoen laakson vanha petäjäinen soidinpuu on käyttämättömänä
lahonnut.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Villejä eläimiä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.