Title: Sota ja rauha I - Historiallinen romaani
Author: Tolstoy, Leo, graf, 1828-1910
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Sota ja rauha I - Historiallinen romaani" ***


SOTA JA RAUHA I

Historiallinen romaani


Kirj.

LEO TOLSTOI



Suomensi Iivari Wallenius


WSOY, Porvoo, 1905.



TEKIJÄN ELÄMÄKERTA.

Kirjoittanut K. S. Laurila.


Leo Tolstoi on semmoinen yleismaailmallinen suuruus hengen alalla, että
kaikki, niin pienet kuin suuretkin kansat, katsovat kunnianasiakseen
saattaa hänen kynänsä tuotteita omalle kielelleen. Kiitettävällä
valppaudella ovatkin meidänkin kustantajamme ehättäneet suomenkieliseen
asuun toimittamaan Tolstoin myöhäisempiä kaunokirjallisia tuotteita.
Onpa hänen yhteiskunnallisia, filosoofisia ja uskonnollisia
kysymyksiäkin käsitteleviä kirjoituksiaan koetettu toimittaa
suomenkielelle, sikäli kuin se on ollut mahdollista.

Tolstoin aikaisempi kaunokirjallinen tuotanto on sitävastoin jäänyt
suomenkieliselle yleisölle tärkeältä osalta vieraaksi. Ennen kaikkea on
täytynyt pitää suurena aukkona käännöskirjallisuudessamme, ettei suomen
kieleen ole käännetty kumpaakaan Tolstoin suurista romaaneista "Sota
ja rauha" ja "Anna Karenina", joihin kuitenkin Tolstoin maailmanmaine
kaunokirjailijana etupäässä nojautuu. ("Sota ja rauha" romaanista on
tosin ilmestynyt v. 1895 suomenkielinen J. A. Mäkisen tekemä käännös
(Janssonin kustannuksella Tampereella). Mutta tämä käännös ei ole sillä
huolella ja tarkkuudella suoritettu, että se lähimainkaan täyttäisi
niitä vaatimuksia, mitä "Sota ja rauha" romaanin kaltaisen teoksen
käännökselle täytyy asettaa.) Varsinkin on "Sota ja rauha" niminen
romaani saavuttanut sekä Venäjällä että muussa maailmassa sellaisen
klassillisen merkkiteoksen arvon ja maineen, että sen kääntäminen
suomenkielelle on ollut pakottava velvollisuus, joka nyt tämän
käännöksen kautta tulee, vaikka myöhäänkin, täytetyksi.

Tolstoin teokset eivät yleensä kaipaa mitään suosituksia, niin ettei
sen vuoksi ole tarpeen niitten käännöksiin esipuheita kirjoittaa. "Sota
ja rauha" romaanilla on kuitenkin oma historiansa, jonka tunteminen on
lukijalle hyvin hyödyllinen, ja siinä esiintyy monia seikkoja, jotka
käyvät lukijalle monin kerroin huvittavammiksi, jos hän on saanut
joitakin ennakkoselvityksiä niistä. Sen vuoksi tässä joku sana "Sota
ja rauha" romaanin synnystä, sen asemasta ja merkityksestä Tolstoin
kirjailijakehityksessä ja sen luonteesta ja arvosta kaunokirjallisena
tuotteena.

Kun Tolstoi ryhtyi kirjoittamaan "Sota ja rauha" romaaniaan oli
hänellä jo mainehikas kirjailija-ura takanaan. Hän oli syntynyt, kuten
tunnettu, v. 1828, oli kadottanut jo nuorena molemmat vanhempansa,
opiskellut Kasanin yliopistossa jonkun aikaa ensin itämaisia kieliä,
sitten lakitiedettä, lähtenyt 50-luvun alussa Kaukaasiaan, missä hänen
ensimmäiset kaunokirjalliset tuotteensa syntyivät. Länsimaisen sodan
sytyttyä hän meni armeijaan joutuen 1854 Sevastopoliin, mistä hän on
kirjoittanut tunnetut kertomuksensa. Sodasta palattuaan hän ensin
oli oleskellut jonkun aikaa Pietarissa seurustellen etupäässä
kirjailija-ja taiteilijapiireissä. Mutta kyllästyneenä tämän piirin, --
kuten yleensäkin koko n.s. ylhäisön -- tyhjänpäiväiseen elämään hän oli
vetäytynyt takaisin sukutilalleen Jasnaja Poljanaan. Oleskeltuaan
välillä kahteenkin otteeseen ulkomailla, oli Tolstoi taasen palannut
Jasnaja Poljanaan, missä hän oli m.m. pitänyt jonkun aikaa aivan hänen
omien periaatteittensa mukaan järjestettyä koulua. V. 1862 hän sitten
meni naimisiin moskovalaisen lääkärin Behrsin tyttären kanssa. Kohta
tämän jälkeen hän ryhtyykin kirjoittamaan "Sota ja rauha" romaaniaan,
jonka viimeinen nidos ilmestyi painosta v. 1868. Tolstoi käytti siis
tähän romaaniin noin kuusi vuotta. Hänen mainitaan kirjoittaneen sen
seitsemän kertaa uudelleen.

Mitenkä "Sota ja rauha" romaanin suunnitelma oikein syntyi, siitä
ei näytä olevan seikkaperäisiä tietoja. Kerrotaan vaan Toistoilla
jo 50-luvulla olleen tuumana suuressa yhtäjaksoisessa teoksessa
kuvata kokonaisen aikakauden luonnetta ja suuntaa. Hänen silloisten
suunnittelujensa mukaan oli "Lapsuus" muodostava siitä ensi osan,
"Poikavuodet" toisen, "Nuoruus" kolmannen ja "Miehuus" neljännen. Tämä
suunnitelma jäi kuitenkin keskeneräiseksi. Niinikään tiedetään, että
hänellä kahteenkin eri otteeseen oli aikomuksena kirjoittaa romaani
Dekabristien ajasta. (Dekabristit oli kapinapuolue, joka 1825 teki
onnistumattoman vallankumousyrityksen.) Kun kerran tämä tiedetään,
että Tolstoi mielessään hautoi tuumaa kirjoittaa suurisuuntainen
historiallinen romaani, niin silloin käsittää jotenkin luonnolliseksi,
että hänen vaalinsa pysähtyi juuri tähän vuosien 1805-1812 väliseen
aikakauteen, jota "Sota ja rauha" romaanissa on kuvattu. Sillä mikäpä
aikakausi Venäjän historiassa tarjoaisi suuremmoisempia aiheita
eepillisiin kuvauksiin kuin juuri tämä vuosien 1805-1812 välinen aika!

Kuten yleensä kaikkien teostensa, niin valmistautui Tolstoi "Sota ja
rauha" romaaninkin kirjoittamiseen erinomaisella perinpohjaisuudella.
Toistoita on kutsuttu realistiksi, ja se nimitys onkin häneen nähden
aivan oikeutettu, sikäli kuin sillä tarkotetaan kaunokirjailijaa, joka
enemmän nojautuu havaintoon, todellisuudesta saatuihin aineksiin, kuin
vapaaseen mielikuvitukseen. Toistoilla on tosin mahtava kuvausvoima
-- ja kuinkapa voisikaan olla suuri romaaninkirjoittaja ilman sitä!
-- mutta hän käyttää sitä järkevästi, pitää mielikuvitustaan kurissa,
jos niin saa sanoa. Hän ei laske sitä irroilleen kuin virmaa varsaa
omin valtoineen kiitämään yli kivikkojen ja kannikkojen ja samoamaan
ilman suuntaa ja ohjausta tuntemattomia aloja. Ryhtyessään kuvaamaan
jotakin alaa, hän ensin tutkii sen niin tarkoin kuin se on mahdollista,
ja mielikuvituksen tehtävänä on pääasiallisesti sitten luoda elämä ja
henki kuiviin tosiasioihin ja niitten perusteella rakennettuun runkoon.

Näin tiedetään hänen menetelleen "Sota ja rauha" romaaniinkin nähden.
Hänellä olikin käytettävänään monenlaisia lähteitä, joitten avulla hän
saattoi perehtyä kuvattavaansa aikakauteen, tapahtumiin ja henkilöihin.
Ensinkin hän perinpohjin tutki kaikkia tuon merkillisen ajanjakson
(1805-1812) vaiheita koskevia historiallisia asiakirjoja, vieläpä
hankki usein suurella vaivalla itselleen sen ajan sanomalehtiäkin
luoden siten itselleen oikean kuvan tapahtumain historiallisesta
kulusta ja toimivien henkilöitten luonteista ja vaiheista. Niinpä
ovatkin erikoisesti näitä suuria tapahtumia tutkineet henkilöt
antaneet sen tunnustuksen, että esim. Borodinon taistelu on ihan
yksityiskohtiaan myöten oikein kuvattu, ja samaa saattanee sanoa
ainakin kaikissa pääpiirteissä myös muista romaanissa kuvatuista
suurista taisteluista (esim. Schöngrabenin ja Austerlitzin.) Myöskin
mitä romaanissa esiintyviin historiallisiin henkilöihin tulee -- ja
niitähän on paljon: Aleksanteri I, Napoleon I, Kutusof, Speranski
y.m. -- nojautuu Tolstoi heidänkin luonteenkuvauksissaan laajoihin
historiallisiin lähdetutkimuksiin, vaikkakin sitten hänen oma
myötätuntonsa tai vastenmielisyytensä kuvattavaa henkilöä kohtaan on
voinut aina jonkunverran vaikuttaa väritykseen.

Mutta eivätpä myöskään romaanissa esiintyvät ei-historialliset henkilöt
ole tuulesta temmattuja, pelkästään tekijän oman mielikuvituksen
luomia, vaan ainakin useimmat ovat todella eläneitä henkilöitä. On
nim. huomattava, että samalla kuin Tolstoi "Sota ja rauha" romaanissa
kuvaa koko Venäjän historiaa, hän siinä myöskin kuvaa oman perheensä
historiaa. Useat romaanin ei-historiallisista henkilöistä ovat
hänen läheisiä sukulaisiaan, toiset näitten sukulaisia tai heidän
seurapiiriinsä kuuluvia. Niin on Nikolai Rostof hänen oma isänsä,
ruhtinatar Maria Bolkonski hänen äitinsä, Andrei Bolkonski siis hänen
enonsa, Natasha Rostof hänen tätinsä j.n.e. Mutta vieläkin lähempää
itseään on Tolstoi henkilömallejaan ottanut: hän on kuvannut romaanissa
itseäänkin, Pierre Besuhof, tuo suuri lapsi jättiläisen haahmossa, tuo
pehmeä hyväsydämminen, kaikille vaikutuksille altis, kaikkea koetteleva
ja kaikkeen tarttuva luonne, joka elävänä kysymysmerkkinä käsittämättä
itseään tai ympäristöään ajelehtii kuin lastu laineilla noitten
suurten tapahtumain pyörteessä -- hän on Leo Tolstoi itse siirrettynä
kysymyksineen ja epäilyksineen tuohon maailmanhistorialliseen
keskustaan. Tai ehkä olisi oikeampi sanoa, että Pierre Besuhof ei ole
_koko_ Leo Tolstoi, hän kuvastaa ainoastaan muutamia puolia hänestä. On
nim. huomautettu -- ja ymmärtääkseni syyllä -- että myöskin ruhtinas
Andrei Bolkonskissa on Tolstoi kuvannut itseään -- katsottuna vaan
toisilta puolilta kuin Besuhovissa.

Paitsi varsinaisia virallisia historiallisia lähteitä on Toistoilla
ollut käytettävänään myöskin muita. Ennen kaikkea runsaasti perhe- ja
sukumuistoja, sekä suullisesti että kirjallisesti säilyneitä. Sitten
hän on myöskin runsaasti käyttänyt hyväkseen tapahtumissa mukana
olleitten henkilöiden selontekoja ja kertomuksia vaikutelmistaan ja
tunteistaan. Tätä perinpohjaista, kaikinpuolista valmistautumista
ja laajaa lähteitten käyttämistä saammekin kiittää siitä, että
Tolstoin "Sota ja rauha" on historiallisesti niin tosi. Se on tosi
ei ainoastaan yksityisten tapahtumain ja henkilöiden kuvaukseen
nähden, vaan se on tosi myös aikakauden kuvana kokonaisuudessaan.
Siinä kuvastuvat kaikki ne tärkeimmät aatevirtaukset, harrastukset ja
tunnesuunnat, mitkä Venäjällä 18-sataluvun alussa olivat vallitsevina:
poliitilliset suunnitelmat, kirjallinen elämä, uskonnollis-filosoofiset
katsantokannat, vapaamuurariliike y.m.

Yksi seikka, mikä "Sota ja rauha" romaanin lukijan on tärkeä jo
edeltäpäin tietää, on se, millä kehitysasteella Tolstoi tässä
romaanissa on maailmankatsantokantaansa nähden. Siihen kysymykseen
ei ole aivan helppo lyhyesti vastata. Siitä on vaan tietysti heti
ennakolta oltava selvillä, ettei Leo Tolstoi vielä "Sota ja rauha"
romaanissa ole uskonnollisiin, filosoofisiin ja yhteiskunnallisiin
pääkysymyksiin nähden sillä kannalla, millä hän nyt on. Hän ei ollut
silloin vielä tullut siihen vaikeitten taistelujen kautta saavutettuun
elämänkäsitykseen, jota hän nyt jo yli kaksi vuosikymmentä on
tunnustanut, käytäntöön sovittanut ja muille saarnannut. Kuten tunnettu
tapahtui Tolstoissa vasta vuoden 1880 tienoilla se syvä sisällinen
muutos, joka teki hänestä kokonaan uuden ihmisen. Jo ennen tuota
suurta muutosta oli Tolstoi maailmankatsomukseensa nähden käynyt läpi
monta aivan sisällöllisesti vastakkaistakin kehityskantaa. Vielä
ylioppilaana ollessaan hän oli kiireestä kantapäähän ylimysmielinen.
Hänen ihanteenaan ja pyrkimystensä korkeimpana päämääränä siihen
aikaan oli olla täydellinep maailmanmies, ja kaikkia, jotka sitä eivät
olleet, hän syvästi halveksi. Luennoillekin hän tavallisesti saapui
omalla valjakollaan, tovereinsa kanssa hän ei ryhtynyt puheisiin,
eipä luennoilla heitä edes tervehtinyt. Jo hänen kasvonsa, asentonsa,
liikkeensä ja koko olentonsa ilmaisi sitä syvää halveksimista,
jota hän kaikkia "alempisäätyisiä" kohtaan tunsi. Tosin jo
ylioppilasajan loppupuolella lie jonkullaista kallistumista toiseen
suuntaan Toistoissa ollut kehittymässä. Mutta vielä Kaukaasiassa ja
Sevastopolissakin häämöttää ulkonainen loisto ja menestys ja mahtava
yhteiskunnallinen asema houkuttelevana hänen mielessään. Silloin
uneksii hän sotaista kunniaa, sankarin mainetta, Yrjön ristiä ja
keisarin sivusadjutantin arvoa.

Mutta vähitellen tapahtuu hänen ajatus- ja tunnesuunnassaan tässä
kohden täydellinen käänne. Jo yliopistosta Jasnaja Poljanaan palattuaan
ilmenee hänessä oman siveellisen täydellistymispyrkimyksen ohella
lämmintä harrastusta alustalaistensa tilan parantamiseksi. Tämä
harrastus vei häntä epäilemättä lähemmäs varsinaista alhaisoa ja avasi
hänen silmiään huomaamaan hyviä ja kunnioitettavia puolia muissakin
kuin ylhäisön edustajissa. Ja tämä rakkaus yksinkertaiseen kansaan
kehittyi yhä hänen olonsa aikana Kaukaasiassa. Täällä rauhoitetun
suuren luonnon helmassa ja yksinkertaisen, alkuperäistä, raitista
luonnonelämää elävän kansan keskuudessa syventyi hänessä yhä rakkaus ja
ihailu yksinkertaista kansaa kohtaan ja yhtä rintaa sen kanssa juurtui
häneen viha kaikkea sivistyksen ulkokorua ja valehohtoa kohtaan. Samaan
suuntaan vaikutti myöskin osaltaan oleskelu Sevastopolissa. Siellä,
missä kuoleman kanssa silmä silmää vasten seistessä ihmisluonnon oikea
sisusta tuli näkyviin, siellä hän oli tilaisuudessa huomaamaan, kuinka
usein päällikköjen ja yleensä sivistyneitten rehentelevä urhoollisuus
johtui turhamaisuudesta ja itsekkäistä laskelmista. Yksinkertaisen
sotamiehen hiljainen ja tyyni uhrautuvaisuus oli sen rinnalla hänen
silmissään paljon korkeampaa ja ihailtavampaa, sillä siinä ei ollut
mitään turhamaista rehentelyä eikä tarpeetonta vaaran uhittelua, oma
minä oli sotamieheltä kokonaan jäänyt unohduksiin, asia ja velvollisuus
vaan oli mielessä.

Tämä näin muuttunut ajatus- ja tunnesuunta lujittui ja kärjistyi sitten
yhä enemmän hänen oleskelunsa aikana Pietarissa. Liikkuessaan Pietarin
ylhäisö- ja kirjailijapiireissä ja tutustuessaan näitten piirien
elämäntapoihin ja katsantokantoihin, syventyi hänessä yhä tunne siitä,
kuinka perin onttoa ja tyhjää näitten piirien elämä oli, kuinka enimmät
heidän tekonsa turhamaisuudesta ja kaunistellusta itsekkäisyydestä
lähteneitä. Ja samalla kuin hänessä tämän johdosta kehittyi
vastenmielisyys ja viha tuota etuoikeutettua, omaksi mukavuudekseen
elävää ylhäisöä kohtaan, samalla saivat lämpimämmät rakkauden ja
ihailun tunteet varsinaista yksinkertaista kansaa kohtaan hänessä yhä
suurempaa jalansijaa.

Yhtä rintaa näitten persoonallisten kokemusten ja havaintojen kanssa
vaikuttivat sitten epäilemättä toisenlaisetkin syyt samansuuntaisesti.
Etenkin on tässä suhteessa Rousseaulla ollut varmaan tärkeä vaikutus
Toistoihin. Tiedetään Tolstoin jo nuorena lukeneen Rousseauta ja
olleen häneen suuresti ihastuneen. Ja kun ottaa huomioon, kuinka
suuressa määrin Rousseau ja Tolstoi ovat henkisiä sukulaisia,
niin on hyvin ymmärrettävää, että Rousseaun teosten lukemisen on
täytynyt tehokkaasti edistää Toistoissa sen ajatus- ja tunnesuunnan
kehittymistä, johon hänellä jo luonnossaan oli selviä taipumuksia,
joita sitten persoonalliset kokemukset ja havainnot olivat olleet
omiaan voimakkaimmiksi tekemään.

Kaikista näistä eri lähteistä on kotoisin se suuri kansanrakkaus
ja -ihastelu, mikä on niin huomattavana piirteenä "Sota ja rauha"
romaanissa. Onkin sanottu, -- ja täydellä syyllä -- että sen romaanin
varsinaisena sankarina on koko Venäjän kansa: tuo tuhatpäinen,
vaistomaisesti toimiva, päämääristään tiedoton lauma, joka vyöryy
tietään eteenpäin luonnonvoiman tavoin kuin mahtava virta, mutta
lopulta kuitenkin johtaa historian kulkua, tutkimatta ja tietämättä
minne, vaistomaisen voiman ohjaamana vaan. Tämän tiedottoman lauman
huomattavimpina edustajina ja samalla kansanhengen selvimpinä
ilmauksina ovat romaanissa itse ylipäällikkö Kutusof ja yksinkertainen
sotamies Karatajef.

Mutta "Sota ja rauha" romaanissa ilmenevään kansan-ihasteluun ja
-jumaloimiseen liittyy vielä jotakin muuta, mikä on kotoisin toisista
lähteistä. Siihen liittyy jonkullainen synkkä, vaikka samalla nöyrä
ja nurkumaton historian-filosoofinen fatalismi: syvä tunne ja käsitys
yksilön ja yleensä kaiken tietoisen, tuumaperäisen ja suunnitellun
toiminnan mitättömyydestä.

On hyviä syitä uskoa, että tämä Tolstoin fatalismi tai pessimismi
tai miksi häntä sanoisi, ainakin suureksi osaksi on Schopenhauerin
filosofian vaikuttamaa. Tiedetään, että Tolstoi on tuntenut mitä
suurinta ihailua Schopenhaueria kohtaan, eikä pahoin erehtyne, jos
sanoo, että kaikista tunnetuista filosoofeista Schopenhauerilla on
ollut syvin vaikutus Toistoihin. Ja että Tolstoi jo ennen "Sota ja
rauha" romaanin ilmestymistä oli tutustunut Schopenhauerin teoksiin, se
käy selville hänen kirjeistään siltä ajalta. Niin kirjoittaa hän esim,
v. 1869: -- -- "En tiedä, muuttuuko mielipiteeni tästä ehkä joskus,
mutta nyt olen vakuutettu siitä, että Schopenhauer on nerokkain mies
maailmassa. -- -- Lukiessani häntä, tuntuu minusta käsittämättömältä,
miten hänen nimensä saattaa pysyä tuntemattomana. Yksi ainoa selitys
siihen löytyy, juuri samainen seikka, jonka hän itse niin usein on
lausunut, että nimittäin maailmassa ei juuri muita löydykään kuin
idiootteja." Schopenhauerin pessimistisen filosofian käytännöllisenä
lopputuloksena on se ajatus, että ainoa mahdollinen tapa saavuttaa
jonkullaista onnellisuutta maan päällä on kuolettaa itsessään
elämänvietti.

Tolstoin historianfilosoofisen fatalismin takaa, semmoisena kuin se
ilmenee "Sota ja rauha" romaanissa, kuultaa nyt jotenkin selvästi
tämä sama ajatus, vaikka persoonallisella tavalla käsitettynä ja
muodostettuna. Tulee panna kokonaan syrjään ja unohtaa oma "minänsä",
alistaa persoonallinen tahtonsa salliman tahdon alle, ei pyrkiä
johtamaan tapahtumain kulkua, vaan hiljaisena sulautua vaistomaisesti
toimivaan laumaan -- nämähän ovat ajatuksia, jotka niin usein tulevat
esiin "Sota ja rauha" romaanissa. Ja siltihän juuri Kutusof on Tolstoin
silmissä niin suuri sotapäällikkö, ettei hän koetakaan tapahtumia
itse johtaa, sillä hän tietää, että ihmisiä yleensä ei voi johtaa,
tapahtumia ei voi luoda eikä voittoja saavuttaa strategiikan sääntöjä
seuraamalla. Hän asettaa oman minänsä ja omat tarkotuksensa kokonaan
syrjään, hän vain alistuvana koettaa kuulostaa kansan hengen kuisketta
ja antautuu alttiisti sen palvelukseen. Historian kulkua eivät nyt
kerta kaikkiaan Tolstoin silloisen katsantokannan mukaan johda mitkään
suuret henkilöt. He ovat vain tapahtumain etikettejä. Tapahtumia johtaa
ja niitten kulun määrää se seikka, että kunakin aikana lukemattomien,
itsessään merkityksettömien yksilöjen tiedottomat pyrkimykset
vaistomaisesti ohjautuvat samaan suuntaan. Ja todella suuri on vaan
se henkilö, joka tuon laumanhengen vaistosta riippuvan suunnan huomaa
ja edeltäpäin aavistaa, ja sitten omat tarkotuksensa syrjään heittäen
antautuu kulkemaan laumanhengen viittaamaa suuntaa.

Tämän yleisen katsantokannan pohjalta käy myöskin ymmärrettäväksi
se ilmeisesti nurjamielinen tapa, millä Tolstoi romaanissaan
esim. Napoleonia kohtelee, samoinkuin monia muitakin romaanissa
esiintyviä historiallisia henkilöitä, jotka kuvittelevat tapahtumia
johtavansa joko poliitisella älyllään tai strateegisella taidollaan.
Silmäänpistävin on kuitenkin Tolstoin nurjamielisyys juuri Napoleonia
kohtaan. On aivan ilmeistä, että hän ihan tarkotuksellisesti koettaa
pienentää häntä niin paljon kuin mahdollista, jopa tehdä häntä
suorastaan naurettavaksikin. On vanha sananparsi, ettei suurinkaan
henkilö ole suuri kamaripalvelijansa silmissä. Tolstoi koettaa nyt
aivan selvästi saada meitä katsomaan Napoleonia kamaripalvelijan
silmillä, jotta hän siten näyttäytyisi meille pienenä. Silti hän
esim. eräässä kohdassa kuvaa aivan erityisellä seikkaperäisyydellä,
miten Napoleon pukeutui Borodinon taistelun edellisenä päivänä. Hän
asettaa hänet nähtäväksemme riisuttuna keisarillisen arvonsa koruista,
kuvaa hänen poroporvarillista lihavuuttaan, hänen leveää selkäänsä
ja hyvinvoivan näköisiä kasvojaan ia kertoo nähtävällä ivallisella
pahansuopuudella, miten Napoleon virnisteli ia hörskyi mielihyvästä,
kuten hevonen, jota harjataan, kun kamaripalvelija hieroi hänen lihavaa
selkäänsä ja toinen valeli hänen ruumistaan hajuvedellä.

Ja syynä tähän pahansuopaan kohteluun, jota Napoleon Tolstoin
puolelta saa osakseen, on nyt selvästikin se seikka, että Napoleon
historiallisena henkilönä on kokonaan Kutusovin vastakohta ja
siis myöskin Tolstoin käsityksen mukaisen suurhenkilön vastainen.
Napoleonille on oma minä aina ja kaikessa pääasia ja hän on kokonaan
sen tunteen läpitunkema, että juuri hän kansojen kohtaloita johtaa ja
että yleensä kaikki, mitä hän tekee, on suurta ja syvästi viisasta jo
yksistään sen vuoksi, että _hän_ sen tekee. Hän ei hetkeksikään heitä
historiallisen henkilön ryhtiään ja elkeitään, vaan pöyhistelee ja
laittelee itseään aina kuin olisi hän alati näyttelylavalla, linkoilee
ympärilleen suurisanaisia lauseparsia puhuen vuosisadoista, jotka
pyramiidien huipuilta hänen tekojaan katselevat ja laskee ja harkitsee
joka liikkeensä ja sanansa koettaen antaa niille siten historiallisen
suurpiirteisyyden, joten hänen elämänsä on kuin yhtämittaista
paraadimarssia historian suuren valokuvauskoneen edessä.

Kieltämättä on tämä oman minänsä alituinen peilaileminen ja ihailu
piirre, joka todella kuului Napoleonin luonteeseen. Todistavatpa hänen
omat sanansakin, että hän itsekin on ollut siitä selvästi tietoinen.
Mutta varmaan on Tolstoi kuitenkin tätä piirrettä huomattavasti
liioitellut ja koettanut antaa sille koomillista vivahdusta. Mutta
Tolstoin resigneeratun-pessimistinen elämänkatsantotapa ilmenee ehkä
vielä selvemmin romaanin ei-historiallisten henkilöiden käsittelyssä.
Näistä ovat tärkeimmät ruhtinas Andrei Bolkonski ja kreivi Pierre
Besuhof. Voikin sanoa, että koko romaanin tärkeimpänä psykoloogisena
juonena on se sisällinen kehitysjuoksu, minkä läpi molemmat nämä
henkilöt käyvät. On tosin hiukan vaikea tarkalleen määritellä sen
muutoksen luonnetta ja laatua, joka sekä Pierre Besuhovissa että
ruhtinas Andreissa tapahtuu. Yleisesti lausuttuna on tämä muutos
jonkullainen siveellinen "uudestasyntyminen", sisällinen nöyrtyminen,
syventyminen ja kirkastuminen. He oppivat kumpikin kovassa kärsimysten
koulussa ja raskaitten koettelemusten jälkeen katsomaan ja ymmärtämään
elämää entistä paljoa syvemmällä ja nöyremmällä tavalla. Kuten yleensä
kaikki muutkin ihmiset, olivat hekin siihen asti tottuneet pitämään
varsinaisena elämänä kaikkea sitä ulkonaista touhua ja puuhaa, mikä
suurta melua nostaa ja ulkonaista huomiota puoleensa vetää. Ja ylinnä
kaiken oli heidänkin silmissään aina keikkunut se vaatelias oma
"minä", joka päämääriä asettaa ja katsoo niiden saavuttamisen elämän
varsinaiseksi tehtäväksi ja sisällöksi. Mutta kärsimysten koulussa
heidän käsityksensä syventyy ja silmänsä avautuvat näkemään elämää
kokonaan toisessa valossa. He tulevat huomaamaan, että kaikki tuo
näennäisesti tärkeä, huomiota ja melua herättävä ulkonainen touhu on
vain vaahtoa pinnalla, ja että varsinainen elämänvirta kulkee paljon
syvemmällä ja senvuoksi hiljaisena ja pintapuoliselle katsojalle
huomaamattomana. Eikä yksilön tyhjänpäiväiset ponnistukset jaksa sen
virran kulkua muuttaa. Sen vuoksi on syvin elämänviisaus siinä, että
koettaa ymmärtää sen suunnan ja nöyränä alistuu kulkemaan sen mukana.

Ruhtinas Andreille valkenee tämä syvempi elämänkäsitys ensi kerran,
kun hän haavoitettuna jää maata Austerlitzin kentälle, ja taistelun
melske taukoo, ja kuoleman suuri hiljaisuus laskeutuu yli laajan
tappotantereen. Silloin hälvenevät hänen mielestään kaikki muut
ajatukset, hän näkee vaan yllään Jumalan korkean taivaan, joka
kaareutuu syvänä ja äärettömänä ja jonka kannella kevyet harmahtavat
pilvet hiljaa seilailevat. Syvä rauhan ja onnen tunne täyttää mielen.
Hänestä tuntuu kuin unennäöltä, että hän vielä hetki sitten muitten
mukana kiihkoissaan juoksi huutaen ja hurraten, eikä hän voi käsittää,
miten hän ei ennen jo ole huomannut tuota taivaan pohjattoman syvää
avaruutta, jonka rinnalla kaikki muu on valetta, turhuutta ja tyhjyyttä.

Ja tämä syvempi elämänkäsitys, mikä ruhtinas Andreille ensi kerran
valkenee Austerlitzin kentällä, se kirkastuu hänelle sitten yhä
selvemmin Borodinossa ja sen jälkeen. Kun hän Borodinon taistelussa
kuolettavasti haavoittuneena taistelun jälkeen löytää itsensä
makaamasta leikkauspöydältä vieressään verivihollisensa Anatol Kuragin,
joka oli hänen morsiamensa ryöstänyt ja puoleensa houkutellut ja hänen
sydämmensä onnen särkenyt, ja kun hän näkee tämän silvottuna poikki
leikatuin jaloin ja kuulee hänen tuskanvoihkinansa, silloin täyttää
syvä ja nöyrä sääli hänen sydämmensä ja hän puhkeaa itkemään koko
ihmiskuntaa, itseään, omia ja vihamiehensä puutteita ja heikkouksia.

Toisia teitä tulee Pierre Besuhof samansuuntaisen uudensyntymisen
alaiseksi. Hänen silmänsä avautuvat ja hänen mielensä muuttuu etupäässä
hänen vankeutensa aikana Moskovassa, missä hän joutuu yhteen talonpoika
Karatajevin kanssa. Tämä nöyrä ja syvä sielu, joka kuvastaa venäläisen
talonpojan paraimpia puolia, hän se sekä puheillaan että elämällään
kirkastaa Pierre Besuhoville sen nöyryyden ja alistuvaisuuden
filosofian, jonka elämä hänelle itselleen oli opettanut.

Lopuksi muutama sana "Sota ja rauha" romaanin taiteellisesta arvosta.
Että "Sota ja rauha" on yksi romaanikirjallisuuden merkkiteoksia,
siitä ei yleensä liene eri mieliä. Niin hyvin kohta ilmestyttyään kuin
jälkeenkin päin on se saanut osakseen niin lämmintä ja yksimielistä
tunnustusta ja innokasta ylistystä, että näyttää ennemminkin olevan
syytä osottaa, että siinä on heikkouksiakin kuin ryhtyä todistelemaan
sen ansioita. Sitä on kutsuttu venäläisen romaanikirjallisuuden
"jaloimmaksi helmeksi", uudenajan "Iliaadiksi" (Reinholdt, Gesoh. der
russischen Litteratur. s. 721), teokseksi, jota tulevat polvet vielä
ovat katsovat "samallaisilla kunnioittavan ihmettelyn tunteilla kuin
historiallisen ajan kreikkalaiset katselivat pelasgien suuremmoisia
rakennuksia ja 'leijonanportteja', noita muurinjäännöksiä, joita he
luulivat titanien ja satakätisten giganttien kätten työksi". (J.
Solovjev, Leo Tolstoi, suom. Lauri Suomalainen. s. 48.)

Niin oikein ja kohtuullista kuin onkin antaa suurelle teokselle
tinkimätön tunnustuksensa, niin tarpeellista on toiselta puolen varoa
hairahtumasta liioiteltuun ja suursanaiseen, onttoon ylistelyyn. On
syytä huomauttaa, että Toistoilla romaaninkirjoittajana on monien
suurien ja loistavien ominaisuuksiensa ohella myös kieltämättömiä
puutteita, ja nämä puutteet ilmenevät myöskin "Sota ja rauha"
romaanissa. Ne ovat ennen kaikkea kahta laatua: keskittämiskyvyn
(konsentratsioonin) puute ja taipumus subjektiivisuuteen.

Niin suuremmoisella voimalla kuin Tolstoi "Sota ja rauha" romaanissa
hallitseekin suunnatonta ainehistoansa, ei käy kuitenkaan kieltäminen,
että hän siellä täällä viehättyy liiaksi sivuseikoista ja syventyy
niihin liian perinpohjaisesti unohtaen siten hetkeksi pääasian.
Hän unohtuu toisinaan kuvaamaan joitakin satunnaisesti esiintyviä
henkilöitä ja juoneen kuulumattomia kohtauksia ja tapahtumia
sellaisella seikkaperäisyydellä, että lukija odottaa niitten olevan
aivan tärkeässä yhteydessä päätapahtumien kanssa. Myöhemmin selvenee
kuitenkin, ettei niin ole ollenkaan laita. Suurella huolella ja
tarkkuudella esitetyt henkilöt häviävät jäljettömiin tulematta
useinkaan enää kertaakaan romaanissa uudelleen esille, ja erinomaisella
seikkaperäisyydellä ja leveäpiirteisyydellä kerrotut tapahtumat
osottautuvat aivan merkityksettömiksi pääjuonen kehitykselle. Tosin
tämä tarmokkaan keskityksen puute ja liiallinen taipumus episoodeihin
(sivukertomuksiin) esiintyy ehkä huomattavampana esim. Anna
Kareninassa kuin "Sota ja rauha" romaanissa, mutta huomattavissa se
viimemainitussakin on.

Mitä taasen subjektiivisuuteen tulee, on ehkä siitäkin sanottava,
että se räikeämpänä ja häiritsevämpänä esiintyy Tolstoin myöhemmissä
kaunokirjallisissa tuotteissa -- esim. "Ylösnousemuksessa" -- mutta
se on kuitenkin piirre, joka käy läpi Tolstoin koko kaunokirjallisen
tuotannon.

Subjektiivisuudella tässä tarkotetaan yksinkertaisesti lausuttuna sitä
seikkaa, että kaunokirjailija tulee mielipiteineen ja mietteineen
liian suoranaisesti näkyviin kuvattavansa takaa ja sen rinnalla,
koettaa vaikuttaa meihin opettavasti, tyrkyttää meille mielipiteitään
ja kuvattavastaan hänen mielestään seuraavia johtopäätöksiä, sanalla
sanoen pyrkii vaikuttamaan suoranaisesti ymmärrykseen ja tahtoon, sen
sijaan että hänen tulisi suoranaisesti vaikuttaa vaan tunteeseen.

Se maailmankatsantokanta, joka "Sota ja rauha" romaanissa ilmenee ja
jonka pääpiirteistä edellä on ollut puhetta, tulee nyt juuri monasti
näkyviin sellaisella todistelevalla ja tyrkyttävällä tavalla, joka ei
ole sopusoinnussa kaunokirjallisen tuotteen luonteen kanssa.

Mutta niinkuin monet nuhteettomat kaunokirjalliset teokset
nuhteettomuudestaan ja virheettömyydestään huolimatta ovat tusinatyötä,
niin on Tolstoin "Sota ja rauha" puutteistaan huolimatta suurteos.
Se on suuri sen vuoksi, että siinä astuu silmäimme eteen merkillinen
kaistale maailman historiaa suuren sielun eläväksi ja havaannolliseksi
tekemänä. Vasta "Sota ja rauha" romaanin luettuamme käy meille oikein
selväksi, kuinka ummessa silmin me oikeastaan historiaa luemme, ja
kuinka kuollutta se meille on. Lukiessamme Venäjän 1805-1812 vuosien
välisen aikakauden historiaa, saamme joukon nimiä, tapahtumia ja
vuosilukuja ja niitten avulla muodostamme jonkullaisen kuivan ja
elottoman luurangon tuosta aikakaudesta. Mutta "Sotaa ja rauhaa"
lukiessamme, me _elämme_ sen aikakauden. Me tunnemme ominamme sen
aikakauden ihmisten pyrkimykset ja toiveet, pettymykset ja kärsimykset,
ja päätämme pyörryttää noitten tapahtumien suuruus. Ja elettyämme tuon
mahtavan näytelmän loppuun, me tunnemme, että meissäkin on tapahtunut
jotain samansuuntaista kuin ruhtinas Andreissa ja Pierre Besuhovissa:
meidän tunteemme ihmiselämän merkityksestä on huomattavasti
täyteläistynyt ja syventynyt. Sydämmemme täyttää se suuri ja syvä
yleisinhimillinen sääli, joka sai ruhtinas Andrein itkemään koko
ihmiskunnan, omia ja vihamiehensä kärsimyksiä ja heikkouksia.



ENSIMÄINEN OSA.



I.


-- Mitenkäs kävi, ruhtinas, Genuasta ja Luccasta tulikin vain
Bonaparten perheen maatiloja. Ei, varoitan teitä, jollette minulle
sano, että meille syttyy sota, jos vielä puolustelette kaikenlaisia
hävyttömyyksiä, kaikenlaisia tämän anttikristuksen julmuuksia (tosiaan,
uskon, että hän on anttikristus), -- niin en teitä enää tunne, ette
enää ole ystäväni, ette enää ole uskollinen orjani, kuten sanotte.
Mutta, tervetullut, tervetullut. Huomaan, että teidät peloitan, istukaa
ja kertokaa.

Näin puheli heinäkuussa 1805 tunnettu Anna Pavlovna Scherer, keisarinna
Maria Fjeodorovnan hovineiti ja uskottu, ottaessaan vastaan arvokasta
ja mahtavaa ruhtinas Vasilia, joka ensimmäisenä oli saapunut hänen
illanviettoonsa. Anna Pavlovnalla oli muutaman päivän ollut yskänköhää,
hänellä oli katarri, kuten hän sanoi (katarri oli siihen aikaan uusi
sana, jota vain harvat käyttivät). Kirjelappuihin, joita punaisiin
puettu palvelija aamusella oli kuljetellut, oli kaikkiin eroituksetta
kirjoitettu:

"Jollei teillä, kreivi (tahi ruhtinas), ole tiedossanne jotain
parempaa, ja jollei illan vietto sairas raukan luona teitä aivan
peloita, niin olen iloinen nähdessäni teidät luonani tänään seitsemän
ja yhdeksän välillä. Annette Scherer."

-- Oi, minkälainen kauhea hyökkäys! -- vastasi ruhtinas, vähääkään
hämmentymättä tällaisesta vastaanotosta. Hän astui huoneisiin
kultaompeleisessa hovipuvussaan, pitkissä sukissa ja solkikengissä,
tähdet rinnassa ja kirkas ilme litteällä naamalla.

Hän puhui ranskaa, tuota pyöristettyä hienon hienoa ranskaa, jota
iso-isämme puhuivat, ja jolla he ajattelivatkin, noine hiljaisine
suojelevine äänenpainoineen, jotka ovat ominaisia ylä-ilmoissa ja
hovipiireissä vanhentuneille vaikutusvaltaisille miehille. Hän astui
Anna Pavlovnan luo ja suuteli hänen kättään, taivutti hänen
suudeltavakseen hajuvesiltä tuoksuavan kiiltävän kaljunsa ja istuutui
rauhallisena sohvaan.

-- Sanokaahan ennen kaikkea, miten on terveytenne laita?
Rauhoittakaa ystävänne -- hän sanoi, ääntään muuttamatta ja sävyllä,
joka myötätuntoisuuden ja kohteliaisuuden ohella ilmaisi
välinpitämättömyyttä, vieläpä pilaakin.

-- Kuinka voi olla terve, kun kärsii siveellisesti? Voiko meidän
aikanamme olla rauhallinen, kun ihmisellä on tunteet? -- Anna Pavlovna
sanoi. -- Olettehan toivoakseni koko illan luonani?

-- Mutta Englannin lähettilään juhla? Tänään on keskiviikko. Minun
täytyy siellä käväistä, -- lausui ruhtinas. -- Tyttäreni noutaa minut
täältä ja vie mukanaan.

-- Olen luullut, että juhla oli siirretty. Tunnustan, että nuo
alituiset juhlat ja ilotulitukset käyvät sietämättömiksi.

-- Jospa olisi tiedetty teidän haluavan, niin varmasti olisi juhla
siirretty, -- puheli ruhtinas tottumuksesta, kuten vedetty kello, eikä
hän edes tahtonut, että hänen puhettansa uskottaisiin.

-- Älkää kiusatko minua. Sanokaahan, mitä on päätetty Novosiljtsovin
kirjelmän johdosta? Tehän tiedätte kaikki.

-- Mitäpä teille sanoisin? -- lausui ruhtinas kylmästi ja
ikävystyttävällä äänellä. -- Mitäkö on päätetty? Päätettiin, että
Bonaparte on polttanut laivansa, ja me nähtävästi alamme myös polttaa
omiamme.

Ruhtinas Vasili puhui tavallisesti laiskasti, kuten näyttelijä lausuu
kulunutta osaansa. Anna Pavlovna Scherer taas, huolimatta
neljästäkymmenestä ikävuodestaan, uhkui vilkkautta ja innostusta.
Intoilijan osa kuului jo hänen julkiseen asemaansa, ja toisinaan hän
tahtomattaankin tuli tätä osaansa näytelleeksi, jottei olisi pettänyt
niiden toiveita, jotka hänet tunsivat. Pidätetty hymy, joka alituisesti
leikki Anna Pavlovnan kasvoilla, vaikkeikaan se sopinut hänen
elähtäneille piirteilleen, ilmaisi itsetietoisen varmasti, kuten
hemmotelluilla lapsilla, että omistaja tuntee rakkaan vikansa, josta
hän ei tahdo, ei voi eikä pidä välttämättömänä luopua.

Kun he paraillaan keskustelivat valtiollisista asioista, Anna Pavlovna
kiivastui.

-- Ah, älkää puhuko minulle Itävallasta! Kenties en mitään ymmärrä,
mutta Itävalta ei halua eikä koskaan ole halunnut sotaa. Se pettää
meidät. Venäjän yksinään täytyy pelastaa Europa. Meidän Hyväntekijämme
tuntee suuren kutsumuksensa ja on sille uskollinen. Tähän ainoaan
uskon. Meidän hyvällä ja verrattomalla keisarillamme on maailman suurin
tehtävä suoritettavana, ja hän on niin jalo ja hyvä, ettei Jumala häntä
hylkää, ja hän täyttää kutsumuksensa -- nujertaa vallankumouksen
lohikäärmeen, joka nykyään on entistään kauheampi tuon murhamiehen ja
rosvon haahmossa. Meidän on yksin sovitettava vanhurskaan veri... Kehen
voimme luottaa, kysyn teiltä? Poroporvarillisuuden kahlehtima Englanti
ei täysin käsitä eikä voi käsittää keisari Aleksanterin sielun
ylevyyttä. Se ei suostunut jättämään Malttaa. Se epäilee ja etsii
petosta meidän kaikissa toimissamme. Mitä he sanoivat Novosiljtsoville?
Ei niin mitään. He eivät käsittäneet, he eivät voi käsittää keisarimme
vaatimattomuutta, joka itselleen ei tahdo mitään, vaan tahtoo kaiken
maailman onneksi. Ja mitä ovat he luvanneet? -- Ei niin mitään! Eivätkä
edes sitä ole täyttäneet, mitä lupasivat! Preussi on jo julistanut
Bonaparten voittamattomaksi, ja siellä väitetään, ettei koko Europakaan
hänelle mitään taida. Ja minä en usko hitustakaan, en Hardenbergiin, en
Haugwitziin. Tämä kuuluisa Preussin puolueettomuus on -- ainoastaan
ansa. Uskon ainoastaan Jumalaan ja rakkaan keisarimme korkeaan
kohtaloon. Hän pelastaa Europan!

Hän vaikeni yhtäkkiä, ivallisesti hymyillen kiivaudelleen.

-- Luulenpa, -- sanoi ruhtinas hymyillen, -- että jos teidät olisi
lähetetty rakkaan Winzingerodemme asemasta, te väkirynnäköllä olisitte
pakoittaneet Preussin kuninkaan suostumaan. Te olette niin
kaunopuhelias. Annattehan toki kupposen teetä?

-- Heti paikalla. Mutta kesken kaiken, -- hän lisäsi rauhoittuneena, --
tänään tapaatte luonani kaksi sangen merkillistä miestä: vikomtti
Mortemartin, joka Rohanien kautta on sukua Montmorencyen kanssa, ja
näin ollen kuuluu Ranskan parhaisiin sukuihin. Hän on niitä hyviä
siirtolaisia, oikein todellinen. Ja sitten abotti Morioon: tunnettehan
tuon syvällisen älyn? Hän on esitetty keisarille. Tunnetteko?

-- Vai niin! Ihastuttavaa, -- sanoi ruhtinas. -- Sanokaahan, -- hän
lisäsi, aivan kuin vasta tuossa hetkessä jotain olisi muistunut hänen
mieleensä, vaikkakin se, mitä hän aikoi kysyä, oli hänen käyntinsä
todellisena syynä, -- sanokaahan, -- lausui hän erityisen
huolettomasti, -- onko totta, että keisarinna-äiti haluaa vapaaherra
Funken ensimmäiseksi sihteeriksi Vieniin? Tämä vapaaherra näyttää
olevan -- vähäpätöinen henkilö.

Ruhtinas Vasili tahtoi pojalleen tämän toimen, jota keisarinna Maria
Fjeodorovnan avulla koetettiin toimittaa vapaaherralle.

Anna Pavlovna miltei ummisti silmänsä merkiksi, ettei hän eikä kukaan
muukaan voi arvostella, mikä miellyttää keisarinnaa tai mitä hän
tahtoo.

-- Keisarinna-äidin oma sisar on suositellut vapaaherra Funkea, -- hän
lausui surullisen kuivasti.

Anna Pavlovnan mainitessa keisarinnan nimen, kuvastivat hänen kasvonsa
syvää, todellista, surunsekaista uskollisuutta ja kunnioitusta, ja niin
kävi aina, kun hän keskustelun kuluessa tuli maininneeksi korkean
suojelijattarensa nimen. Hän sanoi, että hänen korkeutensa on suvainnut
osoittaa vapaaherra Funkelle paljon kunnioitusta, ja taas välähti hänen
katseestaan surumielisyys.

Ruhtinas oli rauhallinen eikä virkkanut sanaakaan. Anna Pavlovna
tahtoi, hänelle ominaisella hovinaisen näppäryydellä ja käytöstavan
joustavuudella, hieman nykäistä ruhtinasta, tämä kun oli rohjennut
lausua sellaisia sanoja keisarinnalle suositellusta henkilöstä, ja
samalla hän tahtoi häntä myös lohduttaa.

-- Kesken kaiken -- entäpäs perheenne, -- hän sanoi. -- Kuulkaahan,
tyttärenne ilmestyminen seuraelämään on saattanut kaikki ihastuksiin.
Kaikkialta kuulee: hän on ihana kuin päivä.

Ruhtinas kumarsi kunnioituksen ja kiitollisuuden merkiksi.

-- Ajattelen usein, -- jatkoi Anna Pavlovna hetkisen vaitiolon jälkeen,
siirtyen lempeästi hymyillen ruhtinaan luo, aivan kuin olisi tahtonut
osoittaa, ettei valtiollisista ja hovi-asioista enää puhuta, vaan että
nyt alkaa sydämellinen keskustelu: -- ajattelen usein, miten väärin on
elämän onni jaettu. Minkätähden on kohtalo antanut teille kaksi
sellaista verratonta lasta, -- Anatolia, nuorinta poikaanne en
tarkoita, hänestä en pidä (tämän hän sanoi jyrkästi, kulmiaan
kohauttaen), kaksi sellaista suloista lasta? Mutta itse te varmaankin
vähimmin huomaatte niiden arvon, ja sentähden ette olekkaan niitä
ansainnut.

Ja hän hymyili haltioissaan.

-- Minkä sille voi? Lavater sanoisi ettei minulla ole vanhemman
rakkauden elintä, sanoi ruhtinas.

-- Jättäkää leikinlasku. Tahdon puhella kanssanne vakavasti.
Kuulkaahan, olen tyytymätön nuorimpaan poikaanne. Sanon sen meidän
kesken (hänen ilmeensä kävi surulliseksi), hänestä puhuttiin
keisarinnan luona ja teitä surkuteltiin...

Ruhtinas ei vastannut. Anna Pavlovnakaan ei jatkanut puhettaan, vaan
katsoa tuiotti merkitsevästi ruhtinaaseen, odotellen tämän vastausta.

-- Mitä luulette voivani tehdä! -- sanoi ruhtinas viimein. Tiedätte
minun tehneen heidän kasvattamisekseen kaiken, mitä isä voi, ja
kuitenkin tuli molemmista kelvottomat. Hippolyt on toki rauhallinen
hölmö, mutta Anatol -- hän on riiviö. Siinä on ainoa eroitus, -- bän
sanoi, hymyillen luonnottomammin ja kiihtyneemmin kuin tavallisesti, ja
samalla ilmestyi hänen suupieliinsä syviä ryppyjä, jotka tekivät hänen
kasvojensa ilmeen odottamattoman raa'aksi ja epämiellyttäväksi.

-- Ja miksi saavat teidänlaisenne miehet lapsia? Jollette olisi isä, en
teitä mistään voisi moittia, -- sanoi Anna Pavlovna, kohottaen
haaveksivasti silmiään.

-- Olen uskollinen orjanne ja teille ainoalle voin tunnustaa: lapseni
ovat -- elämäni taakka. He ovat ristini, selittelen itselleni. Minkä
sille voi?...

Hän vaikeni, tehden liikkeen, että on alistunut kauheaan kohtaloonsa.
Anna Pavlovna vaipui mietteisiin.

-- Ettekö koskaan ole ajatellut naittaa tuhlaajapoikaanne Anatolia?
Sanotaan, -- hän jatkoi, -- että vanhoillapiioilla on naittamisraivo.
En vielä tunne tuota heikkoutta, mutta tiedänpä sentään erään hennon
olennon, jonka elämän isä on tehnyt onnettomaksi, sukulaisemme,
ruhtinatar Bolkonskin.

Ruhtinas Vasili ei vastannut, mutta maailmanmiehelle ominainen muistin
ja ajatuskyvyn nopeus ilmaisi hänen päänsä liikkeellä, että hän tätä
asiaa oli ajatellut.

-- En, tiedättekö, että tämä Anatol maksaa minulle 40,000 vuodessa? --
hän sanoi, ja selvästi näkyi, ettei hän voinut hallita surullisten
ajatustensa kulkua. (Hän vaikeni.) -- Miten ovatkaan asiat viiden
vuoden kuluttua, jos tätä jatkuu? Tällaista on isyyden onni... Onko
ruhtinattarenne rikas?

-- Isä on ylen rikas ja saita. Hän asustaa maalla. Hänhän se on tuo
kuuluisa ruhtinas Bolkonski, joka jo keisari vainajan aikana jäi
unheeseen ja jota koiranleuvat kutsuvat "Preussin kuninkaaksi". Hän on
sangen viisas mies, mutta kummallinen ja juro. Tyttö raukka on kovin
onneton. Hänellä on myös veli, hän, joka hiljan nai Lisa Meynenin ja
jonka Kutusof on nimittänyt adjutantikseen. Hän saapuu tänään luokseni.

-- Kuulkaahan, rakas Annette, -- sanoi ruhtinas, tarttuen äkkiä
ystävättärensä käteen ja omituisesti taivuttaen sitä alaspäin.
Järjestäkää tämä asia, ja olen uskollisin orjanne elämäni kaiken. Hän
on hyvästä perheestä, on rikas. Muuta en tarvitsekaan.

Ja hän tarttui taas hovineidin käteen vapaan tuttavallisesti ja
viehkein liikkein, joista oli kuulu, suuteli sitä ja suudeltuaan
pudisteli, reuhkana istuen nojatuolissaan ja katsellen syrjään.

-- Odottakaa, -- sanoi Anna Pavlovna mietteissään. Heti tänään puhun
asiasta Lisalle (nuoren Bolkonskin puoliso). Ja kenties kaikki käy
hyvin. Alan teidän perheessänne opiskella vanhanpiian ammattia.



II.


Anna Pavlovnan vierashuone alkoi vähitellen täyttyä. Saapui Pietarin
hienoin ylhäisö, saapui eri-ikäisiä ja -luonteisia ihmisiä, mutta
kaikki kuuluivat he samaan yhteiskuntaluokkaan. Saapui ruhtinas Vasilin
tytär, kaunotar Helena, joka oli tullut isäänsä noutamaan, lähteäkseen
hänen kanssaan lähettilään juhlaan. Hän oli tanssiaispuvussa, ja hänen
rinnassaan helyili keisarinnan nimikirjaimilla varustettu hovineidin
merkki. Saapui myöskin tunnettu, Pietarin hurmaavin nainen, nuori pieni
ruhtinatar Bolkonski, joka edellisenä talvena oli mennyt miehelään eikä
siunatun tilansa tähden liikuskellut suuressa maailmassa, mutta kävi
vielä kuitenkin pienissä iltaseuroissa. Saapui ruhtinas Hippolyt,
ruhtinas Vasilin poika, Mortemartin kanssa, jonka hän esitteli; saapui
myös abotti Morio ja monet muut.

-- Ettekö vielä ole nähnyt tätiä, tai ehkette häntä tunne? -- puheli
Anna Pavlovna vierailleen ja johdaiteli heidät aivan tosissaan pienen
vanhan eukon luo, joka korkeassa nauharuusuisessa pääkoristeessaan
purjehti viereisestä huoneesta heti kun vieraita alkoi saapua, mainitsi
vieraiden nimet, vitkalleen kääntäen katseensa vieraista tätiin, ja
poistui aina tämän tehtyään.

Kaikki vieraat suorittivat nämä tervehtimismenot, vaikkeivatkaan tätiä
tunteneet eivätkä hänestä välittäneet. Anna Pavlovna seurasi surullisen
juhlallisena näitä tervehtimismenoja ja oli sydämessään niihin
tyytyväinen. Täti puheli kaikkien vieraiden kanssa samoin lauseparsin.
Hän kyseli tervehtijän vointia, kertoi omasta terveydestään ja
keisarinnan terveydestä, joka, Jumalan kiitos, nykyään on parempi.
Kohteliaisuudesta vieraat eivät hätiköinneet, mutta poistuessaan eukon
luota he tunsivat hengittävänsä vapaammin täytettyään raskaan
velvollisuuden, eivätkä he sitten koko iltana kertaakaan häntä
lähestyneet. Nuori ruhtinatar Bolkonski oli ottanut mukaansa käsityön,
joka hänellä oli kultaompeleisessa samettisessa työlaukussa. Hänen
kaunis ylähuulensa, jolla hieman eroitti mustia haivenia, oli
hampaisiin nähden matalahko, mutta miten suloisesti se nousi ja miten
hurmaavasti se toisinaan venyi ja laskeutui alahuulelle. Kuten aina
todellisesti viehättävillä naisilla, samoin ruhtinattarellakin,
puutteellisuus -- huulen mataluus ja puoliavoin suu -- teki hänet
erikoisen viehättäväksi ja kauneutensa ainoastaan hänelle ominaiseksi
ja omaksi. Kaikki katselivat mielellään tätä terveyttä ja eloisuutta
uhkuvaa tulevaa äitiä, joka niin helposti kesti tilansa. Vanhukset ja
ikävöivät synkkämieliset nuorukaiset tunsivat häntä katsellessaan
tulevansa hänen kaltaisikseen, kun hetken olivat olleet hänen
seurassaan ja puhelleet hänen kanssaan. Ken hänen kanssaan puheli ja
alati näki hänen kirkkaan hymynsä ja loistavan valkeat, välkkyvät
hampaansa, hän luuli sillä erällä olevansa erityisen rakastettava. Ja
näin luuli jokainen.

Pieni ruhtinatar mennä viipotti työlaukku kädessä lyhyvin nopein
askelin pöydän taakse, korjaili pukuaan ja istahti sohvalle hopeaisen
teekeittiön ääreen; aivan kuin kaikki, mitä hän teki, olisi ollut sekä
hänelle itselleen että häntä ympäröiville huviksi.

-- Otin työn mukaani, -- hän sanoi, avaten työlaukkuaan jä puhuen
kaikille yhteisesti. -- Katsokaa, Annette, ettehän vain ole laskenut
pahaa pilaa, -- lausui hän emäntään kääntyen: -- kirjoititte, että
teillä on vain pieni illanvietto. Nähkääs, miten huonosti olen puettu.

Ja hän levitti kätensä näyttääkseen soman, pitseillä koristetun,
harmahtavan pukunsa, jonka hieman rintain alapuolella oleva vyötäre oli
peitetty leveällä nauhalla.

-- Rauhoittukaa, Lisa, olette näinkin sievin seurassa, -- Anna Pavlovna
vastasi.

-- Tiedättekö, että mieheni minut jättää, -- jatkoi ruhtinatar samalla
äänellä, kääntyen erään kenraalin puoleen: -- hän syöksyy surman
suuhun. Sanokaa minulle, minkätähden tämä inhottava sota? -- sanoi hän
ruhtinas Vasilille, ja vastausta odottamatta, hän kääntyi ruhtinas
Vasilin tyttären, ihanan Helenan, puoleen.

-- Mikä hurmaava olento, tuo pikku ruhtinatar! -- kuiskasi ruhtinas
Vasili Anna Pavlovnalle.

Heti ruhtinattaren jälestä saapui kookas, täyteläinen nuori mies, jolla
tukka oli lyhyeksi leikattu, lasit nenällä, sen aikuisen kuosin
mukaiset vaaleat housut, korkea rintaröyhellys ja punasenruskea
hännystakki. Tämä täyteläinen nuori mies oli Katariinan aikuisen
kuuluisan ylimyksen, kreivi Besuhovin lehtopoika. Kreivi oli Moskovassa
kuoleman sairaana. Nuori mies ei vielä ollut virassa ja oli vasta
tuonaan saapunut ulkomailta, missä oli kasvatettu, ja oli ensikertaa
seurapiirissä. Anna Pavlovna toivotti hänet tervetulleeksi, mutta
päännyökkäyksensä oli ylen hillitty, ja tervehti hän sellaisella vain
vähäpätöisimpiä vieraitaan. Mutta huolimatta tästä tavallaan
"alhaisimmasta" tervehdyksestä, saattoi Anna Pavlovnan kasvoilla
huomata, Pierren huoneeseen astuessa, levottomuutta ja kauhua, joka on
tavallista, kun nähdään jotain liian mahtavaa ja tilaisuuteen
sopimatonta. Vaikka Pierre tosin oli jonkunverran muita huoneessa
olevia miehiä kookkaampi, niin ei tämä kauhu suinkaan siitä johtunut,
vaan vaikutti sen ainoastaan hänen viisas ja samalla kaino, tarkkaava
ja luonnollinen katseensa, joka eroitti hänet kaikista vierashuoneessa
olevista.

-- Erittäin ystävällisesti teitte, _monsieur Pierre_, kun tulitte
tervehtimään sairas raukkaa, -- sanoi hänelle Anna Pavlovma,
pelokkaasti vilkaisten tätiin, jonka luo hän johdatti Pierreä. Pierre
jupisi jotain epäselvästi, ja hänen katseensa harhaili jotain etsien.
Hän hymyili iloisesti ja hilpeästi kumartaessaan pikku ruhtinattarelle,
aivan kuin läheiselle tuttavalleen, ja astui tädin luo. Anna Pavlovna
ei suotta ollut peloissaan, sillä Pierre ei malttanut kuunnella tädin
juttuja keisarinnan terveydestä, vaan poistui hänen luotaan kesken
juttua. Kauhuissaan Anna Pavlovna ehätti hänelle sanomaan:

-- Ettekö tunne abotti Moriota? Hän on sangen merkillinen henkilö...

-- Tunnen toki, olen kuullut hänen suunnitelmistaan ikuisen rauhan
toteuttamiseksi, ja onhan se sangen mieltäkiinnittävää, mutta tuskinpa
mahdollista...

-- Luuletteko? ... sanoi Anna Pavlovna, jotain sanoakseen ja voidakseen
jälleen ryhtyä emännän tehtäviin. Mutta Pierre teki toisen tyhmyyden.
Ensin hän poistui tädin luota, kuulematta tämän juttuja, nyt hän
puheillaan pidätteli emäntää, jolla oli muita toimia. Hän alkoi, pää
kumarassa ja suuret jalat harillaan, selittää Anna Pavlovnalle, miksi
hän piti abotin suunnitelmia houreina.

-- Keskustelkaamme tästä joskus, -- sanoi Anna Pavlovna, hymyillen.

Ja päästyään erilleen nuoresta miehestä, joka ei tunne seuratapoja, hän
ryhtyi taas emännän tehtäviin ja jatkoi kuuntelemistaan ja
tähystelemistään, valmiina auttamaan siellä, missä keskustelu alkoi
heiketä. Kuten kehruutehtaan isäntä, sijoitettuaan työmiehet kunkin
paikalleen, käyskentelee tehtaassaan ja huomatessaan jonkun värttinän
seisahtuneen tai oudosti ääntelevän, narisevan tai liian äänekkäästi
hyrisevän, heti kiirehtää apuun, vaimentaa tai lisää sen vauhtia;
samoin Anna Pavlovnakin, käyskennellessään vierashuoneessaan, pysähtyi
jonkun seuran luo, missä keskustelu oli vaiennut tai missä liian paljon
puheltiin, ja yhdellä sanallaan tai jonkun henkilön siirrolla sai
keskustelukoneen tasaiseen, säädylliseen käyntiin. Mutta Pierren
suhteen näkyi hän yhä olevan erittäin huolissaan. Huolestuneena
tarkasteli hän, kun Pierre lähestyi Mortemartin piiriä tai kun hän
poistui seuran luo, missä Abotti puhui. Pierre, joka oli kasvatettu
ulkomailla, oli nyt ensimäisen kerran venäläisessä illanvietossa. Hän
tiesi, että koko Pietarin älystö oli tänne kokoontunut, ja siksipä
hänen silmänsä harhailivat, kuten lasten lelukaupassa. Hän pelkäsi koko
ajan, että viisaat puheet, joita nyt voisi kuulla, menevät hänen
korvainsa ohi. Katsellessaan saapuneiden vieraiden varmoja ja
kauniita kasvonpiirteitä, hän yhä odotti kuulevansa jotain erityisen
viisasta. Viimein hän meni Morion luo. Keskustelu tuntui hänestä
mieltäkiinnittävältä, ja hän pysähtyi, odotellen tilaisuutta
ajatustensa lausumiseen, joka on niin mieluista nuorukaisille.



III.


Anna Pavlovnan illanvietto oli käynnissä. Värttinät surisivat
tasaisesti ja taukoamatta joka puolella. Seura oli hajaantunut kolmeen
piiriin, jollemme ota huomioon tätiä, joka istui syrjässä erään
vanhahkon naishenkilön kanssa, joka itkettyneine laihoine kasvoineen
näytti olevan jotenkin vieras tässä loistavassa seurassa. Eräässä
piirissä, jossa enimmäkseen oli miehiä, oli sieluna abotti; toisessa,
nuorten, kaunotar-ruhtinatar Helena, ruhtinas Vasilin tytär ja sievä,
punaposkinen, ikäänsä nähden liian lihava pikku ruhtinatar Bolkonski.
Kolmannessa -- Mortemart ja Anna Pavlovna.

Vikomtti oli siro nuori mies, jolla oli pehmeät piirteet ja liikkeet ja
joka nähtävästi piti itseään kuuluisuutena, mutta kun oli saanut hyvän
kasvatuksen, niin oli vaatimattomasti jättäytynyt sen seuran
käytettäväksi, missä kulloinkin liikkui. Anna Pavlovna kestitsi
vieraitaan hänellä. Samoin kuin kunnollinen hovimestari tarjoaa meille
jonain ylenluonnollisen maukkaana herkkuna lihapalan, jota emme söisi,
jos näkisimme sen rähjäisessä keittiössä; samoin Anna Pavlovna tänä
iltana tarjosi vierailleen jonain ylenluonnollisena hienoutena, ensin
vikomttia, sitten abottia. Mortemartin piirissä alettiin heti puhua
Enghienin herttuan murhasta. Vikomtti väitti Enghienin herttuan
sortuneen jaloutensa tähden, ja että oli olemassa erityisiä syitä
Bonaparten kiukkuun.

-- Ah, niin, _Contez nous cela, vicomte_,[1] -- sanoi Anna Pavlovna, ja
hän oli haltioissaan, ajatellessaan miten _à la Louis XV_ kuuluikaan
lauseparsi: _contez nous cela, vicomte_.

Vikomtti kumarsi suostumuksen merkiksi ja hymyili kohteliaasti. Anna
Pavlovna muodosti piirin vikomtin ympärille ja pyysi koko seuraa
kuulemaan hänen kertomustaan.

-- Vikomtti on ollut herttuan personallinen tuttava, -- kuiskasi Anna
Pavlovna eräälle kuulijoista. -- Vikomtti on verraton kertoja, --
lausui hän toiselle. -- Miten heti huomaa, että ihminen on hyvästä
seurapiiristä, -- sanoi hän kolmannelle; ja vikomtti tarjottiin
seuralle kauneimmassa ja hänelle edullisimmassa valossa, kuten
paahtopaisti vihannesten keskellä kuumalla kulholla.

Vikomtti halusi jo alkaa kertomuksensa ja hymyili vienosti.

-- Siirtykää tänne, rakas Helena, -- sanoi Anna Pavlovna
kaunotar-ruhtinattarelle, joka istui loitommalla ja oli toisen
piirin keskipisteenä.

Ruhtinatar Helena hymyili; hän nousi paikaltaan, tuo sama kukkaansa
puhjenneen ihanan naisen hymy huulilla, joka hänellä oli astuessaan
vierashuoneeseen. Hiljaa kahisi hänen muratilla ja sammalella
koristettu valkea tanssiaispukunsa, hänen valkeat olkansa hohtivat,
tukka ja jalokivet välkkyivät, kun hän astui väistyväin miesten
keskitse. Ja hän astui suoraan Anna Pavlovnan luo, katsomatta
kehenkään, mutta hymyillen kaikille, aivan kuin ystävällisesti olisi
tarjonnut kaikkien ihailtavaksi vartensa suloutta, olkainsa, selkänsä
ja rintansa pyöreyttä, jotka sen aikuisen tavan mukaan olivat sangen
paljaat. Hän näytti itsekin tuntevan, että hän oli oleva tanssiaisten
kuningatar. Helena oli niin ihana, ettei hänessä huomannut
veikistelemisen varjoakaan, päinvastoin, aivan näytti kuin hän olisi
hävennyt epäämätöntä ja vakuuttavan vaikuttavaa kauneuttaan. Tuntui
kuin olisi hän tahtonut, vaikkei voinut, vaimentaa suloutensa
vaikutusta.

(_Quelle belle personne_!"[2] virkkoi jokainen hänet nähdessään.
Vikomtti joutui hämilleen aivan kuin taikavoiman iskusta, hän kohautti
harteitaan, ja hänen silmänsä painuivat alas, kun Helena istahti hänen
eteensä ja valaisi hänet ainaisella hymyllään.

-- _Madame, je crains pour mes moyens devant un pareil audiloire_,[3]
-- hän sanoi, kallistaen hymyillen päätään.

Ruhtinatar ei vastannut sanaakaan, nojautuihan vaan paljaalla,
täytelällä käsivarrellaan pöytää vasten ja odotti hymyillen. Koko
kertomuksen ajan hän istui suorana, katsahtaen toisinaan milloin
täytelään kauniiseen käteensä, joka puristuksesta oli muuttanut
muotoaan, milloin vielä kauniimpaan rintaansa, jolla hän korjaili
jalokivi-kaularihmaansa; toisinaan hän korjaili pukunsa poimuja, ja
aina kun kertomus kävi jännittäväksi, katsahti hän Anna Pavlovnaan, ja
heti oli hänen kasvoillaan sama ilme kuin hovineidinkin, ja sitten hän
taas rauhoittui loistavaan hymyilyyn. Helenan jälestä siirtyi myös
pikku ruhtinatar teepöydän äärestä.

-- Odottakaa minua, otan työni, -- hän puheli. -- Mitä te mietitte? --
lausui hän ruhtinas Hippolytille: -- tuokaahan työlaukkuni.

Ruhtinattaren hymyillessä ja puhellessa katkesi kertomus äkkiä. Hän
sovitteleikse iloisena istumaan.

-- Nyt on hyvä ollani, -- hän puheli, pyysi alkamaan ja ryhtyi
työhönsä.

Ruhtinas Hippolyt toi työlaukun, nosti nojatuolinsa lähelle
ruhtinatarta ja istuutui hänen vierelleen.

_Le charmant Hippolyte_ oli hämmästyttävästi kaunotar-sisarensa
näköinen, mutta siitä huolimatta tavattoman ruma. Piirteet hänellä
olivat samat kuin sisarellakin, mutta jälkimäisellä valaisi kaiken
elämänhaluinen, itsetyytyväinen, nuori ainainen hymy ja harvinainen
anttiikkinen ruumiin sulous; veljellä taas samat piirteet samensi
tylsämielisyys ja ainainen itsekäs äreys, ja ruumis hänellä oli hinterä
ja heikko. Silmät, nenä, suu, kaikki näyttivät kouristuneen
jonkinlaiseen epämääräiseen, ikävään viuruun, ja kädet ja jalat olivat
aina luonnottomissa asennoissa.

-- Eihän vain ole kyseessä kummitusjutut? -- hän sanoi, istuutuessaan
ruhtinattaren viereen ja asetellessaan lornettia nenälleen, aivan kuin
hän ilman tätä esinettä ei taitaisi puhua.

-- _Mais non, mon cher_,[4] -- vastasi harteitaan kohauttaen
kummasteleva kertoja.

-- Tahdon vain huomauttaa, etten voi kärsiä kummitusjuttuja, -- sanoi
hän sellaisella äänellä, että saattoi huomata hänen ensin lausuneen nuo
sanat ja sitten vasta käsittäneen niiden merkityksen.

Varmuus, millä hän puhui, teki vaikeaksi käsittää, oliko ylen viisasta
tai ylen tyhmää hänen lausumansa. Hänellä oli tummanviheriä hännystakki
ja, kuten hän itse sanoi, _cuisse de nymphe effrayée_[5] väriset
housut, pitkät sukat ja solkikengät.

Vikomtti kertoi sangen viehättävästi siihen aikaan hyvin yleisen jutun,
miten Enghienin herttua salavihkaa oli käynyt Pariisissa tapaamassa
neiti Georgea ja siellä tavannut Bonaparten, joka myös oli ollut kuulun
näyttelijättären suosikkeja; ja miten Napoleon tällöin, tavattuaan
herttuan, oli saanut kaatuvaiskohtauksen, joka tauti häntä siihen
aikaan vaivasi, ja oli joutunut herttuan käsiin, mutta tämä ei ollut
valtaansa käyttänyt; mutta että Bonaparte sittemmin tämän
jalomielisyyden oli kostanut kuolemalla. Juttu oli viehättävä ja
kannustava, erittäinkin siinä kohdassaan, missä kilpailijat yhtäkkiä
tuntevat toisensa, ja naiset olivat nähtävästi haltioissaan.

-- Verratonta, -- sanoi Anna Pavlovna, vilkaisten kysyvästi pikku
ruhtinattareen.

-- Verratonta, -- kuiskasi pikku ruhtinatar, pistäen neulan työhönsä,
aivan kuin merkiksi, että kertomuksen jännittäväisyys ja ihanuus
estävät häntä jatkamasta työtä.

Vikomtti oivalsi tämän hiljaisen ylistyksen ja kiitollisesti hymähtäen
hän jatkoi; mutta samassa Anna Pavlovna, joka koko ajan oli
tarkastellut pelottavaa nuorta miestä, huomasi tämän liian kiihkeästi
ja äänekkäästi puhelevan abotin kanssa ja kiirehti apuun vaaralliselle
paikalle. Todellakin oli Pierre onnistunut saamaan abotin väittelyyn
valtiollisesta tasapainosta; ja abotti, innostuneena nähtävästi nuoren
miehen sydämellisestä kiivaudesta, alkoi esittää lempiaatettaan.
Molemmat he liian innostuneesti ja luonnollisesti kuuntelivat ja
puhelivat, ja tämä se ei miellyttänyt Anna Pavlovnaa.

-- Keino -- Europan tasapaino ja kansojen oikeus, -- puhui abotti. Jos
sellainen mahtava valtakunta kuin Venäjä, jota moititaan raakuudesta,
epäitsekkäästi asettuu liiton johtajaksi, niin on Europan tasapaino
saavutettu ja -- maailma pelastettu!

-- Miten sitten löydätte tällaisen tasapainon? -- alkoi Pierre.

Mutta samalla saapui heidän luokseen Anna Pavlovna ja katsahdettuaan
ankarasti Pierreen, kysyi italialaiselta, miten tämä on kestänyt
Pietarin ilmaston vaikutuksia. Italialaisen kasvot saivat äkkiä uuden
ilmeen -- loukatun, teeskentelevän imelän, joka nähtävästi oli hänelle
ominainen kun hän puheli naisten kanssa.

-- Olen niin lumottu seurapiirini älyn ja sivistyksen hurmasta, ja
etenkin naisseuran, etten vielä ole ehtinyt ajattelemaan ilmastoa, --
hän vastasi.

Päästämättä enää abottia ja Pierreä näkyvistään Anna Pavlovna johdatti
heidät toisten joukkoon, voidakseen mukavammin tehdä huomioitaan.



IV.


Vierashuoneeseen astui samassa uusi henkilö. Tämä uusi henkilö oli
nuori ruhtinas Andrei Bolkonski, pikkuruhtinattaren mies. Ruhtinas
Bolkonski oli lyhyläntä, sangen kaunis mies täsmällisine kuivine
piirteineen. Koko hänen olentonsa, väsyneestä, ikävöivästä katseesta
rauhalliseen, säntilliseen astuntaan, oli räikeimpänä vastakohtana
hänen pienelle vilkkaalle vaimolleen. Nähtävästi hän tunsi kaikki
vieraat, vieläpä tuntui kuin olisi hän heihin ylen kyllästynytkin, niin
ettei tahtonut heitä kuulla eikä nähdä. Eniten näytti hän sentään
kyllästyneen kauniiseen puolisoonsa. Virnistellen hän kääntyi hänestä.
Hän suuteli Anna Pavlovnan kättä ja tarkasteli silmät sirillään seuraa.

-- Aiotteko lähteä sotaan, ruhtinas? -- kysyi Anna Pavlovna.

-- Kenraali Kutusof on suvainnut määrätä minut adjutantikseen, --
vastasi Bolkonski, korottaen sof-tavuun ranskalaiseen tapaan.

-- Mutta entäs Lise, vaimonne?

-- Hän matkustaa maalle.

-- Kuinka hennotte riistää meiltä ihanan puolisonne?

-- _André_, -- sanoi hänen vaimonsa, puhellen miehelleen samalla
veikistelevällä äänellä kuin vieraillekin, -- tiedätkö, minkälaisen
jutun vikomtti kertoi meille neiti Georgesta ja Bonapartesta!

Ruhtinas Andrei siristi silmiään ja kääntyi häneen selin. Pierre joka
ei hetkeksikään ollut päästänyt hänestä iloisia, ystävällisiä silmiään,
astui hänen luokseen ja tarttui häntä käteen. Ruhtinas Andrei,
vilkaisematta edes tarttujaan, nyrpisti naamansa viuruun ilmaistakseen
suuttumustaan; mutta huomattuaan Pierren hymyilevät kasvot, hymähti
itsekin odottamattoman hyväntahtoisesti ja ystävällisesti.

-- Kas vaan! Sinäkin suuressa maailmassa! -- hän sanoi.

-- Tiesin teidän saapuvan, -- Pierre vastasi. -- Tulen teille
illalliselle, -- hän lisäsi hiljaa, jottei häiritsisi vikomttia, joka
jatkoi kertomustaan. -- Käykö päinsä?

-- Ei, ei käy, ei käy, -- sanoi ruhtinas nauraen, kädenpuristuksella
ilmaisten Pierrelle, ettei sellaisia tarvitse kysyä.

Hän aikoi vielä jotain sanoa, mutta samassa nousi ruhtinas Vasili
tyttärineen, ja tehdäkseen heille tietä nousi myös kaksi nuorta miestä.

-- Suonette minulle anteeksi, rakas vikomtti, -- sanoi ruhtinas Vasili
ranskalaiselle painaen häntä hihasta tuoliin, estääkseen siten häntä
nousemasta. -- Tämä onneton lähettilään juhla riistää minulta ilon
ja keskeyttää teidät. Kovin on ikävä jättää teidän hurmaava
illanviettonne, -- sanoi hän Anna Pavlovnalle.

Hänen tyttärensä, ruhtinatar Helena, lähti pujotteleimaan tuolien
välitse kannatellen kevyesti pukunsa poimuja, ja hymy loisti entistään
kirkkaampana hänen ihanilla kasvoillaan. Pierre katseli riemastuneena,
melkeinpä pelästyneenä kaunotarta, kun tämä kulki hänen ohitseen.

-- Sangen ihana, -- sanoi ruhtinas Andrei.

-- Erittäin, -- sanoi Pierre.

Mennessään Pierren ohi ruhtinas Vasili tarttui hänen käteensä ja
virkkoi Anna Pavlovnalle:

-- Sivistäkää tämä karhu. Kuukauden hän jo on luonani asunut, ja ensi
kerran näen hänet seurassa. Nuori mies ei mitään niin kaipaa kuin
viisasten naisten seuraa.

Anna Pavlovna hymähti ja lupasi ottaa hänet hoituviinsa, sillä hän
tiesi Pierren olevan isän puolelta sukua ruhtinas Vasilille. Vanha
nainen, joka oli istunut tädin luona, nousi hätäytyneesti ja ehätti
ruhtinas Vasilin eteisessä. Teeskennelty huomaavaisuus oli kadonnut
jäljettömiin hänen kasvoiltaan. Ainoastaan pelko ja rauhattomuus
kuvastuivat hänen hyvänsävyisillä itkettyneillä kasvoillaan.

-- Mitä sanotte minulle, ruhtinas, Boris pojastani? (Boris sanaa
lausuessaan hän korotti erityisen vahvasti o äänteen.) -- En voi enää
viipyä Pietarissa. Sanokaa, minkälaisia tietoja voin viedä poika
rukalleni?

Vaikkakin ruhtinas haluttomasti ja melkeinpä epäkohteliaasti kuunteli
iäkkään naisen puhetta ja näytti kärsimättömältä, eukko hellästi ja
liikuttavasti hänelle hymyili ja, jottei hän poistuisi, tarttui häntä
käteen.

-- Helppohan teidän on lausua sananen keisarille, ja hänet siirretään
heti kaartiin, -- hän pyyteli.

-- Uskokaa, olen tekevä kaikkeni, ruhtinatar, -- vastasi ruhtinas
Vasili, -- mutta vaikea on minun pyytää keisarilta; neuvon teitä
kääntymään Rumjantsovin puoleen ruhtinas Golitsinin välityksellä: se
olisi viisaampaa.

Iäkäs nainen oli ruhtinas Drubetskoi ja kuului hän siis nimeensä nähden
Venäjän parhaisiin sukuihin, mutta hän oli köyhä ja kauvan sitten jo
jättänyt suuren maailman ja menettänyt entiset suhteensa. Hän oli
saapunut hommaamaan ainoan poikansa määräämistä kaarttiin. Ainoa syy
hänen ilmestymiseensä ja tuloonsa Anna Pavlovnan illanviettoon oli
ollut ruhtinas Vasilin tapaaminen ja ainoastaan sentähden hän oli
kuunnellut vikomtin kertomusta. Hän pelästyi ruhtinas Vasilin sanoista,
hänen aikoinaan kauniilla kasvoillaan välähti suuttumuksen ilme, mutta
vain hetkeksi. Pian hän taas hymyili ja entistään lujemmin hän tarttui
ruhtinaan käteen.

-- Kuulkaahan, ruhtinas, -- hän sanoi, -- en koskaan ole teitä
pyytänyt, en koskaan pyydä, en koskaan ole muistuttanut teille isäni ja
teidän välisestä ystävyydestä. Mutta nyt pyydän teitä Jumalan nimeen,
tehkää tämä poikani hyväksi, ja olen pitävä teitä hyväntekijänäni, --
lisäsi hän hätäillen. -- Ettehän suutu, lupaattehan. Olen pyytänyt
Golitsinia, hän kieltäytyi. _Soyez le bon enfant que vous avez été_,[6]
-- puheli hän ja koetti hymyillä, vaikkakin kyyneleet silmissä
helmeilivät.

-- Isä, myöhästymme, -- sanoi ruhtinatar oven luota, kääntäen kaunista
päätään anttiikkisilla harteillaan.

Mutta vaikutusvalta ylä-ilmoissa on pääoma, jota on säästäen
käytettävä, jottei se hupenisi. Ruhtinas Vasili tiesi tämän ja kun hän
ymmärsi, että jos hän kaikkien puolesta pyytäisi, niin pian kävisi
hänelle itselleen pyytäminen mahdottomaksi, ja sentähden hän harvoin
käytti vaikutusvaltaansa. Nyt hän kuitenkin tunsi jonkinlaista
omantunnon soimausta, vallankin ruhtinattaren uudistetun pyynnön
jälkeen. Ruhtinatar oli muistuttanut hänelle totuuksia: ensi
askelistaan virka-uralla oli hänen todellakin kiittäminen ruhtinattaren
isää. Sitä paitsi huomasi hän ruhtinattaren käytöstavasta tämän
kuuluvan niihin naisiin, etenkin äiteihin, jotka kerran saatuaan jotain
päähänsä eivät asiaa jätä, ennenkuin heidän tahtonsa on täytetty, ja
jotka, ellei niin käy, ovat valmiit jokapäiväisiin, jokahetkisiin
hyökkäyksiin, vieläpä ikäviin kohtauksiinkin. Tämä viimeinen mietelmä
sai hänet horjumaan.

-- Rakas Anna Mihailovna, -- sanoi hän tuolla ainaisella
tuttavallisella ja ikävystyttävällä äänensävyllä, -- miltei mahdotonta
on minun tehdä, mitä vaaditte; mutta näyttääkseni, miten teitä rakastan
ja miten suuresti kunnioitan isä vainajanne muistoa, olen tekevä
mahdottomiakin: poikanne siirretään kaarttiin, tässä käteni. Oletteko
tyytyväinen?

-- Rakkaani, olette hyväntekijäni! Muuta teiltä en odottanutkaan;
tiesin miten hyvä olette.

Ruhtinas aikoi lähteä.

-- Odottakaa hetkinen, pari sanaa. Jos hän kerran siirretään
kaarttiin... -- Hän hämmentyi: -- Te olette hyvissä väleissä Mihail
Ilarionovitsh Kutusovin kanssa, suositelkaa poikaani hänelle
adjutantiksi. Silloin olisin rauhallinen enkä silloin enää...

Ruhtinas Vasili hymähti.

-- Tätä en lupaa. Varmaankaan ette tiedä, miten ihmiset ahdistavat
Kutusovia senjälkeen kun hän nimitettiin ylipäälliköksi. Hän itse
kertoi minulle, miten kaikki Moskovan rouvat yhteisestä sopimuksesta
tahtoisivat antaa poikansa hänelle adjutanteiksi.

-- Ei, luvatkaa, en teitä päästä rakkaani, hyväntekijäni...

-- Isä, -- toisti taas samallaisella äänellä kaunotar, -- myöhästymme.

-- Niin, näkemiin, hyvästi. Näettekö?

-- Siis huomenna esitätte keisarille?

-- Varmasti, mutta Kutusoville en lupaa.

-- Ei, luvatkaa, luvatkaa, _Basile_, -- puheli Anna Mihailovna hänen
jälkeensä, ja puhellessaan hän hymyili kuten nuori veikistelijä.
Aikoinaan tällainen hymyily hänelle nähtävästi oli ollut hyvinkin
sopiva, mutta nyt se ei lainkaan sopinut hänen kuihtuneille
kasvoilleen. Hän oli nähtävästi unhottanut vuotensa ja käytti totuttuun
tapaan kaikki naiselliset keinonsa. Mutta heti ruhtinaan lähdettyä, oli
hänen kasvoillaan taas entinen kylmä ja teeskennelty ilme. Hän palasi
piiriin, missä vikomtti yhä kertoi, ja oli kuuntelevinaan, mutta
todellisuudessa odotteli hän vain lähtöhetkeä, sillä olihan hänen
tehtävänsä nyt suoritettu.



V.


-- Mutta mitä ajattelette tästä viimeisestä komediasta, kruunauksesta
Milanossa? -- sanoi Anna Pavlovna. -- Ja entäs tämä komedia sitten:
'Genuan ja Luccan asukkaat esittävät toivomuksiaan herra Bonapartelle.
Ja herra Bonaparte istuu valta-istuimella ja toteuttaa kansojen
toivomuksia! Hurmaavaa! Ei, tämä vie ihmiseltä järjen! Aivanhan näyttää
maailma menettäneen päänsä!

Ruhtinas Andrei myhähti ja katsoi Anna Pavlovnaa suoraan silmiin.

(_Dieu me la donne, gare à qui la touche_",[7] -- sanoi hän (Napoleonin
sanat kruunua päähänsä asettaessaan). -- Kerrotaan hänen olleen
jumalaisen kauniin näitä sanoja lausuessaan, -- lisäsi ruhtinas ja
toisti vielä kerran nuo sanat Italian kielellä: (_Dio mi la dona, gai a
qui la tocca_".

-- Toivon, -- jatkoi Anna Pavlovna, -- että tämä vihdoinkin on se
pisara, joka saa maljan kukkuroilleen. Hallitsijat eivät enää voi
kärsiä tätä miestä, joka uhmaa kaikkea.

-- Hallitsijat! En puhu Venäjästä, -- sanoi vikomtti kohteliaasti ja
toivottomasti: -- Hallitsijat, neitiseni! Mitä ovat he tehneet Ludvig
XVIII:n hyväksi, mitä kuningattaret, mitä Elisabethin hyväksi? Ei
mitään, -- jatkoi hän innoissaan. Uskokaa, he ovat saaneet
rangaistuksen bourbonein asian kavaltamisesta. Hallitsijat? He
lähettävät lähettiläänsä onnittelemaan vallananastajaa.

Ja ylenkatseellisesti huoahtaen hän kääntyi istuimellaan. Kuultuaan
nämä viimeiset sanat ruhtinas Hippolyt, joka koko ajan oli tarkastellut
vikomttia lornetillaan, äkkiä kääntyi pikku ruhtinattareen, pyysi
häneltä neulan ja alkoi selitellä hänelle Condé suvun vaakunaa, samalla
piirrellen neulalla pöytään. Hän oli niin vakavan näköinen näitä
selityksiä tehdessään, että näytti kuin olisi ruhtinatar häneltä niitä
pyytänyt.

-- Kilven vinojana punainen, reunat punaiset ja taivaansiniset -- Condé
suvun vaakuna.

Ruhtinatar kuunteli häntä hymyillen.

-- Jos Bonaparte vielä vuodenkin istuu Ranskan valta-istuimella, --
jatkoi vikomtti alettua keskustelua, -- niin menevät asiat liian
pitkälle. -- Eikä hän lainkaan toisia kuunnellut, seurasihan vain omia
aatoksiaan, sillä hän tiesi paraiten tuntevansa asian. -- Vehkeilyillä,
väkivallalla, karkoituksilla, murhilla Ranskan yhteiskunta, tarkoitan
kelvollista yhteiskuntaa, hävitetään sukupuuttoon, ja silloin...

Hän kohautti olkapäitään ja levitti kätensä. Pierre tarttui
keskusteluun jotain sanoakseen (keskustelu häntä kannusti), mutta Anna
Pavlovna, joka yhä häntä vartioi, keskeytti hänet:

-- Keisari Aleksanteri, -- sanoi hän surumielisesti, kuten hän aina
puhui keisarillisesta perheestä, -- keisari Aleksanteri on ilmoittanut
jättävänsä ranskalaisten omaksi asiaksi hallitusmuodon valinnan.
Eikä ole epäilystäkään, luulen minä, että kansa, päästyään
vallananastajista, heittäytyy laillisen kuninkaan syliin, -- sanoi Anna
Pavlovna, koettaen olla ystävällinen pakolaisille ja rojalisteille.

-- Se on epäiltävää, -- sanoi ruhtinas Andrei. -- _Monsieur le vicomte_
aivan oikein arvelee asiain menneen liian pitkälle. Arvelen käyvän
vaikeaksi entiselleen palautumisen.

-- Kuulemani mukaan, -- puuttui taas Pierre keskusteluun, -- on melkein
koko aatelisto jo siirtynyt Bonaparten puolelle.

-- Tätä väittävät bonapartistit, -- sanoi vikomtti, vilkaisematta edes
Pierreen. -- Nykyään on vaikea saada selville Ranskan yleinen
mielipide.

-- Onpas Bonaparte sen lausunut, -- sanoi ruhtinas Andrei
pilkallisesti.

Selvästi huomasi, ettei Mortemart häntä miellyttänyt, ja että hän,
vaikkei edes häneen katsonut, suuntasi puheensa häneen.

"Minä osoitin heille tien kunniaan", -- jatkoi hän hetken vaiti oltuaan
Napoleonin sanoilla: -- "he eivät suostuneet; avasin heille eteiseni,
he syöksyivät joukoin"... En tiedä missä määrin hänellä lienee ollut
oikeus näin sanoa.

-- Hänellä ei ole ollut mitään oikeutta, vastasi vikomtti. -- Herttuan
murhan jälkeen eivät intohimoisimmatkaan ihmiset pidä häntä sankarina.
Joskin jotkut ovat häntä sankarina pitäneet, -- puheli vikomtti Anna
Pavlovnaan kääntyneenä, -- niin herttuan murhan jälkeen on taivas
saanut uuden marttyyrin ja maa menettänyt sankarin.

Eivät ehtineet Anna Pavlovna eivätkä muutkaan vieraat vielä
palkitsemaan vikomtin viimeisiä sanoja hymyilyllä, kun Pierre taas
takertui keskusteluun, eikä Anna Pavlovnakaan, vaikka aavistikin hänen
lausuvan jotain sopimatonta, enää voinut häntä pidättää.

-- Enghienin herttuan mestaus oli valtiollinen välttämättömyys, -- hän
lausui; -- ja siinäpä juuri onkin mielestäni Napoleonin sielun suuruus,
ettei hän pelännyt yksinään ottaa vastuulleen tätä tekoa.

-- Jumalani! Jumalani! -- supisi Anna Pavlovna kauhuissaan.

-- Mitä sanoittekaan, _monsieur Pierre_, pidättekö murhaa sielun
suuruutena' -- sanoi pikku ruhtinatar hymyillen ja tarttui työhönsä.

-- Ah! Oh! -- kuului joka puolelta.

-- Verratonta! sanoi ruhtinas Hippolyt Englannin kielellä ja alkoi
mäjäytellä kämmenellä polveensa.

Vikomtti kohautti olkapäitään. Pierre katsahti voitonriemuisena yli
lasiensa kuulijoihin.

-- Puhun täten sentähden, -- jatkoi hän epätoivoisena, -- että
bourbonit pakenivat vallankumousta, jättäen kansan mielivallalle; mutta
Napoleon yksin käsitti vallankumouksen merkityksen, voitti sen, ja
sentähden hän ei yhteisen hyvän tähden voinut säästää yksilön henkeä.

-- Ettekö halua siirtyä tuon pöydän luo? -- sanoi Anna Pavlovna.

Mutta Pierre jatkoi puhettaan.

-- Ei, -- lausui hän, innostuen yhä enemmän: -- Napoleon on suuri,
sillä hän oli suurempi vallankumousta, hän hillitsi sen kauhuja ja
säilytti kaiken hyvän -- kansalaisten yhdenvertaisuuden, sanan- ja
painovapauden -- ja ainoastaan näitä varten hän anastikin vallan.

-- Niin, jos hän vallan anastettuaan olisi sen luovuttanut lailliselle
kuninkaalle eikä käyttänyt sitä murhatöihin, niin pitäisin minäkin
häntä suurena ihmisenä, -- sanoi vikomtti.

-- Se olisi ollut hänelle mahdotonta. Kansa oli luovuttanut hänelle
vallan ainoastaan sentähden, että hän vapauttaisi sen bourboneista, ja
sentähden että piti häntä suurena miehenä. Vallankumous oli suurtyö, --
jatkoi Pierre, ilmaisten tällä epätoivoisalla ja ärsyttävällä
välilauseella täydellisen nuoruutensa ja halunsa lausua ajatuksensa
mahdollisimman räikeästi.

-- Vallankumous ja hallitsijan murha suurtöitä?... Tämän jälkeen ...
mutta ettekö haluaisi siirtyä tuon pöydän luo? -- toisti Anna Pavlovna.

-- _Contrat social_, -- lausu vikomtti hymyillen hillitysti.

-- En puhu hallitsijan murhasta, puhun aatteista.

-- Niin, rosvouden, murhan ja hallitsijan murhan aatteista, --
keskeytti hänet taas pilkallinen ääni.

-- Nämä ovat olleet liiallisuuksia tietenkin, mutta eiväthän ne ole
pääasioita, suurin merkitys on ihmisen oikeuksissa, ennakkoluulojen
häviämisessä, kansalaisten yhdenvertaisuudessa; ja kaikki nämä aatteet
on Napoleon säilyttänyt täydessä voimassa.

-- Vapaus ja yhdenvertaisuus, -- lausui vikomtti pilkallisesti, aivan
kuin hän viimeinkin todenteolla olisi tahtonut osoittaa tuolle
nuorukaiselle hänen puheittensa järjettömyyden: -- ne ovat vain
heliseviä sanoja, jotka jo aikoja sitten ovat menettäneet kaikunsa. Ken
ei rakastaisi vapautta ja yhdenvertaisuutta? Vapahtajamme jo aikoinaan
julisti vapautta ja yhdenvertaisuutta. Ovatko ihmiset vallankumouksen
jälkeen tulleet onnellisemmiksi? Päinvastoin. Me halusimme vapautta,
mutta Bonaparte sen hävitti.

Ruhtinas Andrei tarkasteli hymyhuulin milloin Pierreä, milloin
vikomttia, milloin emäntää. Pierren hyökkäyksen alussa Anna Pavlovna
kauhistui, vaikkakin oli niin tottunut liikuskelemaan suuressa
maailmassa; mutta huomattuaan, ettei vikomtti menettänyt malttiaan
Pierren herjaavien puheitten johdosta, ja tultuaan vakuutetuksi, ettei
niitä enää voi sotkea, hän kokosi voimansa, liittyi vikomttiin ja
hyökkäsi puhujan kimppuun.

-- Mutta, rakas _monsieur Pierre_, -- sanoi Anna Pavlovna, -- miten lie
miehen suuruuden laita, joka on mestauttanut herttuan, sanokaammepa
vain, ihmisen, syyttä, tuomiotta?

-- Minäpä kysyisin, -- sanoi vikomtti, -- miten _monsieur_ selittää
brumairen 18 päivän. Eikö se ollut petosta? Se oli konnantyö, joka ei
lainkaan muistuta suuren miehen tekoja.

-- Ja entäs sotavangit Afrikassa, jotka hän tappoi? -- sanoi pikku
ruhtinatar. -- Kauheata! -- Ja hän kohautti olkapäitään.

-- Hän on nousukas, sanokaa mitä sanotte, -- virkkoi ruhtinas Hippolyt.

Pierre ei tietänyt kenelle vastaisi, hän katsahti vieraisiin, ja hänen
kasvonsa sulautuivat hymyilyyn. Hän ei hymyillyt kuten muut ihmiset,
jotka vakavinakin saattavat hymyillä. Päinvastoin. Kun hän alkoi
hymyillä, katosi hänen kasvoiltaan äkkiä, silmänräpäyksessä vakava ja
vieläpä jonkunverran synkkäkin ilme, ja sijaan tuli lapsellisen
hyvänsävyinen ja hieman tyhmähkö ilme, joka teki hänet aivan kuin
anteeksi pyytävän näköiseksi.

Vikomtti, joka näki hänet ensi kerran, huomasi, ettei tämä Jakobini
ollutkaan niin kauhea kuin sanoista olisi luullut. Kaikki vaikenivat.

-- Mahdotonta on hänen vastata kaikille yhtaikaa, -- sanoi ruhtinas
Andrei. -- Sitäpaitsi on valtiomiehen toimintaa arvosteltaessa
eroitettavat toisistaan yksilön, sotapäällikön ja keisarin teot.
Minusta ainakin näyttää siltä.

-- Niin, niin, tietysti, -- tarttui Pierre puheeseen, riemuissaan
saamastaan avusta.

-- Täytyy tunnustaa, että Napolean ihmisenä oli suuri Arcolen sillalla
ja Jaffan sairaalassa, missä hän kätteli ruttoisia, mutta ... mutta
onhan tekoja, joita on vaikea puolustaa.

Ruhtinas Andrei, joka nähtävästi tahtoi lieventää Pierren puheiden
ikävää vaikutusta, nousi lähteäkseen ja antoi merkin vaimolleen.

Yhtäkkiä nousi ruhtinas Hippolyt nojatuolistaan ja viittoen käsillään,
hän pyysi vieraita istumaan hetkeksi.

-- Olen tänään kuullut, -- hän alkoi, -- erinomaisen huvittavan jutun
Moskovasta; tahdon sen teille kertoa. Te, vikomtti, suonette anteeksi,
että kerron venäjäksi, sillä juttu muuten menettäisi suolansa.

Ja hän alkoi kertoa venäjäksi, mutta äänsi tätä kieltä aivan kuin
ranskalainen, joka vuoden verran on oleskellut Venäjällä. Vieraat
pysähtyivät: niin innostuneesti ja varmasti oli hän vaatinut juttuaan
kuuntelemaan.

-- Moskuussa oli yksi rouva, _une dame_. Ja hän on hyvin ahne. Ja hän
tarvitte kaksi lakeija vaunun takana. Ja kovin suuria. Tämä on hänen
maku. Ja hänen on yksi kamarijunfru, vielä pitempi. Hän sanoi...

Tässä alkoi ruhtinas Hippolyt miettiä, sillä hänen oli nähtävästi
vaikea muistaa.

-- Hän sanoi ... niin, hän sanoi: "tyttö, otta päälle livrean, mennän
minun kanssa vaunun takana teke visitti".

Tässä ruhtinas Hippolyt aivasti ja alkoi nauraa hohottaa paljon ennen
kuuntelijoitaan, mikä teki sangen epäedullisen vaikutuksen. Tosin
monet, niiden joukossa elähtänyt nainen ja Anna Pavlovna, hymähtivät.

-- Hän lähti. Äkkiä nousi voimakas tuuli. Tyttö menetti hattu, ja pitkä
hiukset meni hajalle...

Tässä hän ei enää voinut pidättäytyä, vaan purskahti katkonaiseen
nauruun ja naurun keskitse sai hän sanotuksi:

-- Ja koko maailma sai tietää... Tähän juttu loppuikin. Ja vaikkakin
oli käsittämätöntä, miksikä hän sen kertoi, ja miksikä se välttämäti
oli kerrottava venäjäksi, niin olivat Anna Pavlovna ja monet muut
kuitenkin kiitollisia ruhtinas Hippolytille hänen ystävyydestään, sillä
täten hän miellyttävästi teki lopun Pierren ikävistä ja sopimattomista
hyökkäyksistä. Jutun jälkeen alettiin puhella kaikenlaisista pikku
asioista, entisistä ja tulevista tanssiaisista, seuranäytelmästä, ja
siitä, missä ja koska taas tavataan.



VI.


Kiitettyään Anna Pavlovnaa ihastuttavasta illanvietosta vieraat
alkoivat hajautua.

Pierre oli kömpelö. Lihava kun oli ja varreltaan tavallista pitempi ja
harteikkaampi, ei hän suurine punaisine käsineen osannut, kuten
sanotaan, astua vierashuoneeseen ja vielä vähemmän sieltä poistua,
toisin sanoen, hän ei osannut lähteissään lausua jotain erityisen
miellyttävää. Sitäpaitsi hän oli hajamielinen. Noustessaan hän oman
hattunsa asemasta sieppasi käteensä kolmikulmaisen sulkatöyhtöisen
kenraalinhatun ja töyhtöä nykien kieritteli sitä kädessään, kunnes
kenraali sen häneltä otti. Mutta hänen hajamielisyytensä ja
tottumattomuutensa vierashuoneen tapoihin ja puheisiin korvasi monin
kerroin hänen sydämellinen, avonainen ja vaatimaton kasvojensa ilme.
Anna Pavlovna kääntyi häneen ja ilmaisi kristillisen hellästi, että on
antanut anteeksi hänen hyökkäyksensä, nyökäytti päällään ja sanoi:

-- Toivon taas pian teidät näkeväni, mutta toivon myös, että muutatte
mielipiteenne, rakas _monsieur Pierre_.

Pierre ei hänelle mitää vastannut, kumarsihan vain ja näytti vielä
kerran kaikille, miten hän hymyilee. Eikä hänen hymynsä mitään
erikoista ilmaissut, kenties sentään jotain tähän tapaan: "Mielipiteet
mielipiteinä, mutta näettehän, miten olen hyväntahtoinen ja kelpo
poika". Ja tämän tunsivat välittömästi kaikki, Anna Pavlovnakin.

Ruhtinas Andrei oli jo eteisessä, ja palvelija kurotteli hänen
harteilleen viittaa. Rauhallisena hän kuunteli, miten vaimonsa
lörpötteli ruhtinas Hippolytin kanssa, joka myös jo oli ehtinyt
eteiseen. Ruhtinas Hippolyt seisoi kauniin, raskaan ruhtinattaren
vieressä ja katsoa tuijotti häneen lornetillaan.

-- Menkäähän, Annette, vilustutte, -- puheli pikku runtinatar,
lausuessaan jäähyväisiä Anna Pavlovnalle. -- C'est arrêté,[8] -- lisäsi
hän hiljaa.

Anna Pavlovna oli ehtinyt jo puhelemaan pikku ruhtinattaren kanssa
naittamishankkeistaan.

-- Luotan teihin, rakas ystävä, -- puheli hiljaa Anna Pavlovnakin, --
te kirjoitatte nadollenne ja ilmoitatte sitten minulle, mitä isä
asiasta arvelee. Näkemiin, -- ja hän poistui eteisestä.

Ruhtinas Hippolyt astui pikku ruhtinattaren luo, kumartui hänen
puoleensa ja alkoi miltei kuiskaten hänelle jotain puhua.

Kaksi palvelijaa, toinen ruhtinattaren, toinen ruhtinas Hippolytin,
seisoi odotellen heidän keskustelunsa päättymistä. Toisella oli saali,
toisella kaapu kädessä, ja he kuuntelivat isäntäväkensä heille
käsittämätöntä ranskankielistä keskustelua sen näköisinä aivan kuin
kaiken ymmärtäisivät, vaikkeivät ole ymmärtävinään. Ruhtinatar tapansa
mukaan puhui hymyillen ja kuunteli nauraen.

-- Olen sangen iloinen, etten mennyt lähettilään juhlaan, -- sanoi
ruhtinas Hippolyt: -- ikävä... Verraton illanvietto, eikö totta,
verraton?

-- Sanotaan tanssiaisten olevan ylen komeat, -- vastasi ruhtinatar,
haivenista huultaan kohauttaen. -- Siellä ovat seurapiirin kaikki
kaunottaret.

-- Ei toki kaikki, eipäs ole teitäkään; ei kaikki, -- lausui ruhtinas
Hippolyt iloisesti nauraen ja temmattuaan saalin palvelijalta, alkoi
sitä sovitella ruhtinattaren kaulalle sellaisella innolla, että
palvelijakin sai häneltä sysäyksen.

Liekkö ollut kömpelyyden syy tai tahallaanko (kenkään ei voinut sitä
eroittaa) lie antanut kätensä niin kauvan olla ruhtinattaren kaulalla,
vaikkakin saali jo oli paikallaan, mutta siltä ainakin näytti niinkuin
olisi hän syleillyt nuorta naista.

Ruhtinatar irtautui hänestä sulavasti, mutta yhä sentään hymyili ja
kääntyi mieheensä. Tämän silmät olivat aivan ummessa: niin väsyneeltä
ja uniselta hän näytti.

-- Oletko valmis? kysyi hän vaimoltaan ja katsahti samalla häneen.

Ruhtinas Hippolyt heitti kiireesti harteilleen kaapunsa, joka uusimman
kuosin mukaan oli niin pitkä, että liepeet maata laahustivat, ja lähti
juosta kompuroimaan ruhtinattaren jälestä portaille, joiden luona
palvelija jo sovitteli ruhtinatarta vaunuihin.

-- _Princesse, au revoir_,[9] -- hän huusi, kangertaen kielellään,
kuten jaloillaankin.

Ruhtinatar sovitteli pukuaan ja istuutui vaunujen hämärään; hänen
miehensä asetteli miekkaansa; ruhtinas Hippolyt oli auttavinaan, mutta
hääräilikin vain esteenä.

-- Päästäkäähän, herraseni, -- sanoi ruhtinas Andrei kuivan
epäkohteliaasti ruhtinas Hippolytille, joka sulki häneltä tien
vaunuihin.

-- Odotan sinua, -- lausui hän hyväillen ja lempeästi Pierrelle.

Eturatsastaja lähti liikkeelle, ja vaunujen pyörät alkoivat jyristä.
Ruhtinas Hippolyt nauraa kikatti portailla odotellessaan vikomttia,
jonka hän oli luvannut saattaa kotiin.

       *       *       *       *       *

-- Mutta rakkaani, teidän pikku ruhtinattarenne on ylen suloinen, ylen
suloinen, -- puheli vikomtti istuuduttuaan Hippolytin viereen
vaunuihin. -- Kerrassaan suloinen. -- Hän suuteli sormiensa päitä. --
Ja täydellinen ranskatar.

Hippolyt nauraa pyrähti.

-- Ja entäs te sitten, olettepa tekin vaarallinen mies, vaikka
olettekin niin viattoman näköinen, -- jatkoi vikomtti. -- Säälikseni
käy aviomies raukka, tämä pikku upseeri, joka on olevinaan ainakin
hallitsevan henkilön veroinen.

Hippolyt pyrskähti taas nauramaan ja mongersi naurun seasta:

-- Ja te olette sanoneet, etteivät venakot ole ranskattarien vertaisia.
On vain vetäistävä oikeasta rihmasta.

Pierre oli saapunut ruhtinas Andrein luo ennen isäntäväkeä ja meni
aivan kuin omainen suoraan ruhtinaan työhuoneeseen. Hän otti
umpimähkään erään kirjan (Caesarin muistelmat) hyllystä ja heittäytyi
reuhkana sohvalle ja alkoi kyynärpäihinsä nojaten sitä lukea mistä
sattui.

-- Mitä teitkään neiti Schererille? Varmaankin hän nyt aivan käy
sairaaksi, -- puheli ruhtinas Andrei astuessaan työhuoneeseensa ja
hieroi valkeita, pieniä käsiään.

Pierre kääntyi koko ruumiinsa painolla niin että sohva natisi, katsahti
säihkyvin silmin ruhtinas Andreihin, hymähti ja heilautti kädellään.

-- Ei, tämä abotti on merkillinen mies, mutta ei hän sentään oikein
ymmärrä asiaa... Minun mielestäni on ikuinen rauha mahdollinen, mutta
en taida sitä oikein lausua... Mutta ei ainakaan valtiollisen
tasapainon avulla...

Ruhtinas Andreita ei nähtävästi miellyttänyt tällaiset abstraktiset
keskustelut.

-- Ei käy, rakkaani, kaikkialla puhuminen kaikesta mitä
ajattelemme. Mutta entäs päätöksesi, joko viimeinkin olet valinnut?
Hevoskaarttilainenko sinusta tulee vai valtiomies? -- kysyi ruhtinas
Andrei hetkisen vaiti oltuaan.

Pierre nousi istumaan ja veti jalat alleen.

-- Ajatelkaahan, en vieläkään tiedä. Kumpikaan ala minua ei miellytä.

-- Mutta täytyyhän sinun toki joku ala valita! Isäsi odottaa.

Kymmenvuotiaana oli Pierre lähetetty kotiopettaja-abotin seurassa
ulkomaille kasvatettavaksi, ja viipyi siellä kunnes oli kahdenkymmenen
vuoden vanha. Kun hän oli palannut Moskovaan, päästi isä abotin
palveluksestaan ja sanoi nuorelle miehelle: "Lähdehän nyt Pietariin,
tarkastele ja valitse. Minä suostun kaikkeen. Tässä on kirje ruhtinas
Vasilille, ja tässä on rahaa. Kirjoita kaikesta, autan sinua kaikessa."
Kolmisen kuukautta oli Pierre jo ollut elämänuran etsinnässä eikä ollut
mitään saanut aikaan. Tästä etsinnästä ruhtinas Andreikin hänelle nyt
puhui. Pierre hierusti otsaansa.

-- Mutta hän on varmaankin vapaamuurari, -- sanoi hän, tarkoittaen
abottia, jonka oli tavannut illanvietossa.

-- Mitäpäs houreista, -- keskeytti hänet ruhtinas Andrei, -- puhukaamme
mieluummin asiasta. -- Oletko käynyt hevoskaartissa?

-- En, en ole käynyt, mutta olen jo ennenkin tahtonut teille kertoa,
mitä on ollut mielessäni. Paraillaan käymme sotaa Napoleonia vastaan.
Jos tämä olisi vapaussota, niin käsittäisin ja ensimäisenä olisin
valmis astumaan sotapalvelukseen; mutta väärin on auttaa Englantia ja
Itävaltaa maailman suurinta miestä vastaan...

Ruhtinas Andrei kohautti vain harteitaan Pierren lapsellisille
puheille. Hän ilmaisi kasvojensa eleillä, ettei tällaisiin tyhmyyksiin
voi vastata; mutta vaikeapa olikin todella muuta vastata tähän naiviin
kysymykseen.

-- Jospa ihmiset sotisivat ainoastaan omasta vakaumuksestaan, niin ei
olisi sotia olemassakaan, -- hän sanoi.

-- Se olisi verratonta, -- Pierre sanoi.

Ruhtinas Andrei hymähti.

-- Kenties olisi se verratonta, mutta sellaista aikaa ei koskaan tule
olemaan...

-- Mutta miksi lähdette te sotaan? -- kysyi Pierre.

-- Miksi? en tiedä. On välttämätöntä. Sitäpaitsi menen... -- Hän
vaikeni. -- Menen siksi, että elämäni täällä ei minua tyydytä!



VII.


Viereisestä huoneesta kuului naisen puvun kahinaa. Ruhtinas Andrei
vavahti, aivan kuin olisi havahtunut, ja hänen kasvoilleen välähti sama
ilme kuin niillä oli ollut Anna Pavlovnan vierashuoneessa. Pierre
pudotti jalkansa sohvalta. Ruhtinatar astui työhuoneeseen. Hänellä oli
yllään jo kotoinen arkipuku, mutta se oli yhtä hieno ja sievä kuin
vieraspukunsakin. Ruhtinas Andrei nousi ja asetti hänelle kohteliaasti
nojatuolin.

-- Usein olen ajatellut, miksei Annette ole mennyt miehelään? -- alkoi
ruhtinatar puhella ranskaksi, kuten tavallisesti, ja puhellessaan hän
sovittelihe kiireellisesti ja touhussaan nojatuoliin. Miten olettekaan
kaikki tyhmiä, _messieurs_, kun ette ole häntä ottaneet. Suokaa
anteeksi, mutta te miehet ette lainkaan ymmärrä naisia. Olettepas te
aimo riitelijä, herra Pierre.

-- Miehennekin kanssa yhä riitelen: en käsitä, miksi hän haluaa sotaan,
-- sanoi Pierre hämmentymättä (joka on niin tavatonta nuoren naisen ja
nuorukaisen välisissä suhteissa).

Ruhtinatar vavahti. Nähtävästi koskivat Pierren sanat häneen syvästi.

-- Voi, samaa minäkin sanon! hän lausui. -- En käsitä, en lainkaan
käsitä, miksi miehet eivät voi soditta elää? Miksi me naiset emme
mitään halua, emme mitään tarvitse? Niin, mitä tästä arvelette?
Alituiseen puhun miehelleni: täällä hän on sedän adjutantti, loistavin
asema. Kaikki hänet niin tuntevat, häntä niin kunnioittavat. Tässä
tuonaan kuulin erään naisen Apraksinien luona kysyvän: "c'est ça le
fameux prince André?" Ma parole d'honneur![10] (Hän alkoi nauraa.)
Kaikkialla häntä kohdellaan samoin. Hänestä voi helposti tulla
sivuisadjutantti. Tiedättehän, keisarikin keskusteli hänen kanssaan
sangen armollisesti. Annetten kanssa olemme puhelleet, että tämän asian
sangen helposti voisi järjestää. Mitä arvelette?

Pierre katsahti ruhtinas Andreihin ja huomattuaan, ettei tämä
keskustelu ystäväänsä lainkaan miellyttänyt, hän oli vastaamatta.

-- Milloin matkustatte? -- hän kysyi.

-- Ah, älkää puhuko minulle tuosta matkasta, älkää puhuko. En tahdo
kuulla siitä puhuttavan -- tarttui puheeseen ruhtinatar tuolla
oikullisen eloisalla äänellä, jolla puheli Hippolytin kanssa Anna
Pavlovnan vierashuoneessa, ja joka ei lainkaan sopinut perhepiirissä,
sillä Pierren saattoi laskea miltei perheeseen kuuluvaksi. -- Tänään
ajatellessani, että katkeavat kaikki nämä kalliit siteet... Ja sitten,
tiedäthän Andrei? (Hän iski huomattavasti silmää miehelleen.) Minua
kauhistaa! minua kauhistaa! -- kuiskasi hän, ja hänen ruumiinsa
vavahteli.

Hänen miehensä katsahti häneen, ja näytti aivan kuin hän olisi
ihmetellyt, että huoneessa oli muitakin ihmisiä kuin Pierre ja hän
itse; ja kylmän kohteliaasti hän kysyi vaimoltaan:

-- Mitä pelkäät, Lise? En voi ymmärtää?

-- Ovatpas kaikki miehet itsekkäitä; kaikki, kaikki itsekkäitä! Itse
hän päähänpistojensa tähden, Jumala ties miksi, jättää minut, sulkee
maalle yksikseni.

-- Isäni ja sisareni seuraan, älä unhota, -- sanoi hiljaa ruhtinas
Andrei.

-- Joka tapauksessa yksikseni, ilman _minun_ ystäviäni... Ja tahtoo,
etten pelkäisi.

Hänen äänensä kävi jo äkäiseksi, huuli kohoutui, mutta se ei tehnyt
kasvojen ilmettä iloiseksi, kuten tavallisesti, vaan päinvastoin
eläimelliseksi. Hän muistutti nyt oravaa. Hän vaikeni, aivan kuin olisi
pitänyt sopimattomana Pierren kuullen puhua raskaudestaan, josta
sentään koko jupakka oli lähtösin.

-- Kuitenkaan en vieläkään käsitä, mitä oikeastaan pelkäätte, -- sanoi
ruhtinas Andrei vitkaan, katsoa tuijottaen vaimoansa.

Ruhtinatar punastui ja viuhtasi toivottomasti käsillään.

-- Ei, André, sanon teille, olette kovin, kovin muuttunut...

-- Lääkärisi on kehoittanut sinua menemään aikasin levolle, -- sanoi
ruhtinas. -- Menehän nukkumaan.

Ruhtinatar ei vastannut, mutta yhtäkkiä matala haiveninen huuli
vavahti; ruhtinas nousi seisaalleen, kohautti harteitaan ja alkoi astua
pitkin huonetta.

Pierre katseli lasiensa läpi naivisti ja ihmeissään milloin
ruhtinaaseen, milloin ruhtinattareen ja liikahteli sohvalla aivan kuin
hänkin olisi aikonut nousta, malttoi sentään mielensä ja jäi
paikoilleen.

-- Mitä välittäisin _monsieur_ Pierrestä, -- sanoi yhtäkkiä pikku
ruhtinatar, ja hänen kauniit kasvonsa ääntyivät itkun viuruun. --
Kauvan jo olen aikonut sinulta kysyä _André_: miksi olet niin
muuttunut? Mitä olen sinulle tehnyt? Lähdet armeijaan, et sääli minua.
Miksi?

-- _Lise!_ -- lausui ainoastaan ruhtinas Andrei.

Mutta tämä sana ilmaisi sekä pyynnön että uhkauksen, ja ennen kaikkea
kuvastui siinä lausujan vakaumus että varotettava on katuva sanojaan;
mutta tämä jatkoi kiireesti:

-- Kohtelet minua kuten sairasta tai lasta. Ymmärrän kaikki. Olitko
tällainen puolisen vuotta sitten?

-- Lise, lopettakaa, pyydän, -- sanoi ruhtinas terävämmin.

Pierreä tämä keskustelu yhä enemmän vaivasi, hän nousi sohvalta ja
astui ruhtinattaren luo. Näytti siltä kuin hän ei olisi voinut katsella
itkeviä kasvoja ja että hänellä itsellään oli itku kurkussa.

-- Rauhoittukaa, ruhtinatar. Teistä vain näyttää siltä, sillä, vakuutan
teille, olen itse kokenut ... minkätähden ... koska... Ei. suokaa
anteeksi, vieras on täällä liikaa... Ei, rauhoittukaa... Hyvästi...

Ruhtinas pidätteli häntä tarttumalla hänen käteensä.

-- Ei, odotahan, Pierre. Ruhtinatar on niin hyvä, hän ei mitenkään voi
sallia, että menettäisin hauskan illan.

-- Ei, hän ajattelee ainoastaan itseään, -- jatkoi ruhthiatar voimatta
pidättää kiukun kyyneliä.

-- _Lise_, -- sanoi ruhtinas kuivasti, ja hänen äänestään voi helposti
huomata, että hänen kärsivällisyytensä oli lopussa.

Yhtäkkiä muuttui kiukkuinen oravan ilme ruhtinattaren kauniilla
kasvoilla viehättäväksi myötätuntoa herättäväksi pelon ilmeeksi;
kulmainsa alta hän katsahti kauniilla silmillään mieheensä, ja hänen
kasvonsa kuvastivat arkaa antautumista, kuten koiran, joka sukkelaan
mutta heikosti heiluttaa painunutta häntäänsä.

-- Jumalani, Jumalani! -- sanoi ruhtinatar ja koottuaan toiseen
käteensä hameensa poimut lähti miehensä luo ja suuteli häntä otsalle.

-- Hyvää yötä, _Lise_, -- sanoi ruhtinas, nousi seisaalleen ja suuteli
kohteliaasti vaimonsa kättä, aivan kuii se olisi ollut jonkun vieraan
käsi.



VIII.


Ystävykset olivat vaiti. Kumpikaan ei tahtonut alkaa keskustelua.
Pierre katseli ruhtinasta, joka pienellä kädellään hieroi otsaansa.

-- Menkäämme illalliselle, -- sanoi ruhtinas huoaten, nousi seisaalleen
ja lähti astumaan ovea kohti.

He astuivat komeasti ja rikkaasti sisustettuun ruokahuoneeseen, missä
kaikkialla, lautasliinoista hopeaan, fajanssiin ja kristalleihin, oli
uutuuden leima, joka on niin ominaista hiljan naineitten kodeissa.
Kesken ateriaa ruhtinas Andrei, nojaten kyynärvarsiinsa alkoi puhua.
Selvästi huomasi, että asia jo kauvan oli ollut hänen sydämellään ja
että hän nyt lopullisesti oli päättänyt sen ilmaista. Koskaan ei Pierre
vielä ollut nähnyt ystäväänsä näin hermostuneena.

-- Älä milloinkaan mene naimisiin, ystäväiseni; annan sinulle neuvon:
älä mene naimisiin ainakaan ennen kun olet suorittanut elämäsi
tehtävän, älä ennen kun olet lakannut rakastamasta valittuasi, älä
ennen kun tunnet hänet täydellisesti; muuten erehdyt kauheasti ja
auttamattomasti. Mene naimisiin vanhuksena, jolloin et enää mihinkään
kelpaa... Sillä muuten häviää sinusta kaikki hyvä ja ylevä. Kaikki
hupenee arkihuoliin. Niin, niin, niin! Älä tuijota minuun noin
kummasti. Jos tulevalta jotain odotat, niin joka askeleella olet
huomaava, että kaikki on mennyttä, kaikki tiet suljetut, paitsi tie
vierashuoneisiin, missä saat seistä hovipalvelijain ja hölmöjen kanssa
samalla palkilla... Ja silloin!...

Hän huitasi tarmokkaasti kädellään.

Pierre otti lasit nenältään, jonka johdosta hänen kasvonsa muuttuivat
entistään hyvänsävyisemmiksi, ja katseli ihmeissään ystäväänsä.

-- Vaimoni, -- jatkoi ruhtinas, -- on verraton nainen. Hän on niitä
harvoja naisia, joiden suhteen miehet voivat olla kunniastaan
rauhallisia; mutta sittekin; Jumalani, mitä antaisinkaan nuoren miehen
päivistä! Sinulle ainoalle tämän sanon, sillä rakastan sinua.

Ruhtinas Andrei ei tätä lausuessaan hituistakaan muistuttanut sitä
Bolkonskia, joka reuhkana venyen Anna Pavlovnan nojatuolissa silmät
sirillään hampaittensa väIistä päästeli ranskalaisia lauseparsia.
Jokainen lihas hänen kuivilla kasvoillaan värisi hermostuneen
eloisasti; silmät, joista silloin näytti elämän tuli sammuneen,
loistivat säteilevän kirkkaina. Selvästi huomasi, että mitä
elottomammalta hän näytti tavallisessa olossaan sitä tarmokkaammalta
hän näytti tällaisina, melkein sairaaloisen kiihtyneinä hetkinään.

-- Sinä et käsitä, miksi näin puhun, -- hän jatkoi. -- Onhan se
kokonainen elämän historia. Sinä sanot, Bonaparte ja hänen
elämän-uransa, vaikkei Pierre Bonaparten nimeä edes maininnut. -- Sinä
sanot Bonaparte; mutta toimiessaan Bonaparte askel askeleelta läheni
päämääräänsä, hän oli vapaa, hänellä ei ollut muuta kuin päämääränsä,
-- ja hän saavutti sen. Mutta sido itsesi naiseen, niin olet kokonaan
menettänyt vapautesi, kuten kahlehdittu vanki. Ja kaikki toiveesi ja
voimasi sinua ainoastaan painavat ja nostavat katumuksen hirviöt sinua
kiusaamaan. Vierashuoneet, juorupuheet, tanssiaiset, turhamaisuus,
mitättömyys, -- siinä se lumottu piiri, jota en voi murtaa. Lähden nyt
sotaan, maailman suurimpaan sotaan, mutta mitään en tiedä, ja mihinkään
en kelpaa. Je _suis très aimable et très caustique_,[11] -- hän jatkoi,
-- ja Anna Pavlovnan luona minua kuunnellaan. Ja tämä tyhmä seurapiiri,
jota ilman vaimoni ei voi elää, ja nämä naiset... Jospa vain tietäisit,
mitä oikeastaan ovat kaikki nämä hienon hienot naiset ja yleensä
naiset! Isäni on oikeassa. Itsekkäisyys, turhamaisuus, tylsyys,
mitättömyys kaikessa -- siinä naiset, kun he vain näyttäytyvät täydessä
alastomuudessaan. Kun katselet heitä suuressa maailmassa, niin luulet
jotain löytäneesi, mutta ei olekkaan mitään, ei mitään, ei mitään!
Niin, älä mene naimisiin, rakkaani, älä mene naimisiin, -- lopetti
ruhtinas Andrei.

-- Minusta tuntuu naurettavalta, -- sanoi Pierre, että _te, te
itseänne_ pidätte kelvottomana, elämäänne menneenä. Teillä on kaikki,
kaikki edessänne. Ja te...

Hän ei sanonut _mitä te_, mutta äänestään saattoi huomata, miten
suureksi hän arvioi ystävänsä ja miten paljon hän odotti häneltä
tulevaisuudessa.

"Miten saattaa hän näin puhua!" ajatteli Pierre. Hän piti ruhtinas
Andreita kaiken täydellisen esikuvana, sentähden nimittäin, että
ruhtinaassa olivat huippuunsa kehittyneet kaikki ne ominaisuudet, jotka
Pierreltä itseltään täydellisesti puuttuivat, ja jotka kuvaavimmin
voisimme ilmaista käsitteellä -- tahdon voima. Pierre oli aina
ihmetellyt ruhtinaan kykyä käyttäytyä rauhallisesti kaikenlaisten
ihmisten seurassa, hänen tavatonta muistiaan, suuria tietojaan (hän
luki kaikki, kaikki tiesi, kaikesta oli hänellä käsitys) ja eniten
hänen työ- ja opiskelemiskykyään. Joskin häntä usein kummastutti
ruhtinaan haluttomuus haaveilevaan mietiskelyyn (johon hänellä
itsellään oli taipumuksia), niin ei hän sitäkään pitänyt puutteena,
päinvastoin voimana.

Imartelu tahi kiitos ovat aivan välttämättömiä parhaitten,
ystävällisinten ja välittömimpäin suhteidenkin kestävyydelle, samoin
kuin rasva pyörille.

-- _Je suis un homme fini_,[12] -- sanoi ruhtinas Andrei. -- Mitäpäs
minusta on puhuttavaa? puhukaamme sinusta, -- hän sanoi, oltuaan
hetkisen vaiti, ja hän hymyili rauhoittaville ajatuksilleen.

Tämä sama hymy kuvastui samassa hetkessä myöskin Pierren kasvoilla.

-- Mutta mitä on minusta puhuttavaa? -- sanoi Pierre, vetäen suunsa
huolettomaan, iloiseen hymyyn. -- Mikä minä olen? _Je suis un
bâtard_![13] -- Ja hän kävi äkkiä tulipunaiseksi. Selvästi huomasi, että
näiden sanojen lausuminen oli hänelle ylen vaikeata. Olen nimetön,
osaton... Ja sikseen, totta... -- Mutta hän ei sanonut, _mikä on
totta_. -- Olen toistaiseksi vapaa, ja minun on hyvä olla. Mutta sitä
vain en tiedä, mihin ryhtyisin. Tahtoisin vakavasti neuvotella teidän
kanssanne.

Ruhtinas katseli häntä hyvänsuovasti. Mutta hänen ystävällisestä,
hyväilevästä katseestaan pilkisti kuitenkin oman etevämmyyden
tietoisuus.

-- Olet minulle kallis, erittäinkin sentähden, että olet ainoa elävä
ihminen koko meidän "suuressa maailmassamme". Sinun on hyvä olla.
Valitse, mitä tahdot; yhdentekevää. Kaikkialla olet hyvä, mutta erään
seikan sinulle sanon: Heitä Kuraginien seura ja nykyinen elämäsi.
Sinulle ei lainkaan sovi nämä remuilemiset, husaari-elämä ja
kaikenlaiset...

-- Mitä tehdä, rakkaani? -- sanoi Pierre harteitaan kohauttaen, --
naiset, rakkaani, naiset!

-- En ymmärrä, -- Andrei vastasi. -- Kunnolliset naiset, se on toinen
asia; mutta Kuraginin hempukat, naiset ja viini, en ymmärrä!

Pierre asui ruhtinas Vasili Kuraginin luona ja vietti remuilevaa elämää
tämän pojan Anatolin kanssa, jolle hommattiin vaimoksi ruhtinas Andrein
sisarta, jotta hän lopettaisi hurjan elostelemisensa.

-- Arvatkaappas mitä, -- sanoi Pierre äkkiä, aivan kuin hänelle
odottamatta olisi tullut mieleen onnellinen ajatus: -- todentotta, olen
kauvan tätä ajatellut. Näin elämällä en kykene mitään päättämään,
mitään keksimään. Päätä jumottaa, kukkaro on tyhjä. Hän on kutsunut
minut tänään luokseen, en mene.

-- Anna kunniasanasi, ettet mene!

-- Kunniasanani!



IX.


Kello kävi jo kahta, kun Pierre lähti ystävänsä luota. Oli kesäkuun
kirkas yö. Pierre otti ajurin ja aikoi lähteä kotiin. Mutta mitä
lähemmäksi hän saapui kotiaan sitä selvemmin hän tunsi, ettei voisi
nukkua tällaisena yönä, joka enemmän muistutti aamua tai iltaa kuin
yötä. Kadut olivat autiot, ja selvästi saattoi nähdä päästä toiseen.
Ajaessaan Pierre muisti, että Anatol Kuragin luo tänä iltana piti
kokoontua tavallinen peliseurue, ja että pelin loputtua alkaisi
tavanmukainen juopottelu, joka aina päättyy Pierren lempihuvitteluun.

"Olisipa hauska lähteä Kuraginin luo", -- hän ajatteli. Mutta heti
muisti hän ruhtinas Andreille antamansa kunniasanan. Mutta samalla hän
myös tunsi vastustamattoman halun vielä viimeisen kerran nauttia tuosta
hänelle niin rakkaaksi käyneestä irstaasta elämästä -- ja tämä tunnehan
on niin ominainen kaikille heikoille luonteille -- ja hän päätti
lähteä. Ja heti pälkähti hänen päähänsä ajatus, ettei kunniasanalla ole
mitään merkitystä, koska hän jo ennen oli luvannut saapua Anatolin luo;
ja lopuksi hän päätteli, että kaikki tällaiset kunniasanat ovat vain
ehdollisia käsitteitä, joilla ei ole mitään määrättyä ja varmaa
merkitystä, erittäinkään silloin, kun ajattelee, että jo huomenna hän
voi kuolla tai saattaa hänelle tapahtua jotain tavatonta, niin ettei
enää olekkaan ei kunniallista eikä kunniatonta.

Tällaiset mietteet usein hävittivät Pierren päätökset ja aikeet. Hän
lähti Anatol Kuraginin luo.

Anatol asui suuressa kivitalossa lähellä hevoskaartin kasarmia.
Saavuttuaan tämän talon edustalle Pierre lähti nousemaan valaistuja
ulkoportaita myöten pääkäytävään ja astui avoimesta ovesta eteiseen.
Täällä ei ollut ketään; tyhjiä pulloja, kalosseja ja viittoja oli hujan
hajan; löyhkyi viiniltä, kuului epäselvää puhetta ja huutoa.

Illallinen oli jo syöty ja peli lopetettu, mutta vieraat eivät vielä
olleet lähteneet. Pierre heitti viitan harteiltaan ja astui
etuhuoneeseen, missä pöydällä virui illallisen tähteitä ja eräs
palvelija salavihkaa tyhjenteli lasien pohjia. Kolmannesta huoneesta
kuului hälinää, naurua, tuttavain huutoja ja karhun mörinää.
Kymmenkunta nuorukaista hääri touhussaan avonaisen akkunan luona. Kolme
miestä väänsi karhunpennun kanssa; eräs heistä kuletti sitä kahleissa
ja äksytti toveriensa kimppuun.

-- Pidän Steevensin puolesta satasen! -- huusi joku.

-- Katsokaa, ettei auteta! -- huusi toinen.

-- Minä pidän Dolohovin puolesta! -- huusi kolmas. -- Erota, Kuragin,

-- Jättäkäähän Mishka[14] rauhaan, täällä on veto kyseessä.

-- Yhdellä henkäyksellä, muuten on veto menetetty, -- huusi neljäs.

-- Jaakko, tuo pullo, Jaakko! huuteli itse isäntä, pitkä kaunis mies.
Hän seisoi joukon keskellä. Hän oli heittänyt takin yltään, ja hänellä
oli nyt ainoastaan ohut paita, jonka rinta rehotti avollaan. Seis,
hyvät herrat. Tuossapas hän on, Petrusha, rakas ystäväni, -- hän puheli
huomattuaan Pierren.

Akkunan luota huudettiin Pierrelle: "tule tänne -- erota veto!" Tämä
ääni, joka kuulosti selvältä, pisti erityisesti Pierren korviin tässä
humalaisten rähinässä. Huutaja oli lyhyläntä Semjonovin kaartin
upseeri, jolla oli kirkkaat vaaleansiniset silmät. Hänen nimensä oli
Dolohof. Hän oli tunnettu peluri ja tappelija ja Anatolin asuintoveri.
Pierre hymyili ja katseli iloisena ympärilleen.

-- En lainkaan ymmärrä. Mikä on kyseessä?

-- Odottakaahan, hän on aivan selvä. Antakaa pullo, -- sanoi Anatol ja
otettuaan pöydältä lasin hän astui Pierren luo.

-- Ennen kaikkea juo.

Pierre tyhjensi lasin lasilta katsellen kulmainsa alta humalaisia
vieraita, jotka taas olivat kokoontuneet akkunan luo, ja kuunteli
heidän puheitaan. Anatol täytteli hänen lasiaan ja kertoi, etlä Dolohof
on lyönyt vedon englantilaisen meriupseerin Steevensin kanssa siitä
että juo pullon rommia istuen jalat riipuksissa kolmannen kerroksen
akkunalaudalla.

-- No, juohan loppuun! -- sanoi Anatol ojentaen Pierrelle viimeistä
lasia, -- muuten en päästä!

-- En juo, en tahdo, -- sanoi Pierre, töytäsi Anatolin syrjään ja meni
akkunan luo.

Dolohof piti englantilaista kädestä ja lausui selvästi ja täsmällisesti
vedon ehdot, vilkaisten sitä tehdessään etenkin Anatoliin ja Pierreen.

Dolohof oli keskikokoinen, kiharatukkainen mies, kirkkaine
vaaleansinisine silmineen. Hän oli noin kahdenkymmenen viiden vuotias.
Hänellä oli ajeltu ylähuuli, kuten kaikilla jalkaväen upseereilla
siihen aikaan, ja siksipä näkyikin hänen suunsa niin selvästi. Ja tämä
suu se olikin hänen kasvoissaan merkittävin. Sen piirteet olivat
ihmeteltävän hienosti kaartuneet. Keskikohdaltaan oli ylähuuli
tarmokkaasti, terävän kiilan tavoin laskeutunut tyrnevälle alahuulelle,
ja täten syntyneissä kulmuksissa leikki alituisesti jonkinlainen
kaksoishymy; ja kaikki tämä yhtyneenä lujaan, rohkeaan ja viisaaseen
katseeseen teki sellaisen vaikutuksen, ettei näitä kasvoja voinut olla
huomaamatta. Dolohof oli varaton, eikä hänellä ollut mitään
erityisempiä suhteitakaan. Vaikka Anatol kuluttikin vuosittain kymmeniä
tuhansia, saattoi Dolohof kuitenkin asua hänen kanssaan, vieläpä oli
hän järjestänyt asiansa niinkin hyvin, että kaikki heidän tuttavansa
kunnioittivat häntä enemmän kuin Anatolia. Dolohof oli mestari kaikissa
peleissä ja voitti melkein säännöllisesti. Ja miten paljon hän joikaan,
milloinkaan hän ei menettänyt järkeään. Sekä Kuragin että Dolohof
olivat sen aikuisen Pietarin kuuluisuuksia remustelijain ja huimapäiden
joukossa.

Rommipullo tuotiin; kaksi palvelijaa irroitti akkunakehystä, joka
vaikeutti ulkokaiteella istumista. Mies pahat olivat nähtävästi
hätääntyneet humalaisten huudoista ja neuvoista ja olivat aivan
töperryksissä.

Voitonvarmana astui Anatol akkunan luo. Hän tahtoi jotain särkeä. Hän
sysäsi palvelijat syrjään ja tarttui kehykseen, mutta se ei
hievahtanutkaan. Helisten särkyivät ruudut.

-- Koetappas sinä karhu, -- sanoi hän Pierrelle.

Pierre tarttui niskapuuhun, tempasi, ja rätisten taipui tamminen kehys.

-- Vedä se kokonaan pois, muuten luulevat, että siihen tartun, -- sanoi
Dolohof.

-- Englantilainen kerskailee ... mitä? onko hyvä? ... -- puhui Anatol.

-- Hyvä on, -- Pierre sanoi, katsellen Dolohovia, joka rommipullo
kädessä astui akkunan luo, mistä näkyi aamu- ja iltaruskon syleilemä
taivaanlaki.

Dolohof hyppäsi pulloineen akkunalle.

"Kuulkaahan!" -- huusi hän.

Kaikki vaikenivat.

-- Veto on (hän puhui ranskaa, jotta englantilainen ymmärtäisi, mutta
tämä ranska ei ollut suinkaan kehutlavaa). Veto on viisikymmentä
imperiaalia, tahdotteko kohottaa sadaksi? -- lisäsi hän englantilaiseen
kääntyen.

-- En, olkoon viisikymmentä, -- vastasi englantilainen.

-- Hyvä, viisikymmentä imperiaalia on veto -- minä juon pullon rommia
yhteen henkäykseen istuen tuossa akkunavietteellä (hän kumartui ja
osoitti viettävää seinän ulkonemaa) enkä pidä mistään kiinni... Niinkö?

-- Sangen hyvä, -- sanoi englantilainen.

Anatol kääntyi englantilaiseen, tarttui hänen hännystakkinsa nappiin ja
katsellen häntä korkeudestaan (englantilainen oli lyhytkasvuinen)
toisti hänelle englanniksi vedon ehdot.

-- Odottakaahan! Dolohof huusi, lyöden pullolla akkunaan, jotta häntä
kuunneltaisi. -- Odota, Kuragin; kuulkaa. Jos joku tekee saman, maksan
minä sata imperiaalia. Ymmärrättekö?

Englantilainen nyökäytti päällään, mutta vaikea oli päättää, suostuiko
hän tähän uuteen vetoon tai ilmoittiko hän vain ymmärtäneensä Dolohovin
sanat. Anatol yhä vain riippui englantilaisen napissa, ja vaikka tämä
alati nyökkäämällä ilmoitti kaikki ymmärtäneensä, niin käänsi hän
kuitenkin Dolohovin sanat englanniksi. Nuori hinterä poikanen,
henkivartiahusaari, joka illan kuluessa oli hävinnyt aimo summan,
hypähti akkunalle ja kurottautui katsomaan alas.

-- Uu! ... uu! ... uu! ... huudahti hän katsellessaan katukivitystä.

-- Pysy alallasi! -- huusi Dolohof ja kiskasi upseerin akkunalta.
Kannuksiinsa takertuen tämä lensi akkunalta ja kuukahti kompuroiden
huoneeseen.

Asetettuaan pullon akkunalle Dolohof hiljaa ja varovaisesti ryömi
akkunasta. Hän päästi jalkansa riipuksiin pidellen käsillään
akkunanpielistä, sovittelihe istumaan ja saatuaan hyvän asennon päästi
irti kätensä. Sitten siirrähti hän hiukan oikealle, hiukan vasemmalle
ja otti pullon. Anatol toi kaksi kynttilää ja asetti ne akkunalle,
vaikka ulkona jo olikin täysi päivä. Kynttilät valaisivat Dolohovin
paidan selkämyksen ja kiharaisen pään. Koko seurue pakkautui akkunan
luo. Englantilainen seisoi likinnä akkunaa. Pierre hymyili ja oli
vaiti. Eräs seuralaisista, joka iältään oli muita vanhempi, tunkeutui
pelästyneen ja suuttuneen näköisenä akkunan luo ja tahtoi tarttua
Dolohovin paidan kaulukseen.

-- Hyvät herrat, tämä on järjetöntä; hän menettää henkensä, -- sanoi
tämä seurueen järkevin ihminen.

Anatol pidätti hänet.

-- Älä koske, säikäytät hänet, hän putoaa. Silloin?... Mitä
silloin?... Häh?...

Dolohof katsoi taakseen, tarttui taas akkunanpieluksiin ja paranteli
asentoansa.

-- Ken minua vielä häiritsee, sanoi hän, harvakseen päästellen sanoja
puristettujen ohkaisten huuliensa välistä, -- hänet minä hetipaikalla
syöksen tuonne. No!...

Sanottuaan "no!" hän käänsi päänsä, irroitti kätensä, otti pullon ja
vei sen huulilleen. Hänen päänsä painui taaksepäin, vapaa kätensä
kohoutui, arvatenkin tasapainon vuoksi.

Eräs palvelija, joka kokoili lasinsiruja lattialta, jäi köyryiseen
asentoonsa ja katsoa tuijotti akkunaan ja Dolohovin selkään. Anatol
seisoi suorana, silmät selällään. Englantilainen katseli huulet
töröllään sivulta. Järkevä herrasmies pakeni huoneen kaukaisimpaan
nurkkaan, heittäytyi sohvalle ja kääntyi selin akkunaan. Pierre oli
peittänyt kasvonsa käsillään, ja vaikkakin hänen kasvoilleen oli jäänyt
heikko hymy, huomasi sentään selvästi, että ne kuvastivat pelkoa ja
kauhua. Kaikki olivat vaiti. Pierre päästi kädet kasvoiltaan: Dolohof
istui yhä samassa asennossa, pää oli taipunut sentään entistään
taammas, niin että niskakiharat koskettelivat paidankaulusta, ja pulloa
pitelevä käsi kohoutui, joskin vaivoin ja vapisten, yhä ylemmäs. Pullo
nähtävästi tyhjeni, kohoten yhä ylemmäs ja taivuttaen samalla päätä
taaksepäin. "Miksi kestää tätä niin kauvan?" ajatteli Pierre. Hänen
mielestään oli aikaa kulunut jo yli puolen tunnin. Yhtäkkiä väännähti
Dolohovin selkä taaksepäin, ja hänen kätensä alkoi vapista; tämä
väännähtys sai koko ruumiin liikkumaan, ja se hetkahti taaksepäin,
käden ja pään yhä kovemmin vavistessa. Toinen käsi alkoi hapuilla
akkunanpielusta, mutta laskeutui taas vähitellen. Pierre sulki taas
silmänsä ja päätti mielessään, ettei enää koskaan niitä avaa. Äkkiä
tunsi hän liikettä ympärillään. Hän katsahti akkunaan: Dolohof seisoi
akkunalla, hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta iloiset.

-- Tyhjä on!

Hän heitti pullon englantilaiselle, joka näppärästi sieppasi sen
ilmasta. Dolohof hypähti lattialle. Hänestä tuli vahva rommin löyhkä.

-- Verratonta! Reima poika! Sepä veto! Hiis teidät vieköön kokonaan! --
huudettiin eri suunnilta.

Englantilainen otti kukkaronsa ja luki rahat. Dolohof yrmisti kulmiaan
ja oli vaiti. Pierre hyppäsi akkunalle.

-- Hyvät herrat! Ken lyö kanssani veikan? Teen saman tempun, -- hän
huusi. En kaipaa veikkaakaan. Käskekää tuomaan pullo. Teen ... käskekää
tuomaan.

-- Koettakoon, koettakoon! sanoi Dolohof hymyillen.

-- Mitä ajattelet? Oletko järjiltäsi? Kenpä sinut päästää koettamaan?
Portaillakin päätäsi pyörryttää, -- huudettiin eri puolilta.

-- Minä juon, tuokaa pullo rommia! -- huusi Pierre päättävästi, takoen
humalaisen eleillä nyrkillään pöytään ja kompuroi akkunaan.

Toverit tarttuivat hänen käsiinsä; mutta hän oli niin voimakas, että
työnsi kauvaksi jokaisen, ken häntä lähestyi.

-- Ei, ei häntä siten saa talttumaan, ei mitenkään, virkkoi Anatol, --
odottakaahan, puijaan hänet. Kuulehan, lyön kanssasi vedon, mutta vasta
huomenna, nyt lähdemme kaikin ----ään.

-- Lähtekäämme, -- kirkui Pierre, -- lähtekäämme!... Ja Mishkan otamme
mukaan.

Ja hän kohmasi karhunpennun syliinsä, nosti sen rinnoilleen ja alkoi
pyöriä sen kanssa ympäri huonetta.



X.


Ruhtinas Vasili oli täyttänyt ruhtinatar Drubetskoille antamansa
lupauksen. Boriksesta ilmoitettiin keisarille ja hän siirrettiin
vänrikkinä Semjonovin kaarttiin. Mutta adjutantiksi tai Kutusovin
seurueeseen häntä ei nimitetty, vaikka Anna Mihailovna kylläkin puuhasi
ja hommaili. Pian Anna Pavlovnan illanvieton jälkeen Anna Mihailovna
palasi Moskovaan ja asettui asumaan rikkaiden sukulaistensa Rostovien
luo kuten tavallisesti. Rostovien luona oli Boriskin asustanut
vuosikausia, ja he hänet lapsesta saakka olivat kasvattaneetkin.
Jumaloitu Borjenka oli hiljan ylennetty armeijaväen vänrikiksi ja nyt
hän heti siirrettiin kaarttiin. Kaartti oli jo elokuun 10 p:nä lähtenyt
Pietarista, ja Boriksen, joka oli jäänyt Moskovaan varustautumaan, piti
saavuttaa se Radsivilovin tiellä.

Rostoveilla vietettiin nimipäiviä, juhlittiin Nataliaa, äitiä ja
nuorinta tytärtä. Aamusta alkaen kuljettelivat kuusivaljakot
onnittelijoita kreivitär Rostovin suureen taloon Povarskajakadulle.
Tämän talon tunsi muuten koko Moskova. Kreivitär ja hänen kaunis vanhin
tyttärensä istuivat vierashuoneessa, seurustellen vieraiden kanssa,
joita tuli ja meni lakkaamatta.

Kreivitär oli noin 45 vuotias nainen. Itämaisine, laihoine kasvoineen
hän näytti sangen väsyneeltä ja uupuneelta, johon nähtävästi oli syynä
lasten paljous -- niitä oli hänellä ollut kaksitoista. Hänen
liikkeittensä ja puhetapansa hitaus, joka johtui heikkoudesta, teki
hänet arvokkaan ja kunnioitettavan näköiseksi. Ruhtinatar Anna
Mihailovna Drubetskoi, joka oli talossa kuin kotonaan, istui myös
vierashuoneessa auttaen emäntää vieraiden vastaanottamisessa ja
seurusteli vieraiden kanssa, joille ei emännältä riittänyt aikaa.
Nuoret oleilivat sisähuoneissa eivätkä välittäneet onnittelijoista.
Kreivi johdatteli vieraitn, toisia vierashuoneeseen, toisia eteiseen ja
kutsui kaikkia päivällisille.

"Olen sangen, sangen kiitollinen teille, _ma chère_ tahi _mon cher_
omasta ja rakkaiden nimipäiväin viettäjäin puolesta. (_Ma chère_ tahi
_mon cher_ sanoi hän kaikille eroituksetta, ylemmilleen ja
alemmilleen.) Muistakaahan vain tulla päivällisille. Muuten
loukkaannun, _mon cher_. Pyydän teitä sydämellisesti koko perheen
puolesta, ma chère." Nämä sanat hän lausui kaikille eroituksetta,
samalla tavalla hän voimakkaasti puristi kaikkien kättä, kaikille hän
samalla tavalla lyhyeen nyökäytteli päätään, ja sama oli aina hänen
täyteläillä, sileäksi ajelluilla kasvoillaan iloinen ilme. Saatettuaan
jonkun vieraista eteiseen hän palasi vierashuoneeseen, siirsi
nojatuolin jonkun toisen vieraan luo, haritti nuorekkaan ja
elämänhaluisen näköisenä jalkansa, asetti kätensä polvilleen ja
ruumistaan heilutellen lasketteli arveluitaan ilmoista, neuvotteli
terveydestään, puhuen milloin venättä, milloin ranskaa, jota hän puhui
kehnosti, mutta itsetietoisesti, kunnes taas väsyneen, mutta
velvollisuuksissaan lujan näköisenä lähti saattamaan, korjaillen
harmaita haituviaan kaljullaan ja kutsuen päivällisille. Toisinaan hän
eteisestä palatessaan pistäysi kukka- ja palveliahuoneen kautta suureen
marmorisaliin, missä katettiin pöytää kahdeksallekymmenelle hengelle.
Täällä hän katseli palvelijoita, jotka kuljettelivat hopea- ja
porsliiniastioita, sovittelivat pöytiä ja levittelivät niille
tamastisia pöytäliinoja. Hän viittasi luokseen Dmitri Vasiljevitshin,
aatelismiehen, joka hoiteli kaikkia hänen asioitaan, ja sanoi hänelle:
"No, no, Mitjenka, katsohan että kaikki on hyvin. Niin, niin", puheli
hän, tyytyväisenä katsellen mahdottoman pitkää pöytää. "Pääasia on --
tarjoileminen. Niinpä niin..." Ja hän lähti taas, tyytyväisenä
huoahtaen, vierashuoneesen.

-- Maria Ljvovna Karagin tyttärineen! -- ilmoitti kreivittären
jättiläismäinen ratsupalvelija bassoäänellä oven suusta. Kreivitär
mietti hetkisen, avasi kultaisen nuuskarasian, jonka kantta kaunisti
hänen miehensä muotokuva, ja pisti nuuskaa nenäänsä.

-- Nämä vieraskäynnit minut aivan uuvuttavat, -- hän sanoi. -- Olkoon
menneeksi, olkoon hän nyt viimeinen. Ylen on hän keimaileva. Pyydä
tulemaan -- sanoi hän surullisella äänellä, aivan kuin olisi tahtonut
sanoa: "no, lyökää häntä nyt kylliksenne!"

Kuului hameiden kahinaa ja pitkä, täyteläinen, ylpeän näköinen nainen
astui vierashuoneeseen pyöreänaamaisen hymyilevän tyttärensä kanssa.

"Rakas kreivitär, siitä on jo niin kauvan ... hän on ollut sairas
lapsi rukka ... tanssiaisissa Rasumovskien luona ... ja kreivitär
Apraksin ... minä olen ollut niin onnellinen..." puhelivat naiset
innokkaasti, keskeyttäen toinen toistaan, ja heidän äänensä sulautuivat
hameiden kahinaan ja tuolien siirtelemisestä syntyneeseen kolinaan. Ja
alkoi tuollainen keskustelu, joka tavallisesti kestää vain rupeaman,
sitten vieraat nousevat lähteäkseen, hameet kahisevat, ja puhellaan:
"Olen ylen iloinen; äidin terveys ... ja kreivitär Apraksin", ja taas
kahisevat hameet, mennään eteiseen, puetaan turkit tai kaapu ja
lähdetään kotiin. Keskustelu siirtyi kaupungin silloiseen tärkeimpään
tapahtumaan, tunnetun kauniin Katarinan aikuisen pohatan, kreivi
Besuhovin, tautiin ja hänen lehtopoikaansa Pierreen, joka oli niin
sopimattomasti käyttäytynyt Anna Pavlovna Schererin illanvietossa.

-- Surkuttelen suuresti kreivi rukkaa, -- lausui vieras: -- hänen
terveytensä on jo ennenkin ollut huono, ja nyt tämä pojan tuottama
mielipaha varmaankin vie häneltä hengen!

-- Mikä sitten? -- kysyi kreivitär, aivan kuin ei muka olisi tietänyt,
mitä vieras tarkoitti, vaikka hän ainakin viisitoista kertaa oli
kuullut syyn kreivi Besuhovin mielipahaan.

-- Sellaista on nykyaikainen kasvatus! Jo ulkomailla, -- jatkoi vieras,
-- tämä nuorukainen oli jätetty oman onnensa nojaan, ja nyt kerrotaan
hänen Pietarissa tehneen sellaisia kauhutöitä, että poliisi on hänet
karkoittanut sieltä.

-- Jopa nyt! -- sanoi kreivitär.

-- Hän oli valinnut huonoja ystäviä, -- puuttui puheeseen Anna
Mihailovna. Kerrotaan että hän ruhtinas Vasilin pojan ja erään
Dolohovin seurassa on tehnyt, Jumala ties mitä. Saivatpas siitä
molemmat. Dolohof on alennettu sotamieheksi, ja Besuhovin poika on
lähetetty Moskovaan. Anatol Kuraginin asian hänen isänsä jotenkuten
sotki, mutta karkoitettiin hänkin sentään Pietarista.

-- Mutta mitä he sitten oikeastaan tekivät? -- kysyi kreivitär.

-- He ovat todellisia rosvoja, erittäinkin Dolohof, sanoi vieras. Hän
on Maria Ivanovna Dolohovin poika. Äiti sellainen kunnioitettava
ihminen, ja entäs poika? ajatelkaahan: kolmisin olivat he saaneet
jostain karhun, asettivat sen keskelleen vaunuihin ja veivät sen
näyttelijättärien luo. Poliisi riensi heitä hillitsemään. Nämä
poliisiin käsiksi, sitoivat hänet selin karhun selkään ja sysäsivät
karhun kanavaan; karhu uida pulikoi, ja poliisi on selässä.

-- Hauskalta mahtoi, _ma chère_, poliisi näyttää, -- huudahti kreivi
nauruun pakahtumaisillaan.

-- Ah, kauheata! Mitä siinä on naurettavaa, kreivi?

Mutta tahtomattaankin nauroivat naiset itsekin.

-- Vaivoin pelastettiin onneton, -- jatkoi vieras. -- Näin järkevästi
huvittelee kreivi Kirill Vladimirovitsh Besuhovin poika! -- hän lisäsi.
-- Ja on kerrottu, miten hän on hyvin kasvatettu ja viisas. Mihin on
nyt vienyt ulkomaalainen kasvatus? Toivon, ettei kukaan täällä
seurustelisi hänen kanssaan, vaikka hän onkin niin rikas. Minulle
aijottiin esittää hänet. Kieltäydyin jyrkästi: minulla on tyttäriä.

-- Miksi sanotte, että tämä nuorukainen on niin rikas? -- kysyi
kreivitär, kääntyen neitosista, jotka heti tämän huomattuaan alkoivat
jutella keskenään, eivätkä olleet kuuntelevinaan kreivittären
puhetta. -- Kreivi Besuhovillahan on ainoastaan aviottomia lapsia.
Tietääkseni ... on Pierrekin avioton.

Vieras häiläytti kädellään.

-- Hänellä on luullakseni ainakin kaksikymmentä aviotonta.

Ruhtinatar Anna Mihailovnakin takertui keskusteluun; nähtävästi hän
tahtoi näyttää, minkälaisia suhteita hänellä on ja miten hyvin hän
tuntee suuren maailman asiat.

-- Näin on asia, -- hän sanoi merkitsevästi ja melkein kuiskaten. --
Kreivi Kirill Vladimirovitshin maine on tunnettu... Lastensa luvunkin
hän jo on unohtanut, mutta tämä Pierre on ollut hänen lemmikkinsä.

-- Miten kaunis olikaan ukko vielä viime vuonna! -- sanoi kreivitär. --
Kauniimpaa miestä en milloinkaan ole nähnyt.

-- Nyt on hän kovin muuttunut, -- sanoi Anna Mihailovna. -- Niin, minun
piti sanoa, -- hän jatkoi: -- ruhtinas Vasili on vaimonsa kautta koko
omaisuuden perillinen, mutta isä on suuresti rakastanut Pierreä,
toimittanut hänelle kasvatuksen ja kirjoittanut keisarille ... niin
että vaikea on sanoa, kenpä hänen kuoltuaan (hän on niin heikko, että
joka hetki odotetaan kuolemaa, ja _Lorrain_ on saapunut Pietarista) saa
tämän suunnattoman omaisuuden, Pierrekö, vai ruhtinas Vasili.
Neljäkymmentä tuhatta sielua ja miljoonat. Minä tiedän omaisuuden
tarkalleen, sillä itse ruhtinas Vasili on minulle kertonut. Ja onpa
Kirill Vladimirovitsh kaukaista sukuakin minulle äidin puolelta. Ja hän
se oli Borikseni risti-isänäkin, -- lisäsi hän, aivan kuin ei tälle
seikalle olisi tahtonut antaa mitään merkitystä.

-- Ruhtinas Vasili saapui eilen Moskovaan. Hän on tarkastusmatkalla,
kerrotaan, -- lausui vieras.

-- Niin, mutta meidän kesken sanottuna, -- puhui Anna Mihailovna, --
tämä on tekosyy; todellisuudessa hän on saapunut Kirill
Vladimirovitshin tähden, kuultuaan, että hän on niin heikkona.

-- Mutta, _ma ehère_, tämä on verraton juttu, kreivi sanoi, ja
huomattuaan, ettei vieras häntä kuunnellut, hän kääntyi neitosten
puoleen: -- mahtoi poliisi olla hauskan näköinen.

Ja kuvailtuaan mielessään, miten poliisi huitoi käsillään, hän taas
pyrskähti äänekkääseen nauruun, joka saattoi koko hänen täytelään
ruumiinsa heilumaan. Näin nauravat ihmiset, jotka elämänsä kaiken ovat
hyvin syöneet ja etenkin juoneet... "Niin, välttämäti meille
päivällisille, tehkää hyvin", hän sanoi.



XI.


Syntyi hiljaisuus. Kreivitär katseli vierasta suloisesti hymyillen,
mutta samalla hän suinkaan ei salannut, että vieras voi lähteä häntä
loukkaamatta. Vieraan tytär jo oikoi vaatteitaan, katsellen kysyvästi
äitiään, kun yhtäkkiä alkoi viereisestä huoneesta kuulua ovea läheneviä
naisten ja miesten askelia, joku siellä kompastui tuoliin, ja kaatoi
sen, ja vierashuoneeseen juosta tuoksahti kolmentoista vuotias
tyttönen. Hän pisti äkkiä jotain lyhyen musliinihameensa alle ja
pysähtyi keskelle huonetta. Selvästi huomasi, että hän varomattomasti
paetessaan oli tullut liian kauvaksi. Samassa ilmestyivät ovelle
punakauluksinen ylioppilas, kaartin upseeri, viisitoista vuotias tyttö
ja paksu punaposkinen poikanen lapsen tauttu yllä.

Kreivi hypähti nojatuolistaan ja mennä vaapersi kädet levällään
tyttöstä kohti ja kaappasi hänet juoksusta syliinsä.

-- Kas tässäpä hän on! -- huusi hän nauraen. -- Nimipäiväin viettäjä!
Rakas nimipäiväin viettäjäni!

-- Rakkaani, kaikella on aikansa, -- sanoi kreivitär, tekeytyen
ankaraksi. -- Sinä hänet pilaat hemmoittelullasi, _Elie_, -- lisäsi bän
miehelleen.

-- Hyvää päivää, rakkaani, toivotan onnea, -- sanoi vieras. -- Miten
suloinen lapsi! -- hän lisäsi, kääntyen äitiin.

Tyttösellä oli mustat silmät ja suuri suu; hän ei ollut kaunis, mutta
eläväinen. Hänen hennot lapsenharteensa vavahtelivat kiivaasta
juoksusta ja nyörre-miehustan puristuksesta. Hänen mustat kiharansa
hulmuilivat niskalla, hennot käsivartensa olivat paljaat, pienet
jalkaset pitsisuisissa housuissa ja avonaisissa kengissä. Hän oli siinä
suloisessa iässä, jolloin tyttö ei enää ole lapsi, mutta lapsikaan ei
vielä neitonen. Riuhtaistuaan itsensä isän syleilystä hän juoksi äidin
luo ja välittämättä vähääkään tämän ankarasta huomautuksesta kätki
hehkuvat kasvonsa hänen pitsiseen mantteliinsa ja remahti nauramaan.
Häntä jokin seikka nauratti, ja katkonaisesti hän puhui nukesta, jonka
veti hameensa alta.

-- Näettekö?... Nukke... Mimi... Näettekö?

Ja enempää Natasha ei voinut puhua (hänestä tuntui kaikki
naurettavalta). Hän vaipui taas äitinsä helmaan ja nauraa helitti niin
äänekkäästi ja heleästi, että kaikki, keimaileva vieraskin, väkisinkin
hertyivät nauramaan.

-- No, mene, mene tollukoinesi, -- puhui äiti teeskennellyn ankarana
sysäten tyttöä luotaan. -- Tämä on nuorin tyttäreni, -- hän sanoi,
vieraaseen kääntyen.

Natasha nosti hetkeksi kasvonsa äidin pitsimanttelista ja katseli häntä
silmiin läpi naurun kyynelten ja kätki taas päänsä helmaan.

Vieras, joka täten oli pakotettu ihailemaan tätä perhekohtausta, piti
velvollisuutenaan yhtyä siihen jollakin tavalla.

-- Sanokaahan, rakkaani, -- hän sanoi, kääntyen Natashaan, -- miten on
tämä Mimi teille sukua? Varmaankin tytär?

Natashaa ei miellyttänyt tämä lapsellinen puhuttelutapa. Hän ei
vastannut mitään, katsahtihan vain totisena vieraaseen.

Sillä välin oli nuori polvi: Boris -- upseeri, ruhtinatar Anna
Mihailovnan poika, Nikolai -- ylioppilas, kreivin vanhin poika, Sonja
-- kreivin viidentoista vuotias veljentytär, ja pikku Petrusha --
kreivin nuorin poika, asettuneet istumaan vierashuoneeseen. Selvästi
huomasi, miten he koettivat hillitä itseään ja pidätellä sopivaisuuden
rajoissa hilpeyttään ja iloaan, joita uhkasi heidän jokainen
piirteensä. Huomasi, että sisähuoneissa, mistä he olivat tulleet
sellaisella jyryllä, heillä oli ollut iloisempia keskusteluaineita kuin
vierashuoneessa, missä puhuttiin kaupungin jouruista, ilmasta ja
kreivitär Apraksinista. Silloin tällöin he vilkuilivat toisiinsa ja
vaikea heidän oli pidättyä naurusta.

Nuorukaiset, ylioppilas ja upseeri, olivat lapsuuden ystävät ja
samanikäiset; molemmat olivat he kauniit, mutteivät lainkaan toistensa
näköiset. Boris oli vaaleanverevä, pitkä nuorukainen, jolla oli
säännölliset, hienot piirteet ja rauhallisen kaunis ilme; Nikolai oli
lyhyläntä kiharatukkainen, ja ilme hänen kasvoillaan oli avonainen.
Hänen ylähuulessaan eroitti jo mustia haivenia, ja hänen kasvonsa
uhkuivat yritteliäisyyttä ja innostusta. Nikolai punastui tultuaan
vierashuoneeseen. Huomasi, miten hän yritti jotain lausua, muttei
keksinyt sopivaa; Boris taas oli heti kuin kotonaan ja kertoi
rauhallisen leikillisesti, miten hän oli tuntenut Mimi-nuken tämän
ollessa vielä nuori neitonen, jolloin sillä vielä oli ehjä nenä, ja
miten se viimeisten viiden vuoden kuluessa on kovin vanhentunut ja
saanut halkeaman kalloonsa. Tämän sanottuaan hän vilkaisi Natashaan.
Tämä käänsi hänelle selkänsä, vilkaisi pikku veljeensä, joka silmät
sirillään nauraa hihitti pakahtuakseen. Kun hän tunsi, ettei enää voi
itseään hillitä, lähti hän huoneesta minkä pienistä jaloista lähti.
Boris ei nauranut.

-- Te olette luullakseni myös lähtöhommissa, äiti? Käskenkö tuomaan
vaunut? -- hän sanoi, kääntyen hymyillen äitiinsä.

-- Olen, mene, mene, käske hankkiutumaan, -- vastasi äiti hymyhuulin.

Boris pujahti hiljaa ovesta ja lähti Natashan jälestä; paksu poikanen
lähti vihaisena heidän jälestään ja näytti aivan kuin olisi hän ollut
kiukuissaan kun häntä toimissaan häirittiin.



XII.


Nuorista, lukuun ottamatta kreivittären vanhinta tytärtä (joka oli
neljä vuotta Natashaa vanhempi ja käyttäytyi jo kuin aikuinen) ja
vierasta neitiä, jäivät vierashuoneeseen Nikolai ja hänen serkkunsa
Sonja. Sonja oli hentorakenteinen, pienen pieni tummanverevä neitonen,
jonka pehmyt, mutta silti tulinen katse tuikehteli pitkien ripsien
välitse. Hänellä oli kahteen kertaan pään ympäri kierretty paksu, musta
palmikko, ja ihon väri oli hieman kellahtava kasvoissa ja erittäinkin
paljaissa ohuvissa, mutta siroissa, jäntevissä käsivarsissa ja
kaulassa. Liikkeittensä sulavuuden, pienten jäsentensä pehmeyden ja
joustavuuden ja jonkunverran hillityn, viekkaan käytöstapansa suhteen
hän muistutti kaunista, vaikkeikaan vielä täysin kehittynyttä
kissanpoikaa, josta aikaa voittaen tulee viehättävä kissa. Hänen
mielestään oli nähtävästi hienoa hymyilyllä ilmaista osanottonsa
yhteiseen keskusteluun; mutta väkisinkin katselivat hänen silmänsä
pitkien, tuuheiden ripsien alta armeijaan lähtevää serkkua sellaisella
neitseellisen intohimoisella jumaloimisella, ettei hänen hymynsä
hetkeksikään saattanut ketään viedä harhaan, ja selvästi huomasi, että
kissanpoika oli istahtanut vain sentähden, että sitten rennommin saisi
hyppiä ja leikkiä serkkunsa kanssa, kun hekin, kuten Boris ja Natasha,
pääsisivät pujahtamaan vierashuoneesta.

-- Niin, _ma chère_, -- sanoi vanha kreivi, kääntyen vieraaseen ja
osoittaen poikaansa Nikolaita. -- Nyt on hänen ystävänsä Boris
ylennetty upseeriksi, ja hän ei tahdo erota ystävästään; hän jättää
sekä yliopiston että minut vanhuksen: hän lähtee armeijaan, _ma chère_.
Ja hänelle kun oli jo paikka varattu arkistossa, ja kaikki oli hyvin.
Onpas tämä ystävyyttä! -- sanoi kreivi kysyvästi.

-- Niin, puhutaanhan, että sota on julistettu, -- vieras sanoi.

-- Kauvan on jo puhuttu, -- kreivi sanoi. -- Yhä puhutaan ja puhutaan,
mutta siihen se aina jää. _Ma chère_, sepäs on ystävyyttä! -- hän
toisti. -- Hänestä tulee husaari.

Vieras ei tiennyt, mitä vastaisi, ravistihan vain päätään.

-- Ei lainkaan ystävyyttä, -- vastasi Nikolai, ja hän punastui ja alkoi
puolustautua aivan kuin olisi häntä halpamaisesti paneteltu. -- Ei
lainkaan ystävyyttä, tunnen vain yksinkertaisesti, että luontoni vetää
sotapalvelukseen.

Hän katsahti serkkuunsa ja vieraaseen neitiin: molemmat katselivat
häntä hyväksyvästi hymyillen,

-- Tänään on meillä puolisilla Pavlogradin husaarirykmentin eversti
Schubert. Hän on ollut täällä lomalla ja vie Nikolain mennessään
rykmenttiin. Mitäpäs tehdä? -- sanoi kreivi, kohauttaen harteitaan ja
puhuen leikillisesti asiasta, joka nähtävästi oli tuottanut hänelle
paljon surua.

-- Olenhan teille jo sanonut isä kulta, -- poika sanoi, -- että jään
luoksenne, jollette halua päästää minua. Mutta olen vakuutettu, etten
muuhun kelpaa kuin sotapalvelukseen; ei ole minusta valtiomieheksi, ei
virkamieheksi, sillä en saata salata, mitä tunnen, -- puhui hän, yhä
vilkkuen nuorekkaan veikistelevästi Sonjaan ja vieraaseen neitiin.

Kissanpoika oli imeytynyt häneen silmillään ja näytti joka hetki
valmiilta alkamaan leikin ja näyttämään koko kissan luontonsa.

-- No, no, hyvä! -- sanoi vanha kreivi: -- aina hän kiivastuu. Yhä vaan
Bonaparte huumaa nuorten mielet; kaikki he ajattelevat, miten hän
luutnantista tuli keisariksi. Miksei, suokoon Jumala, -- hän lisäsi,
huomaamatta vieraan pilkallista hymyä.

Aikuiset alkoivat puhella Bonapartesta. Julie, vieraan tytär, kääntyi
nuoreen Rostoviin.

-- Ikävä ettette ollut tuorstaina Arharovien luona. Oikein teitä
ikävöin, -- hän sanoi hellästi hymyillen.

Imarreltu nuorukainen siirsihe lähemmäs vierasta neitiä nuoruuden
veikistelevä hymy huulilla ja ryhtyi hymyilevän Julien kanssa
keskusteluun, lainkaan huomaamatta, miten hänen teeskennelty hymynsä
mustasukkaisuuden veitsenä viilsi Sonjan sydäntä. Hän oli kiukusta
punastunut, mutta koetti kuitenkin hymyillä. Keskustelun kuluessa
Nikolai katsahti Sonjaan. Tämä vilkasi häneen intohimoisen ilkeästi,
pidätellen kyyneliään ja koettaen hymyillä, mutta äkkiä hän nousi ja
lähti huoneesta. Nikolain vilkkaus hävisi. Kun keskustelu hiukan vain
taukosi, lähti hän huolekkaan näköisenä huoneesta ja alkoi etsiä
Sonjaa.

-- Miten ovatkaan näiden nuorien salaisuudet valkeilla rihmoilla yhteen
ommellut! -- sanoi Anna Mihailovna, osoittaen poistuvaa Nikolaita. --
_Cousinage dangereux voisinage_,[15] hän lisäsi.

-- Niin, -- sanoi kreivitär, sittenkun nuorten huoneeseen tuoma
auringon säde oli kadonnut, ja aivan kuin hän olisi vastannut
kysymykseen, jota kukaan ei ollut tehnyt, mutta joka häntä alituiseen
vaivasi: kuinka paljon onkaan kärsitty vaivoja, kuinka paljon huolia,
jotta heistä nyt saisimme iloita! Ja nytkin, toden totta, on enemmän
huolta kuin iloa. Yhä vaan pelkään, yhä pelkään! Ovathan he siinä
iässä, jolloin sekä tytöillä että pojilla on niin paljon vaaroja.

-- Kaikki riippuu kasvatuksesta, -- sanoi vieras.

-- Tosiaan, olette oikeassa, -- jatkoi kreivitär. -- Näihin saakka
olen, Jumalan kiitos, ollut lasteni ystävä, ja he luottavat minuun
täydellisesti, -- puhui kreivitär, ilmaisten näillä sanoillaan tuon
useilla vanhemmilla niin tavallisen harhaluulon, ettei heidän
lapsillaan muka ole mitään vanhemmiltaan salattavaa. -- Tiedän, että
aina olen oleva tytärteni ensimäinen uskottu, ja että joskin Nikoljenka
kuumaverisyydessään hulluttelee (pojille se on välttämätöntä), niin ei
ainakaan noiden Pietarin herrain tapaan.

-- Niin, verrattomia, verrattomia lapsia, -- vakuutteli kreivi, jolla
oli tapana ratkaista hänelle epäselvät asiat pitämällä kaikkea
verrattomana. -- Siinä ollaan, tahtoo tulla husaariksi! Mitäpäs tehdä,
_ma chère_!

-- Miten suloinen olento onkaan nuorin tyttärenne, -- sanoi vieras. --
Ruutia.

-- Niin, ruutia! kreivi sanoi. Hän on tullut minuun! Ja entäs hänen
äänensä: vaikka puhunkin tyttärestäni, niin totuuden sanon, laulajatar
hänestä tulee, toinen Salomoni. Olemme tuottaneet italialaisen häntä
opettamaan.

-- Eikö ole vielä aikaista? Sanotaan opintojen vahingoittavan ääntä
tällä iällä.

-- Oi, ei, joutavia! -- kreivi sanoi. -- Mitenkäs meidän äitimme
kahden-kolmentoista vuotiaina menivät miehelään?

-- Onpa Natashakin jo rakastunut Borikseen! Ei ole huonompia hänkään!
-- sanoi kreivitär hiljaa hymyillen ja katsellen Boriksen äitiin, ja
hän jatkoi nähtävästi vastaten ajatuksilleen, jotka häntä viime aikoina
yhä seurasivat: Siinä näette, jospa pitäisin häntä lujilla, jospa häntä
kieltäisin... Jumala tietää, mitä he tekisivät salavihkaa (kreivitär
ajatteli: he suutelisivat toisiaan), mutta nyt tiedän Natashan jokaisen
sanan. Itse hän illalla piipahtaa luokseni ja kertoo kaikki. Kenties
häntä hemmoittelen; mutta luulenpa tosiaan, että näin on parempi.
Vanhinta tytärtäni pidin lujilla.

-- Niin, minä olen aivan toisin kasvatettu, -- sanoi hymyillen kaunis
Vera.

Mutta hymy ei kaunistanut Veran kasvoja, kuten on laita muiden
ihmisten; päinvastoin, hänen kasvonsa muuttuivat luonnottoman
näköisiksi ja sentähden epämiellyttäviksi. Vera oli kaunis, hän ei
ollut tyhmä, opintonsa olivat luisuneet hyvin, hän oli hyvin
kasvatettu, hänellä oli miellyttävä ääni; hänen puheensa olivat tosia
ja sattuvia; mutta kumma juttu; kun vieras ja kreivitär häneen
vilkaisivat, tuntui heistä kummalta, miksi hän tämän sanoi, ja heistä
tuntui epämiellyttävältä.

-- Vanhimpain kanssa aina hullutellaan, heistä tahdotaan tehdä jotain
tavatonta, -- sanoi vieras.

-- Miksi synnin salaisimme, _ma chère_! Kreivitär rakkaani viisasteli
liiaksi Veraa kasvattaessaan, -- sanoi kreivi. Mutta mitäs siitä!
tulipa hänestä sentään oiva tyttö, -- hän lisäsi, iskien hyväksyvästi
Veralle silmää.

Vieraat nousivat ja lähtivät, luvaten saapua päivällisille.

-- Onpa nämäkin tapoja! Istutaan istumistaan! -- sanoi kreivitär,
saatettuaan vieraat.



XIII.


Kun Natasha lähti juoksemaan vierashuoneesta, niin pysähtyi hän jo
kasvihuoneeseen, alkoi kuunnella, mitä vierashuoneessa puheltiin ja
odotteli Borista. Hän alkoi jo käydä kärsimättömäksi, polkasi
jalkulaisellaan, ja itku kurkussa karvasteli, kun ei Borista heti
kuulunut. Mutta samassa alkoi kuulua askelia. Ne eivät olleet nopeita,
ei hiljaisia, kuuluihan vain tuollainen nuorukaisen säädyllinen
astunta. Natasha hypähti vikkelästi kukkasammioiden väliin ja
piiloutui.

Boris pysähtyi keskelle huonetta, katsahti ympärilleen, pyyhkäsi tomun
virkanuttunsa hihasta ja astui kuvastimen luo, ihaillen siinä kauniita
kasvojaan. Henkeään pidätellen tarkasteli Natasha piilopaikastaan, mitä
Boris tekisi. Hän seisoi hetkisen kuvastimen edessä, hymähti ja lähti
astumaan ovelle. Natasha aikoi huutaa häntä, mutta muuttikin sitten
mieltään. "Etsiköön", hän sanoi itsekseen. Tuskin oli Boris lähtenyt
huoneesta, kun vierashuoneesta tulla tupsahti Sonja tulipunaisena ja
kiukkuisasti sopertaen jotain kyynelten keskitse. Natasha aikoi
heti juosta hänen luokseen, malttoi kuitenkin mielensä ja jäi
piilopaikkaansa, aivan kuin taikahatun alle, nähdäkseen, mitä
maailmassa tapahtui. Tämä tuotti hänelle aivan ominaista, uutta
nautintoa. Sonja supisi jotain itsekseen ja tähysteli vierashuoneen
ovea. Nikolai astui huoneeseen.

-- Sonja! mikä sinun on! onko mahdollista? -- sanoi Nikolai, juosten
Sonjan luo.

-- Ei mikään, ei mikään, jättäkää minut rauhaan! -- Hän alkoi itkeä.

-- Ei, kyllä tiedän.

-- Jos tiedätte, niin on hyvä, menkää sitten Julien luo.

-- So-o-onja! yksi sana! Voitko näin kiusata itseäsi ja minua
luulottelujen perustalla? -- puhui Nikolai ja tarttui hänen käteensä.

Sonja ei irroittanut kättään ja herkesi itkemästä. Natasha ei
liikahtanut, ei edes hengittänyt ja katseli loistavin silmin
piilopaikastaan. "Mitähän nyt tapahtuu?" hän ajatteli.

-- Sonja! maailma on minulle turhuus! Sinä olet kaikkeni, -- puhui
Nikolai. -- Näytän sen sinulle.

-- Minua ei miellytä tuollaiset puheet.

-- En jatka, annahan anteeksi, Sonja! Hän veti tytön luokseen ja
suuteli häntä.

"Voi, miten kaunista!" -- ajatteli Natasha, ja kun Nikolai ja Sonja
olivat lähteneet huoneesta, nousi hänkin piilopaikastaan, lähti heidän
jälestään ja kutsui Boriksen luokseen.

-- Boris, tulkaa tänne, -- sanoi hän viekkaan merkitsevästi. -- Minun
täytyy puhua teille eräs asia. Tänne, tänne, -- hän puhui ja vei
Boriksen kasvihuoneeseen, siihen paikkaan, missä oli ollut
kätkeytyneenä kukkasammioiden keskessä.

Boris kulki hymyillen hänen jälessään.

-- Mikä on sitten se _eräs asia_? -- hän kysyi.

Natasha hämmentyi, katsahti ympärilleen ja huomattuaan kukkasammiolla
nukkensa kumartui sitä ottamaan.

-- Suudelkaa nukkea, -- hän sanoi.

Boris katseli hellän tutkivasti hänen kiihtyneitä kasvojaan eikä
vastannut mitään.

-- Ettekö tahdo? Tulkaa sitten tänne, -- hän sanoi, meni edemmäs
kukkain keskeen ja heitti nuken kädestään. -- Likemmäs, likemmäs! --
hän kuiskasi.

Hän tarttui Boriksen hihankäänteeseen, ja hänen ihanilla kasvoillaan
kuvastuivat juhlallisuus ja pelko.

-- Tahdotteko sitten minua suudella? -- kuiskasi hän tuskin kuuluvasti,
katsellen hymyhuulin Borista kulmainsa alta ja oli vähällä itkeä
mielenliikutuksesta.

Boris punastui.

-- Miten olette naurettava, Natasha, -- hän sanoi, kumartui tytön
puoleen, käyden yhä punasemmaksi, mutta ei tehnyt mitään, odottihan
vain.

Natasha hypähti yhtäkkiä kukkasammiolle, niin että tuli Borista
pitemmäksi, kiersi ohuet, paljaat kätösensä Boriksen kaulalle ja
siuhtaistuaan päänheitolla hiukset niskalleen hän suuteli häntä
keskelle suuta.

Samassa hypähti hän lattialle, puikahti sammioiden keskitse kukkain
taakse ja jäi sinne seisomaan pää rinnoille vaipuneena.

-- Natasha, -- sanoi Boris, -- te tiedätte, että teitä rakastan,
mutta...

-- Oletteko rakastunut minuun? -- keskeytti hänet Natasha.

-- Olen rakastunut, mutta älkäämme enää tehkö, mitä juuri... Vielä
neljä vuotta... Sitten pyydän teidän kättänne.

Natasha alkoi miettiä.

-- Kolmetoista, neljätoista, viisitoista, kuusitoista ... luki hän
ohuvilla sormillaan. -- Hyvä! Onko päätetty?

Ja riemun ja rauhan hymy valaisi hänen kiihtyneet kasvonsa.

-- Päätetty! Boris sanoi.

-- Iäksikö? -- tyttö sanoi. -- Kuolemaanko saakka? Ja tartuttuaan
Boriksen käsivarteen lähti Natasha onnesta säteilevänä työhuoneeseen.



XIV.


Kreivitär väsyi siihen määrin vieraskäynneistä, että kieltäytyi enää
ketään ottamasta vastaan, ja ovenvartijaa käskettiin kaikinmokomin
käskemään päivällisille kaikki onnittelijat. Kreivitär tahtoi
kahdenkesken puhella lapsuudenystävänsä, ruhtinatar Anna Mihailovnan
kanssa, jota hän ei vielä hyvällisesti ollut tavannut tämän Pietarista
paluun jälkeen. Anna Mihailovna kauniine, itkettyneine kasvoineen
siirsihe lähemmäs kreivittären nojatuolia.

-- Sinulle puran sydämeni, -- sanoi Anna Mihailovna. -- Vähän on meitä
enää elossa muinaisia ystäviä! Siksipä onkin minulle niin kallis sinun
ystävyytesi.

Anna Mihailovna katsahti Veraan ja vaikeni. Kreivitär puristi
ystävättärensä kättä.

-- Vera, -- sanoi kreivitär, kääntyen vanhimpaan tyttäreensä, josta hän
nähtävästi ei pitänyt. -- Ettekö lainkaan käsitä? Etkö todellakaan
huomaa, että olet täällä liikaa? Mene siskojen luo, tahi...

Kaunis Vera hymähti ylenkatseellisesti eikä näyttänyt lainkaan
loukkautuneen.

-- Jospa jo aikoja sitten olisitte sanoneet, äitiseni, niin heti olisin
poistunut, -- hän sanoi ja lähti omaan huoneeseensa.

Mutta kulkiessaan työhuoneen läpi hän huomasi kummankin akkunan luona
parin istumassa. Hän pysähtyi ja hymyili pilkallisesti. Sonja istui
aivan Nikolain vieressä, joka kopioi hänelle runoesikoisiaan. Boris ja
Natasha istuivat toisen akkunan luona ja vaikenivat huomattuaan Veran.
Sonja ja Natasha katsahtivat syyllisen, mutta silti onnellisen
näköisinä Veraan.

Oli hauskaa ja liikuttavaa katsella näitä rakastuneita tyttösiä, mutta
Verassa tämä näkö ei nähtävästi herättänyt mieluisia tunteita.

-- Kuinka monasti olen teitä pyytänyt jättämään tavarani rauhaan, --
hän sanoi, -- onhan teillä oma huoneenne.

Hän otti Nikolailta mustetolpon.

-- Heti paikalla, heti paikalla, -- sanoi Nikolai, kastaen kynäänsä.

-- Kaikki te teette sopimattomaan aikaan, -- sanoi Vera.
Vierashuoneeseenkin äsken juoksitte, niin että kaikki saimme hävetä
teidän puolestanne.

Vaikkakin hän puhui totta, tahi kenties juuri sentähden, ei kukaan
hänelle vastannut, katsahtivathan vain kaikki neljä toisiinsa. Vera ei
pitänyt kiirettä, vaan seisoi paikallaan mustetolppo kädessä.

-- Ja minkälaisia salaisuuksia saattaa olla teidän iällänne Boriksen ja
Natashan ja teidänkin välillänne -- pelkkiä tyhmyyksiä!

-- Entäs sitten, Vera? Eihän tämän asian pitäisi sinua liikuttaa? --
puheli hiljaa ja puolustavasti Natasha.

Hän oli tänään nähtävästi entistään ystävällisempi ja lempeämpi
kaikille.

-- Sangen tyhmää, -- Vera sanoi, -- häpeän puolestanne. Mitä
salaisuuksia?...

-- Kullakin on omat salaisuutensa. Emmehän mekään häiritse sinua
Berginesi, -- sanoi Natasha kiivastuen.

-- Luulenpa, ettette voi häiritä, -- sanoi Vera, -- sillä en käyttäydy
milloinkaan sopimattomasti. Mutta sanonpas äidille, miten sinä
käyttäydyt Boriksen kanssa.

-- Natalia Iljinetshna käyttäytyy verrattomasti, -- sanoi Boris, -- en
voi valittaa.

-- Heretkää, Boris, te olette sellainen valtiomies (tätä sanaa
käyttivät lapset usein ja antoivat sille oman, ominaisen merkityksen),
onpa oikein ikävää, -- sanoi Natasha loukkautuneen värisevällä äänellä.
-- Miksi hän minua ahdistaa? Sinä et koskaan tätä käsitä, -- hän sanoi,
kääntyen Veraan, -- sillä et ole koskaan ketään rakastanut; sinulla ei
ole sydäntä, olet ainoastaan _madame de Genlis_ (tämän haukkumanimen,
jota pidettiin sangen loukkaavana, oli Veralle antanut Nikolai), ja
sinun mielitehtaviäsi on toisten kiusaaminen. Keimaile Berginesi niin
paljon kuin sinua haluttaa, -- puhui Natasha kiivaasti.

-- En toki sentään vieraiden aikana juoksentele nuorten miesten
jälissä...

-- Onpa hän taas saavuttanut tarkoituksensa, -- sanoi Nikolai, -- on
tarpeekseen lasketellut hävyttömyyksiä ja saattaa kaikki pahalle
tuulelle. Menkäämme lastenhuoneeseen.

He nousivat kuin säikähtynyt lintuparvi ja lähtivät nelisin huoneesta.

-- Minua on loukattu, mutta minä en ole ketään loukannut, -- sanoi
Vera.

-- _Madame de Genlis! Madame de Genlis!_ -- huutelivat nauravat äänet
oven takaa.

Kaunis Vera, joka oli aikaansaanut tällaisen kiusoittavan, ikävän
mielialan, hymähti huolettomasti eikä hän vähääkään näyttänyt
välittävän loukkauksista. Hän astui kuvastimen luo ja korjaili
tukkaansa ja vyötintään. Kauniita kasvojaan katsellessaan hän näytti
entistään kylmemmältä ja rauhallisemmalta.

       *       *       *       *       *

Vierashuoneessa keskustelu yhä jatkui:

-- _Ah chère_, -- puheli kreivitär, -- ei ole minunkaan elämäni ollut
pelkkää kukkasten ja ruusujen keskellä kulkemista. Tiedänhän toki,
ettei omaisuutemme kauvankaan enää kestä tällä menolla! Ja kaikkeen on
syynä klubi ja Elien hyvyys. Luuletko, että lepäämme, kun asumme
maalla? Teatterit, metsästysretket ja Jumala ties mitä kaikkea onkaan.
Mutta mitäpäs minusta on puhuttavaa! Mutta miten oletkaan sinä kaikki
järjestänyt? Usein sinua ihmettelen, _Annette_, miten sinä vielä
vanhanakin yksin mennä viiletät kievarin kuomussa milloin Moskovaan,
milloin Pietariin, käyt ministerit ja mahtavat ja kaikkien kanssa tulet
toimeen, todellakin ihmettelen. Sanohan, miten kaikki on näin hyvin
mennyt? Minäpäs en vain sellaiseen pystyisi.

-- Voi, rakkaani, -- vastasi ruhtinatar Anna Mihailovna. -- Varjelkoon
sinua Jumala tuntemasta, miten raskasta on jäädä leskeksi turvattomana
pojan kanssa, jota rakastat jumaloimiseen saakka. Kaikkea silloin opit,
-- hän jatkoi jonkinlaisella ylpeydellä. -- Käräjöimiseni on minut
opettanut. Jos haluan tavata jonkun noista pomoista, niin kirjoitan
kirjelappusen: "ruhtinatar se ja se haluaa tavata sen ja sen", ja ajan
ajurilla kerran, toisen, kolmannen, neljännen, kunnes saan asiani
ajetuksi. Minusta on yhdentekevää, mitä minusta ajatellaan.

-- No niin, kenen puoleen käännyit Borjenkan asiassa? -- kysyi
kreivitär. -- Onhan sinun poikasi jo kaartin upseeri, mutta minun
Nikolushkani yhä vielä junkkari. Ei ole kuka hommaisi. Kenen puoleen
käännyit?

-- Ruhtinas Vasilin. Hän oli sangen ystävällinen. Heti suostui
kaikkeen, ilmoitti keisarille, -- puhui Anna Mihailovna riemuissaan,
täydellisesti unohtaen nöyrtymisen, mikä vei hänet perille.

-- Onko hän vanhentunut, ruhtinas Vasili? -- kysyi kreiyitär. -- En ole
häntä tavannut sitten teatterinäytäntöjemme Rumjantsovien luona.
Varmaankin on hän minut unohtanut, _il me faisait la cour_,[16] --
muisteli kreivitär hymyillen.

-- Yhä ennallaan, -- vastasi Anna Mihailovna, -- ystävällinen
ylenmäärin. Valta-asema ei ole lainkaan mennyt hänelle päähän. "Olen
pahoillani, rakas ruhtinatar, että liian vähän voin tehdä hyväksenne",
hän sanoi: "käskekää". Ei, hän on kelpo ihminen ja verraton sukulainen.
Mutta sinä tiedät, _Nathalie_, miten poikaani rakastan. Hänen onnekseen
teen mitä tahansa. Mutta asiani ovat niin huonot, -- jatkoi Anna
Mihailovna surullisesti ja ääntään vaimentaen, -- niin huonot, että
olen nykyään kauheassa asemassa. Onneton käräjäjuttuni nielee koko
omaisuuteni eikä siitä huolimatta lainkaan edisty. Ajattelehan, että
tällä erää minulla tuskin on kymmenkopeekkaista, enkä tiedä, miten
varustaisin Boriksen. (Hän otti taskustaan nenäliinan ja alkoi itkeä).
Tarvitsen viisisataa ruplaa, ja minulla on kaikkiaan kahdenkymmenen
viiden ruplan seteli pahanen. Minä olen sellaisessa asemassa... Kaikki
toiveeni perustan ruhtinas Kirill Vladimirovitsh Besuhoviin. Jollei hän
tahdo auttaa ristipoikaansa -- hänhän on Borjan risti-isä -- ja määrää
jotain hänen elatuksekseen, niin hukkaan ovat menneet kaikki hommani:
en mitenkään saata häntä varustaa.

Kreivitär itkeä tihusteli ja mietti jotain itsekseen.

-- Usein ajattelen, kenties se on synnin työtä, -- puhui ruhtinatar, --
mutta usein ajattelen: yksinään elelee ruhtinas Kirill Vladimirovitsh
Besuhof ... tämä suunnaton omaisuus ... ja miksi hän elää? Elämä on
hänelle taakaksi, mutta Borja on vasta elämänsä keväässä.

-- Varmaankin hän jotain jättää Borikselle, -- sanoi kreivitär.

-- Jumala sen tietää, rakas ystäväiseni! Pohatat ja ylimykset ovat
tavallisesti sangen itsekkäitä. Lähden kuitenkin hetipaikalla Borjan
kanssa hänen luokseen ja puhun suuni puhtaaksi. Ajatelkoot minusta,
mitä tahtovat, minusta on yhdentekevää, kun poikani kohtalo siitä
riippuu. (Ruhtinatar nousi seisaalleen). Nyt on kello kaksi, neljältä
on teillä puoliset. Ehdin kyllä käydä.

Ja toimekkaan pietarilaisen rouvan tavoin, joka taitaa käyttää aikaa
hyväkseen, hän lähetti noutamaan poikansa ja tämän kanssa hän poistui
eteiseen.

-- Hyvästi, rakkaani, -- sanoi hän kreivittärelle, joka oli tullut
saattamaan heitä ovelle, -- toivota minulle menestystä, -- hän lisäsi
kuiskaten, jottei poika kuulisi.

-- Lähdettekö ruhtinas Kirill Vladimirovitshin luo, rakkaani? -- kysyi
kreivi ruokahuoneesta ja tulla tuupersi hänkin eteiseen. -- Jos hän on
parempi, niin kutsukaa Pierre meille päivällisille. Onhan hän ennenkin
ollut meillä tanssimassa lasten kanssa. Kutsukaa välttämäti, _ma
chère_. Saammepa nähdä, miten Taras tänään kunnostautuu. Hän sanoo,
ettei ole ollut kreivi Orlovilla sellaisia päivällisiä kuin on meillä
tänään.



XV.


-- _Mon cher Boris_, -- sanoi Anna Mihailovna pojalleen, kun kreivitär
Rostovin vaunut, joissa he ajoivat, kääntyivät oljilla katetulta
kadulta kreivi Kirill Vladimirovitsh Besuhovin avaraan pihaan. -- _Mon
cher Boris_ -- sanoi äiti päästellen kättään vanhan kaapunsa alta ja
sovitellen sitä arasti ja hyväillen poikansa kädelle, -- ole
ystävällinen, ole huomaavainen. Kreivi Kirill Vladimirovitsh on sentään
risti-isäsi, ja hänestä riippuu tuleva kohtalosi. Muista tämä, _mon
cher_, ole rakastettava, niinkuin sinä taidat olla...

-- Jos vain tietäisin että tästä, seuraisi muutakin kuin häpeää... --
vastasi poika kylmästi. Mutta olen teille luvannut, teen tämän teidän
tähtenne.

Vaikka ovenvartija näkikin vaunujen seisovan pääkäytävän edustalla, ei
hän erityisesti kiirehtinyt vieraita vastaan, katsahtihan vain heihin
tutkivasti. Anna Mihailovna ei käskenyt ilmoittamaan tulostaan, vaan
lähti poikineen astumaan kuvapatsasrivien keskitse lasikuistiin.
Katsahdettuaan merkitsevästi Anna Mihailovnan kuluneeseen kaapuun
ovenvartija kysyi, ketä he halusivat tavata, ruhtinattariako vai
kreiviä, ja saatuaan tietää, että vieraat halusivat tavata kreiviä, hän
ilmoitti, että hänen ylhäisyytensä on käynyt huonommaksi eikä ketään
enää päästä luokseen.

-- Lähtekäämme siis, -- sanoi Boris ranskaksi.

-- _Mon ami!_ -- sanoi äiti rukoilevalla äänellä, koskettaen taas
poikansa kättä, aivan kuin tämä koskettaminen olisi voinut rauhoittaa
tai rohkaista poikaa.

Boris oli vaiti ja riisumatta sinelliään hän kysyvästi katseli äitiään.

-- Kyyhkyseni, -- sanoi Anna Mihailovna lempeällä äänellä,
ovenvartijaan kääntyen, -- tiedän kreivi Kirill Vladimirovitshin olevan
sangen sairaan ... sentähden olen saapunutkin ... olen hänen
sukulaisensa... En häntä häiritse, kyyhkyseni... Minun tarvitsisi
välttämäti tavata ruhtinas Vasili Sergejevitsh: täällähän hän majailee.
Ilmoita, tee hyvin.

Ovenvartija nykäsi synkkänä yläkertaan vievää johtorihmaa ja kääntyi
selin Anna Mihailovnaan.

-- Ruhtinatar Drubetskoi ruhtinas Vasili Sergejevitshin luo, -- huusi
hän palvelijalle, joka hännystakissa, pitkissä sukissa ja solkikengissä
juoksi yläkerrasta ja kurottautui katsomaan kaidepuun ylitse.

Anna Mihailovna korjaili värjättyä silkkipukuaan, katsahti seinällä
riippuvaan venetsialaiseen kuvastimeen ja lähti reippaana
läntistyneissä kengissään nousemaan matoilla peitettyjä portaita myöten
yläkertaan.

-- Rakkaani, olet minulle luvannut, -- puheli Anna Mihailovna pojalleen
ja rohkaisi häntä kädenkosketuksella.

Silmät alas luotuina poika rauhallisena astui äitinsä jälissä.

He tulivat saliin, mistä eräs ovi vei ruhtinas Vasilille varattuihin
suojiin.

Kun he olivat tulleet keskelle huonetta ja juuri aikoivat pyytää erästä
vanhaa palvelijaa osoittamaan heille tietä, käännähti erään oven
pronssinen ripa, ja saliin astui ruhtinas Vasili samettisessa
arkinutussa ja ainoastaan yksi risti rinnalla. Hän saattoi kaunista
mustatukkaista miestä. Tämä mies oli kuuluisa pietarilainen lääkäri
Lorrain.

-- Se on sitten varma? -- puhui ruhtinas.

-- _Mon prince, "errare humanum est", mais_...[17] -- vastasi lääkäri
sorakielisesti ja lausuen latinalaiset sanat ranskalaiseen tapaan.

-- Hyvä, hyvä...

Huomattuaan Anna Mihailovnan ja hänen poikansa ruhtinas pysähtyi,
nyökäytti päällään lääkärille ja sanaakaan sanomatta, kysyväinen ilme
kasvoilla hän astui heidän luokseen. Boris huomasi, miten hänen äitinsä
kasvot yhtäkkiä kävivät syvän surullisiksi, ja tämä sai hienon hymyn
hänen huulilleen.

-- Niin, miten surullisissa olosuhteissa tapaammekaan toisemme,
ruhtinas... Mutta, miten voi rakas sairaamme? -- kysyi Anna Mihailovna,
aivan kuin ei olisi huomannutkaan ruhtinaan kylmää, loukkaavaa,
tuijottavaa katsetta.

Ruhtinas katsahti käsittämättömän kysyvästi, ensin Anna Mihailovnaan ja
sitten Borikseen. Boris kumarsi kohteliaasti. Vastaamatta tähän
kumarrukseen ruhtinas Vasili kääntyi Anna Mihailovnaan ja vastasi tämän
kysymykseen pään ja huulten liikkeellä, josta voi päättää, että sairaan
tila oli ylen huono.

-- Todellako? -- huudahti Anna Mihailovna. -- Ah, tämä on kauheata!
Hirveätä ajatella... Tämä on poikani, -- hän lisäsi, osoittaen Borista.
-- Hän tahtoi itse tulla teitä kiittämään.

Boris kumarsi vielä kerran kohteliaasti.

-- Uskokaa, ruhtinas, äidin sydän ei koskaan unhota, mitä olette
hyväksemme tehneet.

-- Olen iloinen, kun olen voinut tehdä teille hyväntyön, rakas Anna
Mihailovna, -- sanoi ruhtinas Vasili, korjaten rintaröyhellystään, ja
hänen liikkeistään sekä äänestään saattoi huomata, miten hän täällä
Moskovassa kohteli Anna Mihailovnaa vielä paljon suojelevan
armollisemmin kuin Pietarissa Annette Schererin illanvietossa.

-- Koettakaa palvella hyvin ja olla kelpo mies, -- hän lisäsi,
ankarasti katsahtaen Borikseen. -- Olen iloinen... Oletteko täällä
lomalla? -- puhua jonotti hän yksitoikkoisella äänellään.

-- Odotan määräystä, teidän ylhäisyytenne, lähteäkseni uuteen
palveluspaikkaani, -- vastasi Boris. Eikä hän näyttänyt vähääkään
suuttuneen ruhtinaan karkeasta puhetavasta, muttei myöskään koettanut
keskustelua jatkaa, vastailihan vain rauhallisesti ja kunnioittavasti,
niin että ruhtinas lopulta häneen katsahti tutkivasti.

-- Asutteko äitinne luona?

-- Asun kreivitär Rostovin luona, -- vastasi Boris, lisäten taas:
teidän ylhäisyytenne.

-- Sen Ilja Rostovin luona, joka on naimisissa Nathalie Shinshinin
kanssa, -- sanoi Anna Mihailovna.

-- Tiedän, tiedän, -- sanoi ruhtinas Vasili värittömällä äänellään. --
En koskaan ole voinut käsittää, miten Nathalie meni tuolle rähjäiselle
karhulle. Hänhän on typerä ja naurettava henkilö. Ja sitäpaitsi kuuluu
hän olevan peluri.

-- Mutta sangen hyvä ihminen, ruhtinaani, -- huomautti Anna Mihailovna,
liikuttavasti hymyillen, aivan kuin kreivi Rostof hänenkin mielestään
ansaitsisi tuollaisen tuomion, mutta hän sentään pyytää armahtamaan
ukko rukkaa. -- Mitä lääkärit sanovat, -- jatkoi hän hetken kuluttua,
ja taas ilmaisivat hänen itkettyneet kasvonsa syvää surua.

-- Vähän toiveita, -- ruhtinas vastasi.

-- Ja minä niin tahtoisin vielä kerran kiittää _setää_ kaikesta
hyvästä, josta minä ja Borja olemme hänelle kiitollisuuden velassa.
Borja on hänen ristipoikansa, -- lisäsi hän sellaisella äänenpainolla
aivan kuin olisi tämän tiedon pitänyt suurestikin ilahuttaa ruhtinas
Vasilia.

Ruhtinas Vasili vaipui mietteisiinsä ja rypisti kulmiaan. Anna
Mihailovna luuli käsittäneensä, että ruhtinas Vasili luulee häntä
kilpailijakseen kreivi Besuhovin peruihin. Hän kiirehti rauhoittamaan
ruhtinasta.

-- Jollen niin syvästi ja todellisesti rakastaisi _setää_, -- hän
sanoi, erityisen vakuuttavasti ja samalla huolettomasti lausuen _setä_
sanan: -- tunnen hänen luonteensa, se on jalo ja suora, mutta ovathan
vain ruhtinattaret hänen kuolinvuoteellaan... He ovat vielä nuoria...
-- Hän kallisti päänsä ja lisäsi kuiskaten: -- onko hän täyttänyt
viimeisen velvollisuuden, ruhtinas? Miten kalliita ovatkaan nämä
viimeiset hetket! Kauheampaahan ei voi olla, häntä täytyy valmistaa,
jos hän on niin huono. Me, naiset, ruhtinas (hän hymyili hellästi),
aina tiedämme, miten on puhuttava näistä asioista. Pitäisi välttämäti
tavata hänet. Joskin se minulle on raskasta, niin olenhan minä tottunut
kärsimään.

Ruhtinas nähtävästi ymmärsi hänen tarkoituksensa ja käsitti myös, kuten
Annette Schererin illanvietossakin, ettei Anna Mihailovnasta helpolla
pääse.

-- Eiköhän häntä rasita tämä kohtaus, rakas Anna Mihailovna, -- hän
sanoi. -- Odottakaamme iltaan, lääkärit sanovat taudin selän silloin
taittuvan.

-- Mutta mahdoton on odottaa tällä hetkellä. Ajatelkaahan, että on
kysymyksessä hänen sielunsa pelastus... Voi! On kauheata, kristityn
velvollisuus...

Sisäsuojista johtava ovi avautui, ja saliin astui eräs kreivin
sisarentyttäristä. Hän oli synkän ja kylmän näköinen, ja hänellä oli
jalkoihin nähden ylettömän pitkä vartalo.

Ruhtinas Vasili kääntyi häneen.

-- No, miten on hänen laitansa?

-- Yhä ennallaan. Mutta mitä ajattelette tästä melusta... -- sanoi hän
tarkastaen Anna Mihailovnaa aivan kuin vierasta.

-- Ah, rakkaani, en ollut teitä tuntea, -- sanoi Anna Mihailovna,
hymyillen onnellisen näköisenä ja mennä sipsutti kreivin
sisarentyttären luo. -- Olen vasta juuri saapunut, olen valmis
auttamaan teitä _sedän_ hoitamisessa. Käsitän, miten olette kärsineet,
-- hän lisäsi myötätuntoisesti, silmiään nostellen.

Ruhtinatar ei vastannut sanaakaan, eipä edes hymähtänyt, ja poistui
samassa huoneesta. Anna Mihailovna otti hansikkaat käsistään,
heittäytyi valloittamallaan asemalla nojatuoliin ja pyysi ruhtinas
Vasilia istuutumaan vierelleen.

-- Boris! -- sanoi hän pojalleen hymyhuulin: -- minä pistäydyn
hetkiseksi kreivi-sedän luo, mene sinä, ystäväni, siksi aikaa Pierren
luo, mutta älä vaan unohda ilmoittaa Rostovien kutsuja. He kutsuvat
hänet päivällisille. Mahtaneeko hän lähteä? -- kysyi hän ruhtinaaseen
kääntyen.

-- Aivan varmaan, -- sanoi ruhtinas, joka nähtävästi oli käynyt
kärttyiseksi. -- Olen sangen iloinen, jos vapautatte minut tästä
nuorukaisesta... Istua jököttää täällä. Kreivi ei kertaakaan ole häntä
kysynyt.

Hän kohautti harteitaan. Palvelija kuletti Borista portaita alas,
toisia ylös, ja he saapuivat lopulta Pietari Kirillovitshin luo.



XVI.


Pierreltä jäi kun jäikin elämänuran valinta, ja hänet oli tosiaankin
karkoitettu Pietarista Moskovaan hurjistelun tähden. Juttu, joka
hänestä kerrottiin Rostovien nimipäivillä oli tosi. Pierre oli ollut
mukana sitomassa poliisia karhun selkään. Hän oli saapunut jokunen
päivä sitten ja asettunut, kuten tavallisesti, asumaan isänsä taloon.
Vaikka hän arvasikin, että hänen urotyönsä Moskovassa jo tiedettiin, ja
että hänen isäänsä ympäröivät naiset, jotka aina olivat häntä
vihanneet, käyttäisivät tarkoituksiinsa tätä tapausta saadakseen
kreivin häneen suuttumaan, lähti hän kuitenkin heti saavuttuaan isänsä
suojiin. Astuttuaan vierashuoneeseen, missä ruhtinattaret tapansa
mukaan istuivat ompelukehysten ääressä, hän tervehti naisia. Heitä oli
kaikkiaan kolme, ja eräs heistä luki ääneen jotain kirjaa. Lukija oli
vanhin sisarista, puhdaspintainen, pitkävartaloinen, ankarannäköinen
neitonen, joka niin tylysti kohteli Anna Mihailovnaa; molemmat
nuoremmat sisaret olivat sievosia, punaposkisia neitosia ja suuresti
toistensa näköisiä, toisen eroitti sentään ylähuulessa olevasta
luomasesta, joka häntä suuresti somisti. Pierre otettiin vastaan kuin
kuolleista noussut tai ruttoinen. Vanhin ruhtinatar lopetti lukemisen
ja katsahti häneen pelästynein silmin; luomittoman sisaren kasvoilla
oli sama ilme; nuorin, luomihuuli, joka luonteeltaan oli iloinen ja
leikkisä, kyyristyi ompelukehyksiin salatakseen hymyn, jonka varmaankin
seuraavan kohtauksen hauskuus oli hänen huulilleen houkutellut. Hän
kumartui yhä syvemmälle ja oli tutkivinaan mallin kuvioita, vaivoin
pidätellen naurua.

-- Terve, serkkuseni, -- sanoi Pierre. -- Ettekö tunne minua enää?

-- Tunnen teidät liian hyvin, liian hyvin.

-- Miten on kreivin terveyden laita? Voinko tavata hänet? -- kysyi
Pierre kömpelösti, kuten tavallisesti, mutta hämmentymättä.

-- Kreivi kärsii sekä ruumiillisesti että siveellisesti, ja te
tietääkseni olette tehneet voitavanne lisätäksenne hänen siveellisiä
kärsimyksiään.

-- Voinko tavata kreivin? -- toisti Pierre.

-- Hm! Jos tahdotte hänet tappaa, lopen tappaa, niin menkää hänen
luokseen. Olga käyhän katsomaan, onko sedän lihaliemi valmis, pian on
aika, -- lisäsi hän, osoittaakseen Pierrelle, miten hyvää huolta he
pitävät hänen isästään, kun hän taas osaltaan tuottaa hänelle pelkkää
harmia.

Olga lähti huoneesta. Pierre seisoi hetkisen, katsahti sisaruksiin ja
kumartaen heille sanoi:

-- Lähden siis omaan huoneeseeni. Ilmoittakaa, milloin voin hänet
tavata.

Hän lähti, ja hänen jälkeensä kuului luomihuulen kirkas, hillitty
nauru.

Seuraavana päivänä saapui ruhtinas Vasili ja asettui asumaan kreivin
taloon. Hän kutsutti Pierren luokseen ja puhui hänelle:

-- Rakkaani, jos täällä elätte Pietarin tapaan, on loppunne ikävä;
muuta sanottavaa minulla teille ei ole. Kreivi on sangen, sangen
sairas: on viisaampaa, ettet häntä lainkaan tapaa.

Tämän jälkeen ei Pierreä enää häiritty, ja hän vietti päiväkaudet
yksinään huoneessaan.

Kun Boris astui Pierren huoneeseen, asteli tämä pitkin huoneensa
lattiaa, silloin tällöin pysähdellen nurkissa, tehden uhkaavia
liikkeitä seinää vastaan, aivan kuin hän miekalla olisi lävistänyt
näkymättömän vihollisensa. Hän katseli uhkaavana lasiensa yli, alkoi
jälleen astua, mutisten epäselviä sanoja, kohautellen harteitaan ja
levitellen käsiään.

-- Englannista loppu, -- hän puheli, rypistäen kulmiaan ja osoittaen
jotakuta sormellaan. -- Pitt kansakunnan ja kansain oikeuden
kavaltajana tuomitaan...

Mielikuvituksissaan hän oli itse Napoleon ja oli tämän sankarinsa
seurassa kulkenut jo vaarallisen Pas de Calais'n poikki ja valloittanut
Lontoon, muttei ehtinyt vielä loppuun julistaa Pittin tuomiota, kun
huomasi huoneessaan nuoren, solakan, kauniin upseerin. Hän pysähtyi.
Pierre oli viimeksi nähnyt Boriksen tämän ollessa neljäntoista vuotias
eikä häntä enää tuntenut; mutta siitä huolimatta tarttui hän hänen
käteensä iloisen kiivaasti, joka oli niin ominaista hänen
käytöstavalleen, ja hymyili ystävällisesti.

-- Tunnetteko minut vielä? -- kysyi Boris, hymyillen rauhallisen
viehkeästi. -- Saavuimme äidin kanssa kreiviä tervehtimään, mutta hän
ei ole luullakseni aivan terve.

-- Niin, hän lienee sairas. Häntä yhä häiritään, -- Pierre vastasi,
koettaen muistutella, ken tämä nuori mies olisi.

Boris huomasi, ettei Pierre häntä tunne, muttei pitänyt sentään
välttämättömänä mainita nimeään, katselihan vain häntä suoraan silmiin,
vähääkään hämmentymättä.

-- Kreivi Rostof pyytää teitä tänään luokseen päivällisille, -- sanoi
hän jotenkin pitkän ja Pierrelle tuskallisen vaitiolon jälkeen.

-- Vai niin! Kreivi Rostof! -- huudahti Pierre iloisena. -- Te olette
niin muodoin hänen poikansa Ilja. Ajatelkaahan, etten teitä heti ensi
näkemältä tuntenut. Muistatteko, kun kävimme _m--me_ Jaeqout'n kanssa
Varpusvuorilla ... siitä on jo kauvan.

-- Te olette erehtynyt, -- sanoi vitkaan Boris, avonainen ja
jonkunverran pilkallinen hymy huulilla. -- Olen Boris, ruhtinatar Anna
Mihailovna Drubetskoin poika. Isä-Rostovin nimi on Ilja, pojan Nikolai.
Ja ketään _m--me_ Jacquot'a en tunne.

Pierre huitasi käsillään ja päällään aivan kuin olisi hyttysiä tai
mehiläisiä torjunut.

-- Voi kumminkin! olen aivan sekasin. Moskovassahan on minulla niin
paljon sukulaisia! Te olette Boris ... tosiaankin. Olemmehan nyt
vihdoinkin selvillä. Mutta, mitä arvelette Boulognen retkestä?
Englantilaisethan perii paha, jos Napoleon vain pääsee kanaalin poikki?
Pidän retkeä sangen mahdollisena. Kunpa vain Villeneuve ei päästäisi
sopivaa hetkeä käsistään!

Boris ei tiennyt mitään Boulognen retkestä, sillä hän ei lueskellut
sanomalehtiä, ja Villeneuvin nimen hän kuuli ensi kerran eläessään.

-- Meitä moskovalaisia huvittavat enemmän päivälliset ja jourut kuin
politiikka, -- hän sanoi rauhallisella, pilkallisella äänellä. -- Tästä
asiasta en mitään tiedä enkä siis myöskään mitään siitä voi lausua.
Moskovaa huvittavat jourut enin, -- hän jatkoi. -- Nykyään puhutaan
teistä ja kreivistä.

Pierre veti suunsa hyvänsuopaan hymyyn, aivan kuin olisi pelännyt
puhekumppalinsa lausuvan jotain sellaista, jota sittemmin katuisi.
Mutta Boris puhui täsmällisesti, selvästi ja kuivasti, katsellen
suoraan Pierren silmiin.

-- Moskovalaisilla ei muuta tehtävää olekkaan kuin jouruilla, -- hän
jatkoi. -- Kaikki pohtivat nykyään kysymystä, kenelle kreivi jättää
omaisuutensa, vaikka hän kenties jää viimeiseksi meistä eloon, jota
sydämestäni toivon...

-- Niin, tämä on sangen raskasta, -- tarttui Pierre puheeseen, --
sangen raskasta.

Pierre yhä vain pelkäsi upseerin huomaamatta ryhtyvän sopimattomia
puhumaan.

-- Mutta teistä varmaankin tuntuu siltä, -- puhui Boris, hieman
punastuen, mutta ääntään ja asentoaan muuttamatta, -- teistä varmaankin
tuntuu siltä, kuin ihmiset vain sentähden tätä asiaa pohtisivat, että
heillekin jotain tipahtaisi pohatan aarteista.

"Tultiinpas siihen sittenkin", -- ajatteli Pierre.

-- Sentähden sanonkin väärinkäsitysten välttämiseksi, että suuresti
erehdytte, jos minut ja äitini luette näihin ihmisiin. Olemme sangen
köyhiä, ja isänne on rikas, ja juuri tämän tähden en ainakaan minä ole
pitänyt itseäni hänen sukulaisenaan enkä mitään häneltä pyydä enkä ota;
ja samaa voin sanoa äidistänikin.

Pierre ei pitkään aikaan häntä käsittänyt, mutta kun sitten lopulta
käsitti, niin hypähti hän sohvalta, tarttui hätäisen saamattomasti
Boriksen käteen, lensi punasemmaksi kuin Boris olikaan, ja alkoi puhua
häpeän ja suuttumuksen sekaisella äänellä.

-- Tämäpä kummallista! Olenko minä sitten ... ja kukapa olisi voinut
ajatella... Minä hyvin tiedän...

Mutta Boris hänet taas keskeytti:

-- Olen iloinen, että sanoin suuni puhtaaksi. Kenties tämä teitä ei
miellytä, suonettehan minulle anteeksi, -- hän puhui, rauhoitellen
Pierreä, vaikka tämän olisi pitänyt häntä rauhoittaa, -- mutta toivon,
etten teitä ole loukannut. Tapani on aina puhua suoraan... Mitä vastaan
Rostoveille? Tuletteko päivällisille?

Ja vieritettyään harteiltaan raskaan velvollisuuden ja päästyään
ikävästä asemasta, johon hän vuorostaan saattoi Pierren, näytti Boris
taas olevan sangen hyvällä tuulella.

-- Ei, mutta kuulkaahan, -- sanoi Pierre, rauhoittuen. -- Te olette
kummallinen mies. Mitä äsken sanoitte, on aivan oikein, aivan oikein.
Luonnollistahan on, ettette minua tunne; emmehän ole tavanneet
toisiamme pitkiin aikoihin ... olimme silloin vielä lapsia... Te voitte
luulla minusta... Minä teidät ymmärrän, sangen hyvin ymmärrän. Minä
tätä en olisi tehnyt, ei olisi riittänyt rohkeutta, mutta onhan se
oivallisesti tehty. Olen iloinen tuttavuudestamme. Kummallista, -- hän
lisäsi hymyillen, oltuaan hetkisen vaiti, -- mitä te minusta luulitte!
(Hän alkoi nauraa.) Mutta, mitäpäs siitä? Tutustumme vastaisuudessa
paremmin. Niinhän. -- Hän puristi Boriksen kättä. -- Ajatelkaa, en
vielä kertaakaan ole ollut kreiviä tapaamassa. Hän ei ole kutsunut...
Surkuttelen häntä ihmisenä... Mutta mitäpäs sen tekee?

-- Ja te luulette, että Napoleon ehtii viedä armeijan kanaalin poikki?
-- kysyi Boris hymyillen.

Pierre huomasi, että Boris tahtoi vaihtaa keskusteluaihetta, ja kun hän
itsekin oli samaa mieltä, alkoi hän esittää Boulognen retken valo- ja
varjopuolia,

Palvelija astui huoneeseen ja kutsui Borista ruhtinattaren luo, joka
oli lähtöhommissa. Pierre lupasi tulla päivällisille tutustuakseen
lähemmin Borikseen, puristi innokkaasti hänen kättään, ystävällisesti
katsellen häntä lasiensa läpi... Kun Boris oli lähtenyt, asteli Pierre
vielä kauvan huoneessaan. Ei hän enää lävistellyt miekalla näkymätöntä
vihollistaan, hymyilihän vain muistellessaan tätä herttaista, viisasta
ja lujaluontoista nuorukaista. Kuten nuorukaiset paraina vuosinaan ja
vallankin yksinäisyydessä eläessään, samoin Pierrekin nyt tunsi
aiheetonta hellyyttä Borista kohtaan ja päätti mielessään välttämäti
liittyä häneen ystävyyden siteillä.

Ruhtinas Vasili saatteli ruhtinatarta. Tällä oli nenäliina silmillä, ja
kyyneleet virtasivat hänen silmistään.

-- Tämä on kauheata! kauheata! -- hän puhui: mutta miten raskaalta
tuntuneekin, tahdon täyttää velvollisuuteni. Tulen tänne yöksi. Häntä
ei voi näin jättää. Jokainen hetki on kallis. En käsitä, mitä
ruhtinattaret vitkastelevat. Jumala kenties auttaa minua löytämään
keinon, miten voin häntä valmistaa!... Hyvästi, ruhtinaani, hyvä Jumala
teitä vahvistakoon...

-- Hyvästi, rakkaani, -- sanoi ruhtinas Vasili ja käänsi hänelle
selkänsä.

-- Voi, miten surkeassa tilassa hän on, -- puhui äiti pojalleen, kun he
taas istuutuivat vaunuihin. -- Ei hän juuri ketään tunne.

-- En käsitä, äitiseni, minkälaisissa suhteissa hän on Pierreen? --
kysyi poika.

-- Testamentti kaikki selvittää, rakkaani; hänestä meidänkin kohtalomme
riippuu...

-- Mutta miksi arvelette, että hän jättää jotain meille?

-- Voi, ystäväiseni! Hänhän on niin rikas, ja me olemme köyhät!

-- Mutta eihän tämä vielä mitään todista, äitiseni...

-- Voi, Jumalani! Jumalani! miten hän on heikko! -- huudahti äiti.



XVII.


Kun Anna Mihailovna oli lähtenyt poikineen kreivi Kirill Vladimirovitsh
Besuhovfin luo, istui kreivitär Rostof kauvan yksinään, pitäen
nenäliinaa silmillään. Viimein hän soitti.

-- Mitä ajattelette, armaani, -- hän sanoi tytölle, joka ei saapunut
heti ensi hetkessä. Ettekö tahdo palvella, vai kuinka? Siinä
tapauksessa määrään teidät toiseen toimeen. Ystävättären suru ja
nöyryyttävä köyhyys olivat saattaneet kreivittären pahalle tuulelle, ja
pahantuulen merkkinä oli palvelijattaren "teititteleminen" ja
"armaaksi" kutsuminen.

-- Suokaa anteeksi, -- sanoi palvelijatar.

-- Käskekää kreivi luokseni.

Kreivi tulla tuupersi vaimonsa luo jonkunverran syyllisen näköisenä,
kuten tavallisesti.

-- Mutta kreivitär rakkaani! Minkälainen onkaan meillä tänään _sauté au
madère_ pyistä? Minä maistoin; turhaan en tuhatta ruplaa maksanut
Taraskasta. Sen hän on arvoinenkin!

Hän istahti vaimonsa viereen, nuorekkaasti kiertäen kätensä polviensa
ympärille ja pörhistäen harmaat hapsensa.

-- Mitä käskette, kreivitär rakkaani?

-- Kuulehan nyt, ystäväiseni, -- mutta mikä tahra sinulla tässä on? --
sanoi hän, osoittaen miehensä liiviä. Varmaankin on siinä _sauté au
madère'a_, -- hän sanoi hymyillen. -- Niin, kreiviseni: minä tarvitsen
rahaa.

Hänen kasvonsa muuttuivat surullisiksi.

-- Ah, pikku kreivittäreni!...

Ja kreivi alkoi kiireesti kopeloida lompakkoaan.

-- Tarvitsen paljon, kreivi, tarvitsen viisisataa ruplaa.

Ja otettuaan taskustaan batistisen nenäliinan hän alkoi puhdistaa
miehensä liiviä.

-- Hetipaikalla, hetipaikalla. Hei, kuka siellä? -- huusi kreivi,
varmana, että huudettava suinpäin syöksyy hänen huutoonsa. --
Lähettäkää Mitenjka tänne!

Mitenjka, aatelisnuorukainen, jonka kreivi oli kasvattanut ja joka
nykyään hoiti kreivin kaikkia asioita, astui huoneeseen rauhallisin
askelin.

-- Kuulehan, armaani, -- sanoi kreivi nöyrän näköiselle nuorukaiselle,
joka samassa astui huoneeseen. -- Tuohan minulle... (hän alkoi
miettiä). Niin, 700 ruplaa, niin. Mutta katso, ettet tuo sellaisia
rikkinäisiä, likaisia, kuin tässä tuonaan, vaan puhtaita, kauniita,
kreivittärelle.

-- Niin, Mitenjka, ole hyvä, tuo puhtaita, -- sanoi kreivitär,
surullisesti huoahtaen.

-- Teidän ylhäisyytenne, milloin käskette tuomaan? -- kysyi Mitenjka.
-- Suvaitkaa tietää, että... Muuten, älkää olko huolissanne, -- hän
lisäsi, huomattuaan, että kreivi alkoi hengittää raskaasti ja nopeasti,
joka aina oli syttyvän vihan merkkinä. -- Minä olinkin unohtaa...
Tuonko rahat heti?

-- Heti, heti, tuohan heti. Anna kreivittärelle.

-- Mikä kullanmurunen onkaan tämä Mitenjka, -- lisäsi kreivi hymyillen,
kun nuorukainen oli lähtenyt. -- Hänelle ei ole mikään mahdotonta.
Mahdottomuuksia en minäkään saata sietää. Kaikki on mahdollista.

-- Voi, rahat, kreivi, rahat, kuinka paljon tuottavatkaan ne surua
maailmaan! -- sanoi kreivitär. -- Mutta nämä rahat ovat minulle ylen
tarpeen.

-- Te, kreivitär pieni, olette tunnettu tuhlari, -- sanoi kreivi ja
suudeltuaan vaimonsa kättä hän lähti työhuoneeseensa.

Kun Anna Mihailovna palasi Besuhovin luota, oli kreivittärellä jo rahat
nenäliinan alla pöydällä. Anna Mihailovna huomasi, että kreivitärtä
jokin seikka hermostutti.

-- No, miten kävi, ystäväiseni? -- kysyi kreivitär.

-- Voi, miten hän on kauheassa tilassa! Häntä on mahdoton tuntea, hän
on niin huonona, niin huonona; olin hetkisen hänen luonaan, mutten
paria sanaa edes lausunut...

-- _Annette_, Jumalan nimessä, älä kieltäydy ottamasta, -- sanoi äkkiä
kreivitär, punastuen, mikä näytti sangen kummalliselta hänen iäkkäillä,
laihoilla ja arvokkailla kasvoillaan, ja otti esille nenäliinan alta
rahat.

Anna Mihailovna käsitti heti asian ja kumartui jo, sopivana hetkenä
syleilläkseen kreivitärtä.

-- Tämä on minulta Borikselle virkapukuun.

Samassa hetkessä oli hän jo Anna Mihailovnan syleilyssä. He itkivät
molemmat. He itkivät siksi, että olivat ystävyksiä; ja siksi, että
olivat hyväsydämisiä; ja siksi, että he -- nuoruuden ystävättäret --
olivat tekemisissä näin mitättömäin asiain kuin rahojen kanssa; ja
siksi, että heidän nuoruutensa oli mennyttä... Mutta molemmille olivat
kyyneleet suloisia.



XVIII.


Kreivitär Rostof istui tyttärineen vierashuoneessa, minne jo oli
kokoontunut paljon vieraita. Kreivi oli vienyt miehiset vieraat
työhuoneeseensa, missä tarjoili heille turkkilaisia piippuja
kokoelmastaan, jota hän vaali kuin silmäteräänsä. Vähäväliä pistäysi
hän vierashuoneeseen ja kysyi: eikö ole jo saapunut? Odotettiin Maria
Dmitrijevna Ahrosimovia, jota seurapiirissä kutsuttiin _le terrible
dragon_ (hirmuinen lohikäärme). Hän ei ollut kuulu rikkauksistaan tai
korkeasta yhteiskunnallisesta asemastaan, vaan järkensä selvyydestä ja
käytöstapansa siekailemattomuudesta ja suoruudesta. Hänet tunsi
keisarillinen perhe, koko Moskova, koko Pietari, ja molemmissa
kaupungeissa häntä ihmeteltiin ja salavihkaa naureskeltiin hänen
raakuuttaan, kertoeltiin hänestä juttuja; mutta siitä huolimatta kaikki
eroituksetta häntä kunnioittivat ja pelkäsivät.

Työhuoneessa, joka oli harmaana tupakansavusta, puhuttiin sodan
julistuskirjeestä ja sotaväennostosta. Julistuskirjettä ei kukaan vielä
ollut lukenut, mutta kaikki tiesivät, että se oli julkaistu. Kreivi
istui turkkilaisella sohvalla kahden tupakoivan naapurin keskellä,
jotka innokkaasti juttelivat keskenään. Kreivi itse ei tupakoinnut eikä
puhellut, kallistelihan vain päätään puolelta toiselle ja oli
nähtävästi sangen tyytyväinen katsellessaan ja kuunnellessaan
tupakoivia naapuruksiaan. Vähäväliä hän uhitteli heitä toistensa
kimppuun.

Toinen naapureista oli siviilipukuinen vanhanpuoleinen mies, jonka
laihat, sapekkaat kasvot olivat kurttuiset ja paljaaksi ajellut.
Iästään huolimatta hän oli puettu kuin uusimman kuosin mukainen
keikari. Hän istui jalat sohvalla ja näytti olevan vanha tuttu talossa.
Silmät sirillä hän kiskoa ahmensi savuja merenvahapiipusta, jota piti
syvällä suupielessään. Hän oli vanhapoika, nimeltään Shinshin,
kreivittären serkku ja "myrkky-kieli", kuten häntä nimitettiin Moskovan
vierashuoneissa. Puhekumppaliaan hän näytti kohtelevan armollisen
alentuvasti. Tämä oli terveennaköinen, punaposkinen kaartin upseeri,
moitteettomasti siistitty, napitettu ja kammattu. Hän piti merenvahaa
keskellä suuta, vedellen hiljalleen ruusuhuulillaan savua, jonka hän
sitten renkaina puhalteli kauniista suustaan. Hän oli samainen
luutnantti Berg, jonka kanssa Boriksen oli määrä lähteä rykmenttiinsä
ja jolla Natasha kiusasi Veraa, kutsuen häntä tämän sulhaseksi. Kreivi
istui heidän keskellään ja kuunteli tarkkaavana. Ei mikään ollut
kreivistä niin hauskaa -- jollemme ota lukuun bostonpeliä -- kuin
kuunteleminen, vallankin kun hän onnistui saamaan puhekumppalit
kinastelemaan.

-- No, batjushka,[18] _mon très honorable_[19] Alfons Karlitsh, --
puhui Shinshin pilkallisesti ja sekoittaen puheeseensa (joka tekikin
hänen puhetapansa ominaiseksi) aito venäläisiä kansan puheparsia ja
hienon hienoja ranskalaisia lausetapoja. -- _Vous comptez, vous faire
des rentes sur l'élat_,[20] komppaniasta tahdotte sievoset tulot?

-- En lainkaan, Pjotr Nikolaitsh, tahdon vaan näyttää, että jalkaväessä
on paljon edukkaampi palvella kuin ratsuväessä. Ajatelkaahan, Pjotr
Nikolaitsh, minun asemaani...

Berg puhui aina sangen täsmällisesti, rauhallisesti ja kohteliaasti.
Mutta hän puhui aina vain itsestään; rauhallisena hän kuunteli, kun
puhuttiin jostain muusta, joka ei suorastaan koskenut häneen. Ja vaiti
ollen hän saattoi istua tunti kaudet, häiritsemättä muita tai tulematta
itse häirityksi. Mutta heti kun puhe kääntyi häneen, alkoi hän puhua
perusteellisesti ja suurella mielihyvällä.

-- Ajatelkaahan asemaani, Pjotr Nikolaitsh: jos olisin ratsuväessä,
niin en luutnanttinakaan saisi enempää kuin parisataa ruplaa
kolmanneksittain; mutta nyt saan kaksisataa kolmekymmentä, -- hän puhui
iloisesti hymyillen ja katsahti Shinshiniin ja kreiviin sen näköisenä
aivan kuin kaikkien ihmisten toiveiden päämääränä aina pitäisi olla
hänen menestyksensä.

-- Sitäpaitsi, Pjotr Nikolaitsh, siirryttyäni kaarttiin olen näkösällä,
-- jatkoi Berg, -- täyttämättömiä paikkojakin on kaartin jalkaväessä
useammin. Ja vielä, ajatelkaahan, miten hyvin tulen toimeen
kahdellasadalla kolmellakymmenellä ruplalla: säästöjä jää ja
isällenikin lähetän, -- hän jatkoi, päästäen renkaan suustaan.

-- _La balance y est_...[21] Kirveenhamaralla saksalainen elonsa pui,
_conime dit le proverbe_,[22] -- sanoi Shinshin vieden merenvahan
toiseen suupieleensä ja iskien kreiville silmää.

Kreivi remahti nauramaan. Muut vieraat, huomattuaan Shinshinin
puhelemassa, lähestyivät kuuntelemaan. Berg ei huomannut pilkkaa eikä
kuuntelijain välinpitämättömyyttä, jatkoi vain kertomustaan, miten hän
kaarttiin siirtymällä oli päässyt arvoasteen edelle koulutovereistaan,
miten komppanian päällikkö sodassa voi kaatua, ja hän, jäätyään
vanhimmaksi upseeriksi, voi helposti tulla komppanian päälliköksi, ja
miten kaikki rykmentissä hänestä pitävät, ja miten hänen isänsäkin on
häneen tyytyväinen. Berg nähtävästi nautti kertomuksestaan, ja näytti
niinkuin hän ei edes olisi aavistanutkaan, että toisillakin saattoi
olla omat harrastuksensa. Mutta kaikki, mitä hän kertoi, oli niin
herttaisen säädyllistä, ja hänen nuorekas itsekkyytensä niin luontevan
ilmeistä, että hän riisti kuuntelijoiltaan aseet.

-- No, batjushka, te menestytte kaikkialla, olette sitten jalka- tai
hevosväessä; sen teille ennustan, -- sanoi Shinshin, taputtaen häntä
olalle ja laskien jalkansa sohvalta.

Berg hymyili iloisena. Kreivi ja hänen jälissään vieraat lähtivät
vierashuoneeseen.

       *       *       *       *       *

Oli tuollainen kutsupuolisten edellinen aika, jolloin vieraat
eivät enää antaudu pitkiin keskusteluihin odotellessaan einepalaa,
mutta pitävät sentään velvollisuutenaan liikuskella ja puhella,
osoittaakseen, miten kärsivällisesti he odottavat aterian alkamista.
Isäntäväki katsahtelee ovelle ja vaihtaa vähäväliä keskenään
silmäyksiä. Näistä katseista koettavat vieraat arvata, ketä tahi mitä
odotetaan: mahtavaa myöhästynyttä sukulaistako, vai viivähtänyttä
ruokalajia?

Pierre saapui aivan viime tingassa ja istuutui kömpelösti ensimäiselle
tapaamalleen nojatuolille keskelle vierashuonetta, ollen kaikkien
tiellä. Kreivitär koetti puhella hänen kanssaan, mutta hän vastaili
lyhyesti kaikkiin kysymyksiin, katsellen naivisti ympärilleen lasiensa
läpi, aivan kuin olisi jotakuta etsiskellyt silmillään. Hän teki
seuraan kiusallisen vaikutuksen, mutta itse hän sitä ei lainkaan
huomannut. Suurin osa vieraista tiesi hänen karhujuttunsa ja katseli
sentähden uteliaana tätä kookasta, paksua ja rauhallista miestä,
ihmetellen miten tällainen vetkistelijä ja nuhjus on saattanut tehdä
sellaisen kepposen poliisille.

-- Olette hiljan saapunut? -- kysyi häneltä kreivitär.

-- _Oui, madame_, -- vastasi Pierre, katsellen ympärilleen.

-- Oletteko tavannut mieheni?

-- _Non, madame_. -- Hän hymähti aivan sopimattomaan aikaan.

-- Tehän olette aivan hiljan ollut Pariisissa? Siellä, luulen, on
sangen mieltäkiinnittävää.

-- Sangen mieltäkiinnittävää.

Kreivitär vilkasi Anna Mihailovmaan. Tämä käsitti, että häntä pyydetään
haastelemaan tämän nuorukaisen kanssa, ja istuuduttuaan Pierren
vierelle hän alkoi puhua tämän isästä; mutta samoin kuin kreivittärelle
vastaili Pierre Anna Mihailovnallekin vain sangen lyhyeen. Vieraat
olivat vilkkaassa sananvaihdossa. "Rasumovskit... Se oli hurmaavaa...
Te olette erittäin ystävällinen... Kreivitär Apraksin..." kuului eri
haaroilta. Kreivitär nousi nojatuolistaan ja lähti saliin.

-- Maria Dmitrijevna? -- kuului salista kreivittären ääni.

-- Hänpä juuri, -- vastasi karkea naisääni, ja samassa astui
vierashuoneeseen Maria Dmitrijevna.

Kaikki neitoset, vieläpä rouvatkin, vanhimpia lukuun ottamatta,
kavahtivat seisaalleen. Maria Dmitrijevna seisahtui ovelle ja pyylevänä
seisoi hän siinä, viisikymmenvuotinen harmaakutrinen pää korkealla. Hän
katsahti tutkivasti vieraisiin ja korjaili rauhallisena leveitä
hihojaan aivan kuin aikoisi ne kääriä. Maria Dmitrijevna puhui aina
venättä.

-- Rakkaalle nimipäiväin viettäjälle ja hänen lapsukaisilleen onnea, --
hän sanoi kovalla, miehekkäällä äänellään, joka saattoi kaikki muut
äänet kuulumattomiksi. -- Entäs sinä, vanha syntinen, -- sanoi hän
kreiville, joka suuteli hänen kättään, -- tietenkin on sinun ikävä
Moskovassa? ei ole kai, missä huhtoisit koirinesi? Mutta mitäpäs sille
teet, batjushka, mutta kylläpäs nämä lintuset varttuvat... -- Hän
viittasi neitosiin. -- Tahdot tai et, sulhasia on heille hankittava.

-- No, entäs sinä, kasakkani? (Kasakaksi kutsui Maria Dmitrijevna
Natashaa) -- puhui hän, hyväillen kädellään Natashaa, joka rohkeasti ja
iloisena oli tullut suutelemaan hänen kättään. -- Tiedän, että äksy
olet tytöksi, mutta pidän sinusta kumminkin.

Hän otti mahdottoman suuresta työlaukustaan päärunan muotoiset
ametistiset korvarenkaat ja annettuaan ne Natashalle, jonka kasvot
nimipäiväin johdosta loistivat ja olivat tulipunaiset, hän heti kääntyi
Pierreen.

-- Hee, Hee! rakkaani! tulehan tänne, -- hän sanoi teeskennellyn
hiljaisella ja vienolla äänellä. -- Tulehan, rakkaani...

Ja uhkaavana hän kiersi hihojaan entistään ylemmäs. Pierre meni hänen
luokseen, katsellen naivisti lasiensa läpi.

-- Käy lähemmäs, käy lähemmäs, rakkaani! Minä ainoa isällesikin sanoin
totuuden, kun tarvittiin, ja Jumala käskee sinullekin sanomaan.

Hän vaikeni hetkiseksi. Kaikki olivat vaiti, odotellen, mitä tuleman
piti, sillä he tiesivät, että olivat kuulleet vasta alkulauseen.

-- Hyvä olet, ei ole moittimista! kelpo poika!... Isä viruu
kuolinvuoteellaan, mutta hän huvitteleikse, ajattaa poliisia karhun
selässä. Häpeä, batjushka, häpeä! Parempi kun menisit sotaan. Hän
käänsi Pierrelle selkänsä ja tarttui kreivin käsivarteen. Kreivi
pidättyi vaivoin nauruista.

-- No, eiköhän käydä jo puolisille, luulenpa, että on jo aika? -- sanoi
Maria Dmitrijevna.

Edellä kulkivat kreivi ja Maria Dmitrijevna; sitten kreivitär
husaari-everstin käsivarressa. Anna Mihailovna -- Shinshinin kanssa.
Berg tarjosi käsivartensa Veralle. Hymyilevä Julie Karagin kulki
Nikolain käsivarressa. Heitä seurasi paria koko salin pituudelta,
ja viimeisinä tulivat yksitellen lapset, kotiopettajat ja
kotiopettajattaret. Palvelijat alkoivat hyöriä, tuolit kolisivat,
parvekkeelta alkoi kuulua soittoa, ja vieraat asettuivat paikoilleen.
Kreivin koti-orkesterin säveleet sulautuivat veitsien ja kahvelien
kilinään, vieraiden ääniin ja palvelijain hiljaisiin askeliin. Pöydän
toisessa päässä istui kreivitär. Hänen oikealla puolellaan Maria
Dmitrijevna, vasemmalla Anna Mihailovna ja muut naisvieraat. Toisessa
päässä kreivi, vasemmalla husaari-eversti, oikealla Shinshin ja sitten
muut miesvieraat. Pöydän toisella sivustalla istui varttunut nuoriso:
Vera Bergin vieressä, Pierre Boriksen vieressä; toisella sivustalla --
lapset, kotiopettajat ja opettajattaret. Kristallipullojen ja
hedelmämaljakkojen takaa kreivi katseli vaimoaan ja tämän keltaisilla
nauhoilla koristettua tanua ja täytteli uutterasti naapureittensa
laseja, muttei sentään omaansakaan unohtanut. Myöskin kreivitär
ananasien takaa heitteli merkitseviä silmäyksiä mieheensä, jonka kalju
ja kasvot hänen mielestään kävivät yhä punakammiksi ja yhä selvemmin
alkoivat eroittautua harmaista hapsista. Naisten puoleisessa pöydän
päässä kävi tasainen löperrys, miesten puolisessa kävi puhe yhä
äänekkäämmäksi, etenkin oli äänessä husaari-eversti, joka söi ja joi
vankasti, käyden yhä punakammaksi, niin että kreivi jo mainitsi hänet
esikuvaksi, kehoittaessaan muita vieraita syömään ja juomaan. Berg
puhui hellästi hymyillen Veralle rakkaudesta, miten tämä tunne ei ole
maasta, vaan taivaista peruisin. Boris nimitteli uudelle ystävälleen
Pierrelle pöydässä istuvia vieraita ja katsahti vähäväliä pöydän
vastakkaisella sivustalla istuvaan Natashaan. Pierre puheli vähän,
tarkasteli outoja kasvoja ja söi vahvasti. Liemiruo'ista, joista hän
valitsi kilpikonnaliemen kalapiiraan kanssa, pyihin saakka hän ei
jättänyt maistamatta ainoatakaan ruokalajia. Hyvältä maistuivat hänelle
myös viinit, joita hovimestari lautasliinaan käärityistä pulloista
salaperäisenä tarjoeli vieruskumppalin olan takaa, lausuen joko "kuivaa
madeiraa", tai "unkarilaista," tai "Reinin viiniä". Pierre ojensi
hovimestarille ensimäisen käsiinsä sattuneen kreivin nimikirjaimilla
varustetun kristallilasin, joita kunkin vieraan eteen oli asetettu
neljä, ja joi tyytyväisenä, katsellen yhä ystävällisemmän näköisenä
vieraita. Natasha, joka istui hänen kohdallaan pöydän vastakkaisella
sivustalla, katseli Borista, kuten katselevat kolmentoista vuotiaat
tyttöset poikaan, jolta hetki sitten ovat saaneet ensimäisen suutelon
ja johon ovat rakastuneet. Hänen katseensa kääntyi toisinaan
Pierreenkin, ja tämän lystikkään, vilkkaan tyttösen katse oli aina
vähällä saattaa hänet nauramaan, vaikkeikaan hän käsittänyt miksi.

Nikolai istui kaukana Sonjasta, Julie Karaginin vieressä, ja taas oli
hänen huulillaan tuo samainen teeskennelty hymy, kun hän puhui jotain
Julielle. Sonja hymyili keikailevasti, mutta nähtävästi kalvoi häntä
mustasukkaisuus: hän vuoroin vaaleni, vuoroin punastui ja koetti kaikin
voimin kuunnella, mistä Nikolai ja Julie puhelivat. Kotiopettajatar
vilkuili rauhattomana ympärilleen, aivan kuin olisi valmistautunut
puollustautumaan, jos joku rohkenisi loukata lapsia. Saksalainen
kotiopettaja koetti painaa mieleensä kaikkien ruokalajien, jälkiruokien
ja viinien nimitykset, jotta sitten kirjeessään omaisilleen Saksaan
voisi tarkasti kaikesta kertoa. Hän oli sangen loukkautunut, kun
hovimestari lautasliinaan käärittyine pulloineen sivuutti hänet. Hän
näytti yrmeältä ja tahtoi kasvojensa eleillä osoittaa, ettei hän tästä
viinistä välittänytkään, vaan että hän on loukkautunut sentähden, kun
kukaan ei häntä ollut ymmärtänyt: hän ei viiniä halunnut janoaan
tyydyttääkseen, ei ahnehtiakseen, vaan puhtaasta tiedonhalusta.



XIX.


Miesten puoleisessa pöydän päässä kävi keskustelu yhä vilkkaammaksi.
Eversti kertoi, että sodan julistuskirje jo oli ilmestynyt Pietarissa,
ja että kappaleen siitä, jonka hänkin oli nähnyt, kuriiri tänäpänä oli
tuonut ylipäällikölle.

-- Ja miksi saattaa paholainen meidät sotimaan Bonaparten kanssa? --
sanoi Shinshin. -- _Il a déjà rabattu le caquet à l'Autriche. Je crains
que cette fois ce ne soit notre tour_.[23]

Eversti oli kookas, vankkarakenteinen ja kuumaverinen saksalainen,
nähtävästi uskollinen sotilas ja isänmaanystävä. Hän kiivastui
Shinshinin sanoista.

-- Siksi vain, herraseni, -- hän sanoi, -- murtaen tuntuvasti
saksankieleen, -- siksi, että keisari asian tietää. Hän on
julistuskirjeessä lausunut, ettei hän välinpitämättömänä voi katsella
Venäjää uhkaavia vaaroja, ja että valtakunnan turvallisuus, sen arvo ja
_liittojen_ pyhyys... -- hän puhui, ties minkätähden erityisemmin
koroittaen _liittojen_ sanan, aivan kuin siihen sanaan sisältyisi asian
koko ydin.

Ja hänelle ominaisella muistin erehtymättömyydellä ja virallisuudella
eversti toisti julistuskirjeen alkusanat ... "ja keisarin ainoa ja
järkkymätön halu: rakentaa Europaan pysyväinen rauha -- on saattanut
hänet näissä oloissa siirtämään osan joukoista vieraalle maalle ja
toimimaan tämän uuden ehdon toteuttamiseksi".

-- Nähkääs miksi, herraseni, -- hän lopetti opettavasti, juoden lasinsa
pohjaan ja katsellen kreiviin aivan kuin olisi odottanut sanoilleen
tämän hyväksymistä.

-- Tunnetteko sananlaskun: Jerema, Jerema, nurkassasi kekottaisit,
värttinääsi terottaisit, -- sanoi Shinshin, hymyillen otsa rypyissä. --
_Cela nous convient à merveille_.[24] Onpas ollut meillä Suvorof, mutta
hänetkin lyötiin, _à plate couture_,[25] mutta missä ovat nykyään
meidän Suvorovit? _Je vous demande un peu_,[26] -- hän puhui, käyttäen
vuoroin venäjää, vuoroin ranskaa.

-- Meidän on taisteltava viimeiseen veripisaraan, -- eversti sanoi,
lyöden nyrkillä pöytään: -- ja kuol-l-ltava keisarimme edestä, ja
silloin on kaikki hyvin. Mutta järkeiltävä on ma-a-hdollisimman (hän
venytti erityisesti ääntään "mahdollisimman" sanassa) vähän, -- hän
lopetti, kääntyen taas kreiviin. -- Näin me vanhat husaarit
päättelemme, ja siinä kaikki. Mutta, mitä te arvelette, nuori mies ja
nuori husaari? -- hän lisäsi, kääntyen Nikolaihin, joka, kuultuaan,
että puhuttiin sodasta, oli jättänyt vieruskumppalinsa ja silmät
everstiin imeytyneinä kuunteli korvat höröllään hänen puhettaan.

-- Yhdyn täydellisesti teihin, -- vastasi Nikolai tulipunaisena
kieritellen lautastaan ja siirrellen lasejaan niin päättäväisen ja
huiman näköisenä, aivan kuin olisi ollut suurimmassa vaarassa, -- olen
vakuutettu, että venäläisten on joko kuoltava tai voitettava, -- hän
sanoi. Heti nämä sanat lausuttuaan hän huomasi, samoin kuin kaikki
muutkin, että ne olivat tähän tilaisuuteen liian juhlalliset ja
pöyhkeilevät ja sentähden sopimattomat.

-- Sangen kauniisti sanottu, -- virkkoi Nikolain vierellä Julie.

Nikolain puhuessa Sonja vapisi kuin haavan lehti ja punastui korvia
myöten, korvain takaa, niskasta, harteista.

Pierre kuunteli everstin puheita ja nyökäytteli hyväksyvästi päätään.

-- Kas tämä on mainiota, -- hän sanoi.

-- Todellinen husaari, nuori mies, -- huusi eversti, mäjäyttäen taas
nyrkillään pöytään.

-- Mitä siellä huudatte? kuului yhtäkkiä pöydän toisesta päästä Maria
Dmitrijevnan karkea ääni. -- Miksi pöytää taot? -- kysyi hän
everstiltä, -- kenelle olet äkeissäsi? Varmaankin luulet ranskalaisia
edessäsi näkeväsi?

-- Puhun totta, -- sanoi eversti, hymyillen.

-- Yhä vaan sodasta, -- huusi kreivi. -- Lähteehän minulta poika, Maria
Dmitrijevna; poika lähtee.

-- Onhan minunkin neljä poikaani armeijassa, enkä sentään napise.
Jumala kaikki säätää: uunille saatat kuolla, mutta sodassakin voi
Jumala armahtaa, -- jyrisi pöydän toisesta päästä Maria Dmitrijevnan
miehekäs ääni, vaikkakin hän puhui rauhallisena ja korottamatta
ääntään.

-- Niinhän se on.

Ja keskustelu alkoi mennä taas entistä latuaan -- naiset haastelivat
omista asioistaan, miehet omistaan.

-- Mutta etpäs kysy, -- puhui pikku veli Natashalle, -- mutta etpäs
kysy!

-- Kysynpäs, -- Natasha vastasi.

Yhtäkkiä punastuivat hänen kasvonsa, ja niillä kuvastui huima, iloinen
päättäväisyys. Hän nousi hieman tuoliltaan kehoittaen silmäyksillään
vastakkaisella puolella istuvaa Pierreä kuuntelemaan, ja kääntyi
äitiinsä:

-- Äiti! -- hän huusi kirkkaalla lapsen rintaäänellä.

-- Mikä sinun on? -- kysyi kreivitär pelokkaana, mutta huomattuaan
tyttärensä silmistä, että tällä oli kujeet mielessä, hän uhkaavasti
häristi kädellään, tehden samalla myöskin päällään uhkaavan ja
kieltävän liikkeen.

Keskustelu katkesi.

-- Äiti! mitä saamme jälkiruoaksi? -- kajahti taas Natashan ääni
entistään päättävämpänä ja rauhallisena.

Kreivitär koetti yrmistää kulmiaan, muttei voinut. Maria Dmitrijevna
häristi etusormellaan.

-- Kasakka, -- hän lausui uhkaavasti.

Suurin osa vieraista vilkasi iäkkäämpiin henkilöihin, nähdäkseen miten
olisi arvosteltava tätä päähänpistoa.

-- Kyllä minä sinut! sanoi kreivitär.

-- Äiti! mitä saamme jälkiruoaksi? -- huusi Natasha jo aivan rohkeasti
ja oikullisen iloisesti, ollen jo ennakolta varma, että hänen
päähänpistonsa vieraita huvittaa.

Sonja ja lihava pikku Petja kyyristyivät nauramaan.

-- Kysyinpäskin, -- kuiskasi Natasha pikku veljelleen ja Pierrelle,
johon hän samassa vilkasi.

-- Jäätelöä, mutta sinulle ei anneta, -- sanoi Maria Dmitrijevna.

Natasha oli huomannut, ettei ole vaaraa, eikä hän sentähden Maria
Dmitrijevnaakaan pelännyt.

-- Maria Dmitrijevna! minkälaista jäätelöä? En pidä kermajäätelöstä.

-- Keltajuurikasjäätelöä.

-- Eipäs, minkälaista? Maria Dmitrijevna, minkälaista? -- intti
Natasha, melkein huutaen. Tahdon tietää!

Maria Dmitrijevna ja kreivitär alkoivat nauraa, ja heidän jälissään
melkein kaikki muutkin vieraat. Vieraat eivät nauraneet Maria
Dmitrijevnan vastaukselle, vaan he nauroivat tämän tyttösen
uhkarohkeudelle ja näppäryydelle, hän kun oli rohjennut ja taitanut
näin käyttäytyä Maria Dmitrijevnan kanssa.

Natasha ei hellittänyt ennenkun hänelle ilmoitettiin, että jälkiruoaksi
tarjotaan ananasijäätelöä. Ennen jälkiruokaa tarjottiin samppanjaa.
Orkesteri alkoi taas soittaa, kreivi suuteli puolisoaan ja vieraat,
nousten paikoiltaan menivät onnittelemaan kreivitärtä, kreivin ja
lasten kanssa ja keskenään he kilistelivät lasejaan yli pöydän. Taas
alkoivat palvelijat hääriä, tuolit kolisivat, ja vieraat palasivat
vierashuoneeseen ja kreivin työhuoneeseen samassa järjestyksessä kuin
olivat tulleetkin; heidän naamansa vain olivat hieman tavallista
punakammat.



XX.


Levitettiin pöydät bostonpeliä varten, muodosteltiin peliryhmiä, ja
kreivin vieraat sijoittuivat kahteen vierashuoneeseen, työhuoneeseen ja
kirjastoon.

Kreivi istui kortit viuhkana kädessä, taisteli päivällisuntaan vastaan
ja nauroi kaikelle. Nuoriso oli kreivittären kehoituksesta kokoontunut
klaveerin ja harpun luo. Ensin soitti Julie harpulla pienen kappaleen
toisinteluineen ja alkoi sitten muiden tyttöjen kanssa pyytää Nikolaita
ja Natashaa, jotka molemmat olivat kuuluja musikaalisuudestaan,
laulamaan jotain. Natasha, jota kohdeltiin aivan kuin aikuista, oli
tästä sangen ylpeä, mutta samalla häntä sentään hieman peloitti.

-- Mitä laulamme? -- hän kysyi.

-- "Lähteen", -- Nikolai vastasi.

-- No, laulakaamme pian. Boris, tulkaa tänne, -- sanoi Natasha. --
Mutta, missä on Sonja?

Hän katsahti ympärilleen ja huomattuaan, ettei ystättättärensä ollut
huoneessa, hän lähti kiireesti tätä etsimään.

Ensin hän juoksi Sonjan huoneeseen, mutta kun ystävätär ei ollut
siellä, meni hän lastenhuoneeseen, -- mutta täälläkään hän ei tavannut
Sonjaa. Silloin Natasha huomasi, että Sonja varmaankin on käytävässä
arkulla. Tämä arkku oli Rostovien nuoren naispolven surujen tyyssija.
Oikein oli hän arvannut. Harsokkaassa ruusunpunasessa puvussaan makasi
Sonja suullaan arkulla lapsenhoitajattaren likaisella, juovikkaalla
höyhenpatjalla. Pukunsa oli aivan rutistunut. Kädet silmillä hän siinä
itki ääneen ja paljaat hartiat vavahtelivat suonenvedon tapaisesti.
Natashan kasvot, jotka nimipäiväin johdosta olivat koko päivän olleet
elokkaat ja iloiset, muuttuivat yhtäkkiä; katse jäykistyi, sitten hänen
leveä niskansa vavahti, huulten kulmukset laskeutuivat.

-- Sonja! mitä sinä... Mitä, mikä sinun on? U-u-u!...

Ja avattuaan suuren suunsa, mikä teki hänet sangen rumaksi, Natashakin
alkoi itkeä jollottaa kuin lapsi, tietämättä itsekään syytä, ainoastaan
vain siksi että Sonjakin itki. Sonja aikoi nostaa päätään ja tahtoi
vastata, muttei voinut ja painautui entistään syvemmälle patjaan.
Natasha istahti siniselle patjalle, kiersi kätensä ystävättären
vyötäisille ja itki. Sonja kokosi voimansa, nousi istumaan ja
kyyneliään kuivaten hän alkoi kertoa.

-- Nikoljenjka matkustaa viikon kuluttua, hänen ... paperinsa ... ovat
saapuneet ... hän itse minulle kertoi... Mutta enpä tämän tähden olisi
itkenyt ... (hän näytti käteensä rutistunutta paperlippua, jolle
Nikolai oli kirjoittanut runojaan), enpä olisikaan itkenyt, mutta sinä
et voi ... kukaan ei voi käsittää miten hänellä on jalo sydän.

Ja hän alkoi taas itkeä Nikolain sydämen jaloutta.

-- Sinun on hyvä ... en kadehdi ... rakastan sinua ja Boristakin, --
hän puhui, pidätellen hieman tunteitaan: -- hän on rakastettava ...
teillä ei ole esteitä. Mutta Nikolai on serkkuni ... täytyy ... itse
metropoliitan ... ja silloinkin on mahdotonta. Ja sitten vielä, jos
äiti (Sonja piti ja kutsuikin kreivitärtä äidikseen) ... jos hän sanoo,
että turmelen Nikolain virka-uran, ettei minulla ole sydäntä, että olen
kiittämätön, mutta tottakin... Jumala tietäköön... (hän risti silmänsä)
rakastan niin sekä häntä että teitä kaikkia, ainoastaan
Vera... Minkätähden? Mitä olen hänelle tehnyt? Olen niin kiitollinen
teille, että mielelläni kaikkeni uhraisin teidän hyväksenne, mutta
eihän minulla ole...

Sonja ei voinut enää puhua, painoi kädet silmilleen ja painautui
patjaan. Natasha koetti häntä rauhoittaa, mutta hänen kasvoistaan
saattoi huomata, miten syvästi hän käsitti ystävättärensä surun arvon.

-- Sonja! -- hän sanoi yhtäkkiä, aivan kuin olisi arvannut todellisen
syyn serkkunsa suruun: -- varmaan on Vera puhunut sinulle jotain
puolisten jälkeen? Niinhän?

-- Niin, nämä runot on Nikolai kirjoittanut, ja itse kopioin vielä
muutamia; Vera sitten löysi ne pöydältäni ja lupasi näyttää ne äidille
ja sanoi vielä, että olen kiittämätön, ettei äiti milloinkaan salli
Nikolain naida minua, vaan että hän nai Julien. Näethän, miten hän koko
päivän on seurustellut Julien kanssa ... Natasha? Minkätähden?

Ja taas hän alkoi itkeä entistään katkerammin. Natasha kohotti häntä
vyötäisistä, painoi rintaansa vasten ja alkoi häntä rauhoittaa,
hymyillen kyynelissään.

-- Sonja, älä usko Veraa, rakkaani; älä usko. Muistathan, miten
kolmisin puhelimme Nikoljenjkan kanssa työhuoneessa; muistatko
illallisen jälkeen? Silloinhan päättelimme, miten kaikki on käyvä. En
enää muista, miten päätimme, mutta muistathan, miten kaikki oli hyvin,
ja miten kaikki oli mahdollista. Onhan setä Shinshinin velikin nainut
serkkunsa, mutta mehän olemme pikkuserkuksia. Ja Boriskin sanoi, että
se käy laatuun. Tiedäthän, että hänelle olen kaikki kertonut. Hän on
niin viisas ja hyvä, -- Natasha puhui. -- Älä itke, Sonja, kyyhkyni
armas, sydänkäpyni, Sonja. (Ja hän suuteli Sonjaa nauraen). Vera on
ilkeä. Olkoon hän oloissaan! Kaikki käy hyvin, eikä hän äidille sano;
Nikoljenjka itse sanoo, eikä hän edes ole ajatellut Julieta.

Ja hän suuteli Sonjan päätä. Sonja nousi, ja kissanpoika elostui;
silmät loistivat, ja se näytti olevan tuossa tuokiossa valmis
kiepauttamaan hännällään, hypähtämään pehmeille käpälilleen ja
leikkimään kerällä, kuten sen sopikin.

-- Niinkö arvelet? Tottako? -- Sonja puhui, kiireesti korjaillen
pukuaan ja tukkaansa.

-- Totta tosiaan! -- Natasha vastasi, suorien palmikon alta
ystävättärensä sotkeutuneita karkeita kiharoita.

Ja he alkoivat molemmat nauraa.

-- No, menkäämme laulamaan.

-- Menkäämme.

-- Mutta, tiedätkö, tuo paksu Pierre, joka istui vastassani pöydässä,
on niin hullunkurinen! -- sanoi Natasha yhtäkkiä pysähtyen. Minun on
niin hauska olla!

Ja Natasha lähti juoksemaan käytävää pitkin.

Sonja puristeli untuvat puvustaan, kätki runot poveensa, rintalastan
alle, ja lähti kepein askelin iloisena ja punakkana juoksemaan Natashan
jälissä käytävää pitkin työhuoneeseen. Nuoret lauloivat vieraiden
pyynnöstä "Lähde" nimisen kvartetin, joka suuresti miellytti kaikkia;
sitten Nikolai lauloi hiljan oppimansa laulun:

    Kun yö on leuto, kuuhut loistaa,
    Mink' onnen aatos antaakaan:
    Ett' on sull' armas, joka poistaa
    Huoles, sua muistaa vaan,
    Ja että hänkin sulosormin
    Helkytellen harppuansa,
    Soinnuillansa intomielin
    Sua kutsuu, armastansa.
    Hetki vain, maa taivaaks' saa --
    Mutt' ystäväs jo kätkee maa.

Ei ollut hän vielä laulanut viimeisiä säveliä, kun nuoriso salissa
alkoi valmistautua tanssiin, ja parvekkeella soittajat alkoivat
tömistellä jaloillaan ja yskiä.

       *       *       *       *       *

Pierre istui vierashuoneessa. Kun Shinshin tiesi, että Pierre hiljan
oli saapunut ulkomailta, ryhtyi hän hänen kanssaan keskustelemaan
valtiollisista asioista. Pian liittyi heihin muutkin vieraat. Pierrestä
tuntui tämä keskustelu sangen ikävältä. Kun soittajat olivat
virittäneet tanssinsäveleet, astui Natasha vierashuoneeseen, astui
suoraan Pierren luo ja sanoi nauraen ja punastuen:

-- Äiti käski pyytämään teitä tanssiin.

-- Pelkään sotkevani kuviot, -- Pierre vastasi, -- mutta jos te
tahdotte olla opettajanani...

Ja hän kumartui tarjoamaan paksua käsivarttaan hennolle tyttöselle.

Sillä aikaa kun parit asettuivat paikoilleen ja soittajat virittelivät
soittokoneitaan, istui Pierre pienen "daaminsa" kanssa. Natasha oli
ylen onnellinen: hän tanssi _aikuisen_ kanssa, joka oli saapunut
_ulkomailta_. Hän istui kaikkein nähtävissä ja keskusteli Pierren
kanssa kuin aikuinen. Hänellä oli kädessä viuhka, jonka eräs neiti oli
jättänyt hänelle hoidettavaksi. Hän istui ylhäisen arvokkaassa
asennossa (Jumala ties, missä ja koska hän oli tämän oppinut) ja
löyhkien viuhkalla ja hymyillen viuhkan takaa, hän keskusteli
tanssikumppalinsa kanssa.

-- Katsokaahan, katsokaahan, minkälainen hän on, puhui vanha kreivitär,
kulkiessaan salin läpi ja osoittaessaan Natashaa.

Natasha punastui ja naurahti.

-- No, mitä te, äiti? Onpas teillä halu! mitä tässä on ihmeteltävää?

Keskellä kolmatta ekoseesia (skotlantilainen tanssi) alkoivat tuolit
kolista vierashuoneessa, missä kreivi ja Maria Dmitrijevna pelasivat,
ja suurin osa arvokkaista vieraista ja vanhukset, oikoen pitkällisestä
istumisesta jäykistyneitä jäseniään ja sovitellen lompakkojaan ja
kukkaroitaan taskuihinsa, ilmestyivät salin ovelle. Ensimäisinä tulivat
kreivi ja Maria Dmitrijevna -- molemmat iloisen näköisinä. Leikkisän
kohteliaasti, aivan kuin balettitanssija, kreivi tarjosi käyristetyn
käsivartensa Maria Dmitrijevnalle. Hän oikaisihe suoraksi, hänen
kasvoilleen levisi omituinen, nuorekkaan viekas hymy, ja heti kun
nuoret olivat lopettaneet ekoseesin viimeisen kuvion, hän alkoi lyödä
käsiään yhteen ja huusi parvekkeelle, kääntyen erityisesti
ensiviulunsoittajaan:

-- Semjon! Daniel Cooper, tiedäthän?

Tämä oli kreivin lempitanssi, jota tanssittiin jo hänen nuorena
ollessaan. (Daniel Cooper oli oikeastaan eräs kuvio (_anglaise_"
tanssista.)

-- Katsokaahan isää! -- huusi Natasha niin että sali kaikui (unohtaen
täydellisesti että tanssi aikuisen kanssa), hänen kiharainen päänsä oli
taipunut polviin, ja hänen heleä naurunsa tunkeutui salin
kaukaisimpaankin kolkkaan.

Todellakin, kaikki salissa olijat katselivat hymyillen iloista
vanhusta, joka seisoen muhkean ja häntä itseään kookaamman Maria
Dmitrijevnan rinnalla, valmistautui tanssiin. Hän heilutteli tahtiin
lanteille pyöristettyjä käsivarsiaan, oikoi harteitaan ja väänteli
sivulle jalkojaan, hiljalleen polkien lattiaa. Yhä selvemmin ja
selvemmin huomasi hänen kasvoillaan hymyn, joka valmisti katselijoita
siihen, mitä oli tuleva. Heti kun alkoivat kuulua Daniel Cooperin
iloiset ja mukaansa tempaavat säveleet, jotka suuresti muistuttivat
reippaan venäläisen "trepakan" säveliä, syöksyi salin oville hymyilevää
palvelusväkeä -- toiselle puolelle miehiä, toiselle naisia, katselemaan
herransa ilonpitoa.

-- Hei meidän herraa! Kotka! -- huudahti lapsenhoitajatar eräältä
ovelta.

Kreivi tanssi hyvin ja hän tiesi itsekin sen, mutta hänen parinsa ei
taitanut eikä tahtonutkaan hyvin tanssia. Hänen suunnaton ruhonsa oli
jäykän suorana, ja tukevat käsivarret suorina sivuilla (työlaukkunsa
hän oli antanut kreivittärelle); ainoastaan hänen ankarat, mutta silti
kauniit kasvonsa tanssivat. Sen, mikä kuvastui kreivin koko pyöreästä
olennosta, Maria Dmitrijevnassa ilmaisivat ainoastaan yhä enemmän ja
enemmän hymyilevät kasvot ja tempoileva nenä. Joskin kreivi, joka
innostumistaan innostui, hurmasi katselijat odottamattoman taitavilla
pyörähdyksillään ja notkeiden jalkojensa keveillä hypyillä, niin ei
Maria Dmitrijevnakaan silti jäänyt ihailusta vähemmälle, kun hän suuria
tavoittelemattakaan, liikutteli harteitaan tai pyörteli käsivarsiaan
käänteissä ja poljennoissa. Ja ansiosta häntä ihailtiinkin, sillä
arvostellessaan jokainen otti lukuun hänen lihavuutensa ja ainaisen
jäykkyytensä. Tanssi kiihtyi kiihtymistään. Toisiin tanssijoihin ei
hetkeksikään kiinnitetty huomiota, eivätkä he siitä välittäneetkään.
Kreivi ja Maria Dmitrijevna olivat vallanneet kaikkien huomion. Natasha
nyki hihasta ja vaatteista kaikkia ympärillään olijoita, jotka hänen
nykimisestäänkin huolimatta olivat pelkkänä silmänä, ja vaati katsomaan
isää. Tanssin väliajoilla kreivi hengitti syvään, huitoi ja huuteli
soittajille, jotta nämä soittaisivat nopeammin. Yhä nopeammin ja
nopeammin, yhä reippaammin ja reippaammin kreivi pyöri, milloin
varpaillaan, milloin koroillaan, kiitäen Maria Dmitrijevnan ympäri, ja
lopuksi, saatettuaan parinsa paikoilleen, hän teki viimeisen
soikauksen: nosti takaa ylös notkean jalkansa, taivutti alas hikisen
päänsä ja huitasi oikean kätensä pyöränä koholleen. Tätä temppua
seurasi voimakas käsien mäiske ja nauru, ja erittäinkin oli Natasha
haltioissaan. Molemmat tanssijat pysähtyivät, hengittäen raskaasti ja
pyyhkien hikeä batistisiin nenäliinoihin.

-- Kas näin tanssittiin meidän nuorina ollessamme, _ma chère_, --
kreivi sanoi.

-- Sepäs oli Daniel Cooper! -- sanoi Maria Dmitrijevna, hengästen
syvään ja raskaasti ja käärien hihojaan.



XXI.


Samaan aikaan kun Rostovien salissa tanssittiin kuudetta anglaise'a,
soittajien väsyneesti soittaessa ja uupuneiden palvelijain ja kokkien
valmistellessa illallista, kohtasi kreivi Besuhcvia halvaus kuudennen
kerran. Lääkärit ilmoittivat, ettei enää ollut paranemisen toiveita;
sairaalle luettiin rippirukoukset ja annettiin pyhä ehtoollinen;
valmistauduttiin viimeiseen voiteluun, ja talossa oli hyörinää ja
levotonta liikehtimistä, joka on niin tavallista tällaisina hetkinä.
Talon ulkopuolella, portin edustalla tungeskeli ruumisarkuntekijöitä,
odotellen suurta tilausta kreivin hautajaisia varten. Kun saapui
ajoneuvoja, vetäytyivät he sentään loitommalle. Moskovan ylipäällikkö,
jonka adjutantit vähäväliä olivat käyneet tiedustelemassa kreivin
terveydentilaa, saapui tänä iltana itse lausumaan viimeiset
tervehdykset kuuluisalle Katarinan aikuiselle ylimykselle.

Upea vastaanottohuone oli ihmisiä äärillään. Kaikki nousivat
kunnioittavasti paikoiltaan, kun ylipäällikkö tuli kreivin huoneesta,
missä hän oli viipynyt puolisen tuntia kahdenkesken sairaan kanssa.
Heikosti nyökäytellen päällään, hän vastasi lääkärien, kirkonmiesten ja
sukulaisten kumarruksiin ja koetti kiireesti astumalla välttää heidän
tutkivia katseitaan. Ruhtinas Vasili, joka näinä viime päivinä oli
laihtunut ja käynyt kalpeaksi, saatteli ylipäällikköä ja hiljaa
toisteli useampaan kertaan jotain hänelle.

Saatettuaan ylipäällikön, ruhtinas Vasili meni saliin, istuutui
tuolille, heitti voimakkaasti jalkansa ristiin ja nojaten
kyynärpäällään polveensa hän peitti kädellä silmänsä. Istuttuaan täten
jonkun aikaa, hän nousi ja lähti astumaan tavattoman nopein askelin
pitkin käytävää, vilkuen pelästyneen näköisenä ympärilleen. Hän kulki
talon takimmaiseen osaan, missä vanhin ruhtinattarista asui.

Heikosti valaistussa vastaanottohuoneessa puheltiin epäselvästi
kuiskaten, ja heti kun hiljaa narahtaen avautui kuolevan suojiin
johtava ovi, syntyi huoneessa haudan hiljaisuus, ja kaikki katseet,
kysyvinä ja odottelevina, suuntautuivat oveen.

-- Ihmisellä on rajansa, -- puhui vanha hengenmies hänen viereensä
istahtaneelle naishenkilölle, joka naivina kuunteli hänen puhettaan, --
raja on asetettu, jonka yli et käy.

-- Eikö voiteleminen jo ole myöhäistä, isä rakas? -- kysyi naishenkilö,
aivan kuin ei hänellä tämän asian suhteen olisi ollut omaa
mielipidettä.

-- Sakramentti, äitiseni, on suuri, -- vastasi hengenmies, pyyhkäisten
kädellään kaljuaan, jolle sivuilta oli vedetty jokunen harmahtava
haituva.

-- Kuka tämä oli? itsekö ylipäällikkö? -- kyseltiin huoneen toisessa
päässä. -- Miten nuorekkaan näköinen!...

-- Ja jo seitsemännellä kymmenellä! Mitä, puhutaan, ettei kreivi enää
tuntisi ketään? Ovat tahtoneet toimittaa viimeisen voitelun.

-- Tunsin erään henkilön, joka seitsemästi oli saanut viimeisen
voitelun.

Keskimäinen ruhtinatar tuli sairaan huoneesta silmät itkusta
turvonneina ja istuutui tohtori Lorrainin viereen, joka kyynärpäällään
pöytään nojaten istui kauniissa asennossa Katarinan muotokuvan alla.

-- Erittäin ihana ilma, -- sanoi tohtori, vastaten ruhtinattaren
kysymykseen, -- erittäin ihana, ruhtinatar, ja entäs miten
muistuttaakaan Moskova maaseutua.

-- Eikö todellakin? -- sanoi ruhtinatar, huoaten. -- Saako hän siis
juoda?

Lorrain mietti hetkisen.

-- Onko hän nauttinut lääkettä?

-- On.

-- Ottakaa lasi keitettyä vettä ja asettakaa siihen näpillinen (hän
näytti hienosilla sormillaan, mitä näpillinen merkitsee)
eremortartaria...

-- Ei ole ollut tapausta, että kolmannen halvauskohtauksen jälkeen
sairas olisi jäänyt henkiin, -- puhui saksalainen lääkäri huonolla
venäjänkielellä eräälle adjutantille.

-- Ja miten tuore mies! -- puhui adjutantti. -- Ja kenelle nyt joutuvat
nämä rikkaudet? -- hän lisäsi kuiskaten.

-- yllä ottajia on, -- saksalainen vastasi.

Kaikki katsahtivat taas oveen: se narahti, ja sairaan suojiin pujahti
keskimäinen ruhtinatar, vieden tohtorin määräämää juomaa. Saksalainen
lääkäri astui Lorrainin luo.

-- Kestää kenties aamuun? -- hän kysyi huonolla ranskankielellä.

Lorrain puristi huulensa yhteen ja heilautti ankarasti ja kieltävästi
sormellaan nenänsä edessä.

-- Ensi yönä viimeistään, -- hän vastasi hiljaa, hymyillen
itsetietoisen säädyllisesti, sillä hän luuli tarkalleen tietävänsä ja
voivansa määrätä sairaan tilan. Tämän sanottuaan hän lähti huoneesta.

       *       *       *       *       *

Tällä välin oli ruhtinas Vasili avannut ruhtinattaren huoneen oven.

Huone oli puolihämärä; pyhäinkuvain edessä ainoastaan paloi kaksi
lamppusta, ja huoneessa oli suloinen kukkain ja savutusten tuoksu.
Huone oli täyteen ahdettu pienoisia huonekaluja: piironkeja, kaappeja
ja pöytiä. Kaihteiden takaa näkyivät korkean untuvavuoteen valkeat
verhot. Koira rakki haukahti.

-- Ah, tekö siellä, _mon cousin_?

Ruhtinatar nousi nojatuolista ja korjaili hiuksiaan, jotka olivat niin
sileäksi kammatut, että olisi luullut ne tehdyiksi samasta aineesta
kuin päänkin ja lakalla voidelluiksi.

-- Mitä, onko jotain tapahtunut? -- hän kysyi. -- Minä niin pelästyin.

-- Ei mitään, yhä ennallaan; tulin vain puhumaan kanssasi asiasta,
Katish, -- puhui ruhtinas, istuutuen väsyneesti nojatuoliin, jolta
ruhtinatar juuri oli noussut.

-- Mutta onpas sinulla lämmintä täällä, hän sanoi, -- no istuhan tähän;
jutelkaamme hieman.

-- Arvelin, että jotain oli tapahtunut, -- ruhtinatar sanoi, ja
kasvoilla ainainen jäykän ankara ilme hän istuutui kreivin vastapäätä
ja valmistautui kuuntelemaan.

-- Olen koettanut nukahtaa hetkiseksi, mutten voi, _mon cousin_.

-- No, mitä, rakkaani? -- sanoi ruhtinas Vasili, tarttuen ruhtinattaren
käteen ja tapansa mukaan taivuttaen sitä alas.

Selvästi huomasi, että noihin sanoihin "no, mitä" sisältyi paljon
asioita, mitkä mainitsemattakin olivat heille molemmille selvät.

Ruhtinatar, jonka kuiva, suora selkä oli luonnottoman pitkä jalkoihin
nähden, katseli ruhtinasta mykevillä, harmailla silmillään suoraan ja
intohimottomasti. Hän heilutteli hiljalleen päätään ja huokaistuaan
syvään hän katsahti pyhäinkuviin. Tämän liikkeen saattoi otaksua
merkitsevän joko surua ja antautumista tai väsymystä ja pikaisen levon
halajamista. Ruhtinas Vasilin mielestä se ilmaisi väsymystä.

-- Luuletko, että minun on helpompi? -- hän sanoi. Olen uupunut kuin
kievarihevonen, mutta siitä huolimatta täytyy minun puhella kanssasi,
Katish, ja vieläpä vakavastikin.

Ruhtinas Vasili vaikeni ja hänen poskensa alkoivat hermostuneesti
nytkähdellä milloin yhtäänne, milloin toisaanne, tehden ilmeen hänen
kasvoillaan sangen epämiellyttäväksi. Tätä ilmettä ei milloinkaan nähty
hänen kasvoillaan vierashuoneissa. Silmänsäkin olivat luonnottomat:
milloin ne katselivat alastoman pilkallisesti, milloin taas vilkuilivat
pelästyneinä.

Ruhtinatar piti laihoilla, kuivilla käsillään koira rakkia helmassaan
ja katseli tarkkaavana ruhtinas Vasilia silmiin; mutta selvästi
huomasi, ettei hän kysymyksillään katkaise äänettömyyttä, vaikkapa
hänen olisi näin istuttava aamuun saakka.

-- Nähkääs, rakas ruhtinatar ja orpana, Katarina Semjonovna, -- alkoi
ruhtinas puhua, ja selvästi huomasi, miten hän taisteli sielussaan,
ryhtyessään jatkamaan katkennutta keskustelua: -- tällaisina hetkinä on
ajateltava kaikkia mahdollisia asioita. On ajateltava tulevaisuutta,
teidän... Rakastan teitä kaikkia kuin omia lapsiani, sen tiedät.

Ruhtinatar katseli häneen yhtä raukeasti ja jäykästi.

-- Ja vihdoin, täytyy ajatella perhettänikin, -- jatkoi
ruhtinas, vihaisesti sysäten pöydän luotaan ja kääntäen katseensa
ruhtinattaresta: -- tiedät, Katish, että te, kolme Mamontof-sisarusta
ja vaimoni olette kreivin ainoat oikeutetut perilliset. Tiedän, sangen
hyvin tiedän, miten sinun on raskasta ajatella tällaisia asioita. Mutta
ei ole se minullekaan helpompaa; mutta, ystäväiseni, olen jo
kuudennella kymmenellä, täytyy olla valmis kaiken varalta. Tiedätkö,
että olen lähettänyt noutamaan Pierren? Kreivi vaati häntä luokseen,
osoittamalla hänen muotokuvaansa.

Ruhtinas Vasili katsahti kysyvästi ruhtinattareen, mutta hän ei saanut
selville, oliko ruhtinatar käsittänyt hänen sanainsa merkityksen, vai
katseliko hän vain muuten noin häneen...

-- Yhtä vain lakkaamatta Jumalalta rukoilen, _mon cousin_, -- vastasi
ruhtinatar, -- että hän armahtaisi kreiviä ja sallisi hänen jalon
sydämensä rauhallisena jättää tämän...

-- Niin, onhan se niin, -- jatkoi ruhtinas Vasili, kärsimättömänä
hieroen kaljuaan ja vetäisten ilkeästi luokseen hetki sitten sysäämänsä
pöydän, -- mutta vihdoinkin ... vihdoinkin asianlaita on sellainen,
itse tiedät, että viime talvena kreivi laati testamentin, jonka mukaan
koko hänen omaisuutensa riistettäisiin meiltä todellisilta perillisiltä
ja joutuisi Pierrelle.

-- Vähänkös hän on testamentteja laatinut! -- vastasi ruhtinatar
rauhallisena: -- mutta Pierreä hän ei ole voinut määrätä perijäkseen.
Pierre on avioton.

-- Rakkaani, -- sanoi äkkiä ruhtinas Vasili, puristaen pöytää rintaansa
vastaan, elostui ja alkoi puhua entistä nopeammin: -- mutta entäs jos
kreivi on kirjoittanut keisarille ja pyytänyt tunnustamaan Pierren
pojakseen? Ymmärrätkö, kreivin ansioiden perustalla tähän pyyntöön
suostutaan...

Ruhtinatar hymähti, kuten hymähtävät ihmiset, jotka luulevat tietävänsä
asian paremmin kuin heidän puhekumppalinsa.

-- Sanon sinulle vielä enemmän, -- jatkoi ruhtinas Vasili, tarttuen
ruhtinattaren käteen: -- kirje oli valmis, mutta sitä ei lähetetty, ja
keisari tiesi sen sisällön. Mutta nyt on tärkeätä, onko kirje
hävitetty, vai onko se tallessa. Jos se on tallessa, niin pian on
_kaikki lopussa_, -- ruhtinas Vasili huoahti, ilmaisten täten, _mitä_
hän oli tarkoittanut sanoilla _kaikki lopussa_, -- ja kreivin paperit
pengotaan, testamentti ja kirje annetaan keisarille, ja varmaankin
suostutaan hänen pyyntöönsä. Laillisena poikana Pierre saa kaikki.

-- Mutta entäs meidän osamme? -- kysyi ruhtinatar, hymyillen
pilkallisesti, aivan kuin ruhtinaan lausuma mielipide olisi kuulunut
mahdottomuuksien joukkoon.

-- Mutta, rakas Katish, sehän on selvä kuin päivä. Hän on silloin
kaiken ainoa laillinen perijä, ja te ette saa tuon tätäkään. Sinun
täytyy, rakkaani, saada selville, ovatko testamentti ja kirje laaditut
ja ovatko ne tallessa. Ja jos ne jotenkuten ovat unhoitetut, täytyy
sinun saada selville, missä ne ovat ja saada ne haltuusi, sillä...

-- Sepä vielä puuttui! -- keskeytti hänet ruhtinatar, hymyillen
ivallisesti, silmissä yhä sama ilme. -- Olen nainen; teidän mielestänne
olemme kaikki tyhmiä; mutta sen toki tiedän, ettei avioton poika voi
isäänsä periä... _Un bâtard_,[27] -- hän lisäsi, luullen tällä
muukalaisella nimityksellä lopullisesti todistaneensa ruhtinaan
puheiden perusteettomuuden.

-- Onpa omituista, Katish, ettet käsitä! Olethar niin järkevä: etkö
käsitä, että jos kreivi on kirjoittanut keisarille ja pyytänyt
julistamaan Pierren pojakseen, niin silloin hän ei enää ole Pierre,
vaan kreivi Besuhof, ja testamentin määräyksen mukaan hän saa kaikki?
Ja jolleivät testamentti ja kirje ole hävitetyt, niin on ainoana
lohdutuksenani oleva tieto, että olet uhrautunut, _et tout ce qui s'en
suit_.[28] Se on varma.

-- Tiedän, että testamentti on laadittu; mutta tiedän myös, ettei sillä
ole lain voimaa; ja te näytte pitävän minua täydellisenä hölmönä, _mon
cousin_, -- sanoi ruhtinatar, sellaisella äänenpainolla, jollaista
naiset käyttävät, kun luulevat sanovansa jotain terävää ja loukkaavaa.

-- Rakkaani, ruhtinatar Katarina Semjonovna, -- alkoi ruhtinas Vasili
puhua kärsimättömänä. -- En ole tullut luoksesi riitelemään, vaan
sukulaisena, hyvän, jalon ja todellisen sukulaisen kanssa
keskustelemaan sinun eduistasi. Sanon sinulle kymmenennen kerran, että
jos kirje keisarille ja testamentti ovat kreivin paperien joukossa,
niin sinä, kyyhkyläiseni, ja sinun sisaresi jäätte puille paljaille.
Jollet minuun luota, niin luota toki asiantuntijoihin: puhelin aivan
äskettäin Dmitri Onufritshin (talon asianajaja) kanssa, hän sanoi
samaa.

Saattoi huomata, että ruhtinattaren ajatuksissa tapahtui jonkinlainen
muutos; ohuet huulet vaalenivat (silmät jäivät ennalleen), ja ääni
särähteli niin voimakkaasti, kun hän alkoi puhua, ettei hän itsekään
sellaista ollut odottanut.

-- Sepä olisi hyvä, -- hän sanoi. En ole mitään halunnut, enkä halua.

Hän heitti koira rakin sylistään ja oikoi pukunsa poimuja.

-- Siinä on kiitollisuus, siinä palkka ihmisille, jotka ovat kaikkensa
uhranneet hänen hyväkseen, -- hän sanoi. -- Verratonta! Erinomaista!
Minä en tarvitse mitään, ruhtinas.

-- Mutta ethän ole yksin, sinulla on sisaria, -- vastasi ruhtinas
Vasili.

Mutta ruhtinatar ei kuunnellut häntä.

-- Niin, kauvan olen tämän jo tietänyt, mutta olin unohtanut,
etten tässä talossa muuta voinut odottaakaan kuin halpämaisuutta,
petosta, kateutta, juonia, kiittämätlömyyttä, niin halpamaisinta
kiittämättömyyttä.

-- Tiedätkö, missä on testamentti? -- kysyi ruhtinas, ja hänen poskensa
nytkähtelivät entistään voimakkaammin.

-- Niin, olin tyhmä, luotin vielä ihmisiin, rakastin heitä, ja
uhrauduin. Mutta tässä maailmassa menestyvät ainoastaan konnat ja
ilkiöt. Tiedän kenen juonia nämä ovat.

Ruhtinatar aikoi nousta, mutta ruhtinas Vasili pidätteli häntä kädestä.
Ruhtinatar muistutti ihmistä, joka yhtäkkiä on huomannut pettyneensä
koko ihmissuvun suhteen; hän katseli ilkeästi puhekumppaliinsa.

-- Vielä ei ole myöhäistä, ystäväiseni. Muista, Katish, että kaikki
tämä tapahtui odottamatta, vihan hetkenä, taudin kynsissä, ja sittemmin
unhoitettiin. Meidän velvollisuutemme on, rakkaani, korjata hänen
erehdyksensä, keventää hänen viime hetkiään estämällä tämä vääryys
tapahtumasta. Emme voi sallia hänen kuolla tietoisena, että on tehnyt
onnettomiksi ne ihmiset...

-- Ne ihmiset, jotka kaikkensa ovat uhranneet hänen hyväkseen, --
tarttui puheeseen ruhtinatar, koettaen taas pyrähtää paikaltaan, mutta
ruhtinas ei häntä päästänyt, -- jota uhrausta hän ei koskaan ole
taitanut arvostella. Ei, _mon cousin_, -- hän lisäsi huoaten, -- olen
muistava, ettei tässä maailmassa saa odottaa palkintoa, ettei tässä
maailmassa ole ei kunniaa, ei oikeutta. Tässä maailmassa on oltava
viekas ja ilkeä.

-- No, _voyons_, rauhoitu; tunnen jalon sydämesi.

-- Ei, minulla on paha sydän.

-- Tunnen sydämesi, -- ruhtinas toisti, -- pidän ystävyytesi suuressa
arvossa ja toivon, että sinä ajattelet minusta samoin. Rauhoitu ja
puhukaamme järkevästi niin kauvan kuin on aikaa -- kenties vuorokausi,
kenties tunti; kerro minulle kaikki, mitä tiedät testamentista, ja
ennen kaikkea sano, missä se on: sinä varmaankin tiedät. Me viemme sen
heti kreivin luo ja näytämme sen hänelle. Hän varmaankin on sen jo
unohtanut ja tahtoo sen nyt hävittää. Ymmärräthän, että ainoa, pyhä
toivomukseni on täyttää hänen tahtonsa; ainoastaan sitä varten olen
tänne saapunutkin. Olen tullut tänne ainoastaan auttaakseni häntä ja
teitä.

-- Nyt kaikki ymmärrän. Tiedän, kenen nämä ovat juonia. Tiedän -- puhui
ruhtinatar.

-- Ei nyt siitä ole kysymys, sydänkäpyseni.

-- Teidän turvattinne, tuon rakastettavan ruhtinatar Drubetskoin nämä
ovat juonia, Anna Mihailovnan, tuon ilettävän ja ilkeän naisen, jota en
ottaisi edes sisäkökseni.

-- _Ne perdons point de temps_.[29]

-- Ah, älkää puhuko! Viime talvena hän hieroi itsensä tänne ja syötti
kreiville sellaisia hävyttömyyksiä, sellaisia saastaisia juttuja meistä
kaikista, mutta erittäinkin Sofiasta, -- en voi edes toistaa niitä --
että kreivi sairastui eikä kahteen viikkoon kärsinyt meitä näkyvissään.
Tiedän, että tähän aikaan hän laati tuon hävyttömän, ilkeän paperin;
mutta luulin sen olevan arvottoman.

-- _Nous y voila_,[30] -- mikset ennen ole minulle puhunut?

-- Mosaikkisalkussa, joka on hänen päänsä alla vuoteessa. Nyt tiedän,
-- puhui ruhtinatar itsekseen. -- Jos on minussa joku synti, suuri
synti, niin tiedän nyt sen: vihaan tuota ilkiötä, -- puhui ruhtinatar
melkein huutaen, ja hänen muotonsa muuttui täydellisesti. -- Ja miksi
hän tunkeilee täällä? Mutta minäpä hänelle sanon kaikki, kaikki. Tulee
aika!



XXII.


Samaan aikaan kun näin keskusteltiin vastaanottohuoneessa ja ruhtinatar
Katarina Semjonovnan luona, vierivät vaunut kreivi Besuhovin pihalle.
Niissä istuivat Pierre (jota oli lähetetty noutamaan) ja Anna
Mihailovna (joka oli pitänyt velvollisuutenaan seurata Pierreä). Kun
pyörät pehmeästi kierivät oljilla peitettyä katua myöten kreivi
Besuhovin talon kohdalla, kääntyi Anna Mihailovna Pierreen lausuakseen
hänelle lohduttavia sanoja, mutta huomasikin, että tämä nukkui vaunujen
nurkassa. Hän herätti hänet. Toinnuttuaan unen pöherryksistä Pierre
lähti vaunuista Anna Mihailovnan jälissä ja vasta nyt hän alkoi
ajatella, että hänen pian oli tavattava kuoleva isänsä. Hän huomasi,
etteivät vaunut olleetkaan pysähtyneet pääkäytävän, vaan takakäytävän
edustalle. Laskeutuessaan vaunujen astimilta hän huomasi, miten kaksi
porvarispukuista miestä kiireesti vetäytyi portaiden luota seinän
varjoon. Hetken kuluttua hän huomasi seinän varjossa portaiden
kummallakin puolella vielä useita saman näköisiä miehiä. Mutta ei Anna
Mihailovna, ei palvelija, eikä kuskikaan, jotka tietysti myöskin heidät
huomasivat, olleet heistä tietääkseenkään. "Varmaankaan ei ole tässä
mitään ihmeellistä", päätteli Pierre mielessään ja lähti astumaan Anna
Mihailovnan jälissä. Anna Mihailovna nousi nopein askelin yläkertaan
heikosti valaistuja, kapeita kiviportaita myöten, hoputellen Pierreä,
joka yhä jäi jälkeen. Vaikkeikaan Pierre käsittänyt, minkätähden hänen
oli oikeastaan mentävä kreivin luo, vielä vähemmän, minkätähden hänen
oli kulettava takatein, niin päätteli hän kumminkin itsekseen, että
varmaankin se on välttämättömän tarpeellista, koska Anna Mihailovnakin
niin hoputtaa ja on asiastaan varma. Portaiden keskipaikoilla tuli
heitä vastaan muutamia miehiä sangot käsissä ja mennä porhalsivat
tömisevissä saappaissaan sellaista vauhtia, että olivat vähällä viedä
heidät kumoon. Miehet vetäytyivät seinän viereen, päästääkseen heidät
ohitseen, eivätkä vähääkään näyttäneet ihmettelevän heidän täällä
oloaan.

-- Täältäkö mennään ruhtinattarien suojiin? -- kysyi Anna Mihailovna
eräältä heistä.

-- Täältä, -- vastasi palvelija rohkeasti ja kovalla äänellä, aivan
kuin nyt jo kaikki olisi mahdollista: -- ovi vasemmalla, matushka.

-- Kenties kreivi ei olekkaan minua kutsunut, -- sanoi Pierre,
päästyään portaiden käännesillalle: -- mieluummin menisin omaan
huoneeseeni.

Anna Mihailovna pysähtyi, jotta Pierre hänet saavuttaisi.

-- Ah, ystäväni! -- hän sanoi, kosketellen Pierren kättä samoin
liikkein kuin aamulla poikansa kättä: -- uskokaa, kärsin yhtä paljon
kuin tekin, mutta karkaiskaa luontonne.

-- Tokkohan tulen? -- kysyi Pierre, katsellen ystävällisesti lasiensa
läpi Anna Mihailovnaa.

-- Ah, ystäväiseni, unohtakaa kärsimänne vääryydet, muistakaa, että hän
on isänne ... kenties henkitoreissa. (Hän huoahti.) Rakastan teitä kuin
poikaani. Luottakaa minuun, Pierre. En unhoita teidän etujanne.

Pierre ei käsittänyt mitään; taas tunsi hän, vieläpä entistään
selvemmin, että niin täytyy olla, ja hän lähti nöyränä seuraamaan Anna
Mihailovraaa, joka jo avasi ovea.

Tämä ovi vei takakäytävän eteiseen. Ruhtinattarien palvelija-vanhus
istui eteisen nurkassa ja kutoi sukkaa. Pierre ei koskaan ollut käynyt
tässä talon osassa, eipä edes ollut aavistanut tällaisten suojain
olemassa oloa. Heidän ohitseen kiirehtivältä tytöltä, joka kuletti
tarjottimella karahviinia, Anna Mihailovna kysyi (kutsuen häntä
armaakseen ja kyyhkyläisekseen) ruhtinattarien vointia ja lähti sitten
johtamaan Pierreä pitkin kivistä käytävää. Ensimäinen ovi vasemmalta
vei käytävästä ruhtinattarien suojiin. Kun sisäkkö karahviinia
viedessään kiireissään (tässä talossa tehtiin tähän aikaan kaikki
kiireissä) jätti oven sulkematta, ja Pierre ja Anna Mihailovna ohi
kulkiessaan tahtomattaan tulivat vilkaisseeksi avonaisesta ovesta,
näkivät he ruhtinas Vasilin ja vanhimman ruhtinattaren istuvan
lähetyksin ja puhelevan keskenään. Nähtyään ohi kulkijat ruhtinas
Vasili teki kärsimättömän liikkeen ja heittäytyi takakenoon; ruhtinatar
hypähti paikoiltaan ja hurjin liikkein vetää läimäytti oven kiinni.

Tämä liike ei lainkaan ollut sopusoinnussa ruhtinattaren ainaisen
rauhallisuuden kanssa; kauhu, joka kuvastui ruhtinas Vasilin kasvoilla,
oli hänen arvokkuudelleen niin tavaton, että Pierre pysähtyi ja
katsahti kysyvästi lasiensa läpi saattajaansa. Anna Mihailovna ei
lainkaan näyttänyt kummastuneelta, hymähtihän vain hieman ja huoahti,
osoittaakseen, ettei hän muka muuta ole odottanutkaan.

-- Olkaa miehuullinen, ystäväni; minä kyllä valvon etujanne, -- lausui
hän vastaukseksi Pierren katseeseen ja lähti entistä vinhemmin astumaan
pitkin käytävää.

Pierre ei käsittänyt, mistä oli kysymys, ja vielä vähemmän hän käsitti,
mitä merkitsi "valvon etujanne", mutta sen hän käsitti, että kaikki oli
niinkuin oleman piti. Käytävästä he tulivat heikosti valaistuun saliin,
josta päästiin kreivin vastaanottohuoneeseen. Tämä sali oli niitä
kylmiä, komeasti sisustettuja huoneita, joissa Pierre oli käynyt
pääkäytävän puolelta. Mutta nyt oli tässäkin huoneessa tyhjä kylpyamme
keskellä lattiaa ja matolle oli räiskynyt vettä. Heitä vastaan
tulivat varpaillaan astuen eräs palvelija ja suntio, jolla oli
suitsutusastia kädessä; eivätkä hekään erityisemmin Pierreä ja Anna
Mihailovnaa tarkastaneet. Salista he astuivat Pierrelle tuttuun
vastaanottohuoneeseen, missä oli kaksi italialaista akkunaa ja mistä
ovi vei talvipuutarhaan. Tämän huoneen merkillisyyksiä olivat Katarinan
suuri rintakuva ja täyteen kokoon maalattu muotokuva. Samat henkilöt
istuivat yhä täällä, melkeinpä samoissa asennoissakin ja kuiskailivat
keskenään. Kun Anna Mihailovna itkettyneine, kalpeine kasvoineen ja
hänen kintereillään nöyränä, pää painuksissa paksu Pierre astuivat
huoneeseen, vaikenivat kaikki ja katsahtivat heihin.

Anna Mihailovnan kasvoilla kuvastui tietoisuus, että ratkaiseva hetki
oli tullut; toimekkaan pietarilaisen rouvan tapaan hän astui huoneeseen
rohkeampana kuin aamulla eikä päästänyt Pierreä luotaan. Hän tunsi
olevansa varma kreivin luokse pääsöstä, koska hänellä oli mukanaan se,
jonka kuoleva tahtoi tavata. Hän vilkasi hätimiten huoneessa olijoihin
ja huomattuaan kreivin rippi-isän hän yhtäkkiä kyyristyi kokoon ja
lähti, hiljalleen vaappuen, purjehtimaan häntä kohti. Nöyränä hän otti
siunauksen ensin yhdeltä, sitten toiselta hengenmieheltä.

-- Jumalan kiitos, että kerkisimme ajoissa, -- hän puhui
bengenmiehelle: -- me sukulaiset olemme kaikki niin pelänneet. Tämä
nuorukainen on kreivin poika, hän lisäsi hiljemmin. -- Kauhea hetki!

Lausuttuaan nämä sanat hän lähestyi lääkäriä.

-- _Cher docteur_, -- hän puhui, -- tämä nuorukainen on kreivin
poika ... onko toivoa?

Lääkäri ei vastannut mitään, kohauttihan vain nopein liikkein silmiään
ja harteitaan. Samoin kohautti Anna Mihailovnakin silmiään ja
harteitaan, huoahti ja lähti Pierren luo. Hän kääntyi Pierreen
erityisen kunnioittavasti ja hellän surullisesti.

-- Luottakaa Hänen armoonsa, -- hän sanoi ja osoitti Pierrelle pientä
sohvaa, kehoittaen häntä istumaan kunnes palajaa. Hän lähti varpaillaan
astumaan ovea kohti, jota kaikki tarkastelivat. Kuului hiljainen
naraus, ja Anna Mihailovna hävisi näkyvistä.

Pierre, joka oli päättänyt kaikessa totella ohjaajaansa, lähti astumaan
sohvaa kohti. Heti kun Anna Mihailovna oli hävinnyt oven taakse, Pierre
huomasi, miten kaikki huoneessa olijat alkoivat katsella häntä. Näissä
katseissa hän oli huomaavinaan jotain muutakin kuin uteliaisuutta ja
myötätuntoisuutta. Hän huomasi, että vieraat, osoitellen häntä
silmillään, kuiskailivat keskenään, ja heidän katseissaan oli jotain
pelon ja matelevaisuuden tapaista. Ei oltu häntä milloinkaan kohdeltu
niin kunnioittavasti kuin nyt: eräs hänelle tuntematon naishenkilö,
joka puheli hengenmiesten kanssa, nousi paikoiltaan ja pyysi häntä
istumaan; adjutantti kumartui nostamaan hänen pudonnutta hansikastaan;
lääkärit vaikenivat kunnioittavasti, kun hän kulki heidän ohitseen, ja
väistyivät tehdäkseen hänelle tilaa. Alussa Pierre ei tahtonut istuutua
naishenkilön osoittamalle paikalle, jottei olisi häntä häirinnyt,
tahtoi itse nostaa hansikkaansa ja vältellä lääkäreitä, jotka eivät
lainkaan olleet hänen tiellään; mutta yhtäkkiä hän tunsi sielussaan,
että se olisi sopimatonta; hän tunsi, että hänen tänä yönä on
näytettävä pääosaa jonkinlaisissa kauheissa ja kaikkien odottamissa
juhlamenoissa, ja sentähden on hänen sallittava kaikkien itseään
palvella. Sanaakaan sanomatta hän otti hansikkaan adjutantilta,
istuutui naishenkilön paikalle, asettaen suuret kätensä sopusuhtaisesti
koukistetuille polvilleen. Hän istui kuin egyptiläinen kuvapatsas ja
päätteli mielessään, että kaikki on kuin olla pitää, ja ettei hänen
tänä iltana, jos tahtoo olla hämmästymättä ja tekemättä tyhmyyksiä,
pidä toimia oman järkensä mukaan, vaan on hänen antauduttava kokonaan
niiden haltuun, jotka häntä johdattavat.

Ei ollut kulunut kahtakaan minuuttia, kun ruhtinas Vasili astui
juhlallisena, pää pystyssä huoneeseen. Yllä hänellä oli pitkä
loippananuttu, johon oli kiinnitetty kolme tähteä. Hän näytti
laihemmalta kuin aamulla; silmänsä olivat tavallista suuremmat, kun hän
tarkastavasti katsahti huoneessa olijoihin. Huomattuaan Pierren hän
meni hänen luokseen, tarttui hänen käteensä (tätä hän ei koskaan ennen
ollut tehnyt) ja taivutti sitä alaspäin, aivan kuin olisi tahtonut
koetella, miten lujassa se jukottaa.

-- Rohkeutta, rohkeutta, ystäväiseni. Hän on halunnut tavata teitä. Se
on hyvä, -- ja hän aikoi poistua.

Mutta Pierre piti välttämättömänä kysyä:

-- Miten on terveyden laita...

Hän hämmentyi, sillä hän ei tietänyt, oliko soveliasta kutsua kuolevaa
kreiviksi; isäksi kutsuminen taas häntä hävetti.

-- Hänellä on ollut taas halvauskohtaus, puoli tuntia sitten. Oli taas
halvauskohtaus. Rohkeutta, ystäväiseni...

Pierren ajatuskyky oli niin lamaantunut, ettei hän alussa lainkaan
käsittänyt, mitä halvauskohtaus merkitsee, vaan luuli sen
jonkinlaiseksi väkivallanteoksi. Hän katsahti epäröiden ruhtinas
Vasiliin ja vasta jonkun ajan kuluttua hän käsitti, että halvaus on
tauti.[31] Ruhtinas Vasili sanoi ohimennen muutaman sanan tohtori
Lorrainille ja lähti varpaillaan käyden astumaan ovea kohti. Hän oi
osannut käydä varpaillaan, ja kömpelösti hän koikkelehti ruumistaan
väännellen. Hänen jälkiinsä pujahti ovesta vanhin ruhtinatar, sitten
hengenmiehet, kirkonpalvelijat ja lopuksi palvelusväki. Oven takaa
kuului huonekalujen siirtelemisestä syntyvää kolinaa, ja viimein tulla
tuoksahti ovesta vastaanottohuoneeseen Anna Mihailovna, kasvot
kalpeina, buten tavallisesti, mutta lujan päättäväisinä. Hän tuli
Pierren luo, kosketti hänen käteensä ja sanoi:

-- Jumalan armo on loppumaton. Viimeinen voitelu alkaa tuossa
tuokiossa. Tulkaa.

Pierre astui pehmeätä mattoa myöten huoneeseen ja huomasi, että hänen
jälkiinsä tulivat adjutantti, tuntematon naishenkilö ja eräs palvelija,
aivan kuin tähän huoneeseen nyt jo saisi tulla luvattakin.



XXIII.


Pierre tunsi hyvin tämän suuren, patsaiden ja holvikaarten jakaman
huoneen, joka oli kokonaan verhottu persialaisilla matoilla. Patsaiden
takainen huoneen osa, missä toisella seinällä seisoi silkkisten
verhojen suojaama punapuusta tehty korkea vuode, ja toisella
mahdottoman suuri pyhäinkuvakaappi, oli punasen kirkkaasti valaistu,
kuten kirkot jumalanpalveluksen aikana. Pyhäinkuvakaapin valaistujen
metallikehysten alla oli pitkä voltairelainen nojatuoli, jolla kreivi
Besuhof lepäsi, pää lumivalkeilla, nähtävästi juuri muutetuilla
patjoilla. Hän oli vyötäisiin saakka peitetty räikeän viheriällä
peitteellä, jolla lepäsivät hänen vahvat, suuret kätensä. Pierrelle
olivat tutut nämä syvien, luontaista ylevyyttä ilmaisevien ryppyjen
uurtamat, kauniit, punasen keltaset kasvot ja tuo leveä otsa, jonka
yläpuolella törrötti harmaa, jalopeuraa muistuttava hiusharja. Oikean
käden peukalon ja etusormen väliin oli pistetty vahakynttilä, jota
nojatuolin takaa kurotellen piteli eräs vanha palvelija. Nojatuolin
kummallakin puolella seisoi hengenmiehiä juhlallisissa, loistavissa
puvuissaan, hiukset hajallaan, käsissä sytytetyt kynttilät, toimittaen
juhlallisen hartaasti jumalanpalvelusta. Aivan heidän takanaan
seisoivat molemmat nuoremmat ruhtinattaret, nenäliinat silmillä, ja
heidän edessään vanhin ruhtinatar, Katish, ilkeän päättäväinen ilme
kasvoilla, herkeämättä katsellen pyhäinkuviin, aivan kuin olisi
tahtonut sanoa kaikille, ettei vastaa teoistaan, jos kerrankin
vilkaisee sivulleen. Oven lucna seisoivat Anna Mihailovna, lempeä surun
ja anteeksiantavaisuuden ilme kasvoilla, ja tuntematon naishenkilö.
Toisella puolella ovea, lähellä sairaan nojatuolia seisoi ruhtinas
Vasili, nojaten vasemmalla kyynärvarrellaan veistoselkäiseen sametilla
päällystettyyn tuoliin. Vasemmassa kädessä hänellä oli kynttilä,
oikealla hän risti silmiään, kohottaen joka kerta silmänsä korkeuteen,
kun hän kosketti sormilla otsaansa. Hänen kasvonsa ilmaisivat
rauhallista hartautta ja Jumalan tahdolle alistumista. "Jollette käsitä
näitä tunteita, niin sitä pahempi teille", näyttivät ne sanovan.

Hänen takanaan seisoivat adjutantti, lääkärit ja miespalvelijat; kuten
kirkossakin, seisoivat miehet ja naiset eri puolilla. Kaikki olivat
vaiti ja tekivät ristinmerkkejä, kuului ainoastaan pappien lukua,
pidätettyä, jylhää bassolaulua ja, luvun ja laulun hetkeksi tauvottua,
jalkojen muuttelemista ja huokauksia. Teoistaan tietoisena Anna
Mihailovna astui poikki huoneen Pierren luo ja antoi hänelle kynttilän.
Pierre sytytti sen, mutta tarkastellessaan ympärillään olijoita hän
tuli hajamieliseksi ja alkoi tehdä ristinmerkkejä samalla kädellä,
jossa piti kynttilää.

Nuorin ruhtinatar, punaposkinen, naurunhaluinen, luomihuuli Sofia,
katseli häntä. Hän hymähti, kätki kasvonsa nenäliinaan eikä pitkään
aikaan tohtinut niitä paljastaa; mutta kun hän taas katsahti Pierreen
alkoi häntä naurattaa. Hän tunsi nähtävästi, ettei voi katsella Pierreä
nauramatta, mutta ei myöskään voinut olla häneen katsomatta, ja
sentähden hän, kiusausta välttääkseen siirtyi hiljaa patsaan taakse.
Kesken jumalanpalvelusta vaikenivat hengenmiesten äänet, ja he
puhelivat jotain kuiskaten keskenään; vanha palvelija, joka oli
pidellyt kreivin kättä, nousi seisaalleen ja kääntyi naisiin. Anna
Mihailovna astui sairaan luo, kumartui häntä katsomaan ja viittasi
tohtori Lorrainia. Ranskalainen, -- jolla ei ollut kynttilää kädessä ja
joka patsasta vasten nojaten seisoi kunnioittavassa asennossa,
osoittaakseen, että hän uskontojen erilaisuuksista huolimatta
täydellisesti ymmärtää toimituksen tärkeyden, vieläpä sen hyväksyykin,
-- astui paraissa voimissa olevan miehen hiljaisin askelin sairaan luo,
tarttui sairaan vapaaseen käteen valkeilla, hienoilla sormillaan ja,
kääntyen kyljin sairaaseen, alkoi koetella valtimoa ja vaipui
aatoksiinsa. Sairaalle annettiin jotain juoda, hänen ympärillään
hyörittiin, sitten kaikki taas vetäytyivät paikoilleen, ja
jumalanpalvelus alkoi uudelleen. Tämän väliajan aikana Pierre huomasi,
että ruhtinas Vasili lähti tuolinsa takaa sen näköisenä kuin olisi
tietänyt, mitä tekee, ja että sen pahempi muille, jolleivät häntä
ymmärrä. Hän ei pysähtynyt sairaan luo, vaan astui vanhinta
ruhtinatarta kohti, joka liittyi häneen, ja yhdessä he vetäytyivät
makuuhuoneen perukkaan, silkkisten verhojen suojaaman vuoteen luo. Ei
Pierre, enempää kuin muutkaan, kiinnittänyt huomiotaan tähän seikkaan,
sillä hän oli kerta kaikkiaan päättänyt mielessään, että kaikki, mitä
tänä iltana tapahtuneekin, on välttämättömän tarpeellista.

Kirkkolaulun säveleet vaikenivat, ja kuului hengenmiehen ääni, kun hän
kunnioittavasti onnitteli sairasta sakramentin nauttimisen johdosta.
Sairas lepäsi yhä elottomana ja liikkumattomana. Hänen ympärillään
alettiin hyöriä, kuului askelia ja kuiskutusta, ylinnä kuului Anna
Mihailovnan ääni.

Pierre kuuli hänen sanovan:

-- On välttämätöntä siirtää vuoteeseen, tässä ei mitenkään käy...

Lääkärit, ruhtinattaret ja palvelijat ympäröivät niin sankkana
seinänä sairaan, ettei Pierre enää nähnyt tuota punasenkeltasta,
harmaaharjaista päätä, johon hänen katseensa oli ollut kiintyneenä koko
jumalanpalveluksen ajan. Hän arvasi nojatuolia ympäröiväin ihmisten
varovaisista liikkeistä, että kuolevaa nostetaan ja siirretään.

-- Tartu käteeni, siten pudotat, -- kuuli hän erään palvelijan
kuiskaavan pelästyneenä. -- Alhaalta ... vielä yksi, -- puhuivat äänet,
ja raskas hengitys ja jalkain töminä kävivät yhä nopeammiksi, aivan
kuin taakka, jota he kantoivat, olisi ollut heille liian raskas.

Kantajat, joiden joukossa oli Anna Mihailovnakin, tulivat Pierren
kohdalle, ja hän näki väläykseltä kantajain selkäin ja niskain takaa
sairaan korkean, lihavan, paljaan rinnan, täyteläät olkapäät, jotka
olivat kohollaan, kantajien pidellessä sairasta kainaloista, ja
harmaan, kiharan jalopeuranpään. Tätä päätä, tavattoman leveine
otsineen ja poskipäineen, kauniine tunteellisine suineen ja ylevine,
kylmine katseineen, ei kuoleman läheisyys ollut rumentanut. Samallainen
oli se kolme kuukautta sitten, jolloin kreivi oli lähettänyt Pierren
Pietariin. Mutta avuttomana se nyt heilui, kantajain epätasaisesti
astellessa, ja kylmä, välinpitämätön katse harhaili tajuttomana.

Hyörittiin hetkinen korkean vuoteen ääressä: kantajat hajaantuivat.
Anna Mihailovna kosketti Pierren käteen ja sanoi hänelle: "Tulkaa".
Pierre meni hänen kanssaan vuoteen luo, jolle sairas, arvatenkin
äskeisen sakramentin toimittamisen johdosta, oli asetettu juhlalliseen
asentoon. Hän lepäsi, pää korkealla patjalla. Kädet, kämmenet alaspäin,
olivat asetetut sopusuhtaisesti viheriäiselle silkkipeitteelle. Kun
Pierre oli tullut vuoteen ääreen, katsoi kreivi suoraan häneen, mutta
tämän katseen tarkoitusta ja merkitystä ei ihminen voinut käsittää.
Joko ei sanonut tämä katse muuta kuin että pitäähän johonkin katsella
niin kauvan kun on silmät, tahi sanoi se liian paljon. Pierre pysähtyi,
tietämättä, mitä hänen olisi tehtävä, ja katsahti kysyvästi
ohjaajaansa, Anna Mihailovnaan. Tämä teki silmillään kiirehtivän
liikkeen, osoittaen sairaan kättä ja heittäen huulillaan sitä kohti
lentomuiskun. Pierre kurotti hartaasti kaulaansa, jottei takertuisi
peitteeseen, ja kumartui suutelemaan sairaan leveäluista, lihan
tyvekästä kättä. Ei käsi, eikä ainoakaan lihas kreivin kasvoilla
liikahtanut. Pierre katsahti taas kysyvästi Anna Mihailovnaan
saadakseen tietää mitä hänen vielä oli tehtävä. Tämä osoitti hänelle
silmillään vuoteen vieressä olevaa nojatuolia. Pierre hankkiutui
nöyränä istumaan, silmillään yhä kysyen, onko hän tehnyt oikein. Anna
Mihailovna nyökäytti hyväksyvästi päällään. Pierre asettautui taas
egyptiläisen kuvapatsaan sopusuhtaisen naiviin asentoon, ollen
nähtävästi huolissaan, että hänen kömpelö ja paksu ruhonsa anastaa niin
paljon tilaa, ja ponnistaen kaikki hengenvoimansa, näyttääkseen
mahdollisimman pieneltä. Hän katseli kreiviä. Kreivin katse oli
kiintynyt siihen paikkaan, missä Pierren pää oli ollut, kun hän seisoi.
Anna Mihailovna ilmaisi asennollaan, miten syvästi hän käsitti isän ja
pojan tapaamisen viime hetkien liikuttavan vakavuuden. Tätä kesti pari
minuttia, jotka Pierrestä tuntuivat tunnilta. Yhtäkkiä vavahtivat
mahtavat lihakset ja rypyt kreivin kasvoilla. Vavahteleminen yhä yltyi,
kaunis suu vääntyi (vasta nyt Pierre käsitti, miten lähellä kuolemaa
oli hänen isänsä), vääntyneestä suusta kuului epäselviä, kähiseviä
ääniä. Anna Mihailovna katseli hartaana sairasta silmiin, koettaen
arvata, mitä tämä haluaisi, osoittaen milloin Pierreen, milloin
juomaan, milloin kuiskaten mainitsi ruhtinas Vasilin nimen, milloin
osoitti peitettä. Sairaan silmien ja kasvojen ilme ilmaisi
kärsimättömyyttä. Hän ponnisti voimansa nähdäkseen palvelijan, joka
alati seisoi vuoteen pääpuolessa.

-- Hän haluaa kääntyä toiselle kyljelle, -- kuiskasi palvelija ja
ryhtyi kääntämään kreivin raskasta ruumista kasvoin seinään päin.

Pierre nousi auttamaan palvelijaa. Käännettäessä retkahti hänen toinen
kätensä avuttomana taaksepäin, eikä hän ponnistuksista huolimatta
saanut sitä nousemaan. Liekkö kreivi huomannut kauhun katseen, jolla
Pierre tuijotti tuohon elottomaan käteen, tai liekkö joku muu aatos
tällä hetkellä välähtänyt kuolevan aivoissa; ainakin katsahti hän
tuohon tottelemattomaan käteen, sitten Pierreen ja taas käteen, ja
hänen kasvoilleen ilmautui heikko, kärsivä hymy, aivan kuin olisi
kuoleva tahtonut pilkata omaa voimattomuuttaan. Nähdessään tämän hymyn
Pierre yhtäkkiä tunsi rintansa vavahtavan, hänen nenässään kirpasi, ja
kyyneleet pimittivät hänen näkönsä. Sairas käännettiin kyljelleen
kasvoin seinään päin. Hän huoahti.

-- Hän uinahti, -- sanoi Anna Mihailovna, huomattuaan erään
ruhtinattarista, joka oli tulossa hoitovuorolleen. -- Lähtekäämme.

Pierre lähti huoneesta.



XXIV.


Vastaanottohuoneessa ei ollut enää muita kuin ruhtinas Vasili ja vanhin
ruhtinatar, jotka istuivat Katarinan muotokuvan alla ja puhelivat
vilkkaasti keskenään. Huomattuaan Pierren ja hänen saattajattarensa he
vaikenivat. Pierre luuli huomanneensa, että ruhtinatar pisti
kiireisesti jotain piiloon. Ruhtinatar kuiskasi:

-- En voi kärsiä tuota naista.

-- Katish on käskenyt valmistaa teetä pieneen vierashuoneeseen, --
sanoi ruhtinas Vasili Anna Mihailovnalle. -- Menkäähän, rakas Anna
Mihailovna, ja nauttikaa jotakin, muuten ette tätä kestä.

Pierrelle hän ei sanonut mitään, puristihan vain tunteellisesti
häntä käsivarresta. Pierre ja Anna Mihailovna lähtivät pieneen
vierashuoneeseen.

-- _Il n'y a rien qui restaure comme une tasse de cet excellent thé
russe après une nuit blanche_,[32] -- puhui Lorrain pidätetyn
vilkkaasti, hörppiessään ahtaassa, pyöreässä vierashuoneessa teetä
korvattomasta kiinalaisesta kupista. Pöydällä, jonka edessä
ranskalainen seisoi, oli teekojeet ja kylmiä illallisruokia. Pöydän
ympärille olivat kokoontuneet voimiaan vahvistamaan kaikki, jotka sinä
yönä olivat kreivi Besuhovin talossa. Pierre muisti hyvin tämän pienen
pyöreän vierashuoneen kuvastimineen ja pienine pöytineen. Tanssiaisten
aikana Pierre, joka ei osannut tanssia, mielellään oli istuskellut
tässä pienessä kuvastinhuoneessa ja katsellut naisia, kun nämä huoneen
läpi kulkiessaan tanssiaispuvuissaan, timantit ja helmet paljailla
rinnoilla, tarkastelivat itseään kirkkaasti valaistuissa kuvastimissa.
Nyt valaisi tätä huonetta ainoastaan kaksi kynttilää, ja yösydännä
virui pöytä pahasella hujan hajan teekojeita ja kulhoja, ja kansaa
kaikenlaista -- ei suinkaan juhlayleisöä -- istui siellä kuiskaillen
keskenään. Heidän jokainen liikkeensä, jokainen sanansa ilmaisi,
etteivät he hetkeksikään unohtaneet, mitä paraillaan tapahtui ja vasta
oli tapahtuva makuuhuoneessa. Pierre ei syönyt, vaikka hänen olikin
nälkä. Hän vilkasi kysyvästi ohjaajaansa ja huomasi, että tämä
varpaillaan kulki takasin vastaanottohuoneeseen, minne ruhtinas Vasili
ja vanhin ruhtinatar olivat jääneet. Pierre arveli, että tämäkin kuului
asiaan, ja lähti hieman epäröittyään Anna Mihailovnan jälkiin. Anna
Mihailovna seisoi ruhtinattaren vieressä, ja he puhuivat molemmat
yhtaikaa kiihkeästi kuiskaten:

-- Suvaitkaa, ruhtinatar, tietänen, mikä on tarpeellista, mikä
tarpeetonta, -- puhui vanhin ruhtinatar, ollen nähtävästi samallaisessa
kiihkeässä mielentilassa kuin illallakin, mäjäyttäessään kiinni
huoneensa oven.

-- Mutta, rakas ruhtinatar, -- puhui Anna Mihailovna lempeästi ja
vakuuttavasti, sulkien ruhtinattarelta tien makuuhuoneeseen, -- eikö
käy se liian raskaaksi setä rukalle tällaisina hetkinä, jolloin hän
tarvitsee lepoa? Maallisia asioita tällaisina hetkinä, jolloin hänen
sielunsa jo on valmis...

Ruhtinas Vasili istui nojatuolissa kodikkaassa asennossa, jalat
korkealla ristissä. Hänen poskensa tempoilivat rajusti ja hänen reuhkan
asentonsa johdosta näyttivät ne paksunevan alaspäin; ei hän paljon
ollut välittävinään naisten keskustelusta.

-- _Voyons, ma bonne_, Anna Mihailovna, sallikaa Katishin tehdä, mitä
hän haluaa. Tiedättehän, miten kreivi häntä rakastaa.

-- En edes tiedä, mitä tämä paperi sisältää, -- puhui vanhin
ruhtinatar, kääntyen ruhtinas Vasiliin ja osoittaen mosaikkisalkkuun,
jota piti kädessään. -- Sen vain tiedän, että todellinen testamentti on
kreivin kirjoituspulpetissa, mutta tämä on unhoitettu paperi...

Hän aikoi mennä Anna Mihailovnan ohi, mutta tämä hypähti eteen ja sulki
taas tien.

-- Tiedän, rakas, hyvä ruhtinatar, -- sanoi Anna Mihailovna, tarttuen
salkkuun ja vieläpä niin lujasti, että näytti niinkuin ei hän hevin
siitä luopuisi. -- Rakas ruhtinatar, pyydän teitä, rukoilen teitä,
säälikää häntä. Rukoilen teitä...

Ruhtinatar Katish ei vastannut sanaakaan. Kuului vain, miten salkusta
rimpuiltiin. Selvästi huomasi, että jos ruhtinatar Katish suunsa avaa,
niin kyllä kuulee kunniansa Anna Mihailovma. Anna Mihailovna piti
lujasti kiinni salkusta, mutta siitä huolimatta ei hänen äänensä
menettänyt makeata joustavuuttaan ja pehmeyttään.

-- Pierre, tulkaa tänne, ystäväiseni. Hänen ei pitäisi mielestäni olla
liikaa sukulaisneuvottelussa; eikö totta, ruhtinas?

-- Miksi vaikenette, _mon cousin_? -- kirkasi yhtäkkiä ruhtinatar
Katish niin kovaa, että vierashuoneessa olijat kuulivat hänen äänensä
ja säikähtivät. -- Miksi vaikenette, vaikka täällä, Jumala tietää ken
lieneekin, suvaitsee kuolevan kynnyksellä sekaantua hänelle
kuulumattomiin asioihin ja ryhtyä hävyttömyyksiin. Juonittelija! --
sähisi hän ilkeästi ja kiskasi salkkua kaikin voimin.

Mutta Anna Mihailovna otti muutaman askeleen, jottei jäisi salkusta, ja
tarttui lujemmin kiinni.

-- Oh, -- lausui ruhtinas Vasili nuhtelevasti ja ihmetellen. (Hän nousi
seisaalleen.)

-- Tämä on naurettavaa. _Voyons_, päästäkää. Sanon teille.

Ruhtinatar Katish jätti salkun.

-- Ja te myös!

Anna Mihailovna ei totellut.

-- Päästäkää, olenhan sanonut. Otan toimittaakseni asian. Menen ja
kysyn kreiviltä. Minä! ... lienee teille kylliksi.

-- Mutta, rakas ruhtinas, -- puhui Anna Mihailovna, -- suokaa hänelle
toki hetkinen rauhaa tällaisen suuren sakramentin jälkeen. Tuossapa on
Pierre, sanokaa mielipiteenne, -- kääntyi hän Pierreen, joka oli tullut
aivan heidän viereensä ja katseli ihmeissään ruhtinatar Katishin
raivostuneita ja liettäviä kasvoja ja ruhtinas Vasilin tempoilevia
poskia.

-- Muistakaa, että teidän on vastattava kaikista seurauksista, -- sanoi
ankarasti ruhtinas Vasili: -- te ette tiedä, mitä teette.

-- Inhottava nainen! -- kiljasi ruhtinatar Katish ja hyökkäsi
odottamatta Anna Mihailovnan kimppuun, kiskoen salkkua.

Ruhtinas Vasili painoi alas päänsä ja levitti kätensä. Samassa hetkessä
tuo kauhea ovi, jota Pierre niin kauvan oli katsellut, ja joka
tavallisesti oli avautunut niin hiljaa, lensi äkkiä rymyllä auki,
paukahti seinään ja singahti siitä takasin, ja keskimäinen ruhtinatar
tuli juosten vastaanottohuoneeseen ja löi kätensä yhteen.

-- Mitä te teette! -- huusi hän toivottomasti: -- hän tekee kuolemaa,
ja te jätätte minut yksikseni.

Vanhin ruhtinatar pudotti salkun. Anna Mihailovna kumartui nopsasti ja
siepattuaan riidanalaisen esineen hän lähti juoksemaan makuuhuoneeseen.
Toinnuttuaan hämmästyksestään lähtivät ruhtinas Vasili ja vanhin
ruhtinatar hänen jälkiinsä. Jonkun hetken kuluttua tuli ensimäisenä
vastaanottohuoneeseen vanhin ruhtinatar, kuivat kasvot kalpeina ja
purren alahuultaan. Kun hän huomasi Pierren, ilmaantui hänen
kasvoilleen leppymätön vihan ilme.

-- Niin, iloitkaa nyt, -- hän sanoi, -- tätä olette odottanutkin.

Hän pyrskähti itkuun, peitti nenäliinalla kasvonsa ja juoksi ulos
huoneesta.

Sitten tuli makuuhuoneesta ruhtinas Vasili. Hän astui vaappuen sohvan
luo, jolla Pierre istui, heittäytyi istumaan ja peitti silmänsä
käsillään. Pierre huomasi, että hän oli kalpea, ja että hänen leukansa
loukkui ja tärisi kuin vilutautisen.

-- Ah, ystäväiseni! -- hän sanoi, tarttuen Pierren kyynärvarteen; ja
hänen äänensä oli niin heikko ja teeskentelemätön, jollaisena Pierre ei
koskaan sitä ollut kuullut. -- Kuinka paljon teemmekään syntiä, kuinka
paljon harjoitamme petosta, ja miksi tämä kaikki? Olen jo kuudennella
kymmenellä, ystäväiseni... Minähän... Kaikki päättyy kuolemaan, kaikki.
Kuolema on kauhea. (Hän alkoi itkeä.)

Viimeisenä tuli makuuhuoneesta Anna Mihailovna. Hän astui hiljaisin,
tasaisin askelin Pierren luo.

-- Pierre! ... -- hän sanoi.

Pierre katsahti kysyvästi häneen. Anna Mihailovna suuteli nuorukaista
otsalle, kostuttaen hänet kyynelillään.

-- Häntä ei enää ole olemassa...

Pierre katseli häntä lasiensa läpi.

-- Menkäämme, minä teidät saatan. Koettakaa itkeä. Mikään ei niin
lievennä surua kuin kyyneleet.

Hän vei Pierren pimeään vierashuoneeseen, ja tämä oli iloinen, ettei
kukaan siellä voinut nähdä hänen kasvojaan. Anna Mihailovna poistui
hetkiseksi, ja kun hän palasi, nukkui Pierre sikeästi, käsi pään alla.

Seuraavana aamuna Anna Mihaiknvna puhui Pierrelle:

-- Niin, rakkaani, tämä on meille kaikille suuri tappio. Teistä en
puhukkaan. Mutta Jumala teitä tukee, olette nuori ja toivoakseni
suunnattomain rikkauksien haltija. Testamenttia ei vielä ole avattu.
Tunnen teidät kyllin hyvin ja olen vakuutettu, ettei tämä pane päätänne
pyörälle; mutta se velvoittaa teitä paljoon, ja täytyy olla miehuutta.

Pierre oli vaiti.

-- Myöhemmin, rakkaani, kenties kerron teille, että jollen olisi ollut
täällä, niin Jumala tietää, mitä olisi tapahtunut. Tietänette, että
setä toissapäivänä lupasi muistaa Borista, muttei enää ehtinyt. Toivon,
rakkaani, että te täytätte isänne toivomuksen.

Pierre ei käsittänyt hänen puhettaan ja oli vaiti. Hän katseli,
kainosti punastuen, Anna Mihailovnaa. Keskusteltuaan Pierren kanssa
Anna Mihailovna lähti Rostovien luo ja meni levolle. Herättyään aamulla
hän kertoi juurtajaksain Rostoveille ja kaikille tuttavilleen kreivi
Besuhovin kuoleman. Hän kertoi, miten kreivi kuoli juuri niin kuin
hänkin toivoo kuolevansa, että hänen loppunsa ei ollut ainoastaan
liikuttava, vaan vieläpä mieltä ylentäväkin; isän ja pojan viimeinen
kohtaaminen taas oli niin liikuttava, ettei hän kyynelittä voi sitä
muistella, ja ettei hän voi sanoa -- kumpi heistä käyttäytyi paremmin
näinä kauheina hetkinä: isäkö, joka niin muisteli kaikkea ja kaikkia
viime hetkinään ja puhui niin liikuttavia sanoja pojalleen, vai
poikako, jota kävi sääliksi katsella, kun hän oli menehtyä suruun, ja
siitä huolimatta koetti salata murheensa, jottei olisi katkeroittanut
kuolevan isän mieltä. "C'est pénible, mais cela fait du bien, ça élève
l'âme de voir des hommes comme le vieux comte et son digne fils",[33]
-- hän puhui. Ruhtinas Vasilin ja ruhtinatar Katishin menettelystä hän
myös puhui, mutta moittien ja vaatien kuulijoita pitämään nämä omina
tietoinaan.



XXV.


Lisijagorissa, ruhtinas Nikolai Andrejevitsh Bolkonskin maatilalla,
odoteltiin päivästä päivään nuoren ruhtinas Andrein ja hänen puolisonsa
saapumista; mutta tämä odotteleminen ei vähääkään häirinnyt vanhan
ruhtinaan talossa noudatettua tarkkaa elämänjärjestystä. Kenraali _en
chef_ ruhtinas Nikolai Andrejevitsh, jota koiranleuat seurapiireissä
kutsuivat (_le roi de Prusse_",[34] oli siitä pitäen kun hänet keisari
Paavalin aikana karkoitettiin maaseudulle asunut Lisijagorissaan
tyttärensä, ruhtinatar Marian ja tämän seuraneidin _m--lle_ Bouriennen
kanssa. Ja eipä hän uuden hallituksenkaan aikana, jolloin hänelle
annettiin lupa saapua pääkaupunkeihin, hievahtanutkaan Lisijagoristaan,
sanoihan vain, että jos jollakulla on hänelle asiaa, niin ajakoon
Moskovvasta puolentoistasataa virstaa, itse hän puolestaan ei kaipaa
ketään eikä mitään. Hän sanoi, että inhimillisillä paheilla on
ainoastaan kaksi alkujuurta: toimettomuus ja taikausko, ja että on
olemassa ainoastaan kaksi hyvettä: toimeliaisuus ja järki. Itse hän
kasvatti tytärtään ja kehittääkseen hänessä näitä molempia hyveitä hän
opetti tytölle tämän kahdenteenkymmenenteen ikävuoteen saakka algebraa
ja geometriaa ja piti häntä alituisesti työn touhussa. Itse hän aina
oli toimessa: milloin hän kirjoitteli muistelmiaan, milloin tutkisteli
korkeamman laskuopin ongelmia, milloin sorvaili nuuskarasioita, milloin
taas puuhaeli puutarhassa tai tarkasteli rakennustöitä, joita
alituiseen oli tekeillä hänen tilallaan. Koska toimeliaisuuden
tärkeimpänä ehtona on järjestys, niin oli ruhtinaskin järjestänyt
elämäntapansa niin, ettei tämän hyveen noudattamisen suhteen jäänyt
toivomisen varaa. Aterioittiin aina samoissa olosuhteissa ja samaan
aikaan, eivät olleet ainoastaan tunnit kyseessä, vaan vieläpä
minutitkin. Koko talonväkeä, tyttärestään palvelijoihin saakka, hän
kohteli yrmeästi ja oli kaikkiin nähden järkkymättömän vaatelias. Mutta
julma hän ei ollut, ja siksipä häntä kunnioitettiin ja pelättiinkin
siihen määrin, että moni julma ja ilkeä ihminen olisi voinut häntä
kadehtia. Vaikkeikaan hän enää ollut valtion virassa, eikä hänellä
muutenkaan ollut mitään vaikutusta valtakunnan asioihin, niin
piti kuitenkin jokaisen läänin päällikkö, missä ruhtinaalla oli
maatiloja, velvollisuutenaan käydä tervehtimässä häntä; ja korkeassa
vastaanottohuoneessa he napisematta odottelivat ruhtinaan ilmestymistä,
samoin kuin arkkitehti, puutarhuri tai ruhtinatar Maria. Ja jokainen
tässä vastaanottohuoneessa tunsi samalLaista kunnioituksen, vieläpä
pelonkin tunnetta, kun avautui ruhtinaan työhuoneen mahdottoman korkea
ovi ja kynnykselle ilmestyi lyhyläntä ukon jäärä puuteroitussa
tekotukassa. Hänellä oli pienet kuivat kädet ja harmaat riippuvat
kulmakarvat, jotka toisinaan, kun hän rypisti kulmiaan, himmensivät
viisaiden ja nuorekkaiden, välkkyväin silmien loisteen.

Sen päivän aamuna, jolloin nuorten piti saapua, meni ruhtinatar Maria
tapansa mukaan oppitunnilleen ja aamutervehdykselle ja tultuaan
vastaanottohuoneeseen hän pelokkaasti risti silmänsä ja luki hiljaa
rukouksen. Joka päivä hän tuli samaan aikaan tähän huoneeseen ja joka
päivä hän myös luki rukouksensa, että kohtaus isän kanssa menisi
onnellisesti.

Vastaanottohuoneessa istuva puuteroittu palvelijavanhus nousi hiljaa
seisaalleen ja lausui kuiskaten: "Olkaa hyvä".

Oven takaa kuului tasaista sorvin surinaa. Ruhtinatar astui arasti
hiljaa ja kevyesti avautuvasta ovesta ja jäi seisomaan ovensuuhun.
Ruhtinas työskenteli sorvin ääressä. Vilkaistuaan sivulleen hän jatkoi
työtään.

Mahdottoman suuri työhuone oli täynnä kaikenlaisia esineitä, jotka
nähtävästi alituisesti olivat käytännössä. Kaikesta huomasi, että tässä
huoneessa on taukoamatta käymässä vaihteleva ja tarkasti järjestetty
työn touhu: suurella pöydällä oli kirjoja ja luonnospiirustuksia,
korkeiden kirjakaappien lasi-ovissa olivat avaimet suulla, korkealla
kirjoituspulpetilla oli vihkonen levällään ja sorvilla oli työaseita ja
sen alla pilpettä. Hänen pienten, hopeaompeleisiin tatarilaisiin
tohveleihin pistettyjen jalkojensa liikkeistä ja suonikkaiden,
luisevien käsiensä puristuksesta saattoi huomata, että ruhtinaassa
vielä oli paljon kestävää, juurevan vanhuuden voimaa. Potkaistuaan
muutaman kerran hän päästi jalkansa sorvin polkusimilta, pyyhkäsi
taltan puhtaaksi, heitti sen sorviin kiinnitettyyn nahkapussiin, meni
pöydän luo ja kutsui ruhtinattaren luokseen. Hänellä ei ollut tapana
siunata lapsiaan, ja niin hän nytkin vain kallisti tyttärelleen
sänkisen ajamattoman poskensa suudeltavaksi ja kysyi ankarasti, mutta
samalla katsahtaen häneen tarkkaavan hellästi: "Oletko terve?... Istu
siis!" Hän otti ruhtinattarelta geometriavihon, jonka hän itse oli
kirjoittanut, ja veti jalalla luokseen nojatuolinsa.

-- Huomiseksi! -- hän sanoi, etsien nopeasti tarvittavan sivun, ja
merkiten paksulla kynnellään läksyksi antamansa pykälät.

Ruhtinatar kyyristyi vihkoa tarkastamaan.

-- Odotahan, sinulle on kirje, -- sanoi yhtäkkiä vanhus, ottaen pöydän
yläpuolelle kiinnitetystä laukusta kirjeen, jonka osoite oli
kirjoitettu naisen kädellä, ja heittäen sen pöydälle.

Kun ruhtinatar näki kirjeen, ilmestyi hänen kasvoilleen punaisia
täpliä. Hän sieppasi sen vikkelästi ja kumartui sitä tarkkaamaan.

-- Héloïseltako? -- kysyi ruhtinas, kylmästi hymyillen ja näyttäen
keltaiset, vielä sangen vahvat hampaansa.

-- Niin, Julielta, -- vastasi ruhtinatar, kainosti katsahtaen isäänsä
ja arasti hymyillen.

-- Kaksi kirjettä vielä päästän, mutta kolmannen luen, -- sanoi
ruhtinas ankarasti: -- pelkään, kirjoitatte paljon pötyä. Kolmannen
luen.

-- Lukekaa vaikka tämäkin, _mon père_, -- vastasi ruhtinatar, punastuen
entistään enemmän ja ojentaen kirjettä isälleen.

-- Kolmannen, sanoin kolmannen, -- huudahti ruhtinas lyhyeen, sysäten
kirjeen luotaan, ja asettuen kyynärvarsiensa varaan, hän vetäsi
luokseen geometriavihon.

-- No, neitiseni, -- alkoi vanhus, vetäytyen likelle tytärtään ja
nojaten toisella kädellään hänen tuolinsa selkämykseen, niin että
ruhtinatar tunsi kaikilta puolilta olevansa tuon hänelle niin tutun
tupakansekaisen vanhuksesta lähtevän kirpeän hajun ympäröimä.

-- No, neitiseni, nämä kolmiot ovat yhdenmukaiset; näethän, kulma
_ABC_.

Ruhtinatar katseli pelästyneenä aivan hänen vierellään kiiluviin isänsä
silmiin; punasia täpliä ilmestyi yhä hänen kasvoilleen, ja selvästi
huomasi, ettei hän mitään ymmärrä ja pelkää niin ankarasti, että pelko
estää hänen käsittämästä isän vastaisiakin selityksiä, kuinka selviä ne
lienevätkin. Liekkö syy ollut opettajassa vaiko oppilaassa, mutta joka
päivä kävi aina samoin: ruhtinattaren silmät hämärtyivät, hän ei nähnyt
mitään, ei kuullut mitään, tunsi ainoastaan lähellään isänsä kuivat,
ankarat kasvot, tunsi hänen hengityksensä ja hajunsa ja ajatteli, miten
pääsisi pian isänsä työhuoneesta omaan huoneeseensa, missä hän rauhassa
saisi selville pulmaisen tehtävän. Ukko tavallisesti menetti malttinsa:
milloin hän sysäsi luotaan, milloin taas veti luokseen nojatuolinsa,
koetti hillitä itseään kiivastumasta, ja sentään hän melkein joka kerta
kiivastui, sätti, vieläpä toisinaan sivautti vihon nurkkaankin.
Ruhtinatar vastasi väärin.

-- Mutta, olitpa sittenkin tyhmä! -- ukko huudahti, sysäten vihon
luotaan ja kääntyen ruhtinattaresta; mutta sitten nousi hän
seisaalleen, käväsi poikki lattian, kosketti käsillään ruhtinattaren
hiuksia ja istuutui taas tuolilleen.

Hän siirsihe taas ruhtinattaren viereen ja jatkoi selityksiään.

-- Ei käy päinsä, ruhtinatar, ei käy, -- hän puheli, kun ruhtinatar jo
oli sulkenut vihkonsa ja valmistautui lähtemään: -- matematiikka on
ylevä tiede, neitiseni. En kärsi, että olet meikäläisten tyhmäin
neitosten kaltainen. Ahkeruus kovankin onnen voittaa. (Hän taputti
tytärtään poskelle.) Tyhmyys kyllä lähtee päästä.

Ruhtinatar aikoi lähteä, mutta isä pidätti hänet käden liikkeellä ja
toi hänelle korkealta pulpetiltaan uuden avaamattoman kirjan.

-- Kas tässä on sinulle vielä jonkinlainen _Salaisuuden avain_, jonka
sinun Héloïsesi on sinulle lähettänyt. Uskonnollinen. Mutta minä en
sekaannu kenenkään uskonasioihin... Olen vilaissut. Ota. No, mene,
mene.

Hän taputti ruhtinatarta olalle ja sulki itse oven hänen jälkiinsä.

Ruhtinatar Maria palasi huoneeseensa surullisen ja pelästyneen
näköisenä. Ja tämä ainainen surun ja pelon ilme teki hänen muutenkin
rumat ja sairaanloiset kasvonsa entistään rumemmiksi. Hän istuutui
kirjoituspöytänsä ääreen, joka oli ääriään myöten täynnä kirjoja,
vihkoja ja pienoismuotokuvia. Ruhtinatar oli järjestykseen nähden
isänsä täydellinen vastakohta. Hän heitti geometriavihon pöydälle ja
avasi kärsimättömänä kirjeen. Kirje oli ruhtinattaren paraimmalta
lapsuudenystävältä Julie Karaginilta, joka oli nimipäivillä Rostovien
luona.

Julie kirjoitti ranskaksi:

"Rakas, verraton ystäväiseni, miten onkaan hirmuista ja kauheata olla
näin eroitettuina! Vaikka kuinkakin itselleni vakuuttelen, että puolet
olemuksestani ja onnestani on teissä, että, eroittavasta välimatkasta
huolimatta, sydämemme ovat eroittamattomasti toisiinsa yhdistetyt, niin
sittenkin sieluni kapinoi kohtaloa vastaan, enkä voi, alituisista
huvituksista ja iloista huolimatta, tukahuttaa jonkinlaista salaista
surumielisyyttä, joka on jäytänyt sydänjuuriani eron ketkestämme
alkaen. Miksemme ole yhdessä, kuten viime kesänä teidän suuressa
työhuoneessa vaaleansinisellä sohvalla, 'tunnustusten sohvalla?' Miksen
saa, kuten kolme kuukautta sitten, teidän lempeästä, rauhallisesta ja
läpitunkevasta katseestanne, jota niin rakastan ja jonka nytkin tätä
kirjoittaessani näen sieluni silmillä, miksen saa siitä ammentaa uutta
siveellistä voimaa?"

Luettuaan nämä viimeiset sanat ruhtinatar Maria huoahti ja katsahti
oikealla puolellaan olevaan kuvastimeen. Kuvastimesta näkyivät laihat
kasvot ja ruma, hintelä vartalo. Nuo aina surulliset silmät katselivat
nyt erityisen toivottomina kuvastimesta. "Hän imartelee", ajatteli
ruhtinatar, kääntyi kuvastimesta ja jatkoi lukuaan. Ei ollut Julie
imarrellut ystävätärtään: todellakin olivat ruhtinattaren suuret,
syvät, säteilevät (kimppuina säteili niistä toisinaan lämmintä valoa)
silmät niin kauniit, että, huolimatta kasvojen rumuudesta, ne useinkin
viehättivät enemmän kuin moitteettomin kauneus. Mutta ruhtinatar ei
koskaan ollut nähnyt tätä silmäinsä kaunista ilmettä, sitä ilmettä,
joka niissä oli niinä hetkinä, jolloin hän ei ajatellut itseään. Kuten
kaikkien ihmisten, niin hänenkin silmänsä saivat jäykän luonnottoman,
ruman ilmeen, heti kun hän katsahti kuvastimeen.

Hän jatkoi lukuaan:

"Koko Moskova haastelee nykyään vain sodasta. Toinen veljistäni on jo
rajan takana, toinen lähenee kaartin mukana rajaa. Rakas keisarimme
jättää Pietarin ja aikoo, kuten arvellaan, panna kalliin olemuksensa
alttiiksi sodan vaiheille. Suokoon Jumala, että enkeli, jonka
Kaikkivaltias Armossaan on meille määrännyt hallitsijaksi, nujertaisi
korsikalaisen hirviön, joka uhkaa Europari rauhaa. Puhumattakaan
veljistäni on tämä sota jo riistänyt minulta yhden sydämeni
läheisimmistä. Tarkoitan nuorta Nikolai Rostovia, joka innostuksissaan
ei ole voinut jäädä toimettomaksi, vaan on jättänyt yliopiston
astuakseen toimivaan armeijaan. Tunnustan teille, rakas Maria, että
vaikka hän onkin niin nuori, on hänen lähtönsä armeijaan tuottanut
minulle paljon surua. Tässä nuorukaisessa, josta puhuin teille viime
kesänä, on niin paljon jaloutta ja todellista nuoruutta, jota tapaa
niin harvoin meidän aikanamme, jolloin miehet kahdenkymmenen vuotiaina
ovat ukkoja. Erityisen paljon on hänessä avomielisyyttä ja sydäntä. Hän
on niin puhdas ja runollinen, että välimme, niin lyhytaikaiset kun
ovatkin olleet, jäävät riemunhetkiksi sydän raukalleni, joka on jo niin
paljon kärsinyt. Kerron teille joskus erohetkistämme ja kaikesta, mitä
silloin puhuttiin. Vielä eivät ole haavat ummessa. Ah! rakas
ystäväiseni, olette onnellinen kun ette tunne näitä polttavia hurman
hetkiä, näitä suloisia surun tuskia. Olette onnellinen, sillä viimeksi
mainitut ovat tavallisesti voimakkaammat kuin ensin mainitut! Hyvin
ymmärrän, että kreivi Nikolai on aivan liian nuori ollakseen minulle
muuta kuin ystävä, mutta tämä suloinen ystävyys, nämä niin runolliset,
niin puhtaat välit ovat olleet sydämelleni välttämättömät. Mutta jo
riittänee tästä. Suuri päivän uutinen, josta haastelee koko Moskova, on
vanhan kreivi Besuhovin kuolema ja hänen perunsa. Ajatelkaahan, että
ruhtinattaret saivat ainoastaan jotain pientä, ruhtinas Vasili ei
mitään, mutta _monsieur_ Pierre peri kaikki, ja on sitäpaitsi
tunnustettu lailliseksi pojaksi, ja kreivi Besuhovina on hän nyt
Venäjän suurimman omaisuuden haltija. Kerrotaan, että ruhtinas Vasili
oli näytellyt sangen likaista osaa tässä jutussa, ja että hän on
matkustanut sangen nolona Pietariin.

"Tunnustan teille, että sangen vähän ymmärrän näitä laki- ja
testamentti-asioita; mutta sen vain tiedän, että sittenkun tästä
nuorukaisesta, jota kaikki yksinkertaisesti olemme kutsuneet vain
_monsieur_ Pierreksi, on tullut kreivi Besuhof ja Venäjän suurimman
omaisuuden haltija, olen huvikseni tarkannut, miten naima-ikäisten
tytärten äidit ja itse tyttäretkin ovat muuttuneet seurustellessaan
tämän nuorukaisen kanssa, joka, meidän kesken sanottuna, on aina
minusta tuntunut sangen vähäpätöiseltä henkilöltä. Jo parin vuoden ajan
ovat kaikki täällä huvitelleet etsimällä minulle sulhasia, joita
useimmassa tapauksessa en edes ole tuntenut, ja niinpä nytkin Moskovan
'naimakroniikka' on tehnyt minusta kreivitär Besuhovin. Mutta tiedätte,
etten tätä lainkaan halua. Kun on kerran puhe naimiskaupoista, niin
mainitsenpa teille, että _la tante en general_ Anna Mihailovna on
uskonut minulle salaisuutena, että ollaan hankkeissa naittaa teidät.
Eipä ole sulhanen suuren suuri eikä pienen pieni, onhan vain ruhtinas
Vasilin poika Anatol, joka tahdotaan ohjata turvalliseen satamaan
rikkaan ja ylhäissukuisen neitosen helmoihin, ja vanhempain vaali on
langennut teihin. En tiedä, mitä asiasta ajattelette, mutta olen
pitänyt velvollisuutenani ilmoittaa teille asiasta etukäteen. Sanotaan,
että hän on sangen kaunis, mutta muuten sangen kelvoton henkilö; muuta
hänestä en ole saanut tietää.

"Mutta onpa tässä jo lorua kerrakseen. Lopetan jo toisen arkin, ja äiti
on lähettänyt minua kutsumaan, sillä lähdemme päivällisille Apraksinien
luo. Lukekaa tämä mystillinen kirja, jonka tämän kirjeen mukana
lähetän; täällä on sillä ollut valtava menestys. Vaikka siinä onkin
kohtia, joita heikko ihmisjärki ei ymmärrä, niin on se kumminkin
verraton kirja, jonka lukeminen rauhoittaa ja ylentää sielua. Hyvästi.
Kunnioitukseni isällenne ja tervehdykseni neiti Bouriennelle. Syleilen
teitä koko rakkauteni voimalla. Julie.

"P. S. Kertokaahan minulle jotain veljestänne ja hänen hurmaavasta
pikku rouvastaan."

Ruhtinatar vaipui hetkiseksi aatoksiinsa, hymyillen syvämielisesti
(jolloin hänen säteilevät silmänsä valaisivat hänen täydellisesti
muuttuneet kasvonsa), ja noustuaan äkkiä istumasta hän siirtyi,
raskaasti astuen, pöydän luo. Hän otti paperia, ja nopeasti alkoi kynä
sillä kulkea. Hän kirjoitti ranskaksi seuraavan vastauksen:

"Rakas ja verraton ystävä. -- Kirjeenne 13 p:ltä on tuottanut minulle
paljon iloa. Rakastatte yhä minua, runollinen Julieni. Erolla, josta
puhutte niin paljon pahaa, ei nähtävästi ole ollut teihin sen
tavallista vaikutusta. Te nurisette eron johdosta -- mitä pitäisikään
minun sanoa, jos uskaltaisin, jolta on riistetty kaikki sydämelleni
kalliit? Ah! jollei olisi meillä uskontoa lohtunamme, niin olisi elämä
sangen surullinen. Miksi kuvailette minut niin ankaraksi, kun puhutte
sydämenne taipumuksista tuohon nuorukaiseen? Näissä asioissa olen
ankara ainoastaan itseeni nähden. Käsitän nämä tunteet toisissa, ja
jollen voikkaan niitä hyväksyä, kun en koskaan ole niitä kokenut, niin
en ainakaan niitä tuomitse. Minun mielestäni vain kristillinen rakkaus,
lähimmäisen rakkaus, rakkaus vihollisiin on arvokkaampi, suloisempi ja
parempi kuin tunteet, joita nuorukaisen kauniit silmät herättävät
teidän kaltaisenne runollisen ja rakastavan nuoren tytön sydämessä.

"Tieto kreivi Besuhovin kuolemasta oli saapunut tänne jo ennen
kirjettänne, ja koski se isääni sangen syvästi. Hän sanoo, että kreivi
oli suuren vuosisadan viimeisen edellinen edustaja, ja että nyt on
hänen vuoronsa, mutta että hän on tekevä kaikkensa, jotta tuo vuoro
lykkäytyisi mahdollisimman pitkälle. Varjelkoon Jumala meitä tästä
onnettomuudesta! En voi hyväksyä mielipiteitänne Pierren suhteen, jonka
olen tuntenut jo poikasena. Minun mielestäni on hänellä aina ollut jalo
sydän, ja tätä ominaisuutta pidän suurimpana ihmisiä arvostellessani.
Kun ajattelen hänen perintöjuttuaan ja ruhtinas Vasilin tässä asiassa
näyttelemää osaa, niin surkuttelen heitä molempia. Ah! rakas ystävä,
jumalaisen Vapahtajamme sanat: 'helpompi on kameelin käydä neulansilmän
läpi kuin rikkaan tulla Jumalan valtakuntaan', ovat kauheat, mutta
silti todet. Surkuttelen ruhtinas Vasilia, mutta vielä enemmän Pierreä.
Niin nuorena sellaisen omaisuuden painostamana, kuinka monien
kiusausten läpi onkaan hänen kulkeminen! Jos minulta kysyttäisiin, mitä
enin maailmassa halajan, niin vastaisin: tahdon olla köyhempi köyhintä
mieron kulkijaa. Tuhannet kiitokset, rakas ystävä, lähettämästänne
kirjasta, joka on herättänyt sellaista riemastusta teikäläisten
keskuudessa. Koska kirjoitatte, että tässä kirjassa monen hyvän asian
ohella on kohtia, joita heikko ihmisjärki ei voi käsittää, niin en
todellakaan käsitä, mitä hyötyä olisi vaivata itseään turhalla
lukemisella, josta ei mitään siunausta saata lähteä. En muuten ole
koskaan käsittänyt muutamain henkilöiden intohimoa mystillisiin
kirjoihin, jotka vain herättävät heissä epäilyksiä, kiihoittavat
mielikuvitusta ja tekevät heidän luonteensa isonteleviksi, joka on
aivan vastakkaista kristilliselle yksinkertaisuudelle. Lukekaamme
Apostoleita ja Evankeliumia. Älkäämme koettako tunkeutua näissä
kirjoissa löytyviin salaisuuksiin, sillä miten voimme me kurjat
syntiset vaatiakkaan, että käsittäisimme Kaitselmuksen kauhistuttavia
ja pyhiä salaisuuksia niin kauvan kun meitä verhoaa tämä lihapeite,
joka on läpinäkymättömänä verhona meidän ja Iäisen välillä. Tyytykäämme
mieluummin tutkimaan niitä korkeita ohjeita, jotka jumalainen
Vapahtajamme on jättänyt meille ojennusnuoraksi vaeltaessamme täällä
maailmassa; koettakaamme seurata näitä ohjeita ja varmistua
tietoisuudessa, että mitä vähemmän annamme valtaa heikolle
inhimilliselle järjellemme, sitä otollisemmat olemme Jumalalle, joka
hylkää kaiken tiedon, mikä ei ole Hänestä; mitä vähemmän pyrimme
syventymään Hänen salaisuuksiinsa, jotka Hän on suvainnut meiltä
kätkeä, sitä pikemmin Hän ne meille valaisee Jumalallisella järjellään.

"Isä ei ole puhunut mitään kosijasta, mutta kirjeen sanoo hän saaneensa
ja sanoo odottavansa ruhtinas Vasilia vieraskäynnille. Minua koskevasta
avioliittohommasta mainitakseni, sanon teille, rakas ja verraton
ystävä, että pidän avioliittoa jumalallisena säädelmänä, johon on
alistuttava. Jos Kaikkivaltias hyväksi näkee velvoittaa minut puolison
ja äidin tehtäviin, niin olen tekevä kaikkeni täyttääkseni nämä
velvollisuudet niin hyvin kuin voin, kuinka raskaaksi se minulle
käyneekin, enkä ryhdy tutkiskelemaan tunteitani sen suhteen, joka
minulle on säädetty.

"Olen saanut veljeltäni kirjeen, jossa hän ilmoittaa saapuvansa
vaimoineen Lisijagoriin. Kuitenkaan ei ilomme ole pitkäaikainen, sillä
veljeni lähtee tuohon onnettomaan sotaan, johon olemme sekaantuneet,
Jumala ties miten ja minkätähden. Ei ainoastaan siellä, toiminnan ja
maailmankeskuksessa, puhuta pelkästään sodasta, täälläkin, peltotöiden
ja uinuvan luonnon keskessä, jommoiseksi te kaupunkilaiset tavallisesti
kuvailette maalaiselämää, kajahtelevat sodan äänet, levittäen surua ja
murhetta. Isä ei muusta puhukkaan kuin marsseista ja päivämarsseista,
joista en ymmärrä tuon tätäkään; ja toissapäivänä, ollessani
tavallisella kävelyretkelläni kylätiellä, näin sydäntä vihlovan
näytelmän... Tielle olivat kokoontuneet täältä armeijaan lähetettävät
rekryytit ja heidän saattajansa. Kauheata oli nähdä lähtevien äitien,
vaimojen ja lasten tuskaa ja kuulla saattajain ja lähteväin
itkuntyrskintää! Tällaista nähdessään tulee ihminen ajatelleeksi, että
ihmiskunta on unohtanut jumalaisen Vapahtajansa neuvot, joissa Hän
opettaa meitä toisiamme rakastamaan ja antamaan anteeksi toistemme
viat, ja pitää suurimpana hyveenään toinen toisensa tappamista.

"Hyvästi, rakas, hyvä ystävä. Varjelkoon jumalainen vapahtajamme ja
Hänen Pyhä Äitinsä teitä pyhässä ja mahtavassa suojassaan. Maria."

-- Ah, lähetätte myös postianne, ruhtinatar, minä jo lähetin omani.
Kirjoitin äiti rukalleni, -- puhui hätäisesti miellyttävällä, mehevällä
äänellään hymyilevä _m--lle_ Bourienne, sorauttaen r-äännettä ja tuoden
ruhtinatar Marian suljettuun, surumieliseen ja synkkään ilmapiiriin
aivan toisenlaisen, kevytmielisen iloisen ja itseensätyytyväisen
maailmansa.

-- Ruhtinatar, pidän velvollisuutenani varoittaa teitä, -- hän jatkoi,
ääntään vaimentaen, -- ruhtinas on riidellyt, -- "riidellyt" sanassa
hän erityisesti sorautti r-äännettä, kuunnellen mielihyvin omaa
ääntään, -- riidellyt Mihail Ivanovitshin kanssa. Hän on sangen pahalla
tuulella, kovin äreä. Olkaa varuillanne, tiedätte.

-- Ah! rakas ystävä, -- vastasi ruhtinatar Maria, -- olen pyytänyt,
ettette puhuisi minulle isäni pahoista tai hyvistä tuulista. En itse
häntä arvostele, enkä suo, että muutkaan siihen ryhtyvät.

Ruhtinatar katsahti kelloon ja huomattuaan, että hän jo oli menettänyt
viisi minuttia siitä ajasta, joka hänen joka päivä oli käytettävä
klaveerin soittamiseen, lähti hän pelästyneenä arkihuoneeseen.
Päiväjärjestyksen mukaan nukkui ruhtinas 12 ja 2 välillä, ja silloin
soitti ruhtinatar klaveeria.



XXVI.


Harmaahapsinen kamaripalvelija istui torkkuen vastaanottohuoneessa ja
kuunteli ruhtinaan kuorsaamista. Kaukaa, sulettujen ovien takaa,
kuuluivat Dusseckin sonaatin vaikeat juoksutukset, joita ruhtinatar jo
ainakin kahdenteenkymmenenteen kertaan vieritteli klaveerilla.

Samassa pysähtyivät portaiden eteen vaunut ja kuomurattaat, ja
vaunuista astui ruhtinas Andrei. Hän auttoi vaimonsa alas vaunuista
ja päästi hänet menemään edellään. Harmaahapsinen Tihon pisti
tekotukkaisen päänsä vastaanottohuoneen ovesta ja ilmoitti kuiskaten,
että ruhtinas on levolla, ja sulki sitten kiireesti oven. Hän tiesi,
ettei pojan saapuminen eivätkä mitkään tavattomat tapahtumat saaneet
häiritä päiväjärjestystä. Ruhtinas Andrei tiesi tämän nähtävästi yhtä
hyvin kuin Tihonkin; hän vilkasi kelloon, aivan kuin olisi tahtonut
tutkia, eivätkö isän tavat hänen poissa ollessaan olleet muuttuneet, ja
tultuaan varmuuteen, että ne yhä ovat ennallaan, hän sanoi vaimolleen:

-- Kahdenkymmenen minutin kuluttua hän nousee makuulta. Menkäämme
ruhtinatar Marian luo.

Pikku ruhtinatar oli käynyt yhä pyöreämmäksi, mutta silmät ja matala,
haiveninen huulonen hymyilivät ja nousivat yhtä iloisesti ja
viehkeästi, kun hän alkoi puhua.

-- _Mais c'est un palais!_[35] -- hän sanoi miehelleen, katsellen
ympärilleen ja puhuen niin teeskennellyn ylistävästi kuin tavallisesti
puhelevat vieraat tanssiaisissa talon isännälle. -- _Allons, vite,
vite!_[36] -- Katsellen ympärilleen, hän hymyili miehelleen, Tihonille
sekä heitä saattavalle palvelijalle.

-- Mariako se harjoittelee? Menkäämme hiljaa, jotta yllättäisimme
hänet!

Ruhtinas Andrei kulki hänen jälissään hyvänsuovan ja surullisen
näköisenä.

-- Olet vanhentunut, Tihon, -- hän sanoi vanhalle palvelijalle, joka
suuteli hänen kättään.

Kun he olivat tulleet sen huoneen viereiseen huoneeseen, mistä kuului
klaveerin säveliä, tuoksahti eräästä sivuovesta sievonen, vaaleanverevä
_m--lle_ Bourienne ja näytti olevan riemusta pakahtumaisillaan.

-- _Ah! quel bonheur pour la princesse_,-- hän puhui: -- _En fin! Il
faut que je la prévienne_.[37]

-- Ei, ei, älkää toki... Olette varmaan _m--lle_ Bourienne, tunnen jo
teidät entuudestaan, olettehan natoni hyvä ystävä, -- puhui ruhtinatar,
suudellen ranskatarta. -- Ruhtinatar ei varmaankaan ole meitä
odottanut?

He menivät arkihuoneen ovelle, mistä yhä vielä kuuluivat samat
juoksutukset. Ruhtinas Andrei pysähtyi ja yrmisti kulmiaan, aivan kuin
olisi odottanut jotain ikävää tapahtuvaksi.

Pikku ruhtinatar astui huoneeseen; juoksutukset katkesivat; kuului
huudahdus, sitten Marian raskas astunta ja suutelun mäiskinä. Kun
ruhtinas Andrei tuli huoneeseen näki hän vaimonsa ja sisarensa, jotka
ennen ainoastaan kerran hälväämältä, ruhtinas Andrein häiden aikana,
olivat toisensa tavanneet, toistensa syleilyssä, huulet lujaan
pusertuneina siihen kohtaan, minkä ne tapaamisen ensi pyräkässä olivat
sattuneet. Heidän vieressään seisoi _m--lle_ Bourienne, kädet
sydämellä, autuaasti hymyillen ja nähtävästi yhtä valmiina joko
nauramaan tai itkemään. Ruhtinas Andrei kohautti harteitaan ja rypisti
kulmiaan, kuten tekevät musiikin ystävät, kuullessaan epäpuhtaan äänen.
Syleilevät irtautuivat hetkeksi toisistaan; sitten he taas, aivan kuin
olisivat pelänneet myöhästyvänsä, tarttuivat toistensa käsiin, alkoivat
suudella ja tempoella niitä; sitten he alkoivat suudella toisiaan
kasvoille, kunnes vihdoin ruhtinas Andrein suureksi kummastukseksi,
alkoivat molemmat itkeä ja taas suudella, _m--lle_ Bouriennekin alkoi
vetistellä. Ruhtinas Andreista tämä nähtävästi tuntui hieman ilkeältä;
mutta molemmista naisista se oli niin luonnollista, etteivät he
arvatenkaan olleet ajatelleet kohtausta muuten mahdolliseksikaan.

-- Ah! rakkaani!... Ah! Maria!... -- alkoivat naiset sitten yhtäkkiä
puhella ja molemmat he alkoivat nauraa. -- Olen nähnyt unissani... --
Ette siis meitä odottanut?... Ah! Maria, olette laihtunut... Ja te
olette käynyt niin täyteläiseksi...

-- Tunsin heti ruhtinattaren -- tokasi väliin _m--lle_ Bourienne.

-- Ja minä en edes aavistanut! -- huudahti ruhtinatar Maria. -- Ah!
_André_, sinua en vielä ole nähnytkään.

Ruhtinas Andrei tarttui sisarensa käteen, suuteli häntä ja sanoi
hänelle, että sisar yhä on samallainen _pleurni cheuse_[38] kuin
ennenkin. Ruhtinatar oli kääntynyt veljeensä, ja hänen kauniiden,
suurten, säteileväin silmäinsä rakkautta uhkuva, lempeän lämmin katse
hymyili veljelle kyynelten keskitse.

Pikku ruhtinatar pälpätti taukoamatta. Matala haiveninen ylähuuli
laskeutui lakkaamatta, kosketellen ruusunpunaista alahuulta, nousi
jälleen, ja hänen kasvonsa vetäytyivät loistavaan hymyyn: hampaat
hohtivat, silmät välkkyivät. Hän kertoi, miten heidät Spaskin vuorella
oli vähällä kohdata onnettomuus, joka olisi saattanut tulla
tuhoatuottavaksi vallankin hänelle hänen nykyisessä tilassaan. Sitten
hän heti kertoi, että oli jättänyt kaikki vaatteensa Pietariin eikä
tiedä, miten täällä nyt kävisi puettuna, ja että Andrei oli aivan
muuttunut, ja että Kitti Odintsof oli mennyt vanhalle ukkorähjälle, ja
että ruhtinatar Marialle on tiedossa sulhanen _pour tout de bon_, mutta
siitä puhutaan myöhemmin. Ruhtinatar Maria katseli yhä vielä vaijeten
veljeensä, ja hänen ihanissa silmissään kuvastuivat rakkaus ja suru.
Selvästi huomasi, että hänen ajatuksensa kulkivat omia teitään,
välittämättä nadon puheista. Kun pikku ruhtinatar paraillaan kertoi
viimeisistä suurista juhlallisuuksista Pietarissa, kääntyi ruhtinatar
Maria veljensä puoleen:

-- Ja oikeinko todella aijot lähteä sotaan, André? -- hän sanoi,
huokaisten.

Pikku ruhtinatar sävähti.

-- Vieläpä huomenna, -- veli vastasi.

-- Hän jättää minut tänne, ja Jumala tietää minkätähden, vaikka hän
olisi voinut yletä virassakin...

Ruhtinatar Maria ei kuunnellut loppuun hänen puhettaan, vaan vaipui
taas omiin mietteisiinsä. Yhtäkkiä hän kääntyi natonsa puoleen ja,
osoittaen lempein silmin tämän vatsaa, hän kysyi:

-- Ihanko varmaan?

Pikku ruhtinattaren kasvot muuttuivat. Hän huoahti.

-- Ihan varmaan, -- hän sanoi. -- Ah! Tämä on kauheata!...

Hänen huulensa laskeutui. Hän heittäytyi natonsa syleilyyn ja alkoi
taas itkeä,

-- Hän on levon tarpeessa, -- sanoi ruhtinas Andrei, rypistäen
kulmiaan. -- Eikö totta Lisa? Vie hänet huoneeseesi, minä käyn isän
luo. Yhäkö hän on ennallaan?

-- Yhä ennallaan, ihan ennallaan; en sentään tiedä, miten sinusta
tuntuu, -- vastasi iloisesti ruhtinatar.

-- Ja yhä vielä samat, tunnit, kävelyretket lehtokujissa? Entäs sorvi?
-- kyseli ruhtinas Andrei, hymyillen tuskin huomattavasti. Ja selvästi
huomasi, että hän tunsi isänsä heikkoudet, vaikkakin häntä rakasti ja
kunnioitti.

-- Samat tunnit ja sorvi, matematiikka ja minun geometriatuntini, --
vastasi iloisena ruhtinatar Maria, aivan kuin geometriatunnit olisivat
hänen elämänsä ihanimpia hetkiä.

Kun oli kulunut kaksikymmentä minuttia ja ruhtinaan lepoaika siis oli
lopussa, tuli Tihon kutsumaan nuorta ruhtinatarta isän luo. Ukko oli
pojan tulon kunniaksi luopunut tavallisesta päiväjärjestyksestään: hän
oli käskenyt päästämään pojan suojiinsa pukeutumisaikana ennen
puolisia. Tähän aikaan oli hänellä tavallisesti yllä aamunuttu, ja
hänen päänsä ja kasvonsa olivat puuteroidut.

Niinpä nytkin. Kun ruhtinas Andrei (kasvoillaan ei ollut nyt tuota
nirhuilevaa ilmettä, eikä eleensä olleet niin velton välinpitämättömät
kuin vierashuoneissa, vaan näytti hän virkeän elokkaalta kuten
silloinkin, kun puheli Pierren kanssa) astui huoneeseen, istui ukko
pukemiskomerossa leveässä, sahvianilla päällystetyssä nojatuolissa,
yllä puuteriviitta, ja pää Tihonin käsissä.

-- Hei! Sotilas! Bonapartea vastaan tahdot taistella? -- virkkoi ukko
ja ravisti puuteroittua päätään niin paljon kuin sai palmikoltaan, jota
Tihon paraillaan laitteli.

-- Käy edes sinä lujasti häneen, muuten hän, tästä, pian merkitsee
meidätkin alamaisikseen. Terve! -- Ja hän taivutti poskensa pojalle
suudeltavaksi.

Ukko oli hyvällä tuulella nukuttuaan hieman ennen puolista. (Hänen oli
tapa sanoa, että uni puolisen jälkeen on hopeainen, mutta ennen
puolista kultanen). Iloisena katseli hän poikaansa tuuheiden,
riippuvain kulmakarvainsa alta. Ruhtinas Andrei astui ukon luo ja
suuteli häntä poskelle. Mutta ukon kysymykseen hän ei vastannut, sillä
hän tiesi, että ukko mielellään ivaili sen ajan sotilashenkilöitä ja
erittäinkin Bonapartea.

-- Niin, olen saapunut luoksenne, isä, raskaine vaimoineni, -- sanoi
ruhtinas Andrei, seuraten elokkain, kunnioittavin silmin isänsä
jokaista kasvojen liikettä. -- Miten on terveytenne laita?

-- Sairaita ovat ainoastaan hölmöt ja irstailijat, mutta minut kai
tunnet: aamusta iltaan olen työssä, olen kohtuullinen, ja siis myöskin
terve.

-- Jumalan kiitos, -- sanoi poika, hymyillen.

-- Jumalalla ei ole sen asian kanssa mitään tekemistä. Mutta kerrohan
nyt, -- hän jatkoi, palaten lempiaineeseensa, -- miten saksalaiset ovat
opettaneet teidät taistelemaan Bonapartea vastaan sen uuden tieteen
mukaan, jota kutsutaan strategiaksi.

Ruhtinas Andrei hymähti.

-- Antakaahan toki hengähtääni, isä, -- sanoi poika hymyillen. Ja
selvästi huomasi, etteivät isän heikkoudet estä poikaa rakastamasta ja
kunnioittamasta häntä. -- Eihän ole minulla vielä edes huonettakaan.

-- Lorua, lorua, -- huusi ukko, ravistaen palmikkoaan, nähdäkseen oliko
se kovallekin punottu, ja tarttui poikansa käteen. -- Vaimoasi varten
on huoneusto kunnossa. Ruhtinatar Maria johtaa hänet sinne ja näyttää,
ja loruilee hänelle ummet ja lammet. Sehän on akkaväelle niin
mieluista. Olen iloinen vaimostasi. Istu ja kerro. Michelsonin armeijan
ymmärrän, Tolstoin myös ... samanaikuinen maihinnousu... Mitä tekee
eteläinen armeija? Preussi, puolueettomuus ... sen tiedän. Entäs
Itävalta? -- hän puhui. Hän oli noussut nojatuolistaan ja asteli pitkin
huonetta, Tihonin juostessa hänen jälissään ja antaessa hänelle
vaatekappaleen toisensa jälkeen. -- Entäs Ruotsi? Miten kuljetaan
Pommerin läpi?

Huomattuaan isänsä itsepintaisuuden ruhtinas Andrei alkoi esittää
alkavan sotaretken toiminta-suunnitelmaa. Alussa hän kertoi
vastenmielisesti, mutta innostui yhä enemmän, käyttäen tapansa mukaan
milloin venättä, milloin ranskaa. Hän kertoi, miten 90,000 miehen
suuruinen armeija ubkaa Preussia, jotta tämä valtio saataisiin
luopumaan puoluettomuudestaan ja sekaantumaan sotaan, miten osan näistä
joukoista pitäisi yhtyä ruotsalaisiin Stralsundissa, miten 220,000
itävaltalaisen yhdessä 100,000 venäläisen kanssa pitäisi toimia
Italiassa ja Reinin varsilla, ja miten 50,000 venäläistä ja 50,000
englantilaista nousevat maihin Napolissa, ja lopuksi sitten tämä
500,000 miehen suuruinen armeija eri puolilta on hyökkäävä
ranskalaisten kimppuun. Vanha ruhtinas ei näyttänyt vähääkään
välittävän pojan kertomuksesta, eipä edes näyttänyt kuuntelevankaan,
jatkoihan vain käymistään ja pukeutumistaan, ja keskeytti odottamatta
kolmesti poikansa kertomuksen. Kerran keskeytti ukko poikansa
huutamalla: "Valkonen! Valkonen!"

Tällä hän tarkoitti, että Tihon oli antanut hänelle eräät liivit.
Toisen kerran hän keskeytti kysymällä:

-- Joko vaimosi piankin synnyttää? -- ja ravistaen nuhtelevasti
päätään, hän sanoi: -- Ei ole hyvin! Jatka, jatka.

Kolmannen kerran, kun ruhtinas Andrei jo oli kertomustaan lopettamassa,
ukko alkoi laulaa epäpuhtaasti ukkomaisella äänellään: (_Malbroug s'en
va-t-en guerre. Dieu sait quand reviendra_".[39]

Poika vain hymähti.

-- En sano hyväksyväni tätä suunnitelmaa, -- poika sanoi: -- olen
kertonut teille asiat asioina. Napoleon on myös jo laatinut
suunnitelmansa, joka ei liene meikäläistä huonompi.

-- No, etpä ole mitään uutta minulle kertonut. -- Ja aatoksiinsa
vaipuneena vanhus nopeaan lausui itsekseen: -- (_Dieu sait quand
reviendra_". Mene ruokaushuoneeseen.



XXVII.


Määrättynä hetkenä astui ruhtinas ruokahuoneeseen puuteroittuna ja
sileäksi ajeltuna. Täällä odottivat jo häntä miniä, ruhtinatar Maria,
_m--lle_ Bourienne ja arkkitehti, joka ruhtinaan kummallisen
päähänpiston johdosta aterioi aina isäntäväen pöydässä, vaikkeikaan hän
vähäpätöseen asemaansa nähden tätä suinkaan olisi voinut vaatia.
Ruhtinas, joka elämässään muuten noudatti tarkkaa säätyeroitusta ja
joka harvoin päästi pöytäänsä edes arvokkaita läänin virkamiehiä,
tahtoi arkkitehtinsä, Mihaila Ivanovitshin suhteen, joka jossain
nurkassa istuen niisteli ristiraitaiseen nenäliinaansa, toteuttaa
kaikkien ihmisten yhdenvertaisuuden periaatetta. Sangen usein hän
vakuutteli tyttärelleen, ettei Mihaila Ivanovitsh rahtustakaan ole
huonompi kuin he itsekään. Ateriain aikana kääntyi ruhtinas useimmin
vaiteliaaseen Mihaila Ivanovitshiin.

Ruokahuoneessa, joka oli tavattoman korkea, kuten kaikki muutkin talon
huoneet, odottivat ruhtinaan saapumista kotiväki ja palvelijat.
Viimeksimainitut olivat niin järjestyneet, että kunkin tuolin takana
pöydän ääressä seisoi yksi heistä; hovimestari, lautasliina kädessä,
tarkasteli pöytää, iskien silmää palvelijoille ja rauhattomana
vilkuillen milloin seinäkelloon, milloin oveen, josta ruhtinaan piti
tuleman. Ruhtinas Andrei tarkasteli mahdottoman suurta kultapuitteista
taulua, joka kuvasi Bolkonskien ruhtinaallista sukupuuta. Tämä taulu
oli ilmestynyt seinälle hänen poissa ollessaan samoin kuin
vastakkaisella seinällä riippuva toinen, samankokoinen taulukin, jolle
oli töherretty (nähtävästi kotoisen taiteilijan kädellä) kruunupäinen
hallitsevan ruhtinaan muotokuva. Tämän muotokuvan piti esittää
Bolkonski-suvun kanta-isää, jonka taas piti polveutuneen suoraan
Rurikista. Ruhtinas Andrei katseli tätä sukupuuta, ravistellen päätään,
ja hymähdellen sen näköisenä kuin hymähtelevät ihmiset, katsellessaan
naurettavuuteen saakka kuvattavansa näköistä muotokuvaa.

-- Miten onkaan isä tuossa ilmi elävänä! -- hän sanoi ruhtinatar
Marialle, joka oli seisahtunut hänen vierelleen.

Ruhtinatar katsahti kummastuneena veljeensä. Hän ei käsittänyt, mille
veli hymyili. Kaikki isän teot herättivät hänessä hartauden, jolle
arvosteleminen olisi ollut pyhyyden loukkaamista.

-- Kullakin on Akilleen kantapäänsä, -- jatkoi ruhtinas Andrei. --
Sellaisenkin mahtavan järjen _donner dans ce ridicule!_[40]

Ruhtinatar Maria ei voinut sulattaa veljensä arvostelujen julkeutta ja
valmistautui jo väittelemään, kun ruhtinaan työhuoneesta yhtäkkiä
alkoivat kuulua odotetut askeleet: ruhtinas astui ruokahuoneeseen
tullessaan nopeasti, iloisesti, kuten hänellä muuten ainakin oli tapa
astua, aivan kuin hän tahallaan olisi tahtonut näillä kiirehtivillä
liikkeillään lieventää talon ankaraa elämänjärjestystä. Samassa
hetkessä löi suuri kello kaksi, ja vierashuoneesta vastasi toinen kello
heikosti pimpauttaen. Ruhtinas pysähtyi; tuuheiden, riippuvain
kulmakarvain alta tarkastelivat elokkaat, loistavat, ankarat silmät
kaikkia huoneessa olijoita ja pysähtyivät viimein pikkuruhtinattareen.
Ruhtinatar tunsi tällä hetkellä samaa kuin hovilaiset tuntevat keisarin
saapuessa omista suojistaan juhlallisiin vastaanottajaisiin, hän tunsi
pelkoa ja kunnioitusta, jotka tunteet tämä vanhus sai heräämään
kaikkien sydämiin, jotka häntä lähestyivät. Hän silitteli ruhtinattaren
päätä ja taputti sitten kömpelösti häntä takaraivolle.

-- Olen iloinen, olen iloinen, -- hän mumisi ja katsahdettuaan vielä
kerran terävästi ruhtinattaren silmiin, hän poistui nopeasti ja
istuutui paikalleen pöytään. -- Istuutukaa, istuutukaa! Mihail
Ivanovitsh, istuutukaa!

Miniälleen hän osoitti paikan vierellään. Palvelija siirsi hänelle
tuolin.

-- Oho! -- sanoi vanhus katsellen ruhtinattaren pyöristynyttä vartaloa.
-- Hieman olet kiirehtinyt, ei ole hyvä!

Hän naurahti kuivasti, kylmästi, epämiellyttävästi, kuten tavallisesti,
ainoastaan suullaan, ei silmillään.

-- Kävellä pitää, kävellä mahdollisimman paljon, hän sanoi.

Pikku ruhtinatar joko ei kuullut tai ei tahtonut kuulla hänen sanojaan.
Hän oli vaiti ja näytti hämmentyneen. Ruhtinas kysyi häneltä hänen
isästään, ja ruhtinatar alkoi puhua ja hymyillä. Ukko kysyi heidän
yhteisistä tuttavistaan: ruhtinatar elostui yhä enemmän ja alkoi
kertoella ruhtinaalle Pietarin juoruja ja mainitsi kutka olivat
lähettäneet ruhtinaalle terveisiä.

-- Kreivitär Apraksin rukka on miehensä menettänyt ja itkenyt silmänsä
pilalle, -- puheli ruhtinatar ja elostui yhä enemmän.

Mitä enemmän ruhtinatar elostui, sitä ankarammin katsoi vanha ruhtinas
häneen, kunnes vihdoin, aivan kuin jo tarpeekseen olisi häntä
tarkastanut ja muodostanut hänestä mielipiteensä, äkkiä kääntyi hänestä
ja virkkoi Mihaila Ivanovitshille:

-- No entäs nyt, Mihail Ivanovitsh, meidän Bonapartellemmehan kuuluu
käyvän huonosti. Ruhtinas Andrei (näin nimitti hän aina poikaansa
puhuessaan hänestä jollekulle) on tässä minulle kertoellut minkälaisia
voimia häntä vastaan kootaan! Ja me kun aina olemme pitäneet häntä
tyhjätaskuna.

Mihaila Ivanovitsh ei lainkaan muistanut, koska _me_ olivat puhuneet
sellaista Bonapartesta, mutta hän käsitti, että hän oli tarpeen, jotta
ruhtinas voisi siirtyä lempiaineeseensa, ja sentähden hän ihmetellen
katsahtikin nuoreen ruhtinaaseen, tietämättä itsekään, mitä nyt
seuraisi:

-- Hän on meidän suuri taktikkomme! -- sanoi ruhtinas pojalleen,
osoittaen arkkitehtiä.

Ja keskustelu kääntyi taas sotaan, Bonaparteen, sen aikuisiin
kenraaleihin ja valtiomiehiin. Vanha ruhtinas näytti olevan vakuutettu,
että sen aikuiset johtomiehet olivat poika pahasia, jotka eivät
tunteneet edes sota- ja valtiotaidon aakkosiakaan, ja että Bonaparte
oli tyhjänpäiväinen ranskalais-kessu, joka oli taistellut voitokkaasti
vain siksi, ettei ollut lähettää häntä vastaan Potjomkineita eikä
Suvoroveja; vieläpä oli hän vakuutettu siitäkin, ettei Europassa
ollutkaan mitään valtiollisia vaikeuksia, ei ollut sotaa, vaan
jonkinlainen nukke-ilveily, jota näyttelivät sen ajan miehet,
luulotellen muille olevansa tosi toimessa.

Ruhtinas Andrei kesti iloisena isän pilkanteon "uusista miehistä" ja
härnäsi nähtävästi tahallaan häntä jatkamaan ja kuunteli häntä
mielellään.

-- Kaikki entinen näyttää hyvältä, -- hän sanoi: -- mutta eikö samainen
Suvorof aikoinaan joutunut Moreaun virittämään ansaan, eikä osannut
edes siitä irroittautua?

-- Kuka sinulle sen on sanonut? Kuka on sanonut? -- huudahti vanha
ruhtinas. -- Suvorof! (Ja hän heitti lautasensa ilmaan, mutta Tihon
sieppasi sen nokkelasti.) Suvorof!... Ajattele toki, ruhtinas Andrei.
Kaksi: Fredrik ja Suvorof... Moreau! Vangiksi olisi Moreau joutunut,
jos olisivat olleet Suvorovin kädet vapaat; mutta hänen käsillään istui
_Hofs-Kriegs-Wurst-Schnaps-Rath_![41] Paholainenkin sellaista kammoaa.
Sellaisia ovat nämä Hofs-Kriegs-Wurst-Rathit! Suvorof ei heidän
kanssaan tullut toimeen, miten tulisi sitten Mihaila Kutusof? Ei,
ystäväiseni, -- hän jatkoi, -- ei ole teissä kenraaleinenne Bonaparten
vastustajaa; pitää hankkia ranskalaisia, jotteivät "omat omia tuntisi".
Ja jotta "omat omia hutkisivat". Saksalainen Pahlen on lähetetty
New-Yorkiin ranskalaista Moreauta noutamaan, -- hän sanoi, viitaten
siihen tosiasiaan, että Moreaulle samana vuonna oli tehty esitys
Venäjän palvelukseen astumisesta. -- Ihmeitä!! Entäs Potjomkinit,
Suvorovit, Orlovrit, olivatko he saksalaisia? Ei, veliseni, joko olette
te siellä keskuksissa kaikki menettäneet järkenne, tai olen sitten minä
tullut vanhuuden höperöksi. Olkoon Jumala kanssanne, mutta mepä vielä
näemme. Bonapartea he pitävät suurena sotapäällikkönä! Hm...

-- En edes väitäkään, että kaikki toimenpiteet olisivat olleet
erinomaisia, -- sanoi ruhtinas Andrei: -- mutta en mitenkään saata
käsittää, kuinka voitte näin arvostella Bonapartea. Pilkatkaa mielenne
mukaan, mutta Bonaparte on sittenkin suuri sotapäällikkö!

-- Mihaila Ivanovitsh! -- huusi vanha ruhtinas arkkitehdille, joka
paistiaan naverrellen oli toivonut joutuneensa jo unheeseen. -- Enkö
teille ole usein sanonut, että Bonaparte on suuri taktikko? Samaa
hänkin täällä sanoo.

-- Tietysti, teidän ylhäisyytenne, -- vastasi arkkitehti.

Ruhtinas alkoi taas nauraa kylmää nauruaan.

-- Bonaparte onkin syntynyt paita yllä. Sotamiehet hänellä ovat
erinomasia. Ja sitäpaitsi hyökkäsi hän ensimäiseksi saksalaisten
kimppuun. Mutta saksalaisia onkin kurittanut, ken vain kynnelle on
kyennyt. Maailman alusta saakka ovat kaikki kurittaneet saksalaisia.
Mutta he eivät ole ketään löylyttäneet -- keskenään ovat vain
nutistelleet. Saksalaisia kurittaessaan on Napoleon laakerinsa
niittänyt.

Ja vanha ruhtinas alkoi selitellä, mitä virheitä Bonaparte hänen
käsityksensä mukaan oli tehnyt sekä sota- että hallitustoimissaan.
Poika ei inttänyt vastaan, mutta selvästi saattoi huomata, että hän
mielipiteissään oli yhtä järkkymätön kuin vanha ruhtinaskin, olivatpa
sitten isän todistukset kuinka lyöviä tahansa. Hän kuunteli, pidättyen
väittelystä ja väkisinkin täytyi hänen ihmetellä, kuinka tämä vanhus,
joka vuosikausiin ei ollut hievahtanutkaan maatilaltaan, saattoi näin
tarkasti ja seikkaperäisesti tuntea ja arvostella Europan polttavia
valtiollisia ja sota-asioita.

-- Arveletko kenties, etten minä, vanhus, käsitä asiain nykyistä tilaa?
-- päätteli vanha ruhtinas. -- Mutta, äläpäs! Öinkin ovat mielessäni.
Mutta, missä on tuo suuri sotapäällikkösi, mitä ihmeitä on hän tehnyt?

-- Pitkäksi kävisi selittää, -- vastasi poika.

-- Mene Bonapartesi luo. _M--lle Bourienne, voilà encore un admirateur
de votre goujat d'empereur_,[42] -- huusi vanhus oivallisella
ranskankielellä.

-- _Vous savez, que je ne suis pas bonapartiste, mon prince_,[43] --
vastasi _m--lle_ Bourienne.

-- (_Dieu quand reviendra_ ... -- hyräili ruhtinas epäpuhtaasti, alkoi
nauraa vielä epäpuhtaammin ja lähti pöydästä.

Pikku ruhtinatar oli vaiti koko riidan ajan ja vilkuili säikähtyneenä,
milloin ruhtinatar Mariaan, milloin appeensa. Kun he olivat nousseet
pöydästä, tarttui hän natonsa käteen ja pyysi häntä tulemaan toiseen
huoneeseen.

-- Miten viisas mies onkaan isänne, -- hän sanoi. -- Siksi minäkin
häntä kaiketi niin pelkään.

-- Ah, hän on niin hyvä! -- sanoi ruhtinatar Maria.



XXVIII.


Ruhtinas Andrei lähti seuraavana päivänä illalla. Vanha ruhtinas ei
poikennut päiväjärjestyksestään ja vetäytyi puolisten jälkeen omiin
suojiinsa. Pikku ruhtinatar oleskeli natonsa luona. Ruhtinas Andrei oli
pukenut ylleen olkalaputtoman matkatakin ja järjesteli hänelle
varatuissa suojissa kamaripalvelijansa kanssa matkatarpeitaan. Kun hän
oli tarkastanut vaunut ja tullut vakuutetuksi, että matkalaukut olivat
hyvin kuormitetut, käski hän valjastaa. Huoneeseen hän oli jättänyt
ainoastaan ne tavarat, jotka hänellä aina olivat saatavilla: pienen
lippaan, suuren hopeaisen matkavakan, kaksi turkkilaista pistoolia ja
miekan, jotka isänsä oli tuonut valloitetusta Otshakovista ja sittemmin
lahjoittanut hänelle. Kaikki nämä matkatarpeet olivat hyvässä
järjestyksessä: kaikki oli uutta, puhdasta, verkasissa huotrissa ja
huolellisesti sidottu ohuvilla rihmoilla. Lähtöhetkinä ja elämän
käännekohdissa valtaavat vakavat mietteet tavallisesti sellaisen
ihmisen mielen, joka kykenee tekojaan arvostelemaan. Tällaisina hetkinä
tarkastellaan tavallisesti menneisyyttä ja laaditaan suunnitelmia
vastaisen varalle. Ruhtinas Andrein kasvot olivat hellän haaveelliset.
Kädet selän takana hän asteli nurkasta toiseen, tuijottaen eteensä ja
ravistellen miettivästi päätään. Kauhistuttiko häntä sotaan lähtö,
surettiko häntä vaimon jättäminen, -- kenties painoivat häntä nämä
molemmat seikat; mutta ainakaan hän ei tahtonut, että hänet olisi nähty
tässä mielentilassa. Kuultuaan eteisestä askelia, hän kiireesti päästi
kädet selältään, pysähtyi pöydän luo ja oli sitelevinään lippaan
verhoketta. Taas oli hänen kasvoillaan tuo ainainen, rauhallinen ja
selittämätön ilme. Maria sisar sieltä tuli, raskaasti astuen.

-- Minulle ilmoitettiin, että olet käskenyt valjastaa, -- hän sanoi
hengästyneenä (hän oli nähtävästi juossut), -- ja minun kun niin tekisi
mieleni puhella kanssasi kahdenkesken. Jumala tietää, milloin taas
toisemme tapaamme. Ethän ole vihainen tulostani? Olet kovin muuttunut,
Andrjusha, -- hän lisäsi, aivan kuin selitykseksi edelliseen
kysymykseensä.

"Andrjusha" sanaa lausuessaan ruhtinatar Maria hymähti. Hänestä
varmaankin tuntui kummalta ajatella, että tämä ankaran näköinen, kaunis
mies oli hänen lapsuudentoverinsa, hento, vallaton Andrjusha.

-- Missä on Lise? -- kysyi ruhtinas Andrei, vastaten sisarensa
kysymykseen ainoastaan hymyilyllä.

-- Hän oli niin väsynyt, että nukahti minun sohvalleni. Ah, _André_!
Minkälainen aarre onkaan vaimosi, -- puhui sisar, istuutuen sohvalle
veljensä vastapäätä. -- Hän on täydellinen lapsi. Minä olen häneen niin
ihastunut.

Ruhtinas Andrei oli vaiti, mutta ruhtinatar huomasi hänen kasvoillaan
pilkallisen ja halveksivan ilmeen.

-- Mutta olkaamme suopeat toisten pienille heikkouksille; kenellä niitä
ei ole, _André_! Älä unohda, että vaimosi on kasvatettu ja kasvanut
suuressa maailmassa. Ja eihän hänen asemansa nyt suinkaan ole
kadehdittava. Jokaista on arvosteltava hänen tilansa mukaan. _Tout
comprendre, c'est tout pardonner_.[44] Ajattelehan toki, miten
mahtaneekaan tuntua kauhealta hänelle raukalle jättää elämä, johon on
tottunut, erota miehestään ja jäädä yksinään tänne maalle sellaisessa
tilassa. Se on sangen raskasta.

Ruhtinas Andrei hymyili katsellessaan sisartaan, kuten on ihmisillä
tapana hymyillä kuunnellessaan jonkun puhetta, jonka sisimmätkin
ajatukset luulevat tuntevansa.

-- Eläthän sinäkin maalla etkä suinkaan pidä kauheana tätä elämää, --
hän sanoi.

-- Minä -- se on aivan toista. Ei kannata minusta puhua! En kaipaa
muuta elämää, enkä voikkaan kaivata, sillä en edes muunlaista elämää
tunne. Mutta ajattelehan, _André_! nuori suuren maailman nainen
hautautuu elämänsä paraina vuosina maalle, missä hänen on elettävä ypö
yksinään, sillä isä on aina toimessa ja minä ... tunnethan minut ...
miten vähän on minulla edellytyksiä naisen varalle, joka on tottunut
parempaan seuraan. _M--lle_ Bourienne ehkä...

-- Hän ei lainkaan minua miellytä, teidän Bouriennenne, -- sanoi
ruhtinas Andrei.

-- Älä toki! hän on sangen rakastettava ja hyvä, ja tärkeintä -- hän on
säälittävä olento. Hänellä ei ole ketään maailmassa, ei ketään. Totta
puhuakseni, en häntä lainkaan tarvitse, vieläpä on hän minulle
vaivaksikin. Olen, kuten tiedät, ainakin ollut säihkö, mutta viime
aikoina entistään enemmän. Rakastan yksinäisyyttä ... _Mon père_[45]
hänestä pitää paljon. Hänelle ja Mihail Ivanovitshille hän aina on
ystävällinen ja hyvä, sillä he ovat molemmat hänen suosiossaan. Sillä
sanoohan Sternekin: "emme niin paljon rakasta ihmisiä sen hyvän tähden,
mitä he meille ovat tehneet, kuin sen hyvän tähden, mitä itse heille
olemme tehneet". _Mon père_ otti hänet orpona _sur le pavé_,[46] ja hän
on sangen hyvä. Ja _mon père_ pitää hänen lukemisestaan. Hän lukee
verrattomasti.

-- Mutta sanohan oikein vilpittömästi, _Marie_, eikö isän luonne
toisinaan käy sinulle sietämättömäksi? -- kysyi äkkiä ruhtinas Andrei.

Ruhtinatar ensin ihmetteli tätä kysymystä, sitten hän pelästyi.

-- Minulleko?... Minulleko?... Minulleko sietämättömäksi? -- hän sanoi.

-- Aina on hän ollut jyrkkä; mutta nyt näkyy hän jo käyvän
sietämättömäksi, luulen, -- sanoi ruhtinas Andrei, nähtävästi tahallaan
arvostellen näin kevyesti isäänsä, jotta saisi sisaren hämilleen tai
saisi hänet koetteelle.

-- Olet kaikin puolin hyvä, Andrei, mutta sinussa on jonkinlaista
ajatusten uhmaa, -- sanoi ruhtinatar, seuraten enemmän omain
ajatustensa menoa kuin keskustelun kulkua, -- ja se on suuri synti.
Onko mahdollista isän arvosteleminen? Ja jos olisikin, niin voiko isän
kaltainen mies herättää muita kuin kunnioituksen tunteita? Ja minä olen
niin tyytyväinen häneen ja elän niin onnellisena hänen kanssaan. Toivon
ainoastaan, että te kaikki olisitte niin onnelliset kuin itse olen.

Veli ravisti epäillen päätään.

-- Yksi ainoa seikka on minulle raskas, -- tunnustan sen sinulle
vilpittömästi, _André_, -- isän mietteet uskonnon suhteen. En käsitä,
miten niin ylen viisas mies ei näe sitä, mikä on päivän selvää, ja voi
joutua niin harhaan? Tämäpä onkin ainoa onnettomuuteni. Mutta tämänkin
asian suhteen olen viime aikoina ollut huomaavinani parannuksen
oireita. Viime aikoina ei hänen pilkantekonsa ole ollut niin purevaa,
ja onpa hän monet erät puhellutkin erään munkin kanssa.

-- Mutta, ystäväiseni, pelkäänpä, että te turhaan kulutatte ruutinne,
-- sanoi ruhtinas Andrei pilkallisesti, mutta samalla sentään
ystävällisesti.

-- Voi! ystäväiseni. Minä ainoastaan rukoilen Jumalaa ja toivon, että
Hän kuulee rukoukseni. _André_, -- sanoi hän arasti lyhyen vaitiolon
jälkeen, -- minulla on sinulle tärkeä pyyntö.

-- Minkälainen, ystäväni?

-- Ei, lupaa minulle, ettet kieltäydy. Siitä ei ole sinulle mitään
vaivaa, eikä se ole arvollesi sopimatonta. Saatat minut ainoastaan
rauhalliseksi. Lupaahan, Andrjusha, -- hän puhui, pitäen kättään
vyölaukussaan ja puristaen siinä jotakin, jota ei sentään voinut
näyttää ennenkuin oli saanut veljen suostumaan pyyntöönsä.

Hän katseli arkana, rukoilevin katsein veljeään.

-- Jospa se minulle tuottaisikin paljon vaivaa... -- vastasi ruhtinas
Andrei, aivan kuin olisi arvannut asian oikean laidan.

-- Ajattele, mitä haluat! Tiedän, olet isän kaltainen. Ajattele, mitä
haluat, mutta suostu minun tähteni! Suostu, rakkaani! Se on ollut jo
isämmekin isällä, vaarillamme, hänen kaikilla sotaretkillään... (Yhä
piti hän kättään työlaukussa). Suostutko siis?

-- Tietysti, mutta mikä on kyseessä?

-- _André_, siunaan sinut pyhäinkuvalla. Lupaa minulle, ettet koskaan
siitä luovu. Lupaatko?

-- Jollei se paina kahta puutaa eikä niskoja taita... Tehdäkseni
sinulle mieliksi... -- vastasi ruhtinas Andrei, mutta huomattuaan,
miten hänen pilantekonsa katkeroitti sisaren mielen, häntä kadutti. --
Olen iloinen, todellakin hyvin iloinen, ystäväiseni, -- hän lisäsi.

-- Tahtomattasikin Hän sinut pelastaa, armahtaa sinua ja vetää sinut
puoleensa, sillä Hänessä ainoassa on totuus ja rauha, -- puhui
ruhtinatar mielenliikutuksesta värisevällä äänellä, pitäen juhlallisen
näköisenä molemmin käsin veljensä edessä pyöreän soikeata,
hopeakehyksistä, vanhuuttaan mustunutta Vapahtajan kuvaa, johon olivat
kiinnitetyt hienosti tehdyt hopeavitjat.

Sitten risti hän silmänsä, suuteli pyhäinkuvaa ja antoi sen veljelleen.

-- Ole hyvä, _André_, minun tähteni...

Hänen suuret silmänsä loistivat hyvänsuovan arkoina. Niiden valo
saattoi koko sairaanloiset, kuihtuneet kasvot loistamaan ja teki ne
ylen ihaniksi. Veli aikoi ottaa pyhäinkuvan, mutta sisar pidätti hänet.
Andrei käsitti hänen tarkoituksensa, risti silmänsä ja suuteli kuvaa.
Hänen kasvoillaan kuvastuivat samalla kertaa hellyys (hän oli
liikutettu) ja pilkka.

-- _Merci, mon ami_.[47]

Sisar suuteli veljeään otsalle ja istuutui taas sohvalle. Molemmat
olivat vaiti.

-- Sanoinhan jo sinulle, _André_, ole hyvä ja jalomielinen, kuten aina
olet ollut. Älä tuomitse ankarasti Liseä, -- hän alkoi puhua. -- Hän on
niin herttainen, niin hyvä, ja hänen tilansa on nykyään sangen vaikea.

-- Tietääkseni en ole sinulle, Masha, vaimostani lausunut mitään, josta
olisi ilmennyt syyte tai tyytymättömyys. Miksi siis tästä puhut
minulle?

Punasia täpliä ilmestyi ruhtinattaren kasvoille, ja hän vaikeni, aivan
kuin olisi hän tuntenut itsensä syylliseksi.

-- En ole sinulle mitään puhunut, mutta sinulle _on jo puhuttu_. Ja
tämä minua surettaa.

Täplät ruhtinattaren otsalla, kaulalla ja poskilla kävivät yhä
punasemmiksi. Hän aikoi jotain sanoa, muttei saanut sanotuksi. Veli
arvasi: pikku ruhtinatar oli puolisten jälkeen itkenyt ja kertonut
aavistavansa onnetonta synnytystä ja sitä pelkäävänsä ja valittanut
kohtaloaan sekä moittinut appeaan ja miestään. Kyyneliinsä oli hän
sitten nukahtanut. Ruhtinas Andrein kävi sääli sisartaan.

-- Sanonpa sinulle, Masha; en mistään voi moittia _vaimoani_, en
koskaan ole moittinut enkä ole moittiva, enkä itseänikään mistään voi
moittia häneen nähden; ja aina on niin oleva, olen sitten minkälaisissa
olosuhteissa tahansa. Mutta jos tahdot tietää totuuden ... tahdot
tietää, olenko onnellinen? En. Onko vaimoni onnellinen? Ei. Miksi? En
tiedä...

Tätä sanoessaan hän nousi seisaalleen, meni sisarensa luo ja kumartui
suutelemaan häntä otsalle. Hänen kauniissa silmissään välkähti viisas,
hyvänsuopa loiste, mutta sisartaan hän ei katsellut, vaan tuijotti
avatusta ovesta sisaren pään yli pimeyteen.

-- Menkäämme Lisen luo, eron hetki on tullut. Tai mene yksinäsi, herätä
hänet, tulen heti. Petrushka! -- huusi hän kamaripalvelijalleen: --
tule tänne. Vie tämä istuimelle, tämä oikealle puolelle.

Ruhtinatar Maria nousi ja lähti ovea kohti, mutta pysähtyi yhtäkkiä.

-- Jos olisi sinulla uskoa, André, niin kääntyisin rukouksinesi Jumalan
puoleen ja pyytäisit Häneltä rakkautta, jota sinulla ei ole, ja
rukouksesi kuultaisiin.

-- Niinköhän olisi! -- sanoi ruhtinas Andrei. -- Mene, Masha, tulen
heti.

Kun ruhtinas Andrei oli menossa sisarensa huoneeseen kohtasi hän
rakennuksia yhdistävällä käytävällä hempeästi hymyilevän _m--lle_
Bouriennen. Kolmannen kerran tuli ranskatar jo tänään häntä vastaan
tässä yksinäisessä käytävässä, ja joka kerta oli hän hymyillyt
kiehtovan luontehikkaasti.

-- Ah! luulin teidän olevan huoneessanne, -- ranskatar sanoi, punastuen
ja luoden silmänsä alas, ties minkä tähden.

Ruhtinas Andrei katsahti ankarasti häneen, ja samalla välähti
hänen kasvoillaan suuttumuksen ilme. Hän ei lausunut sanaakaan
ranskattarelle, katsahti vain häntä otsaan ja hiuksiin, muttei silmiin,
niin halveksivasti, että ranskatar punastui ja poistui sanaakaan enää
lausumatta. Kun ruhtinas Andrei oli saapunut sisarensa huoneen ovelle
kuuli hän, että vaimonsa jo oli herännyt, ja iloisesti löperrellen hän
puhui puhumistaan, aivan kuin pitkän pidättymisen jälkeen olisi
tahtonut korvata menetetyn ajan hukan.

-- Mutta, kuvitelkaahan mielessänne, vanha kreivitär Subof
tekotukkineen ja tekohampaineen, aivan kuin tahtoisi hän härnätä
vuosiaan... Ha, ha, ha, _Marie_!

Ainakin viisi kertaa oli ruhtinas Andrei kuullut vaimonsa lausuvan
vieraiden aikana tuon samaisen lorun kreivitär Subovista, ja aivan
samalla lailla oli hän aina nauranutkin lorun lopuksi. Ruhtinas astui
hiljaa huoneeseen. Lihavahko, punaposkinen ruhtinatar istui
nojatuolissa, nypläten käsityötään, ja puhui taukoamatta, milloin
kertoellen muistelmiaan Pietarista, milloin toistellen kuluneita
lauseparsiaan. Ruhtinas meni hänen luokseen, silitti hänen päätään ja
kysyi, joko hän oli toipunut matkan vaivoista. Ruhtinatar vastasi hänen
kysymykseensä ja jatkoi yhä juttujaan.

Kuusivaljakon vetämät vaunut odottivat käytävän edustalla. Oli pimeä
syksyinen yö. Ajaja ei saattanut nähdä edes vaunujen vehmaroa. Valo
loisti valtavan talon suurista akkunoista. Eteisessä tungeskeli
alustalaisia, jotka tahtoivat heittää jäähyväiset nuorelle ruhtinaalle;
saliin oli kokoontunut kotiväki: Mihail Ivanovitsh, _m--lle_ Bourienne,
ruhtinatar Maria ja pikku ruhtinatar. Vanha ruhtinas oli kutsuttanut
poikansa työhuoneeseensa, sillä hän tahtoi kahdenkesken lausua hänelle
viimeiset jäähyväiset. Kaikki odottivat isän ja pojan tuloa.

Kun ruhtinas Andrei astui isänsä työhuoneeseen, istui tämä
kirjoittamassa pöytänsä ääressä. Hänellä oli lasit nenällä ja yllä
valkea yönuttu, johon pukeutuneena hän päästi luokseen ainoastaan
poikansa. Vanhus vilkasi sivulleen.

-- Lähdetkö? -- Ja hän alkoi taas kirjoittaa.

-- Tulin jäähyväisille.

-- Suutele tähän, -- hän osoitti poskeaan: -- kiitos, kiitos!

-- Mistä minua kiitätte?

-- Siitä, ettet vitkastele, ettet riipu akkaväen liepeissä. Palvelus
ennen muita. Kiitos, kiitos! -- Ja hän jatkoi kirjoittamistaan, niin
että pirskeet lentelivät rapisevasta kynästä. -- Jos on sinulla jotain
sanottavaa, niin sano. Voin kuunnella ja kirjoittaa samalla, -- hän
lisäsi.

-- Vaimostanihan... Mutta näinkin jo hävettää, kun täytyy jättää hänet
vaivoiksenne...

-- Mitä lörpöttelet? Puhu, mitä tahdot.

-- Kun vaimolleni tulee synnytyksen aika, niin lähettäkää tuomaan
Moskovasta lääkäri... Jotta hän olisi täällä tarvittaissa.

Vanha ruhtinas taukosi kirjoittamasta ja tuijotti ankarin katsein
poikaan, aivan kuin ei olisi käsittänyt tämän sanoja.

-- Tiedän tosin, ettei mikään auta, jollei luonto tee tehtäviään, --
puhui ruhtinas Andrei, nähtävästi hämillään. -- Myönnän, että
miljoonasta tapauksesta vain yksi päättyy onnettomasti, mutta tämä on
vaimoni ja minun mielikuvitusta. Hänelle on niin paljon lörpötelty, hän
on nähnyt unta ja pelkää.

-- Hm ... hm -- höpisi itsekseen vanha ruhtinas, jatkaen
kirjoittamistaan. -- Toimitan.

Hän vetäsi kirjeen loppuun nimensä, kääntyi äkkiä poikaansa ja remahti
nauramaan.

-- Asiat ovat hullusti, vai?

-- Miten hullusti, isä?

-- Vaimo! -- sanoi vanha ruhtinas lyhyeen ja merkitsevästi.

-- En käsitä, -- sanoi ruhtinas Andrei.

-- Et sille mitään voi, ystäväiseni, -- sanoi vanhus; -- kaikki ovat
naiset samallaisia, et heistä pääse. Älä pelkää; en puhu kenellekään;
mutta itse tiedät.

Hän tarttui poikansa käteen pienellä luisevalla kourallaan, puristi
sitä ja katsahti häntä kasvoihin terävillä silmillään, jotka näyttivät
aivan lävistävän ihmisen, ja sitten hän taas alkoi nauraa kylmää
nauruaan.

Poika huoahti, tunnustaen tällä huokauksella, että isä oli hänet
ymmärtänyt. Vanhus jatkoi työtään: käänteli kokoon kirjeitä ja varusti
ne sinetillä, ja tottuneen kädellä hän, milloin sieppasi joko lakan tai
paperin, milloin taas heitti kädestään.

-- Minkä sille teet? Hän on sievonen! Kaikki toimitan. Ole rauhallinen,
-- puheli ukko katkonaisesti, sulkiessaan kirjeitä.

Andrei oli vaiti: häntä sekä miellytti että harmitti isän tarkka silmä.
Ukko nousi ja antoi pojalle kirjeen.

-- Kuulehan, -- ukko sanoi, -- vaimosi suhteen älä huolehdi: mikä on
mahdollista, se tehdään. Kuulehan nyt: anna tämä kirje Mihail
Ilarionovitshille. Kirjoitin hänelle, että käyttäisi sinua hyvissä
toimissa eikä pitäisi sinua kauvan adjutanttinaan: kelvoton toimi! Sano
hänelle, että hänet muistan ja että hänestä pidän. Ja kirjoita miten
hän sinut ottaa vastaan. Jos on ystävällinen, niin palvele. Nikolai
Andrejevritsh Bolkonskin poika ei armosta palvele ketään. No, tule
sitten tänne.

Ukko puhui niin nopeasti, että nieli puolet tavuista, mutta poika oli
tottunut häntä ymmärtämään. Hän vei poikansa pulpetin luo, nosti sen
kannen, veti ulos laatikon ja otti siitä vihkosen, joka oli kirjoitettu
suurella, korkealla, mutta silti tihkulla käsialalla.

-- Varmaankin kuolen ennen sinua. Tiedä, tässä ovat muistelmani, ne
ovat annettavat kuoltuani keisarille. Tässä taas on talletustodistus ja
kirje: tämä on palkinnoksi sille, joka kirjoittaa Suvorovin sotain
historian. On lähetettävä akademialle. Tässä on minun huomioitani, lue
ne kuolemani jälkeen, hyödyksi ovat.

Andrei ei sanonut isälleen, että tämä varmaankin elää vielä kauvan. Hän
käsitti, että siitä oli turha puhua.

-- Kaikki toimitan, isä, -- hän sanoi.

-- No, nyt hyvästi! -- Hän antoi pojan suudella kättään ja sulki sitten
hänet syleilyynsä. -- Pidä mielessäsi, ruhtinas Andrei, jos kaadut,
koskee se minuun vanhukseen... Hän vaikeni odottamatta ja jatkoi äkkiä
kirkuvalla äänellä: -- mutta jos saan tietää, että olet käyttäytynyt
Nikolai Bolkonskin pojalle sopimattomalla tavalla, niin häpeän! -- hän
sähisi.

-- Tämän olisitte voinut jättää sanomattakin, isä, -- sanoi poika
hymyhuulin.

Vanhus vaikeni.

-- Vielä tahdoin pyytää teitä, -- jatkoi ruhtinas Andrei, -- jos
kaadun, ja jos minulle syntyy poika, niin älkää päästäkö luotanne,
niinkuin eilen teille puhuin, vaan kasvakoon luonanne ... sitä pyydän.

-- Vaimolle siis ei anneta? -- sanoi vanhus ja remahti nauruun.

He seisoivat vastatusten ja olivat vaiti. Vanhuksen tiukka katse oli
suunnattu suoraan pojan silmiin. Yhtäkkiä vavahutti jokin ukon kasvojen
alaosaa.

-- Hyvästit ovat heitetyt ... mene! -- sanoi vanhus äkkiä. -- Mene! --
huusi hän kiivaasti ja korkealla äänellä, avatessaan työhuoneen ovea.

-- Mitä on tapahtunut, mitä? -- kysyivät ruhtinatar Maria ja pikku
ruhtinatar nähtyään ruhtinas Andrein ja vanhuksen, joka ovea pidellen
valkeassa yönutussa, tekotukatta ja lasit nenällä, huusi kiivaalla,
korkealla äänellä.

Ruhtinas Andrei huoahti eikä vastannut mitään.

-- No, -- hän sanoi, käännyttyään vaimoonsa.

Ja tässä 'no':ssa oli sellainen kylmä ivan väre, aivan kuin hän olisi
sanonut: "tehkää häntä nyt tepposianne".

-- _André, dejá_![48] -- sanoi pikku ruhtinatar, kalveten ja katsellen
kauhistuneena miestään.

Ruhtinas Andrei sulki hänet syliinsä. Vaimo kirkasi ja vaipui
tunnottomana miehensä olkaa vastaan.

Mies käänsi hänet varovaisesti olkansa varasta, katsahti hänen
kasvoihinsa ja laski hellävaroen nojatuoliin.

-- _Adieu, Marie_, -- sanoi hän hiljaa sisarelleen, tarttui hänen
käsiinsä, suuteli häntä sydämellisesti ja lähti nopein askelin
huoneesta.

Pikku ruhtinatar lepäsi nojatuolissa, ja _m--lle_ Bourienne hieroi
hänen ohimoitaan. Ruhtinatar Maria kannatteli natoaan, mutta hänen
itkettyneet, ihanat silmänsä tuijottivat yhä vielä oveen, josta veli
oli mennyt. Hän teki ristinmerkkejä, siunaten veljeään. Työhuoneesta
kuului yhtäkkiä aivan kuin laukauksia: vanha ruhtinas siellä vain
niisteli nenäänsä. Tuskin oli ruhtinas Andrei hävinnyt huoneesta, kun
työhuoneen ovi avattiin kiivaasti, ja näyttäytyi vanhan ruhtinaan
ankara haamu valkeassa yönutussa.

-- Joko lähti? No, hyvä! -- vanhus sanoi, katsahti vihaisesti
tajuttomaan pikku ruhtinattareen, ravisti nuhtelevasti päätään ja
mäjäytti oven kiinni.



TOINEN OSA.



I.


Lokakuussa v. 1805 majaili venäläisiä joukkoja Itävallan
arkkiherttuakunnan kylissä ja kaupungeissa, rasittaen seudun asukkaita.
Venäjältä saapui yhä uusia rykmenttejä, jotka vähitellen keskittyivät
Braunaun linnoituksen lähistölle, missä oli myös ylipäällikkö Kutusovin
pääkortteeri.

Lokakuun 11 p:nä 1805 oli eräs äskettäin Braunauhun saapunut
jalkaväkirykmentti asettunut puolen penikulman päähän kaupungista ja
odotti ylipäällikköä, jonka piti saapua tarkastamaan rykmenttiä.
Huolimatta vieraasta seudusta ja ympäristöstä (bedelmäpuutarhat,
kivi-aitaukset, tiilikivikatot, kaukaa siintävät vuoret), vieraasta
kansasta, joka uteliaana töllisteli sotilaita, näytti rykmentti aivan
samallaiselta kuin ainakin venäläinen rykmentti, joka valmistautuu
tarkastukseen jossain Venäjän sydämessä.

Edellisenä iltana, viimeisellä päivätaipaleella, oli saapunut käsky,
jossa ilmoitettiin, että ylipäällikkö tarkastaa rykmentin
matkakunnossa. Vaikka käskykirjeen sanat tuntuivatkin epäselviltä
rykmentin päällikön mielestä, ja vaikka aprikoittiinkin, miten olivat
käsitettävät käskykirjeen sanat: marssipukimissako oli esiinnyttävä vai
juhlapukimissa? -- niin päätettiin kuitenkin pataljoonan päällikköjen
neuvottelussa, että rykmentti esiintyy juhlapukimissa, sillä,
arveltiin, parempi on katsoa kuin katua. Ja koko yönä eivät sotilaat
ummistaneet silmiään, vaikka edellisenä päivänä olivatkin kulkeneet 30
virstaa, sillä paikkailtiin, puhdistettiin; adjutantit ja komppanian
päälliköt lukivat ja järjestelivät miehiä; ja aamun valjetessa
muodosti tuo samainen lauma, joka edellisenä iltana, viimeisellä
päivätaipaleella, oli järjestymättömänä, hajanaisena kulkea
laahustanut, 2,000 miehen suuruisen komean joukko-osaston, jossa
jokainen tiesi paikkansa ja tehtävänsä, ja jossa jokaisen sotilaan
jokainen nappi ja hihna oli paikallaan ja välkkyi puhtauttaan. Eikä
ollut ainoastaan kuori korea. Jos haluaisi ylipäällikkö vilaista
takinkin alle, niin huomaisipa, että jokaisella sotilaalla on yllä
huikaisevan puhtonen paita, ja jokaisen repusta hän löytäisi määrätyn
luvun esineitä, "napit ja naskalit", kuten sotilaat sanovat. Oli
sentään eräs seikka, joka huoletti kaikkia: jalkineet. Suurimmalla
osalla sotilaista olivat saappaat riekaleina. Mutta tähän oli rykmentin
päällikkö viaton, sillä alituisista huomautuksista huolimatta, eivät
itävaltalaiset viranomaiset olleet hänelle hankkineet jalkineita,
vaikka rykmentti olikin jo marssinut tuhannen virstaa.

Rykmentin päällikkö oli vanhanpuoleinen, vilkasluontoinen kenraali,
jolla oli harmahtavat kulmakarvat ja poskiparta, ja jonka vartalon
läpimitta selästä rintaan oli suurempi kuin olasta toiseen. Hänellä oli
uuden uutukainen, pelehtynyt virkapuku ja kullan karvaiset
tuuheahetaleiset olkalaput, jotka näyttivät aivan kuin kohottavan hänen
pyöreitä olkapäitään. Hän oli sen näköinen kuin olisi paraillaan
toimittanut elämänsä juhlallisinta tehtävää. Hän asteli hieman
etukenossa edestakasin rintaman edessä ja astellessaan hän joka
askeleella vävähytti jalallaan. Selvästi huomasi, että hän ihaili
rykmenttiään ja oli siihen tyytyväinen, ja että hän käytti kaikki
sielunvoimansa sen hyväksi; mutta tästä kaikesta huolimatta näytti
hänen vavahteleva käytinsä ilmaisevan, että hänen sielussaan muillakin
kuin sotaisilla harrastuksilla oli paikkansa, ja erittäinkin oli
kauniille sukupuolelle varattu lämmin tyyssija.

-- No, batjushka Mihaila Mitritsh, -- puheli rykmentin päällikkö
eräälle everstille (eversti lähti hymyillen häntä kohden; huomasi, että
he molemmat olivat onnelliset), -- olipas viime yönä aika löyly. Mutta
ei se nähtävästi haittaa tehnyt, rykmentti ei ole huonoimpia... Vai
mitä?

Eversti ymmärsi iloisen ivanlaskun ja naurahti.

-- Eipä karkoitettaisi meitä tarkastuskentältäkään.

-- Mitä? -- sanoi rykmentin päällikkö.

Samassa hetkessä näkyi kaupungista johtuvalla tiellä, minne lyhyiden
välimatkain päähän toisistaan oli asetettu merkinantajia, kaksi
ratsastajaa: adjutantti ja hänen jälissään kasakka.

Adjutantti oli lähetetty pääesikunnasta selittämään sitä kohtaa
edellisen päivän päiväkäskyssä, joka oli ollut epäselvä, että
ylipäällikkö nimittäin tahtoo tarkastaa rykmentin täydellisessä
marssikunnossa -- sinelleissä, viitoissa ja muutenkin valmistumattomana.

Kutusovin luo oli saapunut edellisenä päivänä Wienistä eräs
hovisotaneuvoston jäsen, joka ehdotti ja vaati, että Kutusof
mahdollisimman pian yhtyisi arkkiherttua Ferdinandin ja Mackin
armeijaan. Mutta Kutusof ei pitänyt tätä yhtymistä edullisena ja
sentähden hän monien muiden syiden lisäksi, joilla hän puolusti omaa
mielipidettään, tahtoi itävaltalaiselle kenraalille osoittaa, miten
kurjassa tilassa olivat Venäjältä tulevat joukot. Siksipä tahtoikin hän
kaupungista lähteä rykmenttiä vastaan, sillä mitä huonommassa kunnossa
hän sen tapaisi sitä mieluisempaa se olisi hänestä. Vaikkei adjutantti
tuntenutkaan asiaa aivan perinjuurin, niin toisti hän kuitenkin
tarkalleen rykmentin päällikölle ylipäällikön vaatimuksen, että tämä
tahtoo tarkastaa rykmentin sinelleissä ja kaapuissa, ja ellei tätä
vaatimusta noudateta, on ylipäällikkö oleva tyytymätön. Kuultuaan
adjutantin sanat rykmentin päällikkö painoi alas päänsä, kohautti
vaieten olkiaan ja lyödä riehautti kätensä levälle.

-- Jopa tehtiin tepposet! -- hän sanoi. -- Sanoinhan teille, Mihaila
Mitritsh, että marssittaessa tietenkin ollaan sinelleissä, -- sanoi hän
moittien everstille. -- Ah, Jumalani! -- hän lisäsi ja lähti
päättäväisenä eteenpäin. -- Herrat komppanian päälliköt! -- huusi hän
tavallisella komentoäänellään. -- Vääpelit!... Joko piankin suvaitsevat
saapua? -- kysyi hän adjutantilta kunnioittavan kohteliaasti. Tämä
hänen kohteliaisuutensa kohdistui nähtävästi siihen henkilöön, jonka
saapuminen oli kyseessä.

-- Tunnin kuluttua, luulen.

-- Ehdimmekö pukeutumaan toisiin tamineisiin?

-- En tiedä, kenraali...

Rykmentin päällikkö kiirehti rivien luo ja antoi määräyksen, että oli
pukeuduttava jälleen sinelleihin. Komppanian päälliköt juoksivat pitkin
rivejä, vääpelit alkoivat hyöriä (sinellit eivät olleet aivan
moitteettomia), ja yhtäkkiä alkoivat liikkua, hajaantua ja sorista nuo
vielä äskettäin niin säännölliset ja hiljaiset nelikulmiot. Kaikkialla
juoksi sotilaita, sinellikääröjä pujoteltiin olan takaa, rensseleitä
kiskottiin päitse, sinellejä riisuttiin, ja korkealla heiluivat hihoja
tavottelevat kädet.

Puolen tunnin kuluttua olivat taas kaikki entisessä järjestyksessä,
nelikulmiot olivat ainoastaan muuttuneet mustista harmaiksi. Rykmentin
päällikkö käyskenteli taas vavahtelevin askelin rintaman edessä ja
tarkasteli rykmenttiään.

-- Entä tämä vielä? Tämä vielä! -- hän huusi, pysähtyen. -- Kolmannen
komppanian päällikkö!... -- Kolmannen komppanian päällikkö kenraalin
luo! päällikkö kenraalin luo, kolmannen komppanian päällikön luo! --
huusivat äänet pitkin rivejä, ja adjutantti kiirehti etsimään
vitkastelevaa upseeria.

Kun innokkaat huudot vihdoin -- joskin aivan hullunkurisesti
väänneltyinä, sillä nyt huudettiin jo "kenraalia kolmanteen
komppaniaan", -- saapuivat määräpaikkaansa, ilmestyi kaivattu upseeri
komppaniansa takaa ja vaikka hän jo olikin vanhanpuoleinen mies eikä
ollut tottunut juoksemaan, niin lähti hän kuitenkin kankeasti juosta
hölköttämään kenraalia kohti. Hänen kasvoillaan oli rauhaton ilme,
aivan kuin koulupojalla, joka kysyttäissä ei taida läksyään. Hänen
punaselle nenälleen (arvattavasti kohtuuttomuudesta) ilmestyi täpliä,
ja suu ei tahtonut pysyä asemillaan. Rykmentin päällikkö tarkasteli
kapteenia kiireestä kantapäähän tämän saapuessaan hengästyneenä hänen
luokseen. Tultuaan lähemmäksi kenraalia kapteeni yhä hiljensi
askeliaan.

-- Te puette kai piakkoin miehenne sarafraneihin![49] Mitä tämä on? --
huusi rykmentin päällikkö, alahuuli löröllä ja osoittaen erästä
kolmannen komppanian sotamiestä, jolla oli tehtaan verasta tehty
sinelli, jonka helposti eroitti muiden sotilaiden sinelleistä. -- Missä
itse olitte? Odotetaan ylipäällikköä, ja te poistutte paikoiltanne?
Mitä? Minä teidät opetan pukemaan sotilaita kasakanviittaan!...

Kapteeni ei irroittanut silmiään kenraalista ja puristi yhä tiukemmalle
sormensa ohimoilleen, aivan kuin olisi luullut tästä puristuksesta
lähtevän ainoan pelastuksensa.

-- No, miksi vaikenette? Ken on komppaniassanne koristeltu kuin
unkarilainen? -- kysyi ankaran pilkallisesti kenraali.

-- Teidän ylhäisyytenne...

-- No entä sitten "teidän ylhäisyytenne?" Teidän ylhäisyytenne! Teidän
ylhäisyytenne! Mutta mitä sitten seuraa teidän ylhäisyytenne -- ei
kenkään tiedä.

-- Teidän ylhäisyytenne, hän on Dolohof, joka on alennettu ... sanoi
kapteeni hiljaa.

-- Onko hän sitten sotamarskiksi alennettu vai sotilaaksi? Jos hän on
alennettu sotilaaksi, niin on hänen pukeuduttava muiden tapaan,
sotilaan asuun.

-- Teidän ylhäisyytenne, itse olette myöntänyt marssittaessa.

-- Myöntänyt? Myöntänyt? Aina te nuoret niin, -- sanoi rykmentin
päällikkö, jonkun verran tyyntyen. -- Myöntänyt? Jos teille jotain
sanoo, niin heti te myös... Hän vaikeni hetkeksi. -- Jos teille jotain
sanoo, niin heti te myös... Mitä? -- sanoi hän, jälleen kiivastuen. --
Suvaitkaa pukea miehenne säädyllisesti...

Ja vilkaisten vähäväliä adjutanttiin, rykmentin päällikkö lähti
vavahtelevin askelin rykmenttiä kohti astumaan. Selvästi huomasi, että
ärtyisyytensä häntä miellytti, ja että hän kulkeissaan rykmentin
rintamaa pitkin etsi uusia syitä kiukulleen. Sätittyään erästä upseeria
himmeästä kunniamerkistä, toista rivien säännöttömyydestä, hän saapui
kolmannen komppanian kohdalle.

-- Mi-mi-ten seisot? Missä jalkasi on? Jalkasi missä? -- huusi
ylipäällikkö kärsivän kärttyisästi jo kaukaa Dolohoville, jolla vielä
oli yllä sinertävä sinelli.

Dolohof oikasi verkalleen kouristuneen jalkansa ja katsahti kirkkain
avonaisin silmin suoraan ylipäällikön silmiin.

-- Miksi sininen sinelli? Pois... Vääpeli! Toinen puku tuolle lur... --
Hän ei kerinnyt lopettamaan.

-- Kenraali, velvollisuuteni on täyttää käskyt, mutta en ole
velvollinen kärsimään... -- sanoi hätäisesti Dolohof.

-- Rintamassa ei puhuta!... Ei puhuta, ei puhuta!...

-- En ole velvollinen kärsimään loukkauksia, -- päätti kovalla ja
kuuluvalla äänellä Dolohof.

Kenraalin ja sotamiehen katseet yhtyivät. Kenraali vaikeni, kiskoen
vihaisena alas kiristävää vyötintään.

-- Suvaitkaa muuttaa pukua, pyydän teitä, -- hän sanoi poistuessaan.



II.


-- Tulee! -- huusi samassa hetkessä merkinantaja.

Rykmentin päällikkö lensi tulipunaiseksi, lähti juoksemaan hevostaan
kohti, tarttui vapisevin käsin jalustimiin, heittäytyi satulaan,
oikasihe, veti miekan huotrasta ja valmistautui onnellisen ja
päättäväisen näköisenä huutamaan. Rykmentti sävähti kuin pyrähtävä
lintu, ja sitten syntyi haudan hiljaisuus.

-- Smir-r-r-r-no![50] -- huusi rykmentin päällikkö sydäntä
tärisyttävällä äänellä, joka häntä itseään riemastutti, peloitti
rykmenttiä ja kunnioittaen tervehti saapuvaa päällikköä.

Leveällä, puiden reunustamalla, suurella, viertämättömällä tiellä
vierivät vinhaan kuusivaljakan vetämät korkeat, vaaleansiniset
wieniläiset vaunut, rätisten hiljaa linjaaleillaan. Vaunuja seurasivat
ratsain seurue ja kroaattilainen vartiosto. Kutusovin vieressä istui
itävaltalainen kenraali, jonka valkea virkapuku pisti kummasti silmään
mustiin puettujen venäläisten joukosta. Vaunut pysähtyivät rintaman
eteen. Kutusof ja itävaltalainen kenraali puhelivat hiljaa keskenään,
ja laskeutuessaan raskaasti vaunujen astimelta Kutusof hieman hymähti,
ja näytti aivan kuin hän ei olisi huomannutkaan tätä 2,000 miehen
suuruista joukkiota, joka henkeä pidätellen katseli häntä ja
rykmentinpäällikköä.

Komentohuuto kajahti, taas sävähti rykmentti, tehden kivääreillä
kunniaa. Sitten kuului tässä haudan hiljaisuudessa ylipäällikön
heikko ääni. Rykmentti jymäytti: "Jumala varjelkoon teidän
ylhäi-häi-syyttänne!", ja taas syntyi haudan hiljaisuus. Alussa Kutusof
seisoi paikallaan, mutta heti kun rykmentti oli jälleen asettunut
asentoon, lähti hän rinnan valkean kenraalin kanssa ja seurueensa
saattamana astumaan pitkin rivejä.

Kun tarkkaili, miten rykmentinpäällikkö ylipäällikköä tervehtiessään
imeytyi häneen silmillään, suoristui ja sovittelihe, miten hän
etukenossa kulkiessaan kenraalien jälissä koetti astella jalkojaan
väväbyttämättä, miten hän hypähteli ylipäällikön jokaisesta sanasta ja
liikkeestä, -- niin huomasi, että hän täytti käskettävän tehtävää vielä
suuremmalla nautinnolla kuin käskijän. Rykmentinpäällikön ankaruudesta
ja huolellisuudesta oli seurauksena, että hänen rykmenttinsä muihin
samaan aikaan Venäjältä saapuneisiin rykmentteihin verrattuna oli
erinomaisessa kunnossa. Rintamasta poistuneita ja sairaita oli
ainoastaan 217. Ja kaikki oli kunnossa paitsi jalkineet.

Kutusof kulki pitkin rivejä, pysähdellen silloin tällöin jonkun
upseerin tai sotilaan luo, jotka hän tunsi Turkin sodan ajoilta, ja
lausui heille jonkun suopean sanan. Toisinaan vilkasi hän sotamiesten
jalkineisiin, ravisti surullisena päätään ja näytti niitä
itävaltalaiselle kenraalille. Hänen ilmeestään voi päättää,
ettei hän voinut olla näkemättä tätä surullista seikkaa, vaikkeikaan
tahtonut ketään erityisemmin siitä moittia. Joka kerta juoksahti
rykmentinpäällikkö tällöin kenraalien luo, kuullakseen ylipäällikön
jokaisen rykmentistä lausuman sanan. Ylipäällikön jälissä kulki 20
henkinen seurue sellaisen välimatkan päässä, että ylipäällikön
heikomminkin lausuman sanan selvästi eroitti. Seurueen jäsenet
puhelivat keskenään ja nauroivatkin toisinaan. Lähinnä ylipäällikköä
kulki kaunis adjutantti, ruhtinas Bolkonski. Hänen rinnallaan
asteli hänen kumppalinsa Nesvitski, kookas ja tavattoman lihava
esikunta-upseeri, jolla olivat hyvänsuovat, hymyilevät kasvot ja
kosteat silmät. Nesvitskin oli vaikea pidättyä naurusta, johon häntä
kutkutti hänen rinnallaan asteleva tummanverevä husaari-upseeri. Tämä
asteli vakavana ja totisena, silmät kiintyneinä rykmentinpäällikön
selkään, ja matki rykmentinpäällikön jokaista liikettä. Joka kerta kun
rykmentinpäällikkö vavahti ja kurottautui, vavahti ja kurottautui myös
husaariupseeri. Nesvitski nauroi ja töni tovereitaan, jotta nämä
katsoisivat ilonpitäjää.

Kutusof kulki hitaasti ja veltosti noiden tuhansien silmien ohi, jotka
olivat soljahtaa kuopistaan häntä tähytessään. Tultuaan kolmannen
komppanian kohdalle ylipäällikkö äkkiä seisahtui. Seurue ei ajoissa
huomannut tätä äkkinäistä pysähtymistä ja oli vähällä töytäistä
ylipäällikköön.

-- Kas vaan, Timohin! -- sanoi ylipäällikkö, nähdessään punanenäisen
kapteenin, joka rykmentinpäälliköltä sai ripityksen sinervästä
sinellistä.

Olisi luullut, ettei ihminen suoremmaksi voi oijistua kuin oijistui
Timohin, rykmentinpäällikön häntä nuhdellessa. Mutta nyt, kun
ylipäällikkö häntä puhutteli, oijistui kapteeni niin suoraksi, että
varmaankin olisi katkennut, jos ylipäällikkö vielä hetkisenkin olisi
häntä katsellut; ja sen tähden varmaankin Kutusof, joka sydämestään
halusi hänen parastaan, kiireesti kääntyi hänestä. Ylipäällikön
pöhöttyneille, arven rumentamille kasvoille välähti tuskin huomattava
hymy.

-- Hän on jo Ismailin aikuisia tovereita, -- hän lausui. --
Urhoollinen upseeri! Oletko häneen tyytyväinen? -- kysyi Kutusof
rykmentinpäälliköltä.

Ja rykmentinpäällikkö, jonka jokaisen liikkeen husaari-upseeri toisti
kuin kuvastin, vavahti, astui ylipäällikköä kohti ja vastasi:

-- Sangen tyytyväinen, teidän ylhäisyytenne.

-- Kullakin meillä on heikkoutensa, -- sanoi Kutusof hymyillen ja lähti
rykmentinpäällikön luota. -- Hän on mieltynyt Bakkukseen.

Rykmentinpäällikkö säikähti, sillä hän arveli, että se kenties on hänen
syynsä eikä vastannut sanaakaan. Samassa huomasi husaari-upseeri
punanenäisen, pystyvatsaisen kapteenin ja alkoi jäljitellä tämän
kasvojen eleitä ja ruumiin liikkeitä niin sattuvasti, ettei Nesvitski
voinut pidättyä naurusta. Kutusof kääntyi. Mutta husaari-upseeri näytti
täydellisesti hallitsevan kasvojensa ilmeitä; sillä vaikkakin ne hetki
sitten olivat olleet kumman viurussa, olivat ne, ylipäällikön
seurueeseen käännyttyä, sangen totiset, kunnioittavan ja viattoman
näköiset.

Kolmas komppania oli viimeisenä rintamassa. Kutusof näytti miettivältä,
aivan kuin olisi jotain muistutellut. Ruhtinas Andrei astui hänen
luokseen ja sanoi hiljaa ranskankielellä.

-- Käskitte muistuttamaan tässä rykmentissä palvelevasta, sotamieheksi
alennetusta Dolohovista.

-- Missä täällä on Dolohof? -- kysyi Kutusof.

Dolohof, joka jo oli pukeutunut harmaaseen sotilassinelliin, ei
odottanut käskyä. Sorja, valkoverinen, sinisilmäinen sotamies astui
rintamasta. Hän astui ylipäällikön luo ja teki kunniaa.

-- Valituksiako? -- kysyi Kutusof, rypistäen hieman kulmiaan.

-- Tässä on Dolohof, -- sanoi ruhtinas Andrei.

-- Vai niin! -- sanoi Kutusof: -- toivon, että tämä läksy sinut
parantaa, palvele miehen lailla. Keisari on armelias. Enkä minäkään
sinua unohda jos kunnostaudut.

Kirkkaat, siniset silmät tuijottivat ylipäällikköön yhtä rohkeasti kuin
olivat tuijottaneet rykmentinpäällikköönkin, aivan kuin olisivat ne
tahtoneet repiä sovinnaiverhon, joka eroittaa ylipäällikön niin kauvas
sotilaasta.

-- Yhtä pyydän, teidän ylhäisyytenne, -- sanoi Dolohof soinnukkaalla,
kalskealla ja varmalla äänellään. -- Pyydän, että minulle annetaan
tilaisuus syyni sovittamiseen, jotta voin osoittaa, miten kokonaan olen
herrani keisarin ja Venäjän.

Kutusof kääntyi hänestä. Hänen silmissään välähti samallainen hymy kuin
silloinkin, kun hän kääntyi Timohinista. Käännyttyään hän rypisti
kulmiaan aivan kuin olisi tällä tahtonut ilmaista, että kaiken sen,
mitä Dolohof hänelle sanoi, vieläpä senkin, mitä tämä olisi saattanut
sanoa, hän jo aikoja sitten on tietänyt ja se häntä tympäsee, ja että
kaikki tämä on aivan joutavaa. Hän kääntyi ja lähti astumaan vaunujaan
kohti.

Rykmentti hajautui komppanioihin, ja sotilaat johdettiin asuntoihinsa
Braunaun lähistölle. Sotilaat toivoivat lepoa uuvuttavain päivämarssien
jälkeen, uusia pukimia ja jalkineita.

-- Ettehän valita käytökseni johdosta, Prohor Ignatjitsh? -- sanoi
rykmentinpäällikkö, ajaessaan majapaikkaansa marssivan kolmannen
komppanian ohi ja lähestyessään komppanian edessä astuvaa
Timohinia. (Onnellisesti päättyneen tarkastuksen johdosta kuvastui
rykmentinpäällikön kasvoilla hillitön riemu). -- Keisarin palvelus ...
ei käy päinsä ... toisinaan tulee rintamassa sättineeksi... Itse olen
ensimäinen tunnustamaan vikani, tunnettehan minut... Kylläpä kiitteli!
-- Ja rykmentinpäällikkö ojensi kapteenille kätensä.

-- Hyvänen aika, kenraali, uskaltaisinko minä! -- vastasi kapteeni
hymyillen, ja hänen nenänsä kävi entistään punasemmaksi. Kun hän
hymyili, niin saattoi huomata, että häneltä puuttui kaksi etuhammasta;
nämä oli häneltä lyöty kiväärinperällä Ismailin luona.

-- Ja ilmoittakaa herra Dolohoville, etten häntä unhota, olkoon
rauhallinen. Mutta sanokaa, tehkää hyvin, olen usein aikonut kysyä,
miten hän käyttäytyy, ja yhä...

-- Palvelustoimissa hän on moitteeton, teidän ylhäisyytenne ... mutta
luonne... -- sanoi Timohin.

-- Mitä, miten on luonteen? -- kysyi rykmentinpäällikkö.

-- On aikoja, teidän ylhäisyytenne, -- puhui kapteeni, -- jolloin hän
on järkevä, oppivainen, hyvänsuopa. Mutta toisinaan taas peto. Puolassa
oli hän tappaa juutalaisen, teidän ylhäisyytenne...

-- No niin, no niin, -- sanoi rykmentinpäällikkö, -- täytyyhän sääliä
nuorukaista onnettomuudessa, sillä onhan hänellä ylhäisiä suosijoita...
Te siis...

-- Ymmärrän, teidän ylhäisyytenne, -- sanoi Timohin, ilmaisten
hymyllään, että käsittää päällikkönsä toivomuksen.

-- No niin, no niin.

Rykmentinpäällikkö etsi rivistä Dolohovin ja pidätti hevostaan.

-- Ennen ensi taistelua olkalaput, -- sanoi hän hänelle.

Dolohof vilkasi sivulleen, ei sanonut sanaakaan, eikä edes hymyilevän
ivallinen ilme kadonnut hänen kasvoiltaan.

-- No, nyt on hyvä, -- jatkoi rykmentinpäällikkö.

-- Pojille sarkka viinaa mieheen minun puolestani, -- hän lisäsi, jotta
sotilaat olisivat kuulleet. -- Kiitän kaikkia! Jumalan kiitos! Ja
kierrettyään komppanian hän ajoi toisen luo.

-- Kas vain, hän on todellakin hyvä ihminen; hänen kanssaan mielikseen
palvelee, -- sanoi Timohin vierellään kulkevalle nuorelle upseerille.

-- Täydellinen herttakuningas! ... (rykmentinpäällikön pilkkanimi oli
herttakuningas), sanoi nauraen nuori upseeri.

Päällystön hyvätuuli tarttui sotilaihinkin. Komppania astui iloisena.
Sotamiehet puhua pälpättivät vilkkaasti.

-- Onkohan siinä perää, ettei Kutusof näe toisella silmällään.

-- Tottahan se on. Silmäpuoli hän on.

-- E-ei veliseni, paremmin hän näkee kuin sinä. Saappaat ja jalkarievut
-- kaikki tarkasti.

-- Kun hän, veliseni, katsahti jalkoihini ... ai! ajattelin...

-- Mutta entäs se toinen, itävaltalainen, aivan oli kuin liiduttu.
Aivan kuin jauho, valkea. Ja entäs tällaisen puvun puhdistaminen!

-- Kuulehan Fedoshou! ... sanoiko hän milloin taistelu alkaa, sinähän
olit lähempänä? On puhuttu, että Brunovissa (Braunaussa) itse Bunaparte
(Bonaparte) majailee.

-- Bunaparte majailee! valetta, hölmö! Et näy mitään tietävän! Nyt
kapinoi preussilainen. Itävaltalainen hänet näet nujertaa. Kun hän on
taltutettu, alkaa sota Bunapartea vastaan. Ja sanoa sitten, että
Bunaparte majailee Brunovissa! Siitäpä näkyy, että olet hölmö. Kuuntele
tarkemmin.

-- Katsos noita majoittaja riiviöitä! Viides komppania jo kylään
kääntyy, hutulle pääsevät, mutta me tässä vielä tallustamme.

-- Annahan korppua, hirtehinen.

-- Annoitkos eilen tupakkaa? Niinpä niin, veliseni. No, tuossa on,
Herra huoli.

-- Saispa edes hieman levähtää, mutta viisi virstaa on vielä potkittava
tyhjin vatsoin.

-- Toivoisit kai, että saksalaiset toimittaisivat meille vaunut. Niissä
kun ajettaisi, sepäs komeata!

-- Mutta täälläpä, veli hyvä, kansa vasta on pirullista. Puolalainen
sentään vielä oli saman herran palvelija; mutta nyt on vaan pelkkää
saksalaista.

-- Laulajat eteen! -- kuului kapteenin huuto.

Ja noin parikymmentä miestä lähti riveistä juoksemaan komppanian eteen.
Rummunlyöjä, joka oli komppanian laulunjohtaja, kääntyi kasvoin
laulajiin, heilautti kädellään ja alkoi vetää pitkäveteistä
sotilaslaulua, joka alkoi: "Jo aurinkoinen koittaa ja aamurumpu soi..."
ja päättyi: "Niinpä, veljet, kunniaan vie meidät isä Kamenski..." Tämä
laulu oli sepitetty Turkin maalla ja sitä laulettiin nyt Itävallassa
sen verran muutettuna, että sanojen "isä Kamenskin" asemasta
laulettiin: "isä Kutusovin".

Kun rummunlyöjä, noin neljänkymmenen vuotias, kuivan kälpeä, kaunis
sotilas, oli oikein sotilaallisella vauhdilla laulanut loppusäkeen ja
lopun merkiksi huitaissut käsillään, aivan kuin olisi jotain heittänyt
maahan, katsahti hän tuimasti laulajiin ja sulki silmänsä. Kun hän
sitten oli varma, että kaikki silmät tuijottivat häneen, kohotti hän
varovaisesti käsiään, aivan kuin olisi nostanut jotain kallisarvoista,
tavatonta esinettä. Hetkisen hän piti käsiään päänsä yläpuolella,
heitti ne äkkiä alas epätoivon vimmalla, ja samassa kajahti:

Ah, te majat, majaseni!

"Majaseni uutukaiset" ... yhtyi kaksikymmentä ääntä lauluun, ja
lusikantekijä, huolimatta raskaista tamineistaan, hypähti vallattomasti
komppanian eteen ja kulkien takaperin heilutteli harteitaan ja uhkaili
jotakuta lusikoillaan. Sotilaat astuivat reimaa vauhtia, huitoen
käsiään laulun tahtiin, ja tahtomattaankin tulivat he astuneeksi yhtä
jalkaa. Komppanian takaa alkoi kuulua pyörien kolinaa, linjaalien
räminää ja kavioiden kapsetta. Kutusof seurueineen oli paluumatkalla
kaupunkiin. Ylipäällikkö viittasi sotilaille, jotta nämä jatkaisivat
vapaata kulkuaan, ja hänen ja kaikkien seurueen jäsenten kasvoilla
kuvastui tyytyväisyys, kun he kuulivat sotilaiden laulun ja näkivät
tanssivan lusikantekijän ja reippaasti ja iloisesti kulkevat sotilaat.
Oikean sivustan toisessa rivissä veti väkisinkin huomion puoleensa
sinisilmäinen sotilas, Dolohof, joka erityisen reimasti ja sulavasti
astui laulun tahtiin ja katseli ohi ajavia sen näköisenä kuin olisi
säälinyt kaikkia, jotka eivät nyt astuneet komppanian mukana.
Husaarikornetti, joka niin sattuvasti oli matkinut rykmentinpäällikköä,
jättäytyi jälelle ylipäällikön vaunuista ja ajoi Dolohovin luo.

Husaarikornetti Scherkof oli Pietarissa yhteen aikaan kuulunut siihen
remuavaan seurapiiriin, jonka sieluna oli Dolohof. Ulkomaalla oli
Scherkof tavannut Dolohovin sotilaana eikä ollut häntä tuntevinaan. Nyt
taas, kun Kutusof oli puhellut Dolohovin kanssa, tuli hän vanhana
ystävänä ilomielin häntä tervehtimään.

-- Rakas ystävä, miten jaksat? -- sanoi hän laulun kajahdellessa, ja
taltutteli hevostaan astumaan sotilaiden tahtiin.

-- Mitenkö jaksan? -- vastasi Dolohof kylmästi, -- kuten näet.

Reipas laulu antoi erityisen merkityksen Scherkovin luontevan hilpeälle
puhelutavalle ja Dolohovin vastausten tahalliselle jäykkyydelle.

-- Miten sukeudut päällystösi kanssa? -- kysyi Scherkof.

-- Eipä hätää, hyviä miehiä. Miten olet sinä esikuntaan pujahtanut?

-- Olen määrätty, olen päivystävä. Molemmat vaikenivat.

"Päästin haukan lentämään, oikealta kädeltäni", -- lauloivat sotilaat,
ja välittömästi herättivät nämä säveleet rohkean ja iloisen mielialan.
Varmaankin olisi entisten toverien keskustelu saanut toisenlaisen
luonteen, jolleivat he olisi puhelleet laulun raikuessa.

-- Onko totta, että itävaltalaiset on lyöty? -- kysyi Dolohof.

-- Hitto sen tietää, kerrotaan.

-- Olen iloinen, -- vastasi Dolohof lyhyeen ja selvästi, kuten laulu
vaati.

-- Tulehan joskus iltasella meitä tapaamaan, Faraon järjestämme, --
sanoi Scherkof.

-- Onko teille liikoja rahoja kasaantunut.

-- Tule todellakin.

-- En tule. Olen vannonut, etten juo enkä pelaa, ennenkun olen
ylennetty jälleen upseeriksi.

-- Siis ensi taisteluun saakka...

-- Sittenhän nähdään. Taas he vaikenivat.

-- Pistäyhän, kun jotain tarvitset, esikunnassa, kyllä autetaan ... --
sanoi Scherkof.

Dolohof hymähti.

-- Olehan vain huoletta. Jos jotain tarvitsen, en pyydä, otan itse.

-- Älähän nyt, minä vain...

-- Niin, minäkin vain.

-- Hyvästi.

-- Terve...

    ... Ja korkealle ja kauvas.
    Synnyiseudun puoleen...

Scherkof kannusti hevostaan.



III.


Palattuaan tarkastuksesta, meni Kutusof itävaltalaisen kenraalin
seurassa työhuoneeseensa ja huudettuaan adjutanttinsa käski tämän tuoda
asiakirjat, joissa käsiteltiin saapuneiden joukkojen tilaa. Sitäpaitsi
käski hän tuoda etumaisen armeija-osaston päälliköltä, arkkiherttua
Ferdinandilta saapuneet kirjeet. Ruhtinas Andrei vei vaaditut
asiakirjat ja kirjeet ylipäällikön työhuoneeseen. Pöydälle levitetyn
kartan ääressä istuivat Kutusof ja itävaltalainen hovisotaneuvoston
jäsen.

-- Hyvä... -- sanoi Kutusof, katsahdettuaan Bolkonskiin, aivan kuin
olisi hän tällä sanalla pyytänyt adjutanttia odottamaan, ja jatkoi
ranskankielellä alotettua keskustelua.

-- Tahdon vain sanoa, kenraali, -- puhui Kutusof miellyttävän
viehkeällä äänenpainolla ja sulavuudella, joka pakoitti kuulijan
tarkkaamaan jokaista harvakseen lausuttua sanaa (Näytti siltä niinkuin
Kutusof itsekin mielihyvin olisi kuunnellut omaa puhettaan). -- Tahdon
vain sanoa, kenraali, että jos asia riippuisi ainoastaan minun omasta
tahdostani, niin hänen keisarillisen korkeutensa keisari Franssin tahto
olisi aikoja sitten täytetty. Olisin jo aikoja sitten yhtynyt
arkkiherttuan joukkoihin. Ja uskokaa, vakuutan kunniani kautta, että
itse puolestani riemumielin luovuttaisin armeijan ylijohdon jollekin
itseäni kokeneemmalle ja taitavammalle kenraalille, joista Itävallassa
ei ole puutetta, ja ravistaisin harteiltani tämän raskaan edesvastuun.
Mutta olosuhteet ovat toisinaan meitä voimakkaammat, kenraali.

Kutusof hymyili, ja hänen kasvoillaan oli ilme, joka näytti sanovan:
"Teillä on täysi oikeus olla uskomatta minun sanojani, ja vieläpä on
minulle yhdentekevä, uskotteko minua vai ette, mutta teillä ei ole
syytä sitä minulle lausua. Ja siinäpäs onkin asian ydin."

Itävaltalainen kenraali oli tyytymättömän näköinen, mutta siitä
huolimatta hän vastasi Kutusoville yhtä hienon sievistelevästi.

-- Päinvastoin, -- sanoi hän yrmeän äkäisellä äänellä, joka ei lainkaan
sopinut sanojen imartelevaan sisältöön, -- päinvastoin pitää hänen
majesteettinsa sangen suuriarvoisena teidän ylhäisyytenne toiminnan
yhteisessä asiassa, mutta meidän mielestämme jatkuva vitkasteleminen
riistää verrattomilta venäläisiltä joukoilta ja niiden ylipäälliköiltä
laakerit, joita he ovat tottuneet niittämään tappotanterilla, --
lopetti kenraali ilmeisesti valmistetun lausepartensa.

Kutusof kumarsi, mutta sama hymy leikki yhä hänen huulillaan.

-- Olen aivan vakuutettu, että itävaltalainen armeija niin taitavan
päällikön johdossa kuin kenraali Mack jo on ratkaisevasti lyönyt
vihollisen eikä enää kaipaa meidän apuamme, ja tätä arveluani vahvistaa
kirje, jonka hänen korkeutensa arkkiherttua Ferdinand on suvainnut
minulle lähettää, -- sanoi Kutusof.

Kenraali yrmisti kulmiaan. Vaikkeikaan vielä ollut saapunut varmaa
tietoa itävaltalaisten häviöstä, niin oli olemassa liiankin paljon
asianhaaroja, jotka tekivät uskottaviksi nuo onnettomat huhut; ja senpä
tähden Kutusovin arvelut itävaltalaisten voitosta tuntuivatkin ivalta.
Kutusovin kasvoilla oli yhä tuo hymyilevän lempeä ilme, joka aivan kuin
sanoi, että hänellä oli oikeus tätä olettaa. Ja todellakin oli hänelle
viimeisessä Mackin armeijasta saamassaan kirjeessä ilmoitettu saadusta
voitosta ja armeijan erittäin edullisesta asemasta.

-- Annahan tänne tuo kirje, -- sanoi Kutusof ruhtinas Andreille. --
Kuulkaahan, tehkää hyvin.

Ja ivallinen hymy huulilla luki Kutusof saksaksi seuraavan kohdan
arkkiherttua Ferdinandin kirjeestä: "Meillä on täysin keskitetyt
joukot, noin 70,000 miestä, joilla voimme hyökätä vihollisen kimppuun
ja hänet lyödäkin, jos hän pyrkii Lechin yli. Koska Ulm on hallussamme,
voimme me vallita Tonavan molemmat rannat; ja niin muodoin millä
hetkellä tahansa, jos vihollinen ei mene Lechin yli, kulkea Tonavan
toiselle rannalle, uhata vihollisen yhdyslinjaa ja palata alempaa
takasin Tonavan yli ja tehdä tyhjäksi vihollisen aikeet, jos hän koko
voimillaan aikoisi hyökätä meidän uskollisen liittolaisemme kimppuun.
Reippaina odotamme näin ollen sitä aikaa, jolloin keisarillinen Venäjän
armeija on täysin varustautunut, ja helppo on meidän sitten yhdistetyin
voimin valmistaa viholliselle kohtalo, jonka se täysin ansaitsee."

Kutusof huokasi syvään, lopetettuaan lukunsa, ja katsahti tutkivan
ystävällisesti hovisotaneuvoston jäseneen.

-- Mutta tiedättehän, teidän ylhäisyytenne, että viisainta on otaksua
aina pahinta, -- sanoi itävaltalainen kenraali, haluten nähtävästi
lopettaa siekailemiset ja iskeä asian ytimeen.

Hän katsahti tahtomattaan adjutanttiin

-- Anteeksi, kenraali, -- keskeytti hänet Kutusof ja kääntyi myös
ruhtinas Andreihin. -- Kuulehan, rakkaani, otahan Koslovskilta kaikki
meikäläisten urkkijain tiedonannot. Tässä on kaksi kirjettä kreivi
Nostitzilta, tässä kirje hänen korkeudeltaan arkkiherttua
Ferdinandilta, tässä vielä, -- sanoi hän, antaessaan joukon papereita.
-- Laadihan kaikesta tästä ranskankielellä sievonen _memorandum_,
pienonen muistiinpano, josta kävisi selville kaikki meidän nykyiset
tietomme itävaltalaisen armeijan toimista. Ja esitä se sitten hänen
ylhäisyydelleen.

Ruhtinas Andrei nyökäytti päällään merkiksi, että hän ylipäällikön ensi
sanoista oli käsittänyt, ei ainoastaan sen, mitä tämä hänelle sanoi,
vaan vieläpä senkin, mitä tämä hänelle olisi tahtonut sanoa.
Hän kokosi paperit, kumarsi molemmille yhteisesti ja poistui
vastaanottohuoneeseen, hiljaa astua sipsuttaen pehmeällä matolla.

Vaikkakin ruhtinas Andrei vasta lyhyen ajan oli ollut poissa Venäjältä,
hän oli kuitenkin suuresti muuttunut. Hänen kasvojensa ilmeessä,
liikkeissään, käynnissään tuskin huomasi entistä teeskentelyä,
väsymystä ja raukeutta; nyt muistutti hän miestä, jolla ei ole aikaa
ajatella, minkä vaikutuksen hän mahdollisesti tekee toisiin, vaan joka
mielellään ja innostuneesti tekee tehtävänsä. Hänen kasvonsa
ilmaisivat, että hän oli entistään tyytyväisempi itseensä ja muihin;
hymy ja katse olivat entistään iloisemmat ja viehättävämmät.

Kutusof, jonka hän oli saavuttanut jo Puolassa, oli ottanut
ystävällisesti hänet vastaan, luvannut muistaa häntä, oli ollut hänelle
huomaavampi kuin muille adjutanteille, oli ottanut hänet mukaansa
Wieniin ja antanut hänelle tärkeämpiä tehtäviä. Wienistä kirjoitti
Kutusof vanhalle toverilleen, ruhtinas Andrein isälle:

"Pojastanne toivon tulevan tavallista etevämmän upseerin, sillä hän
toimittaa tehtävänsä kunnialla, on tarmokas ja päättäväinen. Olen
onnellinen, kun minulla on käskettävänäni sellainen kyky."

Kutusovrin esikunnassa sekä armeijassa, samoin kuin oli ollut asian
laita Pietarin seurapiireissäkin, olivat mielipiteet ruhtinas Andreista
aivan vastakkaiset. Toiset, ne olivat vähemmistössä, pitivät häntä
jonain erinomaisena, itseään ja kaikkia muita erikoisempana, odottivat
häneltä suurtöitä, kuuntelivat häntä, jumaloivat häntä ja jäljittelivät
kaikessa; ja näiden ihmisten seurassa oli ruhtinas Andrei suora ja
miellyttävä. Toiset taas, enemmistö, eivät häntä rakastaneet, vaan
pitivät häntä pöyhkeilevänä, kylmänä ja vastenmielisenä miehenä. Mutta
näiden seurassa ruhtinas Andrei käyttäytyi niin, että häntä
kunnioitettiin, vieläpä pelättiinkin.

Tultuaan Kutusovin työhuoneesta vastaanottohuoneeseen ruhtinas Andrei
meni paperineen toverinsa, päivystävän adjutantin, Koslovskin luo, joka
istui kirja kädessä akkunan luona.

-- No, mitä kuuluu, ruhtinas? -- Koslovski kysyi.

-- On käsketty laatimaan kirjelmä meidän vitkastelemisestamme.

-- Miksi?

Ruhtinas Andrei kohotti harteitaan.

-- Eikö ole tietoja Mackilta? -- Koslovski kysyi.

-- Ei ole.

-- Jos hän todella olisi lyöty, niin varmaankin olisi saapunut tietoja.

-- Varmaankin, -- sanoi ruhtinas Andrei ja lähti astumaan ovea kohti.
Mutta samassa mäjähti ovi, ja huoneesen syöksähti kookas, nähtävästi
juuri saapunut, itävaltalainen kenraali. Hänellä oli yllään
loippunatakki, hänen päänsä oli kääritty mustaan siteeseen, ja hänen
kaulassaan helyili Maria Teresian ritarimerkki. Ruhtinas Andrei
pysähtyi.

-- Kenraali _en chef_ Kutusof? -- kysyi tulija hätäisesti, murtaen
tuntuvasti saksankieleen. Hän vilkasi sivuilleen ja jatkoi matkaansa
työhuoneen ovea kohti.

-- Kenraali _en chef_ on työssä, -- sanoi Koslofski, kiiruhtaen
sulkemaan tietä vieraalta kenraalilta. -- Kenen käskette ilmoittamaan?

Tuntematon kenraali katsoi halveksivasti korkeudestaan lyhytkasvuiseen
Koslofskiin, aivan kuin ihmetellenj ettei häntä tunneta.

-- Kenraali _en chef_ on työssä, -- toisti Koslovski rauhallisesti.

Kenraalin kasvot synkistyivät, hänen huulensa vavahtivat ja alkoivat
vapista. Hän otti taskustaan muistikirjansa, kirjoitti kiireesti jotain
lyijykynällä, repäsi lehden, antoi sen adjutantille, astui kiivaasti
akkunan luo, heittäysi tuolille istumaan ja vilkasi huoneessa
olijoihin, aivan kuin olisi kysynyt: miksi he häntä katselevat? Sitten
nosti hän päänsä pystyyn, kurotti kaulansa, aivan kuin olisi aikonut
jotain sanoa, mutta samassa hän, aivan kuin olisi alkanut itsekseen
hyräillä, päästi kumman äännähdyksen, joka kuitenkin katkesi alkuunsa.
Työhuoneen ovi avautui, ja Kutusof näyttäytyi kynnyksellä. Sidepäinen,
hoikkasäärinen kenraali astui kyyryisenä nopein askelin, aivan kuin
vaaraa paeten, Kutusovin luo.

-- _Vous voyez le malheureux Mack_,[51] sanoi hän murtuneella äänellä.

Kutusovin kasvot olivat muutaman hetken aivan liikkumattomat. Sitten
kierisi hänen kasvoillaan syvä uurre aivan kuin aalto, otsa siliytyi;
hän kumarsi kunnioittavasti, sulki silmänsä, päästi Mackin edellään
työhuoneeseensa ja sulki oven.

Huhu itävaltalaisten tappiosta ja koko armeijan antautumisesta Ulmin
luona näyttäytyi siis todeksi. Puolen tunnin kuluttua lähetettiin
adjutantteja eri haaroille. Heidän viemistään määräyksistä saattoi
huomata, että pian venäläistenkin joukkojen, jotka niin kauvan olivat
olleet toimettomina, oli kamppailtava vihollisen kanssa.

Ruhtinas Andrei oli niitä harvoja esikunta-upseereja, joiden päähuomio
oli kiintynyt sota-asioiden yleiseen menoon. Nähtyään Mackin ja
kuultuaan hänen häviönsä yksityisseikat, hän käsitti, että puolet
sotaretkestä oli menetetty, hän käsitti täydessä alastomuudessaan
venäläisten joukkojen vaaranalaisen aseman ja elävästi kuvastuivat
hänelle armeijan tulevaisuus ja oma osansa sen vastaisissa vaiheissa.
Tahtomattaankin valtasi hänet kuohahtavan iloinen tunnelma, kun hän
ajatteli pöyhkeilevän Itävallan häpeätä ja sitä seikkaa, että hän jo
kenties viikon kuluttua näkisi venäläisten ja ranskalaisten ottelevan,
jotka eivät sitten Suvorovin aikojen olleet voimiaan mitelleet, ja että
hän itsekin olisi mukana tässä kamppailussa. Mutta hän pelkäsi
Bonaparten neroa, joka voisi murtaa venäläisten huiman rohkeuden, ja
eipä hän sen ohella oikein voinut toivoa sankarilleen häpeää.

Tällaisten ajatusten kiihdyttämänä lähti ruhtinas Andrei huoneeseensa
kirjoittamaan isälleen jokapäiväistä kirjettään. Käytävässä hän tapasi
huonekumppalinsa Nesvitskin ja pilkkakirveen, Scherkovin; tavallisuuden
mukaan nauraa hohottivat nämä jollekin.

-- Miksi olet niin synkkä? -- kysyi Nesvitski, huomattuaan ruhtinas
Andrein kalpeat kasvot ja hehkuvat silmät.

-- Ei ole syytä iloon, -- vastasi Bolkonski.

Samaan aikaan kun ruhtinas Andrei kohtasi Nesvitskin ja Scherkovin,
tulivat käytävän toisessa päässä heitä kohden itävaltalainen kenraali
Strauch, jonka toimena Kutusovin esikunnassa oli venäläisen armeijan
muonitus, ja hovisotaneuvoston jäsen, joka oli saapunut Braunauhun
edellisenä päivänä. Leveässä käytävässä olisivat kenraalit huoletta
voineet sivuuttaa upseerit; mutta Scherkof alkoi sysiä Nesvitskiä ja
hoputti hätääntyneenä:

-- Tulevat! ... tulevat! väistykää, tietä! olkaa hyvät, tietä!

Kenraalit menivät vaatimattomasti upseerien ohi, ja selvästi huomasi,
että he tahtoivat välttää rasittavia kunnianosoituksia. Yhtäkkiä
ilmestyi Scherkovin kasvoille tyhmän iloinen hymy, jota hän muka ei
näyttänyt voivan pidättää.

-- Teidän ylhäisyytenne, -- sanoi hän saksankielellä, vetäytyi suoraksi
ja kääntyi itävaltalaiseen kenraaliin. -- Onnittelen kunnioittavasti.

Hän kumarsi syvään ja alkoi kömpelösti harailla vuoroon kummallakin
jalallaan, aivan kuin lapset tanssimaan opetellessaan.

Hovisotaneuvoston jäsen katsahti häneen ankarasti; mutta huomattuaan,
miten totiselta näytti tuo tyhmä hymyilevä naama, hän ei voinut olla
hetkistä sitä tarkkaamatta. Hän siristi silmiään, osoittaen täten, että
kuuntelee.

-- Onnittelen kunnioittavasti, kenraali Mack on saapunut ja aivan
terveenä, tuohon on saanut vain pienen naarmun, -- Scherkof lisäsi,
osoittaen päätään, ja hänen naamansa loisti hymyilystä.

Kenraali yrmisti kulmiaan, kääntyi hänestä ja jatkoi matkaansa.

-- _Gott, wie naïv_,[52] -- sanoi hän vihaisesti, astuttuaan jonkun
askeleen.

Nesvitski kaappasi Bolkonskin syleilyynsä ja nauroi läkähtyäkseen,
mutta tämä oli käynyt entistään kalpeammaksi, töykkäsi hänet vihaisena
luotaan ja kääntyi Scherkoviin. Ärtynyt hermostunut mieliala, johon
hänet olivat saattaneet Mackin näkeminen ja tietoisuus hänen
onnettomasta tilastaan sekä aavistukset venäläisen armeijan vastaisesta
kohtalosta, purkautui nyt suuttumukseksi Scherkovin sopimattoman
pilanteon johdosta.

-- Jos te, arvoisa herra, -- puhui hän terävästi, ja hänen alaleukansa
vavahteli heikosti, -- tahdotte olla _narri_, niin en tosin voi teiltä
sitä huvia kieltää; mutta sen teille sanon, että jos vielä kerran minun
kuulteni _rohkenette_ ilvehtiä, niin opetanpa teidät käyttäytymään.

Nesvitski ja Scherkof ällistyivät niin tästä tupsahduksesta, etteivät
voineet lausua sanaakaan, katselivat vain silmät selällään Bolkonskia.

-- Minähän vain onnittelin, -- sanoi vihdoin Scherkof.

-- En puhu teille leikkiä, olkaa vaiti! -- kirkasi Bolkonski, tarttui
Nesvitskin käsivarteen ja lähti astumann ällistyneen Scherkovin luota.

-- Mutta, hyvä veli, -- sanoi Nesvitski, tyynnyttäen ystäväänsä.

-- Miten, mutta? -- kysyi ruhtinas Andrei, pysähtyen ärtyneenä. --
Ajattelehan toki, olemmeko upseereja, jotka palvellen keisariamme ja
isänmaatamme iloitsemme yhteisestä menestyksestä ja suremme yhteistä
onnettomuutta, vai olemmeko palvelijoita, joita ei liikuta herransa
asiat. _Quarante mille hommes massacrés et l'armée de nos alliés
détruite, et vous trouvez là le mot pour rire_,[53] -- sanoi hän, aivan
kuin hän tällä ranskalaisella lauseparrella olisi tahtonut vahvistaa
lausumansa pätevyyttä. -- _C'est bien pour un garçon de rien comme cet
individu dont vous avez fait un ami, mais pas pour vous, pas pour
vous_.[54] Poika nulikat voivat vain näin huvitteleida, -- sanoi
ruhtinas Andrei venäjäksi, (lausuen poika nulikat sanan ranskalaisella
korotuksella), jotta Scherkof sen kuulisi.

Hän odotti, vastaisiko kornetti jotakin. Mutta tämä kääntyi häneen
selin ja poistui käytävästä.



IV.


Pavlogradin husaarirykmentti majaili kahden penikulman päässä
Braunausta. Eskadroona, jossa Nikolai Rostof palveli junkkarina, oli
sijoittunut Salzeneck nimiseen saksalaiseen kylään. Kylän paras asunto
oli luovutettu eskadroonan komentajalle, ratsumestari Denisoville, jota
ratsuväkidivisioonan kesken kutsuttiin Vaska Denisoviksi. Junkkari
Rostof oli ollut ratsumestarin huonekumppalina siitä alkaen, kun hän
Puolassa oli saavuttanut rykmenttinsä.

Lokakuun 11 p:nä, samana päivänä, jolloin tieto Mackin tappiosta oli
saattanut pääkortteerissa kaikki jalkeille, kulki leiri-elämä
rauhallista vanhaa latuaan eskadroonan esikunnassa. Denisof, joka
kaiken yötä oli lyönyt korttia, ei vielä ollut saapunut kotiin, kun
Rostof aikaisin aamulla ratsain palasi rehunhankintamatkaltaan. Rostof
junkkarinpuku yllä pysäytti hevosensa aivan portaiden eteen, heittäytyi
joustavan nuorekkaasti satulasta, jääden hetkeksi seisomaan
jalustimelle, aivan kun ei olisi halunnut erota hevosestaan, hypähti
viimein alas ja huusi päivystäjää.

-- Hei, Bondarjenko, hyvä ystävä! -- puhui hän husaarille, joka suin
päin syöksyi hänen hevostaan kohti. -- Kävelytä, ystäväiseni, -- hän
sanoi veljellisen hellästi ja iloisesti, kuten kohtelevat kaikkia
hyväsydämmiset nuorukaiset, ollessaan onnellisia.

-- Ymmärrän teidän jalosukuisuutenne, -- vastasi vähävenäläinen,
ravistaen iloisesti päätään.

-- Katsohan, että kävelytät tarpeeksi!

Toinenkin husaari oli pyrähtänyt hevosen luo, mutta Bondarjenko oli jo
heittänyt varaohjat hevosen kaulalle. Selvästi huomasi, että
junkkarilla oli antelias käsi, ja että sotilaat häntä mielellään
palvelivat. Rostof silitteli hevosen kaulaa, sitten lautasia ja jäi
seisomaan portaille.

"Mainiota! Siitäpä vieiä hevosta paisuu!" puheli hän itsekseen, tarttui
huotraansa ja lähti hymyilevänä juoksemaan ylös portaita niin että
kannukset helisivät. Läävästä kurkisti talon isäntä, joka ihokas yllä,
patalakki päässä loi lantaa tadikolla. Saksalaisen kasvot kirkastuivat,
heti kun hän huomasi Rostovin. Hän hymyili iloisena ja iski silmää:
(_Schön, gut Morgen! Schön, gut Morgen_!"[55] -- hän toisteli ollen
nähtävästi haltioissaan, kun sai tervehtää nuorukaista.

-- _Schon fleissig_![56] -- sanoi Rostof, hymyillen yhä veljellisen
iloisesti. -- _Hoch Oestreicher! Hoch Russen! Kaiser Alexander
hoch!_[57] huusi hän saksalaiselle, toistaen tämän usein käyttämiä
sanoja.

Saksalainen pyrähti nauramaan, tuli ulos läävästä, sieppasi patalakin
päästään, heilautti sitä ilmassa ja huusi:

-- _Und die ganze Welt hoch!_[58]

Rostovkin tempasi lakin päästään, heilautti sitä ilmassa ja huusi
nauraen: (_Und vivat die ganze Welt_!"

Ja vaikkei heillä ollutkaan mitään erikoisempaa ilon aihetta, ei
saksalaisella, joka loi lantaa läävästään, eikä Rostovrilla, joka oli
ollut plutonineen heinän haussa, niin katsahtivat nämä ihmiset
kuitenkin toisiinsa onnellisen ihastuneesti ja veljellisen rakkaasti,
nyökäyttivät päillään keskinäisen rakkauden merkiksi ja erosivat
hymyillen -- saksalainen meni lääväänsä ja Rostof tupaan, jossa hän
asui Denisovin kanssa.

-- Entäs Herrasi? -- kysyi Rostof Lavrushkalta, Denisovin palvelijalta,
joka rykmentissä oli tunnettu konnankoukuistaan.

-- Iltasella matkallaan. Varmaankin on hän hävinnyt korttipelissä, --
vastasi Lavrushka. -- Kyllä tiedän; jos voittaa, niin aikaisin tulee
kotiin kerskumaan; mutta jos aamuun viipyy, niin on kynitty
putipuhtaaksi -- äkäisenä silloin palaa. Haluatteko kahvia?

-- Tuo, tuo.

Kymmenen minuutin kuluttua toi Lavrushka kahvia. "Tulee!" -- hän sanoi:
"nyt on piru merrassa". Rostof vilkasi akkunasta ja näki kotiin
tallustavan ratsumestarin. Denisof oli punanaamainen, lyhyläntä mies.
Hänellä oli mustat, loistavat silmät ja takkuiset, mustat hiukset ja
viikset. Hänen lyhyt husaaritakkinsa rekotti avollaan, leveät
ratsashousunsa olivat laskoksilla, ja pieni husaarilakki oli läsässä
takaraivolla. Synkkänä, pää retkallaan, hän läheni portaita.

-- Lavrushka, -- hän huusi äänekkäästi ja vihaisena. -- Jouduhan
riisumaan, tolvana!

-- Parastanipa teen, -- vastasi Lavrushkan ääni.

-- Katsoppas! olet jo jalkeilla, -- sanoi Denisof tullessaan
huoneeseen.

-- Aikoja sitten, -- sanoi Rostof, -- olen jo käynyt heinän haussa ja
näinpä neiti Mathildankin.

-- Sepä sen! Mutta minutpa kynivät eilen, ja oikein tyystin, -- sanoi
Denisof. -- Voi sun! voi sun! Heti kun olit lähtenyt alkoi mennä. Hoi,
teetä!

Denisof virnisti naamaansa, aivan kuin olisi hymyillyt. Hänen lyhyet,
vankat hampaansa pistivät esiin, ja molemmin käsin veteli hän lyhyillä
sormillaan mustaa, sankkaa tukkaansa.

-- Hitto minut johdattikin sen rotan pesään (erään upseerin pilkkanimi)
-- puheli hän, hieroen molemmin käsin otsaansa ja kasvojaan. --
Ajattelehan, ei ainoatakaan korttia, ei niin ainoatakaan korttia
antanut.

Lavrushka ojensi hänelle sytytetyn piipun. Hän puristi pesän kouraansa,
koputteli sitä lattiaan ja varisteli tulta ympärilleen, jatkaen yhä
kirkumistaan.

-- _Simple_ antaa, _paroli_ lyö; _simple_ antaa, _paroli_ lyö![59]

Viimein varisti hän tulen kokonaan piipustaan, löi sen sirpaleiksi ja
heitti nurkkaan. Yhtäkkiä hän vaikeni ja katsahti iloisesti mustilla,
loistavilla silmillään Rostoviin.

-- Olisipa edes naisia. Muuten kuluu aika vain juomingeissa. Tai saisi
edes tapella pian. Hei, kuka siellä? -- huusi hän oveen kääntyneenä,
kuultuaan raskaita askelia, kannusten helinää ja aran kunnioittavaa
köhimistä.

-- Vahtimestari! -- sanoi Lavrushka.

Denisof yrmisti entistä enemmän kulmiaan.

-- Huonosti ovat asiat, hän sanoi ja heitti Rostoville kukkaronsa,
jossa oli muutama kultaraha. -- Rostof, laskehan, kyyhkyläiseni,
paljonko sinne on jäänyt; ja pistä kukkaro sitten patjan alle, -- hän
sanoi ja lähti tapaamaan vahtimestaria.

Rostof otti rahat, lateli koneellisesti vanhat ja uudet kolikot eri
kasoihin ja alkoi sitte laskea.

-- Katsos! Teljanin! Terve! Kynivät minut eilen, -- kuului viereisestä
huoneesta Denisovin ääni.

-- Missä? Bikovinko luona, rotan luona?... Arvasinhan, -- puhui heikko
ääni, ja samalla astui tupaan luutnantti Teljanin, lyhytkasvuinen
upseeri, joka palveli Denisovin eskadroonassa.

Rostof pisti kukkaron patjan alle ja puristi hänelle ojennettua pientä,
kosteata kättä. Ennen sotaretken alkamista oli Teljanin jostain syystä
siirretty kaartista husaareihin. Toistaiseksi hän oli käyttäytynyt
erittäin hyvin; mutta hänestä ei pidetty, ja etenkin oli Rostovin
vaikea tukahuttaa tai edes salata aiheetonta vastenmielisyyttään tähän
upseeriin.

-- No, nuori ratsumies, miten Gratshikin teitä palvelee? (Gratshik oli
ratsuhevonen, opetettava, jonka Teljanin oli myönyt Rostoville.)

Teljanin ei koskaan katsonut puhekumppalinsa silmiin; hänen silmänsä
siirtyivät alituisesti esineestä toiseen.

-- Näin teidät, kun tänään ajoitte ohi...

-- Olen tyytyväinen, hevonen on hyvä, -- Rostof vastasi, vaikkeikaan
hevonen, josta hän oli maksanut 700 ruplaa, todellisuudessa vastannut
puoltakaan tästä hinnasta. -- Vasenta etujalkaansa se on alkanut
onnahtaa ... hän lisäsi.

-- Kavio on särkynyt! Ei se tee mitään. Näytän teille, mihin on naula
lyötävä.

-- Niin, näyttäkäähän, tehkää hyvin, -- Rostof sanoi.

-- Näytän, näytän, ei se ole salaisuus. Mutta hevosesta vielä kiitätte
minua.

-- Käsken siis tuomaan hevosen, -- Rostof sanoi, jotta olisi päässyt
Teljaninista, ja lähti etsimään päivystäjää.

Eteisen kynnyksellä istui Denisof kyyryissään, piippu suussa, ja hänen
edessään seisoi vahtimestari, selitellen jotain eskadroonan
päällikölle. Nähtyään Rostovin Denisof yrmisti kulmiaan ja osoittaen
peukalollaan olkansa taa huoneeseen, missä Teljanin istui, hän
puistelihe inhoten.

-- Ah, en voi kärsiä tuota miestä, -- hän sanoi, välittämättä
vahtimestarista.

Rostof kohautti hartioitaan, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "En
minäkään, mutta minkäs teet!" Toimitettuaan asiansa hän palasi tupaan.

Teljanin istui yhä raukean reuhkana, hieroen pieniä valkeita käsiään.

"Onpas maailmassa vastenmielisiä henkilöitä", ajatteli Rostof
astuessaan huoneeseen.

-- Käskittekö siis tuomaan hevosen? -- Teljanin sanoi, nousten
seisoalleen ja katsellen huolettomasti ympärilleen.

-- Käskin.

-- Menkäämme sitten. Poikkesinhan vain kuullostamaan eilistä
päiväkäskyä. Oletko sen saanut, Denisof?

-- En vielä. Mutta minne menette?

-- Opetanpa tässä nuoren miehen hevosta kengittämään, -- Teljanin
vastasi.

Teljanin ja Rostof menivät portaille ja sieltä talliin. Luutnantti
näytti, miten naula oli lyötävä kavioon ja lähti sitten kotiinsa.

Kun Rostof palasi tupaan, näki hän pöydällä viinapullon ja makkaran,
Denisof istui pöydän ääressä, ja kynä rapisi hänen kädessään. Hän
katsahti synkästi Rostoviin.

-- Kirjoitan tytölle, -- hän sanoi.

Hän oli rähmällään pöydällä kynä kädessä ja nähtävästi hän riemastui,
kun sai sanoin kertoa, mitä oli aikonut kirjoittaa, ja sitten hän
kertoi kirjeensä sisällön Rostoville.

-- Ymmärrätkö, veliseni, -- hän sanoi. -- Nukumme niin kauvan kun emme
rakasta. Olemme tomun lapsia ... mutta annas kun rakastut -- silloin
olet Jumala, olet puhdas, kuin luomisen ensi päivänä... Ken siellä
taas? Aja hänet helvettiin. Ei ole aikaa! -- huusi hän Lavrushkalle,
joka vähääkään häikäilemättä oli tullut hänen luokseen.

-- Kenpä hän olisi? Itse käskitte tulemaan. Vahtimestari tuli rahoja
noutamaan.

Denisof rypisti kulmiaan, aikoi jotain huutaa, mutta vaikenikin.

-- Huonosti ovat asiat, -- hän sanoi itsekseen. -- Paljonko oli rahaa
kukkarossa? -- kysyi hän Rostovilta.

-- Seitsemän uutta ja kolme vanhaa.

-- Ah, huonosti ovat asiat! No, mitä siinä töllistelet, hörhetyinen?
Käske vahtimestari tänne, -- sanoi hän Lavrushkalle.

-- Denisof, rakas veli, ota minulta rahoja, onhan minulla, sanoi
Rostof, punastuen.

-- En lainaa oman eskadroonani miehiltä, en lainaa, -- murisi Denisof.

-- Jollet minulta ota toverillisesti rahoja, niin loukkaannun.
Todellakin, onhan minulla, -- Rostof toisti.

-- En ota.

Ja Denisof meni vuoteen luo ottaakseen kukkaron patjan alta.

-- Mihin asetit kukkaron, Rostof?

-- Alimman patjan alle.

-- Täällä ei ole.

Denisof heitti patjat lattialle, mutta kukkaroa ei löytynyt.

-- Tämäpäs ihmeellistä!

-- Odotahan, ethän vain pudottanut? -- sanoi Rostof, nostellen ja
puristellen patjoja.

Sitten nosti hän peitteen ja ravisti sitäkin. Kukkaroa ei löytynyt.

-- Enhän vain muista väärin? En, ajattelin vielä pistäessäni kukkaroa,
että sinä aivan kuin aarretta haudot, -- sanoi Rostof. Tuohon panin
kukkaron. Missä se on? -- kysyi hän Lavrushkalta.

-- En ole käynyt täällä. Minne kätkitte, siellä sen täytyy olla.

-- Mutta eipä ole!...

-- Aina te niin, heitätte jonnekin ja unohdatte. Etsikäähän taskunne.

-- Ei, jollen olisi ajatellut aarretta, -- Rostof sanoi, -- hyvin
muistan, että pistin tähän.

Lavrushka penkoi vuoteen perinpohjin, katsoi vuoteen alle, pöydän alle,
käänsi koko huoneen ylösalasin ja jäi viimein seisomaan keskelle
huonetta. Denisof seurasi vaijeten Lavrushkan hommia, ja kun tämä
ihmetellen levitti kätensä ja ilmoitti, ettei kukkaroa löydy, katsahti
hän Rostoviin.

-- Rostof, ethän vain kujeile...

Rostof tunsi Denisovin katseen, nosti silmänsä, mutta loi ne samassa
maahan. Yhtäkkiä tulvasi veri, joka oli pysähtänyt jonnekin kaulan
alapuolelle, hänen päähänsä ja silmiinsä. Hän ei voinut hengittää.

-- Ja huoneessahan ei muita ole ollut kuin luutnantti ja te itse.
Täällä sen pitää jossakin olla, -- sanoi Lavrushka.

-- Annahan olla, sinä, pirun sikiö, laita itsesi etsimään -- huusi
yhtäkkiä Denisof, käyden tulipunaiseksi ja lähestyen uhkaavana
palvelijaa. Toimita kukkaro, muuten pehmitän selkäsi! Pehmitän teidät
kaikki!

Rostof alkoi napittaa nuttuaan, katsomatta Denisoviin, vyötti miekan
kupeelleen ja painoi lakin päähänsä.

-- Kuuletkos, toimita kukkaro, -- ärjyi Denisof, ravistellen Lavrushkaa
hartioista ja jymäytellen häntä seinää vasten.

-- Denisof, jätä hänet rauhaan! tiedän, ken on ottanut, -- sanoi Rostof
mennen ovea kohden, silmät maahan luotuina.

Denisof jätti Lavrushkan, mietti hetkisen ja käsitettyään nähtävästi
ketä Rostof oli tarkoittanut, hän tarttui tämän käteen.

-- Tyhmyyksiä! -- huusi hän raivoissaan, ja hänen otsa- ja
kaulasuonensa paisuivat suunnattomasti. -- Olethan menettänyt järkesi,
tätä en salli. Kukkaro on täällä. Nyljen elävältä tämän konnan ja
kukkaro ilmestyy.

-- Tiedän, ken on ottanut -- toisti Rostof vapisevin äänin ja lähti
ovea kohti.

-- Sanon sinulle, jätä se tekemättä! -- ärjyi Denisof, syöksyen
junkkarin luo pidättääkseen tätä.

Mutta Rostof riuhtaisihe irti ja iski silmänsä niin tuikean ilkeästi
Denisoviin, aivan kuin tämä olisi ollut hänen verivihollisensa.

-- Käsitätkö mitä puhut? -- hän sanoi, vapisevin äänin: -- huoneessa ei
ollut muita kuin hän ja minä. Jollei siis hän, niin...

Hän ei voinut jatkaa ja syöksyi huoneesta.

-- Ah, hiisi vieköön sinut ja kaikki, -- kuuli Rostof ystävänsä
huutavan.

Rostof saapui Teljaninin asuntoon.

-- Herra ei ole kotosalla, lähti esikuntaan, -- sanoi Teljaninin
palvelija. -- Onko jotain tapahtunut? -- hän kysyi, ihmetellen
junkkarin kiihtyneitä kasvoja.

-- Ei, ei mitään.

-- Aivan juuri lähti, -- palvelija sanoi.

Esikunta sijaitsi Salzeneckistä kolmen virstan päässä. Rostof ei
poikennut asuntoonsa, otti hevosen ja lähti ajamaan. Kylässä, jossa
esikunta sijaitsi, oli kapakka, missä upseerit olivat tavallisia
vieraita. Rostof saapui kapakan edustalle; portaiden edessä oli
Teljaninin hevonen.

Kapakan peräkamarissa istui Teljanin, ja hänen edessään pöydällä oli
makkaravati ja viinapullo.

-- Kas, tekin poikkesitte, nuori mies! -- Teljanin sanoi, hymyillen ja
kohottaen tuntuvasti kulmakarvojaan.

-- Niin, -- Rostof vastasi, aivan kuin jo tämänkin sanan lausuminen
olisi ollut hänelle sangen työlästä, ja hän istuutui viereiseen
pöytään.

Kumpikaan ei lausunut sanaakaan; huoneessa istui kaksi saksalaista ja
eräs venäläinen upseeri. Kukaan ei puhunut, kuului ainoastaan veitsien
kalinaa, niiden lautasia kosketellessa ja Teljaninin huulten
maiskutusta. Kun Teljanin oli lopettanut einehtimisensä otti hän
taskustaan kaksipäisen rahapussin, siirsi renkaat pienillä, ylöspäin
koukistuneilla, valkeilla sormillaan, otti kultarahan ja antoi
palvelijalle, kulmiaan kohauttaen.

-- Tehkää hyvin, joutukaa, -- hän sanoi. Kultaraha oli uusi. Rostof
nousi ja astui Teljaninin luo.

-- Sallikaa minun katsoa rahapussianne, -- hän sanoi hiljaa kuiskaten.

Teljaninin silmät alkoivat vilkuilla, ja kulmansa olivat yhä koholla.
Hän antoi rahapussin Rostoville.

-- Niin hyvä pussi ... niin, niin... -- hän sanoi ja kalpeni yhtäkkiä.
-- Katsokaa nuorukainen, -- hän lisäsi.

Rostof piti rahapussia kädessään, katsahti pussiin, sitten rahoihin,
sitten Teljaniniin. Luutnantti vilkuili tapansa mukaan ympärilleen, ja
yhtäkkiä näytti hän käyneen sangen iloiseksi.

-- Kun saavumme Wieniin, niin siellä annan mennä kaikki, täällä, näissä
kaupunkirähjissä ei saa kulumaan, -- hän sanoi. -- No antakaahan,
nuorukainen, lähden.

Rostof oli vaiti.

-- Entä _te_? aijotteko myös einehtiä? Täällä on jotenkin hyvä ruoka,
-- Teljanin jatkoi. -- Antakaahan.

Hän ojensi kätensä ja tarttui pussiin. Rostof hellitti. Teljanin otti
pussin ja sovitteli sitä ratsuhousujensa taskuun. Suunsa oli hieman
avollaan ja kulmat huolettoman kohollaan, aivan kuin hän olisi tahtonut
sanoa; "niin, niin, pistänpä pussini taskuun, se on luonnollista, eikä
se ketään liikuta."

-- Entä nyt, nuorukainen? -- sanoi hän huoahtaen ja katsahti kulmainsa
alta Rostovin silmiin.

Jonkinlainen valonsäde tuikahti Teljaninin silmistä ja siirtyi Rostovin
silmiin, sähkökipunan nopeudella singahti se takaisin, vielä kerran --
ja tämä tapahtui kaikki silmänräpäyksessä.

-- Tulkaa tänne, -- sanoi Rostof, tarttuen Teljaninin käteen (hän vei
luutnantin melkein kiskomalla akkunan luo). -- Nämä ovat Denisovin
rahat, olette ne anastanut... -- kuiskasi hän luutnantin korvaan.

-- Mitä?... Mitä?... Kuinka rohkenette? Mitä?... -- puhui Teljanin.

Mutta nämä sanat kuulostivat valittavalta epätoivonhuudahdukselta ja
rukoilevalta anteeksipyynnöltä. Heti kun Rostof oli kuullut tämän
rukoilevan äänen, vierähti hänen sydämeltään hirvittävä epäluulon kivi.
Hän tunsi riemua sydämessään, ja samalla kävi hänen sääli onnetonta;
mutta hän ei voinut jättää kesken alkamaansa asiaa.

-- Täällä saattavat ihmiset ajatella Jumala ties mitä, -- mumisi
Teljanin, ottaen lakkinsa ja mennen viereiseen pieneen, tyhjään
huoneeseen, -- tehkäämme selvä asiasta...

-- Olen varma asiastani, näytän sen toteen, -- Rostof sanoi.

-- Mitä...

Kaikki lihakset alkoivat vapista Teljaninin peljästyneillä, kalpeilla
kasvoilla; silmät vilkuilivat rauhattomina, mutta katse ei kohonnut,
vaan harhaili jossain alhaalla; alkoi kuulua nyyhkytystä.

-- Kreivi! ... älkää syöskö surman suuhun nuorta miestä ... tässä ovat
nuo onnettomat rahat, ottakaa ne... -- Hän heitti rahat pöydälle. --
Minulla on isävanhus, äiti!...

Rostof otti rahat, vältellen Teljaninin katsetta, ja sanaa sanomatta
hän lähti huoneesta. Mutta ovella hän pysähtyi ja kääntyi takaisin. --
Jumalani, -- hän sanoi kyynelsilmin, -- kuinka olette voinut tämän
tehdä?

-- Kreivi, -- sanoi Teljanin, lähestyen junkkaria.

-- Älkää koskeko minuun, -- sanoi Rostof, väistyen.

-- Jos olette puutteessa, niin ottakaa nämä rahat. -- Hän heitti
rahapussin Teljaninille ja syöksyi huoneesta.



V.


Saman päivän iltana keskustelivat eskadroonan upseerit vilkkaasti
Denisovin asunnossa.

-- Mutta sanon teille, Rostof, että teidän on pyydettävä anteeksi
rykmentinpäälliköltä, -- puhui korviaan myöten punastuneelle,
kiihtyneelle Rostoville, kookas aliratsumestari, jolla oli harmahtavat
hiukset, tavattoman suuret viikset ja ryppyiset, karkeapiirteiset
kasvot.

Aliratsumestari Kirsten oli kahdesti alennettu sotilaaksi
kaksintaistelun tähden, mutta kummallakin kerralla oli hän jälleen
saanut arvonsa.

-- En salli kenenkään nimittävän itseäni valehtelijaksi! -- huudahti
Rostof, -- Hän sanoi, että valehtelen, mutta minä sanoin hänelle, että
hän valehtelee. Ja sanassani pysyn. Päivystäjävuoroja määrätköön vaikka
joka päiväksi, pistäköön lukkojen taa, mutta anteeksi pyytämään ei
minua voi kukaan pakottaa, sillä jollei hän rykmentinpäällikkönä
luulekkaan voivansa antaa minulle hyvitystä, niin...

-- Mutta odottakaahan, veliseni; kuulkaahan, mitä teille sanon, --
keskeytti hänet aliratsumestari bassoäänellään, vedellen rauhallisena
pitkiä viiksiään. -- Muiden upseerien kuullen sanotte te
rykmentinpäällikölle, että upseeri on varastanut...

-- Ei ole minun syyni, että tämä tapahtui muiden upseerien kuullen.
Kenties olisi ollut viisaampaa puhua kahden kesken, mutta enhän
olekkaan valtiomies. Sentähden rupesinkin husaariksi, kun luulin, ettei
täällä tarvitsisi kursailla; mutta hän sanoi, että valehtelen ...
antakoon siis hyvitystä...

-- Tämä on kaikki oivallista, kukaan ei pidä teitä pelkurina, mutta
tämä ei kuulu asiaan. Kysykää Denisovilta, käykö päinsä, että junkkari
vaatii hyvitystä rykmentinpäälliköltä?

Denisof kuunteli keskustelua synkkänä, viiksiään pureskellen, eikä
hänellä näyttänyt olevan halua siihen puuttua. Aliratsumestarin
kysymykseen hän vastasi ravistaen kieltävästi päätään.

-- Upseerien kuullen puhutte te rykmentinpäällikölle
tästä konnantyöstä, -- jatkoi aliratsumestari. -- Bogdanitsh
(rykmentinpäällikköä kutsuttiin Bogdanitshiksi) teidät nolasi.

-- Eipähän nolannut, sanoihan vain, että valehtelen.

-- Niinpä niin, te puhuitte hänelle tyhmyyksiä, ja sentähden on teidän
pyydettävä anteeksi.

-- Mahdotonta! -- Rostof huudahti.

-- En luullut teitä tällaiseksi, -- puhui aliratsumestari ankaran
vakavana. -- Ette taivu pyytämään anteeksi, mutta sanon teille, ettette
ole loukannut ainoastaan häntä, koko rykmenttiä olette loukannut, meitä
kaikkia olette syvästi loukannut. Selitän asian teille: kunpahan
olisitte hieman ajatellut, olisitte neuvotellut, miten asiasta olisi
suoriuduttu; mutta sen sijaan päätä puhkaa hölöttämään, ja vielä
upseerien kuullen. Mitä on nyt rykmentinpäällikön tehtävä? Upseeri on
tuomittava ja koko rykmentin kunnia on häväistävä? Onko koko rykmentin
kunnia jätettävä yhden konnan varaan? Niinkö on meneteltävä teidän
mielestänne? Mutta Bogdanitshpa oli reima poika, hän sanoi että
valehtelette. Ikävää; mutta minkä sille teet, veliseni: oma syynne. Ja
nyt, kun asia aijotaan sotkea, niin te jonkinlaisesta ylpeydestä ette
taivu pyytämään anteeksi, vaan aijotte kertoa kaikki. Teitä harmittavat
päivystysvuorot, mutta ette taivu pyytämään anteeksi vanhalta,
kunnialliselta upseerilta! Vikansa on kai Bogdanitshillakin, mutta
rehellinen ja urhoollinen hän on, ja sitä paitsi iäkäs eversti, ettekä
sittenkään taivu; mutta rykmentin kunnia on teille vähäpätöinen? --
Aliratsumestarin ääni alkoi väristä. -- Te, veliseni, olette
rykmentissä pyhättömän ajastajan; tänäpänä täällä, huomenna siirrytte
jonnekin adjutantiksi; teistä on yhdentekevää, vaikka sanotaankin:
"Pavlogradin rykmentin upseerien joukossa on varkaita!" Mutta meistä ei
ole yhdentekevää. Puhunko totta, Denisof? Onko yhdentekevää?

Denisof oli yhä vaiti ja istui liikkumattomana, vilkaisten silloin
tällöin loistavilla, mustilla silmillään Rostoviin.

-- Teille on ylpeytenne kallis, ette taivu anteeksi pyytämään, --
jatkoi aliratsumestari, -- mutta meille vanhuksille, jotka olemme
paraat päivämme eläneet rykmentissä, ja, jos Jumala suo, sen helmassa
ummistamme silmämme, meille on rykmentin kunnia kallis, ja Bogdanitsh
sen tietää. Ah, miten kallis, veliseni! Huonosti olette tehnyt,
huonosti! Suuttukaa, jos haluttaa, mutta sanon aina totuuden. Huonosti
tehty!

Ja aliratsumestari nousi ja kääntyi selin Rostoviin.

-- Totta, hitto vieköön! -- huusi Denisof, hypähtäen seisaalleen. --
No, Rostof! No.

Rostof, vuoroin punastuen, vuoroin vaaleten, katseli molempiin
upseereihin.

-- Ei, herrat, ei ... älkää luulko ... hyvin ymmärrän, suotta
ajattelette minusta sellaista ... minä ... minulle ... rykmentin kunnia
on minulle... Taistelussa olen osoittava, ja lipun kunnia on minulle...
Mutta yhdentekevä, tottatosiaan, olen syyllinen!... -- Kyyneleet
helmeilivät hänen silmissään. -- Olen syyllinen, syvästi syyllinen! No,
mitä vielä haluatte?

-- Se on miehen puhetta, kreivi, -- sanoi aliratsumestari kääntyen
Rostoviin, ja lyöden häntä suurella kämmenellään olalle.

-- Olenhan sanonut, -- huudahti Denisof, -- hän on kelpo poika.

-- Näin on paras, kreivi, -- lisäsi aliratsumestari; ja näytti siltä
niinkuin hän Rostovin myöntymisen johdosta olisi ruvennut kutsumaan
häntä kreiviisi. -- Menkää ja pyytäkää anteeksi, teidän jaloutenne,
niin.

-- Hyvät herrat, teen kaikki, kenkään ei ole kuuleva sanaakaan asiasta,
-- puhui Rostof rukoilevalla äänellä, -- mutta anteeksi en voi pyytää;
jumaliste en voi, tuli mitä tuli! Miten voisinkaan pyytää anteeksi
aivan kuin pieni poikanen?

Denisof remahti nauramaan.

-- Omaksi vahingoksenne. Bogdanitsh on pitkävihainen,
jukopäiväisyytenne käy teille kalliiksi, -- sanoi Kirsten.

-- Tämä ei ole jukopäiväisyyttä, jumaliste, ei olekkaan! En voi teille
selittää tätä tunnetta, en voi...

-- No, tehkää miten tahdotte, -- sanoi aliratsumestari. -- Entä, minne
on tuo konna joutunut?

-- Sairaaksi on tekeytynyt, huomisessa päiväkäskyssä hänet erotetaan,
-- sanoi Denisof.

-- Sairas siis, muuten asiaa ei saisikaan selittää, -- sanoi
aliratsumestari.

-- Olkoon sairaus, tai mitä lieneekin, mutta tulkoon hän vain minun
tielleni, niin tapan heti, -- huusi Denisof verenhimoisena.

Huoneeseen astui Scherkof.

-- Mistä sinä? -- huusivat upseerit tulijalle.

-- Liikkeelle, hyvät herrat. Mack on antautunut armeijoineen, loppu.

-- Valehtelet!

-- Itse näin.

-- Miten? Mackinko näit elävänä? käsineen, jalkoineen?

-- Liikkeelle! Liikkeelle! Antakaa hänelle pullo tällaisesta uutisesta.
Miten olet tänne joutunut?

-- Siirrettiin taas rykmenttiin tuon kirotun Mackin tähden.
Itävaltalainen kenraali valitti. Toivotin hänelle onnea Mackin
saapumisen johdosta... Mikä sinun on, Rostof, olet aivan kuin olisit
ollut saunassa?

-- Täällä on, veli hyvä, jo toista päivää ollut paha merrassa.

Huoneeseen astui rykmentin adjutantti ja vahvisti Scherkovin tuoman
uutisen. Seuraavana päivänä oli lähdettävä liikkeelle.

-- Liikkeelle, hyvät herrat!

-- Jumalalle kiitos, onpa jo vetelehdittykin.



VI.


Kutusof vetäytyi Wieniä kohti, hävittäen mennessään sillat Innistä
(Braunaun luona) ja Traunista (Linzin luona). Lokakuun 23 p:nä menivät
venäläiset joukot Ennsin yli, kulkien keskipäivällä kuormastoineen,
tykistöineen samannimisen kaupungin läpi molemmin puolin siltaa.

Oli lämmin syksyinen päivä, ja sataa tihutteli vähä väliä. Kukkulalta,
minne olivat asetetut siltaa suojelevat venäläisten tykit, avautui
laaja näköala. Toisinaan peitti tämän näköalan vihmasade aivan
kuin muslini-esirippu, toisinaan taas se avautui laajaksi, ja
auringonpaisteessa näkyivät esineet kauvas ja selvästi ja välkkyilivät
kuin olisivat olleet lakalla voidellut. Alhaalla uinui sievonen
kaupunki punakattoisine, valkoisine taloineen, kirkkoineen ja
siltoineen, jonka molemmin puolin tunkeili ja hääri suunnattomia
venäläisten joukkoja. Tonavan polvekkeessa näkyi laivoja, saari ja
linna puistoineen, jota ympäröi sillä kohdalla Tonavaan laskevan Ennsin
vedet. Näkyi Tonavan kallioinen vasen ranta, jota peittivät
mäntymetsät. Salaperäisinä siinsivät kaukaiset vihertävät huiput ja
autereiset rotkot. Villin koskemattomalta näyttävän mäntymetsän
keskestä kurkistelivat luostarin tornit; kaukana vuorella.
Ennsin toisella puolella liikuskelivat vihollisen ratsastavat
tiedustelijajoukkuet.

Tykkien keskessä kukkulalla seisoivat etumaisina: jälkivartion kenraali
ja hänen seurue-upseerinsa tähystellen kaukoputkella seutua. Jonkun
verran taempana istui tykintelalla Nesvitski, jonka ylipäällikkö oli
lähettänyt jälkivartioon. Nesvitskin ratsupalvelija, kasakka, antoi
herralleen repun ja taskumatin, ja tämä kestitsi upseereita piirailla
ja kuminaviinalla. Iloisina kokoontuivat upseerit hänen ympärilleen.
Toiset olivat polvillaan, toiset istuivat turkkilaisen tapaan kostealla
nurmikolla:

-- Ei ole ollut paksupää se itävaltalainen ruhtinas, ken tuonne on
rakentanut linnansa. Ihana paikka. Miksette syö, herrat? -- puhui
Nesvitski.

-- Tuhannet kiitokset, ruhtinas, -- vastasi eräs upseeri, ja ilo loisti
hänen silmistään, kun sai keskustella arvokkaan esikunta-upseerin
kanssa. -- Ihana seutu. Kuljimme aivan puiston vieritse, näimme kaksi
hirveä, ja talopa vasta oli verraton!

-- Katsokaahan, ruhtinas, -- sanoi toinen, jonka kovin teki mieli ottaa
vielä piiras, muttei oikein ilennyt, ja sentähden oli tarkastelevinaan
seutua, -- katsokaahan, jopa on tuolla meidän jalkaväkeä. Kas tuolla,
niityn pälveellä kylän takana, kolme miestä kiskoo jotain. Puhtaan
tekevät tuosta hovista, -- hän sanoi, nähtävästi hyväksyen heidän
tekonsa.

-- Sepä, sepä, -- Nesvitski sanoi. -- Ei, mutta minullapa halu olisi,
-- hän lisäsi, pureskellen kauniissa, kosteassa suussaan piirasta, --
tuonne pistäytyä.

Hän osoitti vuorelta siintävää luostaria. Hän hymähti, silmänsä kävivät
tihruisiksi ja alkoivat välkkyä.

-- Eikö olisi verratonta, herrat!

Upseerit pyrähtivät nauramaan.

-- Saisipa edes hieman peloitella noita nunnatylleröitä. Sanotaan
heidän olevan italiattaria, nuoriakin kuuluu olevan joukossa.
Tosiaankin viisi vuotta antaisin elämästäni!

-- Tietenkin on heidänkin ikävä, -- sanoi nauraen eräs muita rohkeampi
upseeri.

Upseerien näin haastellessa osoitti seurue-upseeri jotain kenraalille;
tämä katsoi kaukoputkella.

-- Totta tosiaan, totta tosiaan, -- sanoi kenraali kiukkuisena, laskien
kaukoputkea silmiltään ja kohautellen harteitaan, -- alkavat pyyhkäistä
tykeillään ylimenopaikkaa. Ja mitä he siellä nahjustelevat?

Paljaalla silmällä saattoi joen toiselta rannalta eroittaa vihollisen
tykkeineen. Näkyi maidonvalkea savupilvi, ja pian kuului kaukainen
tykin jymäys: Selvästi huomasi, miten venäläiset alkoivat kiirehtiä
ylimenopaikalla.

Nesvitski puhkasi syvään, nousi seisaalleen ja astui hymyhuulin
kenraalin luo.

-- Ettekö halua haukata hieman, teidän ylhäisyytenne? -- hän sanoi.

-- Asiat ovat hullusti, -- sanoi kenraali, vastaamatta hänen
kysymykseensä, -- meikäläiset ovat vitkastelleet.

-- Vienkö käskyn, teidän ylhäisyytenne? -- kysyi Nesvitski.

-- Niin, viekää, tehkää hyvin, -- sanoi kenraali, toistaen tarkalleen
jo kerran ennen antamansa käskyn, -- ja sanokaa husaareille, että
heidän on viimeisinä mentävä sillan yli ja sitten sytytettävä silta,
kuten olen käskenyt; ja tarkastakoot virikkeet sillalla.

-- Sangen hyvä, -- Nesvitski vastasi.

Hän huusi kasakkaa tuomaan hevosen, käski korjaamaan repun ja
taskumatin ja kieräytti keveästi raskaan ruhonsa satulaan.

-- Poikkeanpa tosiaankin nunnia tervehtimään, -- sanoi hän upseereille,
jotka hymyillen katselivat häntä, ja läksi ratsastamaan laaksoon
kiemurtelevaa polkua pitkin.

-- No, kapteeni, minne asti vie, koettakaapa! -- sanoi kenraali,
kääntyen tykistöupseeriin. -- Huvitelkaa hieman ikäviinne.

-- Miehistö tykkien ääreen! -- huusi upseeri.

Tuossa tuokiossa juoksivat tykkimiehet iloisina nuotioiden äärestä ja
syöttivät tykit.

-- Ensimäinen! -- kuului komentohuuto.

Reimasti laukasi n:o 1. Kuului huumaava metallin poru, ja laaksossa
olevien venäläisten päiden yli lensi vinkuen kranaatti. Vihollista se
ei saavuttanut, ei lähimainkaan; näkyi savupilvi, kranaatti räjähti.

Sotamiesten ja upseerien kasvot ilostuivat tästä äänestä; kaikki
kavahtivat jalkeilleen ja seurasivat innokkaasti laaksossa liikehtiviä
venäläisiä, jotka täältä korkeudesta eroitti kuin kämmeneltään, ja joen
toiselta puolelta lähestyvän vihollisen liikkeitä. Samassa hetkessä
solui pilvi auringon edestä, ja tämän yksinäisen laukauksen hurmaava
jyrähdys ja auringon kirkas loiste sulivat rohkaisevaksi ja
riemastuttavaksi tunnelmaksi.



VII.


Sillan yli oli jo lentänyt kaksi vihollisen tykinluotia, ja sillalla
oli tungos. Sillan keskipaikalla seisoi kaidepuihin puristuneena lihava
Nesvitski, jonka ahdingon tähden oli täytynyt laskeutua ratsultaan.
Nauraen katseli hän muutaman askeleen päässä takanaan seisovaa
kasakkaansa, joka suitsista piteli kahta ratsua. Heti kun Nesvitski
hiemankin yritti pyrkiä eteenpäin, puristivat sotilaat ja kuormarattaat
hänet jälleen kaidepuihin, eikä hän tälle muuta voinut kuin hymyillä.

-- Jopa olet, veliseni! -- puhui kasakka kuormastosotilaalle, joka
kuormineen oli ajanut aivan jalkaväen sekaan, tallauttaen heitä
hevosillaan ja kolhien pyörillä: -- jopa olet! Etkö voisi odottaa, kun
näet, että kenraali pyrkii ohi.

Mutta kuormastosotilas vähät välitti kenraalin mainitsemisesta,
huusihan vain sotilaille, jotka täydellisesti olivat sulkeneet häneltä
tien: "Hei! rakkaani, väistykää vasemmalle, seis!" Mutta sotilaat
liikkuivat kylki kyljessä, pistimistä toisiinsa takertuneina, aivan
kuin puristettu ainejoukko. Katsahdettuaan kaidepuitten yli virtaan
näki ruhtinas Nesvitski Ennsin vuolaat, pauhaavat, matalat aallot.
Toisiinsa sulautuen, värehtien ja koukistuen sillan paaluja vasten, ne
kilvan kiitivät toistensa ohi. Katsahdettuaan sillalle näki hän yhtä
yksitoikkoisia sotilasaaltoja, sotilaspäähineitä, rensseleitä,
pistimiä, pitkiä pyssyjä ja päähineitten alta tuijottavia naamoja
korkeine poskipäineen, painuneine poskineen ja huolettoman väsyneine
katseineen. Sankkana metsänä liikkuivat sotilaiden jalat sillan
livastelevilla, likaisilla palkeilla. Toisinaan sattui silmä
yksitoikkoisten sotilasaaltojen keskestä tapaamaan upseerin, jonka
kasvojen juonteesta ja viitasta eroitti sotilaista, samoin kuin valkean
vaahdon pärskeen oli eroittanut Ennsin aalloista; toisinaan kuljettivat
jalkaväkiaallot mukanaan jalan astuvaa husaaria, upseerin palvelijaa
tai seudun asukasta, aivan kuin Ennsin aallot olivat kuljettaneet
kieppuvaa lastua; toisinaan taas lipuivat siltaa pitkin, kuten tukki
virran aalloissa, komppanian tai upseerien kuormavaunut, täyteen
ahdettuina ja peitettyinä nahkaisilla verhokkeilla.

-- Kas heitä, aivan kuin padon olisivat murtaneet, -- puhui
toivottomana kasakka ja pysähtyi. -- Paljonko teitä vielä on siellä?

-- Yhtä vaille miljoona! -- vastasi silmää iskien, rääsyiseen sinelliin
pukeutunut sotilas, kulkiessaan aivan kasakan vieritse. Samalla hän
katosi. Hänen jälessään kulki vanha sotilas.

-- Kun _hän_ (hän -- vihollinen) tästä alkaa tykeillään siltaa pyyhkiä,
-- |puheli vanha sotilas synkkänä toverilleen, -- niin unhotatpa
syhymisen.

Ja hänkin katosi. Häntä seurasi kuormastosotilas kuormallaan istuen.

-- Mihin olet, hirtehinen jalkarievut pistänyt? huusi hänelle upseerin
palvelija, juosten rattaiden takana ja penkoen kuormaa.

Ja kuormastosotilas hävisi. Kuorman jälestä kulki iloisia, nähtävästi
päihtyneitä sotilaita.

-- Kun hän, rakkaani, kiväärinperällä kolhasi häntä päin turpaa... --
puhui iloisesti käsiään heilutellen eräs heistä, jonka sinellin helmat
olivat korkealle käärityt.

-- Mutta kylläpä oli kinkkukin maukasta, -- vastasi toinen, nauraa
hohottaen.

Ja hekin hävisivät; niin ettei Nesvitskille käynyt selväksi, ketä oli
lyöty turpaan ja mitä yhteyttä oli kinkulla asian kanssa.

-- Kylläpä nyt kiirehtivät, kun vihollinen jyskyttää alkoi; luulevat
varmaankin, että hän kaikki tuhoaa,-- puhui ali-upseeri kiukkuisen
nuhtelevasti.

-- Kun tykinluoti suhisten lensi ohitseni, veli kulta, niin aivan
sydämeni jähmettyi, -- puheli, vaivoin nauruaan pidätellen, nuori,
suurisuinen sotilas. -- Totta toisen kerran, niin säikähdin, jotta! --
hän jatkoi, aivan kuin olisi tahtonut kerskua säikähtämistään.

Ja hänkin hävisi. Sitten kulkivat ohi parihevostun vetämät vankkurit,
jotka täydellisesti erosivat tavallisista kuormastorattaista.
Vankkurien vierellä astui ajaja, saksalainen talonpoika, ja niiden
jälissä tallusteli kaunis, kirjava, suuriutareinen lehmä. Vankkurit
olivat muuten ylen ahdetut, aivan kuin olisi ollut koko talo niille
sälytetty. Höyhenpatjalla istuivat saksalaisen vaimo lapsi sylissä,
vanha akka ja nuori, punaposkinen, tuore neitonen. Nähtävästi olivat
nämä vihollista pakenevat asukkaat erityisen luvan nojalla saaneet
lähteä näin sotilaiden keskessä. Kaikki sotilaat tähystelivät naisia,
ja koko ajan kun vankkurit vyöryivät sotilaiden ohi, suuntautuivat
näiden huomautukset yksinomaan naisiin. Ja kaikkien sotilaiden
kasvoilla huomasi miltei samanlaisen hymyn, jonka olivat herättäneet
riettaat ajatukset naisista.

-- Katsos makkaraa, korjaa myös luitaan!

-- Myö muijasi, -- sanoi eräs toinen sotilas saksalaiselle, joka silmät
maahan luotuina vihaisen ja pelästyneen näköisenä astua vänkelsi pitkin
askelin.

-- Mutta onpa hän huoliteltu! -- senkin vietävät! -- Sinunpa, Fjedotof,
pitäisi olla heidän parissaan.

-- Onpa noita nähty, veliseni!

-- Mihin te olette matkalla? -- kysyi eräs jalkaväen upseeri, joka
omenaa syöden asteli vankkurien vieressä ja hymyhuulin katseli kaunista
tyttöä.

Saksalainen sulki silmänsä ja ilmoitti eleillään, ettei ymmärrä.

-- Ota, jos haluttaa, -- sanoi upseeri, ojentaen omenan tytölle.

Tyttö hymähti ja otti omenan. Nesvitskikään ei irroittanut silmiään
tytöstä, ennenkuin vankkurit hävisivät. Taas tuli sotilaita, yhä
samallaisia sotilaita, samallaisine keskusteluineen, ja vihdoin kaikki
pysähtyivät. Kuten on tavallista siltojen yli kuljettaissa, niin kävi
nytkin: komppanian kuormastohevoset alkoivat vikuroida, ja kaikkien
täytyi odottaa.

-- Miksi pysähdytään? Järjestystä ei vain ole! -- puhuivat sotilaat. --
Mihin tunkeilet? Hirtehinen? Ei ole vitkastelemisen aika. Sitten vasta
kuuma tulee, kun vihollinen sillan sytyttää. Katsohan, tuolla
likistävät upseeriakin, -- kuului eri haaroilta sotilaiden ääniä.
Sotilaat vilkuilivat toisiinsa ja kaikki pakkautuivat sillan suuta
kohti.

-- Katsahdettuaan taas virtaan kuuli Nesvritski outoa ääntä: jokin
valtavan suuri esine lähestyi nopeasti ja pulskahti veteen.

-- Katsos mihin mäjäyttää! -- sanoi totisena Nesvitskin vieressä
seisova sotilas, katsahtaen ääntä kohti.

-- Kiirehtimään hoputtaa, -- sanoi toinen sotilas hätäisesti.

Joukot lähtivät taas liikkeelle. Nesvitski käsitti, että jokeen oli
pudonnut tykinluoti.

-- Hei, kasakka, tuo hevonen! -- hän huusi. -- No, pojat! väistykää!
väistykää hieman! tietä!

Vaivoin hän pääsi hevosensa luo. Huutaen, kirkuen hän lähti eteenpäin.
Sotilaat likistyivät yhteen antaakseen hänelle tietä, mutta heidät
tungettiin takaisin, ja Nesvitskin tila kävi entistään tukalammaksi.
Hänen jalkansa jäi kaidepuun ja hevosen väliin, eivätkä lähimmät
sotilaat sille mitään taitaneet, sillä heitä tungettiin yhä
voimakkaammin ja voimakkaammin.

-- Nesvitski! Nesvitski! Senkin turvakko! -- kuului samassa käheä ääni
huutavan hänen takanaan.

Nesvitski katsahti taakseen ja näki noin viidentoista askeleen päässä
punanaamaisen Vaska Denisovin, joka lakki takaraivalla ja husaariturkki
reimasti hartioilla lehottaen koetti tunkeutua elävänä ainejoukkona
liikehtivän jalkaväen lävitse.

-- Käske niiden hirtehisten, paholaisten, antaa tietä, -- hän huusi.
Hän oli nähtävästi vimmoissaan, hänen sysimustat silmäteränsä kiiluivat
ja kierivät tulehtuneissa valkuaisissa, ja hän huitoi huotrassa
olevalla miekalla, pidellen sitä pienessä, paljaassa kädessään, joka
oli yhtä punainen kuin hänen naamansakin.

-- Ho hoi! Vasja! -- vastasi Nesvitski iloisesti.

-- Mihin sinä?

-- Eskadroona ei pääse kulkemaan, -- huusi Vaska Denisof, vihaisena
paljastaen valkeat hampaansa ja kannustaen mustaa, kaunista,
puhdasrotuista Beduiniaan, joka korviaan vinhoen vältteli jalkaväen
pistimiä, pärskyi, pureskeli kuolaimiaan, pirskotteli vaahtoa
suupielistään ja kenkiään helistellen tepasteli paikoillaan. Se näytti
joka hetki valmiilta hypähtämään sillan kaidepuun yli, kun vain
ratsastaja antaisi merkin. -- Mitä tämä merkitsee? aivan kuin jäärät!
toden totta kuin jäärät! Syrjään ... tehkää tietä!... Seis siellä!
kuormamies, hirtehinen! Halkasen kallonne miekalla! -- hän kirkui,
paljastaen todellakin miekkansa ja huitoen uhkaavana.

Pelästyneinä lyyhistyivät sotilaat, ja Denisof pujottelihe viimein
Nesvitskin luo.

-- Ethän ole tänään edes humalassakaan! -- sanoi Nesvitski, kun Denisof
oli päässyt hänen luokseen.

-- Vieläpä tässä olisi aikaa humaltumaan! -- vastasi Vaska Denisof. --
Kaiken päivää on rykmenttiä laahattu milloin sinne, milloin tänne.
Antaisivat edes tapella. Mutta tässä vain rimpuillaan, piru ties miksi!

-- Miten oletkaan tänään hieno! -- sanoi Nesvitski, tarkastellen
Denisovin uutta husaariturkkia ja satulavaippaa.

Denisof hymähti, otti satulalaukusta hajuvedeltä tuoksuvan nenäliinan
ja vei sen Nesvitskin nenälle.

-- Täytyy, alkaahan taistelu! ajelin partani, hampaani puhdistin ja
valelin hajuvesiä vaatteisiini.

Kasakan seuraaman Nesvitskin komea, ryhdikäs vartalo ja miekalla
huituvan, remuavan Denisovin päättäväisyys vaikuttivat sen, että
jalkaväki pysähtyi, ja toverusten onnistui pujotteleita sillan toiseen
päähän. Sillan suulla Nesvitski tapasi everstin, jolle hänen oli
jätettävä kenraalinsa käsky, ja tehtävänsä toimitettuaan hän lähti
ajamaan takaisin.

Raivattuaan tien Denisof pysäytti hevosensa sillan korvalle.
Huolettomasti pidätellen toisten hevosten luo rimpuilevaa, tepastelevaa
orittaan hän katseli lähestyvää eskadroonaansa. Sillan palkit alkoivat
jymistä, aivan kuin niitä pitkin olisi laukannut joukko hevosia, ja
nelimiehisissä riveissä, upseerit etunenässä, solui eskadroona
sillalle, läheten vähitellen ratsumestariaan.

Pysäytetyt jalkamiehet tunkeilivat yhteen sulloutuneina porosella
sillalla ja katselivat ryhdikkäästi ohi kulkevia, siistejä,
keikarimaisia husaareja omituisen pahan suovasti ja vierovan
pilkallisesti, joka on niin tavallista eri aselajeihin kuuluvain
sotilaiden tavatessa toisensa.

-- Komeita poikia! Vaikka heti paraatiin!

-- Liekkö heistäkin hyötyä! Silmän ruoaksi ovat tuodut! -- puhui
toinen.

-- Jalkaväki, älkää pölyyttäkö! -- virnisteli husaari, jonka temmeltävä
hevonen räiski poroa erään jalkamiehen kasvoille.

-- Annahan sinunkin laahustaa pari päivää rensseli selässä, niin
luulenpa, että nauharimpeesi roikkuvat, -- puheli jalkamies, pyyhkien
hihallaan poroa kasvoistaan; -- mutta ethän olekkaan mies, lintunen,
mikä lienetkin!

-- Mutta sinutpa, Sikin, pitäisi nostaa satulaan; olisitpa soma, --
virnisteli korpraali laihalle, raskaan rensselin käyristämälle sotilas
pahaselle.

-- Pistä seiväs koipiesi väliin, siinä on sinulle kyllin hevosta, --
vastasi husaari.



VIII.


Jalkaväen tähteet olivat ahtautuneet suppiloksi sillan suuhun ja
lähtivät nyt kiireesti astumaan sillan yli. Viimein pääsivät kaikki
kuormavaunut toiselle rannalle, tungos väheni, ja viimeinen pataljoona
marssi sillalle. Ainoastaan Denisovin husaarit jäivät vihollisen
puoleiselle rannalle. Sillalta ei vielä nähnyt vihollista, vaikkakin
sen kaukaa eroitti toisella rannalla kohoavilta vuorilta, sillä joen
uomasta viholliseen katsottaissa katkaisi näköpiirin noin puolen
virstan päässä kukkula. Sillan ja kukkulan välissä oli aukea tasanko,
jolla näkyi siellä täällä liikuskelevan tähystelijäkasakoita. Yhtäkkiä
ilmestyi kukkulalle siniviittaisia sotilaita ja tykistöä. Ne ol;vat
ranskalaisia. Kasakkavartiosto lähti ajamaan ravia alas pitkin vuoren
rinnettä. Kaikki Denisovin eskadroonan upseerit ja sotilaat, vaikka
olivatkin puhelevinaan muista asioista ja katselevinaan minne sattui,
ajattelivat kuitenkin lakkaamatta vuorella olevia vihollisia, ja heidän
katseensa kiintyivät väkisinkin näköpiiriin ilmestyviin pilkkuihin,
jotka he tunsivat vihollisen joukoiksi. Puolestapäivästä ilma taas
seestyi, kirkkaana valaisi aurinko Tonavan ja sitä ympäröivät tummat
vuoret. Oli hiljaista, vain silloin tällöin kuului virran vasemmalla
rannalla olevilta vuorilta vihollisen torventoitotusta ja huutoja.
Eskadroonan ja vihollisen välillä liikehteli enää muutamia
vartiokasakoita. Ainoastaan avonainen, noin 200 sylen levyinen tasanko
erotti eskadroonan vihollisesta. Vihollinen herkesi ampumasta, ja
sentähden tunsivatkin sotilaat yhä selvemmin tuon julman, uhkaavan,
luokseen päästämättömän ja epämääräisen rajan, joka erotti heidät
vihollisesta.

"Askelkin vain tämän rajan toiselle puolelle, joka muuten muistuttaa
elävien ja kuolleitten välistä rajaa, ja -- edessäsi ovat tuntemattomat
kärsimykset ja kuolema. Ja mitä on siellä? Kuka on siellä? tuolla, tuon
kentän takana, tuon puun ja tuon auringon valaiseman katon tuolla
puolla? Kenkään ei tiedä, mutta tietää tahtoisit; ja tuntuu kauhealta
käydä tuon rajan poikki, ja sentään tahtoisit käydä; ja tiedät, että
ennemmin tai myöhemmin on käytävä tuon rajan poikki, ja saatava
selville, mitä siellä on, rajan tuolla puolla, samalla kuin on
välttämäti saatava selville, mitä on kuoleman tuolla puolla. Mutta olet
voimakas, terve, iloinen ja kiihtynyt, ja ympärilläsi on pelkkiä
terveitä ja kiihtyneen eloisia ihmisiä." Täten tuntee, vaikkeikaan
ajattele, jokainen ihminen, katsellessaan vihollista silmästä silmään,
ja tämä tunne se antaa erityisen loisteen ja iloisen huimuuden tunteen
kaikelle, mitä tapahtuu näinä hetkinä.

Vihollisen puoleiselta kukkulalta pöllähti savupilvi, ja vinkuen lensi
tykinluoti husaarien yli. Upseerit, jotka olivat kokoontuneet yhteen
joukkioon, hajaantuivat ja ratsastivat kukin paikalleen. Husaarit
alkoivat huolellisesti ojennella rivejään. Syntyi haudan hiljaisuus.
Sotilaat tuijottivat viholliseen ja eskadroonan päällikköön, odotellen
käskyä. Lensi toinen tykinluoti, kolmas. Selvästi huomasi, että
vihollinen ampui husaareja, mutta vaikkakin luotien tasaisen vinhan
suhinan selvästi eroitti, lensivät ne sentään kaikki eskadroonan yli ja
putosivat jonnekin etäämmälle. Husaarit eivät vilkuilleet taakseen,
mutta henkeään pidätellen nousivat nuo ensi katsannalta saman --, mutta
silti erinäköiset sotilaat jalustimilleen, aivan kuin päällikön
käskystä, joka kerta kun kuula vinkuen lensi heidän ylitseen. Päätään
kääntämättä kurkistelivat sotilaat toisiaan syrjästä, tarkastellen
uteliaina, minkä vaikutuksen luodit olivat tehneet vieruskumppaliin.
Jokaisen kasvoilla, Denisovista torvensoittajaan, huomasi huulten ja
leuvan seutuvilla yhteisen piirteen, joka ilmaisi taistelun halua,
kiihtymystä ja intoilemista. Vahtimestari oli yrmeän näköinen ja
tarkasteli sotilaita aivan kuin olisi uhkaillut heitä rangaistuksella.
Junkkari Mironof kumartui joka kerta, kun tykinluoti lensi eskadroonan
yli. Rostof oli vasemmalla sivustalla ja istui huonojalkaisen, mutta
upean Gratshikinsa selässä. Hän oli onnellisen näköinen kuin
koulupoika, joka on määrätty tutkintoa suorittamaan suuren ihmisjoukon
läsnä ollessa ja joka tietää siitä suoriutuvansa loistolla. Hän
katsahti jokaiseen kirkkailla loistavilla silmillään, aivan kuin olisi
pyytänyt tarkkaamaan, miten hän rauhallisena istuu kuulasateessa. Mutta
hänenkin kasvoillaan, suun seutuvilla, oli tuo samainen piirre, joka
hänen tahtomattaankin ilmaisi, että hänen olemustaan hallitsi jokin
uusi, ankara tunne.

-- Ken siellä kumartelee? Junkkari Mironof! Ei käy päinsä, katsokaa
minuun! -- huusi Denisof, joka ei pysynyt paikoillaan, vaan kieppui
ratsullaan eskadroonan edessä. Lyhyen vanttera Vaska Denisof
nykyränenineen, mustanpuuhevine kasvoineen ja suonikkaine käsineen
(sormensa olivat lyhyet ja karvapeitteiset) oli aivan ennallaan,
muistuttaen sentään enemmän sitä Vaska Denisovia, joka iltasin on
tyhjentänyt tavalliset "pari pulloaan". Oikea kätensä oli puristunut
paljastetun miekan kahvaan. Hän oli sentään jonkun verran tavallistaan
punakampi. Pörhöisen päänsä oli hän vetäissyt takakenoon, kuten linnut
juodessaan. Yhtäkkiä hän armottomasti iski pienillä jaloillaan
kannukset kelpo Beduininsa kylkiin. Tämä lähti nelistämään, ja näytti
kuin ratsastaja olisi hervahtanut taaksepäin. Saavuttuaan eskadroonan
toiselle sivustalle Denisof huusi käheällä äänellä husaareille, jotta
nämä tarkastaisivat pistoolinsa. Sitten hän lähti ratsastamaan
Kirsteniä kohti. Aliratsumestari ajoi käyden leveällä, lauhalla
tammallaan häntä vastaan. Pitkäviiksinen aliratsumestari oli totinen,
kuten tavallisesti, mutta silmänsä sentään loistivat tavallista
enemmän.

-- Entä nyt? -- hän sanoi Denisoville -- ei näy tulevan mitään
tappelusta. Näethän, meikäläiset vetäytyvät takaisin.

-- Piru heidät tietää, mitä tekevät! -- mutisi Denisof. -- Hei! Rostof!
-- huusi hän junkkarille, huomattuaan hänen iloiset kasvonsa. -- Jopa
alkaa.

Ja hän hymähti hyväksyvästi, ollen nähtävästi hyvillään junkkarin
takia. Rostof tunsi olevansa ylen onnellinen. Samassa ilmestyi
rykmentinpäällikkö sillalle. Denisovv pyräytti täyttä neljää häntä
kohti.

-- Teidän ylhäisyytenne! käskekää rynnäkköön, minä heidät karkoitan!

-- Mihin tässä rynnätään, -- sanoi rykmentinpäällikkö ikävän kuivasti
ja nyrpisti naamansa aivan kuin olisi torjunut tunkeilevaa kärpästä. --
Ja miksi tässä seisotte? Näettehän, kylkivartijat peräytyvät. Johtakaa
eskadroona takasin.

Eskadroona ajoi sillan poikki ja pääsi suojaan tykinluodeilta,
menettämättä ainoatakaan miestä. Sitä seurasi toinen eskadroona, joka
oli ollut ketjussa, ja viimein jättivät viimeisetkin kasakat vihollisen
puoleisen rannan.

Päästyään joen toiselle rannalle, lähtivät molemmat Pavlogradin
rykmentin eskadroonat perätysten kulkemaan vuorelle. Rykmentinpäällikkö
Karl Bogdanovitsh Schubert oli liittynyt Denisovin eskadroonaan ja ajoi
käyden aivan Rostovrin edessä, muttei ollut hänestä tietääkseenkään
vaikkakin he tapasivat toisensa ensi kerran Teljaninin jutun jälkeen.
Rostof, joka nyt rintamassa tunsi olevansa tämän miehen vallassa,
jota hän luuli syvästi loukanneensa, ei irrottanut silmiään
rykmentinpäällikön leveästä selästä, hänen valkean harmaasta
takaraivostaan ja punakasta niskastaan. Toisin hetkin tuntui Rostovista
aivan kuin Bogdanitsh vain tahallaan tekeytyisi huomaamattomaksi, ja
että hänen todellisena tarkoituksenaan oli tutkia junkkarin
urhoollisuutta, ja silloin hän oikaisihe suoraksi ja katseli iloisena
ympärilleen; toisin hetkin taas hänestä tuntui kuin kulkisi Bogdanitsh
hänen lähistöllään vain sentähden, jotta junkkari huomaisi hänen
pelottomuutensa. Milloin ajatteli hän, että hänen vihamiehensä lähettää
eskadroonan huimaan rynnäkköön rangaistakseen häntä, Rostovia; milloin
taas, että rykmentinpäällikkö rynnäkön jälkeen tulee hänen luokseen,
kun hän haavoittuneena viruu kentällä, ja ojentaa jalomielisenä
sovinnon käden.

Pavlogradilaisille tuttu, korkeahartiainen Scherkof (hän oli hiljan
siirtynyt heidän rykmentistään) ajoi samassa rykmentinpäällikön luo.
Palattuaan pääesikunnasta karkoitettuna takasin rykmenttiinsä Scherkof
ei siellä kauvan viihtynyt, sillä hänen mielestään olisi ollut tyhmää
kiristellä rintamassa nälkävyötä, kun kerran esikunnassa laiskanakin
saa suuremman palkan, ja hänen onnistuikin päästä lähetiksi ruhtinas
Bogrationin esikuntaan. Nyt oli hän tuonut entiselle päällikölleen
käskyn jälkivartioston päälliköltä.

-- Eversti, -- sanoi hän synkän vakavasti, kääntyen Rostovin
vihamieheen ja katsellen tovereitaan, -- on käsketty pysähtymään,
sytyttämään silta.

-- Ketä on käsketty? -- kysyi eversti synkästi.

-- Enpä minäkään tiedä, eversti, _ketä on käsketty_ -- vastasi kornetti
vakavana, -- mutta ruhtinas minulle vain sanoi: "mene ja sano
everstille, että husaarit kääntykööt takasin rutosti ja sytyttäkööt
sillan."

Heti Scherkovin jälissä saapui seurue-upseeri, tuoden saman
käskyn. Seurue-upseerin jälissä saapui paksu Nesvitski nelistäen
kasakkahevosella, joka vaivoin kannatteli hänen suunnatonta ruhoaan.

-- Miten nyt ovat asiat, eversti, -- huusi hän jo kaukaa, -- sanoinhan
teille, että silta on sytytettävä, mutta täällä näkyy joku sotkeneen
asiat; tuolla ovat kaikki järjiltään, kaikki on sekasin.

Eversti pysäytti rauhallisena rykmentin ja kääntyi Nesvitskiin:

-- Te puhuitte minulle sytykkeistä, hän sanoi, -- mutta sytyttämisestä
ette maininneet halastua sanaa.

-- Tietenkin puhuin, herraseni, -- alkoi Nesvitski, ottaen lakin
päästään ja järjestellen turpealla kädellään hien kostuttamia
hiuksiaan, -- tietenkin sanoin, että silta on sytytettävä, kun kerran
määräsin asetettavaksi sytykkeitä.

-- En ole teille "herraseni", herra esikunta-upseeri, ettekä ole
minulle sanonut, että silta oli sytytettävä! Tunnen palveluksen ja olen
tottunut tarkalleen noudattamaan käskyjä. Sanoitte, että silta on
sytytettävä, mutta ken sen sytyttäisi, sitä en voinut tietää, en,
kautta pyhän hengen...

-- Siinäpä ollaan, näin se aina käy, -- sanoi Nesvitski, heiluttaen
kädellään. -- Miten olet sinä täällä? kysyi hän Scherkovilta.

-- Samalla asialla kuin sinäkin. Mutta oletpa märkä kuin koira, annahan
kun sinua hieman puserran.

-- Te sanoitte, herra esikunta-upseeri, -- jatkoi eversti
kiukkuisena...

-- Eversti, -- keskeytti hänet seurue-upseeri, -- on kiirehdittävä,
muuten siirtää vihollinen tykkinsä raehaulien kantamille.

Eversti ei vastannut, katsahtihan vain seurue-upseeriin, sitten paksuun
esikunta-upseeriin, sitten Scherkoviin, ja sitten hän yrmisti kulmansa.

-- Sytytän sillan, -- sanoi hän juhlallisesti, aivan kuin olisi
tahtonut ilmaista, että hän kaikista ikävyyksistä huolimatta täyttää
tehtävänsä.

Hän kannusti pitkillä, jäntevillä jaloillaan ratsuaan, aivan kuin tämä
olisi ollut kaikkeen vikapää, ja ratsasti toisen eskadroonan luo, missä
Rostof palveli, ja komensi eskadroonan takaisin sillalle.

"Arvasinhan", ajatteli Rostof: "hän tahtoo koetella minua!" Hänen
sydämensä kouristui, ja veri tulvi kasvoihin. "Katsokoon, olenko
pelkuri!" hän ajatteli.

Taas ilmestyi sotilaiden iloisille kasvoille tuo samainen vakava ilme,
jonka huomasi niillä, heidän seisoessaan tykkitulessa. Rostof ei
irroittanut silmiään vihamiehestään, rykmentinpäälliköstä, toivoen
tämän katseesta saavansa vakuutta arveluilleen; mutta eversti ei edes
vilkaissut häneen, katselihan vain, kuten ainakin rintamassa, ankaran
ja juhlallisen näköisenä suoraan eteensä. Komentohuuto kajahti.

-- Kiireesti! Kiireesti! -- kuuli Rostof huudettavan ympärillään.

Takertuen miekoistaan ohjaksiin, helistellen kannuksiaan ja hätäellen,
laskeutuivat husaarit ratsuiltaan, tietämättä itsekään, mitä heidän oli
toimitettava. Husaarit ristivät silmiään. Rostof ei enää katsellut
everstiä, ei ollut hänellä siihen aikaa. Hän pelkäsi, pelkäsi
kuollakseen, ettei vain jäisi jälelle husaareista. Hänen kätensä
vapisi, kun hän jätti hevosensa pitelijälle, ja hän tunsi, miten veri
jyskyttäen tulvaili sydämeen. Denisof ajoi takakenossa hänen ohitseen
ja huusi jotain. Rostof ei nähnyt muuta kuin ympärillään juoksevia
husaareja, jotka kompastelivat kannuksiinsa ja sälähteleviin säiliinsä.

-- Paarit! -- kuuli hän takanaan huudettavan.

Rostof ei joutunut ajattelemaan, mitä merkitsee paarien vaatiminen, hän
juoksi, koettaen päästä ensimäiseksi mutta aivan sillan suussa joutui
hän tahmeaan porolätäkköön, kompastui ja kaatui rähmilleen. Toiset
juoksivat hänen ohitseen.

-- Pitkin sivuja, ratsumestari, -- kuuli Rostof rykmentinpäällikön
huutavan. Tämä oli ratsastanut edellä, pysäyttänyt hevosensa lähelle
siltaa ja istui nyt riemuitsevan ja iloisen näköisenä ratsullaan.

Rostof pyyhkieli poroisia käsiään ratsuhousuihinsa, vilkasi
vihamieheensä ja aikoi lähteä juoksemaan eteenpäin, arvellen, että mitä
kauvemmas hän pääsee sen parempi. Mutta samalla huusi hänelle
Bogdanitsh, joka ei edes häntä tuntenut:

-- Ken juoksee keskellä siltaa? Oikealle! Junkkari, takaisin! -- huusi
hän kiukkuisena, Denisoviin kääntyen, joka urhoollisuuttaan
näyttääkseen oli ajanut ratsain sillalle.

-- Miksi uhmailla, ratsumestari! Laskeutukaahan ratsulta, -- sanoi
eversti.

-- Soo! onpa syy muistuttamiseen, -- vastasi Vaska Denisof, kääntyen
satulassaan.

       *       *       *       *       *

Samaan aikaan seisoivat Nesvitski, Scherkof ja seurue-upseeri
etäämpänä, tykinluotien kantamattomilla ja katselivat milloin
tuota pientä sotilasjoukkoa, joka keltaisissa kiivereissään,
nauhakoristeisissa, tummanviheriöissä takeissaan ja sinisissä
ratsuhousuissaan hääräili sillalla, milloin taas toisella rannalla
läheneviä siniviittaisia vihollisia, jotka ryhmittyneinä hevosineen
kuljettelivat tykkejä.

"Saavatko sillan sytytetyksi, vai eivätkö saa? Ken joutuu ennen?
Ennättävätkö meikäläiset sytyttämään sillan, vai ennättävätkö
ranskalaiset raehaulien kantamille ja surmaavat heidät?" Sydän kurkussa
tekivät sotilaat toisilleen tällaisia kysymyksiä, kun he joen oikealla
rannalla kohoavilta vuorilta kirkkaan ilta-auringon valossa
tarkastelivat sillalla hyöriviä husaareja ja toisella rannalla
läheneviä sinisiä viittoja, pistimiä ja tykkejä.

-- Voi! huonosti käy husaarien! -- puheli Nesvitski: -- nyt ovat he jo
raehaulien kantamilla.

-- Suotta vei hän sinne niin paljon miehiä, -- sanoi seurue-upseeri.

-- Todellakin, -- sanoi Nesvitski. -- Olisi lähettänyt pari reimaa
poikaa, saman työn olisivat tehneet.

-- Turhia puhutte, teidän jalosukuisuutenne, -- tokasi Scherkof,
irroittamatta silmiään husaareista, ja puhuen tapansa mukaan niin
luontevan yksinkertaisesti, että oli mahdoton arvata tarkoittiko hän
totta vai leikkiä. -- Turhia puhutte, teidän jalosukuisuutenne! Miten
te päättelette! Kaksi miestä olisi pitänyt lähettää, mutta mistä sitten
saisimme Vladimirin ritarimerkit nauharuusuineen? Ja entä sitten, jos
miehiä kaatuukin, onhan eskadroona kunnostautunut, ja päällikölle
ilmestyy risti rintaan. Meidän Bogdanitsh tietää asiain menon.

-- No, -- sanoi seurue-upseeri, -- pian lentävät raehaulit!

Hän osoitti ranskalaisten tykkejä, joita irroitettiin etuteloista ja
käännettiin kiireellisesti vihollista kohti.

Samassa pöllähti savupatsas, toinen, kolmas melkein yhtaikaa, ja
silloin kun kuului ensimäinen jymäys, näkyi neljäs savupatsas. Sitten
kuului kaksi jymäystä aivan perätysten, sitten kolmas.

-- Oo, oh! voihki Nesvitski, aivan kuin kivun kourissa, ja tarttui
seurue-upseerin käteen. Katsokaa, eräs sotilas kaatui, kaatui, kaatui!

-- Kaatui kaksi, luullakseni.

-- Jos olisin keisari, niin en koskaan kävisi sotia, -- sanoi
Nesvitski, kääntyen selin siltaan.

Ranskalaiset syöttivät tykkinsä kiireesti. Siniviittaiset jalkamiehet
syöksyivät juosten siltaa kohti. Taas pöllähtelivät savupilvet, ja
raehaulit rätisivät ja paukkuivat sillalla. Mutta tällä kerralla
Nesvitski ei voinut katsella mitä sillalla tapahtui. Sillalta nousi
sakea savu. Husaarien onnistui sytyttää silta, eivätkä ranskalaiset
enää yrittäneetkään heitä häiritä, ampuivathan vain, kun kerran tykit
olivat sillalle suunnatut, ja oli ketä saattoi ampua.

Ranskalaiset kerkesivät ampua kolme yhteislaukausta raehauleilla,
ennenkuin husaarit olivat saapuneet hevostensa luo. Kaksi laukausta oli
huonosti tähdätty, ja raehaulit mennä vinkuivat yli sillan, mutta
kolmas laukaus sattui keskelle husaariryhmää ja kaatoi kolme miestä.

Rostof, jota kiusasivat välinsä Bogdanitshiin, oli seisahtunut sillalle
eikä tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Ketään ei saattanut
hakata maahan (vaikka hän aina oli kuvitellut taistelua sellaiseksi),
sillan sytyttämisessä ei hän myöskään voinut olla avuksi toisille,
sillä hän ei ollut hankkinut itselleen olkikupoa. Hän seisoi ja
vilkuili ympärilleen, kun yhtäkkiä kuului rätinää, ja raehaulit
roiskivat siltaa aivan kuin olisi herneitä joku kourastaan viskonut.
Lähin mies hänen vierellään vaipui voihkien kaidepuulle. Rostof
kiirehti muiden mukana häntä auttamaan. Taas huusi joku: "Paarit!"
Neljä miestä tarttui haavoittuneeseen ja alkoi nostaa häntä.

-- Oooo!... Jättäkää, Kristuksen nimessä, -- huusi haavoittunut; mutta
hänen huudoistaan välittämättä asettivat husaarit hänet paareille.

Nikolai Rostof kääntyi haavoittuneesta ja, aivan kuin olisi jotain
etsinyt silmillään, alkoi katsella kaukaisuuteen, Tonavan vesiä,
taivasta, aurinkoa. Miten kauniilta näyttikään taivas; miten helakan
sininen, rauhallinen ja syvä! Miten kirkas ja juhlallinen onkaan
laskeuva aurinko! Miten hempeän päälyvinä siintävät kaukaiset Tonavan
vedet! Ja vielä ihanimmilta näyttivät Tonavan takaiset, kaukaiset,
autereiset vuoret, luostari, salaperäiset rotkot, latvojaan myöten
sumussa uinailevat männistöt... Siellä on rauhallista, onnellista...
"En mitään, en mitään haluaisi, olisinpa vain tuolla", ajatteli Rostof.
"Minussa yksinään ja auringossa on niin paljon onnea, mutta täällä ...
valitusta, kärsimyksiä, pelkoa, ja tämä hapuileminen, tämä touhu...
Taas huudetaan jotain, kaikki lähtevät juoksemaan jonnekin takasin, ja
minä juoksen mukana, ja tuossa, aivan tuossa, ylläni, vierelläni on
kuolema... Hetki vain, enkä enää koskaan näe tuota aurinkoa, tuota
vettä, tuota rotkoa"...

Samassa alkoi aurinko kätkeytyä pilviin; Rostof huomasi edessään toiset
paarit. Ja kuoleman pelko, kammottavat paarit ja rakkaus elämään ja
aurinkoon, kaikki tämä sai hänen sydämensä sairaaloisen rauhattomaan
sykintään.

"Herra Jumala! Sinä, joka asut tuolla taivaissa, pelasta, armahda,
suojele minua!" kuiskasi Rostof hiljaa.

Husaarit saapuivat hevostensa luo, äänet kävivät kuuluvammiksi ja
rauhallisemmiksi, paarit hävisivät näkyvistä.

-- No, veliseni, joko pääsit ruudin hajuun?... -- huusi Denisof
Rostovin korvaan.

"Kaikki on päättynyt; mutta olenpa pelkuri, pelkuri olen", ajatteli
Rostof ja, raskaasti huoahtaen, hän otti pitelijältä jalkaansa
arastelevan Gratshikinsa ja asettelihe istumaan satulaan.

-- Oltiinko nyt raehaulisateessa? -- kysyi hän Denisovilta.

-- Vieläpä hyvässäkin! -- huusi Denisof: -- oivallisesti toimimme!
Mutta tämä on roskatyötä! Hyökkäys, se on suloista, lyö haluusi, mutta
tässä, hitto vieköön, ampuvat kuin maalitauluun.

Ja Denisof ratsasti lähellä olevan upseeriryhmän luo, missä olivat
rykmentinpäällikkö, Nesvitski, Scherkof ja seurue-upseeri.

"Nähtävästi ei ole sentään kukaan huomannut", ajatteli Rostof
itsekseen. Ja todellakaan ei kukaan ollut huomannut mitään
erikoisempaa, sillä jokainen oli aikoinaan tuntenut samaa kuin nyt ensi
kerran oli tuntenut ruudin hajuun tottumaton junkkari.

-- Jopa on teillä raportin aihetta, -- sanoi Scherkof, -- ties vaikka
minutkin ylentäisivät aliluutnantiksi.

-- Ilmoittakaa ruhtinaalle, että sytytin sillan, -- sanoi eversti
iloisen juhlallisesti.

-- Mutta jos tiedustellaan mieshukkaa?

-- Tuskin mainittavia! -- mörähti eversti: -- kaksi husaaria
haavoittunut, yksi _kuollut_, -- sanoi hän huomattavan iloisesti, eikä
hän voinut pidättyä tyytyväisestä hymystä, kun hän soinnukkaasti lausui
tuon kauniin sanan _kuollut_.



IX


Kutusovin johtama kolmenkymmenenviidentuhannen miehen suuruinen
venäläinen armeija vetäytyi kiireesti alas pitkin Tonavan rantamaa.
Bonaparten johtama sadantuhannen miehen suuruinen ranskalainen armeija
kulki aivan sen kintereillä, ahdistellen sitä lakkaamatta. Seudun
asukkaat kohtelivat venäläisiä vihamielisesti; he kärsivät muonan
puutetta; he eivät enää luottaneet liittolaisiinsa, ja kaikki ennen
sotaretken alkamista laaditut suunnitelmat olivat osoittautuneet
tehottomiksi. Armeija pysähtyi ainoastaan vihollisen pakoittamana, ja
jälkijoukot kahakoivat ainoastaan sen verran, että armeija
kuormastojaan menettämättä saattoi jatkaa peräytymistään. Niinpä
kahakoittiin Lambachin, Amstettenin ja Melkin luona; mutta huolimatta
venäläisten urhoollisuudesta ja jäykkyydestä, jota muuten vihollinenkin
oli ihmetellyt, oli näiden kahakoiden seurauksena vain yhä nopeampi
peräytyminen. Ne itävaltalaiset joukko-osastot, jotka olivat
pelastuneet Ulmin luona ja sittemmin Braunaun luona yhdistyneet
Kutusovin joukkoihin, erkanivat nyt venäläisistä, ja niin ollen jäi
Kutusof oman onnensa nojaan nääntyneine, heikkoine joukkoineen. Wienin
puollustaminen ei enää saattanut tulla kysymykseenkään. Ei ollut enää
ajatteleminenkaan hyökkäyssotaa, jonka itävaltalainen hovisotaneuvosto
niin syvällisesti oli suunnitellut kaikkien uusimman sotataidon
sääntöjen mukaisesti. Kutusoville oli tämä suunnitelma annettu hänen
Wienissä ollessaan. Kutusovin ainoana tehtävänä -- ja sekin näytti
miltei saavuttamattomalta -- oli yrittää päästä yhtymään Venäjältä
tuleviin joukkoihin, jos hän tahtoi välttää Mackin kohtalon Ulmin
luona.

Lokakuun 28 p:nä saapui Kutusof armeijoineen Tonavan vasemmalle
rannalle ja pysähtyi ensi kerran levähtämään, sillä nyt erotti Tonava
hänet vihollisen pääjoukoista. 30 p:nä hän hyökkäsi Tonavan vasemmalla
rannalla majailevan Mortierin divisioonan kimppuun ja löi sen
perinpohjin. Tässä taistelussa saivat venäläiset ensimäiset
voitonmerkkinsä: lipun, kanuunia ja kaksi ranskalaista kenraalia.
Kaksiviikkoisen peräytymisen aikana pysähtyivät venäläiset nyt ensi
kerran ja, taistelun tauottua, jäi tappotanner heille, ja ranskalaiset
karkoitettiin. Vaikkakin joukot olivat miltei alastomat, lopen
uupuneet, ja kolmas osa miehistä oli jättänyt rintaman sairaina,
haavoittuneina, kuolleina; vaikkakin sairaat ja haavoittuneet oli
täytynyt jättää Tonavan toiselle puolelle vihollisen jalomielisyyden
varaan; vaikkakin Kremsin suuret sairaalat ja sairaaloiksi järjestetyt
yksityiset talot olivat riittämättömät mukana kuljetetuille sairaille
ja haavoittuneille; niin kuitenkin, kaikesta tästä huolimatta, olivat
pysähtyminen ja Mortierista saatu voitto huomattavasti elvyttäneet
sotilasten mielialaa. Armeijassa ja pääkortteerissa kiertelivät mitä
toivehikkaammat, joskin epäillyttävät huhut: että Venäjältä oli muka
tulossa apujoukkoja, että itävaltalaiset muka olivat lyöneet
ranskalaiset, ja että Bonaparte säikähtyneenä pakeni minkä kerkesi.

Ruhtinas Andrei oli taistelun aikana ollut itävaltalaisen kenraalin,
Schmidtin, adjutanttina. Schmidt kaatui taistelussa. Ruhtinas Andrein
hevonen haavoittui, ja häntä itseään raappasi kiväärinluoti
käsivarteen. Ylipäällikön erityisestä suosiosta sai hän toimekseen
viedä voitonsanoman Itävallan hoviin, joka ei enää oleillut
ranskalaisten uhkaamassa Wienissä, vaan oli muuttanut Brünniin.
Taisteluyönä oli ruhtinas Andrei ratsain saapunut Dohturovin armeijasta
ylipäällikön luo Kremsiin. Hän oli kiihtynyt, muttei suinkaan väsynyt
(sillä vaikka hän näköjään olikin heikkorakenteinen, kesti hän
kuitenkin ruumiillisia vaivoja ja vastuksia helpommin kuin vahvimmat
miehet), ja vielä samana yönä lähetettiin hänet viestinviejänä
Brünniin. Tällainen toimi oli sangen merkitsevä porras ylenemisen
tiellä, puhumattakaan palkinnoista.

Yö oli pimeä, taivas tähdissä. Taisteluyönä oli satanut lunta, ja
mustana häämöitti tie valkean lumen keskessä. Ruhtinas Andrei ajoi
huimaa vauhtia postivaunuissa ja vieritteli mielessään milloin
taistelusta saamiaan vaikutelmia, milloin sitä mielialaa, jonka
voitonsanoma aikaan saa hovissa, milloin taas ylipäällikön ja
tovereitten saattajaispuheita. Hän tunsi samaa kuin ihminen, joka
kauvan odotettuaan onneaan, vihdoinkin on luullut päässeensä sen
esikartanolle. Heti kun hän sulki silmänsä oli hän kuulevinaan tykkien
ja pyssyjen pauketta, johon sulautuivat pyörien kolina ja voiton
riemastus. Toisinaan tuntui hänestä kuin venäläiset pakenisivat, kuin
hän itse olisi kaatunut; mutta silloin hän aina heräsi, ja hänestä
tuntui aivan kuin hän olisi ollut onnellinen tietäessään, että tämä oli
ollut vain harhaluuloa, ja että todellisuudessa ranskalaiset pakenivat.
Jälleen muisteli hän kaikkia voiton yksityiskohtia, rauhallista
miehuuttaan taistelun tuoksinassa, ja rauhoituttuaan hän taas
uinahti... Pimeätä tähtiyötä seurasi kirkas, iloinen aamu. Aurinko
sulatti lunta, hevoset laukkasivat vinhaan, ja oikealla ja vasemmalla
vilahteli yhä uusia, vaihtelevia metsiä, ketoja, kyliä.

Eräällä asemalla sivuutti hän haavoittuneita kuljettavan kuormaston.
Venäläinen upseeri, kuormaston johtaja, loikoi etumaisilla rattailla ja
sätti, hurjasti huutaen, erästä sotilasta. Pitkillä saksalaisilla
vankkureilla loikoili kullakin noin kuusi seitsemän kalpeata, sidottua,
likaista haavoittunutta, heiluen ja häälyen, vankkurien vaappuessa
kivisellä tiellä. Toiset puhelivat keskenään (ruhtinas Andrei kuuli
heidän puhuvan venättä), toiset näversivät leipää, mutta heikoimmat
sairaat olivat ääneti ja katselivat sairaaloisen hellästi ja
lapsellisen osaaottavasti ohi kiitävää viestinviejää.

Ruhtinas Andrei käski pysäyttämään ja kysyi eräältä sotilaalta, missä
taistelussa he olivat haavoittuneet. "Toissapäivänä Tonavalla", vastasi
sotilas.. Ruhtinas Andrei kaivoi kukkaron taskustaan ja antoi
sotilaalle kolme kultarahaa.

-- Kaikille yhteisesti, -- lisäsi hän upseerille, joka oli saapunut
paikalle. Tulkaa terveiksi, pojat, -- sanoi hän sotilaille, -- paljon
on vielä toimitettavaa.

-- Minkälaisia uutisia, herra adjutantti? -- kysyi upseeri, joka
nähtävästi mielellään olisi ryhtynyt puheisiin.

-- Hyviä! Eteenpäin, -- huusi ruhtinas Andrei ajurille, ja hevoset
lähtivät laukkaamaan.

Oli jo aivan pimeä, kun ruhtinas Andrei saapui Brünniin ja huomasi
ympärillään suuria taloja, valaistuja kauppapuoteja, katulyhtyjä ja
upeita ajoneuvoja. Hän huomasi yhtäkkiä olevansa suurkaupungin
vilkkaassa hyörinässä, joka aina niin kiehtovasti vetää puoleensa
sotilasta leiri-elämän jälkeen. Huolimatta huimasta ajosta ja
unettomasta yöstä tunsi ruhtinas Andrei, hovia lähestyessään, olevansa
reippaampi kuin edellisenä päivänä. Hänen silmänsä loistivat sentään
aivan kuin kuumetautisen, ja aatos liiteli sanomattoman nopeasti ja
selvästi. Elävästi kuvastuivat hänen mieleensä taas taistelun
yksityiskohdat, eivät enää hämärinä, epämääräisinä, vaan hiuskarvalleen
tarkkoina, aivan kuin valettuina, ja mielikuvituksissaan hän esitti
niitä keisari Fransille. Selvinä olivat hänellä satunnaiset
kysymyksetkin, joita hänelle mahdollisesti tehdään, ja vastaukset
samoin. Hän luuli, että hänet heti paikalla esitettäisiin keisarille.
Mutta kun hän oli saapunut hovin pääkäytävän edustalle, juoksi hänen
luokseen virkamies, joka, saatuaan tietää, että hän oli viestintuoja,
johdatti hänet toisen käytävän edustalle.

-- Käytävästä oikealle; siellä, _Euer Hochgeboren_,[60] tapaatte
päivystävän sivuis-adjutantin, -- sanoi virkamies. -- Hän johtaa teidät
sotaministerin luo.

Päivystävä sivuis-adjutantti pyysi häntä odottamaan hetkisen ja meni
sotaministerin luo. Viiden minutin kuluttua adjutantti palasi ja,
kumartaen erityisen kohteliaasti, hän käski ruhtinas Andrein astumaan
edellään ja johdatti hänet käytävää pitkin sotaministerin
työhuoneeseen. Näytti siltä aivan kuin sivuisadjutantti ylettömällä
kohteliaisuudellaan olisi tahtonut pidätellä venäläistä adjutanttia
heittäytymästä liian tuttavalliseksi. Ruhtinas Andrein iloinen mieliala
vaimeni tuntuvasti, kun hän lähestyi sotaministerin työhuoneen ovea.
Hän tunsi itsensä loukatuksi, ja hänen huomaamattaan muuttui tämä tunne
samalla hetkellä halveksumisen tunteeksi, jolla tosin ei ollut
minkäänlaista perustetta. Mutta hänen sukevan ovela järkensä löysi pian
syyn, joka aiheutti hänet halveksimaan sekä adjutanttia että
sotaministeriä. "Heistä varmaankin", hän ajatteli, "tuntuu sangen
helpolta voiton saanti, koska he itse eivät ole ruutia haistelleet!"
Hän siristeli halveksivasti silmiään ja astui erityisen raukeasti
sotaministerin työhuoneeseen. Tämä omituinen halveksimisen tunne yhä
vain vahveni, kun hän näki sotaministerin, joka istui suuren työpöydän
vieressä eikä pariin minuuttiin ollut huomaavinaankaan huoneeseen
tulijaa. Kahden vahakynttilän välistä näkyi sotaministerin kalju pää,
jossa ainoastaan ohimoilla oli harmaita hiuksia. Hän luki kyyryissään
jotain papereita, vedellen silloin tällöin lyijykynällä niihin
merkkejä. Hän jatkoi lukemistaan eikä nostanut edes päätään, kun ovi
avautui ja alkoi kuulua askelia.

-- Ottakaa tämä ja viekää, -- sanoi sotaministeri adjutantilleen,
ojentaen hänelle papereita, mutta vieläkään hän ei ollut
huomaavinaankaan viestintuojaa.

Ruhtinas Andreista tuntui aivan kuin olisi sotaministeri vähimmin
maailmassa välittänyt Kutusovin armeijan liikkeistä, tai aivan kuin hän
ainakin tahtoisi viestintuojalle sitä uskotella. "Mutta minusta on
aivan yhdentekevää", hän ajatteli. Sotaministeri siirsi syrjään muut
paperit, sovitellen niitä päällitysten, ja kohotti päänsä. Hänellä oli
viisaan ja luontehikkaan näköiset piirteet. Mutta hänen kääntyessään
ruhtinas Andreihin, muuttui hänen viisas ja päättäväinen ilmeensä,
nähtävästi tottumuksesta ja tahallisesti: hänen kasvoilleen ilmestyi
tyhmä, teeskennelty hymy, joka ei edes taitanut peittää alkuperäänsä.
Tällainen hymy on ominainen ihmisille, jotka ovat tottuneet alituiseen
kuuntelemaan anojien pyyntöjä ja esityksiä.

-- Sotamarski Kutusoviltako? -- hän kysyi. -- Toivon teidän tuovan
hyviä uutisia? Onko ollut ottelu Mortierien kanssa? Voittoko? Onpa jo
aikakin!

Hän otti ruhtinas Andreilta nimelleen osoitetun kirjelmän ja alkoi
lukea sitä surullisen näköisenä.

-- Ah, Jumalani! Jumalani! Schmidt! -- huudahti hän saksaksi. --
Minkälainen onnettomuus, minkälainen onnettomuus!

Silmäiltyään kiireesti kirjelmän hän asetti sen pöydälle ja katsahti
ruhtinas Andreihin, ja näytti kuin olisi hän jotain miettinyt.

-- Ah, minkälainen onnettomuus! Sanoitteko, että taistelu oli
ratkaiseva? Mortier ei kuitenkaan ole joutunut vangiksi. (Hän vaipui
hetkiseksi aatoksiinsa.) Olen iloinen tuomistanne hyvistä uutisista,
vaikkakin Schmidtin menettäminen on kallis maksu voitosta. Hänen
majesteettinsa haluaa varmaankin tavata teidät, muttei tänään. Kiitän
teitä, levätkää. Tulkaa huomenna paraatin jälkeen juhlallisiin
vastaanottajaisiin. Ilmoitan muuten teille tästä.

Keskustelun aikana hävinnyt tyhmä hymy ilmestyi taas sotaministerin
kasvoille.

-- Näkemiin, kiitän teitä sydämellisesti. Keisari varmaankin haluaa
tavata teidät, -- hän toisti ja kumarsi.

Kun ruhtinas Andrei oli poistunut hovin suojista tunsi hän, että hän
nyt oli jättänyt voiton hänessä herättämän onnen ja mielenkiinnon
sotaministerin ja kohteliaan adjutantin välinpitämättömiin käsiin.
Hetkessä saivat hänen ajatuksensa aivan toisen suunnan: voitto tuntui
hänestä nyt kaukaiselta, hämärältä muistelmalta.



X.


Ruhtinas Andrei asui Brünnissä tuttavansa, venäläisen valtiomiehen
Bilibinin luona.

-- Bakas ruhtinas, mieluisampaa vierasta en saata ajatella, -- sanoi
Bilibin tullessaan ruhtinas Andreita vastaan. -- Frans, vie ruhtinaan
tamineet minun makuusucjaani! -- sanoi hän palvelijalleen, joka saattoi
ruhtinas Andreita. -- Miten, voiton viestintuojanako? Verratonta. Minä
tässä istuskelen sairaana, kuten näette.

Kun ruhtinas Andrei oli pessyt itsensä ja vaihtanut pukua tuli hän
valtiomiehen komeaan työhuoneeseen ja istuutui katetun puolispöydän
ääreen. Bilibin istui rauhallisena uunin ääressä.

Vaivaloisen matkansa ja koko rasittavan sotaretken jälkeen, jonka
aikana hänen oli täytynyt kieltäytyä elämän mukavuuksista, vieläpä
puhtauden vaatimuksistakin, tuntui ruhtinas Andreista sangen suloiselta
levätä tässä elämän komeudessa ja loistossa, johon hän lapsuudesta
saakka oli tottunut. Sen ohessa tuntui hänestä hauskalta itävaltalaisen
kohtelun jälkeen haastella venäläisen kanssa, vaikkeikaan
venäjänkielellä (he puhelivat ranskaa), mutta sentään venäläisen
kanssa, jonka hän luuli, kuten oli laita kaikkien venäläisten, tuntevan
nurjamielisyyttä itävaltalaisiin. (Viime tapausten johdosta oli tämä
nurjamielisyys käynyt erittäin tuntuvaksi).

Bilibin oli noin kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen vanhapoika ja oli
kuulunut samaan seurapiiriin kuin ruhtinas Andreikin. He olivat olleet
tuttavat jo Pietarissa, mutta lähemmin olivat he tutustuneet vasta
Wienissä. kun ruhtinas Andrei oli oleskellut siellä Kutusovrin
seuralaisena. Samoin kuin ruhtinas Andrei oli lupaava kyky
sotilasalalla, samoin, ja vieläpä enemminkin, oli Bilibin
valtiomiesalalla. Hän oli vielä nuori mies, muttei suinkaan nuori
valtiomies, sillä hän oli alkanut uransa jo kuudentoista vuotiaana, oli
ollut Pariisissa, Kööpenhaminassa, ja nyt oli hänellä Wienissä sangen
huomattava asema. Sekä kansleri että Venäjän lähettiläs tunsivat hänet
ja pitivät häntä suuressa arvossa. Hän ei kuulunut siihen valtiomiesten
suureen joukkoon, joilla, ollakseen erittäin hyviä valtiomiehiä, täytyy
olla ainoastaan kielteisiä ansioita, joiden täytyy olla tekemättä
määrättyjä tekoja ja täytyy osata ranskaa; hän kuului niihin
valtiomiehiin, jotka tahtovat ja osaavat tehdä työtä, ja niinpä hän
saattoikin toisinaan, laiskuudestaan huolimatta, istua yökausia
kirjoituspöytänsä ääressä. Työn laadusta välittämättä hän jätti aina
yhtä hyvää jälkeä. Hänen mieltään ei kiinnittänyt kysymys "miksi?",
vaan kysymys "miten?" Hänestä oli yhdentekevää, mitä valtiollinen asia
koski, kunhan vain sai taitavasti, sattuvasti ja pyörein lauseparsin
kyhätä kiertokirjeen, muistutekirjelmän tai tiedonannon. Tällainen työ
tuotti hänelle mielihyvää. Bilibinin ansiot eivät rajoittuneet
yksinomaan kirjallisiin töihin, hän oli myös kuulu siitä, että taisi
verrattomasti käyttäytyä ja puhua ylhäisissä seurapiireissä.

Työnteko ja keskusteleminen olivat Bilibinille yhtä rakkaat,
mutta hän piti ainoastaan taiteellisesti kauniista ja nerokkaasta
keskustelemisesta. Seuroissa hän aina odotteli tilaisuutta lausuakseen
jotain erinomaista eikä hän milloinkaan sekaantunutkaan keskusteluun,
jollei tarjoutunut tällaista tilaisuutta. Hänen puheensa oli aina
höystetty alkuperäisen nerokkailla, pyöreän hiotuilla lauseparsilla,
jotka herättivät yleistä mielenkiintoa. Nämä lauseparret syntyivät
Bilibinin sisäisessä työpajassa aivan kuin itsestään, ja tahallaan hän
ne laati helposti tajuttavaan muotoon, jotta suuren maailman
tyhjätaskutkin saattoivat ne kätkeä muistiinsa ja sitten kuljetella
niitä vierashuoneesta vierashuoneeseen. Ja todellakin, _les mots de
Bilibine se colportaient dans les salons de Vienne_,[61] ja niillä oli
usein vaikutusta niin sanottuihin tärkeisiin asioihin.

Hänen laihat, raukeat, kellahtavat kasvonsa olivat kokonaan syvien
kurttujen uurtamat. Ja nämä kurtut olivat aina niin huolellisesti ja
tarkoin huuhdellut kuin näpit kylvyn jälkeen. Näiden kurttujen
liikkeisiin rajoittuikin pääasiallisesti hänen kasvojensa
liikehtiminen. Milloin muodostui hänen otsalleen leveitä vakoja, kulmat
kohousivat korkealle, milloin taas kulmat laskeutuivat, ja poskille
muodostui syviä kurttuja. Syvistä kuopistaan katselivat pienet silmät
aina suoraan eteensä, ja niissä oli aina iloinen ilme.

-- No, nythän kerrottekin meille urotöistänne, -- hän sanoi.

Vaatimattomasti ja kertaakaan itseään mainitsematta kertoi Bolkonski
taistelun menosta ja käynnistään sotaministerin luona.

-- _Ils m'ont reçu avec ma nouvelle comme un chien dans un jeu de
quilles_,[62] -- päätti hän kertomuksensa.

Bilibin hymähti, ja kurtut hänen kasvoillaan siliytyivät.

-- _Cependant, mon cher_, -- sanoi hän, tarkastellen etäältä kynttään,
ja hänen vasemman silmänsä yläpuolelle muodostui kurttu, -- _malgré la
haute estime que je professe pour le_ oikeauskoiseen venäläiseen
armeijaan, _j'avoue que votre victoire n'est pas des plus
victorieuses_.[63]

Hän jatkoi yhä samaan tapaan ranskaksi, lausuen venäjäksi ainoastaan ne
sanat, jotka hän tahtoi pilkallisesti alleviivata.

-- Miten kävi? Suunnattomine joukkoinenne syöksyitte te onnettoman
Mortierin kimppuun, jolla ei ollut kuin yksi divisioona, mutta
kuitenkin livisti Mortier käsistänne. Mikä voitto tämä on?

-- Vakavasti puhuen, -- vastasi ruhtinas Andrei, -- voimme kuitenkin
sanoa kerskumatta, että se oli hieman toista kuin Ulmin luona...

-- Miksette vanginneet edes yhtä sotamarskia?

-- Siksi, ettei kaikki käy niinkuin toivotaan, eikä niin säännöllisesti
kuin paraatissa. Olimme laskeneet voivamme kiertää vihollisen, kuten
teille jo kerroin, aamuun kello seitsemään, mutta se ei meille
onnistunut edes viiteen iltapäivällä.

-- Miksette saapuneet sitten perille seitsemäksi? Teidän olisi pitänyt
keritä perille seitsemältä aamulla, -- sanoi Bilibin, hymyillen, --
olisi pitänyt joutua seitsemältä aamulla.

-- Miksette te diplomaattisilla keinoillanne saaneet Bonapartea
vakuutetuksi, että hänen olisi ollut viisainta luopua Genuasta? --
sanoi ruhtinas Andrei samallaisella äänensävyllä.

-- Tiedän, -- keskeytti hänet Bilibin, -- teidän arvelevan, että on
sangen helppo vangita sotamarskeja sohvalla uunin edessä. Niinhän se
on, mutta sittenkin, miksette häntä vanginneet? Ja älkää ihmetelkö,
jolleivät, ei ainoastaan sotaministeri, vaan myöskin hänen
majesteettinsa keisari ja kuningas Frans ole ylen onnelliset teidän
voitostanne; sillä en minäkään, Venäjän lähetystön sihteeri pahanen,
tunne erityistä tarvetta lahjoittaa iloni merkiksi Fransilleni taaleria
ja päästää häntä hempukoineen Praterille... Mutta, eihän täällä
olekkaan Prateria.

Hän katsahti suoraan ruhtinas Andreita silmiin, ja yhtäkkiä siliytyivät
otsalta kurtut.

-- Nyt on minun vuoroni kysyä teiltä "miksi", rakas ystävä,
-- sanoi Bolkonski. -- Tunnustan, etten oikein käsitä asioita;
kenties ovat kyseessä diplomaattiset hienoudet, joita ei heikko
järkeni pysty käsittämään, mutta ymmärtää en saata: Mack menettää
kokonaisen armeijan, arkkiherttuat Ferdinand ja Karl eivät ilmaise
elonmerkkejäkään ja tekevät virheen toisensa jälkeen, vihdoin
Kutusof yksinään saa todellisen voiton, paljastaa ranskalaisten
voittamattomuuden, ja kaikesta tästä huolimatta ei sotaministeriä edes
viehätä tapauksen yksityisseikat.

-- Niinpä juuri, rakkaani. Nähkääs, rakkaani: eläköön keisari, eläköön
Venäjä, eläköön uskonto! tämä kaikki on verratonta, mutta mitä
liikuttaa meitä, sanon Itävallan hovia, teidän voittonne? Mutta
tuokaahan suotuisa viesti arkkiherttua Kaarlen tai Ferdinandin -- kuten
tiedätte, _un archiduc vaut l'autre_ [64] -- voitosta, niin kyllä
silloin panemme tykit jyskymään, vaikkapa sitten voitetuksi olisi
tullutkin vain Bonaparten palokunnan komppania. Mutta tämä tuntuu
meistä vain tahalliselta ärsytykseltä. Arkkiherttua Karl ei saa mitään
aikaan, arkkiherttua Ferdinand peittyy häpeään. Wienin te jätätte, ette
sitä enää puollusta, aivan tuntuu kuin sanoisitte meille: Jumala on
kanssamme, jääkää Herran huomaau pääkaupunkinenne. Kaikkein rakastaman
kenraalimme, Schmidtin, viette luotituiskuun ja onnittelette sitten
meitä voiton johdosta! Myöntänette, että vaikea olisi ajatella
ärsyttävämpää uutista kuin se, jonka olette meille tuonut. Tämä tuntuu
aivan tahalliselta, aivan tahalliselta. Jä entäs jos olisittekin
saaneet loistavan voiton, ja saakoonpa vaikka arkkiherttua Karlkin
voiton, mitä voisi tämä kaikki vaikuttaa asiain yleiseen menoon? Nyt on
jo kaikki myöhäistä, kun ranskalaiset joukot ovat vallanneet Wienin.

-- Miten, vallanneet? Onko Wien valloitettu?

-- Onpa niinkin, ja Bonaparte on Sehönbrunnissa, ja kreivi, meidän
rakas kreivimme Vrbna on matkalla hänen luokseen tiedustelemaan hänen
käskyjään.

Nyt tunsi Bolkonski, ettei hän, matkan vaivoista ja vaikutelmista
uupuneena, väsyneenä vastaanotosta ja erittäinkin ateriasta, voinut
käsittää kuulemainsa sanojen merkitystä.

-- Tänään aamulla kävi luonani kreivi Lichtenfels, -- jatkoi Bilibin,
-- ja näytti minulle kirjeen, jossa tarkasti kerrottiin ranskalaisten
paraatista Wienissä. Prinssi Murat ja koko hälinä... Näette siis, ettei
teidän voittonne ole omiaan herättämään suurtakaan iloa, eikä teitä
siis voida ottaa vastaan pelastajana...

-- Minusta on todellakin yhdentekevää, aivan yhdentekevää, -- sanoi
ruhtinas Andrei, joka vähitellen alkoi käsittää, ettei hänen tuomallaan
voitonsanomalla Kremsin taistelusta todellakaan ollut suurtakaan
merkitystä niin tärkeiden tapausten rinnalla kuin Itävallan
pääkaupungin menettäminen. -- Miten on Wien saatettu valloittaa? Entä
silta, ja kuuluisa siltavaruste, ja ruhtinas Auersperg? Meillä
huhuiltiin, että ruhtinas Auersperg puollustaa Wieniä.

-- Ruhtinas Auersperg on tällä puolella, meidän puolella, ja suojelee
meitä; arvelen hänen suojelevan huonosti, mutta suojelee hän sentään.
Mutta Wien on toisella puolella. Siltaa ei toki vielä ole vallattu, ja
toivon, ettei sitä vallatakkaan, sillä sen alle on kaivettu miinoja, ja
tarpeen tullen räjäytetään se ilmaan. Muussa tapauksessa olisimme jo
aikoja sitten olleet Böhmin vuoristossa, ja teillä olisi ollut tukala
neljännestunti kahden tulen välissä.

-- Mutta tästä ei toki vielä seuraa sotaretken loppuminen, -- sanoi
ruhtinas Andrei.

-- Arvelen sen jo loppuneen. Ja samaa arvelevat täkäläiset verrattomat
nahjukset, mutteivät uskalla ilmaista arvelujaan. Käy, kuten ennustin
sodan alussa: ei teidän kahakkanne Dürensteinen luona, eikä ylimalkaan
ruuti ratkaise asiaa, vaan ruudin keksijät, -- sanoi Bilibin, toistaen
tavallisen lausepartensa. Kurtut hänen otsallaan siliytyivät, ja hän
vaikeni hetkeksi. -- Nyt on vain kysymys keisari Aleksanterin ja
Preussin kuninkaan kohtauksesta Berliinissä. Jos Preussi yhtyy
liittoon, niin velvoittaa se Itävaltaakin, ja silloin jatkuu sota.
Jollei näin käy, niin on ainoastaan sovittava paikasta, missä on
ryhdyttävä laatimaan alustavia pykäliä uuteen _Campo Formioon_.

-- Mutta onpa siinä tavaton nerokkuus, -- huudahti yhtäkkiä ruhtinas
Andrei, puristaen pienen kätensä nyrkkiin ja lyöden sen pöytään. -- Ja
entä sitä onnea, joka tätä miestä seuraa!

-- Buonaparteako? -- sanoi kysyvästi Bilibin, rypistäen otsaansa ja
ilmaisten täten, että hänellä on sutkaus valmiina. -- Buonaparteako? --
hän sanoi, korostaen erityisemmin u äännettä. -- Arvelen kuitenkin,
että nyt, kun hän säätää Itävallalle lakeja Schönbrunnista, hänet
voitaisiin vapauttaa u äänteestä. Otan lopullisesti käytäntöön uuden
tavan ja kutsuu häntä ainoastaan Bonaparteksi.

-- Leikki sikseen, -- sanoi ruhtinas Andrei, -- arveletteko todellakin,
että sotaretki on päättynyt?

-- Sanonpa teille, mikä on minun mielipiteeni. Itävalta on vetänyt
lyhyen tikun, mutta se ei ole tottunut tällaiseen. Ja se on kostava. Ja
syynä sen onnettomuuteen on, ensiksikin se, että maakunnat ovat
hävitetyt (kerrotaan, että meidän oikeauskoinen armeijamme on ollut
julma ryöstämään), armeija lyöty, pääkaupunki vihollisen vallassa, ja
kaikki tämä _pour les beaux yeux du_[65] Sardinian kuninkaan. Ja
siksipä -- meidän kesken sanottuna, rakkaani -- minä vainuan, että
meitä petetään, minä vainuan lähentelemistä Ranskaan ja rauhan
suunnitelmia, salaisen rauhan, joka solmitaan meidän tietämättämme.

-- Se on mahdotonta! -- sanoi ruhtinas Andrei -- se olisi toki liian
alhaista.

-- Ken elää, hän näkee, -- sanoi Bilibin, päästäen taas kurtut
siliytymään, merkiksi, että tahtoo lopettaa keskustelun.

Kun ruhtinas Andrei oli vetäytynyt häntä varten varattuun huoneeseen
ja puhtaisiin liinavaatteisiin pukeutuneena oli heittäytynyt
höyhenpatjoille ja hajuvesiltä tuoksuville, lämmitetyille
pään-alusille, -- niin tuntui hänestä kuin taistelu, josta hän oli
tullut tuomaan viestiä, olisi ollut kaukana, kovin kaukana hänestä.
Preussin liitto, Itävallan petollisuus, Bonaparten uusi riemukulku,
juhlalliset vastaanottajaiset hovissa, paraati ja keisari Fransin
tapaaminen seuraavana päivänä -- kaikki nämä seikat olivat vallanneet
hänet kokonaan.

Hän sulki silmänsä, mutta samassa kuuli hän tykkien jyskettä, pyssyjen
pauketta, rattaiden pyöräin kolinaa, ja taas näki hän muskettisoturien
pitkissä jonoissa laskeutuvan vuorelta, ranskalaisten ampuvan, ja hän
tunsi, miten hänen sydämensä vavahti, hän ajaa eteenpäin Schmidtin
rinnalla, luodit vinkuvat iloisesti hänen ympärillään, ja hänen
sydämensä täyttää valtavan voimakas elämän ilo, jollaista hän ei ollut
tuntenut sitten lapsuuden päiväin.

Hän heräsi...

"Niin, niinhän se kävi!..." sanoi hän, hymyillen lapsekkaan
onnellisena, ja vaipui sikeään, nuorekkaaseen uneen.



XI.


Seuraavana aamuna hän heräsi myöhään. Vieritellessään mielessään
äskeisiä vaikutelmia, muistui hänen mieleensä ensiksi se seikka, että
hänet tänäpänä esitellään keisari Fransille, sitten muistuivat hänen
mieleensä sotaministeri, kohtelias sivuis-adjutantti, Bilibin ja
edellisen illan keskustelu. Pukeuduttuaan hovin vastaanottajaisia
varten täydelliseen juhlapukuun, joka pitkiin aikoihin ei ollut ollut
hänen yllään, astui hän Bilibinin työhuoneeseen tuorean reippaana ja
kauniina, käsi siteessä. Huoneessa oli neljä lähetystön virkamiestä.
Kuragininin, joka oli lähetystön sihteerinä, tunsi ruhtinas Andrei
ennaltaan; muut esitti hänelle Bilibin.

Nämä herrat, jotka olivat nuoria, rikkaita, iloisia suuren maailman
miehiä, olivat muodostaneet Wienissä, ja muodostivat nyt täälläkin,
erityisen seurapiirin, jota sen sielu, Bilibin, nimitti _meikäläisiksi,
les notres_. Tämän seurapiirin jäsenillä, jotka melkein poikkeuksetta
olivat valtiomiehiä, näkyi olevan omat, erityiset harrastuksensa,
joilla ei ollut mitään tekemistä sodan eikä politiikan kanssa. Heitä
näkyivät enemmän kannustavan suuren maailman tapahtumat, suhteet
erinäisiin naikkosiin ja virastotyöt. Näytti siltä aivan kuin he
mielellään, kuten _omaisen_ (kunnia, joka sattui harvalle), olisivat
ottaneet seurapiiriinsä ruhtinas Andrein. Kohteliaisuudesta, ja
helpottaakseen keskustelun alkamista, kyseltiin ruhtinas Andreilta yhtä
ja toista armeijasta, taistelusta y.m.s., ja sitten muuttui keskustelu
taas hajanaiseksi leikinlaskuksi ja juoruilemiseksi.

-- Mutta sepä vasta on jotain, -- puhui eräs heistä, kertoessaan, miten
hullusti oli käynyt eräälle hänen toverilleen, valtiomiehelle, -- sepä
vasta on jotain, kun kansleri sanoo hänelle suoraan, että hänen
nimittämisensä Lontooseen on onnenkeikaus, ja kehoittaa häntä
itseäänkin sitä sellaisena pitämään. Ajatelkaa tuota onnetonta tällä
hetkellä!...

-- Mutta tämä on vielä arveluttavampaa, hyvät herrat, minä ilmi annan
Kuraginin: mies on hädässä, ja sitä käyttää hyväkseen tämä don Juan,
tämä kauhea mies!

Ruhtinas Hippolyt oli lojollaan voltairelaisessa nojatuolissa, jalat
roikuksissa sivunojan yli. Hän pyrskähti nauramaan.

-- _Parlez moi de ça_,[66] -- hän sanoi.

-- Oi, sinua don Juan! Oi, käärme!

-- Ette tiedä, Bolkonski, -- sanoi Bilibin, ruhtinas Andreihin
kääntyen, -- että kaikki ranskalaisen (olin sanoa venäläisen) armeijan
kauhutyöt vaalenevat niiden töiden rinnalla, joita tämä mies on
toimittanut naismaailmassa.

-- _La femme est la compagne de l'homme_,[67] -- lausui ruhtinas
Hippolyt ja alkoi katsella lornetillaan koholla olevia jalkojaan.

Bilibin ja _meikäläiset_ nauraa hohottivat, katsellessaan Hippolytiä
silmiin. Ruhtinas Andrei huomasi, että tätä Hippolytiä, jolle hän
(hänen täytyi se tunnustaa) oli ollut miltei mustasukkainen vaimonsa
tähden, pidettiinkin tässä seurassa narrina.

-- Ei mutta, minun pitääkin hieman huvittaa teitä Kuraginin laskuun, --
sanoi Bilibin hiljaa Bolkonskille. -- Hän on verraton puhuessaan
politiikasta; hänen arvokkuutensa on näkemisen arvoinen.

Hän istuutui Hippolytin viereen, veti otsansa kurttuihin ja alkoi puhua
politiikasta. Ruhtinas Andrei ja muut vieraat ympäröivät heidät.

-- Berlinin ministerineuvosto ei voi lausua mielipidettään liitosta, --
alkoi Hippolyt, vilkaisten merkitsevästi kuulijoihin, -- lausumatta ...
kuten viimeisessä nootissaan ... ymmärrättehän ... ymmärrättebän ...
muuten, jollei hänen Majesteettinsa Keisari poikkea meidän liittomme
perusteista...

-- Odottakaa, en ole vielä lopettanut, -- sanoi hän ruhtinas Andreille,
tarttuen tämän käteen. -- Arvelen, että _l'intervention_ on oleva
pysyvämpi kuin _non-intervention_.[68] Ja... -- Hän vaikeni. -- Ei
voida pitää asiaa päättyneenä, vaikkeikaan meidän kirjelmäämme lokakuun
28 p:ltä ole hyväksytty. Näin on kaikki päättyvä.

Ja hän päästi Bolkonskin käden, osoittaakseen, että oli lopullisesti
päättänyt puheensa.

-- Demosthenes, tunnen sinut kivennupulasta, joka on kätkettynä
kultaiseen suuhusi, -- sanoi Bilibin, ja mielihyvästä oli hänen
päänahkansa laskeutunut tuntuvasti kasvoille.

Kaikki alkoivat nauraa. Hippolyt nauroi muita äänekkäämmin. Nähtävästi
hän kärsi ja oli pakahtua, mutta siitä huolimatta hän ei voinut
pidättyä raivokkaasta naurusta, joka väänsi kummasti hänen muuten niin
elottomat kasvonsa.

-- Nyt ehdotan teille jotain, hyvät herrat, -- sanoi Bilibin: --
Bolkonski on vieraani, ja minä tahdon, voimieni mukaan, valmistaa
hänelle tilaisuuden nauttia kaikista täkäläisistä huvituksista. Jos
olisimme Wienissä, niin eipä olisi aprikoimista; mutta täällä, tässä
surkeassa mähriläisessä luolassa on se vaikeampaa, ja siksipä vetoankin
teidän kaikkien apuun. _Il faut lui faire les honneurs de Brünn_.[69]
Teidän osaksenne lankee teaatteri, minun osalleni seurapiirit, teille,
Hippolyt, tietenkin naiset.

-- Hänelle on näytettävä suloinen Amelie! -- sanoi eräs
_meikäläisistä_, näppiään suudellen.

-- Ylimalkaan, tämä verenhimoinen sotilas, --, sanoi Bilibin -- on
totutettava ihmisystävällisempiin elämäntapoihin.

-- Tuskinpa käytän hyväkseni teidän vierasvaraisuuttanne, hyvät herrat,
ja nyt täytyy minun lähteä, -- sanoi Bolkonski, vilkaisten kelloon.

-- Mihin?

-- Keisarin luo.

-- Oi! oi! oi!

-- Näkemiin saakka, Bolkonski! Näkemiin saakaa, ruhtinas; tulkaa
ajoissa puolisille. Me teidät pidämme lämpimänä.

-- Koettakaa mahdollisimman kehuvasti puhua muonituksesta ja
majoituksesta, kun joudutte puheisiin keisarin kanssa, -- sanoi
Bilibin, saattaessaan Bolkonskia eteiseen saakka.

-- Haluaisin kiittää, mutten voi kokemuksieni perustalla, -- vastasi
Bolkonski, hymyillen.

-- Ylimalkaan, puhukaa mahdollisimman paljon. Keisari rakastaa
intohimoisesti vastaanottoja; mutta itse hän ei pidä puhumisesta, eikä
hän taidakkaan puhua, kuten näette.



XII.


Juhlallisissa vastaanottajaisissa keisari Frans vain katsahti jäykästi
ruhtinas Andreita kasvoihin, kun tämä seisoi määrätyllä paikalla
itävaltalaisten upseerien joukossa, ja nyökäytti pitkänomaisella
päällään. Mutta vastaanottajaisten jälkeen ilmoitti eilinen
sivuisadjutantti Bolkonskille sangen kohteliaasti, että keisari haluaa
keskustella hänen kanssaan kahdenkesken. Keisari otti vastaan hänet
seisoen keskellä huonetta. Ennen keskustelun alkua tuntui keisari
jonkun verran hämmentyneeltä, ja näytti kuin ei hän olisi tiennyt, mitä
hänen olisi sanottava, ja näytti punastuneen. Tämä ihmetytti ruhtinas
Andreita.

-- Sanokaahan, milloin taistelu alkoi? -- kysyi hän hätäisesti.

Ruhtinas Andrei vastasi. Sitten seurasi toisia yhtä yksinkertaisia
kysymyksiä: "onko Kutusof terve? milloin hän oli lähtenyt Kremsistä?"
y.m.s. Keskustelun aikana oli keisarin kasvoilla sellainen ilme aivan
kuin hänen tarkoituksensa olisikin vain tehdä määrätty luku kysymyksiä.
Vastauksista hän vähät välitti, sen huomasi liiankin selvästi.

-- Milloin alkoi taistelu? -- kysyi keisari.

-- En voi ilmoittaa teidän majesteetillenne, milloin taistelu alkoi
rintamassa, mutta Dürensteinissa, missä silloin olin, alkoivat joukot
hyökätä kuudetta käydessä iltapäivällä, -- sanoi Bolkonski, elostuen,
sillä hän arveli, että hänen nyt onnistuisi esittää jo valmiiksi
suunnittelemansa kuvaus kaikesta, mitä tiesi ja mitä oli nähnyt.

Mutta keisari vain hymähti ja keskeytti hänet.

-- Kuinka monta penikulmaa?

-- Mistä ja mihin, teidän keisarillinen korkeutenne?

-- Dürensteinistä Kremsiin.

-- Kolme ja puoli penikulmaa, teidän keisarillinen korkeutenne.

-- Ovatko ranskalaiset poistuneet vasemmalta rannalta?

-- Urkkijain tietojen mukaan kulkivat viimeiset yöllä lautoilla.

-- Onko Kremsissä tarpeeksi rehua?

-- Rehua ei ole toimitettu niin paljon kuin...

Keisari keskeytti hänet.

-- Milloin kaatui Schmidt?...

-- Luullakseni klo 7.

-- Klo 7. Sangen surullista! Sangen surullista!

Keisari sanoi olevansa kiitollinen ja kumarsi. Ruhtinas Andrei poistui
huoneesta, ja heti riensivät hovilaiset hänen kimppuunsa utelemaan. Hän
näki ympärillään pelkkiä ystävällisiä silmiä ja kuuli ystävällisiä
sanoja. Eilinen sivuisadjutantti nuhteli häntä, kun hän ei ollut jäänyt
asumaan hoviin, ja tarjosi omaa taloaan hänen käytettäväkseen.
Sotaministeri tuli hänen luokseen ja onnitteli häntä sen johdosta, että
keisari oli suvainnut nimittää hänet Maria Theresian ritarikunnan
kolmannen luokan ritariksi. Keisarinnan kamariherra pyysi häntä
saapumaan hänen majesteettinsa keisarinnan puheille. Arkkiherttuatar
tahtoi myös tavata hänet. Hän ei tiennyt, kenelle hänen olisi pitänyt
vastata, ja vaikeni hetkiseksi kootakseen ajatuksensa. Venäjän
lähettiläs tarttui hänen käsivarteensa, vei hänet akkunan luo ja alkoi
puhella hänen kanssaan.

Vastoin Bilibinin arveluja oli hänen tuomansa tieto synnyttänyt riemua.
Oli määrätty pidettäväksi kiitosjumalanpalvelus. Kutusof sai Maria
Theresian suuren ristin, ja koko armeija sai palkintoja. Bolkonski sai
kutsuja kaikilta tahoilta, ja kaiken aamua ajeli hän vieraskäynneillä
korkeiden itävaltalaisten virkamiesten luona. Viidettä käydessä
iltapäivällä olivat vieraskäynnit tehdyt. Ruhtinas Andrei oli
mielessään sommitellut isälleen kirjeen taistelusta ja matkastaan
Brünniin ja oli nyt jo palaamassa Bilibinin asunnolle. Tämän portaiden
edessä huomasi hän puoleksi sälytetyt vähäiset vaunut. Bilibinin
palvelija, Frans, tuli ovesta, kantaa laahustaen raskasta matkalaukkua.

Matkan varrella oli ruhtinas Andrei poikennut kirjakauppaan
varustautumaan kirjoilla sotaretkeä varten ja oli istahtanut siellä
hetkisen.

-- Mitä nyt on tekeillä? -- kysyi Bolkonski palvelijalta.

-- Voi, teidän ylhäisyytenne! -- sanoi Frans, vaivoin raastaen
matkalaukkua vaunuihin. -- Matkustamme vielä edemmäs. Paholainen on
taas kintereillämme!

-- Mitä? Mitä? -- kyseli ruhtinas Andrei.

Bilibin tuli kiirehtien ovesta. Hänen aina rauhallisilla kasvoillaan
huomasi kiihtymyksen merkkejä.

-- Ei, ei, myöntäkää, että tämä on verraton juttu, -- hän sanoi, --
tämä Thaborin (silta Wienissä) sillan juttu. He ovat kulkeneet sen yli
vastarintaa kohtaamatta.

Ruhtinas Andrei oli aivan ymmällä.

-- Mutta mistä tulette, kun ette tiedä sitä, mistä haastelee jokainen
ajurikin kaupungissa?

-- Tulen arkkiherttuattaren luota. En siellä mitään kuullut.

-- Ettekö ole huomannut, että kaikkialla varustaudutaan matkalle.

-- En ole huomannut... Mutta mitä on tekeillä? -- kysyi ruhtinas Andrei
kärsimättömänä.

-- Mitäkö tekeillä? Onhan vain! Ranskalaiset ovat kulkeneet sillan yli,
jota Auerspergin piti puollustaa. Siltaa ei räjäytetty, ja nyt
kiirehtii Murat Brünniä kohti, ja tuossa tuokiossa ovat ranskalaiset
täällä.

-- Miten täällä? Miksei sitten räjäytetty siltaa, olihan se
miinoitettu?

-- Sitä kysyn teiltä. Sitä ei kenkään tiedä, ei Bonapartekaan.

Bolkonski kohautti harteitaan.

-- Mutta jos vihollinen on kulkenut sillan yli, niin silloin on armeija
mennyttä: siltä katkaistaan paluutie, -- hän sanoi.

-- Siinäpä ollaan, -- vastasi Bilibin. -- Kuulkaahan: Ranskalaiset
saapuvat Wieniin, kuten teille jo sanoin. Oivallista. Seuraavana
päivänä, s.o. eilen, herrat sotamarskit: Murat, Lannes ja Belliard,
nousevat ratsuilleen ja lähtevät sillalle. (Huomatkaa, että he kaikki
ovat gascognelaisia.) "Hyvät herrat", puhuu eräs heistä -- "te
tiedätte, että Thaborin silta on miinoitettu, ja että sitä suojelee
uhkaava _jete de pont_[70] ja viidentoista tuhannen miehen suuruinen
sotajoukko, jolle on annettu määräys räjäyttää silta ja estää meidän
ylimenoamme. Mutta meidän herramme ja keisarimme, Napoleon olisi
mielissään, jos valloittaisimme sillan. Menkäämme kolmisin ja
valloittakaamme silta." -- "Menkäämme", sanoivat toiset; ja he menevät
ja valloittavat sillan, kulkevat sen yli, ovat nyt koko armeijoineen
Tonavan tällä puolella ja kulkevat meidän kimppuumme, teidän kimppuunne
ja uhkaavat teidän yhdyslinjaanne.

-- Jättäkää jo leikinlasku, -- sanoi ruhtinas Andrei surullisen
totisena.

Tämä uutinen sekä suretti että riemastutti ruhtinas Andreita.

Heti kun hänelle kävi selväksi venäläisen armeijan toivoton asema,
pisti hänen päähänsä, että juuri hänen oli johdettava Venäjän armeija
tästä tukalasta asemasta, että nyt on hänen edessään se Toulon, joka
eroittaa hänet tuntemattomain upseerien joukosta ja avaa hänelle
kunnian ja maineen tien. Kuunnellessaan Bilibinin puhetta,
hän jo kuvitteli mielessään, miten hän, armeijaan palattuaan,
sotaneuvottelussa esittää mielipiteen, jonka avulla ainoastaan voidaan
pelastaa armeija, ja miten hänelle sitten uskotaan tämän suunnitelman
toteuttaminen.

-- Jättäkää jo leikinlasku, -- hän sanoi.

-- En laske leikkiä, -- jatkoi Bilibin, -- en tiedä mitään todenpaa ja
surkuteltavampaa. Nämä herrat tulevat kolmisin sillalle ja kohottavat
valkean lipun; he vakuuttavat, että on aselepo, ja että he,
sotamarskit, ovat tulleet neuvottelemaan ruhtinas Auerspergin kanssa.
Päivystävä upseeri päästää heidät siltavarusteelle. He kertoilevat
hänelle ummet ja lammet gascognelaisia hullutuksia: sanovat, että sota
on päättynyt, että keisari Frans ja Napoleon ovat päättäneet tavata
toisensa, että he tahtovat tavata ruhtinas Auerspergin, y.m.s. Upseeri
lähettää kutsumaan Auerspergiä; herrat sotamarskit syleilevät
upseereja, laskevat leikkiä, istahtavat tykeille, mutta sillä välin
marssii ranskalainen pataljoona salavihkaa sillalle, sotilaat
viskelevät palavilla aineilla täytettyjä säkkejä virtaan, ja pataljoona
saapuu siltavarusteelle. Vihdoin saapuu itse kenraaliluutnantti, meidän
rakas ruhtinaamme, Auersperg von Mautern. "Rakas vihollinen! Itävallan
joukkojen kukka. Turkin sotien sankari! Vihollisuus on päättynyt,
voimme puristaa toistemme käsiä ... keisari Napoleonin hartain toivo on
saada tavata ruhtinas Auersperg". Sanalla sanoen, nämä herrat eivät
suotta ole gascognelaisia, he pimittävät Auerspergin kauniilla
sanoillaan, hän on niin lumottu äkillisestä sydämellisestä
tuttavuudestaan ranskalaisiin sotamarskeihin, ja Muratin mantteli ja
kameelikurjen sulat häikäisevät siihen määrin hänen silmänsä, _qu'il
n'y voit que du feu, et oublie celui qu'il devonit faire, faire sur
l'ennemi_.[71] (Huolimatta puheensa elävyydestä, Bilibin ei sentään
unohtanut pysähtyä tämän sanasutkauksensa jälkeen, jotta ruhtinas
Andrei olisi ehtinyt täysin käsittää sen arvon.) Ranskalainen
pataljoona juoksee siltavarusteelle, tykit tukitaan, ja silta on
valloitettu. Ei, tämä ei vielä mitään, -- jatkoi hän, rauhoittuen
hieman, kuullessaan oman puheensa sulouden, -- tämäpä vasta jotain:
ali-upseeri jonka hallussa oli merkinantotykki sillan sytyttäjille ja
miinain räjäyttäjille, tämä ali-upseeri, kun huomasi, että ranskalaiset
juoksevat sillalle, tahtoi jo ampua, mutta Lannes töykkäsi häntä
käteen. Aliupseeri, joka nähtävästi oli kenraaliaan järkevämpi, menee
Auerspergin luo ja sanoo: "Ruhtinas, teidät petetään, kas tuolla ovat
ranskalaiset!" Murat huomaa, että kaikki on hukassa, jos ali-upseeri
saa puhua. Teeskennellyn ihmettelevänä (aito gascognelainen) kääntyy
hän Auerspergiin: "Enpä tosiaan näe tässä koko maailman ylistämää
itävaltalaista sotakuria", hän sanoo, "ja te sallitte sotilaan täten
puhua itsellenne!" Tämä on nerokasta. Ruhtinas Auersperg loukkautuu ja
käskee vangita ali-upseerin. Ei, mutta myöntänette, että tämä
siltajuttu on verraton. Tätä ei enää voi nimittää tyhmyydeksi, ei
halpamaisuudeksi...

-- Kenties kavallukseksi, -- sanoi ruhtinas Andrei, jonka mieleen
elävästi kuvastuivat harmaat sinellit, haavat, ruudin savu ja kunnia,
joka häntä odotti.

-- Eipä siksikään. Se saattaisi hovin liian huonoon valoon, -- jatkoi
Bilibin. Tämä ei ole kavallusta, ei halpamaisuutta, ei tyhmyyttä; tämä
on samaa kuin Ulmin luon... -- Hän näytti miettivän, etsivän sopivaa
lausepartta: -- _c'est ... c'est du Mack. Nous sommes mackes_,[72] --
sanoi hän viimein, tuntien samalla, että oli päästänyt sanasutkauksen,
vieläpä sattuvankin sanasutkauksen, jota usein toistellaan.

Mielihyvän merkiksi hän päästi kurtut otsaltaan ja alkoi, hillitysti
hymyillen, tarkastaa kynsiään.

-- Mihin menette? -- sanoi hän äkkiä, kääntyen ruhtinas Andreihin, joka
oli noussut seisaalleen ja astui huoneensa ovea kohti.

-- Lähden matkalle.

-- Mihin?

-- Armeijaan.

-- Olihan aikomuksenne viipyä vielä kaksi päivää.

-- Mutta nyt lähden heti.

Ja annettuaan määräyksiä lähtönsä johdosta, ruhtinas Andrei poistui
omaan huoneeseensa.

-- Kuulkaahan, rakkaani, -- sanoi Bilibin, tultuaan ruhtinas Andrein
huoneeseen. -- Olen ajatellut teitä. Miksi lähdette?

Ja osoittaakseen todistelunsa kumoamattomuuden, hän päästi kaikki
kurtut kasvoiltaan.

Ruhtinas Andrei katsahti kysyvästi toveriinsa eikä vastannut mitään.

-- Miksi matkustatte? Tiedän teidän arvelevan, että velvollisuutenne on
rientää armeijaan, kun sen asema on uhattu. Ymmärsin tämän, (_mon cher,
c'est de l'heroisme_".[73]

-- Ei lainkaan, -- sanoi ruhtinas Andrei.

-- Mutta olettehan filosoofi; olkaa sitä täydellisesti, tarkastakaa
asioita toiseltakin kannalta, ja olette huomaava, että teidän
velvollisuutenne päinvastoin on säästää itseänne. Jättäkää armeijan
pelastaminen toisten huoleksi, jotka eivät enää mihinkään kelpaa...
Teitä ei ole käsketty palaamaan, ja täältä teitä ei päästetty; voitte
siis jäädä tänne ja matkustaa meidän kanssamme, minne vieneekin meidät
onneton kohtalomme. Kerrotaan, että matkustamme Olmütziin. Ja Olmütz on
erittäin hauska kaupunki. Ja minun vaunuissani matkustamme sangen
mukavasti ja rauhallisesti.

-- Jättäkää jo leikinlasku, -- sanoi Bolkonski.

-- Puhun teille vakavasti, ystävänä. Ajatelkaahan. Minne ja miksi
matkustatte, kun kerran voitte jäädä tänne? Teillä on valittavana
näiden kahden välillä (hänen päänahkansa vetäytyi kurttuihin vasemman
ohimon yläpuolella): joko ette saavu armeijaan, ja rauha solmitaan; tai
saavutte ja ja'atte koko Kutusovin armeijan kanssa häviön ja häpeän.

Ja Bilibin päästi kurtut siliytymään, tuntien, että hänen dilemmansa
oli kumoamaton.

-- Tämä asia ei ole minun päätettävissäni, -- sanoi ruhtinas Andrei
kylmästi, mutta hän ajatteli: "lähden pelastamaan armeijaa".

-- Rakkaani, olette sankari, -- sanoi Bilibin.



XIII.


Käytyään hyvästijätöllä sotaministerin luona, lähti ruhtinas Andrei
vielä samana yönä matkalle armeijaan, itsekään tietämättä, mistä sen
tapaisi, ja peläten joutuvansa Kremsin tiellä ranskalaisten käsiin.

Brünnissä oli koko hovi lähtöhommissa, ja raskas kalusto oli jo
matkalla Olmütziin. Etzelsdorfin luona tuli ruhtinas Andrei sille
tielle, jota myöten venäläinen armeija pakeni tulisella kiireellä ja
suurimmassa epäjärjestyksessä. Tie oli niin täyteen ahtautunut
kuormavaunuja, että hänen oli mahdoton jatkaa matkaa vaunuissaan.
Otettuaan kasakkapäälliköltä hevosen ja kasakan, lähti ruhtinas Andrei
nälkäisenä ja väsyneenä etsimään ylipäällikköä ja kuormavaunujaan.
Matkalla kuuli hän mitä huolestuttavimpia huhuja armeijan tilasta, ja
nähdessään nuo suin päin pakenevat joukot, alkoi hän niihin uskoakkin.

Hänen mieleensä muistuivat Bonaparten sanat, jotka tämä sodan alkaessa
oli lausunut armeijalle antamassaan päiväkäskyssä: (_Cette armée russe,
que l'or d'Angleterre a transportée des extrémités de l'univers, nous
allons lui faire eprouver le même sort (le sort de l'armée d'Ulm)_".[74]
Ja nämä sanat herättivät hänessä samalla kertaa ihailua tuohon
nerokkaaseen sankariin, loukatun kunnian tuntoa ja maineen toiveita.
"Mutta jollei muu autakkaan kuin kuolema?" hän ajatteli. "Mitäpä siitä,
jos niin tarvitaan! Osannen kuolla yhtä hyvin kuin muutkin."

Halveksuen katseli ruhtinas Andrei näitä loppumattomia sekasin kulkevia
joukko-osastoja, kuormia, tykkejä, ja taas kuormia, kuormia, ja yhä
kuormia jos jonkinlaisia, jotka milloin sivuuttaen toisiaan, milloin
kolmen ja neljän kertaisissa jonoissa kulkien sulkivat koko
leveydeltään poroisen tien. Joka puolelta, edestä ja takaa, niin
pitkältä kuin korva eroitti, kuului pyörien kolinaa, vaunulaiteiden,
tykintelojen ja rattaiden rätinää, kavioiden kapsetta, ruoskain
viuhinaa, sotilaiden, palvelijain ja upseerien huutoja, hoputtamista ja
sättimistä. Tien vierillä tapasi ruhtinas Andrei tuon tuostakin milloin
nyljettyjä, milloin nylkemättömiä hevosenraatoja, särkyneitä rattaita,
joiden vieressä istui sotilaita aivan kuin jotain odotellen. Kylien
kohdalla näki hän osastoistaan eronneita sotilaita, joista toiset
kiirehtivät kyliä kohden, toiset jo palailivat niistä, kantaa
laahustaen kanoja, lampaita, heiniä ja kaikellaisella tavaralla
täytettyjä säkkejä. Ala- ja ylämä'issä syntyi aivan sietämätön ahdinko,
ja kuului korvia vihlovaa huutoa ja kirkunaa. Sotilaat seisoivat polvia
myöten porossa ja kannattelivat tykkejä ja kuormia: ruoskat räiskivät,
kaviot livastelivat, vetohihnat katkeilivat ja rinnat korahtelivat
huudoista. Pakoretkeä johtavat upseerit ratsastelivat edestakaisin
kuormien välitse. Heikosti kuuluivat heidän äänensä tämän yleisen melun
keskestä, ja heidän kasvojensa ilmeistä saattoi huomata, että he olivat
toivottomia tämän sekasorron suhteen.

"Tässä siis on se rakas, oikea-uskoinen sotajoukko", ajatteli
Bolkonski, muistellen Bilibinin sanoja.

Ruhtinas Andrei tahtoi kysyä joltakulta, missä ylipäällikkö nykyään
oleksii, ja sentähden ajoi hän kuormaston luo. Suoraan häntä kohti
kulkivat yhden hevosen vetämät ajoneuvot, mitkä nähtävästi olivat
sotilaiden tilapäisesti kyhäämät ja muistuttivat vankkurien,
kabrioletin ja vaunujen sekasikiötä. Ajoneuvoja ohjasi sotilas, ja
nahkaisen katoksen alla istui kokonaan huiveihin kääriytynyt nainen.
Ruhtinas Andrei oli jo saapunut kuormaston luo ja oli jo kerinnyt
kysymäänkin asiaansa eräältä sotilaalta, kun yhtäkkiä katoksen alla
istuvan naisen toivottomat huudot kiinnittivät hänen huomionsa.
Kuormastoa johtava upseeri hutki näiden kummallisten ajoneuvojen
ajuria, kun tämä pyrki sivuuttamaan kuormaston, ja jokunen lyönti
sattui naisen jalkoja peittävään verhokkeeseen. Nainen huusi
vimmatusti. Kun hän huomasi ruhtinas Andrein pisti hän päänsä kuomusta,
huitoi laihoilla käsillään ja huusi:

-- Adjutantti! Herra adjutantti! Jumalan nimessä ... puollustakaa...
Mitä tästä tulee?... Olen seitsemännen jääkärirykmentin lääkärin
vaimo ... eivät päästä kulkemaan; olemme jääneet rykmentistämme, olemme
eksyneet...

-- Lyön mäsäksi, käännä takasin! -- huusi vihastunut upseeri
sotilaalle: -- käännä takasin luhjinesi.

-- Herra adjutantti, puollustakaa. Mitä tämä on? -- huusi lääkärin
vaimo.

-- Sallikaa näiden ajoneuvojen jatkaa matkaa. Ettekö näe, että kulkija
on nainen? -- sanoi ruhtinas Andrei, ratsastaen upseerin luo.

Upseeri vilkasi häneen, mutta, vastaamatta sanaakaan, hän kääntyi taas
sotilaaseen: "Minä sinut sivuutan... Takasin!"...

-- Päästäkää, sanon teille, -- toisti ruhtinas Andrei, piukistaen
huuliaan.

-- Ken olet sinä sitten? -- kysyi upseeri raivostuneen kiivaasti,
kääntyen ruhtinas Andreihin. -- Ken olet? Oletko sinä (hän lausui
erityisen merkitsevästi _sinä_ sanan) päällikkö, vai kuinka? Tässä olen
minä päällikkö, etkä sinä. Sinä siinä, takasin, -- ärjäsi hän
sotilaalle, -- lyön mäsäksi.

Tämä "mäsäksi lyöminen" näytti häntä erityisesti miellyttävän.

-- Kylläpä sai adjutantti pahanen, -- kuului ääni takaa.

Ruhtinas Andrei huomasi, että upseeri oli suotta aikojaan ärtynyt
sellaiseen raivopuuskaan, jollaisen vallassa ihmiset eivät tavallisesti
tiedä, mitä puhuvat. Hän huomasi, että kuomussa istuvan lääkärin vaimon
puollustaminen saattoi viedä siihen, mitä hän enin maailmassa pelkäsi
-- saattoi tehdä hänet naurettavaksi; mutta hänen vaistonsa sanoi
toista. Ei kerinnyt upseeri lausumaan viimeistä sanaansa, kun ruhtinas
Andrei, kasvot vihan vääntäminä, ruoska koholla, ajoi hänen luokseen.

-- Sal-l-i-kaa hei-dän men-nä!

Upseeri häiläytti kädellään ja poistui kiireesti.

-- Kaikki lähtee epäjärjestys näistä esikuntalaisista, -- mutisi hän.
-- Tehkää häntä mielenne mukaan.

Ruhtinas Andrei lähti kiireesti, silmät maahan luotuina, lääkärin
vaimon luota, joka nimitti häntä pelastajakseen, ja lähti ajamaan
täyttä laukkaa kylää kohti, missä ylipäällikön sanottiin majailevan.
Ajaessaan hän kirvelevin sydämin muisteli tämän häpeällisen kohtauksen
pienimpiäkin yksityiskohtia.

Saavuttuaan kylään hän laskeusi ratsultaan ja lähti jalan astumaan
ensimäistä taloa kohti, missä hän aikoi edes hetkisen levähtää, hieman
aterioida ja selvitellä näitä loukkaavia, kiusallisia aatoksiaan. "Tämä
on rosvojoukko, vaan ei suinkaan sotajoukko", päätteli hän itsekseen,
lähestyessään talon akkunaa. Samassa kuuli hän nimensä mainittavan.
Ääni oli hänelle tuttu.

Hän vilkasi sivulleen. Pienestä akkuna pahasesta pistäytyivät esiin
Nesvitskin kauniit kasvot. Hän pureskeli jotain mehevässä suussaan ja
kutsui ruhtinas Andreita luokseen, huitoen käsillään.

-- Bolkonski, Bolkonski, etkö kuule? Tule kiireemmin, -- hän huusi.

Huoneeseen tultuaan tapasi ruhtinas Andrei Nesvitskin ja erään toisen
adjutantin, jotka paraillaan aterioivat. He kiirehtivät ruhtinas
Andreilta utelemaan uutisia. Tuttavainsa kasvoilla huomasi Bolkonski
levottomuuden ilmeen. Erittäin oli tämä ilme huomioitavissa Nesvitskin
alati nauravilla kasvoilla.

-- Missä on ylipäällikkö? -- kysyi Bolkonski.

-- Täällä, tuossa talossa, -- vastasi adjutantti.

-- Onko sitten totta, että on solmittu rauha ja antauduttu? -- kysyi
Nesvitski.

-- Samaa kysyn teiltä. En tiedä mitään; vaivoin pääsin tänne.

-- Mitä meistä, veliseni! Kauheata! Kadun veliseni: Mackille nauroimme,
mutta huonommin käy itsellemme, -- sanoi Nesvitski. -- Mutta istuhan ja
syö jotakin.

-- Ette nyt, ruhtinas, löydä tavarakuormaanne, ettekä muutakaan, ja
Jumala tietää, missä lienee Pietarinne, -- sanoi toinen adjutantti.

-- Missä on pääkortteeri?

-- Znaimissa aijomme viettää yön.

-- Ja minä kun niin laittelin mukaani kaikki mahdolliset esineet,
sälytin kahden hevosen selkään, -- puheli Nesvitski, ja miten
erinomaiset olivat tavarakääröni. Olisivatpa kestäneet, vaikka Böhmin
vuoriston yli olisimme samoilleet. Huonosti ovat asiat, veliseni. Et
ole varmaankaan terve, kun noin tempoilet? -- kysyi Nesvitski,
huomattuaan, miten ruhtinas Andreita puistatti, aivan kuin hän olisi
koskettanut Leidenin pulloihin.

-- Tervehän minä, -- vastasi ruhtinas Andrei.

Samassa muistui hänen mieleensä äskeinen kohtaus lääkärin vaimon ja
kuormasto-upseerin kanssa.

-- Mitä tekee ylipäällikkö täällä? -- hän kysyi.

-- En lainkaan käsitä, -- vastasi Nesvitski.

-- Eräs seikka on minulle selvillä: kaikki on alhaista, alhaista,
alhaista, -- sanoi ruhtinas Andrei ja lähti taloon, missä ylipäällikkö
majaili.

Hän kulki Kutusovin vaunujen ohi, sivuutti seurueupseerien ja pihalla
meluavain kasakkain uupuneet hevoset ja saapui lopulta eteiseen.
Hänelle ilmoitettiin, että Kutusof oli tuvassa Bagrationin ja
Weihrotherin kanssa. Weihrother oli itävaltalainen kenraali, joka oli
astunut Schmidtin sijalle esikuntaan. Eteisessä istui pikku Koslovski
kyykyllään kirjurin edessä. Kirjuri istui hihat käärittyinä kumolleen
käännetyllä puikolla ja kirjoitti kiireesti. Koslovskin kasvot olivat
raukean väsyneet, -- nähtävästi ei hänkään ollut nukkunut yötään. Hän
vilkasi ruhtinas Andreihin, muttei edes nyökäyttänyt hänelle päällään.

-- Toinen linja... Joko olet kirjoittanut? hän jatkoi, sanellen
kirjurille: -- Kievin krenatöörit, Podolin...

-- En ehdi, teidän jalosukuisuutenne, -- vastasi kirjuri töykeän
kiukkuisesti ja katsahti Koslovskiin.

Oven takaa kuului samassa Kutusovin ääni. Hän puhui sangen vilkkaasti,
ja selvästi voi päättää hänen äänestään, että hän oli johonkin
tyytymätön. Hänet keskeytti toisinaan ruhtinas Andreille outo ääni. Kun
ruhtinas Andrei kuuli nämä äänet ja ajatteli, miten välinpitämättömästi
Koslovski oli katsahtanut häneen, miten töykeästi oli käyttäytynyt
väsynyt kirjuri, miten kirjuri ja Koslovski aivan ylipäällikön
saatuvilla kyyröttivät lattialla puikon ääressä, ja miten äänekkäästi
hevosia pitelevät kasakat naureskelivat aivan ylipäällikön akkunan
alla, kun hän ajatteli kaikkea tätä, niin tunsi hän, että tulossa oli
jotain tärkeätä, kauheata.

Hän kääntyi päättävästi Koslovskiin ja vaati häneltä vastausta.

-- Heti paikalla, ruhtinas, -- sanoi Koslovski. -- Kirjoitamme
taistelujärjestelyä Bagrationille.

-- Entä antautuminen?

-- Turhaa puhetta; valmistaudutaan taisteluun.

Ruhtinas Andrei astui ovea kohti, jonka takaa oli kuulunut puhetta.
Mutta juuri kun hänen piti tarttua ovenripaan, vaikenivat ääneet, ovi
avautui, ja kynnykselle ilmestyi pöhönaamainen, könkönenäinen Kutusof.
Ruhtinas Andrei seisoi aivan ylipäällikön edessä; mutta tämän ainoan
näkevän silmän ilmeestä voi päättää, että aatokset ja huolet niin
kokonaan olivat bänet vallanneet, ettei hän tuntenut edes
adjutanttiaan, vaikka katsoikin häntä suoraan silmiin.

-- No, oletko lopettanut? -- kysyi hän Koslovskilta.

-- Heti paikalla, teidän ylhäisyytenne.

Ylipäällikön jälissä astui yteiseen Bagration. Hän oli varreltaan
lyhyläntä, kuivankälpeä, keski-ikäinen mies, jonka itämaiset,
liikkumattomat kasvot ilmaisivat tahdon lujuutta.

-- Teidän ylhäisyytenne, olen palannut, -- toisti ruhtinas Andrei
jotenkin äänekkäästi, ojentaen ylipäällikölle kirjettä.

-- Vai niin, Wienistäkö? Hyvä. Sittemmin, sittemmin!

Kutusof ja Bagration astuivat portaille.

-- No, ruhtinas, hyvästi, -- sanoi Kutusof Bagrationille. -- Kristus
olkoon kanssasi. Siunaan sinut suureen urotyöhön.

Kutusovin kasvoilta katosi yhtäkkiä jäykkyys, ja kyyneleet täyttivät
hänen silmänsä. Vasemmalla kädellään veti hän Bagrationin luokseen ja
oikealla kädellään, jossa oli sormus, hän siunasi ystävänsä ja käänsi
hänelle pöhöttyneen poskensa suudeltavaksi. Bagration suuteli häntä
kaulalle.

-- Kristus olkoon kanssasi! -- toisti Kutusof ja lähti vaunujensa luo.
-- Istuudu vierelleni, -- sanoi hän Bolkonskille.

-- Teidän ylhäisyytenne, tahtoisin jäädä tänne ja olla täällä hyödyksi.
Sallikaa minun jäädä Bagrationin osastoon.

-- Istuudu, -- sanoi Kutusof ja huomattuaan, että ruhtinas Andrei oli
kahden vaiheilla, hän lisäsi: -- itsekin tarvitsen kunnollisia
upseereja, itsekin tarvitsen.

He istuutuivat vaunuihin ja ajoivat jonkun aikaa puhumatta sanaakaan.

-- Vielä on paljon tehtävää, paljon, -- sanoi Kutusof, ja vanhuksen
läpitunkeva ilme näytti ilmaisevan, että hän käsittää ne tunteet, jotka
liikkuvat ruhtinas Andrein sydämessä. -- Jos Bagrationin osastosta
huomenna on jälellä kymmeneskin osa, niin kiitän Jumalaa, -- jatkoi
Kutusof, aivan kuin olisi puhellut itsekseen.

Ruhtinas Andrei katsahti Kutusoviin, ja tahtomattaan kiintyivät hänen
silmänsä puolen kyynärän päässä hänestä oleviin puhtaaksi huuhdeltuihin
arven poimuihin ylipäällikön ohimolla ja hänen kuopastaan valuneeseen
silmäänsä. Arpi oli muistona luodista, joka Ismailovin luona oli
lävistänyt hänen päänsä. "Niin, hänellä on oikeus puhua näin
rauhallisesti noiden ihmisten kuolemasta!" ajatteli Bolkonski.

-- Siksipä pyydänkin päästä tähän osastoon, -- sanoi Bolkonski.

Kutusof ei vastannut. Hän oli jo nähtävästi kokonaan unohtanut sen,
mitä oli lausunut, ja istui ajatuksiinsa vaipuneena. Vaunut vaappuivat
tasaisesti joustavilla linjaaleillaan. Viiden minutin kuluttua kääntyi
Kutusof ruhtinas Andreihin. Hänen kasvoillaan ei ollut enää
kiihtymyksen jälkeäkään. Hienon leikillisesti kyseli hän ruhtinas
Andreilta yksityiskohtia keisarin ja hänen keskustelustaan,
arvosteluita Kremsin taistelusta ja muutamain heille molemmille
tuttavain naisten vointia.



XIV.


Lokakuun ensimäisenä päivänä sai Kutusof urkkijaltaan tiedon, joka
uhkasi saattaa koko hänen armeijansa perikadon partaalle. Urkkija
ilmoitti, että ranskalaiset, kuljettuaan Wienin sillan yli, uhkaavat
suunnattomine voimineen Kutusovin yhteyttä Venäjältä tulevien joukkojen
kanssa. Jos Kutusof jää Kremsiin, katkaisee Napoleon häneltä kaikki
yhdyslinjat ja saartaa hänen neljänkymmenentuhannen miehen suuruisen
nääntyneen armeijansa sadanviidenkymmenentuhannen miehen suuruisilla
joukoillaan, ja täten kävisi Kutusoville samoin kuin Mackille Ulmin
luona. Jos Kutusof taas poikkeaa siltä tieltä, jota myöten saapuvat
apujoukot Venäjältä, niin täytyy hänen joukkonsa vetäytyä tiettömille,
tuntemattomille seuduille Böhmin vuoristoon, täällä torjua ylivoimaisen
vihollisen hyökkäyksiä, ja viimeinenkin toivo Buxhövdeniin yhtymisestä
on mennyttä. Jos hän taas vetäytyy Kremsistä Olmütziä kohti yhtyäkseen
Venäjältä tuleviin joukkoihin, niin on vaara tarjolla, että
ranskalaiset, jotka jo ovat kulkeneet Wienin sillan yli, saapuvat
perille ennen häntä, ja silloin täytyy hänen ryhtyä taisteluun
marssikunnossa raskaine kuormastoineen ja otella kolme kertaa itseään
voimakkaamman vihollisen kanssa, joka ahdistelee häntä kahdelta
suunnalta.

Kutusof valitsi viimeksi mainitun suunnan.

Kuljettuaan Wienin sillan yli etenivät ranskalaiset pikamarssissa
Znaimia kohti, kuten urkkija oli ilmoittanut. Znaim sijaitsee
Kremsin--Olmützin tien varrella, runsaasti sadan virstan matkalla
Kremsistä, Jos siis Kutusof ehtisi Znaimiin ennen ranskalaisia, olisi
vielä toivoa armeijan pelastamisesta; mutta jos ranskalaiset ehtisivät
ennen, niin silloin odottaisi armeijaa joko Mackin kohtalo tai
täydellinen perikato. Koko armeijoineen ei Kutusof voinut ajatellakkaan
ehtivänsä ennen ranskalaisia. Matka Wienistä Znaimiin oli lyhempi kuin
Kremsistä, ja sitä paitsi oli tie tuntuvasti parempi.

Vielä samana yönä lähetti Kutusof neljäntuhannen miehen suuruisen
etujoukon Bagrationin johdossa vuoritse Kremsin--Znaimin tieltä
Wienin--Znaimin tielle. Bogrationin oli levähtämättä kuljettava tämä
taival, asetuttava rintamineen Wieniä kohti ja, jos ehtisi
ranskalaisten eteen, pidätettävä heitä viimeiseen saakka. Kutusof lähti
kuormastoineen ja tykistöineen marssimaan Znaimia kohti.

Kuljettuaan nälkäisine, paljasjalkaisine joukkoineen, joista kolmas osa
uupui tielle, myrsky-yönä tiettömässä vuoristossa neljäkymmentäviisi
virstaa, saapui Bagration muutamia tunteja ennen ranskalaisia
Hollabrunniin, joka sijaitsee Wienin--Znaimin tien varrella.
Saapuakseen kuormastoineen Znaimiin täytyi Kutusovin kulkea vielä
kokonainen vuorokausi, ja sentähden piti Bagrationin neljäntuhannen
miehen suuruisella nälkäisellä, uupuneella etujoukollaan pidätellä
Hallabrunnin luona koko vihollisarmeijaa kaksikymmentäneljä tuntia.
Tämä näytti aivan mahdottomalta. Mutta kummallinen sattuma teki
mahdottoman mahdolliseksi. Hurmaantuneena petoksensa onnistumisesta,
jonka seurauksena oli Wienin sillan joutuminen taistelutta
ranskalaisille, luuli Murat voivansa pettää Kutusovinkin. Tavattuaan
Bagrationin heikon osaston Znaimin tiellä luuli Murat olevansa
tekemisissä Kutusovin koko armeijan kanssa. Jotta hän täydellisesti
voisi lyödä tämän armeijan, täytyi hänen odottaa Wienistä tulevia
joukkoja. Sentähden ehdotti hän Bagrationille kolmipäiväistä aselepoa,
jonka kuluessa armeijat eivät saisi vaihtaa asemiaan eivätkä liikkua
paikoiltaan. Hän vakuutteli, että rauhanneuvottelut jo olivat käymässä,
ja että hän, turhaa verenvuodatusta välttääkseen, tarjoaa aselepoa.
Itävaltalainen kenraali, kreivi Nostitz, joka oli etuvartioston
päällikkönä, uskoi Muratin lähetin sanoihin ja vetäytyi takasin,
jättäen siten Bagrationin osaston vaaralle alttiiksi. Toinen lähetti
saapui venäläisten ketjuun, tuoden saman tiedon rauhanneuvotteluista ja
tarjosi kolmipäiväistä aselepoa. Bagration vastasi, ettei hän voi
päättää sitä eikä tätä aselevosta, ja lähetti adjutanttinsa
ilmoittamaan Kutusoville hänelle esitetyn aselevon ehdoista.

Kutusoville tarjosi aselepo ainoan keinon ajan voittamiseksi, ja
Bagrationin nääntyneelle osastolle saataisiin täten välttämätöntä
lepoa, ja aselevon aikana saattaisivat kuormasto ja tykistö (niiden
etenemisestä eivät ranskalaiset tietäneet) edetä edes yhden
päivämarssin verran Znaimia kohti. Aselepo oli siis ainoa ja
odottamaton keino armeijan pelastamiseksi. Saatuaan tämän tiedon
lähetti Kutusof viipymättä esikunnassaan palvelevan kenraaliadjutantti
Winzingeroden vihollisen leiriin. Tämä sai toimekseen suostua aselevon
ehtoihin ja sen ohessa piti hänen esittää antautumisen ehdot.
Samalla lähetti Kutusof adjutantteja hoputtaman kuormaston kulkua
Kremsin--Znaimin tiellä. Ainoastaan Bagrationin nääntyneen, nälkäisen
osaston piti jäädä paikoilleen kahdeksan kertaa voimakkaamman
vihollisen lähettyville peittämään koko armeijan ja kuormaston
liikkeitä.

Kutusovin toiveet toteutuivat siinä suhteessa, että antautumisen
ehdottaminen, joka ei velvoittanut häntä mihinkään antoi osalle
kuormastoa tilaisuuden kulkea rauhassa Znaimiin, ja siinäkin suhteessa,
että Muratin erehdys sangen pian huomattiin. Heti kun Bonaparte, joka
majaili Schönbrunnissä, kahdenkymmenenviiden virstan päässä
Hollabrunnista, oli saanut Muratin tiedonannon ja aselevon ja
antautumisen suunnitelmat, huomasi hän petoksen ja kirjoitti Muratille
näin kuuluvan kirjeen:

    Prinssi Muratille. Schönbrunn, brumairen 25 p:nä v. 1805,
    klo 8 aamulla.

    En löydä sanoja ilmaistakseni teille mielipahaani. Johdatte
    ainoastaan etujoukkojani eikä teillä ole oikeutta tehdä
    aselepoa käskyttäni. Riistätte minulta sotaretken hedelmät.
    Lopettakaa viipymättä aselepo ja hyökätkää vihollisen kimppuun.
    Ilmoittakaa hänelle, ettei kenraalilla, joka on allekirjoittanut
    antautumisehdot, ole siihen oikeutta eikä siihen ole oikeutta
    kenellään muulla kuin Venäjän keisarilla.

    Muuten, jos Venäjän keisari suostuu mainittuihin ehtoihin, niin
    suostun minäkin; mutta tässä on kyseessä petos. Menkää, hävittäkää
    Venäjän armeija ... voitte anastaa kuormaston ja tykistön.

    Venäjän keisarin kenraaliadjutantti on... Upseereilla ei ole mitään
    merkitystä, kun heillä ei ole valtuutta; kenraaliadjutantilla ei
    sellaista ole... Itävaltalaiset antoivat vetää itseään nenästä
    Wienin sillalla, nyt annatte te keisarin adjutantin tehdä teille
    samoin.

                                                     Napoleon.

Bonaparten adjutantti nousi ratsulle ja lähti täyttä neljää viemään
tätä uhkaavaa kirjettä Muratille. Luottamatta kenraaleihinsa ja peläten
menettävänsä valmiin saaliin, lähti Bonaparte koko kaartineen
taistelukentälle. Mutta huolettomana sytytteli Bagrationin
neljäntuhannen miehen suuruinen osasto nuotioitaan; sotilaat
lämmittelivät, kuivailivat vaatteitaan ja keittivät taas ensi kerran
puuroa kolmipäiväisten rasitusten ja kärsimysten jälkeen. Kenkään
sotilaista ei tiennyt eikä ajatellut tulevia kohtaloita.



XV.


Neljättä käydessä iltapäivällä saapui ruhtinas Andrei, joka viimein oli
saanut Kutusovin pyyntöönsä suostumaan, Grundiin ja meni heti
ilmoittamaan tulostaan Bagrationille. Bonaparten adjutantti ei vielä
ollut saapunut Muratin osastoon, eikä taistelu vielä ollut alkanut.
Bagrationin osastossa oltiin aivan tietämättömiä asiain yleisestä
menosta, puheltiin rauhasta, mutta pidettiin sitä kuitenkin
mahdottomana. Puheltiin myös taistelusta, mutta kukaan ei voinut edes
aavistaa, miten lähellä se todellisuudessa oli. Bagration, joka tiesi
ruhtinas Andrein olevan rakastettavan ja luotettavan adjutantin,
kohteli häntä erityisellä "päällikkömäisellä" huomaavaisuudella ja
suopeudella, ilmoitti hänelle, että joko tänään tai huomenna tapahtuu
taistelu, ja jätti hänen tahdostaan riippuvaksi, haluaako hän taistelun
aikana seurata häntä vai siirtyykö mieluummin jälkijoukkoon
järjestämään peräytymistä, "mikä myös on sangen tärkeätä".

-- Muuten, tänään varmaankaan ei taistelua tapahdu, -- sanoi Bagration,
aivan kuin olisi tahtonut rauhoittaa ruhtinas Andreita.

"Jos hän on niitä tavallisia esikunnan keikareita, joka on lähetetty
tänne ristin saantiin, niin saa hän palkinnon jälkijoukossakin, mutta
jos hän haluaa seurata minua, niin tulkoon ... kyllä hänelle paikka
löydetään, jos hän on urhoollinen upseeri", ajatteli Bagration.
Ruhtinas Andrei ei vastannut sanaakaan, pyysihän vain saada lähteä
asemille ottaakseen selvän joukkojen asemista, jotta tarpeen tullen
osaisi mennä oikealle paikalle. Osaston päivystäjä, kaunis,
keikarimaisesti puettu upseeri, jolla oli jalokivisormus etusormessa,
ja joka mielellään, vaikkakin huonosti, puhui ranskaa, tarjoutui
ruhtinas Andreille oppaaksi.

Kaikkialla tapasivat he märkiä, surullisen näköisiä upseereja, jotka
kuljeskelivat aivan kuin jotain etsien, ja sotilaita, jotka kylästä
kantoivat ovia, raheja ja aitoja.

-- Tästä joukosta emme vain voi vapautua, ruhtinas, -- sanoi
esikunta-upseeri, osoittaen muonakauppiaan telttaa. -- Päälliköt ovat
välinpitämättömiä. Tänne he kokoontuvat ja istuskelevat päiväkaudet.
Aamulla kaikki karkoitin; katsokaahan, taas on teltta äärillään. Täytyy
mennä, ruhtinas, heitä hieman säikäyttämään. Odottakaa hetkinen.

-- Poiketkaamme todellakin, minäkin ostan juustoa ja leipää, -- sanoi
ruhtinas Andrei, joka ei vielä ollut kerinnyt aterioimaan.

-- Miksette sanonut, ruhtinas, olisinpa tarjonnut vieraanvaraisuuttani.

He laskeutuivat ratsuiltaan ja menivät muonakauppiaan telttaan.
Muutamia punanaamaisia, väsähtäneen näköisiä upseereja istui pöytien
ääressä, juoden, syöden.

-- Mitä tämä merkitsee, hyvät herrat, -- sanoi esikunta-upseeri
nuhtelevasti, ja hänen äänensävystään huomasi, ettei hän ensi kertaa
lausunut näitä sanoja. -- Onhan kielletty poistumasta asemilta.
Ruhtinas on käskenyt karkoittamaan kaikki. Entä te, herra alikapteeni,
-- sanoi hän pienelle, laihalle, likaiselle tykistöupseerille, joka
sukkasillaan (hänen saappaansa oli muonakauppias asettanut kuivumaan),
seisoi tulijain edessä ja hymyili hieman luonnottomasti.

-- Niin, ettekö häpeä, kapteeni Tushin? -- jatkoi esikunta-upseeri: --
teidän tykistöupseerina pitäisi olla muille esikuvana, ja olette
saappaitta. Jos hälytetään, niin olettepa komea sukkasilla.
(Esikunta-upseeri hymähti.) Suvaitkaa lähteä kukin asemalleen, herrat
upseerit, kaikki, kaikki, -- lisäsi hän käskevästi.

Ruhtinas Andrei ei voinut olla hymähtämättä, katsahdettuaan alikapteeni
Tushiniin. Vaiti ollen ja hymyillen, Tushin väännältihe jalalta
toiselle ja katseli kysyvästi suurilla, viisailla ja hyvänsuovilla
silmillään milloin ruhtinas Andreihin, milloin esikunta-upseeriin.

-- Sotilaat sanovat: paljasjaloin on mukavampi, -- sanoi Tushin,
kainosti hymyillen, ja tahtoi nähtävästi päästä ikävästä asemastaan
leikinlaskulla.

Mutta hän ei ollut vielä sanonut sanottavaansa, kun tunsi, ettei
leikinlasku sujunutkaan eikä tepsinyt. Hän hämmentyi.

-- Suvaitkaa lähteä, -- sanoi esikunta-upseeri, koettaen olla vakava.

Ruhtinas Andrei katsahti vielä kerran tykistöupseeriin. Hänessä oli
jotain erikoista, jotain aivan epäsotilaallista, jonkun verran
naurettavaa, mutta silti jotain sanomattoman viehättävää.

Esikunta-upseeri ja ruhtinas Andrei nousivat ratsuilleen ja lähtivät
ajamaan edelleen.

Kaikkialla kohtasivat he eri aselajeihin kuuluvia, jalanastuvia
sotilaita ja upseereja. Saavuttuaan kylän taakse huomasivat
ratsastajat äsken luotuja punertavia saviröykkiöitä; siinä kaivettiin
maavarustuksia. Kylmästä tuulesta välittämättä, puuhaili siinä muutaman
pataljoonan miehistö paitahihasillaan, aivan kuin valkeat muurahaiset.
Vallin takaa lenteli pyrynään punertavaa savea, mutta heittäjiä ei
näkynyt. Esikunta-upseeri ja ruhtinas Andrei ajoivat varustuksen luo,
tarkastivat sitä ja lähtivät edelleen. Heti varustuksen takana
joutuivat ratsastajat suurehkon sotilasryhmän keskelle; toiset
juoksivat ryhmästä varustukseen, toisia tuli lakkaamatta varustuksesta.
Ratsastajain täytyi tukkia nenänsä ja kannustaa ratsunsa raviin
päästäkseen heitä ympäröivästä myrkähdyttävästä ilmapiiristä.

-- _Voilà l'agrément des camps, monsieur le prince_,[75] -- sanoi
päivystävä esikunta-upseeri.

Sitten nousivat he vastakkaiselle kukkulalle. Tältä kukkulalta saattoi
jo eroittaa ranskalaiset. Ruhtinas Andrei pysähtyi ja alkoi tarkastaa
ympäristöä.

-- Tuolla on meikäläisten patteri, -- sanoi esikunta-upseeri, osoittaen
kukkulan korkeinta kohtaa, -- sen päällikkönä on samainen sukkajalka
torvelo, jonka tapasimme muonakauppiaan teltassa; sieltä näkyy koko
ympäristö, menkäämme sinne, ruhtinas.

-- Kiitän nöyrimmästi, nyt voin jo yksinkin kulkea, -- sanoi ruhtinas
Andrei, joka tahtoi päästä erilleen esikunta-upseerista, -- suoriudun
kyllä yksinäni, kiitän nöyrimmästi.

Esikunta-upseeri jätti hänet, ja hän lähti ratsastamaan yksinään.

Mitä lähemmäs ruhtinas Andrei saapui vihollista sitä järjestyneempiä ja
iloisemman näköisiä olivat joukot. Suurin oli ollut epäjärjestys ja
alakuloisuus siinä kuormaston osastossa, jonka ruhtinas Andrei oli
sivuuttanut aamulla Znaimin tiellä, kymmenen virstan päässä
ranskalaisista. Grundissakin oli havaittavissa mieltenkuohua
ja jonkinlaista pelkoa. Mutta mitä lähemmäksi ruhtinas Andrei
saapui ranskalaisten ketjua sitä levollisemmilta näyttivät
venäläiset. Sinellit yllä seisoivat sotilaat riveissä; vääpeli ja
komppanianpäällikkö lukivat sotilaita, töykäten sormella rintaan kunkin
osaston viimeistä miestä ja käskien näitä pitämään käsiään koholla;
kaikkialla hääri sotilaita: toiset kantoivat puita ja risuja, toiset
rakensivat kojuja, iloisesti naureskellen ja rupattaen; nuotioiden
ääressä istuskeli sotilaita, toiset pukeutuneina, toiset alastomina,
kuivaillen paitojaan ja jalkariepujaan, paikkaillen saappaitaan tai
sinellejään; paljon tungeskeli sotilaita myös kattilain ja huttupatojen
ympärillä. Eräässä komppaniassa oli päivällinen jo valmis, ja vesissä
suin katselivat sotilaat höyryäviä kattiloita, odotellen varusmestaria,
joka paraillaan puukupposesta tarjosi maistiaisia hirrellä kojunsa
edessä istuvalle upseerille.

Eräässä toisessa komppaniassa olivat asiat vieläkin paremmalla
kannalla. Siellä oli vielä tilkkanen viinakultaa. Rokonarpinen vääpeli
kallisteli putinaista, ja vuorotellen asettivat sotilaat kenttäleilinsä
kannen pulittavan putinan suun alle. Hartaan näköisinä kohottivat
sotilaaleilin kannen huulilleen, päät taipuivat taaksepäin, ja suitaan
maiskutellen ja kuivaten niitä hihoihinsa, he sitten iloisen näköisinä
poistuivat vääpelin luota. Kaikkien kasvoilla oli niin rauhallinen
ilme, aivan kun ei olisi ollut aavistustakaan vihollisesta eikä
taistelusta, joka kuitenkin oli vaativa uhrikseen ainakin puolet
miehistöstä. Tuntui kuin olisi rauhallisina valmistauduttu levähtämään
jossain syntymäseudulla. Kuljettuaan jääkärirykmentin ohi joutui
ruhtinas Andrei reippaitten Kievin krenatöörien joukkoon, jotka
puuhailivat yhtä rauhallisina kuin jääkäritkin. Rykmentinpäällikön
majan kohdalla, mikä oli korkeampi ja komeampi muita kojuja, näki
ruhtinas Andrei plutoonan krenatöörejä rintamassa. Rintaman edessä
makasi suullaan alaston sotilas. Kaksi sotilasta piteli onnetonta, ja
kaksi lyödä roimi notkeilla vitsoilla häntä paljaalle selälle. Uhri
huusi julmasti. Paksu majuri käyskenteli rintaman edessä ja,
välittämättä huudoista, puheli taukoamatta:

-- Varastaminen on häpeäksi sotilaalle, sotilaan on oltava rehellinen,
jalo ja urhokas; mutta ken varastaa toveriltaan, hän ei ole rehellinen;
hän on konna. Vielä, vielä!

Ja yhä kuului notkeiden vitsain viuhinaa ja vimmattua, vaikkakin
teeskenneltyä huutoa.

-- Vielä, vielä, -- puheli majuri.

Eräs nuori upseeri kääntyi selin kuritettavaan ja poistui epäröivän ja
kärsivän näköisenä rintamasta, katsahtaen kysyvästi ohi ratsastavaan
adjutanttiin.

Saavuttuaan äärimäiselle taistelulinjalle lähti ruhtinas Andrei ajamaan
pitkin rintamaa. Vasemmalla ja oikealla sivustalla olivat ketjut
kaukana toisistaan, mutta keskustassa, sillä kohdalla, missä lähetit
aamulla olivat neuvotelleet, ketjut yhtyivät, ja venäläiset ja
ranskalaiset olivat niin likityksin, että helposti eroittivat toisensa,
vieläpä saattoivat keskustellakin keskenään. Paitsi ketjusotilaita oli
tälle kohdalle kokoontunut paljon uteliaita kummaltakin puolelta, jotka
naureskellen ja iloa pitäen tarkastelivat kummallisia ja outoja
vihollisia.

Vaikka olikin kielletty lähestymästä ketjua, niin eivät päälliköt siitä
huolimatta voineet karkoittaa uteliaita, joita aamusta alkaen suurin
joukoin tungeskeli kummallakin puolella. Ketjusotilaat, jotka
mielestään oikeastaan olivat näiden harvinaisuuksien näyttäjiä,
olivat jo tottuneet ranskalaisiin eivätkä sentähden enää heitä
tarkastelleetkaan, vaan oli heidän huomionsa enemmän kiintynyt
katselijoihin. Ikävissään odottelivat he vahdinmuutosta. Ruhtinas
Andrei pysähtyi tarkastelemaan ranskalaisia.

-- Katohan, kato, -- puheli eräs sotilas toverilleen, osoittaen
venäläistä muskettisoturia, joka upseerin seurassa oli tullut aivan
ketjulle ja puheli nopeasti ja innokkaasti ranskalaisen krenatöörin
kanssa. -- Näes, miten lavertaa sukkelaan! Eipä pääse ranskalainen
jälissä. Koetappa sinä, Sidorof!

-- Odota, kuuntele. Jopa käy ovelasti! -- vastasi Sidorof, jota
sotilaat pitivät verrattomana ranskan puhujana.

Ranskaa haastava muskettisoturi, jota sotilaat nauraen kuuntelivat, oli
Dolohof. Ruhtinas Andrei tunsi hänet ja alkoi kuunnella hänen
puhettaan. Dolohof oli saapunut komppanianpäällikkönsä seurassa
vasemmalta sivustalta, minne heidän rykmenttinsä oli sijoitettu.

-- No, vielä, vielä! -- yllytti komppanianpäällikkö Dolohovia. Hän
kurottautui eteenpäin kuullakseen jokaisen sanan, vaikkeikaan hän tästä
hänelle vieraalla kielellä tapahtuvasta keskustelusta ymmärtänyt
sanaakaan. -- Koettakaa vielä liukkaammin. Mitä hän sanoo?

Dolohof ei vastannut komppanianpäällikön kysymykseen; hän oli joutunut
kiihkeään kiistaan ranskalaisen krenatöörin kanssa. He puhuivat
tietystikin sodasta. Ranskalainen, joka sekoitti venäläiset
itävaltalaisiin, todisteli, että venäläiset olivat antautuneet Ulmin
luona ja että osa heistä oli lähtenyt pakosalle; Dolohof taas väitti,
etteivät venäläiset olleet antautuneet, vaan päinvastoin löylyttäneet
ranskalaisia.

-- Teidät on käsketty täältä karkoittamaan, ja kyllä teidät
karkoitammekin, -- puheli Dolohof.

-- Varokaa vain, ettemme korjaa teitä kaikkine kasakkoinenne, -- sanoi
krenatööri.

Ranskalaiset sotilaat pyrähtivät nauramaan.

-- Panemme teidät tanssimaan, kuten Suvorovinkin aikoina (_on vous fera
danser_), -- sanoi Dolohof.

-- _Qu'est-ce qu'il chante_?[76] -- kysyi eräs ranskalainen.

-- _De l'histoire ancienne_,[77] -- vastasi toinen, aavistaen, että oli
puhe entisistä sodista. -- _L'Empereur va lui faire voir à votre
Souvara, comme aux autres_.[78]

-- Bonaparte... -- alkoi Dolohof, mutta ranskalainen keskeytti hänet.

-- Ei ole Bonapartea. On keisari _Saoré nom_[79]... -- huusi
ranskalainen raivoissaan.

-- Hiis vieköön keisarinne!

Ja Dolohof alkoi sättiä venäjäksi, oikein sotilaan tapaan, heitti
kiväärinsä ilmaan ja poistui ketjusta.

-- Menkäämme, Ivan Lukitsh, -- sanoi hän komppanianpäällikölle.

-- Sepä vasta ranskaa, -- sanoivat venäläiset sotilaat. -- Entä sinä,
Sidorof!

Sidorof iski silmää ja alkoi, ranskalaisiin kääntyneenä, mulittaa
käsittämättömiä sanoja:

-- Kari, mala, tafa, safi, muter, kaska, -- molotti Sidorof, koettaen
saada äänensä sävyä niin ilmeikkääksi kuin mahdollista.

-- Ho, ho, ho! ha, ha, ha! Uh, uh! -- kaikui terveen iloinen
naurunrähäkkä venäläisten joukosta, ja välittömästi tarttui se
ranskalaisiinkin, niin että olisi luullut välttämättömäksi poistaa
panokset pyssyistä, lauaista tykit ilmaan ja hajaantua kunkin
kiireimmän kaupalla kotiinsa.

Mutta panokset jäivät pyssyihin, ampumareiät taloissa ja varustuksissa
ammottivat yhtä uhkaavina kuin ennenkin, ja etuteloistaan irroitetut
tykit olivat yhä suunnattuina toisiaan vastaan.



XVI.


Kierrettyään koko taistelulinjan oikealta sivustalta vasemmalle
ruhtinas Andrei nousi sille patterille, mistä esikunta-upseeri sanoi
näkyvän koko ympäristön. Täällä hän laskeutui ratsultaan ja pysähtyi
reunimaisen tykin ääreen. Tykkejä oli kaikkiaan neljä, ja ne olivat
irroitetut etuteloistaan. Tykkien edustalla asteli vahtisotilas. Hän
oikasihe suoraksi, nähdessään upseerin, mutta ruhtinas Andrei vapautti
hänet kunnianteosta, ja sotilas jatkoi tasaista ikävää astuntaansa.
Tykkien takana lojuivat etutelat, niiden takana olivat liekapaalut,
joiden vieressä roihuivat tykkimiesten nuotiot. Vasemmalla, lähellä
laidimmaista tykkiä, oli virpeistä punottu maja, mistä kuului upseerien
vilkasta puhelua.

Patterilta näkyivät todellakin kaikki venäläisten asemat ja suurin osa
vihollisenkin asemista. Taivaanrannalta, patterin vastapäätä
sijaitsevalta kunnaalta näkyi Schöngrabenin kylä; kylän oikealla ja
vasemmalla puolella näkyi nuotiotulien savun keskitse kolmessa paikassa
ranskalaisia joukkoja, joista suurin osa nähtävästi oli kylässä ja
kunnaan takana. Vasemmalla kylästä häämöitti savun läpi jotain patterin
tapaista, mutta paljaalla silmällä ei sitä tarkkaan eroittanut.
Venäläisten oikea sivusta oli asettunut jotenkin jyrkälle ylänteelle,
joka hallitsi ranskalaisten asemia. Siellä oli enimmäkseen jalkaväkeä,
mutta aivan ylänteen äärellä näkyi rakuunoitakin. Keskustasta, missä
sijaitsi Tushinin patterikin, vietti aivan suora ja loitto alamäki
purolle, joka eroitti venäläiset Schöngrabenista. Vasen sivusta ulottui
metsään saakka, missä venäläiset jalkamiehet paraillaan kaatoivat puita
loimuaviin nuotioihinsa. Ranskalaisten taistelulinja ulottui
laajemmalle kuin venäläisten, ja sentähden olikin selvää, että he
helposti saattaisivat kiertää venäläiset molemmilta sivuilta.
Venäläisten asemien takana oli jyrkkärinteinen, syvä rotko, jonka yli
tykistön ja ratsuväen oli vaikea kulkea. Ruhtinas Andrei kaivoi esille
muistikirjansa ja, kyynärvarsillaan tykkiin nojaten, hän piirsi
lyijykynällä joukkojen asemaluonnoksen. Kahteen kohtaan teki hän
lyijykynällä huomautuksia, joista hän aikoi ilmoittaa Bagrationille.
Hänen mielestään olisi koko tykistö pitänyt sijoittaa keskustaan ja
ratsuväki viedä rotkon toiselle puolelle. Koska ruhtinas Andrei aina
oli ollut ylipäällikön lähettyvillä ja seurannut erityisemmin suurten
joukko-osastojen liikkeitä ja yleisiä järjestelyjä, ja kun hän
sitäpaitsi alituiseen lueskeli kuvauksia historiallisista taisteluista,
niin hän nytkin, kuvitellessaan mielessään lähestyvän taistelun menoa,
haahmoitteli sen välittömästi vain pääpiirteissään. Hän ajatteli vain
seuraavanlaisia huomattavia sattumia: "Jos vihollinen hyökkää oikean
sivustan kimppuun", puheli hän itsekseen, "niin täytyy Kievin
krenatöörien ja Podolin jääkärien pitää asemansa siksi, kunnes
keskustan varaväki joutuu heille avuksi. Tässä tapauksessa saattavat
rakuunat hyökätä sivustaan ja ruhjoa heidät. Jos vihollinen taas
hyökkää keskustaan, on meillä tällä kunnaalla keskuspatteri, ja sen
tukemana voi vasen sivusta vetäytyä erillisrivistöissä rotkolle
saakka", päätteli hän itsekseen...

Koko ajan kun ruhtinas Andrei seisoi tykin luona kuuli hän virvemajassa
puhelevain upseerien ääniä, mutta hän ei käsittänyt, kuten usein on
laita tällaisissa oloissa, ainoatakaan sanaa heidän puheistaan.
Yhtäkkiä sattui hänen korviinsa niin kumman hivelevä äänensävy, että
hän tahtomattaankin alkoi kuunnella.

-- Ei, kyyhkyläiseni, -- puhui miellyttävä ja aivan kuin tutulta
kuulostava ääni, -- sanon, että jos olisi mahdollista tietää, mitä
seuraa kuoleman jälkeen, niin silloinpa ei kenkään meistä kuolemaa
pelkäisikään. Eiköhän niin liene, kyyhkyläiseni.

Toinen, nuoremmalta kuulostava ääni keskeytti puhujan:

-- Pelkää, tai ole pelkäämättä, yhdentekevä, -- et siitä pääse.

-- Mutta sittekin pelkäät! Voi teitä, oppineita, -- sanoi kolmas,
miehekäs ääni, keskeyttäen molemmat edelliset. -- Niinpä niin, te
tykkimiehet, te olette niin oppineita, sillä te voitte kaikkea
kuljettaa mukananne, sekä viinat että särpimet.

Ja "miehekkään äänen omistaja" -- nähtävästi jalkaväen upseeri -- alkoi
nauraa.

-- Mutta sittekin pelkäät, -- jatkoi ensimäinen, tuttu ääni. --
Pelkäät, kun et mitään tiedä, siinä on pelon syy. Tosin sanotaan, että
sielu menee taivaaseen ... mutta tiedämmehän, ettei ole mitään
taivasta, on ainoastaan ilmakehä.

Taas keskeytti miehekäs ääni tykkimiehen.

-- No, tarjotkaahan nyt sitä yrttiviinaanne, Tushin, -- hän sanoi.

"No, nyt muistan! sama kapteeni, joka muonakauppiaan luona oli
sukkasillaan", ajatteli ruhtinas Andrei, mielihyvin tunnustellen tuota
miellyttävää, mietiskelevän harrasta ääntä.

-- Yrttiviinaa kyllä saatte, -- sanoi Tushin, -- mutta sittekin on
vaikeata käsittää tulevaa elämää...

Hän ei lopettanut lausettaan. Samassa kuului ilmassa suhinaa; yhä
lähempänä, lähempänä, vinhemmin ja selvemmin, selvemmin ja vinhemmin,
ja, aivan kuin kesken sanottavaansa, romahti tykinluoti maahan lähelle
virvemajaa, sinkahuttaen kauhealla voimalla sirpeitä ympärilleen. Maa
aivan kuin valitti kauheasta jymäyksestä.

Samassa hetkessä hypähti majasta pikku Tushin piippunysä suupielessä;
hänen hyvänsuovat, viisaat kasvonsa olivat jonkunverran kalpeat. Hänen
jälissään tuli "miehekkään äänen omistaja", nuorekkaan näköinen
jalkaväen upseeri. Hän lähti juoksemaan komppaniaansa kohti, napittaen
juostessaan takkiaan.



XVII.


Ruhtinas Andrei hypähti ratsulleen ja katseli savuavaa tykkiä, josta
luoti oli lentänyt. Hänen silmänsä liukuivat pitkin laajaa kenttää. Hän
huomasi, että vielä äsken liikkumattomat ranskalaisjoukot olivat
alkaneet lainehtia, ja että vasemmalla todella oli patteri. Nuotiosavu
peitti sen vielä osaksi. Kaksi ranskalaista ratsumiestä, arvatenkin
adjutantteja, ratsasti pitkin kunnasta. Selvästi eroitti, miten kunnaan
loivetta laskeusi pienehkö vihollisparvi. Se kiirehti varmaankin ketjun
vahvikkeeksi. Ensimäisen laukauksen savupilvi ei ollut vielä hälvennyt,
kun näkyi toinen, ja kuului jymäys. Taistelu oli alkanut. Ruhtinas
Andrei käänsi hevosensa ja lähti ajamaan täyttä neljää Grundia kohti
tavatakseen Bagrationin. Hän kuuli, miten tykinjyske hänen takanaan
yltyi ja vahveni. Nähtävästi olivat venäläiset alkaneet vastata.
Alhaalta, ketjujen yhtymäkohdalta kuului pyssyjen pauketta.

Lemarrois oli juuri tuonut Bonaparten uhkaavan kirjeen Muratille, ja
häpeissään tahtoi tämä korjata erehdyksensä ennen keisarin saapumista.
Heti hyökkäsi hän keskustaa vastaan ja lähetti joukkoja kiertämään
molempia sivustoja. Hän oli päättänyt kukistaa vihollisen heikon
osaston ennen pimeän tuloa.

"Nyt se on alkanut! Nyt taistellaan!" ajatteli ruhtinas Andrei,
tuntiessaan, miten veri yhä kiivaammin alkoi tulvata sydämeen. "Mutta
missä on Toulonini, minkälaiseksi se muodostuu?" hän ajatteli.

Kulkiessaan niiden komppaniain ohi, jotka neljännestunti sitten söivät
huttua ja joivat viinaa, huomasi ruhtinas Andrei kaikkialla samallaista
hätäistä hyörinää: sotilaat asettuivat riveihin, järjestelivät
aseitaan, ja kaikkien kasvoilla huomasi hän samallaisen innostuksen
ilmeen, joka oli saanut hänenkin sydämensä sykkimään. "Nyt se on
alkanut! Nyt taistellaan! Kauheata, mutta samalla ihanaa!" näyttivät
jokaisen sotilaan ja upseerin kasvot sanovan.

Ei ollut ruhtinas Andrei vielä saapunut ennen mainitsemillemme
maavarustuksille kun hän pilvisen syyspäivän iltavalaistuksessa huomasi
läheneviä ratsastajia. Edellä ajoi valkean hevosen selässä ruhtinas
Bagration, ratsuviitta yllä, ja päässä nahkareunainen lippulakki.
Ruhtinas Andrei pysähtyi, jääden häntä odottamaan. Ruhtinas Bagration
pysäytti hevosensa ja tunnettuaan ruhtinas Andrein nyökäytti hänelle
päällään. Hän katseli yhä suoraan eteensä, kuunnellen samalla, kun
ruhtinas Andrei kertoi hänelle näkemiään.

Ruhtinas Bagrationinkin jäykillä, ruskeahkoilla kasvoilla huomasi tuon
saman ilmeen: "nyt se on alkanut! nyt taistellaan!" Hänen puoliavoimet
silmänsä olivat sameat, aivan kuin hän olisi herännyt kesken uniaan.
Rauhattoman uteliaana tarkasteli ruhtinas Andrei näitä jäykkiä kasvoja
ja hän halusi tietää: ajatteleeko ja tunteeko, ja mitä ajattelee ja
tuntee tämä mies tällä hetkellä?

"Onko yleensä mitään noiden liikkumattomani kasvojen takana?" kysyi
ruhtinas Andrei itseltään, katsellessaan ruhtinas Bagrationia. Tämä
nyökäytti päätään merkiksi, että hyväksyy ruhtinas Andrein esitykset,
ja sanoi: "hyvä", sellaisella äänenpainolla, aivan kuin kaikki,
mitä oli tapahtunut ja kaikki mitä hänelle kerrottiin, olisi käynyt
aivan hänen laskelmainsa mukaan. Hengästyneenä kovasta ajosta, ruhtinas
Andrei puhui sangen nopeasti. Ruhtinas Bagration puhui taas erityisen
vitkaan, korostaen sanat itämaiseen tapaan. Tuntui aivan kuin hän
tahallaan olisi tahtonut huomauttaa seuralaisilleen, ettei ole
erityisempää kiirettä. Hän kannusti kuitenkin ratsunsa raviin
ja lähti ajamaan Tushinin patteria kohti. Ruhtinas Andrei
liittyi seurueeseen ja lähti ajamaan hänen jälissään. Seurueessa
olivat: seurue-upseeri, ruhtinaan oma adjutantti -- Scherkof,
lähetti, päivystävä esikunta-upseeri, joka ratsasti kauniilla
englantilaisrotuisella hevosella, ja sotatuomari, joka uteliaisuudesta
oli lähtenyt tarkastamaan taistelua. Sotatuomari oli lihava,
turpeanaamainen mies. Iloisen kainosti hymyillen katseli hän
ympärilleen, vaappuessaan ratsullaan. Kummalta näytti hän
kameelinkarvaisessa sinellissään ja kuormastosatulassaan husaarien,
kasakkain ja adjutanttien keskellä.

-- Hänkin tahtoo tarkastaa taistelua, -- sanoi Scherkof Bolkonskille,
viitaten sotatuomariin, -- mutta nyt jo sydänkuoppaa kaivelee.

-- No, olkaahan tuossa, -- sanoi sotatuomari, ja hänen kasvoillaan
loisti kaino, mutta samalla viekas hymy, aivan kuin Scherkovin
ilvehtiminen olisi häntä miellyttänyt, ja aivan kuin hän tahallaan
olisi tahtonut näyttää tyhmemmältä kuin hän todellisuudessa oli.

-- _Très drôle, mon monsieur prince_[80] -- sanoi päivystävä
esikunta-upseeri. (Hän muisteli, että _ruhtinaita_ puhuteltaissa
käytetään jotain erikoista lausetapaa, muttei kuolemakseenkaan
muistanut).

Ratsastajat lähenivät jo Tushinin patteria, ja tykinluoti putosi heidän
eteensä.

-- Mikä tuohon putosi? -- kysyi sotatuomari, kainosti hymyillen.

-- Ranskalainen pannukakku, -- vastasi Scherkof.

-- Tuollaisillako sitä siis ihmisiä tapetaan? -- kysyi sotatuomari. --
Voi kauheata!

Ja hän näytti aivan riehtyneen mielihyvästä. Tuskin oli hän lopettanut
lauseensa, kun taas äkkiä kuului kauheata suhinaa, jota seurasi mäjäys
ja -- sotatuomarin takana, hieman oikealla, ajava kasakka kierähti
hevosineen maahan. Scherkof ja päivystävä esikunta-upseeri lyyhistyivät
satulaan ja käänsivät hevosensa syrjään. Sotatuomari pysähtyi kasakan
viereen ja tarkasteli häntä uteliaan tutkivana. Kasakka oli kuollut,
hevonen vielä sätki.

Ruhtinas Bagration siristi silmiään ja vilkasi sivulleen. Huomattuaan
hälinän syyn hän kääntyi rauhallisena, aivan kuin olisi tahtonut sanoa:
"eipä kannata turhia tuumailla!" Hän pysäytti hevosensa taitavan
ratsastajan elein, kumartui hieman satulassa ja selvitti viittaansa
sotkeutuneen miekkansa. Miekka hänellä oli kummallinen, aivan erilainen
kuin siihen aikaan tavalliset. Ruhtinas Andrei muisti kertomuksen
siitä, miten Suvorof Italiassa oli antanut miekkansa Bagrationille, ja
tällä hetkellä tuntui tuo muistelma hänestä erityisen suloiselta.
Seurue saapui sille patterille, jolla Bolkonski oli seissyt
taistelukenttää tarkastaessaan.

-- Kenen komppania? -- kysyi ruhtinas Bagration ampumavaravaunujen
luona seisovalta ali-upseerilta.

Hän kysyi: kenen komppania? mutta hän tarkoitti: ettehän vain pelkää
täällä? Ja ali-upseeri käsitti hänen tarkoituksensa.

-- Kapteeni Tushinin, teidän ylhäisyytenne, -- huusi iloisella äänellä
punatukkainen, pisamanaamainen ali-upseeri, oikaisten itsensä suoraksi.

-- Sepä sen, sepä sen, -- lausui ruhtinas Bagration, mietiskellen
jotain, ja ajoi etutelojen keskitse äärimäisen tykin luo.

Hänen saapuessaan tykin luo, se ulvahti, huumaten metallin kalskeellaan
hänet ja seurueen, ja savuun peittyneen tykin ääressä hääri sotilaita,
vääntäen sitä entiselle paikalleen. Mahdottoman kookas, leveäharteinen
sotilas N:o 1:nen asettui huosiain kädessä seisomaan pyöräin luo. N:o
2:nen syötti tykin vapisevin käsin. Lyhytkasvuinen, kyyryselkäinen
Tushin ilmestyi savun keskestä ja kompastui tykinkärsään. Hän ei
huomannut kenraalia, vaan alkoi kätensä alatse tarkastella vihollista.

-- Lisätkää vielä pari astetta, silloin käy, -- huusi hän vienolla
äänellään, koettaen saada siihen reimuutta, joka ei lainkaan sopinut
hänen vähäpätöiselle vartalolleen-. -- Toinen! -- hän piipitti. Iske,
Medvedjef!

Bagration huusi upseeria luokseen, ja Tushin tulikin, ujosti ja
kömpelösti pidellen kättään ohimollaan, muistuttaen täten enemmän
kansaa siunaavaa pappia kuin kunniaa tekevää sotilasta. Vaikka olikin
määrätty, että Tushinin patterin piti ampua laaksossa olevia
ranskalaisia, pommitti hän kuitenkin sytykeluodeilla Schöngrabenin
kylää, jonka lähistöllä liikuskeli suuria ranskalaisjoukkoja.

Tushin ei ollut saanut määräystä, minne ja minkälaisilla luodeilla
hänen olisi pitänyt ampua, ja sentähden päättikin hän, neuvoteltuaan
vääpelinsä Sahartshenkon kanssa, jota suuresti kunnioitti, että
viisainta oli sytyttää kylä palamaan. "Hyvä!" sanoi Bagration, kun
Tushin oli tehnyt selvän aikeistaan ja toimistaan, ja alkoi
mietteissään tarkastaa taistelukenttää. Oikealla sivustalla olivat
ranskalaiset edenneet pisimmälle. Sen kunnaan alapuolelta, jolla
sijaitsi Kievin rykmentti, joen uomasta, kuului sydäntä vihlovaa
kiväärien räiskettä, ja rakuunain takana, loitolla oikealla yritti
ranskalainen osasto kiertää venäläisten sivustaa. Tämän huomasi
seurue-upseeri ja ilmoitti kenraalille. Vasemmalla päättyi taivaanranta
läheiseen metsään. Ruhtinas Bagration määräsi lähetettäväksi kaksi
pataljoonaa keskustasta oikean sivustan suojaksi. Tämän määräyksen
johdosta rohkeni seurue-upseeri huomauttaa, että tykit, näiden
pataljoonain poistuttua, jäävät suojatta. Ruhtinas Bagration kääntyi
seurue-upseeriin ja katsahti häneen sameilla silmillään, muttei sanonut
sanaakaan. Ruhtinas Andrein mielestä oli seurue-upseerin huomautus
paikallaan, eikä sen johdosta käynyt mitään sanominenkaan. Mutta
samassa saapui täyttä lentoa ajaen joen uomassa sijaitsevan rykmentin
päällikön adjutantti ja ilmoitti, että suunnattomat ranskalaisjoukot
tunkeutuvat alhaalta rykmentin kimppuun, rykmentti on joutunut
sekasortoon ja vetäytyy Kievin krenatöörien asemille. Ruhtinas
Bagration nyökäytti päätään suostumuksen ja hyväksymisen merkiksi.
Käyden lähti hän ajamaan oikealle ja lähetti adjutantin viemään
hyökkäyskäskyä rakuunoille. Mutta puolen tunnin kuluttua palasi
adjutantti ja ilmoitti, että rakuunat jo olivat vetäytyneet rotkon
toiselle puolelle, sillä he olivat joutuneet murhaavan tulen
alaisiksi ja menettäneet suotta paljon miehiä, ja sentähden oli
rykmentinpäällikkö jouduttanut tarkka-ampujain johtamista metsään.

-- Hyvä! -- sanoi Bagration.

Kun seurue lähti ajamaan patterilta, alkoi vasemmaltakin, metsästä
kuulua pyssynpauketta, mutta kun Bagration huomasi, ettei itse ajoissa
ehtisi vasemmalle sivustalle, lähetti hän sinne Scherkovin ilmoittamaan
vanhimmalle kenraalille, samaiselle, jonka rykmenttiä Kutusof tarkasti
Braunaun luona, että hän mahdollisimman kiireesti vetäytyisi rotkon
taakse, sillä oikea sivusta ei varmaankaan kauvan voi pidättää
vihollista. Tushinin patteri ja sitä suojaava pataljoona jäivät oman
onnensa nojaan. Ruhtinas Andrei kuunteli tarkkaavana Bagrationin
keskusteluja ja määräyksiä ja huomasi ihmeekseen, ettei minkäänlaisia
käskyjä oikeastaan annettukaan, vaan että Bagration vain koetti
kaikille uskotella, että kaikki, mitä tehtiin välttämättömyydestä,
sattumuksesta tai eri päällikköjen käskystä, tehtiinkin hänen
suunnitelmainsa mukaan, vaikkeikaan nimenomaan hänen käskystään. Vaikka
asioiden meno riippuikin enemmän sattumasta kuin päällikön tahdosta,
niin huomasi sentään ruhtinas Andrei, että päällikön lauhea ja
levollinen käytöstapa sai suuria aikaan. Kun osastojen päälliköt
epätoivoisina ja pelästyneinä saapuivat hänen luokseen, rauhoittuivat
he hänet nähtyään täydellisesti, iloisesti tervehtivät häntä sotilaat
ja upseerit; päällikön näkeminen antoi heille uutta intoa ja
innostusta, ja kaikki tahtoivat nähtävästi osoittaa hänelle
uskollisuuttaan.



XVIII.


Ruhtinas Bagration nousi seurueineen oikean sivustan korkeimmalle
kohdalle, alkoi sieltä laskeutua uomaan, mistä kuului kiihkeätä
pyssynpauketta. Sieltä ei eroittanut mitään, sillä ruudinsavu peitti
koko uoman. Mitä likemmäs he saapuivat uomaa sitä sankemmaksi kävi
ruudinsavu, mutta yhä elävämmin alkoi myös tuntua varsinaisen
taistelukentän läheisyys. He alkoivat kohdata haavoittuneita. Erästä,
jonka pää oli veriin tahriutunut, laahasi kaksi sotilasta kainaloista.
Hän korisi ja pursui verta. Luoti oli nähtävästi sattunut suuhun tai
kurkkuun. Eräs toinen, aseeton haavoittunut astui reimasti, valitellen
äänekkäästi ja heilutellen haavoittunutta kättään, josta verta vuoti
virtanaan hänen sinellilleen. Hänen kasvonsa kuvastivat enemmän pelkoa
kuin kärsimystä. Hän oli hetki sitten haavoittunut. Kuljettuaan tien
poikki joutuivat he äkkijyrkänteelle ja laskeutuivat yhä alemmas.
Jyrkänteellä lojui joukko sotilaita pitkällään, toisia kapusi ylöspäin,
joukossa muutamia haavoittuneitakin. Raskaasti huokuen astelivat
sotilaat ja kenraalista välittämättä puhelivat he äänekkäästi, käsiään
huitoen. Edessään näkivät ratsastajat jo savun läpi harmaita
sotilasrivejä ja upseerin, joka, tunnettuaan Bagrationin, huutaen lähti
palauttamaan peräytyviä sotilaita. Bagration ajoi rivien luo. Sieltä
täältä kuului laukauksia, vaimentaen komentohuudot ja sotilaiden äänet.
Ilma oli kirpeä ruudinsavusta. Sotilaiden kasvot olivat mustuneet
ruudinsavusta, mutta silti loisti niistä innostus. Toiset syöttivät
pyssyjään, hakaten latasimilla, toiset ripottivat ruutia sankkireikiin,
kopeloivat ampumatarpeita laukuistaan, muutamat ampuivat. Mutta
ruudinsavulta he eivät nähneet, ketä he ampuivat. Sangen usein kuului
suloista suhinaa ja vihellystä. "Mitä tämä lie?" ajatteli ruhtinas
Andrei, lähestyessään rivejä. "Hyökkäystä tämä ei ole, sillä kenkään ei
liiku, kareija ei tämä myöskään ole, sillä siinä on miesten asema
toisellainen."

Kuivankälpeä, heikon näköinen vanhus, herttaisesti hymyilevä
rykmentinpäällikkö, jonka pitkät silmäripset puoleksi peittivät hänen
silmänsä, tehden hänet lempeän näköiseksi, ratsasti ruhtinas
Bagrationin luo, tervehtien häntä kuin isäntä kallista vierastaan. Hän
ilmoitti Bagrationille, että hänen rykmenttinsä oli joutunut ratsuväen
hyökkäyksen alaiseksi; vaikkakin hyökkäys torjuttiin, menetti rykmentti
enemmän kuin puolet miehistään. Rykmentinpäällikkö sanoi, että hyökkäys
oli torjuttu, keksien tällaisen nimityksen, selittääkseen, mitä oli
tapahtunut, mutta todellisuudessa ei hän itsekään tietänyt, mitä oli
tapahtunut tämän viimeisen puolituntisen kuluessa, eikä hän edes
varmasti voinut sanoa, oliko hyökkäys torjuttu, vai oliko hänen
rykmenttinsä tuhottu. Taistelun alussa oli lennellyt tykinluoteja ja
kranaatteja hänen riveihinsä, ja miehiä oli kaatunut, sitten oli joku
huutanut: "ratsuväki!" ja hänen miehensä olivat alkaneet ampua. Ja yhä
vieläkin ammuttiin, ei tosin enää ratsumiehiä, jotka heti olivat
kadonneet näkyvistä, vaan ranskalaisia jalkamiehiä, joita oli
ilmestynyt joen uomaan. Ranskalaiset ampuivat venäläisiä. Ruhtinas
Bagration nyökäytti päätään merkiksi, että kaikki oli käynyt hänen
tahtonsa mukaan ja aivan niin kuin hän oli suunnitellut. Hän kääntyi
adjutanttiin ja käski tämän tuoda vuorelta kaksi kuudennen
jääkärirykmentin pataljoonaa, joiden ohi he hetki sitten olivat
kulkeneet. Ruhtinas Andreita ihmetytti tällä hetkellä muutos, mikä oli
huomattavissa Bagrationin kasvoilla. Hän oli päättäväisen ja onnellisen
näköinen kuin ihminen, joka helteisenä kesäpäivänä on päässyt vetten
partaille ja valmisteleikse syöksymään vilpeitten vetten syleilyyn.
Hävinneet olivat väsyneet, sameat silmät ja teeskennellyn
syvämietteinen katse: pyöreät, ankarat haukansilmät katselivat
riemuitsevina ja jonkun verran ylenkatseellisina suoraan eteensä,
kiintymättä nähtävästi mihinkään. Hänen liikkeensä olivat sentään
entisen hitaat ja rauhalliset.

Rykmentinpäällikkö kääntyi ruhtinas Bagrationiin ja kehoitti häntä
poistumaan, koska asema hänen mielestään oli liian vaarallinen. "Herran
nimessä, teidän ylhäisyytenne, Jumalan tähden!" puhui hän, vilkuen
seurue-upseeriin, saadakseen tältä kannatusta. Seurue-upseeri kääntyi
häneen selin. "Näettehän, teidän ylhäisyytenne!" Hän huomautti
Bagrationia luodeista, jotka lakkaamatta suhisivat, lauloivat ja
vihelsivät heidän ympärillään. Hän puhui nuhtelevan anovasti, kuten
puhuu salvumies kirveeseen tarttuneelle isännälleen: "me olemme työhön
tottuneet, te vain saatte kätenne rakoille". Kun kuunteli hänen
puhettaan, niin olisi luullut, etteivät luodit häntä voisikaan tappaa,
ja hänen puoliavonaiset silmänsä lisäsivät hänen sanojensa
vaikuttavaisuutta. Esikunta-upseeri yhtyi rykmentinpäällikön
varoituksiin; mutta ruhtinas Bagration ei vastannut heille sanaakaan,
kaskihan vain lopettamaan ampumisen ja valmistamaan tilaa lähestyville
pataljoonille. Hänen puhuessaan löyhähti äkkiä tuulenpuuska oikealta ja
hajoitti savupilven, niin että saattoi nähdä uoman ja vastakkaisen
kunnaan, jolla liikkui ranskalaisia. Kaikkien silmät seurasivat
ranskalaisten liikkeitä; ne liikkuivat venäläisiä kohti, kierrellen,
kaarrellen pintamuodostuksen vaatimusten mukaan. Saattoi jo eroittaa
sotilaiden pörhöiset päähineet; upseerin eroitti sotilaasta; eroitti,
miten lippu lepatti tankoon kietoutuneena.

-- Astuvat verrattomasti, -- huomautti joku seurueen jäsenistä. Osa
ranskalaisista saapui jo uomaan. Yhteentörmäyksen täytyi siis tapahtua
venäläisten puolella.

Taistelussa olleen rykmentin tähteet järjestyivät nopeasti ja
siirtyivät oikealle; heidän takaansa ilmestyi kaksi kuudennen
jääkärirykmentin pataljoonaa, reimasti astuen ja ajaen edellään
rintamasta poistuneita. Ne eivät vielä olleet saapuneet Bagrationin
kohdalle, mutta jo kuului raskasta, tahdikasta astunnan humua. Vasemman
sivustan äärimäisenä, lähinnä Bagrationia, astui pyöreäkasvoinen, komea
komppanianpäällikkö, tyhmä, onnellinen ilme kasvoilla. Hän oli sama
jalkaväen upseeri, joka taistelun alkaessa lähti juoksemaan Tushinin
virvemajasta. Hän ei muuta näkynyt ajattelevan tällä hetkellä kuin,
että reimasti astuen pääsisi kenraalin ohi.

Itseensätyytyväisenä, kuten ainakin rintamassa, astui hän kevyesti
jäntevillä jaloillaan, aivan kuin olisi purjehtinut. Vähääkään
ponnistelematta hän kulki suorana ja reippaana, ja tämä astunnan keveys
se hänet eroittikin raskaasti tömistelevistä sotilaista, jotka
seurasivat hänen jalkaansa. Kädessä oli hänellä ohut, kapea,
paljastettu miekka (käyrä sapeli pahanen, joka ei lainkaan muistuttanut
todellista asetta), ja vilkuen, milloin kenraaliin, milloin taakseen,
hän joustavasti väänteli voimakasta ruumistaan, sekaantumatta
kertaakaan oikeasta jalasta. Selvästi huomasi, että hänen kaikki
sielunvoimansa olivat kohdistetut yhteen ainoaan seikkaan: kulkea
mahdollisimman upeasti kenraalin ohi, ja tuntiessaan, että kaikki käy
mainiosti, hän oli onnellinen. "Vasen ... vasen ... vasen", näytti hän
hokevan joka toisella askeleella; ja tähän tahtiin astuivat
juronaamaiset, rensselien ja pyssyjen painostamat sotilaat, aivan kuin
hekin, nuo sadat sotilaat, joka toisella askeleella olisivat itsekseen
hokeneet: "vasen ... vasen ... vasen..." Paksu majuri puhkui astuessaan
ja menetti oikean jalan, kiertäessään tielleen sattunutta pensasta;
hengästyneenä ja pelästyneen näköisenä juoksi osastostaan eksynyt
sotilas ja koetti saavuttaa komppaniansa; viuhuen lensi tykinluoti
Bagrationin ja seurueen yli ja iski riveihin: "vasen -- vasen...!"
"Sulkekaa rivit!" kuului komppanianpäällikön komeileva ääni. Sotilaat
väistivät kaarena jotain sillä kohdalla, mihin luoti oli iskenyt; vanha
ristirintainen sivustan ali-upseeri, joka oli jäänyt kuolleita
katsomaan, saavutti rivinsä, hypähti päästäkseen oikeaan jalkaan,
ja vilkasi sitten vihaisena sivulleen. Tuntui kuin yhä kuuluisi:
"vasen ... vasen ... vasen ..." tämän uhkaavan äänettömyyden ja
tahdikkaan astunnan yksitoikkoisen töminän keskeltä.

-- Reimasti, pojat! -- sanoi Bagration.

"Ahkeruus on ... häi -- nne -- nne!..." kaikui riveistä. Vasemmalla
sivustalla astuva synkän näköinen sotilas katsahti huutaessaan
Bagrationiin, ja hänen kasvoillaan oli ilme, joka aivan kuin sanoi:
"itse tiedämme"; toinen sotilas ei vilaissut sivulleen, varmaankin
peläten sekaantuvansa, huusi suu selällään ja meni ohi.

Komennettiin pysähtymään ja irroittamaan rensselit.

Bagration ratsasti rivien eteen ja laskeusi ratsultaan. Hän heitti
ohjat kasakalle, riisui viitan yltään, oikoi sääriään ja korjasi
lakkiaan. Upseerit etunenässä, alkoivat ranskalaiset nousta vuoren
rinnettä.

"Jumalan nimeen!" huusi Bagration lujalla, korkealla äänellä, kääntyi
hetkeksi rintamaan päin ja lähti, hieman käsiään heilutellen, astumaan
pitkin epätasaista kenttää. Hän astui kömpelösti, ratsumiehen tapaan,
aivan kuin käyntiin tottumaton. Ruhtinas Andrei tunsi, että jokin
vastustamaton voima veti häntä eteenpäin, ja valtava riemu täytti hänen
sydämensä.[81]

Ranskalaiset olivat jo aivan lähellä; ruhtinas Andrei, joka kulki
Bagrationin rinnalla, eroitti jo selvästi ranskalaisten hihnat ja
punaiset olkalaput, vieläpä heidän kasvonsakin (erittäin pisti hänen
silmiinsä vanha, vääräsäärinen ranskalainen upseeri, joka säärykset
jaloissa vaivoin kompuroi alas rinnettä). Ruhtinas Bagration ei
toistanut käskyään, vaan astui yhä vaiti ollen rivien edessä. Yhtäkkiä
kuului ranskalaisten riveistä laukaus, toinen, kolmas ... ja savu
peitti heidän hajalliset rivinsä. Koko osasto alkoi ampua. Muutamia
venäläisiä kaatui, muiden muassa pyöreäkasvoinen kapteeni, joka astui
niin hartaana ja iloisena kenraalin ohi. Mutta samassa kun kuului
ensimäinen laukaus, Bagration katsoi taakseen ja kirkasi; "Hurraa!"

"Hurraa-aa-aa!" kiersi pitkin venäläisten linjaa, ja iloisina,
elostuneina lähtivät sotilaat järjestymättömissä joukoissa kilvan
juoksemaan alas rinnettä hajaantuneiden ranskalaisten jälkiin.



XIX.


Kuudennen jääkärirykmentin hyökkäys teki oikean sivustan peräytymisen
mahdolliseksi. Unhoitetun Tushinin patterin toiminta pidätti
ranskalaisten liikkeitä. Schöngrabenin kylässä roihui tulipalo, joka
tuulen voimasta sai ybä uhkaavamman luonteen. Ranskalaiset alkoivat
sammuttaa tulta, ja sillä aikaa saattoivat venäläiset peräytyä.
Keskusta vetäytyi rotkon yli, kiirehtien ja meluten; kuitenkaan eivät
osastot sekaantuneet toisiinsa. Mutta vasen sivusta, jonka muodostivat
Asovin ja Podolin jalkaväkirykmentit ja Pavlogradin husaarit, joutui
epäjärjestykseen. Sen kimppuun oli hyökännyt Lannesin johtama
ylivoimainen ranskalainen osasto ja uhkasi kierroksella. Bagration oli
lähettänyt sinne Scherkovin viemään peräytymis- käskyä.

Reippaana kannusti Scherkof ratsunsa lentoon, tehden kunniaa vielä
ajaessaankin. Mutta tuskin oli hän painautunut taipaleelle, kun jo
voimansa pettivät. Hänet valtasi voittamaton pelko, hän ei uskaltanut
antautua vaaran alaiseksi.

Saavuttuaan vasemmalle sivustalle hän vältteli niitä paikkoja, mistä
kuului ampumista, ja etsiskeli päälliköitä sieltä, mistä niitä oli
mahdoton löytää, ja sentähden hän ei voinutkaan toimittaa perille
Bagrationin käskyä.

Vasemman sivustan päällikkönä oli iän perustalla sen rykmentin
päällikkö, jonka Kutusof tarkasti Braunaun luona, ja jossa Dolohof
palveli sotamiehenä. Äärimmäisen vasemman sivustan päälliköksi oli taas
määrätty Pavlogradin rykmentin päällikkö, jonka husaareissa Rostof
palveli. Eripuraisuus oli tästä seurauksena. Päälliköt olivat pahoissa
väleissä, ja samaan aikaan, kun oikealla sivustalla taistelu jo oli
täydessä käynnissä, ja ranskalaiset alkoivat edetä, päälliköt yhä vain
neuvottelivat. Ja näiden heidän neuvottelujensa pääasiallisimpana
tarkoituksena oli toistensa loukkaaminen. Rykmentit taas, sekä husaarit
että jalkaväki, eivät olleet lainkaan valmistautuneet alkavaan
taisteluun. Kukaan ei odottanut taistelua, sotilaat ja päälliköt
puuhailivat rauhallisina arkiaskareissaan: ratsuväki syötti hevosiaan,
jalkaväki keräili puita.

-- Hänhän on virka-arvoltaan minua ylempi, -- puhui husaari-eversti
kiukusta punastuneena saapuneelle adjutantille, -- tehköön siis, miten
haluaa. Minä en voi uhrata husaarejani. Torvensoittaja! Puhalla
peräytymään!

Mutta aika kiiti. Oikealla sivustalla ja keskustassa jyskyivät tykit ja
paukkuivat pyssyt, Lannesin ranskalaisia ilmestyi jo myllyn padon
seutuville, ja he järjestyivät ketjuun venäläisten puolelle uomaa, noin
parin pyssynluodin kantamille. Jalkojaan vävähytellen astui jalkaväen
kenraali ratsunsa luo, nousi sen selkään, oikasihe suoraksi ja lähti
ajamaan husaari-everstin luo. Kohdatessaan toisensa kumarsivat
rykmentinpäälliköt kohteliaasti, mutta sydämiin oli kätkettynä katkera
viha.

-- Mutta sittekin, herra eversti, -- puhui kenraali, -- enhän toki voi
jättää puolia miehistäni metsään. _Pyydän_ teitä, _pyydän_ teitä, --
hän toisteli, -- asettumaan asemille ja valmistautumaan hyökkäykseen.

-- Minä taas pyydän teitä olemaan sekaantumatta toisten asioihin, --
vastasi kiivastunut eversti. -- Jos olisitte ratsumies...

-- En ole ratsumies, herra eversti, mutta olen venäläinen kenraali, ja
jollette sitä tiedä...

-- Hyvin tiedän, teidän ylhäisyytenne, -- kiljasi eversti tulipunaisena
ja nykäsi ohjista. -- Lähtekäämme ketjuun, olette huomaava, ettei tämä
asema ole minkään arvoinen. En tahdo menettää rykmenttiäni teidän
mielitekojenue tähden.

-- Unhoitatte säädyllisyyden, eversti. En noudata mielitekojani, enkä
salli tällaisia puheita.

Olettaen, että eversti tahtoo koetella hänen urhoollisuuttaan, lähti
kenraali rinta pystyssä ja yrmeän näköisenä everstin rinnalla
ratsastamaan ketjua kohti, arvellen, että heidän riitansa on
ratkaistava ketjussa, luotituiskussa. He saapuivat ketjuun, muutamia
luoteja lensi heidän ylitseen, ja he pysäyttivät hevosensa, puhumatta
sanaakaan. Ketjussa ei ollut mitään katsottavaa, sillä siitäkin
paikasta, missä he toisensa tapasivat, saattoi selvästi huomata, että
ratsuväen oli mahdoton toimia pensastossa ja rotkoissa, ja että
ranskalaiset paraillaan kiersivät vasenta siipeä. Kenraali ja eversti
katselivat merkitsevän ankarina toisiaan, aivan kuin tappeluun
valmistautuvat kukot, ja odottelivat turhaan näkevänsä toisissaan pelon
merkkejä. Molemmat kestivät koetuksen. Koska heillä ei ollut mitään
sanottavaa toisilleen, ja koskei kumpikaan tahtonut ensimäisenä poistua
luotituiskusta, niin olisivat he varmaankin kauvan siellä viipyneet
koettelemassa toistensa urhoollisuutta, jollei samassa aivan heidän
takaansa metsästä olisi kuulunut ampumisen räiskettä ja sydäntä
vihlovaa huutoa. Ranskalaiset olivat hyökänneet puita keräileväin
venäläisten kimppuun. Husaarit eivät enää voineet vetäytyä takasin
jalkaväen mukana. Ranskalaisten ketju oli katkaissut heiltä paluutien
vasemmalla. Huolimatta paikan epämukavuudesta, täytyi heidän ryhtyä
hyökkäykseen, raivatakseen itselleen paluutien.

Eskadroona, jossa Rostof palveli, oli tuskin kerinnyt nousemaan
satulaan, kun se jo oli rinta rinnan vihollisen kanssa. Nytkään ei
ollut ketään vihollisen ja eskadroonan välillä -- kuten oli ollut
asianlaita Ennsin sillan luonakin --, ja heidät eroitti taas
vihollisesta ainoastaan tuo kauhistava tietämättömyyden ja pelon
rajapiiru, joka aivan kuin eroittaa elävät kuolleista. Kaikki sotilaat
tunsivat tuon rajapiirun läheisyyden, ja kysymys: pääsevätkö sen yli
ja, miten pääsevät, sai heidän sydämensä sykkimään. Eversti saapui
rintamaan, vastasi vihaisesti jotain upseerien kysymyksiin ja, sen
näköisenä kuin ihmiset, jotka eivät milloinkaan myönnä erehtyvänsä,
antoi hän jonkun käskyn. Kukaan ei vielä ollut sanonut mitään varmasti,
mutta siitä huolimatta huhuiltiin eskadroonassa hyökkäyksestä.
Komennettiin rivittymään; helisten paljastuivat miekat. Mutta kukaan ei
vielä liikahtanut. Koko sivustan sotilaat, sekä husaarit että
jalkamiehet, tunsivat, etteivät päällikötkään ole selvillä, mitä olisi
tehtävä, ja tämä päälliköiden epäröiminen tarttui miehistöönkin.

"Kunpa jo alkaisi pikemmin", ajatteli Rostof, tuntien, että hän nyt
viimeinkin saa nauttia hyökkäyksen suloisuudesta, josta hän toveriensa
oli kuullut niin usein kertovan.

-- Jumalan nimeen, pojat, -- kajahti Denisovrin ääni, -- raviin!

Eturivissä alkoivat hevosten lautaset vaappua. Gratshik nytkäytti
ohjaksia ja lähti liikkeelle.

Oikealla puolellaan näki Rostof husaarien ensi rivin, ja kaukaa
edestäpäin näkyi tumma juova, jota hän tarkasti ei voinut eroittaa,
mutta luuli sen vihollisten riviksi. Kuului laukauksia, mutta kaukaa.

-- Nopeampaan raviin! -- kuului komentohuuto, ja Rostof tunsi, miten
Gratshik alkoi varastaa takajaloillaan ja pyrki laukkaan.

Hän koetti edeltäpäin arvata sen liikkeitä, ja hän tuli yhä
iloisemmaksi ja iloisemmaksi. Hän huomasi edessään yksinäisen puun. Puu
näytti ensin olevan hänen edessään, tuolla niin kauhealla rajapiirulla.
Mutta samassa oli hän jo kulkenut tuon rajapiirun poikki, eikä mitään
kauheata ollut tapahtunutkaan, päinvastoin tuntui yhä iloisemmalta ja
suloisemmalta. "Oi, miten hakkaan vihollista", ajatteli Rostof,
puristaen miekkansa kahvaa.

"Hur-raa-aa-aa!" kaikuivat äänet. "Tulkoon nyt ken tahansa", ajatteli
Rostof, iskien kannukset Gratshikin kupeisiin, ja, ajaen toisten ohi,
hän päästi ratsunsa täyteen lentoon. Jo näki hän vihollisen edessään.
Yhtäkkiä tuntui kuin olisi suurella vihdalla huiskaistu eskadroonaa.
Rostof kohotti miekkansa iskeäkseen, mutta samassa erkani hänestä hänen
edellään ratsastava husaari, Nikitenko, ja Rostof tunsi aivan kuin
unessa, että hän kiitää yhä huimaa vauhtia eteenpäin, mutta siitä
huolimatta hän pysyy paikallaan.

Takaa tulla lennätti tuttu husaari, Bondartshuk, ja oli vähällä
sotkettaa hänet hevosellaan. Husaari vilkaisi häneen vihaisesti; hänen
hevosensa pillastui, ja samassa oli ratsastaja hävinnyt.

"Miksen liiku? -- Olen kaatunut, olen kuollut", kysyi ja vastasi Rostof
samalla haavaa. Hän oli yksin keskellä kenttää. Ei nähnyt hän enää
laukkaavia hevosia, husaarien selkiä; hän näki ainoastaan
liikkumattoman kedon ja sängen. Hänen allaan oli lämmintä verta. "Ei,
olen haavoittunut, ja hevoseni on kuollut." Gratshik rämpi
etujaloilleen, mutta keikahti samassa pitkälleen. Rostovin jalka jäi
sen alle. Hevosen päästä virtasi veri. Se sätki jaloillaan, muttei
voinut nousta. Rostof tahtoi nousta, mutta kaatui hänkin:
miekkalaukkunsa oli takertunut satulaan. Hän ei tietänyt, missä olivat
ranskalaiset, missä venäläiset. Hänen ympärillään ei ollut ketään.

Irroitettuaan jalkansa hevosen alta Rostof nousi seisaalleen. "Missä,
kummalla puolella on tuo piiru, joka niin jyrkästi eroitti sotajoukot
toisistaan?" kysyi hän itseltään, mutta vastata hän ei taitanut. "Eihän
vain ole minulle tapahtunut jotain ikävää? Onko tällaisia ikäviä
tapauksia, ja mitä on tällöin tehtävä?" -- kysyi hän itseltään,
noustessaan; ja samassa hän tunsi, että hänen puutuneessa vasemmassa
kädessään riippui jotain liikaa. Ranteesta alkaen tuntui hänen kätensä
vieraalta. Hän tarkasteli kättään, etsien siitä verta. "Mutta tuollapa
on ihmisiäkin", ajatteli hän iloisena, nähtyään muutamia häntä kohti
juoksevia sotilaita. "He auttavat minua!" Etumaisella oli kumman
näköinen kiiveri ja sininen sinelli. Hänellä oli könkönenä, ja hänen
tummat kasvonsa olivat ahavoittuneet. Hänen jälissään juoksi kaksi,
jälempänä yhä useamppia ja useampia. Eräs heistä puhui jotain kummaa,
vierasta kieltä. Taempana kuljettivat kiiveripäät sotilaat venäläistä
husaaria. Hänen käsistään pidettiin kiinni, ja hänen takanaan
kuljetettiin hänen hevostaan.

"Varmaankin meikäläinen vanki... Tosiaan. Vanginnevatkohan minutkin?
Keitä ovat nuo miehet?" ajatteli Rostof, eikä hän uskonut silmiään.
"Ovatko he todellakin ranskalaisia?" Hän katseli lähestyviä
ranskalaisia, ja vaikka hän hetki sitten oli täydessä lennossa
ratsastanut heitä saavuttaakseen ja surmatakseen, niin tuntui heidän
läheisyytensä nyt niin kauhealta, ettei hän saattanut uskoa silmiään.
"Keitä ovat he? Miksi juoksevat? Eiväthän toki minun luokseni? Ja
miksi? Tappamaanko minua? _Minua_, jota kaikki niin rakastavat?" Hänen
mieleensä muistui, miten hellästi äiti häntä rakastaa, miten omaiset,
miten ystävät, ja hänestä tuntui mahdottomalta, että viholliset
aikoisivat hänet tappaa. "Mutta kenties -- tappavatkin!" Kymmenkunnan
sekuntia hän seisoi liikkumatta paikallaan, käsittämättä tilaansa.
Etumainen, könkönenäinen ranskalainen oli jo saapunut niin lähelle,
että Rostof eroitti hänen kasvojensa ilmeen. Muukalaisen kiihtyneet,
oudot piirteet, kun hän pistin sojossa henkeään pidätellen hiljaa
juoksi häntä kohti, säikäyttivät Rostovin. Hän tarttui pistooliinsa,
mutta sen sijaan, että olisi ampunut, hän heitti sillä ranskalaista ja
lähti juoksemaan voimainsa takaa pensaikkoa kohti! Hän ei juossut nyt
sellaisen epäilyn ja sieluntuskan valtaamana kuin Ennsin sillalla, ei,
hän juoksi kuin koirain ahdistama jänis. Hänen koko olemuksensa oli
vallannut järjetön kauhu. Hän pelkäsi menettävänsä nuoren, onnellisen
elämänsä. Nopsasti hyppien ojien yli, hän juoksi nuorekkaan tulisesti,
kuten ennen lapsena leskisillä oltaissa, ja kiiti lentäen ketoa,
silloin tällöin kääntäen kalvakat, hyvänsuovat, nuorekkaat kasvonsa
ahdistajiinsa, ja kylmät väreet kulkivat hänen selkäpiissään. "Ei,
paras on olla katsomatta", hän ajatteli, mutta päästyään pensaston
reunaan hän kuitenkin vielä kerran vilkasi taakseen. Ranskalaiset
olivat jääneet jälkeen, ja juuri sillä hetkellä, jolloin Rostof vilkasi
taakseen, eellimäinen ranskalainen herkesi juoksemasta ja huusi
äänekkäästi jotain jälissään juoksevalle toverilleen. Rostof pysähtyi.
"Eipä taidakkaan olla hätää", hän ajatteli, "eiväthän toki tahtone
minua tappaa". Mutta samassa tunsi hän, miten raskaaksi oli käynyt
hänen vasen kätensä, aivan tuntui kuin kahden puutan paino olisi ollut
siihen kiinnitettynä. Hän ei voinut enää juosta. Ranskalainenkin oli
pysähtynyt ja tähtäsi pyssyllään. Rostof siristi silmiään ja kumartui.
Pari luotia viuhasi hänen ohitseen. Hän ponnisti viimeiset voimansa,
tarttui oikealla kädellään vasempaansa ja saapui pensaikkoon. Täällä
tapasi hän venäläisiä tarkka-ampujia.



XX.


Jalkaväen rykmentit, joiden kimppuun ranskalaiset äkkiarvaamatta olivat
hyökänneet metsässä, juoksivat kentälle. Komppaniat sotkeutuivat, ja
järjestymättöminä joukkoina syöksyivät kaikki pakosalle. Eräs
säikähtynyt sotilas oli lausunut nuo sodassa niin kauheat ja
järjettömät sanat: "olemme eristetyt!" ja nuolen nopeudella levisivät
nuo sanat koko joukkoon, saaden kaikki kauhun valtaan. -- Eristetyt!
Kierretyt! Olemme hukassa! -- huusivat pakenevat.

Heti kun rykmentinpäällikkö kuuli takaansa ampumista ja huutoja hän
käsitti, että hänen rykmentilleen oli tapahtunut jotain kauheata. Ja
kun hän ajatteli, että häntä, nuhteetonta, vuosia palvellutta upseeria,
joka ei koskaan ollut tehnyt virhettä, mahdollisesti syytettäisi
huolimattomuudesta ja leväperäisyydestä, niin valtasi tämä aatos tällä
hetkellä hänet niin kokonaan, että hän unohti niskoittelevan everstin,
oman kenraalin arvonsa, ja mikä kummallisinta -- vaaran ja
itsesuojelusvietin ja, tarttuen satulankaareen, hän kannusti hevostaan
ja lähti luotituiskussa ajamaan täyttä neljää rykmenttinsä luo. Luodit
häntä välttelivät. Yksi ainoa asia täytti hänen sydämensä: hän tahtoi
saada selvän asiain tilasta, auttaa ja hinnasta mistä tahansa korjata
virheen, jos hän siihen on syypää, jottei hän, kaksikymmentäkaksi
vuotta nuhteettomasti palvellut, mallikelpoinen upseeri joutuisi
syntipukiksi.

Hän pääsi onnellisesti ranskalaisten keskitse ja saapui metsän takana
olevan kedon laitaan, jota pitkin venäläiset paraillaan pakenivat,
laskeutuen alas loivetta. Sotilaat eivät välittäneet upseerien
huudoista. Hetki oli jännittävä. Oli huomattavissa sotilaiden kesken
siveellinen horjuminen, joka tällaisissa tapauksissa tavallisesti
ratkaisee taistelun: tottelevatko hämmentyneet joukot päällikkönsä
ääntä, vai juoksevatko edelleen, vilkaistuaan vain häneen ohimennen.
Rykmentinpäällikkö huusi vimmatusti ja huitoi miekallaan. Hänen
kasvonsa olivat tulipunaiset ja aivan oudon näköiset. Mutta sotilaat
eivät välittäneet hänen huudoistaan, eivätkä hänen komentosanansa,
jotka ennen olivat saaneet heidät vapisemaan, nyt tehneet vähääkään
vaikutusta. He yhä vain juoksivat, keskustelivat äänekkäästi ja
ammuskelivat ilmaan. Taistelun ratkaiseva siveellinen horjuminen näytti
kallistuvan pelon eduksi.

Rykmentinpäällikkö alkoi yskiä vimmatun huutamisen ja ruudinsavun
johdosta ja pysähtyi toivottomana. Kaikki näytti menetetyltä. Mutta
samalla hyökkäävät ranskalaiset alkoivat vetäytyä takasin ilman
huomattavaa syytä, he hävisivät metsän laidasta, ja metsään ilmestyi
venäläisiä tarkka-ampujia. Nämä olivat Timohinin komppanian miehiä,
ainoat jotka hämmingin aikana olivat pysyneet järjestyksessä. He olivat
piiloutuneet ojaan metsän laiteella ja hyökkäsivät nyt äkkiarvaamatta
ranskalaisten kimppuun. Timohin syöksyi raivokkaasti huutaen ja niin
hurjan päättävästi ranskalaisten kimppuun, ettei näille jäänyt aikaa
aprikoida, vaan heittivät aseensa ja lähtivät pakosalle. Dolohof juoksi
Timohinin rinnalla, tappoi heti rynnäkön alussa erään ranskalaisen ja
tarttui ensimäisenä antautuneen upseerin kaulukseen. Pakenevat
venäläiset alkoivat palata, pataljoonat kokoontuivat vähitellen, ja
ranskalaiset, jotka olivat eristää vasemman sivustan joukot kahteen
osaan, tungettiin hetkeksi takasin. Varajoukot kerkisivät yhdistyä, ja
pakenevat pysähtyivät. Rykmentinpäällikkö istui ratsullaan majuri
Ekonomovin kanssa sillan korvalla ja marssitutti ohitseen takasin
vetäytyviä komppanioita, kun hänen luokseen saapui eräs sotilas. Tämä
tarttui kenraalin jalustimeen ja oli vähällä horjahtaa ratsun nojaan.
Sotilaalla oli tehtaan verasta tehty, sinertävä sinelli, hän oli
avopäin ja rensselittä. Hänen päänsä oli siteessä, ja hänen olkansa yli
oli heitetty ranskalainen ampumavaralaukku. Kädessä oli hänellä
upseerin miekka. Hän oli kalpea, ja hänen siniset silmänsä tuijottivat
röyhkeästi kenraaliin, mutta hänen suunsa oli hymyssä. Vaikka kenraali
paraillaan antoi määräyksiään majuri Ekonomoville, ei hän kuitenkaan
saattanut olla tarkkaamatta sotilasta.

-- Teidän ylhäisyytenne, tässä on kaksi voiton merkkiä, -- sanoi
Dolohof, näyttäen ranskalaista miekkaa ja ampumavaralaukkua. Olen
vanginnut upseerin. Pidätin komppanian pakenemasta. -- Hän oli ylen
väsynyt, hengitti raskaasti ja puhui katkonaisesti. -- Koko komppania
voi todistaa. Pyydän muistamaan, teidän ylhäisyytenne!

-- Hyvä, hyvä, -- sanoi rykmentinpäällikkö ja kääntyi majuri
Ekonomoviin.

Mutta Dolohof ei poistunut; hän päästeli siteen solmesta, riuhtasi sen
irti ja osoitti hyytyneen veren tahrimia hiuksiaan.

-- Pistimen haava, jäin rintamaan. Muistakaa teidän ylhäisyytenne.

       *       *       *       *       *

Tushinin patteri unohdettiin, ja vasta aivan taistelun lopussa,
kuultuaan yhä tykkien jyskettä, lähetti Bagration sinne ensin
päivystävän esikunta-upseerin ja sitten ruhtinas Andrein viemään sanaa,
että patterin kiiruumman kaupalla on peräydyttävä. Patteria suojaava
jalkaväki oli keskellä taistelun tuoksinaa poistunut, ties kenen
käskystä; mutta Tushin jatkoi yhä ampumista. Ranskalaiset eivät olleet
valloittaneet patteria ainoastaan sentähden, etteivät saattaneet
aavistaa neljän suojattoman tykin uskaltavan jatkaa ampumista.
Päinvastoin arvelivat he, että keskustaan olivat ryhmittyneet
venäläisten päävoimat, ja siksipä he kahdesti yrittivätkin anastaa
tämän kohdan väkirynnäköllä. Mutta Tushinin tuima raehaulituli pakoitti
heidät kummallakin kerralla peräytymään.

Heti Bagrationin poistuttua patterilta oli Tushin saanut Schöngrabenin
kylän palamaan.

-- Kato, jopa syntyi hyörinää! Palaa! Kato, jo savuaa! Verratonta!
Komeata! Savuaa, savuaa! -- puhelivat elostuneet sotilaat.

Aivan kuin yhteisestä sopimuksesta olivat kaikki tykit suunnatut
palavaa kylää kohti. Sotilaat huusivat jokaisen laukauksen jälkeen
aivan kuin jouduttaakseen luodin kulkua: "Oivallisesti! Kas niin, kas
niin! Näetkös... Verrattomasti!" Tuulen kiihdyttämänä levisi tulipalo
nopeasti. Kylästä lähteneet ranskalaiset joukot palasivat takasin,
mutta kostaakseen tämän vahingon he asettivat kylän oikealle puolelle
kymmenen tykkiä ja alkoivat niillä ampua Tushinin patteria.

Huumautuneina tulipalosta ja sattuvasti lyövästä tykkitulestaan
venäläiset tykkimiehet huomasivat tämän patterin vasta silloin,
kun jo kaksi luotia ja heti näiden jälestä neljä yhtäkkiä tuoksahti
heidän keskelleen, surmaten kaksi hevosta ja katkaisten jalan
ampumavarastovaunujen ajajalta. Mutta innostunut mieliala ei tästä
heikentynyt, jonkunverran vain muutti muotoaan. Kuolleiden hevosten
sijaan tuotiin uudet varatelojen edestä, haavoittuneet kannettiin
syrjään, ja kaikki neljä tykkiä alkoivat ampua ranskalaisten patteria.
Patterin nuorempi upseeri oli kaatunut heti taistelun alussa, ja tunnin
kuluessa oli neljästäkymmenestä tykkimiehestä seitsemäntoista joutunut
taisteluun kykenemättömäksi, mutta kaikesta tästä huolimatta olivat
sotilaat yhä iloisia ja innostuneita. Pari kertaa huomasivat he, että
kunnaan alle, aivan patterin lähistölle oli ilmestynyt ranskalaisia, ja
silloin alkoivat he ampua heitä raehauleilla.

Lyhytkasvuinen, hinterä, kömpelö Tushin vaati palvelijaltaan alituiseen
(_vielä piipullista tämän johdosta_", kuten hänellä oli tapa sanoa, ja
varistellen tulta ympärilleen, hän tuon tuostakin juoksahti patterin
reunalle ja tarkasteli pienen kätensä alta ranskalaisia.

-- Iskekää pojat! -- hän kehoitteli sotilaita, tarttui itsekin tykkien
pyöriin ja availi peräruuveja.

Jokainen laukaus sai hänet vavahtamaan, ja lopulta hän oli aivan
huumautunut alituisesta jyskeestä, mutta siitä huolimatta hän ei
unohtanut tehtäviään, vaan juoksi piippunysä suussa tykiltä tykille,
milloin tähdäten, milloin laskien panoksia, milloin määräten vaihtamaan
hevosia, riisumaan kuolleet ja haavoittuneet valjaista, ja koko ajan
hän huusi heikolla, kimakalla, epävarmalla äänellään. Hänen kasvonsa
kävivät yhä elostuneemmiksi. Silloin hän vain yrmisti kulmiaan, kun
joku miehistä haavoittui tai kaatui, ja kääntyen kuolleesta, hän sätti
sotilaita, jotka vastenmielisesti tarttuivat haavoittuneisiin ja
kuolleisiin. Sotilaat, enimmältä kauniita, reippaita nuorukaisia (kuten
tavallisesti tykkimiehet, pari päänmittaa päällikköään kookkaammat ja
toisenverran harteikkaammat) katselivat kaikki päällikköönsä, kuten
lapset pulassa ollessaan ja sama ilme kuin oli päällikön kasvoilla
kuvastui heti heidänkin kasvoillaan.

Seurauksena tästä alituisesta jyskeestä, pauhusta, toimesta ja
huomiokyvyn pinnistyksestä oli, ettei Tushin lainkaan tuntenut
vastenmielistä kauhun tunnetta; eikä hän tullut edes ajatelleeksi, että
hänetkin saattaa vihollinen tappaa tai tehdä rammaksi. Päinvastoin, hän
tunsi mielensä käyvän yhä vain iloisemmaksi. Hänestä tuntui kuin olisi
kulunut jo pitkä aika siitä, kun hän ensin huomasi vihollisen ja
laukasi ensimäisen tykin. Se tuntui tapahtuneen ainakin jo edellisenä
päivänä, ja maakaistale, jolla hän seisoi, tuntui vanhalta tutulta,
aivan kotiseudulta. Mutta huolimatta siitä, että hän kaikki muisti,
kaikki käsitti, kaikki teki, mitä hänen asemassaan kelvollisin
upseeri olisi saattanut tehdä, oli hän kuitenkin jonkinlaisessa
hourailutilassa, joka muistutti kuumetautisen tai juopuneen mielialaa.

Kuullessaan ympärillään huumaavaa tykkien jyskettä ja vihollisen
tykinluotien ja kranaattien viuhinaa ja räiskettä, nähdessään tykkien
ääressä hääräileviä, kiihtyneitä, hikoilevia sotilaita, nähdessään
ihmisten ja hevosten verta katsellessaan pöllähtäviä savupatsaita
vihollisen pattereilla (aina kun savupatsas oli pöllähtänyt, iski luoti
hänen patteriinsa, milloin maahan, milloin ihmiseen, tykkiin tai
hevoseen), kaikkea tätä nähdessään -- oli hänen sielunsa alkanut elää
omituista haavekuvien elämää, josta hän sanomattomasti nautti tällä
hetkellä. Vihollisen tykkejä piti hän suunnattoman suurina piippuina,
joista näkymätön polttaja silloin tällöin tuprautteli mahtavia
savupilviä.

-- Katsohan, jo taas pöllähti, -- puheli Tushin hiljaa itsekseen, kun
kunnaalta nousi savupatsas, jota tuuli kieritti vasemmalle: -- odotahan
pallo, lähetämme sinut takasin.

-- Mitä haluatte, teidän jalosukuisuutenne? -- kysyi hänen vieressään
seisova ali-upseeri, kuullessaan päällikkönsä höpisevän jotain
itsekseen.

-- En mitään, kranaatti... -- vastasi Tushin.

"No entäs meidän Matvjevna", puheli Tushin itsekseen. Laidimmainen,
vanhamallinen tykki oli hänen mielikuvituksissaan Matvjevna. Tykkiensä
ääressä hääriviä ranskalaisia piti hän muurahaisina. Kaunis,
juoppolalli sotilas, toisen tykin numero 1, oli hänen maailmassaan
_setä_; useimmin kuin muita tarkasteli Tushin _setää_, ja jokainen
hänen liikkeensä sai hänet riemastumaan. Kunnaan alta kuuluvaa
pyssynpauketta, joka milloin yltyi, milloin hiljeni, hän piti jonkun
hengityksenä. Tarkkaavana kuunteli hän tätä, milloin kiihtyvää, milloin
heikkenevää hengitystä.

-- Jopa taas alkoi hengittää, jopa taas hengittää, -- puheli hän
itsekseen.

Itseään piti hän mahdottoman kookkaana, voimakkaana miehenä, joka
molemmin käsin sinkauttelee tykinluoteja ranskalaisten joukkoon.

-- No, Matvjevna, muori kulta, älä hellitä! -- puhui Tushin,
poistuessaan laidimmaisen tykin luota, kun hän ylhäältä kuuli oudon,
vieraan äänen huutavan.

-- Kapteeni Tushin! Kapteeni!

Tushin vilkasi pelästyneenä sivulleen. Hän huomasi esikunta-upseerin,
joka Grundissa oli karkoittanut hänet muonakauppiaan majasta.
Hengästyneenä huusi esikunta-upseeri.

-- Mitä ajattelette, oletteko menettänyt järkenne? Kahdesti on teille
annettu peräytymiskäsky, mutta te yhä...

"Minkätähden he nyt minua?" ... ajatteli Tushin, katsellen kauhuissaan
päällikköään.

-- Minä ... tuota... -- alkoi hän sopertaa, pitäen kättään ohimolla.
-- Minä...

Esikunta-upseeri ei ehtinyt sanoa sanottavaansa. Ohi kiitävä tykinluoti
pakoitti hänet kumartumaan satulassa. Hän vaikeni, ja juuri kun hän
aikoi jatkaa puhettaan, suhisi hänen ohitseen taas luoti. Hän käänsi
hevosensa ja lähti ratsastamaan täyttä neljää.

-- Peräytykää! Kaikki peräytykää! -- huusi hän kaukaa.

Sotilaat alkoivat nauraa. Hetken kuluttua saapui adjutantti tuoden
saman käskyn.

Adjutantti oli ruhtinas Andrei. Ensimäisenä huomasi hän Tushinin
patterilla irrallaan olevan hevosen, jolta tykinluoti oli katkaissut
jalan. Se seisoi valjaissa olevien hevosten vieressä ja hirnahteli.
Veri vuoti virtana sen jalasta. Etutelojen keskellä virui muutamia
kuolleita sotilaita. Hänen saapuessaan patterille, lensi tykinluoti
toisensa jälkeen hänen ylitseen, ja hän tunsi, miten hermostuneesti
viilsi hänen selkäpiitään. Mutta kun hän vain ajattelikin pelkoa,
rauhoittui hän jälleen. "En voi pelätä", hän ajatteli ja laskeutui
verkalleen ratsultaan tykkien keskeen. Hän oli jo toimittanut
tehtävänsä, mutta siitä huolimatta hän jäi patterille. Hän oli
päättänyt poistua vasta yhdessä miehistön kanssa ja viedä tykit
asemalta. Astellen Tushinin seurassa ruumiiden keskellä, ranskalaisten
ampuessa vimmatusti, hän auttoi sotilaita tykkien poistamisessa.

-- Käväsi tässä toinenkin päällikkö, mutta kiire näytti olleen, --
sanoi ali-upseeri ruhtinas Andreille, -- kiireempi oli hänellä kuin
teidän jalosukuisuudellanne.

Ruhtinas Andrei ei puhellut Tushinin kanssa. Molemmat olivat he niin
touhuissaan, etteivät edes toisiaan huomanneet. Kun kaksi ehjää tykkiä
oli kiinnitetty etuteloihin, ja he alkoivat laskeutua alas kunnaalta
(yksi särkynyt tykki ja haupitsi jätettiin patterille), ajoi ruhtinas
Andrei Tushinin luo.

-- No, näkemiin asti, -- sanoi ruhtinas Andrei, ojentaen kättään
Tushinille.

-- Näkemiin asti, kyyhkyläiseni, -- sanoi Tushin, -- rakkaani! Hyvästi,
kyyhkyläiseni, -- sanoi Tushin vesissä silmin, eikä hän itsekkään
tietänyt, miksi kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.



XXI.


Tuuli oli tyyntynyt, mustat pilvet rippuivat matalalla peittäen
taistelukentän ja sulautuen taivaanrannassa ruudinsavuun. Tuli pimeä,
ja siksipä näkyivätkin selvinä tulipalon leimut kahtaalta. Tykinjyske
oli heikentynyt, mutta pyssynpauke kävi yhä kiivaammaksi ja alkoi
kuulua yhä lähempää takaa ja oikealta. Niin pian kun Tushin tykkeineen
oli päässyt suojaan vihollisen tulelta ja laskeutunut alas rotkoon,
saapuivat hänen luokseen esikunta ja adjutantit, joiden joukossa olivat
myöskin esikunta-upseeri ja Scherkof, joka kahdesti oli lähetetty
viemään peräytymiskäskyä Tushinille, mutta joka kummallakaan kerralla
ei ollut saapunut patterille. Kaikki he, toinen toistaan keskeyttäen,
antoivat Tushinille käskyjä ja määräyksiä, miten ja minne hänen oli
mentävä, nuhtelivat häntä ja tekivät huomautuksiaan. Tushin ei antanut
miehilleen minkäänlaisia määräyksiä, ajaa nyykytti vain vaiti ollen
hevoskaakillaan toisten jälissä. Hän ei uskaltanut avata suutaan, sillä
jokainen sana olisi tuonut kyyneleet hänen silmiinsä, vaikkei hän
itsekkään tietänyt miksi. Vaikka olikin käsketty jättää haavoittuneet,
niin laahusti niitä sentään paljon joukkojen jälissä, ja kaikki
pyysivät he päästä tykeille istumaan. Nuorekkaan reipas jalkaväen
upseeri, joka taistelun alkaessa sellaisella kiireellä juoksi Tushinin
majasta, oli saanut luodin mahaansa ja lojui nyt Matvjevnan telalla.
Kunnaan juurella astui Tushinin luo kalpea husaarijunkkari, kannatellen
toista kättään toisella. Hänkin pyysi päästä istumaan tykille.

-- Kapteeni, Jumalan nimessä, olen saanut ruhjevamman käteeni, -- puhui
hän arasti. -- Jumalan nimessä, en voi astua. Jumalan nimessä!

Selvästi huomasi, että junkkari jo usein oli pyytänyt päästä jonnekin
istumaan, mutta aina saanut kieltävän vastauksen. Hän pyysi
epävarmalla, surkealla äänellä.

-- Käskekää tekemään tilaa, Jumalan nimessä.

-- Tehkää, tehkää, -- sanoi Tushin. -- Levitähän sinellisi, setä, --
jatkoi hän, lemmikki-sotilaaseensa kääntyen. -- Mutta missä on
haavoittunut upseeri?

-- Hänet nostimme maahan, kuoli -- vastasi joku.

-- Nostakaa istumaan. Istukaa, rakkaani, istukaa. Levitä sinellisi,
Antonof.

Junkkari oli Rostof. Hän kannatteli vasenta kättään oikealla, hän oli
kalpea, ja hänen alaleukansa tärisi kuin vilutautisen. Hänet asetettiin
istumaan Matvjevnalle, kuolleen jalkaväen upseerin paikalle. Hänen
alleen levitetyllä sinellillä oli verta, johon tahriutuivat hänen
kätensä ja ratsuhousunsa.

-- Miten ovat asiat, oletteko haavoittunut, kyyhkyläiseni? -- kysyi
Tushin.

-- En, olen saanut ruhjevamman.

-- Entä veri telan sivulaiteella? -- kysyi Tushin.

-- Se on vuotanut kuolleesta upseerista, -- vastasi eräs tykkimies,
pyyhkien verta sinellinsä hihalla ja aivan kuin häveten tykkinsä
siivottomuutta.

Vaivoin hinattiin tykit ylämäkeä jalkaväen avulla, ja kun oli saavuttu
Grunthersdorfin kylään, pysähdyttiin. Oli jo niin pimeä, ettei kymmenen
askeleen päästä saattanut eroittaa sotilaitten pukuja, ja ammunta alkoi
heiketä. Yhtäkkiä alkoi oikealta taas kuulua pyssynpauketta ja huutoja.
Tulisäteet leimahtelivat pimeydessä. Tämä oli ranskalaisten viimeinen
hyökkäys, jota torjumaan venäläiset riensivät kylän taloista. Taas
syöksyivät kaikki kylästä, mutta tykkejä ei saatu liikkeelle, ja
tykkimiehet, Tushin ja junkkari vilkuilivat toisiaan silmiin, odotellen
kohtalonsa ratkaisua. Ampuminen alkoi taas heiketä, ja syrjätieltä
tupsahti joukko sotilaita, keskustellen innokkaasti.

-- Pääsitkö ehjänä, Petrof? -- kysyi eräs.

-- Kylläpä löylyn saivat, veliseni. Eivät enää pistä tänne nokkaansa,
-- puhui toinen.

-- On kuin säkissä. Mutta miten he omiaan löylyttivät! On kuin säkissä;
onpas pimeä, pojat. Eikö kellään ole juotavaa?

Ranskalaisten viimeinen hyökkäys oli torjuttu. Ja taas lähtivät
Tushinin tykit eteenpäin. Pimeys oli täydellinen, kuului vain ympäriltä
jalkaväen astunnan töminää.

Tuntui kuin olisi pimeydessä solunut eteenpäin musta virta, yhä vain
samaan suuntaan. Kuului puheen sorinaa, huutoja, kavioiden kapsetta ja
pyörien kolinaa. Yli muiden äänien kuuluivat tässä synkässä pimeydessä
haavoittuneiden huudot ja valitukset. Heidän valituksensa ja
voihkinansa tuntuivat täyttävän koko joukkoja ympäröivän pimeyden. Ei
tuntunut olevankaan mitään eroitusta näiden valitushuutojen ja yön
synkkyyden välillä. Hetken kuluttua syntyi liikehtivissä joukoissa
levottomuutta. Joku oli ratsastanut valkealla hevosella seurueineen ohi
ja sanonut jotain. "Mitä hän sanoi? Mihin nyt? Pysähdytäänkö?
Kiittikö?" kuului utelevia kysymyksiä joka haaralta, sotilaat alkoivat
ahtua yhä tiukemmalle, etumaiset olivat nähtävästi pysähtyneet, ja
samassa levisi huhu, että olisi käsketty pysähtymään. Kukin pysähtyi
paikalleen, keskelle porosta tietä.

Sytytettiin nuotioita, ja puhelu kävi äänekkäämmäksi. Kapteeni Tushin
järjesteli komppaniaansa ja lähetti erään sotilaan etsimään
sitomapaikkaa tai lääkäriä junkkarille ja istahti nuotion ääreen, jonka
sotilaat olivat sytyttäneet tielle. Rostovkin laahusti nuotion ääreen.
Tuskat, kylmä ja kosteus värisyttivät häntä kuin vilutautista. Häntä
raukasi kauheasti, mutta nukkua hän ei voinut, sillä kättään jumotti
julmasti. Milloin sulki hän silmänsä, milloin katseli nuotiota, joka
hänestä näytti hehkuvan punaselta, milloin taas vieressään kyykyllään
istuvaa, käyräselkäistä, hinterää Tushinia. Myötätuntoisina ja
säälivinä tuijottivat Tushinin suuret, lempeät, viisaat silmät
junkkariin. Rostof käsitti, että Tushin sydämensä pohjasta tahtoi häntä
auttaa, muttei voinut.

Joka puolelta kuului leiriytyvän jalkaväen touhua, ohi kulkevain
astuntaa ja kavioiden kapsetta. Äänten pauhu, askelten ja kavioiden
läiskinä, palavain nuotioiden räiske -- kaikki tämä suli yhtenäiseksi
väräjäväksi humuksi.

Nyt ei enää, kuten äsken, solunut pimeydessä näkymätön virta, vaan nyt
tuntui aivan kuin synkkä meri olisi myrskyn jälkeen asettumassa ja
värähtelisi vielä hiljalleen. Tylsänä katseli ja kuunteli Rostof, mitä
tapahtui hänen edessään ja ympärillään. Eräs jalkamies tuli nuotion
ääreen, laskeutui kyykylleen, ojensi kätensä tulta kohti ja käänsi
sivulle päänsä.

-- Sallittehan, teidän jalosukuisuutenne? -- hän sanoi, katsahtaen
kysyvästi Tushiniin. -- Olen eksynyt komppaniastani, teidän
jalosukuisuutenne; en itsekkään tiedä, missä. Hitto vieköön!

Samassa saapui nuotion ääreen myös jalkaväen upseeri, jonka poski oli
siteessä. Hän kääntyi Tushiniin ja pyysi hieman siirtämään tykkejä,
jotta hän voisi kuljettaa ohi kuormansa. Upseerin jälissä juoksi
nuotiolle kaksi sotilasta. He sättivät toisiaan julmasti ja
käsikähmässä ollen he koettivat riistää toisiltaan jotain saappaan
tapaista.

-- Vai sinä sen löysit! Oletpas sukkela, -- huusi toinen käheällä
äänellä.

Sitten tuli laiha, kalpea sotilas, jonka kaulan ympäri oli kääritty
verinen jalkariepu. Kiukkuisella äänellä vaati hän tykkimiehiltä vettä.

-- Pitääkö tähän kuolla kuin koiran? -- hän kysyi.

Tushin käski antaa hänelle vettä. Sitten juoksi nuotiolle iloinen
sotilas, sanoi tulleensa lainaamaan tulta jalkaväelle.

-- Tulta tuiveruista jalkaväelle! Terve mieheen, veli hopeat, kiitos ja
kunnia tulesta, korkoineen maksamme, -- hän puhui, lennättäen jonnekin
pimeyteen tulista kekälettä.

Sitten kulki nuotion ohi neljä sotilasta, kantaen jotain sinellissä.
Eräs heistä kompastui.

-- Senkin vietävät, ovat asettaneet tielle halkoja, -- hän murisi.

-- Hän on kuollut, miksi häntä kannamme? -- puhui toinen.

-- Älkää suotta!

Ja he katosivat pimeyteen taakkoineen.

-- Koskeeko? -- kysyi Tushin kuiskaten Rostovilta.

-- Koskee.

-- Teidän jalosukuisuutenne, kenraalin luo. Hän on täällä aivan lähellä
majassa, -- sanoi ali-upseeri, astuen Tushinin luo.

-- Heti paikalla, kyyhkyläiseni.

Tushin nousi seisomaan, kiinnitti sinellinsä, korjaili tamineitaan ja
lähti nuotiolta.

Lähellä tykkimiesten nuotiota, vartavasten varatussa tuvassa istui
puolisilla Bagration, keskustellen muutamain osastopäällikköjen kanssa.
Siellä oli kyynysilmäinen vanhus, joka ahnaana nakerteli lampaan luuta,
kaksikymmentäkaksi vuotta nuhteettomasti palvellut kenraali, jonka
posket punottivat viinasta ja vahvasta ateriasta, Scherkof
sinettisormuksineen, tarkastellen levottomana kaikkia, ja ruhtinas
Andrei, kalpeana, huulet yhteen puristuneina, ja silmät loistaen
kuumetautisen tavoin. Tuvan nurkassa oli nojallaan ranskalaisilta
anastettu lippu. Sotatuomari hypisteli kainona lipun kangasta ja
kallisteli epäröivänä päätään, kenties sentähden, että häntä lipun
näkeminen todellakin viehätti, mutta kenties senkintähden, että hänen
nälkäisenä oli vaikea katsella katettua pöytää, johon hänelle ei oltu
varattu paikkaa. Viereisessä tuvassa oli rakuunain vangiksi ottama
ranskalainen eversti. Hänen ympärillään tungeskeli uteliaita venäläisiä
upseereja. Ruhtinas Bagration kiitteli eri osastojen päälliköitä ja
kyseli upseereilta taistelun yksityisseikkoja ja tappioiden suuruutta.
Kaksikymmentäkaksi vuotta nuhteettomasti palvellut rykmentinpäällikkö
ilmoitti ruhtinaalle, että hän heti taistelun alkaessa poistui
metsästä, kokosi halonhakkaajat, johti heidät suojaan, hyökkäsi sitten
kahdella pataljoonalla pistintaisteluun ja karkoitti ranskalaiset.

-- Kun huomasin, teidän ylhäisyytenne, että ensimäinen pataljoona oli
epäjärjestyksessä, pysähdyin tielle ja ajattelin: "päästän nämä
menemään ja otan vihollisen vastaan pikatulella"; ja niin teinkin.

Rykmentinpäällikkö oli todellakin näin aikonut tehdä, mutta tekemättä
se oli jäänyt, ja tämä seikka häntä siihen määrään kaiveli, että
hänestä lopulta tuntui kuin kaikki sentään aivan näin olisi käynytkin.
Kenties kaikki todellakin oli näin käynyt? Kukapa siinä hälinässä
huomasi, mitä tapahtui, mitä jäi tapahtumatta?

-- Tämän ohessa täytyy minun huomauttaa, teidän ylhäisyytenne, --
jatkoi rykmentinpäällikkö, muistellessaan Kutusovin ja Dolohovrin
keskustelua ja kohtaustaan Dolohovin kanssa sillan korvalla, -- että
sotamieheksi alennettu Dolohof minun nähteni otti vangiksi ranskalaisen
everstin ja muutenkin kunnostautui erityisemmin.

-- Minä myös näin, teidän ylhäisyytenne, Pavlogradin rykmentin
hyökkäyksen, -- puuttui puheeseen Scherkof, vilkuen rauhattomana
ympärilleen. Husaareja hän ei edes ollut nähnyt sinä päivänä, olihan
vain kuullut erään jalkaväen upseerin kertovan heidän hyökkäyksestään.
-- He ruhjoivat kaksi kareijaa.

Muutamat upseerit hymähtivät, kun Scherkof alkoi puhua, sillä he
odottivat häneltä jotain sukkeluutta; mutta huomattuaan hänenkin
puhuvan venäläisten aseiden kunniaksi he kävivät vakaviksi, vaikkakin
useat heistä tiesivät, että Scherkovin puheet olivat pelkkää pötyä ja
valetta. Ruhtinas Bagration kääntyi eversti vanhukseen.

-- Kiitän kaikkia, hyvät herrat, kaikki osastot ovat toimineet
sankarillisesti: jalkaväki, ratsuväki, tykistö. Miksi jätettiin
keskustaan kaksi tykkiä? -- kysyi hän, etsien jotakuta silmillään.
(Hän ei hiiskunut sanaakaan vasemman sivustan tykeistä; hän tiesi jo,
että siellä heti taistelun alussa jätettiin viholliselle kaikki
tykit.) -- Muistaakseni pyysin teitä, -- sanoi hän päivystävälle
esikunta-upseerille.

-- Toinen oli rikkoutunut, -- vastasi päivystävä esikunta-upseeri, --
mutta en käsitä, miksi toinen jätettiin; olin itse koko ajan patterilla
ja pidin silmällä, ja juuri vasta lähdin sieltä... Tosin oli siellä
vari, todentotta, -- lisäsi hän vaatimattomasti.

Joku huomautti, että kapteeni Tushin on aivan lähistöllä, ja että häntä
jo on lähetetty kutsumaan.

-- Tehän myös olitte siellä, -- sanoi Bagration, kääntyen ruhtinas
Andreihin.

-- Todellakin, saavuimme miltei samaan aikaan, -- sanoi päivystävä
esikunta-upseeri, hymyillen makeasti Bolkonskille.

-- Ikäväkseni en teitä huomannut, -- sanoi kylmän katkonaisesti
ruhtinas Andrei.

Kaikki vaikenivat. Kynnykselle ilmestyi Tushin. Ujona hiipi hän
kenraalien takana ja, kuten tavallisesti päälliköiden läsnä ollessa,
oli hän nytkin sangen hämillään. Kun hänen ahtaassa tuvassa piti
kiertää kenraalien taitse pöydän toiselle puolelle ei hän huomannut
nurkassa nojallaan olevaa lippua, vaan kompastui sen tankoon. Kuului
naurunpyrskinää.

-- Miksi jätettiin tykki? -- kysyi Bagration, yrmistäen kulmiaan
enemmän naurajille kuin kapteenille. Naurajain joukosta kuului
Scherkovin ääni ylinnä.

Vasta nyt, katsellessaan silmästä silmään uhkaavaa päällikköään, Tushin
tunsi syyllisyytensä ja häpeänsä koko alastomuuden. Hän oli menettänyt
kaksi tykkiä, ja sentään oli hän hengissä. Hän oli ollut tähän saakka
niin kuohuksissa, ettei ollut joutunut asiaa ajattelemaan. Upseerien
nauru vei hänet lopullisesti pois suunnilta. Avuttomana seisoi hän
Bagrationin edessä, hänen alaleukansa vavahteli, ja hän sopersi tuskin
kuuluvasti:

-- En tiedä ... teidän ylhäisyytenne ... miehiä ei ollut ... teidän
ylhäisyytenne.

-- Olisittehan voinut ottaa suojaväestä!

Tushin ei maininnut, että suojaväkeä ei ollut olemassakaan kuin
taistelun alkaessa, vaikka asian laita todellisuudessa näin olikin. Hän
pelkäsi tämän ilmoittamalla saattavansa jonkun toisen päällikön pulaan
ja siksipä hän vaikenikin ja katsoa tuijotti suoraan Bagrationiin,
kuten tuijottaa opettajaansa hämmentynyt oppilas.

Vaiti-oloa kesti jotenkin kauvan. Ruhtinas Bagration ei nähtävästi
tahtonut olla ankara eikä keksinyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa,
muut eivät uskaltaneet sotkeutua keskusteluun. Ruhtinas Andrei katseli
kulmainsa alta Tushinia, ja hänen sormensa elivät hermostuneesti.

-- Teidän ylhäisyytenne, -- keskeytti ruhtinas Andrei äänettömyyden
terävällä äänellään, -- te suvaitsitte lähettää minut kapteeni Tushinin
patterille. Olin siellä ja näin, että kaksi kolmannesta miehistä ja
hevosista oli kaatunut, kaksi tykkiä oli murskattu, ja suojaväkeä ei
lainkaan ollut.

Sekä Bagration että Tushin katselivat vakavina hillityn innostuneesti
puhuvaan Bolkonskiin.

-- Ja jos sallitte, teidän ylhäisyytenne, minun lausua mielipiteeni,
-- hän jatkoi, -- niin sanon suoraan, että meidän tämän päivän
menestyksistä on ennen kaikkea kiittäminen tämän patterin toimintaa ja
kapteeni Tushinin ja hänen komppaniansa sankarillista miehuutta. --
Tämän sanottuaan nousi ruhtinas Andrei seisaalleen ja poistui pöydän
äärestä.

Ruhtinas Bagration katsahti Tushiniin ja, tahtomatta nähtävästi
ilmaista epäilyksiään ruhtinas Andrein terävän arvostelun johdosta,
mutta tahtomatta sentään täydellisesti siihen uskoakkaan, hän nyökäytti
päätään ja ilmoitti Tushinille, että tämä voi mennä. Ruhtinas Andrei
lähti Tushinin jälkiin.

-- Tuhannet kiitokset; pelastit, kyyhkyläiseni, -- sanoi Tushin
hänelle.

Ruhtinas Andrei katsahti tutkivasti Tushiniin, ei sanonut sanaakaan ja
poistui hänen luotaan. Hänen oli ikävä, ja elämä tuntui raskaalta.
Kaikki oli käynyt niin kummallisesti, aivan toisin kuin hän oli
toivonut.

       *       *       *       *       *

"Keitä ovat he? Miksi he? Mitä he haluavat? Ja koska kaikki tämä
loppuu?" ajatteli Rostof, katsellessaan edessään vaappuviin varjoihin.
Kättä alkoi jumottaa yhä ankarammin. Uni raukasi yhä voimakkaampana,
punaset kehät hyppivät silmissä, vaikutelmat kuulemistaan äänistä,
näkemistään kasvoista sulautuivat epämääräiseksi tunnelmaksi
yksinäisyyden tunteen ja kivun tuottamain tuskain kanssa. Hänestä
tuntui kuin nuo sotilaat -- terveet ja haavoittuneet -- olisivat häntä
likistäneet ja painaneet, kouristelleet hänen verisuoniaan ja
kärventäneet hänen taittunutta kättään ja olkaansa. Vapautuakseen
heistä, hän sulki silmänsä.

Hän uinahti hetkeksi, mutta tämän lyhyen unen aikana näki hän
suunnattoman paljon asioita: hän näki äitinsä ja hänen suuren, valkean
kätensä, näki Sonjan laihat hartiat, Natashan silmät ja naurun,
viiksiniekan Denisovin, Teljaninin pussijuttuineen ja siitä johtuneen
kohtauksensa Bogdanitshin kanssa. Ja tämä juttu ja tuo terävä-ääninen
sotilas, nehän olivatkin aivan sama olento, joka niin hirveästi
kouristeli ja likisteli häntä ja veti häntä kädestä yhä samaan
suuntaan. Hän koetti siitä irtautua, mutta se ei hellittänyt
hitustakaan, ei hetkeksikään se päästänyt hänen olkaansa. Sitä ei olisi
jumottanut, se olisi ollut aivan terve, jollei tuo olento olisi sitä
kiskonut; mutta hän ei saattanut mitenkään siitä irtautua.

Hän avasi silmänsä ja katsahti ylös. Yön musta vaippa oli jo kyynärän
verran kohonnut hehkuvan hiiloksen yläpuolelle. Tässä valossa lenteli
lumihiutaleita. Tushin ei ollut palannut, lääkäri ei ollut tullut. Hän
oli yksin, ainoastaan eräs alaston sotilas istui nuotion toisella
puolella ja lämmitteli tulen hohteessa näivettynyttä, keltaista
ruumistaan.

"Kukaan minua ei tarvitse!" ajatteli Rostof. "Kukaan ei minua auta, ei
sääli. Mutta olinpa minäkin kerran voimakas, iloinen ja rakastettu."
Hän huoahti, ja samalla tunkeutui hänen rinnastaan valitus.

-- Koskeeko kovin? kysyi sotilas, ravistellen paitaansa tuleh yllä, ja
vastausta odottamatta hän jatkoi: -- Vähätkös on tänään kansaa kaatunut
-- kauheata! Rostof ei kuunnellut sotilaan puheita. Hän katseli tulen
yllä tanssivia lumihiutaleita ja muisteli Venäjän talvea, lämmintä,
kirkkaasti valaistua kotiaan, pehmeitä turkkeja, vinhasti kiitäviä
kolmivaljakkoja, onnen ja terveyden päiviä perheen rakastamana ja
hellimänä. "Ja miksi lähdin tänne!" hän ajatteli.

Seuraavana päivänä ranskalaiset eivät uudistaneet hyökkäystään, ja
Bagrationin osaston tähteet yhtyivät Kutusovin armeijaan.



KOLMAS OSA.



I.


Ruhtinas Vasililla ei ollut tapana edeltäpäin mietiskellä
suunnitelmiaan, eikä hän suinkaan aikonut tehdä ihmisille pahaa,
saavuttaakseen itselleen hyötyä. Hän oli ainoastaan suuren maailman
mies, jolle onni oli ollut myötäinen, ja tästä onnestaan oli hän tehnyt
tottumuksen. Hänen suunnitelmansa ja aikeensa muodostuivat aina
olosuhteiden ja tuttavuuksien mukaan, eikä hän itsekkään aina ollut
niistä täysin selvillä, mutta siitä huolimatta ne muodostivat koko
hänen elämänsä sisällyksen. Ja tällaisia suunnitelmia ja aikeita oli
hänellä aina -- ei joitakuita, vaan kymmenittäin samalla erää, joista
toiset vasta häämöittivät epämääräisinä, toiset paraillaan toteutuivat,
ja muutamat taas raukesivat tuloksitta. Hän ei ajatellut itsekseen
esimerkiksi näin: "Tuo mies on nyt vallassa, minun on päästävä hänen
ystävyyteensä ja suosioonsa ja hänen avullaan hankittava itselleni tämä
tai tuo etu". Eikä hän näinkään ajatellut: "Nyt on Pierre rikas, minun
on houkuteltava hänet naimaan tyttäreni ja täten hankittava itselleni
nuo tarvitsemani 40,000 ruplaa". Mutta kun hän tapasi mahtimiehen, heti
kuiskasi vaisto hänelle: "tuosta miehestä saattaa olla hyötyä", ja
ruhtinas Vasili tutustui häneen; heti ensi tilassa hän valmistuksitta,
noin vain vaiston ohjaamana, alkoi mahtimiestä imarrella, tekeytyi
tuttavalliseksi ja puhui asioista, joista oli puhuttava.

Moskovassa oli Pierre ruhtinas Vasilin vallassa, joka hommasi hänet
hoviin kamarijunkkariksi, mikä toimi siihen aikaan oli valtioneuvoksen
arvon veroinen, ja hoputti häntä mukanaan matkustamaan Pietariin ja
ehdotti, että nuorimies asettuisi asumaan hänen taloonsa. Aivan kuin
hajamielisenä, mutta silti asiastaan varmana ruhtinas Vasili teki
kaikkensa saadakseen tyttärensä Pierren vaimoksi. Jos ruhtinas Vasili
olisi toiminut edeltäpäin laadittujen suunnitelmain mukaan, niin ei hän
mitenkään olisi saattanut olla niin luonnollinen ja tuttavallisen
yksinkertainen seurustellessaan alempainsa ja ylempäinsä kanssa. Jokin
veti häntä aina itseään mahtavampain ja rikkaampain ihmisten puoleen,
ja luonto oli lahjoittanut hänelle erinomaisen taidon huomaamaan,
milloin voi ja pitää hyötyä ihmisistä.

Pierre, josta odottamatta oli tullut pohatta ja kreivi Besuhof, ja joka
vielä äsken oli niin yksinäinen ja huoleton, tunsi nyt olevansa niin
ihmisten ympäröimä ja työn rasittama, että hän ainoastaan vuoteessa
saattoi olla yksinään. Hänen täytyi allekirjoittaa papereita, joiden
sisällöstä hänellä ei ollut täyttä selvää, käydä virastoissa, kysellä
ylihoitajalta yhtä ja toista, käydä Moskovan lähistöllä olevalla
maatilallaan ja vastaanottaa paljon henkilöitä, jotka ennen eivät
halunneet edes tietää hänen olemassaolostaan, vaan jotka nyt olisivat
närkästyneet ja loukkaantuneet, jollei hän olisi tahtonut heitä tavata.
Kaikki nämä erilaiset henkilöt: liikemiehet, sukulaiset, tuttavat,
kaikki olivat he yhtä hyvänsuopia ja kohteliaita nuorelle perijälle;
kaikki he nähtävästi olivat aivan vakuutettuja Pierren ylevistä
ominaisuuksista. Alituiseen kuuli hän sanottavan: "teidän tavattomasta
hyvänsuopeudestanne", tai "teidän jalolla sydämmellänne", tai "olette
itse niin puhdas, kreivi..." tai "jos hän olisi niin viisas kuin te",
y.m.s., niin että hän todellakin alkoi uskoa tavattomaan hyvyyteensä ja
tavattomaan viisauteensa. Eikä se kummakaan ollut, sillä aina oli hän
sydämensä syvyydessä tuntenut olevansa sangen hyvä ja viisas. Vieläpä
nekin henkilöt, jotka ennen olivat olleet hänelle ilkeitä ja suoraan
osoittaneet vihamielisyyttään, muuttuivat häntä kohtaan helliksi ja
rakastaviksi. Niinpä vanhin ruhtinattaristakin, jolla oli pitkä selkä
ja sileät hiukset kuin nukella, ja joka aina oli ollut niin
vihamielinen häntä kohtaan, tuli hautajaisten jälkeen hänen
huoneeseensa. Silmät maahan luotuina ja punastuen valitteli ruhtinatar,
että he aina olivat ymmärtäneet toisiaan väärin ja ettei hän nyt tunne
voivansa muuta vaatia kuin kenties sen, että hänen tämän kauhean iskun
jälkeen sallitaan muutamaksi viikoksi jäädä taloon, jota niin rakastaa
ja jossa niin suunnattomasti on uhrannut. Hän ei voinut hillitä
itseään, vaan tyrskähti itkuun. Heltyneenä tämän kuvamaisen
ruhtinattaren äkillisestä muuttumisesta Pierre tarttui hänen käteensä
ja pyyteli anteeksi, itsekkään tietämättä mitä. Tämän jälkeen
ruhtinatar alkoi kutoa Pierrelle juovikasta vyötä ja muuttui häntä
kohtaan sangen ystävälliseksi.

-- Tee tämä hänen hyväkseen, rakkaani; kärsihän hän sentään niin paljon
vainajan tähden, -- puhui ruhtinas Vasili, ojentaessaan jotain paperia
Pierren allekirjoitettavaksi. Paperi koski vanhinta ruhtinatarta.

Ruhtinas Vasili oli päättänyt, että tämä luu, kolmenkymmenentuhannen
ruplan vekseli, oli heitettävä ruhtinatar rukalle, jottei tämän päähän
pistäisi lörpötellä hänen osallisuudestaan mosaikki-salkun juttuun.
Pierre hyväksyi vekselin, ja siitä lähtien kävi ruhtinatar entistään
rakastettavammaksi. Nuoremmat sisaretkin muuttuivat ystävällisiksi,
erittäinkin nuorin, sievähkö luomihuuli kiusasi Pierreä hymyllään ja
epäröivillä katseillaan.

Pierrestä tuntui aivan luonnolliselta, että kaikki häntä rakastivat.
Luonnottomalta tuntui ajatellakin, että joku saattaisi olla häntä
rakastamatta, ja ettei hän saattaisi luottaa häntä ympäröiväin ihmisten
vilpittömyyteen. Eikä hänellä muuten ollut aikaakaan kysellä itseltään,
ketä piti vilpittömänä, ketä vilpillisenä. Aina oli hänellä kiire, hän
oli alati suloisen, iloisen juopumuksen huumaamana. Hän tunsi olevansa
jonkinlaisen tärkeän yleisen toiminnan keskuksena; hän tunsi, että
häneltä alati jotain odotetaan; jollei hän sitä tee, niin suututtaa hän
monet ja riistää heiltä sen, mitä he ovat odottaneet, mutta jos hän
tekee sen ja sen, niin on kaikki hyvin, -- ja hän teki, mitä häneltä
vaadittiin, mutta "se jokin hyvä" jäi yhä tekemättä.

Ensi aikoina joutuivat hänen asiansa ja hän itsekin täydellisesti
ruhtinas Vasilin käsiin. Heti kreivi Besuhovin kuoleman jälkeen tarttui
ruhtinas Vasili ohjaksiin. Tosin oli hän aina sen näköinen kuin huolet
häntä painaisivat, väsynyt, kiusautunut, mutta säälistä hän ei sentään
muka voi jättää kohtalon oikuille ja konnien kynsiin tätä avutonta
nuorukaista, ystävänsä poikaa, _après tout_, ja suunnattoman omaisuuden
perijää. Niinä muutamina päivinä, mitkä hän kreivin kuoleman jälkeen
vietti Moskovassa, kutsutti hän tuon tuostakin Pierren luokseen, kävi
itse hänen luonaan ja määräili, mitä tämän oli tehtävä. Näitä
määräyksiä ja neuvoja antaessaan puhui hän niin väsyneellä ja
vakuuttavalla äänellä aivan kuin alati olisi muistuttanut: "Tiedäthän,
miten rasittunut olen omista töistäni; mutta olisihan sydämetöntä
jättää sinut tällä erällä; ja tietenkin käsität, että ainoastaan minun
neuvojani noudattamalla toimit järkevästi."

-- No, ystäväni, huomenna vihdoinkin lähdemme, -- sanoi hän kerran
Pierrelle, ummistaen silmänsä ja hypistellen Pierren kyynärvartta.
Hän puhui sellaisella äänellä kuin olisi asia jo aikoja sitten ollut
heidän kesken sovittu ja aivan kuin asiaa muuten ei olisi voinutkaan
sopia. -- Huomenna lähdemme, minun vaunuissani on tila sinullekin.
Olen sangen iloinen. Täällä olemme jo järjestäneet kaikki tärkeät
asiat. Minun olisi jo aikoja sitten pitänyt matkustaa. Kas tämän
olen saanut kanslerilta. Kirjoitin sinusta hänelle, ja nyt kuulut
diplomaattikuntaan ja olet nimitetty kamarijunkkariksi. Nyt on
valtiomiehen ura sinulle avoinna.

Vaikka ruhtinas Vasili oli koettanutkin puhua mahdollisimman raukeasti
ja vakuuttavasti, niin sittenkin alkoi Pierre, joka jo kauvan oli
ajatellut tätä asiaa, inttää vastaan. Mutta ruhtinas Vasili keskeytti
hänet sellaisella syvällä, kähisevällä rintaäänellä, että oli aivan
mahdotonta keskeyttää hänen puhettaan. Tällä äänellä puhui hän
ainoastaan silloin kun hänen oli käytettävä kaikki keinonsa saadakseen
jonkun vakuutetuksi sanojensa kantavuudesta.

-- Mutta, rakkaani, olenhan tehnyt tämän itseni tähden, omantuntoni
rauhoittamiseksi, eikä minua siis kannata kiittää. Ei kukaan koskaan
ole valittanut, että häntä liian paljon on rakastettu; ja sitä paitsi,
olethan vapaa, jätä toimi vaikka huomenna. Itse näet Pietarissa. Kauvan
sitten olisi sinun jo pitänyt jättää nämä kauheat muistot. (Ruhtinas
Vasili huoahti.) Niin, niin, rakkaani. Minun kamaripalvelijani
matkustakoon sinun vaunuissasi. Mutta olinhan aivan unohtaa, -- lisäsi
vielä ruhtinas Vasili, -- tiedäthän, rakkaani, että meillä vainajan
kanssa oli asioita, niinpä olen saanut rjäsaanilaisesta, enkä niitä nyt
maksa: ethän niitä tarvitse. Kyllähän sitten sovimme.

"Rjäsaanilaisella" tarkoitti ruhtinas Vasili muutamia tuhansia ruplia
kokoomiaan veroja, jotka hän oli jättänyt tilittämättä.

Pietarissa kuten Moskovassakin joutui Pierre taas helläsydämisten,
rakastavain ihmisten ilmapiiriin. Hän ei voinut kieltäytyä ruhtinas
Vasilin toimittamasta virasta, tai oikeastaan arvonimestä (sillä hän ei
mitään toimittanut). Tuttavuuksia, kutsuja ja yleisiä hommia oli
hänellä niin viljalta, että hän tunsi täällä olevansa entistään
töperömpi ja saamattomampi. Hän tunsi yhä odottavansa jonkinlaista
onnentilaa, mutta yhä jäi se tulematta.

Hänen entisistä ystävistään oli enää vain muutamia Pietarissa. Kaartti
oli lähtenyt sotaan, Dolohof oli alennettu sotilaaksi, Anatol palveli
maaseudulla armeijassa, ruhtinas Andrei oli ulkomailla; ja siksipä
Pierre ei enää voinutkaan viettää öitään kuten ennen, eikä silloin
tällöin avata sydäntään kunnioittamalleen iäkkäämmälle ystävälleen. Hän
kulutti aikansa päivällisissä, tanssiaisissa, ja etenkin ruhtinas
Vasilin luona -- lihavan kreivittären ja ihanan Helenan seurassa.

Anna Pavlovna Scherer, samoin kuin muutkin tuttavat, ilmaisi että
yleinen mielipide Pierren suhteen oli täydellisesti muuttunut.

Ennen oli Pierre Anna Pavlovnan lähettyvillä aina tuntenut puhuvansa
sopimattomasti, tahdittomasti; hän oli tuntenut, että hänen puheensa,
kun hän niitä sommitteli mielessään, tuntuivat viisailta, mutta heti
kun hän alkoi niitä ilmaista, tuntuivat ne tyhmiltä, kun sitävastoin
Hippolytin tyhmimmätkin jutut aina tuntuivat viisailta ja
rakastettavilta. Nyt taas pidettiin kaikkia hänen puheitaan
verrattomina. Vaikkei Anna Pavlovna sitä aina sanonutkaan, niin huomasi
Pierre selvästi, että hänen teki mieli sanoa, ja että hän ainoastaan
Pierren kainoutta kunnioittaakseen pidättyi sitä tekemästä.

Syystalvella 1805 sai Pierre Anna Pavlovnalta tavallisen ruusunpunasen
kutsukirjeen, johon paitsi kutsua oli lisätty seuraavat sanat: "_Vous
trouverez, chez moi la belle Hélène, qu'on ne se lasse jamais de
voir_".[82]

Lukiessaan tätä kohtaa Pierre ensi kerran tunsi, että hänen ja Helenan
välille oli muodostumassa jonkinlainen suhde, jonka sivullisetkin ovat
huomanneet; ja samalla kertaa tämä ajatus häntä sekä peloitti että
miellytti. Peloitti sentähden, että hän tunsi aivan kuin hänen
harteilleen sälytettäisiin taakka, jota hän ei kykene kantamaan,
miellytti taas sentähden, että olihan tämä olettaminen tavallaan
hauskakin.

Anna Pavlovnan illanvietto oli samallainen kuin ensimmäinenkin --
uutuutena ei hän sentään nyt tarjonnut vierailleen Mortemartea kuten
kesäisessä illanvietossa. Herkkupalana oli nyt Berlinistä saapunut
valtiomies, joka kertoili tuoreita uutisia keisari Aleksanterin
oleskelusta Potsdamissa, missä kaksi keisari ystävystä oli vannonut
ikuisen valan puollustaakseen oikeuden asiaa ihmiskunnan vihollista
vastaan. Kun Pierre astui Anna Pavlovnan vierashuoneeseen, ilmestyi
jälkimäisen kasvoille surunsekainen ilme, joka nähtävästi aiheutui
Pierreä hiljan kohdanneista tappioista, kreivi Besuhovin kuolemasta.
(Kaikki pitivät välttämättömänä velvollisuutenaan vakuutella Pierrelle,
että isän kuolema muka on hänelle kova isku, isän, jonka hän tuskin
tunsi.) Tämä Anna Pavlovnan suru oli aivan samallaista kuin se
keisarillinen suru, joka ilmeni hänen kasvoilleen, kun mainittiin hänen
korkean suojelijattarensa, Maria Fjeodorovnan nimi. Tämä kutkutti
kuitenkin Pierren itserakkautta. Tavallisella taidollaan osasi Anna
Pavlovna muodostella piirejä vierashuoneessaan. Suuri piiri, jossa
istuivat ruhtinas Vasili ja kenraalit, herkutteli valtiomiehellä.
Toinen piiri istui teepöydän ääreen. Pierre aikoi yhtyä suureen
piiriin, mutta Anna Pavlovna, joka oli kiihtyneessä mielentilassa kuten
sotapäällikkö taistelutanterella, missä mieleen johtuu tuhansia uusia
mietteitä, joita tuskin kerkiää toteuttamaan, nykäsi häntä hihasta.

-- Odottakaahan, teitä varten on minulla täksi illaksi jotain
erikoista. (Hän katsahti Helenaan ja hymyili hänelle.) Armas Helenani,
olkaa armelias täti raukalleni, joka teitä jumaloi. Istahtakaa hänen
seurassaan hetkinen. Ja jottei teille kävisi aivan ikäväksi, niin
tarjoan teille seuraksi rakastettavan kreivin, joka varmaankaan ei
kieltäydy teitä seuraamasta.

Kaunotar lähti tädin luo, mutta Anna Pavlovna pidätti vielä hetkeksi
Pierren vierellään, ja selvästi huomasi hänen ilmeestään, että hän
vielä tahtoi ryhtyä viimeiseen, välttämättömään valmistukseen.

-- Hän on hurmaava, eikö totta? -- hän sanoi Pierrelle, osoittaen
poistuvaa majesteetillista kaunotarta. -- Ja entäs ryhti. Näin nuori
neitonen, ja sellainen käytöstavan hienous, sellainen mestarillinen
käyttäytymistaito! Tämä on alkusin sydämestä! Onnellinen, ken hänet saa
omakseen! Suuren maailman tapoihin tottumattominkin mies on hänen
puolisonaan valloittava itselleen loistavan aseman. Eikö totta? Tahdoin
vain tietää teidän mielipiteenne, -- ja Anna Pavlovna päästi Pierren
menemään.

Pierre vakuutti vilpittömästi olevansa samaa mieltä Helenan
käyttäytymistaidosta. Kun hän joskus ajatteli Helenaa, niin aina hän
ajatteli hänen kauneuttaan ja tavattoman rauhallista, vaiteliaan
arvokasta käyttäytymistaitoaan.

Täti otti soppeensa molemmat nuoret, mutta Helenan jumaloimisesta ei
näkynyt erityisempiä merkkejä hänen kasvoillaan, selvemmin huomasi,
että täti pelkäsi Anna Pavlovnaa. Hän vilkuili sisarentyttäreensä aivan
kuin kysyen, mitä hänen on tehtävä näille ihmisille. Poistuessaan tädin
sopesta Anna Pavlovna taas nykäsi Pierreä hihasta ja lausui:

-- Toivon, ettette toisten sano minun luonani ikävissä istuttavan, --
ja samalla hän katsahti Helenaan.

Helena hymyili, ja hänen hymynsä näytti sanovan, ettei hän edes saata
olettaa mahdolliseksi, että joku voisi nähdä hänet hurmaantumatta. Täti
yskähti, nieli syljen ja sanoi ranskaksi, että hän on iloinen
nähdessään Helenan; sitte hän kääntyi Pierreen ja lausui hänelle saman
kohteliaisuuden samoin elein. Kesken ikävää, jäykkää keskustelua Helena
katsahti Pierreen ja hymyili tuota kirkasta, kaunista hymyään, jota
häneltä riitti kaikille. Pierre oli jo niin tottunut tuohon tyhjään
sieluttomaan hymyilyyn, ettei hän sitä enää huomannutkaan.
Täti puhui paraillaan Pierren isä vainajan, kreivi Besuhovin,
nuuskarasiakokoelmasta ja näytti nuorille omaa rasiaansa. Ruhtinatar
Helena pyysi katsoa lähemmältä rasian kanteen maalattua tädin mies
vainajan muotokuvaa.

-- Se on varmaankin Vinecin työtä, -- sanoi Pierre, kumartuen pöydän
yli ottaakseen käteensä rasian ja kuunnellakseen toisen pöydän luona
käyvää keskustelua.

Hän nousi seisaalleen, aikoen kiertää pöydän, mutta täti kuroittikin
rasian hänelle pöydän yli Helenan taitse. Helena kumartui eteenpäin,
tehdäkseen tilaa ja katsahti sivulleen, hymyillen. Hän oli puettu sen
ajan kuosin mukaiseen, avorintaiseen ja -selkäseen tanssiaispukuun.
Hänen vartalonsa oli aina ennen Pierrestä näyttänyt marmoriselta, mutta
nyt, kun hän likinäköisillä silmillään eroitti sen aivan läheltä tunsi
hän harteiden ja kaulan hurmaavan sulouden. Hänen huulensa olivat niin
lähellä niitä, että hänen olisi tarvinnut vain hieman kumartua
painaakseen niille suudelman. Hän tunsi kaunottaren ruumiin lämmön ja
hajuvesien tuoksun ja kuuli kureliivin ratinan. Hän ei enää nähnyt
marmorista kauneutta, joka vaatteiden kanssa muodosti kokonaisuuden,
hän näki ja tunsi Helenan ruumiin koko sulouden, jonka vaatteet
ainoastaan verhosivat. Ja kerran tämän nähtyään hän ei enää toisin
voinut nähdä, samoin kuin mekään emme uudelleen voi uskoa kerran
paljastuneeseen harhaluuloon.

"Ette siis ole ennen huomannut, miten ihana olen?" näytti Helena
sanovan. "Ette ole huomannut, että olen nainen? Niin, olen nainen, ja
voin olla jokaisen oma, teidänkin", näytti hänen katseensa sanovan. Ja
samassa hetkessä Pierre tunsi, että Helena ei ainoastaan voi olla hänen
omansa, vaan että hänen täytyy tulla hänen omakseen, muuta
mahdollisuutta ei ole olemassa.

Tällä hetkellä tiesi hän sen yhtä hyvin kuin tietäisi vihillä ollessaan
Helenan vierellä. Miten se on käyvä ja koska, sitä hän ei tietänyt; ei
hän myöskään tietänyt, onko se onneksi (vieläpä hänestä tuntui kuin
olisi siinä jotain pahaa), mutta hän tiesi, että niin oli käyvä.

Pierre painoi silmänsä maahan, nosti ne jälleen ja tahtoi nähdä Helenan
uudestaan samallaisena kaukaisena, vieraana kaunottarena, jollaisena
oli ennenkin nähnyt hänet joka päivä; mutta tämä oli hänelle jo
mahdotonta. Hän ei voinut häntä enää sellaisena nähdä, samoin kuin ei
ihminenkään, joka sumussa on luullut aroheinän kortta puuksi, voi sitä
puuksi enää tunnustaa huomattuaan erehdyksensä. Helena tuntui Pierrestä
niin tavattoman läheiseltä. Hän hallitsi jo hänen olemustaan. Eikä
heidän välillään ollut enää mitään muita esteitä kuin hänen omasta
tahdostaan riippuvia.

_Bon, je vous laisse dans votre petit coin. Je vois que vous y êtes
très hien_,[83] -- kuului Anna Pavlovnan ääni.

Ja Pierre katsahti kauhuissaan ympärilleen, muistutellen, oliko hän
kenties tehnyt jotain sopimatonta. Hänestä tuntui aivan kuin kaikki
muutkin tietäisivät, mitä hänelle oli tapahtunut.

Jonkun ajan kuluttua, kun hän oli saapunut suuren piirin lähettyville,
sanoi Anna Pavlovna hänelle.

-- Kerrotaan teidän korjauttavan pietarilaista taloanne.

Totta se olikin: arkkitehti oli hänelle sanonut, että se oli
välttämätöntä, ja Pierre, itsekkään tietämättä miksi, määräsi, että
hänen mahdottoman suuri talonsa on korjattava ja järjestettävä uuteen
kuntoon.

-- Se on hyvä, mutta älkää muuttako ruhtinas Vasilin luota. Sellainen
ystävä on kallisarvoinen, -- jatkoi Anna Pavlovna, hymyillen ruhtinas
Vasilille: -- minä sen käsitän. Eikö totta? Olette vielä niin nuori.
Tarvitsette neuvoja. Ettehän närkästy iäkkään naisen neuvoista.

Hän vaikeni, kuten aina vaikenevat naiset, mainitessaan iästään ja
odottaessaan, että puhekumppali jotain lausuisi tämän johdosta. "Jos
menette naimisiin, silloin ovat asiat toisin." Ja hän yhdisti Pierren
ja Helenan katseellaan. Nuoret eivät katsoneet toisiinsa. Mutta Helena
tuntui Pierrestä tavattoman läheiseltä. Hän mutisi jotain ja punastui.

Kotiin palattuaan Pierre ei voinut nukkua pitkiin aikoihin. Hän
ajatteli vain yhä, mitä hänelle oli tapahtunut. Mitä oli hänelle sitten
tapahtunut? Ei mitään. Hänelle oli ainoastaan käynyt selväksi, että
nainen, jonka hän jo lapsena oli tuntenut ja josta hän hajamielisenä
oli sanonut: "niin, onhan hän kaunis", kun hänelle puhuttiin Helenan
ihanuudesta, hänelle oli käynyt selväksi, että tuo nainen saattaa olla
hänen omansa.

"Mutta hän on tyhmä, itse olen sanonut, että hän on tyhmä", Pierre
ajatteli. "Tunteissa, joita hän minussa herättää, on jotain ilettävää,
jotain kiellettyä. Minulle on kerrottu, että hänen veljensä Anatol on
ollut häneen rakastunut, ja että hänkin on ollut veljeensä rakastunut.
Siitä aiheutui ikävä juttu, ja sen johdosta lähetettiin Anatoi kotoa.
Hippolyt on hänen veljensä... Ruhtinas Vasili -- hänen isänsä... Se ei
ennusta hyvää", hän ajatteli, ja samaan aikaan, kun hän näin ajatteli
(mihinkään varmuuteen hän ei tullut), huomasi hän hymyilevänsä, ja
toinen ajatussarja tunkeutui esiin edellisen sarjan takaa. Hän huomasi
ajattelevansa Helenan mitättömyyttä ja samalla kuvittelevansa
mielessään, miten hän olisi hänen vaimonaan. Hän haaveili, miten Helena
voisi häneen rakastua, miten hän voisi muuttua aivan toisenlaiseksi, ja
miten kaikki se, mitä hän on hänestä ajatellut ja kuullut, saattaakin
olla valetta ja erhetystä. Ja taas oli ruhtinas Vasilin tytär kadonnut
hänen silmistään, hän näki ainoastaan Helenan ruumiin, jota ainoastaan
harmaa puku verhosi. "Mutta ei, miksei ole tämä ajatus ennen tullut
mieleen?" Ja taas sanoi hän itselleen, että se on mahdotonta; hänestä
tuntui kuin tässä avioliitossa olisi jotain alhaista, luonnotonta,
häpeällistä. Hän muisteli Helenan entisiä puheita ja silmäyksiä, niiden
henkilöiden puheita ja silmäyksiä, jotka olivat nähneet heidät yhdessä.
Hän muisteli Anna Pavlovnan puheita ja silmäyksiä, kun tämä puhui
hänelle hänen pietarilaisesta talostaan, hän muisteli ruhtinas Vasilin
ja muidenkin ihmisten tuhansia samallailaisia viittauksia, ja näitä
kaikkia muistellessaan hän kauhistui. Eihän hän vain ole sitonut
itseään jollakin tavalla tähän nähtävästi rikolliseen tekoon, jota hän
ei mitenkään saata toteuttaa? Mutta samalla kun hän näin päätteli,
pujahti hänen sydämeensä Helenan kuva täydessä naisellisessa
hurmassaan.



II.


Marraskuussa v. 1805 piti ruhtinas Vasilin lähteä tarkastusmatkalle
neljään kuvernementtiin. Hän oli järjestänyt tämän matkansa siten, että
samalla voisi käväistä rappeutuneilla maatiloillaan ja pistäytyä
Anatolin kanssa (jonka hän ottaisi mukaansa tämän rykmentin
majoituspaikasta) kosioretkellä rikkaan ruhtinas Nikolai Andrejevitsh
Bolkonskin maatilalla. Mutta ennen lähtöään, ja ennenkun ryhtyisi
uusiin puuhiin päätti ruhtinas Vasili tehdä selvän Pierren
naimahommista. Viime aikoina oli Pierre viettänyt päiväkaudet
kotosalla, ruhtinas Vasilin talossa, missä yhä vielä asui; hän oli
ollut Helenan lähettyvillä hajamielinen, kiihtynyt ja tyhmä (niinkuin
rakastuneen tuleekin olla), mutta kosinut hän ei vielä ollut.

"Kaikki tämä on oivallista, mutta asiasta on tehtävä tosi", päätteli
ruhtinas Vasili itsekseen eräänä aamuna. Hän huoahti surumielisesti,
muistellessaan, miten suuressa kiitollisuuden velassa Pierre oli
hänelle (Herra hänelle antakoon anteeksi!) eikä hän siitä huolimatta
ollut menetellyt oikein kauniisti tässä asiassa. "Nuoruus ...
kevytmielisyys ... niin, vähät siitä", hän ajatteli, mielihyvin tuntien
oman hyvyytensä: "mutta asiasta on tehtävä tosi." Ylihuomenna on
Helenan nimipäivä, kutsun jonkun vieraan, ja jollei hän silloin
ymmärrä, mitä hänen on tehtävä, niin silloin jää se minun tehtäväkseni.
Niin, silloin jää se minun tehtäväkseni. Olen isä!

Anna Pavlovnan illanvieton ja sitä seuranneen unettoman, rauhattoman
yön jälkeen päätti Pierre, että hänen on vältettävä Helenaa ja
lähdettävä ruhtinas Vasilin talosta, sillä avioliitto Helenan kanssa
tekisi hänet onnettomaksi. Mutta tästä päätöksestä huolimatta hän
puolentoista kuukauden kuluttua yhä vielä asui ruhtinas Vasilin talossa
ja huomasi kauhukseen, että hän päivä päivältä ihmisten silmissä yhä
enemmän takertui Helenaan, ettei hän enää mitenkään saata katsella
häntä entisillä silmillä, ettei hän enää voikkaan irtautua hänestä,
että se on kauheata, mutta että hänen kaikesta huolimatta täytyy sitoa
kohtalonsa häneen. Kenties hän olisi vielä voinutkin irtautua, jollei
ruhtinas Vasililla (jolla muuten tavallisesti harvoin oli kutsuja) tuon
tuostakin olisi ollut illanviettoja, joissa hänen välttämäti täytyi
olla mukana, jollei tahtonut häiritä yleistä riemua ja pettää kaikkien
toiveita. Niinä harvoina hetkinä, jolloin ruhtinas Vasili oli
kotosalla, hän ohi kulkeissaan tarttui Pierren hihaan, kallisti
hajamielisenä ajellun, kurttuisen poskensa hänen suudeltavakseen ja
sanoi "huomiseen saakka" tai "päivällisiin saakka, muuten en sinua
tapaa", tai "sinun tähtesi jään" y.m.s. Mutta vaikkeikaan ruhtinas
Vasili silloinkaan, kun sanoi jääneensä kotiin Pierren tähden, puhunut
hänelle halaistua sanaakaan, niin ei Pierre sittenkään voinut tehdä
tyhjiksi hänen toiveitaan. Joka päivä toisteli hän itselleen yhä samaa
ja samaa: "Pitäähän toki lopultakin päästä hänen perilleen ja tehdä
itselleen selväksi: millainen hän oikeastaan on? Erehdyinkö ennen vai
nytkö vasta olen lumottu? Ei, hän ei ole tyhmä; ei, hän on verraton
tyttö!" puheli hän toisinaan itsekseen. "Koskaan hän ei erehdy, koskaan
hän ei ole puhunut mitään tyhmää. Hän puhuu harvoin, mutta aina
koruttomasti ja selvästi. Ei hän siis ole tyhmä. Koskaan hän ei ole
hämmentynyt eikä hämmenny. Ei hän siis ole huono ihminen!" Usein joutui
Pierre puhelemaan Helenan kanssa ja toisinaan hän ajattelikin ääneen
hänen läsnä ollessaan, ja aina vastasi Helena hänelle lyhyesti, mutta
silti sattuvasti ilmaisten, ettei asia häntä kannusta. Toisinaan Helena
taas ainoastaan hymyllään ja katseellaan ilmaisi ajatuksensa ja tämä
ilmoitustapa Pierren mielestä selvimmin ilmaisi hänen etevämmyytensä.
Ja Helena olikin oikeassa, pitäessään kaikenlaiset arvostelut ja
mietelmät pötynä tämän hymyilyn rinnalla.

Helena hymyili Pierrelle aina iloisen luottavasti, aivan kuin hänen
hymyssänsä tällöin olisi ollut jotain erikoista, ainoastaan Pierrelle
kuuluvaa, jota ei ollut yleisessä, kaikille kuuluvassa hymyilyssä, joka
niin erinomaisesti somisti hänen kasvojaan. Pierre tiesi kaikkien
odottavan, että hän vihdoinkin sanoisi tarvittavan sanan, kävisi tuon
tunnetun rajan yli, ja hän tiesi, että ennemmin tai myöhemmin hän käy
sen yli; mutia jonkinlainen käsittämätön kauhun tunne valtasi hänet,
kun hän vain ajattelikin tuota hirveätä askelta. Tämän puolentoista
kuukauden aikana, jolloin Pierre tunsi yhä syvemmälle ja syvemmälle
vaipuvansa tuohon kauheaan kuiluun, oli hän tuhansia kertoja toistanut
itselleen: "Mitä tämä oikeastaan on? Tarvitaan päättäväisyyttä! Eikö
minulla sitä sitten ole?"

Hän tahtoi tehdä päätöksensä, mutta kauhukseen hän huomasi, ettei
hänellä tässä asiassa ole sitä päättäväisyyttä, jota tiesi itsellään
olevan, ja jota hänellä todella olikin. Pierre kuului niihin ihmisiin,
jotka ovat voimakkaita ainoastaan silloin, kun tuntevat itsensä täysin
puhtaiksi. Mutta siitä alkaen, kun hänet oli ottanut valtaansa tuo
himon tunne, jonka hän ensin tunsi istuissaan Anna Pavlovnan
illanvietossa Helenan vieressä, oli epäselvä tunne tuon himon
rikollisuudesta hervaissut hänen päättämiskykyään.

Helenan nimipäivä-iltana oli ruhtinas Vasilin luo kutsuttu illalliselle
muutamia perheen lähimpiä tuttavia, sukulaisia ja ystäviä, kuten
ruhtinatar sanoi. Kaikki nämä sukulaiset ja ystävät aavistivat, että
tänä iltana ratkaistaan nimipäivänviettäjän kohtalo. Vieraat istuivat
pöydän ääressä. Emännän paikalla istui ruhtinatar Kuragin, kookas,
komea nainen, joka aikoinaan oli ollut kauniskin. Hänen kummallakin
puolellaan istuivat arvokkaimmat vieraat -- vanha kenraali puolisoineen
ja Anna Pavlovna Scherer; pöydän päässä istuivat iältään nuoremmat ja
arvoltaan alhaisemmat vieraat, ja siellä istuivat omaisetkin: Pierre ja
Helena rinnan. Ruhtinas Vasili ei joutanut aterioimaan: hän kierteli
pöytää iloisena ja reippaana, istahtaen milloin yhden, milloin toisen
vieraan viereen. Jokaiselle lausui hän ohimennen jonkun mielistelevän
sanasen, ei sentääö Pierrelle eikä Helenalle, joita hän ei näyttänyt
huomaavankaan. Hän sai kaikki hyvälle tuulelle. Vahakynttilät paloivat
kirkkaasti, hopea- ja kristalliastiat välkkyivät, naisten koristeet,
olkalappujen kulta ja hopea loistivat; punakauhtanaiset palvelijat
häärivät pöydän ympärillä; kuului veitsien ja lautasten kalinaa, lasien
kilinää ja rattoisaa puheen sorinaa. Eräässä pöydän kulmauksessa
vakuutteli vanha kamariherra palavaa rakkauttaan iäkkäälle
vapaaherrattarelle, ja tämä nauraa hohotti kamariherran löperrykselle;
toisaalla kerrottiin erään Maria Viktorovnan onnettomuuksista. Pöydän
keskikohdalla oli ruhtinas Vasili koonnut ympärilleen kuuntelijoita.
Hän kertoi ivanhymy huulilla naisille viimeisestä valtakunnanneuvoston
istunnosta, jossa Pietarin uuden sotilaskenraalikuvernöörin, Sergei
Kusmitsh Vjasmitinovin piti lukea keisari Aleksanteri Pavlovitshin
armeijasta lähettämä, siihen aikaan sangen paljon huomiota herättänyt,
Sergei Kusmitshin nimeen osoitettu reskripti, jossa keisari ilmoittaa
kaikilta Venäjän kulmilta saaneensa alamaisuuden ja alttiuden
ilmauksia, mutta että Pietarista lähetetty alamainen alttiuden osoitus
häntä on erityisesti miellyttänyt, että hän on ylpeä saadessaan olla
sellaisen kansan johtajana ja että hän kaikin voimin koettaa palkita
tämän kunnian. Tämä reskripti alkoi sanoilla: _Sergei Kusmitsh!
Kaikkialta saapuu minulle tietoja j.n.e_.

-- Hän varmaankaan ei päässyt pitemmälle kuin "Sergei Kusmitsh?" --
kysyi eräs nainen.

-- Oikein arvasitte, ei rahtustakaan, -- vastasi ruhtinas Vasili,
nauraen. -- "Sergei Kusmitsh ... kaikkialta. Kaikkialta Sergei
Kusmitsh..." Vjasmitinof raukka ei hinnalla millään päässyt pitemmälle.
Usean kerran alkoi hän yhä alusta, mutta heti kun lausui _Sergei_ ...
nyyhkytystä ... _Ku-smi-tsh_ ... kyyneliä ... ja _kaikkialta_ häipyi
aina itkuun, ja pitemmälle hän ei päässyt. Ja taas nenäliina, ja taas
"Sergei Kusmitsh kaikkialta", ja kyyneliä ... niin että vihdoin täytyi
pyytää toinen lukemaan.

-- Kusmitsh ... kaikkialta ... ja kyyneliä... -- toisti joku nauraen.

-- Älkää olko ilkeä, -- lausui Anna Pavlovna pöydän päästä, uhaten
sormellaan, -- _c'est un si brave et exellent homme notre bon
Vjasmitinof_...[84]

Kaikki nauroivat pakahtuakseen. Pöydän ylipäässä, kunniapaikoilla
näyttivät kaikki olevan hyvällä tuulella ja iloisia ken mistäkin
syystä; mutta Pierre ja Helena istuivat rinnan ääneti melkein pöydän
alapäässä; molempain kasvoilla loisti hymy, jolla ei ollut mitään
tekemistä Sergei Kusmitshin kanssa -- hymyyn oli syynä se, että he
häpesivät tunteitaan. Mitä vieraat puhuivatkaan, miten nauroivat ja
laskivat leikkiä, miten hyvällä ruokahalulla söivätkään muhennosta,
hyytelöä ja joivat Reinin viinejä, miten koettivatkaan vältellä
katsahtamasta tähän pariin, miten koettivatkaan olla välinpitämättömiä
ja rauhallisia, niin sittenkin huomasi heidän silloin tällöin nuoriin
heittämistään katseista, että sekä juttu Sergei Kusmitshista että
nauru, syöminen, kaikki oli teeskenneltyä, ja että tämän seuran koko
huomiokyky oli suunnattu ainoastaan nuoreen pariin -- Pierreen ja
Helenaan. Ruhtinas Vasili matki Sergei Kusmitshin nyyhkimistä ja
tarkasteli samalla hätäisesti tytärtään, ja kesken nauruakin näytti
hänen kasvojensa ilme sanovan: "Niin, niin, kaikki käy mainiosti;
tänään kaikki ratkaistaan." Anna Pavlovna uhkasi häntä sormella "meidän
hyvän Vjasmitinovin" puolesta, mutta hänen katseessaan, joka hetkeksi
pysähtyi Pierreen, ruhtinas Vasili oli huomaavinaan onnentoivotuksen
tulevalle apelle tyttären onnen johdosta.

Vanha ruhtinatar tarjoili surullisesti huoahtaen viiniä
vieraskumppalilleen ja katsahti toisinaan vihaisesti tyttäreensä, ja
tuntui kuin hän tällä huokauksellaan olisi tahtonut sanoa: "niin, niin,
nyt meillä, rakkaani, ei ole muuta tehtävää kuin juoda makeata viiniä;
nyt on näiden nuorten aika olla kiusoittavan ärsyttävän onnellisia." --
"Ja jopa minäkin kertoelen tyhmyyksiä, aivan kuin ne minua suurinkaan
huvittaisivat", -- ajatteli valtiomies, katsellessaan rakastavien
onnellisia kasvoja: "tuo se on onnea!"

Näiden vähäpätöisten, teennäisten harrastusten joukkoon, jotka
yhdistivät tämän seuran henkilöt, oli joutunut kahden kauniin, terveen,
nuoren ihmisen yksinkertainen tunne, pyrkimys saamaan toinen toisensa.
Ja tämä inhimillinen tunne hävitti kaiken muun ja liiteli heidän
teeskennellyn löperryksensä yllä. Sukkeluudet olivat kömpelöitä,
uutiset mitättömiä, ja elostunut mieliala näytti kaikkia
kyllästyttävän. Eivät ainoastaan vieraat tätä tunteneet,
palvelijoihinkin se näkyi tarttuneen; he olivat hajamielisiä ja
unohtivat tehtävänsä, katsellessaan ihanaa, loistavasilmäistä Helenaa
ja punastunutta, paksua, onnellista, rauhatonta Pierreä. Tuntui kuin
kynttiläin liekitkin olisivat ainoastaan näitä kahta onnellista varten
lepattaneet. Pierre tunsi olevansa kaiken keskuksena, ja tämä häntä
sekä miellytti että hävetti. Hän oli samallaisessa tilassa kuin
johonkin toimeen kokonaan syventynyt ihminen. Hän ei nähnyt mitään
selvästi, ei käsittänyt, eikä kuullut. Ainoastaan harvoin, odottamatta,
välähteli hänen sielussaan katkonaisia aatoksia ja vaikutelmia
todellisuudesta. "Kaikki on siis päätetty!" hän ajatteli. "Ja miten
tämä kaikki on tapahtunut? Näin nopeasti! Nyt tiedän, että _tämän_
välttämäti täytyy tapahtua -- ei yksin Helenan tähden, ei minun
tähteni, vaan myöskin kaikkien heidän tähtensä. Kaikki he _tätä_ niin
odottavat, ovat niin varmoja sen toteutumisesta, etten saata, en
mitenkään saata pettää heitä. Mutta miten se on tapahtuva? En tiedä;
mutta tapahtuva se on, välttämäti tapahtuva!" ajatteli Pierre,
katsellessaan Helenan harteita, jotka hohtavina huikasivat hänen
silmiään.

Yhtäkkiä alkoi jokin häntä hävettää. Hänestä tuntui ilkeältä, että hän
yksin on kaikkien silmätikkuna, että muut pitävät häntä onnen
suosikkina, että hän, vaikka onkin jolsa kasvoiltaan, on jonkinlainen
Paris, joka on vallannut Helenan. "Mutta, varmaankin tämä on
tavallista, ja varmaankin näin pitääkin olla", lohdutteli hän itseään.
"Ja, muuten, mitä olen tehnyt tämän saavuttaakseni? Milloin tämä on
alkanut? Moskovasta lähdin ruhtinas Vasilin seurassa. Siellä ei vielä
mitään tuntunut. Sitten, miksen olisi jäänyt asumaan hänen luokseen?
sitten, pelailin korttia Helenan kanssa, nostin lattialta hänen
käsityölaukkunsa ja kävin hänen kanssaan ajelemassa. Milloin on tämä
alkanut, milloin on tämä kaikki tapahtunut?" Ja nyt istuu hän Helenan
vieressä sulhasena; hän kuulee, näkee, tuntee hänen läheisyytensä,
hänen hengityksensä, hänen liikkeensä, hänen kauneutensa. Sitten tuntui
hänestä yhtäkkiä kuin ei olisikaan Helena niin tavattoman kaunis, vaan
hän itse, ja siksi kaikki häntä niin katselevatkin, ja yleisen huomion
hurmaamana hän pullistaa rintaansa, nostaa päätään ja riemuitsee
onnestaan. Yhtäkkiä kuulee hän jonkun äänen, jonkun tuttavan äänen,
joka jo toistamiseen kysyy häneltä jotakin. Mutta Pierre on niin
aatoksiinsa vaipuneena, ettei käsitä, mitä hänelle puhutaan.

-- Kysyn sinulta, koska sait kirjeen Bolkonskilta, -- kysyy kolmannen
kerran ruhtinas Vasili. -- Miten oletkaan hajamielinen, rakkaani.

Ruhtinas Vasili hymyilee, ja Pierre huomaa, että kaikki, kaikki
hymyilevät hänelle ja Helenalle. "No, entäs sitten, jos kaikki
tiedätte", ajattelee Pierre. "Niin, tottahan se on", ja hän alkoi
itsekin hymyillä kainoon, lapselliseen tapaansa, ja Helenakin hymyilee.

-- Koska sitten sait? Olmützistäkö? -- tiedustelee ruhtinas Vasili,
jonka muka riidan ratkaisemiseksi piti saada selvä asiasta.

"Mutta voiko puhua ja ajatella tuollaisia turhuuksia?" ajattelee
Pierre.

-- Niin, Olmützistä, -- vastaa hän, huoahtaen.

Illallisen päätyttyä vei Pierre Helenan vierashuoneeseen, minne muutkin
vieraat olivat tulleet. Vieraat alkoivat poistua; ja muutamat lähtivät
sanomatta hyvästiä Helenalle. Muutamat tulivat taas vain hetkeksi hänen
luokseen, osoittaakseen, etteivät muka tahdo häiritä häntä tärkeässä
tehtävässä, poistuivat sukkelaan, eivätkä sallineet hänen tulla heitä
saattamaan eteiseen. Valtiomies oli surullisen-vaitelias poistuessaan
vierashuoneesta. Hänen ennätyksensä valtiomiesalalla tuntuivat
turhuudelta Pierren onnen rinnalla. Vanha kenraali mörähti äkäisesti
puolisolleen kun tämä kysyi, miten on hänen jalkansa laita. "Senkin
vanha varis", ajatteli kenraali. "Toista on Helena Vasiljevna, hän on
vielä viidenkymmenen vuotiaanakin kaunotar."

-- Arvattavasti saan teitä jo onnitella, -- kuiskasi Anna Pavlovna
ruhtinattarelle ja suuteli häntä tulisesti. -- Jollei päätäni
kivistäisi, jäisin pitemmälle.

Ruhtinatar ei vastannut mitään; hän kadehti tyttärensä onnea.

Sillä aikaa kun isäntäväki saatteli vieraita, olivat Pierre ja Helena
kahden pienessä vierashuoneessa. Ennenkin olivat he usein tämän
puolentoista kuukauden kuluessa istuskelleet kahden, mutta Pierre ei
ollut koskaan puhunut Helenalle rakkaudesta. Nyt se tuntui hänestä
välttämättömältä, mutta hän ei mitenkään saattanut ottaa tätä viimeistä
askelta. Häntä hävetti; hänestä tuntui kuin olisi hän tässä Helenan
vieressä istuessaan anastanut jonkun toisen henkilön paikan. "Tämä onni
ei ole sinua varten", kuiskasi hänelle jokin sisäinen ääni. "Tämä onni
on niitä varten, joilla ei ole sitä, mitä sinulla on."

Mutta jotain piti sanoa, ja hän sanoikin. Hän kysyi Helenalta, onko
tämä tyytyväinen iltaansa? Helena vastasi, kuten ainakin,
yksinkertaisen suoraan, että hauskempia nimipäiviä hänellä tuskin on
ollut.

Vieraista oli enää talossa ainoastaan muutamia läheisimpiä sukulaisia.
He istuivat suuressa vierashuoneessa. Ruhtinas Vasili tuli laiskasti
astuen Pierren luo. Pierre nousi seisaalleen ja sanoi, että oli jo
myöhäinen. Ruhtinas Vasili katsahti häneen ankaran kysyvästi, aivan
kuin se, mitä Pierre oli lausunut, olisi hänen mielestään ollut niin
ihmeellistä, ettei sitä edes oikein saattanut kuullakaan. Mutta pian
muuttui taas hänen ankara ilmeensä, ja hän nykäsi Pierreä hihasta, veti
hänet jälleen istumaan ja hymyili ystävällisesti.

-- No, Helena, miten sinä? -- kääntyi hän sitten heti tyttärensä
puoleen, puhuen tuolla huolimattoman hellällä äänensävyllä, jolla
muutamat vanhemmat puhuttelevat pienestä pitäen hemmotteluun tottuneita
lapsiaan. Ruhtinas Vasilille tämä puhuttelutapa ei sentään ollut
luontaista, hän oli sen oppinut matkimalla toisia vanhempia.

Ja sitten hän taas kääntyi Pierreen.

-- _Sergei Kusmitsh, kaikkialta_, -- hän lausui, avaten liivinsä ylintä
nappia.

Pierre hymähti, mutta hänen hymystään voi huomata hänen käsittäneen,
ettei Sergei Kusmitshin juttu tällä hetkellä ollut ruhtinas Vasilin
sydämellä; ja ruhtinas Vasili huomasikin, että Pierre oli nähnyt hänen
sydämeensä. Hän murahti yhtäkkiä jotain ja läksi huoneesta.

Pierrestä tuntui kuin olisi ruhtinas Vasilikin ollut hämillään. Tämän
vanhan hovimiehen hämilleen joutuminen liikutti Pierreä; hän katsahti
Helenaan -- hänkin näytti olevan hämillään, ja tuntui kuin hänen
katseensa sanoisi: "onko kumma, itse olette siihen syypää".

"Täytyy välttämättömästi ryhtyä asiaan, mutta enhän voi, en voi",
ajatteli Pierre ja alkoi taas puhua muista asioista. Hän kysyi, mitä
tämä Sergei Kusmitshin juttu oikeastaan käsitteli, hän ei sitä oikein
ollut kuullut. Helena vastasi hymyillen, ettei hänkään tiedä.

Kun ruhtinas Vasili tuli suureen vierashuoneeseen, puhui ruhtinatar
paraillaan kuiskaten erään vanhan naishenkilön kanssa Pierrestä.

-- Tietysti tämä on loistava naimiskauppa, mutta onni, rakkaani...

-- Avioliitot solmitaan taivaassa, -- vastasi vanha naishenkilö.

Ruhtinas Vasili ei ollut kuuntelevinaan naisten keskustelua, vetäytyi
huoneen etäisimpään kolkkaan ja istuutui sohvalle. Yhtäkkiä retkahti
hänen päänsä rinnalle ja hän havahtui.

-- _Aline_, -- sanoi hän puolisolleen, -- _allez voir ce qu'ils
font_.[85]

Ruhtinatar meni ovelle, kulki sen ohi rauhallisen arvokkaana ja vilkasi
vierashuoneeseen. Pierre ja Helena istuivat yhä entisillä paikoillaan
ja keskustelivat.

-- Yhä ennallaan, -- sanoi ruhtinatar miehelleen.

Ruhtinas Vasili yrmisti kulmiaan ja vetäsi suunsa viuruun. Hänen
poskensa vapisivat, ja hänen kasvoilleen ilmestyi hänelle ominainen,
ilettävä, raaka ilme; hän puistaltihe, nousi sohvalta, heitti päänsä
takakenoon ja lähti varmoin askelin pieneen vierashuoneeseen. Reippain,
iloisin askelin tuli hän Pierren luo. Hänen kasvonsa olivat niin
tavattoman juhlalliset, että Pierre pelästyi nähtyään hänet, ja nousi
seisaalleen.

-- Jumalan kiitos! -- hän sanoi. -- Vaimoni on minulle kaikki kertonut!
(Hän kiersi toisen kätensä Pierren, toisen tyttärensä vyötäisille.)
Rakas ystäväni Helena! Olen iloinen, sangen iloinen. (Hänen äänensä
värisi.) Pidin sinun isästäsi ... tyttärestäni saat kelpo vaimon...
Jumala teitä siunatkoon!

Hän syleili tytärtään, sitten taas Pierreä ja suuteli häntä pahalta
löyhkäävällä suullaan. Kyyneleet kostuttivat todellakin hänen poskiaan.

-- Ruhtinatar, tulehan tänne! -- hän huusi.

Ruhtinatar tuli ja hänkin alkoi itkeä. Vanha naishenkilökin kuivaili
silmiään. Pierreä suudeltiin, ja hänkin suuteli jonkun kerran ihanan
Helenan kättä. Jonkun ajan kuluttua jätettiin heidät taas kahden.

"Näin oli kaikki käyvä, toisin ei saattanut käydä", ajatteli Pierre;
"siksipä ei kannatakkaan kysyä, onko tämä kaikki hyväksi vai pahakai.
Hyvä on se siksi, että on kerrankin varmuus, eikä enää ole tuota
ainaista kalvavaa epäilystä." Pierre oli vaiti, piteli morsiamensa
kättä ja katseli hänen aaltoilevaa, ihanaa rintaansa.

-- Helena! -- huusi hän ääneen, mutta pitemmälle hän ei päässyt.

"Mitähän erityistä sanotaan tällaisissa tapauksissa", hän ajatteli;
mutta hän ei mitenkään saattanut muistaa, mitä tällaisissa tapauksissa
sanotaan. Hän katsahti Helenaa silmiin. Helena siirsihe likemmäs. Puna
nousi hänen poskilleen.

-- Ah, ottakaahan pois nuo ... miten niitä... -- ja Helena viittasi
silmälaseihin.

Pierre irroitti lasit nenältään. Kummilta näyttävät yleensä lasia
käyttäväin ihmisten silmät, kun niiltä lasit ovat poistetut, mutta
tämän lisäksi tähysivät Pierren silmät vielä pelästyneen kysyvinä.
Pierre aikoi kumartua suutelemaan Helenan kättä, mutta tämä riuhtasihe
nopein, raivokkain liikkein hänen kaulaansa ja pusersi huulensa hänen
huulilleen. Pierreä ihmetytti hänen kasvojensa muuttunut,
epämiellyttävän harhaileva ilme.

"Nyt on jo myöhäistä, kaikki on päätetty; ja minä rakastankin häntä",
ajatteli Pierre.

-- _Je vous aime_,[86] -- sanoi Pierre, muistaen nyt vasta, mitä
tällaisissa tilaisuuksissa on sanottava; mutta nämä sanat kajahtivat
niin ontoilta, että häntä itseäänkin hävetti.

Puolentoista kuukauden kuluttua oli Pierre aviomies ja hän asettui
asumaan, kuten ihmiset sanoivat, ihanan puolison ja miljoonain
omistajana suureen uudestaan sisustettuun kreivi Besuhovien taloon.



III.


Vanha ruhtinas Nikolai Andrejevitsh Bolkonski sai marraskuussa 1805
ruhtinas Vasililta kirjeen, jossa tämä ilmoitti saapuvansa poikineen
Lisijagoriin. ("Lähden tarkastusmatkalle, ja sadan virstan väärä ei
tietenkään mitään merkitse, kun saan tavata teidät, arvoisa
hyväntekijäni", hän kirjoitti: "ja poikani Anatol matkustaa seurassani;
hän on matkalla armeijaan; ja toivon, että sallitte hänen
mieskohtaisesti lausua teille syvän kunnioituksensa, jota hän isänsä
poikana tuntee teitä kohtaan.")

-- Eipä tarvitse Mariaa viedä miehen hakuun; itse näkyvät sulhaset
tänne löytävän, -- lausui pikku ruhtinatar varomattomasti kun sai
kuulla ruhtinas Vasilin tuolosta.

Ruhtinas Nikolai Andrejevitsh yrmistil kulmiaan eikä virkkanut
sanaakaan.

Kun kaksi viikkoa oli kulunut kirjeen saapumisesta, tulivat illalla
ruhtinas Vasilin palvelijat, ja seuraavana päivänä itse ruhtinas
poikineen.

Ukko Bolkonskilla ei ollut koskaan ollut korkeita käsityksiä ruhtinas
Vasilin luonteenominaisuuksista, ja entistäänkin pienemmiksi hän ne oli
arvioinut viime aikoina, jolloin ruhtinas Vasili uuden suunnan
vallitessa, Paavalin ja Aleksanterin hallitusten aikana, oli päässyt
korkeeseen virka-asemaan ja suosioon. Ja nyt, kun hän kirjeestä ja
pikku ruhtinattaren viittauksista huomasi, mitä oli tekeillä, muuttui
tämä alhainen käsitys hänen sielussaan ilkeämieliseksi halveksumiseksi.
Puhuessaan ruhtinas Vasilista hän aina pärskyi merkitsevästi.
Erittäinkin hän oli tyytymätön ja pahalla tuulella sinä päivänä,
jolloin ruhtinas Vasili saapui. Vaikeata oli tietää, oliko hänen
huonoon tuuleensa syynä ruhtinas Vasilin saapuminen, vai siksikö hän
oli erityisemmin tyytymätön ruhtinaan saapumisen johdosta että oli
huonolla tuulella: mutta huonolla tuulella hän vain oli, ja Tihon
neuvoi jo aamusella arkkitehtiä jättämään käyntinsä ruhtinaan luo
toiseen aikaan.

-- Kuulkaa, miten hän astelee, -- sanoi Tihon arkkitehdille. -- Koko
kantapäällään takoo -- kyllä jo tiedämme...

Kuitenkin lähti ruhtinas tavalliseen aikaansa, yhdeksättä käydessä,
kävelemään sopelikauluksisessa samettiturkissaan ja sopelilakissaan.
Edellisenä päivänä oli satanut lunta. Tie, jota myöten ruhtinas
tavallisesti kulki kasvihuoneeseen, oli luotu, ja selvästi eroitti
vielä luudan jäljet luodulla tiellä, pöyheään lumikinokseen tien sivuun
oli pistetty lapio. Ruhtinas käyskenteli kasvihuoneissa, tarkasteli
työntekoa ja kehällä olevia rakennuksia. Hän oli synkän näköinen eikä
sanonut kenellekään sanaakaan.

-- Saattaako reellä ajaa? -- kysyi ruhtinas taloudenhoitajalta, joka
oli saattanut häntä aina päärakennukselle saakka. Taloudenhoitaja oli
arvokkaan näköinen mies ja muistutti kasvoiltaan ja tavoiltaan suuresti
isäntäänsä.

-- Lunta on paksulta, teidän ylhäisyytenne. Olen käskenyt jo luomaan
prospektin.

Pää painuksissa lähti ruhtinas astumaan portaita kohti. "Jumalan
kiitos", ajatteli taloudenhoitaja: "ukonpilvi meni ohi!"

-- Vaikea oli kulkea hevosella, teidän ylhäisyytenne, -- lisäsi
taloudenhoitaja. -- Ja kuuleman mukaan pitäisi ministerin saapua teidän
ylhäisyytenne vieraaksi?

Ruhtinas kääntyi taloudenhoitajaan ja katsoa tuijotti häneen kiukkuisin
silmin.

-- Mitä? Ministerikö? Mikä ministeri? Kuka on käskenyt? -- puhui hän
terävällä, kiivaalla äänellä. -- Ruhtinatarta, tytärtäni varten ei
luotu, mutta ministeriä varten! En tiedä mitään ministeristä!

-- Teidän ylhäisyytenne, arvelin...

-- Arvelit, -- kirkasi ruhtinas, lausuen sanat yhä nopeammin ja
epäselvemmin. -- Arvelit... Lurjukset! rosvot!... Minä sinut opetan
arvelemaan, -- ja hän huitasi sauvallaan Alpatitshia; ja aimo iskun
olisi taloudenhoitaja saanutkin, jollei hän vaistomaisesti olisi
välttänyt iskua. -- Arvelit... Lurjukset... -- huusi ruhtinas
kiivaasti.

Alpatitsh pelästyi röyhkeyttään, kun oli uskaltanut välttää herransa
iskua. Hän astui herransa luo ja kumarsi nöyränä kaljun päänsä herransa
jalkoihin. Mutta tästä huolimatta, tai kenties juuri tämän tähden, ei
ruhtinas enää kohottanut sauvaansa, vaan huusi yhä: "lurjukset! ... tie
on luotava umpeen!..." Sitten juoksi hän nopeasti portaita myöten
huoneisiin.

_M:lle Bourienne_ ja ruhtinatar Maria tiesivät ruhtinaan olevan
huonolla tuulella ja siksi odottivatkin he häntä seisten puoliselle;
neiti Bouriennen kasvot loistivat ja ne näyttivät sanovan: "en tiedä
mistään, olen samallainen kuin tavallisestikin"; mutta ruhtinatar Maria
oli kalpea ja pelästyneen näköinen ja seisoi silmät maahan luotuina.
Raskainta oli ruhtinattaresta se, että hän tiesi, miten tällaisissa
tapauksissa oli välttämättömästi käyttäydyttävä neiti Bouriennen
tapaan, mutta se oli hänelle mahdotonta. Hänestä tuntui: "jos
käyttäydyn aivan kuin en mitään olisi huomannut, niin ajattelee isä,
että olen kovasydäminen; jos taas itse olen ikävän ja huonotuulisen
näköinen, niin sanoo isä (tämä tapahtui usein), että olen nokillani"
y.m.s.

Ruhtinas vilkasi tyttärensä pelästyneisiin kasvoihin ja pärskähti.

Plö... Pöllö ... hän sanoi.

"Ja häntäkään ei ole; jopa on hänellekin ehditty juoruilla", ajatteli
ruhtinas huomattuaan, ettei pikku ruhtinatar ollut ruokahuoneessa.

-- Missä ruhtinatar on? -- kysyi hän. -- Onko piiloutunut?...

-- Hän ei ole aivan terve, -- sanoi neiti Bourienne, iloisesti
hymyillen, -- hän ei ole jalkeilla. Sehän on luonnollista hänen
tilassaan.

Hm! hm! kh! kh! -- äänteli ruhtinas ja istuutui pöydän ääreen.

Lautanen ei ollut puhdas hänen mielestään; hän osoitti sillä pientä
tahraa ja singautti sen ilmaan. Tihon sieppasi sen näppärästi ja antoi
hovimestarille. Pikku ruhtinatar ei ollut sairas, mutta hän pelkäsi
niin julmasti ruhtinasta, että päätti pysyä huoneessaan kuultuaan
ruhtinaan olevan huonolla tuulella.

-- Pelkään lapsen puolesta, -- puhui pikku ruhtinatar neiti
Bouriennelle. -- Jumala tietää, mitä saattaa seurata pelästykseatä.

Elämä Lisijagorissa oli muuten pikku ruhtinattarelle alituista pelkoa
ja vastenmielisyyttä. Syynä tähän oli vanha ruhtinas. Pelko oli hänet
jo niin kokonaan vallannut, ettei hän sitä enää tuntenutkaan, ja olikin
se hänessä sentähden aivan itsetiedotonta. Ei katsellut vanha
ruhtinaskaan suopein silmin pikku ruhtinatarta, mutta vihamielisyytensä
hän tukahutti halveksumiseen. Totuttuaan Lisijagorin elämään pikku
ruhtinatar kiintyi erityisemmin neiti Bourienneen, oleskeli päiväkaudet
hänen seurassaan, nukkuikin usein öisin hänen kanssaan ja puheli
hänelle usein apestaan ja tuomitsi tätä ankarasti.

-- Mehän saamme vieraita, ruhtinas, -- sanoi neiti Bourienne, avaten
ruusunpunaisilla käsillään valkeata lautasliinaa. -- Hänen
ylhäisyytensä, ruhtinas Kuragin kuuluu saapuvan poikineen, -- sanoi hän
kysyvästi.

-- Hm ... mokomakin ylhäisyys, piimäsuu ... minä hänet ensin määräsin
ministeriöön, -- sanoi ruhtinas halveksuen. -- Mutta miksi on hänellä
poika mukana, sitä en voi käsittää. Ruhtinatar Lisa Karlovna ja
ruhtinatar Maria kenties tietävät; minä vain en tiedä, miksi
hän tuo poikansa tänne. Ei ainakaan minua varten. (Ja hän
katsahti punastuneeseen tyttäreensä.) Oletko sairas? Varmaankin
ministerikauhusta, kuten tuonaan Alpatitsh pöllö.

-- En, isä rakas.

Neiti Bourienne jatkoi yhä löperrystään, vaikka aluksi olikin tullut
kosketelleeksi arkaan kohtaan. Hän puheli kasvihuoneista, hiljan
puhjenneen kukan ihanuudesta, niin että ruhtinas jo sopan jälkeen oli
aivan talttunut.

Päivällisen jälkeen lähti ruhtinas miniäänsä tervehtimään. Pikku
ruhtinatar istui pienen pöydän ääressä ja haasteli sisäkkönsä, Mashan
kanssa. Nähtyään appensa hän kalpeni.

Viime aikoina oli hän suuresti muuttunut. Hän oli nyt pikemmin ruma
kuin kaunis. Posket olivat painuneet, ylähuuli oli kohoutunut, silmät
soukistuneet.

-- Painaa niin kummasti, -- vastasi pikku ruhtinatar appensa
kysymykseen, mitenkä jaksaa.

-- Eikö ole jotain tarvis?

-- Ei, kiitos, isä kulta.

-- No, hyvä, hyvä.

Ruhtinas poistui ja tuli odotushuoneeseen. Täällä seisoi Alpatitsh pää
kumarassa.

-- Onko tie luotu umpeen?

-- On, teidän ylhäisyytenne; antakaa anteeksi, Jumalan nimessä ... se
johtui tyhmyydestä...

Ruhtinas keskeytti hänet ja alkoi nauraa luonnottomasti.

-- No, hyvä, hyvä.

Hän ojensi kätensä Alpatitshin suudeltavaksi ja meni työhuoneeseensa.

Ruhtinas Vasili saapui illalla. Prospektilla olivat häntä vastassa
kuskit ja palvelijat ja huutaen, kirkuen toivat he hänen rekensä ja
kuormansa vartavasten umpeenluotua tietä myöten piharakennuksen
portaiden eteen.

Ruhtinas Vasilille ja Anatolille oli kummallekin varattu oma
huoneustonsa.

Anatol istui paitahihasillaan kädet kylkien tukeina pöydän ääressä,
katsoa tuijottaen hajamielisenä kauniilla, suurilla silmillään pöydän
kulmaa. Hän piti elämäänsä keskeytymättömänä huvitusten sarjana, jonka
säännöllisestä menosta joku, ties minkä tähden, oli ottanut
vastatakseen. Niinpä hän nyt tätä matkaansakin ärtyisän vanhuksen ja
hänen rikkaan, ruman tyttärensä luo piti tuollaisena välttämättömänä
renkaana huvitusten sarjassa. Kaikki voikin onnistua sangen hyvin ja
hauskasti: "Miksen naisi häntä, onhan hän sangen rikas? Rikkaus ei
koskaan ole haitaksi", ajatteli Anatol.

Hän ajeli partansa ja valeli itsensä hajuvesillä sellaisella
täsmällisyydellä ja taituruudella, aivan kuin tämä olisi ollut hänen
elämänsä tärkeimpiä tehtäviä, ja lähti sitten pää takakenossa isänsä
suojiin, synnynnäinen hyvänsuovan voitonvarma ilme kasvoilla. Ruhtinas
Vasilin ympärillä hääri kaksi kamaripalvelijaa, auttaen herraansa
pukeutumaan; itse katseli hän eloisana ympärilleen ja nyökäytti
iloisesti päätään huoneeseen saapuneelle pojalleen. Hänen ilmeensä
näytti sanovan: "Kas noin, sellainen sinun pitää ollakin."

-- Ei, mutta todellakin, isä, onko ruhtinatar kovinkin ruma? -- kysyi
Anatol, aivan kuin olisi jatkanut heidän välillään matkan kestäessä
usein uudistettua keskustelua.

-- Olehan nyt. Tyhmyyksiä! Pääasia on, että koetat olla järkevä ja
kohtelias vanhan ruhtinaan lähettyvillä.

-- Jos hän alkaa sättiä, niin lähden tieheni, -- sanoi Anatol. -- En
voi kärsiä tuollaisia vanhuksia.

-- Muista, että tästä kaikki riippuu.

Samaan aikaan puheltiin palvelustyttöjen huoneessa ruhtinas Vasilin ja
Anatolin saapumisesta, vieläpä oli siellä jo tarkka selko heidän
molempain näöstäkin. Ruhtinatar Maria istui yksinään huoneessaan,
koettaen turhaan tukahuttaa sisäistä rauhattomuuttaan.

"Miksi ovat he kirjoittaneet; miksi on Lisa puhunut minulle tästä?
Sehän on mahdotonta!" puheli hän itsekseen, katsahtaen vähäväliä
kuvastimeen. "Miten saatan mennä vierashuoneeseen? Jospa hän minua
miellyttääkin, niin en sittenkään saata olla hänen seurassaan
luonnollinen." Kun hän vain ajattelikin isänsä katsetta, niin joutui
hän kauhun valtaan. Neiti Bouriennelle ja pikku ruhtinattarelle oli
Masha sisäkkö jo kertoellut yhtä ja toista vieraista. Hän kertoi, miten
punaposkinen, mustakulmainen ministerin poika oli ylen kaunis, miten
hänen isänsä vaivoin oli kompuroinut ylös portaita, mutta poika oli
muutamalla loikkauksella juossut isän jälissä komeana kuin kotka. Näine
tietoineen lähtivät neiti Bourienne ja pikku ruhtinatar Marian
huoneeseen, ja jo käytävästä kuuli Maria heidän elokkaan kiihtyneet
äänensä.

-- He ovat saapuneet, Maria, tiedättekö? -- sanoi pikku ruhtinatar,
vaappuen pulleine vatsoineen ja istuutuen raskaasti nojatuoliin.

Pikku ruhtinattarella ei enää ollut yllä aamullinen röijynsä, vaan oli
nyt pukenut ylleen erään paraimmista puvuistaan; hänen tukkansa oli
huolellisesti suorittu, ja kasvonsa olivat elokkaat. Mutta tämä
elokkuus ei voinut peittää kuihtuneita, elottomia piirteitä. Tässä
puvussaan, jota hän tavallisesti oli käyttänyt Pietarin seurapiireissä,
hän näytti entistään rumemmalta, ja nyt vasta oikein huomasi, miten
suuresti hän oli muuttunut. Neiti Bouriennenkin puvussa oli
huomattavissa jonkinlaisia parannuksia, niin että hänen kauniit,
tuoreet kasvonsa olivat entistään viehättävämmät.

-- Voi, te olette vielä arkipuvussanne, -- huudahti neiti Bourienne. --
Pian tullaan ilmoittamaan, että vieraat odottavat vierashuoneessa;
täytyy lähteä tervehtimään; parantelisitte edes hieman pukuanne!

Pikku ruhtinatar nousi nojatuolista, soitti sisäkköä ja alkoi iloisena
aprikoita, minkälaisen puvun keksisi Marialle. Ruhtinatar Maria tunsi
sisäisen kunniantuntonsa kärsivän siitä, että luvatun sulhasen tulo oli
saanut hänet rauhattomaksi, ja vielä enemmän loukkasi häntä se seikka,
että hänen molemmat ystävättärensä pitivät tämän seikan aivan
luonnollisena. Jos hän sanoisi heille miten häpeää itsensä ja heidän
puolesta, niin ilmaisisi hän heille rauhattomuutensa; jos hän taas
kieltäytyisi pukeutumasta, niin antaisi se aihetta alituiseen
pilantekoon ja härnäilyyn. Hän tuskastui, hänen ihanat silmänsä
samenivat, ja hänen kasvoilleen ilmestyi punasia täpliä. Ja tuo hänelle
niin ominainen uhrin ilme kasvoilla antausi hän pikku ruhtinattaren ja
neiti Bouriennen huomaan. Nämä molemmat naiset olivat _aivan
vilpittömästi_ päättäneet tehdä Mariasta kauniin. Ruhtinatar oli niin
ruma, ettei ystävättären pälkähtänyt edes päähän pelätä kilpailijaa;
siksipä he aivan vilpittömästi ryhtyivätkin häntä pukemaan, lapsellisen
varmoina siitä, kuten kaikki naiset, että puku saattaa tehdä kasvot
kauniiksi.

-- Ei, todellakaan, rakas ystäväni, tämä puku ei sovi, -- puheli pikku
ruhtinatar, katsellen kaukaa kälyään: -- käske tuomaan, onhan sinulla
tummanpunanen. Todellakin! Tästä saattaa rippua elämän kohtalo. Mutta
tämä on liian vaalea, ei sovi, ei, ei sovi!

Ei ollut puvun vika, vika oli ruhtinattaren kasvoissa, mutta sitä eivät
huomanneet neiti Bourienne ja pikku ruhtinatar; heistä vain yhä tuntui,
kuin tulisi kaikki hyväksi, jos sitoisi vaaleansinisen nauhan hiuksiin
ja vyöttäisi kaneelinruskean puvun vaalean sinisellä uumanauhalla
y.m.s. He olivat unohtaneet, että pelästyneet kasvot ja vartalo
pysyivät yhä samoina, ja siksipä jäivätkin ruhtinattaren kasvot yhä
surkean ja ruman näköisiksi, vaikka he kuinkakin vaihtelivat kehyksiä
ja koristeita. Oli jo pari kolme kertaa muutettu pukua, ja ruhtinatar
Maria suostui yhä nöyränä uusiin muutoksiin. Hänen hiuksensa olivat
suoritut päälaelle (tämä teki hänen kasvonsa aivan oudon näköisiksi ja
rumaa rumemmiksi), hänellä oli yllään komea tummanpunanen atlaspuku ja
vyötäisillä vaaleansininen vyötin. Pikku ruhtinatar kulki pari kertaa
hänen ympärinsä, korjaili väliin pienellä kätösellään poimuja, vetäsi
väliin vyöttimestä ja tarkasteli häntä pää kallellaan milloin toiselta,
milloin toiselta puolelta.

-- Ei, tämä ei sovi, -- sanoi hän päättävästi, lyöden kätensä yhteen.
-- Ei, Maria, tämä puku ei lainkaan sovi teille. Pidän paljon enemmän
teidän harmaasta arkipuvustanne. Ei, olkaa kiltti ja tehkää tämä minun
tähteni. Katja, -- sanoi hän sisäkölle, -- tuo ruhtinattaren harmaa
puku, ja te neiti Bourienne saatte katsella, miten kaikki järjestän, --
sanoi hän hymyhuulin, ja taiteilijan ilo loisti hänen silmistään.

Mutta vaikka Katja jo oli tuonut vaaditun puvun, istui Maria yhä vain
liikkumattomana kuvastimen edessä ja katseli kuvaansa. Hän huomasi
silmissään kyyneliä, hänen suupielensä värähtelivät, ja itku oli jo
kurkussa.

-- Älkäähän, rakas ruhtinatar, -- sanoi neiti Bourienne, -- ponnistakaa
vielä hetkinen.

Pikku ruhtinatar otti puvun sisäköltä ja tuli Marian luo.

-- Ei, nyt puemme yksinkertaisesti, sievästi, -- hän puhui.

Pikku ruhtinattaren, neiti Bouriennen ja nauravan Katjan äänet
sulautuivat iloiseksi, lintujen viserrystä muistuttavaksi liritykseksi.

-- Ei, jättäkää minut rauhaan, -- sanoi ruhtinatar Maria.

Ja hänen äänessään oli sellainen vakavuus ja kärsimyksen sävy, että
lintujen vikinä heti taukosi. Kaikki katsahtivat he ruhtinattaren
suuriin, ihaniin silmiin, jotka viisaan avonaisina ja rukoilevina
tähysivät heihin, ja he käsittivät, että olisi hyödytöntä, vieläpä
julmaakin häntä enää kiusata.

-- Mutta tukka täytyy ainakin hieman parantaa, -- sanoi pikku
ruhtinatar. -- Sanoinhan teille, -- jatkoi hän nuhtelevasti kääntyen
neiti Bourienneen, -- Marialla ovat sellaiset kasvot, joihin ei
tällainen tukkalaite lainkaan sovi. Ei lainkaan, ei lainkaan.
Korjatkaa, tehkää hyvin.

-- Jättäkää minut, jättäkää minut, en tällaisista välitä, -- vastasi
Maria, vaivoin pidätellen kyyneliään.

Neiti Bouriennen ja pikku ruhtinattaren täytyi sydämissään tunnustaa,
että ruhtinatar Maria tässä asussa oli sangen ruma, rumempi kuin
milloinkaan ennen; mutta sille ei enää mitään taitanut. Kun hän heihin
katseli, oli hänen silmissään tuo miettivän surullinen ilme, jonka
merkityksen he hyvin tunsivat. Ei tämä ilme heissä pelkoa herättänyt
(sitä Maria ei kenessäkään saattanut herättää). Mutta he tiesivät, että
kun kerran tuo ilme näyttäytyy Marian kasvoilla, niin on hän vaitelias
ja järkkymätön päätöksissään.

-- Korjaattehan tukkanne, eikö totta? -- sanoi pikku ruhtinatar. Mutta
kun Maria ei mitään vastannut, lähti hän huoneesta.

Ruhtinatar Maria jäi yksin huoneeseen. Hän ei täyttänyt kälynsä
toivomusta, ei korjannut tukkalaitettaan, eipä edes vilaissutkaan
kuvastimeen. Voimattomana laski hän kätensä sivuilleen, painoi silmänsä
maahan ja istui hiljaa mietteissään. Hänen sielunsa silmät näkivät
puolison, miehen, voimakkaan, mahtavan ja vastustamattoman viehättävän
olennon, joka vie hänet omaan, aivan uuteen, onnelliseen maailmaansa.
Omilla rinnoillaan näki hän lapsen, _oman_ lapsen, sellaisen kun hän
eilen oli nähnyt imettäjänsä tyttärellä. Mies seisoo ja katselee
hellästi häneen ja lapseen. "Ei, se on mahdotonta: olen liian ruma",
hän ajatteli.

-- Teetä juomaan, olkaa hyvä. Ruhtinas tulee aivan heti, -- kuului
sisäkön ääni oven takaa.

Maria havahtui ja hän kauhistui ajatuksiaan. Hän nousi
nojatuolista, muttei lähtenyt heti vierashuoneeseen, vaan pistäysi
jumalankuvakammioon, katsoa tuijotti lampun valaisemiin, mustuneisiin
Vapahtajankuvan kasvoihin ja seisoi näin kädet ristissä muutaman
minutin. Hänen sielunsa täytti kalvava epäilys. Voiko hän riemastua
rakkaudesta, maailmallisesta rakkaudesta mieheen? Ajatellessaan
avioliittoa hän haaveili perheonnesta, lapsista, mutta voimakkaimpana,
valtaavimpana salaisena haaveena oli sentään maailmallinen rakkaus.
Sitä voimakkaampana ilmeni tämä tunne mitä enemmän hän koetti sitä
salata itseltään ja muilta. "Jumalani", puheli hän itsekseen, "miten
saatan tukahuttaa nämä pahanhengen ajatukset? Miten saatan ainaiseksi
irtautua pahoista ajatuksista, voidakseni rauhallisena täyttää Sinun
tahtoasi?" Ja tuskin oli hän tehnyt tämän kysymyksen, kun Jumala jo
vastasi hänelle hänen omassa sydämessään. "Älä toivo mitään itseäsi
varten; älä etsi, älä intoile, älä kadehdi. Ihmisten tulevaisuuus ja
oma kohtalosi olkoot sinulle tuntemattomat, mutta elä niin, että olet
valmis kaikkeen. Jos Jumala hyväksi näkee koetella sinua avioliiton
velvollisuuksilla, niin ole valmis täyttämään Hänen tahtonsa."
Rauhoittuneena tästä vastauksesta (tosin hän sentään vieläkin toivoi,
että hänen kielletyt maalliset haaveensa toteutuisivat) ruhtinatar
Maria huoahti syvään, risti silmänsä ja lähti vierashuoneeseen. Hän ei
ajatellut pukuaan ei tukkalaitettaan, ei sitä, miten astuisi
vierashuoneeseen tai mitä puhuisi. Mitä arvoa onkaan kaikella tällä
Jumalan säätämysten rinnalla, sillä hänen tahtomattaan ei hiuskarvakaan
putoa ihmisen päästä.



IV.


Kun ruhtinatar Maria saapui vierashuoneeseen, istuivat siellä jo
ruhtinas Vasili ja Anatol, keskustellen pikku ruhtinattaren ja neiti
Bourieneen kanssa. Kun Maria raskaasti astuen kannoillaan tuli
huoneeseen, nousivat molemmat vieraat ja neiti Bourienne seisomaan, ja
pikku ruhtinatar lausui, osoittaen häntä vieraille: "Voilà Marie!"[87]
Maria näki kaikki, vieläpä tarkastikin. Hän näki ruhtinas Vasilin
kasvot, jotka hetkeksi kävivät totisiksi, mutta samassa taas
hymyilivät, ja pikku ruhtinattaren kasvot, jotka uteliaina
tarkastelivat vieraita, nähdäkseen, minkä vaikutuksen Maria oli tehnyt
vieraisiin. Hän näki myös neiti Bouriennen nauhoineen ja kauniine,
elokkaine kasvoineen. Koskaan ei hän ollut nähnyt neiti Bouriennen
silmissä tuollaista loistetta. Ranskatar katseli kiihtyneenä _häneen_
-- Anatoliin; mutta _häntä_ ei Maria saattanut nähdä: hän näki
ainoastaan jotain suurta, kirkasta, ihanaa, joka läheni häntä, kun hän
oli astunut huoneeseen. Ensin astui hänen luokseen ruhtinas Vasili ja
tarttui hänen käteensä, suudellen sitä; hän suuteli ruhtinasta kaljulle
ja vastasi tämän kysymykseen, että sangen hyvin muistaa hänet. Sitten
astui hänen luokseen Anatol. Maria ei vieläkään häntä nähnyt. Hän vain
tunsi miten pehmyt käsi tarttui hänen käteensä ja puristi sitä lujasti,
ja miten hänen kätensä tuskin tuntuvasti hipasi valkeata otsaa, jota
reunustivat rasvatut ihanat, ruskeat hiukset. Kun Maria katsahti
Anatoliin ällistyi hän tämän kauneudesta. Anatol oli pistänyt oikean
kätensä peukalon virkapukunsa napin varaan; selkä kenossa, rinta
pystyssä, pää hieman eteenpäin kumarassa hän heilutteli ruumistaan
sivunojaan pistetyn jalkansa varassa ja katseli iloisena ruhtinatar
Mariaa. Hän oli vaiti, eikä hän lainkaan näyttänyt ajattelevankaan
ruhtinatarta. Anatol ei ollut kekseliäs, ei terävä, eikä kaunopuhelias,
mutta sen sijaan oli hän tavattoman rauhallinen ja varma käytöksessään,
mitkä ominaisuudet ovat sangen kallisarvoiset suurenmaailman miehelle.
Jos ujosteleva nuorukainen ei keksi puheen aihetta tavatessaan ensi
kertaa jonkun oudon henkilön, ja jos hän vielä jollakin tavalla
ilmaisee käsittävänsä tuon töpertymisensä sopimattomuuden ja koettaa
keksiä jotain sanottavaa, niin ovat asiat hullusti; mutta Anatol hän
oli vaiti, heilui jalkansa nojassa ja tarkasteli iloisena ruhtinattaren
tukkalaitetta. Huomasi selvästi, että hän saattaa olla vaiti kuinka
kauvan tahansa. "Jos jotakuta tämä vaitiolo vaivaa, niin puhukoon,
mutta minua ei haluta", näytti hänen ilmeensä sanovan. Sitäpaitsi
näytti Anatol, naisten kanssa seurustellessaan, ottaneen tavaksi
halveksuvan itsetietoisesti asettua korkealle jalustalle -- tapa, joka
paraiten herättää naisissa uteliaisuutta, pelkoa ja vieläpä
rakkauttakin. Hänen katseensa näytti sanovan: "Kyllä teidät tunnen,
hyvin tunnen; miksipä teidän kanssanne rimpuilla? Teistä se tosin olisi
hauskaa!" Kenties ei hän näin ajatellutkaan naisten lähettyvillä (ja
vieläpä on luultavaakin, ettei ajatellut, sillä hän ajatteli ylimalkaan
sangen vähän); mutta hänen katseestaan ja käytöstavastaan tuli siihen
luuloon. Ruhtinatar Maria tuli tähän käsitykseen ja sentähden hän
kääntyikin ruhtinas Vasiliin, näyttääkseen Anatolille, ettei ole edes
aikonutkaan vallata tämän huomiota. Keskustelu oli yleistä ja sangen
vilkasta, josta seikasta pääasiassa oli kiitettävä pikku ruhtinattaren
ääntä ja hänen valkeiden hampaittensa yläpuolella lepattavaa haivenista
huulosta. Pikku ruhtinatar kohteli ruhtinas Vasilia leikkisän
tuttavallisesti, kuten usein kohtelevat vieraitaan iloisen
lörpöttelevät ihmiset, olettaen, että heidän ja vieraan välit jo kauvan
ovat olleet leikkisät, ja että heitä yhdistävät jonkinlaiset iloiset,
osaltaan muille tuntemattomat, hauskat muistot, vaikkeikaan mitään
tuollaisia muistoja ole olemassa, kuten niitä ei ollut koskaan ollut
pikku ruhtinattarella ja ruhtinas Vasilillakaan. Ruhtinas Vasili
antautui mielellään tähän äänilajiin; pikku ruhtinatar sekoitti näiden
olemattomain naurettavain tapausten muisteloon myöskin Anatolin, jonka
tuskin tunsi. Neiti Bouriennekin seurasi mielenkiinnolla näitä yhteisiä
muistoja, ja vieläpä ruhtinatar Mariakin hyvillä mielin tunsi
kietoutuvansa näihin iloisiin muisteloihin.

-- Nyt ainakin pidämme teidät kokonaan hallussamme, rakas ruhtinas, --
puhui pikku ruhtinatar, tietenkin ranskaksi, ruhtinas Vasilille, --
ette täällä pakene meiltä, kuten aina teitte Annetten illanvietoissa;
muistatteko _cette chère Annette_?[88]

-- Niin, mutta älkää alkako puhua politiikasta kuten Annette!

-- Mutta meidän teepöytämme?

-- Niin todellakin!

-- Miksette te koskaan ollut Annetten luona? -- kysyi pikku ruhtinatar
Anatolilta. -- Kyllä tiedän, kyllä tiedän, -- hän jatkoi, silmää
iskien: -- veljenne Hippolyt on kertonut minulle teidän asioistanne.
Ai, ai! -- hän häristi Anatolille sormellaan. -- Tunnen teidän kujeenne
jo Parisin ajoilta.

-- Eikö hän, Hippolyt, ole sinulle kertonut? -- sanoi ruhtinas Vasili
(poikaansa kääntyen ja tarttuen pikku ruhtinattaren käteen, aivan kuin
tämä olisi aikonut poistua hänen luotaan) -- eikö hän ole kertonut,
miten hän itse, Hippolyt, oli nääntyä rakkaudesta ruhtinatar Lisaan, ja
miten ruhtinatar _le mettait à la port_?[89]

-- _Oh! C'est la perle des femmes, princesse!_[90] -- lausui ruhtinas
Vasili Marialle.

Kun mainittiin Parisin nimi, niin ei neiti Bouriennekaan tahtonut
päästää hyvää tilaisuutta yhtyäkseen keskustelemaan yhteisistä
muistoista.

Hän kysyi, kauvanko siitä jo on, kun Anatol jätti Parisin, ja mitä
hän piti tästä kaupungista. Anatol vastaili sangen mielellään
ranskattarelle ja hymyhuulin katsellen häntä silmiin, hän alkoi
keskustella ranskattaren isänmaasta. Nähdessään sievän ranskattaren
päätteli Anatol, ettei elämä täällä Lisijagorissakaan käyne ikäväksi.
"Ei ole hullumpi!" ajatteli Anatol katsellessaan ranskatarta: "ei ole
hullumpi tämä seuraneiti. Toivonpa, että ruhtinatar ottaa hänet
mukaansa, kun olemme häämme viettäneet", hän ajatteli: (_la petit est
gentille_".[91]

Vanha ruhtinas pukeutui vitkalleen työhuoneessaan; hän oli synkän
näköinen ja ajatteli visusti, mitä hänen oli tehtävä. Häntä harmitti
vieraiden saapuminen. "Mitä minä ruhtinas Vasilista ja hänen pojastaan?
Ruhtinas Vasili on kerskuja, tyhjätasku, ja arvatenkin on poika samaa
maata", murisi hän itsekseen. Häntä harmitti se, että näiden vieraiden
tulo oli jälleen herättänyt eloon päättämättömän kysymyksen, jonka
ratkaisemisen hän aina oli alkuunsa tukahuttanut ja jota harkitsemalla
hän oli koettanut pettää itseään. Kysymys koski ruhtinatar Marian
miehelään menoa, tai oikeastaan sitä, voisiko ruhtinas tyttärestään
koskaan erota. Ruhtinas ei ollut koskaan tehnyt itselleen tuota
kysymystä, sillä hän tiesi vastaavansa siihen vilpittömästi, mutta tämä
vilpittömyys olisi taas murhaava ei ainoastaan tunteille, vaan vieläpä
koko hänen elämälleen. Huolimatta siitä, että ruhtinas toisinaan näytti
vähät välittävän tyttärestään, oli asianlaita kuitenkin niin, ettei hän
saattanut edes kuvitellakkaan elämää ilman tytärtään. "Ja miksi menisi
hän naimisiin?" ajatteli ruhtinas, "varmaankin tullakseen onnettomaksi.
Siinä on Lisa, poikani vaimo (parempaa miestä on luullakseni nykyään
vaikea löytää), mutta onko hän kohtaloonsa tyytyväinen? Ja kuka nai
sitten hänet rakkaudesta? Hän on ruma ja kolho. Jos naivat, niin
rikkauksien ja sukulaissuhteiden tähden. Ja eikö ole sitten maailmassa
vanhojapiikoja? Onpa hyvinkin, ja onnellisempia ovat kuin naimisissa
olevat!" Näin ajatteli pukeutuessa ruhtinas Nikolai Andrejevitsh, mutta
ratkaisematon kysymys vaati pikaista ratkaisua. Ruhtinas Vasili oli
saapunut poikineen tietenkin kosioretkelle, ja tänään tai huomenna hän
varmaankin vaatii suoraa vastausta. Nimi ja asema ylä-ilmoissa ovat
tosin moitteettomat. "Mitäpäs minä, en tahdo vastustaa", puheli
ruhtinas: "mutta osoittakoon hän ansainneensa tytön. Siitä tahdon ottaa
selvän."

-- Siitä tahdon ottaa selvän! -- lausui ruhtinas ääneen. -- Siitä
tahdon ottaa selvän!

Ja kuten tavallisesti, astui hän reippain askelin vierashuoneeseen,
heitti tuikean silmäyksen seuraan ja huomasi heti, että pikku
ruhtinatar oli vaihtanut pukua, että neiti Bouriennella oli tukassa
nauhoja ja että ruhtinatar Marian tukkalaite oli inhoittava. Vielä
huomasi hän neiti Bouriennen ja Anatolin hymyilyn ja senkin, että
ruhtinatar Maria tunsi itsensä yksinäiseksi yhteisessä keskustelussa.
"On pyntätty kuin pöllö!" ajatteli hän, vilkaistuaan kiukkuisesti
tyttäreensä. "Ei ole hänellä häpyä; ja pojan jaani ei ole hänestä
tietääkseenkään!"

Hän meni ruhtinas Vasilin luo.

-- No, terve, terve; hauska tavata.

-- Ei ystävyys tunne kiertoteitä, -- lausui ruhtins Vasili tapansa
mukaan nopeasti, varmasti ja tuttavallisesti. -- Tässä on nuorin
poikani, suljen hänet suosioonne.

Ruhtinas Vasili Andrejevitsh katsahti Anatoliin.

-- Reima poika, reima poika! -- hän sanoi, -- no, tulehan suutelemaan,
-- ja hän käänsi Anatolille poskensa suudeltavaksi.

Anatol suuteli vanhusta ja katseli uteliaana, mutta aivan rauhallisena
häntä silmiin, odotellen, eikö jo pian tapahdu jotain kummallista,
josta isä niin usein oli puhunut ja varoittanut.

Ruhtinas Nikolai Andrejevitsh istuutui tavalliselle paikalleen sohvan
nurkkaan, veti luokseen nojatuolin, pyysi ruhtinas Vasilin siihen
istumaan ja alkoi kysellä valtiollisia asioita ja uutisia. Hän oli
tarkasti kuuntelevinaan ruhtinas Vasilin juttuja, mutta oikeastaan hän
koko ajan tarkasteli tytärtään.

-- Siis Potsdamista jo kirjoitetaan? -- hän toisti ruhtinas Vasilin
viimeiset sanat, nousi äkkiä seisomaan ja lähti ruhtinatar Marian luo.

-- Oletko koristellut itsesi näin vieraita varten, vai? hän sanoi. --
Hyvän olet näköinen, sangen hyvän. Vieraita varten olet suorinut
tukkasi uudella tavalla, mutta vieraiden kuullen minä sinulle sanon:
älä vastedes mene muuttelemaan pukujasi minun luvattani.

-- Tähän olen minä, isä rakas, vikapää, -- puolusteli punastuen pikku
ruhtinatar.

-- Teillä on täysi oikeus, -- sanoi ruhtinas, kumarrellen syvään
miniälleen, -- mutta suotta on hänen pukeutua narriksi, hän on
muutenkin kyllin ruma.

Ja hän istuutui taas paikalleen, välittämättä enää tihustelevasta
tyttärestään.

-- Päinvastoin, tämä tukkalaite sopii mainiosti ruhtinattarelle, --
sanoi ruhtinas Vasili.

-- No, veliseni, nuori ruhtinas, mikä onkaan hänen nimensä? -- sanoi
ruhtinas Nikolai Andrejevitsh, Anatoliin kääntyen: -- tule tänne,
puhelkaamme hieman, jotta sinuun tutustuisin.

"Nyt se alkaa ilo", ajatteli Anatol ja istuutui hymyillen vanhuksen
viereen.

-- Sepä sen: te, rakkaani olette kasvatettu ulkomailla, sanotaan.
Toista oli minun ja isänne; lukkari meidät lukemaan opetti. Sanokaa
minulle, rakkaani, te palvelette siis hevoskaartissa? -- kysyi vanhus,
katsoa tuijottaen aivan läheltä Anatolia silmiin.

-- En, olen siirtynyt armeijaan, -- vastasi Anatol, vaivoin pidätellen
nauruaan.

-- Vai niin!. Se on oikein. Mitä aijotte, rakkaani, tahdotteko palvella
keisaria ja isänmaata? Aika on rauhaton. Tuollaisen reiman pojan on
palveltava, on palveltava. Palveletteko rintamassa?

-- En, ruhtinas. Rykmenttini on lähtenyt rintamaan, mutta minä olen
määrätty... Mihin minä taas kuulunkaan, isä? -- kysyi Anatol nauraen
isältään.

-- Verraton sotilas, verraton. Mihin minä kuulunkaan! Ha-ha-ha! --
hohotti ruhtinas Nikolai Adrejevitsh.

Mutta Anatol alkoi nauraa vielä äänekkäämmin. Yhtäkkiä ruhtinas Nikolai
Andrejevitsh yrmisti kulmiaan.

-- No, mene, -- sanoi hän Anatolille.

Hymyillen lähti Anatol takaisin naisten luo.

-- Sinähän olet lapsesi ulkomailla kasvattanut, ruhtinas Vasili? Vai
kuinka? -- kääntyi vanha ruhtinas ruhtinas Vasiliin.

-- Olen tehnyt, mitä olen voinut; ja voin teille vakuuttaa, että
sikäläinen kasvatus on paljon parempi meikäläistä.

-- Niin, nykyään on kaikki toisin, kaikki uuteen malliin. Reima poika!
reima poika! No, siirtykäämme minun suojiini.

Hän tarttui ruhtinas Vasilin käteen ja lähti johtamaan häntä
työhuoneeseensa.

Heti kun ruhtinas Vasili jäi kahden kesken vanhan ruhtinaan kanssa
alkoi hän esittää asiaansa ja toiveitaan.

-- Luuletteko, -- sanoi vanha ruhtinas vihaisesti, -- että aijon hänet
pitää enkä voi hänestä erota? Kylläpä luulevat! -- puheli hän vihasena.
-- Minun puolestani vaikka huomenna! Sen sanon sentään sinulle, että
tahdon lähemmin tutustua vävypoikaani. Tiedät tapani: kaikki käyköön
julkisesti! kysyn huomenna tytöltä sinun kuultesi, haluaako hän
naimisiin, jos haluaa, niin jääköön poika tänne joksikin ajaksi.
Jääköön tänne, sitten näen. (Hän pärskäsi.) Menköön tyttö naimisiin,
minusta on yhden tekevä! -- huusi hän samallaisella läpitunkevalla
äänellä kuin silloinkin, kun ruhtinas Andrei lähti sotaan.

-- Sanon teille suoraan, -- sanoi ruhtinas Vasili sellaisella äänellä,
jota käyttävät viekkaat ihmiset huomatessaan, että on turha vaiva
yrittää petkuttaa tarkkasilmäistä puhekumppalia. Tehän tunnette
ihmisten sydämen ja munaskut. Anatol ei ole nero, mutta hän on
rehellinen ja hyväsydäminen nuorukainen; verraton poika ja sukulainen.

-- No, no, hyvä, kylläpä nähdään.

Kuten tavallisesti yksinäiset naiset, jotka kauvan ovat eläneet
miesseurasta erillään, tultuaan tähän kaipaamaansa seuraan, tuntevat
siihenastisen elämänsä turhaan kuluneeksi, samoin päättelivät nyt
Lisijagorin naisetkin, kun Anatol yhtäkkiä oli ilmestynyt heidän
keskelleen. Heidän ajatus-, tuntemis- ja huomiokykynsä oli kasvanut
hetkessä kymmenkertaiseksi; ja heistä tuntui kuin olisi heidän tähän
saakka pimeydessä kuluneen elämänsä yhtäkkiä valaissut uusi,
arvaamattoman kirkas valo.

Ruhtinatar Maria ei lainkaan ajatellut eikä muistellut rumuuttaan eikä
tukkalaitettaan. Nuoren miehen kauniit, avonaiset kasvot, miehen, josta
kenties oli tuleva hänen aviopuolisonsa, olivat täydellisesti
vallanneet hänen huomionsa. Anatol näytti hänestä hyväsydämiseltä,
urhoolliselta, päättäväiseltä, miehekkäältä ja jalomieliseltä. Kaikesta
tästä oli hän syvästi vakuutettu. Tuhansia haavekuvia tulevasta
perhe-elämästä väikkyi hänen mielikuvituksessaan. Hän koetti niitä
torjua ja salata.

"Mutta enköhän ole liian kylmä hänelle?" ajatteli ruhtinatar Maria.
"Koetan hillitä itseäni, sillä sydämeni sisimmässä tunnen olevani jo
liian lähellä häntä; mutta eihän hän tiedä, mitä hänestä ajattelen, ja
hän saattaa luulla, ettei hän minua miellytä."

Ja ruhtinatar Maria koetti olla ystävällinen uudelle vieraalle, muttei
voinut. "Tyttö rukka! Hän on hiton jolsa", ajatteli Anatol ruhtinatar
Mariasta.

Neiti Bouriennella, jonka Anatolin ilmestyminen oli myös saattanut pois
suunnilta, oli omat haaveensa. Kaunis, nuori tyttö, jolla maailmassa ei
ollut mitään varmaa asemaa, ei sukulaisia, ei ystäviä, eipä edes
isänmaata, ei tietenkään aikonut pyhittää koko elämäänsä ruhtinas
Nikolai Andrejevitshille hänen tyttärensä seuraneitinä ja
ystävättärenä. Hän oli jo kauvan odotellut venäläistä ruhtinasta, joka
heti ensi näkemältä huomaisi hänen etevämmyytensä rumien, mauttomasti
pukeutuvien, kömpelöiden ruhtinattarien rinnalla, joka rakastuisi
häneen ja veisi hänet mukanaan; ja nyt oli vihdoinkin tuo ruhtinas
saapunut. Hänen tätinsä oli kertonut hänelle rakkaustarinan, jota hän
itse oli täydennellyt ja usein mielikuvituksissaan vieritellyt.
Tarinassa kerrottiin, miten vietellylle neitoselle ilmestyi hänen
onneton äitinsä, _sa pauvre mère_, ja nuhteli tytärtään siitä, että
tämä vihkimättä oli antautunut miehelle. Neiti Bourienne heltyi usein
kyyneliin kertoessaan mielikuvituksessaan tätä tarinaa (_hänelle_",
viettelijälle. Nyt oli tämä (_hän_", todellinen venäläinen ruhtinas,
ilmestynyt. Hän vie hänet mukanaan, sitten ilmestyy _ma pauvre mère_,
ja ruhtinas menee hänen kanssaan vihille. Tällaiseksi muodostui neiti
Bouriennen päässä hänen tuleva kohtalonsa, kun hän puheli Anatolin
kanssa Parisista. Järjellä ei ollut mitään osaa neiti Bouriennen
suunnitelmissa (ei hän edes hetkeäkään aprikoinut, mitä hänen
olisi tehtävä), vaan kaikki oli suunnittunut valmiiksi hänen
mielikuvituksissaan ja ryhmittyi äkkiä ilmestyneen Anatolin ympärille,
jota hän nyt tahtoi ja koetti miellyttää kaikilla mahdollisilla
keinoilla.

Pikku ruhtinatar oli kuin vanha sotaratsu, joka torven äänen kuultuaan
joutuu haltioihinsa. Unohtaen raskauden tilansa hän itsetiedottomasti
valmistautui totuttuun keimailun laukkaan. Hänellä ei ollut mitään
salaisia aatoksia tai haluja, hän antautui leikkiin naivin
kevytmielisenä ja iloisena.

Vaikka Anatol naisten seurassa tavallisesti käyttäytyikin huolettoman
välinpitämättömästi, näyttääkseen, että hän on kyllästynyt naisten
tunkeilemiseen, niin kutkutti sentään hänen itserakkauttaan, kun
huomasi että hänellä oli vaikutusvaltaa näihin kolmeen naiseen. Sitä
paitsi alkoi sievä kiehtova neiti Bourienne herättää hänessä
eläimellisiä tunteita, jotka muuten olivat hänessä sangen herkässä ja
usein kiihottivat hänet uhkarohkeisiin ja raakoihin tekoihin.

Teen jälkeen siirtyi seurue arkihuoneeseen, ja ruhtinatar Maria alkoi
seuran kehoituksesta soittaa jotain klaveerilla. Anatol asettui
kyynärvarttensa varaan klaveerin nojaan, ja hänen naurava, iloinen
katseensa oli suunnattu ruhtinatar Mariaan. Neiti Bourienne seisoi
hänen vierellään. Ruhtinatar Marian valtasi kiusallinen, mutta samalla
riemukas tunne, kun hän tunsi Anatolin katseen. Hänen lempisonaattinsa
oli jo siirtänyt hänet autuuden satumaille, mutta tämä katse teki
satumaailman entistäänkin runollisemmaksi. Vaikka Anatol katselikin
ruhtinatar Mariaa, niin oli koko hänen huomionsa kuitenkin kiintynyt
neiti Bouriennen jalan liikkeisiin, ja jalallaan hän kosketteli neiti
Bouriennen jalkaa klaveerin alla. Neiti Bouriennekin katseli ruhtinatar
Mariaan, ja hänen kauniissa silmissään huomasi Maria oudon, pelästyneen
iloisen ja toivehikkaan ilmeen.

"Miten hän minua rakastaa!" ajatteli ruhtinatar Maria, katsellessaan
seuraneitiään. "Miten olenkaan nyt onnellinen ja miten onnelliseksi
tulenkaan tällaisen ystävättären ja tällaisen puolison seurassa!
Tulleeko hänestä minun puolisoni? hän ajatteli uskaltamatta edes
vilaista Anatoliin, tuntien yhä vielä tuon häneen suunnatun katseen.
Kun seura iltasen jälkeen alkoi hajaantua, suuteli Anatol ruhtinatar
Mariaa kädelle. Ruhtinatar ei itsekään käsittänyt, miten hänellä riitti
rohkeutta, mutta suoraan hän katsahti likinäköisillä silmillään
läheneviin ihaniin kasvoihin. Sitten meni Anatol neiti Bouriennen luo
ja suuteli häntäkin kädelle (tämä oli sopimatonta, mutta Anatol teki
kaikki niin varmasti ja luonnollisesti). Neiti Bourienne lensi
tulipunaiseksi ja katsahti pelästyneesti ruhtinatar Mariaan.

(_Quelle delicatessei_",[92] ajatteli ruhtinatar Maria. "Mahtaako
_Amelie_ (neiti Bouriennen ristimänimi) luulla, että olisin hänelle
mustasukkainen enkä osaisi arvostella hänen hellyyttään ja
uhrautuvaisuuttaan." Hän meni neiti Bouriennen luo ja suuteli häntä
tulisesti. Anatol aikoi suudella pikku ruhtinattarenkin kättä.

-- Ei, ei, ei! Kun isänne minulle kirjoittaa, että käyttäydytte
kiltisti, silloin vasta annan teidän suudella kättäni. En ennen. -- Ja
sormi koholla ja hymyillen lähti pikku ruhtinatar huoneesta.



V.


Seura hajaantui, eikä kukaan saanut unta pitkiin aikoihin tänä yönä,
paitsi Anatol, joka nukkui heti kun oli heittäynyt vuoteelle.

"Onko hän todellakin puolisoni, tuo vieras, kaunis, hyvä mies; niin,
hyvä", ajatteli ruhtinatar Maria, ja pelko, jota hän ei juuri koskaan
tuntenut, valtasi hänet. Hän ei uskaltanut avata silmiään; hänestä
tuntui kuin joku seisoisi verhojen takana pimeässä nurkassa. Ja tuo
"joku" oli hän -- pahahenki, ja samalla hän -- tuo valkeaotsainen,
mustakulmainen ja punahuulinen mies.

Hän soitti sisäkön ja pyysi tätä nukkumaan omaan huoneeseensa.

Neiti Bourienne käveli tänä iltana kauvan talvipuutarhassa, turhaan
odotellen jotakuta ja milloin hymyillen jollekulle, milloin taas
heltyen kyyneliin "onnettoman äitinsä" sanoista, jonka hän kuvitteli
nuhtelevan häntä langennutta.

Pikku ruhtinatar tiuski sisäkölleen vuoteen kehnoudesta. Hän ei voinut
maata ei kyljellään, ei selällään. Aina tuntui raskaalta ja
epämukavalta. Hänen vatsansa oli aina tiellä. Milloinkaan hän ei ollut
sitä niin selvästi tuntenut kuin tänään, sillä Anatolin läsnäolo oli
siirtänyt hänet äkkiä toisiin aikoihin, jolloin hän ei tietänyt mitään
tällaisista, jolloin hänen oli hyvä ja helppo olla. Hän istui
nojatuolissa sielikko yllä ja tanu päässä. Katja, unisena ja palmikko
vanukkeissa, käänteli ja väänteli jo kolmatta kertaa painavaa
höyhenpatjaa, mutisten jotain itsekseen.

-- Olenhan sanonut, että siinä on myhkyjä ja lovia, -- vakuutteli pikku
ruhtinatar, -- mielelläni nukkuisin, ei ole siis minun syyni, -- ja
hänen äänensä alkoi vapista kuin itkustelevan lapsen.

Vanha ruhtinaskaan ei nukkunut. Tihon kuuli unenpöpperöissään, miten
ruhtinas kiivaasti astua tömisteli ja pärskytteli nenäänsä. Vanhus
tunsi loukkautuneensa tyttärensä puolesta. Loukkaus oli sangen syvä,
sillä se ei koskenut häntä itseään, vaan toista, hänen tytärtään, jota
ruhtinas rakasti enemmän kuin itseään. Hän päätteli itsekseen, että hän
aprikoi asian juurtajaksain ja keksii sille lopulta oikean ratkaisun,
mutta täten hän vain yhä enemmän kiihoittui.

"Tulee ensimäinen mukama: ja isä ja kaikki on unohdettu; mennään
suorimaan tukkaa, heilutetaan häntää, ja ollaan kuin tarhapöllöt! Vähät
isästä! Ja kyllä tiesi, että huomasin. Pr ... pr ... pr... Ja enkö minä
huomaisi, miten tuo torvelo katselee ainoastaan Bouriennea (hänet pitää
karkoittaa talosta)! Ja ettei ole sen verran ylpeyttä, että käsittäisi.
Jollei itsestään välittäisikään, ylpeyttä kun ei ole, niin tekisi toki
minun tähteni. Pitää hänelle näyttää, ettei tuo puupää häntä edes
ajattelekkaan, yhä vain vilkuu Bourienneen. Ei ole tyttärelläni
ylpeyttä, mutta minä näytän sen hänelle"...

Vanha ruhtinas tiesi, että jos sanoisi tyttärelleen, että tämä on
erehtynyt Anatolin suhteen, että Anatol vain liehakoi neiti Bouriennea,
niin hän siten herättäisi tyttärensä itserakkauden, ja asia (halu estää
tytärtään menemästä miehelään) päättyisi hänen edukseen. Tämä aatos
häntä rauhoitti. Hän huusi Tihonia ja alkoi riisuutua.

"Hitto heidät tänne toikin!" ajatteli ruhtinas, kun Tihon pujotteli
hänen ylleen yöpaitaa. Hänen ruumiinsa oli jo näivettynyt ja raihnainen
ja rintaa peitti harmaat karvat. "En ole heitä kutsunut. Tulivat
häiritsemään elämääni. Ja eihän tässä enää muutenkaan ole pitkiä aikoja
elettävänä."

-- Hiiteen! -- murahti hän, kun päänsä vielä oli paidan peitossa.

Tihon tiesi, että hänen herransa usein lausuu ääneen sisimpiä
aatoksiaan, ja siksipä hän rauhallisena katsoikin paidan päänaukosta
ilmestyneisiin kiihtyneen kysyviin kasvoihin.

-- Ovatko jo menneet levolle? -- kysyi ruhtinas.

Tihon, kuten kaikki hyvät palvelijat, tunsi vaistomaisesti herransa
ajatusten kulun. Hän arvasi, että ruhtinas tarkoitti ruhtinas Vasilia
ja hänen poikaansa.

-- Ovat suvainneet jo mennä levolle, ja valkeatkin ovat jo sammutetut,
teidän ylhäisyytenne.

-- Eipä silti, eipä silti... -- lausui ruhtinas kiivaasti, pisti
jalkansa tohveleihin, kätensä Tihonin tarjoamaan yönuttuun ja lähti
sohvaa kohti, jolla tavallisesti nukkui.

Vaikkeivat Anatol ja neiti Bourienne vielä mitään olleet puhuneetkaan
asiasta, ymmärsivät he sentään täydellisesti toisensa romaanin ensi
osan suhteen, "onnettoman äidin" saapumiseen saakka, he ymmärsivät,
että heillä oli paljon toisilleen puhuttavaa kahdenkesken, ja siksipä
he aamusta alkaen yrittivätkin sopia kohtauksesta. Sillä aikaa kun
ruhtinatar Maria oli tavallisella käynnillään ruhtinaan luona,
tapasivat Anatol ja neiti Bourienne toisensa talvipuutarhassa.

Ruhtinatar Maria läheni tänään erityisen säihkönä isänsä työhuoneen
ovea. Hänestä tuntui kuin kaikki tietäisivät, että tänään ratkaistaan
hänen elämänsä kohtalo, ja vieläpä tuntui kuin kaikki tietäisivät
senkin, mitä hän itse tämän ratkaisun johdosta ajattelee. Hän oli
huomaavinaan tämän Tihonin ilmeestä, vieläpä ruhtinas Vasilin
kamaripalvelijankin ilmeestä, joka käytävässä tuli häntä vastaan,
vieden herralleen kiehuvaa vettä.

Vanha ruhtinas oli tänään erittäin ystävällinen ja avulias. Tämän
avuliaisuuden merkityksen ymmärsi ruhtinatar Maria sangen hyvin.
Avuliaisuuden ilme oli vanhan ruhtinaan kasvoilla aina silloin, kun
hänen luisevat sormensa puristuivat nyrkkiin, ja hän paikaltaan nousten
lähti astumaan pitkin työhuoneen lattiaa suuttuneena ruhtinatar
Mariaan, joka ei ollut käsittänyt jotain laskuopillista ongelmaa.

Vanhus siirtyi heti asiaan ja alkoi "teititeliä" tytärtään.

-- Minulle on tehty esitys teihin nähden, -- hän alkoi, huomattavasti
hymyillen. -- Olette, luulen, arvannut, ettei ruhtinas Vasili ole
saapunut tänne kasvattineen (ruhtinas Nikolai Andrejevritsh nimitti
Anatolia kasvatiksi -- ties miksi) minun ihanain silmieni tähden.
Minulle tehtiin eilen esitys teihin nähden. Tiedätte tapani: jätän
asian teidän ratkaistavaksenne.

-- Miten ovat sananne käsitettävät, rakas isä? -- kysyi ruhtinatar,
vuoroin punastuen, vuoroin kalveten.

-- Miten käsitettävät! -- kirkasi isä kiivaasti: -- Ruhtinas Vasili
pitää sinua sopivana miniäkseen ja on tehnyt esityksen kasvattinsa
puolesta. Näin ovat sanani käsitettävät. Miten käsitettävät?!... Ja
minä kysyn sinulta.

-- En tiedä, miten te, rakas isä, -- sanoi ruhtinatar kuiskaten.

-- Minäkö? minäkö? Mitäs minä? Jättäkää minut rauhaan. En minä mene
miehelään. Mitä _te_? olisi hauska tietää.

Ruhtinatar huomasi, ettei isä ole hyvillään asiasta, mutta samalla
välähti hänen mieleensä, että nyt tai ei koskaan on hänen elämänsä
kohtalo ratkaistava. Hän painoi silmänsä maahan, jottei olisi nähnyt
isänsä katsetta, jonka painostamana hän ei saattanut ajatella,
ainoastaan totella, sekä vastasi:

-- Ainoa haluni on täyttää teidän tahtonne, -- hän sanoi, mutta jos
minun toivoni halutaan kuulla...

Hän ei ehtinyt lopettaa. Ruhtinas keskeytti hänet.

-- Oivallista! -- kirkasi ruhtinas. -- Hän ottaa sinut myötäjäisinesi,
mutta samalla vie hän myös neiti Bouriennen. Hänestä tulee vaimo, mutta
sinä...

Ruhtinas vaikeni. Hän huomasi, minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat
tehneet tyttäreen. Maria painoi päänsä alas ja oli pyrskähtää itkuun.

-- No, no, leikkiähän minä, leikkiähän minä, -- hän sanoi. -- Sanon
sinulle ruhtinatar: vakaumukseni mukaan on tytöllä täysi oikeus valita.
Annan sinulle vapauden. Muista: päätöksestäsi rippuu elämäsi onni.
Minusta älä välitä.

-- Niin, en tiedä ... rakas isä.

-- Asia on selvä! Häntä käsketään naimaan ja hän ottaa kenen tahansa;
mutta sinulla on oikeus valita. Mene huoneeseesi, ajattele asiaa, tule
sitte luokseni tunnin kuluttua ja sano ruhtinas Vasilin kuullen: kyllä
tai en. Tiedän, että tahdot rukoilla. No, rukoile. Mutta viisaampaa
olisi ajatella. Mene. -- Kyllä tai en, kyllä tai en, kyllä tai en! --
kirkui vanha ruhtinas yhä, kun Maria jo oli poistunut työhuoneesta ja
mennä vaappuroi kuin sumussa.

Ruhtinatar Marian kohtalo ratkaistiin, vieläpä onnellisestikin. Mutta
isän viittaus neiti Bourienneen oli kauhea, Kenties oli se aiheeton,
mutta sittenkin oli se kauhea, eikä ruhtinatar Maria voinut olla sitä
ajattelematta. Hän lähti isän työhuoneesta astumaan talvipuutarhan
kautta, itsekään tietämättä, minne aikoi mennä. Hän ei nähnyt eikä
kuullut mitään. Yhtäkkiä herätti hänet neiti Bouriennen kuiskaava ääni.
Hän kohotti silmänsä ja parin askeleen päässä edessään hän huomasi
Anatolin, joka oli sulkenut ranskattaren syleilyynsä ja puhui kuiskaten
hänelle jotain. Anatol vilkasi ruhtinatar Mariaan, ja hänen kauniille
kasvoilleen ilmestyi kauhistava ilme. Hän puristi yhä vielä neiti
Bouriennea rinnoilleen. Neiti Bourienne ei vielä ollut huomannut
ruhtinatarta.

Anatolin kasvot näyttivät sanovan: "Kuka täällä? Miksi? Odottakaa!"
Ruhtinatar Maria katseli heitä ääneti. Hänestä tuntui näkemänsä
käsittämättömältä. Vihdoin neiti Bourienne huudahti ja läksi
juoksemaan. Anatol kumarsi iloisesti hymyillen ruhtinattarelle, aivan
kuin olisi pyytänyt tätä nauramaan tälle kummalliselle sattumalle,
kohautti sitten hartioitaan ja pujahti ovesta, joka vei hänelle
varattuihin suojiin.

Tunnin kuluttua tuli Tihon kutsumaan ruhtinatar Mariaa isän
työhuoneeseen, ilmoittaen ruhtinattarelle, että ruhtinas Vasili
Sergejevitshkin on siellä. Kun Tihon astui ruhtinatar Marian
huoneeseen, istui tämä sohvalla, pidellen itkevää neiti Bouriennea
syleilyssään. Ruhtinatar silitteli hiljalleen ranskattaren päätä. Hänen
ihanissa silmissään oli taas niiden entinen rauha ja kirkkaus. Hellän
rakastavasti ja säälien katseli hän ranskattaren kauniita kasvoja.

-- Ei, ruhtinatar, ainiaaksi olen minä kadottanut teidän
luottamuksenne, -- puhui neiti Bourienne.

-- Minkä tähden? Rakastan teitä enemmän kuin koskaan ennen, -- vastasi
ruhtinatar Maria, -- ja olen tekevä kaikkeni teidän onneksenne.

-- Mutta te halveksitte minua, olette niin puhdas, ette saata käsittää
tällaista intohimon huumausta. Voi minun äiti parkaani...

-- Käsitän kaikki, -- vastasi ruhtinatar Maria, surullisesti hymyillen.
-- Rauhoittukaa, ystäväiseni! Menen isän luo, -- hän sanoi ja poistui
huoneesta.

Kun ruhtinatar Maria astui isänsä työhuoneeseen, istui ruhtinas Vasili
jo siellä nuuskarasia kädessä ja toinen jalka heitettynä toiselle. Hän
tekeytyi ylen tunteelliseksi, ja hänen ilmeestään saattoi huomata, että
hän itsekin surkutteli ja ilkkui tunteitaan. Hänen kasvoillaan oli
säälivän hellä hymy. Hän otti rasiastaan näpillisen nuuskaa ja vei sen
kiireesti nenäänsä.

-- _Ah ma bonne, ma bonne_,[93] -- hän sanoi, nousi seisaalleen ja
tarttui ruhtinatar Marian käsiin. Hän huoahti ja lisäsi: -- Poikani
kohtalo on teidän käsissänne. Päättäkää, rakkaani, armaani, suloinen
Mariani, jota aina olen rakastanut kuin omaa lastani. Sitten hän
loittoni. Hänen silmissään näkyi kyyneliä.

-- Pr ... pr ... pärskyi vanha ruhtinas.

-- Ruhtinas tekee sinulle kasvattinsa ... poikansa puolesta esityksen.
Tahdotko mennä ruhtinas Anatol Kuraginin vaimoksi? Sano: kyllä tai en,
-- kirkasi vanha ruhtinas, -- jätän itselleni oikeuden lausua sitten
mielipiteeni. Niin, ainoastaan oman mielipiteeni, oman mielipiteeni, --
lisäsi hän, kääntyen ruhtinas Vasiliin, joka rukoilevan kysyvänä
katseli häneen. -- Kyllä tai en?

-- Tahtoni, rakas isä, on jäädä ainaiseksi teidän luoksenne, liittää
elämäni teidän elämäänne. En tahdo mennä naimisiin, -- sanoi ruhtinatar
Maria päättävästi, kääntäen samalla ihanat silmänsä ruhtinas Vasiliin
ja isäänsä.

-- Pötyä, tyhmyyksiä! Pötyä, pötyä, pötyä! kirkasi vanha ruhtinas
yrmeänä. Sitten tarttui hän tyttärensä käteen, veti hänet luokseen,
muttei suudellut, painoihan vain otsansa tyttären otsalle, siirsihe
lähemmäs ja pusersi tyttärensä kättä niin että tämä kirkasi.

Ruhtinas Vasili nousi paikaltaan.

-- Rakkaani, tätä hetkeä en milloinkaan unhoita, en milloinkaan; mutta,
armaani, jättäkää meille edes hiukan toivoa, jotta voisimme hellyttää
sydämenne, joka on niin hyvä ja jalo. Sanokaa: kenties... Tulevaisuus
on niin ääretön. Sanokaa: kenties.

-- Ruhtinas, olen tyhjentänyt sydämeni. Kiitär kunniasta, mutta
poikanne vaimoksi en koskaan tule.

-- No, siinä se, rakkaani. Sangen hauskaa, kun tulit, sangen hauskaa.
Mene huoneeseesi, ruhtinatar, mene, -- puhui vanha ruhtinas. -- Sangen
hauskaa, kun tulit, -- toisteli hän, syleillen ruhtinas Vasilia.

"Kutsumukseni on toinen", ajatteli ruhtinatar Maria: "kutsumukseni on
-- tulla toisin tein onnelliseksi, uhrautumalla ja rakastamalla. Ja
miten vaikeaksi minulle käyneekin, kaikkeni olen tekevä Amelie raukan
onneksi. Hän rakastaa Anatolia niin intohimoisesti. Hän katuu niin
vilpittömästi. Teen kaikkeni saadakseni heidät vihille. Jos Anatol on
köyhä, niin hankin minä varoja Amelielle, pyydän isältä, pyydän
Andreilta. Onneni on rajaton, kun hän on Anatolin vaimona. Onhan Amelie
niin onneton, vieras, yksinäinen, avuton! Ja Jumalani, miten
intohimoisesti hän rakastaa, kun siten saattoi viehättyä. Kenties
minäkin olisin saattanut tehdä samoin!" ... ajatteli ruhtinatar Maria.



VI.


Rostovilaiset eivät pitkiin aikoihin olleet saaneet minkäänlaisia
tietoja Nikolushkastaan; vasta keski talvella sai kreivi kirjeen, jonka
osoitteesta tunsi poikansa käsialan. Saatuaan kirjeen hän säikähti ja
lähti varpaillaan astuen kiireesti työhuoneeseensa, jottei kukaan häntä
huomaisi. Hän sulki oven ja alkoi lukea kirjettä. Kun Anna Mihailovna
sai kuulla kirjeen saapumisesta (hän muuten tiesi kaikki, mitä talossa
tapahtui), tuli hän hiljaa kreivin työhuoneeseen. Kreivi luki
paraillaan kirjettä, itkien ja nauraen samalla kertaa.

Vaikka Anna Mihailovnan asiat viime aikoina olivatkin parantuneet, asui
hän yhä vain Rostovien talossa.

-- Rakas ystäväni? -- lausui hän astuttuaan huoneeseen. Hänen äänensä
oli kysyvän surullinen, ja hän oli valmis lohduttamaan ja ilmaisemaan
osanottonsa, mitä ikinä lieneekin tapahtunut.

Kreivi alkoi itkeä yhä rajummin.

-- Nikolushka ... kirje ... haavoittunut ... oi ... ollut ...
rakkaani ... haavoittunut ... kyyhkyläiseni ... kreivitär armaani ...
ylennetty upseeriksi... Jumalan kiitos... Miten ilmoittaa kreivitär
rakkaalle!...

Anna Mihailovna istahti kreivin viereen, kuivasi nenäliinallaan
kyyneleet kreivin silmistä, omista silmistään ja kirjeeltä, luki
kirjeen, rauhoitteli kreiviä ja päätti, että hän puolisiin ja
iltateehen saakka valmistelee kreivitärtä ja teen jälkeen sitten
ilmoittaa kaikki Jumalan avulla.

Puolisen aikana hän sitten koko ajan puheli sotahuhuista ja
Nikolushkasta; kysyi pari kertaa, koska on saatu viimeinen kirje
häneltä, vaikka hän sen ennestäänkin tiesi, ja huomautti sitten, että
voihan kirje saapua milloin tahansa, vaikkapa jo tänään. Kreivitär kävi
näistä viittauksista rauhattomaksi ja vilkuili levottomana milloin
kreiviin, milloin Anna Mihailovnaan, mutta pian johti Anna Mihailovna
keskustelun taas vähäpätöisiin syrjäseikkoihin. Natasha, joka perheen
jäsenistä oli tarkin huomaamaan äänen, katseiden ja ilmeiden
vivahduksia, höristi korvansa heti puolisille ruvettaissa ja pian oli
hän selvillä, että isällä ja Anna Mihailovnalla oli jotain salattavaa,
jotain veljeä koskevaa, ja että Anna Mihailovna valmistelee asiaa.
Huolimatta rohkeudestaan (Natasha tiesi, miten syvästi äitiin koskivat
kaikki tiedot Nikolaista), ei Natasha puolisten aikana ryhtynyt
kyselemään, mutta mitään hän ei saattanut nauttia, kieppuihan vain
tuolillaan, eikä välittänyt opettajattarensa huomautuksista. Heti
puolisten päätyttyä lähti hän kuin nuoli Anna Mihailovnan jälkiin,
saavutti hänet arkihuoneessa ja kiepahti valmistuksitta hänen
kaulaansa.

-- Täti kulta, kyyhkyläiseni, sanokaa mitä on tapahtunut?

-- Ei mitään, ystäväiseni.

-- Ei, sydänkäpyni, kyyhkyläiseni, armaani, en hellitä, tiedän, että
tiedätte.

Anna Mihailovna ravisti päätään.

-- Sinä olet sellainen veitikka, lapseni, -- hän sanoi.

-- Nikolenjkalta on varmaan kirje? Ihan varmaan! -- huudahti Natasha,
huomattuaan Anna Mihailovnan kasvoilla myöntävän vastauksen.

-- Mutta olehan varovainen, Jumalan nimessä: tiedäthän, miten se
saattaa vaikuttaa äitiin.

-- Olen, olen, mutta kertokaa. Ettekö kerro? Silloin menen heti
kertomaan.

Anna Mihailovna kertoi heti kirjeen sisällön ja varoitti olemaan
kenellekään kertomatta.

-- Kunniasanani, -- sanoi Natasha, ristien silmiään, -- en sano
kenellekään! -- ja lähti heti Sonjan luo.

-- Nikolajenka ... haavoittunut ... kirje... -- sanoi hän iloisen
juhlallisena.

-- Nikolai! -- äännähti Sonja ja kalpeni.

Huomattuaan, minkä vaikutuksen tieto veljen haavasta teki Sonjaan,
Natasha vasta ymmärsi tämän tiedon surullisen puolen.

Hän kiepahti Sonjan kaulaan, syleili häntä ja alkoi itkeä.

-- Lievästi haavoittunut, mutta ylennetty upseeriksi, hän on jo terve,
hän on itse kirjoittanut, -- puhui hän kyynelissä.

-- Kaikki näytte te naiset olevan samallaisia itkupussia, -- sanoi
Petja, astellen pitkin, varmin askelin pitkin huonetta: -- olen ylen
iloinen, todellakin ylen iloinen, että veljeni on näin kunnostautunut.
Kaikki olettete itkupussia! ette mitään ymmärrä.

Natasha hymyili kyynelten keskitse.

-- Et lukenut kirjettä? -- kysyi Sonja.

-- En, mutta Anna Mihailovna sanoi, että kaikki vaara on ohi, ja että
hän jo on upseeri.

-- Jumalan kiitos, -- sanoi Sonja, silmiään ristien.

-- Mutta kenties hän on uskotellut sinulle. Menkäämme äidin luo.

Petja asteli ääneti pitkin huonetta.

-- Olisinpa minä ollut Nikolajenkan sijassa, vielä enemmän olisin niitä
ranskalaisia tappanut, hän puheli: -- he ovat niin ilettäviä! Olisin
heitä tappanut niin paljon, jotta kasoja heistä olisi luotu, -- hän
jatkoi.

-- Vaiti, Petja, oletpa koko hölmö!...

-- En ole minä hölmö, vaan ne hölmöjä ovat, jotka turhista parkuvat.

-- Muistatko hänet? -- kysyi Natasha yhtäkkiä hetken vaitiolon jälkeen.

Sonja hymähti: "Muistanko Nikolain?"

-- Ei, mutta muistatko hänet oikein niin että kaikki muistat, -- puhui
Natasha intoilevin elein, tahtoen nähtävästi antaa sanoilleen oikein
syvällisen merkityksen. -- Minäkin muistan Nikolenjkan, muistan, -- hän
sanoi. -- Mutta Borista en muista. En lainkaan muista...

-- Miten? Etkö muista Borista? -- kysyi Sonja ihmetellen.

-- Tosin muistan, -- tiedän minkä näköinen hän on, mutta niin en muista
häntä kuin Nikolajenkaa. Kun suljen silmäni, niin muistan hänet, mutta
Borista en (hän sulki silmänsä), niin, en -- en mitään!

-- Ah Natasha, -- sanoi Sonja, katsellen juhlallisen totisena
ystävätärtään, aivan kuin olisi pitänyt tätä ansiottomana kuulemaan,
mitä hän aikoi sanoa, ja aivan kuin olisi puhunut jollekulle toiselle,
jonka kanssa ei käy leikinlasku. -- Olen kerran rakastunut veljeesi, ja
mitä ikinä hänelle tapahtuneekin, mitä minulle tapahtunee, olen häntä
rakastava.

Natasha katseli ihmeissään ja uteliaana ystävätärtään, eikä virkkanut
sanaakaan. Hän tunsi, että Sonja puhui totta; hän tunsi, että on
olemassa sellaista rakkautta; mutta ettei hän vielä mitään sellaista
ole tuntenut. Hän uskoi, että sellainen rakkaus on mahdollinen, mutta
hän ei sitä käsittänyt.

-- Kirjoitatko hänelle? -- Natasha kysyi.

Sonja mietti. Häntä vaivasi tämä kysymys. Hän ei tietänyt, pitikö hänen
kirjoittaa Nikolaille, ja miten piti kirjoittaa. Sopiko hänen nyt
muistuttaa itsestään ja niistä lupauksista, joita Nikolai oli hänelle
tehnyt? Olihan hän nyt jo upseeri ja haavoittunut sankari.

-- En tiedä; ajattelen: jos hän kirjoittaa, kirjoitan minäkin, --
vastasi Sonja punastuen.

-- Eikö sinua hävetä hänelle kirjoittaa?

Sonja hymähti.

-- Ei.

-- Mutta minä häpeän kirjoittaa Borikselle, ja siksi en kirjoitakkaan.

-- Mutta miksi sinua hävettää?

-- Muuten vaan, en itsekkään tiedä. Tuntuu niin kummalta, hävettää.

-- Mutta minäpä tiedän, miksi häntä hävettää, -- sanoi Petja, jota
harmitti Natashan äskeinen huomautus: -- siksi, että hän on ollut
rakastunut tuohon paksuun silmälasipäähän (näin nimitti Petja
kaimaansa, vasta leivottua kreivi Besuhovia); nyt on hän rakastunut
tuohon laulajaan (Petja tarkoitti italialaista, Natashan
laulunopettajaa); siinä syy, miksi häntä hävettää.

-- Petja, olet tyhmä, -- sanoi Natasha.

-- En tyhmempi kuin sinäkään, muoriseni, -- sanoi yhdeksän vuotias
Petja mahtavasti kuin vanha prikatieeri.

Anna Mihailovnah viittaukset puolisten aikana olivat saattaneet
kreivittären jotain aavistamaan. Hän vetäytyi huoneeseensa, istuutui
nojatuoliin ja katseli hartaana nuuskarasiansa kanteen maalattua
poikansa pienoismuotokuvaa. Hänen silmissään kiilui kyyneliä.

Varpaillaan astuen, kirje kädessä, läheni Anna Mihailovna kreivittären
huoneen ovea.

-- Älkää tulko, sanoi hän vanhalle kreiville, joka hiipi hänen
jälissään: -- sitten myöhemmin. -- Sitten pujahti hän huoneeseen ja
sulki oven.

Kreivi likisti korvansa avaimen reikään ja alkoi kuunnella.

Ensin kuuli hän hiljaisen rauhallisia ääniä, sitten puhui Anna
Mihailovna kauvan yksinään, sitten kuului huudahdus, sitten syntyi
äänettömyys, sitten alkoi taas kaksi ääntä iloisesti lepertää, sitten
kuului askelia, ja Anna Mihailovna avasi oven. Anna Mihailovnan
kasvoilla oli ylpeä, ilme aivan kuin kirurgilla, joka vaikean
leikkauksen tehtyään vie yleisön työtään ihailemaan.

-- _C'est fait_,[94] -- sanoi hän kreiville, viitaten juhlallisin elein
kreivittäreen, jolla toisessa kädessä oli nuuskarasia, toisessa
Nikolain kirje. Kreivitär suuteli vuoroon kumpaakin.

Kun kreivi astui huoneeseen, ojensi kreivitär kätensä häntä kohti,
kietoi kreivin kaljun pään syleilyynsä ja katsahti taas pään yli
muotokuvaan ja kirjeeseen. Sitten siirsi hän pään hieman syrjään
voidakseen suudella muotokuvaa ja kirjettä. Vera, Natasha, Sonja ja
Petja tulivat huoneeseen, ja nyt alettiin lukea kirjettä. Kirjeessä oli
lyhyt kuvaus sotaretkestä ja kahdesta taistelusta, joissa Nikolai oli
ollut mukana, upseeriksi ylentäminen, ja sitten oli vielä mainittu,
että kirjoittaja suutelee äidin ja isän kättä ja pyytää heidän
siunaustaan, suutelee Veraa, Natashaa, Petjaa. Sitä paitsi tervehtää
hän _mr Schellingiä ja m:me Schossia_ ja hoitajatartaan, ja pyytää
vielä suudella rakasta Sonjaa, jota hän yhä tulisesti rakastaa ja aina
muistelee. Tämän kuultuaan Sonja punastui, ja kyyneleet kiiluivat hänen
silmissään. Hän ei voinut kestää häneen tähyäviä katseita, vaan lähti
kiireesti saliin. Täällä hän juoksi kuin päätön, pyöri kuin hyrrä
hameet kehänä koholla ja istuutui viimein kiihkoisan punakkana ja
onnesta hymyilevänä lattialle. Kreivitär itki.

-- Miksi itkette äiti? -- sanoi Vera. -- Hänen kirjeensä ei anna itkun,
vaan ilon aihetta.

Huomautus oli paikallaan, mutta siitä huolimatta kreivi, kreivitär ja
Natasha katsahtivat Veraan nuhtelevasti. "Ja kehen on hän tullutkin
tuollainen!" ajatteli kreivitär.

Nikolushkan kirje luettiin satoja kertoja, ja kaikkien, joita pidettiin
sen arvoisina, että kirje heille oli luettava, täytyi tulla
kreivittären huoneeseen, sillä tämä ei hellittänyt kirjettä kädestään.
Kreivittären luona kävivät kotiopettajat, lapsenhoitajatar, Mitjenka,
muutamat tuttavat, ja kreivitär luki kirjeen joka kerta yhä suuremmalla
nautinnolla ja keksi joka lukemisen jälkeen Nikolushkassaan yhä uusia
hyveitä. Miten kummalta, tavattomalta, riemukkaalta hänestä tuntuikaan,
että hänen poikansa -- tuo poika, joka 20 vuotta sitten pienen pienine
jäsenineen tuskin huomattavasti liikehteli hänen sydämensä alla, tuo
poika, josta hänellä oli ollut monet kiistat hemmoittelevan kreivin
kanssa, tuo poika, joka ensin oppi lausumaan: "päärynä" ja sitten
"mummo", -- että tuo poika nyt on siellä vieraassa maassa, vieraassa
ympäristössä, on miehekäs soturi, on yksin, avutonna, neuvotonna, ja
täyttää kunniakasta tehtävätään. Yleismaailmallinen, vuosisatain
kokemukseen perustuva tietoisuus siitä, miten lapset kehdosta
kehittyvät miehiksi, ei merkinnyt mitään kreivittärelle. Hänen
mielestään oli hänen poikansa jotain erinomaisemman tavatonta, aivan
kuin eivät miljoonain miljoonat ihmiset aikain kuluessa olisi
kehittyneet aivan samalla tavalla. Samoin kuin hän 20 vuotta sitten ei
uskonut, että tuo pienoinen olento, joka oli jossain hänen sydämensä
alla, joskus huutaisi, söisi rintaa ja puhuisi, samoin ei hän nytkään
saattanut uskoa, että tuo samainen olento nyt oli voimakas, urhea mies,
poikain ja miesten esikuva, kuten hän kirjeestä päättäen todella näytti
olevan.

-- Mikä _tyyli_, miten hän kuvailee herttaisesti! -- puheli kreivitär,
lukiessaan kirjeen kertoelevaa osaa. -- Ja mikä sydän! Itsestään ei
sanaakaan ... ei sanaakaan! Yhä vain jostain Denisovista, mutta itse
hän varmaankin on heitä kaikkia urhoollisempi. Ei sanaakaan omista
kärsimyksistään. Mikä sydän! Aivan kaltaisensa! Ja miten kaikkia
muistelee! Ketään ei ole unohtanut. Sitä sanoin aina, aina sitä sanoin,
kun hän vielä oli tuollainen pikkarainen...

Toista viikkoa valmisteltiin, suunniteltiin ja kirjoiteltiin puhtaaksi
kirjeitä Nikolushkalle; koko talo oli puuhassa: kreivitär hääräsi,
kreivi puuhaili, ja kokoon laadittiin kaikkia mahdollisia esineitä ja
rahoja vasta nimitetyn upseerin puvuston ja kaluston hankkimiseksi.
Anna Mihailovna, joka oli sangen käytännöllinen nainen, oli hommaillut
armeijassakin pojalleen suojelijoita, joiden välityksellä hänen oli
helppo olla kirjevaihdossa poikansa kanssa. Hänen kirjeensä kulkivat
suuriruhtinas Konstantin Pavlovitshin välityksellä, joka oli
kaartinjoukkojen komentaja. Rostovien mielestä oli riittävän tarkka
osoite, jos osoitti kirjeen (_Venäläiselle kaartille ulkomailla_", ja
jos kerran kirje saapuu kaartin ylipäällikölle, niin saapuu se varmaan
Pavlogradin rykmenttiin, joka varmaankin majailee siellä jossain
lähistöllä; ja siksipä päätettiinkin lähettää kirjeet ja rahat
ruhtinaan lähetin välityksellä Borikselle, joka sitten toimittaisi ne
Nikolushkalle. Kirjeitä oli vanhalta kreiviltä, kreivittäreltä,
Petjalta, Veralta, Natashalta, Sonjalta, sitä paitsi 6000 ruplaa rahaa
pukuihin ja vielä kaikenlaisia esineitä, joita vanha kreivi oli
haalinut pojalleen.



VII.


Marraskuun kahdentenatoista päivänä valmistautui Olmützin luona
majaileva Kutusovin armeija seuraavaksi päiväksi suuriin tarkastuksiin:
leiriin odotettiin Itävallan ja Venäjän keisareita. Kaarti, joka aivan
hiljan oli saapunut Venäjältä, vietti yönsä 15 virstan päässä
Olmützistä ja seuraavana päivänä klo 10 piti sen olla katsastuksessa
Olmützin kentällä.

Samana päivänä sai Nikolai Rostof Borikselta kirjeen, jossa tämä
ilmoitti, että Ismailovin rykmentti viettää yönsä 15 virstan päässä
Olmützistä, ja tettä hän odottaa Nikolaita luovuttaakseen hänelle
kirjeet ja rahat. Rahat tulivatkin Rostoville hyvään tarpeeseen, sillä
sittenkun joukot olivat leiriytyneet Olmützin lähistölle, oli leiriin
ilmestynyt paljon muonakauppiaita ja Itävallan juutalaisia, jotka
virittelivät sotilaille ja upseereille kaikkia mahdollisia
houkuttelevia ansoja. Pavlogradilaiset juhlivat juhlimistaan:
kemuiltiin sotaretkellä saatujen palkintojen ja kunniamerkkien johdosta
ja retkeiltiin tuon tuostakin Olmütziin, minne unkaritar Karolina
hiljan oli perustanut ravintolan, jonka palvelusväkenä oli yksinomaan
naisia. Rostof oli hiljan viettänyt kekkerit kornetiksi ylentymisensä
johdosta, oli ostanut Denisovilta tämän Beduinin, ja oli korvia myöten
velassa tovereilleen ja muonakauppiaille. Saatuaan Borikseen kirjeen
Rostof lähti erään toverinsa kanssa Olmütziin, söi siellä puolisen,
tyhjensi pullon viiniä ja lähti sitten yksin kaartin leiriin etsimään
lapsuudenystäväänsä. Rostof ei ollut vielä kerinnyt hankkimaan
itselleen uusia varusteita. Hänellä oli yllä kulunut junkkaritakki,
jolla helyi sotilasristi, jaloissa oli hiestautuneella nahalla paikatut
ratsuhousut, ja vyöllä tupsuniekka upseerinmiekka; hän ajoi
donilaisella hevosella, jonka oli ostanut eräältä kasakalta; rutistunut
husaarilakki oli takaraivolla hieman kallellaan. Lähestyessään
Ismailovin rykmentin leiriä ajatteli Rostof, miten hän on kummastuttava
Borista ja hänen tovereitaan uljaan urhokkaalla husaarimuodollaan.

Kaartti oli koko sotaretken ajan kulkenut kuin huvikävelyllä, ylpeillen
puhtaudestaan ja hyvästä kuristaan. Päivämarssit olivat heillä lyhyitä,
rensselit kuljetettiin hevosilla, ja itävaltalaiset toimittivat
upseereille levähdyspaikoissa upeita päivällisiä. Rykmentit saapuivat
ja lähtivät kaupungeista musiikin soidessa, ja koko sotaretken ajan
astuivat sotilaat yhtäjalkaa (tästä ylpeilivät kaartilaiset), ja
upseerit seurasivat jalan mukana, kukin omalla paikallaan. Boris oli
koko sotaretken ajan seurannut Bergiä, josta jo oli tullut komppanian
päällikkö. Berg oli toimekkuudellaan ja täsmällisyydellään saavuttanut
päällikköjensä luottamuksen ja oli järjestänyt sangen edullisesti
taloudelliset asiansa; Boris oli sotaretken aikana solminut paljon
tuttavuuksia henkilöiden kanssa, joista luuli olevan itsellään hyötyä,
ja Pierreltä hankkimansa suosituskirjeen avulla oli hän tutustunut
ruhtinas Andrei Bolkonskiin, jonka välityksellä toivoi pääsevänsä
ylipäällikön esikuntaan. Levähdettyään viimeisen päivämatkan vaivoista
istuivat Berg ja Boris puhtaissa hienoissa puvuissaan heille varatussa
asunnossa, pelaten shakkia pyöreän pöydän ääressä. Bergillä oli polvien
välissä savuava piippu. Odotellessaan Bergin siirtoa, muodosteli Boris,
hänelle ominaisella täsmällisyydellä, valkeilla, hienoilla sormillaan
shakkinappuloista tornia. Hän katseli pelikumppaniaan silmiin ja
ajatteli ainoastaan pelin menoa, kuten hänellä aina oli tapana ajatella
vain sitä tointa, johon oli syventynyt.

-- No, koettakaapa, miten tästä selviinnytte? -- hän sanoi.

-- Yritetään, -- vastasi Berg, hypistellen nappulaa, mutta päästäen sen
taas kädestään.

Samassa avautui ovi.

-- Tuossapa olet vihdoinkin! -- huusi Rostof. -- Ja Berg myös! Kyllä
minä sinun _petisanfan ale kushe dormir_, -- hän huusi, matkien
lapsenhoitajattaren sanoja, joille he ennen lapsina olivat monet naurut
nauraneet.

-- Voi sun, miten olet muuttunut!

Boris nousi tervehtimään Rostovia, mutta kun hänen nappulatorninsa
samalla kukistui, ei hän voinut jättää nappuloita epäjärjestykseen,
vaan kokosi ne ja asetteli paikoilleen. Sitten alkoi hän syleillä
ystäväänsä, mutta Nikolai loittoni hänestä. Nikolaista tuntui
vastenmieliseltä tervehtää ystäväänsä totutulla, tavallisella tavalla.
Nuoruuden riehuvat tunteet etsivät uusia, ominaisia ilmaisutapoja,
eivätkä tyytyneet noihin vanhusten käyttämiin, joissa niin usein on
teeskentelyä ja pelkkää tottumusta. Hän olisi tahtonut jollain lailla
nähväistä, nipistää Borista, muttei hinnalla millään suudella, kuten
muut tällaisissa tapauksissa tekevät. Mutta Boris sulki rauhallisena
ystävänsä rakkaaseen syleilyyn ja suuteli häntä kolmasti.

Puoleen vuoteen eivät ystävykset olleet toisiaan kunnolla tavanneet; ja
kun he molemmat olivat siinä iässä, jolloin nuorukaiset astuvat ensi
askeleensa elämän tiellä, niin huomasivat he toisissaan suunnattomia
muutoksia, aivan uusia heijastuksia niistä seurapiireistä, joissa he
ensi askeleensa olivat ottaneet. Molemmat olivat he suuresti muuttuneet
sitten viime näkemän, ja kumpikin tahtoi heti toiselleen ilmaista
hänessä tapahtuneet muutokset.

-- Voi teitä kirotuita lattiankiillottajia! Olette siistiä ja
terhakoita aivan kuin kävelyltä olisitte palanneet; toista on meidän,
vaivaisten syntisten, armeijalaisten, -- puheli Rostof miehekkäällä
bassonsekaisella äänellään, joka Borikselle kuullosti aivan oudolta, ja
osoitti reimoin armeijamaisin elein porosia ratsuhousujaan.

Talon emäntä pisti päänsä ovesta kuultuaan Rostovin äänekkään puhelun.

-- Onko hän sievä? -- kysyi Rostof, silmää iskien.

-- Miksi niin huudat! Aivan heidät peloitat, -- sanoi Boris. -- En
sinua tänään odottanut, -- hän lisäsi. -- Vasta eilen annoin kirjeen
eräälle Kutusovin adjutantille, ruhtinas Bolkonskille, jonka piti se
sinulle toimittaa. En luullut hänen sitä niin pian perille saavan...
No, miten on laitasi? Oletko jo ollut tulessa? -- kysyi Boris.

Rostof ei heti vastannut, ravistihan vain husaaritakkinsa pauloihin
kiinnitettyä yrjönristiä ja, näyttäen siteessä olevaa kättään, hän
vilkasi hymähtäen Borikseen.

-- Kuten näet, -- lausui hän viimein.

-- Sepä sen, niin, niin! -- vastasi hymyillen Boris: -- mutta kyllä on
meilläkin ollut kunniakas retki. Tiedäthän, että suuriruhtinas koko
ajan on kulkenut meidän rykmenttimme mukana, joten meillä on ollut
kaikenlaisia etuja ja mukavuuksia. Puolassa oli kohtelu verratonta,
niitä päivällisiä, niitä tanssiaisia -- kaikkea en voi sinulle
kertoakkaan. Ja perintöruhtinas on ollut sangen suosiollinen meidän
upseereille.

Ja ystävykset kertoilivat toisilleen näkemiään ja kokemiaan: toinen
husaarijuomingeista ja taisteluista, toinen siitä, miten on hauskaa ja
edullista palvella korkea-arvoisten henkilöiden päällikkyydessä, y.m.s.

-- Oi kaartti! -- sanoi Rostof. -- Mutta kuulehan, lähetä hakemaan
viiniä.

Boris rypisti kulmiaan.

-- Jos välttämäti tahdot, -- hän sanoi.

Hän meni vuoteen luo, otti puhtaiden patjojen alta kukkaron ja lähetti
hakemaan viiniä.

-- Niin, annan sinulle samalla kirjeen ja rahat, -- hän virkkoi.

Rostof heitti rahat sohvalle, avasi kirjeen ja alkoi sitä lukea,
nojaten kyynärvarsillaan pöytään. Luettuaan muutaman rivin vilkasi hän
ilkeästi Bergiin. Kun heidän katseensa yhtyivät, peitti Rostof kasvonsa
kirjeellä.

-- Mutta onpas teille lähetetty rahoja, -- sanoi Berg, katsellen
raskasta, sohvaan vaipunutta kukkaroa.

-- Meidän on vain palkoillamme elettävä. Sanon teille itsestäni....

-- Kuulkaahan Berg, rakkaani, -- sanoi Rostof. -- Jos te olisitte
saanut kirjeen kotoanne ja tavannut omaisenne, jolta olisi yhtä ja
toista kyseltävää, ja minä olisin sattunut olemaan silloin saapuvilla,
niin heti olisin poistunut häiritsemästä. Kuulkaahan, poistukaa, olkaa
hyvä, jonnekin, jonnekin ... hiiteen! -- kirkasi Rostof, ja heti sitten
tarttuen Bergiä olkapäähän ja katsellen hyväillen häntä silmiin, aivan
kuin olisi tahtonut lieventää loukkaavia sanojaan, hän lisäsi: --
Ymmärrättehän, älkää suuttuko; rakas ystävä, puhun sydämestä vanhalle
ystävälle.

-- Ah, rakas kreivi, ymmärrän täydellisesti, -- sanoi Berg, nousten
paikaltaan ja puhuen kummasti kurkkuunsa.

-- Menkäähän isäntäväen puolelle: he ovat teitä kutsuneet, -- lisäsi
Boris.

Berg puki ylleen siistin takin, vetäsi kuvastimen edessä ohimokiharansa
korvan taa keisari Aleksanteri Pavlovitshin tapaan ja huomattuaan
Rostovin katseesta, että tämä oli nähnyt hänen takkinsa, lähti hän
huoneesta iloisesti hymyillen.

-- Voi, minkälainen nauta sentään olenkaan! -- puheli Rostof, kirjettä
lukiessaan.

-- Miten niin?

-- Voi, minkälainen sika olenkaan. En kertaakaan ole heille
kirjoittanut ja olen peloittanut heidät täten. Voi, minua sikaa, --
toisti hän, ja punastui yhtäkkiä. -- No, lähetähän Gavrila viiniä
noutamaan! Otamme tuikun murheeseen -- hän sanoi.

-- Kirjeiden mukana oli myös suosituskirje Bagrationille, jonka
kreivitär Anna Mihailovnan kehoituksesta oli hankkinut tuttavainsa
välityksellä ja pyytää poikaa viemään perille ja käyttämään hyväkseen.

-- Tyhmyyksiä! Kaikkia tässä vielä, -- sanoi Rostof, heittäen
suosituskirjeen pöydän alle.

-- Miksi sen heitit? -- kysyi Boris.

-- Jonkinlainen suosituskirje, lempo vieköön sellaiset suosituskirjeet!

-- Miksi lemmolle kirje? -- sanoi Boris, kumartuen ottamaan kirjettä ja
lukien osoitetta: -- tämä kirje on sinulle sangen tärkeä.

-- En tarvitse mitään, enkä kuitenkaan rupea kenenkään adjutantiksi.

-- Mikset? -- kysyi Boris.

-- Rengin virka!

-- Haaveilija yhä vielä, huomaa, -- sanoi Boris, päätään ravistaen.

-- Ja sinä yhä vielä valtiomies. Mutta, eipä siitä nyt... Miten ovat
sinun asiasi? -- kysyi Rostof.

-- Meneväthän, kuten näet; toistaiseksi on kaikki käynyt verrattomasti;
mutta, tunnustan sinulle, hyvin haluaisin jättää rintaman ja päästä
adjutantiksi.

-- Miksi?

-- Siksi, että kun kerran on ihminen joutunut sotilasuralle, niin on
koetettava kivuta mahdollisimman korkealle.

-- Vai sillä lailla! -- lausui Rostof, miettien nähtävästi aivan
toista.

Hän katseli tuijottavan kysyvästi ystävänsä silmiin, turhaan etsien
vastausta johonkin kysymykseen. Gavrila vanhus toi viiniä.

-- Lähetänkö kutsumaan Alfons Karlovitshia? -- kysyi Boris. -- Hän
kilistelee kanssasi, minä en voi.

-- Lähetä, lähetä! No, minkälainen on tuo saksalainen? -- kysyi Rostof,
hymyillen pilkallisesti.

-- Hän on sangen, sangen hyvä, hauska ja rehellinen mies, -- vastasi
Boris.

Rostof katsahti vielä kerran kysyvästi ystävänsä silmiin ja huoahti.
Berg saapui, ja viinin ääressä kävi keskustelu vilkkaaksi.
Kaarttilaiset kertoilivat Rostoville retkestään, miten heitä juhlittiin
Venäjällä, Puolassa ja ulkomailla. He juttelivat päällikkönsä,
suuriruhtinaan, teoista ja puheista, hänen hyvyydestään ja
kiivaudestaan. Berg oli tapansa mukaan vaiti, kun asia ei koskenut
häntä mieskohtaisesti, mutta kun puhuttiin suuriruhtinaan kiivaudesta,
ryhtyi hän mielihyvin kertomaan, miten hänellä Galitsiassa oli
ollut onni puhella suuriruhtinaan kanssa, kun tämä rykmenttejä
tarkastellessaan oli kiivastunut väärien liikkeiden johdosta. Suloinen
hymy kasvoilla kertoi hän, miten suuriruhtinas vihan vimmoissa oli
ratsastanut hänen luokseen; "Arnautit!" (Arnautit oli perintöruhtinaan
mielisana, kun hän oli äkämystynyt) ja oli vaatinut esiin komppanian
päällikköä,

-- Uskotteko, kreivi, en lainkaan pelästynyt, sillä tiesin olevani
oikeassa. Tietäkää, kreivi, voin kehumatta vakuuttaa tuntevani
päiväkäskyt ulkoa ja ohjesäännöt kuin _Isämeidän_. Siksi ei minun
komppaniassani tapahdukkaan laiminlyöntejä. Ja omatuntoni on aina
rauhallinen. Astuin esiin (Berg nousi seisomaan ja näytti, miten hän
käsi ohimolla astui esiin. Harvoin todellakin näkee kunnioittavampia ja
itsetyytyväisempiä kasvoja). Kyllä hän (suuriruhtinas) minua sätti,
sätti haluunsa, "arnautit". "paholaiset" ja "Siperiat" antoi tulla, --
puhui Berg, hymyillen terävästi. -- Tiesin olevani oikeassa, ja
sentähden vaikenin; oikeinhan tein, kreivi? "Oletko mykkä, vai?" hän
huusi. Minä olin yhä vaiti. Mitä arvelette, kreivi? Seuraavana päivänä
ei ollut päiväkäskyssä sanaakaan asiasta: nähkääs mitä mielen maltilla
mahtaa. Kas niin, kreivi, -- puhui Berg, sytytti piippunsa ja päästeli
suustaan renkaita.

-- Verratonta, -- sanoi Rostof hymyillen.

Mutta kun Boris huomasi, että Rostovilla on aikomus ilvehtiä Bergin
kustannuksella, käänsi hän ovelasti keskustelun suunnan. Hän pyysi
Rostovia kertomaan, miten ja missä tämä oli haavoittunut. Rostovia tämä
pyyntö miellytti, ja hän alkoi kertoa, innostuen yhä enemmän mitä
pitemmälle pääsi kertomuksessaan. Hän kertoi Schöngrabenin taistelusta
aivan samalla tavalla kuin tavallisesti taistelussa mukana olleet
kertoilevat taisteluista, siihen tapaan nimittäin kuin he olisivat
tahtoneet taistelun käyvän, samaan tapaan kuin he itse olivat kuulleet
toisten kertoilevan, tai siten että kaikki näyttäisi viehättävältä,
mutta aivan toisin kuin todellisuudessa oli käynyt. Rostof oli totuutta
rakastava nuorukainen eikä hän tietensä suinkaan olisi valehdellut. Hän
aikoi kertoa kaikki totuuden mukaisesti, mutta huomaamattaan, vasten
tahtoaan viettyi hän väkisinkin valheen tielle. Jos hän olisi puhunut
totta näille kuulijoille, jotka, samoin kuin hän itsekin, lukemattomia
kertoja olivat kuulleet kerrottavan hyökkäyksistä ja muodostaneet
niistä itselleen varman käsityksen ja odottivat nytkin aivan tämän
käsityksensä mukaista kertomusta, niin eivät he olisi uskoneet häntä,
tai olisivat he arvelleet, että Rostof itse on syypää siihen, ettei
hänelle tapahtunut kuten tavallisesti tapahtuu ratsuväen hyökkäyksien
kuvaajille. Eihän hän voinut kertoa yksinkertaisesti, miten ajettiin
ravia, hän putosi hevosen selästä, nyrjäytti kätensä ja juoksi sitten
henkensä edestä ranskalaista pakoon metsään. Sitä paitsi olisi toden
puhuminen ollut ylivoimaista. Toden puhuminen on ylen vaikeata; ja
nuorukaiset harvoin siihen pystyvät. Kuuntelijat odottivat, että Rostof
kertoisi, miten hän paloi taisteluhalusta; miten hän täydellisesti
unohti itsensä ja lensi kuin myrsky vihollisten keskelle; miten hän
huitoi oikealle ja vasemmalle; miten miekka upposi lihaan, ja miten hän
uupuneena kaatui y.m.s. Ja hän kertoikin heille kaiken tämän.

Kesken kertomusta, juuri silloin kun Rostof sanoi: "et voi mielessäsi
kuvitella, minkälainen kummallinen raivokkuus valtaa ihmisen
hyökättäessä", astui huoneeseen ruhtinas Andrei Bolkonski, jota Boris
oli odotellut. Ruhtinas Andrei otti mielellään suojelevaan hoivaansa
nuorukaisia ja oli sangen tyytyväinen, kun he kääntyivät hänen
puoleensa neuvoja pyytämään. Edellisenä päivänä oli Boris tehnyt häneen
miellyttävän vaikutuksen, ja siksi hän nyt tahtoi pistäytyä häntä
tervehtimässä. Kutusof oli lähettänyt hänet viemään joitakin papereita
perintöruhtinaalle, ja hän päätti matkan varrella pistäytyä turvattinsa
luo, jonka toivoi tapaavansa yksin kotosalla. Tultuaan huoneeseen ja
nähtyään taistelujuttuja kertoilevan husaarin (ihmistyyppi, jota ei
ruhtinas Andrei saattanut kärsiä), hän hymähti ystävällisesti
Borikselle, yrmisti kulmiaan ja katsoa siristeli Rostoviin ja
kumarrettuaan hillitysti hän istuutui laiskan väsyneesti sohvaan. Häntä
harmitti, kun oli joutunut huonoon seuraan. Rostof tämän käsitti ja
siksipä hän kiivastui. "Mutta yhdentekevä", hän ajatteli, "vieras
henkilö". Mutta katsahdettuaän Borikseen, hän oli huomaavinaan, että
tämäkin häpesi husaaria. Vaikka Rostof sotaisen armeijahusaarin
näkökannalta halveksi yleensä kaikkia esikuntaan kuuluvia adjutantti
kekkuleita, ja vaikka ruhtinas Andrein käytöstapa oli epämiellyttävän
pilkallinen, niin tunsi Rostof sittenkin hämmentyneensä; hän punastui
ja vaikeni. Boris uteli esikunta-uutisia ja kysyi voisiko ujostelematta
udella, miten heidän suunnitelmansa ovat luonnistuneet?

-- Varmaankin ovat edistymässä, -- vastasi Bolkonski, joka ei tahtonut
sivullisten kuullen syventyä asiaan.

Berg käytti tilaisuutta hyväkseen ja kysyi sangen kohteliaasti, onko
perää siinä huhussa, että komppanian päälliköt tästälähin saisivat
kahdenkertaisen muonituksen? Tähän vastasi ruhtinas Andrei hymyillen,
ettei hän voi tietää näin tärkeistä hallinnollisista määräyksistä, ja
tälle vastaukselle Berg nauraa hohotti iloisena.

-- Teidän asiastanne keskustelemme sittemmin, -- sanoi ruhtinas Andrei
Borikseen kääntyen (ja samalla hän vilkasi Rostoviin). Tulkaa luokseni
katselemuksen loputtua, teemme kaiken mahdollisen.

Silmäiltyään sitten huonetta ruhtinas Andrei kääntyi Rostoviin, jonka
poikamaisen syvää, kiukuksi sukeutunutta hämmentymistä hän ei ollut
huomaavinaan.

-- Te kerroitte luullakseni Schöngrabenin taistelusta? Olitteko mukana?

-- Olinpa tietenkin, -- vastasi Rostof ilkeästi, aivan kuin hän
vastauksellaan olisi tahtonut loukata adjutanttia.

Bolkonski käsitti husaarin aikomuksen, ja se tuntui hänestä
huvittavalta. Hän hymähti pilkallisesti.

-- Niin! Paljon kertoellaan nykyään tästä taistelusta!

-- Niin, kertoellaan, -- lausui Rostof kovalla äänellä, heittäen
raivokkaita silmäyksiä milloin Borikseen, milloin Bolkonskiin, -- niin;
paljon kertoellaan, mutta meidän kertomukset, niiden kertomukset, jotka
ovat olleet vihollisen tulen alaisina, ovat toista kuin niiden
esikuntakeikarien, jotka saavat palkinnoita tyhjän edestä.

-- Joihin arvelette minunkin kuuluvan? -- lausui Bolkonski, hymyillen
erityisen rauhallisesti ja herttaisesti.

Rostovin sielussa syttyi kummallinen kiukun ja kunnioituksen sekainen
tunne tämän henkilön rauhallisuuden johdosta.

-- En puhu teistä, -- hän sanoi, -- en teitä tunne, enkä, totta puhuen,
halua tutustuakkaan teihin. Puhun esikuntalaisista yleensä.

-- Mutta kuulkaahan, mitä teille sanon, -- keskeytti ruhtinas Andrei
hänet tavattoman rauhallisena. -- Tahdotte minua loukata, ja myönnän,
että se käy sangen helposti, jollette kyllin kunnioita itseänne; mutta
myöntänette, että aika ja paikka ovat huonosti valitut. Näinä päivinä
joudumme kaikki suureen, vakavaan kaksintaisteluun, ja sitä paitsi on
Drubetskoi, joka sanoo olevansa teidän vanha ystävänne, aivan viaton
siihen, etteivät minun kasvoni satu teitä miellyttämään. Muuten, --
sanoi hän, nousten seisomaan, -- tiedätte nimeni ja tiedätte myös,
mistä minut löytää; mutta älkää unohtako, -- hän lisäsi, -- etten pidä
itseäni enkä teitä loukattuna, ja vanhempana miehenä neuvon teitä
jättämään asian silleen. Siis perjantaina katselmuksen päätyttyä odotan
teitä, Drubetskoi; näkemiin saakka! -- huusi ruhtinas Andrei, kumarsi
huoneessa olijoille ja poistui.

Rostoville kävi selväksi, mitä hänen olisi pitänyt vastata vasta
sitten, kun ruhtinas Andrei jo oli poistunut. Ja tämä häntä vasta
oikein harmitti. Hän käski heti tuomaan hevosensa, heitti hillitysti
Borikselle hyvästit ja lähti ratsastamaan omaan leiriinsä. Koko matkan
kiusasi häntä kysymys: lähteäkkö huomenna pääkortteeriin ja vaatia tuo
pöyhkeilevä adjutantti kaksintaisteluun, vai jättääkkö asia silleen?
Toisinaan hän kiukkuisena ajatteli, miten suloista olisi katsella tuota
pelokasta, mitätöntä, heikkorakenteista, ylpeätä adjutanttia
kaksintaistelussa, toisinaan hän kummakseen tunsi, ettei hän ketään
tuntemistaan ihmisistä niin mielellään tahtoisi ystäväkseen kuin tämän
vihaamansa adjutantti sirpaleen.



VIII.


Seuraavana päivänä tarkastivat Itävallan keisari arkkiherttuan
seuraamana ja Venäjän keisari perintöruhtinaan seuraamana 80 tuhannen
miehen suuruisen liittoutuneen armeijan. Osa venäläisistä joukoista oli
aivan hiljan saapunut Venäjältä, osa oli taas palannut Kutusovin
johtamalta sotaretkeltä.

Aikaisin aamulla alkoi Olmützin kentällä liikehtiä keikarimaisesti
puettuja, siistittyjä joukkoja, järjestyen linnan edustalle. Milloin
saapui tuhansia miehiä pistimineen ja liehuvine lippuineen:
pysähdeltiin, kääntyeltiin, järjestyttiin riveihin upseerien komennon
mukaan, ja kuljettiin toisten yhtä suurien jalkaväkijoukkojen sivu,
jotka eroitti toisistaan ainoastaan erilaisista pukimista; milloin taas
tömisten, helisten saapui sinisiin, punaisiin, viheriäisiin
pukeutunutta upeata ratsuväkeä, kirjavaolkalappuset soittajat
etupäässä, istuen mustilla, ruskeilla ja harmailla ratsuillaan; milloin
taas luikerteli tykkiväkeä jalka- ja ratsuväen keskessä. Kuului vasken
humu, kun häikäisevän kiiltävät tykit teloillaan heilahtelivat;
sytykkeet levittivät ympäristöön kirpeätä hajuaan; tykit järjestyivät
määrätyille paikoilleen. Kaikki tunsivat, että leikki oli kaukana, että
oli tulossa jotain tavatonta, ylevän juhlallista: eivät ainoastaan
kenraalit tätä tunteneet, kun he täysissä juhlatamineissa, uumavyöt
piukalla, kaulat punahkoina ahtaiden, korkeiden kaulusten
puristuksesta, ritarimerkit rinnassa, arvokkaina astelivat; eivät
ainoastaan keikarimaiset, nuoltut upseerit; jokainen sotilaskin,
terhakkana, pestynä, ajeltuna, aseet ja varusteet hohtavan kiiltävinä
ja puhtaina, oli tämän tunteen vallassa; vieläpä hevosetkin, suittuina
ja puhdistettuina jotta karva kiilsi kuin hienoin silkki, ja
kostutetussa harjassa jouhi jouheen juontui -- vieläpä nekin samaa
tunsivat. Kenraalit ja sotilaat -- jokainen tunsi mitättömyytensä,
tietäen olevansa sannanmuruja tässä ihmismeressä, ja tunsivat yhtyneinä
mahtavuutensa, tietäen olevansa tämän suunnattoman kokonaisuuden osia.

Jo aikaisesta aamusta oli puuhattu ja aherrettu, ja klo 10 oli kaikki
tarpeellisessa kunnossa. Riveihin järjestyneinä seisoivat joukot
mahdottoman laajalla kentällä. Koko armeija oli jaettu kolmeen
rintamaan: edessä ratsuväki, keskellä tykistö, takana jalkaväki.

Jokaisen aselajin väliin oli jätetty leveä aukeama, aivan kuin katu.
Jyrkästi jakautui armeija kolmeen osaan: sotaretkeltä palannut
Kutusovin armeija (jossa oikean sivustan ensimäisessä rivissä seisoivat
Pavlogradin husaarit), Venäjältä saapuneet armeija- ja kaartinjoukot ja
Itävaltalaiset joukot. Mutta kaikki joukot olivat samoihin riveihin
järjestetyt, samallaisessa järjestyksessä ja saman johdon alaisina.

Aivan kuin tuuli olisi lehtiä kallistellut, alkoi pitkin rivejä käydä
kuiske: "tulevat! tulevat!" Kuului pelästyneitä huutoja, pitkin rivejä
ryhdyttiin hätäisesti viimeisiin valmistuksiin.

Olmützistä päin läheni ratsasjoukkue. Ja samalla, vaikka olikin aivan
tyyni, löyhähti hiljainen tuulenhenkäys pitkin joukkoja ja saattoi
keihästen viirit ja liput lepattamaan tangoissaan. Tuntui siltä kuin
olisi armeija tällä heikolla liikehtimisellä ilmaissut ilonsa keisarien
saapumisen johdosta. Joku huusi: "Asentoon!" Ja sitten toistivat äänet
eri tahoilla samaa huutoa aivan kuin kukot aamupuhteella. Ja sitten
syntyi haudan hiljaisuus.

Tässä kuoleman hiljaisuudessa kuului ainoastaan hevosten kavioiden
kapsetta. Keisarien seurue läheni. Keisarit saapuivat armeijan
sivustalle, ja ensimäisen ratsuväkirykmentin torvensoittajat alkoivat
soittaa kenraalimarssia. Tuntui siltä kuin eivät olisikaan
torvensoittajat soittaneet, vaan kuin koko armeija olisi näihin
säveliin purkanut riemastuksensa keisariensa saapumisen johdosta.
Näiden sävelien keskeltä kuului selvästi ainoastaan keisari
Aleksanterin nuorekas, lempeä ääni. Hän tervehti joukkoja, ja
ensimäinen rykmentti kirkasi: "eläköön!" niin huumaavan voimakkaasti ja
iloisesti, että sotilaat itsekin kauhistuivat mahtavuuttaan ja
voimaansa.

Rostof, joka seisoi Kutusovin armeijan ensimäisessä rivissä sivustalla,
minne keisari ensin oli saapunut, tunsi samaa kuin jokainen tämän
mahdottoman suuren armeijan sotilas, -- hän oli täydellisesti unohtanut
itsensä, ja ylpeä tietoisuus mahtavuudesta täytti hänen sielunsa, ja
hän tunsi, miten kaiken tämän juhlallisuuden esine veti häntä
vastustamattomasti puoleensa.

Hän tunsi, että tämän henkilön ainokainenkin sana riittäisi syöksemään
koko tämän mahdottoman suuren joukon (ja siis hänetkin -- mitättömän
sannanmurun, joka on tähän joukkoon eroittamattomasti sidottu) tuleen
ja veteen, rikokseen, kuolemaan tai sankarillisiin urotöihin, ja
siksipä hän ei voinutkaan olla vapisematta ja turtumatta, odotellessaan
tätä mahtavaa sanaa.

-- Eläköön! Eläköön! Eläköön! -- raikui kaikkialta, ja rykmentti
toisensa jälkeen tervehti keisariaan kenraalimarssilla; sitten
"Eläköön!" ... kenraalimarssi ja taas "Eläköön!" ja yhä "Eläköön!!" Yhä
yltyi ja vahveni huuto ja soitto, sulautuen lopulta korvia huumaavaksi
humuksi.

Liikkumattomina ja mykkinä odotellessaan keisarin saapumista näyttivät
rykmentit hengettömältä ainejoukolta; mutta heti kun keisari saapui
jonkun rykmentin kohdalle, syntyi eloa ja ääntä, ja tuhannet äänet
yhtyivät jo tarkastettujen rykmenttien huutoon ja kirkunaan. Näiden
huumaavain äänten raikuessa, suunnattomien joukko-osastojen keskessä,
jotka säännöllisissä nelikulmioissa seisoivat liikkumattomina kuin
kivipatsaat, ratsastivat seurueeseen kuuluvat sadat upseerit.
Huolettoman vapaina istuivat he ratsuillaan muodostaen sopusuhtaisen
joukkion, jonka etupäässä ratsasti -- kaksi keisaria. Näihin oli koko
tämän suunnattoman sotajoukon pidätetyn intohimoinen huomio
keskittynyt.

Erittäinkin tähyiltiin kaunista, nuoria Aleksanteria, joka hevoskaartin
virkapuvussa, kolmikulmainen hattu päässä, miellyttävillä kasvoillaan
ja soinnukkaalla, penseällä äänellään oli yleisen ihailun esineenä.

Rostof seisoi lähellä torvensoittajia ja tunsi tarkkanäköisillä
silmillään jo kaukaa keisarin, seuraten sitten yhä hänen lähenemistään.
Kun keisari oli saapunut noin 20 askeleen päähän Nikolaista, ja tämä
selvästi, pienimpiäkin yksityisseikkoja myöten eroitti keisarinsa
kauniit, nuorteat, onnelliset kasvot, täytti hänet sellainen hellyyden
ja riemun tunne, jommoista hän ei vielä ennen koskaan ollut tuntenut.
Kaikki näytti hänestä keisarissa hurmaavalta -- jokainen piirre,
jokainen liike.

Keisari pysähtyi Pavlogradin rykmentin kohdalle, sanoi jotain ranskaksi
Itävallan keisarille ja hymähti.

Nähtyään tämän hymyn alkoi Rostovkin hymyillä ja hän tunsi, miten hänen
rakkautensa keisariin yhä vaan kasvoi. Hän tahtoi jollakin tavalla
ilmaista tätä rakkauttaan. Mutta hän tiesi, että se oli mahdotonta, ja
hän oli pyrskähtää itkuun. Keisari kutsui rykmentinpäällikön luokseen
ja sanoi hänelle muutaman sanan.

"Jumalani, mitenkähän minun kävisi, jos keisari puhuttelisi minua!"
ajatteli Rostof, "varmaankin pakahtuisin onnesta."

Keisari puhui upseereillekin:

-- Hyvät herrat, (Rostovista tuntui kuin tulisivat sanat taivaasta)
kiitän sydämestäni kaikkia.

Miten onnellinen olisikaan Rostof ollut, jos olisi saanut kuolla
keisarinsa puolesta.

-- Te olette ansainneet Pyhän Yrjön lipun ja kunnialla on se teidän
riveissänne liehuva.

Kunpa vain saisi kuolla, kuolla hänen puolestaan.

Keisari lausui vielä jotakin, jota Rostof ei selvästi eroittanut, ja
sitten huusivat sotilaat täyttä kurkkua: "Eläköön!"

Rostovkin, satulaansa kyyristyneenä, huusi voimainsa takaa, ja hän
halusi huutaa oikein kurkkunsa pilalle, jotta vain täydellisesti
ilmenisi hänen rajaton hurmautumisensa keisariin.

Silmänräpäyksen katseli keisari epäröivän näköisenä husaareja.

"Miten saattaa keisari epäröidä?" ajatteli Rostof, mutta sitten tuntui
hänestä tämä epäröiminenkin suurenmoiselta ja hurmaavalta, kuten tuntui
kaikki, mitä keisari teki tai puhui.

Epäröimistä kesti vain silmänräpäyksen. Samassa koskettivat keisarin
sen ajan kuosiset kapeat, suippokärkiset saappaat tummanruskean,
englantilaisrotuisen tamman kupeita, valkeahansikkainen käsi kokosi
ohjakset, ja keisari lähti liikkeelle lainehtivan meren kaltaisen,
säännöttömän adjutanttiparven seuraamana. Hän loittoni yhä edemmäs ja
edemmäs, pysähtyen vain hetkeksi eri rykmenttien kohdalle, ja viimein
eroitti Rostof ainoastaan hänen sulkatöyhtönsä ympäröivän seurueen
joukosta.

Seurueessa oli Rostof huomannut myöskin Bolkonskin, joka laiskan
väsähtäneenä oli istunut ratsullaan. Hän muisti eilisen riitansa, ja
hänen mielessään syntyi kysymys: pitäisikö hänen vaatia tuo adjutantti
kaksintaisteluun, vai pitäisikö jättää asia silleen. "Tietenkin on
jätettävä silleen", hän päätteli... "Ja kannattaako ajatella ja puhua
tällä hetkellä tällaisia? Mitä merkitsevätkään tällaisina riemun,
rakkauden ja itsensä unohtamisen hetkinä kaikki meidän riitamme ja
suuttumuksemme? Rakastan kaikkia, annan anteeksi kaikille tällä
hetkellä", -- ajatteli Rostof.

Kun keisari oli tarkastanut melkein kaikki rykmentit, alkoivat joukot
kulkea juhlamarssissa hänen ohitseen. Rostof ratsasti äskettäin
Denisovilta ostamallaan Beduinilla eskadroonansa jälessä aivan yksinään
ja näkösällä.

Vähän ennen kun husaarit saapuivat keisarin kohdalle, painoi Rostof,
taitavan ratsastajan tapaan, kahdesti kannuksensa Beduinin kupeisiin ja
sai ratsunsa hurjan vimmaiseen ravikäyntiin, josta Beduini oli kuulu
husaarien keskuudessa. Painaen vaahtoisan turpansa rintaansa vastaan,
kohottaen häntänsä kaarelle, se aivan kuin lensi ilmassa, nostellen
korkealle jalkojaan. Näytti siltä kuin olisi sekin tuntenut keisarin
katseen, ja siksi se niin ylevän komeana kulkikin keisarin ohi.

Rostof oli vetäissyt jalkansa takasojoon, pullistanut rintansa
koholleen ja istui niin tanakasti, että tunsi olevansa kiinni
kasvettunut ratsuunsa. Tiukka, mutta samalla autuaallinen ilme
kasvoilla ajoi Rostof _paholaisena_, kuten Denisof sanoi, keisarin ohi.

-- Kelpo poikia Pavlogradilaiset! -- lausui keisari.

"Jumalani! miten olisinkaan onnellinen, jos hän suoraapäätä käskisi
syöksymään tuleen", ajatteli Rostof.

Kun tarkastus oli päättynyt, kokoontuivat upseerit ryhmiin ja alkoivat
jutella palkinnoista, itävaltalaisista ja heidän puvuistaan, heidän
rintamastaan, Bonapartesta ja siitä, miten tälle nyt käy huonosti, kun
vielä Essenin osastokin liittyy venäläisiin ja Preussi siirtyy Venäjän
puolelle.

Mutta eniten puhuttiin sentään kaikissa ryhmissä keisari
Aleksanterista, hänen sanojaan toisteltiin, liikkeitään matkittiin ja
kaikkeen oltiin ylen ihastuneita.

Kaikilla oli vain yksi halu: päästä niin pian kuin mahdollista keisarin
johdolla vihollisen kimppuun. Keisarin johdolla täytyi voittaa, ja
vieläpä ken tahansa, ajattelivat Rostof ja suurin osa upseereista.

Kaikki olivat tarkastuksen jälkeen varmoja voitosta, varmempia kuin
olisivat voineet olla kahden voitokkaan taistelun jälkeen.



IX.


Tarkastuksen jälkeisenä päivänä puki Boris ylleen paraan virkapukunsa
ja lähti, Bergin onnea toivottaessa, Olmütziin tapaamaan ruhtinas
Bolkonskia, jonka avulla ja suosiolla hän aikoi hankkia itselleen
edullisen aseman armeijassa. Erittäin houkuttelevalta tuntui hänestä
adjutantin toimi jonkun ylhäisen henkilön seurueessa. "Hyvä on
Rostovin, jolle isä lähettelee kymmeniä tuhansia, vatkutella, ettei
ketään kumartele eikä halua ruveta kenenkään rengiksi; mutta minun,
jolla ei muuta ole kuin järkeni ja kykyni, täytyy itse luoda onneni; ei
auta minun päästää käsistäni tilaisuutta, vaan on taottava silloin, kun
rauta on kuumana."

Sinä päivänä hän ei kuitenkaan ruhtinas Andreita tavannut. Mutta
oleskelu Olmützissä, missä siihen aikaan oli pääkortteeri,
diplomaattikunta ja asui kaksi keisaria seurueineen, hovilaisineen ja
suosikkeineen, saattoi Boriksen pään yhä enemmän pyörälle, ja hän
halusi entistään kiihkeämmin liittyä tähän ylhäiseen maailmaan.

Hän ei ketään kaupungissa tuntenut, ja vaikka hänellä olikin yllä komea
kaartinupseerin puku, näyttivät kaikki nuo ylhäiset henkilöt,
hovilaiset ja upseerit, jotka komeissa ajoneuvoissaan, töyhtöineen,
ritarimerkkeineen ja -nauhoineen hääräilivät kaduilla, olevan niin
saavuttamattoman kaukana hänestä, etteivät he mitenkään saattaneet
huomata hänen, vähäpätöisen kaartinupseerin, läsnäoloa. Kun hän
ylipäällikön asunnossa kävi kysymässä Bolkonskia, oli hän adjutanttien,
vieläpä palvelijainkin katseista huomaavinaan, miten he tahtoivat
hänelle vakuuttaa, että tuollaisia upseeri pahasia käy siellä
joukottain, ja että niihin jo on kokonaan kyllästytty. Huolimatta
tästä, tai kenties juuri tämän johdosta, lähti Boris taas seuraavana
päivänä puolisten jälkeen Olmütziin ja meni suoraapäätä ylipäällikön
asuntoon tapaamaan Bolkonskia. Ruhtinas Andrei oli kotosalla, ja Boris
johdettiin suureen saliin, jossa ennen varmaankin oli tanssittu, mutta
jossa nyt oli viisi vuodetta ja kaikenlaisia huonekaluja: pöytiä,
tuolia ja klaveeri. Lähinnä ovea, pöydän ääressä istui persialaiseen
viittaan pukeutunut adjutantti ja kirjoitti. Eräs toinen adjutantti,
punakka, täyteläs Nesvitski, loikoili käsi pään alla vuoteella ja
naureskeli erään vuoteen reunalla istuvan upseerin kanssa. Kolmas
soitti klaveerilla wieniläistä valssia, neljäs oli pitkänään
klaveerilla ja laulaa loilotti samaista valssia. Bolkonskia ei ollut
huoneessa. Kukaan huoneessa olijoista ei ollut tietääkseenkään, vaikka
huomasivatkin tulijan. Boris kääntyi kirjoittavaan adjutanttiin; tämä
kääntyi suuttuneen näköisenä ja ilmoitti, että Bolkonski on
päivystäjänä, ja neuvoi häntä menemään vasemmanpuolisesta ovesta
vastaanottohuoneeseen, jos haluaa tavata Bolkonskin. Boris kiitti ja
meni vastaanottohuoneeseen. Täällä oli kymmenkunta upseeria ja
kenraalia.

Boriksen tullessa huoneeseen, puheli ruhtinas Andrei erään iäkkään
venäläisen kenraalin kanssa. Kenraali seisoi asennossa, miltei
varpaillaan, punakalla naamalla sotilaallisen nöyrä ilme, ja selitti
jotain ruhtinas Andreille, joka silmät sirillään, huulilla väsyneen
kohtelias hymy (aivan kuin olisi tahtonut sanoa: jollei tämä kuuluisi
tehtäviini, niin en hetkeäkään haastelisi kanssanne) kuunteli kenraalin
selityksiä.

-- Sangen hyvä, odottakaa hieman, olkaa hyvä, -- sanoi ruhtinas Andrei,
puhuen omituisella ranskalaisella korostuksella, jota puhetapaa hän
käytti aina kun tahtoi puhua halveksuvasti, ja huomattuaan Boriksen hän
jätti kenraalin (joka rukoilevin katsein seurasi häntä, haluten vielä
sanoa jotain) ja, nyökäyttäen iloisesti päällään, kääntyi nuoreen
suojattiinsa.

Tällä hetkellä kävi Borikselle selväksi se, mitä hän jo ennenkin oli
aavistanut, että nimittäin armeijassa, paitsi ohjesäännöissä määrättyä
käskynalaisuutta ja kuria, vallitsi toinenkin, oleellisempi
käskynalaisuus, joka esim. saattoi tämän punanaamaisen, varpaillaan
olevan kenraalin kunnioittavasti odottamaan sillä aikaa kun kapteeni
Bolkonski suvaitsi puhella vänrikki Drubetskoin kanssa. Tästedes päätti
Boriskin aina seurata tätä jälkimäistä käskynalaisuussääntöä, josta ei
ole mitään mainittu ohjesäännöissä. Nyt tunsi hän selvästi, miten jo
sekin seikka että häntä oli suositeltu ruhtinas Bolkonskille, asetti
hänet arvossa kenraalin edelle, joka muissa tilaisuuksissa, esim.
rintamassa, olisi saattanut perin kukistaa hänet, kaartin vänrikin.
Ruhtinas Andrei astui Boriksen luo ja tarttui hänen käteensä.

-- Sangen ikävä, ettette eilen minua tavannut. Kuljeskelin koko päivän
saksalaisten kanssa. Olin Weihrotherin kanssa tarkistamassa
taistelujärjestelyä. Kun saksalainen kerran rupeaa tarkaksi, niin auta
armias!

Boris hymähti hyväksyvästi, aivan kuin olisi ruhtinas Andrei puhunut
jostain heille molemmille tutusta asiasta, vaikka hän todellisuudessa
ensi kerran kuuli Weihrotherin nimen ja sanan "taistelujärjestely".

-- Miten ovat asiat, rakkaani, yhäkö aijotte adjutantiksi? Olen teitä
ajatellut näinä viime aikoina.

-- Kyllähän olen ajatellut anoa ylipäälliköltä, -- vastasi Boris,
punastuen, ties minkä tähden; -- ruhtinas Kuragin on hänelle minusta
kirjoittanut; enhän muuten anoisi, -- lisäsi hän, aivan kuin
puollustautuen, -- mutta kun pelkään, ettei kaarttia päästetä
taisteluun.

-- Hyvä! hyvä! keskustelemme sitten asiasta lähemmin, -- sanoi ruhtinas
Andrei, -- kun vaan olen toimittanut tämän herran asian niin kuulun
kokonaan teille.

Kun ruhtinas Andrei oli poistunut ylipäällikön suojiin, katsahti
punanaamainen kenraali niin uhkaavasti Borikseen, että tämä tunsi
hämmentyvänsä. Nähtävästi ei kenraali ollut samaa mieltä Boriksen
kanssa tuon omituisen käskynalaisuuden eduista, jonka mukaan hänen oli
täytynyt katkaista keskustelunsa adjutantin kanssa tuollaisen
hävyttömän vänrikin takia. Boris kääntyi kenraalista ja odotti
kärsimättömänä ruhtinas Andrein paluuta.

-- Niin, rakkaani, olen teitä ajatellut, -- puhui ruhtinas Andrei, kun
hän Boriksen kanssa oli saapunut adjutanttien huoneeseen. --
Ylipäällikön luo teidän ei kannata mennä, hän latelee teille joukon
kohteliaisuuksia, käskee kenties päivälliselle ("eipä se olisi vielä
hullumpaa tämän uuden käskynalaisuuden kannalta", ajatteli Boris),
mutta siihen se jääkin; meistä adjutanteista ja käskyläisistä saattaa
pian muodostaa kokonaisen pataljoonan. Kuulkaahan, mitä meidän on
tehtävä: minulla on hyvä ystävä, kenraaliadjutantti ja verraton
ihminen, ruhtinas Dolgorukof; ja vaikkette kenties vielä ole asioista
oikein selvillä, niin totta puhuakseni ovat asiat nykyään sillä
kannalla, ettei Kutusovilla esikuntineen eikä meillä muillakaan ole
mitään sanottavaa; kaikki on keskittynyt nykyään keisariin; menkäämme
siis Dolgorukovin puheille, minullakin on hänelle asioita, minä jo olen
puhunut hänelle teistä; sittenpä saamme nähdä, eikö hän voi sijoittaa
teitä seurueeseensa, tai jonnekin sinne lähemmäs aurinkoa.

Ruhtinas Andrei oli aina erityisesti innostunut kun sai johdatella ja
auttaa nuorukaisia, näiden pyrkiessä eteenpäin onnen tiellä. Itse oli
hän taas liian ylpeä turvautuakseen muiden apuun, mutta, tekeytymällä
muiden auttajaksi, saattoi hän pysytteleidä lähellä sitä piiriä, josta
onni ja menestys säteili ja joka häntäkin veti puoleensa. Sangen
mielellään ryhtyi hän Borista hoivaamaan ja lähti hänen kanssaan
ruhtinas Dolgorukovin luo.

Oli jo myöhäinen ilta, kun ruhtinas Andrei ja Boris saapuivat Olmützin
hoviin, missä keisarit seurueineen majailivat.

Samana päivänä oli ollut sotaneuvottelu, missä olivat olleet saapuvilla
kaikki hovisotaneuvoston jäsenet ja molemmat keisarit. Vastoin
vanhusten, Kutusovin ja ruhtinas Schwarzenbergin, mielipidettä
päätettiin viipymättä lähteä liikkeelle ja ryhtyä ratkaisevaan otteluun
Bonaparten kanssa. Neuvottelu oli juuri päättynyt, kun ruhtinas Andrei
ja Boris saapuivat hoviin. Kaikki pääkortteeriin kuuluvat henkilöt
olivat vielä huumautuneina neuvottelun päätöksestä, joka oli niin
lupaava nuorten puolueelle. Kuhnustelijain äänet, jotka olivat
neuvoneet yhä vaan jotain odottamaan, oli yksimielisesti tukahutettu,
ja hyökkäyksen edut olivat niin kumoamattomilla todistuksilla esitetyt,
että se, mistä neuvottelussa keskusteltiin, nimittäin tuleva taistelu,
tai oikeastaan voitto, näyttikin jo menneisyyteen kuuluvalta. Kaikki
etuudet olivat liittoutuneiden puolella: suunnattomat joukot,
epäilemättä Napoleonin joukkoja paljon suuremmat, olivat keskittyneet
samoille paikoille; keisarien läsnäolo innosti joukkoja, jotka paloivat
taistelun halusta; joukkoja johtava itävaltalainen kenraali, Weihrother
tunsi seudun pienimpiä yksityiskohtia myöten, sillä sattuman oikusta
olivat itävaltalaiset edellisenä vuonna olleet kenttäharjoituksissa
aivan samoilla seuduilla, missä nyt aijottiin pakottaa ranskalaiset
ratkaisevaan taisteluun; seudusta oli olemassa sangen tarkat kartat, ja
Bonaparte, jonka joukot olivat tuntuvasti huvenneet, ei nähtävästi
ollut ryhtynyt erityisiin toimenpiteisiin.

Dolgorukof, joka oli kiivaimpia hyökkäyksen puoltajia, oli juuri
palannut sotaneuvottelusta väsyneenä, kiihtyneenä, mutta ylpeänä ja
innostuneena toivehikkaasta päätöksestä. Ruhtinas Andrei esitteli
hänelle holhokkinsa, mutta Dolgorukof, jonka oli vaikea pidättyä
puhumasta niistä asioista, jotka tällä hetkellä täyttivät kokonaan
hänen sydämensä, ei sanonut sanaakaan Borikselle, tarttuihan vain
kohteliaasti hänen käteensä, puristi sitä lujasti ja kääntyi sitten
ruhtinas Andreihin, puhuen ranskaksi:

-- Niin, rakkaani, minkälaisen voiton olemme saaneet! Suokoon vain
Jumala, että sen seuraukset tulevat yhtä kunniakkaiksi. Mutta olenpa,
rakkaani, suotta moittinut itävaltalaisia, ja etenkin Weihrotheria, --
puhui hän katkonaisesti ja innostuneesti. -- Sitä tarkkuutta, sitä
säntillisyyttä, miten tarkasti hän tuntee seudun, miten hän laskee
kaikki mahdollisuudet, kaikki olosuhteet, kaikki pienimmätkin
yksityisseikat! Ei, rakkaani, ei saata ajatellakaan edullisempia
olosuhteita. Itävaltalainen täsmällisyys ja venäläinen urhoollisuus --
mitäpäs muuta tarvitaankaan?

-- Onko siis lopullisesti päätetty ryhtyä hyökkäämään? -- kysyi
Bolkonski.

-- Kuulkaahan, rakkaani, arvelen, että Buonaparte nyt lopultakin on
laulanut latinansa. Olettehan kuullut, että keisari tänäpänä on saanut
häneltä kirjeen. (Dolgorukof hymyili merkitsevästi.)

-- Sepä sen! mitä hän kirjoittaa? -- kysyi Bolkonski.

-- Mitäpä hän kirjoittaisi? Tradiridiraa y.m.s., voittaakseen vain
aikaa. Sanon teille, hän on meidän käsissämme; aivan varmasti! Mutta
hauskinta jutussa oli osoitteen keksiminen vastauskirjeeseen, -- sanoi
Dolgorukof, nauraen hyvänsuovasti, -- ei mitenkään keksitty sopivaa
osotetta. Päivän selvää on, ettei voitu osoittaa kirjettä keisarille;
jollei siis tahdottu osoittaa konsulille, niin oli ainoa mahdollisuus
osoittaa kirje kenraali Buonapartelle.

-- Mutta eihän sentään olisi tarvinnut osoittaa kenraali
Buonapartellekaan, vaikkei tunnustaisikaaii häntä keisariksi, --
huomautti Bolkonski.

-- Niinpä niinkin, -- keskeytti Dolgorukof, nauraen. -- Tunnettehan
Bilibinin, hän on sangen viisas mies, hän ehdotti että kirje
osoitettaisiin: "ihmiskunnan viholliselle ja kansan villitsijälle."

Dolgorukof nauraa hohotti iloisesti.

-- Ei enempää eikä vähempää? -- huomautti Bolkonski.

-- Mutta sittenkin keksi Bilibin sopivan arvonimen osotteeseen. Hän on
teräväjärkinen ja viisas mies.

-- Minkälaisen?

-- Ranskan hallituksen päämiehelle, _au chef du gouvernement français_,
vastasi Dolgorukof vakavan tyytyväisenä. -- Eikö ole todellakin sopiva
arvonimi?

-- Sangen sopiva, mutta kyllä se häntä harmittaa, -- huomautti
Bolkonski.

-- Varmaankin se harmittaa! Veljeni hänet tuntee: hän on usein ollut
päivällisillä hänen luonaan, nykyisen keisarin nimittäin, Pariisissa,
ja hän kertoi minulle, ettei milloinkaan ole tavannut hienompaa ja
viekkaampaa valtiomiestä. Arvaahan sen: ranskalainen oveluus yhtyneenä
italialaiseen kavaluuteen. Oletteko kuulleet juttua hänestä ja kreivi
Markovista? Kreivi Markof oli ainoa ihminen, joka osasi käyttäytyä
hänen kanssaan. Tunnetteko jutun nenäliinasta? Se on verraton juttu!

Ja puhelias Dolgorukof kertoi, kääntyen milloin Borikseen, milloin
ruhtinas Andreihin, miten Bonaparte kerran oli pudottanut Venäjän
lähettilään Markovin eteen nenäliinansa, pysähtynyt ja alkanut katsella
häntä silmiin, varmaankin koetellakseen saisiko Markovin itseään
palvelemaan, ja miten Markof heti oli pudottanut oman nenäliinansa
aivan Bonaparten nenäliinan viereen, kumartunut sitten omaansa
ottamaan, mutta jättänyt Bonaparten nenäliinan lattialle.

-- Verratonta, -- sanoi Bolkonski, -- mutta olen tullut, ruhtinas,
anomaan tämän nuoren miehen puolesta. Nähkääs...

Mutta ruhtinas Andrei ei kerinnyt lopettamaan sanottavaansa, kun
huoneeseen tuli adjutantti ja käski Dolgorukovin saapua keisarin luo.

-- Ah, miten harmillista! -- lausui Dolgorukof, nousten kiireesti
seisaalleen ja puristaen ruhtinas Andrein ja Boriksen käsiä, -- Tehän
tiedätte, että mielelläni teen kaikkeni teidän ja tämän rakastettavan
nuoren miehen hyväksi. -- Hän puristi vielä kerran Boriksen kättä
kevytmielisen innostuneesti ja sydämellisen hyvänsuovasti. -- Mutta
näettehän ... joskus toisten!

Boris oli haltioissaan siitä korkeimman vallan läheisyydestä, jossa hän
tällä hetkellä tunsi olevansa. Hän tunsi kosketuksia niistä valtavista
voimista, jotka määräilivät joukkojen mahtavat liikkeet, joukkojen,
joiden pieneksi, nöyräksi ja vähäpätöiseksi osaksi hän oli tuntenut
itsensä rykmentissään. He tulivat käytävään Dolgorukovin jälissä ja
kohtasivat lyhytkasvuisen sivilipukuisen miehen, joka astui käytävään
samasta ovesta, mistä Dolgorukof meni keisarin suojiin. Miehellä oli
viisaat kasvonpiirteet; alaleuka oli ulkoneva, joka teki ilmeen
teräväksi, mutta samalla erityisen eläväksi ja näppäräksi. Hän
nyökäytti tuttavallisesti päätään Dolgorukoville ja suuntasi kylmän
tuijottavan katseensa ruhtinas Andreihin. Hän astui suoraan ruhtinas
Andreita kohti, odottaen nähtävästi, että tämä kumartaisi hänelle tai
antaisi tietä. Mutta ruhtinas Andrei ei tehnyt kumpaakaan; hänen
kasvoillaan kuvastui ilkeys, ja nuori mies käänsi kasvonsa sivulle ja
meni ohi pitkin käytävän sivua.

-- Ken on hän? -- kysyi Boris.

-- Hän on sangen huomattava, mutta samalla sangen epämiellyttävä
henkilö. Hän on ulkoasiain ministeri ruhtinas Adam Czartorisky. Nämä
ihmiset ne. -- puhui Bolkonski, huoahtaen, kun hän Boriksen kanssa
poistui hovista, -- nämä ihmiset ne päättelevät kansojen kohtaloista.

Seuraavana päivänä lähtivät joukot liikkeelle, eikä Boris enää ehtinyt
ennen Austerlitzin taistelua tapaamaan ruhtinas Andreita eikä
Dolgorukovia ja jäi näin ollen vielä joksikin ajaksi Ismailovin
rykmenttiin.



X.


Aamun koitteessa 10:na päivänä lähti liikkeelle ruhtinas Bagrationin
osastoon kuuluva Denisovin eskadroona, jossa Rostof yhä palveli.
Kuljettuaan virstan verran toisten joukkojen jälessä, sai eskadroona
pysähtymiskäskyn. Eskadroona asettui valtatien vierustalle. Rostof
näki, miten heidän ohitseen kulkivat kasakat, husaarien 1:nen ja 2:nen
eskadroona, jalkaväkipataljoonia, tykistöä ja kenraalit Bagration ja
Dolgorukof adjutantteineen. Pelko, jota Nikolai Rostof tunsi, kuten
ennenkin, taistelun edellä, sisäinen taistelu, jonka avulla hän voitti
tämän pelon, kaikki haaveilut erinomaisesta urhoollisuudestaan
alkavassa taistelussa -- kaikki olikin ollut turhaa vaivaa. Hänen
eskadroonansa oli määrätty varaväkeen, ja siksipä viettikin hän tämän
päivän ikävässä ja murheessa. Yhdeksättä käydessä aamulla kuuli hän
ampumista ja eläköön huutoja, näki kuljetettavan haavoittuneita (niitä
oli vähän) ja lopuksi näki hän kasakkasotnjan kuljettavan keskellään
vangiksi ottamaansa ranskalaista ratsuväkiosastoa. Nähtävästi oli
taistelu jo päättynyt, ja kaikesta päättäen oli se ollut vähäpätöinen,
mutta kunniakas liittoutuneille. Taistelusta palaavat sotamiehet ja
upseerit kertoelivat loistavasta voitosta, Wischaun kaupungin
miehittämisestä ja ranskalaisen ratsuväkiosaston vangiksi ottamisesta.
Ankaran yöhallan jälkeinen syyspäivä oli kirkas, ja aurinko helotti
iloisen raikkaana. Päivän ihanuus kohotti osaltaan voiton sanoman
aiheuttamaa riemua, jonka Rostof huomasi säteilevän sekä taistelusta
palaavien että taistelukentälle kulkevain sotilaiden, upseerien,
adjutanttien ja kenraalien katseista. Yhä ankarammin ahdisti Rostovin
sydäntä, kun hän muisti, että suotta aikojaan oli kärsinyt taistelun
edelliset kauhun tuskat, ja että hän toimetonna oli viettänyt tämän
iloisen päivän.

-- Rostof, tule tänne, ottakaamme tuikku murheeseen! -- huusi Denisof,
joka taskumattineen ja einemyttyineen oli istuutunut tien vierustalle.

Upseerit kokoontuivat piiriin Denisovin ympärille ja nauttivat
ratsumestarin herkuista.

-- Kas tuolla tuovat vielä yhtä! -- sanoi eräs upseereista, osoittaen
kahden kasakan kuljettamaa ranskalaista rakuunaa.

Toinen kasakoista talutti suitsista ranskalaisen kaunista, korkeata
hevosta.

-- Myö hevonen, -- huusi Denisof kasakalle.

-- Sama se, teidän jalosukuisuutenne...

Upseerit nousivat seisaalleen ja ympäröivät kasakat ja ranskalaisen
rakuunan. Rakuuna oli vielä aivan nuori mies, Elsassista kotoisin ja
puhui ranskaa saksalaisella korostuksella. Hän oli aivan hengästynyt
mielenliikutuksesta, hänen kasvonsa olivat punaset, ja kun hän kuuli
puhuttavan ranskaa alkoi hän hätäisesti puhella upseerien kanssa,
kääntyen milloin yhteen, milloin toiseen. Hän sanoi, ettei häntä olisi
saatu vangiksi, jollei korpraali olisi lähettänyt häntä hevosloimia
pelastamaan; syy on siis korpraalin, sillä hän sanoi korpraalille, että
venäläiset jo olivat siellä. Kesken puhettaan hän vähäväliä lisäsi:
_mais qu'on ne fasse pas de mal à mon petit cheval_,[95] ja samalla hän
hyväili hevostaan. Selvästi huomasi, ettei hän oikein käsittänyt
asemaansa. Milloin pyyteli hän anteeksi vangiksi joutumistaan, milloin
taas kerskui täsmällisyyttään ja huolellisuuttaan palveluksessa,
luullen varmaan puhelevansa omain upseeriensa kanssa. Hänestä saivat
venäläiset jälkijoukot elävän kuvan ranskalaisesta sotilaasta, jonka
elämästä ja tavoista ei muuten venäläisissä joukoissa suuriakaan
tiedetty.

Kasakat möivät hevosen kahdesta tukaatista, ja Rostof, joka rahoja
saatuaan oli rikkain joukossa, osti sen.

-- Mutta älkää vain kiusatko pikku hevostani! -- sanoi elsassilainen
hyvänsuovasti Rostoville, kun kasakat olivat luovuttaneet hevosen
husaarille.

Rostof lohdutteli rakuunaa ja antoi hänelle jonkun kolikon.

-- Aljöö! Aljöö! -- sanoi kasakka, nykäisten vankia käsivarresta ja
kehoitellen häntä lähtemään edelleen.

-- Keisari! keisari! -- kuului yhtäkkiä husaarien joukosta.

Kaikki lähtivät juoksemaan; syntyi kiirettä ja hälinää. Rostof näki
takanaan tiellä läheneviä ratsumiehiä, joiden päähineissä löyhyivät
valkeat töyhdöt. Hetkessä olivat kaikki paikoillaan ja odottivat.

Rostof ei käsittänyt eikä tuntenut, miten oli juossut paikalleen ja
istuutunut hevosensa selkään. Hän ei enää ollut pahoillaan varaväkeen
joutumisestaan; arkipäiväinen mielialansa oli hetkessä kadonnut, kun
hän istui ratsullaan näiden tarkkaan tähyävien ihmisten keskellä; ei
hän enää lainkaan ajatellut itseään: keisarin läheisyydestä johtuva
onni oli täyttänyt hänen sielunsa. Tämä läheisyys korvasi hänen
mielestään täydellisesti päivän ikävyydet. Hän oli onnellinen kuin
rakastunut, joka pitkien odotusten jälkeen viimeinkin on tavannut
armaansa. Vaikkei hän rintamassa uskaltanutkaan vilaista sivulleen,
niin tunsi hän siitä huolimatta hurmaantuneella vaistollaan keisarin
läheisyyden. Ei hän sitä tuntenut ainoastaan ratsastajain hevosten
kavioiden kapseesta, vaan hän tunsi sen siksi, että keisarin
lähestyessä kaikki hänen ympärillään kävi valoisammaksi,
riemukkaammaksi, arvokkaammaksi ja juhlallisemmaksi. Yhä lähemmäksi ja
lähemmäksi Rostovia siirtyi tämä aurinko, säteillen lempeätä,
taivaallista valoa. Jo tuntee hän näiden säteiden hyväilyn, hän kuulee
keisarin äänen -- tämän hyväilevän, rauhallisen, majesteetillisen ja
samalla luonnollisen äänen. Syntyi haudan hiljaisuus, kuten Rostof oli
odottanutkin, ja tässä hiljaisuudessa kuului keisarin ääni.

-- _Les huzards de Pavlograd_?[96] -- lausui keisari kysyvästi.

-- _La reserve, sire!_[97] -- vastasi toinen ääni, joka kuullosti aivan
ihmisääneltä tuon yliluonnollisen äänen jälkeen, joka oli lausunut:
(_Les huzards de Pavlograd_?"

Keisari saapui Rostovin kohdalle ja pysähtyi. Hänen kasvonsa olivat
vielä kauniimmat kuin kolme päivää sitten Olmützin kentällä. Niistä
loisti sellainen iloisuus ja nuoruus, sellainen viaton nuoruus, joka
muistutti neljäntoista vuotiaan poikasen vallatonta eloisuutta, ja
sentään olivat ne majesteetillisen keisarin kasvot. Keisarin
katsellessa husaareja, kohtasi hänen katseensa sattumalta Rostovin
katseen ja pysähtyi siihen silmänräpäykseksi. Mahtoiko keisari
käsittää, mitä tapahtui Rostovin sielussa (Rostovista tuntui kuin olisi
hän kaikki käsittänyt), ainakin katseli hän pari sekuntia
taivaansinisillä silmillään Rostovia silmiin. (Pehmeänä ja hyväilevänä
virtasi niistä valo.) Sitten hän yhtäkkiä kohautti kulmiaan, kannusti
kiihkeästi vasemmalla jalallaan hevostaan ja lähti ajamaan lennossa
eteenpäin.

Kovin oli nuorta keisaria haluttanut olla mukana taistelutanterella, ja
huolimatta hovilaisten varoituksista ja esityksistä, oli hän klo 12
aikaan eronnut kolmannesta osastosta, jonka mukana oli kulkenut, ja
lähtenyt täyttä laukkaa ajamaan etujoukkojen luo. Hän ei ollut vielä
saapunut husaarienkaan kohdalle, kun hänet kohtasi joukko adjutantteja
ja ilmoitti hänelle taistelun onnellisen kulun.

Oikeastaan ei mitään todellista taistelua ollut tapahtunutkaan; ainoa
mainittava tapaus oli ollut tuon ranskalaisen eskadroonan vangiksi
ottaminen, mutta se esitettiin loistavana voittona, ja siksipä keisari
ja koko armeija uskoivatkin, että ranskalaiset oli lyöty perin pohjin,
ja pakenevat paraillaan. Vallankin uskottiin tähän kuvaukseen
täydellisesti niin kauvan kun ruudin savu vielä peitti taistelukentän.
Heti keisarin poistuttua sai Pavvlogradin rykmentti etenemiskäskyn.
Pienessä saksalaisessa Wischaun kaupungissa näki Rostof vielä kerran
keisarin. Kaupungin torilla, missä ennen keisarin tuloa oli ammuttu
jotenkin kiivaasti, virui muutamia kaatuneita ja haavoittuneita,
joita ei vielä oltu keritty korjaamaan. Keisari ajoi ruskealla
englantilaisrotuisella tammalla sotilasseurueen ja muiden hovilaisten
ympäröimänä. Hän piteli sulavin liikkein kultaista lornettia silmillään
ja katseli, nojaten toiseen jalustimeensa, suullaan makaavaa, lakitonta
sotilasta, jonka pää oli aivan veriin tahriutunut. Haavoittunut oli
niin likainen, ryvettynyt ja kauhean näköinen, että Rostof tunsi
loukkautuvansa kun näki keisarin hänen läheisyydessään. Rostof huomasi,
miten keisarin köyristyneet hartiat vavahtelivat aivan kuin kylmän
kourissa, miten vasen jalka hermostuneesti kosketteli tamman kylkeä, ja
miten opetettu ratsu rauhallisena vilkuili sivuilleen, muttei
hievahtanutkaan paikaltaan. Eräs adjutanteista laskeutui ratsultaan,
tarttui haavoittunutta kainaloihin ja alkoi nostaa paareille. Sotilas
valitti.

-- Varovammin, varovammin, ettekö voi varovammin? -- tuskitteli
keisari, joka nähtävästi kärsi enemmän kuin kuoleva sotilas. Rostof
näki, miten kyyneleet täyttivät keisarin silmät, ja kuuli hänen
poistuessaan kuolevan luota lausuvan ranskaksi Czartoriskylle:

-- Miten kauhea onkaan sota, miten kauhea! _Quelle terrible chose que
la guerre!_

Etujoukkoon kuuluvat osastot sijoittuivat Wischaun edustalle. Heidän
edessään oli vihollisen ketju, joka, heikosti ammuskellen, vetäytyi
päivän kuluessa yhä etäämmälle. Joukoille ilmoitettiin keisarin
kiitollisuus, luvattiin palkintoja, ja sotilaille jaettiin
kaksinkertainen annos paloviinaa. Vielä iloisempina kuin edellisenä
yönä loimuilivat nyt leiritulet ja raikuivat sotilaiden laulut. Denisof
vietti tänä yönä juhlaa majuriksi ylentymisensä johdosta, ja Rostof,
joka jo oli jotenkin humaltunut, esitti kekkereiden loppupuolella
keisarin maljan. "En esitä hallitsija-keisarin maljaa, kuten esitetään
virallisissa päivällisissä", hän sanoi, "vaan hyvän, hurmaavan keisarin
ja suuren ihmisen; juokaamme hänen terveydekseen, juokaamme venäläisten
aseiden varmalle menestykselle, häviö ranskalaisille!"

-- Koska kerran ennenkin olemme taistelleet, -- jatkoi Rostof, --
emmekä ole säästäneet ranskalaisia, kuten esim. Schöngrabenin luona,
niin miten onkaan nyt käyvä, kun _hän_ on etunenässä? Me kuolemme
kaikki, kuolemme riemuiten hänen puolestaan. Niinhän, hyvät herrat?
Kenties eivät sanani oikein satu, olen liikoja nauttinut; mutta tunnen
sen enemmän, ja te myös. Aleksanteri Ensimäisen terveydeksi! Eläköön!

-- Eläköön! -- kirkuivat upseerien innostuneet äänet. Ja vanha
ratsumestari Kirsten huusi yhtä innostuneesti ja vilpittömästi kuin 20
vuotias Rostof.

Kun upseerit olivat juoneet maljansa pohjaan ja särkeneet lasinsa,
täytti Kirsten uudet lasit, otti yhden niistä käteensä ja astui
sotilaiden nuotioille. Hänellä ei ollut muuta yllä kuin ratsuhousut ja
paita, jonka avonaisesta aukosta näkyi valkea rinta. Harmaaviiksinen
ratsumestari seisoi siinä nuotioiden valossa komeassa asennossa, käsi
koholla ja kääntyi sotilaisiin:

-- Pojat, hallitsija-keisarin terveydeksi, surma vihollisille, eläköön!
-- huusi hän ukkomaisella, mutta silti vielä reippaalla
husaaribaritonillaan.

Husaarit ympäröivät hänet ja vastasivat hänen maljaansa äänekkäillä
eläköön-huudoilla.

Myöhään yöllä, kun kaikki vieraat jo olivat poistuneet, löi Denisof
lyhyellä kädellään ystäväänsä Rostovia olalle ja sanoi:

-- Kun ei ole sotaretkellä kehen rakastuisi, niin rakastut sinä
keisariin.

-- Denisof, älä laske tästä leikkiä, -- huudahti Rostof -- tämä on niin
korkea, niin ihana tunne, sellainen...

-- Uskon, uskon, ystäväiseni, tunnen samaa, hyväksyn...

-- Ei, et käsitä!

Ja Rostof nousi ja lähti kuljeksimaan nuotioiden keskeen, haaveillen
onnesta, minkä tuottaisi kuolema keisarin nähden. Hän ei uskaltanut
edes haaveillakaan henkensä pelastamisesta, hän tahtoi vain kuolla,
vain kuolla. Hän oli todellakin rakastunut keisariin ja hurmaantunut
venäläisten aseiden maineesta ja tulevan voiton riemusta. Eikä hän
suinkaan ollut ainoa, jonka näinä muistettavina, Austerlitzin taistelun
edellisinä päivinä oli vallannut tämä tunne: yhdeksän kymmenettä osaa
koko venäläisestä armeijasta oli rakastunut keisariinsa ja hurmaantunut
venäläisten aseiden maineesta, vaikkeikaan niin intohimoisen ylevästi
kuin Rostof.



XI.


Keisari jäi seuraavaksi päiväksi Wischauhun. Henkilääkäri Villier
kävi vähäväliä keisarin luona. Pääkortteerissa ja lähimmissä
joukko-osastoissa huhuiltiin, että keisari oli sairastunut. Hän ei
nauttinut mitään ja oli nukkunut huonosti yönsä, kertoivat hovilaiset.
Kuolleitten ja haavoittuneitten näkeminen oli tehnyt niin syvän
vaikutuksen keisarin herkän tunteelliseen mieleen.

Aamun koitteessa marraskuun 17 p:nä oli vihollisen ketjusta saapunut
Wischauhun valkean lipun suojassa ranskalainen upseeri ja pyytänyt
päästä keisarin puheille. Tämä upseeri oli Savary. Keisari oli vasta
juuri nukahtanut, ja siksi täytyi Savaryn odottaa. Puolenpäivän
tienoissa pääsi hän keisarin puheille, ja tunnin kuluttua lähti hän
takasin ranskalaisten ketjuun ruhtinas Dolgorukovin seuraamana.

Kerrottiin, että Savaryn käynnin tarkoituksena oli ehdottaa molempain
keisarien, Aleksanterin ja Napoleonin, yhtymistä neuvottelemaan.
Aleksanteri ei suostunut Savaryn ehdotukseen, jonka johdosta armeija
suuresti iloitsi ja oli ylpeä, mutta kuitenkin lähetettiin
neuvottelemaan ruhtinas Dolgorukof, jotta nähtäisiin, oliko
Napoleonilla, vastoin kaikkia arveluja, todellakin halu rauhan
solmimiseen.

Hämärässä Dolgorukof palasi, meni suoraan keisarin puheille ja viipyi
kauvan hänen luonaan.

Marraskuun 18 ja 19 p:nä etenivät joukot vielä pari rupeamaa, ja
ranskalaiset vetäytyivät hiljalleen takasin, heikosti ammuskellen.
Puolistapäivin 19 p:nä alkoi armeijan ylemmissä piireissä kiihkoisan
kiireellinen ja ankara liike, jota sitten kesti seuraavan päivän aamuun
asti, jona päivänä taisteltiin tuo niin kuuluisa Austerlitzin taistelu.

Puoliinpäiviin 19 p:nä oli liikettä ja kiihkeän eloisaa puhelua,
hyörinää ja adjutanttien häärimistä huomattavissa ainoastaan keisarien
pääkortteerissa; puolistapäivin siirtyi tämä liike jo Kutusovin
pääkortteeriin ja osastonpäällikköjen esikuntiin. Illaksi oli liike
adjutanttien toimesta levinnyt armeijan kaukaisimpiinkin osiin, ja 19
ja 20 päiväin välisenä yönä oli koko yhdistynyt 80 tuhannen miehen
suuruinen mahtava armeija jalkeilla ja lähti meluten, rymyten
liikkeelle yhdeksän virstan pituisena valtavana jonona.

Tämä keskittynyt liike, joka aamulla oli alkanut keisarien
pääkortteerissa ja sitten oli saanut liikkeelle koko armeijan,
muistutti suuren tornikellon päärattaan ensi liikettä. Hiljalleen alkoi
pyöriä yksi ratas, kierähti toinen, kolmas, ja yhä nopeammin ja
nopeammin alkoivat pyörät pyöriä, väkipyörät natista, vaihderattaat
kieriä, lyömälaitos lyödä, kuviot hyppiä, ja tasaisesti alkoivat
viisarit liikkua, osoittaen liikkeen tuloksen.

Samoin kuin kellon koneistossa, samoin myös sotalaitoksen koneistossa
kerran alulle pantu liike siirtyy vastustamattomasti lopulliseen
tulokseen; yhtä huolettoman liikkumattomat ovat myös molemmissa
koneistoissa ne osat, joihin liike vielä ei ole koskenut. Pyörät
kitisevät navateissaan, tarttuvat hampain toisiin pyöriin, väkipyörät
sähisevät kovasta pyörinästä, mutta viereinen pyörä seisoo rauhallisen
liikkumattomana, aivan kuin ei aikoisi satoihin vuosiin liikahtaa;
mutta hetki on tullut -- vipu tarttuu, ja nöyrästi totellen alkaa pyörä
rätisten pyöriä, yhtyen yhteiseen liikkeeseen, jonka tulos ja päämäärä
ovat sille käsittämättömät.

Kuten kellossa lukemattomain erilaisten rattaiden ja väkipyöräin
yhteisen liikkeen tuloksena on ainoastaan aikaa osoittavan viisarin
tasainen liikunta, niin samoin kaikkien näiden 160,000 venäläisen ja
ranskalaisen yhteisten liikkeiden -- näiden ihmisten kaikkien
intohimojen, halujen, katumusten, nöyrtymisien, kärsimysten, ylpeyden
puuskausten, kauhujen ja riemujen tuloksena -- oli ainoastaan
Austerlitzin taistelu, tuo n.k. kolmen keisarin taistelu, toisin
sanoen: maailman historiallisen viisarin hidas siirtyminen ihmiskunnan
historian numerotaululla.

Ruhtinas Andrei oli sinä päivänä päivystäjänä eikä hetkeksikään
poistunut ylipäällikön lähettyviltä.

Kuudetta käydessä iltapäivällä saapui Kutusof keisarien pääkortteeriin
ja viivyttyään hetkisen keisari Aleksanterin luona hän meni tapaamaan
ylihovimarsalkka kreivi Tolstoita.

Tällä välin pistäytyi ruhtinas Andrei Dolgorukovin luo, saadakseen
tarkan selvän asiain kulusta. Hän oli huomannut, että Kutusof oli
hermostunut ja johonkin tyytymätön, ja että pääkortteerissa oltiin
tyytymättömiä ylipäällikköön ja että häntä kohtelivat kaikki
pääkortteerin henkilöt omituisen ynseästi, aivan kuin olisivat
tahtoneet osoittaa tietävänsä jotain sellaista, jota eivät muut
tietäneet; ja sentähden tahtoikin hän puhella Dolgorukovin kanssa.

-- No, terve, rakkaani, -- sanoi Dolgorukof, joka paraillaan istui
teetä juomassa Bilibinin seurassa. -- Huomenna siis juhlitaan. Entäs
teidän ukko? onko huonolla tuulella?

-- Eipä juuri huonollakaan, mutta hän, luullakseni, toivoo, että häntä
kuultaisi.

-- Onhan häntä kuultu sotaneuvottelussa ja vastakin kuullaan, kun hän
vain puhuu järkevästi; mutta mahdotonta on kuhnailla ja odottaa yhä
jotain, silloin kun Bonaparte pelkää ratkaisevaa taistelua kuin
kuolemaa.

-- Näittekö siis hänet? -- sanoi ruhtinas Andrei. -- Mitä on miehiään
Bonaparte? Minkälaisen vaikutuksen hän teihin teki?

-- Niin, näin hänet ja tulin vakuutetuksi, että hän pelkää ratkaisevaa
taistelua kuin kuolemaa, -- toisti Dolgorukof, pitäen nähtävästi sangen
tärkeänä tätä ylimalkaista johtopäätöstä, jonka hän oli tehnyt
tavatessaan Napoleonin. -- Jollei hän pelkäisi taistelua, niin miksi
hän sitten olisi vaatinut neuvotteluja ja keskusteluja, ja miksi hän
sitten pakenee, sillä onhan pakeneminen aivan outoa hänen
sodankäyntitavalleen? Uskokaa minua: hän pelkää, pelkää ratkaisevaa
taistelua. Hänen hetkensä on tullut; sanon sen teille.

-- Mutta kertokaahan, minkälainen hän oikeastaan on? -- kysyi
toistamiseen ruhtinas Andrei.

-- Hänellä on harmaa takki, ja hän olisi mielellään tahtonut minun
kutsumaan itseään "teidän majesteettinne", mutta kiusallakaan en
käyttänyt mitään arvonimeä. Muuta en hänestä saata sanoa, siinä kaikki,
-- vastasi Dolgorukof, katsahtaen hymyhuulin Bilibiniin.

-- Vaikka suuresti kunnioitankin vanhaa Kutusovia, -- jatkoi
Dolgorukof, -- niin en voi olla huomauttamatta, miten hullusti olisivat
asiamme, jos jotain odottaen antaisimme hänen pettää itsemme tai
päästäisimme hänet kynsistämme juuri nyt, kun hän auttamattomasti on
vallassamme. Ei, ei pidä unohtaa Suvorovia ja hänen sääntöään: älä anna
toisen hyökätä, vaan hyökkää itse. Uskokaa, sodassa on usein enemmän
hyötyä nuorten tarmosta kuin vanhain kuhnustelijain kokemuksista.

-- Mutta missä sitten hyökkäämme hänen kimppuunsa? Olin tänään
etuvartiossa, ja minun mielestäni on vaikea päättää, missä hänen
päävoimansa oikeastaan ovat, -- sanoi ruhtinas Andrei.

Hänen teki mieli kertoa Dolgorukoville oma laatimansa suunnitelma.

-- Ah, sehän on aivan yhdentekevä, -- tarttui puheeseen Dolgorukof,
levitellen hätäisesti karttaa pöydälle. -- Kaikki mahdollisuudet ovat
otetut huomioon: jos hän on Brünnin luona...

Ja ruhtinas Dolgorukof esitti hätäisesti Weihrotherin laatiman
sivustahyökkäyssuunnitelman.

Ruhtinas Andrei alkoi väitellä ja esittää omaa suunnitelmaansa, joka
saattoi olla yhtä hyvä kuin Weihrotherinkin suunnitelma, mutta sillä
oli vain se puute, että Weihrotherin suunnitelma jo oli hyväksytty.
Heti kun ruhtinas Andrei alkoi esittää Weihrotherin suunnitelman
puutteellisuuksia ja omansa etuja, herkesi ruhtinas Dolgorukof häntä
kuuntelemasta eikä enää katsellut karttaan, vaan ruhtinas Andrein
kasvoihin.

-- Muuten, tänään on Kutusovin luona sotaneuvottelu: siellä voitte
esittää kaiken tämän, -- sanoi Dolgorukof.

-- Ja mistä olette huolissanne, hyvät herrat? -- sanoi Bilibin, joka
tähän saakka oli iloisesti hymyillen kuunnellut toisten keskustelua,
mutta nyt aikoi nähtävästi laskea hieman leikkiä. -- Voitetaanko
huomenna tai hävitään -- joka tapauksessa on venäläisten aseiden
kunnia taattu. Paitsi Kutusovia, ei ole ainoatakaan venäläistä
osastonpäällikköä. Päälliköt ovat: _Herr General Wimpfen, le comte de
Langeran, le prince de Lichtenstein, le prince de Hohenloe et enfin
Prsch, prsch ... et ainsi de suite, comme tous les noms polonais_.[98]

-- Olkaahan ivailematta, -- sanoi Dolgorukof. -- Se ei ole totta, onhan
jo kaksi venäläistä: Miloradovitsh ja Dohturof, ja olisi kolmaskin,
kreivi Araktshejef, mutta hänellä on hermot heikot.

-- Mutta luulenpa, että Mihail Ilarionovitsh jo on lähdössä, -- sanoi
ruhtinas Andrei. -- Toivotan onnea ja menestystä, hyvät herrat, -- hän
lisäsi, puristi Dolgorukovin ja Bilibinin käsiä ja poistui huoneesta.

Kotimatkalla ei ruhtinas Andrei voinut pidättyä kysymästä vieressään
istuvan Kutusovin mielipidettä huomisesta taistelusta.

Kutusof katsahti ankarasti adjutanttiaan silmiin, oli hetken ääneti ja
vastasi:

-- Arvelen, että häviämme, ja samoin sanoin kreivi Toistoille ja pyysin
häntä ilmoittamaan tämän keisarille. Arvaappas, mitä hän minulle
vastasi? _Eh, mon cher général, je me mêle du riz et des cotelettes,
mélex vous des affaires de la guerre_.[99] Niin... Näin minulle
vastattiin!



XII.


Kymmenettä käydessä illalla saapui Weihrother suunnitelmineen Kutusovin
asuntoon, missä oli määrätty pidettäväksi sotaneuvottelu. Kaikki
osaston päälliköt olivat kutsutut saapumaan tähän neuvotteluun, ja
määrätyksi ajaksi olivatkin muut saapuneet paitsi ruhtinas Bagration,
joka oli kieltäytynyt saapumasta.

Weihrother, joka oli suunnitellun taistelun sieluna, intoili ja hätäili
ja oli uneliaan, tyytymättömän Kutusovin täydellinen vastakohta.
Vastenmielisesti näkyi ylipäällikkö näyttelevän sotaneuvottelun
esimiehen ja johtajan osaa. Weihrother taas näkyi tuntevan, että hänen
harteillaan oli edesvastuu tästä mahtavasta liikkeestä, jota ei enää
voinut pidättää. Hän oli kuin hevonen, jota raskas kuorma pakotti
juoksemaan alamäessä. Hän ei enää tietänyt, vetikö hän itse, vai
häntäkö tuupattiin; mutta hän kiiti mahdollisimman vinhaa vauhtia,
joutumatta enää arvostelemaan, mihin veisi tämä liike. Hän oli jo kaksi
kertaa tänä iltana käynyt vihollisen ketjua tarkastamassa, kahdesti oli
hän käynyt keisarien -- Itävallan ja Venäjän -- luona tekemässä selvää
toimistaan ja antamassa selityksiä ja sitä paitsi oli hän kansliassaan
sanellut taistelujärjestelyä. Väsyneenä ja vaivautuneena saapui hän nyt
Kutusovin luo.

Hän oli nähtävästi niin touhuissaan, ettei huomannut edes olla
kohtelias ylipäällikölle: hän keskeytti usein ylipäällikön, puhui
nopeasti, epäselvästi, katsomatta puhekumppaninsa silmiin eikä
vastannut tehtyihin kysymyksiin. Hänen pukunsa oli porossa, ja itse oli
hän surkean, uupuneen, hämmentyneen, mutta samalla itsetietoisen ja
ylpeän näköinen.

Kutusof asui pienessä aatelislinnassa lähellä Ostralitziä. Suureen
vierashuoneeseen, joka nyt oli ylipäällikön työhuoneena, olivat
kokoontuneet: itse ylipäällikkö, Weihrother ja sotaneuvoston jäsenet.
Juotiin teetä. Odotettiin vielä Bagrationia, jotta olisi voitu ryhtyä
neuvotteluihin. Viimein saapuikin Bagrationin lähetti ilmoittaen, ettei
ruhtinas voi saapua. Ruhtinas Andrei meni viemään tätä tietoa
ylipäällikölle ja, käyttäen hyväkseen Kutusovin lupaa, että saisi olla
mukana sotaneuvottelussa, hän jäi huoneeseen.

-- Koska Bagration ei saavu, niin voimme alkaa, -- sanoi Weihrother,
nousten hätäisesti paikaltaan ja käyden pöydän luo, jolle oli levitetty
mahdottoman suuri Brünnin ympäristöjen kartta.

Kutusof istui voltairelaisessa nojatuolissa täytelään pöhäkät kädet
sopusuhtaisesti kyynärtaipeissa. Hänen takkinsa rekotti avollaan, ja
vapaaksi päässyt, lihava kaula oli luisunut kaulukselle. Hän melkein
nukkui. Kuullessaan Weihrotherin äänen hän vaivoin avasi ainoan näkevän
silmänsä.

-- Niin, niin, tehkää hyvin, -- hän sanoi ja, nyökättyään päällään, hän
päästi sen jälleen retkaan ja sulki silmänsä.

Jos neuvoston jäsenet alussa olisivatkin arvelleet Kutusovin vain
teeskentelevän nukkumista, niin pian heidät tästä arvelusta vapauttivat
ne äänet, joita kuului ylipäällikön nenästä. Nämä äänet todistivat,
että ylipäälliköllä oli paljon tärkeämpi tehtävä kuin luettavan
taistelujärjestelyn halveksuminen: tämä tärkeä tehtävä oli
välttämättömän inhimillisen tarpeen -- unen tyydyttäminen. Ylipäällikkö
nukkui todellakin.

Weihrother oli hädissään, aivan kuin ihminen, jolla ei ole hetkeäkään
menetettävänä, vilkasi Kutusoviin ja tultuaan varmuuteen, että tämä
nukkui, hän otti esille paperin ja alkoi kovalla yksitoikkoisella
äänellä lukea laatimaansa taistelujärjestelyä, jossa oli seuraava
otsakirjoitus:

"Taistelujärjestely vihollisen aseman hyökkäämistä varten Kobelnitzin
ja Sokolnitzin takana, marraskuun 20 p:nä 1805."

Taistelujärjestely oli sangen monimutkainen ja vaikeatajuinen.
Alkuperäisessä taistelujärjestelyssä sanottiin:

_Da der Feind mit seinem linken Fluegel an die mit Wald bedeckten Berge
lehnt und sich mit seinem rechten Fluegel laengs Kobelnitz und
Sokolnitz hinter die dort befindlichen Teiche zieht, wir im Gegentheil
mit unserem linken Fluegel seinen rechten sehr debordiren, so ist es
vortheilhaft letzteren Fluegel des Feindes zu attakiren, besonders wenn
wir die Doerfer Sokolnitz und Kobelnitz im Bezitze haben, wodurch wir
dem Feind zugleich in die Flanke fallen und ihn auf der Flaeche
zwischen Schlapanitz und dem Theurassa-Walde verfolgen koennen, indem
wir dem Deflleen von Schlapanitz und Bellowitz ausweichen, welche die
feindliche Front decken. Zu diesem Endzwecke ist es noethig... Die
erste Kolonne marschiert ... die Zweite Kolonne marschiert ... die dritte
Kolonne marschiert_[100] j.n.e. Kenraalit näyttivät vastenmielisesti
kuuntelevan vaikeatajuista taistelujärjestelyä. Kookas, vaaleaverinen
kenraali Buxhövden seisoi nojallaan seinää vasten ja katsoa tuijotti
palavaa kynttilää. Selvästi huomasi, ettei hän lainkaan kuunnellut
lukemista, vieläpä huomasi hänen ilmeestään, ettei hän edes tahtonut
uskotellakaan kuuntelevansa. Vastapäätä Weihrotheria istui punakka,
pystyviiksinen Miloradovitsh sotaisessa asennossa, nojaten käyristetyin
käsivarsin polviinsa. Loistavat silmät selällään katseli hän
Weihrotheria kasvoihin ja oli vaiti kuin muuri; ainoastaan silloin kun
itävaltalainen hetkeksi vaikeni, irroitti hänkin katseensa hänestä.
Tällöin vilkaisi hän aina merkitsevästi toisiin kenraaleihin. Mutta
tästä merkitsevästä katseesta ei voinut päättää, oliko hän tyytyväinen
vaiko tyytymätön taistelujärjestelyyn, hyväksyikö hän itävaltalaisen
suunnitelman vai oliko aivan toista mieltä. Lähinnä Weihrotheria istui
kreivi Langeron. Hänen eteläranskalaiset kasvonsa olivat koko lukemisen
ajan hienossa hymyssä, ja hän katseli ohuvia sormiaan, joilla
pyöritteli muotokuvalla varustettua, kultaista nuuskarasiaa. Keskellä
erästä pitkän pitkää lausetta herkesi hän pyörittämästä nuuskarasiaa,
kohotti päätään ja, ohuet huulet epämiellyttävän kohteliaassa nypyssä,
hän keskeytti Weihrotheria, aikoen jotain sanoa; mutta itävaltalainen
kenraali ei herennyt lukemasta, rypisti vain kulmiaan ja häiläytti
vihaisesti kyynärvarsiaan, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "sittemmin,
sittemmin tehkää minulle huomautuksianne, nyt katsokaa karttaan ja
kuunnelkaa." Langeron kohotti kummastuneen näköisenä silmänsä, vilkasi
Miloradovitshiin, aivan kuin selitystä etsien, mutta kun hänen
katseensa oli kohdannut Miloradovitshin merkitsevän, mutta silti mitään
ilmaisemattoman katseen, painoi hän taas surumielisenä katseensa maahan
ja alkoi kieputella nuuskarasiaa.

-- _Un leçon de geographie_,[101] -- lausui hän aivan kuin itsekseen,
mutta silti niin äänekkäästi, että kaikki kuulivat hänen sanansa.

Prschebishevsky oli kunnioittavan, mutta samalla arvokkaan kohteliaan
näköisenä taivistanut kädellä korvansa Weihrotheria kohti ja näytti
olevan pelkkänä korvana. Lyhyläntä Dohturof istui vastapäätä
Weihrotheria yritteliään ja vaatimattoman näköisenä ja koetti
tunnontarkkana seurata taistelujärjestöä; kumarissaan hän tarkasteli
levitetyltä kartalta hänelle outoa seutua. Hän pyysi Weihrotheria
jonkun kerran toistamaan huonosti kuulemiaan sanoja ja vaikeasti
lausuttavia kyläin nimiä. Weihrother täytti hänen pyyntönsä, ja hän
kirjoitteli yhtä ja toista muistikirjaansa.

Kun lukeminen, jota oli kestänyt runsaan tunnin, lopultakin päättyi,
herkesi Langeron taas kieputtamasta nuuskarasiaansa ja, katsomatta
Weihrotheriin, tai erityisemmin kehenkään muuhunkaan, hän alkoi puhua
siitä, miten vaikea oli seurata tällaista taistelujärjestelyä, missä
vihollisen asema oletetaan tunnetuksi, vaikkakin tämä asema saattaa
olla aivan tuntematon, koska kerran vihollinen on liikkeellä.
Langeronin huomautukset olivat perusteellisia, mutta selvästi huomasi,
että hän niillä pääasiallisesti tahtoi huomauttaa itseensä luottavalle
Weihrotherille, joka heille oli lukenut laatimansa taistelujärjestelyn
aivan kuin koulupojille, ettei tämä sentään ollut tekemisissä pelkkäin
pöllöjen kanssa, vaan miesten kanssa, jotka voisivat hänellekin antaa
opastusta sota-asioissa. Kun Weihrotherin yksitoikkoinen ääni oli
vaijennut, avasi Kutusof silmänsä, kuten mylläri, joka herää unilauluja
laulavain myllyrattaiden seisahtuessa, ja kuunteli Langeronin puhetta.
Hänen ilmeensä näytti sanovan: "yhäkö te vain keskustelette noista
tyhmyyksistä!" Sitten sulki hän taas kiireesti silmänsä ja retkautti
päänsä entistään syvempään.

Haluten mahdollisimman myrkyllisesti loukata Weihrotherin
kirjailija- ja sotilas-itserakkautta, Langeron todisteli, että
Bonaparte helposti itse saattaa ryhtyä hyökkäämään ja siten tehdä tämän
taistelujärjestelyn tuiki tarpeettomaksi. Weihrother vastasi kaikkiin
huomautuksiin lujalla, pilkallisella hymyilyllä ja oli nähtävästi jo
ennakolta päättänyt täten vastata kaikkiin huomautuksiin ja
vastaväitteisiin, olivatpa ne sitten minkälaisia tahansa.

-- Jos hän voisi hyökätä, niin olisi hän jo hyökännyt tänäpänä, -- hän
sanoi.

-- Te siis arvelette, ettei hänellä ole tarpeeksi voimia, -- sanoi
Langeron.

-- Korkeintaan on hänellä 40,000 miestä, -- vastasi Weihrother,
hymyillen kuin lääkäri, jolle puoskariakka tarjoutuu opettamaan
lääkitsemistaitoa.

-- Siinä tapauksessa kulkee hän kohti perikatoaan, jos odottaa meidän
hyökkäystämme, -- sanoi Langeron, hymyillen hillityn pilkallisesti ja
vilkaisten taas lähinnä istuvaan Miloradovitshiin, aivan kuin olisi
odottanut tältä vahvistusta väitteelleen.

Mutta Miloradovitsh näytti tällä hetkellä ajattelevan aivan toisia
asioita.

-- _Ma foi_,[102] -- sanoi Langeron, -- huomenna kaikki selviää
taistelutantereella.

Weihrother hymähti taas, aivan kuin olisi tahtonut sanoa, että häntä
sekä naurattaa että kummastuttaa venäläisten kenraalien vastaväitteet,
ja että turhaa on todistella sellaista, mistä hän itse on aivan varma
ja josta sitäpaitsi ovat varmoja molemmat keisarit.

-- Vihollinen on sammuttanut nuotionsa, ja heidän leiristään kuuluu
taukoamatonta melua, -- hän sanoi. -- Mitä tämä merkitsee? Joko he
loittonevat, jota ainoata meidän on pelättävä, tai muuttavat he
asemiaan (hän hymähti). Mutta jos hän taas asettuisikin asemiin
Theurassan luo, niin vapauttaisi hän vain meidät täten monista
vaivoista, ja kaikki määräykset pitävät sittenkin hiuskarvalleen
paikkansa.

-- Mutta millä tavalla?... -- sanoi ruhtinas Andrei, joka jo kauvan oli
odottanut tilaisuutta lausuakseen epäilynsä.

Kutusof heräsi, yski raskaasti ja katsahti kenraaleihin.

-- Hyvät herrat, huomista, tai oikeastaan tämän päiväistä (sillä kello
käy jo yhtä), taistelujärjestelyä ei enää käy muuttaminen, -- hän
sanoi. Te olette sen kuulleet, ja kaikki täytämme me velvollisuutemme.
Mutta ennen taistelua ei ole mikään niin tärkeätä ... (hän vaikeni
hetkeksi) kuin hyvä uni.

Kutusof hankkiutui nousemaan. Kenraalit kumarsivat ja poistuivat
huoneesta, Kello kävi jo yhtä. Ruhtinas Andreikin poistui huoneesta.

       *       *       *       *       *

Kun ruhtinas Andreille ei onnistunut lausua mielipidettään
sotaneuvottelussa, jäi hän epäröiväksi, ken oikeastaan oli oikeassa:
Dolgorukovko ja Weihrother, vaiko Kutusof ja Langeron ynnä muut, jotka
eivät olleet hyväksyneet hyökkäyssuunnitelmaa. Mutta eikö Kutusof
sitten saattanut lausua suoraan mielipidettään keisarille? Eikö siis
asiaa enää voi auttaa? "Onko siis hovilaisten ja persoonallisten
arvelujen tähden uhrattava kymmenien tuhansien ja minunkin, _minunkin_
henkeni?" hän ajatteli.

"Niin, on hyvinkin mahdollista, että huomenna kaadun", hän ajatteli
edelleen. Ja yhtäkkiä, hänen ajatellessaan kuolemaa, syntyi hänen
mielikuvituksissaan kokonainen sarja muistelmia, sangen kaukaisia,
mutta silti sangen rakkaita: hän muisteli, miten oli jättänyt hyvästit
isälleen, miten vaimolleen; hän muisteli niitä aikoja, jolloin ensin
rakastui vaimoonsa! Hän muisti myös vaimonsa raskauden, ja hänen kävi
sääli häntä ja itseään; hermostuneen heltyneessä ja kiihtyneessä
mielentilassa hän poistui tuvasta, missä asui Nesvitskin kanssa, ja
alkoi kävellä rakennuksen edustalla kartanolla.

Yö oli sumuinen, ja salaperäisenä pilkisteli kuu sumun läpi. "Niin,
huomenna, huomenna!" hän ajatteli. "Huomenna kenties on kaikki lopussa,
kaikki nämä muistelmat ovat silloin olleita ja menneitä, niillä ei ole
enää mitään merkitystä minulle. Huomenna siis kenties, vieläpä
varmaankin, huomenna, aavistan sen, saan vihdoinkin ensi kerran
näyttää, mihin kykenen." Ja hän näki mielikuvituksissaan taistelun
riehunan; venäläiset ovat häviöllä; taistelu on keskittynyt yhteen
kohtaan; kaikki päälliköt ovat hämmentyneet. Ja se onnellinen hetki,
se Toulon, jota hän niin kauvan on odottanut, on vihdoinkin tullut.
Hän lausuu päättävästi ja selvästi mielipiteensä Kutusoville,
Weihrotherille ja molemmille keisareille. Kaikki hämmästyvät hänen
mielipiteittensä täsmällisyyttä ja tarkkuutta, mutta kukaan ei ota
toteuttaakseen niitä, ja silloin ottaa hän johtoonsa rykmentin,
divisioonan, panee ehdoksi, ettei kukaan sekaannu hänen tehtäviinsä,
hän vie divisioonansa ratkaisevalle paikalle ja hän yksinään saa
voiton. "Mutta entäs kuolema ja kärsimykset?" sanoo toinen ääni.
Mutta ruhtinas Andrei ei vastaa tälle äänelle, hän vain jatkaa
voittokulkuaan. Seuraavaa taistelua varten laatii hän yksinään
taistelujärjestelyn. Hän on arvoltaan vain Kutusovin päivystävä
adjutantti, mutta hän sentään yksinään kaikki tekee. Seuraavan
taistelun voittaa hän yksinään. Kutusof luopuu ylipäällikkyydestä,
hänen sijalleen nimitetään hän itse... "Mutta, entäs sitten?" sanoo
taas toinen ääni, "entäs, jos oletkin jo sitä ennen kymmeniä kertoja
haavoittunut, kaatunut tai pettynyt; niin, miten sitten käy?" -- "Niin,
entäs sitten", vastaa ruhtinas Andrei itse itselleen; "en tiedä, miten
sitten käy, en tahdo enkä voi tietää; mutta eihän toki ole minun syyni,
jos tätä halajan, jos halajan kunniaa, jos halajan mainetta, jos
halajan ihmisten rakkautta, jos tätä ainoata, tätä ainoata halajan,
jolle ainoalle elän ja kuolen. Niin, tälle ainoalle! En sano tätä
koskaan kenellekään, mutta, Jumalani! mitä sille voin, etten muuta
rakasta kuin kunniaa, ihmisten ihailua. Kuolema, haavat, perheen
menettäminen, mikään ei minua hirvitä. Ja miten lienevätkin kalliita ja
rakkaita minulle monet ihmiset -- isä, sisar, vaimo, nuo rakkaimpani
maailmassa, -- ja miten kauhealta ja luonnottomalta se tuntuneekin, --
kaikki annan minä heidät hetipaikalla kunniasta, vain hetken kunniasta,
ihmisten ihailusta, ihmisten rakkaudesta, ihmisten, joita en tunne enkä
koskaan ole tunteva, noiden ihmisten rakkaudesta", hän ajatteli,
kuunnellessaan ihmisten ääniä Kutusovin asunnon pihalta. Ylipäällikön
pihalta kuului kuormarattaita sälyttäväin palvelijoiden puhelua. Eräs
ääni, varmaankin kuorma-ajurin, härnäili ylipäällikön vanhaa kokkia,
Titusta, jonka ruhtinas Andrei tunsi, ja toisteli vähäväliä: "Tit, Tit,
kuulehan Tit."

-- No, mikä hätänä? -- huusi ukko.

-- Tit, mene jauhamaan, -- sanoi pilkkakirves.

-- Kyllä minä sun, mene helvettiin, -- kuului ukon ääni, jota seurasi
palvelijain ja ajurien rämisevä nauru.

"Ja sittenkin rakastan ja pidän kalliina ainoastaan noiden kaikkien
rajatonta ihailua, pidän kalliina tuota salaperäistä voimaa ja kunniaa,
joka tuossa ylläni sumussa liitelee!"



XIII.


Rostof oli sinä yönä plutoonineen kylkiketjussa Bagrationin osaston
edessä. Husaarit olivat parittain järjestetyt ketjuun; itse ratsasteli
Rostof edestakasin pitkin linjaa ja koetti kaikin voimin vastustaa yhä
raukasevampaa unta. Hänen takanaan tuikkivat liittoutuneen armeijan
himmeät nuotiot; hänen edessään oli sumuinen pimeys. Vaikka hän
kuinkakin koetti tähystellä tähän sumuiseen etäisyyteen, ei hän
sittenkään mitään nähnyt: joskus oli näkyvinään jotain harmaata, joskus
mustaa; toisinaan taas tuntui kuin olisivat tulet tuikkineet sieltä,
missä vihollisen luultiin olevan; toisinaan hän taas päätteli, että
hänen silmissään jokin välkähteli. Vähäväliä sulkeutuivat hänen
silmänsä, ja hän näki edessään milloin keisarin, milloin Denisovin,
milloin taas Moskovan muistelmat elävinä kuvastuivat. Tällöin avasi hän
aina nopeasti silmänsä ja näki aivan edessään ratsunsa pään ja korvat.
Toisinaan näki hän taas husaarien mustat haamut kun hän äkkiä niihin
töytättyään avasi silmänsä, toisinaan taas sattui katse tuohon
äärettömään sumumereen. "Miksikäs ei? onhan hyvinkin mahdollista",
ajatteli Rostof, "että keisari minut kohdattuaan antaa jonkin tehtävän
minulle, kuten hän saattaa antaa kenelle tahansa upseereista; hän
saattaa sanoa: 'Ratsastahan tuonne, ota selvä, mitä siellä on.' Onhan
olemassa paljon kertomuksia, miten hän aivan sattumalta täten on
tutustunut johonkuhun upseeriin ja sitten liittänyt hänet
seurueeseensa. Entäs jos hän minutkin liittäisi! Oi, miten häntä
suojelisin, miten paljastaisin hänelle koko totuuden, miten saattaisin
häpeään hänen pettäjänsä!" Ja saadakseen rakkautensa ja uskollisuutensa
keisariin oikein eläväksi, Rostof kuvitteli näkevänsä vihollisen tai
saksalaisen petturin, jonka hän ilomielin tappaisi, vieläpä keisarin
nähden häntä läimäyttelisi korvillekin. Yhtäkkiä havahtui hän kaukaa
kuuluvaan huutoon. Hän vavahti ja avasi silmänsä.

"Missä olen? Niin, ketjussa: tunnussanat -- vehmaro, Olmütz. Miten
harmillista, että eskadroonamme huomenna on varaväessä..." ajatteli
Rostof. "Pyydän päästä taisteluun. Kenties on tämä ainoa tilaisuus,
missä saan nähdä keisarin. Mutta vahdinmuuttoon ei enää ole pitkältä.
Kierrän vielä kerran ja palattuani menen kenraalin luo pyytämään, että
pääsisin taisteluun." Hän oikasihe satulassaan ja nykäsi ratsuaan
ohjista, kiertääkseen vielä kerran husaarinsa. Hänestä tuntui kuin
olisi jo alkanut sarastaa. Vasemmalta häämötti loiva, valaistu rinne,
ja edessä oli musta kunnas, joka näytti jyrkältä kuin seinä. Tällä
kunnaalla oli valkea pälväs, josta Rostof ei mitenkään päässyt
selville. Hän ei tietänyt, oliko se kuun valaisema moisio, vai
sulamaton hanki, vai valkeaksi maalattu talo? Toisinaan tuntui hänestä
aivan kuin tällä pälväällä jotain olisi liikkunut. "Varmaankin on se
lunta -- tuo pälväs; pälväs -- _un tache_", ajatteli Rostof.

"Natasha, sisko, mustat silmät. Na ... tashka. (Hänpä ihmettelee, kun
kerron, että olen nähnyt keisarin!) Natashka ... tashka ota"...
"Oikealle, oikealle, teidän jalosukuisuutenne, muuten joudutte
pensaisiin", -- virkkoi husaari, jonka ohi torkkuva Rostof juuri
ratsasti. Rostof kohotti päänsä, joka jo oli painunut aina hevosen
harjaan, ja pysähtyi husaarin viereen. Elonvoimainen lapsuuden uni
ummisti väkisinkin hänen silmänsä. "Mitä taas ajattelinkaan? -- ei auta
unohtaa. Miten puhelen keisarin kanssa? Ei, ei sitä -- siitä vasta
huomenna. Niin, niin! Na-tashka, hyökätä ... kätä -- kenen kimppuun?
Husaarien. Mutta husaarit ja viikset... Tvjerskoilla ajoi tuo
viiksiniekka husaari, minä vielä ajattelin häntä, aivan Gurjevin talon
vastapäätä... Ukko Gurjef... Ah, verraton poika Denisof! Mutta kaikki
tämä on pötyä. Pääasia on nyt, keisari on täällä. Miten hän minua
katseli, hänen teki mieli jotain sanoa, mutta hän ei uskaltanut... Ei,
minä en uskaltanut. Niin tämä on pötyä, pääasia on, etten unhota
tärkeintä ajateltavaa, niin. Na-tashka, hyökätä, niin, niin, niin. Se
on hyvä." -- Ja taas vaipui hänen päänsä hevosen kaulalle. Yhtäkkiä
tuntui hänestä kuin häntä ammuttaisiin. "Mitä? Mitä? Mitä!... Lyö!
Mitä?" ... höpisi hän havahtuen. Herätessään kuuli hän tuhansien äänien
pitkäveteistä huutoa siltä suunnalta, missä vihollisen arveltiin
olevan. Husaarin ja hänen hevosensa höristivät korviaan melun johdosta.
Siellä, mistä kuului ääniä, välähti tulenkieli ja sammui samassa,
hetken kuluttua välähti toinen, kolmas, ja pian näkyi vuorella, pitkin
koko ranskalaisten linjaa tulia, ja äänet kävivät yhä kuuluvimmiksi.
Rostof kuuli ranskalaista puheen pauhua, muttei eroittanut mitään
selvästi. Äänien pauhu oli liian valtava. Kuului ainoastaan: aaaa! ja
rrrr!

-- Mitä tämä on? Mitä arvelet? -- kysyi Rostof vieressään olevalta
husaarilta. -- Sehän kuuluu vihollisen taholta?

Husaari ei vastannut.

-- Mikset vastaa, etkö kuule mitään? kysyi taas Rostof, odotettuaan
jotenkin kauvan vastausta.

-- Kukapa sen tietää, teidän jalosukuisuutenne, -- vastasi husaari
välinpitämättömästi.

-- Suunnasta päättäen luulisi sen kuuluvan vihollisen taholta, -- sanoi
Rostof.

-- Kenties on se vihollinen, kenties vain muuten, -- mutisi husaari, --
ken sen yöllä tietää. No! Olehan siinä alallasi! -- tiuskasi hän
hevoselleen, joka alkoi käydä levottomaksi.

Rostovinkin hevonen hätääntyi ja kuoppi kavioillaan jäätynyttä kamaraa,
kuunnellen ääniä ja katsellen tulia. Äänien pauhu kasvoi kasvamistaan,
ja viimein syntyi sellainen jymy, että sen aikaansaamiseksi tarvittiin
varmaankin kokonainen armeija. Yhä laajemmalla alkoi välkähdellä tulia;
varmaankin sytytettiin niitä pitkin vihollisen koko leiriä. Rostovia ei
enää raukaissut. Vihollisen leiristä kuuluvat iloiset, riemukkaat
huudot saivat hänet innostumaan. Hän eroitti jo aivan selvästi huudot:
(_Vive l'empereur, l'empereur_!"[103]

-- Aivan kuuluu läheltä, varmaankin puron takaa, -- sanoi hän
husaarille.

Husaari ei vastannut, huoahtihan vain ja rykäsi kiukkuisasti. Ketjusta
alkoi kuulua ravia juoksevan ratsun kavioiden kapsetta. Kapse kuului
yhä lähempää, ja viimein ilmestyi öisen sumun keskestä ratsumies,
husaarialiupseeri, joka alussa näytti mahdottoman suurelta norsulta.

-- Teidän jalosukuisuutenne, kenraalit! -- sanoi ali-upseeri,
saavuttuaan Rostovin luo. Rostof lähti ali-upseerin seurassa kohtaamaan
ketjua pitkin ratsastavaa joukkuetta. Ajaessaan hän yhä tarkasteli
tulia ja kuunteli huutoja. Eräs ratsastajista ajoi valkealla hevosella.
Tämä oli ruhtinas Bagration, joka ruhtinas Dolgorukovin ja
adjutanttiensa kanssa oli lähtenyt ottamaan selvää vihollisen leiristä
näkyvistä kummallisista tulista ja huudoista. Saavuttuaan Bagrationin
luo Rostof esitti hänelle raportin ja yhtyi sitten adjutantteihin ja
alkoi kuunnella kenraalien keskustelua.

-- Uskokaa minua, -- puhui Dolgorukof, Bagrationiin kääntyen, -- tämä
on pelkkää petosta; hän on peräytynyt ja käskenyt jälkijoukkojen
sytyttää tulia ja meluta, jotta saisi meidät petetyksi.

-- Tuskinpa, -- sanoi Bagration: -- illasta alkaen olen heidät nähnyt
tuolla kunnaalla; jos hän olisi peräytynyt, niin varmaankin olisi
kunnaaltakin vienyt joukkonsa. Herra upseeri, -- kääntyi Bagration
Rostoviin, -- ovatko vihollisen kylkivartijat vielä tuolla?

-- Illalla vielä olivat, mutta en tiedä, lienevätkö enää, teidän
ylhäisyytenne. Jos käskette, niin menen husaarineni tarkastamaan, --
sanoi Rostof.

Bagration pysäytti hevosensa ja, vastaamatta mitään, hän koetti sumussa
eroittaa Rostovin kasvonpiirteitä.

-- No niin, menkäähän, -- hän sanoi, hetken vaiti oltuaan.

-- Ymmärrän.

Rostof kannusti ratsuaan, huusi luokseen ali-upseeri Fjetshenkon ja
pari muuta husaaria, käski näiden seurata itseään ja lähti ajamaan
ravia huutoja kohti alas pitkin loivetta.

Rostovista tuntui sekä raskaalta että samalla riemukkaalta lähteä
yksinään husaareineen tuohon salaperäiseen, vaaralliseen, sumuiseen
kaukaisuuteen, missä ei vielä kukaan ennen häntä ollut käynyt.
Bagration huusi hänelle kunnaalta, jottei hän menisi puron tuolle
puolen, mutta Rostof ei ollut kuulevinaan, vaan ajoi yhä edemmäs ja
edemmäs, pettyen alituisesti sumussa, luulen milloin pensaan puuksi,
milloin ojanteen ihmiseksi. Laskeuduttuaan kunnaalta laaksoon hän ei
enää eroittanut ei venäläisten eikä ranskalaisten tulia, mutta yhä
selvemmin ja äänekkäämmin kuuluivat ranskalaisten huudot. Laakson
pohjasta oli hän eroittavinaan jotain joen tapaista, mutta lähelle
saavuttuaan hän näki ajotien. Tielle tultuaan hän pysäytti hevosensa ja
oli kabdenvaiheilla: lähteäkkö kulkemaan tietä pitkin, vai ajaakko sen
yli ja kulkea pimeätä kenttää myöten vastaiselle kunnaalle. Tietä
pitkin olisi ollut vaarattomampi kulkea, sillä sillä olisi helpommin
eroittanut ihmisen. "Tulkaa jälissäni", sanoi hän husaareilleen ja
lähti täyttä neljää ajamaan ylös kunnaalle, sitä paikkaa kohti, missä
illalla oli ollut vihollisen ratsasvartio.

-- Teidän jalosukuisuutenne, tuossa on vihollinen! -- huusi eräs
husaareista Rostovin takana.

Ei ehtinyt Rostof vielä mitään eroittamaan pimeydessä, kun yhtäkkiä
leimahti tuli, kuului pamaus, ja korkealla sumussa vinkui luoti, aivan
kuin olisi jotain valittanut, ja hävisi sitten etäisyyteen. Toinen
pyssy ei lauvennut, välähti vain tuli sankkireijässä. Rostof käänsi
hevosensa ja lähti täyttä neljää ajamaan takasin. Vielä kuului neljä
laukausta, ja vinkuen, viheltäen lensivät luodit sumussa. Rostof
pidätteli hevostaan, joka oli elostunut laukauksista kuten hän itsekin,
ja lähti ajamaan käyden. "No, vielä, vielä!" kuuli Rostof jonkun
iloisen äänen hokevan sielussaan. Mutta laukauksia ei enää kuulunut.

Vasta kun Rostof läheni Bagrationia päästi hän taas ratsunsa laukkaan
ja, käsi ohimolla, sujautti hän kenraalin luo.

Dolgorukof intti yhä edelleen, että vihollinen on peräytynyt ja
sytytellyt tulia vain venäläisiä pettääkseen.

-- Mitä tämä todistaa? -- puhui hän juuri silloin kun Rostof saapui
heidän luokseen. -- He ovat kyllä saattaneet peräytyä ja jättää
ratsasvartiot paikoilleen.

-- Nähtävästi eivät kaikki vielä ole peräytyneet, ruhtinas, -- sanoi
Bagration. -- Huomenna näemme, huomenna kaikki selviää.

-- Kunnaalla on ratsasvartio, teidän ylhäisyytenne, yhä samassa
paikassa kuin illallakin, -- ilmoitti Rostof, eteenpäin kumartuneena,
käsi ohimolla. Hän ei voinut pidättyä hymyilemästä, sillä reipas ajo,
ja etenkin luotien viuhina olivat saattaneet hänet iloiselle tuulelle.

-- Hyvä, hyvä, -- sanoi Bagration, -- kiitän teitä, herra upseeri.

-- Teidän ylhäisyytenne, -- sanoi Rostof, -- sallitteko minun esittää
teille pyynnön?

-- Mitä haluatte?

-- Meidän eskadroonamme on määrätty huomiseksi varaväkeen, pyydän:
siirtäkää minut ensimäiseen eskadroonaan.

-- Mikä on nimenne?

-- Kreivi Rostof.

-- Hyvä, tiedän. Jää minun adjutantikseni.

-- Ilja Andreitshin poikako? -- kysyi Dolgorukof.

Rostof ei vastannut hänelle.

-- Saanko siis toivoa, teidän ylhäisyytenne?

-- Käsken.

"Huomenna kenties lähetetään viemään jotain tiedonantoa keisarille",
ajatteli Rostof. "Jumalan kiitos!"

       *       *       *       *       *

Syynä vihollisen leiristä kuuluviin huutoihin ja leimahteleviin tuliin
oli ollut se seikka, että samaan aikaan kun sotilaille luettiin
Napoleonin käskykirjettä, hän itse oli lähtenyt ratsain tarkastamaan
leiriä. Kun sotilaat huomasivat keisarin sytyttivät he olkikimppunsa ja
lähtivät juoksemaan hänen jätkiinsä, huutaen: (_vive l'empereur_!"
Napoleonin käskykirje oli tällainen:

    "Sotilaat! Venäläinen armeija käy kimppuumme kostaakseen meille
    itävaltalaisille Ulmin luona antamamme iskun. Nämä ovat samoja
    pataljooneja, jotka te löitte Hollabrunnin luona ja joita te
    sitten lakkaamatta olette ahdistelleet tänne saakka. Meidän
    asemamme ovat verrattomat, ja samalla kuu vihollisemme alkavat
    kiertää meitä oikealta, jää heidän sivustansa suojatta. Sotilaat!
    Johdan itse teidän pataljoonianne. En antaudu vaaroille alttiiksi,
    jos te tapanne mukaan urhoollisesti iskette vihollista ja saatatte
    hänen rivinsä epäjärjestykseen ja hämmennyksiin; mutta jos
    voitto hetkenkin näyttää epäillyttävältä, niin näette keisarinne
    taistelun kuumimmassa temmellyksessä, sillä voitosta emme voi olla
    kahdenvaiheilla, emme vallankaan sinä päivänä, jolloin on kyseessä
    ranskalaisen jalkaväen kunnia, joka taas on niin välttämätön
    Ranskan kansan kunnialle.

    "Älkää saattako rivejä epäjärjestykseen sillä tekosyyllä, että muka
    autatte haavoittuneita! Vallatkoon jokaisen teistä ajatus, että
    meidän välttämäti on voitettava nuo Englannin palkkalaiset, jotka
    niin intohimoisesti vihaavat meidän kansaamme. Tämä voitto päättää
    sotaretkemme, ja me saatamme palata talvikortteereihimme, missä
    yhdymme uusiin ranskalaisiin joukkoihin, joita paraillaan
    muodostetaan Ranskassa; ja silloin solmimani rauha on kansani,
    teidän ja minun itseni arvoinen.

                                                      "Napoleon."



XIV.


Viideltä aamulla oli vielä aivan pimeä. Keskusta, varaväki ja
Bagrationin johtama oikea sivusta olivat vielä paikoillaan; mutta
vasemman sivustan jalkaväki-osastot, ratsuväki ja tykistö, joiden
taistelujärjestelyn mukaan piti ensimäisinä laskeutua ylängöltä,
hyökätä vihollisen oikean sivustan kimppuun ja karkoittaa se Böhmin
vuoristoon olivat jo jalkeilla ja alkoivat lähteä yöpymispaikoiltaan.
Nuotioista nouseva savu kirvelti silmiä. Oli kylmä ja pimeä. Upseerit
joivat teetä ja einehtivät kiireissään, sotilaat navertelivat kuivia
korppuja, tömistelivät lämpimikseen jalkojaan ja keräytyivät nuotioiden
ympärille, joihin heittelivät kaiken, mitä eivät saattaneet kulettaa
mukanaan: kojujen laudat, tuolit, pöydät, pyörät, tynnyrit y.m.s.
Itävaltalaisia osastojen johtajia hääri venäläisten keskellä, ja heidän
ilmestymisensä oli liikkeelle lähdön merkkinä. Sillä aina kun
itävaltalainen upseeri ilmestyi jonkun rykmentin kohdalle, alkoi
rykmentti liikehtiä: sotilaat juoksivat nuotioiden äärestä, pistivät
piippunsa saappaiden varsiin, heittivät pussinsa kuormille, suorivat
pyssynsä ja järjestyivät riveihin. Upseerit napittivat virkapukujaan,
vyöttivät miekkojaan, heittivät rensseleitä selkäänsä ja kulkivat
huutaen pitkin rivejä; kuormastosotilaat ja upseerien palvelijat
valjastivat hevosia, sälyttivät ja köyttivät kuormia. Adjutantit,
pataljoonain ja rykmenttien päälliköt nousivat ratsuilleen, ristivät
silmänsä, antoivat viimeiset käskyt, määräykset ja tehtävät jälelle
jääville kuormastosotilaille, ja sitten alkoi kuulua tuhansien jalkojen
yksitoikkoinen töminä. Osatot kulkivat tietämättä minne mentiin ja
näkemättä eteensä tai taakseen savulta, yhä sakenevalta sumulta ja
heitä ympäröiviltä joukoilta.

Sotamies on rykmenttinsä ympäröimä, siihen sidottu ja siitä
riippuvainen kuten merimies laivastaan. Kunne hän kulkeneekin, miten
laajoille, tuntemattomille, vaarallisille lakeuksille hän joutuneekin,
aina kaikkialla ovat hänen ympärillään samat toverit, samat rivit, sama
vääpeli "Ivan Mitritsh", sama komppanian koira "Schutshka", samat
päälliköt, -- samoin kuin ovat merimiehenkin ympärillä aina ja
kaikkialla sama kansi, samat mastot, samat köydet. Sotilas harvoin
välittää niistä lakeuksista, missä hänen laivansa kulloinkin sattuu
olemaan; mutta taistelupäivinä, Jumala ties miksi, kuuluu sotajoukkojen
siveellisessä maailmassa aina ja kaikkialla sama ankara sävel, josta
soi jonkin mahtavan, ratkaisevan läheisyys, ja joka saattaa nuo
tavallisesti niin välinpitämättömät olennot uteliaiksi. Taistelupäivinä
koettavat sotilaat täydelleen riuhtautua rykmenttinsä arkihuolista,
kysellen, kuunnellen ja tarkastellen kaikkea, mitä tapahtuu heidän
ympärillään.

Sumu oli käynyt niin sankaksi, ettei saattanut nähdä edes kymmenen
askeleen päähän, vaikka päivä jo sarastikin. Pensaat näyttivät
suunnattomilta puilta, tasanteet jyrkänteiltä tai rinteiltä. Kaikkialla
siis, joka taholla olisi saattanut kohdata viholliseen, jota ei olisi
eroittanut kymmenen askeleen päästä. Mutta kauvan kulkivat osastot
sumussa uusia, tuntemattomia seutuja, laskeutuivat vuorilta, nousivat
toisille, sivuuttaen kasvi- ja puutarhoja. Vihollista ei vaan kuulunut,
ei näkynyt. Päinvastoin huomasivat sotilaat, että kaikkialla -- edessä
ja takana, oikealla ja vasemmalla -- samaan suuntaan kulki ainoastaan
oman maan miehiä. Jokaisesta sotilaasta tuntui hauskalta tietää, että
sinne minnekä hänkin, nimittäin jonnekin tuntemattomaan etäisyyteen,
kulki paljon, paljon oman maan miehiä.

-- Katos vain, kurskilaisetkin jo kulkivat ohi, -- puheltiin riveissä.

-- Mutta julmasti on meillä väkeä, veliseni! Kun illalla katselin
nuotioita, niin eipä ääriä eroittanut. Aivan kuin Moskovaa olisi
katsellut!

Vaikkei kukaan osastojen päälliköistä kulkenutkaan sotilaiden mukana
tai heitä puhutellut (kuten sotaneuvottelussa huomasimme, olivat
osastojen päälliköt huonolla tuulella ja tyytymättömiä asiain menoon ja
täyttivät sentähden ainoastaan saamansa käskyt, mutteivät lainkaan
välittäneet sotilaiden mielialasta), niin kulkivat sotilaat sittenkin
iloisina ja reippaina, kuten ainakin kulkevat taisteluun mentäissä,
erittäinkin kun on kyseessä hyökkäys. Mutta kuljettuaan tunnin verran
sankassa sumussa täytyi suurimman osan joukoista pysähtyä, ja pitkin
rivejä levisi tuo niin harmillisen painostava mieliala, jonka aina
synnyttävät epäjärjestys ja hämminki. Sangen vaikea on määritellä,
miten tämä painostava mieliala oikeastaan ilmenee; mutta varmaa vain
on, että se ilmenee uskomattoman varmasti ja leviää huomaamattoman
nopeasti ja hillittömästi kuin vesi uomassa. Jos venäläiset olisivat
olleet yksin, ilman liittolaisia, niin olisi kenties kauvankin
kestänyt, ennenkun tämä epäjärjestyksen synnyttämä mieliala olisi
muodostunut yleiseksi varmaksi tietoisuudeksi; mutta nyt sysättiin
erityisellä mielihyvällä epäjärjestyksen syy tyhmien saksalaisten
niskaan, ja kaikki olivat vakuutettuja ja pitivät luonnollisena, että
tämän vaarallisen häiriön olivat saaneet aikaan nuo saksalaiset
"makkarat".

-- Miksikä seisahduttiin? Vai onko tullut este? Vai joko on vastassa
ranskalainen?

-- Ei, eipä kuulu. Kylläpä olisi alkanut paukuttaa.

-- Olipa kiire lähtöön, mutta kun alkuun päästiin, niin heti
pysähdytään keskelle kenttää, -- yhä nuo kirotut saksalaiset ovat
sotkemassa. Sellaisia tyhmiä riiviöitä!

-- Edellä heidät olisi pitänyt lähettää. Siellä nyt takana tunkeilevat.
Tässä saamme nyt seistä vinkuvin vatsoin.

-- Joko sieltä pian selviytyy? Sanotaan, että ratsuväki on sulkenut
tien, -- puhui eräs upseeri.

-- Voi niitä kirottuja saksalaisia, omaa maataan eivät tunne, -- puhui
toinen.

-- Mihin divisioonaan te kuulutte? -- huusi eräs adjutantti, ajaen
rivien luo.

-- Kahdeksanteentoista.

-- Kuinka siis olette täällä? teidän pitäisi jo olla kaukana edellä;
näin ette saavu iltaankaan.

-- Kylläpä on oivia määräyksiä; itse eivät tiedä, mitä tekevät, --
puhui adjutantti ja lähti ajamaan edelleen.

Sitten saapui joku kenraali ja huusi kiukkuisesti jotain sotilaille
vieraalla kielellä.

-- Tafa lafa, tai mitä hän mutisee, eihän siitä mitään ymmärrä, --
puhui eräs sotilas, matkien poistuvaa kenraalia. -- Ampuisin minä
kaikki heidät, konnat!

-- Yhdeksättä käydessä pitäisi meidän olla perillä, mutta nyt emme ole
vielä puoliakaan matkasta kulkeneet. Nämäpä vasta ovat määräyksiä! --
kuului monelta taholta.

Ja innostus, joka oli vallannut sotilaat taisteluun lähdettäissä, alkoi
muuttua vihaksi ja kiukuksi järjettömien määräysten johdosta. Kaikesta
syytettiin saksalaisia.

Syynä sekasortoon oli se että ylimpäin päällikköjen mielestä
liittoutuneiden keskusta oli liian kaukana oikeasta sivustasta, ja
sentähden määrättiin, että koko ratsuväen oli vasemmalta sivustalta
siirryttävä keskustan ja oikean sivustan väliin. Näin siirtyi tuhansiin
nouseva ratsuväki jalkaväen editse, ja sentähden täytyi jalkaväen
odottaa.

Itävaltalaisen osaston ohjaajan ja venäläisen kenraalin välillä syntyi
kiista. Kenraali huusi ja kirkui, vaatien ratsuväkeä pysähtymään;
itävaltalainen todisteli, että syy ei ole hänen, vaan ylimmän
päällystön. Joukot seisoivat kiistan kestäessä ikävissään ja menettivät
vähitellen reippaan iloisen mielialansa. Seistyään tunnin verran
paikoillaan lähtivät joukot taas liikkeelle ja alkoivat laskeutua
alamäkeä. Sumu oli jo vuorilta alkanut hälvetä, mutta alangossa, minne
joukot paraillaan laskeutuivat, oli se käynyt entistään sankemmaksi.
Sumun keskeltä, joukkojen edestä kuului laukaus, toinen, alussa
harvalleen, epäsäännöllisesti: "tratta ... tat", mutta sitten yhä
taajempaan ja säännöllisesti, ja taistelu alkoi pienoisen Goldbachin
joen yläpuolella.

Odottamatta joutuivat venäläiset tekemisiin vihollisen kanssa;
päälliköt eivät innostaneet miehistöä; miehistö tiesi, että oli
tuntuvasti myöhästytty; kaikkialla ympäröi heitä sankka sumu; käskyt
eivät saapuneet ajoissa, sillä päälliköt ja adjutantit harhailivat
sumussa tuntemattomassa seudussa, tapaamatta etsimiään osastoja. Tästä
kaikesta oli seurauksena, että venäläiset vastailivat laiskasti ja
hitaasti vihollisen ammuntaan, siirtyivät hiljalleen eteenpäin ja
pysähtyivät vähäväliä. Tällaisissa olosuhteissa alkoivat taistelun
ensimäinen, toinen ja kolmas osasto. Neljäs osasto, jota Kutusof
seurasi, oli vielä Pratzin ylängöillä.

Alangossa, missä taistelu oli alkanut, oli vielä sankka sumu, ylängöllä
oli se jo hieman hälvennyt, mutta sielläkään ei vielä sentään
eroittanut, mitä edessä tapahtui. Ennen yhdeksää ei kukaan saattanut
sanoa, olivatko vihollisen kaikki voimat kymmenen virstan päässä
venäläisistä, kuten oli arveltu, vai olivatko ne tuossa aivan lähellä,
tuon sumumeren piirissä.

Kello oli 9. Alanko oli sankkana sumumerenä, mutta Schlapanitzin kylän
luona kohoavalta kukkulalta, missä Napoleon tällöin oli marsalkkainsa
ympäröimänä, oli usva jo täydellisesti hälvennyt. Kukkulan yllä kaartui
kirkas, vaaleansininen taivaankupu, ja suunnaton auringonkehrä kellui
maidonvalkean usvameren pinnalla kuin suunnattoman suuri, ontto,
purppuranpunanen koho. Ei itse keisari eivätkä ranskalaiset joukotkaan
enää olleet Sokolnitzin ja Schlapanitzin kylien luona olevain purojen
ja alhojen tuolla puolen, missä venäläisten piti asettua asemiin ja
alkaa taistelu, vaan olivat he jo siirtyneet niiden tälle puolen, niin
lähelle venäläisiä, että Napoleon paljaalla silmällä saattoi helposti
eroittaa venäläisen ratsuväen jalkaväestä. Napoleon istui pienen,
harmaan arabialaisen ratsun selässä, jonkun verran erillään
marsalkoistaan. Hänellä oli yllä sama sininen sinelli, joka hänellä oli
ollut Italian retkelläkin. Vaiti ollen hän tarkasteli sumumerestä
kohoutuvia kaukaisia kukkuloita, joilla liikuskeli venäläisiä joukkoja,
ja kuunteli laaksosta kuuluvan ampumisen räiskettä. Hänen siihen aikaan
vielä laihoissa kasvoissaan ei liikkunut ainoakaan lihas; hänen
säihkyvät silmänsä tuijottivat liikkumattomina yhteen kohtaan. Hänen
aavistuksensa näyttivät toteutuneen. Osaksi olivat venäläiset joukot jo
laskeutuneet laaksoon lammikoiden ja järvien luo, osaksi paraillaan
laskeutuivat niiltä Pratzin ylängöiltä, joille hän aikoi hyökätä ja
joita hän piti aseman avaimena. Hän näki sumun keskitse, miten kahden
vuoren välisessä rotkelmassa Pratzin kylän luona venäläiset osastot
liikehtivät kaikki samaan suuntaan -- alas laaksoon. Pistimet
välähtelivät, ja toinen toisensa jälkeen katosivat osastot sumumereen.
Päättäen illalla saamistaan tiedoista, pyöräin kolinasta ja askelien
töminästä, jota yöllä oli kuulunut etuvartioon, venäläisten joukkojen
huonosta järjestyksestä niiden kulkiessa, kaikista näistä seikoista
teki Napoleon sen johtopäätöksen, että liittoutuneet luulevat hänen
olevan kaukana edessään. Hänelle kävi myös selväksi, että Pratzin luona
kulkevat joukot muodostivat vihollisen keskustan ja että tämä keskusta
jo oli kyllin heikko jotta sen kimppuun olisi saattanut hyökätä. Mutta
kaikesta tästä huolimatta hän ei sentään vielä ryhtynyt taisteluun.

Tämä päivä oli Napoleonille juhlapäivä -- hänen kruunauksensa
vuosipäivä. Aamuyöstä oli hän nukkunut muutaman tunnin ja terveenä,
iloisena, reippaana oli hän noussut ratsulleen ja lähtenyt kentälle.
Hän oli iloisen onnellisella tuulella, jolloin ihminen luulee kaikkeen
pystyvänsä, ja jolloin hänelle kaikki näyttää mahdolliselta. Hän istui
liikkumattomana ratsullaan ja tähysteli sumun keskeltä häämöittäviä
kukkuloita. Hänen kylmillä kasvoillaan kuvastui omituinen,
itsetietoisen varma onnen heijastus, joka on niin ominainen nuoren,
onnellisen rakastuneen piirteille. Marsalkat olivat hänen takanaan,
mutta kukaan heistä ei uskaltanut häiritä herraansa. Keisari katseli
vuoroon Pratzin kukkuloita, vuoroon sumumerestä lipuvaa aurinkoa.

Kun aurinko viimein täydellisesti oli kohoutunut sumusta ja
häikäisevällä loistollaan valaisi kenttiä ja sumumerta, otti keisari
hansikkaan kauniista, valkeasta kädestään, (aivan kuin olisi odottanut
auringon vapautumista) häiläytti sillä marsalkoilleen ja antoi käskyn
taistelun alkamiseen. Adjutanttiensa seuraamina lähtivät marsalkat
nelistämään eri tahoille, ja muutaman hetken kuluttua ranskalaisen
armeijan päävoimat riensivät kohti Pratzin kukkuloita, joilta
venäläiset joukot paraillaan laskeusivat vasemmalle alas laaksoon.



XV.


Kello kahdeksalta lähti Kutusof ratsain Pratzin kylää kohti 4:nen
Miloradovitshin osaston etunenässä, jonka oli asetuttava laaksoon
laskeutuneiden, Prschebishevskin ja Langeronin osastojen entisiin
asemiin. Hän tervehti etumaisen rykmentin miehistöä ja antoi
etenemiskäskyn, ilmaisten täten että itse aikoi johtaa tätä osastoa.
Saavuttuaan Pratzin kylän luo hän pysähtyi. Ruhtinas Andrei, joka
kuului ylipäällikön ylettömän suureen seurueeseen, oli pysähtynyt
ylipäällikön taakse. Hän tunsi olevansa innoissaan ja hermostunut,
mutta samalla hillityn rauhallinen kuten ihminen on tavallisesti kauvan
toivomansa hetken lähestyessä. Hän oli varmasti vakuutettu, että tämä
päivä oli oleva hänen Touloninsa tai Arcolen siltansa. Miten kaikki
kävisi, sitä hän ei tietänyt, mutta hän uskoi lujasti, että jotain
suurta oli hänelle tapahtuva. Hän tunsi liittoutuneen armeijan asemat
ja olinpaikat niin hyvin kuin kukaan ne saattoi tuntea. Oman
taistelusuunnitelmansa, jonka toteuttamista ei enää kannattanut
ajatellakaan, hän oli jo unohtanut. Nyt oli hän jo kokonaan syventynyt
Weihrotherin suunnitelmaan ja aprikoi mahdollisia sattumia ja
vieritteli mielessään uusia tapauksia, joissa tarvittaisiin hänen
päättäväisyyttään ja nopeata harkitsemiskykyään.

Vasemmalta laaksosta sumumerestä kuului näkymättömäin joukkojen
laukausten vaihtoa. "Sinne keskittyy taistelu, siellä tulee ankara
ottelu", ajatteli ruhtinas Andrei, "ja sinne varmaankin minut
lähetetään prikaatin tai divisioonan kanssa, ja silloin minä lippu
kädessä hyökkään eteenpäin ja lyön maahan kaikki, mitä eteeni sattuu."

Ruhtinas Andrei ei voinut välinpitämättömänä katsella ohi kulkevain
pataljoonain lippuja. Katsellessaan niitä hän aina ajatteli: "kenties
on tuo juuri se lippu, jonka sieppaan käteeni, lähtiessäni hyökkäämään
joukkojen etunenässä."

Yöllisestä usvasta oli kukkuloilla enää jälellä kuuraa, joka vähitellen
muuttui kasteeksi, mutta alangossa leijaili vielä maidonvalkea
sumumeri. Vasemmalta, minne venäläiset joukot olivat laskeutuneet ja
mistä kuului laukausten rätinää, ei vielä mitään eroittanut. Kukkuloita
kaarsi tumma selkeä taivas, ja oikealla oli suunnaton päivän kerä.
Edestä, kaukaa sumumeren tuonnimaiselta rannalta häämöittivät metsäiset
kunnaat, joilla vihollisen joukkojen arveltiin olevan. Oikealla
painautui kaartti paraillaan sumumereen; pistimet välähtelivät, ja
kuului pyöräin kolinaa ja astunnan töminää. Vasemmalla, kylän takana
liikehti suuria ratsuväkijoukkoja, häviten vähitellen sumuun. Edessä ja
takana kulki jalkaväkeä. Ylipäällikkö oli pysäyttänyt hevosensa raittin
suuhun ja antoi joukkojen kulkea ohitseen. Hän näytti uupuneelta ja
ärtyisältä. Hänen ohitseen kulkeva jalkaväki pysähtyi käskemättä,
varmaankin sentähden että eteen oli sattunut jokin este.

-- Mutta käskekäähän niiden viimeinkin järjestyä pataljoonittain ja
kiertää kylä, -- sanoi Kutusof kärttyisästi hänen luokseen
ratsastavalle kenraalille. Ettekö ymmärrä, teidän ylhäisyytenne,
arvoisa herra, ettei sovi tällä tavoin juhlamarssissa kulkea
kylätiellä, kun mennään taisteluun.

-- Aijoin järjestää rivistöt kylän takana, teidän ylhäisyytenne, --
vastasi kenraali.

Kutusof naurahti ilkeästi.

-- Kylläpä olisi, levittää rintamansa vihollisen jaloissa, totta vie!

-- Vihollinen on vielä kaukana, teidän ylhäisyytenne.
Taistelujärjestelyn mukaan...

-- Taistelujärjestely! -- huudahti Kutusof kärttyisästä, -- kuka teille
sen on sanonut?... Tehkää kuten teitä käsketään, olkaa hyvä.

-- Ymmärrän.

-- _Mon cher_, -- kuiskasi Nesvitski ruhtinas Andreille, -- _le vieux
est d'une humeur de chien_.[104]

Kutusovin luo ratsasti itävaltalainen upseeri, jolla oli yllä valkea
virkapuku ja päässä viheriätöyhtöinen lakki, ja kysyi keisarin nimessä:
"onko neljäs osasto jo ryhtynyt taisteluun?"

Kutusof ei vastannut itävaltalaiselle, käänsi hänelle selkänsä, ja
hänen katseensa sattui ruhtinas Andreihin, joka istui ratsullaan aivan
hänen vieressään. Kun ylipäällikkö näki adjutanttinsa, pehmeni hänen
ilkeä, kärttyisä ilmeensä, aivan kuin hän tällä olisi tahtonut
ilmaista, ettei adjutantti suinkaan ollut syypää siihen, mitä tapahtui.
Ja vastaamatta itävaltalaiselle adjutantille hän kääntyi ruhtinas
Andreihin:

-- Menkää, rakkaani, katsomaan onko kolmas divisioona jo kulkenut kylän
läpi. Käskekää sen pysähtyä ja odottaa käskyjäni.

Tuskin oli ruhtinas Andrei saanut ratsunsa liikkeelle, kun ylipäällikkö
pidätti hänet.

-- Ja kysykää, ovatko tarkka-ampujat asemillaan, -- hän lisäsi. -- Mitä
he tekevät, mitä tekevät! -- mumisi hän itsekseen, vastaamatta yhä
vieläkään itävaltalaiselle.

Ruhtinas Andrei ajoi täyttämään saamiaan käskyjä.

Kuljettuaan edellä marssivain pataljoonain ohi hän pysäytti kolmannen
divisioonan ja huomasi, ettei venäläisten osastojen edellä todellakaan
ollut tarkka-ampujaketjua. Etumaisen rykmentin päällikkö oli kovin
ihmeissään kuullessaan ylipäällikön käskyn, että tarkka-ampujat ovat
asetettavat paikoilleen ketjuun. Hän oli syvästi vakuutettu, että hänen
edellään vielä oli joukkoja ja että vihollinen oli vielä ainakin 10
virstan päässä. Todellakaan ei edestäpäin muuta näkynyt kuin autio,
viettävä, sankan sumun peittämä seutu. Annettuaan ylipäällikön käskyt
lähti ruhtinas Andrei täyttä neljää ratsastamaan takasin. Kutusof oli
yhä vielä samassa paikassa, istuen ukkomaisen reuhkana täyteläisine
ruhoineen satulassa ja laiskasti haukotellen silmät ummessa. Joukot
eivät enää liikkuneet, ne seisoivat alallaan, pyssyt jalalla.

-- Hyvä, hyvä, -- sanoi Kutusof ruhtinas Andreille ja kääntyi sitten
kenraalin puoleen, joka kello kourassa selitteli, että olisi jo aika
lähteä liikkeelle, koska kaikki vasemman sivustan osastot jo olivat
laskeutuneet alankoon.

-- Kyllä vielä kerkiämme, teidän ylhäisyytenne, -- puheli Kutusof
haukotellen. Kyllä kerkiämme! -- hän toisti.

Samassa alkoi kaukaa Kutusovin takaa kuulua rykmenttien
tervehdyshuutoja. Äänet lähenivät yhä pitkin rynnäkköön valmiiden
venäläisten osastojen rivejä. Selvästi huomasi, että tervehdittävä ajoi
vinhaa vauhtia. Kun sen rykmentin miehet, jonka edessä Kutusof istui
ratsullaan, alkoivat huutaa, ajoi ylipäällikkö hieman syrjään ja
vilkasi taakseen kulmat murissa. Pratzin tiellä tulla nelisti kirjava
ratsasjoukko. Muiden edellä nelisti rinnan hurjaa vauhtia kaksi
ratsastajaa. Toisella oli musta virkapuku ja valkotöyhtöinen päähine,
ja hän ajoi punasenruskealla englantilaisrotuisella hevosella, toisella
oli valkea virkapuku ja pikimusta hevonen. Molemmat keisarit saapuivat
seurueineen. Hartaan nöyränä, tavallisen rintamaupseerin tapaan, huusi
Kutusof "asentoon" ja ratsasti, kunniaa tehden, keisarinsa luo. Koko
hänen olentonsa ja käytöstapansa muuttuivat hetkessä. Hän ei enää
muistuttanut käskijää, vaan käskettävää, jonka sokeasti on toteltava
saamiaan määräyksiä. Hän lähestyi keisariaan teeskennellyn nöyränä,
mikä seikka nähtävästi vaikutti sangen vastenmielisesti keisariin.

Tämä vastenmielisyys kuvastui vain hetkeksi keisarin nuorekkaille,
onnellisille kasvoille ja katosi sitten, kuten sumuriekaleet kirkkaalta
taivaalta. Keisari oli tänäpänä sairautensa johdosta jonkun verran
laihempi kuin tarkastuspäivänä Olmützin kentällä, missä ruhtinas Andrei
oli nähnyt hänet ensi kerran ulkomailla; mutta siitä huolimatta oli
hänen ihanissa, harmaissa silmissään tuo ainainen majesteetillisen
lempeä, hurmaava loiste, ja hänen ohuvilla huulillaan leikki tuo
omituinen moninaisten ilmeiden mahdollisuus, joista voimakkaimpana
sentään ilmeni jalosydämisen, viattoman nuoruuden ilme.

Olmützin kentällä oli hän majesteetillisempi, nyt oli hän iloisempi ja
tarmokkaampi. Hän oli ajanut täyttä laukkaa kolmen virstan matkan, ja
siksi oli hänen poskilleen noussut hieno puna. Hän pysäytti hevosensa,
huoahti virkeän reippaasti ja katsahti seurueensa jäseniin, jotka
olivat yhtä nuoria ja elämänhaluisia nuorukaisia kuin hän itsekin.
Czartorisky, Novosiltsof, ruhtinas Volkonski, Stroganof y.m., kaikki
iloisia, komeasti puettuja nuoria miehiä, istuivat kauniilla, hyvin
hoidetuilla, hieman hionneilla ratsuillaan keisarin takana ja puhelivat
hymyhuulin keskenään. Punakka, soikkanaamainen keisari Frans istui
huomattavan suorana kauniilla sysimustalla oriillaan ja katseli
huolekkaan vakavana ympärilleen. Hän kutsui luokseen erään
adjutanteistaan ja kysyi tältä jotain. "Varmaankin kysyy hän, milloin
lähdettiin matkalle", ajatteli ruhtinas Andrei, tarkastellessaan vanhaa
tuttavaansa, ja hymähti välittömästi, kun hänen mieleensä muistuivat
vastaanotto Brünnissä ja keisarin kummalliset kysymykset siinä
tilaisuudessa. Keisarien seurueessa oli "valittua väkeä" sekä
venäläisiä että itävaltalaisia kaartin- ja armeijaupseereja. Heidän
keskellään kuljettivat ratsupalvelijat keisarien kauniita varahevosia,
joilla oli koruompeleiset loimet selässä.

Tästä loistavasta nuorisojoukkueesta tarttui Kutusovin alakuloiseen
esikuntaan nuoruutta, intoa ja voitonvarmuurta, samoin kuin avatusta
akkunasta löyhähtää ummehtuneeseen huoneeseen raitista Jumalanilmaa.

-- Miksette ryhdy toimeen, Mihail Larionovitsh? -- kysyi keisari
Aleksanteri hätäisesti Kutusovilta, katsahtaen samalla kohteliaasti
keisari Fransiin.

-- Odotan vielä, teidän majesteettinne, -- vastasi Kutusof, kumartuen
kunnioittavasti satulassaan.

Keisari taivisti korvaansa, yrmisti kulmiaan ja tahtoi osoittaa, ettei
muka kuullut ylipäällikön vastausta.

-- Odotan vielä, teidän majesteettinne, -- toisti Kutusof (ruhtinas
Andrei huomasi, miten ylipäällikön ylähuuli vavahti luonnottomasti
hänen lausuessaan: odotan vielä). -- Kaikki osastot eivät ole vielä
kokoontuneet.

Keisari oli kuullut ylipäällikön vastauksen, mutta se ei häntä
miellyttänyt; hän kohautti käyristyneitä harteitaan ja katsahti samalla
vieressään olevaan Novosiltsoviin, aivan kuin hän tällä katseellaan
olisi tahtonut syyttää Kutusovria.

-- Emmehän nyt, Mihail Larionovitsh, ole Marskentällä, missä
katselmusta ei aleta, ennenkun kaikki rykmentit ovat saapuneet, --
sanoi keisari, katsahtaen taas keisari Fransiin aivan kuin kehoittaen
tätä, jolleikaan yhtymään väitteeseensä, niin ainakin sitä
kuuntelemaan. Mutta keisari Frans vilkuili vain yhä ympärilleen eikä
kuunnellut.

-- Siksipä en ryhdykkään toimeen, teidän majesteettinne, -- vastasi
Kutusof äänekkäästi, aivan kuin olisi tahtonut keisarin kuulemaan
sanottavansa toistamatta. Hänen kasvonsa vavahtivat. -- Siksipä en
ryhdykkään toimeen, teidän majesteettinne, ettemme ole katselmuksessa
tai Marskentällä, -- lausui hän selvästi ja kuuluvasti.

Keisarin seuruelaiset katsahtivat silmänräpäyksessä toisiaan silmiin,
ja heidän katseistaan kuvastui suuttumusta ja moitetta. "Miten vanha
hän lieneekin, ei hänen sentään sopisi, ei mitenkään sopisi näin
puhua", näyttivät nuo katseet sanovan.

Keisari katsahti tiukan tarkkaavasti Kutusovin silmiin, odotellen, eikö
tämä sanoisi vielä jotain. Mutta Kutusof näytti myös jotakin odottavan,
taiveutti kunnioittavasti päänsä eikä virkkanut sanaakaan. Vaitioloa
kesti minutin verran.

-- Muuten, jos käskette, teidän majesteettinne, -- sanoi Kutusof,
päätään kohottaen, ja hänen äänensä sävy oli taas entisen nöyrä,
muistuttaen itsetiedottoman, tottelemaan tottuneen kenraalin ääntä.

Hän kannusti ratsuaan, kutsui luokseen csaston päällikön
Miloradovitshin ja antoi hänelle etenemiskäskyn.

Joukoissa syntyi elämää, ja kaksi Novgorodin rykmentin pataljoonaa ja
pataljoona Apsheronin rykmentistä lähti astumaan keisarin ohi.

Apsheronin pataljoonan marssiessa keisarin ohi, kannusti punakka
Miloradovitsh ratsunsa laukkaan ja, tehden nuorekkaan reippaasti
kunniaa keisarille, hän peräytti hevosensa keisarin eteen. Hän oli
heittänyt päällysnutun yltään, kiinnittänyt ritarimerkit rintaansa ja
sukaissut kolmikulmaisen, suunnattomalla töyhdöllä varustetun hattunsa
toiselle korvalle.

-- Herran nimeen, kenraali, -- sanoi keisari hänelle.

-- _Ma foi, sire, nous ferons ce qui sera dans notre possibilité,
sire_,[105] -- vastasi Miloradovitsh iloisesti, mutta seuruelaiset
hymyilivät pilkallisesti hänen virheelliselle ranskan ääntämiselleen.

Miloradovitsh käänsi äkkiä hevosensa ja asettui keisarin taakse.
Innostuneina keisarin läsnäolosta astuivat sotilaat reippaina ja
iloisina keisarien ja heidän seurueidensa ohi.

-- Pojat! huusi Miloradovitsh kovalla, itseluottavalla ja iloisella
äänellä. Hän oli niin huumautunut pyssyjen paukkeesta, jännittävästä
odotuksesta ja sotilaidensa reimasta astunnasta, että unohti kokonaan
keisarin läsnäolon. Apsheronin rykmentin miehet olivat hänen
tovereitaan jo Suvorovin retkien ajoilta.

-- Pojat! emme hyökkää ensimäisen kylän kimppuun! -- hän jatkoi.

-- Ahkeruus on ilomme, -- räjäyttivät sotilaat.

Keisarin hevonen hätkähti odottamattoman huudon johdosta. Saman tamman
selässä oli keisari Venäjällä monet katselmukset pitänyt, ja nytkin se
täällä Austerlitzin kentällä, kuten ennen kotimaassa, höristeli
korviaan laukauksille ja kesti kärsivällisenä keisarin vasemman jalan
hermostuneita lyöntejä, käsittämättä näiden laukausten merkitystä,
keisari Fransin mustan oriin läheisyyttä tai herransa puheita,
ajatuksia ja tunteita tänä merkillisenä päivänä.

Hymyillen kääntyi keisari erään suosikkinsa puoleen, viittasi
reippaisiin apsheronilaisiin ja lausui samalla jotain.



XVI.


Adjutanttiensa seuraamana lähti Kutusof käyden ajamaan tarkka-ampujain
jälkiin.

Kuljettuaan puolen virstan verran Kutusof pysäytti hevosensa
tienristeykseen aution talon kohdalle (arvattavasti oli talossa ennen
ollut kapakka). Molemmat tienhaarat laskeutuivat alangolle, ja molempia
myöten kulki joukkoja.

Sumu alkoi hälvetä, ja parin virstan päässä olevilta kukkuloilta
eroitti epäselvästi vihollisen joukkoja. Vasemmalla alangossa kävi
pyssynpauke yhä kuuluvammaksi. Kutusof keskusteli erään itävaltalaisen
kenraalin kanssa. Ruhtinas Andrei istui ratsullaan heidän takanaan ja
katseli kenraaleja. Hän kääntyi erääseen adjutanttiin ja pyysi tältä
kaukoputkea.

-- Katsokaa, katsokaa, -- sanoi adjutantti hätäisesti, osoittaen alas
vuoren loivetta. -- Tuolla on ranskalaisia!

Molemmat kenraalit ja adjutantit tarttuivat kaukoputkeen, kiskoen sitä
toisiltaan. Kaikkien kasvot muuttuivat hetkessä, ja niillä kuvastui
kauhu. Oli arveltu ranskalaisten olevan ainakin kahden virstan päässä,
ja ne olivatkin aivan edessä.

-- Vihollinenko?... Mahdotonta!... Onpa niinkin, vihollinen ... aivan
varmasti... Mitä tämä merkitsee? -- puhelivat he kaikki yhteen ääneen.

Paljaalla silmällä eroitti ruhtinas Andrei sankan ranskalaisen osaston,
joka oikealta nousi Apsheronin pataljoonaa kohti noin 500 askeleen
päässä siitä paikasta, niissä Kutusof oli.

"Jopa tuli ratkaiseva hetki! Jopa tuli minunkin vuoroni!" ajatteli
ruhtinas Andrei, läimäytti ratsuaan ja karautti Kutusovin luo.
"Apsheronilaiset ovat pysäytettävät, teidän ylhäisyytenne!" hän huusi.
Mutta samassa silmänräpäyksessä peittyi kaikki savuun, laukaukset
kuuluivat aivan vierestä, ja parin askeleen päässä ruhtinas Andreista
huusi yksinkertaisen pelästynyt ääni: "no, veljet, kaikki on hukassa!"
Tämä ääni tuntui aivan kuin käskyltä. Sen kuultuaan syöksyivät kaikki
pakosalle.

Yhä suurempia, sotkeutuneita joukko-osastoja juoksi sitä paikkaa kohti,
missä viisi minuttia sitten keisarin ohi oli kulkenut neljäs osasto.
Mahdoton oli pidättää pakenevia, vieläpä veivät he mukanaan jokaisen,
ken vain tielle sattui. Bolkonski koetti kaikin voimin pysyä mukana ja
neuvottomana hän katseli ympärilleen, käsittämättä mitä tapahtui.
Nesvitskin haahmo oli muuttunut; punakkana kiukusta hän huusi
ylipäällikölle, että tämä epäilemättä joutuu vangiksi, jollei heti
peräänny. Kutusof oli yhä entisellä paikallaan ja kaivoi rauhallisena
nenäliinaa taskustaan. Hänen poskensa oli veressä. Ruhtinas Andrei
pääsi vihdoin ylipäällikön luo.

-- Oletteko haavoittunut? -- hän kysyi, vaivoin pidätellen alaleukaansa
vavahtelemasta.

-- Haava ei ole tässä, vaan tuolla! -- sanoi Kutusof, puristaen
nenäliinalla haavoittunutta poskeaan ja osoittaen samalla pakenevia.

-- Pysäyttäkää heidät! -- huusi hän sitten, mutta samassa huomasi hän
käskynsä järjettömyyden, läimäytti hevostaan ja lähti ajamaan oikealle.

Pakenevain syöksyvät joukot pidättivät hänet ja tempasivat hänet
mukaansa.

Sotilaat pakenivat niin sankoissa joukoissa, että sen, ken kerran
heidän keskelleen oli joutunut, oli mahdoton heistä selvitä. Joku
huusi: "Tiehes! Pois sotkemasta!" Joku kääntyi juostessaan ja ampusi
ilmaan, joku löi ylipäällikön hevostakin. Selviydyttyään viimein
suurilla ponnistuksilla pakenevain virrasta lähti Kutusof ratsastamaan
vasemmalle, läheltä kuuluvaa tykinjyskettä kohti. Hänen seurueestaan ei
ollut puoliakaan mukana. Selviydyttyään pakenevain joukosta koetti
ruhtinas Andrei pysyä ylipäällikön lähettyvillä. Hän huomasi vuoren
rinteellä savun keskellä venäläisen patterin, josta vielä ammuttiin
vihollista. Mutta aivan patterin lähistöllä juoksi ranskalaisia, jotka
nähtävästi aikoivat valloittaa patterin. Ylempänä rinteellä oli
venäläistä jalkaväkeä, mutta patterin avuksi se ei tullut. Joukon
kenraali ajoi Kutusovin luo. Kutusovin seurueesta oli jälellä
ainoastaan neljä miestä. Kaikki olivat kalpeita ja vilkuilivat ääneti
toisiinsa.

-- Pysäyttäkää nuo konnat! -- huusi Kutusof hengästyneenä
rykmentinpäällikölle, osoittaen pakenevia; mutta samassa alkoi sataa
luoteja kuin rakeita rykmenttiin ja ylipäällikön seurueeseen aivan kuin
rangastukseksi ylipäällikön kovista sanoista.

Ranskalaiset hyökkäsivät patterin kimppuun ja kun huomasivat Kutusovin
alkoivat he häntä ampua. Kutusof tarttui jalkaansa; kaatui muutamia
sotilaita, ja lipunkantaja, alivänrikki, päästi lipputangon käsistään:
lippu heilahteli ja kaatui, jääden lähellä seisovain sotilaiden
pyssyjen varaan. Käskyttä alkoivat sotilaat ampua.

-- Ooih! -- voihki Kutusof toivottoman surkeasti ja katsahti taakseen.

-- Bolkonski, -- kuiskasi hän värisevällä äänellä ruhtinas Andreille.
Ja hänen äänestään väreili vanhuuden saamattomuuden itsetietoisuus. --
Bolkonski, -- hän kuiskasi, osoittaen epäjärjestykseen joutunutta
pataljoonaa ja vihollista, -- mitä tämä on?

Mutta ennenkun ylipäällikkö oli lausunut viimeiset sanat, tunsi
ruhtinas Andrei vihan ja häpeän kyyneleet kurkkuaan ahdistavan, hän
hyppäsi ratsultaan ja lähti juoksemaan lippua kohti.

-- Pojat, eteenpäin! -- huusi hän lapsellisen kimakasti. "Tuossahan se
on!" ajatteli hän tartuttuaan lipputankoon ja riemastuneena kuunnellen
luotien vinkunaa, joita vihollinen nähtävästi lähetteli juuri hänen
varalleen. Kaatui muutamia sotilaita.

-- Eläköön! huusi ruhtinas Andrei, vaivoin pidellen käsissään raskasta
lippua, ja lähti juoksemaan vihollista kohti varmana, että koko
pataljoona juoksee hänen jälissään.

Niinpä kävikin. Hän juoksi yksin ainoastaan muutaman askeleen. Ensin
lähti yksi sotilas, toinen, ja koko pataljoona lähti juoksemaan
eteenpäin "eläköötä" huutaen, ja pian sivuuttivatkin sotilaat hänet.
Pataljoonan aliupseeri tuli juosten hänen luokseen ja sieppasi häneltä
raskaan lipun, mutta kaatui samassa silmänräpäyksessä kuolleena maahan.
Ruhtinas Andrei sieppasi taas lipun ja, laahaten sitä tangosta, hän
lähti juoksemaan pataljoonan mukana. Edessään näki hän venäläisiä
tykkimiehiä, joista toiset olivat käsikähmässä ranskalaisten kanssa,
toiset taas jättivät tykkinsä ja pakenivat, juosten hyökkäävää
pataljoonaa kohti; hän näki myöskin ranskalaisia jalkamiehiä, joista
toiset anastivat venäläisten hevosia, toiset kääntelivät tykkejä.
Ruhtinas Andrei oli pataljoonineen jo 20 askeleen päässä tykeistä.
Lakkaamatta vinkuivat luodit hänen korvissaan, ja oikealla ja
vasemmalla kaatui ja voihki sotilaita. Mutta ei hän niitä katsellut:
hän tähysi vain eteensä -- patterille. Hän näki, miten siellä eräs
punatukkainen tykkimies, kiiveri korvalla, vimmatusti taisteli
ranskalaisen kanssa tykinhuosiaimesta. Hän eroitti aivan selvästi
näiden kahden ihmisen vihan vääristämät kasvot. Selvästi huomasi,
etteivät he kumpikaan käsittäneet, mitä he oikeastaan tekivät.

-- Mitä he tekevät? ajatteli ruhtinas Andrei, heitä katsellessaan, --
miksei punatukkainen pakene, sillä onhan hän aseeton? Miksei
ranskalainen pistä häntä kuoliaaksi? Varmaankin ranskalainen muistaa
aseensa ja pistää hänet kuoliaaksi, ennenkun hän kerkiää paeta.

Jo juokseekin toinen ranskalainen pyssy sojossa ottelevia kohti, ja
punatukkaisen tykkimiehen kohtalo odotti ratkaisuaan, sillä hän ei
vieläkään näkynyt käsittävän asemaansa, vaan huitoi voitonriemuisena
ympärilleen anastamallaan huosiaimella. Mutta ruhtinas Andrei ei
kerinnyt näkemään, miten ottelu päättyi. Sillä samassa tuntui hänestä
kuin joku hänen vieruskumppaneistaan olisi olkainsa takaa huitaissut
häntä paksulla sauvalla päähän. Se ei erityisemmin koskenut, mutta
tuntui vain niin harmilliselta, kun kipu samensi ajatukset ja esti
häntä näkemästä tapausten kehitystä.

"Mitä tämä on? kaadunko? jalkani herpautuvat", hän ajatteli, ja kaatui
samassa selälleen. Hän avasi silmänsä nähdäkseen, miten oli päättynyt
ranskalaisten ja tykkimiehen välinen kamppailu, oliko tykkimies
kaatunut vai vieläkö hän oli hengissä, olivatko tykit joutuneet
ranskalaisille vai olivatko ne pelastetut. Mutta hän ei nähnyt mitään.
Hänen yllään ei ollut enää muuta kuin taivas -- korkea taivas, ei tosin
täysin kirkas, mutta siitä huolimatta mittaamattoman korkea, jolla
harmaat pilvet rauhallisina purjehtivat. "Miten hiljaista, rauhallista
ja suuremmoista, aivan toista kuin juostessani", ajatteli ruhtinas
Andrei: "aivan toista kuin juostessamme, huutaissamme ja tapellessamme;
aivan toista kuin punatukkaisen tykkimiehen ja ranskalaisen vimmattu
kamppailu tykinhuosiaimesta; toisin purjehtivat pilvet tuolla
korkealla, äärettömällä taivaankuvulla. Miten en ennen ole huomannut
tuota korkeata taivasta? Miten olenkaan onnellinen kun vihdoinkin olen
sen huomannut. Niin! tämän äärettömän taivaan rinnalla on kaikki
vähäpätöistä, valetta, petosta. Ei mitään, ei mitään ole olemassakaan
paitsi tämä taivas. Mutta sitäkään ei ole, ei ole mitään, hiljaisuus
vain ja rauha. Ja Jumalan kiitos!..."



XVII.


Oikealla sivustalla Bagrationin osastossa ei taistelu vielä 9 aikaan
ollut alkanut. Bagration ei suostunut Dolgorukovin vaatimukseen, että
heti ryhdyttäisiin taisteluun, ja vierittääkseen edesvastuun omilta
niskoiltaan hän ehdotti Dolgorukoville, että olisi lähetettävä
tiedustelemaan ylipäällikön mielipidettä. Bagration tiesi, että sillä
melkein 10 virstan pituisella välimatkalla, joka eroitti sivustat
toisistaan, saattoi lähetille tapahtua yhtä ja toista. Jolleikaan hän
matkalla joutuisi surman suuhun (joka oli hyvin luultavaa), ja vaikkapa
hän vielä tapaisikin ylipäällikön, mikä muuten oli sangen vaikeata,
niin sittenkään ei hän missään tapauksessa ehtisi takasin ennen iltaa.

Bagration katsahti suurilla, ilmeettömillä, unisilla silmillään
seurueeseensa, ja ensimäisinä sattuivat hänen silmiinsä Rostovin
lapselliset, toivosta väreilevät kasvot. Bagration lähetti hänet
matkalle.

-- Mutta jos tapaan hänen majesteettinsa ennen kuin ylipäällikön,
teidän ylhäisyytenne? sanoi Rostof, käsi ohimolla.

-- Ilmoittakaa asianne hänen majesteetilleen, -- ehätti Dolgorukof.

Päästyään ketjusta oli Rostof nukkunut muutaman tunnin ja tunsi
olevansa iloinen, rohkea ja päättäväinen. Hänen liikkeensä olivat
jäntevän joustavat, ja koko hänen olemuksensa uhkui onnen varmuutta ja
tyytyväisyyttä. Tällaisessa mielentilassa tuntuu kaikki helpolta,
hauskalta ja mahdolliselta.

Tänä aamuna toteutuivat kaikki hänen toiveensa: oli ryhdytty
ratkaisevaan taisteluun, jossa hänkin on mukana; eikä siinä kyllin, hän
oli päivystäjänä urhoollisimman kenraalin seurueessa; hänet oli
lähetetty viestinviejänä Kutusovin luo, kenties itse keisarinkin luo.
Aamu oli kirkas, ja hevonen hänellä oli hyvä. Hänen sielunsa täytti
riemu ja onni. Saatuaan käskyn hän kannusti hevostaan ja lähti
ratsastamaan pitkin linjaa. Ensin ratsasti hän pitkin Bagrationin
joukkojen linjaa, jotka vielä eivät olleet ryhtyneet taisteluun, vaan
seisoivat liikkumatta paikoillaan; sitten saapui hän Uvarovin ratsuväen
alueelle ja täällä hän jo huomasi liikettä ja taisteluvalmistuksia;
kuljettuaan Uvarovin joukkojen ohi alkoi hän jo selvästi kuulla
tykinjyskettä ja pyssyjen pauketta. Ampuminen yhä kiihtyi.

Raikkaassa aamu-ilmassa eivät enää kajahdelleet yksinäiset laukaukset,
milloin pari, milloin kolme laukausta aina lyhyen väliajan perästä,
joihin sitten silloin tällöin yhtyy jokunen tykinjymäyskin, ei, nyt
kuului Pratzin edustalla olevilta vuorilta katkeamaton pyssyjen rätinä,
jonka toisinaan vaimensi niin taaja tykinjyske, ettei kaikin ajoin
saattanut edes eroittaa erityisiä laukauksia, vaan sulautui ampuminen
yhtenäiseksi korvia huumaavaksi jymyksi.

Vuorten rinteillä kiirivät pyssyistä pöllähtäneet savuhattarat aivan
kuin toisiaan ajaen, ja tykkien mahtavat savupilvet kierivät,
leijailivat ja yhtyivät toisiinsa. Savun keskestä välähtelivät
liikehtivän jalkaväen pistimet, ja kaitana juovana kulki tykkiväki
viheriäine ampumatarverattaineen.

Rostof pysäytti hetkeksi hevosensa mäen töppäälle nähdäkseen, mitä oli
tekeillä; mutta vaikka hän kuinka olisi tähystänyt ei hän sittenkään
eroittanut eikä käsittänyt, mitä oli tekeillä; ihmisiä tosin liikkui
tuolla savussa, joukkoja kulki edestakasin, ja kaikkialta, edestä ja
takaa näkyi yhä vaan joukkoja; mutta miksi? keitä? mihin? sitä oli
mahdoton käsittää. Mutta näkemänsä ja kuulemansa ei kuitenkaan
saattanut Rostovia alakuloiseksi tai araksi, päinvastoin tunsi hän
olevansa entistään tarmokkaampi ja päättävämpi.

"No, vielä, vielä, jyskykää!" lausui hän itsekseen, aivan kuin olisi
puhutellut paukkuvia pyssyjä ja jyriseviä tykkejä, kannusti ratsunsa
neljään ja lähti taas ratsastamaan pitkin linjaa, tullen yhä edemmäs ja
edemmäs joukkojen keskeen, jotka jo olivat ryhtyneet taisteluun.

"Enpä tiedä, miten kaikki tuolla käy, mutta hyvin on kaikki käyvä!"
ajatteli Rostof.

Kuljettuaan muutamain itävaltalaisten joukko-osastojen ohi, Rostof
huomasi, että niitä seuraava joukko-osasto (kaartti) jo oli ryhtynyt
taisteluun.

"Sen parempi! näenhän läheltä", ajatteli Rostof.

Hän kulki miltei äärimäisiä rivejä pitkin. Häntä kohti tuli täyttä
nelistä muutamia ratsumiehiä. Ne olivat kaartin ulaaneja, jotka
hämmentynein rivin palasivat hyökkäyksestä. Rostof kiirehti niiden
tieltä. Eräs ulaaneista oli verissä. Rostof lähti ajamaan edelleen.

"Minua ei tämä liikuta!" ajatteli Rostof. Hän ei ollut vielä kulkenut
kuin muutamia satoja askelia, kun vasemmalta koko kentän laveudelta
alkoi häntä lähestyä ravia ajaen suunnaton ratsuväki-joukko, uhaten
tallata hänet jalkoihinsa. Ratsumiehillä oli mustat hevoset jä valkeat,
loistavat virkapuvut. Rostof kannusti ratsunsa huimaan laukkaan
päästäkseen ehjin nahoin ratsuväen tieltä, ja helposti olisi hän
ehtinytkin tieltä, jos ratsastajat olisivat ajaneet entistä vauhtiaan.
Mutta ratsastajat lisäsivät yhä vauhtiaan, ja muutamat hevoset olivat
jo alkaneet nelistää. Rostof kuuli yhä selvemmin kavioiden kapseen,
aseiden helinän ja eroitti hevoset, ratsastajat, vieläpä heidän
piirteensäkin. Ratsumiehet olivat kavaljeerikaarttilaisia, jotka
hyökkäsivät heitä kohden liikkuvan ranskalaisen ratsuväki-osaston
kimppuun.

Ratsumiehet ajoivat jo laukkaa, mutta vielä eivät he olleet päästäneet
ratsujaan täyteen vauhtiin. Rostof eroitti jo selvästi ratsastajain
piirteet ja kuuli käskyn: "mars, mars!" Upseeri, joka antoi käskyn,
kannusti puhdasrotuisen ratsunsa huimaan laukkaan. Rostof, peläten
joutuvansa ratsuväen jalkoihin tai sotkeutuvansa heidän hyökkäykseensä,
kannusti hevostaan minkä jaksoi, mutta sittenkään ei hän päässyt
pälkähästä.

Laidimainen ratsumies, suunnattoman kookas, rokonarpinen sotilas,
yrmisti ilkeästi kulmiaan nähdessään edessään Rostovin, jonka kanssa
hänen auttamattomasti täytyi töytätä yhteen. Kaarttilainen olisi
epäilemättä syössyt kumoon Rostovin Beduinineen (Rostof tunsi olevansa
kovin pieni ja näämäinen näiden suhdattoman suurien miesten ja hevosten
rinnalla), jollei tämä olisi ruoskallaan sivaltanut kaarttilaisen
hevosta päin päätä. Musta, raskasliikkeinen, tavattoman suuri hevonen
pöllähtyi ja höristi korviaan, mutta rokonarpinen ratsumies iski
voimainsa takaa suuret kannuksensa sen kupeisiin, ja kaula kaarella ja
hännällääa huiskien lähti hevonen kiitämään entistä vinhemmin. Tuskin
olivat ratsumiehet kiitäneet Rostovrin ohi, kun tämä kuuli niiden
huutavan: "Hurraa!" ja käännyttyään katsomaan Rostof näki, miten
etumaiset rivit jo sekautuivat outojen, arvattavasti ranskalaisten,
ratsumiesten kanssa, joilla oli punaset olkalaput. Muuta hän ei nähnyt,
sillä samassa alettiin jostain ampua tykeillä, ja koko seutu peittyi
savuun.

Sinä hetkenä, jolloin ratsumiehet kulkivat Rostovin ohi ja katosivat
savuun, oli tämä kahden vaiheilla, olisiko hänen lähdettävä
ratsumiesten jälkiin, vai jatkettava matkaansa täyttääkseen saamansa
käskyn. Tämä oli se loistava kavaljeerikaarttilaisten hyökkäys, jota
ranskalaisetkin ihmettelivät. Kauhukseen sai Rostof sittemmin tietää,
että koko tästä joukosta, noista kookkaista, kukkeista nuorista
miehistä, kaikista näistä rikkaista nuorukaisista, upseereista ja
junkkareista, jotka nelistäen olivat karauttaneet hänen ohitseen,
hyökkäyksen jälkeen oli jälellä ainoastaan kahdeksantoista miestä.

"Miksi heitä kadehdin, minun onneni ei kaikkone, ja pian kenties saan
nähdä keisarin!" ajatteli Rostof ja lähti laukassa eteenpäin.

Saavuttuaan kaartin jalkaväen kohdalle Rostof huomasi, että siellä
lenteli tykinluoteja. Tämän hän huomasi jyskeestä, mutta erittäinkin
sotilaiden rauhattomista katseista ja upseerien luonnottomasta
sotilaallisesta arvokkuudesta.

Ajaessaan pitkin erästä kaartinrykmentin linjaa kuuli Rostof
huudettavan nimeään.

-- Rostof! -- huusi ääni.

-- Mitä? -- vastasi Rostof ja tunsi samassa Boriksen.

-- Mitä arvelet? Olemme joutuneet ensimäiseen linjaan! Meidän
rykmenttimme oli rynnäkössä! -- sanoi Boris, hymyillen lapsellisen
onnellisena, kuten hymyilevät nuoret miehet oltuaan ensi kertaa
tulessa.

Rostof pysäytti hevosensa.

-- Kas vaan! -- hän sanoi, -- miten kävi?

-- Syöstiin takasin! -- vastasi Boris innostuneesti ja alkoi
laverrella. -- Ajattelehan!

Ja Boris alkoi kertoa, miten kaartti pysähdyttyään ja nähtyään joukkoja
edessään oli pitänyt niitä itävaltalaisina, mutta, miten sitten nämä
joukot yhtäkkiä olivat alkaneet ampua tykeillä, ja silloin
huomattiinkin, että oltiin ensimäisessä linjassa aivan vihollisen
edessä, ja silloin oli odottamatta ryhdyttävä taisteluun. Rostof nykäsi
ohjista hevostaan, kuulematta loppuun Boriksen kertomusta.

-- Minne sinä? -- Boris kysyi.

-- Hänen majesteettinsa luo lähettinä.

-- Täällähän hän on, -- sanoi Boris, joka luuli Rostovin etsivän
suuriruhtinasta.

Ja hän osoitti suuriruhtinas Konstantinia, joka kaski päässä ja
kavaljeerikaartin ratsastakki yllä seisoi noin sadan askeleen päässä
heistä. Hartiat koholla ja kulmat rypyssä huusi suuriruhtinas jotain
eräälle kalpealle, valkeapukuiselle itävaltalaiselle upseerille.

-- Sehän on suuriruhtinas, mutta minulla on asiaa ylipäällikölle tai
hänen majesteetilleen, -- sanoi Rostof ja nykäsi hevostaan ohjista.

-- Kreivi, kreivi, -- huusi Berg, yhtä innostuneena kuin Boriskin, --
olen saanut haavan oikeaan käteeni, -- hän puhui, osoittaen nenäliinaan
käärittyä veristä kättään -- mutta en ole silti poistunut rintamasta.
Kreivi, pidän nyt miekkaa vasemmassa: von Bergien suvussa ovat kaikki
olleet ritareita.

Berg jatkoi vielä ylistyksiään, mutta Rostof ei enää eroittanut hänen
sanojaan; hän ajoi edelleen.

Kuljettuaan kaartin ohi ja ajettuaan erään tyhjän aukeaman yli
Rostof käänsi ratsunsa varaväen linjalle, jottei enää joutuisi
taistelulinjalle, kuten oli joutunut kavaljeerikaartin kohdalla. Kaukaa
hän kierteli sellaiset kohdat, missä kivääri- ja tykkituli oli kiivain.
Yhtäkkiä kuuli hän läheltä edestään ja venäläisten takaa, sellaiselta
kohdalta, missä ei mitenkään olisi luullut vihollisia olevan, kiivasta
pyssynpauketta.

"Mitä tämä merkitsee?" ajatteli Rostof. "Onko vihollinen kiertänyt
meikäläiset? Mahdotonta", ajatteli Rostof, mutta siitä huolimatta
valtasi hänet hetkessä kauhu. Hänen mieleensä välähti oma kohtalonsa ja
koko taistelun meno. "Olkoon miten oli", hän ajatteli, "nyt ei enää
auta kiertelemiset. Minun on etsittävä täältä ylipäällikkö, ja jos
kaikki on mennyttä, niin yhdessäpä sorrun toisten kanssa."

Pahat aavistukset näyttäytyivät yhä oikeutetuimmilta mitä edemmäs
Rostof joutui Pratzin kylän taakse sijoittuneiden eri aselajisten
joukkojen keskuuteen.

-- Mitä on tekeillä? Mitä on tapahtunut? Ketä ammutaan? Ken ampuu? --
kyseli Rostof, tavatessaan venäläisiä ja itävaltalaisia joukkoja, jotka
hämmentynein joukoin juoksivat, sulkien häneltä tien.

-- Hiisi sen tietää! Kaikki on lyönyt! Kaikki on mennyttä! --
vastasivat pakenevat venäjän-, saksan- ja tshekinkielellä, tietämättä
paremmin kuin Rostovkaan, mitä oli tapahtunut.

-- Lyökää saksalaisia! -- huusi joku.

-- Hiis' heidät vieköön, petturit.

-- _Zum Henker diese Russen_...[106] murisi eräs saksalainen.

Muutamia haavoittuneita kulki tiellä. Sadatukset, huudot ja voihkina
sulautuivat yhtenäiseksi kauheaksi humuksi. Ampuminen taukosi. Kuten
Rostof sittemmin sai tietää, olivat venäläiset ja itävaltalaiset
ampuneet toisiaan.

"Jumalani! mitä tämä merkinneekään?" ajatteli Rostof. "Täälläkin, missä
keisari milloin tahansa saattaa heidät nähdä... Ei, tuollaisia konnia
ei toki löytyne monta. Se on satunnaista, ohimenevää; se on
mahdotonta", hän ajatteli. "Kunpa vain pian, pian pääsisin heidän
ohitseen!" Rostof ei voinut vielä ajatellakaan häviötä ja pakoa. Vaikka
hän näkikin Pratzin ylängöllä, siellä mistä hänen oli käsketty etsiä
ylipäällikköä, ranskalaisia joukkoja ja tykkejä, niin hän ei voinut
eikä tahtonut sitä uskoa.



XVIII.


Rostof oli saanut määräyksen etsiä Kutusovia ja keisaria Pratzin kylän
seutuvilla. Mutta siellä ei ollut kumpaakaan heistä, ei edes
ainoatakaan päällikköä, oli ainoastaan osia hämmentyneistä eri
aselajeihin kuuluvista joukoista. Rostof hoputti yhä uupunutta
hevostaan päästäkseen joutuisammin näiden joukkojen ohi, mutta mitä
edemmäs hän tuli sitä suuremmaksi kävi sekasorto. Tultuaan valtatielle
näki Rostof ahtautuneita vaunuja, kaikenlaisia ajoneuvoja, kaikkiin
aselajeihin kuuluvia venäläisiä ja itävaltalaisia sotilaita,
haavoittuneita ja terveitä. Oli ääntä ja melua, tunkeiltiin ja
raastettiin, ranskalaisten tykkien jyristessä Pratzin ylängöillä, ja
tykinluotien jylhästi vinkuessa ilmassa.

-- Missä on keisari? missä on Kutusof? -- kyseli Rostof jokaiselta
kenen vain voi pysäyttää, mutta vastausta hän ei saanut keneltäkään.

Viimein tarttui hän erään sotilaan kaulukseen ja pakoitti hänet
vastaamaan.

-- Voi, veliseni! Jo kauvan ovat kaikki olleet tuolla, loikkivat
edellä! -- vastasi sotilas, nauraen jollekin ja riuhtaisten itsensä
vapaaksi.

Jätettyään rauhaan sotilaan, joka nähtävästi oli humalassa, Rostof
pysäytti jonkun korkea-arvoisen henkilön palvelijan tai tallirengin
hevosen ja alkoi kysellä häneltä. Palvelija kertoi, että noin tunti
sitten oli keisaria viety huimaa vauhtia vaunuissa tätä samaa tietä
myöten, ja että keisari oli ollut vaarallisesti haavoittunut.

-- Mahdotonta, -- sanoi Rostof, -- varmaankin oli se joku muu.

-- Itse näin, -- sanoi palvelija, hymähtäen itsetietoisen
pilkallisesti. -- Pitäisi minun toki tuntea keisari, sillä olen monet
kerrat nähnyt hänet Pietarissa aivan läheltä. Kalvakkana,
kalmankalvakkana hän istui vaunuissa. Neljä mustaa edessä, kun laski,
voi sun pojat, ohitsemme mennä viiletti jyryten. Pitäisi minun jo
tuntea sekä keisarin hevoset että Ilja Ivanitsh kuski; tietenkään ei
Ilja muita kuljetakkaan kuin keisaria.

Rostof päästi hänen hevosensa ja aikoi jatkaa matkaansa. Ohi kulkeva
haavoittunut upseeri kääntyi häneen.

-- Ketä oikeastaan etsitte? -- kysyi upseeri, -- ylipäällikköäkö? Hänet
tappoi tykinluoti, rintaan sattui tykinluoti meidän rykmenttimme
kohdalla.

-- Ei hän ole kuollut, haavoittunut vain, -- oikasi toinen upseeri.

-- Ken? Kutusovko? -- kysyi Rostof.

"Nyt on jo kaikki yhdentekevää; jos kerran keisari on haavoittunut,
niin kannattaako minunkaan itseäni säästää?" hän ajatteli. Hän joutui
sille alueelle, missä eniten oli tuhoutunut väkeä Pratzista paettaessa.
Ranskalaiset eivät vielä olleet seutua anastaneet, ja venäläiset taas,
henkiin jääneet ja haavoittuneet, olivat jo aikoja sitten poistuneet.
Kentällä virui kuolleita ja haavoittuneita kuin kuhilaita
runsassatoisella vainiolla, noin 10-15 jokaisella desjatiinalla.[107]
Haavoittuneet olivat ryömineet toistensa luo, ja kahden kolmen
miehisissä ryhmissä he valittivat ja ähkyivät surkeasti. Rostovista
tuntuivat heidän valituksensa ja vaikeroimisensa toisinaan
teeskennellyiltä. Hän kannusti ratsunsa raviin, jottei olisi nähnyt
noita kärsiviä ihmisiä, ja kauhu valtasi hänen mielensä. Ei hän
henkeään pelännyt, vaan miehuutensa lannistumista, joka oli hänelle
niin välttämätön ja jonka hän tiesi pettävän näiden onnettomien
lähettyvillä.

Ranskalaiset, jotka jo olivat herenneet ampumasta tätä kuolleiden ja
haavoittuneiden peittämää kenttää, jolla ei enää näkynyt ainoatakaan
elävää olentoa, suuntasivat taas tykkinsä sille nähdessään ratsastavan
adjutantin, ja muutamia tykinluoteja mennä vinhalti Rostovin yli.
Kuolleiden näkeminen ja tämä kauhea tykinluotien viuhina sulautuivat
Rostovin sydämessä pelon ja itsensä surkuttelun tunteeksi. Hänen
mieleensä johtui äidin viimeinen kirje. "Mitä äiti tuntisikaan", hän
ajatteli, "jos hän nyt näkisi minut täällä kentällä ranskalaisten
tykkien maalitauluna!"

Gostieradekin kylällä oli taistelutantereelta palaavia venäläisiä
joukkoja, tosin toisiinsa sekaantuneita, mutta sentään joltisessakin
järjestyksessä. Tänne eivät ranskalaisten tykit kantaneet, ja jyskekin
kuului kaukaiselta. Täällä kaikki jo olivat selvillä, että taistelu oli
hävitty, ja julkisesti siitä jo puheltiinkin. Kenen puoleen Rostof
kääntyikin, kukaan ei saattanut sanoa, missä oli keisari, missä
Kutusof. Toiset sanoivat, että keisari todella oli haavoittunut, toiset
väittivät huhua perättömäksi ja selittivät huhun syntyneen siitä että
kapusata ja säikähtynyttä yli-hovimarsalkka Tolstoita oli keisarin
vaunuissa kiidätetty pois taistelutantereelta, minne hän oli saapunut
keisarin seurueessa. Eräs upseeri kertoi Rostoville, että hän
vasemmalla kylän takana oli nähnyt jonkun korkeimmista päälliköistä.
Rostof lähti heti ajamaan upseerin mainitsemalle paikalle. Hän ei tosin
enää toivonut ketään tapaavansa, mutta hän toimi kuitenkin
omantuntonsa rauhoittamiseksi. Kuljettuaan kolmisen virstaa ja
sivuutettuaan viimeisetkin venäläiset joukot huomasi Rostof ojanteen
eroittaman kasvitarhan kohdalla pari ratsastajaa. Toinen, jolla oli
valkotöyhtöinen päähine, tuntui Rostovista kumman tutulta; toinen,
tuntematon, jolla oli kaunis, ruskea ratsu (ratsu tuntui Rostovista
tutulta), ajoi ojanteen reunalle, kannusti ratsuaan, päästi ohjat
valloilleen ja lensi kevyesti ratsuineen ojanteen yli. Reunamulta vain
pöllähti takakavioiden iskusta. Sitten käänsi hän äkkiä hevosensa,
tuoksahti taas yli ojanteen ja kääntyi kunnioittavasti valkotöyhtöisen
ratsastajan puoleen, kehoittaen nähtävästi tätä seuraamaan hänen
esimerkkiään. Ratsastaja, joka Rostovista tuntui tutulta, ja johon
hänen huomionsa niin kummasti oli kiintynyt, ravisti epäävästi
päätään ja häiläytti kädellään, ja näistä liikkeistä tunsi Rostof
silmänräpäyksessä jumaloimansa, ikävöimänsä keisarin.

"Mutta eihän se voi olla hän, keskellä tätä autiota kenttää", ajatteli
Rostof. Samassa käänsi Aleksanteri päätään, ja Rostof näki nuo rakkaat
piirteet, jotka niin elävinä olivat painuneet hänen mieleensä. Keisari
oli kalpea, posket olivat lomossa ja silmät kuopalla; mutta entistään
ihanammat, lempeämmät olivat silti nuo piirteet. Rostof oli onnellinen
nähdessään, että huhut keisarin haavoittumisesta olivat olleet
perättömiä. Hän oli onnellinen nähdessään nyt tuossa keisarin. Hän
tiesi, että hän saattaisi kääntyä keisariin, vieläpä oli se hänen
velvollisuutensakin, ja ilmoittaa hänelle, mitä Dolgorukof oli
käskenyt.

Mutta kuten rakastunut nuorukainen vapisee ja arkailee tavatessaan
armaansa, jota kauvan on seurannut kuin varjo, ja jolle ei uskalla
ilmaista tunteitaan, joita yöt ja päivät on mielessään hautonut, vaan
vilkuilee arkana ympärilleen aivan kuin etsisi apua tai koettaisi
jättää asian toisiin aikoihin ja luikkia kiireemmän kaupalla tiehensä,
samoin Rostovkin nyt, saavutettuaan viimeinkin sen, jota enin
maailmassa oli halunnut tavata, joutui ymmälle eikä tiennyt, miten
hänen olisi lähestyttävä keisaria. Hänen mieleensä tuli tuhansia
mietelmiä tämän asian johdosta, ja yhä tuntui hänestä sopimattomalta ja
mahdottomalta lähestyä keisaria.

"Miten onkaan! Tuntuu kuin iloitsisin, että olen tilaisuudessa
tapaamaan hänet tässä surussaan. Hänestä saattaa tuntua
vastenmieliseltä ja raskaalta outojen kasvojen näkeminen tänä murheen
hetkenä; ja mitä voin sanoa hänelle tänä hetkenä, jolloin pelkkä hänen
näkemisensäkin kouristaa sydäntäni ja saattaa kielen tarttumaan
lakeen?" Ei ainoakaan niistä lukemattomista puheista, joita hän
mielikuvituksissaan oli keisarille pitänyt, johtunut nyt hänen
mieleensä. Kaikki nämä puheet olivat pidetyt aivan toisissa
olosuhteissa; ne olivat pidetyt suurimmaksi osaksi voiton hetkinä,
juhlallisissa tilaisuuksissa ja etenkin kuolonkamppailussa
taistelutantereella, kun keisari kiitti häntä sankaritöistä, ja hän
kuolemallaan osoitti ääretöntä rakkauttaan hallitsijaansa.

"Ja mitä saatan kysyä keisarilta oikean sivustan suhteen, kun kello jo
käy neljättä ja taistelu on hävitty? Ei, todentotta, minun ei pidä
lähestyä häntä. Minun ei pidä häiritä häntä aatoksissaan. Mieluummin
kuolen tuhat kertaa kuin näen hänen moittivan katseensa, tyytymättömän
ilmeensä", päätteli Rostof ja lähti ajamaan surumielisenä ja
epätoivoisena, vilkuen vähäväliä taakseen. Siellä istui keisari yhä
ratsullaan samalla paikalla, ja koko hänen olennostaan uhkui arkailevaa
epäröimistä.

Samaan aikaan kun Rostof näin mietiskeli ja surumielisenä loittoni
keisarista, joutui kapteeni von Toll sattumalta samoille paikoille ja
huomattuaan keisarin hän suoraapäätä ajoi hänen luokseen ja, tarjoten
palvelustaan, auttoi keisarin ojanteen yli. Keisari oli huonovointinen
ja halusi levätä ja siksipä hän istuutuikin omenapuun juurelle. Toll
pysähtyi hänen viereensä. Kadesilmin ja katuen näki Rostof kaukaa,
miten Toll kauvan ja innostuneesti jotain puhui keisarille, miten
keisari, nähtävästi itkuun pyrskähtäen, peitti toisella kädellään
silmänsä ja puristi toisella Toliin kättä.

"Ja minä olisin voinut olla hänen asemassaan!" ajatteli Rostof ja,
vaivoin pidätellen säälin kyyneliä keisarin kohtalon johdosta, hän
lähti epätoivoisena jatkamaan matkaansa, tietämättä minne tai miksi.

Hänen epätoivonsa kävi yhä musertavammaksi, kun hän tunsi, että syynä
hänen suruunsa oli hänen oma heikkoutensa.

Hän olisi voinut ... ei ainoastaan voinut, vaan hänen olisi pitänyt
ajaa keisarin luo. Ja tämä olisi ollut ainoa tilaisuus, jolloin hän
olisi saattanut osoittaa keisarille rakkauttaan ja alttiuttaan. Hän ei
käyttänyt tätä tilaisuutta hyväkseen... "Mitä olenkaan tehnyt?" hän
ajatteli. Hän käänsi hevosensa ja alkoi täyttä neljää ajaa takasin sitä
paikkaa kohti, missä oli nähnyt keisarin; mutta ojanteen takana ei enää
ollut ketään. Siitä kulki ohi vain kuormia ja ajoneuvoja. Eräältä
kuorma-ajurilta sai Rostof tietää, että Kutusovin esikunta oli
lähistöllä kylässä, minne kuormasto paraillaan oli matkalla. Rostof
lähti ajamaan kuormaston jälissä.

Hänen edellään asteli Kutusovrin ratsupalvelija, kuljettaen ohjista
loimiselkäisiä ratsuja. Ratsupalvelijan jälissä kulkivat kuormakärryt,
joiden takana tallusteli vääräsäärinen vanhus, lippalakki päässä ja
yllä lyhyt kesiturkki.

-- Tit, hei Tit! -- sanoi ratsupalvelija.

-- Mikä hätänä? -- vastasi ukko hajamielisesti.

-- Tit! Menehän survomaan.

-- Senkin hölmö, tfui! -- sanoi ukko, sylkäisten vihaisesti.

Jonkun aikaa kuljettiin hiljaa, ja sitten nähjäsi ratsupalvelija taas
vanhaa Titusta.

       *       *       *       *       *

Viidettä käydessä iltapäivällä olivat venäläiset häviöllä kaikilla
asemillaan. Ranskalaiset olivat anastaneet jo toista sataa tykkiä.
Prschebishevski osastoineen oli antautunut. Muut osastot olivat
menettäneet noin puolet miehistään ja pakenivat hämmästyneinä
järjestymättöminä laumoina.

Langeronin ja Dohtunnvin osastojen järjestymättömät jäännökset
tungeskelivat Augezdin kylän luona olevien lammikkojen rannoilla ja
padoilla.

Kuudetta käydessä kuului tykinjyskettä enää ainoastaan näiden
lammikkojen seutuvilta. Ranskalaiset olivat rakentaneet suuren joukon
pattereita Pratzin ylängön rinteille ja ampuivat nyt vimmatusti
pakenevia venäläisiä.

Jälkijoukossa koettivat Dohturof ja muutamat muut, jotka olivat saaneet
pataljoonansa järjestykseen, torjua kivääritulella yhä ankarammin
ahdistelevaa ranskalaista ratsuväkeä. Alkoi hämärtää. Augezdin kylän
kapealla padolla, jolla mylläri vanhus, patalakki päässä ja vapa
kädessä niin monet herran vuodet rauhallisena oli istuskellut ja hänen
pojanpoikansa, paidan hihat käärittyinä, ruiskukannun yllä rähmällään
ollen riekotellut kannussa uiskentelevaa, vapisevaa, hopealtahohtavaa
kalanlisua, tällä padolla, jota pitkin sinitakkiset, pörhölakkiset
moravit aikojen ajat olivat rauhallisina parihevosillaan kuljetelleet
myllyyn vehnäkuormiaan ja jauhoisina palanneet valkeine kuormineen, --
tällä kapealla padolla tungeskeli nyt kuormakärryjen ja tykkien
keskellä, hevosten jaloissa ja pyörien välissä ihmisiä, joiden ilmeen
kuoleman kauhu oli vääristänyt; he sotkivat toisiaan, kulkivat
kuolleiden ruumiilla, kuolivat itse ja tappoivat toisiaan päästäkseen
muutaman askeleen eteenpäin, kunnes heidät tapasi sama kohtalo.

Kymmenkunnan sekunnin väliajoin mäjähteli tähän sankkaan joukkoon
tykinluoteja tai kranaattia, puristaen ilmaa ja tappaen tai tahrien
vereen kaikki lähellä olevat. Dolohovin rykmentistä oli kaikkiaan
jälellä kymmenkunta miestä. Rykmentinpäällikkö istui ratsullaan
ja Dolohof, joka taas oli ylennetty upseeriksi, astua rämpi
haavoittuneine käsineen henkiin jääneiden miestensä keskellä. Joukon
tunkemina puristautuivat he padon suulle. Joka puolelta puristettiin
heitä. Yhtäkkiä täytyi heidän pysähtyä, sillä heidän edessään kulkevan
tykin edestä kaatui hevonen ja miehet alkoivat hinata tykkiä.
Tykinluoti surmasi jonkun heidän takanaan, toinen putosi aivan heidän
eteensä ja ryvetti Dolohovin vereen. Joukko riehtautui vimmoissaan
eteenpäin, pakkautui yhteen, pääsi jonkun askeleen eteenpäin ja
pysähtyi taas.

"Kun pääsisimme nämä sata askelta, niin olisi pelastus varma; mutta jos
vielä seistään pari minuttia, niin on tuho tullut", ajatteli jokainen.

Dolohof, joka oli keskellä joukkoa, ryntäsi padon reunaa kohti, työnsi
kumoon pari sotilasta ja juoksi lammen liukkaalle jäälle.

-- Kääntykää tänne, -- hän huusi, hyppien jäällä, joka rätisi hänen
allaan; -- kääntykää! -- huusi hän tykkimiehille. -- Kyllä kestää!...

Jää kannatti hänet, mutta taipui ja rätisi, ja oli päivän selvää, ettei
se kannattaisi tykkiä tai miesjoukkoa, vaan voi murtua minä hetkenä
tahansa hänenkin painostaan. Sotilaat katselivat hänen kulkuansa ja
painautuivat rannalle astumatta sentään jäälle. Rykmentinpäällikkö,
joka istui ratsullaan padon suulla, kohotti kätensä ja avasi suunsa
huutaakseen jotakin Dolohoville. Samassa lensi tykinluoti joukon yli
niin matalalta, että kaikki kauhistuivat. Kuului mäjähdys, ja kenraali
hevosineen virui verilätäkössä. Kukaan ei katsahtanut kenraaliin eikä
ajatellutkaan häntä auttaa.

"Jäälle! Jäälle! Menkää! Kääntykää! Ettekö kuule! Menkää!" kuului joka
taholta, kun tykinluoti oli kaatanut kenraalin. Kohta ei kukaan
tietänyt mitä ja miksi huudettiin.

Eräs takimmaisista tykeistä, joka oli padon suulla, kääntyi jäälle.
Padolta laskeutui sinne yhä enemmän sotilaita. Erään edellä kulkevan
sotilaan alla jää petti, ja hänen toinen jalkansa joutui veteen;
yrittäessään siitä nousta hän upposi vyötäisiä myöten. Lähellä olevat
sotilaat säikähtivät ja peräytyivät, tykinajaja pysähdytti hevosensa,
mutta takaa huudettiin yhä: "Jäälle! Miksi pysähdytte! Menkää jäälle!"
Ja joukosta kuului kauhun huutoja. Tykkien ympärillä kulkevat sotilaat
heiluttivat käsiään ja löivät hevosia, jotta ne kääntyisivät ja
lähtisivät jäälle. Hevoset tottelivat. Jää, joka oli kannattanut
jalankulkevia, murtui laajalta alalta, ja suunnilleen neljäkymmentä
jäällä olevaa miestä pyrki eteen- tai taaksepäin vetäen toisiaan
mukanaan syvyyteen.

Tykinluoteja sinkoili yhä säännöllisesti jäälle, veteen ja varsinkin
padolle, jäällä ja rannoilla tungeksivaan ihmismereen.



XIX


Pratzenin vuorella, samassa paikassa, johon oli kaatunut, makasi
ruhtinas Andrei lipputanko kädessä, verissään ja valittaen tietämättään
hiljaa ja lapsellisen surkeasti.

Illan tullen hän herkesi valittamasta ja makasi aivan ääneti. Hän ei
tietänyt, kuinka kauan horrostilaa oli kestänyt. Yht'äkkiä hän tunsi
taas olevansa hengissä. Päässä tuntui polttava, raateleva kipu.

"Missä onkaan se korkea taivas, jota en ollut nähnyt ennen kuin
tänään?" välähti heti hänen mieleensä. "Näitä kärsimyksiäkään en ole
ennen tuntenut", ajatteli hän. "Niin, en ole ennen tietänyt mitään, en
mitään. Mutta missä olen?"

Hän alkoi kuunnella ja kuuli lähenevää kavioiden kapsetta ja
ihmisääniä, jotka puhuivat ranskaa. Hän avasi silmänsä. Hänen yllään
kaareutui jälleen sama korkea taivas purjehtivine pilvineen, jotka nyt
olivat entistä korkeammalla ja joiden lomitse siinsi taivaan sininen
äärettömyys. Hän ei kääntänyt päätänsä eikä nähnyt ratsastajia, jotka
kavioiden kapseesta ja äänistä päättäen olivat jo saapuneet hänen
kohdalleen ja pysähtyneet.

Ratsastajat olivat Napoleon ja hänen kaksi adjutanttiansa. Bonaparte
kierteli taistelutannerta, antoi viimeisiä tykkitulen lisäämistä
koskevia määräyksiä Aujezdin patoa ampuville pattereille ja tarkasteli
taistelukentälle jääneitä kuolleita ja haavoittuneita.

-- Oivallista väkeä! -- sanoi Napoleon katsellessaan kaatunutta
venäläistä krenatööriä, joka mustunein takaraivoin makasi suullaan
maassa, kangistunut käsi ojossa.

-- Pattereissa ei ole enää ammuksia, teidän majesteettinne, -- ilmoitti
samalla adjutantti, joka oli saapunut Aujezdin patoa ahdistavilta
pattereilta.

-- Käskekää toimittaa niitä varaväeltä, -- sanoi Napoleon, ratsasti
muutamia askelia kauemmaksi ja pysähdytti hevosensa ruhtinas Andrein
viereen, joka makasi selällään, lipputanko vieressä (lipun olivat
ranskalaiset jo korjanneet voitonmerkiksi).

-- Kaunis kuolema, -- sanoi Napoleon katsellen Bolkonskia.

Ruhtinas Andrei käsitti, että puhuttiin hänestä, ja että puhuja oli
Napoleon. Hän kuuli, että puhujaa kutsuttiin majesteetiksi. Mutta nämä
sanat kuuluivat kärpäsen surinalta. Ne eivät häntä lainkaan
liikuttaneet, eipä hän edes niitä erityisemmin huomannutkaan ja unohti
ne heti. Hänen päänsä oli kuin tulessa; hän tunsi verensä kuivuvan
tyhjiin ja yllään näki hän kaukaisen, korkean, ikuisen taivaan. Hän
tiesi, että hänen vieressään seisoi Napoleon, -- hänen sankarinsa,
mutta tällä hetkellä näytti Napoleon vähäpätöseltä, mitättömältä
henkilöltä sen rinnalla, mitä paraillaan tapahtui hänen sielunsa ja
tuon korkean, äärettömän taivaan ja sillä purjehtivain pilvien välillä.
Hänestä oli aivan yhdentekevää tällä hetkellä kuka seisoi hänen
vieressään tai mitä hänestä puhuttiin; riemuissaan hän oli vain siitä,
että hänen vierellään oli ihmisiä, ja hän toivoi, että nämä ihmiset
häntä auttaisivat ja pelastaisivat hänet elämälle, joka hänestä nyt
tuntui niin ihanalta: sillä hän käsitti elämän nyt aivan toisin kuin
ennen. Hän kokosi viimeiset voimansa ilmaistakseen liikkeellä tai
jollakin äännähdyksellä olevansa elossa. Hän liikautti heikosti
jalkaansa ja valitti niin sairaaloisen heikosti, että se häntä
itseäänkin liikutti.

-- Hänhän on hengissä, -- sanoi Napoleon. -- Nostakaa tämä nuori mies
paareille ja viekää sitomapaikalle!

Tämän sanottuaan lähti Napoleon ratsastamaan marsalkka Lannesia kohti,
joka keisaria lähestyessään paljasti päänsä ja toivotti hymysuin onnea
voiton johdosta.

Pitemmälle ei ruhtinas Andrei muistanut: sillä paareille nostaminen,
sitomapaikalle kuljettaminen ja haavan tutkiminen tuottivat hänelle
niin kauheita tuskia että hän menetti tajunsa. Hän tuli tuntoihinsa
vasta iltamyöhällä, kun häntä muiden haavoittuneiden ja vangiksi
joutuneiden venäläisten upseerien seurassa lähdettiin kuljettamaan
sairaalaan. Matkalla tunsi hän olevansa hieman reippaampi; hän saattoi
katsella ympärilleen, vieläpä puhellakin.

Tuntoihin tullessaan kuuli hän sairassaattoa kuljettavan ranskalaisen
upseerin puhuvan:

-- Tähän on meidän pysähdyttävä: keisari kulkee tästä pian ohi; hän on
varmaan mielissään kun näkee nämä vangiksi joutuneet upseerit.

-- Tänäpänä on saatu niin paljon vankeja, melkein koko venäläisten
armeija, että varmaankin hän niihin jo on kyllästynyt, -- sanoi toinen
upseeri.

-- Mutta, sittenkin! sanotaan, että tuo on keisari Aleksanterin
kaikkien kaartinjoukkojen päällikkö, -- sanoi ensimäinen upseeri,
osoittaen erästä valkeaan hevoskaartin pukuun puettua venäläistä
upseeria.

Bolkonski tunsi upseerin ruhtinas Rjepniniksi, jonka oli usein tavannut
Pietarin ylhäisöpiireissä. Hänen vieressään seisoi toinen haavoittunut
hevoskaartin upseeri, 19 vuotias poikanen.

Bonaparte saapui paikalle ajaen täyttä neljää ja pysäytti ratsunsa.

-- Kuka on vanhin? -- sanoi hän vangit nähtyään. Mainittiin eversti
Rjepninin nimi.

-- Tekö olette keisari Aleksanterin hevoskaartin päällikkö? -- kysyi
Napoleon.

-- Olen komentanut eskadroonaa, -- vastasi Rjepnin.

-- Teidän rykmenttinne on kunniakkaasti täyttänyt velvollisuutensa, --
sanoi Napoleon.

-- Suuren sotapäällikön kiitos on sotilaan paras palkinto, -- sanoi
Rjepnin.

-- Mielihyvin annan sen teille, -- sanoi Napoleon. -- Ken on tuo
nuorukainen teidän vieressänne?

-- Luutnantti Suchtelen, -- vastasi Rjepnin.

Katsahdettuaan luutnanttiin Napoleon lausui hymyillen:

-- Nuorena on hän tullut kanssamme ottelemaan.

-- Nuoruus ei ole haitaksi urhoollisuudelle -- virkkoi Suchtelen.

-- Verraton vastaus, -- sanoi Napoleon; -- nuori mies, teillä on
loistava tulevaisuus!

Ruhtinas Andreikin oli asetettu näkösälle vankien eteen, jotta voiton
suuruus näyttäisi mahdollisimman täydelliseltä keisarista. Mutta
keisarin huomio ei erityisemmin häneen kiintynyt. Varmaankin muisti hän
jo nähneensä hänet taistelutantereella ja siksipä hän nytkin, häneen
kääntyessään, kutsui häntä nuoreksi mieheksi -- _jeune homme_, jolla
nimityksellä Bolkonski ensi näkemältä oli jäänyt hänen muistiinsa.

-- No, entä te nuori mies? -- sanoi hän Bolkonskille, -- miten on
teidän laitanne, sankarini?

Vaikka ruhtinas Andrei hetki sitten oli saattanut lausua muutaman sanan
kantajilleen, niin ei hän nyt mitään vastannut, katsoa tuijotti vain
Napoleoniin. Tällä hetkellä näyttivät hänestä ylen mitättömiltä kaikki
Napoleonin harrastukset, ja mitättömältä näytti itse hänen
sankarinsakin halpamaisine kunnianhimoineen ja voitonriemuineen. Niin
vähäpätöiseltä tuntui hänestä tämä kaikki tuon korkean, hyvän totuuden
taivaan rinnalla, jonka hän näki ja jonka hän nyt käsitti, ettei hän
saattanut edes vastata.

Ja kaikki näytti niin hyödyttömältä ja turhalta näiden vakavain ja
jumalallisten ajatusten rinnalla, joita hänessä olivat herättäneet
veren vuodosta johtunut heikkous, kärsimys ja läheisen kuoleman
odottaminen. Katsellessaan Napoleonia silmiin ruhtinas Andrei ajatteli
maineen mitättömyyttä, elämän mitättömyyttä, jonka arvoa kukaan ei
käsitä, ja kuoleman kauheata mitättömyyttä, jonka tarkoitusta ei kukaan
elävä ole voinut käsittää eli selittää.

Odottamatta vastausta kysymykseensä Napoleon kääntyi ruhtinas Andreista
ja huusi mennessään eräälle päälliköistään:

-- Pidettäköön huolta niistä herroista ja kuljetettakoon heidät minun
leiripaikalleni; tarkastakoon minun lääkärini Larrey heidän haavansa.
Näkemiin saakka, ruhtinas Rjepnin, -- ja hän kannusti hevostaan ja
lähti laukassa ajamaan edelleen.

Hänen kasvonsa loistivat onnesta ja itsetyytyväisyydestä.

Kantajat, jotka olivat riistäneet ruhtinas Andrein kaulasta ruhtinatar
Marian lahjoittaman pyhänkuvan, hätääntyivät nähdessään miten
ystävällisesti keisari oli kohdellut vankeja ja ripustivat kuvan
viipymättä entiselle paikalleen.

Ruhtinas Andrei ei huomannut miten kuva ripustettiin tai kuka sen
ripusti, mutta yhtäkkiä ilmestyi hänen rinnalleen, virkapuvun ylle
ohuvista kultaketjuista riippuva pyhänkuva.

"Hyvä olisi", ajatteli ruhtinas Andrei katsahdettuaan tähän
pyhänkuvaan, jonka sisar sellaisella hartaudella ja tunteen lämmöllä
oli ripustanut hänen kaulaansa, "hyvä olisi, jos kaikki olisi niin
selvää ja yksinkertaista kuin miltä se sisaresta näyttää. Miten
olisikaan suloista tietää, mistä etsiä apua tässä elämässä, ja mitä on
odotettavissa sen päätyttyä tuolla, haudan tuolla puolla! Miten
olisinkaan onnellinen ja rauhallinen, jos voisin tällä hetkellä sanoa:
Herra armahda minua!... Mutta kenelle sen sanon? Joko on se voima --
määräämätön, käsittämätön, jonka puoleen en taida kääntyä ja jota en
edes taida sanoin lausua, -- suuri kaikkeus tai tyhjyys", puheli hän
itsekseen, "tai onko se Jumala, joka on suljettuna tähän ruhtinatar
Marian antamaan pyhänkuvaan? Ei ole mitään, ei mitään muuta varmaa kuin
sen mitättömyys, jonka käsitän, ja jonkin käsittämättömän, mutta silti
tärkeimmän suuremmoisuus."

Kantajat lähtivät liikkeelle. Jokainen sysäys tuotti hänelle
sietämättömiä kärsimyksiä; kuume yltyi, ja hän alkoi hourailla.
Edellisen illan haaveilut isästä, sisaresta, vaimosta ja odotettavasta
pojasta, tuon illan hellä tunteellisuus, Napoleonin mitätön kuva ja
kaiken tämän yllä korkea taivas muodostivat hänen houreidensa
pääsisällön. Hän oli viettävinään hiljaista elämää onnellisen perheensä
keskuudessa Lisijagorissa. Hän nautti jo tästä onnestaan, kun yhtäkkiä
ilmestyi lyhytkasvuinen, kylmäkatseinen Napoleon, joka näytti nauttivan
toisten onnettomuudesta, ja silloin alkoivat epäilykset, tuskat, ja
ainoastaan taivas lupasi rauhaa. Aamulla olivat jo kaikki haaveet
sotkeutuneet ja sulautuneet täydelliseksi horrostilaksi, unhon
pimeydeksi ja horrokseksi, jonka seuraajana kaiken todennäköisyyden
mukaan on kuolema, kuten Napoleonin henkilääkäri Larrey arveli.

-- Hän on hermostunut ja sapekas henkilö, -- sanoi Larrey, -- hän ei
parane.

Muiden toivottomasti haavoittuneiden joukossa jätettiin ruhtinas Andrei
seudun asukkaiden hoidettavaksi.

_Ensimäisen osan loppu_.



VIITESELITYKSET:


[1] Kertokaahan meille tästä, vikomtti.

[2] Mikä ihana olento!

[3] Todellakin epäilen taitoani tällaisen yleisön kuullen.

[4] Ei suinkaan, rakkaani.

[5] Säikähtyneen luonnottaren lonkan väriset.

[6] Olkaa sama hyvä lapsi kuin olette ollutkin.

[7] Jumala on minulle tämän antanut, voi onnetonta, ken siihen koskee.

[8] Se on päätetty.

[9] Ruhtinatar, näkemiin asti.

[10] Tämäkö on se kuuluisa ruhtinas Andrei? Kunniani nimessä!

[11] Olen sangen rakastettava ja sangen pureva.

[12] Olen mennyt mies.

[13] Olen äpärä.

[14] Venäläinen karhun hemmottelunimi. Suoment. muist.

[15] Vaarallinen naapuruus -- orpanuus.

[16] Hän minua liehitteli aikomaan.

[17] Rakas ruhtinas "ihminen saattaa erehtyä".

[18] Isäkulta.

[19] Korkeasti kunnioitettava.

[20] Te toivotte saavanne valtiolta tuloja.

[21] Tilit ovat selvät.

[22] Kuten sananlasku sanoo.

[23] Hän on jo taittanut Itävallalta harjan. Pelkäänpä, että nyt on
meidän vuoromme.

[24] Se sopii verrattomasti meihin.

[25] Pataluhaksi.

[26] Kysäsen teiltä.

[27] Äpärä.

[28] Ja kaikki, mitä siitä seuraa.

[29] Älkäämme menettäkö aikaa.

[30] Kas siinäpä se.

[31] Venäläinen sana 'udar' merkitsee sekä lyönti, isku, että myös
halvaus. (Suom. muist.)

[32] Ei mikään virkistä ihmistä niin hyvin unettoman yön jälkeen kuin
kupponen tätä erinomaista venäläistä teetä.

[33] Tämä on raskasta, mutta lohduttavaa; henki irtautuu maasta, kun
näkee sellaisia ihmisiä kuin ovat vanha kreivi ja hänen kelpo poikansa.

[34] Preussin kuningas.

[35] Tämähän ou todellinen palatsi!

[36] Menkäämme, pian, pian!...

[37] Ah, miten riemastuukaan ruhtinatar. Vihdoinkin! Minun täytyy häntä
toki valmistaa.

[38] Itkupussi.

[39] Malbroug lähti sotaan, Jumala tietää, milloin hän palaa.

[40] On antauduttava tällaiseen naurettavuuteen.

[41] Hovi-sota-makkara-naukku-neuvos.

[42] Neiti Bourienne, täällä on teille vielä yksi rähjyskeisarinne
ihailija.

[43] Tiedättehän, ruhtinas, etten ole bonapartelainen.

[44] Ken kaikki käsittää, hän kaikki antaa anteeksi.

[45] Isäni.

[46] Maantieltä.

[47] Kiitos, ystäväni.

[48] Joko nyt.

[49] Venakkojen kansallispuku. Suom. muist.

[50] Hiljaa!

[51] Näette onnettoman Mackin.

[52] Jumalani, miten yksinkertainen.

[53] Neljäkymmentä tuhatta miestä on kaatunut ja liittolaisemme armeija
on tuhottu, ja tämä antaa teille pilan aihetta.

[54] Anteeksiannettavaa on se vielä tuollaiselle poikanulikalle, kuin
on tuo herra, josta olette tehneet ystävän, mutta ei teille, mutta ei
teille.

[55] Hyvää huomenta! Hyvää huomenta!

[56] Jo uurastamassa!

[57] Eläkööt itävaltalaiset! Eläkööt venäläiset! Eläköön keisari
Aleksanteri!

[58] Ja koko maailma eläköön!

[59] Korttitermejä Farao (Foro) nimisessä uhkapelissä. (Suom. muist).

[60] Teidän jalosukuisuutenne.

[61] Bilibinin lausumat kiertelivät Vienin vierashuoneissa.

[62] He ottivat minut vastaan viestimeni kuin otetaan vastaan koira
keilaa heitettäissä.

[63] Mutta, rakas ystäväni, huolimatta kaikesta kunnioituksestani
oikeauskoiseen venäläiseen armeijaan, arvelen kuitenkin, ettei
voittonne ole loistavimpia.

[64] Arkkiherttua kuin arkkiherttua.

[65] Sardinian kuninkaan kauniiden silmien tähden.

[66] Puhukaahan tästä minulle.

[67] Nainen on miehen kumppali.

[68] Asioihin puuttuminen, asioista erillään pysyminen.

[69] Hänelle on tämä tehtävä Brünnin kunniaksi.

[70] Sillan päävaruste.

[71] ... ettei hän nähnyt muuta kuin tulta, ja unohti sen tulen, jota
hänen olisi pitänyt lähettää vihollisille.

[72] Se on _Mackimaisuutta_. Me olemme _Makitetut_.

[73] Rakkaani, tämä on sankarillista.

[74] Tälle venäläiselle armeijalle, jonka Englannin kulta on tuonut
tänne maailman ääristä, osaamme valmistaa samallaisen kohtalon
(armeijan kohtalo Ulmin luona).

[75] Tällaista se on leiri-elämän suloisuus, herra ruhtinas.

[76] Mitä hän siellä laulaa.

[77] Vanhoja asioita.

[78] Keisari näyttää teidän Suvarallenne kuten muillekin.

[79] Piru vieköön.

[80] Sangen sukkelaa, herra ruhtinas.

[81] Tästä rynnäköstä sanoo _Thiers_: "Venäläiset käyttäytyivät
urhoollisesti, ja tällöin saatiin ihailla sodissa harvinaista
miehuutta: kaksi jalkaväen osastoa etenivät päättävästi toisiaan
vastaan eikä kumpikaan peräytynyt ennen käsikähmää; ja _Napoleon_ sanoi
Pyhän Helenan saarella: 'Muutamat venäläiset pataljoonat osoittivat
miehuuttaan'."

[82] Luonani tapaatte ihanan Helenan, jota ei koskaan kyllikseen saata
ihailla.

[83] Hyvä, jätän teidät nurkkaseenne. Huomaan miten teidän on siellä
hyvä olla.

[84] Hän on niin oivallinen ja verraton ihminen, meidän hyvä
Vjasmitinovimme.

[85] Aline, mene katsomaan, mitä he tekevät.

[86] Rakastan teitä.

[87] Kas tuossapa on Maria.

[88] Tämän rakkaan Annetten.

[89] Karkoitti hänet talostaan.

[90] Ah! Hän on helmi naisten joukossa, ruhtinatar!

[91] Piskuinen on herttainen.

[92] Mikä hienotuntoisuus.

[93] Ah, rakkaani, rakkaani.

[94] Se on tehty.

[95] Mutta älkää vain kiusatko pikku hevostani.

[96] Pavlogradin husaaritko?

[97] Varaväki, teidän majesteettinne.

[98] Kenraali impfen, kreivi Langeron, ruhtinas Lichtenstein, ruhtinas
Hohenloe ja lopuksi Prsch, prsch ... ja niin edespäin, kuten kaikki
puolalaiset nimet lausutaan.

[99] Voi, rakas herra kenraali! Minun huolenani ovat riisi ja
kyljykset, huolehtikaa te sota-asioista.

[100] Koska vihollisen vasen siipi nojautuu metsäisiin vuoriin ja oikea
siipi taas ulottuu Kobelnitzin ja Sokolnitzin takana oleviin
lammikoihin, ja koska meidän vasen siipemme on paljon voimakkaampi
vihollisen oikeata, niin on meidän siis sangen edullista hyökätä
tämän viimeksi mainitun siiven kimppuun, vallankin siinä tapauksessa
että saamme haltuumme Sokolnitzin ja Kobelnitzin kylät, jolloin
voimme hyökätä sivustaan ja ahdistaa vihollista Schlagnitzin ja
Thuerassa-metsikön välisellä tasangolla, ja voimme samalla sivuuttaa
vihollisen rintamaa suojelevat Schlagnitzin ja Bellowitzin välillä
olevat solat. Tämän päämäärän saavuttamiseksi on välttämätöntä...
Ensitnäinen osasto marssii ... toinen osasto marssii ... kolmas osasto
marssii...

[101] Maantieteen oppitunti.

[102] Kautta kunniani.

[103] Eläköön keisari, keisari!

[104] Rakkaani, ukko näyttää olevan kovin huonolla tuulella.

[105] Nöyrin palvelijanne, teidän majesteettinne, teemme kaikkemme,
teidän majesteettinne.

[106] Piru vieköön nuo venäläiset.

[107] Desjatiina = 1,09 hehtaaria. (Suom. muist.)





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Sota ja rauha I - Historiallinen romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.