Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Sota ja rauha II
Author: Tolstoy, Leo, graf, 1828-1910
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Sota ja rauha II" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



SOTA JA RAUHA II

Historiallinen romaani


Kirj.

LEO TOLSTOI


Suomensi Iivari Wallenius



WSOY, Porvoo, 1906.



ENSIMÄINEN OSA.



I.


Vuoden 1806 alussa tuli Nikolai Rostof lomalle. Denisovkin läksi
samalla kertaa kotiinsa Voroneshiin, ja Rostof sai hänet lähtemään
mukanaan Moskovaan saakka, missä hänen piti vähän viivähtämän heidän
luonaan. Viimeisen edellisessä pysähtymispaikassa kohtasi Denisof
toverin, jonka kera tyhjensi kolme pulloa viiniä ja loppumatkan
Moskovaan saakka hän nukkui kyytireen pohjalla, vaikka tie olikin
kuoppaista. Rostof istui hänen vieressään ja sikäli kuin lähestyttiin
Moskovaa tuli hän yhä kärsimättömämmäksi.

-- Joko pian? Joko pian? Oi näitä sietämättömiä katuja, puoteja,
rinkeliä, lyhtyjä, ajureita! -- ajatteli Rostof, kun he tulliportilta
suoriuduttuaan jo vihdoinkin ajoivat Moskovan kaduille.

-- Denisof, olemme perillä! Nukkuu! -- puheli hän nojaten ruumistaan
eteenpäin, ikäänkuin hän siten olisi toivonut saavansa kiirehdityksi
reen kulkua.

Denisof ei vastannut.

-- Kas tuossapa on sama kulmaus, jossa ajuri Saharilla oli tapana
seisottaa; siinäpä onkin Sahar, hänellä on yhä vielä sama hevonen.
Tuossa on myös puotirähjä, josta mesileivoksia ostettiin. Eikö jo pian
saavuta? No!

-- Mihinkäs taloon sitä oikeastaan? -- ajaja kysyi.

-- Tuonne, tuonne päähän, suureen taloon, etkö jo näe! Tuo on meidän
talomme, -- puheli Rostof, -- onhan tuo meidän talomme! Denisof!
Denisof! Heti saavumme perille!

Denisof nosti päätään, yskiä köhisteli, mutta ei vastannut mitään.

-- Dmitri, -- kysyi Rostof kuskipukilla istuvalta palvelijalta. -- Eikö
tuo tuli ole meiltä?

-- Kyllä, on se, isän työhuoneessa se palaa.

-- Eivätkö he vielä ole menneet levolle? Hä? Mitäs arvelet? --
Kuuleppas, äläkä unohda, hanki minulle heti uusi ratsuviitta, -- lisäsi
Rostof, hypistellen vasta puhjenneita viiksiään. -- No, anna nyt mennä,
-- huusi hän ajajalle. Heräähän jo, Vasja, -- virkkoi hän Denisoville,
jonka pää taas nyökähteli. -- Ajahan, aja, koko kolme ruplaa saat
juomarahaa! -- huudahti Rostof, kun enää kolme talon mittaa oli
jälellä. Hänestä näytti, etteivät hevoset lainkaan liikkuneet.
Vihdoinkin reki pysähtyi oikealle pääovesta; yläpuolellaan näki Rostof
tutun räystäskoristeen josta rappaus oli lohkeillut, rappuset ja
katukäytäväpylvään. Ennenkuin hevonen oli pysähtynyt, hyppäsi hän
reestä ja juoksi kuistille. Talo seisoi siinä liikkumatonna,
välinpitämättömänä, aivan kuin ei olisi sitä koskenut, kenen sai
vieraakseen. Kuistilla ei ollut ketään. "Jumalani! Onkohan vaan kaikki
hyvin!" -- ajatteli Rostof, sydän sykkyrässä hetkeksi seisahtaen ja
heti taas juosten läpi kuistin ja ylös tuttuja, rapistuneita portaita.
Vielähän tuo vanha lukonväännin, jonka likaisuus oli harmittanut
kreivitärtä, avautui yhtä herkästi. Etehisessä paloi talikynttilä.

Mihaila vanhus nukkui laatikon kannella. Ratsupalvelija Prokofi, joka
oli niin väkevä että nosti vaunut takanavatista, istui punoen
veranpalteista tallukoita. Hän katsahti avautuneelle ovelle ja
välinpitämättömät uniset piirteensä muuttuivat tuokiossa riemuitsevan
hämmästyneiksi.

-- Hyvät ihmiset, valista mua! Nuori kreivi! -- huudahti hän
tuntiessaan tulijassa nuoren herran. -- Mitä tämä on? Kyyhkyläiseni! --
ja Prokofi, mielenliikutuksesta vavisten, ryntäsi vierashuoneen ovelle,
arvattavasti aikoen mennä ilmoittamaan, mutta nähtävästi uudestaan
mietittyään palasi takaisin ja heittäytyi nuoren herran kaulaan.

-- Ollaanko terveitä? -- kysyi Rostof, temmaisten irti kätensä.

-- Jumalan kiitos! Kaikki, Jumalan kiitos! -- äsken juuri söivät.
Antakaappa kun katson teitä, teidän ylhäisyytenne!

-- Onko kaikki aivan hyvin?

-- Kyllä, Jumalan kiitos!

Rostof, unohtaen tykkänään Denisovin ja toivoen, ettei kukaan ennen
häntä ennättäisi, riisui turkkinsa ja juoksi varpaisillaan pimeään,
suureen saliin. Kaikki oli ennallaan, samat pelipöydät sama
kynttiläruunu peitteineen; mutta joku oli jo nähnyt nuoren herran, eikä
ollut hän vielä ehtinyt vierashuoneeseen, kun jokin vinhaa vauhtia kuin
myrsky lennähti sivuovesta, syleili häntä ja alkoi suudella. Vielä
toinen, kolmas samallainen olento hyökkäsi toisesta ovesta; vielä
syleilyjä, vielä suuteloita, vielä huudahduksia, ilon kyyneleitä. Hän
ei voinut erottaa missä ja kuka oli isä, kuka Natasha, kuka Petja.
Kaikki huusivat, puhuivat ja suutelivat häntä samalla haavaa. Vain äiti
ei ollut heidän joukossaan -- sen hän käsitti.

-- Mutta minäpä, enpäs tuntenut... Nikolushka ... ystäväiseni!

-- Kas hän ... meidän oma... Kolja ystäväni... Muuttunut olet! -- Ei
ole kynttilöitä! Teetä!

-- Minullekin suutelo!

-- Sydänkäpyseni ... mulle myös.

Sonja, Natasha, Petja, Anna Mihailovna, Vera, vanha kreivi, kaikki
syleilivät häntä; ja palvelusväki, sisäkkö myös, huoneet täytenään
puhua pakisivat ja ihmetyksestä huudahtelivat.

Petja riippui hänen jaloissaan.

-- Minäkin! -- hän huusi.

Natasha, sittenkun hän ensin oli häntä likistellyt ja suudellut kautta
kasvojen ja vihdoinkin hänestä erkaantunut, piti hänen viittansa
liepeistä, hyppi kuin vuohi samassa paikassa ja kirkua piipitti, jotta
korvia vihloi.

Joka taholla oli ilon kyynelistä kimaltelevia, rakkautta uhkuvia
silmiä, joka taholla oli suuteloa etsiviä huulia.

Sonja, punaisena kuin purppura, myöskin piteli tullutta kädestä ja
aivan kuni kokonaan säteili siihen autuaaseen katseeseen, jonka
kiintäen loi noihin kauvan kaipaamiinsa silmiin. Sonja oli jo täyttänyt
16 vuotta ja hän oli hyvin kaunis, etenkin tänä elpymisen onnellisena,
riemukkaana hetkenä. Yhä katseli tyttö häntä, päätään kääntämättä,
hymyillen ja henkeä pidätellen. Hänkin katsoi tyttöön kiitollisena,
mutta vielä odotti ja etsi hän jotakuta. Vanha kreivitär oli vielä
poissa. Mutta kas, jopa kuului askelia ovelta. Nopeita olivat ne, eivät
voineet ne olla äidin askelia.

Mutta hän se oli sittenkin puettuna pojalle outoon, tämän poissa
ollessa neulottuun pukuun. Kaikki nyt jättivät pojan, joka juoksi
äitinsä luo. Kun he saapuivat toistensa luo, lankesi äiti nyyhkyttäen
poikansa rinnoille. Eikä voinut äiti nostaa päätään, hän vain pusersi
poikansa viitan kylmiä nauhoja. Denisof, jonka tuloa ei ollut kukaan
huomannut, seisoi siinä ja katseli heitä, hieroen silmiään.

-- Vasili Denisof, poikanne ystävä, -- sanoi hän, esittäytyen
kreiville, joka kysyvästi katseli häntä.

-- Terve tullut. Tiedän, tiedän, -- sanoi kreivi, suudellen ja
syleillen Denisovia. -- Nikolushka kirjoitti... Natasha, Vera, tuo on
Denisof.

Nuo onnelliset, riemuitsevat ihmiset kääntyivät pörhöiseen Denisoviin
ja piirittivät hänet.

-- Kyyhkyläiseni, Denisof! -- ailahti Natasha, unohtaen itsensä riemun
takia, hypähti hänen luokseen, ja suuteli häntä. Kaikki hämmentyivät
Natashan käytöksestä. Denisovkin punastui, mutta hymyili ja, tarttuen
Natashan käteen, suuteli sitä.

Denisof vietiin häntä varten valmistettuun huoneeseen, mutta Rostovit
kaikki kokoontuivat Nikolushkan ympärille arkihuoneeseen.

Vanha kreivitär päästämättä poikansa kättä, jota hän tuon tuostakin
suuteli, istui hänen rinnallaan; muut, ryhmittyneinä ympärille, ahmivat
hänen jokaisen liikkeensä, sanansa, katseensa, eivätkä irroittaneet
hänestä riemukkaita rakastuneita katseitaan. Veli ja sisaret
riitelivät ja tungettelivat toinen toisensa kilvalla lähemmäksi häntä,
riitelivätkin siitä, ken saisi tuoda hänelle teetä, nenäliinan tahi
piipun.

Rostof oli ylen onnellinen rakkaudesta, jota hänelle osotettiin, mutta
kohtaamisen ensi hetki oli ollut niin ihana, että nykyhetken onni
näytti hänestä vähäiseltä, ja hän odotti yhä ja aina vielä jotakin.

Seuraavana aamuna nukkuivat vieraat matkasta väsyneinä klo 10:een asti.

Etumaisessa huoneessa lojui miekkoja, rensseleitä, satulalaukkuja,
avatuita matkalaukkuja, likaisia saappaita. Kaksi paria kannuksineen
oli juuri puhdistettuna asetettu seinustalle. Palvelijat kantoivat
pesuastioita, kuumaa partavettä ja harjatuita vaatteita. Haisi
tupakalta ja miehiltä.

-- Hei, Griska, piippu! -- kirkui Vasjka Denisovin käheä ääni. --
Rostof, nouse ylös!

Rostof, hieroen räämäisiä silmiään, nosti raskaan sekaisen päänsä
kuumalta patjalta.

-- Onko jo myöhä?

-- Myöhä on, käy 10:ntä, -- vastasi Natashan ääni, ja viereisestä
huoneesta kuului tärkättyjen vaatteiden kahinaa, tyttöjen kuisketta ja
naurua, ja hieman raollaan olevasta ovesta vilahteli jotakin
vaaleansinistä, nauhoja, mustia kiharoita ja iloisia kasvoja. Siellä
oli Natasha, joka Sonjan ja Petjan kera oli tullut utelemaan, joko veli
oli noussut.

-- Nikolenjka, nouse ylös! -- huusi taas Natashan ääni ovesta.

-- Heti! Sillä aikaa askaroitsi Petja etuhuoneessa tarkastellen
miekkoja ja huitoen niillä, tuntien sellaista ihastusta, jollaista
tuntevat pojat nähdessään kotona vanhemman veljensä, joka on sotilas,
ja nyt hän, unohtaen että sisarten oli sopimatonta nähdä
pukeutumattomia miehiä, avasi oven.

-- Onko tämä sinun miekkasi? -- huusi hän.

Tytöt hypähtivät syrjään. Denisof silmät pöpperöllään piilotti
karvaiset säärensä peitteeseen, apua anovasti katsoen toveriinsa. Petja
työnnettiin sisään, ja ovi sulkeutui taas. Oven takaa kuului naurua.

-- Nikolenjka, käy tänne yönutussa, -- kehoitteli Natashan ääni.

-- Onko tämä sinun miekkasi? -- kysyi Petja. -- Vai onko se teidän? --
lisäsi hän sangen nöyränä ja kunnioittavana kääntyen viiksikkääseen,
mustanhilvakkaan Denisoviin.

Rostof kenki itseensä kiireesti, veti ylleen yönutun ja lähti
huoneesta. Natasha oli vetäissyt kannuksellisen saappaan jalkaansa ja
sänttäsi toistakin. Sonja oli tanssia pyörähdellyt ja aikoi juuri oikoa
hameitaan istuutuakseen, kun Nikolai tuli. Tytöillä oli samankaltainen,
uutukainen, taivaansininen puku -- molemmat olivat raikkaita,
punaposkisia, iloisia. Sonja juoksi pois, mutta Natasha, ottaen veljeä
kädestä, vei hänet arkihuoneeseen ja he alkoivat jutella. He eivät
ehtineet toisiltaan tarpeeksi kysellä eivätkä vastata kysymyksiin
tuhansista pikku seikoista, jotka voivat viehättää vain heitä. Natasha
nauroi joka sanalle, jonka veli tai hän itse sanoi, ei siksi, että
olisi ollut puhelussa mitään naurettavaa, vaan siksi, että hän oli
ihminen eikä kyennyt pidättämään rattoisuuttaan nauruksi puhkeamasta.

-- Ah, miten hyvin, oivallista! -- liitti hän kaikkeen.

Rostof tunsi, kuinka rakkauden lämpimistä säteistä, ensi kerran
puoleentoista vuoteen, hänen sieluunsa ja kasvoilleen levisi tuollainen
lapsellinen hymyily, jota hän ei ollut kertaakaan hymyillyt siitä asti
kun kotoa läksi.

-- Ei, kuuleppas, -- sanoi sisar, -- olethan nyt jo täysi mies? Olen
hirveän iloinen, että olet veljeni. Hän siveli veljensä viiksiä. --
Haluttaa tietääni, millaisia te miehet olette? Sellaisiako kuin mekin?
Eihän?

-- Miksi Sonja juoksi pois? -- Rostof kysyi.

-- Niin, se on jo koko historia! Miten puhuttelet tästälähin Sonjaa?
Sinuksi vai teiksi?

-- Miten sattuu, sanoi Rostof.

-- Teitittele häntä, pyydän, sanon sinulle sitten syyn. No, sanonpa
heti. Tiedät, että Sonja on ystäväni, ystävä sellainen, että poltan
käteni hänen tähtensä. Katsoppas!

Hän kääri musliinihiansa ja näytti pitkässä, laihassa ja ihanassa
olkavarressaan heti hartian alapuolella elikkä paljon yläpuolella
kyynärpään (paikassa, minkä tanssijaispukukin peittää) punaista
polttomerkkiä.

-- Tämän poltin osoittaakseni rakkauttani. Ei muuta kuin kuumensin
viivottimen tulella ja sitte painoin.

Istuen entisen luokkahuoneensa sohvalla, pidellen pikku tyynyjä
polvillaan ja katsellen noihin Natashan huiman elokkaisiin silmiin,
Rostof ajatuksissaan taas syventyi siihen perheen ja lapsen maailmaan,
jolla ei ollut minkäänlaista merkitystä kenellekään muulle kuin yksin
hänelle, mutta joka muisteloillaan soi hänelle elämän parhaimpia
nautintoja; ja eipä näyttänyt hänestä hyödyttömältä käden polttaminen
viivottimella rakkauden merkiksi: hän käsitti sen eikä kummastellut.

-- Entäs sitten? Siinäkö kaikki? -- hän kysyi.

-- Niin, olemme sellaiset ystävykset, sellaiset ystävykset! Mitäpäs
tämä on, tyhmyyksiä -- viivottimella; mutta me olemme ainaiset
ystävykset! Hän kun kerran alkaa jotakuta rakastaa, rakastaa ikuisesti;
minä en sitä käsitä, unohdan heti.

-- No entä sitten?

-- Niin, mitenkä hän rakastaa minua ja sinua!

Natasha punehtui yhtäkkiä.

-- Kuule muistathan, ennen lähtöäsi ... siitä hän sanoo aina, että
unohtaisit kaiken sen... Hän sanoo: rakastan Nikolaita ikäni kaiken,
mutta pysyköön hän vapaana. Onhan totta, että tämä on jalomielistä ja
suurta? -- Niinkö, niinkö? Hyvinkö jalomielistä? Onko? -- kyseli
Natasha niin vakavana ja huolestuneena, jotta oli selvää, että sen
minkä hän nyt lausui, oli hän ennen kyynelten vuotaessa sanonut.

Rostof vaipui aatoksiinsa.

-- En mitenkään ota takaisin sanaani, -- hän sanoi. -- Ja sitten, onhan
Sonja niin verrattoman ihana, että hulluko kieltäytyisi onnestaan?

-- Ei, ei, -- huudahti Natasha. -- Me olemme jo tästä hänen kanssaan
puhuneet. Tiesimme, että näin sanoisit. Mutta se ei käy päinsä, sillä
ymmärräthän, jos niin sanot -- pidät itsesi sanasi sitomana, ja silloin
näyttää siltä kuin olisi Sonja tämän tahallaan sanonut. Tästä seuraisi,
että sittenkin menisit hänen kanssaan naimisiin vasten tahtoasi, ja
silloin käy aivan toisin kuin on tarkoitettu.

Rostof huomasi heidän harkinneen hyvin. Sonja oli eilen hämmästyttänyt
häntä kauneudellaan. Tänään, nähtyään tytön välähdykseltä, oli tämä
näyttänyt hänestä vielä ihanammalta. Hän oli suloinen 16-vuotias tyttö,
joka nähtävästi rakasti häntä palavasti (Nikolai ei tätä hetkeäkään
epäillyt). Miksei hän nyt saanut häntä rakastaa, vieläpä mennä
naimisiinkin, -- arveli Rostof, -- mutta olihan nyt niin paljon muita
iloja ja puuhia! "Niin, he ovat harkinneet oivallisesti", -- hän
ajatteli, -- "pitää pysyä vapaana."

-- No, mainiota, -- sanoi hän, -- myöhemmin puhelemme tästä. Oi, miten
nyt olen iloinen! -- lisäsi hän.

-- No, ethän vain liene tullut Borikselle uskottomaksi, -- alkoi taas
veli.

-- Mitä tyhmyyksiä! -- huusi Natasha nauraen. -- En ajattele häntä enkä
liioin ketään muuta, en tahdo tietääkkään.

-- Kas vaan! Mitäs sinä nyt sitten?

-- Minäkö? -- innostui Natasha, ja onnellinen hymy kirkasti hänen
kasvonsa. -- Oletko nähnyt Duportia?

-- En.

-- Et ole nähnyt kuuluisaa Duportia, tanssitaituria? Etpäs sitten
ymmärrä. Kas mitä nyt tulee.

Natasha pyöristi kätensä ja haali hameensa kuten tanssittaessa on tapa,
juoksahti jonkun askeleen, kääntyi, hypähti, löi jalkojaan yhteen ja,
seisoen aivan varpaidensa kärillä, astui jonkun kerran.

-- Seisonhan? Kas noin, puheli hän; mutta ei pysynytkään varpaillaan.
-- Tällaistahan minä. En milloinkaan mene naimisiin, vaan rupean
tanssijattareksi. Mutta älä puhu kenellekään.

Rostof alkoi hohottaa niin äänekkäästi ja iloisesti, että Denisovin
toisessa huoneessa kävi kateeksi, eikä Natashakaan voinut pidättäytyä,
vaan yhtyi hänkin nauruun,

-- Ei, eikös ole erinomaista? -- puheli hän yhä.

-- On, on, et enää tahdo mennä Borikselle?

Natasha tulistui.

-- En tahdo mennä kenellekään. Sanon hänelle saman kun tapaan.

-- Kas vaan! -- sanoi Rostof.

-- No niin, loruja kaikki tyyni, -- jatkoi Natasha löperrystään. --
Mutta onko Denisof hyvä? -- hän kysyi.

-- On.

-- No, ja nyt hyvästi, mene pukeutumaan. Onko hän karski, Denisof?

-- Miksikäs karski? -- kysyi Nikolai. -- Ei, Vasjka on oivallinen mies.

-- Kutsut häntä Vasjkaksi -- kummallista. -- Mutta onko hän oikein
hyvä!

-- Oikein hyvä.

-- No, tule sitte pian teetä juomaan. Kaikki yhdessä.

Ja Natasha nousi varpailleen ja läksi huoneesta kuin tanssijatar, mutta
hymyili kuten hymyilevät vain onnelliset 15-vuotiaat tytöt. Kun Rostof
tapasi vierashuoneessa Sonjan, punastui hän. Hän ei tiennyt, miten
kohtelisi tyttöä. Eilen he toisiaan suutelivat jälleennäkemisen ilon
ensi hetkenä, mutta tänään he tunsivat, ettei niin sopinut tehdä;
Nikolai tunsi, että kaikki, sekä äiti että sisaret, katsoivat häneen
kysyvästi ja odottivat, miten hän käyttäytyisi tytön seurassa. Hän
suuteli tätä kädelle ja sanoi _te -- Sonja_. Mutta heidän silmänsä
sanoivat molemmin puolisesti "sinä" ja suutelivat toisiansa hellästi.
Tyttö pyysi katseellaan häneltä anteeksi, että hän Natashan
välityksellä oli rohjennut muistuttaa hänelle lupauksesta ja kiitti
samalla hänen rakkaudestaan. Poika katseellaan kiitti häntä vapauden
ehdotuksesta ja sanoi, että olkoon niin tahi näin, ei hän kuitenkaan
herkeä rakastamasta häntä, sillä häntä ei voi olla rakastamatta.

-- Miten kumminkin on kummallista, -- sanoi Vera, valittuaan yleisen
hiljaisuuden hetken, -- että Sonja ja Nikolenjka kohtasivat toisensa
kuten vieraat ja sanoivat toisilleen te.

Veran huomautus oli oikea, kuten kaikki hänen huomautuksensa; mutta,
kuten suuremmalta osalta hänen huomautuksensa, saattoi tämäkin kaikki
hämille, ja eipä vain Sonja, Nikolai ja Natasha, vaan vanha
kreivitärkin punastui kuin nuori tyttö. Kreivitär pelkäsi yhä tätä
poikansa rakkautta Sonjaan, sillä se voi riistää pojalta loistavat
naimakaupat. Denisof, Rostovin kummaksi uudessa puvussa, pomadalla ja
hajuvesillä valeltuna, ilmaantui saliin. Hän oli samallainen keikari
kuin tappelussakin ja oli oikein rakastettava naisia ja miehiä kohtaan,
ja tämä oli Rostoville aivan uutta.



II.


Palattuaan armeijasta Moskovaan, oli Nikolai Rostovia kohdeltu kotona
kuin parasta poikaa, sankaria ja armasta Nikolushkaa konsanaan;
sukulaiset olivat hänet ottaneet vastaan lempeänä, hauskana ja
kunniallisena nuorena miehenä; ja tuttavat pitivät häntä kauniina
husaariluutnanttina, sukkelana tanssijana ja yhtenä Moskovan paraista
sulhaspojista.

Koko Moskova oli Rostovin tuttava; rahoja oli tänä vuonna vanhalla
kreivillä riittävästi, sillä kaikki maatilat olivat pantatut ja siksi
Nikolushka, ruvettuaan pitämään omaa erityistä raviratsua ja
uusimuotisimpia ratsuhousuja, jollaisia ei ollut kenelläkään muilla
Moskovassa, ja saappaita, joissa oli hyvin terävät kärjet ja pienet
hopeakannukset, viettikin aikaansa aika hauskasti. Rostof, tultuaan
kotiin tunsi mieltymystä saadessaan totuttaa itseänsä vanhoihin
oloihin, joista jonkun aikaa oli ollut erossa. Hänestä näytti, että hän
oli aika tavalla miehistynyt ja kasvanut. Epätoivoon joutuminen, kun ei
suoriutunut uskonnon tutkinnosta, rahojen lainaaminen ajuri Gavrilalta,
salaiset suukkoset Sonjalta, kaikki muistui hänen mieleensä pelkkänä
lapsellisuutena, josta hän nyt oli mittaamattoman kaukana. Nyt hän oli
husaariluutnantti. Hänellä oli hopeahetaleinen lyhyt husaaritakki,
sotilasristi rinnassa; ja hän harjoitteli tunnettujen kokeneiden
ratsastajien johdolla ratsuaan kilpa-ajoihin. Hänellä oli
mielitiettynsä bulevardilla ja sen luo hän aina iltasin ajoi. Hän johti
masurkkaa Arharovien tanssiaisissa, keskusteli sodasta sotamarski
Kamenskin kanssa, kävi englantilaisessa klubissa ja oli veli erään
neljänkymmenen vuotiaan everstin kanssa, johon Denisof oli hänet
tutustuttanut.

Hänen keisari-ihailunsa oli hieman laimentunut Moskovassa. Mutta kun
hän ei keisaria nähnyt eikä tullut tilaisuuteen näkemään, puhui hän
usein hallitsijasta, rakkaudestaan häneen, samalla huomauttaen
sivumennen, ettei vielä kaikkea ollut puhunut, että vielä oli jotakin
hänen tunteissaan hallitsijaan, jotakin, jota eivät kaikki voineet
ymmärtää; ja hän omaksui koko sydämmellään siihen aikaan Moskovassa
yleisen tunteen, keisari Aleksanteri Pavlovitsin jumaloimisen. Keisaria
kutsuttiin siihen aikaan Moskovassa "enkeli ihmisen haamussa".

Tänä lyhyenä aikana, jonka Rostof ennen armeijaan lähtöään oleskeli
Moskovassa, ei hän Sonjaan erityisemmin kiintynyt, vaan päinvastoin
vieraantui hänestä. Tyttö oli sangen ihana, lempeä ja silminnähtävästi
tulisesti Nikolaihin rakastunut; mutta tämä eli sitä nuoruuden
ajankohtaa, jolloin ihmisellä näyttää olevan niin paljon tehtävää,
_ettei ole aikaa_ sellaisia ajatella, ja nuorukainen pelkää sitoutua --
hän pitää kalliina vapauttaan, joka on hänelle tarpeen monessa muussa.
Kun Rostof ajatteli Sonjaa nyt Moskovassa oleskelunsa aikana, puhui hän
itsekseen: "Pah, vielä tulee sellaisia paljon, paljon, ja onkin
jossakin, joita en vielä tunne. Vielä ehdin kun tahdon lempimään
ruveta, mutta nyt ei ole aikaa." Sitä paitsi näytti hänestä vähäsen
miehuutta alentavalta olla naisten seurassa. Hän kävi tanssiaisissa ja
naisseuroissa muka vastenmielisesti. Kilpa-ajot, englantilainen klubi,
remuilemiset Denisovin seurassa, matkat _sinne_ -- kas se oli toista:
se sopi nuorelle husaarille.

Maaliskuun alussa alkoi kreivi Ilja Andrejevitsh Rostoville kova puuha.
Englantilaisessa klubissa valmistettiin päivällisiä ruhtinas
Bagrationin vastaanottajaisiksi.

Yönutussaan käveli kreivi salissa, jaellen määräyksiä klubin
taloudenhoitajalle ja kuuluisalle Feoktistille, englantilaisen klubin
ylikokille parsasta, tuoreista kurkuista, mansikoista, vasikanpaistista
ja kalasta. Kreivi oli klubin perustamisesta asti ollut sen jäsen ja
vanhin. Hänelle oli klubi uskonut Bagrationin kunniaksi pidettävien
juhlallisuuksien järjestämisen, sillä harva osasi niin anteliaalla
kädellä ja niin vieraanvaraisesti järjestää pitoja kuin hän. Mutta
erittäin sen tähden kreivi sai pidot toimekseen, että oli harvoja,
jotka niiden kustantamiseksi olisivat tuhlanneet rahojaan. -- Klubin
kokki ja taloudenhoitaja kuuntelivat kreivin käskyjä iloisin naamoin,
sillä he tiesivät, ettei kenenkään päivällisistä voinut niin paljon
hyötyä kuin hänen. Päivälliset maksoivatkin muutaman tuhannen.

-- Niin katsoppa vaan, ettei mykeröitä puutu kilpikonnaliemestä,
tiedäthän!

-- Kylmiä ruokia arvatenkin kolme? ... -- kysyi kokki.

Kreivi mietti hetkisen.

-- Ainakin kolme ... majoneesi yksi, -- sanoi kreivi, koukistaen yhden
sormistaan.

-- Käskettekö siis hankkimaan suuria sterlettejä? -- kysyi
taloudenhoitaja.

-- Eipä muu auttane, ota kun eivät helpota. Mutta veli veikkoset, olin
aivan unohtaa. Eiköhän tarvita pöytään vielä toinen väliruoka? Voi isät
hyvät! -- Hän tarttui päähänsä. -- Mutta kuka toimittaa minulle kukkia?
Mitinjka! Hei Mitinjka! Riennähän, Mitinjka rakas, maatilalle, --
kääntyi kreivi huoneeseen ilmestyneelle taloudenhoitajalleen, --
riennä, rakkaani, maatilalle ja sano Maksimka puutarhurille, että heti
järjestäisi puutarhatyötä alustalaisille. Sano, että kaikki kasvit ovat
tuotavat tänne, kääriköön huopiin. Katsokoon, että täällä on kaksisataa
ruukkua perjantaiksi.

Annettuaan yhä vaan uusia käskyjä, hän oli menemäisillään levähtämään
kreivittären luo, mutta muisti vielä jotakin tärkeää, palasi itse,
palautti kokin ja taloudenhoitajan ja alkoi taas käskeä. Kuului ovissa
kevyt miehen käynti, kannusten kilinä ja punakka, verevä nuori kreivi
astui huoneeseen. Nähtävästi oli hän tarpeekseen levähtänyt ja tottunut
taas Moskovan rauhalliseen elämään.

-- Ah, veli! Pää menee pyörälle -- sanoi ukko ja hymyili aivan kuin
olisi hävennyt poikaansa. -- Auttaisit sinäkin! Vielähän tarvitaan
laulajia. Musiikkia minulla on, mutta mustalaisia, mitäs jos hankkisi
niitäkin. Te sotilaat niistä pidätte.

-- Totta toisen kerran, isäseni, luulen että ruhtinas Bagration,
valmistautuessaan Schöngrabenin tappeluun, puuhaili vähemmän kuin te
nyt, -- sanoi poika hymyillen.

Vanha kreivi oli suuttuvinaan.

-- Niin, sinä, mutta koetappas.

Ja kreivi kääntyi kokkiin, joka ymmärtäväisen ja kunnioittavan
näköisenä tarkkaavasti ja liehakoivasti katseli isää ja poikaa.

-- Jaa-a, minkälaista nuorisoa, Feoktist? -- kreivi sanoi, -- nauravat
meitä vanhuksia.

-- Sepä se, teidän ylhäisyytenne, he vain osaavat hyvää syödä, mutta
sitä kaikkea hankkimaan ja _tarjoamaan_, siihen heistä ei ole.

-- Niin, niin, -- huusi kreivi, ja temmaten poikansa molemmat kädet,
jatkoi: -- Kas, jopas vaan jouduit kynsiini! Ota heti reki ja
parihevoset ja mene Besuhovin luo ja sano, että kreivi Ilja Andreitsh,
näetkös, lähetti pyytämään teiltä mansikoita ja tuoreita ananaseja.
Keneltään muulta niitä ei saa. Ellei hän itse ole kotona, niin
pistäy ruhtinattarien luokse ja pyydä heiltä ja sitten, kuuletkos,
aja Rasguljaihin -- kyllä Ipatha kuski tietää -- etsi sieltä
mustalais-Iljushka, se joka silloin tanssi kreivi Orlovilla,
muistatkos, valkea kasakanviitta yllä, ja retusta hänet tänne minun
luokseni.

-- Ja tuonko mustalaistyttöjä mukanaan? -- kysyi Nikolai nauraen. --
No, no!...

Samassa tuli huoneeseen kuulumattomin askelin, asioihin perehtyneen,
huolestuneen ja kristillisen nöyrän näköisenä, kuten aina, Anna
Mihailovna. Huolimatta siitä, että Anna Mihailovna joka päivä tapasi
kreivin yönutussa, kreivi kuitenkin joutui hämilleen ja pyysi anteeksi
pukunsa puutteellisuutta.

-- Ei mitään, kallis kreivi, -- sanoi hän, nöyrästi sulkien silmänsä.
-- Minä kyllä pistäydyn Besuhovilla, -- hän sanoi. -- Pierre on
saapunut ja nyt saamme kaikkea, kreivi, hänen kasvihuoneistaan. Minun
tarvitsisi myös hänet tavata. Hän on minulle lähettänyt kirjeen
Borikselta. Jumalan kiitos, Borja on nyt esikunnassa.

Kreivi ilostui siitä, että Anna Mihailovna otti toimittaakseen osan
hänen tehtävistään ja käski valjastaa pienet vaunut.

-- Sanokaa Besuhoville että hän tulisi. Minä hänet merkitsen listaan.
Mitä, onko hänellä vaimo mukanaan? -- hän kysyi.

Anna Mihailovna kohotti silmänsä, ja hänen kasvoilleen kuvastui syvä,
säälivä suru.

-- Oi, ystäväni, Pierre on sangen onneton, -- sanoi hän. -- Jos on
totta, mitä olemme kuulleet, on se kauheata. Ja voimmeko sellaista
ajatellakaan, silloin kun niin iloitsimme hänen onnestaan! Ja sellainen
suuri taivaallinen sielu, tuo nuori Besuhof! Niin minä sydämestäni
säälin häntä ja koetanpa puolestani häntä lohduttaa.

-- Mitä tämä oikein merkitsee? -- kysyivät molemmat Rostovit, vanha ja
nuori.

Anna Mihailovna huokasi syvään.

-- Kerrotaan, että Dolohof, Maria Ivanovnan poika, -- sanoi hän
salaperäisesti kuiskaten, -- on saattanut Helenan häpeällisiin
selkkauksiin. Besuhof toi hänet jälleen seurapiiriin, kutsui luokseen
taloonsa Pietariin ja kas... Rouva matkusti tänne Moskovaan, ja tuo
huimapää hänen jälissään, -- sanoi Anna Mihailovna, tahtoen osoittaa
myötätuntoisuuttaan Pierreen, mutta tahtomattaan ilmaantuvilla
äänen- ja hymyn väreilyillä hän osoittikin myötätuntoisuuttaan
huimapäälle, joksi kutsui Dolohovia. Sanotaan, että Pierre itse on
surusta menehtyä.

-- No, sanokaa kumminkin, että tulisi klubiin, -- kaikki haihtuu.
Niistä tulee aika kemut.

Seuraavana päivänä, maaliskuun 3:ntena, kello 2:den vaiheilla jälkeen
puolipäivän, 250 englantilaisen klubin jäsentä ja 50 vierasta odotti
päivällisille kallista vierasta ja Itävallan sotaretken sankaria,
ruhtinas Bagrationia. Ensi päivinä tiedon saavuttua Austerlitzin
tappelusta joutui Moskova ymmälle. Siihen aikaan olivat venäläiset niin
tottuneet voittoihin, että kun tuli tieto tappiosta, muutamat
yksinkertaiset eivät uskoneet, toiset etsivät selvityksiä
tuollaiselle kummalliselle tapaukselle joistakin tavattomista syistä.
Englantilaisessa klubissa, jonne tavallisesti kokoontui Moskovan kerma
ja henkilöt, joilla oli oikeita tietoja ja vaikutusvaltaa, ei
joulukuussa, jolloin alkoi saapua turmanviestejä, puhuttu mitään
sodasta ja viimeisestä tappelusta, aivan kuin kaikki yhteisestä
suostumuksesta olisivat päättäneet odottaa. Henkilöt, joilla oli ollut
tapana määrätä keskustelun suunta ja juoksu, eivät enää tulleet
klubiin, vaan kokoontuivat toistensa luo, ja sellaisia olivat kreivi
Rostoptshin, ruhtinas Juri Vladimirovitsh Dolgoruki, Valujef, kreivi
Markof, ruhtinas Vjasemski. Kun he näin muodostelivat ystäväpiirejä,
niin jäivät ne moskovalaiset, jotka tavallisesti puhuivat muitten
mielipiteiden mukaan (niihin kuului myös Ilja Andreitsh Rostof),
lyhyeksi ajaksi ilman määrättyä kantaa sotatapahtumiin nähden ja ilman
opastajia. Moskovalaiset tuumivat, että jokin oli hullusti, ja että
näitä huonoja viestejä oli vaikea tutkistella, ja siksipä oli parempi
vaieta. Mutta jonkun ajan kuluttua, aivan kuten valamiehet astuvat ulos
neuvotteluhuoneesta, niin ilmestyivät mahtavatkin, klubin äänitorvet,
ja kaikki alkoivat puhua selvästi ja määrätysti. Oli keksitty syitä
tuolle uskomattomalle, ennen kuulumattomalle ja mahdottomalle
tapahtumalle, että venäläiset olivat hävinneet, kaikki kävi selväksi,
ja Moskovan joka sopessa alettiin puhua yhtä ja samaa. Syyt olivat
seuraavat: itävaltalaisten petollisuus, sotajoukon huono muonitus,
puolalaisen Pshebyshefskyn ja ranskalaisen Langeronin petos, Kutusovin
kykenemättömyys ja (niin hiljaisuudessa puhuttiin) hallitsijan nuoruus
ja kokemattomuus, hän kun luotti kehnoihin ja mitättömiin henkilöihin.
Mutta venäläiset sotajoukot olivat olleet verrattomia ja tehneet
urouden ihmeitä, sen sanoivat kaikki. Sotilaat, upseerit ja kenraalit
olivat sankareita. Mutta sankarien sankari oli ruhtinas Bagration, joka
oli hankkinut kunniansa Schöngrabenin taistelussa ja peräytymisellään
Austerlitzista, mistä hän yksin hyvässä järjestyksessä pelasti
osastonsa ja koko päivän vastusti kaksi kertaa voimakkaampaa
vihollista. Siihen, että Bagrationista Moskovassa tehtiin sankari,
vaikutti osaltaan myös se seikka, ettei hänellä ollut mitään suhteita
Moskovassa, vaan oli siellä vieras. Hänen olennossaan kuvastui sopiva
määrä taistelevaa, yksinkertaista, koukutonta ja juonetonta venäläistä
sotilasta, johon vielä yhdistyi Italian retken ja Suvorovin nimen
muistot. Sitä paitsi tuli Kutusovin halveksuminen ja moittiminen
selvemmin julki, kun Bagrationille valmistettiin erityisiä
kunnianosoituksia.

"Ellei olisi ollut Bagrationia, _il faudrait l'inventer_"[1] -- sanoi
pilkkakirves Shinshin, ivallisesti mukaillen Voltairen sanoja.
Kutusovista ei puhunut kukaan ja muutamat kuiskaten sättivät häntä,
kutsuen hovihepakoksi ja vanhaksi ilveilijäksi.

Moskovassa kerrottiin ruhtinas Dolgorukovin sanoja: "liimaa, liimaa,
niin takerrut itsekin", lohduttauduttiin tappiossa entisiä voittoja
muistelemalla ja kerrottiin myös Rostoptshinin sanoja, että
ranskalaisia oli innostettava taisteluun pöyhkeillä lauseparsilla, että
saksalaisille piti loogillisesti näyttää ja vakuuttaa, että on
vaarallisempi paeta kuin mennä eteenpäin; mutta venäläisiä täytyi vain
hillitä ja kehottaa: hiljempaa! Joka taholla kertoeltiin yhä uusia ja
uusia juttuja venäläisten upseerien ja sotilaiden erinomaisista
urotöistä Austerlitzin luona. Mikä oli pelastanut lipun, mikä surmannut
viisi ranskalaista, mikä taas yksinään syöttänyt viittä tykkiä.
Puhuttiin myös niille, jotka eivät Bergiä tunteneet, että tämä,
haavoittuneena oikeaan käteensä, tempasi miekan vasempaan ja ryntäsi
eteenpäin. Bolkonskista ei puhuttu mitään, ja vain hänen läheiset
tuttavansa säälivät, että hän aikaisin kaatui ja jätti suremaan raskaan
vaimon ja eriskummaisen isän.



III.


Maaliskuun 3:ntena päivänä kuului englantilaisen klubin kaikissa
suojissa keskustelevien äänten sorinaa. Kuten mehiläiset keväisin,
hääräsivät klubin jäsenet ja vieraat edes takaisin, istuivat,
seisoivat, kokoontuivat, hajaantuivat, kuka puettuna virkapukuun, kuka
hännystakkiin, vieläpä jokuset puuteroiduin hiuksin ja kauhtanat yllä.
Puuteroituja, livreepukuisia palvelijoita, jaloissa pitkät sukat ja
solkikengät, seisoi joka ovella, tarkastellen tutkivasti vieraiden ja
klubin jäsenten liikkeitä, tarjotakseen heille palvelustaan. Suurin osa
saapuvilla olevista oli vanhoja, kunnianarvoisia miehiä, joilla oli
leveät itseluottamusta ilmaisevat kasvot, paksut sormet, jyrkät
liikkeet ja kova ääni. Tällaiset vieraat ja jäsenet istuivat
tavallisissa paikoissaan ja kokoontuivat vanhoihin, tuttuihin
piireihin. Vähemmistönä tässä tilaisuudessa olivat satunnaiset vieraat
-- etupäässä nuoriso, jonka joukossa olivat Denisof, Rostof ja Dolohof.
Viimemainittu oli taas Semenovin kaartin upseeri. Nuorison, erittäinkin
nuorten sotilasten, kasvoilla kuvastui tuollaista halveksuvaa
kunnioitusta vanhuksia kohtaan, joka ikäänkuin sanoo vanhalle
sukupolvelle: teitä kunnioittamaan ja arvossa pitämään olemme valmiit,
mutta muistakaa, että tulevaisuus sittenkin riippuu meistä.

Nesvitski oli myös juhlassa klubin vanhana jäsenenä. Pierre, joka
vaimonsa käskystä oli antanut tukkansa kasvaa ja lakannut käyttämästä
silmälaseja, käveli salista saliin muodikkaasti puettuna, mutta
suruisen ja alakuloisen näköisenä. Häntä ympäröi, kuten ainakin, piiri
henkilöitä, jotka jumaloiden kumarsivat hänelle, ja heitä hän kohteli
hallitsemaan tottuneen tavoin, hajamielisen halveksuvasti.

Ikänsä puolesta olisi Pierren pitänyt seurustella nuorten kanssa, mutta
rikkautensa ja tuttavuussuhteittensa takia oli hän vanhojen, kunniassa
pidettyjen piirien jäsen ja siksipä hän kävi piiristä toiseen.
Tärkeimpäin piirien vanhimmat muodostivat niiden keskuksen, ja
kuunnellakseen noita huomatuimpia henkilöitä, lähestyi heitä nöyrästi
kunnioittaen tuntemattomatkin. Suurimmat piirit olivat kertyneet kreivi
Rostoptshinin, Valujevin ja Narishkinin ympärille. Rostoptshin kertoi,
miten itävaltalaiset sotkivat paetessaan venäläiset alleen, niin että
näiden oli pakko pistimillä raivata tie pakenevien keskitse.

Valujef kertoi hyvin luottamusta herättävästi, että Uvarof oli
Pietarista saapunut kuulostamaan moskovalaisten mielipidettä
Austerlitzista.

Kolmannessa piirissä puhui Narishkin itävaltalaisen sotaneuvoston
istunnosta, missä Suvorof vastaukseksi itävaltalaisten kenraalien
tyhmyyksille oli huutanut "kukkokiekaa". Shinshin, joka myös seisoi
siinä, tahtoi pistää pilaksi, sanoen että Kutusof nähtävästi ei ollut
voinut oppia Suvorovilta tätäkään helppoa taitoa -- huutaa
kukkokiekaata; mutta vanhukset katsahtivat ankarasti pilkkakirveeseen,
antaen tämän tietää, että sellaisessa seurassa ja sellaisena päivänä
oli sopimatonta puhua Kutusovista tällä tavoin.

Kreivi Ilja Andreitsh Rostof käveli pehmeine saappaineen huolekkaana ja
hätäisenä ruokahuoneen ja vierashuoneen väliä, tervehtien kiireesti ja
aivan samalla tavalla sekä arvokkaampia että vähäpätöisempiä
henkilöitä, jotka hän kaikki tunsi. Aina vähän päästä etsi hän
silmillään nuorta poikaansa ja katsoi häneen iloisesti silmää iskien.
Nuori Rostof seisoi ikkunan luona Dolohovin seurassa, jonka oli tullut
äskettäin tuntemaan ja jonka ystävyyttä piti suuressa arvossa. Vanha
kreivi meni heidän luokseen ja puristi Dolohovin kättä.

-- Ole hyvä ja tule luokseni, olethan poikani tuttava ... yhdessä
olette urotöitäkin tehneet... Kah! Vasili Ignatitsh ... terve, vanha
veikko, -- sanoi hän kääntyen ohikulkevaan vanhukseen, mutta ei ehtinyt
vielä lopettaa tervehdystään, kun salissa kaikki sähähti, ja luo
kiiruhtava palvelija hämmästyksissään lausui: -- Hän on tullut!

Kellot kilisivät: vanhimmat riensivät vastaan: eri huoneisiin
hajautuneet vieraat kerääntyivät yhteen kasaan kuin puitu ruis
lapiossa. Yhteen kasaan he jäivätkin ja pysähtyivät odottamaan suuren
vierashuoneen salin ovelle.

Etehisen ovella näkyi Bagration lakitta ja miekatta, jotka hän, klubissa
vallitsevan tavan mukaan, oli jättänyt ovenvartijalle. Hänellä ei nyt
ollut nahkareunaista lippulakkia eikä kasakkapiiskaa olalla, jollaisena
Rostof oli hänet nähnyt Austerlitzin taistelun edellisenä yönä, vaan oli
hänellä yllään uusi tiukka virkapuku, jossa oli venäläisiä ja
ulkomaalaisia ritarimerkkejä ja yrjönristi vasemmalla puolen rintaa. Hän
oli nähtävästi juuri vähää ennen tuloaan leikkuuttanut tukkansa ja
ajattanut poskipartansa, mikä muutos ei suinkaan ollut eduksi hänen
ulkomuodolleen. Hänen kasvoissaan oli jotakin naivin juhlallista, joka
saattoi ne, noiden jäykkien, miehekkäiden piirteiden yhteydessä,
vivahtamaan hieman koomillisiltakin. Bekleshof ja Fjeodor Petrovitsh
Uvarof, jotka olivat saapuneet hänen seurassaan, pysähtyivät ovelle,
toivoen että hän arvokkaimpana vieraana astuisi edellä. Bagration
hämmentyi kun ei tahtonut käyttää hyväkseen heidän kohteliaisuuttaan;
siinä syntyi ovella seisaus ja kumminkin vihdoin kävi Bagration edellä.
Hän kulki tietämättä minne panisi kätensä, arkaillen ja kömpelönä
vastaanottosalin parkettilattialla: tottuneemmin ja vapaammin hän olisi
käynyt kynnetyllä pellolla kuulatuiskussa, kuten kävikin Kurskin
rykmentin edessä Schöngrabenissa. Vanhimmat kohtasivat hänet
ensimäisellä ovella ja lausuttuaan hänelle muutamin sanoin, miten ovat
iloisia nähdessään niin korkean vieraan, ja odottamattakaan vastausta he
ikäänkuin hänet valloitettuaan ympäröivät hänet ja veivät
vierashuoneeseen. Vierashuoneen ovesta oli mahdoton päästä
tungettelevilta jäseniltä ja vierailta, jotka sulloivat toisiaan ja
koettivat toistensa olkapäiden yli tarkastella Bagrationia kuin
harvinaista petoa. Kreivi Ilja Andrejevitsh muita tarmokkaammin
tungeskellen ja kehoitellen: "päästä, _mon cher_, päästä, päästä", sai
joukon hajoamaan, vei vieraat saliin ja asetti istumaan keskimäiselle
sohvalle. Pomot, klubin kunnioitetuimmat jäsenet, saarsivat
vastatulleet. Kreivi Ilja Andrejevitsh, taas tunkien joukon läpi, läksi
vierashuoneesta ja palasi hetken päästä toisen vanhimman avustamana
kantaen suurta hopeaista kulhoa, jonka tarjosi ruhtinas Bagrationille.
Kulho sisälsi sankarin kunniaksi sepitettyjä, painettuja runoja.
Bagration, nähtyään kulhon, katsahti hämmästyneenä ympärilleen aivan
kuin apua etsien. Mutta kaikkien silmissä näkyi vaatimus, että hän itse
nöyrtyisi ottamaan. Tuntien olevansa heidän vallassaan, otti Bagration
päättävästi molemmin käsin kulhon ja katsahti vihaisesti ja nuhtelevasti
tarjoavaan kreiviin. Jokunen otti palvelemaan kerkeänä vadin Bagrationin
käsistä (tämä näytti muuten aikovan pitää sitä näin iltaan asti ja mennä
se käsissä vielä pöytäänkin) ja käänsi hänen huomionsa runoon. Bagration
mumisi jotakin: "No, kyllä luen", ja luoden väsyneet silmänsä paperiin,
alkoi lukea kiintyneen ja vakavan näköisenä. Sepittäjä otti itse runon
ja alkoi lukea. Ruhtinas Bagration taivutti päänsä ja kuunteli.

        "Ain Aleksanterille työs
    Tuo mainetta, Tiituksen valtaa varjoo,
    Oot peljättävä päällikkö, mies lauha myös
        Maassas, Caesar, missä luoti turman tarjoo.
        Niin, Napoleon onnekas,
    Kun tuta saat, mi mies on Bagration, kas,
    Et tohdi Venäjän sä vastaan sankareita"...

Mutta lukija ei ollut vielä lausunut runoaan loppuun, kun suuriääninen
hovikyökkimestari julisti: "Ateria on valmis!" Ovi avautui ja
ruokahuoneesta kajahti marssi: "Voiton pauhu, kai'u, kai'u, riemuitse
sä Venään urho", ja kreivi Ilja Andrejevitsh, katsahdettuaan syrin
karin sepittäjään, joka yhä luki runoaan, kumarsi syvään Bagrationille.
Kaikki nousivat, tuntien että päivällinen oli runoja tärkeämpi, ja taas
kävi Bagration muiden edellä pöytään. Ensimäiselle sijalle, kahden
Aleksanterin -- Bekleshovin ja Narishkinin väliin asetettiin Bagration,
ja tällä oli merkitystä hallitsijan nimeen nähden. 300 ihmistä
sijoitettiin ruokahuoneeseen viran ja arvon mukaan, niin että se joka
oli hiemankin arvokkaampi, pääsi lähemmäksi kunniavierasta: aivan yhtä
luonnonmukaisesti kuin vesi virtaa alemmaksi, missä on alavampaa
paikkaa.

Juuri vähän ennen päivällistä esitti kreivi Ilja Andrejevitsh
ruhtinaalle poikansa. Bagration, tuntien hänet, sanoi muutamia
tolkuttomia, typeriä sanoja, kuten olivat kaikki hänen sanansa tuona
päivänä. Kreivi Ilja Andrejevitsh katseli iloisen ylpeästi ympärillä
oleviin sillä aikaa kuin Bagration puhui hänen poikansa kanssa.

Nikolai Rostof Denisovin ja uuden tuttavansa Dolohovin kera istui
melkein keskessä. Heitä vastapäätä istui Pierre ja hänen rinnallaan
ruhtinas Nesvitski. Kreivi Ilja Andrejevitsh ynnä muut vanhimmat
istuivat vastapäätä Bagrationia. Kreivi kestitsi ruhtinasta,
personoiden itseensä kaiken moskovalaisen hyvänsuopuuden.

Hänen vaivannäkönsä eivät olleet hukkaan menneet. Hänen
paastopäivällisensä, joissa sentään oli tarjolla liharuokaakin, olivat
suurenmoiset, mutta ei hän kuitenkaan voinut pysyä täysin tyynenä
niiden loppuun asti. Hän iski silmää hovimestarille, jakeli kuiskaten
käskyjä palvelijoille eikä odottanut rauhallisena jokaista uutta,
hänelle tuttua ruokalajia. Kaikki oli oivallista. Kun tultiin toiseen
ruokalajiin, jona oli jättiläiskokoinen sterletti, (jonka nähdessään
Ilja Andrejevitsh punehtui ilosta ja kainoudesta), alkoivat jo
palvelijat paukahutella tulppia ja kaataa maljoihin samppanjaa. Kalan
jälkeen, joka oli herättänyt jonkun verran ihmettelyä, kreivi Ilja
Andrejevitsh vaihtoi silmäyksen toisten vanhinten kanssa. "Paljon tulee
juhlamaljoja, on aika alkaa!" hän kuiskasi, otti maljan käsiinsä ja
nousi. Kaikki vaikenivat, odottaen mitä hän sanoisi.

-- Keisarimme malja! -- huusi hän ja samalla kostuttivat hänen
hyvänsävyisiä silmiään ilon ja ihastuksen kyyneleet. Silloin alettiin
soittaa: "Voiton pauhu, kai'u, kai'u." Kaikki nousivat paikoiltaan ja
huusivat "eläköön!" ja Bagration huusi "eläköön!" samallaisella äänellä
kun oli huutanut Schöngrabenin luona. Nuoren Rostovin riemastunut ääni
kaikui kaikkia noita 300 ääntä mahtavampana. Hän oli vähällä itkeä.
"Keisarimme malja, -- hän huusi, -- eläköön!" Juotuaan siemauksella
maljansa pohjaan, heitti hän sen lattiaan. Moni seurasi esimerkkiä. Ja
kauvan jatkui jyriseviä huutoja. Kun äänet vaikenivat, keräsivät
palvelijat rikotut lasit ja kaikki istuutuivat, hymyilivät äskeiselle
huudolleen ja tulivat puheliaiksi. Kreivi Ilja Andrejevitsh nousi taas,
vilkaisi muistilappuunsa lautasen vieressä ja esitti venäläisten viime
kamppailun sankarin, ruhtinas Pjotr Ivanovitsh Bagrationin maljan. Taas
kostuivat kreivin siniset silmät. "Eläköön!" huusivat taas 300:n
vieraat äänet, ja soiton sijasta alkoi kuulua Pavel Ivanovitsh
Kutusovin sepittämä kantaatti laulajien esittämänä:

    "Turhat kaikki esteet meille,
    Urhous on voittoin tie,
    Meidän Bagrationeille
    Tyhjää viholliset lie j.n.e."

Tuskin olivat laulajat lopettaneet, kun seurasi uusia ja uusia maljoja,
joita esitettäessä kreivi Ilja Andrejevitsh yhä enemmän heltyi, ja yhä
enemmän särettiin juoma-astioita ja yhä enemmän huudettiin. Juotiin
Bekleshovin, Narishkinin, Uvarovin, Dolgorukovin, Apraksinin, Valujevin
malja kaikkien klubin jäsenten ja erittäin sen vanhinten maljat,
kaikkien klubin vieraiden maljat, pitojen järjestäjän malja ja vihdoin
erityisesti päivällisten toimeenpanijan kreivi Ilja Andrejevitshin
malja. Ja tätä juodessa otti kreivi nenäliinan ja peittäen sillä
kasvonsa pyrskähti ääneen itkemään.



IV.


Pierre istui vastapäätä Dolohovia ja Nikolai Rostovia. Hän söi paljon
ja ahnaasti ja joi paljon, kuten ainakin. Mutta ne, jotka tunsivat
hänet lähemmin, näkivät, että hänessä tänä päivänä oli tapahtunut jokin
suuri muutos. Hän oli vaiti koko päivällisten ajan ja silmiään
räpytellen ja otsaansa rypistellen katseli ympärilleen tai silmät
tuijollaan aivan hajamielisen näköisenä kaiveli sormella nenäänsä.
Hänen kasvonsa olivat alakuloiset ja synkät. Näytti siltä, ettei hän
nähnyt eikä kuullut mitään, mitä ympärillä tapahtui, vaan ajatteli
jotakin erityistä, raskasta ja vielä ratkaisematonta.

Tämä ratkaisematon, häntä vaivaava kysymys oli ruhtinattaren vihjaus
Moskovassa Dolohovin läheisistä suhteista hänen vaimoonsa. Samaten
hänelle tänä aamuna saapunut nimetön kirje, jossa sanottiin sellaisella
halpamielisellä pilalla, joka on ominaista kaikille nimettömille
kirjeille, että hän näkee huonosti silmälasiensa läpi, ja että hänen
vaimonsa ja Dolohovin välinen suhde on salaisuus vain hänelle
itselleen. Pierre ei täyttä totta uskonut ruhtinattaren vihjauksiin
eikä myös kirjeeseen, mutta hänestä tuntui hirveältä katsella edessään
istuvaa Dolohovia. Joka kerta kun hänen katseensa sattumoisin kohtasi
Dolohovin kauniit, mutta julkeat silmät, Pierre tunsi miten jotakin
kauheata ja rumaa nousi hänen sieluunsa, ja hän kääntyi äkisti pois.
Tahtomattaan muistellessaan vaimonsa koko entistä elämää ja hänen
suhdettaan Dolohoviin, näki Pierre selvästi, että se mitä kirjeessä
sanottiin, voi olla totta, ainakin todennäköistä, ellei se olisi
koskenut _hänen vaimoansa_. Pierre muisti tahtomattaan, miten Dolohof,
joka viime taistelun jälkeen oli saanut entisen arvonsa, oli palannut
Pietariin ja tullut hänen luokseen. Käyttäen hyväkseen juomakemujen
aikuisia ystävyyden suhteitaan Pierreen, oli Dolohof suoraa päätä
tullut hänen luokseen ja Pierre oli luovuttanut hänelle asunnon ja
lainaillut hänelle rahaa. Pierre muisti, kuinka Helena monasti oli
hymyillen lausunut paheksumisensa sen johdosta, että Dolohof asui
heidän talossaan, ja kuinka Dolohof oli hänelle kyynillisesti kehunut
hänen vaimonsa kauneutta, ja mitenkä hän siitä ajasta aina Moskovaan
saapumiseen asti ei ollut hetkeksikään heistä erkaantunut.

"Niin, Dolohof on hyvin kaunis", -- ajatteli Pierre, -- "tunnen hänet.
Olisipa häneltä aika kauniisti tehty, jos hän häpäisisi nimeni ja
nauraisi minua juuri sen vuoksi, että olen puuhannut hänen hyväkseen ja
holhonnut ja ja auttanut häntä. Tiedän, ymmärrän, miten tämä tekisi
hänen petoksensa kutkuttavaksi hänen silmissään, jos se vaan olisi
totta. Niin, jos se olisi totta; mutta en usko, minulla ei ole oikeutta
enkä voi sitä uskoa." Hän muisti millaisen jäykän kovan ilmeen saivat
toisinaan Dolohovin kasvot, kuten silloinkin kun hän oli sitonut
poliisin ja karhun yhteen ja paiskannut ne veteen, taikka kun hän
haastoi toisen syyttä suotta kaksintaisteluun tahi tappoi pistolilla
ajomiehen hevosen. Tämä ilme oli usein Dolohovin kasvoilla, kun Pierre
katsoi häneen. "Niin, hän on riitapukari", -- Pierre ajatteli, -- "hän
ei pidä minään ihmisen tappamista, hänestä varmaan näyttää, että minä
pelkään häntä. Ja tosiaan pelkäänkin häntä", -- ajatteli Pierre, ja
tätä ajatellessaan hän taas tunsi, miten jotakin kauheata ja rumaa
nousi hänen sieluunsa. Dolohof, Denisof ja Rostof istuivat nyt juuri
Pierreä vastapäätä ja näyttivät hyvin iloisilta. Rostof jutteli
iloisesti noiden kahden toverinsa kera, joista toinen oli uljas
husaari, toinen tunnettu tappelija ja remuilija. Aina tuon tuostakin
katsoi Rostof pilkallisesti Pierreen, joka näillä päivällisillä
kummastutti kaikkia tuossa kookkaana ja hajamielisenä istuessaan ja
alituisesti samaa asiaa miettiessään. Rostof katseli pahansuovasti
Pierreen ensinnäkin siksi että Pierre hänestä, husaarista, näytti
siviilipohatalta, kaunottaren mieheltä, ylipäänsä akalta, toiseksi
sentähden, ettei Pierre tuossa johonkin keskittyneessä, hajamielisessä
sieluntilassaan ollut tuntenut Rostovia eikä vastannut hänen
tervehdykseensä. Kun alettiin juoda keisarin maljaa, istui Pierre
ajatuksiinsa vaipuneena eikä tarttunut maljaansa.

-- Mitäs te? -- huudahti Rostof hänelle, ilkamoivan pahanelkisesti
häneen katsoen. -- Ettekö kuule: hallitsijamme keisarin malja!

Pierre huoahti, nousi nöyrästi, tyhjensi maljansa ja odotettuaan kunnes
kaikki olivat istuutuneet kääntyi Rostoviin, tapansa mukaan suopeasti
hymyillen.

-- Mutta minäpä en teitä tuntenut, -- hän sanoi. Mutta Rostof ei nyt
siitä välittänyt, hän huusi "eläköön!"

-- Miksikäs et uudista tuttavuutta, -- sanoi Dolohof Rostoville.

-- Välipä hänen, hupsun, -- Rostof sanoi.

-- Pitää lellitellä kauniin vaimon miestä, -- sanoi Denisof.

Pierre ei kuullut, mitä he puhuivat, mutta tiesi hänestä puhuttavan.
Hän karahti punaiseksi ja kääntyi pois.

-- No, nyt kauniiden naisten malja, -- sanoi Dolohof, ja vakavana mutta
suupielet hymyssä kääntyi hän maljoineen Pierreen.

-- Kauniitten naisten malja, Petrushka, ja heidän rakastajainsa samoin,
-- sanoi hän.

Pierre loi silmänsä alas, joi maljakostaan katsomatta Dolohoviin ja
vastaamatta hänelle. Palvelija, joka jakeli Kutusovin kantaattia,
asetti lehden Pierren kohdalle, pitäen häntä arvokkaampana vieraana.
Pierre aikoi ottaa lehden, mutta Dolohof kumartui yli pöydän, sieppasi
sen hänen kädestään ja alkoi lukea. Pierre katsahti Dolohoviin, hänen
silmäteränsä suppenivat: tuo kauhea ja ruma, joka oli hämmentänyt häntä
koko päivällisten ajan, tunkeutui esiin ja valtasi hänet. Hän
vuorostaan kumartui kallistaen rotevan ruhonsa pöydän yli.

-- Rohjetkaappas ottaa! -- kirkasi hän.

Kuultuaan tämän huudon ja nähtyään kenen kanssa hän oli tekemisissä,
kääntyivät Nesvitski sekä oikean puolinen naapuri hämmästyksissään ja
kiireesti Besuhoviin.

-- Tyyntykää, riittää, mitä te? -- kuiskasivat pelästyneet äänet.

Dolohof katsoi Pierreen kirkkain, iloisin, jäykin silmin, hymyillen,
ikäänkuin olisi sanonut: "Kas tästä minä pidän."

-- En anna, -- sanoi hän painokkaasti.

Kalpeana, vapisevin huulin tempasi Pierre lehden.

-- Te ... te ... olette heittiö!... Vaadin teidät tilille, -- hän
lausui ja lykäten tuolin altaan nousi pöydästä.

Samassa silmänräpäyksessä kun Pierre teki tämän ja lausui nämät sanat,
tunsi hän, että kysymys hänen vaimonsa syyllisyydestä, joka häntä oli
kiusannut näinä viime vuorokausina, oli nyt lopullisesti ja varmasti
ratkaistu. Hän vihasi vaimoaan ja oli iäksi rikkonut välinsä hänen
kanssaan. Huolimatta Denisovin pyynnöstä, ettei Rostof sekautuisi tähän
asiaan, suostui Rostof olemaan Dolohovin sekundanttina ja keskusteli
atrian loputtua Nesvitskin, Besuhovin sekundantin, kanssa
kaksintaistelun ehdoista. Pierre ajoi kotiin, mutta Rostof Dolohovin ja
Denisovin kera istui klubissa myöhään yöhön kuunnellen mustalaisia ja
laulajia.

-- Huomenna siis, Sokoljnikin metsässä, -- sanoi Dolohof jättäessään
Rostovia hyvästi klubin rappusilla.

-- Ja oletteko rauhallinen? -- Rostof kysyi.

Dolohof pysähtyi.

-- Katsoppas, selitän sinulle parilla sanalla kaksintaistelun koko
salaisuuden. Jos menet kaksintaisteluun ja kirjoitat testamenttisi ja
helliä kirjeitä vanhemmillesi, jos ajattelet sitä, että sinä voidaan
tappaa, olet -- hölmö ja varmasti hukkaan joudut. Mutta meneppäs
vakaasti aikoen vastustajasi tappaa niin pian ja varmalla tavalla kuin
mahdollista, silloin käy kaikki oivallisesti, kuten jutteli minulle
usein kostromalainen karhunnäyttelijä. Ja karhuapa, hän sanoi,
kumminkin luulisi pelkäävän. Mutta kun sen tapaat, niin pelko valtaa
sinut, ettei se vain pääsisi kynsistäsi! Niin, samoin ajattelen
minäkin. Huomiseen, rakkaani!

Seuraavana päivänä, kello 8 aamulla Pierre ja Nesvitski ajoivat
Sokoljnikin metsään ja tapasivat siellä Dolohovin, Denisovin ja
Rostovin. Pierre näytti siltä kuin olisi hänellä ollut mielessään
mietteitä, jotka eivät ensinkään koskeneet tulevaa taistelua. Hänen
riutuneet kasvonsa olivat keltaiset. Hän nähtävästi ei ollut yötään
nukkunut. Hän katseli hajamielisesti ympärilleen ja rypisteli kulmiaan
kuten auringon häikäistessä. Kaksi ajatusta oli hänet kokonaan
vallannut: vaimonsa syyllisyys, josta hänelle unettoman yön jälkeen ei
ollut jäänyt epäilyksen siruakaan, ja Dolohovin viattomuus, Dolohovin,
jolla ei ollut lainkaan syytä säästää hänelle vieraan henkilön kunniaa.
-- "Ehkäpä olisin tehnyt ihan samoin hänen sijassaan", -- arveli
Pierre. -- "Niin, aivan varmaan olisin tehnyt samoin; miksi siis tämä
kaksintaistelu ja murhaaminen? Joko tapan minä hänet, tai osaa hän
minua päähän, kyynärpäähän tai polveen. Jospa lähtisin täältä,
pakenisin, vetäytyisin jonnekin", -- pälkähti hänelle päähän. Mutta
juuri sillä hetkellä kun hänen mieleensä juolahti tuollaisia ajatuksia,
kysyi hän erittäin rauhallisen ja hajamielisen näköisenä, mikä synnytti
kunnioitusta niissä, jotka hänet näkivät: "Joko pian, onko jo valmis?"

Kun kaikki oli valmiina, miekat pistetyt lumeen merkitsemään mihin asti
sai toisiaan lähestyä ja pistoolit ladatut, meni Nesvitski Pierren luo.

-- En täyttäisi velvollisuuttani, kreivi, -- sanoi hän aralla äänellä,
-- enkä ansaitsisi sitä luottamusta ja kunniaa, jonka olette minulle
osoittanut valitessanne minut todistajaksenne, ellen tänä tärkeänä,
perin tärkeänä hetkenä, puhuisi teille suutani puhtaaksi. Arvelen,
ettei tällä asialla ole riittäviä syitä ja ettei ansaitse vuodattaa
vertaan sen tähden... Te olitte väärässä, jonkun verran väärässä, te
kiivastuitte...

-- Oh niin, hirveän tyhmästi ... -- Pierre sanoi.

-- Niinpä, suokaa minun välittää heille surkuttelunne sen johdosta,
mitä on tapahtunut, ja olenpa vakuutettu, että vastustajamme suostuvat
anteeksipyyntöönne, -- sanoi Nesvitski (kuten kaikki asian osalliset ja
kuten kaikkikin saman laatuisissa tiloissa, kun eivät usko, että
asiasta vielä tulisi täysi tosi). -- Tiedätte, kreivi, paljon
jalommaksi tunnustaa vikansa, kuin saattaa asia auttamattomiin.
Loukkausta ei ollut vain yhdellä puolen. Sallikaa niin keskustelen...

-- Ei, mitä tässä on puhumista! -- sanoi Pierre, -- olkoon... Onkos
siis valmiina? -- hän lisäsi. -- Sanokaa minulle vain, minne on mentävä
ja minne ammuttava? -- sanoi hän hymyillen luonnottoman lempeästi.

Hän otti pistoolin käsiinsä ja alkoi perinpohjaisesti kysellä
laukaisemisen taitoa, sillä hän ei ollut vielä elämässään pistoolia
käsitellyt, jota ei sentään tahtonut tunnustaa.

-- Ai niin, kas noin, kyllä tiedän, olen vain unohtanut, -- puheli hän.

-- Ei mitään anteeksipyyntöjä, ei kerrassaan mitään, -- sanoi Dolohof
Denisoville, joka puolestaan teki sovinnon yrityksiä, ja Dolohof meni
myös määrätylle paikalle.

Kaksintaistelun paikka oli valittu 80 askelta tiestä, jolle reet olivat
pysähtyneet, pienelle aukeamalle hongikossa. Paikkaa peitti viime
päivinä vallinneiden suojasäitten pehmittämä lumi. Vastustajat
seisoivat noin neljänkymmenen askeleen päässä toisistaan, aukeaman
äärillä. Sekundantit, mitattuaan askeleet, tallasivat märkään, syvään
lumeen painuvat jälet siitä paikasta, missä taistelijat seisoivat,
Nesvitskin ja Denisovin pystyyn pistettyihin miekkoihin asti. Miekat,
jotka olivat sallittuina raja-aitana, olivat pistetyt kymmenen askeleen
päähän toisistaan. Suoja ja sumu lisääntyivät. 40:n askeleen päästä ei
voinut nähdä mitään. Kolmisen minuuttia oli jo kaikki ollut valmiina ja
kuitenkin hidasteltiin, kaikki olivat vaiti.



V.


-- No, aletaan! -- sanoi Dolohof.

-- Kuinkas muuten, -- sanoi Pierre yhä hymyillen.

Syntyi kauhea hetki! Oli silminnähtävää, että tekoa, joka niin helposti
oli alkanut, ei mitenkään voinut keskeyttää, että se jatkui itsestään,
riippumatta enää ihmisten tahdosta, ja täytyi se siis loppuun saattaa.
Denisof astui ensimmäisenä rajaviivalle ja julisti:

-- Koska vastustajat ovat kieltäytyneet sopimasta, niin eikö olisi
sopiva alkaa: ottakaa siis pistoolit ja lausuttuani kolme alkakaa
toisianne lähestyä.

-- Yks'! Kaks'! Kolme! ... kiljasi Denisof kiukkuisesti ja vetäytyi
syrjään.

Molemmat vastustajat alkoivat edetä ja tulivat tallattuja polkuja
pitkin yhä lähemmäksi, koettaen nähdä sumun keskestä toisensa. Heillä
oli oikeus, rajaviivaan etäännyttyään, ampua koska ja kumpaa halutti.
Dolohof kulki hitaasti, nostamatta pistooliaan, katsellen kirkkailla,
loistavilla, sinisillä silmillään vastustajaansa kasvoihin. Hänen
suunsa oli kuten ainakin sille ominaisessa hymyssä.

Sanottaissa _kolme_ alkoi Pierre nopein askelin edetä, poiketen
tallatulta polulta ja astuen ehjää lunta. Pierre piti pistooliaan
kurkottaen oikeaa kättänsä nähtävästi peläten, ettei vaan tuolla
aseella itseään tappaisi. Tavan takaa hän tempasi vasenta kättään
taaksepäin, sillä häntä halutti tukea sillä oikeata, mutta tiesi, ettei
niin saanut tehdä. Kulettuaan noin kuusi askelta ja poikettuaan polulta
lumeen, katsahti Pierre jalkoihinsa ja taas äkkiä Dolohoviin ja, vetäen
sormellaan, kuten oli hänelle opetettu, laukaisi. Kun ei ollenkaan
ollut odottanut niin kovaa pamausta, vavahti Pierre omaa laukaustaan,
sitten hymyili itsekin tuota ja pysähtyi. Savu, joka sumun takia oli
erittäin sakea, esti häntä ensi silmänräpäyksessä näkemästä; mutta
toista laukausta, jota hän oli odottanut, ei tullutkaan. Kuului vain
Dolohovin kiireiset askeleet ja savun takaa näkyi hänen hahmonsa.
Toisella kädellä hän piteli vasenta kylkeään, toisella puristi alas
painunutta pistoolia. Hänen kasvonsa olivat kalpeat. Rostof juoksi
hänen luokseen ja sanoi jotakin.

-- E ... e ... ei, -- lausui Dolohof hampaidensa välistä -- ei, ei ole
päätetty, -- ja otettuaan vielä muutamia heikkoja, horjuvia askeleita
miekkaan asti, kaatui hän lumelle sen viereen. Hänen vasen kätensä oli
verissä, hän pyyhki sitä takkiinsa ja nojautui siihen. Hänen kasvonsa
olivat kalpeat, synkät, ja vavahtelivat.

-- Olkaa niin ... -- alkoi Dolohof, mutta ei voinut kerralla sanoa
loppuun ... -- olkaa hyvä, -- lausui hän väkisten.

Pierre, joka tuskin voi pidättyä itkusta, alkoi juosta Dolohovia kohti
ja oli juuri kulkemaisillaan poikki erottavan alan, kun Dolohof huusi:
"rajaviivalle!" ja Pierre ymmärtäen mistä oli kysymys, pysähtyi aivan
puoleisensa miekan luo. Vain 10 askelta eroitti heidät. Dolohof antoi
päänsä vaipua lumeen, haukkasi ahnaasti lunta, nosti taas päänsä,
kohentautui, veti jalat alleen ja etsi vakavaa tukipistettä. Hän
nieleskeli kylmää lunta ja imeskeli sitä; hänen huulensa vapisivat,
vaan hymyilivät yhä, silmät kiiluivat viimeisten voimanponnistusten
häijyydellä. Hän nosti pistoolin ja alkoi tähdätä.

-- Sivuttain, suojelkaa itseänne pistoolilla -- sanoi Nesvitski.

-- Suojelkaa! -- huusi Denisovkin vastustajalleen, voimatta tätä enää
kestää.

Pierre lempeästi hymyillen säälistä ja katumuksesta ja avuttomasti
harittaen jalkansa, seisoi Dolohovin edessä leveä rintansa suoraan
häntä päin ja katseli surullisesti häneen. Denisof, Rostof ja Nesvitski
sulkivat silmänsä. He kuulivat aivan samalla haavaa laukauksen ja
Dolohovin häijyn huudon.

-- Ohi! -- kirkaisi Dolohof ja kaatui voimattomana lumelle kasvot
maahan päin.

Pierre tarttui päähänsä, kääntyi takaisin ja läksi metsään, sotkien
paksussa lumessa ja hokien ääneen käsittämättömiä sanoja:

-- Tyhmästi ... tyhmästi! Kuolema ... vale ... hän toisteli, otsaansa
rypistellen.

Nesvitski pysäytti hänet ja vei kotiin.

Rostof ja Denisof läksivät kulettamaan kaupunkiin haavoittunutta
Dolohovia.

Dolohof vaiti ollen, silmät ummessa makasi reessä eikä vastannut
sanaakaan kysymyksiin, joita hänelle tehtiin. Mutta ajettaessa
Moskovaan, hän havahtui äkkiä ja, vaivaloisesti nostaen päätään,
tarttui vieressään istuvan Rostovin käteen. Rostovia kummastutti
Dolohovin täysin muuttuneet kasvot ja niiden odottamattoman hellän
autuaallinen ilme.

-- No, mitä? Miten on laitasi? -- Rostof kysyi.

-- Kehnosti! Mutta se ei ole tärkeintä asiassa, ystäväni, -- sanoi
Dolohof katkonaisella äänellä. -- Missä olemme? Olemme Moskovassa,
kyllä tiedän. Ei minusta, mutta tapoin hänet, tapoin... Hän ei kestä
tätä. Hän ei kestä...

-- Kuka? -- kysyi Rostof.

-- Äitini, äitini, enkelini, jumaloittu enkelini, äiti, -- ja Dolohof
pyrskähti itkuun, pusertaen Rostovin kättä.

Kun hän hieman oli rauhoittunut, selitti hän Rostoville asuvansa
äitinsä luona, ja että jos äiti saa nähdä hänet kuolemaisillaan, ei hän
voi sitä kestää. Hän pyysi hartaasti Rostovia lähtemään äitiä siihen
valmistamaan.

Rostof lähti täyttämään tehtäväänsä ja huomasi suureksi
kummastuksekseen, että Dolohof, tuo reuhaaja ja suuri tappelija
Dolohof, asui Moskovassa iäkkään äitinsä ja kyttyräselkäisen sisarensa
luona ja oli mitä hellin poika ja veli.



VI.


Pierre oli viime aikoina harvoin katsonut vaimoaan silmästä silmään.
Sekä Pietarissa että Moskovassa oli heidän talonsa alituiseen vieraita
täynnä. Kaksintaistelun jälkeisenä yönä hän, kuten oli monasti ennenkin
tehnyt, ei mennyt makuuhuoneeseen, vaan jäi suureen isän työhuoneeseen,
siihen missä kreivi Besuhof oli kuollut.

Hän heittäysi sohvalle ja tahtoi nukkua unohtaakseen kaiken, mikä häntä
vaivasi, mutta hän ei voinut saada unta. Sellainen tunteiden,
ajatuksien ja muistojen myrsky riehahti hänen sielussaan, että hän ei
voinut nukkua, yhtä vähän istua paikoillaan. Hänen täytyi hypätä
sohvalta ja kulkea nopein askelin pitkin lattiaa. Silloin kuvautui
hänen eteensä vaimonsa sellaisena kuin tämä oli ollut ensi aikoina
naimisen jälkeen, paljain olkapäin ja väsynein intohimoisin katsein. Ja
heti sen kuvan rinnalle ilmestyi Dolohovin kauniit, julkeat ja jäykän
pilkalliset kasvot sellaisina kuin ne olivat olleet päivällisissä,
samaten Dolohovin kasvot, kalpeina, vavahtelevina ja kärsivinä,
semmoisina kuin ne olivat olleet hänen kaatuessaan lumeen.

-- Mitä siis on tapahtunut? -- kysyi hän itseltään.

-- Tapoin _rakastajan_, niin tapoin vaimoni rakastajan. Niin, siten se
kävi. Miksikä? Miten siihen jouduin? -- Siksi, että sinä olet mennyt
hänen kanssaan naimisiin, -- sanoi sisäinen ääni.

-- Mutta missä suhteessa olen syyllinen? -- hän kysyi. -- Siinä, että
otit hänet puolisoksesi häntä rakastamatta, että petit itsesi ja hänet.
-- Ja hän näki elävästi edessään sen hetken illallisten jälkeen
ruhtinas Vasilin luona, jolloin hän lausui nämä muistista häipymättömät
sanat: "_Je vous aime_".[2] Kaikki johtuu siitä! "Tunsin silloinkin, --
ajatteli hän, -- tunsin silloin, että niin ei ollut asian laita, että
minulla ei ollut siihen oikeutta. Niin on käynytkin."

Hän muisti kuherruskuukauden ja tätä muistellessa hän punehtui.
Erittäin elävänä, nöyryyttävänä ja hävettävänä oli hänellä muistossa,
miten hän kerran, heti naimisiin menonsa jälkeen, päivällä kellon
käydessä 12:ta, silkkinen yönuttu yllä oli tullut makuukamarista
työhuoneeseen. Silloin oli hän kohdannut täällä ylitaloudenhoitajansa,
joka oli kunnioittavasti kumartanut, katsahtanut Pierren kasvoihin,
hänen yönuttuunsa ja hienosti hymyillyt, ikäänkuin tällä hymyllä
osoittaen kunnioittavaa myötätuntoa isäntänsä onnelle.

"Ah, miten monasti olenkaan ylpeillyt vaimostani, ylpeillyt hänen
ylevästä kauneudestaan, hänen hienoista tavoistaan", -- hän ajatteli;
-- "olen ylpeillyt tuosta talostani, jossa hän otti vastaan koko
Pietarin kaupungin, olen ylpeillyt hänen lähentelemättömyydestään ja
kauneudestaan. Kas mistäpäs olenkaan ylpeillyt?! Silloin ajattelin,
etten ymmärrä häntä. Kuinka usein mietiskellessäni hänen luonnettaan
olen puhellut itsekseni, että olen syyllinen, etten ymmärrä häntä, en
ymmärrä tuota ainaista tyyneyttä, tyytyväisyyttä ja kaikellaisten
halujen ja toiveiden puutetta. Mutta koko arvoituksen selitys on siinä
kauheassa sanassa, että hän on irstas nainen." Hän sanoi itsekseen
tämän kauhean sanan ja kaikki alkoi selvitä.

"Anatolilla oli ollut tapana käydä hänen vaimonsa luona rahoja
lainailemassa, ja tällöin oli hän aina suudellut hänen paljaita
olkapäitään. Helena ei ollut antanut hänelle rahoja, mutta oli sallinut
itseään suudella. Isä oli leikillä herättänyt vaimon mustasukkaisuutta;
tämä oli rauhallisesti hymyillen sanonut, ettei hän ole niin tyhmä,
että olisi mustasukkainen: 'tehköön mitä tahtoo', oli hän puhellut
minusta. Kysyin häneltä kerran, eikö hän tunne raskauden oireita. Hän
naurahti ylenkatseellisesti ja sanoi, ettei hän ole hullu, jotta
haluaisi lapsia, ja ettei hänelle ainakaan _minusta_ lapsia tule."

Sitten hän muisti hänen ajatustensa törkeyden ja selvyyden ja hänelle
ominaisten lausetapojen rivouden, joita hän käytti, vaikka olikin
kasvatettu korkeimman ylhäisön piirissä. "En ole mikään hölmö ... mene
ja koeta itse ... _allez vous promener_", niin oli hänellä tapa puhua.
Usein, vaikka oli nähnyt hänen vanhain ja nuorten, miesten ja naisten
silmissä saavuttamansa suosion, ei Pierre ollut voinut käsittää,
miksikä hän ei häntä rakastanut. -- Niin, en ole koskaan häntä
rakastanut, -- puheli Pierre itsekseen; -- minä tiesin, että hän on
irstas nainen, -- Niin hän toisteli itsekseen, mutta ei rohjennut
sittenkään sitä uskoa. -- Ja sitten Dolohof, hän istuu hangella ja
hymyilee väkinäisesti ja tekee loppuaan ehkä jonkinmoista uljuutta
teeskennellen vastaten katumukseeni!

Pierre oli niitä henkilöitä, jotka huolimatta ulkonaisesta, niin
kutsutusta luonteen heikkoudesta, eivät etsi uskottua surussaan. Hän
pureskeli itse surunsa.

-- Vaimoni on kaikkeen, hän yksin on kaikkeen syypää, -- puheli hän
itsekseen; mutta mitäs siitä? Miksi sidoin itseni häneen, miksi sanoin
hänelle tuon: "_Je vous aime_", mikä oli valetta ja vielä pahempaakin
kuin valetta, -- puheli hän taas. -- Minä olen syypää ja olen
velvollinen kantamaan... Mitä? Häväistyn nimen, onnettoman elämän? Ah,
kaikki on roskaa, -- hän ajatteli, -- sekä häväisty nimi että kunnia,
kaikki on sovinnaista, riippumatonta minusta.

Ludvig XVI mestattiin siitä syystä, että _he_ sanoivat hänen olevan
kunniattoman ja rikollisen (juolahti Pierren mieleen), ja he olivat
oikeassa omalta näkökannaltaan, aivan kuten olivat oikeassa nekin,
jotka hänen tähtensä kuolivat marttyyrikuoleman ja korottivat hänet
pyhimysten joukkoon. Sitten mestattiin Robespierre sen vuoksi, että hän
oli hirmuvaltias. Kuka on oikeassa ja kuka syyllinen? Ei kukaan. Mutta
elä kun elät: huomenna kuolet, kuten olisin minä voinut kuolla äsken.
Ja maksaako vaivan itseään kiusata, kun on enää elettävä silmänräpäys
iäisyyteen verraten?

Mutta sillä hetkellä kun hän luuli päässeensä rauhaan sellaisista
ajatuksista, esiintyi hänelle yhtäkkiä Helena kuunnellen hänen
vilpillisen rakkautensa tunnustuksia, ja hän tunsi veren virtaavan
sydämeensä, ja hänen oli pakko taas nousta ja liikkua, särkeä ja repiä
käteensä sattuvia esineitä. Miksi sanoin hänelle: "_Je vous aime_?" hän
yhä hoki itsekseen. Ja toistettuaan kymmenennen kerran tämän
kysymyksen, juolahti hänen mieleensä Molièren sanat: "_Mais que diable
allait-il faire dans cette galere_?"[3] ja hän naurahti: itseään hän
nauroi.

Yöllä hän kutsui kamaripalvelijan ja käski panna matkakapineet kuntoon
Pietariin lähtöä varten. Hän ei voinut kuvitellakkaan, miten hän tästä
lähin puhuttelisi vaimoaan. Hän päätti, että hän lähtee huomenna ja
jättää hänelle kirjeen, jossa selvittää hänelle aikomuksensa olevan
hänestä ainiaaksi erota.

Aamulla kun kamaripalvelija kahvineen astui työhuoneeseen, makasi
Pierre turkkilaisella sohvalla avattu kirja kädessä ja nukkui.

Hän havahtui ja katseli kauvan hämmästyneenä ympärilleen kykenemättä
muistamaan, missä hän oli.

-- Kreivitär käski kysyä, onko teidän ylhäisyytenne kotona, -- sanoi
kamaripalvelija.

Mutta Pierre ei ollut vielä ehtinyt päättää, mitä vastaisi, kun
kreivitär itse puettuna valkeaan, hopealla kirjailtuun atlassinuttuun,
hiukset yksinkertaisesti laitettuina (kaksi suunnatonta palmikkoa _en
diademe_ ympäröi kahteen kertaan hänen ihanaa päätään) astui huoneeseen
tyynenä ja majesteetillisena. Mutta hänen marmorivalkealla, hieman
kaarevalla otsallaan oli vihan ryppy. Hänellä oli toki tuo
ylenpalttisen kärsivällinen tyyneytensä eikä hän alkanut puhua
kamaripalvelijan läsnäollessa. Hän tiesi kaksintaistelusta ja oli
tullut siitä puhumaan. Hän odotti kunnes palvelija oli järjestänyt
tuomansa kahvin ja lähtenyt pois. Pierre katseli vaimoansa arasti
silmälasiensa takaa. Hän oli kuin jänis, joka koirain ympäröimänä,
korvat kumussa yhä vaan makaa vihollistensa näkyvissä; niinpä hänkin
koetti pitkittää lukemistaan, mutta tunsi sen olevan mieletöntä ja
mahdotonta ja katsahti taas arasti vaimoonsa. Tämä ei istuutunut,
katseli miestään halveksivasti hymyillen, odottaen palvelijan
poistumista.

-- Mitä tämä taas on? Mitä olette saattanut aikaan, kysyn teiltä, --
sanoi hän ankarasti.

-- Minä? Mitäkö minä? -- sanoi Pierre.

-- Kas, onpa niitä urhoja! No, vastatkaa, mikä kaksintaistelu se oli?
Mitä tahdoitte sillä osoittaa? Mitä? Kysyn, teiltä.

Pierre kääntyi raskaasti sohvalla ja avasi suunsa, vaan ei voinut
vastata.

-- Ellette vastaa, niin sanon sen teille... jatkoi Helena. -- Te
uskotte kaikki, mitä teille sanotaan, teille sanottiin... -- Helena
naurahti, -- että Dolohof on rakastajani. -- Hän puhui ranskaksi,
törkeän täsmällisesti, lausuen sanan "rakastaja" samaten kuin muutkin
sanat. Niin sanottiin ja te uskoitte! -- No, mitä osoititte sillä? Mitä
osoititte tällä kaksintaistelulla? Sen, että olette hölmö, _que vous
êtes un sot_, senhän kaikki jo tiesivät! Mihin tämä vie? Siihen, että
minä joudun koko Moskovan ivan esineeksi; siihen, että jokainen
sanoo teidän päihtyneessä tilassa, itsenne unohtaen, haastaneen
kaksintaisteluun miehen, jota aiheettomasti vihaatte mustasukkaisuuden
takia, -- Helena yhä enemmän korotti ääntään ja innostui, -- joka on
kaikin puolin teitä parempi...

-- Hm... Hm... -- mylvi Pierre, rypyssä otsin, katsomatta puolisoonsa
ja liikahuttamatta ainoatakaan jäsentä.

-- Ja miksi luulitte voivanne uskoa, että hän on rakastajani?...
Miksikä? Siksikö, että rakastan hänen seuraansa? Jos olisitte ollut
viisaampi ja hauskempi, niin olisin pitänyt teidän seuraanne parempana.

-- Älkää puhuko kanssani ... rukoilen, -- kirisi Pierre käheästi.

-- Miksi en saisi puhua? Voin puhua ja sanonkin rohkeasti, että harva
se nainen, joka ei sellaisen miehen vaimona kuin te olette, ottaisi
itselleen rakastelijoita (_des amants_), mutta minä en niin tehnyt, --
hän sanoi.

Pierre tahtoi sanoa jotakin, katsoi häneen kummallisin silmin, joiden
ilmettä Helena ei ymmärtänyt ja heittäysi taas pitkälleen. Tänä hetkenä
hän kärsi fyysillisesti: hänen rintaansa ahdisti, ja hänen oli vaikea
hengittää. Hän tiesi, että hänen oli jotakin tehtävä lopettaakseen
tämän kärsimyksen, mutta se, mitä hän tahtoi tehdä, oli liian kauheaa.

-- Meidän on parempi erota, -- sanoi hän katkonaisesti.

-- Erota, kernaasti, mutta vain jos luovutatte minulle omaisuuden. --
Helena sanoi...

-- Erota, kas millä peljätti!

Pierre hyppäsi sohvalta ja huojuen ryntäsi hänen kimppuunsa.

-- Tapan sinut! -- kiljui hän, sieppasi pöydältä marmorilevyn, jonka
painoa voimansa eivät ennen olleet koetelleet, otti askeleen häntä
kohden ja huitasi häntä levyllä.

Helenan kasvot saivat kauhistavan ilmeen: hän parahti ja hyppäsi
syrjään. Isän luonto ilmeni hänessä. Pierre tunsi, miten kiehtovaa ja
ihanaa oli raivostuminen. Hän heitti levyn rikki ja lähestyen vaimoaan
kädet ojossa, kirkaisi: "Ulos!!" niin hirvittävällä äänellä, että koko
talossa se huuto kuului. Jumala ties, mitä Pierre tällä hetkellä olisi
tehnyt, ellei Helena olisi juossut huoneesta.

       *       *       *       *       *

Viikon kuluttua antoi Pierre vaimolleen valtakirjan kaikkien
isovenäläisten maatilain omistamiseen, maatilain, mitkä muodostivat
suurimman osan hänen omaisuuttaan, ja lähti yksin Pietariin.



VII.


Kaksi kuukautta oli kulunut siitä, kun Lisijagorissa saatiin tieto
Austerlitzin tappelusta ja ruhtinas Andrein perikadosta. Huolimatta
kaikista kirjeistä, joilla lähetystöistä tiedusteltiin, ja kaikista
etsiskelyistä ei hänen ruumistaan löydetty eikä ollut häntä vangiksi
joutuneidenkaan joukossa. Ikävintä kuitenkin oli hänen omaisilleen,
että he vielä salaisesti toivoivat, että asukkaat olivat korjanneet
hänet taistelukentältä ja että hän nyt ehkä makasi joko toipuvana tai
kuolemaisillaan jossakin yksinään vieraiden luona kykenemättä antamaan
itsestään tietoa. Sanomissa, joista ruhtinasvanhus ensinnä sai tiedon
Austerlitzin tappiosta, ilmoitettiin, kuten ainakin, hyvin lyhyesti ja
epämääräisesti, että venäläisten loistavasti taisteltuaan oli ollut
pakko peräytyä, mutta että peräytyminen oli suoritettu täydessä
järjestyksessä. Vanha ruhtinas ymmärsi tästä virallisesta
tiedonannosta, että venäläiset oli lyöty. Viikon kuluttua saapui
Kutusovin kirje, jossa tämä tarkemmin kertoi ruhtinas Andrein
kohtalosta.

"Nähteni kaatui poikanne, -- kirjoitti Kutusof, -- lippu kädessä
rykmentin etupäässä isälleen ja isänmaalleen ansiokkaana sankarina.
Minun ja koko armeijan suruksi ei siitä lähtien ole saatu tietää onko
hän elossa, vaiko kuollut. En henno omaani ja teidän toivoanne särkeä,
vaan arvelen poikanne elävän, sillä muussa tapauksessa hän kait olisi
mainittu kentältä löydettyjen upseerien luettelossa, jonka airut
minulle toi."

Vanha ruhtinas sai tämän tiedon myöhään illalla, yksin istuessaan
työhuoneessaan. Seuraavana päivänä läksi hän tapansa mukaan
aamukävelylle. Mutta hän murjotti vihaisesti kirjuriin, puutarhuriin ja
arkkitehtiin, mutta ei sanonut kellekään sanaakaan.

Kun tyttärensä, ruhtinatar Maria tavalliseen aikaan tuli hänen
luokseen, seisoi hän sorvipöytänsä ääressä työskennellen, mutta, kuten
tavallista oli, ei kääntänyt katsettaan tulijaan.

-- Ab! Ruhtinatar Maria! -- sanoi hän äkkiä luonnottomasti ja heitti
kädestään sorvitaltan. (Pyörä kiepsahti vielä vauhtiaan. Ruhtinatar
Maria muisti kauvan tämän pyörän häipyvän kitinän, sillä se sulautui
hänen muisteloissaan niin täydellisesti sitä seuranneeseen
keskusteluun.)

Ruhtinatar Maria siirsihe isänsä luo, katseli häntä kasvoihin, ja äkkiä
hänessä jotakin höltyi. Silmissä alkoi sumeta. Hän oivalsi isänsä
kasvoista, jotka eivät olleet surulliset eivätkä toivottomat, vaan
kiukkuiset ja luonnottomasti vääntyneet, että nytpä, nytpä hänen yllään
kauhea onnettomuus uhkaavana väikkyi, onnettomuus pahin elämässä, ennen
kokematon, auttamaton, käsittämätön onnettomuus: rakkaan henkilön
kuolema.

-- _Mon père! André_![4] -- sanoi ruma, kömpelö ruhtinatar sellaisella
surun ja itsensä unohtamisen aiheuttamalla, kuvaamattomalla lumolla,
että isä ei kestänyt hänen katsettaan, vaan kääntyi hänestä
nyyhkyttäen.

-- Sain tiedon. Vangittujen joukossa ei ole, ei myös kuolleitten.
Kutusof kirjoittaa, -- kirkaisi hän kimakasti, ikäänkuin tahtoen tällä
huudollaan karkottaa ruhtinattaren, -- kaatunut!

Ruhtinatar ei pyörtynyt, hänelle ei tullut paha olo. Hän oli jo kalpea,
mutta kuultuaan nämä sanat hänen kasvonsa muuttuivat, ja jotakin
tunkeutui kirkkaana hohteena hänen säteileviin kauniisiin silmiinsä.
Ikäänkuin ilo, korkein ilo, riippumaton ilo tämän maailman suruista ja
iloista, levisi valtavana tuota hänessä olevaa syvää surua
hälventämään. Hän unohti kokonaan pelkonsa isään, meni hänen luokseen,
tarttui häntä käteen, veti sitä puoleensa sekä syleili hänen kuivaa
suonikasta kaulaansa.

-- _Mon père_, -- hän sanoi. -- Älkää kääntykö minusta, itkekäämme
yhdessä.

-- Konnat, ilkiöt! -- huudahti ukko, väistäen hänestä kasvojaan. --
Tuhoavat armeijan, tuhoavat ihmisiä! Miksikä? Mene sanomaan Lisalle!

Ruhtinatar vaipui voimatonna nojatuoliin isän viereen ja purskahti
itkuun. Hän näki nyt veljensä sinä hetkenä, kun tämä hyvästeli häntä ja
Lisaa hellän ja samalla ynseän näköisenä. Hän näki hänet sinä hetkenä,
jolloin hän hellästi ja pilkallisesti ripusti kaulaansa pyhänkuvan.
"Uskoiko hän? Katuiko hän epäuskoaan? Oliko hän nyt tuolla? Tuollako,
ikuisen rauhan ja autuuden asunnoissa?" -- hän mietiskeli.

-- _Mon père_, sanokaa minulle, miten se oli? -- kysyi hän kyynelten
lomasta.

-- Mene, mene, kaatunut tappelussa, jonne johdettiin surmattaviksi
Venäjän paraat pojat ja venäläinen maine. Menkää, ruhtinatar Maria!
Mene sanomaan Lisalle! Minäkin tulen.

Kun ruhtinatar Maria palasi isänsä luota, istui pikku ruhtinatar työnsä
ääressä. Hän heitti ruhtinatar Mariaan sydämen onnea ja rauhaa uhkuvan
katseen, joka on ominainen ainoastaan raskaille naisille. Näkyi,
etteivät hänen silmänsä nähneet ruhtinatar Mariaa, vaan katselivat
syvälle -- itseensä -- johonkin onnelliseen ja salaperäiseen, joka
hänessä kehittyi.

-- _Marie_, -- sanoi hän etääntyen ompelukehyksestä ja nojautuen
taapäin, anna tänne kätesi.

Hän otti ruhtinattaren käden ja asetti sen vatsalleen. Silmänsä
hymyilivät odottavina, haiveninen ylähuuli nousi ja jäi, lapsellista
onnea kuvaten, koholleen.

Ruhtinatar Maria lankesi polvilleen hänen eteensä ja kätki kasvonsa
kälynsä hameen poimuihin.

-- No, no -- kuuletko? Minusta tuntuu niin kummalta. Ja tiedätkö,
Maria, minä aina rakastan häntä, -- sanoi Lisa, katsellen loistavin,
onnellisin silmin natoaan.

Ruhtinatar Maria ei voinut nostaa päätään: hän itki.

-- Mikä sinun on, Masha?

-- Ei mikään ... alkoi vaan tulla niin ikävä ... ikävä Andreita, -- hän
lausui, kuivaten kyyneliään kälynsä polviin.

Usean kerran aamun kuluessa alkoi ruhtinatar Maria valmistella kälyään,
mutta joka kerta alkoi hän itkeä. Nämä kyyneleet, joiden syytä pikku
ruhtinatar ei käsittänyt, saattoivat hänet lopulta levottomaksi, vaikka
hän yleensä oli huono tekemään havaintoja. Hän ei puhunut mitään, vaan
katseli levottomana ympärilleen aivan kuin jotakin etsien. Ennen
päivällistä astui hänen huoneeseensa vanha ruhtinas, jota Lisa aina
pelkäsi. Ruhtinaan kasvoilla oli aivan erityisen rauhaton, häijy ilme,
ja sanomatta sanaakaan hän poistui huoneesta. Lisa katsahti ruhtinatar
Mariaan, vaipui sitten ajatuksiinsa, kiinnittäen huomionsa sisäänpäin,
itseensä, kuten raskaat naiset usein tekevät; äkkiä herkesi hän itkuun.

-- Onko saatu jotain tietoja Andreilta? -- hän sanoi.

-- Ei, tiedäthän, ettei vielä ole voinut viestiä saapua, mutta isä on
huolissaan, ja minuakin kauhistaa.

-- Ei siis mitään?

-- Ei mitään, -- sanoi ruhtinatar Maria, säteilevin silmin kiinteästi
katsellen kälyään. Hän oli päättänyt olla puhumatta hänelle ja oli
saanut isänkin salaamaan kauhean viestin saapumisen kälynsä
synnyttämiseen asti, jonka piti tapahtua niinä päivinä. Ruhtinatar
Maria ja vanha ruhtinas kestivät ja salasivat surunsa kumpikin
tavallaan. Ruhtinas vanhus ei tahtonut toivoa: hän päätteli, että
ruhtinas Andrei oli kaatunut. Ja huolimatta siitä, että oli lähettänyt
virkamiehen Itävaltaan tiedustelemaan poikansa kohtaloa, tilasi hän
hänelle hautakiven Moskovasta ja aikoi asettaa sen puutarhaansa, ja
kaikille hän puhui, että hänen poikansa oli kuollut. Hän koetti
tarkalleen noudattaa entistä elämäntapaa, mutta voimat pettivät: hän
käveli vähemmän, söi vähemmän, nukkui vähemmän ja kävi päivä päivältä
heikommaksi. Ruhtinatar Maria ei herennyt toivomasta. Hän rukoili
veljensä puolesta, kuten elossa olevan puolesta, ja odotti joka hetki
sanomaa hänen palaamisestaan.



VIII.


_Ma bonne amie_, -- sanoi pikku ruhtinatar maaliskuun 19 päivän aamuna
aamiaisen jälkeen, ja hänen haiveninen huulensa kohosi taas vanhaan
tapaan; mutta kuten oli surua kaikissakin, ei vain hymyilyssä vaan
äänen väreissä, vieläpä askelissakin tässä talossa tuon kauhean tiedon
saapumisesta asti, niinpä nytkin pikku ruhtinattaren hymy kuvasti
yleistä mielialaa, vaikka tosin ruhtinatar ei tiennyt tuon mielialan
syytä. Niin, hänen hymynsä vielä enemmän kuin mikään muu muistutti
yleistä surua.

-- _Ma bonne amie, je crains que le fruschtique (comme dit Foka --
kokki) de ce matin ne m'aie pas fait du mal_.[5]

-- Mutta mikäs sinun on? Olet kalpea. Ah, olet ylen kalpea, -- sanoi
ruhtinatar Maria hämmästyneenä ja meni raskain, pehmein askelin kälynsä
luo.

-- Teidän ylevyytenne, eikö lähetetä hakemaan Maria Bogdanovnaa? --
sanoi eräs sisäköistä. (Maria Bogdanovna oli kätilö läheisestä
kaupungista, mutta asui jo toista viikkoa Lisijagorissa.)

-- Niin tosiaan, -- yhtyi puheeseen ruhtinatar Maria, -- kenties on
paras. Minä menen. _Courage, mon ange_![6] -- Hän suuteli Lisaa ja oli
menemäisillään huoneesta.

-- Ah, ei, ei! -- Ja paitsi kalpeutta ja ruumiillista tuskaa, kuvautui
pikku ruhtinattaren kasvoilla myös välttämättä tapahtuvan kärsimisen
lapsellista pelkoa.

-- _Non, o'est l'estomac ... dites que c'est l'estomac, dites, Marie,
dites_...[7] -- ja ruhtinatar purskahti itkuun lapsellisessa
tuskassaan, oikukkaasti, vieläpä hieman teeskennellystikin ja väänteli
pieniä kätösiään.

Ruhtinatar juoksi huoneesta ja meni noutamaan Maria Bogdanovnaa.

-- _Mon Dieu! Mon Dieu_![8] Oh! -- kuuli hän takaansa.

Hieroen lihavia, pieniä valkeita käsiään tuli jo kätilö häntä vastaan
merkitsevän tyyni ilme kasvoillaan.

-- Maria Bogdanovna! Näyttää jo alkaneen, -- sanoi ruhtinatar Maria,
katsellen pelästyneen ällistyneenä muijaan.

-- No, Jumalan kiitos, ruhtinatar, -- sanoi Maria Bogdanovna,
kiirehtimättä kulkuaan. -- Teidän tyttöjen ei tarvitse tällaisista
tietää.

-- Mutta eipäs ole vielä saapunut tohtori Moskovasta? -- ruhtinatar
sanoi. (Lisan ja ruhtinas Andrein toivoa noudattaen oli lähetetty
noutamaan Moskovasta erityistä naisten lääkäriä ja häntä odotettiin
joka hetki.)

-- Olkaa vaan huoleti, ruhtinatar, älkää hätäilkö, -- sanoi Maria
Bogdanovna, -- ilman tohtoriakin käy kaikki hyvin.

Viiden minutin kuluttua kuuli ruhtinatar Maria huoneeseensa, miten
kannettiin jotakin raskasta. Hän katsahti ovesta -- palvelijat
kantoivat makuuhuoneeseen ruhtinas Andrein työhuoneesta nahkasohvaa.
Kantajain ilmeessä oli jotakin juhlallista ja hiljaista.

Ruhtinatar Maria istui yksin huoneessaan, kuunnellen levottoman
tarkkaavana. Vähä väliä avasi hän oven, kun käytiin ohi, ja piti
silmällä, mitä käytävässä tapahtui. Muutamia naisia käveli hiljaisin
askelin ohi edestakaisin, katsahtivat taakseen ruhtinattareen ja
kääntyivät taas poispäin. Ruhtinatar ei tohtinut kysellä, vaan sulki
oven ja palasi kamariinsa ja milloin istui nojatuoliinsa, milloin otti
käteensä rukouskirjan, milloin laskeutui polvilleen pyhimyskaapin
eteen. Mielipahakseen ja kummakseen hän tunsi, ettei rukous
tyynnyttänyt hänen levottomuuttaan. Äkkiä avautui hänen huoneensa ovi
äänettömästi, ja kynnykselle ilmestyi, pää liinaan käärittynä, hänen
vanha hoitajattarensa, Praskovja Savishna, joka sangen harvoin,
ruhtinaan kiellon johdosta, kävi hänen luonaan.

-- Tulin istumaan seuraksesi, Mashenjka, -- hoitajatar sanoi, -- ja
toin ruhtinaan vihkikynttilät palamaan suojeluspyhimyksen kuvan eteen,
enkelini, -- sanoi hän huoahtaen.

-- Voi, miten olen iloinen, hoitajani.

-- Jumala on armollinen, kyyhkyseni.

Hoitajatar sytytti pyhimyskaapin eteen kultakierteiset kynttilät, ja
istuutui oven luo sukkaa kutomaan. Ruhtinatar Maria otti kirjan ja
alkoi lukea. Vain silloin kun kuului askeleita tahi ääniä, katselivat
ruhtinatar ja hänen hoitajansa toisiinsa, edellinen hämmästyneenä ja
kysyvästi, jälkimäinen rauhoittavasti. Kaikkiin talon soppiin oli
levinnyt ja kaikkia hallitsi sama tunne, jota ruhtinatar Maria tunsi
istuessaan huoneessaan. Luullen, että jota harvemmat tietävät
synnyttäjän tuskista, sitä vähemmän hän kärsii, -- koettivat kaikki
heittäytyä tietämättömiksi; kukaan ei puhunut siitä, mutta kaikissa
näkyi, paitsi tavallista hyvien tapojen arvokkuutta ja kunnioitusta,
jotka vallitsivat ruhtinaan talossa, jonkinmoinen yleinen huoli,
sydämen suopeus ja tietoisuus jostakin suuresta, tällä hetkellä
tuntemattomasta.

Suuresta tyttökammiosta ei kuulunut naurua. Palvelijain huoneessa
kaikki istuivat hiljaisina, valmiina jonkin varalle. Aloossa paloivat
päreet ja kynttilät, ja kaikki valvoivat. Vanha ruhtinas astua
jyskytteli kantapäillään pitkin työhuonettaan ja lähetti Tihonin Maria
Bogdanovnalta kysymään: mitä? -- Sano vain: ruhtinas käski kysymään:
"mitä?" -- ja tule ilmoittamaan, mitä hän sanoo.

-- Ilmoita ruhtinaalle, että synnytys on alkanut, -- sanoi Maria
Bogdanovna, merkitsevästi katsahtaen lähettiin.

Tihon läksi ja ilmoitti ruhtinaalle.

-- Hyvä, -- sanoi ruhtinas ja sulki oven jälkeensä, ja Tihon ei siitä
lähtien kuullut pienintäkään risausta työhuoneesta.

Hieman odotettuaan meni Tihon työhuoneeseen muka niistääkseen
kynttilöitä. Huomattuaan ruhtinaan makaavan sohvalla katsahti Tihon
herraansa, hänen surun murtamiin kasvoihinsa, puisti päätään, läheni
ääneti häntä ja suudeltuaan häntä olkapäähän hän poistui huoneesta
niistämättä kynttilöitä tai sanomatta, miksi oli tullut. Juhlallisin
salaisuus maailmassa läheni täyttymistään. Kului ilta, tuli yö. Ja
odottaminen ja sydämen suopeuden tunne tuota välttämätöntä kohtaan ei
vähennyt, vaan eneni. Kukaan ei nukkunut.

       *       *       *       *       *

Oltiin niissä maaliskuun öissä, jolloin talvi ikäänkuin tahtoo omansa
ja ryöpyttelee epätoivoisella ilkeydellä viimeiset lumensa ja ulvoo
viimeiset myrskynsä. Vastaan ottamaan saksalaista lääkäriä, jota
Moskovasta odotettiin joka hetki, oli lähetetty varahevosia
valtatielle; kylätien risteykseen oli lähetetty ratsastajia lyhtyineen
helpottamaan kulkua kuoppaisella ja ouruvesien uurtamalla tiellä.

Ruhtinatar Maria oli jo kauvan sitten jättänyt kirjansa ja istui
hiljaa, säteilevät silmät luotuina hoitajattarensa ryppyisiin,
pienimpiinkin yksityispiirteisiin tuntemiinsa kasvoihin: harmaaseen
hiuskiehkuraan, joka pilkisti huivin alta, ja leuan alla riippuvan
nahan poimuun.

Savishna hoitajatar puheli kudin kädessä hiljaisella äänellä itsekkään
kuulematta ja ymmärtämättä omia sanojaan. Hän kertoi jo satoja kertoja
ennen kertomansa jutun, miten ruhtinatar vainaja Kishinevissä synnytti
ruhtinatar Marian moldaulaisen talonpoikaismuijan ollessa kätilönä.

-- Jumala on armollinen, ei koskaan tarvita lääkäriä, -- sanoi hän.

Äkkiä tuulenpuuska rynnisti päin puoliskatonta ikkunankehystä
(ruhtinaan tahdosta irrotettiin aina leivosten saapuessa kehys kustakin
huoneesta) ja riuhtasten irti huonosti kiinnitetyn ha'an, alkoi
hulmuuttaa silkkisiä uutimia, ja huumaten kylmää ja lunta, puhalsi
kynttilän sammuksiin. Ruhtinatar Maria vavahti; hoitajatar heitti
kutimensa, meni ikkunan luo ja taiviltuen ikkunasta, alkoi tavotella
riehtautunutta kehystä. Kylmä tuuli liehutti hulmuten hänen huivinsa
nipukoita ja harmaita huivin alta ryöstäytyneitä hiuskiehkuroita.

-- Ruhtinatar, kultaseni, joku ajaa talon tiellä! -- hän sanoi pidellen
kehystä, sitä kuitenkaan sulkematta. -- Ja lyhdyt mukana, varmaan
saapuu lääkäri...

-- Ah, Jumalani! Jumalan kiitos! -- sanoi ruhtinatar Maria. -- Pitää
mennä häntä vastaan: hän ei ymmärrä venäjää.

Ruhtinatar Maria heitti huivin harteilleen ja juoksi tuleville vastaan.
Kun hän meni etehisen poikki, näki hän ajoneuvot ja lyhtyjä portaitten
edessä. Hän meni portaille. Kaidepuun pylväällä oli talikynttilä, jonka
liekki lepatti tuulessa. Palvelija Filippus hämmästyksissään, kynttilä
kädessä, seisoi alempana porrasjakson päässä olevalla väliportaalla.
Vielä alempaa, mutkan takaa, kuului läheneviä talvikenkäin askeleita.
Ja joku, kuten ruhtinatar Mariasta näytti, tuttu ääni puheli jotakin.

-- Jumalan kiitos! -- ääni sanoi. -- Entäs isä?

-- Pani levähtämään, -- vastasi vouti Demjan, joka jo oli alhaalla.

-- Sitten vielä sanoi ääni jotakin, ja Demjan vastasi jotakin, ja
talvikenkien askeleet alkoivat nopeammin lähestyä rappusten kierteessä,
jota ylös ei sopinut nähdä.

"Se on Andrei" -- ajatteli ruhtinatar Maria. -- "Ei, eihän se hän voi
olla, se olisi liian tavatonta", ajatteli hän, ja samalla hetkellä kun
hän ajatteli näin, ilmaantuivat väliportaalle, jolla palvelija
kynttilöineen seisoi, ruhtinas Andrein kasvot ja vartalo. Hänellä oli
turkki yllä ja kaulus lumessa. Niin, se oli hän, mutta hän oli kalpea,
ja kasvonpiirteensä olivat muuttuneet: kumman leppeät, mutta
kiihtyneet. Ruhtinas nousi portaille ja syleili sisartaan.

-- Ettekö saaneet kirjettäni? -- hän kysyi ja odottamatta vastausta,
jota hän ei olisi saanutkaan, sillä ruhtinatar ei voinut puhua, hän
kääntyi takasin ja tuli lääkärin kanssa, joka oli astunut sisään hänen
jälistään (ruhtinas oli yhtynyt lääkäriin viimeisessä majatalossa)
nopein askelin taas portaille ja syleili taas sisartaan.

-- Kumma kohtalo! -- hän lausui. -- Masha, armaani! -- ja riisuttuaan
turkkinsa ja kenkänsä meni hän puolisonsa, ruhtinattaren suojiin.



IX.


Pikku ruhtinatar makasi patjoilla valkea tanu päässä (tuskat olivat
juuri helpottaneet). Kiehkuroina kiemurrellen olivat mustat hiukset
valahtaneet hänen tulehtuneille, hikisille poskipäilleen; punainen,
ihana, pikkarainen suu mustain haiventen peittämine huulineen oli
avoinna, ja hän hymyili iloisesti. Ruhtinas Andrei astui huoneeseen ja
pysähtyi hänen eteensä sohvan jalkopäähän. Kirkkaat, lapsellisesti,
hämmästyneesti ja levottomasti katselevat silmät pysähtyivät häneen
muuttamatta ilmettään. "Rakastan teitä kaikkia, en ole tehnyt
kellekkään pahaa, miksi kärsin? auttakaa minua", puhui tämä ilme.
Ruhtinatar näki miehensä, mutta ei käsittänyt näkemänsä merkitystä.
Ruhtinas Andrei kaarsi sohvan ja suuteli ruhtinatarta otsalle.

-- Sydänkäpyni, -- hän sanoi, sanan, jota ei koskaan ollut hänelle
lausunut, -- Jumala armahtakoon...

Ruhtinatar katsahti mieheensä kysyvästi ja lapsellisen moittivasti.

"Odotin sinulta apua, eikä mitään, ei mitään, sinäkin!" sanoivat hänen
silmänsä. Hän ei ihmetellyt puolisonsa tuloa; hän ei käsittänyt, että
tämä oli tullut. Hänen saapumisellaan ei ollut mitään yhteyttä hänen
kärsimyksiinsä ja niiden lieventämiseen. Tuskat alkoivat uudelleen, ja
Maria Bogdanovna neuvoi ruhtinas Andrein lähtemään huoneesta.

Lääkäri astui huoneeseen. Ruhtinas Andrei meni pois ja, kohdattuaan
ruhtinatar Marian, meni taas hänen luokseen. He alkoivat kuiskaten
puhella, mutta keskustelu katkesi alituisesti. He odottivat ja
kuulostelivat.

-- Menkäämme, ystäväni, -- sanoi ruhtinatar Maria.

Ruhtinas Andrei läksi taas vaimonsa luo ja istui odotellen viereisessä
huoneessa. Joku nainen tuli hänen huoneestaan pelästynein kasvoin ja
hämmentyi nähdessään ruhtinas Andrein. Tämä peitti kasvonsa käsillään
ja istui niin jonkun hetken. Vaikeroivia, avuttoman eläimellisiä
valituksia kuului oven takaa. Ruhtinas Andrei nousi, meni ovelle ja
tahtoi avata sen. Ovea piteli joku.

-- Ei saa, ei saa! -- puheli sieltä pelästynyt ääni.

Ruhtinas alkoi kävellä pitkin huonetta. Huudot vaikenivat, kului vielä
jokunen silmänräpäys. Yhtäkkiä kuului viereisestä huoneesta hirveä
kirkaisu -- ei ruhtinattaren huuto, sillä hän ei voinut huutaa siten.
Ruhtinas Andrei juoksi ovelle; huuto vaikeni, alkoi kuulua lapsen
porua.

"Miksi tuotiin sinne lapsi?" -- ajatteli ensi silmänräpäyksessä
ruhtinas Andrei. -- "Lapsi? Millainen?... Minkä tähden on siellä lapsi?
Taikka syntyikö siellä lapsi?"

Silloin hän äkkiä ymmärsi tämän kirkaisun koko iloisen merkityksen;
kyyneleet tukahuttivat hänet, ja nojaten molemmin kyynärvarsin
ikkunanalustaan hän purskahti itkuun niiskuttaen lapsen tavoin. Ovi
avautui. Lääkäri tuli huoneesta paidanhiat käärittyinä, takitta,
kalpeana ja vapisevin leuvoin. Ruhtinas Andrei kääntyi häneen, mutta
lääkäri katsoi hämmästyneenä häneen ja meni sanaa sanomatta ohi. Nainen
pöllähti huoneesta ja, huomattuaan ruhtinas Andrein, jäi ällistyneenä
kynnykselle. Ruhtinas astui vaimonsa luo. Tämä lojui kuolleena samassa
asemassa, jossa ruhtinas oli hänet nähnyt viisi minuttia sitten, ja
sama ilme, lukuunottamatta jäykistyneitä silmiä ja poskien kalpeutta,
asusti näillä ihanilla, lapsellisilla kasvoilla mustien haiventen
peittämine huulineen.

"Rakastan teitä kaikkia, enkä ole tehnyt kellekkään pahaa, ja mitä
olette minulle tehneet?" -- puhuivat hänen kauniit, säälittävät,
kuolleet kasvonsa.

Huoneen nurkassa ärisi ja pirisi jokin pikkuinen ja punainen Maria
Bogdanovnan valkeissa, vapisevissa käsissä.

       *       *       *       *       *

Kaksi tuntia tämän jälkeen meni ruhtinas Andrei hiljaisin askelin isän
työhuoneeseen. Vanhus tiesi jo kaikki. Hän seisoi aivan oven luona, ja
tuskin oli se avautunut, kun ukko kietoi vanhuudenheikot, kovat kätensä
kuin pihdit poikansa kaulaan ja pillahti itkuun pienen lapsen lailla.

       *       *       *       *       *

Kolmen päivän kuluttua saatettiin pikku ruhtinatar hautaan, ja
viimeisiä hyvästejä ottaessaan kiipesi ruhtinas Andrei kirstun ääreen.
Kirstussakin olivat samat kasvot, vaikka silmät olivat umpeen painetut.
"Ah, mitä teitte minulle?" puhuivat ne yhä, ja ruhtinas Andrei tunsi,
että hänen sielussaan jokin repeytyi, että hän oli syypää johonkin,
jota hän ei voinut auttaa eikä unohtaa. Hän ei voinut itkeä. Vanhuskin
meni ja suuteli pikku ruhtinattaren vahanjäykkää kättä, joka
rauhallisesti lepäsi korkealla toisella kädellä. Vanhukselle sanoivat
myös nuo kasvot: "Ah, mitä teitte minulle, ja mitä varten?" Ja vanhus
kääntyi harmissaan pois, nähtyään nämä kasvot.

       *       *       *       *       *

Kun vielä viisi päivää oli kulunut, ristittiin nuori ruhtinas Nikolai
Andrejevitsh. Imettäjä piteli leuvallaan pusertaen kapaloita, sillä
aikaa kuin pappi voiteli hanhensulalla pojan uurteisia punakoita
kämmen- ja jalkapohjia.

Iso-isä, joka oli kummina, kantoi miehenalkua lommoisen läkkipeltisen
kastemaljan ympäri vapisevin käsin, peläten pudottavansa, sekä antoi
lapsen sitten äitikummille, ruhtinatar Marialle. Ruhtinas Andrei istui
toisessa huoneessa odotellen juhlallisuuden päättymistä. Hän oli ihan
jähmettynyt pelosta etteivät vaan hukuttaisi piskuista kastemaljaan.
Kun hoitajatar toi hänelle lapsen, loi hän siihen iloisen silmäyksen ja
nyökäytti hyväksyvästi päätään, kun hoitajatar ilmoitti, että
kastemaljaan heitetty vahasta ja kastettavan hiuksista kierretty
pallero ei ollut uponnut, vaan jäänyt kellumaan pinnalle.



X.


Vanhan kreivin ponnistukset olivat saaneet Rostovin osallisuuden
Dolohovin ja Besuhovin väliseen kaksintaisteluun enemmittä
seurauksitta unohtumaan, ja Rostof, sen sijaan että olisi menettänyt
upseerinarvonsa, kuten oli odottanut, määrättiin Moskovan
kenraalikuvernöörin adjutantiksi. Tämän johdosta ei hän voinut mennä
maalle muun perheen keralla, vaan jäi uuteen toimeensa koko kesäksi
Moskovaan. Dolohof parani ja Rostovin ystävyys häneen lujittui hänen
parantumisensa aikana. Dolohof sairasti äitinsä luona, joka rakasti
häntä intohimoisesti ja hellästi. Maria Ivanovna vanhus, rakastaen
Rostoviakin, koska tämä oli Fedjan ystävä, puheli usein pojastaan.

-- Niin, kreivi, hän on liian jalo ja puhdassieluinen, -- hän puheli,
-- elääkseen nykyisenä, turmeltuneena aikanamme. Jaloutta ei kukaan
rakasta, se on jokaisen silmätikkuna. No, sanokaahan, kreivi, onko
tämä Besuhovilta oikein, onko tämä kunniallisesti tehty? Mutta
jaloluontoinen Fedja rakasti häntä eikä nytkään koskaan puhu hänestä
mitään pahaa. Tekiväthän he yksin tuumin nuo vallattomuudet Pietarin
poliisille ja muut tepposet? Mutta miten olikaan, Besuhovin ei käynyt
kuinkaan, vaan sälytettiin kaikki Fedjan niskoille! Ja mitä hän
kärsikään! Antoivathan he tosin pojalleni arvon takaisin, mutta
miksikäs eivät olisi antaneet? Arvelen, että sellaisia urhoja ja
isänmaan poikia kuin hän ei siellä monta ollut. Ja entäs sitten tämä
kaksintaistelu! Onko näillä ihmisillä säälin- ja kunniantunnetta?
Vaikka tietävät hänen olevan ainoan pojan, haastavat kaksintaisteluun
ja noin vaan oijeti ampuvat! Hyvä, että Jumala armahti meitä. Ja miksi
kaikki tapahtui? No, kelläpäs ei meidän aikanamme olisi oikkuja? Entäs,
jos hän on niin mustasukkainen. Ymmärrän, vaan miksi ei voinut ennen
ilmaista, kestihän sitä jo vuoden verran. Ja tämä sitten: haastoi
kaksintaisteluun, arvellen, ettei Fedja tappele, kun on hänelle
velassa. Mikä halpamaisuus! Mikä ilkeys! Tiedän, että te, armas
kreiviseni, ymmärsitte Fedjan, siksi rakastan teitä sydämestäni. Harvat
häntä ymmärtävät. Hän on sellainen suuri, taivaallinen sielu!

Usein puhui Dolohof itse parantumisensa aikana Rostoville sanoja, joita
ei mitenkään olisi häneltä saattanut odottaa.

-- Minua pidetään ilkeänä ihmisenä, sen tiedän, -- hän puheli, -- ja
olkoon menneeksi. En ole tietääkseni muista kuin niistä, joita
rakastan, mutta ketä rakastan, rakastan niin että annan vaikka henkeni
hänen tähtensä. Mutta muut kaikki järjestään muserran, jos tielleni
asettuvat. Minulla on jumaloittu, kullankallis äiti, pari kolme
ystävää, sinä niitten joukossa, mutta muista, välitän heistä vain
sikäli, mikäli he ovat minulle hyödyksi tahi vahingoksi. Ja melkein
kaikki ovat vahingoksi, -- eritoten naiset. Niin, armas ystäväni, --
jatkoi hän, -- miehiä olen tavannut rakastavia, jaloja, yleviä; mutta
muita naisia, paitsi ostettavissa olevia luontokappaleita -- olkootpa
sitten kreivittäriä tahi kyökkipiikoja, saman tekevä, -- en ole vielä
tavannut. En ole vielä tavannut sitä taivaallista puhtautta, uhrautuvaa
uskollisuutta, jota naisesta etsin. Jos löytäisin sellaisen naisen,
antaisin henkeni hänen tähtensä. Mutta nämä!... -- Hän teki halveksivan
eleen. -- Ja uskotko minua, jos vielä pidän elämää jonkin arvosena,
niin pidän vain siksi, että toivon vielä tapaavani sellaisen
taivaallisen olennon, joka herättäisi minussa uuden ihmisen,
puhdistaisi ja kohottaisi minut. Mutta sinä et tätä käsitä.

-- Ei, käsitän hyvinkin, -- vastasi Rostof, joka oli tykkänään uuden
ystävänsä vallassa.

       *       *       *       *       *

Syksyllä palasi Rostovin perhe Moskovaan. Talven tullen palasi
Denisovkin ja jäi Rostovien luo. Tämä 1806 vuoden talven alkupuoli,
jonka Nikolai Rostof vietti Moskovassa, oli onnellisimpia ja hauskimpia
hänelle ja koko perheelle. Nikolai houkutteli mukanaan vanhempain
kotiin paljon nuorta väkeä. Vera oli kaksikymmenvuotias, kaunis neito;
Sonja -- kuudentoista ikäinen tyttö juuri puhjenneen kukan koko
ihanuudessa. Natasha oli taiteiässä, milloin lapsellisen naurettava,
milloin neitseellisen hurmaava.

Rostovien talon täytti siihen aikaan jonkinlainen rakkauden tuoksu,
kuten on laita talossa, missä on armaita, nuoria tyttöjä. Jokainen
nuori mies, joka tuli Rostovien taloon ja katseli näitä nuoria,
herkkätunteisia, jotakin (arvattavasti onneaan) hymyileviä neitosten
kasvoja, tätä vilkasta hyörinää sekä kuunteli tätä harkitsematonta,
vaan kaikkia hyväilevää ja hivelevää, kaikkeen valmista, toivon
täyttämää nuorten naisten leperrystä, kuunteli näitä laulun tahi soiton
sekavia ääniä, tunsi samaa lempeen syttymisen ja onnenodotuksen
tunnetta kuin nuoret rostovilaisetkin.

Nuorten miesten joukossa, jotka olivat löytäneet tiensä Rostovien luo,
oli etupäässä -- Dolohof, joka miellytti kaikkia talon asukkaita,
paitsi Natashaa. Dolohovin takia oli Natasha miltei riidassa veljensä
kanssa. Hän pysyi lujana väitteessään, että Dolohof oli häijy ihminen,
että kaksintaistelussa hänen ja Besuhovin välillä Pierre oli ollut
oikeassa, vaan Dolohof väärässä ja että tämä oli vastenmielinen ja
luonnoton.

-- Muuta en saa päähäni, -- huusi Natasha itsepäisesti, -- hän on ilkeä
ja tunteeton. Ka, rakastanpa Denisoviasi, vaikka hänkin on mellastelija
ja muuta, kuitenkin häntä rakastan, tottapa siis jotain ymmärrän. En
osaa sinulle oikein sanoa... Dolohovissa on kaikki niin määriteltyä,
mutta en siitä pidä. Denisovia...

-- No, Denisof on aivan toista, -- vastasi Nikolai, ilmaisten
äänenpainollaan että Dolohoviin verraten oli Denisovkin aivan
vähäpätöinen, -- pitää ymmärtää, millainen sielu on tällä Dolohovilla,
pitää nähdä hänet äitinsä seurassa, ah, millainen sydän!

-- No sitäpä en nyt tiedä, mutta hänen seurassaan tuntuu ikävältä. Ja
tiedätkös, että hän on rakastunut Sonjaan?

-- Mitä hullutuksia...

-- Ihan varmaan, saatpa nähdä.

Natashan ennustus kävi toteen. Dolohof, joka ei pitänyt naisten
seurasta, alkoi yhä useammin käydä talossa ja pian huomattiin, (vaikkei
kukaan siitä puhunut), että hän kävi Sonjan takia. Ja Sonja, joskaan ei
tohtinut siitä milloinkaan puhua, tiesi sen myöskin ja joka kerta
Dolohovin tullessa karahti punaiseksi kuin purppura.

Dolohof söi usein päivällistä Rostovien luona ja kävi kaikissa
iltamissa, joihin tiesi Rostovilaistenkin menevän. Myöskin oli
hänellä tapana käydä nuorten tanssiaisissa Jogelin luona, joissa
Rostovilaisetkin aina kävivät. Hän oli erityisen huomaavainen Sonjaa
kohtaan ja katseli tätä sellaisin silmin, ettei ainoastaan Sonja voinut
tuota katsetta punehtumatta sietää, vaan punehtuivatpa vanhan
kreivittären ja Natashankin posket tuosta samaisesta katseesta.

Selvästi huomasi, että tummanverevä, siro Sonja, joka rakasti tulisesti
Nikolaita, oli tehnyt voimakkaaseen, kummalliseen Dolohoviin
vastustamattoman syvän vaikutuksen.

Rostof huomasi jotakin uutta Dolohovin ja Sonjan välillä; mutta hän ei
ottanut vaivakseen selvitellä, millaisia nämä uudet suhteet olivat.
"Molemmat ovat he johonkuhun rakastuneet", -- arveli hän Sonjasta ja
Natashasta. Mutta hän ei ollut entisellään, eikä suhteensa Sonjaan ja
Dolohoviin yhtä vapaa, ja siksi alkoi hän olla harvemmin kotona.

Syksyllä vuonna 1806 alettiin taas puhua sodasta Napoleonia vastaan
vielä suuremmalla kiihkeydellä kuin edellisenä vuonna. Otettiin
kymmenen rekryyttiä ja sitä paitsi yhdeksän nostokasta tuhannelta.
Kaikkialla julistettiin Bonaparten puoluelaiset pannakiroukseen ja
Moskovassa ei muusta juteltukaan kuin alkavasta sodasta. Rostovien
perheessä näistä valmistuksista ei suuria välitetty, sillä kaikkien
huomio oli keskittynyt Nikolushkaan, joka ei millään ehdolla suostunut
jäämään Moskovaan. Hän odotti vain Denisovin loma-ajan loppua, jotta
sitten pyhien jälkeen yhdessä hänen kanssaan saisi lähteä rykmenttiin.
Lähenevä ero ei mitenkään estänyt häntä huvittelemasta, vieläpä se
häntä siihen yllyttikin. Suurimman osan aikaa vietti hän poissa kotoa,
päivällisillä, iltamissa ja tanssiaisissa.



XI.


Kolmantena joulupäivänä söi Nikolai päivällisen kotona, mikä
viime aikoina oli harvoin tapahtunut. Nämä olivat viralliset
jäähyväispäivälliset sen johdosta että hänen ja Denisovin piti lähteä
rykmenttiin loppiaisen jälkeen. Pöydässä oli parikymmentä henkeä,
niiden joukossa Dolohof ja Denisof.

Ei koskaan ollut Rostovien talossa rakkauden ja lemmen tuoksu ilmennyt
niin voimakkaana kuin näinä juhlapäivinä. "Ota vaari onnen hetkistä,
pakoita toiset sinua rakastamaan ja rakasta itse! Vain tämä ainoa on
pysyväistä maailmassa, kaikki muu on joutavaa. Emmekä me täällä muusta
välitäkkään", -- näin kuiskaili tämä ilmapiiri.

Nikolai tapansa mukaan lopen väsytettyään kaksi paria hevosia ja
sittenkään ehtimättä käydä kaikissa paikoissa, joihin häntä oli
kutsuttu, saapui kotiin juuri vähää ennen päivällistä. Heti taloon
astuessaan huomasi ja tunsi hän tuon rakkaudesta tihkuvan ilmakehän,
mutta samalla hän huomasi kummallisen hämmingin, jonka vallassa
muutamat seuran jäsenet olivat. Erittäin olivat kuohuissaan Sonja,
Dolohof, vanha kreivitär ja vähin Natashakin. Nikolai ymmärsi, että
jotakin oli tapahtunut ennen päivällistä Sonjan ja Dolohovin välillä ja
siksi hän, hänelle ominaisella sydämen herkkyydellä päivällisten aikana
oli hyvin hellä ja varovainen käytöksessään heitä molempia kohtaan.
Tuon saman kolmannen joulupäivän iltana piti oleman taas Jogelin
(tanssinopettajan) luona tanssiaiset, jollaisia hän pani toimeen pyhinä
kaikille sekä mies- että naisoppilailleen.

-- Nikolenjka, menetkö Jogelin tanssiaisiin? Pyydän, tulethan, -- sanoi
Natasha, -- hän pyysi sinua erittäin, Vasili Dmitritshkin (Denisof)
lähtee.

-- Mihinkäpä en lähtisi kreivittären käskystä! -- sanoi Denisof, joka
aina leikillään tekeytyi Natashan ritariksi, -- olen valmis tanssimaan
_pas de châlea_.

-- Jos ehdin! Lupasin Arharoveille tämän illan, -- Nikolai sanoi.

-- Entäs sinä? ... -- sanoi hän Dolohoviin kääntyen. Ja heti kysyttyään
hän huomasi, ettei sitä olisi pitänyt kysyä.

-- No, ehkä ... -- vastasi Dolohof kylmästi ja nyreissään, loi
silmäyksen Sonjaan ja otsaansa rypistäen katsahti taas Nikolaihin aivan
samallaisin katsein kuin Pierreen klubin päivällisillä.

"Jotakin tässä on", -- ajatteli Nikolai, ja hänen arvelunsa yhä
varmenivat, kun Dolohof poistui heti päivällisten päätyttyä. Nikolai
kutsui Natashan luokseen ja kysyi häneltä: -- mitä on tapahtunut?

-- Sinuapa olen etsinytkin, -- sanoi Natasha, juosten veljensä luo. --
Mitäs sanoin, etkä vaan tahtonut uskoa, -- sanoi hän, voitostaan
riemuiten, -- hän kosi Sonjaa.

Vaikka Nikolai vähät oli välittänyt Sonjasta viime aikoina, niin
hänessä kuitenkin jokin aivan kuin repeytyi tämän kuullessaan. Tämä
avioliitto olisi ollut edullinen, vieläpä muutamissa suhteissa
loistavakin Sonjalle, tuolle köyhälle, osattomalle orpotytölle. Vanhan
kreivittären ja tuttavapiirin näkökannalta ei Dolohovin tarjousta olisi
saattanut hyljätä. Ja siksipä Nikolai, asian kuultuaan, aluksi
raivostuikin Sonjaan. Hän valmisteli jo mielessään, mitä sanoisi
Sonjalle: "Oivallista, tietysti pitää unohtaa lapselliset lupaukset ja
suostua tarjoukseen", -- mutta hän ei ehtinyt vielä tätä sanoa...

-- Ajattelehan! Sonja antoi hänelle rukkaset, lopulliset rukkaset! --
ehätti Natasha. -- Hän sanoi rakastavansa toista, -- lisäsi sisar,
hetkisen vaiti oltuaan.

"Niin, toisin ei Sonjani voinutkaan menetellä!" -- ajatteli Nikolai.

-- Miten äiti häntä pyytelikin, hän vaan ei suostunut, ja tiedän, ettei
hän päätöstään muuta, kun kerran on sanonut...

-- Äiti siis kehoitti häntä! -- sanoi Nikolai nuhtelevasti.

-- Kehoitti, -- sanoi Natasha. -- Kuulehan, Nikolenjka, älä suutu;
mutta tiedän, ettet häntä nai. Tiedän, Jumala ties miksi, vaan tiedän
varmasti, ettet nai.

-- Mutta sitäpä et mitenkään tiedä, -- Nikolai sanoi; -- mutta minun
tarvitsisi puhella hänen kanssaan. Miten suloinen, tuo Sonja! -- lisäsi
hän hymyillen.

-- Todellakin suloinen! Lähetän hänet luoksesi.

Ja Natasha juoksi tiehensä, suudeltuaan veljeään.

Hetken kuluttua ilmestyi Sonja pelästyneenä, hämillään ja syyllisen
näköisenä. Nikolai meni hänen luokseen ja suuteli hänen kättään. Tämä
oli ensimäinen kerta kun he Nikolain loma-ajalla puhelivat silmästä
silmään ja lemmestään.

-- _Sophie_, -- sanoi Nikolai, alussa arasti, mutta sitten yhä
rohkeammin ja rohkeammin, -- jos tahdotte kieltäytyä ei ainoasti
loistavasta, edullisesta avioliitosta; mutta hän on myöskin kaunis,
jalo mies ... hän on ystäväni...

Sonja keskeytti hänet...

-- Olen jo kieltäytynyt, -- sanoi hän kiireesti.

-- Jos kieltäydytte minun tähteni, niin pelkään, että...

Sonja keskeytti taas hänet, katsoen häneen rukoilevan pelästyneenä.

-- _Nicolas_, älkää puhuko minulle tästä, -- hän sanoi.

-- Ei, minun täytyy. Ehkäpä tämä on turhamaisuutta minun puoleltani,
mutta paras on kumminkin puhua. Jos kieltäydytte minun tähteni, niin
olen velvollinen sanomaan suoraan totuuden. Rakastan teitä luullakseni
enemmän kuin ketään muuta...

-- Se minulle riittääkin, -- sanoi Sonja innosta hehkuen.

-- Ei, vaan olen tuhannesti rakastunut ja rakastun vieläkin, vaikkei
ole minulla sellaista ystävyyden, luottamuksen, lemmen tunnetta ketään
muuta kuin teitä kohtaan. Ja olenhan sitäpaitsi nuori. Äiti ei sitä
tahdo. No, suoraan sanoen, en lupaa mitään. Ja pyydän teidän
ajattelemaan Dolohovin tarjousta, -- sanoi hän, vaivoin lausuen
ystävänsä sukunimen.

-- Älkää puhuko minulle tästä. En tahdo mitään. Rakastan teitä
veljenäni ja olen aina rakastava ja enempää en tarvitse.

-- Te olette enkeli, teitä en ansaitse, vaan pelkään pettää teitä.

Nikolai suuteli vielä kerran hänen kättään.



XII.


Jogelin tanssiaiset olivat Moskovan hauskimpia. Sen myönsivät äidit,
katsellessaan lastensa uutterasti viimestelevän hiljan oppimiaan
tansseja; sen myönsivät itse lapsetkin, jotka näissä tanssiaisissa
tavallisesti tanssivat läkähtyäkseen; myönsivät sen aikuisetkin,
neitoset ja nuorukaiset, jotka olivat käyvinään näissä tanssiaisissa
vain muka nuorempain mieliksi, mutta joilla sentään aina oli niissä
ylen hauskaa. Tänä vuonna oli näissä tanssiaisissa solmittu kaksi
avioliittoa. Kaksi ruhtinas Gontsharovin ihanaa tytärtä oli löytänyt
täällä sulhasensa ja mennyt miehelään, ja tämä se entistään enemmän
kohotti näitten tanssiaisten mainetta. Erityinen viehätys näillä
tanssiaisilla oli sentähden, ettei niissä ollut isäntää: oli ainoastaan
kevyenä liehuva, kaikkien taiteen sääntöjen mukaan kumarteleva,
hyvänluontoinen Jogel, joka kokoili kaikilta vierailtaan oppitunneista
luovutettavia merkkejä. Vielä on mainittava, että näihin tanssiaisiin
saapuivat ainoastaan ne, jotka todella tahtoivat tanssia ja ilakoita,
kuten tahtovat ja voivat 13 ja 14 vuotiset tyttöset, jotka ensi
kertaa esiintyvät pitkissä hameissa. Kaikki, harvoja poikkeuksia
lukuunottamatta, olivat, tahi ainakin näyttivät olevan kauniita: niin
riemuisasti he kaikki hymyilivät, ja niin palavina heidän silmänsä
hehkuivat. Toisinaan tanssivat _pas de châleakin_ parhaimmat oppilaat,
joista etevin oli erityisen suloliikkeinen Natasha; mutta näissä
tanssiaisissa tanssittiin ainoastaan ekoseesia, anglaisea ja vastikään
muotiin tullutta masurkkaa. Salin oli Jogel vuokrannut Besuhovin
talosta, ja tanssiaiset olivat verrattoman onnistuneet, kuten kaikki
sanoivat. Paljon oli kauniita tyttöjä ja Rostovin neitoset eivät
suinkaan jääneet varjoon. He olivat molemmat erittäin onnellisia ja
iloisia. Tänä iltana oli Sonja, ylpeänä Dolohovin kosinnasta, omasta
kieltävästä vastauksestaan ja selittelystään Nikolaille, pyörähdellyt
jo kotona, antamatta kamarineidin laittaa palmikoita valmiiksi, ja nyt
hän aivan loisti kiihkoisasta riemusta.

Natasha oli vielä onnellisempi ja ylpeä hän oli hänkin. Sillä olihan
hän nyt ensi kertaa oikeissa tanssiaisissa ja sitä paitsi ensi kertaa
pitkissä hameissa. Sekä Sonjalla että Natashalla oli molemmilla
valkoinen musliinihame vaaleanpunasine uumavöineen.

Natasha rakastui heti kun astui tanssisaliin. Ei hän kehenkään
erityisesti rakastunut, vaan kaikkiin yhteisesti. Hän rakastui aina
siihen, kehen kulloinkin katsoi.

-- Ah, miten verratonta! -- hän yhä toisteli, juosten Sonjan luo.

Nikolai ja Denisof astelivat pitkin huoneita ja katselivat ystävällisen
suojelevasti tanssivia.

-- Miten hän on suloinen, hänestä tulee kaunotar, puheli Denisof.

-- Kuka?

-- Kreivitär Natasha, -- Denisof vastasi.

-- Ja miten hän tanssii, sitä suloutta! -- sanoi hän taas, hetken vaiti
oltuaan.

-- Kenestä sinä oikein puhut?

-- Sisarestasi, -- huusi Denisof harmistuneena.

Rostof naurahti.

-- _Mon cher comte, vous êtes l'un de mes meilleurs écoliers, il faut
que vous dansiez_, -- sanoi pikku Jogel, lähestyen Nikolaita.

-- _Voyez combien de jolies demoiselles_![9]

Samaa pyytäen, kääntyi hän Denisoviin, joka myös oli hänen entisiä
oppilaitaan.

-- _Non, mon cher, je feroi tapisserie_,[10] -- sanoi Denisof. --
Muistattehan, miten huonosti käytin hyväkseni tuntejanne?...

-- Oh ei! -- sanoi Jogel, rientäen häntä lohduttamaan. -- Te olitte
vain tarkkaamaton, mutta kykyä teillä oli, niin, teillä oli kykyä.

Alettiin soittaa tuota uutta masurkkaa. Nikolai ei voinut Jogelille
kieltää ja pyysi parikseen Sonjan. Denisof istuutui vanhusten viereen
ja, nojaten käsiään ja leukaansa miekkansa kahvaan ja jalallaan tahtia
lyöden, jutteli hauskoja juttuja ja huvitti vanhoja naisia, jotka
katselivat nuorten tanssia. Jogel tanssi ensimäisenä parina ylpeytensä
ja paraimman oppilaansa kera. Pehmeästi ja sulavasti siirrähytellen
pienen hienoja kenkiään, kiidätti Jogel ensimäisenä ympäri lattian,
rinnallaan Natasha arastelevana, mutta silti tarkoin ja taitavasti
askelensa harkiten. Denisof ei irroittanut katsettaan Natashasta ja
yhtyi miekallaankin tahtia lyömään. Hänen ilmeestään huomasi selvästi,
että hän on tanssimatta vain siksi ettei tahdo vaan ei suinkaan siksi,
ettei osaisi. Keskellä erästä kuviota kutsui hän ohitse kiitävän
Rostovin luokseen.

-- Eihän tämä lainkaan, -- hän sanoi. -- Onko tämä puolalaista
masurkkaa? Mutta oivasti hän tanssii.

Tietäen, että Denisof oivallisesti tanssi puolalaista masurkkaa,
vieläpä Puolassa ollessaan oli ollut siitä kuulukin, juoksi Nikolai
Natashan luo ja sanoi:

-- Mene ja pyydä Denisovia. Hänpä vasta tanssii!

Kun tuli taas Natashan vuoro, nousi hän ja, sukkelasti kepsutellen
somilla nauharuusurintaisilla kengillään, juoksi ujona yksin yli
lattian nurkkaan, missä Denisof istui. Hän huomasi kaikkein katselevan
häntä ja odottavan jotain. Nikolaikin näki, miten Denisof ja Natasha
hymyillen väittelivät. Denisof kielteli, vaan hymyili iloisesti.
Nikolai juoksi heidän luokseen.

-- Olkaa hyvä, Vasili Dmitritsh, -- puheli Natasha, menkäämme, olkaa
hyvä.

-- No, mutta armahtakaa kreivitär, -- pyyteli Denisof.

-- Mitäs turhia, Vasja, -- Nikolai sanoi.

-- Aivan kuin Vaska kollia kehottelevat, -- sanoi Denisof leikillä.

-- Laulan teille sitten koko illan, -- sanoi Natasha.

-- Tenhotar, kaikkeen saa minut suostumaan! -- sanoi Denisof ja päästi
miekan vyöltään.

Hän siirtyi tuolien takaa, tarttui lujasti Natashan käteen, heitti
päänsä takakenoon ja, tahtia odotellessaan, hän päästi oikean jalkansa
länkään. Ratsulla ja masurkassa hänen pienuutensa ei pistänyt silmään,
ja hän näytti sangen reimalta pojalta, jommoiseksi itsekin tunsi
itsensä näissä tilaisuuksissa. Päästyään sitten tahtiin hän katsahti
sivulta naiseensa voitonvarmana ja veitikkamaisesti, tömäytti äkkiä
toisen jalkansa lattiaan, kimposi kuin pallo ilmaan ja lensi kaaressa
ympäri salia, lennättäen Natashaa mukanaan. Hän kiisi kuulumattomasti
yhdellä jalalla salin toiseen päähän eikä näyttänyt lainkaan huomaavan
edessään olevia tuoleja; mutta äkkiä kilahtivat kannukset, ja jalat
harilla nousi hän koroilleen, seisoi näin silmänräpäyksen, tömisteli,
kannusten kilistessä, paikallaan seisten jalkojaan, pyörähti äkkiä
ympäri ja, takoen vasemmalla jalalla oikeata, hän taas ponnahti laajaan
kaareen. Natasha arvasi, mitä Denisof kulloinkin aikoi tehdä ja
itsekkään käsittämättä miten, seurasi häntä -- heittäytyen
täydellisesti hänen valtaansa. Milloin kaarsi Denisof Natashan
oikealta, milloin vasemmalla puolen, milloin laskeutui polvilleen,
kiepautti Natashan ympäriinsä ja hypähti taas jaloilleen, kiitäen
sellaista vauhtia kuin olisi aikonut henkeä vetämättä juosta läpi koko
huoneuston. Ja taas hän äkkiä pysähtyi ja taas teki uuden ja
odottamattoman mutkan. Kun hän viimein oli saattanut Natashan tämän
paikalle, pyörähti hän ketterästi hänen edessään ja kumarsi,
kannuksiaan kilistellen. Mutta Natasha ei istuutunut, hän tuijotti vain
häntä silmiin ja hymyili ihmeissään aivan kuin ei olisi häntä tuntenut.

-- Mitä tämä tällainen on? -- lausui hän.

Huolimatta siitä, ettei Jogel tunnustanut tätä masurkkaa oikeaksi,
olivat kaikki ihastuneet Denisovin mestaruuteen, pyysivät yhtäpäätä
häntä tanssimaan ja vanhukset alkoivat hymyillen jutella Puolasta ja
vanhasta hyvästä ajasta. Denisof, punaisena masurkasta ja pyyhkien
hikeä nenäliinallaan, istuutui Natashan viereen eikä koko tanssiaisten
aikana erkaantunut hänestä.



XIII.


Pariin päivään tämän jälkeen ei Rostof tavannut Dolohovia omaistensa
luona eikä hän ollut tavattavissa kodissaankaan; kolmantena päivänä sai
hän häneltä kirjeen.

"Kosken enää aijo teidän luonanne käydä sinulle tunnetuista syistä ja
koska pian aijon lähteä armeijaan, niin pidän ystävilleni tänä iltana
lähtökekkerit -- tule Englantilaiseen hotelliin."

Samana iltana oli Rostof omaistensa ja Denisovin seurassa teatterissa
ja saapui kymmenettä käydessä sieltä Englantilaiseen hotelliin. Hänet
johdatettiin heti hotellin hienoimpiin suojiin, mitkä Dolohof oli
vuokrannut täksi yöksi. Parikymmentä miestä tungeskeli pöydän
ympärillä, jonka ääressä isäntä itse istui kynttilä kummallakin
puolella. Pöydällä oli kultarahoja ja seteleitä, ja Dolohof, joka
hoiteli kassaa, jakeli paraillaan korttia. Rostof ei ollut ystäväänsä
tavannut senjälkeen, kun tämä oli kosinut ja saanut rukkaset, ja
siksipä tuntuikin hänestä kumman oudolta tämä tapaaminen.

Dolohovin kirkas, kylmä katse kohtasi hänet jo ovella, ja tuntui kuin
hän jo kauvan olisi odotellut ystäväänsä.

-- Pitkiin aikoihin emme ole tavanneet toisiamme, -- Dolohof sanoi, --
kiitos, että tulit. Kun tämän olen jakanut, saapuu Iljushka
laulajineen.

-- Olen käynyt sinua tapaamassa, -- sanoi Rostof punastuen.

Dolohof ei vastannut hänelle.

-- Voithan koettaa onneasi, -- sanoi hän Rostoville.

Rostof muisti samassa kumman keskustelun, joka oli joskus tapahtunut
hänen ja Dolohovin välillä. -- Ainoastaan pöllöt luottavat
pelionneensa, -- oli Dolohof silloin sanonut.

-- Vai pelkäätkö pelata kanssani? -- jatkoi Dolohof, aivan kuin hän
olisi arvannut ystävänsä mietteet, ja hymähti.

Tästä hymystä Rostof huomasi, että Dolohof oli saman tunteen vallassa
kuin hän oli päivällisten aikana englantilaisessa klubissa ja
yleensäkin niinä hetkinä, jolloin hän, arki-elämään kyllästyneenä,
kummallisilla, enimmäkseen julmilla teoillaan tahtoo siitä riehtautua.

Rostovista tuntui seurassa olo vastenmieliseltä; hän ei mitenkään
keksinyt sukkeluutta, jolla olisi vastannut Dolohovin kysymykseen.
Hänen yhä aprikoidessaan vastausta, kääntyi Dolohof häneen, katsahti
häntä suoraan silmiin ja lausui harvalleen ja painolla, niin että
kaikki saattaisivat kuulla hänen sanansa:

-- Muistathan, mehän puhuimme kerran uhkapelistä... Hölmö on se
ihminen, joka luottaa pelionneensa; on pelattava varmuudella, ja minä
tahdon koettaa.

"Koettaisikohan tuota onneaan vai varmuuttaan?" ajatteli Rostof.

-- Ja viisainta on ettet pelaa, -- jatkoi Dolohof puhettaan, ja lyöden
risaisella korttipakalla pöytään, hän lisäsi: -- Jatkakaamme, hyvät
herrat!

Sitten siirsi Dolohof rahat edemmäksi ja valmistautui jakamaan korttia.
Rostof istuutui hänen viereensä, muttei yhtynyt heti peliin. Dolohof
katsahti häneen.

-- Et siis pelaa? -- kysyi Dolohof.

Ja tämä kysymys herätti Rostovissa kummallisen pelihimon; hänen täytyi
ottaa kortti, asettaa sille pieni panos ja yhtyä peliin.

-- Minulla ei ole rahoja mukanani, -- sanoi Rostof.

-- Uskon velaksi!

Rostof asetti 5 ruplaa kortille ja menetti sen, asetti toisen kerran ja
taas menetti. Dolohof voitti Rostovilta yhteen menoon 10 korttia.

-- Hyvät herrat, -- sanoi Dolohof, jaettuaan jonkun aikaa korttia, --
asettakaa panos kortille, tehkää hyvin, muuten saatan erehtyä
laskuissa.

Eräs pelureista huomautti, että häneen, hänen toivoakseen, saattaa
luottaa.

-- Luottaa tosin saattaa, mutta voin sotkea laskut; tehkää hyvin ja
asettakaa panokset kortille, -- vastasi Dolohof. -- Älä ole
milläsikään, teemme sittemmin selvän väleistämme, -- lisäsi hän
Rostoville.

Peli jatkui; palvelija tarjoili alituiseen samppanjaa.

Rostovin jokainen kortti lyötiin, ja hänen häviönsä nousi jo 800
ruplaan. Hän oli jo merkinnyt yhden kortin kohdalle 800 ruplaa, mutta
kun hänelle samassa tarjottiin samppanjaa, muutti hän päätöksensä ja
merkitsi tavallisen panoksen, 20 ruplaa.

-- Pidä 800, -- sanoi Dolohof, vaikkei hän edes näyttänyt
tarkanneenkaan Rostovin toimia, -- pikemmin pääset omillesi. Muille
häviän, mutta sinulta voitan. Vai pelkäätkö minua? -- hän toisti.

Rostof totteli ja merkitsi 800 ruplaa lattialta nostamalleen
herttaseitsemäiselle, josta kulma oli nyhtäisty. Sen kortin hän
sittemmin hyvin tunsi. Sitten joi hän pohjaan lämmenneen
samppanjalasinsa, hymähti Dolohovin sanoille ja, odotellen sydän
kurkussa seitsemäistä, hän alkoi katsella Dolohovin käsiin, joista
kortit lentelivät oikealle ja vasemmalle. Tämän herttaseitsemäisen
tuottama voitto tai häviö ei suinkaan ollut yhdentekevä Rostoville.
Edellisen viikon sunnuntaina oli kreivi Ilja Andrejevitsh antanut
pojalleen 2000 ruplaa ja samalla huomauttanut, ettei hän ennen
toukokuuta voi hänelle luovuttaa rahoja, ja oli kehoittanut poikaa
elämään tavallista säästävämmin. Nikolai oli sanonut, että isän antama
summa on liiankin suuri, ja oli antanut kunniasanansa, ettei ennen
kevättä vaadi rahoja. Nyt oli hänellä näistä rahoista jälellä 1200
ruplaa. Jos siis herttaseitsemäinen lyötäisiin, niin häviäisi hän
ensiksikin 1600 ruplaa ja sitä paitsi söisi hän sanansa. Sydän kurkussa
katseli hän Dolohovin käsiin ja ajatteli: "No, käännähän väleen tuo
kortti, silloin otan lakkini ja lähden kotiin ja syön illallisen
Denisovin, Natashan ja Sonjan seurassa, enkä tämän jälkeen luullakseni
enää koskaan koske kortteihin." Ja hänen näin ajatellessaan, muistui
hänen mieleensä kotoinen elämä, leikinlasku Petjan kanssa, keskustelut
Sonjan kanssa, duetot Natashan kanssa, pikettipeli isän kanssa, ja
vieläpä rauhallinen vuodekin tuolla Povarskajakadulla. Ja nämä kuvat
esiintyivät sellaisella voimalla, niin selvinä, niin ihanina, aivan
kuin niihin liittyvä ääretön onni olisi ollut mennyttä, iäksi
kadotettua. Hän ei voinut sallia, että sokea sattuma, kääntämällä
herttaseitsemäisen mieluummin oikealle kuin vasemmalle puolelle,
saattaisi ryöstää häneltä tämän uudelleen käsittämänsä ihanan onnen ja
syöstä hänet tuntemattomaan, epämääräiseen onnettomuuden kuiluun. Se
oli mahdotonta, mutta sittenkin odotti hän sydän kurkussa Dolohovin
käsien liikkeitä. Nämä suuriluiset, karvaiset, punakat kädet laskivat
korttipakan pöydälle ja tarttuivat lasiin ja piippuun.

-- Et siis pelkää pelata kanssani? -- toisti Dolohof ja, aivan kuin
olisi aikonut kertoa jonkun iloisen kaskun, hän laski kortit käsistään,
heittäytyi nojalleen tuolissaan ja alkoi hymyhuulin kertoa verkalleen:

-- Niin, hyvät herrat, minulle on kerrottu, että Moskovassa kiertelee
huhu, jonka mukaan minä pelissä teen vääryyttä, sentähden kehoitan
teitä olemaan varuillanne.

-- No, käännähän! -- sanoi Rostof.

-- Oh, te Moskovan täti kullat! -- lausui Dolohof ja tarttui hymyellen
kortteihin.

-- Aaah! -- äännähti Rostof melkein kirkaisten ja tarttui molemmin
käsin tukkaansa. Hänen odottamansa seitsemäinen oli jo käännetty; se
oli päälimäinen pakassa. Hän oli hävinnyt enemmän kuin saattoi
suorittaa.

-- Älä toki vaivu maahan, -- sanoi Dolohof, vilkaistuaan hätimiten
Rostoviin, ja jatkoi korttien kääntämistä.



XIV.


Puolentoista tunnin kuluttua piti suurin osa pelureista omaa
pelaamistaan leikin asiana.

Kaikkien huomio oli keskittynyt Rostoviin. Hänen laskuunsa oli 1600
ruplan asemasta merkitty jo pitkä rivi numeroita, joista Rostof oli
yhteenlaskemalla saanut 10,000 ruplaa, mutta hänen arvelunsa mukaan
nousi summa kaikkiaan jo ainakin 15,000:teen ruplaan. Todellisuudessa
nousi summa jo yli 20,000. Dolohof ei enää kuunnellut eikä kertoellut
kaskuja; hän seurasi Rostovin jokaista kädenliikettä ja vilkasi
toisinaan hätäisesti Rostovin velkaluetteloon. Hän oli päättänyt
jatkaa pelaamista siksi kunnes velka nousisi 43,000 ruplaan. Tämän
luvun hän oli valinnut sentähden, että Sonjan ja hänen oma ikänsä
yhteenlaskettuna oli 43. Rostof istui pää käsien varassa, nojaten
viinin ja liidun tahrimaan pöytään, jolla virui levällään kortteja. Hän
ei voinut hetkeksikään irtautua erään kiusoittavan mielialan vallasta:
nuo suuriluiset, punakat, karvaiset kädet, nuo kädet, joita hän sekä
rakasti että vihasi, pitivät häntä vallassaan.

"Kuusisataa ruplaa, ässä, kulma, yhdeksäinen ... mahdoton on päästä
omilleen!... Ja miten olisi hauskaa kotona... Pata-sotamies ... se on
mahdotonta! Ja miksi hän tämän tekee minulle?" ... ajatteli ja muisteli
Rostof. Toisinaan hän asetti suuren panoksen, mutta Dolohof kieltäytyi
kääntämästä kortteja ja määräsi itse panoksen suuruuden. Rostof
totteli, ja milloin rukoili hän Jumalaa, kuten ennen taistelun
riehuessa Amstettenin sillalla, milloin ennusteli, että se kortti, joka
pöydän alle pudonneista, rypistyneistä korteista ensimäisenä sattuu
hänen käteensä, pelastaa hänet; milloin taas laski husaari takkinsa
pauloja ja päätti asettaa koko häviönsä määrän kortille, jossa on yhtä
monta silmää kuin hänen takissaan paulaa, milloin apua anoen vilkuili
muihin pelureihin, milloin katsahti Dolohovin kylmän jäykkiin kasvoihin
ja koetti tunkeutua hänen sielunsa sisimpään.

"Tietäähän hän, mitä minulle merkitsee tämä häviö. Eihän hän toki saata
toivoa minun perikatoani? Onhan hän ollut ystäväni. Olenhan häntä
rakastanut... Mutta eihän se ole hänen syynsä; mitä saattaa hän tehdä,
kun kerran onnetar häntä suosii? Enkä minäkään ole syypää", -- puheli
Rostof itsekseen. -- "En ole tehnyt mitään pahaa. Olenko sitten jonkun
tappanut, jotakuta loukannut, jollekulle toivonut onnettomuutta? Miksi
siis tällainen kauhea onnettomuus? Ja koska se sitten alkoi? Aivan
äskenhän astuin tämän pöydän ääreen ja toivoin voittavani satasen
ruplaa, joilla olisin ostanut lippaan äidille nimipäivälahjaksi, ja
sitten aijoin heti lähteä kotiin. Olin niin onnellinen, niin vapaa,
iloinen! Enkä silloin ymmärtänyt, miten olin onnellinen! Ja milloin
tämä onnen aika loppui, ja milloin alkoi tämä kauhea tila? Miten tämä
muutos tapahtui? Koko ajanhan olen istunut tässä samalla paikalla,
tämän pöydän ääressä, ja samalla tavalla olen valinnut ja siirrellyt
kortteja ja katsellut noita suuriluisia, näppäriä käsiä. Milloin tämä
on tapahtunut, ja mitä oikeastaan on tapahtunut? Olen terve, voimakas
ja yhä ennallani, ja istun yhä entisellä paikallani. Ei, se on
mahdotonta! Varmaankin päättyy kaikki hyvin."

Hän oli punakka ja aivan hiessä, vaikka huoneessa ei ollutkaan kuuma.
Hänen kasvonsa olivat kauhean ja surkean näköiset, erityisemmin
sentähden, että hän turhaan koetti tekeytyä rauhalliseksi.

Rostovin häviö nousi jo tuohon hirvittävään summaan, 43 tuhanteen
ruplaan. Hän oli jo valmistanut kortin, jolle oli asettanut kolme
tuhatta ruplaa, jotka juuri oli saanut, kun Dolohof napautti
korttipakalla pöytään, sysäsi kortit sivuun, otti liidun ja alkoi
selvällä, miehekkäällä käsialallaan laskea yhteen Rostovin häviöitä
niin että liitu siruina räiskyi.

-- Illalliselle, illalliselle, jo on aika! Tuossapa ovat
mustalaisetkin!

Huoneeseen astui todellakin tummia miehiä ja naisia, jotka puhelivat
jotain mustalaisella korostuksellaan ja toivat tullessaan huoneeseen
kylmän hohkan. Rostof käsitti, että kaikki oli lopussa; mutta siitä
huolimatta hän sanoi rauhallisesti:

-- Etkö siis enää pelaa? Ja minulla kun oli valmiina erinomainen
kortti. -- Tuntui kuin hänestä tärkeintä olisi ollut pelaamisen
hauskuus.

"Kaikki on lopussa, olen mennyttä miestä", -- Rostof ajatteli. -- "Nyt
vain luoti otsaan -- muu ei auta", -- ja kaikesta tästä huolimatta hän
sanoi iloisella äänellä:

-- Käännähän toki vielä yksi kortti.

-- Hyvä, -- vastasi Dolohof, lopetettuaan laskemisensa, -- hyvä! olkoon
menneeksi 21 ruplaa, -- hän sanoi, osoittaen 21 numeroa joka summassa
oli yli 43 tuhannen, otti korttipakan ja alkoi kääntää. Rostof taittoi
nöyrästi kortin kulman ja kirjoitti sille 21 ruplaa aikomainsa 6000
ruplan asemasta.

-- Minulle on samantekevä, -- hän sanoi, -- huvittaisipa vain tietää,
miten käy tämän kymmenikön.

Dolohof ryhtyi vakavana kääntämään kortteja. Voi, miten Rostof tällä
hetkellä vihasi noita punertavia, lyhytsormisia, karvaranteisia käsiä,
jotka pitivät häntä vallassaan... Kymmenikkö kääntyi Rostoville.

-- 43 tuhatta teiltä saatavaa, kreivi, -- sanoi Dolohof kiskotellen ja
nousi pöydän äärestä. -- Jopa väsyttää tällainen pitkä istuminen, --
hän lisäsi.

-- Jopa vain, väsynyt olen minäkin, -- sanoi Rostof.

Dolohof keskeytti hänen puheensa, aivan kuin olisi tahtonut hänelle
huomauttaa, miten sopimatonta hänen on laskea leikkiä:

-- Milloin suvaitsette toimittaa rahat, kreivi? -- hän tokasi.

Rostof lensi tulipunaiseksi ja pyysi Dolohovin seuraamaan itseään
viereiseen huoneeseen.

-- En voi heti koko summaa suorittaa, otathan vekselin, -- Rostof
sanoi.

-- Kuulehan Nikolai, -- sanoi Dolohof, hymyillen avonaisesti ja
katsellen Rostovia silmiin, -- tunnethan sananlaskun: "Onni pelissä, --
onnettomuus rakkaudessa". Serkkusi on sinuun rakastunut. Kyllä tiedän.

"Ah! Kauheata on tuntea itsensä niin sidotuksi tuohon mieheen",
ajatteli Rostof. Hän käsitti, miten kovan iskun hän häviöllään tuottaa
isälleen ja äidilleen; hän käsitti, miten suloista olisi vapautua
kaikesta tästä, ja hän käsitti senkin, että Dolohof tiesi voivansa
vapauttaa hänet tästä häpeästä ja surusta ja siitä huolimatta hän
leikki hänen kanssaan kuin kissa hiirellä.

-- Sinun serkkusi ... -- alkoi taas Dolohof; mutta Rostof keskeytti
hänet:

-- Minun serkullani ei ole tähän asiaan mitään osaa, jätä hänet
rauhaan! -- huusi Rostof raivoissaan.

-- Milloin siis suoritat? -- kysyi Dolohof.

-- Huomenna; -- sanoi Rostof ja poistui huoneesta.



XV.


Helppo oli sanoa "huomenna" ja pidättäytyä sopivaisuuden rajoissa;
mutta kauheata oli yksin saapua kotiin, tavata sisaret, veli, äiti,
isä, käydä tunnustuksille ja pyytää rahoja, joista oli kieltäytynyt
kunniasanalla.

Kotona oltiin vielä valveilla. Palattuaan teatterista ja syötyään
illallisen oli nuoriso kerääntynyt klaveerin ääreen. Heti kun Rostof
oli tullut saliin, ympäröi hänet se runollinen rakkauden ilmakehä, joka
koko talven oli täyttänyt Rostovien suojat ja joka nyt Dolohovin
kosinnan ja Jogelin tanssiaisten jälkeen näytti yhä vain tiivistyneen
Sonjan ja Natashan ympärille aivan kuin ilma isäsen edellä. Samat
vaaleansiniset puvut yllä, joissa he olivat olleet teatterissa,
seisoivat Sonja ja Natasha hymyilevän kauniina ja onnellisina klaveerin
ääressä. Vera pelasi shakkia Shinshinin kanssa vierashuoneessa. Vanha
kreivitär odotteli poikaansa ja miestään ja pani pasianssia erään
vanhan aatelisnaisen kanssa, joka asusteli Rostovien talossa.
Karritukkainen Denisof istui loistavin silmin klaveerin ääressä, toinen
jalka takasojossa, ja kosketteli näppäimiä lyhyvillä sormillaan. Hän
lauloi pienellä, käheällä, mutta varmalla äänellään sepittämäänsä runoa
"Tenhotar" ja koetti samalla, sointuja lyöden, löytää sille sopivan
säestyksen.

    Sa virka mulle, tenhotar, mi voima
    Taas toi mun kanteloni luo,
    Ja sydämeeni mist' on tulen loima,
    Mi autuuden mun sieluhuni suo.

Hän lauloi intohimoisesti, katsellen pelästyneen onnellista Natashaa
loistavilla, mustilla agaattisilmillään.

-- Ihanaa! Verratonta! -- huusi Natasha. Vielä toinen värsy, -- sanoi
hän, huomaamatta Nikolaita.

"Heillä on aina vain sama meno", ajatteli Nikolai, katsahtaessaan
vierashuoneeseen, missä näki Veran, äitinsä ja vanhan aatelisnaisen.

-- Hei! tuossapa on Nikolaikin! Natasha juoksi veljensä luo.

-- Onko isä kotona? -- kysyi veli.

-- Miten olenkaan iloinen tulostasi! -- sanoi Natasha, vastaamatta
veljen kysymykseen, -- meillä on niin hauskaa. Vasili Dmitritsh jäi
vielä päiväksi minun tähteni, tiedätkö?

-- Ei ole, isä ei ole vielä saapunut, -- vastasi Sonja Nikolain
kysymykseen.

-- Koko,[11] olet jo saapunut, käy luokseni, rakkaani! -- kuului
kreivittären ääni vierashuoneesta.

Nikolai meni äitinsä luo, suuteli hänen kättään, istuutui pöydän ääreen
ja alkoi vaiti ollen katsella, miten äiti käänteli kortteja. Salista
kuului yhä naurua ja iloisia ääniä, jotka kehoittelivat Natashaa
johonkin.

-- Hyvä, hyvä, -- huusi Denisof. -- nyt ei enää auta kieltelemiset, nyt
on teidän laulettava _barcarolla_, rukoilen teitä.

Kreivitär katsahti vaiti olevaan poikaansa.

-- Mikä sinun on? -- kysyi äiti pojaltaan.

-- Voih, ei mikään, -- sanoi poika, aivan kuin hän jo olisi kyllästynyt
tuohon ainaiseen kysymykseen. -- Saapuuko isä pian?

-- Arvatenkin.

"Heillä on aina vain sama meno. He eivät mitään tiedä! Mihin tästä
menisin?" -- ajatteli Nikolai ja lähti taas saliin, missä oli klaveeri.

Sonja istui klaveerin ääressä ja soitti Denisovin lempi-barcarollaan
alkusoitelmaa. Natasha valmistautui laulamaan. Denisof katseli
riemastunein silmin Natashaa.

Nikolai alkoi astella edestakasin salissa.

"Ja onpas hänelläkin halu saada sisko laulamaan! Mitä hän taitaa
laulaa? Ja eihän tuossa kaikessa ole mitään iloa!" ajatteli Nikolai.

Sonja näpäytti alkusoitelman ensimäiset soinnut.

"Jumalani, olen mennyt mies, kunniaton raukka. Luoti otsaan, siinä
kaikki, ei nyt ole laulun aika", ajatteli Nikolai: "Poistua? mutta
minne? yhdentekevä, laulakoot!"

Synkkänä asteli Nikolai pitkin salia ja katsahti vähäväliä Denisoviin
ja tyttöihin, vältellen heidän katseitaan.

-- Nikolenjka, mikä teitä vaivaa? -- näytti Sonjan tuijottava katse
kysyvän. Tyttö oli heti huomannut, että jotain oli tapahtunut hänen
armaalleen.

Nikolai kääntyi Sonjasta. Herkällä vaistollaan oli Natashakin ensi
näkemältä huomannut veljen mielentilan. Hän oli sen huomannut, mutta
tällä hetkellä hän oli niin iloinen, surut ja murheet ja nuhtelut
olivat hänestä niin loitolla, että hän (mikä on niin tavallista
nuorille ihmisille) tahallaan petti itseään. "Ei, olen liian iloinen
tällä hetkellä turmellakseni iloni toisten suruilla", sanoi hänen
sydämensä, ja hän sanoi itselleen:

-- Ei, varmaankin olen erehtynyt, hän on varmaankin yhtä iloinen kuin
minäkin. -- No, Sonja, -- hän sanoi ääneen, ja lähti istumaan keskelle
salia, missä hänen sanojensa mukaan oli paras kaje.

Hän kohautti päänsä, päästi kätensä rennosti sivuilleen, kuten
tanssijattaret tekevät, nousi reippaasti kannoilta varpaille, astui
muutaman askeleen salin keskellä ja pysähtyi.

"Tässäpä nyt olen!" näytti hän sanovan vastaukseksi Denisovin
riemuitsevaan katseeseen, joka ei hetkeksikään hänestä irtautunut.

"Ja mistä hän oikeastaan riemuitsee!" -- ajatteli Nikolai,
katsellessaan sisartaan. "Eikö mahda hänen olla ikävä ja eikö häntä
hävettäne!"

Natasha lauloi ensimäiset nuotit; hänen kurkkunsa laajeni, rinta
kohoutui, ja silmäin ilme kävi vakavaksi. Hän ei tällä hetkellä
ajatellut ketään eikä mitään, ja hymyilevästä suusta heläsivät
säveleet, nuo säveleet joita ken tahansa saattaa laulaa samassa
tahdissa ja samoissa intervalleissa, mutta jotka siitä huolimatta
tuhannesti kuultuina saattavat jättää teidät kylmiksi, mutta taas
tuhannetta ensi kertaa kuullessa saattavat hytkähtelemään ja itkemään
ilosta.

Natasha oli vasta sinä talvena alkanut laulaa vakavasti, erittäinkin
sen jälkeen, kun Denisof oli riemastunut hänen lauluunsa. Ei hän enää
laulanut lasten tapaan, hänen laulussaan ei enää ollut tuota entistä
lapsellisen hullunkurista hartautta; mutta asiantuntijain sanojen
mukaan hän ei vielä laulanut hyvin. -- "Ihana ääni, muttei koulutettu,
on koulutettava", -- sanoivat kaikki asiantuntijat. Mutta näin he
sanoivat tavallisesti vasta sitten, kun tämä kouluttamaton ääni
säännöttömine hengityksineen ja vaikeine ylimenoineen jo kauvan sitten
oli valjennut heläjämästä. Sen soidessa he eivät sanoneet mitään,
kuuntelivat vain hurmaantuneina ja odottelivat milloin taas saisivat
sitä kuulla. Tästä äänestä soi sellainen neitseellinen viattomuus,
omain voimain tuntemattomuus ja sametin hieno alkuperäinen viehkeys,
jotka niin täydellisesti sulautuivat laulutaidon puutteellisuuksiin,
että tuntui siltä kuin olisi mahdoton mitään tässä äänessä muuttaa sitä
turmelematta.

-- "Mitä tämä on?" -- ajatteli Nikolai, avaten silmänsä selälleen, kun
hän kuuli sisarensa laulavan. -- "Mikä on häneen tullut? Miten hän
laulaa tänäpänä?" -- hän ajatteli. Ja hetkessä oli koko hänen
maailmansa keskittynyt seuraavan nuotin ja seuraavan lauseen
odottamiseen, ja koko hänen elämänsä jakautui kolmeen aikamittaan:
"_Oh, mio crudele affetto_... Yks, kaks, kolme ... yks... _Oh, mio
crudele affetto_... Yks, kaks, kolme ... yks. Ah, elämämme on roskaa!"
-- ajatteli Nikolai. -- "Kaikki, onnettomuus, rahat, Dolohof, ilkeys,
kunnia -- kaikki on pötyä ... mutta tämä ainoa on todellista... No,
Natasha, no, kyyhkyni! no, kalliini! ... miten saa hän nyt korkean h:n?
Saipas! Jumalan kiitos!" -- ja huomaamattaan alkoi hänkin laulaa
korkeata h:ta, tosin terssiä matalammalta, saadakseen siihen enemmän
voimaa. "Jumalani! miten hyvin! Minäkö sen todellakin otin? miten
ihanaa!" -- hän ajatteli.

Oi! miten väräeli tämä terssi, ja miten liikahti jokin paras Rostovin
sielussa. Ja tämä jokin paras oli aivan riippumaton kaikesta maailmassa
ja korkeampi kaikkea maailmassa. "Mitä merkitsevätkään häviöt,
Dolohovit ja kunniasanat!... Kaikki pötyä! Saattaa tappaa, varastaa ja
sittenkin olla onnellinen"...



XVI.


Pitkiin aikoihin ei Rostof ollut siihen määrin nauttinut musiikista
kuin tänäpänä. Mutta heti kun Natasha oli lopettanut barcarollansa,
muistui hänen mieleensä todellisuus. Lausumatta sanaakaan hän poistui
salista ja meni alas omaan huoneeseensa. Neljännestunnin kuluttua
palasi vanha kreivi klubista iloisena ja tyytyväisenä. Nikolai lähti
häntä tapaamaan.

-- No, hauskaa oli? -- sanoi Ilja Andrejevitsh, hymyillen ylpeän
iloisesti poikaansa katsellessaan.

Nikolai tahtoi vastata myöntäen, mutta ei voinut: hän oli vähällä
pillahtaa itkuun. Kreivi sytytteli piippuaan eikä huomannut poikansa
mielentilaa.

"Ah, siitä ei kumminkaan pääse!" -- ajatteli Nikolai ensimäistä ja
viimeistä kertaa. Ja sitten sanoi hän äkkiä niin huolettomalla äänellä,
että tunsi itsekin kehnoutensa, aivan kuin olisi pyytänyt vaunuja
ajaakseen kaupungille asioilleen:

-- Isä, olen tullut luoksenne asialle. Olin jo unohtaa. Tarvitsen
rahaa.

-- Vai niin, -- sanoi isä, joka oli erityisen hyvällä tuulella. --
Sanoinhan sinulle, ettei riitä. Paljonko?

-- Sangen paljon, -- vastasi Nikolai, punastuen. Ja tätä sanoessaan, oli
hänen huulillaan niin tyhmän välinpitämätön hymy, ettei hän aikoihin
saattanut sitä unohtaa eikä itselleen anteeksi antaa. -- Olen hiukan
hävinnyt korttipelissä, toisin sanoen, paljon, vieläpä sangen paljon,
43 tuhatta.

-- Mitä? Kenelle?... Lasket leikkiä! -- huudahti vanha kreivi. Ja hänen
niskansa ja takaraivonsa kävivät hetkessä tulipunaisiksi, kuten on
usein laita vanhain ihmisten.

-- Lupasin maksaa huomenna, -- sanoi Nikolai.

-- No! ... -- sanoi vanha kreivi, levitti kätensä ja vaipui voimatonna
sohvalle.

-- Minkä sille teet! Kenelle tällaista ei olisi tapahtunut! -- sanoi
poika ujostelemattomalla, rohkealla äänellä, vaikkakin hän sielussaan
tunsi olevansa lurjus, heittiö, joka ei koko elämällään saa tätä
rikosta sovitetuksi. Hän olisi tahtonut suudella isänsä käsiä ja
polvillaan pyytää häneltä anteeksi, mutta siitä huolimatta sanoi hän
huolettomalla, vieläpä raa'allakin äänellä, että saattaahan sellaista
tapahtua kenelle tahansa.

Kuultuaan nämä sanat Ilja Andrejevitsh painoi silmänsä maahan ja
hätääntyi aivan kuin olisi jotain etsinyt.

-- Niin, niin, -- hän mumisi, -- vaikeata, pelkään, vaikeata on
hankkia... Kenelle ei olisi sattunut! niin, kenelle ei olisi
sattunut!...

Ohimennen vilkasi kreivi poikaansa ja lähti huoneesta. Nikolai oli
valmistautunut puollustautumaan eikä lainkaan ollut odottanut tällaista
käännettä.

-- Isä kulta! i-sä kul-ta! -- huusi hän isänsä jälkiin, nyyhkien, --
antakaa minulle anteeksi! -- Hän tarttui isänsä käteen, vei sen
huulilleen ja alkoi itkeä ääneen.

       *       *       *       *       *

Samaan aikaan kun poika selitteli asioitaan isälleen, tapahtui tyttären
ja äidin välillä yhtä tärkeä keskustelu. Natasha oli kiihtyneenä
juossut äitinsä luo.

-- Äiti!... Äiti!... Denisof on minua...

-- Mitä on?

-- On minua, minua kosinut. Äiti! Äiti! -- tyttö huusi.

Kreivitär ei uskonut korviaan. Denisof kosinut. Ketä? Tuota Natasha
muruako, joka vielä äsken leikki nukilla ja jolla vielä nytkin on
kotiopettajatar.

-- Natasha, olehan, tyhmyyksiä! -- sanoi äiti, toivoen tyttärensä
puhuneen leikkiä.

-- Jopa oli tyhmyyksiä! Puhun oikein todesta, -- sanoi Natasha
ärtyisästi. Tulin kysymään teiltä, mitä olisi tehtävä, ja te sanotte:
"tyhmyyksiä"...

Kreivitär kohautti harteitaan.

-- Jos on totta herra Denisovin kosinta, niin sano hänelle, että hän on
hölmö, siinä kaikki.

-- Ei, hän ei ole hölmö, -- vastasi Natasha loukkautuneen vihaisesti.

-- No, entä mitä aijot tehdä? Olettehan te nykyään kaikki rakastuneita.
Jos olet rakastunut, niin menehän sitten hänelle! -- sanoi äiti,
vihaisesti hymyillen. -- Onnea matkalle!

-- Ei, äiti, en ole häneen rakastunut, en luullakseni ole häneen
rakastunut.

-- No, sano se siis hänelle.

-- Äiti, oletteko vihainen? Älkää olko vihainen, rakkaani, eihän se ole
minun syyni.

-- En ole, rakkaani, mutta mitä haluat, ystäväiseni? Tahdotko, menen
hänelle sanomaan, -- sanoi kreivitär hymyillen.

-- En tahdo, menen itse, sanokaahan vain, miten menetellä. Teille on
kaikki niin helppoa, -- lisäsi hän vastaukseksi äidin hymyilyyn. --
Mutta olisittepa nähnyt, kun hän sen minulle sanoi! Tiedänhän, ettei
hän aikonut sitä minulle sanoa, mutta tahtomattaan tuli sanoneeksi.

-- Mutta sittenkin täytyy kieltäytyä.

-- Ei, ei täydy. Minun on häntä niin sääli! Hän on niin herttainen.

-- No, suostu sitte hänen vaimokseen. Ja todellakin, onhan jo aika
mennä miehelään, -- sanoi äiti pilkallisen ärtyisästi.

-- Ei, äiti, säälin häntä niin. En tiedä, mitä sanoisin.

-- Eikä sinun mitään tarvitse sanoakkaan, sanon itse, -- sanoi
kreivitär kiihtyneenä siitä että hänen pikku tytärtään jo pidetään
aikuisena.

-- Ei, äiti, ei millään hinnalla, sanon itse, kuunnelkaa te ovelta, --
ja Natasha lähti juoksemaan vierashuoneen läpi saliin, missä Denisof
yhä istui entisellä paikallaan klaveerin luona, kädet kasvoilla.

Kuullessaan Natashan kevyet askeleet nousi Denisof seisomaan.

-- Natalie, -- sanoi hän, käyden nopein askelin Natashaa kohti, --
ratkaiskaa kohtaloni. Se on teidän käsissänne.

-- Vasili Dmitritsh, säälin niin teitä!... Ei, mutta te olette niin
kelpo mies ... mutta ei ole tarvis ... tätä ... mutta minä muuten teitä
aina olen rakastava.

Denisof kumartui suutelemaan Natashan kättä, ja tyttö kuuli
kummallisia, käsittämättömiä ääniä. Natasha suuteli Denisovin mustia
sotkeutuneita kiharia. Samassa alkoi kuulua kreivittären hameitten
kahinaa. Hän saapui nuorten luo.

-- Vasili Dmitritsh, kiitän teitä kunniasta, -- sanoi kreivitär
hämmentyneellä äänellä, joka Denisovista tuntui ankaralta, -- mutta
tyttäreni on niin nuori, ja minä luulin, että te, poikani ystävänä
ensin olisitte kääntynyt minuun. Siinä tapauksessa ette olisi
pakoittanut minua hylkäämään tarjoustanne.

-- Kreivitär, -- sanoi Denisof syyllisen näköisenä, silmät maahan
luotuina, aikoi sanoa vielä jotain, mutta töpertyi.

Natasha ei voinut rauhallisena nähdä häntä noin surkean näköisenä. Hän
alkoi ääneen itkeä.

-- Kreivitär, olen syyllinen, -- jatkoi Denisof katkonaisella äänellä,
-- mutta tietäkää, että niin jumaloin teidän tytärtänne ja koko
perhettänne, että kahdesti olen valmis antamaan henkeni... Hän vilkasi
kreivittäreen ja, huomattuaan hänen ankaran ilmeensä, jatkoi: --
Hyvästi siis, kreivitär. -- Sitten suuteli hän kreivittären kättä ja
lähti nopein, päättävin askelin huoneesta, vilkaisematta edes
Natashaan.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä saattoi Rostof Denisovin matkalle, sillä tämä ei
tahtonut enää päiväksikään jäädä Moskovaan. Lähtökekkerit vietettiin
mustalaisten luona, eikä juhlittava lainkaan muistanut, miten ystävät
olivat asettaneet hänet rekeen ja kuljettaneet häntä kolme ensimäistä
kievarinväliä.

Denisovin lähdettyä, viipyi Rostof Moskovassa vielä parisen viikkoa,
odotellen rahoja, joita vanha kreivi ei saattanut noin vain käden
pyyhkimällä hankkia. Hän ei poistunut kotoa ja vietti suurimman osan
ajastaan tyttöjen suojissa.

Sonja oli hänelle hellempi ja läheisempi kuin ennen. Näytti siltä kuin
Sonja olisi pitänyt hänen häviötään urotyönä, jonka johdosta hän
rakasti häntä entistään enemmän; mutta Nikolai piti itseään
kelvottomana hänelle.

Nikolai kirjoitteli runoja ja sävelmiä tyttöjen muistikirjoihin ja
lähetettyään viimein loput velastaan Dolohoville ja saatuaan tältä
kuitin hän marraskuun loppupuolella lähti Moskovasta tavoittamaan
rykmenttiään, joka silloin jo oli Puolassa. Hän ei käynyt
hyvästelemässä ketään moskovalaisista ystävistään.



TOINEN OSA.



I.


Selvitettyään välinsä vaimonsa kanssa lähti Pierre Pietariin.
Torschokissa ei kievarissa ollut hevosia, tai ei kievarin isäntä
tahtonut niitä toimittaa. Pierren täytyi jäädä odottamaan.
Riisuutumatta heittäytyi hän nahkaiselle sohvalle, jonka edessä oli
pieni pyöreä pöytä. Tälle pöydälle nosti hän suuret jalkansa, joissa
oli vuorilliset päällyssaappaat, ja vaipui mietteisiin.

-- Tuonko matkalaukut suojiin? Tahdotteko valmistamaan vuoteen, tuonko
teetä? -- kyseli kamaripalvelija.

Pierre ei vastannut, sillä hän ei kuullut eikä nähnyt mitään. Jo
edellisessä kievarissa oli hän vaipunut aatoksiinsa ja yhä hän vain
ajatteli samaa -- jotain niin tärkeätä, ettei lainkaan huomannut, mitä
ympärillään tapahtui. Hän ei vähääkään välittänyt siitä, milloin saapuu
Pietariin, tai voiko hän tässä kievarissa levähtää. Kaikki tuntui
vähäpätöiseltä niiden mietteiden rinnalla, jotka nyt täyttivät hänen
sielunsa, vieläpä sekin, onko hänen tässä kievarissa viivyttävä muutama
tunti vai koko elämän ikänsä.

Huoneeseen pistäytyivät milloin kievarin isäntä, milloin hänen
eukkonsa, milloin kamaripalvelija, milloin torschokilaisten ompeleiden
kaupustelijatar, ja kaikki tarjoilivat he Pierrelle apuaan ja
palvelustaan. Asentoaan muuttamatta katseli Pierre heitä lasiensa läpi
eikä voinut käsittää, mitä he oikeastaan tahtoivat, ja miten he kaikki
saattoivat elää, ratkaisematta niitä kysymyksiä, jotka nykyään
täyttivät koko hänen olemuksensa. Nämä samat kysymykset olivat hänen
sydämensä täyttäneet siitä alkaen, kun hän kaksintaistelun jälkeen oli
palannut Sokoljnikista ja oli viettänyt unettomana ensimäisen
kauhistavan yön; mutta vasta matkalla, yksinäisyydessä, kävivät nämä
kysymykset erityisen voimakkaiksi. Mitä ikänä hän alkoikin ajatella,
aina palasi hän samoihin kysymyksiin, joita hän ei voinut ratkaista,
muttei myöskään jättää aprikoimatta. Tuntui kuin hänen päässään olisi
_kääntynyt kieroon_ tärkein ruuvi, jonka varassa oli koko hänen
elämänsä. Se ei kiertynyt syvemmälle, muttei tullut uloskaan, kiersi
vain rihlassaan, tarttumatta mihinkään, mutta vääntää sitä täytyi.

Huoneeseen astui kievarin isäntä ja alkoi nöyränä pyytää hänen
jalosukuisuuttaan odottamaan parisen tuntia, sitten hän hänen
jalosukuisuudelleen (tuli mitä tuli!) toimittaa pikakyydin. Kievarin
isäntä nähtävästi valehteli ja tahtoi vain nylkeä matkustajia.

"Oliko se pahasti vai hyvin tehty?" -- kyseli Pierre itseltään. --
"Minulle hyvä, jollekin toiselle matkustajalle paha, mutta isännälle
välttämätöntä, sillä hänet pakottaa siihen nälkä. Hän sanoi, että eräs
upseeri häntä sen johdosta kuritti. Mutta upseeri kuritti siksi että
hänellä oli kiireellinen matka. Minä ampusin Dolohovia, koska pidin
itseäni loukattuna, ja Ludvig XVI mestattiin siksi että häntä pidettiin
rikollisena; mutta vuoden kuluttua tapettiin hänen mestaajansa jostakin
syystä. Mikä on pahaa? Mikä on hyvää? Mitä pitää rakastaa, mitä vihata?
Miksi elää, ja mikä minä olen? Mitä on elämä, mitä kuolema? Mikä voima
kaikkia hallitsee?" -- kyseli hän itseltään.

Vastausta vain ei tullut yhteenkään kysymykseen. Tosin oli yksi
vastaus, mutta se oli aivan epäloogillinen, eikä lainkaan vastannut
näihin kysymyksiin. Tämä vastaus kuului: "kun kuolet -- kaikki päättyy.
Kun kuolet, kaikki käy selväksi, tai lakkaat ainakin kysymästä." Mutta
kuolemakin tuntui kauhealta.

Torschokilainen kaupustelijatar tarjosi tavaroitaan kimakalla äänellä,
erittäinkin pukin nahkaisia tohveleita.

-- "Minulla on satoja ruplia, joille en läpeä löydä, mutta hän seisoo
tuossa arkana rääsyisessä turkissaan ja katselee minua", -- ajatteli
Pierre. -- "Ja mitä tekee hän näillä rahoilla? Aivan kuin voisivat
hiuskarvan vertaa nämä rahat hänelle lisätä onnea ja rauhaa? Voiko
mikään maailmassa varjella häntä tai minua pahasta ja kuolemasta?
Kuolema, joka kaikki lopettaa ja joka tulee joko tänään tai huomenna --
joka tapauksessa hetken kuluttua iäisyyteen nähden." Ja Pierre tarttui
taas tuohon tyhjää pyörivään ruuviin, ja ruuvi vääntyi yhä vaan
entiseen tapaansa samalla paikalla.

Kamaripalvelija antoi hänelle puoleksi avatun, kirjeiden muotoon
kyhätyn rouva Suzan romaanin. Hän alkoi lukea jonkun Amelie de
Mansfeldin kärsimyksistä ja jaloista pyrkimyksistä. "Ja miksi taisteli
hän viettelijäänsä vastaan", -- Pierre ajatteli, -- "kun hän kerran
häntä rakasti. Eihän Jumala ollut voinut hänen sieluunsa virittää oman
tahtonsa vastaisia pyrkimyksiä. Minun entinen vaimoni ei taistellut ja
kenties oli hän oikeassa. Ei mitään ole keksitty", -- sanoi Pierre taas
itselleen, -- "ei mitään ole keksitty". Tiedämme ainoastaan sen,
ettemme mitään tiedä, Ja tämä se onkin -- inhimillisen viisauden
korkein aste.

Kaikki hänessä itsessään ja hänen ympärillään näytti sekavalta,
järjettömältä ja vastenmieliseltä. Ja tässä kaiken ympäröivän
ällättävyydessä oli Pierren mielestä jonkinlaista kiihoittavaa
nautintoa.

-- Rohkenen pyytää teidän jalosukuisuutenne tekemään hieman tilaa tälle
vieraalle, -- sanoi kievarin isäntä tullen huoneeseen matkustajan
seurassa, jonka myös oli täytynyt jäädä odottamaan hevosia.

Matkustaja oli tanakka, suuriluinen vanhus, jonka kurttuinen naama oli
aivan keltainen, ja jonka epämääräisen harmahtavia, loistavia silmiä
varjostivat riippuvat, tuuheat, harmaat kulmakarvat.

Pierre laski jalkansa pöydältä, nousi sohvalta ja heittäytyi pitkälleen
häntä varten valmistetulle vuoteelle, vilkuen silloin tällöin
matkustajaan, joka synkän ja väsyneen näköisenä riisuutui palvelijansa
avustamana. Matkustaja jätti ylleen nankinikankaalla päällystetyn
kuluneen puoliturkin ja laihoihin, luiseviin jalkoihinsa huopasaappaat,
istuutui sitten sohvalle, nojaten lyhyeksi leikatun, mahdottoman
suuren, ohimoilta ylen leveän päänsä sohvan selkämystään ja katsahti
Besuhoviin. Pierreä kummastutti vieraan ankara, viisas ja läpitunkeva
katse. Hänen teki mieli ruveta vieraan kanssa juttusille, mutta juuri
kun hänen piti ruveta puhumaan tiestä, matkustaja sulki silmänsä,
asetti kurttuiset kätensä ristiin rinnalle, istui liikkumattomana ja
näytti joko lepäävän tai vaipuneen syvään, rauhalliseen mietiskelyyn.
Vieraan sormessa oli suuri, rautainen, pääkallolla koristettu sormus.
Matkustajan palvelija oli myös kurttunaamainen, keltahipiäinen vanhus,
jolla ei ollut viiksiä eikä partaa. Ajelluilta eivät hänen leukansa ja
huulensa näyttäneet, varmaankaan ei niissä koskaan ollut partaa
ollutkaan. Vanhus oli vielä aika ketterä ja pian kaiveli hän
matkalippaasta teekojeet, valmisti pöydän ja toi sille kiehuvan
teekeittiön. Kun kaikki oli valmiina, avasi matkustaja silmänsä,
kaatoi itselleen lasin teetä, sitten parrattomalle palvelijalleen ja
ojensi lasin hänelle. Pierre kävi rauhattomaksi, hänestä tuntui
tarpeelliselta, vieläpä välttämättömältäkin ryhtyä keskusteluun vieraan
kanssa.

Palvelija toi takaisin kumolleen kaadetun tyhjän lasinsa, jonka
pohjalle hän oli asettanut säästyneen sokerimurun, ja kysyi, onko
jotain tarvis.

-- Ei mitään. Anna kirja, -- sanoi matkustaja.

Palvelija toi kirjan, joka Pierrestä näytti hengelliseltä, ja vieras
syventyi lukemaan. Pierre katseli häntä. Yhtäkkiä vieras taukosi
lukemasta, pisti merkin lehtien väliin ja sulki kirjan. Sitten sulki
hän silmänsä, nojautui sohvan selkämystään ja asettui entiseen
asentoonsa. Pierre katseli yhä häntä eikä kerinnyt kääntämään hänestä
katsettaan, kun matkustaja äkkiä avasi silmänsä ja suuntasi vakavan,
ankaran katseensa suoraan Pierren silmiin.

Pierre tunsi hämmentyvänsä ja tahtoi välttää tuota katsetta, mutta
loistavat vanhuksen silmät vetivät vastustamattomasti häntä puoleensa.



II.


-- Minulla on kunnia puhua kreivi Besuhovin kanssa, jollen erehdy, --
sanoi matkustaja harvalleen ja äänekkäästi.

Pierre katseli kysyvästi lasiensa läpi matkustajaa ja oli vaiti.

-- Olen kuullut teistä, -- jatkoi matkustaja, -- ja teitä kohdanneesta
onnettomuudesta, herraseni. Tuntui kuin olisi hän erityisellä painolla
lausunut sanan onnettomuus, aivan kuin hän olisi tahtonut sanoa: "niin,
onnettomuus, sanokaa mitä tahansa; tiedän, että se, mitä teille
Moskovassa on tapahtunut, on onnettomuus". Surkuttelen suuresti sitä,
herraseni.

Pierre punastui, kohoutui istumaan vuoteelle, kumartui vanhuksen
puoleen ja hymyili luonnottoman arasti.

-- En ole uteliaisuudesta ottanut tätä puheeksi, herraseni, syyni ovat
paljoa tärkeämmät.

Hän vaikeni hetkeksi, tarkastellen yhä Pierreä, siirrältihe hieman
sohvalla, aivan kuin pyytäen tällä siirtymisellään Pierreä istumaan
viereensä. Pierrestä tuntui ikävältä ryhtyä keskustelemaan tämän
vanhuksen kanssa, mutta tahtomattaan hän totteli vanhuksen viittausta,
astui sohvan luo ja istuutui hänen viereensä.

-- Te olette onneton, herraseni, -- jatkoi vanhus puhettaan. -- Olette
nuori, minä olen vanha. Tahdon voimaini mukaan auttaa teitä.

-- Ah, niin, -- sanoi Pierre, luonnottomasti hymyillen. -- Olen sangen
kiitollinen... Mistä olette matkalla?

Matkustajan kasvojen ilme ei ollut suinkaan hyväilevä, päinvastoin
kylmä ja ankara, mutta siitä huolimatta vaikuttivat sekä hänen puheensa
että kasvojensa ilme vastustamattoman puoleensavetävästi Pierreen.

-- Jollette jostakin syystä halua mielellänne kanssani puhella, niin
sanokaa suoraan, herraseni, -- huomautti vanhus.

Ja aivan odottamatta ilmeni vanhuksen kasvoille isällisen hellä hymy.

-- Ah, eihän minulla, ei mitenkään, päinvastoin olen ylen iloinen
tutustumisesta, -- sanoi Pierre ja katsahti vielä kerran vieraan
käteen. Nyt eroitti hän selvästi pääkallosormuksen, vapaamuurarien
merkin.

-- Suvaitkaa minun kysyä, -- Pierre sanoi, -- oletteko vapaamuurari?

-- Olen, kuulun vapaiden muurarien veljeskuntaan, -- vastasi
matkustaja, tunkeutuen katseellaan yhä syvemmälle Pierren silmiin. --
Ja omasta ja heidän puolestaan ojennan teille veljen käden.

-- Pelkään, -- sanoi Pierre, hymyillen. Vapaamuurari herätti hänessä
tosin luottamusta, mutta olihan hän aina tottunut laskemaan leikkiä
heidän opistaan ja uskostaan. -- Pelkään, -- hän toisti, -- että
minun on mahdoton käsittää, tai miten sanoisin, pelkään, että
ajatustapani koko maailman rakenteesta on niin vastakkainen teidän
käsityskannallenne, että meidän on mahdoton toisiamme ymmärtää.

-- Tunnen teidän ajatustapanne, -- sanoi vapaamuurari, -- tuon
ajatustapanne, jonka luulette olevan syvällisen ajatustyön hedelmän,
mutta joka onkin vain suuren yleisön ajatustapa ja suoranainen hedelmä
ylpeydestä, laiskuudesta ja tietämättömyydestä. Suokaa anteeksi,
herraseni, jollen olisi tuntenut tuota ajatustapaanne, en olisi
ryhtynyt kanssanne puhelemaan. Teidän ajatustapanne on surullinen
erehdys.

-- Aivan samoin kuin teidänkin ajatustapanne minun mielestäni, -- sanoi
Pierre, hymyillen hillitysti.

-- En milloinkaan rohkene väittää, että tunnen totuuden, -- sanoi
vapaamuurari, ihmetyttäen yhä enemmän Pierreä puheensa täsmällisyydellä
ja vakavuudella. Kukaan ei saata yksinään käsittää totuutta; ainoastaan
kivi kiveltä, miljoonain sukupolvien yhteistyöllä, kantaisämme Aatamin
ajoista näihin päiviin saakka on nousemassa se temppeli, joka on oleva
kyllin arvokas Suuren Jumalan asunnoksi, -- sanoi vapaamuurari ja sulki
silmänsä.

-- Minun täytyy teille sanoa, en usko, en ... usko Jumalaan, -- sanoi
Pierre vaivoin ja surkeasti, tuntien välttämättömyyden lausua koko
totuuden.

Vapaamuurari katsahti tarkkaavasti Pierreen ja hymähti, kuten
hymähtäisi miljoonien omistaja köyhälle mierolaiselle, jos tämä hänelle
kertoisi, ettei ole hänellä viittä ruplaa, joista hänen onnensa
riippuu.

-- Niin, ette tunne Häntä, herraseni, -- sanoi vapaamuurari. -- Ette
voi Häntä tuntea. Ette Häntä tunne, siksi olettekin onneton.

-- Niin, niin, olen onneton, -- vahvisti Pierre; -- mutta mitä on minun
tekeminen?

-- Ette tunne Häntä, herraseni, ja siksipä olettekin kovin onneton.
Ette tunne Häntä, mutta Hän on täällä, Hän on minussa, Hän on minun
sanoissani, Hän on sinussa, vieläpä juuri lausumissasi, herjaavissa
sanoissakin! -- sanoi vapaamuurari ankarin, väräjävin äänin.

Sitten hän hetkeksi vaikeni, huoahti, haluten nähtävästi rauhoittua.

-- Jollei Häntä olisi olemassa, -- jatkoi hän hiljaa, -- niin emme
tässä nyt puhuisi Hänestä, herraseni. Mistä, kenestä puhuimme? Kenen
kielsit? -- sanoi hän äkkiä juhlallisen ankaralla ja hallitsevalla
äänellä. -- Kuka on Hänet keksinyt, jollei Häntä ole olemassa? Miksi
olet ruvennut olettamaan tuollaisen käsittämättömän olennon
olemassaoloa? Miksi sinä ja koko maailma olette ruvenneet olettamaan,
että on olemassa tuollainen järjelle käsittämätön, kaikkivoipa, ikuinen
ja kaikissa ominaisuuksissaan ääretön olento?...

Hän herkesi puhumasta ja oli kauvan vaiti. Pierre ei voinut eikä
tahtonutkaan katkaista äänettömyyttä.

Hän on olemassa, mutta vaikea on Hänet käsittää, -- alkoi vapaamuurari
taas puhua, katsoen suoraan eteensä ja käännellen kirjan lehtiä
vapisevilla käsillään, joita mielenliikutuksesta ei saattanut pitää
paikoillaan. -- Jos Hän olisi ihminen, jonka olemassa olosta olisit
epätietoinen, niin tarttuisin tuon miehen käteen, toisin hänet luoksesi
ja näyttäisin sinulle. Mutta miten minä kuolevainen vaivanen saatan
näyttää Hänen koko mahtavuutensa, koko iäisyytensä, koko hurskautensa
sokealle tai sille, ken sulkee silmänsä, jottei Häntä näkisi eikä
käsittäisi, ja jottei näkisi eikä käsittäisi omaa kehnouttaan ja
saastaisuuttaan? -- Hän vaikeni hetkeksi. -- Ken olet? Mitä olet?
Kuvittelet olevasi viisas sentähden että osasit lausua nuo herjaavat
sanat, -- jatkoi hän synkän pilkallisesti, -- mutta todellisuudessa
olet tyhmempi ja järjettömämpi kuin pieni lapsi, joka leikitellessään
kellon rattailla sanoisi, ettei hän usko kellon tekijään sentähden
vain, ettei hän käsitä kellon tarkoitusta. Vaikea on Hänet tuntea...
Vuosisatoja, kanta-isästämme Aatamista näihin päiviin saakka, olemme
pyrkineet tähän tuntemiseen, mutta silti olemme saavuttamattoman
kaukana päämäärästämme; mutta tämä todistaa vain meidän heikkouttamme
ja Hänen suuruuttaan.

Sydän kurkussa, loistavin silmin katsellen vapaamuurariin, kuunteli
Pierre vieraan puhetta; hän ei puhujaa keskeyttänyt, ei mitään
kysellyt, mutta hän uskoi täysin sydämin vieraan sanoihin. Uskoiko hän
sitten vapaamuurarin järkeviin todistuksiin, vai uskoiko hän, kuten
lapset, hänen sydämelliseen, vakuuttavaan puhetapaansa, tai hänen
äänensä värinään, joka toisinaan oli katkaista häneltä puheen, vai
uskoiko hän noihin vanhuksen loistaviin silmiin, jotka olivat
vanhentuneet samassa vakaumuksessa, vai herättivätkö hänessä uskoa
vapaamuurarin koko olennosta uhkuva rauhallisuus, varmuus ja tietoisuus
elämän tarkoituksesta, joita hän omaan saamattomuuteensa ja
toivottomuuteensa verratessaan suuresti ihmetteli, -- joka tapauksessa
hän tahtoi sydämensä pohjasta uskoa ja uskoikin, ja hän tunsi sydämensä
täyttyvän rauhoittavasta riemusta, tunsi nuortuvansa ja palaavansa
uudelleen elämään.

-- Häntä ei käsitetä järjellä, vaan elämällä, -- sanoi vapaamuurari.

-- En käsitä, -- sanoi Pierre, tuntien kauhukseen, miten epäilys taas
hiipi hänen sydämeensä. Hän pelkäsi matkustajan todistelujen sekavuutta
ja heikkoutta, hän pelkäsi menettävänsä uskonsa häneen. -- En ymmärrä,
-- hän sanoi, -- miten ihmisjärki ei käsittäisi sitä, mistä puhuitte.

Vapaamuurari hymähti isällisen lempeästi.

-- Korkein viisaus ja totuus ovat kuin puhtain taivaitten utu, jota
niin halajamme vetää keuhkoihimme. Voinko minä, saastainen astia,
täyttyä tästä puhtaasta udusta ja arvostella sen puhtautta? Ainoastaan
itse sisäisesti puhdistumalla saatan johonkin määrin puhdistaa
hengittämäni udun.

-- Niin, niin, niinhän se on! -- sanoi Pierre iloisena.

Korkein viisaus ei perustu ainoastaan järkeen eikä niihin maallisiin
tieteisiin, historiaan, fysiikkaan ja kemiaan, jotka ovat
järkeistietoisuuden perustana. Korkein viisaus on yksi, ja siinä on
ainoastaan yksi tiede -- kaikkeuden tiede, tiede, joka selvittää
luomistyön ja ihmisen aseman tässä luomistyössä. Omistaaksemme tuon
tieteen täytyy meidän puhdistaa ja uusia sisäinen ihmisemme, ja siksipä
onkin ensin uskottava ja tultava täydelliseksi ja sitten vasta
hankittava tietoja. Ja näiden päämääräin saavuttamiseksi on meidän
sydämiimme vuodatettu Jumalan valo, jota kutsutaan omaksitunnoksi.

-- Niin, niin, -- vahvisti Pierre.

Katsahda hengen silmillä sisäistä ihmistäsi ja kysy itseltäsi, oletko
itseesi tyytyväinen. Minne olet tullut järkesi avulla? Mitä oikeastaan
olet? Olette nuori, rikas, viisas, sivistynyt, herraseni. Mitä olette
näillä kaikilla saamillanne lahjoilla tehnyt? Oletteko tyytyväinen
itseenne ja elämäänne?

-- En, vihaan elämääni, -- vastasi Pierre, kulmiaan yrmistäen.

-- Vihaat, elä siis toisin, puhdista itsesi, ja sikäli kun
puhdistut olet myös käsittävä todellisen viisauden. Katsahtakaa
elämäänne, herraseni! Miten se on kulunut? Hurjissa irstailuissa ja
siveettömyydessä. Saaden kaikki yhteiskunnalta ja mitään sille
antamatta saitte rikkautenne. Miten olette sitä käyttänyt? Mitä olette
tehnyt lähimäisenne hyväksi? Oletteko ajatellut kymmeniä tuhansia
orjianne, oletteko auttanut heitä heidän ruumiillisessa ja
siveellisessä hädässään? Ette. Olette käyttänyt heidän työtään
viettääksenne irstasta elämää. Siinä teidän työnne. Oletteko etsinyt
tilaisuutta palvellaksenne hyödyllisellä tavalla lähimmäistänne? Ette.
Joutilaisuudessa olette elämänne viettänyt. Menittepä sitten naimisiin,
herraseni, otitte vastuullenne nuoren naisen tukemisen ja ohjaamisen,
ja mitäs teitte? Ette auttanut häntä, herraseni, löytämään totuuden
tietä, vaan syöksitte hänet valheen ja onnettomuuden kuiluun. Muuan
mies loukkasi teitä, te tapoitte hänet, ja puhutte, ettette Jumalaa
tunne ja että vihaatte elämäänne. Siinä ei ole rahtuakaan järkeä,
herraseni!

Lausuttuaan nämä sanat nojautui vapaamuurari, ikäänkuin väsyneenä
pitkästä keskustelusta, jälleen sohvan selustaan ja sulki silmänsä.
Pierre katseli näitä ankaria, liikkumattomia, melkein elottomia
vanhuksenkasvoja ja liikutti ääneti huuliaan. Hän tahtoi sanoa: "niin,
inhoittava, joutilas, irstas elämä", -- mutta ei tohtinut katkaista
äänettömyyttä.

Vapaamuurari yskähti käheästi vanhan miehen tavoin ja kutsui
palvelijan.

-- Entä hevoset? -- hän kysyi, katsomatta Pierreen.

-- Kyytihevoset ovat saapuneet, -- vastasi palvelija. -- Ettekö aio
levähtää?

-- En, käske valjastamaan.

"Jokohan hän lähtee ja jättää minut yksin, puhumatta asioita loppuun ja
lupaamatta minulle apua?" -- arveli Pierre, nousi, katsahti tuon
tuostakin alta kulmain vapaamuurariin ja alkoi käyskellä pitkin
huonetta. -- "Niin, en ole sitä ajatellut, mutta tosiaan olen viettänyt
halveksittavaa, irstasta elämää. Mutta en ole rakastanut sitä, enkä ole
tahtonut sitä, mutta tämä mies tietää totuuden ja jos hän tahtoisi,
voisi hän sen minulle paljastaa."

Pierre tahtoi sanoa tämän vapaamuurarille, mutta ei rohjennut.
Pakattuaan tamineensa tottuneilla, vanhoilla käsillään alkoi matkustaja
napittaa turkkiaan. Nämä puuhat päätettyään hän kääntyi Besuhoviin ja
sanoi hänelle välinpitämättömän kohteliaalla äänellä:

-- Mihin nyt suvaitsette lähteä, herraseni?

-- Minäkö?... Menen Pietariin, -- vastasi Pierre lapsellisella,
epävarmalla äänellä. -- Kiitän teitä. Olen kaikessa kanssanne yhtä
mieltä. Mutta älkää ajatelko, että olisin ollut niin huono. Sydämeni
pohjasta olen halunnut olla sellainen, jollaisen tahtoisitte minun
olleen; mutta koskaan en ole keneltäkään apua löytänyt... Muuten, itse
ennen muita olen syypää kaikkeen. Auttakaa minua, opettakaa minua, ehkä
vielä tulen...

Pierre ei voinut jatkaa; hän nuhisti nenäänsä ja kääntyi matkustajasta.

Vapaamuurari oli kauvan vaiti, nähtävästi jotakin miettien.

-- Kaikkinainen apu tulee yksin Jumalalta, -- hän sanoi, -- mutta sen
määrän apua, joka veljeskuntamme vallassa on antaa, senkin teille suon,
herraseni. Kun menette Pietariin, antakaa tämä kreivi Villarskille (hän
kaivoi lompakon ja kirjoitti muutamia sanoja nelitaitteiselle
paperilehdelle). Yhden neuvon annan teille, jos sallitte. Saavuttuanne
pääkaupunkiin, vetäytykää ensi aikoina yksinäisyyteen, itsenne
tutkistelemiseen, älkääkä palatko entisen elämänne poluille. Lisäksi
toivotan onnellista matkaa, herraseni, -- sanoi hän huomattuaan
palvelijan tulleen huoneeseen, -- toivon menestystä.

Matkustaja oli Josef Aleksejevitsh Basdejef, kuten Pierre sai tietää
majatalon päiväkirjasta. Basdejef oli tunnetuimpia vapaamuurareita ja
martinisteja jo Novikovin ajoilta. Kauvan hänen lähtönsä jälkeen käveli
Pierre majatalon tuvassa, menemättä levolle tai tilaamatta hevosia. Hän
mietti entisyyttään ja kuvitteli uuden elämän hurmaamana onnellista,
nuhteetonta, hyveellistä tulevaisuuttaan, joka näytti hänestä niin
helpolta. Hän oli ollut, niin hänestä tuntui, syntinen vain siksi, että
hän jollakin tavalla sattumalta oli unohtanut, miten hyvä on olla
hyveellinen. Hänen sieluunsa ei jäänyt jälkeäkään entisistä
epäilyksistä. Hän uskoi lujasti ihmisten veljeyden mahdollisuuteen,
ihmisten, jotka ovat yhtyneet päämääränään toistensa tukeminen hyveen
polulla, ja sellaisena väikkyi hänen mielessään vapaamuurarien
veljeskunta.



III.


Saavuttuaan Pietariin ei Pierre ilmoittanut kenellekään tulostaan eikä
käynyt missään, vaan vietti kaiket päivät lukemalla Tuomas Kempiläistä,
jonka kirjan joku hänen tietämättään oli hänelle toimittanut. Yhden
ainoan seikan Pierre aina käsitti lukiessaan tätä kirjaa; hän käsitti
ennen tuntemattoman nautinnon, minkä tuottaa usko täydellisyyden
saavuttamisen mahdollisuuteen ja veljelliseen toimivaan rakkauteen,
jonka Josef Aleksejevitsh oli sanonut olevan mahdollisen ihmisten
kesken. Viikkoa jälkeen hänen tulonsa astui illalla hänen huoneeseensa
nuori puolalainen kreivi Villarski, jonka Pierre päällisin puolin tunsi
Pietarin seurapiirien ajoilta. Villarski astui sisään yhtä virallisen
ja juhlallisen näköisenä kuin aikoinaan Dolohovin sekundantti ja
sulettuaan oven jälkiinsä ja tultuaan vakuutetuksi, ettei huoneessa
ollut ketään muita kuin Pierre, kääntyi hän tämän puoleen:

-- Saavuin luoksenne, koska tehtäväkseni on annettu ehdottaa teille
jotakin, kreivi. Veljeskunnassamme hyvin korkeassa asemassa oleva
henkilö on suositellut teitä otettavaksi veljeskuntaan ennen määräaikaa
ja on ehdottanut, että minä toimittaisin teidän asianne. Katson pyhäksi
velvollisuudekseni tämän henkilön tahdon täyttämisen. Tahdotteko minun
toimenpiteisiini alistuen astua vapaamuurarien veljeskuntaan?

Tuon miehen kylmä ja ankara ääni, jonka Pierre oli nähnyt melkein aina
tanssiaisissa miellyttävä hymy huulilla loistavinten naisten seurassa,
hämmästytti Pierreä.

-- Tahdon kyllä, -- Pierre sanoi.

Villarski nyykäytti päätään.

-- Vielä kysymys, kreivi -- hän sanoi, -- kysymys, johon en käske teitä
vastaamaan tulevana vapaamuurarina, vaan kunnon miehenä (galant homme)
varsin vakaasti: oletteko luopunut entisistä vakaumuksistanne,
uskotteko Jumalaan?

Pierre mietti.

-- Kyllä ... kyllä, uskon Jumalaan, -- sanoi hän.

-- Siinä tapauksessa ... -- alotti Villarski, mutta Pierre keskeytti.

-- Kyllä, uskon Jumalaan, -- sanoi hän vielä kerran.

-- Siinä tapauksessa voimme lähteä, -- sanoi Villarski. Vaununi ovat
käytettävinänne.

Koko matkan Villarski oli vaiti. Pierren kysymyksiin, mitä hänen piti
tehdä ja miten vastata, sanoi Villarski vain, että häntä ansiokkaammat
veljet tutkivat häntä, ja että Pierren ei ole muuta tarvis kuin totta
puhua.

Ajettuaan portista suureen taloon, jossa veljeskunnan huoneusto oli, ja
kulettuaan pitkin pimeitä portaita, astuivat he valoisaan, pieneen
eteiseen, missä palvelijain avutta riisuivat turkkinsa. Eteisestä he
menivät toiseen huoneeseen. Jokin kummallisesti puettu mies ilmestyi
ovelle. Mennen miehen luo, sanoi Villarski hänelle jotakin hiljaa
ranskaksi ja meni sitten pienen kaapin luo, jossa Pierre huomasi
pukuja, jollaisia hän ei ennen ollut nähnyt. Otettuaan kaapista liinan
pani Villarski sen Pierren silmille ja solmi taakse kietaisten solmuun
hänen hiuksensa, mikä koski kipeästi. Sitten veti hän hänet luokseen,
suuteli ja, ottaen kädestä, läksi häntä jonnekin taluttamaan. Hiussolmu
koski, Pierre rypisteli kasvojaan tuskasta ja hymyili jotakin häveten.
Hänen suunnattoman suuri ruumiinsa liikkui hapuilevin, aroin askelin
Villarskin jälissä, hänen kätensä roikkuivat rentoina, ja kasvot olivat
samalla kurtuissa ja hymyssä.

Talutettuaan häntä kymmenkunta askelta Villarski pysähtyi.

-- Mitä ikänä teille tapahtuneekin, -- hän sanoi, on teidän se kaikki
miehuullisesti kestettävä, jos vakaasti olette päättänyt liittyä
veljeskuntaamme. (Pierre vastasi vakuuttavasti päätään nyykäyttämällä).
Kun kuulette koputusta ovelta, päästätte siteen silmiltänne, -- lisäsi
Villarski; -- toivotan teille miehuutta ja menestystä. -- Ja
puristettuaan Pierren kättä Villarski lähti huoneesta.

Jäätyään yksikseen jatkoi Pierre yhä hymyilemistään. Pari kertaa
kohautti hän hartioitaan, nosti kätensä siteelle ikäänkuin olisi
tahtonut sen irroittaa, mutta antoi taas käden vaipua. Viisi minuuttia,
mitkä hän vietti side silmillä, tuntui hänestä tunnilta. Hänen kätensä
puutuivat, ja jalkansa herpoutuivat; hänestä tuntui kuin olisi hän
väsynyt. Häntä kuohuttivat mitä moninaisimmat ja erilaisimmat tunteet.
Hän pelkäsi sitäkin, mitä hänelle tapahtuisi ja vielä enemmän hän
pelkäsi, miten voisi olla pelkoaan näyttämättä. Hän oli utelias
tietämään, mitä hänelle tehdään, mitä hänelle paljastetaan; mutta ennen
kaikkea hän iloitsi siitä, että oli tullut hetki, jolloin hän astuu
sille uudistuksen ja reippaan hyveellisen elämän polulle, joista oli
uneksinut siitä asti kun oli tavannut Josef Aleksejevitshin. Ovelta
kuului voimakkaita lyöntejä. Pierre päästi siteen ja katseli
ympärilleen. Huoneessa oli mustaa -- pimeätä; vain yhdessä paikassa
paloi pieni lamppu jonkin valkoisen sisässä. Pierre meni lähemmäksi ja
huomasi lampun olevan mustalla pöydällä, jolla myös oli kirja
levällään. Kirja oli raamattu; valkoinen, missä lamppu paloi, oli
ihmisen pääkallo tyhjine silmäreikineen ja hampaineen. Luettuaan
ensimäiset Evankeliumin sanat: "Alussa oli Sana ja Sana oli Jumalan
tykönä", kiersi Pierre pöydän ja huomasi suuren, jollakin täytetyn,
avatun laatikon. Se oli ruumiskirstu, jossa oli luita. Häntä ei
näkemänsä lainkaan kummastuttanut. Haluten astua täysin uuteen elämään,
täysin entisestä eroavaan, hän oli odottanut kaikkea tavatonta, vielä
tavattomampaa kuin se oli, jonka nyt näki. Pääkallo, kirstu, raamattu,
-- hänestä tuntui kuin olisi hän tätä kaikkea odottanut, odottanut
paljon suurempaakin. Koettaen herättää itsessään harrasta liikutusta,
hän katseli ympärilleen. -- "Jumala, kuolema, rakkaus, ihmisten
veljeys", -- puheli hän itsekseen, näillä sanoilla yhdistäen
kuvitteluja jostakin sekavasta, mutta iloisesta. Ovi aukeni, ja joku
astui huoneeseen.

Heikossa valossa, johon Pierre jo kumminkin oli ennättänyt tottua,
astui esille lyhyt mies. Nähtävästi astui mies valosta pimeyteen ja
siksipä hän seisahtui, siirtyi sitten varovasti pöydän luo ja laski
sille pienet, nahkahansikkaiden verhoamat kätensä.

Tällä pienellä miehellä oli yllä valkea nahkaesiliina, joka peitti
hänen rintansa ja osan jalkoja, kaulassa oli hänellä jokin kaulanauhan
tapainen ja kaulanauhan päälle pistäysi korkea, valkea rintaröyhelö,
joka reunusti hänen pitkulaisia, alaalta käsin valaistuja kasvojaan.

-- Miksi tulitte tänne? -- kysyi vastatullut Pierreltä, arvaten tämän
olinpaikan kolinasta. -- Miksikä te, uskomatta valon totuuteen ja
näkemättä valoa, miksi tulitte tänne, mitä meiltä tahdotte?
Viisauttako, hyvettä, valistusta?

Sinä hetkenä kun ovi avautui ja tuntematon mies astui sisälle, tunsi
Pierre pelkoa ja hartautta sen kaltaista, jollaista oli tuntenut
lapsuudessaan, käydessänsä ripillä: hän tiesi olevansa silmästä silmään
elämän tapojensa puolesta vento vieraan, mutta samalla ihmisten
veljeyden perustalla läheisen ihmisen parissa. Pierre siirtyi
katkonaisin henkäyksin ja tykyttävin sydämin ritoria kohti (niin
nimittivät vapaamuurarit veljeä, joka valmisti kokelasta, _etsivää_
kokelasta, astumaan veljeskuntaan). Astuttuaan lähemmä tunsi Pierre
ritorin tutuksi mieheksi, Smoljaninoviksi, mutta hänestä oli loukkaavaa
ajatella, että tulija oli tuttava: tulija oli vain veli ja nuhteeton
opettaja. Pierre ei voinut pitkään aikaan lausua sanaakaan, niin että
ritorin oli pakko toistaa kysymyksensä.

-- Kyllä, mi ... minä ... tahdon uudistua, -- lausui Pierre vaivoin.

-- Hyvä, -- sanoi Smoljaninof ja jatkoi heti: -- Onko teillä käsitystä
keinoista, joilla pyhä järjestömme auttaa teitä päämääränne
saavuttamisessa? ... ritori sanoi tämän tyyneesti ja nopeasti.

-- Minä ... haluan ... opastusta ... apua ... uudistuksessani, -- sanoi
Pierre vapisevin äänin ja ponnistaen, mikä johtui sekä liikutuksesta
että tottumattomuudesta puhua venäjäksi abstraktisista asioista.

-- Mikä käsitys teillä on vapaamuurariudesta?

-- Minun käsitykseni mukaan on vapaamuurarius fraternité ja ihmisten
yhden vertaisuus, johon hyveelliset tarkoitusperät yhtyvät, -- sanoi
Pierre, häveten yhä enemmän sitä, etteivät sanansa vastanneet hetken
juhlallisuutta. -- Minun käsitykseni mukaan...

-- Hyvä, -- sanoi ritori kiireesti, ollen nähtävästi tähän vastaukseen
täysin tyytyväinen. -- Oletteko etsinyt keinoja päämääränne
saavuttamiseen uskonnosta?

-- En, pidin uskontoa vääränä, enkä seurannut sen määräyksiä, -- sanoi
Pierre niin hiljaa, ettei ritori kuullut hänen sanojaan, ja kysyi
sentähden, mitä hän puhuu. -- Olin jumalankieltäjä, -- Pierre vastasi.

-- Etsitte totuutta sen tähden, että elämässänne seuraisitte sen
lakeja; etsitte siis suurta viisautta ja hyviä avuja, niinkö? -- sanoi
ritori hetken vaitiolon jälkeen.

-- Niin, niin, -- vahvisti Pierre.

Ritori rykäsi, pani kätensä ristiin rinnalle ja alkoi puhua:

-- Nyt olen pakoitettu paljastamaan veljesliittomme päätarkoituksen. Ja
jos se sopii teidän tarkoitukseenne, niin hyödytte veljeskuntaamme
liittymällä. Ensimäinen ja suurin tarkoitusperä ja samalla
veljeskuntamme perustus, jolle se on rakennettu ja jota ei mikään
inhimillinen voima saata hävittää, on polvesta polveen säilynyt
perimätieto eräästä tärkeästä salaisuudesta ... muinaisimmilta
vuosisadoilta; se on kulkenut tällä tavoin perintönä aina ensimäisestä
ihmisestä meihin asti, josta salaisuudesta kenties riippuu
ihmissukukunnan kohtalo. Mutta koska tämä salaisuus on sen laatuinen,
ettei kukaan voi sitä tietää ja hyväkseen käyttää, ellei hän
pitkällisen ja uutteran oman itsensä puhdistamisen kautta ole siihen
valmistunut, niin eivät kaikki voi toivoa sitä pian saavuttavansa.
Siksipä on meillä toinen tarkoitus, joka perustuu siihen, että
valmistamme jäseniämme mahdollisuuden mukaan ojentamaan sydämensä,
puhdistamaan ja valistamaan järkensä niillä keinoilla, mitkä meille
perimätietona ovat paljastaneet tämän salaisuuden etsimisessä vaivan
nähneet miehet, ja tämän kautta teemme heidät kykeneviksi tajuamaan
tuota samaista suurta salaisuutta.

Puhdistettuamme ja ojennettuamme omat jäsenemme on kolmantena
pyrintönämme ojentaa myös koko ihmissuku, sille esimerkkiä esittäen
jäsentemme jumalanpelon ja hyveellisyyden muodossa ja näin koetamme
kaikin voimin maailmassa vallitsevaa pahuutta vastustaa. Miettikää tätä
ja minä tulen taas luoksenne, -- sanoi hän ja läksi huoneesta.

-- Maailmassa vallitsevaa pahuutta vastustaa ... toisti Pierre, ja
hänelle kuvastui tuleva toimintansa tällä elämänuralla. Hän näki
sielunsa silmillä sellaisia ihmisiä, jollainen hän itse oli ollut kaksi
viikkoa sitten, ja hän oli ajatuksissaan pitävinään heille
opettavaista, neuvovaa puhetta. Hän näki syntisiä ja onnettomia
ihmisiä, joita hän auttoi sanoin ja töin; näki sortajia, joilta hän
pelasti heidän uhrinsa. Kolmesta ritorin mainitsemasta tarkoitusperästä
tämä viimeinen -- ihmissuvun parantaminen, oli Pierren sydämelle
erikoisen läheinen. Tuo jonkinlainen tärkeä salaisuus, josta ritori oli
puhunut, ei näyttänyt oleelliselta, vaikkakin se kiihoitti hänen
uteliaisuuttaan; ja toinen tarkoitus taas, oman itsensä puhdistaminen
ja parantaminen kiinnitti vain vähän hänen mieltään, sillä tänä hetkenä
hän nautti siitä, että hän tunsi itsensä jo täysin parantuneeksi
entisistä synneistään ja valmiiksi tekemään yksinomaan hyvää.

Puolen tunnin kuluttua ritori palasi antamaan kokelaalle ne Salomonin
temppelin seitsemää porrasta vastaavat seitsemän hyvettä, joita
jokaisen vapaamuurarin tuli itsessään kasvattaa. Nämä hyveet olivat: 1)
_vaatimattomuus_, veljeskunnan salaisuuden säilyttäminen, 2)
_kuuliaisuus_ lahkon ylimpiä virkamiehiä kohtaan, 3) hyvä käytös, 4)
rakkaus ihmiskuntaan, 5) miehuullisuus, 6) anteliaisuus ja 7) rakkaus
kuolemaan.

-- _Seitsemänneksi_ pyrkikää, -- sanoi ritori, -- alituisesti
ajattelemalla kuolemaa päästä siihen, ettei se enää näyttäisi teistä
hirmuiselta viholliselta, vaan ystävältä ... joka vapauttaa tästä
kurjasta elämästä hyveellisyyden vaivoissa riutuvan sielun, viedäkseen
sen palkinnon ja rauhan majoihin.

-- "Niin, niin sen täytyy olla", -- ajatteli Pierre, kun ritori nämä
sanat lausuttuaan uudestaan läksi hänen luotaan jättäen hänet
yksinäisiin mietteisiin. -- "Niin sen täytyy olla, mutta olen vielä
niin heikko, että rakastan elämääni, jonka tarkoitus nyt vasta
vähitellen minulle selvenee". -- Mutta muut viisi hyvettä, jotka Pierre
sormillaan laskien muisti, tunsi hän sielussaan: sekä _miehuullisuuden,
anteliaisuuden, hyvän käytöksen, rakkauden ihmiskuntaan_ että ennen
kaikkea _kuuliaisuuden_, mikä muuten ei hänestä velvollisuudelta
näyttänytkään, vaan onnelta. (Hänestä oli nyt niin ihanaa vapautua
omasta tahdosta ja alistaa se sen ja niiden tahdolle, jotka tunsivat
inttämättömän totuuden). Seitsemännen hyveen Pierre oli unohtanut eikä
mitenkään voinut sitä muistaa.

Kolmannen kerran ritori palasi pikemmin ja kysyi Pierreitä, oliko hän
yhä luja aikomuksessaan ja päättikö alistua kaikkeen, mitä häneltä
vaaditaan.

-- Olen valmis kaikkeen, -- Pierre sanoi.

-- Vielä täytyy teille ilmoittaa, -- sanoi ritori, -- ettei
veljeskuntamme ja'a opetustaan ainoastaan sanoin, vaan muillakin
keinoilla, jotka totiseen viisauden ja hyveen etsijään vaikuttavat
kenties voimakkaammin kuin vain sanalliset selitykset. Tämän
kappelikammion koristuksineen, jotka näette, pitäisi jo selittää
sydämellenne, jos se on vilpitön, enemmän kuin sanat; luullakseni
tulette näkemään myöhempänäkin oppiaikananne senkaltaista selityksen
tapaa. Veljeskuntamme jäljittelee muinaisia seuroja, jotka ilmaisivat
oppinsa hieroglyyfeillä. Hieroglyyfi on, -- sanoi ritori, --
jonkinlaisen aistimilla havaitsemattoman esineen nimitys, joka esine
sisältää kuvailemansa kaltaisia ominaisuuksia.

Pierre tiesi varsin hyvin, mitä hieroglyyfi on, mutta ei tohtinut
puhua. Hän vaiti ollen kuunteli ritoria, tuntien kaikesta, että heti
kokeet alkavat.

-- Jos olette luja, täytyy minun ryhtyä teidän valmistamiseenne,
virkkoi ritori, läheten Pierreä. -- Auliuden merkiksi pyydän teidän
antamaan minulle kaikki arvoesineenne.

-- Mutta minulla ei ole mitään mukanani, -- sanoi Pierre, arvellen,
että häntä vaaditaan luovuttamaan kaikki, mitä hänellä on.

-- Luovutatte sen, mitä mukananne on: kellon, rahat, sormukset...

Pierre kopeloi kiireesti kukkaron ja kellon, mutta ei voinut saada
pitkään aikaan irti vihkisormusta lihavasta sormestaan. Kun kaikki oli
luovutettu, vapaamuurari virkkoi:

-- Kuuliaisuuden merkiksi pyydän teidän riisuutumaan.

Pierre otti yltään hännystakin, liivit ja vasemman saappaan ritorin
osoituksen mukaan. Vapaamuurari avasi paidan hänen vasemman rintansa
kohdalta ja, kumartuen, nosti vasemman jalan lahkeen yläpuolelle
polven. Hätäisesti tahtoi Pierre riisua oikeankin saappaan ja kääriä
housunsa, säästääkseen tästä vaivasta hänelle tuntemattoman ihmisen,
mutta vapaamuurari sanoi, ettei tarvitse, ja antoi tohvelin hänen
vasempaan jalkaansa. Kädet riipuksissa, jalat harillaan seisoi
Pierre ritori-veljen edessä, odotellen tältä uusia määräyksiä.
Vastustamattomasti ilmestyi hänen huulilleen hymy, josta kuvastui
lapsellisen kainoa häveliäisyyttä, epäilyä ja oman itsensä ivaamista.

-- Ja vihdoin, puhtaan sydämen tunnustukseksi pyydän teidän ilmaisemaan
minulle suurimman intohimonne, -- sanoi tämä.

-- Intohimoni! -- Niitä minulla _on ollut_ niin paljon, -- Pierre
sanoi.

-- Sen himon, joka enemmän kuin toiset on pakoittanut teidät
horjahtelemaan hyveen poluilta, -- sanoi vapaamuurari.

Pierre vaikeni epäröiden.

"Viinikö? Ylönsyöminen? Joutilaisuus? Laiskuus? Kiivaus? Häijyys?
Naiset?" -- luetteli hän paheitaan, ajatuksissaan kutakin punniten ja
tietämättä, mille antaisi etusijan.

-- Naiset, -- Pierre lausui hiljaisella, tuskin kuuluvalla äänellä.

Vapaamuurari ei hievahtanutkaan ja oli pitkän aikaa puhumatta tämän
vastauksen kuultuaan. Vihdoin siirtyi hän Pierren luo, otti pöydällä
olevan liinan ja sitoi hänen silmänsä.

-- Viimeisen kerran sanon teille; kääntäkää kaikki huomionne itseenne,
pankaa tunteenne kahleihin, älkääkä etsikö autuutta intohimoissa, vaan
sydämessänne. Autuuden lähde ei ole ulkopuolella meitä, vaan
sisässämme...

Pierre tunsi jo itsessään tämän virkistävän autuuden lähteen, joka nyt
riemulla ja hartaudella kokonaan täytti hänen sielunsa.



IV.


Pian tämän jälkeen saapui pimeään kappeliin Pierreä noutamaan, ei enää
äskeinen ritori, vaan toimitsija Villarski, jonka Pierre tunsi äänestä.
Uusiin kysymyksiin hänen aikeensa lujuudesta Pierre vastasi: "Kyllä,
kyllä, suostun", -- ja kasvot loistavina lapsellisesta hymystä, lihava
rinta avoinna, epätasaisesti ja arasti astellen, toisessa jalassa
saapas, toisessa tohveli, läksi Pierre eteenpäin Villarskin asettama
miekka paljaalla rinnallaan. Huoneesta lähdettiin häntä viemään
käytäviä pitkin, kuljettiin milloin eteenpäin, milloin taaksepäin, ja
lopulta saatettiin hänet kokoushuoneen ovelle. Villarski yskähti,
hänelle vastattiin vapaamuurarin tavallisilla vasaran koputuksilla, ovi
heidän edessään avautui. Joku kyseli häneltä bassoäänellä (Pierren
silmät olivat yhä peitetyt) kuka hän on, missä ja koska syntynyt?
j.n.e. Sitten alettiin häntä taas viedä jonnekin, silmiä siteestä
päästämättä, ja käydessä puhuttiin hänelle vertauskuvissa hänen
vaelluksensa vaivoista, pyhästä ystävyydestä, iankaikkisesta maailman
Luojasta, miehuullisuudesta, jolla hänen piti kestää vaivat ja vaarat.
Tämän kulun kestäessä Pierre huomasi, että häntä kutsuttiin milloin
_etsijäksi_, milloin _ikävöiväksi_, milloin _vaatijaksi_ ja aina
kolkutettiin eri tavalla vasaroilla tai miekoilla. Kun hänet oli
kuljetettu jonkin esineen luo, hän huomasi, että tapahtui hämminkiä ja
sekaannusta hänen taluttajainsa joukossa. Hän kuuli, miten kuiskaamalla
riideltiin hänen ympärillään, ja miten eräs kiven kovaan intti, että
hänet oli kuljetettava jonkin maton poikki. Tämän jälkeen otettiin
hänen oikea kätensä ja asetettiin jollekin esineelle, vasemmalla
käskettiin hänen kiinnittää harppi vasempaan rintaansa ja käskettiin
hänen, toistamalla toisen lukemat sanat, tehdä uskollisuusvala
veljeskunnan laeille. Sitten sammutettiin kynttilät ja sytytettiin
väkiviinalamppu, kuten Pierre hajusta tunsi, ja sanottiin että hän saa
nähdä pienen valon. Side poistettiin silmiltä, ja Pierre näki kuin
unessa väkiviinaliekin heikossa valossa muutamia ihmisiä, jotka,
samallaiset esiliinat vyöllä kuin ritorillakin, seisoivat hänen
edessään, pitäen koholla hänen rintaansa suunnatuita miekkoja. Heidän
keskellään seisoi mies, yllä valkea, vereen tahriitunut paita. Tämän
nähtyään Pierre rinnoin liikahti eteenpäin, kohti miekkoja, haluten
niihin syöksyä. Mutta miekat väistyivät hänestä, ja heti pantiin taas
side hänen silmilleen.

-- Nyt sinä näit pienen valon, -- sanoi hänelle ääni. Sitten
sytytettiin jälleen kynttilät, sanottiin että hänen täytyi nähdä
täydellinen valo, otettiin taas side silmiltä, ja samalla
toistakymmentä ääntä äkkiä lausui: _sic transit gloria mundi_.[12]

Pierre alkoi vähitellen tointua ja selvemmin nähdä huoneen, jossa hän
oli, ja siinä olevat ihmiset. Pitkän, mustalla peitetyn pöydän ääressä
istui arviolta kaksitoista miestä, kaikki puettuina samallaisiin
pukuihin kuin nekin, jotka Pierre oli ennen nähnyt. Muutamat olivat
hänelle tuttuja Pietarin seurapiireistä. Puheenjohtajan paikalla istui
tuntematon nuori mies erikoinen risti kaulalla. Oikealla istui
italialainen abotti, jonka Pierre kaksi vuotta sitten oli nähnyt Anna
Pavlovnan luona. Vielä oli siellä eräs sangen arvokas, ylhäinen
virkamies ja muuan sveitsiläinen kotiopettaja, joka ennen oli palvellut
Kuragineilla. Kaikki olivat juhlallisen vakavat ja kuuntelivat vaiti
ollen puheenjohtajaa, jolla oli kädessä vasara. Seinään oli tehty
palava tähti, pöydän toisella puolella oli pieni erilaisilla kuvioilla
koristettu matto, toisella oli jokin alttarin tapainen raamattuineen ja
pääkalloineen. Pöydän ympärillä oli 7 suurta kynttiläjalkaa, jotenkin
samallaisia kuin kirkoissa käytetyt. Kaksi veljistä vei Pierren
alttarin luo, asetti hänen jalkansa suorakulmaiseen asentoon ja käski
hänen laskeutua pitkälleen selittäen, että hän täten heittäytyy
temppelin porteille.

-- Hänen pitää ensin saada lapio, -- sanoi kuiskaten muuan veli.

-- Ah! olkaahan, älkää sekoittako, -- sanoi toinen.

Pierre katseli ympärilleen ällistyneillä, lyhytnäköisillä silmillään,
tottelematta käskyä, ja äkkiä valtasi hänet epäilys. "Missä olen? Mitä
teen? Eikö minusta tehdä pilkkaa? Enkö sittemmin häpeä tätä
muistellessani?" Mutta tämä epäilys kesti vain silmänräpäyksen. Pierre
katseli häntä ympäröivien henkilöiden vakavia kasvoja, muisti kaikki,
mitä hän jo oli läpikäynyt ja ymmärsi, ettei puolitiehen voi pysähtyä.
Hän kauhistui epäluuloaan ja saadakseen takaisin entisen hartauden
tunteen laskeutui temppelin ovelle. Ja tosiaan valtasi hänet vielä
entistä voimakkaampi hartauden tunne. Kun hän oli siinä jonkun aikaa
maannut, käskettiin hänen nousta ja puettiin hänen ylleen samallainen
valkea nahkaesiliina kuin oli muillakin, annettiin hänelle lapio käteen
ja kolme paria hansikkaita, ja nyt kääntyi suurmestari häneen.
Suurmestari kehoitti häntä huolehtimaan, ettei mikään tahraisi tämän
esiliinan valkeutta, esiliinan, joka kuvasi lujuutta ja puhtautta,
sitten puhui hän arvoituksenalaisesta lapiosta, jolla hän kehoitti
Pierreä puhdistamaan sydämensä paheista ja suopeasti tasoittamaan
lähimäistensä sydämiä. Ensimäisistä miesten hansikkaista hän sanoi,
ettei Pierre niiden merkitystä voi tietää, vaan on hänen ne
säilytettävä, toisista miesten hansikkaista hän sanoi, että Pierren
piti ne panna käsiinsä kokouksiin ja vihdoin kolmansista, naisten
hansikkaista hän lausui: "Rakas veli, nämäkin naisen hansikkaat
kuuluvat teille. Antakaa ne sille naiselle, jonka paraimmaksi katsotte.
Tällä lahjalla vakuutatte sydämenne puhtautta sille, jonka valitsette
itsellenne ansiokkaaksi muurarittareksi." Ja oltuaan hetken aikaa vaiti
hän lisäsi: -- "Mutta varo, rakas veli, etteivät kaunista nämä
hansikkaat likaisia käsiä". Näitä viimeisiä sanoja lausuessaan näytti
suurmestari Pierren mielestä hämmentyneen. Pierre joutui vielä enemmän
hämilleen, punehtui kyyneliin saakka, niinkuin lapset punehtuvat, alkoi
levottomasti katsella ympärilleen, ja syntyi kiusallinen hiljaisuus.

Tämän hiljaisuuden keskeytti eräs veljistä, joka vieden Pierren
matolle, alkoi vihosta lukea hänelle selityksiä kaikista maton
kuvioista: auringosta, kuusta, vasarasta; lyijyluodista, lapiosta,
möhkäle- ja kuutiokivestä, pylväästä, kolmesta ikkunasta j.n.e. Sitten
määrättiin Pierrelle paikka, näytettiin hänelle veljeskunnan
tuntomerkit, ilmaistiin tunnussana ja käskettiin lopuksi istumaan.
Suurmestari alkoi lukea ohjesääntöjä. Säännöt olivat sangen pitkät,
eikä Pierre ilon, liikutuksen ja häpeän vuoksi kyennyt ymmärtämään mitä
luettiin. Hän tajusi vain viimeiset sanat, jotka painuivat hänen
muistiinsa.

"Pyhäköissämme emme tiedä muita portaita", -- luki suurmestari, --
"paitsi ne, jotka ovat hyveen ja paheen välillä. Varo tekemästä
minkäänlaista erotusta, joka rikkoo yhdenvertaisuuden. Riennä apuun
veljelle kuka hyvänsä hän onkin, ojenna harhailevia, nosta lankeavia
äläkä koskaan haudo pahoja aikeita tai vihaa veljeä kohtaan. Ole nöyrä
ja kohtelias. Herätä jokaisessa sydämessä hyveen tuli. Ja'a onni
lähimäistesi kanssa, älköönkä koskaan kateutta syntykö tästä puhtaasta
nautinnosta. Anna anteeksi vihollisellesi, älä hänelle kosta, paitsi
tietysti hyvää tekemällä. Täytettyäsi näin korkeimman lain, sinä löydät
muinaisen, sinulta hukkaan menneen suuruuden jäljet."

Hän lopetti ja noustuaan syleili ja suuteli Pierreä. Ilon kyyneleet
silmissä katseli Pierre ympärilleen tietämättä, mitä vastaisi onnen
toivotuksiin ja uusille tuttavilleen, jotka hänet ympäröivät. Hän ei
hyväksynyt mitään tuttavuuksia; kaikkia ihmisiä hän piti ainoastaan
veljinään, joiden kera kärsimättömyydestä palaen halusi ryhtyä työhön.

Suurmestari koputti vasaralla, kaikki istuutuivat paikoilleen ja eräs
luki saarnan nöyryyden tarpeellisuudesta.

Suurmestari ehdotti, että täytettäisi viimeinen velvollisuus, ja
arvokas, ylhäinen virkamies, jota kutsuttiin almujen kerääjäksi, alkoi
kiertää veljestä veljeen. Pierreä halutti merkitä almulistalle kaikki
mukanansa olevat rahat, mutta hän pelkäsi osottavansa tällä ylpeyttä ja
kirjoitti vain niin paljon kuin muutkin.

Istunto päättyi ja kotimatkalla näytti Pierrestä kuin olisi hän
palannut joltakin kaukaiselta matkalta, jolla oli viettänyt kymmeniä
vuosia, muuttunut perinpohjin ja luopunut entisistä elämäntavoistaan ja
tottumuksistaan.



V.


Seuraavana päivänä veljeskuntaan ottamisensa jälkeen Pierre istui
kotona lukien ja koettaen perusteellisesti saada selville sen neliön
merkitystä, jonka yksi sivu kuvasi Jumalaa, toinen siveys- ja kolmas
luonnonlakeja sekä neljäs kaikkea sekaisin. Tuon tuostakin irtaantui
hän ajattelemasta kirjaa ja neliötä ja muodosteli mielikuvituksessaan
uuden elämän suunnitelmaa. Eilen oli hänelle veljeskunnassa sanottu,
että hallitsijan kuuluviin oli ehtinyt huhu kaksintaistelusta ja että
Pierren olisi viisainta jättää Pietari. Pierre päättikin matkustaa
eteläisille tiloilleen ja toimia siellä talonpoikiensa hyväksi. Hän
paraillaan riemumielin ajatteli tätä uutta elämää, kun odottamatta
astui huoneeseen ruhtinas Vasili.

-- Ystäväni, mitä olet tehnyt Moskovassa? Miksi jouduit riitaan Helenan
kanssa, rakkaani? Olet hairahtunut, -- puheli ruhtinas Vasili astuessaan
huoneeseen. -- Olen saanut kaikki tietää, voin sinulle sanoa varmaan,
että Helena on edessäsi viaton kuin Kristus juutalaisten edessä.

Pierre tahtoi vastata, mutta ruhtinas Vasili keskeytti hänet.

-- Ja miksi et kääntynyt suoraan ja yksinkertaisesti minun puoleeni
kuin ystävän? Tiedän kaikki, ymmärrän kaikki, -- sanoi hän, --
käyttäydyit kuin sopiikin miehen, jolla on herkkä kunniantunto, mutta
ehkä liian hätäisesti, mutta tätä emme tuomitse. Mutta muista,
millaiseen asemaan saatat hänet ja minut koko seurapiirin silmissä,
niin ja vieläpä hovinkin, -- lisäsi hän alentaen ääntään. -- Helena
asuu Moskovassa, sinä täällä. Tiedä, rakkaani, -- hän veti hänet
kädestä istumaan, -- tässä on joku väärinkäsitys; luullakseni tunnet
sen itsekin, Kirjoita heti minun kanssani kirje, ja hän saapuu tänne,
kaikki selviää, ja sen sanon sinulle, voit hyvin helposti tämän kärsiä,
rakkaani.

Ruhtinas Vasili katsahti kehoittavasti Pierreen.

-- Luotettavista lähteistä olen kuullut, että leskikeisarinna alusta
alkain mielenkiinnolla on seurannut tätä juttua. Tiedäthän, hän on
hyvin suosiollinen Helenalle.

Jonkun kerran oli Pierre aikonut avata suunsa, mutta toisaalta ei
ruhtinas Vasili antanut tähän aikaa ja toisaalta Pierre itse pelkäsi
ruveta puhumaan niin päättävän kieltävästi ja myöntymättömästi kuin hän
kumminkin lujasti oli päättänyt vastata apelleen. Sitä paitsi
muistuivat hänen mieleensä vapaamuurarien sääntöjen sanat: "ole nöyrä
ja kohtelias". Hän rypisteli kasvojaan, punehtui, nousi ja istuutui,
taistellen sielussaan elämänsä vaikeinta taistelua -- pitikö hänen
sanoa ikävyyksiä, sanoa toista kuin tuo mies odotti, olipa hän ken
tahansa. Hän oli niin tottunut tottelemaan ruhtinas Vasilin
leväperäisen itsetietoista ääntä, että hän nytkin tunsi olevansa
voimaton sitä vastustamaan; mutta hän tunsi myös, että siitä, mitä hän
ensi hetkenä sanoo, riippuu hänen koko vastainen kohtalonsa: lähteekö
hän kulkemaan vanhaa, entistä polkua, vaiko tuota uutta, jonka niin
houkuttelevana vapaamuurarit olivat hänelle näyttäneet, ja jolla hän
lujasti uskoi löytävänsä syntymisen uuteen elämään.

-- No, rakkaani, -- sanoi ruhtinas Vasili leikkisästi, sanoppa minulle:
"suostun", ja minä kirjoitan hänelle omassa nimessäni, ja mepä vedämme
ison apajan.

Mutta ruhtinas Vasili ei ennättänyt lausua sukkeluuttaan loppuun, kun
Pierre, kasvot raivosta vääntyneinä, jolloin hän muistutti isäänsä,
seuralaisensa silmiin katsomatta, kuiskaten lausui:

-- Ruhtinas, en ole käskenyt teitä luokseni, poistukaa, olkaa hyvä,
poistukaa! -- Hän hypähti ylös ja avasi hänelle oven. -- Menkää nyt, --
hän toisti itseään uskomatta ja oli iloinen nähdessään hämmentymisen ja
pelon ilmeen ruhtinas Vasilin kasvoilla.

-- Mikä sinun on? Oletko sairas?

-- Menkää! -- lausui vielä kerran vapiseva ääni. Ja ruhtinas Vasilin
oli lähteminen tiehensä, saamatta minkäänlaista selvyyttä.

Viikon kuluttua, jätettyään hyvästi uudet vapaamuurari-ystävänsä ja
jätettyään heille suuria summia almuihin, läksi Pierre maatiloilleen.
Hänen uudet veljensä antoivat hänelle kirjeitä Kieviin ja Odessaan,
sikäläisille vapaamuurareille vietäviksi ja lupasivat kirjoittaa
Pierrelle ja ohjata häntä uudella toimialallaan.



VI.


Pierren ja Dolohovin jutun annettiin painua, ja huolimatta hallitsijan
silloisesta ankaruudesta kaksintaisteluja kohtaan, ei kumpikaan
taistelija eivätkä heidän sekundanttinsa joutuneet kärsimään. Mutta
tieto kaksintaistelusta, jota Pierren ja hänen vaimonsa välinen
eripuraisuus vahvisti, levisi yleisöön. Pierre, jota oli kohdeltu
halveksuvasti, suojelevasti, silloin kun hän oli avioton poika ja jota
oli imarreltu ja ylistelty silloin kun hän oli ollut Venäjän
keisarikunnan parhaita sulhasmiehiä, kadotti paljon seurapiirien
suosiota naimisiin mentyään, kun tyttärillä ja äideillä ei ollut
häneltä mitään odotettavana, ja näin tapahtui sitä suuremmalla syyllä,
kun hän ei osannut eikä halunnut etsiä seurapiirein mielisuosiota. Nyt
syytettiin häntä yksin siitä, mitä tapahtunut oli, sanottiin että hän
on mustasukkainen viiriöpää, samallaisten verenhimoisten raivon
puuskien vallassa kuin isänsäkin. Ja kun Pierren lähdön jälkeen Helena
palasi Pietariin, ottivat kaikki tuttavat hänet vastaan ilomielin,
vieläpä tavalla, joka vivahti kunnioitukseen, omistaen tämän
kunnioituksensa erityisesti hänen onnettomalle kohtalolleen. Kun
keskustelu kääntyi hänen mieheensä, muuttui Helena arvokkaan
näköiseksi. Tämän vakavan ilmeen merkitystä hän ei tosin käsittänyt,
mutta hänelle ominaisella käytöstavan joustavuudella oli hän sen
itselleen omistanut. Tämä ilme sanoi, että hän oli päättänyt
valittamatta kantaa onnettomuutensa, ja että hänen miehensä oli Jumalan
hänelle lähettämä risti. Avomielisemmin lausui ruhtinas Vasili
mielipiteensä. Hän kohautti hartioitaan, kun tuli puhe Pierrestä, ja
osoittaen otsaansa sanoi:

-- _Un cerveau fêlé -- je le disais toujours_.[13]

-- Minä sanoin edeltäpäin, -- puheli Anna Pavlovna Pierrestä, -- sanoin
silloin jo heti ja ennenkuin muut (hän piti kiinni ensimäisen
oikeudestaan) että hän on mieletön nuorukainen, jonka aikakauden
irstaat aatteet ovat turmelleet. Silloin jo sen sanoin, kun kaikki
hurmaantuivat häneen hänen juuri palattuaan ulkomailta, silloin kun
hän, muistattehan, iltamassa luonani kuvitteli itsestään tulevan jonkin
Maratin. Mitenkäs kävi? Olin jo silloin näitä häitä vastaan ja ennustin
tarkalleen, mitä tapahtuman piti.

Anna Pavlovna järjesteli entiseen tapaan vapaina päivinään
illanviettoja, aivan entisen kaltaisia ja sellaisia, jollaisia vain
hänellä oli kyky toimeenpanna, illanviettoja, joihin ensinnäkin
kokoontui _la crême de la veritable bonne société, la fine fleur de
l'essence intellectuelle de la société de Pétersburg_,[14] kuten itse
Anna Pavlovna sanoi. Paitsi tämän hienostuneen valioseuran kautta,
erkanivat Anna Pavlovnan illatsut muista siinäkin suhteessa, että Anna
Pavlovna joka kerta niissä esitti jonkun uuden, kuuluisan henkilön, ja
ettei missään muualla näkynyt niin silmiinpistävästi ja suuressa
mitassa valtiollisen ilmapuntarin nousu ja lasku, mistä kulloinkin
näkyi Pietarin laillistetun hoviseurapiirin mieliala.

1806 vuoden lopulla, kun jo oli saatu tietää kaikki surulliset
yksityiskohdat Napoleonin voitosta ja Preussin armeijan häviöstä Jenan
ja Auerstädtin luona, ja kun suurin osa Preussin linnoituksista oli
antautunut, kun venäläiset joukot jo olivat marssineet Preussiin ja
Venäjän toinen sota Napoleonia vastaan alkanut, järjesti Anna Pavlovna
taas illanvieton. _La crême de la veritable bonne sociéténa_ olivat
hurmaava ja onneton, miehensä hylkäämä Helena, Mortemart, hurmaava
ruhtinas Hippolyt, joka juuri oli Wienistä palannut, kaksi
valtiomiestä, täti, eräs nuori mies, joka yksinkertaisesti kulki
vierashuoneissa nimellä _un homme de beaucoup de mérite_,[15] eräs
hiljan nimitetty hovineiti äitineen ja muutamat muut vähemmin huomatut
henkilöt.

Henkilö, jolla Anna Pavlovna tänä iltana ensi kerran kestitsi
vieraitaan, oli Boris Drubetskoi, juuri saapunut pikaviestinä Preussin
armeijasta, missä hän oli sangen tärkeän henkilön adjutanttina.

Aste, jota tässä illanvietossa valtiollinen ilmapuntari näytti, oli
tällainen: miten paljon Europan hallitsijat ja sotapäälliköt
yrittänevätkin Bonapartea mairitella tehdäkseen _minulle_ ja yleensä
_meille_ ikävyyksiä ja murheita, niin meidän s.o. venäläisten mielipide
Bonaparten suhteen ei voi muuttua. Me emme herkeä osoittamasta
ajatustemme teeskentelemätöntä kantaa tähän nähden ja voimme vain sanoa
Preussin kuninkaalle ja muille: sitä pahempi teille. _Tu l'as voulu,
George Dandin_,[16] siinä kaikki, mitä voimme sanoa. Tällainen oli
valtiollisen ilmapuntarin tila Anna Pavlovnan illanvietossa. Kun Boris,
joka piti esitettämän vieraille, astui saliin, oli jo melkein koko
seura koolla, ja keskustelu, Anna Pavlovnan johtamana, käsitteli
venäläisten valtiollisia suhteita Itävaltaan ja sen kanssa solmittavan
liiton toiveita.

Keikarimaiseen adjutantin virkapukuun puettu, miehistynyt, raikas ja
ruusukas Boris astui vapaasti vierashuoneeseen, ja vietiin, kuten tapa
vaati, ensin tervehtimään tätiä ja sitten istumaan yhteiseen piiriin.

Anna Pavlovna salli hänen suudella kuivaa kättään, tutustutti hänet
muutamiin hänelle tuntemattomiin henkilöihin ja määritteli jokaisen
kuiskaten.

-- _Le Prince Hyppolite Kouraguine -- charmant jeune homme. M-r Krouq
chargé d'affaires de Kopenhague -- un esprit profond_, ja
yksinkertaisesti: _M-r Shitoff un homme de beaucoup de mérite_.[17]

Anna Mihailovnan hommain ja varovaiselle luonteelleen ominaisten
kykyjen ja makujen avulla oli Boris kuluneena palveluskautenaan ehtinyt
saavuttamaan sangen edullisen aseman armeijassa. Hän oli sangen
arvokkaan henkilön adjutanttina -- oli ollut sangen tärkeällä asialla
Preussissa, mistä juuri oli palannut pikaviestinä. Hän oli
täydellisesti omaksunut tuon ohjesäännöistä riippumattoman
käskynalaisuuden, joka häntä Olmützissä oli niin miellyttänyt, ja jonka
mukaan vänrikki voi olla verrattomasti korkeammalla kenraalia ja jonka
avulla ei palveluksessa menestyäkseen tarvinnut ponnistuksia, ei
vaivoja, ei urhoollisuutta, eikä järkkymätöntä lujuutta, tarvittiin
vain käyttäytymistaitoa niitä kohtaan, jotka palveluksesta palkitsevat.
-- Usein hän itsekin kummasteli nopeata menestystään ja sitä, miten
eivät toiset voineet sitä ymmärtää. Tämän keksinnön jälkeen koko hänen
elämäntapansa, kaikki suhteensa entisiin tuttuihin, kaikki
tulevaisuuden suunnitelmat, -- tykkönään muuttuivat. Hän ei ollut
varakas, mutta viimeiset rahansa hän käytti ollakseen muita paremmin
puettu; hän kernaammin olisi itseltään riistänyt monta huvia kuin olisi
ajanut huonoissa ajopeleissä tahi näyttäytynyt vanhassa virkapuvussa
Pietarin kaduilla. Hän lähenteli ja etsi tuttavikseen vain itseään
ylempiä ihmisiä, jotka voivat olla hänelle hyödyksi. Hän rakasti
Pietaria ja inhosi Moskovaa. Rostovien talon ja Natashan lapsellisen
rakkauden muistelo oli hänestä vastenmielistä, eikä hän armeijaan
lähtönsä jälkeen ollut kertaakaan käynyt Rostovien talossa. Anna
Pavlovnan vierashuoneessa, missä edellytykset ylenemiseen hänen
mielestään olivat suuret, hän nyt heti käsitti osansa tärkeyden ja
salli Anna Pavlovnan vapaasti tuoda näkyville kaiken, mitä hänessä
saattoi olla mieltäkiinnittävää. Hän tutkisteli tarkkaavasti jokaista
henkilöä ja laski lähentelemisen edut ja mahdollisuudet. Hän istuutui
hänelle osoitetulle paikalle kauniin Helenan viereen ja alkoi kuunnella
yhteistä keskustelua.

-- Wienissä pidetään ehdotetun sopimuksen perusteita siihen määrään
mahdottomina, että liittoa eivät voi aikaan saada meidän
loistavimmatkaan voittomme, ja siellä epäillään keinojakin, joilla me
ne saattaisimme saavuttaa.

Tällainen on Wienin kabinetin alkuperäinen lausunto, -- puhui Tanskan
hovin asiamies.

-- _C'est le doute qui est flatteur_![18] -- sanoi _l'homme à l'esprit
profond_, hienosti hymyillen.

-- _Il faut distinguer entre le cabinet de Vienne et l'Empereur
d'Autriche_; -- sanoi Mortemart. -- _L'Empereur d'Autriche n'a jamais
pu penser à une chose pareille ce n'est que le cabinet qui le dit_.[19]

-- _Eh, mon cher vicomte_, -- sekaantui Anna Pavlovna puheeseen, --
_l'Urope_ (hän lausui erityisenä ranskalaisena hienoutena _l'Urope_
eikä _l'Europe) l'Urope ne sera jamais notre alliée sincère_.[20]

Tämän jälkeen Anna Pavlovna johti keskustelun Preussin kuninkaan
miehuullisuuteen ja lujuuteen siinä tarkoituksessa, että jouduttaisiin
Boriksen asiaan.

Boris kuunteli tarkkaavaisena aina kutakin puhujaa, odotellen vuoroaan,
mutta sillä välin hän ehti jonkun kerran katsahtaa naapuriinsa,
Helena-kaunottareen, joka myös muutamia kertoja kohtasi kauniin, nuoren
adjutantin katseen.

Varsin luonnollista oli, että puhuttaessa Preussin asemasta, Anna
Pavlovna pyysi Boriksen kertomaan matkastaan Glogauhun ja Preussin
sotajoukon tilasta. Boris kertoi kiirehtimättä, puhtaalla ja
säntillisellä ranskan kielellä sangen monta jännittävää yksityisseikkaa
sotajoukoista ja hovista, koko kertomuksensa aikana huolellisesti
välttäen ilmaisemasta omaa mielipidettään kuvaamistaan tapahtumista.
Vähässä ajassa Boris oli voittanut yleisen huomion ja Anna Pavlovna
tunsi, että hänen uutiskestityksensä miellytti kaikkia vieraita. Ennen
muita osoitti Helena huomiota Boriksen kertomukselle. Hän kysyi häneltä
muutamia kertoja matkan yksityiskohtia ja oli nähtävästi hyvin
innostunut preussilaisen armeijan tilasta. Tuskin oli Boris lopettanut,
kun Helena, tapansa mukaan hymyillen kääntyi häneen:

-- _Il faut absolument que vous veniez me voir_[21] -- sanoi hän
sellaisella äänenväreellä, kuin olisi se muutamien painavien
perusteiden vuoksi, joita Boris ei voinut tietää, aivan välttämätöntä.

-- Tiistaina 8 ja 9 välillä. Tuotatte minulle suuren mielihyvän.

Boris lupasi täyttää hänen toivomuksensa ja aikoi ryhtyä hänen kanssaan
keskustelemaan, kun Anna Pavlovna kutsui häntä luokseen sillä
tekosyyllä, että täti muka halusi puhella hänen kanssaan.

-- Tunnettehan hänen miehensä? -- sanoi Anna Pavlovna, sulkien silmänsä
ja surunvoittoisin liikkein osoittaen Helenaa. -- Ah, hän on niin
onneton ja ihastuttava nainen! Älkää vain hänen lähettyvillään puhuko
hänen miehestään, älkää millään muotoa. Se koskisi häneen liian
raskaasti.



VII.


Kun Boris ja Anna Pavlovna palasivat yhteiseen piiriin, oli ruhtinas
Hippolyt yleisen huomion esineenä.

Hän kumartui etukenoon nojatuolissaan ja sanoi: _Le Roi de Prusse_[22]
ja tämän sanottuaan hän alkoi nauraa. Kaikki kääntyivät häneen.

-- _Le Roi de Prusse?_ -- kysyi Hippolyt, alkoi taas nauraa ja
painautui sitten vakavan rauhallisena nojatuoliinsa. Anna Pavlovna
ajatteli vielä hetkisen, mutta kun Hippolyt lopullisesti näytti
vaienneen, alkoi hän puhua siitä, miten jumalaton Bonaparte Potsdamissa
oli anastanut Fredrik Suuren miekan.

-- Tämä Fredrik Suuren miekka, jonka minä... -- alkoi Anna Pavlovna,
mutta Hippolyt keskeytti hänet sanomalla:

-- _Le Roi de Prusse_ ... ja vaikeni taas saamattomana, niin pian kun
häneen käännyttiin.

Anna Pavlovna nyrpisti nenäänsä. Mortemart, Hippolytin ystävä, kääntyi
kiivaasti häneen:

-- No, entäs mitä tahdotte sanoa tällä _Roi de Prusse_'llänne?

Hippolyt naurahti, aivan kuin häntä olisi hävettänyt tämä ainainen
nauramisensa.

-- En mitään, enhän minä, tahdoin ainoastaan sanoa... (Hänellä oli
aikomus toistaa eräs Wienissä kuulemansa sanansutkaus ja koko illan oli
hän odottanut sopivaa tilaisuutta). _Je voulais dire seulement, que
nous avons tort de faire la guerre pour le Roi de Prusse_.[23]

Boris hymähti varovaisesti, niin että saattoi luulla hänen hymyilevän
joko pilkallaan tai myöskin sanasutkaukselle. Kaikki alkoivat nauraa.

-- Teidän sanaleikkinne on ilkeä, sangen terävä, mutta väärä, -- sanoi
Anna Pavlovna, häristäen kurttuisella sormellaan. -- Me emme käy sotaa
_pour le Roi de Prusse_, vaan oikeuden periaatteiden tähden. Ah, miten
hän on ilkeä, tuo ruhtinas Hippolyt!

Keskustelu hyrisi kaiken iltaa, ja erittäin innokkaasti puheltiin
valtiollisista uutisista. Lopulla iltaa kiihtyi keskustelu
kuumimmilleen, kun tuli puhe keisarin suomista armon osoituksista.

-- Saihan NN viime vuonna muotokuvalla varustetun nuuskarasian, --
sanoi _l'homme à l'esprit profond_, -- miksei SS voi saada samaa
lahjaa?

-- Suokaa anteeksi, keisarin kuvalla varustettu nuuskarasia on
palkinto, muttei kunnian osoitus -- sanoi valtiomies, -- mieluummin
sanoisin lahja.

-- On ollut ennenkin esimerkkejä, mainitsen vain Schwarzenbergin.

-- Mahdotonta, -- intti eräs toinen.

-- Lyökäämme veikka. Ritarinauha on toista... Kun kaikki olivat
nousseet paikoiltaan lähteäkseen kotiinsa, kääntyi taas Helena, joka
illan kuluessa oli puhunut sangen vähän, Borikseen, pyytäen häntä
mielittelevän käskevästi luokseen tiistaina.

-- Tulonne on välttämätön, -- sanoi Helena hymyillen ja vilkasi Anna
Pavlovnaan, joka myöskin, hymyillen tuota surunvoittoista hymyään, joka
aina liittyi hänen sanoihinsa, kun mainittiin hänen korkean
suojelijattarensa nimi, vahvisti Helenan toivomuksen.

Boriksen puhuessa Preussin armeijan tilasta, oli yhtäkkiä Helenan
päähän pistänyt, että hänen välttämäti täytyi tavata tämä nuori mies
kahden kesken. Hän aivan kuin lupasi tiistaina Borikselle selittää
tämän tapaamisen välttämättömyyden.

Saavuttuaan sitten tiistai-iltana Helenan komeaan vierashuoneeseen, ei
Borikselle selitettykään hänen käyntinsä välttämättömyyttä. Siellä oli
muitakin vieraita, ja kreivitär puheli hänen kanssaan vain ohimennen,
ja vasta kun Boris lähteissään kumartui suutelemaan hänen kättään,
sanoi Helena kuiskaten hänelle kumman vakavana: _Venez demain diner ...
le soir. Il faut que vous veniez... Venez_.[24]

Koko oleskelunsa ajan Pietarissa oli Boris läheinen henkilö kreivitär
Besuhovin talossa.



VIII.


Sota syttyi, ja sen verilaineet lähenivät yhä Venäjän rajoja.
Kaikkialla sadateltiin ihmiskunnan vihollista, Bonapartea; maaseudulta
koottiin sotilaita ja rekryyttejä, ja sotanäyttämöltä saapui
ristiriitaisia tietoja, valheellisia, kuten tavallisesti, ja siksipä
niitä erilailla selitettiinkin.

Vanhan ruhtinas Bolkonskin, ruhtinas Andrein ja ruhtinatar Marian
elämässä oli tapahtunut paljon muutoksia sitten vuoden 1805.

Vuonna 1806 oli vanha ruhtinas nimitetty erään maanpuolustuspiirin
ylipäälliköksi. Tällaisia puolustuspiirejä oli perustettu kaikkiaan 8
Venäjän eri kulmille. Näihin aikoihin oli vanha ruhtinas käynyt sangen
raihnaiseksi, erittäinkin sen johdosta, että oli luullut poikansa
kuolleeksi, mutta siitä huolimatta piti hän velvollisuutenaan ryhtyä
ylipäällikön toimeen, johon itse keisari oli hänet nimittänyt. Ja tämä
uudelleen alkava toimeliaisuus herätti hänet uudelleen elämään ja antoi
hänelle uusia voimia. Hän oli alati matkoilla kolmessa hänen piiriinsä
kuuluvassa läänissä, hän oli pikkumaisuuteen saakka tarkka
velvollisuuksiensa täyttämisessä, julmuuteen saakka ankara valtansa
alaisille, ja otti itse selvän pienimmistäkin yksityisseikoista.
Ruhtinatar Maria ei enää käynyt laskuoppi-tunneillaan, mutta pikku
ruhtinas Nikolain (kuten vanha ruhtinas nimitti pojanpoikaansa) ja
imettäjän seurassa kävi hän sentään vielä isänsä työhuoneessa joka
aamu, kun vaan isä sattui olemaan kotosalla. Piskuinen ruhtinas Nikolai
asui imettäjättärensä ja hoitajattarensa Savishnan kanssa äiti
vainajansa suojissa, ja siellä oleskeli ruhtinatar Mariakin suurimman
osan ajastaan ja koetti voimainsa mukaan olla äidin asemassa orpo
rukalle. Neiti Bouriennekin näytti intohimoisesti rakastavan
pienokaista, ja usein täytyi ruhtinatar Marian uhrautuen luovuttaa
pikku _enkeli_ (kuten hän nimitti veljensä poikaa), ystävättärensä
hoidettavaksi, joka sydämestään nautti pojan kanssa leikkiessään.

Lisijagorin kirkon alttarin viereen oli rakennettu kappeli pikku
ruhtinatar vainajan haudalle, ja kappeliin oli pystytetty Italiasta
tuotettu marmorinen enkelin kuva, joka siivet levällään valmistautui
kohoutumaan taivaaseen. Enkelin ylähuuli oli hieman kohollaan, aivan
kuin hymyyn valmiina, ja kerran kun ruhtinas Andrei ja ruhtinatar Maria
palasivat kotiin kappelista, tunnustivat he toisilleen, että enkelin
kasvot heidän mielestään kummasti muistuttavat vainajan kasvoja. Mutta
eräs seikka, josta ruhtinas Andrei ei maininnut edes sisarelleen, oli
vielä kummallisempi: Hän oli enkelin ilmeestä lukevinaan nuo samaiset
lempeän nuhtelevat sanat, jotka olivat olleet vainajan kasvoilla: "Ah,
miksi olette tämän minulle tehneet?"...

Pian ruhtinas Andrein kotiin tulon jälkeen määräsi vanha ruhtinas
poikansa perintö-osaksi Bogutsharovan suuren maatilan, joka sijaitsi 40
virstan matkalla Lisijagorista. Ruhtinas Andrei suostui isän
määräykseen, sillä liittyihän Lisijagoriin hänelle niin ikäviä
muistoja, ja kun hän usein tunsi vaivoin kestävänsä isän luonteen
omituisuuksia ja tarvitsi toipuakseen ennen kaikkea yksinäisyyttä ja
rauhaa, niin järjesti hän elämänsä uudessa kodissaan paraan mukaan,
eikä sieltä usein minnekään poistunutkaan.

Austerlitzin taistelun jälkeen oli ruhtinas Andrei vakavasti päättänyt,
ettei enää milloinkaan ryhtyisi sotapalvelukseen; ja kun sota taas
syttyi, ja kaikkien oli lähdettävä osastoihinsa, niin ryhtyi hän isänsä
piirissä nostoväkeä kokoamaan, siten välttääkseen vakinaisen
palveluksen. Ja niinpä kävi, että isä ja poika niin sanoaksemme
vaihtoivat osia 1805 vuoden sotaretken jälkeen. Vanha ruhtinas, josta
toimeliaisuus oli tehnyt aivan kuin uuden ihmisen, odotti kaikkea
mahdollista hyvää nyt alkaneelta sotaretkeltä, ruhtinas Andrei taas,
joka ei nyt ollut mukana retkellä, ja joka salaisesti sitä suri
sydämessään, oli menettänyt kaiken toivon.

Helmikuun 26 p:nä 1807 oli vanha ruhtinas matkalla piirissään. Ruhtinas
Andrei taas oli jäänyt Lisijagoriin, kuten tavallisesti isän poissa
ollessa. Pikku Nikolushka oli jo neljättä päivää sairaana. Vanhan
ruhtinaan ajurit palasivat kaupungista ja toivat ruhtinas Andreille
asiakirjoja ja kirjeitä isältä.

Kamaripalvelija lähti viemään kirjeitä nuoren ruhtinaan työhuoneeseen,
mutta kun ei täältä ruhtinasta tavannut, lähti hän ruhtinatar Marian
suojiin; mutta ruhtinas ei ollut täälläkään. Hänelle sanottiin että
ruhtinas oli mennyt lapsenhuoneeseen.

-- Teidän ylhäisyytenne, -- Petrusha on tuonut teille papereita, --
ilmoitti eräs lapsenhoitajattaren apulaisista ruhtinas Andreille, joka
pienellä lapsenjakkaralla istuen, vapisevin käsin, otsa rypyissä,
tipautteli pullosta lääkettä puolillaan vettä olevaan lasiin.

-- Mikä hätänä? -- sanoi ruhtinas Andrei ärtyisästi, hänen kätensä
vavahti varomattomasti, ja lasiin lorahti liian paljon lääkettä. Hän
tyhjensi lasin permannolle ja käski tuomaan uutta vettä. Lapsenhoitajan
apulainen täytti hänen pyyntönsä.

Huoneessa oli lapsen vuode, pari arkkusta, pari nojatuolia, lapsen
pöytä ja pieni tuoli, jolla ruhtinas Andrei istui. Akkunat olivat
verhoilla peitetyt, ja pöydällä paloi kynttilä, jonka eteen, vuoteen
puolelle, oli asetettu sidottu nuottikirja nojalleen, jottei valo
lankeaisi vuoteelle.

-- Ystäväiseni, -- sanoi ruhtinatar Maria vuoteen luota veljelleen, --
viisainta on odottaa ... sittemmin...

-- Olehan, yhä vain tyhmyyksiä, oletpa jo kyllin odottanut, siinä ovat
odottamisesi seuraukset, -- sanoi ruhtinas Andrei kuiskaten, mutta
vimmoissaan, haluten nähtävästi loukata sisartaan.

-- Ystäväiseni, todellakin, älä herätä, hän on vasta juuri nukahtanut,
-- sanoi ruhtinatar rukoilevalla äänellä.

Ruhtinas Andrei nousi seisaalleen ja lähti varpaillaan astumaan
vuodetta kohti, lääkelasi kädessä.

-- Ehkemme sentään herättäisikään? -- hän lausui epäröiden.

-- Miten tahdot, minä arvelen ... mutta tee miten tahdot, -- vastasi
sisar, nähtävästi kainostellen ja häveten, kun hänen mielipiteensä
pääsi voitolle. Hän osoitti veljelleen tyttöä, joka oli ilmoittanut
kamaripalvelijan tulosta.

Toista yötä jo valvoivat veli ja sisar kuumeessa hourivan pienokaisen
vuoteen ääressä. He eivät luottaneet kotilääkäriin ja, odotellessaan
kaupungista noutamaan lähetettyä lääkäriä, he koettivat milloin yhtä,
milloin toista keinoa. Valvomisesta uupuneina ja kiihtyneinä he
moittivat toisiaan ja joutuivat vähä väliä riitaan.

-- Petrushalla on papereita isältänne, -- sanoi tyttö kuiskaten.

Ruhtinas Andrei lähti huoneesta.

-- Paholainen heidät on lähettänyt! -- hän mumisi ja, kuultuaan isänsä
suusanallisesti lähettämät käskyt ja, otettuaan kamaripalvelijalta
paperit ja kirjeen, hän palasi lapsenhuoneeseen.

-- Entä nyt? -- kysyi hän sisareltaan.

-- Yhä ennallaan, odotahan, -- Jumalan nimessä. Karl Ivanitsh aina
sanoo, että uni on paras apu sairaalle, -- kuiskutti ruhtinatar,
huoaten.

Ruhtinas Andrei astui vuoteen luo ja kosketti kädellään pienokaista.
Poikanen hohkui kuumaa.

-- Hiiteen Karl Ivanitshinenne! -- Hän otti lääkelasin ja palasi
vuoteen luo.

-- _André_, älä huoli! -- sanoi ruhtinatar.

Mutta veli katsahti sisareensa ilkeän synkkänä ja taivistui lapsen
puoleen.

-- Annahan hänelle, se on tahtoni, -- hän sanoi. -- Pyydän, anna
hänelle.

Sisar kohautti hartioitaan, mutta otti nöyrästi lasin, kutsui
lapsenhoitajatarta avukseen ja alkoi tuputtaa lapselle lääkettä. Lapsi
huusi läkähtyäkseen. Ruhtinas Andrein kasvot vääntyivät, hän tarttui
päähänsä, lähti huoneesta ja istuutui sohvalle viereiseen huoneeseen.

Hän piti yhä papereita kädessään. Hän avasi konemaisesti kuoret ja
alkoi lukea. Siniselle paperille oli vanha ruhtinas suurella, soikealla
käsialallaan, käyttäen siellä täällä lyhennysmerkkejä, kirjoittanut
seuraavaa:

"Pikalähetti on juuri tuonut minulle sangen hauskan uutisen, jollei
kaikki ole valetta. Bennigsen on muka Eylaun luona lyönyt Buonaparten
perinpohjin. Pietarissa riemuitaan, ja armeijaan on lähetetty
suunnattomasti palkintoja. Onnittelen -- vaikka hän onkin saksalainen.
En käsitä, mitä ajattelee Kortshevon päällikkö, joku Handrikof; yhä
vielä ei kuulu lisäväkeä eikä muonaa häneltä. Lähde heti hänen luokseen
ja sano, että teen hänet päätä lyhemmäksi, jollei viikon kuluttua
kaikki ole saapunut. Preussisch-Eylaun taistelusta on minulle
kirjoittanut Petenjka, hän on ollut mukana, -- kaikki on totta. Kun
eivät sivulliset sekaannu asiaan, niin lyö saksalainenkin Buonaparten.
Kerrotaan hänen pakenevan suin päin. Muista heti lähteä Kortshevoon ja
täytä käskyni!"

Ruhtinas Andrei huoahti ja avasi toisen kuoren. Tämä kaksi arkkia
pitkä, tiuhalla käsialalla kirjoitettu kirje oli Bilibiniltä. Hän
taittoi kirjeen, pisti kuoreen, sitä lukematta, ja luki uudelleen isän
kirjeen, joka päättyi sanoihin: "Muista heti lähteä Kortshevoon ja
täytä käskyni!"

"Ei, suokaa anteeksi, nyt en lähde, ennenkuin poikani toipuu", --
ajatteli ruhtinas Andrei, astui ovelle ja vilkasi lapsenhuoneeseen.

Ruhtinatar Maria seisoi yhä vuoteen ääressä ja tuuditteli hiljalleen
pienokaista.

"Niin, mitä se isä kirjoittaakaan, eihän vain jotain ikävää?" --
muisteli ruhtinas Andrei. -- "Niin, meikäläiset ovat voittaneet
Bonaparten juuri silloin, kun olen poissa armeijasta. Niin, niin yhä
vain laskee minusta pilaa... No, olkoon menneeksi" ... ja hän alkoi
lukea Bilibinin ranskankielellä kirjoittamaa kirjettä. Hän luki, muttei
puoliakaan käsittänyt, lukihan vain, jotta edes hetkeksi irtaantuisi
mietteistään, jotka häntä hellittämättä jo liian kauvan olivat
kauheasti kiusanneet.



IX.


Bilibin oli tähän aikaan diplomaattisena virkamiehenä armeijan
pääkortteerissa. Vaikka hän kirjoittikin ranskankielellä, höystäen
kirjeensä ranskalaisilla sukkeluuksilla ja lauseparsilla, niin kuvaili
hän siitä huolimatta sotaretken tapahtumia aito venäläisellä
kursailemattomuudella, paljastaen säälimättä puutteet ja heikkoudet ja
säästämättä tätä tehdessään ivan kirveltävää vitsaa. Hän kirjoitti,
että hänen diplomaattinen _discretion_'insa (vaikeneminen) häntä
vaivaa, ja että hän on onnellinen, kun hänellä ruhtinas Andreissa
on luotettava kirjeenvaihtaja, jolle voi purkaa sappensa,
_ylitsevuotavaisen_ kaiken sen johdosta, mitä armeijassa näkee
tapahtuvan. Kirje oli jo kauvan sitten kirjoitettu, jo ennen
Preussisch-Eylaun taistelua.

"Tiedätte, rakas ruhtinas", -- kirjoittaa Bilibin, -- "etten meidän
loistavain Austerlitzin päiviemme jälkeen enää ole poistunut
pääkortteerista. Olen nyt täydellisesti päässyt sodan makuun, josta
olen ylen onnellinen. Näkemäni näiden kolmen kuukauden aikana tuntuvat
uskomattomilta.

"Alotan _ab ovo_. Kuten tiedätte, on _ihmissuvun vihollinen_ hyökännyt
preussilaisten kimppuun. Preussilaiset ovat meidän uskollisia
liittolaisiamme, jotka ovat meidät pettäneet ainoastaan kolmasti kolmen
vuoden kuluessa. Me olemme heidän puolellaan. Mutta _ihmissuvun
vihollinen_ ei vähääkään välitä meidän kauniista puheistamme, vaan
hyökkää hänelle ominaisella röyhkeän raa'alla tavalla preussilaisten
niskaan, sallimatta heidän lopettaa alkamaansa paraatia, lyö heidät
perinpohjin ja asettuu asumaan Potsdamin palatsiin.

"'Toivon sydämeni pohjasta', -- kirjoittaa Preussin kuningas
Bonapartelle, -- 'että Teidän Majesteettinne ystävällisimmin
otettaisiin vastaan minun palatsissani. Itse olen mahdollisuuden mukaan
koettanut kaikki hyvin päin järjestää tämän toteuttamiseksi. Toivon
tässä onnistuneeni!'

"Preussilaiset kenraalit mairittelevat kilvan ranskalaisia ja luopuvat
aseistaan ensi vaatimuksella. Glogaun linnaväen päällikkö, jolla on
johdossaan 10 tuhannen miehen suuruinen armeija, kysyy Preussin
kuninkaalta, mitä hänen on tehtävä, jos täytyy antautua?... Kaikki tämä
on totta. Sanalla sanoen, me toivoimme voivamme peloittaa heitä
ainoastaan sotavoimaimme mahtavuudella, mutta kävikin niin, että
jouduimme sodan mylläkkään, vieläpä omilla rajoillamme, ja mikä on
tärkeintä, _avec et pour le Roi de Prusse_.[25] Meillä on kaikkea
ylenpalttisesti, meiltä puuttuu ainoastaan eräs pikku seikka, -- ei ole
ylipäällikköä. Kun kävi selväksi, että Austerlitzin taistelun
seuraukset olisivat voineet olla suotuisammatkin, jollei ylipäällikkönä
olisi ollut niin nuori mies, niin alettiin etsiä ylipäällikköä
kahdeksankymmenen vuotiasten kenraalien joukosta, ja Prosorovskin ja
Kamenskin välillä lankesi arpa jälkimäiselle. Kenraali saapuu meidän
luoksemme kuomureessä Suvorovin tapaan, ja hänet otetaan vastaan
avosylin, riemuhuudoin.

"4:nä päivänä saapuu ensimäinen pikalähetti Pietarista. Matkalaukut
kannetaan sotamarsalkan työhuoneeseen. Itse hän tahtoo kaikki tehdä.
Minut kutsutaan auttamaan kirjeiden lajittelussa ja ottamaan haltuuni
meille kuuluvat. Sotamarsalkka katselee meidän työtämme ja odottaa
hänelle osoitettuja kirjeitä. Me etsimme -- mutta niitä ei olekkaan.
Sotamarsalkka alkaa käydä kärsimättömäksi, ryhtyy itse työhön ja löytää
kirjeitä keisarilta kreivi T:lle, ruhtinas V:lle y.m. Hän raivostuu,
purkaa sisuaan koko maailmaa vastaan, avaa kirjeet ja lukee nämä
toisille osoitetut kirjeet. Vai niin minun kanssani menetellään! Minuun
ei luoteta! Minua siis käsketään pitämään silmällä, hyvä, menkää
tiehenne! Ja hän kirjoittaa tuon kuuluisan päiväkäskyn kenraali
Bennigsenille:

"'Olen haavoittunut, en saata ratsastaa, enkä siis myöskään armeijaa
johtaa. Olette vienyt lyödyt joukkonne Pultuskiin: siellä ovat ne nyt
suojatta, muonatta ja polttopuitta, siksi on niitä autettava, ja koska
te eilen itse olette kääntynyt Bukshövdenin puoleen, niin on ajateltava
meidän rajalle peräytymistä, ja on tämä tuuma toteutettava vielä tänä
päivänä.'

"Keisarille hän kirjoitti: 'Alituisesta ratsastamisesta ovat pakarani
vioittuneet, niin etten lainkaan saata ratsastaa enkä johtaa näin
suunnatonta armeijaa, ja siksi olen johdon luovuttanut minun jälkeeni
vanhimmalle kenraalille, kreivi Bukshövdenille, jolle olen myös
lähettänyt koko kanslian tarpeineen, ja olen häntä neuvonut leivän
puutteessa vetäytymään lähemmäs Preussin sydäntä, sillä leipää on
ainoastaan yhdeksi päiväksi ja muutamilla rykmenteillä ei ole
muruakaan, kuten ovat ilmoittaneet divisionan päälliköt Österman ja
Sedmorjetski; talonpojat taas ovat riistetyt putipuhtaiksi; itse jään
parantumaan Ostrolenkan sairashuoneeseen. Myös ilmoitan, että jos
armeija vielä viisitoista päivää sen jälkeen kun tämän kirjeeni
alamaisimmasti olen päivännyt viipyy nykyisellä leiripaikallaan, niin
ei ole keväällä ainoatakaan tervettä miestä koko armeijassa.'

"'Päästäkää vanhus rauhaan, sallikaa hänen jäädä maineettomana
unholaan, sillä hän ei ole voinut täyttää suurta, mainehikasta
tehtävätään, johon oli valittu. Täällä sairashuoneessa odotan teidän
armollisinta suostumustanne, jottei minun tarvitsisi armeijassa
näytellä jonkinlaista _kirjurin_ osaa _ylipäällikön_ osan asemasta.
Kaikki ovat armeijassa mielissään erostani, sillä onhan sokea
poistunut. Sellaisia kuin minä on -- Venäjällä tuhansia.'

"Sotamarsalkka suuttuu keisariin ja rankaisee meitä kaikkia; onhan tämä
loogillista!

"Tällainen on ensimäinen näytös. Seuraavissa näytöksissä käy toiminta
jännittävämmäksi ja naurettavat puolet kohoavat huippuunsa, kuten on
luonnollistakin. Sotamarsalkan poistuttua huomataan, että olemme aivan
vihollisen jaloissa, ja että on mahdoton välttää taistelua. Bukshövden
on iän perusteella ylipäällikkö, mutta Bennigsen on aivan toista
mieltä, sillä hän on osastoineen lähinnä vihollista ja tahtoo koettaa
onneaan taistelussa '_aus eigener Hand_', kuten saksalainen sanoo. Hän
ryhtyykin taisteluun. Näin taisteltiin Pultuskin taistelu, jota
meikäläiset pitävät loistavana voittona, mutta joka minun mielestäni on
jotain aivan toista. Me maallikot olemme yleensä, kuten tiedätte,
huonoja tuomareita voiton tai tappion määrittelemisessä. Meidän
mielestämme on se taistelun hävinnyt, joka jättää tappotantereen, ja
tätä arvostelutapaa käyttämällä olemme hävinneet Pultuskin luona.
Sanalla sanoen, me jätämme taistelutantereen, mutta lähetämme samalla
pikaviestin viemään Pietariin voitonsanomaa, eikä Bennigsen luovuta
ylipäällikkyyttä Bukshövdenille, sillä hän toivoo palkinnoksi
voitostaan tulevansa nimitetyksi ylipäälliköksi. Tänä välihallituksen
aikana alkavat joukkomme sangen mieltäkiinnittävän ja omituisen
liikkeiden sarjan. Tarkoituksenamme ei enää ole vihollisen kaikkoaminen
tai ahdistaminen, kuten alkuperäisesti oli suunniteltu, nyt vältetään
kaikin voimin kenraali Bukshövdeniä, jonka iän perusteella pitäisi
toimia ylipäällikkönä. Tämän tarkoitusperän saavuttamiseksi toimitaan
niin voimaperäisesti, että paetessamme poltamme sillat sellaisistakin
joista, joissa ei ole kaalamoita, jotta voisimme nopeammin paeta
vihollista, jona nykyään emme pidä Bonapartea, vaan kenraali
Bukshövdeniä. Kenraali Bukshövden oli vähällä joutua ylivoimaisen
vihollisen saartamaksi erään tällaisen liikkeemme johdosta, jonka
avulla me olimme livahtaneet hänen käsistään. Bukshövden ahdistaa meitä
-- me pakenemme. Heti kun hän saapuu meidän puoliselle joen rannalle,
siirrymme me toiselle rannalle. Viimein saavuttaa vihollisemme,
kenraali Bukshövden, meidät ja hyökkää kimppuumme. Molemmat
kenraalit sydämistyvät. Kenraali Bukshövden vaatii vastustajansa
kaksintaisteluun; kenraali Bennigsen saa kaatuvaistaudin kohtauksen.
Mutta jännittävimmällä hetkellä saapuu voiton viestinviejä Pietarista,
ylipäällikkö on nimitetty, ja ensimäinen vihollinen, Bukshövden, on
voitettu: nyt voimme ajatella toista, Bonapartea. Mutta silloinpa
ilmestyykin meille kolmas vihollinen _oikeauskoinen armeija_, -- joka
kirkuen vaatii leipää, lihaa, korppuja, heiniä, kauroja -- ja ties
Herra mitä! Aitat ovat tyhjät, tiet kululle mahdottomat. Oikeauskoinen
alkaa ryöstää, vieläpä tavalla, josta teillä viime sotaretken ajoilta
ei ole edes aavistusta. Puolet rykmenteistä ovat muodostaneet vapaita
komennuskuntia, jotka kiertelevät seutuja, hävittäen kaikki tulella ja
miekalla. Asukkaat ovat ryöstetyt paljaiksi, sairaalat ovat äärillään,
ja kaikkialla vallitsee nälkä. Rosvosoturit ovat kahdesti käyneet
pääkortteerinkin kimppuun, ja ylipäällikön täytyi hälyttää aseisiin
kokonainen pataljoona, saadakseen rosvot karkoitetuksi. Erään tällaisen
hyökkäyksen aikana vietiin minulta tyhjä matkalaukku ja yönuttu.
Keisari aikoo antaa divisioonan päälliköille oikeuden ammuttaa kaikki
rosvosoturit, mutta pelkäänpä tästä seuraavan, että armeijan toinen osa
surmaa toisen."

Alussa luki ruhtinas Andrei vain silmillään, mutta sitten hän
tahtomattaan (vaikka tiesikin, miten varovaisesti oli uskominen
Bilibinin sanoihin) yhä enemmän innostui. Luettuaan nuo viimeiset
kauheat sanat ruhtinas Andrei rutisti kirjeen ja sinkautti lattialle.
Hän ei kiivastunut kirjeen sisällöstä, häntä harmitti, että tuo hänelle
niin vieras elämä armeijassa saattoi hänen mielensä rauhattomaksi. Hän
sulki silmänsä, hieroi kädellä otsaansa aivan kuin olisi tahtonut
riehtautua irti kirjeen herättämistä mielikuvista ja alkoi kuunnella,
mitä tapahtui lapsenhuoneessa. Yhtäkkiä oli hän oven takaa kuulevinaan
kummallista ääntä. Hän kauhistui; hän pelkäsi, että pojalle kenties oli
tapahtunut jotain sillä aikaa kun hän luki kirjettä. Hän hiipi
varpaillaan lapsenhuoneen ovelle ja avasi sen varovasti.

Ovea avatessaan hän huomasi, että lapsenhoitaja pelästyneen näköisenä
koetti jotakin kätkeä häneltä, ja ettei ruhtinatar Maria enää seisonut
lapsen vuoteen vieressä.

-- Rakas ystävä -- lausui ruhtinatar Maria kuiskaten hänen takanaan, ja
hänestä tuntui sisaren ääni toivottoman valittavalta.

Hänet valtasi aiheeton kauhu, kuten niin usein valtaa ihmisen pitkän
unettomuuden ja mielenjännityksen jälkeen: hänen pisti päähänsä, että
lapsi oli kuollut. Kaikki, mitä hän näki ja kuuli, näytti vahvistavan
hänen arveluaan.

"Kaikki on mennyttä", -- hän ajatteli, ja kylmä hiki nousi hänen
otsalleen! Huumautuneena astui hän vuoteen luo, varmasti vakuutettuna,
että tapaisi sen tyhjänä, ja että lapsenhoitaja häneltä oli kätkenyt
kuolleen lapsen. Hän raoitti uutimia, mutta pitkään aikaan hän ei
voinut eroittaa lasta pelästyneillä, harhailevilla silmillään. Vihdoin
hän sen huomasi: punaposkinen poikanen lojui poikittain vuoteessa.
Hänen päänsä oli kierähtänyt päänaluselta, ja unessa pienokainen
maiskutteli suutaan ja hengitti tasaisesti.

Ruhtinas Andrei riemastui lapsen nähdessään, aivan kuin olisi sen
saanut jälleen kuolemalta. Hän kumartui lapsen puoleen ja koetti
huulillaan, onko lapsella kuumetta. Hienokainen otsa oli kostea; hän
kosketti kädellään lapsen päätä -- hiuksetkin olivat kosteat: niin
voimakkaasti oli lapsi hionnut. Eipä ollutkaan poikanen kuollut,
päinvastoin näytti taudin selkä taittuneen, ja lapsi oli terve. Hän
tahtoi ottaa tuon piskuisen, avuttoman olennon syliinsä, puristaa sitä
rintaansa vastaan, mutta ei hän sentään tohtinut. Hän seisoi
kumarissaan vuoteen yli ja tarkasteli pienokaisen päätä, käsiä ja
peitteen alta näkyviä jalkasia. Jokin kahahti hänen vieressään, ja hän
näki vuoteen verhojen alla jonkinlaisen varjon. Hän ei irroittanut
katsettaan lapsesta, kuuntelihan vain sen tasaista hengitystä. Tumma
varjo oli ruhtinatar Maria, joka hiipien oli tullut vuoteen luo,
nostanut verhot ja pujahtanut niiden alle. Katsettaan kääntämättä oli
ruhtinas Andrei tuntenut sisarensa ja ojensi kätensä häntä kohti. Sisar
puristi hänen kättään.

-- Hän on hionnut, -- sanoi ruhtinas Andrei.

-- Olin juuri tulossa siitä sinulle ilmoittamaan, -- vastasi sisar.

Pienokainen liikahti hieman, hymähti ja hiersi otsaansa päänalukseen.

Ruhtinas Andrei katsahti sisareensa. Verhojen puolihämärässä loistivat
ruhtinatar Marian säteilevät silmät tavallista kirkkaampina. Niissä
kiilui onnenkyyneliä. Ruhtinatar taivistui veljensä puoleen ja suuteli
häntä, pidellen varovasti vuoteen verhoista. Molemmat varoittivat he
toisiaan olemaan hiljaa, seisoivat vielä hetkisen verhojen
puolihämärässä, aivankuin eivät olisi halunneetkaan poistua tästä
sopukastaan, missä he kolmisin olivat eroitettuina koko maailmasta.
Ensin poistui vuoteen äärestä ruhtinas Andrei, selvitellen hiuksiaan
musliiniverhoista.

-- Niin, eihän minulla enää ole muuta jälellä, -- sanoi hän huoahtaen.



X.


Pian vapaamuurarien veljesliittoon yhtymisensä jälkeen lähti Pierre
Kievin kuvernementtiin, missä sijaitsi suurin osa hänen maatiloistaan.
Itse oli hän laatinut suunnitelman uudistuksiksi, joita aikoi toimeen
panna talonpoikainsa tilan parantamiseksi.

Saavuttuaan Kieviin kutsutti Pierre pääkonttooriin kaikki voudit ja
selitteli heille aikomuksiaan ja toiveitaan. Hän ilmoitti heille, että
viipymättä ryhdytään toimenpiteisiin talonpoikain täydelliseksi
vapauttamiseksi maaorjuudesta, ettei toistaiseksi pidä rasittaa
talonpoikia liiallisella työllä, että äidit, joilla on pieniä lapsia,
ovat vapautettavat työstä, että talonpoikia on autettava heidän
hädässään, että talonpoikia on rangaistava ainoastaan neuvoilla ja
varoituksilla, muttei ruumiinrangaistuksilla, että jokaiselle
maatilalle on perustettava kouluja, turvakoteja ja sairaaloita.
Muutamat voudit (heidän joukossaan oli sellaisiakin, jotka
tuskin osasivat lukea ja kirjoittaa) kuuntelivat peloissaan
herransa määräyksiä, sillä he arvelivat nuoren kreivin puheillaan
tarkoittavan, ettei hän ole tyytyväinen heidän hallintoonsa ja rahojen
kavaltamiseensa; toisista taas, ensi pelon hävittyä, tuntuivat Pierren
söpellykset ja uudet, oudot puheet sangen huvittavilta; olipa
sellaisiakin, joista yksinkertaisesti oli hauskaa kuulla herran
puhuvan; mutta viisaimmat heistä, niiden joukossa myös ylivouti, olivat
heti selvillä, miten on meneteltävä herran kanssa, jotta voisivat
toteuttaa omat päämääränsä.

Ylivouti sanoi olevansa sangen myötätuntoinen Pierren aikeille; mutta
huomautti samalla, että näiden parannuksien ohella on yleensä käytävä
käsiksi asioihin, jotka ovat huonossa kunnossa.

Huolimatta kreivi Besuhof vainajan jättämistä suunnattomista
rikkauksista -- Pierrellä sanottiin olleen 500 tuhatta ruplaa vuotuisia
tuloja -- tunsi Pierre itsensä nyt köyhemmäksi kuin silloin, kun hän
kreivi vainajalta sai 10 tuhatta ruplaa vuodessa. Hämärästi oli hän
selvillä seuraavasta menoarviosta: Holhousneuvostolle suoritettiin
kaikista maatiloista yhteensä noin 80 tuhatta ruplaa; Moskovan läheisen
maatilan, Moskovan talon ja ruhtinattaren kunnossapitoon ja elatukseen
kulutettiin noin 30 tuhatta; eläkkeinä maksettiin noin 15 tuhatta,
saman verran hyväntekeväisyyslaitosten hoitoon; kreivitär Helenalle
lähetettiin vuosittain 150 tuhatta; korkoja maksettiin noin 70 tuhatta;
eräs rakenteilla oleva kirkko oli näinä kahtena vuonna vienyt noin 10
tuhatta; loput -- noin 100 tuhatta ruplaa -- hupenivat niin ja näin,
Pierre itsekkään ei tietänyt minne, ja melkein joka vuosi täytyi tehdä
uusia lainoja. Tämän ohella saapui ylivoudilta joka vuosi jos
jonkinlaisia Jobin postia: tulipaloista, kadosta, tehtaiden ja ruukkien
rappeutumisista ja korjausten välttämättömyydestä. Ja näin ollen täytyi
Pierren ensi työkseen -- ryhtyä työhön -- johon hänellä vähimmin oli
taipumusta ja taitoa.

Joka päivä oli Pierre ylivoudin kanssa _toimessa_. Mutta hän tunsi,
etteivät asiat hänen toimintansa johdosta edistyneet hituistakaan. Hän
huomasi, ettei hänen toimintansa lainkaan kohdistunut asiain menoon, ei
lainkaan tarttunut itse asioihin eikä pakoittanut niitä edistymään.
Ylivouti puolestaan esitti kaikki asiat sangen synkillä väreillä,
koettaen Pierrelle vakuuttaa, että velkoja on välttämäti lyhennettävä
ja tätä varten käytettävä maaorjain työtä uusiin yrityksiin. Tähän ei
Pierre suostunut. Hän taas puolestaan vaati, että viipymättä oli
ryhdyttävä talonpoikia vapauttamaan. Ylivouti piti tätä mahdottomana,
ennen kun velka Holhousneuvostolle oli maksettu, ja tahtoi jättää asian
tuleviin aikoihin.

Ylivouti ei pitänyt Pierren hankkeita mahdottomina; hän ehdotti, että
niiden toteuttamiseksi myytäisiin metsiä Kostraman kuvernementistä ja
maita Volgan alajuoksun varsilta ja Krimiläiseltä tilalta. Mutta
ylivoudin puheiden mukaan seuraisi näistä toimenpiteistä niin viljalti
oikeusjuttuja, takavarikkojen, uloshakujen, sopimusten y.m.s.
peruutuksia, että Pierre joutui suunnilta ja vastaili lopulta kaikkiin
voudin ehdotuksiin: "Niin, niin, tehkääkin niin."

Pierreltä puuttui käytännöllinen repäisevä tarmokkuus, jonka avulla hän
välittömästi olisi saattanut ryhtyä toimeen, ja siksipä hän työtä ei
rakastanutkaan, koettelihan vain voutia saada uskomaan, että hän
todella on asioihin syventynyt. Vouti taas viekasteli kreiviä, koettaen
tätä saada uskomaan, että pitää näitä hommia sangen hyödyllisinä
isännälle ja itselleen rasittavina.

Suuressa kaupungissa tapasi Pierre tuttavia; tuntemattomat kiiruhtivat
tutustumaan häneen ja ottivat avosylin vastaan saapuneen pohatan,
kuvernementin rikkaimman tilanhaltijan. Kiusaukset Pierren
helmasyntiin, siihen, jonka hän veljeskuntaan otettaissa oli
tunnustanut suurimmaksi synnikseen, olivat niin voimakkaat, ettei hän
niitä voinut vastustaa. Taas kuluivat kokonaiset päivät, viikot,
kuukaudet yhdessä humussa: oli alituiseen illatsuja, päivällisiä,
suuruksia, tanssiaisia, niin ettei Pierre ehtinyt lainkaan tointua,
kuten oli ollut asiain laita Pietarissakin. Uudesta elämästä, jota
Pierre oli tahtonut alkaa, ei tullutkaan mitään: entinen elämä jatkui,
ainoastaan uudessa ympäristössä.

Veljeskunnan kolmesta elämän ohjeesta tunsi Pierre täydellisesti
unohtaneensa sen, joka määräsi, että jokaisen vapaamuurarin on oltava
siveellisyyden esikuvana, ja seitsemästä hyveestä ei hän itsessään
tuntenut jälkeäkään kahdesta: säädyllisyydestä ja rakkaudesta
kuolemaan. Hän lohdutteli itseään sillä, että oli täyttänyt sen
määräyksen, joka velvoitti toimimaan ihmissuvun tilan parantamiseksi ja
että hänessä olivat muut hyveet sangen kehittyneet: lähimäisen rakkaus
ja etenkin anteliaisuus.

Keväällä 1807 päätti Pierre palata Pietariin. Paluumatkalla aikoi hän
käydä kaikilla maatiloillaan ja tarkastaa, missä mitassa olivat hänen
uudistus- ja parannushommansa, ja missä tilassa oli nyt se kansa, jonka
Jumala oli uskonut hänen huostaansa ja jonka hän aikoi tehdä
onnelliseksi parannuspuuhillaan.

Ylivouti, joka piti kaikkia Pierren hommia melkein mielettömyyksinä,
epäedullisina hänelle itselleen, talonpojille ja vieläpä Pierrelle
itsellekin -- oli mukaantunut isäntänsä tahtoon. Vaikka hän pitikin
talonpoikain vapauttamista mahdottomana, oli hän sentään kaikilla
maatiloilla ryhtynyt rakennuttamaan suuria rakennuksia kouluille,
sairaaloille, turvakodeille ja järjestänyt isännälleen kaikkialla
tuliaisjuhlallisuuksia, ei juhlallisen komeita, joiden tiesi olevan
vastenmielisiä kreiville, vaan tuollaisia uskonnollisen nöyriä,
jumalankuvineen, leivän suolan tarjoiluineen, joiden hänen mielestään
piti vaikuttaa kreiviin ja saattaa hänet harhaan.

Etelän kevät, rauhallinen, nopea matkustaminen wieniläisissä vaunuissa
ja suloinen yksinäisyys vaikuttivat elvyttävästi Pierreen. Maatilat,
joilla hän ei koskaan ollut käynyt, olivat toinen toistaan ihanampia;
kansa näytti kaikkialla hyvinvoivalta ja liikuttavan kiitolliselta
tehtyjen parannusten johdosta. Juhlallisuudet tosin saattoivat Pierren
ymmälle, mutta sisimmässä sydämensä sopukassa tunsi hän sentään riemua
niiden johdosta. Eräällä tilalla tarjosivat talonpojat hänelle leipää
ja suolaa, lahjoittivat hänelle hänen suojeluspyhimyksiensä Pietarin ja
Paavalin kuvat ja pyysivät herransa suostumusta rakentaakseen omalla
kustannuksellaan kirkkoon uuden sivualttarin noiden lahjoittamainsa
suojeluspyhimysten kunniaksi ja rakkauden ja kiitollisuuden merkiksi
isännän tekemistä hyvistä töistä. Toisella tilalla tulivat vaimot
rintalapsineen kiittämään häntä siitä, että oli vapauttanut heidät
raskaasta työstä. Kolmannella tilalla oli vastassa pappi, risti
kädessä, lasten ympäröimänä, joille hän kreivin suosiollisella luvalla
oli opettanut uskontoa ja lukemisen ja kirjoittamisen alkeita. Kaikilla
tiloilla näki hän valmiita ja rakenteilla olevia suuria kivirakennuksia
kouluja, sairaaloita ja turvakoteja varten, jotka pian piti vihittämän
toimintaan. Kaikkialla näyttivät voudit hänelle työlistojaan, joista
kävi selville että veropäiviä oli tuntuvasti entisestään vähennetty, ja
tästä jalosta teosta siniviittaiset talonpojat häntä kävivät
liikuttavin sanoin kiittämässä.

Mutta sitä Pierre ei saanut tietää, että se kylä, missä hänelle
tarjottiin leipää ja suolaa ja missä Pietarille ja Paavalille
rakennettiin alttari, oli vilkas kauppapaikka, missä Pietarin päivänä
oli suuret markkinat, että alttarin rakentamisen olivat kylän rikkaat
talonpojat, samat jotka olivat häntä olleet tervehtimässä, jo aikoja
sitten panneet alulle, että yhdeksän kymmenettä osaa talonpojista eli
surkeassa kurjuudessa. Hän ei tiennyt, että ne imettävät äidit, jotka
hän oli vapauttanut talon töistä, tämän johdosta kodeissaan joutuivat
entistä raskaampaan työhön. Hän ei tietänyt, että pappi, joka risti
kädessä oli ollut häntä vastassa, nylki armotta talonpoikia, eikä
sitäkään, että häntä tervehtimään saapuneet oppilaat olivat jätetyt
papille kyynelsilmin, ja että monet heistä suurilla lahjoilla oli
vapautettu opiskelemasta. Hän ei tietänyt, että hänen suunnitelmansa
mukaan rakennetut kivitalot olivat omain alustalaisten rakentamat,
joille tämän johdosta oli lisätty veropäiviä, ja että veropäiviä oli
vähennetty ainoastaan paperilla. Hän ei tietänyt, että niillä tiloilla,
missä voudit kirjoistaan näyttivät hänen määräämänsä veron vähennyksen
kahteen kolmannekseen entisestä, olikin työvelvollisuutta lisätty
puolella. Ja siksipä olikin Pierre ihastunut tarkastusmatkaansa, ja
uudelleen valtasi hänen sydämensä se ihmisystävällinen tunne, jonka
huumaamana hän oli lähtenyt Pietarista, ja hän kirjoitteli innosta
hehkuvia kirjeitä opettaja-veljelle, kuten hän nimitti suurmestaria.

"Miten helposti saattaa tehdä näin paljon hyvää, miten vähän on siinä
vaivaa", -- ajatteli Pierre, -- "ja miten välinpitämättömiä sentään
olemme!"

Hän oli sydämessään onnellinen hänelle osoitetun kiitollisuuden
johdosta, mutta sitä osoitettaissa hän häpesi. Tämä kiitollisuuden
osoitus pani hänet ajattelemaan, miten _paljon enemmän_ hän saattaisi
tehdä hyvää näille yksinkertaisille, hyville ihmisille.

Ylivouti, joka oli sangen tyhmä ja viekas mies, käsitti täydellisesti
viisaan ja naivin kreivin ajatukset. Hän leikki niillä kuin leluilla ja
kun huomasi, miten hänen järjestämänsä vastaanottajaiset vaikuttivat
kreiviin, alkoi hän päättävämmin esittää ajatuksiaan talonpoikain
vapauttamisen mahdottomuudesta ja erittäinkin sen tarpeettomuudesta,
sillä olivathan hänen mielestään talonpojat muutenkin täysin
onnelliset.

Sydämensä salaisimmissa sopukoissa täytyi Pierrenkin tunnustaa, että
oli vaikeata kuvitella mielessään onnellisempia ihmisiä, ja että heitä
vapaudessa odottivat, Jumala ties, mitkä vaarat; mutta sittenkin hän
pysyi päätöksessään, jonka piti oikeudenmukaisena. Vouti lupasi käyttää
kaikki voimansa kreivin lempiaatteiden toteuttamiseksi, sillä hän
käsitti selvästi, ettei kreivi koskaan voisi tarkastaa hänen toimiaan:
ovatko metsät ja maatilat myödyt mahdollisimman edullisesti, ovatko
velat suoritetut Holhousneuvostolle j.n.e. Ja sitäpaitsi hän oli
varmasti vakuutettu, ettei kreivi luultavasti koskaan edes kysy eikä
saa tietää, miten hänen rakennuttamansa kivitalot seisovat tyhjinä, ja
miten talonpojat vastakin rahassa ja työllä maksavat saman veron kuin
muidenkin tilain talonpojat s.o. niin paljon kuin irti saavat.



XI.


Palattuaan nyt mitä onnellisimmassa mielentilassa eteläisiltä
maatiloiltaan päätti Pierre käydä tapaamassa ystäväänsä Bolkonskia,
jonka luo jo oli kauvan ollut hankkeissa matkustaa ja jota hän ei ollut
tavannut kahteen vuoteen.

Bogutsharovo sijaitsi laakealla, rumalla alangolla peltojen ja
kuusi- ja koivumetsien ympäröimänä. Herraskartano oli kylän suussa,
joka suorana piiruna lojui kahden puolen valtatietä. Talon edessä oli
hiljan kaivettu, äärillään vettä oleva lammikko, jonka rannoille ei
ruoho edes vielä ollut kerinnyt nousemaan. Talon ympärillä kasvoi
nuorta metsää, siellä täällä jokunen mäntykin.

Rakennuksia oli talossa: luha, väentupa, talli, sauna, kylkirakennus ja
suuri, kivinen päärakennus puoliympyräisine otsamineen, joka sentään
vielä ei ollut valmis. Päärakennuksen ympärille oli istutettu pieniä
puita ja pensaita. Aidat ja portit olivat jykevät ja uuden uutukaiset;
katoksessa oli kaksi ruiskua ja viheriäiseksi maalattu vesitynnyri;
tiet olivat suorat, sillat kaidepuilla varustetut ja vahvat. Kaikki
todisti täsmällisyyttä ja hyvää talouden hoitoa. Kohtaamiltaan talon
miehiltä sai Pierre tietää, että ruhtinas asui pienessä, hiljan
rakennetussa kylkirakennuksessa, aivan lammikon rannalla.

Ruhtinas Andrein vanha hoitaja, Anton, auttoi Pierren vaunuista, sanoi
ruhtinaan olevan kotona ja vei Pierren siistiin, pieneen eteiseen.

Pierreä kummastutti pienen, mutta siistin talon vaatimattomuus
sellaisten loistavien olojen jälkeen, jollaisissa hän viimeksi oli
tavannut ystävänsä Pietarissa. Hän astui kiireesti vielä hongalta
hajahtavaan, kalkkiamattomaan pienoiseen saliin ja tahtoi mennä
etemmäksi, mutta Anton juoksi edeltä varpaisillaan ja koputti ovelle.

-- No, mitä siellä? -- kuului räikeä, vastenmielinen ääni.

-- Vieras, -- vastasi Anton.

-- Pyydä hieman odottamaan, -- ja kuului sysättävän tuolia. Pierre meni
nopein askelin ovelle ja töyttäsi huoneesta tulevaan, synkän näköiseen,
vanhentuneeseen ruhtinas Andreihin, Pierre syleili häntä ja nostettuaan
lasit silmiltään suuteli häntä poskiin ja tarkasteli läheltä.

-- Kas enpä odottanut, tervetullut, -- sanoi ruhtinas Andrei.

Pierre ei puhunut mitään; kummastellen, tuijottavin katsein hän
tarkasteli ystäväänsä. Häntä hämmästytti ruhtinas Andreissa tapahtunut
muutos. Sanat olivat mairittelevia, hänen huulillaan ja kasvoillaan
leikki hymy, mutta katse oli sammunut, kuollut, johon ruhtinas Andrei,
vaikka nähtävästi sitä halusi, ei voinut iloista ja liekehtivää
loistetta lietsoa. Eipä hän juuri ollut laihtunut, kalvistunut,
miehistynyt tämä hänen ystävänsä; mutta tuo katse ja tuo uurre otsalla,
mitkä kertoivat pitkäaikaisesta, yhteen ainoaan asiaan kohdistuneesta
miettimisestä, kummastuttivat ja oudostuttivat Pierreä, kunnes hän
tottui niihin.

Kuten on laita pitkän eron jälkeen kohdattaissa, ei keskustelu voinut
pitkiin aikoihin asettua; he kyselivät ja vastailivat lyhyesti
sellaisistakin asioista, joista tiesivät kauvan tarvitsevan
keskustella. Viimeinkin alkoi keskustelu vähitellen pysähtyä ennen
hätimiten kosketeltuihin seikkoihin: kysymyksiin entisestä elämästä,
tulevaisuuden tuumiin, Pierren matkaan, hänen toimiinsa, sotaan y.m.s.
Aatoksien keskittyminen ja alakuloisuus, jotka Pierre oli huomannut
ruhtinas Andrein katseesta, kuvautuivat vielä voimakkaammin hymyssä,
jota tämä hymyili Pierren puhuessa, varsinkin silloin, kun Pierre
puheli ilon innossa menneisyydestä tai tulevaisuudesta. Ruhtinas Andrei
näytti tahtoneenkin muttei mitenkään voinut innostua Pierren puheisiin.
Pierre alkoi tuntea, että ruhtinas Andrein kuullen oli sopimatonta
puhua riemusta, haaveista, onnen ja hyvän toiveista. Häntä hävetti
ilmaista kaikkia uusia vapaamuurari-aatteitaan, jotka hänen viime
matkallaan olivat erityisen voimakkaina hänessä uusiutuneet ja
heränneet. Hän puheli varovaisesti ja pelkäsi, että häntä pidetään
naivina; sen ohessa häntä vastustamattomasti halutti pian näyttää
ystävälleen, että hän nyt oli aivan toinen, parempi Pierre kuin
Pietarissa ollessaan.

-- En voi teille sanoa, miten paljon olen siitä ajasta kokenut ja
muuttunut. En itseäni enään tuntisi.

-- Niin, paljon, paljon olemme niistä päivin muuttuneet, -- sanoi
ruhtinas Andrei.

-- No, entäs te? -- Pierre kysäsi, -- mitä suunnitelmia teillä on?

-- Suunnitelmia? -- toisti ruhtinas Andrei pilkallisesti.

-- Minulla suunnitelmia? -- hän kertasi, ikäänkuin olisi ihmetellyt
sellaisen sanan merkitystä. -- Niin, näethän, rakennutan, haluan
tulevana vuonna jo tykkönään muuttaa...

Pierre vaiti ollen herkeämättä katseli Andrein vanhentuneisiin
kasvoihin.

-- Ei, minä kysyn, -- sanoi Pierre, mutta ruhtinas Andrei keskeytti:

-- Niin, mitäpäs minusta puhetta ... kerrohan sinä, kerro matkastasi,
kaikesta, mitä maatiloillasi olet toimittanut.

Pierre alkoi kertoa, mitä hän oli tehnyt maatiloillaan, parhaampansa
mukaan kumminkin koettaen salata osallisuutensa tehtyihin parannuksiin.
Ruhtinas Andrei ehätti jonkun kerran edeltä sanomaan Pierren ajatuksen,
aivan kuin olisi kaikki, mitä Pierre oli tehnyt, ollut jo kauvan
tunnettu tarina, ja hän kuunteli, ei ainoastaan haluttomasti, vaan
vieläpä kuni häveten Pierren puheita.

Pierren olo ystävänsä seurassa kävi kiusalliseksi, jopa raskaaksikin.
Hän vaikeni.

-- Kuulehan rakkahani, sanoi ruhtinas Andrei, jonka nähtävästi myös oli
raskas ja pulmallinen vieraineen, -- elän täällä näin leirioloissa,
tulin vain katsomaan. Menen tänään taas sisareni luo. Tutustan sinut
heihin. Mutta oletkin, luulen, jo tuttu, -- hän sanoi, nähtävästi vain
kohteliaisuudesta vieraaseen, jonka kanssa hänellä tällä erällä ei
tuntunut olevan mitään yhteistä. -- Lähdemme päivällisen syötyämme.
Mutta nyt kai tahdot katsastaa kartanoani?

He läksivät kartanolle ja käyskentelivät päivällisiin asti,
keskustellen valtiollisista uutisista ja yhteisistä tuttavista, kuten
keskustelevat vain vähän toisiaan tuntevat henkilöt. Vähän vilkkaammin
ja innokkaammin jutteli ruhtinas Andrei sentään rakenteella olevasta
uudesta kartanostaan ja asuinrivistä, mutta siinäkin kesken puhelun,
telineillä oltaessa, kun hän kuvaili Pierrelle rakennuksen asemaa, hän
äkkiä keskeytti:

-- Muuten, eihän siinä ole mitään huvittavaa, menkäämme päivälliselle
ja sitten matkalle.

Päivällistä syötäessä johtui keskustelu Pierren naimiseen.

-- Tulin kovin kummiini, kun kuulin siitä, -- sanoi ruhtinas Andrei.

Pierre karahti punaiseksi, kuten aina tästä asiasta puhuttaessa, ja
sanoi hätäisesti:

-- Joskus juttelen teille, miten tämä kaikki tapahtui. Mutta tietäkää,
että kaikki on ikuisiksi ajoiksi katkennut.

-- Ikuisiksiko? -- sanoi ruhtinas Andrei. -- Ikuista ei ole mikään.

-- Mutta tiedättehän miten kaikki loppui? Olettehan kuullut
kaksintaistelusta?

-- Kyllä, sinä läpäisit senkin.

-- Eräästä seikasta Jumalaa kiitän, kiitän siitä, etten tappanut sitä
miestä, -- Pierre sanoi.

-- Miksikä? -- virkkoi ruhtinas Andrei. -- Häijyn koiran tappaminen on
hyväkin työ.

-- Ei, ihmisen tappaminen on pahasti, väärin...

-- Miksi väärin? -- toisti ruhtinas Andrei. -- Mikä on oikeata, mikä
väärää, ei ole ihmisten määrättävissä. Ihmiset ovat iät päivät
erehtyneet ja tulevat erehtymään, eivätkä missään enemmän kuin siinä,
mitä katsovat kulloinkin oikeaksi ja vääräksi.

-- Väärää on se, mikä on vahingoksi toiselle ihmiselle, -- sanoi Pierre
hyvillään siitä, että ruhtinas Andrei ensi kerran hänen tulonsa jälkeen
innostui ja alkoi puhua, tahtoen ilmaista kaiken, mikä oli tehnyt hänet
sellaiseksi kuin hän nyt oli.

-- Mutta kuka sinulle on sanonut, mikä on vahingoksi toiselle
ihmiselle? -- kysyi ruhtinas Andrei.

-- Vahingoksi? Vahingoksi? -- Pierre sanoi. -- Kaikki tiedämme, mikä on
vahingoksi itsellemme.

-- Niinpä tiedämme, mutta sitä, mikä on itselleni vahingoksi, en voi
tehdä toisille, -- sanoi ruhtinas Andrei, yhä enemmän innostuen ja
nähtävästi haluten ilmaista Pierrelle uuden maailmankatsomuksensa. Hän
puhui ranskaa. -- _Je ne connais dans la vie que deux maux hien réels:
c'est le remord et la maladie. Il n'est de bien que l'absence de ces
maux_.[26] Elää itseään varten ja välttää vain näitä kahta pahaa: siinä
nykyinen viisauteni.

-- Mutta lähimäisenrakkaus ja uhrautuvaisuus? -- puuttui Pierre
puheesen. -- Ei, en koskaan ole kanssanne yhtä mieltä! Elää vain niin,
ettei tee pahaa, ettei tee kaduttavia tekoja, ei riitä. Minä elin niin,
elin itseäni varten ja turmelin elämäni. Ja vasta nyt, kun elän, tai
ainakin koetan elää (vaatimattomuudesta Pierre korjasi lauseensa)
toisia varten, vasta nyt olen käsittänyt elämäni koko onnen. Ei, en ole
kanssanne yhtä mieltä, ja ettepä tekään niin ajattele kuin puhutte.

Ruhtinas Andrei katseli vaiti ollen Pierreä ja hymyili ilkamoivasti.

-- Kunpa näet sisareni, ruhtinatar Marian. Teistä tulee ystävät, -- hän
sanoi. -- Ehkä olet oikeassa itseesi nähden, -- jatkoi hän hetkisen
kuluttua; -- mutta kukin elää omalla tavallaan: sinä elit itseäsi
varten ja sanoit, että sillä olit turmelemaisillasi elämäsi, mutta että
aloit tuntemaan onnen vasta kun aloit elää muita varten. Minäpä olen
kokenut päinvastaista. Minä olen elänyt kunnian vuoksi. (Sillä mitä on
kunnia? Myöskin rakkautta toisiin, halu tehdä heille jotakin, halu
heidän kiitoksiinsa). Niin, olen elänyt muita varten enkä vain ole
ollut turmelemaisillani elämääni, olen sen hoki turmellut. Ja siitä
saakka, kun aloin elää itseäni varten, olen ollut rauhallisempi.

-- Mutta mitä itselleen elämistä teidän elämänne on? -- kysyi Pierre
innostuen. -- Entä poika, entä sisar, isä?

-- Niin, nehän ovat kaikki samaa _minää_, ne eivät ole toisia, -- sanoi
ruhtinas Andrei, -- mutta muut, lähimäiset, _le prochain_, kuten te
ruhtinatar Marian kanssa niitä nimitätte, nepä ovat hairahduksen ja
pahuuden päälähde. _Le prochain_ ovat ne, sinun kieviläiset
talonpoikasi, joille tahdot tehdä hyvää.

Ja hän katsahti Pierreen pilkallisen härnäävin katsein. Hän nähtävästi
haastoi Pierreä kinastelemaan.

-- Laskette leikkiä, -- puheli Pierre yhä enemmän innostuen. -- Mitä
hairausta ja pahaa voi olla siinä, että halusin (hyvin vähän ja
huonosti täytin), mutta halusin tehdä hyvää ja teinkin jotakin? Mitäpä
pahaa voi olla siinä, että onnettomat ihmiset, talonpoikamme, ihmiset
meidän vertaisemme, jotka kasvavat ja kuolevat käsittämättä Jumalasta
ja oikeudesta muuta kuin juhlamenot ja ja ajattelematta luetut
rukoukset, saavat oppia tulevan elämän, hyvityksen, palkinnon,
lohdutuksen lohdullisia oppeja? Mitä pahaa ja hairahdusta on siinä,
että ihmiset kuolevat avutta tautiin, kun niin helppo on aineellisesti
heitä auttaa, ja minä annan heille lääkkeitä, sairashuoneen, ja
vanhuuden turvan? Ja eikö se ole kouraantuntuva ja epäilemätön hyvä
työ, että talonpoika muijineen, lapsineen, joilla ei ole päivän eikä
yön rauhaa, saa minulta lepo- ja joutoaikaa? ... -- puheli Pierre
hätäisesti ja tapaillen. -- Ja näin tein, joskin huonosti, joskin
vähässä määrässä, mutta jotain toki tein tämän hyväksi, ja te ette
mitenkään saa minua luopumaan vakaumuksesta, että tekemäni on hyvää,
enkä sitäkään usko, että toisin näistä asioista ajattelisitte. Mutta
pääasia, -- jatkoi Pierre, -- minäpä tiedän ja tiedän varmasti, että
nautinto tämän hyvän tekemisestä on ainoa todellinen elämän onni.

-- Niin, jos kysymys asetetaan tälle kannalle, on se toista, -- sanoi
ruhtinas Andrei. -- Minä rakennan taloa, viljelen puutarhaa ja sinä --
perustat sairashuoneita. Kummankin työ voi olla hyvää ajanvietettä.
Mutta mikä on oikeata, mikä hyvää -- jätä se sen arvosteltavaksi, joka
kaikki tietää, mutta älä meidän. No, tahdot riidellä, -- hän lisäsi, --
annappa tulla.

He nousivat pöydästä ja menivät istumaan kuistille.

-- No, riidelkäämme sitten, -- sanoi ruhtinas Andrei. -- Sinä puhut
kouluista, -- jatkoi hän, taivuttaen sormeaan, -- opetuksista ja niin
poispäin, se on, tahdot ohjata tuon, -- hän näytti talonpoikaa, joka
lakki kourassa kulki heidän ohitseen, -- hänen eläimellisestä
tilastaan, ja herättää hänessä siveellisiä tarpeita, mutta minusta
näyttää, että ainoa mahdollinen onni on -- eläimellinen onni, -- ja sen
sinä tahdot häneltä ryöstää. Minä kadehdin häntä ja sinä tahdot tehdä
hänet minuksi, antamatta hänelle minun käytettävissäni olevia elämisen
keinoja. Sitten sanot: on huojennettava hänen työtaakkaansa. Mutta
minun mielestäni ruumiillinen työ on hänelle yhtä välttämätön,
yhtäläinen olemisen ehto, kuin minulle ja sinulle järjen työ. Sinä et
voi olla ajattelematta. Minä panen maata kello 3:n aikaan, ajatukset
täyttävät pääni, enkä voi nukkua, kieriskelen vuoteella aamuun saakka
enkä nuku siksi, että ajattelen, enkä voi olla ajattelematta, kuten ei
hänkään voi olla kyntämättä, niittämättä; muuten menee hän kapakkaan
tai sairastuu, samoin kuin en minä voi kestää hänen hirveätä
ruumiillista työtään, vaan kuolla kuperrun viikon kuluttua, samoin ei
hänkään kestä minun ruumiillista joutilaisuuttani; hän lihoo
suunnattomasti ja kuolee. Kolmanneksi, -- mitäs sinä taas vielä
sanoitkaan? -- Ruhtinas Andrei taivutti kolmannen sormen. -- Ah, niin,
sairashuoneita ja lääkkeitä. Hän saa halvauksen, on kuolemaisillaan,
mutta sinä isket suonta, ja parannat hänet. Hän raatustaa raajarikkona
kymmenen vuotta kaikkien taakkana. Paljon rauhallisempaa ja
yksinkertaisempaa on hänen kuolla. Toisia syntyy, ja onpa niitä
muutenkin paljon. Jospa säälittelisit, että sinulta meni työmies, --
jona minä häntä pidän, mutta rakkaudesta häneen tahdot hänen parantaa.
Mutta ei hän sitä tarvitse. Niin, ja siksi toiseksi, on pelkkää
mielikuvitusta, että lääketiede olisi koskaan ketään parantanut! Tappaa
-- sen tekee! -- hän sanoi, häijyn ilkeästi kasvojaan rypistäen ja
kääntyen Pierrestä.

Ruhtinas Andrei lausuili ajatuksensa niin selvästi ja täsmällisesti,
että selvästi huomasi hänen näitä asioita monasti miettineen, ja hän
puhui mielellään ja vinhaan, kuten ihminen, joka pitkään aikaan ei ole
saanut puhua. Mitä toivottomammaksi hänen arvostelunsa kävivät sitä
elokkaimmiksi kävivät hänen kasvonsa.

-- Ah, se on kauheata, kauheata! -- sanoi Pierre. -- En vain käsittää,
miten on mahdollista niin ajatellen elää. Minullakin oli sellaisia
hetkiä, aivan hiljan, Moskovassa ja matkoilla ollessani, mutta silloin
siihen määrään masennun, etten eläväni tunne, kaikki on minusta
inhottavaa ... etenkin minä itse. Silloin en syö, en peseydy... No,
entäs te?

-- Miksikäs olla peseymättä, se ei ole siistiä, -- sanoi ruhtinas
Andrei. -- Päinvastoin, on koetettava tehdä elämä mahdollisimman
miellyttäväksi. Elän, enkä ole siihen syypää, siispä pitää jotenkuten
paraan mukaan mutta ketään häiritsemättä, elää kuoloon asti.

-- Mutta mikä herättää teissä halua elämään noine ajatuksinenne. Istua
liikkumatta, eikä ryhtyä mihinkään...

-- Elämä ei niinkään jätä rauhaan. Mielelläni olisin mitään tekemättä,
mutta katsos, toiselta puolen täkäläinen aatelisto piti minut
ansiokkaana puhemiehekseen; vaivoin pääsin siitä eroon. He eivät
voineet käsittää, ettei minussa ole sitä, mitä tällaisessa toimessa
tarvitaan, ei ole tuota hyväntahtoista ja huolehtivaa typeryyttä, joka
on välttämätön. Sitten tämä talo, jota piti ryhtyä rakentamaan, jotta
olisi ihmisellä rauhallinen sopukkansa. Nyt vielä nostoväki.

-- Miksi ette palvele armeijassa?

-- Austerlitzin jälkeen! -- sanoi ruhtinas Andrei synkästi. -- Ei,
kiitän nöyrimmästi; olen mielessäni päättänyt, etten Venäjän toimivaan
armeijaan palvelemaan ryhdy. Enkä ryhdy, vaikkapa Bonaparte olisi
tuossa Smolenskin luona ja uhkaisi Lisijagoria, en silloinkaan astu
venäläiseen armeijaan. No, sanoin sen siis sinulle, -- pitkitti
rauhoittavasti ruhtinas Andrei. -- Nyt nostoväessä, isä on 3:nen piirin
ylipäällikkö, ja ainoa keino minulle pelastua palveluksesta on -- olla
hänen palveluksessaan.

-- Siispä te palvelette?

-- Palvelen.

Hän oli hetkisen vaiti.

-- Mutta miksi sitten palvelette?

-- Sanonko sen teille. Isäni on aikakautensa mainioimpia miehiä. Mutta
hän alkaa jo vanheta ja hän on, ei juuri julma, mutta luonteeltaan
liian toimintahaluinen. Hän on kauhea rajattomaan valtaansa tottuneena,
etenkin nyt, kun Hallitsija on antanut tämän vallan kaikille nostoväen
ylipäälliköille. Jos kaksi viikkoa sitten olisin myöhästynyt kaksi
tuntia, olisi hän hirtättänyt pöytäkirjan pitäjän Juhnovissa, -- sanoi
ruhtinas Andrei hymyillen. -- Niinpä palvelenkin sentähden, että paitsi
minulla ei kellään ole vaikutusta isääni, ja pelastan hänet silloin
tällöin teoista, jotka häntä jälkeenpäin kaivelisivat. -- No kas,
siinäpä ollaan!

-- Kyllä, _mais ce n'est pas comme vous l'entendez_,[27] -- jatkoi
ruhtinas Audrei. -- En tutuistakaan hyvää halunnut enkä halua tuolle
pöytäkirjuri roistolle, joka oli varastanut vähäisen saappaita
nostomiehiltä; olisinpa ollut tyytyväinen nähdessäni hänet hirtettynä,
mutta minun oli sääli isää, se on taaskin itseäni.

Ruhtinas Andrei innostui yhä enemmän. Hänen silmänsä loistivat
kuumeentapaisesti hänen koettaessaan todistaa Pierrelle, että hänen
menettelytapansa aina on ollut vapaa lähimäisenrakkaudesta.

-- Vai niin, tahdot vapauttaa talonpojat, -- hän jatkoi. -- Se on
varsin hyvä; mutta ei sinulle (sinä, luullakseni, et ole ketään piessyt
kuoliaaksi etkä lähettänyt Siperiaan) ja vielä vähemmin talonpojille.
Jos heitä lyö, pieksee, lähettää Siperiaan, niin ei se heille, arvelen,
ole sen pahempi. Siperiassa hän viettää samaa naudan elämää, arvet
ruumiissa kasvavat umpeen, ja hän on yhtä onnellinen kuin oli ennenkin.
Mutta talonpoikain vapauttaminen on tarpeellinen niiden ihmisten
tähden, jotka joutuvat siveelliseen rappiotilaan, jotka ovat tehneet
kaduttavia töitä, sitten tukahuttaneet katumuksen tunnon sydämestään ja
raaistuvat sentähden, että saattavat tuomita kuolemaan syylliset ja
syyttömät. Tällaisia ihmisiä säälin ja heidän tähtensä vapauttaisin
talonpojat. Sinä kenties et ole nähnyt, mutta minä olen, miten hyvät
ihmiset, jotka ovat kasvaneet näissä rajattoman vallan synnyttämissä
oloissa, vuosien vieriessä, kun tulevat ärtyisemmiksi, myös tulevat
ankaroiksi, jäykiksi, tietävät sen, mutteivät voi hillitä itseään ja
tulevat yhä vain onnettomammiksi.

-- Ruhtinas Andrei puhui niin lämpimästi ja viehkeästi, että Pierre
tahtomattaankin tuli ajatelleeksi, että Andrei oli saanut aiheen näihin
ajatuksiinsa omasta isästään.

Hän ei vastannut mitään.

-- Niin, näetsen, ketä säälin -- ihmisarvoa, oman tunnon rauhaa ja
puhtautta, mutten heidän selkiään ja otsiaan, jotka, piestäköön ja
lyötäköön heitä miten paljon tahansa, jäävät yhä samoiksi seliksi ja
otsiksi.

-- Ei, ei ja tuhannesti ei, en koskaan ole kanssanne samaa mieltä, --
sanoi Pierre.



XII.


Illalla istuivat ruhtinas Andrei ja Pierre vaunuihin ja läksivät
Lisijagoriin. Ruhtinas Andrei katseli Pierreen ja katkaisi tuon
tuostakin äänettömyyden puheillaan, jotka ilmaisivat hänen olevan
hyvällä päällä.

Hän jutteli, peltoja osoittaen, taloutensa saattamisesta täyteen
kuntoon.

Pierre oli synkkä ja vaiti, vastaillen lyhyeen, ja näytti vaipuneen
mietiskelyihinsä.

Pierre ajatteli, että ruhtinas Andrei on onneton, että hän on
erehdysten vallassa, ei tunne totista valoa, ja että hänen, Pierren,
pitäisi tulla hänelle avuksi, vahvistaa ja nostaa häntä. Mutta juuri
kuin Pierre mietti, miten ja mistä hän alkaisi puhua, hän tunsi
sydämessään, että ruhtinas Andrei yhdellä sanalla, yhdellä tosiolla
kukistaa koko hänen oppinsa ja hän pelkäsi alkaa, pelkäsi panna rakasta
pyhäkköään alttiiksi mahdolliselle pilkalle.

-- Ei, miksikäs niin ajattelette, -- alkoi Pierre äkkiä, painaen päänsä
alas, jolloin hän muistutti puskevaa härkää, -- miksi ajattelette niin?
Teidän ei pidä niin ajatella.

-- Mitäs minä ajattelen? -- kysyi ruhtinas Andrei ihmeissään.

-- Elämää, ihmisen tarkoitusperää. Se on mahdotonta. Ajattelin samoin
ja minut pelasti, tiedättekö mikä? Vapaamuurarius. Ei, älkää hymyilkö.
Vapaamuurarius ei ole uskonnollinen ja juhlamenoja noudattava lahko,
kuten minäkin ennen ajattelin, vapaamuurarius on parhaiden, ikuisten
inhimillisten puolten paras ja ainoa ilmaisumuoto.

Ja hän alkoi juurta jaksain selvittää ruhtinas Andreille
vapaamuurariutta sellaisena kuin hän sen käsitti. Hän sanoi, että
vapaamuurarius on kristillinen oppi, joka vapauttaa maallisista ja
uskonnollisista ikeistä; yhdenvertaisuuden, veljeyden ja rakkauden
oppi.

Ainoastaan meidän pyhällä veljeskunnallamme on todellinen merkitys
elämässä; kaikki muu on unta, -- puheli Pierre. -- Käsitätte, ystäväni,
että tämän liiton ulkopuolella on kaikki täynnä valhetta ja vääryyttä,
ja olen kanssanne yhtä mieltä siinä, että viisaalle ja hyvälle
ihmiselle ei muuta tehtäväksi jää, kuin teidän tapaanne elää elämänsä
loppuun, koettamalla olla muita häiritsemättä. Mutta omistakaa meidän
perusvakaumuksemme, liittykää meidän veljeskuntaamme, antautukaa meille
ja sallikaa itseänne opastettaa, ja heti tunnette, kuten minäkin
tunsin, itsenne osaksi siitä suunnattomasta ketjusta, joka on
näkymätön, ja jonka alku piilee taivaissa, -- Pierre puheli.

Ruhtinas Andrei oli vaiti ja kuunteli eteensä tuijottaen Pierren
puhetta. Jonkun kerran kysyi hän toistamiseen Pierreltä sellaisia
sanoja, joita ei vaunun pyöräin kolinalta eroittanut. Ruhtinas
Andrein silmistä välähtelevästä erityisestä loisteesta ja hänen
hiljaisuudestaan huomasi Pierre, etteivät sanansa olleet turhia, ettei
ruhtinas Andrei keskeytä häntä eikä liioin ilvehdi hänen puheilleen.

He saapuivat tulvivalle joelle, jonka yli heidän oli mentävä lautalla.
Sillä aikaa kun hevosia ja vaunuja sijoiteltiin lautalle, olivat hekin
tulleet lautalle.

Ruhtinas Andrei, nojaten kyynärpäitään kaidepuuhun, katseli vaiti ollen
laskevan auringon valaisemaa välkkyvää vuota.

No, mitä ajattelette tästä? -- kysyi Pierre. -- Miksi olette vaiti?

-- Mitäkö ajattelen? kuuntelen sinua. Onhan se niin, -- virkkoi
ruhtinas Andrei. -- Mutta sinä sanot: liity veljeskuntaamme ja me
sinulle osoitamme elämän päämäärän ja ihmisen tarkoitusperän ja
maailmaa hallitsevat lait. Mutta keitä olemme me -- ihmiset? Miksi
tiedätte te kaikki? Miksi en minä yksin näe, mitä te näette? Te näette
maan päällä hyvyyden ja totuuden valtakunnan, mutta en minä sitä näe.

Pierre keskeytti hänet.

-- Uskotteko tulevaan elämään? -- hän kysyi.

-- Tulevaan elämään? -- toisti ruhtinas Andrei, mutta Pierre ei antanut
hänen vastata ja otaksui tämän toistamisen kielloksi, sitä suuremmalla
syyllä, kun hän tiesi ruhtinas Andrein entiset ateistiset mielipiteet.

-- Sanotte, ettette voi havaita hyvyyden ja totuuden valtakuntaa maan
päällä. Minäkään en sitä nähnyt, ja sitä ei saata nähdä, jos pitää
elämäämme ikäänkuin kaiken loppuna. _Maan_ päällä, tämän samaisen maan
päällä näet (Pierre osoitti kenttää), ei ole totuutta; kaikki on
valhetta ja pahuutta -- mutta maailmassa, koko maailmassa on totuuden
valtakunta, ja me olemme nyt maan lapsia, mutta ikuisesti maailman
lapsia. Tunnenhan sielussani, että olen osa tästä suunnattomasta,
sopusointuisesta kokonaisuudesta. Tunnenhan, että olen tässä
lukemattomain olentojen paljoudessa, jossa Jumaluus ilmenee, -- korkein
voima, miten sanoisin, -- että olen rengas, porras alemmista olennoista
ylempiin. Jos näen, jos selvästi näen nämä tikapuut, jotka vievät
kasvista ihmiseen, niin miksikäs oletan, että nämä tikapuut loppuvat
minuun, eivätkä vie yhä kauvemmaksi. Tunnen, etten ainoasti voi olla
häviämättä, niinkuin ei mikään maailmasta häviä, vaan myös, että aina
olen oleva ja aina ollut. Tunnen, että, paitsi minua, yläpuolellani
elää henkiä ja että tässä maailmassa on totuus.

-- Niin, se on Herderin oppia, -- sanoi ruhtinas Andrei, -- mutta ei
se, rakkahin ystävä, saa minua vakuutetuksi, elämä ja kuolema, kas nepä
vakuuttavat.

-- Se saa vakuutetuksi, kun näet sinulle kalliin olennon, johon olet
sidottu, jolle olet väärin tehnyt ja jolle tahdot hyvittää, (ruhtinas
Andrein ääni vavahti ja hän kääntyi ystävästään) yhtäkkiä joutuvan
kärsimään, kitumaan, ja sitten tuo olento häviää... Miksi? Täytyyhän
saada vastaus! Ja minä luulen, että se on olemassa... Kas tämä saa
vakuutetuksi, tämä on saanut minut vakuutetuksi, -- sanoi ruhtinas
Andrei.

-- No, kyllä, kyllä, puheli Pierre, -- samaahan olen minäkin sanonut!

-- Ei, sanoin vain, että tulevan elämän välttämättömyydestä eivät saa
vakuutetuksi todistelut, vaan se kun käyt elämässä käsi kädessä ihmisen
kanssa, ja äkkiä tuo ihminen häviää _tuonne ei mihinkään_, ja kun itse
pysähdyt sen kuilun reunalle ja katselet sinne. Ja minä olen
katsahtanut.

-- No, entäs sitten! Tiedätte, että on _siellä_ ja että on _joku_.
Siellä on -- tuleva elämä. Joku on -- Jumala.

Ruhtinas Andrei ei vastannut. Vaunut ja hevoset olivat jo aikoja sitten
saatetut toiselle rannalle, hevoset olivat jo valjastetut, ja jo oli
aurinko puoliksi kätkössään, ja iltakylmä kattoi hileillä lätäköt
lauttauspaikan luona, mutta Pierre ja Andrei, lakeijain, kuskien ja
lautturien kummaksi, seisoivat yhä lautalla ja puhelivat.

-- Jos on olemassa Jumala, tuleva elämä, niin on myös totuus, on hyve;
ja ihmisen korkein onni on pyrkimys niitä saavuttamaan. Täytyy elää,
täytyy rakastaa, täytyy uskoa, -- puheli Pierre, -- ettemme elä
ainoastaan tänäpänä tällä maan pallolla, vaan olemme eläneet ja tulemme
elämään ikuisesti, siellä, kaikkeudessa (hän osoitti taivaaseen).

Ruhtinas Andrei seisoi kyynärpäillään lautan kaidepuuhun nojaten ja
Pierreä kuunnellen ja katsoa tuijotti auringon punaista kajastusta
sinervässä vuossa. Pierre vaikeni. Oli aivan hiljaista. Lautta oli
aikoja sitten laskenut rantaan, ja ainoastaan virran juoksun
synnyttämät aallot heikosti loiskien löivät lautan pohjaan. Ruhtinas
Andreista tuntui, kuin olisi aaltojen loiske Pierren sanoihin lisännyt:
"totta, usko niihin."

Ruhtinas Andrei huokasi ja katsahti kirkkain, lapsellisen hellin
katsein Pierren punastuneihin, riemukkaisiin mutta yhä ystävän
etevämmyyttä arasteleviin kasvoihin.

-- Niin, jospa se niin olisi! -- hän sanoi. -- Mennään kuitenkin
istumaan, -- lisäsi ruhtinas Andrei, ja astuessaan lautalta, loi hän
katseensa taivaalle, jonne Pierre oli osoittanut ja ensi kerran
Austerlitzin jälkeen hän näki tuon korkean, iäisen taivaan, jonka oli
nähnyt maatessaan Austerlitzin kentällä; ja jokin kauvan uinaillut,
jokin parempi hänessä löytyvä heräsi äkkiä iloisena ja nuorena hänen
sielussaan. Tämä tunne katosi niin pian kun ruhtinas Andrei palasi taas
totuttuihin elämäntapoihinsa, mutta hän tiesi, että tämä tunne, jota
hän ei taitanut kehittää, eli hänessä. Kohtaus Pierren kanssa oli
ruhtinas Andreille ajankäänteenä, josta alkoi hänen, joskin
ulkonaisesti sama, niin sisällisesti kumminkin uusi elämänsä.



XIII.


Hämärsi jo, kun ruhtinas Andrei ja Pierre ajoivat Lisijagorin talon
pääkäytävän eteen. Siihen ajettaessa käänsi ruhtinas Andrei hymyillen
Pierren huomion takakäytävän luona syntyneeseen hälinään. Köyryinen
akka, reppu selässä, ja mustapukuinen, pitkähiuksinen lyhyt mies,
huomattuaan pihaan ajavat vaunut, viilettivät juoksemaan takaisin
portille. Kaksi naista juoksi heidän kintereillään, ja kaikki neljä
vaunuihin vilkuen juoksivat peloissaan takakuistille.

-- Nämä ovat Mashan Jumalan väkeä, -- sanoi ruhtinas Andrei. -- He
luulivat meitä isäksi. Mutta tämäpä onkin ainoa asia missä tytär ei
tottele isää: isä käskee karkoittamaan pyhiinvaeltajat mutta tytär
niitä suojelee.

-- Mitä Jumalan väkeä? -- kysyi Pierre.

Ruhtinas Andrei ei ehtinyt vastaamaan. Palvelijat riensivät vastaan, ja
ruhtinas Andrei kyseli, missä vanha ruhtinas on, ja koska häntä
odotetaan.

Vanha ruhtinas oli vielä kaupungissa, ja häntä odotettiin joka hetki.

Ruhtinas Andrei vei Pierren omiin suojiinsa, jotka aina olivat täydessä
kunnossa häntä varten isän talossa, ja meni itse lapsenhuoneeseen.

-- Mennäänpä sisarta katsomaan, -- sanoi ruhtinas Andrei palattuaan
Pierren luo. -- En ole nähnyt häntä vielä, hän piileilee nyt ja
istuskelee Jumalan väkensä kanssa. Hän häpee, ja se on paikallaan,
saatpa samalla nähdä Jumalan väkeä. _C'est curieux, ma parole_.

-- _Qu'est ce que c'est que_[28] -- Jumalan väki? -- Pierre kysyi.

-- Saatpa nähdä.

Ruhtinatar Maria todellakin häpesi, ja punaiset läikät ilmestyivät
hänen kasvoilleen, kun ruhtinas Andrei ja Pierre astuivat hänen
huoneeseensa. Hänen kodikkaassa huoneessaan, missä pyhäinkuvakaappien
edessä paloi lamppuja, istui sohvalla teekeittiön ääressä ruhtinattaren
rinnalla nuori, pitkänenäinen ja pitkätukkainen poika, munkin kaapu
yllä.

Viereisellä nojatuolilla istui ryppyinen, laiha akka, jolla oli lempeä
ilme lapsellisilla kasvoilla.

-- _André, pourquoi ne pas m'avoir prévenu_?[29] -- sanoi ruhtinatar,
hellästi moittien ja asettuen pyhiinvaeltajiensa eteen kuin kanaemo
poikastensa.

-- _Charmée de vous voir. Je suis très contente de vous voir_,[30] --
sanoi ruhtinatar Pierrelle, tämän suudellessa hänen kättään. Hän oli
tuntenut Pierren jo poikasena, ja nyt Pierren ja Andrein välinen
ystävyys, Pierren onneton avioliitto, mutta ennen kaikkea hänen
hyväntahtoiset, yksinkertaiset kasvonsa tekivät hänet suosiolliseksi
Pierreä kohtaan. Ruhtinatar katseli häntä ihanilla silmillään ja näytti
sanovan: "minä pidän teistä hyvin paljon, mutta olkaahan vain
pilkkaamatta _näitä_". Kun ensimäiset kohteliaisuuden vaatimat
sievistelyt oli vaihdettu, he istuutuivat.

-- Hei, onpa Ivanushkakin täällä, -- sanoi ruhtinas Andrei, osoittaen
hymyillen nuorta vaeltajaa.

-- _André_! -- lausui ruhtinatar Maria rukoilevin katsein.

-- _Il faut que vous sachiez que c'est une femme_,[31] -- sanoi Andrei
Pierrelle.

-- _André, au nom de Dieu_,[32] toisti ruhtinatar

Näkyi selvästi, että ruhtinas Andrein ilvehtivä suhde vaeltajiin ja
ruhtinatar Marian hyödytön puolusteleminen olivat totuttuja tapoja.

-- _Mais, ma bonne amie_, -- sanoi ruhtinas Andrei, -- _vous devriez au
contraire m'être reconnaissante de ce que l'explique à Pierre votre
intimité avec ce jeune homme_.[33]

-- Todellako? -- sanoi Pierre uteliaasti ja vakavasti (josta ruhtinatar
Maria oli hänelle erittäin kiitollinen) katsellen lasiensa läpi
Ivanushkan kasvoja, joka ymmärrettyään hänestä puhuttavan viekkain
silmin pälyi kaikkiin.

Ruhtinatar Maria oli tuiki tarpeettomasti joutunut hämilleen _omiensa_
tähden. Ne eivät lainkaan arkailleet. Akka istui silmät maahan
luotuina, kyräten sentään tulijoihin, rauhallisena ja liikkumattomana
nojatuolissaan ja odotteli, että hänelle vielä tarjottaisiin teetä. Hän
oli kääntänyt kupin ylösalaisin tassille ja pannut näverrellyn
sokeripalasen kupin viereen. Ivanushka, hörppien teetä tassilta,
katseli alta kulmain viekkailla naisen silmillään nuoria miehiä.

-- Missä, Kievissäkö olet käynyt? -- kysyi ruhtinas Andrei akalta.

-- Siellä, isäseni, -- vastasi akka puheliaasti, -- Joulupäivänä oli
minulla armo tulla osalliseksi taivaallisesta Alttarin Sakramentista.
Mutta nyt olen matkalla Koljasinista, suuri armon runsaus on siellä
ilmennyt.

-- Entäs, oliko Ivanushka mukana?

-- Kuljeskelen omin päin, hyvä isä, -- sanoi Ivanushka, koettaen puhua
järeästi. -- Vasta Juhnovossa yhdyin Pelagejushkaan...

Pelagejushka keskeytti toverinsa, hän nähtävästi halusi kertoa mitä oli
nähnyt.

-- Koljasinissa, isäseni, on suuri armon runsaus ilmestynyt.

-- Mitä sitten, uusia pyhäinjäännöksiäkö? -- kysyi ruhtinas Andrei.

-- Olehan, Andrei, -- sanoi ruhtinatar Maria. -- Älä kerro
Pelagejushka.

-- E-e, äläpä, äitiseni, miksi en kertoisi? Minä pidän hänestä. Hän on
hyvä, Jumalalle otollinen, hän minulle hyväntekijäni, antoi 10 ruplaa:
muistan. Kun olin Kievissä ja minulle sanoo Kirjusha, mielipuoli --
totinen Jumalan ihminen, kesät talvet käy avojaloin. "Mitäs kuljet", --
sanoo, -- "sopimattomissa paikoissa, mene Koljasiniin, siellä on löytty
ihmeitä tekevä pyhän kuva, neitsyt, Pyhä Jumalan äiti." Niihin sanoihin
jätin hyvästit pyhimyksille, ja lähdin...

Kaikki olivat vaiti, vain vaeltajatar puhui tahdikkaalla äänellään,
henkeä vetäen.

-- Tulin sinne, isäni, ja kansa sanoo minulle: suuri armo on ilmennyt,
neitsyen, Pyhän Jumalanäidin tihkuu poskesta pyhää öljyä...

-- No, hyvä, hyvä, kerro toisten, sanoi ruhtinatar Maria, punehtuen.

-- Sallikaa häneltä kysyäni, -- Pierre virkkoi. -- Näitkö itse? -- hän
kysyi.

-- Mitenkäs muuten isäseni, itselläni oli se kunnia. Loiste sellainen
pyhimyksen kasvoilla kuin taivaan valo, mutta neitsyen poskuelta niin
tihkuu, niin tihkuu...

-- Mutta sehän on petosta, -- sanoi viattomasti Pierre, joka
tarkkaavasti oli kuunnellut vaeltajatarta.

-- Ah, isäseni, mitä puhut! -- sanoi Pelagejushka kauhistuen, ja
kääntyi turvaa anovasti ruhtinatar Mariaan.

-- Ne pettävät kansaa, -- toisti Pierre.

-- Herra Jesus Kristus! -- sanoi vaeltajatar, ristien silmiään. -- Oih,
älä puhu noin, isäseni. Niinpä eräskin kenraali ei uskonut, sanoi:
"munkit pettävät", mutta tuskin oli sanonut, kun tuli sokeaksi. Ja hän
näki unta, että hänen luokseen tulee Luolaneito ja sanoo: "usko minuun,
minä parannan sinut." Niin rupesikin pyytämään: "viekää minut viekää
hänen tykönsä." Puhun sinulle totista totta, itse näin. Hän vietiin
sokeana suoraan hänen luoksensa, lankesi maahan ja sanoi: "paranna!
annan sinulle, sanoo, mitä keisarilta olen armossa saanut." Itse näin,
isä, tähti oli neitoon tarttunut. Ja niinpä, -- näkönsä sai! Synti on
siten puhua. Jumala rankaisee, -- sanoi hän opettavasti, Pierreen
kääntyen.

-- Mutta miten oli tähti kuvaan tullut? -- kysyi Pierre.

-- Kenraaliksiko neitsytkin ylennettiin? -- kysyi ruhtinas Andrei
nauraen.

Pelagejushka kalpeni äkkiä ja löi kätensä yhteen.

-- Isä, isä, synti sinulle, sinulla on poika! -- puhkesi hän puhumaan,
ja kalpeus muuttui äkkiä heleäksi punaksi.

-- Isä, mitä sanoitkaan, Jumala sinulle anteeksi antakoon. -- Hän teki
ristinmerkin. -- Herra Jumala, armahda häntä Neitsyt, mitä tämä on ...
-- puhui hän, kääntyen ruhtinatar Mariaan. -- Hän nousi ja itkuun
pillahtamaisillaan alkoi sääliä laukkuaan kuntoon. Häntä nähtävästi
sekä kauhisti että hävetti, että hän nautti vierasvaraisuutta talossa,
jossa voitiin puhua sellaista ja suretti, että nyt oli pakko jättää
tämän talon hyvyydet.

-- No, mitä te haluatte? -- sanoi ruhtinatar Maria. -- Mitä varten
tänne tulitte?...

-- Ei, laskenhan leikkiä, Pelagejushka, -- sanoi Pierre. -- _Princesse,
ma parole, je n'ai pas voulu l'offenser_,[34] minä vaan muuten. Älä ole
milläsikään, laskin leikkiä, -- puheli hän, kainosti hymyillen ja
tahtoen tasoittaa vikansa. -- Niinhän minä ja hän myöskin teki pilaa
vain.

Pelagejushka pysähtyi epäröiden, mutta Pierren kasvoilla näkyi
sellainen vilpitön katumus, ja ruhtinas Andrei katseli niin hellästi
vuoroin Pelagejushkaan vuoroin Pierreen, että ensinmainittu vähitellen
rauhoittui.



XIV.


Vaeltajatar rauhoittui ja päästyään taas puhumisen alkuun, hän kertoi
kauvan isä Amfilohiasta, joka oli elämältään niin pyhä, että hänen
kätensä tuoksuivat suitsutussavulta, ja siitä, miten hänen
munkkituttavansa hänen viime Kievin matkallaan olivat antaneet hänelle
luolien avaimet, ja miten hän, otettuaan mukaansa korppuja, kaksi
vuorokautta oli viettänyt luolissa pyhimysten seurassa. "Rukoilen ja
luen hiukan yhdelle ja lähden toisen luo. Nukahdan ja taas käyn
suutelemaan pyhän kuvaa; ja sellainen on, äitiseni, hiljaisuus,
sellainen armon runsaus, ettei Jumalan päivän valkeuteen mieli
teekkään."

Pierre kuunteli häntä tarkkaavana ja vakavana. Ruhtinas Andrei läksi
huoneesta. Ja hänen jälkiinsä lähti ruhtinatar Maria viemään Pierreä
vierashuoneeseen, jätettyään Jumalan ihmiset teetä juomaan.

-- Te olette oikein hyvä, -- sanoi hän Pierrelle.

-- Ah, en tosiaankaan aikonut häntä loukata, ymmärrän niin hyvin ja
pidän arvossa tällaisia tunteita.

Ruhtinatar Maria katsahti häneen ääneti ja hymyili hellästi.

-- Olenhan tuntenut teidät jo kauvan ja rakastan teitä kuin veljeä, --
hän sanoi. -- Miten löysitte Andrein? -- kysyi hän kiireesti, antamatta
hänelle aikaa sanoa mitään vastaukseksi hänen hempeille sanoilleen. --
Veljestäni olen kovin huolissani. Hänen terveytensä oli talvella
parempi, mutta viime keväänä aukeni haava, ja lääkäri sanoi, että hänen
pitäisi lähteä parannukselle. Ja siveelliseltäkin kannalta pelkään
hänen tähtensä. Hän ei ole sitä luontoa kuin me naiset, jotta
kerrassaan kärsisi ja itkisi loppuun surunsa. Hän kantaa sitä
sydämessään. Tänään on hän iloinen ja vilkas; mutta siihen on syynä
teidän tulonne. Harvoin on hän sellainen. Jospa te voisitte saada hänet
lähtemään ulkomaille! Hän tarvitsee tointa, tämä yksitoikkoinen,
hiljainen elämä hänet tappaa. Muut eivät huomaa, mutta minä näen.

Kymmenettä käydessä palvelijat kiiruhtivat kuistille kuultuaan vanhan
ruhtinaan ajoneuvojen tiu'ut. Ruhtinas Andrei ja Pierre menivät myös
portaille.

-- Kuka tuo on? -- kysyi vanha ruhtinas, astuessaan vaunuista ja
huomattuaan Pierren.

-- Kah! Terve tuloa! Suutele, -- sanoi hän havaittuaan nuoren miehen
tuttavaksi.

Vanha ruhtinas oli hyvällä päällä ja oli ystävällinen Pierrelle.

Palattuaan vähän ennen illallista takaisin isän työhuoneeseen tapasi
ruhtinas Andrei vanhan ruhtinaan ja Pierren kiivaassa riidassa. Pierre
todisteli, että tulee aika, jolloin ei enää ole sotia. Vanha ruhtinas
väitti vastaan virnistellen, mutta ei suuttunut.

-- Laske veri suonista ja kaada vettä sijaan, silloin ei tule sotia.
Akkain loruja, akkain loruja, -- jutteli hän, mutta taputteli siitä
huolimatta Pierreä ystävällisesti olalle ja meni sitten pöydän luo,
jonka ääressä ruhtinas Andrei, joka nähtävästi ei tahtonut sekaantua
keskusteluun, selaili isän kaupungista tuomia papereita. Vanha ruhtinas
tuli hänen luokseen ja rupesi puhumaan asioista.

-- Aateliston puhemies, Rostof kreivi, ei ollut hankkinut puoliakaan
väestään. Tuli kaupunkiin, kutsuu päivällisille, -- minä annoin hänelle
sellaiset päivälliset... Mutta tarkastappas tätä... No, veli, -- sanoi
ruhtinas Nikolai Andrejevitsh poikaansa kääntyen ja taputtaa
läikytellen Pierreä olalle, kelpo poika, tämä ystäväsi, pidän hänestä!
Ärsyttää minua. Toinen puhuu viisaita puheita, mutta eipäs haluta
kuunnella; hän jaarittelee ja ärsyttelee minua, vanhusta. No, menkää,
menkää, -- hän sanoi, ehkä tulen istumaan iltaspöytäänne. Sitten taas
riitelemme. Koeta mieltyä tölherööni, ruhtinatar Mariaan, -- huusi hän
vielä ovesta Pierrelle.

Vasta nyt, oleskellessaan Lisijagorissa, huomasi Pierre, miten luja ja
suloinen oli hänen ja ruhtinas Andrein välinen ystävyyssuhde. Eikä tämä
ystävyyden sulous ilmennyt ainoastaan heidän keskinäisissä väleissään,
se ilmeni hänen suhteissaan kaikkiin ruhtinas Andrein omaisiin ja
kotiväkeen. Pierre tunsi olevansa ensi näkemällä vanha ystävä vanhan,
juron kreivin ja kainon, arastelevan ruhtinattaren kanssa, vaikka hän
tuskin heitä tunsikaan. Kaikki he häntä rakastivat. Ei ainoastaan
ruhtinatar Maria, jonka Pierren lempeys pyhiinvaeltajattaria kohtaan
oli suostuttanut, katsellut häntä loistavin silmin, pieni, vuoden vanha
ruhtinas Nikolaikin, kuten häntä kutsui isoisä, hymyili hänelle ja tuli
hänen syliinsä. Mihail Ivanovitsh ja neiti Bourienne katselivat häntä
iloisesti hymyillen, kun hän puheli vanhan ruhtinaan kanssa.

Vanha ruhtinas ilmestyi illalliselle: nähtävästi johtui tämä Pierren
vierailusta. Kaksi päivää viipyi Pierre Lisijagorissa, ja koko tämän
ajan oli vanha ruhtinas hänelle erinomaisen ystävällinen ja kehoitteli
toistenkin tulemaan.

Kun Pierre oli lähtenyt, kokoontuivat kaikki perheen jäsenet ja
alkoivat häntä arvostella, kuten aina on tavallista, kun talossa on
käynyt uusi vieras. Mutta harvinaista tällaisille tilaisuuksille oli
se, että kaikki puhuivat vieraasta pelkkää hyvää.



XV.


Palattuaan tällä kerralla lomalta tunsi ja huomasi Rostof ensi kerran,
miten lujilla siteillä hän oli kiintynyt Denisoviin ja koko
rykmenttiinsä.

Saavuttuaan rykmenttiinsä tunsi Rostof samaa kuin silloinkin, kun
kuomureki pysähtyi Povarskajakadun varrella olevan kotitalon portaitten
eteen. Kun hän näki ensimäisen avorintaisen husaarin, kun hän tunsi
punatukkaisen Dementjevin, näki rautiaiden hevosten kammitsat, kun
Lavrushka iloisena huusi herralleen: "Kreivi on saapunut!" ja kun
Denisof, joka oli nukkunut vuoteella, oli juossut teltasta ja sulkenut
hänet syleilyynsä, ja toisetkin upseerit kokoontuneet saapuneen
ympärille, -- tunsi Rostof samaa kuin silloinkin, kun häntä kotiin
saavuttuaan syleilivät äiti, isä, sisaret. Ilon kyyneleet pakkautuivat
kurkkuun ja estivät häntä puhumasta. Rykmenttikin oli koti, vieläpä
muuttumattoman armas ja kallis koti, kuten isän ja äidin kotikin.

Käytyään ilmoittautumassa rykmentinpäällikön luona, tultuaan
komennetuksi entiseen eskadroonaansa, käytyään päivystysvuorollaan ja
muonan hankintamatkoilla, totuttuaan taas kaikkiin rykmentin pikku
hommiin ja huomattuaan, että oli menettänyt vapautensa ja oli sidottu
yksiin, ahtaisiin, muuttumattomiin puitteisiin, tunsi Rostof olevansa
rauhallinen, turvattu, ja hänet valtasi samallainen kodikkuuden tunne
kuin vanhempainkin kodissa. Hän tunsi olevansa omalla alallaan. Ei
ollut enää tuota vapaan maailman ainaista sekamelskaa, mistä hän ei
ollut löytänyt itselleen tointa, vaan aina erehtyi valinnassa; ei ollut
Sonjaa, jolle olisi pitänyt tehdä asiat selviksi tai kenties jättää
selvittämättä. Ei ollut mahdollisuutta lähteä tai olla lähtemättä sinne
tai tänne; ei ollut noita vuorokauden 24 tuntia, jotka saattoi käyttää
niin suunnattoman monella eri tavalla; ei ollut tuota suunnatonta
ihmismerta, jossa ei ollut läheisempiä eikä kaukaisempia; ei ollut
noita epäselviä, hämäriä raha-asioita isän kanssa; täällä ei muistunut
mieleen tuo kauhea häviö Dolohoville! Täällä rykmentissä oli kaikki
niin selvää ja yksinkertaista. Koko maailma oli jakautunut kahteen
vastakkaiseen osaan: toinen -- oma Pavlogradin rykmentti, toinen --
koko muu maailma. Ja tämän muun maailman kanssa ei ollut mitään
tekemistä. Rykmentissä oli kaikki tuttua: ken luutnantti, ken
ratsumestari, ken hyvä ihminen, ken paha, ja ennen kaikkea -- jokainen
oli toveri. Muonakauppias myö velaksi tavaroitaan, palkka maksetaan
kolmanneksittain; ei ole aprikoimisen, ei valinnan varaa, kunhan et
vain tee mitään sellaista, jota Pavlogradin rykmentissä pidetään
paheena; ja kun jonnekin lähdet, niin tee tarkalleen ja täsmällisesti,
mitä on käsketty ja määrätty, -- ja kaikki käy hyvin.

Kun Rostof taas uudelleen oli tottunut sotilaselämän säännöllisiin
oloihin tunsi hän olevansa rauhallinen ja iloinen, kuten väsynyt
ihminen levolle päästyään. Ja elämä rykmentissä tuntui Rostovista tällä
kertaa sitäkin onnellisemmalta kun hän tuon pelihäviön jälkeen (vaikka
omaiset kuinkakin häntä olivat lohdutelleet, ei hän saattanut sitä
itselleen antaa anteeksi) oli päättänyt muuttaa elämäntapansa, sovittaa
syynsä, palvella nuhteettomasti ja olla kelpo toveri ja upseeri, t.s.
hyvä ihminen. Ja tämän päätöksen toteuttaminen tuntui aivan
mahdolliselta rykmentissä, vaikkakin se _muualla maailmassa_ oli
tuntunut niin tuiki mahdottomalta.

Pelihäviönsä oli Rostof viiden vuoden kuluessa päättänyt maksaa
vanhemmilleen. Ennen oli hän saanut isältään vuosittain 10 tuhatta
ruplaa, nyt oli hän päättänyt tyytyä kahteen tuhanteen ja lopuilla
lyhentää velkaansa.

       *       *       *       *       *

Venäläinen armeija oli alituisten peräytymisten, etenemisten ja
taistelujen jälkeen (Pultuskin, Preussisch-Eylaun luona) keskittynyt
Bartensteinin luo. Odotettiin keisarin saapumista ja uuden sotaretken
alkamista.

Pavlogradin rykmentti kuului siihen armeijaosastoon, joka oli ollut
1805 vuoden sotaretkellä ja oli ollut täydentämässä rivejään Venäjällä,
eikä se sentähden ollutkaan mukana sotaretken ensi vaiheissa. Se ei
ollut mukana Pultuskin eikä Preussisch-Eylaun taisteluissa, ja kun se
sitten yhtyi toimivaan armeijaan määrättiin se Platovin osastoon.

Platovin armeija toimi itsenäisesti, pääarmeijasta riippumattomana.
Pavlogradilaiset kahakoivat muutamia kertoja vihollisen kanssa, saivat
muutamia vankeja, anastivatpa kerran marsalkka Oudinotin kuormastonkin.
Huhtikuussa viivähti Pavlogradin rykmentti muutamia viikkoja erään
tuhaksi poltetun, aution saksalaisen kylän luona.

Oli kevättulvien aika, tiet rapakkoina, ilmat kylmät, jäät pettivät,
teitä oli mahdoton kulkea; muutamiin päiviin ei jaettu ihmisille eikä
eläimille muonaa. Kun muonan kuljetus kävi mahdottomaksi, hajaantuivat
sotilaat ympäristöön, kylmille jääneisiin, tyhjiin kyliin etsiäkseen
hengenpitimiksi edes perunoita, mutta niistäkin oli kova puute.

Kaikki oli syöty putipuhtaaksi, ja asukkaat olivat paenneet
turvallisille seuduille; kyliin jääneet olivat kurjemmassa tilassa kuin
mierolaiset, eikä heiltä siis mitään voitu riistää, vieläpä
tavallisesti niin armottomat sotilaat toisinaan antoivat omista
rippeistään kärsiville kylien asukkaille.

Kahakoissa oli Pavlogradin rykmentti menettänyt ainoastaan kaksi
haavoittunutta; mutta nälkä ja taudit olivat riistäneet melkein puolet
rykmentin miehistä. Huonon ravinnon seurauksista sairastuivat sotilaat
kuumetautiin ja pöhöön, ja kuolevaisuus sairaaloissa oli niin suuri,
että sotilaat mieluummin sairainakin laahustivat mukana rintamassa kuin
menivät sairaaloihin varmaan kuolemaan. Kun maa keväällä paljastui
lumen peitosta, alkoivat sotilaat kedoilta löytää parsajuuren näköistä
kasvin juurta, jota he, ties miksi, kutsuivat makeaksi poimulehdeksi.
Vaikka oli ankarasti kielletty tätä terveydelle vahingollista juurta
syömästä (se oli muuten maultaan sangen kitkerä), niin kuljeskelivat
sotilaat kiellosta huolimatta pitkin ketoja, kaivellen miekallaan
"makeata juurta." Keväällä ilmestyi sitten sotilaihin uusi tauti:
kädet, jalat ja kasvot alkoivat pöhöttyä, ja niihin ilmestyi paisumia.
Lääkärit arvelivat taudin syntyneen makeasta juuresta. Mutta mistään
välittämättä söivät Denisovin eskadroonan sotilaat miltei yksinomaan
tätä juurta, sillä jo toista viikkoa olivat korput olleet niukassa, ja
sotilaille oli annettu ainoastaan puoli naulaa mieheen, ja viimeksi
lähetetyt perunat taas olivat olleet paleltuneita ja itäneitä.

Toista viikkoa oli jo hevosiakin ruokittu yksinomaan katto-oljilla, ja
siksipä ne olivatkin sanomattoman laihoja, ja talvinen takku peitti
vielä niiden kylkiä.

Tällaisesta kurjuudesta huolimatta elivät sotilaat ja upseerit aivan
entiseen tapaan; kuten ennenkin kokoontuivat kalpeat, pöhönaamaiset,
repaleiset husaarit iltahuutoon, kävivät leikkauttamassa tukkaansa,
siisteilivät hevosiaan ja varustuksiaan, kiskoivat katosta apetta
hevosilleen ja kävivät kattiloillaan aterialla, vaikkakin he näiltä
aterioilta lähtivät nälkäisinä, laskien leikkiä kurjasta ravinnostaan
ja nälästään. Joutoaikojaan viettivät sotilaat entiseen tapaan:
nuotioita sytytettiin, ja alastomat sotilaat paistattivat itseään
niiden ympärillä, toiset tupakoivat, toiset valitsivat paraat
itäneistä, nahkeista perunoista ja paistoivat niitä nuotiossa,
kertoeltiin ja kuunneltiin juttuja Potjemkinin ja Suvorovin sotaretkien
ajoilta tai Aljoshaveijarista tai Mikolka nimisestä papin rengistä.

Upseerit asuivat kaksin, kolmin katottomissa hökkeleissä. Vanhemmilla
oli hommaa perunain ja olkien hankinnassa, yleensä muonan hankinnassa,
nuoremmat taas viettivät aikaansa entiseen tapaan: toiset löivät
korttia (rahoja oli viljalti, vaikka muonasta olikin puute), toiset
taas huvitteleivat viattomilla leikeillä -- rengas- ja sauvaleikeillä.
Asian kulusta puhuttiin vähän, osaksi sentähden, ettei mitään
asiallista tietty, osaksi senkin tähden, että hämärästi aavisteltiin
asiain olevan hullusti.

Rostof asui yhä vielä Denisovin kanssa, ja loman jälkeen olivat heidän
välinsä käyneet entistään sydämellisimmiksi. Denisof ei koskaan
puhellut Rostovin omaisista, mutta Rostof tunsi, että päällikön
ystävyyteen oli osansa hänen rakkaudellaan Natashaan. Hellävaroen näkyi
päällikkö lähettävän suojattiaan vaaranpaikkoihin, säästelevän näkyi,
ja aina kun eskadroona palasi kahakasta ja suojatti palasi terveenä ja
vahingoittumattomana, niin ilomielin hänet päällikkö syliinsä sulki.
Eräällä muonanhankintaretkellään tapasi Rostof hävitetyssä, autiossa
kylässä puolalaisen vanhuksen ja tämän tyttären rintalapsineen. Kaikki
olivat he miltei alastomat, nälän nujertamat. Jalan he eivät jaksaneet
kulkea, ja hevosmatkaan heillä ei ollut varoja. Rostof toi heidät
leiripaikalle, sijoitti heidät omaan asuntoonsa ja ruokki ja hoiteli
siksi kunnes ukko toipui. Kerran eräs Rostovin tovereista, puhuessaan
naisista, alkoi ivailla Rostovia, miten tämä on muita sukkelampi, ja
lisäsi, ettei suinkaan olisi synti, vaikka Rostof tutustuttaisi
toverinsakin pelastamaansa sievään puolattareen. Rostof piti leikin
totena, kiivastui ja sätti toverinsa pataluhaksi, niin että Denisof
vaivoin sai toverukset sopimaan kaksintaistelutta. Kun upseeri oli
poistunut, ja Denisof, jolla itselläänkään ei ollut selvillä Rostovin
ja puolattaren välit, alkoi nuhdella suojattiaan liiallisesta
kiivaudesta, sanoi Rostof hänelle:

-- Miten saatat luulla... Pidän hänestä kuin sisarestani, enkä saata
kuvailla, miten loukkaannuin ... sillä ... tiedäthän, oli aivan kuin...

Denisof löi ystäväänsä olalle ja alkoi kiivaasti astua pitkin huonetta,
kuten hänellä oli tapana tehdä mielenliikutusten hetkinä.

-- Ah, sitä hullua Rostovilaista rotua, -- hän virkkoi, ja Rostof
huomasi kyynelten helyvän päällikkönsä silmissä.



XVI.


Huhtikuussa saapui tieto keisarin saapumisesta armeijaan, ja tämä tieto
reipastutti joukkoja. Keisari tarkasti armeijan Bartensteinissä, mutta
Rostof ei ollut saapuvilla, sillä Pavlogradin rykmentti oli
etuvartiossa, kaukana Bartensteinin takana.

Husaarit olivat ryhmittyneet pieniin vartiojoukkoihin. Denisof ja
Rostof asuivat sotilaiden kaivamassa maakuopassa, joka oli katettu
oksilla ja turpeilla. Tällaisia maakuoppia oli vasta viime aikoina
alettu kyhätä, ja olivat ne rakenteeltaan tällaisia: Kaivettiin puolen
neljättä kyynärän pituinen, kahden kyynärän syvyinen ja puolentoista
levyinen oja. Ojan toiseen päähän kyhättiin portaat, ja niin oli kuisti
valmis; oja muodosti sitten varsinaisen suojan, jonka toiseen päähän,
ainakin päälliköiden kuoppiin, kyhättiin paalujen varaan laudoista
pöydän tapainen. Ojan kummastakin reunasta oli kyynärän leveydeltä
luotu maata, ja näin oli saatu kaksi vuodetta ja rahit. Suojan keskellä
saattoi mies seistä suorana, saattoipa vuoteilla ja raheillakin istua,
vallankin pöydän puoleisessa päässä. Denisof asui upeasti, sillä hänen
eskadroonansa miehet rakastivat häntä. Husaarit olivat suojan päätyyn
lyöneet lautoja ja kyhänneet lasinpalasista oikean akkunan. Kun oli
kylmä ilma, toivat sotilaat nuotioiltaan hehkuvia hiiliä, asettivat ne
kiverretyille rautalevyille maakuopan portaille (vastaanottohuoneeseen,
kuten Denisof kutsui tätä suojan osaa), ja pian oli kuopassa niin
lämmin, että upseerit -- joita muuten aina oli paljon Denisovin ja
Rostovin vieraina -- saattoivat istua kuopassa paitahihasillaan.

Kerran huhtikuussa oli Rostof päivystäjänä. Kahdeksatta käydessä
aamulla oli hän palannut kotiin valvottuaan edellisen yön. Hän
käski tuomaan hiiliä, muutti ylleen kuivat vaatteet, toimitti
aamurukouksensa, joi lämpimikseen teetä, järjesteli tavaroitaan
nurkkasessaan pöydällä ja heittäytyi sitten pitkälleen vuoteelle,
koukistaen kätensä päänsä alle. Hän oli paitahihasillaan, lämmön ja
yöllisen ilman vaikutuksesta olivat hänen kasvonsa punakat. Hän
odotteli ystäväänsä Denisovia ja ajatteli mielihyvin, miten hän
varmaankin saa ylentymismääräyksen viimeisen tiedusteluretkensä
johdosta. Hän olisi mielellään pakissut Denisovin kanssa.

Majan takaa kuului yhtäkkiä Denisovin jyrisevä ääni, joka kuulosti
ärtyiseltä. Rostof siirtyi akkunan luo nähdäkseen, kenelle Denisof
jyrisee, ja näki vääpeli Toptshejenkon.

-- Olenhan sanonut, ettet päästäisi heitä kaivamaan tuota juurta,
poimulehteä, mikä liekkin! -- karjui Denisof. -- Näinhän itse, kun
Lasartshuk raahusti niitä kentältä.

-- Olen kieltänyt, teidän jalosukuisuutenne, eivät tottele, -- vastasi
vääpeli.

Rostof heittäytyi taas vuoteelle ja ajatteli mielihyvin: "puuhailkoon
hän nyt ja hääriköön, minä olen tehnyt tehtäväni ja loion täällä --
verratonta!" -- Sitten kuuli hän vielä Denisovin reippaan,
veitikkamaisen palvelijan Lavrushkan äänen. Lavrushka puhui
jotain kuormastosta, korpuista ja häristä, joita oli nähnyt
muonanhankintaretkellään.

Sitten kuului etäämpää Denisovin ääni, ja Rostof eroitti sanat:
"Satuloitkaa! Toinen plutoona!"

-- "Minnehän ne hankkiutuvat?" -- ajatteli Rostof.

Viiden minuutin kuluttua tuli Denisof majaan, heittäytyi rapakkoisine
saappaineen vuoteelle, poltti ärtyisenä piippunsa, heitteli hujan hajan
tavaransa, otti miekan ja ratsasruoskan ja lähti ovelle. Rostovin
kysymykseen, minne hän aikoo lähteä, vastasi hän kärttyisän
epämääräisesti, että on mentävä.

-- Tuomitkoot minut sitten Jumala ja korkea keisari! -- lausui Denisof
mennessään, ja Rostof kuuli majan takaa hevosten kavioiden mäjätystä
rapakkoisella tiellä, Rostof ei viitsinyt edes tiedustella Denisovin
matkan määrää. Lämmittyään nurkkasessaan Rostof nukkui ja vasta
hämärissä hän tuli ulos majasta. Denisof ei ollut vielä palannut.
Iltaelämä oli taas vilkastunut; viereisen maakuopan luona heitti kaksi
upseeria ja junkkari rengaspeliä. Nauraa hohottaen he heittelivät
junttinaulaa rapakkoiseen, pöyheään maahan. Rostof yhtyi heihin. Kesken
leikkiään huomasivat upseerit lähestyvän kuormaston: kuormastoa seurasi
noin 15 husaaria, istuen laihoilla hevosillaan. Kuormasto saapui
kammitsain luo, missä husaarit sen ympäröivät.

-- Suottapa Denisof on tuskaillut, -- sanoi Rostof, -- tuossapa on
muonaa.

-- Todellakin! -- huudahtivat upseerit. -- Siksipä ovatkin sotilaat
haltioissaan!

Husaarien jälissä kulki Denisof, ja hänen vierellään kaksi jalkaväen
upseeria, jotka keskustelivat jostain asiasta ratsumestarin kanssa.

Rostof lähti astumaan Denisovia kohti.

-- Varoitan teitä, herra ratsumestari, -- puhui toinen upseereista,
laiha, lyhyläntä mies, joka nähtävästi oli kiihtyneessä mielentilassa.

-- Olenhan sanonut, etten luovuta, -- vastasi Denisof.

-- Joudutte edesvastuuseen, herra ratsumestari, -- tämä on väkivaltaa,
-- ryöstää oma kuormasto! Meikäläisillä ei ole kahteen päivään ollut
leivän muruakaan.

-- Mutta minun mieheni eivät ole syöneet kahteen viikkoon, -- vastasi
Denisof.

-- Tämä on rosvoamista, joudutte vastuuseen, arvoisa herra! -- toisti
jalkaväen upseeri, ääntään korottaen.

-- Mutta miksi minua ahdistatte? Miksi? -- kiljasi yhtäkkiä Denisof.
Hän tulistui. -- Asiasta vastaan minä, ettekä te. Ja älkää tuossa
surisko, jos nahkanne on teille kallis. Mars! -- kirkasi Denisof
upseereille.

-- Hyvä, hyvä! -- kirkasi pikku upseeri hämmentymättä ja istui
levollisena satulassaan. -- Rosvoamaan siis, minä teille...

-- Helvettiin mars pikamarssissa, jos nahkaanne säästätte. -- Ja
Denisof käänsi hevosensa upseeria kohti.

-- Hyvä, hyvä, -- toisti upseeri uhkaavasti, käänsi hevosensa ja lähti
ajamaan ravia, heiluen satulassaan.

-- Koira joutunut aidalle, elävä koira aidalle joutunut, -- huusi
Denisof upseerin jälkiin, sinkauttaen täten ratsumiehen myrkyllisimmän
kokkapuheen jalkamiehelle. Sitten ajoi hän Rostovin luo ja remahti
äänekkääseen nauruun.

-- Anastin jalkaväeltä kuormaston, väkisin anastin! -- hän lausui. --
Eihän toki sovi sallia miesten nälkään nääntyä?

Nämä muonakuormat olivat oikeastaan aijotut eräälle
jalkaväkirykmentille, mutta kun Denisof Lavrushkalta sai kuulla, että
kuormasto kulki vartioitta, niin anasti hän sen husaareineen. Husaarit
saivat korppuja mielin määrin, annettiinpa osa vielä toisillekin
eskadroonille.

Seuraavana aamuna kutsutti rykmentinpäällikkö Denisovin puheilleen,
peitti harakourin silmänsä ja sanoi hänelle: "Katson asiaa näin, en
mitään tiedä, enkä nosta tästä juttua; mutta neuvon teitä sentään
käymään esikunnassa ja siellä muonatoimistossa koettamaan häihdyttää
asia ja, jos käy mahdolliseksi, kuittaamaan saaneenne niin ja niin
paljon muonavaroja; muuten merkitään muonamäärä jalkaväen tiliin:
asiata aletaan penkoa, ja se saattaa saada ikävän lopun."

Denisof lähtikin suoraa päätä esikuntaan ja oli vakavasti päättänyt
noudattaa päällikkönsä neuvoja. Illalla palasi hän maakuoppaansa
sellaisessa mielentilassa, jollaisessa Rostof ei vielä milloinkaan
ollut nähnyt ystäväänsä. Hän ei saattanut puhua ja oli vähällä
läkähtyä. Kun Rostof kysyi hänen vointiaan, saattoi hän käheällä,
heikolla äänellä mumista ainoastaan kiroussanoja ja uhkauksia.

Rostof pelästyi ystävänsä toivottoman tilan johdosta, kehoitti tätä
riisuutumaan ja juomaan raikasta vettä, ja lähetti noutamaan lääkäriä.

-- Minut tuomitaan ryöstöstä -- oh! Anna lisää vettä -- tuomitkoot,
aina lyön lurjuksia, aina, ja sen sanon keisarillekin. Antakaa jäätä,
-- puheli Denisof.

Rykmentin lääkäri saapui ja sanoi, että on iskettävä suonta. Denisovin
karvaisesta kädestä laskettiin syvä lautasellinen mustaa verta, ja
vasta nyt saattoi Denisof kertoa seikkailunsa perin juurin.

-- Saavun esikuntaan, -- alkoi Denisof. -- "Missä on täällä teidän
päällikkönne?" Neuvottiin. Suvaitkaa odottaa. "Minulla on virkani, olen
saapunut 30 virstan päästä, ei ole aikaa odottaa, ilmoittakaa." Hyvä,
saapuu sitten se päävoro: hänkin minua opettamaan: Tämä on rosvoamista!
-- "Rosvoamista ei ole se kun hankkii muonavaroja nälkäisille
sotilaille, vaan se on rosvoamista kun pistää omiin taskuihinsa
sotilaiden muonavarat!" Tämä ei kuulu asiaan. "Hyvä." Jättäkää kuitti
toimitsijalle, ja tämä asia menee säännöllistä kulkuaan. Menen sitten
toimitsijan luo. Astun huoneeseen -- pöydän takana istuu... Kuka?
Ajattelehan!... Kuka meitä nälällä uuvuttaa, -- kirkasi Denisof, lyöden
kipeällä kädellään niin voimakkaasti pöytään, että oli sen ruhjoa.
Lasit pöydällä hypähtelivät. Teljanin!! "Vai sinä, sinäkö meitä nälällä
uuvutat?!" Läiskis, päin turpaa, niin osavasti... "Minä sinut, senkin",
ja aloin pehmittää. Ja teinpä sitä ilokseni, sen voin vakuuttaa, --
kirkasi Denisof, ilkeän iloisesti irvistellen mustain viiksien alta
hohtavilla valkeilla hampaillaan. -- Olisin hänet tappanut, jolleivät
olisi tulleet apuun.

-- Mutta älähän kiru noin, rauhoitu, -- sanoi Rostof: -- verikin alkoi
taas vuotaa. Odotahan, haava on uudelleen sidottava.

Haava sidottiin ja Denisof vietiin vuoteeseen. Seuraavana aamuna heräsi
hän iloisena ja rauhallisena.

Mutta keskipäivän tienoissa saapui maakuoppaan vakavan ja surullisen
näköinen adjutantti ja näytti kirvelevin sydämin majuri Denisoville
rykmentinpäälliköltä saapuneen virallisen paperin, jossa tiedusteltiin
eilisiä tapahtumia. Adjutantti ilmoitti samalla, että juttu merkeistä
päättäen saa ikävän käänteen, että asiaa tutkimaan on määrätty
sotilastutkijakunta, ja että näinä ankarina aikoina, jolloin armeijassa
on ilmestynyt napinaa ja mielivaltaisia tekoja, asia paraimmassa
tapauksessa päättyy syytetyn upseerin arvon menettämiseen.

Kantajat esittivät asian tällaisessa valossa: Sittenkun kuormasto
oli ryöstetty, saapui majuri Denisof kutsumatta humalaisena
ylimuonanhankkijan luo, sanoi tätä voroksi ja uhkasi kurittaa, ja kun
hän oli viety ulos huoneesta, niin syöksyi hän kansliaan, pieksi kahta
virkamiestä ja nyrjäytti samalla toiselta käden.

Rostovin kyselyihin vastasi Denisof nauraen, että arvatenkin oli joku
rytäkässä kuukertunut, mutta se on hänen mielestään vähäpätöinen
seikka, aivan vähäpätöinen, ja lisäsi, ettei hän aijo pelätä tuomiota
eikä tuomareita, ja että jos nuo konnat tohtivat häntä ärsyttää, niin
vastaa hän heille jotta muistavat saaneensa.

Denisof puhui muuten halveksuen koko asiasta; mutta Rostof tunsi
ystävänsä liiankin hyvin voidakseen olla huomaamatta, että ystävä oli
peloissaan tuomion suhteen (vaikkakin hän koetti salata pelkoaan
sivullisilta), ja että tämä asia, jolla nähtävästi tulisi olemaan
huonot seuraukset, häntä kovasti kiusasi. Joka päivä alkoi Denisoville
saapua papereita ja kyselyjä, ja toukokuun ensimäisenä päivänä
määrätään päiväkäskyssä, että hänen oli luovutettava eskadroonan johto
arvossa häntä seuraavalle upseerille ja saavuttava esikuntaan tekemään
selvää muonatoimistossa tapahtuneesta mellastuksesta. Huhtikuun
viimeisenä päivänä teki Platof tiedusteluretken vihollisen asemille
kahdella kasakkarykmentillä ja kahdella husaarieskadronalla. Denisof
ratsasti ketjun edessä, kuten tavallisesti, ja oli huiman rohkea. Hän
sai luodin reiteensä. Varmaankaan ei hän tavallisissa oloissa olisi
tällaisen lievän haavan tähden poistunut rykmentistä, mutta nyt käytti
hän tilaisuutta hyväkseen, kieltäytyi lähtemästä esikuntaan ja meni
sairaalaan.



XVII.


Kesäkuussa oli Friedlandin taistelu, jossa Pavlogradin rykmentti ei
ollut osallisena, ja sen jälkeen solmittiin välirauha. Rostof ikävöi
kovin ystäväänsä. Tämän lähdettyä rykmentistä ei hän ollut mitään
hänestä kuullut, ja siksipä häntä kovin huolestutti ystävän kohtalo ja
terveydentila. Käyttäen hyväkseen rauhan aikaa hän pyysi lomaa,
lähteäkseen tapaamaan sairaalaan ystäväänsä.

Sairaala oli pienessä preussilaisessa kauppalassa, jonka venäläiset ja
ranskalaiset joukot olivat kahdesti hävittäneet. Kesän ihanimmillaan
ollessa näytti tämä hävitetty kauppala rähjä sangen surkealta ja
jylhältä. Talot olivat katottomat, aidat hävitetyt, kadut saastaiset,
kaikkialla maleksi repaleisia asukkaita, sairaita ja humalaisia
sotilaita.

Sairaala oli kivirakennuksessa, jonka akkunoista osa oli lasittomia,
osa kehyksettömiäkin, ja pihamaalla rehotti säretyn kiviaidan jätteitä.
Muutamia kalpeita, pöhötautisia sotilaita istui pihamaalla, paistattaen
itseään päiväsessä.

Sairaalan ovella löyhähti Rostovin nenään mätänevän ruumiin ja
sairaalan haju. Portaissa kohtasi hän venäläisen sotilaslääkärin, jolla
oli sikari suussa. Hänen jälissään kulki välskäri.

-- Enhän toki voi joutua kaikkialle, puhui lääkäri; -- tule hämärissä
Makar Aleksejevitshin luo, tapaat minut siellä.

Välskäri kysyi häneltä vielä jotain.

-- Ah! Tee paraasi mukaan! Onhan se saman tekevä! -- Lääkäri huomasi
portaita nousevan Rostovin.

-- Mitä on teillä asiaa, teidän jalosukuisuutenne? -- kysyi lääkäri. --
Mitä on teillä asiaa? Kun olette luodeilta säästynyt, niin tahdotte nyt
varmaankin saada lavantaudin? Tämä on, ystäväiseni pitaalitautisten
talo.

-- Miksi? -- kysyi Rostof.

-- Lavantauti, ystäväiseni. Ken tänne tulee -- hän suistuu surman
suuhun. Me kaksi, minä ja Makejef (hän osoitti välskäriä), me ainoat
tässä vielä keikumme. Viisi on jo meikäläisiäkin, lääkäreitä,
nukahtanut. Kun saapuu uusi, niin viikon kuluttua on jo Manan mailla,
-- puheli lääkäri, aivan kuin mielihyvin. On pyydetty preussilaisia
lääkäreitä, mutta eivätpä halua tulla liittolaisemme.

Rostof ilmoitti tulleensa tapaamaan husaarimajuri Denisovia.

-- En tunne, en tiedä, ystäväiseni. Ajatelkaahan, minulla on
hoidossani 3 sairaalaa, viidettä sataa sairasta! Preussiläiset naiset,
hyväntekeväisyysseurojen jäsenet, lähettävät meille toki kahvia ja
liinakaavetta 2 naulaa kuussa, muuten olisimmekin hukassa. -- Hän
rehahti nauramaan. -- Viidettä sataa, ystäväiseni; ja yhä vaan tuodaan
uusia. Onhan niitä niin paljon? Onko? kääntyi hän välskäriin. Välskäri
oli kärsineen näköinen. Nähtävästi hän oli kärsimätön, odotellessaan
lörpöttelevää lääkäriä.

-- Majuri Denisof, -- toisti Rostof, -- haavoittui Moliteinin luona.

-- Hän on luullakseni kuollut. Vai miten, Makejef? -- kysyi lääkäri
rauhallisena välskäriltä.

Välskäri ei kuitenkaan yhtynyt esimieheensä.

-- Onko hän sellainen mittava, punatukkainen? -- kysyi lääkäri.

Rostof kuvaili Denisovin ulkonäön.

-- Olihan täällä sellainen, oli, -- ehätti lääkäri myöntämään
iloisesti, -- hän muistaakseni kuoli, mutta otetaan asiasta selvä,
onhan minulla luettelo. Onko se saatavilla, Makejef?

-- Luettelo on Makar Aleksejevitshillä, -- vastasi välskäri: -- Mutta
menkäähän upseerien osastoon, siellä saatte selvän, -- lisäsi hän,
Rostoviin kääntyen.

-- Ah, älkäähän menkö, ystäväiseni, -- sanoi lääkäri, -- saattaa käydä,
että itse jäätte sinne.

Mutta Rostof kumarsi lääkärille ja pyysi välskäriä neuvomaan tietä.

-- Älkää syyttäkö minua, kuulkaahan, -- huusi lääkäri hänen jälkiinsä.

Rostof ja välskäri tulivat käytävälle. Sairaalan haju oli niin väkevä
tässä pimeässä käytävässä, että Rostof tarttui nenäänsä, ja hänen
täytyi pysähtyä kootakseen uusia voimia matkan jatkamiseksi. Oikealla
avautui ovi, ja oven raossa näyttäytyi kainalosauvoihin nojautuva
keltanaamainen, laiha sotilas, joka oli avojaloin ja alusvaatteissaan.
Hän nojasi ovenkamanaan ja katseli kadehtien kiiluvilla silmillään
ohikulkeviin. Rostof vilkasi ovesta huoneeseen ja näki lattialla,
oljilla lojuvan sinelleihinsä kääriytyneitä sairaita ja haavoittuneita
sotilaita.

-- Saako mennä katsomaan? -- kysyi Rostof.

-- Mitäpä siinä on katsomista? -- vastasi välskäri:

Mutta tämä välskärin vastaus se vasta herättikin Rostovissa halun nähdä
sotilaiden osastoa.

Löyhkä, johon Rostof jo oli jonkunverran tottunut käytävällä, oli
paljon voimakkaampi sairaiden huoneessa. Se ei ollut täällä samanlaista
kuin käytävässä; se oli tuntuvasti alkuperäisempää, ja helposti
huomasi, että täällä olikin sen todellinen alkulähde.

Huone oli pitkähkö, ja kirkas aurinko tulvi virtana suurista
akkunoista. Sairaat ja haavoittuneet lojuivat kahdessa rivissä pitkin
huoneen pitkiä seiniä, päin seinään, ja täten oli keskelle huonetta
muodostunut käytävä hoitajille. Suurin osa sairaista oli tunnottomassa
tilassa eivätkä sentähden huomanneetkaan tulijoita. Ne, jotka olivat
tunnossa, kohottautuivat tai ainakin kääntyivät laihoine, kellertävine
kasvoineen Rostoviin. Kaikkien ilmeessä oli tuo sama avun toive, joka
samalla tuntui aivan kuin moittivan ja kadehtivan tulijan terveyttä
uhkuvaa muotoa. Rostof meni keskelle huonetta, vilkasi avonaisista
ovista viereisiin huoneisiin ja huomasi kaikkialla samanlaista
kurjuutta. Vaiti ollen seisoi hän siinä ja katseli ympärilleen.
Tällaista ei hän toki ollut luullut näkevänsä. Aivan hänen edessään,
paljaalla lattialla, poikkipuolin käytävällä virui sairas sotilas,
tukan leikkuutavasta päättäen kasakka. Kasakka makasi selällään,
suunnattoman suuret kädet ja jalat levällään. Hänen kasvonsa olivat
tulipunaset, silmät vääntyneet, niin että ainoastaan valkuaiset
näkyivät, ja paljaissa jaloissa ja käsissä olivat suonet julmasti
paisuneet. Hän jyskäytti päällään permantoon, mumisi käheällä äänellään
jonkun sanan ja alkoi sitä sitten toistella. Rostof alkoi tarkata hänen
muminaansa ja eroitti viimein sanan: "juotavaa -- juotavaa;" Rostof
vilkasi ympärilleen ja etsi katseellaan, kenen saisi auttamaan sairasta
vuoteelle ja tuomaan juotavaa.

-- Missä täällä on sairaiden hoitaja? -- kysyi hän välskäriltä.

Samassa pujahti viereisestä huoneesta kuormastosotilas, sairaalan
palvelija, hiljensi käyntiään ja suoristihe asentoon Rostovin eteen.

-- Jumala varjelkoon, teidän jalosukuisuuttanne!-- kirkasi sotilas,
katsellen silmät selällään Rostovia, jonka hän varmaankin luuli
kuuluvan sairaalan päällystöön.

-- Hoivaahan tuota ja anna hänelle vettä, -- sanoi Rostof, osoittaen
kasakkaa.

-- Ymmärrän, teidän jalosukuisuutenne, -- vastasi sotilas iloisesti,
ojensihe entistään suoremmaksi, muttei liikahtanut paikaltaan.

"Ei, täällä ei mikään näy auttavan", -- ajatteli Rostof, loi silmänsä
maahan ja aikoi poistua. Mutta huoneen oikealta sivulta huomasi hän
erään sairaan kumman merkitsevän katseen. Miltei huoneen nurkassa istui
sinellillään vanha, harmaapartainen sotilas ja katsoa tuijotti häneen.
Vanhus oli laiha kuin luuranko, ja hänen vahankeltaisilla kasvoillaan
oli tiukka ilme, kun hän siinä hellittämättä tuijotti Rostoviin.
Vanhuksen vierustoveri puheli jotain kuiskaten ukolle ja osoitti
Rostovia. Rostof käsitti, että ukolla oli aikomus häneltä jotain
pyytää. Hän meni lähemmäs ja huomasi, että ukolta oli toinen jalka
katkaistu polven yläpuolelta. Ukon toisella puolella makasi pää
taaksepäin venähtäneenä nuori, nykänenäinen sotilas, jonka pisamaiset
kasvot olivat vahankeltaiset ja jonka elottomat silmät tirhusivat
maidonvalkoisina ripsien alta. Rostof katsahti nuoreen sotilaaseen, ja
kylmät väreet puistattivat hänen ruumistaan.

-- Mutta tuohan on luullakseni ... -- virkkoi hän välskärille.

-- Olemme rukoillen pyytäneet, teidän jalosukuisuutenne, -- puuttui
puheeseen vanha sotilas, ja hänen alaleukansa vavahteli suonenvedon
tapaisesti: -- Hän kuoli jo aamulla. Olemmehan toki mekin ihmisiä,
emmekä koiria...

-- Heti lähetän noutamaan, heti lähetän, -- puhui välskäri hätäillen.
-- Tehkää hyvin, teidän jalosukuisuutenne.

-- Menkäämme, menkäämme, -- vastasi Rostof hätäisesti. Hän loi silmänsä
maahan ja koetti aivan kuin kokoonpuristuneena, huomaamattomana kulkea
noiden nuhtelevain, kadehtivain katseiden keskitse.



XVIII.


Kun he olivat tulleet käytävän päähän, vei välskäri Rostovin upseerien
osastoon. Täällä oli kolme huonetta ja levällään olevista ovista saattoi
Rostof ensimäiseen tultuaan saada yleiskuvan. Huoneissa oli vuoteita;
haavoittuneita ja sairaita upseereja loikoili ja istuskeli vuoteilla,
toiset kävelivät sairaanviittoihin pukeutuneina pitkin huoneita.
Huoneeseen tultuaan huomasi Rostof ensimäisenä toiskätisen,
lyhytvartisen, laihan upseerin, joka sairaanviitta yllä, patalakki
päässä ja piippunysä suussa asteli pitkin permantoa. Kasvot näyttivät
Rostovista tutuilta, ja hän koetti muistella, missä hän oli tuon miehen
ennen nähnyt.

-- Katsoppas missä Jumala toi yhteen, -- sanoi pieni mies. -- Tushin,
Tushin, muistatteko, kuljetin teidät taistelutantereelta Schöngrabenin
luona? Minusta ovat pienen palan viiltäneet, tästä ... -- jatkoi hän
hymyillen ja näytti tyhjää viittansa hihaa. -- Vai etsitte te Vasili
Dmitrijevitsh Denisovia, -- hän on huonetoverini! -- sanoi pieni mies
kuultuaan Rostovin asian. -- Täällä, täällä, -- ja Tushin lähti
johtamaan Rostovia viereiseen huoneeseen, mistä kuului äänekästä
naurunhohotusta.

"Ja miten saattavat he täällä vielä nauraakkin?" -- ajatteli Rostof
tuntiessaan yhä vielä tuon kuoleman löyhkän, joka häneen oli tarttunut
sotamiesten osastossa, ja nähdessään yhä ympärillään nuo kadehtivat
katseet, jotka käytävän molemmilta puolilta häntä seurasivat, ja
nuoren, kuolleen sotilaan maidon valkeat, elottomat silmät.

Vaikka kello jo kävikin kahdettatoista, nukkui Denisof vielä peite
silmillä vuoteellaan.

-- Hei, Rostof? Terve, terve -- huusi Denisof samalla äänellä kuin
ennen rykmentissäkin; mutta surukseen huomasi Rostof, että hänen
ilmeestään, sanoistaan ja äänenpainostaan pilkisti jotain uutta,
salattua, pahaa ennustavaa. Poissa oli nyt entinen rattoisuus ja
huolettomuus.

Vähäpätöisyydestään huolimatta oli hänen haavansa yhä vielä lihalla,
vaikkakin hän jo kuusi viikkoa oli ollut sairaalassa. Hänen kasvonsa
olivat kalpean pöhäkät, kuten kaikkien sairaalan asukkaiden. Mutta tämä
ei erityisesti Rostovia ihmetyttänyt, se häntä ihmetytti ettei Denisof
näyttänyt reimastuneen hänen tulostaan ja katseli häntä luonnottomasti
hymyillen. Hän ei kysellyt rykmentin kuulumisia, ei välittänyt asiain
yleisestä menosta. Kun Rostof näistä asioista puhui, ei Denisof edes
kuunnellut.

Rostof huomasi vielä, että Denisovia kiusasi, kun hän puhui rykmentistä
tai yleensä vapaasta, sairaalan seinien ulkopuolella kuluvasta
elämästä. Tuntui kuin tahtoisi hän perin unhottaa entisen elämänsä ja
kuin ajattelisi hän yksinomaan vain tuota muonavarastossa sattunutta
riitajuttuaan. Kun Rostof uteli jutun kulkua, otti Denisof heti patjan
alta paperimytyn, jonka oli saanut tutkijakunnalta, ja näytti samalla
luonnosta laatimaansa vastineeseen. Hän elostui lukiessaan vastinettaan
ja erityisellä painolla luki hän ne kohdat, missä antoi oikein purevia
pistoksia vihamiehilleen. Muut sairaat, jotka uteliaina olivat
ympäröineet Rostovin -- sanantuojan vapaasta maailmasta --, hajaantuivat
heti, kun Denisof alkoi lukea vastinettaan. Rostof huomasi heidän
katseistaan, että he jo olivat saaneet kyllänsä tuosta historiasta.
Ainoastaan Denisovin vierustoveri, pyylevä ulaani, istui synkkänä
piippuaan poltellen vuoteellaan, ja pieni, toiskätinen Tushin kuunteli
lukemista, pudistellen epäröiden päätään. Ulaani keskeytti lukemisen.

-- Minun mielestäni, -- sanoi hän Rostoviin kääntyen, -- olisi paras
pyytää keisarilta armoa. Sanotaan suuria armonosoituksia olevan
odotettavissa, ja varmaankin saisi hän anteeksi...

-- Minäkö keisarilta armoa! -- sanoi Denisof, koettaen saada äänelleen
entistä vauhtia ja voimaa, mutta hyödyttömältä tuntui hänen
yrityksensä, sillä ääni kuullosti ärtyisältä ja voimattomalta. -- Minä
armoa? Jos olisin rosvo, niin pyytäisin armoa, mutta minut tuomitaan
sentähden, että tuon päivänvaloon rosvojen työt. Tuomitkoot, en pelkää
ketään: olen rehellisesti palvellut keisaria, isänmaata enkä ole
varastanut: Ja minulta riistetään upseerinarvo, ja... Kuulehan
kirjoitan heille niin suoraan, kirjoitan, kas näin! "Jos olisin ruunun
varas"...

-- Verrattomasti sanottu, se on selvä, -- sanoi Tushin. -- Mutta se ei
auta, Vasili Dmitritsh, -- ja Rostoviin kääntyen Tushin jatkoi, --
täytyy nöyrtyä, mutta Vasili Dmitritsh ei suostu. Onhan tuomari
sanonut, että asiamme on hullusti.

-- Olkoon hullusti, -- sanoi Denisof.

-- Tuomarihan laati teille armonpyynnön, pistäkää nimenne alle, --
jatkoi Tushin, -- ja lähettäkää hänen mukanaan. Hänellä varmaankin (hän
osoitti Rostovia) on esikunnassa suosijoita. Parempaa tilaisuutta ei
teille tule.

-- Olenhan sanonut, etten suostu ryömimään, -- keskeytti Denisof ja
jatkoi lukemistaan.

Rostof ei tohtinut ruveta suostuttamaan Denisovia, vaikkakin hän
vaistomaisesti tunsi, että Tushinin ja muiden upseerien ehdottama
menettelytapa kieltämättä oli viisain, ja vaikkakin hän olisi ollut
onnellinen voidessaan auttaa ystäväänsä: hän tunsi Denisovin
taipumattoman tahdonlujuuden ja hehkuvan totuudenrakkauden.

Denisof luki myrkyllistä vastinettaan toista tuntia. Rostof ei lausunut
sen johdosta sanaakaan, mutta hänen mielensä oli raskas ja alakuloinen
koko lopun päivää. Lukemisen päätyttyä kokoontuivat sairaat ja
haavoittuneet upseerit taas Rostovin ympärille, ja tämä kertoi heille
kuulumisia armeijasta ja vapaasta maailmasta tai kuunteli itse
sairaiden juttuja. Denisof istui synkkänä koko illan eikä avannut
suutaan.

Myöhään illalla hankkiutui Rostof lähtemään ja kysyi ystävältään,
olisiko tällä jotain toimitettavia asioita.

-- Niin, odotahan, -- sanoi Denisof, vilkasi upseereihin, otti patjan
alta paperinsa, meni akkunan luo, missä hänellä oli kirjoituskojeet, ja
istuutui kirjoittamaan.

-- Ei se näy paise ruoskalla poistuvan, -- sanoi hän palatessaan
akkunan luota ja antoi suuren kirjekuoren Rostoville. Kuoressa oli
sotatuomarin laatima armonpyyntö, jossa Denisof, lainkaan syyttämättä
muonatoimistoa, pyytää keisarilta armoa.

-- Vie perille, nähtävästi...

Hän ei voinut jatkaa ja hymähti sairaaloisen teennäisesti.



XIX.


Palattuaan rykmenttiin ja tehtyään selvää rykmentinpäällikölle
Denisovin asiasta lähti Rostof Tilsitiin saattamaan perille Denisovin
armonpyyntöä.

Kesäkuun 13 p:nä olivat Ranskan ja Venäjän keisarit kohdanneet toisensa
Tilsitissä. Boris Drubetskoi oli pyytänyt esimieheltään ja korkealta
suojelijaltaan, että hänet määrättäisiin tämän seurueeseen,
keisarikohtauksen ajaksi.

-- _Je voudrais voir le grand homme_,[35] -- sanoi hän, tarkoittaen
Napoleonia, jota hän, kuten kaikki muutkin, näihin saakka aina oli
kutsunut Buonaparteksi.

-- _Vous parlez de Buonaparte_?[36] -- kysyi kenraali hymyillen.

Boris katsahti tutkivasti kenraaliinsa ja käsitti heti, että tämä
koettelee häntä leikillään.

-- _Mon prince, je parle de l'empéreur Napoléon_,[37] -- hän vastasi.
Kenraali löi häntä olalle ja hymyili.

-- Kiipeät korkealle, -- hän vastasi ja otti Boriksen mukaansa
Tilsitiin.

Boris oli niiden harvojen onnellisten joukossa, jotka olivat
Niemenjoella keisarikohtauksen aikana; hän näki keisarin nimikilvillä
koristettuja lauttoja, näki Napoleonin virran toisella rannalla
kulkevan kaarttinsa ohi, näki Aleksanterin miettivänä istuvan rannalla
odottamassa Napoleonin tuloa. Hän näki, miten molemmat keisarit
astuivat veneisiin, ja miten Napoleon, joka ensimäisenä saapui
lautalle, nopein askelin riensi tervehtimään Aleksanteria, tarttui
hänen käteensä, ja miten molemmat keisarit sitten kävivät telttaan.
Siitä alkaen kun oli päässyt "suureen maailmaan" oli Boris ottanut
tavakseen panna tarkoin merkille ja muistiin kirjoittaa kaiken, mikä
tapahtui hänen ympärillään. Niinpä hän nytkin keisarikohtauksen aikana
Tilsitissä merkitsi muistikirjaansa kaikkien Napoleonin seurueeseen
kuuluvien henkilöiden nimet, kuvaili heidän pukunsa ja talletti tarkoin
mahtavain henkilöiden puheet. Hän katsoi kelloaan juuri sinä hetkenä,
jolloin keisarit hävisivät telttaan, ja samoin silloinkin, kun
Aleksanteri saapui teltasta. Kohtaus kesti tunnin ja viisikymmentäkolme
minuttia. Tämänkin hän heti samana iltana merkitsi muistikirjaansa
monien muiden asioiden ohessa, joilla hän arveli olevan historiallista
merkitystä. Koska keisarin seurue Tilsitin kokouksen aikana oli sangen
harvalukuinen, niin saattaa käsittää, miten suuriarvoinen oli tähän
seurueeseen kuuluminen sellaiselle henkilölle, jolle virka-asteissa
yleneminen oli elinehto. Ja siksipä huomasi Boriskin, miten hänen
asemansa heti keisarikohtauksen jälkeen vasta oikein vakautui. Häntä ei
ainoastaan tunnettu, vieläpä nähtiin hänet mielelläänkin ja häneen
totuttiin. Pari kertaa oli hän ollut virkatoimissa itse keisarinkin
luona, niin että tämä tunsi hänet nimeltä, eivätkä keisarin
suosikitkaan enää häntä katselleet, kuten ennen, hänen ollessaan vielä
outo henkilö, vaan vieläpä olisivat ihmetelleetkin, jolleivät olisi
häntä nähneet seurassaan.

Boriksen asuintoverina oli eräs toinen adjutantti, puolalainen kreivi
Schilinski. Puolalainen oli saanut kasvatuksensa Parisissa, hän oli
rikas, rakasti intohimoisesti ranskalaisia, ja siksipä olikin Boriksen
ja Schilinskin luona melkein joka päivä keisarikohtauksen aikana
ranskalaisia kaarttin ja esikunta-upseereja milloin eineellä, milloin
päivällisellä.

Kesäkuun 24 p:ä oli Schilinski järjestänyt illalliset ranskalaisille
ystävilleen. Kunniavieraina olivat eräs Napoleonin adjutantti, muutamat
ranskalaiset kaarttinupseerit ja nuori poikanen vanhasta ranskalaisesta
ylhäisöperheestä, nykyään Napoleonin hovipoika. Samana päivänä, pimeän
tullen, oli Rostof sivilipukuisena saapunut Tilsitiin ja ilmestyi
Boriksen ja Schilinskin asuntoon.

Ei ollut Rostof vielä, samoin kuin eivät yleensä armeija-upseerit,
tottunut entisiin vihollisiin eikä Napoleoniin, kuten esikuntaupseerit
ja Boris, jossa jo oli kerinnyt tapahtumaan täydellinen mielenmuutos.
Armeijassa oltiin vielä entisellä kannalla: Bonapartea ja ranskalaisia
vihattiin, halveksittiin ja pelättiin. Vielä aivan hiljan oli Rostof,
väitellessään erään Platovin osastoon kuuluvan kasakka-upseerin kanssa,
lausunut, että jos Napoleon joutuisi vangiksi, niin häntä ei
kohdeltaisi kuten hallitsijaa, vaan kuten pahantekijää. Kun Rostof
matkalla ollessaan oli tavannut haavoittuneen ranskalaisen upseerin oli
hän kiivastunut ja väittänyt että rauha on mahdoton laillisen
hallitsijan ja pahantekijän, Napoleonin välillä. Siksipä hän kovin
hämmästyikin nähdessään Boriksen asunnossa ranskalaiset noissa
vieraissa virkapuvuissa, joita oli tottunut katselemaan aivan toisilla
silmillä sivustaketjusta. Kun hän näki oven raosta kurkistavan
ranskalaisen upseerin, valtasi hänet heti tuo samainen vihamielisyys ja
sotainen mieliala, jonka tunsi aina vihollisen nähdessään. Hän pysähtyi
kynnykselle ja kysyi venäjäksi, asuiko siellä Drubetskoi. Kuultuaan
oudon äänen eteisestä meni Boris Rostovia kohtaamaan. Kun hän tunsi
Rostovin, ilmestyi hänen kasvoilleen ensi hetkessä vihan ilme.

-- Ah, sinäkö täällä, sepä hauska, todella hauska tavata sinut, -- sai
kuitenkin sanotuksi, hymyili ja läheni ystäväänsä.

-- En ole saapunut nähdäkseni sopivaan aikaan, -- sanoi Rostof, -- en
olisi tullut, mutta minulla on tärkeä asia, -- jatkoi hän kylmästi.

-- Ethän toki sopimattomaan aikaan, minä vain ihmettelen, miten olet
päässyt rykmentistä -- _Dans un moment je suis à vous_,[38] -- huusi
hän huoneeseen jollekulle, joka oli häntä huutanut.

-- Näen että olen tullut sopimattomaan aikaan, -- toisti Rostof.

Vihan leima oli jo kadonnut Boriksen kasvoilta; hän oli nähtävästi
päättänyt mielessään, mitä hänen oli tehtävä, ja siksipä hän erityisen
rauhallisena tarttuikin ystävänsä käsiin ja vei hänet viereiseen
huoneeseen. Rauhallisen tiukkoina katselivat Boriksen silmät Rostovia,
mutta tuntui kuin niitä olisi joku verhonnut -- "elämäntottumuksen
siniset silmälasit." Siltä tuntui ainakin Rostovista.

-- Ah, olehan, voitko sinä tulla sopimattomaan aikaan, -- sanoi Boris.

Boris vei Rostovin huoneeseen, missä illallinen oli valmiiksi katettu,
esitteli hänet vieraille, selitellen, ettei tämä suinkaan ollut
sivilihenkilö, vaan husaari-upseeri ja hänen vanha ystävänsä.

-- Kreivi Schilinski, _le comte N.N., le capitaine S.S._, -- esitteli
Boris vieraita. Rostof katsoa murjotti ranskalaisia, kumarrellen
kankeasti, ja oli vaiti.

Schilinskiä ei nähtävästi miellyttänyt uuden venäläisen henkilön
ilmestyminen hänen seurapiiriinsä, ja siksipä hän ei sanaakaan lausunut
Rostoville. Boris ei ollut huomaavinaankaan, että uuden henkilön tulo
oli seuran jäykistänyt, vaan yritti miellyttävän rauhallisena, mutta
silmissä tuo samainen verho kuin Rostovin tavatessaan, saada
keskustelua vilkastumaan. Eräs ranskalaisista kääntyi aito
ranskalaisella kohteliaisuudella Rostoviin ja virkkoi hänelle, että
varmaankin hän on saapunut Tilsitiin nähdäkseen keisarin.

-- En ole saapunut keisarin tähden, minulla on asioita, -- vastasi
Rostof lyhyeen.

Rostof oli tullut huonolle tuulelle heti kun oli huomannut
tyytymättömyyden ilmeen Boriksen kasvoilla, ja kuten aina on laita
huonotuulisten ihmisten, niin hänkin nyt luuli kaikkien olevan hänelle
vihamielisiä ja itse olevansa toisille kiusaksi. Ja todellakin oli hän
kiusaksi, ja pian huomasi hän, miten seurustelu taas vilkastui, eikä
kukaan hänestä välittänyt. Ja miksi hän tuossa istuu? -- kysyivät
vieraiden katseet. Rostof nousi paikaltaan ja meni Boriksen luo.

-- Sittenkin olen täällä tiellä, -- sanoi hän hiljaa Borikselle, --
menkäämme, puhukaamme asiastani, ja minä lähden.

-- Etpä lähdekkään, et millään muotoa, sanoi Boris. -- Mutta jos olet
väsynyt, niin menkäämme minun huoneeseeni, paneudu pitkällesi ja lepää
hieman.

-- Todellakin...

He menivät pienehköön huoneeseen, missä Boris tavallisesti nukkui.
Istumatta edes alkoi Rostof heti kiihtyneenä -- aivan kuin Boris
jollakin tavalla olisi tähän antanut aihetta -- esittää Denisovin asiaa
ja kysyi, tahtoiko ja voiko Boris esimiehensä välityksellä pyytää
Denisoville armoa keisarilta ja jättää hänelle Denisovin pyynnön.
Heidän ollessaan nyt kahdenkesken tunsi Rostof ensi kerran, miten hänen
oli vaikea katsoa ystäväänsä silmiin. Boris istui jalat ristissä,
silitellen vasemmalla kädellään oikean kätensä ohuvia sormia, kuunteli
Rostovin puhetta, kuten kenraali kuuntelee alaisensa esitystä,
katsellen milloin syrjään, milloin suoraan Rostovia silmiin, jolloin
hänen silmissään aina näkyi tuo kummallinen verho. Tällöin tuntui
Rostovista aina vastenmieliseltä, ja hän loi katseensa maahan.

-- Olen kuullut tämänkaltaisista asioista ja tiedän että keisari niiden
suhteen on sangen ankara. Minun mielestäni ei kannata esittää
keisarille. Paras on kääntyä suoraan armeijaosaston päällikköön...
Muuten luulen...

-- Et siis mitään tahdo tehdä, sano siis suoraan! -- sanoi Rostof
melkein huutaen, katsomatta Borista silmiin.

Boris hymähti.

-- Päinvastoin, teen voitavani, minä vain arvelin...

Samassa kuului Schilinskin ääni ovesta; hän kutsui Borista.

-- No, mene, mene, mene... -- sanoi Rostof. Hän kieltäytyi lähtemästä
illalliselle ja jäätyään yksin huoneeseen hän kauvan käveli edes ja
takasin, kuunnellen iloista ranskalaista löperrystä viereisestä
huoneesta.



XX.


Päivä, jona Rostof saapui Tilsitiin, oli mahdollisimman sopimaton hänen
asiansa ajamiselle. Itse hän ei voinut mennä päivystävän kenraalin luo,
sillä hän oli sivilipuvussa ja oli päällystönsä suostumuksetta
poistunut rykmentistä, ja Boris taas, jos olisi tahtonutkin, ei
seuraavana päivänä saattanut häntä auttaa. Tänä päivänä, kesäkuun
27:nä, allekirjoitettiin ensimäiset rauhanehdot. Keisarit vaihtoivat
ritarimerkkejä: Aleksanteri sai Kunnialegionan merkin, Napoleon --
Pyhän Antrean ensimäisen, ja samana päivänä olivat Ranskan kaartin
Preobraschenskin kaartille tarjoamat päivälliset. Keisarin piti olla
läsnä tässä juhlallisuudessa.

Boriksen seura oli Rostovista niin ikävä ja vastenmielinen, että hän
oli nukkuvinaan, kun Boris illan kuluessa pistäytyi häntä katsomaan, ja
seuraavana aamuna hän koetti välttää ystäväänsä ja poistui hänen
luotaan aamulla aikaiseen. Hännystakissa ja pyöreälierisessä hatussa
kuljeskeli Rostof sitten kaiken päivää pitkin kaupunkia, tarkastellen
ranskalaisia ja heidän virkapukujaan, niitä katuja ja taloja, joissa
keisarit asuivat. Torilla järjesteltiin päivällisiä, kadut olivat
verhoutuneet kankaisiin ja Ranskan ja Venäjän värisiin lippuihin, ja
kaikkialla näkyi mahdottoman suuria nimikilpiä, joissa upeilivat
keisarien nimikirjaimet "A" ja "N." Talojen akkunoissakin oli lippuja
ja nimikilpiä.

"Boris ei tahdo minua auttaa, enkä minäkään välitä hänen avustaan. Se
asia on selvä", -- ajatteli Rostof, -- "välimme ovat siis selvät, mutta
täältä en lähde ennenkun olen jättänyt kirjeen keisarille.
Keisarille?!... Hän on tuossa!" -- ajatteli Rostof, lähestyessään
huomaamattaan taas taloa, jossa keisari asui.

Talon edessä oli ratsuhevosia, ja paikalle saapui alinomaa seurueen
jäseniä. Nähtävästi hankkiutui keisari jonnekin lähtemään.

"Millä hetkellä tahansa saatan hänet nähdä", -- ajatteli Rostof. --
"Jospa voisin itse antaa hänelle kirjeen ja kertoa kaikki, tokkopa
minua vangittaisi hännystakin tähden? Mahdotonta! Hänpä käsittäisi ken
on oikeassa. Hän käsittää kaikki, tietää kaikki. Ken saattaa olla
rehellisempi häntä? Jospa minut vangittaisikin sentähden että olen
täällä, entäs sitten?" -- ajatteli hän, katsellessaan, miten eräs
upseeri meni ovesta keisarin asuntoon. "Meneehän tuossakin eräs. Mitäs!
yhdentekevä. Menen ja annan kirjeen keisarille: sen ikävämpi
Drubetskoille, joka on minut tähän pakoittanut." -- Ja yhtäkkiä lähti
Rostof niin päättävästi, ettei itsekään olisi saattanut uskoa, astumaan
keisarin asuntoa kohti, koettaen mennessään, onko kirje hänen
taskussaan.

"Ei, nyt en enää päästä käsistäni tilaisuutta, kuten Austerlitzin
jälkeen", -- ajatteli hän, odottaen joka hetki tapaavansa keisarin ja
tuntien, miten veri syöksyi sydämeen tätä hetkeä ajatellessa. --
"Lankean hänen jalkoihinsa ja pyydän armoa. Hän käsittää asian,
kuuntelee ja vieläpä kiittääkin minua." 'Olen onnellinen voidessani
tehdä hyvää, mutta vääryyden korjaaminen on suurin onni', -- kuvitteli
Rostof keisarin vastaavan. Ja hän lähti keisarin asunnon kuistille
uteliaiden silmäysten saattamana.

Kuistilta johtivat leveät portaat suoraan yläkertaan; oikealla oli
suljettu ovi. Alhaalta portaiden juuresta vei ovi alakertaan.

-- Ketä etsitte? -- kysyi joku.

-- Tahdon jättää kirjeen, armonpyynnön Hänen Majesteetilleen, -- sanoi
Rostof vapisevin äänin.

-- Armonpyyntö -- päivystäjälle, tehkää hyvin, tänne? (Hänelle
osoitettiin alakerran ovea). Mutta niitä ei oteta vastaan.

Kuultuaan tämän rauhallisen äänen Rostof pelästyi tekoaan; ajatus, että
hän millä hetkellä tahansa saattaisi tavata keisarin, oli niin
viekoitteleva, mutta samalla niin kauhea, että hän oli valmis
juoksemaan tiehensä, mutta kamarikuriiri avasi oven päivystäjän
huoneeseen, ja Rostof astui huoneeseen.

Huoneessa seisoi lyhyläntä, turpeahko mies noin 30 tienoilla. Hänellä
oli jalassa valkeat housut ja ratsusaappaat, yllä nähtävästi juuri
puettu batistinen paita: kamaripalvelija kiinnitti paraillaan takaa
hänen silkillä kirjailtuja, kauniita, uusia olkahihnojaan, jotka
erityisesti pistivät Rostovin silmiin. Hän puheli jonkun viereisessä
huoneessa olijan kanssa.

-- _Bien faite et la beauté du diablé!_[39] -- sanoi hän juuri
paraillaan, kun Rostof astui huoneeseen. Mutta huomattuaan Rostovin hän
vaikeni ja yrmisti kulmiaan.

-- Mitä haluatte? Anomusko?...

-- _Qu'est ce que c'est?_[40] -- kysyi joku viereisestä huoneesta.

-- _Encore un petitionnaire_,[41] -- vastasi olkahihnaniekka.

-- Sanokaa hänelle että sittemmin. Keisari lähtee hetipaikalla, ei ole
aikaa.

-- Sittemmin, sittemmin, huomenna. Ei ole aikaa...

Rostof kääntyi ja aikoi poistua, mutta olkahihnaniekka pidätti hänet ja
kysyi:

-- Keneltä? Kuka olette?

-- Majuri Denisovilta, -- vastasi Rostof.

-- Entä te? Oletteko upseeri?

-- Olen luutnantti, kreivi Rostof.

-- Mikä röyhkeys! Jättäkää säädetyssä järjestyksessä. Mutta nyt menkää,
menkää... -- Ja hän alkoi pukea ylleen kamaripalvelijan tarjoomaa
virkapukua.

Rostof tuli taas eteiseen ja huomasi, että kuistille oli jo kokoontunut
paljon täysissä juhlapukimissa olevia upseereja ja kenraaleja, joiden
ohi hänen oli kuljettava.

Kiroillen rohkeuttaan ja sydän kurkussa ajatellen, että millä hetkellä
tahansa saattaisi tavata keisarin, tulla häväistyksi, vieläpä joutua
vankeuteenkin, käsittäen täydellisesti tekonsa sopimattomuuden ja sitä
katuen, koetti Rostof, silmät maahan luotuina, hiipiä loistavan
seurueen ympäröimästä talosta, kun hän yhtäkkiä kuuli tutun äänen
mainitsevan nimeään ja tunsi jonkun tarttuvan käsivarteensa.

-- Mitäs te, veliseni, täällä hommaatte hännystakissa? -- lausui
bassoääni.

Puhuja oli Rostovin divisionan entinen komentaja, joka nykyisen
sotaretken aikana oli päässyt keisarin erityiseen suosioon.

Pelästyneenä alkoi Rostof puolustautua, mutta nähdessään kenraalin
hyvänsuovan leikilliset kasvot hän vetäytyi syrjään ja alkoi innosta
väräjävin äänin esittää asiaansa kenraalille ja pyysi tätä toimimaan
Denisovin hyväksi, jonka kenraali hyvin tunsi. Kuultuaan Rostovin
selitykset kenraali pudisti vakavana päätään ja sanoi:

-- Sääli, sääli kelpo poikaa; anna tänne kirje.

Tuskin kerkesi Rostof antamaan kenraalille kirjeen, kun samassa
portailta alkoi kuulua nopeata astuntaa ja kannusten kilinää. Kenraali
jätti hänet ja siirtyi kuistin luo. Keisarin seuruelaiset juoksivat
kuistilta hevostensa luo. Sama ratsupalvelija, joka Austerlitzin
luonakin oli taluttanut keisarin hevosta, toi nyt ratsun kuistin eteen,
ja portailta kuului kevyt käynti, jonka Rostof heti tunsi. Rostof
unohti pelkonsa ja tunkeutui muutamain uteliaiden joukossa
mahdollisimman lähelle kuistia ja siinä hän nyt taas kahden vuoden
väliajan jälkeen näki nuo jumaloimansa piirteet, nuo samat kasvot,
saman katseen, saman käynnin, saman majesteetillisuuden, saman
lempeyden... Ja rajaton riemu ja rakkaus keisariin heräsi entiseen
voimaansa hänen sielussaan. Keisarilla oli yllä Preobraschenskin
rykmentin virkapuku, jalassa valkeat säämiskähousut ja pitkävartiset
ratsastussaappaat; rinnalla helyili ritarimerkki, jota Rostof ei
tuntenut (se oli _Légion d'honneur_). Hän pysähtyi kuistille, pitäen
hattua kainalossaan ja vetäen hansikkaita käsiinsä. Hän katseli
ympärilleen ja valaisi kaikki katseellaan. Hän lausui jonkun sanan
muutamille kenraaleille. Hän tunsi myös Rostovin entisen päällikön,
hymyili hänelle ja viittasi luokseen. Seurue teki tietä, ja Rostof
näki, miten kenraali jotenkin kauvan puhui keisarille jotakin. Taas
siirtyi seurue ja sen mukana uteliaat lähemmäs keisaria. Keisari meni
ratsunsa luo, pysähtyi hetkiseksi, pidellen kädellään satulasta, ja,
kääntyen Rostovin entiseen päällikköön, hän sanoi äänekkäästi,
nähtävästi tahtoen, että kaikki kuulisivat hänen sanansa:

-- En voi, kenraali, ja siksi en voi, että laki on minua mahtavampi, --
ja samalla pisti hän jalkansa jalustimeen.

Kenraali kumarsi kunnioittavasti, keisari istui satulaan ja lähti
laukaten ajamaan pitkin katua. Riemusta huumautuneena lähti Rostovkin
juoksemaan väkijoukon mukana.



XXI.


Torilla, minne keisari lähti, seisoi vastakkain kaksi kaartin
pataljoonaa: oikealla Preobraschenskin pataljoona, vasemmalla Ranskan
kaartti karhunnahkakiivereissään.

Samaan aikaan kun Aleksanteri saapui pataljoonain sivustalle (jotka
tekivät kunniaa), ilmestyi vastakkaiselle sivustalle ratsasjoukko,
jonka etunenässä Rostof tunsi Napoleonin. Kukaan muu se ei saattanut
olla. Hän ajoi nelistä harmaan, tavattoman puhdasrotuisen arabialaisen
ratsun selässä. Hänellä oli päässä pieni hattu, yllä sininen virkapuku,
jonka alta näkyi valkea liivi. Hänen olkansa yli vyötäisille kulki
Pyhän Antrean ritarinauha, ja hänen vaaleanpunanen satulavaippansa oli
kullalla kirjaeltu. Kun hän saapui Aleksanterin luo kohautti hän
hattuaan, ja silloin huomasi Rostovin ratsumiehen silmä, että hän istui
epävarmasti ja huonosti satulassa. Pataljoonat huusivat: "eläköön" ja
"_vive l'Empéreur_!"[42] Napoleon sanoi jotain Aleksanterille. Molemmat
keisarit laskeutuivat ratsuiltaan ja tarttuivat toistensa käsiin.
Napoleonin kasvoilla liekehti teeskennellyn vastenmielinen hymy. Hellän
hyväilevä ilme kasvoilla puhui Aleksanteri hänelle jotain.

Rostof ei irroittanut silmiään keisareista, vaikka ranskalaiset
santarmit hevosillaan tuon tuostakin pakoittivat kansajoukkoa
loittonemaan. Häntä suuresti kummastutti kun Aleksanteri kohteli
Napoleonia kuin vertaistaan, ja kun Napoleon käyttäytyi Venäjän
keisarin seurassa aivan vapaasti ja aivan kuin hän olisi tottunut
tällaisiin läheisiin väleihin.

Keisarit, suurten seurueittensa saattamina, saapuivat Preobraschenskin
kaartin oikealle sivustalle, aivan kansajoukon kohdalle. Kansa tunkeili
niin likelle hallitsijoita, että Rostovia, joka oli aivan laidimmaisia,
alkoi kauhistaa, ettei häntä vain tunnettaisi.

-- _Sire, je vous demande la permission de donner la Légion d'honneur
au plus brave de vos soldats_?[43] -- lausui räikeä, selvä ääni, joka
tuntui lausuvan tarkalleen jokaisen äänteen.

Näin puhui pienikasvuinen Bonaparte, katsellen alhaalta suoraan
Aleksanteria silmiin. Aleksanteri kuunteli tarkkaavana, nyökäytti
päällään ja hymähti ystävällisesti.

-- _A celui, qui s'est le plus vaillamment conduit dans cette dernière
guerre_,[44] -- lisäsi Napoleon, pyöristellen jokaisen tavun ja
tarkastellen kiusoittavan itsetietoisena ja rauhallisena venäläisten
rintamaa. Venäläiset seisoivat liikkumattomina, kunniaa tehden, ja
tuijottivat omaan keisariinsa.

-- _Votre majesté me permettra-t-elle de demander l'avis du
colonel_?[45] -- sanoi Aleksanteri ja astui kiirehtien muutaman
askeleen pataljoonan päällikköä, ruhtinas Koslofskia, kohti.

Napoleon alkoi sillävälin ottaa hansikasta pienestä, valkeasta
kädestään. Hansikas repesi, ja hän heitti sen maahan. Adjutantti
kiirehti sitä nostamaan.

-- Kenelle annettava? -- kysyi Aleksanteri matalalla äänellä venäjäksi
Koslofskilta.

-- Kenelle käskette, Teidän Majesteettinne? Keisari yrmisti
tyytymättömänä kulmiaan, katsahti ympärilleen ja sanoi:

-- Täytyyhän hänelle vastata.

Päättäväisen näköisenä vilkasi Koslofski riveihin, ja hänen katseensa
sattui myös Rostoviin,

"Eihän vain minulle?" -- ajatteli Rostof.

-- Lasarjef! -- komensi Koslofski morskisti, ja pisin mies astui
reippaasti esiin rintamasta.

-- Minne menet? Pysähdy siihen! -- kuiskailtiin Lasarjeville, joka ei
tiennyt, minne hänen piti mennä. Lasarjef pysähtyi ja katsoa muljotti
pelästyneenä pataljoonan päällikköön. Hänen kasvonsa värähtelivät,
kuten on aina laita sotilaiden, jotka ovat komennetut rintaman eteen.

Napoleon käänsi tuskin huomattavasti päätään taaksepäin ja ojensi
pienen, turpean kätensä sivulleen, aivan kuin jotain ottaakseen.
Seurueen jäsenet, jotka samassa hetkessä käsittivät keisarinsa
tarkoituksen, alkoivat hyöriä ja kuiskailla. Sana kulki miehestä
mieheen, ja esiin juoksi hovipoika, sama jonka Rostof edellisenä
päivänä oli tavannut Boriksen luona, kumarsi kunnioitettavasti keisarin
kädelle ja pisti siihen punanauhaisen ritarimerkin. Napoleon puristi
yhteen kaksi sormeaan, ja ritarimerkki jäi niiden väliin. Sitten astui
hän Lasarjevin luo, joka silmät selällään yhä katsoi omaa keisariaan,
ja tuntui kuin hän olisi tahtonut näyttää Aleksanterille, että sen mitä
hän nyt teki, hän teki liittolaisensa tähden. Pieni, valkea käsi
kosketti Lasarjevin virkapuvun nappia. Napoleon tiesi, että
koskettamalla kädellään tuon sotilaan rintaa hän teki hänet
onnelliseksi, tyytyväiseksi ja päätä pitemmäksi kaikkea muuta kansaa.
Napoleon painalti vain ristin Lasarjevin rintaan, päästi heti kätensä
ja kääntyi sitten Aleksanteriin, aivan kuin hän olisi tietänyt, että
ristin täytyi tarttua. Ja todellakin jäi risti Lasarjevin rintaan.

Heti riensi ranskalaisia ja venäläisiä Lasarjevin luo ja kiinnittivät
ristin onnellisen sotilaan virkapukuun. Lasarjef vilkasi synkkänä
pienikätiseen lyhyeen mieheen, joka oli jotakin hänelle tehnyt, ja
alkoi taas tuijottaa Aleksanteria silmiin, tehden yhä kunniaa
kiväärillään. Hän näytti kysyvän keisarilta: yhäkö pitää hänen vielä
seistä, vai pitääkö hänen kenties jo lähteä, vai kenties vielä jotain
toimittaa? Mutta hän ei saanut mitään käskyä, ja siksipä hän vielä
kauvan seisoikin liikkumatta paikallaan.

Keisarit nousivat ratsuilleen ja lähtivät ajamaan edelleen. Rintamat
hajaantuivat, ja toisiinsa sekaantuneina sotilaat istuutuivat
katettuihin pöytiin.

Lasarjef istui kunniasijalla, venäläiset ja ranskalaiset upseerit
syleilivät häntä, toivottivat onnea ja puristelivat hänen käsiään.
Upseereja, sotilaita ja kansaa kokoontui hänen ympärilleen; kaikki
tahtoivat nähdä tuon miekkosen. Pöytien ympärillä oli puheen sorinaa,
huutoa ja naurua. Rostovin ohi kulki kaksi punanaamaista, iloisen ja
onnellisen näköistä upseeria.

-- Kylläpä kestitsevät, veliseni! Pelkkää hopeata, -- puhui toinen. --
Näitkö Lasarjevin?

-- Näin.

-- Sanotaan, että huomenna Preobraschenskin pojat kestitsevät
ranskalaisia.

-- Ei, mutta onnenpoika tuo Lasarjef! Tuhatkaksisataa frangia vuotuista
eläkettä.

-- Tämäpäs on lakki, pojat! -- huusi eräs venäläinen sotilas, pannen
päähänsä ranskalaisen pörhöisen kiiverin.

-- Mutta tämäpä on verraton, erinomainen!

-- Oletteko kuullut tunnussanoja? -- kysyi eräs kaartinupseeri
toveriltaan. -- Toissapäivänä oli -- "_Napoleon, France,
bravoure_";[46] eilen -- "_Alexandre, Russie, grandeur_";[47] toisena
päivänä määrää meidän keisari tunnussanat, toisena Napoleon. Huomenna
lähettää keisari Yrjönristin urhoollisimmalle Ranskan kaarttilaiselle.
Ei auta! Täytyy vastata samalla mitalla.

Boris ja hänen toverinsa Schilinski olivat myös tulleet katsomaan
kaarttilaisten juhlaa. Kotiin palatessaan tapasi Boris Rostovin eräässä
kadunkulmauksessa.

-- Rostof! terve; emmepä tavanneetkaan sitten enää toisiamme, -- Boris
lausui, eikä voinut olla kysymättä, miten ystävän asiat olivat, sillä
niin kumman synkiltä ja hajamielisiltä näyttivät Rostovin kasvot.

-- Hyvin, hyvin, -- vastasi Rostof.

-- Käythän tapaamassa?

-- Käyn, käyn.

Rostof seisoi kauvan kadunkulmauksessa, tarkastellen kaukaa
kaarttilaisten ilonpitoa. Hänen aivonsa olivat kiusoittavan raskaassa
työssä, mutta kysymys ei mitenkään tullut ratkaistuksi. Kauheat
epäilykset täyttivät hänen sielunsa. Milloin muisteli hän Denisovia
muuttuneine, nöyrine ilmeineen, sairaalaa silvottuine käsineen ja
jalkoineen, saastoineen ja tauteineen. Hän oli niin selvästi
tuntevinaan tuon ruumiitten löyhkän, että vilkuili sivuilleen
saadakseen selville mistä löyhkä tuli. Milloin muisteli hän
itsetietoisen tyytyväistä, valkokätistä Napoleonia, joka nyt oli
keisari, ja jota Aleksanteri rakasti ja kunnioitti. Miksi siis
silvottuja käsiä, jalkoja, tapettuja ihmisiä? Milloin muisteli hän taas
ristirintaa Lasarjevia ja samalla Denisovia -- jota kohtaa rangaistus,
jolle ei anneta armoa. Niin kummat aatokset olivat hänet vallanneet,
että hän niitä kauhistui.

Kaarttilaisten herkkujen haju ja nälkä vapauttivat hänet näistä
aatoksista. Hän päätti syödä jotakin ennen lähtöä. Hän lähti astumaan
ravintolaa kohti, jonka muisti aamulla nähneensä. Ravintolassa oli niin
paljon kansaa -- enimmäkseen siviilipukuisia upseereja, jotka olivat
saapuneet armeijasta, -- että Rostof töintuskin sai annoksensa. Kaksi
saman divisionan upseeria yhtyi hänen seuraansa. He alkoivat
luonnollisesti jutella rauhasta. Upseerit, kuten suurin osa
armeijastakin, olivat tyytymättömiä rauhaan, joka oli solmittu
Friedlandin taistelun jälkeen. Yleensä puheltiin, että jos vielä vähän
aikaa olisi kestetty, niin olisi Napoleon ollut hukassa, sillä hänen
armeijallaan ei ollut enää korppuja eikä ampumavaroja. Rostof oli
vaiti, söi ja erittäinkin joi. Hän joi yksinään kaksi pulloa viiniä.
Sitäpaitsi painoi ja raukasi häntä tuo yhä jatkuva mietiskely. Hän
pelkäsi näitä mietteitä, mutta siitä huolimatta ne häntä eivät
jättäneet. Yhtäkkiä, kun toinen upseereista sanoi, että hänestä on
kiusoittavaa katsella ranskalaisia, alkoi Rostof huutaa ja riehua
erikoisemmatta syyttä, mikä suuresti ihmetytti hänen tovereitaan.

-- Miten saatatte päättää, mikä olisi paras asiain ratkaisu! -- kirkasi
hän, ja veri nousi hänen kasvoihinsa. -- Miten saatatte arvostella
keisarin toimia, mikä oikeus on teillä arvostelemiseen?! Me emme saata
käsittää keisarin tarkoitusperiä, hänen toimenpiteitään!

-- Mutta enhän ole puhunut sanaakaan keisarista, -- puolusteli itseään
upseeri, joka huomasi, että humala oli syynä Rostovin kiivastumiseen.

-- Me emme ole diplomaattisia virkamiehiä, olemme sotilaita, sillä
hyvä, -- jatkoi Rostof. Kun käsketään kuolemaan -- mene, jos
rangaistaan, niin oletpa sen ansainnut; ei sovi meidän arvostella. Jos
herramme keisari haluaa kutsua Bonapartea keisariksi ja haluaa solmia
hänen kanssaan liiton, niin -- tietenkin on se välttämätöntä. Mutta jos
me tässä alamme kaikkea arvostella ja tuomita, niin ei lopulta jää
mitään pyhää. Voimmehan sanoa: ei ole Jumalaa, ei ole mitään! -- huusi
Rostof, mäjäyttäen nyrkillä pöytään. Hänen toveristaan tuntui hänen
menettelynsä aivan käsittämättömältä, mutta olihan se aivan
johdonmukaista hänen nykyiselle ajatussuunnalleen.

-- Meidän on täytettävä velvollisuutemme, lyödä olan takaa ja jättää
mietteet, siinä kaikki, -- lopetti Rostof puheensa.

-- Ja juoda, -- sanoi toinen upseereista, joka tahtoi välttää riitaa.

-- Niin, ja juoda, -- toisti Rostof. -- Hei siellä! Vielä pullo! -- hän
kirkasi.



KOLMAS OSA.



I.


Vuonna 1808 matkusti keisari Aleksanteri Erfurtiin kohdatakseen
toistamiseen keisari Napoleonin, ja Pietarin ylhäisimmissä piireissä
puhuttiin paljon tämän juhlallisen kohtauksen suurenmoisuudesta.

Vuona 1809 kasvoi tuttavuus maailman kahden valtiaan kesken, kuten
kutsuttiin Napoleonia ja Aleksanteria, niin suureksi, että kun Napoleon
mainittuna vuonna julisti sodan Itävallalle, samosi venäläinen
armeijaosasto rajan yli toimiakseen entisen vihollisensa Bonaparten
puolella entistä liittolaista, Itävallan keisaria vastaan; puhuttiinpa
ylhäisessä maailmassa Napoleonin ja keisari Aleksanterin sisaren
välisen avioliiton mahdollisuudesta. Mutta paitsi ulkonaisiin
valtiollisiin mietelmiin oli venäläisen yhteiskunnan huomio tähän
aikaan erityisen innokkaasti tähdätty sisäisiin parannuksiin, joita
näihin aikoihin puuhattiin valtion hallinnon kaikilla aloilla.

Mutta elämä, ihmisten todellinen elämä -- siihen kuuluvine terveyttä,
sairautta, työtä, lepoa, ajattelua, tiedettä, runoutta, musiikkia,
rakkautta, ystävyyttä, vihaa, intohimoja koskevine harrastuksineen
kulki kulkuaan riippumatta ja välittämättä Napoleonin ja Bonaparten
välisestä valtiollisesta vihollisuudesta tai ystävyydestä, välittämättä
kaikista mahdollisista parannuksista.

       *       *       *       *       *

Ruhtinas Andrei oli asunut maalla kaksi vuotta kuin karhu pesässään.

Kaikki nuo hommat tilusten suhteen, joita Pierre alueillaan oli pannut
alulle, vaan ei ollut saattanut päätökseen, hän kun alinomaa siirtyi
toisesta työstä toiseen, kaikki nuo hommat oli ruhtinas Andrei vienyt
perille, puhumatta niistä kenellekään ja ilman huomattavaa vaivaa.

Hänellä oli mitä suurimmassa määrässä tuota Pierreltä puuttuvaa
käytännöllistä sitkeyttä, joka ilman voimaiskuja ja ponnistuksia hänen
puoleltaan antoi vauhtia työlle.

Eräs hänen tiluksistaan, jossa oli kolmesataa orjatalonpoikaa,
palstoitettiin itsenäisiksi viljelyslohoiksi (tämä oli laatuaan
ensimäisiä esimerkkejä Venäjällä), toisissa muutettiin päivätyö
rahaveroksi. Bogutsharovoon hankittiin hänen kustannuksellaan
koulunkäynyt kätilö synnyttäjien avuksi, ja pappi opetti erityisestä
palkasta talonpoikien ja kartanonväen lapsia lukemaan ja kirjoittamaan.

Puolet ajastaan vietti ruhtinas Andrei Lisijagorissa isänsä ja poikansa
seurassa, joka viimeksi mainittu oli vielä lapsenhoitajattaren
hoivissa, puolet taas Bogutsharovon "puustellissa", kuten isä
nimitti hänen maatilaansa. Huolimatta Pierrelle osoittamastaan
välinpitämättömyydestä maailman kaikkia ulkonaisia tapahtumia kohtaan,
seurasi hän niitä uutterasti, hankki paljon kirjoja ja huomasi
kummakseen, että kun hänen tai isänsä luo saapui vieraita Pietarista,
varsinaisesta elämän pyörteestä, nämä olivat kaikissa ulkomaan ja
omanmaan valtiollisissa tapahtumissa suuresti jälellä hänestä, joka
istui kotonaan kuin karhu pesässään.

Paitsi töitä tiluksillaan ja yleisiä harrastuksia, joita hän piti
vireillä lukemalla mitä erilaisimpia kirjoja, oli ruhtinas Andreilla
tähän aikaan tekeillä arvosteleva tutkimus Venäjän kahdesta viimeisestä
onnettomasta sotaretkestä ja sitä paitsi muovaili hän luonnosta Venäjän
sotalain säännösten ja asetusten uudistamiseksi.

Keväällä 1809 lähti ruhtinas Andrei poikansa rjasanilaisille
tiluksille, sillä hän oli määrätty tämän holhojaksi.

Kevätauringon hyväilemänä hän istui vaunuissaan, katsellen ensi ruohoa,
ensimäisiä koivun lehtiä ja ensimäisiä valkeita kevätpilviä, jotka
liitelivät kirkkaalla, syvän sinisellä taivaalla. Hän ei ajatellut
mitään, katseli vain iloisena ja huolettomana sivuilleen.

Kuljettiin joen yli lautalla, jolla hän vuosi sitten oli Pierren kanssa
puhellut. Ajettiin läpi likaisen kylän, aumapihojen ja kasvilavojen,
laskeuduttiin alamäkeä, jota vielä sillan luona peitti talvinen lumi,
noustiin savipohjainen ylämäki, katkaistiin kaistaleittain sänkipeltoja
ja paikka paikoin viheriöiviä pensaikkoja ja saavuttiin vihdoin
molemmin puolin tietä kasvavaan koivumetsään. Metsässä oli miltei
kuuma, eikä tuntunut tuulen leimustakaan. Koivut, yltyleensä
viheriässä, tahmeassa lehdessä, eivät hievahtaneetkaan, ja
viimevuotisten lehtien alta, kohottaen niitä tieltään ponnistivat
ilmoille uusi viheriä ruoho ja vuokkoset. Siroteltuina sinne tänne
koivikkoon muistuttivat matalat kuuset ainaisella synkällä viheriällään
epämiellyttävästi talvea. Hevoset alkoivat metsään saavuttua pärskiä ja
kävivät huomattavasti hikeen.

Pekka lakeija sanoi jotakin kuskille, kuski vastasi vahvistavasti.
Mutta nähtävästi Pekalle ei riittänyt kuskin myöntymys: hän kääntyi
pukiltaan herraan.

-- Teidän ylhäisyytenne, miten on kevyttä! -- sanoi hän kunnioittavasti
hymyillen.

-- Mitä?

-- Kevyttä, teidän ylhäisyytenne.

"Mistähän hän puhuu?" -- ajatteli ruhtinas Andrei. -- "Keväästä
varmaankin", -- ajatteli hän katsellen ympärilleen. -- "Ja kaikki niin
viheriöi, miten pian! Kaikki: koivut tuomet ja lepät jo alkavat...
Mutta tammea ei näykkään. Näkyypä, tuolla se on tammi."

Tien reunassa kohosi tammi. Ainakin kymmenen kertaa metsän valtapuita,
koivuja, vanhempana oli se myös kymmenen kertaa paksumpi ja kaksi
kertaa korkeampi niitä kaikkia. Se oli suunnattoman suuri, kaksi
sylillistä ympäri mitaten, ja siltä oli jo nähtävästi aikoja sitten
oksat alkaneet katkeilla ja kuori ruhjoutunut ja rosottunut.
Suunnattomine, kömpelöine, säännöttömästi haarautuneine koukeroine
käsineen ja sormineen seisoi se siinä vanhana, ärtyisenä ja
epäluuloisena ruojana hymyilevien koivujen keskellä. Vain kuolleet ja
aina viheriöivät, pitkin metsää sirotellut pienoiset kuuset ja tammi
eivät tahtoneet nähdä kevättä eivätkä aurinkoa.

"Kevät ja lempi ja onni!" -- näytti puhelevan tämä tammi, -- "ja kun
ette jo kyllästykkään tuohon ainaiseen tyhmään ja mielettömään
petokseen. Yhä samaa ja yhä petosta! Ei ole kevättä, ei aurinkoa eikä
onnea. Katsokaappa, tuolla könöttävät sorretut, kuolleet kuuset aina
samankaltaisina, ja tässä minäkin levittelen katkotuita, nyljetyitä
sormiani, mistä ne kasvavatkin -- mikä selästä, mikä kupeista; niin
tässä seison enkä usko teidän toiveisiinne, pettymyksiinne."

Ruhtinas Andrei katsahti jonkun kerran tähän tammeen metsän läpi
matkattaessa ikäänkuin olisi hän siltä jotakin odottanut. Kukkia ja
ruohoa oli tammenkin alla, mutta sepä vaan seisoi siinä niiden keskellä
synkkänä, liikkumatonna, rujokkaana ja jäykkänä.

"Niin, se on oikeassa, tuhannesti oikeassa tuo tammi, -- ajatteli
ruhtinas Andrei. -- Antautukoot muut nuoret tuohon petokseen, mutta me
tunnemme elämän, -- elämämme on loppunut!" Kokonainen uusi toivottomain
mutta apean suloisten ajatusten sarja heräsi ruhtinas Andrein sielussa
hänen tammea katsellessaan. Tämän matkan aikana hän ikäänkuin uudestaan
ajatteli läpi elämänsä ja tuli entiseen rauhoittavaan ja toivottomaan
johtopäätökseen, siihen, ettei hänen ole tarvis mitään alkaa, vaan että
hän on velvollinen elämään elonsa loppuun tekemättä pahaa intoilematta
ja mitään halajamatta.



II.


Rjasanilaisen tiluksen holhoojana oli ruhtinas Andreilla asioita
piirikunnan esimiehelle. Esimiehenä oli kreivi Ilja Andrejevitsh
Rostof, ja ruhtinas Andrei läksi häntä tapaamaan toukokuun
puolivälissä.

Oli jo kevään kuuma aika. Kauttaaltaan komeili metsä viheriässä
vaipassaan, pölytti, ja oli niin kuuma, että vesien varsia kuljettaessa
teki mieli uimaan.

Ruhtinas Andrei apeana ja huolestuneena mietiskellen, mitä hänen
oikeastaan pitäisi kysyä esimieheltä, ajoi puutarhan lehtokäytävää
Rostovien omistamalle Otradnjenkan tilalle. Oikealta puiden alta hän
kuuli naisten iloisia huudahduksia ja huomasi tyttöparven juoksevan
sulkemaan häneltä tietä. Parven edelle, lähemmäksi vaunuja pyrähti
mustatukkainen, hyvin hoikka, hoikan hoikka, mustasilmäinen tyttö, yllä
keltainen kretonkipuku, päässä valkea nenäliina, jonka alta liehuivat
irrallaan hajalle kammattujen hiusten kutrit. Tyttö huusi jotakin,
mutta tunnettuaan vieraan juoksi hän nauraen takaisin vieraaseen
katsahtamatta.

Ruhtinas Andrein kävi äkkiä mieli apeaksi. Päivä oli niin ihana,
aurinko niin kirkas, yltympäri kaikki niin iloista; mutta tuo hoikka ja
sievä tyttönen ei tiennyt eikä tahtonutkaan tietää hänen olemuksestaan,
vaan oli tyytyväinen ja onnellinen jonkinlaisesta erikoisesta, --
varmaankin tyhmästä, mutta iloisesta ja onnellisesta elämästään. "Mistä
hän niin iloitsee? Mitä hän ajattelee! Ei ainakaan sotalakia eikä
rjasanilaisen maatilan verojen järjestämistä, Mitähän hän ajattelee?
Mistä hän on onnellinen?" -- kyseli ruhtinas Andrei välittömän
uteliaana itseltään.

Kreivi Ilja Andrejevitsh eleli v. 1809 Otradnjenkossa kuten ennenkin:
piti pitoja miltei koko läänille, järjesteli metsästysretkiä,
teaatterinäytäntöjä, päivällisiä ja soittajaisia. Hän riemastui
ruhtinas Andrein tulon johdosta, kuten jokaisen uuden vieraan, ja
pakoitti hänet melkein väkisin jäämään yöksi.

Päivä oli ruhtinas Andreista ikävä, vaikka hänelle pitivätkin seuraa
milloin isäntäväki, milloin talon arvokkaimmat vieraat, joita talo oli
tulvillaan lähestyväin nimipäivien johdosta. Ruhtinas Andrei katsahti
silloin tällöin päivän kuluessa Natashaan, joka alituiseen, ties miksi,
naureskeli ja ilakoi nuorten seurassa, ja kyseli itseltään: "Mitähän
hän mahtaa ajatella? Mistä hän on niin iloinen?"

Jäätyään illalla yksin, ei ruhtinas Andrei oudossa paikassa saanut
unta. Hän luki, sammutti sitten kynttilän ja sytytti sen taas.
Huoneessa, jonka ikkunaluukut sisäpuolelta olivat suljetut, oli kuuma.
Hän oli vihainen tuolle tyhmälle ukolle (niin nimitti hän Rostovia),
joka pidätti hänet, vakuutellen, etteivät tarpeelliset paperit vielä
olleet kaupungista saapuneet, ja itselleen siitä että oli jäänyt.

Ruhtinas Andrei nousi vuoteelta ja meni akkunan luo avatakseen sen.
Tuskin oli hän avannut luukut, kun kuunvalo, ikäänkuin olisi se ollut
ikkunan takana vartioimassa, hyökkäsi huoneeseen. Hän avasi ikkunan. Yö
oli raikas ja läpikuultavan kirkas. Aivan akkunan edessä oli rivi
tasaiseksileikatuita puita, tummia toiselta, hopean hohtoisia toiselta
puolen. Puiden alla oli mehevä, kostea ja rehevä kasvullisuus, josta
paikka paikoin hopeana välkkyi lehtiä ja varsikoita. Kauvempana mustien
puiden takaa kimalteli kosteinen katto, oikealla oli suuri tuuhea puu
kirkkaan valkeine runkoineen ja oksineen, ja sen yläpuolella
täyttymällään oleva kuu valoisalla, miltei tähdettömällä taivaalla.
Ruhtinas Andrei nojasi kyynärpäillään ikkunalautaan, ja hänen silmänsä
pysähtyivät katselemaan tätä keväistä taivasta.

Ruhtinas Andrein huone oli keskikerroksessa, hänen yläpuolellaan
olevissa suojissa oli myöskin asujamia, eikä sielläkään nukuttu. Hän
kuuli yläältä naisen puhetta.

-- Vielä viimeisen kerran, -- kuului yläältäpäin naisen ääni, jonka
ruhtinas Andrei heti tunsi.

-- Mutta koska aiot tulla nukkumaan? -- vastasi toinen ääni.

-- En aiokkaan, en voi nukkua, mitäpäs teen! No, viimeinen kerta...

Kaksi naisääntä lauloi jonkun laulukappaleen loppusäkeet.

-- Ah, miten ihanaa! No nyt nukkumaan ja lopetetaan.

-- Nuku sinä, mutta minä en voi, -- vastasi ensimäinen ääni, lähestyen
akkunaa. Tyttö pisti nähtävästi koko yläruumiinsa ulos akkunasta, sillä
kuului vaatteiden kahinaa, vieläpä hengitystäkin. Kaikki kävi
hiljaiseksi ja liikkumattomaksi kuin kuu, sen valo ja varjot. Ruhtinas
Andreikin pelkäsi liikahtaa, jottei ilmaisisi läsnäoloaan.

-- Sonja! Sonja! -- kuului taas ensimäinen ääni.

-- Miten voitkaan nukkua! Katsoppa miten ihanaa! Voi, miten ihanaa!
Herää nyt, Sonja, -- sanoi hän miltei kyynelissä. -- Eipä ole näin
ihanaa yötä ollut koskaan, ei koskaan.

Sonja vastata murahti tyytymättömästi.

-- Ei, katsoppa, millainen kuu!... Voi, miten kaunista! Tulehan tänne.
Sydänkäpyni, kyyhkyni, tule tänne. No, näetkö? Kun kyykistyisi vain
näin, kas näin, tarttuisi polviinsa, -- lujasti, hyvin lujasti --
pingoittaa pitäisi, ja sitten läksisi lentoon. Kas näin!

-- Olehan, sinähän putoat...

Kuului kamppailua, ja Sonjan tyytymätön ääni: "Kellohan käy jo kahta."

-- Voi, sinä vaan turmelet koko iloni. Mene jo, mene.

Taas kävi kaikki hiljaiseksi, mutta ruhtinas Andrei tiesi, että tyttö
yhä istui akkunalla, hän kuuli väliin hiljaista kahinaa väliin
huokauksia.

-- Jumalani! Jumalani! mitäs tämä tällainen on! -- huudahti Natasha
äkkiä, -- Nukkua kuitenkin pitää! -- ja hän tempasi ikkunan kiinni.

"Ei ole minun olemukseni hänelle mitään!" -- ajatteli ruhtinas Andrei,
kuunnellessaan hänen puheluaan ja odottaen jotakin sekä peläten, että
tyttö lausuisi jotakin hänestä. -- "Ja taas Natasha! Ja aivan kuin
tahallaan!" -- hän ajatteli.

Hänen sieluunsa nousi äkkiarvaamatta sellainen nuorten ajatusten ja
toiveiden kiehde, vastakkainen hänen koko elämälleen, että hän, tuntien
itsensä kykenemättömäksi saamaan selvää tilastaan, nukkui heti.



III.


Seuraavana päivänä hyvästit heitettyään vain kreiville ja odottamatta
naisten tuloa läksi ruhtinas Andrei kotiin...

Oli jo kesäkuun alkupäivät, kun ruhtinas Andrei kotiin palatessaan
jälleen saapui tuohon koivistoon, missä vanha röhelöinen tammi oli
häntä niin omituisesti ja mieleen painuvasti kummastuttanut. Vielä
kumeammin kilisivät kulkuset metsässä kuin puolitoista kuukautta
sitten; kaikki oli täyteläistä, siimeistä ja tihkua; pienet kuusetkaan,
hajallaan metsässä, eivät häirinneet yleistä sopusointua, ja noudattaen
yleisen, maisemalle omituisen leiman vaatimuksia, viheriöi niissä
hellästi untuvasuomuiset nuoret kasvaimet.

Koko päivän oli kuuma, jossain ukosteli, mutta vain vähäinen sadepilvi
räiskytteli vettä tien pölyyn ja meheville lehdille. Vasen puoli metsää
oli pimeä ja varjossa; oikea -- märkänä ja kirkkaana läikkyi auringon
valossa, hienosti tuulessa lepattaen. Kaikki oli kukassa; satakielet
lirittivät ja pyrähtelivät milloin lähellä milloin kaukana.

"Niin, täällä, tässä metsässähän oli tammi, joka oli kanssani yhtä
mieltä", -- ajatteli ruhtinas Andrei -- "Mutta missäs on se nyt?" --
ajatteli hän taas, katsellen tien vasemmalle puolelle, ja itse sitä
tietämättään ihaili hän etsimäänsä tammea, jota ei samaksi tuntenut.
Vanha tammi seisoi siinä aivan muuttuneena peittäytyneenä mehevään
tumman vihantaan telttaan ja lepatti siinä rentona ilta-auringon
valossa. Ei ollut enää vääriä sormia, ei pahkuroita, ei entistä
epäluuloa ja surua. Sitkeän, satavuotisen kuoren läpi olivat
tunkeutuneet oksattomat, mehevät, nuoret lehdet, niin ettei ottanut
uskoakseen tuon vanhuksen niitä synnyttäneen. "Niin, onhan se sama
tammi", -- ajatteli ruhtinas Andrei ja hän tunsi äkkiä aiheetonta,
keväistä iloa ja nuortumisen väreilyä. Kaikki hänen elämänsä paraimmat
hetket muistuivat nyt samalla haavaa hänen mieleensä. Austerlitzkin ja
sen korkea taivas ja hänen vaimonsa kuolleet, nuhtelevat kasvot ja
Pierre lautalla ja yön kauneuden liikuttama tyttö ja tuo yö ja kuu --
kaikki tuo yhtäkkiä muistui hänen mieleensä.

"Ei, 31 vuotiaana ei ole elämä lopussa", -- päätti ruhtinas Andrei
äkkiä lopullisesti ja vakaasti. -- "Se ei riitä, että tiedän kaikki,
mitä minussa on, on tarpeen, että sen tietäisivät muutkin: Pierre ja
tuo tyttö, joka tahtoi lentää taivaaseen, kaikkein pitää minut tuntea,
jottei yksistään minua varten kuluisi elämäni, jotteivät he eläisi niin
riippumatta minun elämästäni, jotta se heijastuisi kaikkiin ja jotta he
kaikki eläisivät yhdessä kanssani!"

       *       *       *       *       *

Palattuaan matkaltaan päätti ruhtinas Andrei syksyllä lähteä Pietariin
ja keksi kaikellaisia syitä tähän päätökseen. Koko joukko järkeviä,
loogillisia todistuksia, miksi hänen oli välttämäti lähdettävä
Pietariin, vieläpä ryhdyttävä palvelukseenkin, oli joka hetki valmiina
häntä vakuuttamaan. Eikä hän nyt käsittänyt, miten hän koskaan oli
voinut edes epäillä, että oli välttämätöntä ottaa osaa elämään
toimimalla, aivan kuten hän kuukausi takaperin ei ollut käsittänyt,
miten olisi voinut päähänsä pälkähtää ajatus lähteä kylästään. Hänestä
näytti selvältä että kaikkien hänen elämänkokemustensa täytyisi hukkaan
mennä ja olla houkkamaisia, ellei hän käyttäisi niitä työhön ja ottaisi
taas toimimalla osaa elämään. Eikä hän sitäkään käsittänyt, kuinka
ennen, niin löyhien järkitodisteiden perusteella, oli pitänyt päivän
selvänä, että olisi ollut nöyryyttävää, jos hän elämän kovien
koettelemusten jälkeen yhä olisi uskonut voivansa olla maailmalle
hyödyksi, tai uskonut onnen ja rakkauden mahdollisuuteen. Nyt järki
kuiskaili aivan toista. Tämän matkan jälkeen alkoi ruhtinas Andrein
olla ikävä maalla, entiset askareet eivät häntä huvittaneet ja usein,
yksin istuskeltuaan työhuoneessaan, hän nousi, kävi kuvastimen
ääreen ja katseli kauvan kasvojaan. Sitten hän kääntyi ja katseli
Lisa-vainajan muotokuvaa, joka _à la grecque_ kohennetuin kiharin
hellästi ja iloisesti katsoi häneen kultaisesta kehyksestä. Hän ei enää
puhunut miehelleen entisiä kauheita sanoja, hän vain yksinkertaisesti
ja iloisen uteliaasti katseli alas häneen. Ja ruhtinas Andrei käveli
kädet selän takana kauvan huoneessaan, toisinaan ryppyisin otsin,
toisinaan hymyillen, hautoen noita järjettömiä, sanoin selittämättömiä
ajatuksia, jotka olivat salaisia kuin rikos ja joihin oli kiehtoutunut
Pierre, maine, tyttö ikkunassa, tammi, naisten kauneus ja lempi, mitkä
olivat muuttaneet hänen koko elämänsä. Ja kun näinä hetkinä joku tuli
hänen luokseen, hän oli erittäin kuivakiskoinen, ankaran päättäväinen
ja erikoisesti epämiellyttävän loogillinen.

-- _Mon cher_,[48] -- sanoi esimerkiksi ruhtinatar Maria, astuen sisään
sellaisena hetkenä, -- Nikolushka ei voi mennä tänään kävelemään: on
niin kylmä.

-- Jos olisi lämmin, -- vastasi silloin ruhtinas Andrei sisarelleen
erittäin kuivasti, -- niin hän menisi paitasillaan, mutta kun on kylmä,
pitää pukea hänen ylleen lämpimät vaatteet, jotka sitävarten ovatkin
olemassa. Sepä siitä seuraa, että on kylmä, vaan ei suinkaan kotiin
jääminen, lapsi kun tarvitsee raitista ilmaa, -- puheli hän sangen
loogillisesti, ikäänkuin rangaisten jotakuta kaikesta tästä salaisesta,
epäloogillisesta hänen sielulleen tapahtuvasta järjen työstä.



IV.


Ruhtinas Andrei saapui Pietariin elokuussa 1809. Nuoren Speranskin
loistoaika oli paraillaan; hänen aikaansaamiaan muutoksia pantiin
paraillaan toimeen, ja muutenkin oli ankaran, kiinteän työn aika. Tämän
saman elokuun aikana hallitsija putosi vaunuista, loukkasi jalkansa ja
jäi Pietarhoviin kolmeksi viikoksi, seurustellen tänä aikana jokapäivä
ja yksinomaan Speranskin kanssa. Tähän aikaan ilmestyi m.m, kaksi
mainittavaa, yhteiskuntaa kuohuttavaa käskykirjettä hovivirkojen
lakkauttamisesta ja kollegiasessorin ja valtioneuvoksen virkojen
kelpoisuustutkinnoista. Mutta tärkein tapahtuma oli valtakunnan koko
perustuslain ilmestyminen, joka muutti voimassa olevan oikeus-,
hallinto-, ja rahalaitosta koskevan hallintojärjestelmän
valtakunnanneuvostosta alkaen kunnallishallitukseen saakka. Nyt
toteutettiin ja saatettiin näkyvään muotoon ne vapaamieliset hämärät
haaveilut, joita keisari Aleksanterilla oli valtaistuimelle astuessaan
ja joita hän oli pyrkinyt toteuttamaan apulaistensa Tshartorischkin,
Novosiljtsevin, Kotshubein ja Strogovin avulla, joita miehiä hän itse
leikillä nimitti _comité du salut publique_.

Nyt oli tullut Speranski kaikkien sijalle siviili- ja Araktshejef
sota-alalle. Ruhtinas Andrei ilmaantui kohta tulonsa jälkeen
kamariherrana Hoviin ja pyrki puheillepääsyyn. Hallitsija joka oli
kohdannut hänet kaksi kertaa, ei suvainnut lausua hänelle ainoatakaan
sanaa. Ruhtinas Andreista oli aina ennenkin näyttänyt siltä, että hän
oli hallitsijalle vastenmielinen, että hallitsijaa eivät miellyttäneet
hänen kasvonsa eikä koko hänen olemuksensa. Kuivakiskoisesta, luotaan
työntävästä katseesta, jonka hallitsija häneen loi, sai ruhtinas Andrei
vielä entistä enemmän vahviketta luulolleen. Hovissa selitettiin
ruhtinas Andreille hallitsijan epäsuosion häneen johtuvan siitä, että
hänen Majesteettinsa oli tyytymätön siihen, ettei Bolkonski vuodesta
1805 alkaen ollut palvellut.

"Tiedän itse, mitenkä ei ole meidän vallassamme myötätunnon tai
vastenmielisyyden herättäminen -- ajatteli ruhtinas Andrei, -- ja
siksipä ei ole ajattelemistakaan, että persoonallisesti saisin
hallitsijalle esitetyksi kirjoitelmani sotalaista, mutta teko kyllä
puhuu puolestaan."

Hän ilmoitti kirjoituksestaan vanhalle sotamarskille, isänsä ystävälle.
Sotamarski määräsi hänelle tunnin, otti hänet sangen suosiollisesti
vastaan ja lupasi esittää hallitsijalle. Muutaman päivän kuluttua
ilmoitettiin ruhtinas Andreille, että hänen on mentävä sotaministeri,
kreivi Araktshejevin puheille.

Yhdeksän aikaan aamulla määrättynä päivänä saapui ruhtinas Andrei
kreivi Araktshejevin vastaanottosaliin.

Ruhtinas Andrei ei tuntenut Araktshejevia mieskohtaisesti, eipä ollut
häntä koskaan nähnytkään, mutta kaikki, mitä hän hänestä tiesi, ei
saattanut häntä suuresti kunnioittamaan tätä miestä.

"Hän on -- sotaministeri, keisarin uskottu; kenenkään ei ole tarvis
tietää hänen persoonallisista ominaisuuksistaan; hänelle on annettu
toimeksi tarkastaa kirjoitukseni, hän ainoa siis voi panna asian
vireille", -- ajatteli ruhtinas Andrei monen arvokkaan ja alhaisen
henkilön joukossa odottaessaan vuoroaan kreivi Araktshejevin
vastaanottosalissa.

Ruhtinas Andrei oli palveluksensa aikana -- hän oli suurimman osan
aikaansa ollut adjutanttina -- nähnyt paljon tärkeiden henkilöiden
vastaanottohuoneita ja niissä vallitsevat eri mielialat olivat hänelle
hyvin selvillä. Kreivi Araktshejevin vastaanottosalilla oli aivan
erikoinen leima. Vähäpätöisten vuoroaan odottavain henkilöiden
kasvoilla kuvastui häveliäisyyden ja nöyryytyksen tunne; arvokkaiden
henkilöiden piirteet ilmaisivat kaikilla samaa hämmentymistä; tätä
epämiellyttävää mielentilaa koettivat he peitellä mikä milläkin
tavalla: muutamat mieskohtaisella käytöksen sulavuudella, toiset
ivalla, jonka kohdistivat itseensä, asemaansa tai odottamaansa
henkilöön. Toiset kävelivät miettivinä edestakaisin, toiset
kuiskailivat ja nauroivat, ja ruhtinas Andrei kuuli kokkanimen Jymy --
Andreitsh ja sanat: "kyllä setä näyttää", joilla tarkoitettiin kreivi
Araktshejevia. Eräs kenraali (arvokas henkilö) joka oli loukkautunut
nähtävästi sentähden, että hänen niin kauvan oli tarvinnut odottaa,
istui jalat päällekkäin ja hymyili itsekseen ylenkatseellisesti.

Mutta heti kun ovi avautui, näkyi kaikkien kasvoilla vain -- pelkoa.
Ruhtinas Andrei pyysi toisen kerran päivystäjän ilmoittamaan hänestä,
mutta häneen katsottiin pilkallisesti ja sanottiin, että hänen vuoronsa
kyllä tulee aikanaan. Kun adjutantti vielä oli vienyt muutamia vuoroaan
odottavia ministerin työhuoneeseen ja sieltä jälleen johdattanut
odotushuoneeseen, kuljetettiin tuolle hirvittävälle ovelle upseeri,
jonka nöyrä ja pelästynyt haahmo kummastutti ruhtinas Andreita. Upseeri
viipyi kauvan ministerin työhuoneessa. Äkkiä kuului oven takaa vihaisen
äänen jyrähtelyä, ja kalpea upseeri tuoksahti ovesta huulet vapisevina,
ja päätään pidellen kulki hän poikki vastaanottohuoneen.

Tämän jälkeen vietiin ruhtinas Andrei ovelle, ja päivystäjä kuiskasi:
"oikealle ikkunan luo."

Ruhtinas Andrei astui yksinkertaiseen, siistiin työhuoneeseen ja näki
pöydän luona nelikymmenvuotisen miehen, jolla oli pitkä vartalo ja
pitkä pää, tukka lyhyeksi leikattu ja otsa syvissä uurteissa,
kulmakarvat rypyissä, ruskeanviheriäisiä, tylsiä silmiä varjoten sekä
punainen, riippuva nenä. Araktshejef käänsi häneen kasvonsa, kumminkaan
häneen katsomatta.

-- Mitä pyydätte? -- Araktshejef kysyi.

-- En pyydä mitään, teidän ylhäisyytenne, -- lausui ruhtinas Andrei
hiljaa.

Araktshejevin silmät kääntyivät häneen.

-- Istukaa. -- sanoi Araktshejef, -- ruhtinas Bolkonski?

-- En pyydä mitään, mutta hänen majesteettinsa keisari on suvainnut
lähettää minun antamani kirjoituksen teidän ylhäisyydellenne...

-- Suvaitkaa huomata, rakkahani, teidän kirjoituksenne olen lukenut, --
keskeytti Araktshejef, lausuen vain ensimäiset sanat mairittelevasti,
mutta nytkään häneen katsomatta, ja sitten muuttaen äänensä yhä enemmän
yrmeän halveksivaksi. -- Ehdotatte uusia sotalakeja? Lakeja on paljon,
mutta ei kukaan vanhojakaan täytä. Nykyaikana kaikki kirjoittavat
lakeja, kirjoittaa on helpompi kuin täyttää.

-- Tulin keisarin tahdosta kuulemaan teidän ylhäisyydeltänne, mihin
toimiin aiotte ryhtyä kirjoituksen suhteen? -- sanoi ruhtinas Andrei
kohteliaasti.

-- Kirjoitukseenne olen liittänyt lausuntoni ja olen lähettänyt sen
komiteaan. _En_ hyväksy, -- sanoi Araktshejef, nousten ja ottaen
kirjoituspöydältä paperin. -- Tuossa! -- hän ojensi sen ruhtinas
Andreille.

Poikkipuolin paperille oli lyijykynällä vedetty ilman isoja
alkukirjaimia, ilman välimerkkejä ja oikeinkirjoituksesta
välittämättä! "Perusteettomasti laadittu siihen katsoen että on
jäljitellen kirjoitettu ranskalaisesta sotalaista ja tarpeettomasti
sota-artikkeleista poikkeava."

-- Mihin komiteaan kirjoitus on lähetetty? -- kysyi ruhtinas Andrei.

-- Sotalakikomiteaan, ja jäseneksi ehdotin myös teidän
jalosukuisuutenne. Mutta palkattomaksi.

Ruhtinas Andrei hymähti.

-- En lainkaan halua.

-- Palkattomaksi jäseneksi, -- toisti Araktshejef. -- Minulla on
kunnia. Hei, käske tulemaan! Onko ketään? -- huusi hän ja kumarsi
ruhtinas Andreille.



V.


Odottaessaan kutsua komitean jäseneksi uudisti ruhtinas Andrei vanhoja
tuttavuuksia etenkin niiden henkilöiden kanssa, jotka hänen tietääkseen
olivat mahtavia ja voivat olla hänelle tarpeen.

Hän tunsi nyt täällä Pietarissa samankaltaista uteliaisuutta kuin hän
oli tuntenut taistelujen edellisenä päivänä, jolloin häntä myös aina
vaivasi rauhaton uteliaisuus, ja hänellä oli vastustamaton halu päästä
ylhäisiin piireihin, sinne, missä valmisteltiin tulevaisuutta, josta
miljoonain kohtalo riippui. Hän tunsi vanhusten ärtyisyydestä, asioihin
perehtymättömien uteliaisuudesta ja perehtyneitten vaiteliaisuudesta,
yleisestä kiireestä ja komiteain ja komissioonein tavattomasta
paljoudesta, joita joka päivä asetettiin yhä vain uusia, että nyt,
vuonna 1809 valmistettiin täällä Pietarissa jotakin mahtavaa,
yhteiskunnallista taistelua, jonka ylipäällikkönä oli hänelle
tuntematon, salaperäinen, ja hänestä nerolta näyttävä henkilö --
Speranski. Ja tuo hämärästi tuntemansa uudistustyö ja Speranski --
päähenkilö -- alkoivat niin kokonaan vallata hänen huomionsa, että
sotalakijuttu varsin pian rupesi jäämään toisarvoiseksi seikaksi hänen
tajuntapiirissään.

Ruhtinas Andrei oli mitä onnellisimmassa asemassa siihen nähden, että
hänet avosylin otettiin silloisen Pietarin ylhäisimpiin, erivärisiin
seurapiireihin. Edistyspuolue oli hänelle suosiollinen ja mielistelevä
sentähden, että häntä pidettiin järkevänä ja oppineena miehenä, ja
erittäinkin sentähden, että hänellä talonpoikainsa vapauttamisen
johdosta oli todellisen vapaamielisen maine. Tyytymättömäin vanhusten
puolue, joka arvosteli ankarasti uudistuspuuhia oli myötätuntoinen
hänelle isän mielipiteitten tähden. Naispiiri, _maailma_, otti hänet
ilomielin yhteyteensä sentähden, että hän oli arvokas ja rikas
sulhasmies ja miltei uusi henkilö, sen jälkeen kun hänen vaimonsa
surullinen kuolema ja hänen valekuolemansa olivat kruunanneet hänet
romanttisella sädekehällä. Sitäpaitse tiesivät kaikki tutut kertoa,
että hän viimeisten viiden vuoden kuluessa oli muuttunut edukseen; oli
hioutunut ja miehistynyt: ei ollut hänessä enää entistä ivan sekaista
ylpeyttä, ei teeskentelevää ylimielisyyttä, vaan että vuodet olivat
tehneet hänet vakavan rauhalliseksi. Hänestä puhuttiin, hän oli yleisen
mielenkiinnon esineenä ja kaikki tahtoivat hänet nähdä.

Kreivi Araktshejevilla käyntinsä jälkeisenä päivänä vietti ruhtinas
Andrei iltansa kreivi Kotshubein luona. Hän kertoi kreiville
käynnistään _Jymy-Andrejevitshin_ puheilla (Kotshubeikin nimitti täten
Araktshejevia samallaisella epämääräisellä ivallisuudella, jonka
ruhtinas Andrei oli huomannut sotaministerin vastaanottosalissa).

-- _Mon cher_, ette tässäkään asiassa vältä Mihail Mihailovitshia.
_C'est le grand faiseur_.[49] Minäpä sanon hänelle. Hän lupasi tulla
illalla...

-- Mitä on Speranskilla sotalakien kanssa tekemistä? kysyi ruhtinas
Andrei.

Kotshubei pudisti hymyillen päätään, ikäänkuin ihmetellen Bolkonskin
tietämättömyyttä.

-- Puhelimme teistä näinä päivinä, -- jatkoi Kotshubei, -- teidän
vapaista maanviljelijöistänne...

-- Niin ruhtinas, tekö se vapautitte talonpoikanne? sanoi Katarinan
aikuinen vanhus, halveksivasti Bolkonskiin kääntyen.

-- Pieni tilus ei tuottanut mitään tuloja, vastasi Bolkonski, koettaen
vanhuksen silmissä lieventää tekoaan, jottei häntä turhanpäiten
suututtaisi.

-- _Vous craignez d'être en retard_,[50] -- sanoi vanhus, katsahtaen
Kotshubeihin.

-- Yhtä seikkaa en ymmärrä, -- jatkoi vanhus, -- kuka sitten kyntää,
jos niille annetaan vapaus? Helppo on lakeja laatia, mutta vaikea on
hallita. Sallinette, kreivi, tässä teiltä kysyäni, kuka tulee
palatsinpäälliköksi, kun kaikilta tutkintoja vaaditaan?

-- Ne, luullakseni, jotka läpäisevät tutkinnon, -- vastasi Kotshubei,
pannen jalkansa päällekkäin ja katsellen ympärilleen.

-- Siinä mulla palvelee Prjanitshnikovkin, kelpo mies, kerrassaan
kultaa, mutta hän on 60 vuotias, tokkopa hän menee tutkittavaksi?

-- Niin, kyllä se vaivaloista on, semminkin kun sivistys on niin vähän
levinnyt, mutta...

Kreivi Kotshubei ei lopettanut sanottavaansa, nousi, ja ottaen ruhtinas
Andreita kädestä, hän läksi paljaspäistä, valkeaveristä miestä vastaan,
joka oli noin neljänkymmenen ikäinen ja jolla oli suuri, avonainen otsa
ja tavattoman, oikeinpa ihmeellisen valkeat, pitkähköt kasvot.
Tulijalla oli yllä sininen hännystakki, kaulalla risti ja vasemmalla
puolen rintaa tähti. Tulija oli Speranski. Ruhtinas Andrei tunsi hänet
heti, ja hänen sielussaan jokin vavahti kuten tapahtuu elämän tärkeinä
hetkinä. Oliko se kunnioitusta, kateutta, jännitystä -- sitä hän ei
tiennyt. Speranskin koko olennossa oli erikoinen leima, josta hänet
heti tunsi. Ei kenelläkään siitä seurasta, missä ruhtinas Andrei eli,
hän ollut nähnyt tuota kömpelöiden ja kulmikkaiden liikkeitten
tyyneyttä ja itseluottamusta, ei kenelläkään hän ollut nähnyt sellaista
lujaa ja samalla pehmyttä katsetta, mikä tuikehti puoleksi suletuista,
hieman kosteista silmistä, ei ollut nähnyt sellaista erikoisempaa
ilmaisevan hymyn vakavuutta, niin hienoa, tasaista, hiljaista ääntä ja
ennen kaikkea niin hempeätä kasvojen ja etenkin kätten valkeutta,
kätten, jotka olivat jotenkin leveät, mutta tavattoman pehmeät, hienot
ja valkeat. Sellaista kasvojen valkeutta ja hienoutta oli ruhtinas
Andrei huomannut vain sairashuoneessa kauvan olleilla sotilailla.
Tämmöinen oli Speranski, hallituksen sihteeri, keisarin esittelijä ja
hänen kumppaninsa Erfurtin matkalla, jolloin hän useammin kuin kerran
oli nähnyt Napoleonin ja puhunut hänen kanssaan.

Speranski ei vilkunut silmillään henkilöstä toiseen, kuten ihmiset
tavallisesti tahtomattaankin tekevät, astuessaan suureen seuraan, eikä
hätäillyt puhuessaan. Hän puhui hiljaa, vakuutettuna siitä, että häntä
kuunnellaan, ja katsoi vaan siihen henkilöön, jolle puhui.

Ruhtinas Andrei seurasi erittäin tarkkaavasti Speranskin jokaista sanaa
ja liikettä. Kuten on laita ihmisten, etenkin niiden, jotka ankarasti
arvostelevat lähimäisiään, ruhtinas Andreikin uuden henkilön
kohdattuaan, eritoten Speranskin kaltaisen, jonka tunsi maineesta,
odotti aina hänessä löytävänsä ihmisansioiden suurimman täydellisyyden.

Speranski valitti Kotshubeille, ettei voinut varemmin saapua, sillä
häntä oli pidätetty hovissa. Hän ei sanonut, että hallitsija häntä oli
pidättänyt. Tämänkin vaatimattoman ilmauksen ruhtinas Andrei huomasi.
Kun Kotshubei esitti hänelle ruhtinas Andrein, käänsi hän hitaasti
silmänsä Bolkonskiin, hymyillen tavalliseen tapaansa ja alkoi vaiti
ollen häntä katsella.

-- Olen hyvin iloinen saadessani teihin tutustua, olen kuullut teistä,
kuten kaikkikin.

Kotshubei sanoi jonkun sanan Bolkonskin käynnistä Araktshejevin luona.
Speranski hymyili entistä enemmän.

-- Sotalakikomissioonin tirehtöörinä on hyvä ystäväni -- herra
Magnitski -- sanoi hän, lausuen jokaisen tavun ja sanan täsmälleen, --
ja jos haluatte, voin teidät häneen tutustuttaa. (Hän pysähtyi
hetkeksi.) Toivon, että löydätte hänessä myötätuntoa ja pyrkimystä
kaikkeen järkevään.

Speranskin ympärille muodostui heti piiri, ja vanhus, joka oli puhunut
Prjanitshnikovistaan, kääntyi hänkin Speranskiin kysymyksineen.

Ruhtinas Andrei ei puuttunut keskusteluun, tarkastelihan vain
Speranskin jokaista liikettä, tuon miehen, joka joku aika takaperin oli
ollut vähäpätöinen seminarilainen, mutta joka nyt piteli käsissään, --
noissa valkeissa pehmeissä käsissä, Venäjän kohtaloita. Ruhtinas
Andreita hämmästytti tavaton, halveksiva tyyneys, jolla Speranski
vanhukselle vastaili. Hän näytti mittaamattomasta korkeudestaan
pudottelevan vanhukselle armollisen sanasen. Kun ukko alkoi tulla liian
äänekkääksi, hymyili Speranski ja sanoi, ettei hän voi arvostella, mitä
hyötyä tai vahinkoa saattaa olla hallitsijan teoista.

Puheltuaan jonkun aikaa suuressa piirissä Speranski nousi, meni
ruhtinas Andrein luo ja viittasi hänet huoneen toiseen päähän.
Nähtävästi hän piti tarpeellisena puhutella Bolkonskia.

-- En ehtinyt kanssanne puhelemaan, ruhtinas, tuolta vilkkaalta
keskustelulta, johon minut vietteli tuo arvoisa vanhus, -- sanoi hän,
lempeän ylenkatseellisesti hymyillen, tällä hymyllä ikäänkuin
tunnustaen, että hän ja ruhtinas Andrei kyllä ymmärtävät sellaisten
ihmisten vähäpätöisyyden, joiden kanssa hän juuri oli puhellut.
Tällainen kohtelu kutkutti ruhtinas Andreita. -- Olette minulle vanha
tuttu: ensinnäkin tunnen välinne talonpoikiinne, se on meillä
ensimmäinen esimerkki, jolle niin hartaasti haluaisin seuraajia; ja
toiseksi, olette niitä kamariherroja, jotka eivät ole loukkautuneet
uudesta hovivirkoja koskevasta laista, joka on herättänyt niin paljon
puhetta ja juoruavaa ennakkoarvostelua.

-- Niin, -- sanoi ruhtinas Andrei, -- isäni ei tahtonut, että olisin
käyttänyt tuota oikeutta hyväkseni; olen alkanut palvelukseni
alhaisimmista viroista.

-- Isänne, vanhan ajan mies, on silminnähtävästi aikalaisiamme
korkeammalla, noita, jotka niin tuomitsevat tämän toimenpiteen, joka
vain saattaa luonnollisen oikeuden uudelleen arvoonsa.

-- Arvelen kuitenkin, että on perusteita näihin arvosteluihin... --
sanoi ruhtinas Andrei, koettaen riehtautua Speranskin vaikutuksesta,
jota hän jo alkoi tuntea.

Hänestä oli epämieluista kaikessa olla yhtä mieltä hänen kanssaan: hän
tahtoi vastustaa. Ruhtinas Andrei, joka tavallisesti puhui helposti ja
hyvin, tunsi nyt kankertavansa Speranskin kanssa puhuessaan. Hänet oli
liiaksi vallannut tuon kuuluisan miehen tarkasteleminen.

-- Persoonallisen kunnianhimon perusteita, ehkä saattaa olla, --
sommitteli Speranski hiljaisen vastauksensa.

-- Osaksi myöskin valtakuntaa koskevia, -- lausui ruhtinas Andrei.

-- Miten se on ymmärrettävä?... -- sanoi Speranski, hiljaisesti luoden
silmänsä alas.

-- Olen _Montesquieun_ ihailija -- lausui ruhtinas Andrei, -- ja hänen
ajatuksensa siitä, että _le principe des monarchies est l'honneur, me
parait incontestable. Certains droits et privilèges de la noblesse me
paraissent être des moyens de soutenir ce sentiment_.[51]

Hymy katosi Speranskin vaaleilta kasvoilta, joiden ilme tästä paljon
voitti. Arvatenkin näytti ruhtinas Andrein ajatus hänestä
mieltäkiinnittävältä.

-- _Si vous envisagez la question sous ce point de vue_,[52] -- alkoi
hän, silminnähtävän vaikeasti lausuen ranskaa ja puhuen vielä hitaammin
kuin venäjää, mutta silti aivan tyyneesti.

Hän sanoi, että kunnia, _l'honneur_, ei voi riippua etuoikeuksista,
mitkä ovat vahingoksi palvelemiselle, että kunnia, _l'honneur_, on joko
kielteinen käsite, joka ilmaisee moitittavien tekojen puutetta, tahikka
jonkinlainen kannustin tuottamaan hyväksymistä ja sen ilmaisumuotoja --
palkinnoita. Hänen johtopäätöksensä olivat lyhyitä, yksinkertaisia ja
selviä.

-- Laitos, joka saattaa edistää tällaista kunniaa ja siihen kannustaa,
on suuren keisarin Napoleonin _Légion d'honneurin_ tapainen laitos,
joka ei ole vahingoksi, vaan hyödyksi palvelemiselle, eikä ole
sääty- ja hovi-etuoikeuksien edistäjä.

-- En tahdo väitellä, mutta ei käy kieltäminen, että hovivirat ovat
vieneet samaan päämäärään, -- sanoi ruhtinas Andrei: -- jokainen
hovilainen pitää velvollisuutenaan arvokkaasti täyttää tehtävänsä.

-- Mutta sittenkään ette tahtonut tästä etuoikeudesta hyötyä,
ruhtinas, -- sanoi Speranski, osoittaen hymyllään, että tahtoi tehdä
puhekumppanilleen ikävästä kinastelusta herttaisen lopun. -- Jos teette
minulle kunnian ja saavutte keskiviikkona luokseni, -- hän jatkoi, --
niin Magnitskin kanssa keskusteltuani, saatan teille kertoa jotain
mieltäkiinnittävää ja samalla on itsellänikin tilaisuus puhella
kanssanne laveammalti.

Hän sulki silmänsä, kumarsi _à la francaise_ ja poistui salista,
tahtoen pysyä huomaamattomana.



VI.


Pietarissa ensi oleskelunsa aikoina tuntui ruhtinas Andreista, että
ympäristön pikku huolet kokonaan himmensivät hänen maalaiselämän
yksinäisyydessä hankkimansa aatosvaraston.

Palattuaan iltasin asuntoonsa täytyi hänen ensi työkseen merkitä
muistikirjaansa 4-5 tärkeätä vieraskäyntiä tahi _rendez-vous_'ta.
Elämän järjesteleminen, sellainen päiväjärjestys, että kunnekin
kerkiäisi aikanaan, riisti suurimman osan elämän tarmosta. Hän ei
mitään tehnyt, ei mitään ajatellut, eipä edes ehtinytkään ajattelemaan,
hän vain puhui ja puhui verrattomasti niistä asioista, joita
yksinäisyydessä maalla oli ehtinyt miettimään.

Toisinaan hän harmikseen huomasi, että samana päivänä eri paikoissa
tuli puhuneeksi aivan samaa. Mutta päivät päikseen hän oli niin
touhuissaan, ettei joutanut edes sitä ajattelemaan, ettei mitään
ajatellut.

Sekä Kotshubein luona että nyt keskiviikkona kotonaan, missä kauvan ja
luottavasti oli puhellut kahden kesken ruhtinas Andrein kanssa, oli
Speranski tehnyt sangen syvän vaikutuksen Bolkonskiin.

Ruhtinas, Andrei, joka melkein kaikkia ihmisiä piti halveksittavina,
mitättöminä olentoina, ja joka yhä etsi sitä täydellisyyden ihannetta,
jonne itse pyrki, luuli nyt vihdoinkin Speranskissa löytäneensä
täydellisen järkevän ja hyveellisen ihmisen ihanteen. Jos Speranski
olisi elänyt samallaisissa oloissa kuin hän itse, olisi saanut
samanlaisen kasvatuksen ja samallaiset siveelliset periaatteet, niin
varmaankin olisi ruhtinas Andrei piankin huomannut hänen inhimilliset
heikkoutensa ja puutteensa. Mutta nyt herätti sankarin selväjärkinen
nero hänessä niin suurta kunnioitusta juuri sentähden, ettei hän
sankaria täysin käsittänyt. Sitäpaitsi mielisteli Speranski ruhtinas
Andreita ja koetti häikäistä häntä intohimottoman, rauhallisen järkensä
loistolla, joko sitten voittaakseen hänet puolelleen tai kenties siksi,
että oli huomannut tämän suuret luontaiset luonnonlahjat. Eikä siinä
kyllin: hän vielä imartelikin uutta tuttavaansa, niin hillityn
hienosti, itseluottavasti, aivan kuin sanomattakin olisi ollut selvää,
että he molemmat olivat ainoat ihmiset, jotka täysin voivat käsittää
_kaikkien_ muiden järjettömyyden ja omain ajatustensa terävyyden ja
syvyyden.

Heidän pitkän puhelunsa aikana keskiviikkoiltana sanoi Speranski useita
kertoja: "_Meillä_ pidetään kaikkea, mikä kohoo piintyneitten tapojen
tasapintaa ylemmä" ... tai hymyillen: "Mutta _me_ tahdomme, että
sudetkin olisivat kylläiset, mutta lampaatkin raatelematta" ... tahi:
"He eivät tätä saata käsittää" ... ja kaiken tämän hän lausui sen
näköisenä kuin olisi tahtonut sanoa: "Me: minä ja te, mepä käsitämme
keitä _he_ ovat, keitä _me_."

Tämä ensimäinen hänen ja Speranskin välinen keskustelu vain vahvisti
ruhtinas Andreissa sitä tunnetta, jota hän oli kokenut ensi kerran
nähdessään Speranskin. Hän näki hänessä järkevän, ankarasti ajattelevan
äänettömän neron, joka tarmokkuudella ja hellittämättömyydellä oli
itselleen hankkinut vallan ja käytti sitä ainoastaan Venäjän hyväksi.
Speranski näytti ruhtinas Andrein silmissä juuri siltä mieheltä,
jollainen hän itse halusi olla; hän selitti järkevästi kaikki elämän
ilmiöt, tunnusti tärkeäksi vain sen, mikä oli järkevää, ja osasi antaa
kaikelle järkevyyden mittakaavan. Kaikki esiintyi Speranskin
todisteluissa ja selittelyissä niin yksinkertaisena, että ruhtinas
Andrei tahtomattaankin oli kaikessa hänen kanssaan samaa mieltä. Joskin
hän väitteli ja kinasteli, niin teki hän sen vain siksi, että tahallaan
tahtoi olla itsenäinen eikä tahtonut kokonaan alistua Speranskin
ajatuksiin. Niinhän se oli, ja kaikki oli hyvin, eräs seikka vain
häiritsi ruhtinas Andreita. Speranskin kylmä kuvastinkatse, joka ei
päästänyt tunkeutumaan sielun syvimpään, sekä hänen valkea, hienoinen
kätensä, johon ruhtinas Andrei katseli tahtomattaankin, kuten
tavallisesti katsotaan vallassa olijain käsiin. Kuvastin-katse ja
hienoinen käsi, nepä ruhtinas Andreita jostakin syystä ärsyttivät.
Vastenmielisesti kummastutti ruhtinas Andreita vielä liian suuri
ihmisten halveksuminen, jota hän oli huomannut Speranskissa sekä
todistelutapojen kirjavuus, joita hän käytti mielipiteittensä
vahvistamiseksi. Hän käytti kaikkia mahdollisia ajatuksen aseita paitsi
vertauksia ja, kuten ruhtinas Andreista näytti, siirtyi liian rohkeasti
aineesta toiseen. Milloin hän oli käytännöllisen toiminnanmiehen
kannalla ja tuomitsi haaveilijoita, milloin ivailijan ja pilkkasi
myrkyllisesti vastustajia, milloin pysytteli ankaran loogillisena,
milloin taas kohousi metafysikan ilmapiiriin. (Tätä viimeistä
todistelutapaa hän käyttikin erittäin usein). Hän vei kysymyksen
metafysikan korkeuksiin, siirtyi alan, ajan ja ajatuksen määritelmiin
ja saatuaan sieltä kumoustodisteita laskeutui taas kiistakentälle.

Yleensä ihmetytti ruhtinas Andreita Speranskin hengenlahjoissa tuo
kaikessa näkyvä vahva, horjumaton usko järjen voimaan ja oikeutukseen.
Oli ilmeistä, ettei Speranskin mieleen milloinkaan ollut saattanut
juolahtaa tuo ruhtinas Andreille niin tavallinen ajatus, ettei ihminen
toki saata ilmaista kaikkea, mitä ajattelee, eikä hän varmaankaan
koskaan ollut epäillyt, eikö sentään olekkin pötyä kaikki mitä
ajattelen ja kaikki mihin uskon? Ja juuri tämä Speranskille ominainen
järjen runsaus eniten viehättikin ruhtinas Andreita ja veti puoleensa.

Tutustumisensa ensi aikoina oli ruhtinas Andrei aivan intohimon
haltioissa Speranskiin samoin kuin oli ollut kerran Bonaparteenkin. Se
seikka, että Speranski oli papin poika, jota tyhmät luulivat voivansa
-- kuten usein tekivätkin -- empimättä halveksia "suntiona" ja papin
penikkana, saattoi ruhtinas Andrein varovaiseksi tunteidensa
ilmaisemisessa ja pakoitti nämä tunteet tiedottomasti vahvistumaan
hänen sisimmässään.

Sinä ensimäisenä iltana, jonka Bolkonski vietti Speranskin luona
keskustellen lainvalmistusvaliokunnasta, kertoi tämä purevan
ivallisesti ruhtinas Andreille, että lakivaliokunta oli jo ollut koolla
150 vuotta, kuluttanut miljoonia eikä saanut kortta ristiin, ja että
Rosenkampf liimaili otsikoita kaikkiin vertailevan lainsäädännön
artikkeleihin.

-- Ja kas siinä nyt on kaikki, mistä maa on maksanut miljoonia! -- hän
lausui. -- Me tahdomme antaa uuden tuomiovallan Senaatille, mutta
meillä ei ole lakeja. Siksipä onkin synti, etteivät teidän kaltaisenne
miehet, ruhtinas, nykyään palvele.

Ruhtinas Andrei sanoi siihen tarvittavan lainopillista sivistystä, jota
hänellä ei ollut.

-- Sitähän ei ole kellään, miksi siis haikailette? Tämä on _circulus
vitiosus_, josta on päästävä ponnistuksilla.

       *       *       *       *       *

Viikon kuluttua oli ruhtinas Andrei jo sotalakivaliokunnan jäsenenä ja
lainlaadintavaliokunnan osastonpäällikkönä, mikä nimitys oli tullut
aivan hänen odottamattaan. Speranskin pyynnöstä hän otti osalleen
ensimäisen osan tekeillä olevasta Sivililaista ja sommitteli _Code
Napoleonin_ ja _Code Justinianin_ avulla osastoa: Yksilön oikeudet.



VII.


Palattuaan Pietariin pari vuotta sitten, v. 1808, tarkastusmatkoiltaan
maatiloilleen joutui Pierre tahtomattaan sikäläisten vapaamuurarien
johtomieheksi. Hän perusti ruokaloita ja ruumisarkkukammioita, hankki
uusia jäseniä, hommaili eri veljeskuntien liittoja ja koetti hankkia
alkuperäisiä asiakirjoja. Hän rakennutti omilla varoillaan kappeleita
ja täytteli omasta kukkarostaan, niin pitkälle kuin riitti, puuttuvat
almurahat, joiden maksamisessa veljet yleensä olivat hitaita ja
kitsastelevia. Melkein yksinomaan hänen varoillaan eli veljeskunnan
perustama köyhäinkoti.

Mutta kaikesta tästä huolimatta kulki hänen elämänsä entistä latuaan
samoine mielitekoineen ja heikkouksineen. Hän rakasti syöminkejä ja
juominkeja eikä voinut, vaikka pitikin sitä siveettömänä ja alentavana,
pidättyä poikamiesten remuista, joissa oli ennenkin elostellut.

Tointen ja huvitusten humussa Pierre kuitenkin vuoden kuluttua alkoi
tuntea, miten se veljeskunnan maaperä, jolla hän seisoi, sitä enemmän
väistyi hänen jalkainsa alta, mitä lujemmin hän sille koetti
asettautua. Sen ohessa hän tunsi, että mitä syvemmälle vaipui hänen
jalkainsa alta tämä maaperä sitä välittömämmin hän oli siihen
sidottuna. Tullessaan veljeskuntaan oli hän tuntenut samaa kuin
ihminen, joka luottavasti laskee jalkansa suon tasaiselle pinnalle.
Astuttuaan toisella jalalla hän vaipui. Tullakseen täysin vakuutetuksi
maaperän lujuudesta astui hän toisellakin jalallaan, vajosi vielä
syvemmälle, juuttui siihen ja kävi jo polvia myöten suossa.

Josef Aleksejevitsh ei ollut Pietarissa. (Hän oli viime aikoina
kokonaan eronnut pietarilaisten veljeskuntain toimista ja oleskeli
yksinomaan Moskovassa). Kaikki veljet, veljeskuntain jäsenet, olivat
Pierrelle arki-elämässä tuttuja henkilöitä, ja siksipä olikin hänen
vaikea olla näkemättä ruhtinas B:tä tai Ivan Vasiljevitsh D:tä,
vaikkakin hänen olisi pitänyt nähdä vain veljiä ja muurareita.
Arki-elämässä olivat nämä henkilöt enimmäkseen heikkoja ja vähäpätöisiä
miehiä. Vapaamuurarin esiliinain ja merkkien alta hän näki virkapukuja
ja ritarimerkkejä, joita veljet elämässä tavoittelivat. Usein almuja
kootessaan, kun kymmeneltä hengeltä oli saanut kokoon 20-30 ruplaa,
josta summasta vielä suurin osa oli luvattu maksaa vastedes, vaikkakin
merkitsijöistä puolet olivat yhtä varakkaita kuin hänkin, tuli Pierren
mieleen vapaamuurarin vala, jossa veli lupaa luovuttaa omaisuutensa
lähimmäisten hyväksi; silloin nousi hänen sieluunsa epäilyksiä, jotka
hän kuitenkin tahtoi mielestään haihduttaa.

Kaikki tuntemansa veljet jakoi Pierre neljään luokkaan. Ensimäiseen
luokkaan luki hän sellaiset veljet, jotka eivät toimineet
veljeskunnassa eivätkä yhteiskunnassa, vaan jotka olivat kokonaan
pyhittäneet elämänsä veljeskunnan salaisuuksien tutkimiselle. He
tutkivat Jumalan kolminaisuutta, kolmea alkuainetta: rikkiä, elohopeaa
ja suolaa, tai neliön ja Salomonin temppelin kuvioiden merkitystä.
Tähän luokkaan kuului enimmäkseen iäkkäitä veljiä, vieläpä, Pierren
laskujen mukaan, itse Josef Aleksejevitshkin. Tähän luokkaan kuuluvia
veljiä Pierre kunnioitti, vaikkeikaan harrastanut heidän hommiaan.
Vapaamuurariuden mystillinen puoli ei häntä vetänyt puoleensa.

Toiseen luokkaan luki Pierre itsensä ja kaltaisensa, etsivät,
hapuilevat veljet, jotka eivät vielä olleet löytäneet suoraa, selvää
tietä, mutta jotka toivoivat sen löytävänsä.

Kolmanteen luokkaan luki Pierre ne veljet (niitä oli enemmistö), jotka
pitivät pääasiana veljeskunnan ulkonaiset muodot ja menot ja niitä
tarkasti noudattivat, mutta eivät vähääkään välittäneet oppien
sisällöstä tai merkityksestä. Tähän luokkaan kuului Vilarski ja vieläpä
pääveljeskunnan suurmestarikin.

Neljänteen luokkaan vihdoin kuului myöskin paljon veljiä, varsinkin
viime aikoina veljeskuntaan liittyneitä. Ne olivat Pierren havainnoiden
mukaan ihmisiä, jotka eivät mihinkään uskoneet eivätkä mitään
halunneet, vaan olivat liittyneet veljeskuntaan päästäkseen nuorten,
rikkaitten ja sukulaisuussuhteidensa ja arvonsa puolesta mahtavien
veljien läheisyyteen, joita oli sangen paljon veljeskunnassa.

Pierre alkoi tuntea vastenmielisyyttä toimintaansa. Vapaamuurarius,
ainakin se, johon täällä oli tutustunut, tuntui hänestä perustuvan
pelkkiin ulkonaisiin menoihin. Hänen ei juolahtanut mieleenkään
epäillä itse vapaamuurarijärjestelmää, mutta hän alkoi epäillä, että
Venäjän vapaamuurarius oli alkanut kulkea väärää latua ja eksynyt
alkulähteiltään. Ja sentähden läksi Pierre vuoden lopulla ulkomaille
tutustuakseen veljeskunnan pyhimpiin salaisuuksiin.

       *       *       *       *       *

Jo kesällä 1809 palasi Pierre Pietariin. Venäläisten ja ulkomaalaisten
vapaamuurarien välisestä kirjevaihdosta oli saatu tietää, että Besuhof
ulkomailla oli ehtinyt saavuttaa monen arvokkaan henkilön luottamuksen,
läpeensä tutkinut monet salaisuudet, korotettu korkeimpaan arvoon ja
tuonut mukanaan paljon sellaista, mikä suuresti edistää vapaamuurarien
yhteistä asiaa Venäjällä. Pietarin vapaamuurarit kävivät kaikki hänen
luonaan, tungeskelivat hänen suosioonsa ja kaikista tuntui kuin
hautoisi hän mielessään jotain erinomaista!

Määrättiin juhlallinen kokous pidettäväksi toisen luokan
veljeskunnassa, missä Pierre lupasi tehdä selvää siitä, mitä hänellä on
tuotavana pietarilaisille veljille veljeskunnan korkeimmilta
johtajilta. Kokous-sali oli täynnä väkeä. Tavallisten juhlamenojen
jälkeen nousi Pierre ja alkoi puhua.

"Rakkaat veljet!" -- alkoi hän punaisena ja änkäten, pitäen kädessään
kirjoitettua puhetta. -- "Ei riitä, että täällä veljeskunnan
keskuudessa tutkiskelemme salaisuuksiamme -- on toimittava,
toimittava... Me torkumme, mutta meidän täytyy toimia." -- Pierre otti
vihkonsa ja alkoi lukea.

"Puhtaan totuuden levittämiseksi ja saavuttaaksemme hyveen kruunun", --
hän luki, -- "on meidän karsittava ihmisistä ennakkoluulot,
laajennettava sääntömme ajan hengen mukaisiksi, ryhdyttävä kasvattamaan
nuorisoa, yhdyttävä katkaisemattomilla siteillä viisaimpiin ihmisiin,
rohkeasti ja samalla viisaasti kukistettava taikausko, uskottomuus ja
tyhmyys, tehtävä meille suosiollisista ihmisistä yksimielisiä,
yhteisestä päämäärästä selvillä olevia veljiä, voimakkaita ja
vaikutusvaltaisia.

"Tämän tarkoituksen saavuttamiseksi täytyy saada hyveelle valta synnin
yli, täytyy ahkeroida, jotta rehellinen ihminen voittaisi jo tässä
elämässä iäisen palkan hyveistään. Mutta suurta asiaamme vahingoittavat
sangen paljon nykyajan valtiolliset laitokset. Mitä on siis tehtävä
tällaisissa oloissa? Onko meidän suosittava vallankumouksia, syöstävä
kaikki kumoon, karkoitettava väkivalta väkivallalla?... Ei, tämä on
meille aivan vierasta. Kaikki väkivallalla saadut uudistukset ovat
hyljättäviä, sillä ne eivät nimeksikään poista vääryyttä, niin kauvan
kun ihmiset ovat sellaisia kun ovat, ja sen lisäksi viisaus ei koskaan
kaipaa väkivaltaa.

"Veljeskunnan koko toiminta on perustettava siihen, että kasvatetaan
lujia, hyveellisiä ja samojen tarkoitusperien innostamia ihmisiä, jotka
aina ja kaikkialla kaikin voimin ahdistavat paheita ja tyhmyyttä ja
suojelevat kykyjä ja hyvettä. Ihmiset ovat nostettavat tomusta,
saatettavat tuntemaan arvonsa ja liitettävät meidän veljeskuntaamme.
Vasta silloin on veljeskunnalla valta käsissä -- se saattaa huomaamatta
sitoa epäjärjestyksien toimeenpanijain kädet ja johtaa heitä niin,
etteivät johdettavat sitä edes huomaa. Sanalla sanoen, on muodostettava
yleinen maailmoja johtava hallitusmuoto, joka ei katkoisi
yhteiskunnallisia siteitä eikä olisi haitaksi muille hallituksille
jotka jatkakoot toimintaansa entiseen tapaansa, kunhan vain eivät
vastusta veljeskuntamme suuria tarkoitusperiä: hyveen riemuitsevaa
voittokulkua. Tämä on ollut kristinuskonkin päämääränä. Se opetti
ihmisiä viisaiksi ja hyviksi ja kehoitti heitä omaksi edukseen
seuraamaan parhaitten ja viisaimpien ihmisten esimerkkejä ja opetuksia.

"Kun pimeys vielä kaikkialla vallitsi, riittivät tietysti pelkät
saarnat: totuuden uutuus antoi sille erityisen lennon, mutta nyt
tarvitsemme jo paljon voimakkaampia keinoja. Nykyään täytyy tunteiden
ohjaaman ihmisen löytää hyveestä tunteilleen hurmaa. Intohimoja ei pidä
hävittää; niitä on vain ohjattava jaloihin tarkoitusperiin, ja siksi on
niin toimittava, että jokainen voi tyydyttää intohimojaan hyveen
rajoissa, ja tähän on meidän veljeskuntamme velvollinen keksimään
keinoja.

"Kun meillä vain on jommoinenkin määrä ansiokkaita miehiä jokaisessa
valtiossa, ja jokainen näistä voittaa asialle taas muutaman lisäksi, ja
he kaikki liittyvät lujaksi järjestöksi -- silloin on valta käsissä
veljeskunnalla, joka sakassakin jo on tehnyt niin paljon ihmiskunnan
onneksi."

Puheella ei ollut valtavaa vaikutusta, vieläpä se sai aikaan kuohuntaa
veljien kesken. Enemmistö luuli puheessa huomanneensa illuminaattein
vaarallisia hankkeita, ja siksipä arvosteltiinkin puhetta sangen
kylmästi, mikä suuresti kummastutti Pierreä. Suurmestari alkoi
vastustaa Pierren ajatuksia. Pierre kiihtyi kiihtymistään,
selvitellessään tarkemmin aatteitaan. Pitkiin aikoihin ei ollut näin
kiihkoisaa istuntoa. Muodostui puolueita: toiset syyttivät Pierreä ja
sanoivat häntä illuminaatiksi; toiset kannattivat häntä. Ensi kerran
elämässä ihmetytti Pierreä tämän kokouksen aikana ihmisjärjen suunnaton
vaihtelevaisuus, josta johtuu, ettei kaksi ihmistä voi koskaan käsittää
samaa totuutta samalla tavalla. Nekin veljistä, jotka näyttivät
kannattavan Pierreä, käsittivät hänen aatteensa omalla tavallaan:
tahtoivat hänen suunnitelmiinsa rajoituksia ja muutoksia, joihin Pierre
ei voinut suostua, sillä hänen pääasiallinen vaatimuksensa perustuikin
juuri siihen, että häntä ymmärrettäisiin aivan hänen sanojensa
mukaisesti.

Istunnon päätyttyä suurmestari ilkeän ivallisesti muistutti Pierreä
liiallisesta kiivaudesta ja huomautti, ettei tätä ollut johtanut pelkkä
hyveen rakkaus, vaan myöskin riidan halu. Pierre ei vastannut hänen
muistutuksiinsa, kysyihän vain lyhyesti, hyväksytäänkö hänen
ehdotuksensa. Ehdotusta ei hyväksytty, ja tavallisia muodollisuuksia
odottamatta, Pierre poistui kokoushuoneesta ja lähti kotiin.



VIII.


Pierren valtasi tuo ikävä, jota hän niin kovin pelkäsi. Puheensa
jälkeen hän kotona loikoi sohvalla kolme päivää, ei päästänyt vieraita
puheilleen eikä itsekään missään käynyt.

Tällöin sai hän kirjeen vaimoltaan, joka rukoillen pyytää tavata
miestään, sanoo kovin kaipaavansa miestään ja haluavansa pyhittää
elämänsä hänelle.

Kirjeen lopussa hän ilmoittaa pian saapuvansa ulkomailta Pietariin.

Heti kirjeen saavuttua tunkeutui Pierren yksinäisyyttä häiritsemään
eräs muurariveli, jota Pierre ei lainkaan saattanut sietää, johti
keskustelun Pierren perhe-elämään ja nuhteli häntä veljeyden nimessä
sopimattomasta ankaruudesta hyljättyä vaimoa kohtaan. Hän huomautti,
miten Pierre on poikennut vapaamuurarin perussäännöistä, kun ei ole
antanut anteeksi katuvalle.

Samaan aikaan lähetti hänen anoppinsa, ruhtinas Vasilin puoliso,
noutamaan häntä puheilleen ja rukoili häntä saapumaan luokseen edes
muutamiksi hetkiksi neuvottelemaan sangen tärkeästä asiasta. Pierre
huomasi, että oli muodostettu salaliitto hänen taivuttamisekseen ja
että hänet aiottiin taas yhdistää hylkäämäänsä puolisoon, eikä tuo
hanke hänestä tuntunutkaan vastenmieliseltä hänen silloisessa
mielentilassaan. Hänestä tuntui kaikki yhdentekevältä: Yleensäkään ei
hän pitänyt mitään niin erikoisen tärkeänä elämässä, ja nyt, tämän
kauhean ikävän kalvaessa, ei hän pitänyt kalliina edes vapauttaan eikä
välittänyt lujasta päätöksestään vaimoonsa nähden.

"Kukaan ei ole oikeassa, kukaan ei ole väärässä, siis ei Helenakaan ole
syyllinen", -- Pierre ajatteli.

Syynä siihen, ettei Pierre heti suostunut yhtymään vaimoonsa, oli hänen
jäytävä ikävänsä, joka oli riistänyt häneltä kaiken toimintakyvyn.
Mutta jos vaimo olisi tullut hänen luokseen, niin ei hän häntä olisi
karkoittanut. Sillä mitä merkitsikään vaimo niiden asioiden rinnalla,
jotka nykyään täyttivät hänen sydämensä?

Hän ei vastannut vaimolleen eikä anopilleen, vaan lähti eräänä iltana
myöhään matkalle Moskovaan tapaamaan Josef Aleksejevitshia.
Päiväkirjaansa oli hän merkinnyt seuraavaa:

Moskovassa, marraskuun 17 p:nä.

"Saavuin juuri hyväntekijäni luota ja kiirehdin tallettamaan kaiken
tuntemani ja kokemani. Josef Aleksejevitsh elää köyhissä oloissa ja
sairastaa jo kolmatta vuotta tuskallista rakkotautia. Kukaan ei ole
kuullut hänen valittavan tai napisevan. Aamusta myöhään iltaan istuu
hän tieteensä ääressä, leväten ainoastaan niukkain aterioittensa
aikana. Hän lausui minut tervetulleeksi ja asetti istumaan vuoteelle,
millä oli pitkällään, tein hänelle Idän ja Jerusalemien ritarien
merkin, hän vastasi samoilla merkeillä ja kysyi, lempeästi hymyillen,
mitä olin oppinut ja saanut tietää preussilaisilta ja skotlantilaisilta
veljiltä. Kerroin hänelle kaikesta taitoni mukaan; kerroin
ehdotuksistani Pietarin veljeskunnassa ja mainitsin, miten kylmästi
niitä kohdeltiin, ja miten olin joutunut riitaan veljien kanssa. Josef
Aleksejevitsh oli kauvan vaiti ja ajatteli; sitten lausui hän oman
mielipiteensä kaikesta, ja samassa hetkessä kävi minulle selväksi
entinen elämäni; ja tulevaisuuden tie aukeni eteeni: Minua ihmetytti,
kun hän kysyi, muistanko veljeskunnan kolme tarkoitusperää: 1)
salaisuuden säilyttäminen ja tietäminen; 2) itsensä puhdistaminen ja
parantaminen tämän salaisuuden omistamiseksi ja 3) ihmissuvun
parantaminen puhdistamispyrintöjen avulla. Mikä näistä tarkoitusperistä
on ensimäinen ja tärkein? Tietystikin itsensä parantaminen ja
puhdistaminen. Ainoastaan tähän päämäärään voimme aina pyrkiä kaikista
mahdollisista olosuhteista huolimatta. Mutta samalla vaatii juuri tämä
päämäärä meiltä enimmin, ja siksipä me ylpeyden sokaisemina sen
jätämmekin ja ryhdymme joko salaisuuteen, jota omistamaan emme ole
mahdolliset saastaisuutemme tähden, tai ryhdymme parantamaan
ihmissukua, vaikka itse olemme siveettömyyden ja kehnouden esikuvia.
Illuminaattien oppi ei olekkaan puhdas siksi, että se intoilee
yhteiskunnallisissa puuhissa ja saa ravintonsa pelkästä ylpeydestä.
Tämän perustalla Josef Aleksejevitsh tuomitsi puheeni ja koko
toimintani. Sydämeni syvyydessä tunsin hänen puhuvan totta.
Kun puhuimme minun perheoloistani, hän sanoi: -- Todellisen
vapaamuurarin suurin tehtävä on, kuten teille jo olen sanonut, pyrkiä
täydellisyyteen. Mutta usein me ajattelemme, että pikemmin saavutamme
tämän päämäärämme poistamalla elämäämme rasittavat vaikeudet.
Päinvastoin, herraseni, -- sanoi hän minulle, -- ainoastaan maallisten
puuhain ja huolten keskellä saavutamme kolme tärkeintä päämäärää: 1)
opimme tuntemaan itsemme, sillä tämän taidon oppii ihminen ainoastaan
vertailemalla itseään muihin ihmisiin, 2) tulemme täydellisiksi, --
ainoastaan taistelulla on se saavutettavissa, ja 3) saavutamme
suurimman hyveellisyyden -- rakkauden kuolemaan. Ainoastaan elämän
epäkohdat ja puutteet voivat valaista sen turhuuden ja samalla
vahvistaa meidän synnynnäistä rakkauttamme kuolemaan eli uuden elämän
syntymiseen. Nämä sanat ovat siksi erittäin huomattavat, ettei Josef
Aleksejevitsh kovista ruumiillisista kärsimyksistään huolimatta koskaan
valita elämän raskautta, vaan rakastaa kuolemaa, jota kohtaamaan ei
vieläkään tunne olevansa kyllin valmis, vaikkakin hänen sisäinen
ihmisensä on niin puhdas ja jalo. Sitten hyväntekijäni perinpohjin
selitteli luomisen suuren neliön merkityksen ja mainitsi, että kaiken
perustana ovat kolmi- ja seitsenluvut. Hän neuvoi minua jatkamaan
yhteistyötä pietarilaisten veljien kanssa, toimimaan veljeskunnassa
ainoastaan toisen luokan toimissa, kehoitti varoittamaan veljiä
ylpeyden houkutuksilta ja johtamaan heitä täydellisyyden ja itsensä
tuntemisen todelliselle tielle. Minua neuvoi hän ennen kaikkea
seuraamaan oman itseni kehitystä ja antoi tätä tarkoitusta varten
minulle tämän vihkosen, johon tästä lähtien kirjoitan kaikki tekoni ja
toimeni."

Pietarissa, marraskuun 23 p:nä.

"Elän taas vaimoni kanssa. Anoppini tuli luokseni ja sanoi kyyneliä
vuodattaen, että Helena on saapunut Pietariin ja rukoilee päästäkseen
puheilleni. Hän vakuuttaa olevansa viaton ja onneton, kun hänet
hylkäsin, ja paljon muuta samantapaista. Tiesin ennakolta, että jos
sallisin hänen tulla puheilleni, niin en enää voisi vastustaa hänen
pyyntöään. Epäröidessäni en tiennyt, kenen puoleen olisin kääntynyt
neuvoa kysymään. Jospa hyväntekijäni olisi täällä ollut, niin hänpä
olisi neuvonut. Vetäydyin yksinäisyyteen, luin Josef Aleksejevitshin
kirjeet, muistin hänen neuvojaan, ja lopulta tulin vakuutetuksi, ettei
käynyt kieltäytyminen, vaan että minun oli ojennettava auttava käteni
kaikille ihmisille, ja vallankin Helenalle, jonka kohtalo oli niin
läheisesti minuun sidottu. Päätin kantaa ristini. Mutta jos hyveen
nimessä olen antanut hänelle anteeksi, niin olkoon siis yhtymisellämme
ainoastaan henkinen tarkoitus. Näin päätin ja näin kirjoitin asiasta
myös Josef Aleksejevitshille. Pyysin vaimoani unohtamaan kaikki vanhat
asiat, pyysin anteeksi kaikki mahdolliset rikokseni ja vikani ja
ilmoitin, ettei minulla ole mitään anteeksi annettavaa hänelle. Olin
iloinen sanoessani tätä hänelle. Enpä huoli hänelle sanoa, miten
raskaalta minusta tuntui hänen tapaamisensa. Olen asettunut asumaan
suuren taloni yläkertaan, ja sieluni riemuitsee uudistumisen
tunteista."



IX.


Kuten aina, samoin olivat nytkin ylhäiset piirit, jotka kokoontuivat
milloin hovissa, milloin suurissa tanssiaisissa, jakaantuneet useampiin
ryhmiin, joista jokaisella oli oma omituinen värinsä. Suurin näistä oli
ranskalainen ryhmä, joka oli muodostunut Napoleonin liiton johdosta, ja
jonka sieluna olivat kreivi Rumjantsef ja Caulaincourt. Huomatuimpia
henkilöitä tässä seurapiirissä oli Helena, senjälkeen kun hän oli
miehensä kanssa asettunut asumaan Pietariin. Hänen vierashuoneessaan
olivat tavallisia vieraita Ranskan lähetystön virkamiehet, ja muutenkin
nähtiin hänen luonaan paljon viisaudestaan ja käytöstapansa hienoudesta
kuuluja henkilöitä, jotka mielipiteiltään kuuluivat tähän seurapiiriin.

Helena oli ollut kuuluisan keisarikohtauksen aikana Erfurtissa, ja
täältä olivatkin peruisin hänen tuttavuutensa kaikkiin europalaisiin
Napoleon-kuuluisuuksiin. Erfurtissa oli Helenalla ollut loistava
menestys. Itse Napoleonkin oli teatterissa hänet nähtyään lausunut
hänestä: "_C'est un superbe animal_".[53] Pierreä ei lainkaan
ihmetyttänytkään, että hänen vaimonsa hurmasi kaikki kauneudellaan ja
käytöstapansa hienoudella, sillä kuluneet vuodet olivat tehneet hänet
entistäänkin ihanammaksi. Mutta se häntä ihmetytti, että hänen vaimonsa
näiden kahden vuoden kuluessa oli saavuttanut maineen: "_d'une femme
charmante, aussi spirituelle, que belle_".[54] Kuuluisa ruhtinas de
Ligne kirjoitteli hänelle kahdeksansivuisia kirjeitä. Bilibin säästeli
sutkauksiaan, lausuakseen ne tuoreina kreivitär Besuhovin kuullen.
Kenelle kreivitär Besuhovin vierashuoneen ovet avautuivat, hän oli
saanut viisauden kunniakehän; nuoret miehet lueskelivat kokonaisia
teoksia voidakseen viisaasti haastella hänen illanvietoissaan, ja
lähetystöjen sihteerit, vieläpä itse lähettiläätkin uskoivat hänelle
tärkeitä valtiollisia salaisuuksia, niin että Helena tavallaan tuli
sangen merkitseväksi henkilöksi. Pierre, joka tiesi, että vaimonsa oli
tyhmä, tunsi vaimonsa illanvietoissa ja päivällisillä, joissa
tavallisesti puhuttiin valtiollisista asioista, runoudesta ja
filosofiasta, kummallista epäröivää pelkoa. Hän oli näissä
tilaisuuksissa samallaisessa mielentilassa kuin taikatemppujen tekijä,
joka alituiseen pelkää paljastuvansa. Mutta petos ei paljastunut.
Liekkö sitten syynä ollut se, että tällaisten illanviettojen
olemassaolo jo perustui tyhmyyteen, tai kenties huvitti petettäviä
juuri tämä petos. Se vaan oli varmaa, että kreivitär Helena Vasiljevnan
maine yhä vain kasvoi, ja tämä "henkevä ja ihana nainen" saattoi lausua
mitä suurimpia tyhmyyksiä ja typeryyksiä, ja sentään kaikki ihastuivat
hänen jokaisesta sanastaan ja olivat löytävinään niistä syntyjä syviä,
joista lausujalla itsellään ei ollut edes vähintäkään aavistusta.

Todellakin oli Pierre sopivin mies, mitä ajatella saattoi, tälle
loistavan häikäisevälle maailmannaiselle. Hän oli oikein todellinen
_grand seigneur_[55]-puoliso, hajamielinen lallus, joka ei ketään
häirinnyt eikä pilannut vierashuoneen korkealle liitelevää sävyä, vaan
joka täydellisenä vastakohtana vaimonsa käytöstavalle ja hienoudelle
muodosti tälle oivallisen taustan. Viimeisten kahden vuoden aikana
olivat aatteelliset mietiskelyt ja hommat tehneet Pierren täysin
välinpitämättömäksi kaikille muille harrastuksille, ja siksipä hän nyt
vaimonsa seurapiirissä, jolla ei ollut häneen pienintäkään vetovoimaa,
käyttäytyi välinpitämättömän rauhallisesti ja leuhkasti. Tätä taitoa ei
saavuteta keinotekoisesti, ja siksi se herättääkin välitöntä
kunnioitusta. Hän oli vaimonsa vierashuoneessa kuin teatterissa, oli
kaikkien kanssa tuttavallinen, kaikille yhtä kohtelias, mutta kaikista
yhtä välinpitämätön. Toisinaan takertui hän keskusteluunkin, kun se
häntä kannusti, ja lausui silloin sopertaen mielipiteensä, jotka
useinkin häiritsivät hetken mielialaa. Ei hän tällöin välittänyt
vieraista eikä tarkannut olivatko saapuvilla _les messieurs de
l'ambassade_.[56] Mutta niin vakautunut oli jo mielipide "Pietarin
hienoimman naisen" mies-lalluksesta, ettei kukaan arvostellut vakavasti
hänen päähänpistojaan.

Monien nuorten miesten joukossa, jotka olivat jokapäiväisiä vieraita
Helenan vierassuojissa, oli Boris Drubetskoilla sangen huomattava
asema. Helenan Erfurtin matkan jälkeen oli hän nopeasti ylentynyt
virka-asteissa ja nyt oli hän sen lisäksi läheisin ystävä Besuhovien
talossa. Helena kutsui häntä _mon page_[57] ja kohteli häntä kuin
poikasta. Hän hymyili hänelle kuten kaikille muillekin, mutta toisinaan
tämä hymy sittenkin kiusasi Pierreä. Boris oli Pierren seurassa
erityisen huomaavainen ja surunsekaisen nöyrä. Tämä nöyryyden ja
kunnioituksen sävy myöskin huolestutti Pierreä. Kolme vuotta sitten oli
Pierre niin syvästi loukkautunut vaimonsa menettelyn johdosta, että hän
nyt oli varustautunut tällaisen loukkauksen varalta ensiksikin siten,
ettei hän ollut vaimonsa mies, toiseksi siten, että hän sulki sielunsa
täydellisesti epäilyksiltä.

-- Ei, kun hän nyt on _bas bleu_,[58] niin on hän ikuisiksi ajoiksi
jättänyt entiset hullutukset, -- puheli Pierre itsekseen. -- Ei ole
esimerkkiä siitä, että sinisukilla olisi ollut rakkaus-hullutuksia, --
toisteli hän usein itsekseen, ja hän uskoikin lujasti tähän omituiseen,
ties mistä saamaansa sääntöön. Mutta sittenkin vaikutti Boriksen
läsnäolo Helenan vierashuoneessa (ja täällä oli hän miltei aina)
Pierreen ruumiillisesti: hän tunsi jäsenensä sidotuiksi eikä voinut
liikkua vapaasti ja välittömästi.

"Kummallinen vastenmielisyys", -- ajatteli Pierre, -- "ja ennen hän
minua miellyttikin."

Maailman silmissä oli Pierre suuri herra, jonkunverran sokea ja
naurettava kuuluisan naisen mies, viisas lallus, joka ei mitään
toimita, muttei myös ketään vahingoita, hyvänluontoinen nahjus. Mutta
Pierren sielussa tapahtui tänä aikana vaikea ja monivaiheinen sisäinen
kehitystyö, joka avasi hänen silmänsä näkemään paljon uutta ja saattoi
hänet moniin henkisiin epäilyksiin ja iloihin.



X.


Pierre kirjoitteli yhä vieläkin muistiinpanojaan. Tältä ajalta on hän
merkinnyt seuraavaa:

Marraskuun 24 p:nä.

"Nousin kahdeksalta, luin raamattua, menin sitten toimeeni
(hyväntekijänsä neuvosta oli Pierre ryhtynyt palvelemaan eräässä
virastossa), tulin kotiin puoliselle, söin yksinäni (kreivittärellä oli
minulle vastenmielisiä vieraita), söin ja join kohtuullisesti ja
aterian jälkeen jäljentelin veljille nuotteja. Illalla menin
kreivittären suojiin ja kerroin siellä naurettavan jutun B:stä. Vasta
kun kaikki rupesivat nauramaan, huomasin tehneeni tuhmasti.

"Menen levolle onnellisena ja rauhallisena. Suuri Jumala, auta minua
vaeltamaan Sinun teilläsi, auta voittamaan vihan vimma -- lempeydellä,
rauhallisuudella, hekuma -- pidättymisellä ja inholla, auta välttämään
maailman hyörinää, mutta älä sentään vieroita: a) valtion
palveluksesta, b) perhehuolista, c) ystävyyssuhteista, d)
taloudellisista hommista."

Marraskuun 27 p:nä.

"Heräsin myöhään ja herättyäni lojuin kauvan vuoteessa. Jumalani! auta
minua ja vahvista, jotta voisin Sinun teitäsi vaeltaa, Luin raamattua,
mutta tunteeni liitelivät muualla. Luokseni tuli veli Urusof, puhelimme
maailman turhuudesta. Hän puhui keisarin uudistuspuuhista. Aloin
arvostella, mutta muistin veljeskunnan säännöt ja hyväntekijäni sanat,
joiden mukaan todellisen vapaamuurarin innokkaasti pitää toimia
valtiossa, kun hänen apuaan tarvitaan, ja pysyä rauhallisena,
silloin kun asia ei koske häntä. Kieleni on -- viholliseni. Luonani
kävivät veljet G. V. ja O., neuvoteltiin uuden veljen ottamisesta
veljeskuntaan. He vaativat minua ritoriksi. Tunnen itseni heikoksi ja
ansiottomaksi. Sitten keskusteltiin temppelin seitsemästä pylväästä ja
seitsemästä astinlaudasta, seitsemästä tieteestä, seitsemästä hyveestä,
seitsemästä paheesta, seitsemästä Pyhän Hengen lahjasta. Veli O. oli
sangen kaunopuhelias. Illalla oli vastaanotto. Kokoushuoneen uusi
sisustus lisäsi suuresti juhlallisuutta. Uusi tulokas oli Boris
Drubetskoi. Minä esitin hänet, olin ritorina. Ollessani hänen kanssaan
kahdenkesken pimeässä huoneessa, valtasi minut kummallinen tunne.
Tunsin vihaavani häntä ja turhaan koetin tukahuttaa tuon tunteen. Ja
siksi tahdoinkin sydämeni pohjasta hänet pelastaa ja johdattaa hänet
totuuden tielle, mutta pahat ajatukset olivat kietoneet minut
pauloihinsa. Ajattelin, että hän pyrki veljeskuntaamme ainoastaan
siksi, että tutustuisi mahtaviin veljiin ja pääsisi heidän suosioonsa.
Muita syitä ei minulla ollut epäilyksiin kuin se, että hän minulta
useampaan kertaan kysyi, kuuluivatko N. ja S. meidän veljeskuntaamme
(joihin kysymyksiin en saattanut vastata), ja se että huomioitteni
perustalla luulin voivani väittää, ettei hän saata tuntea kunnioitusta
veljeskuntaamme kohtaan, koska hän liian paljon puuhaa ulkonaisen
ihmisensä kanssa ja on siihen liian tyytyväinen, voidakseen halata
sisäistä parannusta; mutta hän tuntui minusta vilpilliseltä, ja koko
ajan kun seisoin silmästä silmään hänen kanssaan pimeässä huoneessa,
luulin huomanneeni hänen pilkallisesti hymyillen kuunnelleen sanojani,
ja minun teki mieleni todellakin lävistää hänet paljastetulla miekalla,
jota pidin ojennettuna hänen rintaansa kohti. En voinut olla
kaunopuhelias enkä saattanut vilpittömästi ilmaista epäilyksiäni
veljille ja suurmestarille. Luonnon suuri Rakennusmestari, auta minua
löytämään oikeat tiet, jotka vievät minua valheen umpisokkeloista."

Sitten seurasi päiväkirjassa kolme tyhjää lehteä, ja sitten oli taas
kirjoitettu seuraavaa:

"Keskustelin kauvan kahdenkesken veli V:n kanssa ja opin paljon. Hän
neuvoi minua turvautumaan veli A:han. Minulle selvisi paljon, vaikken
olekkaan sitä ansainnut. Adonai on maailman luojan nimi. Elohim on
kaikkeuden ohjaajan nimi. Kolmas nimi on kielin mahdoton lausua ja
sillä on merkitys _Kaikki_. Keskustelut veli V:n kanssa vahvistavat,
virkistävät ja lujittavat minua hyveen tiellä. Hänen seurassaan
häviävät epäilykset. Huomaan selvästi eron meidän kaikki käsittävän
pyhän oppimme ja yleisten tieteiden köyhien oppien välillä. Maalliset
tieteet jakavat kaiken -- käsittääkseni tappavat kaiken -- tutkiakseen.
Veljeskunnan pyhä tiede on yhtenäinen, kaikki ilmenee ehjänä, elävänä.
Kolminaisuus -- olevaisen kolme alkuainetta -- rikki, elohopea ja
suola. Rikki on öljyn ja tulen sekaista ainetta; yhtyessään suolaan
synnyttää se siinä tulenpitoisuudellaan taipumuksen, jonka avulla se
vetää puoleensa elohopean, tempaa itseensä, pidättää ja synnyttää
kokonaan uusia olioita. Elohopea on juokseva ja lentävät henkinen olio.
-- Kristus, Pyhä Henki, Hän."

Joulukuun 3 p:nä.

"Heräsin myöhään, luin raamattua, mutta olin tunteeton, sitten menin
saliin ja kävelin pitkin permantoa. Tahdoin miettiä, mutta mieltäni
vaivasi eräs tapaus, joka oli sattunut neljä vuotta sitten. Herra
Dolohof tapasi minut Moskovassa kaksintaistelumme jälkeen ja sanoi
toivovansa, että nauttisin täydellistä sielunrauhaa, huolimatta vaimoni
poissaolosta. En vastannut silloin mitään. Nyt johtuivat mieleeni tuon
kohtauksen yksityisseikat, ja minä sanoin hänelle sydämessäni mitä
ilkeimpiä sanoja ja pistoksia. Havahduin ja jätin nuo mietteet vasta
sitten, kun huomasin olevani vihan vimmassa; enkä sittenkään tarpeeksi
katunut tekoani. Sitten tuli luokseni Boris Drubetskoi ja alkoi kertoa
kaikellaisista seikkailuista; olin heti alusta tyytymätön hänen
tuloonsa ja sanoin hänelle jotain vastenmielistä. Hän vastasi.
Tulistuin ja latelin hänelle joukon hävyttömyyksiä, vieläpä
raakuuksiakin. Hän vaikeni, ja minä äkkäsin tekoni vasta liian myöhään.
Jumalani, en lainkaan taida seurustella hänen kanssaan. Tähän on syynä
itserakkauteni. Pidän itseni häntä parempana ja siksipä olenkin häntä
paljon huonompi, sillä hän kärsii raakuuteni, mutta minä sitävastoin
häntä halveksin. Jumalani, anna minun hänen lähettyvillään paremmin
huomata oma kehnouteni ja anna minun niin käyttäytyä, että siitä olisi
hyötyä hänellekin. Puolisen jälkeen nukahdin ja unessa kuulin selvästi
äänen sanovan vasempaan korvaani: -- 'Sinun päiväsi.' Näin unta, että
olin kulkevinani pimeässä, ja yhtäkkiä ympäröivät minut koirat, mutta
en niitä pelkää, vaan jatkan rauhallisena matkaani; yhtäkkiä iskee
pieni piski hampaansa vasempaan lonkkaani eikä päästä. Kuristan sitä
kurkusta. Kun sain sen hellittämään, iskee minuun toinen koira,
suurempi äskeistä. Alan nostaa sitä maasta, mutta mitä korkeammalle sen
kohotan sitä suuremmaksi ja raskaammaksi se käy. Samassa tulee luokseni
veli A., tarttuu käsipuoleeni ja vie rakennuksen luo, jonne on mentävä
kapeata lautaa pitkin. Astuin laudalle; se taipui ja putosi. Aloin
kiivetä aidalle, jonka reunasta vaivoin sain käsin kiinni. Ankarain
ponnistusten jälkeen jouduin punnerruksiin aidalle: jalkani olivat
toisella, ruumiini toisella puolella. Vilkasin sivulleni ja näin veli
A:n seisomassa aidalla. Hän osoitti kädellään leveätä lehtokujaa ja
puutarhaa, missä näin suuren, kauniin rakennuksen. Heräsin. Jumalani,
luonnon suuri Rakennusmestari! auta minua vapautumaan koirista --
intohimoistani, viimeisestäkin, joka taistelee kaikkien entistenkin
yhdistynein voimin, ja auta minua pääsemään siihen hyveen temppeliin,
jonka haahmon näin unissani."

Joulukuun 7 p:nä.

"Näin unta, että Josef Aleksejevitsh oli olevinaan talossani. Olin
kovin riemuissani ja tahdoin häntä kestitä. Puhua lavertelin muiden
kanssa taukoamatta ja sitten huomasin äkkiä, ettei rämä saattanut
miellyttää Josef Aleksejevitshiä. Tahdoin mennä hänen luokseen ja
syleillä häntä. Mutta kun saavuin hänen luokseen huomasin, että hänen
muotonsa oli aivan muuttunut, hän oli käynyt nuoreksi ja alkoi puhella
jotain veljeskunnan opeista, mutta niin hiljaa, etten saattanut hänen
sanojaan eroittaa. Sitten olimme kaikki poistuvinamme huoneesta, ja
siellä tapahtui jotain kummallista. Me istuimme tai olimme pitkällämme
lattialla. Hän puhui minulle jotain. Tahdoin osoittaa hänelle
tunteellisuuttani ja kuulematta hänen sanojaan aloin kuvitella
mielessäni sisäisen ihmiseni tilaa ja suurta Jumalan armoa, jonka
tunsin minut vallanneen. Kyyneleet tulvivat silmistäni, ja olin
onnellinen, kun hän sen huomasi. Mutta hän katsahti minuun vihaisena,
taukosi puhumasta ja hypähti seisaalleen. Minä hätäännyin ja kysyin,
tarkoittiko hän minua; mutta hän ei vastannut, katsahti vain
ystävällisenä minuun, ja samalla olimme me minun makuuhuoneessani,
missä on kahden maattava vuode. Hän pani pitkälleen vuoteen reunalle,
ja minun oli tekevinäni mieli häntä hyväillä ja laskeutua hänen
viereensä. Ja hän oli kysyvinään minulta: 'Sanokaa totuuden nimessä,
mikä on teidän voimakkain intohimonne? Tunnetteko sen? Arvelen että sen
jo tunnette.' Hämmennyin tästä kysymyksestä ja sanoin, että laiskuus on
voimakkain intohimoni. Hän pudisti epäillen päätään. Hämmennyin vielä
enemmän ja sanoin hänelle, että vaikka elänkin hänen neuvostaan vaimoni
kanssa saman katon alla, niin en sentään ole vaimoni mies. Tähän hän
vastasi, ettei pidä olla hyväilemättä vaimoaan, ja huomautti, että olen
siihen velvollinen. Mutta minä vastasin, että se tuntuu minusta
häpeälliseltä, ja samalla kaikki katosi. Minä heräsin, ja mieleeni
tulivat Pyhän Raamatun sanat: _Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten
valo. Ja valo loistaa pimeässä, ja pimeä ei sitä omaksunut_. Josef
Aleksejevitshin kasvot olivat nuorekkaat ja kirkkaat. Tänäpänä
sain hyväntekijältäni kirjeen, jossa hän puhuu avioliiton
velvollisuuksista."

Joulukuun 7 p:nä.

"Näin unen, josta heräsin vapisevin sydämin. Olin olevinani Moskovassa,
omassa talossani, suuressa arkihuoneessa, ja vierashuoneesta ilmestyi
Josef Aleksejevitsh. Olin heti huomaavinani, että hänessä jo oli
tapahtunut uudestasyntyminen, ja hypähdin häntä kohti. Olin
suutelevinani häntä ja hänen käsiään, ja hän sanoi: 'Oletko huomannut,
että olen täydellisesti muuttunut kasvoiltani?' Katsahdin häneen,
syleillen yhä häntä, ja olin näkevinäni, että hänen kasvonsa olivat
aivan nuorekkaat, mutta päänsä aivan paljas, ja piirteet aivan vieraat.
Ja olin sanovinani hänelle: 'Olisinpa teidät tuntenut, jos sattumalta
olisin teidät tavannut,' -- mutta samalla ajattelin: -- 'Puhuinkohan
totta?' Ja samalla näin, miten hän makasi kuin kuollut ruumis; sitten
hän vähitellen tointui ja lähti minun mukanani suureen työhuoneeseen,
kantaen kädessään suurta, piirustuspaperista nidottua kirjaa. Olin
sanovinani: 'Tämä on minun kirjoittamani.' Ja hän nyökkäytti päällään.
Avasin kirjan, siinä oli joka sivulla ihania kuvia. Ja minä olin
tietävinäni, että nämä kuvat esittivät sielun ja hänen rakastettunsa
välisiä rakkausseikkailuja. Ja olin näkevinäni kirjassa ihanan neitosen
kuvan, jolla oli läpikuultava puku ja ruumis, ja tyttö oli lentävinään
pilviin. Ja olin tietävinäni, että tämä tyttö kuvasi Korkeata veisua.
Ja olin tuntevinani, että näitä kuvia katsellessani, tein väärin,
syntiä, mutta en voinut silti olla niitä katselematta. Jumalani, auta
minua! Taivaan Herra, jos tahallasi olet minut hyljännyt, niin
tapahtukoon Sinun tahtosi; mutta jos itse olen tähän syypää, niin opeta
minulle, mitä minun on tehtävä. Sorrun saastaani, jos Sinä minut
kokonaan jätät."



XI.


Niiden kahden vuoden aikana, mitkä Rostovit viettivät maalla, eivät
heidän raha-asiansa parantuneet.

Vaikka Nikolai Rostof ankarasti olikin noudattanut tekemäänsä päätöstä
ja yhä palveli vaatimattomasti syrjäisessä rykmentissään, kuluttaen
verrattain vähän rahoja, niin elettiin Otradnossa yhä entiseen tapaan,
ja Mitenjka hoiti siten talousasioita, että velat yhä vain vuosittain
kasvoivat. Vanhalle kreiville ei jäänyt muuta neuvoa kuin valtion
palvelukseen turvautuminen, ja hän lähtikin Pietariin virkaa etsimään;
hän lähti etsimään virkaa ja samalla, kuten hän sanoi, viimeisen kerran
huvittamaan tyttösiä.

Pian Rostovien Pietariin saapumisen jälkeen Berg kosi Veraa, ja
vanhemmat suostuivat tarjoukseen.

Huolimatta siitä, että Rostovit Moskovassa olivat kuuluneet korkeimpiin
piireihin, itsekkään sitä tietämättä tai ajattelematta, muodostui
heidän tuttavapiirinsä Pietarissa sekalaiseksi ja värittömäksi.
Pietarissa heitä pidettiin maaseutulaisina, joiden luokse täällä eivät
tulleet nekään henkilöt, joita Rostovit Moskovassa olivat ruokkineet,
kysymättä, mihin seurapiiriin he kuuluivat.

Rostovit olivat Pietarissa yhtä kestiystävällisiä kuin olivat olleet
Moskovassakin, ja heidän illallispöydässään yhtyivät mitä erilaisimpiin
seurapiireihin lukeutuvat henkilöt: Otradnolaiset naapurit, köyhät
tilanhaltijat tyttärineen, hovineiti Peronski, Pierre Besuhof ja
piirikunnan postinhoitajan poika, joka palveli pääkaupungissa.
Jokapäiväisiksi vieraiksi Rostovien talossa tulivat pian Boris, Pierre,
jonka vanha kreivi oli tavannut kadulla ja tuonut mukanaan taloon, ja
Berg, joka päiväkaudet oleskeli talossa ja oli niin kohtelias talon
vanhimmalle tyttärelle, Veralle, että joka hetki saattoi odottaa
kosimista.

Berg ei ollut suotta näytellyt kaikille Austerlitzin taistelussa
haavoittunutta oikeata kättään eikä suotta kantanut aivan tarpeetonta
miekkaa vasemmassa kädessään. Hän oli niin väsymättömästi ja
sellaisella arvokkuudella kaikille kertoellut tästä tapahtumasta, että
kaikki uskoivatkin hänen tekonsa tarkoituksenmukaisuuden ja suuren
merkityksen, ja hän sai ansioistaan Austerlitzin taistelussa kaksi
palkintoa.

Suomen sodassa Berg myöskin kunnostautui. Kun pommi oli ylipäällikön
vieressä surmannut adjutantin, riensi Berg paikalle, otti maasta pommin
sirpaleen ja vei sen päällikölleen. Kuten Austerlitzin tapahtuman
jälkeen, samoin nytkin Berg kertoeli niin väsymättömästi ja kauvan
tästä tapahtumasta, että lopulta kaikki uskoivat hänen tekonsa
välttämättömyyden, ja ansioistaan Suomen sodassa Berg sai kaksi
palkintoa. Vuonna 1809 hän oli ristirintakaartin kapteeni, ja
sitäpaitsi oli hänellä Pietarissa jonkinlaisia erityisiä hyväpalkkaisia
toimia.

Vaikka muutamat epäilijät hymyilivätkin, kun puhuttiin Bergin
urotöistä, niin täytyy sentään tunnustaa, että Berg oli nuhteeton,
urhoollinen upseeri, joka oli hyvissä väleissä päällystön kanssa, oli
siveellinen nuori mies, jolla oli odotettavissa loistava virka-ura ja
vankka asema yhteiskunnassa.

Kun Berg neljä vuotta sitten tapasi erään toverinsa teatterissa
Moskovassa osoitti hän tälle Vera Rostovia ja sanoi saksaksi: "_Das
soll mein Weib werden_",[59] ja silloin hän myös päätti täyttää
lupauksensa. Kun hän nyt Pietarissa huomasi, miten olivat Rostovien
asiat, päätteli hän ajan tulleen ja kosi.

Aluksi tämä tapaus saattoi vanhemmat hämille, mikä seikka ei ollut
varsin mairitteleva Bergille. Tuntui aluksi kummalliselta, että
vähäpätöisen liiviläisen aatelismiehen poika kosi kreivitär Rostovia;
mutta Bergin luonteen pääominaisuutena oli niin vaatimattoman
hyvänsuova itsekkyys, että Rostovien tahtomattaankin täytyi uskoa, että
kaikki käy hyvin, koska hän itse niin syvästi oli vakuutettu, että
kaikki oli hyvin, vieläpä verrattoman hyvin. Sitäpaitsi olivat
Rostovien raha-asiat aivan rappiolla, mistä seikasta sulhasenkin täytyi
olla selvillä. Mutta tärkein seikka sentään oli se, että Vera jo oli 24
vuoden vanha, ja vaikka hän kieltämättä oli kaunis ja järkevä ja oli
mukana kaikkialla, ei kuitenkaan kukaan ollut häntä kosinut. Bergin
tarjous hyväksyttiin.

-- Nähkääs, -- puheli Berg eräälle toverilleen, jota kutsui ystäväkseen
ainoastaan sentähden, että tiesi kaikilla ihmisillä olevan ystäviä. --
Nähkääs, kaiken tämän tiesin enkä olisi mennytkään naimisiin, jollen
olisi kaikkea ajatellut ja aprikoinut, eikä se olisi eräästä syystä
oikein ollut sopivaakaan. Mutta nyt ovat asiat toisin, isän ja äidin
asema on turvattu, sain järjestettyä tuon vuokrajutun Itämeren
maakunnissa ja palkallani ja morsiameni myötäjäisillä saatan hyvin
tulla toimeen Pietarissa, kun olen niin säntillinen. Nyt voin elää
huoletta. En mene rahain tähden naimisiin, pidän sellaista menettelyä
halpamaisena, mutta välttämätöntä on, että vaimo tuo yhteiseen pesään
osansa, mies osansa. Minulla on virkani -- hänellä tuttavuudet ja pieni
omaisuus. Meidän aikanamme on näillä seikoilla jonkinlainen merkitys,
vai mitä arvelette? Mutta tärkeintä on, että hän on ihana,
kunnioitettava neitonen ja rakastaa minua...

Berg punastui ja hymähti.

-- Ja minä rakastan häntä, sillä hänellä on järkevä luonne -- sangen
hyvä. Niinpä hänen sisarensa --; saman perheen lapsia, mutta silti
aivan toisellainen, luonteeltaan ilkeä, järkeä ei tuon vertaa ja
sitäpaitsi sellainen ymmärrättekö?... Vastenmielinen... Mutta minun
morsiameni... Kylläpä näette kun tulette meille... -- jatkoi Berg ja
aikoi sanoa "päivälliselle", mutta muutti mielensä ja sanoi: -- "teetä
juomaan", -- ja puhalsi suustaan, sujauttaen vikkelään kielellään,
pyöreän, pienoisen savurenkaan, joka täydellisesti ilmaisi hänen
haaveilunsa onnesta.

Kun vanhemmat olivat toipuneet Bergin kosinnan synnyttämästä ensi
hämmästyksestä, valtasi perheen tällaisissa tapauksissa niin tavallinen
ilo ja juhlamieli, mutta ilo ei ollut todellista, se oli virallista.
Tätä avioliittoa ajatellessaan tunsivat vanhemmat hämmentyvänsä ja
häpeävänsä. Heitä aivan kuin hävetti se, että niin vähän olivat Veraa
rakastaneet ja että nyt niin mielellään tahtoivat hänestä päästä.
Eniten oli hämillään vanha kreivi. Varmaankaan ei hän olisi osannut
ilmaista hämmentymisensä syytä, mutta syynä olivat hänen raha-asiansa.
Hän ei lainkaan tietänyt omaisuutensa määrää, ei tiennyt velkojensa
suuruutta eikä saattanut arvioida, paljonko voisi antaa Veralle
myötäjäisiksi. Tyttärien maailmaan tullessa oli kummallekin määrätty
myötäjäisiksi 300 sielua; mutta silloisista maatiloista oli toinen
myyty ja toinen kiinnitetty veloista, joiden maksuaika oli näin
laiminlyöty, että sekin täytyi pian myydä. Maatiloja ei siis enää ollut
myötäjäisiksi antaa, eikä ollut rahojakaan.

Berg oli jo toista kuukautta ollut kihloissa, häihin oli enää viikon
päivät, mutta vanha kreivi ei vielä ollut selvillä myötäjäisistä eikä
ollut keskustellut asioista vaimonsa kanssa. Milloin aikoi hän eroittaa
Veralle rjasanilaisen maatilan, milloin aikoi myydä metsää, milloin
taas ottaa rahaa vekselillä. Muutamia päiviä ennen häitä astui Berg
aamulla aikaseen kreivin työhuoneeseen ja kysyi, miellyttävän
kunnioittavasti hymyillen, paljonko appi aikoi antaa myötäjäisiksi
tyttärelleen.

Kreivi hämmentyi siihen määrään tästä kysymyksestä, jota hän sentään jo
oli odottanutkin, että vastasi ajattelematta mitä mieleen sattui.

-- Hyvä, että valvot etujasi, hyvä tyydytän toiveesi...

Hän nousi seisomaan, läimäytti Bergiä olalle, ja aikoi jättää asian
silleen. Mutta Berg selitteli miellyttävästi hymyellen, että hänen
täytyy purkaa kihlaus, jollei ennen häitä saa tietää myötäjäisten
määrää ja jollei osaa summasta hänelle suoriteta ennen vihille menoa.

-- Sillä ajatelkaahan, kreivi, miten konnamaisesti menettelisin, jos
menisin naimisiin eikä minulla olisi varmoja tuloja, joilla voisin
elättää perheeni.

Keskustelu päättyi siihen, että kreivi, ollakseen jalomielinen ja
päästäkseen jatkuvista pyynnöistä, lupasi antaa vävypojalle 80 tuhannen
ruplan vekselin. Berg hymähti lempeästi ja suuteli kreiviä olalle ja
sanoi olevansa kiitollinen, mutta lisäsi, ettei hän mitenkään voi
järjestää kotiaan, jollei hänelle selvässä rahassa makseta heti 30
tuhatta ruplaa. -- Vaikkapa edes 20 tuhatta, kreivi, -- hän lisäsi;
vekselillä silloin vain 60 tuhatta.

-- Niin, niin, hyvä, -- myönteli kreivi hätäisesti, -- mutta
sallinethan, ystäväiseni, annan 20 tuhatta, mutta vekseli olkoon silti
80 tuhatta. Suutele siis minua.



XII.


Natasha oli nyt 16 vuotias, 1809:äs vuosi oli menossa, ja 4 vuotta oli
siis kulunut siitä, kun Natasha suudeltuaan Borista kukkasammioiden
keskessä sormillaan laskien oli mittaillut tätä aikaa. Borista ei
Natasha tänä aikana ollut kertaakaan tavannut. Kun tuli puhe
Boriksesta, sanoi Natasha Sonjalle ja äidille aivan avomielisesti,
ikäänkuin olisi asian sielussaan päättänyt, että kaikki entiset suhteet
olivat olleet lapsellisuuksia, joista ei kannata puhua ja jotka aikoja
sitten olivat unhoitetut. Mutta sielunsa syvimmissä sopukoissa kiusasi
häntä kysymys -- olivatko hänen suhteensa Borikseen vain leikkiä, vai
velvoittiko lupauksensa häntä vielä todellakin.

Siitä ajasta lähtien, kun Boris v. 1805 oli Moskovasta lähtenyt
armeijaan, ei hän kertaakaan ollut tavannut Rostovilaisia. Hän oli
jonkun kerran käynyt Moskovassa, oli matkustanut aivan Otradnon
vieritse, mutta Rostovien talossa ei hän kertaakaan ollut käynyt.

Toisinaan pisti Natashan päähän, että Boris häntä välttelee, ja näitä
arveluita yhä vahvisti se surunvoittoinen äänensävy, jolla vanhemmat
perheenjäsenet puhuivat Boriksesta:

-- Ei nykyään muistella vanhoja ystäviä, -- puheli kreivitär, kun
juteltiin Boriksesta.

Anna Mihailovnakin, joka viime aikoina yhä harvemmin oleskeli Rostovien
talossa, käyttäytyi omituisen arvokkaasti ja puhui aina haltioissaan ja
kiitollisena poikansa ansioista ja loistavasta menestyksestä. Kun
Rostovit olivat saapuneet Pietariin, ilmestyi Boris heidän luokseen
vieraskäynnille.

Ajaessaan Rostoveille tunsi Boris sydämensä leikahtelevan. Natashaan
keskittyivät hänen elämänsä runollisimmat muistot. Mutta tästä
huolimatta oli hän lujasti päättänyt käyttäytyä niin, että sekä Natasha
että vanhemmat selvästi huomaisivat hänen ja Natashan välisten
lapsellisten suhteiden mitättömyyden. Läheiset välinsä kreivitär
Besuhoviin olivat hankkineet hänelle loistavan aseman seurapiireissä,
virka-uralla odotti häntä valtava menestys, sillä hän oli saavuttanut
erään korkea-arvoisan suojelijansa rajattoman luottamuksen, ja
sitäpaitsi oli hänellä hyvät toiveet saada vaimokseen eräs Pietarin
rikkaimmista tytöistä. Kun Boris astui Rostovien vierashuoneeseen, oli
Natasha omassa huoneessaan. Kun hänelle ilmoitettiin Boriksen tulosta,
pyrähti hän miltei juosten vierashuoneeseen, kasvoilla hyväilevän
kirkas hymy.

Boris muisteli Natashaa sellaisena kuin oli nähnyt hänet 4 vuotta
sitten: lyhythameisena, lapsellisen veitikkamaisesti hymyilevänä
tyttösenä, jonka mustat, loistavat silmät tuikkivat kutrien alta, ja
siksipä hän hämmentyikin, kun näki edessään aivan uuden Natashan. Hänen
kasvoilleen ilmestyi riemastuneen ihmettelevä ilme. Tämä ilme
riemastutti Natashaa.

-- No, tunnetko pikku ystävätär-veitikkasi? -- kysyi kreivitär.

Boris suuteli Natashaa kädelle ja sanoi ihmettelevänsä, miten suuresti
Natasha on muuttunut entisestä.

-- Miten olette pulskistunut!

-- Vieläpä ihmetellä! -- vastasivat Natashan nauravat silmät.

-- Onko isä mielestänne vanhentunut? -- kysyi Natasha. Hän istuutui ja,
sotkeutumatta Boriksen ja äitinsä keskusteluun, hän alkoi tarkastella
lapsuuden ajan sulhastaan pienimpiä yksityiskohtia myöten. Boris tunsi
tämän tutkivan, hyväilevän katseen ja katsahti silloin tällöin
Natashaan.

Boriksen virkapuku, kannukset, kaulahuivi, tukan suorintatapa -- kaikki
oli viimeisen kuosin mukista ja _comme il faut_. Tämän Natasha heti
huomasi. Boris istui hieman sivukenossa nojatuolissa kreivittären
vieressä, sivellen vähäväliä oikealla kädellään vasemmassa kädessään
olevaa hohtavan valkeata kiiltohansikasta, ja puheli, hienosti huuliaan
sirostellen, Pietarin hienoimpien seurapiirien huvituksista,
muistutellen samalla entisistä Moskovan ajoista ja yhteisistä vanhoista
tuttavista, joista puheli hyvänsuovan pilkallisesti. Tahallaan, kuten
Natashasta tuntui, viittaili Boris Pietarin hienoimpaan ylhäistöön ja
kertoeli erään lähettilään tanssiaisista, joissa hänkin oli ollut,
mainitsi miten hänet oli kutsuttu NN:n ja SS:n luo.

Keskustelun aikana ei Natasha lausunut sanaakaan, istui vain ja
tarkasteli kulmainsa alta Borista. Tämä katse saattoi Boriksen hetki
hetkeltä yhä rauhattomammaksi ja lopulta neuvottomaksi. Hän katsahti
yhä useammin Natashaan ja hämmentyi kertomuksissaan. Kymmenkunnan
minuttia istuttuaan hän nousi ja heitti hyvästit. Natashan utelias,
kiehtova ja jonkun verran pilkallinen katse seurasi häntä yhä. Tämän
ensimmäisen käyntinsä jälkeen tunnusti Boris sydämmessään, että Natasha
vielä on yhtä viehättävä kuin ennenkin, mutta hän päätti karkoittaa
sydämestään tämän tunteen, sillä jos hän naisi tämän köyhän tytön, niin
olisivat ylenemismahdollisuudet lopussa, ja hän piti konnamaisena
entisten välien uusimmista naimisaikomuksitta. Hän päätti välttää
Natashaa, mutta päätöksestään huolimatta saapui hän muutaman päivän
päästä Rostoveille, alkoi käydä talossa yhä useammin ja oleskeli siellä
päiväkaudet. Hänestä tuntui kuin olisi hänen pitänyt selvittää välinsä
Natashan kanssa, sanoa hänelle, että kaikki entiset välit ovat
unhotettavat, että kaikesta huolimatta hän ei voi Natashaa naida, koska
hän on köyhä, eikä Natashan vanhemmat varmaankaan tähän avioliittoon
suostuisi. Mutta selvittely jäi yhä tekemättä, ja hänestä tuntui
vastenmieliseltä koko homma. Päivä päivältä takertui hän yhä lujemmin
entisiin suhteisiin. Kreivitär ja Sonja olivat huomaavinaan, että
Natashankin rakkaus oli uudelleen herännyt. Hän lauleli Borikselle
tämän lempilauluja, näytteli hänelle muistikirjaansa, pakoittaen hänen
siihen kirjoittamaan runoja, ei sallinut muistella vanhoja oloja, vaan
huomautti alati, miten ihanalta tuntui nykyisyys; ja siksipä Boris joka
päivä lähtikin Rostoveilta pää pyörällä, ilmaisematta ajatuksiaan,
tietämättä mitä oli tehnyt ja miksi hän talossa käy ja miten kaikki
päättyy. Hän ei käynyt enää Helenan luona, vaikka saikin joka päivä
nuhdekirjeitä. Päiväkaudet oleskeli hän Rostovien talossa.



XIII.


Eräänä iltana, kun vanha kreivitär huokaellen ja puhkuen, yllä
ainoastaan yönuttu, päässä pumpulikankainen yötanu, jonka alta näkyi
ainoastaan pieni, valkea hiusmykyrä -- tekotukkansa hän oli jo
irroittanut -- hartaaseen iltarukoukseen vaipuneena kumarteli
jumalankuvien edessä, narahti ovi ja huoneeseen pyrähti Natasha, hänkin
vain yönutussa ja tohveleissa, jotka oli pistänyt paljaisiin
jalkoihinsa. Kreivitär vilkasi taakseen ja yrmisti kulmiaan. Hän oli
juuri lopettamassa viimeistä rukoustaan: "Joko lie tämä vuode
kuolinvuoteeni?" Hänen rukousmielialansa häiriytyi. Natasha oli punakka
ja terhakka, mutta kun hän näki äidin rukoilevan pysähtyi hän
juoksussaan, istahti kyykylleen ja sujautti kielen suustaan aivan kuin
olisi itseään uhitellut. Huomattuaan äidin yhä jatkavan rukoilemista
hän hiipi varpaillaan hiljaa vuoteen luo, riisui tohvelinsa ja hypähti
tuohon vuoteeseen, jonka äiti rukouksessaan pelkäsi tulevan
kuolinvuoteekseen. Tämä höyhenpatjainen vuode oli korkea, ja
korvapatjoja oli viisi päällekkäin, jotka pienenivät alhaalta ylöspäin
tornin muotoon. Natasha hypähti vuoteeseen, vaipui untuviin, kierähti
jalkopäähän ja alkoi teuroa peitteen alla, kiertyi peitteeseen,
taivutti polvensa leuvan alle, potki jaloillaan ja nauraa hihitti
tuskin kuuluvasti, pistäen toisinaan päänsä peitteen alta ja vikisten
äitiin ja taas peittyen huppeluksiin. Kreivitär lopetti rukouksensa ja
lähestyi ankaran näköisenä vuodetta; mutta huomattuaan, että Natasha
oli peitteen alla hän hymähti hyvänsuovasti.

-- No, no, no, -- sanoi äiti.

-- Äiti, saanko puhella, saanhan? -- sanoi Natasha. -- No, tuonne
kuoppulaiseen vielä kerran, no, vielä, ja sitten riittää. -- Ja hän
kiersi kätensä äidin kaulalle ja suuteli häntä leuvan alle.
Hyväillessään äitiään näytti Natasha pitelevän häntä kovakouraisesti,
mutta hän oli silti niin näppärä ja sulava liikkeissään, ettei
milloinkaan häntä satuttanut, eivätkä hänen kepposensa äidistä
tuntuneet vastenmielisiltä tai sopimattomilta.

-- No, mistä nyt taas? -- sanoi äiti saatuaan korvapatjat järjestykseen
ja odotettuaan, kunnes Natasha päästi kätensä hänen kaulaltaan ja pari
kertaa kierrähdettyään makasi vakavan näköisenä hänen vieressään saman
peitteen alla.

Nämä Natashan yölliset vierailut, joilla hän kävi ennenkuin isä oli
palannut kotiin klubista, olivat äidin ja tyttären hauskimpia hetkiä.

-- Mistä nyt taas? -- Mutta minun täytyy sinulle sanoa...

Natasha tukki käsillä äidin suun.

-- Boriksesta... Tiedän, -- sanoi Natasha vakavana, -- siitä olen
tullutkin puhumaan. Älkää puhuko, tiedän. Ei, sanokaa vain! -- Hän
päästi kätensä äidin suulta. -- Sanokaa äiti. Eikö hän ole herttainen?

-- Natasha, olet 16 vuotias, sinun iässäsi olin minä jo naimisissa.
Sanot, että Borja on herttainen. Hän on sangen herttainen, ja minä
rakastan häntä kuin omaa poikaani, mutta mitä sitten?... Mitä
ajattelet? Olet pannut hänen päänsä pyörälle, olen sen huomannut...

Tätä puhuessaan katsahti kreivitär tyttäreensä. Natasha makasi suorana
ja liikkumattomana, tuijottaen erääseen vuoteen kulmauksia koristavista
sfinkseistä, niin että kreivitär vain sivulta näki tyttärensä
kasvonpiirteet. Kreivitärtä hämmästytti näiden kasvojen vakavuus ja
mietiskelyyn keskittynyt ilme.

Natasha kuunteli ja mietti:

-- No, mitä aijotte sitte sanoa? -- hän kysyi.

-- Olet saanut hänen päänsä aivan pyörälle, miksi? Mitä hänestä tahdot?
Tiedäthän, ettet voi mennä hänen kanssaan naimisiin.

-- Miksen? -- kysyi Natasha, muuttamatta asentoaan.

-- Siksi, että hän on nuori, siksi, että hän on köyhä, siksi, että hän
on sukulaisesi ... siksi ettet häntä rakasta.

-- Mistä sen tiedätte?

-- Tiedänpä toki. Se ei sovi, rakkaani.

-- Mutta jos tahdon ... -- sanoi Natasha.

-- Olehan lörpöttelemättä, sanoi kreivitär.

-- Mutta jos tahdon...

-- Natasha, puhun vakavasti...

Natasha ei sallinut hänen jatkaa puhettaan, veti äidin suuren käden
huulilleen ja suuteli sitä nyrkin puolelle, sitten kämmeneen, käänsi
sen ja alkoi suudella sormien ylänivelten kyhmyjä, sitten taipeiden
välipaikkoja, sitten taas kyhmyjä, hokien kuiskaamalla: -- "tammikuu
helmikuu, maaliskuu, huhtikuu, toukokuu." -- Puhukaa, äiti, miksi
vaikenette? Puhukaa, -- hän sanoi, katsellen äitiään, joka hellin
katsein tarkasteli tytärtään, ja näytti kokonaan unohtaneen
sanottavansa.

-- Tämä ei sovi, sydänkäpyseni. Kaikki eivät ymmärrä teidän lapsellista
suhdettanne, vaan saattavat nämä läheiset välit vahingoittaa sinua
muiden meillä käyväin nuorten miesten silmissä, ja ennen kaikkea, Boris
suotta kärsii. Kenties on hänellä tiedossa rikas morsian; mutta täällä
hän menettää järkensä.

-- Järkensäkö? -- toisti Natasha.

-- Puhun itsestäni. Minulla oli serkku...

-- Tiedän -- Kirilla Matveitsh, mutta hänhän on vanha ukko.

-- Ei hän aina ole vanha ollut. Mutta kuulehan, sanon Borjalle, ettei
kävisi niin usein meillä...

-- Miksi ei kävisi, jos häntä haluttaa?

-- Siksi, että tiedän hänen käyntinsä turhiksi...

-- Mistä sen tiedätte? Ei, äiti, älkää sanoko hänelle. Jopa jotakin! --
puhui Natasha, aivan kuin ihminen, jolta aijotaan ryöstää omaisuus. No,
jääköön naiminen, mutta käyköön hän meillä, jos se hänestä on hauskaa
ja minusta myös. -- Natasha katsahti hymyillen äitiinsä.

-- Ei naimisiin, mutta _muuten_ vain, -- hän toisti.

-- Miten muuten, ystäväiseni?

-- _Muuten_ vain. Vähät naimisesta, mutta ... _muuten_ vain.

-- Muuten, muuten, -- toisteli kreivitär ja alkoi odottamatta nauraa
hohottaa niin äänekkäästi, että hänen ruumiinsa oikein hytkyi.

-- Heretkää nauramasta, heretkää, -- huudahti Natasha, -- saatte koko
vuoteen hytkymään. Olette kauheasti minun kaltaiseni, samallainen
hohottaja... Lopettakaa... -- Hän sieppasi kreivittären molemmat kädet,
suuteli piippasen kyhmyä -- "kesäkuun" ja jatkoi "heinäkuun", "elokuun"
toiseen käteen. -- Äiti, onko Boris kovin rakastunut? Miltä teistä
näyttää? Oltiinko teihin niin rakastuneita? Ja kovin herttainen, hyvin,
hyvin herttainen hän on! Mutta ei oikein minun makuuni -- hän on niin
hintelä, aivan kuin pöytäkello... Ettekö käsitä... Hintelä, nähkääs,
harmaa, vaalea...

-- Mitä loruat! -- virkkoi kreivitär.

Natasha jatkoi:

-- Ettekö todellakaan käsitä? Nikoljenka käsittäisi... Besuhof -- hän
on sininen, tummansininen, punertava ... ja tuollainen nelikulmainen.

-- Sinä kiemailet häntäkin, -- sanoi kreivitär nauraen.

-- Ei, hän on vapaamuurari, olen kuullut. Hän on kunnon mies,
tummansininen, punertava... Miten sen teille selvittäisin...

-- Pikku kreivittäreni, -- kuului kreivin ääni oven takaa. -- Etkö
nuku? -- Natasha hyppäsi paljain jaloin sängystä, sieppasi tohvelit
käteensä ja juoksi omaan huoneeseensa.

Hän ei voinut pitkään aikaan nukkua. Hän ajatteli yhä sitä, ettei
kukaan mitenkään voi ymmärtää kaikkea, mitä hän ymmärtää ja mitä
hänessä on.

"Sonja" -- ajatteli hän, katsellen nukkuvaa, keräksi kääriytynyttä
kissanpoikaa ja sen suunnatonta palmikkoa. -- "Ei, mihinkäs hänestä!
Hän on hyveellinen. Hän on rakastunut Nikoljenkaan eikä muusta tahdo
tietääkkään. Äiti ei hänkään ymmärrä. Ihmeellistä, miten viisas olen ja
miten ... tyttö on herttainen", -- hän jatkoi, puhuen itsestään
kolmannessa personassa ja kuvitellen, että hänestä puhuu näin joku
hyvin viisas, viisain ja parhain mies... -- "Kaikkea, kaikkea hänessä
on", -- jatkoi tämä mies, -- "hän on viisas, tavattoman herttainen ja
sitten kaunis, tavattoman kaunis, sukkela, -- hän ui, ratsastaa
oivallisesti, ja ääni! Voipa sanoa, ihmeellinen ääni!"

Hän lauloi lempisäkeensä Cherubinin operasta, heittäytyi vuoteelle,
naurahti sille suloiselle ajatukselle, että heti pääsee unien maille,
huusi Demjashan sammuttamaan kynttilän, ja Demjasha ei ollut ehtinyt
vielä huoneesta poistua, kun hän jo oli muuttanut toiseen, vielä paljon
onnellisempaan unien maailmaan. Siellä oli kaikki yhtä kevyttä ja
ihanaa kuin todellisuudessakin mutta olipa siellä vielä ihanampaakin,
sillä siellä oli kaikki toisin.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä kreivitär kutsutti Boriksen puheilleen, selitti
hänelle asiat perusteellisesti, ja siitä päivin herkesi Boris käymästä
Rostoveilla.



XIV.


Joulukuun 31 p:nä, vuoden 1810 aattona oli Katarinan aikuisella
ylimyksellä tanssiaiset. Niihin piti saapuman ulkomaisten lähettiläiden
ja hallitsijan.

Englantilaisella rantakadulla loisti ylimyksen tunnettu talo
lukemattomien juhlatulien valossa. Valaistun punaisella veralla
verhotun pääkäytävän luona seisoivat poliisit, eivät ainoastaan
santarmit, mutta päärappusilla poliisimestarikin ja kymmenittäin
poliisi-upseereita. Ajoneuvoja lähti, toisia tuli yhtenään. Lakeijat
olivat punaisissa puvuissa tai töyhtö-hatuissa. Vaunuista astui miehiä
virkapuvuissa, tähdissä ja nauhoissa; atlassiin ja kärpännahkaan puetut
naiset laskeutuivat varovasti suurella melulla käännetyille
vaununastimille ja kulkivat kiireesti ja kevyesti rappusten veralla.

Melkein joka kerta, kun uudet ajoneuvot saapuivat, kulki kansassa
kuiske, ja päät paljastuivat.

-- Hallitsijako?... Ei, ministeri ... prinssi ... lähettiläs... Etkö näe
töyhtöjä?... -- puhuttiin väkijoukossa.

Muuan joukosta, muita paremmin puettu, näytti tuntevan kaikki ja
mainitsi nimeltä sen ajan kuuluisimmat ylimykset.

Jo oli kolmasosa vieraita saapunut näihin tanssiaisiin, mutta
Rostoveilla, joiden piti myöskin niihin saapua, touhuttiin vielä
pukeutumishommissa.

Paljon oli ollut puuhaa ja valmistelua näihin tanssiaisiin Rostovien
perheessä, kovin oli pelätty, että kutsua ei saadakkaan, puvut olivat
viivähtyä, ja esteitä oli jos jonkinlaisia.

Rostovien seurassa piti näihin tanssiaisiin mennä Maria Ignatjevna
Peronskin, kreivittären ystävättären ja sukulaisen, laihan, kellahtavan
vanhan Hovin hovineidin, joka oli tutustuttanut maaseudulta saapuneita
Rostoveita Pietarin ylhäisiin piireihin.

Kello 10 illalla piti Rostovien saapua Taurilaiseen puutarhaan
noutamaan hovineitiä, mutta kello oli jo viittä vailla kymmenen,
eivätkä neidit olleet vielä pukeutuneet.

Natasha valmistautui ensi kertaa elämässään suuriin tanssiaisiin. Hän
oli tuona päivänä noussut kello 8 aamulla ja ollut koko päivän
kuumeentapaisessa hyörinässä ja touhussa. Kaikki hänen voimansa olivat
varhaisimmasta aamusta olleet jännitettyinä, jotta he kaikki -- hän,
äiti, Sonja olisivat mahdollisimman hyvin puetut. Sonja ja kreivitär
luottivat täydellisesti hänen makuunsa. Kreivittären piti esiintyä
tummanpunaisessa samettipuvussa, molempien tyttöjen -- valkeissa
silkkiharsohameissa, joiden alla oli ruusunpunainen silkkinen puku ja
puserossa ruusukimppuja. Tukkalaite _à la grecque_.

Kaikki varsinainen pukemistyö oli jo tehty: jalat, kädet, kaula, kasvot
olivat jo erittäin huolellisesti pestyt, kuten tanssiaisiin on tapana,
sekä hajuvesillä ja puuterilla sirotellut; jaloissa olivat jo
taivaansiniset silkki-sukat ja valkeat silkkiset avokengät
nauharuusuineen; tukkalaitteet olivat miltei valmiit. Sonja viimesteli
pukemistaan, kreivitär samoin; mutta Natasha, joka oli kaikista
huolehtinut, oli jälellä. Hän istui vielä kuvastimen ääressä, hennoilla
hartioilla aamunuttu. Sonja seisoi jo pukeuneena keskellä huonetta ja
painoi pienellä sormellaan, niin että oikein koski viimeistä
nuppineulaa nurisevaan silkkinauhaan.

-- Ei niin, ei niin, Sonja, -- sanoi Natasha, kääntäen päätään
kuvastimesta ja käsillään hotaisten hiuksiaan, joita sisäkkö ei
ennättänyt hellittämään. -- Ei niin nauharuusua, tuleppa tänne.

Sonja kyykistyi. Natasha kiinnitti nauhan toisin.

-- Anteeksi, neiti, mutta tämä ei käy, -- puheli sisäkkö, joka piteli
Natashan hiuksia.

-- No, Herran tähden, kyllähän sitten laitamme! Kas noin, Sonja.

-- Joko te pian? -- kuului kreivittären ääni, -- kello on kohta
kymmenen.

-- Heti, heti. -- Oletteko te, äiti, valmis? Heltta vain on
kiinnittämättä.

-- Odottakaa minua, -- huusi Natasha: -- te ette osaa!

Mutta kello on jo kymmenen.

Tanssiaisiin oli päätetty saapua puoli yhdeltätoista, mutta Natashan
oli vielä pukeuduttava ja sitten oli vielä poikettava Taurilaiseen
puutarhaan.

Päätettyään tukansuorinnan juoksi Natasha äidin aamunutussa ja lyhyessä
hameessaan, jonka alta tanssikengät näkyivät. Sonjan luo, tarkasti
hänet ja juoksi sitten äidin luo. Käännellen tämän päätä, kiinnitti hän
hiusheltan ja hätäisesti suudeltuaan hänen harmaita hiuksiaan hän
juoksi jälleen tyttöjen luo jotka harsivat hänen hameensa paltetta.

Lähtemästä esti siis enää Natashan hame, joka oli liika pitkä; sitä
harsi kaksi tyttöä, joiden hampaissa langat risahtelivat. Kolmas,
nuppineuloja huulissa ja hampaiden välissä, juoksi kreivittären
ja Sonjan väliä; neljäs piteli korkealle kohotetuin käsin
silkkiharsopukua.

-- Mavrusha, kiirehdä kyyhkyseni!

-- Antakaappa tuolta sormustin, neiti.

-- Ettekö jo pian? -- sanoi kreivi, astuen ovesta. -- Tässä on
hajuvetenne. Neiti Peronski jo odottelee.

-- Valmis on, neiti, -- sanoi sisäkkö, nostaen kahdella sormella
harsomaansa silkkiharsoista pukua, puhaltaen ja pudistellen sitä, täten
osoittaakseen, että täysin käsittää pitelemänsä esineen ilmakkuuden ja
puhtauden.

Natasha alkoi pukeutua.

-- Heti, tuossa tuokiossa, älä tule, isä, -- huusi hän kreiville, joka
raotti ovea.

Sonja lennätti oven kiinni. Hetken kuluttua päästettiin kreivi
huoneeseen. Hän oli sinisessä hännystakissa, pitkissä sukissa ja
avokengissä, tuli hajuvesiltä ja pomadalta.

-- Ah, isä, miten olet komea, kerrassaan komea! -- sanoi Natasha,
seisten keskellä huonetta ja järjestellen pukunsa poimuja.

-- Malttakaappa, neiti, malttakaa, -- puheli palvelustyttö, seisten
polvillaan Natashan edessä, pöyhötellen laskoksia ja käännellen
kielellään nuppineuloja suunpielestä toiseen.

-- Miten tahdot! -- huudahti Sonja epätoivoisesti, tarkasteltuaan
Natashan pukua, -- miten tahdot, mutta se on taas liian pitkä!

Natasha peräytyi kauvemmaksi nähdäkseen seinäkuvastimesta. Hame oli
liian pitkä.

-- Herran tähden, ei lainkaan liian pitkä, -- sanoi polvillaan ryömivä
Mavrusha.

-- No, jos on pitkä, niin nostetaan, tuossa tuokiossa nostamme -- sanoi
päätteliäs Dunjasha, ottaen esiliinastaan silmäneulan ja ryhtyen
uudelleen työhön.

Samalla astui huoneeseen ujona hiljaisin askelin kreivitär
samettipuvussa ja hiusheltassa.

-- Hei! kaunottareni! -- huudahti kreivi, -- kaikkia teitä sievempi!...

Hän tahtoi syleillä kreivitärtä, mutta tämä väistyi, punastuen, jottei
olisi pukunsa rypistynyt.

-- Äiti, hiusheltta sivummalle, -- sanoi Natasha. -- Minä kiinnitän, --
ja hän syöksähti eteenpäin, mutta harsivat tytöt, jotka eivät
ennättäneet hänen jälistään, repäsivät harsosta palasen.

-- Herra Jumala! Mitäs tämä on? Minä totta vieköön, en ole syypää...

-- Ei tee mitään, harsin, ei näy, -- puheli Dunjasha.

-- Kaunotar terttuni sievä, -- huudahti huoneeseen tullut
lapsenhoitajatar. -- Entäs Sonjushka sitten, olettepa ihania!...

Neljännestä yli kymmenen he vihdoinkin istuivat vaunuihin ja läksivät.
Mutta vielä piti poiketa Taurilaiseen puutarhaan.

Neiti Peronski oli jo valmiina. Huolimatta hänen vanhuudestaan ja
rumuudestaan oli hänen luonaan ollut samat puuhat kuin Rostoveillakin,
vaikkeikaan niin kiireiset (hän oli tällaisiin tottuneempi), mutta
samalla tavalla oli hajuvesillä valettu, puhtaaksi pesty ja puuteroittu
tuo vanha, ruma ruumis, yhtä huolellisesti olivat korvantaustat pestyt,
ja olipa vielä, kuten Rostoveillakin, vanha sisäkkö ihaillen ihmetellyt
emäntänsä asua, kun tämä keltaisessa puvussaan, hovineidin merkki
rinnassa astui vierashuoneeseen. Neiti Peronski kiitteli Rostovilaisten
pukuja.

Rostovit kehuivat hänen aistiaan ja pukuaan, ja tukkalaitteita ja
pukujaan varoen istuivat he kello 11 kukin paikoilleen vaunuihin ja
läksivät.



XV.


Natashalla ei ollut aamusta alkaen ollut ainoatakaan joutilasta hetkeä,
eikä hän ollut ehtinyt kertaakaan ajattelemaan, mikä häntä odotti.

Rämisevien vaunujen kosteassa, kylmässä hämärässä ja ahtaudessa hän
ensi kerran elävästi näki mielikuvituksensa silmillä kaiken sen, mikä
häntä odotti tanssiaisissa, noissa valoisissa saleissa -- soitto,
kukat, tanssit, hallitsija, Pietarin koko loistava nuorisoparvi. Tämä
kaikki oli niin ihanaa, ettei hän uskonut sitä edes mahdolliseksi, niin
vähän oli sillä kaikella yhteistä kylmän, ahtauden ja vaunuissa
vallitsevan pimeyden kanssa. Koko tämä loisto kävi hänelle selväksi
vasta silloin, kun hän punaista verkamattoa pitkin oli tullut eteiseen,
riisunut siellä turkkinsa ja lähtenyt Sonjan rinnalla äidin edellä
nousemaan kukkain verhoamaa, valaistua porraskäytävää. Silloin vasta
hän muisti, miten on käyttäydyttävä tanssiaisissa, ja hän koetti
tekeytyä oikein juhlallisen arvokkaaksi, mikä hänen mielestään oli
välttämätöntä nuorille neitosille tanssiaisissa. Mutta onnekseen
huomasi hän silmänsä harhailevan: kaikki näytti hänen silmissään
hämärältä, valtimonsa löi sata kertaa minutissa, ja veri alkoi
sydämessä jyskyttää. Juhlallinen arvokkuus, joka olisi tehnyt hänet
naurettavaksi, hävisi, ja hän kulki pakahtumaisillaan mielen kuohusta,
jota koetti kaikin voimin salata. Ja tämä käytöstapa se hänelle
paraiten sopikin. Heidän edessään ja takanaan kulki juhlapukuisia
vieraita puhellen hiljaa keskenään. Porraskäytävän kuvastimista
heijastui valkoisia, taivaansinisiä, ruusunpunaisia naisia, jalokivet
ja helmet paljailla käsivarsilla ja kauloilla.

Natasha katseli kuvastimiin eikä voinut niissä eroittaa itseään muista.
Kaikki sulautui loistavaksi juhlasaatoksi. Astuttaissa ensimmäiseen
saliin huumasi Natashaa äänten, askelten ja tervehdysten tasainen
sorina; valo ja loisto vielä enemmän häntä häikäisivät. Isäntä ja
emäntä, jotka jo puoli tuntia olivat seisoneet pääovella ja toistaneet
kaikille tulijoille samat sanat: "_charmé de vous voir_", tervehtivät
myöskin Rostoveita ja neiti Peronskia.

Kaksi valkoisiin puettua tyttöstä, yhtäläiset ruusut mustissa
hiuksissa, nyykistivät samalla tavalla polviaan, mutta tahtomattakin
viivähti emännän katse kauvemmin hoikassa Natashassa. Hän katsahti
tyttöön, ja tavallinen emännän hymy sai erikoisen hyväilevän ilmeen.
Häntä katsellessaan emäntä kenties muisti kultaiset ainiaaksi menneet
tyttövuodet ja ensimäiset tanssiaisensa. Isäntäkin seurasi silmillään
Natashaa ja kysyi kreiviltä, kumpiko oli hänen tyttärensä.

-- _Charmante!_ -- hän virkkoi ja suuteli näppejään.

Salissa seisoivat vieraat tungeskellen pääovella, hallitsijaa odottaen.
Kreivitär asettui tämän joukon ensi riveihin. Natasha kuuli, että
jotkut äänet puhelivat hänestä ja tunsi, että häntä katseltiin. Hän
ymmärsi miellyttäneensä niitä, jotka häntä tarkastelivat, ja tämä
havainto johonkin määrin häntä rauhoitti.

"On sellaisiakin kuin me, onpa huonompiakin" -- hän ajatteli.

Neiti Peronski mainitsi kreivittärelle tanssiaisten huomattavimmat
henkilöt.

-- Tuossa on Hollannin lähettiläs, näettekö tuo harmaahapsinen, --
puheli neiti Peronski, osoittaen vanhusta, jolla oli hopeanharmaa
kiharainen, paksu tukka, ja joka jutuillaan nauratti ympärillään
seisovia naisia.

-- Mutta tuo tuolla on Pietarin kuningatar, kreivitär Besuhof, --
puheli hän osoittaen Helenaa, joka juuri astui saliin.

-- Miten kaunis! Maria Antonovnan veroinen; katsokaa, kuinka sekä
nuoret että vanhat häntä liehittelevät. Hän on kaunis ja viisas...
Sanotaan prinssin ... olevan hullaantuneen. Mutta nuopa kaksi,
vaikkeivät olekkaan kauniita, ovat vielä suuremman ihailijajoukon
ympäröiminä.

Hän näytti salin poikki kulkevaa naista ja hänen rumaa tytärtään.

-- Hän on miljoonain perijätär, -- sanoi neiti Peronski. -- Mutta
tuollapa ovat sulhasetkin.

-- Tuo on kreivitär Besuhovin veli -- Anatol Kuragin, -- hän sanoi
osottaen heidän ohitseen menevää kaunista hevoskaartilaista, joka
korkeudestaan pää kenossa katseli jonnekin naisten yli. -- Miten
kaunis! Eikö olekkin? Huhutaan hänelle hommailtavan tuota miljoonain
perijätärtä. Ja liehakoipa häntä teidän serkkunne, Drubetskoikin.
Sanotaan olevan miljoonia. -- Äläpäs, sehän on itse Ranskan lähettiläs,
Caulaincourt -- vastasi neiti Peronski kreivittären uteluihin. --
Katsokaappa kuin keisari ikään. Mutta ovatpa ranskalaiset sittenkin
miellyttäviä, sangen miellyttäviä. Herttaisimpia seuramiehiä. Mutta
tuossapa hän onkin! Ei, yhä on voittamaton Maria Antonovnamme! Ja miten
yksinkertaisesti puettu. Hurmaava! -- Mutta tuo paksu, silmälasiniekka
on maailman kuulu vapaamuurari, -- sanoi neiti Peronski, Pierreä
osoittaen. -- Verratkaappa häntä hänen vaimoonsa: tuota patakoukkua!

Pierre astui, huojuttaen paksua ruhoaan ja hajoittaen joukkoa,
nyökytteli päällään oikealle ja vasemmalla huolimattoman hyvänsuovasti
aivan kuin olisi kävellyt kansajoukossa markkinoilla. Hän tunkeutui
joukon läpi, silminnähtävästi jotakuta etsien.

Natasha katseli ilomielin Pierren tuttuja kasvoja, tuota patakoukkua,
joksi kutsui häntä neiti Peronski, ja hän tiesi Pierren etsivän
joukosta heitä, erittäinkin häntä. Pierre oli hänelle luvannut tulla
tanssiaisiin ja esitellä hänelle nuoria miehiä.

Mutta ehtimättä heidän luokseen pysähtyi Besuhof lyhyen, hyvin kauniin
tummaverisen, valkeaan virkapukuun puetun miehen kohdalle, joka ikkunan
luona seisoen puheli erään pitkän tähti- ja nauhaniekan kanssa. Natasha
tunsi heti lyhyen, nuoren, valkea-virkapukuisen miehen: se oli
Bolkonski, joka hänestä näytti nuortuneen ja käyneen ilosemmaksi ja
kauniimmaksi.

-- Kas tuossakin on tuttava, Bolkonski, näettekö, äiti? -- sanoi
Natasha, osoittaen ruhtinas Andreita. -- Muistatteko, hän oli meillä
yötä Otradnossa.

-- Mitä, tunnetteko hänet! -- virkkoi neiti Peronski. -- En voi häntä
kärsiä. _Il fait à présent la pluie et le beau temps_.[60] Ja niin
ylpeä, ettei ole ääriä! Hän on tullut isä-ukkoonsa. Hän on yhtynyt
Speranskiin, heillä on tekeillä jonkinlaisia suunnitelmia. Katsokaa,
miten käyttäytyy naisia kohtaan! Tuokin puhelee hänelle, mutta hän
kääntää selkänsä, -- jatkoi neiti Peronski, ruhtinaaseen viitaten. --
Minäpä hänet läksyttäisin, jos hän minua kohtelisi kuten noita naisia.



XVI.


Äkkiä syntyi hälinää, joukko alkoi sorista, pakkautui yhteen, erkani
taas, ja täten syntyneiden rivien välitse astui saliin hallitsija,
soiton sävelten kaikuessa. Hänen jälissään tulivat isäntä ja emäntä.
Astellessaan hallitsija tervehti hätäisesti oikealle ja vasemmalle
ikäänkuin olisi hän pian tahtonut vapautua tästä kohtauksen ensi
hetkestä. Soittajat soittivat juhlamarssia, joka silloin oli tunnettu
siihen sepitetyistä sanoista "Aleksanteri, Elisabet ihastuttakaa
meitä". Hallitsija meni vierashuoneeseen, joukko töyttäsi oville;
jotkut kulkivat hätäisinä edestakaisin, kasvoilla kumman muuttunut
ilme. Joukko syöksähti taas takasin vierashuoneen ovelta, missä
hallitsija keskusteli emännän kanssa. Eräs nuori mies tuli hätäytyneen
näköisenä naisten luo, pyytäen heitä etääntymään. Muutamat naiset
näyttivät tykkänään unohtaneen suuren maailman tavat ja tunkeutuivat
eteenpäin niin rivakasti, että tärvelivät pukulaitteensa. Miehet
lähestyivät naisia, ja alettiin järjestyä pareiksi juhlamarssiin.

Kaikki vetäytyivät syrjään, ja vierashuoneen ovesta ilmestyi
hallitsija, hymyillen ja sekatahdissa kuljettaen talon emäntää
juhlamarssiin. Hänen jälissään kulki talon isäntä, kuljettaen rouva
M.A. Narishkinia, sitten lähettiläät, ministerit, joukko kenraaleja,
joita neiti Peronski väsymättä tutustutti suojateilleen. Suurin osa
naisista oli saanut parinsa ja astui juhlamarssissa tai ainakin
valmistautui lähtemään. Natasha tunsi, että oli äidin ja Sonjan kanssa
jäänyt niiden joukkoon, jotka olivat työnnetyt seinille ja jääneet
kutsumatta juhlamarssiin. Hän seisoi, hennot kädet riipuksissa,
tasaisesti kohoilevin, neitseellisesti kehittynein rinnoin pidätellen
hengitystä, katseli suoraan eteensä loistavin, pelästynein silmin, ja
hänen ilmeestään huomasi, että hän oli riehahtamassa joko hillittömään
riemuun tai syvimpään suruun. Häntä eivät huvittaneet hallitsija
eivätkä arvokkaat henkilöt, joita neiti Peronski yhä nimitteli -- hänet
oli kokonaan vallannut yksi ainoa ajatus: "niinköhän ei kukaan tule
minua pyytämään, enköhän pääse tanssimaan ensimäisten joukossa,
eivätköhän minua huomaa nuo miehet, jotka nyt eivät edes näy minuun
vilkaisevan, ja jos vilkaisevatkin, niin tuntuu kuin sanoisivat heidän
katseensa: 'Ah! eihän se hän olekkaan, mitäpäs hänessä katsomista.'
Ei, se on mahdotonta", -- hän ajatteli. -- "Heidänhän täytyy tietää,
miten mielelläni tahtoisin tanssia, miten oivallisesti tanssin, ja
miten heidän olisi hauska kanssani tanssia."

Juhlamarssin säveleet olivat jo raikuneet jotenkin kauvan, ja
Natashasta alkoivat ne tuntua surunvoittoisilta -- kaukaisilta
muistelmilta. Häntä itketti. Neiti Peronski poistui heidän luotaan.
Kreivi oli salin toisessa päässä. Kreivitär, Sonja ja hän seisoivat
yksinään siinä vieraassa joukossa kuin metsässä, eikä kukaan heistä
välittänyt. Ruhtinas Andrei kulki erään naisen kanssa heidän ohitseen
eikä nähtävästi heitä tuntenut. Kaunis Anatol puheli hymyillen jotakin
naiselleen, jota kuljetti käsipuolessaan, ja katsahti Natashaan aivan
kuin olisi seinään katsahtanut. Boris kulki kahdesti heidän ohitseen,
mutta käänsi kummallakin kerralla katseensa heistä. Berg, joka ei
tanssinut, tuli vaimoineen heidän luokseen.

Natashasta tuntui loukkaavalta tämä perheenomainen lähestyminen näin
tanssiaisissa, aivan kuin ei siihen olisi muualla tilaisuutta. Hän ei
kuunnellut Veran puhetta eikä edes häneen katsonut, kun tämä näytteli
viheriäistä pukuaan.

Viimein hallitsija pysähtyi viimeisen naisensa viereen (hän oli
kuljettanut juhlamarssissa kolmea naista), ja soitto taukosi;
huolestunut adjutantti juoksi Rostovien luo ja pyysi heitä vetäytymään
vielä syrjempään, vaikka he seisoivatkin jo aivan seinällä, ja samalla
alkoi parvekkeelta kuulua valssin täsmälliset, varovaiset ja
houkuttelevan tahdikkaat säveleet. Hallitsija katsahti hymyillen
saliin. Kului hetki -- kukaan ei vielä tanssinut. Järjestäjä-adjutantti
meni kreivitär Besuhovin luo ja pyysi häntä tanssiin. Tämä ei
katsahtanut edes pyytäjään, kohotti kätensä ja laski sen hymyillen
adjutantin olalle. Adjutantti, joka oli mestari alallaan, läksi varmana
hitain, tahdikkain hiihtoaskelin, pitäen naistaan lujasti vyötäisistä,
kiertämään piirin reunaa, tempasi salin kulmauksessa naisensa vasemman
käden, pyöräytti hänet ympäri, ja yhä nopenevain sävelten keskestä
kuului vain kannusten tahdikas helähtely, ja joka kolmannella tahdilla
käännyttäissä hulmahti lehahtaen kreivittären samettinen hame. Natasha
seurasi silmillään tanssivia ja oli pillahtamassa itkuun, kun ei hän
ollut mukana tässä valssin ensi vuorossa.

Ruhtinas Andrei seisoi valkeassa hevoskaartin everstin virkapuvussa,
pitkissä sukissa ja avokengissä reippaana ja iloisena piirin eturivissä
aivan lähellä Rostoveja. Vapaaherra Virchof puheli hänen kanssaan
Valtakunnan neuvoston ensi istunnosta, jonka piti olla seuraavana
päivänä. Ruhtinas Andrei, joka oli Speranskin uskottu ja joka itse oli
jäsenenä lainsäädäntö-valiokunnassa, saattoi antaa varmoja tietoja
sanotusta istunnosta, josta muuten oli liikkeellä mitä erilaisimpia
huhuja. Mutta hän ei kuunnellut Virchovin puheita, vaan katseli milloin
hallitsijaa, milloin tanssiin aikovia, epäröiviä kavaljereja. Häntä
huvitti nuo hallitsijaa kainostelevat kavaljerit ja naiset, jotka
kiihkoisesti odottivat tanssiin kutsua.

Pierre tuli ruhtinas Andrein luo ja tarttui hänen käsipuoleensa.

-- Tehän aina tanssitte. Täällä on minulla holhokki, nuori neitonen
Rostof, viekää hänet tanssiin, -- hän sanoi.

-- Missä? -- kysyi Bolkonski. -- Anteeksi, -- sanoi hän, vapaaherraan
kääntyen, -- tästä asiasta voimme muuallakin keskustella, täällä pitää
tanssia. -- Ja hän lähti astumaan Pierren osoittamaan suuntaan. Samassa
huomasi hän Natashan epätoivoiset, tuskaiset kasvot. Hän tunsi hänet,
arvasi hänen sydänsurunsa ja käsitti, että tyttönen oli ensi kertaa
tällaisessa tilaisuudessa. Hän muisti hänen puhelunsa kesä-yönä avatun
akkunan ääressä Otradnossa ja astui iloinen ilme kasvoilla kreivittären
luo.

-- Sallikaa tutustuttaani teidät tyttäreeni, -- sanoi kreivitär
punastuen.

-- Tämä onni on minut jo ennen kohdannut, jos kreivitär minut muistaa,
-- vastasi ruhtinas Andrei, kumartaen kohteliaan varovasti Natashalle,
haihduttaen täten täydellisesti neiti Peronskin puheet käytöstavan
raakuudesta. Ja hän ei vielä ollut loppuun lausunut tanssiin pyyntöään
kun jo kohotti käyristyneen kätensä kiertääkseen sen Natashan
vyötäisille. Natashan kasvoilta katosi tuo surkea ilme, joka oli valmis
purkautumaan joko syvään epätoivoon tai hillittömään riemuun, ja
lapsekkaan onnellinen ja kiitollinen hymy valaisi koko hänen olentonsa.

"Kauvan olen sinua odottanut", -- näytti sanovan tuo pelästynyt,
onnellinen tyttönen, jonka äsken vielä kyyneltymäisillään olevia
kasvoja valaisi nyt kirkas hymy. Hän laski kätensä ruhtinas Andrein
olalle, ja he lähtivät toisena parina piiriin. Ruhtinas Andrei oli
aikansa paraita tanssijoita. Natasha tanssi verrattomasti. Hänen
pienet, atlassikenkäiset jalkansa liikkuivat nopeasti ja kevyesti
tehden tehtävänsä hänestä riippumatta, ja hänen kasvonsa loistivat
onnen riemusta. Hänen paljaat käsivartensa ja kaulansa olivat laihat ja
rumat Helenan hartioihin verrattuina. Hänen hartiansa olivat laihat,
rinnat kehittymättömät, käsivarret hennot: mutta Helenassa oli jo kuni
tuhanten hänen ruumistaan nuoleksineiden katseiden kiilto, kun taas
Natasha näytti impyeltä, joka ensi kerran oli paljastettu ja joka tätä
alastomuuttaan olisi hävennyt, jollei hänelle olisi vakuutettu, että se
oli välttämätöntä. Ruhtinas Andrei piti tanssimisesta ja siksipä hän,
irtautuakseen ainaisista valtiollisista keskusteluista ja hallitsijan
läsnäolon tuottamasta jäykkyydestä, joka häntä harmitti, läksikin
tanssimaan ja valitsi Natashan, koska Pierre hänet oli esittänyt, ja
koska Natasha oli ensimäinen sievä nainen, joka sattui hänen silmiinsä.
Mutta tuskin oli hän kiertänyt käsivartensa Natashan hennon, notkean
vartalon ympärille ja tuntenut tytön vieressään väreillen hymyilevän,
kun hän tunsi sydämensä leikahtavan: hän tunsi elostuneensa,
nuortuneensa, kun hän huokuen irroitti käsivartensa tytön vyötäisiltä
ja jäi tanssivia katsellen seisomaan hänen viereensä.



XVII.


Ruhtinas Andrein jälkeen tuli Boris pyytämään Natashaa tanssiin, tulipa
taituri-adjutanttikin, joka tanssiaiset oli alkanut, y.m.m., ja Natasha
tanssi onnellisena ja punakkana herkeämättä koko illan, luovuttaen
liiat ihailijansa Sonjalle. Hän ei lainkaan huomannut eikä nähnyt
sellaisia seikkoja, jotka muita viehättivät tanssiaisissa. Hän ei
huomannut, miten hallitsija kauvan puheli Ranskan lähettilään kanssa,
miten hän erityisen suosiollisesti puheli sen ja sen naisen kanssa,
miten se ja se prinssi teki sitä ja puheli tätä, miten Helenalla oli
valtava menestys, ja miten se ja se oli hänelle erityisen kohtelias:
hän ei huomannut edes hallitsijaa ja huomasi hallitsijan poistuneen
vasta siitä, että hänen lähtönsä jälkeen elämä tanssiaisissa kävi
paljon hauskemmaksi, Hauskan kotiljongin ennen illallisia tanssi
ruhtinas Andrei taas Natashan kanssa. Hän puheli Natashalle heidän ensi
kohtauksestaan Otradnon lehtokujassa, unettomasta kuutamoyöstä ja
mainitsi, miten hän tahtomattaan tuli kuunnelleeksi hänen haaveitaan.
Natasha karahti punaiseksi ja koetti puolustautua, aivan kuin olisi
näissä haaveiluissa ollut jotain hävettävää.

Ruhtinas Andrei, kuten kaikki suuressa maailmassa kasvaneet ihmiset,
etsi sellaisia ihmisiä, joissa ei olisi tuota yleistä suuren maailman
leimaa. Ja tällainen oli Natasha, joka vielä saattoi ihmetellä,
riemastua ja kainostella. Hänen virheellinen ranskankielensäkin
viehätti ruhtinas Andreita. Hän puheli Natashan kanssa erityisen
varovasti ja hellästi. Istuessaan siinä tytön vieressä ja puhellessaan
yksinkertaisimmista ja vähäpätöisimmistä asioista ruhtinas Andrei
ihaili hänen hymyilevien silmiensä iloista loistoa, joka ei suinkaan
johtunut keskusteltavista asioista, vaan tytön sisäisestä onnesta. Kun
Natashaa pyydettiin tanssiin, ja hän hymyillen nousi paikoiltaan ja
sitten lensi tanssin pyörteissä pitkin salia, ihaili ruhtinas Andrei
erityisesti hänen kainostelevaa sulouttaan. Keskellä kotiljonkia, kun
oli tanssinut vuoronsa, Natasha tuli raskaasti hengittäen paikalleen.
Taas tuli joku pyytämään. Natasha oli väsynyt, läähätti ja aikoi
nähtävästi kieltäytyä, mutta samassa hän taas iloisena nosti kätensä
kavaljerin olalle ja hymyili ruhtinas Andreille.

"Mielelläni levähtäisin ja istuisin hetkisen teidän kanssanne, olen
väsynyt, mutta näettehän, miten minua pyydetään, ja se minua
miellyttää, olen onnellinen, rakastan kaikkia, ja me, minä ja te, tämän
käsitämme", -- ja vielä paljon, paljon muuta sanoi tuo hymy. Kun
kavaljeri oli hänet jättänyt, lähti Natasha juoksasemaan poikki salin
valitakseen kaksi naista seuraavaan vuoroon.

"Jos hän menee ensin serkkunsa luo ja sitten jonkun toisen naisen luo,
niin tulee hänestä minun vaimoni", -- sanoi ruhtinas Andrei itselleen
aivan odottamatta, katsellessaan Natashaa. Natasha meni ensin serkkunsa
luo.

"Mitä hullutuksia saattaa toisinaan tulla mieleen", -- ajatteli
ruhtinas Andrei; -- "mutta se vain on varmaa, että tämä tyttönen on
niin herttainen ja niin erikoinen, ettei hän täällä kuukauttakaan
tanssi miehelään joutumatta... Tuollainen on täällä harvinaisuus", --
ajatteli hän, kun Natasha, korjaillen vyötäisiltään irroittunutta
ruusua, valmistautui istuutumaan hänen viereensä.

Kotiljongin loputtua ilmestyi vanha kreivi sinisessä hännystakissaan
tanssivain luo. Hän pyysi ruhtinas Andreita käymään talossa ja kysyi
tyttäreltään, oliko hänellä ollut hauskaa. Natasha ei vastannut,
hymyili vain, mutta tuosta hymystä saattoi selvästi huomata hänen
nuhtelevan ihmettelynsä: "kuinka saattaa sellaista kysyä?"

-- Elämässäni ei ole minulla ollut näin hauska! -- hän sitten sanoi, ja
ruhtinas Andrei huomasi, miten hänen käsivartensa nopeasti kohahtivat
kietoakseen isän syleilyyn, mutta miten ne samassa hervahtivat alas.
Natasha ei todellakaan ollut vielä milloinkaan näin onnellinen ollut.
Hän eli sellaisessa onnen huumassa, jolloin ihminen on täysin hyvä ja
jolloin hän pitää onnettomuuden, pahuuden ja surun mahdottomina.

       *       *       *       *       *

Näissä tanssiaisissa tuntui Pierrestä ensi kerran loukkaavalta vaimonsa
suhde ylhäisiin piireihin kuuluviin henkilöihin. Hän oli synkkä ja
hajamielinen. Hänen otsassaan oli syvä uurre, ja akkunan luona seisten
hän katsoa tuijotti lasiensa läpi ketään näkemättä.

Illalliselle mennessään kulki Natasha hänen ohitseen.

Pierren synkät, onnettomat kasvot ihmetyttivät Natashaa. Hän pysähtyi
Pierren eteen. Hän tahtoi auttaa onnetonta, luovuttaa hänelle liiat
omasta onnestaan.

-- Miten hauskaa, kreivi, -- hän sanoi, -- eikö teistäkin?

Pierre hymyili hajamielisenä, hän nähtävästi ei käsittänyt Natashan
sanoja.

-- Kyllä, olen sangen iloinen, -- hän vastasi.

"Miten saattaakaan hän olla tyytymätön", -- ajatteli Natasha. --
"Vallankaan tuollainen herttainen mies kuin Besuhof." -- Natashan
mielestä olivat kaikki näissä tanssiaisissa yhtä hyviä, herttaisia,
verrattomia ihmisiä, jotka kaikki rakastavat toisiaan: ei kukaan
saattanut toista loukata, ja siksipä piti kaikkien olla onnellisia.



XVIII.


Seuraavana päivänä ruhtinas Andrei muisti edellisen päivän tanssiaiset,
mutta ei hänen mielensä niihin suurestikaan kiintynyt. "Niin, olivathan
ne loistavat tanssiaiset. Ja ... niin, neiti Rostof oli herttainen.
Hänessä on jotain raitista, erikoista, joka ei ole pietarilaista ja
joka eroittaa hänet kaikista muista." Tähän päättyivät hänen
muistelonsa edellisen päivän tanssiaisista, ja juotuaan teensä hän
istuutui työn ääreen.

Mutta liekkö syynä ollut väsymys tai lyhyt yölepo, työ ei vain sujunut,
eikä lähtenyt mitään valmista, ja yhä hän vain oli työhönsä tyytymätön,
kuten muuten usein oli asian laita, ja siksipä hän riemastuikin kun
hänelle ilmoitettiin jonkun saapuneen häntä tapaamaan.

Tulija oli Bitski, useain valiokuntien jäsen, innokas Speranskin uusien
aatteiden ihailija, joka tunsi kaikki Pietarin seurapiirit ja kulki
niissä verrattomana kielikellona. Hän muutti suuntaa yhtä helposti kuin
vaatteita -- tuulahdusten mukaan, mutta oli siitä huolimatta kiivaimpia
puoluemiehiä. Tuskin sai hän hatun päästään kun huolestuneena lähti
rientämään ruhtinas Andrein työhuoneeseen ja alkoi heti puhua. Hän oli
hetki sitten saanut tarkkoja yksityiskohtaisia tietoja sen päiväisen
Valtakunnan neuvoston istunnosta, jonka itse hallitsija oli avannut, ja
kertoi nyt niistä haltioissaan. Hallitsijan puhe oli ollut valtava.
Tällaisia puheita pitävät ainoastaan perustuslaillisten valtakuntain
hallitsijat. -- "Keisari oli suoraan sanonut, että neuvosto ja senaatti
ovat valtakunnan _säätyjä_; hän sanoi, että hallitus ei saa turvautua
mielivaltaan, vaan on sen rakennettava _lujille perusteille_.
Hallitsija sanoi, että raha-asiain hoito on saatettava uudelle kannalle
ja tilit jätettävät julkisesti tarkastettaviksi", -- kertoi Bitski,
erityisesti korostaen muutamia sanoja ja tuntuvasti aukoen silmiään.

-- Niin, tämä tapaus muodostaa ajankäänteen meidän historiassamme, --
hän lopetti.

Ruhtinas Andrei kuunteli Bitskin kertomusta Valtakunnan neuvoston
avaamistilaisuudesta, jota hän niin kärsimättömänä oli odotellut ja
jota oli pitänyt niin kovin tärkeänä, ja ihmetteli, ettei tuo tapaus
nyt enää häntä edes liikuttanut, vieläpä tuntui aivan vähäpätöiseltä.
Salattu iva mielessä hän kuunteli Bitskin innostusta uhkuvaa
kertomusta. Yksinkertaisin ajatus tuli hänen mieleensä: "Mitä
oikeastaan liikuttavat minua tai Bitskiä keisarin puheet neuvostossa!
Voinko kaikista niistä tulla onnellisemmaksi ja paremmaksi?"

Ja tämä yksinkertainen ajatus hävitti hetkessä ruhtinas Andrein
mielestä entisen mielenkiinnon tekeillä oleviin parannuspuuhiin. Samana
päivänä piti ruhtinas Andrein mennä päivällisille Speranskin luo "_en
petit comité_", kuten isäntä oli sanonut kutsuessaan häntä. Tällainen
kutsu ystävälliseen perhepiiriin henkilön luo, jota ruhtinas Andrei
sydämestään ihaili ja jota hän ei vielä koskaan ollut nähnyt
kotioloissa, olisi ennen ollut hänestä suurin onni, mutta nyt olisi hän
mieluummin ollut menemättä.

Määrättynä aikana hän sentään ilmestyi Speranskin pieneen taloon
Taurilaisen puutarhan luo. Talossa vallitsi tavaton siisteys (joka
muistutti munkkimaista puhtautta), ja kun ruhtinas Andrei hieman
myöhästyneenä astui parkettipermantoiseen, pieneen ruokasaliin tapasi
hän jo koko _petit comitén_ -- isännän läheisiä tuttavia -- koolla
odottamassa. Naisia ei ollut huoneessa muita kuin Speranskin pieni
tyttönen (pitkäkasvuinen kuten isäkin) ja hänen kotiopettajattarensa.
Vieraat olivat Gervais, Magnitski ja Stolipin. Jo eteiseen ruhtinas
Andrei kuuli kovaäänistä puhelua ja heleätä tahdikasta naurua,
samallaista kuin usein kuulee näyttämöltä. Joku aivan kuin Speranskin
äänellä takoi tahdikkaasti: ha ... ha... Ruhtinas Andrei ei vielä
koskaan ollut kuullut Speranskin nauravan, ja siksi tämä valtiomiehen
heleä, kimakka nauru häntä kummasti ihmetyttikin.

Ruhtinas Andrei astui ruokasaliin. Koko seura seisoi kahden akkunan
välisen pöydän ääressä ja aherteli voileipäin kimpussa. Speranskilla
oli harmaa hännystakki ja tähti rinnassa; valkeat liivit ja korkea
valkea kaulahuivi olivat nähtävästi samat kuin hänellä oli ollut
kuuluisassa Valtakunnan neuvoston istunnossa. Hänen kasvoillaan oli
iloinen ilme. Vieraat seisoivat isännän ympärillä. Magnitski kertoi
jotain hauskaa juttua, Speranski kuunteli, nauraen jo ennakolta
kertojan puheelle. Ruhtinas Andrein astuessa huoneeseen häipyivät
Magnitskin sanat taas naurunremakkaan. Stolipin hohotti kuin
tynnyristä, Gervais hihitti hiljaa, Speranski nauroi tahdikkaan
kimakasti.

Speranski ojensi valkean, hienon kätensä ruhtinas Andreille, jatkaen
yhä nauramistaan.

-- Erittäin hauska nähdä teidät, ruhtinas, -- hän sanoi. -- Hetkinen...
-- kääntyi hän Magnitskin puoleen, keskeyttäen tämän kertomuksen. --
Olemme sopineet: hauskat päivälliset, ei sanaakaan vakavista asioista.
-- Ja taas kääntyi hän kertojaan ja alkoi nauraa.

Ihmetellen ja pettynein kaihomielin kuunteli ruhtinas Andrei tätä
naurua ja katseli nauravaa valtiomiestä. Hänestä tuntui kuin ei hänen
edessään olisikaan Speranski, vaan joku toinen henkilö. Kaikki mikä
ennen oli ollut salaperäistä ja tenhoavaa Speranskissa, kävi nyt
hetkessä hänelle selväksi ja mitättömäksi.

Päivällispöydässä ei keskustelu tauvonnut hetkeksikään, ja toinen
naurettava juttu seurasi toistaan. Tuskin Magnitski kerkisi lopettamaan
juttunsa, kun jo joku toinen oli valmis kertomaan yhä vain
huvittavamman jutun. Jutut koskettelivat kaikki, jolleivätkään juuri
itse virkamiesmaailmaa, niin ainakin erinäisiä virkamiehiä. Tuntui
siltä kuin olisi tämä seura ollut niin varmasti vakuutettu näiden
henkilöiden mitättömyydestä, että ainoa tapa, millä heistä saattoi
puhua, oli juuri tällainen hyvänsuovan leikillinen. Speranski kertoi,
miten eräs kuuro korkea-arvoinen virkamies tämänpäiväisessä Valtakunnan
neuvoston kokouksessa, kun kysyttiin hänen mielipidettään, oli
vastannut, että hän on samaa mielipidettä. Gervais kertoi perin laajasti
eräästä tarkastusjutusta, jossa toimivat henkilöt olivat käyttäytyneet
aivan kuin pöllöt. Stolipin takertui änkäten kertomukseen ja alkoi
sellaisella kiivaudella puhua vakavan suunnan rikkomuksista, että asia
vähillä oli saada vakavan luonteen. Magnitski alkoi laskea leikkiä
Stolipinin kiivaudesta, Gervais pisti väliin pienen pilapätkän, ja
vähitellen solui keskustelu taas entiselle iloiselle ladulleen.

Nähtävästi oli Speranski ankaran työn jälkeen tahtonut levähtää ja
pitää hieman hauskaa ystäväpiirissä, ja hänen vieraansa, käsittäen
hänen tarkoituksensa, koettivat häntä huvittaa ja itse samalla
huvitteleida. Mutta ruhtinas Andreista tuntui tämä ilonpito raskaalta
ja ilottomalta. Speranskin kimakka ääni häntä häiritsi, ja hänen
soinnuton herkeämätön naurunsa loukkasi hänen mieltään. Hän itse ei
nauranut ja pelkäsi koko ajan, että hänen läsnä-olonsa kävisi seuralle
sietämättömäksi. Mutta kukaan ei huomannut hänen yleisen mielialan
vastaista mielentilaansa. Kaikilla näytti olevan sangen hauskaa.

Jonkun kerran aikoi hänkin sekaantua keskusteluun, mutta hänen sanansa
kilvistyivät kuin korkki vedestä, eikä hän saattanut yhtyä heidän
leikinlaskuunsa.

Mitään pahaa tai sopimatonta heidän puheissaan ei ollut, kaikki oli
terävää, viisasta, vieläpä saattoi se olla naurettavaakin, mutta jotain
puuttui, ja puuttui juuri sitä, mikä tekee ilonpidon välittömäksi,
puuttui suolaa, mutta se olikin tälle seuralle aivan tuntematonta
tavaraa.

Päivällisten päätyttyä nousivat tytär ja kotiopettajatar pöydästä.
Speranski hyväili tytärtään valkealla kädellään ja suuteli häntä. Mutta
tämäkin näytti ruhtinas Andreista luonnottomalta.

Herrat jäivät englantilaiseen tapaan istumaan portviinin ääreen.

Kun puheltiin Napoleonin toimista Espanjassa, alkoi ruhtinas Andrei
vastustaa toisten mielipiteitä, jotka kaikki olivat suosiollisia näille
toimille. Speranski hymähti ja kertoi jutun, jolla ei ollut mitään
yhteyttä keskusteluaineen kanssa, kääntääkseen keskustelun kulun
toisille aloille. Jonkun hetken olivat kaikki ääneti.

Kun he olivat istuneet jonkun ajan pöydän ääressä, tulppasi isäntä
viinipullon, antoi sen palvelijalle, nousi seisoalleen ja sanoi:
"nykyään kulkee hyvä viini saappaissa".[61] Vieraatkin nousivat ja
lähtivät äänekkäästi puhellen vierashuoneeseen. Palvelija ojensi
Speranskille kaksi pikalähetin tuomaa kirjettä. Hän otti ne ja poistui
työhuoneeseen. Samassa hävisi vieraiden hilpeys, ja he alkoivat hiljaa
keskustella keskenään.

-- No, nyt lausuntoa! -- sanoi isäntä tullessaan työhuoneesta. --
Verraton kyky! -- hän jatkoi, kääntyen ruhtinas Andreihin. Magnitski
oikasihe heti asentoon ja alkoi lausua ranskankielistä pilarunoa, jonka
oli sepittänyt eräistä Pietarin tunnetuista henkilöistä. Tuon tuostakin
keskeytti kättenpauke hänet. Lausunnon loputtua astui ruhtinas Andrei
isännän luo ja alkoi hyvästellä.

-- Mihin näin aikaiseen? -- sanoi Speranski.

-- Olen luvannut saapua illatsuun...

Molemmat vaikenivat hetkeksi. Ruhtinas Andrei katseli läheltä noihin
kiiltäviin kuvastinsilmiin, ja hänestä tuntui naurettavalta, että oli
saattanut odottaa jotain Speranskilta ja heidän yhteisestä työstään ja
että hän oli saattanut pitää niin tärkeinä Speranskin toimia. Vielä
kauvan kaikui hänen korvissaan Speranskin täsmällinen, iloton nauru.

Kotiin palattuaan muisteli ruhtinas Andrei elämäänsä
Pietarissa viimeisten neljän kuukauden kuluessa ja se tuntui
hänestä aivan oudolta. Hän muisteli hommiaan, liehakoimisiaan,
sotalaki-ehdotelmaansa, joka oli jätetty komitealle, mutta silti
tahdottiin jättää unhotuksiin ainoastaan sentähden, että samasta
aineesta oli juuri vähää ennen laadittu sangen heikko ehdotelma, joka
oli esitetty hallitsijan vahvistettavaksi; hän muisteli myös työtä
komiteassa jossa jäsenenä oli m.m. Berg; muisteli miten huolellisesti
ja kauvan aina oli tässä komiteassa keskusteltu työjärjestystä ja
muotoseikkoja koskevista asioista, mutta miten vältellen ja
hätimiten oli sivuutettu todelliset asiat. Hän muisteli toimiaan
lakivaliokunnassa, miten huolellisesti oli kääntänyt venäjäksi
roomalaisia ja ranskalaisia lakikokoelmia käsitteleviä kirjoituksia, ja
hän häpesi itseään. Sitten kuvastuivat elävästi hänen mieleensä elämä
Bogutsharovossa, toimet maalla, matka Rjasaniin; hän muisti talonpojat,
kylänvanhimman Dronin, ja kun sitten mielessään sovitteli näihin
henkilöihin _yksilön oikeuksia_, joita lakipykälissä oli koettanut
määritellä, niin alkoi häntä ihmetyttää, miten oli niin kauvan
saattanut tuhlata aikaansa näin turhaan työhön.



XIX.


Seuraavana päivänä kävi ruhtinas Andrei vieraskäynneillä muutamissa
perheissä, joissa ei vielä ollut ennen käynyt, m.m. Rostoveilla, joihin
oli uudestaan tutustunut viimeisissä tanssiaisissa. Kohteliaisuus jo
vaati häntä käymään Rostoveilla, mutta sen lisäksi halutti häntä nähdä
kotioloissa tuo kumma, pirteä tyttönen, josta hänelle oli jäänyt niin
hauska muisto.

Hän kohtasi Natashan miltei ensimmäisenä. Tyttösellä oli yllä sininen
arkipuku, jossa hän ruhtinas Andrein mielestä oli vielä sievempi kuin
tanssiaispuvussa. Natasha ja muutkin perheen jäsenet kohtelivat
ruhtinas Andreita sydämellisen avonaisesti, aivan kuin vanhaa ystävää.
Rostovilaiset, joita ruhtinas Andrei ennen oli arvostellut ankarasti,
tuntuivat nyt kaikki hänestä verrattomilta, vaatimattomilta ja
hyvänsuovilta ihmisiltä. Vanhan kreivin vieraanvaraisuus ja
sydämellisyys -- ominaisuudet, jotka Pietarissa ovat niin harvinaisia
-- vaikuttivat niin valtavasti ruhtinas Andreihin, ettei hän saattanut
vastustaa päivälliskutsua. "He ovat todella hyviä, kelpo ihmisiä" --
ajatteli Bolkonski -- "vaikkeivätkään lainkaan käsitä, mikä aarre
heillä on tyttäressään; mutta kelpo ihmisiä he ovat ja he muodostavat
oivan taustan tuolle omituisen runolliselle, viehättävälle tyttöselle,
joka uhkuu todellista elämää!"

Natashan lähettyvillä tunsi ruhtinas Andrei siirtyvänsä aivan
vieraaseen, erityiseen maailmaan, jonka täyttivät hänelle aivan
tuntemattomat riemut, siihen vieraaseen maailmaan, joka häntä niin
kummasti oli viekoitellut jo Otradnon lehtokujassa ja avonaisen akkunan
ääressä kuutamoyönä. Nyt tämä maailma ei enää häntä viekoitellut, ei se
enää ollut hänelle vieras; tultuaan tähän maailmaan hän sieltä löysi
uusia nautinnon aiheita.

Päivällisen jälkeen istuutui Natasha ruhtinas Andrein pyynnöstä
klaveerin ääreen ja alkoi laulaa. Ruhtinas Andrei seisoi naisten kanssa
keskustellen akkunan luona ja kuunteli. Kesken lausetta ruhtinas Andrei
vaikeni ja tunsi itkun väreitä kurkussaan. Tämä oli hänelle aivan
odottamatonta, sillä hän ei luullut voivansa itkeä. Hän katseli
laulavaa Natashaa, ja uusi onnellinen kieli värähti hänen sielussaan.
Hän oli onnellinen, mutta samalla täytti kaiho hänen mielensä.
Vaikkei hänellä ollut vähintäkään itkun syytä, oli hän sentään
pillahtamaisillaan itkuun. Miksi? Entinen rakkausko oli syynä? Pikku
ruhtinatar vainajako? Pettymyksensäkö?... Tulevaisuudentoiveensako?...
Olivat ja eivät olleet. Tärkeimpänä syynä oli se, että hän yhtäkkiä
tunsi elävästi, miten kauhea ristiriita oli olemassa jonkin hänessä
asustavan äärettömän suuren ja määrittelemättömän ja jonkin ahtaan ja
ruumiillisen välillä, jonka tiesi itseään sekä myöskin Natashaa
hallitsevan. Tämä ristiriita häntä painoi ja samalla saattoi iloiseksi.

Heti kun Natasha oli lopettanut laulamisensa meni hän ruhtinas Andrein
luo ja kysyi, mitä tämä piti hänen äänestään. Mutta samassa huomasi hän
käyttäytyneensä tuhmasti ja hämmentyi. Ruhtinas Andrei katseli
hymyillen häneen ja sanoi, että häntä miellytti hänen äänensä samoin
kuin kaikkikin mitä hän tekee.

Illalla myöhään lähti ruhtinas Andrei Rostovien talosta. Hän meni
levolle tavallisuuden mukaan, mutta huomasi pian, ettei voisi nukkua.
Milloin sytytti hän kynttilän ja nousi istumaan vuoteessa, milloin
nousi kokonaan vuoteesta, laskeutui taas pitkälleen, mutta unettomuus
ei nyt häntä lainkaan rasittanut: niin riemukkaalta ja uudelta tuntui
sielussa, aivan kuin olisi ummehtuneesta huoneesta päässyt vapaaseen
Jumalan ilmaan. Hänen ei edes pistänyt päähänsä, että olisi rakastunut
Natashaan; hän ei edes ajatellut tyttöä; tyttönen liiteli vain hänen
mielikuvissaan, ja sentään näki hän koko elämänsä aivan uudessa
valossa. "Miksi pelkään, miksi häärin näissä ahtaissa, suletuissa
kehyksissä, kun kerran elämä, koko elämä kaikkine riemuineen on minulle
avoinna?" -- puheli hän itselleen. Ja ensi kerran pitkistä ajoista hän
alkoi laatia onnellisia tulevaisuudensuunnitelmia. Hän päätti
mielessään, että hänen on ryhdyttävä kasvattamaan poikaansa, on
etsittävä hänelle kasvattaja, johon voi täysin luottaa; sitten on hänen
erottava toimistaan ja lähdettävä ulkomaille, Englantiin, Sveitsiin ja
Italiaan. "Minun on käytettävä hyväkseni vapautta niin kauvan kun vielä
tunnen itseni näin voimakkaaksi ja nuoreksi. Pierre oli oikeassa
sanoessaan, että onnelliseksi tullakseen on ihmisen uskottava onnen
mahdollisuuteen, ja nyt siihen minäkin uskon. Jättäkäämme kuolleet
kuolleitten haudattaviksi, mutta eläkäämme ja olkaamme onnelliset, kun
elämä meissä vielä sykkii", -- hän ajatteli.



XX.


Eräänä aamuna saapui Pierren luo eversti Adolf Berg, jonka Pierre
tunsi, kuten kaikkikin Moskovassa ja Pietarissa. Bergillä oli yllä
uudenuutukainen, siisti virkapuku, ja hänen rasvatut hiuksensa olivat
suitut ohimoilta eteenpäin, keisari Aleksanteri Pavlovitshin tapaan.

-- Tulen juuri kreivittären luota, joka ikäväkseni ei saattanut suostua
pyyntööni; toivon että te, kreivi, olette suosiollisempi, -- puhui Berg
hymyillen.

-- Mitä haluatte, eversti? Olen valmis täyttämään pyyntönne.

-- Olen nyt, kreivi, saanut uuden kotini täydellisesti kuntoon, --
ilmoitti Berg, arvellen nähtävästi, että kaikki tästä tiedosta
riemastuvat; -- ja siksipä olen tuota aikonut järjestää pienen illatsun
omille ja vaimoni tuttaville. (Hän hymyili entistä herttaisemmin).
Tahdoin pyytää kreivitärtä ja teitä hyväntahtoisesti saapumaan
luoksemme teelle ja illalliselle.

Mutta kreivitär Helena Vasiljevna, joka piti alentavana seurustella
jonkinjoutavain Bergien kanssa, saattoi olla kyllin julma
kieltäytyäkseen tästä kunniasta. Berg selitteli niin juurtajaksain,
miksi hän tahtoo koota luokseen pienen, hyvän seurapiirin, ja miksi se
hänestä on hauskaa, ja miksi hän ei kuluta rahojaan korttipeliin tai
muuhun huonoon elämään, mutta kyllä on valmis suuriakin summia
uhraamaan hyvän seuran hankkimiseen, ettei Pierre saattanut kieltäytyä;
vaan lupasi saapua.

-- Mutta ei myöhään, kreivi, jos rohkenen pyytää, niin kymmentä
vailla kahdeksan, rohkenen pyytää. Muodostamme peliseuran, meidän
kenraalimmekin saapuu. Hän on minulle erittäin ystävällinen. Syömme
sitten illallista, kreivi. Tehkää siis hyvin.

Sinä iltana ei Pierre tapansa mukaan myöhästynyt vaan saapui Bergien
luo jo neljännestä vailla kahdeksan.

Bergit olivat jo valmiit vieraita vastaan ottamaan.

Aviopuolisot istuivat siistissä valaistussa työhuoneessa, joka upeili
uusine huonekaluineen, tauluineen ja veistokuvineen. Berg istui uudessa
napitetussa virkapuvussaan Veran vieressä ja selitteli tälle, miten
aina voi ja pitääkin hankkia itselleen ylhäisiä tuttavia, sillä silloin
vasta tuttavuuksista on iloa. "Aina heistä jotakin oppii ja voi jotakin
pyytää. Niinpä minunkin virka-urani (Berg ei laskenut elämäänsä
vuosissa, vaan virka-asteissa). Toverini eivät vielä ole alullakaan, ja
minä odottelen rykmentinpäällikön virkaa, ja on minulla onni olla
teidän puolisonne (hän nousi paikaltaan ja suuteli Veran kättä). Ja
miten olen kaiken tämän saavuttanut? Etupäässä -- tuttavuuksien
valitsemistaidolla. Sanomattakin on selvää, että pitää olla täsmällinen
ja siveellinen."

Berg vaikeni ja hymähti tuntiessaan etevämmyytensä heikon naisen
rinnalla, joka herttaisuudestaan huolimatta sittenkin oli vain heikko
nainen, joka ei voi täysin käsittää, mikä oikeastaan tekee miehestä
miehen, -- _ein Mann zu sein_. Vera myöskin hymähti tuntiessaan
etevämmyytensä siveellisen, hyvän miehensä rinnalla, joka hänen
mielestään, kuten kaikkikin miehet, käsitti väärin elämän tarkoituksen.
Pitäen vaimoaan mittapuuna arveli Berg kaikkien olevan heikkoja ja
tuhmia. Samoin Veerakin miestään ajatellen luuli, että kaikki miehet
pitävät ainoastaan itseään järkevinä, mutta siitä huolimatta ovatkin
itse tyhmyreitä, ylpeitä ja itsekkäitä.

Berg nousi, syleili vaimoaan varovasti, jottei rutistaisi tämän
kallista neulekaulusta, ja suuteli häntä keskelle suuta.

-- Kun emme vain saisi aivan pian lapsia, -- sanoi hän, huomaamatta
itsekään tässä minkäänlaista ajatuksen yhtenäisyyttä.

-- Niin, -- vastasi Vera, -- sitä en minäkään toivoisi. Pitäähän toki
elää seuraelämää varten.

-- Aivan tuollainen oli ruhtinatar Jusupovillakin, -- sanoi Berg,
osoittaen onnellisen hyvänsuovasti hymyillen vaimonsa neulekaulusta.

Samassa tuli palvelija ilmoittamaan, että kreivi Besuhof oli saapunut.
Aviopuolisot katsahtivat itsetietoisesti hymyillen toisiinsa, aivan
kuin kumpikin olisi tahtonut lukea ansiokseen tämän vieraan saapumisen.

"Nähkääs mitä tuttavuudet merkitsevät", -- ajatteli Berg, -- "nähkääs
mitä käytöstapa merkitsee!"

-- Mutta kuulehan, -- sanoi Vera, -- kun minä puhelen vieraiden kanssa,
niin älä minua keskeytä, sillä tiedän tarkalleen, mistä kunkin kanssa
on keskusteltava.

Berg hymähti.

-- Täytyy toisinaan, -- hän sanoi, -- miesten kanssa on puhuttava
toisinaan miestenkin asioista.

Pierre vietiin uutuuttaan upeilevaan vierashuoneeseen, missä ei
saattanut istuutua rikkomatta sopusuhtaisuutta, siisteyttä ja
järjestystä. Ja siksipä ei ollutkaan kumma, päinvastoin aivan
ymmärrettävä asia, ettei Berg kalliilta vieraalta saattanut kieltää
sopusuhtaisuuden rikkomista, vaikkakin hän itse, nähtävästi
sairaalloisesti peläten siihen ryhtymistä, jätti valinnan vieraalle.
Pierre rikkoi sopusuhtaisuuden siirtämällä itselleen tuolin, ja isäntä
ja emäntä alkoivat illatsun, keskustellen vieraan kanssa ja keskeyttäen
alituiseen toinen toistaan.

Vera oli saanut päähänsä, että Pierren kanssa oli puheltava Ranskan
lähetystöstä, ja ryhtyikin heti tähän aineeseen. Berg taas päätteli,
että oli jo miehistenkin asiain aika, keskeytti vaimonsa puheen ja
siirtyi puhumaan Itävallan sodasta ja, poiketen mielivaltaisesti
pääasioista, hän alkoi esittää omia mielipiteitään ja näkökantojaan
niistä ehdoista, joilla hänelle oli tarjottu toimi tässä sodassa, ja
selitteli niitä syitä, joiden perusteella hän oli kieltäytynyt tästä
toimesta. Vaikka keskustelu ei oikein ottanut luistaakseen, ja vaikka
Vera olikin miehelleen äkäinen miehisen aineksen sekaantumisen tähden,
ja vaikkei vielä ollutkaan heillä kuin yksi vieras, niin sittenkin
tuntui molemmista aviopuolisoista suloiselta, että _illatsu_ oli
alkanut mainiosti, ja että heidän illatsunsa keskusteluineen,
teenjuontineen, palavine kynttilöineen oli aivan samallainen kuin
kaikkien muidenkin illatsut.

Pian saapui sitten Boris, Bergin vanha toveri.

Hän kohteli Bergiä ja Veraa jonkun verran armollisesti ja suojelevasti.
Boriksen jälkeen saapui eräs rouva everstineen, sitten itse kenraali,
sitten Rostovit, ja nyt oli jo illatsu aivan tarkalleen tavallisten
illatsujen kaltainen. Vera ja Berg eivät voineet olla iloisesti
myhäilemättä katsellessaan vilkasta liikettä vierashuoneessa ja
kuunnellessaan tätä tolkutonta puhelua ja pukujen kahinaa. Kaikki meni
kuten muidenkin illatsuissa, ja erityisen tyypillinen oli kenraali,
joka kehuskeli asuntoa, läimäytti Bergiä olalle ja isällisen
omavaltaisena puuhaili pelipöydän järjestämisessä. Kenraali istuutui
kreivi Rostovin viereen, joka hänen jälkeensä oli arvokkain vieras.
Vanhukset yhtäällä, nuoret toisaalla, emäntä teepöydän ääressä, jolla
oli aivan samallaisia leivoksia hopeaisissa vasuissa kuin oli ollut
Panineillakin, kaikki oli aivan täydelleen samallaista kuin muillakin.



XXI.


Pierren, joka luettiin arvokkaimpiin vieraisiin, täytyi ryhtyä bostonia
pelaamaan kreivi Rostovin, kenraalin ja everstin kanssa. Hän joutui
istumaan vastapäätä Natashaa ja huomasi ihmeekseen, miten tyttö sitten
tanssiaisten oli tavattomasti muuttunut. Hän oli vaitelias ja
tuntuvasti rumempi kuin oli ollut tanssiaisissa; olisipa ollut
jolsakin, jollei hänen kainon rauhallinen käytöstapansa olisi jossain
määrin korvannut entistä suloutta.

"Mikä häntä vaivaa?" -- ajatteli Pierre, vilkaistuaan tyttöön. Natasha
istui teepöydän ääressä sisarensa vieressä ja vastaili sivulleen
katsahtamatta Boriksen puheisiin. Pelattuaan koko vahvan värinsä ja
otettuaan vastapelaajansa riemuksi viisi tikkiä Pierre kuuli
tervehdysten ja askelten ääntä ja vilkasi taas Natashaan.

"Mitä on hänelle tapahtunut?" -- puheli hän yhä enemmän ihmetellen
itsekseen.

Natashan edessä seisoi ruhtinas Andrei hellän hyväilevä ilme kasvoilla
ja puhui tytölle jotain. Pää pystyssä, poskilla raikas puna ja
pidätellen katkonaista hengitystään katseli Natasha Bolkonskiin.
Jonkinlainen sisäinen kirkas valo, joka äsken näytti sammuneelta,
loisti taas hänen silmistään. Hän oli hetkessä aivan muuttunut: rumuus
oli kadonnut, ja hän oli taas yhtä viehättävä kuin oli ollut
tanssiaisissa.

Ruhtinas Andrei tuli tervehtimään Pierreä, ja tämä huomasi ystävänsäkin
kasvoilla uuden, nuorekkaan ilmeen. Vaikka Pierre pelin kestäessä tuon
tuostakin muutti paikkaa ja istui milloin selin, milloin kasvoin
Natashaan, niin tarkasteli hän siitä huolimatta koko ajan tyttöä ja
ystäväänsä.

"Jotain sangen tärkeätä on tekeillä heidän välillään", -- ajatteli
Pierre, ja iloiset, mutta samalla myös katkerat tunteet riehahtelivat
hänen sydämessään ja saattoivat hänen kokonaan unohtamaan pelin.

Kuudennen vuoron loputtua nousi kenraali pöydästä ja sanoi, että näin
on mahdoton jatkaa, ja Pierre pääsi vapaaksi. Natasha puheli Sonjan ja
Boriksen kanssa, ruhtinas Andrei taas puheli Veran kanssa, joka
hienosti hymyillen koetti parastaan emäntänä. Pierre meni ystävänsä luo
ja kysyttyään keskustellaanko salaisuuksista, istuutui Veran ja
Bolkonskin seuraan. Vera, joka oli huomannut ruhtinas Andrein suhteen
Natashaan, arveli, että illatsussa, todellisessa illatsussa pitää
hienolla tavalla viitata tunteisiinkin, ja siksipä hän heti
kun jäivät kahdenkesken alkoikin puhua ruhtinas Andreille ensin
ylimalkaan tunteista ja sitten sisarestaan. Hänen täytyi näin
viisaalle (jommoisena piti ruhtinas Andreita) vieraalle näyttää
valtiomiestaitoaan.

Kun Pierre palasi heidän luokseen huomasi hän, että Vera oli ylen
tyytyväinen ja innostunut keskusteluun, mutta ruhtinas Andrei taas
(mikä muuten oli harvinaista) näytti hämmentyneeltä.

-- Mitä arvelette? -- puheli Vera, hienosti hymyillen. -- Te, ruhtinas,
olette niin tarkkanäköinen ja käsitätte ensi näkemältä ihmisen
luonteen. Mitä ajattelette Natashasta, voiko hän vakavasti täyttää
velvollisuutensa, voiko hän, kuten muut naiset (Vera tarkoitti
itseään), kerran mieheen rakastuttuaan ikuisesti olla hänelle
uskollinen? Sellaista pidän todellisena rakkautena. Mitä arvelette,
ruhtinas?

-- En tunne kyllin tarkasti sisartanne, -- vastasi ruhtinas Andrei,
ivallisesti hymyillen salatakseen hämmentyneen mielentilansa, --
voidakseni ratkaista näin aran kysymyksen; ja sitäpaitsi olen
huomannut, että mitä vähemmän naisella on ihailijoita sitä vakavampi
hän on, -- hän lisäsi ja katsahti samalla Pierreen, joka oli tullut
heidän luokseen.

-- Niin, se on totta, ruhtinas; meidän aikanamme, -- jatkoi Vera
(mainiten meidän aikamme, kuten yleensä mielellään mainitsevat
yksinkertaiset ihmiset, jotka luulevat keksineensä ja määritelleensä
meidän aikamme omituisuudet ja jotka luulevat ihmisten ominaisuuksien
muuttuvan ajan mukana) -- meidän aikanamme ovat tytöt niin vapaita,
että _le plaisir d'être courtisée_[62] useinkin tukahuttaa heissä
todellisen tunteen. Ja täytyy tunnustaa, että Natashakin on tälle
heikkoudelle sangen altis. -- Natashan mainitseminen sai ruhtinas
Andrein kasvoille taas yrmeän, epämiellyttävän ilmeen; hän aikoi
nousta, mutta Vera vain jatkoi, hymyillen yhä hienommin:

-- Ei ketään ole mielestäni niin liehakoittu kuin häntä, -- puhui
Vera,-- mutta tähän saakka ei kukaan ole häntä vakavasti miellyttänyt.
Tehän tiedättekin, kreivi, -- sanoi hän Pierreen kääntyen, -- ettei
edes meidän herttainen serkkumme Boris, joka, meidän kesken sanottuna,
oli sangen _dans le pays du tendre_...[63]

Ruhtinas Andrei yrmisti kulmiaan ja oli vaiti.

-- Tehän olette Boriksen ystävä? -- sanoi Vera hänelle.

-- Kyllä hänet tunnen...

-- Hän on varmaan kertonut lapsuusajan rakkaudestaan Natashaan?

-- Lapsuusajan rakkausko? -- kysyi ruhtinas Andrei äkkiä ja punastui.

-- Niin. Johtavathan serkusten väliset läheiset suhteet toisinaan
rakkauteen: _le cousinage est un dangereux voisinage_.[64] Eikö totta?

-- Oi, epäilemättä, -- sanoi ruhtinas Andrei ja alkoi luonnottoman
vallattomasti varoitella Pierreä tämän viidenkymmenenvuotisista
moskovalaisista serkuista, nousi kesken puhettaan, tarttui Pierren
käsipuoleen ja vei hänet syrjään.

-- Entä nyt? -- sanoi Pierre ihmeissään katsellen ystävänsä kumman
elokkaita kasvoja ja muistellen silmäystä, millä ruhtinas Andrei
noustessaan oli katsahtanut Natashaan.

-- Minun pitää, minun pitää puhella sinun kanssasi, -- sanoi ruhtinas
Andrei. -- Tiedäthän meidän naisten hansikkaamme (hän tarkoitti niitä
vapaamuurarihansikkaita, jotka annettiin jokaiselle tulokasveljelle,
jotta tämä voisi antaa ne rakastamalleen naiselle). Minä... Mutta
olkoon nyt sillään, puhun sinulle sittemmin... -- Ja kumma loiste
silmissä ja hätäisin liikkein hän astui Natashan luo ja istuutui hänen
viereensä. Pierre huomasi, miten hän jotain kysyi Natashalta ja miten
tämä vastasi pyrähtäen.

Samalla tuli Pierren luo Berg ja kehoitti innokkaasti häntä yhtymään
kenraalin ja everstin väliseen kinasteluun Espanjan sodasta.

Berg oli tyytyväinen ja onnellinen. Hän hymyili kuin aurinko. Illatsu
oli erittäin onnistunut ja aivan samallainen kuin muutkin illatsut,
joissa hän oli ollut mukana. Kaikki oli samallaista: naisten hienot
puheet, kortit, äänekkäästi korttipöydässä haasteleva kenraali,
teekeittiö ja vieläpä leivoksetkin. Eräs seikka vielä puuttui, jotta
illatsu olisi ollut sellainen kuin nekin, joita Berg jäljitteli.
Puuttui kovaääninen miehinen keskustelu ja kinastelu jostain tärkeästä
ja viisaasta asiasta. Kenraali oli jo alkanut tällaisen kinastelun, ja
sitä kuulemaan ja siihen yhtymään Berg nyt houkuttelikin Pierreä.



XXII.


Seuraavana päivänä lähti ruhtinas Andrei Rostoveille päivälliselle,
koska Ilja Andrejevritsh oli hänet kutsunut, ja viipyi heidän luonaan
koko päivän.

Kaikki talossa tiesivät ruhtinas Andrein tulon syyn, eikä hän itsekään
sitä koettanut salata, vaan seurusteli koko ajan Natashan kanssa. Eikä
ainoastaan Natasha säikähtyneessä, mutta riemuitsevassa ja onnellisessa
sydämessään tuntenut pelkoa jotain tärkeätä, välttämätöntä
odottaessaan, ei, koko talon oli vallannut samallainen pelko.
Surullisin, vakavan ankarin silmin katseli kreivitär ruhtinas Andreita,
kun tämä puheli Natashan kanssa, ja teeskennellyn kainosti alkoi hän
puhella jonkin joutavaa, kun vain ruhtinas Andrei häneen vilkasi. Sonja
ei uskaltanut jättää Natashaa ja pelkäsi samalla, että saattaisi olla
esteeksi. Kun he vain hetkeksikin jäivät kahdenkesken, kävi Natasha
kalpeaksi ja odotti sydäntuskalla jonkun saapumista. Häntä ihmetytti
ruhtinas Andrein arkuus. Hän tunsi että ruhtinas Andreilla oli jotain
erinomaisempaa sydämellä, mutta hän ei saanut sanotuksi.

Kun ruhtinas Andrei illalla oli lähtenyt, tuli kreivitär Natashan luo
ja kysyi kuiskaten:

-- No, armaani?

-- Äiti, Jumalan nimessä, älä kysy minulta nyt mitään. En voi sanoa, --
vastasi Natasha.

Siitä huolimatta lojui Natasha samana iltana kauvan äidin vieressä
tämän vuoteessa. Hän oli kiihtynyt ja pelokas ja katsoa tuijotti
suoraan eteensä. Hän kertoeli äidille, miten ruhtinas Andrei oli häntä
kehunut, miten hän oli kertonut lähtevänsä ulkomaille ja kysellyt,
missä he aikovat viettää kesän, ja miten hän oli udellut Boriksesta.

-- Mutta tällaista, tällaista en vielä milloinkaan ole kokenut! --
puheli Natasha. Mutta minä pelkään hänen lähettyvillään, mitä se
merkitsee? Lieköhän, että tämä on se todellinen, niinkö? Äiti, joko
nukut?

-- En, rakkaani, itsekin pelkään, -- vastasi äiti. -- Menehän jo
nukkumaan.

-- En kuitenkaan saata nukkua. Ja hulluapa olisikin nyt nukkua. Äiti
rakas, äiti, tällaista en vielä milloinkaan ole tuntenut, -- puheli
Natasha, ihmetellen ja kauhistuen sydämessään riehuvia tunteita. --
Emmehän saattaneet edes aavistaa!...

Natashasta tuntui kuin olisi hän ollut rakastunut ruhtinas Andreihin
jo Otradnon ajoilta. Häntä oli peloittavinaan tämä kummallinen,
odottamaton onni, että se, jonka hän jo ensi näkemältä (nyt oli hän jo
aivan varma siitä) oli omakseen valinnut, nyt taas tapasi hänet ja on
häneen rakastunut.

"Ja pitipä hänen nyt juuri, kun mekin olemme täällä, saapua Pietariin.
Ja pitipä meidän kohdata toisemme noissa tanssiaisissa. Kaikki on
kohtalon työtä. On selvää, että kohtalo on asiat niin johtanut. Jo
silloin kun ensikerran hänet näin tunsin jotain erikoista."

-- Mitä hän sinulle vielä sanoi? Mitä runoja hän kirjoitti? Luehan ...
-- puhui äiti mietteissään, sillä hän oli huomannut, että ruhtinas
Andrei kirjoitti jotain Natashan muistikirjaan.

-- Äiti, onko se häpeällistä, kun hän on leski?

-- Ole lörpöttelemättä, Natasha. Rukoile Jumalaa. _Les mariages se font
dans les cieux_.[65]

-- Kyyhkyni, äiti armaani, miten teitä rakastan, miten minun on hyvä
olla! -- huudahti Natasha, kiersi äidin syleilyynsä, ja onnen ja
liikutuksen kyyneleet tulvivat hänen silmistään.

Samaan aikaan oli ruhtinas Andrei Pierren luona ja kertoi tälle
rakkaudestaan Natashaan ja lujasta päätöksestään ottaa tyttö
vaimokseen.

       *       *       *       *       *

Samana päivänä oli kreivitär Helenalla kutsut; oli saapunut Ranskan
lähettiläs, eräs prinssi, joka viime aikoina oli ollut jokapäiväinen
vieras talossa, ja paljon ylhäisiä herroja ja naisia. Pierrekin oli
tullut vaimonsa suojiin, kulki läpi huoneuston ja ihmetytti kaikkia
miettivän hajamielisellä ja synkällä muodollaan.

Tanssiaisten jälkeen oli Pierre taas alkanut tuntea tuon kauhean ikävän
läheisyyttä ja koetti kaikin voimin torjua sitä luotaan. Prinssin
ilmestyttyä taloon oli Pierrestä tehty kamariherra, ja tämän tapauksen
jälkeen alkoi häntä painostaa ja hävettää suurissa seuroissa, ja yhä
useammin vaivasivat häntä entiset synkät mietteet ihmiselämän
turhuudesta. Ja tämä synkkä mielentila yhä vain kasvoi, kun hän
samoihin aikoihin huomasi holhokkinsa Natashan ja ruhtinas Andrein
väliset suhteet ja samalla tuli verranneeksi ystävänsä asemaa omaansa.
Hänestä oli yhtä vastenmielistä ajatella vaimoaan, Natashaa tai
ruhtinas Andreita. Taas tuntui hänestä kaikki turhuudelta iäisyyden
rinnalla, ja edessä oli kysymys: "miksi?" Ja hän aherteli yöt päivät
veljeskunnan töiden ääressä, toivoen täten pidättelevänsä pahaa henkeä
loitolla. Poistuttuaan kreivittären kutsuista Pierre istui puoliyön
aikaan tupakansavuisessa, matalassa huoneessaan, yllä kulunut yönuttu,
ja jäljenteli veljeskunnalle alkuperäisiä skotlantilaisia asiakirjoja.
Äkkiä kuuli hän lähenevää astuntaa. Huoneeseen astui ruhtinas Andrei.

-- Ah, tekö täällä, -- sanoi Pierre hajamielisen ja
tyytymättömän näköisenä. -- Minä täällä työskentelen, -- hän jatkoi,
osoittaen pöydällä olevaa vihkoa aivan kuin pelastajaansa elämän
onnettomuuksissa. Ruhtinas Andrei oli kuin uudestaan elämään herännyt;
hänen kasvonsa olivat riemuitsevan loistavat, kun hän pysähtyi
ystävänsä eteen. Hän ei huomannut tämän surullista katsetta, hymyili
vain itserakkaan tyytyväisenä.

-- No, rakkaani, -- sanoi ruhtinas Andrei, -- aijoin jo eilen sinulle
puhua ja nyt olen tullut vartavasten. En milloinkaan ole tällaista
kokenut. Olen rakastunut, ystäväiseni.

Pierre huoahti syvään ja heittäytyi raskaine ruhoineen sohvalle
ruhtinas Andrein viereen.

-- Natasha Rostoviin, niinhän? -- hän sanoi.

-- Niin, niin, kehenkäs sitten? En olisi luullut, mutta tämä tunne on
minua voimakkaampi. Eilen tuskittelin ja kärsin, mutta näistä
tuskistakaan en luovu hinnalla millään. En ole ennen elänyt. Nyt vasta
elän, mutta hänettä en voi elää. Mutta voiko hän minua rakastaa?...
Olen liian vanha... Mikset puhu?...

-- Minäkö? Minäkö? Mitä teille olen sanonut, -- sanoi Pierre äkkiä ja
alkoi astella pitkin permantoa. -- Olen aina sitä ajatellut... Hän on
harvinaisuus... Rakas ystävä, pyydän, älkää järkeilkö, älkää epäröitkö,
ottakaa hänet, ottakaa, ottakaa... Ja vakuutan, että olette maailman
onnellisin ihminen.

-- Entä hän!

-- Hän rakastaa teitä.

-- Älä puhu pötyä... -- sanoi ruhtinas Andrei hymyillen ja katsoi
ystäväänsä silmiin.

-- Rakastaa, tiedän, -- kirkasi Pierre kiivaasti.

-- Älähän, kuulehan, -- sanoi ruhtinas Andrei pidätellen ystäväänsä
käsipuolesta. -- Käsitätkö asemani? Minun täytyy purkaa sydämeni
jollekulle.

-- No, no, puhu, olen iloinen, -- puheli Pierre, ja todellakin
muuttuivat hänen kasvonsa yhtäkkiä: rypyt otsalta hävisivät, ja
iloisena alkoi hän kuunnella ystävänsä puhetta. Ruhtinas Andreikin
näytti aivan toiselta, uudelta ihmiseltä. Mihin oli hävinnyt hänen
kaihomielisyytensä, mihin elämän halveksuminen, mihin pettymykset?
Pierre oli ainoa ihminen, jolle hän saattoi avata sydämensä, ja siksipä
hän sen nyt purkikin täydelleen. Helposti ja rohkeasti hän suunnitteli
tulevaisuuttaan, puhui, miten hänen on mahdoton uhrata onneaan isän
päähänpistoille, miten hän pakottaa isän suostumaan tähän avioliittoon
ja mieltymään Natashaan tai menee naimisiin isän suostumuksetta ja
ihmetteli näitä kumman outoja hänestä itsestään riippumattomia
tunteita, jotka nyt kokonaan olivat vallanneet hänen olemuksensa.

-- Enpä olisi uskonut, vaikka ken minulle olisi sanonut, että voin näin
rakastaa, -- puheli ruhtinas Andrei. -- Tämä tunne on aivan erilainen
kuin entiset. Koko maailma on jakaantunut kahtia: toisaalla -- hän ja
pelkkää onnea ja toiveita, valoa; toisaalla -- missä häntä ei ole,
ikävää -- ja pimeätä...

-- Pimeätä ja synkkää, -- toisti Pierre, -- niin, niin, kyllä käsitän.

-- En voi olla valoa rakastamatta, ei ole se minun syyni. Ja olen ylen
onnellinen. Ymmärrätkö minua? Tiedän, että iloitset onnestani.

-- Kyllä, kyllä, -- vakuutteli Pierre, katsellen surumielisen hellin
silmin ystäväänsä. Mitä valoisemmalta hänestä näytti ystävän kohtalo,
sitä synkemmältä tuntui oma.



XXIII.


Avioliittoon tarvittiin isän suostumus, ja siksipä ruhtinas Andrei
seuraavana päivänä lähtikin matkalle Lisijagoriin. Isä tekeytyi
väliäpitämättömän rauhalliseksi, vaikka asia häntä todellisuudessa
kovin harmitti. Hän ei enää elämänsä viime taipaleella saattanut
käsittää mitään muutoksia tai uutuuksia toistenkaan elämässä. --
"Antaisivat minun jo kuolla rauhassa ja tekisivät sitten mielensä
mukaan", -- tuumiskeli vanhus itsekseen. Mutta kuten aina tärkeissä
tapauksissa, niin nytkin ukko alkoi valtioviisaasti asiaa arvostella ja
lausui ajatuksensa aivan rauhallisena.

Ensiksikin ei avioliitto ollut kyllin loistava sukuun, varallisuuteen
ja yhteiskunnalliseen asemaan nähden. Toiseksi ruhtinas Andrei ei enää
ollut nuoruutensa kukoistuksessa, oli heikko terveydeltään (tätä
seikkaa piti vanhus erittäin tärkeänä), ja tyttö oli liian nuori.
Kolmanneksi, surkea oli jättää poika nuoren tyttösen hoiviin. -- Ja
neljänneksi, -- sanoi vanhus, katsoen ivallisena poikaansa silmiin, --
pyydän sinua jättämään asian ratkaisun vielä vuodeksi. Lähde
ulkomaille, hoida terveyttäsi, etsi mieleisesi saksalainen poikasi
kasvattajaksi, ja jos sitten rakkaus, intohimo, itsepäisyys, tai miksi
häntä nimittäisi, vielä on vastustamaton, niin mene sitten naimisiin.
Ja nämä ovat viimeiset sanani, huomaa viimeiset... -- lopetti vanhus
sellaisella äänen painolla, että helposti saattoi huomata hänen
järkkymättä pysyvän päätöksessään.

Ruhtinas Andrei käsitti, että isä toivoi joko hänen tai tytön rakkauden
sammuvan tuon vuoden kuluessa, ja hän päätti suostua isän ehdotukseen.
Hän päätti kosia ja siirtää häät vuodeksi eteenpäin.

Kolmen viikon kuluttua palasi hän maalta Pietariin.

Kun Natasha illalla oli puhellut äidin kanssa asiasta odotteli hän koko
seuraavan päivän Bolkonskin tuloa, mutta turhaan. Yhtä turhaan odotteli
hän seuraavina päivinä. Pierreäkään ei kuulunut, ja Natasha, joka ei
tietänyt ruhtinas Andrein matkasta, oli aivan ymmällä.

Näin kului kolme viikkoa. Natasha ei käynyt missään, käyskenteli vain
kuin varjo joutilaana ja alakuloisena huoneesta toiseen ja itkeä
tihusteli iltasin huoneessaan. Ei hän enää iltasin käynyt äidinkään
luona. Hän oli ärtyinen ja karahti pienemmästäkin punaiseksi. Hänestä
tuntui kuin kaikki olisivat huomanneet hänen onnettomuutensa ja
säälineet ja nauraneet häntä. Tämä itserakkaudesta ja turhamaisuudesta
johtunut suru lisäsi vain raskasta sydämen surua.

Kerran tuli hän äidin luo ja aikoi hänelle jotain sanoa, mutta
pillahtikin samassa itkuun. Hän itki kuten itkevät loukkaantuneet
lapset, jotka eivät käsitä, miksi heitä on rangaistu.

Äiti alkoi häntä lohdutella. Natasha kuunteli alussa äidin lohdutuksia,
mutta keskeytti hänet yhtäkkiä:

-- Herjetkää jo, äiti, en edes ajattele, enkä tahdokkaan ajatella!
Tulee ensin ja sitten jättää, jättää...

Hänen äänensä värisi, ja hän oli vähällä taas pillahtaa itkuun, mutta
voitti luontonsa ja jatkoi rauhallisena.

-- Enhän minä lainkaan haluakkaan miehelään. Minä häntä pelkään; olen
jo aivan rauhoittunut, aivan rauhoittunut...

Seuraavana päivänä Natasha puki ylleen sen vanhan pukunsa, jossa hän
oli viettänyt niin monta iloista aamuhetkeä, ja alkoi aamusta alkaen
puuhailla entisissä toimissaan, jotka oli jättänyt tanssiaisten
jälkeen. Juotuaan teensä hän meni saliin, missä oli erinomaisen hyvä
kaje, ja alkoi lauluharjoituksensa. Käytyään kertaalleen ensimäiset
harjoitukset hän pysähtyi keskelle salia, ja toisti erään
sävelkatkelman, joka häntä erityisesti miellytti. Iloisena kuunteli hän
hurmaavia säveliä, jotka heläten täyttivät tyhjän salin ja sitten
häipyivät hiljalleen, ja riemu täytti hänen sydämensä. -- "Ei sitä
kannata niin paljon ajatella, näinkin on hyvä olla", -- sanoi hän
itselleen ja alkoi astella edestakasin salin kumajavalla parketilla.
Joka askeleella nousi hän korolta kärjelle (hänellä oli jaloissa uudet,
lempikenkänsä) ja yhtä iloisena kuin oli kuunnellut sävelten helinää
hän nyt kuunteli tätä korkojen tahdikasta kapinaa ja kengänkärkien
narahtelua. Kulkiessaan kuvastimen ohi hän vilkasi siihen. -- "Tuossapa
olen!" -- näytti hänen ilmeensä sanovan. -- "No, vähät muusta. Ketään
en kaipaa."

Palvelija aikoi tulla saliin siivoamaan, mutta Natasha ei häntä
päästänyt, sulki oven hänen jälkiinsä ja jatkoi kävelemistään. Hän oli
taas joutunut tuohon mielentilaan, jolloin piti itsestään ja ihaili
omia avujaan. -- "Mutta onpas ihana tuo Natasha!" -- puheli hän taas
itsekseen aivan kuin jonkun miehiä edustavan henkilön sanoilla. -- "Hän
on sievä, nuori, hänellä on hyvä ääni, eikä hän ketään häiritse,
jättäkää hänet vain rauhaan." Mutta vaikka hän olisi ollut miten
rauhassa tahansa, ei hän silti ollut rauhallinen, ja heti hän itsekin
sen tunsi.

Eteisen ovi avautui, ja joku kysyi: "ollaanko kotona?" -- ja samassa
kuului astuntaa. Natasha katseli kuvastimeen, muttei eroittanut sieltä
itseään. Hän kuunteli askelia eteisestä. Kun hän eroitti itsensä
kuvastimesta huomasi hän olevansa kalpea. Se on _hän_. Hän tunsi hänet
varmasti, vaikka vaivoin kuuli hänen äänensä sulettujen ovien takaa.

Natasha lähti kalpeana ja säikähtyneenä juoksemaan vierashuoneeseen.

-- Äiti, Bolkonski on saapunut! -- hän sanoi. -- Äiti, tämä on
kauheata, sietämätöntä! En tahdo ... kiusautua! Mitä on minun
tehtävä?...

Kreivitär ei vielä ollut ehtinyt vastaamaan Natashalle, kun ruhtinas
Andrei astui huoneeseen vakavan ja huolestuneen näköisenä. Kun hän näki
Natashan, kirkastuivat hänen kasvonsa. Hän suuteli kreivittären ja
Natashan kättä ja istuutui sohvan viereen.

-- Ei ole meillä pitkiin aikoihin ollut iloa... -- alkoi kreivitär,
mutta ruhtinas Andrei keskeytti hänet, vastaten hätäisesti kreivittären
kiertävään kysymykseen.

-- En ole käynyt teillä tänä aikana, sillä olin isäni luona
neuvottelemassa sangen tärkeästä asiasta. Palasin vasta viime yönä, --
sanoi hän, katsahtaen Natashaan. -- Tahtoisin puhella kanssanne,
kreivitär, -- lisäsi hän hetkisen vaiti oltuaan.

Kreivitär huoahti raskaasti ja loi silmänsä maahan.

-- Tehkää hyvin, -- hän lausui.

Natasha tunsi, että hänen olisi poistuttava, mutta hän epäröi: jokin
puristi kurkussa, ja silmät selällään hän katsoa töllisteli ruhtinas
Andreihin.

"Nytkö? Tällä hetkellä!... Ei, se on mahdotonta" ... -- ajatteli
Natasha.

Ruhtinas Andrei katsahti taas Natashaan, ja nyt tämä huomasi, ettei
ollut erehtynyt. Niin, nyt, tuossa tuokiossa ratkaistaan hänen
kohtalonsa.

-- Mene, Natasha, kutsun sinut sitten, -- sanoi kreivitär kuiskaten.

Natasha katsahti pelästynein, rukoilevin silmin ensin ruhtinas
Andreihin ja sitten äitiinsä ja poistui huoneesta.

-- Olen saapunut, kreivitär, pyytämään tyttärenne kättä, -- sanoi
ruhtinas Andrei.

Kreivitär karahti punaiseksi, mutta hän ei vastannut sanaakaan.

-- Teidän kosintanne... -- alkoi kreivitär verkalleen. -- Ruhtinas
Andrei oli vaiti ja katseli kreivitärtä silmiin. -- Teidän
kosintanne ... (kreivitär hämmentyi) meitä miellyttää, ja ... minä
annan suostumukseni, olen iloinen. Ja mieheni ... toivoakseni ...
mutta Natashasta kaikki riippuu...

-- Puhun hänelle asiasta kun ensin saan teidän suostumuksenne ...
annatteko sen minulle? -- sanoi ruhtinas Andrei.

-- Annan, -- sanoi kreivitär, ojensi kätensä ruhtinas Andreille ja
painoi vierovan hellästi huulensa hänen kättään suutelemaan
taivistuneen ruhtinas Andrein otsalle. Hän tahtoi rakastaa ruhtinas
Andreita kuin omaa poikaansa, mutta tunsi samalla, että tämä oli
hänelle vieras ja peloittava henkilö. -- Olen varma mieheni
suostumuksesta, -- sanoi kreivitär, -- mutta entäs isänne...

-- Isäni, jolle tein selvän aikeistani, pani ehdoksi suostumukselleen,
että häät vietetään vasta vuoden kuluttua. Ja tästä aijoinkin juuri
teille mainita, -- sanoi ruhtinas Andrei.

-- Tosin on Natasha vielä nuori, mutta näin kauvan...

-- Muuten on mahdotonta, -- sanoi ruhtinas Andrei huoaten.

-- Lähetän hänet tänne, -- sanoi kreivitär ja lähti huoneesta.

-- Herra, armahda meitä, vaikeroi hän tytärtään etsiessään.

Sonja ilmoitti Natashan olevan makuuhuoneessa. Natasha istui kalpeana
vuoteellaan, katsellen pyhäinkuvaan, ristien nopeasti silmiään ja
supisten jotain itsekseen. Huomattuaan äitinsä hän kavahti seisoalleen
ja heittäytyi tämän kaulaan.

-- Miten? Äiti?... Miten?

-- Mene, mene hänen luokseen. Hän pyytää kättäsi, -- sanoi kreivitär
kylmästi, kuten tuntui Natashasta. -- Mene ... mene, -- sanoi äiti
surullisesti ja nuhtelevasti huoneesta kiitävälle tyttärelleen ja
huoahti raskaasti.

Natasha ei muistanut, miten oli tullut vierashuoneeseen. Tultuaan
ovesta ja huomattuaan ruhtinas Andrein hän pysähtyi. "Onko tuo vieras
mies todellakin minulle _kaikki_ kaikessa?" -- kysyi hän itseltään ja
vastasi samassa hetkessä: -- "On, kaikki: hän ainoa on minulle nyt
kallein maailmassa." Ruhtinas Andrei tuli hänen luokseen silmät maahan
luotuina.

-- Rakastuin teihin ensi näkemältä. Voinko toivoa?

Hän katsahti Natashaan, ja tätä hämmästytti hänen silmistään säihkyvä
syvän intohimon tuli. Natashan ilme sanoi: "Miksi kysytte? Miksi
epäilette sellaista, mikä kysymättäkin on selvää? Miksi puhutte, kun on
mahdoton sanoin lausua tunteita."

Hän astui lähemmäksi ruhtinas Andreita ja pysähtyi. Tämä tarttui hänen
käteensä ja painoi sille huulensa.

-- Rakastatteko minua?

-- Rakastan, rakastan, -- lausui Natasha aivan kuin ärtyneenä, huoahti
äänekkäästi, toisen kerran, yhä useammin ja useammin ja pillahti
itkuun.

-- Miksi? Mikä Teidän on?

-- Ah, olen niin onnellinen, -- vastasi Natasha, hymyili kyynelissään,
siirtyi lähemmäksi, epäröi hetkisen aivan kuin olisi ajatellut tekonsa
sopivaisuutta, ja suuteli ruhtinas Andreita.

Ruhtinas Andrei piteli Natashaa käsistä, katseli häntä silmiin, mutta
rakkautensa ei enää ollut entisen kaltaista. Hänen sydämessään oli
tapahtunut jonkinlainen äkillinen muutos: hän ei enää tuntenut
runollisen salaperäistä intohimon hurmaa, hänen kävi sääliksi tytön
naisellisen lapsellinen avuttomuus, häntä peloitti tytön välitön
antautuminen ja luottamus ja raskas joskin samalla suloinen
velvollisuuden tunne, joka iäksi kaikeksi sitoi hänen kohtalonsa tytön
kohtaloon. Nämä tunteet, vaikkeivät olleetkaan niin kirkkaat ja
runolliset kuin entiset, olivat silti vakavammat ja voimakkaammat.

-- Onko äitinne sanonut, että meidän täytyy odottaa vielä kokonainen
vuosi? -- kysyi ruhtinas Andrei, katsellen yhä tyttöä silmiin.

"Olenko se todellakin minä, tyttönen, lapsi (kaikkihan ovat minua
sellaisena pitäneet)", -- ajatteli Natasha, -- "olenko todellakin nyt
tästä hetkestä _puoliso_, tuon vieraan, herttaisen miehen vertainen,
tuon viisaan miehen, jota isäkin kunnioittaa. Onko se totta! Onko
todellakin totta, ettei nyt enää sovi elämällä leikkiä, että nyt jo
olen aikuinen, jonka on vastattava jokaisesta teostaan ja sanastaan?
Niin, mitä hän minulta kysyikään?"

-- Ei; -- hän vastasi, vaikkei lainkaan ollut käsittänytkään ruhtinas
Andrein kysymystä.

-- Suokaa anteeksi, -- sanoi ruhtinas Andrei, -- mutta te olette vielä
niin nuori, mutta minä olen niin paljon kokenut elämässä. Pelkään
teidän puolestanne. Ette vielä tunne itseänne.

Natasha kuunteli tarkkaavana hänen puhettaan, koettaen käsittää hänen
sanojensa merkitystä, mutta ei käsittänyt.

-- Miten raskaaksi käykään minulle tämä vuosi, joka siirtää onnelani
tuonemmaksi, -- jatkoi ruhtinas Andrei, -- niin voittehan tänä aikana
varmistua päätöksessänne. Pyydän teitä vuoden kuluttua tekemään minut
onnelliseksi; mutta olkaa vapaa: kihlauksemme jääköön salaisuudeksi, ja
jos huomaatte, ettette minua rakasta tai jos olette rakastanut... --
sanoi ruhtinas Andrei, luonnottomasti hymyillen.

-- Miksi puhutte tällaisia? -- keskeytti Natasha. -- Tiedättehän, että
rakastuin teihin sinä hetkenä, jolloin saavuitte Otradnoon, -- hän
jatkoi, uskoen vahvasti puhuvansa totta.

-- Vuoden kuluessa opitte itsenne tuntemaan.

-- Ko-konainen vuosiko? -- huudahti äkkiä Natasha, joka vasta nyt
äkkäsi, että häiden vietto oli siirretty vuodeksi eteenpäin. -- Miksikä
kokonainen vuosi? Miksikä vuosi?... -- Ruhtinas Andrei alkoi hänelle
selittää siirtämisen syitä. Natasha ei kuunnellut.

-- Eikö muuten käy päinsä? -- hän kysyi. Ruhtinas Andrei ei vastannut,
mutta hänen ilmeestään huomasi, että päätöstä oli mahdoton purkaa.

-- Tämä on kauheata! Ei, tämä on kauheata, kauheata! -- pyrähti äkkiä
Natasha ja hertyi taas itkemään. -- Kuolen ennenkun vuosi on kulunut:
tämä on mahdotonta, tämä on kauheata. -- Hän katsahti sulhastaan
kasvoihin, ja huomasi niillä säälin ja neuvottomuuden ilmeen.

-- Ei, ei, suostun kaikkeen, -- hän sanoi ja taukosi hetkessä
itkemästä. -- Olen niin onnellinen!

Isä ja äiti astuivat huoneeseen ja siunasivat sulhasen ja morsiamen.

Näistä päivin alkoi ruhtinas Andrei käydä Rostoveilla sulhasena.



XXIV.


Sormuksia ei vaihdettu, eikä Natashan ja Bolkonskin kihlausta julaistu;
tätä vaati ruhtinas Andrei. Hän sanoi, että hänen on kärsittävä
ikävyydetkin, koska hän yksinään on syypää häiden siirtymiseen. Hän
sanoi ikuisiksi ajoiksi sitoutuneensa sanaansa, mutta Natashaa hän ei
tahdo sitoa, vaan jättää hänelle täyden vapauden. Jos tyttö puolen
vuoden kuluttua tuntee rakkautensa kylmenneen, niin on hänellä oikeus
purkaa kihlaus. Natasha ja vanhemmat eivät tietenkään tahtoneet kuulla
tällaisia puheita; mutta ruhtinas Andrei pysyi päätöksessään. Hän kävi
joka päivä Rostoveilla, muttei kohdellut Natashaa morsiamenaan:
teititteli häntä ja suuteli ainoastaan kädelle. Kosinnan jälkeen
muuttuivat Natashan ja ruhtinas Andrein välit aivan toisellaisiksi kuin
ennen olivat olleet: läheisiksi ja vaatimattoman suoriksi. Tuntui aivan
kuin he tätä ennen eivät olisi toisiaan tunteneetkaan. Mielellään he
muistelivat, miten olivat toisiaan katselleet silloin, kun olivat vielä
_vieraita_ toisilleen; nyt tunsivat he molemmat olevansa aivan uusia
olentoja: ennen teeskenteleviä, nyt välittömiä, todellisia. Alussa ei
kukaan oikein tottunut ruhtinas Andreihin; hän tuntui olevan vieraasta
maailmasta, ja kauvan sai Natasha tutustuttaa häntä kotiväelle ja
ylpeänä hän kaikille vakuutteli, että hänen sulhasensa ainoastaan
näyttää kummalliselta, mutta oikeastaan hän on samallainen kuin
muutkin, ettei hän häntä pelkää, eikä pidä toistenkaan pelätä.
Muutamassa päivässä häneen totuttiinkin, ja siekailematta alkoivat
Rostovit viettää entistä elämäntapaansa, johon ruhtinas Andreikin
sulautui. Hän osasi puhella kreivin kanssa talousasioista, kreivittären
ja Natashan kanssa puvuista ja Sonjan kanssa, muistokirjoista ja
kanevatöistä. Toisinaan Rostovilaiset keskenään, vieläpä ruhtinas
Andreinkin kuullen, ihmettelivät miten asiat olivat tälle asteelle
kehittyneet, ja miten oli ollut olemassa tätä ennustavia merkkejä.
Ruhtinas Andrein saapumista Otradnoon pidettiin tällaisena
ennusmerkkinä, samoin Rostovilaisten muuttoa Pietariin, Natashan ja
ruhtinas Andrein yhdennäköisyyttä, jonka oli huomannut lapsenhoitajatar
jo ruhtinas Andrein ensi käynnillä Otradnossa, samoin Nikolain ja
ruhtinas Andrein välistä kinastelua 1805 vuoden sotaretkeltä ja vielä
monia muita seikkoja.

Talossa vallitsi runollinen kaihomielisyys ja vaiteliaisuus, jotka aina
ovat kihlautuneen parin seurakumppanit. Usein istuttiin yhdessä, mutta
kukaan ei hiiskunut sanaakaan. Toisinaan sivulliset sitten nousivat
paikoiltaan ja poistuivat huoneesta, mutta kahden jäätyäänkin
kihlautuneet olivat ääneti. Harvoin puhelivat he tulevista asioista.
Ruhtinas Andreita peloitti ja hävetti näistä puhuminen. Natasha omaksui
nämä tunteet, kuten kaikkikin sulhasensa tunteet, joita oli tavattoman
herkkä arvaamaan. Kerran alkoi Natasha udella hänen pojastaan. Ruhtinas
Andrei punastui, mikä muuten oli hyvin tavallista näinä aikoina ja mikä
Natashaa erityisesti miellytti, ja sanoi, ettei poika tule asumaan
heidän kodissaan.

-- Miksei? -- kysyi Natasha säikähtyneenä.

-- En voi häntä riistää isä-ukolta ja sitäpaitsi...

-- Miten häntä rakastaisin! -- sanoi Natasha, käsittäen samassa
tuokiossa sulhasensa ajatuksen juoksun; -- mutta käsitänhän, että
tahdotte vapauttaa itsenne ja minut moitteilta.

Vanha kreivi tuli toisinaan ruhtinas Andrein luo, suuteli häntä ja
kysyi neuvoja Petjan kasvatusta ja Nikolain palvelusta koskevissa
asioissa. Kreivitär huokaili heitä katsellessaan. Sonja pelkäsi joka
hetki olevansa kihlautuneiden tiellä ja koetti kaikellaisilla
tekosyillä poistua heidän seurastaan silloinkin kun se oli aivan
tarpeetonta. Kun ruhtinas Andrei puhui (hän oli verraton kertoilija),
kuunteli Natasha ylpeänä häntä. Kun hän itse puhui oli hän milloin
peloissaan, milloin riemuissaan kun huomasi, miten tarkkaavana ja
tutkivana ruhtinas Andrei katseli häntä silmiin. Epätietoisena hän
kysyi itseltään: -- "Mitä hän minusta etsii? Jotain hän katseellaan
etsii! Entäs, jollei olekkaan minussa sitä, mitä hän katseellaan
etsii?" Toisinaan hän joutui hänelle ominaisen hurjan iloisen mielialan
valtaan, ja tällöin hän erittäin ihastuneena katseli ja kuunteli
sulhasensa naurua. Ruhtinas Andrei nauroi harvoin, mutta kun nauroi,
niin nauroi sydämensä pohjasta, ja aina tällaisen tapauksen jälkeen
tunsi Natasha olevansa yhä lähempänä sulhastaan. Natasha olisi ollut
täysin onnellinen, ellei häntä olisi kauhistanut yhä lähenevä ero,
jonka ajatteleminenkin sai ruhtinas Andreinkin kalpenemaan.

Päivää ennen Pietarista lähtöään toi ruhtinas Andrei Rostoveille
Pierren, joka tanssiaisten jälkeen ei kertaakaan ollut käynyt talossa.
Pierre näytti hajamieliseltä ja hämmentyneeltä. Hän puheli vanhan
kreivittären kanssa. Natasha istuutui Sonjan kanssa shakkipöydän
ääreen, saadakseen ruhtinas Andrein lähettyvilleen. Tämä yhtyikin
tyttöjen seuraan.

-- Tehän olette jo kauvan tuntenut Besuhovin? -- kysyi ruhtinas Andrei
Natashalta. -- Pidättehän hänestä?

-- Pidän, hän on kelpo mies, mutta kovin naurettava.

Ja Natasha alkoi kertoa, kuten oli tavaksi tullut Pierrestä
puhuttaessa, hänen hajamielisyydestään juttuja, jotka useinkin olivat
aivan keksittyjä ja hänen laskuunsa sepitettyjä.

-- Tiedättehän, että olen hänelle uskonut meidän salaisuutemme, --
sanoi ruhtinas Andrei. -- Tunnen hänet jo lapsuudesta. Hänellä on
kultainen sydän. Pyydän teitä, Natalie, -- sanoi hän yhtäkkiä vakavana;
-- minä lähden matkoille, Jumala tietää, mitä saattaa tapahtua.
Rakkautenne saattaa kylm... Oh, tiedän, ettei minun pitäisi tästä
puhua. Kuitenkin, -- mitä teille tapahtuneekin minun poissa
ollessani...

-- Mitä sitten tapahtuu?...

-- Mikä suru kohdanneekaan, -- jatkoi ruhtinas Andrei, -- pyydän teitä,
neiti Sophie, mitä tapahtuneekaan, kääntykää ainoastaan häneen neuvoja
ja apua etsimään. Hän on sangen hajamielinen ja naurettava henkilö,
mutta hänellä on kultainen sydän.

Eivät isä, äiti, Sonja, eipä edes ruhtinas Andreikaan voineet aavistaa,
miten ero koski Natashaan. Punakkana ja kiihtyneenä hän kuljeskeli
kaiken päivää huoneesta toiseen ja toimitteli kaikellaisia vähäpätöisiä
tehtäviä, aivan kuin ei olisi käsittänyt, mikä häntä odotti. Hän ei
itkenyt, ei silloinkaan, kun ruhtinas Andrei hyvästellessään viimeisen
kerran suuteli hänen kättään. -- Älkää lähtekö! -- hän vain lausui
hänelle sellaisella äänellä, että ruhtinas Andrei alkoi epäröidä,
pitäisikö hänen todellakin jäädä. Kauvan tämän jälkeen muisti ruhtinas
Andrei vielä nuo sanat. Lähdönkään jälkeen ei Natasha itkenyt, istui
vain muutamia päiviä huoneessaan, ei välittänyt mistään, silloin
tällöin vain toistaen:

-- Ah, miksi hän lähti!

Mutta kun kaksi viikkoa oli kulunut ruhtinas Andrein lähdöstä, tointui
Natasha omaistensa ihmeeksi henkisestä taudistaan, kävi taas entisensä
kaltaiseksi. Ilme vain hänen kasvoillaan oli muuttunut, kuten on
lapsilla, kun he nousevat pitkä-aikaiselta tautivuoteelta.



XXV.


Tämän viimeksi vierineen vuoden kuluessa oli ruhtinas Nikolai
Andrejevitsh Bolkonski tuntuvasti raihnautunut. Hänen ruumiilliset
voimansa olivat heikentyneet ja luonteensa oli käynyt entistäänkin
ärtyisämmäksi. Hänen aiheettomat kiukunpurkauksensa kohdistuivat
melkein yksinomaan ruhtinatar Mariaan. Hän aivan kuin etsimällä etsi
tyttöparan arkoja kohtia voidakseen mahdollisimman julmasti häntä
kiusata. Ruhtinatar Marialla oli kaksi intohimoa ja siksi myös kaksi
ilonlähdettä: veljenpoika Nikolushka ja uskonto, ja näistä molemmista
sai vanha ruhtinas ainaisia aiheita hyökkäyksiin ja ivaan.
Mistä puhuttiinkaan, johti hän aina keskustelun vanhainpiikain
taikauskoisuuteen tai lasten hemmoitteluun ja pilaamiseen. -- "Sinä
tahdot pojasta tehdä kaltaisesi vanhanpiian; se ei käy päinsä: ruhtinas
Andrei tarvitsee pojan, ei tyttöä", -- hän puhui. Toisinaan hän
ruhtinatar Marian kuullen kääntyi neiti Bourienneen ja kysyi tältä,
mitä hän piti venäläisistä papeista ja pyhäinkuvista, ja laski leikkiä
näiden laskuun.

Alituiseen vanha ruhtinas loukkasi syvästi tytärtään, mutta tämän sydän
oli aina aulis anteeksi antamaan. Kuinka saattoikaan isä olla syyllinen
ja kuinka saattoikaan tytär syyttää jostain isäänsä, jonka tiesi
itseään rakastavan ja kaikessa olevan oikeassa. Ja mikä on sitten
oikeata? Ruhtinatar Maria ei koskaan ollut ajatellut tuon kalskean
sanan "oikeus" merkitystä. Kaikki ihmiskunnan mutkikkaat lait olivat
ruhtinatar Marialle keskittyneet yhdeksi ainoaksi yksinkertaiseksi ja
selväksi, laiksi -- rakkauden ja itsensäkieltämisen laiksi, jonka
meille ihmisille on säätänyt Hän, joka rakastaen on kärsinyt
ihmiskunnan tähden, vaikka olikin -- Jumala. Mitä välittikään hän
muiden ihmisten rehellisyydestä tai vilpillisyydestä? Hänen täytyi
itsensä rakastaa ja kärsiä, ja sen hän tekikin.

Talvella saapui Lisijagoriin ruhtinas Andrei. Hän oli iloinen,
hiljainen ja hellämielinen, jollaisena ruhtinatar Maria ei ollut nähnyt
häntä pitkiin aikoihin. Sisar huomasi, että veljellä oli jotain
sydämellä, mutta tämä ei puhunut sisarelleen rakkaudestaan. Ennen
lähtöään ruhtinas Andrei keskusteli kauvan isänsä kanssa jostain
asiasta, ja ruhtinatar Maria huomasi, että isä ja poika erosivat
toisistaan tyytymättöminä.

Pian veljensä lähdön jälkeen kirjoitti ruhtinatar Maria kirjeen
ystävättärelleen Julia Karaginille Pietariin. Tyttöjen tapaan oli
ruhtinatar Mariakin haaveillut, että ystävättärestä tulisi hänen
veljensä vaimo. Julia Karaginilla oli raskas surun aika, sillä hänen
veljensä oli tapettu Turkissa.

    Suru on nähtävästi meidän yhteinen osamme, rakas, hellä ystäväni
    Julia.

    Teidän tappionne on niin kauhea, etten sitä muuten saata käsittää
    kuin erityisenä Jumalan armona ja koettelemuksena teille ja teidän
    verrattomalle äidillenne, joita Jumala rakastaa. Ah, ystäväni,
    uskonto, ja ainoastaan uskonto voi meitä, en sano enää lohduttaa,
    vaan vieläpä pelastaa toivottomuuteen vaipumasta; uskonto yksin
    saattaa meidät käsittämään sen, mitä sen avutta emme voisi
    käsittää; miksi, minkä tähden hyvät, jalot olennot, jotka löytävät
    elämästä onnen, jotka eivät ketään vahingoita, päinvastoin ovat
    toisten onnelle välttämättömät, miksi Jumala heidät kutsuu luokseen
    ja jättää tänne ilkeät, hyödyttömät, vahingolliset tai sellaiset,
    jotka ovat taakkana itselleen ja muille ihmisille. Nämä mietteet
    heräsivät mielessäni, kun ensi kerran näin kuoleman, kun näin
    rakkaan kälyni jättävän tämän maailman. Tätä en koskaan saata
    unohtaa. Samoin kuin te kysytte kohtalolta, miksi piti kuoleman
    teidän verrattoman veljenne, samoin kysyin minäkin, miksi piti
    kuoleman tuon Lisa-enkelin, joka ei yhdellekään ihmiselle tehnyt
    pahaa, sika milloinkaan sydämessään hautonut pahaa ajatusta.
    Ja nyt, ystäväiseni, kun tuosta tapauksesta on kulunut viisi
    vuotta, alan minä mitättömällä järjelläni selvästi käsittää, miksi
    hänen täytyi kuolla, ja miten tämä kuolema oli ainoastaan Luojan
    rajattoman armon ilmauksena, Luojan, jonka kaikki teot, vaikkemme
    niitä suurimmalta osaltaan käsitäkkään, sittenkin ovat Hänen
    pohjattoman rakkautensa ilmauksia luomilleen. Ajattelen usein,
    että hän kenties oli liian enkelimäisen viaton voidakseen kestää
    kaikkia äidin velvollisuuksia. Hän oli nuhteeton nuori puoliso,
    mutta kenties ei hän olisi voinut olla sellainen äiti. Nyt me,
    mutta erittäinkin ruhtinas Andrei, säälimme ja muistelemme häntä
    vilpittömin sydämin, ja siellä alhaalla hän varmaankin on saava
    paikan, jollaista en edes uskalla haaveilla itselleni. Mutta,
    hänestä puhumattakaan, on tämä aikainen ja julma kuolema, kaikesta
    surusta huolimatta, vaikuttanut sangen jalostavasti sekä minuun
    että veljeeni. Silloin, eron hetkellä, eivät tällaiset mietteet
    mieleeni tulleet; olisin ne kauhistuneena luotani karkoittanut,
    mutta nyt ovat nämä asiat käyneet niin selviksi ja epäämättömiksi.
    Kirjoitan tästä kaikesta teille, ystäväiseni, ainoastaan siksi,
    että saisin teidät vakuutetuksi Evankeliumin totuudesta, joka
    on tullut minulle elämän määrääjäksi! ei hiuskarvankaan pidä
    päästänne hukkua Hänen tahtomattaan. Mutta hänen tahtoaan johtaa
    hänen rajaton rakkautensa meihin, ja siksi kaikki, mitä ikinä
    meille tapahtuneekin, sääntyy meidän paraaksemme. Te kysytte,
    aijommeko viettää tulevan kesän Moskovassa? Vaikka hartaasti
    haluaisin teidät tavata, niin en sitä edes ajattele enkä toivo. Ja
    te ihmettelette, että tähän on syypää Buonaparte. Selitän teille
    asian: isäni terveys on huomattavasti heikentynyt; hän ei voi
    sietää vastaväitteitä ja on käynyt kovin ärtyiseksi. Tämä ärtyisyys
    kohdistuu etupäässä valtiollisiin asioihin. Hän ei voi sietää
    ajatusta, että Bonaparte toimii aivan kuin vertainen Europan
    hallitsijain kanssa, ja erittäinkin ärsyttää häntä tämän suhde
    meidän keisariimme, Suuren Katarinan pojanpoikaan! Kuten tiedätte
    en lainkaan välitä valtiollisista asioista, mutta isäni puheista
    ja keskusteluista Mihail Ivanovitshin kanssa saan tiedon kaikesta,
    mitä maailmassa tapahtuu, ja erittäinkin olen selvillä kaikista
    mahdollisista kunnianosoituksista Bonapartelle, jota varmaankin
    kaikkialla muualla paitsi Lisijagorissa pidetään suurena miehenä.
    Täällä hän ei ole suuri, eipä edes Ranskan keisari. Tätä Bonaparten
    ihailua isäni ei voi sietää. Arvelen, että hän siksi ei tahdo
    Moskovaankaan matkustaa, kun tietää että siekailemattomuutensa
    nykyisten valtiollisten asiain ja Bonaparten suhteen saattaisi
    tuottaa hänelle ikävyyksiä. Sen minkä hän lääkärinhoidosta toipuu,
    sen hävittävät riidat Bonapartesta, ja näitä riitoja on hänen
    mahdoton välttää. Joka tapauksessa ratkaistaan asia pian. Elämämme
    soluu muuten entiseen tapaan, veljeni sentään on nykyään täällä.
    Hän on kovin muuttunut viime aikoina, kuten tälle jo kirjoitinkin.
    Vasta tänä vuonna on hän henkisesti toipunut surustaan. Hän on nyt
    samallainen kuin oli poikasenakin: hyväsydäminen, hellämielinen,
    kultasydän, jolle en tiedä vertaista. Hän käsittää taas, arvelen,
    ettei hänen elämänsä vielä ole mennyttä. Mutta tämä henkinen
    toipuminen on riuduttanut hänen ruumiinsa. Hän on laihtunut ja
    käynyt hermostuneeksi. Pelkään hänen puolestaan ja olen iloinen
    hänen ulkomaamatkastaan, jota lääkärit ovat hänelle suositelleet.
    Toivon, että tämä matka hänet parantaa. Kirjoitatte, että häntä
    Pietarissa pidetään sangen tarmokkaana, sivistyneenä ja viisaana
    miehenä. Anteeksi sukulaisylpeyteni -- en koskaan ole tätä
    epäillyt. Mahdotonta on luetella kaikki hyvät työt, jotka hän on
    tehnyt täällä. Niistä ovat tulleet osallisiksi sekä talonpojat
    että aateliset. Pietariin saavuttuaan hän otti siis vain sen,
    mikä hänelle kuuluikin. Ihmettelen, miten huhut kulkevat sieltä
    Pietarista Moskovaan, ja vielä sellaiset perättömätkin kuin se,
    josta mainitsette kirjeessänne, -- huhu, että muka veljeni aikoisi
    mennä naimisiin nuoren kreivitär Rostovin kanssa. Arvelen, ettei
    veljeni koskaan mene naimisiin, ei ainakaan kreivitär Rostovin
    kanssa. Sanonpa teille syytkin: ensiksikin, tiedän, vaikka hän
    harvoin puhuukin vaimo vainajastaan, mutta niin syvälle on
    tämä suru hänen sydämeensä syöpynyt, ettei hän koskaan päästä
    Lisalle kilpailijaa sydämeensä eikä tee äitipuolta meidän pikku
    enkelille. Toiseksi ei kreivitär Rostof, tietääkseni, ole niitä
    naisia, jotka voisivat miellyttää ruhtinas Andreita. Arvelen, ettei
    ruhtinas Andrei ole valinnut häntä vaimokseen, ja sanon suoraan:
    en sitä toivoisi. Mutta jopa jaarittelen, lopetan toisen arkin.
    Hyvästi, armas ystävä; suojelkoon teitä Jumala pyhällä, mahtavalla
    kädellään. Rakas ystävättäreni, _mademoiselle Bourienne_, suutelee
    teitä.

                                                         Maria.



XXVI.


Keskikesällä ruhtinatar Maria sai odottamatta veljeltään Sveitsistä
kirjeen, jossa tämä ilmoitti hänelle odottamattoman ja kummallisen
uutisen. Hän ilmoitti menneensä kihloihin Natasha Rostovin kanssa.
Kirje huokui rakkauden hurmaa morsiameen ja hellää ystävyyttä ja
luottamusta sisareen. Hän kirjoitti, ettei koskaan ollut niin
voimakkaasti rakastunut kuin nyt, ja nyt vasta hän oikein käsitti ja
tunsi elämän arvon; hän pyysi sisarelta anteeksi, ettei Lisijagorissa
ollessaan ollut puhunut asiasta sisarelle, vaikka silloin jo oli
keskustellut asiasta isän kanssa. Hän sanoi näin menetelleensä siksi,
että pelkäsi sisaren koettavan taivuttaa isää suostumaan, ja jollei
olisi onnistunut, olisi ärsyttänyt isän itseään vastaan ja siten saanut
kärsiä yksin kaikki ikävyydet. "Ja sitäpaitsi", -- hän kirjoitti, --
"asia ei vielä silloin ollut lopullisesti päätetty kuten nyt on.
Silloin määräsi isä miettimisajan, kokonaisen vuoden, josta nyt puolet,
_kuusi kuukautta_, on kulunut, ja sentään olen lujempi päätöksessäni
kuin milloinkaan tätä ennen. Jolleivät lääkärit pidättäisi minua täällä
kylpypaikassa, niin olisin jo Venäjällä, mutta nyt täytyy minun vielä
odottaa kolme kuukautta. Tunnet minut ja suhteeni isään. Minä en häntä
tarvitse, olen aina ollut ja olen vastakin hänestä riippumaton, mutta
jos toimisin hänen tahtoaan vastaan ja saattaisin hänet suuttumaan
itseeni, vallankin kun hänen päivänsä jo kaiketi ovat luetut, niin
olisin menettänyt puolet onnestani. Kirjoitan nyt samalla hänellekin
tästä asiasta ja pyydän sinua otollisena hetkenä jättämään kirjeen
hänelle ja ilmoittamaan minulle, millä silmillä hän nykyään asiaan
katselee, ja onko toiveita, että hän suostuisi lyhentämään
miettimisajan kahdeksaan kuukauteen."

Monien horjumisten, epäilyksien ja rukouksien jälkeen antoi ruhtinatar
Maria kirjeen isälleen. Seuraavana päivänä vanha ruhtinas sanoi
rauhallisena tyttärelleen:

-- Kirjoita veljellesi, että odottakoon, kunnes kuolen... Ei kestä
kauvan -- pian päästän...

Ruhtinatar aikoi vastata, mutta isä ei sallinut, vaan alkoi pauhata yhä
kovemmalla äänellä.

-- Nai, nai, kyyhkyläiseni... Suku on verraton... Järkeviä ihmisiä,
mitä? Rikkaita, mitä? Niin. Nikolushka saa oivallisen äitipuolen!
Kirjoita hänelle että menköön naimisiin vaikka huomenna. Nikolushka saa
äitipuolen ja minä otan Bouriennen!... Ha, ha, ha, eikä Andreikaan jää
äitipuoletta! Mutta sen sanon, minun talossani on jo kylliksi
akkaväkeä; menköön naimisiin, mutta eläköön omin luvin. Kenties muutat
sinäkin hänen luokseen? Onnea matkalle, mene, mene, mene.

Tämän tupsahduksen jälkeen ei vanha ruhtinas enää kertaakaan puhunut
asiasta. Mutta ruhtinatar Maria sai usein kokea, että viha kyti isän
mielessä pojan halpamielisyyden tähden. Ivan ja pilan teko sai uutta
yllykettä: vanhus puhui usein äitipuolesta ja mieltymisestään neiti
Bourienneen.

-- Miksen häntä naisi? -- puhui hän tyttärelleen. -- Hänestä tulee
verraton ruhtinatar!

Viime aikoina alkoi ruhtinatar Maria todellakin ihmeekseen ja
kummakseen huomata, että isä yhä enemmän ja enemmän alkoi lähennellä
ranskatarta. Veljelle ruhtinatar kirjoitti, miten kirje oli vaikuttanut
isään, mutta lohdutteli tätä samalla, että on toiveita isän
lepyttämisestä.

Nikolushka ja hänen kasvatuksensa, Andrei veli ja uskonto olivat
ruhtinatar Marian ilon ja lohdun aiheena; mutta näiden lisäksi oli
hänellä, kuten täytyy olla jokaisella ihmisellä, oma ominainen salainen
haave sydämen syvimpään sopukkaan kätkettynä, ja tämä haave se hänelle
tuotti suurimman lohdutuksen. Tämän lohduttavan haaveen olivat hänessä
herättäneet Jumalan ihmiset -- uskonrujot ja pyhiinvaeltajat, jotka
vanhaa ruhtinasta kartellen kävivät salavihkaa häntä tapaamassa. Mitä
vanhemmaksi hän kävi ja mitä enemmän hän tarkasteli ja koki elämää sitä
enemmän häntä ihmetytti ihmisten likinäköisyys, noiden maan lapsien,
jotka etsivät täältä maan päältä nautintoa ja onnea, jotka häärivät ja
hyörivät, kärsivät, kamppailevat ja tekevät pahaa toisilleen
hankkiakseen itselleen tuota olematonta, utuista ja rikollista onnea.
Ruhtinas Andrei rakasti vaimoaan; tämä kuoli. Mutta tämä ei hänelle
riitä, hän tahtoo sitoa onnensa toiseen naiseen. Isä vastustaa hänen
aikeitaan, sillä hän tahtoisi pojalleen ylhäissukuisemman ja rikkaamman
puolison. Ja kaikki he taistelivat ja kärsivät, kiusautuvat ja
turmelevat sielunsa, ikuisen sielunsa, saadakseen etuja, jotka ovat
hetken tuomat, toisen viemät. Vaikka itsekin tämän tiedämme, hyvin
tiedämme, -- niin on Kristus, Jumalan poika, tullut keskuuteemme ja
sanonut, että tämä elämä on hetken elämää, etsikkoaikaa, mutta
sittenkin me siinä riipumme ja luulemme siitä onnea löytävämme. "Miksi
ei kukaan ole tätä käsittänyt?" -- ajatteli ruhtinatar Maria. Ei muut
kuin nuo halveksitut Jumalan ihmiset, jotka reppu selässä tulevat
luokseni takatein kartellen isää, eivät kärsimyksien pelosta, vaan
jotteivät johtaisi häntä syntiä tekemään. He jättävät omaisensa,
synnyinseutunsa ja kaikki maalliset hyvyydet, jotteivät mihinkään
kiintyisi; he kulkevat rohdinpaidassa, nimettöminä paikasta toiseen,
tekemättä pahaa kenellekään, rukoillen sekä niiden puolesta, jotka
heitä ahdistavat, että niiden puolesta jotka heitä suojaavat. Tässä on
totuus ja todellinen elämä: korkeimpaa totuutta ja todellisempaa elämää
ei ole!

Pyhiinvaeltajain joukossa oli eräs viidenkymmenen vuotias
lyhytkasvuinen, hiljainen, rokonarpinen nainen, Fjedosjushka, joka jo
neljättä vuosikymmentä vaelsi paljasjaloin ja kahleissa. Häntä
ruhtinatar Maria erityisesti rakasti. Kun Fjedosjushka kerran
puolipimeässä, pienen rasvalampun valaisemassa huoneessa kertoeli
elämänsä vaiheita, tunsi ruhtinatar Maria äkkiä sydämessään voimakkaan
äänen sanovan, että Fjedosjushka on ainoa ihminen maailmassa, joka on
löytänyt oikean elämän tien, ja hänkin päätti lähteä vaeltamaan. Kun
Fjedosjushka meni nukkumaan, jäi ruhtinatar Maria yksin miettimään tätä
asiaa ja viimein hän vakaantui päätöksessään, että hänen täytyy lähteä
vaeltamaan, niin kummalta kun se tuntuukin. Hän uskoi salaisuutensa
rippi-isälleen, munkki Akinfille, ja tämä hyväksyi hänen aikomuksensa.
Hän oli hommailevinaan lahjoja pyhiinvaeltajattarille, mutta hankkikin
itselleen täydellisen pyhiinvaeltajattaren puvun: paidan, virsut,
kauhtanan ja mustan huivin. Lähestyessään sitä salaperäistä kaappia,
jossa olivat kätkössä hänen pyhiinvaeltajatamineensa, ruhtinatar Maria
usein pysähtyi aprikoimaan, eikö jo olisi aika toteuttaa tuo sydämen
aikomus.

Kuunnellessaan pyhiinvaeltajattarien koruttomia kertomuksia ruhtinatar
Maria niistä usein innostui siihen määrin, että oli valmis heittämään
kaikki ja pakenemaan kodistaan. Pyhiinvaeltajattaret lappoivat
kertomuksiaan koneellisesti ja ties kuinka monenteen kertaan, mutta
ruhtinatar Marian mielestä nämä kertomukset uhkuivat syvintä viisautta.
Mielikuvituksensa silmillä hän näki itsensä Fjedosjushkan seurassa
kulkemassa pölyisellä tiellä. Hänellä on yllä karkea paita, selässä
kontti, kädessä sauva, ja he vaeltavat sydän vapaana kateudesta,
maailmallisesta rakkaudesta ja haluista pyhimyksen luota pyhimyksen luo
ja saapuivat viimein sinne, missä ei surra eikä huokaella, vaan missä
vallitsee ikuinen ilo ja autuus.

"Tulen jonnekkin, rukoilen; en kerkiä vielä kotiutumaan, mieltymään,
kun taas lähden edelleen. Ja vaellan siksi, kunnes jalat altani
hetkahtavat, laskeudun lepoon, kuolen ja tulen viimein siihen ikuiseen
rauhan satamaan, missä ei surra eikä huokaella!"... ajatteli ruhtinatar
Maria.

Mutta kun hän taas näki isän ja erittäinkin pikku Nikolushkan, vaimeni
hänen vaellushalunsa, hän alkoi itkeä tihustella ja tunsi sydämessään,
että oli syntinen: rakasti isäänsä ja veljenpoikaansa enemmän kuin
Jumalaa.



NELJÄS OSA.



I.


Raamattu kertoo, että ihminen ennen syntiinlankeemusta oli onnellinen
sentähden, ettei hänen tarvinnut tehdä työtä, vaan sai viettää
aikansa huolettomana ja joutilaana. Langennutkin ihminen rakastaa
joutilaisuutta, mutta kirous painaa yhä häntä, eikä ainoastaan siksi,
että meidän otsa hiessä täytyy syödä leipämme, vaan siksi, että olemme
niin henkisesti rakennetut, ettemme toimettomina saata olla
rauhalliset. Mutta jos ihminen saattaisi tulla sellaiseen mielentilaan,
että joutilaanakin tuntisi olevansa hyödyllinen ja täyttävänsä
velvollisuutensa, niin silloin hän olisi saavuttanut osan
alkuperäisestä onnentilasta. Ja todellakin viettää tällaista
pakollista, huoletonta joutilaan elämää kokonainen säätyluokka --
sotilaat. Tämä pakollinen, huoleton joutilaisuus se onkin voimakkain
viekote ihmiselle antautumaan sotilasalalle.

Nikolai Rostof nautti täysin siemauksin tästä onnesta vuoden 1807
jälkeen palvellessaan Pavlogradin rykmentissä entisen Denisovin
eskadronan päällikkönä.

Rostovista oli tullut karaistu kelpo mies, jota moskovalaiset tuttavat
tosin olisivat pitäneet jonkunverran _mauvais genre_, mutta jota
päällystö, toverit ja sotamiehet rakastivat ja kunnioittivat, ja joka
itse oli täysin tyytyväinen elämäänsä. Viime aikoina, vuonna 1809 oli
hän äidin kirjeissä yhä enemmän ja enemmän huomannut valituksia perheen
taloudellisten asiain rappeutumisesta. Äiti huomautti, että pojan jo
olisi aika palata kotiin ilahuttamaan ja rauhoittamaan iäkkäitä
vanhempiaan.

Lukiessaan näitä kirjeitä Nikolai kauhistui kun huomasi, että hänet
aijotaan houkutella tästä ilmapiiristä, missä hän oli elänyt niin
rauhallista ja hiljaista elämää, kaukana kaikesta elämän hyörinästä.
Hän tunsi, että hänen ennemmin tai myöhemmin taas on laskeuduttava
tuohon elämän kuljuun, missä rappeutunut talous vaatii parannuksia,
missä taloudenhoitajat ovat vedettävät tilille, missä riidellään,
vehkeillään, missä hän on sidottu seurapiireihin, rakkauteensa Sonjaan
ja hänelle antamiinsa lupauksiin. Kaikki tämä tuntui kauhean vaikealta
ja sekavalta, ja hän vastaili äidin kirjeisiin kylmillä, klassillisilla
kirjeillä, jotka alkoivat sanoilla: "_Ma chère maman_"[66] ja
päättyivät sanoihin: "_votre obéissant fils_",[67] mutta tulostaan ei
hän mitään maininnut. Vuonna 1810 hän sai vanhemmiltaan kirjeen, jossa
ilmoitettiin Natashan ja ruhtinas Andrein kihlaus, ja kerrottiin että
häät vietetään vasta vuoden kuluttua sulhasen isän vaatimuksesta. Tämä
kirje suututti ja loukkasi Nikolaita. Ensiksikin kävi hänen sääliksi
Natashan menettäminen, jota rakasti enin perheen jäsenistä; toiseksi
karmi hänen husaariluontoaan, ettei hän ollut kotona näin tärkeän
tapauksen sattuessa, sillä hänpä olisi tuolle Bolkonskille sanonut,
ettei hänen sukulaisuuttaan niinkään kaivata, ja jos hän todella
rakastaa Natashaa, niin pitäisi hänen vähät välittää puolihullun isänsä
suostumuksesta. Hän mietti hetken lomalle lähtöä tavatakseen Natashan
morsiamena, mutta silloin olivat tulossa suuret kenttäharjoitukset, hän
muisti suhteensa Bonjaan ja tuon pelkäämänsä elämän hyörinän, ja hän
jätti lomalle lähdön toistaiseksi. Mutta keväällä sai hän äidiltään
kirjeen, jonka tämä oli kirjoittanut isän tietämättä, ja tämä kirje sai
hänet lähtemään. Äiti kirjoitti että ellei Nikolai tule kotiin ja ryhdy
asioiden johtoon, niin joutuu perheen koko omaisuus vasaran alle ja
kaikki omaiset joutuvat maailmalle. Vanha kreivi on niin heikko,
luottaa niin päättömästi Mitenjkaan, on niin hyväsydäminen, ja kaikki
häntä pettävät siihen määrin, että asiat yhä vain rappeutuvat. "Jumalan
nimessä, rukoilen sinua lähde heti kotiin, jollet tahdo tehdä minua ja
koko perhettä onnettomaksi", -- kirjoitti äiti.

Tämä kirje koski Nikolaihin. Hänessä oli käytännöllistä tervettä
järkeä, joka tarpeen tullen ilmoitti, mitä oli tehtävä.

Nyt oli hänen lähdettävä, jolleikaan ainaiseksi, niin ainakin lomalle.
Miksi hänen oli lähdettävä, sitä hän ei tietänyt; mutta levättyään
puolisen jälkeen hän käski satuloida harmaan, julman äkäisen oriinsa
Marsin, joka kauvan oli seissyt tallissa joutilaana, ja kun hän illalla
palasi kotiin vaahdossa uivalla oriillaan ilmoitti hän Lavrushkalle
(jonka oli saanut Denisovilta perinnöksi) ja luokseen kokoontuneille
tovereilleen, että aikoo pyytää lomaa ja lähteä kotiin. Niin vaikealta
ja kummalta kuin hänestä tuntuikin, että hänen oli lähdettävä
tietämättä onko esikunta ylentänyt hänet ratsumestariksi vai Annan
ritariksi viimeisten kenttäharjoitusten johdosta, ja niin kummalta kuin
tuntuikin ajatella, että hänen näin nyt täytyi lähteä myömättä kimo
kolmivaljakkoaan kreivi Goluhovskille, joka jo kauvan oli hieronut
kauppaa, ja josta asiasta hän oli lyönyt vedon, ettei möisi valjakkoa
2000 rupiaa vähempään, ja niin käsittämättömältä kuin tuntuikin, ettei
hän saisi olla mukana tanssiaisissa, jotka husaarit olivat päättäneet
järjestää panna Pshasgetskin kunniaksi ja härnätäkseen ulaaneja, jotka
olivat juhlineet panna Borschovskin kunniaksi, -- niin kummalta kuin
kaikki tämä tuntuikin, niin oli hän sentään selvillä, että hänen oli
lähdettävä tästä hyvästä, kirkkaasta maailmasta jonnekkin tuonne, missä
kaikki tuntui turhalta hyörinältä ja puuhalta. Viikon kuluttua Nikolai
sai lomaluvan. Koko prikatin upseerit järjestivät Rostovin kunniaksi
päivälliset, jotka maksoivat 15 ruplaa hengeltä. Kaksi soittokuntaa
soitteli, kaksi kööriä lauleli. Rostof tanssi majuri Basovin kanssa
trepakkaa; päihtyneet upseerit syleilivät Rostovia, heittelivät ilmaan
ja lopuksi pudottivat permannolle; kolmannen eskadronan husaarit
heittivät vielä viimeisen kerran hänet ilmaan ja huusivat eläköön.
Sitten asetettiin Rostof rekeen, ja toverit saattoivat hänet
ensimäiseen kievariin.

Puoli tiehen Krementshugista Kieviin Rostof, kuten tavallisesti,
ajatteli yksinomaan eskadronaansa; mutta sitten hän vähitellen alkoi
unohtaa kimonsa, vääpelinsä Doschoiveikan ja alkoi rauhattomana kysellä
itseltään, miltähän olot ja ihmiset Otradnossa nyt näyttävät. Mitä
lähemmä hän saapui kotiaan sitä kiihkeämmin, paljon kiihkeämmin (aivan
kuin tunteetkin olisivat noudattaneet kappaleitten putoamislakia:
nopeuden neliö suhteellinen matkaan) hän alkoi ajatella kotiaan;
viimeisessä kievarissa hän antoi ajajalle kolme ruplaa juomarahoiksi ja
juoksi hengästyneenä kuin nuori poikanen kotitalonsa portaille.

Kun Nikolai oli tointunut tapaamisen ensi riemuista tunsi hän taasen
pettyneensä toiveisiinsa nähden. "Kaikkihan on ennallaan, miksi suotta
niin riensin!" välähti mieleen. Mutta pian hän taas tottui kotioloihin.
Isä ja äiti olivat ennallaan, hieman tosin vanhentuneet. Uutta oli
heissä jonkinlainen rauhattomuus ja toisinaan riitaisuus, jota Nikolai
ei ennen ollut huomannut. Pian hän saikin tietää tämän johtuvan
talouden rappeutumisesta. Sonja oli jo yhdeksäntoista vuotias. Hän oli
kuin kerästä puhjennut ruusu; ei ollut enää mitään odotettavissa lisää,
mutta olipa kyllin näinkin. Nikolain tulo sai onnen ja rakkauden
ylimmilleen hänessä, ja tytön uskollinen ja horjumaton rakkaus
riemastutti Nikolaita. Enin ihmetteli Nikolai Petjaa ja Natashaa. Petja
oli jo suuri, kolmentoista vuotias, iloinen ja järkevän vallaton poika,
jolla paraillaan oli äänenmurros. Natashaa katsellessaan Nikolai kauvan
ihmetteli ja nauroi.

-- Aivan muuttunut, -- hän toisteli.

-- Olenko sitten rumentunut?

-- Päinvastoin, mutta sinussa on jotain niin vakavan arvokasta.
Ruhtinatar, -- sanoi Nikolai kuiskaten.

-- Niin, niin, niin, -- vastasi Natasha iloisena.

Natasha kertoi veljelleen, miten oli rakastunut ruhtinas Andreihin,
miten tämä oli saapunut Otradnoon ja näytti sulhasensa viimeisen
kirjeen.

-- Mitä arvelet, oletko iloinen? -- kysyi Natasha. -- Olen nykyään niin
rauhallinen, niin onnellinen.

-- Sangen iloinen, -- vastasi Nikolai. -- Hän on kelpo mies. Oletko
oikein kovin rakastunut?

-- Miten sanoisin, -- vastasi Natasha, -- olen ollut rakastunut
Borikseen, kotiopettajaan, Denisoviin, mutta tämä on aivan toista. Olen
rauhallinen, luja. Tiedän, että hän on miesten paraita, ja siksi olen
niin rauhallinen, niin onnellinen. Tämä on aivan toista kuin ennen...

Nikolai ilmaisi tyytymättömyytensä häiden siirtämiseen, mutta Natasha
hyökkäsi kiivaasti veljensä kimppuun, todistaen että siirtäminen oli
aivan välttämätön, ja että olisi ollut sopimatonta tunkeutua perheeseen
vasten sulhasen isän tahtoa, ja että hän itse oli siirtämistä vaatinut.

-- Sinä et lainkaan, et lainkaan käsitä, -- puhui Natasha.

Nikolai vaikeni ja yhtyi sisarensa mielipiteeseen.

Veli ihmetteli usein sisarta katsellessaan. Ei sisar lainkaan näyttänyt
rakastuneelta morsiamelta, jonka sulhanen on kaukana muilla mailla.
Sisar oli tyyni, rauhallinen ja iloinen kuten ennenkin oli ollut.
Nikolaita tämä ihmetytti, ja hän alkoi epäillen ajatella Bolkonskin
naimahommia. Hän ei uskonut, että sisaren kohtalo oli jo ratkaistu.
Hänestä yhä tuntui kuin olisi tässä aijotussa avioliitossa jotain
kieroa.

"Miksi häät siirrettiin? Miksei vaihdettu sormuksia?" -- hän ajatteli.
Haastellessaan kerran äidin kanssa sisaresta hän ihmeekseen ja osaksi
riemukseenkin huomasi, että äitikin sydämensä sisimmissä sopukoissa
kantoi epäilyksiä tämän avioliiton suhteen.

-- Tässä hän kirjoittaa, -- puhui äiti, näyttäen pojalleen ruhtinas
Andrein kirjettä, -- kirjoittaa saapuvansa vasta joulukuussa. Mikä
saattaa häntä pidättää niin kauvan? Varmaankin sairaus! Hänen
terveytensä on sangen heikko. Älä sano Natashalle. Älä huolehdi hänen
hilpeydestään: viettäähän hän viimeisiä neitsytaikojaan, minä kyllä
tiedän, miten ruhtinas Andrein kirjeet häneen koskevat. Muuten, kaikki
saattaa vielä hyvinkin päättyä, Jumala suokoon, -- päätti äiti aina
tästä asiasta puhuessaan: -- onhan hän kelpo mies. -- Jonkinlainen
salattu ynseys särähti äidin puheesta, mikä seikka muuten on tavallista
äideillä, kun he ajattelevat tyttärensä avio-onnea.



II.


Alkuaikoina oli Nikolai kotona totinen, vieläpä ikäväkin. Häntä
kiusasivat nuo ikävät, typerät talousasiat, joita järjestämään äiti oli
hänet houkutellut kotiin. Heittääkseen mahdollisimman pian tuon taakan
hartioiltaan, lähti Nikolai kolmantena päivänä tulonsa jälkeen
vihaisena, yrmistynein kulmin, vastaamatta edes omaisten
tiedusteluihin, Mitenjkan asuntoon piharakennukseen ja vaati tältä
_täydelliset tilit_. Vielä vähemmän kuin hämmentynyt ja kauhistunut
Mitenjka tiesi Nikolai, mitä merkitsivät nuo sanat: _täydelliset
tilit_. Tilinteko ja keskustelu eivät kauvan kestäneet. Eteisessä
odottavat kylänvanhimmat apulaisineen ja kyläkirjuri kuulivat
kauhukseen ja samalla riemukseen, miten nuori herra pauhasi ja huusi
yhä kasvavalla äänellä; he kuulivat kirouksia ja kauheita sanoja, joita
satoi kuin rakeita ukkosilmalla.

-- Rosvo! Kiittämätön elukka!... Silvon sinut koiran ... et ole nyt
tekemisissä isän kanssa ... ryöstänyt... j.n.e.

Sitten he yhä lisääntyvin mielihyvin ja kauhuin näkivät nuoren herran
kiukusta punakkana ja veristävin silmin laahaavan Mitenjkaa kauluksesta
eteiseen. Sangen näppärästi hän kesken sanatulvaansa sopivissa
paikoissa milloin jalallaan, milloin polvellaan töpsäytti uhriaan selän
pehmeään jatkoon ja huusi: "Ulos, senkin konna, ja laita täältä luusi!"

Mitenjka lensi suin päin portaista ja piiloutui kukkalavaan. (Tämä
kukkalava oli yleinen pakopaikka Otradnossa. Itse oli Mitenjka
monet kerrat siellä lymyillyt kun hän päihtyneenä oli palannut
kaupunkimatkoiltaan, ja monet muutkin Otradnon asukkaat, jotka sinne
olivat kätkeytyneet Mitenjkan vihoilta, tiesivät tämän kukkalavan
pelastavan voiman).

Mitenjkan vaimo ja kälyt kurkkivat pelästynein ilmein oven raosta
eteiseen. Huoneesta näkyi kiehuva teekeittiö ja voudin korkea vuode,
joka oli peitetty pienistä tilkuista ommellulla peitteellä.

Nuori kreivi astui puhkuen heidän ohitseen heistä vähääkään
välittämättä ja lähti päättävin askelin astumaan päärakennusta kohti.

Kreivitär sai palvelustytöltä heti tiedon tapahtumasta. Osaltaan tämä
tieto häntä rauhoitti, sillä hän toivoi asiain tämän johdosta
paranevan, mutta osaltaan se teki hänet rauhattomaksikin, sillä hän
pelkäsi, ettei poikansa tätä kestäisi. Vähäväliä hän kävi varpaillaan
poikansa oven taakse ja kuunteli, miten tämä poltti piipun toisensa
jälkeen.

Seuraavana päivänä vanha kreivi kutsui Nikolain luokseen ja sanoi
hänelle kainosti hymyillen:

-- Kuulehan, rakkaani, turhanpäiten tulistuit! Mitenjka on minulle
kaikki kertonut.

"Tiesinhän", -- ajatteli Nikolai, -- "etten koskaan mitään käsittäisi
täällä, tässä typerässä maailmassa."

-- Sinä olit suuttunut siitä, ettei hän ollut merkinnyt kirjoihin näitä
700 ruplaa. Ovathan ne merkityt siirrolla, mutta sinä et tarkastanut
seuraavaa sivua.

-- Isä kulta, hän on -- konna ja varas, sen tiedän. Ja tehköön mitä
tahtoo. Ja jos tahdotte, niin en sanaakaan hänelle sano.

-- Ei, rakkaani (kreivi hämmentyi, sillä hän tiesi huonosti hoitaneensa
vaimonsa omaisuutta ja häpesi lapsiaan, mutta ei tiennyt, miten
parantaisi rappeutuneet asiansa). Ei, pyydän sinua ryhtymään asioiden
hoitoon; olen jo vanha, minä...

-- Ei, isä kulta, antakaa anteeksi, jos olen tuottanut teille
ikävyyksiä, olen taitamattomampi kuin te.

"Hiisi vieköön heidät kaikki, nuo talonpojat, rahat ja siirrot
seuraavalle sivulle" -- ajatteli Nikolai. -- "Olenhan minäkin aikoinani
tietänyt kulman kääntämisen ja panoksen kuudentamisen korttipelissä,
mutta toiselle sivulle siirroista en käsitä tuon tätäkään", -- ajatteli
hän itsekseen eikä sen jälkeen enään ryhtynyt asiain johtoon. Kerran
sentään kutsutti vanha kreivitär hänet luokseen, näytti hänelle Anna
Mihailovnan hyväksymää 2000 ruplan vekseliä ja kysyi mihin
toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä vekselin suhteen.

-- Tällaisiin, -- vastasi Nikolai. -- Olette jättänyt asian
ratkaistavakseni; en pidä Anna Mihailovnasta enkä hänen pojastaankaan,
mutta ovathan he olleet ystäviämme ja ovat köyhiä. Siis tällaisiin! --
ja hän pilppoi vekselin palasiksi. Tämä teko saattoi vanhan
kreivittären vuodattamaan ilon kyyneliä. Tämän jälkeen ei nuori Rostof
enää sekaantunut kenenkään asioihin, vaan ryhtyi innolla harjoittamaan
ajometsästystä, joka aina oli ollut vanhan kreivin lempitoimia.



III.


Talvi teki jo tuloaan. Aamupakkaset kopersivat syksyisten sateiden
liottaman maan roudalle; ruoho oli takkuuntunut, mutta loisti vielä
kirkkaan vihreänä ruskean, karjan sotkeman syyssängen ja kirkkaan
keltaisen toukosängen keskestä. Tattarisänki pisti punaisena silmään.
Kunnaat ja mättäät, jotka vielä elokuun lopulla olivat olleet vihreitä
keitaita mustien halmeiden ja sängistöjen keskellä, loistivat nyt
kullankeltaisina ja kirkkaan punaisina viheriöivän oraan keskestä.
Jänis oli jo vaaleentumassa, kettupoikueet alkoivat hajaantua ja suden
pennut olivat jo koiran kokoisia. Oli paras metsästysaika. Nuori,
tulinen Nikolai oli saanut koirat jo ajokuntoon, vieläpä ne olivat niin
kiihtyneetkin, että yleisessä metsästäjäin neuvottelussa päätettiin
suoda niille kolmen päivän lepo. Syyskuun 16 p:nä päätettiin taas alkaa
ajo taimistossa, missä oli ajamaton susipoikue.

Tällään olivat asiat syyskuun 14 p:nä.

Koko päivän olivat metsämiehet kotosalla; oli purevan kylmä sää, mutta
iltapuoleen alkoi suojata. Kun Nikolai 15:nen päivän aamuna yönuttuun
pukeutuneena vilkasi akkunasta huomasi hän olevan verrattoman
metsästyssään: taivas näytti sulavan ja laskeutuvan hiljalleen maahan.
Ei ollut tuulen vierettäkään, pienen pienet utu hiutaleet vain
hiljalleen hipuivat maata kohti. Paljastuneilla puiden oksilla
hereilivät kirkkaan kuulakat vesipisarat ja tipahtelivat äsken
varisseille lehdille. Kasvitarhan kostea, musta multa kiilsi kuin
unikukka ja sulautui silmältä harmaaseen tihkuvaan utuvaippaan. Nikolai
tuli kostealle, poroiselle kuistille: lemahti koirilta ja lakastuneelta
lehvältä. Mustankailava, leveälanteinen narttu Milka, jolla oli suuret
mustat muljosilmät, tunsi isäntänsä, nousi makuulta, peräytyi hiukan ja
laskeutui koivilleen jäniksen tapaan, hypähti sitten odottamatta
isäntänsä rinnoille ja nuoli tämän suun ja viikset. Vinttikoira makasi
kukkakäytävällä, huomasi sekin isäntänsä ja hyökkäsi selkä köyryssä
kuistille. Häntä pystyssä se hyväili isäntäänsä, nyhkien hänen
jalkojaan.

-- Ho hoi! kuului samassa tuo tuttu metsämiehen huuto, jota on mahdoton
tarkalleen matkia ja jossa on mahdollisuuksia syvimpään bassoon ja
heleimpään tenoriin; ja nurkan takaa ilmestyi koirien hoitaja ja
metsästäjä Danilo, kurttunaamainen, harmaahapsinen vanhus, jonka tukka
oli leikattu vähävenäläiseen tapaan.[68] Hänellä oli kädessä pitkä
koiraruoska ja kasvoilla niin itsetietoisen morski ja kaikkea
halveksiva ilme että sellaisen saattaa nähdä ainoastaan todellisen
metsästäjän kasvoilla. Hän paljasti päänsä isäntänsä edessä ja katsahti
halveksivasti häneen. Ei nuori herra tästä halveksuvasta katseesta
loukkaantunut, sillä hän tiesi, että tuo kaikkea halveksiva ja kaiken
yläpuolella oleva Danilo sittenkin oli hänen miehiään ja ennen kaikkea
metsästäjä.

-- Danilo! -- sanoi Nikolai arasti, sillä hän tunsi että tämä verraton
metsästyssää, koirat ja metsästäjä olivat hänessä jo herättäneet
voittamattoman metsästysinnon, joka saa ihmisen unohtamaan kaikki
entiset päätökset, kuten rakastunut unohtaa koko maailman armaansa
lähettyvillä.

-- Mitä käskette, teidän ylhäisyytenne? -- kysyi maanalainen basso,
joka alituisesta koirain usuttamisesta oli käynyt käheäksi, ja kaksi
mustaa kiiluvaa silmää tuijotti kulmain alta vaikenevaan nuoreen
herraan. "Etkö kestä kiusausta, vai?" -- näyttivät nämä silmät kysyvän.

-- Verraton sää, eikö totta? Ja entäs ajo-ilma, ja miten olisi mainio
keli hevosille? -- puhui Nikolai rapsuttaen Milkan korvan juurta.

Danilo ei vastannut, vilkutti vain veitikkamaisesti silmäänsä.

-- Lähetin Uvarkan päivän koitteessa tiedustelemaan, -- sanoi Danilo
hetken kuluttua. -- Hän kertoi, että on _vienyt_ Otradnon näreikköön,
siellä olivat ulvoneet (vienyt sanalla Danilo tarkoitti, että emäsusi
oli pentuineen siirtynyt pesäpaikaltaan, jonka sekä Nikolai että Danilo
tiesivät, pieneen Otradnon rintametsikköön, joka oli tilalta noin parin
virstan matkan päässä).

-- Pitäisihän toki lähteä! -- sanoi Nikolai. -- Tulehan luokseni
Uvarkan kanssa.

-- Kuten käskette!

-- Älä siis ruoki koiria.

-- Ymmärrän.

Viiden minuutin kuluttua olivat Danilo ja Uvarka Nikolain suuressa
työhuoneessa. Huolimatta pienehköstä koostaan näytti Danilo huoneessa
kuin olisi siinä huonekalujen keskellä seissyt hevonen tai karhu.
Itsekin hän sen tiesi ja senvuoksi hän tavallisesti pysähtyikin aivan
oven suuhun, seisoi liikkumatta ja puhui hiljaisella äänellä, jottei
vaan turmelisi isännän suojia. Hän koetti lyhyeen sanoa sanottavansa
päästäkseen väljemmille vesille, katon alta Jumalan vapaaseen ilmaan.

Lopetettuaan tiedustelunsa ja saatuaan Danilon tunnustamaan, että
koirat ovat voimissaan (Danilonkin teki mieli metsälle), Nikolai käski
satuloimaan hevoset. Danilo oli juuri lähtemässä huoneesta, kun
huoneeseen nopein askelin astui Natasha. Hän ei ollut vielä sukinut
hiuksiaan eikä pukeutunut, oli vain kääriytynyt lapsenhoitajattaren
saaliin. Hänen mukanaan pyrähti huoneeseen myös Petja.

-- Sinä aijot lähteä, -- sanoi Natasha, -- olin siis oikeassa! Sonja
sanoi, ettei lähdettäisi. Arvasin, että tällaisella säällä ei kukaan
saattaisi pysyä kotosalla.

-- Lähdemme, -- vastasi Nikolai kylmästi, sillä hän oli aikonut lähteä
metsälle oikein vakavin aikomuksin eikä siis olisi tahtonut päästää
Natashaa eikä Petjaa mukaan. -- Lähdemme, mutta ainoastaan suden ajoon;
sinun tulee ikävä.

-- Tiedäthän, että se on suurin huvini, -- sanoi Natasha. -- Tämä on
vääryyttä, itse aikoo lähteä, käskee satuloimaan hevoset eikä sano
meille sanaakaan.

-- Ei venäläistä pidätä mikään este, lähtekäämme! -- huudahti Petja.

-- Mutta onhan äiti sanonut ettet saa lähteä, -- sanoi Nikolai
Natashaan kääntyen.

-- Mutta sittenkin lähden, lähden joka tapauksessa, sanoi Natasha
päättävästi.

-- Danilo, käske satuloimaan meidän hevosemme ja sano Mihailolle että
ottakoon mukaan minun koirani.

Danilosta tuntui huoneessa olo sopimattomalta ja raskaalta, mutta
neidin käskyn totteleminen tuntui aivan mahdottomalta. Hän loi silmänsä
maahan ja luikki kiireesti huoneesta, aivan kuin ei asia häntä
koskisikaan, ja koetti mahdollisimman siivosti päästä vapaaseen ilmaan,
jottei vain huomaamattaan tekisi mitään vahinkoa neidille.



IV.


Vanha kreivi, joka koko ikänsä oli ollut innokas metsästäjä, oli jo
luovuttanut näiden asiain hoidon pojalleen, mutta nyt oli hän erittäin
iloisella tuulella ja päätti siis lähteä nuorten mukana metsälle.

Tunnin kuluttua oli koko seurue valmiina kuistin edustalla. Nikolai oli
ankaran ja vakavan näköinen aivan kuin ihminen, jolla ei ole aikaa
turhiin jaarituksiin. Hän tarkasti koko seurueen, lähetti koirat ja
metsästäjät edelle ja nousi itse raution Donetsinsa satulaan, vihelsi
omille koirilleen ja lähti aumapihan kautta ajamaan suoraan poikki
vainion Otradnon näreikköä kohti. Vanhan kreivin valkojouhista,
rautiasta valakkaa Vifljankaa kuljetti ratsupalvelija, sillä itse lähti
kreivi määrätylle vartiopaikalle vaunuissa.

Ajokoiria oli kaikkiaan 54, joita ohjasi kuusi hoitajaa.
Metsästäjiä, herroja lukematta, oli kahdeksan, joiden jälissä juoksi
viidettäkymmentä vinttikoiraa. Kaikkiaan lähti siis metsälle, kun
herrainkin koirat luetaan, noin 130 koiraa ja 20 ratsastavaa
metsästäjää.

Jokainen koira tunsi isäntänsä ja nimensä, jokainen metsästäjä
tehtävänsä ja paikkansa. Kun seurue oli päässyt talon piiristä lähti se
rauhallisen hiljaa verkalleen kulkemaan Otradnon näreikköä kohti.

Hevoset astuivat pellolla kuin höyhenpatjoilla, silloin tällöin vain
mäiskien kavioillaan rapakossa, kun kuljettiin teiden poikki. Synkkä
taivas yhä vieläkin laskeutui maata kohti; oli tyyni, ilma lämmin,
luonto äänetön. Toisinaan kuului metsästäjän vihellys, toisinaan
hevosen pärskyntä, toisinaan koirapiiskan sihaus tai paikaltaan
poistuneen koiran vingahdus.

Kun seurue oli kulkenut virstan verran, tuli sitä vastaan sumusta viisi
ratsastajaa koirineen. Eellimmäisenä ratsasti nuortea, kaunis vanhus,
jolla oli rehevät harmaat viikset.

-- Terve, setä, -- sanoi Nikolai, kun vanhus oli saapunut seurueen luo.

-- Selvä juttu mars!... Arvasinhan, -- puhui setä (Rostovien kaukainen
sukulainen ja köyhä naapuri), -- arvasinhan, ettet kestäisi kiusausta,
ja oikein teit kun lähdit. Selvä juttu mars! (Tämä oli sedän ainainen
sanontatapa). Päästä heti koirat näreikköön, sillä Girtshik ilmoitti,
että Ilaginit ovat koirineen Kornikissa; he vievät sinulta -- selvä
juttu mars! -- poikueen nenän alta.

-- Sinne olenkin matkalla. Jokohan koirat olisivat koottavat? -- kysyi
Nikolai, -- käskenkö kokoomaan...

Ajokoirat koottiin yhteen parveen, ja Nikolai ja setä lähtivät rinnan
edelleen. Natasha, joka oli kääriytynyt huiveihin niin että ainoastaan
kirkkaat silmät ja elostuneet kasvot näkyivät niiden alta, ratsasti
sedän ja Nikolain luo. Hänen kintereillään ratsastivat Petja, Mihailo
ja ratsupalvelija, joka oli pantu Natashan hoitajaksi. Petja nauroi
jotakin löi ja nyki ratsuaan. Natasha istui ketterän varmana sysimustan
Arabtshikinsa selässä ja ohjasi sitä vaivatta ja tottuneen varmasti.

Setä katsahti tyytymättömänä Natashaan ja Petjaan. Hän ei kärsinyt
lastenleikkiä vakavissa asioissa.

-- Terve, setä, mekin olemme mukana! -- huusi Petja.

-- Terve, terve, mutta älkää sotkettako hevosilla koiria, -- sanoi setä
tylysti.

-- Nikoljenjka, mikä verraton koira tuo Trunila! Se tunsi minut, --
puhui Natasha, osoittaen veljelleen lempikoiraansa.

"Trunila ei ensiksikään ole koira, vaan ajokoira", -- ajatteli Nikolai
ja katsahti tylysti sisareensa, tarkoittaen tällä, että sisar huomaisi,
miten kaukana heidän tällä hetkellä oikeastaan pitäisi olla toisistaan.
Natasha käsitti veljensä tarkoituksen.

-- Älkää luulko, setä, että me ketään häiritsemme, -- sanoi Natasha. --
Me pysymme paikallamme emmekä hievahdakkaan.

-- Oikein ajateltu, pikku kreivitär, -- sanoi setä! -- Mutta älkää vain
pudotko satulasta, -- hän lisäsi: -- muuten, selvä juttu mars!

Otradnon näreikkö häämöitti jo satasen sylen päästä, ja koirain
ohjaajat olivat aivan metsän laidassa. Nikolai ja setä olivat jo
lopullisesti päättäneet, mistä koirat laskettaisiin metsään. Nikolai
määräsi Natashalle lymypaikan, mihin hänen arvelunsa mukaan petoa ei
ollut odotettavissakaan, ja lähti itse kiertämään rotkon taitse.

-- No, veli hopea, kova on vastustaja, -- sanoi setä: -- katso vain,
ettei pääse livistämään.

-- Ties hänen, -- vastasi Nikolai. -- Karai, hei! kiihoitti hän koiraa,
vastaten täten sedän varoituksiin. Karai oli vanha, ruma, viiksiniekka
uroskoira, joka yksinään uskalsi käydä suurimmankin suden kimppuun.
Kaikki asettuivat paikoilleen.

Vanha kreivi, joka tunsi poikansa kiihkeän metsästysinnon,
koetti ajoissa ehtiä määräpaikalle ja ennen koirainhoitajaa saapuikin
hän iloisena ja punakkana mustain vetämissä vaunuissa hänelle
määrätylle lymypaikalle. Suorittuaan turkkinsa ja varustauduttuaan
metsästystamineilla hän istuutui lihavan, sileäksi suitun, rauhallisen
ja lauhkean Vifljankansa selkään, joka jo oli harmaantunut kuten
isäntäkin. Vaunupari lähetettiin kotiin. Vaikkei Ilja Andreitsh
ollutkaan sielultaan oikea metsämies, niin tunsi hän silti tarkoin
kaikki metsästyssäännöt ja siksi hän suuntasikin ratsunsa pensaikkoon,
selvitteli ohjat, sovittautui satulaan ja kun tunsi olevansa valmis
katsahti hymyillen sivulleen.

Hänen vieressään seisoi hänen kamaripalvelijansa Semjon Tshekmar,
tottunut ratsastaja, mutta nykyään jo kangistunut. Tshekmar piteli
kahleista kolmea uljasta susikoiraa, jotka olivat yhtä lihavia kuin
isäntä ja hevonenkin. Kaksi vanhaa viisasta koiraa makasi kahleitta.
Noin sadan askeleen päässä, metsän laidassa oli kreivin toinen
ratsupalvelija Mitjka, huima ratsastaja ja kiihkeä metsämies. Vanhan
tavan mukaan joi kreivi ajon alkajaisiksi ryypyn ryytiviinaa, einehti
hiukan ja tyhjensi palan painimeksi puoli pulloa rakasta _bordeauxta_.

Ilja Andreitsh oli käynyt hieman punakaksi ajosta ja viinistä; hänen
kosteat silmänsä loistivat, ja istuessaan turkkiin kääriytyneenä
satulassa hän muistutti pientä poikasta, joka on viety kävelylle
raittiiseen ilmaan.

Kun laiha, lomoposkinen Tshekmar oli toimittanut kaikki tehtävänsä
katsahti hän herraansa, jonka kanssa oli elänyt 30 vuotta
sydämellisissä väleissä, ja huomattuaan herransa hyvän tuulen hän
odotteli hupaisan keskustelun alkamista. Kolmaskin henkilö läheni heitä
varovaisesti metsän laidasta ja asettui kreivin taakse. Tämä henkilö
oli harmaahapsinen vanhus, jolla oli yllä naisen viitta ja päässä
korkea yötanu. Hän oli narri Nastasja Ivanovna.

-- Kuulehan, Nastasja Ivanovna, -- kuiskasi kreivi tulijalle silmää
iskien, -- älä vain säikäytä petoa, muuten Danilo sinut pehmittää.

-- Pehmittää ... lehmittää, -- sanoi Nastasja Ivanovna.

-- Hiljaa... -- varoitteli kreivi ja kääntyi Semjoniin.

-- Oletko nähnyt Natalia Iljinitshnaa? -- hän kysyi Semjonilta. --
Missä hän on?

-- Tuonne jäivät Petja herran kanssa Scharovon heinistön luo, --
vastasi Semjon hymyillen. -- Nainen on, mutta innokas metsästämään.

-- Etkö ihmettele, Semjon, miten hyvin hän ratsastaa ... mitä? -- sanoi
kreivi, miehille vetää vertoja.

-- Jopa täytyy ihmetellä. Rohkea on ja taitava.

-- Mutta missä on Nikolasha? Ljedovon kunnaan takanako, vai miten? --
kysyi kreivi, yhä kuiskaten.

-- Siellä, siellä. Kyllä hän tietää, minne asettua pitää. Niin tarkkaan
tuntee metsästyksen, että me Danilon kanssa toisinaan hämmästymme, --
puhui Semjon, mairitellen kreiviä.

-- Miten verrattomasti hän ratsastaa, mitä? Ja miten komea on
satulassa, mitä?

-- Vaikka kuvan maalaisi! Kun tässä tuonaan Savarsinskin heinikosta
ajoimme ketun, niin lähti hän lymypaikastaan laukkaamaan niin julmasti
että -- hevonen on tuhannen markan arvoinen, mutta ratsastaja on
verraton. Sellaista saa etsiä!

-- Etsiä... -- toisti kreivi, nähtävästi säälien, että Semjon niin pian
lopetti ylistysvirtensä. -- Etsiä, -- hän vielä toisti, nostaen turkin
liepeitä ja kaivaen taskustaan nuuskarasiaa.

-- Kun hän eräänä päivänä tuli puolipäiväjumalanpalveluksesta täysissä
juhlatamineissa, niin menee Mihail Sidoritsh... Semjon ei ehtinyt
pitemmälle, sillä samassa kajahti tyynessä ilmassa kiihkeä haukunta.
Ajoon otti osaa pari, korkeintaan kolme koiraa. Semjon kuunteli
pää kallellaan ja häristi sormellaan kreiville. -- Ovat poikuen
kinterillä ... -- hän kuiskasi, -- ajavat suoraan Ljadovoa kohti.

Kreivi jäi hymyhuulin, nuuskarasia kädessä katselemaan aukeamaa kohti.
Koirain haukuntaa seurasi Danilon torven rämähdys, joka ilmoitti, että
oltiin suden jälillä; koko koiraparvi yhtyi kolmeen ajajaan, ja pian
raikui ja soi metsä ajokoirien haukunnasta ja kiljunnasta, joka on
ominainen koirille kun ne ajavat sutta. Koirainhoitajat olivat
raivoissaan: he huusivat ja ulvoivat, mutta ylinnä muita kuului Danilon
ääni, milloin syvänä bassona, milloin vihlovan korkeana tenorina. Se
tuntui täyttävän koko metsän, tunkeutuvan kedolle ja kauvan siellä
väräjävän.

Kuunneltuaan hetkisen kreivi ja hänen ratsupalvelijansa huomasivat,
että koirat olivat jakautuneet kahteen parveen: toinen, suuri parvi,
joka haukkui erittäin kiivaasti, alkoi edetä, toinen ajoi metsässä
kreivin kohdalla, ja sieltä kuului myös Danilon ulvonta. Toisinaan ei
eroittanut eri parvien haukuntaa yleisestä kiljunnasta, mutta selvästi
saattoi huomata, että molemmat parvet loittonivat.

Semjon huoahti ja kumartui irroittamaan kahleisiinsa sotkeunutta nuorta
uroskoiraa; kreivikin huoahti ja huomattuaan nuuskarasian kädessään hän
otti siitä näpillisen. "Takasin!" -- kirkasi Semjon uroskoiralle, joka
oli poistunut pensaikosta. Kreivi vavahti ja pudotti nuuskarasiansa.
Natasja Ivanovna laskeutui satulasta sitä ottamaan. Kreivi ja Semjon
katselivat häntä.

Yhtäkkiä, kuten usein tapahtuu, alkoi haukunta lähetä, ja heistä tuntui
kun olisivat he jo nähneet koirien avonaiset kidat ja ulvovan Danilon.

Kreivi vilkasi oikealle ja näki Mitjkan silmät selällään katselevan
heitä ja lakillaan huitoen osoittavan vastakkaiseen suuntaan.

-- Olkaa varuillanne! -- huusi Mitjka hätäisen tuskallisena ja
päästettyään koirat kahleista hän lähti täyttä nelistä ajamaan kreiviä
kohti.

Kreivi ja Semjon ajoivat lymypaikastaan ja näkivät vasemmalla
puolellaan suden hiljalleen jollottavan heidän äskeistä lymypaikkaansa
kohti. Koirat vinkuivat innossaan, riehtautuivat kahleistaan ja
syöksyivät hevosten jalkain lomitse suden jälkiin.

Susi pysähtyi hetkeksi, käänsi kömpelösti, aivan kuin sillä olisi ollut
paise kurkussa, leveäotsaisen päänsä koiriin, hypähti sitten pari
kertaa ja katosi häntäänsä heiluttaen metsän laitaan. Samassa alkoi
ilmestyä aukeaman vastakkaiselta puolelta hätäisiä koiria, ensin yksi,
sitten toinen, kolmas, ja viimein koko parvi. Ne vinkuivat ja
kiljuivat aivan kuin olisivat hädissään parkuneet. Sitten taipuivat
pähkinäpensaan oksat ja aukeamalle ilmestyi Danilon tummanruskea
vaahdossa uiva hevonen. Eteenpäin kyyristyneenä istui sen selässä
Danilo avopäin, harmaat, takkuiset hiukset löyhyen punakoilla hikisillä
kasvoilla.

-- Hoi, hoi, hoi!... -- hän kirkui. Kun hän näki kreivin, välähti vihan
tuli hänen silmissään.

-- Pr... -- kirkasi Danilo ja uhkasi ratsupiiskallaan kreiviä.

-- Päästävät suden!... Jopa ovat metsämiehiä! -- ja ryhtymättä
pitempään sananvaihtoon hämmentyneen ja säikähtyneen kreivin kanssa
Danilo purki kreiviä varten varatun vihansa märän valakkansa kupeisiin
ja lähti täyttä laukkaa nelistämään koirien jälkiin. Kreivi katseli
ympärilleen kuin rangaistuksen kärsinyt ja koetti hymyillen herättää
Semjonissa myötätuntoisuutta tukalassa asemassaan. Mutta Semjonia ei
näkynyt ei kuulunut: hän oli lähtenyt kiertämään suden eteen estääkseen
sitä pääsemästä näreikköön. Kahdelta taholta olivat vinttikoirain
kuljettajatkin koettaneet ehtiä suden eteen, mutta tämä kulki
pensaikossa ja livahti metsästäjiltä metsään.



V.


Nikolai Rostof oli tällä vähin yhä paikallaan ja odotteli petoa. Ajon
suunnasta ja etäisyydestä, koirain äänistä ja metsästäjäin huudoista
hän päätteli, mitä oli tekeillä metsikössä. Hän tiesi että metsikössä
oli sekä nuoria että vanhoja susia; hän tiesi, että ajokoirat olivat
jakautuneet kahteen parveen, että jossain oli päästetty peto
saarroksesta ja että oli tapahtunut jokin onnettomuus. Hän odotti joka
hetki pedon saapuvan hänen lymypaikalleen. Hän suunnitteli tuhansilla
eri tavoilla miten ja mistä peto ilmestyisi, ja miten hän sen
saartaisi. Toivo muuttui toivottomuudeksi. Usean kerran hän kääntyi
Jumalaan ja rukoili, että peto tulisi hänen lymypaikalleen; hän rukoili
intohimoisen häveliäästi, kuten rukoillaan ankaran mielenliikutuksen
vallassa, jonka syynä on jokin vähäpätöinen asia. "Helppohan on sinun
suoda tämä minulle!" -- puhui hän Jumalalle. "Tiedän, että olet suuri,
ja että on synti tällaisia pyytää, mutta, suuri Jumala, anna sittenkin
vanhan suden osua osalleni ja, salli Karain sedän nähden, joka tuolla
paraillaan katselee hyökätä sen kimppuun ja antaa sille kuolinisku."
Tuhannen kertaa puolen tunnin kuluessa katsahti Rostof jännitettynä ja
rauhattomana aukeamaan, missä kaksi harvaoksaista tammea kohosi
haavikosta, ja vesien uurtamaan rotkon seinämään ja oikealta pensaiden
takaa vilahtelevaan sedän lakkiin.

"Ei, ei ole minulle tätä onnea suotu", -- ajatteli Rostof, "ja mitä se
maksaisi! Ei ole suotu! Ei ole minulla mitään onnea, ei sodassa eikä
korttipelissä." -- Selvästi välähtivät hänen muistossaan Austerlitz ja
Dolohof. "Kunpa edes kerran elämässään saisi surmata vanhan suden,
muusta en välittäisikään!" -- ajatteli Rostof jännittäen äärimmilleen
kuuloaan ja näköään, vilkuen milloin oikealle milloin vasemmalle ja
tarkaten ajon pienimpiäkin vaihteluja.

Hän katsahti taas oikealle ja huomasi, että avonaisella kentällä jokin
juoksi häntä kohti. "Ei, se on mahdotonta!" -- ajatteli hän huoahtaen
raskaasti, kuten huoahtaa ihminen, kun viimeinkin hänen harras toivonsa
on toteutunut. Häntä kohtasi suurin onni -- ja näin luontevasti,
loistotta, humutta ja menotta. Rostof ei uskonut silmiään, ja tätä
epäilystä kesti hetkisen. Susi jatkoi yhä kulkuaan ja hyppäsi raskaasti
ojanteen yli. Se oli vanha peto, jolla oli harmaa selkä ja punertava
remppuvatsa. Se juosta lönkötteli hiljalleen, luullen varmaankin, ettei
kukaan sitä näe. Henkeään pidätellen vilkasi Rostof koiriin. Muutamat
niistä makasivat, toiset seisoivat rauhallisina, sillä ne eivät olleet
vielä sutta huomanneet. Vanha Karai makasi keränä ja kirpusti äkäisenä
keltaisilla hampaillaan takapakaraansa.

-- Us- us- us- -- päästeli Rostof hiljaa huultensa välistä. Koirat
nousivat makuulta ja höristivät korviaan. Karai lopetti kunimisen,
nousi, höristi korviaan ja heilautti hännällään, josta riippui
karvatakkuroita.

"Päästänkö jo koirat?" -- puheli Nikolai itsekseen, kun susi yhä häntä
läheni ja loittoni yhä pitemmälle metsänlaidasta. Samassa suden ilme
muuttui: se vavahti nähtyään luultavasti ensi kerran eläessään
ihmissilmät, jotka tuijottavat suoraan häneen. Katsahtaen arasti
metsästäjään susi pysähtyi. -- Takasinko vaiko eteenpäin? -- näytti se
miettivän, ja lähti laukkaamaan pehmein, sulavin, hätäilemättömin,
mutta päättävin hypyin.

-- Us- us- us! -- huusi Nikolai huumaantuneena, ja käskemättä syöksyi
hänen hyvä hevosensa suin päin alas rinnettä yli veden uurtamain
ojanteiden ja kuilujen päästäkseen suden eteen. Vielä nopeimpina
kiisivät koirat sivuuttaen hevosen. Nikolai ei kuullut omaa ääntään, ei
tuntenut että istui hevosen selässä, ei nähnyt koiria eikä ympäröivää
seutua; hän näki ainoastaan suden, joka lisätyin vauhdin loikki yhä
samaan suuntaan. Lähinnä sutta oli mustankailava, leveälanteinen Milka.
Lähemmäksi, lähemmäksi ... nyt se on jo aivan sen kintereillä. Susi ei
ollut tietääkseenkään, vilkasihan vain ohimennen koiraan. Milka ei
tapansa mukaan hyökännyt suden niskaan, vaan töksähteli häntä pystyssä
etujaloilleen.

-- Us- us- us! -- kirkui Nikolai.

Ruskea Ljubim syöksähti esiin Milkan takaa, ryntäsi kiivaasti suden
kimppuun ja kävi hampain tämän pakaroihin, mutta hypähti samassa
peljästyneenä syrjään. Susi istahti, loksautti hampaitaan ja painautui
taas eteenpäin koko koiraparven seuratessa aivan kintereillä.

"Pääsee pakoon! Ei, mahdotonta!" -- ajatteli Nikolai ja huusi yhä ääni
käheänä.

-- Karai! Us- us- us! -- hän huusi etsien koirain joukosta vanhaa
urosta, johon nyt liittyi hänen viimeinen toivonsa. Karai teki
parastaan kankeilla jaloillaan ja koetti raskaasti juosten ehättää
oikotein suden eteen. Mutta suden vauhdista päättäen näytti Karai
erehtyneen laskuissaan. Nikolai näki jo aivan lähellä edessään metsän,
jonne päästyään susi varmaan olisi pelastanut turkkinsa. Suden eteen
ilmestyi metsästäjä koirineen, Nikolai ei vielä menettänyt toivoa.
Nikolaille outo tummanruskea, pitkäruumiinen uroskoira laukkasi
vinhasti sutta vastaan ja oli vähällä viedä tämän kumoon. Susi nousi
uskomattoman vikkelästi, hyökkäsi koiran kimppuun ja iski hampaansa sen
kylkeen. Verissään, ammottava haava kyljessä vaipui koira maahan,
kiljuen julmasti.

-- Karajushka! Kultani!... -- vaikeroi Nikolai. Tämä odottamaton
välinäytös auttoi vanhaa Karaita, joka takkuisine pakaroineen oli enää
viiden askeleen päässä sudesta. Aivan kuin vaaran tuntien vilkasi susi
Karaihin, kumisti hännän koipien väliin ja lisäsi vauhtia. Mutta
samassa -- Nikolai ei muuta nähnyt kuin että jotain tapahtui Karaille
-- oli se suden niskassa, ja yhdessä suden kanssa se härkäpyllyä
kierähti ojassa.

Nikolai näki suden temmeltävän koirain kanssa ojassa. Koirain keskeltä
näkyi suden harmaa selkä, toinen takajalka, ja korvat luimussa se
pelästyneenä ja hengästyneenä katseli Nikolaita. Karai oli iskenyt
hampaansa sen kurkkuun. Tämä hetki oli Nikolain elämässä hänen
onnellisimpiaan. Hän oli jo tarttunut satulan kaaseen ja aikoi
laskeutua maahan antaakseen sudelle surmaniskun, kun samassa näki suden
pään kohoutuvan koirain keskeltä. Hetken kuluttua sai susi etujalkansa
ojan reunalle. Se louskutteli hampaitaan (Karai oli irroittanut
hampaansa sen kurkusta), hypähti ojasta ja lähti häntä luimussa
jatkamaan matkaansa. Karvat pörrössä kömpi ojasta Karai, joka
varmaankin oli loukkautunut tai haavottunut.

-- Jumalani! Miksi?... -- huusi Nikolai toivottomana.

Sedän metsästäjä ajoi toiselta suunnalta suden eteen, ja koirat
pysäyttivät taas pedon. Taas oli se koirain keskellä.

Nikolai, hänen ratsupalvelijansa, setä ja hänen metsästäjänsä
kieppuivat suden ympärillä, usuttivat koiria, huusivat ja aikoivat
laskeutua satulasta antamaan surmaniskua niin pian kuin susi vain
laskeutui istumaan ja kannustivat hevosiaan, kun vain susi hetkeksikin
vapautui koirista ja koetti lähestyä metsää, ainoata pelastajaansa.

Jo temmellyksen alussa oli Danilo ilmestynyt aukeamalle, kun oli
kuullut koiria usutettavan. Hän näki, miten Karai hyökkäsi suden
niskaan, ja pysäytti hevosensa, luullen leikin loppuneen. Mutta kun hän
huomasi, että ratsastajat yhä vielä istuivat satulassa ja susi pääsi
koirain kynsistä ja yritti livistämään, kannusti hän valakkaansa ja
karautti täydessä lennossa, ei sutta kohti, vaan sen eteen metsän
laitaan. Näin saapuikin hän temmellyspaikalle juuri silloin, kun sedän
koirat toisen kerran pysäyttivät suden.

Danilo ei enää huutanut. Hänellä oli vasemmassa kädessä paljastettu
metsästyspuukko ja oikeassa hän heilutteli ratsuruoskaa, jolla
läimäytteli kuin rautavitjoilla valakkaansa kylkiin.

Nikolai ei ollut huomannut Daniloa ennenkun hänen ohitseen vinhasi
puuskuva valakka. Samassa kuuli hän jonkun töpsähtävän maahan ja
huomasi Danilon koirain keskellä rähmällään suden selässä tavoittelevan
pedon korvia. Sekä koirat että metsästäjät, vieläpä itse susikin
käsittivät, että leikki oli lopussa. Korvat luimussa koetti pelästynyt
susi nousta, mutta koirat riippuivat sen turkissa. Danilo nousi
seisaalleen, laskeutui hervottomana ruumiinsa koko painolla suden
selkään, tarttuen samalla sen korviin. Nikolai aikoi antaa sille
surmaniskun, mutta Danilo kuiskasi: -- Tarpeetonta, pistämme kapulan
sen suuhun, -- ja samassa hän painoi jalkansa suden kaulalle. Suden
suuhun pistettiin kapula, joka sidottiin aivan kuin kuonokopaksi, jalat
sidottiin kahleilla, ja Danilo heilautti pari kertaa avutonta petoa
koivista.

Onnelliset, väsyneet metsästäjät nostivat elävän suden pärskivän,
säikähtyneen hevosen selkään, ja vinkuvien koirien saattamana
lähdettiin sutta kuljettamaan sovitulle yhtymäpaikalle. Koko seurue
kokoontui sutta katselemaan. Kapula suussa ja leveäotsainen pää
kallellaan katseli tämä suurilla lasisilmillään ympäröivää ihmis- ja
koiralaumaa. Kun siihen koskettiin, sävähti se ja putkautti sidottuja
jalkojaan katsellen avuttomana ympärillä olijoihin. Vanha kreivikin
ajoi suden luo ja koski siihen.

-- Oh, miten suuri, -- hän sanoi. -- Suuri, vai mitä? -- kysyi hän
Danilolta, joka seisoi hänen vieressään.

-- Suuri on, teidän ylhäisyytenne, -- vastasi Danilo ja paljasti
hätäillen päänsä.

Kreivi muisti, miten oli päästänyt suden livistämään ja Danilon
käytöksen tämän johdosta.

-- Mutta olitpa, veliseni, kiukkuinen, -- sanoi kreivi.

Danilo ei vastannut, hymyilihän vaan lapsellisen pehmeästi ja
kohteliaan suloisesti.



VI.


Vanha kreivi lähti kotiin; Natasha ja Petja lupasivat myös heti lähteä.
Metsästysseurue lähti edelleen, sillä aikaista oli vielä palata kotiin.
Puolenpäivän tienoissa päästettiin koirat tiheän näreikön peittämään
rotkoon. Nikolai seisoi sänkipellolla ja saattoi nähdä kaikki
metsästäjänsä.

Rotkon toisella puolella Nikolain kohdalla oli kellertävä rämeikkö ja
siellä seisoi eräs hänen metsästäjistään notkelmasta kohoavan
pähkinäpensaan takana. Heti kun koirat olivat päästetyt rotkoon, kuuli
Nikolai Voltorn nimisen koiran haukahtelevan harvalleen; toiset koirat
yhtyivät siihen, ja milloin kiivaammin milloin laimeammin kävi ajo.
Hetken kuluttua kajahti metsästä torventörähdys, joka ilmoitti oltavan
ketun jäljillä, ja samassa näki Nikolai koko koiraparven täydessä
laukassa ajavan rotkoon yhtyvää uomaa pitkin rämeikköä kohti.

Hän näki näreikön laidassa punalakkisia koirainhoitajia ja koiria ja
odotti joka hetki rämeikössä näkevänsä ketun.

Notkelmassa seisova metsästäjä liikahti ja päästi koirat kahleista, ja
Nikolai näki punaisenruskean, tuuheahäntäisen, kumman lyhytjalkaisen
ketun hädissään juoksevan rämeikössä. Koirat saapuvat yhä lähemmäksi.
Ovat jo aivan sen kintereillä, ja kettu alkaa tehdä mutkia, tuuhea
häntä heilahtelee, -- mutta jo käy sen turkkiin valkea koira, sitten
musta. Kettua ei näy; koirat seisovat päät yhdessä, lanteet
sätkähtelevät. Paikalle saapuu kaksi metsästäjää: toinen punalakkinen,
toinen outo, viheriäinen kauhtana yllä.

"Mitä tämä merkitsee", -- ajatteli Nikolai. -- "Mistä on ilmestynyt tuo
outo metsästäjä? Hän ei ole sedän miehiä."

Metsästäjät riistivät ketun koirilta, mutta satulaan ne sitä eivät
sitoneet, vaan seisoivat kauvan hevostensa vieressä, huitoivat
käsillään ja näyttivät jostain keskustelevan. Samassa törähti torvi --
riidan merkki.

-- Ilaginin metsästäjä siellä riitelee meidän Ivanan kanssa, -- sanoi
Nikolain ratsupalvelija.

Nikolai lähetti ratsupalvelijan etsimään Natashaa ja Petjaa ja lähti
sitten käyden ajamaan riitapaikalle.

Nikolai hyppäsi satulasta ja jäi Natashan ja Petjan kanssa koirien luo
odottamaan riidan ratkaisua. Metsänlaidasta ilmestyi Ivan kettu
satulassa ja ajoi Nikolain luo. Hän paljasti jo kaukana päänsä ja
koetti puhua arvokkaasti; mutta hän oli kalpea, hengästynyt, ja hänen
silmistään säihkyi vihan tuli. Hänen toinen silmänsä oli mustelmilla,
mutta tätä hän ei varmaan itsekään tiennyt.

-- Mitä siellä tapahtui? -- kysyi Nikolai.

-- Hän kun aikoi meidän koirilta anastaa saaliin! Mutta minun
narttunipa, hiirava, sen tavottikin. Riitelemään kävi! Tarttui kettuun!
Mutta minä hänelle ketusta. Tuossa se nyt on satulassani. Tahdotkos
maistaa tuota?... -- puhui Ivan, näyttäen puukkoaan, sillä hän luuli
arvatenkin vielä puhuvansa vihamiehen kanssa.

Nikolai ei ryhtynyt Ivanan kanssa pitempiin puheisiin, pyysi Natashaa
ja Petjaa odottamaan ja lähti ajamaan sitä paikkaa kohti, missä oli
nähnyt metsästäjäin riitelevän.

Ivan meni omain metsästäjäin joukkoon ja alkoi kertoa uteliaille
kumppaneilleen urotyöstään.

Ilagin oli epäsovussa Rostovien kanssa, ja nytkin oli heillä paraillaan
ratkaisematon oikeusjuttu. Hän metsästeli mailla, jotka ikimuistoisen
nautinto-oikeuden nojalla kuuluivat Rostoville, ja nyt näytti hän
tahallaan päästäneen koiransa metsikköön, minne Rostovit olivat tulleet
ajoon, vieläpä oli sallinut metsästäjänsä anastaa saaliin vierailta
koirilta.

Nikolai ei milloinkaan ollut tavannut Ilaginia, mutta luonteensa mukaan
-- hän ei tuntenut kultaista keskitietä arvosteluissaan eikä
tunteissaan ja oli huhuina kuullut puhuttavan Ilaginin hurjasta
luonnosta ja itsevaltaisuudesta -- hän sydämensä pohjasta vihasi häntä
ja piti häntä pahimpana vihamiehenään. Kiihtyneenä ja kiukkuisena
läheni hän nyt vihamiestään, puristaen lujasti ruoskansa vartta ja
valmiina ryhtymään äärimmäisiin toimenpiteisiin.

Mutta tuskin oli hän ajanut metsäpengermältä aukealle kun näki
vastaansa ajavan lihavan herrasmiehen mustalla kauniilla hevosella.
Herraa seurasi kaksi ratsupalvelijaa.

Tuo kuviteltu vihamies olikin komea, kohtelias herra, joka erittäin
mielellään tahtoi tutustua nuoreen kreiviin. Saavuttuaan Rostovin luo
Ilagin nosti majavannahkaista lakkiaan ja sanoi olevansa kovin
pahoillaan metsästäjille sattuneen riidan johdosta. Hän oli käskenyt
ankarasti rangaista metsästäjää, joka oli rohjennut sekaantua vieraiden
koirien ajoon, esitti kreiville tuttavuutta ja tarjoa tämän
käytettäväksi omia metsästysmaitaan.

Natasha, joka oli peljännyt veljensä ryhtyvän kauheisiin tekoihin,
ratsasti aivan tämän lähettyvillä. Mutta huomattuansa, miten
ystävällisesti vihamiehet toisiaan tervehtivät, hän ajoi heidän
luokseen. Ilagin nosti erittäin kohteliaasti lakkiaan Natashalle ja
miellyttävästi hymyillen hän virkkoi, että kreivitär muistutti Dianaa
sekä metsästysintonsa että kauneutensa tähden, josta oli kuullut paljon
puhuttavan.

Sovittaakseen metsästäjänsä synnit pyysi Ilagin pyytämistään Rostovia
siirtymään seurueineen noin virstan päässä olevalle saarelmalle, jonka
hän oli säästänyt itseään varten ja missä hänen sanojensa mukaan oli
vilisemällä jäniksiä. Rostof suostui hänen ehdotukseensa, ja toisen
verran vahvistuneena lähti seurue liikkeelle.

Ilaginin saarelmalle oli kuljettava poikki peltojen. Herrat vetäytyivät
eri joukkoon. Setä, Rostof ja Ilagin tarkastelivat salavihkaa toistensa
koiria ja etsivät rauhattomina, olisiko joukossa vaarallisia
kilpailijoita omille koirille.

Erityisesti pisti Rostovin silmään Ilaginin puhdasrotuinen
ruskeankailava narttu. Vaikka se olikin hintelä ruumiinrakenteeltaan,
oli sillä silti teräksiset lihakset, sillä oli ohut kaunis turpa ja
muljosilmät. Hän oli kuullut puhuttavan Ilaginin koirain ajotaidosta ja
tätä kaunista narttua hän piti Milkansa vaarallisena kilpailijattarena.

Kesken rauhallista keskustelua vuodentulosta osoitti Rostof Ilaginin
kaunista narttua.

-- Kylläpä on kaunis tuo teidän narttunne! -- sanoi hän
välinpitämättömästi. -- Varmaankin hyvä jaloistaan.

-- Tuoko? Onhan se, on kelpo koira, hyvä saamaan kiinni, -- vastasi
Ilagin rauhallisena, vaikka hän tästä Jersastaan vuosi sitten oli
maksanut naapurilleen kolme orjaperhettä. -- Ei siis teilläkään,
kreivi, sato ole ollut kehuttava? -- jatkoi Ilagin äskeistä
keskustelua. Hän tahtoi maksaa Rostovin kohteliaisuuden ja tarkasti
hänen koiriaan. Hänen silmiinsä sattui vahvarakenteinen Milka.

-- Tuo mustankailava on teillä kaunis eläin -- todellakin! -- hän
sanoi.

-- Onhan se, hyvä jaloistaan, -- vastasi Rostof. -- "Annappa kun tuohon
tulisi jänis, niin kylläpä näyttäisin mitä se on koiriaan!" -- ajatteli
hän itsekseen. Sitten kääntyi hän ratsupalvelijaansa ja ilmoitti
antavansa ruplan sille, joka löytää jäniksen makuulta.

-- En käsitä, -- jatkoi Ilagin, -- miten muutamat metsämiehet ovat
kateellisia saaliista ja koirista. Puhun itsestäni, kreivi. Minusta,
nähkääs, on hauskaa kuljeskella metsällä; ja kun sitten tapaan
tällaisen hauskan seuran, niin mikä onkaan sen hauskempaa (hän kohautti
taas majavannahkaista lakkiaan Natashalle); mutta saaliista minä viis!

-- No niin!

-- Tai että suuttuisin, kun vieraat koirat saavuttavat saaliin, ihailen
ajoa sellaisenaan, eikö niin, kreivi? Siksipä arvelenkin...

-- Hei-jaa, -- huusi samalla verkalleen eräs koirainhoitajista. Hän
seisoi mäentöppäällä pitäen ratsuruoskaa koholla ja toisti vielä kerran
verkalleen: -- Hei-jaa! (Tällä tahtoi hän ilmoittaa, että näki jäniksen
makuulla).

-- On varmaankin löytänyt, sanoi Ilagin huolettomasti. -- Eiköhän
päästetä koiria, kreivi!

-- Niin, pitääpä lähteä ... yhdessäkö? -- vastasi Rostof,
katsahtaen Jersaan ja sedän Rugaihin, noihin koirainsa vaarallisiin
kilpailijoihin. "Mutta entäs jos saattavat häpeään minun Milkani!" --
ajatteli hän lähetessään Ilaginin ja sedän rinnalla jänistä.

-- Onko suuri? -- kysyi Ilagin koirainhoitajalta ja vilkaisten
rauhallisena sivulleen hän vihelsi Jersaa.

-- Entä te, Mihail Nikanoritsh? -- kääntyi hän setään.

Setä ajoi jurona.

-- Mitäpä minusta, teidän koiranne -- selvä juttu mars! -- ovat
tuhansien arvoisia, kylillä ostettuja. Koettakaa te omianne, minä
katselen!

-- Rugai! No, no -- huusi hän. -- Rugajushka! -- hän lisäsi,
tahtomattaankin ilmaisten tällä hyväilynimellä, miten rakas koira
hänelle oli ja miten rajattomasti hän luotti tähän ruskeaan koiraansa.

Natasha huomasi ja tunsi, miten innostuneita olivat molemmat vanhukset
ja hänen veljensä, ja tämä innostus tarttui häneenkin.

Metsästäjä seisoi yhä kunnaalla ratsuruoska kädessä, ja herrat ajoivat
käyden häntä kohti; koiraparvi kulki vainion reunaan ja kääntyi
poispäin jäniksestä; metsästäjät ajoivat myös toisaalle. Kaikki
kulkivat hiljaa ja rauhallisina.

-- Minne on päin? -- kysyi Rostof kun oli saapunut noin sadan askeleen
matkalle metsästäjästä.

Metsästäjä ei ehtinyt vielä vastaamaan, kun jänis, vaaran vainuten,
hypähti makuulta. Kahleissa olevat koirat syöksyivät kiljuen ylös
kunnaalle; kaikilta suunnilta hyökkäsi vapaina kulkevia susikoiria
jäniksen jälkiin. Rauhallisena kulkeva metsästysseurue joutui hetkessä
kuohuntaan: koirainohjaajat kirkuivat koirilleen, johtaen niitä
jäljille, susikoirain hoitajat kiihoittivat koiriaan ja lensivät
täydessä lennossa kentälle. Rauhallinen Ilagin, Rostof, setä ja Natasha
menettivät kokonaan malttinsa ja lensivät ratsuillaan tietämättä
itsekään miten ja minne, seuraten vain silmillään koiria ja jänistä ja
sydän kurkussa seuraten ajon kulkua. Jänis oli suuri ja nopeakoipinen.
Noustuaan makuulta ei jänis heti lähtenyt loikkimaan. Se istahti
hetkeksi, höristi korvansa ja kuunteli kaikkialta kuuluvia huutoja ja
töminää. Se hypähti ensin jonkun kerran hiljalleen, päästäen koirat
aivan lähelle, mutta kun se oli selvillä suunnasta ja vaaran
suuruudesta veti se korvansa luihuun ja painautui loikkimaan minkä
koivista lähti. Se oli maannut sänkipellossa, mutta nyt juoksi se
rapakkoista rämeikköä kohti. Jäniksen löytäjän kaksi koiraa, jotka
olivat lähinnä jänistä, pääsivät ensimmäisinä jäljille, mutta ne olivat
vielä kaukana jäniksestä, kun Ilaginin ruskeankailava Jersa porhalsi
niiden ohi, läheni yhä jänistä ja päästyään mittansa päähän siitä
syöksyi suu auki hirveällä vauhdilla tarttuakseen sen häntään. Se oli
varma onnistumisestaan, mutta pöllähtikin suin päin maahan. Jänis
köyristi selkänsä ja paransi vauhtiaan. Jersan jälissä viiletti
mustankailava Milka ja läheni nopeasti jänistä.

-- Milushka! Kultaseni! -- huusi riemuitseva Nikolai. Tuossa hetkessä
näytti Milka saavuttavan jäniksen. Mutta jänis pysähtyi, ja Milka lensi
kovassa vauhdissa sen ohi. Pian oli Jersa taas jalkeilla, laukkasi
aivan jäniksen kintereillä ja näytti varovaisena mittailevan välimatkaa
voidakseen iskeä jäniksen pakaroihin.

-- Jersanjka! Sisko kulta! -- huusi Ilagin vaikeroivin oudoin äänin.
Jersa ei kuullut hänen rukouksiaan. Kun se juuri oli tarttumassa
jänikseen, lisäsi tämä vauhtiaan ja kääntyi sänkipellon ja rämeikön
väliselle karkeelle. Rinnan kuni vaunupari viilettivät taas Milka ja
Jersa jäniksen jälissä, mutta jänis juoksi karkeella paremmin kuin
koirat, ja välimatka piteni.

-- Rugai! Rugajushka! Selvä juttu mars! -- kuului samassa sedän ääni,
ja ruskea, köyryselkäinen Rugai saavutti Milkan ja Jersan. Pian kiiti
se niiden ohikin ja julman rajuna se hyökkäsi jäniksen niskaan. Jänis
kuupertui karkeelta rämeikköön. Entistään kiukkuisempana hyökkäsi Rugai
jäniksen kimppuun, riuhtoi polviaan myöten rapakossa, ja samassa
kieriskelivät sekä koira että jänis likaisessa liejussa. Pian oli
koiraparvi heidän ympärillään. Hetken kuluttua saapuivat metsämiehetkin
paikalle. Ainoastaan onnellinen setä laskeutui satulasta jänistä
korjaamaan. Hän ravisti jänistä saadakseen sen verestä puhtaaksi ja
vilkui levottomana ympärilleen. Hänen silmänsä pyörivät, kädet ja jalat
eivät pysyneet alallaan, ja hän puhua löpötti, tietämättä itsekään
kenelle ja mitä. -- Selvä juttu mars! ... siinä se on koira ... kaikki
jätti jälkeensä, sekä tuhansien arvoiset että ruplan arvoiset ... selvä
juttu mars, -- hän puhui hengästyksissään ja vilkuen vihaisena
ympärilleen, aivan kuin olisi jotakuta sättinyt, tai aivan kuin
olisivat kaikki olleet hänen vihamiehiään ja häntä syvästi loukanneet,
ja joille hän nyt viimeinkin oli saanut kostaa. "Siinä ovat teidän
tuhansien arvoisenne -- selvä juttu mars!..."

-- Rugai, hoi jakajaisille! -- sanoi setä heittäen koiralleen
rapakkoisen jäniksenkäpälän; -- olet sen ansainnut, selvä juttu mars!

-- Se väsyi, kun kolme kertaa yksinään oli jäniksen kintereillä, --
puhui Nikolai ketään kuuntelematta tai välittämättä kuuliko kukaan
hänen puhettaan.

-- Mitäpä siitä kun juoksi jäniksen ohi! -- huomautti eräs Ilaginin
metsästäjistä.

-- Kun oli saarrettu, niin saattoihan sen saada kiinni mikä piski
tahansa, -- puhui samaan menoon punakka Ilagin, joka ajosta ja
mielenkuohusta tuskin saattoi hengittää. Natashakin joutui hälinään ja
kiljui ilosta ja innostuksesta niin kimakasti että korvia vihloi. Tällä
kiljunnallaan hän ilmaisi samaa kuin muut metsämiehet, kovaäänisellä
puhelullaan. Ja tämä kiljunta kuului niin kummalta, että hän itse ja
kaikki muutkin olisivat sitä ihmetelleet ja hävenneet, jos se joskus
muulloin olisi sattunut. Setä sitoi itse jäniksen ja heitti sen sulavan
reippaasti ratsulleen. Hän oli moittivan ja ylpeän näköinen, ei sanonut
enää sanaakaan, nousi rautiaansa selkään ja lähti ajamaan. Muut
metsämiehet olivat surullisen ja loukkaantuneen näköisiä, ja kesti
kauvan ennenkuin he taas pääsivät teeskennellyn rauhalliseen
mielentilaan. Kauvan katselivat he ruskeata köyryselkäistä, rapakkoon
tahriutunutta Rugaita, joka kahleitaan helistellen voittajan
varmuudella astua tallusteli rautiaan jälissä.

"Niin, olen samallainen kuin muutkin, kun ei ole kysymyksessä ajo.
Mutta silloin, siunaa ja varjele!" -- tuntui Nikolaista tämän koiran
ilme sanovan.

Ja siksipä tuntuikin Nikolaista mairittelevalta, kun setä kaikesta
tapahtuneesta huolimatta jonkun ajan kuluttua ajoi hänen luokseen ja
rupesi juttusille.



VII.


Kun Ilagin illan suussa oli heittänyt hyvästit Nikolaille, huomasi tämä
olevansa niin kaukana Otradnosta että mielihyvin suostui sedän
ehdotuksesta jättämään seurasensa yöksi sedän tilalle, Mihailofkaan.

-- Ja jos itsekin pistäysitte meillä -- selvä juttu mars! -- sanoi
setä, -- niin sen parempi. Nähkääs, sää on kostea, levähdätte hetken,
pikku kreivittären sitten lähetämme kotiin vaunuissa.

Sedän ehdotukseen suostuttiin; eräs metsästäjistä lähetettiin vaunuja
tuomaan Otradnosta; Nikolai, Natasha ja Petja lähtivät sedän tilalle.

Viisi, kuusi alustalaista tuli metsämiehiä kohtaamaan Mihailofkan
päärakennuksen portaille. Kymmeniä naisia, vanhoja, aikuisia ja lapsia
tirkisteli nurkan takaa. Ratsain ajavan naisen näkeminen sai
alustalaiset niin uteliaiksi, että useat heistä unohtivat arkuutensa,
tulivat aivan Natashan lähettyville, katselivat häntä silmiin ja
tekivät ääneen huomautuksia aivan kuin olisivat katselleet jotain
merentakaista kummitusta, joka ei kuule eikä ymmärrä, mitä hänestä
puhutaan.

-- Arinka, katsohan kun istuu nassakalla! Itse istuu, ja liepeet
liehuvat... Kato, sillä on torvikin!

-- Siunaa ja varjele, puukkokin...

-- Täys tataritar!

-- Kun et kuukerru sieltä? -- sanoi rohkein joukosta, kääntyen suoraan
Natashaan.

Setä laskeutui satulasta villiytyneen puutarhan ympäröimän pienen
puisen asuinrakennuksensa portaiden edessä, katsahti alustalaisiinsa ja
huusi käskevästi sivullisia poistumaan. Palvelijoita käskettiin
huolehtimaan vieraista ja metsästysseurueesta.

Väkijoukko hajaantui. Setä auttoi Natashan satulasta, tarjosi
käsivartensa ja vei hänet vaperia lautaportaita myöten suojiin.
Huoneissa ei vallinnut liiallinen puhtaus. Seinät olivat
hirsisalvoksella, eikä niitä edes oltu kalkkivärillä maalattu. Tahroja
ja laikkoja tosin oli siellä täällä, mutta huomasi sentään järjestävän
kädenkin jälkiä. Eteisessä löyhähti tuoreilta omenilta, ja sen seinillä
riippui suden- ja ketunnahkoja.

Eteisestä setä vei vieraansa pieneen saliin, missä oli saranapöytä ja
punaisia tuoleja, täältä vierashuoneeseen, missä oli pyöreä koivusta
tehty pöytä ja sohva. Vierashuoneesta mentiin sedän työhuoneeseen,
missä oli rääsyinen sohva ja kulunut vanha lattiamatto. Seiniä
koristivat Suvorovin, isännän isän ja äidin sekä hänen oma muotokuvansa
sotilaspuvussa. Tämä huone tuli vahvasti tupakalta ja koirilta. Setä
käski vieraita istumaan ja olemaan kuin kotona, mutta itse hän poistui
huoneesta. Rapakkoinen Rugai tuli huoneeseen, hyppäsi sohvalle ja alkoi
nuoleksia ja kirpustaa itseään. Työhuoneesta lähti pimeä käytävä, mistä
näkyi rikkinäinen kehysverhoke. Verhokkeen takaa kuului naisen naurua
ja supatusta. Natasha, Nikolai ja Petja riisuutuivat ja istuutuivat
sohvalle. Petja nojautui kätensä varaan ja nukahti heti; Natasha ja
Nikolai istuivat sanaakaan vaihtamatta. Heidän kasvonsa punottivat, he
olivat kovin nälissään, mutta silti hyvällä tuulella. He vilkuilivat
toisiinsa (Nikolai ei enää ajon päätyttyä tahtonut osottaa
etevämmyyttään sisarelle); Natasha iski veljelle silmää, kumpikaan ei
voinut hillitä itseään, vaan rehahtivat heleään nauruun, itsekään
tietämättä naurun aihetta.

Hetken kuluttua setä palasi huoneeseen. Hän oli pukenut ylleen kasakan
viitan ja siniset housut ja vetänyt jalkoihinsa sirot saappaat.
Natashasta tuntui kuin tuo puku, jota hän oli ihmetellyt ja nauranutkin
Otradnossa, olisi sedälle ainoa sopiva ja oikea puku, aivan
juhlapukujen ja hännystakkien arvoinen. Setäkin oli hyvällä tuulella;
ei hän lainkaan loukkaantunut sisarusten naurusta (sillä ei hänen edes
mieleensä juolahtanut, että nämä olisivat saattaneet nauraa hänen
laskuunsa), vieläpä itsekin yhtyi nuorten aiheettomaan nauruun.

-- Kas sellainen meillä on kreivitär pieni -- selvä juttu mars -- enpä
ole sellaista vielä eläessäni nähnyt! -- puheli setä ojentaessaan
pitkävartista piippua Nikolaille ja itse kieputellen tottuneesti kolmen
sormen välissä lyhytvartista piippunysäänsä.

-- Koko päivän on keikkunut satulassa kuin mikäkin mies, mutta siitä
huolimatta ei ole tietääkseenkään!

Pian sedän tulon jälkeen avautui ovi -- avaajan askelten äänestä
päättäen avasi sen paljasjalkainen tyttönen --, ja huoneeseen astui,
kukkurainen tarjotin kädessä, noin 40 vuotias, lihava, punaposkinen
kaunis nainen, jolla oli kaksi leukaa ja täyteläät punaset huulet.
Ystävällisen arvokkaana hän viehättävin silmäyksin ja liikkein kumarsi
kunnioittavasti vieraille ja hymyili samalla hyväilevän viehkeästi.
Huolimatta tavattomasta lihavuudestaan, joka pakoitti hänen kulkemaan
rinta ja vatsa pystyssä ja pää takakenossa, tämä nainen (sedän
taloudenhoitajatar) silti liikkui tavattoman keveästi. Hän meni pöydän
luo, laski tarjottimen pöydälle ja lateli näppärästi valkeilla
lihavilla käsillään sille pullot, särpimet ja muut herkut. Tämän
tehtyään hän poistui pöydän luota ja jäi hymyellen seisomaan oven
pieleen. -- "Tällainen nyt olen! Joko nyt käsität sedän elämän?" --
sanoi Nikolaille tämän naisen ilmestyminen. Käsittihän sen: eikä
ainoastaan Nikolai käsittänyt, Natashallekin kävi selväksi sedän elämä,
nuo yrmeät kulmat ja tyytyväinen onnellinen hymy, joka värähteli hänen
huulillaan Anisja Fjedorovnan astuessa huoneeseen. Anisja oli tuonut
pöytään: yrttiviinaa, kotitekoisia likörejä, sieniä, kirnupiimään
tehtyjä ruisjauhopiiraita, hunajakakkuja, vaahtoavaa simaolutta,
omenia, raakoja, paahdettuja sekä hunajassa uitettuja pähkinöitä.
Hetken kuluttua ilmestyi pöytään vielä hunaja- ja sokerihilloja, kinkku
ja vastapaistettu kana.

Kaikki nämä herkut oli Anisja itse hankkinut, koonnut ja valmistanut.
Siksipä ne lehahtivatkin ja maistuivat Anisjalta. Kaikki oli mehukasta,
puhdasta ja lempeän hymyilevää.

-- Syökää, neitiseni, kreivittäreni, -- kehoitti Anisja, tarjoten
Natashalle milloin yhtä, milloin toista.

Natasha söi kaikkia herkkuja, ja hänestä tuntui ettei koskaan ollut
nähnyt eikä syönyt niin verrattomia piimäpiiraita, niin tuoksuavaa
hilloa, sellaisia hunajapähkinöitä ja sellaista kanaa. Anisja
Fjedorovna poistui huoneesta.

Rostof ja setä söivät myös hyvällä ruokahalulla, painoivat palan
kirsikkalikörillä ja puhelivat äskeisestä ja tulevista ajoretkistä,
Rugaista ja Ilaginin koirista. Natasha istui sohvalla ja kuunteli
loistavin silmin sedän ja Nikolain juttuja. Jonkun kerran hän herätteli
Petjaa antaakseen hänen maistaa herkkuja, mutta poika ei herännyt,
höpisi käsittämättömiä sanoja ja vaipui jälleen sohvalle. Natasha oli
niin iloinen, ja hänen oli niin hyvä olla tässä hänelle oudossa
ympäristössä, että hän oikein pelkäsi vaunujen saapuvan liian aikaseen.
Keskustelu katkesi hetkeksi, kuten on tavallista ensimäisillä
vieraskäynneillä. Setä katkasi äänettömyyden vastaamalla aivan kuin
omille ja vieraidenkin ajatuksille:

-- Näin se menee minunkin elämäni... Tulee kuolema -- selvä juttu mars
-- eikä mitään jää jälelle. Siinä ne sitten ovat synnitkin!

Sedän puhuessa olivat hänen kasvonsa ilmeikkäät, vieläpä kauniitkin.
Nikolain mieleen tuli kaikki ne hyvät työt, joita oli isänsä ja
naapurien kuullut sedästä kertovan. Koko piirikunnassa pidettiin setää
jaloimpana ja epäitsekkäimpänä kesselinä. Hän sovitteli perheriitoja,
toimi testamenttien toimeenpanijana, hänelle uskottiin salaisuuksia,
hänet valittiin tuomariksi ja kaikenlaisiin muihin toimiin; mutta
virkatoimista hän kieltäytyi jyrkästi, vietti syksyt ja keväät
rautiaansa selässä saloilla, talvet istui kotosalla, kesät lojui
villiytyneessä puutarhassaan.

-- Miksette ryhdy virkatoimiin, setä?

-- Olen ollut, mutta jätin. En kelpaa, selvä juttu mars; en käsitä
mitään niistä asioista. Ne toimet sopivat teille, minulla ei riitä
järkeä. Metsästys, se on toista, se on selvä juttu mars! Avatkaahan ovi
siellä, -- hän huusi. -- Miksi suljitte?

Käytävän päässä oleva ovi vei naimattomien metsästäjäin huoneeseen,
kuten setä kutsui väentupaa.

Kuului paljaiden jalkain nopeata sipsatusta, ja näkymätön käsi avasi
oven. Käytävästä alkoi selvästi kuulua balalaikan[69] ääni. Soittaja
näytti olevan mestari alallaan. Natasha oli jo kauvan kuunnellut
soittoa, mutta nyt meni hän käytävään kuullakseen selvemmin.

-- Se kuuluu olevan Mitjka kuskini... Ostin hänelle hyvän balalaikan,
pidän tästä... -- sanoi setä.

Talossa oli tapana, että Mitjka soitti naimattomain huoneessa
balalaikaa kun isäntä oli palannut metsältä, sillä setä piti kovin
tästä soitosta.

-- Miten ihanaa, verratonta, -- sanoi Nikolai jonkunverran laimeasti
aivan kuin olisi hävennyt tunnustaa, että häntä nämä sävelet
miellyttivät.

-- Miten verrattomasti? -- sanoi nuhdellen Natasha, sillä hän oli
veljen äänen painosta arvannut veljen mielentilan. -- Ei verratonta,
vaan taivaallista!

Samoin kuin hän oli pitänyt maailman parhaina sedän sieniä, hunajaa ja
likörejä samoin hänestä tällä hetkellä Mitjkan soitto tuntui
säveltaidon viimeiseltä sanalta.

-- Vielä, olkaa hyvä, vielä, -- pyysi Natasha, heti kun soitto taukosi.
Mitjka viritti koneensa, ja pian helähti taas reipas _Barinjan_ sävel
milloin hitaammassa milloin nopeammassa tahdissa. Setä istui pää
kallellaan ja kuunteli tuskin huomattavasti hymyillen. _Barinjan_ sävel
toistui satakunta kertaa. Jonkun kerran viritti Mitjka välillä
konettaan, mutta yhä vain helähtivät samat sävelet. Kuuntelijat eivät
kyllästyneet kuulemaan, vaativat yhä vain enemmän. Anisja Fjedorovna
tuli huoneeseen ja nojautui oven kamanaan.

-- Suvaitsetteko kuunnella? -- kysyi hän hymyillen Natashalta. Hänen
hymynsä muistutti tavattomasti sedän hymyä. -- Hän soittaa
oivallisesti.

-- Tämä kohta ei mene aivan oikein, -- huudahti äkkiä setä, tehden
kädellään tarmokkaan liikkeen. -- Tässä pitäisi päästää -- selvä juttu
mars -- päästää...

-- Taidatteko tekin setä? -- kysyi Natasha. Setä ei vastannut,
hymähtihän vain.

-- Katsohan, Anisjushka, ovatko kielet kitarassani ehjät? Ei ole se
aikoihin ollut käsissäni -- selvä juttu mars! -- En ole viitsinyt.

Ilomielin lähti Anisja täyttämään herransa käskyä ja toi kitaran.

Kehenkään katsahtamatta puhalsi setä tomun koneesta, näpäytti luisilla
sormillaan sen kanteen, viritti kielet ja sovittelihe nojatuolissaan.
Sitten tarttui hän jonkun verran teatralisin ottein kitaran kaulaan,
iski silmää Anisjalle ja alkoi. Mutta Barinjaa hän ei soittanutkaan,
vaan näpäytti ensin heleän, puhtaan soinnun ja alkoi sitten rauhallisen
tahdikkaasti, mutta varmasti ja tavattoman hitaasti kehittää tunnettua
laulun säveltä: "Kadulla kun kivisellä." Tuo hillitty iloisuus, jota
Anisjan koko olento uhkui, tunkeutui näissä sävelissä Nikolain ja
Natashankin sydämiin. Anisja punastui, peitti huivilla kasvonsa ja
poistui nauraen huoneesta. Setä soitti yhä puhtaasti, hartaasti ja
pontevan voimakkaasti, tuijottaen muuttunein, innostunein katsein
siihen kohtaan, missä Anisja oli seisonut. Tuskin huomattava hymyn väre
leikihti sedän toisessa suupielessä harmaan viiksen alla, vallankin
silloin, kun sävel alkoi käydä nopeaksi ja ylimenopaikoissa särähti
joku väärä sointu.

-- Hurmaavaa, ihanaa, setä; vielä, vielä! -- huusi Natasha, heti kun
setä lopetti. Hän hypähti paikaltaan, syleili ja suuteli setää. --
Nikoljenka, Nikoljenka! -- hän toisteli ja katsahti veljeensä aivan
kuin olisi kysynyt häneltä: mitä tämä oikeastaan on?

Nikolaikin oli haltioissaan sedän soitosta. Setä alkoi soittaa
uudelleen. Anisjan hymyilevät kasvot ilmestyivät ovelle, ja hänen
takaansa tirkisteli muitakin kasvoja... "Kirkkaan lähteen luona
poika" ... soitti setä, teki taas sukkelan ylimenon, lakkasi
soittamasta ja heilautti harteitaan.

-- Jatkahan, jatkahan, setä kulta, kyyhkyni, -- vaikeroi Natasha niin
rukoilevalla äänellä aivan kuin olisi hänen elämänsä siitä riippunut.

Setä nousi seisaalleen, ja näytti kuin olisi hänessä ollut kaksi eri
ihmistä -- toinen hymyili vakavana veitikalle, joka kainon hartaana
valmistautui tanssiin.

-- No, serkku pieni! huudahti setä ja huitasi kädellään Natashalle.

Natasha heitti saalin hartioiltaan, pyrähti sedän eteen, laski kätensä
rennoilleen, hetkautti harteitaan ja alkoi.

Missä, miten ja koska oli tuo nuori kreivitär, jonka kasvattajana oli
ollut vieras ranskatar, imenyt veriinsä tuon venäläisen hengen, joka
hänestä nyt huokui; mistä oli saanut nuo eleet, jotka _pas de châlen_
olisi luulleet jo aikoja sitten juuriaan myöten hävittäneen? Mutta
henki ja eleet olivat aivan sedän toiveiden mukaiset tuollaiset aito
venäläiset, joita ei voi matkia eikä oppimalla omistaa. Heti kun
Natasha oli alkanut ja hymyili tuossa riemuitsevan hilpeänä ja ylpeän
veikistelevänä, pääsi Nikolailta ja muilta läsnäolijoilta helpotuksen
huokaus, sillä eivät he enää, kuten aluksi oli ollut laita, pelänneet
hänen tähtensä, he häntä nyt jo ihailivat.

Hän teki tehtävänsä niin oikein, niin täysin oikein, että Anisja
Fjedorovna, joka heti alussa oli hänelle ojentanut tässä toimessa niin
välttämättömän huivin, nauroi kyynelissä katsellessaan tätä hentoa,
sulavaa hänelle niin vierasta, silkissä ja sametissa kasvatettua
kreivitärtä, joka oli täysin käsittänyt sen, mitä oli Anisjassa, hänen
isässään, tädissään, äidissään ja jokaisessa venäläisessä.

-- Mutta kreivitär pieni -- selvä juttu mars, -- sanoi setä iloisesti
nauraen, kun oli lopettanut tanssimisen. -- Sepä jotakin, serkku pieni!
Ei nyt muuta kuin kelpo poika mieheksi hänelle -- selvä juttu mars!

-- Jo onkin tiedossa, -- sanoi Nikolai hymyillen.

-- Oo? -- huudahti setä ihmetellen ja katseli kysyvästi Natashaan.
Onnellinen hymy huulilla nyökäytti Natasha myöntävästi päällään.

-- Ja millainen sitten! -- hän sanoi. Mutta heti kun hän oli tämän
sanonut, heräsi hänen sielussaan aivan uusi ajatusten ja tunteiden
sarja: "Mitä tarkoitti Nikolain hymy, kun hän sanoi: 'jo onkin
tiedossa?' Onko hän asiasta mielissään vai eikö ole? Tuntuu kuin hän
ajattelisi, ettei minun Bolkonskini hyväksyisi eikä ymmärtäisi meidän
ilonpitoamme. Mutta hänpä kaikki ymmärtäisi. Missä on hän tällä
hetkellä?" -- ajatteli Natasha, ja hänen kasvoilleen ilmestyi vakava
ilme. Mutta tätä kesti vain hetken. "Älä ajattele tällaisia asioita,
herkene", sanoi hän itselleen, hymähti, istuutui taas sedän viereen ja
pyysi tätä soittamaan vielä jotain.

Setä soitti vielä laulun ja valssin, sitten hän vaikeni hetkeksi,
rykäsi ja lauloi erään lempilauluistaan, metsämiehen laulun.

    Illalla kun laski viti
    Metsämiehen mennä piti...

Setä lauloi kansanomaiseen tapaan, pitäen pääasiana sanoja, joihin
sitten sävel liittyy jonkinlaisena täytteenä. Mitään erityistä nuottia
ei tämän käsityskannan mukaan ole olemassakaan, se on ainoastaan
sanojen koristeena. Ja siksipä sedänkin laulussa, kuten lintujenkin,
tämä luonnollinen, koruton nuotti oli sanomattoman ihana. Natasha oli
haltioissaan sedän laulusta. Hän päätti mielessään jättää harpun ja
ruveta soittamaan kitaraa. Hän pyysi sedän kitaraa ja alkoi heti
näppäillä erään laulun säveltä.

Kymmentä käydessä saapuivat kahdet vaunut ja kolme ratsastajaa Petjaa
ja Natashaa noutamaan. Kreivi ja kreivitär eivät lainkaan tienneet,
missä he olivat, ja olivat olleet kovin huolissaan, kertoi eräs
etsijöistä.

Petja kannettiin kuin kuollut toisiin vaunuihin, Natasha ja Nikolai
istuivat toisiin. Setä kääri Natashan huolellisesti ja heitti hänelle
erikoisen hellät jäähyväiset. Käyden tuli hän saattamaan sillalle
saakka, jota sentään ei voitu ajaa, vaan täytyi se kiertää kaalamoitse.
Setä lähetti edeltä metsästäjänsä valaisemaan tietä lyhdyillä.

-- Hyvästi, rakas serkku, -- kuului pimeässä sedän ääni, ei sellaisena
kuin Natasha sen ennen oli kuullut, vaan sellaisena kuin hän sen oli
kuullut laulussa: "Illalla kun laski viti."

Kun he kulkivat kylän läpi, tuikki talojen akkunoista punertavia tulia,
ja suloinen savun haju tunki sieramiin.

-- Mikä verraton ihminen tuo setä! -- sanoi Natasha, kun he olivat
saapuneet valtatielle.

-- Niin on, -- vastasi Nikolai. -- Onko sinun kylmä?

-- Ei, voin mainiosti, verrattomasti. Minun on niin hyvä olla, --
vastasi Natasha, hieman ihmetellen veljen kysymystä.

He olivat kauvan ääneti! Yö oli kylmä ja kostea. Oli niin pimeä, ettei
hevosia edes eroittanut, kuului vain, miten ne moiskivat rapakkoisella
tiellä.

Mitä liikkuikaan Natashan lapsellisessa sielussa, joka oli niin ahnas
ja altis elämän erilaisimmille vaikuttimille? Miten mahtoikaan kaikki
olla siellä järjestettynä?

Mutta onnellinen hän oli ylen. Kun he jo olivat aivan kodin lähellä,
heläytti Natasha äkkiä: "Illalla kun laski viti." Koko tien oli hän
tavoitellut tätä säveltä, mutta nyt hän sen vasta tavoitti.

-- Jopa tavoitit, -- sanoi Nikolai.

-- Mitä sinä olet ajatellut matkalla, Nikoljenka? -- kysyi Natasha.

Sisaruksilla oli usein tapana tehdä toisilleen tällaisia kysymyksiä.

-- Minäkö? -- sanoi Nikolai, muistellen; -- ensin näes ajattelin, että
Rugai, ruskea uroskoira muistuttaa setää, ja jos se olisi ihminen, niin
varmaankin se elättäisi setää, jolleikaan ajon tähden, niin ainakin
sielujen sopusoinnun tähden. Miten hän on herttainen tuo setä! Eikö
olekkin? Mutta entäs sinä?

-- Minäkö? Odotahan! Niin, ensin ajattelin, että kuljemme ja luulemme
kulkevamme kotia kohti, mutta kuljemmekin Jumala ties minne tässä
pimeässä ja yhtäkkiä saavumme perille ja huomaamme, ettemme olekkaan
Otradnossa, vaan jossain lumotussa valtakunnassa. Ja sitten minä vielä
ajattelin... Ei, en muuta ajatellutkaan.

-- Tiedän; varmaankin ajattelit häntä, -- sanoi Nikolai hymyillen,
kuten Natasha saattoi arvata äänestä.

-- En, vastasi Natasha, vaikka hän todellakin oli ajatellut ruhtinas
Andreitakin, vieläpä sitäkin, mitä tämä olisi pitänyt sedästä. -- Ja
sitten minä vielä toistelin itsekseni, koko matkan toistelin itsekseni:
miten edukseen Anisjushka esiintyi, edukseen... -- sanoi Natasha. Ja
Nikolai kuuli, miten sisar syyttä suotta nauraa helasi. -- Mutta
kuulehan, -- sanoi Natasha yhtäkkiä, -- tiedän, etten enää koskaan ole
niin onnellinen ja rauhallinen kuin nyt.

-- Olehan lörpöttelemättä tyhmyyksiä, -- sanoi Nikolai ja ajatteli:
"Suloinen on tämä Natashani! Toista sellaista ystävää minulla ei ole,
enkä koskaan saakkaan. Miksi meneekään hän miehelään, hauskapa olisi
yhdessä, olla aina vain kululla!"

"Mikä aarre tämä Nikolai!" -- ajatteli Natasha.

-- Hei! Vierashuoneessa on vielä tuli, -- sanoi hän ääneen, osoittaen
päärakennuksen akkunoita, jotka loistivat viehättävinä kosteassa
samettiyössä.



VIII.


Kreivi Ilja Andreitsh oli luopunut aateliston puhemiehen toimesta,
sillä hänen varansa eivät sietäneet siitä johtuvia menoja. Mutta
raha-asiat eivät sittenkään parantuneet. Usein tapasivat Natasha ja
Nikolai vanhempansa salaperäisinä ja rauhattomina keskustelemasta ja
vieläpä kuulivat joskus puhuttavankin suuren moskovalaisen sukutalon ja
Moskovan läheisen maatilan myymisestä. Tosin oli nyt vierastulva jonkun
verran asettunut, ja Otradnossa elettiin yksinkertaisemmin kuin
takavuosina, mutta sittenkin oli talo vielä väkeä täynnä, ja
puolispöydässä istui aina vähintäin parikymmentä henkeä. Nämä henkilöt
olivat kaikki aivan kuin omaisia, sellaisia jotka olivat taloon
kotiutuneet, ja tuntuipa kuin he olisivat olleet kaikki siellä
välttämättömiäkin. Tällaisia olivat soittotaiteilija Dimmler
vaimoineen, tanssinopettaja Vogel perheineen, vanha neiti Bjelof, joka
oli kauvan asunut talossa, ja monet muut: Petjan opettajat, tyttärien
entinen kotiopettaja ja sanalla sanoen ihmiset, joiden oli parempi ja
edullisempi asua kreivin talossa kuin kotonaan. Vieraita ei käynyt niin
paljon kuin ennen, mutta elämä oli entisen kaltaista, eivätkä kreivitär
ja kreivi muunlaista elämää osanneet ajatellakaan. Metsästysseuruetta
ja koiria oli Nikolai yhä lisännyt, tallissa oli 50 hevosta ja 15
kuskia, ja nimipäiviä vietettiin yhtä juhlallisesti kuin ennenkin:
annettiin kallisarvoisia lahjoja ja järjestettiin komeita päivällisiä.
Kreivillä oli yhä entiset whisti- ja boston-iltansa, jolloin hän hävisi
satoja ruplia illassa, sillä hän piteli korttejaan niin huolettomasti,
että naapurit saattoivat pelata aivan kuin levitetyin kortein.
Naapurit pitivätkin näitä voittojaan niin luonnollisina, että Ilja
Andreitshin peli-illoista oli tullut heille jonkinlaisia edullisia
veronkantotilaisuuksia.

Kreivi kulki kuin mahdottoman suuressa metsästysverkossa, koettaen
itselleen uskotella, ettei ole siihen takertunut. Mutta joka askeleella
takertui hän yhä pahemmin ja tunsi, ettei voi siitä irti riehtautua
eikä ryhtyä varovasti ja kärsivällisesti silmuja päästelemään.
Kreivittären rakastava sydän tunsi, että heidän lapsiaan vaanii köyhyys
ja taloudellinen perikato. Ei hän sitä pitänyt kreivin syynä, sillä
tämä ei saattanut olla toisenlainen kuin oli, ja näkyihän hänkin
kärsivän (vaikka koettikin sitä salata) tästä uhkaavasta häviöstä.
Kreivitär mietiskeli keinoja pulan selvittämiseksi. Hänen naiselliselta
näkökannaltaan katsoen oli ainoastaan yksi keino: Nikolain oli mentävä
rikkaisiin naimisiin. Hänen mielestään oli tämä viimeinen toivo, ja jos
Nikolai ei suostu hänen valitsemaansa tyttöön, niin ei ole enää
toivoakaan asiain järjestämisestä. Tämä valittu oli Julia Karagin,
kelpo vanhempain tytär, Nikolain lapsuudenystävä ja nyt rikas morsian,
kun viimeinenkin hänen veljistään oli kuollut.

Kreivitär kirjoitti asiasta tytön äidille Moskovaan ja sai suosiollisen
vastauksen. Rouva Karagin vastasi, että hän puolestaan suostuu
ehdotukseen, mutta kaikki riippukoon tytön tunteista. Samalla pyysi hän
Nikolaita saapumaan vierailulle Moskovaan.

Kyynelsilmin puhui kreivitär usein pojalleen, että nyt, kun molemmat
tytöt jo ovat omansa löytäneet, hänen ainoa toivonsa on saada
Nikolaille puoliso. Rauhallisena kallistaisi hän päänsä hautaan kun
näkisi vain tämän onnellisen päivän. Sitten kertoi hän, että hänellä on
ihana tyttö tiedossa ja tutkiskeli pojan mielialaa avioliiton suhteen.

Kesken puheita alkoi kreivitär kehuskella Juliaa ja kehoitteli
Nikolaita matkustamaan pyhiksi Moskovaan huvittelemaan. Nikolai arvasi
äidin aikomukset, ja kun kerran taas oli puhe näistä asioista, vaati
hän äidiltä täyttä selvyyttä. Äiti tunnustikin suoraan, että hänen
aikomuksensa oli naittaa Nikolai Julia Karaginille, sillä tämä oli
ainoa keino, jolla perhe saatettiin pelastaa perikadosta.

-- Mutta jos rakastankin köyhää tyttöä, äiti, tokkohan vaaditte, että
rikkauksien tähden uhraan tunteeni ja kunniani? -- kysyi poika
äidiltään, käsittämättä kysymyksensä julmuutta ja tahtoen vain osottaa
jalouttaan,

-- En, et ole minua käsittänyt, -- sanoi äiti, tietämättä, miten olisi
itseään puolustanut. -- Sinä et minua käsitä, Nikoljenka. Tarkoitan
sinun onneasi, -- hän lisäsi, mutta tunsi samalla, ettei puhunut totta
ja että hämmentyi. Hän pillahti itkuun.

-- Äiti kulta, älkää itkekö, sanokaa vain, että tätä vaaditte minulta,
sillä tiedättehän, että annan elämäni, kaikkeni teidän rauhastanne, --
sanoi Nikolai. -- Uhraan kaikkeni teidän tähtenne, tunteenikin.

Mutta tätä kreivitär ei tahtonut. Hän ei vaatinut pojaltaan uhreja,
päinvastoin olisi hän itse ollut valmis uhraantumaan.

-- Ei, et minua käsitä, jättäkäämme tämä asia, -- hän sanoi, kuivaten
kyyneliään.

"Niin, kenties rakastankin köyhää tyttöä", -- puhui Nikolai itsekseen,
-- "miksikä siis uhraisin tunteeni ja kunniani? Ihmettelen, miten
saattoikaan äiti minulle tällaista ehdottaa. Siksikö en saisi Sonjaa
rakastaa että hän on köyhä?" -- hän ajatteli. "Enkö saisi vastata hänen
uskolliseen ja uhrautuvaan rakkauteensa? Varmaankin tekisi hän minut
monin kerroin onnellisemmaksi kuin joku Julia nukke. Tunteeni tosin
voin uhrata omaisteni tähden, mutta pakottaa en voi sydäntäni
rakastamaan. Jos rakastan Sonjaa, niin ovat tunteeni voimakkaammat ja
jalommat kaikkea maailmassa."

Nikolai ei matkustanut Moskovaan, eikä kreivitärkään enää puhunut
avioliitosta, mutta surumielin, vieläpä toisinaan äkäisenäkin hän
katseli, miten Nikolain ja köyhän Sonjan välit kävivät yhä hellemmiksi.
Hän tunsi tekevänsä väärin kun oli nyrperä Sonjalle ja häntä kiusasi
syyttä suotta, nimitellen häntä milloin "rakkaani", milloin "Te." Enin
harmitti hyväsydämistä kreivitärtä se, että köyhä, mustasilmäinen Sonja
oli niin lempeä, hyvä ja uhrautuvan jalomielinen hyväntekijöilleen ja
niin uskollisesti, järkkymättömästi ja epäitsekkäästi rakasti
Nikolaita, ettei mistään saattanut häntä nuhdella.

Nikolain loma-aika alkoi kulua lopulleen. Ruhtinas Andreilta saapui
Roomasta neljäs kirje, jossa hän kirjoitti, että jo aikoja sitten olisi
ollut kotimatkalla, ellei hänen haavansa lämpimän ilman vaikutuksesta
odottamatta olisi auvennut, mikä seikka pakoitti hänen siirtämään
paluunsa seuraavan vuoden alkuun. Natasha rakasti yhtä kiihkeästi
sulhastaan, oli rauhallisen onnellinen ja nautti täysin siemauksin
elämän iloista; mutta kun neljäs kuukausi ruhtinas Andrein lähdöstä
alkoi olla lopullaan, valtasi Natashan toisinaan sellainen
ikävänpuuska, että hänen kävi mahdottomaksi sitä kukistaa. Hän sääli
itseään, häntä suretti, että aika kului niin turhaan, tuottamatta
kenellekään iloa tai hyötyä. Ja sentään, miten voimakkaana hänessä
paloikaan rakkaus, ja miten paljon tunsi hän itsessään rakastettavaa.

Elämä Rostovien talossa oli käynyt ikäväksi.



IX.


Oli joulunpyhät. Jumalanpalvelukset olivat juhlallisia, naapurit ja
alustalaiset kävivät ikävillä, virallisilla vieraskäynneillään, ja
kaikkialla näkyi uusia pukuja. Mutta mitään erikoista, joulunpyhille
ominaista ei ollut huomattavissa, vaikkakin tyynet, häikäisevän
kirkkaat pakkaspäivät ja tähtikirkkaat kuutamoyöt näyttivät vaativan
jotain erikoisempaa näiltä pyhiltä.

Kolmantena juhlapäivänä hajaantuivat perheenjäsenet puolisten jälkeen
kukin taholleen. Oli päivän ikävin aika. Nikolai, joka koko aamupuolen
oli ajellut vieraskäynneillä, oli nukahtanut arkihuoneeseen. Vanha
kreivi veti päivällisunta työhuoneessaan. Vierashuoneessa, pyöreän
pöydän ääressä istui Sonja ja jäljenteli jotain koristemallia.
Kreivitär pani pasianssia. Narri Nastasja Ivanovna istui surullisen
näköisenä kahden vanhan naisen seurassa akkunan luona. Natasha tuli
huoneeseen, meni Sonjan luo, katsahti tämän työhön, meni sitten äidin
luo ja pysähtyi sanaakaan sanomatta hänen eteensä. -- Sinähän kuljet
kuin koditon, -- sanoi äiti. -- Mitä haluat?

-- Haluan hänet ... heti, tuossa hetkessä tahdon hänet, -- sanoi
Natasha loistavin silmin ja vakavana.

Kreivitär nosti päänsä kortista ja katsoa tuijotti tyttäreensä.

-- Älkää katsoko minuun. Äiti, älkää katsoko, en voi pidättää kyyneliä.

-- Istuhan tähän viereeni, rakkaani, -- sanoi äiti.

-- Äiti, tahdon hänet. Miksi pitää minun näin kärsiä, äiti?...

Hänen äänensä värähti, silmät kyyneltyivät, ja hän kääntyi äkkiä,
salatakseen kyyneleensä ja poistui huoneesta.

Hän meni arkihuoneeseen, pysähtyi hetkeksi ja lähti sitten
palvelijattarien huoneeseen. Siellä vanha sisäkkö paraillaan ripitti
nuorta tyttöä, joka juuri oli tullut väentuvasta.

-- Yhä vain leikkiä ja leikkiä, -- pauhasi vanhus. -- Kaikella on
aikansa.

-- Päästä hänet, Kondratjevna, -- sanoi Natasha. Mene, Mavrusha, mene.

Ja päästettyään Mavrushan lähti Natasha salin kautta eteiseen. Eräs
vanhus ja kaksi nuorta palvelijaa pelasivat täällä korttia. He
lopettivat pelinsä ja nousivat seisaalleen, kun Natasha tuli eteiseen.

"Mitä antaisinkaan heille tehtäväksi?" -- ajatteli Natasha.

-- Niin, Nikita, menehän, ole hyvä ... minne hänet lähettäisinkään?
Niin, menehän väentupaan ja tuo sieltä tänne kukko; niin ja sinä Misha
tuo vähän kauroja.

-- Vähän kauroja käskette? -- toisti Misha alttiin iloisena.

-- Mene, mene sukkelaan, -- tiukkasi vanhus.

-- Fjedor, hanki sinä minulle liitua.

Tarjoiluhuoneen läpi kulkiessaan käski Natasha tuomaan teekeittiön,
vaikkei vielä ollutkaan teen aika.

Tarjoilija Foka oli talon äkäisin henkilö. Natasha mielellään näytteli
mahtiaan Fokalle. Foka ei ollut uskovinaan määräystä ja meni
tiedustelemaan tarkemmin.

-- Kyllä se neiti osaa! -- sanoi Foka ja oli olevinaan yrmeä.

Kukaan talossa ei vaivannut palvelijoita niin paljon kuin Natasha. Hän
ei koskaan voinut mennä palvelijain ohi antamatta heille joitain
määräyksiä. Näytti aivan siltä kuin olisi hän tahtonut koetella heidän
kärsivällisyyttään ja saada heitä äkäisiksi; mutta siitä huolimatta
eivät palvelijat täyttäneet kenenkään käskyjä niin mielellään kuin
Natashan. "Mitä oikeastaan tekisin? Minne tästä menisin?" ajatteli
Natasha kulkiessaan hiljalleen käytävässä.

-- Nastasja Ivanovna, mitä minusta tulee? -- kysyi hän narrilta, joka
kaapu harteilla tuli häntä vastaan.

-- Sinusta tulee kirppuja, heinäsirkkoja, hepokatteja, -- vastasi
narri.

-- Jumalani, Jumalani, yhä vain samaa. Voi, minne tästä menisin? Mitä
olisi minun itselleni tehtävä? -- Ja hän lähti juosten, kolisten
nousemaan yläkertaan, missä Vogel asui vaimoineen.

Vogelin luona oli kaksi kotiopettajatarta, pöydällä oli rusinoita,
pähkinöitä ja manteleja. Kotiopettajattaret keskustelivat siitä missä
voi halvemmalla elää, Moskovassako vai Odessassa. Natasha istuutui ja
alkoi kuunnella vakavan ja miettivän näköisenä heidän keskusteluaan,
mutta nousi samassa seisaalleen.

-- Madagaskarin saari, -- hän lausui ääneen. -- Ma-da-gas-kar, --
toisti hän selvästi joka tavun. Vastaamatta M-me Schossin kysymykseen,
mitä hän puheellaan tarkoitti, hän poistui huoneesta.

Petja oli myös yläkerrassa: hän järjesteli opettajansa kanssa
ilotulitusta, jonka aikoi yöllä sytyttää,

-- Petja! Petjka! -- huusi Natasha veljelleen, -- kanna minut
alakertaan.

Petja juoksi hänen luokseen ja taivisti selkänsä. Natasha tarttui hänen
kaulaansa ja hypähti selkään. Hyppien lähti Petja viemään sisartaan
alas portaista.

-- Ei, päästähän sentään... Madagaskarin saari, -- lausui Natasha,
hypähti Petjan selästä ja laskeutui alakertaan.

Natasha kulki kuin hallitsija valtakunnassaan, koettaen valtansa
lujuutta ja kun tuli vakuutetuksi, että kaikki olivat kuuliaisia, mutta
hänen siitä huolimatta ikävä, lähti hän saliin, otti kitaran, istuutui
pimeään nurkkaan kaapin taakse ja alkoi hiljalleen kieliä näppäillen
tapailla erästä operan katkelmaa, jonka oli kuullut Pietarissa
ollessaan ruhtinas Andrein kanssa teatterissa. Sivullisesta tuntui
hänen soittonsa sisällyksettömältä näppäilyltä, mutta hänen omiin
mielikuviinsa loihtivat nämä sävelet sarjan muistoja. Hän istui kaapin
takana, tuijotti tarjoiluhuoneen ovesta tulevaan valojuonteeseen,
kuunteli kitaran heläilyä ja eli muistoissaan.

Sonja meni salin läpi tarjoiluhuoneeseen vesilasi kädessä. Natasha
katsahti ovenraosta tarjoiluhuoneeseen, ja hänestä tuntui kuin olisi
hän ennenkin nähnyt tuon saman näön: tarjoiluhuoneesta tuli valojuonne,
ja Sonja meni vesilasi kädessä. "Niin, ja kaikki kävi aivan samalla
tavalla", ajatteli Natasha.

-- Sonja, tiedätkö mitä tämä on? -- huusi Natasha, näppäytellen paksua
kieltä.

-- Ah, sinäkö siellä! -- sanoi Sonja vavahtaen, tuli Natashan luo
nurkkaan ja alkoi kuunnella. -- En tunne. Liekkö Myrsky? -- sanoi hän
arastellen ja peläten erehtyvänsä.

"Juuri noin hän silloinkin vavahti, noin tuli luokseni ja hymyili
arasti", ajatteli Natasha: "ja samoin silloinkin mielestäni jotain
hänestä puuttui."

-- Ei, tämä on kööri Vedenkantajasta, tunnetko? -- Ja Natasha lauloi
köörin, jotta Sonja olisi sen tuntenut.

-- Missä kävit? -- kysyi Natasha.

-- Kävin vaihtamassa vettä lasiini. Lopetan tuossa paikassa mallini
jäljennöksen.

-- Sinä olet aina toimessa, mutta minäpä en mihinkään pysty, -- sanoi
Natasha. -- Mutta missä on Nikolai?

-- Nukkuu, luullakseni.

-- Sonja, menehän ja herätä hänet. Sano, että pyysin häntä laulamaan.

Natasha jäi taas yksin nurkkaansa ja alkoi ajatella tuota äskeistä
päähänpistoaan, mutta asia ei selvinnyt, eikä hän siitä niin suurin
näyttänyt välittävänkään, vaan siirtyi mielikuvissaan taas niihin
aikoihin, jolloin ruhtinas Andrei vielä oli hänen lähettyvillään ja
rakastunein silmäyksin häntä katseli.

"Voi jospa hän jo pian saapuisi! Minä niin pelkään, ettei hän
saavukkaan! Mutta minähän vanhenen aivan! Enkä enää sitten ole sama
kuin nyt. Mutta kenties hän tänäpänä saapuu, kenties tuossa hetkessä.
Kenties on hän jo saapunutkin ja istuu tuolla vierashuoneessa. Kenties
hän on saapunut jo eilen, ja minä olen unohtanut." Hän nousi
nurkastaan, laski kitaran kädestään ja lähti vierashuoneeseen.

Koko väki, opettajat, kotiopettajattaret ja vieraat istuivat jo
teepöydässä. Palvelijat häärivät pöydän ympärillä, mutta ruhtinas
Andreita ei ollut, kaikki oli ennallaan.

-- Mutta tuossapa hän onkin, -- sanoi vanha kreivi nähdessään Natashan.
-- No, istuhan tähän viereeni. -- Mutta Natasha pysähtyi äitinsä
viereen ja katseli ympärilleen aivan kuin olisi jotakuta etsinyt.

-- Äiti! -- lausui hän hiljaa. -- Antakaa hänet minulle, antakaa, äiti,
pian, pian, -- ja taas oli hän pillahtamaisillaan itkuun.

Hän istuutui pöytään ja alkoi kuunnella vanhuksia ja Nikolaita, joka
myös oli saapunut seuraan. "Jumalani, Jumalani, samat kasvot, samat
keskustelut ja isä pitää kuppia kädessään samoin kuin ennenkin ja
samoin hän puhaltaakin kuppiinsa!" ajatteli Natasha, tuntien kauhukseen
miten vastenmielisiltä kaikki nuo henkilöt hänestä nyt tuntuivat
ainoastaan sentähden että he olivat yhä entisensä kaltaisia.

Teenjuonnin jälkeen menivät Nikolai, Sonja ja Natasha arkihuoneeseen ja
asettuivat lempinurkkuseensa, missä he aina keskustelivat salaisimmista
sydämen asioista.



X.


-- Tuntuuko sinusta joskus, -- sanoi Natasha veljelleen, kun he olivat
sijoittuneet nurkkaseensa, -- tuntuuko sinusta toisinaan kuin ei enää
olisi mitään odotettavissa elämältä; kuin kaikki onni ja ilo olisi
mennyttä? Eikä silti tunnu ikävältä, mieli vain käy suruisaksi?

-- Tuntuupa useinkin! -- veli vastasi. -- Usein on kaikki näyttänyt
niin hyvältä, kaikki ovat olleet iloisia, mutta minusta on tuntunut
kaikki ällöttävältä ja on tuntunut siltä kuin kaikkien pitäisi
kuolla. Kerran rykmentissä ollessani en lähtenyt toisten seurassa
huvittelemaan; kuului soittoa ... mutta minut valtasi äkkiä hirveä
ikävä...

-- Voi, käsitän tämän. Käsitän, käsitän, -- keskeytti Natasha. -- Olin
vielä aivan pieni, kun sain kokea samaa. Muistatko, minua kerran
rangaistiin luumujen syömisestä, ja te toiset tanssitte, mutta minä
istuin luokkahuoneessa ja itkin. En koskaan unhoita tätä tapausta: olin
murheellinen ja minä säälin kaikkia sekä itseäni että muita, kaikkia
ihmisiä säälin. Ja siitä se johtui, että olin viaton, -- puhui Natasha,
-- muistatko?

-- Muistan, -- veli vastasi. -- Muistan, että tulin sitten sinun
luoksesi ja tahdoin sinua lohduttaa, mutta minua, tiedäs, hävetti. Voi,
miten naurettavia silloin olimme. Minulla oli silloin rakas lelu,
jöröjukka, ja sen tahdoin minä antaa sinulle. Muistatko?

-- Mutta muistatko sinä, -- sanoi Natasha miettivän hymyilevänä, miten
kauvan, kauvan sitten, olimme silloin vielä aivan pieniä, setä kutsui
meidät isän työhuoneeseen, tämä tapahtui jo vanhassa talossa, ja
silloin oli jo pimeä; me menimme, ja yhtäkkiä seisoi edessämme...

-- Neekeri, -- jatkoi Nikolai iloisesti hymyillen, -- tottapa sen
muistan. En vielä nytkään tiedä, oliko se neekeri, vain unessako sen
olen nähnyt vai liekkö siitä meille kerrottu.

-- Se oli sellainen harmaa, muistathan, hampaat valkeat, seisoi siinä
ja katseli meitä...

-- Muistatko, Sonja? -- kysyi Nikolai.

-- Kyllä, kyllä, jotain sellaista minäkin muistelen, -- vastasi Sonja
arasti.

-- Olen tästä neekeristä kysynyt isältä ja äidiltäkin, -- sanoi
Natasha. -- He sanovat, ettei mitään neekeriä ole ollut. -- Mutta
näythän sinäkin muistavan!

-- Muistan selvästi, aivan kuin tuossa vieläkin näkisin hänen
hampaansa.

-- Miten kummallista, aivan kuin unta. Minä pidän tällaisesta.

-- Mutta muistatko, kun vierittelimme munia salissa, ja yhtäkkiä
ilmestyi matolle -- kaksi akkaa ja alkoivat siinä kieppua. Olikohan
sekin oikein todellista? Muistatko, miten oli hauska?

-- Muistan. Mutta muistatko sinä, kun isä sininen turkki yllä seisoi
portailla ja ammuskeli pyssyllä?

Hymyillen ja nauttien he muistelivat kaukaisia huolettoman, runollisen
lapsuuden aikoja, noita aikoja, joiden tapahtumista ei enää voi
eroittaa unennäköjä. He naureskelivat hiljalleen, ja riemu täytti
heidän mielensä.

Sonja, kuten tavallisesti, jäi syrjään, vaikkakin kaikki muistot olivat
heille yhteisiä.

Hän ei suuriakaan muistanut noista ajoista, ja sekin, minkä muisti, ei
herättänyt hänessä sellaisia runollisia tunnelmia, kuin Nikolaissa ja
Natashassa. Hän nautti ainoastaan toisten ilosta, koettaen itsekin
tekeytyä iloiseksi.

Silloin vasta Sonja innostui, kun alettiin muistella hänen saapumistaan
Rostovien taloon. Sonja kertoi, miten hän oli pelännyt Nikolaita
sentähden että tämän takissa oli pauloja, ja lapsenhoitajatar oli
peloitellut, että hänet neulotaan kiinni näihin pauloihin.

-- Mutta minä muistan, kun minulle sanottiin, että sinä olit syntynyt
kaalinkuvun alla, -- sanoi Natasha.

-- Ja muistan, miten en uskaltanut epäillä, mutta tiesin hyvin, että
minua uskoteltiin, ja minun oli niin paha olla.

Keskustelun aikana ilmestyi arkihuoneen takaoveen sisäkön pää.

-- Neiti, kukko on jo täällä, -- lausui tyttö kuiskaten.

-- En välitä siitä, Polja, käske viemään se takasin, -- sanoi Natasha.

Nuorten keskustellessa tuli huoneeseen Dimmler ja meni harpun luo, joka
seisoi nurkassa. Hän otti verhon harpulta, mikä tällöin päästi pahan
säräyksen.

-- Edvard Karlitsh, soittakaahan, olkaa hyvä, Fieldin nocturne, josta
niin paljon pidän, -- kuului vierashuoneesta vanhan kreivittären ääni.

Dimmler näppäytti soinnun harpustaan ja nuoriin kääntyen hän lausui: --
miten nuoret istuvat hiljaa!

-- Niin, me filosofeerailemme, -- vastasi Natasha, vilaisten sivulleen,
mutta jatkoi taas puhettaan. Nyt puhuttiin unista.

Dimmler alkoi soittaa, Natasha hiipi hiljaa varpaillaan pöydän luo,
otti siltä kynttilän ja vei sen toiseen huoneeseen. Yhtä hiljaa palasi
hän takasin ja istuutui entiselle paikalleen. Huoneessa, etenkin sohvan
seuduilla, missä nuoret istuivat, oli pimeä, mutta suurista akkunoista
hymyili hopeakirkas täysikuu.

-- Tiedäppäs, minä arvelen, -- sanoi kuiskaten Natasha, kun Dimmler jo
oli lopettanut soittonsa ja istuen paikallaan hiljaa hiveli harpun
kieliä epätietoisena, lopettaisiko vai alkaisiko soittaa vielä jotain
muuta, -- arvelen että kun ihminen oikein muistelee ja muistelee, yhä
vain muistelee, niin voi hän muistaa sellaistakin, mikä on tapahtunut
ennen hänen syntymäänsä...

-- Se on sielunvaellusta, -- sanoi Sonja, joka oli ollut tunnontarkka
luvuissaan ja muisti kaikki lukemansa.

-- Egyptiläiset uskoivat, että meidän sielumme ennen ovat olleet
eläimissä ja taas kerran palaavat eläimiin.

-- Ei, en usko, että olemme olleet eläimissä, -- sanoi Natasha yhä
vielä kuiskaten, vaikka soitto jo kauvan sitte oli tauvonnut, -- mutta
minä tiedän varmasti, että olemme olleet enkeleinä tuolla jossain ja
täälläkin olemme olleet, ja siksipä kaikki muistammekin...

-- Saanko minäkin yhtyä teihin? -- kysyi Dimmler, joka hiljaa oli
tullut nuorten luo, ja istuutui seuraan.

-- Jos olemme olleet enkeleinä, niin miksi sitten olemme alennetut? --
kysyi Nikolai. -- Ei, se on mahdotonta.

-- Miksi alennetut, kuka sinulle on sanonut, että olemme alennetut?...
Miten tiedän, mikä minä olen ennen ollut, -- intti vakuuttaen Natasha.
-- Onhan sielu kuolematon ... jos siis elän ikuisesti, niin olenhan jo
ennenkin elänyt, olen elänyt kokonaisen iäisyyden.

-- Niin, mutta vaikea on meidän kuvitella iäisyyttä, -- sanoi Dimmler
hiljaa ja vakavasti, vaikkakin hän nuorien luo tullessaan oli hymyillyt
hyvänsuovan pilkallisesti.

-- Miksi on vaikea kuvitella iäisyyttä? -- sano Natasha. -- Tämä päivä
kuluu loppuun, tulee huomen ylihuomen, ja eilinen oli entispäivä...

-- Natasha! Nyt on sinun vuorosi. Laula minulle jotain, -- kuului
kreivittären ääni. -- Istutte siellä kuin mitkäkin salaliittolaiset.

-- Äiti! Minua ei lainkaan haluta, sanoi Natasha, mutta nousi sentään
seisaalleen.

Nuoret, vieläpä vanha Dimmlerkin olisivat mielellään jatkaneet
keskustelua ja istuneet nurkkasessaan, mutta Natasha oli jo noussut, ja
Nikolai istuutui klaveerin ääreen.

Kuten tavallisesti asettui Natasha seisomaan keskelle salia, missä oli
paras kaje, ja alkoi laulaa äitinsä lempilaulua.

Hän sanoi, ettei tahtoisi laulaa, mutta siitä huolimatta hän lauloi
tänä iltana paremmin kuin oli laulanut pitkiin aikoihin tai vastakaan
pitkiin aikoihin lauloi. Vanha kreivi oli paraillaan työhuoneessaan
neuvottelemassa Mitenjkan kanssa kun hän kuuli laulun. Hän hätääntyi ja
sotkeutui määräystensä antamisessa kuin koulupoika, jonka tekee mieli
tunnilta leikkimään, ja viimein hän vaikeni kokonaan. Mitenjkakin
vaikeni ja kuunteli hymyillen. Nikolai ei irroittanut silmiään
sisaresta ja hengittikin samoin ottein kuin sisarkin. Sonja kuunteli ja
ajatteli, miten suunnaton ero on olemassa hänen ja ystävättären
välillä, ja miten mahdoton hänen olisi edes suunnilleenkaan olla niin
lumoava kuin serkun. Vanha kreivitär istui onnellisen surumielinen hymy
kasvoilla ja kyyneleet silmissä ja silloin tällöin nyökäytteli
päällään. Hän ajatteli Natashaa, omaa nuoruuttaan ja tyttären
avioliittoa, jossa hänen mielestään oli jotain luonnotonta ja kauheata.

Dimmler oli istuutunut kreivittären viereen ja kuunteli silmät ummessa.

-- Ei, kreivitär, -- sanoi hän viimein, -- hän on europalainen kyky,
hänellä ei ole enää mitään opittavaa, tuollaista pehmeyttä, hellyyttä,
voimaa...

-- Ah! miten pelkään hänen puolestaan, miten pelkään, -- sanoi
kreivitär, unohtaen kenen kanssa puheli. Hänen äidinsilmänsä näki, että
tyttäressä oli jotain liian paljon, mikä esti häntä tulemasta
onnelliseksi. Natashan laulaessa juoksi pyrynä huoneeseen riemastunut
neljäntoista vuotias Petja ja ilmoitti että oli saapunut joulupukkeja.

Natasha keskeytti äkkiä laulunsa.

-- Hölmö! -- kirkasi hän veljelleen, juoksi pöydän luo, heittäytyi
sille lonkalleen ja pillahti niin katkeraan itkuun, ettei aikoihin
saattanut rauhoittua.

-- Rauhoittukaa, äiti, enhän minä, Petja kun niin säikäytti, --
lohdutteli Natasha äitiä ja koetti hymyillä, mutta kyyneleet tulvivat
yhä silmistä, ja nyyhkytykset tukkivat kurkun.

Eteisessä tunkeilivat naamioidut alustalaiset, karhut, turkkilaiset,
kapakoitsijat, rouvat, toiset naurettavan, toiset hirveän näköisinä. He
toivat huoneisiin iloa ja talven raikasta kylmää. Alussa he arkailivat,
piilottautuivat toistensa taakse, mutta vähitellen pakkautuivat he
saliin ja alkoivat yhä iloisemmin ja hartaammin laulaa, tanssia,
kiertää piirissä ja leikkiä joululeikkejä. Kreivitär naureskeli heidän
eleilleen ja siirtyi sitten vierashuoneeseen. Ilja Andreitshin naama
loisti ilosta, kun hän katseli naamioittuja ja kaikesta näkyi että hän
eli mukana. Nuoret hävisivät jonnekin.

Puolen tunnin kuluttua ilmestyi saliin uusia naamioittuja entisten
lisäksi: vanha rouva vannehame yllä -- Nikolai, turkkilainen tyttö --
Petja, pajatso -- Dimmler, husaari -- Natasha ja tsherkessi -- Sonja,
jolla oli poltetulla korkilla tehdyt viikset ja kulmakarvat.

Pukuja ihmeteltiin, kiiteltiin ja naamioituja koetettiin tunnustella.
Kiitoksista ihastuneina arvelivat nuoret, että kannattaisi sitä lähteä
naapureillekin näyttämään onnistuneita pukuja.

Nikolai, jonka teki mieli kiidättää toisia hyvällä kelillä
kolmivaljakollaan, ehdotti että lähdettäisi sedän luo Mihailofkaan, ja
päätti ottaa matkaan kymmenkunnan alustalaisistakin.

-- Ei, miksi lähtisitte häiritsemään vanhusta, -- sanoi kreivitär, --
ja minne te siellä mahtuisittekaan. Jos kerran lähdette, niin lähtekää
Meljukoveille.

Pelageja Danilovna Meljukof oli leski, jolla oli joukko ala-ikäisiä
lapsia, niillä opettajat ja opettajattaret. Hänen tilansa oli
Otradnosta neljän virstan matkan päässä.

-- Kas sinä puhut järkevästi, rakkaani, -- yhtyi keskusteluun vanha
kreivi. -- Minäpä pukeudun myös ja lähden matkaan.

Mutta kreivitär ei suostunut päästämään kreiviä, sillä tämän oli
kolottanut jalkaa jo useita päiviä. Päätökseksi tuli, että vanha kreivi
jäisi kotiin, mutta tytöt pääsisivät matkaan, jos M-me Schoss suostuisi
lähtemään mukaan. Sonja, joka muuten oli niin arka ja ujosteleva
hyökkäsi innokkaimmin M-me Schossin kimppuun.

Sonja oli paraiten naamioittu. Viikset ja kulmakarvat sopivat hänelle
verrattomasti. Kaikki ylistivät häntä kauniiksi, ja näistä kiitoksista
tuli Sonja elostuneen tarmokkaaksi, mikä ei suinkaan ollut hänen
luonteelleen ominaista. Jokin sisäinen ääni sanoi hänelle,
että tänään jos milloinkaan ratkaistaan hänen kohtalonsa, ja tässä
tsherkessi-puvussaan hän näytti aivan uudelta ihmiseltä. M-me Schoss
suostui lähtemään, ja puolen tunnin kuluttua helisi ja soi aisakellot
ja tiukut, reenanturat kitisivät ja valittivat, ja portaiden eteen
ilmestyi neljä kolmivaljakkoa.

Natashassa puhkesi ensimäisenä joulutunnelma ilmoille, tarttui pian
toisiinkin, kasvoi ja vahveni ja nousi huippuunsa silloin kun koko
seurue nauraa rupattaen, huutaen, kirkuen tuli suojista pakkaseen ja
asettui rekiin.

Kahden reen eteen oli valjastettu työhevosia, kolmannen valjakon --
vanhan kreivin -- aisahevosena oli orlovilainen juoksija, neljännen --
Nikolain -- aisoissa oli pieni pitkäkarvainen musta. Nikolai oli
naispukunsa ylle vetäissyt husaariviitan ja vyöttänyt sen uumenilta.
Hän seisoi keskellä rekeä ja kokoili ohjia.

Oli niin kirkas kuutamo, että Nikolai eroitti valjaiden välkkyvät
metallikoristeet ja hevosten silmät, kun ne pelokkaina vilkuilivat
pimeällä kuistilla meluavaa seuruetta.

Nikolain rekeen istuutuivat Natasha, Sonja, M-me Schoss ja kaksi
palvelustyttöä; orlovilaisen rekeen sijottuivat Dimmler puolisoineen ja
Petja; toisiin rekiin pakkautuivat naamioitut alustalaiset.

-- Anna mennä, Sahar! -- huusi Nikolai kreivin kuskille, jotta saisi
tilaisuuden matkalla ajaa hänen ohitseen.

Jalakset natisivat, kumea aisakello läpätteli, ja kolmivaljakko lähti
liikkeelle. Sivuhevoset painautuivat aisoja vastaan ja vajosivat
kääntyessään hohtavan valkeaan kovaan lumeen.

Nikolain valjakko lähti toisena; takaa kuului toisten melua ja vikinää.
Aluksi kuljettiin hiljaista ravia kapealla tiellä.

Kun vielä kuljettiin puutarhassa, heittivät alastomat puut varjoja
tielle ja peittivät kirkkaan kuun, mutta kun päästiin aukealle, kohtasi
silmän timanttikirkas, sinertävän hohtava kuun valaisema, liikkumaton
lumiaavikko. Ensimäinen reki töksähteli kuoppaisella tiellä, toinen,
kolmas, ja häikäilemättä rikkoen luonnon syvän rauhan luisuivat reet
toistensa jälissä.

-- Jäniksen jäljet, paljon jälkiä! -- kajahti kylmässä, tyynessä
ilmassa Natashan ääni.

-- Miten kirkasta, Nicolas! -- kuului Sonjan ääni.

Nikolai kääntyi katsomaan Sonjaa ja taivistui paremmin nähdäkseen.
Jotkin aivan uudet, herttaiset kasvot mustine kulmakarvoineen ja
viiksineen tähystelivät kuun valossa soopelikauluksen keskeltä.

"Tuo on ennen ollut Sonja", -- ajatteli Nikolai. -- Hän taivisti
lähemmäksi tyttöä ja hymyili.

-- Mitä te Nicolas?

-- Enhän minä mitään, -- sanoi Nikolai ja kääntyi taas hevosiin.

Kun seurue oli saapunut tasaiselle valtatielle, jonka reenjalakset
olivat tehneet liukkaaksi ja hokat uurtaneet laville, alkoivat hevoset
hoputtamatta kiristää ohjia ja lisätä vauhtia. Vasen sivuhevonen alkoi
pää sivulle vääntyneenä tempoa vetohihnojaan. Aisahevonen alkoi
tasaisesti heilua ja viuhattaa korviaan, aivan kuin se olisi kysynyt:
"jokohan tuota alkaisi, vai onko vielä aikaista?" Kaukaa edestä eroitti
selvästi valkealla lumella Saharin mustan valjakon, mutta kumean
aisakellon äänestä voi päättää että se eteni. Sieltä kuului huutoja,
naurua ja naamioittujen ääniä.

-- Jokohan nyt, rakkaani! -- kirkasi Nikolai hevosille, kiristäen
toisella kädellä ohjia ja viuhuttaen toisella ruoskaa.

Ja ainoastaan ilman suhinasta ja sivuhevosten tempailusta ja yhä
taajenevasta kavion kapseesta saattoi huomata, miten hirvittävän lujaa
valjakko lensi. Nikolai vilkasi taakseen. Kirkuen ja kiljuen hutkivat
alustalaiset hevosiaan ja antoivat aisahevostenkin laukata pysyäkseen
Nikolain kintereillä. Nikolain aisahevonen ravasi huimasti, ei
ajatellutkaan rikkomista ja lupasi tarpeen tullen yhä vain lisätä
vauhtia.

Nikolai saavutti Saharin valjakon. He laskeutuivat ahdetta ja tulivat
leveälle niittytielle joen rannalle.

"Missä nyt oikeastaan olemme?" ajatteli Nikolai. "Varmaankin Käyrän
niityllä. Eipä ollakkaan, tämä on aivan outo seutu, missä en
milloinkaan ole ollut. Tämä ei ole Käyrän niitty eikä Djomkinon ahde,
vaan Jumala ties mikä liekkään seutu! Tämä on jokin vieras seutu,
lumottu paikka. Mutta olkoon mikä onkin!" Ja kirkaisten hevosille alkoi
hän pyrkiä Saharin valjakon ohi.

Sahar pidätti hevosiaan ja käänsi härmän peittämät kasvonsa ohi
pyrkijöihin.

Nikolai päästi hevosensa täyteen vauhtiin; Sahar oikasi kätensä sojoon,
mäiskäytti huuliaan ja hellitti ohjat.

-- No koetetaanko, herra, -- hän lausui.

Julmasti kiitivät valjakot rinnan, ja yhä nopeammin kapsahtelivat
nelistäväin hevosten kaviot. Nikolain valjakko alkoi päästä edelle.
Sahar seisoi yhä entisessä asemassaan ja kohotti toisella kädellään
ohjakset ilmaan.

-- Älä luulekkaan, herra, -- huusi hän Nikolaille.

Nikolai päästi kaikki hevoset lentoon ja sujautti Saharin ohi. Hieno,
höyheä lumi ryöppysi reessä istujain kasvoille, tiu'ut ja aisakellot
kilittivät, ja valjakon varjot ja nopeasti puikkivat hevosten jalat
sulautuivat epämääräiseksi sekamelskaksi. Jalasten vitinä ja naisten
kirunta täyttivät ilman.

Nikolai pidätteli hevosiaan ja vilkasi ympärilleen. Yhä olivat he
samalla kuun valaisemalla satumaisella tasangolla, missä tähdet
tuikkaelivat.

"Sahar huutaa, että kääntäisin vasemmalle; mutta miksi kääntäisin
vasemmalle?" -- ajatteli Nikolai. "Emmehän toki ole matkalla
Meljukovien luo, eihän tuo tuossa ole Meljukofka? Jumala ties, minne
olemme matkalla ja mitä on tekeillä -- mutta sangen kummaa ja suloista
tämä on." Hän katsahti rekeen.

-- Katsokaa, hänen viiksensä ja kulmakarvansa ovat aivan valkeat, --
sanoi joku noista kummallisista, sievistä, vieraista ihmisistä, joilla
oli pienet viikset ja kauniit kulmakarvat.

"Se oli varmaankin Natasha", -- ajatteli Nikolai, "mutta tuo on M-me
Schoss; mutta kenties ei olekkaan; tuota viiksiniekkaa tsherkessiä en
tunne, mutta siitä huolimatta häntä rakastan."

-- Eikö teidän ole kylmä? -- hän kysyi.

Tytöt eivät vastanneet, vaan hyrähtivät nauramaan. Dimmler huusi
jotain, arvatenkin jotain hullunkurista, takana kulkevasta reestä,
mutta Nikolain reessä istujat eivät saattaneet eroittaa hänen sanojaan.

-- Niin, niin, vastasivat nauravat äänet.

Mutta tuossahan on taas tuo lumottu metsä rikkaine, tummine varjoineen,
kimmeltävine timantteineen, pitkine marmoriporrasriveineen, satulinnat
hohtavat hopeakattoineen, ja kuuluu jonkinlaista petojen kiljuntaa.
"Mutta jos tuo sittenkin on Meljukofka, niin on sitäkin kummempaa, että
kuljettuamme, Jumala ties missä, saavummekin Meljukofkaan", ajatteli
Nikolai.

He olivat todellakin saapuneet Meljukofkaan, ja portaiden edessä oli
heitä vastassa palvelijattaret ja palvelijat kynttilät kädessä ja
iloisina vieraista.

-- Keitä he ovat? -- kyseltiin kuistilta.

-- Naamioittuja Otradnosta, hevosista tuntee, -- vastasivat äänet.



XI.


Pelageja Danilovna Meljukof, harteva tarmokas nainen, istui lasit
nenällä ja viitta hartioilla tytärtensä ympäröimänä vierashuoneessa ja
koetti paraansa mukaan tyttöjä huvittaa. He valoivat kaikessa rauhassa
vahakuvia ja tarkastelivat kuvien varjoja seinällä, kun eteisestä alkoi
kuulua jyrinää.

Husaarit, rouvat, noita-akat, pajatsot, karhut rykivät eteisessä,
pyyhkielivät härmäisiä kasvojaan ja siirtyivät sitten saliin, missä
kiireen kaupalla sytytettiin kynttilöitä. Pajatso -- Dimmler ja rouva
-- Nikolai alkoivat tanssin. Kirkuvien lasten ympäröiminä menivät
naamioidut kumartamaan emännälle, peittäen kasvonsa ja muuttaen
äänensä, ja hajaantuivat sitten suureen saliin.

-- Ah, on mahdotonta tuntea! Mutta Natasha sitten! Katsokaa, ketä hän
muistuttaa! Todellakin muistuttaa hän jotakuta. Mutta Edvard Karlitsh
miten onnistunut! Minä en tuntenut. Ja miten hän tanssii! Ah, herranen
aika, ja tsherkessi sitten; todellakin mainion sopiva puku Sonjalle.
Entäs tämä sitten? Olipa hauskaa! Tuokaa pöytiä, Nikita, Vanja! Ja me
kun täällä kaikessa rauhassa istuimme!

-- Ha-ha-ha!... Husaari, mutta husaari! Aivan kuin poika, ja jalat!...
En totta tosiaan voi katsella... -- huudettiin, hoettiin.

Natasha, nuorten Meljukovien lemmikki, katosi talon nuorten kanssa
sivuhuoneisiin, minne vietiin korkkia ja kaikellaisia viittoja ja
miesten pukuja. Kymmenkunnan minuutin kuluttua yhtyi naamioittuihin
koko talon nuoriso.

Pelageja Danilovna, joka oli järjestänyt tilaa vieraille ja antanut
määräyksiä heidän kestitsemisestään, käveli lasit nokalla ja suu
hymyssä naamioittujen keskellä, katsellen läheltä heitä kasvoihin,
mutta sittenkään ketään tuntematta. Hän ei tuntenut Rostoveja, ei
Dimmleriä, eipä edes omia tyttäriään eikä viittoja ja virkapukuja,
joihin nuoret olivat pukeutuneet.

-- Mutta kukas tämä sitten on? -- puheli hän kotiopettajattareen
kääntyen ja katseli omaa tytärtään, joka oli pukeutunut Kasanin
tatariksi. -- Varmaankin joku Rostoveista. Ja entäs te sitten, herra
husaari, missä rykmentissä palvelette? -- kysyi hän Natashalta. --
Tarjoahan turkittarellekin hedelmäpuristetta, -- sanoi hän
tarjoilijalle: -- sitä ei kiellä syömästä heidän uskontonsa.

Katsellessaan naamioittujen kumman hullunkurisia temppuja (nämä olivat
varmoja, ettei kukaan heitä tunne eivätkä sentähden mitään hävenneet)
Pelageja Danilovna toisinaan peitti kasvonsa nenäliinaan ja rekotti
vanhuksen hyvänsuovaa naurua niin että täyteläinen ruumis hytkyi.

-- Entäs Sashinettini sitten, Sashinettini! -- hän hoki.

Kun oli tanssittu trepakkaa ja piiritansseja, järjesti Pelageja
Danilovna kaikki, sekä säätyläiset että alustalaiset, suureen kehään;
tuotiin köysi, sormus ja hopearupla ja alettiin seuraleikit.

Tunnin kuluttua olivat kaikki puvut jo rypyissä ja epäjärjestyksessä.
Korkkiviikset ja kulmakarvat olivat tahrineet hikiset, punakat kasvot.
Pelageja Danilovnakin alkoi tuntea naamioittuja, ihaili ja kiitteli
heidän pukujaan, mitkä hänen mielestään verrattomasti sopivat vallankin
tytöille, ja kiitteli kaikkia siitä että olivat tuoneet ilon taloon.
Vieraat vietiin illalliselle ruokahuoneeseen, mutta alustalaisia
kestittiin salissa.

-- Ei, mutta saunassa ennustaminen se vasta on hirvittävää! -- puhui
illallispöydässä eräs Meljukovien talossa asustava vanhapiika.

-- Miksikä? -- kysyi talon vanhin tytär.

-- Ettepä vain uskalla koettaa, siinä vaaditaan rohkeutta...

-- Minä menen, -- sanoi Sonja.

-- Kertokaa, miten kävi sen neidin? -- sanoi talon vanhimman jälkeinen.

-- Niin, kerran meni eräs neiti, -- alkoi vanhapiika, -- vei mukanaan
kukon ja pöytäkaluston kuten tapa vaati ja istuutui odottamaan.
Hetkisen oli hän istunut, kun kuulee aisakellon ja tiukujen ääntä ...
reki pysähtyy; joku tulee. Ovi avautuu -- ja ilmielävänä seisoo hänen
edessään upseeri; käy pöytään istumaan hänen viereensä.

-- Ai! Ai!... -- kiljasi Natasha kauhuissaan silmät selällään.

-- Oikeinko hän tuota ... oikeinko hän puhuikin?

-- Oikein, kuten ihminen ainakin; ja alkoi tyttöä suositella. Tytön
olisi pitänyt häntä puhuttaa kukon lauluun saakka, mutta häntä alkoikin
peloittaa. Häntä peloitti ja hän sulki käsillä silmänsä. Silloin tulija
häneen käsiksi. Onneksi joutuivat palvelustytöt hätään...

-- Miksi heitä nyt taas peloittelette! -- sanoi Pelageja Danilovna.

-- Äiti, olettehan itsekin käynyt ennustamassa... -- sanoi tytär.

-- Mutta miten sitä aitassa ennustetaan? -- kysyi Sonja.

-- Mennään vain aittaan ja kuunnellaan. Jos kuuluu jyskettä tai
koputusta, niin tietää se onnettomuutta, mutta jos alkaa viljaa
ripotella, niin on se onneksi.

-- Äiti, kertokaahan, miten teidän kävi aitassa?

Pelageja Danilovna hymähti.

-- Mitäs siitä, olen jo unohtanut... -- sanoi hän. -- Ja eihän teistä
kukaan mene?

-- Eipähän, minä menen; Pelageja Danilovna päästäkää minut, minä menen,
-- sanoi Sonja.

-- Kun et vain pelkää.

-- Luisa Ivanovna, saanko mennä? -- kysyi Sonja M-me Schossilta.

Jos leikittiin sormusleikkiä, köyttä käännettiin, ruplaa kätkettiin tai
puheltiin kuten illallispöydässä, niin Nikolai ei poistunut Sonjan
lähettyviltä ja katseli häntä aivan uusilla silmillä. Hänestä tuntui
kuin olisi hän nyt vasta oikein todella tutustunut häneen. Ja tähän
olivat syynä korkkiviikset. Natashankin mielestä oli Sonja tänä iltana
niin iloinen, vilkas ja kaunis, ettei hän milloinkaan häntä sellaisena
muistanut nähneensä.

"Tuollainen hän on, mutta minä olen täys hölmö!" ajatteli Nikolai
katsellessaan Sonjan säihkyviä silmiä ja riemuitsevia, onnea hymyileviä
kasvoja. Viiksien alle poskiin muodostui pienet, sievoset hymykuopat,
joita Nikolai ei ennen muistanut huomanneensa.

-- Minä en mitään pelkää, -- sanoi Sonja, -- Voinko lähteä heti? -- Hän
nousi pöydästä.

Hänelle neuvottiin aitta, sanottiin, miten hänen on vaiti seistävä ja
kuunneltava ja lopuksi annettiin hänelle turkit. Sonja veti turkit yli
päänsä ja vilkasi Nikolaihin.

"Mikä aarre tuo tyttö!" -- ajatteli Nikolai. "Mitä olen ajatellutkaan
näihin saakka!"

Sonja poistui käytävään lähteäkseen aittaan. Nikolai riensi
pääkäytävälle, uskotellen että hänen on vari. Todellakin oli huoneissa
ilma ummehtunutta väen paljouden johdosta.

Ilma oli yhä tyyni ja kylmä, kuu loisti taivaalla, mutta vielä
kirkkaampana kuin vieraiden saapuessa. Kuun valo oli niin kirkas ja
hangella loisti niin runsaasti tähtiä, ettei tehnyt mieli taivaalle
edes katsahtaa, eikä oikeita tähtiä edes huomannutkaan. Taivas oli
tumma ja ikävä, maa iloinen.

"Hölmö olen, hölmö! Mitä olenkaan odotellut näihin saakka?" ajatteli
Nikolai, juoksi alas kuistilta ja lähti polkua myöten kiertämään
rakennuksen nurkitse takakäytävälle, mistä tiesi Sonjan tulevan.
Puolitiessä polun vieressä oli lumiharjaisia halkopinoja, joista varjot
lankesivat lumelle; pinojen välistä ja niiden yli heittivät vanhat,
paljaat lehmukset loukeroisia varjojaan lumelle ja polulle. Polku vei
aittaan. Aitan hirsiseinä ja lumen peittämä katto kimaltelivat
kirkkaassa kuun valossa aivan kuin ne olisivat olleet jalokivistä
kyhätyt. Puu särähti puutarhassa, ja sitten kävi taas kaikki
hiljaiseksi. Tuntui kuin keuhkoihin ei olisikaan ilma virrannut, vaan
jonkinlainen ikuisesti nuori voima ja ilo.

Joku laskeutui takakäytävän portaista. Viimeinen porras, jolle oli
kulkenut lunta, narahti terävästi, ja vanhanpiian ääni lausui:

-- Suoraan, suoraan polkua myöten, neiti. Älkää vain katsoko taaksenne.

-- En pelkää, -- vastasi Sonjan ääni, ja polkua pitkin Nikolaita kohti
tulla sipsutti Sonja ohuvissa narskuvissa valittavissa kengissään.

Sonja oli kääriytynyt turkkiin. Vasta kolmen askeleen päästä hän
huomasi Nikolain; Sonjakaan ei nähnyt Nikolaita sellaisena kuin oli
tottunut hänet näkemään ja jollaisena oli häntä aina hieman pelännyt.
Hän oli naisen puvussa, tukka pörrössä, ja onnellinen, Sonjan mielestä
aivan outo hymy huulilla. Sonja juoksi nopeasti hänen luokseen.

"Aivan toinen ja sentään sama", ajatteli Nikolai, katsellessaan tytön
kirkkaan kuun valaisemia kasvoja. Hän pisti kätensä turkin alle, kiersi
tytön syleilyynsä, likisti hänet rintaansa vasten ja suuteli poltetulta
korkilta hajahtavia huulia. Sonja suuteli häntä keskelle suuta,
likistäen hänen poskensa pienten käsiensä väliin.

-- Sonja!... Nicolas... He juoksivat aitan luo ja palasivat sitten
takasin kumpikin omia teitään.



XII.


Kun lähdettiin paluumatkalle Meljukofkasta, järjesti Natasha, joka aina
näki ja huomasi kaikki, asiat sille kannalle, että hän ja M-me Schoss
sijoittuivat Dimmlerin rekeen, Sonja ja alustalaistytöt Nikolain
rekeen.

Kotimatkalla ei Nikolai enää hoputellut valjakkoaan, vaan antoi sen
juosta hiljalleen ja katsahti vähäväliä tässä salaperäisessä kuutamossa
Sonjaan, etsien tässä kaikki muuntavassa valossa kulmakarvain ja
viiksien alta entistä ja nykyistä Sonjaansa, johon oli päättänyt
ikuisesti yhdistää kohtalonsa. Hän taivistui yhä likemmä katsomaan; ja
kun tunsi entisen Sonjansa ja nykyisen, ja kun poltetun korkin haju
herätti suudelman hurman, hengitti hän täysin rinnoin raikasta
talvi-ilmaa; ja katsellessaan ohi kiitävää maata ja loistavaa taivasta
hän tunsi taas olevansa lumotussa valtakunnassa.

-- Sonja, onko _sinun_ hyvä olla? -- kysyi hän vähäväliä.

-- On, -- Sonja vastasi. -- Entä _sinun_?

Puolitiessä antoi Nikolai ohjat kuskille, juoksi Dimmlerin valjakolle
ja asettui reen siivelle seisomaan.

-- Natasha, -- kuiskasi hän ranskaksi sisarensa korvaan, -- olen tehnyt
päätöksen Sonjan suhteen.

-- Oletko jo sanonut hänelle? -- kysyi Natasha, loistaen ilosta.

-- Voi miten olet kumman näköinen noine viiksinesi ja kulmakarvoinesi,
Natasha! Ilahduttaako päätökseni sinua?

-- Olen niin iloinen, niin iloinen! Olenkin jo ollut sinulle vihainen.
En ole sinulle mitään sanonut, mutta mielestäni olet käyttäytynyt
sopimattomasti. Hänellä on sellainen sydän, Nicolas. Miten olen
iloinen! Olen usein ilkeä, mutta minua on hävettänyt kun olen yksin
onnellinen, -- jatkoi Natasha. -- Nyt olen niin sanomattoman iloinen;
no, jouduhan hänen luokseen.

-- Ei, odotahan ... voi, miten olet hullunkurisen näköinen! -- sanoi
Nikolai, tarkastellen yhä sisartaan ja luullen hänessäkin näkevänsä
jotain uutta, tavatonta ja lumoavan hellää, jota ei ennen ollut hänessä
huomannut. -- Natasha, on jotain lumoavaa? Niinkö?

-- Niin, -- vastasi sisar, -- teit oivan työn.

"Jospa ennen olisin nähnyt hänet tuollaisena", ajatteli Nikolai, "niin
aikoja sitten olisin häneltä kysynyt, mitä olisi ollut tehtävä, ja
kaikki olisin tehnyt, mitä hän olisi käskenyt, ja kaikki olisi ollut
onnekseni."

-- Olet siis iloinen, ja minä olen menetellyt hyvin?

-- Voi, miten hyvin! Jouduimme hiljan kinasille äidin kanssa tästä
asiasta. Äiti sanoi, että Sonja sinua pyydystelee. Miten saattaa
sellaista väittää? Oli vähällä syntyä vakava riita. En salli kenenkään
koskaan puhua tai ajatella pahaa Sonjasta, sillä hän on oikea hyvyyden
perikuva.

-- Siis hyvin tehty? -- sanoi Nikolai ja katsahti vielä kerran
sisartaan silmiin nähdäkseen tarkoittiko hän totta. Sitten hypähti hän
reen siiveltä, saappaat narskuivat lumella, ja hän saapui omalle
reelleen. Sama onnellinen hymyilevä viiksiniekka, kirkassilmäinen
tsherkessi istui reessä katsellen soopelihilkan alta, ja tämä
tsherkessi oli Sonja, ja tämä Sonja oli varmaankin hänen tuleva,
onnellinen, rakas vaimonsa.

Saavuttuaan kotiin ja kerrottuaan äidille, miten olivat viettäneet
illan Meljukofkassa, vetäytyivät neidit omiin suojiinsa. He
riisuutuivat, mutta viiksiään he eivät hävittäneet, ja istuivat vielä
kauvan, puhellen onnestaan. He puhelivat siitä, miten elävät
miehelässä, miten heidän miehistään tulee hyvät ystävät, ja miten he
itse ovat onnellisia. Natashan pöydälle oli Dunjasha jo illalla
asettanut kaksi kuvastinta ennustamista varten.

-- Mutta milloin tämä kaikki toteutuu? Pelkään, ettei milloinkaan...
Siinä olisikin jo liiaksi onnea! -- puheli Natasha noustessaan
seisomaan ja mennessään kuvastimien luo.

-- Istuuduhan, Natasha, kenties näet hänet, -- sanoi Sonja.

Natasha sytytti kynttilät ja istuutui kuvastinten eteen.

-- Näen jonkun viiksiniekan, -- sanoi Natasha, nähdessään oman kuvansa
kuvastimesta.

-- Ei saa nauraa, neiti, -- huomautti Dunjasha.

Sonjan ja sisäkön avulla sai Natasha viimein kuvastimet oikeaan
asentoon; hänen ilmeensä kävi vakavaksi, ja hän vaikeni. Hän istui
kauvan ja katseli yhä etenevää kynttiläriviä kuvastimissa ja odotti
(kuulemistaan kertomuksista huumaantuneena) näkevänsä milloin
ruumisarkun, milloin _hänet_, ruhtinas Andrein, makaamassa arkussa.
Mutta vaikka hän pienimmänkin täplän olisi ollut valmis pitämään
ihmisenä tai ruumisarkkuna, ei hän sittenkään mitään nähnyt. Hän alkoi
räpytellä silmiään ja poistui kuvastimen luota.

-- Miksi muut näkevät, mutta minä en mitään? -- hän sanoi. -- Mutta
istuuduhan sinä, Sonja; nyt on sinun välttämättä koetettava. Ainoastaan
minun tähteni... Minua niin peloittaa tänään!

Sonja istuutui kuvastimen ääreen, järjesti kynttilät ja alkoi
tarkastaa.

-- Kyllä Sofia Aleksandrovna varmaankin näkee, -- sanoi Dunjasha
kuiskaten; -- te kun aina vain nauratte.

Sonja kuuli Dunjashan sanat ja kuuli vielä kun Natasha kuiskaten sanoi:

-- Minäkin olen varma, että hän näkee; hän näki viime vuonnakin.

Noin kolmisen minuttia olivat kaikki ääneti. "Välttämäti!" -- kuiskasi
Natasha, mutta ei päässyt pitemmälle -- kun Sonja yhtäkkiä hypähti
kuvastimen edestä ja peitti kasvonsa käsillään.

-- Ah, Natasha! -- hän sanoi.

-- Näitkö? näitkö? Mitä näit? -- huudahti Natasha, pidellen kuvastinta.

Sonja ei ollut nähnyt mitään. Hän oli juuri aikonut nousta kuvastimen
äärestä kun samalla kuuli Natashan sanovan "välttämäti"... Hän ei
tahtonut pettää Natashan ja Dunjashan toiveita, ja raskas oli
istuakkin. Hän ei tietänyt, miten ja miksi hän kirkasi peittäessään
silmänsä käsillä.

-- Hänetkö näit? -- kysyi Natasha, tarttuen Sonjan käteen.

-- Niin. Odotahan ... minä ... näin hänet, -- sanoi Sonja
itsetiedottomasti, tietämättä vielä ketä Natasha oli tarkoittanut
_hänellä_: Nikolaitako, vaiko Andreita.

"Mutta miksen sanoisi, että näin? Näkeväthän muutkin! Ja kuka voi
todistaa, olenko nähnyt tai ollut näkemättä?" välähti Sonjan mieleen.

-- Niin, näin hänet, -- hän sanoi.

-- Missä asennossa? Missä? Seisoiko vai makasi?

-- Ei, minä näin... Ensin ei ollut mitään, yhtäkkiä näin hänet
pitkällään.

-- Andrei pitkälläänkö? Onkohan hän sairas? -- uteli pelästynyt Natasha
ja katsoa tuijotti ystävättäreensä.

-- Ei, päinvastoin, päinvastoin, kasvot olivat iloiset, ja hän kääntyi
minuun, -- ja tätä sanoessaan tunsi Sonja todellakin nähneensä kaiken,
mistä kertoi.

-- Niin, Sonja, mutta entä sitten?...

-- Sitten en enää oikein eroittanut, jotain sinistä ja punasta...

-- Sonja! Milloin hän palaa? Milloin saan nähdä hänet! Jumalani, miten
pelkään hänen puolestaan ja itseni puolesta, ja kaikki minua
kauhistaa... -- puheli Natasha ja vastaamatta sanaakaan Sonjan
lohdutuksiin hän meni vuoteeseen. Vaikka huoneessa jo kauvan oli ollut
pimeä, lojui Natasha vielä valveillaan vuoteessa ja katseli jäätyneiden
ruutujen läpi kylmään, kirkkaaseen kuutamoyöhön.



XIII.


Heti pyhien jälkeen tunnusti Nikolai äidilleen rakastavansa Sonjaa ja
sanoi lujasti päättäneensä ottaa hänet vaimokseen. Kreivitär, joka jo
kauvan oli ollut selvillä Nikolain ja Sonjan suhteista, kuunteli
rauhallisena poikansa selityksiä ja sanoi että poika voi naida kenen
haluaa, mutta hän ja isä eivät milloinkaan anna siunaustaan tälle
liitolle. Nikolai tunsi ensi kerran, että äiti on häneen tyytymätön ja
että hän rakkaudestaan huolimatta aikoo pysyä lujana päätöksessään.
Kylmän välinpitämättömänä lähetti hän kutsumaan miestään ja tämän
saavuttua alkoi hän lyhyesti ja kuivasti Nikolain kuullen tehdä selvää
asiasta, mutta voimat pettivät: kiukun kyyneleet nousivat kurkkuun, ja
hän poistui huoneesta. Isä alkoi epäröiden neuvoa poikaansa ja
kehoitteli häntä luopumaan aikomuksestaan. Nikolai vastasi, ettei hän
voi syödä sanaansa, ja isä, nähtävästi hämmentyneenä, huoahti syvään,
lopetti neuvonsa ja lähti kreivittären luo. Joutuessaan kiistaan
poikansa kanssa, tunsi vanha kreivi aina syyllisyytensä. Omaisuuden
hävittäminen oli hänen syynsä, ja siksi ei hän nytkään voinut suuttua
pojalleen eikä pakoittaa häntä hylkäämään köyhää Sonjaa jonkun rikkaan
tytön tähden; selvää selvemmäksi kävi hänelle nytkin, että Sonjaa
parempaa vaimoa ei Nikolai voisi löytää, kunhan vain olisivat
paremmassa tilassa hänen raha-asiansa, joiden rappiotilasta ei
saattanut muita syyttää kuin itseään, Mitenjkaa ja piintyneitä huonoja
tottumuksiaan.

Isä ja äiti eivät enää puhuneet pojalleen tästä asiasta, mutta
muutaman päivän päästä kutsutti kreivitär Sonjan luokseen ja soimasi
häntä odottamattoman julmasti kiittämättömyydestä ja poikansa
viekoittelemisesta. Sonja kuunteli vaiti ollen ja silmät maahan
luotuina kreivittären julmia sanoja eikä käsittänyt vähääkään, mitä
häneltä oikeastaan vaadittiin. Hän oli valmis uhraamaan kaikkensa
hyväntekijäinsä tähden. Uhrautuvaisuus oli hänen lempiajatuksiaan,
mutta nyt hän ei käsittänyt, mitä hänen oli oikeastaan uhrattava ja
kenen hyväksi. Rakastihan hän kreivitärtä ja koko Rostovien perhettä,
mutta ei hän voinut olla rakastamatta Nikolaitakaan eikä olla
tietämättä, että tämän onni riippui tästä rakkaudesta. Hän kävi
vaiteliaaksi ja surumieliseksi eikä vastannut uteluihin. Nikolaista
alkoi tuntua, ettei kauvemmin voi sietää tällaista asiain tilaa ja
siksipä hän lähtikin taas puhelemaan äidilleen asiasta. Nikolai milloin
rukoili äitiä suostumaan hänen ja Sonjan avioliittoon, milloin taas
uhkaili että vihityttää itsensä salavihkaa, jos Sonjaa asian johdosta
vainotaan.

Kreivitär vastasi Nikolain rukouksiin ja uhkauksiin odottamattoman
kylmästi. Hän sanoi, että poika on nyt täysi-ikäinen ja saattaa siis
menetellä mielensä mukaan. Ruhtinas Andreikin aikoo mennä naimisiin
isästään välittämättä. Mutta samalla hän huomautti, ettei koskaan,
tunnusta tyttärekseen sellaista _vehkeilijää_ kuin on Sonja.

_Vehkeilijä_ sanasta raivostuneena alkoi Nikolai kovaäänisesti pauhata
äidilleen, ettei hän koskaan olisi saattanut ajatella, että äiti
saattoi pakoittaa häntä myömään rahasta tunteita, ja jos asiat todella
ovat sillä kannalla, niin hän viimeisen kerran puhuu... Hän ei ehtinyt
lausua sitä ratkaisevaa sanaa, jota äiti pojan ilmettä katsellessaan
kauhulla odotti, ja joka kenties ikuisiksi ajoiksi olisi jäänyt heidän
välilleen hirveäksi muistoksi. Hän ei ehtinyt lopettaa sanottavaansa,
sillä apuun ehti Natasha, joka oli viereisessä huoneessa kuunnellut
äidin ja veljen keskustelua. Natasha oli kalpea, ja ilme hänen
kasvoillaan oli tavattoman vakava.

-- Nikoljenka, puhut tyhmyyksiä; vaikene, vaikene! Sanon sinulle,
vaikene!... -- hän melkein huusi, vaimentaakseen veljen äänen.

-- Äiti, kyyhkyni, se ei ole lainkaan sentähden ... rakkaani,
sydänkäpyni, -- mairitteli hän äitiään, joka oli vähällä pillahtaa
itkuun, mutta itsepäisyyden ja riitelemishalun kiihoittamana ei voinut
eikä halunnutkaan antautua, vaan katsoa tuijotti kauhuissaan poikaansa.

-- Nikoljenka, selitän sinulle myöhemmin, menehän nyt, mene;
kuulkaahan, äiti, kyyhkyni.

Hänen puheissaan ei ollut mitään järkeä, mutta tahtonsa vei hän
perille.

Äiti kätki kasvonsa tyttären rinnoille ja nyyhki; Nikolai nousi,
tarttui päähänsä ja poistui huoneesta.

Natasha ryhtyi sovittelemaan äidin ja pojan välejä ja saikin asiat
sille kannalle, että äiti lupasi olla ahdistelematta Sonjaa, ja Nikolai
ryhtymättä mihinkään toimenpiteisiin vanhempainsa tietämättä.

Nikolai oli lujasti päättänyt, että järjestettyään asiansa rykmentissä,
hän ottaisi eron sotapalveluksesta, saapuisi kotiin ja ottaisi Sonjan
vaimokseen. Surumielisenä ja vakavana lähti hän tammikuun alkupäivinä
rykmenttiinsä. Vanhempain ja hänen välinsä olivat vieläkin kireät,
mutta sydämessään tunsi hän olevansa intohimoisesti rakastunut.

Nikolain lähdettyä muuttui elämä Rostovien talossa sangen ikäväksi.
Sielulliset ristiriidat saattoivat kreivittären sairaaksi.

Nikolain lähtö ja vielä enemmän kreivittären yhä jatkuva nurjamielisyys
tekivät Sonjan surumieliseksi. Yhä raskaampina painoivat kreiviä
taloudelliset huolet, joita haihduttamaan olisi tarvittu tarmokkaita
toimenpiteitä. Moskovalainen talo ja Moskovan läheinen tila olivat
välttämäti myötävät, mutta sitä varten täytyi lähteä Moskovaan. Mutta
kreivittären sairauden tähden siirtyi matka päivästä päivään.

Natasha, joka iloisena ja reippaana oli kestänyt sulhasen lähdöstä
johtuneen suruajan ensi vaiheet, alkoi nyt päivä päivältä käydä yhä
kiihtyneemmäksi ja ärtyisämmäksi. Häntä alkoi yhä ankarammin vaivata
ajatus, että hänen onnellinen elämänsä aika, jonka voisi uhrata
rakastetulleen, näin nyt kuluu turhaan, tuottamatta kenellekään iloa
tai onnea. Sulhasen kirjeet häntä miltei aina ärsyttivät. Hänestä
tuntui loukkaavalta, että silloin kun hänen kaikki aatoksensa ovat
ainoastaan rakastetussa, tämä elää todellista elämää, näkee uusia
maita, uusia ihmisiä, jotka herättävät hänen mielenkiintonsa. Mitä
hauskempia olivat sulhasen kirjeet, sitä enemmän ne Natashaa
ärsyttivät. Hänen omat kirjeensä sulhaselle tuntuivat hänestä
lohduttomilta, ikävän ja petollisen velvollisuuden tuotteilta. Hän ei
osannut kirjoittaa, sillä hänestä tuntui, ettei sanoin taitanut
ilmaista tuhannettakaan osaa siitä, mihin olisi kyennyt äänin, hymyin
ja katsein. Hänen kirjeensä olivat klassillisen yksitoikkoisia ja
kuivia, joita hän itse ei pitänyt minkään arvoisina, ja joihin äiti
tavallisesti korjasi oikeinkirjoitusvirheet.

Kreivittären terveydentila ei parantunut; mutta Moskovaan muuttoakaan
ei enää mitenkään saattanut tuonnemmaksi siirtää. Natashalle oli
hankittava kapio, talo oli myötävä, ja sitäpaitsi odotettiin ruhtinas
Andreita Moskovaan, missä vanha ruhtinas Nikolai Andrejevitsh oli
oleskellut koko talven. Natasha oli vakuutettu, että hänen sulhasensa
jo oli saapunut Moskovaan.

Kreivitär jäi maalle, mutta kreivi Sonjan ja Natashan kanssa lähti
tammikuun lopulla Moskovaan.



VIIDES OSA.



I.


Erikoisemmatta aiheetta tunsi Pierre äkkiä ruhtinas Andrein ja Natashan
kihlauksen jälkeen, ettei hän enää mitenkään saata jatkaa entistä
elämäänsä. Niin syvästi kuin hän uskoikin niihin totuuksiin, joita
näkemään hänen hyväntekijänsä oli avannut hänen silmänsä, niin
riemukkaana ja innostuneena kuin hän olikin antautunut sisäistä
ihmistään puhdistamaan ja uudesta synnyttämään -- kaikesta tästä
huolimatta tunsi hän nyt, Natashan kihlauksen ja hyväntekijän kuoleman
jälkeen, mikä sattui samoihin aikoihin, että tuon entisen elämän koko
hurma oli hetkessä hävinnyt. Elämästä oli jälellä vain tyhjä kuori:
talo ja loistava puoliso, joka siihen aikaan oli erään ylhäisen
henkilön suosiossa, suunnaton tuttavapiiri ja virka ikävystyttävine
muodollisuuksineen. Ja tämä tyhjä elämä tuntui nyt äkkiä Pierrestä
aivan ilettävältä. Hän lopetti päiväkirjan pidon, vältteli
vapaamuurarien seuraa, alkoi taas oleskella klubissa, mielistyi
väkeviin, liittyi nuortenmiesten seuraan ja vietti sanalla sanoen
sellaista elämää, että Helena Vasiljevna piti tarpeellisena häntä
ankarasti varoittaa. Pierre tunsi sydämessään, että vaimonsa oli
oikeassa, ja lähtikin sentähden Pietarista Moskovaan, jottei saattaisi
vaimoaan häpeään.

Saavuttuaan Moskovaan, suunnattoman suureen taloonsa, missä
näivettyneet ruhtinattaret hallitsivat suurta palvelijajoukkoa,
nähtyään kaupungilla ajellessaan Iveriläisen Jumalan äidin kappelin ja
sen pyhäinkuvain edessä tuikkivat tuhannet kynttilät, Kremlin torin
koskemattomat lumikinokset, issikat, Siftsevin rotkon kurjat hökkelit,
nuo aito moskovalaiset vanhukset, joilla ei ole mitään pyyteitä ja
jotka hätäilemättä elää retuuttavat aikansa, moskovalaiset akat ja
rouvat, moskovalaiset tanssiaiset ja Englantilaisen klubin, -- tämän
kaiken nähtyään Pierre tunsi taas olevansa kotona, hiljaisessa rauhan
satamassa. Hän tuli Moskovassa rauhalliseksi, hänen oli lämmin, tuntui
tutulta ja likaiselta kuin vanhassa yönutussa.

Moskovalaiset, vanhat ja nuoret ottivat Pierren vastaan kuin kauvan
odotetun vieraan, jonka paikka oli aina ollut valmiina, vaikkakin
täyttämättä. Moskovassa pidettiin häntä herttaisimpana, hyväsydämisenä,
viisaana, iloisena, jalomielisenä vanhan ajan venäläisenä ylimyksenä,
joka tosin oli jonkunverran hajamielinen ja kummallinen. Hänen
kukkaronsa oli aina tyhjä, sillä se oli avoinna kaikille.

Teatterien palkkionäytäntöihin, huonoihin tauluihin, kuvapatsaisiin,
hyväntekeväisyysseuroihin, mustalaisiin, kouluille, juhlapäivällisiin,
remuihin, vapaamuurareille, kirkoille, kirjoihin -- kaikkeen ja
kaikille oli hän aulis antamaan, ja jollei pari hyvää ystävää olisi
lainannut häneltä suuria summia varjellakseen hänen omaisuuttaan, olisi
hänestä tullut keppikerjäläinen. Klubissa ei ollut ainoitakaan
päivällisiä tai iltakemuja, joissa ei Pierre olisi ollut mukana. Heti
kun hän juotuaan pari pulloa punaviiniä oli raskaine ruhoineen
kierähtänyt tavalliselle paikalleen sohvaan, kokoontui hänen
ympärilleen ystäviä, ja alettiin jutella, riidellä tai laskea leikkiä.
Kun syttyi riita, niin pelkällä hyvänsuovalla hymyllään tai lyövällä
kokkapuheella Pierre sovitti riitelevät. Vapaamuurarien ateriat olivat
ikäviä ja pitkäveteisiä, jollei Pierre ollut mukana.

Kun hän nuorten miesten illallisten jälkeen lopulta suostui toverien
viettelyksiin ja hyvänsuovan herttaisesti hymyillen nousi sohvaltaan
seuratakseen kiusaajiansa, niin huusivat ja kiljuivat kumppanit ilosta
ja onnesta. Tanssiaisissa hän tanssi, kun oli puute nuorista miehistä.
Nuoret rouvat ja neitoset pitivät hänestä, sillä ketään erityisemmin
lähentelemättä hän oli kaikille yhtä ystävällinen, vallankin
illallisten jälkeen. "_Il est charmant, il n'a pas de séxe_",[70] --
puhuivat naiset hänestä.

Pierrestä oli tullut samallainen entinen, hyväsydäminen Moskovassa
elelevä kamariherra, jollaisia oli sadottain.

Miten olisikaan hän kauhistunut, jos joku seitsemän vuotta sitte, kun
hän juuri oli saapunut ulkomailta, olisi sanonut hänelle, että hänen on
turha etsiä ja ajatella maailmassa, että hänen elämänratansa jo aikoja
sitten on uurrettu, edeltäpäin määrätty, ja että hänen kohtalonsa
kaikista kiemurtelemisista huolimatta on oleva sama kuin kaikkien
muidenkin hänen asemassaan olevien ihmisten. Hän ei olisi voinut uskoa
näihin ennustuksiin! Olihan hän sydämensä pohjasta toivonut Venäjälle
tasavaltaista hallitusmuotoa, oli toivonut itsestään tulevan milloin
Napoleonin, milloin filosofin, milloin suuren sotapäällikön, joka
kukistaisi Napoleonin. Olihan hän pitänyt mahdollisena ja
intohimoisesti toivonutkin turmeltuneen ihmissuvun uudistumista ja
luullut voivansa itse kohota täydellisyyden huipulle. Olihan hän
perustanut kouluja ja sairaaloita ja vapauttanut orjatalonpoikansa.

Ja sittenkin oli hän nyt -- uskottoman vaimon rikas mies, entinen
kamariherra, joka mielellään herkutteli ja joi, kylläisen aterian
jälkeen varovaisesti haukkua nalkutteli hallitusta, oli Englantilaisen
klubin jäsen ja rakastettu seuramies moskovalaisissa piireissä. Kauvan
kaivelikin häntä ajatus, että hän nyt itse oli samallainen entinen
moskovalainen kamariherra, jollaisia hän seitsemän vuotta sitten oli
niin sydämensä pohjasta halveksinut.

Toisinaan lohdutteli hän itseään sillä, että kaikki muuttuu, kunhan hän
vain alkaa uuden elämän; mutta samassa kauhistui hän taas, kun muisti,
miten moni oli täysin hampain ja hiuksin siirtynyt tähän elämään ja
tähän Englantilaiseen klubiin ja lähtenyt sieltä hampaattomana ja
kiiltävin kaljuin.

Kun hän ylpeyden hetkinä ajatteli asemaansa ja tilaansa, niin tuntui
hänestä kuin olisi hän aivan toisellainen kuin nuo entiset
kamariherrat, joita oli ennen halveksinut. Ne olivat hänen mielestään
ilettäviä, typeriä, tyytyväisiä ja onnellisia asemassaan, "mutta minä
olen nytkin tyytymätön, ja yhä vieläkin tahdon tehdä jotain ihmiskunnan
hyväksi", ajatteli hän ylpeyden hetkinä. Mutta nöyryyden hetkinä puheli
hän itselleen: "Mutta kenties ovat kaikki nämä toverinikin, kuten
minäkin, etsineet ja taistelleet löytääkseen elämälleen jotain
omintakeista, uutta, ja ympäristön, yhteiskunnan ja rodun -- noiden
luonnon voimain, joita ihminen ei voi vastustaa -- vaikutuksesta
joutuneet samalle raiteelle kuin minäkin." Ja eleltyään jonkun aikaa
Moskovassa, hän ei enää kohtalotovereitaan halveksinut, vaan alkoi
heitä rakastaa, kunnioittaa ja sääliä kuten itseäänkin.

Pierrellä ei enää, kuten ennen oli ollut laita, ollut toivottomuuden,
ikävän eikä ällötyksen hetkiä; mutta sama sairaus, joka ennen oli
ilmaantunut raivoisina kohtauksina, oli nyt paennut sydämen syvimpiin
sopukkoihin eikä jättänyt enää hetkeksikään häntä rauhaan. "Miksi? Mitä
varten? Mitä oikeastaan tapahtuu maailmassa?" -- kyseli hän avuttomana
itseltään monet kerrat päivän kuluessa, tahtomattaankin aprikoiden
elämän ilmiöiden tarkoitusta. Mutta kokemuksesta hän tiesi, ettei saisi
vastausta näihin kysymyksiin, ja siksi hän kiireimmän kaupalla
tahtoikin niistä aina irtautua. Milloin tarttui hän kirjaan, milloin
riensi klubiin, milloin taas lähti Apollon Nikolajevitshin luo
jaarittelemaan kaupungin juoruista.

"Vaimoani, joka ei koskaan ole muuta rakastanut kuin omaa ruumistaan,
ja joka on maailman typerimpiä naisia", ajatteli Pierre, "pitävät
ihmiset järjen ja hienouden perikuvana ja kumartuvat maahan hänen
edessään. Napoleon Bonapartea kaikki halveksivat niin kauvan kun hän
oli suuri, mutta kun hänestä tuli surkuteltava narri, koettaa keisari
Frans kaikin tavoin tyrkyttää hänelle tytärtään laittomaksi
aviopuolisoksi. Espanjalaiset ylistävät Jumalaa katolilaisen papiston
välityksellä sen johdosta, että he kesäkuun 14 p:nä voittivat
ranskalaiset, mutta saman katolilaisen papiston välityksellä ylistävät
ranskalaisetkin Jumalaa sen johdosta, että he kesäkuun 14 p:nä
voittivat espanjalaiset. Vapaamuurari-veljeni vannovat veriin ja
henkiin olevansa valmiit uhraamaan kaikkensa lähimmäiselleen, mutta
köyhien almurahoihin ei heiltä riitä ruplaakaan; he yllyttävät
Astraeusta Mannan Etsijöitä vastaan ja hommailevat veljeskunnalle
alkuperäistä skotlantilaista mattoa ja asiakirjaa, josta ei ole
löytänyt järkeä sekään, joka sen laati, ja jota kukaan ei
todellisuudessa kaipaa. Kaikki olemme kristityitä ja tunnustamme
anteeksiannon ja lähimmäisen rakkauden lait, mutta eilen ruoskittiin
eräs karkuri sotilas, ja samojen rakkauden ja anteeksiannon lakien
palvelija, pappi tarjosi sotilaalle ristin suudeltavaksi ennen
mestausta." Näin Pierre ajatteli; ja tämä yleinen, kaikkien tunnustama
ja tietämä vale ihmetytti häntä yhä uudelleen, aivan kuin siinä olisi
ollut hänelle jotain uutta, ja vaikka hän siihen jo oli niin kovin
tottunut. "Käsitän tämän valeen ja vääryyden", hän ajatteli, "mutta
miten on minun ihmisille tämä sanottava? Olen koettanutkin ja aina olen
havainnut, että he sydämensä syvyydessä käsittävät asiat aivan samoin
kuin minäkin, mutta he koettavat olla mitään näkemättä. Siis on kai
niin tehtäväkin! Mutta minne joudun minä sitten, minä?" Pierre tunsi
onnettomuudekseen, että hän, samoin kuin niin monet muut, etenkin
venäläiset, oli herkkä näkemään ja uskomaan hyvän ja oikean
mahdollisuuteen, mutta näki samalla liian selvästi elämän pahuuden ja
valeen, voidakseen oikein todenteolla heittäytyä tämän elämän
pyörteisiin. Kaikilla toiminnan aloilla hän näki pahuuden ja petoksen
ylimmällä orrella. Meni hän minne tahansa ja ryhtyi hän mihin tahansa,
pahuus ja vale olivat kaikkialla vastassa ja sulkivat häneltä kaikki
toiminnan tiet. Ja elää ja toimia sentään täytyi. Kauheata oli olla
näiden ratkaisemattomien elämänkysymysten kalvamana, ja siksi
heittäytyikin hän ensimäisten viettelysten syliin, unohtaakseen nuo
ainaiset kysymykset. Hän seurusteli kaikissa mahdollisissa piireissä,
juopotteli mielellään, osteli tauluja, rakennutti, mutta enimmäkseen
sentään lueskeli.

Hän luki ja luki kaikki, mitä käteen sattui. Kun palvelijat iltasin
häntä vielä riisuivat, oli hänellä jo kirja kädessä, ja kirja käteen
hän nukkuikin. Herättyään lähti hän vieraskäynneille tai klubiin
jaarittelemaan, täältä remuille ja naikkosten luo, remuilta taas
jaarittelemaan, lukemaan, juomaan. Juopotteleminen kävi hänelle yhä
enemmän sekä ruumiilliseksi että sielulliseksi välttämättömyydeksi.
Vaikka lääkärit olivat sanoneet, että hänenlaiselleen lihavalle
miehelle juopotteleminen on vaarallista, niin joi hän sittenkin,
vieläpä julmasti. Hänen oli täysin hyvä olla vasta silloin, kun oli
suureen suuhunsa kaataa loiskauttanut muutaman juomalasin viiniä.
Silloin tunsi hän ruumiissaan miellyttävän lämmön kiertävän, mieli kävi
helläksi kaikkia lähimmäisiä kohtaan, ja järki oli valmis pintapuolin
arvostelemaan kaikkia kysymyksiä, koskematta sentään niiden ytimeen.
Vasta kun oli juonut pullon tai pari viiniä, tuntui hänestä ettei se
sekava ja kauhistava elämän arvoitus, joka häntä ennen niin oli
peloittanut, sentään ollutkaan niin kovin kauhea. Ollessaan pohmelossa,
jaaritellessaan, kuunnellessaan toisten keskustelua, lukiessaan
puolisten tai illallisen jälkeen -- aina tuli tuo arvoitus hänen
mieleensä jossakin muodossa. Mutta ainoastaan humalassa ollessaan
saattoi hän puhella itselleen; "Ei mitään hätää. Kyllä sen selvittelen.
Johan minulla onkin selvitys valmiina, mutta nyt ei ole aikaa, kyllähän
sitten kaikki harkitsen!" Mutta tämä _sitten_ ei tullut koskaan.

Mutta herättyään aamusin tunsi Pierre, että nuo kysymykset yhä olivat
ratkaisemattomat ja yhtä kauhistavat kuin ennenkin. Kiireesti tarttui
hän tällöin kirjaan ja riemastui, kun joku sattui tulemaan häntä
tapaamaan.

Toisinaan johtui Pierren mieleen kuulemansa juttu sotilaista, jotka
varaväessä ollessaan luotituiskussa etsivät kiihkeästi jotain tointa,
unohtaakseen helpommin vaaran. Ja Pierren mielestä olivat kaikki
ihmiset tällaisia sotilaita, jotka koettivat kukin tavallaan tukahuttaa
elämisen pelkoaan: mikä kunnianhimolla, mikä korteilla, mikä lakien
laadinnalla, mikä naisilla, mikä leluilla, mikä hevosilla, mikä
valtiollisilla asioilla, mikä metsästyksellä, mikä viinalla, mikä
valtion viralla. "Ei ole olemassa ei joutavaa eikä tärkeätä -- kaikki
on yhdentekevää elämässä: kunhan vain pelastuisi siitä jollakin
tavalla!" ajatteli Pierre. "Kunhan vain ei näkisi _sitä_, tuota
kauheata _sitä_."



II.


Syystalvesta saapui ruhtinas Nikolai Andrejevitsh Bolkonski tyttärineen
Moskovaan. Entisyytensä, teräväjärkisyytensä ja kummallisuuksiensa
perustuksella pääsi hän heti alunpitäen moskovalaisten suosioon, ja
ranskalaisvihamielisten mielipiteittensä johdosta, joilla tähän aikaan
oli Moskovassa hyvä kaiku, kun suomut olivat karisseet useampain
Aleksanterin ihailijain silmistä, joutui hän erityisen kunnioituksen
esineeksi ja hallituksen vastustajain johtajaksi ja sieluksi.

Ruhtinas oli kovin vanhentunut tämän vuoden kuluessa. Yhtäkkiä saattoi
hän kesken kaiken nukahtaa, hän unohti läheiset tapahtumat, vaikka
tarkalleen saattoikin muistaa kauvan sitten tapahtuneet asiat.
Vanhuuden merkkinä saattoi pitää myöskin hänen lapsellista
turhamaisuuttaan vastustuspuolueen johtajan kunniasta. Mutta siitä
huolimatta saattoi hän herättää vieraissaan syvää kunnioitusta,
erittäinkin silloin kun hän iltasin turkki yllä ja tekotukka valkeaksi
puuteroittuna teepöydässä kertoeli katkonaisia muistelmiaan vanhoista
ajoista tai vielä katkonaisemmin ja terävämmin arvosteli äskeisiä
tapahtumia ja oloja. Vieraille tarjosi juhlallisen viehättävän näyn
tämä vanhanaikainen talo suunnattomine kuvastimineen ja Katarinan
aikuisine huonekaluineen. Palvelijat käyttivät vielä puuteroittuja
tekotukkia, isäntä itse oli edellisen vuosisadan jyrkkä mutta
teräväjärkinen edustaja, tytär lempeä ja kaino, ranskatar viehättävä.
Mutta vieraat eivät tulleet ajatelleeksi, että paitsi niitä paria
kolmea tuntia, mitkä he talossa viettivät, siellä elettiin vielä 22
tuntia vuorokaudessa, jona aikana talon salainen sisäinen elämä kulki
rataansa.

Viime aikoina Moskovassa oli tämä sisäinen elämä käynyt ylen raskaaksi
ja painostavaksi ruhtinatar Marialle. Täällä oli hän menettänyt
elämänsä kalliimmat ilot -- Jumalan ihmiset ja yksinäisyyden, jotka
olivat virkistäneet ja voimistaneet häntä maalla. Pääkaupungin elämä ei
tarjonnut hänelle mitään iloa eikä etua. Seuraelämään hän ei puuttunut.
Kaikki tiesivät, ettei vanha ruhtinas päästänyt tytärtään yksinään
minnekään, itse hän ei jaksanut enää liikkua, ja siksi ei ruhtinatar
Mariaa enää kutsuttukaan päivällisille tai illatsuihin. Miehelään menoa
ei ruhtinatar Maria enää ajatellutkaan. Hän oli huomannut, miten
kylmästi isä kohteli nuoria miehiä, jotka toisinaan eksyivät taloon,
kenties juuri naimahommissa. Ystäviä hänellä ei myöskään ollut, sillä
Moskovassa olonsa aikana hän oli surkeasti pettynyt kahden sydäntään
lähinnä olleen henkilön suhteen. M-lle Bourienne, jolle hän ei
ennenkään ollut voinut täydellisesti sydäntään purkaa, oli viime
aikoina käynyt hänelle vastenmieliseksi, ja eräiden syiden perustalla
hän alkoi häntä vieroa. Julia Karagin, jonka kanssa hän oli viisi
vuotta taukoamatta ollut kirjeenvaihdossa, tuntui hänestä aivan
vieraalta, kun he nyt tapasivat toisensa Moskovassa. Julia, joka
veljiensä kuoleman johdosta oli perinyt suunnattomat rikkaudet ja jota
siis pidettiin Moskovan ensimäisinä morsiamina, vietti kaiken aikansa
ylhäisön iloissa ja huvituksissa. Hän oli aina nuorten miesten
ympäröimänä, jotka Julian mielestä nyt yhtäkkiä olivat huomanneet hänen
suuret ansionsa. Julia oli siinä iässä, jolloin suuren maailman naiset
huomaavat avioliittoon pääsön olevan täpärällä ja jolloin heidän
kohtalonsa on ratkaistava tavalla tai toisella. Surumielisesti
hymyillen muisteli ruhtinatar Maria tuorstaisin, ettei enää saata
kenellekään kirjoittaa, kun Julia on täällä ja tapaa hänet kerran
viikossa, vaikkei hänellä tästä kohtauksesta olekkaan mitään iloa.
Kuten vanha pakolainen kieltäytyi menemästä naimisiin naisen kanssa,
jonka luona oli viettänyt illat monien vuosien kuluessa ainoastaan
sentähden, ettei hänellä enää olisi näitä iltoja, samoin ruhtinatar
Mariakin sääli, että Julia nyt oli Moskovassa, eikä hänellä ollut kelle
kirjoittaa. Ruhtinatar Marialla ei ollut Moskovassa puhekumppania, ei
ystävää, jolle olisi saattanut uskoa surunsa ja huolensa, ja niitä oli
viime aikoina kasaantunut yhä vain enemmän. Ruhtinas Andreita
odotettiin kotiin, ja pian oli lopussa vanhan ruhtinaan määräämä
odotusaika. Mutta asian valmistamiseksi ei ruhtinatar Maria ollut
saanut mitään aikaan, päinvastoin näytti kaikki entistään
toivottomammalta. Kreivitär Rostovin nimen mainitseminenkin saattoi
vanhan ruhtinaan raivoon, sillä muutenkin oli hän viime aikoina ollut
miltei aina huonolla tuulella. Paljon surua oli ruhtinatar Marialle
viime aikoina tuottanut kuusivuotiaan veljenpojan opettaminen.
Kauhukseen huomasi ruhtinatar, että hän poikasta opettaessaan oli
ärtyisä ja kiukkuinen, kuten isäkin ennen oli ollut häntä itseään
opettaessaan. Vaikka hän lukemattomia kertoja oli itsekseen päätellyt,
ettei kiivastuisi opettaessaan, niin sittenkin hän melkein joka kerta
kun tavauspuikko kädessä oli istuutunut poikasen viereen ranskankielen
aakkosia jankkaamaan, heti alkoi hätäillä ja tahtoi kiireen kaupalla ja
mahdollisimman helposti siirtää kaikki tietonsa pojalle, joka aina oli
peloissaan, että täti taas suuttuu. Kun poikanen vain vilkaisi
sivulleen, heti alkoi täti vapista, hätäillä, kiivailla, korotti
ääntään, toisinaan nykäsi kädestäkin ja asetti nurkkaan. Heti kun oli
vienyt pojan nurkkaan, alkoi hän itkeä ilkeätä, pahaa luonnettaan, ja
poikakin yhtyi itkuun, tuli luvatta nurkasta, raastoi tädin kosteita
käsiä silmiltä ja alkoi lohdutella. Mutta enin tuotti hänelle surua
isän ärtyisyys, joka aina kärjistyi tyttäreen ja viime aikoina alkoi
muuttua täydelliseksi julmuudeksi. Jos isä olisi pakoittanut hänet
yökaudet kumartelemaan pyhäinkuvain edessä, jos hän olisi häntä
kurittanut, pakoittanut puita ja vettä kantamaan, niin ei olisi hänelle
edes mieleen juolahtanut asemansa tukaluus; mutta tämä rakastava
kiusaaja, jonka rakkaus oli tehnyt niin julmaksi ja saattanut
kiusaamaan sekä itseään että tytärtään, saattoi tieten tahtoen loukata,
halventaa häntä vieläpä suoraan todistaa, että hän oli aina ja kaikkeen
vikapää. Viime aikoina oli isässä huomattavissa eräs piirre, joka enin
kiusasi tytärtä: hän alkoi yhä julkeammin ja julkeammin lähennellä
M-lle Bouriennea. Kun ruhtinas Andrei oli ilmoittanut isälleen
naimahommistaan, oli tämä kärttyisänä leikillään luvannut myös mennä
naimisiin ja tehdä ranskattaresta ruhtinattaren. Nyt näkyi tämä
piloilla lausuttu ajatus häntä alkaneen miellyttää, ja siksi hän
alituiseen loukkasi tytärtään ja osoitti erityistä hellyyttä
ranskattarelle, lisätäkseen (kuten Mariasta tuntui) tyttären tuskia.

Kerran Moskovassa vanha ruhtinas tyttärensä nähden (tämä arveli isän
tahallaan tehneen tämän hänen nähtensä) suuteli ranskatarta kädelle,
veti hänet luokseen, syleili ja hyväili. Ruhtinatar Maria kiivastui ja
juoksi huoneesta. Hetken kuluttua tuli ranskatar ruhtinattaren
huoneeseen ja alkoi hymyillen miellyttävällä äänellään rupattaa jotain
hullunkurista. Nopeasti kuivasi ruhtinatar kyyneleensä, astui
päättävänä ranskattaren eteen ja alkoi vihasta väräjävin äänin huutaen
sättiä tätä: "Tämä on hävytöntä, alhaista, epäinhimillistä käyttää
hyväkseen heikkoutta"... Hän ei voinut jatkaa. "Tiehenne huoneestani",
hän kiljasi ja hyrskähti itkuun.

Seuraavana päivänä ei vanha ruhtinas sanonut sanaakaan tyttärelleen;
mutta päivällistä syötäessä ruhtinatar huomasi, että isä oli
tarjoilijan käskenyt alkaa neiti Bouriennesta. Kun tarjoilija aterian
loputtua totuttuun tapaan tarjosi kahvia ensimäiseksi ruhtinattarelle,
joutui ruhtinas äkkiä raivon valtaan, heitti sauvallaan tarjoilijaa ja
antoi heti paikalla määräyksen, että tarjoilija on lähetettävä
sotapalvelukseen.

-- Ei kuulla, vaikka kahdesti olen sanonut! ... ei kuulla! Hän on
ensimäinen tässä talossa; hän on paras ystäväni, -- huusi ruhtinas. --
Ja jos sinä vielä kerran rohkenet, -- jatkoi hän tyttäreensä kääntyen,
-- käyttäytyä kuten eilen, niin näytän sinulle, kuka on isäntä tässä
talossa. Ulos! Tiehesi silmistäni; pyydä anteeksi häneltä!

Ruhtinatar Maria pyysi anteeksi neiti Bouriennelta ja isältään sekä
omasta että tarjoilijan puolesta, joka oli pyytänyt hänen apuaan.

Tällaisina hetkinä hiipi ruhtinatar Marian sydämeen tunne, joka
muistutti uhrin ylpeyttä. Ja sama isä, jota hän moitiskellen arvosteli,
saattoi tällaisten hetkien jälkeen tyttären nähden etsiskellä
silmälasiaan vaikka ne olivat aivan hänen vieressään, tai saattoi
tykkänään unohtaa, mitä hetki sitten oli tapahtunut, tai vaappuen
horjahtaa heikoilla jaloillaan, jolloin vilkasi sivulleen nähdäkseen,
olisiko joku huomannut hänen heikkoutensa, tai, mikä oli pahinta,
saattoi äkkiä nukahtaa päivällispöydän ääreen, kun ei ollut vieraita,
jotka olisivat häntä pitäneet virkeänä. "Hän on vanha ja heikko, ja
sentään julkenen minä häntä arvostella!" ajatteli ruhtinatar Maria
itseään halveksien tällaisina hetkinä.



III.


Vuonna 1810 oli Moskovassa ranskalainen lääkäri, joka oli sangen
hyvässä huudossa suuren maailman keskuudessa. Hän oli komea, kaunis
mies, herttainen ja ystävällinen, aito ranskalainen. Lääkärinä
pidettiin häntä tavattoman taitavana, ja hän liikkui suuressa
maailmassa kuin vertainen ja ystävä. Hänen nimensä oli Métivier.

Ruhtinas Nikolai Andrejevitsh, joka aina oli halveksinut ja pilkannut
lääketiedettä, oli neiti Bouriennen neuvosta kutsuttanut luokseen tämän
lääkärin ja oli kiintynyt häneen. Métivier kävi pari kertaa viikossa
ruhtinaan luona.

Ruhtinaan nimipäivänä kävi koko Moskovan hienosto ruhtinaan talon
edustalla, mutta ketään ei päästetty tervehdyksille ruhtinaan
nimenomaisesta kiellosta, ainoastaan muutamia herroja oli käsketty
kutsumaan päivällisille. Näiden luettelon oli ruhtinas jättänyt
tyttärelleen.

Métivier oli myös aamulla tullut onnittelemaan päivän sankaria ja
arveli lääkärinä voivansa _de forcer la consigne_,[71] kuten hän lausui
ruhtinatar Marialle. Hän meni ruhtinaan työhuoneeseen. Ruhtinas sattui
tänä aamuna olemaan tavattoman huonolla tuulella. Hän oli kuljeskellut
kaiken aamua huoneesta toiseen, tiuskinut kaikille, ei ollut
ymmärtävinään, mitä hänelle puhuttiin, ja väitti, ettei kukaan tahdo
häntä käsittää. Ruhtinatar Maria tunsi hyvin tämän hiljaisen, ärtyisän
murinan, joka tavallisesti purkautui valtavaan raivokohtaukseen, ja
siksi hän kaiken aamua olikin kulkenut kuin viritetyn pyssyn edessä,
odotellen välttämätöntä laukausta. Lääkärin tuloon asti oli aamu
kulunut erikoisemmatta. Päästettyään lääkärin ruhtinaan työhuoneeseen,
ruhtinatar Maria istuutui vierashuoneeseen oven viereen, mistä saattoi
kuulla kaiken, mitä tapahtui työhuoneessa.

Ensin kuuli hän lääkärin äänen, sitten isän äänen, sitten puhuivat
molemmat yhtaikaa, ovi paukahti levälleen, ja kynnyksellä seisoi
pelästynyt, kaunis Métivier ja hänen takanaan vanha ruhtinas yömyssy
päässä ja aamunuttu yllä. Ruhtinaan kasvot olivat raivosta vääntyneet,
ja silmäterät olivat painuneet alilautoihin.

-- Etkö käsitä? -- raivosi ruhtinas. -- Mutta minä käsitän!
Ranskalainen urkkija, Bonaparten orja, urkkija, tiehesi minun
talostani! Tiehesi, sanon minä... -- ja ovi paukahti kiinni.

Métivier kohautteli harteitaan ja meni neiti Bouriennea kohti, joka
huudon kuultuaan oli rientänyt viereisestä huoneesta.

-- Ruhtinas ei ole aivan terve, sappi ja verensyöksymä aivoihin.
Rauhoittukaa, tulen huomenna, -- sanoi Métivier, painoi sormen
huulilleen ja poistui kiireesti..

Työhuoneen oven takana kuului tohvelien tissahtelua ja huutoa:
"Urkkijat, kavaltajat, kaikkialla kavaltajia! Omassa talossaan ei saa
hetkenkään rauhaa!"

Lääkärin poistuttua kutsutti ruhtinas tyttärensä puheilleen, ja tähän
purkautui nyt isän vellova sappi. Tytär oli syypää siihen, että hänen
luokseen oli päästetty urkkija. Olihan hän sanonut, ettei keitään muita
saanut päästää taloon kuin ne, jotka olivat merkityt luetteloon. Miksi
oli päästetty tuo konna! Tytär oli kaikkeen vikapää. Tyttäreltä ei hän
saa hetkenkään rauhaa, ei saa edes rauhassa kuolla, puheli isä.

-- Ei, rakkaani, erotkaamme, erotkaamme! tietäkää se, tietäkää se!
Kauvemmin en kestä, -- sanoi ruhtinas ja läksi huoneesta. Mutta aivan
kuin olisi pelännyt, ettei tytär mahdollisesti pidä hänen sanojaan
täytenä totena, hän palasi heti takasin, kääntyi tyttäreensä ja lisäsi
mahdollisimman rauhallisella äänellä: -- Älkääkä luulko, että olen
sanonut tämän vihan vimmassa. Olen rauhallinen ja olen asian tarkoin
punninnut. Ero on välttämätön. Etsikää itsellenne paikka!... -- Nyt hän
ei enää voinut hillitä itseään, vaan puhkesi sellaiseen raivoon kuin
vaan rakastava ihminen saattaa puhjeta, ja nyrkit koholla ja itsekin
nähtävästi kärsien hän huusi:

-- Ja kun edes joku hölmö hänet naisi! -- Ovi mäjähti, neiti Bourienne
kutsuttiin ruhtinaan luo, ja kaikki vaikeni.

Kahdelta saapuivat päivällisvieraat, joita kaikkiaan oli kuusi.

Vieraat -- tunnettu kreivi Rostoptshin, ruhtinas Lopuhin
veljenpoikineen, kenraali Tshatrof, ruhtinaan entinen sotatoveri, ja
nuoremmista Pierre ja Boris Drubetskoi -- odottivat isäntää
vierashuoneessa.

Muutama päivä sitten oli Boris saapunut lomalle Moskovaan ja oli
halunnut tutustua ruhtinas Nikolai Andrejevitshiin. Hän oli osannut
niin ovelasti käyttäytyä vanhuksen luona, että tämä poikkesi
tavallisista säännöistään ja kutsui hänet päivällisille, vaikkei muuten
kärsinytkään nuoria miehiä talossaan.

Vaikkei ruhtinasta oikeastaan pidettykään niin sanoaksemme "suureen
maailmaan" kuuluvana, ja vaikkeikaan hänestä puhuttu turuilla ja
teillä, niin sittenkin pidettiin erittäin mairittelevana tämän pienen
suletun piirin tuttavuutta. Tämän oli Boris viikko sitten tullut
käsittämään, kun kreivi Rostoptshin hänen kuultensa lausui
ylipäällikölle, joka kutsui häntä päivällisille Nikolain päivänä:

-- Kiitän, mutta sinä päivänä käyn aina suutelemassa ruhtinas Nikolai
Andrejevitshin pyhäinjäännöksiä.

-- Ah niin, niin, -- vastasi ylipäällikkö. -- Mitenkä hän?...

Tämä pieni seura, joka vanhanaikaisessa vierashuoneessa odotti isännän
saapumista, muistutti juhlalliseen neuvotteluun kokoontunutta
lautakuntaa. Istuttiin hiljaa ja kun puhuttiin, niin aivan hiljaa.
Isäntä ilmestyi vihdoin, mutta vakavana ja vaiteliaana. Ruhtinatar
Maria oli vielä entistäänkin hiljaisempi ja arempi. Vieraat
puhuttelivat häntä vastenmielisesti, sillä he huomasivat että hänellä
oli muuta sydämellä tällä erää. Kreivi Rostoptshin yksinään koetti
pitää keskustelua vireillä, kertoellen viimeisistä kaupungin
tapahtumista ja valtiollisista uutisista. Lopuhin ja vanha kenraali
lausuivat toisinaan sanasen.

Ruhtinas Nikolai Andrejevitsh kuunteli kuin ylituomari kuuntelee
esittäjää, toisinaan vain päätään nyökäyttämällä tai parilla sanalla
ilmaisten että oli selvillä asiasta. Keskustelun sävy oli selvästi
hallituksen vastainen. Puhuttiin tapahtumista, jotka selvästi
osoittivat asiain menevän yhä hullummin; mutta jokainen juttu ja
arvostelu pysähtyi tai pysäytettiin ihmetyttävän johdonmukaisesti
niihin rajoihin, joiden ulkopuolella saatettiin joutua keisarin
personaan.

Aterian aikana keskustelu siirtyi tuoreimpaan valtiolliseen uutiseen,
siihen nimittäin, miten Napoleon oli riistänyt Oldenburgin herttuan
alueet ja miten Venäjän hallitus tämän johdosta oli lähettänyt
Napoleonille vihamielisen nootin kaikkiin Europan hoveihin.

-- Bonaparte mellastaa Europassa kuten merirosvo anastamallaan
laivalla, -- sanoi Rostoptshin, toistaen jo usein ennenkin
lausumansa sananparren. -- Ihmetellä todellakin täytyy hallitsijain
kärsivällisyyttä tai järjen pimeyttä. Nyt on tullut paavin vuoro, ja
häikäilemättä aikoo Bonaparte kukistaa katolisen kirkon päämiehen, ja
-- kaikki ovat vaiti! Meidän hallitsijamme yksinään uskalsi vastustaa
Oldenburgin herttuan alueiden ryöstöä. Ja sekin... Rostoptshin vaikeni,
sillä hän huomasi joutuneensa asioihin, joita ei enää saanut
arvostella.

-- Oldenburgin herttuakunnasta on tarjottu toisia alueita, -- sanoi
ruhtinas Nikolai Andrejevitsh. -- Herttuoita siirretään nykyään kuten
minäkin siirtelen talonpoikiani Lisijagorista Bogutsharovoon tai
rjasanilaisille maatiloille.

-- Oldenburgin herttua on kestänyt onnettomuudet ihmeteltävällä
tahdonlujuudella ja alistunut nöyrästi kohtaloonsa, -- sanoi Boris
vaatimattoman kunnioittavasti.

Tämän hän sanoi sentähden, että hänellä oli ollut Pietarista
lähtiessään kunnia tulla esitetyksi herttualle. Ruhtinas Nikolai
Andrejevitsh katsahti Borikseen ja aikoi lausua jotain hänen sanojensa
johdosta, mutta muuttikin mieltä, sillä hänen mielestään oli Boris
liian nuori, jotta hänelle kannattaisi vastata.

-- Luin meidän vastalauseemme Oldenburgin herttuan asian johdosta ja
minua hämmästytti nootin kelvoton sanamuoto, -- sanoi kreivi
Rostoptshin halveksivan huolettomasti, osoittaakseen puhuvansa asiasta,
jota kykeni arvostelemaan.

Pierre katsahti naivin ihmettelevästi Rostoptshiniin, sillä hän ei
saattanut käsittää, miksi nootin kehno sanamuoto niin huolestutti
kreiviä.

-- Eikö ole yhdentekevää, kreivi, miten nootti on laadittu, -- sanoi
Pierre, -- kunhan vain sen sisältö on repäsevä?

-- Rakkaani, meidän 500 tuhannen miehisellä armeijallamme luulisi
nähdäkseni voitavan aikaansaada hyväkin sanamuoto.

Nyt Pierre käsitti, miksi Rostoptshinia huolestutti nootin sanamuoto.

-- Nähtävästi on kirjoittaminen tullut muotiin, -- sanoi vanha
ruhtinas: -- siellä Pietarissa yhä vain kirjoitetaan, ei ainoastaan
nootteja, uusia lakejakin yhä vain kirjoitetaan. _Minun Andrjushani_
siellä on Venäjää varten kirjoittanut kokonaisen nidoksen lakeja.
Nykyään yhä vain kirjoitetaan! -- Ja hän alkoi luonnottomasti nauraa.

Keskustelu taukosi hetkeksi; vanha kenraali alkoi rykiä, kääntäen siten
toisten huomion itseensä.

-- Oletteko kuulleet viimeisiä uutisia Pietarista? Miten käyttäytyi
Ranskan uusi lähettiläs sotilastarkastuksen aikana!

-- Mitä? Niin, jotain olen kuullut; hän oli lausunut jotain sopimatonta
Hänen Majesteettinsa kuullen.

-- Hänen Majesteettinsa oli erityisesti osoittanut hänelle
krenatieridivisionaa ja sen kunniamarssia, -- jatkoi kenraali, -- ja
kerrotaan, ettei lähettiläs ollut tietääkseenkään ja oli vielä
rohjennut sanoa: "meillä Ranskassa ei vähääkään välitetä tuollaisista
turhuuksista." Keisari ei ollut suvainnut sanoa mitään. Seuraavan
tarkastuksen aikana ei keisari kertaakaan ollut puhellut lähettilään
kanssa, kerrotaan.

Kaikki vaikenivat: asia koski keisarin persoonaa, ja sentähden ei
kukaan voinut lausua mielipidettään.

-- Hävyttömät! -- sanoi vanha ruhtinas. -- Tunnetteko Métivierin?
Karkoitin hänet tänään luotani. Hän tuli tänne, päästivät hänet
luokseni, vaikka niin hartaasti olin pyytänyt, ettei ketään
päästettäisi, -- sanoi ruhtinas, katsahtaen vihaisesti tyttäreensä.

Ja vanha ruhtinas kertoi kohtauksensa ja keskustelunsa ranskalaisen
lääkärin kanssa ja ilmaisi syyt, joiden perusteella piti häntä
urkkijana. Vaikka nämä syyt olivat sangen riittämättömiä ja hämäriä, ei
kukaan sentään vastustanut vanhan ruhtinaan mielipiteitä.

Paistiin tultaessa tarjottiin samppanjaa. Vieraat nousivat paikoiltaan
ja onnittelivat isäntää. Ruhtinatar Mariakin meni onnittelemaan.

Isä vilkasi tyttäreensä kylmin, ilkein katsein ja käänsi ryppyisen,
sileäksi ajellun poskensa hänen suudeltavakseen. Isän ilmeestä tytär
saattoi lukea, ettei tämä vielä ollut unohtanut aamullista keskustelua,
ja että hänen päätöksensä yhä vielä oli ennallaan, ja että ainoastaan
vieraiden läsnäolo esti häntä toistamasta entisiä sanojaan.

Kun oli siirrytty vierashuoneeseen kahvin ääreen, ryhmittyivät
vanhukset yhteen seuraan.

Vanha ruhtinas elostui ja lausui mielipiteensä uhkaavasta sodasta.

Hän sanoi, että Napoleon yhä kurittaa venäläisiä niin kauvan kuin nämä
etsivät saksalaisten ystävyyttä ja sekaantuvat Europan asioihin, joihin
Venäjän on vetänyt Tilsitin rauhansopimus. Venäläisten ei pitäisi
taistella itävaltalaisia vastaan eikä heidän puolestaan. Venäläisten
edut ovat idässä, mutta Bonapartea on kohdeltava jäykästi, ja rajat
ovat miehitettävät, eikä hän enää milloinkaan rohkene käydä rajan yli
kuten v. 1806.

-- Ja kuinka me, ruhtinas, saattaisimme taistella ranskalaisten kanssa!
-- sanoi Rostoptshin. Voimmeko me varustautua opettajiamme ja
jumaliamme vastaan? Katsokaa nuorisoamme, katsokaa naisiamme. Meidän
jumalamme ovat -- ranskalaiset, meidän taivaanvaltakuntamme on --
Parisi.

Hän alkoi puhua yhä äänekkäämmin, nähtävästi sentähden että kaikki
häntä kuuntelivat.

-- Pukumme ovat ranskalaisia, ajatukset ranskalaisia, tunteet
ranskalaisia! Te tyrkkäsitte niskaan Métivieriä sentähden että hän on
ranskalainen ja konna, mutta meikäläiset rouvat ja neitoset ryömivät
hänen jaloissaan. Olin eilen illatsussa. Viidestä rouvasta oli kolme
katolilaista, ja ainoastaan pyhän paavin suostumuksella uskalsivat he
sunnuntaina neuloa kanavakankaalle, mutta siitä huolimatta istuivat he
miltei alastomina kuten saunan ilmoituskilvet, jos niin rohkenen
lausua. Ah, ruhtinas, kun katselee meidän nuorisoa, niin tekee mieli
mennä museosta noutamaan Pietari Suuren karanko ja sillä pehmittää
kyljet, niin että hulluus lähtisi!

Kaikki olivat ääneti. Vanha ruhtinas katseli hymyhuulin Rostoptshinia
ja nyökäytteli hyväksyvästi päätään.

-- No, hyvästi, teidän ylhäisyytenne; olkaa terve, -- sanoi
Rostoptshin, nousten hänelle ominaisin nopein liikkein ja ojentaen
isännälle kätensä.

-- Hyvästi, kyyhkyni, häntä kuulee kuin harppua! -- sanoi vanha
ruhtinas, pidellen vierastaan kädestä ja tarjoten poskeaan
suudeltavaksi. Muut vieraat seurasivat Rostoptshinin esimerkkiä.



IV.


Ruhtinatar Maria kuunteli vanhusten juttuja ja arvosteluja, mutta ei
hän niistä mitään käsittänyt, sillä hän ajatteli vain yhtä asiaa:
huomasivatkohan vieraat isän nyrpeän ja vihamielisen mielentilan häntä
kohtaan. Ei hän edes huomannut sitä, miten Boris Drubetskoi, joka jo
kolmatta kertaa oli talossa, oli erityisen huomaavainen ja ystävällinen
häntä kohtaan koko päivällisten ajan.

Hajamielisin, kysyvin katsein tuijotti ruhtinatar Pierreen, joka
viimeiseksi oli jäänyt taloon, ja hattu kädessä ja hymy huulilla tuli
hänen luokseen, sitten kun vanha ruhtinas jo oli vetäytynyt suojiinsa.
He jäivät kahden vierashuoneeseen.

-- Voinko vielä hetkeksi istahtaa? -- kysyi Pierre ja rehahti raskaine
ruhoineen nojatuoliin ruhtinattaren viereen.

-- Ah, kyllä, -- ruhtinatar vastasi: -- "Ettekö mitään huomannut?"
kysyi hänen katseensa.

Pierre oli hyvällä tuulella kuten aina aterian jälkeen. Hän katseli
suoraan eteensä ja hymyili.

-- Oletteko jo kauvan tuntenut tuon nuoren miehen, ruhtinatar? -- kysyi
Pierre.

-- Kenen?

-- Drubetskoin.

-- Vasta tuonaan tutustuin...

-- Miellyttääkö hän teitä?

-- Kyllä, hän on herttainen nuorukainen... Mutta miksi tätä minulta
kysytte? -- sanoi ruhtinatar, ajatellen yhä vain aamuista kohtausta
isänsä kanssa.

-- Siksi, että olen pannut merkille: nuoret miehet tulevat tavallisesti
Pietarista lomalle Moskovaan ainoastaan sentähden että saisivat
itselleen rikkaan vaimon.

-- Oletteko tehnyt tällaisen havainnon?

-- Olen, -- jatkoi Pierre hymyillen, -- ja tämänkin nuoren miehen
käytöksestä huomaa, että missä vain on rikkaita tyttöjä, siellä on
hänkin. Ja luen hänen ajatuksensa kuin kirjasta. Hän on nykyään kahden
vaiheilla kehen rynnäkkönsä kohdistaa: teihinkö vai neiti Julia
Karaginiin. _Il est très assidu auprès d'elle_.[72]

-- Käykö hän heillä?

-- Käy, vieläpä useinkin. Ja tiedättekö, miten nykyään hakkaillaan? --
jatkoi Pierre iloisesti hymyillen, sillä hän näytti olevan sillä
hyvänsuovan ilvehtivällä tuulella, josta niin usein nuhteli itseään
päiväkirjassaan.

-- En, -- sanoi ruhtinatar Maria.

-- Jotta nykyään miellyttäisi moskovalaisia tyttöjä, _il faut être
mélancolique_.[73] Ja hän on sangen surumielinen neiti Karaginin
lähettyvillä, -- sanoi Pierre.

-- Todellako? -- sanoi ruhtinatar, katsellen Pierren hyvänsuovia
kasvoja ja yhä vain ajatellen suruaan. "Helpottaisi", ajatteli hän
itsekseen: "jos uskoisin jollekulle kaikki tunteeni. Pierrelle
tahtoisin kaikki ilmaista. Hän on niin jalo ja hyvä. Sydän keventyisi.
Hän antaisi hyviä neuvoja!"

-- Menisittekö hänen vaimokseen? -- kysyi Pierre.

-- Ah, Jumalani, kreivi, on hetkiä, jolloin menisin kenelle tahansa, --
huudahti ruhtinatar yhtäkkiä itku kurkussa. -- Ah, miten raskasta on
rakastaa sydämelle läheistä ihmistä ja samalla tuntea ettei ... mitään
(hänen äänensä alkoi väristä) saata tehdä hänen hyväkseen, surua vain
tuottaa hänelle. Ja kun tietää, että toisin on mahdoton menetellä, niin
silloin on ainoa keino -- poistua, mutta minne minä menisin?...

-- Mitä puhutte, mikä teidän on, ruhtinatar?

Ruhtinatar ei jatkanut, vaan hyrskähti itkuun.

Pierren hilpeys katosi. Huolestuneena hän alkoi kysellä ruhtinattaren
suruista, pyysi häntä avaamaan sydämensä ja uskomaan hänelle kaikki.
Mutta ruhtinatar pyysi pyytämistään Pierreä unohtamaan kaiken, mitä oli
kuullut. Hän sanoi, ettei muista, mitä oli puhunut, ja ettei hänellä
ole muita suruja kuin se, jonka Pierre jo tietää, nimittäin ruhtinas
Andrein avioliitosta johtuva riita isän ja pojan välillä.

-- Oletteko kuullut jotain Rostoveista? -- kysyi ruhtinatar Maria,
kääntääkseen keskustelun uusille aloille. -- Minulle on kerrottu, että
he pian saapuvat Moskovaan. Andreita myös odottelen joka hetki. Soisin
että he tapaisivat toisensa täällä.

-- Mutta mitä arvelee hän nyt tästä asiasta? -- kysyi Pierre,
tarkoittaen _hän_ sanalla vanhaa ruhtinasta.

Ruhtinatar Maria pudisti päätään.

-- Mutta mitä on tehtävä? Muutaman kuukauden kuluttua on vuosi ummessa.
Ja tämä liitto on mahdoton. Tahtoisin vain pelastaa veljen ensi
hetkiltä. Soisin Rostovien pian saapuvan. Toivon tapaavani Natashan. Te
olette jo kauvan heidät tuntenut, -- puheli ruhtinatar Maria, --
sanokaa käsi sydämellä totinen totuus: minkälainen tyttö hän on, ja
mitä pidätte hänestä? Mutta totinen totuus, sillä käsitättehän Andrein
uhrautumisen suuruuden, jos hän tekee päätöksensä vasten isän tahtoa.
Ja siksipä minä tahtoisin tietää...

Epäselvä vaisto sanoi Pierrelle, että ruhtinattaren katkonaisissa
mietteissä ja hartaissa pyynnöissä _totisesta totuudesta_ ilmeni
kylmyyttä ja pahansuopuutta tulevaa miniää kohtaan ja että ruhtinatar
olisi toivonut hänenkin lausuvan epäilyksiä ruhtinas Andrein valinnan
johdosta. Mutta Pierre vastasi enemmän tunteidensa kuin järkensä
ohjaamana.

-- En tiedä, miten vastaisin teidän kysymykseenne, -- hän sanoi
punastuen, itsekään tietämättä miksi. -- En todellakaan tiedä,
minkälainen tyttö hän on; en mitenkään saa hänestä selvää, Hän on
hurmaava; mutta miksi -- sitä en tiedä, Siinä kaikki, mitä hänestä
saattaa sanoa.

Ruhtinatar Maria huoahti, ja hänen ilmeensä sanoi: "Niin, tätä
odotinkin ja pelkäsin."

-- Onko hän järkevä? -- kysyi ruhtinatar Maria.

Pierre ajatteli.

-- En luule, -- hän sanoi, -- mutta saattaa ollakin. Ei hän ainakaan
koeta näyttää järkevältä... Mutta, hän on hurmaava, eikä mitään muuta.

Ruhtinatar pudisti taas tyytymättömänä päätään.

-- Ah, miten tahtoisin häntä rakastaa! Sanokaa tämä hänelle, jos
tapaatte hänet ennen minua.

-- Olen kuullut, että he näinä päivinä saapuvat, -- sanoi Pierre.

Sitten ruhtinatar kertoi Pierrelle, miten hän Rostovien saavuttua aikoo
tutustua nuoreen miniään ja koettaa vanhaa ruhtinasta totuttaa häneen.



V.


Boris ei ollut löytänyt Pietarista rikasta puolisoa ja siksi hän nyt
oli saapunut Moskovaan koettamaan onneaan. Täällä oli hänellä
ratkaistavana valinta kahden rikkaimman välillä -- ruhtinatar Marian ja
Julia Karaginin. Rumuudestaan huolimatta oli ruhtinatar Maria hänestä
miellyttävämpi, mutta häntä oli jostakin syystä vaikea lähennellä. Kun
hän viimeksi oli tavannut hänet vanhan ruhtinaan nimipäivillä ja tuon
tuostakin koettanut ryhtyä keskustelemaan tunteista, oli ruhtinatar
vastaillut hänelle umpimähkään, eikä nähtävästi lainkaan kuunnellut
hänen puheitaan.

Julia sitävastoin oli ollut sangen otollinen hakkailtava, vaikkakin hän
käyttäytyi jonkun verran omituisesti.

Julia oli nyt 27 vuotias. Veljiensä kuoltua oli hän suunnattomain
rikkauksien perijätär. Hän ei ollut enää lainkaan kaunis, mutta itse
luuli hän olevansa paljoa kauniimpi ja hurmaavampi kuin milloinkaan
ennen. Tähän harhaluuloon oli syynä ensiksikin se, että hän oli rikas,
ja toiseksi se seikka, että hänen ikänsä oli tehnyt hänet miehille
vaarattomaksi, ja nämä saattoivat vapaammin käyttäytyä hänen seurassaan
ja nauttia velvollisuuksista vapaina hänen illallisistaan,
illatsuistaan ja hänen luonaan vietettävästä iloisesta elämästä.
Miehet, jotka kymmenen vuotta sitten eivät joka päivä olisi uskaltaneet
käydä talossa, missä oli 17 vuotias tytär, tekemättä haittaa tämän
tyttären maineelle tai sitomatta itseään, saattoivat nyt käydä talossa
milloin halusivat ja käyttäytyivät tyttären seurassa kuin tuttavat
ainakin, ajattelematta avioliittoa tai sukupuolta.

Karaginien koti oli tänä talvena Moskovan hauskin ja vierasvaraisin
talo. Illatsuja ja päivälliskutsuja oli tuon tuostakin, ja sitäpaitsi
kokoontui taloon miltei joka päivä suuri seura, enimmäkseen miehiä,
jotka söivät illallisen puoliyön aikoihin ja istuivat illallisen
jälkeen vielä myöhään aamuun. Ei ollut kaupungissa tanssiaisia,
huviretkiä, teatterinäytäntöjä, joissa Julia ei olisi ollut mukana.
Hänen pukunsa olivat aina viimeisen kuosin mukaiset. Mutta tästä
huolimatta näytti Julia kaikkeen kyllääntyneeltä. Hän puhui kaikille,
ettei usko ystävyyteen, ei rakkauteen, ei minkäänlaisiin elämän iloihin
ja että hän odottaa rauhaa vasta _siellä_. Hän käyttäytyi kuin nuoret
neitoset, joille elämä on ollut pelkkää pettymystä, tai kuin armaansa
menettäneet tai julmasti petetyt. Vaikkei hänelle mitään tämän tapaista
ollut tapahtunut, niin kohdeltiin häntä sentään aivan kuin asianlaita
todellakin niin olisi ollut, ja itsekin hän uskoi, että oli
suunnattomasti kärsinyt elämässä. Tämä kaihomielisyys, joka ei estänyt
häntä pitämästä hauskaa, ei myöskään häirinnyt nuorten miesten
ilonpitoa hänen kodissaan. Saapuessaan taloon uhrasi jokainen vieras
ensin hetkisen emännän surumielisyydelle ja ryhtyi sitten maallisiin
keskusteluihin tai tanssiin tai järkeä kehittäviin leikkeihin tai
runojen laadintaan määrätyillä loppusoinnuilla, mikä leikki oli sangen
tavallinen Karaginien talossa. Ainoastaan jotkut vieraista -- niiden
joukossa Boris Drubetskoi -- syventyivät emännän surumieliseen
mielenvireeseen, ja näiden seurassa antautui tämä pitkiin
kahdenkeskisiin puheluihin tämän elämän turhuudesta. Näille hän avasi
muistikirjansa, jotka olivat täynnä surumielisiä kuvia, merkkilauselmia
ja runoja.

Julia oli erityisen ystävällinen Borikselle. Hän surkutteli, että tämä
niin nuorena oli pettynyt elämään, lohdutteli häntä ystävyydellä ja
kaikella, mitä hän saattoi tarjota, sillä olihan hänkin niin paljon
kärsinyt elämässä, ja avasi viimein hänelle muistikirjansa. Boris
piirsi siihen kaksi puuta ja kirjoitti: _Arbres rustiques, vos sombres
rameaz secouent sur moi les ténèbres el la mélancolie_.[74]

Toiseen paikkaan hän piirsi hautapatsaan ja kirjoitti:

    "_La mort est secourable et la mort est tranquille.
    Ah contre les douleurs il n'y a pas d'autre asile_".[75]

Julian mielestä oli tämä ihanaa. Hän vastasi eräällä lauselmalla, jonka
oli oppinut ulkoa jostain kirjasta.

-- Surumielisyyden hymyilyssä on jotain niin hurmaavaa. Se on valon
säde varjossa, surun ja toivottomuuden välivivahdus, joka antaa
toiveita lohdutuksen mahdollisuudesta.

Tähän vastasi Boris runolla:

    "_Aliment de poison d'une âme trop sensible,
    Toi, sans qui le bonheur me serait impossible,
    Tendre mélancolie, ah, viens me consoler,
    Viens calmer les turments de ma sombre retraite
    Et mêle une douceur secréte
    A ces pleurs, que je sens couler_".[76]

Julia soitteli Borikselle harpulla surumielisimpiä hämylauluja. Boris
lueskeli ääneen Lisa Rukkaa,[77] keskeyttäen vähäväliä lukemisen
tunteenliikutuksesta, joka esti hänen hengittämästä. Tavatessaan
toisensa suurissa seuroissa Julia ja Boris pitivät toisiaan ainoina
rauhallisina ihmisinä maailmassa, jotka täydelleen käsittivät toistensa
tunteet.

Anna Mihailovna kävi usein Karaginien talossa ja vietti aikansa
äidin seurassa. Hän otti tarkan selvän Julian myötäjäisistä, joiksi
oli määrätty kaksi maatilaa Pensan kuvernementistä ja metsiä
Nischninovgorodin kuvernementistä. Hän oli alistunut Kaitselmuksen
tahtoon ja liikutettuna hän katseli, miten hieno suru sitoi hänen
poikansa rikkaaseen Juliaan.

-- Aina on hän yhtä hurmaava ja surumielinen, tämä herttainen Julia, --
puheli Anna Mihailovna talon tyttärelle. -- Boris sanoo, että hänen
sielunsa lepää teidän talossanne. Hän on kärsinyt niin suuria
pettymyksiä ja hän on niin tunteellinen, -- puheli hän äidille. -- Voi,
rakkaani, miten olen kiintynyt Juliaan, -- puheli hän pojalleen: -- en
voi sitä sanoin kuvata! Ja kuka voisi olla häntä rakastamatta? Hän on
taivaallinen olento! Voi, Boris, Boris! -- Hän vaikeni hetkeksi. -- Ja
miten säälin äiti rukkaa, -- hän jatkoi. -- Hän näytti äsken minulle
tilikirjat ja kirjeitä Pensasta (heillä on siellä suunnaton maatila),
ja hän raukka on aivan yksin. Häntä niin petetään.

Boris hymyili tuskin huomattavasti kuunnellessaan äitinsä puheita. Hän
nauroi lempeästi tämän kömpelölle viekkaudelle, mutta kuunteli silti
mielellään, vieläpä kyselikin yhtä ja toista pensalaisista ja
nischninovgorodilaisista maatiloista.

Julia oli jo kauvan odotellut surumielisen ihailijansa kosintaa ja oli
valmis antamaan myöntävän vastauksen, mutta Borista pidätteli vielä
jonkinlainen selittämätön vastenmielisyys. Häntä ällötti Julian
intohimoinen naimishalu ja luonnottomuus ja samalla hän kauhulla
ajatteli, että tämän askeleen otettuaan hän ainaiseksi on menettänyt
mahdollisuuden valita itselleen puoliso, jota todella rakastaisi. Mutta
hänen loma-aikansa oli jo lopullaan. Päiväkaudet hän vietti Karaginin
talossa ja joka päivä hän asiaa aprikoidessaan päätteli, että huomenna
ottaa ratkaisevan askeleen. Mutta tultuaan taas Julian lähettyville ja
nähtyään hänen punakat kasvonsa, melkein aina puuteroidun leuvan,
kosteat silmät ja ilmeen, josta näki, että tuo surumielinen olento
milloin tahansa oli valmis hullaantuneena syöksymään avio-onnen syliin,
Boris ei voinut lausua ratkaisevaa sanaa, vaikka hän jo kauvan oli
mielikuvissaan ollut pensalaisten ja nischninovgorodilaisten maatilain
haltija ja jo oli suunnitellut miten käyttäisi niistä saamansa tulot.
Julia oli huomannut Boriksen epäröimisen, ja toisinaan juolahti hänen
mieleensä että hän oli vastenmielinen Borikselle, mutta pian sai hän
lohdun naisellisesta turhamaisuudestaan, ja hän arveli, että Boris oli
vain niin saamaton rakkauden tähden. Mutta hänen surumielisyytensä
alkoi vähitellen muuttua ärtyisyydeksi, ja vähää ennen Boriksen lähtöä
ryhtyi hän ratkaiseviin toimenpiteisiin. Näihin aikoihin ilmestyi
Moskovaan, ja siis myöskin Karaginien vierashuoneeseen, Anatol Kuragin,
ja odottamatta jätti Julia surumielisyyden, heittäytyi hillittömään
ilonpitoon ja oli sangen huomaavainen Anatolin lähettyvillä.

-- Rakkaani, -- sanoi Anna Mihailovna pojalleen, -- olen saanut tietää
luotettavalta taholta, että ruhtinas Vasili on lähettänyt poikansa
tänne Moskovaan naittaakseen hänet Julialle. Rakastan niin Juliaa että
aivan käy sääliksi hänen kohtalonsa. Mitä sinä arvelet, rakkaani?

Kun Boris ajatteli, että näin tulisi lyödyksi laudalta ja että turhaan
oli suitsuttanut kokonaisen kuukauden Julian surumielisyydelle ja että
pensalaisista ja nischninovgorodilaisista maatiloista lasketut ja
mielikuvissa jo käytetytkin tulot nyt näin siirtyisivät toiselle, ja
vallankin tuolle Anatol hölmölle, täytti kiukku hänen mielensä, ja hän
tunsi tulleensa loukatuksi. Hän lähti Karagineille ja päätti lujasti
tällä käynnillä kosia. Julia tuli häntä vastaan iloisen ja huolettoman
näköisenä, kertoi välinpitämättömänä, miten hänellä oli ollut hauskaa
tanssiaisissa edellisenä iltana, ja kysyi, milloin Boris aikoi
matkustaa. Vaikka Boris oli päättänyt tällä käynnillään puhua
rakkaudestaan ja sentähden olla oikein hellämielinen, niin alkoikin hän
ärtyisenä puhua naisten häilyväisyydestä, miten naiset helposti voivat
heittäytyä surusta iloon, ja miten heidän mielialansa riippuu siitä,
kuka heitä kulloinkin liehakoi. Julia loukkaantui ja myönsi Boriksen
sanat tosiksi. Mutta hän sanoi, että nainen tarvitsee vaihtelua
elämässään, sillä jokainen kyllästyy aina vaan samaan.

-- Siksipä neuvoisin teille... -- alkoi Boris, aikoen loukata Juliaa.
Mutta samassa hän huomasi, että jatkaminen saattaisi hänet ikävään
asemaan: hänen täytyisi kenties lähteä Moskovasta tyhjin toimin, ja
näin olisivat hänen vaivannäkönsä menneet turhaan (mitä hän ei vielä
koskaan ollut elämässään kokenut).

Hän pysähtyi kesken lausetta, loi silmänsä maahan, jottei näkisi Julian
ilkeän ärtyisiä, epäröiviä kasvoja, ja sanoi:

-- Enhän sentään ole tullut tänne riitelemään. Päinvastoin...

Hän katsahti Juliaan, nähdäkseen saattoiko jatkaa. Julian ärtyisyys oli
kadonnut jäljettömiin, ja hän tuijotti rauhattomin rukoilevin katsein
Borikseen. "Voinhan järjestää asiat niin, ettei minun usein tarvitse
häntä tavata", ajatteli Boris. "Asia on pantu alulle, se täytyy siis
lopettaa!" Puna nousi hänen poskilleen, hän katsoi Juliaa silmiin ja
sanoi:

-- Tiedättehän sydämeni tunteet!

Jatkaminen oli turhaa: Julian kasvot loistivat riemusta ja
tyytyväisyydestä; mutta hän pakoitti Boriksen sanomaan kaiken, mitä
tällaisissa tilaisuuksissa on tapa sanoa -- että hän rakastaa häntä
eikä koskaan ole ketään naista niin palavasti rakastanut. Hän tiesi,
että pensalaisista ja nischninovgorodilaisista maatiloista saattoi
vaatia tämän hinnan, ja hän saikin vaatimuksensa täytetyksi.

Sulhanen ja morsian eivät enää muistelleet puita, jotka tuudittaisivat
heidät ikävään ja surumieleen. He suunnittelivat, miten perustavat
loistavan kodin Pietariin, kävivät vieraskäynneillä ja valmistautuivat
viettämään upeita häitä.



VI.


Tammikuun lopulla saapui kreivi Ilja Andrejevitsh Natashan ja Sonjan
kanssa Moskovaan. Kreivitär oli yhä vielä sairas eikä voinut matkustaa.
Mutta hänen parantumistaan ei enää voitu odottaa, sillä kreiviä
odotettiin joka päivä Moskovaan. Sitäpaitsi oli hankittava Natashalle
kapio, Moskovan läheinen maatila oli myytävä, ja Natashan oli
tutustuttava tulevaan appeensa, joka nykyään oleskeli Moskovassa.
Rostovien moskovalainen talo oli kylmillä, he aikoivat viipyä
kaupungissa ainoastaan lyhyen ajan, ja kun ei kreivitärkään ollut
matkassa, niin päättivät he asettua vierailemaan Maria Dmitrijevna
Ahrosimovin taloon, joka hartaasti oli tarjonnut taloaan Rostovien
käytettäväksi.

Myöhään illalla ajoi neljä kuormaa Maria Dmitrijevnan vanhan Tallikadun
varrella sijaitsevan talon pihalle. Maria Dmitrijevna asui yksinään.
Tyttärensä hän oli jo naittanut, ja pojat olivat kaikki valtion
palveluksessa.

Hän oli yhä entisensä kaltainen: suora käytöksessään, suora puheissaan,
sanoi kovaäänisesti ja päättävästi mielipiteensä kaikille ja
kaikkialla. Koko olennollaan hän näytti nuhtelevan toisten heikkouksia,
intohimoja ja intoiluja, joille hän ei tunnustanut olemisen
mahdollisuutta. Aamunuttu yllä hän varhaisesta aamusta hääri
talousaskareissa ja lähti sitten kaupungille. Pyhäsin hän meni kirkkoon
ja sieltä vankiloihin ja kuritushuoneisiin. Näistä hommistaan hän ei
koskaan puhunut kenellekään. Arkipäivinä kävi hänen luonaan kaiken
säätyisiä henkilöitä apua ja neuvoja pyytämässä. Hänen maukkaita,
ravitsevia päivällisiään kunnioitti tavallisesti kolme neljä vierasta,
päivällisten jälkeen pelattiin bostonia; illalla luetutti hän itselleen
sanomalehtiä ja uusia kirjoja ja kutoi itse sukkaa. Harvoin kävi hän
vieraskäynneillä ja silloinkin vain kaupungin mahtavimpain luona.

Hän oli vielä valveilla kun Rostovit saapuivat. Eteisen oven salpa
vingahti, ja Rostovit palvelijoineen astuivat kylmästä lämpimiin
suojiin. Emäntä seisoi pää takakenossa ja lasit nenällä salin ovella ja
katseli vihaisen näköisenä tulijoihin. Olisi luullut hänen olevan
äkeissään vieraille ja tuossa tuokiossa karkoittavan heidät talostaan,
ellei olisi kuullut, miten hän toimessaan jakeli palvelijoille
määräyksiä vieraiden ja heidän tavarainsa sijottamisesta.

-- Ovatko ne kreivin? -- tuo tänne, -- hän puheli, osoitellen
matkalaukkuja ja tervehtimättä ketään. -- Neidit tänne, vasemmalle. No,
mitä siinä kuhnailette! -- kirkasi hän palvelustytöille. -- Teekeittiö
kuntoon! Olet lihonut ja pulskistunut -- puheli hän kylmän punaamalle
Natashalle, vetäen häntä hilkasta luokseen. -- Hoh, miten kylmä!
Riisuuduhan nopeasti, -- huusi hän kreiville, joka aikoi tulla
suutelemaan hänen kättään. -- Olet kohmettunut, luulen. Tuokaa rommia
teepöytään! Sonjushka, _bonjour_,[78] sanoi hän Sonjalle, ilmaisten
tällä ranskalaisella tervehdyksellä jonkun verran halveksivan mutta
silti ystävällisen suhteensa Sonjaan.

Kun kaikki olivat riisuutuneet matkapuvuistaan ja järjestäneet pukunsa,
kokoonnuttiin teepöydän ääreen, ja Maria Dmitrijevna suuteli kaikkia
järjestään.

-- Olen ylen iloinen tulostanne ja siitä että tulitte luokseni asumaan,
-- hän puheli. -- Olipa jo aikakin, -- hän jatkoi, katsahtaen
merkitsevästi Natashaan. -- Ukko on täällä, ja poikaa odotetaan joka
päivä. Teidän täytyy tutustua häneen, välttämäti. Mutta tästä saamme
myöhemmin puhua, -- hän lisäsi, katsahtaen Sonjaan, ilmaisten tällä
katseellaan, ettei sovi puhua tästä asiasta hänen kuultensa. -- Mutta
kuulehan, -- sanoi hän kreiville, -- mitä hommia sinulla on huomenna?
Keitä kutsun tänne? Shinshininkö? -- hän taivisti yhden sormen. --
Itkupussin, Anna Mihailovnan? Hän on täällä poikineen. Poika menee
naimisiin! Sitten Besuhovin, vai miten? Hänkin on täällä vaimoineen.
Hän karkasi vaimoltaan, mutta tämäpä heti kintereillä. Hän oli
keskiviikkona luonani päivällisillä. Mutta nuo -- hän osoitti tyttöjä
-- vien huomenna Iveriläisen jumalanäidin kappeliin ja sieltä
palatessamme poikkeamme Aubert Chalmén luo. Sillä täytyyhän teidän
teettää uudet puvut. Minusta ei ole nykyään apua, sillä nykyään
käytetään tuollaisia hihoja! Tuonaan kävi luonani nuori ruhtinatar
Irina Vasiljevna, ja oikein kauhistuin hänen hihojaan: aivan kuin
tynnyreihin olisi kätensä pistänyt. Nykyäänhän kuosit muuttuvat joka
päivä. Mutta sinullahan myös on joitain asioita? -- kääntyi hän
ankarana kreiviin.

-- Onhan niitä kasaantunut asioita, -- vastasi kreivi. On riepuja
hankittava, ja ostajakin sattui tulemaan talolle ja maatilalle. Jos
niin ystävällinen olisitte ja ottaisitte tyttöset hoiviinne, niin
pistäytyisin tästä päiväksi Marinskojeen.

-- Hyvä, hyvä, kyllä heidät hoitelen. Ei heitä paremmin
holhouslautakunta hoitelisi. Vien minne pitää, pauhaan ja hellittelen,
-- sanoi Maria Dmitrijevna, silitellen suurella kädellään lemmikkinsä
ja ristityttönsä Natashan poskea.

Seuraavana päivänä vei Maria Dmitrijevna tytöt ensin Iveriläisen
jumalanäidin kappeliin ja sitten m-me Aubert Chalmélle, joka siihen
määrään pelkäsi Maria Dmitrijevnaa että luovutti hänelle tavarat
polkuhintaan päästäkseen vain pikemmin hänestä eroon. Maria Dmitrijevna
tilasi melkein koko kapion. Kun he olivat palanneet kotiin, karkoitti
hän huoneesta muut paitsi Natashan ja viittasi lemmikkinsä luokseen.

-- No nyt juttelemme hieman. Toivotan sinulle onnea. Kelpo pojan olet
kietonut verkkoosi! Iloitsen onnestasi; hänetkin olen tuntenut
tuollaisesta (hän kohotti kätensä noin kyynärän verran permannosta). --
Natasha punastui ilosta. -- Rakastan häntä ja koko perhettä. Kuulehan
nyt. Tiedäthän että vanha ruhtinas on äkeissään pojan naimahommista.
Todellinen tervaskanto! Eihän ruhtinas Andrei enää ole lapsi, ja
voisihan hän ukottakin tulla toimeen, mutta ikävä on tunkeutua sukuun
vasten isän tahtoa. Täytyy sovitella, hyvitellä. Olethan järkevä tyttö,
osaat menetellä olosuhteiden mukaan. Käyttäydy järkevästi ja
sävyisästi. Silloin kaikki käy hyvin.

Natasha oli vaiti. Maria Dmitrijevna luuli tämän johtuvan kainoudesta,
mutta todellisuudessa oli Natasha nyreissään, kun hänen ja ruhtinas
Andrein väliseen rakkauteen sekaantuivat sivulliset. Hänen mielestään
oli tämä rakkaus jotain niin erikoista ja tavallisesta poikkeavaa,
ettei kukaan sitä saattanut käsittää. Hän rakasti ainoastaan ruhtinas
Andreita, ja tämä rakasti häntä ja tulee näinä päivinä ottamaan hänet
omakseen. Muuta hän ei kaivannut.

-- Kuulehan, tunnen hänet poikasesta, ja Mashenkankin tunnen, natosi,
ja rakastan häntä. Sanotaan: nato on mato; mutta tämä ei kärpäsellekään
tee pahaa. Hän pyysi, että toisin sinut häntä tapaamaan. Huomenna menet
isäsi kanssa heille. Ole oikein kiltti hänelle, olet häntä nuorempi.
Kun omasi sitten saapuu, niin olet jo tuttava perheessä ja kaikki
sinuun mieltyvät. Niinhän? Onhan se onneksesi?

-- Onhan se, -- vastasi Natasha kylmästi.



VII.


Maria Dmitrijevnan kehoituksesta lähti Ilja Andreitsh Natashan kanssa
seuraavana päivänä vanhan ruhtinaan luo. Tämä vleraskäynti ei ollut
kreiville mieluinen: pelko täytti hänen sydämensä. Hän muisti vielä
ankaran ripityksen, jolla vanha ruhtinas oli vastannut hänen
päivälliskutsuunsa nostoväen koonnin aikana, kun hän ei ollut voinut
toimittaa määrättyä mieslukua. Natasha puki ylleen paraan pukunsa ja
oli parhaimmalla tuulella. "Heidän täytyy minuun mieltyä", -- hän
ajatteli: "kaikkihan ovat minusta aina pitäneet. Ja olen valmis
tekemään kaiken, mitä he vaativat, olen valmis rakastamaan heitä,
vanhusta siksi että hän on Andrein isä ja tytärtä siksi että hän on
sisar. Heidän täytyy siis minuun mieltyä!"

He saapuivat Nzdvisenkan varrella sijaitsevan vanhan, synkän talon
edustalle ja astuivat eteiseen.

-- No, Herra siunaa ja varjele, -- supisi kreivi puoliksi leikillään ja
puoliksi tosissaan. Natasha huomasi, että isä oli hädissään, kun he
olivat tulleet eteiseen, ja kysyi nöyrästi, ovatko ruhtinas ja
ruhtinatar kotosalla.

Kun oli ilmoitettu heidän tulostaan, joutuivat ruhtinaan palvelijat
hätiinsä. Eräs palvelijoista pysäytti salissa lakeijan, joka oli
lähtenyt ilmoittamaan vieraiden saapumisesta, ja he supisivat jotain
keskenään. Samassa tupsahti saliin sisäkkö ja alkoi hätäisesti supattaa
jotain palvelijoille, mainiten ruhtinattaren nimen. Viimein tuli eräs
vanha, kiukkuisen näköinen palvelija ja ilmoitti Rostoveille, että
ruhtinas ei voi ottaa vastaan ketään, mutta että ruhtinatar pyytää
heitä luokseen. Ensimäisinä tuli vieraita vastaan neiti Bourienne. Hän
oli erittäin kohtelias ja saattoi vieraat ruhtinattaren luo. Ruhtinatar
oli kiihtyneen ja pelästyneen näköinen, ja hänen kasvoillaan oli
punasia läikkiä. Raskaasti astuen tuli hän vieraita tervehtimään ja
koetti turhaan tekeytyä vapaaksi ja iloiseksi. Heti ensi silmäykseltä
tuntui Natasha vastenmieliseltä ruhtinatar Mariasta. Hän oli hänen
mielestään liian komeasti puettu ja näytti kevytmielisen iloiselta ja
turhamaiselta. Ruhtinatar ei tietänyt, että hän jo ennen tätä kohtausta
oli ollut nurjamielinen tulevaa miniää kohtaan. Tähän oli osaltaan
vaikuttanut itsetiedoton kateus tulevan miniän kuulun kauneuden,
nuoruuden ja onnen johdosta ja myöskin mustasukkaisuus veljen
rakkauteen. Paitsi tätä voittamatonta vastenmielisyyttä oli
ruhtinattaren mielentilaan vielä vaikuttanut isän silmitön kiukku, kun
ilmoitettiin Rostovien tulosta. Hän oli huutanut ja pauhannut, ettei
tarvitse Rostoveja eikä salli heidän tulla puheilleen, mutta ruhtinatar
päästäköön luokseen jos haluaa. Ruhtinatar päätti ottaa vastaan
vieraat, mutta sydän kurkussa hän odotteli isän tuhmuuksia, sillä tämä
oli suuttunut silmittömästi Rostovien tulon johdosta.

-- Niin, rakas ruhtinatar, toin nyt teille laululintuni, -- puhui
kreivi, kumarrellen ja vilkuen pelokkaana ympärilleen, aivan kuin olisi
pelännyt vanhan ruhtinaan astuvan huoneeseen. Olenpa iloinen, kun te
nyt näin tutustutte... Kovin on vain surullista, että vanha
ruhtinas yhä sairastelee. -- Lausuttuaan vielä jonkun yleisen
kohteliaisuuslauselman kreivi nousi lähteäkseen. -- Jos suvaitsette,
niin jätän Natashani neljännestunniksi teidän hoiviinne, ruhtinatar.
Käväisen Koiratorin laitaan Anna Semjonovnan luo ja palaan sitten hänet
noutamaan.

Tähän pikku viekkauteen ryhtyi kreivi (kuten hän sittemmin selitti
Natashalle) siksi, että nato ja miniä olisivat vapaammin saaneet
keskustella, ja osaltaan myöskin siksi, ettei hänen olisi tarvinnut
tavata vanhaa ruhtinasta, jota kovin pelkäsi. Tällöin hän ei
ilmoittanut näitä syitä Natashalle, mutta tämä oli käsittänyt isän
pelon ja rauhattomuuden ja tunsi itsensä loukatuksi. Hän punastui
isänsä puolesta, suuttui yhä enemmän tästä ja näyttääkseen, ettei
pelkää mitään eikä ketään, hän rohkean ärsyttävästi katsahti ruhtinatar
Mariaan. Ruhtinatar vastasi kreiville, että hän on iloinen tämän
ehdotuksesta ja toivoo, että hän mahdollisimman kauvan viipyisi Anna
Semjonovnan luona. Ilja Andrejevitsh lähti.

Vaikka ruhtinatar Maria vähäväliä huolestuneena katsahti neiti
Bourienneen saadakseen hänet poistumaan huoneesta, ei tämä ollut
tietääkseenkään, puhuihan vain puhumistaan kaupungin huvituksista ja
teattereista. Natasha oli loukkaantunut palvelijain hälinästä
eteisessä, isänsä rauhattomuudesta ja ruhtinattaren luonnottomasta
puhelutavasta. Hänestä tuntui aivan kuin ruhtinatar vain armosta
olisi ottanut heidät vastaan. Ja siksi tuntui kaikki hänestä
vastenmieliseltä. Ruhtinatar Maria ei häntä lainkaan miellyttänyt. Hän
näytti hänestä rumalta, teeskentelevältä ja kuivalta. Natashan sisu
kiehahti yhtäkkiä, ja tahtomattaankin hän alkoi puhua ynseän
välinpitämättömästi, mikä yhä enemmän vieroitti hänet ruhtinatar
Mariasta. Kun he viitisen minuuttia olivat kankean teeskentelevästi
keskustelleet, alkoi kuulua nopea tohvelien tissahtelu. Ruhtinattaren
kasvoille ilmestyi kauhun väreitä, ovi avautui, ja huoneeseen astui
vanha ruhtinas yönuttu yllä ja päässä valkea kalotti.

-- Ah, neitiseni, -- hän alkoi puhua, -- neitiseni, kreivitär ...
kreivitär Rostof, ellen erehdy ... pyydän anteeksi, anteeksi... En
tiennyt, neitiseni, Jumala tietää, en tietänyt, että te olette
kunnioittanut meitä käynnillänne; tulin tällaisessa puvussa tytärtäni
tapaamaan. Pyydän anteeksi... Jumala tietää, en tietänyt, -- hän
toisteli luonnottomasti ja korosti niin räikeästi Jumala sanan, että
ruhtinatar Maria aivan tyrtyi, loi silmänsä maahan eikä uskaltanut
katsahtaa, ei isäänsä eikä Natashaan.

Natasha oli noussut seisaalleen ja istuutui taas tietämättä mitä hänen
olisi tehtävä. Mutta neiti Bourienne vain hymyili herttaisesti.

-- Pyydän anteeksi, pyydän anteeksi! Jumala tietää, en tietänyt, --
mutisi vanhus ja tarkastettuaan Natashan kiireestä kantapäähän hän
poistui huoneesta.

Neiti Bourienne tointui ensimäisenä ja alkoi puhua vanhan ruhtinaan
sairaudesta. Natasha ja ruhtinatar Maria katselivat ääneti toisiaan, ja
mitä kauvemmin he näin ääneti toisiaan katselivat sitä ilkeämmin he
ajattelivat toisistaan.

Kun kreivi palasi, tekeytyi Natasha tahallaan iloiseksi ja kiirehti
lähtöä. Hän melkein vihasi tällä hetkellä vanhaa, kuivaa ruhtinatarta,
joka oli saattanut hänet näin ikävään asemaan ja istunut hänen kanssaan
puoli tuntia, puhumatta sanaakaan ruhtinas Andreista. "Enhän tosin
saattanut alottaa keskustelua hänestä tuon ranskattaren kuullen",
ajatteli Natasha. Sama ajatus vaivasi ruhtinatar Mariaakin. Hän tunsi
sydämessään, että hänen olisi Natashalle pitänyt sanoa, ettei saattanut
puhua veljestään ranskattaren tähden ja että hänen yleensä oli ylen
vaikea koskea tähän avioliittoasiaan. Kun kreivi oli poistunut
huoneesta, meni ruhtinatar Maria nopein askelin Natashan luo, tarttui
tämän käsiin ja sanoi raskaasti huoahtaen:

-- Odottakaahan, minun täytyy...

Natasha katseli ivallisena tulevaa natoaan, itsekään tietämättä miksi.

-- Rakas Natalia, -- jatkoi ruhtinatar, -- tietäkää, että iloitsen
veljeni onnesta...

Hän pysähtyi, sillä hän tunsi, ettei puhunut totta. Natasha huomasi
tämän ja arvasi syyn.

-- Arvelen, ruhtinatar, ettei nyt sovi puhua tästä, -- sanoi Natasha
kylmän arvokkaasti, mutta itku kurkussa.

"Mitä sanoinkaan, mitä teinkään!" ajatteli hän heti kun oli poistunut
huoneesta.

Sinä päivänä odotettiin Natashaa kauvan päivällispöytään. Hän istui
huoneessaan ja itki kuin lapsi, nyyhkien ja nuuskuen. Sonja seisoi
hänen vieressään ja suuteli hänen hiuksiaan.

-- Natasha, mitä itket? -- puheli Sonja. -- Mitä heistä välittäisit.
Kaikki muuttuu toiseksi.

-- Ei, jospa tietäisit, miten se saattaa karmia ... aivan kuin minä...

-- Älä huoli, Natasha; eihän se ole sinun syysi, älä siis välitä.
Suutele minua, -- lohdutteli Sonja.

Natasha kohotti päänsä, suuteli ystävätärtään huulille ja painoi
kyyneliset kasvonsa tämän rinnoille.

-- En voi sanoa, en tiedä. Kukaan ei ole syypää, -- vaikeroi Natasha,
-- itse olen kaikkeen syypää. Mutta tämä on niin sanomattoman kauheata.
Voi miksei hän jo saavu!...

Itkettynein silmin tuli hän aterialle. Maria Dmitrijevna tiesi jo,
miten Rostovien oli käynyt vanhan ruhtinaan luona, mutta hän ei ollut
huomaavinaankaan Natashan itkettyneitä kasvoja, vaan laski
kovaäänisesti leikkiä kreivin ja muiden vieraiden kanssa.



VIII.


Samaksi illaksi oli Maria Dmitrijevna hankkinut Rostoveille pääsyliput
operaan. Natasha ei olisi tahtonut lähteä mukaan, mutta vaikea oli
kieltäytyä risti-äidin tähden, joka erityisesti häntä varten oli
hankkinut pääsyliput. Kun hän valmiiksi pukeutuneena salissa odotti
isää, sattuivat hänen silmänsä suureen kuvastimeen. Kun hän näki että
oli sievä, vieläpä sangen sievä, kävi hänen mielensä entistä
surullisemmaksi, mutta samalla tuntui sydämessä niin suloiselta niin
lämpimältä.

"Jumalani, jospa hän nyt olisi täällä, niin enpä enää käyttäytyisi niin
tuhman kainosti kuin ennen, vaan aivan toisin nyt käyttäytyisin,
luonnollisesti, kävisin hänen kaulaansa, pusertaisin rinnoilleni ja
pakottaisin hänet katselemaan itseäni niillä pyytävillä, rakastuneilla
silmillä, joilla hän niin usein minua katseli, ja sitten pakottaisin
hänet nauramaan, kuten hän silloinkin nauroi. Hänen silmänsä -- tuossa
ovat edessäni ne silmät!" ajatteli Natasha. "Ja mitä välittäisin hänen
isästään ja sisarestaan: rakastan häntä, häntä ainoata, noine
kasvoineen, silmineen ja hymyineen, joissa on samalla sekä miestä että
lasta... Ei, parempi on olla häntä ajattelematta; en ajattele, unohdan
kokonaan siksi kun hän saapuu. En kestä tätä vuottamista, kyyneleet
täyttävät silmäni", ja hän poistui kuvastimen luota, vaivoin hilliten
kyyneleensä. "Ja miten saattaa Sonja niin rauhallisena ja tyynenä
rakastaa Nikolaita ja odottaa niin kauvan ja kärsivällisesti!" ajatteli
Natasha, katsellessaan Sonjaa, joka myös jo oli saapunut saliin viuhka
kädessä. "Ei, hän on aivan toista luuta. Minä en voi!"

Natasha tunsi olevansa tällä hetkellä niin herkällä ja hellällä
mielellä, että hänestä tuntui liian vähältä rakastaa ja olla
rakastettu. Hänen täytyi heti saada sulkea syliinsä oma rakkaansa,
kuiskia hänelle ja kuulla tämän kuiskivan rakkauden sanoja, jotka
tulvilleen olivat täyttäneet hänen sydämensä. Istuessaan isänsä
rinnalla vaunuissa ja katsellessaan miettivänä himmeästä vaunun
akkunasta tuikahtelevia katulyhtyjä tunsi Natasha rakkauden yhä vain
kasvaneen ja samalla ikävän. Hän unohti minne ja kenen kanssa kulki.
Vaunujen pyörät vinkuivat lumessa, ja pian saapuivat Rostovit
vaunujonossa teatterin edustalle. Hameitaan kantaen kiiruhtivat Natasha
ja Sonja vaunuista; kreiviä auttoivat lakeijat, ja yhdessä saapuivat
sitten Rostovit ohjelmakaupustelijoiden, naisten ja herrain keskitse
permantoaitioiden käytävään. Teatterista kuului jo soitto.

-- Natasha, hiuksesi ... kuiskasi Sonja.

Vahtimestari kiirehti kohteliaasti avaamaan naisille aition ovea.
Soitto alkoi kuulua selvemmin, ja ovesta näkyi avokaulaisia ja -kätisiä
naisia ja virkapukuisia miehiä. Permanto supisi ja välkkyi. Viereiseen
aitioon tuli samassa eräs nainen, joka vilkasi Natashaan naisellisen
kadehtivasti. Esirippu oli vielä alhaalla, soitettiin paraillaan
alkusoittoa. Natasha oikasi pukuaan, meni Sonjan kanssa paikalleen ja
alkoi tarkastella vastassa olevia valaistuja aitioita. Natashasta
tuntui samalla suloiselta ja vastenmieliseltä kun tunsi, että sadat
silmät taas pitkistä ajoista tarkastelivat hänen paljaita harteitaan ja
käsiään. Nämä tunteet herättivät kokonaisen sarjan vastaavia muistoja,
haluja ja pyyteitä.

Pitkiin aikoihin ei oltu kreiviä nähty Moskovassa, ja kun hän nyt
ilmestyi aitioon kahden sievän neitosen seurassa, kiintyi kaikkien
huomio hänen aitioonsa. Sitäpaitsi olivat kaikki kuulleet huhuiltavan
Natashan kihlauksesta, ja kun hän tämän tapahtuman jälkeen nyt ensi
kerran näyttäytyi seurassa, niin ei ollut kumma jos kaikki tahtoivat
tarkastella erään Venäjän arvokkaimman sulhasen mielitiettyä.

Natasha oli maalla pulskistunut, kuten kaikki hänelle sanoivat, mutta
tänään oli hän erityisen viehättävä aamuisen kiihtyneen mielentilansa
vaikutuksesta. Erittäinkin pisti silmään hänen sielukas, kaunis, mutta
samalla niin rauhallinen ilmeensä. Hänen mustat silmänsä katselivat
ihmisiä, ketään erityisemmin etsimättä, ja hento, kyynärpäähän saakka
paljas käsi lojui samettisella aition reunalla, vaistomaisesti
pusertuen kokoon, vuoroin auveten soiton tahtiin.

-- Katsokaa, tuolla on neiti Aljenin, -- sanoi Sonja, -- arvatenkin
äitinsä kanssa!

-- Herranen aika! Mihail Kirillitsh on yhä vain lihonut, -- huudahti
kreivi.

-- Katsokaahan! minkälainen poimuhattu on meidän Anna Mihailovnalla!

-- Karaginit -- Julia ja Boris. Heti huomaa että he ovat kihloissa.
Onko Drubetskoi kosinut?

-- Onpa hyvinkin, tänään sain kuulla, -- sanoi Shinshin, joka samassa
tuli Rostovien aitioon.

Natasha alkoi katsella samaan suuntaan kuin kreivikin ja huomasi
Julian, joka helmikoriste puuteroidulla paksulla kaulalla onnellisen
näköisenä istui äitinsä rinnalla. Heidän takanaan näkyi Boris
Drubetskoin sileäksi suittu kaunis pää, hieman taivistuneena Julian
puoleen. Hän katseli alta kulmain Rostoveja ja supatti jotain
morsiamelleen.

"He puhuvat meistä, minun ja hänen suhteistaan!" ajatteli Natasha. "Ja
hän varmaankin rauhoittelee mustasukkaista morsiantaan: turha vaiva!
Jospa he tietäisivät, miten vähän välitän heistä kaikista."

Taampana istui onnellisen ja juhlallisen näköisenä ja nöyrän alistuvana
Jumalan tahdolle Anna Mihailovna viheriä poimuhattu päässä. Heidän
aitionsa täytti kihlautuneita ympäröivä ilmakehä, jonka Natasha tunsi
ja josta hän niin piti. Hän käänsi katseensa Karaginien aitiosta, ja
yhtäkkiä muistui hänen mieleensä aamuinen nöyryyttävä kohtaus vanhan
ruhtinaan talossa. "Mikä oikeus on hänellä vastustaa minun sukuun
tuloani? Voi, paras on olla ajattelematta tätä asiaa kunnes Andrei
saapuu!" vakuutti Natasha itselleen ja alkoi tarkastaa permannolla
istuvia tuttuja ja tuntemattomia. Nojatuolien edessä permannolla seisoi
Dolohof nojaten selin näyttämöaitaukseen. Hänellä oli yllä persialainen
puku, ja hänen kiharat hiuksensa olivat suitut päälaelle korkealle
harjalle. Vaikka hän seisoi näkyvällä paikalla ja tiesi että häntä
katsellaan, oli hän kuitenkin vapaa ja rauhallinen aivan kuin olisi
seissyt omassa huoneessaan. Hänen ympärilleen oli kokoontunut Moskovan
loistavin nuoriso, joka kunnioittaen näytti katselevan sankariinsa.

Kreivi nyhkäsi nauraen Sonjaa ja osoitti hänelle tämän entistä
ihailijaa. Sonja punastui.

-- Tunsitko? -- kysyi kreivi. -- Ja mistä hän taas on ilmestynytkin, --
kysyi kreivi Shinshiniin kääntyen, -- hänhän hävisi jonnekin?

-- Hävisi, -- vastasi Shinshin. Meni Kaukasiaan, mutta karkasi sieltä
ja joutui Persiaan, missä hänen kerrotaan olleen jonkun hallitsevan
ruhtinaan ministerinä. Siellä hän surmasi shahin veljen. Ja nyt ovat
Moskovassa naiset menettää järkensä hänen tähtensä! Dolohof --
persialainen -- alku ja loppu. Dolohovitta ei Moskovassa sanaakaan
lausuta: hänen nimeensä vannotaan, hänellä kestitetään vieraita, kuten
sterletillä, -- puheli Shinshin. -- Dolohof ja Anatol Kuragin ovat
vieneet Moskovan naisilta järjen.

Viereiseen aitioon tuli kookas, kaunis nainen, jolla oli tavattoman
paksu tukka, pitkälle paljaat hartiat ja kaula, jolla helyili
kahdenkertainen helmikoriste. Hänen paksu silkkipukunsa kahisi, kun hän
sovittelihe istumaan.

Natashan silmät kiintyivät naisen kaulaan, hartioihin, helmiin,
tukkalaitteeseen ja hän ihaili hartiain suloutta ja helmien ihanuutta.
Kun Natasha jo toista kertaa tarkasteli komeata naista, käänsi tämä
päänsä Rostovien aitioon päin. Hänen katseensa kohtasi kreivin katseen.
Hän nyökäytti päätään ja hymyili. Nainen oli kreivitär Besuhof, Pierren
puoliso. Kreivi, joka tunsi koko Moskovan hienouston, kumartui aition
reunalle ja alkoi puhella kreivittären kanssa.

-- Joko kauvan olette olleet Moskovassa, kreivitär? -- alkoi kreivi. --
Tulenpahan kättänne suutelemaan. Olen saapunut kaupunkiin vain asioille
ja toin tyttäret mukanani. Neiti Semjonof kuuluu näyttelevän
verrattomasti. Kreivi Pjotr Kirillovitsh ei meitä koskaan unohda. Onko
hän täällä?

-- Kyllä hän lupasi tulla, -- sanoi Helena ja katsahti tutkivasti
Natashaan.

Kreivi siirtyi taas paikalleen.

-- Eikö ole ihana? -- kysyi kreivi kuiskaten Natashalta.

-- Hurmaava! -- Natasha sanoi, -- häneenpä voi rakastua.

Samassa törähtivät alkusoiton loppusäveleet, ja kuului johtajan puikon
naputus. Permannolla kiirehtivät myöhästyneet paikoilleen, ja esirippu
nousi.

Heti kun esirippu oli noussut, syntyi aitioissa ja permannolla
täydellinen hiljaisuus, ja virkapukuiset ja hännystakkiset miehet,
nuoret ja vanhat ja avorintaiset, helmissä ja jalokivissä loistavat
naiset alkoivat ahnaasti tuijottaa näyttämölle. Natashakin alkoi
katsella.



IX.


Näyttämöllä oli permannolla sileitä lautoja, sivuilla maalattuja
papereita, jotka kuvasivat puita, taustalla taas oli laudoille
pingoitettu kangas. Keskellä näyttämöä istui tyttöjä, joilla oli yllä
valkeat hameet ja punaset uumat. Eräs sangen turpea tyttö, jolla oli
yllä valkea silkkipuku, istui erillään muista matalalla rahilla, jonka
toiseen reunaan oli kiinnitetty viheriä pahvinoja. Kaikki he lauloivat
jotain. Kun he olivat lopettaneet laulunsa, nousi silkkipukuinen
rahiltaan ja meni kuiskaajan aukolle. Hänen luokseen tuli ihonmukaisiin
silkkihousuihin pukeutunut paksuviiksinen mies, jolla oli väkipuukko
vyöllä ja sulka hatussa. Hän huitoi käsillään ja lauloi.

Sulkaniekka lauloi ensin yksin, sitten lauloi turpea tyttö. Sitten
molemmat vaikenivat, soitettiin, ja sulkaniekka alkoi sormillaan
hypistellä tytön kättä, nähtävästi tahtia odotellen alkaakseen sitten
yhdessä tytön kanssa laulaa. He lauloivat sitten yhdessä, ja kaikki
alkoivat katsannolla paukuttaa käsiään ja huutaa, mutta sulkaniekka ja
tyttö, jotka olivat esittävinään rakastunutta paria, alkoivat hymyillen
ja käsiään levitellen kumarrella.

Natashasta, joka juuri oli saapunut maalta ja muutenkin oli vakavalla
tuulella, tämä kaikki tuntui kömpelöltä ja ihmeelliseltä. Hän ei voinut
seurata operan sisältöä, eipä edes kuulla soittoa. Hän näki ainoastaan
maalatut pahvikappaleet ja kummallisiin pukuihin pukeutuneet miehet ja
naiset, jotka häärivät kummasti, puhuivat ja lauloivat kirkkaasti
valaistulla näyttämöllä. Hän tiesi, mitä tämän kaiken piti esittää,
mutta se tuntui hänestä niin peräti luonnottomalta ja vajanaiselta,
että häntä alkoi sekä hävettää että naurattaa. Hän tarkasteli katsojien
ilmeitä nähdäkseen niilläkin pilkan hymyn, mutta kaikki olivat sangen
tarkkaavan näköisiä ja seurasivat innostuneina ja, kuten Natashasta
tuntui, teeskennellyn ihastuneina toiminnan kulkua. "Kenties he ovatkin
oikeassa!" ajatteli Natasha. Hän alkoi katsella vuoroon rasvatuita
päitä permannolla, vuoroon avorintaisia naisia aitioissa ja erittäinkin
viereisessä aitiossa istuvaa Helenaa, joka hieno rauhallinen hymy
huulilla tarkkaavana katseli näyttämölle. Näyttämön kirkas valaistus,
joka levisi katsannollekin, häikäisi Natashan silmiä, ja ihmispaljouden
lämmittämä ilma raukasi kummasti. Vähitellen alkoi hän tulla jo aikoja
sitte unohtamaansa huumaustilaan. Hän ei muistanut, kuka oli ja missä
oli, ja mitä tapahtui hänen ympärillään. Hän katseli ja ajatteli, ja
kummallisia hajanaisia ajatuksia alkoi väikkyä hänen mielessään.
Milloin halutti häntä syöksähtää näyttämölle ja laulaa sama aria kuin
laulajatarkin juuri lauloi, milloin halutti häntä viuhkallaan härnätä
lähellä istuvaa vanhusta, milloin hypähtää Helenan aitioon ja kutittaa
tätä.

Yhtäkkiä, kun näyttämöllä oli aivan hiljaista, ja orkesteri pohjusti
alkavaa ariaa, narahti permannolla käytävän ovi, ja alkoi kuulua miehen
askeleita Rostovien aition puoleiselta käytävältä. "Tuossa hän on --
Kuragin!" -- kuiskasi Shinshin. Kreivitär Besuhof kääntyi tulijaan ja
hymähti. Natasha katsahti samaan suuntaan kuin Helenakin ja näki
tavattoman kauniin adjutantin, joka itsetietoisen mutta samalla
kohteliaan näköisenä läheni heidän aitiotaan. Tämä oli Anatol Kuragin,
jonka Natasha oli nähnyt aikoja sitten tanssiaisissa Pietarissa.
Hänellä oli yllä adjutantin virkapuku, yksinkertaiset olkalaput ja
olkanauhat. Hän astui hillityn reippaasti, mikä olisi näyttänyt
naurettavalta, jollei hän olisi ollut niin kaunis ja jollei hänen
ilmeensä olisi ollut niin hyvänsuovan tyytyväinen ja iloinen. Vaikka
esirippu oli ylhäällä ja näytös täydessä käynnissä, astui Anatol
rasvattu pää pystyssä rauhallisena permannon käytävän matolla,
helistellen kannuksiaan ja miekkaansa. Hän katsahti Natashaan, meni
sitten sisarensa aitiolle, laski kiiltohansikkaisen kätensä aition
aidakkeelle, nyökäytti päällään sisarelleen ja kumartuen tämän puoleen
kysyi jotain, osoittaen Natashaa.

-- _Mais charmante_![79] -- hän sanoi, nähtävästi Natashaa tarkoittaen,
minkä tämä huomasi enemmän silmillään kuin korvillaan. Sitten lähti
Anatol ensi riville missä istuutui Dolohovin viereen, tyrkkäsi
kyynärpäällään tuota Dolohovia, jota muut niin kunnioittaen ja
mairitellen kohtelivat, iski veitikkamaisesti silmää ystävälleen ja
oikasi jalkansa sojoon rampin sivua vastaan.

-- Miten ovat toistensa näköisiä veli ja sisar! -- sanoi kreivi. -- Ja
miten kauniit molemmat!

Shinshin alkoi puoliääneen kertoa kreiville jotain Anatolin viimeisestä
kepposesta Moskovassa. Natasha kuunteli tarkkaavana ainoastaan
sentähden, että Anatol oli sanonut hänestä _charmante_.

Ensimäinen näytös loppui, permanto alkoi liikkua; toiset menivät toiset
tulivat.

Boris tuli Rostovien aitioon, piti aivan luonnollisina onnentoivotukset
ja kulmat kohollaan, hajamielisesti hymyillen hän morsiamensa puolesta
kutsui Sonjan ja Natashan häihinsä. Ja sitten hän poistui. Natasha oli
keimailevan hilpeä ja puheli rauhallisena entisen rakastettunsa kanssa
ja onnitteli häntä avioliiton johdosta. Nykyisessä huumaustilassa
näytti hänestä kaikki yksinkertaiselta ja luonnolliselta.

Puolialaston Helena istui hänen vieressään ja hymyili kaikille samalla
tavalla; ja aivan samoin hymyili Natasha Borikselle.

Permannolta tuli tulvimalla huomattavimpia ja järkevimpiä miehiä
Helenan aitioon, sillä jokainen tahtoi nähtävästi näyttää, että on
tuttava tämän kuuluisan naisen kanssa.

Kuragin ja Dolohof seisoivat koko väliajan rampin luona ja tähystelivät
Rostovien aitioon. Natasha tiesi, että he puhuivat hänestä, ja tämä
häntä kovin miellytti. Hän koetti asettua istumaan niin että
tähystelijät näkisivät hänet sivulta, sillä siinä asennossa hän
mielestään oli viehättävin.

Ennen toisen näytöksen alkua ilmestyi permannolle Pierre, jota Rostovit
eivät vielä olleet tavanneet tällä käynnillään. Hän oli surullisen
näköinen, ja oli käynyt entistään täyteliäämmäksi siitä lähtein kun
Natasha hänet viimeksi oli tavannut. Ketään huomaamatta meni Pierre
ensimäiselle nojatuoliriville. Anatol meni hänen luokseen ja alkoi
jotain puhua, osoittaen Rostovien aitioon. Nähtyään Natashan Pierre
elostui ja lähti kiireesti astumaan Rostovien aitiota kohti. Hän
nojautui aition aidaketta vasten ja puheli hymyellen kauvan Natashan
kanssa. Heidän siinä puhellessaan kuuli Natasha Helenan aitiosta miehen
äänen ja arvasi heti, että puhuja oli Anatol. Hän vilkasi ääntä kohti,
ja hänen ja Anatolin katseet yhtyivät. Tämä katsoi melkein hymyillen
häntä suoraan silmiin. Tämä katse oli niin ihastuneen mairitteleva,
että Natashasta tuntui kummalta, ettei ollut tuttava miehen kanssa,
joka oli niin lähellä häntä, katseli häntä noin silmiin, ja jota
varmaan tiesi miellyttävänsä.

Toisessa näytöksessä oli paperille kuvattu hautapatsaita, ja kankaaseen
oli tehty reikä, joka kuvasi kuuta. Verhot nostettiin lamppujen yltä,
ja torvet ja bassoviulut alkoivat töröttää. Oikealta ja vasemmalta tuli
paljon mustiin kaapuihin pukeutuneita ihmisiä. Ihmiset alkoivat huitoa
käsillään, ja käsissä heillä oli jotain väkipuukon tapaisia. Sitten
juoksi esiin vielä joitakin ihmisiä ja he alkoivat laahata muassaan
tyttöä, jolla ensimäisessä näytöksessä oli ollut valkea puku, mutta nyt
taivaansininen. He eivät häntä heti vieneet, vaan lauloivat ensin
kauvan hänen kanssaan. Viimein he hänet veivät, ja samassa lyötiin
kulissien takana kolmasti johonkin metalliseen esineeseen, ja kaikki
laskeutuivat polvilleen ja lauloivat rukouksen. Katselijain huudot
keskeyttivät usean kerran toiminnan.

Tämän näytöksen aikana siirtyivät Natashan silmät usein permannolle, ja
aina näki hän Anatolin, joka oli heittänyt kätensä rennolleen tuolinsa
selkänojan yli ja katseli häntä. Hänestä tuntui suloiselta, että tämä
kaunis adjutantti oli niin hurmaantunut häneen, eikä hänelle pistänyt
edes päähän, että tässä olisi ollut jotain pahaa.

Kun toinen näytös oli päättynyt, nousi kreivitär Besuhof paikaltaan,
kääntyi Rostovien aitioon (hänen rintansa oli aivan paljastettu),
viittasi sormellaan kreivin luokseen ja alkoi ystävällisesti hymyellen
puhella hänen kanssaan, välittämättä vähääkään aitioon tulvivista
ihailijoistaan.

-- Mutta tutustuttakaa minut toki ihaniin tyttäriinne, -- hän sanoi, --
koko kaupunki heistä puhuu, mutta minä en heitä tunne.

Natasha nousi ja istuutui komean kreivittären viereen. Natasha oli niin
mielissään tämän loistavan kaunottaren ylistyksistä, että oikein
punastui mielihyvästä.

-- Minäkin aijon nyt tulla moskovalaiseksi, -- puhui Helena. -- Ja kun
ette häpeäkkään pidätellä tällaisia helmiä maalla!

Suotta ei kreivitär Besuhovilla ollut hurmaavan naisen maine. Hän
saattoi puhua aivan toista kuin ajatteli ja erittäinkin oli hän mestari
imartelemaan luonnollisesti ja yksinkertaisesti.

-- Ei, rakas kreivi, jättäkää te tyttärenne minun hoiviini. En tosin
viivy täällä kauvan tähän erään, ettekä tekään. Koetan tehdä paraani
hankkiakseni heille huvituksia. Pietarissa jo kuulin teistä puhuttavan
ja olen aina halunnut teihin tutustua, -- sanoi hän hymyillen
Natashalle. _Hovipoikani_ Drubetskoi teistä kertoi. Oletteko kuulleet,
että hän aikoo viettää häitä? Ja mieheni ystävä Bolkonski, ruhtinas
Andrei Bolkonski, on myös teistä kertonut, -- sanoi hän erityisen
merkitsevästi, osoittaakseen, että tiesi Natashan ja ruhtinas Andrein
rakkaussuhteet. Sitten hän pyysi, että toinen tytöistä siirtyisi hänen
aitioonsa, jotta voisi heihin lähemmin tutustua. Natasha siirtyi.

Kolmas näytös tapahtui hovissa. Siellä paloi paljon kynttilöitä, ja
seinillä oli partaniekkoja ritareita. Keskellä huonetta seisoi kaksi
henkilöä, arvatenkin kuningas ja kuningatar. Kuningas huitoi käsillään
ja oli varmaankin kovin arkeillaan, koska lauloi niin huonosti.
Laulettuaan hän istui vaaleanpunaselle valtaistuimelle. Tyttö, jolla
ensimäisessä näytöksessä oli valkea puku, toisessa taivaansininen, oli
nyt pukeutunut pelkkään paitaan. Hän seisoi valtaistuimen vieressä
hiukset hajalla. Hän lauloi kuningattarelle jostain surusta. Mutta
kuningas häiläytti ankarana kädellään, ja sivuilta tuli paljasjalkaisia
miehiä ja naisia ja alkoivat tanssia. Viulut alkoivat soida hiljaa
mutta sangen iloisesti. Eräs paksusäärinen, hentokäsinen tyttö erkani
toisista, meni kulissien taakse korjaamaan pukuaan ja asettui sitte
keskelle näyttämöä. Sitten alkoi hän hyppiä ja lyödä nopeasti
jalkojaan yhteen. Permanto mäikyi käsien paukkeesta, ja ilma värisi
hyvähuudoista. Sitten asettui eräs miehistä huoneen nurkkaan. Symbalit
ja torvet alkoivat soida äänekkäämmin, ja nurkassa seissyt mies alkoi
yksinään hyppiä korkealle ja sätkiä paljailla säärillään. (Tämä mies
oli Duport, jolla oli 60 tuhatta ruplaa palkkaa vuodessa tästä
taidostaan). Permannolla, aitioissa ja yläriveissä alettiin paukuttaa
käsiä ja huutaa täyttä kurkkua. Tanssija pysähtyi ja alkoi hymyillen
kumarrella joka suuntaan. Sitten tanssivat vielä muutkin paljassääriset
miehet ja naiset. Sitten huusi eräs kuninkaista jotain soiton
säestyksellä, ja kaikki alkoivat laulaa. Mutta yhtäkkiä syntyi myrsky.
Orkesterista kuului kromatisia gammoja ja septimisointuja, ja kaikki
lähtivät juoksemaan ja laahasivat erään joukostaan kulissien taakse.
Esirippu laskeutui. Taas syntyi katsomolla hirmuinen melu ja huuto, ja
kaikki huusivat riemastuneina: "Duport! Duport! Duport!" Natashasta ei
tämä enää tuntunut kummalta. Hymyilevänä ja iloisena hän katseli
ympärilleen.

-- Eikö Duport tosiaankin ole hurmaava? -- sanoi Helena, Natashaan
kääntyen.

-- Ah, on, -- Natasha vastasi.



X.


Väliajalla avautui Helenan aition ovi. Raikas ilma löyhähti aitioon, ja
samalla ilmestyi ovelle Anatol. Kumarissa ja pidellen miekkaansa,
jottei koskettaisi kehenkään hän pujottelihe sisarensa luo.

-- Sallikaa esittää teille veljeni, -- sanoi Helena, vilkaisten
hätäisenä vuoroon veljeensä, vuoroon Natashaan. Natasha katsahti yli
paljaan olkansa kauniiseen Anatoliin ja hymähti. Anatol, joka läheltä
oli yhtä kaunis kuin kaukaakin, istahti Natashan viereen ja sanoi, että
hän jo kauvan on odottanut tätä onnea, aina Narishkinien tanssiaisista
alkaen, jolloin hänellä oli onni nähdä Natasha. Anatol oli paljon
viisaampi ja luonnollisempi naisten kuin miesten seurassa. Hän puhui
rohkeasti ja kaunistelematta, ja Natashaa suuresti kummastutti, ettei
tämä Anatol, josta oli kerrottu niin hirveitä juttuja, ollutkaan niin
peloittava, päinvastoin hymyili hän kainon iloisesti ja hyvänsuovasti.

Anatol kysyi, miellyttikö opera Natashaa, ja kertoi sitten, miten neiti
Semjonof pari päivää sitten oli kaatunut näyttämöllä.

-- Mutta kuulkaahan, kreivitär, -- sanoi Anatol äkkiä, kääntyen
Natashaan kuin vanhaan tuttavaan, -- me hommailemme täällä paraillaan
pukukarusellia, teidän on tultava mukaan, siellä on sangen hauskaa.
Kokoonnutaan Karaginien luona. Tulkaa, tulettehan, todellakin?

Puhuessaan Anatol ahmi hymyilevin silmin Natashan kasvoja, paljaita
käsivarsia ja kaulaa. Natasha huomasi selvästi, että Anatol oli häneen
ihastunut. Tämä häntä miellytti, mutta sentään tuntui Anatolin läsnäolo
ahdistavalta ja raskaalta. Heti kun hän irroitti katseensa Anatolista
tunsi hän, että tämä tarkasteli hänen hartioitaan, ja siksi hän taas
etsi hänen katseensa. Mutta katsellessaan häntä silmiin tunsi Natasha
kauhukseen, ettei heidän välillään ollutkaan sitä häveliäisyyden
väliaitaa, joka aina oli eroittanut hänet muista miehistä. Viiden
minutin kuluttua tunsi hän, itsekään tietämättä miksi, että oli
peloittavan lähellä tätä miestä. Kun hän kääntyi Anatolista, pelkäsi
hän, että tämä tarttuu hänen paljaaseen käsivarteensa tai suutelee
häntä kaulaan. He puhelivat jonninjoutavista asioista, ja sentään
tuntui Natashasta, ettei hän koskaan ole ollut niin lähellä ketään
miestä. Natasha vilkuili Helenaan ja isäänsä aivan kuin olisi tahtonut
kysyä, mitä tämä oikeastaan merkitsi. Mutta Helena puheli erään
kenraalin kanssa eikä huomannut hänen silmäyksiään, isän katse taas ei
tavallisuuden mukaan muuta sanonut kuin: "hauskaa, se minua
miellyttää."

Katkaistakseen ikävän vaitiolon, jonka kestäessä Anatol muljosilmillään
rauhallisena tuijotti häneen, Natasha kysyi, mitä tämä piti Moskovasta.
Kysyttyään Natasha punastui. Hänestä tuntui sopimattomalta puhella
tämän miehen kanssa. Anatol hymähti aivan kuin olisi tahtonut häntä
rohkaista.

-- Aluksi se minua ei lainkaan miellyttänyt, sillä kauniit naisethan
tekevät kaupungin viehättäväksi, niinhän? Mutta nyt olen siihen kovin
ihastunut, -- Anatol vastasi, merkitsevästi katsahtaen Natashaan. --
Tulettehan karuselliin, kreivitär? Tulkaa, -- hän jatkoi, oikasi
kätensä Natashan kukkavihkoa kohti, vaimensi äänensä ja sanoi: _Vous
serez la plus jolie. Venez, chère comtesse, et comme gage donnez moi
cette fleur_.[80]

Natasha ei ollut käsittänyt Anatolin sanoja samoin kuin tämä itse,
mutta hän tunsi, että noissa hämärissä sanoissa oli jotain sopimatonta.
Hän ei tiennyt, mitä olisi vastannut, ja kääntyi selin Anatoliin aivan
kuin ei olisi kuullut hänen sanojaan. Mutta heti kun oli kääntynyt hän
ajatteli, että tämä mies on tuossa hänen takanaan, niin lähellä häntä.

"Mitä hän nyt ajattelee? Onko hän hämmentynyt? Onko hän suuttunut?
Pitäneekö parantaa asia?" kyseli Natasha itseltään. Hän ei voinut olla
katsahtamatta taakseen. Hän katsahti suoraan Anatolin silmiin, ja tämän
läheisyys, ja vakavuus, ja hänen hymynsä hyvänsuova maire voittivat
hänet. Hän hymyili aivan samoin kuin Anatolkin ja katseli suoraan tätä
silmiin. Ja taas hän kauhukseen tunsi, ettei heidän välillään ollut
minkäänlaista väliaitaa.

Taas nousi esirippu. Anatol poistui aitiosta rauhallisena ja iloisena.
Natasha kääntyi katsomaan isänsä aitioon ja oli täydellisesti
ympäröivän ilmakehän täyttämä. Kaikki mitä hän näki ja tunsi tuntui
hänestä aivan luonnolliselta, mutta entiset ajatukset taas -- sulhanen,
ruhtinatar Maria ja elämä maalla -- eivät kertaakaan tulleet hänen
mieleensä.

Neljännessä näytöksessä ilmestyi näyttämölle jonkinlainen paholainen,
joka lauloi käsiään huitoen, kunnes hänen altaan irroitettiin laudat ja
hän vajosi lattian alle. Muuta ei Natasha nähnytkään neljännestä
näytöksestä. Häntä vaivasi ja kiehitti jokin. Syynä tähän oli Anatol
Kuragin, josta hän ei voinut irroittaa silmiään. Kun he poistuivat
teatterista, tuli Anatol heidän luokseen, etsi heidän vaununsa ja
auttoi heitä istuutumaan. Natashaa auttaessaan hän puristi tätä
käsivarteen, kyynärpään yläpuolelle. Natasha oli punakka ja kiihtynyt
kun hän viimeisen kerran katsahti Anatoliin. Tämän silmät loistivat, ja
hän hymyili hellästi.

Vasta kotiin saavuttuaan saattoi Natasha järkevästi ajatella illan
tapahtumia, ja kun hän äkkiä muisti ruhtinas Andrein niin hän kauhistui
ja huoahti teepöydän ääressä kaikkien kuullen. Hän punastui korvia
myöten ja juoksi huoneesta.

"Jumalani! Olen hukassa!" sanoi hän itselleen. "Miten saatoinkaan näin
menetellä?" hän ajatteli. Hän istui kauvan itkettyneet kasvot käsien
varassa ja koetti järkevästi ajatella illan tapahtumia. Mutta hän ei
saattanut käsittää näitä tapahtumia eikä edes omia tunteitaan. Kaikki
tuntui hänestä hämärältä, käsittämättömältä ja kauhealta. Siellä,
mahdottoman suuressa valaistussa salissa, missä paljassäärinen Duport
koikki soiton tahtiin kosteilla laudoilla, missä neitoset ja vanhukset
ja avorintainen, rauhallisen ylpeänä hymyilevä Helena kirkuivat
ihastuneina, -- siellä, Helenan siipien suojassa oli kaikki näyttänyt
selvältä ja yksinkertaiselta; mutta nyt, kun hän oli yksin ja
tarkasteli sieluaan, tuntui kaikki käsittämättömältä. "Mitä tämä
oikeastaan on? Miksi pelkäsin hänen lähettyvillään? Miksi nämä
omantunnon vaivat?" ajatteli Natasha.

Olisipa äiti ollut täällä, niin hänelle olisi Natasha voinut kaikki
kertoa vuoteessa. Hän tiesi, että ankara ja ehjäluontoinen Sonja ei
olisi mitään käsittänyt tai olisi kauhistunut hänen tunnustuksistaan.
Siksi päättikin Natasha yksinään ratkaista tämän kauhean kysymyksen.

"Olenko siis menettänyt ruhtinas Andrein rakkauden?" kyseli Natasha
itseltään ja vastasi rauhoittavan pilkallisesti: "Olenpa hölmö kun
tällaista kyselen itseltäni. Mitä sitten oikeastaan on tapahtunut? Ei
niin mitään. En ole mitään tehnyt, enkä ole antanut tähän aihetta.
Kukaan ei saa tästä tietää, enkä enää milloinkaan häntä tapaa", puheli
hän itselleen. "On siis päivänselvä, ettei mitään ole tapahtunutkaan,
eikä ole mitään kaduttavaa, ja ruhtinas Andrei voi rakastaa minua
_tällaisenakin_. Mutta millaisena _tällaisena_? Voi, Jumalani,
Jumalani! miksi hän ei ole täällä!" Natasha rauhottui hetkeksi, mutta
sitten taas jokin sisäinen ääni kuiski, että vaikka tämä kaikki onkin
totta, ja vaikkei mitään ole tapahtunutkaan, niin sittenkään ei hänen
rakkautensa ruhtinas Andreihin enää ole yhtä puhdas kuin ennen. Ja taas
tuli hänen mieleensä keskustelunsa Kuraginin kanssa. Hän näki edessään
tämän kauniin, rohkean miehen kasvot, liikkeet ja hempeän hymyn sinä
hetkenä, jolloin tämä puristi häntä käsivarteen.



XI.


Ruhtinas Vasili oli lähettänyt Anatolin Moskovaan, sillä Pietarissa oli
tämä kuluttanut 20 tuhatta ruplaa vuodessa isän rahoja ja tehnyt saman
verran velkoja, joita lainanantajat alkoivat vaatia isältä.

Isä oli ilmoittanut pojalleen, että hän nyt viimeisen kerran maksaa
puolet tämän veloista, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että poika
siirtyy Moskovan ylipäällikön adjutantiksi, minkä toimen isä hänelle
oli hommannut, ja vihdoinkin koettaa hankkia itselleen rikkaan vaimon.
Erittäin oli isä maininnut ruhtinatar Marian ja Julia Karaginin.

Anatol oli suostunut isän ehdotukseen, siirtyi Moskovaan ja asettui
asumaan Pierren taloon. Pierre oli aluksi tyytymätön lankoonsa, mutta
tottui pian häneen; he olivat toisinaan yhdessä remuilla, ja Pierre
antoi lainan nimessä hänelle rahoja.

Moskovaan saavuttuaan pani Anatol, kuten Shinshin aivan oikein oli
huomauttanut, rouvain päät pyörälle. Tähän vaikutti erittäinkin se
seikka, että Anatol ei ollut heistä tietääkseenkään, vaan piti
mustalaistyttöjä ja ranskalaisia näyttelijättäriä parempina. Erittäin
läheisissä väleissä kerrottiin hänen olleen kuuluisan _mademoiselle
Georgesin_ kanssa. Hän oli vakinainen vieras Danilovin ja monien muiden
Moskovan huimapäiden juomingeissa, joi kuin simppu yökaudet eikä
koskaan kuukahtanut pöydän alle. Kaikissa ylhäisön tanssiaisissa ja
illatsuissa oli hän mukana. Kerrottiin hänellä olleen pikku seikkailuja
ylhäisön rouvienkin kanssa ja hakkaili hän muutamia tanssiaisissakin.
Mutta neitosista, vallankaan rikkaista perijättäristä, jotka melkein
poikkeuksetta olivat rumia, ei Anatol vähääkään välittänyt. Tähän oli
kenties osaltaan sekin syynä, että Anatol kaksi vuotta sitten oli
laillisesti vihitty vaimoon, vaikkei tästä muut tietäneetkään kuin
lähimmät ystävät.

Pari vuotta sitten, kun Anatolin rykmentti majaili Puolassa, oli eräs
köyhä tilanhaltija pakoittanut Anatolin naimaan hänen tyttärensä. Pian
kumminkin hän hylkäsi tämän vaimonsa ja lupaamalla apelleen hyvät
lunnaat hän sai kulkea naimattoman kirjoissa.

Anatol oli sangen tyytyväinen itseensä, muihin ihmisiin ja asemaansa.
Hän oli syvästi vakuutettu, että eli niinkuin pitikin, ja ettei
milloinkaan ole tehnyt elämässään mitään pahaa. Ei hän kyennyt
ajattelemaan, mitä muut ihmiset saattoivat kärsiä hänen tähtensä tai
mitä seurauksia saattoi olla siitä tai tästä teosta. Hän uskoi lujasti,
että samoin kuin sorsa oli luotu vedessä elämään, samoin Jumala oli
hänenkin elämänsä niin säätänyt, että hänen piti kuluttaa 29 tuhatta
ruplaa vuodessa ja keikkua aina pinnalla yhteiskunnassa. Hän oli niin
luja tässä uskossaan, että muutkin ihmiset hänet nähtyään pitivät
luonnollisena hänen etuoikeutensa ja lainailivat hänelle rahoja, joiden
takasin saannista ei ollut toivoakaan. Siksipä Anatol lainailikin
oikealta ja vasemmalta.

Hän ei ollut peluri; ainakaan ei hän koskaan halunnut voittaa. Hän ei
ollut turhamainen. Hänestä oli aivan yhdentekevää, mitä ihmiset hänestä
ajattelivat. Vielä vähemmin saattoi häntä syyttää kunnianhimosta.
Monasti oli hän isän kiusoilla tehnyt mitättömiksi tämän loistavat
suunnitelmat ja teki aina pilkkaa arvonimistä ja kunniamerkeistä. Hän
ei ollut itara ja avasi jokaiselle kukkaronsa. Mutta iloinen elämä ja
naiset -- niistä hän piti. Ja koska hänen mielestään ei tässä ollut
mitään moitittavaa, ja koska hän ei kyennyt ajattelemaan, että muut
ihmiset saattoivat kärsiä hänen teoistaan, niin piti hän sydämessään
itseään nuhteettomana nuorena miehenä, halveksi sydämensä pohjasta
konnia ja huonoja ihmisiä ja kulki rauhallisena pää pystyssä.

Remuilijoilla, miehisillä Magdalenoilla, on sama salainen anteeksi
saannin toivo kuin nais-Magdalenoillakin. "Naiselle annetaan kaikki
anteeksi, koska hän paljon on rakastanut, miehelle, koska hän iloisesti
on elänyt."

Dolohof oli samaan aikaan taas ilmestynyt Moskovaan karkumatkaltaan ja
seikkailuiltaan Persiasta. Hän eli komeasti, pelasi ja hummasi ja
liittyi heti entiseen pietarilaiseen toveriinsa Anatol Kuraginiin,
josta tiesi olevan itselleen hyötyä.

Anatol rakasti Dolohovia tämän järjen ja huiman luonnon tähden. Dolohof
taas tarvitsi Anatolin nimeä, asemaa ja tuttavuuksia houkutellakseen
rikkaita nuorukaisia peliseuroihinsa. Siksi hän hurjastelikin Anatolin
seurassa ja tekeytyi toveriksi, salaten todelliset syyt. Paitsi tätä
salaista tarkoitusta vaikuttivat Anatolin ja Dolohovin läheisiin
väleihin sentään muutkin seikat. Dolohof oli elämässään tottunut
hallitsemaan, se tuotti hänelle nautintoa, olipa käynyt melkein
välttämättömyydeksi. Anatolia piteli hän käsissään kuin nukkea.

Natasha oli tehnyt Anatoliin syvän vaikutuksen. Operanäytännön jälkeen
oli hän tuntijan elein kuvannut Dolohoville Natashan käsiä, hartioita,
jalkoja ja hiuksia ja ilmoitti, että aikoi todenteolla ruveta häntä
hakkailemaan. Tämän hakkailemisen seurauksia hän ei saattanut ajatella,
sillä eihän hän koskaan kyennyt tekojensa seurauksia ajattelemaan.

-- Komea on, veliseni, muttei ole meitä varten luotu, -- sanoi Dolohof.

-- Pyydän sisarta kutsumaan hänet päivällisille, -- sanoi Anatol. --
Mitä arvelet?

-- Odota mieluummin kunnes joutuu miehelään...

-- Tiedäthän, -- sanoi Anatol, -- _j'adore les petites filles_:[81] he
ovat pian kiehdotut.

-- Saitpa jo kerran _nuoresta tytöstä_, -- sanoi Dolohof, joka tiesi
Anatolin naimisjutun. -- Pidä varasi!

-- Entäs, jos koettaisi toisten! Mitä? -- sanoi Anatol, nauraen
hyvänsuovasti.



XII.


Teatterissa käynnin jälkeisenä päivänä eivät Rostovit käyneet
missään, eikä heitäkään kukaan käynyt tapaamassa. Maria Dmitrijevna
keskusteli jostain asiasta kreivin kanssa. Natasha arvasi, että he
puhuivat vanhasta ruhtinaasta ja koettivat keksiä keinoja hänen
lepyttämisekseen, ja tämä häntä harmitti ja loukkasi. Hän odotti joka
hetki ruhtinas Andreita ja lähetti kahdesti päivän kuluessa talonmiehen
tiedustelemaan Vzdvishenkalle. Mutta häntä vain ei kuulunut. Natashasta
tuntui elämä nyt raskaammalta kuin oli tuntunut Moskovaan saavuttaessa.
Hän ikävöi kärsimättömänä ruhtinas Andreita, ja tähän ikävään
sekaantuivat ikävät muistot ruhtinatar Mariasta ja vanhasta
ruhtinaasta. Ja samalla häntä jokin peloitti ja kauhisti, jolle ei
syytä tietänyt. Hänestä tuntui kuin ei ruhtinas Andrei saapuisikaan,
tai jos saapuisikin, niin ehtii hänelle itselleen jotain ennen
tapahtua. Hän ei voinut enää kuten ennen yksinään rauhallisena
muistella sulhastaan. Heti kun ajatukset sulhaseen pysähtyivät, yhtyi
niihin muita muistelmia: ruhtinatar Maria, vanha ruhtinas, teatteri ja
Anatol Kuragin. Häntä alkoi taas vaivata kysymys, eikö hän sittenkin
ole syyllinen, ja eikö hän jo ole rikkonut uskollisuuttaan. Ja hän
alkoi taas pienimpiin yksityisseikkoihin saakka muistella sitä miestä,
joka oli herättänyt hänessä niin käsittämättömiä ja samalla niin
kauhistavia tunteita. Hän muisteli tämän miehen jokaista sanaa,
jokaista liikettä ja jokaista ilmeen vivahdusta. Omaisten mielestä oli
Natasha tavallista eloisampi, mutta todellisuudessa ei hän ollut
lähimainkaan niin rauhallinen ja onnellinen kuin oli ennen ollut.

Sunnuntaina vei Maria Dmitrijevna vieraansa seurakuntansa kirkkoon
puolipäiväjumalanpalvelukseen.

-- En pidä näistä nykyaikaisista kirkoista, -- hän puheli, tahtoen
nähtävästi kerskua vapaamielisyydellään. -- Kaikkialla on Jumala sama.
Pappi on meillä erinomainen, tekee tehtävänsä nuhteettomasti, samoin
diakoni. Ja eihän se hartautta lisää, jos kuorissa konsertteja
lauletaan. En pidä sellaisesta, sulaa hullutusta!

Maria Dmitrijevna piti sunnuntaipäivistä ja osasi myös saada niihin
juhlatunnelman. Lauvantaisin pestiin ja siistittiin perinpohjin;
sunnuntaina ei kukaan tehnyt työtä, ei emäntä eikä palvelijat. Kaikki
pukeutuivat juhlatamineisiin ja menivät kirkkoon. Isäntäväen pöydällä
oli tavallista enemmän ruokalajeja, ja väki sai viinaa ja paistetun
hanhen tai porsaan. Mutta missään ei juhlatunnelmaa niin huomannut kuin
emännän leveillä, ankarilla kasvoilla, jotka loistivat vakavan
juhlallisina.

Jumalanpalveluksen jälkeen olivat vieraat kokoontuneet vierashuoneeseen
kahvia juomaan. Palvelija ilmestyi ovelle ja ilmoitti emännälle, että
vaunut olivat portaiden edessä. Tämä nousi ankaran näköisenä
paikaltaan, heitti harteilleen saalin, joka hänellä oli aina
vieraskäynneillä, ja ilmoitti lähtevänsä vanhan ruhtinaan luo puhumaan
Natashan asiasta.

Maria Dmitrijevnan lähdettyä saapui Natashan ja Sonjan luo ompelijatar
m-me Chalmén liikkeestä. Natasha siirtyi viereiseen huoneeseen, sulki
oven ja alkoi tyytyväisenä koetella uusia pukujaan. Hänellä oli
paraillaan yllä harsottu hihaton uuma, jonka selkäpuolta hän pää
taivistuneena tarkasteli kuvastimesta, kun kuuli isänsä elostuneena
puhelevan jonkun kanssa vierashuoneessa. Vieras ääni sai hänet
punastumaan. Vieras oli kreivitär Helena Besuhof. Natasha ei ollut
vielä kerinnyt riisumaan yltään uumaa, kun ovi avautui, ja huoneeseen
astui hyvänsuovan kirkkaasti hymyilevä Helena, jolla oli yllä
korkeakauluksinen orvokinsininen samettipuku.

-- _Ah, ma delicieuse_![82] -- sanoi hän Natashalle. -- Hurmaava! Ei,
rakas kreiviseni, -- sanoi hän Ilja Andrejevitshille, joka oli tullut
hänen jälissään huoneeseen, -- tämä ei käy laatuun. Miten saatatte asua
Moskovassa ja istua aina vain kotona? Ei, minä en teitä enää jätä
rauhaan! Tänä iltana lausuu m-lle Georges luonani, ja sinne kokoontuu
muutamia tuttavia. Jollette tuo luokseni kaunottarianne, joille itse
m-lle Georges ei vedä vertoja, niin en tahdo enää tuntea teitä. Mieheni
ei ollut kotosalla, hän matkusti Tveriin, olisin muuten lähettänyt
hänet teitä noutamaan. Saapukaa välttämäti, välttämäti yhdeksättä
käydessä.

Hän nyökäytti päätään tutulle ompelijattarelle, joka notkisti
kunnioittavasti polvensa, ja istuutui nojatuoliin kuvastimen viereen,
heittäen hameensa taiteellisiin poimuihin. Hän ei vaiennut
hetkeksikään, läpätti iloisen hyvänsuovasi ja oli haltioissaan Natashan
kauneudesta. Hän tarkasteli Natashan pukuja ja kiitteli niitä, kiitteli
myös omaa pukuaan _en gaz métallique_, jonka hän oli tuottanut
Parisista, ja kehoitti Natashaakin laitattamaan samallaisen.

-- Muuten, teille sopii minkälainen puku tahansa, ihana kaunottareni,
-- hän puheli.

Natasha loisti riemusta. Hän tunsi tulevansa onnelliseksi ja elpyvänsä
tämän herttaisen kreivittären kiitoksista, joka ennen oli tuntunut
hänestä niin arvokkaalta ja kylmältä, mutta nyt niin herttaisesti ja
sydämellisesti puheli hänen kanssaan. Natasha tuli iloiseksi ja tunsi
miltei rakastavansa tuota kaunista, hyvänsuovaa naista. Helena
puolestaan oli myös sydämestään ihastunut Natashaan ja tahtoi hankkia
tälle huvituksia. Anatol oli pyytänyt sisartaan hommaamaan kutsut,
jotta saisi tavata Natashan, ja tätä varten oli Helena nyt saapunut
Rostoveja tapaamaan. Tämän tapaamisen järjestäminen tuotti Helenalle
huvia.

Vaikka Helena ennen oli vihannutkin Natashaa, kun tämä Pietarissa oli
anastanut häneltä Boriksen niin ei hän nyt enää lainkaan muistellut
koko asiaa, vaan toivoi sydämensä pohjasta, omaan tapaansa, hyvää
Natashalle. Lähtiessään Rostovien luota Helena vei suojattinsa syrjään
ja supatti hänelle:

-- Veljeni oli eilen luonani päivällisellä. Olimme pakahtua nauruun.
Poika rukka ei syönyt palaakaan, huokaili vain teitä muistellen,
rakkaani. _Il est fou, mais fou amoureux de vous, ma chère_.[83]

Näistä sanoista lensi Natasha tulipunaiseksi.

-- Kas miten rakkaani punastuu, punastuu! -- puhui Helena. -- Tulkaa
joka tapauksessa. Vaikka jotakuta rakastattekin, rakkaani, ei silti
tarvitse nunnana elää. Vaikkapa jo olisitte kihloissakin, niin pitäisi
sulhasenne varmaankin parempana, että kävisitte seuroissa kuin että
menehtyisitte ikävään.

"Hän siis tietää, että olen kihloissa; varmaankin on hän miehensä
kanssa, tuon rehellisen Pierren kanssa, tästä puhellut, ja he ovat
nauraneet minulle. Eihän se siis ole vaarallista", ajatteli Natasha. Ja
Helenan lähettyvillä tuntui hänestä taas luonnolliselta ja
yksinkertaiselta se, mikä äsken vielä oli tuntunut niin kauhealta.

"Ja hän on suuren maailman nainen, niin herttainen ja rakastaa minua
kaikesta sydämestään. Ja miksen todellakin huvittelisi?" ajatteli
Natasha, katsellen ihmettelevät silmät selällään Helenaa.

Puolisten aikoihin palasi Maria Dmitrijevna vanhan ruhtinaan luota. Hän
oli kiihtyneen ja alakuloisen näköinen, sillä hän oli nähtävästi
joutunut ottelussa alakynteen. Kun kreivi häneltä kysyi, miten oli
käynyt, vastasi hän vain lyhyesti, että asiat ovat hyvällä tolalla ja
lupasi seuraavana päivänä kertoa tarkemmin. Kuultuaan kreivitär
Besuhovin käynnistä ja illatsuun kutsuista Maria Dmitrijevna lausui:

-- En pidä kreivitär Besuhovin tuttavuudesta enkä neuvo muitakaan hänen
seuraansa pyrkimään; mutta jos kerran olet luvannut mennä, niin mene,
haihtuvathan surusi hetkeksi.



XIII.


Kreivi Ilja Andrejevitsh vei tyttärensä kreivitär Besuhovin illatsuun.
Vieraita oli joltisen paljon, mutta Natasha ei tuntenut juuri ketään.
Ilja Andrejevitsh huomasi pian ikäväkseen, että melkein kaikki
vieraat, niin miehet kuin naisetkin, olivat tunnettuja vapaista
elämäntavoistaan. Eräässä nurkassa istui m-lle Georges nuorten miesten
ympäröimänä, seurassa oli myös muutamia ranskalaisia, muiden muassa
Métivier, josta oli tullut läheinen ystävä Helenan taloon. Kreivi Ilja
Andrejevitsh päätti olla pelaamatta korttia tänä iltana. Hän aikoi
istua koko illan tyttärensä vieressä ja lähteä kotiin heti kun m-lle
Georges oli lopettanut esityksensä.

Anatol seisoi oven pielessä, odotellen nähtävästi Rostoveja.
Tervehdittyään kreiviä hän meni Natashan luo ja seurasi tätä
vierashuoneeseen. Heti kun Natasha näki Anatolin, valtasi hänet sama
tunne kuin teatterissakin: turhamaisuudesta johtuva mielihyvä, että
miellytti tätä ja samalla pelko, ettei heidän välillään ollut
minkäänlaista siveellistä väliaitaa.

Helena oli sangen iloinen Natashan tulon johdosta ja ihaili äänekkäästi
tämän kauneutta ja pukuja. Heti Rostovien saavuttua poistui m-lle
Georges vierashuoneesta muuttaakseen pukua. Palvelijat alkoivat
järjestellä tuoleja, ja vieraat siirtyivät paikoiltaan. Anatol siirsi
tuolin Natashalle ja aikoi itse istuutua hänen viereensä, mutta vanha
kreivi oli varuillaan ja ehätti hänet. Anatol istuutui heidän taakseen.

M-lle Georges ilmestyi vierashuoneeseen ja asettui luonnottomaan
asentoon hänelle varatulle paikalle nojatuolien väliin. Hänen
täyteläät, kuopalliset käsivartensa olivat aivan paljaat, ja toiselle
olalleen hän oli heittänyt punasen saalin. Kuului riemastunutta
supatusta.

M-lle Georges katsahti ankaran synkkänä yleisöön ja alkoi
ranskankielellä lausua jotain runoa, missä puhuttiin äidin ja pojan
välisestä rikollisesta rakkaudesta. Väliin paisutti hän ääntään, väliin
kuiskasi, kohottaen juhlallisena päänsä; väliin hän kokonaan vaikeni ja
alkoi sitten sähisten kuiskia, mulkoellen silmillään.

-- _Adorable, divin, delicieux_![84] -- kuului joka taholta.

Natasha katseli täyteläistä näyttelijätärtä, mutta ei kuullut eikä
nähnyt mitään. Hän tunsi taas avuttomana joutuneensa siihen
kummalliseen, järjettömään maailmaan, joka oli niin vieras hänen
entisyydelleen ja missä ei saattanut tietää, mikä oli pahaa, mikä
hyvää, mikä järkevää, mikä järjetöntä. Hänen takanaan istui Anatol, ja
tuntien hänen läheisyytensä hän odotti jotain.

Ensimäisen runon jälkeen nousi yleisö paikoiltaan, ympäröi lausujan ja
kiitteli häntä ihastuksissaan.

-- Miten hän on ihana! -- sanoi Natasha isälleen, joka oli noussut
paikaltaan muiden mukana ja läheni näyttelijätärtä.

-- Ei minun mielestäni, kun teitä katselen, -- sanoi Anatol, seuraten
Natashaa. Ainoastaan Natasha kuuli hänen sanansa. -- Olette hurmaava...
Siitä hetkestä, jolloin teidät ensi kerran näin, en ole lakannut...

-- Menkäämme, menkäämme, Natasha, -- sanoi kreivi, joka oli palannut
tytärtään etsimään. -- Miten ihana!

Natasha ei vastannut mitään, katseli vain kysyvän ihmettelevin silmin
isäänsä.

Jonkun ajan kuluttua m-lle Georges poistui seurasta, ja Helena vei
vieraansa saliin.

Kreivi aikoi myös lähteä, mutta Helena rukoili häntä jäämään, sillä
muuten hän sanoi tilapäisten tanssiaisten olevan pilalla. Rostovit
jäivät. Anatol pyysi Natashan valssiin, likisteli tämän käsiä ja uumia
ja sanoi, että hän on hurmaava ja että hän häntä rakastaa. Ekosesin
tanssi Natasha taas Anatolin kanssa. Kun he jäivät kahden, ei Anatol
puhunut sanaakaan, katseli vain Natashaa. Natashasta tuntui kuin olisi
hän unessa nähnyt sen, mitä Anatol hänelle sanoi valssin aikana.
Ensimäisen kuvion loputtua puristi Anatol taas Natashan kättä. Natasha
katsahti häneen säikähtynein silmin, mutta Anatolin ilme oli niin
hellän hymyilevä, ettei Natasha voinut sanoa hänelle, mitä oli aikonut.
Natasha loi silmänsä maahan.

-- Älkää puhuko minulle sellaisia: olen kihloissa ja rakastan toista,
-- sanoi Natasha hätäisesti ja vilkasi samalla Anatoliin.

Anatol ei hämmentynyt eikä suuttunut Natashan sanoista.

-- Älkää puhuko minulle siitä. Mitä se minua liikuttaa? -- sanoi
Anatol. -- Sanon vain että olen järjettömästi teihin rakastunut,
järjettömästi. Onko se minun syyni, että te olette hurmaava? Nyt on
meidän vuoro.

Natasha oli kiihtynyt ja eloisa. Hän katseli suurin, säikähtynein
silmin ympärilleen ja oli tavallista iloisempi. Hän ei suuriakaan
käsittänyt illan tapahtumista. Tanssittiin ekosesi ja iso-isä; isä
ehdotti kotiin lähtöä, Natasha pyysi jäämään. Hän tunsi Anatolin
katseen seuraavan itseään koko illan. Sitten muisti hän, että oli
saanut isältä luvan mennä naistenhuoneeseen pukuaan korjaamaan. Helena
oli tullut hänen jälissään ja puhunut nauraen veljensä rakkaudesta.
Pienessä arkihuoneessa oli hän taas tavannut Anatolin. Sitten oli
Helena yhtäkkiä kadonnut, ja hän oli jäänyt kahdenkesken Anatolin
kanssa. Tämä oli tarttunut hänen käteensä ja sanonut hellällä äänellä:

-- En voi tulla teidän luoksenne, mutta saanhan toki joskus tavata
teidät? Rakastan teitä mielettömästi. Saanhan joskus?... -- Ja hän
levitti kätensä sulkeakseen häneltä tien ja siirsi kasvonsa liki hänen
kasvojaan.

Anatolin suuret loistavat silmät olivat niin lähellä Natashan silmiä,
ettei tämä muuta saattanut nähdä kuin nuo silmät.

-- Nathalie? -- kuiskasi Anatolin kysyvä ääni, ja joku puristi kovin
Natashan käsiä. -- Nathalie?

"En käsitä mitään, minulla ei ole mitään sanottavaa", sanoi Natashan
katse.

Kuumat huulet painuivat Natashan huulille, ja samalla tunsi hän taas
olevansa vapaa. Huoneessa kuului Helenan askelia ja hameen kahinaa.
Natasha vilkasi ensin Helenaan, sitten punakkana ja vapisevana
Anatoliin säikähtyneen kysyvästi ja lähti ovea kohti.

-- Yksi sana, ainoastaan yksi sana, Jumalan nimessä, -- puhui Anatol.

Natasha pysähtyi. Hän olisi välttämättömästi tahtonut kuulla tuon
sanan, joka olisi saattanut selittää kaiken mitä oli tapahtunut ja
johon hän olisi tahtonut antaa vastauksen.

-- Nathalie, yksi sana, ainoastaan yksi sana, -- toisteli Anatol yhä,
sillä hän ei nähtävästi tietänyt, miten olisi jatkanut. Tätä hoki hän
siksi kunnes Helena saapui heidän luokseen.

Helena vei Natashan vierashuoneeseen, ja Rostovit lähtivät kotiin ennen
illallista.

Natasha ei nukkunut koko yönä: häntä vaivasi ratkaisematon kysymys,
kumpaako rakasti; Anatoliako vaiko ruhtinas Andreita. Ruhtinas Andreita
hän rakasti -- hän tunsi selvästi, miten palavasti rakasti. Mutta hän
rakasti myös Anatolia, sitä ei ollut epäileminenkään. "Olisiko muuten
tämä kaikki saattanut tapahtua?" -- hän ajatteli. "Koska tämän jälkeen
saatoin hymyllä vastata hänen hymyynsä, kun hän heitti hyvästejä; koska
saatoin mennä niin pitkälle, niin onhan selvä, että häntä rakastin ensi
näkemältä. Hän on siis hyvä, jalo ja kaunis, häneen ei voinut olla
rakastumatta. Mitä on minun tehtävä kun rakastan häntä ja rakastan
toistakin?" -- puheli Natasha itselleen, löytämättä vastausta näihin
kauheisiin kysymyksiin.



XIV.


Tuli aamu huolineen ja hommineen. Kaikki nousivat, alkoivat liikkua ja
puhella. Taas tulivat ompelijattaret, taas tuli Maria Dmitrijevna, ja
kutsuttiin teelle. Pyörein rauhattomin silmin katseli Natasha kaikkia
aivan kuin hän olisi tahtonut torjua jokaisen häneen suunnatun katseen
ja koetti olla entisensä kaltainen.

Eineen jälkeen Maria Dmitrijevna (tällöin oli hän aina paraimmalla
tuulella) istuutui nojatuoliinsa ja kutsutti luokseen kreivin ja
Natashan.

-- No, ystävät rakkaat, nyt olen asian aprikoinut pitkin ja poikki,
kuulkaa siis neuvojani, -- hän alkoi. -- Eilen olin, kuten tiedätte,
vanhan ruhtinaan luona. Hän huutamaan, mutta ei minua niin peloiteta!
Latelin hänelle koko totuuden!

-- Entäs hän? -- kysyi kreivi.

-- Hänkö? puolihullu ... ei tahtonut kuunnella. Mutta jättäkäämme jo
koko juttu, näinkin jo olemme tyttö rukkaa kiusanneet. Neuvoni on
tällainen: ajakaa asianne ja lähtekää kotiin Otradnoon ... ja odottakaa
siellä...

-- Ah, ei! -- huudahti Natasha.

-- Ei, matkustakaa, -- sanoi Maria Dmitrijevna. -- Ja odottakaa siellä.
Jos sulhanen nyt saapuu tänne, niin syntyy ankara riita. Mutta kyllä
hän täällä kahdenkesken vanhuksen kanssa asiat järjestää ja saapuu
sitten sinne.

Ilja Andrejevitsh hyväksyi heti ehdotuksen, sillä hän käsitti heti sen
järkevyyden. Jos vanhus taipuu, niin hauskempi on lähteä sitten
tervehtimään häntä Moskovaan tai Lisijagoriin; jollei hän taas taivu,
niin saattaa vihkiminen tapahtua ainoastaan Otradnossa.

-- Oiva neuvo, -- hän sanoi. -- Minua vaan harmittaa että menin häntä
tapaamaan ja vein hänetkin mukanani, -- jatkoi vanha kreivi Natashaa
osoittaen.

-- Ei, miksi harmitella? Kun kerran täällä olitte, niin oli käynti
välttämätön. Jollei hän tahtonut, niin on se hänen asiansa, -- puhui
Maria Dmitrijevna, etsien jotain käsityölaukustaan. -- Ja kapio on
hankittava, miksi siis enää viivyttelisitte; ja jos jotain puuttuu,
niin kyllä teille lähetän. Vaikka mielelläni olisin teidät täällä
pitänytkin, niin lähtekää sittenkin.

Löydettyään laukustaan sen, mitä oli etsinyt, hän antoi sen Natashalle.
Se oli kirje ruhtinatar Marialta.

-- Sinulle kirjoittaa. Miten hän on tuskissa raukka! Hän pelkää, että
luulet, ettei hän sinua rakasta.

-- Ei hän minua rakastakkaan, -- sanoi Natasha.

-- Olehan, älä puhu sellaista, -- tuiskasi Maria Dmitrijevna.

-- En usko ketään; tiedän, ettei hän minua rakasta, -- sanoi Natasha
rohkeasti, ottaen kirjeen Maria Dmitrijevnalta. Hänen kasvoilleen
ilmestyi kuivan päättäväinen ilme, joka saattoi Maria Dmitrijevnan
tuijottamaan häneen ja yrmistämään kulmiaan.

-- Kuulehan tyttöseni, älä vastaa tuolla lailla! Puhun aina totta!
Kirjoita vastaus.

Natasha ei vastannut sanaakaan ja meni omaan huoneeseensa lukemaan
ruhtinatar Marian kirjettä.

Ruhtinatar Maria kirjoitti olevansa epätoivossa heidän välilleen
sattuneen väärinkäsityksen johdosta. Isänsä tunteista välittämättä
pyysi hän Natashaa uskomaan että hän ei saata olla rakastamatta
veljensä valittua, tuon veljensä, jonka onnelle hän on valmis uhraamaan
kaikkensa.

"Muuten", -- hän kirjoitti, -- "älkää luulko, että isäni teitä vihaa.
Hän on sairas ja vanha mies, jolle täytyy antaa anteeksi. Mutta hän on
hyvä, jalomielinen ja on rakastava sitä, joka tekee hänen poikansa
onnelliseksi." Sitten pyysi ruhtinatar Maria vielä, että Natasha
määräisi ajan, milloin he saattaisivat taas toisensa tavata.

Luettuaan kirjeen Natasha istuutui kirjoituspöydän ääreen laatiakseen
vastauksen. "Chère princesse", kirjoitti hän koneellisen nopeasti ja
pysähtyi miettimään. Mitä saattoikaan hän kirjoittaa eilisten
tapahtumain jälkeen? "Niin, niin, se on ollutta ja mennyttä, nyt on
kaikki toisin", hän ajatteli. "Välit Andrein kanssa ovat katkaistavat.
Tokkohan sentään? Tämä on kauheata!" Ja vapautuakseen näistä kauheista
ajatuksista Natasha lähti Sonjan luo ja alkoi yhdessä hänen kanssaan
selailla kuosilehtiä.

Puolisten jälkeen vetäytyi Natasha huoneeseensa ja alkoi taas lukea
ruhtinatar Marian kirjettä. "Onko siis kaikki jo lopussa?" hän
ajatteli. "Näinkö pian siis kaikki kävi ja koko entisyys on siis
mennyttä!" Hänen mieleensä syöksähtivät entiset muistot ja rakkaus
ruhtinas Andreihin, mutta samalla hän tunsi rakastavansa Anatol
Kuraginia. Hän oli taas mielikuvissaan ruhtinas Andrein vaimona ja
tunsi tuota niin usein kuvittelemaansa onnea, mutta samalla hän
kiihtyneenä yksityisseikkoja myöten eli uudelleen eilisen kohtauksensa
Anatolin kanssa?

"Miksei saata rakastaa molempia?" ajatteli hän toisinaan aivan kuin
olisi ollut suunniltaan. "Silloin vasta olisin täysin onnellinen; mutta
nyt on minun valittava, ja onnelliseksi tullakseni tarvitsen molemmat.
Mutta Andreille on minun joko kaikki ilmaistava tai kaikki häneltä
salattava. Kumpaakaan en saata tehdä. Anatolin kanssa ovat taas välini
selvät. Mutta näinkö siis iäksi jätän ruhtinas Andrein rakkauden ja
onnen, joka niin kauvan on täyttänyt sydämeni?"

-- Neiti, -- kuiskasi salaperäisen näköisenä eräs palvelustyttö ja
hiipi huoneeseen. -- Eräs mies käski antamaan tämän teille. -- Hän
antoi Natashalle kirjeen.

-- Mutta, Jumalan nimessä... -- puheli tyttö. Silloin oli Natasha jo
avannut kirjeen ja luki Anatolin rakkauskirjettä, josta hän ei
käsittänyt sanaakaan, sen vain käsitti, että kirje oli häneltä, siltä
mieheltä, jota hän rakasti. "Niin, rakastan häntä, eihän olisi muuten
saattanut tapahtua, mitä tapahtunut on? Enhän muuten saattaisi nyt
lukea hänen kirjoittamaansa rakkauskirjettä?"

Vapisevin käsin piteli Natasha tätä intohimoa uhkuvaa rakkauskirjettä,
jonka Dolohof Anatolin pyynnöstä oli kirjoittanut, ja sitä lukiessaan
hän oli kuulevinaan kaikuja omista tunteistaan.

"Eilen illalla ratkaistiin minun kohtaloni: joko saan teidät omakseni
tai peityn mustiin multiin. Muuta mahdollisuutta ei ole", alkoi kirje.
Sitten hän kirjoitti tietävänsä, etteivät Natashan vanhemmat salli
hänen naida Natashaa, että on olemassa salaisia syitä, jotka hän
ilmoittaa ainoastaan Natashalle, mutta jos Natasha häntä rakastaa ja
suostuu hänen ehdotukseensa, niin ei mikään ihmisvoima voi riistää
heiltä autuaallista onnea. Rakkaus voittaa kaikki esteet. Hän ryöstää
Natashan ja vie hänet maailman ääriin.

"Niin, niin, rakastan häntä!" ajatteli Natasha lukiessaan
kahdenteenkymmenenteen kertaan kirjettä ja etsien sen jokaisesta
sanasta joitain erityisen syviä ajatuksia.

Sinä iltana lähti Maria Dmitrijevna Arharovien luo ja pyysi tyttöjä
mukaansa, Natasha sanoi päätään kivistävän ja jäi kotiin.



XV.


Palattuaan kotiin illalla myöhään Sonja meni Natashan huoneeseen ja
huomasi kummakseen, että tämä nukkui vaatteissaan sohvalla. Pöydällä
sohvan vieressä oli levällään Anatolin kirje. Sonja otti kirjeen ja
alkoi sitä lukea.

Hän luki ja katsahti vähäväliä nukkuvaan Natashaan saadakseen hänen
ilmeestään selityksen kirjeen sisällölle; mutta minkäänlaista selitystä
hän ei saanut. Natashan ilme oli tyynen rauhallinen ja onnellinen.
Sonja vaaleni ja vapisi pelosta ja mielenliikutuksesta. Hän painoi
käden sydämelleen, ettei pakahtuisi, heittäytyi nojatuoliin ja hertyi
hillittömään itkuun.

"Miten on tämä saattanut tapahtua huomaamattani? Miten ovat asiat
saattaneet kehittyä näin pitkälle? Eikö Natasha siis enää rakastakkaan
ruhtinas Andreita? Ja kuinka on hän saattanut sallia tuon Kuraginin?
Kuragin on petturi, rosvo, sitä ei ole epäileminenkään. Mitä sanoo
Nikolai, armas jalo Nikolai, kun saa tämän tietää? Nytpä käsitän
Natashan kiihtyneet, päättäväiset ja luonnottomat kasvot toissapäivänä,
eilen ja tänään", ajatteli Sonja: "mutta mahdoton on uskoa, että
Natasha rakastaisi tuota Kuraginia! Varmaankaan hän ei ole tietänyt,
keneltä kirje oli, kun sen avasi. Varmaankin on hän kirjeen johdosta
loukkaantunut. Hän ei saattaisi tällaista tehdä."

Sonja kuivasi kyyneleensä, meni sohvan luo ja tarkasteli Natashan
kasvoja.

-- Natasha! -- lausui hän hiljaa.

Natasha heräsi ja huomasi Sonjan.

-- Oletko jo palannut?

-- Olen -- vastasi Sonja hiljaa.

Natasha hymyili riemastuneena.

-- Ei, Sonja, en voi enää! -- hän sanoi. -- En voi enää sinulta salata.
Tiedä, me rakastamme toisiamme!... Sonja, kyyhkyni, hän kirjoitti
kirjeen... Sonja...

Sonja ei ollut uskoa korviaan ja katseli pyörein silmin
ystävättäreensä.

-- Entäs Bolkonski? -- hän sanoi.

-- Ah, Sonja, ah, jospa voisit aavistaa, miten olen onnellinen! --
sanoi Natasha. -- Sinä et vielä käsitä, mitä rakkaus on...

-- Mutta, Natasha, onko siis entinen rakkautesi kokonaan sammunut?

Natasha katseli suurin, pyörein silmin ystävätärtään, aivan kuin ei
olisi käsittänyt tämän kysymystä.

-- Annatko siis rukkaset ruhtinas Andreille? kysyi Sonja.

-- Ah, sinä et lainkaan käsitä; älä puhu tyhmyyksiä, kuulehan, -- sanoi
Natasha, ärtyen hetkeksi.

-- Ei, en voi tätä uskoa, -- toisti Sonja. -- En käsitä. Miten saatoit
kokonaisen vuoden rakastaa miestä ja sitten yhtäkkiä... Olethan vasta
kolmasti tavannut Kuraginin. Natasha, en usko puheitasi, sinä lasket
leikkiä. Kolmessa päivässä unohtaa kaikki ja näin...

-- Kolme päivää, -- sanoi Natasha. -- Minusta tuntuu että olen jo sata
vuotta häntä rakastanut. Minusta tuntuu etten koskaan ketään toista ole
rakastanutkaan. Sinä tätä et saata käsittää. Sonja, odotahan,
istuuduhan tähän. -- Natasha sulki Sonjan syliinsä ja suuteli häntä.

-- Minulle on kerrottu tällaisesta, ja sinäkin varmaan olet kuullut
tällaisesta puhuttavan, mutta nyt vasta tunnen minkälaista tällainen
rakkaus on. Tämä on aivan toista kuin entinen. Heti kun hänet näin
tunsin, että hän on herrani, ja minä hänen orjattarensa, ja tunsin
etten voi olla häneen rakastumatta. Niin, orjatar! Mitä hän käskee, sen
teen. Sinä et tätä käsitä. Mitä on minun tehtävä, Sonja? -- puheli
Natasha onnellisen ja pelästyneen näköisenä.

-- Mutta ajattele toki, mitä teet, -- puhui Sonja, -- minä en saata
jättää asiaa tähän. Nämä salaiset kirjeet... Miten saatoit mennä niin
pitkälle? -- puhui hän kauhuissaan, salaten vaivoin inhoansa.

-- Olenhan sinulle jo sanonut, ettei minulla ole omaa tahtoa; kumma
ettet tätä käsitä: rakastan häntä!

-- Mutta minä en salli, kerron kaikki! -- huusi Sonja kyyneleet
silmissä.

-- Kuinka saatat, Jumalan nimessä... Jos kerrot, niin olet vihamieheni,
-- sanoi Natasha. -- Tahdotko tuottaa minulle onnettomuutta; tahdotko,
että meidät erotetaan toisistamme?

Nähtyään Natashan kauhun Sonja alkoi itkeä häpeästä ja säälistä.

-- Mutta mitä on sitten tapahtunut teidän keskenne? -- Sonja kysyi. --
Mitä hän on sinulle sanonut? Miksei hän ole tullut tänne?

Natasha ei vastannut.

-- Jumalan nimessä, Sonja, älä sano kenellekään, älä kiusaa minua, --
rukoili Natasha. -- Muista, että tällaisiin asioihin ei pidä sekaantua.
Tunnustin sinulle...

-- Mutta miksi tämä salaperäisyys? Miksei hän tule tänne? -- kyseli
Sonja. -- Miksei hän suoraan pyydä kättäsi? Onhan ruhtinas Andrei
antanut sinulle täyden vapauden. Jos siis haluat, niin... Mutta minä en
luota häneen. Ajattele itse, Natasha, minkälaisia _salaisia syitä_
saattaa olla?

Natasha katseli ihmettelevin silmin Sonjaa. Hän tuli nähtävästi itsekin
vasta ensi kerran ajatelleeksi tätä asiata ja siksi hän ei
tietänytkään, mitä olisi vastannut.

-- Minkälaisia syitä, en todellakaan tiedä. Mutta kyllä syitä täytyy
olla!

Sonja huoahti ja ravisti epäilevästi päätään.

-- Jos olisi olemassa syitä ... alkoi Sonja.

Mutta Natasha keskeytti hänet säikähtyneenä, sillä hän arvasi Sonjan
epäilevän.

-- Sonja, hänen sanojaan ei saata epäillä! Ei saata, ei saata,
käsitätkö? -- huudahti Natasha.

-- Rakastaako hän sinua?

-- Rakastaako? -- toisti Natasha säälin hymy huulilla. Ystävättären
järjen lyhyys häntä säälitti. -- Luithan hänen kirjeensä, olethan
nähnyt hänet?

-- Mutta jos hän on konna?

-- _Hän_! ... konna? Jospa tietäisit! -- puhui Natasha.

-- Jos hän on rehellinen mies, niin on hänen joko ilmaistava
aikomuksensa tai jätettävä sinut rauhaan; ja jollet sinä ryhdy asiaan,
niin ryhdyn minä: kirjoitan hänelle asiasta ja puhun isälle, -- sanoi
Sonja päättävästi.

-- Mutta minä en voi elää hänettä! -- huudahti Natasha.

-- Natasha, en käsitä sinua. Mitä oikeastaan puhut! Muista isää, muista
Nikolaita!

-- En kenestäkään välitä, en rakasta ketään muuta kuin häntä. Kuinka
rohkenet sanoa, että hän on konna? Etkö tiedä, että häntä rakastan? --
huusi Natasha. Sonja, mene tiehesi! En halua kanssasi kiistellä; mene,
Jumalan nimessä, mene: näethän miten kärsin, -- kirkui Natasha ilkeästi
hillityn ärtyisällä ja epätoivoisella äänellä. Sonja pyrskähti itkuun
ja poistui huoneesta.

Natasha meni pöydän luo ja kirjoitti hetkeäkään miettimättä ruhtinatar
Marian kirjeeseen vastauksen, jota ei ollut aprikoimallakaan aamulla
saanut kyhätyksi. Tässä vastauksessaan Natasha lyhyesti ilmoitti
ruhtinattarelle, että väärinkäsitykset heidän välillään nyt ovat
hävinneet, että hän, Natasha, aikoo käyttää hyväkseen ruhtinas Andrein
jalomielisyyttä ja pitää itsensä nyt vapaana, johon ruhtinas
lähtiessään oli antanut vallan. Hän pyysi ruhtinattarelta anteeksi
mahdolliset rikkomuksensa ja pyysi ruhtinatarta hänet unhottamaan.
Ruhtinas Andrein vaimoksi hän ei mitenkään saata suostua. Kaikki tämä
tuntui Natashasta tällä hetkellä niin helpolta, yksinkertaiselta ja
selvältä.

       *       *       *       *       *

Perjantaina piti Rostovien lähteä kotiin maalle, ja kreivi oli
keskiviikkona lähtenyt näyttämään ostajalle Moskovan läheistä
maatilaansa.

Samaksi päiväksi olivat Natasha ja Sonja kutsutut suurille
päivällisille Karaginien luo, ja Maria Dmitrijevna saattoi heidät
sinne. Täällä tapasi Natasha taas Anatolin, ja Sonja huomasi, miten he
puhelivat keskenään jostain ja miten Natasha oli huolissaan, ettei
heidän keskusteluaan kuultaisi. Natasha oli koko päivällisten ajan
tavallista kiihtyneempi. Kun he olivat saapuneet kotiin, ryhtyi Natasha
puhumaan asiasta, mikä oli heillä molemmilla sydämellä.

-- Sinähän Sonja puhuit hänestä kaikenlaista pötyä, -- alkoi Natasha
lempeällä äänellä, kuten puhuvat lapset ollessaan kiitoksen kipeitä. --
Puhuimme hänen kanssaan asiat selviksi tänään.

-- No, mitä hän sanoi, mitä? Natasha, miten olen iloinen, kun et ole
minulle vihainen. Kerro minulle kaikki, sano koko totuus. Mitä hän
sinulle sanoi?

Natasha mietti:

-- Voi, Sonja, jospa tuntisit hänet niin hyvin kuin minä tunnen! Hän
sanoi... Hän kysyi minulta, minkälaisen lupauksen olin antanut
Bolkonskille. Hän riemastui kun kuuli, että ero riippuu minusta.

Sonja huoahti surumielisesti.

-- Ethän ole antanut rukkasia Bolkonskille, -- hän sanoi.

-- Kukapa tietää, kenties olenkin antanut! Kenties olenkin jo vapaa
Bolkonskista. Miksi ajattelet minusta niin halpamielisesti?

-- En mitään ajattele, en vaan saata tätä käsittää...

-- Odotahan, Sonja, kaikki vielä käsität. Saatpa nähdä, millainen hän
on miehekseen. Älä vain ajattele pahaa hänestä, älä myös minusta.

-- En kenestäkään pahaa ajattele: rakastan kaikkia, säälin kaikkia.
Mutta mitä on minun tehtävä?

Sonja pysyi lujana eikä antautunut Natashan hellän hyväilevään
äänilajiin. Mitä pehmeämpi ja mairittelevampi oli Natashan ilme sitä
vakavimmiksi ja ankarimmiksi muuttuivat Sonjan kasvot.

-- Natasha, -- sanoi Sonja, -- pyysit, etten puhuisi sinulle tästä
asiasta; mutta itse olet alkanut. Natasha, en luota häneen. Miksi tämä
salaperäisyys?

-- Taas, taas! -- keskeytti Natasha.

-- Natasha, pelkään puolestasi.

-- Mitä tässä on pelättävää?

-- Pelkään, että joudut turmioon, -- sanoi Sonja päättävästi,
säikähtäen itsekin sanojaan.

Vihan ilme välähti Natashan kasvoille.

-- Haluankin turmiota, haluan, haluan, heti paikalla haluan. Se ei
teitä koske. Ei ole se teille turmioksi, minulle, minulle. Jätä minut,
jätä. Vihaan sinua.

-- Natasha! -- huudahti Sonja säikähtyneenä.

-- Vihaan, vihaan! Olet vihamieheni iät kaiket!

Natasha juoksi huoneesta.

Hän ei enää puhunut tästä asiasta Sonjalle ja vältteli häntä.
Kiihtyneen ihmettelevän ja syyllisen näköisenä kuljeskeli hän huoneesta
toiseen, ryhtyen milloin mihinkin toimeen ja jättäen ne taas silleen.

Sonjan oli sydän pakahtua, mutta siitä huolimatta seurasi hän
ystävättärensä jokaista askelta.

Eräänä aamuna -- seuraavana päivänä piti kreivin saapua
talonkaupoiltaan -- huomasi Sonja, että Natasha oli taukoamatta
katsellut vierashuoneen akkunasta kadulle, aivan kuin olisi jotakuta
odotellut, ja sitten oli hän tehnyt kädellään jonkinlaisen merkin ohi
ajavalle sotilashenkilölle, jonka Sonja oletti Anatoliksi.

Sonja alkoi entistä tarkemmin seurata ystävättärensä toimia ja
huomasikin pian, että Natasha oli koko puolisten ajan ja illan
omituisen luonnottomassa mielentilassa: kyselyihin hän vastaili
umpimähkään, puheli katkonaisin, sisällyksettömin lausein ja naureskeli
aiheetta kaikelle.

Iltateen jälkeen näki hän sisäkön hätäilevänä ja epäröivänä seisovan
Natashan huoneen ovella. Hän päästi tytön huoneeseen ja jäi itse oven
taakse kuuntelemaan. Hän kuuli että tyttö antoi Natashalle kirjeen.

Yhtäkkiä välähti Sonjan mieleen, että Natashalla oli tekeillä jokin
kauhea suunnitelma. Hän koputti ovelle. Natasha ei avannut.

"Hän karkaa hänen kanssaan!" ajatteli Sonja. "Hän saattaa ryhtyä mihin
tahansa. Tänään on hänen ilmeensä ollut erityisen huolestunut ja
päättäväinen. Hän itki hyvästellessään setää", muisteli Sonja. "Niin,
varmaankin karkaa hän Anatolin kanssa, mutta mitä on minun tehtävä?
Setää ei ole täällä. Mitä on minun tehtävä? Kirjottaisinko Kuraginille
ja vaatisin häneltä selvitystä? Mutta eihän hänen tarvitse vastata.
Kirjoitanko Pierrelle, kuten ruhtinas Andrei käski onnettomuuden
kohdatessa?... Mutta kenties hän onkin antanut rukkaset Bolkonskille,
lähettihän hän eilen kirjeen ruhtinatar Marialle. Olisipa setä
täällä..." Sonjasta tuntui kauhealta puhua asiasta Maria
Dmitrijevnalle, joka niin rajattomasti luotti Natashaan. "Oli miten
oli", ajatteli Sonja seistessään pimeässä käytävässä: "nyt jos
milloinkaan on minun aika osoittaa, että muistan hyväntekijöitäni ja
rakastan Nikolaita. Ei, vaikka kolmeen vuorokauteen en saisi silmääni
ummistaa, niin sittenkään en poistu tästä käytävästä. Pidätän hänet
väkisin enkä anna perheen joutua häpeään", päätteli Sonja.



XVI.


Anatol oli viime ajat asustanut Dolohovin luona. Karkaamissuunnitelman
oli Dolohof jo muutama päivä sitten laatinut, ja sinä päivänä, jolloin
Sonja oli kuunnellut Natashan oven takana, piti yritys toteutettaman.
Natashan piti kymmeneltä illalla olla Maria Dmitrijevnan pihanpuoleisen
käytävän luona, mistä Anatolin sitten piti hänet noutaa rekeen.
Kolmivaljakolla piti sitten ajettaman 60 virstaa Kamenka nimiseen
kirkonkylään, missä virkaheitto pappi odotteli vihittäviä. Kamenkassa
oli odottamassa valjakko, jolla piti kiidettämän Varsovan tielle ja
sieltä sitten kievarikyydillä ulkomaille.

Anatolilla oli passi, lupakirja hevosten saantia varten ja
kaksikymmentä tuhatta ruplaa rahaa, joista Helena oli antanut
kymmenentuhatta ja Dolohof hankkinut loput.

Dolohovin asunnon etuhuoneessa teekeittiön ääressä istui kaksi
todistajaa: Hvostikof, entinen kirjuri, jota Dolohof käytti kätyrinään
pelihommissaan, ja Makarin, virkaheitto husaari, hyväsydäminen lallus,
joka oli rajattomasti kiintynyt Kuraginiin.

Suuressa työhuoneessaan, jonka seiniä peittivät persialaiset matot,
karhuntaljat ja monenlaiset aseet, istui Dolohof avatun kaapin edessä,
selaillen laskuja ja paperirahoja. Hänellä oli yllä itämainen matkapuku
ja varsiniekkasaappaat. Anatol tuli virkapuku levällään etuhuoneesta ja
meni työhuoneen läpi takahuoneeseen, missä hänen ranskalainen
palvelijansa Dolohovin palvelijain avustamana täytteli viimeisiä
matkalaukkuja. Dolohof luki rahoja ja merkitsi summat muistikirjaansa.

-- No, -- hän sanoi. -- Hvostikoville pitää antaa kaksi tuhatta.

-- Anna pois, -- sanoi Anatol.

-- Makarka (Makarinin hyväilynimi ystävysten kesken), hän seuraa sinua
empimättä, tuleen ja veteen. Sitten ovatkin laskut valmiit, -- sanoi
Dolohof, näyttäen Anatolille muistikirjaansa. -- Ovatko oikeat?

-- Ovat, tietenkin ovat, -- sanoi Anatol, joka nähtävästi ei edes ollut
kuullut Dolohovin esityksiä. Hän katsoa tuijotti suoraan eteensä ja
hymyili.

Dolohof läimäytti kaapin oven kiinni ja kääntyi Anatoliin pilkallisesti
hymyillen.

-- Tiedätkö mitä? Jätä koko homma: ei ole vielä myöhäistä! -- hän
sanoi.

-- Hölmö! -- sanoi Anatol. -- Älä lörpöttele. Jospa tietäisit... Piru
ties, mitä tämä oikeastaan on!

-- Sittenkin, heitä, -- sanoi Dolohof. Puhun vakavasti. Tämä ei ole
leikin asia.

-- No, taas ja taas kiusaamaan. Mene hiiteen! -- sanoi Anatol kulmiaan
yrmistäen. -- Tässä ei todellakaan ole aikaa kuunnella sinun tyhmiä
jaarituksiasi. -- Ja hän poistui taas huoneesta.

-- Odotahan, huusi hän Anatolin jälkiin: -- en laske leikkiä, puhun
vakavasti. Tulehan tänne, tule.

Anatol tuli huoneeseen ja koetti tarkkaavana kuunnella Dolohovia, mutta
selvästi huomasi, ettei hän aikonut totella hänen neuvojaan.

-- Kuulehan nyt, puhun tästä asiasta viimeisen kerran. Miksi laskisin
leikkiä? Olenko ollut ynseä hommillesi? Kuka on kaikki järjestänyt?
Kuka on hankkinut papin, kuka passin, kuka rahat? Minäpä vain.

-- Kiitos suuri kaikesta. Luuletko, etten ole tästä sinulle
kiitollinen? Anatol huoahti ja sulki Dolohovin syliinsä.

-- Olen sinua auttanut; mutta täytyyhän minun silti sanoa totuus:
yritys on vaarallinen, ja jos sitä tarkemmin miettii, niin on se
järjetönkin. Annahan olla. Onnistut viemään tytön, hyvä. Luuletko asian
silleen jäävän? Saadaan tietää, että olet nainut mies. Joudutpa silloin
tekemisiin rikoslain kanssa...

-- Ah! tyhmyyksiä, tyhmyyksiä! -- sanoi Anatol äkeissään. Olenhan
sinulle jo selittänyt. Olenhan? -- Ja hän toisti taas Dolohoville
ainakin sadannen kerran saman jutun. Hän puhui erikoisen innostuneena,
kuten on lyhytjärkisten ihmisten tapana, kun he puolustelevat
mielipiteitään, joihin ovat tulleet oman järkensä avulla. -- Olenhan
sinulle selittänyt päätökseni: jos ensimäinen avioliittoni puretaan, --
sanoi hän, taivistaen yhden sormistaan, -- niin olen vapaa. Jollen
pääse vapaaksi, niin ei sekään mitään merkitse, sillä ulkomailla ei
kukaan siitä asiasta tiedä. Eikö ole selvää? Älä enää jaarittele, älä,
älä!

-- Mutta jätä sittenkin! Sidot vain itsesi...

-- Mene jo hiiteen! sanoi Anatol, tarttui tukkaansa ja poistui
huoneesta. Heti hän kuitenkin palasi ja istahti kyykylleen nojatuoliin
Dolohovin eteen. -- Hiis tämän tietäköön! Katsohan miten lyö! -- Hän
tarttui Dolohovin käteen ja vei sen sydämelleen. -- _Ah! quel pied, ma
chère, quel regard! Une déese_!![85]

Dolohof katseli kauniilla röyhkeillä silmillään ystäväänsä ja hymyili
kylmästi. Hänen teki vielä mieli pitää hauskaa Anatolin kustannuksella.

-- Mutta kun rahat ovat lopussa, niin entäs sitten?

-- Mitäkö silloin? Mitä? -- toisti Anatol, hölmistyen täydellisesti
tulevaisuutta ajatellessaan. -- Mitäkö silloin? Enpä tiedä, mitä
silloin... Mutta miksi puhumme tyhmyyksiä! -- Hän vilkasi kelloaan. --
Jo on aika lähteä!

Anatol meni takahuoneeseen.

-- No, joko pian pääsette valmiiksi täällä? -- huusi hän palvelijoille.

Dolohof korjasi rahat, huusi palvelijan ja käski tuomaan ruokaa ja
juomaa läksijäisiksi. Sitten meni hän etuhuoneeseen, missä Hvostikof ja
Makarin istuivat teekeittiön ääressä.

Anatol lojui työhuoneen sohvalla käsi poskella ja hymyili miettivänä.
Hänen kauniit huulensa liikkuivat tuskin huomattavasti, kun hän
itsekseen supatti jotain hellän vienoa.

-- Tulehan hieman haukkaamaan. Ja juo jotain! -- huusi Dolohof
viereisestä huoneesta.

-- Ei haluta! -- vastasi Anatol, jatkaen yhä hymyilemistään.

-- Tulehan, Balaga on saapunut.

Anatol nousi ja meni ruokahuoneeseen. Balaga oli kuuluisa ajuri,
jolla oli Moskovan parhaat kolmivaljakot. Hän oli jo 5-6 vuotta
tuntenut Dolohovin ja Anatolin ja oli usein kiidättänyt heitä
kolmivaljakoillaan. Kun Anatolin rykmentti oli majaillut Tverissä, oli
Balaga usein kuljetellut Anatolia Tverin ja Moskovan välillä. Illalla
oli lähdetty Tveristä, Moskovaan saavuttiin hämärissä ja lähdettiin
paluumatkalle taas seuraavana yönä. Usein hän oli kuljetellut Dolohovia
pakoretkillä. Mustalaisnaisten ja "rouvasten" kanssa, kuten Balaga
sanoi, oli usein lennetty pitkin Moskovaa ja monta jalankulkijaa ja
ajuria oli ruhjottu näillä retkillä. Mutta aina olivat "hänen
herransa", kuten Balaga nimitti Anatolia ja Dolohovia, hänet
pelastaneet pulasta. Monta hevosta oli Balaga näillä retkillä
menettänyt. Usein olivat herrat piesseet hänet henkitoreisiin, usein
juottaneet samppanjalla ja madeiralla, josta Balaga piti erittäin
paljon, ja hän tiesi herroistaan paljon sellaista, josta tavalliset
kuolevaiset olisivat joutuneet Siperiaan. Remuretkillään veivät he
usein Balagan seuraansa, pakoittivat juomaan ja tanssimaan mustalaisten
kanssa, ja tuhansia herrain rahoja oli solunut hänen käsitseen. Näillä
retkillä pani Balaga parikymmentä kertaa vuodessa henkensä ja nahkansa
alttiiksi vaaroille, ja ajorahat eivät suunnilleenkaan korvanneet
piloille ajettujen hevosten arvoa. Mutta Balaga rakasti herrojaan ja
tätä järjetöntä ajoa. Väliin lennettiin 18 virstaa tunnissa, ajurit ja
jalankulkijat pyllyilivät hangessa. Moskovan kaduilla ajettiin kuin
kilparadalla. Tämä oli Balagasta hauskaa. Hänestä tuntui ihanalta kun
takaansa kuuli juopuneiden äänien huutavan "anna mennä! anna mennä!"
vaikka jo kiidettiinkin minkä hevosista lähti, ja kun talonpoika pää
kumarassa hädissään hoputti hevostaan syrjään hänen valjakkonsa
jaloista, hykerteli Balaga käsiään mielihyvästä. "Todellisia herroja!"
ajatteli Balaga.

Anatol ja Dolohof pitivät myös Balagasta hänen mestarillisen
ajotaitonsa tähden ja siksi että hän piti samallaisesta elämästä kuin
he itsekin. Muilta osasi Balaga kyllä palkkansa periä, kiskoen 25
ruplaa parin tunnin ajosta. Harvoin viitsi hän itse lähteä ajoon muiden
kanssa, panihan vain pojat reisuun. Mutta herrainsa kanssa lähti hän
aina itse eikä koskaan vaatinut maksua työstään. Kun sitten
palvelijoilta sai tietää, että herrat olivat rahoissa, meni hän parin
kolmen kuukauden päästä aamulla aikaisin selvänä herrain luo, kumarsi
syvään ja pyysi auttamaan pulasta. Herrat pyysivät aina oikein
istumaan.

-- Sallikaahan pyytääni, herra Fjodor Ivanitsh tai teidän
jalosukuisuutenne, -- puhui Balaga. -- Hevoset ovat aivan huvenneet,
pitäisi tästä markkinoille, jos siis voisitte.

Ja Anatol ja Dolohof antoivat hänelle tällöin tavallisesti tuhannen
ruplaa, jopa kaksikin, rahavarojen mukaan.

Balaga oli vaaleaverinen, punakka talonpoika noin 27 ikäinen. Hänellä
oli erittäin turpea punanen niska, nykänenä, pienet kiiluvat silmät ja
harvahko parta. Varreltaan oli hän tanakka. Hänellä oli yllä lyhyt
turkki, jonka ylle hän oli vetäissyt silkkivuorisen, ohuesta sinisestä
verasta tehdyn viitan.

Hän risti silmänsä ja meni sitten Dolohovin luo, ojentaen tälle pienen,
mustan kätensä.

-- Fjodor Ivanovitshille! -- hän sanoi kumartaen.

-- Terve, veli; nyt on hänkin jo siis.

-- Terve, teidän jalosukuisuutenne, -- sanoi Balaga Anatolille, joka
samassa tuli huoneeseen. Tällekin hän ojensi kätensä.

-- Kysyn sinulta, Balaga, -- alkoi Anatol, laskien kätensä Balagan
olkapäille, -- sanohan, rakastatko minua? Mitä? Pane nyt paraasi...
Mitkä hevoset sinulla on?

-- Ne, mitkä käskettiinkin, teidän lempihevosenne, villit, -- vastasi
Balaga.

-- Kuulehan nyt Balaga? Vaikka koko valjakkosi menisi, niin kolmessa
tunnissa on saavuttava perille? Mitä?

-- Jos hevoset menevät, niin miten sitten saavumme? -- sanoi Balaga
silmää iskien.

-- Halkasen tohnosi, jos ilvelet! -- kirkasi äkkiä Anatol silmät
muljollaan.

-- Miksi ilveilisin, -- sanoi ajuri naurahtaen. -- Olenko säästellyt
hevosiani, kun herraini etu vaatii? Parastamme me panemme, minkä
koivista lähtee.

-- No! -- sanoi Anatol. -- Istuudu sitten.

-- Niin, istuhan! -- sanoi Dolohof.

-- Kyllä seisonkin, Fjodor Ivanovitsh.

-- Olehan, istu, juo! -- sanoi Anatol ja kaasi Balagalle suuren
juomalasillisen madeiraa.

Ajurin silmät välähtivät viinin nähdessään. Kohteliaisuudesta hän ensin
kielteli, mutta kolautti sitten lasin pohjaan ja pyyhki suunsa punaseen
silkkiliinaan, jonka otti lakistaan.

-- No milloin sitä sitten lähdetään, teidän jalosukuisuutenne?

-- Niin ... (Anatol vilkaisi kelloaan) hetipaikalla lähdetään.
Katsohan, Balaga. Luuletko ehtiväsi?

-- Kun vaan lähtö onnistuu, niin miksipäs tuota ei ehdittäisi? -- sanoi
Balaga. -- Tultiinhan kerran Tveristä seitsemässä tunnissa. Muistatteko
vielä, teidän jalosukuisuutenne?

-- Niin, tiedäs, kerran tulin joululle Tveristä, -- alkoi Anatol
hymyellen kertoa Makarinille, joka silmät heralla katseli sankariaan.
-- Uskotko, Makarka, henki ei tahtonut kulkea kun lensimme. Joutui
kuormasto tiellemme, kahden kuorman yli ajoimme. Mitä?

-- Mutta olipa minulla silloin myös hevoset, jatkoi Anatolin kertomusta
Balaga. -- Valjastin varsakkaat rautiaan sivuille, -- Balaga kääntyi
Dolohoviin, -- uskotko, Fjodor Ivanovitsh, 60 virstaa pedot lensivät.
En voinut enää pidellä ohjista, kädet kohmettuivat, oli kova pakkanen.
Heitin ohjat. Ajattelin, pidelkää te, teidän jalosukuisuutenne.
Heittäydyin itse reen pohjille. Ei tarvinnut siinä enää hoputtaa,
pitele vain. Kolmessa tunnissa lensivät paholaiset. Ainoastaan vasen
sivuhevonen kuoli.



XVII.


Anatol poistui huoneesta ja palasi hetken kuluttua yllä
hopeavyöllä köytetty turkki ja päässä reimasti korvalle läsäytetty
soopelinnahkainen lakki, joka sopi erittäin hyvin hänen kauniille
kasvoilleen. Hän katsahti kuvastimeen, laittautui keikarimaiseen
asentoon ja asettui sitten samaan asentoon Dolohovin eteen lasi
kädessä.

-- No, Fedja, hyvästi, kiitos kaikesta; hyvästi! -- sanoi Anatol. --
No, toverit, ystävät ... -- hän mietti hetken, -- minun ... nuoruuteni,
jääkää hyvästi! -- sanoi hän, Makariniin ja muihin huoneessa olijoihin
kääntyen. Vaikka kaikkien pitikin seurata häntä matkalle, niin tahtoi
Anatol tehdä tämän lähtöretken juhlallisen liikuttavaksi. Hän puhui
harvalleen kovalla äänellä, rinta pystyssä ja heilutellen toista
jalkaansa.

-- Tarttukaa kaikki laseihinne, sinäkin Balaga. No, toverit, ystävät
nuoruuteni aikojen, olemme elostelleet. Mutta milloinka taas tapaamme
toisemme? Lähden vieraille maille. Olemme remuilleet; hyvästi pojat.
Terveydeksi! Hurraa... -- puhui Anatol, tyhjensi lasinsa ja paiskasi
sen pirstaleiksi permantoon.

-- Terveydeksenne, -- sanoi Balaga, tyhjensi lasinsa ja pyyhki suunsa
silkkiliinaan.

Makarin syleili kyynelsilmin Anatolia.

-- Ah, ruhtinas, miten on ikävä sinusta erota, -- hän sanoi.

-- Matkalle, matkalle! -- huudahti Anatol.

Balaga pujahti ovesta.

-- Ei, seis, -- sanoi Anatol. -- Sulje ovi, istahtakaamme hetkeksi. Kas
näin.

Ovi suljettiin, ja kaikki istuutuivat.

-- No, nyt eteenpäin mars pojat! -- sanoi Anatol nousten paikaltaan.

Anatolin lakeija Josef antoi laukun ja miekan herralleen, ja koko
seurue poistui eteiseen.

-- Mutta missä on turkki? -- kysyi Dolohof. -- Hoi Ignatka! Käyppä
pyytämään Matrena Matvejevnalta turkki ja soopelinnahkainen hilkka.
Olen kuullut kerrottavan, miten tyttöjä ryöstetään, -- hän lisäsi
silmää iskien. -- Tyttöhän saattaa hädissään syöksähtää puolialastomana
pakkaseen; jos sitten hieman myöhästyt, niin heti pillahtaa itkuun,
muistuvat mieleen "pappa ja mamma", viluttaa ja takasin kotiin. Ota
sinä mukaasi turkki, kääri heti tulemilta ja vie rekeen.

Palvelija toi ketunnahkaiset naisenturkit.

-- Hölmö, käskinhan tuomaan soopelinnahkaiset, Hoi, Matrjeshka,
soopelinnahkaiset, -- huusi Dolohof niin että huoneet kajahtelivat.

Kaunis, laihahko mustalaisnainen, jolla oli kirkkaat, mustat silmät ja
sinervän mustat, kiharat hiukset, juoksi kiireissään punanen saali
harteilla ja soopelinnahkaiset naisenturkit käsivarrella.

-- Mitäpä minä välitän, ota, ei tule surku, -- puhui hän, häveten
nähtävästi herraansa ja samalla surkeillen kalliita turkkeja.

-- Kas näin, -- Dolohof sanoi. -- Ja sitten näin, -- hän jatkoi, nosti
kauluksen, kiinnitti leuvan alta, niin että ainoastaan osa tytön
kasvoista jäi näkyviin. -- Ja sitten näin, näetkös? -- ja hän vei
Anatolin kasvot kauluksen aukolle, näistä kiiluivat Matrjeshan
hymyilevät silmät.

-- No, hyvästi, Matrjesha, -- sanoi Anatol ja suuteli mustalaistyttöä.
-- Ah, nyt ovat lystit täällä loppuneet! Tervehdi Stjeshkaa. No,
hyvästi! Hyvästi, Matrjesha; toivota minulle onnea.

-- No, antakoon Jumala teille, ruhtinas, paljon onnea, -- sanoi
Matrjesha.

Portaiden edessä oli kaksi kolmivaljakkoa, joita piteli kaksi nuorta
ajuria. Balaga nousi etumaiseen rekeen ja alkoi kädet koholla kokoilla
ohjia. Anatol ja Dolohof istuivat hänen rekeensä. Toiseen rekeen
sijoittuivat Makarin, Hvostikof ja Anatolin palvelija.

-- Ollaanko valmiit? -- kysyi Balaga.

-- Hoi menoon! -- huudahti hän, kiertäen ohjat nyrkkiensä ympäri, ja
valjakot lähtivät kiitämään pitkin Nikitskin puistokatua.

-- Hei! Pois alta? Hei! -- kirkuivat Balaga ja hänen vieressään istuva
ajuri. Arbatin torilla tarttui reki vaunuihin, kuului rysäys, huutoja,
mutta kolmivaljakko lensi pitkin Arbatia.

Ajettuaan parin kulmauksen välin Podvinskajaa pitkin Balaga alkoi
pidätellä hevosia, käänsi takasin ja pysäytti valjakon Vanhan
Tallikadun kulmaukseen. Nuori ajuri tarttui hevosten suupieliin, Anatol
ja Dolohof lähtivät astumaan katukäytävää pitkin. Kun he olivat
saapuneet portille, vihelsi Dolohof. Vihellykseen vastattiin, ja
samassa töksähti kadulle sisäkkö.

-- Tulkaa kartanolle, saattavat huomata; neiti tulee heti, -- supatti
sisäkkö.

Dolohof jäi seisomaan portille. Anatol seurasi sisäkköä kartanolle,
kääntyi rakennuksen nurkan taa ja juoksi portaille.

Täällä seisoi Maria Dmitrijevnan jättiläismäinen ratsupalvelija
Gavrila.

-- Tulkaahan rouvan puheille, olkaa hyvä, -- sanoi Gavrila jymeällä
äänellään, ja asettui Anatolin eteen ovelle.

-- Minkä rouvan puheille? -- kysyi Anatol hätäisesti kuiskien.

-- Tehkää hyvin, on käsketty viemään.

-- Kuragin! takasin! -- huusi samassa Dolohof. -- Meidät on petetty!
Takasin!

Dolohof otteli portilla talonmiehen kanssa, joka aikoi sulkea portin
Anatolin jälkiin. Ponnistaen viimeiset voimansa riehtautui Dolohof
talonmiehestä, tarttui pakenevan Anatolin käteen, vetäsi hänet
portista, ja yhdessä alkoivat he sitten juosta valjakon luo.



XVIII.


Maria Dmitrijevna oli tavannut Sonjan itkemästä käytävästä ja pakoitti
tämän tunnustamaan kaikki. Hän sieppasi Sonjalta Natashan kirjeen, luki
sen ja meni sitten kirje kädessä Natashan huoneeseen.

-- Kelvoton, hävytön, -- sanoi hän Natashalle. -- Suu poikki, en tahdo
kuulla sanaakaan!

Hän töytäsi ihmettelevän Natashan luotaan ja sulki hänet huoneeseen.
Talonmiehen käski hän päästää kartanolle ne miehet, jotka saapuisivat
illalla, mutta sitten heti sulkemaan portit. Lakeija sai toimekseen
tuoda vieraat hänen puheilleen. Itse istuutui hän sitten
vierashuoneeseen odottelemaan ryöstäjiä.

Kun Gavrila tuli ilmoittamaan, että ryöstäjät olivat paenneet, yrmisti
Maria Dmitrijevna kulmiaan, nousi seisaalleen ja alkoi kädet selän
takana astella miettivänä pitkin permantoa. Kauvan asteli hän näin ja
mietti, mihin hänen olisi ryhdyttävä. Puoliyön aikana otti hän avaimen
taskustaan ja lähti astumaan Natashan ovea kohti. Sonja istui yhä
käytävässä ja itki. "Maria Dmitrijevna, päästäkää minut Jumalan nimessä
hänen luokseen!" -- rukoili Sonja. Maria Dmitrijevna ei vastannut
sanaakaan, avasi oven ja meni huoneeseen. "Hävyttömästi, alhaisesti...
Minun talossani... Kelvoton tytön letukka... Isää vain käy sääliksi!"
ajatteli Maria Dmitrijevna, koettaen vaimentaa kiukkuaan. "Käsken
kaikkia vaikenemaan asiasta ja salaan asian isältä, vaikka vaikeaksi se
käynee." Maria Dmitrijevna oli astunut vakavan päättäväisenä
huoneeseen. Natasha lojui liikkumattomana sohvalla kädet silmillä. Hän
oli aivan samassa asennossa kuin silloinkin, kun Maria Dmitrijevna oli
lähtenyt huoneesta.

-- Kaunis juttu, sangen kaunis! -- sanoi Maria Dmitrijevna. -- Minun
talooni saapuvat rakastajat! Älä suotta teeskentele. Kuuntele kun
sinulle puhun. -- Hän nykäsi Natashaa käsivarresta. -- Kuuntele toki,
kun puhun. Olet itsesi häväissyt kuin mikäkin tytön letukka. Kylläpä
sinulle näyttäisin, mutta käy isääsi sääli. Salaan häneltä koko asian.

Natasha lojui yhä entisessä asennossaan, mutta hänen ruumiinsa alkoi
suonenvedon tapaisesti vapista. Hän oli tukehtua itkuun. Maria
Dmitrijevna katsahti Sonjaan ja istuutui sohvalle Natashan viereen.

-- Onnekseen pääsi hän kynsistäni, mutta kyllä minä hänet vielä
tavoitan, -- puhui Maria Dmitrijevna korkealla äänellään: -- kuuletko,
mitä puhun?

Hän pisti suuren kätensä Natashan pään alle ja käänsi tämän kasvot
itseensä päin. Maria Dmitrijevna ja Sonja hämmästyivät nähdessään
Natashan kasvot. Silmät kiiluivat kuivina, huulet olivat yhteen
puserretut, posket kuopalla.

-- Jättäkää mi ... nut ... mitä minusta ... minä kuolen... -- puhui
Natasha, riehtautui ilkeän nyrpeänä Maria Dmitrijevnalta ja heittäytyi
entiseen asentoonsa.

-- Natalia!... -- sanoi Maria Dmitrijevna. -- Tahdon sinun parastasi.
Ole pitkälläsi, olehan, en sinuun koske, mutta kuuntele... En aijo
puhua sinun syyllisyydestäsi, itse sen tiedät. No, niin! Mutta isäsi
saapuu huomenna, mitä sanon hänelle? Mitä?

Taas alkoi Natashan ruumis hytkyä itkusta.

-- No, jos hän saa tietää, jos veli, sulhanen!

-- Minulla ei ole sulhasta, olen tehnyt eron, -- kirkasi Natasha.

-- Saman tekevä, -- jatkoi Maria Dmitrijevna. -- Mutta entäs kun saavat
tietää; luuletko, että jättävät silleen? Ja entäs kun isäsi, tunnen
hänet, vaatii hänet kaksintaisteluun, niin onko silloin hauska? Mitä?

-- Ah, jättäkää minut, miksi tulitte häiritsemään? Miksi? miksi? kuka
teitä pyysi? -- huusi Natasha kohottautuen vuoteelle ja katsellen
ilkeästi Maria Dmitrijevnaan.

-- Mutta mitä sitten oikeastaan halusit? pauhasi Maria Dmitrijevna
kiihtyneenä, -- oletko täällä vankina ollut, vai kuinka? Ja kuka esti
häntä tänne tulemasta? Miksi aikoi hän sinut viedä kuin minkäkin
mustalaistytön? Ja jos hän sinut olisi onnistunut viemäänkin, niin
luuletko, ettei häntä olisi löydetty? Kylläpä isäsi tai veljesi tai
sulhasesi. Mutta hän on konna, lurjus, kuuletko!

-- Hän on parempi teitä kaikkia! -- kirkasi Natasha, nousten
seisaalleen, -- jollette olisi tulleet sotkemaan... Ah, Jumalani, mitä
tämä on, mitä tämä on? Sonja, miksi? Menkää!...

Ja hän alkoi itkeä niin katkeran toivottomasti kuin itketään ainoastaan
niitä suruja, joihin itse ollaan syypäät. Maria Dmitrijevna alkoi taas
puhua, mutta Natasha kirkasi: "Menkää, menkää! te vihaatte minua kaikki
ja halveksitte!" Ja hän heittäytyi taas sohvalle.

Maria Dmitrijevna koetti vielä jonkun aikaa pehmittää Natashan luontoa
ja taivuttaa häntä siihen, että kaikki salattaisiin kreiviltä. Kukaan
ei saisi tietää asiasta, jos Natasha vain suostuisi kaikki unohtamaan
eikä olisi tietääkseenkään asiasta. Natasha ei vastannut. Ei hän
itkenytkään, mutta häntä alkoi puistattaa ja viluttaa. Maria
Dmiirijevna asetti patjan hänen päänsä alle, peitti hänet kahdella
peitteellä ja toi hänelle lehmuskukkateetä. Mutta Natasha ei
hievahtanutkaan.

-- No, maatkoon sitten, -- sanoi Maria Dmitrijevna, luullen Natashan
nukahtaneen ja poistui huoneesta.

Mutta Natasha ei nukkunut, vaan lojui liikkumattomana ja kalpeana,
tuijottaen suoraan eteensä. Koko yönä hän ei silmäänsä ummistanut, ei
itkenyt eikä sanonut luotua sanaa Sonjalle, joka vähäväliä nousi
vuoteeltaan ja tuli häntä katsomaan.

Seuraavana päivänä suuruksiin kreivi saapui kotiin matkaltaan kuten oli
luvannutkin. Hän oli iloisella tuulella: talonkaupat olivat onnistuneet
hyvin, niin ettei enää mikään estänyt kotiin lähtöä. Mielellään hän
lähtikin tällä erää Moskovasta, sillä hänen oli kovin ikävä
kreivitärtä. Maria Dmitrijevna riensi häntä kohtaamaan ja ilmoitti,
että Natasha edellisenä päivänä oli äkkiä sairastunut. Lääkärikin oli
käynyt, mutta nyt on jo pahin vaara ohi. Natasha ei sinä aamuna
poistunut huoneestaan. Hän istui akkunan ääressä ja katseli
rauhattomana suu nypyssä kiitäviä ajoneuvoja ja vilkasi hätäisesti
taakseen, kun joku tuli huoneeseen. Hän odotteli nähtävästi tietoja
Anatolilta ja oli varma, että tämä tulisi hänet noutamaan tai ainakin
kirjoittaisi hänelle.

Kun kreivi tuli huoneeseen, kääntyi Natasha rauhattomana häneen, ja
hänen kasvoilleen välähti taas äskeinen kylmä, jopa ilkeäkin ilme. Hän
ei noussut edes isää tervehtimään.

-- Mikä sinun on enkelini, -- oletko sairas? -- kysyi kreivi.

Natasha oli hetkisen vaiti.

-- Sairas olen -- hän sitten vastasi.

Kun kreivi levottomana kysyi, miksi hän on niin murtunut, ja onko
kenties tapahtunut jotain hänen ja sulhasen välillä, vakuutteli
Natasha, ettei mitään erikoista ollut tapahtunut, ja pyysi isää
rauhoittumaan. Maria Dmitrijevnakin vakuutteli, ettei mitään ollut
tapahtunut. Tämä epäilyttävä sairaus, tyttären murtunut mielentila ja
Sonjan ja Maria Dmitrijevnan hämmästyneet kasvot saattoivat kreivin
epäilemään heidän vakuutuksiaan ja lopulta hän huomasi selvästi, että
hänen matkalla ollessaan oli tapahtunut jotain erikoista. Mutta hänestä
tuntui niin kauhealta ajatella, että jotain häpeällistä olisi
tapahtunut hänen lempityttärelleen, ja samalla oli hänen rauhallinen
mielentilansa hänelle niin kallis, ettei hän tarkemmin ruvennut
utelemaan, vaan koetti uskoa ettei todellakaan mitään erikoisempaa
ollut tapahtunut. Sitä hän vain pelkäsi, että Natashan sairaus
mahdollisesti viivyttää kotiin lähtöä.



XIX.


Heti kun Helena oli saapunut Moskovaan, alkoi Pierre miettiä, minne
lähtisi; sillä hän ei hinnalla millään tahtonut asua vaimonsa kanssa
saman katon alla. Natashan tapaaminen sai Pierren kiirehtimään aikeensa
toteuttamista ja hän lähti Tveriin tapaamaan Josef Aleksejevitshin
leskeä, joka oli luvannut luovuttaa mies vainajansa paperit.

Kun Pierre palasi takasin Moskovaan, annettiin hänelle Maria
Dmitrijevnan kirje, jossa tämä pyysi Pierreä saapumaan kiireimmiten
luokseen neuvottelemaan erittäin tärkeistä, ruhtinas Andreita ja tämän
morsianta koskevista asioista. Pierre oli vältellyt Natashaa. Hän tunsi
naineena miehenä olevansa liian lähellä ystävänsä morsianta. Mutta
kohtalo vei hänet aina Natashan lähettyville.

"Mitä on sitten tapahtunut? Ja miksi tahtovat he neuvotella minun
kanssani?" ajatteli Pierre hankkiutuessaan Maria Dmitrijevnan luo.
"Kunpa vain ruhtinas Andrei pian saapuisi ja menisi tytön kanssa
naimisiin", ajatteli hän istuessaan vaunuissaan.

Tverin puistokadulla kuuli hän jonkun huutavan häntä nimeltä.

-- Pierre! Milloin olet saapunut? -- huusi tuttu ääni. Pierre kohotti
päänsä. Harmaa juoksijapari vilahti ohi. Ryöppynä sinkoili lumi reen
keulaa vasten. Reessä istuivat Anatol ja hänen ainainen toverinsa
Makarin. Anatol istui keikarimaisen suorana, sotilaan klassillisessa
asennossa, pää hieman etukenossa. Majavannahkainen kaulus
suojeli kasvojen alaosaa. Hänen kasvonsa olivat terveen punakat.
Valkeatöyhtöinen sotilaslakki oli hieman toisella korvalla; toisella
korvalla löyhyivät käherretyt, rasvatut vidin peittämät hiukset.

"Siinä on todellakin oikea viisas!" ajatteli Pierre, "ei ajattele
koskaan hetken iloa edemmäs. Mikään ei saa häntä kuohumaan, ja siksi
onkin hän aina iloinen, tyytyväinen ja rauhallinen. Mitä antaisinkaan
tullakseni hänen kaltaisekseen!" ajatteli Pierre kadehtien.

Kun Maria Dmitrijevnan palvelija eteisessä päästeli Pierren turkkia
ilmoitti hän, että rouva pyysi vieraan saapumaan makuuhuoneeseen.

Kun Pierre avasi salin oven huomasi hän Natashan istuvan akkunan
ääressä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja laihat, ja niiden ilme ilkeän
ärtyinen. Hän katsahti Pierreen, yrmisti kulmiaan ja lähti huoneesta
kylmän arvokkaana.

-- Mitä on tapahtunut? -- kysyi Pierre tultuaan Maria Dmitrijevnan
makuuhuoneeseen.

-- Kaunis juttu, -- vastasi Maria Dmitrijevna: --
viisikymmentäkahdeksan vuotta olen jo tässä maailmassa elänyt, mutta
tällaista häväistystä en vielä ole kokenut.

Ja kun Pierre oli kunniasanallaan luvannut pitää tietonaan kaiken mitä
kuulee, kertoi Maria Dmitrijevna, miten Natasha vanhempainsa tietämättä
oli antanut rukkaset sulhaselleen, ja oli aikonut kreivin matkalla
ollessa paeta Anatolin kanssa ja mennä salaa vihille. Kaikkeen oli
alkusyynä ollut Helena, joka oli Natashan viekoitellut pauloihinsa ja
tutustuttanut Anatoliin.

Pierre kuunteli niska kyyryssä ja suu avollaan Maria Dmitrijevnan
kertomusta, eikä ollut uskoa korviaan. Miten saattoi ruhtinas Andrein
morsian, tuo herttainen Natasha, jota hän niin rakasti, miten saattoi
hän vaihtaa Bolkonskin tuohon Anatol hölmöön, joka sitäpaitsi jo oli
naimisissa (Pierre tiesi Anatolin avioliittosalaisuuden)! Miten saattoi
hän niin rakastua häneen, että suostui pakenemaan hänen kanssaan! --
tätä ei Pierre saattanut mitenkään käsittää, eipä edes mielessään
kuvitella mahdolliseksi.

Herttainen muisto Natashasta, jonka hän jo oli tuntenut lapsena, ei
voinut sulautua Pierren sydämessä tähän alhaiseen, tyhmään ja julmaan
kuvaan. Hän muisti vaimonsa. "Kaikki naiset ovat samallaisia", sanoi
hän itselleen, ajatellen, ettei hän ole ainoa onneton, joka on
sidottu kelvottomaan naiseen. Mutta siitä huolimatta hän itkuun
pillahtamaisillaan surkutteli ruhtinas Andreita. Hänen kävi sääliksi
tämän ylpeä luonne. Ja mitä enemmän hän surkutteli ystäväänsä sitä
enemmän hän alkoi halveksia vieläpä inhotakin Natashaa, joka äsken
salissa oli niin kylmän arvokkaana kulkenut hänen ohitseen. Pierre ei
tietänyt, miten Natasha häpesi tällä hetkellä, miten hän oli toivoton
ja halpa omissa silmissään. Hän ei tietänyt, että Natasha oli syytön
tähän rauhallisen arvokkaaseen ja ankaraan kasvojensa ilmeeseen.

-- Miten saattaisi hän mennä naimisiin? -- tokasi Pierre kesken puheen.
-- Hän ei saata mennä naimisiin: hänellä on vaimo.

-- Yhä parempaa, -- sanoi Maria Dmitrijevna. -- Se on vasta poika!
Oikea konna! Mutta tyttö yhä vain odottaa, jo toista vuorokautta.
Ainakin lakkaa hän nyt odottamasta. Hänelle pitää ilmoittaa asia.

Saatuaan tarkat tiedot Anatolin avioliitosta Maria Dmitrijevna purki
sisunsa sättimällä Anatolin pataluhaksi. Sitten ilmoitti hän Pierrelle
sen asian, mitä varten oikeastaan oli kutsunut hänet luokseen. Maria
Dmitrijevna pelkäsi, että kreivi tai ruhtinas Andrei, jota joka hetki
odoteltiin Moskovaan, saisivat jollakin tavalla tiedon asiasta ja
vaatisivat Anatolin kaksintaisteluun. Siksi pyysi hän Pierreä
toimittamaan kiireimmiten lankonsa Moskovasta ja käski sanomaan, ettei
tämä milloinkaan tulisi hänen lähettyvilleen. Nyt vasta Pierre käsitti,
mikä vaara odotti kreiviä, ruhtinas Andreita ja Nikolaita, ja hän
lupasi täyttää Maria Dmitrijevnan pyynnön. Annettuaan lyhyet, selvät
määräykset Maria Dmitrijevna päästi Pierren vierashuoneeseen.

-- Ole varuillasi, ettei kreivi saa asiasta vihiä. Tekeydy aivan
tietämättömäksi, -- sanoi Maria Dmitrijevna lopuksi. -- Itse menen
ilmoittamaan Natashalle, että hänen on enää turha odottaa. Voit jäädä
päivälliselle, jos sinua haluttaa, -- huusi hän vielä Pierren jälkiin.

Vierashuoneessa kohtasi Pierre kreivin. Tämä oli hämmentynyt ja
kiihtynyt. Natasha oli hänelle juuri ilmoittanut antaneensa rukkaset
ruhtinas Bolkonskille.

-- Huonosti ovat asiat rakkaani, huonosti, -- sanoi hän Pierrelle. --
Hukkaan joutuvat nämä tyttöset äidittä. Kadun, että lainkaan lähdinkään
maalta. Kevennän teille sydämeni. Oletteko kuullut, että Natasha antoi
rukkaset sulhaselleen neuvottelematta kenenkään kanssa. Totta puhuen,
en koskaan erittäin iloinnut tästä avioliitosta. Tosin on hän hyvä
mies, mutta olihan isä vastaan, eikä sellaisista liitoista koskaan tule
onnellisia. Eihän Natashalta silti sulhasia puutu. Mutta sittenkin,
olivathan he jo niin kauvan kihloissa; ja sopimatontahan on tehdä
tällaisia päätöksiä isän äidin tietämättä! Ja nyt on tyttö sairas, ja
Jumala tietää, mitä tästä vielä seuraa! Vaivaista on, kreivi, tyttöjen
elämä äidittä...

Pierre huomasi, että kreivi oli aivan suunniltaan, ja siksi hän
yrittikin siirtää keskustelua toisille aloille, mutta kreivi palasi yhä
valittamaan surujaan.

Sonja tuli kiihtyneen näköisenä huoneeseen.

-- Natasha ei ole aivan terve; hän on huoneessaan ja tahtoo tavata
teitä. Maria Dmitrijevna on hänen luonaan ja hänkin pyytää teitä
tulemaan.

-- Niin, tehän olette Bolkonskin hyvä ystävä, varmaankin antaa hän
teille jonkin tehtävän, -- sanoi kreivi. -- Ah, Jumalani, Jumalani!
Miten kaikki oli hyvin!

Ja tarttuen harmaisiin harvenneisiin hiuksiinsa kreivi poistui
huoneesta.

Maria Dmitrijevna oli ilmoittanut Natashalle, että Anatol on nainut
mies. Natasha ei ottanut uskoakseen, vaan tahtoi kuulla asian
Pierreitä. Sonja ilmoitti asian Pierrelle tämän mennessä käytävän
kautta Natashan huoneeseen.

Kalpeana ja jäykän totisena istui Natasha Maria Dmitrijevnan vieressä
ja loi Pierreen kuumeesta loistavat, kysyvät silmänsä. Hän ei
hymyillyt, ei nyökäyttänyt päällään Pierrelle, katsoi vaan häneen
totisena, ja hänen katseensa näytti kysyvän ainoastaan yhtä: oliko
Pierre Anatolin ystävä, vaiko vihollinen niinkuin kaikki muutkin. Muuta
ei hän näyttänyt Pierrestä välittävän.

-- Hän tietää kaikki, -- sanoi Maria Dmitrijevna, osoittaen Pierreä ja
kääntyi sitten Natashaan. -- Hän sanokoon, olenko puhunut totta.

Natasha vilkuili milloin yhteen, milloin toiseen aivan kuin koirain ja
metsästäjäin ahdistama haavoittunut peto.

-- Natalia Iljinitshna, -- alkoi Pierre, luoden silmänsä maahan ja
tuntien sääliä Natashaan. Hänestä tuntui sanomattoman vastenmieliseltä
koskea tähän asiaan. -- Onko se totta tai eikö ole, mielestäni pitäisi
asian olla teille yhdentekevää, sillä...

-- Eikö se siis olekkaan totta!

-- On, totta se on.

-- Onko hän jo kauvan ollut naimisissa? -- kysyi Natasha, --
kunniasananneko?

Pierre vakuutti kunniasanallaan.

-- Onko hän vielä täällä? -- kysyi Natasha hätäisesti.

-- On, näin hänet äsken.

Natasha ei nähtävästi enää jaksanut jatkaa ja viittasi kädellään
kaikkia poistumaan.



XX.


Pierre ei jäänyt päivälliselle, vaan poistui huoneesta ja lähti
talosta. Hän lähti kaupungille etsimään Anatol Kuraginia. Hänen
mielensä oli kuohuksissa, veri pakkautui sydämeen ja hänen oli vaikea
hengittää. Vuorilta, mustalaisten luota, Comonenon luota ei Pierre
häntä tavannut. Hän lähti klubiin. Täällä oli kaikki ennallaan: vieraat
istuivat ryhmissä ja keskustelivat kaupungin tapahtumista. He
tervehtivät Pierreä. Eräs palvelija, joka tunsi Pierren tuttavat ja
tavat, tuli hänen luokseen, tervehti ja ilmoitti, että hänelle oli
varattu paikka pienessä ruokasalissa. Samalla hän ilmoitti, että
ruhtinas N.N. oli kirjastohuoneessa, mutta T.T. ei vielä ollut
saapunut. Ilmoista puhuttaissa kysyi Pierreltä eräs hänen tuttavistaan
oliko tämä kuullut, että Kuragin on ryöstänyt Natasha Rostovin. Hän
sanoi kaupungilla asiasta puheltavan. Pierre löi asian leikiksi ja
sanoi, että koko juttu on sulaa pötyä, sillä hän kävi aivan äsken
Rostoveilla. Pierre kyseli kaikilta Anatolia. Joku sanoi, ettei hän
vielä ollut saapunut, toinen taas, että hän pian saapuu. Pierrestä
tuntui kummalta kun katseli tätä rauhallista, välinpitämätöntä joukkoa,
joka ei edes aavistanut, mitä tällä hetkellä oli hänen sydämessään.
Pierre käyskenteli salissa, odotti kunnes kaikki vieraat olivat
saapuneet, mutta kun Anatolia ei kuulunut, lähti hän kotiin.

Anatol söi sinä päivänä päivällistä Dolohovin luona, ja täällä
ystävykset neuvottelivat, miten saattaisivat parantaa pilaamansa asian.
Anatolin mielestä täytyi hänen välttämättömästi tavata Natasha. Siksi
hän illalla saapuikin sisarensa luo neuvottelemaan, miten tuon
tapaamisen järjestäisi. Kun Pierre turhaan Anatolia etsittyään oli
palannut kotiin, tuli palvelija ilmoittamaan, että Anatol Vasiljevitsh
on kreivittären luona. Helenan vierashuone oli vieraita äärillään.

Pierre astui vierashuoneeseen ja tervehtimättä edes vaimoaan, jota ei
vielä ollut tavannut Tveristä tulonsa jälkeen (hän vihasi vaimoaan
tällä hetkellä enemmän kuin koskaan ennen), hän meni suoraan Anatolin
luo.

-- Ah, Pierre, -- sanoi kreivitär, mennen miehensä luo. -- Etpä saata
arvata, minkälaisessa pulassa on nykyään meidän Anatolimme...

Hänen lauseensa katkesi, kun hän näki, miten Pierre pää kumarassa,
silmät säihkyen, varmoin, päättävin askelin lähestyi hänen veljeään.
Hän tunsi tuon raivon ja voiman ilmeen miehensä kasvoilla, sillä
samallaisena oli hän nähnyt hänet Dolohovin kaksintaistelun seuraavana
aamuna.

-- Missä te liikutte, siellä on saasta ja pahennus, -- sanoi Pierre
vaimolleen. -- Anatol, tulkaa, minulla on teille puhuttavaa, -- sanoi
hän Anatolille ranskaksi.

Anatol vilkasi sisareensa ja nousi nöyränä seuratakseen Pierreä. Pierre
tarttui hänen käteensä, riuhtasi luokseen ja poistui huoneesta.

-- _Si vous permettez dans mon salon_,[86] -- sähisi Helena kuiskaten;
mutta Pierre ei vastannut hänelle, vaan kiiruhti huoneesta.

Anatol kulki Pierren jälissä kevyen reippaasti kuten ainakin, mutta
hänen kasvoillaan oli rauhaton ilme.

Kun he olivat tulleet työhuoneeseen, sulki Pierre oven ja alkoi puhua
Anatolille katsomatta häneen.

-- Te lupasitte naida kreivitär Rostovin ja aijotte ryöstää hänet.

-- Rakkaani -- vastasi Anatol ranskaksi (kuten Pierrekin oli alkanut),
-- en pidä velvollisuutenani vastata kysymyksiin, jotka tehdään
tuollaisella äänenpainolla.

Pierren jo ennestäänkin kalpeat kasvot vääntyivät raivosta. Hän tarttui
suurella kädellään Anatolin virkanutun kaulukseen ja alkoi puristella
tätä puolelta toiselle. Anatolin kasvot ilmaisivat kauhun sekaista
pelkoa.

-- Kun sanon, että minulla _on teille puhuttavaa_... toisti Pierre.

-- No, mitä nyt, tämä on tyhmää. Mitä? -- puheli Anatol hypistellen
revennyttä kaulustaan.

-- Te olette konna, ilkiö, enkä käsitä, mikä saattaisi estää minua
halkaisemasta teiltä kalloa tällä, -- pauhasi Pierre, käyttäen näin
taiteellista lausuntatapaa siksi että hän puhui ranskaa.

Hänellä oli kädessä raskas paperipainin, jonka oli nostanut
lyömäasentoon. Samalla laski hän sen sentään takasin pöydälle.

-- Lupasitteko naida hänet?

-- Minä, minä, minä en aikonut; en ole muuten koskaan luvannutkaan,
sillä...

Pierre keskeytti hänet.

-- Onko teillä hänen kirjeitään? Onko kirjeitä? -- kysyi Pierre
lähestyen Anatolia.

Anatol vilkasi Pierreen, pisti heti kätensä povitaskuun ja kaivoi
esille lompakkonsa.

Pierre otti kirjeen, heitti pöydän tieltään ja heittäytyi sohvalle.

-- _Je ne serai pas violent, ne craignez rien_,[87] -- sanoi Pierre,
vastaten Anatolin säikähdykseen. -- Niin, ensin kirjeet, jatkoi Pierre
aivan kuin itsekseen muistellen tehtäviään. -- Sitten, -- sanoi hän
hetkisen vaiti oltuaan, -- teidän on huomenna lähdettävä Moskovasta.

-- Mutta kuinka minä saatan...

-- Ja kolmanneksi, -- jatkoi Pierre kuuntelematta Anatolin puhetta, --
älkää puhuko sanaakaan kenellekään teidän ja kreivitär Rostovin
välisistä suhteista. Tiedän, etten tätä voi teiltä kieltää, mutta jos
teillä on hitunenkin kunniantuntoa... -- Pierre kulki muutaman kerran
nurkasta toiseen.

Anatol istui pöydän luona ja pureskeli nyrpeänä huuliaan.

-- Ja ettekö te jo viimeinkin voi käsittää, että huvituksillanne
riistätte toisilta onnen ja rauhan, että omien ilojenne tähden
riistätte toisilta elämän. Huvitelkaa vaimoni kaltaisten naisten
kanssa, siihen on teillä oikeus; sellaiset naiset tietävät mitä heiltä
vaaditte. Heillä on kilpenään samallainen saastainen elämä kuin
teilläkin. Mutta mennä pettämään naimislupauksilla kokematonta tyttöä,
valehdella, varastaa, ryöstää... Ettekö käsitä että tämä on yhtä
alhaista kuin vanhusten tai sylilasten kurittaminen!...

Pierre vaikeni hetkeksi ja katsahti Anatoliin, muttei enää vihaisena,
vaan kysyvän tutkivana.

-- Tätä en käsitä. Mitä? -- sanoi Anatol, käyden yhä kopeammaksi kun
huomasi Pierren vihan lauhtuvan. Sitä en tiedä enkä tahdo tietää, --
sanoi hän Pierreen katsomatta. Hänen leukansa vapisi heikosti. -- Mutta
te lausuitte sellaisia sanoja kuin alhaista, konnamaista. Sellaista ei
kunnon mies kärsi.

Pierre katsahti häneen ihmetellen eikä voinut käsittää, mitä hän
oikeastaan tarkoitti sanoillaan.

-- Vaikka tämän sanoittekin kahdenkesken, -- jatkoi Anatol, -- niin
sittenkään en voi...

-- Tahdotteko hyvitystä? -- sanoi Pierre pilkallisesti.

-- Ainakin voitte peruuttaa sananne. Mitä? Jos tahdotte että täytän
teidän toivomuksenne... Mitä?

-- Peruutan, peruutan, -- ehätti Pierre, -- ja pyydän teiltä anteeksi.
-- Ja samalla vilkasi Pierre ratkenneeseen kaulukseen. -- Ja rahoja
annan, jos tarvitsette matkaa varten...

Anatol hymyili. Tämä arka, alhainen hymy, jonka Pierre muisti
vaimostaan, saattoi hänet taas vihan vimmaan.

-- Oh, tämä alhainen ja sydämetön rotu! -- hän huudahti ja poistui
huoneesta.

Seuraavana päivänä lähti Anatol Pietariin.



XXI.


Pierre lähti ilmoittamaan Maria Dmitrijevnalle, että tämän toivomus nyt
oli täytetty. Koko talo oli kauhun ja hämmennyksen vallassa. Natasha
oli kovin sairaana.

Maria Dmitrijevna kertoi Pierrelle syvänä salaisuutena, että Natasha
kun oli kuullut, että Anatol oli nainut mies, oli nauttinut yöllä
arsenikkia, jota oli hankkinut salavihkaa. Nautittuaan pienen annoksen
myrkkyä oli hän kuitenkin niin säikähtänyt että herätti Sonjan ja
ilmoitti hänelle tapahtuman. Heti oli ryhdytty tehokkaisiin
toimenpiteisiin myrkyn vaimentamiseksi, ja nyt ei henki enää ollut
vaarassa. Mutta silti oli hän niin heikko, ettei matkalle lähtöä voitu
ajatellakaan, ja siksi oli lähetettykin hevoset noutamaan kreivitärtä
kaupunkiin. Pierre tapasi menehtyneen kreivin ja itkusta uupuneen
Sonjan, mutta Natashaa hän ei voinut tavata.

Sinä päivänä Pierre söi puolista klubissa. Kaikki puhuivat nyt Anatolin
ryöstöyrityksestä. Pierre väitti itsepintaisesti koko juttua valeeksi.
ja sanoi tämän huhun syntyneen siitä, että hänen lankonsa oli kosinut
Natasha Rostovia, mutta saanut rukkaset. Pierre piti velvollisuutenaan
salata asian oikean laidan ja puolustaa Rostovin perheen mainetta.

Kauhumielin odotteli Pierre ruhtinas Andrein paluuta ja pistäysi joka
päivä vanhan ruhtinaan luo tiedustelemaan.

Neiti Bouriennelta oli vanha ruhtinas saanut tiedon kaupungilla
kiertelevistä huhuista ja hän oli lukenut sen kirjeenkin, jossa Natasha
ruhtinatar Marialle ilmoitti antavansa tämän veljelle rukkaset. Vanhus
oli tavallista iloisempi ja odotteli kärsimättömänä poikansa tuloa.

Muutaman päivän päästä Anatolin lähdettyä sai Pierre ruhtinas Andreilta
kirjeen, jossa tämä ilmoitti saapuneensa Moskovaan ja pyysi Pierreä
poikkeamaan luokseen.

Heti kun poika oli saapunut, antoi vanha ruhtinas hänelle Natashan
kirjeen, jonka neiti Bourienne oli puhaltanut ruhtinatar Marialta ja
antanut vanhalle ruhtinaalle. Ja väritettynä kertoi sitten vanhus
pojalleen koko pakenemisyrityksen.

Ruhtinas Andrei oli saapunut Moskovaan illalla myöhään, ja seuraavana
aamuna saapui Pierre jo hänen luokseen. Pierre luuli tapaavansa
ystävänsä jotenkin samallaisessa tilassa kuin oli Natashan tavannut, ja
siksi hän kovin hämmästyikin kun vierashuoneeseen astuessaan kuuli
ruhtinas Andrein työhuoneessaan kovaäänisen innostuneena puhelevan
jostakin pietarilaisesta juorusta. Vanha ruhtinas ja joku outo henkilö
keskeyttivät hänet vähäväliä. Ruhtinatar Maria tuli Pierreä
tervehtimään. Hän huoahti, viitaten silmillään oveen, mistä kuului
ruhtinas Andrein ääni, tahtoen täten nähtävästi ilmaista osanottonsa
veljen suruun. Mutta Pierre huomasi hänen ilmeestään, että hän oli
iloinen asian käänteestä ja siitä että Natashan uskottomuus niin vähän
oli liikuttanut veljeä.

-- Andrei sanoi tätä odottaneensakin, -- sanoi ruhtinatar. -- Tiedän,
että hän ylpeydestä salaa tunteensa, mutta sittenkin on hän helpommin,
monin kerroin helpommin kestänyt iskun kuin olin odottanut. Nähtävästi
oli se niin sallittu...

-- Mutta onko sitten kaikki auttamattomasti lopussa? -- kysyi Pierre.

Ruhtinatar katsahti ihmetellen Pierreen. Hän ei lainkaan käsittänyt,
miten saattoi sellaista kysyäkkin. Pierre meni työhuoneeseen. Ruhtinas
Andrei oli aivan muuttunut entisestä. Hän näytti terveemmältä, mutta
otsalle kulmain väliin oli ilmestynyt uurre, jota Pierre ei ennen ollut
huomannut. Hänellä oli yllä siviilipuku, ja huitoen tarmokkain elein
hän väitteli isänsä ja ruhtinas Meshtsherskin kanssa. Puhuttiin
Speranskista ja hänen odottamattomasta Siperiaan lähettämisestään ja
sen syistä. Häntä oli epäilty isänmaan kavalluksesta, ja juuri äsken
oli saapunut Moskovaan tieto hänen kohtalostaan.

-- Nyt syyttävät ja tuomitsevat häntä kaikki ne henkilöt, jotka
kuukausi sitten häntä jumaloivat, -- puhui ruhtinas Andrei, -- ja ne,
jotka eivät saattaneet käsittää hänen tarkoitusperiään. Sangen helppoa
on tuomita epäsuosioon joutunutta henkilöä ja kuormittaa hänen
hartioilleen toisten erehdykset; mutta minä väitän, että jos jotain
kunnollista on toimitettu tämän hallituksen aikana, niin on kaikki
hänen työtään, hänen ainoan...

Ruhtinas Andrei keskeytti puheensa Pierren nähtyään. Hänen kasvonsa
vavahtivat, ja niille välähti ilkeä ilme.

-- Ja jälkimaailma on tunnustava hänen ansionsa, -- lopetti ruhtinas
Andrei ja kääntyi sitten Pierreen.

-- No, miten sinä jaksat? Yhä vain paisut, -- puhui hän vilkkaasti, ja
uusi kurttu hänen otsallaan kävi entistään syvemmäksi. -- Kyllä, olen
terve, -- vastasi hän Pierren kysymykseen ja hymähti.

Ja Pierre käsitti selvästi hänen hymähdyksensä tarkoituksen: "olen
terve, mutta ken välittää terveydestäni." Keskusteltuaan hetkisen
Pierren kanssa teiden kehnoudesta Venäjällä, heidän yhteisistä
tuttavistaan, joita hän oli tavannut Sveitsissä, ja poikansa
kasvattajasta Desallesistä, jonka oli tuonut mukanaan ulkomailta,
ruhtinas Andrei taas iski vanhusten puheisiin ja alkoi kiivaana
puolustaa Speranskia.

-- Jos hän olisi kavaltaja, ja jos olisi olemassa todisteita hänen
salaisista suhteistaan Napoleoniin, niin kylläpä niistä maailmalle
toitotettaisiin, -- puhui ruhtinas Andrei kiihtyneen nopeaan. -- Itse
en pidä Speranskista enkä ole koskaan pitänyt, mutta minä rakastan
totuutta. Pierre huomasi miten hänen ystävänsä, kuten oli ollut niin
usein hänen itsensä laita, tahtoi kiivailla ja kiistellä vieraista ja
vähäpätöisistä asioista, vaimentaakseen täten raskaita sydänsuruja.

Kun ruhtinas Meshtsherski oli lähtenyt, tarttui ruhtinas Andrei Pierren
käsipuoleen ja vei hänet omaan huoneeseensa. Siellä oli vuode vielä
korjaamatta, ja permannolla lojui avattuja matkalaukkuja ja laatikoita.
Ruhtinas Andrei meni eräälle matkalaukulle ja otti sieltä pienen
lippaan. Lippaasta hän otti paperikäärön. Kaiken tämän hän toimitti
sangen nopeasti ja sanaakaan sanomatta. Sitten nousi hän seisaalleen ja
rykäsi. Hänen kasvonsa olivat synkät, huulet yhteen puserretut.

-- Suo anteeksi että sinua vaivaan...

Pierre käsitti, että ystävä aikoi puhua Natashasta. Hänen leveille
kasvoilleen ilmestyi säälin ja osanoton ilme. Tämä suututti ruhtinas
Andreita, ja siksi hän kovalla äänellä jatkoi puhettaan ilkeän
päättävästi:

-- Olen saanut rukkaset kreivitär Rostovilta, ja huhu on kertonut, että
sinun lankosi olisi häntä kosinut tai jotain sellaista. Onko se totta?

-- Sekä totta että valetta, -- alkoi Pierre, mutta ruhtinas Andrei
keskeytti hänet.

-- Tässä ovat hänen kirjeensä ja muotokuvansa, -- hän sanoi.

Hän otti paperikäärön pöydältä ja antoi Pierrelle.

-- Anna tämä kreivittärelle, jos hänet tapaat.

-- Hän on kovin sairaana, -- sanoi Pierre.

-- Hän on siis vielä täällä? -- sanoi ruhtinas Andrei, -- Entä ruhtinas
Kuragin? -- kysyi hän kiivaasti.

-- Hän matkusti jo aikoja sitten. Kreivitär on ollut kuoleman
kielissä...

-- Säälin häntä suuresti, -- sanoi ruhtinas Andrei.

Hän hymähti kylmän ilkeästi ja epämiellyttävästi, kuten oli tapana
tehdä hänen isällään.

-- Herra Kuragin ei siis pitänyt kreivitär Rostovia kätensä arvoisena?
-- sanoi ruhtinas Andrei.

Hän pärskyi nenällään, jonkun kerran.

-- Hän ei voinut mennä naimisiin, sillä hänellä on jo vaimo, -- vastasi
Pierre.

Ruhtinas Andrei alkoi nauraa ilkeästi, muistuttaen taas isäänsä.

-- Mutta missä hän nyt oleilee, tuo teidän lankonne, saanko kysyä? --
sanoi ruhtinas Andrei.

-- Hän lähti Piet ... en muuten varmaan tiedä, -- sanoi Pierre.

-- No, niin, vähät siitä -- sanoi ruhtinas Andrei. -- Sano kreivitär
Rostoville, että hän on ollut aivan vapaa ja on vastakin, ja sano, että
toivotan hänelle onnea ja menestystä.

Pierre otti paperikäärön. Ruhtinas Andrei katsoi vielä hetken
ystäväänsä silmiin aivan kuin muistellen, eikö hänellä vielä olisi
jotain sanottavaa, tai eikö kenties ystävällä olisi jotain
huomautettavaa.

-- Kuulkaahan muistatteko kun kiistelimme kerran Pietarissa, -- sanoi
Pierre, -- muistattehan kun...

-- Muistan, -- vastasi ruhtinas Andrei kiireesti, -- sanoin, että
hairahtuneelle naiselle on annettava anteeksi, mutta en sanonut, että
itse voin antaa. Minä en voi.

-- Mutta eihän voi verrata tätä?... -- sanoi Pierre.

Ruhtinas Andrei keskeytti hänet. Hän ärjäsi raa'asti.

-- Niin, taas pyytää hänen kättään, olla jalomielinen ja muuta
sellaista... Se olisi tosin jaloa, mutta minun luonnollani ei mennä
_sur les brisées de Monsieur_.[88] Jos tahdot olla ystäväni, niin älä
milloinkaan enää puhu tästä asiasta ... koko tästä asiasta. No,
hyvästi. Annathan siis...

Pierre poistui huoneesta ja meni tapaamaan vanhaa ruhtinasta ja
ruhtinatar Mariaa.

Vanhus näytti tavallista pirteämmältä. Ruhtinatar oli entisensä
kaltainen, mutta Pierre huomasi sentään, että hänkin oli iloinen asiain
käänteestä. Heitä tarkastellessaan Pierre käsitti, miten syvästi he
halveksivat ja vihasivat Rostoveja, ja miten olisi ollut mahdotonta
mainita edes sen nimeä, joka kehen tahansa saattoi vaihtaa ruhtinas
Andrein.

Aterian aikana puheltiin sodasta, jonka alkaminen näytti
välttämättömältä. Ruhtinas Andrei puhui taukoamatta, kiistellen milloin
isänsä, milloin sveitsiläisen kasvattajan kanssa. Hän oli ylen pirteä
ja eloisa, mutta Pierre tiesi sielulliset syyt tähän mielentilaan.



XXII.


Samana iltana lähti Pierre Rostoveille toimittamaan ruhtinas Andreilta
saamaansa tehtävää. Natasha oli vielä vuoteessa, kreivi oli klubissa.
Pierre jätti kirjeet Sonjalle ja meni itse Maria Dmitrijevnan
huoneeseen, sillä tämä oli utelias tietämään, mitä ruhtinas Andrei oli
arvellut asiasta. Kymmenkunnan minuutin kuluttua tuli Sonja Maria
Dmitrijevnan huoneeseen.

-- Natasha tahtoo välttämäti tavata kreivi Pietari Kirillovitshia, --
hän sanoi.

-- Kuinkas sitten? meneekö hän sitten teidän makuuhuoneeseenne? Teillä
ei ole siellä edes siistitty, -- sanoi Maria Dmitrijevna.

-- Ei, Natasha on pukeutunut ja odottaa vierashuoneessa, -- vastasi
Sonja.

Maria Dmitrijevna kohautti harteitaan.

-- Milloinkahan se kreivitärkin saapuu; olen aivan menehtyä. Kuulehan,
ole varuillasi, älä sano hänelle kaikkea... -- kääntyi Maria
Dmitrijevna Pierreen. -- Sääli on häntä jo sättiäkin, niin on surkeassa
tilassa, niin surkeassa!

Natasha seisoi keskellä vierashuonetta. Hän oli tavattomasti laihtunut:
kasvot olivat kalpeat, ja ilme ankara, mutta hän ei näyttänyt lainkaan
häpeävän, kuten Pierre oli olettanut. Kun Pierre ilmestyi ovelle,
joutui Natasha hämilleen, sillä hän ei tietänyt, pitikö hänen mennä
Pierren luo, vai pitikö odottaa häntä paikallaan.

Pierre astui nopein askelin hänen luokseen. Hän arveli, että Natasha
tavallisuuden mukaan ojentaisi hänelle kätensä, mutta tämä pysähtyi
hänen eteensä kädet rentoina sivuilla ja hengitti raskaasti.
Tällaisessa asennossa oli hän usein ennenkin seisonut keskellä
huonetta hankkiutuessaan laulamaan, mutta nyt oli kasvojen ilme aivan
toinen.

-- Pietari Kirillovitsh, -- alkoi Natasha hätäisesti, -- ruhtinas
Bolkonski on ollut ystävänne, on vieläkin ystävänne, -- korjasi hän
(hänestä tuntui kaikki olleelta, kaikki tuntui nyt aivan uudelta). --
Hän pyysi minua silloin turvautumaan teihin...

Pierre katseli vaieten Natashaan, ynisten nenäänsä. Hän oli näihin
saakka sydämessään moittinut Natashaa ja koettanut häntä halveksia,
mutta nyt kävi hänen niin sääliksi tyttö rukka, ettei hänen sydämeensä
enää jäänyt moitteen sijaa.

-- Hän on nyt täällä; sanokaa hänelle ... että hän antaisi minulla
anteek ... antaisi anteeksi.

Hän pysähtyi ja alkoi hengittää entistään raskaammin, muttei itkenyt.

-- Kyllä ... sanon hänelle, -- puhui Pierre, -- mutta...

Hän ei tietänyt, mitä sanoisi.

Natasha nähtävästi säikähti Pierren ajatuksia.

-- Ei, tiedän, että kaikki on lopussa, -- sanoi hän hätäisesti! -- Ei,
se on ainiaaksi mahdotonta. Minua vain vaivaa se, että olen häntä niin
loukannut. Sanokaa hänelle ainoastaan, että pyydän häneltä anteeksi,
anteeksi, anteeksi kaikesta...

Hän alkoi katkerasti itkeä ja istuutui tuolille. Milloinkaan ei ollut
Pierre ketään näin säälinyt.

-- Sanon hänelle, sanon vielä kerran hänelle, puhui Pierre. --
Mutta ... tahtoisin tietää erään...

"Mitä tietää?" kysyi Natashan katse.

-- Tahtoisin tietää, rakastitteko te... -- Pierre ei tietänyt, miten
nimittäisi Anatolia, ja punastui hänet muistaessaan, -- rakastitteko te
sitä huonoa miestä?

-- Älkää nimittäkö häntä huonoksi, -- sanoi Natasha. -- Mutta minä en
tiedä mitään, en mitään...

Hän alkoi taas itkeä. Ja yhä valtavampi sääli, hellyys ja rakkaus
täyttivät Pierren sydämen. Hän tunsi, miten kyyneleet tipahtelivat
hänen lasiensa alta, ja hän toivoi, ettei kukaan niitä huomaisi.

-- Älkäämme enään puhelko tästä, ystäväiseni, -- sanoi Pierre.

Natashasta tuntui yhtäkkiä niin kummalta tämä lempeä, hellä,
sydämellinen ääni.

-- Älkäämme puhuko, ystäväiseni, sanon kaikki hänelle; mutta yhtä
pyydän teiltä -- pitäkää minua ystävänänne; ja jos tarvitsette apua,
neuvoa, lyhyesti, jos tahdotte keventää sydämenne jollekulle, ei nyt,
mutta sittenkun sydämenne seestyy, niin muistakaa minua. -- Hän tarttui
Natashan käteen ja suuteli sitä. -- Olen onnellinen, jos voin...

Pierre hämmentyi.

-- Älkää puhuko minulle näin: en ole sen arvoinen! -- kirkasi Natasha
ja aikoi poistua huoneesta, mutta Pierre pidätteli häntä kädestä.

Hän tiesi, että hänen pitäisi vielä jotain sanoa Natashalle. Mutta kun
hän oli sen sanonut ihmetteli hän itsekin sanojaan.

-- Olkaahan, olkaahan; koko elämä on teillä vielä edessä.

-- Minulla? Ei! Minä olen kaikki menettänyt, -- sanoi Natasha häveten
ja halveksien itseään.

-- Kaikki menettänyt? -- toisti Pierre. -- Jollen olisi se kuin olen,
vaan maailman kaunein, viisain ja paras ihminen ja olisin vapaa, niin
tällä hetkellä ryömisin jaloissanne ja rukoilisin kättänne ja
rakkauttanne.

Ensi kerran monesta aikaa vuodatti Natasha kiitollisuuden ja nöyrän
sydämen kyyneliä. Hän katsahti Pierreen ja poistui huoneesta.

Pierre riensi myös miltei juosten eteiseen. Onnen ja liikutuksen
kyyneleet puristivat kurkkua. Hän heitti turkit hartioilleen ja
istuutui rekeen.

-- Minne nyt? -- kysyi ajaja.

-- Minne? -- kysyi Pierre itseltään. -- Minne voi nyt lähteä? Eihän
toki klubiin tai vieraisille? -- Kaikki ihmiset tuntuivat hänestä niin
säälittäviltä, köyhiltä tuntemansa rakkauden ja riemun rinnalla, tuon
pehmeän kiitollisen katseen rinnalla, jonka Natasha kyynelissään oli
häneen heittänyt.

-- Kotiin, -- sanoi Pierre ja välittämättä kymmenen asteen pakkasesta
hän heitti karhunnahkaturkit leveältä onnea huokuvalta rinnaltaan.

Sää oli kylmä ja kirkas. Tumma tähtitaivas kaareutui likaisten
puolipimeiden katujen ja mustien kattojen yllä. Pierre katseli taivasta
eikä tuntenut tämän maailman halpuutta taivaitten rinnalla, missä hänen
sielunsa nyt liiteli. Arbatin torilla avautui Pierren silmille
suunnattoman suuri tähtitaivas. Melkein keskellä tätä tähtipiiriä,
Pretshistenkan puistokadun kohdalla, oli toisten tähtien ympäröimänä ja
syleilemänä, mutta lähempänä maata, mahdottoman suuri kirkas
pyrstötähti, tuo 1812 vuoden pyrstötähti, jonka sanottiin ennustavan
ennen kuulumattomia kauhuja ja maailman loppua. Sen pitkä pyrstö oli
kaarella ylöspäin, ja se loisti kirkkain, valkein valoin. Mutta
Pierressä ei tämä kirkas tähti pitkine, säteilevine pyrstöineen
herättänyt kauhun tunteita. Päinvastoin: riemukkain, kyyneleisin silmin
hän katseli tätä kirkasta tähteä, joka mittaamattomat avaruudet
huimaavaa vauhtia kiidettyään kierreradallaan nyt näytti pysähtyneen
kuin maahan sujahtanut nuoli valitsemalleen paikalle tummalle taivaalle
ja pyrstö tarmokkaasti kaaressa loisti ja säteili kirkkaan valkeana
toisten lukemattomien tähtien keskellä. Pierrestä tuntui, että tämä
tähti täydellisesti kuvasi hänen uuteen elämään herännyttä, pehminnyttä
sydäntään.

Toisen nidoksen loppu.



VIITESELITYKSET:


[1] Olisi hän täytynyt hankkia.

[2] Rakastan teitä.

[3] Mutta mitä pirua teitte siellä nokkinenne.

[4] Isä rakas! Andrei!

[5] Ystävättäreni, pelkään että tämän aamuinen Frühstück [-eine] (kuten
sanoo kokki Foka) teki minulle pahaa.

[6] Rohkeutta, enkelini!

[7] Ei, se on vatsa; sanokaa Maria, että se on vatsa.

[8] Jumalani! Jumalani!

[9] Rakas kreivi, olette parhaimpia oppilaitani, teidän pitää tanssia.
Katsokaapa, miten paljon kauniita neitosia.

[10] Ei, rakkaani, istuskelen täällä seinustalla.

[11] Hyväilynimitys Nikolaille (Suom. muist.)

[12] Näin häviää maailman kunnia.

[13] Hieman hassahtanut, sen olen aina sanonut.

[14] Oikean hienon seurapiirin kerma, Pietarin seuramaailman
intellektuaalisen olemuksen kaunis kukka.

[15] Hyvin ansiokas mies.

[16] Itse olet sitä tahtonut, George Dandin.

[17] Ruhtinas Hippolyt Kuragin -- ihastuttava nuori mies. Hra Krook.
Tanskan hovin asiamies -- syväjärkinen mies. Hra Shitoff, hyvin
ansiokas henkilö.

[18] Epäluulo on mairittelevaa!

[19] On tehtävä eroitus Wienin kabinetin ja Itävallan keisarin välillä.
Itävallan keisari ei koskaan olisi voinut näin ajatella, vain kabinetti
sanoo niin.

[20] Ah, rakas kreivini! Europa ei tule koskaan uskolliseksi
liittolaiseksemme.

[21] Teidän täytyy välttämättä tulla minun luokseni.

[22] Preussin kuningas.

[23] Tahdoin ainoastaan sanoa, että me turhanpäiten käymme sotaa _pour
le roi de Prusse_ (s.o. turhista asioista) (Käännöksessä menettää
sanaleikki merkityksensä).

[24] Tulkaa huomenna päivälliselle ... illalla. Tulkaa välttämäti ...
Tulkaa.

[25] Preussin kuninkaan kanssa ja tähden.

[26] Tunnen elämässä vain kaksi todellista pahaa: ne ovat, omantunnon
tuska ja sairaus. Ja ainoa hyvä on näiden pahojen puutos.

[27] Mutta asia ei ole kuten te sen käsitätte.

[28] Se on mieltäkiinnittävää, totta vieköön. -- -- -- Mitä se Jumalan
väki on?

[29] Andrei, mikset ilmoittanut edeltäkäsin?

[30] Sangen ihastuttavaa nähdä teitä. Olen hyvin tyytyväinen teidät
nähdessäni.

[31] Tiedäppäs, että hän on nainen.

[32] Andrei Jumalan nimessä.

[33] Mutta, hyvä ystäväiseni, sinun pitäisi päinvastoin olla minulle
kiitollinen, että selvittelen Pierrelle hartaan tuttavuutesi tähän
nuoreen mieheen.

[34] Ruhtinatar, en tosiaankaan aikonut häntä loukata.

[35] Haluaisin nähdä tuon suuren miehen.

[36] Tarkoitatteko Buonapartea?

[37] Ruhtinas, tarkoitan keisari Napoleonia.

[38] Heti paikalla olen teidän käytettävänänne.

[39] Verraton vartalo ja nuoruuden tuoreus.

[40] Mitä se on?

[41] Vielä eräs anoja.

[42] Eläköön Keisari!

[43] Teidän majesteettinne, annattehan minulle luvan lahjoittaa
Kunnialegionan ristin urhoollisimmalle sotilaistanne?

[44] Sille joka on ollut urhoollisin tässä viimeisessä sodassa.

[45] Teidän majesteettinne, sallinette minun kysyä pataljoonan
päälliköltä?

[46] Napoleon, Ranska, urhoollisuus.

[47] Aleksanteri, Venäjä, ylevyys.

[48] Rakkaani,

[49] Hän se kaikki tekee.

[50] Pelkäätte myöhästyvänne.

[51] Yksinvaltojen peruste on kunnia, se näyttää minusta
epäilemättömältä. Muutamat aateliston edut ja etu-oikeudet näyttävät
minusta keinoilta tukemaan tätä tunnetta.

[52] Jos katsotte asiaa siltä näkökannalta.

[53] Siinäpä ihana luontokappale.

[54] Ihana nainen, yhtä henkevä kuin kauniskin.

[55] Ylimys.

[56] Lähetystöjen herrat.

[57] Hovipoikani.

[58] Sinisukka = oppinut nainen.

[59] Tuo on tuleva vaimokseni.

[60] Hänestä riippuvat nykyään sade ja pouta. (Ransk. sananlasku, jolla
ilmaistaan, että joku on päässyt erityiseen suosioon).

[61] Sananlasku: on harvinaista. Suom. muist.

[62] Miellyttämishalu.

[63] Hellyyksien mailla.

[64] Orpanuus on vaarallinen naapuruus.

[65] Avioliitot solmitaan taivaassa.

[66] Rakas äitini.

[67] Teidän kuuliainen poikanne.

[68] Hiukset suitaan päälaelta otsalle ja niskaan ja latvat tasataan.
(Suom. selit.).

[69] Venäläisten kansallinen, kolmikielinen kitaraa muistuttava
soittokone. Suom. huom.

[70] Hän on kovin herttainen, mutta suvuton.

[71] Rikkoa kiellon.

[72] Hän on erittäin huomaavainen Juliaa kohtaan.

[73] Täytyy olla surumielinen.

[74] Yksinäiset puut, teidän tummat oksanne tuudittavat minut
synkkeyteen ja surumieleen.

[75] Kuolemassa on pelastus ja kuolemassa on rauha. Ah, suruja vastaan
ei ole olemassa muuta suojaa.

[76] Hellämielinen surumielisyys, sinä liian tunteellisia sieluja
ravitseva myrkky, sinä, jota ilman onni minulle olisi mahdoton, tule,
oi tule minua lohduttamaan; tule lohduttamaan synkän yksinäisyyteni
kärsimyksiä ja vala salaista hurmaa runsaisiin kyynelvirtoihini.

[77] Karamsinin romani.

[78] Hyvää päivää.

[79] Verrattoman ihana!

[80] Olette kaunein seurassa. Tulkaa, rakas kreivitär, ja antakaa
minulle pantiksi tämä kukka.

[81] Jumaloin nuoria tyttöjä.

[82] Ah, lumoava kaunottareni!

[83] Hän on höperö, mutta höperyys johtuu rakkaudesta teihin, armaani.

[84] Jumalallista, taivaallista, ihanaa!

[85] Oi sitä jalkaa, rakkaani, oi sitä katsetta! Jumalatar!!

[86] Jos suvaitsette minun vierashuoneessani.

[87] Älkää pelätkö, en käytä väkivaltaa.

[88] Tämän herran jälkiä.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Sota ja rauha II" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home