Title: Eläinten sankareita
Author: Seton, Ernest Thompson, 1860-1946
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Eläinten sankareita" ***


ELÄINTEN SANKAREITA

Kirj.

Ernest Thompson Seton


Suomentanut I.K Inha



WSOY, Porvoo, 1919.



SISÄLLYS:

 Lukijalle.
 Takapihan kissa:
   Ensimmäinen elämänvaihe.
   Toinen elämänvaihe.
   Kolmas elämänvaihe.
   Neljäs elämänvaihe.
 Arnaux, kirjekyyhkyn tarina.
 Voitokas susi.
 Poika ja ilves.
 Pikku Sotahevonen, mustahäntäjäniksen tarina.
 Snap, kertomus bullterrieristä.
 Winnipegin susi.
 Tarina valkoisesta porosta.
   Elinpiiri.



LUKIJALLE


Sankari on poikkeuksellisen lahjakas yksilö, joka pystyy suuriin
urotekoihin. Tämä määritelmä pitää paikkansa, oli kysymyksessä ihminen
tai eläin; ja kertomukset tällaisista yksilöistä tehoavat kuulijain
mielikuvitukseen ja sydämeen.

Kaikki kirjan kertomukset, olivatpa ne sepitettyjä asialliseen
tai kaunokirjalliseen sävyyn, perustuvat todellisuuteen, niiden
eläinsankarit ovat todella eläneet. Kaunokirjallista vapautta on eniten
kertomuksessa "Valkoinen poro". Kirjoitin sen Norjan Utrovandissa
kesällä 1900 seuraillessani läheisillä tuntureilla laiduntavia
porolaumoja.

Kertomus ilveksestä perustuu omiin eräkokemuksiini. Tuhannet
kaskadolaiset muistavat, kuinka "Sotahevonen" voitti sankarimaineensa,
ja Sotahevoseksi monet päivälehdet sitä sanoivatkin kertoessaan sen
juoksu-urotöistä.

Asiallisin kertomuksista on Arnaux. Se on niin likipitäen
historiallinen, että useat, jotka linnun tunsivat, ovat antaneet
minulle vielä lisää yksityiskohtaisia tietoja.

Murhanhimoisten muuttohaukkojen pesä haltijoineen ja poikasineen on nyt
nähtävänä New Yorkissa, Amerikan luonnontieteellisessä museossa. Museon
virkamiehet ovat kertoneet minulle, että pesästä löydettiin seuraavat
kyyhkysrenkaat 9970-S, 1696, LL 63, J.F. 52, Ex. 705, 6-1894, C 20 900.
Ehkä joku kyyhkyjen ystävä saa näistä riveistä tietää, mitä tapahtui
näille lentotaitureille, joiden kohdalla on kauan ollut merkintä "ei
palannut".

E.T.S.



TAKAPIHAN KISSA



ENSIMMÄINEN ELÄMÄNVAIHE


1

-- Li-haa! Li-haa! kuului Scrimperin kujalta läpitunkeva ääni. Siellä
oli varmaan Hamelnin huilunsoittaja, koska kaikki lähitienoon kissat
hyökkäsivät kohti ääntä; koirat sen sijaan näyttivät halveksivan
välinpitämättömiltä.

-- Li-haa! Li-haa! kuului yhä kovempaa. Sitten huomion kohde tuli
näkyviin -- nukkavieru, likainen pieni mies, joka työnsi käsikärryjä;
ja perässä seurasi parikymmentä kissaa yhtyen hänen huutoonsa melkein
yhtä läpitunkevalla äänellä. Joka viidenkymmenen askelen päässä,
aina kun kissoja oli kerääntynyt kylliksi, käsikärryt pysähtyivät.
Taikaääninen mies otti kärryillä olevasta laatikosta paistinvartaan,
jossa oli voimakkaasti tuoksuvia keitettyjä maksanpalasia. Pitkällä
kepillä hän irrotti palaset vartaasta. Kukin kissa sieppasi omansa,
luimisti hieman korviaan ja syöksyi muristen ja kyräillen kuin pieni
tiikeri saaliineen johonkin turvalliseen lymypaikkaan.

Li-haa! Li-haa! Ja kissoja tuli yhä enemmän hakemaan annostaan.
Lihamies tunsi hyvin ne kaikki. Tuolla oli Castiglionen Tiikeri ja
tuossa Jonesin Musta; tämä oli Pralitskyn Pulloharja ja tämä rouva
Dantonin Valkoinen; tuolla hiiviskeli Blenkinshoffin Maltee ja
tynnyrille kiipesi juuri Sawyerin vanha keltainen Billy, häpeämätön
veijari, jonka puolesta kukaan ei maksanut -- kaikki oli kyllä tarkkaan
merkitty kirjoihin ja kansiin. Tämän omistaja oli varma maksaja,
kymmenen centiä viikossa, mutta tuon toisen laita oli vähän niin ja
näin. Tuolla oli John Washeen kissa, joka sai vain pienen palan, koska
Johnilla oli vielä entistäkin rästiä. Sitten oli vielä kapakoitsijan
juovikas, kaulusniekka rottakissa, joka sai ylimääräisen palan, koska
sen isäntä maksoi runsaskätisesti; ja kauppamatkustajan kissa, josta
ei tosin maksettu, mutta jota kohdeltiin yhtä huomaavaisesti kuin
lihamiestäkin.

Mutta oli vielä muitakin. Yksi musta kissa, jolla oli valkoinen kuono,
ampaisi luottavasti muiden mukana ruoanjakeluun, mutta karkotettiin
vihaisesti. Kattiparka! Mistäpä se olisi tiennyt. Sehän oli jo
kuukausia kuulunut kaupustelijan ruokavieraisiin. Tämä tyly muutos oli
siitä kerrassaan käsittämätöntä. Mutta lihan jakaja kyllä tiesi. Rouva,
joka kissan omisti, oli lakannut maksamasta. Lihanjakajalla ei tosin
ollut muuta kirjanpitoa kuin muistinsa, mutta se ei koskaan pettänyt.

Näiden 'neljänsadan' valitun lisäksi, jotka pääsivät rattaiden
luo, oli kissoja, jotka pysyttelivät niistä loitolla, koska eivät
olleet luettelossa, toisin sanoen eivät kuuluneet 'kermaan', mutta
joita lumosi ihana tuoksu ja elähdytti heikko toivo mahdollisesta
onnenpotkusta. Näiden kärkkyjien joukossa oli harmaa takapihan asukas,
koditon, laiha ja likainen kissa, joka eli nokkeluutensa turvin.
Huomasi heti, että se oli jostakin syrjäkujan perheestä. Toisesta
silmäkulmastaan se vahti kärryjen ympärille kerääntynyttä piiriä,
toisesta koiria. Se näki parinkymmenen onnellisen kissan tiikerimäisin
liikkein livahtavan tiehensä päiväannos hampaissaan, mutta vasta sitten
tuli sen tilaisuus, kun iso kollikissa, samaa maata kuin se itsekin,
hyppäsi ryöstöaikeissa erään pienen ruokavieraan niskaan. Uhri pudotti
lihapalansa puolustaakseen itseään, ja ennen kuin hyökkääjä ehti tulla
väliin, harmaa takapihalainen käytti tilaisuutta hyväkseen, anasti
saaliin ja hävisi.

Se pujahti Menzien sivuoven reiästä ja sen takana olevan muurin
yli, istahti sitten syömään maksankappaletta, nuoli leukansa, oli
erinomaisen tyytyväinen ja lähti kiertoteitse takapihalle, jossa pennut
odottivat sitä vanhan korppulaatikon pohjalla.

Pihalla sen korviin kantautui valittavaa naukumista. Se riensi minkä
käpälistä pääsi, ja saavuttuaan pesälle se näki mustan kollikissan
pentujensa kimpussa. Vieras kissa oli kahta vertaa isompi, mutta emo
hyökkäsi sen kimppuun raivokkaasti ja pahantekijä kääntyi ympäri ja
juoksi tiehensä, kuten useimmat eläimet, jotka joutuvat kiinni itse
teosta.

Eloon oli jäänyt vain yksi ainoa pentu, joka oli emonsa näköinen,
vaikka vähän kirkkaampi väreiltään. Sekin oli harmaan ja mustan
kirjava, ja sen kuono, korvat ja hännän pää olivat valkoiset.
Epäilemättä emo suri moniaita päiviä, mutta murhe haihtui vähitellen ja
eloon jäänyt sai nyt osakseen koko sen huolenpidon.

Vaikka vanhan verenhimoisen kollin aikeista oli armeliaisuus kaukana,
niistä oli silti siunaustakin, sillä emo ja pentu kohentuivat lyhyessä
ajassa silminnähtävästi. Jokapäiväinen ruoan hankinta jatkui.
Lihamies tosin harvoin täytti toiveita, mutta olihan jäteastioita, ja
vaikka ne eivät olleetkaan mitään lihatynnyreitä, niissä oli ainakin
perunankuoria, joilla saattoi tyynnytellä jonkin päivän pahinta
nälkäänsä.

Eräänä päivänä emokissa tunsi ihmeellistä hajua, joka tulvi puistokujan
toisesta päästä East Riveriltä. Uutta hajua kannattaa aina tutkiskella,
ja kun se uutuutensa lisäksi on vielä houkuttelevakin, on valittavana
vain yksi tie. Ja se johti mirrin aina rantalaiturille saakka, jossa
yön pimeys tarjosi ainoan suojan.

Äkkiä kuului ääniä, murinaa ja kiireistä rapinaa, joka ilmoitti
mirrille, että sen vanha vihollinen, satamakoira, oli katkaissut
paluutien. Oli vain yksi mahdollisuus pelastua. Se hyppäsi laiturilta
alukseen, josta haju tuli. Koira ei voinut tulla perässä, ja kun
kalastusalus aamulla nosti purjeet, emokissa seurasi tahtomattaan sen
mukana, eikä sitä sen koommin nähty.


2

Takapihan pikku mirri odotteli turhaan emoaan. Aamu tuli ja meni.
Mirrillä oli kova nälkä. Iltapuolella luontainen vaisto ajoi sen
etsimään ravintoa. Se hiipi vanhasta laatikosta, ja tunnustellen ääneti
tietään rojun keskellä se haisteli kaikkea, joka näytti syötävältä,
mutta ei löytänyt ruoan murusta. Lopuksi se tuli puuportaille, jotka
johtivat kellarikerroksessa sijaitsevaan Jap Maleen lintukauppaan. Ovi
oli raollaan. Se astui outojen hajujen maailmaan, jossa kaikkialla oli
häkkeihin suljettuja eläviä olentoja.

Nurkassa istui laatikolla joutilas neekeri. Hän näki pienen vieraan
tulevan sisään ja katseli sitä uteliaasti. Se kulki muutamien
kaniinien ohi. Ne eivät kiinnittäneet siihen mitään huomiota. Se tuli
harvatankoisen häkin luo, jossa oli kettu. Häntäniekka istui kaukana
toisessa nurkassa; se kyyristyi matalaksi ja sen silmät kiiluivat.
Kissanpoikanen asteli haistellen häkille, työnsi päänsä tankojen
välistä, haisteli taas, lähestyi ruokakuppia, mutta siinä samassa
kyyristynyt kettu koppasi sen hampaisiinsa. Kissanpennulta pääsi
säikähtynyt "miau", mutta yksi ainoa ravistus katkaisi naukaisun ja
olisi lopettanut siihen paikkaan pentupoloisen kaikki yhdeksän henkeä,
ellei neekeri olisi tullut apuun. Hänellä ei ollut asetta, eikä hän sen
vuoksi voinut mennä häkkiin, mutta hän sähähti ketulle niin äkäisesti,
että tämä pudotti kissanpoikasen ja palasi nurkkaansa räpytellen siellä
silmiään äreän pelokkaasti.

Neekeri veti kissanpoikasen ulos. Pedon ravistelu näytti vain
huumanneen uhrin ja itse asiassa säästäneen sen enemmiltä tuskilta.
Kissanpoikanen näytti vahingoittumattomalta, mutta pökerryksissä se
oli. Se hoippuroi jonkin aikaa, mutta toipui pian, ja muutaman minuutin
päästä kun Jap Malee, lintukauppias, tuli kotiin, se jo kehräsi
neekerin sylissä niin kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Jap ei ollut kotoisin Kaukoidästä, vaan Lontoon laitakaupungilta,
mutta kun hänellä sattui olemaan vinot rakosilmät ja pyöreät
ilmeettömät japanilaiskasvot, syrjäytti erittäin kuvaava Jap-lyhennys
hänen varsinaisen etunimensä, jota kukaan ei enää muistanut. Ei hän
oikeastaan ollut tyly lintuja eikä muitakaan eläimiä kohtaan, joiden
kauppaamisella hänen tiedettiin ansaitsevan leipänsä, mutta hän osasi
pitää puoliaan. Hän tiesi mitä halusi. Takapihan kissaa hän ei halunnut.

Neekeri antoi kissalle niin paljon ruokaa kuin se jaksoi syödä, kantoi
sen sitten kauas toiseen kortteliin ja laski siellä erääseen aidattuun
pihaan.


3

Vankka ateria riittää kenelle hyvänsä pariksi kolmeksi päiväksi, niinpä
mirrikin oli hyvin virkeä saatuaan uutta polttoainetta. Se käveli
rojukasojen keskellä, vilkuili uteliaasti kanarialintuhäkkejä, joita
riippui korkeista ikkunoista, kurkisteli aitojen yli, keksi ison koiran
ja laskeutui taas hiljaa maahan. Löydettyään suojaisan paikan, johon
aurinko paistoi täydeltä terältä, se kävi pitkäkseen ja nukkui tunnin
verran.

Se heräsi nuuhkaisuun ja näki edessään ison mustan kissan, jolla oli
hehkuvat vihreät silmät, paksu kaula ja vankat kollikissan leuat,
poskessa arpi ja vasen korva repaleinen. Se näytti epäystävälliseltä.
Sen korvat olivat luimussa, häntä heilui ja kurkusta kuului hiljaista
murinaa. Kissanpoikanen asteli viattomasti sen luo muistamatta, että
oli tavannut sen jo aikaisemmin. Kolli hankasi kumpaakin poskeaan
paaluun, kääntyi sitten verkalleen ja katosi. Viimeksi kissanpoikanen
näki sen hännänpään, joka heilahteli puolelta toiselle, eikä takapihan
pikkuasukas aavistanut, että se sinä päivänä oli ollut lähellä kuolemaa.

Yön lähestyessä kissanpoikasen alkoi olla nälkä. Se nuuhki tarkkaan
tuulen monivivahteista, näkymätöntä virtaa. Se valitsi siitä
lupaavimman hajun ja nenänsä johdattamana lähti seuraamaan sitä.
Rauta-aitauksen kulmassa oli roskalaatikko. Siitä se löysi jotakin
ruoaksi kelpaavaa, muutaman tynnyrintapin alla oli vesisanko, josta se
sammutti janonsa.

Yön se pääasiassa hiiviskeli ympäri rauta-aitausta perehtyäkseen
siihen päällisin puolin. Seuraavan päivän se vietti entiseen tapaan,
auringonpaisteessa nukkuen. Tällä tavoin sen aika kului. Toisinaan se
sai roskalaatikosta hyvänkin aterian, toisinaan sieltä ei löytynyt
mitään. Kerran se tapasi sen luona repalekorvan, mutta hiipi varovasti
tiehensä, ennen kuin toinen ennätti huomata. Vesisanko oli tavallisesti
paikoillaan, ja ellei ollut, aluksi Vella oli kuitenkin tavallisesti
pikku lätäkkö. Mutta roskalaatikkoon ei ollut luottamista. Kerrankin se
jätti kissanpoikasen kolmeksi päiväksi ruoatta.

Mirri seuraili korkean aidan vierustaa ja huomatessaan pienen reiän
ryömi siitä toiselle puolelle ja totesi olevansa kadulla. Täällä sille
aukeni uusi maailma, mutta se ei ennättänyt seikkailla kauaskaan, kun
jo kuului kovaa jalkojen töminää: iso koira tuli loikkien. Töin tuskin
kissanpoikanen ennätti livahtaa pakoon aidanreiästä. Se oli kauhean
nälissään ja oli iloinen, kun löysi lopulta edes vanhoja perunankuoria
pahimman nälän lievikkeeksi. Aamulla se ei nukkunut, vaan lähti
ruokaa etsimään. Piha-aitauksessa sirkutti muutamia varpusia. Niitä
oli ollut siellä aikaisemminkin, mutta nyt ne joutuivat aivan uuden
mielenkiinnon kohteiksi. Nälän hellittämätön painostus oli herättänyt
kissanpoikasessa eloon metsästäjänvaistot: varpusethan olivat riistaa
-- ne olivat ruokaa. Se kyyristyi vaistomaisesti ja hiipi lähemmäksi
visusti suojautuen, mutta sirkuttajat olivat varuillaan ja pyrähtivät
ajoissa lentoon. Se yritti monta kertaa, mutta turhaan, sitä varmemmin
se kuitenkin tiesi varpuset syötäviksi, kunhan vain saisi niitä kiinni.

Viidentenä huonon onnen päivänään takapihan mirri uskalsi lähteä ulos
kadulle, sillä sen oli saatava ruokaa hinnalla millä hyvänsä. Se
oli jo ennättänyt kauas tukikohdastaan, aidankolosta, kun muutamat
pojanvintiöt avasivat tulen pommittaen sitä tiilenpalasilla.
Kissanpoika naukui kauhuissaan. Koira yhtyi takaa-ajoon, ja mirriparan
asema tuli entistä uhatummaksi. Mutta erään talon edessä sattui olemaan
vanhanaikainen rauta-aita, ja se pääsi pujahtamaan tankojen välistä,
juuri kun koira oli tavoittamaisillaan sen. Muuan nainen huusi koiraa
ylhäältä ikkunasta. Sitten pojat heittivät kissarukalle lihanpalan,
ja se sai elämänsä herkullisimman aterian. Rappujen alta se löysi
turvapaikan. Siellä se istui kärsivällisesti yöhön saakka ja hiipi
sitten kuin varjo takaisin tutulle takapihalle.

Näin kului pari kuukautta. Kissanpoikanen voimistui ja oppi perin
pohjin tuntemaan ympäristön. Se tutustui Downey Streetiin, jolla joka
aamu näkyi pitkä rivi jäteastioita. Sillä oli oma käsityksensä niiden
omistajista. Roomalaiskatolisen lähetysseuran talo ei ollut sille
vain iso rakennus, vaan nimenomaan se talo, jonka roskapöntöt olivat
tulvillaan mainioita kalantähteitä.

Pian se tutustui lihan kaupustelijaan ja liittyi hänen ympärilleen
kerääntyvän aran kissaparven uloimpaan piiriin. Se tapasi myös
satamakoiran ja pari kolme muutakin samaan luokkaan kuuluvaa hirmua. Se
tiesi mitä niiltä oli odotettavissa ja miten karttaa niitä; ja se keksi
onnekseen myös uuden ruoanhankkimistavan. Epäilemättä monet tuhannet
kissat ovat toiveikkaina kierrelleet houkuttelevia maitokannuja, jotka
maitomies varhain aamulla jättää portaille ja ikkunalaudoille, mutta
oli puhdas sattuma, että juuri pikku mirri tapasi yhden, jonka kansi
oli rikki, ja hoksasi nostaa sitä ja juoda kyllikseen asti.

Pulloihin se ei tietenkään päässyt käsiksi, mutta useassa kannussa oli
huonosti sopiva kansi, ja kissanpoikanen etsi uutterasti löyhäkantisia
astioita. Lopulta se laajensi tutkimusmatkojaan aina seuraavaan
kortteliin ja vielä edemmäksi, kunnes tuli lintukauppiaan kellarin
takapihalle, jossa oli tynnyreitä ja laatikoita.

Kissanpoikanen ei ollut milloinkaan kotiutunut vanhaan
rauta-aitaukseen. Se oli aina tuntenut olevansa siellä vieras, mutta
täällä sen omistushalu heräsi, niin että se kiukustui oitis nähdessään
siellä toisen pikku kissan. Se lähestyi tulokasta uhkaavan näköisenä.
Kumpikin oli päässyt juuri mouruamis- ja sylkemisvaiheeseen, kun
jostakin yläkerran ikkunasta nakattu sangollinen vettä kasteli ne
läpimäriksi ja jäähdytti tehokkaasti niiden vihan. Molemmat pakenivat,
tulokas muurin yli, takapihan kissanpoikanen laatikon alle, jossa se
oli syntynytkin. Koko takapihan tienoo miellytti sitä niin suuresti,
että se asettui sinne uudelleen asumaan. Pihassa oli yhtä niukasti
ruoantähteitä kuin toisissakin eikä lainkaan vettä, mutta sinne eksyi
silloin tällöin rotta ja muutamia oivallisen näköisiä hiiriä. Niitä se
joskus sai pyydetyksi, ja herkullisen aterian lisäksi se sai niiden
ansiosta ystävänkin.


4

Kissanpoikanen oli nyt täysikasvuinen. Sen ulkonäkö oli huomiota
herättävä ja se muistutti hiukan tiikeriä. Vaaleanharmaassa
turkissa oli mustia läiskiä, ja kuonon, korvain ja hännänpään neljä
kauneuspilkkua antoivat sille tietyn yksilöllisen leiman.

Se oli erittäin taitava etsimään ruokaa, mutta joutui siitä huolimatta
olemaan muutamina päivinä nälissään, kun se kunnianhimoisista
yrityksistään huolimatta ei onnistunut sieppaamaan varpusta. Se eleli
aivan yksin, mutta sitten uusi mahti puuttui sen elämään.

Kun se eräänä elokuun päivänä paistatteli päivää, lähestyi muurin
selkää iso musta kissa. Se tunsi heti kissan repaleisesta korvasta
ja pujahti laatikkoonsa piiloon. Toinen kissa jatkoi verkkaisesti
kulkuaan, hyppäsi kevyesti pihan perällä olevan vajan katolle ja oli
juuri ylittämässä sitä, kun esiin sukelsi keltainen kissa. Musta kissa
mulkoili ja mourusi, samoin keltainen. Niiden hännät viuhuivat puolelta
toiselle. Voimakkaista kurkuista purkautui murinaa ja naukaisuja. Ne
lähestyivät toisiaan korvat luimussa ja lihakset jännittyneinä.

-- Miau-au-uu! sanoi musta.

-- Mau-uu-uu! vastasi toinen vähän korkeammalla äänellä.

-- Mia-uuu-uuu-uuu! sanoi musta siirtyen puoli tuumaa lähemmäksi.

-- Mauu-uuu-uu! vastasi keltainen kohoten täyteen mittaansa ja astui
mahtipontisen arvokkaasti kokonaisen tuuman eteenpäin. -- Miauu! Taas
se astui askelen ja huiski häntäänsä edestakaisin.

-- Mia-uu-uuu-u! naukui musta yhä korkeammalla äänellä ja peräytyi
aavistuksen verran nähdessään edessään leveän, hievahtamattoman rinnan.

Kaikkialla avattiin ikkunoita, kuului ihmisten ääniä, mutta kissojen
esitys jatkui.

-- Miau-auu-auu! mourusi keltainen hirmu, ja sen ääni kävi sitä
matalammaksi mitä kimakammin toinen naukui. -- Miauu! Nyt se astui taas
askelen eteenpäin.

Kissojen nenät olivat enää vain kämmenen leveyden päässä toisistaan;
ne seisoivat kyljittäin hyökkäysvalmiina, mutta kumpikin odottaen että
toinen aloittaisi. Ne tuijottivat toisiinsa kolme minuuttia ääneti kuin
kuvapatsaat, vain hännänpää heilahteli.

Keltainen alkoi taas. -- Miauu-auu-auu! se vonkui kumeasti.

-- Miu-uu-uu! naukui musta yrittäen äänellään säikäyttää toista, vaikka
samalla peräytyi itse puoli tuumaa. Keltainen sen sijaan eteni runsaan
tuuman verran. Nyt sekaantuivat viikset toisiinsa; vielä askel ja
kuonot melkein osuivat yhteen.

-- Mia-uu-uu! sanoi keltainen syvällä rintaäänellä.

-- Mi-uu! naukaisi musta, mutta peräytyi neljännestuuman. Keltainen
taistelija oli jo aivan kiinni ja hyökkäsi päälle kuin paholainen.

Hirmu, kuinka ne pyörivät, purivat ja repivät toisiaan, varsinkin se
keltainen kissa!

Ja miten ne reutoivat ja raapivat ja pöllyttivät toisiaan, varsinkin se
keltainen.

Se oli mylläkkää, milloin toinen oli päällimmäisenä, milloin toinen,
mutta enimmäkseen se keltainen. Siinä ne pyöriskelivät kunnes
kierähtivät katolta, ja kaikista ikkunoista kajahti suosionosoituksia.
Pudotessaan takapihaan ne eivät sekunniksikaan keskeyttäneet
taisteluaan, vaan repivät ja kynsivät koko ilmalennon ajan, varsinkin
se keltainen. Ja kun ne putosivat maahan yhä tapellen, päällimmäisenä
oli enimmäkseen yhä se keltainen, ja ennen kuin ne erosivat, kumpikin
oli saanut tarpeekseen, varsinkin se musta! Se kiipesi seinää ylös ja
katosi verta vuotaen ja muristen, ja ikkunasta ikkunaan kulki uutinen,
että Keltainen Bill oli vihdoinkin antanut selkään Cayleyn Nigille.

Joko keltainen kissa oli sangen tarkkavainuinen tai takapihan pikku
mirri kehnosti piiloutunut, koska keltainen keksi sen laatikoiden
seasta, eikä kissanpoikanen yrittänytkään pakoon, luultavasti siitä
syystä, että oli nähnyt tappelun. Ei mikään voita naisen sydäntä
niin kuin menestys taistelussa, ja keltaisesta uroskissasta ja pikku
mirristä tuli hyvät ystävät, ei tosin siten, että olisivat jakaneet
asunnon ja ruoan -- kissain kesken se ei juuri ole tapana --, vaan
siten, että soivat ystävällisesti toisilleen erivapauksia.


5

Syyskuu oli mennyt. Lokakuun lyhenevät päivät olivat käsissä, kun
vanhassa korppulaatikossa sattui muuan tapaus. Jos Keltainen Bill olisi
osunut paikalle, se olisi nähnyt viisi pientä poikasta käpertyneinä
emonsa, takapihan pienen mirrin, syliin. Emolle se oli ihmeellinen
kokemus ja se rakasti pentujaan ja nuoli niitä niin hellästi, että
olisi varmaan itsekin hämmästynyt, jos olisi kyennyt tajuamaan sen.

Se oli saanut iloa ilottomaan elämäänsä, mutta myös huolia ja raskaan
taakan oman raskaan taakkansa lisäksi. Sen täytyi nyt keskittää kaikki
voimansa ravinnon hankkimiseen. Taakka lisääntyi, kun jälkeläiset
kasvoivat niin isoiksi, että kykenivät päivisin emon poissa ollessa
kiipeilemään laatikkojen seassa, mihin ne jo pystyivät täytettyään
kuusi viikkoa.

Takapihalla tiedettiin hyvin, etteivät huolet tule koskaan yksinään.
Mirrillä oli kolme yhteenottoa koirien kanssa, ja sitten lintukaupan
neekeri kivitti sitä, kun se joutui kaksi päivää vaeltamaan nälissään.
Sitten onni kääntyi. Seuraavana päivänä se tapasi maitokannun, jossa
ei ollut kantta, ryösti onnistuneesti erään lihankaupustelijan
ruokavieraista ja löysi ison kalanpään -- kaikki kahden tunnin
kuluessa. Se oli juuri palannut kotiin tyytyväisenä ja kylläisenä,
kun se näki pienen ruskean otuksen takapihassa. Siinä heräsi taas
voimakas metsästysvaisto. Tosin se ei tiennyt, mikä elävä toinen oli,
mutta se oli tappanut ja syönyt monta hiirtä, ja tämä ilmeisestikin
oli iso hiiri, jolla oli töpöhäntä ja isot korvat. Mirri hiipi sen luo
tarpeettoman varovasti, sillä kaniininpoikanen vain nousi istumaan
ja näytti melkeinpä huvittuneelta. Se ei yrittänytkään paeta. Mirri
hyökkäsi sen kimppuun ja rupesi raahaamaan sitä. Koska se ei ollut
nälkäinen, se kantoi vain saaliinsa korppulaatikolle ja pudotti
poikastensa keskelle.

Kaniini ei ollut pahastikaan vahingoittunut. Se tointui
säikähdyksestään, ja koska se ei päässyt laatikosta pois, se tunkeutui
kissanpoikasten joukkoon, ja kun ne rupesivat illalliselle, se tuota
pikaa päätti tehdä niille seuraa. Mirri oli ymmällään. Kun se pyydysti
kaniinin, metsästysvaisto oli ollut siinä hallitsevana, mutta koska se
sillä hetkellä oli ollut kylläinen, kaniini oli pelastunut ja kissan
äidinvaisto taas herännyt. Siitä oli seurauksena, että kaniinista tuli
perheen jäsen, ja sitä hoidettiin ja ruokittiin siitä lähtien kuten
muitakin poikasia.

Kului pari viikkoa. Kissanpoikaset telmivät paljon laatikkojen
keskellä emon poissa ollessa. Kaniini taas ei päässyt pois
pesälaatikosta. Nähdessään kissanpoikasten leikkivän takapihassa Jap
Malee käski neekeriä ampumaan ne. Tähän puuhaan hän ryhtyi eräänä aamuna
22-kaliiperisella haulikollaan. Hän ampui poikasen toisensa jälkeen, ja
ne putosivat puupinon rakoihin. Silloin saapui satamalaiturilta päin iso
kissa, joka juoksi seinän vierustaa pitkin rotta hampaissaan. Neekeri
olisi arvelematta ampunut senkin, mutta nähdessään rotan hän muutti
mieltään: rottia pyydystävä kissa ansaitsi jäädä eloon. Ensimmäisen
kerran mirri oli sattunut pyydystämään rotan, ja se pelasti sen hengen.

Kissa kulki puupinon luota korppulaatikolle ja arvatenkin hämmästyi,
kun pennut eivät noudattaneetkaan sen kutsua, kaniinille rotta taas ei
kelvannut. Mirri kyyristyi ruokkimaan kaniinia kutsuen vähän päästä
poikasiaan. Äänen johtamana neekeri hiipi paikalle ja kurkistaessaan
korppulaatikkoon näki siellä ihmeekseen ison kissan, elävän kaniinin ja
kuolleen rotan.

Emokissa luimisti korviaan ja murisi. Neekeri poistui, mutta hetken
kuluttua laatikon aukko peitettiin laudalla ja se kannettiin elävine ja
kuolleine asukkaineen lintukellariin.

-- Katsokaas, pomo, tässä on nyt se pieni kani, joka meiltä hävisi.
Taisittekin jo luulla, että minä sen vohkin.

Kissa ja kani sijoitettiin huolellisesti isoon rautalankahäkkiin,
jossa niitä näytettiin esimerkkinä onnellisesta perhe-elämästä, kunnes
kaniini muutaman päivän kuluttua sairastui ja kuoli.

Kissa ei viihtynyt alkuunkaan häkissä. Ruokaa ja juomaa se sai
kyllikseen, mutta se kaipasi vapautta -- ja olisi sen saanutkin,
ellei nelipäiväisen vankeutensa aikana olisi siivonnut ja nuollut
turkkiaan niin puhtaaksi, että sen harvinaiset värit paljastuivat ja
houkuttelivat Japin pitämään sen.



TOINEN ELÄMÄNVAIHE


6

Jap Malee oli juuri sellainen epäilyttävämaineinen laitakaupungin
ukonkesseli, jollaisen voi odottaa tapaavansa kellarikerroksessa
myymässä halpoja kanarialintuja. Hän oli hyvin köyhä, ja neekeri asui
hänen kanssaan, koska 'engelsmanni' suostui jakamaan vuoteen ja ruoan
hänen kanssaan ja muutenkin kohteli häntä täysin yhdenvertaisena, mitä
harva amerikkalainen teki.

Jap oli täysin rehellinen parhaan ymmärryksensä mukaan, mutta sen
ymmärryksen laita oli vähän niin ja näin; ja tiedettiin hyvin, että
hän sai pääansionsa säilyttämällä varastettuja koiria ja kissoja
ja palauttamalla ne sitten taas omistajilleen korvausta vastaan.
Kanarialinnut, joita oli puoli tusinaa, olivat vain silmänlumeeksi.

-- Sen vaan sanon sinulle, Sam, että vielä näet tämän pojan ajavan
omilla hevosillaan, oli hänen tapana sanoa, kun jokin pieni menestys
paisutti hänen likaista pientä rintaansa.

Hän oli kunnianhimoinenkin omaan velttoon ja haihattelevaan tapaansa,
ja toisinaan hän halusi tulla kuuluisaksi eläintenkasvattajaksi.
Hän oli kerran mennyt jopa niin pitkälle, että oli tarjonnut kissaa
Knickerbockerin hienoon lemmikkieläinten näyttelyyn. Siihen hänellä oli
ollut kolme vaikutinta: ensinnäkin kunnianhimo, toiseksi halu hankkia
vapaa pääsy näyttelyyn ja kolmanneksi se, että "on näes hyvä tietää,
mitkä kissat ovat kalliita, ennen kuin lähtee kissajahtiin". Mutta se
oli hienoston näyttely ja näytteillepanijalta vaadittiin suosituksia;
hänen kurja sekarotuinen persiankissansa hylättiin halveksivasti.

Sanomalehdessä Japia kiinnosti vain kadonneiden ja löydettyjen
palsta. Kerran hän oli kuitenkin huomannut kirjoituksen eläinten
turkin hoidosta ja leikannut sen irti. Se oli kiinnitetty hänen
kopperonsa seinälle ja sen innoittamana hän otti takapihan kissan
julmantuntuisten kokeilujensa uhriksi. Ensimmäiseksi hän huuhteli
sen aineella, jonka piti tappaa ne pari kolme syöpäläislajia, joita
sillä oli likaisessa turkissaan. Kun myrkky oli tehnyt tehtävänsä,
hän pesi kissan perusteellisesti saippualla ja lämpöisellä vedellä
piittaamatta vähääkään sen hampaista, kynsistä tai naukumisesta. Mirri
oli raivoissaan, mutta kuivuessaan uunin viereen asetetussa häkissä
se tunsi lämmön leviävän koko ruumiiseensa, ja sen turkki muuttui
pöyheäksi, ihmeen pehmeäksi ja valkoiseksi.

Jap ja hänen apulaisensa olivat erittäin tyytyväisiä tulokseen, ja
olisi luullut mirrinkin olevan. Mutta tähänastinen oli ollut vasta
esivalmistelua, nyt seurasi varsinainen hoito: "Mikään ei edistä karvan
kasvua paremmin kuin rasvapitoinen ravinto ja yhtämittainen oleskelu
kylmässä ilmassa", sanottiin lehtileikkeessä. Oli talvi, ja Jap Malee
vei takapihalle mirrin häkin, joka oli peitetty vain sen verran, ettei
siihen päässyt sade eikä tuuli, ja sitten hän antoi kissalle niin
paljon öljykakkuja ja kalanpäitä kuin se suinkin jaksoi syödä. Viikon
kuluttua alkoivat seuraukset näkyä. Mirri lihoi nopeasti, ja sen
turkki muuttui pehmeäksi ja kiiltäväksi -- eihän sillä muuta tehtävää
ollutkaan kuin lihoa ja hoitaa turkkiaan. Häkki pidettiin puhtaana,
ja kylmyys ja rasvapitoinen ruoka tekivät tehtävänsä: turkki tuli
päivä päivältä yhä tuuheammaksi ja kiiltävämmäksi, niin että mirri
sydäntalvella, karvan ollessa tiheimmillään, oli jo tavattoman kaunis
ja laikkujensa ansiosta jopa erikoisen näköinen kissa.

Jap oli hyvin tyytyväinen tulokseen; ja kun pienikin menestys
vaikutti häneen yleensä voimakkaasti, hän alkoi nyt haaveilla kunnian
kukkuloista. Jospa hän lähettäisikin takapihan kissan piakkoin
pidettävään näyttelyyn? Edellisen vuoden kokemuksista viisastuneena hän
oli nyt hyvin huolellinen kaikissa yksityiskohdissa.

-- Eihän sitä, näes, voi lähettää sinne kulkukissana, hän huomautti
apulaiselleen. -- Täytyy ensin vähän reilata asioita, jotta katti
kelpaisi noille Knickerbockereille. Sillä täytyy olla hieno nimi,
jotain kuninkaallista, ymmärrätkös, ei mikään uppoa Knickerbockereihin
paremmin kuin kuninkaalliset. "Prinssi Murri" tai "Prinssi Pirre",
miltäs se kuulostaisi? Mutta ei sentään, nehän ovat kollikissojen
nimiä. Mutta sanopas, Sam, mikä olikaan se sinun kotisaaresi nimi?

-- Analostan.

-- Voi peijakas! Analostanin prinsessa -- sehän passaa kuin nyrkki
silmään. Näyttelyn ainoa analostanilainen rotukissa! Mainiota! miehet
nauraa räkättivät yhteen ääneen.

-- Mutta meillä pitää olla sukutaulukin, ymmärrätkös?

Niinpä he tekaisivat kissalle pitkän sukutaulun tavanmukaiseen malliin.
Sitten Sam lainasi mustan silkkihatun ja vei eräänä pimeänä iltapäivänä
kissan sukutauluineen päivineen näyttelypaikan ovelle. Musta mies osasi
käyttäytyä arvokkaasti. Hän oli näet ollut Sixth Avenuella parturina
ja pystyi näiden muutamien minuuttien ajaksi saamaan esiintymiseensä
enemmän loistoa ja ylhäisiä eleitä kuin Jap Malee koko ikänään, ja
siinä epäilemättä syy, miksi Analostanin prinsessa otettiin niin
huomaavaisesti vastaan kissanäyttelyyn.

Jap oli hyvin ylpeä päästyään mukaan näyttelyyn, mutta tunsi samalla
laitakaupungin kasvatin suurta kunnioitusta yläluokkaa kohtaan, ja
kun hän avajaispäivänä tuli ovelle, hän masentui tyystin nähdessään
sellaisen määrän vaunuja ja silkkihattuja. Ovenvartija katsoi häneen
terävästi, mutta nähtyään lipun päästi hänet kuitenkin sisään, koska
piti häntä jonkun näytteillepanijan tallirenkinä.

Salissa oli pitkien häkkirivien edessä samettimatot. Jap hiiviskeli
arkana laitimmaisilla käytävillä ja näki monenlaisia kissoja, joista
toisilla oli punaiset, toisilla siniset nauhat. Hän kurkisteli joka
puolelle, mutta ei uskaltanut kysyä omaa kissaansa, sillä häntä
värisytti jo pelkkä ajatuskin, mitä tämä loistava seurapiiri mahtaisi
sanoa, jos se saisi tietää, minkä metkun hän oli sille tehnyt.

Hän oli kiertänyt kaikki sivukäytävät ja nähnyt monta palkinnon
saajaa, mutta ei merkkiäkään takapihan kissasta. Keskikäytävällä
oli enemmän väkeä. Hän suuntasi nyt kulkunsa sinne, mutta kun hän
ei vieläkään nähnyt omaa kissaansa, hän arveli että tuomarit olivat
varmaan keksineet petoksen ja hylänneet sen. Vähät siitä, hän oli joka
tapauksessa päässyt näyttelyyn ja tiesi nyt, mistä tapaisi arvokkaita
persian- ja angorakissoja.

Keskimmäisessä rivissä olivat valiokissat. Siellä oli kova tungos.
Käytävä oli aidattu köysillä ja kaksi poliisia piti yleisöä
liikkeellä. Jap työntyi joukkoon, mutta ei nähnyt päiden ylitse, ja
vaikka hyvinpukeutuneet katsojat koettivatkin väistää hänen huonoja
vaatteitaan, ei hän päässyt tunkeutumaan kyllin lähelle. Huomautuksista
hän kuitenkin arvasi, että näyttelyn helmi oli siellä.

-- Onpa se kaunis! sanoi eräs pitkä nainen.

-- Ja miten hienostunut! vastasi toinen.

-- Näkee jo päältäkin, että sen esivanhemmat ovat eläneet monien
sukupolvien ajan hienoissa piireissä.

-- Haluaisinpa omistaa tuon upean eläimen!

-- Kuinka tyynen arvokas se onkaan!

-- Sen sukupuu juontaa juurensa kuulemma aina faaraoihin saakka.

Ja likainen pikku Jap ihmetteli mielessään, kuinka hän ylimalkaan oli
rohjennut lähettää takapihan kissansa moiseen seuraan.

-- Suokaa anteeksi, rouva. Näyttelyn johtaja tunkeutui joukon läpi.
-- "Eläinten ystävän" taiteilija on tullut piirtämään lehteään varten
kuvaa näyttelyn helmestä. Saanko pyytää teitä siirtymään hiukan. Sillä
tavalla -- kiitos.

-- Voi, herra johtaja, voisitteko millään taivuttaa omistajaa myymään
tuon kauniin eläimen?

-- Hm, en oikein tiedä, vastasi puhuteltu. -- Olen kuullut, että hän
on hyvin varakas ja vaikeasti tavoitettavissa, mutta yritän parastani,
rouva. Kuulin hänen hovimestarinsa kertovan, että hän oli hyvin haluton
luovuttamaan aarrettaan koko näyttelyyn. Te siellä, siirtykäähän pois
tieltä, ärjäisi johtaja, kun nukkavieru pieni mies työntyi innokkaasti
taiteilijan ja siniverisen kissan väliin.

Mutta epäilyttävämaineinen ystävämme halusi tietää, mistä
arvokkaimmat kissat oli löydettävissä. Hän pääsikin niin lähelle,
että näki vilauksen häkistä ja plakaatista, jossa ilmoitettiin,
että Knickerbockerin lemmikkieläinten näyttelyn sinisen nauhan ja
kultamitalin oli saanut "jalorotuinen Analostanin prinsessa, jonka J.
Malee, Esq., tunnettu eläinten ystävä, on tuonut maahan ja asettanut
näytteille. (Ei ole myytävänä.)"

Jap pidätti henkeään ja vilkaisi uudestaan. Totta se oli, ei
siitä mihinkään päässyt! Tuolla korkealla, kullatussa häkissä,
samettityynyllä ja neljän poliisin vartioimana istui hänen takapihan
kissansa mustalaikkuinen turkki säihkyen, sinertävät silmät puoleksi
suljettuina ja näytti olevan lopen kyllästynyt koko touhuun, josta se
ei ymmärtänyt tuon taivaallista.


7

Jap Malee maleksi häkin lähettyvillä tuntikausia nauttien katsojien
huomautuksista ja juopuen maineen loisteesta, jollaista hän ei ollut
eläissään kokenut eikä edes kuvitelmissaan uskonut mahdolliseksi. Mutta
hän ymmärsi, että hänen oli viisainta pysyä tuntemattomana; hänen
"hovimestarinsa" sai hoitaa koko asian.

Takapihan kissan ansiosta näyttelystä tuli menestys. Joka päivä
kissan arvo nousi omistajan silmissä. Hän ei tiennyt, mitä kissoista
maksettiin ja luuli maininneensa kerrassaan huippuhinnan, kun
"hovimestarinsa" välityksellä valtuutti johtajan myymään Analostanin
prinsessan sadasta dollarista.

Tällä tavoin takapihan kissa joutui siis muuttamaan näyttelystä
erääseen Fifth Avenuen taloon. Aluksi sen käyttäytyminen oli
merkillisen kesytöntä. Sen vihamielisen suhtautumisen hyväilyihin
selitettiin kuitenkin johtuvan siitä, että se aito ylimysten tapaan
vieroksui liikaa tuttavallisuutta. Kun se pakeni sylikoiraa ja hyppäsi
keskelle päivällispöytää, se osoitti muka syvälle juurtunutta, joskin
harhaan osunutta halua välttää alentavia tuttavuuksia. Hyökkäys
kanarialinnun kimppuun annettiin anteeksi sillä perusteella, että
se itäisessä kotimaassaan oli tottunut toimimaan itsevaltaisesti.
Erityisesti ihailtiin sen ylhäistä tapaa ottaa kansi maitokannun
päältä. Sen vastenmielisyys silkillä vuorattua koriaan kohtaan ja yhä
uudistuvat hyökkäykset ikkunoita vasten voitiin helposti selittää: kori
oli liian yksinkertainen, eikä sen kuninkaallisessa kodissa käytetty
ikkunalaseja. Sen tapa liata lattiamatot oli vain osoitus itämaisesta
kasvatuksesta. Ja se taas, ettei se monista yrityksistään huolimatta
onnistunut saamaan kiinni varpusia korkeiden muurien ympäröimällä
takapihalla, oli todiste kuninkaallisen kasvatuksen veltostuttavasta
vaikutuksesta. Sitä ruokittiin ja hemmoteltiin, näyteltiin ja
kiiteltiin, mutta se ei ollut onnellinen. Sillä oli koti-ikävä! Se
kynsi kaulassaan olevaa sinistä nauhaa, kunnes sai pois sen; se hyppäsi
ikkunalasia vasten, koska luuli pääsevänsä siitä ulos; se karttoi
ihmisiä ja koiria, koska ne olivat aina olleet sille vihamielisiä ja
pahoja; ja se istui ja katseli ikävöivästi ikkunasta näkyviä kattoja ja
takapihoja ja toivoi pääsevänsä tutustumaan niihin.

Mutta sitä vartioitiin visusti eikä laskettu milloinkaan ulos,
ja niinpä se pääsi nauttimaan onnellisista roskapönttöretkistä
vain silloin, kun nämä riemun kätköt olivat vielä sisällä. Eräänä
maaliskuun iltana, kun niitä vietiin ulos riviin odottamaan varhaista
aamutyhjennystä, Analostanin prinsessa kuitenkin huomasi tilaisuutensa
tulleen, pujahti ulos ovesta ja katosi näkyvistä. Siitä syntyi tietysti
iso hälinä; mirri ei tiennyt siitä mitään eikä välittänyt tietääkään --
sen ainoa ajatus oli päästä kotiin.

Saattoi olla puhdas sattuma, että se lähti juuri Gramercy Grange Hillin
suuntaan, mutta sinne se kuitenkin päätyi useiden pikku seikkailujen
jälkeen. Entä sitten? Sillä ei ollut kotia eikä ruokaa. Mutta nälästä
huolimatta se tunsi itsensä kumman onnelliseksi. Se piiloutui vähäksi
aikaa erääseen puutarhaan. Idästä alkoi puhaltaa raaka tuuli, mutta
mirrille se toi tutun tervehdyksen; ihminen olisi sanonut sitä
epämiellyttäväksi sataman hajuksi, mutta mirrille se oli tervetullut
viesti kotoa. Se lähti juoksemaan itään suuntautuvaa katua pitkin,
pujahteli läpi puutarha-aitojen, pysähtyi silloin tällöin hetkeksi,
ylitti kadun hakeutuen varjon puolelle ja tuli lopulta satamaan ja
veden partaalle. Mutta paikka oli vieras. Sen oli käännyttävä joko
pohjoiseen tai etelään.

Jokin voima sai sen lähtemään kohti etelää. Se puikkelehti
telakoiden ja koirien, ajoneuvojen ja kissojen, lahdenpolvekkeiden
ja lauta-aitojen välitse ja saapui tunnin tai parin kuluttua tuttuun
ympäristöön tuttujen tuoksujen pariin. Aurinko ei ollut vielä ehtinyt
nousta, kun se jo pujahti väsyneenä ja kipein jaloin tutun aidan
tutusta rakosesta ja kiipesi tutun muurin yli omaan takapihaansa,
lintukellarin taakse -- samaan korppulaatikkoon, jossa se oli nähnyt
päivänvalon.

Olisipa Fifth Avenuen perhe nähnyt mirrin itämaisessa
kotiympäristössään! Levättyään perusteellisesti se nousi tyynesti
korppulaatikosta, lähti astelemaan kellariin vieviä portaita ja ryhtyi
taas entiseen tapaan haeskelemaan syötävää. Ovi aukeni ja kynnyksellä
seisoi neekeri. Hän huusi sisällä olevalle lintukauppiaalle:

-- Tulkaahan tänne, pomo! Eiköhän tuolla ole vain se Analostanin
prinsessa. Se on tullut takaisin!

Jap ennätti parahiksi näkemään, miten kissa kiipesi muurin päälle. He
kutsuivat sitä houkuttelevalla ja mairealla äänellä:

-- Kis, kis, kis! Tulehan nyt, kisuparka, tule! Mutta mirri ei
suostunut tulemaan, vaan katosi ja ryhtyi metsästämään suuhunpantavaa
entiseen tapaan.

Analostanin prinsessa oli ollut Japille onnenpotkaus -- kellariin
oli sen ansiosta hankittu monenlaisia mukavuuksia ja häkkeihin uusia
vankeja. Oli sen vuoksi tuiki tärkeätä saada hänen kuninkaallinen
korkeutensa taas kiinni. Sille pantiin syötiksi lihantähteitä ja muita
vastustamattomia houkutuksia, ja viimein se nälän pakottamana hiipi
laatikkoonsa, jossa oli suuri kalanpää. Väijyksissä ollut neekeri
nykäisi nuorasta, joka laukaisi kannen, ja tuossa tuokiossa Analostan
oli jälleen kellarissa muiden vankien joukossa.

Jap oli sinä aikana tutkinut ahkerasti "kadonneita ja löydettyjä"
-palstaansa. Ja siinä se tosiaan oli: "Kahdenkymmenen viiden dollarin
palkkio", jne. Vielä samana iltana herra Maleen hovimestari meni Fifth
Avenuen taloon viemään kaivattua kissaa.

-- Herra Malee lähettää tervehdyksensä. Analostanin prinsessa palasi
entisen omistajansa taloon. Herra Malee on iloinen voidessaan toimittaa
sen takaisin uudelle omistajalleen.

Herra Maleelle ei tietenkään voitu maksaa löytöpalkkiota, mutta
hovimestarin laita oli toinen ja hän osoitti selvästi, että toivoi
saavansa luvatun palkkion ja vähän ylikin.

Kissaa vartioitiin sen jälkeen erittäin huolellisesti; mutta nytkään
se ei iloinnut helpoista päivistään, puhumattakaan että olisi lakannut
kaipaamasta entistä elämäänsä leipähuolineen kaikkineen. Se tuli yhä
hurjaluontoisemmaksi ja tyytymättömämmäksi.


8

Kevät puki New Yorkia parhaimpiinsa. Likaiset pikku varpuset hyppivät
toistensa yli rähistessään katuojissa, kissat mourusivat kaiket yöt
ja Fifth Avenuen perhe suunnitteli maalle muuttoa. Tavarat pakattiin,
talo lukittiin ja sitten matkustettiin kahdeksankymmenen kilometrin
päässä sijaitsevalle maatilalle. Mirri seurasi tietysti mukana koriin
suljettuna.

-- Sitä se juuri tarvitseekin, ilmaston vaihdosta ja uutta ympäristöä,
jotta se vieraantuisi entisestä omistajastaan ja lakkaisi ikävöimästä.

Kori nostettiin keinuviin kieseihin. Takapihan kissa tunsi uusia
ääniä ja hajuja, jotka tulivat ja menivät. Käännyttiin. Sitten kuului
lukemattomien jalkojen jytinää, ja kori keikkui entistä kovemmin.
Hetken oli rauhallista, mutta pian tuli taas suunnanmuutos, sitten
muutamia napsahduksia ja paukahduksia, kajahti pitkä kimakka vihellys
ja valtavan ulko-oven kellot kilahtivat, sitten jyrinää, suhinaa ja
ilkeätä hajua, inhottavaa hajua, voimistuvaa ja kerrassaan puistattavaa
hajua, kuolettavaa, karmivan myrkyllistä katkua ja sitten jyrinää,
johon mirriparan naukaisut täysin hukkuivat, mutta kun se oli jo
saavuttanut kestokykynsä rajan, tuli helpotus. Mirri kuuli kolinaa ja
kalinaa. Tuli valoa ja ilmaa. Sitten kuului miehen huuto: "Junanvaihto
kadulle satakaksikymmentä viisi matkustaville", vaikka se kissan
korvissa kuulosti vain pelkältä kiljumiselta. Jyrinä melkein lakkasi
-- nyt se lakkasi kokonaan. Myöhemmin sama tärskähtely, rymy ja kova
melske alkoi uudelleen, mutta haju ei ollut enää yhtä myrkyllistä;
jyrinää, tärinää, kirskunaa, pysähtelyä, kalinaa ja kolinaa; oli
hajuja, töyssähdyksiä, lisää hajuja ja töyssähdyksiä -- milloin
voimakkaita, milloin heikkoja -- kaasua, savua, kirskahduksia, kellojen
kilinää, tärinää, pauhua, jyrinää ja uusia hajuja, risahduksia,
rasahduksia, kallistumista, ryminää ja yhä enemmän hajuja, mutta suunta
tuntui sentään pysyvän tänä aikana entisellään.

Kun viimein pysähdyttiin, pilkotti päivä korin rakosista.
Kissaruhtinatar nostettiin taas keinuviin vanhanmallisiin
perhekieseihin. Nyt poikettiin syrjään äskeisestä suunnasta, ja tuota
pikaa alkoi kuulua pyörien ritinää ja ratinaa. Siihen sekoittui kohta
uusi ja kauhistuttava ääni, koirien -- isojen ja pienten - haukunta, ja
se kajahti pelottavan läheltä. Kori nostettiin kieseiltä, ja takapihan
kissa oli saapunut maaseutukotiinsa.

Kaikki olivat ylenpalttisen ystävällisiä ylhäissukuiselle kissalle,
jotta se viihtyisi hyvin, mutta jostain syystä kukaan ei miellyttänyt
mirriä, ellei ehkä iso lihava keittäjä, jonka se keksi astellessaan
keittiöön. Analostanin prinsessa ei ollut kuukausiin tavannut mitään
niin takapihantuoksuista kuin tämä rasvainen ihminen, ja se alkoi
tuntea kiinnostusta häneen.

Kun keittäjä kuuli, että kissan pelättiin karkaavan, hän sanoi:

-- Kyllä minä ne halut siitä karistan. Heti kun kissa on nuollut
käpälänsä, se pysyy kyllä kotona. Hän kaappasi luoksepääsemättömän
ylimyksen näppärästi esiliinaansa ja syyllistyi kauheaan
majesteettirikokseen sivelemällä sen käpälät paistinrasvalla.

Tietysti Mirri loukkaantui siitä -- se loukkaantui tässä talossa
kaikesta --, mutta maahan päästyään se alkoi nuolla käpäliään ja
oli ilmeisen tyytyväinen rasvan makuun. Tunnin verran se nuoleskeli
käpäliään, ja keittäjä julisti voitonriemuisena:

-- Nyt se pysyy kyllä vissisti kotona.

Ja se pysyikin, mutta osoitti hämmästyttävää ja suorastaan harmillista
mieltymystä keittäjää, keittiötä ja likasankoa kohtaan.

Vaikka sen omituiset tavat surettivatkin perhettä, oli toki hauskaa,
että Analostanin prinsessa oli nyt tyytyväisempi ja suopeampi kuin
ennen. Viikon, parin kuluttua sille annettiin enemmän vapautta. Sitä
suojeltiin kaikilta vaaroilta. Koirat opetettiin kunnioittamaan sitä.
Kenellekään talon miehistä tai pojista ei olisi juolahtanut päähän
kivittää tätä kuuluisaa rotukissaa. Ruokaa se sai niin paljon kuin
halusi, mutta oli silti tyytymätön elämäänsä. Se ei oikein itsekään
tiennyt, mitä kaipasi. Sillä oli kaikkea, mutta se kaipasi yhä jotain.
Syötävää ja juotavaa oli tosin yllin kyllin, mutta miltä maitokaan
maistui, kun sitä sai juoda suoraan kupista niin paljon kuin mieli.
Sitähän piti varastaa peltikannusta, silloin kun nälkä kurni vatsaa,
muuten se ei ollut oikean makuista eikä oikeata maitoa.

Olihan täälläkin pihamaata talon edessä ja takana ja sivuillakin,
paljon olikin, mutta se oli kauttaaltaan ruusujen myrkyttämä ja
turmelema. Hevosilla ja koirillakaan ei ollut oikeata hajua; koko
maaseutu oli luotaantyöntävän autio ja eloton -- ei muuta kuin
kyllästyttävää puutarhaa ja heinäniittyä, eikä edes yhtään asumusta tai
savutorvea silmien iloksi. Miten se sitä vihasikaan!

Vain yksi ainoa hyvältä tuoksuva pensas oli tämän kamalan puutarhan
hoitamattomassa nurkkauksessa. Mirri repi ja raastoi sen lehtiä ja
piehtaroi nautiskellen niissä. Pensas olikin täällä sen elämän ainoa
valopilkku, sillä saapumisensa jälkeen se ei ollut löytänyt ainoatakaan
mädäntynyttä kalanpäätä tai kunnon jätetynnyriä.

Kaiken kaikkiaan se ei ollut elämässään nähnyt yhtä ikävää,
vastenmielistä ja hajutonta paikkaa. Se olisi varmaan lähtenyt tiehensä
ensimmäisenä yönä, jos olisi ollut vapaa. Mutta kesti vielä viikkoja
ennen kuin vapaus koitti, ja sillä välin mieltymys keittäjään kehittyi
pidättäväksi siteeksi. Mutta koko kesän kestäneen tyytymättömyyden
jälkeen sattui eräänä päivänä joukko tapauksia, jotka herättivät
kuninkaallisen vangin takapihavaistot taas henkiin.

Maataloon oli tuotu satamasta suuri tavarakäärö. Sen sisällöllä ei ole
tässä yhteydessä suurta merkitystä, pääasia, että siitä levisi ainakin
parikymmentä kiihottavaa ja nenää kutkuttavaa sataman ja laitakaupungin
tuoksua. Muistikuvien langat ovat epäilemättä yhteydessä hajuaistiin,
ja entisyys palasi mirrin mieleen vaarallisen voimakkaana.

Seuraavana päivänä keittäjä lähti tiehensä jonkin rettelön johdosta,
jonka samainen tavarakäärö aiheutti. Pidättävä side oli nyt katkaistu.
Kävi vielä niin, että samana iltana talon nuorin poika, kamala pieni
amerikkalainen, jolla oli kuninkaallisuudesta hyvin vaillinaiset
käsitykset, sitoi peltipurkin siniverisemme häntään. Epäilemättä sen
tarkoituksena oli edistää jotain epäitsekästä kokeilua, mutta mirripä
rankaisi häntä moisesta mielivaltaisuudesta käpälällään, jossa siihen
tarkoitukseen oli viisi ongenkoukkua. Kauhistuneen amerikkalaispojan
hätähuudot saivat amerikkalaisäidin liikkeelle. Naisellisen taitavasti
hän huitaisi kirjallaan mirriä, joka kuin ihmeen kaupalla vältti iskun
ja säntäsi saman tien pakoon -- tietysti suoraan yläkertaan.

Rotta pakenee vainottuna portaita alas, koira pyrkii eteenpäin, mutta
kissa karkaa aina ylöspäin.

Mirri piiloutui ullakolle, josta sitä ei löydetty, ja odotti pimeän
tuloa. Sitten se hiipi alakertaan ja koetti jokaista ovea vuoron
perään, kunnes tapasi yhden lukitsemattomana ja pakeni mustaan elokuun
yöhön. Ihmisen silmissä yö oli pikimusta, mutta takapihan kissasta vain
harmaa, ja nyt se hiipi inhottavien pensaiden ja kukkaistutusten ohi,
näykkäsi viimeisen kerran pensaankäppyrää, joka oli ollut puutarhan
ainoa viehätys, ja lähti rohkeasti samaan suuntaan, jota keväällä oli
tullutkin.

Kuinka se saattoi löytää tien, jota ei ollut koskaan nähnyt? Kaikilla
eläimillä on jonkinlainen suuntavaisto. Ihmisillä se on hyvin heikko,
kun taas hevosilla erittäin voimakas, mutta myös kissoilla tämä kyky on
varsin kehittynyt, ja tämän salaperäisen vaistonsa johtamana se lähti
vaeltamaan länteen päin, ei mitenkään määrätietoisesti, vaan siitä
yksinkertaisesta syystä, että tietä pitkin oli helppo kulkea. Tunnissa
se käveli kolmisen kilometriä ja saapui Hudsonin joelle. Nenässään se
oli monta kertaa tuntenut, että reitti oli oikea. Haju toisensa jälkeen
oli tutunomainen. Saman kokee ihminenkin tuntiessaan heti kadun, jolla
kerran on kävellyt, vaikka siitä ensimmäisellä kerralla ei jäänyt
minkäänlaista kuvaa hänen mieleensä. Hän toteaa oitis: minähän olen
ollut täällä ennenkin.

Suuntavaisto oli siis mirrin pääasiallisena oppaana, mutta nenä se
sille kaiken aikaa vakuutti: "Olet kyllä oikealla tiellä -- tämän
paikan sivuutimme keväällä."

Jokivarressa oli rautatie. Mirri ei voinut kävellä veden yli, joten
sen täytyi kääntyä joko pohjoiseen tai etelään. Tässä tapauksessa sen
suuntavaisto oli selvä; se sanoi: "Käänny etelään", ja mirri lähti
juoksemaan kapeaa polkua, joka jäi kiskojen ja aidan väliin.



KOLMAS ELÄMÄNVAIHE


9

Kissat kiipeävät sukkelasti puuhun tai muurin yli, mutta kun on
juostava yhtä mittaa kilometrikaupalla tunti tunnin jälkeen, se
kysyykin jo koiramaista laukkaa eikä kissan tassuttelua. Vaikka
matkanteko oli helppoa ja polku oikoinen, kului tunti, ennen kuin
toiset kolme kilometriä olivat jääneet mirrin ja manalan ruusujen
väliin. Se oli uupunut ja jalkojakin kivisteli. Se oli juuri aikeissa
levätä, kun aidan luokse juoksi koira ja rupesi haukkumaan niin
lujaa aivan korvan juuressa, että mirri hypähti säikähtyneenä. Se
juoksi polkua pitkin minkä käpälistä pääsi ja vilkuili sivulleen,
pääsisikö koira aidan yli. Ei, ei vielä! Mutta se juoksi aivan rinnalla
hirmuisesti muristen mirrin kipittäessä turvallisella puolella.

Koira haukkui ja murisi yhä kovemmin ja jyrisi lopulta kuin ukkonen.
Silloin näkyi valoa. Mirri katsoi taakseen, mutta ei nähnyt koiraa,
vaan suunnattoman mustan olennon, joka lähestyi hehkuvan punainen
silmä otsassaan, sähisi ja sylki kuin kokonainen kissalauma. Mirri ei
uskaltanut hypätä aidalle vaan juoksi minkä käpälistä pääsi saavuttaen
elämänsä ennätyksen. Se juoksi kuin koira, ihan lentämällä, mutta
kaikki oli turhaa. Takaa-ajava hirviö oli aivan kintereillä, mutta ei
pimeässä tavoittanutkaan sitä, vaan syöksyi ohi ja hävisi yöhön. Kissa
kyyristyi haukkomaan henkeään, se oli nyt puoli kilometriä lähempänä
kotia kuin silloin, kun koira alkoi haukkua.

Se oli tavannut nyt ensimmäisen kerran tuon oudon hirviön, jota sen
silmät eivät tunteneet, vaikka nenä tunsikin ilmoittaen, että se oli
uusi tienviitta kotiin. Mirri lakkasi pian pelkäämästä näitä hirviöitä.
Se huomasi, että ne olivat kovin typeriä eivätkä löytäneet sitä, jos
se hiipi vain hiljaa aidan alle ja makasi alallaan. Aamuun mennessä se
kohtasi niitä useita, mutta selvisi kaikista naarmuitta.

Auringon noustessa se saapui kotimatkallaan somaan kyläpahaseen,
jossa sitä onnisti niin hyvin, että se löysi tuhkaläjästä hiukan
syötävää. Päivän se vietti lähellä tallia. Ympärillä liikuskeli pari
koiraa ja joukko pieniä poikia, jotka olivat vähällä tehdä lopun sen
elämänjuoksusta. Paikka tuntui hyvin kotoiselta, mutta sillä ei ollut
pienintäkään aikomusta jäädä sinne. Sitä ajoi eteenpäin sisäinen pakko,
ja seuraavana iltana se lähti matkaan entiseen tapaan.

Yksisilmäisten jyristeltyä sen ohi koko päivän se oli jo tottunut
niihin jatkaessaan yöllä matkaansa. Päivän se vietti ladossa pyydystäen
siellä hiiren, ja seuraava yö oli edellisen kaltainen, paitsi vastaan
tulevaa koiraa, joka ajoi sen hyvän matkaa takaisin päin. Monta kertaa
se eksyi teiden risteyksissä ja kulki pitkät matkat harhaan, mutta
kääntyi aikanaan taas etelään, oikeaan suuntaansa. Päivät se piileksi
latojen alla vältellen koiria ja pikkupoikia ja yöt se nilkutti polkua
pitkin jalat yhä arempina. Sinnikkäästi se jatkoi matkaansa kohti
etelää kilometri kilometrin jälkeen, aina vain etelämmäs huolimatta
koirista, pikkupojista, jyrisevistä hirviöistä ja nälästä -- yhä vain
eteenpäin. Nenä antoi sille aina silloin tällöin rohkaisevan tiedon:
"tässä taas haju, jonka ohitimme viime keväänä".


10

Niin kului viikko. Likaisena, syvässä alennustilassa, nilkkujalkaisena
ja väsyneenä mirri saapui Harlemin sillalle. Se ei kuitenkaan pitänyt
sillasta, vaikka herkulliset tuoksut ympäröivätkin sitä. Puolen yötä se
kuljeskeli rannalla edestakaisin ja keksi viimein, että etelään pääsi
toistenkin siltojen ylitse; se teki lisäksi vielä sen mielenkiintoisen
havainnon, että miehet olivat täällä yhtä vaarallisia kuin pojatkin.
Jostain syystä sen täytyi kuitenkin palata Harlemin sillalle, sillä
eivät vain sen tuoksut olleet tuttuja, vaan äänetkin: yksisilmäisen
juostessa sillalla kuului näet samaa merkillistä jytinää, joka keväällä
oli herättänyt sen huomiota.

Vasta iltamyöhäisellä mirri hyppäsi siltapalkeille ja alkoi hiipiä
veden yli. Se ei ollut kulkenut matkasta vielä kolmattakaan osaa,
kun vastakkaiselta rannalta tulla jyristi yksisilmäinen. Kissa
säikähti kauheasti, mutta koska se tiesi, kuinka typeriä ja sokeita
yksisilmäiset olivat, se pudotti itsensä matalalle sivupalkille ja
kyyristyi. Typerä hirviö kulki tietysti ohi mitään huomaamatta, ja
kaikki olisi käynyt hyvin, ellei se, tai toinen samanlainen, olisi
äkkiä tullut takaapäin sähisten ja sylkien. Kissaparka loikkasi
radalle ja syöksyi kohti kotirantaa. Se olisi ehkä sen saavuttanutkin,
ellei kolmas punasilmäinen, ulvova hirviö olisi tullut vastaan siltä
suunnalta. Mirri juoksi niin kovaa kuin suinkin pääsi, mutta joutui
kahden vihollisen väliin. Se ei voinut tehdä muuta kuin hypätä
epätoivoissaan ratapalkilta -- tietämättä minne. Alas, alas, alas ---
läiskis, plums, syvälle veteen ... Kylmää se tosin ei ollut, sillä oli
elokuu, mutta muuten aivan kauheaa!

Mirri sylki ja pärski pinnalle päästyään, katseli ympärilleen
nähdäkseen, uiko hirviö sen perässä, ja oikaisi sitten kohti
rantaa. Se ei ollut koskaan opetellut uimaan, mutta ui silti siitä
yksinkertaisesta syystä, että kissan asento ja liikkeet ovat samat
uidessa ja kävellessä. Koska se oli pudonnut paikkaan, joka ei sitä
miellyttänyt, se koetti tietysti kävellä pois, ja seurauksena oli,
että se ui rantaan. Kumpaiseenko rantaan? Kotiinkaipaavan vaisto
on erehtymätön: eteläranta oli ainoa, joka sille kelpasi, koska se
oli lähinnä kotia. Se kiipesi vettä valuen liejuiselle rannalle ja
rämpi kivihiili- ja multakasojen poikki niin mustan, kuraisen ja
epäkuninkaallisen näköisenä kuin kissa suinkin voi olla.

Kun jalorotuinen takapihan kissa oli tointunut mielenjärkytyksestään,
ei äskeinen sukellus enää tuntunutkaan hullummalta. Ulkonaisesti sillä
oli mukavan lämmin olo kylvyn jälkeen, sisäisesti sitä elähdytti voiton
tunne, olihan se vetänyt nenästä noita kolmea jättiläishirmua.

Sen nenä, muisti ja suuntavaisto kehottivat sitä palaamaan taas
radalle, mutta koska siellä jyristeli yhtenään noita ukkospetoja,
varovaisuus neuvoi sitä seuraamaan kotoisen tuntuista joenvartta; näin
se pelastui tunnelin sanoin kuvaamattomista kauhuista.

Neljättä päivää se joutui perehtymään East Riverin rantalaitureiden
sokkeloihin ja moninaisiin vaaroihin. Kerran se erehtyi menemään
lautalle, joka vei sen Long Islandiin, mutta se palasi seuraavalla
lautalla takaisin. Myöhään kolmantena yönä se saapui tutulle
maaperälle, siihen kohtaan, jossa se ensimmäisellä pakoretkellään oli
viettänyt yön. Siitä alkaen matka edistyi varmasti ja nopeasti. Mirri
tiesi nyt, minne oli menossa ja miten pääsisi päämääräänsä. Se osasi
nyt taitavammin väistää koiriakin. Se riensi yhä nopeammin ja tunsi
itsensä yhä onnellisemmaksi. Kohta se pääsisi käpertymään keräksi
synnyinseudullaan - omassa takapihassaan. Vielä kulmaus, ja sitten
kortteli näkyisi.

Mutta mitä nyt! Se olikin hävinnyt! Mirri ei tahtonut uskoa silmiään,
mutta muutakaan ei voinut. Siinä missä ennen olivat seisoneet,
kallistelleet, torkkuneet tai nyhjöttäneet korttelin talot, oli nyt
suuri myllätty autiomaa täynnä kiviä, puutavaraa ja kuoppia.

Mirri kiersi koko alueen. Sen sijainnista ja katukäytävien
tutunomaisuudesta se tiesi olevansa kotona. Tuossa oli asunut
lintukauppias, tuossa oli vanha takapiha. Mutta kaikki oli poissa,
hävinnyt kertakaikkiaan tuoksuineen päivineen; ja mirrin valtasi niin
syvä toivottomuus, että sen sydämeen ihan koski.

Kiintymys takapihaan oli ollut sen hallitsevin tunne. Se oli luopunut
kaikesta palatakseen kotiin, jota enää ei ollut olemassa, ja taas sen
urhea pikku sydän sai iskun. Se vaelteli mykkien tavararöykkiöiden
keskellä löytämättä lohdutusta tai syötävää. Tuho oli hävittänyt monta
korttelia ja edennyt veden partaalta taaksepäin. Tulipalo se ei ollut
ollut; semmoisen mirri oli kerran nähnyt. Näytti pikemminkin siltä,
kuin punasilmäiset hirviöt olisivat riehuneet täällä oikein joukolla.
Mirri ei tiennyt mitään siitä suuresta sillasta, jonka oli määrä alkaa
tästä samaisesta paikasta.

Auringon noustua se lähti etsimään kattoa päänsä päälle. Muuan
läheisistä kortteleista oli vielä melkein ennallaan, ja Analostanin
prinsessa vetäytyi sinne. Se tunsi muutamia sikäläisiä polkuja;
mutta tultuaan sinne, se koki taas ikävän yllätyksen: siellä aivan
vilisi kissoja joiden oli, kuten sen itsensäkin, ollut pakko lähteä
entisiltä sijoiltaan, ja kun jätetynnyrit tuotiin ulos, oli jokaisen
kimpussa monta takapihan asukasta. Maassa oli toisin sanoen nälänhätä,
ja kärsittyään sitä muutaman päivän mirrin täytyi lähteä toiseen
kotiinsa Fifth Avenuen varrelle. Mutta siellä se totesi talon
lukituksi ja autioksi. Mirri odotteli päivän verran, joutui ikävään
seikkailuun sinitakkisen ison miehen vuoksi, ja palasi seuraavana yönä
ylikansoitettuun kortteliinsa.

Syyskuu ja lokakuu jäivät taakse. Monet kissoista kuolivat nälkään tai
olivat liian heikkoja kyetäkseen pakenemaan vihollisiaan. Mutta mirri,
joka oli nuori ja voimakas, eli vielä.

Hävitetyissä kortteleissa tapahtui suuria muutoksia. Vaikka ne olivat
olleet hiljaisia sinä yönä, jolloin mirri näki ne ensimmäisen kerran,
ne olivat päivisin täynnä meluavia työmiehiä. Muuan iso rakennus, joka
takapihan kissan saapuessa oli ollut jo melko pitkällä, valmistui
lokakuun lopulla, ja nälän ahdistama mirri hiipi sangon luo, jonka
muuan neekeri oli tuonut ulos. Onnettomuudeksi se ei kuitenkaan ollut
lika- vaan kuuraussanko - vallan uusi tuttavuus niillä seuduin.
Mikä surkea pettymys, mutta lohdutuksekseen mirri tunsi sangassa
tutunomaista tuoksua. Samassa tuli hissinkuljettajaneekeri taas ulos.
Sinisistä vaatteista huolimatta hänestä lähti haju, joka vahvisti
sitä hyvää vaikutelmaa, jonka kissa oli saanut sangasta. Mirri oli
vetäytynyt kadun toiselle puolelle. Neekeri vilkaisi siihen.

-- Ei mutta, sehän on prikulleen kuin Analostanin prinsessa! Tules
tänne, kis-kis-kis! Tule nyt vaan, kuuletko! Taidat olla nälissäsikin.

Nälkä! Mirri ei ollut saanut kuukausiin kunnon ateriaa. Neekeri meni
sisälle ja palasi kohta mukanaan palanen aamiaistaan.

-- Tule, kis, kis, kis, kissi! Se kuulosti lupaavalta, mutta mirrillä
oli miehestä omat epäluulonsa. Lopulta tämä jätti lihan kadulle ja
palasi ovelle. Takapihan kissa lähestyi varovasti, haisteli lihaa,
nappasi sen suuhunsa ja pakeni kuin pieni tiikeri syömään rauhassa
saalistaan.



NELJÄS ELÄMÄNVAIHE


11

Se oli uuden aikakauden alku. Takapihan kissa saapui nyt rakennuksen
ovelle aina kun nälkä alkoi sitä ahdistaa. Sen hyvä käsitys neekeristä
vahvistui. Se huomasi nyt, ettei ollut koskaan oikein ymmärtänyt tätä.
Mies oli aina näyttänyt vihamieliseltä. Nyt hän oli takapihan kissan
ainoa ystävä.

Koko viikko oli täynnä onnea. Seitsemän oivallista ateriaa seitsemänä
päivänä peräkkäin; ja viimeisen aterian kukkuraksi se löysi vielä
mehukkaan rotanraadon, oikean herkkupalan -- se oli jo onnea se!
Takapihan kissa ei ollut elämänpäivinään tappanut täysikasvuista
rottaa, mutta nyt se sieppasi saaliin ja piilotti sen vastaisen
varalle. Ylittäessään parhaillaan katua se huomasi vanhan vihollisensa
satamakoiran, jolloin se ilman muuta peräytyi sinne missä sillä
oli ystävä. Juuri kun se lähestyi ovea, neekeri avasikin sen hyvin
pukeutuneelle herrasmiehelle, ja kumpikin huomasi saalistaan
roikottavan kissan.

-- Kas vain, siinäpä vasta kissa!

-- Niin on, herra, vastasi neekeri. -- Se on minun kissani ja oikea
rottien kauhu. Se on hävittänyt ne melkein sukupuuttoon, sen takia se
on nyt noin laihakin!

-- Vai niin, älkää antako sen nähdä nälkää, sanoi mies isännän äänellä.
-- Eikö teidän kannata ruokkia sitä?

-- Maksankaupustelija kulkee kyllä säännöllisesti, herra, mutta liha
maksaa neljännesdollarin viikossa, sanoi neekeri oivaltaen heti, että
keksinnöstä kannatti siepata itselleen ylimääräiset viisitoista centiä.

-- No, minä maksan sen.


12

-- Li-haa! Li-haa, kuului vanhan maksankaupustelijan lumoava
houkutushuuto hänen työntäessään käsikärryjään pitkin uusittua
Scrimperin kujaa, ja kissoja alkoi kerääntyä entiseen tapaan osajaolle.

Oli siinä muistissa pitämistä, kun oli mustia, valkoisia, keltaisia ja
harmaita kissoja. Ja entäs vielä niiden omistajat. Nyt oli pysähdyttävä
vielä komean uudisrakennuksenkin luona heti kun oli kääntänyt kärryt
nurkkauksen ympäri.

-- Pois tieltä, senkin kelvoton! huutaa kaupustelija ja hätistelee
kepillään asiatonta kärkkyjää avatakseen tietä pienelle harmaalle
kissalle, jolla on siniset silmät ja valkoinen kuono. Takapihan mirri
saa tavallista isomman kimpaleen ja katoaa päiväannoksilleen kohti
suurta rakennusta, johon se nyt on asianmukaisesti kiinnitetty.

Se on alkanut neljännen elämänjaksonsa, joka lupaa niin paljon onnea,
ettei se ole uskaltanut sellaista edes uneksia. Aluksi kaikki oli
ollut sitä vastaan, nyt elämä sujui sen mielen mukaan. Tuskinpa se oli
matkansa kokemuksista paljonkaan oppinut, mutta se tiesi mitä tahtoi
ja sai sen. Se oli lopultakin saavuttanut kunnianhimoisen päämääränsä:
se sieppasi molemmat varpuset eikä vain toista, kun ne katuojassa
tappelivat keskenään.

Luultavasti sillä ei ollut sen koommin aihetta pyydystää toista rottaa,
mutta neekeri hankki oitis kuolleen rotan näytekappaleeksi, milloin
arveli mirrin ruokatingin joutuvan vaakalaudalle. Kuollut rotta saa
olla porraskäytävässä, kunnes omistaja tulee; sitten se korjataan pois
anteeksipyydellen:

-- Jokos se kissa nyt taas ... On se tuo Analostanin prinsessa vaan
kauhean kova rottia jahtaamaan.

Takapihan kissalla on sen jälkeen ollut monet poikaset. Neekeri luulee
keltaista hirmua ainakin muutamien isäksi ja on luultavasti siinä
oikeassa.

Hän on myynyt kissan moneen kertaan omantunnontuskitta, sillä hän
tietää mainiosti, että on vain muutaman päivän asia, kun Analostanin
prinsessa on taas kotona. Rahat hän kai säästää johonkin rehelliseen
tarkoitukseen. Mirri on oppinut suvaitsemaan hissiä, jopa kulkemaan
sillä ylös ja alas. Neekeri väittää itsepintaisesti, että kun kissa
oli kerran yläkerrassa lihankaupustelijan huutaessa, se sai jollakin
tavalla painetuksi nappulaa ja tilasi hissin hakemaan itseään.

Se on taas kiiltävä ja kaunis. Se ei ole ainoastaan yksi niistä
neljästäsadasta, jotka kuuluvat maksakärryjä ympäröivään
sisärenkaaseen, vaan tämän piirin tunnustettu tähti. Kaupustelija
suorastaan kunnioittaa sitä. Ei edes panttilainaajan rouvan kissalla,
joka syö kermaa ja kananpaistia, ole yhtä kunnioitettua asemaa kuin
Analostanin prinsessalla.

Mutta menestyksestä, yhteiskunnallisesta asemasta, kuninkaallisesta
nimestä ja tekaistusta sukutaulusta huolimatta mirrin suurimpana ilona
on hiipiä hämärän tullen takapihoihin, sillä sydämessään se on, ja
tulee luultavasti olemaankin, sama pieni likainen takapihan kissa kuin
edellisissäkin elämänvaiheissaan.



ARNAUX KIRJEKYYHKYN TARINA


1

Menimme sivuovesta West Nineteenth Streetin varrella olevaan suureen
talliin. Hyvin hoidettujen pilttuitten mieto haju hukkui heinän
tuoksuun, kun nousimme portaita pitkälle parvelle. Sen eteläinen pääty
oli seinällä erotettu eri huoneiksi ja tutusta "kuu-uu, kuuuuu-uu"
-ääntelystä ja siihen yhtyvästä siipien viuhinasta saatoimme arvata
tulleemme kyyhkyslakkaan.

Se oli kuuluisan kyyhkysparven koti, ja tänään piti viidenkymmenen
nuoren linnun kilpailla keskenään. Lakan omistaja oli pyytänyt minut
ulkopuoliseksi kilpailutuomariksi.

Kilpailijat olivat nuoria kyyhkyjä. Ne oli viety jo kerran tai pari
vanhempiensa seurassa lyhyen matkan päähän ja päästetty palaamaan
lakkaan. Nyt niiden piti ensimmäisen kerran lentää ilman vanhempiaan.
Lähtökohdasta, New Jerseyn Elisabethista, oli pitkä matka suunnistaa
yksinään.

-- Mutta siten me erotamme joukosta hölmöt, huomautti hoitaja, siihen
pystyvät vain parhaat linnut, emmekä me muita haluakaan takaisin.

Lennolla oli toinenkin tarkoitus. Sen piti samalla olla kilpailu niiden
kesken, jotka palasivat takaisin. Lakkaa hoitavat miehet samoin kuin
useat naapuriston asianharrastajatkin veikkasivat kuka minkin kyyhkyn
puolesta. He kokosivat voittajaa varten palkinnon, ja minun tärkeänä
tehtävänäni oli ratkaista, mikä linnuista voittaisi sen. Palkintoa ei
saisi ensimmäinen, joka palasi takaisin, vaan se joka tuli ensimmäisenä
lakkaan, sillä kyyhkystä, joka saapui vain sen läheisyyteen
ilmoittautumatta heti kotona, ei ole suurta hyötyä viestinkuljettajana.

Kirjekyyhkyillä ei ole mitään tiettyä väriä eikä yhtä koristeellista
höyhenpukua kuin näyttelylinnuilla. Niiden jalostuksessa ei kiinnitetä
huomiota ulkomuotoon, vaan nopeuteen ja henkisiin lahjoihin.
Niiden pitää olla uskollisia kodilleen ja kyetä palaamaan sinne
erehtymättä. Nykyisin otaksutaan, että suuntavaisto sijaitsee korvan
kalvosokkelossa. Millään toisella eläimellä ei ole yhtä hyvää
paikallis- ja suuntavaistoa kuin kirjekyyhkyllä, ja ainoa näkyvä merkki
siitä on suuri kuhmu kummankin korvan yläpuolella ja erinomaiset
siivet, jotka täydentävät linnun varusteet, jotta se voisi noudattaa
sisäistä ääntään ja palata rakkaaseen kotiinsa. Nyt joutui viimeinen
erä nuorista kyyhkyistä kokeeseen, jossa mitattaisiin niiden henkiset
ja ruumiilliset ominaisuudet.

Vaikka saapuvilla oli paljon todistajia, pidin kuitenkin parhaana
sulkea kyyhkyslakan luukut, yhtä lukuunottamatta, ja olla valmiina
sulkemaan senkin heti kun ensimmäinen oli saapunut.

En koskaan unohda sen päivän tunnelmia. Minua oli varoitettu:

-- Ne lähtevät matkaan kello kaksitoista, ja niiden pitäisi palata
puoli yhdeltä; mutta pitäkää varanne, sillä ne tulevat kuin
myrskyvihuri. Tuskin näette niitä, ennen kuin ne jo ovat sisällä.

Seisoimme rivissä lakan sisäpuolella kurkistellen ulos seinänraoista
tai puoliavoimesta luukunaukosta ja tähyillen innokkaasti
taivaanrantaa, kun joku huusi:

-- Katsokaa, tuolla ne tulevat!

Ne lehahtivat näkyviin kuin valkoinen pilvi ja kiitivät matalalta
kaupungin kattojen yli suuren savupiipun ympäri; ne olivat perillä
kaksi sekuntia sen jälkeen, kun ne ensiksi huomattiin. Niin yhtäkkinen
ja lyhytaikainen oli valkea leimahdus ja siipien suhina, että yllätyin
varuillaolostani huolimatta. Olin tuon ainoan avoimen luukun ääressä.
Viheltävä sininen nuoli ampaisi sisään, iski sulillaan kasvoihini,
meni ohi. Tuskin ennätin sulkea luukun, kun miehet puhkesivat
riemunkiljuntaan.

-- Arnaux! Arnaux! Johan minä sanoin! Mainio lintu. Vain kolmen
kuukauden ikäinen ja voittaa jo -- siinä vasta lintu! ja Arnaux'n
omistaja hyppi ilosta, enemmän linnun kuin voittamansa rahasumman
vuoksi.

Miehet istuutuivat tai polvistuivat katsomaan sitä kunnioittavasti, kun
se joi ahnaasti vettä ja rupesi syömään.

-- Katsokaa noita silmiä ja siipiä, ja oletteko koskaan nähneet
tuollaista rintaa? Ja sisukas se on kuin mikäkin, kehuskeli omistaja
vähäpuheisille, joiden linnut olivat hävinneet.

Se oli Arnaux'n ensimmäinen maineteko. Viisikymmenpäisen valioluokan
parhaana lintuna sillä oli loistava tulevaisuus edessään.

Sille annettiin kirjekyyhkyjen pyhän ritarikunnan hopeinen
nilkkarengas, johon oli kaiverrettu sen numero 2590 C -- numero, joka
sanoo paljon kyyhkyjen kasvattajille.

Ainoastaan neljäkymmentä kyyhkyä oli palannut koelennoltaan
Elisabethista. Niin tavallisesti käy. Toiset olivat heikkoja ja jäivät
jälkeen, toiset tyhmiä ja eksyivät. Näin yksinkertaista valintaa
käyttäen kyyhkyjen omistajat kehittivät lintujensa tasoa. Kymmenestä
puuttuvasta linnusta viittä ei nähty sen koommin, mutta viisi palasi
myöhemmin samana päivänä, ei yhtaikaa vaan yksitellen; viimeinen
viivyttelijöistä oli iso kömpelö sinikyyhky. Mies, joka silloin sattui
olemaan lakassa, huusi:

-- Nyt tulee se sininen paksukallo, jonka puolesta Jakey löi vetoa. En
uskonut, että se palaa ensinkään. Se olisi voinut jäädä sille tielleen,
sillä minusta siinä on vähän kupukyyhkyn vikaa.

Iso sininen, jota sanottiin myös "Nurkkalaatikoksi" pesän mukaan, jossa
se oli syntynyt, oli alun pitäen ollut erittäin vankkatekoinen. Vaikka
linnut olivat jokseenkin saman ikäisiä, se oli kasvanut nopeasti muita
isommaksi ja kauniimmaksi, mutta silti kasvattajat eivät siitä paljon
piitanneet. Se oli hyvin itsetietoinen ja osoitti jo varhain taipumusta
pienempien serkkujensa sortamiseen. Omistaja ennusti sille suurta
tulevaisuutta, mutta tallimies Billyllä oli omat epäilynsä sen kaulan,
ison kuvun, ryhdin ja liikapainon vuoksi.

-- Eihän lintu voi millään saavuttaa hyvää aikaa, kun se työntää
edessään tuollaista tuulipussia. Ja noin pitkät koivetkin ovat vain
kuollutta painoa, eikä sen kaulakaan ole hyvän mallinen, tuhahti Billy
kerran halveksivasti suorittaessaan parvessa aamusiivousta.


2

Lintuja harjoitettiin sen jälkeen säännöllisesti. Lähtöpaikkaa
siirrettiin joka päivä neljäkymmentä tai viisikymmentä kilometriä
kauemmaksi ja sen suuntaa muutettiin, kunnes kirjekyyhkyset tunsivat
New Yorkin ympäristön kahdensadan viidenkymmenen kilometrin säteellä.
Alkuaan viidenkymmenen linnun parvi hupeni kahteenkymmeneen, sillä
rankka harjoitusmenetelmä karsii heikkojen ja huonojen lisäksi myös
ne kyyhkyt, jotka ovat tilapäisesti alikunnossa, loukkaantuneet tai
erehtyneet syömään liikaa ennen matkalle lähtöään.

Parvessa oli nyt paljon oivallisia kyyhkyjä, leveärintaisia,
kirkassilmäisiä, pitkäsiipisiä lintuja, jotka olivat nopeita lentäjiä
ja tietämättään valmiit minkälaisiin uhkayrityksiin tahansa, sillä
niiden oli määrä toimia ihmisen viestinkuljettajina hädän hetkellä.
Väriltään ne olivat enimmäkseen valkoisia, sinisiä tai ruskeita.
Niillä ei ollut mitään yhtenäistä virka-asua, mutta jokaisella tämän
valikoidun joukon yksilöllä oli jalon viestikyyhkyn kirkkaat silmät
ja korvapullistumat; ja paras ja vahvin niistä oli pikku Arnaux,
joka melkein aina oli ensimmäisenä perillä. Levossa ollessa siinä
ei huomannut mitään erikoista, sillä nyt koko parvella oli hopeinen
nilkkarengas, mutta ilmassa Arnaux osoitti, mikä se oli miehiään, ja
kun koppa avattiin lähdön merkiksi, Arnaux lähti matkaan ensimmäisenä,
nousi siihen korkeuteen, jossa paikallisten häiriöiden oli todettu
aiheuttavan vähiten haittaa, aavisti missä päin oli koti ja lähti
lentämään sitä kohti välillä syömättä, juomatta tai seuraa etsimättä.

Huolimatta Billyn ennusteluista nurkkalaatikon iso sininen oli yksi
kahdestakymmenestä valitusta. Useimmiten se palasi myöhään, ei koskaan
ensimmäisenä, ja kun se joskus saapui tuntikausia toisten jälkeen,
huomasi heti, ettei sillä ollut nälkä eikä jano, mikä on vitkastelijan
varmin merkki. Silti se tuli aina takaisin; ja nyt sillä, kuten
muillakin, oli nilkassaan pyhä rengas ja numero, jolla sen mahdolliset
urotyöt kirjattaisiin. Billy halveksi lintua, koska sitä ei voinut
verrata Arnaux'hon, mutta omistaja oli toista mieltä.

-- Odotas vain, kyllä se vielä näyttää. Hedelmä joka pian kypsyy, pian
mätäneekin, ja olen aina huomannut, että paras lintu on aluksi hitain
näyttämään mihin se pystyy.

Ennen kuin vuosi oli kulunut, pikku Arnaux'lla oli tilillään ennätys.
Kyyhkyjen on vaikeinta lentää merellä, koska siellä ei voi suunnistaa
maamerkkien mukaan, ja pahimmillaan meri on sumussa, jolloin aurinko
on pyyhkäisty näkymättömiin, puhumattakaan muista johtotähdistä. Mutta
vaikka muisti, näkö ja kuulo eivät enää pysty auttamaan viestikyyhkyä,
sillä on jäljellä vielä yksi opastaja: synnynnäinen suuntavaisto, jossa
sen voima piileekin. On vain yksi asia, joka voi sen hävittää, ja se on
pelko, niinpä sillä pitää olla rohkea pikku sydän uljaiden siipiensä
kätkössä.

Arnaux oli kahden muun koulutettavan linnun kanssa viety
valtamerilaivaan, joka oli matkalla Eurooppaan. Kyyhkyt oli määrä
laskea irti heti, kun oli päästy maan näköpiiristä, mutta sattuikin
tulemaan sankka sumu, joka esti sen. Höyrylaiva vei linnut mukanaan;
aikomus oli lähettää ne takaisin seuraavassa laivassa. Kun matkaa oli
tehty kymmenen tuntia, meni kone rikki, sumu laskeutui merelle sankkana
ja laiva ajelehti avuttomana kuin tukki. Ei voitu muuta kuin panna
pilli viheltämään apua, vaikka hyvin tiedettiin, kuinka hyödytöntä
se oli. Sitten muistettiin kyyhkyt. Valittiin ensin Tähtiselkä
numero 2592 C. Avunpyyntö kirjoitettiin vedenpitävälle paperille,
joka kiinnitettiin vatsanpuoleisiin pyrstösulkiin. Kyyhky heitettiin
ilmaan, ja se katosi näkyvistä. Puoli tuntia myöhemmin varustettiin
nurkkalaatikon iso sininen, numero 2600 C, kirjeellä. Se lensi ylös,
mutta palasi melkein heti ja istahti takilaan. Se oli pelokkaan kyyhkyn
perikuva, mikään ei voinut saada sitä lähtemään laivasta. Se oli niin
kauhuissaan, että se saatiin helposti kiinni ja joutui häpeäkseen
takaisin häkkiinsä.

Nyt otettiin esiin kolmas kyyhky, pieni tanakka lintu. Merimiehet eivät
tunteneet sitä, mutta merkitsivät sen nilkkarenkaasta muistiin nimen ja
numeron: Arnaux, 2590 C. Se ei merkinnyt heille mitään. Mutta kyyhkyä
pitelevä upseeri huomasi, ettei sen sydän takonut niin hurjasti kuin
edellisen linnun. Sanoma otettiin isolta siniseltä. Se kuului:

    Tiistaina, kello 10.

    Akselimme katkesi kaksisataa kymmenen mailia New Yorkista.
    Ajelehdimme sumussa avuttomina. Lähettäkää nopeasti hinaaja
    auttamaan. Merkinantomme, joka lähetetään joka kuudeskymmenes
    sekunti, on yksi pitkä, yksi lyhyt vihellys.

                                         (Allekirjoitus)

Tiedonanto käärittiin kokoon, pistettiin vedenpitävään koteloon,
osoitettiin laivayhtiölle ja sidottiin Arnaux'n keskimmäisen
pyrstösulan alapuolelle.

Ilmaan heitettynä lintu kaarteli laivan ympäri, nousi sitten vähän
korkeammalle tekemään kaarroksiaan, sitten vieläkin korkeammalle,
jossa se lensi yhä laajempaa piiriä, ja aina vain korkeammalle, kunnes
hävisi kokonaan näköpiiristä. Kun sillä oli turvanaan enää vain
suuntavaistonsa, se antautui kokonaan sen johtoon. Se oli voimakas eikä
sitä horjuttanut pelko, tuo vaarallinen hirmuvaltias.

Epäröimättä Arnaux lähti matkaan pysyen suunnassaan yhtä järkkymättä
kuin kompassin neula. Oli kulunut vain minuutti siitä kun se
lähti häkistä, ja nyt se jo kiiti suoraan kuin valonsäde kohti
syntymälakkaansa -- ainoaan paikkaan maailmassa, jossa se tunsi itsensä
onnelliseksi.

Billy oli sinä iltapäivänä työvuorossa. Hän kuuli siipien suhahduksen,
ja sininen lentäjä hulmahti ullakolle rientäen oikopäätä juomaan. Sen
kulautellessa vettä suun täyden toisensa jälkeen päivitteli Billy:

-- Sinäkö se oletkin, kaunokainen.

Kyyhkyjen kasvattajan tapaan hän veti sitten nopeasti kellon taskustaan
ja totesi sen olevan neljätoista neljäkymmentä. Samassa hän huomasi
linnun pyrstössä sidenuoran. Hän sulki oven ja asetti haavin sukkelasti
Arnaux'n päähän. Tuota pikaa hänellä oli käärö kädessään, ja parin
minuutin kuluttua hän oli jo matkalla yhtiön toimistoon, sillä tiedossa
oli runsaat juomarahat. Siellä hän sai kuulla, että Arnaux oli lentänyt
meren yli sumussa kolmesataa neljäkymmentä kilometriä neljässä tunnissa
ja neljässäkymmenessä minuutissa, ja tunnin kuluttua oli anottu apu jo
matkalla kohti kovaonnista alusta.

_Kolmesataa neljäkymmentä kilometriä meren yli neljässä tunnissa ja
neljässäkymmenessä minuutissa!_ Se oli uljas saavutus. Se merkittiin
viestikyyhkyskerhon aikakirjoihin. Jonkun pidellessä kiinni Arnaux'ta
seuran sihteeri painoi sen oikean siiven lumivalkoiseen etusulkaan
kumileimasimella ilmoituksen uroteosta sekä päivämäärän ja linnun
tunnistusnumeron. Tähtiselkää, sitä toista lintua, ei koskaan kuulunut
takaisin. Luultavasti se tuhoutui merellä.

Nurkkalaatikon iso sininen palasi hinaajalla.


3

Se oli Arnaux'n ensimmäinen julkinen saavutus. Toisia seurasi nopeassa
tahdissa, ja vanhassa kyyhkyslakassa saatiin nähdä monta merkillistä
tapausta, joiden keskipisteenä oli Arnaux.

Eräänä päivänä tallin eteen pysähtyivät vaunut; valkohapsinen herra
astui niistä ulos, kiipesi pölyisiä portaita parvelle ja istui koko
aamupäivän Billyn luona. Kultasankaisten silmälasiensa takaa hän
katseli ensin papereitaan, sitten kaupungin kattojen yli, mutta mitä
hän odotti ja tähyili? Tietoja pienestä paikasta, jonne oli matkaa
vain kuusikymmentä viisi kilometriä. Ne tiedot olivat hänelle erittäin
tärkeitä, ne joko pelastivat hänet tai saattoivat perikatoon. Hänen oli
saatava ne käsiinsä sähkösanomaakin nopeammin. Sähköttäminen merkitsi
ainakin tunnin viivytystä kummassakin päässä. Mikä oli nopein tapa
saada tietoja kuudenkymmenenviiden kilometrin päästä? Siihen aikaan
oli vain yksi keino: hyvä kirjekyyhky. Hinnalla ei ollut väliä, kunhan
hän vain voitti. Parhaista parhaan hän halusi, maksoi mitä maksoi, ja
Arnaux, jonka siipiin oli lähtemättömästi painettu tiedot seitsemästä
maineteosta, valittiin kuljettamaan viestiä.

Kului tunti, toinenkin ja kolmas oli alkamassa, kun sininen meteori
suhahti lakkaan siivet viuhuen. Billy sulki oven ja otti linnun kiinni.
Nopeasti hän katkoi langat ja antoi viestikäärön pankkiirille.

Vanha mies tuli kalman kalpeaksi, levitti paperin, sitten luonnollinen
väri palasi hänen kasvoilleen.

-- Jumalan kiitos! hän sanoi huokaisten helpotuksesta ja riensi sitten
johtokunnan kokoukseen tilanteen herrana. Pikku Arnaux oli pelastanut
hänet.

Pankkiiri halusi ostaa kyyhkyn, koska hänellä oli epämääräinen tunne,
että hänen velvollisuutensa oli jollain lailla palkita lintua, mutta
Billy selitti:

-- Siitä ei olisi mitään iloa. Ette voi ostaa kirjekyyhkyn sydäntä.
Voisitte pitää sitä vain vankinanne, mutta mikään maailmassa ei saisi
sitä hylkäämään lakkaa, jossa se on syntynyt.

Ja niin Arnaux jäi entisille sijoilleen, mutta pankkiiri ei unohtanut
sitä.

On sellaisia hylkiöitä, joiden mielestä lentävä kyyhky on luvallista
riistaa; he ampuvat sen, koska se luultavasti on kaukana kotoaan ja
koska rikosta on vaikea todistaa. Moni uljas kirjekyyhky, joka on ollut
kiidättämässä elintärkeätä viestiä, on ammuttu ja joutunut jonkun
tällaisen sydämettömän roiston paistiksi.

Arnaux'n veli, Arnolf, jolla oli siivissään jo kolme hienoa merkintää,
murhattiin juuri tällä tavoin, kun se oli viemässä kiireellistä
kutsua lääkärille. Pudotessaan kuolevana ampujan jalkoihin se levitti
voimakkaat siipensä, jolloin sen voitonmerkit paljastuivat. Sääressä
oli hopearengas, ja ampuja tunsi ankaria omantunnon soimauksia. Hän
piti huolen siitä, että sanoma tuli perille; kuolleen linnun hän
palautti Viestikyyhkyseuralle sanoen 'löytäneensä' sen. Omistaja
tuli tapaamaan häntä; ampuja sekaantui ristikuulustelussa ja joutui
tunnustamaan, että oli itse ampunut kirjekyyhkyn; tosin hän väitti
tehneensä sen sairaan naapurinsa tähden, koska tämä tarvitsi
kyyhkyspaistosta.

Kyyhkyjen kasvattajalla oli raivon kyynelet silmissään.

-- Minun lintuni, kaunis Arnolfini, joka on kaksikymmentä kertaa tuonut
tärkeitä sanomia, kolme kertaa saavuttanut ennätyksen, kaksi kertaa
pelastanut ihmishengen, ja te ammutte sen paistiksi. Voisin antaa
teidät lain kouriin, mutta se olisi liian mitätön rangaistus. Niinpä
pyydänkin teiltä vain sitä, että tulette tänne, jos teillä joskus
tulevaisuudessa on sairas naapuri, joka tarvitsee kyyhkyspaistosta.
Täältä saatte vaikka kuinka paljon piirakkakyyhkyjä. Ja jos teissä
on hitunenkaan miestä, niin älkää milloinkaan enää ampuko älkääkä
antako toisten ampua uljaita viestinkuljettajiamme, sillä ne ovat
korvaamattomia.

Tämä tapahtui siihen aikaan, kun pankkiiri oli ollut tekemisissä
kyyhkyslakan kanssa ja hän oli täynnä kiitollisuutta. Hän oli
vaikutusvaltainen mies, ja Arnaux'n sankarityöstä oli välittömänä
seurauksena, että Albanyn kaupunki sai kyyhkyjensuojelulain.


4

Billy ei ollut koskaan pitänyt nurkkalaatikon sinisestä (2600 C) ja
vaikka se yhä kuului hopearenkaallisten joukkoon, Billystä se ei ollut
minkään arvoinen. Tapaus höyrylaivalla oli todistanut sen olevan
pelkuri, sitä paitsi se oli vielä röyhkeäkin.

Kun Billy eräänä aamuna tuli parveen, siellä oli käynnissä tappelu.
Kaksi kyyhkystä, iso ja pieni, tepasteli lattialla nokkien ja piesten
toisiaan, niin että pöly ja höyhenet pöllysivät. Saatuaan ne eroon
Billy huomasi heti, että pieni oli Arnaux ja iso nurkkalaatikon
sininen. Arnaux oli tapellut oikein hyvin, mutta vastustaja oli sille
ylivoimainen, sillä iso sininen oli sitä puolta kookkaampi.

Pian selvisi, että ne olivat taistelleet sievästä pikku kaunottaresta,
jolla oli suonissaan sinisintä viestikyyhkyn verta. Sinisen koiraan
rehentely oli aina ärsyttänyt Arnaux'ta, mutta nyt pieni kaunotar teki
niistä leppymättömät vihamiehet. Billyllä ei ollut valtaa vääntää nurin
ison sinisen niskoja, mutta hän koetti aina auttaa suosikkiaan.

Kyyhkyjen avioliitot solmiutuvat vähän samaan tapaan kuin ihmistenkin.
Läheisyys on ensimmäinen ehto: järjestä pariskunta joksikin aikaa
yksiin ja anna luonnon tehdä tehtävänsä. Billy siis telkesi Arnaux'n
ja kaunottaren kahdeksi viikoksi samaan huoneeseen, ja varmistaakseen
vielä asian hän sulki siksi ajaksi ison sinisen erään joutilaan
kaunottaren kanssa toiseen huoneeseen.

Kaikki kävi juuri niin kuin pitikin. Pikku kaunotar mieltyi Arnaux'hon
ja joutilas kaunotar isoon siniseen. Alettiin rakentaa kahta pesää,
ja näytti siltä, että linnut eläisivät 'onnellisina elämänsä
loppuun asti'. Mutta iso sininen oli erittäin komea ja kaunis. Se
osasi pullistaa kupunsa, saada kaulahöyhenensä loistamaan kaikissa
sateenkaaren väreissä, niin että vakaimmankin kyyhkysrouvan sydän
heltyi siitä.

Arnaux oli tanakkuudestaan huolimatta pienikokoinen eikä se muutenkaan
ollut erityisen kaunis, ellei ottanut lukuun sen kirkkaita silmiä. Sitä
paitsi se oli usein poissa tärkeissä tehtävissä, kun taas iso sininen
maleksi lakassa ja näytteli siipiään, joissa ei ollut merkintää vielä
yhdestäkään maineteosta.

Siveyssaarnaajien tapana oli viitata alempiin eläimiin ja varsinkin
kyyhkysiin hakiessaan uskollisesta rakkaudesta esimerkkejä, ja varsin
oikeutetusti, mutta valitettavasti on poikkeuksiakin. Turmelus ei
suinkaan ole ominaista vain ihmissuvulle.

Iso sininen oli alun pitäen tehnyt Arnaux'n puolisoon syvän
vaikutuksen, ja ennen pitkää tapahtuikin jotain vallan kauheaa
aviomiehen ollessa matkalla.

Palattuaan eräänä päivänä Bostonista Arnaux huomasi, että iso sininen
oli hylännyt oman kaunottarensa, jättänyt sen nurkkalaatikkoon ja
anastanut Arnaux'n pesän ja vaimon. Siitä seurasi tietysti katkera
taistelu. Molemmat vaimot olivat sen ainoat silminnäkijät, mutta ne
pysyivät täysin välinpitämättöminä ja syrjässä.

Arnaux iski kuuluisilla siivillään, mutta ne olivat kehnot aseet,
vaikka nuhin olikin merkitty kaksikymmentä urotyötä. Sen nokka ja jalat
olivat lyhyet, kuten ainakin hyvällä kirjekyyhkyllä, mutta sen rohkea
pieni sydän ei voinut korvata ottelussa tarvittavaa ruumiillista kokoa.
Se rupesi jäämään alakynteen. Puoliso istui pesässä eikä välittänyt
asiasta tuon taivaallista, ja Arnaux olisi voinut menettää henkensä,
ellei Billy olisi tullut ajoissa hätiin. Hän oli niin vihainen, että
olisi vääntänyt päällepäsmärin niskat nurin, ellei tämä olisi päässyt
ajoissa pakenemaan ullakolta.

Billy piti Arnaux'sta hellää huolta muutaman päivän. Viikon päästä se
oli ennallaan, ja kymmenen päivän kuluttua se oli taas matkalla. Tällä
välin se oli ilmeisesti antanut anteeksi uskottomalle vaimolleen,
koska se ilman näkyvää kaunaa palasi pesäänsä. Sinä kuukautena se
saavutti kaksi uutta ennätystä. Se toi kahdeksassa minuutissa sanoman
parinkymmenen kilometrin päästä ja lensi Bostonista neljässä tunnissa.
Matkalla ollessa sitä hallitsi vain yksi tunne, kiintymys kotiin,
ja sen kutsua se noudatti joka hetki. Mutta se oli murheellinen
kotiintulo, jos vaimolla oli vähääkään sijaa sen ajatuksissa, sillä se
tapasi sen taas kuhertelemassa kilpailijan kanssa. Vaikka Arnaux olikin
väsynyt, kaksintaistelu uudistettiin heti, ja se olisi taas päättynyt
huonosti, ellei Billy olisi sekaantunut siihen. Hän erotti tappelijat,
sulki sitten ison sinisen häkkiin ja päätti tavalla tai toisella päästä
siitä eroon.

Parhaillaan järjestettiin kilpailua eri-ikäisten kyyhkyjen kesken.
Lintujen piti lentää tuhannen neljänsadan viidenkymmenen kilometrin
matka Chicagosta New Yorkiin. Arnaux oli ilmoitettu siihen
osanottajaksi kuusi kuukautta takaperin. Osallistumismaksu oli
suoritettu, ja vaikka linnulla olikin ollut kotoisia vaikeuksia, sen
ystävät olivat sitä mieltä, että sen piti osallistua kilpailuun.

Kyyhkyt lähetettiin junalla Chicagoon, jossa ne laskettiin irti vuoron
perään tasoitusajasta riippuen, viimeisenä Arnaux. Viipymättä ne
lähtivät matkaan, ja Chicagon ulkopuolella useat näistä valiolentäjistä
kerääntyivät kuin yhteissopimuksesta kilpajoukkueiksi, jotka lähtivät
kiitämään halki ilman kulkevaa näkymätöntä rataa.

Joutuessaan turvautumaan pelkästään suuntavaistoonsa kirjekyyhky
lentää luultavasti suorinta tietä, mutta tutulla reitillä se
noudattaa helposti tunnettavia maamerkkejä. Suurin osa linnuista oli
harjoitettu lentämään Columbuksen ja Buffalon tietä. Arnaux tunsi
Columbuksen tien, mutta koska Detroitinkin tie oli sille tuttu, se
Michiganin järvestä erottuaan lensi suoraan Detroitiin. Siten se voitti
takaisin tasoitusaikansa ja sai jopa monen kilometrin etumatkankin.
Taakse jäivät Detroit, Buffalo ja Rochester tuttuine torneineen ja
savupiippuineen, ja Syracusa lähestyi. Oli myöhäinen iltapäivä;
kahdessatoista tunnissa se oli jo lentänyt yhdeksänsataa viisikymmentä
kilometriä ja epäilemättä johti koko kilpailua, mutta jano, lentäjän
tavallinen kiusa, oli alkanut vaivata sitä. Liitäessään kaupungin
kattojen yli se näki kyyhkyslakan ja laskeutui parilla kolmella
kaarteella yläilmoista. Se meni lakkaan toisten lintujen perässä ja
joi ahnaasti vesikaukalosta, kuten oli tehnyt usein ennenkin. Jokainen
lakanpitäjä sallii mielihyvin kirjekyyhkyjen nauttia talon antimia.

Tällä kertaa sattui omistaja olemaan paikalla, ja hän huomasi vieraan
linnun. Hän vetäytyi hiljaa sivulle voidakseen tarkkailla sitä. Eräs
hänen omista kyyhkysistään rupesi haastamaan riitaa vieraan kanssa.
Arnaux huitoi sitä kyyhkyjen tapaan sivullepäin levitetyllä siivellään
paljastaen samalla pitkän jonon merkintöjä saavutuksistaan. Koska
mies oli asiantuntija, hänen mielenkiintonsa heräsi paikalla. Hän
nykäisi nuorasta, joka sulki lento-oven, ja tuokiossa Arnaux oli hänen
vankinaan.

Rosvo levitti siivet, jotka olivat täynnä merkintöjä. Hän luki toisen
toisensa jälkeen ja vilkaistessaan hopearenkaaseen -- kullasta sen
olisi pitänyt olla -- hän näki nimen Arnaux.

-- Arnaux! Mutta minähän olen kuullut sinusta, kaunokaiseni. Olipas
onnenpotku, kun sain kiinni sinut! hän huudahti.

Hän sieppasi sanoman linnun pyrstöstä, kehi sen auki ja luki:
"Arnaux lähti Chicagosta tänä aamuna kello 4 ja on matkalla New
Yorkiin osallistuen kilpailuun, joka on järjestetty eri-ikäisille
kirjekyyhkyille."

-- Yhdeksänsataa viisikymmentä kilometriä! Ja varovasti, melkeinpä
kunnioittavasti kyyhkysvaras pisti räpyttelevän linnun pehmustettuun
häkkiin. -- Kyllähän minä tiedän, että on hyödytöntä pidättää
sinua, mutta voin sentään saada sinusta jälkeläisiä, jotka perivät
ominaisuutesi.

Arnaux teljettiin väljään ja mukavaan lakkaan muiden vankien seuraan.
Vaikka mies oli varas, hän oli kuitenkin viestikyyhkyjen ystävä.
Hän antoi vangilleen kaikkea, mikä suinkin edisti sen mukavuutta ja
turvallisuutta.

Kolme kuukautta hän piti Arnaux'ta häkissä. Aluksi se vain käveli
kaiket päivät rautalanka-aitauksen edessä katsellen ylhäältä ja
alhaalta pakotietä, mutta neljän kuukauden kuluttua se näytti
luopuvan yrityksistään. Valpas vanginvartija ryhtyi nyt toteuttamaan
suunnitelmansa toista osaa. Hän laski sisään nuoren, ujon
kyyhkysneidon. Mutta se ei näyttänyt olevan Arnaux'n mieleinen; tämä ei
viitsinyt olla edes kohtelias sille. Jonkin ajan kuluttua vanginvartija
otti pois naaraan ja jätti Arnaux'n kuukaudeksi yksikseen.

Sitten se sai seurakseen toisen kyyhkysneidon, mutta silläkin oli
yhtä huono menestys. Tätä jatkui vuoden verran -- lumooja toisensa
jälkeen ilmestyi häkkiin. Arnaux karkotti ne joko väkivalloin tai oli
halveksivan välinpitämätön, ja aika ajoin entinen vapauden kaipuu
palasi kahta voimakkaampana, niin että se syöksyi ylös ja alas pitkin
verkkoaitausta tai hyökkäsi sitä vastaan koko voimallaan.

Kun sen siipisulat, jotka olivat täynnä merkintöjä, alkoivat sulkasadon
aikoihin lähteä, vanginvartija talletti ne aarteinaan, ja sitä mukaa
kuin uudet sulat kasvoivat tilalle, hän jäljensi niihin linnun
maineteot.

Näin kului vähitellen kaksi vuotta, ja vanginvartija oli
pannut Arnaux'n uuteen lakkaan ja antanut sen seuraksi uuden
kyyhkyskaunottaren. Sattumalta se oli aivan saman näköinen kuin
kotiin jäänyt uskoton puoliso. Arnaux jopa huomasi tulokkaan.
Kerran vanginvartija oli näkevinään kuuluisan vankinsa osoittavan
hiukan mielenkiintoa kaunotarta kohtaan, ja tämä oli aivan selvästi
pesäntekopuuhissa. Otaksuen niiden päässeen täyteen yhteisymmärrykseen
hän ensimmäisen kerran avasi vankilan oven ja päästi Arnaux'n vapaaksi.
Lentelikö se empivänä? Epäilikö se? Ei, ei hetkeäkään. Heti kun
luukku oli poissa ja tie auki, se ampaisi ulos, levitti ihmeelliset,
maineikkaat siipensä ja suomatta ajatustakaan viimeiselle Kirkelleen
syöksähti lentoon, pois vihatusta vankilasta -- kauas pois.


5

Emme voi nähdä kyyhkyn sieluun. Saatamme erehtyä kuvitellessamme, että
se rakastaa syvästi puolisoaan ja kotilakkaansa, mutta yksi asia on
ainakin varmaa: emme voi puhua kyllin kaunopuheisesti ja ylistävästi
tämän jalon linnun sammumattomasta kodinkaipuusta, jonka Jumala on
siihen istuttanut ja ihminen edelleen kehittänyt. Sanokaa sitä miksi
haluatte: pelkäksi vaistoksi, jota ihminen on harkitusti kiihottanut
palvelemaan omia itsekkäitä tarkoituksiaan, kieltäkää sen olemassaolo,
jos tahdotte, eritelkää sitä, antakaa sille toinen nimitys, mutta silti
se on olemassa kaikkivoittavana, katoamattomana voimana, niin kauan
kuin linnun urhea pikku sydän sykkii ja sen siivet kantavat.

Koti, ihana koti! Koskaan ei ole ollut inhimillistä olentoa, joka
olisi rakastanut kotiaan enemmän kuin Arnaux. Sen luontoa hallitseva
kaikkinielevä voima tukahdutti nyt koettelemukset ja surut, joita sillä
oli ollut kyyhkyslakassa. Sitä ei voinut lannistaa vuosia kestänyt
vankeus, eivät uudet ihastukset, ei kuolemanpelko. Ja jos Arnaux olisi
osannut laulaa, se olisi varmaan päästänyt voittajan riemulaulun
heittäytyessään siivilleen lähtölaudalta. Se lensi vapauteen, nousi yhä
korkeammalle sen ainoan voiman pakottamana, jota nuo maineikkaat siivet
kunnioittivat. Se kohosi yhä ylemmäs ja ylemmäs, laajensi korkeudessa
kaarroksiaan, jotka erottuivat tuhkansinisinä taivaan sineä vasten,
ja väläytteli täyteen merkittyjä valkosiipiään, kunnes ne näyttivät
tulenliekeiltä.

Kaipaus kotiin ja uskollisuus sitä ja petollista puolisoa kohtaan
kiidättivät Arnaux'ta aina vain korkeammalle ja etäämmäksi. Luultavasti
se sulki silmänsä ja korvansa kaikelta ja karkotti mielestään -- se
on varmaa -- elämänsä kaksi viimeistä vuotta liidellessään sinessä
sisimpäänsä vaipuen kuin pyhimys ja antautuen näkymättömän oppaansa
johdettavaksi.

Arnaux oli itse laivan kapteenina, mutta luotsina, karttana ja
kompassina toimi syvälle kätketty vaisto. Kolmensadan metrin
korkeudessa puiden yläpuolella kuului salaperäinen kuiskaus, ja
nuolennopeasti Arnaux nyt suuntasi lentonsa kohti kaakkoa. Sen
siivenkärkien valkoiset laikut hukkuivat pilviselle taivaalle, eikä
kunnianarvoisa syracusalaisrosvo enää koskaan nähnyt kyyhkyä.

Nopea pikajuna mennä porhalsi alhaalla laaksossa. Se oli kaukana
edellä, mutta Arnaux saavutti sen ja jätti sen jälkeensä, kuten
lentävä villisorsa jättää jälkeensä uivan piisamin. Se lensi korkealla
ylittäessään laaksot, matalalla viistäessään Chenanangon kukkulat,
joiden rinteillä tuuli tuiversi männikköä.

Haukka kohosi siivilleen tammipuussa olevasta pesästään ja liiteli
ääneti. Se oli huomannut lentäjän ja aikoi ottaa sen saaliikseen.
Arnaux ei kääntynyt oikeaan eikä vasempaan, ei noussut korkeammalle
eikä laskeutunut, eivätkä sen siivet lyöneet yhtään kertaa turhaan.
Haukka odotti edessäpäin solassa, ja Arnaux sivuutti sen, kuten hirvas
saattaa polullaan ohittaa karhun. Kotiin, kotiin! oli sen ainoa
polttava ajatus, kaiken sokaiseva halu.

Lennä eteenpäin, lennä! Välkkyvät siivet viuhtoivat uupumatta nyt jo
tuttua tietä. Tunnin kuluttua olivat Catskillin vuoret edessä. Kahdessa
tunnissa se kiiti niiden ylitse. Nyt tulivat nopeasti vastaan tutut
ystävälliset seudut, ja tuntui kuin sen siivet olisivat saaneet enemmän
voimaa. Sen sydän lauloi hiljaista laulua: Kotiin, kotiin! Samoin kuin
janoon nääntyvä matkamies tuijottaa edessään väikkyviä palmupuita,
samoin Arnaux'n kirkkaat silmät olivat kiinnittyneet Manhattanin
etäisiin savuihin.

Jalohaukka syöksyi lentoon Catskillin vuoriston harjanteelta.
Voimakkaista siivistään ylpeilevä nopea petolintu nautti nähdessään
arvoisensa saaliin. Monen monta kyyhkyä se oli kantanut pesäänsä.
Se liiteli tuulen kannattamana, syöksähteli ja voimiaan säästellen
odotti otollista hetkeä. Kuinka se tiesikään oikean hetken! Se ampaisi
kimppuun kuin välähtävä keihäs -- yksikään lintu ei pystynyt välttämään
sitä, sillä olihan se jalohaukka.

Käänny takaisin, oi viestikyyhky, ja pelasta itsesi -- kierrä
vaaralliset kukkulat! Kääntyikö se? Ei hiukkaakaan, sehän oli Arnaux!
Kotiin, kotiin, kotiin! oli sen ainoa ajatus. Jouduttuaan vaaraan se
vain lisäsi nopeuttaan; ja jalohaukka teki syöksyn -- mitä kohti? Kohti
värin leimahdusta, valkoisen pilkahdusta, mutta palasi takaisin tyhjin
toimin. Kuin lingottuna Arnaux halkoi edelleen ilmaa laakson yllä, ja
tämä valkosiipinen lintu, joka oli kuin välkkyvän sädekehän ympäröimä,
näkyi pian taivaalla enää vain pienen pienenä pisteenä. Se lensi pitkin
rakasta Hudsonin laaksoa, tuttua valtatietään, jota se ei ollut nähnyt
kahteen vuoteen.

Kun keskipäivän tuulenhenki muuttui pohjoisvihuriksi ja myllersi
joen pinnan, Arnaux laskeutui alemmaksi. Kotiin, kotiin, kotiin! Jo
kohosivat kaupungin tornit näkyviin. Kotiin, kotiin! Ohi Poughkeepsin
suuren riippusillan, joen äyräitä seuraten. Ja nyt tuulen noustua,
matalalla rantatöyrään suojissa. Matalalla, voi, liian matalalla!
Mikä hirmu oli houkutellut kesäkuussa pyssymiehen väijymään tuonne
kukkulalle rantatöyryn taakse? Mikä pahahenki käänsi hänen katseensa
taivaalla välkehtivään valkeaan pisteeseen, joka lähestyi pohjoisesta?
Voi, Arnaux, älä unohda matalalla lentäessäsi entistä pyssymiestä!
Sivuat liian matalalta tuon kukkulan. Liian matalalta -- liian myöhään!

Välähdys -- pamaus, ja surman hauli saavutti sen; osui mutta ei
pudottanut. Katkenneita höyheniä kunniamerkintöineen irtaantui
välkehtelevistä siivistä ja leijaili maata kohti. Nolla sen
merilentoennätyksestä oli tiessään. Kahdensadan kymmenen mailin sijasta
oli vain kaksikymmentä yksi mailia. Se oli häpeämätön ilkiteko!

Tumma tahra ilmestyi linnun rintaan, mutta Arnaux jatkoi vain lentoaan.
Eteenpäin! Tuokiossa oli vaara sivuutettu. Sen matka jatkui suoraan
kotia kohti, mutta ihmeellinen lentonopeus oli laskenut, nyt se oli
enää vain vajaa kilometri minuutissa. Revityissä siivissä synnytti
ilmavirta soraääniä, ja tahra rinnassa kertoi voimien murtuneen, mutta
eteenpäin, aina vain eteenpäin se lensi. Koti oli jo näkyvissä, ja
tuska rinnassa unohtui. Liidellessään Jerseyn jyrkkien rantakallioiden
luona se erotti jo selvästi kaupungin korkeat tornit. Eteenpäin, yhä
vain eteenpäin, ja hervonneesta siivestä ja sammuneesta katseesta
huolimatta sen kodin kaipuu voimistui voimistumistaan.

Hudsonin alajuoksulle saapuessaan se lensi kallioisen rantajyrkänteen,
Palisaden, suojassa yli kimaltelevan veden, yli puiden, alitse
haukkojen rosvolinnan, jossa isot julmat muuttohaukat istuivat kuin
maantierosvot konsanaan seuraamassa sen lähestymistä.

Arnaux tunsi ne ennestään. Tuossa pesässä makasi moni sanoma, joka
ei ollut koskaan saapunut perille, ja moni mainetöistä kertova
sulka oli lennähtänyt sen varustuksista. Mutta Arnaux oli uhmannut
haukkoja ennenkin, ja se lensi entiseen tapaansa: ripeästi suoraan
eteenpäin. Mutta nyt se ei ollut entisellään: kuolettava laukaus oli
kuluttanut loppuun sen voimat. Silti eteenpäin, eteenpäin! Mutta
molemmat muuttohaukat, jotka olivat odottaneet vain sopivaa hetkeä,
syöksähtivät lentoon kuin kaksi jousen sinkoamaa nuolta, voimaa uhkuen
ja salamannopeasti ne kiitivät kohti heikkoa ja uupunutta.

Emme kerro kilpailusta, joka nyt seurasi. Emme kuvaile mitä tuskaa
urhea pikku sydän tunsi, kun se näki edessään kaivatun kotinsa, jonne
ei ikinä pääsisi. Minuutissa kaikki oli ohi. Muuttohaukat kiljuivat
voitonriemussaan. Ne lensivät liidellen pesäänsä ja saalis, jonka ne
veivät kynsissään, oli loistavan pikku Arnaux'n ruumis, kaikki mitä
siitä oli jäljellä.

Ylhäällä kallioilla rosvot punasivat nokkansa ja kyntensä sankarin
elämännesteessä. Verrattomat siivet ja niiden maineikkaat muistot
hajaantuivat tietymättömiin. Ne viruivat auringossa ja sateessa,
kunnes tappajat itse tapettiin ja niiden linna ryöstettiin. Eikä
kukaan tiennyt verrattoman kirjekyyhkyn kohtalosta, ennen kuin kostaja
löysi rosvopesästä, lian ja töryn alta, monen muun samanlaisen
ohella hopearenkaan, jalon viestikyyhkyn pyhän merkin, ja luki siitä
paljonpuhuvan merkinnän:

"ARNAUX, 2590 C"



VOITOKAS SUSI


1

Oletteko kuulleet metsästelevän suden kolme huutoa: tasaisen matalan
ulvonnan, kutsuhuudon, joka ilmoittaa että saalis on keksitty, mutta
liian voimakas yksin kaadettavaksi -- kauas kiirivän, kohoavan ulinan,
jolla lauma tiedottaa verekset jäljet -- terävän haukahduksen yhtyneenä
lyhyeen ulvahdukseen, joka vaimeudestaan huolimatta on kuitenkin
viimeisen iskun julistus: "Käy kiinni"?

Ratsastin Kingin kanssa Pahanmaan kukkuloilla ja lauma erilaisia
ajokoiria juoksenteli perässämme taikka vierellä. Aurinko oli jo
laskenut, ja veriviiru osoitti kaukana Vartiovuoren takana paikan,
jonne se oli painunut. Kukkulat olivat jo hämärän peitossa, laaksot
tummina, kun lähimmästä pimennosta kiiri pitkä vavahteleva ulina, jonka
jokainen vaistomaisesti tuntee. Se on soinnukas, mutta sen sävyinen
että selkäpiitä karmii, vaikka se nykyisin onkin menettänyt uhkansa
ihmiseen. Kuuntelimme hetken. Hiljaisuuden oli rikkonut metsästelevä
susi.

-- Se on Pahanmaan Billy. Lähtee siitä ääntä, vai mitä? Se on etsimässä
illallispaistiaan.


2

Ennen vanhaan puhvelilaumain kintereillä kulkivat susilaumat, jotka
nappasivat saaliikseen sairaat, heikot ja haavoittuneet eläimet. Kun
puhvelit oli surmattu sukupuuttoon, susien ravinto kävi niukaksi, mutta
sitten tulivat naudat ja ratkaisivat pulman asettumalla puhvelien
sijaan. Siitä alkoi sota susia vastaan.

Karjatilojen omistajat lupasivat tapporahan jokaisesta surmatusta
sudesta ja järjestivät myrkkyjä ja ansoja kaikille cowboylle, jotka
vapaa-aikoinaan pyydystelivät susia. Taitavimmat heistä rupesivat
harjoittamaan sitä päätyönään ja tulivat tunnetuiksi sudenpyytäjinä.
King Ryder oli muuan heistä. Hän oli hiljainen, leppoisa mies, jolla
oli erityinen kyky ymmärtää ja vaistota eläimiä, varsinkin villihevosia
ja koiria, mutta myös susia ja karhuja, vaikka viimeksi mainittujen
suhteen hänen kykynsä rajoittuikin vain siihen, että hän aavisti, missä
ne oleskelivat ja miten niitä sai parhaiten pyydetyksi. Hän oli monet
vuodet sudenpyytäjänä, joten hämmästyin hänen sanoessaan, ettei hän
pitkäaikaisesta kokemuksestaan huolimatta ollut koskaan huomannut suden
käyvän ihmisen kimppuun.

Juttelimme usein nuotion ääressä sillä aikaa kun toiset miehet
nukkuivat, ja silloin sain kuulla sen vähän, mitä hän tiesi Pahanmaan
Billystä.

-- Kuudesti olen sen nähnyt, ja sunnuntaina näen sen seitsemännen
kerran, siitä saatte olla varma. Silloin se ottaa pitkät unet.

Ja yötuulen humistessa ja kojoottien haukkuessa ja toisinaan sankarin
itsensä keskeyttäessä kertomuksen syvältä kumpuavalla ulvonnallaan
minä sain itse tapahtumapaikalla monta lukua Vartiovuoren ison suden
tarinaan, jota olen vielä täydentänyt muualta poimimillani tiedoilla.


3

Kauan aikaa sitten, vuoden 1892 kevätpuolella, muuan sudenpyytäjä oli
saalistusmatkalla entisten tasangonasukkaiden maamerkin, Vartiovuoren,
itärinteellä. Nahat eivät tosin olleet toukokuussa kehuttavia,
mutta tapporaha oli korkea, viisi dollaria päältä ja naarassudesta
kaksinkertainen.

Mennessään eräänä aamuna purolle hän näki suden tulevan vastarannalle
juomaan. Se oli helppo laukaus, ja tarkastettuaan tappamansa eläimen
hän huomasi, että se oli imettävä naarassusi. Ilmeisestikin sillä oli
pesue jossain lähettyvillä, minkä takia hän etsi pari kolme päivää
kaikkialta sen pesäluolaa sitä kuitenkaan löytämättä.

Ratsastaessaan pari viikkoa myöhemmin viereisessä kanjonissa metsästäjä
näki suden tulevan eräästä kolosta. Ampumavalmis rihla lensi poskelle,
ja taaskin hän kartutti kokoelmaansa kymmenen dollarin päänahalla.
Hän kaivoi koloa, kunnes löysi pesän ja poikueen, mutta hämmästyi
suuresti, kun siinä ei ollutkaan vain viisi tai kuusi poikasta kuten
tavallisesti, vaan kerrassaan yksitoista, ja mikä vielä kummempaa,
ne olivat kahden kokoisia: niistä oli viisi isoa ja kuusi pientä.
Emolla oli siis kaksi eri perhettä, ja liittäessään niiden päänahat
voitonmerkkinippuunsa metsästäjälle valkeni totuus. Toinen poikue
oli epäilemättä sen naaraan, jonka hän oli tappanut kaksi viikkoa
aikaisemmin. Tapaus oli selvä: odottaessaan emoa, joka ei koskaan
palannut, pienokaiset olivat vinkuneet surkeasti ja sitä äänekkäämmin,
mitä ankarammin nälkä niitä ahdisti. Toinen emo oli ohi kulkiessaan
kuullut niiden itkun. Se oli siihen aikaan helläsydäminen, koska
itsekin oli saanut hiljan pentuja. Niinpä se otti orvot hoitoonsa,
kantoi ne omaan pesäänsä ja huolehti siellä molemmista perheistä,
kunnes pyssymies teki lopun tästä liikuttavasta tarinasta.

Moni sudenpyytäjä on tutkinut suden pesää löytämättä sieltä mitään.
Vanhat sudet tai ehkä penikat itsekin kaivavat usein pieniä sivukoloja
ja käytäviä, ja kun vihollinen murtautuu pesään, ne piiloutuvat niihin.
Pehmeä maa tukkii kolon suun ja penikat pelastuvat.

Kun sudenpyytäjä poistui voitonmerkkeineen, hän ei osannut aavistaa,
että suurin penikoista oli jäänyt pesään, ja vaikka hän olisi odottanut
vielä pari tuntia, ei hän sittenkään olisi ollut sen viisaampi.

Kun aurinko kolme tuntia myöhemmin laski, kuului kaukaa reiästä heikkoa
raapimista. Ensin ilmestyi kaksi pientä harmaata käpälää, sitten pieni
musta kuono pesän viereisestä pehmeästä hiekkakasasta. Ja viimein
pentu ilmestyi piilopaikastaan. Se oli säikähtynyt, kun pesän kimppuun
käytiin; nyt se oli ymmällään nähdessään sen moisessa kunnossa.

Pesäonkalo oli nyt kolme kertaa entistään avarampi ja päältä auki.
Lähellä oli esineitä, jotka haisivat veljille ja sisarille, mutta
olivat vastenmielisen tuntuisia. Se pelästyi haisteltuaan niitä, ja
kun yökehrääjä kirkaisi sen pään päällä, se hiipi nopeasti heinikkoon
piiloon. Siellä se lymysi koko yön. Pesälle se ei enää uskaltanut
mennä, eikä se tiennyt, minne muuallekaan olisi voinut lähteä. Kun
kaksi korppikotkaa seuraavana aamuna syöksyi raatojen kimppuun, pakeni
suden pentu tiheikköön ja joutui hyvää kätköpaikkaa etsiessään syvään
rotkoon. Ruohikosta nousi äkkiä iso naarassusi, samanlainen kuin pennun
emokin, mutta silti erilainen ja vieras. Ja vaistomaisesti harhaileva
pentu vaipui maahan, kun vanha susi hyppäsi sen kimppuun. Tämä oli
ilmeisesti luullut penikkaa lailliseksi riistaksi, mutta yksi nuuhkaisu
selvitti asian. Naarassusi seisoi hetken sen päällä. Penikka ryömi sen
jaloissa. Naarassudessa sammui halu tappaa se taikka edes ravistella
sitä. Otus haisi nuorelta pennulta. Naarassuden omat penikatkin olivat
jotakuinkin samanikäisiä, ja sen sydän heltyi. Kun pentu rohkaistui sen
verran, että kohotti kuononsa ja haisteli ison suden kuonoa, tämä ei
osoittanut suuttumusta.

Pentu oli kuitenkin haistellut jotain sellaista, jota se nyt kipeästi
tarvitsi. Sitä ei ollut syötetty eilisen jälkeen, ja kun vanha susi
kääntyi lähteäkseen, se kompuroi perässä kömpelöillä pennun jaloillaan.
Jos naarassusi olisi ollut kaukana kotoaan, pentu olisi pakostakin
jäänyt pian jälkeen, mutta lähin onkalo oli sen määränpää, ja pentu
saapui pesän suulle kohta emosuden perään.

Vieras on aina vihollinen, mutta kun naarassusi hyökkäsi puolustamaan
pesäänsä, se kohtasikin pennun ja taas sitä pidätti karvaturrista
lähtevä haju. Pentu oli heittäytynyt selälleen, ehdottoman alistumisen
merkiksi, mutta se ei estänyt nenää tiedottamasta, että kaivattu herkku
oli aivan ulottuvilla.

Naarassusi meni pesäänsä ja käpertyi pentueensa ympärille; pikkuinen
seurasi perässä itsepintaisesti. Emo ärisi tunkeilijan lähestyessä
sen pentuja, mutta toisen alistuva penikkamaisuus lauhdutti vihan
tuota pikaa. Tulokas ujuttautui nopeasti toisten pentujen joukkoon ja
alkoi imeä, sillä se tarvitsi kipeästi ruokaa. Tällä tavoin se valitsi
itselleen perheen.

Muutaman päivän kuluttua se oli niin sulautunut toisten joukkoon, että
emo piti sitä pesueeseen kuuluvana. Kuitenkin se poikkesi monessa
suhteessa sen omista pennuista: se oli niitä vahvempi ja kahta viikkoa
vanhempi, ja sen niskassa ja hartioissa oli laikut, joista myöhemmin
kehittyi tumma harja.

Pikku tummaharja tuskin olisi voinut valita itselleen parempaa
kasvatusemoa, sillä keltainen susi oli taitava ja aikaansa
seuraava metsästäjä. Preeriakoiran nujertaminen, antiloopin ajo
saalistuskumppanin kanssa vuorottain, villihevosen kinttujänteen
katkaiseminen tai hyökkäys härän kimppuun sivulta käsin olivat kaikki
vanhoja keinoja, jotka se oli oppinut osaksi vaistomaisesti, osaksi
kokeneemmilta heimolaisiltaan, kun nämä kokoontuivat talveksi laumoihin.

Mutta emosusi oli oppinut myös sen, että nykyisin kaikilla miehillä
oli aseet, joista ei selviytynyt muuten kuin karttamalla niitä. Oli
pysyttävä poissa näkyvistä niin kauan kuin aurinko oli taivaalla:
yöllä ihmiset sen sijaan olivat vaarattomia. Pyydyksistä sillä
oli melko osuva käsitys, sillä se oli kerran tarttunut niihin. Se
menetti varpaansa siinä leikissä, mutta vamma tuli hyvin korvatuksi,
sillä vaikka se ei ymmärtänyt ansoista oikeastaan mitään, se tunsi
jälkeenpäin niitä kohtaan syvää kauhua. Se piti kaikkea raudalta
haiskahtavaakin niin vaarallisena, että sitä oli kartettava hinnalla
millä hyvänsä.

Kerran taas, kun se viiden toverinsa kanssa suunnitteli hyökkäystä
lammastarhaan, se jättäytyi viime hetkessä toisten jälkeen huomattuaan
vastaviritetyt langat. Toiset syöksyivät sisälle, mutta eivät
tavoittaneet lampaita, itse ne sen sijaan joutuivat kuolemanloukkuun.

Emosusi oli siis perehtynyt uudenaikaisiinkin vaaroihin, ja vaikka
onkin epätodennäköistä, että se olisi täysin käsittänyt niiden
todellisen laadun, se suhtautui epäluuloisesti kaikkeen outoon.

Erityisesti paria asiaa kohtaan naarassusi tunsi sellaista kauhua, että
varjeltui niiltä jatkuvasti. Joka vuosi se menestyksellisesti kasvatti
poikueen, ja keltasusien luku lisääntyi lisääntymistään maakunnassa.
Pyssyt, ansat, miehet ja uudet eläimet, joita nämä olivat tuoneet
mukanaan, se oli jo oppinut tuntemaan, mutta yksi läksy sen oli vielä
opittava, ja se oli todella kauhea.

Tummaharjan sisarten ollessa noin kuukauden ikäisiä kasvattiemo palasi
eräänä päivänä kotiin merkillisessä kunnossa. Sen kita vaahtosi ja
sääret vapisivat, ja lähellä luolan ovea se sai kouristuksia ja kaatui
kumoon, mutta toipui sen verran, että pääsi sisälle asti. Emon leuat
tärisivät ja kun se yritti nuolla pienokaisiaan, sen hampaat melkein
kalisivat. Se iski hampaansa jopa omaan etukäpäläänsä, ettei purisi
pentujaan. Mutta pian poikaset palasivat ja kerääntyivät emon ympärille
saadakseen tavanomaisen ravintonsa. Naarassusi parani oltuaan pari
kolme päivää hyvin huonona, ja nämä päivät, jolloin sillä oli myrkkyä
ruumiissaan, tuhosivat poikueen. Pennut tulivat kauhean sairaiksi, ja
ainoastaan vahvin niistä selviytyi. Kun koettelemus oli ohi, pesässä
oli enää vain emo ja tummaharja, tuo vieras pentu, jonka keltainen susi
oli ottanut kasvatikseen. Siten pikku tummaharjasta tuli sen ainoa
holhokki. Se uhrasi kaikki voimansa poikasen ruokkimiseen, ja tämä
vaurastui vaurastumistaan.

Sudet oppivat nopeasti tiettyjä asioita. Niiden aisteista on haju
parhaiten kehittynyt. Siitä pitäen pentu ja kasvatusemo tunsivat
vaistomaista, järjetöntä pelkoa heti, kun niiden nenään tuli
strykniinin haju.


4

Pikku susi, joka nauttii seitsemän pennun ravinnon, kasvaa pakostakin.
Niinpä se syksyllä alkaessaan seurata emoaan oli yhtä iso kuin tämä.
Niiden oli kuitenkin pakko vaihtaa metsästysmaita, sillä joukko isoja,
voimakkaita susia hallitsi Vartiovuorta, tasangon kalliolinnoitusta.
Heikkojen täytyi lähteä muualle, keltaisen suden ja tummaharjan muiden
mukana.

Sudet eivät osaa ilmaista itseään samalla tavoin kuin ihminen. Niiden
koko 'sanavarasto', millä ne ilmaisevat tavallisimmat tunteensa,
rajoittuu luultavasti kymmenkuntaan ulvahdukseen, haukuntaan ja
murahdukseen. Mutta niillä on monta muuta keinoa ajatusten vaihtoon ja
lisäksi vielä erityisiä tietotoimistoja. Pitkin niiden metsästysaluetta
on näet useita helposti tunnettavia tiedotuskeskuksia. Toisinaan ne
ovat kiviä, toisinaan polunristeyksiä, toisinaan puhvelin pääkalloja
-- siis mikä tahansa silmiinpistävä esine, joka on reitin varrella.
Poiketessaan niille kuten koira pylvään juurelle tai piisami tiettyihin
liejupaikkoihin, susi jättää merkkikohtaan eritettään ja tutkii ketkä
muut ovat olleet hiljan samoilla asioilla. Se saa myös tietää, mistä
ne ovat tulleet ja minne menneet, jopa senkin, onko niitä ajettu
takaa, ovatko ne olleet nälissään, kylläisiä vai sairaita. Tämän
tiedotusjärjestelmän ansiosta susi tietää, missä sen ystävät ja
viholliset ovat.

Keltaista sutta seuratessaan tummaharja perehtyi näihin
tietotoimistoihin ja niiden käyttöön kasvatusemon yrittämättä mitenkään
tietoisesti opettaa sitä. Pääasiallisena oppaana oli emon esimerkki,
jota poikasen synnynnäinen vaisto vielä vahvisti, mutta kerran
naarassusi toimi jokseenkin samaan tapaan kuin ihmisvanhemmat, jotka
yrittävät suojella lastaan vaarasta.

Tummaharja oli oppinut susielämän alkeet: koirien kanssa ei saanut
koskaan takertua lähitappeluun, vaan niitä piti juostessa vain näykkiä
koko ajan ja sitten oikaista louhikkoon, jonne ratsastajat eivät
voineet seurata hevosillaan.

Se oppi piittaamaan vähät kojooteista, jotka pyyntiretkillä seurasivat
tähteitä norkoilemassa; niitä ei näet saanut kuitenkaan kiinni, mutta
ei niistä liioin ollut harmiakaan.

Se tiesi, että oli turhaa ajan tuhlausta hyökätä maahan laskeutuneiden
lintujen kimppuun ja että sitä pientä mustan ja valkoisen kirjavaa
eläintä, jolla on pörröinen häntä, piti kaikin mokomin karttaa. Se kun
ei maistunut miltään, mutta haisi onnettoman pahalle.

Entä myrkky! Sitä hajua se ei milloinkaan unohtanut sen päivän jälkeen,
jolloin se menetti kaikki kasvatusveljensä pesässä.

Se tiesi nyt, että lampaiden kimppuun hyökättäessä oli ensimmäiseksi
hajotettava lauma, koska erilleen joutunut tyhmä lammas on helppo
saalis. Nautakarjan sai taas kierretyksi vaivattomasti, kun säikytti
ensin jonkin vasikoista.

Se oppi, että härän kimppuun on aina käytävä takaapäin, lampaan
edestäpäin ja hevosien keskeltä, toisin sanoen niitä oli ahdistettava
sivusta käsin. Ihmisen päälle ei sen sijaan saanut hyökätä koskaan, ei
edes joutua vastakkain hänen kanssaan. Mutta näiden lisäksi tuli vielä
yksi tärkeä opetus, jonka emo antoi sille aivan kädestä pitäen.


5

Muuan vasikka oli kuollut polttomerkinnän aikoihin, ja parin viikon
kuluttua sen maku oli susien mielestä parhaimmillaan, ei liian veres
eikä liian kypsäkään, ja tuuli levitti laajalle tätä tietoa.

Keltainen susi ja tummaharjainen olivat menossa illallista metsästämään
tietämättä vielä minnepäin, kun tuli sanoma vasikanpaistista, ja ne
lähtivät hölköttämään vastatuuleen. Vasikka oli avoimella paikalla
ja näkyi selvästi kuutamossa. Koira olisi juossut suoraan raadolle,
samoin kai entisaikojen susikin, mutta alituinen sotapolulla olo oli
kehittänyt keltaisen suden niin valppaaksi, ettei se luottanut muuhun
kuin omaan nenäänsä, niinpä se hiljensi vauhdin kävelyksi. Tultuaan
näköetäisyyden päähän se pysähtyi ja ojenteli kauan kuonoaan ja tutki
tarkkaan tuulen kuljettamia hajuja. Se nuuhki niitä hienovainuisella
nenällään, puhalsi sitten ilman ulos ja nuuhkaisi toisen kerran.

Ja sen luotettavien sierainten yksimielinen ilmoitus oli tällainen:
Ensiksi seitsemänkymmentä prosenttia mehukasta ja kypsää
vasikantuoksua; viisitoista prosenttia ruohon, hyönteisten, metsän,
kukkien, puiden, hiekan ja muun joutavan hajua; kymmenen prosenttia
penikan ja sen omaa hajua, josta ei tarvinnut välittää; kaksi
prosenttia ihmisjälkien, yksi savun, yksi hikisen nahan hajua; puoli
prosenttia ihmisen hajua (jota tuskin aina erottikaan) ja lopuksi
hitunen raudan hajua.

Vanha susi kyyristyi hieman ja nuuhki tarkkaan kuono häälyen. Nuori
susi teki samoin. Emosusi peräytyi takaperin kauemmas, penikka jäi
paikalleen. Emosusi vinkui hiljaa, pentu totteli vastahakoisesti.
Emosusi kierteli houkuttelevaa raatoa. Nyt erottui uusi haju --
kojoottien jälkien haju, johon pian yhdistyi niiden oma hajukin. Aivan
oikein, tuolla ne hiipivät läheistä harjua pitkin. Kun emosusi nyt
siirtyi raadon toiselle puolelle, muuttuivat samalla hajutkin. Tuuli
oli menettänyt melkein kaikki jäljet vasikasta ja toi vain tavallisia,
joutavanpäiväisiä hajuja. Ihmisjälkien haju oli ennallaan, nahan haju
sen sijaan kadonnut, mutta raudan ja ihmisen hajut olivat nousseet
puolesta prosentista melkein kahteen.

Naarassusi oli levoton, ja jäykistynyt asento, jännittynyt ilme ja
kohonneet niskakarvat ilmaisivat pennulle emon olevan peloissaan.

Emosusi jatkoi kiertelemistään. Kerran eräällä korkealla paikalla
ihmisen haju kaksinkertaistui, mutta alempana se taas heikkeni. Sitten
tuuli toi täyteläisen vasikantuoksun sekä kojoottien ja erilaisten
lintujen jälkien hajuja. Emosuden epäluuloisuus alkoi hälvetä, kun
se piiriä pienentäen alkoi tuulen yläpuolelta lähestyä houkuttelevaa
herkkua. Se astui jopa muutaman askelen suoraan sitä kohtikin, mutta
hikinen nahka varoitti taas äänekkäästi, ja savu ja rauta yhtyivät sen
lauluun kuin kaksi säiettä kirjavaan punokseen. Se keskeytti etenemisen
ja tuli kahden loikkauksen päähän vasikasta. Maassa oli nahankaistale
ilmoittaen ihmisen kosketuksesta ja aivan sen lähellä itse vasikka, ja
nyt leijui raudan ja savun haju vasikan täyteläisen ja voimakkaan hajun
päällä kuin käärmeen vana, joka ylittää kokonaisen karjalauman jäljet.
Se oli niin heikko, että penikka, jolla oli nuoren hyvä ruokahalu ja
malttamaton mieli, tunki emonsa olkaa vasten päästäkseen heti syömään.
Emo tarttui poikasta niskaan ja nakkasi sen taakseen. Kivi, johon
penikan käpälät sattuivat, vieri eteenpäin ja pysähtyi omituisesti
kilahtaen. Vaarallinen haju lisääntyi, ja keltainen susi perääntyi
hitaasti herkusta penikka kintereillään.

Katsellessaan kaihoisasti kiellettyä paistia tummaharja huomasi
kojoottien lähestyvän. Ne olivat kaikin mokomin yrittäneet välttää
susia. Pentu seurasi niiden varovaista etenemistä, joka oli kuitenkin
kuin hurjaa rynnäkköä emon liikehtimiseen verrattuna. Vastustamattoman
herkullinen haju leijaili nyt entistä voimakkaampana sen kuonoon,
sillä kojootit olivat ryhtyneet repimään vasikanraatoa. Samassa kuului
terävä kalahdus ja yksi kojooteista kiljaisi. Ja yön hiljaisuuden
rikkoi jyrähdys ja tulen leimaus. Isoja hauleja räiskyi vasikkaan ja
kojootteihin, ja ne hajaantuivat kiljuen kuin piiskatut koirat lukuun
ottamatta kahta, joista toinen oli saanut osuman ja toinen tempoili
valppaan sudenpyytäjän virittämissä raudoissa.

Ilma oli nyt täynnä vihattuja hajuja, joihin sekoittui uusiakin,
vallan kauheita. Keltainen susi puikki notkelmaan pakoon penikka
kintereillään, mutta mennessään ne näkivät miehen hyökkäävän esiin
törmän takaa lähellä sitä kohtaa, jossa emon kuono oli antanut
varoituksen. Ne näkivät miehen tappavan kiinni tarttuneen kojootin ja
virittävän pyydyksen toisia varten.


6

Elämän kamppailu on ankaraa: saattaa voittaa kymmenen tuhatta kertaa,
mutta jos häviää kerrankin, on peli menetetty. Kuinka monta sataa
kertaa keltainen susi oli pitänyt ansoja pilkkanaan ja kuinka monta
penikkaa se oli opettanut niitä pilkkaamaan! Ansat se toki tunsi
parhaiten kaikista hengenvaaroista.

Lokakuu oli tullut. Penikka oli nyt paljon isompi kuin emosusi.
Sudenpyytäjä oli nähnyt ne kerran -- keltaisen suden ja sen perässä
toisen, jonka pitkät kömpelöt sääret, isot pehmeät käpälät, ohut
kaula ja hoikka häntä ilmaisivat sen tämän vuoden penikaksi. Jäljet
hiekassa ja savessa kertoivat, että vanhempi susista oli menettänyt
oikeanpuoleisen etujalan varpaan ja nuori oli jättiläinen.

Sudenpyytäjä se juuri oli vasikanraatosatimenkin keksinyt, mutta hän
pettyi saadessaankin vain kojootteja susien asemesta. Raudoillapyynti
oli alkamassa, sillä nahka on lokakuussa parhaimmillaan.

Aloittelija kiinnittää usein syötin itse rautoihin, kokenut ei tee
sitä koskaan. Hyvä pyydystäjä ei aseta rautoja vain kolmensadan tai
kuudensadan metrin päähän syötistä, vaan lisäksi sellaiseen kohtaan,
jonka susi todennäköisesti ylittää kiertäessään syötin ympäri.

Suosittu menetelmä on kätkeä kolmet tai neljät raudat avoimelle
paikalle ja sirotella niiden keskelle lihanriekaleita. Ennen kätkemistä
pyydykset savustetaan, ettei käsien eikä raudan haju tunnu. Toisinaan
käytetään syöttinä vain pumpulitukkoa taikka höyhenkimppua, joka
vangitsee suden katseen ja herättää sen uteliaisuuden, niin että se
erehtyy kiertämään petollista vaaravyöhykettä.

Taitava metsästäjä vaihtelee alinomaa menetelmiään, etteivät sudet
oppisi hänen temppujaan. Susilla ei ole muuta keinoa kuin turvautua
valppauteensa ja kiertää hajut, jotka ovat lähtöisin ihmisistä.

Sudenpyytäjä, jolla oli kuormallinen jykeviä pyydysrautoja, oli alkanut
jokasyksyisen urakkansa Poppelimetsässä.

Joen ylittävä entinen puhvelien polku seurasi pientä rotkoa, joka
kiipesi kukkuloilta tasaisille ylängöille. Kaikki eläimet, sudet ja
ketut, naudat ja hirvet, käyttävät näitä polkuja, jotka ovat tärkeitä
kulkureittejä. Lähellä sitä paikkaa, missä polku sukelsi sorapohjaiseen
virtaan, oli poppelinkanto, johon sudet olivat jättäneet merkkejään.
Pyyntimies huomasi heti, mihin sitä oli käytetty. Siihen oli mainio
kätkeä sudenraudat. Niitä ei tosin auttanut viritellä polulle, jolla
kulki paljon karjaa, vaan kahdenkymmenen askelen päähän tasaiselle
hietikolle. Tälle viiden neliön suuruiselle alueelle hän sijoitti
neljät raudat. Kunkin pyydyksen läheisyyteen hän pudotti pari kolme
lihan riekaletta; asetelmaa täydensi kolme tai neljä valkoista sulkaa,
jotka oli kiinnitetty keskellä sojottavaan ruohon korteen. Sen jälkeen
kun aurinko, tuuli ja hiekka olivat haihduttaneet metsästäjän jäljet,
ei yksikään ihminen olisi erottanut hietikkoon kätkettyjä rautoja, eikä
niitä olisi pystynyt vainuamaan moni eläinkään.

Keltainen susi oli nähnyt ja väistänyt tuhansia kertoja ennenkin
sellaisia pyydyksiä ja opettanut jättiläismäistä poikastaankin
karttamaan niitä.

Karja tuli keskipäivän helteellä juomaan. Eläimet saapuivat jonossa
polkua pitkin, samoin kuin puhvelitkin ennen vanhaan. Pienet iltalinnut
lentelivät niiden edellä, lehmälinnut ratsastivat niiden selässä ja
preeriakoirat rupattelivat niille aivan samoin kuin entisaikojen
puhveleille.

Ne astelivat alas harmaanvihannalta kivikkoiselta laakiolta juhlallisen
vakavasti ja määrätietoisesti. Polun varrella riehakkaasti kisailleet
vasikat rauhoittuivat rantaan tultaessa ja kävelivät kiltisti lehmien
perässä. Jonon etunenässä kulkeva vanha lehmä haisteli epäluuloisesti
ohittaessaan viritetyn satimen. Se oli kuitenkin liian kaukana, muutoin
se olisi kuopinut maata ja mölissyt veristen lihankappaleitten päällä,
kunnes jokainen rautaansa olisi lauennut ja käynyt vaarattomaksi.

Mutta sillä oli nyt kiire joelle. Juotuaan tarpeekseen eläimet
makasivat lähimmällä törmällä myöhään iltapäivään saakka. Sitten niiden
oma äänetön ruokakello herätti ne, ja karja palasi takaisin lihaville
laitumilleen.

Pari pikkulintua oli nokkinut lihankappaleita ja muutama sininen
lihakärpänen pörisi niiden ympärillä, mutta muuten hiekkanaamio
oli vielä koskematon päivänlaskun aikaan. Auringon alkaessa taas
värileikkinsä kaarteli ruskea suohaukka jokitasangon yläpuolella.
Mustarastaat pyrähtivät tiheikköihin välttäen helposti sen kömpelöt
hyökkäykset. Oli vielä niin aikaista, ettei haukan kannattanut yrittää
hiiriä, mutta maan lähellä kiitäessään se terävillä silmillään keksi
satimen luona lepattavat höyhenet ja kääntyi nopeasti. Mutta ennen kuin
se tuli lähellekään, se huomasi höyhenet täysin mielenkiinnottomiksi ja
äkkäsi sen sijaan lihapalat. Viekkauteen tottumattomana se laskeutui
maahan ja oli nielemässä parhaillaan toista palasta, kun räiskis --
pöly pölähti korkealle ilmaan, ja suohaukka tarttui kiinni varpaistaan
ja yritti turhaan päästä jykevien sudenrautain otteesta. Se oli vain
lievästi loukkaantunut. Irti päästäkseen se tuon tuostakin pieksi ilmaa
isoilla siivillään, mutta se oli yhtä voimaton kuin varpunen rotan
loukussa.

Ja kun aurinko oli soittanut hehkuvan väriasteikkonsa loppuun, laulanut
joutsenlaulunsa ja kuollut niin kuin se leimuavalla länsitaivaalla
kuolee ja varjot olivat peittäneet melodramaattisen kohtauksen
elefantinloukkuun joutuneesta hiirestä, kuului korkealta laakiolta
syvä, täyteläinen huuto, johon toinen vastasi. Kumpikaan niistä ei
ollut kovin pitkä eikä niitä enää toistettu; ne olivat kummunneet
pikemminkin vaiston pakotuksesta kuin välttämättömyydestä. Ensimmäinen
oli tavallinen suden kutsuhuuto, toinen isokokoisen uroksen vastaus;
ne eivät tässä tapauksessa olleet pariskunta vaan emo ja poika --
keltainen susi ja tummaharja.

Yhdessä ne juosta hölkyttivät puhvelinpolkua alaspäin. Mäen päällä
ne poikkesivat 'susikeskuksessa' ja pysähtyivät toisen kerran
poppelinkannon luona. Kun ne parhaillaan olivat laskeutumassa joelle,
räväytti loukkuun joutunut haukka siipiään. Vanha susi käännähti --
varmaan maahan pudonnut haavoittunut lintu -- ja hyökkäsi sitä kohti.
Päivänpaiste ja hiekka polttavat pian jälkien hajut, joten mikään ei
varoittanut sitä. Se hyökkäsi räpiköivän linnun kimppuun ja yhdellä
leukojen loksauksella tämän tuskat loppuivat, mutta samassa kamala
ääni, hampaiden kirskahdus terästä vasten, pelästytti suden. Se pudotti
haukan ja hyppäsi vaaran paikalta, mutta putosikin toisiin rautoihin.
Sakset pureutuivat sen jalkaan, ja kun se yritti riuhtaista itsensä
irti, sen etukäpälä osui toiseen satimeen, joka oli kätketty maahan.
Pyydystä ei ollut koskaan viritetty sillä tavoin. Keltainen susi ei
ollut koskaan ollut näin pahaa-aavistamaton. Saalis ei ollut koskaan
ollut varmempi.

Pelko ja raivo täyttivät vanhan suden sydämen. Se riuhtoi ja
ponnisteli, pureskeli kahletta, ärisi ja riehui suu vaahdossa. Se
olisi ehkä kyennyt raahaamaan yhdet raudat kiinnityspölkkyineen
päivineen, mutta kaksia vastaan se oli voimaton. Vaikka se olisi kuinka
rimpuillut, armottomat sakset syöpyivät vain syvemmälle sääriin. Se
haukkoi hurjana ilmaa, repi kuolleen haukan riekaleiksi, päästeli
raivostuneen suden lyhyitä haukkuvia karjahduksia. Se jyrsi rautoja,
näykki penikkaansa, puri itseään. Se repi sääriään siitä mistä ne
olivat kiinni; pureskeli raivoissaan kylkiään, haukkasi sekapäisenä
häntänsä poikki; se rikkoi kaikki hampaansa teräkseen ja täytti verta
vuotavan, vaahtoavan kitansa savella ja hiekalla.

Se taisteli, se kaatui ja vääntelehti tai makasi kuin kuolleena, kunnes
oli sen verran vahvistunut, että pääsi nousemaan ja alkoi taas kalvaa
rautaa hampaillaan.

Ja niin kului yö.

Entä tummaharja? Missä se oli? Sillä oli taas sama tunne kuin
kasvatusemon tullessa kotiin myrkytettynä, mutta nyt se pelkäsi
vieläkin enemmän. Emosusi näytti raivokkaan vihaiselta. Tummaharja
pysytteli syrjässä ja vinkui hiukan. Välillä se puikahti kauemmas,
mutta palasi taas, kun emo makasi hiljaa heti peräytyäkseen, kun tämä
ponkaisi ylös riehumaan ja kävi uudestaan rautojen kimppuun. Tummaharja
oli ymmällään, mutta sen verran se tiesi, että emo oli hirvittävässä
pulassa ja että syy näytti olevan sama, joka oli pelottanut niitä sinä
yönä, jolloin ne olivat yrittäneet lähestyä vasikkaa.

Tummaharja kierteli ympäristössä kaiken yötä täysin ymmällään ja
uskaltamatta mennä lähelle. Se oli yhtä avuton kuin emokin.

Seuraavana päivänä muuan paimen, joka etsi eksynyttä lammasta, keksi
tummaharjan läheiseltä mäeltä. Hän kutsui sudenpyytäjän leiristään
heijastamalla peiliä. Tummaharja huomasi tämän uuden vaaran. Koska se
isosta koostaan huolimatta oli vielä pentu, se ei uskaltanut käydä
miehen kimppuun, vaan pakeni.

Sudenpyytäjä ratsasti rautoihin joutuneen surkean, raadellun,
vertavuotavan naarassuden luo. Hän kohotti pyssynsä ja kamppailu loppui
nopeasti.

Metsästäjä tarkasteli jälkiä ja muisti nähneensä samanlaisia ennenkin.
Susi oli sama, joka oli liikuskellut ison pentunsa kanssa, se oli
Vartiovuoren naarassusi.

Tummaharja kuuli laukauksen livahtaessaan piiloon. Tuskinpa se ymmärsi
sen merkitystä, mutta koskaan se ei nähnyt enää hyvää kasvatusemoaan.
Siitä lähtien sen täytyi yksin tulla toimeen maailmassa.


7

Vaisto on epäilemättä suden ensimmäinen ja paras opastaja, mutta
lahjakkaat vanhemmat auttavat sitä hyvään alkuun. Tummaharjalla oli
ollut harvinaisen etevä emo, ja se käytti nyt hyväkseen kaikkia
tämän kokemuksia. Se oli perinyt erinomaisen hajuaistin ja luotti
ehdottomasti sen ilmoituksiin. Ihmisen on vaikea tajuta tätä
sieraimissa asustavaa voimaa. Tummaharja nuuhki aamutuulta samalla
tavoin kuin ihminen silmäilee sanomalehdestä tuoreimmat uutiset. Susi
voi maastossa juostessaan saada tarkat tiedot jokaisesta elävästä
olennosta, joka on ollut liikkeellä, vaikka siitä olisi kulunut useita
tunteja. Sen vainu jopa kertoo, mihin suuntaan toinen on mennyt,
sanalla sanoen: se ilmoittaa sille jokaisesta eläimestä, joka on
kulkenut hiljan sen polun poikki, mistä se on tullut ja minne mennyt.

Tummaharjalla tämä kyky oli erityisen hyvä. Sen huomasi asiantuntija
jo pennun leveästä, kosteasta kuonostakin. Lisäksi sen ruumis
oli harvinaisen voimakas ja jäntevä, ja se oli aikaisin oppinut
suhtautumaan epäluuloisesti kaikkeen tuntemattomaan ja outoon. Tämä
arkuus tai varovaisuus tai epäluuloisuus, tai sanottakoon sitä miksi
hyvänsä, oli kuitenkin monin verroin tähdellisempi ominaisuus kuin koko
sen taitavuus. Sen ja ruumiinvoimiensa ansiosta tummaharja menestyi
elämässä erinomaisesti.

Susien maailmassa voima on valtaa, niinpä tummaharjakin oli kerran
karkotettu emonsa kanssa Vartiovuorelta. Se oli kuitenkin sangen
haluttua maaperää, ja vähitellen karkotettu hivuttautui takaisin
syntymävuorelleen päin. Pari isoa sutta seurasi kyräillen sen
lähestymistä. Ne ajoivat sen monesti pois, mutta kerta kerralta
se kykeni pitämään puoliaan yhä paremmin, ja ennen kuin se oli
puolentoistakaan vuoden ikäinen, se oli voittanut kaikki kilpailijansa
ja asettunut jälleen vakinaisesti asumaan synnyinseudulleen. Se eleli
siellä kuin rosvoparoni, verotti ympäristön rikkauksia ja palasi taas
vuoristolinnoituksensa turviin.

Sudenpyytäjä Ryder King metsästi usein niillä seuduin, eikä kestänyt
kauankaan ennen kuin hän osui jättiläissuden jäljille. Niiden koosta
hän päätteli, että suden täytyi painaa yli kuusikymmentä kiloa ja
korkeuden sään kohdalta olla sata kaksikymmentäviisi senttiä.
Niin isoa sutta hän ei ollut vielä koskaan tavannut. King oli asunut
preeria-alueella, jossa pukkia sanotaan Billyksi. Hän huudahti nyt:

-- Lyön vaikka vetoa, että se on itse Billy! Näin vähäpätöisen sattuman
johdosta tummaharja sai vihamieheltään nimen Pahanmaan Billy.

Ryder tunsi hyvin susien kutsuhuudon, tuon pitkän tasaisen ulvonnan,
mutta Billyllä oli siinä oma erityissävynsä, joka oli aina helppo
erottaa. Ryder oli kuullut sen ennenkin poppelimetsän kanjonissa. Kun
hän viimein sattui näkemään ison, tummaharjaisen suden, hänen mieleensä
juolahti, että se oli kenties rautoihin tarttuneen keltaisen hirmun
poika.

Näistä asioista hän muun muassa kertoili minulle, kun istuimme yöllä
nuotion ääressä. Tunsin hyvin nuo ajat, jolloin kuka hyvänsä osasi
pyydystää suden raudoilla tai myrkyllä, mutta ne päivät olivat
häipyneet kuten nuo yksinkertaiset sudetkin. Nyt oli kasvanut uusi
tietävämpi susisuku, joka lisääntyi lisääntymistään ja saattoi häpeään
karjankasvattajien pyyntimenetelmät.

Sudenpyytäjä kertoi minulle myös koirista, joilla Penroof oli
kokeillut: kettuterriereistä, jotka olivat tappelussa liian
hellänahkaisia; vinttikoirista, jotka heittivät ajon heti, kun eläin
katosi näkyvistä; tanskandogeista, jotka olivat liian painavia vaikeaan
maastoon, ja myös sekaparvesta, jossa oli toisinaan bullterrieri
johtamassa loppuhyökkäystä.

Hän kertoi, että kojoottien ajojahti tavallisesti onnistui, koska
kojootit pyrkivät tasaisille maille, joilla vinttikoirat saivat ne
helposti kiinni. Sanoipa hän tappaneensa tällä mukaansa ottamallaan
ajokoiralaumalla myös muutamia pikku susia, vaikka siinä leikissä
johtajakoira tavallisesti menettikin henkensä. Enimmäkseen hän
kuitenkin jutteli tuosta Vartiovuoren kelvottomasta mustasta sudesta,
jota hän oli monta kertaa yrittänyt ajaa näännyksiin taikka johonkin
umpikujaan, mutta aina epäonnistunut. Susi näet jatkoi raivostuttavan
hellittämättömästi rosvoamistaan ja nappasi aina parhaat palat,
opettipa vielä joka vuosi uusille susipolvillekin, miten sen saattoi
tehdä pälkääseen joutumatta.

Kuuntelin häntä yhtä innokkaasti kuin kullankaivaja valtausjuttuja,
sillä nämä asiat kuuluivat minun maailmaani. Ne olivat tosiaan
etualalla kaikkien mielestä, sillä olimme ajamassa Pahanmaan Billyä, ja
nuotion ympärillä makasivat Penroofin koirat.


8

Eräänä yönä syyskuun lopulla, kun viimeinenkin valojuova oli kadonnut
lännestä ja kojoottien yhteishaukunta alkanut, kuului syvä, kumea ääni.
King otti piipun suustaan, käänsi päätään ja sanoi:

-- Se on nyt se -- se kelvoton Billy. Se on pitänyt meitä kaiken päivää
silmällä joltain korkealta paikalta, ja nyt kun pyssyistä ei ole apua,
se on tullut tänne ilkkumaan.

Pari kolme koiraa nousi niskakarvat pystyssä, sillä ne erottivat
selvästi, ettei ulvoja ollut kojootti. Ne ryntäsivät ulos yöhön, mutta
eivät etääntyneet kauaksi. Äkkiä niiden ärhentely vaihtui kovaksi
ulinaksi, ja kaikki juoksivat takaisin tulen suojiin. Yksi oli saanut
olkaansa niin pahan haavan, ettei siitä ollut enää jatkamaan ajoa.
Toisen kyljessä oli haava, joka tosin ei näyttänyt vaaralliselta, mutta
silti metsästäjät saivat seuraavana aamuna haudata senkin.

Miehet olivat raivoissaan. He vannoivat nopeata kostoa ja olivat jo
päivän koitteessa jälkien haussa. Kojootit haukkuivat aamulauluaan,
mutta häipyivät kukkuloille heti, kun päivä oli täysin valjennut.
Metsästäjät etsivät ison suden jälkiä toivoen, että koirat pystyisivät
seuraamaan niitä ja löytäisivät suden, mutta nepä eivät siihen
pystyneet tai sitten eivät halunneetkaan.

Ne tapasivat kuitenkin kojootin, jonka ne tappoivat ajettuaan sitä
muutaman sata metriä. Olihan sekin kai jonkinlainen voitto, sillä
kojootit tappavat vasikoita ja lampaita, mutta siitä huolimatta
mielessäni oli sama ajatus kuin kaikilla toisillakin:

-- Mainion urhoollisia koiria, kun on kysymys pikku kojootista, mutta
eivätpäs uskaltaneet käydä ison suden kimppuun viime yönä.

Aivan kuin vastaukseksi näihin äänettömiin moitteisiin, tokaisi nuori
Penroof:

-- Minä luulen, pojat, että vanhalla Billyllä oli viime yönä mukanaan
kokonainen liuta susia.

-- Minä näin vain yhdet jäljet, murahti King.

Tällä tavalla luiskahti käsistämme koko lokakuu. Kaiket päivät
seurasimme ratsain epäselviä jälkiä koirien perässä, jotka joko
hukkasivat ne tai pelkäsivät niitä. Ja yhä edelleen saapui viestejä
susien tekemistä vahingoista. Toisinaan tiedon toi joku cowboy,
toisinaan löysimme itse raadot. Muutamat susista myrkytimme, vaikka
sitä pidetäänkin sangen vaarallisena silloin, kun ajoon käytetään
koiria. Kuukauden lopulla joukkomme oli masentunut ja säitten pieksemä,
hevoset olivat lopen uupuneita, koirien jalat rikki ja niiden määrä
vähentynyt kymmenestä seitsemään. Ja vain yhden harmaan suden ja kolme
kojoottia olimme tähän mennessä tappaneet, kun taas Pahanmaan Billy
oli repinyt ainakin tusinan verran arvokkaita koiria ja lehmiä. Kun
jotkut pojista päättivät luopua koko puuhasta ja lähteä kotiin, käytti
King tilaisuutta hyväkseen ja lähetti heidän mukanaan kirjeen, jossa
hän pyysi apua, muun muassa kaikki koirat, jotka karjatilalta suinkin
liikenivät.

Jouduimme odottamaan pari päivää, joiden aikana lepuutimme hevosiamme,
ammuimme hiukan riistaa ja valmistauduimme kovaan ajoon. Toisen päivän
iltamyöhällä tulivat uudet koirat, kahdeksan kaunista eläintä. Lauma
oli nyt viisitoistapäinen.

Sää oli muuttunut koleaksi, ja sudenpyytäjien riemuksi maa oli aamulla
lumen peitossa. Se lupasi varmaa menestystä. Koirien ja hevosten oli
nyt vilpoinen juosta. Lähettyviltä oli edellisenä yönä kuultu ison
suden huuto, ja koska maassa oli nyt lunta, otus ei voinut meitä enää
pettää, kun kerran pääsisimme sen jäljille.

Olimme jalkeilla jo ennen päivänkoittoa, mutta ennen kuin ennätimme
lähteä, ratsasti leiriin kolme miestä. Penroofin pojat palasivat
takaisin. Sään muuttuminen oli saanut heidät toisiin ajatuksiin. He
tiesivät, että lumen tultua meitä saattoi ehkä onnestaa.

-- Muistakaa nyt, että tällä kertaa meille kelpaa vain Billy, sanoi
King, kun nousimme hevosen selkään. -- Jos sen saamme, niin koko
joukkio on pian raivattu. Seuratkaa siis jälkiä, joiden läpimitta on
kolmetoista ja puoli senttiä!

Ja jokainen merkitsi ratsupiiskansa kädensijaan tai rukkaseensa tarkan
kolmentoista ja puolen sentin mitan voidakseen tarkistaa jäljet
osuessaan niille.

Jo tunnin kuluttua yksi pyyntimiehistä, joka oli ratsastanut länteen
päin, antoi merkin. Ensimmäinen laukaus tarkoitti: "Kuunnelkaa", sitä
seurasi tauko, jonka aikana ennätti laskea kymmeneen, sitten kuului
kaksi perättäistä laukausta, jotka merkitsivät: "Tulkaa tänne."

King kokosi koirat ja ratsasti oikopäätä kallionharjanteelle, jolla
ratsumies odotti. Kaikki olivat nyt toiveikkaita. Tähän mennessä oli
nähty vain pienten susien jälkiä, mutta nyt oli vihdoinkin tavattu
isot, lähes neljätoistasenttiset jäljet. Nuoren Penroofin teki mieli
hihkaista riemusta ja lähteä ratsastamaan täyttä laukkaa. Tuntui kuin
olisi tavoittanut leijonan tai löytänyt kauan pakoilleen onnensa.
Metsämies ei tiedä mitään innostavampaa kuin verekset jalanjäljet,
jotka johdattavat hänet otuksen luo, jota hän pitkän aikaa on ajanut
turhaan takaa. Kuinka Kingin silmät kiiluivatkaan, kun hän tuijotti
jälkiä!


9

Siitä tuli rankka ratsastus. Ajo venyi paljon pitemmäksi kuin olimme
odottaneetkaan, ja se oli hyvin monivaiheinen, sillä jälkien loputon
nauha kertoi yksityiskohtaisesti, mitä susi oli tehnyt edellisenä yönä.

Se oli kierrellyt tietotoimiston ympäri ja lukenut uutiset, pysähtynyt
sitten tutkimaan vanhaa kalloa; tässä se oli poikennut syrjään
ja hiipinyt varovasti vastatuuleen tutkimaan jotain, joka sitten
osoittautuikin vanhaksi peltitölkiksi; tuossa se oli vihdoin noussut
matalalle kukkulalle, istahtanut ja päästänyt ilmeisesti kutsuhuudon,
koska sen luo oli eri tahoilta saapunut kaksi sutta. Siten otukset
olivat yhdessä laskeutuneet jokilaaksoon, josta karjalla oli tapana
etsiä myrskyllä suojaa. Nyt kaikki kolme olivat juosseet peräkanaa
puhvelin kallolle; tuolla ne olivat eronneet kukin omaan suuntaansa ja
yhtyneet taas tässä -- mutta voi, mikä näky: kaunis lehmä revittynä
ja silleen jätettynä. Se ei näyttänyt olleen niiden makuun. Kas vain,
puolentoista kilometrin päässä oli toinen tapettu lehmä. Niiden
mässäilystä ei ollut näköjään kulunut kuuttakaan tuntia. Nyt jäljet
taas hajaantuivat, eivät kuitenkaan kauaksi, ja lumi kertoi selvästi,
kuinka sudet olivat ruvenneet hangelle nukkumaan. Koirien niskakarvat
pörhistyivät, kun ne haistelivat niiden makuusijoja.

King oli saanut pidetyksi koirat rauhallisina, mutta nyt ne olivat
hyvin kiihdyksissä. Tulimme kukkulalle, jolla sudet olivat kääntyneet
meihin päin ja paenneet sitten täyttä laukkaa --- niin kertoivat jäljet
-- ja nyt näkyi selvästi, että ne olivat seuranneet meitä täältä
ylhäältä eivätkä enää olleet kaukana.

Koiralauma pysyi hyvin koossa, koska vinttikoirat, joilla ei ollut
saalista näkyvissä, hääräilivät vain toisten koirien joukossa tai
juoksivat takaisin hevosten luo. Etenimme niin nopeasti kuin pääsimme,
sillä sudet pitivät kiirettä. Ratsastimme ylös laakioille ja alas
rotkoihin pysytellen aivan koirien kintereillä, vaikka maasto oli
mahdollisimman vaikeakulkuista. Rotko rotkon jälkeen, tunti tunnin
perään, ja yhä nuo kolmet jäljet karkasivat eteenpäin; vielä tunti,
eikä muutosta, ei muuta kuin loputonta kiipeämistä, luisumista ja
ponnistelua läpi pensaikkojen, yli louhikkojen oppaana vain etäinen
koirien haukunta.

Ajo suuntautui nyt alas matalaan jokilaaksoon, jossa ei ollut lunta
juuri ensinkään. Hyppiessämme ja poukkoillessamme kukkuloita ja
karauttaessamme uhkarohkeasti yli vaarallisten rotkojen ja livettävien
kallioiden tunsimme, ettemme enää kauankaan kestäisi. Päästyään
tasaiselle ja kuivalle maaperälle koirat hajaantuivat, toiset lähtivät
ylös, toiset alas ja toiset suoraan eteenpäin. Miten King kirosikaan.
Hän tiesi heti, mitä se merkitsi. Sudet olivat hajaantuneet ja
hajottaneet koiralauman. Kolme koiraa ei mahtaisi yhdelle sudelle
mitään, neljä ei kykenisi tappamaan sitä ja kaksi taas menettäisi
henkensä ilman muuta. Ja kuitenkin tämä oli ensimmäinen rohkaisu, jonka
olimme saaneet, sillä se merkitsi, että sudet olivat ahtaalla.

Karautimme eteenpäin pysäyttääksemme koirat ja hakeaksemme niille
oikeat jäljet. Mutta se ei ollut helppoa. Koska maa oli täällä lumeton
ja täynnä koirien omia jälkiä, epäonnistuimme yrityksissämme. Emme
voineet muuta kuin antaa koirien itsensä valita ja pitää ne sitten
valitsemillaan jäljillä. Jatkoimme ajoa entiseen tapaan, vaikka koko
ajan epäilimmekin, että olimme väärillä jäljillä. Koirat juoksivat
hyvin, liiankin hyvin. Se oli paha merkki, sanoi King. Itse emme
onnistuneet näkemään jälkiä, koska koirat sotkivat ne ennen kuin
tulimme kohdalle.

Kolmen kilometrin perästä ajo taas suuntautui ylös lumen peittämille
maille. Saimme nähdä suden, mutta mieliharmiksemme olimmekin vain
pienen otuksen jäljillä.

-- Sitä minä jo ajattelinkin, ärähti nuori Penroof. -- Koirat olivat
niin innokkaita, ettei niillä voinut olla vakavia aikomuksia. Kumma,
kun ei ollut jänis.

Kilometrin päässä susi oli pysähtynyt pajupehkossa. Kuulimme sen
päästävän pitkän ulvahduksen, avunhuudon, ja ennen kuin ehdimme
paikalle, King näki koirien kavahtavan taaksepäin ja hajaantuvan.
Muutaman hetken päästä pajukon toisesta laidasta syöksyi pieni harmaa
susi ja hyvin isokokoinen musta susi.

-- Jumaliste, eikös se vain kiljunutkin apua, ja Billy palasi sitä
auttamaan -- siinä vasta susi! huudahti sudenpyytäjä. Sydämeni lämpeni,
kun ajattelin uskollista sutta, joka ei halunnut pelastua ystävänsä
kustannuksella.

Seuraava tunti oli taas ankaraa maastoratsastusta, mutta olimme nyt
lumenpeittämällä ylängöllä. Kun koiraparvi taas hajaantui, ponnistimme
kaikki voimamme ja saimmekin ne pysymään isoilla kolmentoista ja puolen
sentin jäljillä, jotka minun mielessäni olivat saaneet jo runollista
hohdetta.

Ilmeisestikin koirat suosivat enemmän kahden pienemmän suden jälkiä,
mutta saimme ne lopulta oikealle tolalle. Taas puolen tunnin ankara
urakka, ja kun sitten ties kuinka monennen kerran nousin isolle
laakiolle, näin kaukana edessäpäin vilauksen Vartiovuoren mustasta
sudesta.

-- Hurraa! Pahanmaan Billy! Hurraa! huusin tervehdykseksi ja muut
yhtyivät huutoon.

Vihdoinkin olimme sen jäljillä, joille se itse oli meidät opastanut.
Koiratkin yhtyivät iloomme haukkumalla äänekkäämmin, vinttikoirat
päästivät ulvahduksen ja säntäsivät suoraan sitä kohti, ja hevoset
korskuivat ja juoksivat ravakammin jännityksen tartuttua niihinkin.
Musta susi vain oli hiljaa, ja nähtyäni kuinka iso ja voimakas se oli
ja ennen kaikkea sen pitkät ja mahtavat leuat, ymmärsin miksi koirat
pitivät enemmän niistä toisista jäljistä.

Pää ja häntä oikoisenaan se laukkasi poikki lumen. Kieli roikkui
pitkällä ja sillä oli nyt totinen hätä. Pyytäjät tapailivat
revolveriaan, vaikka susi oli vielä kolmensadan askelen päässä -- he
olivat lähteneet vuodattamaan verta, eivät urheilemaan. Mutta tuokion
kuluttua susi taas katosi näkyvistä lähimmän kanjonin kätköön.

Kumpaan suuntaan se lähtisi nyt kanjonista? Ylös vuorelleenko vai alas
parempaan suojaan? King ja minä arvelimme sen lähtevän ylöspäin, joten
riensimme harjannetta pitkin länteen päin. Muut taas ratsastivat itää
kohti odottaen vain otollista ampumistilaisuutta.

Pian olimme ratsastaneet kuulomatkan ulkopuolelle. Olimme erehtyneet
-- susi oli lähtenytkin alaspäin, mutta laukauksia ei vain kuulunut.
Kanjonin saattoi ylittää siltä kohdalta. Pääsimme toiselle puolen ja
käännyimme sitten täyttä laukkaa takaisin tarkastellen lumesta suden
jälkiä, kukkuloilta sen liikkuvaa hahmoa tai kuulostellen tuulesta
jotain elonmerkkiä siitä.

Satuloiden nahat narahtelivat, hevoset puhkuivat, niiden kaviot
kapsahtelivat.


10

Palasimme siihen kohtaan, josta susi oli lähtenyt alas, mutta emme
nähneet siitä merkkiäkään. Ratsastettuamme kevyttä laukkaa itään päin
parin kilometrin verran King äkkiä huusi läähättäen:

-- Tuolla se on!

Edessämme lumella liikkui tumma pilkku. Lisäsimme vauhtia. Hangelle
ilmestyi toinen musta pilkku ja kolmaskin, mutta ne eivät pitäneet
kiirettä. Viidessä minuutissa olimme niiden luona ja tapasimme kolme
omaa vinttikoiraamme. Ne olivat kadottaneet riistan näkyvistään ja
samalla niiden mielenkiinto oli hävinnyt. Nyt ne hakivat meitä. Emme
nähneet jälkeäkään takaa-ajettavista emmekä metsästyskumppaneistamme.
Mutta kiiruhtaessamme seuraavalle harjanteelle pöllähdimme
äkkiarvaamatta jäljille ja seurasimme niitä niin lujaa kuin Billy olisi
ollut jo näkyvissä.

Tiellemme osui toinen kanjoni, ja hakiessamme sopivaa ylityskohtaa sen
pohjapensaikosta kuului koirien hurjaa mekastusta. Rähinä kasvoi ja
siirtyi rinnettä ylöspäin.

Karautimme kilpaa reunamaa pitkin toivoen näkevämme riistan. Koirat
ilmestyivät vastakkaiselle rinteelle. Ne eivät olleet enää laumana vaan
pitkänä jonona. Viiden minuutin kuluttua ne nousivat kanjonin reunalle,
ja niiden edellä oli iso musta susi. Se loikki pää ja häntä matalalla
kuten ennenkin. Sen jäsenet uhkuivat voimaa, leuoissa ja niskassa sitä
oli kaksinkertaisesti. Mutta sen hypyt olivat nyt mielestäni lyhyemmät
ja menettäneet joustavuutensa. Koirat pääsivät vähitellen ylimmälle
harjanteelle ja nähtyään suden ne päästivät vaimean haukahduksen, nekin
olivat melkein lopussa.

Nyt näkivät vinttikoiratkin jo saaliin, ja ne jättivät meidät rynnäten
alas kanjoniin ja ylös sen vastakkaista rinnettä niin rajusti, että
varmaan uupuisivat ennen aikojaan. Ratsastimme edelleen etsien turhaan
paikkaa, mistä olisi päässyt ylitse.

Kuinka sudenpyytäjä raivosikaan, kun ei kyennyt seuraamaan koiraparvea,
jonka näki kiitävän näkyvistä juuri ajon ratkaisuvaiheessa. Hän
kiukutteli, mutta ratsasti yhä ylemmäksi, kunnes kivikkoinen ja
vaikeakulkuinen kanjoni oli ylitetty. Lähestyessämme isoa tasalakista
vuorta kuului etelästä päin taas koirien vaimeata haukuntaa, joka
voimistui siirtyessään korkean Vartiovuoren puolelle. Hillitsimme
hevosiamme eräällä mäellä ja tähyilimme lumelle. Kaukana lähestyi
pilkku, sitten useita, ei laumana vaan hajanaisena jonona, ja toisinaan
kuului vaimeata haukuntaa. Ne lähestyivät meitä, mutta hyvin hitaasti,
sillä ainoakaan niistä ei enää juossut kunnolla. Ensimmäisenä nilkutti
julma lehmäntappaja ja kaukana sen perässä vinttikoira, toinenkin,
ja vielä etäämpänä muut koirat nopeusjärjestyksessä. Niiden juoksu
oli jo hidasta ja jäykkää, mutta sinnikkäästi ne pysyttelivät
takaa-ajettavansa perässä.

Monen tunnin ankara ponnistus oli tehnyt tehtävänsä. Suden ei ollut
onnistunut karistaa koiria jäljiltään. Sen viimeinen hetki oli tullut,
sillä sen voimat olivat lopussa, koirilla niitä oli vielä vähän
jäljellä. Kompuroidessaan vuoren juurella ne tulivat jonkin aikaa
suoraan meitä kohti.

Emme voineet päästä niiden luo, joten katselimme niitä vain henkeä
pidättäen ja kateellisina. Ne olivat nyt niin lähellä, että tuuli
kantoi korviimme heikkoa haukuntaa. Iso susi kääntyi jyrkälle
rinteelle, joka ilmeisesti oli sille hyvinkin tuttu reitti, koska se
ei luiskahdellut. Sydämeni heltyi, sillä olihan se palannut auttamaan
toveriaan. Hetkeksi meidät valtasi sääli, kun näimme sen tähyilevän
ympärilleen ja kiskovan itseään jyrkänteelle päästäkseen kuolemaan
omalle vuorelleen.

Se ei voinut enää paeta, sillä sen kimpussa oli viisitoista koiraa,
joilla vielä miehet jälkijoukkonaan. Se ei kävellyt, se hoiperteli
ylöspäin, ja perässä seuraava koirajono paransi nyt hiukan vauhtiaan ja
läheni sitä. Saatoimme kuulla niiden läähättävän; haukkumaan ne tuskin
olisivat pystyneetkään hengästymiseltään. Eläimet jatkoivat tuimaa
nousuaan yhä ylemmäksi; ne kiersivät erään vuorenpolvekkeen, nousivat
muuatta pengermää, joka kapeni ja jyrkkeni, kunnes pudottautui muutamia
metrejä kanjonin yläpuolelle leviäväksi kielekkeeksi. Jonon kärjessä
olevat koirat seurasivat aivan suden kintereillä, sillä se oli jo niin
uupunut, että ne eivät enää pelänneet sitä.

Tällä kapeimmalla kohdalla, jossa yksikin harha-askel tiesi loppua,
iso susi kääntyi. Se seisoi päin koiraparvea etujalat harallaan, pää
painuksissa ja häntä hieman koholla, tummat niskakarvat pystyssä,
välkkyvät hampaat paljastettuina ja ääntä päästämättä, mikäli saatoimme
kuulla. Sen jalat olivat tosin rasituksen heikentämät, mutta niska,
leuat ja sydän yhä voimissaan. Tällä kohtaa kaikkien koiranystävien
olisi parasta sulkea tämä kirja, sillä nyt koko koiralauma ryntäsi
eteenpäin, sitten ylös, sitten alas, viisitoista yhtä vastaan,
nopeimmat ensimmäisinä. Tummaharja otti ne vastaan sitä mukaa kuin ne
ilmestyivät. Silmä tuskin erotti, mitä sitten tapahtui, mutta samoin
kuin vesivirta, joka kalliolle ryöpytessään pärskähtää joka taholle,
samoin tämä koirien virtakin vieri jonona alas polkua. Heikko hyökkäys,
vastahyökkäys, haava: Fangon hurtan jalat pettävät, ja se on mennyttä.
Dander ja Coalie käyvät hyökkäykseen ja koettavat puraista; rynnistys,
lyhyt kamppailu ja molemmat suistuvat kapealta polulta. Vuorossa on nyt
siniläikkä, jonka takana ovat valtava Oskari ja peloton Tige, mutta kun
tappelun rähäkkä on ohi, seisoo susi edelleen yksin kallionseinämää
vasten. Isot koirat ovat hävinneet. Nyt käyvät jäljellä olevat koirat
hyökkäykseen takimmaisten pakottaessa etumaiset etenemään alas surman
suuhun. Viiltäen, purren ja ravistellen se ottaa koirat vastaan ja
syytää nopeusjärjestyksessä toisen toisensa jälkeen alas ammottavaan
kuiluun, jossa terävät kivenlohkareet ja puunkannot täydentävät työn.

Viidessäkymmenessä sekunnissa kaikki oli ohi. Virta oli pärskähtänyt
kallioon, Penroofin koiralauma oli pyyhkäisty pois ja Pahanmaan Billy
seisoi taas yksin vuorellaan.

Hetken se odotti, tulisiko vielä muita. Ei tullut enää, sillä koko
lauma oli saanut surmansa. Odottaessaan se vetäisi henkeä, korotti
äänensä ensimmäisen kerran kohtalokkaan kamppailun aikana ja päästi
heikon mutta pitkän voitonulvonnan. Laskeuduttuaan seuraavalle
kielekkeelle se katosi näkyvistä erääseen Vartiovuoren kanjoniin.

Tuijotimme mykistyneinä. Käsissämme olevat rihlat olivat unohtuneet.
Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä, lopullisesti. Emme liikahtaneet
ennen kuin susi oli kadonnut. Tapahtumapaikalle ei ollut pitkältikään:
menimme sinne jalkaisin katsomaan, oliko jokin koirista pelastunut.
Yksikään ei ollut enää hengissä. Emme voineet tehdä mitään -- emme
sanoa mitään.


11

Viikon kuluttua King ja minä ratsastimme takaisin Chimney Potiin.

-- Ukko on saanut tarpeekseen. Hän möisi koko roskan, jos saisi
ostajan. Kaikki konstit on jo käytetty, sanoi King.

Aurinko laski Vartiovuoren taa. Oli jo hämärä, kun saavuimme
Dumontin tilalle vievään tienhaaraan. Silloin kiiri alhaalla
jokitasanteella matala ulvonta, johon korkeampiääninen kuoro vastasi.
Emme nähneet mitään, mutta kuuntelimme tarkkaan. Laulu toistui,
susien metsästyshuuto. Se hälveni, yön rikkoi toinen terävä ja lyhyt
haukahdus, hyökkäysmerkki, kuului mylvintää, mutta se katkaistiin
lyhyeen.

Hevosta läimäyttäessään King sanoi kolkosti:

-- Se on Billy, se on laumansa kanssa saalistamassa, ja siinä meni taas
nauta.



POIKA JA ILVES


1

Hän oli tuskin viidentoista, mutta harvinaisen innokas metsämies
vasta-alkajaksi. Kaiken päivää oli Caygeonullin järven ylitse saapunut
metsäkyyhkyjä. Istahtaessaan lepäämään pienen raivion ympärillä
törröttäviin kelopuihin, jotka olivat muistona joskus raivonneesta
metsäpalosta, ne suorastaan houkuttelivat käyttämään pyssyä. Poika oli
kuitenkin seuraillut niitä tuntikausia turhaan. Ne tuntuivat tietävän
tarkalleen, kuinka pitkälle vanhanaikainen kivääri kantoi, sillä hän ei
päässyt kunnolla edes ampumamatkan päähän, kun ne jo nousivat lentoon
viuhtoen siipiään kiivaasti. Lopulta parvi hajaantui mataliin vihreihin
puihin, joita kasvoi lähteen ympärillä lähellä hirsimökkiä. Sen suojissa
Thorburn alkoi varovaisesti lähestyä lintuja. Hän huomasi yhden
kyyhkyn muista erillään, tähtäsi sitä pitkään ja laukaisi. Melkein
samanaikaisesti kajahti kova pamaus ja lintu putosi hengettömänä maahan,
Thorburn hyökkäsi valtaamaan saalista samalla haavaa kuin muuan solakka
mies astui näkyviin ja nosti sen maasta.

-- Hei, Corney, sinä otit minun lintuni!

-- Sinun lintusi! Tuonnehan ne sinun lintusi lensivät. Kun näin niiden
äsken laskeutuvan tänne, ajattelin että oli parasta pudottaa yksi
luodikolla.

Tutkittuaan kyyhkyä tarkkaan he totesivat että siihen oli osunut sekä
pyssynluoti että haulipanos. Erämiehet olivat ampuneet samaa lintua.
Asia kuitattiin naurulla, vaikka sillä oli vakavakin puolensa. Pojan
korpikodissa oli niukalti ammuksia ja ruokaa.

Irlantilais-kanadalainen Corney, joka oli sadankahdeksankymmenen sentin
mittainen komea nuorimies, lähti sitten tovereineen kohti hirsimökkiä,
missä niukka toimeentulo ja kaiken ylellisyyden puuttuminen herätti
vain hilpeyttä. Sillä vaikka Coltit olivat syntyneet ja kasvaneet
Kanadan takamailla, he eivät olleet kadottaneet irlantilaisten
tunnettua sydämellisyyttä ja sukkeluutta.

Corney oli suuren perheen vanhin poika, ja hänen vanhempansa asuivat
Petersayssa, neljäkymmentä kilometriä etelämpänä. Hän oli vallannut
maata Faneboukista rakentaakseen itselleen oman kodin veistämistään
hirsistä. Kaksi vanhempaa sisarta, vakaa ja luotettava Margat sekä
hilpeä ja sukkela Loo hoitivat hänen talouttaan.

Thorburn Alder vieraili parhaillaan heidän luonaan. Hän oli juuri
parantunut ankarasta taudista, ja hänet oli lähetetty tänne korpeen
siinä toivossa, että hän karaistuisi ja saisi samanlaista elinvoimaa
kuin oli hänen isäntäväessäänkin.

Coltin mökki oli veistämättömistä hirsistä, ilman lattiaa ja siinä oli
turvekatto, jolla kasvoi reheviä ruoho- ja kukkamättäitä. Ympäröivä
korpimetsä oli puhkaistu kahdesta kohtaa: toisesta johti alkeellinen
tie etelään, Petersayhin, toisesta avautui näkymä kimmeltävälle
järvelle, joka vyörytteli laineitaan mukulakivistä rantaa vasten.
Vastakkaisella rannalla, kuuden kilometrin päässä, häämötti lähimmän
naapurin talo.

Heidän päiväohjelmassaan ei ollut paljon vaihtelua. Corney nousi
aamunkoitteessa sytyttämään tulen lieteen, herätti sitten sisarensa ja
ruokki hevoset aamiaista odotellessaan. Kello kuudelta ateria oli syöty
ja Corney lähti töihinsä. Kun lähteeseen osui erään kelohongan varjo,
tiesi Margat keskipäivän koittaneen ja lähti noutamaan raikasta vettä
ruokapöytään. Loo puolestaan kiinnitti valkoisen rievun salon kärkeen
merkiksi Corneylle, joka palasi kesannolta tai heinäniityltä punakkana
ja työn ryvettämänä, oikeana miehisen tarmon perikuvana.

Thor saattoi liikkua ulkosalla koko päivän, mutta iltaisin, kun oli
aika kerääntyä pöydän ääreen, hän saapui järveltä tai eteläiseltä
harjulta syömään illallista, joka olisi yhtä hyvin voinut olla
aamiainen tai päivällinen, sillä ateriat samoin kuin päivätkin olivat
toistensa kaltaisia. Niillä tarjottiin sianlihaa, leipää, perunoita
ja teetä, toisinaan munia, joita pienen hirsitallin vaiheilla elävät
kymmenkunta kanaa luovuttivat, ja riistaeläinten lihaa, tosin harvoin,
sillä Thor ei ollut tottunut metsästäjä eikä Corneylta riittänyt
sanottavasti aikaa muuhun kuin maatöihin.


2

Mahtavan lehmuksen päivät olivat päättyneet kuten puiden yleensä.
Kuolema oli ollut kuitenkin jalomielinen, sillä se oli antanut puulle
kolme ennakkovaroitusta: olihan se jo lajinsa suurin, sen lapset olivat
täysi-ikäisiä ja sen sisus oli ontto. Talvimyrsky, joka sen nujersi,
katkaisi rungon ja paljasti onkalon, joka sillä oli sydämen sijasta.
Keskellä päivänpaisteista aukiota lojui nyt pitkä ontto puunrunko,
joka näytti ilveksestä ihanteelliselta kodilta sen ollessa etsimässä
suojaista pesäpaikkaa pian ilmestyvälle poikueelleen.

Se oli vanha ja laiha, sillä vuosi oli ollut ilveksille ankara.
Edellisenä syksynä jänisrutto oli pyyhkäissyt pois niiden pääravinnon.
Runsasluminen talvi ja kova hankiainen olivat sitten tappaneet
peltopyyt melkein sukupuuttoon, ja pitkä kostea kevät oli puolestaan
tuhonnut vähälukuiset poikueet ja pitänyt lammikot ja purot niin
runsasvetisinä, että kalat ja sammakot olivat olleet turvassa ilvesten
teräviltä kynsiltä.

Näistä koettelemuksista ei naarasilveskään ollut suoriutunut
heimolaisiaan paremmin. Sen pennut, jotka olivat nälkiintyneitä jo
ennen syntymäänsä, olivat sille kaksinkertainen rasitus, koska ne
vaativat ajan, jonka se olisi muuten voinut käyttää saalistamiseen.

Pohjolan jänis on ilveksen mieliruokaa. Eräinä vuosina naarasilves
olisi voinut tappaa niitä vaikka viisikymmentä samana päivänä, mutta
nyt se ei nähnyt ainoatakaan jänistä. Rutto oli tehnyt työnsä hyvin.

Eräänä päivänä se sai kiinni punaoravan, joka oli livahtanut onttoon
puunrunkoon ja joutunut satimeen. Toisena päivänä jäi haiseva
mustakäärme sen ainoaksi ravinnoksi. Kolmas päivä tuotti täydellisen
pettymyksen, ja pennut vinkuivat surkeasti jäätyään vaille luonnollista
ruokaansa ja juomaansa.

Kerran ilves näki ison mustan eläimen, joka lemusi vastenmieliseltä
mutta tutulta. Nopeasti ja äänettömästi se loikkasi sen kimppuun. Se
iski saalistaan kerran kuonoon, mutta piikkisika veti päänsä piiloon,
sen häntä lennähti pystyyn, ja toistakymmentä pientä pistävää okaa
tunkeutui ilvesemon käpälään. Se kiskoi ne hampaillaan irti, sillä jo
vuosia sitten se oli tutustunut piikkisikaan, ja vain kova ahdinko oli
nyt pakottanut sen iskemään kyntensä siihen.

Sinä päivänä se sai pyydystetyksi vain sammakon. Samoillessaan
seuraavana päivänä saalistuspuuhissa kaukana korvessa se kuuli
omituisen kutsuäänen, joka oli sille aivan outo. Ilves läheni ääntä
varovaisesti tuulen alapuolelta ja erotti monta uutta hajua sekä lisää
outoja ääniä. Kun se tuli metsäaukean laitaan, kirkas ja kova huuto
kaikui uudestaan.

Raivion keskellä oli kaksi valtavaa piisamin tai majavan pesää, paljon
isompia kuin se oli konsanaan nähnyt. Ne oli tehty osittain puusta ja
sijaitsivat kuivalla töyräällä eivätkä vedessä. Ympärillä asteli joukko
peltopyitä, tai niiltä ne näyttivät, mutta olivat vain isompia ja
väriltään punaisia, keltaisia tai valkoisia.

Ilvestä värisytti kiihko, jota ihmiset olisivat sanoneet kuumeeksi.
Ruokaa oli vaikka millä mitalla! Kokenut metsästäjä painui matalaksi,
ja rinta maassa kiinni, kyynärpäät selkää korkeammalla se alkoi
taitavasti hiipiä lähemmäksi. Sen oli saatava yksi noista peltopyistä
mihin hintaan hyvänsä. Nyt oli käytettävä kaikki keinot, yhtäkään
erehdystä ei saanut tapahtua. Hyökätessä oli oltava varma saaliista,
ettei se pyrähtäisi lentoon, menipä vaanimiseen kuinka monta tuntia tai
päivää tahansa.

Metsänrajasta oli vain muutama loikkaus suurelle rotanpesälle,
mutta ilvekseltä kului kokonainen tunti tuohon lyhyeen matkaan. Se
hiipi matalana kannolta pensaan luo, puunrungon takaa heinämättään
suojaan peltopyiden huomaamatta sitä lainkaan. Ne olivat parhaillaan
syömäpuuhissa, ja isoin linnuista päästi taas raikuvan huudon,
jollaisen ilves oli ensiksi kuullut. Kerran ne tuntuivat vainuavan
vaaran, mutta pitkän kuulostelun jälkeen niiden pelko haihtui. Ne
olivat jo melkein ulottuvilla, ja ilves värisi pyynti-innosta ja
nälästä. Se tarkkaili erityisesti muuatta kauempana näkyvää valkoista
lintua, joka oli kerrassaan houkuttelevan värinen.

Rotanpesä oli paljaalla aukiolla. Ympärillä oli korkeita rikkaruohoja,
joiden keskeltä törrötti kantoja tuhkatiheään. Valkoinen lintu
kuljeskeli ruohojen takana, ja kovaääninen punainen lensi taas
pesäkummun harjalle laulamaan. Ilves painui vieläkin matalammaksi. Ääni
kuulosti aivan hälytyshuudolta mutta ei ilmeisestikään ollut hälytys,
koska valkoinen jäi paikalleen. Sen höyhenet loistivat edelleen
ruohojen lomasta.

Ilves oli nyt päässyt raivion reunaan. Painautuen litteäksi kuin tyhjä
nahkasäkki se lähti sitten hiljaa matelemaan pölkyn taakse, joka ei
ollut sen niskaa paksumpi. Tuon pensastupsun suojiin kun pääsisi,
silloin voisi huomaamatta siirtyä ruohikkoon ja pystyisi jo hyvin
loikkaamaan. Ilves saattoi tuntea jo lintujen hajun, se oli voimakasta
elävän lihan ja veren hajua, joka värisytti ja sytytti silmiin hehkun.

Peltopyyt raapivat ja nokkivat edelleen. Punainen lensi taas keon
harjalle, mutta valkoinen pysytteli maassa. Vielä viisi äänetöntä,
hitaasti liukuvaa askelta, ja ilves oli ruohojen takana, joiden lomasta
valkoinen lintu hohti. Se mittasi välimatkaa, tunnusteli jalansijaa,
huiskaisi takajaloillaan oksat tieltä ja vihdoin loikkasi. Valkoinen
lintu ei ennättänyt edes huomata loppunsa aiheuttajaa, sillä kohtalokas
harmaa varjo painui sen ylle, jokin nopea ja hirvittävä teki työnsä. Ja
ennen kuin toiset linnut ehtivät edes huomata vihollisen ilmestymistä
tai pakoa, ilves oli jo kadonnut valkoinen pyristelevä lintu
hampaissaan.

Päästäen tarpeettoman karjahduksen, joka ilmaisi synnynnäistä julmuutta
ja riemua, ilves loikki metsään ja kiiti mehiläisen tavoin suoraa päätä
kotiin. Uhrin lämmin ruumis oli lakannut jo värähtelemästä, kun rosvo
kuuli äkkiä edestäpäin raskasta astuntaa. Se loikkasi puunrungolle.
Saaliin siivet sokaisivat sen silmät, joten se laski linnun maahan
pidellen siitä kiinni käpälällään.

Ääni läheni, pensaat taipuivat ja näkyviin astui poika. Kokenut
ilves tunsi ihmisten rodun ja vihasi kaikkia siihen kuuluvia. Se oli
vahtinut heitä öisin ja seurannut heitä, se oli itse saanut paeta heitä
ja kärsiä heidän vuokseen. Hetkisen molemmat seisoivat vastakkain.
Peto murahti varoituksen, josta uhkui myös uhmaa ja taisteluhalua,
tarttui lintuun ja loikkasi rungolta pensaiden suojaan. Kotipesälle
oli parin kilometrin matka, mutta se ei pysähtynyt syömään, ennen
kuin aurinkoinen aukea ja iso lehmus olivat näkyvissä. Sitten matala
murahdus kutsui poikaset nauttimaan herkullista liha-ateriaa.


3

Kaupungissa kasvaneena Thor ei aluksi uskaltanut mennä kauaksi
metsässä, vaan pysytteli kuulomatkan päässä Corneyn kirveeniskuista.
Mutta päivä päivältä hän vaelsi yhä etäämmälle pitäen sammaltuneiden
puunrunkojen sijasta oppainaan aurinkoa, kompassia ja maiseman korkeita
kohtia. Hän halusi mieluummin oppia tuntemaan metsäneläimiä kuin tappaa
niitä. Mutta luonnon ystävä on läheistä sukua urheilijalle, joten
Thorillakin oli aina pyssy toverinaan.

Raivion ainoa mainittavan arvoinen eläin oli lihava murmeli, jonka
pesäkolo oli kannon alla sadan metrin päässä mökistä. Aurinkoisina
aamuina se lojui kannolla paistattamassa päivää, mutta elämä metsässä
vaatii alituista valppautta. Murmelikin oli aina varuillaan, ja turhaan
Thor koetti sitä ampua tai pyydystää satimeen.

-- Kuulkaapas, eiköhän nyt alkaisi olla aika saada vähän tuoretta
lihaa, sanoi Corney eräänä aamuna.

Hän otti seinältä kiväärinsä, vanhanaikaisen pienireikäisen luodikon,
ja ladattuaan sen huolellisesti aidon pyssyniekan tapaan hän tuki
piipun ovenripaan ja laukaisi. Murmeli tupsahti selälleen ja makasi
hievahtamatta. Thor riensi paikalle ja toi voitonriemuisena saaliin
huutaen:

-- Suoraan pään läpi yli sadan metrin päästä! Corney hillitsi
tyytyväisen hymynsä, joka nyki hänen suupieliään, mutta hänen kirkkaat
silmänsä loistivat hetken entistä kirkkaampina.

Hän ei ollut tappanut vain tappamisen vuoksi, vaan sen takia, että
murmeli oli alkanut hävitystyönsä hänen viljapellossaan. Sen lihasta
perhe sai pari kunnon ateriaa, ja Corney näytti Thorille, miten sen
nahka oli muokattava. Talja pantiin vuorokaudeksi uuniin lehtipuun
tuhkaan. Se irrotti siitä karvat. Sitten vuotaa liotettiin kolme päivää
saippuavedessä, ja kun se oli kuivunut, sitä muokattiin käsin, kunnes
se oli muuttunut valkoiseksi ja lujaksi nahaksi.

Thor ulotti retkeilynsä yhä etäämmälle tutustuakseen luonnon
tapahtumiin, jotka ennakko-odotuksista huolimatta tuottivat hänelle
aina yllätyksen. Välistä ei moneen päivään sattunut mitään. Sitten oli
taas päiviä, jotka olivat täynnä tapahtumia. Metsälläolon erikoisuus ja
ikuinen viehätys onkin juuri tässä arvaamattomuudessa.

Eräänä päivänä Thor oli mennyt kauas harjun toiselle puolen, jossa
hän ei ollut ennen käynyt, ja joutunut aukiolle, jossa virui
valtava lehmuksen runko. Kokonsa vuoksi se painui hänen mieleensä.
Hän porhalsi aukeaman ohitse päästäkseen järvelle, joka sijaitsi
paria kilometriä lännempänä. Parikymmentä minuuttia myöhemmin hän
hätkähti, kun hänen katseensa osui isoon mustaan otukseen, joka oli
hemlock-kuusen oksanhaarassa noin yhdeksän metrin korkeudessa maasta.
Karhu! Vihdoinkin tulikoe, jota hän kaiken kesää oli puolittain jo
odottanutkin mietiskellen kuinka tuo arvoituksellinen toinen minä
menettelisi moisessa tilanteessa. Hän seisoi hievahtamatta, oikea käsi
sukelsi taskuun ja poimi sieltä kolme, neljä raehaulia, joita hän piti
mukanaan tarpeen varalta. Hän pudotti ne pyssyyn lintuhaulipanoksen
päälle ja työnsi vielä vanutukon pitämään niitä paikoillaan.

Karhu ei ollut liikahtanut eikä poika voinut nähdä sen päätä, mutta
hän tarkkaili sitä huolellisesti. Se ei ollut mikään suuri karhu, ei,
pikemminkin pieni, oikeastaan hyvin pieni -- poikanen vain. Poikanen!
Mutta silloinhan lähistöllä on myös emokarhu! Thor silmäili ympärilleen
hiukan pelokkaana. Mutta kun hän ei nähnyt jälkeäkään toisesta
otuksesta, hän ojensi pyssynsä ja laukaisi.

Hän hämmästyi, kun otus läjähti maahan kuolleena. Se ei ollutkaan
karhu, vaan iso piikkisika. Hän tutki ruumista ihmetellen ja
pahoillaan, sillä hän ei ollut halunnut tappaa noin vaaratonta
luontokappaletta. Sen hullunkurisessa kuonossa hän havaitsi pari, kolme
pitkää naarmua, joista päätellen sillä oli ollut muitakin vihollisia.

Kääntyessään hän huomasi jotain punaista housuissaan ja näki sitten
oikean kätensä vuotavan verta. Huomaamattaan hän oli satuttanut sen
pahasti eläimen piikkeihin. Hän oli harmissaan, kun joutui jättämään
saaliin. Kerrottuaan Loolle siitä tämä sanoi, että oli ollut synti
jättää otus nylkemättä, koska hän tarvitsi talveksi nahalla päärmätyn
lakin.

Eräänä toisena päivänä Thor oli lähtenyt liikkeelle ilman asetta,
sillä hän aikoi kerätä vain muutamia harvinaisia kasveja, joita
oli nähnyt erään aukion lähellä. Hän tunsi paikan maassa lojuvasta
lehmuksenrungosta. Saapuessaan aukiolle hän kuuli omituista ääntä.
Sitten hänen silmänsä osuivat kahteen rungolla liikkuvaan esineeseen.
Hän nosti oksaa ja näki nyt selvästi valtavan ison ilveksen pään ja
hännän. Eläin tuijotti häntä vihaisesti muristen, ja sen käpälän alla
puunrungolla lojui valkoinen lintu, joka osoittautui yhdeksi heidän
kallisarvoisista kanoistaan, kun hän vilkaisi siihen toistamiseen.
Kuinka hurjalta ja julmalta peto näyttikään! Kuinka Thor inhosi
sitä! Hän melkein kiristeli hampaitaan suuttumuksesta, kun suuren
tilaisuutensa saatuaan olikin täysin aseeton. Hän oli vähän
peloissaankin ja tuumi mitä tekisi. Ilves murisi yhä äänekkäämmin
ja sen töpöhäntä heilui kiukkuisesti vähän aikaa. Sitten se tarttui
hampaillaan saaliiseensa, loikkasi puunrungolta ja katosi näkyvistä.

Sateisen kesän vuoksi maa oli kaikkialla pehmeätä. Niinpä nuori erämies
innostuikin seuraamaan jälkiä, joita kuivana aikana ei edes kokenut
metsästäjä olisi pystynyt huomaamaan.

Eräänä päivänä hän keksi metsässä siansorkan tapaisia jälkiä. Niitä oli
helppo seurata, sillä ne olivat vereksiä. Kaikki muut jäljet rankkasade
oli huuhdellut näkymättömiin paria tuntia aikaisemmin. Noin kilometrin
päässä ne johdattivat hänet avoimen kuilun luo. Päästyään sen partaalle
hän näki jotain valkoista häivähtävän sen ylitse. Samassa hänen terävät
nuoret silmänsä erottivat peuran ja täplikkään vasan, jotka katselivat
häntä uteliaina. Hän tuijotti niitä hämmästyneenä suu auki, vaikka oli
seurannutkin niiden jälkiä. Emo kääntyi, kohotti hätälipuksi valkoisen
häntänsä ja loikki kevyesti tiehensä vasa kintereillään. Puunvesoista
ne selvisivät vaivattomalla hyppäyksellä, mutta milloin puu oli korkea,
ne kyyristyivät ja kissamaisen notkeasti solahtivat oksiston alitse.

Hän ei saanut enää toista tilaisuutta ampua niitä, vaikka näki useamman
kerran samat kaksoisjäljet -- ainakin hän luuli niitä samoiksi --,
koska jostakin selittämättömästä syystä tässä koskemattomassa erämaassa
oli peuroja siihen aikaan paljon niukemmin kuin myöhempinä vuosina,
jolloin uudisraivaukset levisivät kaikkialle.

Hän ei tavannut niitä sen koommin yhdessä, mutta emon hän arveli
nähneensä kerran. Se kulki metsässä nuuhkien ilmaa ja haistellen
maasta jälkiä. Se oli hermostunut ja levoton ja etsi ilmeisesti
jotakin. Thor muisti keinon, jonka Corney oli opettanut hänelle.
Hän kumartui varovaisesti, otti maasta leveän ruohonlehden, sovitti
sen peukaloidensa väliin ja puhalsi sitten tällä yksinkertaisella
soittimella lyhyen, kimeän määkäyksen, joka muistutti selvästi vasan
huutoa. Vaikka kuusipeura oli pitkän matkan päässä, se tuli heti
loikkien lähemmäksi.

Thor sieppasi pyssynsä aikoen surmata otuksen, mutta se havaitsi hänen
liikkeensä ja seisahtui. Peuran harja kohosi hiukan ja se nuuhki ja
tarkasteli häntä kysyvästi. Nuo isot lempeät silmät liikuttivat poikaa
ja pidättivät hänen kättään. Peura astui arastellen lähemmäksi ja
vainusi vaaran. Oitis se loikkasi ison puun taakse ja oli kadonnut,
ennen kuin sääli oli häipynyt pojan mielestä.

-- Eläinparka, sanoi Thor itsekseen, se on varmaan menettänyt vasansa.

Poika kohtasi ilveksen salolla vielä kerran. Puoli tuntia sen jälkeen
kun hän oli tavannut yksinäisen peuran, hän lähti ylittämään pitkää
harjua, joka oli mökiltä muutama kilometri pohjoiseen. Sivuutettuaan
aukeaman, jossa virui iso lehmuksen runko, hän näki äkkiä ison
kissanpoikaa muistuttavan eläimen, joka nakitti häntä viattomasti.
Hän kohotti tapansa mukaan oitis pyssynsä, mutta kissanpoikanen vain
kallisti päätään ja katseli häntä pelottomasti. Sitten alkoi toinen
pentu, jota hän ei ollut huomannutkaan, kisailla ensimmäisen kanssa
tapaillen käpälällään sen häntää ja viekoitellen veljeä painimaan.

Katsellessaan pentujen kisailua Thorilla ei ollut enää halua ampua
niitä, mutta sitten hän muisti julistaneensa sodan koko rotua vastaan.
Hän oli jo nostamaisillaan pyssynsä, kun aivan läheltä kuuluva hurja
murina sai hänet hätkähtämään. Vajaan kolmen metrin päässä seisoi
poikasten emo näyttäen suurelta ja raivoisalta naarastiikeriltä. Nyt
oli kerrassaan mieletöntä ampua penikoita. Hermostuneena poika pudotti
muutaman raehaulin pyssyynsä ärisevän murinan noustessa ja laskiessa,
mutta ennen kuin hän oli valmis ampumaan, peto oli jo tarttunut
johonkin jaloissaan olevaan. Poika näki vilaukselta valkotäpläistä
ruskeaa -- se oli äskettäin surmatun peuranvasan veltto ruumis. Sitten
ilves poistui näkyvistä pennut kintereillään. Hän ei nähnyt sitä ennen
kuin koitti aika, jolloin kummankin henki oli vaakalaudalla.


4

Kuusi viikkoa oli kulunut tavallista rataansa. Nuori jättiläinen
liikuskeli eräänä päivänä askareissaan harvinaisen hiljaisena. Hänen
kauniit kasvonsa olivat perin vakavat, eikä hän laulanut rahtuakaan
sinä aamuna.

Hän ja Thor makasivat heinäkupojen päällä tuvan nurkassa. Sinä
yönä poika heräsi monta kertaa kuullessaan toverinsa valittavan ja
heittelehtivän unissaan.

Aamulla Corney nousi tapansa mukaan ja kävi ruokkimassa hevoset, mutta
sisarten valmistellessa aamiaista hän heittäytyi uudestaan pitkäkseen.
Hän nousi työläästi ja lähti taas töihinsä, mutta palasi varhain
kotiin. Hän värisi kauttaaltaan. Oli kuuma kesäpäivä, mutta häntä
ei vain saatu pysymään lämpimänä. Muutaman tunnin kuluttua tapahtui
käänne, ja Corneyn kuume kohosi korkealle. Silloin perhe tiesi, että
hän oli saanut takamaitten pelätyn kuumetaudin. Margat kävi keräämässä
sylillisen pipsissewa-yrttejä valmistaakseen teetä, ja Corneyta
kehotettiin juomaan sitä runsaasti.

Mutta kaikista yrteistä ja lääkitsemisistä huolimatta nuoren miehen
tila paheni pahenemistaan. Kymmenen päivän kuluttua hän oli laihtunut
ankarasti ja täysin työkyvytön. Eräänä hyvänä hetkenä, joita taudissa
oli aina välillä, hän virkkoikin:

-- Kuulkaas nyt, tytöt, en taida kestää enää kauempaa. On parasta,
että lähden kotiin. Tänään olen siksi voimissani, että pystyn ajamaan
ainakin osan matkaa. Jos voimani loppuvat, lepään vankkureissa, kyllä
hevoset vetävät minut kotiin asti. Äiti parantaa minut viikossa tai
parissa. Jos teiltä loppuu muona, ennen kuin palaan takaisin, lähtekää
ruuhella Ellertoneille.

Niinpä tytöt valjastivat hevoset, ja vankkurit täytettiin puoliksi
heinillä. Heikkona ja kalpeana Corney lähti ajamaan pitkää epätasaista
tietä. Toiset tunsivat olevansa kuin yksinäisen saaren asukkaita,
joiden ainoa vene on viety.

Tuskin puoli viikkoa oli kulunut, kun Margat, Loo ja Thor sairastuivat
vielä ankarampaan kuumeeseen. Corney oli ollut sentään joka toinen
päivä parempana, mutta näillä kolmella ei ollut ainoatakaan 'hyvää
päivää'. Ennen pitkää korpikoti muuttui todelliseksi kurjuuden pesäksi.

Viikon päästä Margat ei enää kyennyt nousemaan vuoteesta, ja Loo
saattoi enää töin tuskin kävellä mökin ympäri. Hän oli urhea tyttö
ja täynnä kujemieltä, ja hän se piti yllä heidän rohkeuttaan. Mutta
hänen hilpeä pilailunsa kuulosti kaamealta, kun näki hänen kalpeat ja
riutuneet kasvonsa. Aikaisemmasta sairaudestaan huolimatta Thor oli
sittenkin heistä voimakkain, ja hän autteli toisia ja valmisti joka
päivä yksinkertaisen aterian. Onneksi he kykenivät syömään enää vain
rahtusen, sillä ruokaa oli vähän ja Corneyn tuloon vielä viikko.

Pian Thor oli ainoa, joka jaksoi pysytellä jalkeilla, ja kun hän
eräänä aamuna laahusti leikkaamaan päivittäistä pikku viipaletta
kallisarvoisesta sianlihasta, hän havaitsi kauhukseen, että koko
kimpale oli kadonnut. Jokin eläin oli ilmeisesti varastanut sen
pienestä laatikosta, jota säilytettiin mökin varjonpuoleisella
seinustalla suojassa kärpäsiltä. Nyt heillä oli enää vain leipää ja
teetä.

Thor oli aivan epätoivoinen, kunnes hänen katseensa osui tallin
vaiheilla liikuskeleviin kanoihin. Mutta mitä se hyödytti? Näin
heikkona hän olisi yhtä hyvin voinut ryhtyä pyydystämään peuraa tai
haukkaa. Äkkiä hän muisti pyssynsä, ja kohta hän oli jo kynimässä
lihavaa kanaa kattilaan pantavaksi. Hän keitti sen kokonaisena, koska
se oli helpoin valmistustapa, ja kanakeitto oli ensimmäinen todella
ruokahalua kiihottava ravinto, jota he olivat maistaneet moneen päivään.

Kolme kurjaa vuorokautta he pysyttelivät hengissä kanan avulla. Kun
se oli syöty, Thor tarttui taas pyssyynsä. Se tuntui nyt paljon
raskaammalta kuin ennen. Poika ryömi tallin luo, mutta hänen kätensä
vapisivat ja hän oli niin heikko, että ampui monta kertaa harhaan,
ennen kuin sai lintuun osuman. Nyt oli jäljellä enää vain kolme
haulipanosta. Luodikon oli Corney ottanut mukaansa.

Thor oli ihmeissään, kun kanoja oli jäljellä enää vain kolme tai neljä
kappaletta. Niitähän oli ollut toistakymmentä. Kolme päivää myöhemmin
hän teki uuden yrityksen. Nyt hän näki vain yhden kanan, ja siihen meni
hänen viimeinen panoksensa.

Siitä lähtien elämä muuttui kauheaksi painajaiseksi. Aamulla, jolloin
Thor tunsi voivansa paremmin, hän valmisti hiukan ruokaa ja asetti
pölkylle, kunkin makuusijan pääpuoleen, täyden vesisangon. Se oli siinä
yötä varten, jolloin he heittelehtivät kuumeen kourissa. Horkka alkoi
pelottavan täsmällisesti kello yhden tienoissa ja värisytti ruumista
päästä jalkoihin, kalisutti hampaita ja kylmäsi sisältä ja päältä.
Mikään ei tuntunut lämmittävän -- tulikin menetti tyystin voimansa. Ei
voinut muuta kuin maata ja täristä ja kärsiä hitaan jäähtymiskuoleman
kaikki tuskat ja hakkautua palasiksi. Sitä kesti kuusi tuntia, ja
tuskia lisäsivät vielä kauheat kuvotukset. Illalla kello seitsemän
tai kahdeksan tienoissa tapahtui käänne. Ruumista alkoi silloin
polttaa kuume, jota jäävuoretkaan eivät olisi kyenneet viilentämään.
Siinä vaiheessa halusi vain vettä, vettä, ja sitä joi juomistaan aina
kello kolmeen tai neljään asti aamulla, jolloin kuume hellitti. Vasta
silloin, lopen uupuneena pääsi vaipumaan uneen.

-- Jos teiltä loppuu muona, lähtekää ruuhella Ellertoneille, oli veli
neuvonut viimeiseksi. Mutta kuka heistä pystyi siihen? Heitä esti
nälkäkuolemasta enää vain kanan puolikas. Kolme loputonta viikkoa
kesti tätä hirveätä kärsimystä. Se jatkui samanlaisena, pahenikin kun
potilaat heikkenivät -- muutaman päivän päästä ei poikakaan kykenisi
enää nousemaan vuoteesta. Kuinka sitten kävisi?

Epätoivo vallitsi mökissä ja jokainen huusi sisimmässään: -- Hyvä
Jumala! Eikö Corney saavukaan?


5

Sinä päivänä, jolloin Thor oli ampunut viimeisen kanan, hän kantoi
kaiken aamua vettä, jotta sitä riittäisi kaikille kolmelle kuumeen
ajaksi. Puistatukset kaatoivat hänet vuoteeseen tavallista aikaisemmin,
ja horkka yltyi ankarammaksi kuin koskaan ennen.

Hän joi vähän väliä ahnaasti pääpuolessaan olevasta sangosta. Vaikka
hän oli kantanut sen täyteen vettä, se oli melkein tyhjä, kun kuume
hellitti kahden tienoissa aamulla ja hän vaipui uneen.

Harmaassa aamunkoitteessa hän heräsi omituiseen ääneen, veden
loiskeeseen, joka kuului aivan läheltä. Kääntäessään päätään hän näki
kaksi hehkuvaa silmää vajaan metrin päässä kasvoistaan, jokin peto
lotki vettä sangosta hänen vuoteensa vieressä.

Thor tuijotti kauhistuneena, mutta sulki sitten silmänsä luullen
näkevänsä unta. Kysymyksessä oli tietysti painajainen: tiikeri
väijymässä Intian viidakossa. Mutta loiske jatkui. Hän kohotti
katseensa, aivan oikein, se oli yhä siinä. Hän koetti äännähtää, mutta
sai kuuluviin vain korinaa. Iso karvainen pää tärisi, hehkuvien silmien
alapuolelta kuului tuhahdus, ja eläin pudottautui etujaloilleen ja
siirtyi huoneen poikki pöydän alle. Thor oli silloin täysin valveilla;
hän kohottautui verkalleen kyynärpäilleen ja huusi heikosti:

-- Hys!

Hehkuvat silmät välähtivät pöydän alla ja harmaa hahmo tuli esiin.
Tyynesti se asteli permannon poikki ja liukui alimmaisen hirren alitse,
siitä missä oli entisen perunakuopan aukko, ja katosi jäljettömiin.

Mikä se oli? Sairas poika ei tiennyt varmasti, mutta ilmeisesti se oli
jokin hurja petoeläin. Hän oli täysin lamautunut ja vapisi pelosta.

Yön hän nukkui levottomasti vuoroin vaipuen levottomaan uneen,
vuoroin hätkähtäen hereille ja ruveten taas etsimään hämärästä noita
kammottavia silmiä ja isoa harmaata, liikkuvaa hahmoa. Aamulla hän
epäili, että kaikki oli ollut vain kuumehouretta, mutta yritti silti
jotenkuten sulkea kellarinaukkoa parilla halolla.

Vaikka sairaiden ruokahalu oli melkein olematon, he hillitsivät
sitäkin, koska jäljellä oli enää vain palanen kanaa, ja Corney
ilmeisesti otaksui heidän käyneen Ellertonien luona ja saaneen sieltä
ruokaa riittämiin.

Kun kuume sinä yönä laski ja Thor makasi uupuneena, hän havahtui taas
tuvasta kuuluvaan ääneen, kuulosti siltä kuin joku olisi murskannut
luita. Hän katsoi ympärilleen ja näki pöydälle kavunneen ison eläimen
häämöttävän pientä ikkunaa vasten. Thor karjaisi ja koetti heittää
tungettelijaa kengällä. Otus loikkasi kevyesti maahan ja livahti
tiehensä aukosta, joka ammotti taas avoimena.

Tällä kertaa hän tiesi, ettei se ollut unta, ja sen tiesivät tytötkin.
Hekin olivat kuulleet äänen, ja lisäksi kana, heidän viimeinen
ruoanrippusensa, oli tipotiessään.

Sinä päivänä Thor-rukka tuskin kykeni nousemaan vuoteesta. Sairaiden
tyttöjen säälittävä valitus sai hänet kuitenkin liikkeelle. Lähteen
luota hän löysi muutaman marjan ja jakoi ne toisten kanssa. Hän
suoritti tavanmukaiset valmistelut horkan ja janon varalta, mutta
ryhtyi vielä toisiinkin varokeinoihin. Vuoteensa viereen hän asetti
vanhan atraimen, ainoan käyttökelpoisen aseen nyt kun pyssy oli
käynyt hyödyttömäksi, sekä männyn juuresta tehdyn soihdun ja muutaman
tulitikun. Hän tiesi nälkäisen pedon saapuvan uudestaan. Koska se ei
enää löytäisi ruokaa, hänestä oli päivänselvää, että se kävisi käsiksi
elävään saaliiseen, joka makasi täysin avuttomana.

Vielä kerran hän telkesi aukon haloilla, ja yö kului entiseen
tapaan, kuitenkin ilman hurjaa vierasta. Sinä päivänä he saivat
tyytyä jauhoihin ja veteen. Keittämiseen Thorin täytyi käyttää osa
sulkulaitettaan. Loo yritti heikosti laskea leikkiä. Hän sanoi olevansa
jo niin kevyt, että pystyi lentämään, mutta yrittäessään nousta
jalkeille hän ei päässyt vuoteensa laitaa pitemmälle. Suoritettiin
samat valmistelut kuin ennenkin, ja yö kului rauhallisesti, mutta
varhain aamulla Thor heräsi taas veden loiskeeseen, ja siinä hänen
vuoteensa vierellä olivat jälleen nuo hehkuvat silmät, suuri pää sekä
harmaa vartalo, joka häämötti ikkunasta kajastavassa aamunkoitteessa.

Thor ponnisti kaikki voimansa päästääkseen kovan karjahduksen, mutta
tuloksena oli vain heikko parahdus. Hän nousi vaivalloisesti ja huusi:

-- Loo, Margat! Ilves on taas täällä!

-- Jumala auttakoon sinua, me emme voi, kuului vastaus.

-- Hys, tiehesi siitä!

Thor koetti taas karkottaa petoa. Se loikkasi ikkunan ääressä olevalle
pöydälle ja ärjäisi vaarattoman pyssyn alla. Thor luuli sen aikovan
hypätä lasin läpi, kun se kääntyi hetkeksi ikkunaan päin, mutta se
pyörsikin ympäri ja tuijotti poikaan; hän erotti selvästi sen kiiluvat
silmät.

Thor kohosi hitaasti vuoteen laidalle ja rukoili apua, sillä hän tunsi,
että jommankumman henki oli nyt kysymyksessä. Hän raapaisi tulta ja
sytytti juurisoihtunsa pidellen sitä vasemmassa kädessä. Oikealla hän
tarttui vanhaan atraimeen ja aikoi ryhtyä taisteluun, mutta oli niin
heikko, että hänen täytyi käyttää asetta sauvana.

Iso peto seisoi yhä pöydällä, mutta kyyristyi hiukan aivan kuin
loikatakseen. Sen silmät hehkuivat punaisina soihdun valossa.
Lyhyt häntä liikkui puolelta toiselle ja murina voimistui. Thorin
polvet tärisivät vastakkain, mutta hän ojensi aseensa ja rynnisti
voimattomasti kohti petoa. Se hypähti samassa, mutta ei hänen
kimppuunsa, kuten hän ensin luuli -- soihtu ja pojan pelottomuus olivat
tehonneet eläimeen --, vaan hänen päänsä ylitse. Se putosi maahan hänen
takanaan ja livahti heti vuoteen alle.

Thor oli pelastunut vain toistaiseksi. Hän sovitti soihdun seinänrakoon
ja tarttui sitten atraimeen molemmin käsin. Hän tiesi nyt taistelevansa
elämästään. Hän kuuli tyttöjen rukoilevan heikolla äänellä. Hän näki
vain hehkuvat silmät vuoteen alla ja erotti pedon murinassa terävämmän
sävyn sen valmistautuessa taisteluun. Suurin ponnistuksin hän tavoitti
lujan jalansijan ja työnsi atraimen kaikin voimin vuoteen alle.

Se osui johonkin hirttä pehmeämpään; kuului hirvittävä murahdus. Poika
heittäytyi koko painollaan atraimen varaan. Peto ponnisteli päästäkseen
häneen käsiksi. Hän tunsi sen hampaiden ja kynsien raapivan aseen
vartta, ja vastustuksesta huolimatta ilves pääsi lähemmäksi, sen
voimakkaat käpälät ja kynnet tapailivat jo häntä. Thor ei jaksaisi
pidättää sitä kauan. Hän ponnisti vielä kerran, voimia liikeni hitusen
enemmän kuin edellisellä kerralla, peto horjahti, kuului murinaa,
rusahdus ja vastus tuntui äkkiä väistyvän. Laho atrain oli äkkiä
katkennut. Peto hypähti esiin, syöksyi häntä kohti, meni koskettamatta
ohitse ja painui oikopäätä lattian poikki ja sitten ulos aukosta sen
koommin palaamatta.

Thor kaatui vuoteelle ja menetti tajuntansa.

Tietämättä kuinka kauan oli maannut tajuttomana hän heräsi kirkkaaseen
päivänvaloon kuullessaan äänekkään, hilpeän huudon:

-- Hei, oletteko te kaikki kuolleet? Loo! Margat!

Hänellä ei ollut voimia vastata, mutta ulkopuolelta kuului kavioiden
kopsetta, sitten raskaita askelia, ovi lensi auki ja sisään astui
Corney yhtä komeana ja reimana kuin ennenkin. Mutta mikä kauhu ja hätä
sävähtikään hänen kasvoilleen, kun hän tuli äänettömään mökkiin!

-- Kuolleet? hän voihkaisi. -- Kuka on kuollut? Missä te olette? Thor?
Kuka teistä on kuollut? Loo? Margat?

-- Corney, Corney, kuului heikosti vuoteesta. -- He ovat tuolta
sisällä. He ovat hirveän kipeitä. Meillä ei ole mitään syötävää.

-- Voi, mikä hölmö olen ollut! Corney hoki hokemistaan. -- Olin varma
että kävisitte Ellertoneilla hakemassa mitä tarvitsette.

-- Meillä ei ollut aikaa siihen. Sairastuimme kaikki kolme heti kun
olit lähtenyt. Sitten tänne tuli ilves ja söi suuhunsa kanat ja kaiken
muunkin mitä talossa oli.

-- No niin, kyllä se on sen saanut maksaakin, sanoi Corney viitaten
verijuovaan, joka ulottui multalattian poikki seinäaukolle.

Hyvä ravinto, hoito ja lääkkeet paransivat heidät pian. Kun tytöt paria
kuukautta myöhemmin tarvitsivat uutta pesusaavia, sanoi Thor:

-- Minä tiedän onton lehmuksen, joka vetää varmasti kokonaisen
härkätynnyrin.

Hän lähti Corneyn kanssa aukealle, ja katkaistuaan lehmuksen rungosta
tarvitsemansa pätkän he löysivät sen pohjukasta kahden pikku ilveksen
ja niiden emon kuivuneet raadot, ja ilvesnaaraan kyljessä oli varresta
katkennut atraimen terä.



PIKKU SOTAHEVONEN

Mustahäntäjäniksen tarina


1

Pikku Sotahevonen tunsi itse asiassa kaupungin kaikki koirat.
Ensinnäkin sen kauhean ison ruskean koiran, joka oli ajanut sitä monta
kertaa takaa -- siitä tosin pääsi eroon pujahtamalla lauta-aidan
reiästä. Toinen kiusankappale oli muuan pieni toimelias koira, joka
mahtui sen perässä reiästä ja jonka se nolasi hyppäämällä kuusimetrisen
vuolaan ja jyrkkäreunaisen kastelukaivannon poikki. Koira ei siihen
hyppyyn kyennyt. Se oli varma lääke tätä vihollista vastaan. Pojat
sanovat vieläkin sitä paikkaa "Jaakon hypyksi". [Yhdysvaltain
länsiosissa elävän mustahäntäjäniksen nimenä on Amerikassa "jack
rabbit".] Mutta muuan vinttikoira osasi hypätä vielä paremmin kuin
mustahäntäjaakko, se näet hyppäsi aidan yli, kun ei mahtunut sen
raosta. Se oli koetellut monta kertaa Pikku Sotahevosen rohkeutta, eikä
tämä voinut muuta kuin lähteä nopeasti puikkelehtimaan pakoon, kunnes
pääsi osagipensasaidan suojiin, ja siihen taas vinttikoiran täytyi
heittää takaa-ajo. Näiden lisäksi kaupungissa oli vastuksena kokonainen
liuta isoja ja pieniä rakkeja, mutta niistä pääsi helposti eroon
avomaalla.

Lähiseudulla oli jokaisessa talossa koira, mutta vain yksi, jota
Sotahevonen todella pelkäsi. Se oli pitkäkoipinen, vihainen musta
hurtta, nopea ja sinnikäs otus, joka oli saattanut monta kertaa Pikku
Sotahevosen melkein perikadon partaalle.

Kaupungin kissoista se ei paljon piitannut, vain kerran tai pari ne
olivat sitä hätyyttäneetkään. Muuan valtava kollikissa, joka ylvästeli
monilla voitoillaan, oli eräänä kuutamoyönä hiipinyt sen ruokapaikalle.
Kun Sotahevonen näki mustan kiiluvasilmäisen otuksen, joka oli juuri
hyökkäämäisillään sen kimppuun, se nousi takajaloilleen aina varpaitten
viimeistä nipukkaa myöten ja nosti viisitoista senttiä pitkät korvansa
täyteen mittaan. Sitten se päästi äänekkään kurahduksen -- se oli sen
karjahdusyritys --, loikkasi viisitoista metriä eteenpäin ja putosi
kissan päälle upottaen siihen terävät takakyntensä. Kolli pakeni
kauhuissaan mokomaa kaksijalkaista jättiläistä.

Jaakko oli turvautunut monesti ennenkin menestyksellisesti samaan
temppuun, tosin se kahdesti oli tuottanut sille surkean pettymyksen,
silloin näet, kun se hyppäsi poikastansa kanssa liikkuvan emokissan
kimppuun ja sai paeta henkensä edestä, ja silloin kun se erehdyksessä
hyppäsi skunkin niskaan.

Vinttikoira oli kuitenkin Sotahevosen vaarallisin vihollinen. Sen
kynsissä se olisi voinut kohdata loppunsa, ellei olisi sattunut erästä
ihmeellistä seikkailua, josta se suoriutui onnellisesti.

Sen oli tapana aterioida yöllä, koska silloin vihollisia oli vähän
liikkeellä ja niiltä oli helppo piiloutua. Eräänä talviaamuna se
viivytteli liian kauan alfalfa-aumalla. Kun se oli palaamassa hangen
yli mielityyssijaansa, se pahaksi onnekseen sattui tapaamaan kaupungin
ulkopuolella juoksentelevan vinttikoiran. Alkavassa päivänvalossa oli
mahdotonta piiloutua avoimella hangella. Oli vain juostava eteenpäin
pehmeässä lumessa, joka haittaa enemmän jäniksiä kuin koiria.

Eteenpäin siis -- kaksi hyväkuntoista juoksijaa! Kuinka ne kiitivätkään
poikki lumen! Ja joka kerran kun niiden vikkelät jalat koskettivat
maata, kuului pieni puhahtava ääni. Sinne ja tänne, mutkitellen ja
väistellen kävi ajo. Kaikki edut suosivat koiraa -- tyhjä vatsa, kylmä
ilma, pehmeä lumi -- jota vastoin jänikselle teki haittaa äskeinen
vankka ateria. Mutta sen jalat kävivät niin vikkelästi, että samalla
haavaa näkyi tusinakin pieniä lumentuprahduksia. Ajo jatkui aukealla
maalla; läheisyydessä ei ollut ainoatakaan ystävällistä pensasaitaa,
ja koira esti taitavasti kaikki yritykset päästä muidenkaan aitojen
suojiin. Jaakon korvat alkoivat menettää ylpeän pystyn ryhtinsä; se
oli varma merkki siitä, että sen henki alkoi loppua tai sydän uupua,
kunnes nämä liput äkkiä taas puikahtivat pystyyn, aivan kuin se olisi
käden käänteessä saanut uusia voimia. Sotahevonen ponnisti nyt kaikki
voimansa ja loikki aukean niityn poikki itään päin yrittämättäkään
saavuttaa pohjoisessa olevaa pensasaitaa.

Vinttikoira oli aivan perässä. Viidenkymmenen askelen päässä Jaakko
hyppäsi syrjään harhauttaakseen rajua vainoojaansa, mutta seuraava
käännös johdatti sen taas itään päin. Tällä tavoin mutkitellen se
suunnisti kohti lähintä taloa, jossa oli hyvin korkea lauta-aita ja
siinä kananreikä ja vahtina toinen vihattu vainolainen, se iso musta
hurtta.

Ulompi pensasaita pidätti hetken vinttikoiraa, niin että Jaakko
ennätti hyökätä kananreiästä pihaan ja piiloutua sen toiseen päähän.
Vinttikoira pyörähti matalalle portille, hyppäsi sen yli kanojen
joukkoon. Ne pakenivat kaakattaen ja siipiään räpytellen ja niihin
yhtyivät määkivät lampaat. Niitä vartioiva iso musta koira juoksi
hätiin, ja Sotahevonen pujahti reiästä, josta oli tullut sisäänkin.
Kanatarhasta kuului raivokkaan vihaista koiranhaukuntaa, johon yhtyi
ihmistenkin huutoja.

Sotahevonen ei saanut koskaan tietää, miten kaikki päättyi, mutta
merkillistä oli, ettei Newchusenissa asustanut nopea vinttikoira
häirinnyt enää koskaan sen rauhaa.


2

Hyvät ja huonot ajat vuorottelivat ja sitä pidettiin luonnostaan
lankeavana. Viime vuosina Kaskadon valtio oli kuitenkin aiheuttanut
mustahäntäjaakoille sarjan merkillisiä nousu- ja laskukausia. Ennen
vanhaan niiden täytyi käydä loputonta taistelua lintuja ja petoeläimiä
vastaan, kylmää, kuumaa ja ruttoa vastaan ja kärpäsiä vastaan, joiden
pistokset aiheuttivat niille ilkeän taudin, ja kuitenkin ne olivat
pitäneet puolensa. Mutta vasta farmareiden maahanmuutto aiheutti
täydellisen mullistuksen niiden elämässä.

Koirat ja pyssyt, joita seudulle oli virrannut kosolti, hävittivät
jaakon vihollisia, kojootteja, kettuja, susia, mäyriä ja haukkoja, niin
paljon, että jänikset lisääntyivät muutamassa vuodessa valtavasti.
Mutta sitten tuli rutto ja teki lopun niistä. Ainoastaan voimakkaimmat
ja karaistuneimmat kestivät sen. Jonkin aikaa mustahäntäjaakot
olivat harvinaisia, mutta sitten tapahtui muutos. Osagipensasaitoja
istutettiin kaikkialle ja ne tarjosivat niille uuden suojan. Jänisten
pelastuminen riippui sen jälkeen pikemmin niiden älystä kuin
nopeudesta. Kun koirat tai kojootit ajoivat niitä takaa, viisaimmat
niistä pujahtivat pienestä pensasaidan raosta toiselle puolelle ja
ehtivät paeta sillä välin, kun vihollinen etsi itselleen isompaa
läpikulkuaukkoa.

Kojootit eivät olleet pekkaa huonompia, vaan kehittivät vastajuonen
ajamalla saalista yhteisvoimin. Se tapahtui siten, että toinen
kojooteista asettui aidan tälle puolen, toinen sen tuolle puolen, ja
jos jänis sitten yritti 'pensasaitatemppuaan', kumpikin ajoi sitä
omalta taholtaan ja tavallisesti ne saivat sen kiinni. Jäniksellä ei
ollut muuta neuvoa kuin pitää tarkoin silmällä aidan takana olevaa
kojoottia ja välttää senpuoleista peltoa ja sitten turvautua mainioihin
jalkoihinsa päästäkseen eroon tämänpuoleisesta vihollisesta.

Niinpä mustahäntäjänikset olivat taas lisääntymään päin oltuaan
aikaisemmin milloin runsaslukuisia, milloin vähissä, milloin melkein
olemattomissa. Ne jotka olivat lopuksi selviytyneet kaikista ankarista
koettelemuksista, kykenivät menestymään sielläkin, missä niiden
esivanhemmat tuskin olisivat eläneet yhtäkään vuodenaikaa.

Ne eivät suosineet isojen karjatilojen laajoja ja aukeita laidunmaita,
vaan farmien mutkikkaita ja joka puolelta aidattuja peltoja, jotka
olivat niin pieniä ja liki toisiaan kuin ison, harvaan asutun kylän
viljelykset.

Yksi näistä vihanneskylistä oli levittäytynyt Newchusenin
rautatieaseman ympärille. Mustahäntäjänisten uusi valiorotu kansoitti
alueen puolentoista kilometrin säteellä.

Niiden joukossa oli pieni jänisrouva, jota sanottiin "Kirkassilmäksi",
koska sen silmät huomasi aina ensimmäiseksi, kun se nökötti harmaassa
pensaikossa. Se oli hyvä juoksija ja erityisen taitava petkuttamaan
kojootteja pensasaidoissa. Se teki pesänsä aukealle laitumelle, joka
oli koskemattomalla entisaikojen preerialla. Siellä se synnytti ja
kasvatti poikasensa. Yksi niistä oli samanlainen kirkassilmä kuin
sekin. Sillä oli hopeanharmaa turkki ja hiukkanen emon sukkelaa älyä;
toisessa taas yhdistyivät emon parhaat ominaisuudet niin onnistuneesti,
että vain aavikon uusi metsäjänisten suku pystyi kehittämään sellaisen
yksilön.

Tämän jäniksenpoikasen seikkailuja olemme tässä seuranneet; se juuri
sai myöhemmin kilpakentillä Pikku Sotahevosen nimen ja saavutti
sittemmin maailmanmaineen.

Se elvytti henkiin sukunsa vanhat taidot ja keksi niille uusia
käyttötapoja ja omaksui myös uusia menetelmiä taistellessaan
vihollisiaan vastaan.

Jo aivan pienenä se teki keksinnön, joka olisi ollut kunniaksi jopa
Kaskadon viisaimmalle jänikselle. Sitä ajoi kerran takaa kurja
keltainen koirapahanen, josta se oli turhaan koettanut päästä eroon
puikkelehtimalla pelloilla ja talojen välissä. Se on kyllä hyvä
keino silloin, kun pakenee kojoottia, koska maanviljelijät ja koirat
auttavat usein tietämättään jänistä ryhtyessään ahdistamaan kojoottia.
Mutta nyt tämä temppu ei tepsinyt ensinkään, sillä koira pysytteli
sen kintereillä aidalta aidalle. Sotahevonen, joka oli silloin vielä
alaikäinen ja täysin kokematon, alkoi väsyä. Sen korvat eivät enää
olleet pystyssä, vaan viipottivat taaksepäin ja vaipuivat aika ajoin
aivan lerpalleen, kun se pujahti pienestä pensasaidan reiästä. Se
huomasi kuitenkin heti, että sukkela vihollinen seurasi oitis perässä.
Keskellä peltoa oli karjalauma, jossa oli pieni vasikkakin.

Luonnonvaraisilla eläimillä on omituinen vaisto turvautua hädän
hetkellä vaikka vieraaseen, jos tarve sitä vaatii. Takana tuleva
vihollinen tietää varmaa kuolemaa, jäljellä on kuitenkin pieni
mahdollisuus, että muukalainen onkin ystävä. Epätoivoissaan Sotahevonen
tarttui tähän viimeiseen oljenkorteen ja säntäsi lehmien luo. Lehmät
olisivat varmasti säilyttäneet tylsän välinpitämättömyytensä, jos
kysymyksessä olisi ollut vain jänis, mutta koiria ne vihasivat
sydänjuuriaan myöten. Kun ne siis näkivät keltaisen rakin loikkivan
suoraan kohti, niiden turvat ja hännät kohosivat heti pystyyn. Ne
pärskivät vihaisesti, sulkivat sitten rivinsä ja hyökkäsivät koiran
kimppuun sen lehmän johtamina, jolla oli vasikka. Jaakko piiloutui
matalan piikkipensaan alle. Koira poikkesi suunnastaan käydäkseen
vasikan kimppuun, niin ainakin lehmä luuli ja ajoi koiraa takaa niin
hurjistuneena, että se töin tuskin pelastui hengissä niityltä.

Se oli vanha, koettu keino, joka oli kaiketi peräisin jo niiltä
ajoilta, jolloin puhveli ja kojootti näyttelivät lehmän ja koiran osia.
Jaakko ei sitä milloinkaan unohtanut, ja se pelasti monta kertaa sen
hengen.

Jaakko oli sekä väriltään että voimiltaan harvinaisuus.

Eläinten värillä on kaksi tarkoitusta, joista jompikumpi on vallitseva:
toinen sulattaa ne ympäristöön ja auttaa niitä piiloutumaan --
sitä sanotaan suojaväriksi; toisen ansiosta ne tarpeen vaatiessa
erottuvat hyvin ympäristöstään -- sitä sanotaan houkutusväriksi.
Mustahäntäjänikset ovat siinä suhteessa merkillisiä, että niillä on
molemmat väritykset. Istuessaan pesässään, harmaassa pensaikossa
tai heinikossa ne pitävät näkyvillä korviensa, päänsä, selkänsä ja
kylkiensä harmaan värin ja sulautuvat ympäristöönsä niin hyvin, että
ne erottaa vasta aivan läheltä. Se on niiden suojaväri. Mutta heti kun
jänis huomaa, että lähestyvä vihollinen on keksinyt sen, se hyppää ylös
ja karkaa pakoon. Se välittää enää vähät koko valepuvusta ja harmaa
värisävy katoaa saman tien. Salamannopeasti se vaihtaa pukua: korvat
ovat nyt lumivalkoiset ja mustakärkiset, sääret valkoiset, häntä musta
läiskä keskellä hohtavaa valkoista. Se on nyt mustan ja valkoisen
kirjava jänis. Se on tiedotusvärissään.

Kuinka kaikki tapahtuu? Sangen yksinkertaisesti. Korvan etupuoli on
harmaa, tausta mustan ja valkoisen kirjava. Mustan, valkohuippuisen
häntänsä sekä jalkansa jänis koukistaa alleen ja istuu niiden päällä.
Istuessaan se venyttää alaspäin myös harmaata viittaansa, joka
kuitenkin heti hiukan kutistuu, kun eläin hypähtää ylös. Tällöin
valkoiset kohdat ovat näkyvissä, ja sen väri, joka aikaisemmin oli
kuiskannut: "Olen vain multakokkare", tiedottaakin nyt suureen ääneen:
"Minä olen mustahäntäjänis!"

Miksi se tekee näin? Miksi pelokas eläin juostessaan henkensä edestä
julistaa tällä tavoin nimensä koko maailmalle sen sijaan että koettaisi
piiloutua? Siihen täytyy olla jokin pätevä syy, sillä muuten jänis ei
koskaan tekisi niin. Selitys on se, että jos hätyyttävä eläin sattuu
olemaan samansukuinen, toisin sanoen jos kysymyksessä on väärä hälytys,
toinen korjaa erehdyksensä heti, kun pakenija näyttää tunnusvärinsä.
Jos taas paon aiheuttaja on kojootti, kettu tai koira, nämä näkevät
paikalla, että se onkin jänis eivätkä hukkaa aikaa sen takaa-ajoon.
Ne päättelevät: "Sehän on mustahäntäjänis, jota ei koskaan voita
juoksukilvassa." Ne luopuvat ajosta, ja se tietysti säästää jänistä
turhilta jalkavaivoilta ja huolilta.

Mustat ja valkoiset läiskät ovat mustahäntäjänisten lajitunnus ja
lippu. Heikoilla yksilöillä ne pyrkivät olemaan sameat, mutta parhailla
ne eivät ole vain suuremmat, vaan tavallista kirkkaammatkin. Pikku
Sotahevonenkin, joka pesässä istuessaan oli aivan harmaa, paistoi kuin
kekäle ja lumi väläyttäessään uhmaansa ketulle tai nahanväriselle
kojootille ja hypellessään vaivattomasti niiden edellä ensin
mustavalkoisena jänönä, sitten pienenä valkoisena läikkänä ja lopulta
ohdakkeenhahtuvana, ennen kuin etäisyys sen nielaisee.

Monet farmarien koirista olivat oppineet seuraavan läksyn: "Harmahtavan
jäniksen saa vielä napatuksi, mutta tuota kirkkaan mustavalkoista on
turha yrittää." Jonkin aikaa ne tosin jaksoivat pysytellä Sotahevosen
perässä, mutta senkin tämä salli tapahtua vain huvikseen tai
verrytelläkseen. Voimien karttuminen houkutteli sen usein etsimään
moista ajoa pelkän jännityksen vuoksi ja antautumaan seikkailuihin,
joita toiset lahjattomammat karttoivat.

Jaakolla kuten muillakin luonnonvaraisilla eläimillä, oli oma
elinpiirinsä, jota se piti kotinaan ja jonka ulkopuolelle se harvoin
eksyi. Se ulottui viitisen kilometriä kylän keskustasta itään päin.
Ympäri tätä aluetta sillä oli joukko pesiä eli makuuksia, joiksi niitä
paikkakunnalla sanottiin. Ne olivat vain jonkin suojaavan pensaan tai
heinäpehkon alla olevia kuoppia, joissa oli pehmusteena ruohoa ja
tuulen tuomia lehtiä. Ne olivat silti tarkoituksenmukaisia. Muutamat
niistä olivat kuumia ilmoja varten; ne sijaitsivat pohjoissuunnassa ja
olivat tuskin kummempia kuin varjoisat painanteet. Kylmillä ilmoilla se
käytti pesänään syviä, suojaisia kuoppia, jotka antoivat etelään päin.
Kosteiden ilmojen pesät taas olivat ruohokattoisia ja länttä kohti.
Jossakin niistä se vietti päivät. Yöllä se lähti sukulaistensa kanssa
ruoanhakuun kisaillen ja kirmaillen kuutamoöinä kuin koiranpenikka,
mutta piti tarkoin varansa, että ennen auringon nousua oli pesässä,
joka sopi senkertaiseen säähän.

Farmien tienoot olivat turvallisinta maastoa jäniksille. Pensasaitojen
lisäksi sinne oli äskettäin ilmestynyt myös piikkilanka-aitoja, jotka
muodostivat mainioita esteitä ja loukkuja mahdollisten vihollisten
tielle. Parhaat herkut olivat kuitenkin kylän lähellä olevilla
vihannesfarmeilla, mutta siellä väijyivät myös pahimmat vaarat.
Joitakin tasankojen vaaroista ei tosin tarvinnut pelätä, mutta sen
sijaan ihmisten, pyssyjen, koirien ja läpipääsemättömien aitain uhka
oli siellä paljon suurempi.

Ne jotka tunsivat Sotahevosen, eivät kuitenkaan hämmästelleet, kun se
teki pesänsä keskelle vihannespuutarhurin melonimaata. Siellä sitä
ympäröivät monet vaarat, mutta monet harvinaiset ilotkin, ja aidassa
oli kymmeniä reikiä paon varalle ja ainakin puolisataa keinoa päästä
pälkähästä jälkeenpäin.


3

Newchusen oli noita Lännen tavallisia kyliä. Kaikkialla näki
uutteria yrityksiä rumentaa ympäristöä, ja siinä olikin onnistuttu
erinomaisesti. Kadut olivat viivasuoria ilman mutkia tai kaunistuksia,
talot halpoja ja kehnoja, laudoista ja tervapaperista kyhättyjä
hataria rakennuksia, jotka eivät olleet edes rehellisen rumia, vaan
yrittivät olla parempia kuin todella olivatkaan. Yhdellä oli muka
kaksikerroksisen rakennuksen pettävä julkisivu, toisen seinä jäljitteli
tiilipintaa, kolmas oli olevinaan marmoritemppeli.

Mutta yhdessä suhteessa kaikki olivat samanlaisia; ne olivat rumimpia
rakennuksia, joita koskaan on käytetty ihmisasunnoiksi, ja jokaisesta
saattoi lukea omistajan salaisen ajatuksen: kunhan nyt kestäisi vuoden
tai pari, sitten muutetaan jonnekin muualle.

Pitkät varjoisat puuistutukset olivat kaupungin ainoana kaunistuksena,
vaikka niitä ei alunperin ollut siksi tarkoitettu. Puut oli tosin
taitavasti pilattu valkaisemalla rungot ja leikkaamalla niiden
latvukset, mutta ne olivat silti rakastamisen arvoisia -- niissä oli
elämää ja kasvua.

Ainoa rakennus, joka kaupungissa hitusenkaan viehätti silmää, oli
viljasiilo. Ei se yrittänytkään olla kreikkalainen temppeli eikä
sveitsiläismaja, se oli vain jykevä, karu, rehellinen viljasiilo.
Jokaisen kadun päästä näkyi preeria taloineen, tuulimyllypumppuineen
ja pensasaitoineen, joita oli pitkät rivit. Ainakin niissä oli
jotain mielenkiintoista. Nämä harmaanvihreät, tiheät, vankat ja
korkeat osagipensasaidat olivat täynnä keltaisia, appelsiinin
näköisiä hyödyttömiä hedelmiä, jotka olivat täällä kuitenkin vielä
ilahduttavampia kuin sade erämaassa, sillä pensaiden pitkissä sitkeissä
oksissa riippuvat kauniit pallot muodostivat pehmeiden vihantain
lehtien kanssa yhdistelmän, joka miellytti kyllästynyttä katsetta.

Tällaisesta kaupungista on päästävä pois niin nopeasti kuin suinkin,
ajatteli muuan matkustaja, joka lopputalvesta huomasi joutuneensa
seudulle pariksi päiväksi. Hän kyseli kaupungin nähtävyyksiä. Vierasta
ei kuitenkaan kiinnostanut valkoinen täytetty piisami, joka oli
kaapissa 'alhaalla saluunassa', ei vanha Baccy Bullin, jolta intiaanit
olivat nylkeneet päänahan neljäkymmentä vuotta takaperin eikä piippu,
jota Kit Carson oli kerran polttanut, vaan lähti preerialle, joka oli
vielä lumen peitossa.

Lukuisten koiranjälkien joukosta hän keksi ison mustahäntäjäniksen
jättämän painalmuksen. Hän kysyi ohikulkijalta, oliko kaupungissa
jäniksiä.

-- Ei, en luule. En ainakaan ole nähnyt niitä, vastasi tämä. Samoin
vastasi eräs mylläreistä, mutta pieni poika, jolla oli sanomalehtipino
kainalossaan, sanoi:

-- Ihan varmasti. Preerialla niitä on vaikka kuinka paljon, ja niitä
tulee virtanaan kaupunkiinkin. Ja sitten on se iso junkkari, joka
oleksii Si Kalebin melonimaalla -- se on kamalan iso ja mustan ja
valkoisen kirjava kuin shakkilauta! Hänen sanansa saivat vieraan
suuntaamaan retkeilynsä itää kohti.

Se 'kamalan iso' oli juuri Pikku Sotahevonen. Se ei asunut vakituisesti
Kalebin melonimaassa, vaan kävi siellä silloin tällöin. Tälläkin
kerralla se oli muualla. Koska oli virinnyt raaka itätuuli, se
pysytteli länteen päin avautuvassa pesässään, joka oli Madison
Avenuelta suoraan itään. Sieltä jänis seurasi vieraan lähestymistä.
Niin kauan kuin mies pysyi näkyvissä tiellä, Jaakko oli aloillaan,
mutta tie kääntyi ennen pitkää pohjoiseen ja mies poikkesi sattumalta
siltä ja tuli suoraan jänöä kohti. Nyt Jaakko aavisti ikävyyksiä.
Samalla hetkellä kun mies siirtyi polulta, se hyppäsi pesästään,
pyörähti ympäri ja lähti viilettämään preerian poikki suoraan itään
päin.

Vihollistaan pakeneva jänis hyppää tavallisesti pari, kolme metriä
yhdellä loikkauksella ja suorittaa viiden tai kuuden loikkauksen
jälkeen tiedusteluhypyn, ei eteenpäin, vaan korkealle ylös päästäkseen
näkemään heinien ja pensaitten ylitse. Tyhmä nuori mustahäntä tekee
tiedusteluhypyn joka neljännelläkin askelella ja menettää siten paljon
aikaa. Älykäs jänö hypähtää vain joka kahdeksannella tai yhdeksännellä
askelella. Mutta Jaakko Sotahevonen sai paetessaan kaikki tarvitsemansa
tiedot, vaikka ei hypähtänytkään kuin joka kahdennellatoista askelella,
ja jokaisella loikkauksellaan se teki taivalta kolmesta neljään
metriin. Vielä toinenkin yksilöllinen piirre näkyi sen jäljissä. Sen
serkku, valkohäntäjänis, kivertää juostessaan häntänsä tiukkaan selkää
pitikin, niin ettei se kosketa lumeen. Mutta mustahäntäjaakon häntä
roikkuu alaspäin tai on taakse ojentunut, ja sen huippu on käppyrässä
tai suorana yksilöstä riippuen. Muutamilla se sojottaa suoraan alas,
jolloin se usein jättää jälkien taakse ohuen juovan. Sotahevosen
pikimusta häntä oli harvinaisen pitkä, ja jokaisella loikkauksella
se jätti lumeen pitkän viirun, niin pitkän että se yksin riitti
ilmaisemaan, mikä jänis oli jättänyt jäljet.

Jotkut jänikset eivät olisi suuriakaan piitanneet miehestä, jolla
ei ole koiraa mukanaan, mutta Sotahevosella oli kirveleviä muistoja
kaukotappajasta. Se lähti pakoon vihollisen tultua parinkymmenen metrin
päähän ja viiletti selkä matalana kaakossa päin olevalle pensasaidalle.
Sen takana se kiiti kuin matalalla lentävä haukka, kunnes kilometrin
päässä tuli vastaan sopiva pesä. Siihen se asettui lepäämään, kun oli
ensin noussut takakäpälilleen ja tarkastanut ympäristön.

Kauan se ei levännyt. Parinkymmenen minuutin kuluttua sen
megafonikorvat, jotka olivat lähellä maata, kuulivat säännöllistä
ääntä, ihmisaskelten töminää, ja pystyyn kavahtaessaan se näki miehen
lähestyvän pesäänsä ja miehellä oli kädessään kiiltävä keppi.

Sotahevonen loikkasi ulos ja kohti aitaa. Se ei tehnyt ainoatakaan
tiedusteluhyppyä, ennen kuin rautalanka-aita erotti sen vihollisesta.
Tosin se oli turhaa varovaisuutta, sillä mies ei ollut huomannut jänöä.

Sotahevonen mennä viiletti edelleen matalana ja vihollista tähyillen.
Se tiesi nyt miehen olevan jäljillään ja ilmeisesti sen vaisto, joka
oli peräisin sukupolvien takaa, jolloin oli ollut vaikeuksia näätien
kanssa, kehotti sitä tekemään kaksoisjäljet. Se loikki suoraan
etäämpänä olevalle aidalle, seurasi sitä viitisenkymmentä metriä ja
palasi sitten omia jälkiään takaisin ja juoksi uuteen suuntaan, kunnes
saapui toiseen pesäänsä. Se oli ollut liikkeellä kaiken yötä ja olisi
mielellään levännyt säkenöivän auringonpaisteen ajan, mutta tuskin se
oli ennättänyt saada tyyssijansa hieman lämpimäksi, kun jo tuttu töminä
ilmaisi vihollisen taas lähestyvän, ja sen oli riennettävä pakoon.

Juostuaan kilometrin verran se seisahtui pienelle kummulle ja
näki miehen taas tulevan, jolloin se rupesi tekemään ihmeellisiä
äkkikäännöksiä ja mutkittelevia jälkiä, jotka olisivat pettäneet
useimmat takaa-ajajat. Sitten se juoksi kilometrin verran mielipesänsä
ohi, palasi siihen toiselta puolelta ja rupesi makuulle varmana siitä,
että vihollinen oli nyt lopultakin karistettu jäljiltä.

Mies viipyikin nyt kauemmin matkalla, mutta ennen pitkää alkoi taas
kuulua tuttuja tömähdyksiä.

Jaakko havahtui, mutta pysyi vielä paikoillaan. Mies tallusti
jälkiä pitkin ja oli jo sadan metrin päässä, mutta kun hän läheni
lähenemistään, Jaakko hyppäsi huomaamatta pesästään ja keksi äkkiä,
että tarjolla oli harvinainen tilaisuus, joka tosin vaatisi siltä
lisäponnistuksia. He olivat kulkeneet laajaa ympyrää Sotahevosen
kotipiirin ympäri ja olivat nyt tuskin kilometrin päässä talosta,
jossa oli musta koira. Siellä oli se siunattu lauta-aitakin mainioine
kananreikineen. Siihen liittyi miellyttäviä muistoja, koska Sotahevonen
oli kokenut sen vaiheilla monia voittoja ja nolannut kerran
vinttikoirankin.

Ilmeisesti nämä muistot eikä halu saada viholliset toistensa kimppuun,
panivat Sotahevosen loikkimaan avoimesti hangen yli aidalle, jota tuo
iso musta koira hallitsi.

Kananreikä oli kiinni, ja ymmälleen joutunut Sotahevonen tähyili
ympärilleen löytääkseen toisen aukon, kunnes huomasi julkisivulla
portin selkoselällään ja koiran pihanpuolella sikeässä unessa. Kanat
kyyhöttivät höyhenet porhollaan pihan lämpöisimmässä nurkkauksessa.
Kissa asteli parhaillaan varovasti aitalta keittiöön päin, kun
Sotahevonen seisahtui portille.

Vainoojan musta hahmo oli parhaillaan laskeutumassa valkoista
preerianrinnettä: Jaakko loikkasi äänettömästi pihaan. Pitkäkoipinen
kukko, jonka olisi pitänyt hoitaa omia asioitaan, päästi kovan
kiekaisun nähdessään jänön hyppäävän lähelleen. Päivää paistattava
koira kohotti päätään ja nousi; Jaakko oli nyt hirvittävässä vaarassa.
Se kyyristyi matalaksi ja muutti itsensä harmaaksi mättääksi. Se
teki sen taitavasti, mutta ellei kissaa olisi ollut, se olisi kai
joutunut surman suuhun. Tietämättään ja tahtomattaan tämä pelasti sen.
Musta hurtta oli astunut kolme askelta Sotahevoseen päin, vaikka ei
vielä tiennytkään jäniksen olevan pihassa, ja sulki siten sen ainoan
pakotien. Kissa tuli silloin nurkan takaa, hyppäsi ikkunalaudalle ja
pudotti kukkaruukun. Tämä kömpelyys rikkoi aseellisen puolueettomuuden,
joka oli vallinnut kissan ja koiran välillä. Kissa pakeni aitalle
päin, ja totta kai karkuun juokseva vihamies lennättää aina koiran
sotapolulle. Molemmat syöksyivät kyyristyneen jäniksen ohi kymmenen
askelen päästä. Heti kun ne olivat sivuuttaneet Jaakon, tämä kääntyi
ja kiitosta sanomatta syöksyi ulos portista ja lähti kiitämään kovaksi
tallattua tietä pitkin.

Talon emäntä pelasti kissan. Miehen ilmestyessä portista makasi koira
taas pihalla entiseen tapaan. Hänellä ei ollut pyssyä, vaan tukeva
keppi, jota joskus sanotaan koiranlääkkeeksi, ja se esti koiraa
syöksymästä äskeisen uhrinsa vihollisen kimppuun.

Tähän jäljet päättyivät. Juoni onnistui, olipa se sitten suunniteltu
tai ei, ja jänis karisti kannoiltaan kiusallisen takaa-ajajansa.

Seuraavana päivänä vieras lähti uudelleen etsimään Jaakkoa, mutta löysi
vain sen jäljet. Hän tunsi ne hännän viirusta, pitkistä hypyistä ja
tiedusteluloikkauksista, joita oli harvassa, mutta jälkien vieressä
seurailivat pienemmän jäniksen jäljet. Tuolla ne olivat tavanneet;
tässä ajaneet leikillään toisiaan takaa, koska missään ei näkynyt
tappelun merkkejä; tässä syöneet ja istuneet yhdessä päivänpaisteessa;
tässä leikkineet rinnakkain ja tässä kisailleet lumessa. Jäljistä
saattoi tehdä vain yhden johtopäätöksen: oli niiden paritteluaika.
Mustajänispariskunta, Pikku Sotahevonen ja sen mielitietty, olivat
kisailleet yhdessä.


4

Seuraava kesä oli mustahäntäjänisten onnen aikaa. Typerä laki oli
luvannut tapporahat haukoista ja pöllöistä, ja siitä oli ollut
seurauksena näiden siivekkäiden poliisien yleinen verilöyly. Nyt
alkoivat mustahäntäjänikset lisääntyä niin suunnattomasti, että ne
uhkasivat hävittää koko maan.

Lain uhreiksi joutuneet maanviljelijät sekä ne, jotka olivat sen
laatineet, päättivät silloin panna toimeen suuren ajometsästyksen.
Seudun asukkaita kehotettiin saapumaan määrättynä aamuna maakunnan
pohjoiselle valtatielle, koska koko tienoo aiottiin haravoida
vastatuuleen ja ajaa jänikset tiheällä rautalankaverkolla ympäröityyn
valtavaan tarhaan. Koiria ei saanut ottaa mukaan, koska niitä oli
mahdotonta pitää kurissa, ei liioin pyssyjä, koska ne olisivat olleet
vaarallisia ison joukon käsissä. Kaikilla miehillä ja pojilla oli
kuitenkin aseinaan pari pitkää keppiä ja pussillinen kiviä. Naiset
tulivat ratsastaen tai rattailla ja heillä oli metelin aikaansaamiseksi
mukanaan räikkä, torvi ja peltikannu. Rattaiden perään oli sidottu
naruun peltiastioita, taikka kiinnitetty päreitä pyörän pienoja vasten,
niin että ajettaessa saatiin syntymään suorastaan korvia vihlovaa
meteliä. Koska jäniksillä on ihmeen herkkä kuulo, saattaa melu, joka
ihmisestä tuntuu vain tuskastuttavalta, ne kerrassaan suunniltaan.

Oli mainio sää. Kahdeksan aikaan aamulla annettiin lähtökäsky.
Ajorintama oli aluksi noin kahdeksan kilometriä ja joka kolmenkymmenen
tai neljänkymmenen askelen päässä oli mies tai poika. Vaunut ja
ratsastajat joutuivat pakostakin pysyttelemään yksinomaan teillä; mutta
ajajain kunnia-asiana oli ajaa vaikka mistä ja pitää rintama ehjänä.
Edettiin suurin piirtein neliömäisen alueen kolmelta sivulta. Jokainen
ajomies piti niin pahaa meteliä kuin suinkin kykeni ja pieksi kaikkia
tielle osuvia pensaikoita.

Osa jäniksistä loikki esiin. Toiset kääntyivät rintamaan vastaan,
mutta saivat heti sellaisen kivisateen niskaansa, että monet niistä
tuupertuivat. Yksi tai pari pääsi läpi ja pelastui, mutta suurin
osa säntäili ajajien edellä. Aluksi nähtiin vain vähän jäniksiä,
mutta ennen kuin oli viittakaan kilometriä kuljettu, niitä juoksi
kaikkialla. Kun oli edetty kahdeksan kilometriä -- siihen kului noin
kolme tuntia -- molemmat siivet saivat käskyn vetäytyä keskustaan päin.
Miesten välimatkaa kavennettiin, kunnes se oli vain kolmisen metriä,
ja koko ajorintama kääntyi nyt aitausta ja sen kahta pitkää johdetta
kohti. Kun kummankin siiven päät tulivat johteen kohdalle, apaja oli
täydellisesti saarrettu. Ajajat marssivat nyt nopeasti; kymmenittäin
jäniksiä tapettiin, kun ne juoksivat liian lähelle hätyyttäjiään.
Niiden ruumiita lojui joka puolella, mutta silti ne näyttivät vain
lisääntyvän. Ja loppurynnistyksessä, ennen kuin uhrit oli saatu
aitaukseen suljetuksi, vajaan hehtaarin suuruinen piiritetty ala oli
täynnä ryntäileviä, hyppiviä ja loikkivia jäniksiä. Ne laukkasivat
uupumatta ja etsivät aukkoa, mistä pääsisivät pakoon, mutta järkkymätön
ihmismuuri kävi sitä taajemmaksi, mitä enemmän kehä pieneni, ja lopulta
koko lauma ahdistettiin veräjästä tiiviiseen tarhaan. Jotkut jäniksistä
kyykkivät tyhminä sen keskellä, toiset ryntäilivät pitkin aitausta,
toiset koettivat piiloutua nurkkiin tai toistensa alle.

Entä Pikku Sotahevonen, missä se oli tämän aikaa? Ajajat olivat
hätyyttäneet sitä edellään, ja se oli ollut ensimmäisiä, jotka
joutuivat aitaukseen.

Jänisjahdin järjestäjillä oli kuitenkin omat merkilliset
suunnitelmansa. Kaikille muille paitsi terveille ja hyväkuntoisille
jäniksille tarha oli kuolemanloukku, ja siellä oli vaikka millä
mitalla niitä, jotka olivat sairaita. Ne jotka kuvittelevat, että
luonnonvaraiset eläimet ovat aina virheettömiä ja täydellisiä, olisivat
hämmästyneet nähdessään, kuinka paljon ontuvia, raajarikkoja ja
sairaita oli aitauksen neljässä tai viidessä tuhannessa jäniksessä.
Se oli kuin roomalaisten voitto: huonot vangit oli tuomittu
teurastettaviksi ja valioyksilöt säästettiin areenaa varten. Areenaako?
Niin juuri. Kilpa-ajokenttää varten.

Tarha oli jo etukäteen rakennettu sellaiseksi, että sen seiniä kiersi
rivistönä vähintään viisisataa pientä laatikkoa, joihin juuri mahtui
yksi jänis.

Ajon loppuvaiheessa syöksyivät nopeimmat mustahännät ensimmäisinä
tarhaan. Toiset niistä olivat nopeita mutta tyhmiä: sisälle tultuaan
ne alkoivat heti mielettömästi juosta ympäri tarhaa. Toiset sen
sijaan olivat nopeita ja viisaita: ne keksivät heti pienten
laatikkojen tarjoaman kätkön -- kaikki ne olivatkin jo täynnä. Näin
yksinkertaisella ja helpolla keinolla, joka tosin ei ollut täysin
luotettava, saatiin valituksi viisisataa nopeinta ja viisainta jänistä.
Näiden viidensadan oli määrä juosta kilpaa vinttikoirien kanssa.
Jäljelle jäänyt neli tuhatpäinen, aaltoileva lauma teurastettiin
armotta.

Viisisataa pientä laatikkoa, joissa oli viisisataa kirkassilmäistä
jänöjaakkoa, pantiin samana päivänä junaan, ja näiden mustahäntien
joukossa oli Pikku Sotahevonenkin.


5

Jänikset eivät paljon sure vastoinkäymisiään, ja tuskinpa laatikkoihin
suljetut mustahännätkään olivat sen kummemmin järkyttyneitä, kun
verilöylyn meteli lopulta päättyi. Kun ne saapuivat suuren kaupungin
lähellä olevaan kilpa-ajopuistoon ja laskettiin varovasti yksitellen
ulos laatikoistaan -- roomalaiset vartijat pitivät tarkkaa huolta
vangeistaan, joista olivat vastuussa -- ei mustahännillä ollut
valittamisen aihetta. Niille annettiin iso aitaus ja paljon hyvää
ruokaa, eikä vihollisista ollut haittaa.

Heti seuraavana päivänä alkoi niiden koulutus. Avattiin parikymmentä
pientä porttia, joista pääsi suurelle kentälle, itse puistoon. Kun
koko mustahäntälauma oli viilettänyt sinne, ilmestyi poikaparvi, joka
ajoi meluten ja hoilottaen jänikset takaisin pikku aitaukseen, jota
sanottiin satamaksi. Muutaman päivän kuluttua mustahännät oppivat
puikahtamaan luukuista satamaansa, milloin turvallisuus sitä vaati.

Sitten alkoi opetuksen toinen vaihe. Koko lauma ajettiin sivuovesta
polulle, joka kiersi puiston kolme sivustaa ja päätyi toiseen
aitaukseen. Se oli lähtöaitaus. Sen veräjä avattiin ja jänikset
ajettiin areenalle, toisin sanoen puistoon. Siellä oli väijyksissä
poikia ja koiria, jotka lähtivät ajamaan niitä takaa kentän poikki.
Koko jänisarmeija poukkoili pakoon, joku nuoremmista teki jopa
entisaikojen tiedusteluhypynkin, mutta ensimmäisenä viiletti matalana
uljas mustan ja valkoisen kirjava jänis, jonka moitteettomat raajat ja
kirkkaat silmät olivat jo satamassa herättäneet huomiota. Se johti nyt
laumaa kevyesti juosten ja jätti sen yhtä kauas taakseen kuin toiset
olivat jättäneet haukkuvan koiraparven.

-- Katsokaas mokomaa, sehän on kuin pieni sotahevonen! Huusi
renttumaisen näköinen irlantilainen tallipoika. Siitä pitäen sitä
sanottiinkin Pikku Sotahevoseksi. Radan puolivälissä jänikset muistivat
sataman ja lähtivät pyyhältämään sitä kohti kuin kinosten yllä kiitävä
lumipilvi.

Niiden toisena läksynä olikin oppia juoksemaan suoraa päätä satamaan
heti kun olivat päässeet lähtötarhasta. Viikossa kaikki oppivat sen ja
olivat valmiit Ajometsästysseuran suurta alkajaiskokousta varten.

Tarhan hoitajat ja sivullisetkin tunsivat nyt Pikku Sotahevosen. Sen
erotti hyvin väreistään, ja pitkäkorvainen lauma, joka kiiti sen
kanssa, tunnusti sen johtajakseen. Miehet puhuivat ja löivät vetoa
siitä samalla tavoin kuin koiristakin.

-- Saa nähdä, antaako Dignamin ukko Minkien juosta tänä vuonna?

-- Sehän on selvä, mutta minä veikkaan, että Pikku Sotahevonen ottaa
siltä ja toisiltakin luulot pois.

-- Lyön vetoa kolme yhtä vastaan, että minun vanha Jenini saa
Sotahevosen kiinni jo ennen kuin se pääsee isoon aitaukseen, kerskaili
muuan koirankasvattaja.

-- Ja minä lyön sen vedon dollareissa, sanoi Mickey, ja vielä
enemmänkin. Panen likoon koko kuukauspalkkani, ettei yksikään koira
koko joukosta pyöräytä Sotahevosta kertaakaan ympäri matkan varrella.

Näin miehet väittelivät ja löivät vetoja, mutta päivä päivältä yhä
useampi heistä alkoi uskoa jäniksiä juoksuttaessaan, että olivat
Sotahevosessa tavanneet ihmeellisen juoksijan. Olisi ainoalaatuista
nähdä vinttikoiravalioiden ajavan takaa jänistä, joka juoksisi lujaa ja
mutkittelematta koko matkan lähtöpaikalta aitaukseen ja satamaan saakka.


6

Ensimmäinen kilpailupäivä valkeni kirkkaana ja lupaavana. Lähtöasemalla
kuhisi kaupunkilaisia. Varsinainen kilpailuväki oli mieslukuisena
paikalla. Siellä täällä näkyi koirankasvattajia, jotka taluttivat
hihnasta vinttikoiriaan, kuka yhtä kuka kahta. Koirilla oli yllään
vaipat, jotka eivät kuitenkaan onnistuneet kätkemään niiden jänteviä
raajoja, pitkää käärmemäistä kaulaa, siroa päätä ja hermostuneen
eloisia, keltaisia silmiä. Niissä yhtyivät synnynnäinen voima ja
inhimillinen kekseliäisyys, ne olivat ihmeellisimpiä juoksijakoneita,
joita koskaan on luotu lihasta ja verestä.

Kasvattajat vartioivat niitä kuin jalokiviä, hoitivat niitä kuin lapsia
ja pitivät tarkoin silmällä, etteivät ne päässeet poimimaan maasta
mitään pilaantunutta syötävää tai haistelemaan outoja esineitä, ja
he estivät vihollisia lähestymästä niitä. Kilpailukoirien puolesta
lyötiin suuria vetoja, mutta taitavasti asetettu naula, tohtoroitu
lihankappale, jopa taiten sekoitettu hajukin on joskus tehnyt mainiosta
nuoresta juoksijasta untelon kuhnustelijan, joka on saattanut
omistajansa perikadon partaalle.

Koirat esiintyvät kussakin luokassa parittain, sillä jokainen kilpailu
on kaksinkamppailu. Ensimmäisen luokan voittajat yhdistetään sitten
uudelleen pareiksi. Jokaisessa erässä lasketaan jänis lähtötarhasta,
jonka lähellä molemmat kilpailevat koirat ovat odottaneet kahleisiin
kytkettyinä. Heti kun jänis on päässyt kunnolla matkaan, miehen on
laskettava koirat yhtaikaa sen perään. Kentällä seuraa punapukuinen
palkintotuomari hevosen selässä ajoa. Jänis muistaa opetuksen ja kiitää
katsomon nähden aukean kentän poikki kohti satamaa. Koirat seuraavat
sen perässä. Heti kun toinen niistä alkaa saavuttaa uhkaavasti, jänis
pettää sen hyppäämällä syrjään. Se koirista, joka pakottaa jäniksen
väistämään, saa siitä aina pisteen, ja tappaessaan jäniksen se saa
loppupisteen.

Toisinaan koira saa tapetuksi jäniksen jo sadan metrin päässä
lähtökohdasta -- mustahäntä on silloin ollut tavallista huonompi --
enimmäkseen se tapahtuu suuren aitauksen edessä. Joskus jänis kuitenkin
pyyhältää avoimen puiston poikki melkein kilometrin verran ja tehtyään
sivuhyppäyksen pelastuu satamaan.

Jäniksen kohdalla kilpailu päättyy neljällä eri tavalla: se joko
tapetaan heti tai se pääsee nopeasti satamaan tai ensimmäisenä
olleet koirat vaihdetaan uusiin, jotta ne eivät saisi sydänhalvausta
joutuessaan kuumalla ilmalla pitämään liian monta minuuttia yllä
hirvittävää vauhtia, tai sitten jänistä odottaa ladattu ampuma-ase,
jos se jatkuvilla sivuhypyillään on välttänyt koirat ja saattanut ne
vaaraan.

Koska Kaskadossa puijataan ja harjoitetaan petosta ajometsästys- ja
hevoskilpailuissa, on välttämätöntä, että tuomari ja koirien lähettäjä
ovat ehdottoman luotettavia.

Kilpailun aattopäivänä muuan timanteilla koristautunut mies tapasi
Irlantilais-Mickeyn -- sattumalta. Ei hänen nähty muuta ojentavan kuin
sikarin, mutta se oli vihreässä kääreessä, joka oli otettava pois ennen
sytyttämistä. Ja hän sanoi:

-- Jos olette huomenna koirien lähettäjänä ja Digmanin Minkie sattuisi
joutumaan alakynteen, niin -- se tietäisi toista sikaria.

-- Totisesti, jos minä olisin lähettäjä, niin voisin tehdä semmoisen
tempun, ettei Minkie saisi ainoatakaan pistettä eikä sen kilpakumppani
liioin.

-- Niinkö? Timanttimies näytti kiinnostuneelta. Hyvä on -- järjestäkää
sitten asia, niin saatte kaksi sikaria.

Koirien lähettäjä Slyman oli aina toiminut rehellisesti, ja
tiedettiin yleisesti, että hän oli torjunut halveksivasti monet
tarjoukset. Useimmat uskoivat häneen, mutta oli kuitenkin joitakuita
tyytymättömiäkin, ja kun muuan mies, jolla oli paljon kultakolikoita,
kääntyi johtajan puoleen ja esitti vakavia ja pätevästi perusteltuja
syytöksiä, oli pakko pidättää lähettäjä toimestaan tutkimuksen ajaksi.
Mickey Doo oli sen vuoksi hänen sijallaan.

Mickey oli köyhä eikä kovin turhan tarkka. Hänellä oli nyt tilaisuus
ansaita vuoden palkka yhdessä hetkessä eikä tarvinnut edes tehdä
vääryyttä vahingoittamalla koiria tai jäniksiä.

Mustahännät olivat toistensa näköisiä. Senhän jokainen tietää, oli siis
valittava vain oikea jänis.

Karsintakilpailut olivat päättyneet. Viisikymmentä mustahäntää oli
juossut ja saanut surmansa. Mickey oli suoriutunut tehtävästään
tyydyttävästi; kaikki koiraparit oli lähetetty moitteettomasti. Hän oli
edelleenkin lähettäjänä. Nyt tuli loppukilpailu, jossa kamppailtiin
maljasta ja suurista vetorahoista.


7

Sirot solakat koirat odottelivat vuoroaan. Minkie kilpakumppaneineen
oli ensimmäinen. Kaikki oli tähän saakka käynyt rehellisesti, eikä voi
väittää, että jatko olisi ollut epärehellistä. Mickey saattoi laskea
radalle minkä jäniksen halusi.

-- Numero kolme! hän huusi apulaiselleen.

Pikku Sotahevonen lähti matkaan loikaten kevyesti puolitoista metrisiä
maata viistäviä hyppyjään. Se katseli vauhkona puistoon kerääntynyttä
outoa ihmisjoukkoa ja teki hämmennyksissään korkean tiedusteluhypyn.

-- Hoi! karjaisi lähettäjä ja hänen apulaisensa kolisteli kepillä
aitaa. Sotahevosen hypyt pitenivät lähes kolmimetrisiksi.

-- Ho-hoi! Nyt ne olivat jo kolme tai kolme ja puoli metriä. Kun
Sotahevonen oli päässyt kolmenkymmenen askelen päähän, päästettiin
koirat -- toisten mielestä ne olisi voitu päästää jo kahdenkymmenen
askelen päästä.

-- Ho-hoi-ii! Ja Sotahevonen loikki viisimetrisiä hyppyjä eikä niissä
ollut ainoatakaan tiedusteluhyppyä.

Mainioita koiria! Kuinka ne mennä pyyhälsivätkään, mutta niiden edellä
kiisi Sotahevonen kuin valkoinen merilintu tai pakeneva pilvenhattara.
Ohi katsomon. Entä koirat, lyhensivätkö ne välimatkaa? Lyhensivätkö
muka! Se piteni! Vähemmässä ajassa kuin menee tämän kertomiseen, tuo
mustan ja valkoisen kirjava ohdakkeen höytyvä oli liitänyt satamaan,
pujahtanut ovesta, joka oli kuin entisaikojen kananreikä. Vinttikoirat
pysähtyivät, ja katsomo remahti jyrisevään pilkkanauruun, Pikku
Sotahevoselle sen sijaan osoitettiin suosiota. Kuinka Mickey nauroi ja
Dignam sadatteli ja sanomalehtimiesten kynät rapisivat!

Seuraavana päivänä kaikki lehdet julistivat lihavin kirjaimin:
"Mustahäntäjäniksen ihmeellinen voitto. 'Pikku sotahevosen' nimellä
tunnettu jänis nolasi täydellisesti kaksi kilparadan kuuluisinta
koiraa", jne.

Koiramiesten kesken syntyi kiivas väittely. Koirat olivat olleet
tasaväkiset, koska kumpikaan ei voittanut. Minkie ja sen kilpakumppani
joutuivat juoksemaan uudestaan, mutta oli liian kuuma, eikä niistä enää
ollut maljan voittajaksi.

Seuraavana päivänä Mickey tapasi timanttimiehen -- sattumalta.

-- Maistuisiko sikari, Mickey?

-- Kernaasti. Ne ovat totisesti niin hyviä, että ottaisin niitä vaikka
kaksi. Kiitoksia, herra.


8

Pikku Sotahevonen oli siitä pitäen irlantilaispojan ylpeys. Koirien
lähettäjä Slyman oli palautettu kunnialla virkaansa ja Mickey alennettu
taas jänisten lähettäjäksi, mutta se suuntasi hänen kiinnostuksensa yhä
enemmän koirista jäniksiin tai oikeastaan vain Sotahevoseen. Se olikin
ainoa suurapajan viidestä sadasta jäniksestä, joka oli saavuttanut
kuuluisuutta. Moni oli päässyt tosin puiston päähän ja saanut koettaa
uudestaan seuraavana päivänä, mutta ainoastaan Sotahevonen juoksi koko
radan tekemättä yhtään syrjähyppyä. Kilpailut tapahtuivat kahdesti
viikossa, ja joka kerralla neljä- tai viisikymmentä mustahäntää sai
surmansa. Areena oli jo kuluttanut loppuun melkein kaikki apajan
viisisataa jänistä.

Sotahevosen oli juostava joka päivä ja aina se pääsi satamaan. Mickey
oli haltioissaan suosikkinsa lahjakkuudesta. Hän kerrassaan rakastui
juoksijaansa ja jankutti kaikille, että koiralle oli vain kunniaksi
hävitä sellaiselle mustahännälle kuin Sotahevonen.

Jänis pääsee harvoin edes radan päähän, mutta kun Sotahevonen onnistui
siinä kuusi kertaa tekemättä ainoatakaan syrjähyppäystä, alkoivat
sanomalehdet julkaista uutisia:

"Pikku Sotahevonen juoksi taas tänään radan päästä päähän.
Asiantuntijain mielestä se osoittaa koirien rappeutumista."

Kuudennen kerran jälkeen innostus valtasi kaikki jänisten hoitajat.
Mickey, joukon ylikomentaja, oli suorastaan hillitön ihailussaan.

-- Olkaa nyt reilu ja laskekaa se irti, hän sanoi jänisten omistajalle.
Siihen sillä on oikeus. Se on ansainnut vapautensa siinä missä joku
amerikkalainenkin, hän lisäsi vedoten johtajan isänmaallisuuteen.

-- Olkoon menneeksi, Mickey. Jos se selviää radasta kolmetoista kertaa,
niin voit viedä sen takaisin sinne missä se on syntynytkin, vastasi
johtaja.

-- Hyvä niinkin, mutta eikös kymmenessä ole jo tarpeeksi?

-- Ei käy. Sen on otettava vielä luulot niiltä uusilta koirilta jotka
ovat tulossa.

-- Sovittu, kolmetoista kertaa ja sitten se on vapaa.

Niihin aikoihin saapui uusi erä jäniksiä. Yksi niistä oli melkein
samanvärinen kuin Pikku Sotahevonen, mutta ei läheskään yhtä nopea.
Erehdysten välttämiseksi Mickey otti suosikkinsa kiinni, pani sen
pehmustettuun lähetyslaatikkoon ja ryhtyi merkitsemään sen korvia
junailijan reikäsaksilla. Sakset olivat terävät ja leikkasivat ohuesta
korvalehdestä selvän tähden. Mickey tuumaili:

-- Nyt saat tähden jokaisesta ajosta, jonka olet voittanut.

Hän leikkasi riviin kuusi tähteä. -- Siinä ne nyt ovat, Sotahevonen.
Olet takuulla vielä vapaa jänis, kun tähtiä on kolmetoista, niin kuin
meidän lipussa oli silloin, kun päästiin vapaiksi.

Ennen kuin viikko oli päättynyt, Sotahevonen oli voittanut uudetkin
vinttikoirat, ja sillä oli tähtiä niin paljon, että ne kiersivät koko
oikean korvan ja osan vasentakin. Ja kun toinen viikko oli kulunut,
kaikki kolmetoista juoksua oli juostu, ja Sotahevosella oli viisi
tähteä vasemmassa ja seitsemän oikeassa korvassaan. Sanomalehdet saivat
uutta kirjoitettavaa.

-- Hurraa! huusi Mickey riemuissaan. -- Nyt olet vapaa, Sotahevonen!
Kolmetoista on aina ollut onnenluku. Se ei ole vielä koskaan pettänyt.


9

-- Kyllä, kyllä, minä myönnän, että lupasin, sanoi johtaja. -- Mutta
sen täytyy juosta vielä yhden kerran. Olen lyönyt sen puolesta vetoa
uutta koiraa vastaan. Ei se siitä kärsi, kyllä se hyvin suoriutuu.
Kuules nyt, Mickey, älä rupea hankalaksi. Vain yksi kilpailu nyt
iltapäivällä. Koirat juoksevat kaksi ja kolme kertaa päivässä, miksei
sitten jänis?

-- Nepä eivät juoksekaan henkensä kaupalla.

-- Joutavia.

Tarhaan oli tuotu paljon uusia jäniksiä, isoja ja pieniä, hiljaisia ja
sotaisia. Kun Sotahevonen oli sinä aamuna syöksynyt satamaan, muuan iso
ja pahansisuinen koiras oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja käynyt
sen kimppuun.

Jonakin toisena hetkenä Sotahevonen olisi tömäyttänyt sitä päähän niin
kuin kerran muuatta kissaa, ja suoriutunut siitä minuutissa, mutta
nyt siihen kului monta minuuttia, ja sitä itseäänkin riepoteltiin
pahanpäiväisesti, joten sillä oli sinä iltapäivänä vaivoinaan pari
jäykistävää ruhjevammaa. Haavat eivät tosin olleet pahoja, mutta
alensivat kuitenkin sen vauhtia.

Lähtö oli samanlainen kuin aikaisemmissa kilpailuissa. Sotahevonen
mennä vilisti edellä matalana, korvat pystyssä ja viima viheltäen
kolmessatoista tähdessään.

Minkie ja Fango, muuan uusi koira, loikkasivat innoissaan sen perään,
ja lähettäjien ihmeeksi välimatka alkoi kaveta. Sotahevonen menetti
etumatkaansa, ja juuri katsomon edessä vanha Minkie pakotti sen
poikkeamaan syrjään. Koirankasvattajat hurrasivat, sillä kaikki
tunsivat juoksijat. Viisikymmentä askelta kauempana Fangon onnistui
saada se kääntymään, ja ajo suuntautui nyt takaisin lähtöpaikalle.
Siellä seisoivat Slyman ja Mickey. Sotahevonen juoksi mutkitellen,
vinttikoirat tekivät hyökkäyshyppyjä, mustahännän näytti olevan
mahdotonta päästä pakoon. Juuri kun loppuisku näytti olevan lähellä,
Sotahevonen oikaisi suoraan Mickeytä kohti ja oli samassa hänen
sylissään hyvässä turvassa miehen torjuessa tuimilla potkuilla
vimmastuneita koiria.

Tuskinpa Sotahevonen tunsi, että Mickey oli sen ystävä; se oli vain
vaistomaisesti hakeutunut hädän hetkellä puolueettoman sivullisen,
ehkäpä ystävänkin luo, ja sillä kertaa sattui niin onnellisesti, että
hyppy osui oikeaan.

Penkeiltä puhkesi suosionosoituksia, kun Mickey riensi takaisin
suosikkinsa kanssa. Mutta koiramiehet esittivät vastalauseita. Ajo ei
ollut heidän mielestään rehellinen; he vaativat ratkaisua ja vetosivat
johtajaan. Tämä oli lyönyt vetoa Sotahevosen puolesta Fangoa vastaan.
Hän oli harmistunut ja määräsi uuden kilpailun.

Tunnin lepo, siinä kaikki mitä Mickey pystyi järjestämään
Sotahevoselle. Sitten sen oli lähdettävä uudestaan matkaan Fango
ja Minkie kintereillään. Se ei näyttänyt enää yhtä kankealta kuin
edellisellä kerralla ja juoksi melkein entiseen tapaan. Mutta vähän
matkan päässä katsomosta Fango käännytti sen, ja sitten Minkie teki
saman tempun, niin että se poukkoili edestakaisin välttäen töin tuskin
vihollisensa. Sitä kesti monta minuuttia.

Mickey huomasi, että Sotahevosen korvat alkoivat vaipua. Uusi koira
hyppäsi. Mustahäntä joutui väistäessään melkein sen alle, mutta takana
oli jo toinen koira vastassa. Nyt sen molemmat korvat vaipuivat
pitkin selkää. Mutta koiratkin olivat lujilla. Niiden kieli roikkui
suusta, kita ja kyljet olivat vaahdossa. Sotahevosen korvat nousivat
taas pystyyn. Sen rohkeus näytti palaavan sitä mukaa kuin koirat
lamaantuivat. Se syöksyi kohti satamaa, mutta suora hyökkäys soveltui
mainiosti koirille: sadan askelen päässä se taas käännytettiin, ja sen
täytyi uudestaan turvautua epätoivoiseen mutkittelemiseen. Koiramiehet
pelkäsivät nyt eläintensä puolesta ja päästivät radalle kaksi verestä
koiraa, jotka varmasti ratkaisisivat kilpailun. Mutta siihen ne eivät
pystyneet.

Sotahevonen ponnisti kaikki voimansa. Se oli jättänyt ensimmäisen parin
kauas jälkeensä ja oli jo melkein satamassa, kun toinen pari saavutti
sen.

Nyt ei ollut muuta pelastusta kuin mutkittelu. Sotahevosen korvat
laskeutuivat, sydän paukutti kylkiluita vastaan, mutta sisu sillä
oli entisellään. Se syöksähteli villisti sinne ja tänne. Koirat
tömähtelivät toistensa yli ja olivat vähän väliä saavuttamaisillaan
sen. Toinen niistä onnistui jopa näykkäisemään poikki pitkän mustan
hännänpään, mutta ei silti tavoittanut jänistä.

Sotahevonen ei kuitenkaan päässyt satamaan, onni oli sitä vastaan. Se
ahdistettiin päin katsomoa, jossa tuhatkunta naista oli seuraamassa
ajoa. Kilpailuaika oli lopussa. Jälkimmäinen koirapari oli
näännyksissä, kun Mickey tulla porhalsi mielettömästi kiljuen. Hän
sadatteli ja raivosi:

-- Senkin kirotut hurtat! Saastaiset pedot ja pelkurit! Hän hyökkäsi
vimmastuneena koirien kimppuun aikoen kurittaa niitä.

Virkailijat huusivat ja juoksivat hätiin ja raastoivat kentältä
raivoavan Mickeyn, joka syyti miesten ja koirien niskaan kaikki
solvaukset, mitä suinkin muisti tai keksi.

-- Reilua peliä muka! Missä on teidän reilu pelinne, senkin
valehtelijat, saastaiset petturit, verenhimoiset pelkurit!

Hänet oli raastettava väkisin areenalta. Viimeiseksi hän näki kentällä
neljä vaahtoavaa koiraa, jotka hyppelivät vaivaisesti heikon ja
uupuneen jäniksen perässä, sekä tuomarin, joka hevosensa selästä
viittoili pyssymiehelle.

Portti rämähti kiinni Mickeyn perässä, ja samassa kuului kentältä
laukaus, hurjaa meteliä, mieletöntä koirien ulvontaa, ja siitä hän
päätteli, että Pikku Sotahevosen osaksi oli tullut neljäs vaihtoehto.

Koko elämänsä Mickey oli ollut koirien ystävä, mutta hänen käsityksensä
rehellisestä pelistä oli nyt saanut pahan kolauksen. Häntä ei laskettu
kentälle, eikä hän niiltä sijoiltaan edes pystynyt näkemään sinne. Hän
juoksi satamaan katsomaan ja tuli sinne samanaikaisesti kuin Pikku
Sotahevonen nilkuttavana ja korvat raukeasti lerpallaan. Hän arvasi
heti, että pyssymies oli ampunut ohi tai osunut väärään juoksijaan.
Katsomon eteen näytti kertyneenkin paljon väkeä seuraamaan, kuinka
kaksi miestä kantoi haavoittunutta vinttikoiraa, toista joka läähätti
maassa, hoiti parhaillaan eläinlääkäri.

Mickey vilkaisi ympärilleen, sai käteensä pienen jänislaatikon, asetti
sen yhteen sataman nurkkaukseen, ajoi uupuneen mustahäntäpoloisen
varovasti siihen, sulki kannen, kiipesi sitten kenenkään huomaamatta
aidan yli ja pötki tiehensä.

Siitä ei ollut enää vahinkoa, sillä hän olisi joka tapauksessa
menettänyt paikkansa. Hän lähti vaeltamaan poispäin. Lähimmällä
asemalla hän nousi junaan, matkusti sillä muutaman tunnin ja saapui
jänisten kotiseudulle. Aurinko oli jo aikoja sitten laskenut, ja yön
tähdet kattoivat preerian, kun Mickey Doo avasi laatikkonsa maatalojen,
osagiaitojen ja alfalfa-maiden keskellä ja laski hellävaroen
Sotahevosen vapaaksi.

Hän naurahti samalla itsekseen ja sanoi: -- Totisesti, vanha Irlanti on
taas ylpeä, kun saa laskea kolmetoista tähteä vapauteen.

Hetken aikaa Sotahevonen katseli ympärilleen epäröiden, loikkasi sitten
kolme tai neljä pitkää hyppyä ja vielä yhden tiedusteluhypyn nähdäkseen
joka suunnalle. Sitten se paljasti kirkkaat mustavalkoiset värinsä,
nosti pystyyn kunniamerkein koristetut korvansa ja loikkasi vaivoin
saavuttamaansa vapauteen jäntevämmin kuin koskaan ennen ja häipyi
synnyintasankonsa yöhön.

Se on nähty sen jälkeen monta kertaa Kaskadossa, ja siellä on
järjestetty vielä useita jänisten ajometsästyksiä, mutta se näyttää
nykyään osaavan aina pujahtaa pakoon. Niiden tuhansien jänisten
joukossa, jotka on piiritetty ja ajettu tarhaan, ei ole sen jälkeen
enää nähty Pikku Sotahevosen tähtilippukorvia.



SNAP

Kertomus bullterrieristä


1

Pyhäinmiesten päivän illanhämyssä näin sen ensi kerran. Varhain aamulla
olin saanut opiskelutoveriltani Jackilta seuraavan sähkösanoman:

"Ettemme unohtaisi toisiamme, lähetän sinulle erinomaisen pennun. Ole
sille kohtelias; se on viisainta."

Olisi ollut Jackin tapaista lähettää helvetinkone taikka ilmielävä
haisunäätä ja sanoa sitä pennuksi. Odotin siksi uteliaana lähetystä.
Kun se tuli, huomasin että sen kylkeen oli tekstattu "Vaarallinen",
ja jos laatikkoa vähänkin kosketti, kuului sisältä terävää murinaa.
Kurkistaessani rautalankaristikosta näin, ettei se ollut tiikerinpentu,
vaan pieni valkoinen bullterrieri. Se koetti puraista minua tai ketä
tai mitä tahansa, joka liian äkkinäisesti tai epäkunnioittavasti
lähestyi sitä, ja se murisi äkäisesti vähän päästä.

Koirilla on kahdenlaista murinaa: toinen kumpuaa syvältä rinnasta ja on
kohtelias varoitus; toinen ääni tulee suusta ja on paljon korkeampi --
viimeinen sana ennen hyökkäykseen ryhtymistä.

Terrierin ärhentely oli tätä jälkimmäistä lajia. Olin koiramies ja
luulin tuntevani koirat perinpohjin. Lähetin pois kantajan, otin esiin
yleisaseeni, joka oli samalla linkkuveitsi, hammaspuikko, vasara,
kirves ja hiilikauha -- se oli liikkeemme erikoisuus -- ja kohotin
rautalankaverkkoa. Ja minäkö muka tunsin koirat! Se pikku riiviö murisi
vimmatusti joka kerta kun kopautin aseella, ja kun käänsin laatikon
kyljelleen, se hyökkäsi oikopäätä kimppuuni. Ellei sen jalka olisi
takertunut verkon silmään, se olisi voinut purra minua pahastikin
sääreen, sillä se ilmeisesti paneutui kaikkeen työhön koko sydämellään.
Mutta minä hyppäsin pöydälle karkuun ja koetin puhua sille järkeä.

Olen aina uskonut puheen vaikuttavan eläimiin. Luulen niiden käsittävän
ainakin jonkin verran mistä on kysymys, vaikkeivät sanoja ymmärräkään.
Mutta tämä koira piti minua ilmeisesti vain teeskentelijänä ja halveksi
kaikkia yrityksiäni. Ensiksi se asettui pöydän alle ja vahti tarkkaan,
yrittäisikö jostain päin sääri laskeutua maahan. Olin varma, että
olisin voinut hallita koiraa katseellani, mutta nyt en pystynyt siihen
sijaintini tai oikeammin koiran sijainnin vuoksi. Olin siis jäänyt
vangiksi.

Olen aina pitänyt itseäni kylmäverisenä ihmisenä; itse asia olen
rautatavaraliikkeen edustaja, eikä meitä kylmäverisyydessä voita
muut paitsi ehkä ne nokkavat herrasmiehet, jotka myyvät vanhoja
vaatteita. Niinpä sytytin sikarin istuessani siinä pöydällä jalat
ristissä niin kuin räätäli, sillä aikaa kun tuo pikku tyranni sen
alla vahti sääriäni. Otin esiin sähkösanoman ja luin: "Erinomainen
pentu. Ole sille kohtelias; se on viisainta." Luulen kuitenkin, että
kylmäverisyyteni pikemminkin kuin kohteliaisuuteni aiheutti sen, että
murina lakkasi puolen tunnin kuluttua.

Tunnin päästä se ei enää iskenyt kiinni sanomalehteen, jota työnsin
varovasti reunan yli tunnustellakseni sen mielialaa. Luultavasti sen
mielestä alkoi haihtua raivo, jota se oli tuntenut äskeistä vankilaansa
kohtaan. Niinpä se kolmatta sikaria sytyttäessäni asteli valkean
ääreen ja kävi siihen maata unohtamatta silti minua -- en tosiaankaan
voinut syyttää sitä välinpitämättömyydestä. Se katsoi minuun toisella
silmällään ja minä molemmilla sen töpöhäntää. Jos se olisi kerrankin
heilahtanut, olisin tiennyt voittaneeni, mutta se ei liikahtanut. Sain
kirjan käteeni ja pysyttelin pöydällä, kunnes sääreni olivat kankeat
ja tuli palanut melkein loppuun. Kymmenen aikaan illalla huone alkoi
jäähtyä, ja puolta tuntia myöhemmin valkea sammui.

Pyhäinmiesten päivän lahjani nousi ylös, haukotteli, oikoi itseään ja
käveli sitten vuoteeni alle, josta se löysi turkismaton. Astuin hiljaa
pöydältä lipaston luo ja siitä uunin editse vuoteeni kohdalle, riisuin
nopeasti päältäni ja sukelsin peiton alle mestarini ilmaisematta
vastalausetta.

En ollut vielä nukahtanut, kun kuulin hiljaista rapinaa ja tunsin
jotain tupsahtavan vuoteeseeni ja sitten jaloilleni ja säärilleni;
Snapilla oli kai ollut vuoteen alla kylmä ja se oli päättänyt hakea
parasta, mitä talo saattoi tarjota.

Se käpristyi jalkojeni päälle sillä tavoin, että minun oli epämukava
olla. Yritin muuttaa asentoani, mutta jos vähänkin liikutin varvastani,
se iski siihen kiinni niin ärhäkästi, että vain paksut villaiset
vuodevaatteet pelastivat minut elinkautisesta raajarikkoisuudesta.

Liikuttelin jalkojani tunnin verran -- hiuskarvan kerrallaan -- ennen
kuin sain ne sellaiseen asentoon, että saatoin nukkua. Mutta heräsin
monta kertaa yön kuluessa vihaiseen murahdukseen. Olin kai uskaltanut
liikauttaa varvastani luvattomasti, vaikka yhden kerran se luullakseni
murisi vain sen takia, että kuorsasin.

Aamulla olin aikeissa nousta ylös ennen kuin Snap. Se sai näet
nimekseen Snap. Toisille koirille on vaikea keksiä nimeä, toisten takia
ei tarvitse lainkaan nähdä sitä vaivaa, koska ne ristivät itse itsensä.

Olin valmis nousemaan jo seitsemältä, mutta Snap vasta kahdeksalta, ja
kahdeksalta siis noustiin. Sillä ei ollut mitään miestä vastaan, joka
sytytti tulen. Minun ei edes tarvinnut nousta pöydälle pukeutumaan.
Lähtiessäni huoneesta aamiaiselle huomautin:

-- Snap, ystäväni, jotkut isännät saisivat sinuun piiskalla
toisenlaisia tapoja, mutta minä luulen tietäväni paremman keinon.
Lääkärit suosittelevat nykyisin nälkäkuuria. Koetetaanpas sitä.

Vaikka tuntuukin kenties julmalta, jätin sen koko päiväksi ruoatta.
Tosin jouduin maalauttamaan oven siltä kohdalta, jota se oli raapinut,
mutta illalla se suostui nöyrästi ottamaan vähän ruokaa.

Viikon kuluttua olimme hyvät ystävät. Kun se nyt makasi vuoteessani, se
salli minun liikuttaa jalkojani iskemättä niihin tosissaan hampaitaan.
Nälkäkuuri oli tehnyt ihmeitä: kolmen kuukauden kuluttua olimme sanalla
sanoen mies ja koira. Snap todisti sähkösanoman lähettäjän olleen
oikeassa.

Se ei tuntenut lainkaan pelkoa. Kun pieni koira tuli sen lähelle, se ei
suonut sille vähintäkään huomiota. Tavatessaan keskikokoisen koiran,
se nosti töpöhäntänsä pystyyn, käveli sen ympäri, raapi halveksivasti
takajaloillaan maata ja katseli taivaalle tai etäisyyteen, mutta
ei erehdyksessäkään vastaantulijaan, ja ilmaisi vain toistuvilla
murahduksillaan huomanneensa sen. Ellei toinen lähtenyt heti
liikkeelle, alkoi taistelu, joka karkotti vieraan hyvin nopeasti.
Toisinaan Snapkin sai selkäänsä, mutta eivät edes ikävät kokemukset
pystyneet istuttamaan siihen varovaisuutta.

Ajellessamme kerran vaunuilla koiranäyttelyn aikoihin sattui Snap
huomaamaan elefanttimaisen bernhardilaiskoiran, joka oli ulkoilemassa.
Sen iso koko sytytti pennun pikku rinnassa sellaisen innostuksen, että
se loikkasi vaunujen ikkunasta hieromaan tappelua ja taittoi säärensä.

Pennun syntymälahjoista puuttui kai kokonaan pelko, mutta pippuria
se oli sen sijaan saanut ylimääräisen annoksen. Se erosi kaikista
tapaamistani koirista. Se ei esimerkiksi juossut tiehensä, jos joku
poika yritti heittää sitä kivellä, vaan ryntäsi pojan perään, ja jos
rikos uusiutui, Snap otti oikeuden omiin käsiinsä. Senpä vuoksi kaikki
kunnioittivatkin sitä.

Ainoastaan minä ja toimiston ovenvartija ymmärsimme sen ansiot, ja
vain meillä oli kunnia olla sen henkilökohtaisia ystäviä. Arvostin sen
ystävyyttä kuukausi kuukaudelta yhä enemmän, ja juhannuksen aikaan
eivät edes Carnegien, Vanderbiltin ja Astorin rahat yhteensä olisi
riittäneet ostamaan neljännesosaakaan pienestä Snap-koirastani.


2

Vaikka en ollutkaan varsinainen kauppaedustaja, lähetettiin minut
kuitenkin syksyllä matkalle, jolloin Snap ja taloudenhoitajani jäivät
kaksistaan kotiin. Siitä oli hyvin onnettomat seuraukset, sillä
Snapissa se synnytti ylenkatsetta ja taloudenhoitajassani pelkoa sekä
kummassakin vihaa toisiaan kohtaan.

Möin kosolti piikkilankaa pohjoispuolen valtioihin. Kirjeet lähetettiin
minulle kerran viikossa, ja taloudenhoitajaltani sain useita valituksia
Snapista.

Saavuttuani Mendozaan, Pohjois-Dakotaan, tapasin siellä erinomaiset
rautalankamarkkinat. Asioin etupäässä suurten liikkeiden kanssa, mutta
kävin myös karjatiloilla tiedustelemassa omistajien mielipidettä eri
malleista. Näillä matkoilla tapasin Penroofin veljesten lehmäpaimenet.

Nykyisin ei tarvitse oleskella kauankaan karjankasvattajien parissa
kuulematta ehtimiseen tuhoista, joita pettämättömän ovelat sudet
aiheuttavat. Ne ajat ovat menneet, jolloin niitä voitiin myrkyttää
joukoittain. Ne tekivät nykyisin karjatilojen tuloihin suuren loven.

Penroofin veljekset olivat useimpien vireiden lehmänkasvattajien tapaan
luopuneet pyydystämästä susia myrkyillä ja raudoilla ja yrittivät
ajaa niitä erirotuisilla koirilla saadakseen vähän huviakin tästä
vitsauksensa hävittämisestä joka oli käynyt välttämättömäksi.

Kettukoirat eivät menestyneet, koska olivat liian arkoja tappelemaan.
Isot dogit olivat taas liian kömpelöitä, eivätkä vinttikoirat pystyneet
ajamaan riistaa näkemättä sitä. Jokaisella rodulla oli jokin auttamaton
vika. Lehmäpaimenet arvelivat kuitenkin, että sekaparvi saattaisi
onnistua ajossa.

Kun sitten eräänä päivänä sain kutsun osallistua mendozalaisten
sudenajoon, minua huvitti tavattomasti juuri koiraparven kirjavuus.
Joukossa oli useita sekarotuisia, mutta joitakuita erinomaisen
jalojakin yksilöitä, varsinkin muutamat venäläiset susikoirat olivat
varmaan maksaneet paljon rahaa.

Hilton Penroof, vanhin veljeksistä, joka toimi "jahtimestarina", oli
tavattoman ylpeä niistä, koska hän odotti suurta menestystä.

-- Vinttikoirat ovat liian arkanahkaisia tappelemaan sutta vastaan,
tanskandogit taas liian hitaita, mutta kun venäläiset ryhtyvät puuhaan,
niin kyllä karvat pöllyävät.

Vinttikoirat oli siis tarkoitettu takaa-ajajiksi, tanskalaiset
selustaturvaksi ja venäläiset varsinaisiksi taistelijoiksi. Mukana oli
vielä pari, kolme kettukoiraa, joiden piti tarkkavainuisina löytää
jäljet, mikäli riista häviäisi näkyvistä.

Oli kaunis näky, kun sinä lokakuun päivänä lähdimme ratsastamaan
Pahanmaan laakioille. Ilma oli kirpeän raikas, ja vaikka olikin myöhä
vuodenaika, maa ei ollut vielä jäätynyt eikä lumen peitossa. Hevoset
olivat virkkuja ja näyttivät kerran tai pari minulle, kuinka cowboyn
ratsu yrittää vapautua ajajastaan.

Koirat olivat hyvässä ajovireessä, ja saimme tasangolla liikkeelle pari
harmaata pilkkua, joita Hilton väitti susiksi tai kojooteiksi. Koirat
seurasivat jälkiä äänekkäästi haukkuen, mutta illalla vain haava erään
vinttikoiran lavassa osoitti niiden olleen sudenajossa.

-- Kuule, Hilt, noista sinun ihmeellisistä vinttikoiristasi ei näytä
olevan mihinkään, sanoi nuorempi veli Garvin. Mutta tuon pienen mustan
dogin puolesta uskaltaisin lyödä vetoa vaikka koko joukkoa vastaan,
niin sekarotuinen kuin se onkin.

-- En käsitä mistä kenkä nyt puristaa, murahti Hilton. -- Vinttikoirien
kynsistä ei pitäisi päästä pakoon ainoankaan kojootin, saatikka sitten
suden. Ja nuo kettukoirat seuraavat vaikka kolmen päivän vanhoja
jälkiä. Tanskandogit taas päihittävät vaikka harmaakarhun.

-- Osaavathan ne ehkä juosta ja vainuta jälkiä ja päihittää
harmaakarhun, myönsi isä, mutta totuus on, etteivät ne halua käydä
suden kimppuun. Koko kirottu koiralauma pelkää, ja noissa elukoissa on
raha ihan hukkaan heitettyä.

Miesten nuristessa minä ratsastin tieheni ja jätin heidät.

Ajon epäonnistumiseen näytti olevan vain yksi selitys. Koirat kyllä
olivat nopeita ja voimakkaita, mutta ne ilmeisesti pelkäsivät sutta
eivätkä uskaltaneet käydä sen kimppuun, ja sen takia se joka kerta
pääsi pakoon. Ajatukseni kiisivät pelottomaan pikku koiraani, joka
viime vuoden oli ollut petitoverinani. Kuinka toivoinkaan, että se
olisi ollut täällä. Nuo kömpelöt koirajättiläiset olisivat silloin
saaneet johtajan, jonka rohkeus ei olisi pettänyt koetuksen hetkellä.

Seuraavassa pysähdyspaikassani Barokassa sain tukun sanomalehtiä ja
kaksi kirjettä taloudenhoitajaltani. Ensimmäisessä hän kertoi että
"se petomainen koira mellastaa huoneessani aivan häpeämättömästi",
ja toisessa vielä hätääntyneemmässä hän vaati, että se oli heti
toimitettava pois.

-- Voisinhan tosiaan pyytää lähettämään sen junalla Mendozaan,
ajattelin. Sehän on vain kahdenkymmenen tunnin matka. He näkisivät sen
varmaan mielellään. Paluumatkalla voin poiketa hakemaan sen.

Tapaamisemme ei poikennut ensimmäisestä niin paljon kuin olisi luullut.
Snap hyppeli minua vastaan, oli vimmatusti purevinaan ja murisi silloin
tällöin, mutta se oli syvää rintamurinaa, ja hännäntöpö heilui kovasti.

Penroofit olivat olleet monessa sudenajossa viime käyntini jälkeen ja
olivat hyvin harmistuneita, kun huono onni jatkuvasti oli vainonnut
heitä. Koirat löysivät kyllä suden melkein aina, kun oli lähdetty
liikkeelle, mutta ne eivät saaneet sitä hengiltä, eivätkä miehet
päässeet koskaan loppuvaiheessa niin lähelle, että olisivat keksineet
syyn siihen.

Ukko Penroof päätteli, ettei "koko kehnossa joukossa ollut ainoatakaan,
jolla olisi ollut edes jäniksen sisua."

Olimme seuraavana aamuna liikkeellä jo päivän koittaessa -- samanlainen
jono oivallisia hevosia ja mainioita ratsastajia, isoja, sinisiä,
keltaisia ja täplikkäitä koiria, kuten edelliselläkin kerralla, mutta
yksi lisä oli sentään joukossa: pieni valkoinen koira, joka pysytteli
aivan vieressäni. Ja kaikki koirat jopa hevosetkin, jotta tulivat liian
lähelle, saivat yllätyksekseen maistaa sen hampaita. Koko maassa ei kai
ollut miestä, hevosta tai koiraa, jonka kanssa se ei olisi riidellyt,
lukuun ottamatta sitä bullterrieriä, jonka Mendozan hotellinpitäjä
omisti. Se oli ainoa, joka oli vielä sitäkin pienempi, ja ne näyttivät
olevan oikein hyviä ystäviä.

En milloinkaan unohda senkertaisia metsästysmaisemia. Olimme juuri
yhdellä noista tasalakisista vuorista, joilta avautuu silmien eteen
kokonainen kuningaskunta, kun Hilton, joka oli tutkinut aavaa maisemaa
kaukoputkellaan, huudahti:

-- Nyt keksin sen. Tuolla se menee kohti Kalliopuroa. Ettei vain olisi
kojootti.

Vinttikoirat olisi nyt ensimmäiseksi saatava näkemään saalis. Se ei
ole suinkaan helppoa, sillä ne eivät osaa käyttää kaukoputkea, ja maa
kasvoi marunapensaikkoa, joka oli korkeampaa kuin koirat.

Mutta Hilton kehotti: "Hyppää, Dander" ja kurkottui satulastaan
ojentaen samalla jalkansa eteenpäin. Dander hyppäsi ketterästi sille ja
samantien satulaan ja yritti säilytellä tasapainoaan hevosen selässä.
Hilton osoitti sormellaan.

-- Tuolla se on, Dander, hae, hae! Katsos, tuolla alhaalla.

Koira katsoi kiinteästi siihen suuntaan, jonne isäntä osoitti, näytti
keksivän saaliin, hyppäsi maahan ulvaisten ja ryntäsi matkaan.
Muut koirat seurasivat sitä yhä pitemmäksi venyvänä jonona, ja me
ratsastimme perässä niin nopeasti kuin pääsimme. Menetimme kuitenkin
paljon aikaa, sillä maa oli täynnä kuruja ja mäyrän koloja. Olisi ollut
uhkapeliä ratsastaa täyttä laukkaa tässä marunan peittämässä louhikossa.

Jäimme kaikki jälkeen ja minä tietysti hännänhuipuksi, koska olin
vähiten tottunut satulaan. Näimme montakin kertaa vilaukselta
koirat, jotka välillä kiitivät tasangolla, välillä katosivat
rotkopaikkoihin tai kuruihin noustakseen taas toisella puolella
näkyviin. Dander-niminen vinttikoira oli tunnustettu johtaja, ja
eräälle harjanteelle noustessamme näimme äkkiä koko ajon -- täyttä
laukkaa kiitävän kojootin ja koirat neljäsataa metriä jäljempänä,
mutta välimatkaa kiristäen. Kun näimme ne uudestaan, makasi kojootti
kuolleena ja koirat istuivat läähättäen sen ympärillä kahta kettukoiraa
ja Snapia lukuun ottamatta.

-- Eivät ennättäneet tappeluun, huomautti Hilton vilkaisten viimeiseksi
jääneisiin kettukoiriin. Sitten hän ylpeänä hyväili Danderia. --
Näettekös nyt, en sittenkään tarvinnut penikkaanne.

-- Kymmenen isoa koiraa ei tarvitse paljonkaan sisua pikkuisen kojootin
nujertamiseen, huomautti isä ivallisesti. -- Odotahan kun päästään
harmaan jäljille.

Seuraavana päivänä olimme taas liikkeellä, halusin kerrankin nähdä
loppuottelun.

Eräältä laakiolta näimme harmaan pilkun. Liikkuva valkoinen pilkku on
antilooppi, keltainen kettu ja harmaa pilkku joko susi tai kojootti --
hännästä näkee kumpi näistä. Jos kiikari näyttää, että häntä riippuu,
silloin kysymyksessä on kojootti, pystyssä oleva häntä sen sijaan
kuuluu vihatulle sudelle.

Danderille näytettiin taas saalis ja se johti entiseen tapaan kirjavaa
laumaansa, johon kuului vinttikoiria, susikoiria, kettukoiria,
tanskandogeja, bullterrieri ja hevosmiehiä. Näimme ajon vilaukselta.
Susi se varmasti oli, joka pakeni koirien edellä. Minusta kuitenkin
tuntui, etteivät ensimmäiset koirat juosseet nyt yhtä nopeasti kuin
kojootin perässä. Mutta kukaan ei saanut tietää, miten ajo oikein
päättyi. Koirat palasivat luoksemme yksitellen, emmekä sen koommin
nähneet sutta.

Ajomiehet eivät nyt säästäneet ivallisia huomautuksia ja moitteita.

-- Pihkana vieköön mokomat tutisijat, tuhahti isä harmistuneena. --
Kyllä ne seurata osaavat, mutta kun susi kääntyy päin, niin nämä sen
kun pää viidentenä jalkana kotiinpäin.

-- Entä missä on se voittamaton, peloton ja ihmeellinen sisupussi?
kysyi Hilton pilkallisesti.

--- En tiedä, vastasin. -- Tekisi mieleni väittää, ettei se ole vielä
nähnytkään sutta. Mutta lyön vetoa, että jos Snap sen kerran näkee,
niin ajo päättyy vain kuolemaan tai kunniaan.

Seuraavana yönä sudet repivät monta lehmää aivan karjakartanon lähellä,
ja se kiihotti meidät lähtemään uudelleen ajoon.

Se alkoi melkein samoin kuin edellinenkin. Myöhään iltapäivällä
keksimme vajaan kilometrin päässä harmaan otuksen, jolla oli häntä
pystyssä. Hilton kutsui Danderin satulaan. Minä otin opin onkeeni ja
kutsuin Snapin omaan satulaani. Sen sääret olivat niin lyhyet, että sen
täytyi hypätä monta kertaa ennen kuin siitä tuli mitään, mutta lopulta
se kipusi ylös käyttäen jalkaani hyväkseen. Minä sain hokea "hae,
hae" jonkin aikaa ennen kuin se keksi riistan, mutta sitten se lähti
vinttikoirien perään sellaisella tarmolla, että se lupasi hyvää.

Ajo ei tällä kertaa suuntautunut jokivarren pensasryteikköihin, vaan
korkealle laakiolle, syy siihen selvisi myöhemmin. Olimme nousseet
yhdessä laakiolle ja sieltä näimme kuinka Dander parhaillaan oli suden
kintereillä ja puraisi sitä kinttuun. Susi kääntyi tappelemaan, näimme
eläimet selvästi. Koirat saapuivat paikalle joko kaksittain tai kolme
kerrallaan ja alkoivat piirissä haukkua sutta, viimeisenä hyökkäsi
esiin pieni valkoinen Snap. Se ei hukannut aikaa haukkumiseen, vaan
hyökkäsi suoraa päätä suden kurkkuun, mutta ei tavoittanut sitä, sen
sijaan se näytti saavan otteen kuonosta. Nyt ne kymmenen isoakin koiraa
kävivät kiinni, ja parin minuutin kuluttua susi oli hengettömänä.

Olimme ratsastaneet rivakasti nähdäksemme loppunäytelmän, ja vaikka
välimatkaa olikin vielä melkoisesti, näimme ainakin sen, että Snap oli
pitänyt sähkösanomassa esitetyn lupauksen, samoin kuin senkin, mitä
minä olin puhunut sen puolesta.

Nyt oli minun vuoroni kehaista, enkä jättänyt tilaisuutta käyttämättä.
Snap oli näyttänyt niille miten sitä pitää, ja viimeinkin olivat
Mendozan koirat saaneet kaadetuksi suden ilman miesten apua.

Kaksi seikkaa vähensi jonkin verran voitonriemua: ensinnäkin susi
oli nuori, tuskin muuta kuin penikka -- sen vuoksi se oli valinnut
maastonkin niin tyhmästi; toiseksi Snap oli haavoittunut, susi oli näet
purrut sitä pahasti lapaan.

Ratsastaessamme ylpeänä saattona kotiin päin huomasin sen ontuvan vähän.

--- Tänne, Snap. Se yritti kerran tai pari hypätä satulaan, mutta ei
onnistunut. -- Hei, Hilton, nostakaa se tänne minulle.

-- Kiitoksia paljon. Saatte kyllä itse hoitaa kalkkarokäärmeenne, hän
vastasi, sillä kaikki jo tiesivät, ettei ollut turvallista koskea
siihen.

-- Hei, Snap, iske kiinni, sanoin ja ojensin sille ratsastuspiiskani.
Se pureutui siihen, ja niin nostin sen satulani eteen ja vein kotiin.

Hoidin sitä kuin pientä lasta. Se oli näille karjaihmisille näyttänyt
miten täytetään ajokoiralauman heikko kohta. Kettukoirat olkoot vain
erinomaisia, vinttikoirat nopeita ja venäläiset ja tanskalaiset hyviä
tappelijoita, mutta niistä ei ole mihinkään, elleivät ne omista
samanlaista sisua kuin bullterrierit.

Karjamiehet oppivat sinä päivänä, kuinka susia on ajettava. Sen
toteatte, jos joskus satutte käymään Mendozassa, sillä nyt siellä on
jokaisessa hyvässä ajokoiralaumassa yksi bullterrieri, mieluimmin vielä
jokin Snapin ja sen hotellinpitäjän koiran jälkeläisistä.


3

Seuraava päivä oli Pyhäinmiesten päivä, Snapin saapumisen vuosipäivä.
Ilma oli selkeä, kirkas eikä liiaksi kylmä, maassakaan ei ollut
lunta. Miehillä oli tapana viettää päivää metsästelemällä, ja
tietysti ensimmäisellä sijalla olivat sudet. Kaikkien pettymykseksi
Snap oli haavansa takia huonossa kunnossa. Se makasi tapansa mukaan
jalkojeni juuressa, johon jäi verinen tahra sen haavasta. Siitä ei
ollut taistelijaksi, mutta koska meidän piti jatkaa susijahtia, se
houkuteltiin erääseen ulkorakennukseen ja teljettiin sinne. Sitten
lähdimme matkaan, mutta minua ahdisti koko ajan epäonnistumisen tunne.
Minä tiesin, ettei ajosta tulisi mitään ilman minun koiraani, mutta
silti en aavistanut kuinka hullusti se lopulta päättyisi.

Samoilimme parhaillaan Kaalopuron laakealakisilla vuorilla, kun
marunapöheikön läpi poukkoili valkoinen pallo ja Snap ilmestyi hetken
päästä hevoseni viereen muristen ja hännäntypykkäänsä viuhtoen. En
voinut lähettää sitä takaisin, koska se ei ottanut kuuleviin korviinsa
sellaista käskyä -- ei edes minulta.

Sen haava näytti pahalta, joten kutsuin sitä, ojensin sille
ratsupiiskani ja sain sen hyppäämään satulaan.

-- Kas niin, tuumin, siinä olet nyt hyvässä turvassa, kunnes pääsemme
kotiin.

Niin tosiaan ajattelin, mutta en ottanut huomioon mitä Snap ajatteli.
Hiltonin huuto "huhuu" ilmaisi, että hän oli nähnyt suden. Dander
ja sen kilpaveikko Riley juoksivat molemmat tähystyspaikalle sillä
seurauksella, että törmäsivät toisiinsa ja lennähtivät marunan keskelle
selälleen.

Mutta Snap oli katsonut tarkkaan ja nähnyt suden, vieläpä melko
lähellä, ja ennen kuin oikein tajusinkaan, se hyppäsi satulasta ja
loikki ristiin rastiin marunain ylitse ja alitse kohti vihollista
ja johti jonkin aikaa koko koiralaumaa. Ei tietenkään kauan, sillä
isot vinttikoirat keksivät pian liikkuvan pilkun, ja lauma venyi
tavanomaiseksi jonoksi ja ryntäsi tasangolle. Ajo näytti alkavan
lupaavasti, sillä sudella oli vain vajaan kilometrin etumatka. Koirat
olivat innoissaan.

-- Ne ovat kääntyneet Harmaakarhun rotkoon, huusi Garvin. -- Tätä tietä
pääsemme niiden edelle.

Käännyimme ja ratsastimme Hulmerin kukkulan pohjoisrinteen ympäri, mitä
vastoin ajo näytti kiertävän etelärinteen.

Ajoimme laukkaa Setririnteelle ja olimme juuri tulossa toista puolta
alaspäin, kun Hilton huusi:

-- Peijakas, sehän on tuossa!

Hän hyppäsi satulasta, heitti ohjakset ja juoksi eteenpäin. Minä tein
samoin. Suuri harmaa susi hoippuroi aukean poikki meitä kohti. Sen
pää roikkui matalalla, samoin häntä, ja viidenkymmenen askelen päässä
seurasi Dander kiitäen kuin haukka, ja se eteni kaksi kertaa nopeammin
kuin susi. Hetken kuluttua koira oli sen rinnalla ja puraisi, mutta
hypähti taaksepäin, kun susi kääntyi sitä kohti. Ne olivat nyt aivan
alapuolellamme, tuskin viidenkymmenen askelen päässä. Garvin veti esiin
revolverinsa, mutta kohtalokkaalla hetkellä Hilton pidätti häntä:

-- Älä vielä, katsotaan miten siinä käy.

Muutaman sekunnin päästä seuraava vinttikoira saapui ja sitten loput
nopeusjärjestyksessä. Jokainen oli tullessaan täynnä tappelunhalua
ja vimmaa ja valmis oikopäätä käymään suden kimppuun ja repimään sen
kappaleiksi, mutta vuoron perään ne vetäytyivät syrjään ja hyppivät
ja haukkuivat turvallisen matkan päästä. Muutaman hetken kuluttua
tulivat kookkaat kauniit venäläiset koirat. Epäilemättä niillä etäällä
ollessaan oli ollut vakaa aikomus hyökätä suoraa päätä vanhan suden
kimppuun, mutta sen peloton ryhti, jäntevä rinta ja kuolemaa uhoavat
leuat herättivät niissä niin suurta pelkoa jo ennen kuin ne olivat sen
lähelläkään, että nekin liittyivät piiriin, jonka keskellä peloton
rosvo kääntyi puoleen ja toiseen valmiina käymään joko yksityisen
hyökkääjän tai koko joukon kimppuun.

Nyt saapuivat vantterat tanskandogit, joista jokainen oli yhtä painava
kuin susikin. Kuulin niiden raskaan hengityksen kiristyvän uhkaavaksi
murinaksi, kun ne syöksyivät kiihkoissaan eteenpäin repiäkseen
suden kappaleiksi. Mutta kun ne näkivät voimakasleukaisen, julman
ja pelottavan vihollisensa uupumattomana ja valmiina tappelemaan
viimeiseen hengenvetoon asti, vihollisen, joka ei varmastikaan kuolisi
yksin, äkillinen kainous lamautti nuo kolme isoa tanskalaista, kuten
se oli lamaannuttanut toisetkin. Mutta kuulin äänestä, ettei niiden
rohkeus ollut lannistunut: "Täytyy ensin vetää henkeä, eihän tässä
nyt sutta pelätä, ei toki." Ne tiesivät varsin hyvin, että jompikumpi
taistelijoista haavoittuisi, mutta vähät siitä, oli vain haukuttava
vielä kovemmin, jotta into kasvaisi.

Kymmenen ison koiran hyppiessä äänettömän, vastarintaan asettuneen
suden ympärillä kahisivat vastakkaisella puolella marunat, ja äkkiä
niistä ponnahti esiin lumivalkea kumipallo, joka kasvoi pieneksi
bullterrieriksi. Sieltä tuli Snap lauman vihonviimeisimpänä ja niin
ankarasti läähättäen, että henki oli juuttua sen kurkkuun. Se tuli
aukion poikki ja liittyi heti piiriin, joka oli kerääntynyt pelätyn
karjantappajan ympärille. Epäröikö se? Ei hetkeäkään. Se juoksi
ulvovan koiramuurin läpi kohti paikkakunnan pelättyä tyrannia ja
kävi suoraan sen kurkkuun. Harmaa susi iski sitä kahdellakymmenellä
käyräsapelillaan. Mutta pikkuinen tuskin väisti, se hyökkäsi oitis
uudestaan. En oikein tiedä mitä sitten tapahtui. Näin vain temmeltävän
koiralauman. Olin keksivinäni pienen valkoisen Snapin riippumassa suden
kuonossa. Koirat hyppivät yhtenä mylläkkänä, emmekä voineet niitä
auttaa mitenkään. Mutta eivät ne meitä tarvinneetkaan. Niillä oli
johtaja, jonka rohkeus ei pettänyt tuokioksikaan. Kun kamppailu hetken
päästä oli ohi, makasi maassa oikea jättiläissusi ja sen kuonossa
riippui pieni valkoinen koira.

Olimme seisoneet vajaan viidenkymmenen metrin päässä valmiina
auttamaan, mutta liian myöhään saimme siihen tilaisuuden. Susi oli
kuollut, ja minä kutsuin Snapia, mutta se ei liikahtanut. Kumarruin sen
yli.

-- Hei, Snap, selvä on, olet tappanut sen.

Mutta koira oli aivan hiljaa, ja nyt näin sen ruumiissa kaksi syvää
haavaa. Koetin nostaa sitä.

-- Päästä irti, kelpo hurtta, kaikki on nyt ohi.

Se murisi heikosti ja päästi viimein suden. Jämerät karjamiehet
polvistuivat sen ympärille. Vanhan Penroofin ääni värisi, kun hän
mutisi:

--- Olisin antanut vaikka kaksikymmentä sonnia, kunhan se vain olisi
jäänyt henkiin.

Nostin sen syliini, kutsuin sitä, silittelin sen päätä. Se ärähti
hiukan jäähyväisiksi ja nuolaisi kättäni. Se olikin sen viimeinen
ärähdys.

Se oli murheellinen kotiinpaluu. Meillä oli kyllä valtava sudennahka,
mutta voitonriemusta ei merkkiäkään. Hautasimme pelottoman sankarin
kukkulalle karjakartanon taakse. Penroofin kuultiin silloin mutisevan:

-- Oli sillä totisesti sisua! Kirkasta rohkeutta! Ei käy karjanpitokaan
ilman sisua.



WINNIPEGIN SUSI


1

Kohtasin Winnipegin suden ensimmäisen kerran vuonna 1882 suuren
lumimyrskyn aikoihin. Maaliskuun keskivaiheilla lähdin kulkemaan St.
Paulista Winnipegiin varmana siitä, että olisin perillä neljänkolmatta
tunnin kuluttua. Mutta kuningas Myrsky oli suunnitellut toisin ja
lähetti matkaan raskaasti kuormatun itätuulen. Se syyti maahan lunta
raivokkaan hellittämättömänä ryöppynä tunnin toisensa jälkeen. En
milloinkaan ennen ollut nähnyt sellaista myrskyä. Koko maailma hukkui
lumeen -- kieppuvaan, purevaan, pistävään, tuiskuavaan lumeen -- ja
ison puhkuvan veturin oli pakko pysähtyä pienten, höyhenenkeveiden,
tahrattoman puhtaiden kiteitten käskystä.

Monta voimakasta kättä lähetettiin lapiomaan noita pehmeästi
kumpuilevia nietoksia, jotka sulkivat tiemme, ja tunnin kuluttua veturi
pääsi liikkeelle takertuakseen etäämpänä uusiin kinoksiin. Se oli
ikävää työtä, jota jatkui päivät ja yöt läpeensä, sillä juuri kun oli
kaivauduttu läpi kinosten, juututtiin kohta taas kiinni, ja koko ajan
lumi kieppui ja tanssi ympärillämme yhä sakeampana.

-- Kaksikymmentäkaksi tuntia Emersoniin, sanoi junailija, mutta
lähes kaksi viikkoa lapioimme lunta, ennen kuin pääsimme Emersoniin
ja poppeleiden maahan, jossa kasvillisuus estää lunta kinostumasta.
Siitä lähtien juna kulki nopeasti, sillä poppeleita oli yhä enemmän.
Ajoimme kilometrikaupalla halki metsien ja joskus poikki aukeiden. Kun
lähestyimme St. Bonifacea Winnipegin itäliepeillä, kiidimme pienen
viitisenkymmentä metriä leveän aukion poikki, ja sen keskellä oli
ryhmä, joka kuohutti mieltäni syvästi.

Näkösällä oli iso hurttalauma, jossa oli isoa ja pientä, mustaa,
valkoista ja keltaista koiraa, ja ne lainehtivat sinne ja tänne
piirintapaisessa, jonka sisäpuolella pieni keltainen koira makasi
liikkumattomana; piirin ulkopuolella törmäili ja haukkui valtava musta
koira pysytellen kuitenkin liikehtivän rintaman takana. Ja aivan piirin
keskellä ja sen mielenkiinnon kohteena oli iso tuikea susi.

Susiko? Leijonalta se näytti. Se seisoi ypöyksin, päättäväisenä ja
tyynenä harja pystyssä ja sääret tanakasti harallaan ja vilkuili
puoleen ja toiseen ollakseen valmiina, tulipa hyökkäys miltä taholta
hyvänsä. Sen suu oli kuin ylenkatseellisessa irvessä, mutta itse
asiassa se kai ärisi vihamielisesti ja näytti hampaitaan. Lauma
hyökkäsi sen kimppuun ties kuinka monennen kerran johtajanaan suden
näköinen koira, joka olisi totisesti saanut hävetä. Mutta suuri harmaa
otus hyppi edestakaisin purren puremistaan kammottavilla leuoillaan;
niiden loksuna oli ainoa ääni, joka yksinäiseltä tappelijalta pääsi.
Sen sijaan moni sen vihollisista päästi kuolinulvahduksen toisten
heittäytyessä taaksepäin, mikäli siihen vielä kykenivät. Susi pysytteli
paikallaan kuin kuvapatsas, lannistumattomana ja vammoitta, halveksien
niitä kaikkia.

Nyt olisin totisesti suonut junan juuttuvan lumikinokseen, kuten niin
usein ennenkin, sillä harmaa susi oli valloittanut sydämeni. Olisin
halunnut lähteä auttamaan sitä. Mutta nietosten peitossa oleva aukio
vilahti ohi, poppelien rungot peittivät näköalan ja me kiidimme kohti
määränpäätä.

Siinä kaikki mitä näin, ja se oli kovin vähän. Mutta ei kulunut
viikkoakaan, kun jo tiesin että minulla oli ollut onni nähdä keskellä
kirkasta päivää outo ja merkillinen otus, itse Winnipegin susi.

Outo oli sen tarinakin, se oli näet susi, joka eli mieluummin
kaupungissa kuin maalla ja ohitti lampaan tappaakseen koiran sekä
metsästi aina yksin.

Koska olen varma, että monet kaupunkilaiset eivät tunne le Garouta,
ihmissutta, joksi sitä muutamat sanoivat, kerron sen tarinan, vaikka
tiedän sen olevan hyvinkin tuttu useille paikkakuntalaisille.

Pääkadun mahtava kauppias oli tuskin kuullut siitä ennen kuin
teurastamolla esitetyn loppunäytöksen jälkeisenä päivänä, jolloin
sen iso ruho vietiin eläintentäyttäjä Hinen liikkeeseen. Siellä se
täytettiin ja lähetettiin myöhemmin Chicagon maailmannäyttelyyn.
Valitettavasti se sittemmin tuhoutui tulipalossa, joka vuonna 1896
hävitti Mulveyn latinakoulun maan tasalle.


2

Pelimanni Paul, hauskannäköinen puoliverinen tyhjäntoimittaja, joka
mieluummin metsästeli kuin teki työtä, samoili eräänä kesäkuun päivänä
vuonna 1880 pyssyineen Kildovanissa Red Riverin rannoilla. Hän näki
silloin harmaan suden ilmestyvän eräästä törmässä olevasta onkalosta,
ampui otusta umpimähkään ja saikin sen. Sitten hän lähetti koiransa
luolaan varmistuakseen siitä, ettei siellä ollut toista täysikasvuista
sutta. Ryömittyään itse sinne hän löysi hämmästyksekseen ja suureksi
ilokseen kahdeksan nuorta sutta, hänellä oli siis yhdeksät tapporahat,
kymmenen dollaria kappaleelta. Paljonko se oli? Varmasti ihan omaisuus.

Hän käytti keppiä lujasti ja tappoi keltaisen rakkinsa avustamana
kaikki pennut yhtä lukuunottamatta. Uskottiin näet tuottavan
onnettomuutta, jos tappoi poikueen sukupuuttoon. Paul lähti siis
kaupunkiin mukanaan elävä pentu sekä emosuden ja seitsemän pennun
päänahat.

Kapakanomistaja, jolle päänahoilla lunastetut dollarit kertyivät, sai
ennen pitkää eloon jääneen pennunkin. Vaikka se kasvoi kahleisiin
kytkettynä, sille kehittyi rinta ja leuat, joiden veroisia ei ollut
yhdelläkään kaupungin koiralla. Sitä pidettiin pihassa huvittamassa
vieraita, mikä tapahtui tavallisesti sillä tavoin, että sen kimppuun
usutettiin koiria. Ne purivat ja repivät sudenpennun monta kertaa
puolikuoliaaksi, mutta se toipui aina. Kuukausi kuukaudelta yhä
harvempi koira halusi käydä sen kimppuun. Sen elämä ei olisi voinut
olla enää tylympää. Siinä oli vain yksi valopilkku: ystävyys, joka
kehittyi sen ja kapakanomistajan pienen Jim-pojan välille.

Jim oli itsepäinen ja sisukas pojanviikari. Hän mieltyi suteen, koska
se oli tappanut koiran, joka oli purrut häntä. Jim alkoi ruokkia sutta
ja taputella sitä, ja susi puolestaan salli hänelle vapauksia, joita ei
kukaan muu olisi uskaltanut yrittää.

Jimin isä ei ollut mikään mallikelpoinen kasvattaja. Tavallisesi hän
hemmotteli poikaansa, mutta saattoi toisinaan raivostua ja lyödä
häntä armottomasti aivan mitättömistäkin asioista. Poika oppi pian
ymmärtämään, ettei häntä piesty sen vuoksi, että hän oli tehnyt
väärin, vaan siksi, että oli suututtanut isänsä. Jos hän siis kykeni
pysyttelemään poissa näkyvistä, kunnes isän kiukku oli lauhtunut,
hänellä ei ollut enää sen jälkeen mitään vaaraa. Livistäessään eräänä
päivänä pakoon isäänsä hän juoksi suin päin suden koppiin, jolloin
hänen harmaa kumppaninsa, joka oli äkkiarvaamatta herätetty unestaan,
meni oviaukolle, näytti molemmat hammasrivinsä ja ärähti isälle:

-- Koetaskin koskea häneen.

Jos Hogan olisi voinut ampua suden, hän olisi tehnyt sen arvelematta,
mutta koska luoti olisi yhtä hyvin voinut osua poikaankin, hän jätti
molemmat rauhaan ja nauroi puolen tunnin kuluttua koko jutulle. Siitä
pitäen pikku Jim pakeni aina vaaran uhatessa suden pesään, ja toisinaan
tiedettiin hänen olleen pahanteossa vain siitä, että hän pujahti hurjan
kahlevangin turviin.

Hogan käytti periaatteesta vain halpaa työvoimaa. Niinpä baarimikkona
oli kiinalainen. Koska tämä oli arka ja hiljainen olento, Paul des
Roches sorti häntä. Kun Paul eräänä päivänä humalassa ollessaan
huomasi, että Hogan oli poissa ja kiinalainen hoiti yksin baaria, hän
vaati tältä velaksi juotavaa, mutta Tung Ling noudatti saamiaan ohjeita
ja kieltäytyi antamasta. Hänen koruton selityksensä, "hoono mees, ei
maksa", ei suinkaan auttanut asiaa, vaan sai Paulin hoipertelemaan
takaisin baariin kostoaikeessa. Taivaan poika olisi voinut saada
ankarasti selkäänsä, ellei pikku Jim, joka sattui olemaa lähettyvillä,
olisi pitkällä kepillä kammennut pelimannin sievästi kontalleen. Paul
kompuroi jaloilleen ja vannoi tappavansa Jimin. Mutta poikapa oli
lähellä takaovea ja pakeni kiireen vilkkaa suden koppiin.

Huomatessaan että pojalla oli suojelija, Paul otti seipään ja alkoi
piestä sillä sutta turvallisen välimatkan päästä. Harmaa peto raivosi
kahleissaan, ja vaikka sen onnistui välttää monta iskua ottamalla
seiväs hampaihinsa, se sai silti ankaran löylytyksen. Mutta samalla
Paul huomasi että Jim, jonka kieli ei suinkaan ollut joutilaana,
haparoi hermostunein sormin kahleita päästääkseen suden irti, ja arvasi
hänen siinä pian onnistuvan. Se olisi tosiaan jo tapahtunutkin, ellei
susi olisi pitänyt kahleita niin kireällä.

Urhea Paul tunsi pelon väristyksiä ajatellessaan, että olisi kohta
raivoon ärsyttämänsä pedon armoilla.

Hän kuuli Jimin maanittelevan:

-- Hiljaa nyt, hukka, hellitä vähän, niin saat sen kohta. Hellitähän
nyt, kiltti hukka.

Se riitti. Pelimanni pakeni ja sulki visusti perässään kaikki ovet.

Tällä tavoin Jimin ja hänen suosikkinsa ystävyys yhä vahvistui; ja
samalla kun suden synnynnäiset voimat karttuivat, se antoi joka päivä
näytteen leppymättömästä vihastaan, jota se tunsi kärsimystensä
aiheuttajia, väkijuomille haiskahtavia miehiä sekä kaikkia koiria
kohtaan. Vuosien mittaan tämä ominaisuus, samoin kuin sen rakkaus lasta
-- jopa kaikkia lapsia -- kohtaan vain vahvistui, niin että siitä
näytti tulevan sen elämän vallitseva voima.


3

Näihin aikoihin, syksyllä 1881, valitettiin Qu'Appellen
karjakartanoissa yleisesti, että sudet olivat lisääntyneet maakunnassa
niin runsaasti, että ne aiheuttivat suuria tuhoja karjoille. Myrkystä
ja raudoista ei ollut apua, ja kun Winnipegin kerhoon saapui muuan
saksalainen aatelisvieras ja ilmoitti tuoneensa mukanaan koiria, jotka
vapauttaisivat nopeasti maakunnan susista, kuunneltiin häntä erittäin
kiinnostuneesti. Karjamiehet ovat innokkaita urheilijoita, ja heitä
viehätti suuresti ajatus jahtikoirakennelin perustamisesta, varsinkin
kun se samalla hyödyttäisi heitä.

Saksalainen esitti pian heille näytteeksi kaksi uhkeata tanskandogia.
Toinen niistä oli valkoinen, toinen sinertävä ja mustapilkkuinen,
jälkimmäisen harvinaisen julmaa ulkonäköä täydensi vielä omituinen
valkoinen silmä. Nämä valtavat otukset painoivat kumpikin lähes
yhdeksänkymmentä kiloa. Lihakset niillä oli kuin tiikerillä, ja
saksalaista uskottiin empimättä, kun hän väitti, että nämä kaksi jo
yksistään pystyisivät voittamaan suurimmankin suden. Tällä tavoin hän
kuvasi niiden ajotapaa:

-- Niille ei tarvitse muuta kuin näyttää jäljet, niin ne seuraavat
niitä vaikka ne olisivat jo päivän vanhat. Niitä on mahdotonta
eksyttää. Pian ne löytävät suden, vaikka se kuinka mutkittelisi tai
piilottelisi. Sitten ne hyökkäävät sen kimppuun, sininen koira käy sen
kinttuun kiinni ja nakkaa sen tällä tavoin -- saksalainen heitti ilmaan
vehnäleivän -- ja ennen kuin se edes ehtii pudota maahan, valkoinen
iskee kiinni sen päähän ja toinen häntään, ja sitten ne vetävät sen
poikki, noin vain.

Se kuulosti hyvältä; kaikki olivat joka tapauksessa innostuneita
kokeiluun. Koska paikkakuntalaiset arvelivat, että Assiniboine-joen
rantamilta onnistuisi helposti tavoittamaan suden, pantiin ajo toimeen.
Mutta he etsivät kolme päivää turhaan jälkiä ja alkoivat jo luopua koko
hommasta, kun joku huomautti että Hoganin kapakassa oli kahleissa susi,
jonka voisi saada tapporahan hinnalla. Tosin se oli vasta vähän yli
vuoden vanha, mutta kelpaisi kyllä näyttämään, oliko koirista mihinkään.

Suden arvo kohosi äkkiä Hoganin silmissä, kun hän sai kuulla asian
merkityksen, sitä paitsi hänellä oli 'omantunnon epäilyksiä'.
Epäilykset kuitenkin katosivat, kun hänen esittämäänsä hintaan
suhtauduttiin suopeasti. Hänen ensimmäinen huolensa oli saada pikku
Jim pois tieltä, ja siksi tämä lähetettiin asialle mummonsa luo.
Sitten susi ajettiin koppiin, joka naulattiin kiinni. Koppi nostettiin
vankkureille ja lähdettiin ajamaan kuivunutta joen uomaa aukealle
preerialle.

Koiria tuskin jaksettiin pidätellä, sillä vainuttuaan suden ne
olivat heti täynnä tappeluintoa. Niinpä tarvittiin monta väkevää
miestä pitelemään niiden kahleita. Vankkurit ajettiin kilometrin
päähän ja vastahakoinen susi häädettiin kopistaan. Aluksi se
näytti säikähtyneeltä ja jurolta. Se koetti vain päästä näkyvistä
yrittämättäkään purra. Huomatessaan kuitenkin olevansa vapaa se lähti
hätyyttävien huutojen saattelemana juosta hölkyttämään kohti etelää,
jossa maasto näytti epätasaiselta. Samalla hetkellä koirat laskettiin
irti, ja ne syöksyivät vimmatusti haukkuen nuoren suden perään. Miehet
rohkaisivat niitä huudoillaan.

Heti alusta alkaen oli selvää, ettei sudenpoikasella ollut pelastumisen
mahdollisuutta. Koirat olivat paljon nopeampia kuin se. Valkoinen
juoksi kuin vinttikoira. Saksalainen oli suunniltaan innostuksesta
nähdessään sen lentävän preerian poikki ja ihan silmissä lähenevän
sutta joka sekunnilla. Moni tarjoutui lyömään koirien puolesta vetoa,
mutta ei löytänyt vastalyöjää. Ainoat vedot, jotka hyväksyttiin,
koskivat vain koirien keskinäistä paremmuutta. Nuori susi juoksi nyt
nopeasti, mutta kun puolitoista kilometriä oli mennyt, valkoinen koira
oli jo sen takana -- aivan kintereillä.

Saksalainen huusi:

-- Katsokaa tarkkaan, nyt näette kuinka susi lentää ilmaan.

Hetken juoksijat olivat rinnakkain. Molemmat hyppäsivät syrjään,
mutta kumpikaan niistä ei lentänyt ilmaan, sen sijaan valkoinen
koira lavassaan ammottava haava kierähti nurin niskoin -- se oli
poissa pelistä, ellei vallan tapettu. Kymmenen sekunnin kuluttua
mustalaikkuinen saavutti suden. Tämäkin yhteenotto oli yhtä nopea ja
melkein yhtä salaperäinen kuin ensimmäinen. Eläimet tuskin koskettivat
toisiaan. Susi ponnahti notkeasti syrjään, ja sen pää heilahti niin
salamannopeasti, että sitä tuskin erotti. Täplikäs koira horjahti ja
sen kyljestä vuoti verta. Miesten usuttamana se hyökkäsi uudelleen,
mutta sai toisen haavan, joka opetti sen pysyttelemään sudesta erillään.

Nyt kasvattaja toi neljä vielä valtavampaa koiraa. Nämä päästettiin
irti, ja miehet seurasivat perässä nuijat ja lassot aseinaan
auttaakseen niitä suden lopettamisessa. Siinä samassa aukion poikki
kuitenkin tuli pieni poika ratsastaen ponilla täyttä laukkaa. Hän
hyppäsi maahan, tunkeutui joukon läpi ja kietoi kätensä suden kaulaan.
Hän kutsui sitä "omaksi sudekseen" ja "rakkaaksi kelpo hukaksi", ja
susi nuoli hänen kasvojaan ja heilutti häntäänsä. Sitten poika kääntyi
miehiin päin ja sanoi läpi kyyneltulvansa -- mutta se mitä hän sanoi,
ei siedä painomustetta.

Hän oli yhdeksänvuotias, mutta pikkuvanha ja kieltämättä myös hyvin
tuhma pieni poika. Hän oli elänyt ja varttunut kehnon kapakan
ilmapiirissä ja oppinut nokkelasti törkeydet, joita siellä viljeltiin.
Hän kirosi heidät kaikki moneksi sukupolveksi eteenpäin eikä säästänyt
edes omaa isäänsä.

Jos aikuinen mies olisi päästellyt yhtä törkeitä ja loukkaavia sanoja,
hänet olisi ehkä lynkattu, mutta kun niiden käyttäjänä oli pieni
poika, metsästäjät eivät oikein tienneet mitä tehdä, mutta päätyivät
lopulta siihen, mikä oli viisainta. He rupesivat nauramaan suureen
ääneen, eivät toki itseään, vaan saksalaista, jonka ihmeelliset koirat
keskenkasvuinen susi oli peitonnut.

Jimmie työnsi nyt likaisen, kyynelten tahriman nyrkkinsä aitoon
pikkupojan taskuunsa ja onki marmorikuulien ja purukumin, tupakan,
tulitikkujen, pistoolin panosten ja muun luvattoman kaman seasta pienen
pätkän purjelankaa ja sitoi sen suden kaulan ympärille. Hän lähti
ratsastamaan kotiin päin ponillaan sutta taluttaen ja vieläkin vähän
nikotellen. Saksalaiselle ylimykselle hän sinkosi vielä viimeisen
uhkauksensa ja kirouksensa:

-- Kahdesta centistä minä, hitto vieköön, usuttaisin sen kimppuunne.


4

Jimmie sairastui alkutalvesta kuumeeseen. Susi ulvoi pihassa surkeasti
kaivatessaan pientä ystäväänsä ja lopulta se pojan pyynnöstä laskettiin
sairaan huoneeseen, jossa tämä iso villi koira -- sitähän susi
oikeastaan on -- vartioi uskollisesti ystävänsä vuoteen vieressä.

Kuume oli aluksi näyttänyt lievältä, niinpä kaikki säikähtivät,
kun äkkiä tapahtui käänne pahempaan, ja kolme päivää ennen joulua
Jimmie kuoli. Ei kukaan surrut häntä haikeammin kuin susi. Iso harmaa
peto vastasi surkeasti ulvoen kirkonkellojen soittoon saattaessaan
jouluaattona vainajaa St. Bonifacen hautausmaalle. Pian se palasi
kapakan pihaan, mutta kun sitä yritettiin taas panna kahleisiin, se
loikkasi lauta-aidan yli ja katosi.

Myöhemmin samana talvena vanha sudenpyytäjä Renaud muutti sievän
puoliverisen tyttärensä Nineten kanssa jokivarteen ja asettui asumaan
pieneen hirsimökkiin. Hän ei tiennyt mitään Jimmie Hoganista ja
hämmästyi sen vuoksi melkoisesti tavatessaan St. Bonifacen ja Fort
Garryn välillä suden jälkiä ja merkkejä joen kummallakin puolen.
Kiinnostuneena, joskin hiukan epäuskoisena, hän kuunteli Hudson Bay
Companyn miesten kertomuksia isosta harmaasta sudesta, joka eleli
niillä seuduin ja kävi öisin kaupungissa asti, ja kuinka se oli
kiintynyt erityisesti St. Bonifacen kirkon lähimetsiin.

Kun sinä vuonna taas jouluaattona soitettiin kelloja, kuten oli
soitettu Jimmillekin, kuului metsästä yksinäistä, surumielistä
ulvontaa, joka sai Renaudin melkein vakuuttuneeksi siitä, että
jutuissa oli perää. Hän tunsi suden ulvonnasta, milloin se kutsui
apua, milloin lauloi rakkaudesta tai valitti yksinäisyyttä tai esitti
taisteluhaasteen. Tämä valitti yksinäisyyttään.

Pyytäjä meni joen rannalle ja ulvoi vastauksen. Etäältä metsästä erkani
varjomainen hahmo ja lähestyi jään poikki miestä, joka istui pölkyllä
liikkumattomana kuin puunrunko. Se tuli aivan lähelle, kaarteli ja
haisteli häntä, sitten sen silmät leimahtivat, se murisi kuin koira,
joka on hieman vihoissaan, ja hiipi takaisin yöhön.

Siitä Renaud tiesi, ja ennen pitkää useat kaupunkilaisetkin tulivat
tietämään, että heidän kaduillaan asusti suuren suuri harmaa susi, jota
ennen pidettiin kahleissa Hoganin kapakan pihassa. Se oli koirien hirmu
ja tappoi niitä, milloin vain sai tilaisuuden, ja jotkut väittivät,
vaikka sitä ei voitu milloinkaan todistaa, että se oli tappanut
muutaman puoliverisenkin, joka oli ollut juopotteluretkellä.

Tämän Winnipegin suden minä siis näin metsässä sinä talvisena päivänä.
Halusin silloin mennä auttamaan sitä, mutta myöhemmin tulin toisiin
ajatuksiin. En tiedä miten silloinen taistelu päättyi; susi on
kuitenkin nähty monta kertaa jälkeenpäin, mutta sen sijaan ei kaikkia
koiria.

Se poikkesi siis elämäntavoiltaan tyystin muista susista. Vaikka se
olisi voinut asustaa vapaasti metsissä ja preerioilla, se valitsi
mieluummin alituisen vaaran kaupungissa, jossa joka viikko oli
menettää henkensä ja jokaisesta päivästä selvisi vain uhkarohkeudella
tai etsimällä tilapäisen kätköpaikan vaikkapa puisten katukäytävien
risteyksessä. Miehiä vihaten ja koiria inhoten se raivasi taistelemalla
jokapäiväisen tiensä. Se karkotti rakit matkoihinsa taikka tappoi ne,
milloin niitä oli vain yksi tai muutama. Se ahdisti juopuneita, karttoi
pyssymiehiä, oppi välttämään pyydykset, jopa myrkytkin -- emme osaa
sanoa millä tavoin, mutta se tunsi ne, koska kulki niiden ohi kerta
kerran jälkeen tai osoitti niille vain susimaista ylenkatsetta.

Winnipegissä ei ollut katua, jota se ei olisi tuntenut, ei poliisia,
joka ei olisi aamuhämärissä nähnyt sen nopeasti liikkuvaa varjomaista
hahmoa, kun se oli menossa jonnekin, ei koiraa, joka ei olisi
kyyristynyt ja nostanut niskakarvojaan, kun kaikkitietävä tuuli toi
viestin, että vanha ihmissusi liikuskeli lähettyvillä. Sen ainoa polku
oli sotapolku, koko maailma oli sen vihollinen. Mutta sen synkissä,
puoleksi tarumaisissa teoissa oli yksi toistuva, miellyttävä piirre --
ihmissuden ei tiedetty koskaan tehneen pahaa lapsille.


5

Ninette oli erämaiden kasvatti kuten intiaaniäitinsäkin,
mutta harmaasilmäinen, kuten normandialainen isänsä. Hän oli
kuusitoistavuotias suloinen tyttö ja ikäisekseen oikea kaunotar. Kuka
tahansa maakunnan varakkaimmista ja vakaimmista nuorista miehistä olisi
ottanut hänet vaimokseen, mutta koska naisen sydän on arvaamaton,
hän rakastui tietysti Paul des Rochesiin, tuohon puoliveriseen
tyhjäntoimittajaan. Hauskannäköinen pelimanni, joka tanssi hyvin ja
soitti taitavasti, oli haluttu vieras kaikissa kemuissa, mutta hän oli
armoton juoppo ja kuiskailtiinpa sellaistakin, että hänellä oli jo
vaimo Etelä-Kanadassa.

Renaudilla oli siis täysi syy kieltäytyä antamasta hänelle tytärtään,
kun hän tuli kosimaan, mutta kiellosta ei ollut apua. Ninette ei
tahtonut luopua rakastetustaan, vaikka olikin kaikessa muussa
isälleen kuuliainen. Sinä samaisena päivänä, jona isä oli lähettänyt
pelimannin tiehensä, lupasi tytär tulla tapaamaan häntä metsään, virran
toiselle rannalle. Se kävi helposti päinsä, koska Ninette oli harras
katolilainen ja jään poikki oli lyhyempi matka kirkkoon kuin sillan
kautta.

Kävellessään lumisen metsän halki kohtauspaikalle Ninette huomasi, että
iso harmaa koira seurasi häntä. Se näytti ystävälliseltä, eikä lapsi
(sillä lapsi hän vielä oli) pelännyt ensinkään, mutta kun hän tuli
siihen kohtaan, missä Paul odotti häntä, harmaa koira meni edelle ja
murisi rintaäänellä. Paul vilkaisi siihen, tunsi sen valtavaksi sudeksi
ja pötki pakoon -- semmoinen pelkuri hän oli. Perästäpäin hän sanoi
juosseensa hakemaan pyssyään. Hän varmaan unohti, missä se oli, koska
kiipesi lähimpään puuhun etsimään sitä.

Ninette juoksi sillä välin jään poikki kotiin kertomaan Paulin
ystävälle, missä vaarassa tämä oli. Kun puusta ei löytynytkään
ampuma-asetta, urhoollinen rakastaja kyhäsi keihään kiinnittämällä
puukkonsa oksaan ja onnistui sohaisemaan sillä Garoun päähän
tuskallisen haavan. Vihainen peto ärisi pelottavasti, mutta pysytteli
sen jälkeen matkan päässä ja osoitti selvästi aikovansa odottaa, kunnes
mies tulisi alas. Mutta apujoukkojen saapuessa se muutti mieltään ja
meni matkoihinsa.

Pelimanni Paulin oli helpompi selittää asia Ninetelle kuin toisille.
Tytön sydämessä hän oli yhä ensimmäisellä sijalla, mutta isän kanssa
niin toivottoman huonossa väleissä, että he päättivät karata heti,
kun Paul palasi Fort Alexanderista, jonne hänen piti lähteä ajamaan
komppanian koiravaljakkoa.

Aseman päällikkö oli hyvin ylpeä koiravaljakostaan -- kolmesta
suuresta eskimokoirasta, joilla oli tuuheat kippurahännät. Ne olivat
isoja ja voimakkaita kuin vasikat ja yhtä vihaisia ja hillittömiä
kuin merirosvot. Pelimanni Paulin piti ajaa niillä Fort Garrysta Fort
Alexanderiin tärkeä tavaralähetys. Hän oli taitava, toisin sanoen
armottoman julma valjakon ajaja. Reippaasti hän lähti aamulla alas
joelle naukattuaan sitä ennen välttämättömät viskiryyppynsä. Hän
arveli viipyvänsä poissa viikon päivät ja palaavansa sitten taskussaan
kaksikymmentä dollaria, joilla hankkisi varusteet suunniteltua
karkumatkaa varten. Ja niin valjakko pyyhälsi alas joen jäätä pitkin.
Isot koirat tekivät taivalta nopeasti vaikka ärtyisinä Paulin
läiskytellessä pitkää ruoskaansa ja huutaessa:

-- Allez, allez, marchez!

Kiireesti sivuutettiin törmällä nököttävä Renaudin mökki, ja piiskaansa
läiskytellen ja reen perässä juosten Paul heilutti jäähyväisiksi
kättään Ninetelle, joka seisoi ovella. Vihaisten koirien vetämä kuorma
juopuneine ajomiehineen katosi nopeasti mutkan taa, eikä pelimanni
Paulia nähty sen koommin.

Illalla eskimokoirat palasivat yksitellen Fort Garryn asemalle. Ne
olivat hyytyneen veren tahrimat ja täynnä haavoja. Mutta kumma kyllä,
ne eivät olleet vähääkään nälissään.

Miehet lähtivät seuraamaan jälkiä ja löysivät tavarakääröt. Ne lojuivat
jäällä vahingoittumattomina. Reen jäännöksiä löytyi hajallaan parin
kilometrin matkalla jokea ylöspäin, ja melko lähellä kääröjä tavattiin
pelimannin vaatteiden riekaleita.

Koirat olivat ilmeisesti tappaneet ajomiehensä ja syöneet hänet.

Aseman johtaja oli kovin järkyttynyt tapauksesta. Se ehkä maksaisi
hänelle koirat. Hän kieltäytyi uskomasta selostusta ja lähti itse
tutkimaan todisteita. Hän otti Renaudin mukaansa. Kun he olivat noin
viiden kilometrin päässä onnettomuuspaikalta, Renaud osoitti isoja
jälkiä, jotka seurasivat reen perässä joen itärannalta länsirannalle.
Hän kulki niitä taaksepäin kilometrin verran itärantaa pitkin ja pani
merkille, kuinka otus oli kävellyt koirien kävellessä ja juossut
silloin kuin nekin. Ennen kuin hän palasi johtajan luo, hän mutisi
itsekseen:

-- Iso susi... se on koko ajan kulkenut reen perässä.

He seurasivat nyt jälkiä siitä, mistä ne lähtivät joen poikki
länsirannalle. Kolmen kilometrin päässä Kildonanin metsästä susi oli
lakannut laukkaamasta ja kävellyt reen jäljille, seurannut niitä jonkin
askelen ja palannut sitten metsään.

-- Paulilta on pudonnut tähän jotain, ehkä jokin käärö, ja susi on
tullut haistelemaan sitä. Se on seurannut vähän matkaa -- nyt se tiesi,
että valjakkoa ajoi sama juoppo, joka sohaisi sitä päähän.

Kilometrin päässä laukkaavan suden jäljet tulivat jään yli reen perään.
Miehen jäljet katosivat, sillä ajaja oli nyt hypännyt kuormalle ja
ruoskinut koiria. Tässä hän oli leikannut irti kääröt, koska tavarat
olivat jäällä hajallaan. Onpas piiska saanut koirat laukkaamaan!
Nyt näkyi lumella pelimannin puukko. Hän oli varmaan pudottanut sen
yrittäessään torjua sutta. Ja tässä -- mitä ihmettä! Suden jäljet
katoavat, mutta reen jäljet kiitävät yhä eteenpäin. Susi on hypännyt
rekeen! Koirat laukkaavat kauhuissaan yhä kovemmin; mutta niiden takana
reessä pannaan kosto toimeen. Silmänräpäyksessä se on tehty. Molemmat
putoavat reestä. Suden jäljet palaavat itärannalle metsän suojaan.
Reki kääntyy länsirannalle, jossa se vajaan kilometrin päässä tarttuu
juureen ja särkyy.

Lumesta Renaud vielä näki, kuinka koirat valjaihinsa sotkeutuneina
olivat tapelleet keskenään, purreet itsensä irti ja lähteneet eri teitä
hölkyttämään kotiin päin. Välillä ne olivat kerääntyneet äskeisen
sortajansa ruumiin ympärille ja tehneet siitä selvän.

Se oli raskauttavaa koirille, mutta tappoon ne todettiin syyttömiksi.
Sen suoritti ilmeisesti susi, ja ensimmäisestä järkytyksestä
selvittyään Renaud huokasi helpotuksesta ja sanoi:

-- Se oli Garoun työtä. Se pelasti tyttöseni Paulin kynsistä. Susi on
aina ollut hyvä lapsille.


6

Tämä tapaus oli syynä siihen suureen ajometsästykseen, joka
järjestettiin joulupäivänä täsmälleen kaksi vuotta pikku Jimin
hautajaisten jälkeen. Näytti siltä kuin kaikki maakunnan koirat olisi
haalittu kokoon. Nuo kolme eskimokoiraakin olivat mukana -- aseman
johtaja piti niitä aivan välttämättöminä -- samoin tanskandogit,
vainukoirat, kaikenkarvaiset talonvahdit ja muut piskit. Aamu meni St.
Bonifacen itäpuolella olevien metsien haravoimisessa, mutta mitään ei
löydetty. Sitten saatiin puhelimitse tieto, että etsityt jäljet oli
nähty lähellä Assiniboinen metsää, kaupungista länteen päin, ja tuntia
myöhemmin ajo oli Winnipegin suden vereksillä jäljillä.

Kirjava lauma koiria, ratsastajia, jalkamiehiä ja poikia seurasi
hellittämättä jälkiä. Koiria Garou ei pelännyt, mutta miehet olivat
vaarallisia, sillä heillä se tiesi olevan pyssyjä. Se lähti juoksemaan
Assiniboinen tummaa metsänrantaa kohti, mutta välillä olevaa aukeaa
hallitsivat ratsumiehet, jotka hätistivät sen takaisin. Se ravasi
Colony Creekin rotkoa pitkin välttäen luodit, joita jo lensi sen
perään. Se pyrki piikkilanka-aidalle. Ylitettyään sen Garou pääsi
vähäksi aikaa eroon ratsumiehistä, mutta yhä sen täytyi pysytellä
rotkossa, joka suojeli sitä luodeilta. Koirat alkoivat nyt saavuttaa
pakenijaa.

Tuskin susi oli muuta pyytänyt kuin saada jäädä yksin koirien kanssa,
ja vaikka niitä olikin neljä- tai viisikymmentä yhtä vastaan, se olisi
tyytynyt tähän ylivoimaan. Koirat olivat piirittäneet sen jo kokonaan,
mutta yksikään niistä ei uskaltanut käydä sen kimppuun. Muuan hoikka
koira, joka luotti nopeuteensa, juoksi lopulta sen rinnalle, mutta sai
Garoulta sellaisen sivustaiskun, että käpertyi maahan. Ratsumiesten oli
pakko tehdä pitkä kierros, mutta ajo suuntautui nyt kohti kaupunkia,
josta juoksi lisää koiria ja miehiä yhtyäkseen otteluun.

Susi kääntyi kohti teurastamoa, jonka se tunsi hyvin, ja ampuminen
oli lopetettava lähellä olevien talojen ja koirien takia. Nämä olivat
tosiaan jo niin kintereillä, että saattoivat piirittää ja estää sen
jatkamasta pakoaan. Susi etsi paikkaa, mistä saisi selustaturvan
loppukamppailun alkaessa, ja nähdessään katuojan yli johtavan puisen
sillan se juoksi sen alle, kääntyi ympäri ja pidätti koiralaumaa
matkan päässä. Miehet hakivat kankia ja repivät sillan. Se hyppäsi
ulos tietäen nyt, että sen oli kuoltava, mutta se oli valmis siihen
ja halusi vain taistella kunniakkaasti loppuun asti. Ensimmäisen
kerran tämä varjomainen koirien surma, St. Bonifacen aavemainen ääni,
ihmeellinen Winnipegin susi, seisoi nyt kirkkaassa päivänvalossa
kaikkien vihollistensa nähtävänä.


7

Kolmen pitkän taistelujen vuoden jälkeen se uhmasi nyt yksinään lähes
puoltasataa koiraa ja niiden pyssyniekkaisäntiä odottaen niitä yhtä
rohkeasti kuin kerran talvisessa metsässä. Se irvisti taas samalla
tavalla, kimmoisat kyljet kohoilivat aavistuksen verran, mutta
kellertävänvihreiden silmien hehku pysyi järkkymättömän vakaana.

Koirat kävivät sen kimppuun, mutta niitä eivät johtaneet metsien isot
eskimokoirat -- ne tunsivat ilmeisesti vastustajansa kyllin hyvin
-- vaan kaupunkilainen bulldogi. Kuului monien jalkojen tepastusta.
Koiralauman ulvontaan sekoittui ajoittain matalaa murinaa, punaiset
leuat välähtivät, hyökkäys tyrehtyi hetkeksi ja julma, jyhkeä rosvo
seisoi taas yksinään jalat harallaan.

Kolmasti ne yrittivät ja kolmasti ne lyötiin. Rohkeimmat niistä
makasivat sen ympärillä. Ensimmäiseksi kaatui bulldogi. Vahingosta
viisastuen koirat tulivat nyt varoviksi ja pysyivät kauempana, mutta
suden tanakka rinta ei vielä osoittanut vähäisintäkään heikkouden
merkkiä. Kärsimättömästi odotettuaan se astui muutaman askelen
eteenpäin ja siten, onneton, antoi pyssymiehille toivotun tilaisuuden.
Kolme pyssyä pamahti, ja vihdoinkin Garou sortui lumeen. Siihen päättyi
sen taistelijan tie.

Se oli tehnyt valintansa. Sen elämä oli lyhyt ja täynnä nopeasti
kiitäviä tapahtumia. Monien rauhallisten vuosien tarinan se eli
kolmessa vuodessa, joiden jokainen päivä oli taistelua elämästä. Se
kulki omaa tietään, uutta tietä, joka oli uljas ja lyhyt. Se joi
maljansa yhdellä siemauksella ja särki sen, mutta jätti jälkeensä
kuolemattoman nimen.

Kukapa voi nähdä Winnipegin suden sisimpään? Kuka osoittaa sen
vaikuttimet? Minkälainen pakko sitoi sen paikkakunnalle, jossa sitä
loputtomasti ahdistettiin? Se ei voinut johtua siitä, ettei sillä olisi
ollut muualla elintilaa, sillä maata riitti silmänkantamattomiin,
ravintoa oli yllin kyllin ja tienoot tuttuja sille aina Serkirkiin
asti. Eikä kostokaan voinut olla sen vaikuttimena. Yksikään eläin ei
uhraisi koko elämäänsä kostolle, sellaista ilkeämielisyyttä on vain
ihmisessä. Eläinkunta hakee rauhaa.

Jää siis vain yksi side, joka saattoi sitä pidättää, mutta se onkin
vaikuttimista voimakkain -- mahtavin voima maan päällä.

Winnipegin sutta ei ole enää. Sen viimeinen jäännös tuhoutui
oppikoulun palossa, mutta vielä tänä päivänä St. Bonifacen kirkon
suntio vakuuttaa, että kun jouluaattona soitetaan kelloja, kuuluu aina
alakuloista outoa suden ulvontaa metsittyneeltä hautausmaalta, sata
askelta siltä paikalta, johon he kätkivät pikku Jimin, ainoan olennon
maan päällä, jolta susi sai osakseen rakkautta.



TARINA VALKOISESTA POROSTA


    Malja! Malja! Norjan malja!
    Myllytontun laulu laulakaa!
       Kun minä piilen
       niin Norjan onni
       valkealla hirvaalla
       ratsastaa, hirvaalla ratsastaa.



ELINPIIRI


Kolkko, musta, syvä ja kylmä on Utrovand, pitkä jäinen, veden
täyttämä uurre, maapallon halkeama, Norjan korkeiden vuorien poimu ja
toisen vuoren tukkima, hyistä vettä tulvillaan, yhdeksänsataa metriä
meriemoaan korkeammalla eikä silti lähempänä isäänsä aurinkoa. Sen
ilotonta rantaa kiertää kituliaiden puiden vyöhyke, jonka toinen pää
kohoaa korkealle tunturilaaksoon riutuen siellä vesoiksi ja sammaliksi,
jollaiseksi se muuttuu myös järveä saartavien, kolmesataa metriä
korkeiden graniittikallioiden puolivälissä. Siinä on puuraja, siihen
loppuu metsän kasvu. Koivu ja paju lannistuvat viimeiseksi tässä
pitkällisessä taistelussa vilua vastaan. Vaivaiskoivupensaikoissa
elämöivät räkättirastaat, kirviset ja riekot, mutta niitä ei tapaa enää
ylhäällä tunturin laella, jota hallitsevat vain kivenlohkareiden varjot
ja vinkuva tuuli.

Höifjeldin kolea, aaltoileva laki on rosoinen ja kivikkoinen, täynnä
lumipälvien peittämiä kuoppia ja syvänteitä. Täällä salpaavat katseen
etäisten tuntureiden lumiset huiput, jotka kohoilevat, aaltoilevat ja
hohtavat yhä valkoisempina, kunnes pohjoisessa kohoavat autereiseksi ja
häikäiseväksi Jotunheimeniksi, jättiläisten kodiksi, jonka jäätiköt ja
lumipeite eivät koskaan sula.

Puuttoman alan laajuus todistaa kouriintuntuvasti, minkälainen voima
on lämpö. Joka asteelta, minkä auringon lämpö alenee, alenevat elämän
muodotkin. Laaksojen etelärinne on aina karumpi kuin pohjoinen. Mänty
ja kuusi ovat jo aikoja sitten väistyneet, pihlaja niiden jälkeen, vain
koivu ja paju jaksavat kiivetä rinteen puoliväliin. Sen jälkeen kasvaa
enää vain maassa matavia kasveja ja sammalta.

Itse laki on harmaan vihreätä poron jäkälikköä, jonka
karhunsammalmättäiköt toisin paikoin värjäävät lämpimän kellerväksi
ja auringonpaiste suojaisissa sopukoissa syventää ruohonvihreäksi.
Kallionlohkareet, joita on kaikkialla, vivahtavat hentoon
sinipunervaan. Niitä kirjavoittavat milloin harmahtavat röyhyreunaiset
jäkäläläikät, milloin oranssin vivahteiset pölyjuomut tai mustat
kauneuspilkut.

Koska kivi säilyttää hyvin lämpöä, ympäröi jokaista lohkaretta pieni
vyöhyke lämpöä vaativia kasveja, jotka eivät muuten viihtyisi näin
korkealla. Täällä kasvavat koivun ja pajun kääpiömäiset muunnokset. Ne
pureutuvat ystävällisesti kallioon, kuten ranskalainen vanhus talvella
lietensä ääreen, ja levittävät oksansa kiveä pitkin eivätkä koleaan
ilmaan. Kolmisenkymmentä senttiä kauempana näkyy viileä kanervavyöhyke.
Sen jälkeen on niin kylmää, että vain harmahtava jäkälä menestyy.

Vielä kesäkuussa ovat kaikki notkopaikat lumen peitossa. Mutta
valkoiset pälvet hupenevat ja täyttävät jääkylmät purot, jotka
laskevat järveen mikä mitenkin. Lumipäivissä ei näy minkäänlaisia
elämänmerkkejä, ei edes "punaisen lumen" häivähdystä. Niitä ympäröivä
rengas paljasta maata osoittaa kuitenkin, että elämä ja lämpö kuuluvat
erottamattomasti yhteen.

Puurajan ja lumirajan välinen alue on autiota harmaanvihreää, lumen
pälvittämää maata, jossa ei tapaa enää lintujakaan. Tämän vyöhykkeen
yläpuolella talvi ei enää hellitä otettaan. Kauempana pohjoisessa
lumi- ja puurajat siirtyvät yhä alemmaksi, kunnes puuraja on meren
tasalla. Vanhassa maailmassa tätä puutonta aluetta sanotaan tundraksi,
uudessa maailmassa hedelmättömäksi maaksi. Se on kaikkialla poron
kotimaata ja jäkälän valtakuntaa.


1

Se lensi edestakaisin kuohuissa, milloin veden alta, milloin päältä,
kun vaadin, porokarjan johtajalehmä, kulki keväisen törmän ohi.

-- Malja! Malja! Norjan malja! se lauloi ja vielä jotakin "valkeasta
porosta ja Norjan onnesta", ikään kuin sillä olisi ollut selvänäkijän
lahjat.

Kun vanha Sveggum rakensi myllypatonsa alemmalle Höifjeldille, aivan
Utrovandin kohdalle, ja pani myllynkivensä pyörimään, hän luuli
olevansa puron haltija. Mutta joku oli ennättänyt ennen häntä. Ja
pyrähti edestakaisin puron kuohuissa ja lauloi lauluja, jotka sopivat
hyvin paikkaan ja hetkeen. Se hyppi rattaan siiveltä toiselle ja
teki paljon sellaista, joka Sveggumin mielestä tiesi vain onnea,
olipa se mitä hyvänsä. Muutamat väittivät, että Sveggumin onnentuoja
oli myllytonttu, jolla oli ruskea takki ja valkoinen parta ja joka
asusti maalla tai vedessä, miten sitä milloinkin halutti. Useimmat
Sveggumin naapureista näkivät kuitenkin vain koskikaran, pienen linnun,
joka saapui joka vuosi ja kisaili purossa tai sukelteli sen syvässä
suvannossa. Ehkä kummatkin olivat oikeassa, sillä muutamat vanhat
ihmiset sanovat myllytontun voivan esiintyä joko ihmisen tai linnun
hahmossa. Muut linnut eivät vain pystyneet elämään sillä tavoin kuin
tämä pikkuinen lintu, joka lauloi lauluja, joita ihmiset eivät koskaan
olleet laulaneet Norjassa.

Se näki ihmeellisiä asioita, sellaisia joita ihminen ei ollut koskaan
nähnyt. Räkättirastas rakensi pesäänsä ja sopuli imetti poikasiaan
aivan sen silmien edessä. Ja ne silmät olivat tarkat. Niillä näki, että
musta pilkku Seeletindin rinteellä oli poro, joka oli melkein karvaton,
vaikkei ihminen sitä erottanutkaan, ja senkin näki, että vihertävä
lieju Vandrenilla oli vihanta kaunis laidun, oikea pitopöytä.

Ihminen on kovin sokea ja tekee itsensä vihatuksi. Mutta koskikara ei
tehnyt kenellekään pahaa, eikä sitä kukaan pelännyt. Se vain lauloi, ja
sen lauluun sekoittui toisinaan leikkiä ja ennustusta, ehkä hiukkanen
ylenkatsettakin.

Riippakoivun latvasta se saattoi nähdä myllypuron virtaavan Nystuenin
kylän ohitse ja katoavan viimein Utrovandin synkkään veteen. Korkealla
lentäessään se näki pohjoisessa paljaiden tunturinlakien yli aina
Jotunheimeniin saakka.

Oli suuren heräämisen aika. Kevät oli saapunut jo metsiin. Laaksot
kuhisivat elämää, uusia lintuja tuli etelästä, talvella nukkujat
heräilivät unestaan ja pian näyttäytyisivät tuntureilla porotkin, jotka
olivat talvehtineet alempana metsissä.

Taisteluitta ei pakkasherra luovuta seutuja, joita se on niin kauan
hallinnut. Suuri taistelu oli käynnissä, mutta aurinko pääsi hitaasti
ja varmasti voitolle ja ahdisti sen takaisin Jotunheimeniin. Se
pysähtyi jokaiseen notkoon yrittämään vastarintaa tai hiipi takaisin
yön turvissa kärsiäkseen vain uuden tappion. Tuimasti se iski, sillä
se oli kuin itsepintainen taistelija. Armottomasti kamppaillessaan se
halkaisi ja hajoitti iskuillaan monta graniittikalliota, niin että
niiden lihanvärinen sisusta paljastui ja hohti nyt lämpimän värisenä
harmaiden paasien keskellä, joita oli rinteellä sikin sokin kuin Thorin
karjaa. Niitä näkee jokaisella taistelutanterella milloin enemmän
milloin vähemmän. Suletindin rinteellä niitä oli hajallaan valtava
joukko lähes kilometrin matkalla. Mutta, kas kummaa, nehän liikkuivat!
Ne eivät olleetkaan paasia, vaan eläviä olentoja.

Ne vaelsivat säännöttömästi, mutta silti samaan suuntaan: vastatuuleen.
Notkokohdissa ne katosivat näkyvistä, mutta ilmestyessään seuraavan
kerran rinteelle ne olivat jo paljon lähempänä ja erottuivat selvästi
taivasta vasten. Niillä oli haarasarvet ja tunsimme ne poroiksi, jotka
käyskentelivät kotolaitumillaan.

Lauma eteni meihin päin syöden lampaiden tapaan ja roukuen kuin vain
porot osaavat. Löydettyään hyvän jäkäläpaikan porot seisoivat siinä
kunnes se oli paljaaksi syöty, juoksivat sitten kapsahtelevin kavioin
hakemaan uutta laidunta. Sen vuoksi lauman muoto vaihtui alituisesti.
Mutta yksi poro, iso jalomuotoinen vaadin, oli aina eturintamassa.
Muuttelipa ja hajaantuipa karja miten paljon tahansa, se oli aina
lauman kärkijoukossa. Tarkkailija olisi huomannut, että se määräsi
lauman liikehtimisvauhdin ja oli itse asiassa sen johtaja. Isot
hirvaat, samettipintaisten sarvien kantajat, tunnustivat hiljaisesta
sopimuksesta sen määräysvallan. Jos joku itsenäisyyden puuskassaan
koetti johtaa laumaa muualle, se huomasi piankin olevansa yksin.

Iso vaadin oli samoillut viikon, pari lauman kanssa pitkin puurajaa
siirtyen päivä päivältä yhä ylemmäksi tuntureille, jossa maa oli
jo paljasta ja tuuli vienyt kärpäset mennessään. Vaikka laidun
siirtyikin ylemmäksi, lauma palasi aina auringon laskiessa metsän
suojiin, sillä eläimet pelkäävät kylmää yötuulta niin kuin ihminenkin.
Mutta nyt olivat kärpäset vallanneet metsän, ja kun lisäksi kivikot
tunturien rinteillä olivat jo tarpeeksi lämpimiä yöpymiseen, ei
metsävyöhykkeeseen enää palattu.

Tuskinpa eläinlauman johtaja tietoisesti ylvästelee asemastaan, mutta
silti sille on epämieluisa yllätys, ellei sitä seurata. Mutta on aika,
jolloin eläinkin etsii yksinäisyyttä. Vaadin oli ollut kaiken talvea
terve ja hyvässä kunnossa, mutta nyt se oli haluton ja laahusti pää
painuksissa päästäen lauman ohitseen.

Toisinaan se seisahtui tyhjää tuijotellen, ja sen suusta riippui
pureskelematon jäkälätukko, sitten se havahtui ja riensi taas lauman
kärkeen. Mutta sen hajamielinen tuijotus ja yksinäisyyden kaipuu
lisääntyivät. Se kääntyi lähteäkseen alas vaivaiskoivikkoon, mutta
koko lauma kääntyi sen mukana. Se seisoi pää painuksissa alallaan kuin
veistos. Toiset kulkivat sen ohi ruokaa hamuillen ja roukuen. Se jäi
seisomaan jähmettyneenä tunturin kupeelle. Kun kaikki olivat häipyneet,
se lähti hiljaa liikkeelle, astui muutaman askelen, katsoi ympärilleen,
oli muka syövinään, nuuhki maata, katsoi lauman perään, tähyili
tuntureita ja lähti sitten alaspäin metsien suojiin.

Vilkaistessaan kerran erään harjanteen yli se näki toisenkin
porolehmän, joka vaelsi yhtä levottomana kuten sekin. Mutta iso vaadin
ei välittänyt seurasta. Se tunsi, että sen oli kätkeydyttävä jonnekin,
vaikka se ei tiennytkään minkä vuoksi.

Se seisoi alallaan, kunnes toinen oli mennyt menojaan, poikkesi sitten
sivuun ja kulki varmoin askelin ja epäröimättä, kunnes Utrovand alkoi
näkyä. Nyt se saapui pienelle purolle, joka pyöritti vanhan Sveggumin
jauhinkiviä. Se kahlasi kirkkaan puron yli padon yläpuolelta, sillä
erehtymätön vaisto neuvoo villieläintä jättämään virtaavan veden
itsensä ja sen välille, jota se karttaa. Toisella rannalla, joka oli jo
paljaana ja hieman vihannoi, se jätti kohisevan puron taakseen ja lähti
pujottelemaan mukuraisten runkojen lomitse. Rinteen laelle päästyään se
pysähtyi, katseli puoleen ja toiseen, kulki kappaleen matkaa ja palasi
takaisin. Ja tänne, missä lämpimänsävyiset kivenlohkareet sulkivat sen
suojiinsa ja koivut olivat kevätviitoissaan, se halusi jäädä lepäämään.
Se ei kuitenkaan levännyt, vaan seisoskeli levottomasti liikehtien
ja hätisteli kärpäsiä sääristään välittämättä vähääkään mehukkaasta
ruohosta. Se luuli olevansa piilossa koko maailmalta.

Koskikaralta ei jää mikään huomaamatta. Se oli nähnyt vaatimen eroavan
laumasta. Koskikara istui mahtavalla kivenjärkäleellä ja lauloi aivan
kuin se olisi jo odottanut tätä hetkeä ja tiennyt, että kansan kohtalo
saattoi kääntyä sen johdosta, mitä tapahtui tässä syrjäisessä kurussa.

    Malja! Malja! Norjan malja!
    Myllytontun laulu laulakaa!
       Kun minä piilen
       niin Norjan onni
       valkealla hirvaalla
       ratsastaa, hirvaalla ratsastaa.

Norjassa ei ole haikaroita, mutta siitä huolimatta makasi tunnin
kuluttua ihmeellinen pikku vasa vaatimen vieressä. Emo suki sen nuttua,
nuoli ja hoiteli sitä ylpeänä ja onnellisena, aivan kuin se olisi ollut
ensimmäinen poronvasa, jonka se oli koskaan synnyttänyt. Sen kuukauden
aikana laumassa syntyi ehkä satoja vasoja, mutta tuskin ainoatakaan
tämän näköistä, sillä se oli lumivalkoinen; ja laulaja kaiutti
kirjavalta kiveltään:

    Onnea, onnea nyt,
    valkea hirvas on syntynyt,

niin kuin se olisi tiennyt etukäteen, mitä osaa tämä valkoinen vasa
näyttelisi isoksi vartuttuaan.

Mutta tapahtui vielä toinenkin ihme. Tuskin oli kulunut tuntiakaan, kun
syntyi toinenkin pieni vasa, tällä kertaa ruskea. Ihmeellisiä asioita
tapahtuu ja tarpeen vaatiessa on tehtävä vaikeitakin ratkaisuja.
Kun porovaadin kaksi tuntia myöhemmin johdatteli poispäin valkoista
vasaansa, ei vastasyntynyttä ruskeaa enää ollut, oli vain litteiksi
tallattuja riekaleita, joissa oli vasan karvoja.

Emo oli viisas: parempi yksi voimakas kuin kaksi heikkoa vasaa.
Muutaman päivän kuluttua porovaadin johti taas laumaansa, ja sen
rinnalla juoksenteli valkoinen vasa. Vaadin otti huomioon sen vähäiset
voimat ja hiljensi koko lauman vauhtia. Se sopi hyvin toisillekin
porolehmille, joilla oli vasoja.

Iso väkevä ja viisas vaadin oli voimansa tunnossa, ja valkoinen vasa
oli parasta sen elämässä. Usein se juoksi emonsa edelle tämän johtaessa
laumaa. Kun Rol eräänä päivänä kulki ohi, hän nauroi ääneen nähdessään
pienen valkoisen vasan johtavan suurta riuskaa porolaumaa, jossa oli
vanhoja ja nuoria, lihavia lehmiä ja sarviniekkoja hirvaita.

Niin porot tulivat tuntureille koko kesäksi.

-- Siksi ne menevät, että haltijat, jotka asuvat siellä missä musta
kuikka nauraa, opettaisivat niitä, sanoi Alalaakson Leif, mutta
Sveggum, joka oli aina elänyt porojen parissa, sanoi:

-- Emät niitä opettavat niin kuin meitäkin. Syksyllä vanha Sveggum
huomasi liikkuvan lumipälven kaukana suolla. Kun porot kerääntyivät
Utrovandin partaalle juomaan, näki myös vedenhakija vasan, sillä se
heijastui selvästi tyyneen vedenpintaan toisten porojen hukkuessa
tunturien tummaan varjoon.

Moni sinä kesänä syntynyt pikku vasa oli eksynyt aavoille soille ja
jäänyt sille tielleen, sillä toiset niistä olivat heikkoja, toiset
houkkia, jotkut sortuivat muuten vain, sillä se on luonnon laki, ja
muutamat kuolivat, koska eivät ottaneet opista vaarin. Mutta valkoinen
vasa oli niistä voimakkain, ja koska se oli myös viisas, se otti
oppia emostaan, joka oli lauman viisain. Niin se oppi tietämään, että
kivenlohkareiden päivänpuolella ruoho on hyvänmakuista, mutta kuoppien
pimennoissa arvotonta, vaikka olikin samannäköistä. Se tiesi, että
oli lähdettävä heti liikkeelle, kun emon sorkat alkoivat kapsahdella,
ja milloin koko lauman sorkat paukkuivat, oli vaara tarjolla ja sen
pysyteltävä emonsa rinnalla. Tämä paukkuva ääni ajaa saman asian kuin
telkän siipien vihellys: se pitää lauman koossa. Se oppi niittyvillan
nuokkuvista hahtuvatupsuista tietämään, missä oli vaarallinen suo.
Riekon kova kaakatus tiesi, että lähellä oli kotkia, jotka olivat
vasalle yhtä vaarallisia kuin linnullekin. Se sai tietää, että pienet
sudenmarjat olivat myrkyllisiä, että sääskien hyökkäystä oli parasta
paeta lumipäiville ja että emon haju oli ainoa täysin luotettava.
Se huomasi myös kasvavansa. Sen laihat kyljet ja pitkät vasankoivet
alkoivat saada oikean muotonsa, ja ne pienet kuhmut, jotka olivat
ilmestyneet sen päähän kolmen viikon ikäisenä, muuttuivat teräviksi,
koviksi tapeiksi, joilla piti otteluissa hyvin puolensa.

Useita kertoja porot olivat vainunneet ahman, pohjolan pelätyn
murhamiehen. Eräänä päivänä, jolloin vaarallinen haju äkkiä tuntui
hyvin voimakkaana, loikkasi kalliopaadelta ärisevä iso tummanruskea
möykky ensimmäisenä käyskentelevän valkoisen vasan kimppuun.
Salamannopeasti se huomasi kiitävän, pörröisen, läähättävän otuksen,
jonka hampaat ja silmät kiiluivat julmasti. Hillitön kauhu nosti vasan
karvat pystyyn. Sen sieraimet värisivät pelosta, mutta ennen kuin se
lähti pakoon, siinä heräsi toinen tunne: viha rauhanrikkojaa kohtaan.
Tämä tunne pyyhkäisi pois kaiken pelon, pönkitti sen raajat ja käänsi
sarvet hyökkäysasentoon. Ruskea peto putosi murahtaen nuoren poron
piikkeihin. Ne tunkeutuivat syvälle ahmaan. Jysähdys oli kuitenkin niin
luja, että valkoinen vasa sortui maahan ja olisi ehkä saanut surmansa,
ellei alati valpas emo olisi hyökännyt pedon kimppuun ja voimakkaampana
ja paremmin aseistettuna olisi seivästänyt sitä maahan. Valkoinen
vasakin kävi sen kimppuun vihan hehku äsken niin lempeissä silmissään.
Vielä senkin jälkeen, kun ahma oli enää karvakasa ja emo poistunut
syömään, se raivokkaasti korskuen työnteli piikkejään vihattuun
otukseen, kunnes sen lumivalkoinen pää oli punainen vihollisen verestä.

Vasa osoitti, että härkämäisen tyynen kuoren alla saattaa piillä
taisteleva peto. Pohjolan miesten tavoin se oli kömpelö ja
tanakkatekoinen, tyyni ja jäykkä sekä hidas suuttumaan, mutta se näki
punaista vihastuessaan.

Kun porot sinä syksynä kerääntyivät järven rannalle, lauloi koskikara
vanhaa lauluaan:

    Kun minä piilen
    niin Norjan onni
    valkealla hirvaalla
    ratsastaa, hirvaalla ratsastaa,

aivan kuin se olisi jo odottanut tätä hetkeä. Sitten se katosi,
kenenkään tietämättä minne. Vanha Sveggum oli nähnyt sen lentävän
läpi virran kuohujen, kuten linnut ilman halki, tai kävelevän syvän
myllypadon pohjalla samoin kuin riekko kalliolla. Vaikka se siis
poikkesi tavoiltaan tyystin muista linnuista, väitti ukko sen lähteneen
vain etelään talvehtimaan. Mutta mistäpä vanha Sveggum olisi sen
tiennyt, kun ei osannut lukea eikä kirjoittaakaan.


2

Kun porolauma keväisin vaelsi metsistä Sveggumin ukon myllyn ohi
Utrovandin kolkoille rannoille, koskikara oli paikallaan laulamassa
valkeasta suurhirvaasta, josta vuosi vuodelta tuli yhä ilmeisemmin
lauman johtaja.

Ensimmäisenä keväänä se oli vain hiukan jänistä kookkaampi. Mutta
kun se syksyllä tuli juomaan, sen selkä kohosi jo korkeammalle
kivenjärkälettä, jonka kohdalla Sveggumin puro laski Utrovandiin.
Seuraavana vuonna se tuskin mahtui kulkemaan vaivaiskoivun alitse, ja
kolmantena vuonna sai koskikara, joka istui kirjavalla paadellaan,
katsella sitä ylös- eikä alaspäin, kun se kulki ohitse.

Sinä yönä Rol ja Sveggum lähtivät tuntureille kokoamaan villiintynyttä
karjaansa ja valitsemaan ajokkaat voimakkaimmista poroista, joihin
suurhirvas kuului ilman muuta. Se oli lumivalkoinen ja muita korkeampi
ja kookkaampi, sen rintakarvat viistivät maata ja itse rinta oli
kuin hevosen ja sarvet kuin myrskyssä kasvanut tammi. Se oli karjan
kuningas, ja siitä saattoi helposti tulla koko tokan kuningas.

Porojen kuten hevostenkin kesyttäjiä on kahdenlaisia. Toinen taltuttaa
ja opettaa eläintä ja saa siitä virkun ja ystävällisen auttajan,
toinen nujertaa sen ja saa uppiniskaisen orjan, joka on aina valmis
kapinoimaan ja purkamaan vihaansa. Moni Lapin ja Norjan mies on saanut
hengellään maksaa poronsa rääkkäämisen, ja Rolin elämän katkaisi
hänen oma pulkkaporonsa. Mutta Sveggum oli sävyisäluontoinen. Hänen
osakseen tuli valkean suurhirvaan opettaminen. Se kävi hitaasti, sillä
poro loukkaantuu vapautensa rajoittamisesta, mutta ystävällisyys
eikä pelko taltuttaa sen lopulta. Kun se oli oppinut tottelemaan ja
veti kilpailussa ylpeästi ahkiotaan, oli kaunista nähdä, kuinka tämä
iso lempeäsilmäinen valkea ajokas harppoi sieraimet huuruten alas
Utrovandin pitkää lumista rinnettä. Lumi ryöppysi sen edessä kuin
vesi laivan keulassa, niin että reki, ajaja ja eläin olivat kuin yhtä
kiitävää valkoista pilveä.

Tulivat sitten joulumarkkinat. Jäällä pidettiin kilpa-ajot, Utrovand
oli kerrankin täynnä hyörinää ja synkät tunturit kajahtelivat iloisista
huudoista. Ensin olivat porokilpailut, joissa saatiin monta aihetta
remakkaan nauruun. Rol oli itse mukana nopeimmalla ajokillaan. Se oli
parhaassa iässä oleva viisivuotias, kookas ja tumma poro. Mutta liian
innokkaana hän hoputti säälittä juroa uljasta orjaansa, kunnes se
kesken kilpailun -- juuri kun oli voittamaisillaan -- kääntyi ympäri
saatuaan julman lyönnin. Rolin täytyi kumota ahkionsa ja suojautua sen
alle, kunnes poro oli purkanut kiukkunsa siihen. Hän hävisi kilpailun,
ja voittajaksi tuli nuori valkoinen suurhirvas. Sen jälkeen se voitti
kahdeksankymmenen kilometrin kilpa-ajon järven ympäri. Sveggum ripusti
sen valjaisiin pienen hopeatiu'un jokaisesta voitosta, niin että se nyt
juoksi ja voitti tiukujen iloisesti soidessa.

Sitten juoksivat hevoset -- ne olivat laukkakilpailut, poro kulkee
vain ravia -- ja kun Balder, voittajahevonen, oli saanut nauhansa ja
sen omistaja rahapalkinnon, Sveggum tuli hänen luokseen kaikki voitot
kädessään ja sanoi:

-- Terve, Lars, sinulla on hyvä hevonen, mutta minun suurhirvaani on
vielä parempi. Pannaan kummankin voitot yhteen, ja se saa summan, kenen
ajokki voittaa.

Poro juoksijahevosta vastaan -- moista kilpailua ei ollut ennen nähty!
Pistoolin pamahtaessa ne lähtivät.

-- Hoi, Balder! (maiskutus). Hohoi! Balder! Ja kaunis juoksija ampaisi
täyteen vauhtiin. Hitaampaa ravia harppova suurhirvas jäi jälkeen.

-- Hoi, Balder! Hohoi, suurhirvas! Kuinka ihmiset huusivatkaan, kun
laukkaava hevonen pidensi yhä välimatkaa! Mutta se oli pian saavuttanut
nopeutensa rajan, poron vauhti taas parani sen kiitäessä yhä nopeammin
ja nopeammin. Hevosen etumatka ei enää lisääntynyt. Puolitoista
kilometriä oli juostu, ja ero alkoi pienentyä. Hepo oli rynnistänyt
alussa yli voimiensa, mutta suurhirvas alkoi vasta lämmetä. Se harppoi
tasaisesti ja lisäsi yhä nopeutta. Sveggum kannusti sitä huudoillaan:
"Hoi, suurhirvas, nopeammin, nopeammin" tai puheli sille ajohihna
löyhällä.

Käännekohdassa kilpailijat olivat kylki kyljessä. Sitten hevonen
liukastui jäällä, vaikka sitä ohjattiin taitavasti ja se oli hyvin
kengitetty. Siitä pitäen se rupesi hidastamaan, aivan kuin olisi
pelännyt, ja suurhirvas pyyhälsi sen edelle. Hevonen ajomiehineen oli
vielä pitkän matkan päässä, kun valtava huuto kajahti Filefjeldissä
ilmoittaen, että suurhirvas oli katkaissut maalinauhan ja voittanut. Ja
tämä kaikki tapahtui ennen kuin valkoinen poro oli saavuttanut vielä
edes täyttä kuntoaan ja nopeuttaan.

Samana päivänä koetti Roikin ajaa suurhirvaalla. Lähtö sujui hyvin
valkoisen poron totellessa auliisti jokaista nykäystä, ja sen lempeät
silmät olivat riippuvien luomien verhoamat. Mutta raaka kun oli, Rol
löi sitä täysin aiheettomasti. Hetkessä kaikki muuttui. Poro hiljensi
vauhtia ja harasi jaloillaan, kunnes seisahtui kokonaan. Luomet
kohosivat ja se muljautti silmiään -- niissä paloi nyt vihreä liekki.
Kolmasti se puhalsi ilmaa sieraimistaan. Rol huusi, mutta vaistosi
vaaran, kumosi nopeasti pulkan ja meni sen alle piiloon. Hirvas kääntyi
ja hyökkäsi ajoneuvon kimppuun haistellen ja kuopien lunta sorkillaan.
Mutta pikku Knute, Sveggumin poika, juoksi paikalle ja kietoi
käsivartensa poron kaulaan. Raivo haihtui poron silmistä ja se salli
lapsen taluttaa itsensä takaisin lähtöpaikalle. Pidä varasi, ajaja!
Porokin "näkee punaista".

Filefjeldissä ihmiset näkivät ensimmäisen kerran valkoisen poron. Parin
seuraavan vuoden aikana se tuli kautta maakunnan kuuluksi Sveggumin
suurhirvaana, ja kaikkialla puhuttiin sen ihmeellisistä saavutuksista.
Kahdessakymmenessä minuutissa se kiidätti vanhan Sveggumin Utrovandin
ympäri, ja siitä kertyi taivalta peninkulman verran. Kun lumivyöry
hautasi alleen koko Holakerin kylän, kiidätti hirvas Opdalstoleen
avunpyynnön. Juostuaan paksussa lumessa kuusikymmentä viisi kilometriä
se palasi seitsemän tunnin kuluttua mukanaan ruokaa ja tieto nopeasta
avusta.

Kun uhkarohkea nuori Knute Sveggumsen putosi Utrovandin heikkoihin
jäihin, valkoinen poro kuuli hänen avunhuutonsa ja tuli pelastamaan,
sillä se oli lempeäluonteinen ja tuli aina kutsuttaessa.

Se veti voitokkaasti hukkuvan poikasen rannalle, ja kun he kulkivat
myllypuron poikki, lauloi taikalintu:

    Onnen tuo, onnen tuo,
    valkea hirvas onnen tuo.

Sen jälkeen lintu katosi kuukausiksi. Se sukelsi luultavasti johonkin
vedenalaiseen luolaan viettämään talvea syöden ja herkutellen, vaikka
Sveggum ei sitä oikein uskonutkaan.


3

Kuinka usein kuningaskuntien kohtalo onkaan uskottu lasten käsiin, jopa
jonkin linnun tai nelijalkaisen eläimen huomaan! Naarassusi imetti
Rooman valtakuntaa. Ja kerrotaan, että peukaloinen nostatti Oranian
armeijan nokkiessaan murusia rummun kalvolta ja teki siten Englannissa
lopun Stuartien vallasta. Ihmekö sitten, että uljaan porohirvaan
huomaan uskottiin Norjan kohtalo ja myllyrattaan haltijan ennustelut
toteutuivat.

Pahat ihmiset joilla oli petos sydämessään, kylvivät eripuraisuutta
norjalaisten ja ruotsalaisten veljesten välille. "Alas unioni!"
-huudosta tuli hyvin suosittu.

Voi mielettömiä kansoja! Olisittepa tulleet Sveggumin myllylle ja
kuulleet, miten haltija lauloi rattaan siivellä:

    Korppi ja leijona päättivät
       käydä karhun kimppuun.
    Vaan karhu se kalusi niiden luut
       kun ne matkalla riitelivät.

Kaikkialla Norjassa oli kansalaissodan, vapaussodan, uhkaa. Pidettiin
salaisia ja julkisia kokouksia, joissa aina oli joku rahalla voideltu
liukaskieli suurentelemassa koettuja vääryyksiä ja lupaamassa mahtavan
ulkovallan apua heti, kun he näyttäisivät, että aikoivat todella
taistella vapauden puolesta. Kukaan ei julkisesti maininnut tätä valtaa.
Se ei ollut tarpeellista; se arvattiin ja tiedettiin kaikkialla.

Todelliset isänmaanystävätkin alkoivat uskoa puheisiin. Heidän maansa
oli kärsinyt vääryyttä. Nyt oli saatu auttaja hankkimaan sille oikeutta.
Miehet, joiden kunnia oli ollut tahraton, rupesivat tämän vallan
asiamiehiksi. Valtio kaivettiin täyteen maanalaisia käytäviä ja miinoja;
yhteiskunta oli sotkeutunut salaliittojen verkkoon.

Kuningas, joka toivoi vain kansansa parasta, oli voimaton. Hän oli
rehellinen ja vilpitön mies, mutta miten vastustaa näitä kaikkialle
levinneitä salahankkeita? Hänen omat neuvonantajansa olivat väärän
isänmaallisuuden sokaisemia. Näiden harhaanjohdettujen, saati sitten
yhteisen kansan, mieleen ei varmaan koskaan juolahtanut, että he ajoivat
ulkolaisen asioita.

Vain yksi tai pari taattua ja valikoitua miestä, jotka perivihollinen
oli ostanut, tiesi todellisen tarkoituksen. Heidän johtajansa oli
Borgrevinck, Nordlandin entinen maaherra. Hän oli suurkäräjien jäsen ja
harvinaisen lahjakas mies, joka johtajaksi syntyneenä olisi jo aikoja
sitten päässyt pääministeriksi, ellei olisi sekaantunut eräihin
epäilyttäviin juttuihin ja menettänyt kansan luottamuksen. Koska ei
ollut saanut haluamaansa tunnustusta eikä onnistunut kunnianhimoisissa
pyrkimyksissään, hän oli myrtyneenä heti valmis yhteistoimintaan, kun
vieraan vallan asiamies suoritti tunnusteluja. Aluksi hänen
isänmaanrakkautensa vaati tyynnyttelyä, mutta suunnitelmien kehittyessä
sekin kävi tarpeettomaksi, ja luultavasti hän oli ainoa koko laajalle
levinneestä salaliitosta, joka oli valmis kukistamaan unionin vieraan
maan hyväksi.

Valmisteltiin suunnitelmia, armeijan upseereja johdettiin harhaan ja
taivutettiin salaa kapinan puolelle juttelemalla kauniisti "maan
kärsimästä vääryydestä". Borgrevinckistä tuli joka siirron jälkeen yhä
eittämättömämmin toiminnan johtaja, kunnes hän riitaantui "pelastajan"
kanssa korvauksesta. Oltiin kyllä valmiita antamaan suunnattomia
rikkauksia, mutta ei lainkaan kuninkaallista valtaa. Erimielisyys
kasvoi. Borgrevinck kävi edelleenkin kaikissa kokouksissa, mutta yritti
entistä tarmokkaammin keskittää vallan omiin käsiinsä. Edistääkseen
kunnianhimoisia aikeitaan hän oli valmis tarpeen vaatiessa liittymään
jopa kuninkaan puolueeseen. Pettämällä kannattajansa hän ostaisi oman
pelastuksensa. Mutta sitä varten hän tarvitsi todisteita. Hän alkoi sen
vuoksi koota allekirjoituksia maan itsenäisyysjulistukseen, joka itse
asiassa oli verhottu tunnustus maanpetoksesta. Monet johtajista hän oli
houkutellut allekirjoittamaan asiakirjan ennen Laersdalsorenin kokousta.
Sinne kokoontui alkutalvesta parikymmentä isänmaanystävää, joista toiset
olivat huomattavassa virka-asemassa ja kaikki eteviä ja
vaikutusvaltaisia miehiä. Siellä, ahtaassa tunkkaisessa vierashuoneessa,
he suunnittelivat, pohtivat, kyselivät. Siellä lausuttiin julki monet
suuret toiveet ja tehtiin mahtavia tulevaisuudensuunnitelmia.

Ulkona talviyössä makasi iso valkoinen poro aidan vierustalla. Se oli
valjastettu reen eteen ja nukkui hangella pää kyljelle taivutettuna
tyynen härkämäisenä, mitään ajattelematta. Sisällä huoneessa istuvien
pohdiskelijoiden vai tämän härkämäisen hangella nukkujanko luulisi
pystyvän ratkaisemaan kansan kohtalon? Kumpi oli israelilaisista
voimakkaampi, kuningas Saulin parrakas neuvosto vai huoleton
paimenpoika, joka Betlehemissä nakkeli kiviä puron yli?

Laersdalsorenissa kävi taas kuten ennenkin: Borgrevinckin
kaunopuheisuuden houkuttelemina kaikki pistivät päänsä silmukkaan,
uskoivat henkensä ja maansa hänen käsiinsä ja pitivät tätä petollista
hirviötä jopa uhrautuvan isänmaanrakkauden enkelinä. Kaikkiko? Ei, eivät
toki kaikki. Vanha Sveggum oli ollut myös mukana. Hän ei osannut lukea
eikä kirjoittaa. Sen vuoksi hänen ei tarvinnut kirjoittaa nimeänsäkään.
Kirjoja hän ei osannut lukea, mutta sen sijaan ihmissydämiä. Kokouksen
hajaantuessa hän kuiskasi Axel Tanbergille:

-- Onko hän itse pistänyt nimensä paperiin? Ja ajatuksesta hätkähtäen
Axel vastasi:

-- Ei ole.

-- Minä en luota siihen mieheen, sanoi silloin Sveggum. -- Niiden
pitäisi saada tietää siitä Nystuenissa.

Mutta miten toimittaa tieto perille, siinä pulma. Borgrevinck oli juuri
lähdössä Nystueniin nopeilla hevosillaan.

Sveggum iski silmää ja nyökkäsi suurhirvakseen, joka seisoi aitaan
kytkettynä. Borgrevinck hyppäsi rekeensä ja lähti viivyttelemättä
matkaan, sillä hän oli tarmokas mies.

Sveggum irroitti valjaista kaikki tiu'ut, päästi poron irti ja istuutui
pulkkaan. Läiskäyttäen ajohihnaa poron selkään hänkin suuntasi kulkunsa
kohti Nystuenia. Nopeat hevoset olivat ennättäneet kauas edelle, mutta
ennen kuin ne olivat nousseet itäiselle vaaralle, Sveggumin täytyi
hidastella jo poroaan, ettei se törmäisi näkyviin. Hän pidätteli sitä,
kunnes oli käännyttävä metsään ennen Maristuenia. Siellä hän poikkesi
tieltä ja hoputti poroa juoksemaan pitkin tasaista jokivartta. Se tiesi
tosin kierrosta, mutta oli ainoa keino päästä huomaamatta edelle.

Valkoisen hirvaan leveät, kantavat lumikengät puhkoivat hankea
säännöllisin välein, ja se puuhkutti vakaasti kuin "Nordland"
Hardangerin vuonossa. Ylhäältä vasemmalta, tasaiselta tieltä, kuului
kulkusten kilinää ja Borgrevinckin ajomiehen huutoja, sillä tämä oli
saanut käskyn ajaa lujaa.

Matka Nystueniin oli tasaista maantietä pitkin lyhyempi kuin epätasaista
jokilaaksoa myöten, mutta kun Borgrevinck neljän tunnin kuluttua saapui
sinne, hän näki väkijoukossa tervehtivän samat kasvot, jotka hän
vastikään oli nähnyt Laersdalsorenissa. Hän ei ollut niitä huomaavinaan,
vaikka mikään ei yleensä välttänyt hänen katsettaan.

Nystuenissa kukaan ei halunnut kirjoittaa nimeään julistukseen. Joku oli
varoittanut heitä. Asia oli vakava ja saattoi kääntyä tuhoisaksi näin
tärkeällä hetkellä. Tätä ajatellessaan hänen epäluulonsa kohdistuivat
yhä enemmän Sveggumiin, tuohon vanhaan houkkaan, joka ei ollut osannut
kirjoittaa edes nimeään Laersdalsorenissa. Mutta miten Sveggum oli
ennättänyt tänne ennen kuin hänen omat nopeat hevosensa?

Nystuenissa oli sinä yönä tanssit. Ne olivat tarpeen kokouksen
salaamiseksi. Niiden aikana Borgrevinckille kerrottiin nopeasta
valkoisesta porosta.

Nystuenin kokous oli epäonnistunut valkoisen poron takia. Borgrevinckin
piti päästä Bergeniin ennen kuin siellä kuultaisiin asiasta, muuten
kaikki oli menetetty. Oli vain yksi keino päästä sinne ennen muita. Ehkä
Laersdalsorenista oli jo lähetetty sana. Mutta Borgrevinck saattoi vielä
päästä Bergeniin ajoissa ja pelastua, vaikkapa koko Norjan hinnalla jos
niikseen tuli, mikäli hän lähtisi matkaan valkoisella suurhirvaalla.
Häntä eivät pidättäneet mitkään kiellot. Hän ei ollut niitä miehiä,
jotka luopuvat aikeistaan, vaikka hänen tällä kertaa täytyikin käyttää
koko vaikutusvaltansa, ennen kuin vanha Sveggum suostui.

Suurhirvas nukkui rauhallisesti vajassa, kun Sveggum tuli sitä ottamaan.
Se nousi hitaasti takajaloilleen, oikoi ensin toista sitten toista
etujalkaansa, käpersi häntänsä tiukkaan selkää pitkin, karisti heinät
suurista sarvistaan kuin oksakimpusta ja seurasi verkkaisesti Sveggumia
kireälle jännitetyn kuljetushihnan perässä. Se oli niin uninen ja hidas,
että Borgrevinck potkaisi sitä malttamattomana. Poro korskahti
vastaukseksi ja Sveggum varoitti vakavasti Borgrevinckiä, mutta tämä
suhtautui kumpaankin yhtä halveksivasti.

Valjaiden kilisevät tiu'ut olivat taas paikoillaan, mutta Borgrevinck
vaati ne poistettaviksi. Hän halusi matkustaa kenenkään kuulematta.
Sveggum halusi välttämättä päästä suosikkiporonsa matkaan, ja hän saikin
nousta perässä seuraavaan hevosrekeen, jonka ajajalle isäntä antoi
salassa merkin, että tämän piti viivytellä.

       *       *       *       *       *

Mukanaan paperit, jotka tiesivät monelle harhaan johdetulle miehelle
kuolemantuomiota, sydämessään häijyt aikeet ja valta niiden
toteuttamiseksi sekä käsissään Norjan kohtalo Borgrevinck pönkitettiin
lujasti valkoisen hirvaan ahkioon. Päivänkoitossa hän lähti toimittamaan
kehnoa asiaansa.

Sveggumin käskystä valkoinen porohirvas lähti matkaan parilla
loikkauksella, jotka keikauttivat Borgrevinckiä taaksepäin pulkassa.
Mies suuttui, mutta nielaisi kiukkunsa huomatessaan hevosen jäävän
jälkeen. Hän läiskytteli ajohihnaa huudellen, ja poro alkoi juosta
tasaista, joutuisaa ravia. Sen leveät kaviot naksahtivat kahdesti joka
harppauksella. Sieraimistaan, jotka olivat vaakatasossa, se vauhdin
tasaannuttua puhalsi jäätävään aamuilmaan säännöllisiä huurupilviä.
Ahkio leikkasi syvän viilloksen lumeen, joka pöllysi yli miehen ja
pulkan, kunnes ne olivat valkoisenaan. Ja kuningasporon isot häränsilmät
vilkkuivat tyytyväisinä ja voitonriemuisina, kun hevosten kulkuset
kuuluivat takaapäin yhä heikommin.

       *       *       *       *       *

Ylpeän Borgrevinckin oli pakko ihailla jaloa eläintä, joka edellisenä
iltana oli tehnyt hänelle kepposet. Sen nopeus palveli nyt hänen
tarkoituksiaan, sillä hän aikoi mikäli suinkin mahdollista päästä
perille monta tuntia ennen hevosia.

Ylä- ja alamäet taittuivat yhtä vaivattomasti, ja hyvä vauhti kohensi
ajajan mielialan. Lumi natisi herkeämättä pulkan kölipuun alla, ja sen
narina kiitävän peuran kavioiden alla oli kuin jättiläishampaiden
rousketta. Nystuenin mäestä Dalekarliin oli tasaista maata.
Borgrevinckin viilettäessä kylän ohi aamuhämärässä sattui pikku Kalle
kurkistamaan ikkunasta. Hän näki ison valkoisen poron valkoisine
pulkkineen ja ajajineen, aivan kuin jättiläistarinoissa, ja taputti
käsiään huutaen:

-- Hyvä, hyvä!

Mutta kun isovaari näki vilaukselta tämän valkoisen ihmeen, joka ajoi
ilman tiukuja, hän tunsi selkäpiissään kylmänväreitä ja sytytti
kynttilän, jota hän sitten piti ikkunassa, kunnes aurinko oli noussut
korkealle, sillä ohi oli ajanut Jotunheimenin hirvas.

Mutta poro juosta viiletti edelleen ajomiehen läiskytellessä ajohihnalla
ja ajatellessa vain Bergeniä. Hän löi valkoista ajokasta hihnan päällä.
Valkohirvas korskahti kolme kertaa ja loikkasi kolmasti, sitten se
kiihdytti vauhtia. Ja kun he ohittivat Dyrskaurin, jonka reunalla
jättiläinen istuu, näkyi laella pilvihattu, joka ennusti myrskyä. Hirvas
tiesi sen. Se haisteli ja katseli pilveä huolestuneena, jopa hiljensi
hieman vauhtiakin, mutta Borgrevinck kiljui ajokkaalleen, vaikka se
vielä kulki nopeammin kuin yksikään toinen poro, ja löi sitä kerran,
kahdesti, kolmasti ja kerta kerralta kovemmin.

Pulkka pyyhälsi eteenpäin kuin vene laivan vanavedessä, mutta nyt oli
valkohirvaan silmissä veren hehkua, ja Borgrevinckillä oli täysi työ
pysyttää ahkio tasapainossa. Kilometri toisensa jälkeen jäi taaksepäin,
kunnes Sveggumin silta ilmestyi näkyviin. Oli puhjennut kova myrsky, ja
haltijakin oli saapuvilla.

Mistä se siihen nyt ilmestyi? Kukaan ei tiennyt, mutta kirjokivellä se
vain hyppi ja lauloi:

    Norjan onnesta, kohtalosta,
    myllytontusta, hirvaasta.

Valkohirvas ajajineen tuli pitkin mutkittelevaa maantietä ja kaarsi
myllylle päin. Kuullessaan äänen sillalla poro niuhisti korviaan ja
hiljensi vauhtia. Borgrevinck iski äkäisesti poroa. Punainen liekki
leimahti sen häränsilmiin. Se korskui vihaisesti ja ravisti isoja
sarviaan, mutta ei pysähtynyt kostamaan iskua. Tehokkaampi kosto odotti
Borgrevinckiä.

Poro kiiti eteenpäin kuin ennenkin, mutta nyt Borgrevinck ei kyennyt
enää hillitsemään sitä. Ainoa ääni, jota poro totteli, oli jäänyt
jälkeen. Se karkasi tieltä ennen siltaa. Pulkka lensi kumoon, mutta
nousi taas pystyyn; Borgrevinck olisi pudonnut ja saanut surmansa,
ellei olisi ollut kiinni köytetty. Loppu oli määrätty toisenlaiseksi,
ja tuntui pikemminkin siltä kuin Norjan kirous olisi istunut pulkassa
aivan tietyssä tarkoituksessa. Runneltu ja ravisteltu Borgrevinck tuli
uudelleen näkyviin. Haltija hypähti sillalta kevyesti valkohirvaan
päähän ja sarvista kiinni pitäen tanssi ja lauloi vanhaa lauluaan ja
uuttakin sen jatkoksi:

    Nyt vihdoin onnen päivän nään,
    pois Norjan kirous pyyhitään!

Borgrevinck kauhistui ja raivostui. Hän löi poroa vielä kovemmin
kuin ajaessaan syvässä lumessa ja yritti turhaan hillitä sitä. Hän
oli pelosta suunniltaan. Viimein hän sai kaivetuksi esiin puukkonsa
katkaistakseen hurjistuneen poron jalkajänteet, mutta kavion isku
sinkautti aseen hänen kädestään. Tiellä oli ajettu vielä hitaasti
verrattuna tähän menoon, sillä nyt poro ei enää ravannut, vaan loikki
mieletöntä laukkaa Borgrevinck-raukan maatessa pulkassa omasta
vaatimuksestaan köytettynä ja täysin avuttomana, karjuen, kiroten
ja rukoillen. Poro ryntäsi huuruavana ja silmät verestäen rosoista
ylämäkeä louhikkoiselle Höifjeldille, jota lumituisku lakaisi. Se
nousi tunturin huipulle kuin myrskylintu aalloille ja kiiti aukeain
poikki kuin vettä viistävä pääsky. Se seurasi jälkiä, joille emo oli
ensimmäiseksi ohjannut sen horjuvat askelet. Tätä tuttua reittiä
myllypadon nurkkauksesta ylös tunturille se oli kulkenut viisi vuotta
-- tietä jota valkosiipinen riekko pyrähtäen lentää, samaa tietä jolla
valkoisina hohtavat tunturit lähestyvät ja salpaavat taivaan.

Yhä vain eteenpäin kuten lumipilvi, jota myrsky ajaa edellään, kuten
pyörretuuli, joka puhaltaa Suletindin olan ja Torholmenbraen polvien
yli, näiden kahden portilla istuvan jättiläisen ylitse. Niin nopeasti,
ettei yksikään ihminen tai eläin pystynyt seuraamaan, yhä korkeammalle,
yhä etäämmäksi. Menon nykivät vain korppi, joka liiteli perässä lentäen
toisin kuin korpit yleensä, ja sama tuttu haltija, joka lauloi nyt
sarvien välissä:

    Onni, onni, Norjan onni
    valkohirvaalla ratsastaa!

Tvidehaugilla poro ajajineen hävisi kuin suolla leijuva usva jonnekin
hämärään kaukaisuuteen, Jotunheimeniin, pahojen henkien kotiin, ikuisen
lumen maahan. Lumimyrsky hävitti kaikki jäljet, eikä yksikään ihminen
tiedä heidän loppuaan.

Norjalaiset heräsivät kuin kauheasta painajaisunesta. Kansallinen tuho
oli torjuttu; ketään ei tuomittu kuolemaan, sillä ei ollut todisteita,
kun ilmiantajan elämänrata oli päättynyt.

Tuosta kelvottomasta, joka oli vähällä myydä maansa, ja valkohirvaasta,
joka nujersi hänet, ei sen koommin kuultu enempää. Mutta Jotunheimenin
lähettyvillä kerrotaan, että myrskyöinä, kun lumi tuiskuaa ja tuuli
riehuu metsissä, ohi kulkee joskus hirmuista kyytiä suunnaton
valkoinen, hehkuvasilmäinen poro. Se vetää lumivalkoista ahkiota,
jossa on parkuva valkopukuinen ihmisolento, ja poron pään päällä,
sarvien välissä, hyppelee ruskeanuttuinen, valkopartainen myttytonttu,
joka kumartelee ystävällisesti irvistellen ja laulaa Norjan onnesta,
valkohirvaasta.

Sanotaan sen olevan sama selvänäkijä, joka lauloi Sveggumin
myllypadolla eräänä kevätpäivänä, jolloin koivut olivat kevätpuvuissaan
ja iso lempeäsilmäinen vaadin saapui yksinään tunturilta ja palasi
takaisin pienen valkoisen vasan kanssa, joka hitaasti ja nöyränä asteli
sen rinnalla.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Eläinten sankareita" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.