Title: Sota ja rauha III
Author: Tolstoy, Leo, graf, 1828-1910
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Sota ja rauha III" ***


SOTA JA RAUHA III

Kirj.

Leo Tolstoi


Suomensi Rob. A. Seppänen



WSOY, Porvoo, 1907.



ENSIMÄINEN OSA.



I.


Vuoden 1811 lopulla alettiin kiihkeästi asestaa ja keskittää
Länsi-Europan sotavoimia ja vuonna 1812 siirtyivät nämä voimat --
miljoonittain ihmisiä (nekin yhteenlaskettuina, jotka kulettivat ja
ruokkivat armeijaa) -- lännestä itään Venäjän rajoille, jonne myöskin
vuodesta 1811 alkoi vetäytyä Venäjän voimia. Kesäkuun kahdentenatoista
päivänä marssivat Länsi-Europan sotavoimat Venäjän rajojen yli ja sota
alkoi eli toisin sanoen tapahtui ihmisjärkeä ja koko inhimillistä
luontoa vastaan sotiva tapaus. Miljoonat ihmiset harjoittivat toisiaan
vastaan niin äärettömän paljon pahuutta, petosta, kavallusta,
varkautta, väärennystä ja väärän rahan liikkeellelaskemista, ryöstöä,
murhapolttoa ja murhia, ettei niitä kokonaisina vuosisatoinakaan jaksa
mitkään maailman tuomio-istuimet aikakirjoihinsa kerätä. Mutta tänä
aikana eivät ihmiset, jotka niin tekivät, pitäneet niitä rikoksina.

Mikä synnytti tämän summattoman tapauksen? Mitkä olivat sen syyt?
Historioitsijat sanovat lapsellisella varmuudella, että tuon tapauksen
syynä oli: Oldenburgin herttuaa vastaan tehty loukkaus, se, ettei
noudatettu mannermaan sulkemissääntöä, Napoleonin vallanhimo,
Aleksanterin järkähtämättömyys, diplomatien erehdykset j.n.e.

Jos Metternich, Rumjantsef tai Talleyrand olisi jolloinkulloin
juhlapäivällisten ja hallitsijan tulon lomassa huolellisesti ja
taidokkaasti sommitellut sopimuksen tai Napoleon kirjottanut
Aleksanterille: "_Monsieur mon frère, je consens à rendre le duché au
duc d'Oldenbourg_"[1] -- niin ei olisi sotaa syttynyt.

On selvää, että asia esiintyi tämmöisenä sen ajan ihmisille. On selvää,
että Napoleonista näytti sodan syynä olevan Englannin vehkeet (kuten
hän sen sanoikin St. Helenan saarella). On selvää, että Englannin
edustajahuoneen jäsenistä tuntui sodan syynä olevan Napoleonin
vallanhimo; että Oldenburgin prinssistä tuntui sodan syynä olevan häntä
vastaan tehty väkivalta; kauppiaista mannermaan sulkemissääntö, joka
kuristi Europaa; vanhoista sotamiehistä ja kenraaleista tuntui sodan
pääsyynä olevan se, että heille täytyi saada toimintaa; sen ajan
legitimisteistä, että oli välttämätöntä palauttaa _les bons principes_;
sen ajan diplomateista taas tuntui kaikki tapahtuneen siitä, ettei
Venäjän ja Itävallan liittoa 1809 oltu tarpeeksi taitavasti salattu
Napoleonilta ja että memorandum N:o 178 oli kirjotettu kömpelösti. On
selvää, että nämä ja lisäksi lukemattomat muut syyt, joiden mittaamaton
määrä riippuu katsantokantojen määrättömästä eroavaisuudesta, olivat
aikalaisten nähtävinä. Vaan meistä, jälkeläisistä, jotka syvennymme
toteutuneen tapahtuman suuruuteen koko laajuudessaan ja työnnämme
siihen selvän ja ankaran ajatuksemme tutkaimen, näyttävät nämä syyt
riittämättömiltä. Me emme käsitä, että miljoonat kristityt ihmiset
surmasivat ja kiduttivat toisiaan sen tähden, että Napoleon oli
vallanhimoinen, Aleksanteri järkähtämätön, Englannin politika kavala ja
Oldenburgin herttua loukattu. On mahdoton käsittää, mitä yhteyttä on
näillä seikoilla itse surmaamisen ja väkivallan tosiasian kanssa. Miksi
siitä syystä, että herttua oli kärsinyt loukkauksen, tuhannet Europan
etäisten perien eläjät surmasivat ja tuhosivat Smolenskin ja Moskovan
läänien asukkaita tai saivat surmansa näiltä?

Meistä, jotka emme ole historioitsijoita, joita ei viehätä tutkimuksen
kehityskulku ja jotka sen vuoksi samentumattomin, tervein järjin voimme
tarkastella tapausta, esiintyvät sen syyt lukemattomana sarjana. Kuta
syvemmälle tunkeudumme syiden etsiskelyyn, sitä enemmän niitä eteemme
avautuu ja jokainen erikseen otettu syy tai kokonainen syiden sarja
näyttää meistä itsessään yhtä oikeutetulta, mutta myös yhtä väärältä
mitättömyydessään tapauksen suuruuteen verrattuna ja yhtä väärältä
kelpaamattomuuteensa nähden (jolleivät mitkään muut yhteensattuvat syyt
ole mukana) synnyttämään tapahtunutta tapausta. Samallaiselta syyltä,
kuin Napoleonin kieltäytyminen siirtää väkensä Veikselin toiselle
puolen ja luovuttaa takasin Oldenburgin herttuakunta, näyttää meistä
myöskin ensimäisen ranskalaisen korpraalin halu tai haluttomuus astua
uudestaan palvelukseen. Sillä jos hän ei olisi halunnut astua
palvelukseen eikä olisi halunnut toinen eikä kolmas eikä tuhanneskaan
korpraali tai sotamies, olisi Napoleonilla ollut näin paljo vähemmän
väkeä joukoissaan eikä sotaa olisi saattanut syttyä.

Ellei Napoleon olisi loukkautunut siitä, että häntä vaadittiin
peräytymään Veikselin taa ja ellei hän olisi käskenyt joukkojensa
hyökätä eteenpäin, ei sotaa olisi syttynyt. Vaan jollei yksikään
kersantti olisi tahtonut ryhtyä toistamiseen palvelukseen, ei siinäkään
tapauksessa olisi voinut syttyä sotaa. Aivan samoin olisi sota voinut
jäädä syttymättä, jos ei Englanti olisi vehkeillyt eikä olisi ollut
Oldenburgin prinssiä, ei Aleksanterin loukkautuneita tunteita, ei
Venäjän itsevaltaista hallitusvaltaa, ei Ranskan vallankumousta eikä
sen tuottamaa hirmuvaltaa eikä keisarikuntaa j.n.e. Ellei yhtä näistä
syistä olisi ollut olemassa, ei olisi mitään voinut tapahtua. Siis
kaikki nämä syyt -- miljaardit syyt -- kasaantuivat yhteen tekemään
sen, minkä ne tekivät. Niin ikään ei mikään ollut erityissyynä, vaan
tapauksen täytyi tapahtua vain sen tähden, että sen täytyi tapahtua.
Miljoonien ihmisten täytyi riistäytyä irti inhimillisistä tunteistaan
ja järjestään ja lähteä lännestä itään tappamaan itsensä kaltaisia,
aivan samoin kuin muutama vuosisata sitte idästä vaelsi kansajoukkoja
länteen itsensä kaltaisia surmaten.

Napoleonin ja Aleksanterin toimet, joiden sanasta näytti riippuvan,
tapahtuako tapauksen tai ei, olivat yhtä vähän omavaltaisia kuin
jokaisen sotamiehen toimi, joka läksi sotaan arvan tai kutsunnan
kautta. Muuten ei voinut olla, koska Napoleonin ja Aleksanterin (niiden
miesten, joista tapaus tuntui riippuvan) tahdon täyttämistä varten oli
välttämätöntä, että lukemattomia asianhaaroja sattui yhteen, ja jos
yksikään näistä olisi puuttunut, ei tapaus olisi voinut tapahtua. Oli
välttämätöntä, että miljoonat ihmiset, joiden käsissä varsinainen voima
oli -- sotamiehet, jotka ampuivat, kulettivat muonaa ja tykkiä -- että
nämä suostuivat täyttämään noiden yksityisten ja heikkojen henkilöiden
tahdon ja tämän joutuivat he tekemään monimutkaisten, erilaisten syiden
suunnattoman paljouden perusteella.

Fatalismia ei historiassa voi välttää, kun selitetään järjettömiä
ilmiöitä s.o. niitä, joiden järjellisyyttä me emme ymmärrä. Kuta
enemmän me pyrimme järkiperäisesti selittämään näitä historian
ilmiöitä, sitä järjettömämmiksi ja käsittämättömämmiksi ne käyvät
meille.

Kukin ihminen elää itseään varten, nauttii vapautta saavuttaakseen omat
henkilölliset tarkotuksensa ja hän tuntee koko olennollaan, että hän
voi minä hetkenä hyvänsä suorittaa tai olla suorittamatta määrätyn
toimen. Mutta niin pian kuin hän on sen suorittanut, ei tekoa, joka on
tehty tunnettuna ajanhetkenä, voida enää palauttaa, vaan siirtyy se
historian omaksi, jossa sillä ei ole vapaata merkitystä, vaan ennalta
määrätty.

Kaksi puolta on kunkin ihmisen elämässä: omakohtainen elämä, joka on
sitä vapaampi, kuta abstraktisemmat hänen harrastuksensa ovat ja sitte
yleinen yhteiselämä, jossa ihminen ehdottomasti täyttää hänelle
määrätyt lait.

Ihminen elää itsetietoisesti itseään varten, mutta itsetiedottomasti
hän on välikappaleena historiallisten, yleisinhimillisten
tarkoitusperien saavuttamiseen. Tehtyä tekoa ei takasin saa ja ihmisen
toiminta saa tapahtuessaan samaan aikaan muiden ihmisten miljoonien
toimintojen kanssa historiallisen merkityksen. Kuta ylempänä ihminen
seisoo yhteiskunnan astuimilla, kuta korkeimpien ihmisten kanssa hän on
tekemisissä, sitä enemmän on hänellä valtaa muihin ihmisiin, sitä
silmiinpistävämpi on hänen jokaisen tekonsa ennalta määrättävyys ja
välttämättömyys.

"Hallitsijan sydän on Jumalan kädessä".

Hallitsija on -- historian orja.

Historia, s.o. itsetiedoton, yhteinen, ihmiskunnan yhdys-elämä, käyttää
hyväkseen jokaista hallitsijoiden elämänhetkeä vain itseään varten,
aseena omiin tarkotuksiinsa.

Vaikka Napoleonista juuri nyt, vuonna 1812, jos milloinkaan, tuntui,
että hänestä riippui _verser_ tai ei _verser le sang de ses peuples_[2]
(kuten Aleksanteri oli hänelle viime kirjeessään kirjottanut), oli hän
nyt juuri ehdottomasti niiden välttämättömien lakien alainen, jotka
pakottivat hänet (toimiessaan itsensä suhteen, kuten hänestä tuntui,
vapaan tahtonsa mukaisesti) tekemään yleistä asiaa, historiaa varten
sen, minkä täytyi tapahtua.

Lännen ihmiset liikkuivat itään tappamaan toisiaan. Syiden
yhteensattuvaisuuden lain mukaan tuhannet pikku syyt joutuivat
väärennyksen alaisiksi ja sattuivat yhteen tuon tapauksen kanssa
synnyttääkseen tuon liikkeen ja sodan: moitteet siitä, ettei noudatettu
mannermaan sulkemissääntöä; Oldenburgin herttua; sotajoukkojen
marssittaminen Preussiin, johon (kuten Napoleonista tuntui) oli
ryhdytty vain siksi, että olisi saavutettu aseellinen rauha; Ranskan
keisarin rakkaus ja tottumus sotaan, jotka sattuivat yhteen hänen
kansansa mielialan kanssa; innostuminen suuremmoisiin valmistuksiin ja
menot näihin; semmoisten etujen saavuttaminen, jotka olisivat
korvanneet nämä menot; huumaavat ja petolliset kunnianosotukset
Dresdenissä; diplomatiset keskustelut, joita aikalaisten katsantokannan
mukaan pidettiin totisessa halussa saada syntymään rauha, mutta jotka
vain loukkasivat kummankin puolen itserakkautta; ja miljoonien
miljoonat muut syyt.

Kun omena on kypsynyt, putoaa se. Miksi se putoaa? Siksikö, että maa
vetää sitä puoleensa; siksikö, että ruoti on kuivunut; siksikö, että
aurinko sitä jouduttaa, että se tulee raskaaksi, että tuuli sitä
heiluttaa; siksikö, että puun alla seisovan pojan mieli tekee sitä?

Mikään näistä ei ole syy. Kaikki tämä on vain niiden seikkojen
yhteensattumista, joiden vallitessa tapahtuu jokainen elollinen,
elimellinen yhteistapaus. Se luonnontutkija, joka sanoo, että omena
putoo siksi, että kudossolut kuivuvat ja märkänevät ynnä muuta
semmoista, on yhtä oikeassa kuin se lapsi, joka puun alla seisoessaan
sanoo, että omena on pudonnut siksi, että hänen mieli teki sitä syödä
ja että hän oli rukoillut sen putoamisen tähden. Yhtä oikeassa tai
väärässä on sekin, joka sanoo, että Napoleon meni Moskovaan siksi, että
hän niin tahtoi ja tuhoutui siksi, että Aleksanteri oli tahtonut hänen
tuhoaan, -- yhtä oikeassa tai väärässä on sekin, joka sanoo, että
miljoonien puutien painoinen vuori, joka on kallistunut siitä, että sen
juuria on kaivettu, kaatuu siksi, että viimeinen työmies oli kuokallaan
kolhaissut sen juuria. Historiallisissa tapauksissa ovat niin kutsutut
suuret miehet nimilappuja, joiden mukaan tapausta nimitetään ja joilla,
kuten nimilapuillakin, on kaikista vähimmin yhteyttä itse tapauksen
kanssa.

Jokainen heidän toimensa, joka heistä tuntuu omatahtoiselta itselleen,
ei ole historiallisessa merkityksessä omatahtoinen, vaan on yhteydessä
historian koko kulun kanssa ja ikuisesti määrätty.



II.


Toukokuun 29 p:nä läksi Napoleon Dresdenistä, jossa hän oli viipynyt
kolme viikkoa, hovinsa ympäröimänä, joka oli muodostunut prinsseistä,
herttuoista, kuninkaista ja vieläpä yhdestä keisaristakin. Ennen
lähtöään osotti Napoleon suosiotaan niille prinsseille, kuninkaille ja
keisarille, jotka olivat sitä ansainneet; moitti taas niitä kuninkaita
ja prinssejä, joihin hän oli tyytymätön; lahjoitti omia eli toisin
sanoen muilta kuninkailta otettuja jalokiviä ja kalleuksia Itävallan
keisarinnalle ja hellästi syleiltyään Maria Louisea, kuten hänen
historioitsijansa kertoo, jätti tämän niin syvän surun valtaan, ettei
hän -- tuo Maria Louise, jota pidettiin hänen puolisonaan, vaikka
Parisissa oli toinenkin puoliso -- näyttänyt jaksavan kantaa eron
katkeruutta. Siitä huolimatta, että diplomatit vielä lujasti luottivat
rauhan mahdollisuuteen ja tarmokkaasti työskentelivät sen eduksi; siitä
huolimatta, että keisari Napoleon itse kirjoitti kirjeen keisari
Aleksanterille kutsuen tätä _Monsieur mon frère_[3] ja vakuuttamalla
vakuuttaen, ettei hän tahdo sotaa ja että hän aina tulee häntä
rakastamaan ja kunnioittamaan, -- hän kuitenkin matkusti armeijaan ja
jakeli jokaisella asemapaikalla uusia määräyksiä, joiden tarkotuksena
oli jouduttaa armeijan kulkua lännestä itään. Hän ajoi tavallisilla
matkavaunuilla, joita kuusivaljakko veti ja joita ympäröi pashia,
adjutanttia ja vartiasto, Posenin, Thornin, Danzigin ja Königsbergin
seutujen kautta. Kussakin näistä kaupungeista ottivat tuhannet ihmiset
hänet vastaan riemuin ja vavistuksin.

Armeija liikkui lännestä itään ja kuusivaljakot, joita tavan takaa
muutettiin, kiidättivät häntä samalle taholle. Kesäkuun 10 p:nä hän
saavutti armeijan ja vietti yönsä Vilkovishin metsässä häntä varten
varustetussa kortteerissa erään puolalaisen kreivin maatilalla.

Sivuutettuaan armeijan ajoi Napoleon seuraavana päivänä avovaunuilla
Niemenin rannalle, jonne hän pysähtyi ja pukeutui puolalaiseen pukuun
voidakseen tarkastaa ylimenopaikkaa.

Nähtyään joen toisella puolen _les cosaques_[4] ja arojen aavat ääret
(_les steppes_), joiden keskellä oli _Moscou, la ville sainte_,[5]
kuten se skytialaisen valtakunnan pääkaupunki, jossa makedonialainen
Aleksanteri kävi, -- antoi Napoleon etenemiskäskyn kenenkään
aavistamatta ja vastoin kaikkia sekä strategisia että diplomatisia
edellytyksiä. Seuraavana päivänä alkoivat hänen joukkonsa mennä
Niemenin poikki.

12 p:nä hän astui aikaiseen aamulla ulos teltastaan, joka tänä päivänä
oli pystytetty Niemenin vasemman rannan jyrkälle äyräälle ja tähysteli
kaukoputkellaan Vilkovishin metsästä sukeltavien sotalaumojensa
vyöryämistä, joka haarautui kolmelle Niemenin poikki pystytetylle
sillalle. Sotajoukot tiesivät keisarinsa läsnäolon, etsivät häntä
katseillaan, ja kun he huomasivat korkealla äyräällä teltan edustalla
muusta seurueesta hieman syrjempänä seisovan henkilön, viskelivät he
lakkiaan ilmaan ja huusivat: "_Vive l'Empereur_!"[6] Ja toinen
toisensa perästä tulvi ja yhä tulvi ehtymättömänä virtana suunnattoman
metsän kätköistä esiin väkeä, joka kolmena haarana kiiruhti siltojen
yli toiselle rannalle.

-- _On fera du chemin cette fois ci. Oh! quand il s'en mêle lui même,
ça chauffe... Nom... de Dieu... Le voilà!... Vive l'Empereur!... Les
voilà donc les steppes de l'Asie! Vilain payst tout de même. -- A
revoir, Beauchê, je te réserve le plus beau palais de Moscou. -- A
revoir! Bonne chance... -- L'as tu vu, l'Empereur? Vive l'Empereur ...
preur! -- Si on me fait gouverneur aux Indes, Gerard, je te fais
ministre du Gachemir, c'est arrêté, -- Vive l'Empereur! Vive! Vive!
Vive! -- Les gredins de cosaques, comme ils filent. Vive l'Empereur! Le
voilà! Le vois tu! Je l'ai vu deux fois comme je te vois. Le petit
caporal!... Je l'ai vu donner la croix à l'un des vieux... -- Vive
l'Empereur_![7] -- kertoivat vanhat ja nuoret, joiden luonne ja
yhteiskunnallinen asema oli mitä kirjavin. Kaikkien noiden miesten
kasvoilla heijasti yksi yhteinen ilontunne kauan odotetun sotaretken
alkamisesta ja riemu ja uskollisuus harmaanuttuista henkilöä kohtaan,
joka jyrkänteellä seisoi.

Kesäkuun 13 p:nä talutettiin Napoleonin eteen pieni, aitoarabialainen
ratsu. Hän nousi sen selkään ja ajoi eräälle Niemenin yli vievälle
sillalle. Koko ajan kaikui hänelle riemuhuutoja, joita hän nähtävästi
sieti vain siksi, ettei väkeä voinut kieltää noilla huudoillaan
ilmaisemasta rakkauttaan häntä kohtaan. Mutta kun huudot seurasivat
häntä kaikkialla, tuskastuttivat ne häntä ja siirsivät hänen
ajatuksensa pois sotahuolista, jotka olivat hänet vallanneet siitä
hetkestä pitäen, jolloin hän liittyi joukkoihinsa. Hän ratsasti erästä
veneiden varassa notkuvaa siltaa myöten toiselle puolelle, kääntyi
äkkijyrkkään vasemmalle ja laski neliä Kovnoon päin. Hänen edellään
ratsasti onnen ja riemun huumeesta menehtymäisillään olevia kaartin
ratsujääkäriä, jotka puhdistivat tietä jalkajoukoille. Saavuttuaan
leveän Veikselin rannalle pysähtyi hän puolalaisen ulanirykmentin luo,
joka oli asettunut rannalle.

-- _Vivat_! -- huusivat puolalaisetkin yhtä riemuissaan, työntyivät
ulos rintamasta ja sulloivat toisiaan saadakseen nähdä hänet.

Napoleon tarkasteli jokea, laskeutui ratsulta ja istuutui puunrungolle,
joka virui rannalla. Äänettömän merkin johdosta tuotiin hänelle
kaukoputki, jonka hän asetti erään hänen luoksensa juosseen, onnellisen
pashin selälle ja alkoi katsella toiselle puolen. Sitte hän syventyi
tutkimaan kartan lehteä, joka oli levitetty puunrunkojen väliin.
Päätään nostamatta hän virkkoi jotain ja samassa läksi kaksi
adjutanttia ratsastamaan puolalaisten ulanien luo.

-- Mitä? Mitä hän sanoi? -- kyseltiin puolalaisten ulanien riveissä,
kun toinen adjutanteista oli saapunut heidän luokseen.

Oli käsketty etsiä kahlauspaikka ja mennä toiselle puolelle jokea.
Puolalainen ulani-eversti, kaunis, vanha mies, joka punastui ja
sotkeutui sanoissaan mielenliikutuksen tähden, kysyi adjutantilta,
sallittaisiko hänen uida ulanineen joen poikki kahlauspaikkaa
etsimättä. Kauhun kalpeus kasvoilla siitä, että ei sallittaisi, pyysi
hän, kuten pyytää poika lupaa saada nousta hevosen selkään, että hänen
suotaisiin uida joen yli keisarin nähden. Adjutantti sanoi, että
keisari ei luultavasti tule tyytymättömäksi semmoisesta ylenpalttisesta
alttiuden osotuksesta.

Tuskin oli adjutantti saanut sanotuksi tämän, kun viiksevä upseeri
onnellisin kasvoin ja säihkyvin silmin kohotti miekkansa ylös ja huusi:
"_vivat_!" sekä samassa komensi ulanit seuraamaan itseään, kannusti
hepoaan ja ratsasti rannalle. Tuimana työnsi hän murjoutunutta
hevostaan jokeen, pulskahti veteen ja otti suunnan suoraan virran
väkevintä juoksua kohti. Sadat ulanit kiidättivät perästä. Joen
keskellä ja vuolaimmalla paikalla oli kylmää ja kaameaa. Ulanit
tarttuivat toisiinsa kiinni, useita putoili selästä. Muutamia hevosia
hukkui, hukkui miehiäkin, vaan muut koettivat uida, ken satulassa, ken
hevosen harjassa riippuen. He koettivat uida suoraan toiselle rannalle
ja vaikka puolen virstan päässä oli ylimenopaikka, ylpeilivät he siitä,
että he uivat ja hukkuvat tähän jokeen sen miehen nähden, joka istui
puunrungolla, vaan joka ei edes katsonutkaan sitä, mitä he tekivät. Kun
adjutantti sitte sopivana hetkenä rohkeni huomauttaa keisarille
puolalaisten alttiudesta häntä kohtaan, nousi pieni, harmaanuttuinen
mies ylös ja kutsuttuaan luokseen Berthierin, hän alkoi tämän kanssa
kävellä edestakasin pitkin rantaa antaen määräyksiä ja toisinaan
tyytymättömästi vilkaisten uppoaviin ulaneihin, jotka siten häiritsivät
hänen ajatuksiaan.

Hänelle ei ollut uutta se vakaumus, että hänen läsnäolonsa maailman
kaikilla äärillä, Afrikasta hamaan Moskovan aroihin saakka, samalla
tavalla saa ihmiset haltioihinsa ja itsensä unohtamisen mielettömään
tilaan. Hän käski tuomaan ratsun ja läksi asemapaikkaansa.

Vähilleen 40 ulania hukkui jokeen, vaikka veneitäkin lähetettiin apuun.
Suurin osa kääntyi takasin lähtörannalle. Eversti ja jokunen muukin ui
ylitse ja vaivoin jaksoi nousta toiselle rannalle. Mutta heti kuivalle
päästyään huusivat he veden virtanaan valuessa likomäristä puvuista:
"_vivat_!" ja ihastuksissaan katsoivat siihen paikkaan, jossa Napoleon
oli seisonut, vaan joka nyt oli tyhjä. Ja onnellisina pitivät he
itseään tuona hetkenä.

Iltapuoleen Napoleon kahden muun määräyksen välillä, -- joista toinen
koski sitä, että kiiruimman kaupalla oli toimitettava käsille
vartavasten valmistetut venäläiset väärät rahat Venäjälle vietäviksi ja
toinen, että oli ammuttava eräs saksilainen, jolta tavatussa kirjeessä
oli huomattu olevan tietoja Ranskan armeijalle annetuista käskyistä, --
antoi kolmannen määräyksen siitä, että tarpeettomasti jokeen syössyt
puolalainen eversti on otettava jäseneksi kunnialegionaan (_légion
d'honneur_), jonka päämies Napoleon itse oli.

_Quos vult perdere -- dementat_.[8]



III.


Venäjän keisari oli tällä välin asunut toista kuukautta Vilnassa
sotaväen tarkastuksia ja harjotuksia pitäen. Ei ollut mitään valmista
sotaa varten, jota kaikki odottivat ja jonka valmistuksia varten
keisari oli saapunut Pietarista. Yhteistä toimintasuunnitelmaa ei
ollut. Horjuvaisuus siinä, mikä kaikista niistä suunnitelmista, joita
esitettiin, olisi hyväksyttävä, kasvoi vain kasvamistaan keisarin
kuukautisen olinajan kestäessä pääkortteerissa. Kolmessa armeijassa oli
kussakin eri ylipäällikkönsä, mutta kaikkien armeijojen yhteistä
päällikköä puuttui ja keisari itse ei ottanut tätä nimeä vastaan.

Kuta kauemmin keisari viipyi Vilnassa, sitä vähemmin valmistauduttiin
sotaan ja väsyttiin sitä odottamaan. Keisarin ympärillä olevien
henkilöiden kaikki harrastukset näyttivät tarkottavan vain sitä, että
hauskalla ajanvietolla saataisiin hallitsija unohtamaan uhkaava sota.

Monien tanssiaisten ja juhlien jälkeen puolalaisten ylimysten,
hoviherrojen ja hallitsijankin luona sai eräs hallitsijan puolalaisista
kenraali-adjutanteista kesäkuussa ajatuksen pitää hallitsijalle
päivälliset ja tanssiaiset kenraali-adjutanttien puolesta. Tämän tuuman
hyväksyivät kaikki ilomielin. Hallitsija ilmaisi suostumuksensa.
Kenraali-adjutantit keräsivät listoilla rahaa. Se henkilö, jonka
luultiin eniten miellyttävän hallitsijaa, oli pyydettävä kemujen
emännäksi. Kreivi Bennigsen, tilanomistaja Vilnan läänistä, tarjosi
maakartanonsa juhlaa varten ja kesäkuun 13 p:nä määrättiin pidettäväksi
tanssiaiset, päivälliset, huvimatkoja venheillä ja ilotulitus
Sakretissa, kreivi Bennigsenin maakartanossa.

Samana päivänä, jolloin Napoleon oli antanut käskyn mennä Niemenin yli
ja hänen etujoukkonsa kasakat karkotettuaan marssivat Venäjän rajan
yli, vietti Aleksanteri iltansa Bennigsenin huvilassa -- kemuissa,
jotka kenraali-adjutantit olivat toimittaneet.

Kemut olivat iloiset ja loistavat. Asiantuntijat sanoivat, että harvoin
oli kokoutunut yhteen paikkaan moista paljoutta kaunottaria. Kreivitär
Besuhova oli niiden muiden venäläisien naisien muassa, jotka olivat
saapuneet Pietarista Vilnaan, myöskin näissä kemuissa ja jätti varjoon
raskaalla, niin kutsutulla venäläisellä kauneudellaan hienostuneet
puolalaiset naiset. Hänet huomattiin ja hallitsija suvaitsi tanssia
hänen kanssaan.

Boris Drubetskoi oli jättänyt vaimonsa Moskovaan ja oli poikamiehenä
-- eli _en garçon_ kuten hän sanoi -- niin ikään läsnä näissä
tanssiaisissa ja vaikka hän ei ollutkaan kenraali-adjutantti, hän oli
pannut keräyslistaan suuren summan. Boris oli nyt rikas mies, hän oli
päässyt pitkälle suosiossa eikä hänen enää tarvinnut etsiskellä
suojelijoita vaan hän saattoi kohdella kaikkein ylhäisimpiäkin
ikätovereitaan vertaisinaan.

Kello kahdeltatoista yöllä tanssittiin yhä. Hélène jolla ei ollut
arvoistaan kavaljeeria ehdotti itse Borisille masurkkaa. He istuivat
kolmantena parina. Boris katseli kylmäverisesti Hélènen hohtavia
paljaita olkapäitä, jotka kohosivat tumman kultakoristeisen harsopuvun
keskeltä, ja kertoili vanhoista tuttavista samalla kun hän itsekään
tiedostamatta ja muiden huomaamatta ei hetkeksikään lakannut
tarkkailemasta samassa salissa olevaa keisaria. Tämä ei tanssinut.
Keisari seisoi ovella ja tämän tästä pysäytti jonkun ystävällisillä
lausahduksillaan, jollaisia hän yksin osasi käytellä.

Masurkan alkaessa Boris näki, että kenraali-adjutantti Balashef, yksi
keisarin kaikkein lähimmistä miehistä, meni hovietiketin vastaisesti
aivan keisarin viereen, joka sillä hetkellä keskusteli puolalaisen
naisen kanssa. Jatkettuaan hetken keskustelua naisen kanssa keisari
vilkaisi kysyvästi Balasheviin, nyökkäsi naiselle ja kääntyi sitten
Balashevin puoleen koska selvästikin tuntui tajuavan, että tällä täytyi
olla tärkeä syy käyttäytymiseensä. Heti kun Balashef alkoi puhua,
keisarin kasvoille ilmaantui hämmästys. Hän tarttui Balashevia
käsivarresta ja lähti kävelemään tämän kanssa salin poikki ja itsekään
tiedostamatta raivasi kummaltakin puoleltaan kolmisen syltä leveän
tyhjän tilan, josta ihmiset kaikkosivat sivummalle. Boris huomasi
Araktsejevin kiihtyneen ilmeen, kun keisari lähti menemään Balashevin
kanssa. Araktsejev katsoi kulmainsa alta keisariin ja punaista nenäänsä
tuhautellen erkani vierasjoukosta ikään kuin olisi odottanut keisarin
puhuttelevan häntä. (Boris tajusi, että Araktsejev oli Balasheville
kateellinen sekä tyytymätön siitä, että jokin ilmeisen tärkeä uutinen
tuli keisarin tietoon muuta tietä kuin hänen kauttaan.)

Mutta keisari ja Balashef kävelivät Araktsejevia huomaamatta
ulko-ovesta valaistuun puutarhaan. Miekkaansa kannatellen ja
kiukkuisesti ympärilleen vilkuillen Araktsejev seurasi heitä noin
kahdenkymmenen askeleen päässä.

Borisin jatkaessa masurkan kuvioiden tanssimista häntä koko ajan
kiusasi ajatus, minkä uutisen Balashef oli tuonut ja miten sen saisi
tietää ennen muita.

Tanssin vaiheessa, jossa hänen oli valittava daaminsa, hän kuiskasi
Hélènelle haluavansa ottaa kreivitär Pototskajan, joka taisi olla
parvekkeella, ja jalat parketilla liukastellen juoksi ovesta puutarhaan
mutta pysähtyi nähdessään keisarin nousevan Balashevin kanssa
terassille. Keisari ja Balashef kävelivät ovea kohti. Boris liikahti
hätäisesti, ikään kuin ehtimättä siirtyä sivummalle, painautui
kunnioittavasti ovenpieleen ja kumarsi.

Äänessään henkilökohtaisen loukkauksen kärsineen ihmisen kiihtymys
keisari lausui seuraavat sanat:

-- Tunkeutua nyt Venäjälle julistamatta sotaa. Minä suostun rauhaan
vasta kun yhtäkään aseistautunutta vihollista ei ole maani kamaralla,
hän sanoi. Boris sai vaikutelman, että keisarista oli miellyttävää
lausua nämä sanat: tämä oli tyytyväinen ajatuksensa ilmaisun muotoiluun
mutta tyytymätön siitä, että Boris kuuli hänen sanansa.

-- Mutta ei sanaakaan kenellekään! keisari lisäsi ja rypisti otsaansa.
Boris ymmärsi, että tämä koski häntä, ja hän sulki silmänsä ja painoi
päänsä. Keisari palasi saliin ja viipyi tanssiaisissa vielä puolisen
tuntia.

Boris käsitti, että tämä sanottiin hänelle ja silmänsä sulkien hän
hieman nyökäytti päätään. Hallitsija meni uudelleen saliin ja viipyi
kemuissa vielä puolisen tuntia.

Boris sai ensimäisenä kuulla tiedon ranskalaisten sotajoukkojen menosta
Niemenin yli ja tämän johdosta oli hänellä tilaisuus osottaa muutamille
ylhäisille henkilöille, että paljon muilta salattua on hänen
tiedossaan, jonka kautta hän pääsi yhä kohoamaan noiden henkilöiden
silmissä.

       *       *       *       *       *

Aavistamaton tieto ranskalaisten menosta Niemenin yli tulla tupsahti
sitäkin aavistamattomampana, kun odotus ei ollut kokonaiseen kuukauteen
käynyt toteen -- ja nyt se tuli keskellä kemuja! Hallitsija, jonka
valtasi ensi hetkenä tiedon saamisesta suuttumuksen ja loukkauksen
tunne, löysi tuon sittemmin kuuluisaksi tulleen lauselman, joka
miellytti häntä itseään ja täydelleen ilmaisi hänen tunteensa.
Palattuaan keinuista kotiinsa lähetti hallitsija kello kahden aikaan
yöllä hakemaan sihteeri Shishkovia ja käski tämän kirjottamaan
sotajoukoille päiväkäskyn ja maamarsalkalle, ruhtinas Saltykoville
reskriptin, johon hän nimenomaan vaati pantaviksi ne sanat, ettei hän
sovi, niin kauan kuin yksikään aseellinen ranskalainen on Venäjän
maalla.

Seuraavana päivänä kirjotettiin Napoleonille seuraava kirje:

    Monsieur mon frère. J'ai appris hier que malgré la loyauté avec
    laquelle j'ai maintenu mes engagements envers Votre Majesté, ses
    troupes ont franchis les frontières de la Russie, et je reçois à
    l'instant de Pétersbourg une note par laquelle le comte Lauriston,
    pour cause de cette agression, annonce que Votre Majesté s'est
    considérée comme en e'tat de guerre avec moi dès le moment où
    le prince Kourakine a fait la demande de ses passeports. Les
    motifs sur lesquels le duc de Bassano fondait son refus de les
    lui délivrer, n'auraient jamais pu me faire supposer que cette
    démarche servirait jamais de prétexte à l'agression. En effet
    cet ambassadeur n'y a jamais été autorisé comme il l'a déclaré
    lui-même, et aussitôt que j'en fus informé, je lui ai fait
    connaître combien je le désapprouvais en lui donnant l'ordre de
    rester à son poste. Si Votre Majesté n'est pas intentionnée de
    verser le sang de nos peuples pour un malentendu de ce genre et
    qu'elle consente à retirer ses troupes du territoire russe, je
    regarderai ce qui s'est passé comme non avenu, et un accommodement
    entre nous sera possible. Dans le cas contraire, Votre Majesté, je
    me verrai forcé de repousser une attaque que rien n'a provoquée de
    ma part. Il dépeni encore de Votre Majesté d'éviter a l'humanité
    les calamités d'une nouvelle guerre.

        Je suis, etc.

                                           (signé) _Alexandre_.[9]



IV.


Kesäkuun 13 p:nä kello 2 aikaan yöllä kutsui hallitsija luokseen
Balashevin ja luettuaan tälle kirjeensä Napoleonille, käski hän hänen
viemään kirjeen ja mieskohtaisesti antamaan sen Ranskan keisarille.
Balashevia lähettäessään toisti hallitsija hänelle uudestaan nuo sanat,
että hän ei sovi niin kauan kuin yksikään aseellinen vihollinen on
Venäjän maalla ja nämä sanat hän käski välttämättä sanomaan
Napoleonille. Hallitsija ei ollut kirjottanut näitä sanoja kirjeeseensä
Napoleonille, koska hän tahdillisena miehenä tunsi, ettei niitä sopinut
julaista sinä hetkenä, jolloin oli tekeillään viimeinen yritys sovinnon
solmimiseksi; kuitenkin käski hän nuo sanat ehdottomasti sanomaan
Napoleonille suullisesti.

Balashef läksi matkalle 13 ja 14 p:n välisenä yönä torventoitottajan ja
kahden kasakan seuraamana ja aamun sarastaessa saapui hän Rykontyn
kylään ranskalaisille etuvartioasemille Niemenin täänpuoleisella
rannalla. Hänet pysähdyttivät ranskalaiset ratsuvartijat.

Ranskalainen husarialiupseeri, jolla oli vaapukan värinen puku ja
pitkäkarvainen lakki päässä, huudahti lähenevälle Balasheville
pysähtymismerkin. Balashef ei paikalla pysähtynyt, vaan ratsasti käyden
tietä myöten lähemmä.

Aliupseeri ajoi kulmiaan rypistellen ja murahtaen jonkun kirosanan
hevosensa rinnan kiinni Balasheviin, tarttui miekkaan ja äkäisesti
karjuen kysyi venäläiseltä kenraalilta, oliko hän kuuro, kun ei
kuullut, mitä hänelle sanottiin. Balashef mainitsi nimensä. Aliupseeri
lähetti sotamiestä myöten sanan upseerille.

Aliupseeri alkoi Balashevista välittämättä puhella toveriensa kera
rykmenttinsä asioista eikä katsonut venäläiseen kenraaliin.

Balashevista tuntui luonnottoman kummalliselta nähdä siinä edessään,
venäläisellä maaperällä raa'an voiman kohtelevan itseään vihamielisesti
ja vieläpä töykeästi vaikka hän oli niin lähellä korkeinta valtaa ja
mahtavuutta, vasta kolme tuntia sitte puhellut hallitsijansa kanssa ja
yleensä oli asemassa, jossa hän oli tottunut saamaan kunnioitusta.

Aurinko alkoi juuri yletä pilvien peitosta. Ilmassa oli raitis tuntu ja
kasteen tuoksu. Kylästä ajettiin tietä pitkin karjaa. Niityiltä pyrähti
toinen toisensa perästä kuin kuplat veden pinnalle leivoja iloisesti
lirittäen.

Balashef silmäili ympärilleen odotellessaan upseerin tuloa kylästä.
Venäläiset kasakat ja torventoitottaja sekä ranskalaiset husarit loivat
silloin tällöin toisiinsa äänettömän katseen.

Ranskalainen husari-eversti saapui kylästä, nähtävästi suoraapäätä
vuoteeltaan, kauniilla, kylläisellä, harmaalla hevosella mukanaan kaksi
husaria. Upseeri, sotamiehet ja heidän hevosensa olivat tyytyväisen ja
keikarimaisen näköisiä.

Tämä oli vielä sitä sodan alkuaikaa, jolloin joukot olivat täydessä
kunnossa, heidän toimintansa pelkkää tarkastuskatselmusta, puvuissa
vain korea sotaisuuden leima ja mielissä sen iloisuuden ja
yrittelijäisyyden tunne, joka on aina huomattavissa sodan alkupuolella.

Ranskalaisen everstin oli vaikea pidättää haukotustaan, mutta hän oli
kohtelias ja nähtävästi käsitti täydelleen Balashevin merkityksen. Hän
vei hänet sotamiestensä ohi ketjun taa ja ilmotti täällä, että hänen
halunsa tulla esitetyksi keisarille tulee luultavasti heti täytetyksi,
koska keisarillinen kortteeri, mikäli hän tiesi, ei ollut etäällä.

He ajoivat Rykontyn kylän läpi ranskalaisten hevosparvien, vartijoiden
ja sotamiesten ohi, jotka tekivät kunniaa everstilleen ja uteliaina
tähystelivät venäläisiä pukuja. Viimein he saapuivat kylän toiseen
laitaan. Everstin sanojen mukaan majaili kahden kilometrin päässä
divisioonan päällikkö, joka ottaa vastaan Balashevin ja toimittaa hänet
perille.

Aurinko oli jo ylhäällä ja loi kimaltelevat säteensä vihreille
nurmille.

Tuskin olivat he ehtineet erään töyräällä olevan majatalon taa, kun he
näkivät vastassaan töyrään rinteellä parven ratsastajia, joiden
etunenässä ajoi pikimustalla hevosella auringon säteistä välkkyvin
valjain kookas mies, päässä töyhtölakki, mustan tukan kiemurat
harteilla hulmuten, päällä punainen mantteli ja pitkät sääret etunojaan
pinnistettyinä, kuten ranskalaisten on tapa ratsastaa. Tämä mies ajoi
neliä Balashevia vastaan hulmuavin höyhenin ja kesäkuun kirkkaan
auringon säteistä kimaltelevin jalokivin ja kultaisin koristenauhoin.

Balashef oli saapunut kahden hevosen pituuden päähän vastaansa
nelistävästä ratsastajasta, jonka kasvoilla lepäsi teatterimaisen
juhlallinen leima ja asuna kuulsivat rannerenkaat, höyhenet,
kaulaketjut ja kulta, kun Jullner, ranskalainen eversti,
kunnioittavasti kuiskasi: "_le roi de Naples_"[10] Tämä oli todellakin
Murat. jota nimitettiin Neapelin kuninkaaksi. Vaikka oli aivan
käsittämätöntä, miksi hän oli Neapelin kuningas, nimitettiin häntä
kuitenkin siksi ja ollen itsekin siitä vakuutettu oli hänellä entistään
juhlallisempi ja arvokkaampi muoto. Hän oli niin varmasti vakuutettu
siitä, että hän todellakin on Neapelin kuningas, että kun hänen
kävellessään puolisoineen Neapelin kadulla lähtönsä edellisenä päivänä
kaupungista muutamat italialaiset huusivat hänelle: "_viva il re_!"[11]
sanoi hän surullisesti hymyillen puolisolleen: "_très malheureux, ils
ne savent pas que je les quitte demain_!"[12]

Mutta vaikka hän vahvasti uskoikin, että hän oli Neapelin kuningas ja
että häntä säälitti hylkäämiensä alamaisten syvä suru, niin hän viime
aikoina, sen jälkeen kun hänen oli käsketty astua palvelukseen ja
etenkin sen jälkeen, kun hän oli tavannut Napoleonin Danzigissa,
jolloin keisarillinen lanko oli hänelle sanonut: "_je vous ai fait roi
pour régner à ma manière, mais pas à la votre_"![13] -- kävi hän
iloisesti käsiksi tuttuun toimeensa ja kylläiseksi syöneen, mutta ei
pahasti lihoneen hevosen lailla, joka tuntee olevansa valjaissa, alkoi
teutaroida aisoissa, koristella itseään mitä kirjavimmin ja kalleimmin
ja ratsastella iloisena ja tyytyväisenä Puolan teitä itsekään
tietämättä, mihin ja miksi.

Huomattuaan venäläisen kenraalin kiemautti hän kuninkaallisen
juhlallisesti päänsä taapäin, jolloin harteille valuva tukka heilahti,
ja loi kysyvän katseen ranskalaiseen everstiin. Eversti ilmotti
kunnioittavasti Hänen Majesteetilleen Balashevin tarkotuksen, mutta
sukunimeä ei osannut ääntää.

-- _De Bal-machève!_ -- sanoi kuningas rohkeasti voittaen vaikeuden,
joka oli haitannut everstiä, -- _charmé de faire votre connaissance,
général_,[14] -- lisäsi hän kuninkaallisen armollisella
kädenliikkeellä.

Niin pian kuin kuningas alkoi puhua kovalla äänellä ja nopeasti, ei
hänessä huomannut jälkeäkään kuninkaallisesta arvokkuudesta, vaan hänen
esiintymisensä siirtyi hänen itsensä sitä huomaamatta hyväntahtoisen,
tuttavallisen seurustelun piiriin. Hän laski kätensä Balashevin ratsun
kaulalle.

-- _Eh bien, général, tout est à la guerre, à ce qu'il parait_,[15] --
sanoi hän aivan kuin valitellen tapausta, jota hän ei kyennyt
arvostelemaan.

-- _Sire_, -- vastasi Balashef, -- _l'Empereur mon maître ne désire
point la guerre, et comme Votre Majesté le voit_,[16] -- puheli
Balashef käyttäen kaikkia _Votre Majestén_ muotoja puhuessaan henkilön
kanssa, jolle tämmöinen arvonimi on vielä uutta.

Muratin kasvoilta loisti tyhmä tyytyväisyys sillä aikaa, kun hän
kuunteli _monsieur de Balachoff_.[17] _Ho royauté oblige_[18]
kuninkaana ja liittolaisena hän tunsi tarvetta keskustella Aleksanterin
lähettilään kanssa valtakunnallisista asioista. Hän laskeutui ratsulta
ja tartuttuaan Balashevin kainaloon ja siirryttyään muutaman askeleen
syrjemmä kunnioittavasti odottavasta seurueestaan hän alkoi kävellä
hänen kanssaan edestakasin koko ajan koettaen puhua merkitsevästi. Hän
huomautti siitä, että keisari Napoleon oli loukkautunut vaatimuksesta
poistaa sotajoukot Preussista ja erittäinkin, kun tuo vaatimus oli
tehty kaikkien tieten ja kun sillä oli loukattu Ranskan arvoa.

Balashef sanoi, ettei vaatimuksessa ollut mitään loukkaavaa, koska...
Murat keskeytti hänet.

-- Te siis ette pidä syypäänä Aleksanteria? -- sanoi hän äkkiä suopean
tyhmästi hymyillen.

Balashef mainitsi, mistä syystä hän tosiaankin oletti, että sodan
alkaja oli Napoleon.

-- _Ek, mon cher général_, -- keskeytti Murat hänet taas, -- _je désire
de tout mon coeur, que les Empereurs s'arrangent entre eux, et que la
guerre commencée malgré moi se termine le plus tôt prosible_,[19] --
sanoi hän sellaisten palvelijoiden puhelutavalla, jotka tahtovat pysyä
hyvinä ystävinä, vaikka heidän herransa ovatkin riidassa.

Sitte hän siirtyi kyselemään suuriruhtinaasta, tämän terveydestä ja sen
ajan muistoista, jonka hän oli hauskasti ja iloisesti viettänyt viime
mainitun kanssa Neapelissa. Mutta yht'äkkiä, ikäänkuin muistaen
kuninkaallisen arvonsa oikaisi Murat vartalonsa, otti saman asennon,
jossa hän oli seissut kruunauksessa ja sanoi oikealla kädellään
viittoen:

-- _Je ne vous retiens plus, général; je souhaite le succès de votre
mission_[20] -- ja punaisen manttelin heiluessa, sulkien ja kalliiden
korujen kimaltaessa hän poistui kunnioittavasti odottavaan
seurueeseensa.

Balashef ratsasti edelleen ja otaksui Muratin sanoista päättäen
hyvinkin pian tulevansa esitetyksi itselleen Napoleonille. Mutta
Napoleonin pikaisen tapaamisen asemasta pidättivät häntä Davoustin
jalka-armeijaosaston vartiomiehet seuraavan kylän luona, kuten
etujoukkoketjussakin ja vasta kun armeijaosaston komentajan adjutantti
oli kutsuttu paikalle, vei tämä hänet kylään marsalkka Davoustin luo.



V.


Davoust oli keisari Napoleonin Araktshejef -- ei pelkuri Araktshejef,
vaan yhtä säntillinen, ankara ja kykenemätön ilmaisemaan
uskollisuuttaan muuten kuin ankaruudella.

Valtionelimistön koneistossa tarvitaan tämmöisiä miehiä, kuten
tarvitaan susia luonnon elimistössä. Ja aina niitä on, aina niitä
ilmestyy ja pysyy näyttämöllä, niin luonnottomalta kuin heidän
olemisensa ja läheisyytensä hallituksen ylimpään päähän tuntuukin. Vain
tämän välttämättömyyden kautta on selitettävissä se, että ankara ja
sivistymätön Araktshejef, joka omin kourinsa oli kiskonut krenatöriä
viiksistä, joka hermojensa heikkouden tähden ei voinut nähdä vaaraa ja
joka ei ollut mikään hovimies, voi pysyä semmoisessa vallassa ja
voimassa Aleksanterin ritarillisen jalon ja hellän luonteen
lähettyvillä.

Balashef tapasi marsalkka Davoustin maalaismökin aitasta, jossa hän
istui pienellä tynnörillä ja oli kirjotustöissä (hän tarkasti tilejä).
Adjutantti seisoi vieressä. Oli kyllä ollut mahdollista löytää
parempikin asunto, mutta marsalkka Davoust oli niitä miehiä, jotka
vallanvasten asettavat itsensä elämän synkimpiin oloihin sitä varten,
että heillä olisi oikeus olla synkkiä. Samasta syystä he myöskin
toimivat joutuin ja itsepintaisesti. "Kuinka tässä voisi ajatella
elämän onnellista puolta, kun minä, kuten näette, istun tynnörillä
likaisessa aitassa ja työskentelen", puhui hänen kasvojensa ilme.
Tämmöisten henkilöiden suurin tyydytys ja tarve on siinä, että kun he
tapaavat elämää vilkastavia, elostavia kohtia, he heittävät tuota
elostumista vasten silmiä omalla synkällä, itsepintaisella
työteliäisyydellään. Tämmöistä tyydytystä nautti Davoust, kun hänen
luokseen tuotiin Balashef. Yhä syvemmälle upposi hän työhönsä, kun
venäläinen kenraali astui sisään ja vilkaistuaan silmälasiensa yli
Balashevin kasvoihin, joilla kuvastui eloisuutta ihanan aamun ja
Muratin kanssa tapahtuneen keskustelun vaikutuksesta, ei hän noussut
seisomaan, ei edes hievahtanutkaan, vaan entistä enemmän rypistelihe ja
hymähti ilkeästi.

Kun Davoust huomasi, että hänen vastaanottonsa nosti Balashevin
kasvoille tyytymättömän ilmeen, nosti hän päätään ja kysyi kylmästi,
mitä hän tahtoi.

Arvellen, että häntä kohdeltiin tällä tavoin vain sen tähden, ettei
Davoust tiennyt, että hän oli keisari Aleksanterin kenraali-adjutantti,
vieläpä hänen edustajansa Napoleonin edessä, kiiruhti Balashef
ilmaisemaan arvonsa ja tarkotuksensa. Mutta vastoin hänen odotustaan
muuttui Davoust vielä tylymmäksi ja raaemmaksi.

-- Missä teidän pakettinne on? -- kysyi hän. -- _Donnez le moi, je
l'enverrai à l'Empereur_.[21]

Balashef virkkoi, että hän on saanut käskyn antaa sen mieskohtaisesti
itselleen keisarille.

-- Teidän keisarinne käskyt täytetään teidän armeijassanne, vaan
täällä, -- sanoi Davoust, -- teidän on tehtävä, niin kuin täällä
käsketään.

Ja aivan kuin antaakseen venäläisen kenraalin yhä enemmän tuta sitä,
että hän on riippuvainen raa'asta voimasta, lähetti Davoust
adjutanttinsa hakemaan päivystäjää.

Balashef veti esille paketin, jossa oli hallitsijan kirje ja pani sen
pöydälle, jona oli kahden tynnyrin päälle kaadettu ovi törröttävine
saranoineen. Davoust otti kirjeen ja luki osotekirjotuksen.

-- Teillä on täysi oikeus osottaa tai olla osottamatta minulle
kunnioitusta, -- sanoi Balashef. -- Mutta sallikaa minun huomauttaa
teille, että minulla on kunnia omistaa Hänen Majesteettinsa
kenraali-adjutantin arvo.

Davoust katsahti häneen mitään virkkamatta ja nautti vain Balashevin
kasvoille kohahtaneesta harmista ja hämmästyksestä.

-- Teille osotetaan sitä, mitä teille tulee osottaa, -- sanoi hän ja
pistettyään kirjeen taskuunsa läksi aitasta.

Hetken kuluttua tuli marsalkan adjutantti herra de Castre ja saattoi
Balashevin häntä vasten varattuun huoneeseen.

Balashef söi samana päivänä päivällistä marsalkan kanssa aitassa
samaisella ovipöydällä.

Seuraavana päivänä oli Davoust aikaiseen valveilla. Hän kutsutti
Balashevin luokseen ja ilmotti jyrkästi, että hän pyytää häntä pysymään
täällä, liikkumaan tavarakuormien mukana, jos hän saa siihen käskyn ja
olemaan puhelematta kenenkään muun paitsi herra de Castren kanssa.

Neljä päivää kestäneen yksinäisyyden, ikävän ja vallanalaisuutensa ja
mitättömyytensä tuntemisen jälkeen, joka painoi häntä sitäkin kovemmin,
kun hän äsken oli ollut keskellä vallan mahtavuutta, muutamien matkojen
jälkeen marsalkan tavaroiden mukana ranskalaisten joukkojen kanssa,
jotka olivat vallanneet koko seudun, tuotiin Balashef Vilnaan, joka nyt
oli ranskalaisten vallassa, samalle portille, jonka kautta hän neljä
päivää sitte oli lähtenyt matkalleen.

Seuraavana päivänä saapui Balashevin luo keisarillinen kamariherra
_monsieur_ de Turenne ja ilmaisi hänelle, että keisari Napoleon
suvaitsee ottaa hänet puheilleen.

Neljä päivää sitte oli sen talon luona, jonne Balashef nyt vietiin,
seisonut Preobrashenskin rykmentin vartiosotilaita. Nyt seisoi siinä
kaksi ranskalaista krenatöriä rinnan kohdalta avoimissa, sinisissä
puvuissa ja pitkäkarvaiset lakit päässä, saattoparvi husareja ja
ulaneja sekä loistava seurue adjutantteja, paashia ja kenraaleja, jotka
odottivat Napoleonin ilmestymistä rappujen edessä seisovan ratsun ja
hänen mamelukkinsa Rustanin ympärillä. Napoleon otti Balashevin vastaan
samassa talossa Vilnassa, josta Aleksanteri oli hänet lähettänyt.



VI.


Vaikka Balashef olikin tottunut hovin juhlallisuuteen, hämmästytti
häntä Napoleonin hovin loisto ja uhkeus.

Kreivi Turenne vei hänet suureen vastaanottohuoneeseen, jossa oli
odottamassa paljo kenraaleja, kamariherroja ja puolalaisia ylimyksiä,
joita Balashef oli nähnyt useita Aleksanterin hovissa. Duroc sanoi,
että keisari Napoleon ottaa vastaan venäläisen kenraalin ennen
ratsastusmatkaansa.

Muutaman hetken odotuksen perästä saapui suureen vastaanottohuoneeseen
päivystävä kamariherra, joka kohteliaasti kumarrettuaan Balasheville
pyysi tätä tulemaan jälestään.

Balashef astui pieneen odotushuoneeseen, josta yksi ovi vei
kabinettiin, siihen samaan kabinettiin, josta Venäjän keisari oli hänet
lähettänyt. Parisen minuuttia odotti Balashef. Oven takaa kuului
rivakoita askelia. Kummatkin ovipuolet avautuivat yhdellä
vilahduksella, kaikki hiljeni, sitte kaikui kabinetista toisien, lujien
ja päättävien askelten ääntä: se oli Napoleon.

Hän oli vast'ikään päättänyt pukeutumisensa ratsastusmatkaa varten.
Hänellä oli sininen puku, auki valkeiden liivien kohdalta, jotka
verhosivat pyöreätä vatsaa, valkeat säämyskähousut kiinteinä lyhyiden
jalkojen lihavissa reisissä ja ratsusaappaat jalassa. Lyhyt tukka oli
nähtävästi äsken kammattu, mutta yksi hiuskiemura oli laskeutunut alas
keskelle leveää otsaa. Hänen valkea, paksu niskansa erosi räikeästi
nutun mustasta kauluksesta; hän tuoksui odekolonille. Nuorehkoilla,
täyteläisillä kasvoilla, joista leuka jykevänä pisti ulos, kuvastui
armollinen, majesteetillinen keisarin tervehdys.

Hän astui nopeasti joka askeleella hieman hytkyen ja pää jonkunverran
takakenossa. Koko hänen lihottuneella, lyhyellä vartalollaan leveine,
paksuine harteineen ja väkisin eteenpäin painuneine vatsoineen ja
rintoineen oli se komea, arvokas muoto, jonka saavuttavat hienoissa
oloissa asuvat neljänkymmenen vuotiset ihmiset. Sitä paitsi huomasi,
että hän oli tänään mitä parhaimmalla tuulella. Balashevin syvään,
kunnioittavaan kumarrukseen hän nyökäytti päätään ja astuttuaan hänen
luokseen alkoi heti puhelun, kuten henkilö, jolle jokainen tuokio
ajastaan on kallis ja joka ei ryhdy valmistelemaan puhettaan, vaan joka
on varma siitä, että hän aina sanoo hyvin ja sen, mikä on sanottava.

-- Hyvää päivää, kenraali! -- sanoi hän. -- Sain keisari Aleksanterin
kirjeen, jonka te toitte ja minulla on suuri ilo nähdä teidät. -- Hän
katsahti Balashevin kasvoihin suurilla silmillään, vaan samassa alkoi
katsoa hänen ohitsensa.

Huomasi heti, ettei häntä Balashevin persoona huvittanut vähän vähää.
Näki, että vain se, mikä liikkui _hänen_ sisässään, oli hänelle kaikki
kaikessa. Kaikella sillä, mikä oli ulkopuolella häntä, ei ollut häneen
nähden mitään merkitystä, sillä kaikki maailmassa, kuten hänestä
tuntui, riippui yksistään hänen tahdostaan.

-- En halua enkä ole halunnut sotaa, -- sanoi hän, -- mutta minut on
siihen pakotettu. Olen _nytkin_ (hän lausui tämän sanan painavasti)
valmis ottamaan vastaan kaikki selitykset, jotka te voitte minulle
antaa.

Ja hän alkoi selvästi ja lyhyesti esittää syitä tyytymättömyyteensä
Venäjän hallitusta kohtaan. Siitä maltillisen tyynestä sävystä, jolla
Ranskan keisari puhui, päätti Balashef varmasti, että hän halusi rauhaa
ja aikoi ryhtyä keskusteluihin.

-- _Sire! L'Empereur, mon maître_[22] -- alkoi Balashef ammoin opitun
puheensa, kun Napoleon puheensa lopetettuaan katsahti kysyvästi
venäläiseen lähettilääseen. Mutta keisarin silmien häneen kohdistama
katse vei hänet hämilleen. Oli kuin olisi Napoleon sanonut Balashevin
pukua ja miekkaa silmäillen ja tuskin huomattava hymy huulien pielissä;
"olette hämillänne -- laittakaa itsenne kuntoon".

Balashef laittoi ja alkoi puhua. Hän sanoi, ettei keisari Aleksanteri
pitänyt riittävänä syynä sotaan sitä, että Kurakin oli vaatinut takasin
valtakirjansa, että Kurakin oli menetellyt niin omasta mielijohteestaan
ja hallitsijan suostumuksetta, ettei keisari Aleksanteri halunnut sotaa
ja ettei Englannin kanssa ollut minkäänlaista yhteyttä.

-- Ei _vielä_, -- huomautti Napoleon väliin ja aivan kuin peläten
antautuvansa tunteensa valtaan hän rypisti kasvojaan ja hieman
nyökäytti päätään merkiksi siitä, että Balashef saa jatkaa.

Puhuttuaan kaiken sen, mikä hänen oli käsketty puhumaan, sanoi
Balashef, että keisari Aleksanteri toivoi rauhaa, mutta ei ryhdy
keskusteluihin muuten kuin sillä ehdolla, että... Tässä Balashef
hämmentyi: hänelle muistuivat mieleen ne sanat, joita keisari
Aleksanteri ei ollut kirjottanut kirjeeseen, vaan jotka hän oli
käskenyt ehdottomasti panna Saltykovin reskriptiin ja jotka hän oli
käskenyt Balashevin kertomaan Napoleonille. Balashef muisti nämä sanat:
"niin kauan kuin ei ainoatakaan aseellista vihollista ole Venäjän
maalla", mutta jokin sekava tunne pidätti häntä. Hän ei voinut sanoa
noita sanoja, vaikka tahtoikin. Hän sotkeutui ja sanoi: "ehdolla, että
ranskalaiset joukot peräytyvät Niemenin taa".

Napoleon huomasi Balashevin hämmennyksen tämän sanoessa viimeisiä
sanojaan: hänen kasvonsa vavahtivat, vasemman jalan pohe alkoi
tahdikkaasti väristä. Paikaltaan liikahtamatta alkoi Napoleon puhua
entistä kovemmalla ja nopeammalla äänellä. Puheen kestäessä loi
Balashef useita kertoja silmänsä alas ja tahtomattaan katsoi Napoleonin
vasemman jalan pohkeen väräjämistä, joka kiihtyi sitä mukaa, kuin hän
korotti ääntään.

-- Minä haluan rauhaa yhtä paljon kuin keisari Aleksanteri, -- alkoi
hän. -- Enkö ole kahdeksantoista kuukauden aikana tehnyt kaikkea,
saadakseni sen aikaan? Kahdeksantoista kuukautta olen odotellut
selityksiä. Mutta mitä minulta vaaditaan keskustelujen alkamiseksi? --
sanoi hän kulmiaan rypistäen ja tehden pienellä, valkealla, lihavalla
kädellään kiivaan kysyvän liikkeen.

-- Joukkojen siirtymistä Niemenin taa, hallitsija, -- sanoi Balashef.

-- Niemenin taa? -- toisti Napoleon. -- Nyt te siis tahdotte, että
peräydyttäisiin Niemenin taa -- ainoastaanko Niemenin taa? -- toisti
Napoleon katsahtaen suoraan Balashevin silmiin.

Balashef kumarsi kunnioittavasti.

-- Sen sijaan, että neljä kuukautta sitte oli vaadittu peräytymistä
Pommerista, vaaditaan nyt peräytymistä vain Niemenin taa. -- Napoleon
pyörähti nopeasti ja alkoi kävellä pitkin huonetta.

-- Te sanotte, että minua vaaditaan peräytymään Niemenin taa, jotta
keskustelut voitaisiin alkaa. Mutta minua vaadittiin samalla tavalla
kaksi kuukautta sitte peräytymään Oderin ja Veikselin taa ja siitä
huolimatta te suostutte keskusteluihin.

Hän kulki ääneti yhdestä huoneen nurkasta toiseen ja pysähtyi sitte
uudelleen Balashevin eteen. Balashef huomasi, että Napoleonin vasen
jalka vapisi entistä kiihkeämmin ja kasvot aivan kuin kivettyivät
ankarassa muodossaan. Vasemman pohkeensa värisemisen Napoleon tiesi.
"_La vibration de mon mollet gauche est un grand signe chez moi_",[23]
kertoi hän sittemmin.

-- Semmoisia ehdotuksia, kuin puhdistaa Oderin ja Veikselin seudut, voi
tehdä Badenin prinssille, vaan ei minulle, -- sanoi Napoleon melkein
huutamalla aivan odottamatta itselleenkin. -- Antakaa te minulle vaikka
Pietari ja Moskova, en noihin ehtoihin suostuisi. Te sanotte, että minä
aloin tämän sodan! Vaan kuka ensimäisenä saapui armeijaan? Keisari
Aleksanteri, vaan en minä. Ja te ehdotatte minulle keskusteluja,
silloin kun minä olen kuluttanut miljoonia, kun te olette liitossa
Englannin kanssa ja kun teidän asemanne on huono. Te esitätte minulle
keskusteluja! Mikä on teidän liittonne tarkotus Englannin kanssa? Mitä
se on teille antanut? -- puhui hän nopeasti ja nähtävästi ohjaten
puheensa siten, että vain saisi todistaa oman oikeutensa ja oman
voimansa ja toiselta puolen Aleksanterin oikeudettomuuden ja erehdykset
eikä ollenkaan haluten lausua mitään rauhan solmimisesta tai pohtia sen
mahdollisuutta.

Hän oli alkanut puheensa nähtävästi siinä tarkotuksessa, että osottaisi
asemansa edullisuuden ja että hän siitä huolimatta hyväksyy
keskustelujen alkamisen. Mutta mitä enemmän hän puhui, sitä vähemmin
hän kykeni hallitsemaan puhettaan.

Nyt tarkotti hänen puheensa nähtävästi kokonaan sitä, että vain olisi
voinut kohottaa itseään ja loukata Aleksanteria eli tehdä juuri se,
mitä hän vastaanoton alussa oli kaikista vähimmin tahtonut.

-- Kerrotaan, että te olette tehneet rauhan Turkin kanssa?

Balashef nyökäytti päätään myöntävästi.

-- Rauha on tehty... -- alkoi hän.

Mutta Napoleon ei antanut hänen puhua. Näytti, että yksistään hän itse
tarvitsi puhua ja hän jatkoi sillä kaunopuheisuudella ja avoimella
ärtyisyydellä, johon hemmotellut ihmiset ovat taipuvaisia.

-- Tiedän kyllä, että olette tehneet rauhan Turkin kanssa, mutta ette
ole saaneet Moldauta ettekä Valakiaa. Vaan minä olisin antanut teidän
hallitsijallenne nuo maakunnat, kuten annoin hänelle Suomenkin.
Niin, -- jatkoi hän, -- minä lupasin ja olisin antanutkin keisari
Aleksanterille Moldaun ja Valakian, mutta nyt hän ei tule omistamaan
noita mainioita maakuntia. Hän olisi kuitenkin voinut yhdistää ne omaan
valtakuntaansa ja yhtenä hallituskautena hän olisi laventanut Venäjän
Pohjan lahden periltä aina Tonavan suulle saakka. Katarina Suuri ei
olisi saattanut tehdä enempää, -- puhui Napoleon tulistumistaan
tulistuen, kävellen huoneessa edestakasin ja toistaen Balasheville
melkein samat sanat, jotka hän oli Tilsitissä lausunut itselleen
Aleksanterille. -- _Tout cela il l'aurait dû à mon amitié. Ah! quel
beau règne, quel beau règne!_[24] -- toisti hän moneen kertaan,
pysähtyi, otti taskustaan kultaisen nuuskarasian ja veti siitä ahneesti
nenäänsä.

-- _Quel beau règne aurait pu être celui de l'empereur Alexandre!_[25]

Hän loi surkuttelevan katseen Balasheviin, ja kun Balashef oli
huomauttamaisillaan jotain, keskeytti hän tämän taas nopeasti.

-- Mitä sellaista hän on voinut haluta tai etsiä, jota hän ei olisi
löytänyt minun ystävyydessäni?... -- sanoi hän olkapäitään
epätietoisesti kohauttaen. -- Ei mitään, mutta hän on katsonut
parhaaksi ympäröidä itsensä minun vihollisillani -- ja keillä? --
jatkoi Napoleon. -- Hän on kutsunut luokseen Steinit, Armfeltit,
Bennigsenit, Wïntzingerodet. Stein on isänmaastaan karkotettu
kavaltaja; Armfelt on irstailija ja juonittelija; Wintzingerode Ranskan
karannut alamainen; Bennigsen jonkun verran sotaisempi mies kuin kaikki
muut, mutta siitä huolimatta kyvytön, joka ei osannut tehdä mitään
vuonna 1807 ja jonka pitäisi herättää Aleksanterissa pelottavia
muistoja... Otaksutaan, että he olisivat kykeneviä, silloin voisi heitä
käyttää, -- jatkoi Napoleon hädin tuskin ehtien pukea sanoiksi
tulvimalla tulvivia mietteitään, joista hän näki oikeutensa ja voimansa
(joka hänen käsityksensä kannalta oli sama asia) -- mutta he eivät ole
sitäkään: he eivät kelpaa sotaan eivätkä rauhaan! Barclayn sanotaan
olevan heistä toimeliaimman, mutta sitä minä en myönnä päättäen hänen
ensimäisistä liikkeistään. Mutta mitä ne tekevät, mitä tekevät kaikki
nuo hovilaiset? Pfuel esittelee, Armfelt riitelee, Bennigsen tarkastaa,
vaan Barclay, jonka pitäisi toimia, ei tiedä, mistä uskaltaisi alottaa.
Vaan aika kuluu eikä tuota mitään hyötyä. Ainoastaan Bagration on
sotilas. Hän on tosin typerä, mutta hänellä on kokemusta, silmämäärä ja
päättäväisyyttä... Ja mitä osaa näyttelee sitte teidän nuori
hallitsijanne tuossa viheliäisessä joukossa? He kietovat hänet
häpeällisiin selkkauksiin ja ajavat hänen niskoilleen edesvastuun
kaikesta, mitä on tapahtunut. _Un souverain ne doit être à l'armée que
quand il est général_,[26] -- sanoi hän nähtävästi kohdistaen nämä
sanat kuin taisteluvaatimuksena suoraan päin hallitsijan kasvoja.
Napoleon tiesi, että keisari Aleksanteri halusi olla sotapäällikkönä.

-- Nyt on jo kulunut viikkokausi siitä, kun alkoi sota, ettekä te ole
kyenneet puolustamaan Vilnaa. Te olette eristetyt kahteen osaan ja
karkotetut Puolan maakunnista. Teidän armeijanne napisee.

-- Päinvastoin, Teidän Majesteettinne, -- sanoi Balashef tuskin ehtien
muistaa kaikkea sitä, mitä hänelle sanottiin ja vaivoin jaksaen seurata
tuota sanojen ilotulitusta, -- sotaväki palaa halusta...

-- Minä tiedän kaikki, -- keskeytti Napoleon, -- minä tiedän kaikki ja
tiedän teidän pataljoonienne lukumäärän yhtä varmasti kuin omienikin.
Teillä ei ole sotaväkeä 200 tuhatta, vaan minulla on kolme vertaa
enemmän. Annan teille kunniasanan, -- sanoi Napoleon unohtaen, ettei
hänen kunniasanallaan voinut olla mitään merkitystä, -- annan teille
_ma parole d'honneur que j'ai cinq cent trente hommes de ce coté de la
Vistule_.[27] Turkkilaisista ei teille ole apua: he eivät kelpaa
mihinkään ja sen he ovat osottaneet solmimalla rauhan teidän kanssanne.
Ruotsalaiset taas -- heidän kohtalonsa on se, että heitä hallitsevat
hullut kuninkaat. Heidän kuninkaansa oli vähämielinen. He vaihtoivat
hänet ja ottivat toisen -- Bernadotten, joka heti menetti järkensä, sen
tähden että ainoastaan hullu ja ruotsalainen voi rakentaa liittoja
Venäjän kanssa.

Napoleon hymähti ilkeästi ja taasen nosti nuuskarasian sieramiensa
alle.

Balashef halusi vastata jokaiseen Napoleonin väitteeseen ja hänellä
olikin yhtä ja toista vastattavaa. Hän teki lakkaamatta liikkeitä,
kuten se, jota haluttaa jotain sanoa, mutta Napoleon myötäänsä
keskeytti hänet. Ruotsalaisten vihamielisyyttä vastaan aikoi Balashef
sanoa, että Ruotsi on saari, kun Venäjä on sen puolella, mutta Napoleon
huudahti vihaisesti tukehduttaakseen hänen äänensä. Napoleon oli siinä
ärtymyksen mielentilassa, jolloin täytyy puhua, puhua ja puhua vain
sitä varten, että todistaisi itselleen oman oikeutensa. Balashevin tuli
vaikea olla: lähettiläänä pelkäsi hän kadottavansa arvonsa ja sen
vuoksi tunsi hän pakkoa vastustaa, mutta ihmisenä hän lyyhistyi
henkisesti mitättömäksi Napoleonin aiheettoman vihan vimman edessä. Hän
tiesi, ettei yhdelläkään Napoleonin sanomalla sanalla ollut merkitystä
ja että hän tyynnyttyään itsekin häpeäisi niitä. Balashef seisoi silmät
maahan luotuina, katseli Napoleonin paksuihin, liikkuviin jalkoihin ja
koetti välttää hänen katsettaan.

-- Ja mitä välitän minä teidän liittolaisistanne? -- virkkoi Napoleon.
-- Minullakin on liittolaisia -- puolalaiset; heitä on 80 tuhatta ja he
tappelevat kuin pedot. Heitä tulee olemaan kolmatta sataa tuhatta.

Ja nähtävästi yhä enemmän kiivastuen siitä, että nyt hän ei puhunut
totta ja että Balashef nöyränä ja kohtaloonsa alistuen ääneti seisoi
entisessä asennossaan hänen edessään, pyörähti hän yht'äkkiä taapäin,
astui aivan Balashevin kasvojen eteen ja kiivaasti ja nopeasti
valkoisilla käsillään huitoen hän melkein ärjyi:

-- Tietäkää, että jos te horjutatte Preussia minua vastaan, niin
pyyhkäisen minä sen pois Europan kartalta, -- sanoi hän vihasta
kalpein, vääristynein kasvoin ja kiivaasti lyöden valkeaa kättään
toista vasten. -- Niin, minä viskaan teidät Dvinan ja Dnjeperin taa
ja pystytän uudelleen teitä vastaan sen seinän, jonka Europa
rikollisuudessaan ja tyhmyydessään salli hävittää. Siihen te joudatte,
sen te olette voittaneet, kun luovuitte minusta, -- sanoi hän ja kulki
ääneti muutamia kertoja lattian poikki paksuja olkapäitään nytkytellen.

Hän pani nuuskarasian liivinsä taskuun, otti sen uudestaan käsiinsä,
vei muutamia kertoja sieramiensa alle ja pysähtyi Balashevin eteen.
Vähään aikaan hän ei virkkanut mitään, katsoi vain ivallisesti
Balashevia silmiin, vaan sitte sanoi hiljaa:

-- _Et cependant quel beau règne aurait pu avoir votre maître!_[28]

Balashef tunsi, että hänen täytyy väittää vastaan ja hän sanoikin,
etteivät asiat Venäjän puolelta ollenkaan esiinny noin synkässä
valossa. Napoleon ei virkkanut mitään, katsoi vain ilkkuvasti häneen
eikä nähtävästi edes kuunnellutkaan häntä. Napoleon nyökäytti leppeästi
päätään aivan kuin sanoen: "tiedän, että teidän velvollisuutenne on
puhua noin, mutta te ette usko sitä itsekään, siitä olen minä saanut
teidät vakuutetuksi".

Balashevin puheen päätyttyä otti Napoleon nuuskarasiansa, veti nenäänsä
ja kopahutti pari kertaa jalallaan permantoon. Ovi avautui.
Kunnioittavasti kumarteleva kamariherra ojensi keisarille lakin ja
sormikkaat, toinen antoi nenäliinan. Heihin katsomatta kääntyi Napoleon
Balasheviin:

-- Vakuuttakaa minun puolestani keisari Aleksanterille, -- sanoi hän
lakkia ottaessaan, -- että olen edelleenkin hänen ystävänsä: minä
tunnen hänet perinpohjin ja pidän suuressa arvossa hänen korkeita
ominaisuuksiaan. _Je ne vous retiens plus, général, vous recevrez ma
lettre à l'Empereur_.[29]

Napoleon meni nopeasti ovelle. Odotushuoneesta hyöksähtivät kaikki
rappuja myöten alas.



VII.


Kaiken sen jälkeen, mitä Napoleon oli sanonut, noiden vihanpuuskien ja
viimeisten kuivasti lausuttujen sanojen jälkeen: "_je ne vous retiens
plus, général, vous recevrez ma lettre_", uskoi Balashef varmasti,
ettei Napoleon millään muotoa tahdo häntä tavata eikä edes nähdäkään
häntä -- loukattua lähettilästä ja varsinkin hänen säädyttömän
tulisuutensa näkijää. Mutta suureksi ihmeekseen sai Balashef Durocin
kautta samana päivänä kutsut keisarin päivällispöytään.

Päivällisillä oli Bessieres, Caulaincourt ja Berthier.

Napoleon otti Balashevin vastaan iloisen ja ystävällisen näköisenä.
Puhumattakaan siitä, että hänessä olisi huomannut kainostelua tai
moitteen merkkiä itselleen aamullisen äkäisyyden johdosta, koetti hän
päinvastoin saada Balashevia reippaalle tuulelle. Näkyi, että Napoleon
oli ammoin tullut vakaumukseen erehtyväisyytensä mahdottomuudesta ja
että hänen käsityksensä mukaan kaikki se, mitä hän teki, oli hyvää,
mutta ei hyvää siksi, että se vastasi hänen kuvitteluaan hyvän ja pahan
suhteesta, vaan siksi, että _hän_ sen teki.

Keisari oli erittäin iloisella päällä ratsastusmatkansa jälkeen
Vilnassa, sillä suuret kansajoukot olivat riemuiten ottaneet hänet
vastaan ja saattaneet pitkin katuja. Kaikkien niiden katujen
ikkunoihin, joiden kautta hän kulki, oli ripustettu mattoja, lippuja ja
hänen nimitaulujaan ja puolalaiset naiset huiskuttivat hänelle
tervehdykseksi liinojaan.

Napoleon asetti Balashevin päivällispöydässä viereensä ja kohteli häntä
ei ainoastaan ystävällisesti, vaan niin kuin olisi pitänyt
Balasheviakin omana hovimiehenään, henkilönä, joka hyväksyi hänen
suunnitelmansa ja aikeensa ja jonka piti iloita hänen menestyksestään.
Muun keskustelun ohessa hän alkoi puhua myöskin Moskovasta, kyseli
Balashevilta Venäjän pääkaupunkia eikä ainoastaan uteliaan matkailijan
tavoin, joka tiedustelee uusia seutuja, joissa hän aikoo käydä, vaan
aivan kuin vakuutettuna siitä, että Balashevin venäläisenä miehenä
pitäisi tuntea ääretöntä mielihyvää tuosta tiedustelusta.

-- Paljoko on Moskovassa asukkaita, paljoko taloja? Onko totta, että
Moskovaa kutsutaan _Moscou le sainte_![30] Paljoko kirkkoja on
Moskovassa? -- kyseli hän.

Ja vastaukseen, että kirkkoja on kolmatta sataa, sanoi hän:

-- Miksi mokoma paljous kirkkoja?

-- Venäläiset ovat hyvin uskonnollisia, -- vastasi Balashef.

-- Luostarien ja kirkkojen suuri paljous on muuten merkki siitä, että
kansa on takapajulla, -- sanoi Napoleon katsahtaen Caulaincourtiin,
miten tämä arvostelisi hänen väitettään.

Balashef rohkeni kunnioittavasti olla erimieltä Ranskan keisarin
käsityksestä.

-- Kussakin maassa ovat omat tapansa, -- sanoi hän.

-- Mutta ei missään muualla Europassa tavata semmoista, -- huomautti
Napoleon.

-- Anteeksi, Teidän Majesteettinne, -- sanoi Balashef, -- paitsi
Venäjällä on myöskin Espanjassa yhtä paljon luostaria ja kirkkoja.

Tätä Balashevin vastausta, jossa oli vihjaus ranskalaisten äskettäin
kärsimään tappioon Espanjassa, pidettiin erittäin sattuvana, kuten
Balashef kertoi, keisari Aleksanterin hovissa, mutta nyt Napoleonin
päivällispöydässä ei se ollut mistään kotosin ja haihtui
huomaamattomiin.

Herrojen marsalkkojen välinpitämättömistä ja kahdenvaiheilla olevista
kasvoista näki, etteivät he oivaltaneet, mikä vastauksessa oli
sukkelaa. "Jos siinä olikin jotain sukkelaa, niin emme sitä käsittäneet
tai se oli sitte kömpelö sukkeluus", puhuivat marsalkkojen kasvot. Niin
vähän välitettiin Balashevin vastauksesta, ettei Napoleon sitä edes
huomannutkaan ja hän kysyi Balashevilta huolettomasti, minkä kaupunkien
kautta meni täältä tie Moskovaan. Balashef, joka koko päivällisten ajan
oli hyvin varuillaan, vastasi, että _comme tout chemin mène à Rome,
tout chemin mène à Moscou_,[31] että on koko joukko teitä ja että
"niiden eri teiden joukossa on tie _Pultavaan_, jonka Kaarle XII
oli valinnut", -- sanoi Balashef ja vasten tahtoaan hätkähti
tyytyväisyydestä onnistuneen vastauksensa johdosta. Vaan eipä oikein
ehtinyt sanoa viimeisiä sanoja Balashef, kun Caulaincourt samassa
rupesi puhelemaan Pietarista Moskovaan vievien teiden kehnoudesta ja
pietarilaisista muistoistaan.

Päivällisen jälkeen siirryttiin juomaan kahvia Napoleonin kabinettiin,
joka neljä päivää sitte oli ollut keisari Aleksanterin kabinettina.
Napoleon istuutui sevresiläistä kahvikuppiaan hämmentäen ja osotti
Balasheville tuolin, joka oli hänen vieressään.

Päivällisen jälkeen valtaa ihmisen eräänlainen mielentila, joka kaikkia
järkisyitä voimakkaimmin pakottaa hänet tuntemaan tyytyväisyyttä
itseensä ja pitämään kaikkia ystävinään. Napoleon oli nyt tuossa
mielentilassa. Hänestä tuntui, että hänen ympärillään oli henkilöjä,
jotka jumaloivat häntä. Hän oli vakuutettu, että Balashevkin hänen
päivällistensä jälkeen oli hänen ystävänsä ja jumaloitsijansa. Napoleon
kääntyi häneen miellyttävästi, vain hieman ivallisesti hymyillen.

-- Tämä on sama huone, kuten minulle on kerrottu, jossa keisari
Aleksanteri asui. Eikö teistä tunnu omituiselta, kenraali? -- sanoi hän
nähtävästi epäilemättä, etteivät hänen sanansa miellyttäneet hänen
puhetoveriaan, koska ne todistivat hänen, Napoleonin, etevämmyyden
Aleksanterin rinnalla.

Balashef ei osannut virkkaa tähän mitään, vaan ääneti painoi päänsä
alas.

-- Niin, tässä huoneessa neuvotteli neljä päivää sitte Wintzingerode ja
Stein, -- jatkoi Napoleon terävästi, itsetietoisesti hymyillen. -- Yksi
asia on kuitenkin olemassa, jota minä en käsitä, -- sanoi hän, -- ja se
on se, että keisari Aleksanteri on koonnut ympärilleen kaikki minun
persoonalliset vihamieheni. Sitä minä en ... käsitä. Eikö hänen
mieleensä ole johtunut, että minä voin tehdä samoin? -- kysäsi hän
Balashevilta ja tämä muisto näytti sysäävän hänet takasin aamullisen
vihansa tuoreille jälille.

-- Ja tietäköön hän, että minä teen sen, -- sanoi Napoleon
nousten seisomaan ja tyrkäten kuppia kädellään. -- Minä ajan pois
Saksasta hänen württembergiläiset, badenilaiset ja weimarilaiset
sukulaisensa ... -- niin, minä ajan heidät. Valmistakoon hän heille
Venäjällä turvapaikan!

Balashef kumarsi päänsä alas ja osotti kasvoillaan, että hän haluaisi
lähteä ja kuunteli vain siksi, ettei hän voinut olla kuuntelematta,
mitä puhuttiin. Napoleon ei huomannut tätä. Hän ei kohdellut Balashevia
vihollisensa lähettiläänä, vaan ihmisenä, joka nyt oli täydellisesti
hänen vallassaan ja jonka täytyi iloita entisen herransa
halventamisesta.

-- Ja miksi keisari Aleksanteri on ottanut vastaan joukkojen
päällikkyyden? Mitä hyötyä siitä on? Sota on minun ammattini, vaan
hänen toimensa on -- hallita eikä komentaa sotajoukkoja. Miksi on hän
ottanut kannettavakseen semmoisen vastuunalaisuuden?

Taas otti Napoleon nuuskarasian, käveli ääneti jonkun aikaa lattialla,
vaan äkkiä astui Balashevin eteen ja hieman hymyillen sekä niin
vakuuttavasti, nopeasti ja kursailematta, kuin olisi tehnyt
Balasheville ei ainoastaan tärkeän, vaan myöskin mieleisen teon, hän
nosti kätensä neljäkymmenvuotisen venäläisen kenraalin poskelle,
tarttui korvaan ja nykäsi siitä keveästi hymähtäen ainoastaan
huulillaan.

"_Avoir l'oreille tirée par l'Empereur_"[32] pidettiin mitä suurimpana
kunniana ja armona Ranskan hovissa.

-- _Eh bien, vous ne dites rien, admirateur et courtisan de l'Empereur
Alexandre?_[33] -- sanoi hän, aivan kuin olisi ollut hassua olla hänen
näkyvissään jonkun muun paitsi hänen, Napoleonin, _courtisan_ ja
_admirateur_. -- Ovatko hevoset valjastetut kenraalille? -- lisäsi hän
hieman päätään nyökäten vastaukseksi Balashevin kumarrukseen. --
Antakaa hänelle minun hevoseni, hänellä on _pitkä matka_...

Balashevin tuoma kirje oli viimeinen Napoleonin kirje Aleksanterille.
Keskustelu kerrottiin Venäjän keisarille yksityiskohtiaan myöten ja
sota alkoi...



VIII.


Kun ruhtinas Andrei oli tavannut Pierren Moskovassa, matkusti hän
Pietariin asioille, kuten hän sanoi sukulaisilleen, itse teossa
kuitenkin kohdatakseen siellä ruhtinas Anatol Kuraginin, jota hänen
piti välttämättömästi tavata. Kuragin, jota hän Pietariin saavuttuaan
etsi, ei enää ollut kaupungissa. Pierre oli ilmottanut langolleen, että
ruhtinas Andrei matkusti häntä tapaamaan. Anatol Kuragin sai heti
sotaministeriltä virkamääräyksen ja matkusti Moldaun armeijaan. Tällä
matkallaan tapasi ruhtinas Andrei Pietarissa Kutusovin, entisen, häntä
kohtaan aina ystävällisen kenraalinsa, joka pyysi häntä lähtemään
yhdessä hänen kanssaan Moldaun armeijaan, jonka ylipäälliköksi vanha
kenraali oli nimitetty. Mutta kun ruhtinas Andrei määrättiin
palvelemaan pääkortteerin esikuntaan, matkusti hän Turkkiin.

Ruhtinas Andrei ei pitänyt sopivana vaatia Kuraginia kirjeellisesti
kaksintaisteluun. Antamatta uutta aihetta kaksintaisteluun piti
ruhtinas Andrei vaatimusta omalta puoleltaan semmoisena, joka olisi
saattanut kreivitär Rostovan huonoon huutoon ja sen tähden hän etsi
persoonallista kohtausta Kuraginin kanssa, ja tästä kohtauksesta luuli
hän saavansa uuden aiheen kaksintaisteluun. Mutta hänen ei onnistunut
tavata Turkinkaan armeijassa Kuraginia, joka kohta ruhtinas Andrein
saavuttua Turkin armeijaan oli lähtenyt takasin Venäjälle. Uudella
maaperällä ja uusissa elämänehdoissa alkoi ruhtinas Andreista elämä
tuntua keveämmältä. Sen jälkeen kun hänen morsiamensa oli hänet
pettänyt, mikä musersi häntä sitä voimakkaammin, kuta huolellisemmin
hän koetti kaikilta salata iskun vaikutusta itseensä, olivat hänestä ne
elämänehdot raskaat, joissa hän oli ollut onnellinen ja vieläkin
raskaampi oli vapaus ja riippumattomuus, joita hän ennen oli pitänyt
kalliina. Hän ei edes ajatellut niitä entisiä aatoksiaan, jotka ensi
kerran olivat nousseet hänen mieleensä Austerlitzin tantereella
taivasta tähytessään, joita hän Pierren kanssa oli rakastanut kehittää
ja jotka olivat korvanneet hänen yksinäisyytensä Bogutsharovissa ja
sittemmin Sveitsissä ja Roomassa. Häntä suorastaan pelotti muistellessa
noita ajatuksia, jotka olivat loitsineet hänelle etäisten toivojen
valoisan sarjan. Häntä kiinnittivät nyt vain kaikista lähimmät
käytännölliset toimet, joilla ei ollut mitään tekemistä entisten kanssa
ja joihin hän tarttui sitä ahneemmin, kuta etemmä entiset olivat
jääneet. Oli kuin olisi tuo korkeuksiin häipyvä taivaan laki, joka
ennen häntä kattoi, äkkiä laskeutunut matalaksi, rajalliseksi holviksi,
joka häntä musersi, jossa kaikki oli selvää, mutta ei mitään ijäistä
eikä salaperäistä.

Kaikista hänelle esiintyneistä toiminta-aloista oli sotapalvelus
hänestä helpoin ja tutuin. Ollessaan nyt Kutusovin esikunnan
päivystäjäkenraalin virassa työskenteli hän niin lujasti ja hartaasti,
että Kutusov ihmetteli hänen työintoaan ja täsmällisyyttään. Vaikka
ruhtinas Andrei ei tavannut Kuraginia Turkissa, ei hän pitänyt
välttämättömänä rientää hänen jälissään takasin Venäjälle. Mutta kaiken
tämän ohella hän tiesi, että vieripä aikaa minkä vierikään, hän ei voi
olla kaikista todisteluista huolimatta, joita hän itselleen teki, ettei
hänen muka maksa vaivaa alentua yhteentörmäykseen asti hänen kanssaan,
hän tiesi, ettei hän kohdatessaan hänet voinut olla vaatimatta häntä
kaksintaisteluun, niin kuin ei nälkäinen ihminen voi olla viskautumatta
leivän kimppuun. Ja tämä tietoisuus siitä, ettei loukkaus ollut kostoa
kohdannut, ei vihaa tyhjennetty, vaan sydän sitä täynnä, myrkytti sitä
keinotekoista levollisuutta, jonka ruhtinas Andrei oli itselleen
Turkissa laatinut huoleen taipuvan ja jonkunverran turhamielisen ja
kunnianhimoisen toiminnan puitteisiin.

Kun vuonna 1812 saapui Bukarestiin viesti sodasta Napoleonia vastaan,
pyysi ruhtinas Andrei Kutusovilta siirtoa läntiseen armeijaan. Kutusof,
joka oli saanut kyllänsä Bolkonskista ja tämän toimeliaisuudesta, koska
se ei sopinut hänen joutilaisuutensa rinnalle, laski hänet hyvin
mielellään menemään, toimittaen hänet Barclay de Tollyn luo.

Ennen armeijaan menoaan, joka toukokuussa oli leirillä Drissajoen
varrella, poikkesi ruhtinas Andrei Lisijagoriin, joka oli aivan hänen
matkansa varrella kolmen virstan päässä Smolenskin valtatiestä.
Ruhtinas Andrein elämässä oli kolmena viime vuotena tapahtunut niin
monia muutoksia, niin paljon oli hän ajatellut, tuntenut ja nähnyt (hän
oli kiertänyt lännet ja idät), että häntä oudosti ja aavistamattomasti
hämmästytti Lisijagoriin saapuessaan elämän kulku täällä, vaikka se oli
pienimpiä yksityiskohtiaan myöten entisen kaltaista. Hän ajoi
lehtikujan ja kartanon kiviporttien kautta kuin lumottuun, nukkuvaan
linnaan. Entinen säntillisyys, entinen puhtaus, entinen hiljaisuus
vallitsi talossa, entiset huonekalut, entiset seinät, entiset äänet,
entinen haju ja entiset arat kasvot, hieman vain vanhentuneet.
Ruhtinatar Maria oli yhä sama, arka, ruma, vanhentuva neito, pysynyt
pelossa ja henkisissä kärsimyksissä, hyödyttä ja ilotta elellyt
elämänsä parhaita vuosia. Bourienne oli sama, jokaisesta elämänsä
hetkestä iloisesti nauttiva, täynnä mitä eloisimpia itseensä
kohdistuvia toiveita, itseensä tyytyväinen ja kiemaileva naikkonen. Hän
oli tullut vain entistä varmemmaksi, kuten ruhtinas Andreista näytti.
Hänen Sveitsistä tuomansa kotiopettaja Dessaille oli puettu
venäläiskuosiseen nuttuun, hän puhua solkkasi venäjää palvelijoiden
kanssa, mutta oli yhtä rajotetun älykäs, sivistynyt, siveellinen ja
turhantarkka opettaja kuin ennenkin. Vanha ruhtinas oli muuttunut
ruumiillisesti vain sen verran, että hänen toisesta suupielestään näkyi
tyhjä hampaan sija; henkisesti hän oli sama kuin ennenkin, kuitenkin
entistä paljoa äkäisempi ja luulevaisempi sen todellisuutta kohtaan,
mikä maailmassa tapahtui. Nikolushka vain oli kasvanut, muuttunut
pullakan punaiseksi, saanut tumman kiehkuratukan ja itsensä tietämättä
nosteli nauraen ja ilakoiden sievän suunsa ylähuulta samalla tavoin
kuin pikku ruhtinatarvainaa. Hän yksin ei ollut totellut tämän lumotun,
nukkuvan linnan muuttumattomuuden lakia. Mutta vaikka ulkonaisesti
kaikki olikin pysynyt ennallaan, olivat näiden ihmisten sisäiset
suhteet muuttuneet siitä pitäen, kun ruhtinas Andrei ei ollut heitä
nähnyt. Perheen jäsenet olivat hajonneet kahdeksi leiriksi, vieraiksi
ja vihamielisiksi toisilleen ja kokoutuivat nyt yhteen vain hänen
läsnäollessaan ja hänen tähtensä poikkesivat tavallisista
elämäntavoistaan. Toiseen leiriin kuului vanha ruhtinas, Bourienne ja
arkkitehti ja toiseen ruhtinatar Maria, Dessaille, Nikolushka ja kaikki
lapsenhoitajat ja imettäjät.

Niin kauan kuin hän viipyi Lisijagorissa, söi kotiväki yhdessä
joukossa, mutta kaikki oudoksuivat oloaan ja ruhtinas Andrei tunsi,
että hän oli vieras, jota varten tehtiin poikkeus ja että hän rasitti
kaikkia läsnäolollaan. Ensimäisenä päivänä päivällistä syödessä oli
ruhtinas Andrei melkein vaiti kaikkea tätä tuntiessaan, ja kun vanha
ruhtinas huomasi hänen luonnottoman tilansa, murjotti hänkin suu kiinni
ja heti päivällisen päätyttyä poistui huoneeseensa. Kun ruhtinas Andrei
illansuussa tuli hänen luokseen ja koettaen saada hänet vähän
vilkkaammaksi rupesi kertomaan nuoren kreivi Kamenskin sotaretkestä,
alkoi vanha ruhtinas äkkiä keskustella ruhtinatar Mariasta, jota hän
syytti taikauskosta ja m:lle Bouriennen vieromisesta, joka, kuten hän
mainitsi, oli ainoa hänelle totisesti ystävällinen.

Vanha ruhtinas kertoi, että minkä hän sairastaa, se tapahtuu vain
ruhtinatar Marian tähden, että tämä kiusaa ja ärsyttää häntä tahallaan
ja hemmottelullaan ja tyhmillä puheillaan pilaa pienen ruhtinas
Nikolain. Vanha ruhtinas tiesi vallan hyvin, että hän itse rasittaa
tytärtään ja että tämän elämä on hyvin raskasta. Mutta hän tiesi myös,
että hän ei voinut olla häntä rasittamatta ja että hän sen ansaitsi.
"Miks'ei ruhtinas Andrei, joka näkee tämän, puhu minulle mitään
sisarestaan?" ajatteli vanha ruhtinas. "Mitä hän arvelleekaan, ettäkö
olen ilkiö ja vanha pöllö, syyttä loitonnut tyttärestä ja lähentänyt
luokseni ranskattaren? Hän ei ymmärrä, siksi täytyy hänelle selittää ja
hänen täytyy kuunnella", ajatteli vanha ruhtinas. Ja hän rupesi
selittelemään syitä, joiden tähden hän ei voinut sietää tyttären
tolkutonta luonnetta.

-- Niin, jos te minulta kysytte, -- sanoi ruhtinas Andrei isään
katsomatta (ensi kertaa elämässään hän moitti isäänsä), -- minua ei
haluttanut puhua. Vaan jos te minulta kysytte, niin sanon teille
suoraan mielipiteeni kaikesta. Jos teidän ja Mashan välillä on olemassa
väärinkäsitystä ja kaunaa, niin en mitenkään voi syyttää häntä, sillä
tiedän, kuinka paljon hän teitä rakastaa ja kunnioittaa. Jos te
todellakin kysytte minulta, -- jatkoi ruhtinas Andrei kiihtyen, sillä
viime aikoina hän oli herkkä kiihtymään, -- niin sanon teille yhden
asian: jos väärinkäsityksiä on olemassa, niin on niihin syynä tuo
mitätön nainen, jonka ei pitäisi olla sisaren ystävätär.

Vanhus katsoi alussa tuijottavin silmin poikaansa ja luonnoton hymy
paljasti hampaan tyhjän sijan, johon ruhtinas Andrei ei voinut tottua.

-- Mikä ystävätär? Häh? Oletpa ollut puheissa! Mitä?

-- Isä, en tahtonut olla tuomarina, -- sanoi ruhtinas Andrei
sapekkaalla ja karkealla äänellä, -- mutta te pakotitte minut ja minä
sanoin ja aina sanon, että ruhtinatar Maria ei ole syyssä, vaan syyssä
olet ... syyssä on tuo ranskatar...

-- Aa, vai tuomitsit!... Vai tuomitsit! -- sanoi vanhus hiljaa ja,
kuten ruhtinas Andreista näytti, hämillään. Mutta sitte hän äkkiä
kavahti pystyyn ja kiljasi:

-- Ulos, ulos! Jottapa ei varjoasikaan täällä näkyisi!...

       *       *       *       *       *

Ruhtinas Andrei aikoi heti matkustaa pois, mutta ruhtinatar Maria sai
hänet jäämään vielä päiväksi. Tänä päivänä ei ruhtinas Andrei nähnyt
isäänsä, joka ei tullut näkyviin eikä laskenut luokseen muita kuin
m:lle Bouriennen ja Tihonin ja kyseli useaan kertaan, oliko hänen
poikansa lähtenyt. Seuraavana päivänä meni ruhtinas Andrei ennen
lähtöään pikku ruhtinas Nikolain puolelle. Terve, äitiinsä
kiharatukkainen poika istuutui hänen polvelleen. Ruhtinas Andrei rupesi
kertomaan hänelle satua Siniparrasta, mutta kesken kertomusta vaipui
mietteisiinsä. Ei ajatellut hän tuota kaunista lasta, kun tämä istui
hänen polvellaan, vaan ajatteli itseään. Kauhuissaan etsi hän itsestään
katumuksen tunteita, että oli vihottanut isänsä, mutta ei löytänyt eikä
hänestä myöskään tuntunut ikävältä, että hän (ensi kertaa elämässään
riidassa) eroaa hänestä. Kaikista tärkeintä oli hänestä se, ettei hän
löytänyt itsestään sitä entistä hellyyttä poikaa kohtaan, jonka hän
toivoi sydämmessään syntyvän hyväillessään ja pitäessään poikaa
polvillaan.

-- No, kerro vielä, -- sanoi tämä.

Ruhtinas Andrei nosti hänet mitään vastaamatta polviltaan ja läksi
huoneesta.

Niin pian kuin ruhtinas Andrei oli jättänyt jokapäiväiset askareensa
tai oikeastaan astunut entiseen olotilaansa, jossa hän oli silloin, kun
hän vielä oli onnellinen, valtasi murhe hänet entisen voimakkaasti ja
sen vuoksi hän koetti karkottaa mitä pikemmin mielestään vanhat muistot
kiiruimman kaupalla etsien jotain askaretta.

-- Olet siis vakavasti päättänyt lähteä, Andrei? -- kysyi sisar
häneltä.

-- Luojan kiitos, että voin lähteä, -- sanoi ruhtinas Andrei, --
minusta on hyvin ikävää, kun sinä et voi.

-- Miksi noin puhut? -- virkkoi ruhtinatar Maria. -- Miksi noin puhut
nyt, kun lähdet kauheaan sotaan ja hän on jo vanha? M:lle Bourienne
kertoi, että hän oli kysellyt sinua...

Heti kun hän alkoi puhua tästä, rupesivat hänen huulensa väräjämään ja
silmistä tihkui kyyneleitä. Ruhtinas Andrei kääntyi poispäin ja alkoi
kävellä huoneessa.

-- Ah, Jumalani, Jumalani! -- sanoi hän. -- Ja kun ajattelee, mikä ja
kuka saattaa olla ihmisten onnettomuuden syynä, niin ompa se mitätöntä!
-- sanoi hän niin vihaisesti, että ruhtinatar Maria säikähti.

Hän käsitti, että kun veli puhui ihmisistä, joita hän tarkotti tuolla
mitättömällä, niin ei hän silloin ajatellut ainoastaan m:lle
Bouriennea, joka oli saattanut hänet, Marian, onnettomaksi, vaan
myöskin sitä henkilöä, joka oli sortanut veljen onnen.

-- Andrei, yhtä asiata sulta pyydän, oikein rukoilen, -- sanoi
ruhtinatar Maria koskettaen hänen kyynärpäätään ja katsoen häneen
kyynelistä kimaltelevin silmin.

-- Minä ymmärrän sinua (ruhtinatar Maria painoi silmänsä alas). Älä
luule, että tuskan ovat tehneet ihmiset. Ihmiset ovat Hänen aseensa. --
Hän katsahti hieman yläpuolitse ruhtinas Andrein pään varmoin,
tottunein silmin, joilla katsellaan tuttuun paikkaan muotokuvaan. --
Tuskan on lähettänyt Hän, vaan eivät ihmiset. Ihmiset ovat Hänen
aseensa, he eivät ole syyssä. Jos sinusta tuntuu, että joku on syyssä
sinun edessäsi, niin unohda se ja anna anteeksi. Meillä ei ole oikeutta
rangaista. Ja sinä käsität anteeksiannon onnen.

-- Jos minä olisin nainen, niin tekisin sen, Maria. Se on naisen avu.
Mutta miehen ei pidä eikä hän voi unohtaa eikä antaa anteeksi, -- sanoi
hän ja vaikka hän ei tähän hetkeen saakka ollut ajatellut Kuraginia,
kuohahti yht'äkkiä hänen sydämmessään kostamatta jääneen vihan
katkeruus.

"Jos ruhtinatar Maria nyt koettaa saada minua antamaan anteeksi, olisi
minun pitänyt aikoja sitte rangaista", ajatteli hän. Ja muuta
vastaamatta ruhtinatar Marialle hän alkoi ajatella sitä riemukasta,
tuimaa hetkeä, jolloin hän kohtaa Kuraginin, joka (sen hän tiesi) oli
armeijassa.

Ruhtinatar Maria pyysi hartaasti veljeä jäämään vielä yhdeksi päiväksi,
puhui siitä, miten hän tiesi isän tulevan onnettomaksi, jos Andrei
lähtee sopimatta hänen kanssaan. Mutta ruhtinas Andrei vastasi, että
hän luultavasti kohta palaa takasin armeijasta, että hän aivan varmaan
kirjottaa isälle ja että kuta kauemmin hän nyt odottaisi, sen
syvemmäksi syöpyisi huonon sovun juopa.

-- _Adieu, André! Rappelez-vous que les malheurs viennent de Dieu, et
que les hommes ne sont jamais coupables_,[34] -- olivat viimeiset
sanat, jotka hän kuuli sisaren huulilta hyvästejä heittäessään.

"Sen siis täytyy olla niin!" ajatteli ruhtinas Andrei ajaessaan ulos
Lisijagorin kartanon lehtikujasta. "Hän, tuo säälittävä, viaton olento
jää siis tuon höperön ukon hivutettavaksi. Vanhus tuntee, että hän on
syyssä, mutta ei voi muuksi muuttua. Minun poikani kasvaa ja iloitsee
elämälle, jossa hän tulee samallaiseksi kuin kaikki muutkin, --
petetyksi ja petettäväksi. Matkustan armeijaan, mutta miksi, en tiedä
itsekään ja toivon tapaavani sen miehen, jota halveksin, sitä varten,
että antaisin hänelle tilaisuuden surmata itseni ja ilkkua minulle!"
Olivathan ennenkin olleet olemassa kaikki nämä asianhaarat, mutta ennen
ne olivat olleet kiinteässä yhteydessä keskenään, nyt sitä vastoin
kaikki hajallaan. Mielettömiä ilmiöitä vain, joilla ei ollut mitään
yhteyttä keskenään, tunkeili yksi toisensa perästä ruhtinas Andrein
ajatuksissa.



IX.


Ruhtinas Andrei saapui armeijan pääkortteeriin kesäkuun lopulla.
Ensimäisen armeijan joukot, sen armeijan, jonka mukana hallitsija oli,
olivat sijottuneet linnotettuun leiriin Drissan varrelle. Toisen
armeijan joukot peräytyivät koettaen yhdistyä ensimäisen armeijan
kanssa, josta -- kuten kerrottiin -- sen olivat eristäneet vahvat
ranskalaisjoukot. Kaikki olivat tyytymättömiä sotatoimien yleiseen
kulkuun Venäjän armeijassa. Mutta sitä vaaraa, että venäläiset läänit
joutuisivat hyökkäyksen esineeksi, ei kukaan osannut ajatella. Ei
kukaan edes otaksunut, että sota tulisi ulottumaan etemmä Puolan
läntisiä lääniä.

Ruhtinas Andrei tapasi Barclay de Tollyn, jonka luokse hänet oli
määrätty palvelemaan, Drissan rannalla. Kun leirin lähettyvillä ei
ollut ainoatakaan suurta kylää eikä kauppalaa, oli armeijassa olevien
kenraalien ja hovimiesten suunnaton lauma täytynyt sijottaa 10 virstan
alueelle parhaimpiin taloihin, mitä pienissä kylissä oli, kummallakin
puolen jokea. Barclay de Tolly majaili 4 virstan päässä hallitsijasta.
Hän otti Bolkonskin vastaan kuivasti ja kylmästi ja sanoi saksalaisella
ääntämistavallaan, että hän ilmottaa hänestä hallitsijalle
virantoimituksen määräämistä varten, vaan toistaiseksi pyytää
palvelemaan hänen esikunnassaan. Anatol Kuragin, jonka ruhtinas Andrei
luuli löytävänsä armeijasta, ei ollutkaan täällä: hän oli Pietarissa.
Tämä tieto oli Bolkonskin mieleen. Kun suuren sodan keskustan
harrastukset ja toimet jännittivät ruhtinas Andrein ajatuksia, oli hän
iloinen vapautuessaan joksikuksi aikaa siitä kiihtymyksestä, jota hän
aina tunsi, kun Kuragin oli hänen mielessään. Neljän ensimäisen päivän
kuluessa, jona aikana ruhtinas Andreita ei vaadittu mihinkään,
liikkui hän linnotetun leirin ristiin rastiin ja tietojensa sekä
keskustelujensa avulla asiantuntevien henkilöiden kanssa hän koetti
luoda itselleen selvän käsityksen leiristä. Mutta kysymys siitä, oliko
tämä leiri edullinen tai epäedullinen, jäi ruhtinas Andreille
hämäräksi. Sotakokemuksensa perusteella oli hän jo ehtinyt tulla
siihen vakuutukseen, etteivät sotatoimissa merkitse mitään
syvämietteisimmästikään harkitut suunnitelmat (kuten hän oli sen nähnyt
Austerlitzin taistelussa), että kaikki riippuu siitä, miten osataan
vastata vihollisen äkkiarvaamattomiin ja ennalta aavistamattomiin
liikkeisiin, että kaikki riippuu siitä, kuka toimien kokonaisuutta
johtaa ja miten. Päästäkseen selville tästä viimeisestä kysymyksestä
koetti ruhtinas Andrei asemaansa ja tuttavuuksiaan hyväkseen käyttäen
syventyä armeijan hallituksen luonteeseen, sen henkilöihin ja
puolueisiin ja hän saikin seuraavan käsityksen asioiden tilasta.

Silloin kun hallitsija vielä oli Vilnassa, oli armeija jaettu kolmeen
osaan: 1:nen armeija oli Barclay de Tollyn komennossa, 2:nen
Bagrationin, 3:as Tormasovin. Hallitsija oli ensimäisessä armeijassa,
mutta ei ollut ylipäällikkönä. Päiväkäskyissä sanottiin, että
hallitsija ei tule komentamaan, vaan sanottiin vain, että
hallitsija tulee olemaan armeijassa. Sitä paitsi ei hallitsijalla
ollut suoranaista ylipäällikön esikuntaa, vaan keisarillisen
pääkortteerin esikunta. Hänen luonaan oli keisarillisen esikunnan
päällikkö, kenraali-majotusmestari ruhtinas Volkonski, kenraaleja,
sivus-adjutantteja, diplomaattisia virkamiehiä ja suuri joukko
ulkomaalaisia, mutta ei armeijan esikuntaa. Tätä paitsi oli hallitsijan
luona ilman erityistä virkaa: Araktshejef -- entinen sotaministeri,
kreivi Bennigsen -- arvoltaan vanhin kenraaleista, suuriruhtinas
tsesarevitsh Konstantin Pavlovitsh, kreivi Rumjantsef -- kansleri,
Stein -- entinen preussilainen ministeri, Armfelt -- ruotsalainen
kenraali, Pfuel -- sotasuunnitelman päälaatija, Paulucci --
kenraali-adjutantti ja sardinialainen tulokas ynnä paljon muita. Vaikka
näillä henkilöillä ei ollutkaan sotilasvirkoja armeijassa, oli heillä
asemansa vuoksi kuitenkin vaikutusvaltaa ja useinkaan ei armeijaosaston
päällikkö eikä edes ylipäällikkökään tiennyt, minä miehenä kyseli ja
neuvotteli yhtä ja toista joko Bennigsen tai suuriruhtinas tai
Araktshejef tai ruhtinas Volkonski, eikä myöskään tiennyt näidenkö
nimissä vai hallitsijalta oli saapunut se ja se käsky ja oliko se
pantava täytäntöön tai ei. Tämä on kuitenkin kuvan ulkopuoli.
Hallitsijan ja kaikkien mainittujen henkilöiden läsnäolon varsinainen
merkitys oli hovikannalta katsoen (hallitsijan läsnäollessahan ovat
kaikki hovilaisia) kaikille selvä. Se oli seuraava: hallitsija ei
ottanut itselleen ylipäällikön arvonimeä, mutta hänellä oli toimivalta
kaikkien armeijojen yli; henkilöt, jotka häntä ympäröivät, olivat hänen
apulaisiaan. Araktshejef oli järjestyksen uskollinen toimeenpanija ja
valvoja sekä hallitsijan henkivartija. Bennigsen oli tilanomistaja
Vilnan läänistä ja oli aivan kuin maan _les honneurs_, vaan itse
asiassa kelpo kenraali, hyödyllinen neuvojen mies ja tarpeen myöskin
siksi, että häntä pidettiin aina valmiina astumaan Barclayn sijaan.
Suuriruhtinas oli mukana siksi, että hän halusi olla. Entinen ministeri
Stein oli täällä sen tähden, että hänkin oli hyödyksi neuvoissa ja että
keisari Aleksanteri piti suuressa arvossa hänen persoonallisia
ominaisuuksiaan. Armfelt oli Napoleonin äkäinen vihamies ja itseensä
luottava kenraali, joka seikka aina vaikutti Aleksanteriin. Paulucci
oli täällä sen vuoksi, että hän oli rohkea ja päättävä sanoissaan.
Kenraali-adjutantit olivat täällä siksi, että he olivat kaikkialla,
missä keisarikin ja viimein -- päämies -- Pfuel siitä syystä, että hän
oli laatinut sotasuunnitelman Napoleonia vastaan ja että hän johti koko
sodan kulkua pakotettuaan Aleksanterin uskomaan suunnitelmansa
tarkotuksenmukaisuuteen. Pfuelilla oli apulaisena Wolzogen, joka
selitti Pfuelin ajatukset paljon käsitettävämmässä muodossa kuin Pfuel
itse, tuo jyrkkä, kaiken halveksimiseen saakka itseensä luottava
kabinettiteoreetikko.

Paitsi näitä henkilöitä, venäläisiä ja ulkomaalaisia (varsinkin
ulkomaalaisia, jotka rohkeasti, kuten ainakin vieraan maan
palveluksessa olevat ihmiset, joka päivä esittivät uusia, ihmeellisiä
ajatuksia), oli vielä paljon toisarvoisia henkilöitä, jotka olivat
saapuneet armeijaan sen tähden, että heidän päämiehensä olivat täällä.

Niiden monilukuisten ajatusten ja nimien joukosta, jotka vallitsivat
tässä tavattomassa, loistavassa, levottomassa ja ylpeässä maailmassa,
erotti ruhtinas Andrei seuraavat tavallista jyrkemmät ajatussuuntien ja
puolueiden jaotukset.

Ensimäinen puolue oli: Pfuel ja hänen kannattajansa, sotateoreetikot,
jotka uskoivat, että on olemassa sotatiede ja että tällä tieteellä on
omat järkkymättömät lakinsa, liikkeiden, saarron y.m. lait. Pfuel ja
hänen kannattajansa vaativat peräytymistä maan sydämeen niiden
matemaattisten lakien mukaisesti, jotka luuloteltu sotateoria oli
säätänyt, ja jos vähääkään poikkesi tästä teoriasta, osotti se heidän
mielestään raakalaisuutta, sivistymättömyyttä ja paha-aikeisuutta.
Tähän puolueeseen kuuluivat saksalaiset prinssit Wolzogen,
Wintzingerode y.m., kaikki enimmäkseen saksalaisia.

Toinen puolue oli edellisen vastapuolue. Kuten aina on tavallista, oli
yhden äärimäisen suunnan ohella toinen yhtä äärimäinen. Tämän puolueen
miehet olivat niitä, jotka vaativat hyökkäystä Vilnasta Puolaan ja
vapautumista kaikista ennalta luoduista suunnitelmista. Tämän puolueen
miehet olivat sekä rohkean toiminnan että kansallisuuden edustajia,
jonka tähden he väittelyissä pysyivät sitäkin yksipuolisempina. Näitä
olivat venäläiset: Bagration, äsken ylenemään alkanut Jermolof y.m.
Tähän aikaan oli liikkeellä Jermolovin laskema sukkeluus, että hän muka
olisi anonut hallitsijalta yhtä ainoata armonosotusta -- ylennystään
saksalaiseksi. Tämän puolueen miehet sanoivat Suvorovia muistellen,
ettei pitäisi aikailla eikä puhkoa neuloilla karttoja, vaan tapella,
lyödä vihollista, ei laskea sitä Venäjälle eikä sallia joukkojen
kuhnailla.

Kolmanteen puolueeseen, joka nautti hallitsijan suurinta luottamusta,
kuului kumpaakin edellistä puoluetta sovittavia hovimiehiä. Tämän
puolueen miehet, joista enimmät eivät olleet sotilaita ja joihin kuului
Araktshejef, ajattelivat ja puhuivat, kuten tavallisesti puhuvat
ihmiset, joilla ei ole vakaumusta, mutta jotka eivät tahdo näyttää
semmoisilta. Nämä sanoivat, että sota, varsinkin semmoisen neron kanssa
kuin Bonaparten (häntä kutsuttiin taas Bonaparteksi) ehdottomasti
vaatii mitä syvämielisintä harkintaa, tieteen tarkkaa tuntemista ja
siinä kohden oli Pfuel nerokas. Mutta toisekseen täytyy tunnustaa sekin
puoli, että teoreetikot ovat usein yksipuolisia ja sen vuoksi
ei näihin aina ole luottamista, vaan täytyy tarkoin ottaa huomioon,
mitä Pfuelin vastustajat ja käytännölliset, sota-asioihin perehtyneet
henkilöt sanovat ja kaikesta tästä ottaa keskiparas. Tämän suunnan
miehet pitivät tuiki välttämättömänä, että Drissan leiri olisi
saatava pysymään omissa käsissä Pfuelin suunnitelman mukaisesti ja
muiden armeijojen liikkeet muutettavat. Vaikkakaan tämmöisellä
menettelytavalla ei olisi saavutettu kumpaakaan tarkotusta, tuntui se
näistä miehistä kuitenkin otollisimmalta.

Neljäs suunta oli se, jonka huomattavin edustaja oli suuriruhtinas
perintöruhtinas tsesarevitsh, joka ei ollut voinut unohtaa Austerlitzin
luona kärsimäänsä häpeää, jolloin hän ratsasti kaartin etunenässä
kypäräpäin kuin paraadissa ja luuli sankarillisesti musertavansa
ranskalaiset, vaan yht'äkkiä jouduttuaan eturintamaan töintuskin
pelastui yleisen sekasorron myllerryksestä. Tämän puolueen miesten
arvosteluissa oli sekä vilpittömyyttä että sen puutetta. He pelkäsivät
Napoleonia, näkivät hänessä väkevyyttä, itsessään heikkoutta ja
lausuivat sen suoraan julki. He sanoivat: "tästä sodasta ei koidu
mitään muuta kuin surua, häpeää ja onnettomuutta! Nyt jo olemme
jättäneet Vilnan, jättäneet Vitebskin ja jätämme myöskin Drissan. Ainoa
järkevä teko meidän puoleltamme on rauhan solmiminen ja niin pian kuin
mahdollista, ettei meitä ehdittäisi karkottaa Pietaristakin!"

Tämä katsantokanta, joka oli hyvin yleinen armeijan korkeimmissa
piireissä, sai kannatusta Pietarissakin ja kansleri Rumjantsevissa,
joka muiden valtakunnallisten asioiden tähden myöskin oli rauhan
puolella.

Viidentenä oli Barclay de Tolly puoluelaisineen. Hän oli saanut
kannattajia etupäässä sen tähden, että oli sotaministeri ja
ylipäällikkö. Nämä sanoivat: "olipa hän minkälainen tahansa (näin aina
alettiin), on hän kuitenkin rehellinen, toimelias mies eikä häntä
parempaa ole. Antakaa hänen käsiinsä oikea valta, sillä eihän sodassa
tule aikaan eikä menesty päällikkyyden kokonaisuudetta ja hän näyttää,
mitä hän kykenee tekemään, kuten näytti Suomessakin. Jos armeijamme on
kunnossa ja voimakas ja on peräytynyt Drissajoelle saakka vaurioita
kärsimättä, niin saamme siitä kiittää ainoastaan Barclayta. Jos nyt
Barclayn sijaan pannaan Bennigsen, niin on kaikki hukassa! Näyttihän
Bennigsen kykenemättömyytensä jo vuonna 1807", puhuivat tämän puolueen
miehet.

Kuudennet, bennigseniläiset, väittivät päinvastoin, ettei ollut ketään
Bennigseniä kokeneempaa eikä toimeliaampaa ja että kävipä yli tai
ympäri, häneen täytyi lopultakin palata. "Tehkööt nyt virheitä!" ja
tämän puolueen miehet todistelivat, että peräytyminen Drissajoelle
saakka oli mitä häpeällisin tappio ja katkeamaton sarja erehdyksiä.
"Kuta enemmän he tekevät erehdyksiä, sitä parempi; ainakin he saavat
sen joutuimmin nähdä, ettei semmoinen pitemmältä kelpaa", sanoivat he.
"Joku Barclay ei ole ollenkaan sopiva, vaan tarvitaan Bennigsenin
laista miestä, joka osotti kykynsä vuonna 1807 ja jolle itse
Napoleonkin antoi tunnustuksen, ja semmoinen mies on ainoastaan
Bennigsen."

Seitsemäntenä olivat ne, joita aina on olemassa varsinkin nuorten
hallitsijoiden ympärillä ja joita oli tavattoman kosolta keisari
Aleksanterinkin ympärillä -- kenraaleja ja kenraali-adjutantteja, jotka
olivat sanomattomasti kiintyneet hallitsijaan, mutta ei keisarina, vaan
ihmisenä, jota he kaikesta sydämestään ja omaa voittoa pyytämättä
jumaloivat, kuten häntä vuonna 1805 oli Rostof jumaloinut, ja jossa he
eivät nähneet ainoastaan kaikkia inhimillisiä avuja, vaan myöskin
kaikki ominaisuudet. Vaikka nämä henkilöt ihailivatkin hallitsijan
vaatimattomuutta, kun tämä oli kieltäytynyt rupeamasta sotajoukkojen
ylipäälliköksi, moittivat he kuitenkin tuota vaatimattomuutta, koska se
oli heidän mielestään liiallista. He halusivat ja vaativat kiihkeästi
vain sitä, että jumaloitu hallitsija hylkäisi liian luottamattomuutensa
itseensä, julistaisi kaikkien kuullen, että hän astuu joukkojen
etunenään, järjestäisi ympärilleen ylipäällikön esikuntakortteerin ja
neuvotellen tarpeellisissa asioissa kokeneiden teoreetikkojen ja
käytännöllisten henkilöiden kera itse johtaisi joukkojaan, jotka
yksistään jo tämä seikka innostaisi ylimmilleen.

Kahdeksas ja suurin henkilöryhmä, joka tavattoman suurelta
lukumäärältään suhtautui muihin, kuten 99 yhteen, oli muodostunut
henkilöistä, jotka eivät välittäneet sodasta enemmän kuin rauhastakaan,
ei etenemisliikkeistä, ei puolustusleiristä Drissan luona eikä missään
muuallakaan, ei Barclaysta, ei hallitsijasta, ei Pfuelista, ei
Bennigsenistä, vaan heidän mielessään oli yksi ainoa halu: saavuttaa
itselleen mitä suurimpia etuja ja nautintoja. Niiden risteilevien ja
sotkuisten juonien sameassa vedessä, joita kuohumalla kuohui
hallitsijan pääkortteerissa, saattoi pyydystää paljon semmoista, joka
muuhun aikaan olisi ollut sula mahdottomuus. Yksi, joka ei tahtonut
menettää edullista asemaansa, oli tänään yhtä mieltä Pfuelin kanssa,
huomenna hänen vastustajansa kanssa, ylihuomenna taas vakuutteli, ettei
hänellä ollut mitään mielipidettä jostakusta tunnetusta asiasta ja
pelkästään sen tähden, että olisi välttänyt vastuunalaisuutta ja
kelvannut keisarille. Toinen, jonka mieli teki saavuttaa etuja, herätti
hallitsijan huomiota sillä, että hän pitäen suurta suuta samasta
asiasta, josta hallitsija oli edellisenä päivänä maininnut, väitteli ja
huusi neuvottelussa rintoihinsa lyöden ja vaatien mukautumattomia
kaksintaisteluun sekä täten osottaen, että hän on valmis uhrautumaan
yhteisen hyvän tähden. Kolmas tinki itselleen neuvottelujen väliajoilla
ja vihollistensa poissaollessa rahapalkkiota uskollisesta
palveluksestaan tietäen, ettei nyt ollut aikaa kieltää häneltä sitä.
Neljäs tahallaan satuttelihe hallitsijan näkyviin työtaakastaan
nääntyneenä. Viides, joka oli kauan odotellut hallitsijan päivällisiä,
todisteli vimmatusti jonkun äsken lausutun mielipiteen oikeutta tai
vääryyttä.

Kaikki tämän puolueen miehet pyydystelivät ruplia, kunniamerkkiä,
arvoasteita ja tässä pyydystelyssään pitivät tarkoin silmällä
keisarillisen armon viirin suuntaa. Niin pian kuin he olivat
huomanneet, että viiri kääntyi johonkuhun suuntaan, alkoi tämä armeijan
kuhnuriparvi puhaltaa samaan suuntaan, niin että hallitsijan oli kahta
työläämpi kääntää se toiseen suuntaan. Kun asema oli epämääräinen ja
vakava vaara uhkasi, joka löi kaikkeen erittäin levottoman leimansa,
kun juonet, itsekkyys, vastakkaisten näkökantojen ja tunteiden
törmäykset toisiinsa liikkuivat äkäisinä vihureina ja kun nuo
monilukuiset henkilöt olivat useata eri kansallisuutta, -- loi tämä
kahdeksas, kaikista suurin puolue, jonka jäsenet ajoivat itsekkäitä
pyyteitä, suurta sekaannusta ja rauhattomuutta yhteiseen asiaan.
Nousipa mikä kysymys tahansa, hetipaikalla ja suutaan loppuun
soittamatta entisestäkään kysymyksestä lennähti tämä kuhnuriparvi jo
toiseen asiaan ja tukahutti ja sotki surinallaan vakavasti väittelevät
äänet.

Kaikista näistä puolueista muodostui samaan aikaan kun ruhtinas Andrei
saapui armeijaan vielä yhdeksäskin, joka alkoi nostaa ääntään
kuuluviin. Tämä oli vanhojen, järkevien ja valtakunnan asioissa
kokeneiden miesten puolue, jotka kallistumatta mihinkään vastakkaisista
virtauksista, osasivat abstraktisesti katsoa kaikkeen, mitä
pääkortteerin esikunnan keskuudessa tapahtui ja harkita keinoja päästä
irti sekavuudesta, epöröimisestä, heikkoudesta ja epämääräisyydestä.

Tämän puolueen miehet ajattelivat ja puhuivat, että kaikki paha tulee
etupäässä hallitsijan olosta hovineen armeijan keskuudessa; että
armeijaan on siirtynyt se epämääräinen, sovinnainen ja huojuva
suhteiden höllyys, joka kyllä menee mukiin hovissa, vaan on
vahingollinen armeijassa; että hallitsijan on hallittava eikä
johdettava sotajoukkoja; että ainoa pääsy tästä asemasta on hallitsijan
poistuminen hovineen armeijasta; että yksistään hallitsijan läsnäolo
pakottaa 50 tuhatta miestä toimettomuuteen, koska heidät tarvitaan
pitämään huolta hänen persoonallisesta turvallisuudestaan ja että
kehnoinkin, mutta kenestäkään riippumaton ylipäällikkö on parempi
semmoista parhainta, jonka kädet ovat sidotut hallitsijan läsnäolon ja
vallan kautta.

Juuri siihen aikaan, kun ruhtinas Andrei eleli toimettomana Drissan
leirissä, kirjotti Shishkof, entinen valtakunnan sihteeri ja yksi tämän
puolueen etevimpiä edustajia, hallitsijalle kirjeen, jonka Balashef ja
Araktshejef suostuivat allekirjottamaan. Koska hän oli saanut
hallitsijalta suostumuksen lausua mielipiteensä asioiden yleisestä
kulusta, käytti hän nyt tätä suostumusta hyväkseen ja kunnioittavasti
ja sillä syyllä, että hallitsijan on välttämätöntä saada pääkaupungin
asukkaat innostumaan sotaan, ehdotti hän hallitsijalle, että tämä
jättäisi armeijan.

Kansan innostaminen hallitsijan kautta ja siihen vetoaminen isänmaan
puolustamiseksi, -- sama kansan innostaminen (mikäli sitä saatiin
aikaan hallitsijan Moskovassa olon kautta), joka oli oleva pääsyynä
Venäjän iloon, esitettiin hallitsijalle ja hän suostui siihen
armeijasta lähdön tekosyyllä.



X.


Tätä kirjettä ei vielä oltu annettu hallitsijalle, kun Barclay kertoi
päivällistä syödessä Bolkonskille, että hallitsija on nähnyt hyväksi
haluta tavata ruhtinas Andreita mieskohtaisesti kyselläkseen häneltä
Turkin asioista ja että ruhtinas Andrein on saavuttava kello kuusi
illalla Bennigsenin asuntoon.

Samana päivänä saatiin keisarin kortteeriin tieto Napoleonin uudesta
liikkeestä, josta voi koitua vaara armeijalle, tieto, joka jälestäpäin
osottautui vääräksi. Tämän päivän aamulla oli eversti Michaux ollut
hallitsijan kanssa tarkastamassa Drissan varustuksia ja hän oli
todistanut hallitsijalle, että tämä linnotettu leiri, jonka Pfuel oli
rakentanut, jota tähän asti oli pidetty taktiikan _chef d'œuvr'ina_. ja
jonka piti tuhota Napoleon, -- että tämä samainen leiri oli järjetön
kapine ja Venäjän armeijan perikato.

Ruhtinas Andrei saapui kenraali Bennigsenin asuntoon, jona oli pienehkö
maakartano aivan joen rannalla. Ei Bennigseniä eikä hallitsijaa ollut
siellä. Mutta hallitsijan sivusadjutantti Tshernishof otti vastaan
Bolkonskin ja ilmotti, että hallitsija oli lähtenyt kenraali
Bennigsenin ja markiisi Pauluccin kanssa toista kertaa tänä päivänä
tarkastamaan Drissan leirin varustuksia, joiden sopivaisuutta oli
alettu pahasti epäillä.

Tshernishof istui ranskalainen romaani kädessä ensimäisen huoneen
ikkunan ääressä. Huone oli nähtävästi ennen ollut salina. Siinä olivat
vielä urut, joiden päälle oli mätetty joitakin mattoja ja eräässä
nurkassa oli Bennigsenin adjutantin saranasänky. Tämä adjutantti oli
huoneessa. Hän istui torkkuen kokoon käärityllä patjalla nähtävästi
väsyneenä äskeisistä kemuista tai työstä. Salista vei yksi ovi suoraan
entiseen vierashuoneeseen ja toinen oikealle kabinettiin. Edellisen
oven takaa kuului ääniä, jotka puhuivat saksaa, toisinaan ranskaa.
Sinne, entiseen vierashuoneeseen, oli kokoutunut hallitsijan pyynnöstä
muutamia henkilöitä, joiden mielipiteitä hän halusi kuulla alkavien
vaikeuksien varalta. Tämä ei ollut sotaneuvosto (hallitsija rakasti
epämääräisyyttä), vaan jonkullainen valittujen neuvosto muutamien
kysymysten välitöntä selvittämistä varten hallitsijalle. Tähän
puolineuvostoon oli kutsuttu: ruotsalainen kenraali Armfelt,
kenraali-adjutantti Wolzogen, Wintzingerode, jota Napoleon nimitti
karanneeksi Ranskan alamaiseksi, Michaux, Toll, Stein, joka ei ollut
mikään sotilas ja viimein itse Pfuel, joka, kuten ruhtinas Andrei
kuuli, oli koko homman _la cheville ouvrière_.[35] Ruhtinas Andrei sai
tilaisuuden tarkastaa Pfuelia hyvästi, koska tämä saapui kohta hänen
jälkeensä ja puheli hetkisen Tshernishovin kanssa, ennen kuin meni
vierashuoneeseen.

Ensi katsahduksella näytti Pfuel venäläisen kenraalin puvussa, joka oli
tavattoman kömpelösti tehty eikä sopinut hänelle ollenkaan,
tuttavahkolta ruhtinas Andreista, vaikkei hän ollut nähnyt häntä
milloinkaan. Hänessä oli sekä Weiroteria että Macia ja Schmidtiä ynnä
monia muita saksalaisia teoreetikko-kenraaleja, joita ruhtinas Andrein
oli onnistunut nähdä vuonna 1805, mutta Pfuel oli kaikista tyypillisin.
Tämmöistä saksalaista teoreetikkoa, johon sisältyi kaikki, mitä oli
äsken mainituissa saksalaisissa, ei ruhtinas Andrei ollut vielä koskaan
nähnyt.

Pfuel oli kooltaan pientä kättä, hyvin laiha, mutta leveäluinen ja
jykevää, tervettä rakennetta, lantiot leveät ja lapaluut ulospäin
longottavat. Hänen kasvonsa olivat tavattoman ryppyiset, silmät syvissä
kuopissa. Tukkaa oli etupuolelta ohimojen kohdalta suittu harjalla
nähtävästi hätäkäteen, vaan takaraivolla törröttivät hiukset
vallattomina vanukkeina. Levottomasti ja vihaisesti ympärilleen
silmäillen hän astui huoneeseen aivan kuin peläten kaikkea huoneessa,
johon hän oli tullut. Miekkaansa kömpelösti kannattaen hän meni
Tshernishovin luo ja kysyi saksaksi, missä hallitsija oli. Hän näytti
haluavan käydä huoneet niin joutuin kuin mahdollista, suorittaa
tervehdykset ja istuutua työskentelemään kartan ääreen, jossa hän tunsi
olevansa omalla paikallaan. Hän nyökytteli nopeasti päätään
Tshernishovin sanoille ja hymyili pilkallisesti kuullessaan, että
hallitsija oli tarkastamassa varustuksia, joille hän, itse Pfuel, oli
perustuksen laskenut teoriansa mukaan. Hän mutisi jotain syvällä
bassolla ja jyrkästi, kuten itseensä luottavien saksalaisten on tapana:
_Dummkopf_ ... tai: _zu Grunde die ganze Geschichte_ ... tai: _s'wird
was gescheites d'raus werden_...[36] Ruhtinas Andrei ei erottanut sanoja
selvästi ja aikoi nousta, mutta Tshernishof tutustutti hänet Pfueliin
muistettuaan, että ruhtinas Andrei oli saapunut Turkista, jossa sota oli
päättynyt onnellisesti. Pfuel katsahti päin, mutta jonkunverran ruhtinas
Andrein ylitse ja virkkoi naurahtaen: "_da muss ein schöner taktischer
krieg gewesen seim_".[37] -- Halveksivasti nauraen hän meni huoneeseen,
josta kuului ääniä.

Näkyi, että Pfuel, joka aina oli valmis pilkalliseen ärtyisyyteen, oli
nyt erityisen ärtynyt siitä, että ilman häntä uskallettiin tarkastaa ja
arvostella hänen leiriään. Ruhtinas Andrei ehti muodostaa tämän
lyhyenkin kohtauksen nojalla Pfuelin kanssa ja Austerlitzin muistot
mielessä selvän luonnekuvan tästä miehestä. Pfuel oli yksi niitä
toivottomasti ja marttyyrikuolemaan asti lujasti itseensä luottavia
miehiä, jommoisia voivat olla vain saksalaiset ja juuri siitä syystä,
että vain saksalaiset ovat itseensä luottavia abstraktisen aatteen --
tieteen -- eli toisin sanoen täydellisen totuuden luullun tietämisen
pohjalla. Ranskalainen on itseensä luottava sen vuoksi, että hän pitää
itseään niin älyllisesti kuin ruumiillisestikin yhtä vastustamattoman
tenhoavana sekä miehille että naisille. Englantilainen luottaa itseensä
siksi, että hän on maailman parhaimmin järjestetyn valtakunnan
kansalainen ja sen vuoksi hän englantilaisena tietää aina, mitä hänen
on tehtävä ja tietää, että kaikki, minkä hän englantilaisena tekee, on
ehdottomasti hyvin. Italialainen luottaa itseensä siitä syystä, että
hän on kiihkeä ja helposti unohtaa itsensä sekä muut. Venäläinen taas
on itseensä luottava nimenomaan siksi, ettei hän tiedä mitään eikä
tahdokaan tietää, sillä hän ei usko, että jotain voisi tietää.
Saksalainen on itseensä luottava kaikkia muita huonoimmin, lujimmin ja
vastenmielisimmin, koska hän luulottelee tuntevansa totuuden --
tieteen, jonka hän itse on keksinyt, mutta joka hänelle on
absoluuttinen totuus.

Tämmöinen oli kaikesta päättäen Pfuel. Hänellä oli tieteensä --
näennäisen liikkeen teoria, jonka hän oli johtanut Fredrik Suuren
sotien historiasta ja kaikki, joka häntä kohtasi uusimmassa
sotahistoriassa, tuntui hänestä tyhjänpäiväisyydeltä, raakalaisuudelta,
joutavalta sekamelskalta, jossa kummaltakin puolen oli tehty niin
paljon erehdyksiä, ettei noita sotia saattanut sodiksi kutsuakaan,
koska ne eivät soveltuneet teoriaan eivätkä voineet olla tieteen
esineenä.

Vuonna 1806 oli Pfuel yksi sen sodan suunnitelman luojia, joka päättyi
Jenalla ja Auerstädtillä. Mutta tämän sodan päättyessä ei hän huomannut
pienintäkään todistusta teoriansa kelpaamattomuudesta. Hänen
teoriastaan tehdyt poikkeukset olivat hänen mielestään nimenomaan
ainoana syynä tappioon ja sen vuoksi sanoi hän ähittelevän
pilkallisesti: "_ich sagte ja, das die ganze Geschichte zum Teufel
gehen werde_".[38] Pfuel oli niitä teoreetikolta, jotka rakastavat niin
kovasti teoriaansa, että unohtavat teorian tarkotuksen -- sen
sovittamisen käytäntöön. Rakkaudessaan teoriaan hän vihasi kaikkea
käytännöllistä eikä tahtonut tietää siitä mitään. Hän suorastaan
iloitsi tappiosta, koska tappio, joka oli aiheutunut siitä, että
teoriasta oli poikettu käytännössä, todisti vain hänelle hänen
teoriansa pätevyyden.

Hän puheli muutaman sanan ruhtinas Andrein ja Tshernishovin kanssa
nykyisestä sodasta kuten henkilö, joka tietää etukäteen, että kaikki
menee nurin ja ettei hän siitä edes ole milläänkään. Takaraivolla
törröttävät suorimattomat hiusvanukkeet ja hätäkäteen silitetyt ohimot
todistivat tätä erityisen kaunopuheliaasti.

Hän meni toiseen huoneeseen, josta samassa alkoi kuulua hänen syvän
bassonsa äreä ääni.



XI.


Ruhtinas Andrein silmät eivät olleet ehtineet saattaa Pfuelia ovesta
sisään, kun kreivi Bennigsen astui nopeasti sisään ja nyökäytettyään
päätään Bolkonskille sekä annettuaan joitakuita määräyksiä
adjutantilleen, meni suoraa päätä kabinettiin. Hallitsija oli saapunut
hänen jälestään ja Bennigsen oli kiiruhtanut edeltäpäin ehtiäkseen
jotain järjestää ja ottaa vastaan hallitsijan. Tshernishof ja ruhtinas
Andrei menivät ulkorapuille. Hallitsija laskeutui parhaillaan
väsyneen näköisenä hevosen selästä. Markiisi Paulucci puhui jotain
hallitsijalle. Hallitsija kallisti päänsä vasemmalle ja kuunteli
tyytymättömän näköisenä Pauluccia, joka puhui tavattoman innokkaasti.
Hallitsija liikahti eteenpäin nähtävästi haluten lopettaa puhelun,
mutta korviaan myöten tulistunut ja kiihtynyt italialainen kulki hänen
perästään muistamatta sopivaisuuden sääntöjä ja jatkoi puheluaan:

-- _Quant à celui qui a conseillé ce camp, le camp de Drissa_, -- puhui
Paulucci sillä aikaa, kun hallitsija nousi portaita ja katseli ruhtinas
Andrein outoja kasvoja, jotka hän samassa huomasi. -- _Quant à celui,
Sire_, -- jatkoi Paulucci huimasti, aivan kuin ei olisi kyennyt
hillitsemään itseään, -- _qui a conseillé le camp de Drissa, je ne vois
pas d'autre alternative que la maison jaune ou le gibet_.[39]

Italialaisen sanoja loppuun kuuntelematta ja aivan kuin kuulemattakaan
niitä kääntyi hallitsija armollisesti Bolkonskiin, jonka hän nyt tunsi:

-- Hyvin hauska nähdä sinua, mene sinne, missä ne ovat koolla ja odota
minua.

Hallitsija meni kabinettiin. Hänen jälestään meni ruhtinas Pjotr
Mihailovitsh Volkonski, parooni Stein ja näiden jälkeen sulkeutui ovi.
Hallitsijan antamaa lupaa hyväkseen käyttäen meni ruhtinas Andrei
Pauluccin kanssa, jonka hän tunsi Turkin ajoilta, vierashuoneeseen,
jonne neuvosto oli kokoutunut.

Ruhtinas Pjotr Mihailovitsh Volkonski virkaili hallitsijan esikunnan
päällikkönä. Hän tuli kabinetista, levitti tuomansa kartat pöydälle ja
esitti kysymykset, joista hän halusi kuulla kokoutuneiden herrojen
mielipiteitä. Asianlaita oli näet se, että edellisenä yönä oli
saatu tieto (joka sittemmin osottautui vääräksi) ranskalaisten
saartoliikkeistä, jotka uhkasivat Drissan leiriä.

Ensimäisenä alkoi puhua kenraali Armfelt, joka päästäkseen
pulmallisesta kysymyksestä esitti aivan uuden ja kerrassaan
käsittämättömän (siten kyllä käsitettävän, että hänkin tahtoi näyttää
omaavansa mielipiteitä) aseman Pietarin ja Moskovan välisen maantien
seudulla, jossa kohden armeijan olisi hänen mielestään pitänyt
yhdistynein voimin odottaa vihollista. Huomasi, että Armfelt oli
laatinut tämän suunnitelman aikoja sitte ja että hän nyt esitti sen
etupäässä käyttääkseen tilaisuutta hyväkseen sen ilmaisemiseen, mutta
ei juuri vastatakseen tehtyihin kysymyksiin, joita ei suunnitelmakaan
vastannut. Tämä oli yksi niistä miljoonista ehdotuksista, joita voi
laatia yhtä hyvällä syyllä kuin mitä muita tahansa, kun ei käsitetä,
minkä luontoiseksi sota käy. Jotkut vastustivat hänen mielipidettään,
toiset puolustivat. Nuori eversti Toll vastusti muita pontevimmin
ruotsalaisen kenraalin mielipidettä ja väittelyn kestäessä veti
povitaskustaan täyteen kirjotetun vihkon, jonka hän pyysi saada lukea.
Laveassa esityksessään ehdotti Toll toista sotasuunnitelmaa, joka oli
sekä Armfeltin että Pfuelin suunnitelmien suora vastakohta. Paulucci
vastusti Tollia ja esitti suunnitelman, jonka mukaan olisi marssittava
eteenpäin ja ryhdyttävä hyökkäykseen, joka oli ainoa keino, kuten hän
vakuutti, pelastamaan meidät umpisatimesta, joksi hän sanoi Drissan
leiriä. Väittelyn aikana pysyi Pfuel ja hänen tulkkinsa Wolzogen (hänen
siltansa hovisuhteissa) vaiti. Pfuel urahteli vain halveksivasti ja
kääntelihe syrjään osottaakseen, ettei hän ikimaailmassa alennu
vastaamaan moiseen roskaan, jota hän nyt kuuli. Mutta kun ruhtinas
Volkonski, joka johti keskustelua, kehotti häntä lausumaan ajatuksensa,
sanoi hän vain:

-- Ei minulta huoli kysyä. Kenraali Armfelt on esittänyt mainion
aseman, jonka selkäpuoli on avoin; tai _von diesem italienischen Herrn_
hyökkäys, -- _sehr schön_;[40] tai peräytyminen -- _auch gut_.[41]
Miksi minulta kysytään? -- sanoi hän. -- Itsehän te tiedätte paremmin
kuin minä.

Mutta kun Volkonski sanoi kulmiaan rypistellen, että hän kysyy
hänen mielipidettään hallitsijan nimessä, nousi Pfuel pystyyn ja
silmänräpäyksessä innostuen alkoi puhua:

-- Kaikki on pilattu, kaikki sotkettu. Kaikki ovat olleet tietävinään
paremmin kuin minä, vaan nyt on turvauduttu minuun. Miten korjata? Ei
tarvita korjauksia. On vain täsmälleen pantava täytäntöön minun
ehdottamani perusteet, -- puhui hän luisevilla sormillaan pöytään
jyskyttäen. -- Missä tässä on vaikeus? Loruja, _Kinderspiel_.[42]

Hän meni kartan luo ja kuivilla sormillaan sitä pistellen alkoi puhua
nopeasti todistaakseen, ettei mikään sattumus voi muuttaa Drissan
leirin tarkotuksenmukaisuutta, että kaikki on ennalta harkittu ja että
jos vihollinen tosiaankin ryhtyy saartoliikkeisiin, niin se
auttamattomasti tuhoutuu.

Paulucci, joka ei osannut saksaa, rupesi kyselemään häneltä ranskaksi.
Wolzogen tuli isäntänsä avuksi, koska tämä taisi huonosti ranskaa, ja
alkoi kääntää hänen sanojaan hädintuskin ennättäen Pfuelin perässä,
joka nopeasti todisteli, että kaikki, kaikki -- ei ainoastaan se, mikä
jo oli tapahtunut, vaan kaikki sekin, mikä suinkin saattoi tapahtua, --
oli otettu huomioon hänen suunnitelmassaan ja että jos nyt oltiin
vaikeassa asemassa, niin oli syy kokonaan siinä, ettei kaikkea oltu
pantu täytäntöön täsmällisesti. Hän nauroi lakkaamatta pilkallisesti,
todisteli ja viimein halveksivasti lakkasi todistamasta, kuten lakkaa
matemaatikko eri tavoilla tarkastamasta kerran toteen näytettyä laskua.
Wolzogen kehitti edelleen hänen ajatuksiaan ranskaksi silloin tällöin
kysäisten Pfuelilta: "_nicht wahr, Exellenz_?"[43] Kuten taiston
tuoksumassa vimmastunut ihminen iskee omiaankin, kiljasi Pfuelkin
äkäisesti Wolzogenilleen:

-- _Nun ja, wass soll denn da noch expliziert werden_?[44]

Paulucci ja Michaux hyökkäsi kilvan Wolzogenin kimppuun ranskan
kielellä. Armfelt puhutteli Pfuelia saksaksi. Toll selitteli venäjäksi
ruhtinas Volkonskille. Ruhtinas Andrei kuunteli ja seurasi ääneti.

Näistä henkilöistä herätti ruhtinas Andreissa suurinta mielenkiintoa
tuimistunut, päättäväinen ja sokeasti itseensä luottava Pfuel. Kaikista
läsnäolevista henkilöistä oli hän ainoa, joka nähtävästi ei halunnut
mitään itselleen, ei vihannut ketään, vaan toivoi hartaasti, että se
suunnitelma, jonka hän oli laatinut teorian pohjalla ja vuosikausien
uurastamisen avulla, olisi pantu täytäntöön. Hän oli hassunkurinen ja
epämiellyttävä pilkallisuudessaan, mutta sen ohella herätti hän
väkisinkin kunnioitusta rajattoman rakkautensa takia aatteeseensa. Sitä
paitsi ilmeni kaikkien puhujien kaikissa puheissa -- Pfuelia
lukuunottamatta -- sama yleinen piirre, jota ei havaittu 1805
sotaneuvottelussa -- ja se oli, vaikkakin peitetyssä muodossa, hirveä
pelko Napoleonin neroa kohtaan. Napoleonille otaksuttiin kaiken olevan
mahdollista, häntä odotettiin kaikilta suunnilta ja hänen pelottavalla
nimellään toinen musersi toisen ajatukset. Yksistään Pfuel näytti
pitävän Napoleoniakin samallaisena raakalaisena kuin muita teoriansa
vastustajia. Paitsi kunnioitusta herätti Pfuel ruhtinas Andreissa
myöskin sääliä. Siitä sävystä, jolla häntä hovimiehet kohtelivat ja
siitä, mitä Paulucci uskalsi sanoa keisarille, mutta eritoten
muutamista Pfuelin epätoivon sekaisella kiihkeydellä lausumista
väitteistä huomasi, että muut tiesivät ja hän itse tunsi lankeemuksensa
olevan lähellä. Itseluottavaisuudestaan ja saksalaisesta, kiukkuisesta
pilkallisuudestaan huolimatta oli hän säälittävä ohimoilta silitettyine
hiuksineen ja takaraivolla törröttävine vanukkeineen. Vaikka kohta hän
koettikin kääriytyä ärtyisyyden ja halveksimisen verhoon, raivostui hän
siitä, että nyt luisuu hänen käsistään toistaiseksi ainoa tilaisuus,
jolloin valtavaan todellisuuteen sovitettuna olisi voitu tarkastaa ja
näyttää koko maailmalle toteen hänen teoriansa kelpoisuus.

Keskustelut kestivät kauan ja kuta kauemmin ne kestivät, sen
kuumemmaksi yltyi väittely, jossa usein huutamalla huudettiin ja
singahuteltiin persoonallisia solvauksia, josta syystä lopullisen
johtopäätöksen teko kaikesta sanotusta kävi yhä vaikeammaksi.
Kuunnellessaan sekakielistä puhetta, ehdotuksia, suunnitelmia,
vastaväitteitä ja huutoja voi ruhtinas Andrei ainoastaan ihmetellä
sitä, mitä puhuttiin. Ne aikoja sitte hänen mieleensä nousseet
ajatukset, ettei ole eikä voi olla minkäänlaista sotatiedettä eikä
tämän tähden myöskään mitään niin kutsuttua sotaneroa, vakaantuivat nyt
hänessä täydelliseksi totuudeksi. "Mikä kumman teoria ja tiede voi olla
itse teossa, jonka ehdot ja asianhaarat ovat tuntemattomia eivätkä ole
määriteltävissä ja jossa sodan toimimiesten voima on vieläkin vähemmin
määriteltävissä? Ei kukaan ole voinut eikä voi tietää, minkälainen on
meidän tai vihollisen armeijan asema huomenna eikä kukaan voi tietää,
miten voimakas se tai se osasto on. Toisinaan, ellei satu olemaan
pelkuria huutamassa eturinnassa: 'me olemme saarretut!' ja livistämässä
karkuun, vaan reipas, rohkea mies etunenässä, joka kiljasee: 'hurraa!'
-- kestää 5 tuhatta 30 tuhatta, kuten Schöngrabenin taistelussa. Vaan
toisinaan pakenee 50 tuhatta 8 tuhannen edestä, kuten Austerlitzin
taistelussa. Mitä on tieteellä tekemistä tämmöisessä asiassa, jossa,
kuten kaikissa käytännöllisissä toimissa, ei voida mitään jyrkästi
määrätä, vaan kaikki riippuu lukemattomista asianhaaroista, joiden
merkitys määritellään yhdessä hetkessä, jonka tulosta ei kukaan tiedä.
Armfelt sanoo, että armeijamme on eristetty, vaan Paulucci, että olemme
jouduttaneet Ranskan armeijan kahden tulen väliin. Michaux sanoo, että
Drissan leirin kelpaamattomuus on siinä, että joki on selkäpuolella,
vaan Pfuel, että siinä juuri on sen lujuus. Toll ehdottaa yhden
suunnitelman, Armfelt toisen ja kaikki ovat yhtä hyviä ja yhtä huonoja
ja kunkin ehdotuksen edut tulevat näkyviin vasta sinä hetkenä, jolloin
tapaus tapahtuu. Ja miksi kaikki puhuvat sotanerosta? Onko se ihminen
nero, joka oikeaan aikaan oivaltaa käskeä viemään sotaväelle korppuja
tai menemään yhden oikealle, toisen vasemmalle? Siksi vain he sanovat
niin, että sotilaita ympäröi loisto ja valta ja suuret konnajoukot
imartelevat valtaa tunnustamalla sille neron olemattomia ominaisuuksia.
Parhaimmat kenraalit, joita olen tuntenut, ovat olleet -- tyhmiä tai
hajamielisiä. Paras on Bagration, sen on tunnustanut itse Napoleonkin.
Entä Bonaparte itse! Muistan hänen itsetyytyväiset ja lyhytnäköiset
kasvonsa Austerlitzin kentällä. Hyvä sotapäällikkö ei tarvitse
nerokkuutta eikä mitään erityisiä ominaisuuksia, vaan häneltä täytyy
päinvastoin puuttua kaikista korkeimmat ja parhaimmat inhimilliset
ominaisuudet -- rakkaus, runollisuus, hienotunteisuus, filosoofinen,
tutkiva epäily. Hänen täytyy olla rajotettu, lujasti vakuutettu siitä
että se, minkä hän tekee, on hyvin tärkeää (muuten ei hänellä riitä
kärsivällisyyttä) ja silloin vasta hän on urhoollinen sotapäällikkö.
Herra varjelkoon, jos hän on ihminen -- hän saattaa rakastua, hänen voi
käydä sääli, hän rupeaa miettimään, mikä on oikein, mikä ei.
Sotatoimien menestymisen ansio ei riipu neroista, vaan siitä, joka
rivissä huutaa: tuho tuli, tai: hurraa! Ja vain tämmöisissä riveissä
voi palvella siinä varmassa vakuudessa, että on hyödyllinen!"

Näin ajatteli ruhtinas Andrei puheita kuunnellessaan ja heräsi vasta
sitte, kun Paulucci kutsui häntä ja kaikki tekivät lähtöä.

Seuraavana päivänä sotaväen tarkastuksessa kysyi hallitsija ruhtinas
Andreilta, missä hän tahtoisi palvella ja ruhtinas Andrei kadotti
ainiaaksi hovimaailman, kun hän ei pyytänyt saada jäädä hallitsijan
lähettyviin, vaan pyysi lupaa palvella armeijassa.



XII.


Rostof sai ennen sodan alkua vanhemmiltaan kirjeen, jossa he lyhyesti
ilmottaen Natashan sairaudesta ja välien rikkoutumisesta ruhtinas
Andrein kanssa (tämä rikkoutuminen selitettiin hänelle kieltäytymiseksi
Natashan puolelta) taasen pyysivät häntä ottamaan virkaeron ja
saapumaan kotiin. Kirjeen saatuaan ei Nikolai yrittänytkään pyytää
virkaeroa tai lomaa, vaan kirjotti vanhemmilleen, että häntä kovasti
surettaa Natashan sairaus ja ero sulhasesta ja että hän tekee kaikkensa
täyttääkseen heidän tahtonsa. Sonjalle hän kirjotti erikseen.

"Sydämeni jumaloitu ystävä", kirjotti hän. "Ei mikään muu kuin kunnia
ole voinut estää minua palaamasta maalle. Mutta nyt, kun sota on
alkamaisillaan, pitäisin itseäni kunniattomana sekä kaikkien toverieni
että myöskin itseni edessä, jossa asettaisin onneni velvollisuuteni ja
isänmaanrakkauteni edelle. Tämä on kuitenkin viimeinen ero. Usko, että
heti sodan päätyttyä, jos vielä elän ja sinä minua rakastat, heitän
kaiken ja lennän sinun luoksesi painaakseni sinut ainaiseksi leimuavaa
rintaani vasten."

Rostovia esti todellakin ainoastaan sodan alkaminen lähtemästä -- kuten
hän oli luvannut -- ja menemästä naimisiin Sonjan kanssa. Otradnajan
syksy metsästyksineen ja talvi jouluineen ja lempineen Sonjaan avasi
hänen silmiinsä aatelisperheen hiljaisten ilojen ja tyynen elämän
näköalat, joita hän ei ollut ennen tuntenut ja jotka nyt houkuttelivat
häntä kotiinsa. "Suloinen puoliso, lapset, vankka parvi metsäkoiria,
puoleentoista kymmeneen pariin huimia vinttikoiria, talous, naapurit,
virka valinnan mukaan..." ajatteli hän. Mutta nyt oli sota ja täytyi
jäädä rykmenttiin. Ja kun täytyi, niin Nikolai Rostof tyytyi siihenkin
elämään, jota hän rykmentissä vietti ja jonka hän osasi tehdä
miellyttäväksi itselleen.

Kun Nikolai pääsi lomalta, tervehtivät toverit häntä iloisesti,
mutta kohta lähetettiin hänet hevosten hankintaan ja hän toikin
Vähä-Venäjältä mainioita hevosia, joista hän sai kiitosta
päälliköiltään. Poissaollessaan oli hän korotettu ratsumestariksi, ja
kun rykmentti oli asetettu sotakuntoon, sai hän taas oman
eskadroonansa.

Alkoi sota, rykmentti komennettiin Puolaan, jaettiin kaksinkertainen
palkka, saapui uusia upseeria, uusia ihmisiä ja -- se oli tärkeintä --
syntyi se innokkaan reipas mieliala, joka on tavallista sodan alussa.
Tuntiessaan edullisen asemansa rykmentissään antautui Rostof kokonaan
sotapalveluksen suomien nautintojen ja harrastusten valtaan, vaikka
tiesikin, että hänen on ennemmin tai myöhemmin niistä erottava.

Joukot peräytyivät Vilnan seuduilta minkä mistäkin mutkikkaista,
valtakunnallisista, valtiollisista ja taktillisista syistä. Jokaista
peräytymisaskelta seurattiin pääesikunnasta käsin arvelujen, päätelmien
ja kiihkon kirjavalla vilinällä. Pavlogradin rykmentin husareista
tuntui tämä peräytymisretki kesän kauneimpana aikana ja ruokavarojen
runsautta nauttien maailman helpoimmalta ja hauskimmalta asialta.
Alakuloisuuteen, levottomuuteen ja juonitteluun voitiin vaipua vain
pääkortteerissa, mutta armeijan sisimmässä syvyydessä ei kukaan kysynyt
itseltään, minne ja mitä varten sitä mentiin. Jos joku pahottelikin
paikoiltaan lähtöä, niin pelkästään siitä syystä, että oli pitänyt
poistua kodikkaaksi käyneestä asunnosta ja jättää puolalainen kaunotar.
Jos johtui jonkun mieleen, että asiat olivat huonosti, niin se, joka
näin johtui ajattelemaan, koetti kelpo sotilaan tavoin pysyä
ilomielellä eikä ajatella asioiden yleistä kulkua, vaan omia lähimpiä
asioitaan. Aluksi viivyttiin jonkun aikaa Vilnan läheisyydessä,
rakennettiin hauskoja tuttavuuksia puolalaisten tilanomistajien kanssa
ja oltiin hallitsijan ynnä muiden korkeimpien päälliköiden
tarkastuksissa. Sitte saapui käsky peräytyä Svenzjanyyn ja hävittää
muonavarat, koska niitä ei voitu kulettaa mukana. Svenzjanyyn
liittyivät husarien muistot vain siksi, että se oli _juoppo leiri_,
kuten koko armeija nimitti Svenzjanyn levähdyspaikkaa, ja että siellä
paljon valitettiin siitä, että sotaväki, joka oli saanut käskyn hankkia
elintarpeita, korjasi puolalaisilta paaneilta talteensa myöskin
hevosia, ajopeliä ja kallisarvoisia mattoja. Rostof muisti Svenzjanyn
sen tähden, että hän ensi päivänä sinne tultuaan vaihtoi vääpelin eikä
jaksanut hillitä rutijuopunutta eskadroonansa väkeä, joka hänen
tietämättään oli puhaltanut viisi tynnyrillistä oivaa olutta.
Svenzjanysta peräydyttiin yhä etemmä ja etemmä Drissajoelle saakka,
josta myöskin peräydyttiin ja alettiin lähetä Venäjän rajoja.

Heinäkuun 13 p:nä saivat pavlogradilaiset ensi kerran tositekemistä.

Tapahtuman edellisenä yönä oli ollut ankara myrsky, satoi rankasti
vettä ja rakeita. Kesä 1812 oli yleensä merkillinen kovista myrskyistä.

Kaksi Pavlogradin rykmentin eskadroonaa majaili taivasalla eräällä
äsken tuleentuneella ruispellolla, jonka karja ja hevoset olivat
sotkeneet ihan mustalle mullalle. Sade valui virtanaan ja Rostof istui
turviinsa ottamansa nuoren upseerin Iljinin kanssa hätäkäteen kyhätyssä
risumajassa. Muuan heidän rykmenttinsä upseereista, jolla oli pitkät,
poskien keskeltä jatkuvat viikset ja joka oli käynyt esikunnassa saapui
sateen ajamana Rostovin luo. -- Tulen esikunnasta, kreivi. Oletteko
kuulleet Rajevskin urotyöstä?

Ja upseeri kertoi esikunnassa kuulemiaan yksityiskohtia Saltanofkan
taistelusta.

Rostof hypisteli niskaansa, jonka takana alkoi vuotaa vettä, poltti
piippua ja hajamielisesti kuunnellen loi tuontuostakin katseen nuoreen
Iljiniin, joka kyyhötti hänen vieressään. Tämä upseeri, 16-vuotias
poika, joka äsken oli saapunut rykmenttiin, oli nyt samassa suhteessa
Nikolaihin, kuin Nikolai oli ollut seitsemän vuotta sitte Denisoviin.
Iljin koetti kaikessa jäljitellä Rostovia ja oli häneen rakastunut kuin
nainen.

Pitkäviiksinen upseeri Sdrschinski kertoi ylpeästi, miten Saltanofkan
sola oli ollut kuin mikäkin Termopyle venäläisille ja miten kenraali
Rajevski oli tuossa solassa suorittanut työn, joka veti vertoja
entisajan urotöille. Sdrschinski kertoi, että Rajevski oli vienyt
vuorisolaan kaksi poikaansa ankarassa tulessa ja rynnännyt rinnan
näiden kanssa taisteluun. Rostof kuunteli kertomusta, mutta ei
ollenkaan virkkanut mitään vahvistaakseen kertojan riemua, vaan oli sen
näköinen, että hän häpesi sitä, mitä hänelle kerrottiin, vaikkei hän
aikonutkaan väittää vastaan. Rostof tiesi Austerlitzin ja 1807 retken
jälkeen omasta kokemuksestaan, että sotatapauksia kerrottaessa aina
valehdeltiin, kuten hän itsekin teki kertoessaan. Toisekseen hän tiesi
saman kokemuksen nojalla, miten sodassa oikeastaan asiat käyvät eikä
ensinkään sillä tavoin, kuten me ne kuvittelemme ja kerromme. Tämän
tähden häntä ei ollenkaan miellyttänyt Sdrschinskin kertomus, kun tämä
poskien keskeltä pistävine viiksineen tapansa mukaan kumartui aivan sen
kasvojen alle, jolle hän jutteli. "Ensiksikin on solassa, jota vastaan
hyökkäys tehtiin, täytynyt olla semmoinen sekamelska ja ahdinko, että
jos Rajevski veikin poikansa tuleen, ei se ole voinut innostaa kuin
korkeintaan kymmentä häntä itseään lähinnä olevaa miestä", ajatteli
Rostof, "muut eivät ole voineet nähdä, miten ja kenen kanssa Rajevski
kulki solassa. Mutta nekään, jotka näkivät eivät ole voineet liiaksi
innostua, sillä mitäpä tekemistä heillä oli Rajevskin hellien
isäntunteiden kanssa, kun kysymyksessä oli oma nahka. Toisekseen ei
siitä, saivatko he haltuunsa solan vai ei, riippunut isänmaan kohtalo,
kuten Termopylen taistelusta kerrotaan. Mitä varten siis tuommoinen
uhraus? Ja mitä varten sotkea lapsia sodan jalkoihin? Minä en olisi
vienyt Petjaa, veljeänikään, enkä edes Iljiniä, minulle vierasta, mutta
kelpo poikaa, vaan olisin pistänyt johonkuhun turvalliseen paikkaan",
mietti Rostof edelleen Sdrschinskiä kuunnellessaan. Hän ei kuitenkaan
ilmaissut ajatuksiaan ja sekin seurasi kokemuksesta. Hän tiesi, että
tuo kertomus loi mainetta meidän aseillemme ja siksi piti olla
olevinaan, ettei sitä epäillyt. Niin hän tekikin.

-- Ei tässä enää siedä, -- sanoi Iljin huomattuaan, ettei Sdrschinskin
kertomus miellyttänyt Rostovia. -- Sukat ja paita ja kaikki märkänä.
Lähden etsimään suojaa. Sadekin taitaa helpottaa.

Iljin läksi ulos, Sdrschinski ajoi matkoihinsa. Viiden minuutin
kuluttua juoksi Iljin takasin, että lika roiskui.

-- Hurraa! Rostof, lähdetään joutuin. Tuolla on parin sadan askeleen
päässä majatalo, meikäläiset ovat kokoutuneet sinne. Pääseehän edes
hieman kuivautumaan. Siellä on Maria Genrihovnakin.

Maria Genrihovna oli rykmentin lääkärin puoliso, nuori, viehättävä
saksatar, jonka lääkäri oli nainut Puolassa. Joko siksi, ettei
tohtorilla ollut liikoja varoja tai ettei hän avioliiton alkuaikoina
tahtonut olla erossa nuoresta vaimostaan, kuletti hän tätä mukanaan
kaikkialla ja tohtorin mustasukkaisuus tuli yleiseksi pilanteon
esineeksi husari-upseerien kesken.

Rostof heitti viitan päälleen, käski Lavrushan tuoda kapineet perästä
ja läksi Iljinin kanssa menemään milloin liukkaasta loasta
kaatumaisillaan, milloin suorastaan lätäköissä rämpien heikentyneessä
sateessa ja illan pimeässä, jota kaukaiset salamat toisinaan
valaisivat.

-- Rostof, missä olet?

-- Täällä. Aika salama! -- puhelivat he mennessään.



XIII.


Majatalossa, jonka edessä tohtorin kuomuvaunut seisoivat, oli jo viisi
upseeria. Maria Genrihovna, pyylevä, valkeaverinen saksatar, istui
yöröijy päällä ja myssy päässä leveällä penkillä etunurkassa. Hänen
miehensä tohtori nukkui hänen takanaan. Kun Rostof ja Iljin astui
huoneeseen, tervehdittiin heitä iloisin huudahduksin ja honotuksin.

-- Hee ... teilläpä ilot on, -- sanoi Rostof nauraen.

-- Missäs te olette kuhnailleet?

-- Kauniita olette! Virtanaan vuotaa heistä vesi! Älkää vain saliamme
kastelko.

-- Maria Genrihovnan vaatteita ei saa liata, -- kuului vastaukseksi.

Rostof ja Iljin riensivät etsimään nurkkaa, jossa he Maria Genrihovnan
kainoutta loukkaamatta olisivat voineet pukeutua kuiviin. He olivat
menemäisillään väliseinän taa, mutta täällä, pikkuisessa solassa ja
kokonaan täyttäen sen istui kolme upseeria korttia lyömässä tyhjällä
laatikolla tuikkivan kynttilän valossa. He eivät millään ehdolla
tahtoneet luovuttaa paikkaansa. Maria Genrihovna lainasi vähäksi aikaa
hameensa verhoksi ja tämän takana riisui Rostof ja Iljin päältään märät
vaatteensa ja pukeutui kuiviin Lavrushan avulla, joka oli tuonut
tavaramytyt.

Särkyneeseen uuniin tehtiin tuli. Etsittiin lauta, josta laadittiin
pöytä kahden satulan väliin, se peitettiin loimella; tuotiin
teekeittiö, eväskori ja puoli pulloa rommia, ja kun Maria Genrihovnaa
oli pyydetty olemaan emäntänä, alkoivat kaikki hääriä hänen
ympärillään. Ken tarjosi hänelle puhtaan nenäliinansa ihanien käsien
pyyhkimistä varten, ken työnsi husariviittansa hänen jalkojensa alle,
ettei olisi ollut kostea, ken peitti viitalla ikkunan, ettei olisi
tuullut, ken hätisteli kärpäsiä hänen miehensä kasvoilta, ettei tämä
olisi herännyt.

-- Antakaa hänen olla, -- virkkoi Maria Genrihovna kainosti ja
onnellisesti hymyillen, -- kyllä hän nukkuu muutenkin unettoman yön
jälkeen.

-- Ei suinkaan, Maria Genrihovna, -- vastasi upseeri, -- tohtorille
pitää olla palvelevainen. Ehkä hän säälii minua sitte, kun rupeaa
jalkaani tai kättäni leikkaamaan.

Juomalasia oli vain kolme. Vesi oli niin likaista, ettei voinut
päättää, milloin tee oli väkevää, milloin laimeaa. Teekeittiöstä tuli
vain kuusi lasia, mutta sen hauskempaa oli saada lasinsa järjestyksessä
ja vanhemmuuden mukaan Maria Genrihovnan pyöreistä kätösistä, joiden
kynnet olivat lyhyet, joskaan ei ihan puhtaat. Kaikki upseerit
näyttivät tänä iltana olevan rakastuneet Maria Genrihovnaan. Yksin
nekin upseerit, jotka löivät korttia seinän takana, hylkäsivät kohta
pelinsä ja siirtyivät teekeittiön ääreen yhtyen Maria Genrihovnan
yleiseen hakkailuun. Kun Maria Genrihovna näki itsensä näin loistavan
ja kohteliaan nuorukaisparven ympäröimänä, säteili hän onnesta, niin
paljon kuin hän koettikin sitä salata ja niin huomattavasti kuin hän
pelästyikin jokaisesta nukkuvan miehensä unimielisestä liikkeestä.

Lusikoita oli vain yksi. Sokeria oli kaikista eniten, mutta kun sitä ei
ehditty hämmentää, päätettiin, että emäntä hämmentäisi sokerin
jokaiselle vuoronperään. Kun Rostof oli saanut lasinsa ja sekottanut
siihen vähän rommia, pyysi hän Maria Genrihovnaa hämmentämään.

-- Eihän teillä ole sokeriakaan, -- huomautti hän yhä hymyillen, aivan
kuin kaikki se, mitä hän puhui ja mitä muut puhuivat, olisi ollut hyvin
hauskaa ja viitannut muuhunkin.

-- Mitäs minä sokerista, kunhan te vain hämmennätte kätösellänne.

Maria Genrihovna suostui ja alkoi etsiä lusikkaa, jonka joku oli
siepannut.

-- Hämmentäkää sormellanne, Maria Genrihovna, -- sanoi Rostof, -- sen
miellyttävämpää.

-- Polttaa! -- sanoi Maria Genrihovna mielihyvästä punastuen.

Iljin otti vesiämpärin ja ripautettuaan siihen rommia tuli Maria
Genrihovnan luo ja pyysi hämmentämään sormella.

-- Tämä on minun kuppini, -- sanoi hän. -- Jos pistätte sormenne, niin
juon kaikki.

Kun teekeittiö oli juotu kuiviin, otti Rostof kortit ja esitti, että
pelattaisiin kuningasta Maria Genrihovnan kanssa. Heitettiin arpaa, ken
pääsisi Maria Genrihovnan pariksi. Pelin sääntöinä oli Rostovin
ehdotuksen mukaan se, että se, joka tulee kuninkaaksi, saisi suudella
Maria Genrihovnan kättä, vaan että se, joka jää hännänkannattajaksi,
menisi panemaan uuden teekeittiön tulelle tohtoria varten, kun tämä
herää.

-- Vaan entä jos Maria Genrihovnasta tulee kuningas? -- kysyi Iljin.

-- Hän on jo muutenkin kuningatar! Ja hänen käskynsä on laki.

Kun peli oli parhaiksi ehtinyt alkaa, nousi Maria Genrihovnan selän
takaa yht'äkkiä tohtorin pörhöinen pää. Hän ei ollut nukkunut enää
pitkään aikaan, vaan kuunnellut puhetta, jossa hän ei nähtävästi ollut
havainnut mitään iloista, naurettavaa eikä huvittavaa. Hänen kasvonsa
olivat surulliset ja uniset. Hän ei tervehtinyt upseereja, raaviskeli
päätään ja pyysi lupaa saada mennä ulos, koska tie oli tukossa. Heti
kun hän oli päässyt ovesta ulos, purskahtivat upseerit remakkaan
nauruun, vaan Maria Genrihovna punastui kyyneliin saakka ja semmoisena
näytti entistään viehättävämmältä kaikista upseereista. Ulkoa tultuaan
sanoi tohtori puolisolleen (joka jo oli lakannut onnellisesti
hymyilemästä ja säikähtyneenä tuomiotaan odottaen katsoi mieheensä),
että sade oli tauonnut ja että pitää mennä nukkumaan kuomukärryihin,
muuten vievät rosvot kaikki.

-- Minä panen lähetin vartioimaan ... kaksikin! -- sanoi Rostof. --
Älkää viitsikö, tohtori.

-- Minä menen itse vahtiin! -- sanoi Iljin.

-- Ei, hyvät herrat, te olette nukkuneet kylläksenne, vaan minä en ole
maannut kahteen yöhön, -- huomautti tohtori ja istuutui synkkänä
rouvansa viereen pelin päättymistä odottaen.

Tohtorin synkkiä, rouvaansa murjottavia kasvoja katsellessa tuli
upseerien vielä hauskempi ja useat eivät voineet olla nauramatta, jolle
he heti koettivat keksiä kauniin tekosyyn. Kun tohtori oli poistunut
rouvineen ja asettunut hänen kanssaan kärryihin, kävivät upseerit
levolle majataloon ja peittivät itsensä märillä sinelleillä. Kauan he
eivät nukkuneet, vaan vuoroin keskustelivat tohtorin pelästystä ja
tohtorinnan iloa muistellen, vuoroin pujahtivat rapuille ja kertoivat
siitä, mitä kuomun sisässä tehtiin. Rostovin mieli teki nukkua ja
useaan kertaan hän peitti päänsä umpeen, mutta myötäänsä virkistyi hän
jonkun huomautuksesta, myötäänsä alkoi juttuaminen uudelleen ja
myötäänsä kaikui aiheeton, iloinen naurunhohotus.



XIV.


Kolmatta käydessä ei vielä kukaan ollut nukkunut. Silloin saapui
vääpeli, joka toi käskyn lähteä Ostrovnan kauppalaan.

Upseerit nousivat kiireesti ylös yhä vain puhellen ja naureskellen.
Taasen täytettiin teekeittiö likaisella vedellä ja pantiin tulelle.
Rostof läksi teetä odottamatta eskadroonaan. Aamu alkoi sarastaa, sade
oli tauonnut, pilvet hajaantuivat. Tuntui kostealta ja kylmältä,
varsinkin kun vaatteet eivät olleet aivan kuivat. Majatalosta ulos
tultuaan vilkasi Rostof ja Iljin sarastuksen hämärässä sateesta
kiiltävän kuomun sisään, jonka verhon alta tohtorin jalat törröttivät ja
jonka keskeltä pilkisti tohtorinnan yömyssy tyynyyn painuneena ja kuului
nukkuvien hengitystä.

-- Hän on tosiaankin hyvin viehkeä, -- sanoi Rostof Iljinille, joka oli
lähtenyt hänen kanssaan.

-- Kerrassaan hurmaava nainen! -- vastasi Iljin kuusitoista-vuotiaan
vakavuudella.

Puolen tunnin kuluttua odotti eskadroona tiellä valmiina lähtöön.
Komennettiin: "satulaan!" Sotamiehet ristivät silmänsä ja alkoivat
nousta ratsuilleen. Ratsastettuaan eskadroonan eteen komensi Rostof:
"mars!" ja nelimiehisin rivein läksivät husarit liikkeelle kavioiden
läiskyessä rapaisella tiellä, miekkojen kalistessa ja hiljaa keskenään
puhellen jalkaväen ja tykkipatterien jälestä pitkin leveää tietä, jonka
reunoille oli istutettu koivuja.

Repaleisia, sinipunervia pilviä, joihin sarastus alkoi ruskottaa,
kiidätti tuuli nopeasti. Aamu valkeni valkenemistaan. Erotti selvään
sen kähärän ruohon, jota tavallisesti kasvaa kyläteillä ja joka vielä
oli märkä eilisestä sateesta. Koivujen nipottavat oksat, jotka myöskin
olivat märät, heiluivat tuulessa ja pudottivat itseään syrjemmä
kirkkaita pisaroita. Yhä selvemmin alkoi erottaa sotamiesten kasvoja.
Rostof ratsasti Iljinin kanssa, joka pysyttelihe hänen rinnallaan,
tiepuolta koivurivin keskellä.

Sodan aikana oli Rostof ottanut vapauden vaihtaa varsinaisen
rintamahevosensa kasakkahevoseen, jommoisella hän nyt ajoi. Hyvänä
hevosten tuntijana oli hän äskettäin saanut oivan, kookkaan donilaisen
raudikon, jonka selässä häntä ei saanut kukaan kiinni. Tällä hevosella
ratsastaminen oli Rostovista sulo nautinto. Hän ajatteli hevosta,
aamua, tohtorinnaa, vaan lähenevä vaara ei muistunut kertaakaan hänen
mieleensä.

Ennen oli Rostof otteluun mennessään pelännyt. Nyt ei häntä pelottanut
vähän vähää. Tämä ei tullut siitä, että hän oli tottunut tuleen
(vaaraan on mahdoton tottua), vaan siitä, että hän oli unohtanut
tunteittensa hallitsemisen vaaran edellä. Taisteluun mennessään hän oli
tottunut ajattelemaan kaikkea muuta, paitsi sitä, minkä olisi luullut
eniten ajatteluttavan, nimittäin vaaran lähestymisen. Sotapalveluksensa
ensi aikoina hän oli koettamalla koettanut olla pelkäämättä vaaraa ja
syyttänyt itseään pelkuriksi, mutta apua ei siitä ollut. Vaan vuosien
vieriessä se oli kadonnut itsestään. Hän ratsasti nyt Iljinin rinnalla
pitkin koivikkoa, tempoi silloin tällöin lehtiä oksista, jotka
sattuivat hotaisemaan hänen käsiään, toisinaan jalallaan hevosen
kuvetta kopauttaen tai ojensi jälelleen kääntymättä takanaan ajavalle
husarille tyhjiin polttamansa piipun niin levollisen ja huolettoman
näköisenä, kuin olisi ollut huviratsastuksella. Häntä säälitti katsoa
Iljinin huolestunutta muotoa, kun tämä lakkaamatta puheli levottomasti.
Hän tunsi kokemuksesta sen tuskallisen kuoleman pelon tunteen, jonka
vallassa nuori kornetti nyt oli ja tiesi, ettei sitä poista muu kuin
aika.

Juuri kun aurinko oli ehtinyt pilkistää pilvien takaa puhtaalle taivaan
sarakkeelle, laantui tuuli, aivan kuin uskaltamatta häiritä ukkosen
jälkeistä, ihanaa kesäaamua. Pisaroita vielä tipahteli, mutta omasta
painostaan pystysuoraan -- sitte kaikki hiljeni. Aurinko, joka oli jo
noussut täydelleen taivaanrannalle, katosi pitkään pilvenkaistaleeseen,
joka oli lipunut sen eteen. Mutta muutaman hetken perästä yleni aurinko
entistä kirkkaampana pilven ylälaidalle. Kaikki valostui ja alkoi
välkkyä. Rinnan valon tulon kanssa kumahti edelläpäin tykinlaukauksia
aivan kuin tervehdykseksi sille.

Rostof ei ehtinyt harkita eikä määritellä, miten kaukaa laukaukset
tulivat, kun Vitebskista päin nelisti kreivi Ostermann-Tolstoin
adjutantti tuomaan sanaa, että oli laskettava ravia samaa tietä
edelleen.

Eskadroona sivuutti jalkaväen ja patterikunnan, jotka niin ikään
jouduttivat kulkuaan, laskeutui mäenrinnettä alas ja ajettuaan erään
aution kylän läpi, nousi uudelleen mäelle. Hevoset alkoivat vaahdota,
miehet olivat punehtuneet.

-- Seis, ojennus! -- kuului edestäpäin jaoston komentajan käsky. --
Vasemmalle eteenpäin mars! -- komennettiin etupäässä.

Husarit ajoivat jalkaväen rintaman editse aseman vasemmalle siivelle ja
asettuivat meidän ulaniemme taakse, jotka olivat ensimäisessä rivissä.
Oikealla seisoi meidän jalkaväkemme tiheänä kolonnana reservissä. Näitä
ylempänä häämötti mäeltä häikäisevän kirkkaassa aamu-ilmassa meidän
tykkimme taivaanrannan viivan kohdalla. Etualalla, laakson takaa siinsi
vihollisen kolonnia ja tykkiä. Laaksosta kuului ammuntaa meidän
ketjustamme, joka jo oli ryhtynyt taisteluun ja iloisesti räiskytteli
vastaukseksi viholliselle.

Rostof ilostui näistä äänistä, joita hän ei ollut kotvilleen kuullut,
kuin iloisimman musikin sävelistä. "Tra-ta-ta-tap!" pamahtelivat
laukaukset milloin yht'aikaa, milloin nopeasti peräkkäin. Hetkiseksi
kaikki hiljeni, vaan sitte uudestaan alkoi rätistä.

Husarit seisoivat paikoillaan tunnin verran. Tykit alkoivat jyskyä.
Kreivi Ostermann ratsasti seurueineen eskadroonan taitse, pysähtyi
puhuttelemaan rykmentin päällikköä ja läksi sitte tykkien luo mäelle.

Heti Ostermannin lähdettyä komennettiin ulaneille: "kolonnaan,
hyökkäykseen -- järjestykää!" Heidän etupuolellaan jakautui jalkaväki
plutoonittaan kahtia, että ratsuväki olisi päässyt läpi. Ulanit
läksivät liikkeelle liehuvin keihäslipuin ja laskivat ravia mäen
rinnettä alas ranskalaista ratsuväkeä vastaan, joka näyttäytyi
vasemmalla rinteen alla.

Husaria oli käsketty nousemaan mäelle patterin suojaksi, heti kun
ulanit olisivat päässeet alas. Samaan aikaan, kun husarit asettuivat
ulanien sijaan, singahteli ketjusta luotia, jotka lensivät kauas
mihinkään osumatta.

Nämä aikoja sitte kuulemattomat äänet vaikuttivat Rostoviin vieläkin
elostavammin ja nostavammin kuin edelliset. Hän kohahti pystymmä,
mittaili katseellaan taistotannerta ja otti koko sielullaan osaa
ulanien liikkeisiin. Ulanit lennähtivät lähelle ranskalaisia rakunoita,
jotain sotkeutui savuun, ja viiden minuutin kuluttua kiidättivät ulanit
takasin jonkun verran vasemmalle siitä paikasta, jossa he olivat
seisseet. Harmailla hevosilla ratsastavien oranssinväristen ulanien
keskessä ja takana näkyi suuri parvi harmailla hevosilla ajavia sinisiä
ranskalaisia rakunoita.



XV.


Terävällä metsästäjänsilmällään huomasi Rostof melkein ensimäisenä nuo
siniset rakunat, jotka ajoivat takaa meidän ulanejamme. Yhä lähemmä
saapuivat hajallisina parvina ulanit ja näitä takaa ajavat ranskalaiset
rakunat. Saattoi jo nähdä, miten miehet, jotka kaukaa näyttivät
pieniltä, törmäilivät vastakkain ja huitoivat käsillään ja
sapeleillaan.

Rostovista tuntui ajometsästykseltä se, mikä hänen silmiensä edessä
tapahtui. Vaisto sanoi hänelle, että jos nyt iskisi ulaneilla
ranskalaisten rakunain kimppuun, eivät nämä kestäisi hyökkäystä. Mutta
jos iskeä, niin iskeä hetipaikalla, muuten menee otollinen hetki ohi.
Hän vilkasi ympärilleen. Hänen vieressään seisova ratsumestari ei
myöskään laskenut silmistään laaksossa vilisevää ratsuväkeä.

-- Andrei Sevastjanitsh, -- sanoi Rostof, -- kyllä me nuo murjosimme...

-- Uljas juttu, -- vastasi ratsumestari, -- jospa tosiaankin...

Häntä loppuun kuuntelematta sysäsi Rostof hevostaan ja ratsasti
eskadroonan eteen. Hän ei ehtinyt komentaa eskadroonaa edes liikkeelle,
kun se samojen tunteiden vallassa kuin hänkin läksi hänen jälestään.
Rostof ei tiennyt itsekään, miten ja miksi hän teki näin. Hän menetteli
nyt samoin kuin metsästykselläkin mitään ajattelematta ja akkiloimatta.
Hän näki, että rakunat olivat lähellä, että he ratsastivat hajallaan,
hän tiesi, etteivät ne kestä hyökkäystä; hän tiesi, että käytettävissä
oli vain yksi ainoa hetki, joka ei koskaan palaisi, jos hän laskisi sen
menemään. Luodit vinkuivat niin innostavasti hänen ympärillään, hepo
huohotti niin tulisena hänen allaan, ettei hän voinut hillitä itseään.
Hän laski heponsa liikkeelle, antoi käskyn eskadroonalle ja kuultuaan
samassa tuokiossa eskadroonan levennein rivein puhaltavan perässään hän
alkoi laskea täyttä ravia rinnettä alas rakunoita kohti. Tuskin olivat
he ehtineet rinteeltä lakealle, kun ravi itsestään muuttui sitä
huimemmaksi neliseksi, kuta lähemmä he joutuivat ulaneja ja näiden
kintereillä tulevia rakunoita. Rakunat olivat lähellä. Kun etumaiset
huomasivat husarit, alkoivat he kääntyä takasin, takimaiset
pysähtyivät. Samoilla tunteilla kuin suden kintereillä kiistatessaan ja
laskien donilaisensa vinhaan karkuun nelisti Rostof suoraa päätä
ranskalaisten rakunain hajallisia riviä kohti. Eräs ulani pysähtyi,
muuan jalkamies heittäytyi pitkälleen, ettei olisi musertunut
jalkoihin, eräs miehetön hevonen sotkeutui husareihin. Melkein kaikki
ranskalaiset rakunat kiisivät takasin. Valittuaan erään harmaalla
hevosella ratsastavan ranskalaisen alkoi Rostof laskea hänen jälestään.
Tiellä sattui pensas vastaan, nopea hepo lennähti sen yli ja satulassa
hevin pysyen huomasi Nikolai, että hän muutamassa silmänräpäyksessä
yllättää uhrikseen valitsemansa vihollisen. Ranskalainen, joka puvusta
päättäen oli upseeri, nelisti kyyryssä selin ja hätisteli sapelillaan
harmaata juoksijaansa. Tuokioisen kuluttua törmäsi Rostovin ratsu
takaapäin kiinni upseerin hevoseen, joka oli vähältä syöksyä nurin ja
samassa silmänräpäyksessä nosti Rostof itsensäkään tietämättä miksi
sapelinsa ja sivalsi ranskalaista.

Samassa hetkessä, kun hän tämän teki, katosi hänen intonsa yht'äkkiä.
Upseeri ei ollut pudonnut yksistään sapeliniskusta, joka oli vain
lievästi haavottanut kättä ranteen yläpuolelta, vaan etupäässä
sysäyksestä ja kauhusta. Rostof pysähdytti heponsa ja etsi silmillään
vihollista nähdäkseen, kenet hän oli voittanut. Ranskalainen
rakuna-upseeri hyppi toisella jalallaan maassa, toinen oli tarttunut
jalustimeen. Hädissään silmiään räpytellen ja kuin joka tuokio uutta
iskua odottaen katsahti ranskalainen kauhun vääristämin kasvoin
alhaalta ylös Rostoviin. Hänen valkeaveriset, lian tahraamat, kalpeat
nuoret kasvonsa kuopikkaine leukoineen ja helakansinisine silmineen
olivat kaikkea muuta kuin vihollisen kasvot ja kaikkea muuta kuin
taistelutannerta varten luodut, vaan kaikista tavallisimmat kodin
kasvot. Ennen kuin Rostof oli ehtinyt päättää, mitä hän ranskalaiselle
tekisi, huudahti upseeri: "_je me rends_".[45] Hän koetti selvittää
jalustimeen takertunutta jalkaansa, minkä kerkesi, mutta ei saanut sitä
irti eikä myöskään laskenut säikähtyneitä, sinisiä silmiään Rostovista.
Paikalle saapuneet husarit pelastivat jalan ja auttoivat hänet
satulaan. Husarit häärivät kuka missäkin rakunojen kanssa: eräs, joka
oli haavottunut ja kasvot verissä, ei tahtonut antaa hevostaan, toinen
istui husarin takana hevosen selkäkamaralla ja piteli husarin
vyötäisistä kiinni, kolmas kapusi husarin avustamana tämän ratsulle.
Etempänä pakeni ranskalainen jalkaväki myötäänsä ampuen. Husarit
ajoivat vankineen joutuisasti takasin. Rostof ratsasti muiden mukana
kummallisin tuntein, jotka kouristivat hänen sydäntään. Jotain sekavaa,
hämärää, jota hän ei voinut itselleen selvittää, oli noussut hänen
mieleensä ranskalaisen upseerin vangitsemisen ja sen iskun tähden,
jonka hän miekallaan oli tälle antanut.

Kreivi Ostermann-Tolstoi oli vastaanottamassa palaavia husareja,
kutsutti luokseen Rostovin ja lausuttuaan tälle kiitokset lupasi
esittää hallitsijalle hänen urhoollisen tekonsa ja anoa hänelle Yrjön
ristiä. Kun Rostovia tultiin vaatimaan kreivi Ostermannin luo, muisti
hän tehneensä rynnäkön ilman käskyä ja oli varma siitä, että päällikkö
vaatii häntä luokseen rangaistakseen omavaltaisesta teosta. Tämän
tähden olisi Ostermannin ystävällisten sanojen ja palkinnon lupauksen
pitänyt vielä enemmän ilostuttaa Rostovia, mutta äsken syntynyt
omituisen sekava tunne vaivasi häntä edelleen. "Mikä kumma minua nyt
vaivaa?" kyseli hän kenraalin luota tullessaan. "Iljinkö? Ei, hän on
terve ja eheä. Olenko ehkä jotenkin häväissyt itseni? Ei, ei sekään!"
Jokin muu häntä rasitti katumuksen tavoin. "Ahaa, tuo kuopukkaleukainen
ranskalainen upseeri! Muistanpa, kuinka käteni pysähtyi, kun olin sen
kohottanut".

Kun Rostof huomasi saatettavan vankia pois, riensi hän heidän jälkeensä
nähdäkseen kuopukkaleukaisen upseerinsa. Tämä istui kummallisessa
puvussaan jykevän husarihevosen selässä ja vilhui levottomasti
ympärilleen. Hänen haavaansa ei juuri voinut sanoa haavaksi. Hän
hymyili väkinäisesti Rostoville ja vilkutti kättään tervehdykseksi.
Rostovin oli yhä vain outo ja jostain syystä häpeä olla.

Koko tämän ja seuraavan päivän huomasivat Rostovin ystävät ja toverit,
ettei hän ollut tuskaloinen eikä äkäinen, vaan vaitelias ja miettivä.
Hän joi vastenmielisesti, pyrki pysyttelemään yksikseen ja yhä
tuumiskeli jotain.

Rostof ajatteli yhä vain tuota loistavaa urotyötään, jolla hän
ihmeekseen ansaitsi Yrjön ristin, vieläpä urhon maineenkin, mutta
jotain oli, jota hän ei jaksanut käsittää. "He pelkäävät meitä entistä
enemmän!" ajatteli hän. "Siinäkö se nyt onkin kaikki se, jota sanotaan
sankarillisuudeksi? Ja olenko minä tehnyt sen isänmaan hyväksi? Mitä
pahaa hän on tehnyt kuopukkoineen ja sinisine silmineen? Ja miten hän
säikähti! Hän luuli, että minä tapan hänet. Mistä syystä olisin hänet
tappanut? Minun käteni vavahti. Ja minulle annettiin Yrjön risti. En
ymmärrä en yhtään mitään!"

Vaan sillä aikaa kun Nikolai punnitsi näitä seikkoja eikä kuitenkaan
voinut tehdä selvää tiliä itselleen siitä, mikä hänen mieltään
oikeastaan ahdisti, kääntyi hänen virkansa onnen pyörä hänen edukseen.
Hänen arvonsa kohosi. Ostrovnan kahakan jälkeen hänelle annettiin
pataljoona husareja, ja kun milloin tarvittiin rohkeaa upseeria,
pantiin hänet silloin aina valjaisiin.



XVI.


Kun kreivitär oli saanut tiedon Natashan sairaudesta, matkusti hän,
vaikka olikin vielä heikko, Petjan ja koko taloutensa kanssa Moskovaan.
Koko Rostovin perhe muutti Maria Dmitrijevnan luota omaan taloonsa ja
asettui kokonaan asumaan Moskovaan.

Natashan sairaus oli niin vakavaa laatua, että hänen ja hänen
omaistensa onneksi muuttui ajatus kaikesta siitä, mikä oli ollut syynä
hänen sairauteensa, nimittäin hänen käytöksensä sulhoaan kohtaan ja
ero, toisarvoiseksi. Hän oli niin sairas, ettei voitu ajatellakaan,
miten paljon hänessä oli syytä tapahtumaan, sillä hän ei syönyt, ei
juonut, ei nukkunut, laihtui huomattavasti, ryki ja, kuten lääkärit
hienosittain huomauttivat, oli vaaran partaalla. Täytyi vain ajatella
sitä, miten saisi hänet paranemaan. Lääkärit kävivät Natashan luona
sekä yksitellen että joukottain, puhuivat paljo ranskaa, saksaa, jopa
latinaakin, moittivat toinen toistaan, määräilivät mitä erilaisimpia
lääkkeitä, joiden olisi pitänyt auttaa kaikissa heille tunnetuissa
taudeissa. Mutta ei yhdenkään päähän pälkähtänyt se yksinkertainen
ajatus, etteivät he tunteneet sitä tautia, jota Natasha sairasti, kuten
ei voida tuntea ainoatakaan tautia, jonka kahleissa elävä ihminen on.
Sillä jokaisessa elävässä ihmisessä piilee omat omituisuutensa ja
hänellä on aina semmoinen omituinen, oma, uusi, konstikas tautinsa,
jota lääketiede ei tunne, -- ei suinkaan keuhko-, maksa-, iho-,
sydän- eikä hermotauti eikä muukaan sen lajinen, josta lääketieteessä
puhutaan, vaan tauti, joka piilee kärsimyksissä. Tämä yksinkertainen
ajatus ei voinut johtua lääkärien mieleen (samoin kuin ei noidankaan
mieleen johdu, ettei hän taida noitua) siitä syystä, että heidän
elämäntyönsä oli lääkitseminen, että he saivat työstään palkan ja että
he olivat tätä työtä varten uhranneet elämänsä parhaimman ajan. Mutta
tärkein syy oli kuitenkin se, että he huomasivat olevansa hyödyllisiä
ja todellakin he olivat hyödyllisiä koko Rostovin huonekunnalle. Eivät
he olleet hyödyllisiä siksi, että pakottivat sairaan nieleksimään
suurimmaksi osaksi vaarallisia aineita (vaarallisuus ei ollut suuri,
koska vaarallisia aineita annettiin pienin erin), vaan he olivat
hyödyllisiä, välttämättömiä ja tuikitarpeellisia (syy -- miksi aina on
ollut ja tulee olemaan luuloteltuja parantajia, poppamiehiä,
homeopaatteja ja alopaatteja) siksi, että he tyydyttivät sairaan ja
tätä rakastavien henkilöiden henkisiä tarpeita. He tyydyttivät sitä
helpotuksen toivon ikuista inhimillistä tarvetta sekä osanottavaisuuden
ja toiminnan tarvetta, jota ihminen tuntee kärsimysten aikana. He
tyydyttivät sitä ikuista inhimillistä tarvetta, jonka huomaamme
pienissä lapsissakin, tarvetta hieroa sitä paikkaa, johon on koskenut.
Kun lapsi loukkaa itsensä, juoksee hän heti äidin tai hoitajansa syliin
siksi, että häntä suudeltaisiin ja hierottaisiin kipeätä paikkaa. Ja
hänen tulee helpompi olla, jos kipeätä paikkaa hierotaan tai
suudellaan. Lapsi ei usko, etteivät häntä viisaammat ja vanhemmat
kykenisi parantamaan hänen kipuaan. Ja helpotuksen toivo ja
osanottavaisuus silloin, kun äiti silittää hänen kuhmuaan, lohduttaa ja
tyynnyttää häntä. Lääkärit olivat hyödyksi Natashalle juuri siitä
syystä, että hekin tavallaan suutelivat ja hieroivat hänen kipeätä
paikkaansa ja vakuuttivat, että se paranee heti, kun palvelija on
käynyt Arbatin apteekista ruplalla seitsemälläkymmenellä kopekalla
korean laatikollisen pulveria ja pilleriä ja kun sairas ottaa noita
lääkkeitä haaleassa vedessä välttämättömästi joka toinen tunti, mutta
ei millään muotoa ennemmin eikä myöhemmin.

Mitä olisi Sonja, kreivitär tai kreivi tehnyt ja mitä ajatellut, ellei
olisi ollut pilleriä määrätunneilla, lämmintä juotavaa, kanapaistia ja
muita lääkärin määräämiä aineita, joiden nauttimisen silmälläpito antoi
sairasta ympäröiville askaretta ja lohdutusta? Miten olisi kreivi
kestänyt rakkaan tyttärensä sairautta, ellei hän olisi tiennyt, että
Natashan sairaus maksoi hänelle tuhansia ruplia ja että hän mielellään
uhraa enemmänkin, kunhan vain tytär tulisi terveeksi, ellei hän olisi
tiennyt, että jos tytär ei parane, hän ei sittenkään sääli rahaa, vaan
vie tyttärensä ulkomaille parantumaan, ellei hän olisi ollut
tilaisuudessa kertomaan yksityisseikkoja myöten, miten se ja se lääkäri
ei päässyt perille taudista, vaan se pääsi ja se taas kaikista paraiten
osasi määrätä taudin laadun? Mitä olisi tehnyt kreivitär, ellei hän
toisinaan olisi saanut hieman riidellä sairaalle Natashalle siitä,
ettei tämä täsmällisesti noudattanut lääkärin ohjeita?

-- Sillä tavalla et koskaan tule terveeksi, -- puheli hän huolestuneena
ja surunsa unohtaen, -- ellet sinä tottele lääkäriä etkä nauti aikanaan
lääkettä! Ei se ole leikin asia, että sinä voit minä hetkenä tahansa
saada pneumonian, -- puheli kreivitär, joka jo mainitessaankin tuon
sekä hänelle että muille oudon sanan tunsi suurta helpotusta.

Mitä olisi tehnyt Sonja, ellei hänellä olisi ollut sitä ilontunnetta,
ettei hän ensi alussa ollut kolmeen yöhön riisunut päältään, että oli
joka hetki ollut valmis toimittamaan täsmällisesti lääkärin määräykset
ja että hän nyt valvoi yöt voidakseen pitää silmällä tuntia, jolloin
sairaalle piti antaa pilleriä kultaisesta rasiasta? Natashasta
itsestäänkin, vaikka hän sanoi, etteivät mitkään lääkkeet häntä paranna
ja että ne ovat pelkkää tyhmyyttä, oli hauskaa nähdä, että hänen
tähtensä paljon uhrauduttiin ja että hänen piti määrätunteina ottaa
lääkkeitä. Hänestä tuntui hauskalle yksin sekin, että laiminlyömällä
määräykset voi osottaa, ettei hän luota lääkkeisiin eikä pidä arvossa
elämäänsä.

Lääkäri kävi joka päivä, koetti valtimoa, katsoi kieltä ja huolimatta
sairaan alakuloisista kasvoista laski leikkiä hänen kanssaan. Mutta kun
hän oli poistunut toiseen huoneeseen ja kreivitär ehätti hänen
jälestään, otti hän vakavan muodon, nyökytteli miettivästi päätään ja
sanoi, että vaikka vaara onkin tarjona, hän sentään luottaa viimeksi
määräämänsä lääkkeen vaikutukseen, että on katsastettava ja odotettava
ja että tauti on enemmän henkistä laatua, mutta...

Kreivitär koetti aina kaihtaa sekä itseltään että lääkäriltä rahanantoa
ja sen vuoksi hän nytkin hiihätti alakäteen lääkärille kultakolikon,
jonka jälkeen hän kevennein sydämin meni sairaan luo.

Nataahan taudin tunnusmerkkinä oli se, että hän söi niukasti, nukkui
huonosti, ryki eikä milloinkaan näyttänyt virkistyvän. Ja kun lääkärit
olivat sanoneet, ettei sairasta saanut jättää ilman lääkärinapua,
pidettiin sairasta kaupungin tukehduttavassa ilmassa. Kesällä 1812
eivät Rostovilaiset muuttaneet maalle.

Jos kohta Natasha oli nauttinut suuren määrän pilleriä ja pulveria
purkeista ja koreista rasioista, joista madame Schoss, joka
sanomattomasti piti tämmöisistä esineistä, oli järjestänyt aimo
kokoelman, jos kohta Natasha ei saanutkaan tavallisuuden mukaan olla
maalla, teki nuoruus kuitenkin tehtävänsä: Natashan suru alkoi
kietoutua eletyn elämän vaikutusten kudelmiin, se ei enää painanut
sydäntä entisen tuskallisesti, alkoi muuttua olleeksi ja menneeksi ja
Natasha alkoi kostua ruumiillisesti.



XVII.


Natasha oli nyt levollisempi, mutta ei entistään iloisempi. Hän ei
ainoastaan karttanut huvin ulkonaisia muotoja: tanssia, ajelua,
konserttia ja teatteria, vaan hän ei edes kertaakaan nauranut niin,
ettei hänen naurustaan olisi kuulostanut kyyneleitä. Hän ei voinut
laulaa. Niin pian kuin hän alkoi nauraa tai koetti laulaa itsekseen,
tukahduttivat kyyneleet hänen: katumuksen ja palaamattoman, puhtaan
ajan muistojen kyyneleet ja harmin kyyneleet siitä, että hän ilman
edestä oli turmellut nuoren elämänsä, joka olisi voinut tulla kauniiksi
ja onnelliseksi. Etenkin nauru ja laulu tuntuivat hänestä
pyhyydenpilkalta hänen suruaan kohtaan. Kiemailusta ei voinut
puhuakaan, sillä eihän hänen tarvinnut siitä pidättyäkään. Hän puhui ja
tunsi, ettei hän nyt välittänyt miehistä vähääkään. Sisäinen ääni
kielsi häneltä kaiken ilon. Ja muutenkaan ei hänessä ollut entisen
toivorikkaan, huolettoman neitoelämänsä harrastuksia eikä mielitekoja.
Kaikista useimmin ja kipeimmin hän muisteli syyskuukausia, metsästystä
ja joulupyhiä, joita Nikolain kanssa oli vietetty Otradnajassa. Mitä
hän olisikaan antanut, jos olisi voinut palauttaa edes yhden päivän
noista ajoista! Mutta kaikki oli ainaiseksi lopussa. Aavistus ei
valehdellut hänelle, että tuo vapaudentila ja ilojen esteetön nautinto
ei enää koskaan palaisi. Mutta elää täytyi.

Hänestä tuntui hyvältä ajatella, ettei hän ole parempi, kuten hän ennen
oli ajatellut, vaan huonompi, paljon huonompi kuin kukaan ihminen
maailmassa. Vaan eipä siinä kyllin. Hän tiesi tämän ja kyseli
itseltään: "mikä edessä odottaa?" Vaan edessäpäin ei ollut mitään. Ei
mitään iloa ollut elämässä, joka kuitenkin kului. Natasha näytti
koettavan karttaa joutumasta kenellekään taakaksi, mutta itse hän ei
tarvinnut mitään. Hän pakeni kaikkia muita omaisiaan paitsi veljeään
Petjaa, jonka kanssa hänen oli keveä olla. Tämän kanssa seurusteli hän
enimmin kuin kenenkään muun ja toisinaan, kun he olivat kahden kesken,
hän nauroi. Hän ei liikkunut kotoa juuri minnekään ja niistä, jotka
heillä kävivät, oli hän hyvillään vain yhden käynnistä -- Pierren.
Tuskinpa voi käyttäytyä hellemmin, varovammin ja samalla vakavammin
kuin kreivi Besuhof käyttäytyi häntä kohtaan. Tietämättään tunsi
Natasha hänen hienon kohtelunsa ja sen tähden häntä suuresti viihdytti
kreivin seura. Mutta hän ei ollut edes kiitollinen hänelle hellyydestä.
Ei mikään hyvyys Pierren puolelta tuntunut hänestä tahalliselta. Näytti
siltä, että Pierren oli niin luonnollista olla helläsydäminen kaikkia
kohtaan, ettei hänen hyvyydessään ollut mitään ansiota. Toisinaan
huomasi Natasha Pierren hämmentyvän ja oudostuvan hänen läsnäollessaan
ja varsinkin silloin, kun Pierre tahtoi tuottaa hänelle jotain
erityistä mielihyvää tai kun Pierre pelkäsi, että keskustelussa
sattuisi jollain tavoin johtamaan Natashan raskaihin muistoihin.
Natasha huomasi tämän, mutta hän piti sitä aiheutuneena hänen yleisestä
hyväsydämisyydestään ja ujoudestaan, joka Natashan käsityksen mukaan
oli samallainen häntä kuin muitakin kohtaan. Niiden toivottomien
sanojen jälkeen, että jos hän olisi ollut vapaa, olisi hän polvillaan
pyytänyt Natashan kättä ja rakkautta, ei Pierre koskaan puhunut
tunteistaan Natashalle. Natashastakin tuntui selvältä, että ne sanat,
jotka silloin olivat häntä lohduttaneet, olivat lausutut kuten kaikki
muutkin merkityksettömät sanat itkevän lapsen tyynnyttämiseksi. Ei
suinkaan siitä syystä, että Pierre oli nainut mies, vaan siksi, että
Natasha tunsi hänen ja itsensä välillä olevan sen syvän henkisen
juovan, jota hän ei tuntenut olevan Kuraginin ja itsensä välillä, --
johtunut koskaan Natashan mieleen, että hänen suhteistaan Pierreen
voisi syntyä rakkaus hänen tai vielä vähemmin Pierren puolelta eikä
edes sitäkään hellää, runollista ystävyyttä miehen ja naisen välillä,
josta Natasha tiesi muutamia esimerkkiä.

Pietarin paaston lopulla saapui Agrafena Ivanovna Bjelova,
Rostovilaisten naapuri Otradnajasta, Moskovaan rukoilemaan
moskovalaisia pyhimyksiä. Hän ehdotti, että Natasha rupeaisi
valmistautumaan Herran ehtoolliselle ja Natasha tarttui ilomielin tähän
ajatukseen. Vaikka lääkärit olivat kieltäneet Natashaa lähtemästä
aamulla varhain ulos, pysyi Natasha päätöksessään paastota ja
valmistautua, mutta ei valmistautua niinkuin Rostovilaisten talossa oli
tapana eli kuunnella kotona kolme jumalanpalvelusta, vaan niin kuin
Agrafena Ivanovna valmistautui eli koko viikon ja laiminlyömättä
ainoatakaan ilta-, puolipäivä- tai aamujumalanpalvelusta.

Kreivitärtä miellytti tämä Natashan harras into. Kun eivät mitkään
maalliset lääkkeet olleet tehonneet, toivoi hän sydämestään, että rukous
auttaisi Natashaa paremmin kuin lääkkeet ja sen vuoksi suostui hän
Natashan pyyntöön ja uskoi hänet Bjelovan huostaan, vaikka hän kovasti
pelkäsi lääkäriä ja salasi näiltä koko jutun. Agrafena Ivanovna saapui
kolmen aikaan herättämään Natashaa, jonka hän useimmiten tapasi
valveilla. Natasha pelkäsi, että hän olisi nukkunut aamupalveluksen
ajan. Hän peseytyi nopeasti, puki nöyrästi päälleen huonoimman pukunsa
ja vanhan viitan ja koleudesta hieman väristen astui autioille
kaduille, joille oli valahtanut aamuruskon kirkas hohde. Agrafena
Ivanovnan kehotuksesta ei Natasha käynyt valmistautumassa oman
seurakuntansa kirkossa, vaan eräässä toisessa, jossa jumalisen Bjelovan
sanojen mukaan, oli erittäin ankaroita ja puhtaita elämäntapoja
noudattava pappi. Tässä kirkossa oli aina vähän väkeä. Natasha ja
Bjelova pysähtyivät tavalliselle paikalleen Jumalan Äidin kuvan eteen,
joka oli asetettu vasemman köörilavan taustaan ja uusi nöyryyden
alistuva tunne valtasi hänet jonkin korkean, saavuttamattoman edessä,
kun hän noina aikaisen aamun hetkinä katsoi Jumalan Äidin mustaan
muotoon, joita sekä sen edessä palavat kynttelit, että aamun säteet
valaisivat ja kuunteli toimitusta, jota hän koetti seurata ja ymmärtää.
Kun hän milloin sanoja ymmärsi, yhtyi hänen rukoukseensa hänen omien
tunteittensa vivahdukset ja kun hän milloin ei ymmärtänyt, oli hänestä
sen ihanampaa ajatella, että halu ymmärtää kaikki on ylpeyttä, että
kaikkea ei voi ymmärtää, että on vain uskottava Jumalaan ja
antauduttava Hänelle, joka noina hetkinä -- hän tunsi niin -- hallitsi
hänen sieluaan. Hän risti silmiään, kumarteli ja kun ei sattunut
ymmärtämään, rukoili hän suurta syntisyyttään kauhistuen, että Jumala
antaisi hänelle anteeksi kaikki, kaikki ja olisi hänelle armollinen. Ne
rukoukset, joihin hän useimmin syventyi, olivat katumusrukouksia. Aamun
varhaisena hetkenä kotiin palatessaan, jolloin tapasi vain työhönsä
meneviä kivimiehiä, katua lakasevia pihamiehiä ja jolloin taloissa
vielä nukuttiin, heräsi Natashassa uusi tunne haavojensa parantumisen
mahdollisuudesta ja uuden, puhtaan elämän ja onnen koittamisesta.

Koko viikon kuluessa, jolloin hän eli tämmöistä elämää, kasvoi tuo
tunne päivä päivältä. Ja se onni, että hän menee Herran ehtoolliselle
ja saa tyhjentää sydämmensä, kajasti hänelle niin suurena, ettei hän
luullut jaksavansa elää toivottuun, autuaaseen sunnuntaihin saakka.

Vaan tuo onnen päivä tuli, ja kun Natasha tänä hänelle ylen
merkillisenä sunnuntaina palasi valkeassa harsopuvussa ehtoolliselta,
tunsi hän itsensä ensi kerran monien kuukausien perästä levolliseksi ja
kepeäksi astumaan siihen elämään, joka häntä odotti.

Samana päivänä saapui lääkäri tarkastamaan Natashaa. Hän käski
nauttimaan edelleenkin niitä viimeisiä pulvereita, joita hän oli
määrännyt pari viikkoa sitte.

-- Ehdottomasti jatkettava aamuin ja illoin, -- sanoi hän nähtävästi
tunnollisen tyytyväisenä menestyksensä johdosta. -- Säännöllisyyttä on
ehdottomasti noudatettava.

-- Olkaa huoleta, kreivitär, -- sanoi lääkäri sitte, kun hän taitavasti
sieppasi kämmenperukkaansa kultakolikon, -- kohta hän taas livertelee
ja hyppelee. Viimeinen lääke on hänelle tehnyt erittäin, erittäin
hyvää. Hän on koko lailla virkistynyt.

Kreivitär katsahti kynsiinsä ja syleskeli iloisin kasvoin saliin
mennessään.



XVIII.


Heinäkuun alussa alkoi Moskovassa levitä yhä huolestuttavampia huhuja
sodan kulusta. Puhuttiin hallitsijan julistuksesta kansalle ja hänen
tulostaan armeijasta Moskovaan. Ja kun heinäkuun 11 päivään ei ollut
saapunut julistusta eikä manifestia, niin liikkui niistä ja Venäjän
asemasta liijoteltuja huhuja. Kerrottiin, että hallitsija lähtee
armeijasta sen takia, että armeija oli vaarassa. Kerrottiin, että
Smolensk oli antautunut, että Napoleonilla oli miljoona miestä ja että
vain ihme voi pelastaa Venäjän.

Lauantaina heinäkuun 11 p:nä saapui manifesti, jota ei vielä oltu
painettu. Pierre, joka oli Rostovilla, lupasi seuraavana päivänä,
sunnuntaina, saapua päivälliselle ja tuoda julistuksen ja manifestin,
jotka hän saa kreivi Rostoptshinilta.

Tänä sunnuntaina menivät Rostovilaiset tapansa mukaan Rasumovskien
kotikirkkoon. Jo 10 aikaan aamulla, kun Rostovilaiset astuivat kirkon
eteen pysähtyneistä vaunuista ulos, tuntui kuumassa ilmassa,
katukauppiaiden huudoissa, kaupunkilaisten vaaleissa kesäpuvuissa,
bulevardin puiden tomuisissa lehdissä, vahtimuuttoon marssivan
pataljoonan soitossa ja valkoisissa housuissa, katukivien jyrinässä ja
kuuman auringon kirkkaassa hohteessa se kesäinen uuvuttava helle,
tyytyväisyys ja tyytymättömyys nykyisyyteen, joka tuntuu erityisen
painavana kaupungin kirkkaana, kuumana päivänä. Rasumovskien kirkossa
oli koko Moskovan ylhäisö, kaikki Rostovilaisten tuttuja (tänä vuonna
oli koko joukko rikkaita perheitä, jotka tavallisesti hajaantuivat
kesäksi maalle, jäänyt kaupunkiin aivan kuin jotain odottaen).
Kulkiessaan äitinsä rinnalla livreapukuisen lakeijan jälestä, joka teki
tietä kirkkoväen keskeen, kuuli Natasha jonkun nuoren miehen äänen,
joka liian kovasti supattaen puhui hänestä:

-- Tuoko on neiti Rostof, se sama...

-- Kyllä on laihtunut, vaan kaunis on vieläkin!

Hän kuuli tai hänestä tuntui, että mainittiin Kuraginin ja Bolkonskin
nimiä. Muuten hänestä aina tuntui näin. Hänestä tuntui aina, että
kaikki ajattelevat häneen katsoessaan vain sitä, mitä hänelle oli
tapahtunut. Vaikka Natasha kulki kärsien ja sydäntä kouristaen, kuten
aina väkijoukossa, punasinervässä, mustilla pitseillä koristellussa
silkkipuvussaan, kulki hän kuitenkin tavalla, jolla vain naiset osaavat
kulkea: sitä tyynempänä ja majesteetillisempana, kuta kovemmin hänen
sydäntään repi ja hävetti. Hän tiesi -- eikä erehtynytkään siinä, --
että hän oli kaunis, mutta nyt se ei tuonut hänelle iloa, kuten ennen.
Se oli päinvastoin rasittanut häntä kaikista kovimmin viime aikoina ja
varsinkin nyt tänä helteisenä sunnuntaina kaupungissa. "Taas sunnuntai,
taas viikko", puheli hän itselleen muistellessaan, kuinka hän oli ollut
täällä sinä sunnuntaina, "ja yhä sama elämä ilman elämää ja yhä sama
olotila, jossa ennen oli niin kepeätä elää. Olen kaunis, nuori ja, sen
tiedän, nyt myöskin hyvä. Ennen olin huono, vaan nyt olen hyvä, sen
tiedän", ajatteli hän. "Vaan parhaimmat, parhaimmat vuoteni kuluvat
ihan tyhjään, ketään hyödyttämättä". Hän asettui äitinsä viereen ja
nyökäytteli päätään lähellä seisoville tuttaville. Totuttuun tapaansa
tarkasteli Natasha naisten pukuja, häntä ei miellyttänyt _tenue_ eikä
erään lähellä seisovan naisen sopimaton tapa ristiä silmiään lyhyillä
merkeillä, harmitteli taasen sitä, että häntä arvostellaan ja että hän
itsekin arvostelee, vaan äkkiä hän kauhistui saastaisuuttaan, kauhistui
siitä, että hän oli kadottanut entisen puhtautensa.

Jalomuotoinen, siisti pappi-vanhus toimitti jumalanpalvelusta sillä
lempeällä juhlallisuudella, joka vaikuttaa rukoilevien sieluihin syvän
mahtavasti ja rauhottavasti. Alttariovet sulkeutuivat, verkkaan
vetäytyi esivaate kiinni, salaperäinen, hiljainen ääni lausui jotain
sieltä. Natashan rintaan nousi käsittämättömiä kyyneleitä ja hurmaavan
herpaiseva tunne pani hänen mielensä läikkymään.

"Opeta minulle, mitä minun pitää tekemän, mitä elämälleni tekisin,
miten parantuisin ainaiseksi, ainaiseksi!" ... ajatteli hän.

Djakon astui lukupulpetin ääreen, suori peukalo harallaan pitkät
hiuksensa messukaapun kauluksen alta ja pantuaan ristin rinnoilleen
alkoi kovalla äänellä juhlallisesti lukea rukouksen sanoja:

-- Yhteisesti Herraa rukoilkaamme.

"Yhteisesti, kaikki yhdessä, ilman säätyrajoja, ilman vihaa,
veljellisen rakkauden yhdistäminä rukoilemme", ajatteli Natasha.

-- Ylhäistä elämää ja sielujemme pelastusta!

"Enkelien ja kaikkien henkiolentojen elämää, jotka ovat meidän
yläpuolellamme", rukoili Natasha.

Kun rukoiltiin sotajoukkojen puolesta, muisti hän veljeään ja
Denisovia. Kun rukoiltiin merellä olevien ja matkustavaisten puolesta,
muisteli hän ruhtinas Andreita ja rukoili tämän puolesta, rukoili, että
Jumala antaisi hänelle anteeksi sen pahan, jonka hän oli ruhtinas
Andreille tehnyt. Kun rukoiltiin niiden puolesta, jotka meitä
rakastavat, rukoili hän kotiväkensä, isänsä, äitinsä ja Sonjan puolesta
ja ensi kertaa käsitti hän nyt syyllisyytensä näiden edessä sekä tunsi
suuren rakkautensa heihin. Kun rukoiltiin niiden puolesta, jotka meitä
vihaavat, mietti hän mielessään vihollisia, jotta olisi rukoillut
näiden puolesta. Hän luki vihollisiksi isänsä velkamiehet ja kaikki ne,
joilla oli tekemistä hänen isänsä kanssa ja joka kerran vihollisia ja
niitä ajatellessa, jotka meitä vihaavat, muisteli hän Anatolia, joka
oli hänelle niin paljon pahaa matkaansaattanut. Vaikka tämä ei
ollutkaan niitä, jotka vihasivat, rukoili hän ilomielin hänenkin kuten
vihollisen puolesta. Vain rukouksessa tunsi hän olevansa kyllin
voimakas selvästi ja tyynesti muistelemaan sekä ruhtinas Andreita että
Anatolia semmoisina ihmisinä, joita kohtaan hänen tunteensa hälvenivät
verrattuna pelon ja hartauden tunteeseen Jumalaa kohtaan. Kun
rukoiltiin keisarillisen perheen ja synoodin puolesta, kumarsi hän
hyvin syvään ja risti hartaasti silmiään ajatellen, että vaikk'ei hän
ymmärräkään, ei hän kuitenkaan saata epäillä, vaan rakastaa hallitsevaa
synoodia ja rukoilee sen puolesta.

Rukouksen lopetettuaan pani djakon papillisen olkanauhan ristiin
rinnoilleen ja lausui:

-- Me annamme itsemme ja henkemme Kristus-Jumalan haltuun.

"Annamme itsemme Jumalan haltuun", toisti Natasha sydämessään.
"Jumalani, Sinun haltuusi uskon itseni", ajatteli hän. "En tahdo enkä
halua mitään, opeta minulle, mitä minun pitää tekemän, miten käyttäisin
tahtoni! Ja ota minut, ota minut!" sanoi Natasha heltyneen
kärsimättömästi sielussaan ja laski silmiään ristimättä hienot kätensä
vaipumaan aivan kuin odottaen, että tuossa tuokiossa jokin näkymätön
voima ottaa hänet ja vapauttaa hänet itsestään, apeista mielialoistaan,
toivoistaan, syytöksistä, mielihaluista ja virheistään.

Kreivitär katsahti useita kertoja jumalanpalveluksen aikana tyttärensä
heltyneisiin kasvoihin ja välkkyviin silmiin ja rukoili Jumalaa, että
Hän auttaisi häntä.

Kaikkien odottamatta toi kirkonpalvelija keskellä jumalanpalvelusta ja
vastoin tavallista järjestystä, jonka Natasha hyvästi tunsi, jakkaran,
saman jakkaran, jolla kolminaisuuden päivänä luettiin polvirukouksia ja
asetti sen alttariovien eteen. Pappi astui esiin punasinervässä,
korkeassa lakissa, kohensi tukkaansa ja laskeutui vaivaloisesti
polvilleen. Kaikki tekivät samoin ja katsoivat toisiinsa kysyvästi. Se
oli juuri synoodista saapunut rukous, rukous Venäjän pelastumisen
puolesta vihollisen hyökkäyksestä.

-- Herra väkevyyden Jumala ja meidän pelastuksemme Jumala, -- alkoi
pappi sillä heleällä, nöyrällä ja lempeällä äänellä, jolla vain
slaavilaiset hengelliset lukijat osaavat lukea ja joka niin
vastustamattomasti vaikuttaa venäläiseen sydämeen.

"Herra väkevyyden Jumala ja meidän pelastuksemme Jumala! Katso
armossasi ja runsaudessasi Sinun nöyrien lastesi puoleen ja kuule ja
auta ja armahda meitä suuressa rakkaudessasi. Katso, vihollinen, joka
villitsee Sinun maasi ja koko maailman autioittaa tahtoo, on meitä
vastaan noussut. Katso, jumalattomat ihmiset ovat kokoon käyneet, että
he Sinun perintösi tuhoisivat ja Sinun oikean Jerusalemisi
hävittäisivät, sen Venäjän, johon sinä mielistynyt olet. He tahtovat
Sinun huoneesi saastuttaa, alttarisi särkeä ja meidän Pyhät paikkamme
häväistä. Kuinka kauan, Herra, kuinka kauan pitää jumalattomain
riemuitseman? Kuinka kauan he saavat rikollista valtaansa käyttää?

"Kaikkivaltias Herra! Kuule meitä, jotka Sinua rukoilemme:
vahvista Sinun voimallasi meidän hurskasta, itsevaltiasta, suurta
hallitsijaamme, meidän keisariamme Aleksanteri Pavlovitshia. Muista
hänen oikeamielisyyttään ja lempeyttään, palkitse häntä hänen
hyvyytensä jälkeen, jolla hän suojelee meitä, Sinun rakastamaasi
Israelia. Siunaa hänen neuvonsa, edesottamisensa ja toimensa; lujita
Sinun voimallisella kädelläsi hänen valtakuntansa ja anna hänelle
voitto hänen vihollistensa yli, niinkuin Mosekselle Amalekin yli,
Gideonille midialaisten yli ja Davidille Goliatin yli. Suojele hänen
sotajoukkojaan, pane vaskijoutsia niiden käsivarsille, jotka Sinun
nimeesi ovat aseihin ryhtyneet ja vyötä heitä voimallasi taisteluun.
Tempaise keihäs ja kilpi ja nouse meitä auttamaan, hävetkööt ja
pilkaksi joutukoot, jotka meille pahaa aikovat, olkoot he Sinun
uskollisten sotajoukkojesi edessä kuin maan tomu tuulessa ja Sinun
väkevä enkelisi vainotkoon heitä ja sysätköön heitä pois. Tulkoon
heille vaiva, jota ei he tiedä ja verkko, jonka virittivät, käsittäköön
heidät: siihen he langetkoot. Vaipukoot he Sinun palvelijaisi jalkojen
eteen ja lannistukoot he meidän sotajoukoistamme, Herra! Sinun
pelastuksesi ei väsy paljossa eikä vähässä, Sinä olet Jumala älköönkä
Sinua vastaan ihminen mitään mahtako.

"Isä, meidän Jumalamme! Muista Sinun hyvyyttäsi ja armoasi, joka
iankaikkisuudesta on. Älä heitä meitä pois kasvoisi edestä, älä vihastu
meidän raadollisuutemme tähden, vaan Sinun armosi suuruuden ja Sinun
hyvyytesi runsauden tähden peitä kasvos meidän pahoista teoistamme ja
synneistämme. Luo meihin puhdas sydän ja anna meille uusi vahva henki.
Vahvista meitä kaikkia uskolla Sinuun, lujita toivolla, elähytä
totuudella ja keskinäisellä rakkaudella, asesta yksimielisyydellä
voiton saamista uskollisesti puoltamaan, jonka meille ja meidän
isillemme antanut olet: älköön nousko jumalattomien sauva pyhitettyjen
osaa vastaan.

"Herra, meidän Jumalamme! Häneen me uskomme ja Häneen turvaamme. Älä
anna meidän häpeään tulla Sinun armosi toivossa ja anna meidän nähdä
merkki meidän menestyksestämme; nähkööt ne, jotka meitä ja meidän
oikeaa uskoamme vainoovat ja häpeään joutukoot ja hukkukoot ja kaikki
maat nähkööt, sillä Sinun nimesi on Herra ja Sinun palvelijoitasi me
olemme. Ilmoita meille, Herra, Sinun armosi ja Sinun pelastuksesi anna
meille; iloita Sinun palvelijoittesi sydän Sinun armosi tähden. Lyö
meidän vihollisemme ja muserra heidät paikalla Sinun uskollistesi
jalkoihin. Sillä Sinä olet Sinuun turvaavaisten puolustus ja apu ja
voitto ja Sinulle ylistyksen kannamme, Isälle ja Pojalle ja Pyhälle
Hengelle nyt ja aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen."

Kun Natashan sielu oli hersynyt herkimmilleen, teki tämä rukous häneen
syvän vaikutuksen. Hän kuunteli joka sanan Moseksen voitosta
Amalekista, Gideonin midialaisista ja Davidin Goliatista ja Sinun
Jerusalemisi hävityksestä ja hän rukoili Jumalaa sillä hellyydellä ja
pehmeydellä, jota hänen sydämensä kumpusi kukkuroillaan. Vaan hän ei
ymmärtänyt oikein hyvin, mitä hän tässä rukouksessa Jumalalta anoi.
Koko hänen sielunsa oli mukana, kun rukoiltiin uutta henkeä, sydämen
vahvistamista uskon ja toivon avulla ja näiden herättämistä rakkauden
kautta. Hän ei kuitenkaan voinut rukoilla vihollistensa jalkoihin
musertamisen puolesta, koska hän vasta muutamia hetkiä tätä ennen oli
toivonut, että niitä olisi ollut enemmänkin, jotta olisi rukoillut
niiden puolesta, Toisekseen hän ei myöskään voinut epäillä, että luettu
polvirukous olisi ollut väärä. Hänen sieluunsa nousi syvä, hätäilevä
kauhistus siitä rangaistuksesta, joka olisi ihmisiä kohdannut heidän
syntiensä tähden ja hän rukoili Jumalalta, että Hän antaisi heille
kaikille anteeksi ja hänelle itselleen levon ja onnen elämässä. Ja
hänestä tuntui, että Jumala kuulee hänen rukouksensa.



XIX.


Siitä päivästä saakka, jolloin Pierre Rostovilta lähdettyään ja
Nataahan jaloa katsetta muistellessaan, katsoi pyrstötähteä taivaalla
ja tunsi, että hänelle avautui jotain uutta, lakkasi hänelle
kummittelemasta tuskastuttava kysymys kaiken maallisen turhuudesta ja
mielettömyydestä. Tuo kauhea kysymys: miksi, mitä varten? joka vaivasi
häntä kesken kaikkia askareitakin, ei muuttunut nyt toiseksi
kysymykseksi eikä vastaukseksi entiseen, vaan vaihtui _häntä_
kuvastavaksi ilmiöksi. Jos hän kuuli mitättömiä keskusteluja tai itse
otti niihin osaa, jos hän luki tai sai muilta kuulla ihmisten
huonoudesta ja mielettömyydestä, ei hän sitä kauhistunut, kuten
ennen. Hän ei kysellyt itseltään, mistä syystä ihmiset puuhailivat,
kun kaikki päättyy lyhyeen ja tietymättömiin, -- vaan muisteli
_häntä_ semmoisena, jommoisena hän oli hänet viimeksi nähnyt.
Ja kaikki hänen epäilynsä haihtuivat, mutta ei siitä syystä, että _hän_
antoi vastauksen kysymyksiin, vaan siksi, että kuvittelu _hänestä_ vei
hänet silmänräpäyksessä toiseen, valoisalle henkisen toiminnan
askartelualalle, jolla ei voinut olla väärää eikä vanhurskasta,
kauneuden eikä rakkauden maailmaa, jota varten maksoi elää. Esiintyipä
hänelle minkälainen elämän ilettävyys tahansa, puheli hän itsekseen:
"Olkoon, että N.N. on kavaltanut valtiota ja tsaaria, hän saa valtiolta
ja tsaarilta kuitenkin kunniaa palkakseen. Hän loi minuun eilen
hymyilevän katseensa ja pyysi käymään ja minä rakastan häntä eikä
kukaan saa sitä milloinkaan tietää". Ja hänen sydämessään oli tyyntä ja
kirkasta.

Pierre liikkui edelleenkin seurapiireissä, joi entiseen tapaan ja
vietti entisen joutilasta, hajanaista elämää. Pitihän hänen paitsi
Rostovilla viettämiään hetkiä kuluttaa muu aikansa ja hänen Moskovassa
saamansa tottumus ja tuttavuus veti häntä vastustamattomasti siihen
elämään, joka hänet oli saanut pyörteisiinsä. Mutta viime aikoina,
kun sotanäyttämöltä saapuvat tiedot olivat toinen toistaan
huolestuttavampia ja kun Natashan terveys alkoi palautua sekä tämä
lakkasi herättämästä hänessä entistä säästeliään säälin tunnetta,
joutui hän joutumistaan kummallisen levottomuuden valtaan. Hän tunsi,
että se asema, jossa hän oli, ei voinut kestää kauaa, että oli
tulossa onnettomuus, jonka täytyi muuttaa koko hänen elämänsä ja
kärsimättömästi koetti hän etsiä tuon lähestyvän tuhon tunnusmerkkiä.
Eräs vapaamuurarien veljeskunnan jäsen oli hänelle ilmaissut seuraavan,
Johannes Evankelistan ilmestyskirjasta johdetun ennustuksen
Napoleonista.

Ilmestyskirjan 13:nen luvun 18:ssa värssyssä sanotaan: "Tässä on
viisaus. Jolla on ymmärrys, se laskekoon pedon luvun; sillä se on
ihmisen luku, ja hänen lukunsa on kuusisataa kuusikymmentä ja kuusi".

Ja saman luvun 5:ssä värssyssä: "Ja hänelle annettiin suu, puhuaksensa
suuria asioita ja pilkkoja ja hänelle annettiin valta pitää sotaa
kaksiviidettäkymmentä kuukautta".

Ranskalaisilla aakkosilla on juutalaisen lukujärjestyksen tapaan, jonka
mukaan kymmenellä ensimäisellä kirjaimella merkitään ykkösiä ja muilla
kymmeniä, seuraava lukumerkitys:

  abcdefghi k l m n o p q r s  t  u  v  w  x  y  z
  1234567S9 102030405060708090100110120130140150160.

Jos kirjotetaan näiden aakkosten mukaan numeroilla _L'Empereur
Napoléon_,[46] saadaan summaksi 666, josta syystä siis Napoleon oli se
peto, josta ilmestyskirjassa on ennustettu. Jos sitä paitsi samojen
aakkosten mukaan kirjoitetaan _quarante deux_,[47] toisin sanoen raja,
joka oli pantu pedolle puhuaksensa suuria asioita ja pilkkoja, on
näidenkin lukujen summa 666, josta seuraa, että Napoleonin vallan raja
alkoi vuonna 1812, jolloin Ranskan keisari täytti 42 vuotta. Tämä
ennustus hämmästytti kovasti Pierreä ja hän teki usein itselleen
kysymyksiä, mikä se lopultakin nostaa rajan pedon eli Napoleonin
vallalle. Samojen laskelmien avulla koetti hän löytää vastausta
kysymykseensä. Pierre kirjotti vastaukseksi tuohon kysymykseen
_L'Empereur Alexandre? La nation russe?_[48] Lukujen summa tuli
kuitenkin suuremmaksi tai pienemmäksi kuin 666. Kerran näitä laskuja
tehdessään hän kirjotti oman nimensä -- _Comte Pierre Besuhoff_ --
mutta numerojen summa oli sopimaton. Hän muutti oikokirjotusta ja pani
s:n sijaan _z:n_, lisäsi _de_, vaan ei sittenkään päässyt toivomaansa
tulokseen. Silloin johtui hänen päähänsä, että jos vastaus hänen
ratkaistavaan kysymykseensä olisi hänen nimessään, niin olisi
vastauksessa ehdottomasti mainittu myöskin hänen kansallisuutensa. Hän
kirjotti _le russe Besuhof_,[49] vaan laskettuaan yhteen luvut hän sai
671. Vain 5 oli liikaa. 5 on yhtä suuri kuin _e_, sama e, joka oli
heitetty pois artikkelista _le_ sanan _l'empereur_ edellä. Jätettyään,
vaikka väärinkin, e:n pois sai Pierre etsimäänsä vastaukseen sanoista
_l'russe Besuhof_ tasalleen 666. Tämä keksintö sai hänet levottomaksi.
Missä yhteydessä oli hän siihen suureen tapaukseen, josta oli
ennustettu ilmestyskirjassa -- sitä hän ei tiennyt, mutta hän ei
myöskään hetkeäkään epäillyt, että yhteys oli olemassa. Hänen
rakkautensa Rostovaan, antikristus, Napoleonin hyökkäys, pyrstötähti,
666, _l'empereur Napoléon_ ja _l'russe Besuhof_ -- kaiken tämän täytyi
kypsyä keskenään, leimahtaa tulena, syöstä hänet pois siitä
moskovalaisten tapojen mitättömästä, velhotusta maailmasta, johon hän
tunsi olevansa kiedottu, ja johtaa hänet suuriin sankaritöihin, suureen
onneen.

       *       *       *       *       *

Sen sunnuntain aattona, jolloin rukous oli luettu, oli Pierre luvannut
tuoda Rostovilaisille kreivi Rostoptshinilta sekä julistuksen Venäjän
kansalle että tuoreimmat tiedot armeijasta. Saavuttuaan aamupuoleen
kreivi Rostoptshinin luo tapasi Pierre täällä vast'ikään armeijasta
saapuneen kuriirin. Kuriiri oli muuan Pierren moskovalaisia
tanssituttavia.

-- Auttakaa minua Herran tähden! -- sanoi kuriiri, -- minulla on
kokonainen kontillinen kirjeitä omaisille.

Näiden kirjeiden joukossa oli Nikolai Rostovin kirje isälleen. Pierre
otti kirjeen. Sitä paitsi antoi kreivi Rostoptshin Pierrelle
hallitsijan juur'ikään painetun julistuksen Moskovan kaupungille,
viimeksi armeijalle annetut päiväkäskyt ja viimeisen oman
tiedonantonsa. Päiväkäskyjä silmäillessään tapasi Pierre eräässä
niistä, jossa oli tietoja haavottuneista, kaatuneista ja palkituista,
Nikolai Rostovin nimen, joka oli saanut Yrjön 4:nen luokan ristin
Ostrovnan tappelussa osottamastaan urhoollisuudesta sekä samassa
päiväkäskyssä ruhtinas Andrei Bolkonskin nimityksen jääkärirykmentin
komentajaksi. Vaikka Pierre ei tahtonutkaan muistuttaa Rostovilaisille
Bolkonskin nimeä, ei hän voinut hillitä haluaan ilahduttaa heitä
tiedolla heidän poikansa palkitsemisesta. Hän jätti itselleen
julistuksen, tiedonannon ynnä muut paperit voidakseen itse viedä ne
päivälliselle ja lähetti painetun päiväkäskyn sekä kirjeen
Rostovilaisille.

Keskustelu kreivi Rostoptshinin kanssa, tämän huolestunut ja hätäilevä
esiintymistapa, kuriirin tapaaminen, joka huolettomasti kerroskeli,
miten huonosti asiat armeijassa sujuivat, huhut Moskovassa tavatuista
vakoojista ja eräästä kaupungissa kiertelevästä paperista, jossa
sanottiin, että Napoleon on luvannut ennen syksyä käydä Venäjän
molemmissa pääkaupungeissa, keskustelu hallitsijan huomiseksi
odotetusta tulosta, -- kaikki tämä sai Pierressä uudelleen ja entistä
voimakkaammin viriämään sen levottomuuden ja odotuksen kuohun, joka ei
ollut hänestä hälvennyt pyrstötähden ilmestymisestä ja varsinkin sodan
alkamisesta asti.

Pierren mielessä oli jo kauan ollut antautua sotapalvelukseen ja hän
olisi sen tehnytkin, ellei häntä olisi estänyt ensiksikin se, että hän
kuului vapaamuurariyhdistykseen, johon häntä sitoi vala ja joka
saarnasi ikuisen rauhan ja sodan hävittämisen oppia ja toiseksi se,
että kun hän näki moskovalaisten joukottain pukeutuvan sotilaspukuun ja
saarnaavan isänmaanrakkautta, häntä jostain syystä hävetti ottaa tuo
askel. Pääsyy oli kuitenkin siinä hämärässä kuvittelussa, että hän on
_l'russe Besuhof_, jolla on pedon lukumäärän 666 merkitys, että hänen
osanottonsa tuohon suureen tekoon rajan panemisessa _pedon_ vallalle,
joka puhui suuria asioita ja pilkkoja, oli ikuisesti määrätty ja ettei
hänen tämän tähden pitänyt ryhtyä mihinkään, vaan ainoastaan odottaa,
mitä tuleva oli.



XX.


Rostovilaisilla, kuten tavallisesti sunnuntaisin, oli päivällisillä
jokunen läheinen tuttava.

Pierre saapui tavallista aikasemmin tavatakseen vain perheen jäsenet.

Pierre oli tänä vuonna lihonut niin kovasti, että hän olisi näyttänyt
muodottomalta möhkäleeltä, ellei hän olisi ollut kookaskasvuinen,
jykeväluinen ja niin voimakas, että hän näytti helposti jaksavan
hallita lihavuutensa.

Ähkien ja jotain mutisten hän astui rappukäytävään. Kuski ei enää
kysynyt, pitikö jäädä odottamaan. Hän tiesi, että kun kreivi meni
Rostovilaisille, viipyi hän siellä kello 12:teen. Rostovilaisten
lakeijat kiirehtivät iloisesti riisumaan hänen päältään viittaa ja
ottamaan vastaan kepin ja lakin. Klubitavan mukaan jätti Pierre aina
keppinsä ja lakkinsa eteiseen.

Ensimäinen henkilö, jonka hän Rostovilla näki, oli Natasha. Ennen kuin
tämä näki hänet, kuuli hän jo eteisestä Natashan äänen. Hän harjotteli
salissa äänentapailua. Pierre tiesi, ettei Natasha ollut laulanut
sairaudestaan saakka ja sen vuoksi hämmästytti ja riemastutti häntä
Natashan ääni. Hän avasi hiljaa oven ja huomasi Natashan, joka oli
samassa sinipunervassa puvussa kuin kirkossakin, kävelevän huoneessa ja
laulavan. Natasha kulki selin häneen, kun hän avasi oven, mutta kun
Natasha samassa pyörähti ympäri ja keksi hänen paksut, ihmettelevät
kasvonsa, punastui hän ja meni nopein askelin Pierreä vastaan.

-- Tahdon taas yrittää laulaa, -- sanoi Natasha. -- Onhan sekin
askaretta, -- lisäsi hän aivan kuin anteeksi pyytäen.

-- Sepä mainiota!

-- Aika hauskaa minusta, kun tulitte! Minä olen nykyisin niin
onnellinen! -- sanoi Natasha sillä entisellä virkeydellä, jota Pierre
ei ollut nähnyt hänessä pitkiin aikoihin. -- Tiedättekö, että Nikolai
on saanut Yrjön ristin? Olen hyvin ylpeä hänestä.

-- Kyllä, minähän sen päiväkäskyn lähetin. En muuten tahdo teitä
häiritä, -- lisäsi hän aikoen mennä vierashuoneeseen.

Natasha pysähdytti hänet.

-- Kreivi, onko se pahasti, että minä laulan? -- sanoi hän punastuen,
mutta silmiään alas luomatta kysyvästi Pierreen katsoen.

-- Ei ... miksi niin? Päinvastoin... Mutta miksi te minulta kysytte?

-- En tiedä itsekään, -- vastasi Natasha nopeasti. -- Mutta minä en
tahtoisi tehdä mitään, joka ei teitä miellyttäisi. Minä luotan teihin
kaikessa. Tiedättekö, kuinka tärkeä te minulle olette, kuinka paljon te
olette tehneet minun edestäni!... -- Hän puhui nopeasti ja huomaamatta,
että Pierre punastui näistä sanoista. -- Näin samasta päiväkäskystä:
_hän_, Bolkonski (hän lausui tämän sanan sukkelasti kuiskaten) on
Venäjällä ja taasen palveluksessa. -- Mitä luulette, -- sanoi hän
nopeasti ja nähtävästi jouduttaen sanojaan voimiensa loppumisen
pelosta, -- antaako hän minulle milloinkaan anteeksi? Eikö hän tule
muistelemaan minua vihalla? Mitä luulette?

-- En luule ... -- sanoi Pierre. -- Hänellä ei ole mitään anteeksi
annettavaa... Jos minä olisin hänen asemassaan...

Pierren mieleen välähti muistoja, hänen ajatuksensa lennähtivät
silmänräpäyksessä siihen aikaan, jolloin hän Natashaa lohduttaen sanoi
tälle, että jollei hän olisi se, mikä hän oli, vaan maailman parhain
ihminen, niin pyytäisi hän polvillaan hänen kättään. Entinen
surkuttelun, hellyyden ja rakkauden tunne kuohahti eloon ja entiset
sanat nousivat hänen huulilleen. Vaan Natasha ei antanut hänelle aikaa
lausua niitä.

-- Te ... te ... -- sanoi Natasha riemukkaasti lausuen sanan _te_, --
olette toista. Hyväsydämisempää, jalomielisempää ja parempaa kuin te en
tunne eikä voi ollakaan. Jollei teitä olisi silloin ollut eikä nytkään,
en tiedä, miten minun olisi käynyt, sillä...

Natashan silmiin tulvi äkkiä kyyneleitä. Hän käännähti selin, nosti
nuotteja silmiensä eteen, alkoi laulaa ja läksi kävelemään pitkin
salia.

Samaan aikaan juoksi Petja vierashuoneesta.

Petja oli nyt kaunis, punaposkinen, viisitoistavuotias poika, jolla oli
paksut, punaiset huulet ja joka oli Natashan näköinen. Hän valmistautui
yliopistoon, mutta oli äskettäin salaa päättänyt toverinsa Obolenskin
kanssa, että hän rupeaa husariksi.

Petja kipasi kaimansa luo puhumaan asiastaan.

Hän oli pyytänyt Pierren ottamaan selkoa, otettaisiko hänet husariksi.

Pierre käveli vierashuoneessa häntä kuuntelematta.

Petja kiskasi häntä kädestä herättääkseen hänen huomionsa.

-- No, miten on asiani, Pjotr Kirilitsb, sanokaa Herran tähden! Kaikki
toivoni on teissä, -- sanoi Petja.

-- Niin, sinun asiasi. Se husarijuttu? Sanon, sanon. Kohta sanon
kaikki.

-- No, mitä kuuluu, _mon cher_,[50] saitteko manifestin? -- kysyi vanha
kreivi. -- Kreivitär oli Rasumovskien kirkossa ja oli kuullut uuden
rukouksen. Hyvin hyvän sanoi olleen.

-- Olen, -- vastasi Pierre. -- Huomenna tulee hallitsija...
Ylimääräinen aatelin kokous ja kymmenen kustakin tuhannesta
rekryyttejä, kerrotaan. Onnittelen teitä.

-- Niin, niin, Luojan kiitos. Mitäs armeijasta kuuluu?

-- Meikäläiset ovat taas peräytyneet. Smolenskin luona kuuluvat jo
olevan, -- vastasi Pierre.

-- Herra varjelkoon! -- sanoi kreivi. -- Missäs manifesti on?

-- Julistus! Niin, tosiaankin!

Pierre alkoi etsiä taskuistaan papereita, mutta ei löytänyt. Taskujaan
kopistellessaan hän suuteli huoneeseen saapuneen kreivittären kättä ja
silmäili levottomasti ympärilleen nähtävästi Natashaa odotellen, joka
ei enää laulanut ja jota ei kuulunut saliin.

-- _Ma parole, je ne sais plus ou je l'ai fourré_,[51] -- sanoi hän.

-- Ainahan se hävittää kaikki, -- virkkoi kreivitär.

Natasha saapui huoneeseen liikutetuin kasvoin ja kävi istumaan ääneti
Pierreen katsoen. Niin pian kuin hän oli ilmestynyt huoneeseen,
alkoivat Pierren kolkot kasvot säteillä ja paperia yhä etsiessään hän
useaan kertaan silmäili Natashaa.

-- Tottavieköön olen unohtanut sen kotiin, lähden hakemaan.
Välttämättä...

-- Myöhästytte päivälliseltä.

-- Ja kuskikin on ajanut pois.

Mutta Sonja, joka oli mennyt etsimään eteisestä paperia, löysi ne
Pierren lakista, jonka vuorin väliin hän oli ne huolellisesti kätkenyt.
Pierre aikoi ruveta lukemaan.

-- Puolisen jälkeen, -- sanoi vanha kreivi, joka nähtävästi aavisti
niistä suurta nautintoa.

Päivällistä syödessä, jonka aikana juotiin samppanjaa uuden Yrjön
ritarin onneksi, kertoi Shinshin kaupungin uutisia: vanhan grusialaisen
ruhtinattaren sairaudesta, siitä, miten Métivier oli kadonnut
Moskovasta ja siitä, että Rostoptshinin luo oli tuotu joku saksalainen
ja ilmotettu, että se oli shampinjooni (niin oli kertonut Rostoptshin
itse) ja että kreivi Rostoptshin oli käskenyt laskemaan sen
shampinjoonin irti sanoen kansalle, ettei se ollut ollenkaan
shampinjooni, vaan tavallinen vanha saksalainen tatti.

-- Kiinni kuuluvat jo ottavan, -- sanoi kreivi, -- johan minä olen
sanonut kreivittärelle, että puhuisi vähemmän ranskaa. Nykyisin ei
sovi.

-- Oletteko kuulleet, -- sanoi Shinshin, -- että ruhtinas Galitsin on
ottanut venäläisen opettajan, venäjää kuuluu opettelevan, -- _il
commence à devenir dangereux de parler français dans les rues_.[52]

-- Mitenkäs sitte, kreivi Pjotr Kirilitsh, kun nostoväkeä ruvetaan
kokoamaan -- teidänkin pitää nousta satulaan? -- kysyi vanha kreivi
Pierreitä.

Pierre oli ajatuksissaan eikä puhunut paljo mitään päivällisen aikana.
Hän katsahti kreiviin aivan kuin häntä ymmärtämättä.

-- Niin, niin, sotaan! -- sanoi hän. -- Ei! Mikäs sotilas minä olen!
Kaikki, kaikki yleensä on niin kummallista! En tosiaan tiedä
itsekään... Olen kovin kaukana sotaisista harrastuksista, mutta
nykyisinä aikoina ei voi kukaan vastata itsestään.

Päivällisen jälkeen istuutui kreivi tyytyväisenä ja levollisena
nojatuoliin ja pyysi vakavin kasvoin Sonjaa lukemaan, joka oli tunnettu
erinomaiseksi lukijaksi.

"Meidän esipääkaupungillemme Moskovalle.

"Vihollinen on hyökännyt suurilla voimilla Venäjän maahan. Se on
tulossa tuhoamaan meidän rakasta isänmaatamme", luki Sonja
huolellisesti hennolla äänellään. Kreivi kuunteli silmät kiinni ja
katkonaisesti hengittäen muutamissa paikoin.

Natasha istui selkä suorana ja katseli tutkivasti ja suoraan vuoroin
isäänsä vuoroin Pierreen.

Pierre tunsi häntä tähystävän katseen ja koetti olla kääntämättä
silmiään. Kreivitär puisteli paheksivasti ja vihaisesti päätään
jokaisen manifestissa olevan juhlallisen lauselman johdosta. Hän näki
noissa sanoissa ainoastaan vaaroja, jotka uhkasivat hänen poikaansa ja
joita tulisi vielä kauan jatkumaan. Shinshin oli vetänyt suunsa
ivalliseen hymyyn ja näkyi valmistautuneen nauramaan sille, mikä
ensinnä naurua ansaitseisi: Sonjan lukemiselle, sille, mitä kreivi
sanoisi, jopa itse julistuksellekin, ellei otollisempaa tekosyytä
ilmenisi.

Luettuaan vaaroista, jotka Venäjää uhkasivat ja toiveista, joita
hallitsija kiinnitti Moskovaan ja varsinkin suur-aateliin, luki Sonja
vapisevin äänin, joka johtui etupäässä siitä, että häntä hartaasti
kuunneltiin, viimeiset sanat: "Me emme viivyttele itse asettua kansamme
keskeen tässä pääkaupungissa sekä muillakin valtakuntamme seuduilla
neuvotellaksemme kansan asestamisesta ja johtaaksemme nostoväkemme
kokoamista, joka niin hyvin tällä hetkellä tukkeaa tien viholliselta
kuin myöskin vastaisuudessa hävittää sen kaikkialla, missä se vain
ilmestyneekin. Tulkoon tuho, johon hän aikoo syöstä meidät, hänen
päänsä päälle ja ylistäköön orjuudesta vapautettu Europa Venäjän
nimeä!"

-- Niin sen pitää olla! -- huudahti kreivi avattuaan kostuneet silmänsä
ja muutamia kertoja keskeytyen sohisemisesta aivan kuin hänen nenänsä
alle olisi pistetty väkevää, suolaista etikkaa hän lisäsi: -- kun
hallitsija kerran on sanonut, uhraamme kaikkemme mitään säälimättä.

Shinshin ei ehtinyt laskea miettimäänsä pilaa kreivin
isänmaallisuudesta, kun Natasha hypähti paikaltaan ja juoksi isänsä
luo.

-- Mikä erinomainen isä! -- sanoi hän isäänsä suudellen ja katsahti
taas Pierreen sillä itsetiedottomalla kokettimaisuudella, joka häneen
oli palannut hänen virkistymisensä kanssa.

-- Olette aika patriootti! -- sanoi Shinshin Natashalle.

-- En ollenkaan patriootti, vaan muuten ... -- vastasi Natasha
loukkautuneena. -- Teistä tuntuu kaikki naurettavalta, vaan tässä ei
ole ollenkaan pilan sijaa...

-- Ei ollenkaan! -- toisti kreivi. -- Kun hän vain sanoo sanan, menemme
joka mies ... Ei tässä olla mitään saksalaisia...

-- Huomasitteko, -- sanoi Pierre, -- että sanottiin:
"neuvotellaksemme".

-- Olkoonpa mitä varten tahansa...

Petja, johon ei kukaan ollut kiinnittänyt huomiota, astui nyt isänsä
eteen ja sanoi tulipunaisena, särkyneellä, vuoroin kimakalla, vuoroin
karkealla äänellä:

-- Nyt, pappa kulta, minä kysyn lopullisesti -- ja äiti myöskin, tehkää
mitä tahdotte, -- kysyn lopullisesti, että lasketteko minut
sotapalvelukseen, sillä minä en voi ... ja siinä kaikki...

Kauhistuneena kohotti kreivitär katseensa taivasta kohti ja sanoi
äkäisesti miehelleen:

-- Sitä ne sinun sanasi ovat tehneet!

Mutta kreivi sai samassa hetkessä hillityksi itsensä.

-- No, no, -- sanoi hän, -- onpa sinustakin sotilaaksi! Älä tyhmyyksiä
ajattele, täytyy oppia.

-- Ei se ole tyhmyyttä, pappa kulta. Obolenskin Fedja on nuorempi minua
ja menee myöskin ja sitä paitsi en minä voi kuitenkaan oppia nyt,
kun... -- Petja pysähtyi, punastui, että hikeä nousi, vaan jatkoi
kuitenkin: -- kun isänmaa on vaarassa.

-- Ole jo, tyhmyyksiä...

-- Mutta sanoittehan te itse, että kaikkemme uhraamme.

-- Petja! Minä sanon sinulle: pidä suusi kiinni, -- kiljasi kreivi
luoden silmäyksen puolisoonsa, joka kalpeana tuijotti nuorimpaan
poikaansa.

-- Mutta minäpä puhun ja Pjotr Kirillovitsh myöskin...

-- Hölynpölyä, sanon minä sinulle! Eivät korvantauksesikaan ole vielä
kuivuneet ja jo sotapalvelukseen tekee mieli! -- Kreivi otti paperit
luultavasti lukeakseen ne vielä kerran huoneessaan ennen levolle
menoaan ja läksi menemään huoneesta. -- Pjotr Kirillovitsh, lähdetään
tupakoimaan...

Pierren oli vallannut levottomuus ja epäröiminen. Natashan oudosti
välkkyvä ja eloisa katse, joka myötäänsä oli tähtäillyt häntä enemmän
kuin hellästi, oli saattanut hänet tuohon tilaan.

-- Ei, minä taidan lähteä kotiin...

-- Kotiin? Tehän aijoitte olla illan meillä... Ja muutenkin olette
alkaneet käydä harvoin. Vaan hän tuossa ... -- sanoi kreivi suopeasti
Natashaa osottaen, -- on iloinen ainoastaan teidän aikananne.

-- Niin, en muistanut... Minun täytyy ehdottomasti kotiin... Asiat
vaatii ... -- sanoi Pierre nopeasti.

-- No, näkemiin asti sitte, -- virkkoi kreivi ja poistui huoneesta.

-- Miksi te lähdette? Miksi olette hermostunut? Miksi? ... -- kysyi
Natasha Pierreitä katsoen häntä tiukasti silmiin.

"Siksi, että rakastan sinua!" aikoi hän sanoa, mutta ei sanonut,
punastui korviaan myöten ja loi katseensa maahan.

-- Siksi, että minun on parasta käydä teillä harvemmin... Siksi ... ei,
toimethan ne vain...

-- Miksi? Ei, sanokaa, -- oli Natasha alkamaisillaan päättävästi, vaan
vaikeni äkkiä.

Säikähtyneinä ja hämmästyneinä katsoivat he toisiinsa. Pierre yritti
naurahtaa, mutta ei osannut, hänen hymynsä ilmaisi kärsimystä ja mitään
virkkamatta suudeltuaan Natashan kättä hän läksi.

Pierre päätti itsekseen olla enää käymättä Rostovilla.



XXI.


Saatuaan jyrkän kiellon meni Petja huoneeseensa, lukitsi oven ja itki
katkerasti. Kun hän sitte tuli juomaan teetä äänettömänä ja synkin,
itkettynein silmin, ei kukaan ollut huomaavinaan hänestä mitään.

Seuraavana päivänä saapui hallitsija. Muutamat Rostovin palvelijat
saivat luvan mennä katsomaan tsaaria. Tänä aamuna pukeutui Petja kauan,
kampaili tukkaansa ja laittoi kauluksensa, kuten oli aikuisilla. Hän
rypisteli kasvojaan peilin edessä, viittoi käsillään, kohotteli
olkapäitään ja lopuksi, kenellekään mitään virkkamatta, pisti pyhälakin
päähänsä sekä läksi kotoaan salavihkaa takaoven kautta, ettei kukaan
olisi häntä huomannut. Petja oli päättänyt mennä suoraan sille
paikalle, missä hallitsija oli, ja puhua suunsa puhtaaksi jollekulle
kamariherralle (Petja arveli, että hallitsijan mukana oli aina
kamariherroja), että muka hän, kreivi Rostof, nuoruudestaan huolimatta
haluaa palvella isänmaata, ettei nuoruus haittaa olemasta uskollinen ja
että hän on valmis... Lähtöä tehdessään oli Petja valmistanut koko
joukon kauniita sanoja, jotka hän lausuisi kamariherralle.

Petja arveli, että hänen esittelemisensä hallitsijalle onnistuisi
nimenomaan sen nojalla, että hän on lapsi (hän ajatteli lisäksi miten
kaikki tulevat ihmettelemään hänen nuoruuttaan). Mutta tämän ohella,
kauluksen laitokseen, tukan kampaukseen ja vakavaan, verkkaan käyntiin
nähden hän halusi esiintyä aikaihmisenä. Vaan kuta etemmä hän oli
kulkenut, sitä enemmän alkoi hänen huomionsa kiintyä Kremliin tulviviin
kansajoukkoihin ja sitä mukaa hän unohti aikaihmisten vakavan, verkan
käyntitavan. Kremlin lähelle päästyään täytyi hänen ruveta pitämään
huolta siitä, ettei olisi tyrkitty, jonka tähden hän pani tanakasti ja
uhkaavan näköisenä kätensä vyötäreille koukkuun. Mutta Troitskin
porttiholvissa litistivät ihmiset, jotka eivät tienneet, mikä
isänmaallinen asia hänet oli ajanut Kremliin, häntä kaikesta
huolimatta muuria vasten niin kovasti, että hänen täytyi luopua
lujamielisyydestään ja pysähtyä, kunnes hevosilla ajavat olisivat
päässeet kumisevan holvin läpi. Petjan vieressä seisoi eräs akka
lakeijan kanssa, kaksi kauppiasta ja entinen sotamies. Seistuaan jonkun
aikaa porttiholvissa aikoi Petja odottamatta ajopelien pääsyä ohi
lähteä liikkeelle ennen muita ja alkoi lujasti töykkiä kyynärpäillään.
Mutta vieressä seisova akka, johon hänen kyynärpäänsä ensiksi
sattuivat, ärjäsi hänelle tuikeasti:

-- Mitä se herraskakara siinä tyrkkii! Etkö näe, ettei muutkaan liiku.
Mihin siinä rimpuilemaan!

-- Täytyy tässä muidenkin rimpuilla, -- sanoi lakeija ja alkaen raivata
tilaa kyynärpäillään sulloi Petjan holvin haisevaan soppeen.

Petja pyyhki käsillään hikeä, jota oli noussut hänen kasvoilleen ja
kohensi hiestä lionnutta kaulustaan, jonka hän oli kotonaan laittanut
semmoiseen asuun, kuin aikaihmisilläkin oli.

Petja tunsi, että hänen ulkomuotonsa oli arveluttavasti muokkautunut ja
pelkäsi, että jos hän semmoisessa asussa ilmestyy kamariherrojen eteen,
eivät he laske häntä hallitsijan luo. Mutta siirtyä toiseen paikkaan ja
korjata itseään oli aivan mahdotonta tungoksen tähden. Eräs kenraali,
joka ajoi ohi, oli Rostovilaisten tuttavia. Petja aikoi pyytää hänen
apuaan, mutta ajatteli samassa, että se olisi raukkamaista. Kun kaikki
ajopelit olivat päässeet ohi, syöksähti kansajoukko liikkeelle ja vei
Petjankin välissään torille, joka oli täynnä kansaa. Eikä ainoastaan
torilla, vaan sen rinteillä, katoilla ja kaikkialla oli kansaa. Niin
pian kuin Petja oli joutunut torille, kuuli hän, kuinka kellojen pauhu
täytti koko Kremlin ja kansa iloisesti hälisi.

Yhteen aikaan oli torilla jonkunverran väljää, mutta yht'äkkiä
paljastuivat kaikkien päät, kaikki rynnistivät jonnekin eteenpäin.
Petjaa kuristettiin niin, ettei hän voinut hengittää ja kaikki
huusivat: "hurraa, hurraa, hurraa!" Petja pinnistäytyi varpailleen,
tyrkki toisia, mutta ei voinut nähdä mitään muuta kuin kansaa
ylt'ympäriinsä. Kaikkien kasvoilta loisti yksi ja yleinen liikutuksen
ja riemun ilme. Muuan kauppamiehen vaimo, joka seisoi Petjan rinnalla,
nyyhki ja kyyneleet vuotivat hänen silmistään.

-- Isä, enkeli, batjushka! -- sanoi hän sormillaan silmiään kuivaten.

-- Hurraa! -- kaikui kaikilta puolin

Hetkisen pysyi kansa paikallaan, vaan sitte uudestaan humahti
eteenpäin.

Raivostuneena, hampaitaan kiristellen ja silmät petomaisen luihussa
hyöksähti Petjakin eteenpäin, tuuppi kyynärpäillään ja huusi: "hurraa!"
aivan kuin olisi tuona hetkenä ollut valmis surmaamaan itsensä ja muut.
Mutta hänen kupeillaan työntyi yhtä petomaisia kasvoja ja samalla
tavalla huutaen: "hurraa!"

"Vai tämmöistä se hallitsijan haku onkin!" ajatteli Petja. "Ei näy
tulevan mitään, että itse antaisin anomuksen hallitsijalle, se olisi
liian rohkeaa!" Siitä huolimatta ahtautui hän kuitenkin edelleen ja
viimein vilahtikin hänen silmiinsä etumaisten selkien lomitse tyhjä
ala, jolla oli punaisella veralla katettu käytävä. Samaan aikaan
läikähti väkijoukko taapäin (etualalla työnsivät poliisit liian lähelle
tunkeutuneita takasin: keisarillinen kulkue meni palatsista Uspenskin
katedraaliin) ja Petja sai yht'äkkiä semmoisen kolhauksen kylkiluitaan
vasten, että kaikki pimeni hänen silmissään ja hän meni tainnuksiin.
Kun hän tointui, piteli joku pappismies häntä kainaloista toisella
kädellään ja toisella koetti estää kansan tungosta.

-- Herraspojan olette rutistaneet! -- puheli pappi. -- Kuuletteko!
Hiljempaa!... Täällä on rutistunut!

Hallitsija oli mennyt Uspenskin temppeliin. Tungos hieman väljeni ja
pappi kantoi kalpean, puolikuolleen Petjan tsaarin tykille. Muutamat
säälittelivät Petjaa, vaan kohta tuli hän koko väkijoukon huomion
esineeksi, niin että muutaman hetken kuluttua syntyi hänen ympärillään
suuri tungos. Häntä lähinnä olevat rupesivat häntä auttamaan, aukoivat
nutun, asettivat tykin alustalle ja nuhtelivat jotakuta niistä, joka
oli aiheuttanut ruhjoutumisen.

Kohta palasi Petja täyteen tajuunsa, kasvot venyivät, kipu haihtui ja
tämän pienen ikävyyden tähden hän sai paikan tykillä, josta hän toivoi
näkevänsä hallitsijan, sitte kun tämä palaisi kirkosta takasin. Petja
ei enää ajatellut anomuksensa antamista. Kunhan edes näkisi
hallitsijan, olisi hän jo siitäkin onnellinen!

Jumalanpalveluksen kestäessä -- kaksi hartaushetkeä oli yhdistetty,
toinen hallitsijan saapumisen, toinen Turkin kanssa solmitun rauhan
johdosta -- kansajoukot vähän hajaantuivat. Alkoi ilmestyä kauppiaita,
jotka huusivat kaljaansa, renikoitaan ja valmunsiemenkakkujaan, joista
viime mainituista Petja paljon piti. Kuului myöskin tavallista puheen
pakinaa. Eräs kauppiaan vaimo näytteli repeytynyttä saaliaan ja kertoi,
miten kallis se oli ollut. Toinen kertoi, että kaikki silkkikankaat
olivat nykyisin kovasti kallistuneet. Pappi, Petjan pelastaja,
keskusteli erään virkamiehen kanssa siitä, kuka ja kuka toimitti
jumalanpalvelusta piispan kera. Kaksi nuorta käsityöläistä naureskeli
palvelustyttöjen kanssa, jotka jyrsivät pähkinöitä. Nämä keskustelut ja
varsinkaan naureskelu tyttösten kera eivät nyt huvittaneet Petjaa
ollenkaan, niin mieleisiä kuin ne muuten olivatkin hänelle ikäisekseen.
Hän istui korkealla paikallaan yhä vain läikkyvin mielin hallitsijasta
ja rakkaudestaan tähän.

Äkkiä kuului joenrannalta tykinlaukauksia (ammuttiin kunnialaukauksia
Turkin rauhan johdosta) ja kansa syöksyi suinpäin rantakadulle --
katsomaan, kun ammuttiin. Petja aikoi myöskin juosta sinne, mutta
pappi, joka oli ottanut hänet suojelukseensa, ei laskenut. Ammuntaa
vielä jatkui, kun Uspenskin katedraalista tulvahti upseereja,
kenraaleja ja kamariherroja, sitte tuli muita, mutta paljon hitaammin.
Taasen paljastuivat päät ja ne, jotka olivat rientäneet katsomaan
tykkejä, ehättivät takasin. Lopulta saapui vielä neljä miestä
sotilaspuvuissa ja leveät nauhat olan yli ryntäillä. "Hurraa, hurraa!"
alkoi kansa huutaa uudestaan.

-- Kuka? Kuka? -- kyseli Petja surkealla äänellä ympäriltään, mutta
kukaan ei vastannut, sillä kaikki olivat kiintyneet katsomiseen. Mutta
Petja valitsi noista neljästä yhden, jota hän ilokyynelten samentamien
silmiensä tähden ei voinut selvästi erottaa, keskitti häneen riemunsa
koko tulvan, vaikka se ei ollutkaan hallitsija, kiljasi haikeasti:
"hurraa!" ja päätti, että jo huomenna, maksoipa se hänelle, minkä
maksoikaan, hänestä tulee sotilas.

Väkijoukko juoksi hallitsijan perästä, saattoi hänet palatsille ja
alkoi hajota. Oli jo myöhäistä eikä Petja ollut syönyt mitään. Hikeä
valui karpaloina hänen kasvoiltaan, vaan hän ei vielä lähtenyt kotiin.
Hän jäi pienentyneen, mutta vielä verrattain ison kansajoukon kanssa
palatsin edustalle hallitsijan päivällisten ajaksi, katseli palatsin
ikkunoihin, odotteli jotain ja kadehti yhtä paljon ylhäisiä
virkamiehiä, jotka ajoivat portaiden eteen menossa hallitsijan
päivällisille, kuin kamaripalvelijoitakin, jotka tarjoilivat pöydässä
ja joita vilahteli ikkunoissa.

Syödessä sanoi Valujef, joka oli katsahtanut ulos:

-- Kansa yhä vielä toivoo näkevänsä Teidän Majesteettinne.

Päivälliset päättyivät, hallitsija nousi ylös ja biskviittipalaa
pureskellen meni balkonille. Petja keskessä syöksähti kansa balkonin
alle.

-- Enkeli, isä! Hurraa! Batjushka! ... -- huusi väkijoukko ja Petja. Ja
taasen valahti akkojen ja muutamien herkkäluontoisten miesten sekä
Petjan silmistä onnenkyyneleitä.

Jokseenkin suuri biskviittipalanen lohkesi hallitsijan kädestä, kirposi
balkonin käsipuulle ja siitä maahan. Eräs lähinnä seisova kuski
hyöksähti palasen perästä ja sieppasi sen. Muutamia joukosta ryntäsi
kuskin kimppuun. Kun hallitsija näki tämän, käski hän tuomaan
kokonaisen lautasellisen biskviittejä, joita hän alkoi heitellä
balkonilta. Petjan silmiin nousi veri, hän ryntäsi ottamaan kiinni
biskviittejä. Hän ei tiennyt miksi, mutta ottaa kuitenkin piti edes
yksi biskviitti hallitsijan kädestä eikä antaa muille perää.
Rynnätessään hän keikautti kumoon erään vanhan eukon, joka koetti
pyydystää biskviittejä. Mutta eukko ei katsonut itseään voitetuksi,
vaikka viruikin maassa. Hän koetti yhä vain tavottaa käsillään
biskviittejä, joita ei niihin kuitenkaan osunut. Silloin survasi Petja
eukon käden polvensa alle, sieppasi biskviitin ja aivan kuin peläten
myöhästyvänsä huusi: "hurraa!" aivan käheällä äänellä.

Hallitsija poistui, jonka jälkeen suurin osa väkijoukkoa alkoi
hajaantua.

-- Johan minä sanoin, että pitää odottaa -- ja niin se kävikin, --
puhelivat hajaantujat hyvillään.

Niin onnellinen kuin Petja olikin, oli hänestä kuitenkin surullista
mennä kotiin ja tietää, että kaikki tämän päivän nautinnot olivat nyt
lopussa. Kremlistä ei Petja mennyt kotiinsa, vaan toverinsa Obolenskin
luo, joka oli viidentoistavuotias ja myöskin menossa rykmenttiin.
Kotiin palattuaan ilmotti hän päättävästi ja jyrkästi, että jollei
häntä lasketa, niin hän karkaa. Seuraavana päivänä läksikin ruhtinas
Ilja Andrejevitsh, joka ei sentään ollut kokonaan myöntynyt,
puuhailemaan Petjaa jonnekin, jossa ei olisi ollut kovin vaarallista.



XXII.


15 p:n aamulla, kolmantena päivänä edellisen jälkeen, seisoi Slobodskin
palatsin edessä tavattoman paljo ajopeliä.

Salit kuhisivat väkeä täynnä. Ensimäisessä oli aatelismiehiä
arvopuvuissa, toisessa parrakkaita kauppiaita, kunniamerkkejä rinnoilla
ja siniset kauhtanat päällä. Aatelisklubin salissa oli humua ja
liikettä. Erään suuren pöydän ympärillä hallitsijan muotokuvan alla
istui korkeaselkäisillä tuoleilla ylimpiä ylimyksiä, mutta suurin osa
aatelismiehiä käveli salissa.

Kaikki aatelismiehet, jotka olivat niitä samoja, joita Pierre oli
nähnyt milloin klubissa, milloin heidän kotonaan, olivat arvopuvuissa,
ken Katarinan, ken Paavalin, ken uusissa Aleksanterin aikuisissa, ken
tavallisessa aatelispuvussa. Arvopukujen kuosit loivat jonkin
omituisen, haaveellisen leiman näihin vanhoihin ja nuoriin mitä
erilaisimpiin ja tuttuihin henkilöihin. Erityisen silmiinpistävä oli
vanhuksien joukko, jossa oli huononäköisiä, hampaattomia, kaljupäitä,
laihoja, muutamilla ihran keltaiset tai ryppyiset kasvot. Nämä istuivat
enimmäkseen ääneti paikoillaan, ja jos kävelivät tai puhelivat, niin
lyöttäytyivät nuorempien ryhmiin. Kaikkien näiden kasvoilla, kuten
Petja oli nähnyt torilla tungeksineen kansankin kasvoilla, oli kaksi
silmiinpistävää vastakkaista piirrettä: yhdeltä puolen jonkun
juhlallisen odotuksen ja toiselta puolen aivan tavallinen äskeinen
leima -- bostonpelistä, Petrushka-kokista, Sinaida Dmitrijevnan
terveydentilasta y.m. johtunut.

Pierre, joka varhaisesta aamusta asti oli saanut rutistua epämukavassa
ja ahtaaksi käyneessä aatelispuvussa, oli salissa. Hän oli liikutuksen
vallassa: ei ainoastaan aatelin, vaan myöskin kauppiasten -- säätyjen,
_états généraux_ -- ylimääräinen kokous herätti hänessä koko joukon
ammoin sitte häipyneitä, mutta syvälle hänen sieluunsa syöpyneitä
ajatuksia _Contrat social'ista_ ja Ranskan vallankumouksesta. Hänen
julistuksessa huomaamansa sanat, että hallitsija saapuu pääkaupunkiin
_neuvottelemaan_ kansansa kanssa, vahvistivat hänen ajatuksiaan. Ja
arvellen, että tässä suhteessa on tulossa jotain tärkeää, jotain
semmoista, jota hän oli kauan odottanut, hän käveli, kuunteli ja
tutkiskeli pakinaa, mutta ei kertaakaan tavannut niitä ajatuksia, jotka
häntä askaroittivat.

Luettiin hallitsijan manifesti, joka herätti riemua, vaan sitte kaikki
hajaantuivat keskustelemaan. Tavallisten keskusteluaiheiden ohella
kuuli Pierre tarinoitavan siitä, missä kohden aatelismarsalkkojen oli
seistävä hallitsijan saapuessa, milloin pidettäisiin juhla
hallitsijalle, olisiko jakauduttava kihlakunnittain tai läänittäin
j.n.e. Mutta niin pian kuin kosketeltiin sotaa ja aihetta aatelin
kokoonkutsumiseen, kääntyi puhe hajanaiseksi ja epämääräiseksi. Kaikki
halusivat mieluummin kuunnella kuin puhua.

Muuan keski-ikäinen, miehevä, kaunis henkilö, joka oli virasta eronneen
merisotilaan puvussa, puhui eräässä salissa ja hänen ympärilleen
keräytyi kuulijoita. Pierre meni joukkoon ja rupesi kuuntelemaan.
Kreivi Ilja Andrejevitsh, joka Katarinan aikuisessa sotapäällikön
kauhtanassaan ja suopeasti hymyillen asteli joukon keskessä, josta hän
tunsi kaikki, tuli myöskin ryhmään ja alkoi kuunnella hyväntahtoisesti
hymyillen, kuten hän aina kuunteli ja hyväksyvästi päätään nyökytellen
merkiksi siitä, että hän oli yhtä mieltä puhujan kanssa. Entinen
meri-upseeri puhui hyvin rohkeasti. Sen näki häntä kuuntelevien
kasvojen ilmeestä ja siitäkin, että ne, jotka Pierre tunsi kaikista
hiljaisimmiksi ja nöyrimmiksi luonteeltaan, poistuivat puhujan luota
tai sanoivat vastaan. Pierre työntäytyi keskelle ryhmää, kuunteli
tarkkaan ja sai sen käsityksen, että puhuja oli todellakin liberaali,
mutta kokonaan toisellainen, kuin Pierre oli luullut. Merimies puhui
erityisen sointuvalla, laulavalla aatelisbarytonilla, jota paitsi hänen
äänessään kaikui tottumus vallattomuuteen ja valtaan.

-- Mitä sitte, jos smolenskilaiset ovat ehdottaneet hallitsijalle
nostoväkeä? Ovatko smolenskilaiset meille mikään käsky? Jos Moskovan
läänin jalosukuinen aateli katsoo tarpeelliseksi, voi se osottaa
alamaisia tunteitaan hallitsijalle muilla keinoin. Olemmeko jo
unohtaneet 1807 vuoden nostokutsunnan! Ainoastaan roistot ja varkaat
siitä hyötyivät!

Kreivi Ilja Andrejevitsh nyökytteli päätään hyväksyvästi ja makeasti
hymyillen.

-- Ovatko meidän nostokkaamme tuottaneet valtakunnalle hyötyä? Ei
minkäänlaista! Ovat vain vieneet perikatoon taloutemme. Rekryytin otto
menee vielä mukiin, vaan muussa tapauksessa te ette saa takasin
ainoatakaan miestä. Aateli ei sääli henkeään, me lähdemme itse
viimeiseen mieheen, otamme lisäksi rekryyttejä eikä muuta tarvita kuin
hallitsijan sana, niin kaikki kuolemme hänen edestään, -- lisäsi puhuja
innostuneena.

Ilja Andrejevitsh nieleksi sylkeä pelkästä nautinnosta ja nyki Pierreä,
mutta Pierre halusi myöskin puhua. Hän työntäytyi lähemmä ja tunsi
innostuvansa tietämättä vielä itsekään, mistä ja tietämättä, mitä
sanoisi. Hän avasi jo suunsa puhuakseen, kun eräs puhujan lähellä
seisova senaattori, jolla ei ollut ainoatakaan hammasta suussa ja jolla
oli älykkäät, vihaiset kasvot, keskeytti Pierren. Tottuneen näköisenä
keskustelemaan ja kysymyksiä käsittelemään alkoi hän hiljaa, mutta
kuuluvasti:

-- Minun mielestäni, arvoisa herra, -- sanoi senaattori hampaatonta
suutaan mäiskyttäen, -- ei meitä ole kutsuttu tänne harkitsemaan, kumpi
on sopivampaa hallitsijalle -- rekryytin otto vaiko nostoväki. Meidät
on kutsuttu tänne vastaamaan siihen julistukseen, jonka hallitsija on
suvainnut meille antaa. Vaan harkinnan siitä, rekryytin ottoko vai
nostoväki on sopivampi, me jätämme korkeimman vallan tehtäväksi...

Pierre löysi yhtäkkiä tien innostuksensa purkamiseen. Hän raivostui
senaattorille, joka esitti tämän näkökannan aatelin tulevissa
tehtävissä. Hän astui esiin ja pysähdytti senaattorin. Pierre ei
tiennyt, mitä hän puhuisi, mutta alkoi vilkkaasti, toisinaan raivaten
ajatuksilleen ilmaisun ranskalaisilla sanoilla ja lausuen venäjää
kieliopillisesti.

-- Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, -- alkoi hän (Pierre oli
hyvä tuttu senaattorin kanssa, mutta piti tässä tilaisuudessa
välttämättömänä puhutella häntä virallisen kohteliaasti), -- vaikka en
olekaan samaa mieltä kuin herra... (Pierre takertui sanoissaan. Hän
mieli sanoa _mon très honorable préopinant_)[53] ... herra ... _que je
n'ai pas l'honneur de connaître_,[54] mutta minä otaksun, että
aatelissääty on kutsuttu kokoon myötätuntonsa ja ilonsa ilmaisemisen
ohella myöskin siksi, että se harkitseisi myöskin niitä toimenpiteitä,
joilla me voimme auttaa isänmaata. Minä luulen, -- jatkoi hän yhä
innostuen, -- että hallitsija olisi itsekin tyytymätön, jos hän
havaitsisi meidän omistavan vain väkeä, jonka me annamme hänelle ja
olevan ... _chaire à canon_,[55] jota me itsestämme teemme, vaan ei
löytäisi meistä ne ... ne ... neuvoa.

Useat poistuivat kuuntelijakunnasta huomattuaan senaattorin halveksivan
hymyn ja Pierren puhuvan liian vapaasti. Ainoastaan Ilja Andrejevitsh
oli tyytyväinen Pierren puheeseen, samoin kuin meri-upseerin ja
senaattorin puheeseen ja ylimalkaan aina viimeksi kuulemaansa
puheeseen.

-- Ennen kuin harkitsemme näitä kysymyksiä, -- jatkoi Pierre, -- on
meidän minun mielestäni kysyttävä hallitsijalta, kunnioittavimmin
pyydettävä Hänen Majesteettiaan ilmottamaan meille, paljoko meillä on
väkeä, missä tilassa meidän sotajoukkomme ja armeijamme ovat ja sitte
vasta...

Pierre ei saanut lausettaan loppuun, sillä kolmelta eri taholta
hyökättiin hänen kimppuunsa. Ankarimmin ahdisti häntä hänen vanha
tuttunsa ja hänelle aina ystävällinen hyvä bostoninpelaaja Stepan
Stepanovitsh Adraksin. Stepan Stepanovitsh oli aatelispuvussa ja tämä
vai liekö muukin vaikuttanut sen, että Pierre näki edessään aivan
toisen henkilön. Stepan Stepanovitsh huusi Pierrelle:

-- Ensiksikin saan ilmottaa teille, ettei meillä ole oikeutta kysyä
sitä hallitsijalta ja toiseksi, jos Venäjän aatelilla olisikin
semmoinen oikeus, ei hallitsija voisi meille vastata. Sotajoukot
liikkuvat sitä mukaa kuin vihollinenkin, rivit harvenevat ja
lisääntyvät...

Eräs toinen, keskikokoinen, noin neljänkymmenen ikäinen henkilö,
jonka Pierre oli joskus ennen nähnyt ja tunsi hänet huonoksi
kortinpelaajaksi, lähestyi Pierreä ja keskeytti Adraksinin.

-- Eikä nyt ole aikaakaan harkitsemaan, -- sanoi tämä aatelismies, --
vaan täytyy toimia, sillä Venäjällä on sota. Vihollinen tulee tuhoamaan
Venäjää, häväisemään isäimme hautoja, raastamaan vaimomme ja lapsemme.
-- Aatelismies löi rintoihinsa. -- Mutta me nousemme kaikki, joka mies
lähdemme rakkaan hallitsijamme puolesta! -- huusi hän veristyneet
silmät muljollaan. Muutamia hyväksyviä ääniä kuului joukosta. -- Me
olemme venäläisiä emmekä itke vertamme uskoamme, valtaistuinta ja
isänmaata puolustaessamme. Mutta joutava hourailu on hylättävä, jos
olemme oikeita isänmaan poikia. Me näytämme Europalle, miten Venäjä
nousee Venäjän puolesta, -- huusi aatelismies.

Pierre aikoi vastata, vaan ei saanut sanaakaan suustaan. Hän tunsi,
ettei hänen sanojensa kaiku siitä huolimatta, minkä ajatuksen ne
sisälsivät, kantanut niin kuultaviin kuin innostuneen aatelismiehen
sanojen kaiku.

Ilja Andrejevitsh nyökytteli hyväksyvästi päätään piirin takana.
Muutamat kääntyivät reippaasti kylin puhujaan ja sanoivat hänen
lopetettuaan:

-- Sillä tavalla! Niin sen pitää olla!

Pierre aikoi sanoa, ettei hän suinkaan tahdo olla uhraamatta rahaa,
väkeä eikä itseäänkään, vaan että pitäisi tuntea asioiden tila, jotta
niitä voisi auttaa. Mutta hän ei voinut puhua. Useita ääniä puhui ja
huusi yht'aikaa, niin ettei Ilja Andrejevitsh ehtinyt kaikille
nyökyttää päätään, ryhmä vuoroin hajosi ja suureni, vuoroin erosi
pienemmiksi joukoiksi ja lopulta siirtyi yhä puhellen ja hälisten
kokonaan saliin suuren pöydän ympärille. Pierren ei vieläkään
onnistunut saada puhua, hänet keskeytettiin aina raa'asti, häntä
tyrkittiin, käännyttiin pois hänestä kuin yhteisestä vihollisesta. Tämä
ei johtunut siitä, että olisi oltu tyytymättömiä hänen puheensa
ajatukseen, sehän unohtui monien muiden jälestäpäin pidettyjen puheiden
tulvaan, -- ei, vaan kokoutuneiden innostamiseksi tarvittiin sekä
kouraan tuntuvaa rakkauden että vihan esinettä. Ja Pierrestä tuli
viimemainittu esine. Useita puhujia puhui aatelismiehen jälkeen ja
kaikki samassa äänilajissa. Monet puhuivat erinomaisen kauniisti ja
omintakeisesti.

"Ruskija Vjestnikin" toimittaja Glinka ("kirjailija, kirjailija!"
kuului joukosta) sanoi, että "helvettiä on vastustettava helvetillä",
että hän "oli nähnyt lapsen, joka oli hymyillyt salaman iskiessä ja
ukkosen jyristessä", vaan että "meistä ei tule semmoisia lapsia".

-- Niin juuri, ukkosen jyristessä! -- toistettiin hyväksyvästi
takariveissä.

Joukko siirtyi suuren pöydän luo, jonka ääressä istui komeissa
puvuissa ja leveissä rintanauhoissa harmaa- ja kaljupäisiä,
seitsenkymmenvuotiaita ylimysvanhuksia, joista Pierre oli nähnyt
melkein jokaisen kotona hovinarreineen tai klubeissa bostonia
pelaamassa. Pöydän luona jatkoi joukko kovaäänistä puheluaan. Yksi
toisensa perästä, toisinaan kaksikin yht'aikaa ja takana kuuntelevien
rutistamina tuolien korkeita selkiä vasten julistivat puhujat
ajatuksiaan. Takana seisojat lisäilivät, jos puhuja jätti jotain
sanomatta. Toiset mietiskelivät ahdingossa ja kuumuudessa päänsä
ympäri, eikö heillä olisi jotain sanottavaa, ja kun tapasivat
ajatuksen, julistivat sen heti. Pierren tuttavat ylimysvanhukset
istuivat paikoillaan katsellen milloin yhteen, milloin toiseen ja
heidän kasvojensa ilme kertoi enimmäkseen, että heillä oli hyvin kuuma.
Pierre tunsi yhä olevansa kiihoksissa ja yhteinen halu osottaa, ettei
mikään ollut liian kallista uhrata, tarttui häneenkin. Hän ei ollut
luopunut käsityksestään, mutta tunsi jollain tavalla itsensä
syylliseksi ja halusi puhdistautua.

-- Minä sanoin vain, että meidän olisi mukavampi tehdä uhrauksia vasta
sitte, kun saamme tietää, mistä on puute, -- lausui hän koettaen
korottaa äänensä muiden yli.

Eräs lähinnä seisova vanhus katsahti häneen, vaan samassa käännähti
pois huudosta, jota kuului salin toisesta päästä.

-- Moskova tulee antautumaan! Se on oleva sovituksen hinta! -- huusi
joku.

-- Hän on ihmiskunnan vihollinen! -- huusi toinen. -- Sallikaa minun
puhua... Hyvät herrat, te rutistatte minut!...



XXIII.


Samaan aikaan saapui nopein askelin aatelijoukon syrjäytyessä tieltä
väkäleukainen, vilkassilmäinen kreivi Rostoptshin kenraalin puvussa ja
nauha rinnan yli kulkien.

-- Keisari tulee aivan heti, -- sanoi hän, -- tulen juuri sieltä. Minä
luulen, ettei meillä tässä asemassa, jossa nyt olemme, ole paljoa
tuumailemisen varaa. Hallitsija on nähnyt hyväksi kutsua kokoon meidät
ja kauppiasten, -- sanoi kreivi Rostoptshin. -- Tuolta tulvii miljoonia
(hän osotti kauppiaiden saliin), vaan meidän asiamme on panna
liikkeelle nostoväkeä eikä säästää itseämme... Tämä on vähin, jonka
voimme tehdä!

Alkoi neuvottelu yksistään niiden ylimysten kesken, jotka istuivat
pöydän ääressä. Neuvottelu kävi tavattoman hiljaa. Se tuntui suorastaan
surulliselta, sillä äskeisten meluavien äänten jälkeen kuului nyt vain
vanhusten ääniä yksitellen, joista yksi sanoi: "suostun", toinen
vaihtelun vuoksi: "minäkin olen samaa mieltä", j.n.e.

Sihteerin käskettiin kirjottamaan Moskovan aatelin päätöksenä, että
moskovalaiset, kuten smolenskilaisetkin, antavat 10 miestä 1000:sta ja
täyden asun. Herrat neuvottelijat nousivat ylös, aivan kuin taakka
olisi vierryt heidän harteiltaan, tuolit kalisivat ja he läksivät
saliin oikomaan jalkojaan ottaen jotakuta kainalosta ja keskustellen.

-- Hallitsija, hallitsija! -- kiersi äkkiä kautta salien ja kaikki
riensivät ovelle.

Hallitsija astui saliin aatelin muodostamaa leveää käytävää myöten.
Kaikilla kasvoilla kuvastui kunnioittava ja säikähtynyt uteliaisuus.
Pierre seisoi jokseenkin kaukana eikä voinut tarkkaan kuulla
hallitsijan puhetta. Hän käsitti vain siitä, minkä oli kuullut, että
hallitsija puhui vaarasta, jossa valtakunta oli ja toiveista, joita hän
asetti Moskovan aateliin. Hallitsijalle vastasi joku ilmottaen aatelin
äsken tekemän päätöksen.

-- Hyvät herrat! -- sanoi hallitsija väräjävin äänin.

Kuulijoiden joukosta kuului kahinaa, sitte kaikki vaikenivat ja Pierre
kuuli selvästi hallitsijan lempeän, liikutetun äänen, joka sanoi:

-- En koskaan ole epäillyt Venäjän aatelin harrasta intoa. Mutta tänään
on se mennyt odotuksieni yli. Kiitän teitä isänmaan nimessä. Hyvät
herrat, ryhtykäämme toimimaan -- aika on kaikista kalleinta...

Hallitsija vaikeni, hänen ympärilleen keräytyi väkeä ja kaikilta
tahoilta kuului riemastuneita huudahduksia.

-- Niin, kaikista kalleinta ... tsaarin sana, -- virkkoi nyyhkivä ääni
Ilja Andrejevitshin takana, joka ei ollut mitään kuullut, vaan käsitti
kaikki omalla tavallaan.

Aatelin salista meni hallitsija kauppiaiden saliin, jossa hän viipyi
kymmenisen minuuttia. Pierre ja monet muut näkivät, että kun hallitsija
tuli kauppiaiden salista, kiilsivät hänen silmänsä liikutuksen
kyynelistä. Kuten sittemmin saatiin tietää, oli hallitsija juuri
alkanut puheensa kauppiaille, kun kyyneleet olivat valahtaneet hänen
silmistään, mutta hän oli vapisevin äänin puhunut loppuun. Kun Pierre
näki hallitsijan, oli tämä tulossa salista kahden kauppiaan saattamana.
Kumpikin itki. Toinen, laiha, oli vesissä silmin, vaan toinen, paksu,
itkeä hyrski kuin lapsi ja vakuutteli:

-- Ota henki ja omaisuus, Teidän Majesteettinne!

Tänä hetkenä ei Pierre tuntenut mitään muuta kuin halua osottaa, ettei
hän sääli mitään ja että hän on valmis uhraamaan kaikki. Hänen
mieleensä nousi moite hänen perustuslaillisessa hengessä lausumiensa
sanojen johdosta. Kuultuaan, että kreivi Mamonof oli luvannut
kokonaisen rykmentin, ilmotti Besuhof samassa kreivi Rostoptshinille,
että hän antaa 1000 miestä ja näiden ylöspidon.

Ukko Rostof ei voinut kuivin silmin kertoa puolisolleen, mitä oli
tapahtunut. Samalla kertaa hän myöskin suostui Petjan pyyntöön ja läksi
itse häntä kirjotuttamaan rykmenttiin.

Seuraavana päivänä matkusti hallitsija pois. Kaikki koolla olleet
aatelismiehet riisuivat arvopukunsa päältään, hajosivat koteihinsa ja
klubeihin, antoivat voivotellen voudeilleen määräyksiä nostoväen
valmistamisesta sekä ihmettelivät, mitä olivat tehneet.



TOINEN OSA.



I.


Napoleon oli alkanut sodan Venäjää vastaan siksi, ettei hän
voinut olla tulematta Dresdeniin, ei voinut olla huumautumatta
kunnianosotuksista, ei voinut olla pukeutumatta puolalaiseksi,
antautumatta vaikutelmarikkaan kesäaamun valtaan eikä hillitä vihansa
vihuria Kurakinin ja sitte Balashevin läsnäollessa.

Aleksanteri oli kieltäytynyt kaikista keskusteluista siksi, että hän
tunsi itsensä mieskohtaisesti loukatuksi. Barclay de Tolly koetti
johtaa armeijaa parhaimpansa mukaan siksi, että olisi täyttänyt
velvollisuutensa ja ansainnut suuren sotapäällikön maineen. Rostof oli
hyökännyt ranskalaisten kimppuun siksi, ettei hän voinut hillitä
haluaan saada ajaa huimaa vauhtia tasaisella tantereella. Ja samaan
tapaan, persoonallisten ominaisuuksiensa, tottumustensa, erinäisten
seikkojen ja tarkotusperien tähden toimivat kaikki ne lukemattomat
henkilöt, jotka tähän sotaan ottivat osaa. He pelkäsivät, himoitsivat
kunniaa, iloitsivat, vihasivat ja mietiskelivät sillä edellytyksellä,
että he tietävät, mitä tekevät ja tekevät sen itsensä hyväksi. Vaan
kaikki olivat he tahdottomia historian välikappaleita ja tekivät
itseltään salattua, vaan meille käsitettävää työtä. Tämmöinen on
kaikkien käytännöllisten toimimiesten ainainen kohtalo ja se on sitä
ahtaampi, kuta korkeammassa yhteiskunnallisessa asemassa he ovat.

Nyt ovat v:n 1812 toimimiehet aikoja sitte poistuneet paikoiltaan,
heidän omakohtaiset pyyteensä ovat kadonneet jäljettömiin ja edessämme
ovat vain sen ajan historialliset tulokset.

Mutta jos otaksutaan, että Europan ihmisten täytyi tunkeutua Napoleonin
johdolla Venäjän sydämeen ja siellä sortua, niin käy meille tämän sodan
ihmis-osanottajien mieletön, julma ja itsensä kanssa ristiriidassa
oleva toiminta selväksi kokonaisuudessaan.

Sallimus pakotti kaikki nuo ihmiset heidän omia etuja ajaessaan
vaikuttamaan yhden suuren lopputuloksen saavuttamiseen, josta ei
yhdelläkään ihmisellä (ei Napoleonilla eikä Aleksanterilla, saatikka
sitte jollakulla muulla sotaan osaaottaneella) ollut vähintäkään
aavistusta.

Nyt meille on selvää, mikä v. 1812 oli syynä ranskalaisen armeijan
perikatoon. Ei kukaan rupea väittämään vastaan, että syynä Napoleonin
ranskalaisten joukkojen perikatoon oli yhdeltä puolen heidän marssinsa
myöhäisenä vuodenaikana ja valmistuksitta talviretkeä varten Venäjän
sydämeen ja toiselta puolen luonne, jonka sota otti venäläisten
kaupunkien polttamisen ja Venäjän kansassa vihollista kohtaan herätetyn
vihan vaikutuksesta. Siihen aikaan ei kukaan voinut ei ainoastaan nähdä
sitä (mikä nyt näyttää ilmeiseltä), että vain tämän kautta voi tuhoutua
800-tuhantinen maailman parhain ja parhaimman sotapäällikön johtama
armeija joutuessaan tekemisiin kahta vertaa heikomman, kokemattoman ja
kokemattomien sotapäälliköiden johtaman venäläisen armeijan kanssa; _ei
kukaan ei ainoastaan nähnyt tätä_ -- vaan kaikki ponnistukset
_venäläisten puolelta_ tarkottivat aina sen ehkäisemistä, mikä
yksistään olisi voinut pelastaa Venäjän, ja _ranskalaisten puolelta_,
Napoleonin kokemuksesta ja niin kutsutusta sotaisesta nerosta
huolimatta, tarkottivat kaikki ponnistukset sitä, että kesän lopulla
olisi ehditty tunkeutua Moskovaan saakka eli toisin sanoen tehdä se,
minkä täytyi jouduttaa heidän perikatonsa.

Vuotta 1812 koskevissa historiallisissa teoksissaan puhuvat
ranskalaiset kirjottajat hyvin mielellään siitä, miten Napoleon oli
pitänyt vaarallisena marssia liian kauas, miten hän etsimällä oli
etsinyt tappelua, miten hänen marsalkkansa olivat häntä kehottaneet
pysähtymään Smolenskiin y.m.s. johtopäätöksiä, jotka todistavat, että
muka silloinkin jo olisi oivallettu retken vaarallisuus. Venäläiset
kirjottajat taas kertovat vielä mieluummin, miten sodan alusta pitäen
oli olemassa semmoinen suunnitelma, jonka mukaan Napoleon oli
houkuteltava Sisä-Venäjälle, ja yksi sanoo sen olleen Pfuelin, toinen
jonkun ranskalaisen, kolmas Tollin, neljäs itse keisari Aleksanterin
laatiman. Kaikki viittaavat muistiinpanoihin, ehdotelmiin ja
kirjeisiin, joissa todellakin löytyy vihjauksia tämmöiseen
menettelytapaan. Mutta nämä viittaukset niin ranskalaisten kuin
venäläistenkin puolelta sen ennalta huomaamiseen mikä on tapahtunut,
tuodaan esiin vain sen johdosta, että itse tapaus on näyttänyt ne
oikeiksi. Jos tapausta ei olisi tapahtunutkaan, niin olisi nuo
vihjaukset unohdettu, kuten on unohdettu tuhansia ja miljoonia
vastakkaisia vihjauksia ja arveluja, jotka siihen aikaan olivat
vallalla, mutta jotka osottautuivatkin sopimattomiksi ja siksi
joutuivat unhotuksiin. Jokaisen tekeillään olevan tapauksen kulusta ja
päättymisestä on niin paljon arveluja, että päättyipä se tavalla tai
toisella, on aina ihmisiä, jotka sanovat: "johan minä silloin sanoin,
että niin se käy", vaan unohtavat samalla kokonaan, että lukemattomien
arvelujen joukossa oli ollut aivan vastakkaisiakin.

Arvelut siitä, että Napoleon tunsi sotalinjansa laventamisen
vaarallisuuden ja että venäläiset tahtoivat houkutella vihollisen maan
sisään, ovat nähtävästi tätä lajia ja historioitsijat voivat vain
kovasti pinnistellen selittää, että Napoleonin päässä oli ollut
mainittu ajatus ja venäläisillä sotapäälliköillä mainittu suunnitelma.
Kaikki tosiasiat puhuvat aivan suorastaan noita arveluja vastaan.
Venäläisillä ei näet koko sodan aikana ollut aikomusta houkutella
ranskalaisia Sisä-Venäjälle, päinvastoin toimittiin ainoastaan siihen
suuntaan, että heidät olisi voitu pysähdyttää heti Venäjän rajan yli
päästyään. Napoleon ei suinkaan pelännyt sotalinjansa laajentamista,
vaan hän päinvastoin iloitsi jokaisesta edistysaskeleestaan ja etsi
taistelua hyvin laiskasti, eikä ollenkaan niin kuin edellisillä
retkillään.

Meidän armeijamme joutuvat aivan sodan alussa toisistaan erilleen ja
ainoa päämäärä, johon me pyrimme, on niiden yhdistäminen, vaikka
peräytymiseen ja vihollisen sisämaahan houkuttelemiseen nähden
armeijojen yhdistäminen ei ollut ollenkaan edullista. Rakennetaan sitte
suuremmoinen Drissan leiri Pfuelin suunnitelman mukaan ja etemmä ei
aijota peräytyä. Hallitsija nuhtelee ylipäälliköltä jokaisesta
peräytymisaskeleesta. Keisarin mieleen ei johdu edes aavistusta, että
Moskova poltettaisiin, saati sitte, että vihollinen pääsisi
Smolenskiinkaan saakka. Vaan kun armeijat ovat yhdistyneet, vihottelee
keisari siitä, että Smolensk on anastettu ja poltettu eikä ole
antauduttu sen muurien edustalla ratkaisevaan taisteluun.

Näin ajattelee hallitsija, mutta kaikki venäläiset sotapäälliköt ja
muutkin venäläiset ovat vihoissaan siitä, että meidän joukkomme
peräytyvät sisämaahan.

Armeijat palotettuaan marssii Napoleon maan sydäntä kohti ja jättää
käyttämättä muutamia tilaisuuksia, jolloin hän olisi voinut tapella.
Elokuussa hän on Smolenskissa ja ajattelee ainoastaan sitä, miten
pääsisi etemmä, vaikka, kuten nyt näemme, hänen etenemisliikkeensä
olivat hänelle turmiolliset.

Tosiasiat puhuvat päivänselvästi, ettei Napoleon oivaltanut Moskovan
retken vaarallisuutta eikä Aleksanteri eivätkä venäläiset sotapäälliköt
ajatelleet silloin Napoleonin houkuttelemista, vaan ajattelivat
päinvastoin. Napoleonin houkutteleminen maan sydämeen ei tapahtunut
kenenkään suunnitelmasta (kukaan ei edes uskonut sen mahdollisuuteen),
vaan tapahtui se mitä monimutkaisimpien sotaan osanottaneiden ihmisten
juonien, tarkotusten ja mielitekojen vaikutuksesta, koska he eivät
oivaltaneet sitä, mikä olisi ollut oivallettava eivätkä myöskään sitä,
mikä oli Venäjän ainoa pelastus. Kaikki tapahtuu odottamatta. Armeijat
joutuvat hajalleen sodan alussa. Me koetamme yhdistää ne ilmeisessä
tarkotuksessa saada taistella ja ehkäistä vihollisen eteneminen. Mutta
näissä yhdistämispuuhissa, karttaen taistelua maailman voimakkaimman
vihollisen kanssa ja vastoin tahtoa peräytyen terävän kulman edestä, me
vedämme ranskalaiset Smolenskiin. Eikä siinä kyllin, että me peräydymme
terävän kulman edestä siitä syystä, että ranskalaiset marssivat
kummankin armeijan välissä, vaan tuo kulma kärjistyy entistään
terävämmäksi ja me peräydymme yhä edelleen siitä syystä, että Barclay
de Tolly on saksalainen eikä ole suosittu, on vastenmielinen
Bagrationille (jonka on asetuttava hänen päällikkyyteensä) ja
Bagration, komentaessaan 2:sta armeijaa, koettaa mahdollisimman kauan
viivyttää yhdistymistään Barclayhin, jotta ei tarvitseisi asettua hänen
johtonsa alaiseksi. Bagration viivyttelee yhtymistään (vaikka se oli
kaikkien päälliköiden päätarkotus) siitä syystä, että hän mielestään
tällä liikkeellä saattaa vaaraan koko armeijan ja että hänen on
kaikista edullisinta marssia enemmän vasemmalle ja etelämmäksi sillä
tavoin hätyyttääkseen vihollista siipi- ja selkäpuolelta sekä
täydentääkseen joukkonsa Ukrainissa. Vaan tuntuu siltä, että hän oli
keksinyt tämän menettelyn siksi, ettei hän tahtonut alistua vihatun ja
yhtä arvoastetta häntä alemman saksalaisen Barclayn johtoon.

Keisari on armeijan keskuudessa sitä varten, että elähyttäisi sen
intoa, vaan hänen läsnäolonsa ja tietämättömyytensä, mitä tekisi ja
mitä panisi toimeen, sekä neuvonantajien ja suunnitelmien suunnaton
paljous hävittävät 1:sen armeijan toimintatarmon ja armeija peräytyy.

Päätettiin pysähtyä Drissan leiriin, vaan Paulucci, joka himosi
ylipäällikkyyttä, saakin yht'äkkiä vaikutetuksi Aleksanteriin niin
voimakkaasti, että Pfuelin suunnitelma hylätään ja asiain johto
annetaan Barclayn käsiin. Mutta kun Barclay ei herätä luottamusta,
rajotetaan hänen toimintavaltaansa. Armeijat ovat hajallaan, johdon
eheyttä ei ole, Barclay ei ole suosittu. Tästä saksalaisen ylipäällikön
vieromisen ja armeijan hajallaan olemisen sekasotkusta johtuu yhdeltä
puolen epäröivä, veltto toiminta ja taistelun karttaminen (josta ei
olisi voinut pidättyä, jos armeijat olisivat olleet koossa eikä
ylipäällikkönä Barclay) ja toiselta puolen yhä lisääntyvä viha
saksalaisia kohtaan sekä isänmaallisen hengen viriäminen.

Ja lopuksi, hallitsija matkustaa armeijasta, jonka seikan ainoaksi ja
otollisimmaksi tekosyyksi valitaan ajatus, että hänen on herätettävä
pääkaupunkien kansa nousemaan kansalliseen sotaan. Tämä hallitsijan
matka Moskovaan saa Venäjän voimat kasvamaan kolmenkertaisiksi.

Hallitsija poistuu armeijan keskuudesta siitä syystä, että hän olisi
haitannut ylipäällikön vallan kokonaisuutta ja hän toivoo, että sen
jälkeen ryhdytään tarmokkaasti toimimaan. Mutta armeijan päällikköjen
asema huononee ja sotkeutuu entistä pahemmaksi. Bennigsen,
suuriruhtinas ja kenraali-adjutanttien lauma jää armeijaan pitämään
silmällä ylipäällikön toimia ja kannustamaan hänen tarmoaan, vaan
Barclay, joka tuntee olevansa entistä ahtaammalla kaikkien näiden
_hallitsijan silmien_ katsannon alla, käy yhä varovammaksi, pelkää
toimia uskaliaasti ja karttaa taistelua.

Barclay edustaa ja puoltaa varovaisuutta. Tsesarevvitsh viittaa
petokseen ja vaatii ratkaisevaa taistelua. Ljubomirski, Bronnitski,
Vlotski ja muut senkaltaiset lietsovat tämän sotkun ja hälinän
semmoiseksi mylläkäksi, että Barclay lähettää sillä tekosyyllä, että
hänen on toimitettava hallitsijalle muutamia asiapapereita, puolalaiset
kenraali-adjutantit Pietariin ja ryhtyy avoimeen taisteluun Bennigsenin
ja suuriruhtinaan kanssa.

Smolenskissa armeijat vihdoinkin yhtyvät, niin paljo kuin Bagration
hangottelikin sitä vastaan.

Bagration ajaa vaunuilla talon eteen, jossa Barclay asuu. Barclay panee
upseerivyön vyötäreilleen, tulee vastaan ja esittää raportin arvossa
ylemmälle Bagrationille. Bagration koettaa olla ylevämielinen ja
arvonsa ylemmyydestä huolimatta alistuu Barclayn johtoon, mutta on
tämän jälkeen vielä eripuraisempi. Bagration lähettää hallitsijan
käskystä hänelle virallisen kertomuksen. Hän kirjottaa Araktshejeville:
"Tehköön hallitsijani miten tahtoo, mutta minä en voi mitenkään tulla
toimeen _ministerin_ (Barclayn) kanssa. Lähettäkää minut Herran nimessä
jonnekin vaikka rykmentin päälliköksi, täällä minä en voi olla. Koko
pääkortteeri on täynnä saksalaisia, niin että venäläisen on mahdoton
elää eikä mistään ole mitään tolkkua. Minä luulin palvelevani yksistään
hallitsijaa ja isänmaata, vaan todellisuudessa onkin niin, että
palvelen Barclayta. Ja sitä en tosiaankaan tahdo". Bronnitskien,
Wintzingerodein ja muiden heidänlaistensa hääräilevä parvi myrkyttää
yhä enemmän ylipäälliköiden välejä ja yksimielisyys hataroituu
hataroitumistaan. Smolenskin luona hankkiudutaan ryntäämään
ranskalaisten kimppuun. Eräs kenraali lähetetään tutkimaan asemaa. Tämä
kenraali, joka vihaa Barclayta, menee hyvän ystävänsä, armeijaosaston
päällikön luo ja istuttuaan hänen luonaan kokonaisen päivän palaa
Barclayn luo ja moittii taistelutannerta aivan yksityiskohtia myöten,
vaikka hän ei ollut sitä nähnytkään.

Sillä aikaa kun riidellään ja väitellään tulevasta taistelupaikasta,
sillä aikaa kun me etsimme ranskalaisia erehdyttyämme heidän
olinpaikastaan, yllättävät ranskalaiset Nevjerovskin divisioonan ja
marssivat aina Smolenskin muurien alle.

Nyt on ryhdyttävä äkkiarvaamatta taisteluun, jotta pelastettaisiin
liikeyhteys. Taistelu taistellaan. Tuhansia surmataan kummallakin
puolella.

Smolensk jätetään vastoin hallitsijan ja koko kansan tahtoa. Mutta
Smolenskin polttivat asukkaat itse, jotka heidän kuvernöörinsä oli
pettänyt, ja kurjuuteen joutuneet asukkaat lähtevät muille esimerkin
antaen Moskovaan ja ajattelevat vain omia tappioitaan sekä yllyttävät
vihaa vihollista kohtaan. Napoleon marssii edelleen, me peräydymme ja
saavutetaankin juuri se, jonka piti lannistaa Napoleon.



II.


Seuraavana päivänä poikansa lähdön jälkeen kutsui ruhtinas Nikolai
Andrejevitsh ruhtinatar Marian luokseen.

-- No, oletko nyt tyytyväinen? -- sanoi ruhtinas hänelle, -- Rakensit
riidan isän ja pojan välille! Kyllä kait! Sitähän sinä toivoitkin!
Minuun se koskee kovasti. Olen vanha ja heikko ja sittenkin tahdoit
sitä. Niin, iloitse, iloitse nyt...

Tämän jälkeen ei ruhtinatar Maria nähnyt isäänsä kokonaiseen viikkoon.
Hän oli sairas eikä näyttäytynyt huoneestaan.

Ihmeekseen huomasi ruhtinatar Maria, että vanha ruhtinas ei laskenut
sairautensa aikana luokseen edes m:lle Bouriennea. Tihon yksinään
hoiteli häntä.

Viikon kuluttua tuli ruhtinas näkyviin ja alkoi taas entisen elämänsä.
Hän teetti uusia rakennuksia, laitatti puutarhoja, osotti erityistä
intoa toimintaan ja lopetti suhteensa m:lle Bourienneen. Hänen muotonsa
ja kylmyytensä ruhtinatar Mariaan tuntui puhuvan viime mainitulle:
"sinä olet pannut omiasi minusta ja valehdellut ruhtinas Andreille
minun suhteestani tuohon ranskattareen ja saanut minut riitaan pojan
kanssa, vaan nytpä näet, etten välitä sinusta enempää kuin
ranskattarestakaan".

Toisen puolen päivästä vietti ruhtinatar Maria Nikolushkan luona,
pitäen silmällä tämän lukuja, opettaen hänelle venäjän kieltä ja
soittoa ja keskustellen Dessallesin kanssa. Toisen puolen päivästä hän
oli kirjojen, hoitajamummon ja jumalisten ihmisten parissa, joita
toisinaan pujahti hänen luokseen takaoven kautta.

Sodasta ajatteli ruhtinatar Maria niin, kuin sodasta naiset
ajattelevat. Hän oli peloissaan veljensä puolesta, joka oli sodassa,
kauhistui ihmisten julmuutta, joka pani heidät tappamaan toisiaan,
mutta ei käsittänyt tämän sodan merkitystä, sillä se näytti hänestä
samallaiselta kuin kaikki entisetkin sodat. Hän ei ymmärtänyt tämän
sodan merkitystä, vaikka hänen puhetoverinsa Dessalles, joka oli
korviaan myöten kiintynyt sodan kulkuun, koetti selvitellä hänelle
mietteitään, vaikka hänen luonaan käyvät jumaliset ihmiset omalla
tavallaan ja kauhistuneina kertoivat kansan suusta kuulemiaan huhuja
antikristuksen hyökkäyksestä ja vaikka Julie, nykyään ruhtinatar
Drubetskaja, joka oli taas ryhtynyt hänen kanssaan kirjevaihtoon,
kirjotteli hänelle Moskovasta isänmaallisia kirjeitä.

"Kirjotan teille venäjäksi, hyvä ystäväni", kirjotti Julie, "sillä minä
tunnen vihaa kaikkia ranskalaisia ja samoin heidän kieltäänkin kohtaan,
jota en voi kuulla, en puhua... Me olemme täällä Moskovassa kaikki
riemuissamme ihastuksesta jumaloimaamme keisariin.

"Minun mies parkani saa nähdä vaivaa ja nälkää juutalaisissa
hökkeleissä, mutta uutiset, joita minulla on kerrottavana,
innostuttavat ja elähyttävät minua.

"Olette varmaankin kuulleet Rajevskin sankarityöstä, kun hän syleillen
kahta poikaansa oli sanonut: 'kuolen heidän kanssaan, vaan en horju!'
Ja todellakaan emme me horjuneet, vaikka vihollinen oli ollut kahta
vertaa voimakkaampi. Kulutamme aikaamme, miten voimme. Mutta sodassa
on, kuten ainakin sodassa. Ruhtinatar Alina ja Sophie istuvat pitkät
päivät minun luonani ja me elävien miesten onnettomat lesket saamme
työn lomassa aikaan mainioita keskusteluja. Teitä vain puuttuu"...
j.n.e.

Ruhtinatar Maria ei ymmärtänyt tämän sodan merkitystä pääasiallisesti
siitä syystä, ettei vanha ruhtinas puhunut siitä koskaan, ei pannut
sille mitään merkitystä ja ivallisesti nauroi päivällispöydässä
Dessallesille, kun tämä puhui sodasta. Ruhtinaan sävy oli niin tyyni ja
vakuuttava, että ruhtinatar Maria uskoi häntä muitta mutkitta.

Koko heinäkuun oli vanha ruhtinas erinomaisen toimelias, jopa
innostunutkin. Hän perkautti uuden puutarhan pohjan ja alkoi teettää
uutta rakennusta palvelusväkeä varten. Eräs seikka, joka erityisesti
huoletti ruhtinatar Mariaa, oli se, että vanha ruhtinas nukkui niukasti
ja luovuttuaan tavastaan nukkua omassa kabinetissaan muutti joka ainoa
päivä yösijaansa. Milloin hän käski levittämään kenttäsänkynsä
galleriaan, milloin jäi riisuutumatta torkkumaan sohvalle tai
voltaire-malliseen nojatuoliin vierashuoneeseen, jolla aikaa hänelle
luki Petrusha-poika eikä m:lle Bourienne. Toisinaan hän vietti yönsä
ruokasalissa.

Elokuun 1 p:nä saapui ruhtinas Andreilta toinen kirje. Ensimäisessä
kirjeessään, joka oli tullut kohta hänen lähtönsä jälkeen, pyysi
ruhtinas Andrei nöyrästi anteeksi isältään sitä, mitä hän oli tälle
sanonut ja päästä uudestaan hänen suosioonsa. Tähän kirjeeseen vastasi
vanha ruhtinas ystävällisellä kirjeellä, jonka jälkeen hän pysyi
erillään ranskattaresta. Toisessa kirjeessään, jonka ruhtinas Andrei
oli lähettänyt Vitebskin luota sen jälkeen, kun ranskalaiset olivat
vallanneet kaupungin, hän lyhyesti kuvaili koko sodan vaiheet kartan
avulla, jonka hän oli piirtänyt kirjeeseen ja lausui mielipiteitään
sodan vastaisesta kohtalosta. Tässä kirjeessä huomautti ruhtinas Andrei
isälleen tämän vaaranalaisesta asemasta lähellä sotanäyttämöä, sillä se
oli aivan joukkojen liikuntalinjalla ja kehotti häntä muuttamaan
Moskovaan.

Kun Dessalles samana päivänä päivällistä syödessä mainitsi, että
ranskalaiset olivat kuulemma marssineet jo Vitebskiin, johtui vanhan
ruhtinaan mieleen poikansa kirje.

-- Sain vasta kirjeen ruhtinas Andreilta, -- sanoi hän ruhtinatar
Marialle, -- oletko lukenut?

-- En, _mon père_,[56] -- vastasi ruhtinatar pelästyneenä.

Hän ei ollut voinut lukea kirjeitä, kun hän ei ollut kuullut edes
niiden saapumisesta.

-- Hän kirjottaa sodasta, -- sanoi ruhtinas sillä tavaksi käyneellä
pilkallisella hymyllä, jolla hän oli aina puhunut nykyisestä sodasta.

-- Mahtaa olla hyvin mieltäkiinnittävä, -- sanoi Dessalles, --
ruhtinashan on tilaisuudessa...

-- Sepä hauskaa! -- sanoi m:lle Bourienne.

-- Menkääpäs hakemaan se tänne, -- sanoi ruhtinas m:lle Bouriennelle.
-- Se on siellä pienellä pöydällä imupaperin alla.

M:lle Bourienne hypähti iloisesti paikaltaan.

-- Ei, ei, -- kiljasi ruhtinas äkäisesti, -- mene sinä Mihail Ivanitsh!

Mihail Ivanovitsh nousi ja meni kabinettiin. Mutta samassa kun hän tuli
takasin, heitti vanha ruhtinas levottomasti ympärilleen katsellen
pyyhinliinan käsistään ja meni itse.

-- Ei mitään osata ja kaikki sotketaan.

Sillä aikaa kun hän viipyi kabinetissa, silmäilivät ruhtinatar Maria,
Dessalles, m:lle Bourienne ja vieläpä Nikolushkakin ääneti toisiaan.
Vanha ruhtinas palasi nopein askelin Mihail Ivanovitshin seuraamana
kirje ja piirustuksia kädessä. Nämä hän pani pöydälle viereensä eikä
antanut kenenkään lukea kirjettä päivällisen kestäessä.

Kun oli siirrytty vierashuoneeseen, antoi hän kirjeen ruhtinatar
Marialle ja levitettyään uusien rakennusten piirustukset eteensä, joita
hän alkoi silmäillä, käski tyttärensä lukea kirjeen ääneen. Kirjeen
luettuaan loi ruhtinatar Maria isäänsä kysyvän katseen. Ruhtinas
tarkasteli piirustuksia nähtävästi ajatuksiinsa vaipuneena.

-- Mitäs te, ruhtinas, siitä ajattelette? -- uskalsi Dessalles kysyä.

-- Minäkö? ... -- kysyi ruhtinas aivan kuin vastenmielisesti
ajatuksistaan heräten, mutta silmiään rakennuspiirustuksista
nostamatta.

-- Voi olla hyvin mahdollista, että sotanäyttämö vähitellen lähenee
meitä...

-- Ha-ha-haa! Sotanäyttämö! -- sanoi ruhtinas. -- Minä olen sanonut ja
sanon nytkin, että sotanäyttämönä on Puola eikä vihollinen koskaan
pääse Niemeniä etemmäksi.

Dessalles katsahti kummissaan ruhtinaaseen, joka puhui Niemenistä,
vaikka vihollinen oli jo Dnjeperin rannoilla. Mutta ruhtinatar Maria,
joka oli unohtanut Niemenin maantieteellisen aseman, ajatteli, että
hänen isänsä puhui totta.

-- Lumien sulaessa he hukkuvat Puolan nevoihin. He eivät näe eteensä,
-- sanoi ruhtinas nähtävästi ajatellen v:n 1807 sotaa, joka, kuten
hänestä tuntui, oli ollut vasta äsken. Bennigsenin olisi pitänyt
marssia ennemmin Preussiin, asiat olisivat käyneet toisin...

-- Mutta, ruhtinas, -- virkkoi Dessalles arasti, -- kirjeessä puhutaan
Vitebskista...

-- Niin, kirjeessäkö? Niin ... -- sanoi ruhtinas tyytymättömästi. --
Niin ... niin... -- Hänen kasvonsa äkkiä synkistyivät. Hän vaikeni
hetkisen. -- Niin, hän kirjottaa, että ranskalaiset lyötiin ... minkä
joen luona se olikaan?

Dessallesin silmät vaipuivat alas.

-- Ruhtinas ei kirjota siitä mitään, -- sanoi hän hiljaa.

-- Eikö kirjota? En suinkaan minä sitä ole keksinyt.

Kaikki olivat hyvän aikaa ääneti.

-- Niin ... niin... No, Mihaila Ivanovitsh, -- virkkoi ruhtinas äkkiä,
kohotti hieman päätään ja osotti jotain kohtaa piirustuksissa, --
kerroppas, miten tämän tahdot muuttaa...

Mihail Ivanovitsh astui piirustusten luo, ja kun ruhtinas oli hetkisen
pakissut hänen kanssaan piirustuksista, katsahti hän vihaisesti
ruhtinatar Mariaan ja poistui kabinettiinsa.

Ruhtinatar Maria näki Dessallesin hämmästyneenä katsovan hänen isäänsä,
huomasi hänen äänettömyytensä ja kummasteli, että ruhtinas oli
unohtanut poikansa kirjeen vierashuoneen pöydälle. Mutta hän ei
ainoastaan pelännyt puhua ja kysyä Dessallesilta syytä tämän
hämmästykseen ja äänettömyyteen, vaan pelkäsi ajatellakin sitä.

Illansuussa tuli Mihail Ivanovitsh ruhtinaan käskystä hakemaan
ruhtinatar Marialta ruhtinas Andrein kirjettä, joka oli unohtunut
vierashuoneeseen. Ruhtinatar Maria antoi kirjeen. Hän uskalsi kysyä,
vaikka vastenmielisestikin Mihail Ivanovitshilta, mitä hänen isänsä
tekee.

-- Puuhailee vain, -- sanoi Mihail Ivanovitsh kunnioittavan ivallisesti
hymähtäen, mikä sai ruhtinatar Marian kalpenemaan. -- Ovat hyvin
huolissaan uudesta rakennuksesta. Lukivat vähän, vaan nyt, -- jatkoi
Mihail Ivanovitsh matalalla äänellä, -- työskentelevät kirjotuspulpetin
ääressä luultavasti testamenttia tarkastaen. (Viime aikoina oli
ruhtinaan yhtenä mielitoimena ollut tarkastella papereitaan, joiden
piti jäädä hänen kuolemansa jälkeen ja joita hän nimitti
testamentiksi).

-- Entä lähetetäänkö Alpatitsh Smolenskiin? -- kysyi ruhtinatar Maria.

-- Kyllä, hän on jo kauan aikaa odottanut lähtöä.



III.


Kun Mihail Ivanovitsh toi kirjeen kabinettiin, istui ruhtinas
silmälasit päässä ja verho silmien ja kynttelien edessä avatun
kirjotuspulpetin ääressä paperitukku etäälle työnnetyssä kädessä ja
luki hieman juhlallisessa asennossa papereitaan (_remarque_,[57] kuten
hän sanoi), jotka piti toimittaa hallitsijalle hänen kuoltuaan.

Mihail Ivanovitshin astuessa huoneeseen oli hänen silmissään muistojen
kyyneleitä siltä ajalta, jolloin hän oli kirjottanut sen, mitä nyt
luki. Hän otti Mihail Ivanovitshin kädestä kirjeen, pisti sen
taskuunsa, korjasi paperit pois ja kutsui kauan odotelleen Alpatitshin.

Hän oli kirjottanut paperiliuskalle kaikki, mitä oli ostettava
Smolenskista ja kävellen pitkin lattiaa ovensuussa odottavan
Alpatitshin ohi rupesi antamaan määräyksiä.

-- Ensiksikin postipaperia, kuuletko, kahdeksan kirjaa tämän mallin
mukaan; kultareunainen malli ... ja välttämättömästi samallaista;
lakkaa, sinettilakkaa Mihail Ivanovitshin lapun mukaan.

Hän käveli taas vähän aikaa ja katseli muistikirjaansa.

-- Sitte kuvernöörille itselleen annettava kirje kiinnityksestä.

Vielä tarvittiin saranoita uuden rakennuksen oviin, välttämättömästi
semmoista kuosia, jonka hän itse oli keksinyt. Sitte oli tilattava
rasia testamentin säilyttämistä varten.

Määräyksien antaminen Alpatitshille oli kestänyt kolmatta tuntia.
Ruhtinas ei laskenut vieläkään Alpatitshia. Hän kävi istumaan, vaipui
ajatuksiinsa, sulki silmänsä ja torkahti. Alpatitsh liikahti.

-- No, ala nyt mennä; jos tarvitsen, lähetän sanan.

Alpatitsh läksi. Ruhtinas meni taas kirjotuspulpetin luo, vilkasi sen
sisään, kopeloi papereitaan, pani pulpetin kiinni ja istuutui
kirjottamaan kirjettä kuvernöörille.

Oli jo myöhä, kun hän lopetti kirjeen ja sulki sen. Hänen mielensä teki
mennä levolle, mutta hän tiesi, ettei hän saa unta ja että vuoteessa
nousee hänen mieleensä mitä pahimpia ajatuksia. Hän huudahti Tihonin
luokseen ja läksi kävelemään huoneisiin sanoakseen tälle, mihin hänelle
oli laitettava makuusija täksi yöksi. Hän kulki paikasta toiseen joka
nurkkaa mittaillen.

Ei missään näyttänyt hyvältä ja kaikista vastenmielisin oli kabinetin
sohva. Tämä sohva kammotti häntä luultavasti niiden raskaiden ajatusten
tähden, jotka hänessä olivat liikkuneet sillä viruessaan. Missään ei
ollut hyvä, vaan paras oli sentään sohvakammion nurkka pianon takana:
siinä hän ei ollut vielä koskaan maannut.

Tihon toi tarjoilijan kanssa vuodetarpeet ja alkoi laittaa vuodetta.

-- Ei niin, ei niin! -- ärjäsi ruhtinas ja vetäsi vuoteen hyvän matkaa
ulomma nurkasta, vaan työnsi samassa takasin nurkemmaksi.

"No, nyt olen viimeinkin saanut kaikki kuntoon ja käyn levolle",
ajatteli ruhtinas ja käski Tihonin riisumaan hänet.

Ruhtinas rypisteli tuskallisesti kasvojaan ponnistellessaan nuttua ja
housuja päältään, pääsi viimein vapaaksi pukimista, laskeutui raskaasti
vuoteelle ja näytti vaipuvan ajatuksiinsa halveksivasti katsellessaan
kuivettuneita, keltasia jalkojaan. Ajatuksiin hän ei ollut kuitenkaan
vaipunut, vaan viivyttelihe jonkun hetken ennen sitä vaivaa, minkä
noiden jalkojen nostaminen ja vuoteeseen painautuminen tuotti. "Oh,
kyllä on raskasta! Oh, jottapa päättyisivät joutuin nämä vaivat ja _te_
minut päästäisitte!" ajatteli hän. Huuliaan puristaen antautui hän
tuohon vaivaan kahdennenkymmenen tuhannen kerran ja kallistui
pitkälleen. Vaan tuskin hän oli tämän tehnyt, kun vuode määräperäisesti
alkoi liikkua hänen allaan edestakasin aivan kuin raskaasti hengittäen
ja kolisten. Tämmöistä tapahtui hänelle melkein joka yö. Hän avasi
umpeen painumaisillaan olevat silmänsä.

-- En saa rauhaa, kirotut! -- murisi hän vihaisesti aivan kuin jotakuta
tarkottaen. "Niin, niin, vielä oli jokin tärkeä asia, jotain tärkeää
jätin minä yöksi. Saranat? Ei, niistä sanoin. Ei, jotain, mitä se nyt
olikaan vierashuoneessa. Ruhtinatar Maria valehteli jotain. Dessalles
-- pässinpää -- puheli jotain. Taskussa ... en jaksa muistaa".

-- Tishka, mistä päivällisellä puhuttiin?

-- Ruhtinas Mihailista...

-- Ole vaiti. -- Ruhtinas läimäytti kädellään pöytään. -- Nyt muistan,
ruhtinas Andrein kirje. Ruhtinatar Maria luki. Dessalles puhui jotain
Vitebskista. Nyt luen.

Hän käski tuomaan kirjeen taskusta ja siirtämään pienen pöydän, jolla
oli limonaadia ja vahakyntteli, vuoteen viereen ja pantuaan silmälasit
nenälleen hän alkoi lukea. Lukiessaan kirjettä nyt yön hiljaisuudessa
ja vihreän verhon alta tuikkavassa himmeässä valossa käsitti hän ensi
kerran silmänräpäykseksi sen merkityksen.

-- Ranskalaiset ovat Vitebskissa, neljän päivän marssin jälkeen he
voivat ehtiä Smolenskiin; mahdollisesti voivat jo ollakin siellä.
Tishka! -- Tihon kavahti. -- Ei, ei tarvitse, ei tarvitse! -- huudahti
hän.

Hän piilotti kirjeen kynttelijalan alle ja ummisti silmänsä. Ja hänelle
kajasti Tonava, valoisa puolipäivä, kaislikko, venäläinen leiri ja hän
-- nuori kenraali, jolla ei ollut ainoatakaan ryppyä kasvoissa, reipas,
verevä, -- hän astuu Potjomkinin kirjavaan telttaan ja polttava
kateuden tunne suosikkiin palaa hänen rinnassaan yhtä leimuavana kuin
silloinkin. Ja hän muistelee kaikkia niitä sanoja, jotka silloin
lausuttiin, kun hän ensi kerran kohtasi Potjomkinin. Ja hänelle
kuvastuu lihava, kellahtavakasvoinen, pienikasvuinen, paksu nainen --
keisarinna, tämän hymy ja sanat, kun hän ensi kerran suosiollisesti
otti hänet vastaan ja muistuvat mieleen keisarinnan kasvot
ruumisalttarilla sekä se yhteentörmäys Subovin kanssa, joka silloin
tapahtui keisarinnan ruumisarkun ääressä oikeudesta päästä suutelemaan
vainajan kättä.

"Ah, joutuin, joutuin takasin tuohon aikaan ja rientäköön tämä
nykyisyys loppuunsa pian, pian ja rauhaan heistä!"



IV.


Lisijagori, ruhtinas Nikolai Andrejevitsh Bolkonskin maatila oli 60
virstan päässä Smolenskista, sen takana, ja kolmen virstan päässä
Moskovan maantiestä.

Samana iltana, jolloin ruhtinas oli antanut määräyksiä Alpatitshille,
ilmotti Dessalles ruhtinatar Marialle, jota hän oli pyytänyt
saada tavata, että kun ruhtinas ei ollut aivan terve eikä ryhdy
minkäänlaisiin toimenpiteisiin turvallisuutensa varalta ja kun ruhtinas
Andrein kirjeestä oli käynyt ilmi, että Lisijagorissa asuminen ei olisi
aivan turvallista, hän kunnioittavimmin pyytää ruhtinatarta itseään
kirjottamaan Alpatitshia myöten kirjeen Smolenskin läänin kuvernöörille
pyynnöllä, että tämä ilmottaisi ruhtinattarelle asioiden tilan ja
vaaran suuruuden, joka Lisijagoria saattaisi uhata. Dessalles kirjotti
ruhtinatar Marian puolesta tämän kirjeen, jonka ruhtinatar allekirjotti
ja joka annettiin Alpatitshin toimitettavaksi kuvernöörille. Jos vaaraa
oli olemassa, piti Alpatitshin palata kiiruimman kautta.

Kun Alpatitsh oli saanut kaikki määräykset, astui hän talonväen
saattamana valkea untuvalakki päässä (ruhtinaallinen lahja) ja keppi
kädessä vanhan ruhtinaan tavoin pihalle, jossa häntä odottivat
nahkakuomuiset kärryt ja näiden edessä kolme kylläistä kimoa hepoa.

Aisakellon kieli oli sidottu kiinni ja kulkusiin työnnetty paperia.
Ruhtinas ei sallinut kenenkään ajaa Lisijagorissa aisakellossa. Mutta
Alpatitsh piti mielellään kelloa ja kulkusia pitkillä taipaleilla.
Alpatitshin palvelusväki, kirjuri, konttoristi, kyökkipiika, astioiden
pesijä, kaksi mummoa, kasakkapoika, renkiä ja kaikenmoista muuta
talonväkeä oli häntä saattamassa.

Tytär asetteli hänen selkänsä taa ja istuimelle pehmeitä patjoja. Vanha
käly pisti salaa kärryihin nyytin. Eräs renki auttoi hänet käsipuolesta
istumaan,

-- Niitä akkoja, niitä akkoja, osaa ne hääriskellä! -- virkkoi
Alpatitsh ähkien ja puhkien samaan nopeaan tapaan, jolla ruhtinaskin
puhui, ja nousi kärryihin.

Annettuaan viimeiset määräykset töistä tällä kertaa ruhtinasta
matkimatta, otti Alpatitsh lakin kaljusta päästään ja risti silmänsä
kolmeen kertaan.

-- Jos niin kuin jotain sattuisi ... tulkaa takasin Jakof Alpatitsh,
Kristuksen tähden älkää meitä unohtako, -- huudahti hänelle hänen
vaimonsa tarkottaen huhuja sodasta ja vihollisesta.

-- Akat ne loruaa, akat ne loruaa! -- mutisi Alpatitsh itsekseen ja
läksi ajamaan. Hän katseli ympärillään avautuvia viljavainioita, joista
muutamilla aaltoili kellervä ruis, muutamilla seisoi vihreä kaura
vankkana kuin seinä, muutamat olivat vielä mustia, koska niitä vasta
alettiin kerrata.

Alpatitsh ajoi ihastellen tämän vuotisten toukoviljojen harvinaisen
lupaavaa satoa, katsasteli ruissaroille, joilla muutamin paikoin oli jo
alettu leikkuu, mietiskeli kylvöä ja korjuuta koskevia seikkoja ja
kertasi ajatuksissaan ruhtinaan antamat toimitukset, ettei mitään
unohtuisi.

Syötettyään hevosia kahdesti taipaleella saapui Alpatitsh illalla 4
p:nä elokuuta kaupunkiin.

Matkan varrella oli Alpatitsh tavannut kuormastoja ja sotaväkeä.
Smolenskia lähestyessään hän kuuli kaukaista ammuntaa, josta hän ei
kuitenkaan ollut milläänkään. Paljon enemmän hän ihmetteli erästä
Smolenskin lähellä ollutta oivallista kaurahalmetta, jota sotamiehet
niittivät nähtävästi rehuksi ja jonka liepeillä nämä olivat leirissä.
Tämä seikka ihmetytti Alpatitshia kovasti, mutta omia asioitaan
ajatellessaan unohti hän sen pian.

Kaikki Alpatitshin elämänharrastukset olivat jo alun neljättäkymmentä
vuotta pysyneet ruhtinaan tahdon rajoissa, joista hän ei ollut
milloinkaan poikennut. Kaikki se, mikä ei koskenut ruhtinaan käskyjen
täyttämistä, ei häntä huvittanut vähääkään eikä ollut edes häntä varten
olemassakaan.

Saavuttuaan illalla 4 p:nä elokuuta Smolenskiin ajoi hän Dnjeperin
toisella rannalla olevaan Gatshenin esikaupunkiin erääseen majataloon
ja jäi Ferapontovin piharengin luo, jonka luona hän oli asustanut
kaupunkinmatkoillaan kolmisenkymmentä vuotta. Ferapontof oli
kolmekymmentä vuotta sitte älynnyt ostaa ruhtinaalta Alpatitshin kautta
metsäpalukan, alkanut pitää kauppaa ja nyt oli hänellä oma talo,
majapaikka ja jauhopuoti. Ferapontof oli jykevä, mustanpuhuva,
punainen, neljänkymmenenvuotias mies, huulet turpeat, nenä tursistunut
pallukka ja aika makkulat mustien, murjottavien silmien alla.

Ferapontof seisoi pumpulipaita ja liivit päällä puodin edessä, joka
antoi kadulle. Huomattuaan Alpatitshin hän tuli tämän luo.

-- Terve tulemasta, Jakof Alpatitsh. Muut lähtevät kaupungista, vaan
sinä tulet kaupunkiin, -- sanoi isäntä.

-- Mitenkä niin lähtevät? -- kysäsi Alpatitsh.

-- Sitähän minäkin, että tyhmiä ovat. Sitä ranskalaista pelkäävät.

-- Akkojen juttuja, akkojen juttuja! -- virkkoi Alpatitsh.

-- Niinhän minäkin ajattelen, Jakof Alpatitsh. Olen sanonut, että kun
on käsky olla sitä laskematta, niin pitää se uskoa. Ja musikatkin
pyytävät kolme ruplaa kuormakyydistä -- etteivät häpeäkään!

Jakof Alpatitsh kuunteli hajamielisesti. Hän pyysi teekeittiön ja
heiniä hevosille ja juotuaan teen kävi nukkumaan.

Koko yön kulki majapaikan ohi sotaväkeä. Seuraavana päivänä pani
Alpatitsh päälleen herrasliivit, joita hän piti ainoastaan kaupungissa,
ja läksi asioilleen. Aamu oli kirkas ja jo kahdeksalta oli kuuma.
Mainio viljankorjuupäivä, kuten Alpatitsh ajatteli. Kaukaa kaupungin
takaa oli kuulunut ammuntaa aikaisesta aamusta pitäen.

Yhdeksännen tunnin alkaessa yhtyi kiväärien laukauksiin tykkien
jyskettä. Kaduilla oli paljo kansaa, joka kiirehti jonnekin, paljo
sotamiehiä, mutta, kuten muulloinkin, seisoivat kauppiaat puotiensa
ovilla, issikat toimittivat tavallista ajoaan ja kirkoissa pidettiin
jumalanpalvelusta. Alpatitsh kävi puodeissa, virastoissa, postissa ja
kuvernöörin luona. Virastoissa, postissa, puodeissa juteltiin
sotaväestä ja vihollisesta, joka jo oli käynyt kaupungin kimppuun.
Kaikki kyselivät toisiltaan, mitä tehdä ja kukin koetti tyynnyttää
toistaan.

Kuvernöörin talon edustalla tapasi Alpatitsh suuren joukon kansaa,
kasakoita ja kuvernöörin matkavaunut. Portailla kohtasi Alpatitsh kaksi
aatelisherraa, joista hän tunsi toisen. Tuttava aatelismies, entinen
ispravnikka, puheli kiihkeästi:

-- Ei tässä enää ole leikin tekoa. Hyvä, ken on yksin. Yksi pää, vaikka
köyhäkin -- on yksi, vaan kun on kolmetoista henkeä perettä ja omaisuus
siinä sivussa... Sen ne ovat saaneet aikaan, että kaikki tuho perii.
Mitä päällikköjä he ovat enää tämän jälkeen?... Hirttäisin mokomat
rosvot...

-- No, älähän toki, -- virkkoi toinen.

-- Kuulkoot, minä viis siitä! Ei suinkaan tässä koiria olla, -- sanoi
entinen ispravnikka ja katsahdettuaan taakseen näki Alpatitshin.

-- Aa, Jakof Alpatitsh, mitäs sinä täällä teet?

-- Hänen ruhtinaallisen ylhäisyytensä asiaa on kuvernöörille, --
vastasi Alpatitsh ylpeästi nostaen päänsä pystyyn ja työntäen kätensä
povelleen, minkä hän teki aina, kun puhui ruhtinaasta. -- Suvaitsivat
käskeä ottamaan selkoa asioiden tilasta, -- jatkoi Alpatitsh.

-- Ota vaan! -- sähähti eräs tilanomistaja. -- Sen ovat tehneet, ettei
saa kuormahevosia, ei mitään!... Siinä on nyt selvä, kuuletko? -- sanoi
hän osottaen suuntaan, jolta ammuntaa kuului.

-- Kaikki hukka perii ... rosvot! -- virkkoi hän taasen ja laskeutui
portailta.

Alpatitsh pudisti päätään ja nousi rappuja ylös. Vastaanottohuoneessa
oli kauppiaita, naisia ja virkamiehiä, jotka ääneti silmäilivät
toisiaan. Kabinetin ovi avautui, kaikki nousivat seisoalleen ja
lähenivät ovea. Ovesta lennähti virkamies, puheli jotain erään
kauppiaan kanssa, huudahti luokseen erään paksun virkamiehen, jolla oli
risti kaulassa ja katosi taas oven taa nähtävästi karttaen kaikkia
kysymyksiä ja häneen suunnattuja kasvoja. Alpatitsh siirtyi lähemmä, ja
kun virkamies ilmestyi uudelleen, työnsi hän kätensä napitetun nuttunsa
poveen, kääntyi virkamieheen ja antoi tälle kaksi kirjettä.

-- Herra parooni Aschille kenraali-ylipäällikkö ruhtinas Bolkonskilta,
-- julisti hän niin juhlallisesti ja pontevasti, että virkamies
kuunteli ja otti kirjeet.

Muutamien minuuttien kuluttua pääsi Alpatitsh kuvernöörin luo, joka
sanoi hänelle kiireissään:

-- Ilmota ruhtinaalle ja ruhtinattarelle, ettei minun tiedossani ole
ollut mitään, minä olen menetellyt korkeimpien käskyjen mukaisesti --
tästä saat... -- Hän antoi Alpatitshille paperin. -- Muuten, kun
ruhtinas on sairas, neuvoisin minä muuttamaan Moskovaan. Olen itse
juuri lähdössä. Ilmota...

Kuvernööri ei ehtinyt loppuun. Ovesta lennähti pölyttynyt, hiestynyt
upseeri ja alkoi puhua jotain ranskaksi. Kuvernöörin kasvoille nousi
kauhu.

-- Mene, -- sanoi hän päätään nyökäyttäen Alpatitshille ja alkoi
kysellä jotain upseerilta.

Ahneita, säikähtyneitä, avuttomia katseita suuntautui Alpatitshiin, kun
tämä saapui kuvernöörin kabinetista. Alpatitsh läksi tahtomattaankin
kuunnellen läheistä ja yhä yltyvää ammuntaa suoraapäätä ja nopein
askelin majapaikkaan. Paperi, jonka kuvernööri oli antanut
Alpatitshille, oli seuraavan sisältöinen:

"Vakuutan teille, ettei Smolenskin kaupunkia odota vielä pieninkään
vaara eikä ole luultavaa, että se tulisi kaupunkia uhkaamaankaan.
Yhdeltä puolen minä ja toiselta ruhtinas Bagration marssimme
yhdistyäksemme Smolenskin edustalla ja tapahtuu tämä yhdistyminen 22
p:nä, jonka jälkeen molemmat armeijat yhteisvoimin ryhtyvät
puolustamaan kansalaisiaan teille uskotussa läänissä, kunnes heidän
ponnistustensa kautta saadaan isänmaan vihollinen karkotetuksi tai
kunnes heidän urhoollisista riveistään on tuhottu viimeinenkin sotilas.
Te näette tästä, että teillä on täysi oikeus tyynnyttää Smolenskin
asukkaita, sillä se, jota kaksi niin urhoollista sotajoukkoa suojelee,
voi olla vakuutettu näiden voitosta". (Barclay de Tollyn kirjelmä
Smolenskin siviilikuvernöörille parooni Aschille v:lta 1812).

Kansaa tungeksi levottomana kaduilla.

Kaikenmoisilla talouskaluilla täytettyjä kuormia ilmestyi tuon
tuostakin porteista ja läksi liikkumaan pitkin katuja. Ferapontovin
naapuritalon pihassa seisoi kuormia ja naiset ulvoivat ja hääräilivät
hyvästellessään. Pihakoira haukkua rähisi ja pyöriskeli hevosten
edessä.

Alpatitsh tuli pihaan nopeammalla vauhdilla kuin hän tavallisesti kulki
ja meni suoraan hevostensa luo. Kuski makasi. Hän herätti hänet ja
käskettyään valjastamaan hevoset meni sisään. Isännän puolelta kuului
lapsen itkua, naisen surkeaa valitusta ja Ferapontovin vihaista, käheää
kiljuntaa. Kyökkipiika paipatteli etuhuoneessa kuin pelästynyt kana,
kun Alpatitsh astui sisään.

-- Henkihieveriin pieksi ... emännän tappoi!... Niin kovasti pieksi ja
survoi!...

-- Minkä tähden? -- kysyi Alpatitsh.

-- Pyysi lähtemään. Tietäähän sen, naiset... Saata minut pois, sanoo,
älä jätä kuolemaan pienten lasten kanssa, sanoo, kaikki muutkin, sanoo,
ovat menneet... Mitäs mekään, sanoo? Mutta kun puhalsi pieksämään. Ja
niin pieksi ja niin vatvoi!

Alpatitsh nyökäytti aivan kuin hyväksyvästi päätään näihin sanoihin ja
tahtomatta tietää sen enempää astui isäntäväen puolen vastapäätä olevan
huoneen ovea kohti, missä hänen ostoksensa olivat.

-- Hirviö, tappaja! -- huusi samassa laiha, kalpea nainen lapsi sylissä
ja päästä temmattu huivi käsissä riuhtautui ovesta ja juoksi rapuista
alas pihalle.

Ferapontof tuli jälestä, vaan huomattuaan Alpatitshin alkoi korjailla
liiviään ja tukkaansa, haukahti ja meni Alpatitshin jälestä huoneeseen.

-- Joko matkalle? -- kysyi hän.

Kysymykseen vastaamatta ja isäntään katsomatta kysyi Alpatitsh
selkäperin tavaroitaan kokoillen, paljoko hän oli velkaa olostaan.

-- Keretään se selvittää! No, olitkos kuvernöörillä? -- kysyi
Ferapontof. -- Minkälainen päätös tuli?

Alpatitsh vastasi, ettei kuvernööri ollut sanonut hänelle mitään
varmaa.

-- Ei ole helppoa meikäläisen miehen lähteä liikkeelle, -- sanoi
Ferapontof. -- Maksa Dorogobushiin 7 ruplaa kuormasta. Johan minä
sanoin, ettei niillä ole häpyä! Selhvanof osasi oikeaan ja möi
torstaina jauhonsa armeijaan yhdeksästä ruplasta kulin. Mitenkäs
teenjuonnin on? -- lisäsi hän.

Sillä aikaa kun hevosia valjastettiin, joi Alpatitsh Ferapontovin
kanssa teetä viljanhinnoista, vuodentulosta ja suotuisista
korjuu-ilmoista pakisten.

-- On se alkanut jo hiljetä, -- sanoi Ferapontof juotuaan kolme
kupillista teetä ja pöydästä nousten, -- meikäläiset ovat varmaankin
päässeet voiton puolelle. Kun on sanottu, ettei saa laskea, niin ei
siinä auta mikään. Voima se puolensa pitää... Tässä viime viikolla
kertoivat, että Matvei Ivanitsh Platof oli niitä ajanut Marinajokeen ja
kahdeksankotoista tuhatta ne sanoivat sen upottaneen yhtenä päivänä.

Alpatitsh kokosi ostoksensa, antoi ne kuskille, joka oli tullut sisään
ja maksoi isännän saatavan. Portilta kuului poistuvien kärrynpyörien,
kavioiden ja kulkusten ääniä.

Päivä oli kallistunut hyvän joukon iltapuoleen. Toinen puoli katua oli
varjossa, toiseen paistoi aurinko vielä kirkkaasti. Alpatitsh vilkasi
ikkunasta ulos ja oli menossa ovelle. Äkkiä kuului kummallinen ääni:
etäistä vinguntaa ja jysähdys. Heti tämän jälkeen alkoi kumista
pitkäveteistä kanuunanammunnan jymyä, josta ikkunat helisivät.

Alpatitsh meni kadulle, jota myöten kaksi miestä juoksi sillalle päin.
Useilta tahoilta kuului tykinluotien ulvontaa ja jysähdyksiä ja
kranaattien pauketta, joita putoili kaupunkiin. Mutta nämä äänet eivät
kuuluneet paljon miltään eivätkä ne vetäneet asukkaiden huomiota
puoleensa itse ampumisen jyrinän rinnalla, jota kuului kaupungin
ulkopuolelta. Tämä oli pommitusta, jonka Napoleon oli käskenyt alkaa
viidettä käydessä kaupunkia vastaan 130:sta tykistä. Kansa ei alussa
käsittänyt pommituksen merkitystä.

Putoavien tykinluotien ja kranaattien äänet herättivät alussa vain
uteliaisuutta. Ferapontovin vaimo, joka tähän saakka oli yhä ulissut
katoksen alla pihassa, vaikeni nyt ja tuli lapsi sylissä portille,
katseli ääneti kansaa ja kuunteli ääniä.

Portille tuli myöskin kyökkipiika ja puotimies. Kaikki koettivat
iloisen uteliaina tavottaa silmillään heidän päittensä päällitse
kiitäviä luotia. Kulman takaa tuli muutamia ihmisiä vilkkaasti
keskustellen.

-- Siinä vasta voima on! -- puheli yksi. -- Katon ja nurkan löi
murskaksi niin kuin ei mitään.

-- Ja maatakin myllersi kuin sika, -- sanoi toinen, -- oli se aika
mälli ja kiireen antoi! -- lisäsi hän nauraen. -- Hyvä että hypähdit
syrjään, muuten se olisi kääntänyt tallukkasi pystyyn.

Väkeä kerääntyi näiden miesten ympärille. He kertoivat, miten aivan
heidän vieressään oli tykin luoti osunut taloon. Sillä välin lenteli
lakkaamatta väkijoukon päiden yli milloin tykinluotia äkkiä ja synkästi
vongahtaen, milloin kranaattia miellyttävästi ja pitkään vinkuen. Mutta
ei ainoakaan pudonnut lähelle, kaikki hurisivat yli. Alpatitsh nousi
kärryihin. Isäntä seisoi portilla.

-- Mitä sinä siellä töllistelet! -- kiljasi hän kyökkipiialle, joka
käärityin hihoin, punaisessa hameessa ja paljaita kyynäspäitään
heilutellen oli menossa kadun kulmaan kuuntelemaan, mitä siellä
kerrottiin.

-- Ihmeitä ja kummia, -- virkkoi hän, mutta kuultuaan isäntänsä äänen,
hän kääntyi takaisin hameensa liepeitä oikoen.

Taasen alkoi vinkua jotain, tällä kertaa aivan lähellä ja yht'äkkiä
välähti kuin ylhäältä singahtanut lintu tulenleimahdus keskellä katua,
pamahti ja peitti kadun savupilveen.

-- Ilkiö, mitä sinä teet? -- huusi isäntä kyökkipiian luo juosten.

Samassa silmänräpäyksessä kuului useilta tahoilta naisten surkeaa
parkumista, lapsi parahti säikähdyksestä itkuun ja kalpein kasvoin,
vaijeten tungeskeli väki kyökkipiian ympärillä. Väkijoukosta kuului
kaikista äänekkäimmin kyökkipiian voihke ja valitus.

-- Oi-voi-voi, rakkaat ihmiset! Kyyhkyiseni valkoiseni! Älkää antako
kuolla! Kyyhkyiseni valkoiseni!...

Viiden minuutin kuluttua ei kadulla ollut enää ketään. Kyökkipiika,
jolta kranaatinsirpale oli ruhjonut lonkan, kannettiin kyökkiin.
Alpatitsh, tämän kuski, Ferapontovin vaimo lapsineen ja piharenki
istuivat kellarissa ja kuuntelivat. Tykkien jyminä, luotien vinkuna ja
kyökkipiian surkea voihke, joka kuului muita ääniä ylinnä, ei tauonnut
hetkeksikään. Emäntä hyssytteli ja koetti asettaa lastaan, kyseli
toisinaan surkealla äänellä muilta kellariin tulleilta, missä hänen
isäntänsä oli, joka oli jäänyt kadulle. Kellariin saapunut puotimies
sanoi hänelle, että isäntä oli mennyt väkijoukon kanssa kirkkoon, jossa
oli pystytetty Smolenskin ihmeitätekevä pyhäinkuva.

Hämäränsuussa alkoi tykkien jyske hiljetä. Alpatitsh nousi kellarista
ovelle. Äskeinen kirkas iltataivas oli nyt savupilvien peitossa. Näiden
pilvien läpi pilkisti oudosti korkealla olevan nuoren kuun sirppi.
Taannoisen tykkien kammottavan, vaan nyt vaijenneen jyskeen jälkeen
tuntui kaupungissa vallitsevan hiljaisuus, josta kuului ainoastaan
aivan kuin kautta koko kaupungin levenneiden askeleiden kolinaa,
voihketta, kaukaisia huutoja ja tulipalojen rusketta. Kyökkipiian
valitus oli nyt tauonnut. Kahdeltapuolen hulmusi tulipalojen mustia
savupilviä. Kadulla kulki ja juoksi eri suuntiin sotamiehiä
monenkarvaisissa puvuissa kuin säretyn muurahaiskeon asukkaita.
Alpatitshin nähden pujahti useita näistä Ferapontovin pihaan. Alpatitsh
meni portille. Eräs rykmentti, jolla oli kova kiire, tukkesi kadun
takasin marssiessaan.

-- Kaupunki luovutetaan, matkustakaa pois, -- sanoi hänelle eräs
upseeri ja samassa huusi sotamiehille:

-- Minä annan teille luvan käydä pihoissa!

Alpatitsh palasi tupaan, huusi kuskia ja käski lähtemään. Alpatitshin
ja kuskin jälestä läksivät kaikki Ferapontovin palvelijat. Huomattuaan
savun ja tulipalojen liekkiä, jotka alkoivat selvästi näkyä illan
hämärässä, alkoivat naiset, jotka tähän saakka olivat olleet ääneti,
kovasti paipattaa tulipaloja nähdessään. Samallaista valitusta kuului
muiltakin seuduin katua. Alpatitsh selvitteli vapisevin käsin kuskin
kanssa hevosten sotkeutuneita ohjia ja vetohihnoja.

Portista ulos päästyään huomasi Alpatitsh, miten Ferapontovin puodissa,
jonka ovet olivat selällään, kymmenkunta sotamiestä kovasti puhellen
täytti säkkiään ja rensseleitään vehnäjauhoilla ja auringonkukan
siemenillä. Samaan aikaan saapui Ferapontof kadun puolelta puotiinsa.
Nähtyään sotamiehet hän aikoi ärjäistä näille jotain, vaan äkkiä
pysähtyi, tarttui tukkaansa ja alkoi kauheasti voivotellen nauraa
hohottaa.

-- Viekää, pojat, viekää kaikki, jotteivät saatanat saisi! -- kiljasi
hän, ja tarttui itsekin säkkeihin ja heitteli niitä ulos.

Muutamat sotamiehet pelästyivät ja juoksivat ulos, toiset jatkoivat
saaliin jakoa. Ferapontof huomasi Alpatitshin.

-- Loppu tuli Venäjästä! -- kiljui hän. -- Alpatitsh! Loppu tuli! Panen
itse palamaan! -- Ferapontof juoksi pihalle.

Sotaväkeä tuli kadun täydeltä, niin ettei Alpatitsh voinut ajaa ohi,
vaan täytyi jäädä odottamaan. Ferapontovin vaimo istui lapsineen
myöskin kärryillä odotellen pääsyä liikkeelle.

Oli jo pimeä yö. Taivaalla tuikkivat tähdet ja paistoi nuori kuu, jonka
kasvoja silloin tällöin savun liepeet pyyhkäisivät. Dnjeperin
rantaäyräällä täytyi Alpatitshin ja emännän kuormien, jotka olivat
verkkaan liikkuneet sotamiesten ajoneuvojen vieressä, taasen pysähtyä.
Vähän matkan päässä tienristeyksestä, johon kuormat olivat pysähtyneet,
paloi muutamassa kujassa talo ja puoteja. Tulipalo oli jo lopullaan.
Leimut toisinaan sammahtivat ja painuivat mustan savun sekaan,
toisinaan yhtäkkiä hulmahtivat kirkkaaseen liekkiin, joka valaisi
tienristeykseen kokoutuneen väen kasvoja kammottavan selväpiirteisesti.
Palopaikan lähellä vilisi ihmisten mustia haamuja ja tulen
taukoamattoman ruskeen seasta kuului puhelua ja huutoja. Kun Alpatitsh
huomasi, ettei hänen kuormansa vielä kohtakaan pääsisi liikkeelle,
nousi hän kärryiltä ja meni kujaan tulipaloa katsomaan. Sotamiehiä
kulki lakkaamatta edestakasin palopaikan ohi ja Alpatitsh näki, kuinka
kaksi sotamiestä ja eräs mies pörrökarvaisessa sinellissä kiskoivat
liekeistä palavia hirsiä ja vetivät niitä kadun poikki naapuripihaan;
toiset kantoivat heiniä.

Alpatitsh meni suureen väkijoukkoon, joka seisoi erään korkean, palavan
makasiinin luona. Seinät olivat yltäyleensä liekkien vallassa,
takaseinä luhistunut maahan, lautakatto romahtamaisillaan sisään,
kurkiaisia nuoli lieska. Väkijoukko nähtävästi odotti hetkeä, jolloin
katto lopullisesti romahtaisi. Sitä odotti myöskin Alpatitsh.

-- Alpatitsh! -- kuului äkkiä tuttu ääni.

-- Batjushka, teidän ylhäisyytenne, -- vastasi Alpatitsh, joka
silmänräpäyksessä oli tuntenut nuoren ruhtinaansa äänen.

Ruhtinas Andrei, jolla oli leveä viitta päällä, oli väkijoukon takana
pikimustan hevosen selässä ja katsoi Alpatitshiin.

-- Miten olet joutunut tänne? -- kysyi hän.

-- Teidän ... teidän ylhäisyytenne, -- hätäili Alpatitsh ja alkoi itkeä
voivotella... -- Teidän ... teidän ... olemmeko jo hukassa? Isä...

-- Miten olet joutunut tänne? -- toisti ruhtinas Andrei.

Samassa hetkessä välähti kirkas leimu, jolloin Alpatitsh näki nuoren
herransa kalpeat, nääntyneet kasvot.

Alpatitsh kertoi, kuinka hänet oli lähetetty ja kuinka hän hädin tuskin
oli päässyt lähtemään kaupungista.

-- Miten on, teidän ylhäisyytenne, olemmeko hukassa? -- kysyi hän taas.

Ruhtinas Andrei repäsi mitään vastaamatta muistikirjastaan lehden ja
kirjotti siihen lyijykynällä polveaan vasten sisarelleen:

"Smolensk luovutetaan, Lisijagorin valtaavat viholliset viikon
kuluttua. Matkustakaa heti Moskovaan. Vastaa minulle heti, milloin
lähdette, viestimiehen kautta Usvjaschiin."

Annettuaan paperilapun Alpatitshille toisti ruhtinas Andrei hänelle
vielä suullisesti, miten ruhtinaan, ruhtinattaren, pojan ja
kotiopettajan matkavalmistukset oli toimitettava ja miten ja mihin
hänelle oli vastaus heti lähetettävä. Hän ei ollut ehtinyt sanoa
kaikkea, kun hänen luokseen ratsasti esikuntapäällikkö seurueineen.

-- Oletteko eversti? -- huusi esikuntapäällikkö saksalaisella
ääntämistavalla ja ruhtinas Andreille tutulla äänellä. -- Teidän
läsnäollessanne sytytetään rakennuksia palamaan ja te seisotte
toimettomana! Mitä se merkitsee? Saatte vastata, -- huusi Berg, joka
nyt oli ensimäisen armeijan jalkajoukkojen vasemman siiven päällikön
esikunnan päällikön apulainen, -- "erittäin mieluisa paikka ja aina
näkösällä", kuten Berg sanoi.

Ruhtinas Andrei katsahti häneen, mutta mitään vastaamatta jatkoi
Alpatitshille:

-- Sano siis että odotan vastausta kymmenenteen päivään saakka ja jos
en siksi saa vastausta, että kaikki ovat matkustaneet, täytyy minun
hylätä kaikki toimet ja tulla itse Lisijagoriin.

-- Minä sanon, ruhtinas, vain sen tähden, -- virkkoi Berg, joka nyt
tunsi ruhtinas Andrein, -- että minun on täytettävä käskyt, sentähden
että aina täytän käskyt täsmällisesti... Älkää suvaitko panna
pahaksenne, -- selitteli Berg.

Liekeissä alkoi jotain rätistä. Leimut laantuivat tuokioksi. Mustaa,
paksua savua tuprusi katosta. Kumeata rusketta kuului liekeistä ja
jotain raskasta luhistui alas.

-- Hu-huu! -- ulvoi väkijoukko aivan kuin vastaukseksi makasiinin
romahdukselle, joka levitti palaneen viljan hajua. Leimut roihusivat
ylös ja valasivat tulipalon ympärillä seisovien eloisan ihastuneita ja
väsyneitä kasvoja.

Mies, jonka päällä oli pörrökarvainen sinelli, nosti kätensä ylös ja
huusi:

-- Sillä tavalla, pojat! Sillä tavalla!...

-- Se on isäntä itse, -- kuului ääniä.

-- No niin, -- jatkoi ruhtinas Andrei Alpatitshille, -- kerro nyt
kaikki, mitä olen sinulle puhunut. -- Sanaakaan virkkamatta Bergille,
joka vaieten odotti hänen vieressään, hän nykäsi hevostaan ja ajoi
kujaan.



V.


Smolenskista peräytyivät joukot edelleen. Vihollinen seurasi
kintereillä. 10 p:nä marssi rykmentti, jota ruhtinas Andrei komensi,
maantietä myöten sen tiehaaran ohi, josta valtatie erosi Lisijagoriin.
Kuumuutta ja kuivuutta oli kestänyt neljättä viikkoa. Joka päivä oli
taivaalla vaeltanut pilven höyväläisiä ja toisinaan pimentäneet
auringonkin paistamasta. Vaan iltasin oli taivas selvennyt ja aurinko
oli painunut tummanpunervaan usvaan. Maa sai virkistystä ainoastaan
runsaasta yökasteesta. Tekemättä jäänyt vilja paahtui ja jyvät
karisivat. Suot kuivuivat pohjaa myöten. Elukat ulvoivat nälissään, kun
päivän polttamilla niityillä ei ollut mitään syömistä. Ainoastaan öisin
ja metsissä, kun kaste ei ollut ehtinyt kuivua, oli viileätä.
Mutta maantiellä, jota myöten joukot marssivat, ei ollut viileää
öisinkään eikä metsienkään kohdalla. Kastetta ei näkynyt tomuisella
hiekkaperällä, jota oli neljännes arssinan paksulta. Niin pian kuin
aamu alkoi hämärtää, alettiin marssi. Kuormasto ja tykistö kulki
äänettömästi pyöränrumpuja ja jalkaväki keträksiään myöten pehmeässä,
tukehduttavassa, kuumassa porossa. Osa poroa ryöppysi jaloissa ja
pyörissä, toinen osa tuprusi ilmaan ja jäi pilveksi sotaväen päälle,
imeytyi silmiin, hiuksiin, korviin, sieramiin ja varsinkin keuhkoihin.
Kuta korkeammalle aurinko yleni, sitä korkeammalle nousi pölypilvi ja
hienon, kuuman pölyn läpi voi katsoa aurinkoon, joka vapaasti paistoi
taivaalla, paljailla silmillä. Aurinko häämötti hehkuvana tummana
pallona. Tuulta ei ollut ja ihmiset olivat pakahtua seisovan ilman
rasituksesta. Mutta he marssivat marssimistaan sidotuin nenin ja suin.
Kun tultiin kylän kohdalle, syöksyivät kaikki kaivolle, vedestä
tapeltiin ja se juotiin pohjamutia myöten.

Ruhtinas Andrei oli rykmentin komentaja ja rykmentin pitäminen hyvässä
kunnossa, miesten hyvinvointi ja käskyjen saaminen ja antaminen
huvittivat häntä suuresti. Smolenskin palo ja luovuttaminen oli
merkillinen ajankohta ruhtinas Andreille. Hänen vihansa kiihtyi siinä
määrin viholliseen, että hän unohti sisäisen surunsa. Hän oli kokonaan
uponnut rykmentin asioihin, huolehti sotamiestensä ja upseeriensa
edestä ja kohteli näitä lempeästi. Rykmentissä kutsuttiin häntä _meidän
ruhtinaaksemme_, hänestä ylpeiltiin ja häntä rakastettiin. Mutta hyvä
ja lempeä hän oli ainoastaan oman rykmenttinsä väelle, Timohinelle
y.m., aivan uusille ja oudoille ihmisille ja vieraassa henkilöpiirissä,
ihmisille, jotka eivät voineet tietää eivätkä ymmärtää hänen
entisyyttään. Vaan niin pian kun hän joutui tekemisiin entisten
tuttujensa, esikuntalaisten kanssa, nousivat hänen harjaksensa heti
pystyyn, hän muuttui vihaiseksi, ivalliseksi ja halveksivaksi. Kaikki
se, joka häntä sitoi entisyyden muistoihin, inhotti häntä ja sen vuoksi
koetti hän suhteissaan entiseen maailmaan olla vain tekemättä väärin ja
täyttää velvollisuutensa. Tosin esiintyi ruhtinas Andreille kaikki
synkässä valossa -- varsinkin sen jälkeen, kun Smolensk oli hyljätty
(jota hänen käsityksensä mukaan olisi voinut ja pitänyt puolustaa)
6 p:nä elokuuta ja kun hänen isänsä piti sairaana paeta Moskovaan ja
jättää hävityksen jalkoihin rakastamansa ja kukoistavaksi kasvattamansa
Lisijagori. Mutta tästä huolimatta voi ruhtinaan ajatusten esineenä
olla muukin, joka oli aivan erillään yleisistä kysymyksistä ja se oli
hänen -- rykmenttinsä. 10 p:nä elokuuta saapui se joukko-osasto, jossa
hänen rykmenttinsä oli, Lisijagorin kohdalle. Ruhtinas Andrei oli pari
päivää sitte saanut tiedon, että hänen isänsä, poikansa ja sisarensa
olivat muuttaneet Moskovaan. Vaikka hänellä ei ollut mitään tekemistä
Lisijagorissa, päätti hän omituisen halunsa pakotuksesta saada repiä
auki sydämensä haavoja, että hänen täytyi pistäytyä Lisijagorissa.

Hän käski satuloida hevosen ja läksi eräästä levähdyspaikasta ratsain
kotikyläänsä, jossa hän oli syntynyt ja viettänyt lapsuutensa ajan.
Ajaessaan lammen ohi, jossa kymmeniä naisia oli aina ollut karttuamassa
ja huuhtomassa pyykkiä, huomasi ruhtinas Andrei, ettei lammen rannalla
ollut ketään ja pieni lautta, joka oli vettä puolillaan, uiskenteli
kumollaan keskellä lampea. Ruhtinas Andrei ajoi vahtituvan luo.
Kiviportilla ei ollut ketään ja tuvan ovi oli auki. Puutarhan
käytäville oli kasvettunut ruohoa ja englantilaisessa puistossa oli
vasikoita ja hevosia. Ruhtinas Andrei ajoi kasvihuoneelle. Sen ikkunat
oli säretty ja astioissa kasvavista puista oli muutamia kaadettu
kumoon, muutamat olivat kuivettuneet. Hän huusi Tarasia, puutarhuria.
Mutta kukaan ei vastannut. Kierrettyään kasvihuoneen ympäri huomasi
hän, että kaunis pisteikköaita oli säretty ja hedelmät, luumut,
kiskottu oksineen päivineen. Vanha musikka (ruhtinas Andrei oli
lapsuudessaan nähnyt hänet portilla) istui vihreällä penkillä
niinitallukoita punomassa.

Hän oli kuuro eikä ollut kuullut ruhtinas Andrein lähestymistä. Hän
istui samalla penkillä, jolla tavallisesti vanha ruhtinas oli ennen
istuskellut, ja hänen vieressään riippui katkoutuneen ja kuivettuneen
magnoliumpensaan oksilla niinisäikeitä.

Ruhtinas Andrei ratsasti asuinrakennukselle. Puutarhasta oli hakattu
muutamia vanhoja lehmuksia ja muuan täplikäs hevonen kuleksi varsoineen
ruusupensaitten välissä aivan kartanon edessä. Kartanon ovet ja ikkunat
olivat laudotetut. Yksi ala-ikkuna oli auki. Eräs poika, joka oli
huomannut ruhtinas Andrein, juoksi kartanoon. Kun Alpatitsh oli
toimittanut perheen matkalle, oli hän jäänyt yksinään Lisijagoriin. Hän
istui kotona ja lueskeli Pyhän marttyyrien elämäkertaa. Saatuaan tietää
ruhtinas Andrein tulosta astui hän silmälasit nenällä ja nuttuaan
kiinni pannen ulos, riensi nopeasti ruhtinaan luo mitään sanomatta,
purskahti itkemään ja suuteli ruhtinas Andrein polvea.

Sitte hän käännähti pois harmistuneena heikkoudestaan ja rupesi
kertomaan asioiden tilasta. Kaikki kalleudet ja arvoesineet oli viety
Bogutsharovaan. Vilja, noin 100 tshetverttia, oli niinikään korjattu
talteen. Heinän ja toukoviljan olivat ottaneet ja niittäneet vihantana
-- sotamiehet. Musikat olivat joutuneet puille paljaille. Muutamat
olivat menneet heistäkin Bogutsharovaan, pieni osa oli jäänyt
paikoilleen.

Ruhtinas Andrei ei malttanut kuulla loppuun, vaan kysyi:

-- Milloinka isä ja sisar matkustivat? -- tarkottaen, milloin nämä
olivat matkustaneet Moskovaan.

Luullen, että kysyttiin lähtöä Bogutsharovaan, vastasi Alpatitsh, että
olivat lähteneet 7 p:nä, jonka jälkeen hän taas alkoi puhella
talousasioista ja kysellä ohjeita.

-- Saisikohan myydä sotaväelle kuittia vastaan kauraa? Meillä on sitä
jälellä vielä 600 tshetverttia, -- kyseli Alpatitsh.

"Mitä vastaisin?" ajatteli ruhtinas Andrei katsellen vanhuksen
auringonpaisteessa kiiltävää kaljua päätä, ja päättäen hänen kasvojensa
ilmeestä, että vanhus itsekin piti kysymyksiään sopimattomina tällä
hetkellä, vaan kyselihän muuten vain ja tukehduttaakseen omaakin
suruaan.

-- Myy vain, -- sanoi ruhtinas Andrei.

-- Jos suvaitsitte nähdä epäjärjestystä puutarhassa, -- sanoi
Alpatitsh, -- niin ei sitä ole voinut ehkäistä. Kolme rykmenttiä on
marssinut tästä ja ollut yötä, varsinkin rakuunoita. Minä olen
kirjottanut päällikön nimen ja arvon muistiin valituksen tekemistä
varten.

-- No, mitä sinä nyt aijot? Jäätkö paikoillesi, jos vihollinen valtaa
tilan? -- kysyi ruhtinas Andrei.

Alpatitsh käänsi kasvonsa ruhtinas Andreihin, katsahti häneen ja sitte
yht'äkkiä nosti kätensä juhlallisesti pystyyn.

-- Hän on minun turvani, tapahtukoon Hänen tahtonsa! -- virkkoi hän.

Joukko musikoita ja talon palvelijoita tuli niittyä myöten paljastetuin
päin ruhtinas Andreita kohti.

-- No, hyvästi sitte! -- sanoi ruhtinas Andrei kumartuen Alpatitshia
kohti. -- Matkusta sinäkin pois, vie mukanasi, minkä voit ja käske
kansan mennä Rjasanin lääniin tai Moskovan tienoille.

Alpatitsh painautui hänen jalkaansa vasten ja alkoi itkeä. Ruhtinas
Andrei irrotti jalkansa hellävaroin, nykäsi hevostaan ja läksi
nelistämään pitkin lehtokäytävää.

Kuuro ukko istui penkillään yhtä osattomana kuin kärpänen ruumiin
kasvoilla ja koputteli tallukan pohjaa. Kaksi tyttöstä juoksi ruhtinas
Andreita vastaan samalta taholta, hameen helmuksissa luumuja, joita he
olivat ottaneet kasvihuoneen puista. Huomattuaan nuoren herran sieppasi
vanhempi tyttö säikähtyneenä nuorempaa toveriaan kädestä ja
piilottautui tämän kanssa koivun taa ehtimättä poimia takasin
helmuksista pudonneita vihreitä luumuja.

Ruhtinas Andrei käännähti pelästyneenä ja nopeasti poispäin, ettei
olisi näyttänyt, että hän oli heidät huomannut. Hänen kävi sääli tuota
pelästynyttä, sievää tyttöstä. Hän pelkäsi katsahtaa tyttöön, mutta
samalla häntä vastustamattomasti halutti kurkistaa. Uusi, riemukas ja
lohduttava tunne valtasi hänet, kun hän näihin tyttöihin katsoessaan
käsitti olevan muita, hänelle ventovieraita ja kuitenkin yhtä laillisia
inhimillisiä harrastuksia kuin ne, jotka häntä askaroittivat. Noiden
tyttösten mieli paloi nähtävästi hartaasti yhteen asiaan -- saada viedä
ja syödä vihreät luumunsa kiinni joutumatta ja ruhtinas Andrei toivoi
yhdessä heidän kanssaan menestystä heidän yritykselleen. Hän ei voinut
olla vieläkin kerran katsahtamatta tyttöihin. Luullen jo olevansa
turvassa hypähtivät tytöt lymypaikastaan ja hennoilla äänillään jotain
piipattaen he juosta livistivät tiehensä helmuksiaan kannattaen pitkin
ruohokkoa, että ahavoituneet paljaat jalat vatvoivat yhtenä vilinänä.

Ruhtinas Andrei oli hieman virkistynyt päästyään loittonemaan maantien
poropilvistä. Kaukana Lisijagorin takana hän tuli taas samalle tielle
ja tapasi rykmenttinsä levähdyspaikalta erään pienen lammen rannalla.
Kello kävi kahta. Aurinko, pölyn läpi häämöttävä punainen pallo,
paahtoi sietämättömän tulisesti ja poltti selkää mustan nutun läpi.
Pöly pysyttelihe ennallaan pysähtyneiden, hälisevien sotamiesten päiden
päällä. Tuulta ei ollut.

Hänen mielensä teki veteen -- niin likaista kuin se olikin. Hän katsoi
lammikkoon, josta kaikui huutoa ja hohotusta. Pieni, sameavesinen,
ruohottunut lammikko oli noussut ainakin kaksi neljännestä, sillä se
oli täynnä alastomia, valkeita, pulikoivia ihmisruumiita, joiden kädet,
kasvot ja kaulat olivat tiilenruskeat. Koko tuo alaston, valkea
ihmislihan paljous pulikoi hohottaen ja hihkuen likaisessa rapakossa
kuin haaviin sullotut kalat. Ilolta kuulosti pulikoiminen, vaan sen
tähden se oli erityisen surullista.

Muuan nuori, valkoverinen 3:nen komppanian sotamies -- ruhtinas Andrei
tunsi vielä hänet -- jolla oli nauha jalassa nilkan ylipuolella, otti
silmiään ristien muutamia askeleita taapäin saadakseen aimo vauhdin ja
sitte pulskahtaakseen veteen. Toinen musta ja aina rääsyinen
ali-upseeri teutaroi vyötäreitään myöten vedessä ja riuhtoi jäntevätä
ruumistaan, pärskyi mielissään ja valeli ranteisiin saakka mustuneilla
käsillään vettä päähänsä. Kuului ruumisten läiskettä toisiaan vasten,
hihkuntaa, uhuilemista ja porua.

Rannoilla, lammessa, kaikkialla oli valkoista, tervettä, jäntereistä
lihaa. Upseeri Timohin, jolla oli punainen nenän nappula, hankasi
ruumistaan pyyhinliinalla ja rupesi häpeilemään, kun älysi ruhtinas
Andrein, mutta uskalsi kuitenkin puhutella.

-- Jopa olisi mainiota, teidän ylhäisyytenne, jos tekin suvaitsisitte!
-- sanoi hän.

-- Likaista on, -- sanoi ruhtinas Andrei naamaansa rypistäen.

-- Me puhdistamme teille hetipaikalla. -- Ja Timohin juoksi alasti
käskemään muita pois.

-- Ruhtinas tulee.

-- Kuka? Meidänkö ruhtinas? -- kysyttiin ja kaikki kiiruimman kaupalla
kapuamaan lammesta, niin että ruhtinas Andrei sai vasta suurella
vaivalla heidät rauhottumaan. Hän päätteli paremmaksi huuhdella itseään
ladossa.

"Liha, ruumis, _chair à canon_",[58] ajatteli hän katsellen omaakin
alastonta ruumistaan ja vavahteli jonkun verran myöskin veden
viileydestä, mutta etupäässä jostain käsittämättömästä inhosta ja
kauhusta nähdessään tuon äärettömän lihapaljouden, joka likaisessa
vedessä pulskaroi.

7 p:nä elokuuta kirjotti ruhtinas Bagration pysähdyspaikassaan
Mihailovkassa Smolenskin tiellä seuraavaa:

"Arvoisa herra kreivi Aleksei Andrejevitsh."

(Hän kirjotti Araktshejeville, mutta tiesi, että hallitsija tulee
lukemaan hänen kirjeensä ja sen vuoksi punnitsi hän juurtajaksain
jokaisen sanansa, mikäli hän sen kykeni tekemään).

"Luulen, että ministeri on jo ilmottanut Smolenskin luovuttamisesta
viholliselle. Kipeätä, surkeaa, ja koko armeija on vimmoissaan siitä,
että kaikista tärkein paikka hylättiin syyttä suotta. Minä puolestani
pyytelin häntä mieskohtaisesti mitä vakuuttavimmin, lopulta
kirjotinkin, mutta ei mikään saanut häntä suostumaan. Vannon teille
kunniani kautta, että Napoleon oli semmoisessa umpisokkelossa,
jommoiseen harvoin joutuu, ja hän olisi voinut kadottaa puolet
armeijaansa, mutta ei vallottaa Smolenskia. Meidän joukkomme tappelivat
ja tappelivat harvinaisen lujasti. Minä pidätin ja kuritin heitä 15
tuhannella yli 35 tuntia, vaan hän ei tahtonut pysyä paikoillaan 14
tuntia. Tämä on häpeällistä ja tahra armeijallemme eikä hänen minun
mielestäni pitäisi elääkään maailmassa. Jos hän ilmottaa, että
mieshukka on suuri, niin se ei ole totta; mahdollisesti 4 tuhannen
paikoilla, ei enempää, vaan tuskinpa sitäkään. Minkä mahtaa, vaikka
olisi kymmenenkin -- onhan sota. Sitä vastoin menetti vihollinen
suunnattoman paljon.

"Olisiko maksanut vaivaa kestää vielä kaksi päivää? Ainakin olisivat he
poistuneet itsestään, sillä heillä ei ollut vettä juottaa väkeään ja
hevosiaan! Hän antoi minulle sanansa, ettei peräydy, mutta äkkiä
lähetti sanan, että poistuu yöllä. Sillä tavoin ei voi sotia ja me
voimme kohta johdattaa vihollisen Moskovaan...

"On liikkeellä huhu, että te tuumitte rauhaa. Herra varjelkoon
rauhasta! Sopia semmoisten uhrausten jälkeen ja semmoisten järjettömien
peräytymisten jälkeen on sama, kuin että te asetatte koko Venäjän
itseään vastaan eikä kukaan meistä ilkeä häpeän tähden kantaa
univormua. Jos kerran asiat ovat näin -- täytyy tapella niin kauan kuin
Venäjä jaksaa ja väki pysyy jaloillaan...

"Yhden on oltava komentajana eikä kahden. Teidän ministerinne saattaa
olla hyvä ministeristössä, mutta kenraali on enemmän kuin huono --
viheliäinen. Ja hänelle on uskottu koko meidän Isänmaamme kohtalo;
suokaa anteeksi, että kirjotan röyhkeästi. Näkyy, ettei se rakasta
hallitsijaa, vaan haluaa meidän kaikkien perikatoa, joka neuvoo
solmimaan rauhaa ja ministeriä armeijan komentajaksi. Minä kirjotan
teille totuuden: valmistakaa nostoväkeä. Sillä ministeri johtaa mitä
mestarillisimmalla tavalla vieraan kansan perässään pääkaupunkiin.
Suurta epäilyä herättää koko armeijassa herra sivus-adjutantti
Wolzogen. Hänen sanotaan olevan enemmän Napoleonin kuin meidän miehemme
ja hän antaa kaikessa neuvoja ministerille. Minä en ole ainoastaan
kohtelias häntä kohtaan, vaan tottelen häntä kuin korpraali, vaikka
olen häntä vanhempi. Tämä koskee kipeästi, mutta rakastaessani
hyväntekijääni ja hallitsijaani -- tottelen. Sääli vain hallitsijaa,
joka uskoo semmoisille mainion armeijan. Ajatelkaa, että me olemme
peräytyessämme menettäneet väkeä uupumuksesta ja hospitaaleissa on
kuudettatoista tuhatta, vaan jos olisi hyökätty eteenpäin, ei olisi
sitäkään. Sanokaa Jumalan nimessä, mitä meidän Venäjämme -- meidän
äitimme sanoo, kun näin pelkäämme ja mistä syystä me luovutamme niin
hyvän ja uhrautuvan Isänmaamme roistoille ja sytytämme jokaiseen
alamaiseen vihaa ja häpeää. Mitä arkailisimme ja ketä pelkäisimme?
Minun ei ole syyni, että ministeri on horjuvainen, arka, tolkuton,
hidas ja hänellä on kaikki huonot ominaisuudet. Koko armeija itkemällä
itkee ja haukkuu häntä pahanpäiväisesti."



VI.


Kaikki ne lukemattomat jaotukset, joita voi havaita elämän ilmiöissä,
voidaan erottaa semmoisiin, joissa on vallitsevana sisällys ja
semmoisiin, joissa on vallitsevana muoto. Tämmöisiin, vastakohtana
maaseudun, kunnan, läänin, jopa Moskovankin elämään, voi viedä Pietarin
elämän, varsinkin salonki-elämän. Tämä elämä oli muuttumaton. V:sta
1805 me sovimme ja riitaannuimme moneen kertaan Bonaparten kanssa,
laadimme perustuslakia ja kumosimme niitä, vaan Anna Pavlovnan ja
Helenan salongit olivat pysyneet aivan samallaisina, kuin ne olivat
olleet toinen 7 ja toinen 5 vuotta sitte. Entiseen tapaan puheltiin
Anna Pavlovnan luona Bonaparten käsittämättömästä menestyksestä ja
nähtiin niin hyvin hänen menestyksessään kuin myöskin Europan
hallitsijoiden hänelle osottamassa hemmottelussa ilkeä salaliitto,
jonka ainoana tarkotuksena oli tuottaa ikävyyttä ja häiriötä sille
hovipiirille, jonka edustaja oli Anna Pavlovna. Aivan samalla tavalla
kuin v. 1808 puheltiin ja ihasteltiin v. 1812 Helenan luona, jota itse
Rumjantsef oli kunnioittanut käynneillään ja jota hän piti osittain
älykkäänä naisena, suuresta kansasta ja suuresta miehestä ja
surkuteltiin välien rikkoutumista Ranskan kanssa, joiden välien piti
kuitenkin rakentua rauhalla niiden mielestä, jotka kävivät Helenan
salongissa.

Viime aikoina, sen jälkeen kun hallitsija oli tullut armeijasta,
muuttui mieliala näissä seurasalongeissa jonkun verran levottomaksi ja
tehtiinpä mielenosotuksiakin puolin ja toisin, mutta salonkien suunta
jäi entiselleen. Anna Pavlovnan seurapiiriin otettiin ranskalaisista
vain juurevia legitimistejä ja isänmaallisuutta osotettiin siten, ettei
pitänyt käydä ranskalaisessa teatterissa. Sotatapauksia seurattiin
ahneesti ja meidän armeijastamme levitettiin mitä edullisimpia huhuja.
Helenan rumjantsevilaisessa, ranskalaisessa seurapiirissä peruutettiin
huhuja vihollisen ja sodan julmuuksista ja punnittiin kaikkia
Napoleonin sovintoyrityksiä. Yleensä esiintyi sota Helenan salongissa
tyhjänpäiväisinä mielenosotuksina, jotka päättyvät rauhaan, ja tässä
salongissa vallitsi Bilibinin mielipide, joka nyt oli Pietarissa
Helenan kotiväkeä (jokaisen viisaan henkilön piti olla hänen luonaan),
ettei ruuti, vaan ruudin keksijät ratkaisevat asian. Tässä
seurapiirissä naurettiin ivallisesti ja hyvin järkevästi, jos kohta
varsin varovasti, Moskovan juhlapäiviä, josta tieto oli saapunut
Pietariin hallitsijan kanssa.

Anna Pavlovnan seurapiirissä oltiin sitävastoin ihastuksissaan
moskovalaisten juhlista ja ilosta ja niistä puhuttiin, kuten Plutarkos
puhui vanhoista. Ruhtinas Vasili, joka yhä oli entisissä tärkeissä
viroissaan, muodosti renkaan, joka yhdisti nämä kaksi vastakkaista
seurapiiriä. Hän kävi _ma bonne amie_[59] Anna Pavlovnan luona ja kävi
_dans le salon diplomatique de ma fille_,[60] ja kun hän myötäänsä
kulki yhdestä leiristä toiseen, sotkeutui hän usein sanoissaan ja puhui
Helenan luona sitä, mitä olisi pitänyt puhua Anna Pavlovnalla ja
päinvastoin.

Kohta hallitsijan tulon jälkeen puheli ruhtinas Vasili kerran Anna
Pavlovnalla sota-asioista ja moitti ankarasti Barclay de Tollya, mutta
ei osannut sanoa, kuka olisi ollut nimitettävä ylipäälliköksi. Eräs
vieraista, joka tunnettiin nimellä _un homme de beaucoup de mérite_[61]
ja joka kertoi nähneensä Pietarin nostoväen päälliköksi äsken valitun
Kutusovin, uskalsi varovasti lausua arvelunaan, että Kutusof olisi se
mies, joka täyttäisi kaikki vaatimukset.

Anna Pavlovna hymähti surullisesti ja huomautti, ettei Kutusof ollut
tuottanut hallitsijalle mitään muuta kuin ikävyyttä.

-- Minä koetin puhumalla puhua aatelisklubissa, -- keskeytti ruhtinas
Vasili, -- mutta minua ei kuunneltu. Minä sanoin, ettei hänen
valintansa nostoväen päälliköksi ole hallitsijan mieleen. Mutta minua
ei kuultu.

-- Se on suorastaan vastustamisvimmaa -- jatkoi hän. -- Ja mistä
syystä? Kaikki johtuu siitä, että me haluamme apinoida moskovalaisten
tyhmää iloa, -- sanoi ruhtinas Vasili sotkeutuen hetkeksi ja unohtaen,
että moskovalaisten iloa olisi pitänyt pilkata Helenan luona, vaan Anna
Pavlovnalla olla niistä ihastuksissaan. Mutta hän samassa korjasi
erehdyksensä. -- Onko nyt Kutusovin, Venäjän vanhimman kenraalin,
sopivaa istua rahatoimikamarissa, _et il en restera pour sa peine_.[62]
Voiko nimittää ylipäälliköksi miestä, joka ei voi nousta satulaan,
nukkuu neuvotteluissa, miestä, jolla on mitä huonoimmat tavat! Kyllä
hän sai hyvän maineen Bukarestissa! En puhu hänen ominaisuuksistaan
kenraalina, mutta voiko tämmöisenä hetkenä nimittää miestä, joka on
raihnas ja sokea, aivan sokea? Kylläpä on kaunis, sokea kenraali! Hän
ei näe mitään. Vaikka sokkosilla oltaisi ... ei kerrassaan mitään!

Kukaan ei väittänyt vastaan.

24 p:nä heinäkuuta olivat hänen sanansa aivan paikallaan. Mutta 29 p:nä
heinäkuuta suotiin Kutusoville ruhtinaallinen arvonimi. Ruhtinaallisen
arvonimen antaminen saattoi tarkottaa sitäkin, että hänestä haluttiin
päästä irti ja siitä syystä oli ruhtinas Vasilin arvostelu hänestä
edelleenkin paikallaan, vaikka hän ei sitä nyt lausunutkaan julki.
Mutta 8 p:nä elokuuta kutsuttiin kokoon komitea, jossa oli
kenraali-sotamarsalkka Saltikof, Araktshejef, Vjasmitinof, Lopuhin ja
Kotshubei ja jonka oli harkittava sota-asioita. Komitea päätti, että
huono onni johtui päällikkyyden keskinäisestä eriävyydestä ja
huolimatta siitä, että komiteajäsenet tiesivät Kutusovin olevan
vastenmielisen hallitsijasta, ehdotti komitea Kutusovin nimitettäväksi
ylipäälliköksi. Samana päivänä nimitettiin Kutusof armeijan ja
sotajoukkojen miehittämän alueen täysivaltaiseksi ylipäälliköksi.

9 p:nä elokuuta tapasi ruhtinas Vasili Anna Pavlovnalla _l'homme de
beaucoup de mérite. L'homme de beaucoup de mérite_ liehakoi Anna
Pavlovnaa, sillä hän halusi tulla nimitetyksi naisopiston
kuraattoriksi. Ruhtinas Vasili astui huoneeseen onnellisen voittajan ja
tarkotustensa perille päässeen miehen näköisenä.

-- _Eh bien, vous savez la grande nouvelle. Le prince Koutouzoff est
maréchal_.[63] Kaikista erimielisyyksistä on tehty loppu. Olen niin
onnellinen, niin iloinen! -- puheli ruhtinas Vasili. -- _Enfin voilà un
homme_,[64] -- lisäsi hän merkitsevästi ja tiukasti silmäillen kaikkia,
jotka vierashuoneessa olivat.

Vaikka _l'homme de beacoup de mérite_ halusikin itselleen paikkaa, ei
hän kuitenkaan voinut olla huomauttamatta ruhtinas Vasilille tämän
tuonnoista moitetta. (Se oli epäkohteliaasti sekä ruhtinas Vasilia,
joka oli Anna Pavlovnan vierashuoneessa, että Anna Pavlovnaa kohtaan,
joka myöskin ilostui tiedosta, mutta hän ei voinut hillitä itseään).

-- _Mais on dit qu'il est aveugle, mon prince_[65] -- sanoi hän
muistuttaen ruhtinas Vasilille tämän sanoja.

-- _Allez donc, il y voit assez_,[66] -- sanoi ruhtinas Vasili
kumealla, nopealla äänellään ja yskien, kuten hän aina teki
ratkaistessaan vaikeita kysymyksiä.

-- _Allez, il y voit assez_, -- toisti hän. -- Ja varsinkin siitä, --
jatkoi hän, -- olen minä erityisen iloinen, että hallitsija on antanut
hänelle täyden vallan armeijoihin ja koko maahan, vallan, jota ei vielä
milloinkaan ole ollut yhdelläkään ylipäälliköllä. Hän on toinen
itsevaltias, -- päätti hän voitokkaasti hymyillen.

-- Suokoon Jumala, suokoon Jumala, -- sanoi Anna Pavlovna.

_L'homme de beaucoup de mérite_, joka oli vasta nousukas hovipiirissä,
halusi imarrella Anna Pavlovnaa ja sen vuoksi hän tahtoen puolustaa
hänen entistä mielipidettään tuosta arvostelusta sanoi:

-- Sanotaan, ettei hallitsija ollut mielellään antanut tuota valtaa
Kutusoville. _On dit qu'il rougit comme une demoiselle à laquelle on
lirait Joconde,[67] en lui disant: le souverain et la patrie vous
décernent cet honneur_.[68]

-- _Peut-être que le coeur n'était pas de la partie_,[69] -- sanoi Anna
Pavlovna.

-- Oo, ei suinkaan, -- puolusti ruhtinas Vasili lämpimästi. Nyt oli
Kutusof hänestä miesten paras. Ruhtinas Vasilin mielestä ei Kutusof
ollut ainoastaan hyvä, vaan kaikki häntä jumaloivatkin. -- Ei se ole
mahdotonta, sillä hallitsija osasi ennen pitää häntä suuressa arvossa,
-- sanoi hän.

-- Suokoon vain Jumala, -- virkkoi Anna Pavlovna, -- että ruhtinas
Kutusof ottaisi todellisen vallan käsiinsä eikä sallisi _kenenkään_
pistää seipäitä pyörien väliin -- _des bâtons dans les roues_.

Ruhtinas Vasili oivalsi heti, ken oli _kenenkään_. Hän sanoi supattaen:

-- Tiedän varmasti, että Kutusof oli välttämättömänä ehtona vaatinut,
ettei perintöruhtinas tsesarevitsh olisi armeijassa. _Vous savez ce
qu'il a dit à l'empereur_?[70]

Ja ruhtinas Vasili kertoi sanat, jotka Kutusof oli muka lausunut
hallitsijalle: "minä en voi häntä rangaista, jos hän tekee jotain
kelvotonta enkä palkita, jos hän tekee hyvin".

-- Oo! Hän on mitä viisain mies tuo Kutusof, _je le connais de longue
date_.[71]

-- Kerrotaan myöskin, -- sanoi _l'homme de beaucoup de mérite_, jolla
ei vielä ollut hovitahdillisuutta, -- että ruhtinas oli pannut
välttämättömäksi ehdoksi, ettei hallitsijakaan kävisi armeijassa.

Samassa kun hän oli näin sanonut, käännähti ruhtinas Vasili ja Anna
Pavlovna silmänräpäyksessä hänestä ja surullisesti huoaten hänen
tyhmyyttään katsoivat toisiinsa.



VII.


Samaan aikaan, kun tämä tapahtui Pietarissa, olivat ranskalaiset
jättäneet Smolenskin taakseen ja saapuivat yhä lähemmä Moskovaa.
Napoleonin historioitsija Thiers, samoin kuin muutkin Napoleonin
historioitsijat, kertoo koettaessaan puolustaa sankariaan, että
Napoleon tuli tahtomattaan marssineeksi Moskovan muurien edustalle. Hän
on yhtä oikeassa kuin kaikki muutkin historioitsijat, jotka etsivät
historiallisten tapausten selityksiä yhden miehen tahdosta. Hän on yhtä
oikeassa kuin venäläisetkin historioitsijat, jotka vakuuttavat, että
Napoleon tuli houkutelluksi Moskovaan venäläisten sotapäällikköjen
taitavuuden kautta. Paitsi retrospektivisyyden (takasin vaikuttavuuden)
lakia, joka esittää kaiken entisen valmistuksena tapahtuneelle
tosiasialle, on tässä huomattava myöskin keskinäisyyden suhde, joka
sotki koko asian. Hyvä pelaaja, joka on joutunut tappiolle
shakkipelissä, on vakuutettu siitä, että hänen tappionsa johtui hänen
omasta virheestään ja hän koettaa etsiä tuota virhettä pelin alusta,
mutta unohtaa, että koko pelin kestäessä on pitkin matkaa tapahtunut
samallaisia virheitä ja ettei ainoakaan hänen siirroistaan ollut
täydellinen. Se virhe, johon hän kiinnittää huomionsa, näkyy hänelle
vain siksi, että vastapelaaja on käyttänyt sitä hyväkseen. Kuinka
paljon mutkikkaampi onkaan sotapeli, jota käydään jonkun ajanjakson
tunnettujen olosuhteiden vallitessa, jossa ei yksi tahto johda raukeita
koneita, vaan jossa kaikki johtuu erilaisten mielivaltaisuuksien
lukemattomista yhteentörmäyksistä!

Smolenskin jälkeen etsi Napoleon tappelua Dorogobushin takana Vjasman
luona, sitte Tsarevo-Saimishtshen luona. Mutta tapahtui, etteivät
venäläiset lukemattomien asianhaarojen yhteentörmäyksen tähden voineet
ryhtyä tappeluun ennen kuin Borodinossa, 112 virstan päässä Moskovasta.
Napoleon antoi määräyksen marssia Vjasmasta suoraa päätä Moskovaan.

_Moscou, la capitale asiatique, de ce grand empire, la ville sacrée des
peuples d'Alexandre, Moscou avec ses innombrables églises en forme de
pagodes chinoises_,[72] -- tämä _Moscou_ ei antanut rauhaa Napoleonin
ajatuksille. Vjasman ja Tsarevo-Saimishtshen välisellä matkalla
ratsasti Napoleon kaartin, vartioväen, paashien ja adjutanttien
seurassa englantilaiseen kuosiin ruokotulla haalavan keltaisella
tasa-astujallaan. Esikunta-päällikkö Berthier oli jäänyt jälemmä
kuulustelemaan erästä ratsuväen ottamaa venäläistä vankia. Nelistäen ja
tulkki Lelorme d'Ideville mukanaan hän saavutti Napoleonin ja
pysähdytti iloisin kasvoin hevosensa.

-- _Eh bien_?[73] -- sanoi Napoleon.

-- _Un cosaque de Platoff_[74] sanoo, että Platovin joukko yhtyy
suureen armeijaan ja että Kutusof on nimitetty ylipäälliköksi. _Très
intelligent et bavard_![75]

Napoleon hymyili, käski antamaan kasakalle hevosen ja tuomaan hänen
luokseen. Hän halusi puhua itse vangin kanssa. Muutamia adjutanttia
ratsasti hakemaan ja tunnin kuluttua ajoi ranskalaisessa satulassa
Napoleonin eteen Denisovin Rostoville luovuttama linnaorja Lavrushka.
Hänen päällään oli upseerinpalvelijan lyhyt takki, naama oli
humalansekainen, veijarimaisen iloinen. Napoleon käski hänen ratsastaa
rinnallaan ja alkoi kysellä:

-- Oletteko kasakka?

-- Kasakka, herra upseeri.

"_Le cosaque ignorant la compagnie dans laquelle il se trouvait, car la
simplicité de Napoléon n'avait rien qui put révéler à une imagination
orientale la présence d'un souverain, s'entretint avec la plus extrême
familiarité des affaires de la guerre actuelle_",[76] sanoo Thiers
kertoessaan tästä tapauksesta. Lavrushka oli tosiaankin juonut
edellisenä päivänä itsensä ihan täyteen, jättänyt herransa
päivällisettä, saanut aika selkäsaunan ja oli sitte lähetetty hakemaan
kylästä kanoja, mutta oli täällä ryhtynyt rosvoamaan ja joutunut
ranskalaisten vangiksi. Lavrushka oli yksi niitä raakoja, julkeita
lakeijoja, jotka olivat nähneet jos jotakin, jotka pitivät
velvollisuutenaan tehdä kaikki viekkaasti ja häpeämättömästi, jotka
olivat valmiit toimittamaan herralleen minkälaisen palveluksen tahansa
ja jotka ovelasti arvasivat herrasväen huonot ajatukset, varsinkin
kunnianhimon ja pikkumaisuuden.

Jouduttuaan Napoleonin seuraan, jonka persoonan Lavrushka hyvin ja
helposti tunsi, ei hän ollenkaan häikäillyt, vaan koetti kaikin voimin
olla uusien isäntiensä mieliksi.

Hän tiesi varsin hyvin, että se oli itse Napoleon, vaan Napoleonin
läsnäolo ei voinut hämmästyttää häntä enemmän kuin Rostovin tai ruoskia
punovan vääpelinkään läsnäolo, sillä hänellä ei ollut kerrassaan mitään
semmoista, jota häneltä ei olisi voinut riistää yhtä hyvin hänen oma
vääpelinsä kuin Napoleonkin.

Hän lörpötteli kaikki, mitä upseerien palvelijoiden kesken oli jututtu.
Paljon oli niissä perääkin. Mutta kun Napoleon kysyi häneltä, että mitä
venäläiset oikeastaan ajattelevat, luulevatko he voittavansa Bonaparten
tai ei, rupesi Lavrushka siristelemään silmiään ja miettimään.

Hän huomasi kysymyksessä piilevän hienon viekkauden, kuten Lavrushkan
tapaiset ihmiset aina ja kaikessa haistoivat viekkautta, ja sen tähden
hän murjotti vähän aikaa ääneti.

-- Jos niin kuin että taistelu on tullakseen, -- sanoi hän miettivästi,
-- ja kahtapuoleen, niin te voitatte. Siinä ei ole tinkimistä. Vaan jos
kuluu kolme päivää, niin silloin sen samaisen päivän perästä, tuota,
siitä taistelusta tulee pitkä juttu.

Napoleonille käännettiin hänen sanansa näin: "_si la bataille est
donnée avant trois jours, les français la gagneraient, maisque si elle
serait donnée plus tard, Dieu sait ce qui en arriverait_",[77] käänsi
Lelorme d'Ideville hymyillen. Napoleon ei hymyillyt, vaikka hän näytti
olevan mitä parhaimmalla päällä, vaan käski toistamaan nuo sanat
itselleen.

Lavrushka huomasi tämän ja hauskuttaakseen häntä sanoi hän olematta
tuntevinaan Napoleonia:

-- Kyllähän teillä on Bonaparte, hän on antanut koko maailmalle
selkään, vaan me olemme toista maata ... -- sanoi hän itsekään
tietämättä, miten ja mistä syystä hänen sanoihinsa pujahti lopulta
kehaisevaa isänmaallisuutta.

Tulkki käänsi tämän Napoleonille ilman viimeisiä sanoja ja
Bonaparte hymähti: "_Le jeune cosaque fit sourire son puissant
interlocuteur_",[78] sanoo Thiers. Ratsastettuaan muutaman askeleen
ääneti kääntyi Napoleon Berthieriin sanoen, että hän tahtoo nähdä minkä
vaikutuksen tekee _sur cet enfant du Don_[79] tieto siitä, että
henkilö, jonka kanssa tuo _enfant du Don_ puhuu, on itse keisari, se
sama keisari, joka kerran oli kirjottanut pyramideihin kuolemattoman
voittajanimensä.

Tieto annettiin.

Lavrushka (huomattuaan, että tämä tehdään saattaakseen hänet ymmälle ja
että Napoleon luulee hänen säikähtävän) tekeytyi uusien isäntiensä
mielinouteeksi hetipaikalla ihmetteleväksi, hölmistyneeksi,
mullisteli silmiään ja laittoi naamansa semmoiseksi, kuin se hänellä
tavallisesti oli silloin, kun häntä vietiin saamaan selkäänsä. "_A
peine l'interprête de Napoléon_", sanoo Thiers, "_avait-il parlé, que
le cosaque, saisi d'une sorte d'ébahissement ne proféra plus une parole
et marcha les yeux constamment attachés sur ce conquérant, dont le nom
avaint pénétré jusqu'à lui, à travers les steppes de l'Orient. Toute sa
loquacité s'était subitement arrêtée, pour faire place à un sentiment
d'admiration naïve et silencieuse. Napoléon, après l'avoir récompensé,
lui fit donner la liberté, comme à un l'oiseau qu'on rend aux champs
qui l'ont vu naître_".[80]

Napoleon ajoi edelleen haaveksien siitä Moskovasta, joka niin kovasti
askaroitti hänen mielikuvitustaan, vaan _l'oiseau qu'on rendit aux
champs qui l'on vu naître_[81] riensi etuasemille mietiskellen
etukäteen valmiiksi semmoista, jota ei ollut tapahtunut ja jonka hän
kertoisi tovereilleen. Sitä, mitä hänelle todellisuudessa oli
tapahtunut, ei hän tahtonut kertoa siitä syystä, ettei se tuntunut
hänestä kertomisen arvoiselta. Hän ajoi kasakkojen luo, tiedusteli,
missä oli Platovin osastoon kuuluva rykmentti ja illansuussa hän
löysikin isäntänsä Nikolai Rostovin, joka majaili Jankovassa ja joka
juuri oli noussut ratsulle lähteäkseen Iljinin kanssa ajelemaan
naapurikyliin. Hän antoi toisen hevosen Lavrushkalle ja otti tämän
mukaansa.



VIII.


Ruhtinatar Maria ei ollut Moskovassa eikä myöskään turvassa, kuten
ruhtinas Andrei luuli.

Alpatitshin tulon jälkeen Smolenskista heräsi vanha ruhtinas kuin
unesta. Hän käski kokoamaan kylistä nostokkaita, jotka hän asesti, ja
kirjotti ylipäällikölle kirjeen, jossa hän ilmotti tälle aikeestaan
jäädä Lisijagoriin viimeiseen saakka ja puolustautua sekä jätti
ylipäällikön asiaksi ryhtyä tai olla ryhtymättä toimenpiteisiin
Lisijagorin puoltamiseksi, jossa tulee vangituksi tai tapetuksi yksi
Venäjän vanhimpia kenraaleja. Tämän jälkeen hän sanoi kotiväelleen
jäävänsä Lisijagoriin.

Mutta vaikka hän olikin näin päättänyt, ryhtyi hän varustamaan
ruhtinatar Marian, Dessaillen ja pikku ruhtinaan matkaa Bogutsharovoon
ja sieltä Moskovaan. Ruhtinatar Maria, joka hätääntyi isänsä
kuumeentapaisesta, unettomasta toimeliaisuudesta, joka nyt oli
ilmestynyt entisen huolettomuuden sijaan, ei mitenkään voinut jättää
häntä yksinään, vaan ensi kerran elämässään uskalsi olla alistumatta
vanhan ruhtinaan tahtoon. Ruhtinatar Maria kieltäytyi lähtemästä ja
silloin joutui hän ruhtinaan vihan raju-ilman jalkoihin. Vanha ruhtinas
muistutti hänelle kaikki, missä hän oli tehnyt väärin häntä kohtaan.
Koettaessaan syyttää tytärtään sanoi hän tälle, että hän oli hänet
kuihduttanut, riitaannuttanut hänet poikansa kanssa, että hänellä oli
häntä vastaan inhoittavia epäluuloja, että hän oli ottanut
elämäntehtäväkseen hänen elämänsä myrkyttämisen. Lopulta vanha ruhtinas
ajoi hänet ulos kabinetistaan sanoen, että jollei ruhtinatar Maria
lähde, on se hänestä samantekevä. Vanha ruhtinas sanoi, ettei hän tahdo
tietää yhtään mitään tyttärensä olemassaolosta, vaan varottaa jo
edeltäpäin, ettei hän saisi tulla hänen silmiensä näkyviin. Se, ettei
vanha ruhtinas vastoin ruhtinatar Marian odotusta ollut käskenyt
laittamaan häntä matkalle väkivaltaisesti, vaan oli ainoastaan
kieltänyt häntä ilmestymästä hänen näkyviinsä, ilahdutti ruhtinatar
Mariaa. Hän nimittäin tiesi tämän olevan todisteena siitä, että
ruhtinas kuitenkin iloitsi sydämmensä salaisimmassa sopukassa, ettei
hän ollut matkustanut, vaan jäi kotiin.

Nikolushkan lähdön jälkeisenä päivänä pukeutui vanha ruhtinas aamulla
täyteen univormuun lähteäkseen ylipäällikön luo. Kärryt olivat jo
odottamassa. Ruhtinatar Maria näki, miten hän täydessä univormussa ja
kaikki kunniamerkit rinnassa astui ulos ja meni puutarhaan tarkastamaan
asestettuja musikkoja ja talon palvelijoita. Ruhtinatar Maria istui
ikkunan ääressä kuunnellen hänen sanojaan, jotka tulivat puutarhasta.
Äkkiä hyöksähti lehtikujasta muutamia hätääntyneitä miehiä.

Ruhtinatar Maria kiiruhti rapuille, kukkapolulle ja lehtikäytävään.
Häntä vastaan tuli suuri joukko nostokkaita ja talon palvelusväkeä ja
joukon keskellä retuuttivat muutamat miehet kainaloista pientä ukkoa
täydessä univormussa ja kunniamerkeissä. Ruhtinatar Maria juoksi hänen
luokseen, ja kun käytävän lehmusseinämien lomitse lankeava valo loi
lipattavan, harsoisen varjon vanhuksen kasvoille, ei hän saanut täyttä
selvää, minkälainen muutos niissä oli tapahtunut. Ainoa, minkä hän
huomasi, oli se, että vanhuksen kasvojen entinen ankara, päättävä ilme
oli muuttunut araksi ja nöyräksi sävyksi. Huomattuaan tyttärensä hän
liikutti voimattomia huuliaan ja ärähti. Oli mahdoton käsittää, mitä
hän tahtoi. Hänet kannettiin käsivaroin kabinettiin, jossa hänet
nostettiin samalle sohvalle, jota hän viime aikoina oli niin kovasti
pelännyt.

Lääkäri, joka oli käyty hakemassa, laski hänestä samana yönä verta ja
ilmotti, että ruhtinas oli saanut halvauksen oikeaan puoleensa.

Lisijagorissa oleminen kävi päivä päivältä yhä vaarallisemmaksi ja
toisena päivänä kohtauksen jälkeen vietiin ruhtinas Bogutsharovoon.
Lääkäri seurasi mukana.

Kun he saapuivat Bogutsharovoon, oli Dessaille jo matkustanut pikku
ruhtinaan kanssa Moskovaan.

Vanha ruhtinas virui yhä samanlaisena, ei parempana eikä pahempana,
halvauksen runtelemana kolme viikkoa Bogutsharovossa ruhtinas Andrein
rakennuttamassa uudessa talossa. Vanha ruhtinas oli tajuttomassa
tilassa; hän virui kuin runneltu ruumis. Lakkaamatta hän sopersi jotain
kulmakarvojaan ja huuliaan tempoen eikä voitu tietää, ymmärsikö hän,
mitä hänen ympärillään tapahtui vai ei. Ainoa, mikä tiedettiin varmaan,
oli se, että hän kärsi ja tunsi tarvetta puhua jotain. Vaan mitä se
oli, siitä ei kukaan saanut selvää. Oliko se jokin sairaan puolihöperön
oikku, koskiko se asioiden yleistä kulkua tai perheseikkoja, sitä ei
voitu käsittää.

Lääkäri sanoi, ettei hänen osottama levottomuutensa merkinnyt sen
erikoisempaa, vaan että siihen oli fyysilliset syynsä. Mutta ruhtinatar
Maria ajatteli (ja se, että hänen läsnäolonsa aina enensi sairaan
levottomuutta, vahvisti hänen luuloaan), että hän halusi sanoa jotain
hänelle. Hän kärsi nähtävästi sekä ruumiillisesti että henkisesti.
Paranemisen toivoa ei ollut. Mahdotonta oli lähteä häntä viemään
minnekään. Ja mitä, jos hän olisi kuollut tielle? "Eiköhän olisi
parasta, jos loppu joutuisi, kaiken loppu!" ajatteli ruhtinatar Maria
toisinaan. Hän piti yöt päivät ja melkein nukkumatta silmällä sairasta
ja, kauheata sanoa, usein piti hän häntä silmällä toivomatta löytävänsä
huojennuksen merkkejä, vaan _haluten_ näkevänsä lähestyvän lopun
merkkejä.

Niin outoa kuin ruhtinatar Mariasta olikin tuntea itsessään tuo tunne,
oli se kuitenkin hänessä. Vaan ruhtinatar Mariasta oli paljoa
kauheampaa se, että hänessä olivat isänsä sairastumisesta asti (tai
eiköhän aikasemminkin, eiköhän siitä pitäen, kun hän jotain odottaen
jäi hänen luokseen) heränneet kaikki nukkuneet ja unohtuneet
persoonalliset toiveet ja halut. Se, mikä ei ollut tullut hänen
päähänsä vuosikausiin -- ajatukset vapaasta elämästä tarvitsematta
pelätä isää, jopa ajatukset rakkaudesta ja perheonnesta -- kieppui nyt
hänen mielikuvituksessaan kuin saatanan kiusaukset. Niin hartaasti kuin
hän koettikin seistä vastaan nousi alituisesti kuitenkin hänen päähänsä
kysymyksiä siitä, miten hän _sen_ jälkeen järjestää elämänsä. Tämä oli
saatanan kiusausta ja ruhtinatar Maria tunsi sen. Hän tiesi, että ainoa
ase _sitä_ vastaan oli rukoukset ja hän koetti rukoilla. Hän polvistui
rukousasentoon, katsoi jumalankuviin, luki rukouksen sanoja, mutta ei
voinut rukoilla. Hän tunsi, että nyt hänet oli vallannut toinen maailma
-- jokapäiväisen elämän, työn ja vapaan toiminnan maailma, joka oli
suora vastakohta sille henkiselle maailmalle, johon hän ennen oli ollut
hautautunut ja jossa parhaimman lohdun oli rukous antanut. Hän ei
voinut rukoilla eikä voinut itkeä ja elämän huolet kietoivat hänet
pauloihinsa.

Bogutsharovossa viipyminen kävi vaaralliseksi. Joka puolelta kerrottiin
lähenevistä ranskalaisista ja eräässä kylässä 15 virstan päässä
Bogutsharovosta olivat ranskalaiset sotarosvot ryöstäneet erään
maatilan.

Lääkäri vaati, että sairas piti toimittaa etemmä. Läänin
aatelismarsalkka lähetti ruhtinatar Marian luo virkamiehen pyytämään
häntä matkustamaan mitä pikemmin. Bogutsharovoon saapunut ispravnikka
pyysi samoin ja sanoi, että ranskalaiset olivat 40 virstan päässä
Bogutsharovosta, että kylissä jo kiertelee ranskalaisten julistuksia ja
että jos ruhtinatar ei lähde isänsä kanssa ennen 15 päivää, ei hän
vastaa seurauksista.

Ruhtinatar päätti lähteä 15 p:nä. Matkavalmistukset ja kaikellaisten
määräysten antaminen, joita kaikki kyselivät häneltä, veivät häneltä
koko päivän. 14 ja 15 p:n välisen yön hän vietti tavallisuuden muukaan
riisuutumatta sen huoneen viereisessä huoneessa, jossa hänen isänsä
oli. Hän heräsi monta kertaa ja kuuli hänen ähkimistään, soperrustaan,
vuoteen natinaa ja lääkärin ja Tihonin askeleita, kun nämä kääntelivät
häntä. Useita kertoja hän nousi kuuntelemaan oven taa ja hänestä
tuntui, että sairas mutisi nyt entistä äänekkäämmin ja kääntelihe
useammin. Ruhtinatar Maria ei voinut nukkua, vaan tuli monta kertaa
oven taa kuuntelemaan haluten mennä sisään, vaan ei uskaltanut tehdä
sitä. Vaikka ruhtinas ei ollut puhunut, oli ruhtinatar Maria kuitenkin
nähnyt ja hän tiesi, miten ikävää vanhuksesta oli pieninkin pelon
ilmaus hänen tähtensä. Hän huomasi usein, miten tyytymättömästi vanha
ruhtinas käänsi päätään pois hänen katseestaan, joka toisinaan oli
tahtomatta ja pitkän aikaa suunnattuna häneen. Hän tiesi, että hänen
öinen käyntinsä vihottaisi sairasta.

Mutta milloinkaan ei hänestä ollut tuntunut niin ikävältä ja niin
pelottavalta kadottaa hänet kuin nyt. Hän muisteli elämäänsä hänen
kanssaan ja jokaisessa ruhtinaan teossa ja sanassa hän löysi rakkautta
häneen. Silloin tällöin ryöstäytyi hänen aatoksiinsa näiden muistojen
lomissa saatanan kiusauksia, ajatuksia siitä, miten käy ruhtinaan
kuoltua ja minkälaiseksi muodostuu hänen uusi, vapaa elämänsä. Mutta
hän karkotti inhoten nuo ajatukset luotaan. Aamupuoleen vanha ruhtinas
tuli levollisemmaksi ja ruhtinatar Maria nukahti.

Hän havahtui myöhään. Se vilpittömyys, joka on tavallista herätessä,
osotti hänelle selvästi sen, mikä isän sairaudessa eniten kiinnitti
häntä. Kun oli herännyt, kuunteli hän miten oven takana oli ja
kuultuaan sairaan ähkimisen, sanoi hän raskaasti huoaten itselleen,
että siellä oli entisellään.

-- Mitä tästä tulee? Mitä minä olen halunnut? Haluan hänen kuolemaansa,
-- huudahti hän inhosta itseensä.

Hän pukeutui, peräytyi, luki rukoukset ja meni ulkorapuille. Näiden
eteen oli tuotu ajopelit ilman hevosia ja niihin ladottiin tavaroita.

Aamu oli lämmin, harmaa. Ruhtinatar Maria jäi rapuille, häntä
kauhistutti hänen henkinen saastaisuutensa ja hän koetti järjestää
ajatuksiaan, ennenkuin menisi isänsä luo.

Lääkäri laskeutui rappuja ja tuli hänen luokseen. -- Nyt on hänen
parempi olla, -- sanoi lääkäri. -- Olen etsinyt teitä. Yhtä ja toista
voi käsittää hänen puheestaan. Pää on selvempi. Mennään. Hän kutsuu
teitä...

Ruhtinatar Marian sydän alkoi tästä tiedosta lyödä niin ankarasti, että
hän kalpeana nojautui ovea vasten, ettei olisi kaatunut. Nähdä hänet,
puhella hänen kanssaan, joutua hänen katseensa esineeksi nyt, kun
ruhtinatar Marian koko sielu oli täynnä noita kauheita, rikollisia
kiusauksia -- oli tuskallisen iloista ja hirveää.

-- Mennään, -- sanoi lääkäri.

Ruhtinatar Maria meni isänsä huoneeseen ja astui vuoteen ääreen. Vanha
ruhtinas lepäsi korkeassa selkänojossa pienet, luisevat ja
punasinervien, kyhmyisten suonien peittämät kädet peitteen päällä,
vasen silmä suoraan eteen katsoen, oikea kieroon painuneena, huulet ja
kulmakarvat liikkumattomina. Hän oli kuihtunut tavattoman laihaksi,
pieneksi ja säälittäväksi. Hänen kasvonsa näyttivät kutistuneilta tai
luhistuneilta ja niille oli laskeutunut ryppyjen tiheä verkko.
Ruhtinatar Maria astui luo ja suuteli hänen kättään. Ruhtinaan toinen
käsi rutisti tyttären kättä niin kovasti, että huomasi hänen kauan
odottaneen tytärtään. Hän nyki kättä ja hänen kulmakarvansa ja huulensa
liikahtelivat vihaisesti.

Ruhtinatar Maria katsoi häneen pelokkaasti ja koetti arvata, mitä hän
häneltä tahtoi. Kun ruhtinatar Maria muutti asentoaan niin, että
ruhtinaan vasen silmä osui hänen kasvoihinsa, tyyntyi ruhtinas
tuokioksi eikä laskenut hänestä tätä silmäänsä. Sitte alkoivat hänen
huulensa ja kielensä liikkua, kuului ääniä ja hän alkoi puhua arasti ja
rukoilevasti tyttäreensä katsoen nähtävästi peloissaan, ettei tämä
ymmärrä.

Ruhtinatar Maria jännitti kaiken huomionsa ja katsoi häneen. Se
koomillinen vaikeus, jolla ruhtinas liikutti kieltään, sai ruhtinatar
Marian painamaan katseensa alas ja vaivoin voi hän tukahduttaa
kurkkuunsa nousseet kyyneleet. Vanha ruhtinas sanoi jotain useaan
kertaan toistaen sanojaan. Ruhtinatar Maria ei voinut niitä ymmärtää,
mutta hän koetti päästä arvaamalla perille siitä, mitä ruhtinas puhui
ja toisti kysyvästi jokaisen sanan.

-- Gy-gy ... gä ... gä ... -- toisti hän useaan kertaan.

Oli mahdoton ymmärtää näitä ääniä. Tohtori luuli jo arvaavansa ja
toistaen hänen sanansa kysyi: _pelkääkö ruhtinatar_? Sairas puisteli
kieltävästi päätään ja hoppusi samaa...

-- _Sydäntä, sydäntä särkee_, -- arvasi ja sanoi ruhtinatar Maria.

Vanha ruhtinas äännähti myöntävästi, tarttui tyttären käteen ja rupesi
sitä painamaan eri kohtiin rintaansa vasten aivan kuin etsien kädelle
oikeaa paikkaa.

-- Ajatuksia! Sinusta ... sinusta ... -- sanoi hän sitte paljoa
paremmin ja käsitettävämmin kuin ennen, sillä nyt hän oli vakuutettu
siitä, että häntä ymmärrettiin.

Ruhtinatar Maria painoi päänsä hänen kättään vasten koettaen salata
kyyneleitään.

Sairas siveli hänen tukkaansa.

-- Kutsuin sinua koko yön ... -- sai hän sanotuksi.

-- Jos olisin tiennyt ... -- sanoi ruhtinatar Maria kyyneltensä läpi.
-- Pelkäsin tulla.

Sairas puristi hänen kättään.

-- Etkö nukkunut?

-- En, en nukkunut, -- sanoi ruhtinatar Maria päätään kieltävästi
heilauttaen.

-- Rakkaani ... tai armaani ... -- ruhtinatar Maria ei voinut selvästi
erottaa; mutta katseesta päättäen sanoi ruhtinas jonkun hellän,
hyväilevän sanan, jommoisia hän ei ollut milloinkaan puhunut. Sitte hän
sanoi:

-- Mikset tullut?

"Ja minä, minä toivoin hänen kuolemaansa!" ajatteli ruhtinatar Maria.

Sairas oli vaiti.

-- Kiitos sulle ... tyttäreni, ystäväni ... kaikesta, kaikesta ... anna
anteeksi ... kiitos ... anna anteeksi ... kiitos! -- Ja kyyneleitä
kieri hänen silmistään. -- Kutsukaa Andrjushaa, -- sanoi hän äkkiä ja
jotain lapsellisen arastelevaa ja epäluuloista kuvastui hänen
kasvoillaan tätä sanoessaan.

Hän näytti ymmärtävän itsekin, ettei hänen kysymyksessään ollut järkeä.
Siihen käsitykseen tuli ainakin ruhtinatar Maria.

Sairas katsahti häneen ihmettelevän arasti.

-- Missä hän on?

-- Hän on armeijassa, _mon père_,[82] Smolenskissa.

Vanha ruhtinas sulki silmänsä ja oli kauan ääneti. Sitte hän aivan kuin
vastaukseksi epäilyynsä ja vakuudeksi siitä, että hän nyt käsitti ja
muisti kaikki, nyökäytti päätään ja avasi silmänsä.

-- Niin, -- sanoi hän selvästi ja hiljaa. -- Mennyttä on Venäjä! Tuhon
oma!

Ja hän itki taas ja kyyneleitä vuoti hänen silmistään. Ruhtinatar Maria
ei myöskään voinut hillitä itseään, vaan purskahti itkuun katsoessaan
isänsä kasvoihin.

Ruhtinas sulki taas silmänsä. Hänen nyyhkytyksensä päättyi. Hän teki
merkin kädellään silmiään kohti. Tihon ymmärsi merkin ja kuivasi hänen
silmänsä.

Sitte hän avasi silmänsä ja sanoi jotain, jota pitkään aikaan ei kukaan
voinut käsittää, vaan Tihon lopulta ymmärsi ja selitti. Ruhtinatar
Maria etsi näiden sanojen ajatusta siitä mielentilasta, jossa ruhtinas
oli puhunut vähää ennen. Hän luuli ruhtinaan puhuneen Venäjästä tai
ruhtinas Andreista tai hänestä itsestään tai pojanpojasta tai
kuolemastaan. Tämän tähden hän ei voinut saada kiinni sanojen ajatusta.

-- Pukeudu valkeaan pukuusi, minä pidän siitä, -- oli vanha ruhtinas
sanonut.

Kuultuaan nämä sanat alkoi ruhtinatar Maria itkeä katkerasti, vaan
lääkäri tuli ja otti häntä kainalosta ja vei huoneesta terrassille
pyytäen häntä rauhottumaan ja ryhtymään matkavalmistuksiin. Sen jälkeen
kun ruhtinatar Maria oli lähtenyt ruhtinaan luota, alkoi tämä taas
puhua pojastaan, sodasta, hallitsijasta, liikutteli vihaisesti
kulmakarvojaan, alkoi öristä yhä sekavammin ja häntä kohtasi toinen ja
viimeinen halvaus.

Ruhtinatar Maria jäi terrassille. Sää oli ihana. Aurinko paistoi
kuumasti. Hän ei jaksanut käsittää, ei kyennyt ajattelemaan eikä
tuntemaan mitään muuta kuin palavaa rakkautta isäänsä, semmoista
rakkautta, jommoista, kuten hänestä tuntui, hän ei ollut vielä kokenut
tähän hetkeen saakka. Hän kiiruhti puutarhaan ja juoksi itkien alas
lammikolle ruhtinas Andrein teettämiä uusia lehmus-käytäviä myöten.

-- Niin, minä ... minä ... minä toivoin hänen kuolemaansa! Toivoin,
että loppuisi pian... Minä tahdoin päästä rauhaan... Vaan miten käy
minun? Mitä on minun rauhastani, kun häntä ei ole! -- mutisi ääneen
ruhtinatar Maria nopein askelin käyden ja rutistaen käsillään
rintaansa, josta hyrskymällä hyrskyi itkun vuo.

Kierrettyään puutarhan ympäri ja jouduttuaan takasin talolle huomasi
hän, että häntä vastaan tuli m:lle Bourienne (joka oli jäänyt
Bogutsharovoon eikä tahtonut jatkaa matkaa) ja eräs tuntematon mies.
Tämä oli piiripäällikkö, joka oli saapunut kädestäpitäen huomauttamaan
ruhtinatar Marialle pikaisen lähdön välttämättömyyttä. Ruhtinatar Maria
kuuli, mitä hän puhui, vaan ei ymmärtänyt mitään. Hän vei
piiripäällikön sisään, kehotti käymään aamiaiselle ja istuutui itsekin
pöytään hänen kanssaan. Sitte, pyydettyään anteeksi piiripäälliköltä,
hän meni isänsä ovelle. Lääkäri tuli levottomin kasvoin häntä vastaan
ja sanoi, ettei saanut mennä sisään.

-- Poistukaa, ruhtinatar, poistukaa!

Ruhtinatar Maria meni taas puutarhaan ja istuutui mäen alle lammen
rannalle semmoiseen paikkaan, ettei kukaan voinut nähdä häntä. Hän ei
tiennyt, kauanko hän oli nurmella istunut. Polulta kuului naisen
juoksevia askeleita ja se sai hänet heräämään. Hän nousi ylös ja
huomasi, että Dunjasha, hänen sisäkkönsä, joka nähtävästi oli juossut
häntä etsimässä, pysähtyi äkkiä aivankuin pelästyen neitinsä kasvoja.

-- Olkaa hyvä, ruhtinatar ... ruhtinas ... -- sanoi Dunja äänellä, joka
katkesi.

-- Heti paikalla, tulen, tulen, -- virkkoi ruhtinatar hätäisesti ja
antamatta Dunjashan sanoa loppuun sanottavaansa ja koettaen olla
katsomatta Dunjashaan hän juoksi talolle.

-- Ruhtinatar, Jumalan tahto tapahtuu, teidän täytyy olla valmis
kaikkeen, -- sanoi piiripäällikkö, joka tuli ovella häntä vastaan.

-- Antakaa minun olla, se ei ole totta, -- kirkasi ruhtinatar hänelle
vihaisesti.

Lääkäri tahtoi pysähdyttää hänet. Hän sysäsi hänet tieltään ja juoksi
ovelle. "Mitä varten nuo ihmiset ovat pelästyneitä eivätkä anna minun
mennä? Minä en tarvitse ketään! Ja mitä tekemistä heillä on?" Hän
aukasi oven ja kirkas päivänvalo tuossa ennen hämärässä huoneessa sai
hänet kauhistumaan. Huoneessa oli naisia ja lapsenhoitaja. Kaikki nämä
astuivat syrjään vuoteen äärestä, kun ruhtinatar Maria astui
huoneeseen. Ruhtinas lepäsi vuoteella entisellään. Mutta hänen
levollisten kasvojensa ankara muoto sai ruhtinatar Marian pysähtymään
kynnykselle.

"Ei, hän ei ole kuollut, se on mahdotonta!" sanoi ruhtinatar Maria
itselleen ja astui isänsä luo ja karkottaen kauhun, joka hänet oli
vallannut, hän painoi huulensa ruhtinaan poskeen. Vaan samassa hän
astui taapäin. Hellyyden tunne, jota hän oli tuntenut itsessään häntä
kohtaan, katosi silmänräpäyksessä ja muuttui kammottavaksi peloksi
siitä, mitä hänen edessään oli. "Häntä ei enää ole! Häntä ei ole, vaan
tuossa, samassa paikassa jossa hän oli ollut, oli nyt jotain vierasta,
vihaista, jokin hirveä, pöyristyttävä ja inhottava salaisuus!"
Ruhtinatar Maria peitti silmänsä käsillään ja kaatui lääkärin syliin.

       *       *       *       *       *

Tihonin ja lääkärin läsnäollessa pesivät naiset ruhtinaan maalliset
jäännökset, käärivät pään liinalla, ettei suu olisi jähmettynyt auki ja
toisella liinalla haaristuneet jalat. Sitte he pukivat univormuun ja
kunniamerkkeihin kääpistyneen pienen ruumiin ja nostivat sen pöydälle.
Yöksi asetettiin arkun ympärille palamaan kyntteliä, arkulle pantiin
peite, permannolle ripoteltiin katajoita, hengettömän, kuivettuneen
pään alle pantiin painettu rukous ja nurkassa istui pappi psalmia
lukien.

Kuten hevoset teutaroivat, tungeksivat ja korskuvat hevosen raadon
ympärillä, samoin tungeksi vierashuoneessa ruumisarkun ympärillä sekä
vierasta että omaa väkeä -- piiripäällikkö, vouti ja akkoja. Ja kaikki
ristivät silmiään äimistynein kasvoin ja pelästyneinä, kumartelivat ja
suutelivat vanhan ruhtinaan kylmää, jäykistynyttä kättä.



IX.


Bogutsharovo oli ollut aina siihen saakka, kun ruhtinas Andrei oli
asettunut siihen asumaan, syrjätila ja Bogutsharovon musikat olivat
aivan toista luontoa kuin Lisijagorin. He erosivat näistä sekä
puhetavassa että vaateparressa ja tavoissa. Heitä kutsuttiin
arolaisiksi. Vanha ruhtinas oli heitä kehunut kestäviksi työmiehiksi
kun he olivat käyneet Lisijagorissa auttamassa viljankorjuuta tai
kaivamassa lampia ja ojia, vaan ei pitänyt heistä heidän viileytensä
tähden.

Vaikka ruhtinas Andrei oli viime kerran Bogutsharovossa käydessään
toimittanut paljo uutta -- sairashuoneen, koulun ja vähentänyt veroja,
ei se ollut taltuttanut heidän tapojaan, vaan päinvastoin paaduttanut
niitä piirteitä heidän luonteestaan, joita vanha ruhtinas oli sanonut
viileydeksi. Heidän keskuudessaan liikkui aina hämäräperäisiä puheita,
milloin heidän siirtämisestään kasakoiksi, milloin uudesta
uskosta, johon heidät käännetään, milloin jonkunlaisista tsaarin
lupauskirjeistä, milloin valasta Pavel Petrovitshille v. 1797 (josta
kerrottiin, että jo silloin oli annettu vapaus, mutta herrat olivat sen
riistäneet pois), milloin Pietari Feodorovitshin tulemisesta tsaariksi
7 vuoden perästä, jonka hallitessa kaikki tulee olemaan vapaata ja niin
yksinkertaista, ettei ole mitään hätää. Huhut Bonaparten sodasta ja
hänen hyökkäyksestään maahan muodostuivat heidän ajatuksissaan
samallaiseksi hämäräksi kuvitukseksi antikristuksesta, maailmanlopusta
ja täydellisen vapauden tulosta.

Bogutsharovon ympäristöllä oli suuria kyläkuntia, jotka olivat joko
valtion omia tai maksoivat veroa suurtilallisille. Itsenäisiä tiluksia
oli näillä seuduin hyvin vähän. Niin ikään oli hyvin vähän kartanojen
varsinaista palvelusväkeä ja lukutaitoisia. Tämän seudun talonpoikien
elämässä oli huomattavissa paljon selvemmin ja voimakkaammin kuin
muissa niitä venäläisen rahvaan elämän salaisia virtauksia, joiden
syitä ja tarkotuksia eivät aikalaiset voi selittää. Yksi näitä ilmiöitä
oli 20 vuotta sitte tämän seudun talonpoikien keskuudessa syntynyt
muuttohalu joillekin lämpimille virroille. Sadat talonpojat, niiden
joukossa bogutsharovolaisiakin, alkoivat äkkiä myydä karjaansa ja
muuttaa perheineen jonnekin kaakkoon päin. Lintujen lailla, jotka
lentävät kaukaisten merien taa, riensivät nämäkin ihmiset vaimoineen ja
lapsineen kaakkoa kohti, missä ei kukaan heistä ollut käynyt. Muutamat
joukot läksivät suurina joukkokuntina matkalle, jotkut yksitellen
lunastivat itsensä vapaiksi, useat karkasivat ja kaikki, ken jalkasin,
ken ajaen riensivät sinne lämpimille virroille. Mutta monet joutuivat
kiinni, heitä rangaistiin ja lähetettiin Siperiaan. Monet kuolivat
tielle nälästä ja vilusta, monet palasivat takasin itsestään ja koko
liike alkoi asettua itsestään ja ilman nähtävää syytä, kuten se oli
alkanutkin. Mutta salaiset virtaukset liikkuivat edelleenkin kansassa
ja ne kasvoivat uudeksi voimaksi, joka oli leimahtava näkyviin yhtä
outona, äkkinäisenä, mutta samalla luonnollisena ja väkevänä ja
kursailemattomana ilmiönä kuin edelliselläkin kerralla. Nyt, v. 1812,
ei lähellä kansan sydäntä oleva ihminen voinut olla huomaamatta, että
nuo salaiset virtaukset ryöppysivät voimakkaina ja olivat
puhkeamaisillaan ilmiliikkeeksi.

Alpatitsh, joka oli tullut Bogutsharovoon vähää ennen vanhan ruhtinaan
kuolemaa, huomasi, että kansassa kuohui ja että täällä aroalueella,
päinvastoin kuin mitä oli tapahtunut Lisijagorissa 60 virstan
suuruisella alalla, josta kaikki talonpojat olivat paenneet (jättäen
kylänsä kasakkojen hävitettäviksi), bogutsharovolaiset talonpojat,
kuten kerrottiin, olivat tekemisissä ranskalaisten kanssa, saivat
näiltä jonkunlaisia papereita, joita he levittivät keskuudessaan ja
jäivät paikoilleen. Hän sai kuulla luotettavilta kartanonpalvelijoilta,
että kruunun kuormaa äskettäin kulettanut Karp-niminen musikka, jolla
oli suuri vaikutusvalta kyläläisiin, oli tuonut tullessaan sen tiedon,
että kasakat hävittivät kyliä, joista ihmiset pakenivat, vaan että
ranskalaiset eivät näitä koskeneet. Alpatitsh tiesi myöskin, että eräs
toinen musikka oli eilen tuonut Vislouhovosta, missä majaili
ranskalaisia, eräältä ranskalaiselta kenraalilta julistuksen, jossa
asukkaille ilmotettiin, ettei heille tultaisi tekemään mitään vahinkoa
ja että he maksaisivat kaikesta, minkä ottaisivat, jos vain pysyvät
paikoillaan. Todistuksena tästä oli musikalla Vislouhovosta saamansa
100 ruplan paperi (hän ei tiennyt, että ne olivat vääriä rahoja), joka
hänelle oli maksettu heinistä etukäteen.

Kaikista tärkein asia, jonka Alpatitsh oli saanut tietoonsa, oli se,
että samana päivänä, jolloin hän oli käskenyt voudin kokoamaan
kyyditsijöitä ruhtinattaren tavaroiden kulettamista varten
Bogutsharovosta, oli aamulla pidetty kylässä kokous, jossa oli päätetty
olla lähtemättä kyytiin ja jäädä odottavalle kannalle. Vaan toiselta
puolen ei aika sietänyt odottamista. Piiripäällikkö oli ruhtinaan
kuolinpäivänä, 15 p:nä elokuuta, vaatinut ruhtinatar Mariaa
matkustamaan samana päivänä, koska vaara kävi yhä uhkaavammaksi. Hän
oli vielä sanonut, ettei hän 16 p:n jälkeen voi vastata mistään.
Ruhtinaan kuolinpäivänä matkusti piiripäällikkö pois, mutta lupasi
tulla seuraavana päivänä hautajaisiin. Mutta hän ei voinutkaan saapua
seuraavana päivänä, koska ranskalaiset olivat hänen saamiensa tietojen
mukaan lähteneet liikkeelle ja hän ehti hädintuskin saattaa perheensä
ja arvokkaimman omaisuutensa maatilaltaan jaloista pois.

Kaksikymmentä vuotta oli Bogutsharovoa hallinnut kylänvanhin Dron, jota
vanha ruhtinas oli kutsunut Dronushkaksi.

Dron oli yksi niitä sekä ruumiillisesti että henkisesti vankkoja
musikkoja, joille sopivan ajan tullen kasvaa tuuhea parta, jotka
siitään muuttumatta elävät 60-70 vuoden ikäisiksi ilman ainoatakaan
harmaata haventa tai lähteneen hampaan koloa ja jotka ovat 60 vuoden
ikäisinä yhtä suoria ja voimakkaita kuin 30 vuoden ikäisinä.

Kohta lämpimille virroille siirtymisen jälkeen, johon Dron oli ottanut
osaa, kuten muutkin, oli hänestä tehty Bogutsharovon kylänvanhin --
pormestari -- ja siitä pitäen oli hän hoitanut tätä virkaa
nuhteettomasti 23 vuotta. Musikat pelkäsivät häntä enemmän kuin herraa.
Herrasväki, vanha ja nuori ruhtinas ja tilanhoitaja kunnioittivat häntä
ja kutsuivat häntä pilalla ministeriksi. Koko palveluskautensa aikana
ei Dron ollut kertaakaan juovuksissa eikä sairaana. Ei koskaan, ei
unettomien öiden eikä minkäänlaisten vaivojen jälkeen hän osottanut
pienintäkään väsymyksen merkkiä, ja vaikka hän ei osannut lukea eikä
kirjottaa, ei hän unohtanut ainoatakaan rahalaskua eikä myymäänsä
jauhopuutaa suunnattoman suurista makasiineista eikä ainoatakaan
viljakuhilasta Bogutsharovon peltojen jokaisella desjatinalla.

Tämän Dronin kutsui nyt hävitetystä Lisijagorista saapunut Alpatitsh
luokseen ruhtinaan hautajaispäivänä ja käski hänen hankkia 12 hevosta
ruhtinattaren vaunuja varten ja 18 kuormankulettajaa tavaroille, joita
piti lähteä viemään Bogutsharovosta. Vaikka musikat olivatkin veroa
maksavaa väkeä, ei tämän käskyn toimeenpanon olisi pitänyt Alpatitshin
mielestä käydä vaikeaksi, koska Bogutsharovossa oli 230 perhekuntaa ja
musikat olivat varakkaita. Mutta kuultuaan, mistä oli kysymys, loi Dron
katseensa maahan. Alpatitsh mainitsi hänelle muutamia tuttujen
musikkojen nimiä ja käski näiltä ottamaan hevosia.

Dron vastasi, että näiden musikkojen hevoset olivat ajossa. Alpatitsh
mainitsi muita musikoita. Vaan ei näilläkään ollut Dronin puheesta
päättäen hevosia, joista toiset olivat kyyditsemässä kruunun tavaroita,
toiset taas vähäväkisiä, kolmansien hevoset olivat kuolleet rehun
puutteesta. Dronin mielestä oli mahdoton saada sekä vaunuhevosia että
kuormahevosiakaan.

Alpatitsh oli tarkkaavasti katsonut Droniin ja rypistellyt naamaansa.
Kuten Dron oli mallikelpoinen kunnan vanhin -- musikka, samoin oli
Alpatitshkin niinä 20 vuotena, jolloin hän oli hoitanut ruhtinaan
tiloja, tullut mallikelpoiseksi tilanhoitajaksi. Hänen vaistonsa oli
kehittynyt tavattoman teräväksi käsittämään sen rahvaan tarpeita ja
pyyteitä, jonka kanssa hän oli tekemisissä ja siksi hän oli erinomainen
tilanhoitaja. Katsahdettuaan Droniin, hän oivalsi heti, etteivät Dronin
vastaukset ollenkaan ilmaisseet hänen ajatuksiaan, vaan ilmaisivat sen
Bogutsharovon kyläkuntalaisten yleisen mielialan, joka oli vallannut
kunnanvanhimmankin. Mutta tämän ohella hän tiesi, että varakoituneen ja
kunnan vihaaman Dronin oli horjuttava kahden leirin välillä --
herrasleirin ja talonpoikien. Tämän horjumisen havaitsi hän Dronin
katseessa ja sen vuoksi astui Alpatitsh äreän näköisenä aivan Dronin
eteen.

-- Kuulehan, Dronushka, -- sanoi hän. -- Älä sinä turhia latele
minulle. Hänen ruhtinaallinen ylhäisyytensä Andrei Nikolajevitsh itse
antoivat minulle määräyksen, että joka mies on laitettava pois eikä
kukaan saa jäädä vihollisen kanssa ja siihen on olemassa tsaarin käsky.
Vaan jos ken jää, se on tsaarin kavaltaja. Ymmärrätkö?

-- Ymmärrän, -- vastasi Dron yhä maahan katsoen.

Alpatitsh ei tyytynyt tähän vastaukseen.

-- Hoi, Dron, ei hyvä peri! -- sanoi Alpatitsh päätään punoen.

-- Teillä on valta ja voima, -- virkkoi Dron surullisesti.

-- Älä kantturoi, Dron, -- toisti Alpatitsh vetäen poveltaan käden,
jolla hän teki juhlallisen liikkeen permantoon Dronin jalkojen eteen.
-- Ei siinä kyllä, että näen sinun lävitsesi, vaan minä näen sinun
allesikin kolmen arssinan syvyydeltä kaikki lävitse, -- sanoi hän
katsahtaen permantoon Dronin jalkoihin.

Dron joutui hämilleen, vilkasi hätäisesti Alpatitshiin ja loi taas
silmänsä alas.

-- Älä huoli enää loruilla, vaan sano kyläläisille, että alkaisivat
hankkiutua lähtemään Moskovaan ja toisivat huomenaamuksi hevoset
ruhtinaan tavaroille. Äläkä mene kokoukseen. Kuuletko?

Dron lankesi yhtäkkiä maahan.

-- Jakof Alpatitsh, erota minut! Ota avaimet itsellesi, vaan erota
minut Kristuksen tähden!

-- Loruja! -- sanoi Alpatitsh ankarasti. -- Minä näen kolme arssinaa
sinun allesi, -- toisti hän tietäessään, että hänen mestarillinen
mehiläishoitonsa, kauran oikean kylvöajan oivaltaminen ja se, että hän
oli 20 vuotta osannut kelvata vanhalle ruhtinaalle, olivat jo
aikapäiviä hankkineet hänelle velhon maineen ja että kolmen arssinan
päähän ihmisen alle voivat ainoastaan velhot nähdä.

Dron nousi ylös ja aikoi jotain sanoa, mutta Alpatitsh keskeytti.

-- Senkö lempo on ajautunut teidän päähänne? Häh? Mitä te ajattelette?
Häh?

-- Minkä minä kansalle mahdan? -- sanoi Dron. -- Kovasti ovat ärtyneet.
Ja johan minä olen niille sanonut...

-- Sitähän minäkin, -- sanoi Alpatitsh. -- Juovatko? -- kysyi hän
lyhyesti.

-- Yhtä päätä ärtyvät, Jakof Alpatitsh, toisen tynnyrin ovat tuoneet...

-- Kuule siis. Minä lähden tästä ispravnikan luo, vaan mene sinä ja
ilmota kansalle, että lakkaisivat ja että toimittaisivat hevoset.

-- Ymmärrän, -- vastasi Dron.

Muuta ei Jakof Alpatitsh vaatinut. Hän oli hallinnut kansaa siksi
kauan, että tiesi, että parhain keino saada kansa tottelemaan oli
siinä, ettei näyttäisi pienintäkään epäilyksen merkkiä siitä, ettei
häntä tahdottaisi totella. Saatuaan Dronin nöyrästi vastaamaan:
"ymmärrän" tyydytti tämä Jakof Alpatitshia, joskaan hän ei ainoastaan
epäillyt, vaan olipa melkein vakuutettukin siitä, ettei hevosia
sotaväen avutta tuotaisi.

Niin kävikin, hevosia ei oltu tuotu illaksi. Kylässä oli pidetty
kapakan luona kokous ja siinä päätetty ajaa hevoset metsään. Mitään
virkkamatta tästä ruhtinattarelle käski Alpatitsh riisumaan ne hevoset,
jotka olivat tuoneet Lisijagorista hänen tavaroitaan ja valjastamaan ne
ruhtinattaren vaunujen eteen. Itse hän läksi päällysmiesten puheille.



X.


Ruhtinatar sulkeutui isänsä hautajaisten jälkeen huoneeseensa eikä
laskenut ketään luokseen. Oven taa hiipi eräs tyttö sanomaan, että
Alpatitsh oli tullut kysymään lähtöä koskevia neuvoja. (Tämä tapahtui
ennen Alpatitshin ja Dronin välistä keskustelua). Ruhtinatar Maria
kohahti hieman sohvalta, jolla hän lepäsi ja sanoi suletun oven takaa,
ettei hän lähde minnekään eikä milloinkaan ja pyysi, että hänen
annettaisiin olla rauhassa. Sen huoneen ikkunat, jossa ruhtinatar Maria
oli, antoivat länteen. Hän lepäsi sohvalla kasvot seinään päin näplien
sormillaan nahkatyynyn nappia ja näki ainoastaan tuon tyynyn. Hänen
sekavat mietteensä olivat kohdistuneet yhteen asiaan: hän ajatteli
sitä, ettei kuolema saalistaan takasin anna, ajatteli sitä henkistä
saastaisuuttaan, jota hänessä ennen ei ollut, vaan joka oli ilmennyt
isän sairauden aikana. Häntä halutti rukoilla, mutta ei uskaltanut, ei
uskaltanut siinä mielentilassa, jossa hän nyt oli, kääntyä Jumalan
puoleen. Hän virui kauan samassa asennossa.

Aurinko oli pyörähtänyt talon toiselle puolelle ja sen säteet
lankesivat nyt avoimista ikkunoista viistoon huoneeseen valaisten osan
sitä nahkatyynyä, johon ruhtinatar Maria katsoi. Ajatusten kulku
pysähtyi äkkiä. Hän kohosihe itsetiedottomasti hieman sohvasta,
korjaili tukkaansa, nousi sitte ylös, meni ikkunan ääreen ja
tahtomattaan hengitti keuhkoihinsa kirkkaan, joskin tuulisen illan
vilvasta ilmaa.

"Niin, nyt sopii sinun ihailla iltaa! Häntä ei enää ole eikä kukaan
sinua häiritse", sanoi hän itselleen, laskeutui tuolille ja retkahti
pää ikkunanlautaa vasten.

Joku mainitsi hiljaa ja hellästi hänen nimensä puutarhan puolelta ja
suuteli hänen päätään. Hän nosti silmänsä. Se oli m:lle Bourienne,
jolla oli musta puku surunauhoineen. Hän oli hiljaa lähennyt ruhtinatar
Mariaa, suuteli sitte tämän päätä ja rupesi itkemään. Ruhtinatar Maria
katsahti häneen. Kaikki entiset kolahdukset hänen kanssaan muistuivat
ruhtinatar Marian mieleen, muistui sekin, miten _hän_ oli viime aikoina
muuttunut m:lle Bouriennelle, ei sietänyt nähdä tätä ja mitenkä väärin
hän oli siis sydämessään soimannut m:lle Bouriennea. "Ja minunko,
minunko tosiaan, joka toivoin hänen kuolemaansa, on tuomittava
ihmisiä!" ajatteli hän.

Ruhtinatar Marian mieleen kuvastui elävästi m:lle Bouriennen asema, kun
tämä oli viime aikoina elänyt erillään hänen seurastaan, mutta samalla
ollut riippuvainen hänestä. Ja hänen kävi häntä sääli. Ruhtinatar Maria
katsahti häneen lempeän kysyvästi ja ojensi kätensä. M:lle Bourienne
rupesi samassa itkemään, suutelemaan ruhtinattaren kättä ja puhumaan
tätä kohdanneesta surusta, johon hänkin otti osaa. Hän puhui siitä,
että ainoana lohtuna hänen surussaan oli se, että ruhtinatar salli
jakaa sen hänen kanssaan. Hän puhui, että kaikkien entisten
väärinkäsitysten täytyi nyt hävitä suuren surun vaikutuksesta, että hän
tuntee itsensä puhtaaksi kaikkien edessä ja että _hän_ näkee sieltä
hänen rakkautensa ja kiitollisuutensa. Ruhtinatar kuunteli häntä
käsittämättä hänen sanojaan, vaan silloin tällöin katsahtaen häneen ja
kuunnellen hänen äänensä kaikua.

-- Teidän asemanne on kahdenkertaisesi kauhea, rakas ruhtinatar --
sanoi m:lle Bourienne hetken vaijettuaan. -- Minä ymmärrän, ettette ole
voineet ettekä voi ajatella itseänne, mutta minun rakkauteni pakottaa
minut sen tekemään... Kävikö Alpatitsh teidän luonanne? Puhuiko hän
teille lähdöstä? -- kysyi hän.

Ruhtinatar ei vastannut. Hän ei käsittänyt, kenen oli lähdettävä ja
mihin.

-- Tiedättekö, _chère Marie_, -- sanoi m:lle Bourienne, -- tiedättekö,
että olemme vaarassa, että ranskalaisia on ympärillämme. Matkustaminen
on nyt vaarallista. Jos lähdemme matkalle, joudumme melkein varmasti
vangiksi ja Herra ties...

Ruhtinatar Maria katsoi ystävättäreensä eikä käsittänyt tämän puhetta.

-- Ah, jospa ken tietäisi, miten minusta nyt on kaikki samantekevää, --
sanoi hän. -- En millään muotoa tahtoisi lähteä _hänen_ luotaan...
Alpatitsh kertoi mulle jotain matkasta... Puhelkaa hänen kanssaan, minä
en kykene en kerrassaan mihinkään...

-- Minä olen puhellut hänen kanssaan. Hän toivoo, että huomenna
joudumme lähtemään, mutta minä luulen, että nyt olisi parasta pysyä
täällä, -- sanoi m:lle Bourienne. -- Sillä olisihan teidänkin
mielestänne, _chère Marie_, kauheaa joutua matkalla sotamiesten tai
kapinoivien talonpoikien käsiin.

M:lle Bourienne otti käsipussistaan ranskalaisen kenraalin Rameaun
julistuksen (paperi ei ollut tavallista venäläistä paperia), jossa
sanottiin, etteivät asukkaat pakenisi kodeistaan ja että ranskalaiset
viranomaiset tulevat osottamaan heille kaikkea suojelusta. Hän antoi
paperin ruhtinattarelle.

-- Minun mielestäni olisi parasta kääntyä tuohon kenraaliin, -- sanoi
m:lle Bourienne, -- ja minä olen varma siitä, että teitä kohdellaan
kaikella kunnioituksella.

Ruhtinatar Maria luki paperin ja kyyneleetön itku värisytti hänen
kasvojaan.

-- Kenen kautta olette saaneet tämän? -- kysyi hän.

-- Luultavasti on saatu tietää nimestäni, että olen ranskalainen, --
vastasi m:lle Bourienne punastuen.

Ruhtinatar Maria nousi paperi kädessä ikkunan äärestä, läksi kalpein
kasvoin huoneesta ja meni ruhtinas Andrein entiseen kabinettiin.

-- Dunjasha, kutsukaa luokseni Alpatitsh, Dronushka tai kuka tahansa!
-- sanoi ruhtinatar. -- Ja sanokaa Amalia Karlovnalle, ettei hän tulisi
minun luokseni, -- lisäsi hän kuultuaan m:lle Bouriennen äänen. --
Joutuin matkaan! Mitä pikemmin matkaan! -- puheli ruhtinatar
kauhuissaan ajatuksesta, että hän voisi joutua ranskalaisten käsiin.

"Jos ruhtinas Andrei tietäisi, että hän on ranskalaisten vallassa! Että
hän, ruhtinas Nikolai Andrejevitsh Bolkonskin tytär, pyytäisi herra
kenraali Rameaun osottamaan hänelle suojelustaan ja käyttäisi hyväkseen
ranskalaisen kenraalin hyväntahtoisuutta!" Tämä ajatus sai hänet
kauhistumaan, pani hänet vapisemaan, punastumaan ja tuntemaan niin
syvää vihaa ja ylpeyttä, ettei hän ollut koskaan moista kokenut. Kaikki
se, mikä hänen asemassaan oli raskasta ja varsinkin loukkaavaa, välähti
elävästi häneen mieleensä. "Ne, ranskalaiset asettuvat tähän taloon;
herra kenraali Rameau ottaa ruhtinas Andrein kabinetin; rupeavat
huvikseen selailemaan ja lukemaan hänen kirjeitään ja paperiaan. M:lle
Bourienne _lui fera les honneurs de_ Bogutsharovo. Minulle annetaan
armosta pieni huone. Sotamiehet repivät isän tuoreen haudan
riistääkseen hänen kunniamerkkinsä. He kertovat minulle voitoistaan
venäläisistä, osottavat teeskenneltyä osanottoa suruuni"... ajatteli
ruhtinatar Maria, ei kuitenkaan omilla ajatuksillaan, vaan tuntien
itsensä velvolliseksi ajattelemaan itsensä puolesta isänsä ja veljensä
ajatuksilla. Hänestä itsestään oli samantekevää, jäipä hän minne
tahansa ja kävipä hänen miten kävikään, mutta samalla tunsi hän
olevansa isävainajansa ja ruhtinas Andrein edustaja. Sen vuoksi hän
tahtomattaan ajatteli heidän ajatuksillaan ja tunsi heidän tunteillaan.
Mitä he sanoisivat ja tekisivät nyt, sen tunsi hän nyt välttämättömäksi
tehdä. Ruhtinas Andrein kabinettiin mentyään hän koetti asettua
veljensä ajatuskannalle ja miettiä asemaansa.

Elämän vaatimukset, joiden hän oli luullut hautautuneen isänsä kanssa,
nousivat yhtäkkiä ja aavistamattoman voimakkaina ruhtinatar Marian
eteen ja ne valtasivat hänet kokonaan.

Mielenliikutuksesta punaisena hän käveli huoneessa edestakasin vaatien
puheilleen milloin Alpatitshia, milloin Mihail Ivanovitshia, milloin
Tihonia, milloin Dronia. Dunjasha, lapsenhoitaja ja palvelustytöt eivät
voineet sanoa mitään siitä, missä määrin oli perää m:lle Bouriennen
puheissa. Alpatitsh ei ollut kotona, hän oli mennyt viranomaisten luo.
Arkkitehti Mihail Ivanovitsh, jonka ruhtinatar Maria kutsutti
puheilleen ja joka ilmestyi hänen luokseen unisin silmin, ei osannut
sanoa sinne eikä tänne. Vanha kamaripalvelija Tihon, jonka kasvot
olivat kuihtuneet ja kuopahtaneet ja joilla oli lähtemättömän surun
leima, vastasi kaikkiin ruhtinatar Marian kyselyihin: "ymmärrän" ja
hädintuskin jaksoi hillitä itkuaan ruhtinattareen katsoessaan.

Viimein tuli huoneeseen kunnanvanhin Dron ja tehtyään ruhtinattarelle
syvän kumarruksen jäi seisomaan pihtipieleen.

Ruhtinatar Maria astui hänen luokseen.

-- Dronushka, -- sanoi ruhtinatar, joka näki hänessä totisen ystävän,
saman Dronushkan, joka oli joka kerran Vjasman markkinoilta tuonut
hänelle erinomaisia rinkilöitään. -- Dronushka, nyt onnettomuutemme
jälkeen... -- alkoi hän, vaan vaikeni, kun ei jaksanut puhua enempää.

-- Kaikki olemme Jumalan kädessä, -- sanoi Dron huoaten.

He olivat hetken vaiti.

-- Dronushka, Alpatitsh on lähtenyt jonnekin eikä minulla ole kenen
puoleen kääntyisin. Onko totta, kuten minulle on kerrottu, etten voi
matkustaa pois.

-- Miksette voisi, teidän ylhäisyytenne voi kyllä matkustaa, -- sanoi
Dron.

-- Minulle on sanottu, että vihollisen tähden on vaarallista. Minä en,
veikkonen, kykene mihinkään, en käsitä mitään eikä ketään ole kanssani.
Tahtoisin välttämättömästi lähteä matkalle tänä yönä tai aikaseen
huomenaamulla.

Dron oli ääneti. Hän vilkasi kulmiensa alta ruhtinatar Mariaan.

-- Ei ole hevosia, -- sanoi hän, -- puhuin siitä jo Jakof
Alpatitshillekin.

-- Miksi ei ole? -- kysyi ruhtinatar.

-- Kaikki on Jumalan rangaistuksen tähden, -- vastasi Dron. Ne hevoset,
mitä oli, vietiin sotaväkeen ja muut ovat kuolleet, semmoinen on nyt
vuosi. Vähät hevosia syöttämään, kunhan ei itse nälkään kuolisi! Kolmin
päivin saavat syömättä värjöttää. Ei ole mitään, kaikki ovat
köyhtyneet.

Ruhtinatar Maria kuunteli tarkkaavasti, mitä Dron hänelle puhui.

-- Ovatko kaikki köyhtyneet? Eikö ole leipää? -- kysyi hän.

-- Nälkään ovat monet ihmisetkin kuolleet, -- sanoi Dron, -- vieläkö
sitte hevosia...

-- No miksi et ole mitään puhunut, Dronushka? Voihan auttaa. Teen
kaikki, minkä voin...

Ruhtinatar Mariasta oli kauheaa ajatella, että nyt, tämmöisenä hetkenä,
jolloin hänen sydäntään ahdisti katkera murhe, voi olla rikkaita ja
köyhiä ja etteivät rikkaat voineet auttaa köyhiä. Hän muisti hämärästi
kuulleensa puhuttavan, että on olemassa kartanon viljaa ja että sitä
annetaan musikoille. Hän tiesi myöskin, ettei hänen isänsä eikä
veljensä olisi kieltäytyneet auttamasta heitä. Hän vain pelkäsi jollain
tavoin erehtyvänsä sanoissaan viljan jakamisesta, jonka hän tahtoi
panna toimeen. Hän tunsi suurta iloa siitä, että hän sai tilaisuuden
semmoiseen toimeen, jonka tähden häntä ei hävettänyt unohtaa suruaan.
Hän rupesi tiedustelemaan Dronushkalta yksityiskohtia musikkojen
puutteesta ja siitä, mitä oli kartanolla omaa Bogutsharovossa.

-- Taitaahan meillä olla tallella kartanon, veljen viljaa? -- kysyi
ruhtinatar.

-- Kartanon vilja on kaikki säästössä, -- sanoi Dron ylpeästi, --
meidän ruhtinaamme ei käskenyt myydä.

-- Anna se musikoille, anna niin paljon kuin he tarvitsevat, minä
lupaan sen veljeni nimessä, -- sanoi ruhtinatar Maria.

Dron ei vastannut mitään, vaan huokasi syvään.

-- Jaa sinä heille se vilja, jos se heille riittää. Jaa kaikki. Minä
käsken sinua veljeni nimessä ja sano heille että se, mikä on meidän, on
myöskin heidän. Me emme sääli heiltä mitään. Sano heille niin.

Dron katsoi kiiluvin silmin ruhtinattareen sillä aikaa, kun tämä näin
puheli.

-- Erota minut, matushka. Jumalan nimessä! käske ottamaan minulta
avaimet, -- pyysi hän. -- Kaksikymmentäkolme vuotta olen palvellut enkä
ole pahaa tehnyt, erota Jumalan nimessä!

Ruhtinatar Maria ei käsittänyt, mitä hän häneltä tahtoi ja miksi pyysi
erottamaan itseään. Hän vastasi Dronille, ettei hän ollut milloinkaan
epäillyt hänen uskollisuuttaan ja että hän on valmis tekemään kaikkensa
hänen ja musikkojen hyväksi.



XI.


Tunnin kuluttua tämän jälkeen tuli Dunjasha ilmottamaan
ruhtinattarelle, että Dron oli saapunut ja kaikki musikat olivat
kokoutuneet ruhtinattaren käskystä makasiinin luo tahtoen puhella
neidin kanssa.

-- Mutta enhän minä ole heitä kutsunut, -- sanoi ruhtinatar, -- minä
vain sanoin Dronushkalle, että jakaisi heille viljaa.

-- Käskekää Jumalan tähden, ruhtinatar matushka, ajamaan ne pois
älkääkä menkö heidän luokseen. Kaikki on petosta, -- puheli Dunjasha,
-- vaan kun Jakof Alpatitsh saapuu, sitte lähdetään matkalle, mutta
älkää te suvaitko...

-- Mikä petos? -- kysyi ruhtinatar ihmeissään.

-- Sitä en minä tiedä, mutta kuulkaa Herran nimessä minua. Tahi kysykää
lapsenhoitajalta. Eivät kuulu suostuvan lähtemään teidän käskystänne.

-- Sinä taidat puhua muita asioita. Enhän minä ole milloinkaan käskenyt
heitä lähtemään... -- sanoi ruhtinatar Maria. -- Kutsu Dronushka tänne.

Dron tuli ja vahvisti Dunjashan sanat: musikat olivat tulleet
ruhtinattaren käskystä.

-- Mutta enhän ole heitä kutsunutkaan, -- sanoi ruhtinatar. -- Sinä kai
olet kertonut heille väärin minun sanani. Minähän sanoin vain, että
olisit antanut viljaa.

Dron huokasi mitään vastaamatta.

-- Jos käskette, niin he poistuvat, -- sanoi hän.

-- Ei suinkaan, minä lähden heidän luokseen, -- sanoi ruhtinatar Maria.

Dunjashan ja lapsenhoitajan pyynnöstä välittämättä meni ruhtinatar
ulkorapuille. Dronushka, Dunjasha, lapsenhoitaja ja Mihail Ivanovitsh
kulkivat hänen perässään.

"Ne luulevat varmaankin, että olen tarjonnut heille viljaa sillä
ehdolla, että he jäisivät paikoilleen, vaan itse läksisin tieheni
hyläten heidät ranskalaisten käsiin", ajatteli ruhtinatar Maria. "Minä
lupaan heille kuukauden muonan ja asunnot Moskovan läänissä. Olen
vakuutettu, että Andrei uhraisi minun sijassani enemmänkin", ajatteli
hän lähestyessään hämärässä rahvasjoukkoa, joka seisoi viljamakasiinin
luona.

Joukko liikahtihe tiukempaan ryhmään ja päät paljastuivat nopeasti.
Ruhtinatar Maria astui aivan heidän eteensä silmät maahan luotuina ja
jalat helmuksiin sotkeutuen. Häneen suunnattiin niin monta erilaista
nuorta ja vanhaa silmää ja hänen edessään oli niin paljo erilaisia
kasvoja, ettei ruhtinatar nähnyt yksiäkään kasvoja erikseen ja
tuntiessaan olevansa pakotettu yht'äkkiä puhumaan kaikkien kanssa ei
hän tiennyt miten olla. Mutta äskeinen tietoisuus siitä, että hän on
isänsä ja veljensä edustaja, loi häneen taas miehuutta ja hän alkoi
rohkeasti puhua.

-- Minua suuresti ilahduttaa, että tulitte, -- alkoi ruhtinatar
silmiään nostamatta ja tuntien, että hänen sydämensä löi nopeasti ja
ankarasti. -- Minulle kertoi Dronushka, että sota on syössyt teidät
kurjuuteen. Se on meidän yhteinen surumme enkä minä sääli mitään
auttaakseni teitä. Olen itse lähdössä, koska täällä on vaarallista ...
ja vihollinen on lähellä ... koska... Minä annan teille kaikki,
ystäväni, ja pyydän teitä ottamaan kaiken, kaiken viljamme, ettette
puutetta näkisi. Vaan jos teille on sanottu, että minä annan teille
viljaa sillä ehdolla, että teidän olisi jäätävä paikoillenne, niin ei
se ole totta. Päinvastoin pyydän teitä lähtemään kaikkine tavaroinenne
lähelle Moskovaa ja siellä otan asiakseni ja lupaan teille, ettette
tule puutetta kärsimään. Te tulette saamaan sekä kodin että viljaa.

Ruhtinatar pysähtyi. Joukosta kuului vaan huokauksia.

-- Minä en tee tätä teille omassa nimessäni, -- jatkoi ruhtinatar, --
vaan isä vainajani nimessä, joka oli teille hyvä herra ja veljeni ja
hänen poikansa puolesta.

Hän pysähtyi taas. Ei kukaan keskeyttänyt hänen äänettömyyttään.

-- Surumme on yhteinen ja kantakaamme se yhteisesti. Kaikki, mikä on
minun, on myöskin teidän, -- sanoi hän silmäillen hänen edessään
seisovia kasvoja.

Kaikki silmät katsoivat häneen yhtäläisin ilmein, jonka merkitystä hän
ei voinut ymmärtää. Oliko se uteliaisuutta, uskollisuutta,
kiitollisuutta tai pelkoa ja epäluottamusta -- yksi ja yhteinen oli
kuitenkin ilme, joka paistoi kaikkien kasvoilta.

-- Hyvin tyytyväisiä olemme hyvyydestänne, mutta kartanon viljoihin
emme kajoa, -- kuului ääni takaa.

-- No, miksi ette? -- kysyi ruhtinatar.

Kukaan ei vastannut, ja kun ruhtinatar Maria silmäili joukkoa, huomasi
hän, että kaikkien silmät, joita hänen katseensa oli kohdannut, heti
painuivat alas.

-- Miksi ette tahdo? -- kysyi hän uudelleen.

Ei kukaan vastannut.

Ruhtinattaren tuli vaikea olla tuosta äänettömyydestä. Hän koetti
kohdata jonkun katseen.

-- Miksi ette puhu? -- kysyi ruhtinatar eräältä vanhalta ukolta, joka
sauvan turvissa seisoi hänen edessään. -- Sano, jos luulet, että jotain
vielä on tarvis. Minä teen kaikki, -- sanoi hän kohdattuaan tämän
katseen.

Mutta ukko, aivankuin suuttuen tästä, painoi päänsä syvään ja virkkoi:

-- Mitäs suostumista tässä on, emme tarvitse viljaa.

-- Miksi hylkäisimme kaiken? Ei suostuta! Ei suostuta!... Ei tule
mitään. Me säälimme sinua, vaan suostumusta et saa. Lähde itse,
yksinäsi... -- kuului joukosta eri tahoilta.

Ja taasen oli kaikkien kasvoilla yksi yhteinen ilme, mutta nyt se ei
suinkaan ollut uteliaisuuden eikä kiitollisuuden, vaan suuttuneen
päättäväisyyden ilme.

-- Te ette ehkä ole ymmärtäneet minua, sanoi ruhtinatar Maria
surullisesti hymyillen. -- Miksi ette halua lähteä? Minä lupaan kodin
ja ravinnon. Vaan täällä vihollinen tuhoo teidät...

Mutta hänen äänensä tukehtui joukon ääniin.

-- Meidän suostumustamme ei tule, tuhotkoon! Emme ota viljaasi, ei
suostuta!

Ruhtinatar Maria koetti taas saavuttaa jonkun katsetta joukosta, mutta
ei ainoankaan silmät katsoneet häneen. Hänen tuli outo ja vaikea olla.

-- Kylläpä osaa opettaa! Että ei muuta kuin ota ja lähde! Hylkää kodit
ja konnut ja mars vankeuteen! Vai niin! Kyllä minä muka viljaa annan!
-- kuului ääniä joukosta.

Ruhtinatar Maria läksi apein mielin joukosta ja meni sisään. Sanottuaan
vielä kerran Dronille, että huomiseksi on saatava hevosia, hän poistui
huoneeseensa ja jäi yksin ajatustensa seuraan.



XII.


Kotvan istui ruhtinatar Maria tänä yönä avoimen ikkunan edessä
huoneessaan kuunnellen musikkojen puhelun sorinaa, jota kuului kylästä,
mutta hän ei ajatellut heitä. Hän tunsi, että miettipä hän heidän
kohtaansa kuinka paljon tahansa, ei hän heitä ymmärtäisi. Yksi asia
jännitti hänen ajatuksiaan ja se oli hänen surunsa, joka nyt, sen
jälkeen kuin tämän elämän huolet olivat katkaisseet siltä kären, oli
siirtynyt menneisyyden piiriin. Nyt hän jo kykeni liikkumaan muistojen
mailla, kykeni itkemään ja saattoi rukoilla. Auringon laskettua oli
tuuli tauonnut. Yö oli hiljainen, raikas. Kahtatoista käydessä alkoi
puheen sorina heiketä. Lauloi kukko. Lehmuksien latvuksien takaa
pilkisti täysikuu. Kasteen valkea, vilpoinen sumuharso alkoi nousta ja
kylä ja kartano vaipui hiljaisuuden helmaan.

Äskeisen menneisyyden -- isän sairauden ja viimeisten hetkien -- kuvia
väikkyi yksi toisensa perään hänen mielessään. Ja murheen samentamin
ilontuntein hän pysähtyi näihin kuviin, karkottaen kauhistuneena
mielestään vain yhden ainoan kuvan isänsä kuolemasta, jota hän -- hän
tunsi sen -- ei jaksanut elää muistossaan tänä hiljaisena,
salaperäisenä yön hetkenä.

Milloin kuvastui hänen mieleensä se hetki, jolloin isä oli saanut
halvauksen ja häntä talutettiin kainaloista Lisijagorin puutarhassa ja
jolloin hän sopersi jotain jäykistyneellä kielellään, tempoi harmaita
kulmakarvojaan ja levottoman arasti katsoi häneen.

"Hän halusi jo silloinkin sanoa minulle samaa, mitä hän mulle puhui
kuolinpäivänään", ajatteli hän. "Hän ajatteli aina samaa, jota hän
minulle puhui". Ja nyt muistui hänen mieleensä yksityiskohtiaan myöten
se yö Lisijagorissa -- yö, jonka edellisenä päivänä halvaus oli
tapahtunut -- jolloin ruhtinatar Maria onnettomuutta aavistaen jäi
vastoin isänsä tahtoa tämän luo eikä lähtenyt matkalle. Sinä yönä hän
ei ollut nukkunut, oli varpaillaan hiipinyt alas isänsä huoneen ovelle
ja kuunnellut tämän puhelua. Raukein äänin oli isä puhellut Tihonin
kanssa. Oli puhellut jotain Krimistä, lämpimistä öistä, keisarinnasta.
Hänen mielensä oli nähtävästi tehnyt pakista. "Vaan miksi hän ei
kutsunut minua? Miksei hän sallinut minun olla Tihonin sijasta
puhelemassa?" ajatteli ruhtinatar Maria. "Nyt hän ei enää sano
kenellekään, mitä hänen sydämellään silloin oli. Ei koskaan enää palaja
minulle eikä hänelle tuo hetki, jolloin hän olisi tyhjentänyt
mielestään kaiken sen, joka sieltä pyrki ulos ja minä olisin häntä
kuunnellut ja ymmärtänyt. Miksi en silloin mennyt hänen huoneeseensa?"
ajatteli hän. "Ehkä hän silloin olisi sanonut juuri sen, mitä hän sanoi
kuolinpäivänään. Olihan hän Tihonin kanssa puhellessaan pari kertaa
kysynyt minua. Hän halusi nähdä minua ja minä seisoin oven takana.
Surullista ja raskasta oli hänen keskustella Tihonin kanssa, joka ei
häntä ymmärtänyt. Muistan, kun hän kertoi Tihonille Liisasta kuin
elävästä ihmisestä -- hän oli unohtanut, että Liisa oli kuollut -- ja
Tihon oli huomauttanut, että Liisaa ei enää ollut. Silloin oli hän
ärjäissyt kovasti: 'jumalani!' Miksi en silloin mennyt sisään? Mitäpä
hän olisi minulle tehnyt? Mitä minä olisin kadottanut? Mahdollista,
että hän olisi silloin tyyntynyt ja sanonut minulle tuon sanan." Ja
ruhtinatar mainitsi ääneen sen hellän sanan, jonka isä oli hänelle
sanonut kuolemansa edellä. "Rakkaani!" toisti ruhtinatar tuon sanan ja
purskahti kyyneliin, jotka kevensivät sydäntä. Hänen silmiinsä
kuvastuivat isän kasvot. Vaan eivät ne kasvot, jotka hän tunsi siitä
pitäen, kun hän muisti itseään ja jotka hän aina näki kaukaa, vaan ne
kasvot, arat ja väsyneet, jotka hän kumartuen lähelle isän suuta
paremmin kuullakseen hänen sanansa ensi kerran näki läheltä kaikkine
ryppyineen ja yksityiskohtineen.

"Rakkaani", toisti ruhtinatar Maria.

"Mitä hän ajatteli, kun tuon sanan sanoi? Mitä hän ajattelee nyt?"
nousi äkkiä ruhtinattaren mieleen kysymys ja vastaukseksi siihen näki
hän edessään isänsä se ilme kasvoilla, joka hänellä oli ollut
ruumisarkussa levätessään liinalla käärityin päin. Ja se kammo, joka
oli silloin hänet vallannut, kun hän oli isäänsä koskenut ja tullut
vakuutetuksi siitä, ettei siinä ollutkaan hänen isänsä, vaan jotain
salaperäistä ja vastenmielistä, valtasi hänet nytkin. Hän halusi
ajatella muuta, halusi rukoilla, vaan ei voinut tehdä mitään. Suurin,
avoimin silmin hän tähysteli kuutamoa ja varjoja, odotti joka tuokio
näkevänsä isän kalmankasvot ja tunsi, että hiljaisuus, joka vallitsi
talon ympärillä ja talossa, kahlitsi hänet paikoilleen.

-- Dunjasha! -- kuiskasi hän. -- Dunjasha! -- kirkasi hän hurjasti ja
riistäydyttyään irti hiljaisuuden syleilystä hän läksi juoksemaan
palvelijattarien huonetta kohti, josta häntä vastaan riensi
lapsenhoitaja ja palvelustyttöjä.



XIII.


17 p:nä elokuuta läksivät Rostof ja Iljin vankeudesta äsken palanneen
Lavrushkan ja lähettihusarin seurassa majailupaikastaan Jankovasta,
joka oli 15 virstan päässä Bogutsharovosta, ratsastelemaan
koetellakseen Iljinin ostamaa uutta hevosta ja tiedustellakseen,
olisiko kylistä saatavissa heiniä.

Bogutsharovo oli ollut kolme viime päivää kahden vihollisarmeijan
välissä siten, että sinne voi yhtä helposti pistäytyä niin venäläisten
jälkijoukkojen kuin ranskalaisten etujoukkojenkin puolelta. Sen vuoksi
halusi Rostof huolellisena eskadroonan päällikkönä ehtiä ennen
ranskalaisia hankkimaan muonaa, jota vielä Bogutsharovossa oli.

Rostof ja Iljin olivat mitä parhaimmalla tuulella. Matkalla
Bogutsharovoon, ruhtinaalliselle maatilalle, jossa he toivoivat
tapaavansa suuren palveluskunnan ja sieviä tyttöjä, utelivat he milloin
Lavrushkalta Napoleonista ja nauroivat hänen jutuilleen, milloin
ajoivat kilpaa Iljinin hevosen tapoja tunnustellen.

Rostof ei tiennyt eikä voinut ajatellakaan, että se kylä, jonne hän oli
menossa, oli sen saman Bolkonskin maatilaa, joka oli ollut hänen
sisarensa sulhanen.

Rostof ja Iljin laskivat vielä yhden kerran ratsunsa kilpaan pitkin
Bogutsharovon edustalla olevaa loivaa rinnettä. Rostof pääsi edelle ja
nelisti ensimäisenä Bogutsharovon kylän kadulle.

-- Sinä pääsit edelle, -- sanoi hiestä punehtunut Iljin.

-- Koko ajanhan minä olin edellä, niityllä olin ja täällä, -- vastasi
Rostof silittäen vaahtoutunutta donilaistaan.

-- Minäpä olisin tällä ranskalaisellani, teidän ylhäisyytenne, -- sanoi
Lavrushka takaapäin, nimittäen ranskalaiseksi valjastammaansa, --
päässyt edelle, vaan en ilennyt häpäistä.

He ajoivat käyden erään makasiinin luo, jonka edessä seisoi suuri
joukko musikkoja.

Muutamat musikoista paljastivat päänsä, muutamat katsoivat tulijoihin
lakit päässä. Kaksi vanhaa, pitkää musikkaa, joilla oli ryppyiset
kasvot ja harvat parrat, tuli ulos kapakasta iloisin naamoin ja laulaen
jotain kömpelöä laulua lähenivät upseereja.

-- No, pojat! -- sanoi Rostof naurahtaen. -- Onkos heiniä?

-- Ihan yhtänäköisiä... -- sanoi Iljin.

-- Ilo-oo-hoi-se-e-essa see-e-u-uu... -- veteli toinen musikka iloisin
naamoin.

Eräs musikka tuli joukosta Rostovin luo.

-- Kumpiakos te olette? -- kysyi musikka.

-- Ranskalaisia, -- vastasi Iljin piloillaan. -- Ja tämä tässä on itse
Napoleon, -- lisäsi hän osottaen Lavrushkaan.

-- Venäläisiä taidatte olla? -- uudisti musikka kysymyksensä.

-- Onkos paljokin teikäläistä voimaa täällä? -- kysyi eräs toinen
pienenläntä musikka lähestyen upseereja.

-- Paljon, paljon, -- vastasi Rostof. -- Mitäs te olette tänne
kokoontuneet? -- lisäsi hän. -- Onko juhla?

-- Ukkoset ovat kokoontuneet kunnan asioissa, -- vastasi musikka
poistuen hänen luotaan.

Herraskartanolta tulevalla tiellä näyttäytyi kaksi naista ja mies,
jolla oli valkea lakki päässä. Nämä tulivat upseereja kohti.

-- Punapukuinen on minun! Muut ei saa houkutella! -- sanoi Iljin
huomattuaan, että Dunjasha juoksi suoraapäätä hänen luokseen.

-- Meikäläisen pojan se on! -- virkkoi Lavrushka silmää iskien
Iljinille.

-- No, kaunottareni, mistä kysymys? -- sanoi Iljin hymyillen.

-- Ruhtinatar käski kysymään, mitä rykmenttiä te olette ja mikä teidän
nimenne on.

-- Tämä on kreivi Rostof, eskadroonapäällikkö, vaan minä olen teidän
nöyrin palvelijanne.

-- See-eu-raa-assa... -- veteli humalainen musikka iloisin naamoin ja
Iljiniin katsoen, joka puheli tytön kanssa. Kohta Dunjashan jälestä
tuli Rostovin luo Alpatitsh, joka jo hyvän matkan päässä oli ottanut
lakin päästään.

-- Uskallan häiritä teitä, herra upseeri, -- sanoi hän kunnioittavasti,
mutta suhteellisen halveksuvasti upseerin nuoruuden tähden ja työntäen
kätensä povelleen.

-- Minun herrattareni, tämän kuun 15 p:nä kuolleen
kenraali-ylipäällikkö ruhtinas Nikolai Andrejevitsh Bolkonskin tytär,
joka on joutunut ikävään asemaan noiden ihmisten raakamaisen käytöksen
tähden -- hän viittasi musikoihin -- pyytää teitä käymään luonaan...
Ettekö suvaitseisi, -- sanoi Alpatitsh surullisesti hymähtäen, --
siirtyä vähän syrjemmä, sillä muuten ei oikein sovi, kun...

Alpatitsh osotti kahteen musikkaan, jotka vilhuivat hänen takanaan kuin
paarmat hevosen pelissä.

-- Aa! Alpatitsh... Jakof Alpatitsh... Hoo, suo anteeksi Herran
nimessä! -- puhelivat hänelle musikat iloisin naamoin.

Rostof katsahti päihtyneisiin musikkoihin ja hymähti.

-- Tai ehkä tuo huvittaa teidän armoanne? -- virkkoi Jakof Alpatitsh
arvokkaan näköisenä ja osottaen vapaalla kädellään ukkoihin.

-- Mitäs huvia siitä olisi? -- virkkoi Rostof ja siirtyi etemmä. --
Mistä on kysymys? -- kysyi hän.

-- Uskallan ilmottaa teidän armollenne, että täkäläinen raaka rahvas ei
tahdo laskea neitiä lähtemään maatilalta ja uhkaa riisua hevoset
vaunujen edestä, niin että aamusta asti on kaikki ollut valmista, vaan
ruhtinatar ei pääse lähtemään.

-- Se on mahdotonta! -- huudahti Rostof.

-- Minulla on kunnia puhua teille aivan puhdasta totta, -- vakuutti
Alpatitsh.

Rostof laskeutui satulasta ja jätettyään hevosensa husarin huostaan,
läksi Alpatitshin kanssa talolle kysellen tältä mennessä asian
yksityiskohtia. Ruhtinattaren eilen tekemä viljatarjous musikoille ja
hänen keskustelunsa Dronin ja kokouksen kanssa olivat tosiaankin
pilanneet asian siinä määrin, että Dron oli lopullisesti luovuttanut
avaimet, yhtynyt musikkoihin eikä ollut tullut Alpatitshin pyynnöstä
saapusalle ja että kun ruhtinatar oli aamulla käskenyt valjastaa
hevoset lähteäkseen liikkeelle, olivat musikat tulleet suurella
joukolla makasiinin luo ja lähettäneet sanomaan, ettei saanut lähteä ja
että he riisuvat hevoset. Alpatitsh oli mennyt puhelemaan heidän
kanssaan, mutta hänelle oli vastattu (eniten oli puhunut Karp, Dron ei
ollut tullut näkyviin joukosta), ettei ruhtinatarta saanut laskea,
koska muka oli semmoinen käsky annettu. Vaan jos ruhtinatar jää
paikoilleen, palvelevat he häntä entiseen tapaan ja tottelevat
kaikessa.

Sinä hetkenä, jolloin Rostof ja Iljin olivat ajaneet tietä myöten, oli
ruhtinatar Maria lapsenhoitajan, palvelustyttöjen ja Alpatitshin
epuutuksesta välittämättä käskenyt valjastamaan hevoset ja aikonut
lähteä. Mutta kun oli huomattu ratsumiesten läheneminen, joita luultiin
ranskalaisiksi, olivat kyytimiehet livistäneet tiehensä ja talossa
syntyi naisten parku.

-- Batjushka! Oma isämme! Jumala sinut lähetti! -- kuului ihastuneita
ääniä, kun Rostof astui eteisen läpi.

Ruhtinatar Maria istui sinä hetkenä, jolloin Rostof saatettiin hänen
luokseen, masentuneena ja voimattomana salissa. Hän ei jaksanut
käsittää, ken tulija oli, mitä varten tuli ja miten hänen itsensä käy.
Vaan huomattuaan tulijalla venäläiset kasvot ja pitäen häntä tavasta,
jolla hän oli astunut sisään, ja hänen ensimäisistä lausumistaan
sanoista oman maan miehenä, loi ruhtinatar Maria häneen syvän,
säteilevän katseensa ja alkoi puhua katkonaisella, mielenliikutuksesta
väräjävällä äänellä. Rostovista tuntui tämä kohtaus jonkunverran
romanttiselta. "Turvaton, surun murtama neito, joka on jätetty oman
onnensa nojaan raakojen, kapinallisten musikkojen käsiin! Ja mikä
kohtalon oikku onkaan heittänyt minut tänne!" ajatteli Rostof
ruhtinatarta kuunnellessaan ja häneen katsoessaan. "Mikä lempeys ja
jalous hänen piirteissään ja sanoissaan!" ajatteli hän kuunnellessaan
ruhtinattaren arkaa kertomusta.

Kun ruhtinatar alkoi kertoa, että kaikki oli tapahtunut hänen isänsä
hautajaisten jälkeisenä päivänä, rupesi hänen äänensä värisemään. Hän
käännähti hieman poispäin, vaan sitte, peläten, ettei Rostof millään
tavalla luulisi hänen sanojensa tarkottavan liikuttaa Rostovin sydäntä,
hän katsahti upseeriin kysyvän säikähtyneenä. Rostovin silmiin oli
kiertynyt kyyneleitä. Ruhtinatar Maria huomasi sen ja katsoi Rostoviin
kiitollisena sillä säteilevällä katseellaan, joka pakotti unohtamaan
hänen kasvojensa rumuuden.

-- En kykene ilmaisemaan, ruhtinatar, miten onnelliseksi tunnen itseni
siitä, että sattumalta jouduin tänne ja että olen tilaisuudessa
osottamaan teille palvelustani, -- sanoi Rostof nousten. -- Suvaitkaa
lähteä ja minä takaan teille kunniani kautta, ettei ainoakaan ihminen
uskalla tuottaa teille ikävyyttä, jos vain sallitte, että lähden teitä
saattamaan, -- ja kunnioittavasti kumartaen, kuten kumarretaan
naisille, joissa on kuninkaallista verta, hän suuntasi askeleensa
ovelle.

Kunnioittavalla esiintymisellään Rostof aivan kuin osotti, että vaikka
hän pitäisikin tuttavuutta ruhtinattaren kanssa onnena, ei hän halunnut
käyttää hyväkseen ruhtinattaren onnetonta asemaa lähentyäkseen häntä.

Ruhtinatar Maria oivalsi tämän hienotunteisuuden ja pani sille suurta
arvoa.

-- Olen hyvin, hyvin kiitollinen, -- sanoi ruhtinatar hänelle
ranskaksi, -- ja toivon, että kaikki se on ollut vain väärinkäsitystä
ja ettei kukaan ollut siihen syyssä. -- Ruhtinatar herahti yht'äkkiä
itkemään. -- Suokaa minulle anteeksi, -- sanoi hän.

Rostovin kasvot rypistyivät, hän kumarsi syvään vielä kerran ja läksi.



XIV.


-- No, oliko kaunis? Ei veikkoseni, minun punapukuiseni se vasta jotain
on ja Dunjasha on hänen nimensä...

Mutta katsahdettuaan Rostovin kasvoihin Iljin vaikeni. Hän huomasi,
että hänen sankarinsa ja päällikkönsä ajatukset liikkuivat muissa
maailmoissa.

Rostof katsahti vihaisesti Iljiniin ja läksi mitään virkkamatta
astumaan nopein askelin kylään päin.

-- Kyllä minä niille näytän, kyllä ne nyt saavat, rosvot, -- puheli hän
itsekseen.

Alpatitsh ehätti, minkä kerkesi Rostovin perästä ja saavuttikin hänet
viimein.

-- Minkä päätöksen olette suvainneet tehdä? -- kysyi hän päästyään
Rostovin rinnalle.

Rostof pysähtyi ja nyrkkiään puristellen pysähtyi uhkaavin katsein
Alpatitshin eteen.

-- Päätöksen? Minkä päätöksen? Vanha varis! -- ärjyi Rostof. -- Miten
olet hoitanut tehtäväsi? Häh? Musikat kapinoivat, vaan sinä et kykene
estämään! Sinä itse olet petturi! Kyllä minä tuommoiset tunnen, nylen
joka ikisen... -- ja aivan kuin peläten tuhlaavansa tyhjän päiten
vihansa leimut hän jätti Alpatitshin ja läksi nopeasti edelleen.

Tukahdutettuaan loukkauksen tunteen koetti Alpatitsh juoksujalassa
pysytellä Rostovin jälissä ja puheli hänelle omia ajatuksiaan. Hän
sanoi, että musikat olivat paatunutta, uppiniskaista väkeä, että tällä
hetkellä olisi hyvin varomatonta ryhtyä _vastarintaan_ ilman
sotilasjoukkuetta ja että parasta taitaisi olla lähettää ensin
noutamaan semmoinen.

-- Kyllä minä niille näytän sotilasjoukkueen ja vastarinnan... --
murisi Nikolai mielettömänä ja läähättäen järjettömästä, eläimellisestä
vihasta sekä halusta saada purkaa vihansa vimma.

Ollenkaan ajattelematta, mitä hän oikeastaan tekisi ja
itsetiedottomasti hän kulki nopein, päättävin askelin väkijoukkoa
kohti. Ja kuta lähemmä hän saapui, sitä enemmän alkoi Alpatitshista
tuntua, että hänen varomaton menettelynsä saattaa viedä hyviin
tuloksiin. Samoin tuntui myöskin musikoista, jotka katsoivat Rostovin
nopeaa ja rohkeaa tuloa ja päättäviä, tuimia kasvoja.

Sen jälkeen kun husarit olivat tulleet kylään ja Rostof oli mennyt
ruhtinattaren luo, oli väkijoukossa tapahtunut hajaannus ja syntynyt
eripuraisuutta. Muutamat musikat alkoivat puhella, että tulijat olivat
venäläisiä ja kunhan ne vain eivät loukkautuisi siitä, ettei neitiä
oltu laskettu lähtemään. Dron oli myöskin tätä mieltä, mutta niin pian
kun hän oli ilmaissut ajatuksensa, hyökkäsi Karp ja useita muita
musikoita entisen kylänvanhimman kimppuun.

-- Vähäkö sinä vielä olet kyläkuntaa kaluamalla kalunnut? -- huusi Karp
hänelle. -- Sinua se ei liikuta yhtään. Sinä piilotat hyvyytesi ja viet
pois, vaan meidän kotimme saavat jäädä hävityksen jalkoihin. Mitäs sinä
siitä välität!

-- Kun on sanottu, että järjestyksen pitää olla, niin sen pitää olla.
Ei askeltakaan minnekään, ei hiventäkään liikuttaa eikä kulettaa pois
ja sillä hyvä! -- huusi eräs toinen.

-- Omaa poikaasi kävi sääli, vaikka vuoro oli hänen, -- virkkoi
yht'äkkiä eräs pieni äijä vihaisena Dronille, -- vaan minun Vanjkani
sotaan lähetit. Kuolema tässä on edessä!

-- Kuolema on edessä!

-- Kunnasta en ole luopunut, vaan sen puolta pidän, -- virkkoi Dron.

-- Vai puolta pidät! Mikäs vatsasi on pullistanut?

Vielä puhui kaksi musikkaa omiaan. Niin pian kuin Rostof oli tullut
joukon eteen Iljinin, Lavrushkan ja Alpatitshin seuraamana, astui Karp
esiin sormet vyön alle työnnettyinä ja suu hymyn kierteessä. Dron
vetäytyi sitä vastoin takariveihin ja ukot painautuivat kiinteämmäksi
ryhmäksi.

-- Kuka teistä on kylän vanhin? -- kiljasi Rostof ollessaan vielä hyvän
matkan päässä joukosta.

-- Kylänvanhinko? Mitäs te hänellä teette? -- kysyi Karp.

Samassa lennähti lakki hänen päästään ja pää nyrjähti kallelleen
voimakkaasta iskusta.

-- Lakit pois päästä, petturit! -- kaikui Rostovin jymeä ääni. -- Missä
on kylän vanhin? -- kiljui hän vimmatusti.

-- Vanhinta, vanhinta tahtoo... Dron Saharitsh, teitä kutsutaan, --
kuului sieltä täältä hätäisen nöyriä ääniä ja päät alkoivat paljastua.

-- Me emme kapinoi, järjestystä vain valvomme, -- virkkoi Karp ja
takaapäin kuului samassa muutamia ääniä.

-- Kun ukot ovat kerran päättäneet...

-- Vai jupisemaan! Kapinoitsijat! Rosvot! Petturit! -- karjui Rostof
hurjasti ja tarttui Karpia ryntäisiin. -- Sitokaa tämä mies! -- huusi
hän, vaikkei ollut muita sitojia kuin Lavrushka ja Alpatitsh.

Lavrushka juoksi kuitenkin Karpin luo ja tarttui häntä selkäpuolelta
käsiin.

-- Suvaitsetteko käskeä kutsumaan sotaväkeä mäen takaa? -- kysäsi hän.

Alpatitsh kutsui nimeltä kahta musikkaa sitomaan Karpia. Musikat
tulivat nöyrästi ja alkoivat riisua vöitään.

-- Missä kylän vanhin on? -- ärjyi Rostof.

Kalpein, synkin kasvoin astui Dron esiin joukosta.

-- Sinäkö olet kylän vanhin? Köysiin, Lavrushka! -- huusi Rostof, niin
kuin ei tämäkään käsky olisi voinut kohdata vastustusta.

Ja kaksi musikkaa alkoi tosiaankin sitoa Dronia, joka aivan kuin
auttaen näitä riisui oman vyönsä ja antoi sen heille.

-- Kuulkaa nyt kaikki muut, mitä sanon, -- virkkoi Rostof. --
Hetipaikalla mars kotiinne ja varokaa, ett'ette päästä äännähdystäkään.

-- Emmehän me mitään pahaa tehneet. Tyhmyyshän se sokaisi. Hullutusta
alusta loppuun... Johan minä sanoin, että se on sopimatonta, -- kuului
toinen toistaan moitiskelevia ääniä.

-- Enkös minä jo teitä varottanut, -- virkkoi Alpatitsh päästyään taas
täysiin oikeuksiinsa. -- Ei se semmoinen kelpaa!

-- Omaa tyhmyyttämme, Jakof Alpatitsh, -- vastattiin ja ukot alkoivat
hajaantua kylään kukin omalle taholleen.

Kumpikin sidottu musikka vietiin herraskartanoon. Kaksi juopunutta
musikkaa hoipersi näiden jälestä.

-- Hee, annahan kun vähän tirkistelen sinua! -- sanoi toinen näistä
Karpille.

-- Ei sitä sillä tavalla sovi herroille pullikoida! Hölmö! --
vakuutteli toinen.

Kahden tunnin kuluttua seisoi kuormarattaita Bogutsharovon kartanon
pihalla. Musikat kantoivat nopeasti herrasväen tavaroita pihalle ja
latoivat niitä kuormiin. Dron, joka oli ensin teljetty latoon, vaan
laskettu sieltä pois ruhtinattaren käskystä, hääräili nyt pihalla ja
komenteli musikoita.

-- Älä pane sitä noin pahasti, -- puheli eräs pitkä musikka pyörein,
hymyilevin kasvoin ottaessaan sisäkön käsistä erään suuren lippaan. --
Rahaa se tämäkin maksaa. Eihän sitä silleen saa viskata eikä köyden
alle asettaa, se hankautuu. Enkä minä semmoista suvaitse. Vaan että
kaikki olisi kunnollisesti ja laillisesti. Näin se pitää panna, kulin
alle ja sitte peite päälle. No nyt se on hyvä.

-- Kirjoja, kirjoja! -- virkkoi eräs toinen mies, joka kantoi ruhtinas
Andrein kirjastokaappeja. -- Älä koske! Raskaita pahuukset ovat! Aimo
jänkäleitä!

-- On kirjotettu, ei kyläilty! -- sanoi pyöreänaamainen musikka
merkitsevästi silmää iskien ja osottaen päällimmäisinä oleviin
sanakirjoihin.

       *       *       *       *       *

Rostof, joka ei halunnut tartutella tuttavuuttaan ruhtinattareen, ei
mennyt tämän luo, vaan jäi kylään odottamaan hänen lähtöään. Kun
ruhtinatar Marian vaunut olivat saapuneet näkyviin, nousi Rostof
ratsulleen ja saattoi häntä ratsain kahdentoista virstan päähän
olevalle tielle, joka oli meidän joukkojemme hallussa. Eräässä
majatalossa Jankovassa jätti hän hyvästit ruhtinattarelle ja uskalsi
ensi kerran suudella hänen kättään.

-- Minua aivan hävettää, -- vastasi hän punastuen ruhtinatar Marialle,
kun tämä ilmaisi hänelle kiitollisuutensa pelastuksestaan (kuten hän
nimitti Rostovin tekoa), -- kuka sotilas hyvänsä olisi tehnyt samoin.
Jos meidän olisi sodittava vain musikkojen kanssa, emme laskisi
vihollista niin pitkälle, -- sanoi hän jostain syystä punastuen ja
koettaen muuttaa puheenaihetta. -- Olen onnellinen, että sain
tilaisuuden tutustua teihin. Hyvästi, ruhtinatar, toivon teille onnea
ja mielen rauhaa ja toivon tapaavani teidät onnellisemmissa oloissa.
Ellette tahdo pakottaa minua punastumaan, niin pyydän, ettette
kiittäisi minua.

Mutta vaikka ruhtinatar ei enää kiittänytkään suullisesti, kiitti hän
häntä kiitollisuutta ja hellyyttä sädehtivien kasvojen ilmeellä.
Ruhtinatar ei voinut uskoa, ettei hänellä ollut syytä kiittää Rostovia.
Päinvastoin oli hän aivan varma siitä, että jollei Rostovia olisi
ollut, niin olisi hän ehdottomasti joutunut hukkaan kapinoitsevien
musikkojen ja ranskalaisten tähden ja että _hän_ oli hänen
pelastuksensa tähden antautunut ilmeiseen ja kauheaan vaaraan.
Epäilemätöntä oli sekin, että Rostof oli erittäin jalosydäminen mies,
joka oli osannut ymmärtää hänen asemansa ja surunsa. Rostovin lempeät
ja rehelliset silmät, joihin oli noussut kyyneleitä, silloin kun hän
itse vesissä silmin oli puhellut hänen kanssaan kovasta kohtalostaan
eivät lähteneet hänen mielestään.

Kun hän oli eronnut Rostovista ja jäänyt yksinään, oli ruhtinatar Maria
yhtäkkiä tuntenut kyyneleitä silmissään ja samassa oli hän odottamatta
kohdannut kummallisen kysymyksen, rakastaako hän Rostovia.

Vaikka ruhtinattaren osa matkan varrella ei ollut kadehdittava, huomasi
Dunjasha, joka ajoi hänen kanssaan samoissa vaunuissa, että ruhtinatar
usein pisti päänsä vaunujen ikkunasta ulos ja hymyili jollekin iloisen
surullisest.

"Mitähän olisi, jos minä rakastuisin häneen?" ajatteli ruhtinatar
Maria.

Niin paljon kuin häntä hävettikin tunnustaa itselleen, että hän oli
ensinnä rakastunut mieheen, joka ehkä ei koskaan tulisi häntä
rakastamaan, rauhoitti hän kuitenkin itseään ajatuksella, ettei sitä
saisi kukaan eikä milloinkaan tietää ja ettei hän ole syyssä, jos
kenellekään mitään virkkamatta rakastaisi elämänsä loppuun saakka sitä,
johon hän oli rakastunut ensimäisen ja viimeisen kerran.

Toisinaan ruhtinatar muisteli hänen katsettaan, osanottoaan ja sanojaan
ja hänestä tuntui, ettei onni olisi aivan saavuttamattomissa. Ja niinä
hetkinä huomasi Dunjasha, että ruhtinatar hymyillen katseli vaunujen
ikkunasta.

"Miksi hänen piti tulla Bogutsharovoon ja tulla juuri tuona hetkenä!"
ajatteli ruhtinatar. "Miksi piti hänen sisarensa erota ruhtinas
Andreista?" Ja kaikessa tässä näki ruhtinatar Maria Sallimuksen tahdon.

Vaikutus, jonka ruhtinatar oli tehnyt Rostoviin, oli erittäin
miellyttävä. Kun hän muisteli ruhtinatarta, valtasi hänet iloinen tunne
ja kun toverit, saatuaan tietää hänen seikkailustaan Bogutsharovossa,
laskivat pilaa siitä, miten hän heinän haussa ollessaan olikin
siepannut yhden Venäjän rikkaimmista morsiamista, suuttui hän. Hän
suuttui nimenomaan siitä, että ajatus naida hänen mielestään
viehättävä, lempeä ruhtinatar Maria, oli useasti tunkeutunut hänen
mieleensä vastoin hänen tahtoaan. Nikolai ei voinut ajatella itselleen
parempaa puolisoa kuin ruhtinatar Maria oli, sillä tämä naimiskauppa
olisi tehnyt hänen äitinsä kreivittären onnelliseksi ja parantanut
hänen isänsä asiat sekä vielä -- Nikolai tunsi sen -- tehnyt
onnelliseksi ruhtinatar Marian.

Mutta Sonja? Ja tehty lupaus? Tämän tähden juuri suuttui Rostof, kun
hänelle tehtiin pilaa ruhtinatar Bolkonskajasta.



XV.


Kun Kutusof oli ottanut armeijojen päällikkyyden käsiinsä, johtui hänen
mieleensä ruhtinas Andrei ja hän lähetti tälle käskyn tulla
pääkortteeriin.

Ruhtinas Andrei saapui Tsarevo-Saimishtsheen samana päivänä ja samana
hetkenä, jolloin Kutusof ensi kertaa tarkasti sotajoukkoja. Ruhtinas
Andrei pysähtyi kylään pappilan pihaan, jossa ylipäällikön vaunut
seisoivat ja istahti penkille porttipieleen odottamaan Hänen Armoaan,
joksi kaikki nyt kutsuivat Kutusovia. Kentältä kylän takaa kuului
milloin rykmenttien soittokuntien säveleitä, milloin lukemattomien
äänien kiljuntaa, kun ne huusivat hurraata uudelle ylipäällikölleen.
Portilla, noin 10 askeleen päässä ruhtinas Andreista, seisoi myöskin
kaksi upseerinpalvelijaa, kuriiri ja hovimestari, jotka olivat tulleet
siihen ruhtinaan poissaollessa päivää paistattamaan. Eräs mustanpuhuva,
tuuheaviiksinen, pieni husari-everstiluutnantti ratsasti portille ja
kysyi ruhtinas Andreihin katsahtaen, majailiko Hänen Armonsa tässä ja
kohtako hän tulisi.

Ruhtinas Andrei vastasi, ettei hän kuulu Hänen Armonsa esikuntaan ja on
myöskin äsken tullut. Husari-everstiluutnantti kääntyi koreapukuiseen
palvelijaan ja ylipäällikön palvelija sanoi hänelle sillä erityisellä
halveksivaisuudella, jolla ylipäällikköjen palvelijat tavallisesti
puhuttelevat upseereja:

-- Mitä? Hänen Armonsako? Luultavasti saapuu kohta. Mitäs asiaa teillä
olisi?

Husari-everstiluutnantti myhähti partaansa palvelijan esiintymistavan
johdosta, laskeutui satulasta, heitti hevosensa saattajansa huostaan ja
meni hieman kumarrettuaan Bolkonskin luo. Bolkonski siirrähti syrjemmä.
Husari-everstiluutnantti istuutui hänen viereensä.

-- Tekin taidatte odottaa ylipäällikköä? -- alkoi hän puhella
Bolkonskille. -- Kaikki kuuluvat pääsevän puheille, Luojan kiitos.
Hukassa olisi oltukin niistä makkaramestareista! Jermolof ei suotta
pyrkinyt saksalaiseksi. Nyt taitavat venäläisetkin saada äänensä
kuuluviin. Muuten, piru vieköön, ei olisi tiennyt, miten olisi käynyt.
Yhä peräydyttiin, yhä peräydyttiin. Olettekos tekin saanut marssia? --
kysyi hän.

-- On täytynyt, -- vastasi ruhtinas Andrei, -- ottaa osaa ei ainoastaan
peräytymiseen, vaan myöskin menettää peräytyessä kaikki, mikä on
minulle ollut kallista, maatiloista ja kotitalosta ... sekä isästä
puhumattakaan, joka kuoli surusta. Olen smolenskilainen.

-- Aa? Oletteko Te ruhtinas Bolkonski? Erittäin hauska tutustua:
everstiluutnantti Denisof, yleisemmin tunnettu nimellä Vaska, -- sanoi
Denisof puristaen ruhtinas Andrein kättä ja erityisen tarkasti häntä
kasvoihin tähystäen. -- Niin, olen kuullut, -- virkkoi hän
osaaottavasti ja hetken vaijettuaan jatkoi: -- Siinä se on nyt se
skytialainen sota. Hyvähän se on sekin, mutt'ei niille, jotka saavat
pelastaa oman nahkansa, miten taitavat. Ja te olette ruhtinas Andrei
Bolkonski? -- Hyvin hauskaa, ruhtinas, hyvin hauskaa tutustua, --
lisäsi hän taas surullisesti hymyillen hänen kättään puristaen.

Ruhtinas Andrei tunsi Denisovin Natashan kautta, kun tämä oli kertonut
ensimäisestä sulhasestaan. Tämä muisto, yhtä katkera kuin suloinenkin,
vei hänet niihin sairaloisiin tunnelmiin, jotka häntä eivät olleet
vaivanneet enää pitkiin aikoihin, mutta jotka kuitenkin piilivät hänen
sydämensä syvyydessä. Viime aikoina oli hän saanut kokea niin paljo
yhtä ja toista muuta, oli nähnyt Smolenskin luovutuksen, käynyt
Lisijagorissa, saanut äskettäin tietää isänsä kuolemasta, etteivät
entiset muistot olleet kotvaan aikaan elpyneet eloon, ja jos joskus
olivat elpyneet, ei niillä ollut entisen vaikutuksen voimaa. Ja
Denisovillekin oli se muistojen sarja, jonka hänessä Bolkonskin nimi
valveille viritti, kaukaista, runollista entisyyttä, jolloin hän
illallisen ja Natashan laulun jälkeen oli tehnyt rakkaudentunnustuksen
viisitoista vuotiaalle tytölle. Denisof vain hymähti tuon ajan ja
rakkautensa muistoille ja siirtyi heti siihen, joka nyt kuumasti hänen
mieltään poltti. Se oli hänen sotasuunnitelmansa, jonka hän oli
sommitellut peräytymisretken aikana etuvartioasemilla. Hän oli
esittänyt sen Barclay de Tollylle ja oli nyt saapunut esittämään sitä
Kutusoville. Suunnitelma perustui siihen, että ranskalaisten toimilinja
oli liian laaja ja että sen sijaan tai yhteydessä sen kanssa, että
olisi pidetty rintamaa toiminnassa ja siten koetettu sulkea tie
ranskalaisilta, pitäisi kohdistaa vastarinta heidän liikeyhteytensä
ehkäisemiseksi. Hän ryhtyi selittelemään ruhtinas Andreille
suunnitelmaansa.

-- He eivät jaksa pitää hallussaan koko linjaansa. Se on mahdotonta ja
minä takaan, että katkaisen heidän yhteytensä. Antakoot minulle
viisisataa miestä, niillä minä heidät murran ihan varmaan! Yksi
sotatapa on partiosota.

Denisof nousi ylös ja käsillään viittoen selitti Bolkonskille
suunnitelmaansa. Keskellä selitystä kuului armeijan tarkastuspaikalta
huutoa, joka tällä kertaa oli hajanaisempaa, yleisempää ja sekottui
soitonsäveliin. Kylästä kuului töminää ja huutoja.

-- Hän tulee, -- huudahti eräs portinpielessä seisova kasakka, --
tulee!

Bolkonski ja Denisof siirtyivät lähemmä porttia, jonka vieressä seisoi
joukko sotilaita (kunniavartio) ja he näkivät Kutusovin, joka läheni
tietä pitkin pienellä tummanruskealla ratsullaan. Tavattoman suuri
kenraaliseurue ajoi hänen jälessään. Barclay ajoi melkein hänen
rinnallaan. Joukko upseereja juoksi seurueen jälessä ja ympärillä
hurraata huutaen.

Kutusovin edellä ratsasti muutamia adjutantteja pihaan. Kärsimättömästi
hevostaan nykien, joka tasa-askelin lipui hänen raskaan ruumiinsa alla,
ja myötäänsä päätään nyökytellen hän nosteli kättään valkealle
kaveljeerikaartin lakille (se oli valkeareunuksinen ja lipaton),
jommoinen hänellä oli päässä. Ratsastettuaan kunniavartion eteen, jona
oli uljaita krenatööriä, enimmäkseen kavaljeeria, ja joka teki hänelle
kunniaa, hän hetkisen katseli heitä ääneti ja tarkkaavasti tuikein
päällikkökatsein ja kääntyi sitte kenraali- ja upseerijoukkoon. Hänen
kasvonsa muuttuivat äkkiä teräviksi. Hän nytkäytti olkapäitään
kummastelevasti.

-- Ja noin kelpo väki saa yhä vain peräytyä ja peräytyä! -- sanoi hän.
-- No, näkemään asti, kenraali, -- lisäsi hän ja ajoi pihaan ruhtinas
Andrein ja Denisovin ohi.

-- Hurraa, hurraa, hurraa! -- huudettiin hänen takanaan.

Siitä pitäen, jolloin ruhtinas Andrei oli viimeksi nähnyt Kutusovia,
oli tämä entisestään paksunnut, turvonnut ja rasvottunut. Mutta valkeat
silmät, arpi ja väsymyksen ilme hänen kasvoissaan ja vartalossaan
olivat yhä ennallaan. Hänen päällään oli pitkä univormutakki (letti
riippui hienossa nahkahihnassa olan yli) ja päässä valkea
kavaljeerikaartin lakki. Istuessaan riuskan ratsunsa selässä hän heilui
ja hytkyi raskaasti. "Fiu... fiu... fiu"... vihelteli hän tuskin
kuultavasti pihaan ajaessaan. Hänen kasvoillaan kuvastui iloinen
tyytyväisyys siitä, että pääsee levähtämään esiintymisensä vaivoista.
Hän veti toisen jalkansa jalustimesta, sai sen nojauduttuaan koko
ruumiillaan hevosta vasten ja kasvojaan murtaen hädin tuskin kääntymään
satulan yli, ponnisti polvellaan ja ähkien laskeutui kasakkojen ja
adjutanttien käsiin.

Hän suori hieman pukuaan, katsahti ympärilleen ja vilkaistuaan ruhtinas
Andreihin näöstä häntä tuntematta alkoi astella hytkyttää portaille.
"Fiu... fiu... fiu"... vihelteli hän ja katsahti uudelleen ruhtinas
Andreihin, jonka kasvojen vaikutus vasta muutamien sekuntien kuluttua
(kuten usein tapahtuu vanhoille ihmisille) selveni hänelle kuvaksi
tutusta henkilöstä.

-- Aa, terve, ruhtinas! Terve, veikkonen, lähdetään, -- virkkoi hän
väsyneesti ja ympärilleen silmäillen ja nousi raskaasti portaille,
jotka natisivat hänen painostaan.

Hän aukoi nuttunsa napit ja istuutui rappueteisessä olevalle penkille.

-- Mitenkäs isä jaksaa?

-- Eilen sain tiedon hänen kuolemastaan, -- vastasi ruhtinas Andrei
lyhyesti.

Kutusof loi hämmästyksestä suurenneet silmänsä ruhtinas Andreihin,
paljasti sitte päänsä ja risti silmänsä.

-- Rauha hänen tomulleen! Tapahtukoon Herran tahto meille kaikille! --
Hän huokasi raskaasti rintansa täydeltä ja vaikeni tuokioisen. -- Minä
rakastin ja kunnioitin häntä syvästi ja otan kaikesta sydämestäni osaa
kohtaloosi.

Hän syleili ruhtinas Andreita, rutisti häntä rasvaista rintaansa vasten
eikä laskenut häntä pitkään aikaan irti. Kun hän sitte päästi ruhtinas
Andrein, huomasi tämä, että hänen venyneet huulensa vapisivat ja
silmissä kiilsi kyyneleitä. Kutusof huokasi ja tarttui molemmin käsin
penkkiin noustakseen.

-- Lähdetään minun luokseni puhelemaan, -- virkkoi hän.

Samaan aikaan nousi Denisof, joka ujosteli päällikkökään yhtä vähän
kuin vihollista, kilisevin kannuksin ja rohkeasti rappueteiseen, vaikka
adjutantit vihaisesti supattaen koettivat pysähdyttää hänet. Kutusof
nojasi vielä käsin penkkiin ja katsoi tyytymättömänä Denisoviin.
Denisof ilmotti nimensä ja sanoi, että hänellä oli esitettävänä hänen
ylhäisyydelleen hyvin tärkeä asia isänmaan edun nimessä. Kutusof rupesi
katsomaan Denisoviin väsynein katsein ja harmistuneena nostettuaan
kätensä penkiltä ja asetettuaan ne vatsalleen hän toisti:

-- Isänmaan edun nimessä? Anna sitte kuulua, mitä se on.

Denisof punastui kuin tyttö (oli hyvin outoa nähdä puna noilla
karvaisilla, vanhoilla juopon kasvoilla), vaan alkoi rohkeasti esittää
suunnitelmaansa vihollisen kulkuyhteyden katkasemisesta Smolenskin ja
Vjasman välillä. Denisof oli asunut niillä seuduin ja tunsi paikat
hyvin. Hänen suunnitelmansa tuntui kieltämättömän hyvältä, varsinkin
siihen vakuuttavaan voimaan nähden, jota ilmeni hänen sanoissaan.
Kutusof katseli jalkoihinsa ja toisinaan vilkasi naapurimökin pihaan
aivan kuin olisi odottanut sieltä tulevan jotain vastenmielistä.
Mökistä, jonne hän katseli, astuikin Denisovin puheen aikana eräs
kenraali salkku kainalossa.

-- No, -- kysyi Kutusof kesken Denisovin selitystä, -- oletteko jo
valmis?

-- Olen, teidän ylhäisyytenne, -- vastasi kenraali.

Kutusof pyöritti päätään aivan kuin tuumien: "miten yksi mies ehtiikin
kaikki!" ja rupesi sitte jälleen kuuntelemaan Denisovia.

-- Annan venäläisen upseerin rehellisen kunniasanan, -- puhui Denisof,
-- että katkasen Napoleonin kulkuyhteyden.

-- Mitä sukua on sinulle yli-intendentti Kirill Andrejevitsh Denisof?
-- keskeytti Kutusof.

-- Setä, teidän ylhäisyytenne.

-- Soo, olimme hyviä ystäviä, -- sanoi Kutusof iloisesti. -- Hyvä on,
hyvä on, veikkonen; jää tänne esikuntaan; huomenna pakistaan.

Nyökäytettyään Denisoville päätään kääntyi Kutusof poispäin ja ojensi
kätensä ottamaan papereita, jotka Konovnitsin oli hänelle tuonut.

-- Eikö teidän ylhäisyytenne suvaitseisi käydä tänne huoneisiin, --
sanoi päivystävä kenraali tyytymättömällä äänellä, -- olisi
välttämätöntä tarkastaa karttoja ja allekirjottaa muutamia papereita.

Eräs adjutantti tuli sisästä ilmottamaan, että asunto oli täydessä
kunnossa. Mutta Kutusovin mieli näytti tekevän mennä sisään vasta
asioista vapauduttuaan. Hän rypisteli kasvojaan.

-- Ei, käske, veikkonen, tuoda pöytä tähän. Minä katson täällä, --
sanoi hän. -- Ole sinä tässä, -- lisäsi hän ruhtinas Andreille.

Ruhtinas Andrei jäi rappueteiseen ja kuunteli päivystävän kenraalin
esittelyä.

Esittelyn aikana kuuli ruhtinas Andrei sisästä naisen supatusta ja
silkkihameen kahinaa. Katsahdettuaan muutamia kertoja sinne päin hän
huomasi oven takana ryhdikkään, punaposkisen ja kauniin naisen, jolla
oli vaaleanpunainen puku ja punasinervä silkkihuivi päässä sekä
lautanen kädessä ja joka nähtävästi odotteli ylipäällikön tuloa sisään.
Kutusovin adjutantti selitti kuiskaten ruhtinas Andreille, että se oli
talon emäntä, papin rouva, joka aikoi tarjota hänen ylhäisyydelleen
leipää ja suolaa. Hänen miehensä oli tervehtänyt ylipäällikköä risti
kädessä kirkossa, vaan rouva kotona... "Erittäin viehättävä nainen",
lisäsi adjutantti hymyillen. Kutusof liikahti nämä sanat kuultuaan.
Hän kuunteli päivystävän kenraalin esittelyä (sen pääesineenä oli
Tsarevo-Saimishtshen aseman arvostelu) samalla tavalla, kuin äsken oli
kuunnellut Denisovia ja samalla tavalla, kuin seitsemän vuotta sitte
oli kuunnellut Austerlitzin sotaneuvottelua. Hän näytti kuuntelevan
vain siksi, että hänellä oli korvat, jotka eivät voineet olla
kuulematta, vaikka toisessa niistä olikin tukku tervaköyden rohtimia.
Näki kuitenkin selvästi, ettei mikään siitä, mitä päivystävä kenraali
hänelle esitteli, voinut vähimmässäkään määrässä herättää hänessä
mielenkiintoa eikä ihmetyttää häntä, vaan hän tiesi edeltäpäin kaikki,
mitä hänelle sanottiin ja kuunteli tätä kaikkea vaan siitä syystä, että
se piti kuunnella loppuun samoin kuin parhaillaan toimitettava messu.
Kaikki, mitä Denisof oli sanonut, oli ollut asiallista ja järkevää. Se,
mitä päivystävä kenraali puhui, oli vielä asiallisempaa ja järkevämpää,
mutta huomasi, että Kutusof halveksi sekä tietoa että järkeä ja tiesi
jotain muuta, jonka piti ratkaista asia -- jotain muuta, joka ei
riippunut järjestä eikä tiedosta. Ruhtinas Andrei seurasi tarkkaan
ylipäällikön kasvonilmeitä, vaan ainoa ilme, jonka hän niissä havaitsi,
oli ikävystyminen ja malttamattomuus siitä, mitä mahtoi merkitä naisen
supatus oven takana sekä myöskin halu noudattaa sopivaisuutta.
Silminnähtävästi halveksi Kutusof järkeä ja tietoa, jopa isänmaallista
tunnettakin, joka oli ilmennyt Denisovin sanoissa, mutta hän ei
halveksinut järjellä, ei tunteella eikä tiedolla (koska hän ei
koittanutkaan niitä näyttää), vaan hän halveksi niitä jollain muulla.
Hän halveksi niitä vanhuudellaan ja elämänkokemuksellaan. Ainoa
määräys, jonka Kutusof omasta puolestaan teki esittelyn johdosta, koski
venäläisten joukkojen sotarosvoutta. Päivystävä kenraali esitti
esittelynsä loputtua hänen ylhäisyydelleen allekirjotettavaksi paperin,
joka koski korvauksen vaatimista erään tilanomistajan pyynnöstä
armeijan päälliköiltä vihantana niitetystä kaurasta.

Kutusof maiskutteli huuliaan ja pyöritteli päätään, kun tämä asia oli
esitetty.

-- Uuniin ... tuleen. Ja minä sanon sinulle kerta kaikkiaan,
veikkoseni, -- virkkoi Kutusof, -- kaikki tuommoiset jutut tuleen.
Niittäkööt viljaa ja polttakoot puita terveydekseen. En sitä käske enkä
salli, mutta en rupea rankaisemaankaan. Ilman sitä ei tule aikaan. --
Hän vilkasi vielä kerran paperiin. -- Oo, sitä saksalaista
huolellisuutta! -- virkkoi hän päätään heiluttaen.



XVI.


-- No, nyt ovat kai lopussa, -- sanoi Kutusof viimeistä paperia
allekirjottaessaan. Hän nousi raskaasti ylös ja oikoen valkean, paksun
niskansa laskoksia hän läksi menemään elostunein kasvoin ovea kohti.

Papin rouvan kasvoille lennähti veri, kun hän sieppasi lautasen
käteensä, jota hän ei ollut vielä ehtinyt tarjota, vaikka oli jo hyvän
aikaa yritellyt. Nyt ojensi hän sen syvään kumartaen Kutusoville.

Kutusovin silmät sirkistyivät. Hän hymähti, kosketti kädellään rouvaa
leuasta ja sanoi:

-- Kas, mikä kaunotar! Kiitos, kyyhkyseni.

Hän otti housuntaskusta muutamia kultakolikoita ja pani ne rouvan
lautaselle.

-- No, mitä kuuluu? -- sanoi Kutusof mennessään häntä varten
varustettuun huoneeseen.

Rouva meni rusoposkiensa kuopuksilla hymyillen hänen jälestään
huoneeseen. Adjutantti tuli ruhtinas Andrein luo ulos ja pyysi häntä
aamiaiselle. Puolen tunnin kuluttua kutsuttiin ruhtinas Andrei
Kutusovin luo. Kutusof virui nojatuolissa sama avattu nuttu päällään.
Hänellä oli kädessä ranskalainen kirja, jonka hän ruhtinas Andrein
astuessa sisään pisti kiinni. Se oli madame de Genlisin teos _Les
chevaliers du Cygne_, kuten ruhtinas Andrei näki päällyslehdestä.

-- Käy istumaan, käy istumaan, puhellaan, -- sanoi Kutusof. --
Surullista, hyvin surullista. Mutta pane mieleesi, ystäväni, että minä
olen sinun isäsi, toinen isäsi...

Ruhtinas Andrei kertoi Kutusoville kaikki, mitä hän tiesi isänsä
kuolemasta ja siitä, mitä hän oli nähnyt Lisijagorissa siellä
käydessään.

-- Mihin onkaan jouduttu! -- virkkoi Kutusof äkkiä kiihkeästi,
nähtävästi saaden ruhtinas Andrein kertomuksesta selvän kuvan siitä
asemasta, jossa Venäjä nyt oli.

-- Mutta annahan ajan kulua, -- lisäsi hän vihaisin kasvoin, mutta
tahtomatta jatkaa keskustelua, joka häntä kiihdytti hän sanoi: -- olen
kutsunut sinut tänne palvelemaan minun luonani.

-- Kiitän teidän ylhäisyyttänne, -- vastasi ruhtinas Andrei, -- mutta
pelkään, etten enää kelpaa esikuntiin, -- sanoi hän hymyillen, jonka
Kutusof huomasi.

Kutusof katsahti häneen kysyvästi.

-- Suurin syy on kuitenkin siinä, -- jatkoi ruhtinas Andrei, -- että
olen perehtynyt rykmenttiini ja mieltynyt upseereihin ja miehetkin
taitavat olla mieltyneet minuun. Minun olisi sääli jättää rykmentti!
Jos kieltäydyn kunniasta palvella teidän luonanne, niin uskokaa...

Älykäs, suopea ja samalla ivalliseen vivahtava hymy kohahti Kutusovin
pulleille kasvoille. Hän keskeytti Bolkonskin.

-- Ikävää, olisin tarvinnut sinua. Mutta olet oikeassa, olet oikeassa.
Emme täällä miehiä tarvitse. Neuvonantajia on aina kosolta, mutta kelpo
miehiä on vähän. Eivät rykmentit olisi semmoisia, jos kaikki
neuvonantajat palvelisivat rykmenteissä, kuten sinä. Muistan sinut
Austerlitzista asti... Muistan, muistan lipun ja... -- sanoi Kutusof ja
mielihyvän puna lennähti ruhtinas Andrein kasvoille näiden sanojen
johdosta.

Kutusof veti häntä kädestä lähemmä itseään, kurotti poskeaan
suudeltavaksi ja ruhtinas Andrei näki taas vanhuksen silmissä
kyyneleitä. Vaikka ruhtinas Andrei tiesikin, että Kutusof oli hyvin
herkkä kyyneltymään ja hellittelee ja säälittelee häntä näyttääkseen
osanottoaan hänen isänsä kuoleman johdosta, tuntui ruhtinas Andreista
kuitenkin erittäin hyvältä se, että Kutusof muisteli Austerlitzia.

-- Kule omaa tietäsi ja Jumala kanssasi. Tiedän, että sinun tiesi on
maineen tie. -- Hän oli hetken vaiti.

-- Minun oli sinua ikävä Bukarestissa, olisin tarvinnut sinua. --
Kutusof muutti puheenainetta ja alkoi kerroskeila Turkin sodasta ja
solmitusta rauhasta. -- Kylläpä sain moitosta kyllikseni, -- sanoi
Kutusof, -- sain sekä sodasta että rauhasta ... ja kaikki koitui
oikeaan aikaan. _Tout vient à point à celui qui sait attendre_.[83]
Eikä siellä ollut sen vähempää neuvonantajia kuin täälläkään... --
jatkoi hän palaten neuvonantajiin, jotka näyttivät kiinnittävän hänen
ajatuksiaan. -- Oh, ne neuvonantajat, ne neuvonantajat! Jos niitä olisi
kaikkia kuunnellut, emme olisi siellä Turkissa saaneet rauhaakaan
aikaan eikä sotakaan olisi päättynyt. Ellei Kamenski olisi kuollut,
olisi hän ollut mennyttä miestä. Hän hyökkäili linnotuksia vastaan
kolmenkymmenen tuhannen miehen voimalla. Ei ole vaikeaa vallottaa
linnotus, vaan vaikeaa on voittaa sota. Mutta siihen eivät ole tarpeen
hyökkäykset eikä rynnäköt, vaan _kärsivällisyys ja aika_. Kamenski
lähetti Rushtshukiin sotaväkeä, mutta minä lähetin vain ne
(kärsivällisyyden ja ajan) ja vallotin useampia linnotuksia kuin
Kamenski, pakotinpa vielä turkkilaiset syömään hevosen lihaa. -- Hän
nyökytteli päätään. -- Ja saat uskoa minun sanani, että minä, -- jatkoi
Kutusof innostuen ja rintoihinsa lyöden, -- panen ranskalaisetkin
syömään hevosen lihaa. -- Ja hänen silmänsä kiilsivät taas kyynelistä.

-- Mutta täytynee kai tappeluunkin antautua? -- sanoi ruhtinas Andrei.

-- Täytyy, täytyy, jos kaikki sitä tahtovat... Mutta usko
pois, veikkonen, ettei ole noiden kahden soturin voittanutta,
_kärsivällisyyden ja ajan_. Ne tekevät kaikki. Mutta neuvonantajat
_n'entendent pas de cette oreille, voilà le mal_.[84] Yhdet tahtovat,
toiset eivät tahdo. Mitä tehdä? -- kysyi hän nähtävästi toivoen
vastausta. -- Mitä sinä käskisit tekemään? -- toisti hän ja hänen
silmistään paistoi syvä, älykäs piirre.

-- Minä sanon itse, mitä on tehtävä, -- virkkoi hän, koska ruhtinas
Andrei ei ottanut vastatakseen. -- Sanon sinulle itse, mitä on tehtävä
ja mitä teen. _Dans le doute, mon cher_, -- hän oli tuokioisen vaiti,
-- _abstiens toi_,[85] -- lisäsi hän sitte.

-- No, hyvästi nyt, ystäväni. Muista, että kaikesta sydämestäni otan
osaa kovaan kohtaloosi ja etten ole sulle mikään ylhäisyys enkä
ruhtinas enkä edes ylipäällikkö, vaan isä. Jos tarvitset, tule suoraan
luokseni. Hyvästi, poikaseni!

Kutusof taas syleili ja suuteli häntä. Ruhtinas Andrei ei ollut vielä
ehtinyt päästä ovesta, kun Kutusof huokasi helpotuksesta ja ryhtyi
uudelleen lukemaan keskenjäänyttä romaania _Les chevaliers du Cygne_.

Miten ja mistä syystä tämä kaikki oli tapahtunut, sitä ei ruhtinas
Andrei olisi voinut selittää mitenkään, mutta kohtauksen jälkeen
Kutusovin kanssa palasi hän rykmenttiinsä rauhottuneena asioiden
yleisen tilan suhteen jo siihenkin nähden, kenen käsiin niiden johto
oli uskottu. Kuta enemmän hän oli huomannut puuttuvan persoonallisuutta
tuolta ukolta, johon näytti jääneen yksistään intohimojen totutut tavat
ja järjen sijaan (joka ryhmittää tapaukset ja tekee johtopäätöksiä)
ainoastaan kyky tyynesti tarkastaa tapausten kulkua, sitä
rauhallisemmin hän ajatteli, että kaikki käy, kuten pitääkin. "Hänessä
ei ole mitään omaa. Hän ei keksi mitään eikä ryhdy mihinkään", ajatteli
ruhtinas Andrei, "mutta hän kuuntelee kaikki, mitä hänelle esitetään,
panee kaikki mieleensä, järjestää kaikki paikoilleen, ei ehkäise mitään
hyödyllistä eikä salli mitään vahingollista. Hän käsittää, että on
olemassa jotain, joka on paljon väkevämpi ja merkitsevämpi kuin hänen
tahtonsa -- tapausten välttämätön kulku. Ja hän osaa nähdä ne, osaa
ymmärtää niiden merkityksen ja tämän merkityksen tähden osaa olla
ottamatta osaa noihin tapauksiin, kieltäytyä oman tahtonsa
noudattamisesta, joka on suunnattu muuanne. Mutta ennen kaikkea",
ajatteli ruhtinas Andrei, "uskon häneen siksi, että hän huolimatta
ranskalaisesta romaanista ja ranskalaisista sananlaskuista on
venäläinen mies ja siksi, että hänen äänensä värisi, kun hän sanoi:
'mihin onkaan jouduttu!' ja että hänen äänensä tapaili itkua, kun hän
puhui siitä, että 'panee heidät syömään hevosen lihaa'." Tähän
tunteeseen, joka vallitsi kaikissa, kenessä selvempänä, kenessä
hämärämpänä, perustuikin se yksimielisyys ja yleinen hyväksyminen, joka
vastoin hovipiirien mielipidettä tuli kansan ylipäälliköksi valitseman
Kutusovin osaksi.



XVII.


Hallitsijan lähdön jälkeen Moskovasta kulki tämän kaupungin elämä
tavallista kulkuaan ja sen kulku oli niin jokapäiväisen tavallista,
että oli vaikea muistaa noita isänmaallisen riemun ja innostuksen
menneitä päiviä ja uskoa, että Venäjä oli vaarassa ja että
englantilaisen klubin jäsenet olivat myöskin isänmaan poikia, jotka
ovat valmiit uhraamaan sen hyväksi vaikka mitä. Ainoa seikka, joka
muistutti isänmaallisen innostuksen korkeita hetkiä hallitsijan
käydessä Moskovassa, oli se, että oli vaadittu lahjottamaan väkeä ja
rahaa, mutta nämäkin lahjotukset muuttuivat, niin pian kuin ne olivat
tehdyt, lailliseksi, viralliseksi muodollisuudeksi ja tuntuivat
välttämättömiltä.

Vaikka vihollinen läheni lähenemistään Moskovaa, ei moskovalaisten
käsitys asemastaan tullut ollenkaan vakavammaksi, vaan päinvastoin
entistään kevytmielisemmäksi, kuten on tavallista semmoisten ihmisten
kesken, jotka näkevät suuren vaaran olevan tulossa. Vaaran lähetessä
kuuluu ihmisen sydämessä aina kaksi yhtä voimakasta ääntä, joista
toinen sanoo aina järkevästi, että ihminen harkitseisi vaaran laatua ja
punnitsisi keinoista, joilla sen voisi välttää. Toinen sanoo vielä
järkevämmin, että on liian raskasta ja tuskallista ajatella vaaraa,
koska asioiden arvaaminen ja tapausten pyörteistä pelastuminen ei ole
ihmisen vallassa, joten on parasta kääntää selkänsä pahoille päiville
ennen niiden tuloa ja pysyä hauskoissa ajatuksissa. Yksinään ollessaan
antautuu ihminen useimmiten edellisen, vaan muiden parissa ollen
jälkimäisen äänen johdettavaksi. Näin oli nytkin asianlaita
moskovalaisten kesken. Ei oltu pitkiin aikoihin pidetty Moskovassa iloa
semmoista kuin tänä vuonna.

Rostoptshinin lehtisiä, joiden ylälaitaan oli kuvattu kapakka,
kapakoitsija ja moskovalainen porvari Karpushka Tshigirin, _joka
sotaväestä tultuaan ja juotuaan muutamia liikoja ryyppyjä kapakassa sai
kuulla, että Bonaparte aikoo muka tulla hätyyttämään Moskovaa,
äkämystyi tästä, haukkui pahoilla sanoilla kaikki ranskalaiset,
tuli kapakasta ulos ja rupesi puhumaan väkijoukolle_, luettiin,
ja arvosteltiin rinnan Vasili Lvovitsh Pushkinin viimeisten
bouts-rimésien[86] kanssa.

Näitä lehtisiä keräydyttiin lukemaan klubiin, tavallisimmin
nurkkahuoneeseen ja useita miellytti se, miten Karpushka oli ivannut
ranskalaisia sanoen, että _ne pöhöttyvät kaalista, halkeavat puurosta,
läkähtyvät hapankaalikeitosta, että ne ovat kaikki kääpiöitä ja että
mikä akka tahansa kykenee semmoisia heittämään kolme miestä hangolla
tantereseen_. Muutamat eivät hyväksyneet tämmöistä puhetapaa ja
sanoivat sitä tyhmäksi ja ilkeäksi. Kerrottiin, että Rostoptshin oli
karkottanut Moskovasta ranskalaiset ja kaikki muutkin muukalaiset ja
että niiden joukossa oli ollut Napoleonin urkkijoita ja yllyttäjiä.
Mutta tästä kerrottiin pääasiallisesti siitä syystä, että saatiin
toistaa miehestä mieheen niitä sukkeluuksia, joita Rostoptshin oli
lasketellut toimittaessaan muukalaisia matkalle. Nämä lähetettiin
lotjalla Nishni Novgorodiin ja Rostoptshin sanoi heille: "_rentrez en
vous-même, entrez dans la barque et rien faites pas une barque de
Charon_".[87] Kerrottiin, että Moskovasta oli jo lähetetty pois kaikki
virastot ja samalla tokaistiin Shenshinin sukkeluus, että jo yksistään
tästä täytyy Moskovan olla kiitollinen Napoleonille. Kerrottiin, että
Mamonoville nousee hänen rykmenttinsä maksamaan 800 tuhatta, että
Besuhof oli hukannut nostokkaisiinsa vielä enemmän, mutta että parhain
puoli Besuhovin menettelyssä oli se, että hän itse pukeutuu sotisopaan,
ajaa köröttää ratsain rykmenttinsä edessä eikä ota pääsymaksua keltään,
jotka tulevat häntä katsomaan.

-- Te ette anna armoa kenellekään, -- virkkoi Julia Drubetskaja kooten
ja hypistäen liinatukkua hienoilla sormillaan, jotka olivat täynnä
sormuksia.

Julia aikoi matkustaa seuraavana päivänä Moskovasta pois ja piti nyt
jäähyväisillatsuja.

-- Besuhof _est ridicule_,[88] mutta hän on hyväsydäminen ja
miellyttävä. Mikä nautinto on olla noin _caustique_?[89]

-- Sakko, -- sanoi eräs nuori mies, joka oli nostokkaan puvussa, jota
Julia kutsui _mon chevalier_[90] ja joka oli lähdössä hänen kanssaan
Nishniin.

Julian seurapiirissä samoin kuin monissa muissakin Moskovan
seurapiireissä oli päätetty puhua ainoastaan venäjää ja ne, jotka
erehdyksestä pistivät ranskalaisia sanoja puheeseensa, saivat maksaa
määrätyn sakon hyväntekeväisyyskomitean hyväksi.

-- Toinen sakko gallisismista, -- sanoi muuan venäläinen kirjailija,
joka istui vierashuoneessa. -- "Nautinto olla" ei ole venäjää.

-- Te ette anna armoa kenellekään, -- jatkoi Julia nostokkaalle
välittämättä kirjaniekan huomautuksesta.

-- _Caustique'ssa_ erehdyin, -- sanoi hän, -- ja maksan sakon, mutta
siitä nautinnosta, että sain sanoa teille totuuden, olen valmis
suorittamaan lisämaksun. Gallisismeista en vastaa, -- sanoi hän
kirjaniekalle, -- sillä minulla ei ole rahaa eikä aikaa ottaa opettajaa
ja opetella venäjää, kuten ruhtinas Galitsinilla.

-- Kas, siinähän tekin olette, virkkoi Julia. -- _Quand on_... Ei, ei,
-- sanoi hän nostokkaalle, -- ettepäs saakaan minua kiinni. Kun
puhutaan auringosta, nähdään sen säteet, -- virkkoi emäntä
ystävällisesti hymyillen Pierrelle. -- Vast'ikään puhuimme teistä, --
sanoi Julia suuren maailman naisille ominaisella valehtelemiskyvyllä.
-- Me puhelimme, että teidän rykmentistänne varmaankin tulee parempi
kuin Mamonovin.

-- Ah, älkää puhuko minulle rykmentistäni, -- virkkoi Pierre suudellen
emännän kättä ja käyden istumaan hänen viereensä. -- Olen saanut siitä
kylläni.

-- Te kai itse rupeatte sen päälliköksi? -- kysyi Julia viekkaasti ja
ivallisesti vaihtaen katsetta nostokkaan kanssa.

Nostokas ei enää uskaltanut Pierren läsnäollessa olla _caustique_ ja
hänen kasvoilleen nousi epätietoinen piirre siitä, mitä Julian katse
oli tarkottanut. Pierren hajamielisyydestä ja hyväntahtoisesta
pehmeydestä huolimatta lopetti Pierren persoonallisuus kaikki
ivanteonyritykset hänen läsnäollessaan.

-- Ei, -- vastasi Pierre naurahtaen ja kookasta, paksua ruumistaan
silmäillen. -- Minusta tulisi mainion hyvä maalitaulu ranskalaisille ja
toisekseen en luule jaksavani nousta satulaan.

Niistä henkilöistä, joita valittiin keskustelun esineeksi, jouduttiin
nyt puhumaan Rostovilaisista.

-- Hyvin huonot kuuluvat olevan heidän asiansa, -- sanoi Julia. -- Ja
itse kreivi on ihan saamaton. Rasumovskilaiset aikoivat ostaa hänen
talonsa ja maatilansa, vaan kaupat yhä venyvät. Hän pyytää liian
korkeaa hintaa.

-- Minä taas kuulin, että kaupat tehdään näinä päivinä, -- sanoi joku
seurasta. -- Mutta mieletöntähän nyt on ryhtyä ostokauppoihin
Moskovassa.

-- Miksi? -- kysyi Julia. -- Luuletteko tosiaankin, että vaara uhkaa
Moskovaa?

-- Minkä tähden te lähdette Moskovasta?

-- Minäkö? Mikäs kumma se on? Minä lähden siksi ... siksi, että kaikki
muutkin lähtevät ja toisekseen -- en ole mikään Jeanne d'Arc enkä
amatsoni.

-- Ei suinkaan, ei suinkaan. Antakaa minulle vielä tilkkuja.

-- Jos hän osaa järjestää asiansa, niin saa hän maksetuksi kaikki
velkansa, -- jatkoi nostokas Rostovista.

-- Hyväsydäminen ukko, mutta hyvin _pauvre sire_.[91] Ja miksi he
viipyvät täällä näin kauan? Johan he aikoivat muuttaa maalle aikoja
sitte. Natalia taitaa olla nyt terve? -- kysyi Julia Pierreitä
viekkaasti hymyillen.

-- He odottavat kotiin nuorinta poikaansa, -- sanoi Pierre. -- Hän
pääsi kasakaksi Obolenskin väkeen ja matkusti Bjelaja Tserkoviin.
Siellä muodostetaan rykmenttiä. Mutta nyt ovat he siirtäneet hänet
minun rykmenttiini ja odottavat hänen saapuvan joka päivä. Kreivi on jo
aikoja sitte ollut menollaan maalle, mutta kreivitär ei suostu
mitenkään lähtemään Moskovasta, ennen kun poika saapuu.

-- Minä näin heidät toissapäivänä Arharovilla. Natalia on taas tullut
kauniiksi ja iloiseksi. Hän lauloi erään romanssin. Miten helposti
eräät ihmiset unohtavatkin kaikki.

-- Mitä unohtavat? -- kysäsi Pierre tyytymättömästi.

Julia hymähti.

-- Tiedättekö kreivi, että semmoisia ritareja kuin te tapaa ainoastaan
_madame Suzan_ romaaneissa.

-- Minkälaisia ritareja? -- kysyi Pierre punastuen.

-- No, no, hyvä kreivi, _c'est la fable de tout Moscou. Je vous admire,
ma parole d'honneur_.[92]

-- Sakko! Sakko! -- sanoi nostokas.

-- Olkoon menneeksi.

-- _Qu'est ce qui est la fable de tout Moscau_?[93] -- sanoi Pierre
vihaisesti ja nousi seisomaan.

-- Älkää nyt joutavia, kreivi. Tiedättehän te!

-- Minä en tiedä mitään, -- vastasi Pierre.

-- Mutta minä tiedän, että te olitte hyvissä väleissä Natalian kanssa
ja sen vuoksi... Ei, minä pidän paljon enemmän Verasta. _Cette chère
Véra_.[94]

-- _Non madame_,[95] -- jatkoi Pierre tyytymättömällä äänellä. -- En
ollenkaan ole ottanut näyteltäväkseni neiti Rostovan ritarin osaa enkä
ole heillä käynyt kokonaiseen kuukauteen. Minä en käsitä teidän
ankaruuttanne...

-- _Qui s'excuse -- s'accuse_[96] -- vastasi Julia hymyillen ja
liinatukkua heiluttaen ja viimeisen sanan pitääkseen hän samassa muutti
puheainetta. -- Kuulkaahan, sain äsken tietää, että Maria Bolkonskaja
parka oli saapunut eilen Moskovaan. Tiedättekö, että hän on kadottanut
isänsä?

-- Niinkö! Missä hän on? Tahtoisin hyvin mielelläni nähdä hänet, --
virkkoi Pierre.

-- Olin eilen koko illan hänen luonaan. Hän matkustaa tänään tai
huomenaamulla veljenpoikansa kanssa läheiselle maatilalleen.

-- Mitenkä hän jaksaa? -- kysyi Pierre.

-- Hän suree kovasti. Vaan tiedättekö, ken hänet pelasti? Se on
kokonainen romaani. Nikolai Rostof. Hänet oli saarrettu, aijottu
surmata ja hänen väkeään oli haavotettu. Silloin oli Rostof saapunut ja
pelastanut...

-- Vielä romaani, -- sanoi nostokas. -- Tämä yleinen pako on tehty
aivan varmaan siitä syystä, että kaikki vanhatpiiat pääsisivät
miehelään. _Catiche_ on yksi, ruhtinatar Bolkonskaja toinen.

-- Tiedättekö, että minä tosiaankin ajattelen, että hän on _un petit
peu amoureuse du jeune homme_.[97]

-- Sakko! Sakko! Sakko!

-- No, mitenkä se sitte olisi sanottava venäjäksi?



XVIII.


Kun Pierre oli tullut kotiinsa, annettiin hänelle kaksi samana päivänä
tuotua Rostoptshinin lehtistä.

Yhdessä puhuttiin siitä, että huhu kreivi Rostoptshinin kiellosta saada
lähteä Moskovasta oli väärä ja että kreivi Rostoptshin oli päinvastoin
iloinen, että rouvat ja kauppiaiden vaimot matkustivat Moskovasta pois.
"Kuta vähemmän pelkoa, sitä vähemmän uutisia", sanottiin lehtisessä,
"mutta minä takaan hengelläni, ettei vihamies pääse Moskovaan." Nämä
sanat osottivat ensi kerran Pierrelle selvästi, että ranskalaiset
tulevat Moskovaan. Toisessa lehtisessä sanottiin, että meidän
pääkortteerimme oli Vjasmassa, että kreivi Wittgenstein oli voittanut
ranskalaiset, vaan että kun monet asukkaat haluavat nousta aseisiin,
niin on heille varattu arsenaalissa paljon aseita: miekkoja, pistooleja
ja pyssyjä, joita jokainen saa halvalla hinnalla. Lehtisten äänilaji ei
nyt enää ollut niin ilvehtivä, kuin se oli esiintynyt Tshigirinin
pakinoissa. Pierre vaipui mietteisiin näiden lehtisten johdosta. Se
pelottava ukkospilvi, jonka hän kaikesta sydämmestään toivoi tulevaksi
ja joka samalla synnytti hänessä vastustamatonta kauhua, oli nyt
nähtävästi tulossa.

"Ryhtyäkö sotapalvelukseen ja matkustaa armeijaan tai odottaako?" kysyi
Pierre sadannen kerran itseltään. Hän otti korttipakan pöydältä ja
alkoi panna pasiansia.

-- Jos tämä pasiansi sujuu aivan loppuun, -- puheli hän itselleen
korttia seaten ja katsoen ylös, -- jos sujuu loppuun, niin sitte ...
mitä sitte?

Hän ei ehtinyt päättää, mitä sitte tapahtuisi, kun kabinetin oven takaa
kuului vanhan ruhtinattaren ääni, joka kysyi, saisiko tulla sisään.

-- Niin se merkitsee, että minun on mentävä armeijaan, -- päätteli
Pierre itsekseen. -- Käykää vain sisään, -- lisäsi hän ruhtinattarelle.

(Vanha ruhtinatar, jolla oli korkea vartalo ja kivettyneet kasvot, asui
edelleenkin Pierren talossa. Kaksi nuorinta oli joutunut naimisiin).

-- Anteeksi, _mon cousin_,[98] että tulin luoksenne, -- sanoi hän
nuhtelevan levottomalla äänellä. -- Täytyy lopultakin tehdä jotain.
Mitä tämä tämmöinen on. Kaikki ovat lähteneet Moskovasta, kansa
kapinoi, miksi me sitte jäisimme tänne?

-- Ei suinkaan, minun tietääkseni, _ma cousine_, on kaikki hyvin, --
sanoi Pierre sillä totutulla leikillisyydellä, jolla Pierre, joka aina
hieman hämillään näytteli ruhtinattaren hyväntekijän osaa, tavallisesti
puhutteli ruhtinatarta.

-- Vai kaikki hyvin! Minulle kertoi juuri Varvara Ivanovna, mitenkä
meidän joukkomme kunnostautuvat. Ei tosiaankaan siedä kunniata heille
lukea. Ja kansakin näkyy kapinoivan ja rupeaa tottelemattomaksi. Yksin
minun palvelustyttönäkin on alkanut napista. Jos tätä menoa kestää,
saamme varoa nahkaamme. Kaduilla ei uskalla liikkua. Vaan pahinta on
se, että ranskalaiset voivat yllättää meidät minä päivänä tahansa. Mitä
me odotamme? Minä pyydän teiltä, _mon cousin_, vain yhtä asiaa:
toimittakaa minut Pietariin. Olinpa minkälainen tahansa, mutta
bonapartelaisen vallan alle en taivu.

-- Johan nyt jotain, _ma cousine_, mistä te olette saaneet tietonne?
Päinvastoin...

-- Minä en taivu teidän Napoleoninne valtaan, tehkööt muut mitä
tahansa... Ja jos te ette tahdo suostua...

-- Suostunhan minä, käsken heti ryhtymään matkavalmistuksiin.

Ruhtinatarta nähtävästi harmitti, ettei hän voinut kenellekään purkaa
vihaansa. Jotain mutisten hän istuutui tuolille.

-- Teille on kerrottu asioita väärin, -- sanoi Pierre. -- kaupungissa
vallitsee täydellinen hiljaisuus eikä vaarasta ole mitään tietoa.
Näistä luin juur'ikään... -- Pierre näytti lehtisiä ruhtinattarelle. --
Kreivi kirjottaa panevansa henkensä pantiksi siitä, ettei vihollinen
pääse Moskovaan.

-- Se teidän kreivinne, -- sanoi ruhtinatar äkäisesti, -- on
ulkokullattu ilkiö, joka on itse villinnyt kansan kapinaan. Hänhän
juuri on kirjottanut noissa typerissä lehtisissään, ettei ole väliä,
ken joutuu kiinni, kunhan vaan raahataan tukasta putkaan (ja miten
tyhmää se on!) Ken ottaa kiinni, sille kiitos ja kunnia. Semmoisen
palveluksen hän on tehnyt. Varvara Ivanovna kertoi, että hän oli
vähällä jäädä päästään, kun oli ulkona puhunut ranskaa...

-- Niin, se nyt on semmoista... Te ajattelette asioita liian raskaasti,
-- sanoi Pierre ja alkoi levittää korttia.

Vaikka pasiansi onnistui aivan lopulleen, ei Pierre kuitenkaan lähtenyt
armeijaan, vaan jäi autioon Moskovaan ollen yhä edelleenkin entisen
pelon, epäröimisen, kauhun ja samalla ilon vallassa jonkin hirveän
odotuksesta ja tulosta.

Seuraavana päivänä illansuussa matkusti ruhtinatar, ja Pierren luo
saapui hänen taloutensa ylihoitaja, joka toi sen tiedon, ettei hänen
vaatimiaan rahoja rykmentin varustamiseksi saisi muuten, kuin että yksi
tila täytyisi myydä! Ylihoitaja oli muuten sitä mieltä, että
rykmenttipuuha vie Pierren perikatoon. Pierren oli vaikea salata
hymyään kuunnellessaan ylihoitajan arveluja.

-- Myykää vain, -- virkkoi hän. -- Minkäs sille mahtaa, en voi enää
muuttaa asiaa!

Kuta huonommaksi yleisten asiain ja varsinkin Pierren omien asiain tila
kävi, sitä hauskemmalta tuntui Pierrestä ja sitä enemmän hän varmentui
odottamansa onnettomuuden tulosta. Pierren tuttavista ei Moskovassa
ollut enää paljo ketään. Julia oli matkustanut pois, niin ikään
ruhtinatar Maria. Läheisistä tuttavista olivat vain Rostovilaiset
jälellä, mutta heillä ei Pierre käynyt.

Tänä päivänä läksi Pierre hieman hauskutellakseen ja virkistyäkseen
Vorontsovan kylään katsomaan erästä suurta ilmapalloa, jonka oli määrä
nousta ilmaan seuraavana päivänä. Pallo ei ollut vielä valmis. Pierre
sai kuulla, että sitä rakennettiin hallitsijan tahdosta. Hallitsija oli
kirjottanut pallosta kreivi Rostoptshinille:

"_Aussitôt que Leppich sera prêt, composez lui un équipage pour sa
nacelle d'hommes sûrs et intelligents et dépêchez un courrier du
général Koutousoff pour l'en prévenir. Je l'ai instruit de la chose_".

"_Recommandez, je vous prie, à Leppich d'être bien attentif sur
l'endroit, où il descendra la première fois, pour ne pas se tromper et
ne pas tomber dans les mains de l'ennemi. Il est indispensable qu'il
combine ses mouvements avec le général-en-chef_".[99]

Vorontsovasta kotiin palatessaan huomasi Pierre Bolstnaja toria
ajaessaan väkeä Mestauspaikan luona, pysähtyi ja nousi kärryistä. Tässä
toimitettiin erään ranskalaisen kokin ruumiinrangaistusta, johon hän
oli tuomittu vakoilemisesta. Toimitus oli juuri suoritettu ja pyöveli
irroitti penkiltä surkeasti ruikuttavaa paksua miestä, jolla oli ruskea
poskiparta, siniset sukat ja viheriät liivit. Toinen rikollinen, laiha
ja kalpea mies seisoi vieressä. Kasvoista päättäen oli kumpikin
ranskalainen. Sairaloisen kalpein kasvoin, jommoiset oli laihalla
ranskalaisellakin, työntäytyi Pierre väkijoukon läpi.

-- Mitä tämä on? Ketä, mistä syystä? -- kyseli hän.

Mutta joukko, jossa oli virkamiehiä, pikkuporvareita, kauppiaita,
musikkoja ja naisia, oli niin ahneesti kiintynyt katsomaan, mitä
Mestauspaikalla tapahtui, ettei kukaan vastannut hänen kysymyksiinsä.
Paksu mies ojentui pystyyn, kohotteli olkapäitään synkin kasvoin ja
koettaen näyttää lujamieliseltä alkoi pukea päälleen liiviään
ympärilleen katsomatta. Vaan äkkiä alkoivat hänen huulensa vavista ja
hän purskahti itkuun itselleen vihoitellen, kuten itkevät kuumaveriset
aikaihmiset. Väkijoukko alkoi puhella kovaäänisesti tukehduttaakseen,
kuten Pierrestä tuntui, itsestään säälintunteen.

-- Ruhtinasväen kokkia näkyy olevan...

-- No, musjöö, taisipa venäläinen voide vähän kirveliä ranskalaista
selkää ... oliko hapanta? -- ilkkui eräs kansliakirjuri, joka seisoi
Pierren rinnalla, silloin kun ranskalainen alkoi itkeä.

Kirjuri katseli ympärilleen nähtävästi odottaen joukosta vastakaikua
sukkeluudelleen. Muutamat remahtivat nauruun, muutamat katsoivat
pelästyneinä pyöveliin, joka riisui toista.

Pierre sihisteli nenäänsä, murti suutaan ja rutosti käännähtäen läksi
takasin kärryjen luo koko ajan sekä kulkiessaan että kärryihin
istuutuessaan jotain itsekseen mutisten. Matkan kestäessä hän vavahteli
tuontuostakin ja kivahteli niin kovasti, että kuski kysyi:

-- Mitä suvaitsette käskeä?

-- Mihin sinä oikeastaan ajat? -- kiljasi Pierre kuskille, joka käänsi
Lubjankan kadulle.

-- Te käskitte ajamaan ylipäällikölle, -- vastasi kuski.

-- Pöllö! Elukka! -- ärjäsi Pierre. Harvoin oli hän käyttänyt tämmöisiä
sanoja kuskiaan haukkuessaan. -- Kotiinhan minä käskin. Aja joutuin,
lurjus! Jo tänä päivänä täytyy päästä kaupungista, -- lisäsi Pierre
itsekseen mutisten.

Nähdessään suomitun ranskalaisen ja väkijoukon, joka tungeksi
Mestauspaikan ympärillä, päätti Pierre lopullisesti, ettei hän enää voi
jäädä Moskovaan, vaan lähtee jo tänään armeijaan ja hänen päätöksensä
oli niin jyrkkä, että hänestä tuntui, kuin hän olisi jo ehtinyt
ilmoittaa sen kuskille tai että tämän olisi pitänyt tietää se
itsestään.

Kotiin tultuaan alkoi Pierre antaa käskyjä kaikkitietävälle,
kaikkiosaavalle ja koko Moskovan tuntemalle kuskilleen
Jefstavjevitshille, että tämä jouduttaisi kaikki valmiiksi, sillä yöllä
lähtee hän Moschaiskiin armeijaan ja että sinne lähetettäisiin hänen
ratsunsa. Kun kaikkia valmistuksia ei voitu suorittaa sinä päivänä,
täytyi Pierren Jefstavjevitshin ehdotuksesta lykätä lähtönsä toiseen
päivään, jotta vaihtohevoset ehtisivät joutua määräpaikoilleen.

24 päivä valkeni selkeänä huonon sään jälkeen ja puoleltapäivin läksi
Pierre Moskovasta matkalle. Seuraavana yönä sai Pierre kuulla
Perhuskovassa, jossa muutettiin hevosia, että illalla oli ollut suuri
taistelu. Kerrottiin, että Perhuskovassakin oli maa vavissut ammunnan
ankaruudesta. Pierren kysymykseen, ken oli voittanut, ei kukaan osannut
vastata mitään. (24 p:nä tapahtui Shevardinon taistelu). Aamun
sarastaessa saapui Pierre Moschaiskiin.

Täällä olivat kaikki talot majotetut täyteen sotaväkeä ja siinäkin
majatalossa, jossa Pierreä vastassa oli hänen kuskinsa ja
ratsupalvelijansa, kuhisivat kaikki huoneet upseereja.

Moschaiskissa ja sen takana liikkui ja majaili sotaväkeä kaikkialla.
Kasakkoja, jalka- ja ratsuväkeä, kuormia, laatikoita ja tykkiä vilisi
joka taholla. Pierre koetti jouduttaida etemmä ja kuta kauemma hän tuli
Moskovasta, kuta syvemmälle hän vaipui sotajoukkojen mereen, sitä
voimakkaammin hänet valtasi levoton hätä ja ennen tuntematon iloinen
tunne. Tämä oli samallainen tunne kuin sekin, jota hän oli tuntenut
aatelin kokouksessa hallitsijan tulon aikana -- tunne siitä, että
välttämättömästi oli tehtävä jotain ja uhrattava jotain. Hänet oli
vallannut hyväilevä tunne siitä tietoisuudesta, että kaikki se, mikä
muodosti ihmisten onnen: elämänmukavuudet, rikkaus, jopa itse elämäkin,
-- on joutavaa, jonka mielellään hylkää jonkun muun rinnalla... Mutta
minkä rinnalla, sitä ei Pierre voinut selvittää itselleen eikä hän
koettanutkaan selvittää itselleen, ketä ja mitä varten hänestä tuntuu
erityisen suloiselta uhrata kaikki. Se, mitä varten hän haluaa uhrata
kaikki, ei askaroittanut hänen ajatuksiaan, vaan itse uhrautuminen loi
häneen tuon lämpimän tunteen.



XIX.


24 p:nä oli taisteltu Shevardinon redutin luona. 25 p:nä ei ammuttu
ainoatakaan laukausta kummaltakaan puolelta ja 26 p:nä tapahtui
Borodinon taistelu.

Mitä varten ja miten ryhdyttiin Shevardinon ja Borodinon taisteluihin?
Mitä varten ryhdyttiin Borodinon taisteluun? Sillä ei ollut
ranskalaisille enemmän kuin venäläisillekään pienintäkään merkitystä.
Sen lähimpänä seurauksena venäläisille oli ja täytyi olla -- se, että
me joudutimme Moskovan tuhoa (jota me pelkäsimme kaikista eniten
maailmassa), ja -- ranskalaisille se, että he jouduttivat kokonaisen
armeijan tuhoa (jota he puolestaan pelkäsivät kaikista eniten
maailmassa). Tämä seuraus oli jo silloinkin aivan päivänselvä, vaan
siitä huolimatta päätti Napoleon taistella täällä ja Kutusof puolestaan
yhtyi siihen.

Jos sotapäällikköjä olisivat johtaneet järkisyyt, niin luulisipa
Napoleonista olleen selvääkin selvemmän, että hän, marssittuaan 2,000
virstan taipaleen taa ja ryhtyessään taisteluun, jossa hän menettää
ainakin neljännen osan armeijastaan, kulkee varmaa perikatoaan kohti.
Yhtä selvää olisi pitänyt olla Kutusovistakin, että hän taipuessaan
taistelemaan ja pannessaan alttiiksi armeijan neljännen osan häviön,
aivan varmaan menettää Moskovan. Kutusoville oli tämä matemaattisen
selvää ja yhtä selvää kuin sekin, että jos minulla tammipelissä on yhtä
nappulata vähemmän ja minä ajan, niin minä varmasti joudun tappiolle,
josta syystä minun ei ole ajettava.

Kun vastapelaajalla on 16 nappulaa ja minulla 14, olen minä noin
kahdeksatta osaa häntä heikompi; vaan kun minä ajan 13 nappulalla,
pääsee hän kolme kertaa minua voimakkaammaksi.

Ennen Borodinon taistelua suhtautuivat meidän voimamme ranskalaisten
voimiin lähipitäen kuin viisi kuuteen, mutta taistelun jälkeen kuin
yksi kahteen; toisin sanoen, ennen taistelua kuin 100 tuhatta 120
tuhanteen ja taistelun jälkeen kuin 50 tuhatta 100 tuhanteen. Älykäs ja
kokenut Kutusof taipui kuitenkin taisteluun. Napoleon, tuo nerokas
sotapäällikkö, joksi häntä on sanottu, taisteli taistelun, menetti
neljännen osan armeijastaan ja venytti linjansa entistä pitemmäksi. Jos
sanotaan, että Napoleon oli aikonut Moskovan, kuten Wieninkin
vallottamisella päättää sodan, on tätä vastaan olemassa monia
todistuksia. Napoleonin omat historioitsijat kertovat, että hän oli
aikonut palata takasin jo Smolenskista, että hän tunsi asemansa
venyneen liian loitoksi ja ettei Moskovan vallotus päätä sotaa. Sillä
Smolenskista käsin hän oli nähnyt, mille kannalle olivat Venäjän
kaupungit jääneet hänen suhteensa, kun hän ei saanut ainoatakaan
vastausta lukuisiin ilmotuksiinsa, että hän halusi ryhtyä näiden kanssa
keskusteluihin.

Ryhtyessään ja taipuessaan Borodinon taisteluun menetteli Kutusof ja
Napoleon aikeettomasti ja mielettömästi. Vaan historioitsijat ovat
sittemmin toteutuneiden tosiasioiden nojalla koonneet taitavasti
sommiteltuja todistuksia sotapäällikköjen kaukonäköisyydestä ja
nerokkuudesta, miesten, jotka kaikista maailman suurtapausten
aikeettomista jouduttajista olivat mitä orjallisimpia ja aikeettomimpia
välikappaleita.

Klassilliset kansat ovat meille jättäneet sankarirunoelmia, joissa
sankarit muodostavat historian koko ydinkohdan, vaan me emme vieläkään
voi tottua siihen, ettei sellaisella historialla ole mitään merkitystä
meidän ajan ihmiskunnalle.

Toiseen kysymykseen: miten ryhdyttiin Borodinon ja sitä ennen
suoritettuun Shevardinon taisteluun, on olemassa niinikään aivan
määrätty ja kaikille tunnettu, mutta aivan väärä esitys. Kaikki
historioitsijat kuvaavat asian seuraavalla tavalla:

_Venäjän armeija, peräytyessään Smolenskista, muka haeskeli parhainta
asemaa päätaistelua varten ja semmoinen asema löydettiinkin muka
Borodinon luona_.

_Venäläiset lujittivat muka ennakolta tämän aseman rakentamalla
varustuksia maantien (joka vei Moskovasta Smolenskiin) vasemmalla
puolen melkein suoraviivaisesti sitä kohti Borodinosta Utitsaan
kulkevassa suunnassa, juuri siihen samaiseen paikkaan, jossa taistelu
tapahtui_.

_Tämän aseman etupuolelle varustettiin muka vihollisen liikkeiden
silmälläpitoa varten luja etuasema Shevardinon muinaiskalmistoon. 24
p:nä Napoleon muka hyökkäsi etuasemaa vastaan ja vallotti sen; 26 p:nä
ryntäsi hän koko Venäjän armeijan kimppuun, joka seisoi varustuksissa
Borodinon kentällä_.

Näin puhutaan historioissa, vaan kaikki tämä on aivan väärää, josta
jokainen voi helposti tulla vakuutetuksi, jos vain tahtoo tunkeutua
asian ytimeen.

Venäläiset eivät haeskelleet mahdollisimman parhainta asemaa, vaan
päinvastoin kulkivat peräytyessään monen aseman ohi, jotka olivat
Borodinoa paremmat. He eivät pysähtyneet ainoallekaan näistä asemista
sekä siitä syystä, ettei Kutusof tahtonut jäädä asemaan, jota hän ei
ollut itse valinnut, että siitä syystä, ettei armeijaan ollut vielä
yhtynyt Miloradovitsh nostoväkineen ja vielä monesta muustakin
lukemattomasta syystä. Totena pysyy kuitenkin se, että sivuutetut
asemat olivat vahvempia ja ettei Borodinon asema (se, jossa taistelu
taisteltiin) suinkaan ollut vahva, vaan ei edes ollut miltään kannalta
katsottuna sen kummallisempi asema kuin mikä muukaan Venäjän
valtakunnan paikka tahansa, jonka umpimähkään voi näyttää kartalta
neulalla.

Venäläiset eivät suinkaan varustaneet asemaansa Borodinon kentällä
maantiestä vasempaan suoraviivaisessa suunnassa (eli sitä paikkaa,
jossa taistelu tapahtui) vaan he eivät edes kertaakaan ennen elok. 25
päivää 1812 olleet ajatelleet, että taistelu tapahtuisi juuri siinä
paikassa. Tätä todistaa ensiksikin se, ettei tässä paikassa suinkaan
ollut 25 p:nä varustuksia, vaan ettei edes 25 p:nä alotettuja saatu
valmiiksi 26 p:nä. Toiseksi Shevardinon redutin asema: Shevardinon
redutilla, joka sijaitsi sen aseman etupuolella, jossa taisteluun
ryhdyttiin, ei ollut mitään merkitystä. Miksi lujitettiin tämä redutti
kaikkia muita paikkoja vahvemmaksi? Ja miksi sitä puolustaessa 24 p:nä
myöhään yöhön saakka tuhlattiin kaikki ponnistukset ja menetettiin
6,000 miestä? Vihollisen silmälläpitoon olisi riittänyt kasakkapartio.
Kolmantena todistuksena siitä, ettei asemaa, jossa taistelu
taisteltiin, oltu ennalta päätetty ja ettei Shevardinon redutti ollut
tämän aseman etuasema, on se, että Barclay de Tolly ja Bagration olivat
25 päivään saakka siinä uskossa, että Shevardinon redutti oli aseman
_vasen_ siipi ja että itse Kutusof sanoo tiedonannossaan, joka
hätäkäteen kirjoitettiin taistelun jälkeen, Shevardinon reduttia aseman
_vasemmaksi_ siiveksi. Vasta hyvän aikaa jälestäpäin, kun kaikessa
rauhassa kirjotettiin tiedonantoja Borodinon taistelusta, keksittiin
(arvattavasti erehtymättömänä pidetyn ylipäällikön erehdysten
oikasemiseksi) se väärä ja omituinen selitys, että muka Shevardinon
redutti oli ollut _etuasemana_ (jota vastoin se oli ollut vain vasemman
siiven varustettu asema) ja että me muka olimme antautuneet Borodinon
taisteluun varustetussa ja edeltäpäin valitussa asemassa ollen, kun
taistelu sitä vastoin tapahtui aivan aavistamattomalla ja melkein
varustamattomalla paikalla.

Asia on nähtävästi ollut näin: asema oli valittu pitkin Kolotsha-joen
suuntaa, joka katkaisee maantien, mutta ei suoraviivaisesti, vaan
muodostaen terävän kulman sen kanssa, niin että vasen siipi oli
Shevardinossa, oikea Novoje Selon kylän luona ja keskustassa
Borodinossa, Kolotsha- ja Voina-jokien yhtymäkohdan kulmauksessa. Tämä
asema, jota Kolotsha-joki suojeli ja jossa Smolenskista Moskovaan
vievää tietä lähenevän vihollisen eteneminen oli venäläisen armeijan
ehkäistävä, on päivänselvä jokaiselle, joka katsoo Borodinon kenttää,
vaikka unohtaisikin, miten taistelu tapahtui.

Kun Napoleon saapui 24 p:nä Valujevaan, ei hän nähnyt (kuten
historioissa sanotaan) venäläisten asemaa Utitsan ja Borodinon välillä
(hän ei voinut nähdä asemaa, kun sitä ei ollutkaan) eikä nähnyt
myöskään Venäjän armeijan etuasemaa, vaan venäläisten jälkijoukkoja
haeskellessaan hän joutui venäläisten aseman vasemmalle siivelle --
Shevardinon redutille ja venäläisten aavistamatta marssitti joukkonsa
Kolotsha-joen yli. Kun venäläiset eivät ehtineet ryhtyä ratkaisevaan
taisteluun, vetivät he vasemman siipensä takasin asemastaan, jossa sen
oli aikomus puolustautua, jos asettuivat uuteen asemaan, jota ei oltu
etukäteen määrätty eikä varustettu. Päästyään Kolotsha-joen yli
maantien vasemmalta puolen, siirsi Napoleon koko tulevan taistelun
oikealta vasemmalle (venäläisten taholta lukien) ja määräsi sen
paikaksi Utitsan, Semenovskojen ja Borodinon välisen tasangon (jolla ei
ollut sen kummempia aseman etuja kuin millä muulla Venäjän tasangolla
tahansa) ja tällä tasangolla suoritettiin 26 p:nä elok. koko taistelu.
Pääpiirteissään laadittuna on luullun ja tapahtuneen taistelun kulku
seuraava:

Ellei Napoleon olisi 25 p:n illalla käynyt Kolotsha-joella eikä
käskenyt hetimmiten jo samana iltana ryhtymään rynnäkköön reduttia
vastaan, vaan vasta seuraavana aamuna, niin ei kukaan olisi epäillyt,
että Shevardinon redutti oli meidän asemamme vasempana siipenä ja
taistelu olisi tapahtunut niinkuin me sitä odotimme. Siinä tapauksessa
olisimme me luultavasti vieläkin tiukemmin puolustaneet Shevardinon
reduttia, vasenta siipeämme, hyökänneet Napoleonin keskustan tai oikean
siiven kimppuun ja 24 p:nä olisi suoritettu yleinen taistelu siinä
asemassa, joka oli ennalta määrätty ja varustettu. Mutta koska hyökkäys
meidän vasenta siipeämme vastaan tehtiin illalla kohta meidän
jälkijoukkojemme peräytymisen jälkeen s.o. heti Gridnevajan taistelun
jälkeen ja koska venäläiset sotapäälliköt eivät tahtoneet tai ehtineet
alkaa saman 24 p:n illalla yleistä taistelua, niin Borodinon taistelun
ensimäinen ja tärkein toimi meni mitättömäksi jo 24 p:nä ja nähtävästi
joudutti 26 p:n tappion.

Shevardinon redutin menettämisen jälkeen jäimme me seuraavana aamuna
aivan ilman vasemman siiven asemaa ja sen vuoksi oli meidän pakko
oikaista vasen siipemme ja lujittaa sen asema umpimähkään.

Eipä siinä kyllä, että venäläiset joukot olivat 26 p:nä vain heikkojen,
keskeneräisten varustusten turvissa, vaan tämän aseman epäedullisuutta
enensi vielä sekin, että venäläiset sotapäälliköt, jotka eivät
välittäneet vasemman siiven aseman kadottamisesta ja koko tulevan
taistelualan siirtymisestä oikealta vasemmalle, jäivät entiseen,
liiaksi laajaan asemaansa Novoje Selon ja Utitsan välille, josta syystä
heidän oli taistelun aikana liikutettava joukkoja oikealta vasemmalle.
Tällä tavoin voivat venäläiset taistelun kestäessä pitää koko
ranskalaista armeijaa vastassa, jonka voima oli suunnattu meidän
vasenta siipeämme vastaan, kahta vertaa heikommat voimat.

(Penjatovskin liikkeet Utitsaa vastaan ja Uvarovin liikkeet
ranskalaisten oikean siiven puolella olivat taistelun kulusta erillään
olevia toimia). Näin siis tapahtui Borodinon taistelu toisin, kuin
(koettamalla salata meidän sotapäällikköjemme virheitä ja tämän
johdosta vähentämällä Venäjän sotajoukkojen ja kansan mainetta) se on
kuvattu tapahtuneen. Borodinon taistelu ei tapahtunut valitussa eikä
varustetussa asemassa vain jonkun verran ranskalaisia heikommilla
voimilla, vaan Borodinon taisteluun, Shevardinon redutin menettämisen
tähden, antautuivat venäläiset avoimella, melkein varustamattomalla
tasangolla ranskalaisia voimia kahta vertaa heikommilla voimilla eli
toisin sanoen semmoisissa olosuhteissa, joissa ei ainoastaan ollut
mahdotonta tapella kymmentä tuntia, vaan olipa mahdotonta suojella
armeijaa kolmeakaan tuntia, jottei se olisi joutunut tuhon ja paon
omaksi.



XX.


Aamulla elokuun 25 p:nä läksi Pierre Moschaiskista. Eräässä tavattoman
jyrkässä ja väärässä alamäessä, joka vei kaupungista vasemmalla kädellä
olevan kirkon ohi, jossa parhaillaan pidettiin jumalanpalvelusta, nousi
Pierre ajopeleistä ja läksi kulkemaan jalan. Hänen takanaan laskeutui
mäkeä alas eräs ratsurykmentti laulajat etunenässä ja häntä vastaan
nousi kuormajono, jossa kuletettiin haavottuneita eilisestä
taistelusta. Hevosmiehet, joina oli musikoita, kiljuivat hevosille ja
suomivat niitä piiskoilla sekä juoksivat puolelta toiselle. Raskaat
kärryt, joilla haavottuneita sotamiehiä virui ja istui kolmi- ja
nelikunnittain, keikkuivat ankarasti jyrkässä ylämäessä, jota oli
kivitetty viskomalla kivimöhkäleitä sinne tänne. Kalpeat haavottuneet,
joiden siteinä oli rääsyjä, pitelivät huuliaan pusertaen ja synkin
kasvoin kiinni kärryjen laidoista, mutta siitä huolimatta tärisytti ja
viskeli heitä kovasti toinen toistaan vasten. Melkein kaikki katsoivat
lapsellisen uteliaina Pierren valkeaa lakkia ja vihreää hännystakkia.

Pierren kuski ärhenteli kovaäänisesti kuormanajajille, jotta nämä
ajaisivat tien toista laitaa. Ratsurykmentti laskeutui laulaen
mäenrinnettä, joutui ihan Pierren ajopelien taakse ja tukkesi tien.
Pierre pysähtyi ja painautui syväuomaisen tien seinämää vasten. Mäen
laki oli niin korkealla, ettei sen takaa auringonsäteet ylettyneet
uomaan, jossa oli kylmää ja kosteaa. Pierren yllä henkäili kirkas
elokuunaamu ja helkkyi reippaiden laulujen kaiku. Eräs kuorma
haavottuneita pysähtyi tienposkeen Pierren viereen. Kuormanajaja, jolla
oli niinitöppöset jalassa, juoksi läähättäen kuorman luo, asetti kiven
raudoittamattomien takapyörien alle ja rupesi kohentelemaan
seisahtuneen hevosensa valjaita.

Eräs haavottunut vanha sotilas, jonka käsi oli kääreissä ja joka
paarusti kuorman takana, tarttui kärryjen laitaan terveellä kädellään
ja katsahti Pierreen.

-- No, mitenkäs tässä käy, tähänkö jäädään vai Moskovaanko vetäydytään?

Pierre oli niin syvissä ajatuksissa, ettei hän kuullut kysymystä. Hän
katseli vuoroin ratsurykmenttiin, joka nyt oli joutunut vastakkain
haavottuneiden kuormajonon kanssa, vuoroin kärryihin, jotka seisoivat
hänen vieressään ja joissa tuli kaksi haavottunutta ja kolmas oli
pitkällään. Ja Pierrestä tuntui, että siinä hänen edessään, noissa
haavottuneissa oli hänen mieltään askaroittaneen arvoituksen selitys.
Toinen istuvista sotamiehistä oli luultavasti saanut haavan poskeensa.
Koko pää oli turottu rievuilla ja toinen poski oli pullistunut
vähilleen lapsen pään kokoiseksi. Suu ja nenä olivat vääristyneet
sivulle. Tämä sotamies katsoi kirkkoon ja risti silmiään. Toinen, nuori
poika, rekryytti, vaaleaverinen ja niin valkea kuin ei hänen ohuissa
kasvoissaan olisi ollut pisaraakaan verta, katseli hellämielisesti
hymyillen Pierreen. Kolmas virui vatsallaan, joten hänen kasvonsa
olivat piilossa. Ratsuväen laulajat kulkivat parhaillaan kuorman ohi.

-- Ah! Jo-jopa ohrainen otti ... sen pätöisen pään... Ja maalla
vierahalla ollen... -- lauloivat he erästä sotilaslaulua.

Kaiun heläjävät soinnut värisivät korkeudessa aivan kuin heitä matkien,
mutta toisessa ilosävyn lajissa. Ja auringon hehkuvat säteet, nekin
muuta iloa eläen, kultasivat vastakkaisen rinteen lakea. Vaan rinteen
alla, haavottuneiden kuorman ja läähättävän hevosen seutuvilla oli
kosteaa, sumuista ja surullista.

Sotamies, jonka poski oli turvoksissa, katsahti tuikeasti laulaviin
ratsumiehiin.

-- Senkin keikarit! -- virkkoi hän nuhtelevasti.

-- Nykyisin näkee musikkaväkeäkin eikä yksistään sotamiehiä! Musikkakin
ajetaan yhteen joukkoon, -- sanoi Pierrelle surullisesti hymyillen
sotamies, joka seisoi kuorman takana. -- Ei näytä välillä pantavan...
Kaiken kansan väellä tahtovat rynnistää. Ja Moskova on kaikki kaikessa.

Sotamiehen sanojen epäselvyydestä huolimatta käsitti Pierre
täydellisesti, mitä hän oli tahtonut lausua ilmi ja hän nyökäytti
hyväksyvästi päätään.

Ahdinko selveni, Pierre astui mäen alle, nousi ajopeleihinsä ja jatkoi
matkaansa.

Pierre silmäili kummallekin puolen tietä etsien tuttuja kasvoja, vaan
kaikkialla oli erilajisten sotilaiden outoja kasvoja, jotka kaikki
ihmeissään silmäilivät hänen valkoista lakkiaan ja vihreää
hännystakkiaan.

Ajettuaan nelisen virstaa kohtasi hän ensimäisen tuttavan ja ilostui
suuresti. Tämä oli muuan armeijan ylilääkäreistä. Hän ajoi puoleksi
katetuissa vaunuissa erään nuoren lääkärin kanssa ja huomattuaan
Pierren käski kasakan, joka istui kuskipukilla tavallisen kuskin
asemasta, pysähdyttämään hevoset.

-- Kreivi! Teidän ylhäisyytenne, miten te olette täällä? -- kysyi
tohtori.

-- Teki mieli tulla katsomaan...

-- Kyllä onkin katsomista...

Pierre nousi vaunuistaan ja rupesi puhelemaan tohtorin kanssa, jolle
hän selitti aikovansa ottaa osaa taisteluun.

Tohtori kehotti Pierreä kääntymään suoraan hänen armonsa puoleen.

-- Mitäs te jäisitte tietymättömille teille taistelun aikana, -- sanoi
hän vaihtaen silmäyksiä nuoren toverinsa kera, -- kun hänen armonsa
kuitenkin tuntee teidät ja ottaa teidät suosiollisesti vastaan. Menkää
vain hänen luokseen, -- lisäsi tohtori.

Tohtori näytti väsyneeltä ja hänellä tuntui olevan kiire.

-- Niinkö luulette? Ajattelin vielä kysyä teiltä, missä päävarustukset
ovat, -- sanoi Pierre.

-- Päävarustukset? -- ihmetteli tohtori. -- Ne eivät tosiaankaan kuulu
minun alaani. Kunhan ajatte Tatarinovan ohi, siellä taitavat jotain
myllertää. Nouskaa hautakummuille, niiltä näkyy, -- sanoi tohtori.

-- Sieltäkö jo näkyy? Jos te joutaisitte...

Tohtori keskeytti hänet ja peräytyi lähemmä vaunujaan.

-- Läksisin kyllä saattamaan, mutta jumaliste -- työtä on tätä myöten
(tohtori osotti kurkkuaan) ja täytyy joutua armeijaosaston päällikön
luo. Tiedättekö, meidän tilamme? Huomenna, kreivi, on taistelu.
Satatuhantista armeijaa kohti täytyy laskea vähintäinkin 20 tuhatta
haavottunutta. Vaan meillä ei ole paareja, ei vuoteita, ei haavureita
eikä lääkäreitä edes kuudelle tuhannelle. Kymmeniä tuhansia kärryjä on,
mutta tarvitaan sitä muutakin. Saa tehdä, minkä parhaaksi näkee.

Outo ajatus siitä, että niistä tuhansista reippaista, terveistä,
nuorista ja vanhoista miehistä, jotka äsken olivat iloisin ihmettelyn
tuntein katselleet hänen lakkiaan, oli 20 tuhatta joutuva varman
kuoleman ja haavojen uhriksi (ehkä juuri ne, jotka hän oli nähnyt), --
sai Pierren hämmästyksiinsä.

"He kuolevat ehkä huomenna, miksi he siis ajattelevat muuta kuin
kuolemaa?" Ja samassa kuvastui hänen mieleensä laskeutuminen
Moschaiskin mäestä, haavottuneiden kuormat, kaiku, auringon säteet ja
ratsuväen laulu.

"Ratsuväki rientää taisteluun, tapaa haavottuneita ja hetkeäkään
ajattelematta, mikä heitä odottaa, kulkevat he haavottuneille silmää
iskien näiden ohi. Kaikkiaan on heistä 20 tuhatta vihitty kuolemaan,
vaan he ihmettelevät minun lakkiani! Kummallista!" ajatteli Pierre
ajaessaan Tatarinovaa kohti.

Erään suurtilallisen kartanon luona, joka oli vasemmalla
puolen tietä, seisoi ajopeliä, kuormarattaita, joukko upseerien
palvelijoita ja vahtisotilaita. Hänen armonsa oli pysähtynyt
kartanoon. Pierren tullessa hän ei kuitenkaan ollut saapuvilla eikä
esikuntalaisistakaan ollut paljo ketään saapuvilla. Kaikki olivat
menneet jumalanpalvelukseen. Pierre ajoi edelleen Gorkiin päin.

Päästyään kyläkadulle näki Pierre ensi kerran musikkanostokkaita,
joilla oli risti lakissa ja valkeat paidat päällä ja jotka
kovaäänisesti rupatellen ja nauraa hohottaen työskentelivät terhakasti
ja hikisinä oikealla puolen tietä suunnattoman suurella, nurmettuneella
hautakummulla.

Muutamat heistä kaivoivat lapioilla mäkeä, muutamat kulettivat lautoja
myöten multaa käsikärryillä, toiset taas seisoivat toimettomina.

Kaksi upseeria oli kummulla heitä ohjailemassa. Kun Pierre näki
musikat, joita kaikesta päättäen näytti vielä huvittavan heidän uusi
sotilasammattinsa, muistui taas hänen mieleensä haavottuneet sotamiehet
ja hänelle kävi selväksi, mitä se sotamies oli tarkottanut, joka oli
puhunut _kaiken kansan väellä rynnistämisestä_. Nähdessään noiden
parrakkaiden musikkojen työskentelevän taistelukentällä kummallisen
kömpelöine saappaineen ja hikisine niskoineen ja avoimine
paidankauluksineen, joiden alta näkyi punottuneet solisluut, teki tämä
Pierreen paljoa voimakkaamman vaikutuksen kuin mikään muu, minkä hän
oli tähän asti nähnyt tai kuullut hetken juhlallisuudesta ja
merkityksestä.



XXI.


Pierre nousi vaunuistaan ja meni työskentelevien nostokkaiden ohi sille
hautakummulle, jolta tohtorin sanojen mukaan näkyi taistelukenttä.

Kello oli 11 aamulla. Aurinko paistoi vasemmittain Pierren taitse ja
sen säteet valaisivat suunnattoman suuren näyttämön, joka amfiteatterin
tapaisesti kohoten avautui hänen eteensä.

Pitkin tämän amfiteatterin ylintä kohtaa koukerteli vasemmalla
Smolenskin maantie. Se pujottautui kirkonkylän läpi, joka lepäili 500
askeleen päässä alangolla kummun edustalla. (Se oli Borodino). Tie
kulki kylän alla sillan yli ja nousi sitte töyräs töyräältä ja notko
notkolta yhä ylemmä noin kuuden virstan päässä häämöttävää Valujevan
kylää kohti, jossa Napoleon majaili. Valujevan takana painui tie
kellahtavan metsän uumeniin taivaanrannalla. Metsästä, joka kasvoi
koivua ja kuusta, kimalteli tien suunnan oikealta puolen Kolotskin
luostarin risti ja kellotorni. Etäisyyden sinisessä hämyssä näkyi
metsän ja tien kummallakin puolen nuotiotulien savua ja sekä meidän
että vihollisen väen epämääräisiä joukkoja. Oikealla puolen oli
Kolotsha- ja Moskova-joen äyräiden seutu rotkoista ja vuorista. Vuorten
välistä siinsi kaukaa Bessubovon ja Saharjinon kylät. Vasemmalla oli
seutu tasaista, siellä välkkyi viljavainioita ja siinsi savuava,
poltettu Semenovskin kylä.

Kaikki, mitä Pierre näki sekä oikealla että vasemmalla, oli niin
epämääräistä, ettei kentän kumpikaan puoli tyydyttänyt täydelleen hänen
kuvitteluaan. Katsoipa minne hyvänsä, taistelukenttää ei näkynyt, vaan
näkyi peltoja, ketoja, sotajoukkoja, metsiä, nuotiotulien savua, kyliä,
hautakumpuja ja puroja. Ja vaikka Pierre olisi miten haeskellut, ei hän
voinut havaita missään varustuksia eikä erottaa omia joukkoja
vihollisista.

"Pitää, kysyä asiantuntevalta", ajatteli hän ja kääntyi erääseen
upseeriin, joka uteliaana silmäili hänen jykevää, epäsotilaallista
vartaloaan.

-- Sallikaa minun kysyä, -- sanoi hän upseerille, -- mikä tuo kylä on
tuossa?

-- Burdino vai mikä se on? -- kysäsi upseeri vuorostaan toveriltaan.

-- Borodino, -- vastasi toveri oikaisten.

Upseeri, josta näytti olevan mieleen saada hieman keskustella, läheni
Pierreä.

-- Ovatko nuo meikäläisiä? -- kysyi Pierre.

-- Ovat ja tuolla etempänä ovat ranskalaiset, -- vastasi upseeri. --
Tuolla, tuolla ne näkyvät.

-- Missä, missä? -- kysyi Pierre.

-- Paljaalla silmällä näkee. Tuolla noin.

Upseeri osotti kädellään savuja kohti, jotka siinsivät vasemmalta joen
takaa ja hänen kasvoilleen nousi samallainen ankaran totinen ilme kuin
Pierre oli nähnyt häntä vastaan tulleiden kasvoilla.

-- Vai nuo ne ovat ranskalaisia! Entä tuolla? -- Pierre näytti
vasemmalle erästä kumpua kohti, jonka luona häämötti sotaväkeä.

-- Ne ovat meikäläisiä.

-- Vai meikäläisiä! Entä tuolla? -- Pierre osotti kädellään erästä
toista kaukaista kumpua kohti, jolla yleni suuri puu ja jonka äärestä
häämötti kylä ja nousi nuotiosavuja.

-- Se on _se_, -- vastasi upseeri (se oli Shevardinon redutti). --
Eilen se oli meidän, vaan nyt se on _hänen_.

-- No, entä meidän asemamme?

-- Pääasema? -- toisti upseeri tyytyväisyydestä hymyillen. -- Voin
antaa teille täydellisen selvityksen, sillä minä olen rakentanut
melkein kaikki meidän varustuksemme. Meidän keskustamme nähkääs on
Borodinossa, tuossa noin. -- Hän osotti kohtisuoraan kylään, jossa oli
kirkko. -- Tuolla on kaalamo Kolotshan yli. Tuolla taas, kuten näette,
notkelmassa, missä vielä näkyy lyödyn heinän karheita, on silta. Siinä
on meidän keskustamme. Oikea siipemme on taas tuolla. (Hän viittasi
kädellään jyrkästi oikealle rotkoihin päin). Siellä on Moskova-joki ja
sinne olemme rakentaneet kolme reduttia, hyvin vahvoja. Vasen siipi ...
-- tässä upseeri pysähtyi. -- Sitä on, nähkääs, vaikea selittää...
Eilen oli meidän vasen siipemme tuolla noin, Shevardinossa, tuolla
juuri, missä on tammi. Vaan nyt olemme siirtäneet vasemman siiven
takasin. Sitte näette te tuolla etäällä kylän ja savua, se on
Semenovskoje ja täällä myöskin, -- hän osotti Rajevskin kumpua. --
Mutta tuskinpa taistelu täällä syntyy. Että _hän_ olisi marssittanut
joukkonsa tänne, on petos. _Hän_ varmaankin kiertää Moskvan oikean
puolitse. Ja taisteltiinpa missä tahansa -- monia meistä huomenna
puuttuu! -- sanoi upseeri.

Eräs vanha ali-upseeri, joka oli tullut upseerin luo tämän kertoessa,
odotti ääneti päällikkönsä puheen loppua, mutta tässä kohden hän
tyytymättömän näköisenä upseerin kertomuksen johdosta keskeytti hänet.

-- Vallituskoria pitäisi käydä, -- sanoi hän äreästi.

Upseeri näytti aivan kuin joutuvan hämilleen huomatessaan, että vaikka
saakin ajatella, miten monia huomenna tulee puuttumaan, ei siitä
kuitenkaan olisi sopinut puhua.

-- Niin pitäisi, lähetä taas kolmas komppania hakemaan, -- virkkoi
upseeri hätäisesti.

-- Kukas te olette, lääkärikö, vai...

-- En, ilman vain olen täällä, -- vastasi Pierre.

Ja Pierre läksi kummulta nostokkaiden ohi.

-- Kirotut! -- mutisi hänen jälestään tuleva upseeri nenäänsä pihistäen
nostokkaiden ohi juostessaan.

-- Tuolla tulevat!... Jo tulevat... Kas tuolla... Kuvaa kantavat ja
koht'sillään joutuvat tänne... -- kuului ääniä yht'äkkiä ja upseerit,
sotamiehet ja nostokkaat läksivät juoksemaan pitkin maantietä.

Borodinon kylästä nousi mäenrinnettä kirkkokulkue. Sen etunenässä
marssi pölyisellä maantiellä joukko jalkaväkeä paljastetuin päin ja
maata kohti ojennetuin kiväärein. Jalkaväen takaa kuului kirkkolaulua.

Nostokkaat ja sotamiehet juoksivat Pierren ohi kulkuetta vastaan
paljain päin.

-- Matushkaa tuodaan! Puolustajaamme... Iverskin jumalanäitiä!...

-- Smolenskin matushkaa, -- oikasi joku.

Nostokkaat, niin kylässä olleet kuin nekin, jotka olivat työskennelleet
patterilla, hylkäsivät lapionsa ja riensivät kirkkokulkuetta vastaan.
Pölyistä tietä marssivan pataljoonan kintereillä kulki messupukuisia
pappeja -- eräs vanhus korkea lakki päässä apulaisineen ja
kirkkoköörineen. Näiden takana kantoivat upseerit ja sotamiehet suurta
puitteissa olevaa pyhäinkuvaa, jolla oli mustat kasvot. Tämä pyhäinkuva
oli otettu Smolenskista ja siitä pitäen oli sitä kuletettu armeijan
mukana. Kuvan takana ympärillä ja edessä hääriskeli paljain päin maahan
asti kumartelevaa sotaväkeä.

Kummulle päästyään kuvakulkue pysähtyi. Miehet, jotka pitelivät kuvaa
pyyhinliinoista, vaihtuivat, apupapit sytyttivät uudelleen
suitsutusastiat ja hartaushetki alkoi. Auringon polttavat säteet
porottivat melkein suoraan ylhäältä. Heikko, raikas tuulenhenkonen
leyhytteli avoimien päiden hiuksia ja nauhoja, joilla pyhäinkuva oli
koristettu. Messun säveleet soivat heikosti avarassa ilmassa. Kuvan
ympärillä oli ääretön joukko avopäisiä upseeria, sotamiehiä ja
nostokkaita. Papin ja hänen apulaisensa takana seisoivat arvohenkilöt.
Eräs kaljupäinen kenraali, jolla oli kaulassa Yrjön risti, seisoi aivan
papin selän takana ja silmiään ristimättä (oli nähtävästi saksalainen)
koetti kärsivällisesti odottaa hartaushetken päättymistä, koska hän
piti tarpeellisena kuulla sen loppuun asti luultavasti Venäjän kansan
isänmaallisen innostuksen virittämiseksi. Muuan toinen kenraali seisoi
sotilaallisen ryhdikkäässä asennossa rinta röyhällään ja ympärilleen
silmäillen. Näiden arvohenkilöiden joukossa huomasi Pierre, joka seisoi
loitompana musikkojen joukossa, muutamia tuttuja kasvoja, vaan hän ei
katsonut heihin. Hänen huomionsa oli kokonaan kiintynyt pyhäinkuvaan
katsovien sotamiesten ja nostokkaiden vakaviin kasvoihin. Niin pian
kuin uupuneet apulaispapit (he lauloivat kahdettakymmenettä messua)
alkoivat messuta vetelästi ja totuttuun tapaan: "varjele, jumalanäiti,
palvelijasi onnettomuuksista" ja pappi ja djakon yhtyivät säveleeseen:
"niin kuin me sinuun Herrassa turvaamme, kuten lujaan muuriin ja
puolustajaamme", -- syttyi taas kaikkien kasvoille sama tietoisuuden
ilme lähenevän hetken vakavuudesta, jonka hän oli nähnyt Moschaiskin
mäessä ja josta oli näkynyt merkkiä melkein kaikkien häntä vastaan
tulleiden kasvoilla. Ja yhä tiheämpään kumartuivat päät alas,
heilahtelivat hiukset, kuului huokauksia ja ristinmerkin lyöntejä
rintoihin.

Kuvan ympärillä oleva väki peräytyi äkkiä taapäin ja Pierre joutui
puristuksiin. Joku, luultavasti hyvin tärkeä henkilö ainakin siitä
päättäen, että hänen tieltään kaikki siirtyivät nopeasti syrjään,
läheni pyhäinkuvaa.

Lähenevä henkilö oli Kutusof, joka oli ollut asemaa tarkastamassa.
Tatarinovoon palatessaan saapui hän nyt messuun. Pierre tunsi heti
Kutusovin tämän erityisestä, kaikista muista eroavasta muodosta.

Pitkässä takissaan, joka verhosi hänen tavattoman paksua ruumistaan,
avoimin valkein päin ja vuotaneen silmän valkuainen turvollaan astui
Kutusof hytkyvin polvin piirin keskeen ja pysähtyi papin taa. Hän risti
silmiään tavalliseen totuttuun tapaan, koetti kädellään maata ja
raskaasti huoahtaen painoi raskaan päänsä kumarruksiin. Kutusovin
takana oli Bennigsen ja seurue. Vaikka olikin saapuvilla ylipäällikkö,
joka herätti kaikkien korkeimpien arvohenkilöiden huomiota, jatkoivat
nostokkaat ja sotamiehet häneen katsomatta rukoilemistaan.

Kun messu oli päättynyt, meni Kutusof pyhäinkuvan luo, laskeutui
raskaasti polvilleen, kumarsi maahan asti eikä pitkään aikaan kyennyt
raskautensa ja heikkoutensa tähden nousemaan pystyyn. Hänen harmaa
päänsä tutisi ponnistuksista. Viimein hän nousi ja lapsellisen naivisti
kurottaen huuliaan suuteli kuvaa sekä kumarsi uudelleen nojaten
kädellään maahan. Kenraalit seurasivat hänen esimerkkiään, sitte muut
upseerit, lopuksi työntäytyivät sotamiehet ja nostokkaat toisiaan
tyrkkien, tömistellen, puhkaen ja punehtunein kasvoin.



XXII.


Tungoksessa heiluessaan silmäili Pierre ympärilleen.

-- Kreivi, Pjotr Kirilitsh! Mikä teidät on tuonut tänne? -- kuului
jonkun ääni.

Pierre katsahti taakseen. Boris Drubetskoi läheni hymyillen Pierreä
puhdistaen käsillään polviaan, jotka hän oli liannut luultavasti
kumartuessaan suutelemaan pyhäinkuvaa. Boris oli komeassa puvussa,
jossa oli merkkiä sotaisasta asusta: hänen päällään oli pitkä takki ja
palmikon nauha laskeutui olan yli samoin kuin Kutusovillakin.

Tällä välin oli Kutusof mennyt kylään ja istuutunut erään talon
seinustan siimekseen penkille, jonka eräs kasakka juoksujalassa oli
kiidättänyt hänen alleen ja toinen peittänyt matolla. Suuri, loistava
seurue seisoi ylipäällikön ympärillä.

Pyhäinkuvaa lähdettiin kulettamaan edelleen väkijoukon seuratessa
jälestä. Pierre pysähtyi noin kolmenkymmenen askeleen päähän
Kutusovista keskustelemaan Boriksen kanssa.

Pierre selitti aikovansa ottaa osaa taisteluun ja haluavansa tutustua
asemaan.

Tehkää, niin kuin minä neuvon, -- sanoi Boris. -- _Je vous ferai les
honneurs du camp_.[100] Kaikista parhaiten te näette sieltä, missä
kreivi Bennigsen tulee olemaan. Minä näet olen hänen käytettävänään.
Olen hänen esittelijänsä. Tai jos tahdotte kiertää koko aseman ympäri,
niin lähtekää meidän kanssamme, me olemme juuri lähdössä vasemmalle
siivelle. Sitte tullaan yhdessä takasin, ja olkaa hyvä, minulle yöksi.
Tehän olette Dmitri Sergejevitshin tuttu? Hän majailee tuolla, -- hän
osotti Gorkin kylän kolmatta taloa.

-- Minun mieleni tekee nähdä oikea siipi, jonka sanotaan olevan hyvin
lujan, -- sanoi Pierre. -- Tahtoisin alkaa Moskova-joelta ja sitte
kautta koko aseman.

-- Sen kyllä ehditte jälestäkin päin, tärkein on vasen siipi...

-- Niin, niin. Mutta missä ruhtinas Bolkonskin rykmentti on? Ettekö
voisi neuvoa? -- kysyi Pierre.

-- Andrei Nikolajevitshinko? Tiemme antaa juuri siitä ohi, minä vien
teidät hänen luokseen.

-- Mitenkä vasemman siiven laita on? -- kysyi Pierre.

-- Sanoakseni teille totuuden, _entre nous_,[101] meidän vasemman
siipemme laita on, Herra paratkoon, niin ja näin, -- vastasi Boris ja
vakuuttavasti alentaen äänensä lisäsi: -- kreivi Bennigsen oli aivan
toisissa aikeissa. Hän aikoi lujittaa tuon kummun tuolla aivan toisella
lailla, mutta... -- Boris kohautti olkapäitään. -- Hänen armonsa ei
tahtonut tai oli hänelle puhuttu pötyä. Nähkääs... -- vaan Boris ei
ehtinyt jatkaa, sillä Pierren luo tuli Kutusovin adjutantti Kaisarof.
-- Aa! Paisij Sergejitsh, -- sanoi Boris sulavasti hymyillen
Kaisaroville. -- Minä tässä koettelen selitellä kreiville asemaa.
Ihmeellistä, miten tarkalleen hänen armonsa on osannut oivaltaa
ranskalaisten aikeet!

-- Tarkotatteko vasenta siipeä? -- kysyi Kaisarof.

-- Sitä juuri. Meidän vasen siipemme on nyt hyvin, hyvin luja.

Vaikka Kutusof oli ajanut esikunnasta kaikki liiat henkilöt pois, oli
Boriksen onnistunut pysyä pääkortteerissa Kutusovin tekemien
muutostenkin jälkeen. Hän oli asettunut kreivi Bennigsenin
palvelukseen. Kreivi Bennigsen, kuten kaikki muutkin, joiden
käytettävänä Boris oli ollut, piti nuorta ruhtinas Drubetskia
kerrassaan suuriarvoisena henkilönä.

Armeijan päällikkyydessä vallitsi kaksi jyrkkärajaista puoluetta:
Kutusovin puolue ja Bennigsenin esikuntapäällikön puolue. Boris oli
viimemainittua puoluetta eikä kukaan kyennyt hänen laillaan matelevasti
kunnioittamaan Kutusovia ja samalla antamaan ymmärtää, että ukko on
huono ja että Bennigsen johtaa kaikkea. Nyt oli tullut taistelun hetki,
jonka oli joko muserrettava Kutusof ja siirrettävä ylivalta Bennigsenin
käsiin tahi vaikka Kutusof suoriutuisikin voittajana, annettava tietää,
että kaikesta on kuitenkin kiittäminen Bennigseniä. Joka tapauksessa
jaettaisiin huomispäivän johdosta suuria palkintoja ja uusia miehiä
nostettaisiin etunenään. Tämän tähden pysyi Boris jännitetyn hilpeänä
koko sen päivän.

Kaisarovin jälestä tuli Pierren luo muitakin hänen tuttavistaan, niin
ettei hän ehtinyt vastata tulvanaan tehtyihin kyselyihin Moskovan
kuulumisista eikä myöskään kuunnella kaikkea, mitä hänelle kerrottiin.
Kaikkien kasvoilla oli eloisa, levoton piirre. Pierrestä tuntui
kuitenkin siltä, että muutamien kasvoilla kuvastuvan levottomuuden syy
piili enimmäkseen oman edun ja menestyksen arvoituksissa. Hänen
päästään ei lähtenyt myöskään se toinen kasvojen ilme, jonka hän oli
huomannut eräiden muiden kasvoilla ja joka ei ollut kertonut omista
eduista, vaan yleisistä, elämän ja kuoleman arvoituksista. Kutusof
huomasi Pierren ja ryhmän, joka oli kertynyt tämän ympärille.

-- Käskekää hänet tänne, -- sanoi Kutusof.

Adjutantti ilmotti hänen armonsa käskyn ja Pierre läksi menemään
penkkiä kohti. Mutta ennen häntä ilmestyi Kutusovin eteen eräs
sotamies-nostokas. Se oli Dolohof.

-- Mitenkä tuo on tullut tänne? -- kysyi Pierre.

-- Se on semmoinen nauta, joka työntäytyy joka paikkaan! -- vastattiin
Pierrelle. -- Se on alennettu entisestä arvostaan, vaan nyt tekee mieli
hypähtää takasin. On tehnyt jotain ehdotuksia ja viime yönä hiipinyt
vihollisen ketjuun... Muuten reima poika!

Pierre otti lakin päästään ja kumarsi kunnioittavasti Kutusoville.

-- Minä luulin, että kun minä suullisesti tulen ilmoittamaan teidän
armollenne, te voitte ajaa minut tieheni tai sanoa, että jo tiedätte,
mitä minulla on ilmotettavana ja silloin tuli minusta loppu... --
puheli Dolohof.

-- Vai niin.

-- Vaan jos minä olen oikeassa, niin hyödytän isänmaata, jonka edestä
olen valmis kuolemaan.

-- Vai niin.

-- Ja jos teidän armonne tarvitsee miestä, joka ei nahkaansa säästä,
niin suvaitkaa muistaa minua... Ehkä kelpaan teidän armollenne.

-- Vai niin, vai niin, -- toisteli Kutusof katsoen Pierreen nauravalla
silmällään, joka vetäytyi sirhalleen.

Silloin astui Boris hovimiehen sukkelin liikkein Pierren rinnalle
päällikköjen eteen ja sanoi Pierrelle mitä luonnollisimman näköisenä ja
matalahkolla äänellä aivan kuin jatkaen äskeistä keskustelua:

-- Vaikka ovat nostokkaita, ovat pukeutuneet puhtaisiin, valkoisiin
paitoihin valmistautuessaan kuolemaan. Semmoista sankariutta, kreivi!

Boris sanoi tämän Pierrelle nähtävästi siitä syystä, että hänen armonsa
olisi kuullut hänen sanansa. Hän tiesi, että Kutusof ottaisi varteen
nuo sanat ja hänen armonsa kääntyikin häneen:

-- Mitä sinä nostoväestä puhut? -- sanoi hän Borikselle.

Uudenmaanläänin Sosiaiidemokratinen Vaalipiiritoimikunta,

-- Ne, teidän armonne, ovat valmistautuessaan huomispäivää ja kuolemaa
varten pukeutuneet valkoisiin paitoihin.

-- Soo!... Ihmeellistä, verratonta väkeä, -- virkkoi Kutusof, sulki
silmänsä ja heilutteli päätään. -- Verratonta väkeä! -- toisti hän
huoaten.

-- Haluatteko haistaa ruutia? -- sanoi hän Pierrelle. -- Miellyttävä
haju. Minulla on kunnia olla teidän puolisonne jumaloitsija, voiko hän
hyvin? Tarjoan majani käytettäväksenne.

Vaan samassa rupesi Kutusof, kuten usein tapahtuu vanhoille ihmisille,
katselemaan hajamielisesti ympärilleen aivan kuin unohtaen kaikki, mitä
hänen piti sanoa tai tehdä.

Sitte hän nähtävästi muistaen, mitä hän etsi, kutsui luokseen Andrei
Sergejevitsh Kaisarovin, adjutanttinsa veljen.

-- Kuule, mitenkä se runo olikaan. Mitä se Maria kirjottikaan runossaan
Gerakovista: "Pääset joukkoon opettajaksi..." Anna tulla, anna tulla...
-- virkkoi Kutusof nauruun aikovan näköisenä.

Kaisarof luki... Kutusof nyökytteli hymyillen päätään runon tahdissa.

Pierren poistuessa Kutusovin luota tuli Dolohof hänen viereensä ja
tarttui hänen käteensä.

-- Olen hyvin iloinen nähdessäni teidät täällä, kreivi, -- sanoi hän
Pierrelle kovalla äänellä ja muista välittämättä sekä erityisen
pontevasti ja juhlallisesti. -- Sen päivän aattona, jolloin ei tiedä,
kenen meistä sallitaan jäädä eloon, olen iloinen saadessani sanoa
teille, että minun mieltäni painavat ne väärinkäsitykset, joita meidän
välillämme on ollut ja minä toivoisin, ettei teillä olisi mitään minua
vastaan. Pyydän, että suotte minulle anteeksi.

Pierre katsoi hymyillen Dolohoviin tietämättä, mitä sanoisi. Dolohof
syleili ja suuteli Pierreä vesissä silmin.

Boris virkkoi jotain kenraalilleen ja kreivi Bennigsen ehdotti
Pierrelle, että tämä läksisi hänen kanssaan rintamaan.

-- Se huvittaa teitä, -- sanoi hän.

-- Huvittaa suurestikin, -- vastasi Pierre.

Puolen tunnin kuluttua matkusti Kutusof Tatarinovoon, vaan Bennigsen
läksi seurueen kanssa, jota seurasi myöskin Pierre, rintamaan.



XXIII.


Gorkista laskeutui Pierre maantietä myöten sillalle, jonka upseeri oli
kummulta käsin osottanut Pierrelle olevan aseman keskustan ja jonka
luona virran partaalla oli tuoreelle haisevaa niitettyä ruohoa. Sillan
yli he ajoivat Borodinon kylään, josta kääntyivät vasemmalle ja tulivat
sitte lukuisten sotajoukkojen ja tykkien ohi päästyään erään korkean
kummun luo, jolla nostokkaat kaivoivat maata. Tämä oli redutti, jolla
ei kuitenkaan ollut vielä nimeä, mutta joka sitte sai Rajevskin redutin
eli kumpupatterin nimen.

Pierren huomio ei juuri kiintynyt tähän reduttiin. Hän ei tiennyt, että
tästä paikasta tulisi hänelle Borodinon kentän merkillisin paikka.
Sitte he ajoivat alavan notkelman yli Semenovskojeen, jossa sotamiehet
kanneskelivat tupien ja riihien viimeisiä hirsiä. Sitte kulki matka
ylä- ja alamäkiä edelleen erään rakeen runteleman ruispellon poikki
pitkin erästä jälkeä, jonka tykkiväki äskettäin oli polkenut peltojen
pientarille, flescheille,[102] joita niin ikään vasta luotiin.

Bennigsen pysähtyi flescheille ja alkoi katsoa (eilen vielä meidän
käsissämme olleeseen) Shevardinon reduttiin päin, jolla näkyi muutamia
ratsumiehiä. Upseerit sanoivat, että siellä oli Napoleon tai Murat.
Kaikki katsoivat ahnaasti ratsasparveen. Pierre katsoi myöskin sinne
koettaen arvata, ken noista tuskin näkyvistä miehistä oli Napoleon.
Jonkun ajan kuluttua ratsumiehet laskeutuivat kummulta ja katosivat
näkyvistä.

Bennigsen alkoi selittää eräälle hänen luoksensa tulleelle kenraalille
meidän joukkojemme asemaa. Kuunnellessaan Bennigsenin selitystä koetti
Pierre jännittää kaiken huomiokykynsä saadakseen käsityksen tulevan
taistelun oikeasta laidasta, mutta katkeruudekseen hän tunsi, ettei
hänen kykynsä siihen riittänyt. Hän ei käsittänyt rahtuakaan. Bennigsen
taukosi puhumasta ja huomattuaan selitystä kuuntelevan Pierren, sanoi
hän tälle äkkiä:

-- Tämä ei luullakseni huvita teitä ollenkaan?

-- Päinvastoin, hyvinkin paljon! -- vastasi Pierre jonkun verran
totuudesta poiketen.

Flescheiltä he poikkesivat vielä enemmän vasemmalle pitkin tietä, joka
poimuili tiheässä, matalassa koivumetsässä. Keskellä metsää tulla
tupsahti heidän eteensä valkeakäpäläinen ruskea jänis, joka suuren
hevosjoukon töminästä ällistyi niin kovasti, että pitkän aikaa puikki
tietä myöten heidän edellään herättäen yleistä huomiota ja rattoisuutta
ja vasta sitte, kun monissa äänin kiljaistiin jänölle, oikasi se
tiepuoleen ja katosi tiheikköön. Kulettuaan metsässä pari virstaa he
tulivat aukealle, jolla Tutshkovin joukko-osasto seisoi, jonka
tehtävänä oli vasemman siiven puolustaminen.

Täällä vasemman siiven äärimmäisellä kärellä puhui Bennigsen paljon ja
innostuneesti ja teki, kuten Pierrestä näytti, erään sotatieteellisesti
hyvin tärkeän muutoksen. Tutshkovin joukkojen aseman edessä oli ylänne.
Tälle ylänteelle ei oltu sijotettu sotaväkeä. Bennigsen moitiskeli tätä
virhettä aika lailla ja sanoi, että oli mieletöntä jättää seutua
hallitseva kumpu miehittämättä ja sijottaa väki sen sijaan kummun taa.
Muutamat kenraalit lausuivat saman mielipiteen. Eräs kenraali varsinkin
puhui erityisen sotilaallisen kiihkeästi, että väki on asetettu siihen
melkein kuin teurastettavaksi. Bennigsen käski omassa nimessään
siirtämään sotajoukot ylänteelle.

Tämä toimenpide vasemmalla siivellä saattoi Pierren entistä enemmän
epäilemään kykyään käsittää sota-asioita. Kuunnellessaan Bennigseniä ja
kenraaleja, jotka eivät olleet hyväksyneet joukkojen asemaa ylänteen
takana käsitti Pierre heidät täydellisesti ja yhtyi heidän
mielipiteeseensä. Vaan juuri tämän tähden hän ei jaksanut käsittää,
miten se, joka oli määrännyt joukot mäen taa, oli voinut tehdä niin
silmiinpistävän ja törkeän erehdyksen.

Pierre ei tiennyt, ettei tätä osastoa ollut määrätty siihen
puolustamaan asemaa, kuten Bennigsen luuli, vaan se oli määrätty
suojaisaan paikkaan väijyksiin eli toisin sanoen pistetty piiloon,
jotta se hetken tullen yhtäkkiä syöksähtäisi vihollisen kimppuun.



XXIV.


Ruhtinas Andrei loikoi tämän elok. 25 p:n kirkkaana iltana pää käden
nojassa eräässä Knjaskovon kylän säretyssä ladossa, joka oli hänen
rykmenttinsä aseman toisessa päässä. Hän katseli luhistuneen seinän
raosta pitkin aitaviertä kasvavan, kolmenkymmenen vuotisten koivujen
riviä, joiden alimmat oksat olivat karsitut, viljavainiolle, jolla
näkyi hajonneita kauralyhteitä ja viidakkoon, josta tupruili nuotioiden
-- sotamiesten keittiöiden -- savua.

Niin ahtaalta, kaikille vieraalta ja raskaalta kuin ruhtinas Andreista
tuntuikin hänen elämänsä, tunsi ruhtinas Andrei tällä hetkellä samoin
kuin seitsemän vuotta sitte ennen Austerlitzin taistelua itsensä
levottomaksi ja ärtyneeksi.

Hän oli saanut kaikki tarpeelliset käskyt huomista taistelua varten ja
oli jakanut ne joukolleen. Nyt ei hänellä enää ollut mitään tehtävää.
Mutta ajatukset, kaikista tavallisimmat, selvät ja siksi kaameat
ajatukset eivät jättäneet häntä rauhaan. Hän tiesi, että huominen
taistelu on oleva kammottavin kaikista niistä taisteluista, joihin hän
oli osaa ottanut ja kuoleman mahdollisuus kuvastui elävästi, melkein
varmasti, välittömästi ja pelottavasti hänen mieleensä, kuvastui
riippumattomana elämän huolista ja nostamatta ajatuksia siitä, minkä
vaikutuksen se tekee muihin, kuvastui yksistään hänen oman itsensä,
oman olentonsa suhteen. Ja tämän kuvittelun korkeimmillaan ollessa
välähti äkkiä kaikki se, joka ennen oli häntä rasittanut ja hänen
aatoksiaan askaroittanut, hyytävän kylmään, häikäisevään valoon, jossa
ei ollut varjoja, ei taustaa, ei ääriviivojen erotusta. Koko elämä
kuvastui hänelle taikalyhtynä, jonka lasin läpi hän oli kauan jo
keinotekoisen valon avulla katsellut. Nyt hän äkkiä näki lasitta ja
kirkkaassa päivänvalossa nuo kömpelötekoiset kuvat. "Niin, niin, siinä
ne ovat nuo valhekuvat, jotka minua ovat innostaneet, ihastuttaneet ja
ruhjoneet", puheli hän itselleen selaillen mielikuvituksessaan elämänsä
taikalyhdyn tärkeimpiä kuvia ja katsellen niitä tuossa hyytävässä,
valkeassa valaistuksessa -- kuoleman kirkkaan ajatuksen valossa. "Siinä
ne ovat nuo kömpelötekoiset kuvat, jotka ovat näyttäneet kumman
ihanilta ja salaperäisiltä. Maine, yhteinen hyvä, rakkaus naiseen,
isänmaahan, miten suurilta näyttivätkään mulle nuo kuvat ja miten syvä
ajatus niihin olikaan kätketty! Ja kaikki kuvastuu nyt arkiaikaisena,
kelmeänä ja kömpelönä sen aamun hyytävässä valkeassa valossa, jonka
tunnen itselleni sarastavan". Varsinkin kolmeen hänen elämänsä
suurimpaan suruun kiintyivät hänen ajatuksensa. Ne olivat lempi, isän
kuolema ja ranskalaisten hyökkäys, jonka jaloissa oli puolet Venäjää.
-- "Lempi!... Tuo neito, joka minusta tuntui henkivän salaperäisten
voimien valtavuutta! Rakastinhan häntä, rakensin hänen kanssaan
runollisia lemmen ja onnen suunnitelmia. Oi, suloinen poika!" virkkoi
hän ääneen vihaisesti. "Minä uskoin jonkinlaiseen ihanteelliseen
rakkauteen, jonka piti säilyttää minulle hänen uskollisuutensa
kokonaisen vuoden, sillä aikaa kun olin poissa. Kuin satujen hennon
kyyhkysen piti hänen riutua eron ikävässä. Vaan kaikki on tapahtunut
paljoa tavallisemmin... Miten hirveän tavallista, inhottavaa!"

"Isä puuhaili Lisijagorissa ja luuli, että paikka, maa, ilma ja musikat
olivat hänen omiaan. Vaan tuli Napoleon ja tietämättä hänen
olemassaolostaan potkaisi hänet kuin lastun tieltään ja rappiolle
joutui isän Lisijagori ja koko hänen elämänsä. Mutta ruhtinatar Maria
sanoi, että se oli koettelemus, joka oli ylhäältä lähetetty. Mitä
hyötyä on koettelemuksesta, kun isää ei enää ole eikä tule olemaan? Ei
koskaan tule häntä olemaan! Ei ole häntä enää. Ketä varten siis
koettelemus? -- Isänmaa, Moskovan tuho! Ja huomenna minut surmaa -- ei
suinkaan ranskalainen, vaan joku oma mies, kuten eilenkin eräs sotamies
ampui aivan korvan juuressa. Ja ranskalaiset tulevat, tarttuvat minun
päähäni ja jalkoihini ja viskaavat minut kuoppaan, jotten jäisi
haisemaan heidän nenänsä alle; ja uusia elämän muotoja muodostuu, jotka
ovat yhtä tavallisia muillekin enkä minä tule niistä tietämään eikä
minua tule enää olemaan."

Hän tähysti koivuihin, joiden kellanvihreät lehvät ja valkeat varret
välkkyivät auringon säteissä. "Kuolla... Että minut tapettaisiin ...
huomenna... Ettei minua enää olisi... Että kaikki muu jäisi, vaan minua
ei enää olisi." Hänen mielessään väikkyi elävästi kuva siitä, ettei hän
enää olisi elävien joukossa. Ja välkkyvät koivut, joista lankesi
varjoja, villavat pilvet, nuotiotulten savut -- kaikki hänen
ympärillään muuttui hänestä muuksi ja näytti kammottavalta ja
uhkaavalta. Kylmät väreet karsivat selkäpiitä. Hän kavahti rutosti
pystyyn, läksi ladosta ja alkoi kävellä.

Ladon takaa kuului ääniä.

-- Ken siellä? -- huudahti ruhtinas Andrei.

Punanenäinen kapteeni Timohin, Dolohovin entinen komppanianpäällikkö,
mutta nyt, kun upseereista oli puute, pataljoonanpäällikkö, astui
arasti latoon. Hänen jälestään tuli rykmentin adjutantti ja
rahastonhoitaja.

Ruhtinas Andrei nousi nopeasti ylös, kuunteli kaikki mitä upseereilla
oli virka-asioissa sanottavaa, antoi näille vielä muutamia käskyjä ja
aikoi laskea heidät menemään, kun ladon takaa kuului tuttu, supattava
ääni.

-- _Que diable_![103] -- sanoi jotain vasten kompastuneen miehen ääni.

Kun ruhtinas Andrei vilkasi ulos, huomasi hän lähenevän Pierren, joka
oli kompastunut erääseen riukuun, josta oli vähällä kaatua. Ruhtinas
Andreista ei yleensä ollut hauskaa tavata oman maailmansa ihmisiä ja
varsinkaan Pierreä, joka herätti hänessä eloon niiden raskaiden hetkien
kaikki muistot, jotka hän oli elänyt viime kerralla Moskovassa
käydessään.

-- Soo, katsoppas sitä! -- sanoi hän. -- Mikä sen tänne toi? Sepä
odottamatonta!

Näin sanoessaan oli hänen silmissään ja kasvoillaan kylmääkin ankarampi
piirre -- niissä kuvastui vihamielisyys, jonka Pierre heti huomasi.
Tämä oli ollut ladolle tullessaan mitä reippaimmalla tuulella, vaan
havaittuaan ruhtinas Andrein kasvojen ilmeen, tunsi hän joutuvansa
hämilleen.

-- Olen saapunut ... tuota ... nähkääs ... tulin noin ilman aikojaan,
kun huvitti, -- sanoi Pierre, joka oli sanan "huvitti" lausunut sinä
päivänä moneen monituiseen kertaan. -- Teki mieli nähdä taistelu.

-- Vai niin, mutta mitäs vapaamuurariveljet sanovat sodasta? Miten se
on vältettävissä? -- virkkoi ruhtinas Andrei ivallisesti. -- Mitä
Moskovaan kuuluu? Mitenkä sukulaiseni jaksavat? Ovatko jo saapuneet
Moskovaan? -- kyseli ruhtinas Andrei totisena.

-- Ovat saapuneet. Julia Drubetskaja sanoi heidän saapuneen. Kävin
heillä, mutta en tavannut. Olivat matkustaneet maalle.



XXV.


Upseerit aikoivat hyvästellä, mutta ruhtinas Andrei, aivan kuin häntä
ei olisi haluttanut jäädä kahden kesken ystävänsä kanssa, pyysi heitä
jäämään ja istumaan ja juomaan teetä. Tuotiin jakkaroita ja teetä.
Upseerit katselivat hieman ihmetellen Pierren paksua, kookasta vartaloa
ja kuuntelivat Moskovan kuulumisia ja kertomusta meidän joukkojemme
sijotuksesta, joka hänen oli onnistunut nähdä. Ruhtinas Andrei oli
ääneti ja hänen kasvonsa olivat niin tylyn näköiset, että Pierre puheli
enimmäkseen hyväntahtoiselle pataljoonan päällikölle Timohinille.

-- Oletko sinä sitte päässyt perille koko asemasta? -- keskeytti hänet
ruhtinas Andrei.

-- Olen, mitenkä niin? -- kysyi Pierre. -- Kun en ole sotilas, en voi
sanoa ymmärtäneeni täydellisesti, mutta joka tapauksessa olen saanut
käsityksen yleisestä asemasta.

-- _Eh bien vous êtes plus avancé que qui cela soit_,[104] -- sanoi
ruhtinas Andrei.

-- Mitä? -- virkkoi Pierre hämillään katsoen ruhtinas Andreihin
silmälasien yli. -- Mitä te arvelette Kutusovin nimityksestä? -- kysyi
hän.

-- Olin hänen nimityksestään hyvin mielissäni, siinä kaikki, mitä
tiedän, -- vastasi ruhtinas Andrei...

-- Sanokaapas, mikä on teidän mielipiteenne Barclay de Tollysta?
Moskovassa puhuttiin hänestä senkin seitsemät jutut. Miten te häntä
arvostelette?

-- Kysy noilta, -- sanoi ruhtinas Andrei osottaen upseereihin.

Pierre käänsi kunnioittavan kysyvästi hymyillen silmänsä Timohiniin.

-- Maailma on nähnyt, herra kreivi, miten hänen armonsa on menetellyt,
-- virkkoi Timohin arasti ja myötäänsä vilkuen rykmenttinsä
päällikköön.

-- Mitenkä niin? -- kysyi Pierre.

-- No, esimerkiksi polttopuun ja rehun suhteen. Sventsianista saakka
peräytyessä ei saanut koskea edes puunvarpua, ei heinänkortta eikä
mitään. Mutta meidän peräytyessämme jäi tietysti kaikki _hänelle_, eikö
niin herra ruhtinas? -- sanoi hän ruhtinaalleen. -- Uskallappas vain
koskea! Meidän rykmentistämme joutui kaksi upseeria oikeuteen
semmoisista teoista. Ja kun kerran hänen armonsa on minkä tehnyt, pysyy
se semmoisena.

-- Miksi hän on antanut kiellon?

Timohin katseli neuvottomana ympärilleen käsittämättä, mitä vastata
tähän kysymykseen. Pierre teki saman kysymyksen ruhtinas Andreille.

-- Siksi, ettei joutuisi häviöön maa, jonka olemme jättäneet vihollisen
käsiin, -- vastasi ruhtinas Andrei purevan ivallisesti. -- Onhan se
selvä asia, ettei saa sallia hävittää maata eikä totuttaa joukkoja
sotarosvouteen. Smolenskissa osasi hän aivan oikeaan sanoessaan, että
ranskalaiset saattavat saartaa meidät ja että heillä on enemmän väkeä.
Mutta hän ei kyennyt käsittämään sitä, -- huudahti ruhtinas Andrei
äkkiä aivan kuin vahingossa päässeellä kimeällä äänellä, -- että me
tappelimme siellä ensi kerran Venäjänmaan puolesta, että sotajoukoissa
vallitsi semmoinen henki, jommoista minä en ole milloinkaan nähnyt,
että me löimme kaksi päivää yhtäperää takasin ranskalaisten
rynnistykset ja että tämä menestys kohotti meidän voimamme
kymmenkertaisesti. Hän käski peräytymään ja kaikki ponnistukset ja
vahingot menivät turhiin. Hän ei ajatellut petosta, hän koetti tehdä
kaikki parhaansa mukaan, hän oli joka kohdan harkinnut perinpohjin.
Mutta siitäpä syystä hän ei olekaan kelvollinen. Hän ei ole nyt
kelvollinen varsinkaan siitä syystä, että hän harkitsee kaikki liian
perusteellisesti ja täsmällisesti, kuten jokainen saksalainen tekee.
Mitenkä sen parhaiten selittäisinkään... Ajatellaan, että isälläsi on
saksalainen lakeija ja erinomainen lakeija onkin, joka tyydyttää kaikki
hänen tarpeensa paremmin kuin sinä. Mutta jos isäsi on kääntynyt
kuolinvuoteelle, niin ajat sinä lakeijan pois ja alat tottumattomin,
kömpelöin käsinesi hoitaa isääsi ja sinä saat hänet rauhottumaan paljoa
paremmin, kuin taitava, mutta vieras lakeija. Samoin on käynyt Barclay
de Tollynkin. Niin kauan kuin Venäjä oli terve, kykeni sitä palvelemaan
vieras ja mainio ministeri olikin, mutta niin pian kuin se joutui
vaaraan, tarvittiin oman kansan mies. Ja teidän klubissanne keksittiin
että hän on petturi! Sillä, että häntä on herjattu petturiksi, saadaan
vain aikaan, että kun pärjääjät häpeävät väärää syytöstään, he tekevät
hänet petturista yhtäkkiä sankariksi tai neroksi, joka on vieläkin
vääremmin. Hän on rehellinen ja hyvin täsmällinen saksalainen...

-- Hän kuuluu olevan taitava sotapäällikkö, -- sanoi Pierre.

-- En käsitä, mitä tarkotetaan taitavalla sotapäälliköllä, -- virkkoi
ruhtinas Andrei ivallisesti.

-- Taitava sotapäällikkö, -- sanoi Pierre, -- on se, joka arvaa kaikki
sattumat ... joka oivaltaa vihollisen aikeet.

-- Se on mahdotonta, -- sanoi ruhtinas Andrei aivan kuin ammoin
päätetystä asiasta.

Pierre loi häneen kummastelevan katseen.

-- Mutta sanotaanhan, -- virkkoi hän, -- että sota on shakkipelin
kaltaista.

-- Niin, -- sanoi ruhtinas Andrei, -- mutta kuitenkin on se pieni
erotus olemassa, että shakkipelissä voi jokaista siirtoa miettiä niin
kauan kuin mieli tekee, että siinä on riippumaton siirrosta sekä vielä
sekin on eroa, että ratsu tekee aina enemmän kuin sotamies ja kaksi
sotamiestä enemmän kuin yksi, vaan sodassa sattuu toisinaan pataljoona
olemaan voimakkaampi divisioonaa ja toisinaan heikompi komppaniaa.
Sotaväen suhteellista voimaa ei kukaan kykene arvaamaan. Usko minua, --
sanoi hän, -- että jos sodassa jokin seikka riippuisi esikuntien
määräyksistä, niin siellä minä olisin ja määräyksiä antaisin, sen
sijaan että minulla nyt on kunnia palvella täällä rykmentissä, näiden
herrojen kanssa ja luulla, että huomispäivän kohtalo riippuu tosiaankin
meistä eikä heistä... Menestys ei ole milloinkaan riippunut eikä tule
riippumaan asemasta eikä aseista eikä edes lukumäärästäkään; kaikista
vähemmin kuitenkin asemasta.

-- No, mistä sitte?

-- Siitä tunteesta, joka vallitsee minussa, joka vallitsee hänessä, --
hän viittasi kädellään Timohiniin, -- jokaisessa sotamiehessä.

Ruhtinas Andrei katsahti Timohiniin, joka pelästyneenä ja ällistyneenä
oli katsonut päällikköönsä. Vastoin äskeistä jäykkää äänettömyyttään
näytti ruhtinas Andrei nyt kiihtyneeltä. Hän ei nähtävästi voinut
pidättyä lausumasta ajatuksia, joita yhtäkkiä oli noussut hänen
mieleensä.

-- Taistelun voittaa se, joka on lujasti päättänyt voittaa sen. Miksi
me jouduimme tappiolle Austerlitzissa? Meidän mieshukkamme oli
jokseenkin yhtä suuri kuin ranskalaistenkin, mutta me sanoimme
itsellemme liian aikaiseen, että olimme menettäneet taistelun ja me
menetimmekin. Ja sen me sanoimme siitä syystä, ettemme silloin
tapelleet minkään erityisen asian puolesta, vaan mieli teki päästä
taistelutantereelta niin pian kuin mahdollista. "Tappio tuli --
pakoon!" ja me pakenimme. Jos olisimme iltaan asti olleet sanomatta
tätä, niin ken tietää, miten olisi käynyt. Mutta huomenna ei sanota
tätä. Sinä sanot: meidän asemamme vasen siipi on heikko, oikea siipi on
liian hajallaan, -- jatkoi hän, -- se on puhdasta lorua eikä merkitse
kerrassaan mitään. Mikä odottaa meitä huomenna? Sata miljoonaa mitä
erilaisinta sattumaa, jotka saavat silmänräpäyksessä ratkaisunsa siitä,
pakenevatko he tai me, tapetaanko se ja se tai joku muu. Vaan se, mitä
nyt juuri puuhaillaan on sulaa leikintekoa. Seikka on näet se, etteivät
ne, joiden kanssa sinä olit katselemassa asemaa, millään tavalla voi
edistää asiain yleistä kulkua, vaan häiritsevät sitä. Heidän mielessään
on vain omia pikku harrastuksia.

-- Tämmöisenä hetkenä? -- kysäsi Pierre moittivasti.

-- _Tämmöisenä hetkenä_, toisti ruhtinas Andrei, -- heille on tämä vain
semmoinen hetki, jona voi ajaa omia etujaan, saada jokunen risti tai
nauhapahanen rintaan. Minusta on huomispäivä tämmöinen: satatuhantinen
Venäjän ja satatuhantinen Ranskan armeija iskevät vastakkain ja
tosiasia on se, että 200 tuhatta miestä tappelee ja kumpi tuimemmin
ottelee ja vähemmin itseään säälii, se voittaa. Ja minä sanon sinulle,
että oli miten oli, sotkivatpa ylimmät johtajat miten tahansa, huomenna
on voitto oleva meidän. Huomenna on voitto oleva meidän, vaikka mikä
olisi!

-- Se on totta, herra ruhtinas, totinen tosi, -- virkkoi Timohin. --
Miksi säälisimme itseämme nyt? Minun pataljoonani miehet, tiedättekö,
eivät ruvenneet juomaan viinaa: ei sovi tänä päivänä, sanoivat.

Kaikki olivat hetken aikaa vaiti. Upseerit nousivat. Ruhtinas Andrei
meni heidän kanssaan ulos ja antoi viimeiset käskyt adjutantille. Kun
upseerit olivat lähteneet, astui Pierre lähemmä ruhtinas Andreita ja
oli juuri ryhtymäisillään puheluun, kun ladon takaa tieltä alkoi kuulua
kolmen hevosen kavioiden töminää, ja kun ruhtinas Andrei katsahti sinne
päin, näki hän Wolzogenin ja Klausewitsin, joita seurasi kasakka. He
ajoivat läheltä ja jatkoivat keskusteluaan, josta Pierre ja ruhtinas
Andrei tahtomattaankin kuulivat seuraavat lauseet:

-- _Der Krieg muss im Raum verlegt werden. Der Ansicht kann ich nicht
genug Preis geben_,[105] -- sanoi yksi.

-- _O ja_, -- sanoi toinen, -- _der Zweck ist nur den Feind zu
schwachen, so kann man gewiss nicht den Verlust der Privat-Personen in
Achtung nehmen_.[106]

-- _O ja_,[107] -- vahvisti ensimäinen.

-- Niin, _im Raum verlegen_,[108] matki ruhtinas Andrei vihaisesti
nenäänsä pihistäen, kun ratsastajat olivat päässeet ohi, -- _lm
Raum'iinhan_[109] jäi isäni, poikani ja sisareni Lisijagoriin. Vaan se
ei häntä liikuta. Siitä sen nyt näet, mitä sulle sanoin, -- nuo herrat
saksalaiset eivät voita huomenna, vaan tekevät pillojaan, niin paljon
kuin ehtivät, sillä hänen saksalainen päänsä on täynnä vain mietteitä,
jotka eivät ole edes mädänneen munan arvoisia, vaan sydämessä ei ole
sitä, joka erityisesti tarvitaan huomenna, -- sitä, jota on
Timohinissa. He ovat jättäneet _hänelle_ koko Europan ja tulleet meitä
opettamaan -- aika opettajia! -- virkkoi hän taas kimeällä äänellä.

-- Te siis luulette, että huominen taistelu voitetaan? -- kysyi Pierre.

-- Kyllä, kyllä, -- sanoi ruhtinas Andrei hajamielisesti. -- Ainoa,
jota minä en tekisi, jos minulla olisi valta, -- jatkoi hän, -- olisi
se, etten ottaisi vankia. Mitä on vankien ottaminen? Se on
ritarillisuutta. Ranskalaiset ovat tuhonneet kotini ja menevät
tuhoamaan Moskovaa, ovat loukanneet ja loukkaavat minua joka sekunti.
He ovat minun vihollisiani, he ovat jok'ikinen rikollisia minun
käsitykseni mukaan. Samoin ajattelee myöskin Timohin ja koko armeija.
Ne on rangaistava kuolemalla. Jos he kerran ovat vihollisiani, eivät he
voi ystäviksi tulla, olkootpa sanoneet Tilsitissä mitä tahansa.

-- Niin, niin, -- virkkoi Pierre välkkyvin silmin ruhtinas Andreihin
katsoen, -- olen aivan yhtä mieltä teidän kanssanne!

Se kysymys, joka oli Moschaiskin mäeltä saakka ja koko tämän päivän
ajatteluttanut Pierreä, selveni nyt hänelle kokonaisuudessaan ja
täydellisesti ratkaistuna. Nyt hän käsitti sodan ja tulevan taistelun
ajatuksen ja tarkotuksen. Kaikki se, minkä hän oli tänään nähnyt,
kaikki merkitsevät ja ankarat kasvojen piirteet, joita hän oli
vilaukselta nähnyt, kuvastuivat hänestä nyt uudessa valossa. Hän
käsitti sen salassa hehkuvan (_latente_), kuten fysikassa sanotaan,
isänmaanrakkauden lämmön, joka piili kaikissa niissä henkilöissä, jotka
hän oli nähnyt ja joka selitti hänelle sen, miksi kaikki nämä ihmiset
tyynesti ja aivan kevytmielisesti valmistautuivat kuolemaan.

-- Älköön otettako vankeja, jatkoi ruhtinas Andrei.

-- Yksistään jo sekin seikka muuttaisi koko sodan ja lieventäisi sen
julmuutta. Tähän asti me olemme vain näytelleet sotaa ja se on ollut
inhottavaa; olemme olleet jalomielisiä j.n.e. Semmoinen jalomielisyys
ja tunteellisuus on samallaista kuin sen naisen jalomielisyys ja
hellätunteisuus, joka alkaa voida pahoin, kun näkee teurastettavan
vasikkaa: hän on niin helläluontoinen, ettei siedä nähdä verta, mutta
kuitenkin syö hyvällä ruokahalulla saman vasikan lihaa paistina. Meillä
puhutaan sodan oikeuksista, ritarillisuudesta, parlamenttarismista,
onnettomien säästämisestä y.m. Lorua alusta loppuun. Minä näin v. 1805
ritarillisuutta ja parlamentarismia: meitä petettiin ja me petimme.
Ryöstetään toisten kotia, levitetään väärää rahaa ja mikä kurjinta --
tapetaan lapseni ja isäni ja sittenkin puhutaan sodan säännöistä ja
jalomielisyydestä vihollista kohtaan. Älköön otettako vankeja, vaan
surmattakoon ja mentäköön kohti surmaa! Ken on päässyt tässä niin
pitkälle kuin minä, samoja tuskia tuntien...

Ruhtinas Andrei, joka ajatteli, että hänestä oli yhdentekevää, joutuuko
Moskova viholliselle tai ei samoin kuin Smolenski, pysähtyi äkkiä
suonenvedosta, joka odottamatta tapasi häntä kurkusta. Hän käveli
jonkun aikaa ääneti edestakaisin, vaan hänen silmissään oli kuumeen
tapainen kiilto ja huulet värisivät kun hän jatkoi:

-- Ellei sodassa oltaisi jalomielisiä, niin me menisimme varmaan
kuolemaan vain silloin, kun todella ansaitsee mennä, kuten nyt. Silloin
ei olisi sotaa siitä, että Pavel Ivanitsh on loukannut Mihail
Ivanitshia. Silloin ei olisi joukkojen pontevuus semmoinen, kuin se nyt
on. Silloin ei olisi ainoakaan westfalilainen eikä hesseniläinen, joita
Napoleon kulettaa, lähtenyt hänen jälestään Venäjälle emmekä mekään
olisi käyneet Itävaltaa ja Preussia myöten tappelemassa itsekään
tietämättä miksi. Sota ei ole ystävällisyyttä, vaan maailman kurjin
asia. Ja se täytyy käsittää eikä näytellä sotaa. Tämä julma
välttämättömyys on tyyten ja ankarasti punnittava. Valhe on
ehdottomasti hyljättävä, ja sodan on oltava kuin sodan eikä
leikkikalun. Muuten on sota joutilasten ja kevytmielisten ihmisten
mielihuvittelua. Sotilassääty on -- kunniakkain.

-- Mutta mitä on sota, mitä tarvitaan sodan menestymiseen, mitkä ovat
sotilassäädyn tavat? Sodan tarkotus on murha; sodan ase on vakoilu,
petos ja yllytys siihen, asukkaiden tuhoaminen ja ryöstäminen tai
rosvous armeijan ruokkimiseksi, -- petos ja valhe, joita sanotaan
sotaviekkaudeksi; sotilassäädyn tavat ovat vapauden puute s.o.
sotakuri, joutilaisuus, sivistymättömyys, julmuus, irstaisuus,
juoppous. Ja kaikesta tästä huolimatta on tämä sääty korkein sääty,
jota kaikki kunnioittavat. Kaikki hallitsijat, paitsi Kiinan, pitävät
sotilaspukua ja sille joka on enimmän tappanut ihmisiä, annetaan suurin
palkinto.

-- Kymmenet tuhannet ihmiset hyökkäävät, kuten huomennakin murhamiehinä
toistensa kimppuun, hakkaavat hengettömiksi ja vaivaisiksi toisiaan,
vaan sitte pidetään kiitosmessu siitä, että on peitottu paljo väkeä
(jonka lukumäärää vielä lisätään) ja hurrataan voitolle siinä luulossa,
että kuta enemmän on ihmisiä surmattu, sen suurempi ansio se on. Mutta
Jumala näkee heidät ja kuuntelee heitä! -- huudahti ruhtinas Andrei
kimeällä, vinkuvalla äänellä. -- Voi totisesti, raskaaksi on käynyt
elämäni viime aikoina! Huomaan, että olen alkanut käsittää liian
paljon. Ei sovi ihmisen syödä hyvän ja pahan tiedon puusta... Vaan sama
se, ei tämä kauan kestä! -- lisäsi hän.

-- Sinähän jo nukut, sietää jo minunkin; mene Gorkiin, -- sanoi
ruhtinas Andrei yhtäkkiä.

-- En suinkaan! -- vastasi Pierre säikähtyneen osaaottavin silmin
ruhtinas Andreihin katsoen.

-- Mene, mene: ennen taistelua täytyy saada hyvät unet, -- toisti
ruhtinas Andrei.

Hän astui nopeasti Pierren eteen, syleili ja suuteli häntä.

-- Hyvästi, ala mennä, -- huudahti hän. -- Tavataanko vai ei... -- ja
hän käännähti äkkiä ja meni latoon.

Oli jo pimeä, joten Pierre ei voinut päättää, oliko ruhtinas Andrein
kasvojen sävy vihainen vai lempeä.

Pierre seisoi hetken aikaa ääneti paikallaan ja mietti, mennäkö hänen
jälestään vai lähteäkö kotiin. "Ei, hän ei kaipaa!" päätti Pierre
itsekseen. "Ja minä tunnen, että tämä on meidän viimeinen
kohtauksemme." Hän huokasi raskaasti ja läksi takasin Gorkiin.

Latoon tultuaan heittäytyi ruhtinas Andrei pitkälleen matolle, mutta ei
saanut unta.

Hän sulki silmänsä. Mielikuvat vaihtuivat lakkaamatta. Erästä näistä
hän katseli kauan ja riemumielin. Elävästi muistui hänen mieleensä eräs
ilta Pietarissa. Natasha kertoi hänelle vilkkain, innostunein kasvoin,
miten hän viime kesänä oli sienimatkalla eksynyt suureen metsään. Hän
kuvaili hajanaisesti sekä metsää että tunteitaan ja keskusteluaan
metsävartijan kanssa, jonka hän oli tavannut ja tuon tuostakin
keskeytti kertomustaan sanoen: ei, en voi, kerroin väärin, ei, te ette
ymmärrä, vaikka ruhtinas Andrei rauhotteli häntä sanoen ymmärtävänsä ja
tosiaan hän ymmärsikin kaikki, mitä Natasha tahtoi sanoa. Natasha oli
tyytymätön sanoihinsa, sillä hän tunsi, ettei hän saanut esiin sitä
hehkuvan runollista tunnetta, jota hän oli sinä päivänä tuntenut ja
jonka hän halusi paljastaa niin että se olisi näkynyt. "Se oli niin
mainion herttainen se ukko ja metsässä oli pimeää ... ja niin lempeät
olivat hänen ... eih, en, en osaa kertoa", puheli hän tuon tuostakin
punastuen ja aalloten. Ruhtinas Andrei hymyili nyt yhtä sydämmellisesti
kuin silloinkin hänen silmiinsä katsoessaan. "Minä ymmärsin häntä",
ajatteli ruhtinas Andrei. "Enkä ainoastaan ymmärtänyt, vaan tuota
hehkuvaa voimaa, tuota sydämen avomielisyyttä, hänen sieluaan juuri,
jota ruumis tuntui aivan kuin kahlivan, hänen sieluaan juuri minä
rakastin hänessä ... niin valtavasti ja onnellisesti sitä rakastin"...
Vaan samassa hän muisti sen, mihin hänen rakkautensa oli päättynyt.
_Hän_ ei kaivannut mitään semmoista. _Hän_ ei nähnyt mitään semmoista
eikä ymmärtänyt. Hän näki hänessä vain sievän ja _nuortean_ tytön,
johon hän ei katsonut ansaitsevan yhdistää kohtaloaan. Entä minä?... Ja
vielä nytkin on hän elossa ja iloinen.

Ruhtinas Andrei kavahti pystyyn aivan kuin häntä olisi pistetty
poltinraudalla ja läksi taas kävelemään ladon eteen.



XXVI.


25 p:nä elokuuta, Borodinon taistelun aattona, saapui Ranskan keisarin
hovin prefekti m-r de Beausset Parisista ja eversti Fabrier Madridista
keisari Napoleonin luo Valujevaan, jossa tämä majaili.

Hovipukuun pukeuduttuaan käski m-r Beausset kantaa edellään keisarille
tuomaansa lahjaa ja astui Napoleonin teltin ensimäiseen osastoon, jossa
hän Napoleonin adjutanttien ympäröimänä ja puhellen näiden kanssa
ryhtyi avaamaan laatikkoa.

Fabrier ei mennyt telttiin, vaan jäi sen ovelle keskustelemaan tuttujen
kenraalien kanssa.

Keisari Napoleon ei ollut vielä näyttäytynyt makuuhuoneestaan, jossa
hän päätti pukeutumistaan. Hän käänteli ähkien ja puhkien milloin
paksua selkäänsä milloin ihrottunutta rintaansa harjan alla, jolla
kamaripalvelija hieroskeli hänen ruumistaan. Toinen kamaripalvelija,
joka piteli hyppysissään pientä pulloa, räiskytteli keisarin
hohkoiselle ruumiille odekolonia kasvonilmein, joka kertoi, että vain
hän kykeni tietämään, paljoko ja mihin paikkoihin oli odekolonia
räiskytettävä. Napoleonin lyhyt tukka oli märkä ja sotkuksissa otsalla.
Mutta hänen kasvonsa, vaikka olivatkin pöhöiset ja keltaiset,
ilmaisivat ruumiillista tyytyväisyyttä. "_Allez ferme, allez
toujours_"[110] hoki hän hierovalle kamaripalvelijalle kääntelehtäen ja
puhkuen. Adjutantti, joka oli tullut makuuhuoneeseen ilmottamaan
keisarille, paljoko eilisessä tappelussa oli otettu vankia ja joka jo
oli sanottavansa sanonut, seisoi ovenpielessä odottaen lupaa poistua.
Napoleon katsahti kasvojaan rypistäen kulmiensa alta adjutanttiin.

-- _Point de prisonniers_, -- toisti hän adjutantin sanat. -- _Ils se
font démolir. Tant pis pour l'armée russe_, -- sanoi hän. -- _Allez
toujour, allez ferme_,[111] -- hoki hän lihavia harteitaan
kyömistellen.

-- _C'est bien! Faites entrer m-r de Beausset ainsi que Fabrier_,[112]
-- sanoi hän päätään nyökäyttäen adjutantille.

-- _Oui, Sire_,[113] ja adjutantti katosi ovesta. Kaksi
kamaripalvelijaa puki hänen majesteettinsa nopeasti, joka
sinisessä kaartinunivormussa läksi samassa lujin, nopein askelin
vastaanottopuolelleen.

Beausset oli tällä välin koettanut jouduttaa keisarinnalta tuomaansa
lahjaa kahdelle tuolille juuri siihen kohtaan, mistä keisari tulisi
näkyviin. Mutta keisari oli pukeutunut niin tavattoman nopeasti ja
samassa tuli makuuhuoneesta, ettei hän ehtinyt saada lahjaa oikein
näkyviin.

Napoleon huomasi heti, mitä he tekivät ja arvasi, etteivät he vielä
olleet valmiit. Hän ei kuitenkaan tahtonut riistää heiltä iloa saada
valmistaa hänelle yllätys. Hän ei sen tähden ollut näkevinään herra
Beaussetia, vaan kutsui luokseen Fabrierin. Napoleon kuunteli ankaran
näköisenä ja ääneti, kun Pabrier kertoi hänen urhoollisista ja
uskollisista joukoistaan, jotka olivat taistelleet Salamankan luona
toisessa päässä Europaa ja joita oli elähyttänyt yksi ainoa ajatus --
olla keisarinsa veroinen ansiokkuudessa, sekä kouristanut yksi ainoa
pelko -- joutua hänen epäsuosioonsa. Napoleon teki pisteliäitä
huomautuksia Fabrierin kertoessa aivan kuin hän ei olisi voinut
otaksuakaan, että asia olisi voinut käydä muuten hänen poissa
ollessaan.

-- Minun täytyy saada korvaus Moskovassa, -- sanoi Napoleon. -- _A
tantôt_,[114] -- lisäsi hän ja kutsui luokseen de Beaussetin, joka
tällä välin oli jo saanut kuntoon salaisuutensa, asetettuaan jotain
tuolille ja peitettyään sen verholla.

De Beausset teki niin syvän ranskalaisen hovikumarruksen, että
semmoisella kumarruksella osasivat tervehtää vain Bourbonien vanhat
palvelijat ja lähestyi keisaria kirje kädessä.

Napoleon puhutteli häntä hyvin mielissään ja nipisti korvasta.

-- Erittäin hauskaa, että jouduitte. No, mitä Parisi sanoo? -- kysyi
hän äkkiä muuttaen ankarat kasvonsa mitä leppeimmiksi.

-- _Sire, tout Paris regrette votre absence_,[115] -- vastasi de
Beausset, kuten pitikin.

Mutta vaikka Napoleon tiesi, että de Beaussetin piti sanoa näin tai
jotain sen tapaista, vaikka hän selkeinä hetkinään tiesikin, ettei se
ollut totta, oli hänestä mieleistä kuulla nuo sanat de Beaussetilta.
Hän suvaitsi nipistää de Beaussetia korvasta uudestaan.

-- _Je suis fâché de vous avoir fait faire tant de chemin_,[116] --
sanoi hän.

-- _Sire. Je ne m'attendais pas à moins qu' à vous trouver aux portes
de Moscou_,[117] -- sanoi Beausset.

Napoleon hymähti ja hajamielisesti nostaen päätään katsahti oikealle.
Adjutantti toi hiipivin askelin kultaisen nuuskarasian. Napoleon otti
sen.

-- Niin, tulittepa hyvään aikaan, -- sanoi hän nostaen avonaisen
nuuskarasian nenänsä alle, -- tehän pidätte matkustamisesta ja kolmen
päivän kuluttua saatte nähdä Moskovan. Ette varmaankaan odottaneet
näkevänne aasialaista pääkaupunkia. Tulette tekemään hauskan matkan.

Beausset kumarsi kiitollisuuden osotukseksi tästä huomiosta (jota hän
ei ollut ennen nähnyt) hänen matkustushaluaan kohtaan.

-- Aa! Mitä tuo on? -- kysyi Napoleon huomattuaan, että kaikki
hoviherrat katselivat tuoliin, jolle oli peitetty jotain.

Beausset otti selkäänsä kääntämättä ja hovimiehen taidokkuudella kaksi
askelta puolikäännöksessä taakse ja samassa tempasi verhon sekä
virkkoi:

-- Lahja Teidän Majesteetillenne keisarinnalta.

Verhon alta paljastui Gerardin heleillä väreillä maalaama muotokuva
pojasta, joka oli syntynyt Napoleonista ja Itävallan keisarin
tyttärestä ja jota kaikki sanoivat jostain syystä Rooman keisariksi.

Erittäin kaunis kiharapäinen poika, jolla oli samallainen katse kuin
sikstinolaisen madonnan Kristuksella, oli kuvattu bilboquet-peliä
leikkiväksi. Pallo esitti maapalloa ja keppi toisessa kädessä kuvasi
valtikkaa.

Vaikkei ihan selvästi käsittänyt, mitä taiteilija oli nimenomaan
tahtonut sanoa kuvatessaan n.k. Rooman keisarin lävistäväksi kepillään
maapallon, näytti allegoria Napoleonista samoin kuin niistäkin, jotka
olivat nähneet kuvan Parisissa, selvältä ja se miellytti häntä
suuresti.

-- _Roi de Rome_,[118] -- sanoi hän juhlallisella kädenliikkeellä
muotokuvaan viitaten. -- _Admirable_![119]

Italialaisille ominaisella taidolla muuttaa mielivaltaisesti kasvojensa
ilme tekeytyi hänkin miettivän lempeäksi ja meni kuvan luo. Hän tunsi,
että se, mitä hän nyt sanoo ja tekee on -- historiaa. Ja hänestä
tuntui, että parhain, minkä hän nyt voi tehdä, on se, että hän kaikessa
majesteetillisuudessaan, jonka johdosta hänen poikansa pallopelissä
käytti pallona maapalloa, osottaa tuon majesteetillisuutensa
vastakohtana vaatimatonta isällistä hellyyttä. Hänen silmänsä
himmenivät, hän liikahti, vilkasi erääseen tuoliin (tuoli lennähti
hänen alleen) ja istuutui sille muotokuvan eteen. Vain viittaus kädellä
ja kaikki poistuivat saapuvilta jättäen yksikseen ja tunteidensa
valtaan -- suuren miehen.

Istuttuaan jonkun aikaa ja koeteltuaan itsekään tietämättä miksi
muotokuvan korkeapintaisia kasvoja hän nousi ylös ja kutsui taas de
Beaussetin ja päivystäjän. Hän käski viemään muotokuvan teltin
edustalle, että vanhalla, teltin ympärillä seisovalla kaartilla myöskin
olisi onni nähdä Rooman keisari ja heidän jumaloimansa hallitsijan
poika ja perillinen.

Hänen odotuksensa mukaisesti kuuluikin sillä aikaa, kun hän söi
aamiaista herra Beaussetin kanssa, jolle hän oli suonut tämän kunnian,
teltin ulkopuolelta riemastuneita huutoja vanhan kaartin upseeri- ja
sotamiesjoukoista, jotka olivat rientäneet kuvaa katsomaan.

-- _Vive l'Empereur! Vive le Roi de Rome! Vive l'Empereur!_[120] --
huudettiin riemastuneina.

Aamiaisen jälkeen saneli Napoleon de Beaussetin läsnäollessa käskynsä
armeijalle.

-- _Courte et énergique_![121] -- virkkoi Napoleon, kun hän oli
korjauksitta, yhdellä kertaa lukenut kirjotetun julistuksen. Käskyssä
sanottiin:

"Sotilaat! Nyt alamme taistelun, jota olette kiihkeästi odottaneet.
Voitto riippuu teistä. Se on teille välttämätön; se tuottaa teille
kaikki mitä tarvitsette, mukavat asunnot ja pikaisen paluun takaisin
isänmaahan. Toimikaa niin, kuin toimitte Austerlitzissa, Friedlandissa,
Vitebskissa ja Smolenskissa. Saakoot jälkipolvet ylpeinä muistella
teidän urotöitänne tänä päivänä. Saakoot he sanoa jokaisesta teistä:
hän oli suuressa tappelussa lähellä Moskovaa!"

-- _De la Moskova_! -- toisti Napoleon ja käskettyään herra Beaussetin,
joka piti matkustamisesta, mukaansa ajoretkelle hän astui teltistään
satuloitujen ratsujen luo.

-- _Votre Majesté a trop bonté_,[122] -- virkkoi Beausset keisarin
kutsuun lähteä mukaan: hänen mielensä teki nukkumaan eikä hän
toisekseen osannut eikä uskaltanut ratsastaa.

Mutta Napoleon nyökäytti päätään matkailijalle ja Beaussetin täytyi
lähteä. Napoleonin tullessa ulos teltistä kaikuivat kaartilaisten
huudot hänen poikansa muotokuvan ympärillä entistä voimakkaampina.
Napoleon rypisteli kasvojaan.

-- Ottakaa pois tuo, -- sanoi hän juhlallisen majesteetillisesti
muotokuvaan viitaten. -- Hän on liian nuori näkemään taistotannerta.

Sulettuaan silmänsä ja painettuaan päänsä kumaraan huokasi Beausset
syvään tahtoen tällä liikkeellä osottaa miten syvästi hän osasi
käsittää ja arvostella keisarin sanat.



XXVII.


Elokuun 25 p:n vietti Napoleon, kuten hänen historioitsijansa kertovat,
kokonaan hevosen selässä seutua tarkastaen, suunnitelmia punniten,
joita hänen marsalkkansa hänelle esittivät ja itsekohtaisesti antaen
käskyjä kenraaleilleen.

Venäläisten joukkojen aseman alkuperäinen linja pitkin Kolotshan
jokivartta murrettiin ja osa tätä linjaa, nimittäin venäläisten vasen
siipi siirrettiin taapäin Shevardinon redutin vallottamisen tähden
edellisenä päivänä. Tämä osa linjaa ei ollut lujitettu eikä sitä enää
suojannut joki, niin että sen edessä oli kaikista avoimin ja tasaisin
tanner. Jokaiselle sotilas- ja myöskin siviilihenkilölle oli
päivänselvää, että ranskalaiset kävisivät juuri tämän linjan kimppuun.
Näytti siltä, ettei siihen tarvinnut paljoa vaivata ajatuksiaan, ei
tarvittu Napoleonin eikä hänen marsalkkojensa suurta huolekkuutta eikä
puuhailua eikä vähimmässäkään määrässä sitä erityistä korkeaa kykyä,
jota sanotaan nerokkuudeksi ja josta niin mielellään Napoleonia
kehutaan. Mutta historioitsijat, jotka jälestäpäin ovat kuvanneet tämän
tapauksen ja ne miehet, jotka silloin Napoleonia ympäröivät,
ajattelivat toisin samoin kuin hän itsekin.

Napoleon ratsasti pitkin kenttää syvämietteisesti harkiten
palkkasuhteita, nyökytteli itsekseen päätään milloin hyväksyvästi,
milloin epäluuloisesti ja ympärillään oleville kenraaleille
ilmaisematta sitä syvämietteistä ajatuskulkua, joka johti hänen
päätöksiään, hän lausui näille vain lopulliset johtopäätöksensä
käskyjen muodossa. Kun Davoust, jota nimitettiin Eckmühlin herttuaksi,
oli esittänyt, että venäläisten vasen siipi pitäisi saartaa,
sanoi Napoleon, ettei sitä tarvinnut tehdä. Kenraali Compansin
ehdotukseen (hänen oli määrä tehdä rynnäkkö fleschien kimppuun) saada
marssittaa divisioonansa metsän kautta Napoleon sitävastoin ilmaisi
suostumuksensa, vaikka niinkutsuttu Elchingenin herttua eli Ney uskalsi
huomauttaa, että marssi metsän kautta on vaarallista ja voi hajottaa
divisioonan järjestyksen.

Tarkastettuaan Shevardinon redutin vastapäätä olevaa seutua mietiskeli
Napoleon jonkun aikaa ääneti ja osotti paikkoja, joihin piti rakentaa
huomiseksi kaksi patteria toimimaan venäläisten varustuksia vastaan ja
myöskin niitä paikkoja, joihin patterien rinnalle piti kenttätykistön
asettua.

Annettuaan nämä y.m. määräykset palasi Napoleon kortteeriinsa, jossa
hänen sanelunsa mukaan kirjotettiin taistelukäsky.

Tämä käsky, josta ranskalaiset historioitsijat puhuvat erityisen
innostuneina ja muut historioitsijat syvällä kunnioituksella, oli
seuraava:

    Aamun sarastaessa kaksi patteria, jotka yöllä ovat rakennetut
    tasangolle, jonka on miehittänyt Eckmühlin prinssi, avaavat tulen
    kahta vastapäätä olevaa vihollispatteria vastaan.

    Samaan aikaan 1:sen armeijaosaston tykistön päällikkö, kenraali
    Pernetti siirtyy Compansin divisioonan 30 tykin ja Dessaixin ja
    Friantin divisioonien kaikkien haupitsien kera eteenpäin, alkaa
    tulen ja lennättää kranaattisateen päin vihollisen patteria, jota
    vastaan toimii:

        24 kaartin tykistön tykkiä,
        30 Compansin divisioonan tykkiä, ja
         8 Friantin ja Dessaixin divisioonien tykkiä.
           Yhteensä 62 tykkiä.

    3:nnen armeijaosaston päällikkö, kenraali Fouché asettaa
    kaikki 3:nen ja 8:nen armeijaosaston haupitsit, yhteensä 16,
    patterin siiville, joka on määrätty pommittamaan vasemman puolen
    varustuksia, joten sitä vastaan tulee yhteensä 40 tykkiä.

    Kenraali Sorbierin täytyy olla valmis heti ensi käskyn saatuaan
    jouduttamaan kaartin tykistön kaikki haupitsit jompaakumpaa
    varustusta vastaan.

    Tykistön pommittaessa marssii ruhtinas Poniatovski kylään ja
    metsään ja saartaa vihollisen aseman.

    Kenraali Compans marssii metsän kautta ja vallottaa ensimäiset
    varustukset.

    Kun täten on ryhdytty taisteluun, tullaan vihollisen liikkeiden
    mukaisesti antamaan uusia käskyjä.

    Vasemmalla siivellä alkaa pommitus heti, kun on saatu kuulla
    pommituksen alkaneen oikealla siivellä. Morandin divisioonan ja
    varakuninkaan divisioonien tarkk'ampujat alkavat kiivaan tulen
    huomattuaan ryntäyksen alkaneen oikealla siivellä.

    Varakuningas miehittää kylän ja menee kolmen siltansa yli pysyen
    samassa linjassa Morandin ja Gerardin divisioonien kanssa, jotka
    hänen johdollaan marssivat reduttia kohti ja tulevat samaan
    linjaan armeijan muiden joukkojen kanssa.

    Kaikki tämä täytyy panna täytäntöön järjestyksessä (_le tout se
    fera avec ordre et méthode_) säilyttämällä, mikäli mahdollista,
    joukkoja reservissä.

    Keisarillisessa leirissä lähellä Moschaiskia, 6 p:nä syyskuuta
    vuonna 1812.

Tämä taistelujärjestys, joka on hyvin epäselvästi ja sotkuisasti
kirjotettu, jos ilman uskonnollista sokeutta Napoleonin nerollisuutta
kohtaan sallitaan kosketella hänen määräyksiään, sisälsi neljä kohtaa
-- neljä määräystä. Ei ainoakaan näistä määräyksistä tullut eikä
voinutkaan tulla täytetyksi.

Taistelujärjestyksessä sanotaan ensiksikin, _että Napoleonin
valitsemalle paikalle pystytetyt patterit, joiden kanssa Pernettin ja
Fouohén tykistön oli jouduttava samaan linjaan, yhteensä 102 tykkiä,
alkaisivat tulen ja lennättäisivät luotisateen venäläisten fleschiä ja
reduttia vastaan_. Tätä ei voitu tehdä, koska Napoleonin määräämistä
paikoista luodit eivät kantaneet venäläisten kaivoksille, joten nuo 102
tykkiä ampuivat tyhjään siihen saakka, kun lähin päällikkö siirrätti ne
vastoin Napoleonin määräystä lähemmä.

Toinen määräys oli se, _että Poniatovski, marssien kylän kimppuun
metsäin kautta, saartaisi venäläisten vasemman siiven_. Tätä ei voitu
tehdä eikä tehtykään siitä syystä, että Poniatovski marssiessaan kylää
kohti metsään tapasi siellä Tutshkovin, joka sulki häneltä tien, joten
hän ei voinut saartaa eikä saartanutkaan venäläisten asemaa.

Kolmas määräys: _kenraali Compans marssii metsään vallatakseen
ensimäiset varustukset_. Compansin divisioona ei vallannut ensimäisiä
varustuksia, vaan se lyötiin takasin, sillä metsän läpi tultuaan sen
täytyi järjestää rivinsä kartessitulessa, josta Napoleon ei tiennyt.

Neljäs: _varakuningas valtaa kylän (Borodinon) ja marssii kolmen
siltansa yli pysyen samassa linjassa Morandin ja Friantin divisioonien
kanssa (joista ei sanota mihin ja milloin heidän piti marssia), jotka
hänen johdollaan liikkuvat reduttia kohti ja tulevat samaan linjaan
muiden joukkojen kanssa_.

Vaikeata on saada selvää tästä sekavasta aikakaudesta, mutta mikäli voi
päättää niistä yrityksistä, jotka varakuningas teki koettaessaan
täyttää saamansa käskyt, oli hänen marssittava Borodinon kautta
vasemmittain reduttia vastaan, Morandin ja Friantin divisioonien oli
taas lähdettävä samaan aikaan liikkeelle keskustasta.

Tämä, kuten muutkaan taistelujärjestyksen kohdat, ei tullut eikä
voinutkaan tulla täytäntöön. Borodinon ohi päästyään lyötiin
varakuningas takasin Kolotshan rannalla, jota etemmä hän ei päässyt.
Morandin ja Friandin divisioonat taas eivät vallottaneet reduttia, vaan
työnnettiin nekin takasin ja taistelun lopussa otti redutin haltuunsa
ratsuväki (luultavasti aivan odottamaton ja kuulumatonkin yllätys
Napoleonille). Siis ei yksikään taistelujärjestyksen määräyksistä
tullut eikä voinutkaan tulla täytetyksi. Mutta taistelujärjestyksessä
sanotaan, _että kun näin on ryhdytty taisteluun, tullaan antamaan
vihollisen liikkeen mukaisia määräyksiä_, josta syystä voisi näyttää,
että Napoleon olisi taistelun kestäessä antanut kaikki tarpeelliset
käskyt. Mutta näin ei tapahtunut eikä voinutkaan tapahtua, -- koska
Napoleon oleskeli koko taistelun ajan niin kaukana siitä, että (kuten
sittemmin on näyttäytynytkin) hän ei voinut tietää taistelun kulkua
eikä siis ainoakaan hänen määräyksistään tullut täytetyksi taistelun
kestäessä.



XXVIII.


Useat historioitsijat sanovat, etteivät ranskalaiset voittaneet
Borodinon taistelua siitä syystä, että Napoleonilla oli ollut nuha ja
jollei hänellä olisi ollut nuhaa, niin olisivat hänen määräyksensä sekä
ennen taistelua että sen jälkeen olleet vieläkin nerokkaammat ja niin
olisi tuho perinyt Venäjän, _et la face du monde eut été changée_.[123]
Niistä historioitsijoista, jotka vakuuttavat, että Venäjän valtakunta
muodostui yhden miehen -- Pietari Suuren tahdosta, että Ranska vaihtui
tasavallasta keisarikunnaksi ja Ranskan armeija marssi Venäjälle yhden
miehen -- Napoleonin tahdosta, on semmoinen päättely, että Venäjä pysyi
mahtavana sen vuoksi, että Napoleonilla oli elok. 26 p:nä kova nuha,
ehdottoman johdonmukainen.

Jos Napoleonin tahdosta riippui ryhtyä tai olla ryhtymättä Borodinon
taisteluun ja hänen tahdostaan riippui antaa se tai se määräys, niin on
ilmeistä, että nuha, joka vaikutti hänen tahtonsa ilmaukseen, on
saattanut olla syynä Venäjän pelastumiseen ja että siis se
kamaripalvelija, joka ei muistanut antaa Napoleonille elok. 24 p:nä
vedenpitäviä saappaita, on ollut Venäjän pelastaja. Tällä
ajatuspohjalla on johtopäätös epäilemätön; se on yhtä epäilemätön, kuin
sekin johtopäätös, jonka Voltaire teki piloillaan (itsekään tietämättä,
mistä hän laski pilaa) sanoessaan, että Bartolomeuksen yö aiheutui
Kaarle IX vatsataudista. Mutta niistä, jotka eivät myönnä, että Venäjä
muodostui yhden miehen -- Pietari I tahdosta ja että Ranskan
keisarikunta syntyi ja sota Venäjää vastaan alkoi yhden miehen --
Napoleonin tahdosta, on tämmöinen päättely ei ainoastaan väärä ja
järjetön, vaan myöskin vastoin koko ihmiskunnan olemusta. Kysymykseen
siitä, mikä muodostaa historiallisten tapahtumain vaikuttimen, esiintyy
toinen vastaus, ja tämä vastaus on se, että maailmantapausten kulku on
ylhäisestä ennaltamääräyksestä ja riippuu niiden ihmisten vapaan tahdon
kaikkien ilmausten yhdynnästä, jotka ovat osallisia noihin tapauksiin
ja että Napoleonien vaikutus niiden tapausten kulkuun on vain
näennäistä ja kuviteltua.

Niin kummalliselta kuin ensi katseelta tuntuukin otaksuma siitä, että
Bartolomeuksen yö, jonka toimeenpanoon Kaarle IX antoi käskyn, ei
tapahtunut hänen tahdostaan, vaan että hänestä vaan tuntui, että hän
oli käskenyt tehdä niin; ja että Borodinon verilöyly, joka nieli 80
tuhatta uhria, ei tapahtunut Napoleonin tahdosta (vaikka hän antoikin
käskyjä taistelun alkamisesta ja sen kestäessä), vaan että hänestä vain
tuntui, että hän oli käskenyt tehdä niin; niin kummalta kuin tuntuukin
tämmöinen otaksuma, -- käskee kuitenkin ihmisarvo, joka sanoo, että
vaikka kukaan meistä ei olekaan suurempi, niin ei missään tapauksessa
myöskään pienempi ihminen kuin mikä Napoleon tahansa, sentään
myöntämään kysymyksen tämmöisen ratkaisun oikeaksi. Ja monilukuiset
historialliset tutkimukset vahvistavat tämän otaksuman aivan
riittävästi.

Borodinon taistelussa ei Napoleon ampunut yhtään laukausta kehenkään
eikä surmannut ainoatakaan miestä. Kaiken tämän tekivät sotamiehet. Hän
siis ei tappanut ihmisiä.

Ranskan armeijan sotamiehet eivät menneet Borodinon taisteluun
surmaamaan lähimäisiään Napoleonin käskystä, vaan omasta halustaan.
Koko armeija -- ranskalaiset, italialaiset, saksalaiset ja puolalaiset,
-- tunsivat sen armeijan edessä, joka sulki heiltä tien Moskovaan, että
_le vin est tiré et qu'il faut le boire_.[124] Jos Napoleon olisi nyt
kieltänyt heitä tappelemasta venäläisten kanssa, olisivat he surmanneet
hänet itsensä ja menneet tappelemaan venäläisten kanssa, sillä se oli
heille välttämätöntä.

Kun he kuuntelivat Napoleonin käskyä, jossa heidän haavojensa kuoleman
palkaksi luvattiin jälkipolvien tunnustus siitä, että hekin olivat
olleet Moskovan suuressa taistelussa, huusivat he: "_vive l'Empereur_!"
samoin kuin he huusivat: "_vive l'Empereur_!" nähdessään pojan
muotokuvan, jossa tämä lävisti maapallon pelikepakolla ja samoin kuin
he olisivat huutaneet: "_vive l'Empereur_!" minkä tyhmyyden johdosta
tahansa. Heillä ei ollut muuta valinnan varaa eikä tekemistä kuin
huutaa: "_vive l'Empereur_!" ja mennä tappelemaan saadakseen voittajien
ravinnon ja levon Moskovassa. He eivät siis surmanneet Napoleonin
käskystä itsensä kaltaisia.

Eikä Napoleon myöskään ohjannut taistelun kulkua, sillä hänen
taistelujärjestyksestään ei tullut ainoakaan kohta toteutetuksi ja
taistelun aikana hän ei tiennyt, mitä hänen etupuolellaan tapahtui. Ei
siis sekään, miten joukot surmasivat toisiaan, tapahtunut hänen
tahdostaan, vaan hänestä riippumatta niiden tuhansien ihmisten omasta
tahdosta, jotka yhteisesti ottivat osaa taisteluun. Napoleonista _vain
tuntui_ siltä, että kaikki tapahtui hänen tahdostaan. Senpä vuoksi
kysymyksellä siitä, oliko Napoleonilla nuha vai ei, ei ole historiaan
nähden sen suurempaa merkitystä kuin kysymyksellä minkä alhaisarvoisen
sotamiehen nuhasta tahansa.

Napoleonin nuhalla elok. 26 p:nä ei ollut sitä suuremmalla syyllä
merkitystä, koska kirjailijoiden todistukset siitä, että muka
Napoleonin nuha oli syynä hänen taistelusuunnitelmaansa (joka ei ollut
laadittu niin hyvin kuin edelliset) ja käskyihinsä taistelun aikana,
jotka eivät olleet niin hyviä kuin ennen, -- ovat aivan
epäoikeutettuja.

Ylempänä jäljennetty taistelusuunnitelma ei suinkaan ollut huonompi,
vaan koko joukon parempi niitä edellisiä suunnitelmia, joiden
perusteella ei oltu voitettu taisteluja. Luullut määräykset taistelun
aikana eivät myöskään olleet entisiä huonompia, vaan aivan samallaisia
kuin muulloinkin. Mutta suunnitelma ja määräykset näyttävät vain
huonommilta edellisiä siitä syystä, että Borodinon taistelu oli
ensimäinen, jota Napoleon ei voittanut. Kaikki mainioimmat ja
syvämietteisimmätkin suunnitelmat ja määräykset näyttävät hyvin
huonoilta ja jokainen sotaoppinut arvostelee niitä merkitsevin kasvoin,
silloin kun taistelua ei ole voitettu niiden mukaisesti; ja kaikista
kehnoimmat suunnitelmat ja määräykset näyttävät oivallisilta ja vakavat
tutkijat todistelevat kokonaisissa teoksissa kehnojen käskyjen
ansioita, silloin kun niiden perusteella on voitettu taistelu.

Weihrotherin laatima Austerlitzin taistelun suunnitelma oli
täydellisyyden esimerkki tämänlaatuisista tekeleistä, mutta sitäkin
moitittiin, moitittiin sen täydellisyyden ja liian suuren
seikkaperäisyyden tähden.

Napoleon täytti Borodinon taistelussa vallanedustajan tehtävänsä yhtä
hyvin, jopa paremminkin kuin muissa taisteluissa. Hän ei millään
tavalla vahingoittanut taistelun kulkua. Hän yhtyi järkeviin
mielipiteisiin, ei sotkenut, ei puhunut vastoin omia sanojaan, ei
pelännyt eikä paennut taistelutantereelta, vaan tahdillisena ja
kokeneena sotilaana täytti tyynesti ja arvokkaasti näennäisen
päällikkyydenpitäjän tehtävät.



XXIX.


Palattuaan huolestuneena toiselta retkeltään asemaa tarkastamasta sanoi
Napoleon:

-- Shakkinappulat on pantu paikoilleen, huomenna alkaa peli.

Hän käski tuomaan itselleen totia, kutsui luokseen Beaussetin ja alkoi
tämän kanssa keskustella Parisista ja muutamista muutoksista, jotka hän
aikoi toimeenpanna keisarinnan hovimenosääntöön, ihmetyttäen prefektiä
muistavuudellaan hovielämän pienistäkin yksityisseikoista.

Hän kyseli ja puheli kaikenmoisista pikkuasioista, laski leikkiä
Beaussetin matkustushalusta ja loruili niin huolettomasti, kuin jokin
kuuluisa, varma ja taitonsa tunteva leikkaaja, sillä aikaa kun hän
käärii hihojaan ja pukeutuu valkeaan esiliinaansa ja sairasta sidotaan
penkkiin. "Asia on kokonaan minun käsissäni ja päässäni selvänä
pienimpiäkin seikkoja myöten. Kun on ryhdyttävä toimeen, teen minä sen
parhaimmin kuin kukaan muu, nyt voin laskea leikkiä; ja kuta enemmän
lasken leikkiä ja olen tyyni, sitä enemmän täytyy teidän luottaa
minuun, olla levollinen ja ihmetellä neroani."

Juotuaan toisen totilasinsa läksi Napoleon lepäämään voimistuakseen
vakavaan tehtävään, joka, kuten hänestä tuntui, hänen oli huomenna
suoritettava.

Hän oli vaipunut ajattelemaan huomispäivän tehtäväänsä siinä määrin,
ettei saanut unta, ja vaikka hänen nuhansa oli iltakosteuden
vaikutuksesta pahentunut, meni hän kaikuvasti nenäänsä niistäen kolmen
aikaan yöllä telttinsä suureen osastoon. Hän kysyi, eivätkö venäläiset
olleet peräytyneet. Hänelle vastattiin, että vihollisen tulet vilkkuvat
yhä entisillä paikoilla. Hän nyökäytti päätään hyväksyvästi.

Päivystävä upseeri tuli telttiin. -- _Eh bien, Rapp, croyez vous, que
nous ferons de bonnes affaires aujourd'hui_?[125] -- kysyi hän
adjutantilta.

-- _Sans aucun doute, Sire_[126] -- vastasi Rapp.

Napoleon katsahti häneen.

-- _Vous rappelez-vous, Sire, ce que vous m'avez fait l'honneur de dire
à Smolensk_, -- sanoi Rapp _le vin est tiré, il faut le boire_.[127]

Napoleon muuttui synkän näköiseksi ja istui kauan ääneti pää
käsivarassa.

-- _Cette pauvre armée_, -- virkkoi hän äkkiä, -- _elle a bien diminué
depuis Smolensk. La fortune est une franche courtisane, Rapp; je le
disais toujours, et je commence à l'éprouver. Mais la garde, Rapp, la
garde est intacte_?[128] sanoi hän kysyvästi.

-- _Oui, Sire_,[129] vastasi Rapp.

Napoleon otti pastillerin, pisti sen suuhunsa ja katsoi kelloa. Häntä
ei nukuttanut, ja aamuun oli vielä kotvan odottamista eikä ajan kuluksi
voinut enää antaa määräyksiäkään, koska ne kaikki olivat jo annetut ja
niitä pantiin parhaillaan täytäntöön.

-- _A-t-on distribué les biscuits et le riz aux régiments de la
garde_?[130] -- kysyi Napoleon ankarasti.

-- _Oui, Sire_.[131]

-- _Mais le riz_?[132]

Rapp vastasi, että hän oli ilmottanut hallitsijan määräykset riisin
jakamisesta. Mutta Napoleon puisti päätään tyytymättömänä aivan kuin
uskomatta, että hänen määräyksensä olivat toimitetut. Palvelija toi
totia, Napoleon käski tarjoamaan toisen lasin Rappille ja mitään
virkkamatta hän alkoi tyhjentää toista lasia pitkin kulauksin.

-- Minulla ei ole maku- eikä hajuaistia, -- sanoi hän lasia haistellen.
-- Tuskastuttaa jo tämä nuha. Ne tyrkyttävät lääketiedettään. Mikä
lääketiede se on, kun eivät osaa nuhaa parantaa! Corvisart antoi
minulle näitä pastilleria, mutta niistä ei ole mitään apua. Minkä ne
voivat parantaa? Parantaminen on mahdotonta. _Notre corps est une
machine à vivre. Il est organisé pour cela, c'est sa nature; laissez-y
la vie à son aise, qu'elle s'y défende elle même: elle fera plus que si
vous la paralysiez en l'encombrant de remèdes. Notre corps est comme
une montre parfaite que doit aller un certain temps; l'horloger n'a pas
la faculté de l'ouvrir, il ne peut la manier qu'a tâtons et les yeux
bandés... Notre corps est une machine à vivre, voilà tout_.[133]

Ja aivan kuin jouduttuaan määritelmien, _définitions_, alalle, joista
hän piti, lausui hän yht'äkkiä uuden määritelmän.

-- Tiedättekö, Rapp, mitä on sotataito? -- kysyi hän. -- Se on taito
olla määrättynä hetkenä voimakkaampi vihollista. _Voilà tout_.

Rapp ei vastannut mitään.

-- _Demain nous allons avoir affaire à Koutouzoff_![134] sanoi
Napoleon. -- Saadaanpa nähdä. Muistakaa, että hän komensi Braunaussa
armeijaa eikä kertaakaan kolmessa viikossa noussut hevosen selkään
mennäkseen tarkastamaan varustuksia. Saadaanpa nähdä!

Hän katsoi kelloa. Se oli vasta neljä. Häntä ei nukuttanut, toti oli
lopussa eikä vieläkään ollut mitään tekemistä. Hän nousi ylös, käveli
edestakaisin, otti päälleen lämpimän nutun ja lakin ja läksi ulos
teltistä. Yö oli pimeä ja kostea; tuskin huomattavaa kosteutta
laskeutui ylhäältä. Ranskan kaartin nuotiot eivät palaneet kirkkaina ja
kaukaa savun läpi kiilui venäläisten tulet. Kaikkialla oli hiljaista,
kuului selvään liikettä ja kopinaa ranskalaisten joukkojen keskuudesta,
jotka olivat lähdössä asemilleen.

Napoleon kulki vähän aikaa teltin edustalla, katseli tulia, kuunteli
kopinaa ja tultuaan erään pitkän, karvalakkisen kaartilaisen kohdalle,
joka seisoi vahtina hänen telttinsä luona ja joka keisarin ilmestyessä
ojentui suoraksi kuin musta patsas, pysähtyi hän tämän eteen.

-- Mistä vuodesta palveluksessa? -- kysyi hän sillä totutulla, ankaran
ja suopean sekaisella sotilaallisella karskeudella, jolla hän aina
puhutteli sotamiehiään.

Sotamies vastasi.

-- _Ah! Un des vieux!_[135]

-- Onko rykmentti saanut riisiä?

-- On, Teidän Majesteettinne.

Napoleon nyökäytti päätään ja poistui hänen luotaan.

       *       *       *       *       *

Kello puoli kuuden aikaan ratsasti Napoleon Shevardinon kylään päin.

Alkoi sarastaa, taivas seestyi, vain yksi pilvi komotti idässä.

Hylättyjen nuotioiden tulet leimahtelivat viimeisillään aamun kalpeassa
valossa.

Oikealla pamahti jykeä yksinäinen tykin laukaus, kumisi hyvän aikaa,
vaan sitte kuoli hiljaisuuteen. Kului muuan minuutti. Kajahti toinen ja
kolmas laukaus. Ilma alkoi vavista. Neljäs ja viides pamahti lähellä,
juhlallisesti ja tuli jostain oikealta.

Ensimäisten laukausten kumina ei ehtinyt vaijeta, kun kuului uusia ja
yhä uusia toinen toiseensa yhtyen ja toisiaan säestäen.

Napoleon oli saapunut seurueineen Shevardinon redutille ja laskeutui
hevoseltaan. Leikki oli alkanut.



XXX.


Palattuaan ruhtinas Andrein luota Gorkiin käski Pierre
ratsupalvelijansa valmistamaan hevoset ja herättämään hänet aikaseen
aamulla. Sitte hän laskeutui vuoteeseen, jonka Boris oli valmistanut
hänelle nurkkaan väliverhon taa ja nukahti.

Kun Pierre heräsi seuraavana aamuna, ei tuvassa enää ollut ketään.
Pienien ikkunojen lasit helisivät. Ratsupalvelija seisoi vuoteen
vieressä häntä nykimässä.

-- Herra kreivi, herra kreivi, herra kreivi... -- jankkasi
ratsupalvelija Pierreen katsomatta nähtävästi kadotettuaan toivonsa
saada hänet hereille ja lujasti harteista nykien.

-- Mitä? Joko? -- virkkoi Pierre herättyään.

-- Suvaitkaa kuulla ammuntaa, -- sanoi ratsupalvelija, entinen
sotamies, -- kaikki herrat ovat jo lähteneet, itse hänen armonsakin
ajoi aikoja sitte sivu.

Pierre pukeutui nopeasti ja kiiruhti ulos. Ilma oli selkeä, raikas,
täynnä kasteen tuoksua ja iloa. Aurinko, joka juuri oli kurkistautunut
näkyviin pilven takaa, pursusi pilven taittamia säteitään vastapäätä
olevan kadun kattojen yli tielle, jonka pölyä kaste kattoi, talojen
seinille ja ikkunoihin sekä Pierren hevosiin, jotka seisoivat tuvan
vierustalla. Pihalta kuului tykkien jyske tavattoman kumealta. Katua
kiisi eräs adjutantti kasakka jälessä.

-- Joutukaa, kreivi, joutukaa! -- huusi adjutantti.

Käskettyään tuomaan hevoset jälestään läksi Pierre katua pitkin
kummulle, josta hän oli eilen katsellut taistelukenttää. Kummulla oli
joukko sotilashenkilöltä, kuului esikunta-upseerien ranskankielistä
puhelua ja näkyi Kutusovin harmaa pää valkeine, punaraitaisine
lakkineen, sekä harmaa niska, joka upposi harteisiin. Kutusof katseli
näköputkella eteensä maantielle.

Noustuaan rappuja myöten kummulle katsahti Pierre eteensä ja lumoutui
ihastuksesta suuremmoisen näköalan avautuessa silmälle. Se oli sama
näköala, jota hän eilen oli ihaillut samalta kummulta. Mutta nyt oli
koko seutu täynnä sotaväkeä ja ruudinsavua ja helakan auringon viistot
säteet, jotka paistoivat vasemmittain Pierren takaa, loivat siihen
kullan ja vaalavan punasen hohdetta ja tummia pitkiä varjoja. Etäiset
metsät, jotka kehystivät näköalan äärtä ja olivat kuin jostain
kallisarvoisesta kellanvihreästä kivestä silvottuja, siinsivät
aaltoavana viivana taivaanrannalla. Niiden lomitse lipui Valujevan
takana suuri Smolenskin maantie, joka kiehui sotaväkeä. Lähempänä
kuulsi kullankarvaisia peltoja ja viidakoita. Kaikkialla -- etualalla,
vasemmalla ja oikealla -- näkyi sotaväkeä. Kaikki tuntui eloisalta,
majesteetilliselta ja odottamattomalta. Eniten ihmetytti Pierreä
kuitenkin taistelutantereen näky, Borodino ja Kolotsha-joen kummallakin
puolen olevat notkot.

Kolotshan yllä, Borodinossa ja tämän kummallakin puolen, varsinkin
vasemmalla siinä kohden, jossa suoperärantainen Voina laskee
Kolotshaan, seisoi sitä sumua, joka sulaa, hälvenee ja kuultaa
kirkkaassa auringon nousussa ja luo lumoavat värit ja piirteet
kaikkeen, mikä näkyy sen läpi. Sumuun yhtyi ruudinsavua ja tätä sumua
ja savua halkoivat aamuvalojen välkkyvät salamat kiitäen milloin veden
pintoja, milloin kasteessa, milloin pitkin pistimiä, joita tuhansittain
liikkui rannoilla ja Borodinossa. Sumun läpi siinsi valkea kirkko,
siellä täällä Borodinon kylän kattoja tai sankkoja sotamiesjoukkoja,
vihreitä laatikkoja ja tykkiä. Ja kaikki, minkä silmä näki, liikkui tai
ainakin näytti liikkuvan, sillä sumu ja savu hiipi koko seudun yli.
Kuten Borodinon seudun alavuuksilla, joita verhosi sumu, samoin siitä
ulompana, ylempänä ja varsinkin vasemmalla tupsahteli pitkin koko
linjaa metsien kätköistä, pelloilta, notkoista ja kumpujen harjoilta
milloin yksityisiä, milloin parvittain, toisinaan tiheään ja aivan kuin
ihan ilman mitään alkua ja itsestään tykkien savuhattaroita, jotka
ensin pulleina paisuivat, sitte kasvoivat ja laajenivat ja tuprusivat
ja viimein sulivat yhteen pilviksi.

Ruudinsavu ja tykkien pauke loivat näköalan varsinaisen komeuden, niin
kummalta kuin se tuntuukin.

_Puh!_ -- pamahti äkkiä, pyöreä, kiinteä savupilvi jossa väreili
punasinerviä, harmaita ja maidon valkeita värejä ja _pumm!_ -- pamahti
tuokioisen kuluttua saman savupilven keskestä.

Puh, puh! -- hulmahti kaksi pilveä, jotka kiistasivat keskenään ja
hajosivat toisiinsa ja pumm, pumm! -- vahvistivat pamahdukset sen,
minkä silmät olivat nähneet. Pierre katseli ensimäistä savukierrettä,
joka häipyi hänen silmistään pyöreänä, tiiviinä pallona, vaan samassa
ilmestyi sen sijaan useita savupalloja, jotka alkoivat loitota pilvinä.
"Puh, (hetken perästä) puh, puh!" -- pelmahti vielä kolme, neljä
savukierrettä ja jokaiseen kajahti yhtä pitkän väliajan perästä
juhlallinen, jykevä ja uskollinen "pum ... pum, pum!" Väleensä tuntui,
että savukierteet kiisivät, väleensä taas, että ne pysyivät paikallaan,
jolloin metsät, niityt ja välkkyvät pistimet kulkivat niiden ohi.
Vasemman puoleisilta niityiltä ja pensastoista kimpuili noita paksuja
savukierteitä, joita seurasi jykeviä kumahduksia, vaan lähempää
notkoista ja metsiköistä sinkoili kiväärien pieniä, hajallisia
savuhattaroita, joista myöskin kuului pamahduksia. "Erra-ta-ta-taa!" --
räiskyivät kiväärit tiheään, mutta säännöttömästi ja heikosti tykkien
laukauksiin verraten.

Pierren teki mieli päästä sinne, mistä noita savuja näkyi ja missä
pistimet välkkyivät, mistä kuului eloa, liikettä ja kaikui pamahduksien
tulva. Hän katsahti Kutusoviin ja tämän seurueeseen verratakseen
mielialaansa muiden tunteisiin. Kaikki katsoivat samoin kuin hänkin ja,
kuten hänestä näytti, samallaisin tuntein eteensä taistotantereelle.
Kaikkien kasvoilla hohti se kätkössä hehkuva tunteen lämpö (_chaleur
latente_), jonka Pierre oli eilen huomannut ja josta hän oli päässyt
täyteen selvyyteen keskustelunsa jälkeen ruhtinas Andrein kanssa.

-- Lähde, veikkonen, lähde, Kristus kanssasi, -- virkkoi Kutusof
silmiään taistelutantereesta heittämättä eräälle kenraalille, joka
seisoi hänen vieressään.

Käskyn saatuaan kenraali läksi ja kulki Pierren ohi.

-- Ylimenopaikalle! -- vastasi kenraali kylmästi ja karskisti erään
esikunta-upseerin kysymykseen, minne hän oli lähdössä.

"Minä, minä myös," ajatteli Pierre ja läksi samanne päin kuin
kenraalikin.

Kenraali riensi hevosen selkään, jonka muuan kasakka toi hänelle.
Pierre meni ratsupalvelijansa luo, joka piteli hänen hevosiaan.
Kysyttyään mikä hevosista oli tasaisin, hän nousi sen selkään, tarttui
kiinni harjaan, pinnisti kantapäänsä hevosen kylkiä vasten, että
jalkaterät suipottivat ulospäin ja tuntien, että hänen silmälasinsa
olivat tipahtamaisillaan ja ettei hän kykene irrottamaan käsiään
harjasta ja ohjista, hän ratsasti kenraalin perästä herättäen hymyä
esikunta-upseereissa, jotka kummulta katsoivat hänen menoaan.



XXXI.


Kenraali, jonka jälestä Pierre ratsasti, laskeutui alas kummulta ja
kääntyi rutosti vasemmalle, jonka johdosta Pierre kadotti hänet
näkyvistään ja joutui jalkajoukkojen riveihin, jotka marssivat hänen
edessään. Hän yritteli päästä miesjoukon keskestä milloin eteenpäin,
milloin vasemmalle, milloin oikealle. Mutta sotamiehiä oli kaikkialla
ja kaikkien kasvoilla oli yhtä huolestunut piirre jostain
näkymättömästä, mutta kaikesta päättäen hyvin tärkeästä asiasta. Kaikki
silmäilivät yhtä tyytymättömän kysyvästi tuohon valkolakkiseen mieheen,
joka oli yhtäkkiä hevosineen ilmestynyt tungeksimaan heidän keskeensä.

-- Ei saa ajaa keskellä pataljoonaa! -- huusi hänelle eräs joukosta.

Eräs toinen tyrkkäsi hänen hevostaan pyssynperällä, jonka johdosta
Pierre kyykistyi satulankaarta vasten ja tuskin kyeten hillitsemään
tyrkkäyksestä reutoilevaa hevostaan ratsasti joukon edelle, missä oli
väljää.

Hänen edessään oli silta, jolla oli ampuvia sotamiehiä. Pierre ratsasti
näiden luo. Hän oli saapunut tietämättään Kolotshan yli menevälle
sillalle, joka oli Gorkin ja Borodinon välisellä tiellä ja jota vastaan
taistelun ensi vaiheen aikana (Borodinon vallotettuaan) ranskalaiset
nyt ryntäilivät. Pierre näki, että hänen edessään oli silta ja että
sillan kummallakin puolen ja sillä niityllä, jota hän ei eilen ollut
nähnyt savun tähden, sotamiehet toimiskelivat jotain heinäkasoissa.
Mutta vaikka ammunta kaikui lakkaamatta juuri tältä paikalta, ei hänen
päähänsä pälkähtänyt, että tässä juuri oli taistelutanner. Hän ei
kuullut luotien vinkunaa, kun ne kaikilta puolin huristivat hänen
päänsä päällitse, ei nähnyt vihollista, joka oli joen toisella puolen
eikä hyvään aikaan huomannut kaatuneita eikä haavottuneita, vaikka
useita kaatui hänen lähellään. Hän katseli hymyilevin kasvoin
ympärilleen.

-- Mitä se tuo ajelee täällä rintaman edessä? -- huusi taas joku
hänelle.

-- Aja oikealle, vasemmalle... -- huudettiin hänelle.

Pierre ratsasti oikealle ja kohtasi aivan odottamattaan tutun upseerin,
joka oli kenraali Rajevskin adjutantti. Tämä loi vihaisen katseen
Pierreen ja oli nähtävästi hänkin kiljasemassa jotain Pierrelle, jonka
hän samassa kuitenkin tunsi ja sen sijaan nyökäytti hänelle päätään.

-- Mikä teidät on tuonut tänne? -- kysäsi hän ja alkoi ratsastaa
poispäin.

Pierre, joka tunsi, ettei hän ollut oikeilla paikoilla ja ettei hänellä
ollut mitään tekemistä, pelkäsi taas häiritsevänsä jotakuta, josta
syystä hän ratsasti adjutantin perästä.

-- Tännekö, kuinka niin? Saanko olla mukananne? -- kysyi hän.

-- Odottakaa hetkinen, -- vastasi adjutantti, joka samassa kiisi erään
niityllä seisovan paksun everstin luo, sanoi tälle jotain ja palasi
sitte takasin Pierren luo.

-- Miksi te olette tulleet tänne, kreivi? -- kysyi hän hymyillen
Pierreitä. -- Uteliaisuudestako?

-- Niin, niin, -- vastasi Pierre.

Samassa kiersi adjutantti hevostaan syrjään ja ratsasti etemmä.

-- Täällä ei Luojan kiitos ole mitään hätää -- sanoi adjutantti, --
vaan Bagrationilla käy vasemmalla siivellä tuima ryske.

-- Niinkö? -- virkkoi Pierre. -- Missä päin?

-- Lähtekää kanssani kummulle. Sieltä näemme. Meidän patterissamme
menee vielä mukiin, -- sanoi adjutantti.

-- Lähdetään vain, -- vastasi Pierre ympärilleen katsellen ja etsien
silmillään ratsupalvelijaansa.

Nyt vasta näki Pierre ensi kerran haavottuneita, joista osa kompuroi
jalan, osaa kannettiin paareilla. Samalla niityllä, jossa oli lemuavia
heinärukoja ja jolla hän oli eilen ajanut, virui eräs sotamies pää
pahasti retkallaan, liikkumattomana ja päähine syrjään singahtaneena.

-- Miksi tuota ei ole korjattu? -- alkoi Pierre, mutta huomattuaan
adjutantin vilkasevan samannepäin ankaran näköisenä ei Pierre sanonut
ajatustaan loppuun.

Kun Pierre ei löytänyt ratsupalvelijaansa, läksi hän yksin adjutantin
kanssa ratsastamaan alavaa niittyä pitkin Rajevskin kukkulalle. Pierren
hevonen jäi vähäväliä jälelle adjutantista.

-- Te, kreivi, ette varmaankaan ole tottuneet ratsastamaan? -- virkkoi
adjutantti.

-- Meneehän tämä kyllä mukiin, mutta hevonen näkyy jostain syystä
hypähtelevän, -- sanoi Pierre ihmetellen.

-- Hoo!... Sehän on haavottunut, -- virkkoi adjutantti, -- oikea
etujalka polven yläpuolelta. Luoti varmaankin on katkaissut.
Onnittelen, kreivi _le baptême du feu_.[136]

Ratsastettuaan savussa kuudennen armeijaosaston halki tykistön jälestä,
joka oli siirretty etualalle ja joka ammuskeli kiivaasti, tulivat he
erääseen metsikköön. Metsikössä oli viileää, hiljaista ja syksyn haju.
Pierre ja adjutantti laskeutuivat hevosiltaan ja nousivat jalkasin
mäelle.

-- Onko kenraali täällä? -- kysyi adjutantti päästyään kummun juurelle.

-- Oli äskenikään, vaan läksi tuonne, -- vastattiin hänelle oikealle
osottaen.

Adjutantti katsahti Pierreen aivan kuin ymmällä, mihin nyt veisi hänet.

-- Älkää olko millännekään, -- sanoi Pierre. -- Jos saa, niin nousen
kummulle.

-- Menkää vain, sieltä näkee kaikki eikä ole kovin vaarallistakaan.
Minä tulen sitte teitä hakemaan.

Pierre läksi patterille, vaan adjutantti ratsasti edelleen. Sen koommin
he eivät toisiaan nähneet ja vasta kauan jälkeenpäin sai Pierre kuulla,
että sama adjutantti oli sinä päivänä menettänyt kätensä.

Kumpu, jolle Pierre nousi, oli se kuuluisa (jälestäpäin sai se
venäläisten kesken tunnetun kumpupatterin eli Rajevskin patterin nimen,
vaan ranskalaisten kesken nimet _la grande redoute, la fatale redoute,
la redoute centre_)[137] paikka, jonka juurella kaatui kymmeniä tuhansia
miehiä ja jota ranskalaiset pitivät aseman tärkeimpänä kohtana.

Tämän redutin muodosti jättiläishautakumpu, jonka kolmelle rinteelle
oli kaivettu valliojia. Valliojiin oli sijotettu kymmenen tykkiä,
joista ammuttiin. Hautakummun molemmilla puolin oli samassa linjassa
niinikään tykkejä, joista ammuttiin lakkaamatta. Vähän matkan päässä
tykkien takana seisoi jalkaväkeä. Hautakummulle noustessaan ei Pierre
voinut ollenkaan aavistaa, että tämä vähäpätöisillä valliojilla
varustettu paikka, jolle oli asetettu ja jolta ampui muutamia tykkiä,
oli taistelun tärkein paikka.

Pierrestä tuntui päinvastoin, että tämä paikka (juuri sen tähden, että
hän oli siinä) oli taistelukentän vähäpätöisimpiä paikkoja.

Kummulle päästyään istahti Pierre patteria ympäröivän valliojan päähän
ja itsetiedottoman iloisesti hymyillen alkoi katsella, mitä hänen
ympärillään tapahtui. Toisinaan Pierre nousi ylös ja sama hymy
kasvoilla käveli edestakasin patterilla koettaen olla häiritsemättä
sotamiehiä, jotka latasivat ja vierittivät tykkiä ja jotka lakkaamatta
juoksivat hänen ohitsensa laukkuja ja kuulia kantaen. Patterin tykeistä
ammuttiin myötäänsä, pauke oli huumaavaa ja ruudin savu kietoi
vaippaansa koko lähiseudun.

Sen raskaan mielialan sijasta, joka vallitsi jalkaväen varajoukkojen
sotamiesten keskuudessa, tuntui täällä patterilla, missä pieni joukko
sotaväkeä hääriskeli työssään ja oli erotettu muista valliojan kautta,
olevan vallalla eheä ja kaikille yhteinen toverillinen virkeys.

Pierren kömpelön vartalon ja valkean lakin ilmestyminen vaikutti alussa
vastenmielisesti sotamiehiin. Kulkiessaan hänen ohitsensa mulkoilivat
nämä oudostellen ja hieman pelätenkin hänen vartaloansa. Vanhin
tykistöupseeri, pitkä, korkeakoipinen ja rokonrikkoma mies oli
menevinään katsomaan laitimaista tykkiä, mutta tulikin Pierren luo ja
katseli häntä kummastellen.

Eräs nuori, pyöreäkasvoinen upseerin naskali, joka oli vielä ihan lapsi
ja nähtävästi vast'ikään koulusta päässyt ja joka hoiti erittäin
huolellisesti kahta hänen huostaansa uskottua tykkiä, sanoi Pierrelle
lujasti:

-- Herra, sallikaa käskeä teitä pois tieltä, täällä ei saa olla.

Sotamiehet pudistelivat paheksuvasti päätään, kun he katsoivat
Pierreen. Mutta kun kaikki vähitellen tulivat huomaamaan, ettei tuo
valkotakkinen mies ollenkaan tehnyt mitään pahaa, vaan päinvastoin joko
istuskeli hiljaa vallin korvalla tai arasti hymyillen ja kohteliaasti
tehden tietä sotamiehille käveli pitkin patteria kuulien vinkuessa yhtä
levollisena kuin jossain kaupungin puistossa, alkoi vastahakoinen
karsaus muuttua häntä kohtaan suopeaksi ja leikilliseksi kohteluksi,
samanlaiseksi jota sotamiehet osottavat elukoitaan: koiria,
kukkoja, pukkeja ja yleensä niitä elukoita kohtaan, joita tapaa
sotaväkiosastojen mukana. Sotamiehet ottivat Pierren ajatuksissaan
tuotapikaa toveripiirinsä jäseneksi ja antoivat hänelle oman nimen. He
sanoivat häntä "meidän bariniksi" ja laskivat hänestä hyväntahtoista
pilaa keskuudessaan.

Eräs tykinluoti suhahti parin askeleen päähän Pierrestä ja ryöpytti
multaa ympäriinsä. Multaa vaatteistaan pudistellen katsoi Pierre
hymyillen ympärilleen.

-- Eikö teitä, barin, tosiaankaan pelota? -- sanoi hänelle eräs
punanaamainen, harteva sotamies valkeita terveitä hampaitaan
välkytellen.

-- Pelottaakos sinua? -- kysyi Pierre.

-- Kylläpä tietenkin! -- vastasi sotamies. -- Ei se armoa anna eikä
säästä. Kun rouhasee, niin suolet pellolle. Pakostakin pelkää, --
lisäsi hän nauraen.

Muutamia sotamiehiä pysähtyi Pierren eteen iloisin, suopein kasvoin. He
eivät näyttäneet aavistaneen, että hän puhelisi, kuten muutkin ja tämä
huomio sai heidät suuresti ilostumaan.

-- Me teemme vain sotamiehen käskettyä työtä, vaan ihme on, että
barinkin... Sepä vasta on barin!

-- Paikoillenne! -- kiljasi nuori upseeri Pierren ympärille
kokoontuneille sotamiehille.

Tämä nuori upseeri oli nähtävästi ensi tai toista kertaa
virkatoimessaan ja senvuoksi puhutteli hän sekä sotamiehiä että
päälliköitään erityisen täsmällisesti ja muodollisen tarkasti.

Tykkien jyske ja kiväärien räiske yltyi yltymistään kautta koko kentän,
mutta varsinkin vasemmalla Bagrationin fleschien puolella. Savun
tähden ei siltä paikalta, jossa Pierre oli, nähnyt melkein mitään.
Sitäpaitsi sen piirin toiminnan tarkastaminen, jonka keskuudessa
Pierre oli ja joka oli muista erillään, vei koko hänen huomiokykynsä.
Hänen ensimäinen itsetiedottoman reipas innostuksensa, jonka
taistelutantereen näky ja äänet olivat synnyttäneet, oli nyt muuttunut
varsinkin niityllä viruneen yksinäisen sotamiehen näkemisestä toiseksi.
Vallin rinteellä istuessaan oli hän tehnyt huomioita ympärillään
liikkuvien henkilöiden kasvonpiirteiden johdosta.

Kymmenettä käydessä kannettiin patterilta parisenkymmentä miestä. Kaksi
tykkiä oli särkynyt ja yhä tiheämmin oli patteriin alkanut osua
tykinluotia ja vingahdella kiväärinkuulia. Mutta patterin väki ei
näyttänyt sitä huomaavankaan. Kaikilta puolin kuului iloista
puheensorinaa ja sukkeluuksia.

-- Nyt se tulee! -- huusi eräs sotamies kranaatille, joka vonkuen
läheni patteria.

-- Yli menee! Jalkaväkeen! -- lisäsi hohottaen toinen huomatessaan,
että kranaatti lensi yli ja putosi varaväen riveihin.

-- Tunnetko ennestään? -- nauroi kolmas eräälle musikalle, joka
kyykistyi lentävän tykinluodin alla.

Muutamia sotamiehiä kokoutui vallin luo katselemaan, mitä alhaalla
tapahtui.

-- Ketjunkin ovat jo poistaneet, näetkö. Takasin ovat menneet, --
puhelivat he vallin yli osottaen.

-- Pitäkää huoli omasta asiastanne, -- kiljasi heille eräs vanha
ali-upseeri. -- Jos ovat poistuneet, niin on takana tekemistä.

Samassa tarttui ali-upseeri erään sotamiehen olkapäähän ja tyrkkäsi
häntä polvellaan. Kuului naurun hohotusta.

-- Viidettä tykkiä siirtämään! -- huudettiin.

-- Yht'aikaa, miehissä, hei! -- kuului reippaita huudahduksia tykkiä
vierittävien joukosta.

-- Ai, meidän barinilta oli vähällä sipaista lakin! -- nauroi Pierrelle
punanaamainen veitikka hampaitaan näyttäen. -- Senkin härhättäjä, --
lisäsi hän nuhtelevasti, kun tykinluoti samassa iski pyörään ja
sotamiehen jalkaan.

-- No, repolaiset! -- nauroi toinen nostokkaille, jotka arkaillen
tulivat patterille haavotettuja hakemaan.

-- Onkos puuro paksua? Vai niin, varikset, vai jo jäykistää! --
huudettiin nostokkaille, jotka käpelehtivät sotamiehen vieressä, jolta
luoti oli reväissyt jalan.

-- No, ukkoset utalat, -- irvistettiin musikoille. -- Ei näytä olevan
mielityötä!

Pierre huomasi, että jokaisen osuneen tykinluodin ja jokaisen
haavottuneen tai kaatuneen miehen perästä sotamiesten reippaus
kasvamistaan kasvoi.

Oli kuin jokaisen sotamiehen kasvoilta olisi leimahdellut kuin
lähenevästä ukkospilvestä toinen toistaan kirkkaampia ja tihenemistään
tiheneviä salassa syttyvän tulen salamoita.

Pierre ei katsonut eteensä taistelutantereelle eikä häntä haluttanut
tietääkään, mitä siellä tapahtui: hän oli kokonaan kiintynyt
tarkastamaan tuota sotamiesten parissa syttymistään syttyvää tulta,
joka alkoi (hän tunsi sen) leimahdella myöskin hänen rinnassaan.

Kello kymmenen aikaan vetäytyi takasin jalkaväki, joka oli ollut
pensaikossa ja Kamenka-joen varsilla. Patterilta näki, miten he
juoksivat sen sivu kantaen kivääreillään haavottuneita. Eräs kenraali
saapui seurueineen kummulle ja puhuteltuaan hetken aikaa everstiä sekä
vihaisesti katsahdettuaan Pierreä laskeutui takasin alas. Hän oli
käskenyt patterin takana seisovan jalkaväen varaväen laskeutumaan
pitkälleen, jotteivät olisi liiaksi luotien ylettyvissä. Heti tämän
jälkeen kuului jalkaväen riveistä oikealta puolen patteria rummun
pärrytystä ja komennushuutoja ja patterilta näkyi, miten jalkaväen
rivit liikahtivat eteenpäin.

Pierre katseli vallin yli. Yhdet kasvot pistivät erityisesti hänen
silmiinsä. Se oli nuori, kalpeakasvoinen upseeri. Hän kulki takaperin
miekka maata kohden ojennettuna ja levottomasti ympärilleen katsellen.

Jalkaväen rivit peittyivät savuun, josta kuului niiden pitkäveteistä
huutoa ja tiheää kiväärinammuntaa. Muutaman minuutin kuluttua ilmestyi
sieltä joukko haavottuneita ja paaria. Patteriin alkoi yhä tiheämmin
tuiskuta tykinluotia. Muutamia sotamiehiä virui haavoissaan. Tykkien
ympärillä häärivät sotamiehet entistään toimeliaampina ja virkeämpinä.
Ei kukaan välittänyt enää Pierrestä. Parisen kertaa oli hänelle
ärjäisty vihaisesti, että hän oli tiellä. Vanhin upseeri kulki synkin
kasvoin, pitkin ja nopein askelin tykiltä toiselle. Sotamiehet antoivat
patruunia, käännähtelivät, latasivat ja tekivät tehtävänsä jännitetyn
keikarimaisesti. He hypiskelivät kulkiessaan kuin vivut olisivat heitä
viskoneet.

Ukkospilvi oli lähennyt ja kirkkaana paloi kaikkien kasvoilla se tuli,
jonka syttymistä Pierre oli silmällä pitänyt. Hän seisoi vanhimman
upseerin rinnalla. Nuori upseeri lennähti käsi kulmalla vanhimman luo.

-- Saan ilmoittaa kunnioittaen, herra eversti, että vain kahdeksan
panosta on jälellä, käskettekö jatkamaan tulta? -- sanoi hän.

-- Kartessi! -- kiljasi vanhin upseeri hänelle vastaamatta ja vallin
yli tähystäen.

Samassa tapahtui jotain. Nuori upseeri voihkasi ja pyörähti istualleen
maahan kuin lennosta ammuttu lintu. Kaikki kääntyi Pierren silmissä
kummalliseksi, epäselväksi ja synkäksi.

Tykinluotia tuiskusi taukoamatta, iski rintavarustukseen, sotamiehiin
ja tykkeihin. Pierre, joka ei ollut tähän asti kuullut näitä ääniä,
kuuli nyt ainoastaan niitä. Patterin oikealla puolella juoksi
sotamiehiä hurraten taaksepäin, kuten Pierrestä tuntui, eikä eteenpäin.

Tykinluoti iski vallin laitaan, jonka edessä Pierre seisoi, tuiskutti
multaa ja hänen silmissään vilahti musta pallo. Nostokkaat, jotka
aikoivat nousta patterille, juoksivat takasin.

-- Joka tykkiin kartessia! -- huusi upseeri.

Ali-upseeri riensi vanhimman upseerin luo ja supatti peloissaan (kuten
palvelija ilmottaa päivällispöydässä isännälle, ettei vaadittua viiniä
enää ole), ettei panoksia enää ollut.

-- Rosvot, mitä tekevät! -- ärjäsi upseeri Pierreen päin kääntyen.

Vanhimman upseerin kasvot olivat punaiset ja hikiset ja hänen ankarat
silmänsä säihkyivät.

-- Juokse varaväkeen, tuo laatikoita! -- kiljasi hän vihaisesti Pierreä
silmäillen sotamiehelleen.

-- Minä lähden, -- sanoi Pierre.

Mitään vastaamatta läksi upseeri pitkin askelin toiselle suunnalle.

-- Älkää ampuko... Odottakaa! -- huusi hän. Sotamies, jota oli käsketty
käydä hakemassa laatikoita, törmäsi Pierreä vasten.

-- Ah, barin, ei täällä ole sinun paikkasi, -- virkkoi hän ja juoksi
alas.

Pierre läksi juoksemaan sotamiehen perästä kiertäen paikan, jossa nuori
upseeri istui.

Yksi, toinen, kolmas tykinluoti lensi hänen ylitsensä, iski eteen,
sivuille, taakse. Pierre saapui alas. "Mihin olen menossa?" muisti hän
äkkiä vihreiden laatikkojen luo päästyään. Hän pysähtyi epäröiden
miettimään, jatkaako matkaa vai palata takasin. Yht'äkkiä heitti kauhea
sysäys hänet selkäperin maahan. Samassa silmänräpäyksessä valaisi hänet
suuri tulenleimahdus ja yhtäperää kuului hirveä, korvia särkevä
räjähdys, räiskettä ja vinkunaa.

Toinnuttuaan huomasi Pierre istuvansa maassa käsivaroin selkänojassa.
Laatikko, jonka luona hän oli seissut, oli kadonnut. Kärventyneellä
nurmella virui hujanhajan vain vihreitä, mustuneita laudankappaleita ja
riepuja ja eräs hevonen nelisti hänen luotaan riipattavin
aisankappalein, vaan toinen virui, kuten Pierrekin, maassa ja korisi
pitkään ja vihlovasti.



XXXII.


Kauhusta mielettömänä kavahti Pierre jaloilleen ja riensi takasin
patterille kuin ainoaan turvapaikkaan niiltä lukemattomilta kauhuilta,
jotka häntä ympäröivät.

Valliojaan mennessään huomasi Pierre, ettei patterista kuulunut
ammuntaa, mutta että siellä oli joitain salamyhkäisiä ihmisiä. Pierre
ei ehtinyt käsittää, keitä ne olivat ja mitä tekivät. Hän näki
vanhimman everstin viruvan vallilla selin häneen aivan kuin
tarkastellen jotain alhaalta, näki erään sotamiehen, joka riuhtoen
itseään irti miesten käsistä, huusi: "veljet!" ja näki vielä jotain
muuta kummallista.

Hän ei vielä ehtinyt päästä perille siitä, että eversti oli saanut
surmansa, että sotamies, joka huusi: "veljet!" oli joutunut vangiksi ja
että hänen nähtensä oli eräs toinen sotamies lävistetty pistimellä
selästä. Tuskin oli hän hypähtänyt vallihautaan, kun muuan laiha,
keltainen mies, jolla oli naama hiessä ja sininen univormu päällä,
juoksi miekka kädessä häntä kohti jotain huutaen. Koska kumpikaan ei
nähnyt toistaan vastakkain törmätessään, nosti Pierre vaistomaisesti
kätensä puolustukseen ja tarttui samalla toisella kädellään miehen (se
oli ranskalainen upseeri) olkapäähän ja toisella hänen kurkkuunsa.
Upseerilta putosi miekka kädestä ja hän tarttui Pierren niskaan.

Muutaman sekunnin he katsoivat säikähtynein silmin toistensa outoja
kasvoja eikä kumpikaan tiennyt, mitä he tekivät tai mitä tehdä. "Minäkö
olen joutunut vangiksi vai hänkö on minun vankini?" ajatteli kumpikin.
Mutta ranskalainen upseeri näytti taipuvan uskomaan, että vangiksi oli
joutunut hän itse, sillä Pierren vankka käsi, jota kauhu terästi,
kouristi yhä lujemmin ja lujemmin hänen kurkkuaan. Ranskalainen oli
juuri sanomaisillaan jotain, kun samassa vingahti kamalasti aivan
heidän päittensä kohdalla tykinluoti ja Pierrestä tuntui, että
ranskalaiselta upseerilta katkasi pään: niin nopeasti painoi Pierre sen
alas.

Pierre myöskin taivutti päätään ja irrotti kätensä. Joutamatta enää
ajattelemaan, kumpi oli toisensa vanki, juoksi ranskalainen takasin
patterille, vaan Pierre läksi rientämään alas rinnettä kompastellen
kuolleisiin ja haavottuneisiin, jotka tuntuivat tarttuvan hänen
jalkoihinsa. Mutta hän ei ehtinyt alas, kun häntä vastaan juoksi
sankkoja venäläisparvia, jotka kaatuen ja kompastellen ja iloisesti
huutaen riensivät patterille. (Tämä hyökkäys oli se, jonka Jermolof
luki ansiokseen, koska, kuten hän sanoi, vain hänen urhokkuutensa ja
onnistumisensa kautta voitiin suorittaa tämä urotyö ja tämä oli myöskin
se hyökkäys, jossa hän oli muka kylvänyt kummulla Yrjön ristejä, joita
hänellä oli ollut taskussa).

Ranskalaiset, jotka olivat vallanneet patterin, päätyivät pakoon.
Meidän joukkomme ajoivat hurraa-huudoin ranskalaiset niin kauaksi
patterin taa, että oli vaikea saada heidät pysähtymään.

Pattereilta kuletettiin vankeja, joiden joukossa oli myöskin eräs
haavottunut ranskalainen kenraali, jonka ympärillä kulki upseereja.
Haavottuneiden joukot, joissa oli sekä Pierren tuttuja että
tuntemattomia, venäläisiä ja ranskalaisia, kulkivat ja ryömivät
kärsimysten murjomin kasvoin patterilta; joitakuita kannettiin
paareilla. Pierre nousi kummulle, jossa hän viipyi toista tuntia, mutta
siitä toveripiiristä, joka oli ottanut hänet jäsenekseen, hän ei
tavannut enää ketään. Paljon oli kuolleita, joita hän ei tuntenut. Ani
harvoja vain hän tunsi. Nuori upseeri istua kyyhötti ennallaan vallin
laidalla verilätäkössä. Punanaamainen sotamies liikahteli vielä vähän,
mutta siitä huolimatta häntä ei oltu korjattu. Pierre juoksi alas.

"Ei, nyt ne hylkäävät tämän; nyt ne kauhistuvat sitä mitä ovat
tehneet!" ajatteli Pierre päämäärättä suunnaten kulkunsa
taistelutantereelta poistuvien paariryhmien perästä.

Mutta aurinko, jonka eteen oli noussut paksu savu, oli korkealla ja
etupuolella, varsinkin vasemmalla Semenovskin kohdalla kiehui jotain
savun seassa ja taiston ryske, pauhu ja kanuunain jymy kiihtyi
vimmatuksi kuin ihminen, joka menehtymäisillään huutaa viimeisin
voiminsa.



XXXIII.


Borodinon taistelun pääottelu tapahtui 1,000 sylen alalla Borodinon ja
Bagrationin fleschien välillä. (Tämän alan ulkopuolella teki
venäläisten puolelta Uvarovin ratsujoukko valehyökkäyksen keskipäivän
seudussa, jotapaitsi Utitsa-joen takana oli Poniatovski otellut
Tutshkovin kanssa; mutta nämä olivat yksityisiä ja heikkoja toimia
siihen verraten, mitä keskellä taistelutannerta tapahtui). Borodinon ja
fleschien välisellä kentällä metsän edustalla, avonaisella, kummaltakin
puolen näkyvällä alalla tapahtui taistelun päänäytös mitä
yksinkertaisimmalla ja tavallisimmalla tavalla.

Taistelu alkoi pommituksella kummaltakin puolen useista sadoista
tykeistä.

Kun sitte savu oli peittänyt koko kentän, läksi savussa liikkeelle
(ranskalaisten puolelta) oikealta Dessaixin ja Compansin divisioonat
fleschiä kohti ja vasemmalta varakuninkaan rykmentit Borodinoa kohti.

Shevardinon redutilta, jossa Napoleon oli, oli flescheille virstan
matka, vaan Borodinoon kolmatta virstaa suorassa linjassa ja tämän
tähden ei Napoleon voinut nähdä, mitä siellä tapahtui, varsinkin kun
savu ja sumu peitti koko seudun. Dessaixin divisioonan sotamiehiä,
jotka marssivat fleschiä kohti, näkyi vain siihen saakka, kun he
laskeutuivat notkoon, joka heidät erotti flescheistä. Mutta niin pian
kun he olivat painuneet notkoon, tuprusi tykkien ja kiväärien savu
flescheiltä niin sakeana, että se peitti notkon toisella puolen
nousevan rinteen kokonaan. Savun seasta vilahteli jotain mustaa,
luultavasti sotaväkeä ja toisinaan välkkyi pistimiä. Mutta liikkuivatko
ne vai eivät, olivatko ne ranskalaisia vai venäläisiä, sitä ei voinut
erottaa Shevardinon redutilta.

Aurinko nousi kirkkaana ja sen viisto valo lankesi suoraan Napoleonin
kasvoihin, joka kädellään silmiä verhoten katseli flescheille. Kun
savupilvet vetäytyivät fleschien eteen, näytti vuoroin, että joukot
liikkuivat, vuoroin, että savu liikkui. Toisinaan kuului laukausten
lomista joukkojen huutoa, mutta ei voinut tietää, mitä ne siellä
tekivät.

Napoleon seisoi kummulla ja katseli kaukoputkella, jonka pieneen kehään
näkyi savua ja sotaväkeä, milloin ranskalaista, milloin venäläistä;
mutta millä paikoin oli se, mitä hän oli nähnyt, hän ei voinut päättää
laskettuaan kaukoputken silmältään ja katsoessaan paljain silmin.

Hän laskeutui kummulta ja alkoi kävellä edestakaisin sen edessä.

Silloin tällöin hän pysähtyi kuuntelemaan ammuntaa ja katselemaan
taistelukentälle.

Ei ainoastaan siltä paikalta kummun juurelta, jossa Napoleon oli, ei
ainoastaan kummulta, jolla nyt seisoi muutamia hänen kenraaleistaan, --
vaan ei edes itse flescheiltäkään, joilla nyt kuhisi sekä yht'aikaa
että vuorotellen joko venäläisiä tai ranskalaisia, kaatuneita,
haavottuneita ja eläviä, pelon ja mielettömän raivon huumaamina, voinut
saada selvää, mitä tässä paikassa tapahtui. Kului monia tuntia, tykit
jyskyivät, kiväärit paukkuivat taukoamatta, milloin ilmestyi paikalle
ainoastaan venäläisiä, milloin yksistään ranskalaisia, milloin
jalkaväkeä, milloin ratsujoukkoja, ilmestyivät, kaatuivat, uupuivat,
hyökkäsivät vastakkain eivätkä tienneet mitä tehdä toisilleen, huusivat
ja peräytyivät takasin.

Taistelukentältä nelisti myötäänsä Napoleonin luo hänen lähettämiään
adjutanttia ja hänen marsalkkojensa ordonanssia ilmottamaan taistelun
kulusta; mutta kaikki viestit olivat vääriä. Ja ne olivat vääriä siksi,
että taistelun tuoksinassa on mahdoton sanoa, mitä minäkin hetkenä
tapahtuu, siksi, etteivät monetkaan adjutantit käyneet varsinaisella
taistelupaikalla, vaan ilmottivat asiat sen mukaan, kuin he olivat
niistä kuulleet muilta ja vielä siksikin, että adjutanttien ajaessa
tuota parin kolmen virstan taipaletta, joka erotti heidät Napoleonista,
ehtivät asiat muuttua ja heidän tuomansa sanomat eivät siis olleet
oikeita. Niinpä kiidätti eräs adjutantti varakuninkaalta semmoisen
sanoman, että Borodino on vallotettu ja että Kolotshan silta on
ranskalaisten käsissä. Adjutantti kysyi Napoleonilta, käskeekö hän
joukkojen marssia toiselle rannalle. Napoleon käski järjestämään rivit
sillä puolen ja odottamaan. Mutta ei ainoastaan sinä hetkenä, jolloin
Napoleon antoi tämän käskyn, vaan jo adjutantin lähtiessä Borodinosta
olivat venäläiset vallottaneet sillan takasin ja polttaneet sen juuri
samassa kahakassa, johon Pierre oli ottanut osaa aivan taistelun
alussa.

Flescheiltä nelisti eräs adjutantti kalpein, säikähtynein kasvoin ja
ilmotti Napoleonille, että ryntäys on mennyt myttyyn ja että Compans on
haavottunut ja Davoust saanut surmansa; mutta sillä välin kun
adjutantille kerrottiin, että ranskalaisten rynnäkkö muserrettiin,
oli eräs toinen joukko-osasto vallottanut fleschit, jota paitsi
Davoust oli elossa ja saanut vain lievän ruhjevamman. Tämmöisten
välttämättömyydestä johtuneiden väärien ilmotusten perusteella antoi
Napoleon käskyjään, jotka joko oli pantu täytäntöön ilman ja ennen
häntä tahi joita oli mahdoton täyttää, joten ne eivät siis tulleet
täytäntöön.

Marsalkat ja kenraalit, jotka olivat jonkunverran lähempänä
taistelutannerta, mutta jotka, kuten Napoleonkaan, eivät ottaneet osaa
itse taisteluun, vaan silloin tällöin pistäytyivät tulen ja luotien
keskeen, jakoivat määräyksiään niitä Napoleonilta kyselemättä ja
antoivat käskyjä siitä, mihin oli ammuttava ja mistä, minne oli
kiidettävä ratsuväen ja minne riennettävä jalkamiesten. Mutta heidänkin
käskynsä, samoin kuin Napoleonin käskyt, tulivat hyvin vähässä määrin
ja harvoin täytäntöön pannuiksi. Enimmäkseen tapahtui aivan päinvastoin
kuin oli käsketty. Sotamiehet, joiden oli käsketty marssia eteenpäin,
pakenivat suinpäin takasin, kun joutuivat kartessituleen. Sotamiehet,
joiden oli käsketty pysyä paikoillaan, hyökkäsivät toisinaan yhtäkkiä
eteenpäin, kun sattuivat näkemään edessään venäläisiä ja ratsuväki
hyöksähti käskyttä pakenevien venäläisten kintereille. Niinpä nelisti
kaksi ratsurykmenttiä Semenovskin notkon poikki eräälle mäelle, jolle
päästyään he hetipaikalla käänsivät ratsunsa ympäri ja läksivät minkä
kaviosta kerkesi samaa tietä takasin. Samaan tapaan liikkuivat
jalkaväkiosastotkin, jotka toisinaan ryntäsivät ihan toiselle taholle
kuin oli komennettu. Kaikki semmoiset käskyt, mihin ja milloin oli
siirrettävä tykkejä, milloin lähetettävä jalkaväkeä ampumaan, milloin
ratsuväkeä ruhjomaan venäläistä jalkaväkeä, antoivat osastojen lähimmät
päälliköt itse tiedustelematta edes Neyn, Davoustin tai Muratin
mielipidettä, Napoleonista puhumattakaan. He eivät pelänneet
rangaistusta annettujen käskyjen laiminlyömisestä eivätkä
omavaltaisista käskyistään, sillä taistelussa on kysymyksessä oma
henki, joka on ihmiselle kaikista kallein; ja toisinaan tuntuu siltä,
että pelastus riippuu juoksemisesta takasin, toisinaan taas
ryntäyksestä eteenpäin ja taistelun kuumimmassa tuoksinassa temmeltävät
joukot menettelivät kunkin hetken vaatimusten mukaisesti. Liikkeet
eteen- ja taaksepäin eivät itse asiassa kuitenkaan helpottaneet enemmän
kuin muuttaneetkaan joukkojen asemaa. Hyökkäykset ja törmäykset toinen
toisensa kimppuun eivät tuottaneet heille melkein mitään vahinkoa, vaan
vahinko, surma ja haavat koituivat luodeista, joita satamalla satoi
kautta koko sen alan, jolla joukot ajelehtivat. Niin pian kuin nämä
joukot pääsivät sen piirin ulkopuolelle, jossa luotia satoi,
järjestivät takana olevat päälliköt hetipaikalla heidän rivinsä
uudestaan, palauttivat kurin ja uudessa järjestyksessä ja kurissa
lähettivät ne takasin tuleen, jossa nämä (kuoleman pelosta) taas
unohtivat järjestyksen ja ajelehtivat aivan kuin tavallisen väkijoukon
satunnaisten mielialojen mukaan.



XXXIV.


Napoleonin kenraalit -- Davoust, Ney ja Murat -- jotka oleksivat
lähellä tulen piiriä, vieläpä toisinaan pistäytyivät tulessakin,
johtivat useita kertoja tuleen suunnattomien joukkojensa ryhdikkäät
rivit. Mutta päinvastoin kuin mitä kaikissa entisissä taisteluissa
järkähtämättömästi oli tapahtunut, palasivatkin nuo ryhdikkäät rivit
odotetun sanoman asemasta vihollisen paosta _sieltä_ hajanaisin,
säikähtynein laumoin takasin. Kenraalit järjestivät heidät uudelleen,
mutta väki hupeni hupenemistaan. Puolen päivän aikaan lähetti Murat
adjutanttinsa pyytämään Napoleonilta lisäväkeä.

Napoleon istui kummun juurella ja joi totia, kun Muratin adjutantti
nelisti hänen luokseen ja vakuutti, että venäläiset muserretaan, jos
hänen majesteettinsa antaa vielä yhden divisioonan.

-- Apuväkeäkö? -- sanoi Napoleon ankaran ihmettelevänä, aivan kuin ei
olisi käsittänyt adjutantin sanoja ja katsoen kauniiseen, poikamaisen
nuoreen adjutanttiin, jolla oli pitkä, musta kiehkuratukka (samanlainen
kuin Muratillakin).

"Apuväkeä!" ajatteli Napoleon. "Mihin ihmeeseen he pyytävät apuväkeä,
kun heidän käsissään on puolet armeijaa, joka on marssitettu
venäläisten heikkoa, varustamatonta siipeä vastaan!"

-- _Dites au roi de Naples_, -- sanoi Napoleon ankarasti, -- _qu'il
n'est pas midi et que je ne vois pas encore clair sur mon échiquier.
Allez_.[138]

Kaunis, poikamainen nuori adjutantti, joka piti koko ajan kättään
kulmalla, huokasi raskaasti ja ratsasti takasin teurastuspaikalle.

Napoleon nousi, kutsui luokseen Caulaincourtin ja Berthierin ja rupesi
puhelemaan näiden kanssa asioista, jotka eivät koskeneet taistelua.

Keskellä keskustelua, joka alkoi kiinnittää Napoleonin mieltä,
kääntyivät Berthierin silmät erääseen kenraaliin, joka hikisellä
ratsulla nelisti seurueineen kumpua kohti. Tulija oli Belliard.
Laskeuduttuaan ratsunsa selästä tuli hän nopein askelin keisarin luo ja
alkoi kovalla, rohkealla äänellä todistaa, miten välttämättömiä
apujoukot olivat. Hän vannoi kunniansa kautta, että venäläiset ovat
tuhon omia, jos keisari antaa vielä divisioonan.

Napoleon nytkäytti olkapäitään ja mitään vastaamatta jatkoi kävelyään.
Belliard rupesi kovaäänisesti ja vilkkaasti keskustelemaan seurueen
kenraalien kanssa jotka keräytyivät hänen ympärilleen.

-- Te olette liian tulinen, Belliard, -- sanoi Napoleon mennen taas
kenraalin luo. -- Helppo on erehtyä taistelun tuoksinassa. Menkää
takasin ja katsokaa miten asiat ovat ja tulkaa sitte uudelleen tänne.

Belliard ei ollut vielä ehtinyt kadota näkyvistä, kun toiselta taholta
kiisi uusi lähetti taistelutantereelta.

-- _Eh bien qu'est ce qu'il y a_?[139] -- sanoi Napoleon äänellä, josta
kuulosti lakkaamattomasta häiritsemisestä johtunut äreys.

-- _Sire, le Prince_...[140] -- alkoi adjutantti.

-- Pyytää apuväkeä? -- virkkoi Napoleon vihaisesti viitaten kädellään.

Adjutantti kumarsi myöntävästi ja alkoi esittää asiaansa, mutta keisari
kääntyi selin, otti pari askelta, pysähtyi, kääntyi takasin ja kutsui
Berthierin.

-- Täytyy antaa varaväkeä! -- sanoi hän hieman käsiään heilauttaen. --
Kenet sinne lähettäisi, mitä arvelette? -- kysyi hän Berthieriltä,
tuolta _vison que j'ai fait aigle_,[141] kuten hän Berthieriä sittemmin
kutsui.

-- Hallitsija lähettäköön Clapareden divisioonan, -- sanoi Berthier,
joka muisti ulkoa kaikki divisioonat, rykmentit ja pataljoonat.

Napoleon nyökäytti myöntävästi päätään.

Adjutantti ratsasti Clapareden divisioonaan. Muutamien minuuttien
kuluttua läksi nuori kaarti liikkeelle paikaltaan erään kummun takaa,
missä se oli ollut. Napoleon katsoi ääneti samaan suuntaan.

-- Ei, -- sanoi hän äkkiä Berthierille, -- en voi lähettää Claparedeä.
Lähettäkää Friantin divisioona.

Vaikkei ollut mitään etua siitä, että Clapareden asemasta
lähetettäisiin Friantin divisioona, vaan Clapareden käännyttämisestä
takasin ja Friantin lähettämisestä hänen asemastaan koituisi sen sijaan
silminnähtävästi turhaa ajan viivytystä, täytettiin tämä käsky
kuitenkin täsmällisesti. Napoleon ei huomannut, että hän näytteli
joukkojensa suhteen samallaista osaa kuin lääkäri, joka lääkkeillään
vain ehkäisee parantumista, -- osaa, jonka hän käsitti juurta jaksain
ja jota hän osasi oikein arvostella.

Friantin divisioona katosi taistelun savuun samoin kuin muutkin.
Adjutantteja saapui myötäänsä mikä miltäkin taholta ja kaikki puhuivat
aivan kuin keskinäisestä sopimuksesta samasta asiasta. Kaikki pyysivät
apuväkeä ja kaikki kertoivat, että venäläiset pysyvät paikoillaan ja
syytävät _un feu d'enfer_,[142] joka saa hupenemaan ranskalaisten
joukot.

Napoleon istui ajatuksissaan kenttätuolilla.

Aamusta asti nälissään ollut m-r de Beausset, joka piti
matkustelemisesta, tuli keisarin luo ja rohkeni kunnioittavasti esittää
hänen majesteetilleen, että syötäisiin aamiaista.

-- Toivon, että jo nyt voin onnitella teidän majesteettianne voiton
johdosta, -- sanoi hän.

Mitään vastaamatta pudisti Napoleon päätään kieltävästi. Otaksuen, että
päänpudistus koski voittoa eikä aamiaista, uskalsi m-r de Beausset
huomauttaa leikillisen kunnioittavasti, ettei maailmassa voi olla
semmoisia syitä, jotka voisivat estää syömästä aamiaista, kun sen voi
tehdä.

-- _Allez vous_[143] -- sanoi Napoleon äkkiä synkästi ja kääntyi
poispäin.

Säälin, katumuksen ja riemun autuaallinen hymy säteili herra Beaussetin
kasvoilla, kun hän hiipivin askelin poistui muiden kenraalien pariin.

Napoleonia vaivasi raskas tunne, joka oli samallainen kuin se, jota
aina tuntee onnellinen pelaaja, joka silmittömästi on syytänyt
rahojaan, aina voittanut, vaan yhtäkkiä juuri silloin, kun hän on
tarkoin laskenut kaikki pelin satunnaiset mahdollisuudet, tuntee, että
kuta perinpohjaisemmin hän on punninnut sen kulun, sitä varmempi on
hänen tappionsa.

Sotaväki oli sama, kenraalit samat, samat olivat varustukset, sama oli
suunnitelma, sama myöskin _proclamation courte et énergique_; hän itse
oli entinen ja sen hän tiesi; hän tiesi lisäksi, että hän nyt oli
paljoa kokeneempi ja taitavampi kuin ennen; vihollinenkin oli sama kuin
Austerlitzissa ja Friedlandissa, -- mutta ankara kädenviittaus kuoli
salaperäisen raukeasti.

Kaikki entiset temput, jotka ennen olivat tavallisesti menestyneet:
patterien sijoitus yhteen kohtaan, varajoukkojen ryntäys rintaman
murtamiseksi ja ratsuväen _des hommes de fer_[144] ryntäys, -- kaikkia
näitä temppuja oli jo koeteltu, mutta voittoa ei vain kuulunut, vaan
sen sijaan tuli toinen toisensa perästä tuomaan viestejä kaatuneista
ja haavottuneista kenraaleista, apuväen välttämättömyydestä,
mahdottomuudesta lannistaa venäläisiä ja sotajoukkojen hajoamistilasta.

Ennen oli parin kolmen käskyn, parin kolmen lauseen perästä kiitänyt
marsalkkoja ja adjutantteja riemuitsevin kasvoin onnittelemaan ja
ilmottamaan saaduista voitonmerkeistä: vangeista, joita oli
armeija-osastoittain, _des faissceaux de drapeaux et d'aigles
ennemis_,[145] tykeistä, kuormastoista -- ja Murat oli pyytänyt vain
lupaa laskea ratsuväki kokoamaan kuormastoja. Niin oli tapahtunut
Lodin, Maréngon, Arcolen, Jenan, Austerlitzin, Wagramin ynnä muissa,
ynnä muissa taisteluissa. Nyt oli jokin kumma käynyt hänen joukoilleen.

Vaikka saapui tieto fleschien vallottamisesta, huomasi Napoleon, ettei
tämä ollut sitä, ei lähipitäenkään sitä, mitä aina ennen oli tapahtunut
hänen taisteluissaan. Hän huomasi, että sama tunne, joka vaivasi häntä
itseään, vaivasi myöskin kaikkia häntä ympäröiviä henkilöitä, jotka
olivat kokeneita taistelun johtajia. Kaikki kasvot olivat surullisia,
kaikkien silmät karttoivat toisiaan. Beausset oli ainoa, joka ei
pystynyt käsittämään sitä, mikä parhaillaan oli tekeillä. Napoleon taas
tiesi hyvästi pitkästä sotakokemuksestaan, mitä merkitsivät 8 tuntia
kestäneet suuret pommitukset, jotka eivät olleet tuottaneet ryntääjille
voittoa. Hän tiesi että se oli melkein samaa kuin menetetty taistelu ja
että pieninkin sattuma voisi nyt -- jolloin oli tultu taistelun
häälyvimmälle kohdalle -- voisi tuhota hänet ja hänen sotajoukkonsa.

Kun hän vaelsi ajatuksissaan tämän kummallisen Venäjän sotaretken
kaikkien kohtien läpi, jossa ei oltu voitettu ainoatakaan taistelua,
jossa kahteen kuukauteen ei oltu anastettu lippuja, ei tykkejä eikä
vankeja armeija-osastoittain, kun hän katsoi itseään ympäröivien
henkilöiden umpimielisiin, surullisiin kasvoihin ja kuunteli
tiedonantoja siitä, että venäläiset yhä pitävät puoliaan, -- valtasi
hänet hirveä tunne, tunne semmoinen, joka toisinaan valtaa ihmisen
unennäöissä ja hänen päänsä nousi täyteen ajatuksia satunnaisista
mahdollisuuksista, jotka voivat syöstä hänet tuhoon. Venäläiset voivat
hyökätä hänen vasemman siipensä kimppuun; voivat murtaa hänen
keskustansa; harhaluoti voi surmata hänet itsensä. Kaikki tämä oli
mahdollista. Entisissä taisteluissaan hän oli punninnut vain
menestymisen satunnaisia mahdollisuuksia, nyt sitä vastoin tulvi hänen
mieleensä lukemattomien onnettomien mahdollisuuksien sarjoja ja hän
odotti niitä kaikkia. Niin, nyt tuntui kuin unessa, jolloin ihminen
näkee ilkiön käyvän kimppuunsa ja hän on iskevinään tuota vihollistaan
niin väkevästi, että sen täytyy sortua hänen iskustaan, vaan tunteekin
samassa, että hänen kätensä painuu voimattomana ja kepeänä kuin riepu
ja varman kuoleman kauhu valtaa silloin onnettoman ihmisen.

Se tieto, että venäläiset ovat käyneet Ranskan armeijan vasemman siiven
kimppuun, herätti Napoleonissa tämän kauhun. Hän istui ääneti kummun
juurella kenttätuolillaan pää painuksissa ja kyynärpäät polvia vasten.
Berthier tuli hänen luokseen ja esitti tehtäväksi retken pitkin
rintamaa, jotta omin silmin nähtäisiin, millä kannalla asiat olivat.

-- Mitä? Mitä te sanotte? -- virkkoi Napoleon. -- Käskekää tuomaan
minulle hevonen.

Hän nousi satulaan ja läksi Semenovskojeen. Kautta koko sen alan, jolla
Napoleon liikkui, näkyi verkkaan haihtuvan ruudinsavun seasta sekä
yksittäin että läjittäin verilätäköissä viruvia miehiä ja hevosia. Näin
kauheata jälkeä ja näin suurta kaatuneiden paljoutta niin pienellä
alalla ei Napoleon ollut vielä koskaan nähnyt eikä myöskään yksikään
hänen kenraaleistaan. Tykkien jyminä, joka oli taukoamatta soinut
kokonaista 10 tuntia ja tyyten lyönyt lamaan kuulohermot, loi näylle
erityisen vaikuttavuuden leiman (kuten musiikki liikkumattomia
kuvaryhmiä näytettäissä). Napoleon saapui Semenovskojen kunnaalle ja
näki savun läpi sankkoja sotamiesrivejä, joiden univormujen värit
olivat outoja hänen silmälleen. Ne olivat venäläisiä.

Venäläiset seisoivat tihein rivein Semenovskojen takana ja heidän
tykkinsä mylvivät herkeämättä ja tupruttivat savua pitkin rintamaa.
Taistelua ei enää ollut. Jatkui vain surmaamista, joka ei voinut viedä
mihinkään tulokseen venäläisiä enemmän kuin ranskalaisiakaan. Napoleon
pysäytti hevosensa ja vaipui taas mietteisiinsä, joista hänet herätti
Berthier; hän ei voinut pysähdyttää liikettä, joka kiehui hänen
edessään ja ympärillään ja jota pidettiin hänen johtamanaan ja hänestä
riippuvana ja tämä liike tuntui hänestä ensi kertaa onnistumattomuuden
tähden tarpeettomalta ja kauhealta.

Eräs kenraali ratsasti Napoleonin luo ja uskalsi ehdottaa, että hän
käskisi johtaa taisteluun vanhan kaartin. Ney ja Berthier, jotka
seisoivat Napoleonin vieressä, vaihtoivat keskenään katseita ja
hymyilivät halveksuvasti kenraalin mielettömälle ehdotukselle.

Napoleon laski päänsä alas ja oli kauan aikaa vaiti.

-- _A huit cent lieux de France je ne ferai pas démolir ma garde_![146]
-- sanoi hän, käänsi hevosensa ympäri ja läksi takasin Shevardinoon.



XXXV.


Kutusof istui harmaa pää kumarassa ja raskas ruumis kyyhällään matolla
peitetyllä penkillä, sillä samalla paikalla, jossa Pierre oli hänet
nähnyt aamulla. Hän ei antanut minkäänlaisia määräyksiä, vaan
ainoastaan joko suostui tai oli suostumatta siihen, mitä hänelle
esitettiin.

"Niin, niin, tehkää se", vastaili hän minkä minkinlaisiin ehdotuksiin.
"Niin, niin, ratsastappas, veikkonen, katsomaan", sanoi hän milloin
yhdelle milloin toiselle seuralaisistaan; tahi: "ei, ei tarvitse,
parempi on odottaa", puheli hän. Hän kuunteli tuodut tiedot ja antoi
käskyjä silloin, kun hänen alaisensa niitä vaativat; mutta tietoja
kuunnellessaan ei hän näyttänyt kiinnittävän huomiota niiden sanojen
sisällykseen, joita hänelle lausuttiin, vaan jokin muu tiedontuojien
kasvojen ilmeessä ja puheen sävyssä kiinnitti hänen mieltään. Hän tiesi
pitkällisestä sotakokemuksesta ja käsitti vanhana miehenä, että yhden
henkilön on mahdoton johtaa satoja tuhansia henkensä edestä
kamppailevia miehiä ja tiesi niinikään, että taistelun kohtaloa eivät
ratkaise ylipäällikön määräykset, ei paikka, jossa sotaväki on, ei
tykkien eikä surmansa saaneiden lukumäärä, vaan se saavuttamaton voima,
jota sanotaan sotaväen hengeksi ja hän piti silmällä tätä voimaa ja
johti sitä, mikäli se oli hänen vallassaan.

Kutusovin yleisenä kasvojen ilmeenä oli tarkkaava levollinen huomio ja
jännitys, joka tuskin kykeni voittamaan raukean ja vanhan ruumiin
väsymystä.

Kello 11 aikaan aamulla hänelle tuotiin tieto, että ranskalaiset oli
karkotettu vallottamiltaan flescheiltä, mutta että ruhtinas Bagration
oli haavottunut. Kutusof ähkäsi ja pudisteli päätään.

-- Ratsasta ruhtinas Pjotr Ivanovitshin luo ja tiedustele tarkkaan,
miten asiat ovat, -- sanoi hän eräälle adjutanteistaan, jonka jälkeen
hän virkkoi takanaan seisovalle Württembergin prinssille:

-- Eikö Teidän Korkeutenne haluaisi ottaa vastaan 2:sen armeijan
johtoa?

Kohta prinssin lähdettyä, vieläpä niinkin kohta, ettei hän ollut voinut
ehtiä Semenovskojeen, palasi prinssin adjutantti tuomaan sanan hänen
armolleen, että prinssi pyytää väkeä.

Hetken aikaa kasvojaan rypisteltyään lähetti Kutusof Dohturoville
käskyn ottaa käsiinsä 2:sen armeijan päällikkyys, vaan pyysi prinssin,
jota ilman, kuten hän sanoi, hän ei voi tulla toimeen, saapumaan
takasin luokseen. Kun tuotiin sanoma Muratin vangitsemisesta ja
esikunta-upseerit onnittelivat Kutusovia, hymähti hän.

-- Odottakaa, hyvät herrat, -- sanoi hän. -- Taistelu on voitettu eikä
Muratin vangitsemisessa ole mitään tavatonta. Mutta parasta on säästää
iloa.

Hän käski kuitenkin adjutantin viemään tämän tiedon joukoille.

Kun Shtsherbinin vasemmalta siiveltä kiidätti ilmottamaan, että
ranskalaiset olivat miehittäneet fleschit ja Semenovskojen, nousi
Kutusof, joka taistelutantereelta kuuluvista äänistä ja Shtsherbininin
kasvoista arvasi, että tiedot olivat huonot, aivan kuin jalkojaan
oikomaan ja otettuaan Shtsherbininiä kainalosta vei hänet syrjään.

-- Ratsastappas, veikkonen, -- sanoi hän Jermoloville, -- katsomaan,
voisiko siellä jotain tehdä.

Kutusof oli Gorkissa, venäläisten joukkojen aseman keskuksessa.
Napoleonin hyökkäykset meidän vasenta siipeämme vastaan torjuttiin
useaan kertaan. Keskustassa eivät ranskalaiset päässeet Borodinoa
etemmä. Vasemman siiven puolella oli Uvarovin ratsuväki pakottanut
ranskalaiset pakoon.

Kolmatta käydessä päättyivät ranskalaisten hyökkäykset. Kaikkien niiden
kasvoilla, jotka saapuivat taistelutantereelta ja niidenkin, jotka
seisoivat Kutusovin ympärillä, huomasi hän mitä äärimmäisimmän
jännityksen leiman. Kutusof oli odottamattoman tyytyväinen päivän
menestykseen. Moneen kertaan painui hänen päänsä niin syvään alas, että
se oli retkahtamaisillaan, sillä hän torkahteli. Hänelle tuotiin
päivällinen.

Sivusadjutantti Wolzogen, sama mies, joka ruhtinas Andrein ohi
ratsastaessaan oli puhunut, että sota pitää _im Raum verlegen_ ja jota
Bagration kovasti vihasi, saapui päivällistä syödessä Kutusovin luo.
Wolzogen oli tullut tuomaan Barclayn tiedonantoa vasemman siiven
tapahtumista. Kun järkevä Barclay de Tolly oli nähnyt, että
haavottuneet laumoittain pakenivat taistelusta ja että armeijan
selkäpuoli oli hajallaan, oli hän kaikki näkökohdat perinpohjin
punnittuaan tehnyt sen johtopäätöksen, että taistelu oli menetetty,
josta hän lähetti suosikkinsa viemään sanoman ylipäällikölle.

Kutusof oli parhaillaan hyvin vaivaloisesti järsimässä paistettua kanaa
ja katsahti ilostunein, sirhallaan vetäytynein silmin Wolzogeniin.

Wolzogen astui Kutusovin luo huolettomasti jalkojaan heilutellen,
huulet halveksuvassa hymynkierteessä ja hieman lakinlippuaan kädellään
koskien.

Wolzogen kohteli hänen armoaan jonkunverran teeskennellyn
välinpitämättömästi, jonka piti osottaa, että hän korkeasti
sivistyneenä sotilaana suo venäläisille etuoikeuden pitää epäjumalanaan
tuota vanhaa, hyödytöntä ukkoa, vaan että hän itse hyvin tietää,
minkälaisen miehen kanssa hän on tekemisissä. _Der alte Herr_ (joksi
saksalaiset sanoivat Kutusovia keskuudessaan) _macht sich ganz
bequem_[147] ajatteli Wolzogen ja tuikeasti vilkaistuaan Kutusovin
edessä oleviin lautasiin alkoi tehdä vanhalle herralle selkoa vasemman
siiven asemasta, kuten Barclay oli käskenyt ja kuten hän itse oli sen
nähnyt ja käsittänyt.

-- Meidän asemamme kaikki kohdat ovat vihollisen käsissä emmekä niitä
voi vallottaa takasin, kun ei ole väkeä; miehistö pakenee eikä sitä saa
mitenkään pysähtymään, -- esitti hän.

Kutusof lakkasi järsimästä ja ihmeissään, aivan kuin käsittämättä, mitä
hänelle puhuttiin, alkoi tuijottaa Wolzogeniin. Huomattuaan vanhan
herran kuohahtavan sanoi Wolzogen hymyillen:

-- En katsonut itselläni olevan oikeutta salata teidän armoltanne sitä,
mitä olen nähnyt. Joukot ovat aivan hajallaan...

-- Te nähneet? Te nähneet? -- kiljasi Kutusof kulmiaan rypistellen
ja kavahtaen rutosti pystyyn sekä astuen aivan Wolzogenin eteen. --
Kuinka ... kuinka te uskallatte! ... -- huusi hän tikahtumaisillaan ja
vapisevilla käsillään uhkaavia liikkeitä tehden. -- Kuinka te, hyvä
herra, uskallatte puhua tätä _minulle_? Te ette tiedä mitään. Sanokaa
minulta kenraali Barclaylle, että hänen tietonsa ovat väärät ja että
minä, ylipäällikkö, tiedän taistelun kulun tällä hetkellä paremmin kuin
hän.

Wolzogen halusi väittää jotain vastaan, mutta Kutusof keskeytti hänet.

-- Vihollinen on torjuttu vasemmalla ja kärsinyt tappion oikealla
siivellä. Jos te, hyvä herra, olette nähneet huonosti, niin älkää
ruvetko puhumaan semmoista, jota ette tiedä ettekä tunne. Suvaitkaa
palata kenraali Barclayn luo ja ilmottaa hänelle huomisen varalta, että
minun ehdoton aikomukseni on ryhtyä hyökkäämään, -- sanoi Kutusof
vakavasti.

Kaikki olivat ääneti, kuului ainoastaan hengästyneen vanhan kenraalin
raskasta huohotusta.

-- Kaikkialla on vihollinen syösty takasin, josta minä kiitän Jumalaa
ja urhoollista sotajoukkoamme. Vihollinen on voitettu ja huomenna me
ajamme sen pyhästä Venäjänmaasta tiehensä, -- sanoi Kutusof silmiään
ristien ja alkoi äkkiä vesissä silmin itkeä nyyhkyttää.

Olkapäitään kohautettuaan ja suutaan murtaen poistui Wolzogen ääneti
syrjään ja ihmetellen _über diese Eigenommenheit des alten
Herren_.[148]

-- Tuossa se on se minun sankarini, -- sanoi Kutusof lihavalle,
kauniille mustatukkaiselle kenraalille, joka nyt saapui kummulle.

Tulija oli Rajevski, joka oli viettänyt koko päivän Borodinon kentän
pääasemalla.

Rajevski ilmotti, että joukot pysyvät horjumattomina paikoillaan ja
etteivät ranskalaiset uskalla enää tehdä hyökkäyksiä.

Kuunneltuaan, mitä Rajevskilla oli sanomista, sanoi Kutusof ranskaksi:

-- _Vous ne pensez donc pas comme les autres que nous sommes obligés de
nous retirer_?[149]

-- _Au contrair, votre altesse, dans les affaires indécises c'est
toujours le plus opiniâtre qui reste victorieux_, -- vastasi Rajevski,
-- _et mon opinion_...[150]

-- Kaisarof! -- huudahti Kutusof adjutantilleen. -- Käy istumaan ja
kirjota päiväkäsky huomispäiväksi. Ja sinä, -- sanoi hän toiselle, --
lähde rintamaan, ja ilmota, että huomenna me ryhdymme hyökkäämään.

Sillä välin kun keskustelua jatkui Rajevskin kanssa ja päiväkäskyä
saneltiin, ehti Wolzogen palata Barclayn luota. Hän ilmoitti että
Barclay de Tolly haluaisi saada kirjallisen vahvistuksen sotamarsalkan
antamaan päiväkäskyyn.

Ja jonkin hämärän, salaperäisen siteen vaikutuksesta, jota sanotaan
armeijan hengeksi ja joka muodostaa sodan tärkeimmän hermon, kiisivät
Kutusovin sanat ja päiväkäsky huomisesta taistelusta yht'aikaa armeijan
kaikkiin sopukkoihin.

Eivät suinkaan itse sanat eikä päiväkäsky kulkeutuneet tuon siteen
viimeisten rivien kuuluviin. Ne puheet, jotka kulkivat suusta suuhun
armeijan eri osissa, eivät olleet vähääkään Kutusovin lausumien sanojen
kaltaisia, mutta hänen sanojensa merkitys levisi kaikkialle, sillä se,
minkä Kutusof oli sanonut, ei johtunut konstikkaista mietelmistä, vaan
tunteesta, joka vallitsi ylipäällikön rinnassa yhtä lämpimänä kuin
kaikkien muidenkin venäläisten rinnassa.

Ja kun väki sai kuulla, että huomenna me puolestamme käymme vihollisen
kimppuun ja kun se sai armeijan korkeimmista piireistä vahvistuksen
siihen, mitä se tahtoi uskoa, tyyntyivät ja reipastuivat uupuneiden,
horjuvien miesten mielet.



XXXVI.


Ruhtinas Andrein rykmentti oli varaväkenä, joka melkein klo 1 asti oli
toimettomana seisonut Semenovskojen takana ankarassa tykkitulessa.
Kahta käydessä siirrettiin rykmentti, joka oli menettänyt kolmatta
sataa miestä, eteenpäin tallotulle kaurapellolle, sille Semenovskojen
ja kumpupatterin väliselle alalle, jolla tänä päivänä oli tuhottu
tuhansia ihmisiä ja jolle kahta käydessä suunnattiin kiihkeän
keskitetty tuli muutamista sadoista vihollisen tykeistä.

Tältä paikaltaan poistumatta ja ainoatakaan laukausta ampumatta menetti
rykmentti täällä vielä kolmannen osan miehistöstään. Etupuolelta ja
varsinkin oikealta kuului sakean savun seasta tykkien mylvähdyksiä ja
savun salaperäisistä uumenista singahteli myötäänsä vihaisesti
sähiseviä luotia ja veltosti vinkuvia kranaattia. Toisinaan kului
neljänneksen tuntia, jolloin kaikki luodit ja kranaatit huristivat yli
aivan kuin suoden hetkisen levähdysaikaa, mutta toisinaan yhden ainoan
minuutin kuluessa ruhjoutui riveistä useita miehiä, joten kaatuneiden
korjaamista ja haavottuneiden kantamista kesti lakkaamatta.

Jokaisen uuden iskun perästä jäi niille, jotka eivät vielä olleet
saaneet surmaansa, yhä vähemmän ja vähemmän hengissäpysymisen toivoa.
Rykmentti seisoi pataljoonakolonnittain, kukin 300 askeleen päässä
toisestaan, mutta siitä huolimatta vallitsi miehissä yksi ja yhteinen
mieliala. Kaikki rykmentin miehet olivat yhtä vaiteliaita ja synkkiä.
Harvoin kuului riveistä puhetta, ja jos sitä milloin kuului, vaimeni se
heti, kun kuului luodin isku ja huuto: paarit! Suurimman osan aikaa
istui rykmentin miehistö päällikköjen käskystä maassa. Ken otti lakin
päästään, oikoi huolellisesti sen poimuja ja laittoi ne takasin
paikoilleen; ken möyhensi kuivaa savea kämmeniensä välissä ja kiillotti
sillä pistintään; ken venytteli remeliään ja siirsi tiukemmalle
kannikkeen solkea; ken korjaili ja oikoi kurtistuneita jalkariepujaan,
riisui jalkineensa ja veti ne takasin jalkaansa. Jotkut rakensivat
pikkutaloja multakokkareista tai punoivat palmikkoja olensängistä.
Kaikki näyttivät tyyten vaipuneilta näihin askareihinsa. Kun
miehiä kaatui ja haavottui, kun paarijonot liikkuivat, kun meikäläisiä
osastoja palasi taistelusta ja kun savun seasta häämötti suuria
vihollisparvia, ei kukaan pannut näihin seikkoihin minkäänlaista
huomiota. Kun taas tykistöä ja ratsuväkeä ajoi esiin ja näkyi
meidän marssivia jalkajoukkoja, kuului kaikilta puolin hyväksyviä
huomautuksia. Mutta kaikista suurin huomio kiintyi aivan
syrjäseikkoihin, joilla ei ollut mitään tekemistä taistelun kanssa. Oli
kuin noiden henkisesti nääntyneiden miesten huomiokyky olisi levännyt
näissä tavallisissa elämän pikku tapahtumissa. Muuan tykistöpatteri
ajoi rykmentin rintaman editse. Eräältä tykkilaatikkoa vetävältä
hevoselta oli vetohihna jäänyt jalkojen väliin. "Hoi, katsokaa
hevosta!... Korjatkaa! Kaatuu... Ah, eivät näe!" ... huudettiin
yht'aikaa kaikkialta rykmentin riveistä. Toisen kerran herätti yleistä
huomiota pieni, pahanpäiväinen, ruskea koira, joka häntä pökössä juosta
haipatti rivien ohitse, päästi yht'äkkiä surkean ujelluksen
säikähtyneenä lähelle iskeneestä tykinluodista ja livisti sitten häntä
koipien välissä syrjään. Ympäri rykmenttiä kuului honotusta, vinkumista
ja koiran ujelluksen matkimista. Mutta tämmöistä huvittelua kesti vain
muutaman minuutin. Miehistö oli jo ollut yhdeksättä tuntia syömättä ja
toimettomana kuoleman kauhu lakkaamatta silmien edessä ja kalpeat,
synkät kasvot kalpenivat ja synkistyivät entisestään.

Ruhtinas Andrei oli yhtä synkkä ja kalpea kuin kaikki muutkin rykmentin
miehet. Hän käveli edestakasin niityllä kaurapellon vieressä, kulki
pellon laidasta toiseen pää kumarassa ja kädet ristissä selän takana.
Hänellä ei ollut mitään tekemistä eikä komentamista. Kaikki tapahtui
itsestään. Kaatuneita raahattiin rintaman taa, haavottuneita kannettiin
korjuuseen, rivit hupenivat. Jos miehiä pistäytyi jonnekin riveistä,
palasivat he kohta nopeasti takasin. Alussa ruhtinas Andrei, joka piti
velvollisuutenaan herättää miehissään miehuutta omalla esimerkillään,
kulki rivien keskessä, mutta sitte hän huomasi, ettei hän voinut
opettaa heitä mihinkään eikä millään. Kaikki hänen sielunvoimansa
samoin kuin jokaisen sotamiehenkin olivat tiedottomasti kohdistuneet
siihen, ettei vain olisi tarvinnut kiintyä katsomaan sen aseman
kauhuja, jossa he olivat. Hän kulki niityllä jalkojaan vedellen,
heinänsänkeä penkoen ja katsellen pölyä, jota oli laskeutunut hänen
saappailleen. Toisinaan hän liikkui pitkin askelin ja koetteli osua
niittomiesten jättämiin jälkiin, toisinaan hän askeleitaan lukien
laski, montako kertaa hänen oli kulettava niityn laidasta toiseen,
jotta matkaa tulisi yksi virsta, toisinaan pysähtyi katsoa murjottamaan
ojavarsilla kasvavaa koiruohoa, riipi kukintoja, rouhensi kukat
kämmenissään ja veti sieramiinsa niiden väkevää tuoksuavaa lemua.
Ajatusten eilisestä työstä ei ollut jäänyt mitään jälelle. Hän ei
ajatellut mitään. Kuunteli vain väsynein korvin yhä noita samoja ääniä,
joista selvään erotti luotien lennon laukausten jyminästä, katseli
kyllästymiseen asti tuttuja 1:sen pataljoonan miesten kasvoja ja
odotteli. "Tuossa taas ... taas meille!" ajatteli hän pysähtyen
kuuntelemaan vinkunaa, jonka synnytti jokin savun ummesta lähenevä
esine. "Yksi, kaksi! Vielä! Osui"... Hän pysähtyi ja tarkasti rivejä.
"Ei, yli lensi. Mutta tuo sattui". Vaan taas painautui hän kävelemään
ja koetti ottaa pitkiä askeleita, jotta olisi 16 askeleella päässyt
niityn laitaan. Vinkuna ja isku! Viiden askeleen päässä hänestä
ryöppysi kuiva multa, johon vilahti tykinluoti. Väkisinkin värisytti
häntä. Hän katsahti taasen riveihin. Luultavasti vei usean; suuri
miesjoukko keräytyi 2:sen pataljoonan luo.

-- Herra adjutantti, -- huudahti hän, -- käskekää, etteivät kokoutuisi
ryhmiin.

Täytettyään käskyn tuli adjutantti ruhtinas Andrein luo. Toiselta
puolen ajoi pataljoonan komentaja.

"Väistykää!" kaikui erään sotamiehen hätäinen huudahdus ja aivan kuin
maahan laskeutuva lintu, jonka siivet suhisevat vinhasta räpytyksestä
humahti kranaatti kahden askeleen päähän ruhtinas Andreista pataljoonan
komentajan hevosen viereen. Kysymättä, sopiko vai eikö sopinut osottaa
kauhua, hirnahti hevonen ensimäisenä, teutaroi tuokioisen paikallaan,
jotta majuri oli vähällä pudota satulasta ja laukkasi sitte syrjään.
Hevosen kauhu tarttui miehiin.

-- Pitkällenne! -- kiljasi adjutantti, joka heittäytyi maahan.

Ruhtinas Andrei seisoi epäröiden paikallaan. Kranaatti savusi ja pyöri
kuin hyrrä hänen ja pilkallaan olevan adjutantin välillä pellon ja
niityn rajalla koiruohoryhelmän vieressä.

"Jokohan on surmani?" -- ajatteli ruhtinas Andrei silmäillen aivan
uusin, kateellisin katsein nurmea, koiruohoa ja savukierrettä, joka
kiemurteli pyörivästä mustasta pallosta. "En voi, en tahdo kuolla,
rakastan elämää, rakastan tuota nurmea, maata, ilmaa..." Näin
ajatellessaan välähti myöskin hänen mieleensä, että häneen katsottiin.

-- Ettekö häpeä, herra upseeri! -- sanoi hän adjutantille. -- Mikä...

Hän ei ehtinyt etemmä. Yht'äkkiä kuului räjähdys ja aivan kuin
särkyneen astian sirpaleiden suhinaa, tulvahti ruudin tukehduttava
katku, ruhtinas Andrei retkahti syrjään ja kaatui kädet pystyssä
vatsalleen.

Muutamia upseeria lennähti hänen luokseen. Vatsan oikealla puolen oli
nurmelle valunut suuri veriläiskä.

Paikalle kutsutut nostokkaat pysähtyivät paareineen upseerien taa.
Ruhtinas Andrei virui vatsallaan ja kasvot nurmea vasten painuneina
hengitti raskaasti ja nyyhkyttäen.

-- Mitä te siellä töllistelette, käykää tänne.

Musikat tulivat ja tarttuivat ruhtinas Andrein jalkoihin ja olkapäihin,
mutta kun hän voihki surkeasti, laskivat musikat hänet takasin maahan.

-- Käykää kiinni ja pankaa paareille, sama se! -- huusi jonkun ääni.

Toisen kerran tartuttiin hänen harteisiinsa ja nostettiin paareille.

-- Ah, Jumalani, Jumalani! Mitä tämä on... Vatsaan! Loppu tuli!
Jumalani! -- kuului ääniä upseerien kesken.

-- Karvan etäisyydeltä hurahti korvan juuresta! -- kertoi adjutantti.

Musikat asettivat paarit olkapäilleen ja läksivät nopeasti paarustamaan
sidonta-asemalle tallomaansa polkua myöten.

-- Käykää tahdissa... Pölkkypäät! -- kiljasi eräs upseeri ja pysähdytti
harteista musikat, jotka astuivat epätasaisessa tahdissa ja siten
hytkyttivät paareja.

-- Astu jalkaan siellä, Hvedor, kuulitko, Hvedor, -- hoppusi etumainen
musikka.

-- Nyt käypi hyvin, -- virkkoi takimainen mies iloisesti, kun tapasi
tahdin.

-- Teidän jaloutenne ... herra ruhtinas? -- sanoi vapisevin äänin
Timohin, joka juoksi paarien luo ja kurkisti niihin.

Ruhtinas Andrei avasi silmänsä ja katsahti paarien pohjalta, jonka
syvyyteen hänen päänsä oli painunut, puhuvaan mieheen ja ummisti
uudelleen luomensa.

Nostokkaat kantoivat ruhtinas Andrein metsän laitaan, jossa oli
kuormarattaita ja sitoma-asema. Sitoma-asemana oli kolme koivikon
laitaan pystytettyä telttiä, joiden liepeet oli kääritty ylös.
Koivikossa oli kuormarattaita ja hevosia. Hevoset söivät kauroja päihin
pujotetuista pusseista ja varpusparvia lensi tuontuostakin nokkimaan
varisseita jyviä. Korppia lensi verta vainuten koivusta koivuun.
Telttien ympärillä, alun kolmatta desjatinaa lavealla alalla virui,
istui ja seisoi verisiä miehiä kaikenkarvaisissa puvuissa.
Haavottuneiden ympärillä seisoi apein, tarkkaavaisin kasvoin joukottain
kantajasotamiehiä, joita järjestystä valvovat upseerit turhaan saivat
hätistellä pois tältä paikalta. Upseereja tottelematta seisoivat
sotamiehet paikoillaan paareihinsa nojaten ja katsoa tuijottivat
edessään tapahtuviin toimiin aivan kuin tahtoen päästä käsittämään näyn
vakavaa merkitystä. Telteistä kuului milloin kovaäänistä, hurjaa
voihketta, milloin surkeaa valitusta. Silloin tällöin juoksi telteistä
joku haavuri hakemaan vettä ja näyttämään, keitä oli kannettava sisään.
Telttien luona vuoroaan odottavat haavottuneet korisivat, voihkivat,
itkivät, parkuivat, kiroilivat ja pyysivät viinaa. Jotkut hourivat.
Ruhtinas Andrei, joka oli rykmentin päällikkö, kannettiin sidottujen ja
haavottuneiden yli erään teltin eteen, johon kantajat pysähtyivät
käskyä odottamaan. Hän avasi silmänsä eikä hyvään aikaan kyennyt
käsittämään, mitä hänen ympärillään tapahtui. Niitty, koiruoho, pelto,
musta, pyörivä pallo ja hänen tulinen rakkaudenpuuskansa elämään
muistui hänen mieleensä. Kahden askeleen päässä hänestä seisoi oksaa
vasten nojaten pää siteissä eräs pitkä, kaunis, mustatukkainen
ali-upseeri, joka puheli kovalla äänellä ja veti kaikkien huomion
puoleensa. Hän oli saanut kiväärinluodeista haavan päähänsä ja
jalkaansa. Hänen ympärilleen oli keräytynyt joukko haavottuneita ja
kantajia, jotka ahneesti kuuntelivat hänen pakinaansa.

-- Kun me se sieltä kyörättiin, niin kaikki heitteli yltään, oikein
itse kuningas otettiin, -- hoilasi sotamies mustat tulistuneet silmät
säihkyen ja ympärilleen katsellen. -- Tulla vaan juuri siinä nipukassa
reservit, niin ei veikkonen velikulta olisi miehestä jäänyt
selkäruotoakaan, ihan se on totta...

Ruhtinas Andrei katsoi kertojaan samoin kuin muutkin kuuntelijat
välkkyvin silmin ja hän tunsi tyydytystä. "Mutta eikö nyt ole kaikki
samantekevää?" ajatteli hän. "Miksi minusta tuntui niin ikävältä erota
elämästä? Tässä elämässä on ollut jotain, jota en ole ymmärtänyt ja
jota en ymmärrä."



XXXVII.


Eräs lääkäri tuli teltistä yltä alta veressä esiliina edessä ja
verettynein pienin käsin, joista toisessa oli peukalon ja pikkusormen
välissä sikari, ettei se olisi likaantunut verestä. Lääkäri kohotti
päätään ja alkoi katsella ympärilleen haavottuneiden yli. Häntä
nähtävästi halutti hieman levähtää. Jonkun aikaa käänneltyään päätään
oikealle ja vasemmalle hän huokasi ja laski katseensa alas.

-- Heti, heti, sanoi hän haavurille, joka huomautti ruhtinas Andreista,
ja käski kantamaan hänet telttiin.

Odottelevien haavottuneiden joukossa alkoi kuulua nurinaa.

-- Ei näy toisessakaan maailmassa olevan sijaa muille kuin herroille,
-- virkkoi eräs.

Ruhtinas Andrei kannettiin sisään ja asetettiin äsken vapautuneelle
pöydälle, jolta haavuri huuhteli jotain pois. Ruhtinas Andrei ei
kyennyt saamaan selvää teltassa vallitsevista yksityiskohdista. Surkeat
voihkeet joka puolelta, kova kipu lanteissa, vatsassa ja selässä
hajottivat hänen ajatuksiaan. Kaikki, minkä hän ympärillään näki,
sulautui kuvaksi alastomasta, veren tahraamasta ihmisruumiista, joka
tuntui täyttävän koko matalan teltin, kuten muutama viikko sitte eräänä
elokuun kuumana päivänä tuo sama ruumis täytti Smolenskin tien varrella
olevan lammikon. Niin, se oli sama ruumis, sama _chair à canon_, jonka
näkeminen jo silloinkin aivan kuin enteenä nykyisestä kuvasta oli
herättänyt hänessä kauhua. Teltissä oli kolme pöytää. Kahdella pöydällä
oli muita ja kolmannelle pantiin ruhtinas Andrei. Kun hänet heitettiin
hetken ajaksi yksikseen, tuli hän tahtomattaankin katsoneeksi, mitä
toisilla pöydillä tehtiin. Lähimmällä pöydällä istui eräs tatari, joka
pöydän viereen heitetystä univormusta päättäen oli nähtävästi kasakka.
Lääkäri, jolla oli silmälasit nenällä, leikkasi jotain hänen ruskeasta
jäntereisestä selästään.

-- Öh, öh, öh! ... -- pääsi tatarilta röhkiviä ääniä, vaan äkkiä
kiskasi hän jäntevät, mustat, nysänenäiset kasvonsa pystyyn, kiristi
valkeita hampaitaan ja alkoi rimpuilla, heittelehtää ja parkua vihlovan
kimeällä, pitkäveteisellä äänellä. Toisella pöydällä, jonka ympärillä
tungeksi paljon väkeä, lepäsi selällään kookas, lihava mies pää
retkallaan taapäin (kihara tukka, sen väri ja pään muoto tuntuivat
ruhtinas Andreista omituisen tutuilta). Muutamia haavureita oli
painautunut miehen rinnan yli pitelemään häntä kiinni. Valkea, kookas,
lihava jalka hytkähteli tiheään ja lakkaamatta liikkui kuumeen
tapaisesti värähdellen. Mies parkui katkonaisesti ja oli toisinaan
tikahtumaisillaan. Kaksi lääkäriä -- toinen oli kalpea ja vapisi --
teki jotain miehen toiselle jalalle, joka oli punainen. Sidottuaan
tatarin, jonka ylle heitettiin sinelli, tuli lääkäri, jolla oli
silmälasit nenällä, käsiään hieroskellen ruhtinas Andrein luo.

Hän katsahti ruhtinas Andrein kasvoihin ja käännähti nopeasti.

-- Riisukaa! Mitä te siinä seisotte? -- kiljasi hän vihaisesti
haavureille.

Aikuisin, kaukainen lapsuus muistui ruhtinas Andrein mieleen, kun
haavuri joutuisasti aukoi puvun nappia ja riisui vaatteita hänen
päältään. Lääkäri kumartui aivan lähelle haavaa, tunnusteli sitä ja
huokasi raskaasti. Sitte hän antoi merkin jollekin. Ankara kipu
vatsassa vei ruhtinas Andrein tainnuksiin. Kun hän heräsi tuntoihinsa,
olivat lonkkaluun särkyneet sirpaleet poistetut, liharäismät leikatut
ja haava sidottu. Hänen kasvoilleen pirskotettiin vettä. Samassa kun
ruhtinas Andrei aukasi silmänsä, kumartui lääkäri hänen ylitsensä,
suuteli ääneti hänen huuliaan ja poistui nopeasti.

Kärsimiensä tuskien jälestä valtasi ruhtinas Andrein niin suuri onnen
tunne, ettei hän ollut moista pitkiin aikoihin kokenut. Kaikki hänen
elämänsä suloisimmat, onnellisimmat hetket ja varsinkin varhaisin
lapsuus, jolloin hänet oli riisuttu ja pantu pikku vuoteeseen, jolloin
lapsenhoitajatar oli tuuditellut häntä unen utuisille maille
kehtolaulua hyräillen, jolloin hän pää pehmoiseen tyynyyn painuneena
oli tuntenut itsensä onnelliseksi pelkästään elämän tuntemisesta, --
kajastuivat hänen mieleensä suorastaan nykyisyytenä eikä vain
entisyytenä. Sen haavottuneen ääressä, jonka pään piirteet tuntuivat
ruhtinas Andreista tutuilta, hääri lääkäreitä. Haavottunutta
kohenneltiin ja tyynnyteltiin.

-- Näyttäkää minulle... Oo-oo! o-oooo! -- kuului hänen nyyhkytyksien
keskeyttämä, säikähtynyt ja tuskan murtama valituksensa.

Tätä valitusta kuullessaan teki ruhtinas Andrein mieli itkeä. Johtuiko
se siitä, että hänen elämänsä oli sammumaisillaan maineetta; siitäkö,
että hänen oli ikävä erota elämästä; noista koskaan palaamattomista
lapsuuden hehkeistä muistoistako; siitäkö, että häntä kärsimys kalvoi,
että muut kärsivät ja tuo mies hänen vieressään niin surkeasti valitti,
-- sitä hän ei tiennyt, mutta itkeä teki mieli, itkeä lapsen viattomin,
melkeinpä iloisin kyynelin.

Haavotetulle näytettiin hänen leikattu jalkansa saappaassa, joka oli
yltä alta hyytyneessä veressä.

-- O! Oo-oo! -- purskahti hän ulvomaan kuin nainen.

Lääkäri, joka oli seisonut haavottuneen edessä niin, ettei haavottuneen
kasvoja näkynyt, poistui.

-- Jumalani! Mitä tämä on? Miksi on hän täällä? -- sanoi ruhtinas
Andrei itselleen.

Onnettomassa, valittavassa, hervonneessa miehessä, jolta vast'ikään oli
leikattu jalka, hän tunsi Anatol Kuraginin. Anatolia pidettiin ylhäällä
käsivaroin ja hänelle tarjottiin vettä lasista, jonka reunaa hän ei
tavannut vapisevilla, pöhöttyneillä huulillaan. Anatol itkeä nyyhkytti
raskaasti. "Hän, hän se on; hän, tuo mies on sidottu minuun jollakin
läheisesti ja rakkaasti", ajatteli ruhtinas Andrei käsittämättä vielä
oikein selvästi, mikä hänen mielessään pyöri. "Mikä tuon miehen sitoo
minun lapsuuteeni, elämääni?" kysyi hän itseltään vastausta löytämättä.
Ja yhtäkkiä välkähti ruhtinas Andrein mieleen uusi, aavistamaton kuva
puhtaasta lapsuuden lempimaailmasta. Hänen mieleensä muistui Natasha
semmoisena, kuin hän oli nähnyt hänet ensi kerran tanssiaisissa
v. 1810, hentokaulaisena, hentokätisenä, riemuun purskahtavin,
pelästynein, onnellisin kasvoin ja lempi ja hellyys häneen heräsi
ruhtinas Andrein sydämessä hehkuvampana ja voimakkaampana kuin koskaan
ennen. Nyt muisti hän sen siteen, joka liitti hänet tuohon mieheen,
joka turvonneet silmät tulvillaan kyyneleitä katsoi häneen samein
katsein. Ruhtinas Andrei muisti kaikki ja syvä sääli ja rakkaus
ihmiseen täytti hänen onnellisen sydämensä.

Ruhtinas Andrei ei jaksanut enää hillitä itseään, hän valahti hellään,
lempeään itkuun ihmisten tähden, itsensä tähden ja heidän ja itsensä
erehdysten tähden.

"Sääli, rakkaus veljiin, jotka rakastavat; rakkaus niihin, jotka meitä
vihaavat, rakkaus vihamiehiin; niin, se rakkaus, jota Jumala maan
päällä saarnasi, jota minulle ruhtinatar Maria opetti ja jota minä en
ymmärtänyt, -- senhän tähden minun oli ikävä elämää, se juuri on se,
joka olisi osani, jos olisin elossa. Mutta nyt on myöhäistä. Minä
tiedän sen!"



XXXVIII.


Taistelutantereen kauhea näky kaatuneineen ja haavottuneineen ja tämän
lisäksi pään raskaus ja tiedot kahdenkymmenen kenraalin kuolemasta ja
haavottumisesta sekä oman, ennen aina lujan kätensä heikkouden
tunteminen tekivät odottamattoman vaikutuksen Napoleoniin, josta
tavallisesti oli ollut mieleistä katsella kaatuneita ja haavottuneita,
koska hän siten näki ja tunsi sisäisen voimansa (kuten hän ajatteli).
Tänä päivänä oli taistelutantereen kauhea näky lamannut tuon hänen
henkisen voimansa, jossa hän luuli olevan ansionsa ja suuruutensa. Hän
poistui kiireenkaupalla taistelutantereelta ja palasi Shevardinon
kummun luo. Hän istui kenttätuolillaan kellankelmeänä, pöhöisenä,
raskasmielisenä, silmät sameina, nenä punaisena ja ääni käheänä,
kuunteli tahtomattaankin ammunnan jyskettä eikä nostanut katsettaan
maasta. Kouristavan tuskallisin ajatuksin hän odotti sen leikin loppua,
johon hän piti itseään osallisena, mutta jota hän ei kyennyt
pysähdyttämään. Omakohtainen inhimillinen tunne voitti hetkiseksi sen
keinotekoisen elämän harhakuvan, jota hän niin kauan aikaa oli
palvellut. Hän kuvitteli omaksi syykseen niitä kärsimyksiä ja sitä
kuoleman viljaa, jotka hän oli taistelutantereella nähnyt. Pään ja
rinnan raskaus muistuttivat hänelle hänen omien kärsimystensä ja
kuolemansa mahdollisuutta. Hän ei tänä hetkenä halunnut itselleen ei
Moskovaa, ei voittoa eikä mainetta (mitä mainetta hän enää
tarvitsikaan!). Ainoa, jota hän nyt toivoi, oli lepo, rauha ja vapaus.
Mutta kun hän oli Semenovskojen ylänteellä, tuli tykistön päällikkö
esittämään hänelle, että tälle ylänteelle asetettaisiin muutamia
pattereita, jotta tuli Knjaskovon luona tungeksivia venäläisiä joukkoja
vastaan saataisiin tehokkaammaksi. Napoleon suostui esitykseen ja käski
tuomaan itselleen tiedon, minkä vaikutuksen patterit saavat aikaan.

Adjutantti tuli sanomaan, että keisarin käskyn mukaisesti on 200 tykkiä
suunnattu venäläisiä vastaan, mutta että venäläiset kestävät yhä
entiseen tapaansa.

-- Meidän tulemme raastaa heitä rivittäin, vaan he pysyvät paikoillaan,
-- sanoi adjutantti.

-- _Ils en veulent encore_![151] -- sanoi Napoleon käheällä äänellä.

-- _Sire_?[152] -- toisti adjutantti, joka ei ollut kuullut selvään
keisarin sanoja.

-- _Ils en veulent encore_, -- sähisi Napoleon vihaisin kasvoin
käheällä äänellä, -- _donnez leur-en_.[153]

Ja ilman hänen käskyään tapahtui, mitä hän ei ollut tahtonut ja hän
sekaantui asiaan ainoastaan siitä syystä, että hän luuli, että häneltä
odotettiin käskyä. Hän siirtyi taas entiseen keinotekoiseen maailmaansa
ja ryhtyi taas (kuten se hevonen, joka astuu konelaitoksen pyörivässä
häkkipyörässä ja luulottelee tekevänsä jotain itseään varten) nöyrästi
esittämään sitä julmaa surullista ja raskasta, epäinhimillistä osaa,
joka hänelle oli ennalta määrätty.

Eikä ainoastaan täksi ainoaksi hetkeksi eikä päiväksi ollut pimennyt
tuon miehen järki ja omatunto, jota painoi tapahtuman ankara taakka
raskaimmin kuin ketään muuta taistelun osallisista, vaan hän ei osannut
milloinkaan elämänsä viimeiseen hetkeen saakka käsittää ei hyvää ei
kaunista, ei totuutta, eikä tekojensa merkitystä, jotka olivat liiankin
kaukana hyvästä ja totuudesta ja liian kaukana kaikesta inhimillisestä,
jotta hän olisi kyennyt käsittämään niiden merkityksen. Kun hän ei
voinut irtautua teoistaan, joita puoli maailmaa ylisti, niin täytyi
hänen silloin irtautua totuudesta, hyvyydestä ja kaikesta
inhimillisestä.

Hän ei lukenut yksistään tänä ainoana päivänä ratsastaessaan
taistelukentällä, jota peitti kuolleiden ja silpoutuneiden suuret
parvet (hänen tahdostaan, kuten hän luuli) ja näihin katsoessaan,
kuinka monta venäläistä oli kutakin ranskalaista kohti eikä itseään
pettäen ainoastaan nyt löytänyt syitä siihen iloon, että kutakin
ranskalaista kohti oli viisi venäläistä kaatunutta ja haavottunutta.
Hän ei kirjottanut vain tänä ainoana päivänä kirjeessään Parisiin, että
"_le champ de bataille a été superbe_",[154] koska sillä virui 50
tuhatta ruumista, vaan myöskin P. Helenan saarella, erakon yksinäisessä
hiljaisuudessa, jossa hän oli sanonut aikovansa omistaa joutoaikansa
suurten asiain esittämiseen, hän kirjotti:

    La guerre de Russie a dû être la plus populaire des temps modernes:
    c'était celle du bon sens et des vrais intérêts, celle du repos
    et de la sécurité de tous; elle était purement pacifique et
    conservatrice.

    C'était pour la grande cause, la fin des hasards et le commencement
    de la sécurité. Un nouvel horizon, de nouveaux travaux allaient se
    dérouler, tout plein du bien être et de la prospérité de tous. Le
    système européen se trouvait fondé; il n'était plus question que de
    l'organiser.

    Satisfait sur ces grands points et tranquille partout, j'aurais
    eu aussi mon _congrès_ et ma _sainte-alliance_. Ce sont des idées
    qu'on m'a volées. Dans cette réunion de grands souverains, nous
    eussions traités de nos intérêts en famille et compté de clerc à
    maître avec les peuples.

    L'Europe n'eût bientôt fait de la sorte véritablement qu'un même
    euple, et chacun, en voyageant partout, se fût trouvé toujours dans
    la patrie commune. J'eus demandé toutes les rivières navigables
    pour tous, la communauté des mers, et que les grandes armées
    permanantes fussent réduites désormais à la seule garde des
    souverains.

    De retour en France, au sein de la patrie, grande, forte,
    magnifique, tranquille, glorieuse, j'eusse proclamé ses limites
    immuables; toute guerre, future purement _défensive_; tout
    agrandissement nouveau _antinational_. J'eusse associé mon fils à
    l'empire; ma _dictature_ eut fini, et son régne constitutionel eut
    commencé...

    Paris eut été la capitale du monde, et les français l'envie des
    nations!...

    Mes loisirs ensuite et mes vieux jours eussent été consacrés, en
    compagnie de l'impératrice et durant l'apprentissage royal de
    mon fils, à visiter lentement et en vrai couple campagnard, avec
    nos propres chevaux, tous les recoins de l'Empire, recevant les
    plaintes, redressant les torts, semant de toutes parts et partout
    les monuments et les bienfaits.[155]

Hän, jonka kaitselmus oli määrännyt kansojen pyövelin synkkään
orjanosaan, uskotteli itselleen, että hänen tekojensa päämäärä oli
kansojen paras ja että hän voi johtaa miljoonien kohtaloa ja
valtamahdin avulla tehdä hyviä töitä!

    Des 400,000 hommes qui passèrent la Vistule, -- kirjotti hän
    edelleen Venäjän sodasta, -- la moitié était autrichiens,
    prussiens, saxons, polonais, bavarois, würtembergeois,
    mecklembergeois, espagnols, italiens, napolitains. L'armée
    impériale, proprement dite, était pour un tiers composée de
    hollandais, belges, habitants des bords du Rhin, piémoniais,
    suisses, genevois, toscans, romains, habitans de la 32-e division
    militaire, Brème, Hambourg, etc; elle comptait à peine 140,000
    hommes parlant français. L'expédition de Russie coûta mains de
    50,000 hommes à la France actuelle; l'armée russe dans la retraite
    de Vilna à Moscou, dans les différentes batailles, a perdu quatre
    fois plus que l'armée française; l'incendie de Moscou a coûté la
    vie à 100,000 russes, morts de froid et de misère dans les bois;
    enfin, dans sa marche de Moscou à l'Oder, l'armée russe fut aussi
    atteinte par l'intempérie de la saison; elle ne comptait à son
    arrivée à Vilna que 50,000 hommes, et à Kalisch moins de
    18,000.[156]

Hän kuvitteli itselleen, että Venäjän sota oli syttynyt hänen
tahdostaan, mutta tapahtuman kauheus ei häntä hämmästyttänyt. Hän otti
niskoilleen tapauksen kaiken vastuunalaisuuden ja hänen pimitetty
järkensä keksi hänen puolustuksekseen sen, että satojen tuhansien
tuhoutuneiden ihmisten joukossa oli ranskalaisia vähemmän kuin
hesseniläisiä ja böhmiläisiä.



XXXIX.


Muutamia kymmeniä tuhansia ihmisiä virui kuolleina eri asennoissa ja
univormuissa niillä niityillä ja pelloilla, jotka kuuluivat
Davidoveille ja kruunun talonpojille, niillä niityillä ja pelloilla,
joilta satoja vuosia olivat Borodinon, Gorkin, Shevardinon ja
Semenovskojen kylien talonpojat yht'aikaa korjanneet kasvun ja joilla
he olivat käyttäneet karjaansa. Sitomapaikoissa oli hurme kastanut
nurmen ja maan desjatinan laveudelta. Suuret haavottuneiden ja
haavottumattomien joukot, joita oli mitä erilaisimmista osastoista,
vaelsi vaalein kasvoin yhdeltä puolen takasin -- Moschaiskiin ja
toiselta puolen takasin -- Valujevaan. Toisia joukkoja, nälkäisiä ja
nääntyneitä marssi päällikköjen tieten eteenpäin. Kolmannet olivat
paikoillaan ja jatkoivat ampumista.

Taistelutannerta, joka äsken oli ollut vaihtelevan kaunis pistimien
välkkyessä ja savuhattaroiden noustessa aamuisen auringon valossa,
peitti nyt kauttaaltaan kosteuden ja sauhun synkkä pimeys ja ilmassa
oli outo salpietarihapon ja veren löyhkä. Taivas vetäytyi pilveen ja
hieno sade vihmoi vedellään kaatuneet, haavottuneet, säikähtyneet ja
nääntyneet ja epäilevät ihmiset. Oli kuin olisi se sanonut: "riittää,
riittää, inehmot, Lakatkaa... Heretkää ja nähkää, mitä te teette!"

Ravinnon ja levon puutteesta nääntyneiden kummankin puolen joukkojen
mieliin alkoi tunkeutua samallainen epäily siitä, pitääkö heidän yhä
jatkaa toistensa tuhoamista ja kaikkien kasvoilla kajasti
horjuvaisuutta ja jokaisen sydämeen nousi samallainen kysymys; "miksi
ja ketä varten minun täytyy surmata ja tulla surmatuksi? Surmatkaa
keitä tahdotte ja tehkää mitä tahdotte, mutta minä en enää tahdo!" Tämä
ajatus oli illansuussa vallannut kaikki yhtä voimakkaasti. Minä hetkenä
hyvänsä olisi joka ainoa mies voinut kauhistua siitä, mitä he tekivät,
hylätä kaikki ja paeta umpimähkään mihin sattui.

Mutta vaikka joukot tunsivatkin taistelun loppupuolella tekonsa
kauheuden ja vaikka heistä olisikin ollut ilo lakata verityöstään,
johti heitä kuitenkin jokin käsittämätön, salaperäinen voima ja
ruudinsavusta nokisina, veren tahrimina ja hikisinä liikkuivat
tykkimiehet, joita oli elossa vain yksi kolmea kohti, väsymyksestä
kompastellen ja läähättäen ja jatkoivat luotien kantamista, lataamista,
tähtäämistä ja laukaisemista. Ja luodit lensivät kummaltakin puolen
yhtä nopeasti ja tuhoisasti ja murskasivat ihmisruumiita ja
jatkumistaan jatkui se kauhea työ, joka ei tapahdu ihmisten tahdosta,
vaan Hänen tahdostaan, joka johtaa ihmisiä ja maailmoita.

Jos joku olisi nähnyt Venäjän armeijan hajallisen selkäpuolen, niin
olisi hän sanonut, että ranskalaisten tarvitseisi tehdä vain yksi ainoa
lievä ponnistus ja Venäjän armeija olisi tuhon oma. Ja jos taas joku
olisi nähnyt ranskalaisten selkäpuolen, olisi hän sanonut, että
venäläisten tarvitseisi tehdä vain yksi ainoa lievä ponnistus ja
ranskalaiset olisivat olleet tuhon omat. Mutta eivät ranskalaiset
enemmän kuin venäläisetkään ryhtyneet tuohon ponnistukseen ja taistelun
leimut saivat vähitellen vaipua sammuksiin.

Venäläiset eivät ryhtyneet tuohon ponnistukseen siksi, etteivät he
olleet hyökkäävänä puolena. Taistelun alussa olivat he vain seisoneet
Moskovan tiellä ja sulkeneet sen ja taistelun lopussa seisoivat he
tuolla tiellä samalla tavalla kuin taistelun alussakin. Mutta vaikka
venäläisten tarkotuksena olisi ollutkin lyödä ranskalaiset asemistaan,
eivät he voineet ryhtyä tuohon viimeiseen yritykseen, sillä kaikki
venäläisten joukot olivat pirstoina, ei ollut ainoatakaan
joukko-osastoa, joka ei olisi kärsinyt taistelusta. Venäläiset olivat
paikoillaan pysyen menettäneet puolet armeijastaan.

Ranskalaisten sitä vastoin, joiden mielissä 15 vuoden voittojen muistot
olivat elävinä, jotka luottivat Napoleonin voittamattomuuteen, jotka
tiesivät, että he olivat vallottaneet osan taistelutannerta, että he
olivat menettäneet vain yhden neljänneksen väestään ja että heillä
vielä oli 20-tuhantinen koskematon kaarti, olisivat hyvin helposti
voineet tehdä tuon ponnistuksen. Ranskalaisten, jotka olivat hyökänneet
Venäjän armeijan kimppuun tarkotuksessa karkottaa se asemistaan, olisi
pitänyt tehdä tuo ponnistus, sillä niin kauan kuin venäläiset sulkivat
tien Moskovaan samaan tapaan kuin taistelun alussakin, eivät
ranskalaiset olleet saavuttaneet tarkotustaan ja kaikki heidän
yrityksensä ja vaurionsa olivat siten menneet aivan hukkaan. Mutta
sittenkin jäi ranskalaisilta tekemättä tuo ponnistus. Muutamat
historioitsijat sanovat, että Napoleonin olisi tarvinnut vain
marssittaa liikkeelle koskematon vanha kaartinsa ja hän olisi voittanut
taistelun. Puhe siitä, miten olisi käynyt, jos Napoleon olisi laskenut
taisteluun kaartinsa, on samaa kuin puhe siitä, että mitenkähän kävisi,
jos syksyllä tulisi kevät. Se ei voinut tapahtua. Ei Napoleon ollut
antamatta kaartiaan siitä syystä, ettei hän sitä tahtonut, vaan sitä ei
voinut tehdä. Kaikki Ranskan armeijan kenraalit, upseerit ja sotamiehet
tiesivät, ettei sitä voinut tehdä, koska joukkojen masentunut mieliala
ei sitä sallinut.

Ei Napoleon ollut ainoa, jonka oli vallannut unennäön omainen tunne
siitä, että käden valtava viittaus sammuu voimattomana, vaan kaikki
kenraalit, kaikki taisteluun osaa ottaneet ja osaa ottamattomat Ranskan
armeijan sotamiehet oli vallannut entisten taistelujen kokemusten
jälkeen (joissa kymmenen kertaa pienemmillä ponnistuksilla oli
vihollinen saatu pakenemaan) samallainen kauhuntunne vihollisen tähden,
joka pysyi paikallaan taistelun lopussa yhtä uhkaavana kuin sen
alussakin, vaikka olikin menettänyt puolet voimistaan. Ranskan
hyökkäävän armeijan siveellinen voima oli hiutunut loppuun. Venäläiset
saivat voiton Borodinon taistelussa, mutta ei semmoista voittoa, jonka
suuruus arvostellaan anastettujen seipäiden nenissä riipattavien
vaatekaistaleiden mukaan, joita sanotaan lipuiksi ja sen maa-alan
mukaan, jolla joukot ovat tai ovat olleet, vaan he saivat siveellisen
voiton, voiton semmoisen, joka saa vastustajan uskomaan vihollisen
siveelliseen etevämmyyteen ja omaan heikkouteen. Ranskalaisten
hyökkäysretki oli saanut kuin vimmoissaan kiitävä peto kuolinhaavan
ruumiiseensa ja se tunsi tuhonsa tulevan. Mutta se ei voinut pysähtyä,
samoin kuin ei voinut taipua kaksi vertaa heikompi Venäjän armeija.
Sysäyksen saatuaan voi Ranskan armeija vyöryä Moskovaan saakka, mutta
siellä oli se sortuva venäläisten joukkojen jouduttamatta sen
perikatoa, sillä Borodinon taistelussa saamastaan kuolinhaavasta alkoi
sen veri juosta kuiviin. Borodinon taistelun suoranaisena seurauksena
oli Napoleonin aiheeton pako Moskovasta, paluu takasin vanhaa
Smolenskin tietä, 500-tuhantisen armeijan perikato ja napoleonilaisen
Ranskan loppu, jota vastaan henkisesti väkevämpi vihollinen oli ensi
kerran Borodinossa kätensä kohottanut.



KOLMAS OSA.



I.


Ihmisjärki ei käsitä liikkeen absoluuttista jatkuvaisuutta. Ihminen
pystyy käsittämään minkä liikkeen lait tahansa vasta silloin, kun hän
tarkastelee tuon liikkeen mielivaltaisesti otettuja osia. Mutta samalla
johtuu jatkuvan liikkeen mielivaltaisesta jaottelusta keskeytyviin
osiin enimmät inhimilliset erehdyksetkin.

Yleisesti tunnettu on se muinaisten sofistien väite, ettei Akilles
koskaan saavuta edellään liikkuvaa kilpikonnaa vaikka Akilles kulkee
kymmenen kertaa nopeammin kuin kilpikonna, sillä niin pian kun Akilles
on kulkenut sen matkan, joka erottaa hänet kilpikonnasta, pääsee
kilpikonna hänen edellään kymmenennen osan eteenpäin tuosta matkasta;
kun Akilles on kulkenut tämän kymmenennen osan, on kilpikonna kulkenut
silloin sadannen osan j.n.e. loppumattomiin. Tämän väitteen ratkaisu
tuntui silloin mahdottomalta. Ratkaisun mahdottomuus (ettei Akilles
koskaan tapaa kilpikonnaa) johtui yksinkertaisesti siitä, että
mielivaltaisesti pidettiin kiinni liikkeen keskeytyvistä osista, sen
sijaan että sekä Akilleen että kilpikonnan liike tapahtui jatkuvasti.

Ottamalla lukuun liikkeen pienentymistään pienentyviä osia, me vain
lähenemme kysymyksen ratkaisua, mutta emme koskaan saa sitä loppuun.
Vasta kun otamme äärettömän pienen suureen ja siitä nousevan sarjan
kymmenesosaan saakka ja sitten otamme tämän geometrisen sarjan summan,
me saavutamme kysymyksen ratkaisun. Uusi matematiikan haara, joka on
tavottanut taidon käytellä äärettömän pieniä suureita, antaa nyt
muissakin paljoa vaikeammissa liikkeen kysymyksissä vastauksen
semmoisiin kysymyksiin, jotka ovat tuntuneet ratkaisemattomilta.

Tämä uusi, vanhoille viisaille tuntematon matematiikan haara, liikkeen
kysymyksiä tarkastellessaan ja olettamalla äärettömän pieniä suureita
s.o. semmoisia, joiden kautta liikkeen tärkein ehto (absoluuttinen
jatkuvaisuus) palautuu, korjaa juuri tämän avulla sen välttämättömän
virheen, jota ihmisjärki ei voi olla tekemättä, silloin kun se jatkuvan
liikkeen asemasta tarkastelee liikkeen yksityisiä osia.

Historiallisen liikkeen lakien etsinnässä tapahtuu aivan samoin.

Ihmiskunnan liike, joka johtuu ihmisten mielivaltaisuuksien
loppumattomasta sarjasta, tapahtuu jatkuvasti.

Tämän liikkeen lakien saavuttaminen on historian tarkotus ja päämäärä.
Mutta sitä varten, että saavutettaisiin jatkuvan liikkeen lait,
ihmisten kaikkien mielivaltaisuuksien summat, olettaa ihmisjärki
mielivaltaisia, keskeytyviä osia. Historian ensimäinen temppu on siinä,
että se ottamalla mielivaltaisen sarjan jatkuvia tapauksia, tarkastaa
sitä erikseen muista, vaikka ei millään tapauksella ole eikä voi olla
alkua, koska yksi tapaus jatkuvasti johtuu toisesta. Toinen temppu on
siinä, että se tarkastaa yhden ainoan ihmisen, hallitsijan,
sotapäällikön toimia ihmisten omavaltaisuuksien summana, vaikka
inhimillisten omavaltaisuuksien summa ei koskaan ilmaannu yhden
historiallisen henkilön toiminnassa.

Historiatiede ottaa aina tarkastettavakseen pienenemistään pieneneviä
osia ja pyrkii tätä tietä lähestymään totuutta. Mutta niin pieniä kuin
historian ottamat osat ovatkin, tunnemme me kuitenkin, että toisestaan
erotetun osan otaksuminen, jonkun ilmiön osan _alun_ otaksuminen ja
otaksuminen siitä, että kaikkien ihmisten mielivaltaisuudet ilmenevät
yhden historiallisen henkilön toimissa ja teoissa, on itsessään väärä.

Jokainen historian johtopäätös hajoaa, ilman että arvostelun tarvitsee
vähintäkään ponnistella, kuin tuhka tuuleen eikä jätä mitään jälkeensä
ainoastaan siitä syystä, että arvostelu valitsee tarkastuksensa
esineeksi suurimman tai pienimmän keskeytyvän osan; siihen sillä on
aina oikeus, koska otettu historiallinen osa on aina mielivaltainen.

Vain otaksumalla tarkastelun esineeksi äärettömän pieniä osia --
historian differentsialin s.o. ihmisten samanlaiset viehtymykset --
sekä saavuttamalla taidon integneerata (ottaa noiden äärettömän pienten
summat), me voimme toivoa saavuttavamme historian lait.

       *       *       *       *       *

19:nen vuosisadan viisitoista ensimäistä vuotta Europassa edustaa
miljoonien ihmisten suunnatonta liikettä. Ihmiset jättävät
jokapäiväiset askareensa, tulvivat yhdestä Europan osasta toiseen,
ryöstävät, surmaavat toisiaan, vuoroin riemussa hekumoivat, vuoroin
epätoivossa tuskailevat. Elämän kulku muuttuu muutamaksi vuodeksi aivan
kokonaan, se esiintyy valtavana liikkeenä, joka alussa vyöryy paisuen,
vaan sitte heikkenemistään heikkenee. Mikä oli tämän liikkeen syynä eli
minkä lakien mukaan se tapahtui? kysyy ihmisjärki.

Vastatessaan tähän kysymykseen esittävät historioitsijat meille
muutaman kymmenkunnan ihmisen jossain Parisin kaupungin palatsissa
pitämiä puheita ja suorittamia tekoja mainiten näitä puheita ja tekoja
sanalla vallankumous. Sitte he kuvailevat tarkkaan Napoleonin ja
joidenkuiden hänen vastustajiensa ja suosijoidensa elämäkerran,
kertovat, miten joku näistä henkilöistä vaikutti toiseen henkilöön ja
sanovat: siitä se alkoi tämä liike ja siinä ne ovat sen lait.

Mutta ihmisjärki kieltäytyy sekä uskomasta tämmöiseen selitykseen, että
sanoo suoraan, että tämä selitystapa on väärä, sillä tällä tavalla
selittäessä pidetään heikointa ilmiötä vahvimman aiheena. Ihmisten
mielivaltaisuuksien summa on luonut sekä vallankumouksen että
Napoleonin ja ainoastaan näiden mielivaltaisuuksien summa myöskin kesti
ja hävitti kummankin.

"Mutta onhan joka kerran, kun on tapahtunut vallotuksia, ollut myöskin
vallottajia; joka kerran kun on tapahtunut valtakunnallisia
mullistuksia, on ollut myöskin suuria henkilöitä", sanoo historia.
Totta kyllä on joka kerran, kun on ilmestynyt vallottajia, ollut
myöskin sotia, vastaa ihmisjärki; mutta se ei todista, että vallottajat
olisivat olleet sodan syynä ja että sodan lait olisi voitu löytää yhden
henkilön mieskohtaisessa toiminnassa. Joka kerran, kun minä kelloani
katson ja näen, että viisari on kääntynyt 10 kohdalle, kuulen minä,
että naapurikirkossa alkaa jumalanpalvelus; mutta siitä, että
joka kerran kun viisari osottaa kellon olevan 10 silloin, kun
jumalanpalvelus alkaa, minulla ei ole oikeutta päättää, että viisarin
asema on syynä kellojen liikuntaan.

Joka kerran, kun minä näen höyryveturin liikkeen, kuulen minä
vihellyksen äänen, näen venttiilin aukenevan ja pyörien liikkeen; mutta
tästä ei minulla ole oikeutta päättää, että vihellys ja pyörien liike
ovat syynä veturin liikkeeseen.

Talonpojat sanovat, että kevätmyöhällä puhaltaa kylmä tuuli, sillä
tammen silmikot aukenevat ja joka kevät puhaltaa tosiaankin kylmä tuuli
tammen silmikkojen avautumisaikaan. Mutta vaikka syy kylmän tuulen
puhaltamiseen tammen silmikoimisen aikana ei olekaan minulle tuttu, en
minä sittenkään voi olla talonpoikien kanssa yhtä mieltä siitä, että
syynä kylmään tuuleen on tammen silmikkojen aukeneminen, ja siitä
syystä, että tuulen voima on silmikon vaikutuksen ulkopuolella. Minä
näen vain semmoisten syiden ilmenevän samaan aikaan, joita elämässä
tapaa aina ja kaikkialla ja huomaan, että tarkastinpa minä kellon
viisaria, veturin venttiiliä ja pyöriä ja tammen silmikkoja kuinka
kauan ja miten tarkkaan tahansa, en minä saa jumalanpalveluksen,
veturin liikkeen enkä kevättuulen syytä selville. Sitä varten on minun
kokonaan muutettava huomioni kanta ja oppia tuntemaan höyryn, kellon ja
tuulen liikkeen lait. Samoin täytyy tehdä myöskin historian. Kokeita
tähän suuntaan onkin jo tehty.

Historian lakien oppimista varten meidän täytyy kokonaan muuttaa
huomion esine, jättää hallitsijat, ministerit ja kenraalit rauhaan ja
oppia tuntemaan ne yhdenlaatuiset, äärettömän pienet ainekset, jotka
joukkoja ohjaavat. Ei kukaan voi sanoa, miten syvään historian lakien
käsitykseen ihmisen on suotu tällä tavoin päästä; mutta se on selvää,
että tällä tiellä piilee vain historiallisten lakien saavuttamisen
mahdollisuus ja ettei ihmisjärki ole tällä tiellä uhrannut vielä edes
yhtä miljoonasosaa niistä ponnistuksista, joita historioitsijat ovat
uhranneet kuvatessaan kaikenkarvaisia hallitsijoita, sotapäällikköjä ja
ministereitä ja esittäessään mielipiteitään näiden teoista ja toimista.



II.


Europan kahdentoista kansan voimat karkasivat Venäjänmaahan. Venäjän
sotajoukot ja väestö peräytyivät taistelua karttaen Smolenskiin ja
Smolenskista Borodinoon. Ranskan sotajoukot sitä vastoin vyöryvät
kiihkeyden yhä kasvavalla voimalla Moskovaa, retkensä päämäärää kohti.
Näiden kiihkeyden voima kasvaa sitä mukaa kuin päämäärä lähenee,
putoavan kappaleen kasvavan nopeuden tavoin, kuta lähemmä se maanpintaa
tulee. Takana on tuhansien virstojen taipale nälkäistä, vainomielistä
maata, edessä vain muutama kymmenkunta virstaa, jotka erottavat heidät
päämäärästään. Tämän tuntee jokainen Napoleonin armeijan sotamies ja
vainoretki hyökyy eteenpäin itsestään, ainoastaan kiihkeyden voiman
pakosta.

Venäläisten sotaväessä alkaa peräytymisen edetessä yhä voimakkaammin
leimuta vihankulo vihollista vastaan ja peräytyessä se sakoo ja kasvaa.
Borodinossa tapahtuu yhteentörmäys. Ei kumpikaan armeija hajoa, mutta
taistelun päätyttyä peräytyy Venäjän armeija yhtä välttämättömästi kuin
pallo, jonka toista, kiivaammin kieri valoa vastaan törmättyään täytyy
ponnahtaa takasin; ja yhtä välttämättömästi (vaikkakin menetettyään
törmäyksessä kaiken voimansa) vyöryy vainoretken vauhtiin päässyt pallo
vielä jonkun matkaa eteenpäin.

Venäläiset peräytyivät 120 virstaa Moskovan taakse, ranskalaiset
saapuvat Moskovaan ja pysähtyvät sinne. Viiteen viikkoon tämän jälkeen
ei tapahdu ainoatakaan taistelua. Ranskalaiset eivät liiku mihinkään.
Kuolinhaavansa saaneen ja verta vuotavan pedon tavoin, joka nuolee
haavojaan, viipyvät he viisi viikkoa Moskovassa mitään yrittämättä,
kunnes yhtäkkiä ja ilman mitään uutta syytä karkaavat takasin:
syöksyvät Kalugan tielle (ja voitettuaan, sillä he jäivät
Malo-Jaroslavetsin taistelutantereen herroiksi) he rientävät
ainoaankaan vakavampaan taisteluun antautumatta yhä kiivaampaa vauhtia
takasin Smolenskiin, Smolenskin taa, Vilnan ja Beresinan taa ja etemmä.

Elokuun 26 p:n iltana oli Kutusof ja koko Venäjän armeija vakuutettu
siitä, että Borodinon taistelu oli voitettu. Ainakin kirjotti Kutusof
sillä tavoin hallitsijalle. Kutusof käski valmistautumaan uuteen
taisteluun lyödäkseen vihollisen lopullisesti, mutta ei siitä syystä,
että hän olisi halunnut ketään pettää, vaan siitä syystä, että hän
tiesi vihollisen olevan voitetun, kuten sen tiesi jokainen taisteluun
osaa ottanut.

Mutta samana iltana ja seuraavana aamuna alkoi saapua sanomia toisensa
perästä kuulumattomista vaurioista, puolen armeijan tuhosta ja uusi
taistelu näytti ruumiillisesti mahdottomalta.

Taisteluun _ei voitu_ ryhtyä, kun kaikki tiedot eivät vielä olleet
käsissä, haavottuneet eivät olleet korjatut, ampumavarat eivät olleet
täydennetyt, kaatuneiden lukumäärää ei oltu laskettu, uusia päälliköitä
ei oltu määrätty surmansa saaneiden sijaan eikä miehistö ollut saanut
riittävää ravintoa eikä lepoa. Mutta samalla Ranskan armeija vyöryy jo
seuraavana aamuna heti taistelun jälkeen aivan kuin itsestään Venäjän
joukkoja vastaan. Kutusof oli aikonut hyökätä seuraavana päivänä ja
koko armeija halusi sitä. Mutta hyökkäyksen tekemiseen ei riitä
yksistään halu, siihen täytyy olla myöskin mahdollisuutta ja tätä
mahdollisuutta puuttui. Ei voitu olla peräytymättä toista ja kolmatta
erää ja viimein 1 p. syyskuuta, kun armeija läheni Moskovaa, vaati
asioiden pakko armeijan väistymään Moskovan taa, vaikka jokaisessa
joukkojen rivissä oli vastustushalu kasvanut korkeimmilleen. Ja armeija
peräytyi vielä yhden ja viimeisen erän ja luovutti Moskovan
viholliselle.

Niiden ihmisten mieleen, jotka ovat tottuneet ajattelemaan, että
sotapäälliköt laativat sotien ja taistelujen suunnitelmat samalla
tavoin kuin kuka hyvänsä meistä työhuoneessaan kartan ääressä
istuessaan mietiskelee sitä, miten ja miten hän järjestäisi sen tai sen
taistelun kulun, nousee kysymyksiä: miksei Kutusof peräytyessään
menetellyt niin ja niin, miksei hän asettunut asemaan ennen Filiä,
miksei hän peräytynyt suorastaan Kalugan tielle jätettyään Moskovan
j.n.e. Ne ihmiset, jotka näin ovat tottuneet ajattelemaan, unohtavat
tai eivät tienne niitä välttämättömiä ehtoja, joiden vallitessa
jokaisen sotapäällikön toiminta aina tapahtuu. Sotapäällikön toiminta
ei ole vähimmässäkään määrässä semmoista, joksi me sen kuvittelemme
mukavasti huoneessamme istuessamme ja tutkiessamme kartalta jotain
taistelua, johon kummallekin puolen on ottanut osaa tunnettu määrä
väkeä ja joka on tapahtunut tunnetussa paikassa sekä alkaessamme
mietteemme jostain tunnetusta hetkestä. Ylipäällikkö ei ole milloinkaan
jonkun tapahtuman _alussa_ semmoisissa oloissa, joiden kannalta me aina
tapausta tarkastelemme. Ylipäällikkö on aina keskellä tapauksen
liikkuvaa sarjaa ja lisäksi sillä tavoin, ettei hänellä ole
milloinkaan, ei ainoanakaan hetkenä tilaisuutta kaikin puolin harkita
tekeillään olevan tapauksen koko merkitystä. Tapaus valautuu
huomaamatta, tuokio tuokiolta merkitykseensä ja jokaisena tapauksen
johdonmukaisena, keskeymättömänä valautumisen hetkenä on ylipäällikkö
mitä kiehuvimman juonien, huolien, riippuvaisuuden, valtamahdin,
suunnitelmien, neuvojen, uhkauksien ja petosten myllerryksen keskellä
-- hänen on aina pakko vastata lukemattoman moniin ja aina semmoisiin
kysymyksiin, jotka aina ovat toistensa suoria vastakohtia.

Oppineet sotatieteilijät puhuvat meille mitä vakavimmin, että Kutusovin
olisi pitänyt aikoja ennen Filiä marssittaa joukkonsa Kalugan tielle
ja että joku muka olisi tehnytkin tämmöisen ehdotuksen. Mutta
ylipäällikölle esitetään varsinkin vaarallisina hetkinä kymmeniä
suunnitelmia yht'aikaa, joista jokainen, niin tarkasti kuin ne ovatkin
laaditut strategiian ja taktiikan sääntöjen mukaan, on toisensa
vastakohta. Ylipäällikön asiana näyttäisi siis olevan vain valita joku
näistä suunnitelmista. Mutta tätäkään hän ei voi tehdä. Tapaukset ja
aika eivät odota. Otaksutaan, että hänelle tehdään ehdotus marssia 28
p:nä Kalugan tielle, mutta samaan aikaan kiitää Miloradovitshin
adjutantti kysymään häneltä, onko hetipaikalla ryhdyttävä otteluun
ranskalaisten kanssa tai peräydyttävä. Hänen on annettava määräys heti,
samassa silmänräpäyksessä. Mutta peräytymiskäsky ehkäisee meidät
kääntymästä Kalugan tielle. Heti adjutantin mentyä kysyy intendentti,
mihin ruokavarat ovat kuletettavat ja sairaaloiden päällikkö, mihin
haavottuneet on saatettava, vaan kuriiri tuo Pietarista hallitsijan
kirjeen, joka ei salli jättää Moskovaa vihollisen käsiin. Ylipäällikön
kilpailija, se, joka kaivaa hänelle kuoppaa (semmoisia on aina ja
useita) esittää uuden suunnitelman, joka on niin suora Kalugan tielle
marssimisen ehdotuksen vastakohta, kuin olla saattaa. Ylipäällikön
voimat kaipaavat lepoa ja vahvistumista. Joku kunnianarvoisa kenraali,
joka ei ole saanut merkkiä rintaansa, tulee valittelemaan tätä seikkaa.
Asukkaat rukoilevat suojaa. Seutua tarkastamaan lähetetty upseeri palaa
matkaltaan ja kertoo aivan päinvastaista kuin häntä ennen samalla
asialla ollut upseeri. Vakooja, vanki ja tiedusteluretkellä käynyt
kenraali kuvailee kukin eri tavalla vihollisarmeijan asemaa. Ne
ihmiset, jotka eivät ole tottuneet käsittämään näitä jokaisen
ylipäällikön toiminnan välttämättömiä ehtoja tai unohtaa ne esittävät
meille esimerkiksi joukkojen aseman Filissä ja ajattelevat, että
ylipäällikkö olisi voinut 1 p:nä syyskuuta aivan vapaasti ratkaista
kysymyksen siitä, oliko Moskova luovutettava tai oliko sitä
puolustettava, vaikkei tätä kysymystä Venäjän armeijan asemaan nähden
5 virstan päässä Moskovasta voinut olla olemassakaan. Milloinka sitte
ratkaistiin tämä kysymys? Se ratkaistiin sekä Drissan että Smolenskin
luona, vaan kaikista tuntuvimmin 24 p:nä elokuuta Shevardinon ja 26
p:nä Borodinon taistelussa ja joka päivä ja joka hetki peräytymisen
kestäessä Borodinosta Filiin.



III.


Kun Jermolof, jonka Kutusof oli lähettänyt tarkastamaan asemaa, sanoi
sotamarsalkalle, ettei Moskovan luona voitu tapella aseman nykyisellä
kannalla ollessa ja että oli peräydyttävä, loi Kutusof häneen
äänettömän katseen.

-- Annahan kätesi, -- sanoi hän ja käännettyään käden niin, että hän
löysi sen valtimon, hän lisäsi: -- et ole terve, veikkonen. Ajattele
mitä puhut.

Kutusof ei jaksanut vielä käsittää, että oli mahdollista peräytyä
Moskovan taa taistelutta.

Poklonnajan mäellä, kuuden virstan päässä Dorogomilovin tulliportista
nousi Kutusof ajopeleistään ja istuutui penkille tiepuoleen. Tavattoman
suuri joukko kenraaleja kokoutui hänen ympärilleen. Kreivi Rostoptshin,
joka oli saapunut Moskovasta, yhtyi joukkoon. Tämä loistava seurue
jakautui useiksi ryhmiksi, joista kukin keskusteli aseman eduista ja
puutteista, armeijan tilasta, tulevista suunnitelmista, Moskovan
tilasta ja yleensä sotaa koskevista kysymyksistä. Kaikki tunsivat, että
vaikkei heitä oltu kutsuttukaan ja vaikkei kokous kantanutkaan
erityistä nimeä, oli se kuitenkin sotaneuvottelu. Keskustelut kulkivat
yleisten kysymysten aloilla. Jos joku kertoikin mieskohtaisia uutisia
tai kyseli niitä, niin tehtiin tämä supattamalla ja samassa siirryttiin
taas yleisiin kysymyksiin. Ei kuulunut sukkeluuksia, ei näkynyt naurua
eikä edes hymyäkään seurueen keskuudesta. Kaikki näyttivät koettamalla
koettavan pysyä aseman tärkeimpien kysymysten tasalla. Ja kukin ryhmä
koetti keskustellessaan pysytellä ylipäällikön lähettyvillä (jonka
penkki muodosti ryhmien keskustan) ja puhua niin, että hän olisi
kuullut heidän keskustelunsa. Ylipäällikkö kuunteli ja tokasi toisinaan
keskustelun väliin kysymyksiä, mutta itse hän ei puuttunut puheisiin
eikä lausunut mitään mielipiteitä. Kuunneltuaan hetkisen jonkun ryhmän
pakinaa, käännähteli hän enimmäkseen selin puhujiin pettyneen
näköisenä, aivan kuin ei olisi ollenkaan puhuttu siitä, jota hän olisi
halunnut tietää. Yhdet puhuivat äsken valitusta asemasta ja
arvostelivat jonkun verran sitäkin, mutta parhaasta päästä niiden
kykyä, jotka sen olivat valinneet. Toiset koettivat todistaa, että
virhe oli tehty jo aikoja ennen ja että taisteluun olisi pitänyt ryhtyä
muutama päivä sitte. Kolmannet puhuivat Salamankan taistelusta, josta
äsken tullut ranskalainen Crosar, joka oli espanjalaisessa puvussa, oli
kertonut. (Tämä ranskalainen oli erään saksalaisen prinssin kanssa,
jotka kumpikin palvelivat Venäjän armeijassa, selittänyt Saragossan
piiritystä otaksuen, että Moskovaakin voisi puolustaa samalla
tavalla). Neljännessä ryhmässä puheli Rostoptshin, että hän on
Moskovan puolustusväen kanssa valmis uhraamaan henkensä kaupungin
muurien edustalla, mutta ettei hän voi olla pahoittelematta sitä
tietämättömyyttä, johon hänet oli jätetty ja että jos hän olisi saanut
tiedon asioista ennemmin, niin olisi nyt toisin... Viidennet esittivät
syviä strateegisia mietteitään ja puhuivat siitä suunnasta, jolle
armeijan on käännyttävä. Kuudennet puhuivat aivan joutavanpäiväistä
pötyä. Kutusovin kasvot vetäytyivät entistään huolestuneemmiksi ja
murheellisemmiksi. Kaikkien keskusteluista huomasi hän sen, ettei
Moskovan puolustamiseen ollut _minkäänlaista ruumiillista
mahdollisuutta_ näiden sanojen täydellisessä merkityksessä eli toisin
sanoen: mahdottomuus oli niin suuri, että jos joku mieletön
ylipäällikkö olisi antanut taistelukäskyn, niin olisi syntynyt vain
sekamelskaa, vaan tappelusta ei olisi tullut mitään. Siitä ei olisi
tullut mitään siksi, että kaikki ylimmät päälliköt, jotka tunsivat
aseman mahdottomuuden, keskusteluissaankin harkitsivat vain sitä, mitä
tapahtuu tämän aseman epäilemättömän jättämisen jälkeen. Mitenkä
olisivat päälliköt voineet johtaa joukkonsa taisteluun, jota he pitivät
mahdottomana? Muutamat päälliköt, jopa sotamiehetkin (jotka myöskin
harkitsevat asioita) tunnustivat myöskin aseman mahdottomaksi eivätkä
voineet siitä syystä lähteä tappelemaan varmassa voiton toivossa. Jos
Bennigsen vaatikin tämän aseman puolustamista ja muut sitä moittivat,
niin ei kysymyksellä ollut merkitystä itsessään, vaan oli sillä
merkityksensä ainoastaan riidan ja juonien aiheena. Tämän käsitti
Kutusof.

Bennigsen, joka oli aseman valinnut, vaati korkealentoisen venäläisen
isänmaanrakkautensa nimessä (jota Kutusof ei voinut kuunnella kasvojaan
vääristelemättä), että Moskovaa on puolustettava. Kutusovista oli
Bennigsenin tarkotus selvä kuin päivä: jos puolustus ei onnistuisi,
vyöryttäisi hän syyn Kutusovin niskoille, joka taistelutta on
kulettanut joukot Varpusvuorille saakka;[157] jos taas se onnistuisi
-- lukisi hän sen omaksi ansiokseen, ja jos Kutusof kieltäytyisi,
pesisi hän kätensä rikoksesta, että Moskova on hylätty. Mutta vanhan
ylipäällikön ajatuksia ei nyt askaroittanut tämä juonittelukysymys.
Eräs kammottava ajatus vaivasi häntä ja siihen kysymykseen hän ei ollut
kuullut vastausta keneltäkään. Hän ajatteli ainoastaan seuraavaa
kysymystä: "minäkö todellakin olen päästänyt Napoleonin Moskovaan
saakka ja milloinka olen sen tehnyt? Milloinka se on tapahtunut?
Eilenkö, kun lähetin Platoville peräytymiskäskyn -- vaiko toissa
iltana, jolloin hieman aikaa levähdin ja käskin Bennigsenin sillä aikaa
pitämään huolta asioista? Vai ehkä ennemminkin?... Mutta milloin,
milloin on tapahtunut tämä kauhea asia? Moskova täytyy jättää.
Sotajoukkojen täytyy peräytyä ja se käsky täytyy antaa."

Tämän kauhean käskyn antaminen tuntui hänestä samalta kuin kieltäytyä
armeijan komentamisesta. Eikä siinä kyllin, että hän rakasti valtaa ja
oli tottunut siihen (kunnianosotus ruhtinas Prosorovskille, jonka luona
hän oli palvellut Turkissa, kiusasi häntä), vaan hän oli lisäksi
vakuutettu siitä, että hänen oli sallittu suorittaa Venäjän pelastus ja
juuri sen vuoksi oli hänet valittu ylipäälliköksikin kansan tahdosta,
vaikkakin vastoin hallitsijan tahtoa. Hän oli ollut vakuutettu siitä,
että yksistään hän kykeni näissä tukalissa oloissa pysymään armeijan
etunenässä ja että yksistään hän oli koko maailmassa se mies, joka
vapisematta voi pitää voittamatonta Napoleonia vastustajanaan. Ja hän
kauhistui ajatellessaan käskyä, joka hänen oli annettava. Mutta nyt
täytyi tehdä jokin päätös, täytyi lopettaa hänen ympärillään kuhisevat
keskustelut, jotka jo alkoivat muuttua liian vapaiksi.

Hän kutsui luokseen vanhimmat kenraalit.

-- _Ma tête, fut elle bonne ou mauvaise, n'a qu'à s'aider d'elle
même_,[158] -- sanoi hän penkiltä nousten ja läksi Filiin, jossa hänen
ajopelinsä olivat.



IV.


Musikka Andrei Savostjanovin tilavaan, siistiin pirttiin kokoutui kello
2 aikaan neuvosto. Suuren perheen musikat, akat ja lapset tungeskelivat
eteisen takana olevalla tupapuolella. Suureen pirttiin oli jäänyt vain
Andrein vanhin pojantytär, 6-vuotias Malasha, joka oli uunilla ja jolle
hänen armonsa oli antanut sokerimurun. Malasha katseli arasti ja
iloisesti kenraalien kasvoja ja tähtiä, kun nämä yksi toisensa perästä
astuivat pirttiin ja asettuivat istumaan pirtinperälle korkeille
penkeille pyhäinkuvien alle. Itse äijävaari, joksi Malasha mielessään
risti Kutusovin, istui muista erikseen pimeässä nurkassa uunin
kupeella. Hän istua kyyhötti painuksissaan avattavassa nojatuolissa,
ähki ja hoki myötäänsä sekä korjaili takkinsa kaulusta, joka tuntui yhä
kuristavan hänen kaulaansa, vaikka se olikin laskettu levälleen. Kukin
tulijoista astui sotamarsalkan luo; muutamia hän kätteli, muutamille
nyökäytti päätään. Adjutantti Kaisarof aikoi siirtää syrjään Kutusovin
vastapäätä olevan ikkunan verhon, mutta kun Kutusof viittasi äkäisesti
kädellään, oivalsi Kaisarof, ettei Kutusof halunnut näyttää kasvojaan.

Jykevän kuusipöydän ympärille, jolla oli karttoja, suunnitelmia,
lyijykyniä ja papereita, kokoutui niin paljon väkeä, että palvelijoiden
täytyi tuoda yksi penkki lisäksi, jonka he asettivat pöydän viereen.
Tälle penkille istuutuivat äsken tulleet Jermolof, Kaisarof ja Toll.
Aivan pyhäinkuvien alla istui ensimäisellä sijalla Yrjön risti kaulassa
Barclay de Tolly, sairaloisen kalpein kasvoin ja kaljuun päälakeen
sulautuvin korkein otsin. Jo toista päivää oli häntä vaivannut kuume ja
nytkin kolotti ja puistatti häntä aika tavalla. Hänen rinnallaan istui
Uvarof, joka puheli ja selitti Barclaylle jotain hiljaisella äänellä
(kuten kaikki puhelivat) ja vilkkaasti käsillään viittoen. Pieni,
pyöreä Dohturof kuunteli silmäluomet pystyssä ja kädet rinnalla
ristissä. Toisella puolen istui Ostermann-Tolstoi rohkeapiirteinen,
leveä pää välkkyvine silmineen käsivarassa ja näytti vaipuneen
ajatuksiinsa. Rajevski oli kärsimättömästi, tapansa mukaisella
liikkeellä röyheltänyt mustan tukkansa ohimojen kohdalta ja katseli
vuoroin Kutusoviin, vuoroin oveen. Konovnitsinin lujille, kauniille ja
suopeille kasvoille levisi lempeä, veikeä hymy. Hänen katseensa kohtasi
Malashan katseen ja hän teki silmillään tytölle merkkiä, jotka saivat
tämän hymyilemään.

Kaikki odottivat Bennigseniä, joka parhaillaan lopetteli maukasta
päivällistään, koska hänen muka piti lähteä uudestaan tarkastamaan
asemaa. Häntä odotettiin kello neljästä kuuteen, jona aikana ei
ryhdytty neuvottelemaan, vaan rupateltiin hiljaisella äänellä muista
asioista.

Vasta kun Bennigsen astui pirttiin, nousi Kutusof pimeästä nurkastaan
ja siirtyi lähemmä pöytää, mutta vain sen verran, etteivät pöydälle
tuodut kynttelit päässeet valaisemaan hänen kasvojaan.

Bennigsen avasi kokouksen kysymyksellä: "onko Venäjän pyhä, ikivanha
kaupunki jätettävä taistelutta vai onko sitä puolustettava?" Seurasi
pitkä ja yleinen äänettömyys. Kaikkien kasvot vetäytyivät vakaviksi ja
äänettömyydestä kuului vain Kutusovin äkäistä puhkamista ja rykimisen
ähkyä. Kaikkien silmät katsoivat häneen. Malasha katsoi myöskin
äijävaariin. Hän oli kaikista lähinnä Kutusovia ja näki, miten tämän
kasvot vääristyivät aivan kuin itkua tekevän. Mutta tätä ei kestänyt
kauvan.

-- _Venäjän pyhä, ikivanha pääkaupunki_! -- virkkoi hän äkkiä
vihaisesti toistaen Bennigsenin sanat ja täten viitaten niiden
valheelliseen sointuun. Sallikaa minun sanoa teille, herra kreivi,
ettei tuommoisella kysymyksellä ole mitään merkitystä venäläiselle.
(Hänen raskas ruumiinsa retkahti etunojaan). Semmoista kysymystä ei voi
tehdä eikä semmoisessa kysymyksessä ole järkeä. Se kysymys, jota
pohtimaan minä olen kutsunut kokoon nämä herrat, on sotakysymys. Ja se
on tämä: "Venäjän pelastus armeijassa. Onko edullisempi ryhtymättä
taisteluun panna alttiiksi armeijan ja Moskovan perikato, kuin jättää
Moskova taistelutta?" Tästä kysymyksestä tahdon kuulla mielipiteenne.
(Hän heittäytyi taapäin tuolin selkämää vasten).

Väittely alkoi, mutta Bennigsen ei vielä pitänyt peliä menetettynä.
Vastustamatta Barclayn ja muiden mielipidettä, että oli mahdotonta
ryhtyä puolustustaisteluun Filissä, esitti Bennigsen innostuneena
rakkaudesta venäläiseen isänmaahan ja Moskovaan, että osa sotajoukkoja
olisi yön aikana marssitettava oikealta siiveltä vasemmalle ja
hyökättävä seuraavana päivänä ranskalaisten oikean siiven kimppuun.
Mielipiteet kävivät eri suuntiin, hänen ajatustaan sekä vastustettiin
että puolustettiin. Jermolof, Dohturof ja Rajevski olivat samaa mieltä
kuin Bennigsen. Liekö näitä kenraaleja johtanut tunne, joka heitä
pakotti uhraamaan verta ennen pääkaupungin jättämistä vai muut
yksityiset ajatukset, mutta he eivät näyttäneet käsittävän, ettei tämä
neuvottelu kyennyt muuttamaan asioiden välttämätöntä kulkua ja että
Moskova jo oli jätetty. Muut kenraalit käsittivät tämän ja jättämällä
syrjään Moskovaa koskevan kysymyksen he puhelivatkin vain siitä
suunnasta, johon sotajoukkojen peräytymisen oli kallistuttava. Malasha,
joka hellittämättä oli koko ajan katsellut, mitä hänen edessään
tapahtui, käsitti neuvottelun tarkotuksen toisella tavalla. Hänestä
tuntui, että asia koski vain "äijävaarin" ja "pitkäliepeisen" (kuten
hän ajatuksissaan nimitti Bennigseniä) välistä yksityistä taistelua.
Hän näki miten nämä äkäilivät toisilleen puhuessaan, vaan sydämessään
hän piti äijävaarin puolta. Keskellä keskustelua hän huomasi, että
äijävaari heitti Bennigseniin nopean, viekkaan katseen ja kohta tämän
jälkeen huomasi hän suureksi ilokseen, että äijävaari sanottuaan jotain
pitkäliepeiselle sai tämän nolostumaan. Bennigsen sävähti äkkiä
punaiseksi ja äkeissään nousi kävelemään. Sanat, jotka olivat tehneet
tämmöisen vaikutuksen Bennigseniin, olivat Kutusovin tyynesti ja
hiljaisella äänellä lausuma mielipide Bennigsenin ehdotuksen
edullisuudesta ja epäedullisuudesta: sotajoukkojen siirtämisestä yön
aikana oikealta siiveltä vasemmalle hyökkäystä varten ranskalaisten
oikean siiven kimppuun.

-- Minä, hyvät herrat, -- sanoi Kutusof, -- en voi hyväksyä kreivin
suunnitelmaa. Joukkojen siirtäminen lähellä vihollista on aina
vaarallista ja sotahistoria vahvistaa tämän ajatuksen. Niinpä
esimerkiksi... (Kutusof näytti vaipuvan ajatuksiinsa esimerkkiä
etsiäkseen ja katsoi Bennigseniin valoisin, lapsellisin katsein.) No
vaikkapa esimerkiksi Friedlandin taistelu, jonka luulen kreivin hyvin
muistavan, oli ... ei onnistunut täydellisesti yksistään siitä syystä,
että meidän joukkojemme järjestystä muutettiin liian lähellä
vihollista...

Seurasi hetken vaiti-olo, joka kuitenkin tuntui kaikista pitkältä.

Väittely alkoi uudestaan, mutta tuon tuostakin syntyi äänettömyyttä ja
tuntui kuin ei olisi enää ollut mistä puhua.

Erään tällaisen äänettömyyden aikana huokasi Kutusof raskaasti aivan
kuin aikoen ruveta puhumaan. Kaikki katsoivat häneen.

-- _Eh bien, Messieurs! Je vois que c'est moi qui payerai les pois
cassés_,[159] -- sanoi hän ja verkkaan tuolilta noustuaan astui pöydän
ääreen. -- Hyvät herrat, olen kuullut teidän ajatuksenne. Vaikka jotkut
eivät ole samaa mieltä kuin minä, niin (hän pysähtyi) minä sen vallan
nojalla, jonka olen saanut keisariltani ja isänmaaltani -- käsken
peräytymään.

Heti tämän jälkeen alkoivat kenraalit hajaantua yhtä juhlallisen ääneti
ja varovasti kuin tavallisesti poistutaan hautajaisista.

Muutamat kenraaleista sanoivat vielä jotain ylipäällikölle hiljaisella
äänellä ja aivan toisessa äänilajissa kuin he olivat puhuneet
neuvottelussa.

Malasha, jota jo oli kotvan odotettu iltaselle, laskeutui uunilta
varovasti ja varpaillaan uunin reunuksista pidellen takaperin alas,
sekä pujottautui kenraalien välitse ovesta ulos.

Kun kenraalit olivat lähteneet, istui Kutusof kauan aikaa pöytää vasten
rynkämäisillään ja aina vaan ajatteli entistä kauheaa kysymystä:
"milloin tosiaan ratkaistiin se seikka, että Moskova nyt on jätetty?
Milloin tapahtui se, mikä kysymyksen ratkaisi ja kuka on siihen
syyssä?"

-- Tätä, tätä en odottanut, -- sanoi hän adjutantti Schneiderille, joka
myöhään yöllä tuli hänen luokseen, -- tätä en odottanut! Tätä en
osannut uskoa!

-- Teidän on käytävä levolle, teidän armonne, -- sanoi Schneider.

-- Eihän toki! Kyllä ne saavat järsiä hevosen lihaa, kuten
turkkilaiset, -- kivahti Kutusof kättä pöytään lyöden, -- kyllä
tulevat, kunhan vain...



V.


Samaan aikaan oli Rostoptshinilla tekemistä paljoa tärkeämmästä
tapauksesta kuin armeijan peräytyminen taistelutta oli, nimittäin
Moskovan jättämisestä ja polttamisesta, mutta Rostoptshin, joka meille
esiintyy tämän tapauksen johtajana, toimi päinvastoin kuin Kutusof
aivan toisella tavalla.

Tämä tapaus -- Moskovan jättäminen ja polttaminen -- oli yhtä
välttämätön kuin sotajoukkojen peräytyminen taistelutta Moskovan taa
Borodinon taistelun jälkeen.

Jokainen venäläinen olisi voinut sanoa -- ei suinkaan minkään
järkipäätelmän perusteella -- vaan sen tunteen perusteella, joka meissä
on ja joka meidän isissämme oli, jo edeltäpäin, sen mitä oli
tapahtunut.

Smolenskista alkaen tapahtui kaikissa Venäjänmaan kaupungeissa ja
kylissä ilman Rostoptshinia ja hänen lehtisiään aivan samoin kuin
Moskovassakin. Kansa odotti vihollista huolettomana, ei kapinoinut, ei
metelöinyt eikä silponut ketään kappaleiksi, vaan tyynesti odotti
kohtaloaan tuntien kykenevänsä vaikeimman ajan kohdatessa tekemään sen,
mikä tehtävä oli. Ja niin pian kun vihollinen alkoi lähetä, pakenivat
kansan varakkaimmat ainekset ja hylkäsivät omaisuutensa; köyhimmät
jäivät paikoilleen ja polttivat ja tuhosivat sen, mitä käsillä oli.

Tietoisuus siitä, että näin tulee olemaan ja aina tulee näin olemaan,
on asunut ja asuu venäläisten mielissä. Ja tämä tietoisuus sekä sen
lisäksi vielä aavistus Moskovan vallottamisesta asui v. 1812 Moskovan
venäläisessä yleisössä. Ne, jotka alkoivat muuttaa Moskovasta jo
heinäkuussa ja elokuun alussa, osottivat, että he odottivat tätä. Ne,
jotka muuttivat niine hyvyyksineen, minkä he voivat mukaansa ottaa,
vaan jättivät talonsa ja puolet omaisuuttaan paikoilleen, tekivät tämän
sen salassa hehkuvan (_latent_) isänmaallisuuden voimasta, joka ei
pukeudu korupuheisiin eikä ilmene lasten surmaamisessa isänmaan
pelastuksen tähden y.m. luonnottomissa teoissa, vaan joka esiintyy
huomaamattomasti, aivan tavallisesti, elimellisesti ja sen vuoksi aina
tuottaa mitä voimakkaimmat tulokset.

"Häpeä on väistää vaaraa; vain pelkurit pakenevat Moskovasta",
sanottiin näille. Rostoptshin terotti lehtisissään heidän mieliinsä,
että Moskovasta muuttaminen on häpeällistä. Vaikka ihmisistä oli häpeä
saada pelkurin nimi ja häpeä oli lähteä, muuttivat he kuitenkin
tietäessään, että sen piti olla sillä tavoin. Miksi he muuttivat? Ei
voi otaksua, että Rostoptshin oli pelotellut heitä niillä julmuuksilla,
joita Napoleon harjotti vallottamissaan maissa. Muuttohommat alkoivat
ja ensimäisinä muuttivat rikkaat, sivistyneet ihmiset, jotka kyllä
tiesivät että Wien ja Berliini jäivät eheiksi ja että Napoleonin
vallotettua nämä kaupungin asukkaat kuitenkin viettivät aikaansa
hauskasti tenhoavien ranskalaisten parissa, joista silloin
sanomattomasti pitivät venäläiset miehet ja varsinkin naiset.

Ihmiset muuttivat Moskovasta siksi, ettei venäläisiä varten voinut olla
kysymystä siitä, hyväkö vai huono tulisi olla Moskovassa ranskalaisten
hallituksen alaisena. Ranskalaisten hallituksen alaiseksi ei voinut
jäädä, sillä se olisi ollut kaikista pahinta. Ihmiset muuttivat jo
ennen Borodinoakin, mutta paljoa kiihkeämmin Borodinon jälkeen;
muuttivat huolimatta kehotuksista nousta puolustamaan kaupunkia,
huolimatta Moskovan ylipäällikön ilmotuksista, että hän aikoo Iverskin
Jumalan Äidin kuva etunenässä rynnätä tappelemaan, huolimatta
ilmapalloista, joiden piti tuhota vihollinen ja huolimatta kaikesta
siitä hölynpölystä, jota Rostoptshin kirjotti lehtisiinsä. Ihmiset
tiesivät, että sotajoukon on tapeltava ja että jos se ei voi tapella,
niin oli turha viedä naiset ja palvelijat Moskovan muurien ulkopuolelle
Napoleonia vastaan, vaan että on muutettava kaupungista, niin raskaalta
kuin tuntuikin jättää omaisuutensa tuhon omaksi. Ihmiset olivat
muuttaneet ajattelematta tuon suuren rikkaan pääkaupungin mahtavaa
merkitystä, jonka asukkaat olivat hylänneet ja nähtävästi polttaneetkin
(autioiden asuntojen polttaminen ja hävittäminen ei ole Venäjän kansan
luonteen mukaista). Ihmiset muuttivat kukin itseään varten, mutta
samalla yksistään siitä syystä, että he olivat muuttaneet, tapahtui
juuri se mahtava tapaus, joka on kaikkina aikoina oleva Venäjän kansan
mainehikkain. Se rouva, joka neekeripoikineen ja narreineen matkusti
Moskovasta Saratovin kylään hämärä tunne mielessä siitä, ettei hän
ilkeä jäädä Bonaparten palvelijaksi ja peloissaan siitä, ettei hänen
matkaansa vain keskeytettäisi kreivi Rostoptshinin käskystä, avusti
osaltaan yksinkertaisesti ja vilpittömästi sen suuren tehtävän
toteutumista, joka pelasti Venäjän. Kreivi Rostoptshin taas, joka
milloin häpäisi niitä, jotka muuttivat, milloin kuletutti heitä
virastoihin, milloin jakoi mihinkään kelpaamattomia aseita päihtyneelle
rahvaalle, milloin pystytteli jumalankuvia, milloin kielsi
kuletuttamasta pyhäinjäännöksiä ja pyhäinkuvia, milloin anasti kaikki
Moskovassa olevat kuormarattaat, milloin siirrätteli 136 hevosella
Leppichin rakenteillaan olevaa ilmapalloa, milloin antoi vihjauksia
siitä, että hän poltattaa Moskovan, milloin kertoi, miten hän oli
polttanut talonsa ja kirjottanut ranskalaisille julistuksia, joissa hän
oli juhlallisesti nuhdellut näitä siitä, että he olivat hävittäneet
hänen orpokotinsa, milloin otti vastaan Moskovan polttajan maineen,
milloin taas kieltäytyi siitä, milloin käski ottamaan kiinni kaikki
urkkijat ja tuomaan ne luokseen, milloin karkotti Moskovasta kaikki
ranskalaiset, milloin jätti kaupunkiin rouva Auber-Chalmén, joka oli
Moskovan ranskalaisen väestön keskustana, vaan toiselta puolen käski
melkein aivan syyttä vangita ja karkottaa maanpakoon vanhan,
kunnianarvoisen postitirehtööri Kljutsharevin, milloin kokosi kansaa
Trigorille ranskalaisia vastustamaan, milloin taas, päästäkseen irti
tuosta kansasta, antoi sen surmattavaksi jonkun henkilön, vaan itse
pakeni näkemästä näytelmää, milloin puheli, ettei hän jaksanut kärsiä
Moskovan onnettomuutta, milloin kirjoitti albumeihin ranskalaisia
runoja osanotostaan Moskovan kohtaloon,[160], -- tämä samainen mies ei
ymmärtänyt tekeillään olevan tapahtuman merkitystä, vaan tahtoi
ainoastaan itse tehdä jotain, hämmästyttää ihmisiä, tehdä jotain
isänmaallisen sankarillista ja hän riehui kuin telmivä poika Moskovan
jättämisen ja polttamisen mahtavan ja välttämättömän tapauksen tähden
koettaen voimattomalla kädellään milloin kiihottaa, milloin ehkäistä
vuolaana vyöryvää kansan tulvaa, joka nieli hänetkin aaltoihinsa.



VI.


Helena, joka oli palannut hovin kanssa Vilnasta Pietariin, joutui
täällä pulmalliseen asemaan.

Pietarissa nautti Helena ylhäisen, eräässä valtion korkeimmista
viroista olevan henkilön erityistä suosiota. Vilnassa taas hän oli
tutustunut erääseen nuoreen ulkomaalaiseen prinssiin. Hänen saapuessaan
Pietariin oli täällä sekä prinssi että ylimys, ja kun kumpikin näistä
esitti oikeutensa, esiintyi Helenalle tehtävä, jommoista ei vielä
koskaan ollut esiintynyt hänen elämässään: säilyttää läheiset välinsä
kumpaankin ja samalla kumpaakaan loukkaamatta.

Se, mikä jostakusta muusta naisesta olisi tuntunut työläältä ja
mahdottomaltakin, ei ajatteluttanut hetkeäkään kreivitär Besuhovia,
joka nähtävästi syystä kyllä nautti mitä älykkäimmän naisen mainetta.
Jos hän olisi ruvennut peittämään menettelyään ja viekkaudella
selviytymään hankalasta asemasta, niin olisi hän tällä tavoin pilannut
asiansa ja tunnustanut itsensä syylliseksi. Mutta kuten todellisen
suuri ihminen, joka voi kaikki minkä vain tahtoo, asettautui Helenakin
heti totuuden kehään, johon hän uskoi vilpittömästi, vaan pani kaikki
muut syyllisen asemaan,

Jo ensi kerralla, kun nuori ulkomaalainen henkilö uskalsi moittia
häntä, sanoi hän ylpeästi nostaen pystyyn kauniin päänsä ja kääntyen
puoleksi kupeittain ulkomaalaiseen:

-- _Voilà l'égoisme et la cruauté des hommes! Je ne m'attendais pas à
autre chose. La femme se sacrifie pour vous, elle souffre, et voilà sa
récompense. Quel droit avez-vous, Monseigneur, de me demander compte de
mes amitié's de mes affections? C'est un homme qui a été plus qu'un
père pour moi_.[161]

Ulkomaalainen aikoi sanoa jotain, mutta Helena keskeytti hänet.

-- _Eh bien, oui_, -- sanoi hän, -- _peut-être qu'il a pour moi
d'autres sentiments que ceux d'un père, mais ce n'est pas une raison
pour que je lui ferme ma porte. Je ne suis pas un homme pour être
ingrate. Sachez, Monseigneur, pour tout ce qui a rapport à mes
sentiments intimes, je ne rends compte qu'à Dieu et à ma
condense_,[162] -- lopetti hän koskettaen kädellään korkealle
aaltoilevaa, kaunista rintaansa ja taivasta kohti katsoen.

-- _Mais écoutez moi, au nom de Dieu_.[163]

-- _Epousez moi, et je serai votre esclave_.[164]

-- _Mais c'est impossible_.[165]

-- _Vous ne daignez pas descendre jusqu'à moi vous_[166] -- sanoi
Helena ja purskahti itkuun.

Ulkomaalainen rupesi häntä lohduttelemaan. Helena puheli itkunsa seasta
(aivan kuin unohtaen itsensä), ettei mikään voinut häntä estää
menemästä avioliittoon, että on olemassa muitakin esimerkkiä (tällöin
oli esimerkkiä vielä vähän, Mutta Helena mainitsi Napoleonin ja muita
korkeita henkilöitä), ettei hän vielä koskaan ole ollut miehensä vaimo
ja että hänestä oli vain tehty uhri.

-- Mutta laki, uskonto... -- virkkoi ulkomaalainen, joka jo alkoi
antautua.

-- Laki, uskonto... Mitä varten ne olisivat keksityt, elleivät ne voisi
tehdä sitä! -- sanoi Helena.

Arvon ulkomaalaista ihmetytti se, ettei näin yksinkertainen ajatus
ollut pälkähtänyt hänen päähänsä. Hän kääntyi sen vuoksi kysymään
neuvoa jesuiittain yhdistyksen pyhiltä veljiltä, joiden kanssa hän oli
läheisissä suhteissa.

Muutaman päivän kuluttua tämän jälkeen esitettiin Helenalle eräässä
juhlassa, jonka hän piti huvilassaan Kamenni Ostrovissa, vanha,
lumihapsinen, säihkyvän mustasilmäinen ja tenhoava _m:r de Jobert, un
jésuite à robe courte_,[167] joka ilotulituksen valossa ja musiikin
soidessa puheli Helenalle kauan aikaa puutarhassa rakkaudesta Jumalaan,
Kristukseen, Jumalan Äidin sydämeen ja siitä ilosta, jonka ainoa oikea
katolinen kirkko antaa sekä tässä että tulevassa elämässä. Helena oli
liikutettu ja muutaman kerran nousi hänen ja m:r Jobertin silmiin
kyyneleitä ja äänet värisivät. Tanssi, johon eräs kavalieri tuli
kutsumaan Helenaa, keskeytti hänen keskustelunsa tulevan _directeur de
conscience'nsä_[168] kanssa. Mutta seuraavana päivänä saapui m:r Jobert
illalla yksinään Helenan luo ja tästä pitäen alkoivat hänen käyntinsä
tihenemistään tihetä.

Eräänä päivänä vei hän Helenan katoliseen temppeliin, jossa Helena
polvistui erään alttarin eteen, jonka luo hänet oli johdettu. Vanha,
tenhoava ranskalainen laski kätensä hänen päänsä päälle ja Helenasta,
kuten hän jälestäpäin kertoi, oli kuin raikkaan tuulen henkäys olisi
häntä koskettanut ja tunkeutunut hänen sieluunsa. Hänelle selitettiin,
että se oli _la grace_.[169]

Sitte saatettiin hänen luokseen apotti _à robe longue_,[170] joka
ripitti hänet ja antoi hänelle synnin päästön. Seuraavana päivänä
hänelle tuotiin rasia, jossa oli Herran ehtoollinen ja joka jätettiin
hänen kotiinsa nautitsemista varten. Muutamien päivien kuluttua sai
Helena tietää mielihyväkseen, että hän nyt oli astunut oikean katolisen
kirkon yhteyteen ja että näinä päivinä itse paavi saa tiedon asiasta ja
lähettää jonkunlaisen paperin.

Kaikki, mikä tällä välin oli tapahtunut hänen ympärillään ja hänelle
itselleen, kaikki se huomio jonka häneen olivat kohdistaneet monet
viisaat henkilöt ja joka oli pukeutunut erittäin hienoon, imartelevaan
muotoon ja se kyyhkyn valkea puhtaus, jossa hän nyt oli (kaiken tämän
aikaa hän oli pitänyt valkeita pukuja, jotka olivat koristetut
valkeilla nauhoilla), -- kaikki tämä oli tuottanut hänelle sulaa
mielihyvää. Mutta tämä mielihyvä ei estänyt häntä heittämästä
hetkeksikään silmistään tarkotusperäänsä. Ja kuten aina tapahtuu, että
tyhmä ihminen viekastelemisessa pettää viisaampansa, älysi Helenakin,
että hänen imartelemisensa ja puuhat hänen tähtensä tarkottivat
etupäässä sitä, että kun hän oli saatu käännetyksi katolilaisuuteen,
häneltä saisi helposti rahoja jesuiittain laitoksille (josta hänelle
hienosittain huomautettiinkin). Mutta ennen kuin hän antoi rahoja,
vaati hän, että hänen edestään toimitettaisiin valmiiksi kaikki ne
monet menot, jotka hänet vapauttaisivat miehestään. Hänen käsityksensä
mukaan oli uskonnon merkitys ainoastaan siinä, että inhimillisiä haluja
tyydyttäessä tuli noudattaa yleistä sopivaisuutta. Keskustellessaan
kerran rippi-isänsä kanssa vaati hän tältä jyrkästi vastausta siitä,
missä määrin hänen avioliittonsa sitoo häntä.

He istuivat salissa ikkunan ääressä. Oli iltahämärä. Ikkunasta tulvi
sisään kukkien tuoksu. Helena oli valkeassa puvussa, joka rinnan ja
hartioitten seudulta oli niin ohut, että ihon haalea hehku hohti läpi.
Hyvästi syötetty apotti, jonka pöhöinen leuka oli sileäksi ajeltu, suu
miellyttävä ja luja ja valkeat kädet nöyrässä asennossa polvilla, istui
aivan lähellä Helenaa ja suu hienossa hymyn väreessä sekä tyynin,
ihastunein katsein silmäillen silloin tällöin Helenan kasvoja selvitti
ajatuksiaan kysymyksessä olevasta asiasta. Helena katsoi levottomasti
hymyillen apotin kiehkuraiseen tukkaan, täyteläisiin poskiin ja odotti
joka hetki uutta käännettä keskusteluun. Mutta vaikka apotti näyttikin
nauttivan puhetoverinsa kauneudesta, oli hän syventynyt ajettavaansa
asiaan.

Omantunnon johtajan ajatuskulku oli tämmöinen. Tuntematta sen asian
merkitystä, johon olette ryhtyneet, olette te antaneet lupauksen
avio-uskollisuudesta miehelle, joka astuttuaan avioliittoon ja
uskomatta avioliiton uskonnolliseen merkitykseen, on tehnyt pyhyyden
herjauksen. Tällä avioliitolla ei ole ollut sitä kaksinaista
merkitystä, joka sillä pitäisi olla. Mutta siitä huolimatta on teidän
lupauksenne sitonut teitä. Te olette luopunut hänestä. Mitä olette
tällä tehneet? _Péché véniel_ vaiko _péché mortel_?[171] -- _Péché
véniel_, sillä te olette ilman pahaa aijetta tehneet tekonne. Jos te
nyt lasten saamisen toivossa menisitte uuteen avioliittoon, niin
voitaisiin teidän syntinne antaa anteeksi. Mutta kysymys ratkeaa taas
kahtia: ensimäinen...

-- Mutta minä luulen, -- virkkoi Helena yhtäkkiä ikävystyneenä ja
hurmaavasti hymyillen, -- että minä astuttuani oikean uskonnon
yhteyteen en voi enää olla sidottu siihen, johon minua väärä uskonto on
velvoittanut. _Directeur de comciense_ hämmästyi aika tavalla tästä
johtopäätöksestä, jonka Helena oli tehnyt Kolumbuksen munan
helppoudella. Apottia ihastutti hänen oppilaansa odottamattoman
nopean edistyksen näyte, mutta toisekseen ei hän voinut luopua
todistuskappaleittensa sarjasta, jonka hän työllä ja vaivalla oli
rakentanut.

-- _Entendons nous, comtesse_,[172] -- sanoi hän hymyillen ja ryhtyi
kumoamaan rippilapsensa väitteitä.



VII.


Helena käsitti, että asia oli aivan yksinkertainen ja helppo
papilliseltakin kannalta katsoen, mutta että hänen ohjaajansa
rakensivat vaikeuksia vain siksi, kun he pelkäsivät, millä silmin
maalliset viranomaiset katsovat tätä asiaa.

Tämän tähden päätti Helena ryhtyä valmistamaan asiaa seurapiireissä.
Hän kietoi ylimysvanhuksen mustasukkaisuuden pauloihin ja sanoi tälle
samoin kuin ensimäisellekin kosijalle, s.o. asetti asian sille
kannalle, että ainoa keino saavuttaa omistusoikeus häneen oli
naimiskauppa. Vanha arvon ylimys oli ensi hetkenä tästä ehdotuksesta
mennä naimisiin elävän aviomiehen rinnalta ensi alussa yhtä hämmästynyt
kuin ensimäinenkin, nuori henkilö, mutta Helenan horjumaton vakuutus
siitä, että asia oli yhtä yksinkertainen ja luonnollinen kuin
neitoihmisenkin miehelään meno, vaikutti häneenkin. Jos Helenasta
olisi huomannut vaikka kuinkakin vähiä epäröimisen, häpeän tai
salaperäisyyden merkkiä, niin olisi hänen asiansa auttamattomasti
joutunut tappiolle. Mutta puhumattakaan näistä merkeistä hän
päinvastoin kerroskeli lapsellisen avomielisesti läheisille ystävilleen
(näinä oli koko Pietari), että häntä on kosinut sekä prinssi että
ylimys, että hän rakastaa kumpaakin ja pelkää saavansa kummankin
loukkautumaan.

Ja kautta koko Pietarin kiisi salaman nopeudella huhu, joka ei suinkaan
kulettanut tietoa siitä, että Helena haluaa erota miehestään (jos
tämmöinen huhu olisi levinnyt, olisivat useat nousseet moista laitonta
aijetta vastustamaan), vaan suorastaan siitä, että onneton, kaunis
Helena on kahdella päällä siitä, kummanko kanssa hän noista kahdesta
menisi naimisiin. Nyt ei enää ollut kysymys siitä, missä määrin tämä
oli mahdollista, vaan ainoastaan siitä, kumpi kauppa olisi edullisempi
ja mitä mieltä hovi on jutusta. Mutta olipa muutamia paatuneitakin
ihmisiä, jotka eivät osanneet pysyä kysymyksen korkeuden tasalla ja
jotka näkivät tässä aikeessa avioliiton pyhyyden häväistystä. Näitä ei
kuitenkaan ollut paljon ja he pysyivät tavallisesti vaiti, enimmät sitä
vastoin puhelivat onnesta, joka oli kohdannut Helenaa ja siitä, kumpi
vaali oli parempi. Siitä, oliko hyvin tai pahoin mennä naimisiin elävän
miehen leskenä, ei puhuttu, sillä tämän kysymyksen olivat nähtävästi
ratkaisseet minua ja teitä (niin puhuttiin) viisaammat ihmiset, ja jos
siis epäilisi kysymyksen oikeaa ratkaisua, olisi osottanut tyhmyytensä
ja osaamattomuutensa käyttäytyä suuren maailman vaatimusten mukaisesti.

Ainoastaan Maria Dmitrijevna Ahrasimova, joka tänä kesänä oli saapunut
Pietariin yhtä poikaansa katsomaan, rohkeni sanoa suoraan ajatuksensa
vastoin yleistä mielipidettä. Tavattuaan Helenan kerran tanssiaisissa
pysähdytti Maria Dmitrijevna hänet keskellä salia ja kaikkien ollessa
äänettöminä sanoi hän römeällä äänellään: "teillä on näkyy ruvettu
menemään naimisiin elävän miehen leskenä. Sinä taidat ehkä luulla
keksineesi jotain uutta? Myöhästynyt olet, veikkonen. Aikoja sitte se
on keksitty. Kaikissa ... sillä tavalla tehdään". Näin sanottuaan meni
Maria Dmitrijevna uhkaavan kädenliikkeen tehtyään, leveitä hihojaan
kohennellen ja ankarasti ympärilleen silmäillen salin läpi.

Vaikka Maria Dmitrijevnaa pelättiinkin, pidettiin häntä Pietarissa
narrina ja sen vuoksi huomattiin hänen sanomistaan sanoista ainoastaan
eräs karkea sana, jota sitte kuiskuteltiin korvasta korvaan siinä
mielessä, että tuossa sanassa oli kaiken sanotun kärki.

Ruhtinas Vasili, joka viime aikoina oli tavallista tiheämmin ruvennut
unohtamaan sen, mitä hän oli puhunut ja joka satoja kertoja toisti yhtä
ja samaa, mistä oli puhunut, puheli joka kerran kun hänen onnistui
tavata tytärtään:

-- _Hélène, j'ai un mot à vous dire_, -- puheli hän tyttärelleen vieden
hänet syrjään ja tempoen kädestä istumaan. -- _J'ai eu vent de certains
projets relatifs à ... Vous avez. Eh bien, ma chère enfant, vous savez
tant souffert... Mais, chère enfant ... ne consultez que votre coeur.
C'est tout ce que je vous dis_.[173]

Ja tuntien aina samaa mielenliikutusta painoi hän poskeaan tyttärensä
poskea vastaan ja poistui.

Bilibin, joka ei ollut menettänyt erittäin älykkään miehen mainettaan
ja joka oli ollut Helenan vilpitön ystävä, yksi niitä miesystäviä,
joita aina on loistavilla naisilla ja jotka eivät koskaan voi päästä
näyttelemään rakastuneen osaa, ilmaisi kerran _petit comitéssa_[174]
ystävälleen Helenalle mielipiteensä tästä jutusta.

-- _Ecoultets, Bilibene_ (Helena mainitsi semmoisia ystäviä kuin
Bilibin oli aina sukunimeltä), -- sanoi hän ja kosketti Bilibinin
hännystakin hihaa valkealla kädellään, jonka sormet olivat täynnä
sormuksia. -- _Dites moi comme vous diriez a une soeur, que dois-je
faire? Lequel des deux_?[175]

Bilibin kurtisti kulmakarvansa otsanahkan yläpuolelta ryppyihin ja
vaipui hymyhuulin ajatuksiinsa.

-- _Vous ne me prenez pas en_ aavistamatta, _vous savez_, -- sanoi hän.
-- _Comme véritable ami j'ai pensé et repensé à votre affaire. Voyez
vous. Si vous épousez le prince_ (se oli nuori mies), -- hän käänsi
sormensa koukkuun, -- _vous perdez pour toujours la chance d'épouser
l'autre, et puis vous mécontentez la Cour. (Comme vous savez, il y a
une espèce de parenté). Mais si vous épousez le vieux comte, vous
faites le bonheur de ses derniers jours, et puis comme veuve du
grande ... le prince ne fait plus de mésaillance en vous épousant_[176]
-- ja Bilibin suoristi otsanahkansa.

-- _Voilà un véritable ami!_ -- sanoi Helena sädehtien ja vielä kerran
koski kädellään Bilibinin hihaan. -- _Mais c'est que j'aime l'un et
l'autre, je ne voudrais pas leur faire de chagrin. Je donnerais ma vie
pour leur bonheur à tous deux_[177] -- sanoi Helena.

Bilibin kohotti olkapäitään osottaen sillä, että semmoisesta pulmasta
ei hänkään kykene päästämään.

"_Une maîtresse-femme! Voilà ce qui s'appelle poser carrément la
question. Elle voudrait épouser tous les trois à la fois_",[178] --
ajatteli Bilibin.

-- Mutta sanokaa, mitä teidän miehenne ajattelee tästä asiasta? --
sanoi hän maineensa lujuuden tähden pelkäämättä joutuvansa naurun
alaiseksi näin naiivin kysymyksen johdosta. -- Suostuuko hän?

-- _Ah! Il m'aime, tant_! -- sanoi Helena, josta jostain syystä tuntui,
että Pierre myöskin rakasti häntä. -- _Il fera tout pour moi_.[179]

Bilibin laski taas otsansa ryppyihin painostaakseen niillä valmiina
olevaa vastausta.

-- _Même le divorce_[180] -- sanoi hän.

Helena naurahti.

Yksi niitä ihmisiä, jotka uskalsivat epäillä aiotun avioliiton
laillisuutta, oli Helenan äiti, ruhtinatar Kuragina. Häntä vaivasi
alituisesti kade tytärtään kohtaan ja nyt, kun kateen esineenä oli
ruhtinattaren sydäntä lähinnä oleva henkilö, ei hän saanut rauhaa tältä
ajatukselta. Hän neuvotteli venäläisen papin kanssa, missä määrin ero
ja avioliittoon meno miehen eläessä oli mahdollista ja pappi sanoi
hänelle, että se on mahdotonta ja huomauttipa ruhtinattaren suureksi
iloksi raamatun sanoja, joissa suorastaan kielletään menemästä
avioliittoon miehen eläessä.

Näillä todistuskappaleilla varustettuna, jotka ruhtinattaresta
tuntuivat kumoamattomilta, hän läksi tyttärensä luokse varhain eräänä
aamuna, jotta olisi tavannut tämän yksinään kotona.

Kuunneltuaan äitinsä vastaväitteitä hymähti Helena lempeän
pilkallisesti.

-- Mutta onhan ilmeisesti sanottu: ken nai eronneen vaimon... -- sanoi
vanha kreivitär.

-- _Ah, maman, ne dites pas de bêtises. Vous ne comprenez rien. Dans ma
position j'ai des devoirs_,[181] -- sanoi Helena muuttaen puheen
ranskankieleksi venäjästä, jolla kielellä puhuessa hänestä aina tuntui
piilevän jotain hämäryyttä hänen asiassaan.

-- Mutta, ystäväni...

-- _Ah, maman, comment est-ce que vous ne comprenez pas que le Saint
Père qui a le droit de donner des dispenses_...[182]

Tällöin saapui Helenan luona asuva seuranainen ilmoittamaan hänelle,
että hänen korkeutensa on salissa ja haluaa nähdä häntä...

-- _Non, dites lui que je ne veux pas le voir, que je suis furieuse
contre lui parce qu'il ma manqué parole_.[183]

-- _Comtesse, à tout péché miséricorde_,[184] -- sanoi nuori,
vaaleaverinen, pitkäkasvoinen ja pitkänenäinen mies, joka nyt astui
sisään.

Vanha ruhtinatar nousi kunnioittavasti pystyyn ja istuutui samassa
paikoilleen. Nuori mies ei kiinnittänyt häneen huomiota. Vanha
ruhtinatar nyökäytti tyttärelleen päätään ja poistui ovea kohti.

"Ei, hän on oikeassa", ajatteli vanha ruhtinatar jonka kaikki
mielipiteet olivat hajonneet kuin tuhka tuuleen hänen korkeutensa tulon
johdosta. "Hän on oikeassa mutta mitenkä me emme oivaltaneet sitä
nuoruutemme palaamattomina päivinä? Sehän olisi ollut niin
yksinkertaista", ajatteli vanha ruhtinatar vaunuihinsa noustessaan.

       *       *       *       *       *

Elokuun alussa selveni Helenan asia täydellisesti ja hän kirjotti
miehelleen, jota hän kovasti rakasti, kuten hän luuli, kirjeen, jossa
hän ilmotti tälle aikomuksestaan mennä naimisiin N.N:n kanssa ja siitä,
että hän on astunut ainoan oikean kirkon yhteyteen ja että hän pyytää
miestään toimittamaan kaikki ne avioeroa varten välttämättömät
muodollisuudet, jotka tämän kirjeen tuoja hänelle tarkemmin selvittää.

"_Sur ce je prie Dieu, mon ami, de vous avoir sous Sa sainte et
puissante garde. Votre amie Hélène_".[185]

Tämä kirje tuotiin Pierren asuntoon hänen ollessaan Borodinon kentällä.



VIII.


Borodinon taistelun lopulla riensi Pierre toista kertaa pois Rajevskin
patterilta ja suuntasi sotamiesparvien kanssa kulkunsa laaksoa pitkin
Knjaskovoon päin, saapui sitomapaikalle, mutta huomattuaan täällä verta
ja kuultuaan huutoa ja voihketta jouduttautui hän edelleen sotamiesten
seassa.

Ainoa, mitä Pierre toivoi kaikesta sielustaan, oli se, että hän pääsisi
mitä pikemmin irtautumaan niistä kauheista mielikuvista, jotka häneen
tänäpäivänä olivat syöpyneet, palautua tavallisiin elämänoloihin ja
nukahtaa rauhallisesti huoneessa omalle vuoteelleen. Hän tunsi, että
hän vasta tavallisissa elämänoloissa kykenee käsittämään omaa itseään
ja kaikkea sitä, mitä hän oli nähnyt ja kokenut. Mutta näitä elämän
tavallisia oloja ei ollut.

Vaikka sen tien seudulla, jota hän kulki, eivät vinkuneet luodit, niin
kaamotti kuitenkin kaikilta puolin sama, mitä taistelutantereellakin
oli ollut. Samat kärsivät, nääntyneet ja toisinaan kummallisen
välinpitämättömät kasvot, samaa verta, samat sotamiesten sinellit, sama
ammunnan pauhu, joka yhä vieläkin nosti kauhua mieleen, vaikka se
kuuluikin kaukaa. Sitä paitsi oli ilma tukahduttavan kuuma ja pölyinen.

Kulettuaan kolmisen virstaa Moschaiskin maantietä istahti Pierre
tiepuoleen.

Illan varjot valahtivat maille ja tykkien jyske oli laannut. Pierre
laskeutui käsivaraan pitkälleen, virui siinä asennossa kauan aikaa ja
katseli pimeydessä ohitsensa vaeltavia varjoja. Hänestä tuntui
myötäänsä, että häntä kohti oli tulossa räikeästi vinkuva pommi. Hän
vavahteli ja kohottautui tuon tuostakin katsomaan. Hän ei muistanut,
kuinka kauan hän tässä oli virunut. Keskellä yötä tuli kolme
sotamiestä, jotka asettautuivat hänen viereensä ja alkoivat tehdä tulta
risuista.

Tulta tehdessään vilkuivat sotamiehet Pierreen, asettivat sitten
kattilan tulelle, rouhensivat siihen korppuja ja panivat sekaan rasvaa.
Rasvaisen keitoksen mehes lemu sulautui savun hajuun. Pierre
kohottautui ja huokasi. Sotamiehet, joita oli kolme, söivät Pierrestä
välittämättä ja pakisivat keskenään.

-- Keitä sinä olet? -- kysyi äkkiä eräs sotamiehistä Pierreltä
tarkottaen nähtävästi kysymyksellään samaa, mitä Pierrekin ajatteli,
nimittäin: jos tahdot syödä, niin saat, mutta sano, oletko rehellinen
mies.

-- Minä? Minäkö? ... -- kysyi Pierre, joka tunsi, että hänen oli
välttämätöntä alentua mikäli mahdollista yhteiskunnallisesta
asemastaan, jotta olisi voinut lähentyä sotamiehiä ja jotta nämä
olisivat voineet häntä ymmärtää. -- Minä olen oikeastaan nostoväen
upseeri, mutta minun joukkoni ei ole täällä. Tulin taisteluun ja nyt
olen kadottanut mieheni.

-- Vai sillä tavalla! -- sanoi eräs sotamiehistä.

Toinen sotamies pyöritti päätään.

-- Ka, ala syödä ressua, jos mielesi tekee! -- sanoi ensimäinen ja
ojensi Pierrelle lusikan, jonka hän ensiksi nuoli.

Pierre siirtyi tulen ääreen ja alkoi syödä ressua, joka hänestä tuntui
kaikista maukkaimmalle niistä ruuista, joita hän milloinkaan oli
syönyt. Sillä aikaa kun hän ahneesti kattilan yli kyyristyneenä hamusi
lusikan täyteisiä ja pisteli lusikallisen toisensa jälkeen, katselivat
sotamiehet ääneti hänen kasvojaan, joita tulen leimut valaisivat.

-- Mihin sinä olet menossa? Sano pois? -- kysyi taas eräs sotamies.

-- Moschaiskiin.

-- Taidat olla herra.

-- Niin olen.

-- Mikäs on nimesi?

-- Pjotr Kirillovitsh.

-- No, Pjotr Kirillovitsh, aletaanpas lähteä, me saatamme sinua.

Sotamiehet läksivät Pierren kanssa säkkipimeässä Moschaiskia kohti.

Kukot lauloivat jo, kun he saapuivat Moschaiskiin ja alkoivat nousta
kaupungin jyrkkää rinnettä. Sotamiesten kanssa kulkiessaan oli Pierre
kokonaan unhottanut, että hänen majapaikkansa oli rinteen alla ja että
hän jo oli kulkenut sen ohi eikä hän tätä olisi muuten muistanutkaan,
sillä hän oli niin sekaisin, ellei häntä vastaan puolitiessä mäkeä
olisi osunut hänen ratsupalvelijansa, joka oli etsiskellyt häntä ympäri
kaupunkia ja joka nyt palasi takasin majapaikkaan. Ratsupalvelija tunsi
Pierren tämän lakista, joka häämötti pimeydessä.

-- Teidän ylhäisyytenne, -- sanoi hän, -- olemme olleet täydellisessä
epätoivossa. Miksi te jalkasin? Mihinkä te sinne, tänne päin olkaa
hyvä.

-- Aivan niin, -- sanoi Pierre.

Sotamiehet pysähtyivät.

-- Taisitpa tavata omasi? -- sanoi yksi heistä. -- Noh, hyvästi nyt
Pjotr Kirillovitsh, vai miten se oli?

-- Hyvästi Pjortr Kirillovitsh! -- virkkoivat toisetkin.

-- Hyvästi, hyvästi! -- sanoi Pierre ja läksi menemään
ratsupalvelijansa kanssa majapaikkaan.

"Pitäisi niille jotakin antaa", ajatteli Pierre ja tarttui taskuunsa.
"Ei, ei tarvitse", sanoi hänelle jokin ääni.

Majapaikan huoneissa ei ollut yhtään tilaa, kaikki huoneet olivat
täpösen täynnä. Pierre meni pihalle, nousi ajopeleihinsä, painautui
pitkälleen ja peittäytyi umpipäihin.



IX.


Tuskin oli Pierre laskenut päänsä tyynylle, kun hän alkoi vaipua uneen.
Mutta äkkiä kuului melkein yhtä selvästi kuin todellisuudessakin
ammunnan pauketta, kuului voihketta, huutoja, luotien iskuja maahan,
haisi vereltä ja ruudilta ja kauhun ja kuolemanpelon tunne valtasi
hänet. Hän aukasi säikähtyneenä silmänsä ja kurkotti päätään sinellin
alta. Pihalla oli kaikki aivan hiljaista. Portilla käveli ainoastaan
jokin upseerin palvelija joka puheli piharengin kanssa ja läiskytteli
jaloillaan liassa. Pierren pään kohdalla lautakatoksen mustassa
korkeudessa rupesivat kyyhkyset rapisemaan sen liikkeen johdosta, jonka
hän oli saanut aikaan kuuntelemaan kohotessaan. Kautta koko pihan oli
levinnyt rauhallinen ja tänä hetkenä Pierrestä suloinen ja voimakas
pihan, heinän, lannan ja tervan haju. Kahden mustan katoksen lomasta
siinsi kuulakka tähtikirjainen taivas.

"Jumalan kiitos, ettei sitä enää ole", ajatteli Pierre vetäen taas
päänsä umpeen. "Oi miten kauhea on pelko ja miten häpeällisesti olen
antautunut sen valtaan! Vaan he ... _he_ ovat kaiken aikaa pysyneet
lujina ja levollisina loppuun asti" ... ajatteli hän.

_Heillä_ tarkotti Pierre sotamiehiä, niitä, jotka olivat olleet
patterilla ja myöskin niitä, jotka olivat häntä syöttäneet ja niitäkin,
jotka olivat rukoilleet pyhäin kuvain edessä... _He_ -- nuo kummalliset
ja tähän saakka hänelle tuntemattomat, _he_ -- erosivat hänen
ajatuksissaan selvästi ja räikeästi kaikista muista ihmisistä.

"Olla sotamiehenä, yksinkertaisena sotamiehenä", ajatteli Pierre uneen
vaipuessaan. "Antautua tuohon yhteiseen elämään koko olennoltaan ja
syöpyä siihen, mikä heidät tekee semmoisiksi. Mutta mitenkä saisi
riistetyksi itsestään pois kaiken tämän liian ja pirullisen ja sisäisen
ihmisen ikeen kuristuksen? Oli aika, jolloin olisin voinut sen tehdä.
Minä voin karata isäni luota, minkä mieleni teki. Minut olisi voitu
lähettää sotamieheksi kaksintaistelun jälkeen Dolohovin kanssa". Ja
Pierren ajatuksiin välähti päivälliset klubissa, joilla hän esitti
Dolohoville taisteluvaatimuksensa ja hyväntekijä Torschkissa. Ja
Pierren mielikuvitus näkee nyt juhlallisen kokouksen. Tämä kokous
tapahtuu englantilaisessa klubissa. Jokin tuttu henkilö, läheinen ja
rakas, istuu pöydän päässä. Sehän on hän! Se on hyväntekijä. "Mutta
eikö hän ole kuollut?" ajatteli Pierre. "Kuollut on, mutta en tiennyt,
että hän on elossa. Ja miten minun on sääli, että hän kuoli ja miten
olen iloinen, että hän taas elää! Yhdellä puolen pöytää istui Anatol,
Dolohof, Nesvitski, Denisof ja muita samallaisia (näiden ihmisten
luokka oli Pierren mielessä unissa yhtä selvä kuin niidenkin ihmisten
luokka, joita hän sanoi _heiksi_), ja nämä miehet, Anatol, Dolohof ja
muut pitivät kovaa ääntä ja lauloivat, mutta heidän huutonsa eivät
kyenneet tukahduttamaan hyväntekijän ääntä, joka väsymättä puhui ja
hänen äänensä kaiku oli yhtä merkitsevä ja laantumaton kuin
taistelutantereen jylinä, mutta se oli lempeä ja lohduttava. Pierre ei
käsittänyt, mitä hyväntekijä puhui, mutta hän tiesi (ajatusten sarja
oli yhtä selvä unessakin), että hyväntekijä puhui hyvyydestä ja
mahdollisuudesta olla sitä, mitä olivat _he_. Ja kaikilta puolin
ympäröivät _he_, vaatimattomine, suopeine ja lujine kasvoineen
hyväntekijää. Mutta vaikka he olivatkin hyviä, eivät he katsoneet
Pierreen eivätkä tunteneet häntä. Pierren teki mieli kiinnittää
itseensä heidän huomionsa ja sanoa heille jotain. Hän nousi hieman
koholleen, mutta samassa hetkessä kylmenivät hänen jalkansa ja
paljastuivat. Häntä rupesi hävettämään ja hän peitti kädellään jalkansa
joilta todellakin oli sinelli valahtanut syrjään. Sinelliä korjatessaan
aukaisi Pierre tuokioksi silmänsä ja hän näki entisen katoksen pylväät
ja pihan, mutta nyt olivat nämä kaikki sinisen hämärät ja vaaleat ja
niissä välkkyi kasteen tai kuuran kimmellys.

"Sarastaa", ajatteli Pierre. "Ei, ei se ole sitäkään. Minun täytyy
kuunnella loppuun ja käsittää hyväntekijän sanat". Hän painautui
takaisin sinellin alle, mutta nyt oli kokous ja hyväntekijä poissa.
Jälellä oli ainoastaan ajatuksia, selvin sanoin ilmaistuja ajatuksia,
joita jokin oli lausunut tai joita hän itse oli miettinyt.

Muistellessaan näitä ajatuksia oli Pierre vakuutettu siitä, että vaikka
ne olivat syntyneetkin kuluneen päivän vaikutuksista, joku sittenkin
oli ne hänelle lausunut. Hänestä tuntui, ettei hän valveilla ollessaan
ollut koskaan kyennyt ajattelemaan ja lausumaan ajatuksiaan sillä
tavoin.

"Kaikista vaikein asia on alistaa ihmisen vapaus Jumalan lakien alle",
puhui ääni. "Yksinkertaisuus on nöyryyttä Jumalan edessä; Häntä pakoon
ei pääse. Ja _he_ ovat yksinkertaisia. _He_ eivät puhu, vaan toimivat.
Sanottu sana on hopeata, mutta sanomaton kultaa. Ihminen ei voi hallita
mitään, niin kauan kun hän pelkää kuolemaa. Vaan ken ei sitä pelkää,
hänen on kaikki. Ellei olisi kärsimyksiä, ei ihminen tuntisi rajojaan
eikä tuntisi omaa itseään. Kaikista vaikeinta, (jatkoi Pierre
ajatustaan unissaan tai kuuli edelleen) on se, että osaisi yhdistää
sielussaan kaiken merkityksen. Yhdistääkö kaikki?" sanoi Pierre
itselleen. "Ei, ei yhdistää... Ajatuksia ei voi yhdistää, vaan kaikki
nämä ajatukset täytyy _paljastaa_ se, se juuri pitää tehdä! Niin, _ne
täytyy paljastaa_!" -- toisti Pierre itselleen sisäisesti riemuiten ja
tuntien, että nimenomaan ja ainoastaan näillä sanoilla voidaan ilmaista
se, mitä hän tahtoo ilmaista ja ratkaistaan häntä runteleva kysymys.

-- Niin, ne pitää paljastaa, ne pitää paljastaa.

-- Pitää valjastaa, on jo aika valjastaa, teidän ylhäisyytenne! Teidän
ylhäisyytenne, -- toisti jokin ääni -- pitää valjastaa, on jo aika
valjastaa...

Ääni oli ratsupalvelijan, joka oli tullut herättämään Pierreä. Aurinko
lietsoi suoraan vasten Pierren kasvoja. Hän katsahti likaiselle
majatalon pihalle, jonka keskellä sotamiehet juottivat kaivosta laihoja
hevosiaan ja jolta alkoi lähteä kuormia liikkeelle. Inhon tuntein
kääntyi Pierre poispäin ja sulettuaan silmänsä heittäytyi taas
pitkälleen ajopeleihin. "Ei, en tahdo tuota, en tahdo tuota nähdä enkä
ymmärtää, tahdon ymmärtää ainoastaan sitä, mikä minulle unessa
näyttäytyi. Tuokioinen vielä! -- ja minä olisin käsittänyt kaikki. Mitä
minun pitää tehdä? Paljastaa, mutta mitenkä paljastaa kaikki?" Ja
Pierre tunsi kauhistuneena, että sen merkitys, mitä hän oli nähnyt ja
ajatellut unissaan, oli sortunut raunioiksi.

Ratsupalvelija, kuski ja piharenki kertoivat Pierrelle, että eräs
upseeri oli tullut tuomaan sanaa, että ranskalaiset olivat alkaneet
marssia Moschaiskia kohti ja että meikäläiset peräytyivät. Pierre
laskeutui alas ja käskettyään valjastamaan hevoset ja ajamaan perästään
hän läksi jalkasin kaupungin halki. Sotaväki läksi asemiltaan ja jätti
paikoilleen noin 10 tuhatta haavotettua. Näitä haavotettuja näkyi
pihoissa, talojen ikkunoissa ja tungeksi kaduilla. Niiden rattaiden
luona kaduilla, joilla piti kulettaa haavottuneita, huudettiin,
kiroiltiin ja lyötiin toisiaan. Kun Pierren ajopelit jonkun ajan
kuluttua olivat tavottaneet hänet, luovutti hän niissä sijan eräälle
tutulle haavottuneelle kenraalille ja matkusti yhdessä tämän kanssa
Moskovaan saakka. Matkalla sai Pierre tietää lankonsa ja ruhtinas
Andrein kuoleman.



X.


Kolmantenakymmenentenä päivänä saapui Pierre takaisin Moskovaan.
Lähellä kaupungin porttia hän tapasi kreivi Rostoptshinin adjutantin.

-- Me olemme etsineet teitä kaikkialta, -- sanoi adjutantti. -- Kreivi
tahtoo välttämättömästi nähdä teitä. Hän pyytää teitä saapumaan
viipymättä luokseen erään hyvin tärkeän asian tähden...

Kotiinsa ajamatta läksi Pierre ylipäällikön luo.

Kreivi Rostoptshin oli vasta tänä aamuna saapunut kaupunkiin
Sokolnikissa olevasta huvilastaan. Kreivin talon eteinen ja
vastaanottohuone olivat täynnä virkamiehiä, jotka olivat tulleet sinne
joko hänen vaatimuksestaan tai saamaan määräyksiä. Vasiltshikof ja
Platof olivat jo käyneet kreivin puheilla ja selittäneet hänelle, että
Moskovaa oli mahdoton puolustaa, joten kaupunki täytyi luovuttaa.
Vaikka näitä tietoja salattiinkin kaupungin asukkailta, tiesivät
kuitenkin virkamiehet ja eri hallitusten päälliköt, että Moskova joutuu
vihollisen käsiin samoin kuin sen tiesi myöskin kreivi Rostoptshin. Ja
kaikki nämä saapuivat nyt puhdistaakseen itsensä vastuunalaisuudesta
ylipäällikön luo kyselemään, mitenkä heidän oli meneteltävä heidän
hoitoonsa uskottujen virastojen kanssa.

Juuri silloin kun Pierre astui vastaanottohuoneeseen, tuli kuriiri,
joka oli saapunut armeijasta, kreivin huoneesta.

Kuriiri viittasi vain kädellään niihin kysymyksiin, joita hänelle
tehtiin ja meni salin läpi.

Vastaanottohuoneessa odotellessaan katseli Pierre väsynein silmin niitä
erilaisia vanhoja ja nuoria sotilas- ja siviilivirkamiehiä, joita huone
oli täynnä. Kaikki näyttivät tyytymättömiltä ja levottomilta. Pierre
meni erään virkamiesryhmän luo, josta hän tunsi yhden. Tervehdittyään
Pierreä jatkoi hän keskusteluaan muiden kanssa.

-- Mikä ihme siitä syntyisi, jos lähettäisi ja sitten taas palauttaisi?
Vaan tässä asemassa on aivan mahdoton vastata mistään.

-- Mutta hänhän kirjottaa tässä... -- puheli toinen näyttäen painettua
paperia, joka oli hänen kädessään.

-- Se on toinen asia. Se on tarpeellista kansalle, -- sanoi ensimäinen.

-- Mikä se? -- kysyi Pierre.

-- Tämä uusi lehti.

Pierre otti sen käteensä ja alkoi lukea:

"Voidakseen pikemmin yhtyä niihin sotajoukkoihin, jotka ovat tulossa
hänen luokseen on hänen ruhtinaallinen armonsa siirtynyt Mocshaiskiin
ja asettunut lujaan paikkaan, jossa vihollinen ei äkkipäätä
karkaa hänen kimppuunsa. Hänelle on täältä lähetetty 48 tykkiä
ampumatarpeineen ja hänen armonsa sanoo, että hän puolustaa Moskovaa
viimeiseen veripisaraan saakka ja on valmis tappelemaan vaikka
kaduillakin. Älkää te veljet välittäkö siitä, että virastot ovat
lopettaneet työnsä: asiat on pantava vain korjuuseen, vaan
vainolaisesta me suoriudumme omine oikeuksinemme. Jos mikäli näkyy,
tarvitsen minä reipasta väkeä niin kaupunkilaisia kuin maalaisiakin.
Paria päivää ennen annan minä sitten ääneni kuulua, vaan kun nyt ei
tarvitse, niin pidän suuni kiinni. Hyvä on ottaa kirveitä
eikä keihäätkään ole pahemmaksi, vaan kaikista parhaita ovat
kolmihaarukkaiset hangot, sillä ranskalainen ei ole ruislyhdettä
raskaampi. Huomenna puolenpäivän jälkeen minä vietän Iverskin
Jumalanäidin kuvan Jekaterinan hospitaalin haavottuneille. Siellä
siunataan vesi, josta he paranevat nopeasti. Ja nyt minä olen terve:
minun silmäni olivat kipeät, mutta nyt näen kummallakin."

-- Minullepa ovat sanoneet sotilashenkilöt, -- sanoi Pierre, -- ettei
kaupungissa voi mitenkään taistella ja että asema...

-- Niin niin, siitähän me juuri puhummekin, -- sanoi ensimäinen
virkamies.

-- Mutta mitäs tämä merkitsee: minun silmäni oli kipeä, vaan nyt minä
näen kummallakin, -- kysyi Pierre.

-- Kreivin silmässä oli näärännäppy, -- sanoi adjutantti hymyillen, ja
hän oli kovin huolestunut, kun minä sanoin hänelle, että kansaa kävi
kyselemässä, mikä häntä vaivasi. Mitäs teille kuuluu, kreivi? -- kysyi
äkkiä adjutantti Pierreitä. -- Me olemme kuulleet, että teillä on
perhehuolia, että muka kreivitär, teidän puolisonne...

-- Minä en ole kuullut mitään, -- vastasi Pierre välinpitämättömästi.
-- Oletteko te kuulleet jotain?

-- Enpä juuri, sillä usein nähkääs lörpötellään joutavia. Puhun vain
mitä olen kuullut.

-- Mitä te olette kuulleet?

-- Kerrotaan, -- jatkoi adjutantti entiseen tapaan hymyillen, -- että
kreivitär, teidän puolisonne, on lähdössä ulkomaille. Loruja
luultavasti...

-- Mahdollista, sanoi Pierre hajamielisesti ympärilleen katsellen. --
Kukas tuo on? -- kysyi hän osottaen erästä lyhytkasvuista, vanhaa
miestä, jolla oli puhdas sininen pusero, lumivalkoinen parta,
samallaiset kulmakarvat ja verevät kasvot.

-- Tuoko? Se on eräs kauppias eli oikeammin ravintolanpitäjä
Vereshtshagin. Olette kai kuulleet sen julistusjutun.

-- Ahaa, vai tuo se on Vereshtshagin! -- sanoi Pierre ja loi vanhan
kauppiaan lujiin ja tyyniin kasvoihin tarkastavan katseen, jolla hän
etsi niistä petturin piirteitä.

-- Ei tuo kuitenkaan ole hän itse. Tämä on sen isä, joka kirjotti
julistuksen, -- sanoi adjutantti. -- Hän, se nuori mies, istuu kuopassa
eikä taida miehen hyvin käydä.

Eräs tähtirintainen vanhus ja muuan saksalainen virkamies, jolla oli
risti kaulassa, lähestyi keskustelijoita.

-- Se on nähkääs sotkuinen juttu, -- kertoi adjutantti. -- Julistus
ilmestyi noin kaksi kuukautta sitte. Asiasta ilmotettiin kreiville. Hän
käski panna toimeen tutkimuksen. Ja Gavrila Ivanitsh tutkikin. Julistus
oli käynyt täsmälleen kuudessakymmenessäkolmessa kädessä. Saavutaan
yhden luo ja kysytään: keneltä olette sen saaneet? Siltä ja siltä. Hän
menee tämän luo: keltäs te olette saaneet? j.n.e. Tultiinpa viimein
Vereshtshaginiin saakka, se on semmoinen tuhmansekainen kauppamies,
mutta mainio mies muuten, -- sanoi adjutantti hymyillen. -- Kysytään
häneltä: "keneltä sinä olet sen saanut?" On huomattava, että me
tiesimme keneltä hän oli julistuksen saanut. Keltäs muulta kuin
postitirehtööriltä. Mutta nähtävästi olivat he pitäneet asiasta
puhetta. Hän sanoo: "en keltään, itse sen sepitin". Uhkailtiin ja
pyydettiin, mutta siihen se vain jäi: itse oli sepittänyt. Ja
semmoisena kerrottiin asia kreiville. Kreivi kutsutti hänet luokseen.
"Keneltä sinä olet saanut julistuksen?" -- Itse sepitin. -- Mutta
tunnettehan te kreivin! -- huomautti adjutantti ylpeästi ja iloisesti
hymyillen. -- Suuttui silmittömästi eikä kummakaan, sillä osottihan se
suurta julkeutta ja hävyttömyyttä!

-- Ahaa! Kreivi olisi tahtonut, että hän olisi ilmottanut
Kljutsharevin, kyllä ymmärrän! -- sanoi Pierre.

-- Ei ollenkaan tahtonut, -- sanoi adjutantti säikähtyneenä. --
Kljutsharevilla oli jo muutenkin syntiä niskoillaan, joiden tähden
hänet karkoitettiinkin. Seikka oli nyt vain semmoinen, että kreivi oli
hyvin suutuksissaan. "Mitenkä sinä sen sepitit?" kysyi kreivi. Otti
sitte pöydältä hampurilaisen sanomalehden. "Tässä se on! Sinä et ole
sepittänyt, vaan kääntänyt ja kääntänyt nurinkurin, sillä ethän sinä,
hölmö, osaa ranskaakaan."

Vaan mitenkäs kävi? "Ei", vastasi hän, "en ole lukenut minkäänlaisia
lehtiä, olen sen sepittänyt". -- "No jos niin on, niin olet sinä
petturi ja minä annan sinut oikeuden käsiin ja sinut hirtetään. Sano,
keltä olet sen saanut?" -- "En ole nähnyt minkäänlaisia lehtiä, olen
sen sepittänyt." Ja siihen se asia päättyi. Kreivi kutsui luokseen
isän, ja tämä väitti omiaan. Sitte vedettiin hänet oikeuteen ja
tuomittiin muistaakseni pakkotyöhön. Nyt on isä tullut puhumaan hänen
puolestaan. Semmoinen pojanheittiö! Mokoma kauppiaan pojannulikka,
keikari ja villitsijä. Oli kuunnellut jossain luentoja ja siitä jo
nousi päähän ajatus, että nyt sitä jo on pirusta irti. Semmoinen
lurjus! Hänen isällään on Kamennajan sillan luona ravintola ja
ravintolassa oli Jumalan Kaikkivaltiaan suuri kuva esitettynä valtikka
yhdessä ja valtakunnanomena toisessa kädessä. Poika otti tämän kuvan
muutamaksi päiväksi kotiinsa ja tiedättekö, mitä hän teki. Oli tavannut
jonkun maalariheittiön...



XI.


Pierre kutsuttiin kesken tätä uutta keskustelua ylipäällikön luo.

Pierre astui kreivi Rostoptshinin kabinettiin. Kreivi hieroi kädellään
otsaansa ja silmiään äreän näköisenä, silloin kun Pierre astui sisään.

-- Ahaa, tervetuloa, suuri sotilas, -- sanoi Rostoptshin Pierrelle. --
On kuultu teidän _prouesses_.[186] Mutta siitä ei nyt ole kysymys. _Mon
cher, entre nous_,[187] oletteko te vapaamuurari? -- kysyi Rostoptshin
ankaralla äänellä, aivan kuin siinä olisi ollut jotain pahaa, mutta
jonka hän kuitenkin aikoi antaa anteeksi. Pierre oli vaiti. -- _Mon
cher, je suis bien informé_,[188] mutta minä tiedän myöskin, että on
olemassa kahdenlaisia vapaamuuraria ja toivon, ettette te kuulu niihin,
jotka ihmiskunnan pelastuksen varjossa tahtovat tuhota Venäjän.

-- Olen kyllä vapaamuurari, -- vastasi Pierre.

-- Kas niin, rakkaani. Teille ei luullakseni ole tietymätöntä, että
herrat Speranski ja Magnitski ovat lähetetyt sinne, minne heidät on
pitänytkin lähettää. Samoin on käynyt herra Kljutsharevinkin, samoin
monen muun, jotka Salomonin temppelin rakentamisen varjossa ovat
koettaneet tuhota isänmaansa temppelin. Te osaatte käsittää, että
siihen on ollut syynsä ja etten minä olisi mitenkään voinut karkottaa
postitirehtööriä, ellei hän olisi ollut vaarallinen mies. Nyt olen minä
saanut tietää, että te lähetitte hänelle omat vaununne kaupungista
lähtemistä varten ja että te olette ottaneet häneltä säilytettäväksenne
papereita. Minä rakastan teitä enkä tahdo teille pahaa, vaan kun te
olette kahta vertaa minua nuorempi, niin neuvon minä teitä isänä
lopettamaan kaikki yhteytenne semmoisten ihmisten kanssa ja poistumaan
kaupungista niin pian kuin suinkin mahdollista.

-- Mutta mitä pahaa, kreivi, on Kljutsharev tehnyt? -- kysyi Pierre.

-- Se on minun asiani eikä teidän ja teillä ei ole oikeutta ruveta
tutkimaan minua, -- kiljasi Rostoptshin.

-- Jos häntä syytetään siitä, että hän on levittänyt Napoleonin
julistuksia, niin eihän sitä ole vielä näytetty toteen, -- sanoi Pierre
(Rostoptshiniin katsomatta), -- ja Vereshtshagin...

-- _Nous y voilà_![189] -- kiljasi Rostoptshin entistä ankarammalla
äänellä ja keskeyttäen Pierren sanat. -- Vereshtshagin on petturi ja
kavaltaja, joka saa ansaitun rangaistuksensa, -- lisäsi Rostoptshin
niin vimmastuneena kuin se ihminen, jonka mieleen muistuu syvä
loukkaus.

-- Mutta minä en ole kutsunut teitä tänne arvostelemaan minun toimiani,
vaan antaakseni teille neuvon tai määräyksen, jos semmoista tahdotte.
Pyydän teitä lopettamaan yhteytenne semmoisten herrojen kanssa kuin
Klutsharevin ja lähtemään kaupungista. Kyllä minä osaan ajaa pahan
sisun jokaisesta, olipa hän kuka tahansa. -- Vaan luultavasti
säpsähtäen samassa siitä, että oli tainnut ärjyä Besuhoville, joka ei
vielä ollut syypää mihinkään, lisäsi hän ystävällisesti tarttuen
Pierren käsipuoleen: -- _Nous sommes à la veille d'un désastre
publique, et je n'ai pas le temps de dire des gentillesses à tous ceux
qui ont affaire à moi_.[190] Pää menee toisinaan ihan sekaisin! _Eh
bien, mon cher, qu'est ce que vous faites, vous, personellement_?[191]

-- _Mais rien_,[192] -- vastasi Pierre, yhä vain silmiään nostamatta ja
muuttamatta miettivien kasvojensa sävyä.

Kreivi rypisteli naamaansa.

-- _Un conseil d'ami, mon cher. Décampez et au plutôt, c'est tout ce
que je vous dis. A bon entendeur salut_![193] Hyvästi rakkaani.
Kuulkaahan, -- huudahti hän hänen jälkeensä, -- onko totta, että
kreivitär on joutunut _des saints pères de la Société de Jésus_
kynsiin?[194]

Pierre ei vastannut mitään, vaan läksi Rostoptshinin luota niin äreänä
ja äkäisenä, ettei häntä vielä koskaan oltu nähty semmoisena.

       *       *       *       *       *

Alkoi jo hämärtää, kun hän saapui kotiin. Noin kahdeksan erilaista
henkilöä kävi hänen luonaan tänä iltana: komitean sihteeri, hänen
pataljoonansa eversti, taloudenhoitaja ja minkä ketäkin. Kaikilla oli
Pierrelle asioita, jotka hänen piti ratkaista. Pierre ei käsittänyt
mitään, asiat eivät kiinnittäneet hänen mieltään ja kaikkiin
kysymyksiin vastasi hän vain sillä tavalla, että olisi päässyt
kysyjistä rauhaan. Kun hän vihdoin jäi yksikseen, avasi hän vaimonsa
kirjeen ja luki sen.

"He -- sotamiehet patterilla, ruhtinas Andrei surmattu ... vanhus...
Yksinkertaisuus on nöyryyttä Jumalan edessä. Täytyy kärsiä... Kaiken
merkitys... Täytyy liittää yhteen ja paljastaa... Vaimo menee
naimisiin... Täytyy unohtaa ja ymmärtää..." Hän meni vuoteensa ääreen,
viskautui sille riisuutumatta ja nukkui heti.

Kun hän heräsi seuraavan päivän aamulla, tuli palvelija ilmottamaan,
että kreivi Rostoptshinilta oli käynyt poliisivirkamies varta vasten
tiedustelemassa, oliko kreivi Besuhof matkustanut tai aikoiko hän
matkustaa.

Kymmenkunta henkilöä, joilla oli asiaa Pierrelle, odotti häntä
vierashuoneessa. Pierre pukeutui joutuisasti, vaan sen sijaan, että
olisi mennyt niiden luo, jotka häntä odottivat, poistuikin hän talosta
takaoven kautta.

Tästä pitäen Moskovan hävityksen loppuun saakka ei kukaan Besuhovin
kotiväestä nähnyt enää Pierreä eikä tiennyt, missä hän oli, vaikka
häntä uutterasti haeskeltiin.



XII.


Rostovilaiset viipyivät kaupungissa syyskuun 1 päivään saakka eli sen
päivän aattoon asti, jolloin vihollinen marssi Moskovaan.

Siitä saakka, kun Petja oli astunut Obolenskin kasakkarykmenttiin ja
matkustanut Bjelaja Tserkoviin, jossa tätä rykmenttiä muodostettiin,
oli kreivitär ollut kauhun vallassa. Ajatus siitä, että hänen molemmat
poikansa olivat sodassa, että kumpikin oli poistunut hänen siipiensä
suojasta, että tänään tai huomenna jompikumpi heistä tai molemmat
yhdessä saattavat saada surmansa, kuten erään hänen tuttavansa kolme
poikaa, syöpyi ensi kerran tänä kesänä hänen päähänsä kiduttavan
selvästi. Hän koetti saada Nikolain palaamaan luokseen, aikoi itse
matkustaa Petjan luo ja hankkia tälle jonkun toimen Pietarista, mutta
kaikki näytti mahdottomalta. Petja ei voinut palata muutoin kuin
rykmenttinsä kanssa tai siirtymällä johonkuhun toiseen, toimivaan
rykmenttiin. Nikolai oli jossain armeijan mukana ja viimeisen kirjeensä
jälkeen, jossa hän seikkaperäisesti oli kuvaillut kohtaustaan
ruhtinatar Marian kanssa, ei hän ollut antanut itsestään minkäänlaisia
tietoja. Kreivitär ei saanut öisin unta ja jos hän toisinaan
nukahtikin, kummittelivat hänelle unessa surmatut pojat. Monien
neuvottelujen ja keskustelujen jälkeen keksi kreivi lopultakin keinon
kreivinnan tyynnyttämiseksi. Hän siirsi Petjan Obolenskin rykmentistä
Besuhovin rykmenttiin, jota muodostettiin lähellä Moskovaa. Vaikka
Petja pysyi edelleenkin sotapalveluksessa, sai ruhtinatar tästä
siirrosta lohdutusta, sillä hän näki edes yhden poikansa vielä olevan
äidin silmän ylettyvissä ja hän toivoi voivansa järjestää Petjan asiat
niin, ettei hän enää laskisi tätä luotaan, vaan toimittaisi hänet aina
semmoisiin palveluspaikkoihin, joissa ollen hän ei mitenkään joutuisi
taisteluun. Niin kauvan kuin Nikolai oli vaarojen pyörteissä, tuntui
kreivittärestä (ja hän katuikin tätä), että hän rakastaa vanhinta
poikaansa enemmän kuin muita lapsiaan. Mutta kun nuorin, vallaton
poika, joka ei ollut oppinut paljo mitään, joka oli särkenyt kaikki
talossa ja oli kaikki kyllästyttänyt, jonka poskia oli kaunistanut
raikas puna ja tuskin näkyvä untuvainen karva, oli joutunut noiden
suurten, kauheiden, julmien miesten joukkoon, jotka siellä _jostain
syystä_ taistelivat ja löysivät siitä jotain iloa, silloin tuntui
äidistä, että hän rakasti kaikista enin juuri häntä ja kaikista enin
kuin ketään muuta lapsistaan. Kuta lähemmä joutui se aika, jolloin
odotetun Petjan piti palata Moskovaan, sitä suuremmaksi yltyi
kreivittären levottomuus. Hänestä tuntui nyt, ettei hän koskaan saavuta
tätä onnea. Ei ainoastaan Sonjan, vaan myöskin rakkaan Natashan, jopa
miehenkin läsnäolo vaivasi kreivitärtä. "Mitä tekemistä minulla on
heidän kanssaan, minä en tarvitse ketään muita kuin Petjan". ajatteli
hän.

Elokuun lopulla olivat Rostovilaiset saaneet toisen kirjeen Nikolailta.
Hän kirjotti Voroneshin läänistä, jonne hänet oli lähetetty hakemaan
hevosia. Tämä kirje ei kuitenkaan tyynnyttänyt kreivitärtä. Sillä
vaikka hän tiesikin, että yksi hänen pojistaan oli vaaran ulkopuolella,
hätäili hän sitä enemmän Petjan tähden.

Vaikka jo elokuun 20 p:stä saakka melkein kaikki Rostovien tuttavat
olivat poistuneet Moskovasta, vaikka kaikki koettivat saada kreivitärtä
lähtemään niin pian kuin mahdollista, ei hän tahtonut kuulla puhuttavan
lähdöstä mitään, niin kauan kun hänen aarteensa ja jumaloimansa Petja
oli tulematta. Petja saapuikin 28 p:nä. Sairaloisen kiihkeä hellyys,
jolla äiti otti vastaan poikansa, ei miellyttänyt 16-vuotiasta
upseeria. Vaikka äiti salasi häneltä aikeensa olla häntä enää
laskematta siipiensä suojasta, oivalsi Petja äitinsä aikeet ja
vaistomaisesti peläten, että hän pahottaisi äitinsä mielen ja että hän
näyttäisi akkamaiselta (näin hän ajatteli itse mielessään) hän
käyttäytyi äitiään kohtaan kylmästi, koetti karttaa häntä ja Moskovassa
olonsa aikana pysytteli ainoastaan Natashan seurassa, jota kohtaan hän
aina tunsi erityistä, melkein rakastuneenomaista, veljellistä
hellyyttä.

Kreivin tavallisen huolettomuuden tähden ei elokuun 28 p:nä ollut juuri
mitään valmista lähtöä varten ja Rjasanin ja Moskovan kylistä odotetut
kuormahevoset, joilla talon kaikki omaisuus oli kuletettava pois,
saapuivat vasta 30 p:nä.

Elokuun 20 p:stä elokuun 30 p:vään vallitsi Moskovassa ankara touhu ja
liike. Dorogomilovskin portin kautta tuotiin joka päivä kaupunkiin
tuhansittain Borodinon taistelussa haavottuneita sotamiehiä, joita
sijotettiin ympäri kaupunkia ja tuhannet kuormat poistuivat samaan
aikaan asukkaineen ja omaisuuksineen muiden porttien kautta
kaupungista. Rostoptshinin lehtisistä huolimatta kerrottiin kaupungilla
mitä ristiriitaisimpia ja kummallisimpia uutisia, jotka saattoivat olla
myöskin johtuneita juuri noista lehtisistä. Yksi kertoi, että oli
kielletty kenenkään lähtemästä kaupungista, toinen taas tiesi
päinvastoin, että kaikista kirkoista oli korjattu pyhäinkuvat ja että
kaikki asukkaat lähetetään kaupungista väkipakolla. Joku kertoi, että
Borodinon taistelun jälkeen oli tapahtunut uusi taistelu, jossa oli
tuhottu ranskalaiset, joku taas puhui päinvastoin, että koko Venäjän
armeija oli muserrettu. Joku kertoi, että Moskovan nostoväki marssi
papisto etunenässä Trigorille. Ken taas kertoi salavihkaa, että oli
saatu kiinni pettureita, että musikat kapinoivat ja rosvosivat niitä,
jotka lähtevät kaupungista j.n.e., j.n.e. Näin kyllä puhuttiin, mutta
todellisuudessa tunsivat kuitenkin sekä ne, jotka poistuivat
kaupungista kuin myöskin ne, jotka jäivät paikoilleen (huolimatta siitä
ettei vielä oltu pidetty neuvottelua Filissä, jossa piti päätettämän
Moskovan jättäminen), vaikkeivät he ilmaisseetkaan ajatuksiaan, että
Moskova ehdottomasti luovutetaan ja että on mahdollisimman pian
jouduttava pois kaupungista ja pelastettava omaisuus. Tunnettiin, että
kaiken täytyi yhtäkkiä repeytyä ja muuttua, mutta syyskuun 1 päivään
saakka ei vielä ollut mitään muuttunut. Samoin kuin pahantekijä, jota
viedään telotettavaksi, tietää että hänen tuhonsa tulee tuossa
tuokiossa, mutta hän yhä vain silmäilee ympärilleen ja korjailee
päässään huonosti olevaa lakkia, samoin Moskovakin tahtomattaan jatkoi
tavallista elämäänsä, vaikka se kyllä tiesi, että kohta oli lyövä se
hävityksen hetki, jolloinka katkeavat kaikki ne sovinnaiset elämän
muodot, joissa oli totuttu elämään.

Niiden kolmen päivän kuluessa, joiden jälkeen Moskova joutui
vihollisen valtaan, toimiskeltiin Rostovien perheessä kaikenmoisissa
jokapäiväisissä askareissa. Perheen pää kreivi Ilja Andreitsh liikkui
myötäänsä kaupungilla kuulemassa kaikkialla kulkevia huhuja, vaan
kotona antoi hän ylimalkaisia, pintapuolisia ja hätäisiä määräyksiä
matkavalmistuksista.

Kreivitär piti silmällä tavaroiden kokoonpanemista, oli tyytymätön
kaikkiin ja kulki Petjan kintereillä, joka myötäänsä karttoi hänen
seuraansa ja jonka tähden hän oli mustasukkainen Natashalle, jonka
kanssa Petja vietti kaiken aikansa. Sonja yksinään piti huolta asioiden
käytännöllisestä puolesta, tavaroiden korjaamisesta. Sonja oli ollut
viime aikoina tavattoman surumielinen ja vähäpuheinen. Nikolain kirje,
jossa tämä oli puhunut ruhtinatar Mariasta, aiheutti kreivittären
hyvillä mielin puhumaan Sonjan kuullen siitä, että kreivitär piti
ruhtinatar Marian ja Nikolain kohtausta Jumalan sallimuksena.

-- Minä en koskaan ollut iloinen silloin, -- sanoi kreivitär, -- kun
Bolkonski oli Natashan sulhanen, vaan aina olen minä toivonut ja
aavistanutkin sitä, että Nikolai menee naimisiin ruhtinattaren kanssa.
Ja miten hyvin se olisikin!

Sonja tunsi, että tämä oli totta, että Rostovien asioiden parantamisen
ainoana mahdollisuutena oli avioliitto rikkaan kanssa ja että
ruhtinattaren kanssa tulisi hyvä naimiskauppa. Mutta tämä oli hänestä
hyvin katkeraa. Surustaan huolimatta tai mahdollisesti juuri surunsa
tähden otti hän suorittaakseen tavaroiden korjaamisen ja kokoonpanon
vaikean tehtävän ja niin hän puuhaili aamusta iltaan. Kreivi ja
kreivitär puhuttelivat häntä vain silloin, kun heillä oli jotain
käskemistä. Petja ja Natasha eivät ollenkaan auttaneet vanhempiaan,
vaan enimmäkseen olivat kotoväen tiellä ja häiritsivät muita. Melkein
päivät pääksytysten kuului talossa heidän juoksuaan, huutojaan ja
aiheetonta nauruaan. He eivät nauraneet eivätkä iloinneet ollenkaan sen
tähden, että heillä olisi ollut jotain syytä nauruun, mutta heidän
mielensä oli täynnä iloa ja riemua ja sen tähden oli kaikki, mikä vain
sattui tapahtumaan, heistä naurun ja ilon aihetta. Petjan mieli oli
iloinen siitä, että hän, joka oli lähtenyt kotoaan poikana, oli
palannut takaisin (kuten kaikki hänelle sanoivat) uljaana miehenä. Hän
oli iloinen siitä, että oli päässyt Bjelaja Tserkovista, josta ei olisi
kohtakaan päässyt taisteluun ja tullut Moskovaan, jossa muutaman päivän
kuluttua ruvetaan tappelemaan, vaan etupäässä oli hän iloinen sen
tähden, että Natasha, jonka mielialat olivat aina vaikuttaneet häneen,
oli iloinen. Natashan ilo johtui taas siitä, että hän oli liian kauan
ollut surun kahleissa ja ettei nyt mikään muistuttanut hänelle hänen
surunsa syytä ja että hän oli terve. Sen lisäksi oli hän iloinen siksi,
että oli olemassa henkilö, joka häntä ihaili (muiden ihailu oli sitä
pyörien voidetta, joka oli välttämätöntä sen vuoksi, että hänen
koneensa olisi voinut liikkua aivan vapaasti) ja Petja ihaili häntä.
Pääasiassa olivat he iloisia sentähden, että sota oli saapunut lähelle
Moskovaa, että kaupungin porttien luona ruvetaan taistelemaan, että
jaetaan aseita, että kaikki pakenevat ja matkustavat jonnekin ja että
yleensä tapahtuu jotain tavatonta, joka synnyttää iloa ihmisessä ja
varsinkin nuoressa.



XIII.


Lauantaina elokuun 30 p:nä näytti kaikki olevan Rostovien talossa
mullin mallin. Kaikki ovet olivat seposelällään, kaikki huonekalut
kannetut ulos tai siirretty toisiin paikkoihin, peilit ja kuvat otettu
pois seiniltä. Huoneessa oli kirstuja, heinäkasoja, käärepaperia ja
nuoraa. Musikkoja ja talonpalvelijoita, jotka kantoivat tavaroita,
liikkui raskain askelin parkettilattioilla. Piha oli tungokseen asti
täynnä musikkojen kärryjä, joista muutamat olivat kukkuroillaan
tavaroita ja nuoritetut, muutamat vielä tyhjiä.

Suuren palvelijajoukon ja kuormamiesten ääniä kaikui sekasin sekä
pihalla että talon sisässä. Kreivi oli aamulla lähtenyt jonnekin.
Kreivitär, jonka päätä oli ruvennut kivistämään humusta ja melusta,
lepäsi uudessa divaanihuoneessa etikkakääre otsalla. Petja ei ollut
kotona (hän oli mennyt erään toverinsa luokse, jonka kanssa hän aikoi
siirtyä nostoväestä toimivaan armeijaan). Sonja oli salissa ja piti
silmällä kristalli- ja porsliini-esineiden pakkausta. Natasha istui
häviön vallassa olevan huoneensa lattialla sikin sokin heitettyjen
vaatteiden, nauhojen ja huivien keskellä ja hievahtamatta lattiaan
katsoen piti käsissään vanhaa juhlapukuaan, sitä samaa (nyt jo muodista
vanhentunutta) pukua, jossa hän ensi kerran oli ollut tanssiaisissa
Pietarissa.

Natashaa hävetti, kun hän ei tehnyt mitään talossa, vaikka kaikki muut
puuhailivat ja sen tähden oli hän useita kertoja aamusta saakka
koettanut ryhtyä johonkuhun työhön. Mutta työ ei ollut hänen sisäisten
ajatustensa mukaista. Hän ei voinut eikä osannut tehdä mitään, vaikka
miten olisi ponnistellut ajatuksiaan ja voimiaan. Hän seisoi jonkun
aikaa Sonjan vieressä, kun porsliini-esineitä pantiin laatikkoihin ja
aikoi auttaa, mutta samassa luopui aikeestaan ja meni omaan
huoneeseensa laittamaan omia tavaroitaan. Alussa oli häntä ilahuttanut
se, että hän oli jakanut vaatteensa ja nauhansa sisäköille, mutta
myöhemmin, kun muut vaatteet kuitenkin täytyi korjata talteen, tuntui
tämä hänestä ikävältä.

"Dunjasha, korjaa, veikkonen, sinä minun tavaroitani! Korjaatko?" Ja
kun Dunjasha mielellään lupautui tekemään kaikki, istuutui Natasha
lattialle, otti käsiinsä vanhan juhlapukunsa ja vaipui ajattelemaan,
mutta hänen ajatuksensa eivät ollenkaan liikkuneet niissä asioissa,
joiden nyt olisi luullut askaroittaneen hänen mieltään. Natasha heräsi
ajatuksistaan siitä, että viereisestä palvelijattarien huoneesta alkoi
kuulua tyttöjen ääniä ja näiden nopeita askelia huoneesta ulos. Natasha
nousi ylös ja katsoi ulos. Kadulle oli seisahtunut tavattoman pitkä
haavoittuneiden jono.

Tyttöjä, lakeijoita, taloudenhoitajatar, lapsenhoitaja, kokkia, kuskia,
ratsupalvelijoita y.m. seisoi portilla ja katseli haavottuneita.

Natasha heitti päähänsä valkean nenäliinan ja pidellen sen kulmia
käsillään kiinni läksi kadulle.

Entinen taloudenhoitajatar, vanha Mavra Kusminitshna läksi portilla
seisovasta väkijoukosta eräiden kärryjen luo, joihin oli pystytetty
niinimatoista kyhätty kuomu ja rupesi puhumaan kärryissä viruvan
nuoren, kalpean upseerin kanssa. Natasha siirtyi muutaman askeleen
eteenpäin, pysähtyi arasti ja yhä pidellen kiinni nenäliinastaan rupesi
kuuntelemaan mitä taloudenhoitajatar puhui.

-- Vai niin, vai ei teillä siis Moskovassa ole enää ketään? -- puheli
Mavra Kusminitshna. -- Teidän olisi parhainta päästä johonkuhun
asuntoon ... vaikka esimerkiksi meille. Herrasväki on lähdössä pois.

-- En tiedä, jos annetaan lupa -- sanoi upseeri heikolla äänellä. --
Tuolla on päällikkö... -- ja hän viittasi erästä paksua majuria kohti,
joka palasi takasin katua myöten kuormarattaiden ohi.

Natasha kurkisti säikähtynein silmin haavottuneen upseerin kasvoihin ja
meni heti paikalla majurin luo.

-- Saavatko haavottuneet jäädä meidän taloomme? -- kysyi hän.

Majuri nosti hymyillen kätensä kulmalleen.

-- Ketä te tahdotte, neitiseni? -- kysyi hän silmät sirhallaan ja
hymyillen.

Natasha toisti tyynesti kysymyksensä ja hänen kasvonsa ja koko
käytöksensä siitä huolimatta, että hän yhä piti nenäliinan kulmista
kiinni, olivat niin vakavat, että majuri lakkasi hymyilemästä ja hetken
mietittyään aivan kuin kysyäkseen itseltään, missä määrin se olisi
ollut mahdollista, hän vastasi hänelle myöntävästi.

-- Tietysti, miksikäs ei, -- sanoi hän.

Natasha nyökäytti hieman päätään ja meni nopein askelin Mavra
Kusminitshnan luo, joka seisoi upseerin yli kumartuneena ja
surkuttelevan osaaottavasti keskusteli hänen kanssaan.

-- Saavat, sanoi hän, saavat! -- virkkoi Natasha supattavalla äänellä.

Haavottuneen upseerin kärryt käännettiin Rostovien pihaan ja
kymmenittäin muita alkoi kaupungin asukkaiden kutsusta kääntyä mikä
mihinkin pihaan ja pysähtyä Povarskajan kadun talojen käytävien eteen.
Natashasta näytti olevan mieleen tämä elämän tavallisen kulun
ulkopuolella oleva puuhailu uusien ihmisten kanssa. Hän koetti yhdessä
Mavra Kusminitshnan kanssa käännyttää omaan pihaansa mahdollisimman
useita haavottuneita.

-- Isälle täytyy kuitenkin ilmoittaa tästä, -- sanoi Mavra
Kusminitshna.

-- Ei sillä ole mitään väliä! Me voimme yhdeksi päiväksi siirtyä
vierashuoneeseen. Koko meidän puolemme voi luovuttaa heille.

-- Kyllä te nyt, hyvä neiti, menette liian pitkälle! Vaikkapa vain
syrjärakennukseen, kylmälle puolelle tai lapsenhoitajan puolelle
aikoisi, pitäisi sekin kysyä.

-- Saanhan minä kysyä!

Natasha riensi sisään ja astui varpaisillaan divaanihuoneen raollaan
olevalle ovelle, jonka takaa lemusi etikan ja hokmannin tippojen haju.

-- Nukutteko te, äiti?

-- Vai unta tässä saisi! -- virkkoi torkuksistaan heräävä kreivitär.

-- Äiti kulta, -- sanoi Natasha laskeutuen polvilleen äitinsä eteen ja
asettaen kasvonsa lähelle äitinsä kasvoja. -- Antakaa anteeksi, en tee
koskaan enää sillä tavoin, minä herätin teidät. Minut lähetti Mavra
Kusminitshna. Tuonne ulos ovat tuoneet haavottuneita upseereja.
Suostutteko te? Heillä ei ole mihinkä päänsä kallistaisivat ja minä
tiedän, että te suostutte, -- puheli hän nopeasti yhteen hengenvetoon.

-- Mitä upseeria? Keitä on tuotu? En käsitä mitään, -- sanoi kreivitär.

Natasha naurahti, kreivitär hymähti myöskin raukeasti.

-- Arvasinhan, että te suostutte... Minä menen siis sanomaan heille.

Suudeltuaan äitiään Natasha nousi ylös ja läksi. Salissa hän tapasi
isänsä, joka äsken oli palannut kaupungilta ja tuonut sieltä huonoja
uutisia.

-- Kylläpä on viivytty! -- virkkoi kreivi harmissaan. -- Klubikin on jo
kiinni ja poliisi lähtee kaupungista.

-- Sanotteko te isä mitään siitä, että minä olen kutsunut haavottuneita
meidän taloomme? -- sanoi hänelle Natasha.

-- Tulkoot vaan minun puolestani, -- vastasi kreivi hajamielisesti. --
Nyt ei ole siitä kysymys, vaan minä pyydän, ettei joutaviin asioihin
aikaa hukattaisi, vaan autettaisiin tavaroiden kokoonpanoa ja lähtöä,
lähtöä, lähtöä huomenna...

Ja kreivi antoi saman määräyksen palvelijoillekin. Päivällistä syödessä
kertoi Petja, joka oli palannut hänkin kaupungilta, omia uutisiaan.

Hän kertoi, että kansaa oli ollut ottamassa aseita Kremlistä, että
vaikka Rostoptshinin lehdessä oli ollut sanottuna, että hän antaa
äänensä kuulua kahta päivää ennen, on varmaankin jo annettu määräys
siitä, että kaikki menisivät huomenna Trigorille aseet kädessä ja että
siellä syntyy suuri taistelu.

Arasti ja kauhun tuntein katseli kreivitär poikansa iloisia,
punehtuneita kasvoja, sillaikaa kun tämä kertoi kuulumisia. Hän tiesi,
että jos hän sanallakaan mainitsee siitä, ettei Petja menisi tuohon
taisteluun (hän tiesi, että Petja ilomielin odotti tulevaa taistelua),
niin alkaisi silloin Petja puhua jotain miehistä, kunniasta, isänmaasta
-- yleensä jotain järjetöntä, miesmäistä ja itsepäistä, jota vastaan ei
käynyt väittäminen ja siten olisi asia pilaantunut. Ja sen vuoksi hän
toivoen voivansa järjestää asian niin, että olisi päästy lähtemään
ennen taistelua ja ottaa Petja mukaan puolustajana ja suojelijana, ei
virkkanut Petjalle mitään, vaan kutsui päivällisen jälkeen kreivin
luokseen ja rukoili tältä kyynelsilmin, että hän veisi hänen
kaupungista niin väleen kuin mahdollista, vaikkapa jo ensi yönä.
Kreivitär, joka tähän asti oli osottanut täydellistä pelottomuutta,
puhui nyt naisellisen rakkauden luonnollisella viekkaudella, että hän
kuolee kauhusta, jollei lähdetä jo tänä yönä. Nyt hän ei teeskennellyt,
vaan pelkäsi kaikkea.



XIV.


M-me Schoss, joka oli käymässä tyttärensä luona, lisäsi kreivittären
pelkoa entisestään kertomalla, mitä hän oli nähnyt Mjasnitskajan
kadulla viinakaupan edustalla. Kun hän oli ollut kotiinsa menossa, ei
hän ollut voinut kulkea katua humalaisen kansanjoukon tähden, joka
tukkesi tien ja räyhäsi konttorin edustalla. Hänen oli täytynyt ottaa
ajuri, jolla oli täytynyt kiertää kotiinsa toista tietä. Ajuri oli
kertonut hänelle, että kansa oli särkenyt viinakaupassa tynnyreitä ja
että niin oli käsketty.

Päivällisen jälkeen ryhtyi Rostovien kotiväki innostuneesti ja
joutuisasti panemaan kokoon tavaroita ja valmistautumaan lähtöön. Vanha
kreivi, joka hänkin oli äkkiä ryhtynyt käsiksi töihin, kulki koko
iltapäivän lakkaamatta pihalta sisään ja päinvastoin järjettömästi
huutaen kiirehtiville ihmisille ja täten heitä yhä kiirehtäen. Petja
puuhaili pihalla. Sonja ei tiennyt, mitä tehdä, koska kreivi antoi
aivan ristiriitaisia määräyksiä, josta syystä hän oli joutunut aivan
ymmälle. Huutaen, riidellen ja meluten juoksi miehiä pitkin pihaa ja
huoneita. Natasha oli ominaisella tulisuudellaan hänkin ryhtynyt äkkiä
toimimaan. Alussa pidettiin hänen sekaantumistaan tavaroiden
kokoonpanemiseen lapsenleikkinä.

Hänen luultiin ainoastaan kujeilevan eikä häntä tahdottu totella, mutta
hän vaati itsepäisesti ja kiihkeästi täyttämään hänen käskynsä, äkäili
ja olipa vähällä pillahtamaisillaan itkuun, kun häntä ei toteltu.
Viimein pääsi hän niin pitkälle, että häneen uskottiin. Hänen
ensimäinen urotyönsä, joka maksoi hänelle suunnattomia voimain
ponnistuksia ja tuotti hänelle valta-aseman, oli mattojen
kokoonpaneminen. Kun Natasha ryhtyi tähän työhön, oli salissa kaksi
avointa laatikkoa, toinen melkein reunojaan myöten täynnä
porsliiniastioita, toinen mattoja. Sitäpaitsi oli porsliiniastioita
joukottain pöydillä ja aitasta tuotiin yhä uusia. Piti alkaa uusi,
kolmas laatikko, jota noutamaan läksikin miehiä.

-- Sonja, maltahan, kyllä me saamme nämä näinkin sopimaan, -- sanoi
Natasha.

-- Mahdotonta, neiti, jo sitä on yritetty, -- sanoi puhvetinhoitaja.

-- Saattepahan nähdä, eivätkö sovi.

Ja Natasha rupesi aika vauhtia purkamaan laatikosta paperiin käärittyjä
lautasia ja teevatia.

-- Teevadit pitää panna tänne, mattojen väliin, -- puheli Natasha.

-- Mattojakin tulee hyvässä lykyssä vielä kolme laatikollista, -- sanoi
puhvetinhoitaja.

-- Olehan vain hätäilemättä. -- Ja Natasha rupesi nopeaan ja taitavasti
lajittelemaan. -- Näitä ei tarvita, -- sanoi hän kijeviläisistä
lautasista. -- Nämä taas otetaan ja pannaan mattojen väliin, -- sanoi
hän saksilaisista lautasista.

-- Jätä, veikkonen, sikseen, kyllä me tässä teemme, -- sanoi Sonja
nuhtelevasti.

-- Ohhoh, sitä neitiä... -- virkkoi vouti.

Mutta Natasha ei hellittänyt, hän purki kaikki esineet ja alkoi
nopeasti järjestää niitä uudestaan laatikkoihin päättäen, ettei huonoja
kotimattoja eikä liikoja astioita tarvitse ollenkaan ottaa mukaan. Kun
kaikki oli saatu puretuksi, alettiin latominen uudestaan. Ja kun
melkein kaikki halpa-arvoiset esineet oli poistettu, saatiin todellakin
kaikki, mikä oli arvokasta, sopimaan kahteen laatikkoon. Mattolaatikon
kansi ei ottanut mitenkään mennäkseen kiinni. Jonkun verran olisi kyllä
esineitä voitu ottaa pois, mutta Natasha ei antanut perää. Hän siirteli
ja sovitteli esineitä uudestaan ja pani puhvetinhoitajan ja Petjan,
jonka hän oli saanut innostumaan tavaroiden kokoonpanemiseen, painamaan
kantta kiinni ja ponnisteli itsekin kaikin voiminsa.

-- Anna jo olla, Natasha, -- virkkoi Sonja. -- Näen kyllä että olet
oikeassa, mutta ota tuo päällimäinen pois.

-- En ota, -- hihkasi Natasha hoitaen toisella kädellään hikisille
kasvoilleen valahtaneita hiuksiaan ja toisella painellen mattoja. --
Painele, Petja! Vasiljitsh, painelkaa! -- huusi hän.

Mattoja painettiin miehissä ja niin painui kansi kiinni. Natasha
paukutteli käsiään, kirkui ilosta ja kyyneleitä pulpahti hänen
silmistään. Mutta tätä kesti vain tuokioisen aikaa. Heti ryhtyi hän
toisiin toimiin ja nyt luotettiin häneen täydellisesti eikä kreivikään
enään äkäillyt, kun hänelle ilmotettiin, että Natalija Iljinitshna oli
peruuttanut hänen määräyksensä. Miehiä kävi vähäväliä kysymässä
Natashalta, saiko sen ja sen kuorman nuorittaa tai oliko niissä
kylliksi tavaroita. Natashan puuhien avulla edistyttiin aika vauhtia:
tarpeettomat esineet hylättiin ja kärryihin kuormitettiin niin tiukkaan
kuin vain voitiin kaikista arvokkainta.

Mutta niin paljo kuin kaiken väen voimalla aherrettiinkin, ei
kuitenkaan oltu saatu läheskään kaikkea kuntoon, vaikka oli jo myöhä yö
käsissä. Kreivitär oli jo nukkumassa ja kreivikin läksi levolle
siirrettyään lähdön aamuun.

Sonja ja Natasha nukkuivat riisuutumatta divaanihuoneessa.

Tänä yönä kuletettiin vielä yhtä haavottunutta pitkin Povarskajan katua
ja Mavra Kusminitshna, joka seisoi portilla, käännytti haavottuneen
Rostovilaisten pihaan. Tämä haavottunut oli Mavra Kusminitshnan
mielestä hyvin suuri herra. Häntä kuletettiin hyvin kepeissä
ajopeleissä, joiden kuomujen esirippu oli laskettu alas. Kuskilaudalla
istui ohjasmiehen vieressä vanha kunnianarvoisa kamaripalvelija. Takana
ajoi kuormarattailla lääkäri ja kaksi sotamiestä.

-- Olkaa hyvä ja tulkaa meille. Herrasväki on lähdössä pois, koko talo
on tyhjä, -- sanoi eukko vanhalle kamaripalvelijalle.

-- Pitänee tulla, -- vastasi kamaripalvelija raskaasti huoahtaen, --
kun ei tässä muutenkaan tiedä mihin viedä! Onhan meillä Moskovassa oma
talokin, mutta se on kaukana ja ihan kylmillään.

-- Olkaa hyvä, tulkaa vain meille, meidän herrasväellä on kaikkea
kyllälti, olkaa hyvä, -- puheli Mavra Kusminitshna. -- Onkos hän
hyvinkin kipeä? -- lisäsi hän.

Kamaripalvelija viittasi kädellään.

-- Emme tiedä mihin viedä! Tohtorilta on kysyttävä.

Kamaripalvelija laskeutui kuskilaudalta ja meni kuormarattaiden luo.

-- Mennään vain, -- sanoi tohtori.

Kamaripalvelija poikkesi sitte kuormavaunujen luo, kurkisti sisään,
pudisti päätään ja käski kuskin kääntämään pihaan, jonka jälkeen hän
pysähtyi Mavra Kusminitshnan luo.

-- Herra Jesus Kristus! -- virkkoi viimemainittu. Hän ehdotti, että
haavottunut vietäisiin herrastaloon.

-- Herrasväki ei ole siitä milläänkään... -- lisäsi hän.

Mutta kun täytyi karttaa nousua rappuja myöten ylös, saatettiin
haavottunut sivurakennukseen ja asetettiin m-me Schossin entiseen
huoneeseen. Haavottunut upseeri oli ruhtinas Andrei Bolkonski.



XV.


Valkeni Moskovan viimeinen päivä. Oli kirkas, eloisa syysilma. Päivä
oli sunnuntai. Samoin kuin muinakin sunnuntaina kutsuivat nytkin
kaikkien temppelien kellot aamujumalanpalvelukseen. Näytti, ettei
kukaan vielä voinut aavistaa, mikä Moskovaa odotti.

Ainoastaan kaksi yleisen aseman viisaria osotti sitä tilaa, jossa
Moskova oli: rahvas eli köyhien luokka ja tavaroiden hinnat. Tehtaiden
työväkeä, palvelusväkeä ja musikkoja läksi tänä päivänä varhain aamulla
Trigorille valtavan suurin laumoin, joissa näkyi virkamiehiä,
seminaarinoppilaita ja aatelismiehiä. Kun joukko oli siellä jonkun
aikaa odotellut eikä Rostoptshinia kuulunut tulevaksi ja kun oli tultu
siihen johtopäätökseen, että Moskova luovutetaan, vyöryi väkijoukko
ympäri Moskovaa ja hajaantui kapakkoihin ja ravintoloihin. Tämän päivän
hinnatkin osottivat, millä kannalla asiat olivat. Aseiden, kullan,
kärryjen ja hevosten hinnat nousivat nousemistaan, vaan muiden
tavaroiden hinnat alenivat aimo vauhtia, niin että keskellä päivää
tapahtui, että kalliita tavaroita, kuten verkaa, kuletettiin puolesta
hinnasta, vaan musikan hevosesta maksettiin viisinsadoin ruplin.
Huonekaluja, peiliä ja pronssitavaroita annettiin ilmaiseksi.

Rostovilaisten säntillisessä ja vanhassa talossa osottautui entisten
elämänehtojen käänne hyvin heikosti. Palvelusväessä oli tapahtunut
vain se muutos, että yöllä oli kadonnut kolme henkeä suuresta
rahvaantuvasta, mutta mitään ei oltu varastettu. Ja hintoihin nähden
oli huomattavissa vain se, että 30 hevoskuntaa, jotka olivat saapuneet
maakylistä, muodosti niin suuren rikkauden, että monet sitä kadehtivat
ja tarjosivat niistä Rostovilaisille suunnattomia rahasummia. Vaan ei
siinä kyllä, että kuormahevosista tarjottiin suunnattomia rahoja, vaan
eilisestä illasta ja syyskuun 1 p:n aamusta pitäen oli Rostovilaisten
pihassa sitäpaitsi käynyt haavottuneiden upseerien y.m. vartavasten
lähetettyjä palvelijoita ja laahautuipa itse haavottuneita upseeriakin,
sekä Rostovilaisilla että naapuritalossa olevia, rukoilemaan
Rostovilaisten palvelusväkeä, että he puuhaisivat heille hevosia,
joilla pääsisivät lähtemään Moskovasta. Vaikka vouti, jonka puoleen
näillä pyynnöillä käännyttiin, säälikin haavottuneita, kieltäytyi hän
kuitenkin jyrkästi niihin suostumasta sanoen, ettei hän uskalla
ilmottaa asiaa kreiville. Niin surkealta kuin tuntuikin jättää
haavottuneet upseerit, oli kuitenkin päivänselvää, että jos olisi
suostunut yhden pyyntöön, olisi pitänyt suostua toisenkin ja kaikkien
pyyntöön, jopa luovuttaa lopulta omatkin ajoneuvot. Kolmellakymmenellä
hevosella ei olisi voitu pelastaa kaikkia haavottuneita ja eihän
yleisessä hädässä voinut olla pitämättä huolta itsestään ja omasta
perheestään. Näin ajatteli vouti herransa puolesta.

Kun kreivi Ilja Andreitsh heräsi syyskuun 1 p:n aamulla, poistui hän
makuuhuoneestaan varovasti, jottei olisi herättänyt vasta aamuyöstä
nukkunutta kreivitärtä ja meni sinipunervassa, silkkisessä
aamunutussaan ulkorapuille. Kuormat seisoivat pihalla valmiina lähtöön.
Rappujen edessä odottivat matkavaunut. Vouti seisoi lähellä rappuja ja
keskusteli erään vanhan upseerinpalvelijan ja nuoren, kalpean upseerin
kanssa, joka kantoi kättään siteissä. Kun vouti huomasi kreivin, teki
hän upseerille ja vanhukselle merkitsevän ja ankaran kädenliikkeen,
jolla hän viittasi näitä poistumaan.

-- No onko kaikki jo valmista, Vasiljitsh? -- kysyi kreivi kaljua
päätään hieroskellen ja suopeasti katsoen upseeriin ja vanhukseen,
joille hän nyökäytti päätään. (Kreivi piti uusista henkilöistä.)

-- Vaikka paikalla pantaisiin valjaisiin, teidän ylhäisyytenne.

-- Sepä mainiota! Kunhan kreivitär herää, niin sitte Jumalan nimeen
matkalle. Entäs te? -- virkkoi hän upseerille. -- Oletteko minun
talossani?

Upseeri astui lähemmä. Hänen kalpeille kasvoilleen lennähti äkkiä heleä
puna.

-- Kreivi, olkaa armollinen, sallikaa minun ... Jumalan nimessä ...
sijottua jollekulle kuormistanne. Minulla ei ole mitään mukanani ...
kunhan pääsen vaikka kuormassa, yhdentekevää...

Upseeri ei ehtinyt sanottavaansa loppuun, kun vanha upseerinpalvelija
teki kreiville samallaisen kysymyksen herransa puolesta.

-- Kyllä, kyllä! -- virkkoi kreivi nopeasti. -- Hyvin mielelläni.
Vasiljitsh, koeta järjestää jotenkin, tyhjennä pari kuormaa ja katso,
että ... tuota ... jos mitä tarvitsee... -- sanoi kreivi epämääräisesti
jotain käskien.

Mutta samassa silmänräpäyksessä vahvisti upseerin lämmin kiitollisuuden
osotus sen, mitä kreivi oli käskenyt. Kun kreivi katsahti ympärilleen,
näki hän pihalla, portilla ja sivurakennuksen ikkunassa haavottuneita
ja upseerinpalvelijoita. Kaikki katsoivat kreiviin ja alkoivat lähetä
portaita.

-- Suvaitkaa, teidän ylhäisyytenne, lähteä kuvahuoneeseen. Mitä
suvaitsette käskeä kuvien suhteen? -- sanoi vouti.

Ja kreivi meni sisään yhdessä hänen kanssaan uudistaen määräyksensä
siitä, ettei olisi annettava kieltoa niille upseereille, jotka pyytävät
päästä mukaan.

-- Voihan sitä jotain puolentaa, -- lisäsi hän hiljaisella
salaperäisellä äänellä aivan kuin peläten, että joku kuulisi hänen
sanansa.

Kello 9 heräsi kreivitär ja Matrjona Timofejevna, hänen entinen
sisäkkönsä, joka palveli kreivittärellä santarmipäällikön tapaisena
henkilönä, tuli ilmottamaan kreivittärelle, että Maria Karlovna on
hyvin loukkaantunut ja että neidin kesäpukuja ei saa jättää tänne.
Kreivittären kyselyjen johdosta, miksi m-me Schoss oli loukkaantunut,
kävi ilmi, että hänen kirstunsa oli otettu pois kuormasta ja että
kaikkia kuormia puretaan, kun muka haalitaan mukaan haavottuneita,
jotka kreivi oli yksinkertaisuudessaan käskenyt ottaa mukaan. Kreivitär
käski kutsumaan luokseen miehensä.

-- Mitäs se semmoinen on, ystäväni? Minä kuulin, että tavaroita taas
puretaan.

-- Niin ... tuota _ma chère_[195] minä aijoin sanoa sinulle vain,
että ... _ma chére_ kreivittäreni ... minun luonani kävi eräs upseeri,
pyytävät antamaan muutamia kuormarattaita haavottuneille. Onhan se
kaikki yhtä etua ja ajattelehan, minkälaista olisi heidän jäädä
tänne!... Ovathan he meidän huostassamme, itse olemme heidät kutsuneet,
siellä on upseeria ... tiedätkö, että minä ... tuota ... _ma chère_,
että ... tuota ... _ma chère_, lähtekööt mukaan ... eihän tässä ole
mitään kiirettä.

Kreivi sanoi tämän arasti, kuten hänen tapansa oli puhua aina silloin,
kun oli puhe rahoista. Kreivitär taas oli tottunut tähän äänilajiin,
joka aina ennusti jotain semmoista asiaa, josta koitui häviötä
lapsille, kuten esimerkiksi jonkun tauluhuoneen tai kasvihuoneen
rakentaminen ja kotiteatterin tai kotiorkesterin järjestäminen, mutta
hän oli myöskin aina tottunut panemaan sitä vastaan, mitä tuo äänen
sävy ilmaisi sekä piti sen myöskin velvollisuutenaan.

Hän otti entisen nöyrän, surkean muodon ja sanoi miehelleen:

-- Kuulehan, kreivi, sinä olet vienyt asiat niin pitkälle, ettei
talolla enään ole mitään arvoa ja nyt tahdot tuhota kaiken meidän
_lastemme_ -- omaisuuden. Olethan itse puhunut, että talossa on
hyvyyttä 100 tuhannen edestä. Minä, ystäväni, en suostu en vaikka mikä
olisi. Tee kuten tahdot! Haavottuneilla on hallituksensa, sen he
tietävät. Etkö muista, että Lopuhinit tuolta vastapäätä muuttivat jo
toissa päivänä kaikkineen päivineen. Sillä tavalla oikeat ihmiset
tekevät. Me vain olemme pöllöjä. Sääli toki lapsia, ellet minua sääli.

Kreivi alkoi viittoa käsillään ja läksi huoneesta mitään virkkamatta.

-- Isä, mistä on kysymys? -- sanoi hänelle Natasha, joka oli hänen
jälestään tullut äidin huoneeseen.

-- Ei mistään! Mitä se sinuun kuuluu! -- sanoi kreivi äkäisesti.

-- Onpas, minä kuulin, -- sanoi Natasha. -- Miksi äiti ei tahdo?

-- Mitä se sinuun kuuluu? -- kiljasi kreivi.

Natasha siirtyi ikkunan ääreen ja vaipui ajatuksiinsa.

-- Kuulkaahan isä, Berg tuli meille, -- sanoi hän katsoessaan ulos.



XVI.


Berg, Rostovilaisten vävy, oli jo päässyt everstiksi ja saanut
Vladimirin ja Annan ritarimerkit sekä oli nyt entisessä, rauhallisessa
ja hauskassa toisen armeijakunnan esikunnan päällikön ensimäisen
osaston apulaisen virassa.

Hän oli saapunut syyskuun 1 p:nä armeijasta Moskovaan.

Hänellä ei ollut oikeastaan mitään tekemistä Moskovassa, mutta kun hän
oli huomannut, että kaikki pyrkivät armeijasta Moskovaan ja hommailivat
täällä jotain, katsoi hänkin tarpeelliseksi pyytää lomaa koti- ja
perheasioiden tähden.

Berg ajoi appensa talon eteen siistillä ajopeleillään, joita veti pari
lihavia harmaita hevosia, jotka olivat aivan samanlaiset kuin eräällä
ruhtinaalla. Hän silmäili tarkkaan pihalla olevia kuormia ja rappuja
noustessaan otti taskustaan puhtaan nenäliinan ja sitoi sen solmuun.

Eteisestä hiipi Berg nopein askelin vierashuoneeseen, syleili kreiviä,
suuteli Natashan ja Sonjan kättä ja kysyi hätäisesti äidin
terveydentilaa.

-- Terveys ei nyt ole kysymyksessä. Kerro vain, mitä armeijaan kuuluu.
Peräytyvätkö joukot vai syttyykö taistelu?

-- Iankaikkinen Jumala yksistään voi ratkaista isänmaan kohtalon, isä
kulta. Armeija hehkuu sankarihenkeä ja nyt ovat johtajat kokoutuneet
neuvotteluun. Tietämätöntä on, miten käy. Mutta minä sanon teille
yleensä, isä kulta, ettei sitä sankarillista intoa, sitä Venäjänmaan
aito muinaista miehuutta, jota sotaväki näytti ja osotti 26 p:n
taistelussa, riitä mitkään sanat kuvaamaan... Minä sanon teille, isä
kulta (hän löi rintoihinsa, kuten eräs kenraali kertoessaan hänen
kuullensa oli tehnyt, vaikka liian myöhään, sillä rintoihin olisi
pitänyt lyödä mainitessa sanoja: "Venäjänmaan sotajoukot"), minä sanon
teille suoraan, ettei meidän, päällikköjen, suinkaan tarvinnut ajaa
sotamiehiä tai jotain semmoista, vaan meillä oli päinvastoin täysi työ
hillitessämme noita, noita ... niin, miehuullisia ja muinaisia
sankaritöitä, -- lisäsi hän hätäisesti. -- Kenraali Barclay de Tolly,
sanon minä, pani henkensä alttiiksi ollessaan kaikkialla joukkojen
etunenässä. Meidän osastomme asetettiin mäen rinteelle.

Ja tämän jälkeen kertoi Berg kaikki, mitä hän muisti kuulemistaan
erilaisista jutuista tuolta ajalta. Natasha katsoi silmiään
hellittämättä Bergiin ja aivan kuin etsien hänen kasvoiltaan jonkun
kysymyksen ratkaisua. Natashan katse kiusotti Bergiä.

-- Semmoista sankariutta yleensä, jota Venäjänmaan soturit osottivat,
ei voi kuvailla eikä kyllin riittävästi ylistää! -- sanoi Berg
Natashaan vilkaisten ja aivan kuin haluten saada hänet hyvälle
tuulelle, hymyili hän vastaukseksi Natashan tuijottavaan katseeseen...
-- "Venäjä ei ole Moskovassa, vaan sen poikien sydämissä!" Eikö niin,
isä kulta? -- sanoi Berg.

Nyt saapui divaanihuoneesta kreivitär väsyneen ja tyytymättömän
näköisenä. Berg hypähti nopeasti vastaan, suuteli kreivittären kättä,
tiedusteli hänen vointiaan ja pään nyökytyksellä ilmaisten osanottonsa
hän jäi seisomaan kreivittären viereen.

-- Niin, äitiseni, minä sanon teille totisesti, että raskas ja
murheellinen on nyt aika jokaiselle venäläiselle. Mutta miksi olla näin
levottomia ja hätäillä? Kyllä te vielä ehditte matkustaa...

-- Minusta on aivan käsittämätöntä, mitä miehet tekevät, -- sanoi
kreivitär miehelleen, -- sillä minulle sanottiin vastikään, ettei vielä
ole mitään valmista. Täytyyhän edes jonkun komentaa ja käskeä. Tästä ei
tule loppua milloinkaan!

Kreivi aikoi jotain sanoa, mutta näytti hillitsevän itsensä. Hän nousi
tuoliltaan ja alkoi mennä ovelle.

Samassa otti Berg taskustaan nenäliinan aivan kuin niistämistä varten,
mutta huomattuaan sen olevan solmussa hän vaipui hetkeksi ajatuksiinsa
murheellisesti ja merkitsevästi päätään nyökyttäen.

-- Minun olisi teille, isä kulta, tehtävä suuri pyyntö, -- sanoi hän.

-- Hm?... -- virkkoi kreivi pysähtyen.

-- Minä ajoin juurikään Jusupovin talon ohi, -- sanoi Berg naurahtaen.
-- Talon hoitaja, tuttu mies, lennähti ulos ja kysyi: "ettekö ostaisi
jotain?" Minä menin sisään, muuten noin vain uteliaisuudesta, ja siellä
oli aika soma toalettikaappi. Tehän tiedätte miten Verushka on sitä
halunnut ja miten paljo me aina olemme siitä kiistelleet. (Bergin puhe
muuttui hänen huomaamattaan iloiseksi ajatellessa kodin mukavuutta, kun
hän alkoi puhua toalettikaapista.) Ja mikä erinomainen kalu... Se on
nähkääs aukeneva ja varustettu englantilaisella vehkeellä. Ja
Verotshkan on jo kauan aikaa tehnyt mieli. Haluaisin valmistaa hänelle
yllätyksen. Näin tuolla teidän pihallanne kokonaisen liudan musikkoja.
Antakaa minulle yksi, olkaa hyvä, minä maksan hänelle runsaasti ja...

Kreivi rypisteli naamaansa ja alkoi rykiä.

-- Kysykää kreivittäreltä, minä en osaa sanoa mitään.

-- Jos se häiritsee, niin ei millään muotoa tarvitse, sanoi Berg. --
Minä olisin vain Verushkan tähden niin mielelläni tahtonut.

-- Ah, laputtakaa kaikki hiiteen, hiiteen, hiiteen ja vielä kerran
hiiteen! ... -- ärjäsi vanha kreivi. -- Pääni menee sekasin.

Ja hän läksi huoneesta. Kreivitär rupesi itkemään.

-- Niin, niin, äiti kulta, raskaat, hyvin raskaat ovat nyt ajat! --
sanoi Berg.

Natasha läksi isänsä jälestä ja aivan kuin työläästi koettaen jotain
miettiä aikoi ensin mennä hänen luokseen, mutta juoksikin sitte alas.

Ulkoportailla seisoi Petja, joka asesti niitä miehiä, jotka olivat
lähdössä Moskovasta. Kuormat seisoivat pihalla yhä ennallaan. Kaksi
näistä oli purettu ja toiseen kapusi upseeri palvelijansa auttamana.

-- Tiedätkö, mistä? -- kysyi Petja Natashalta.

Natasha arvasi, että Petja tarkotti sitä, mistä isä ja äiti olivat
riitautuneet. Natasha ei vastannut mitään.

-- Siitä, että isä aikoi antaa kaikki rattaat haavottuneille, sanoi
Petja. -- Sen sanoi minulle Vasiljitsh. Minun mielestäni...

-- Minun mielestäni, -- sanoi Natasha äkkiä melkein huutamalla ja
kääntäen vihaiset kasvonsa Petjaan, -- minun mielestäni se on niin
hävytöntä, niin inhottavaa, niin ... ettei osaa sanoakaan. Olemmeko me
mitään saksalaisia?...

Hänen kurkkunsa värisi suonenvedontapaisesti ja peläten hukkaavansa
ilman edestä vihansa vimman hän käännähti äkkiä ja juoksi päättävästi
rappuja ylös.

Berg istui kreivittären vieressä ja tyynnytteli häntä
sukulaisenomaisella kunnioituksella. Kreivi käveli piippu kädessä
pitkin huonetta, kun Natasha katkeran vihan vääristämin kasvoin
hyöksähti huoneeseen kuin vihurin puuska ja meni nopein askelin äitinsä
eteen.

-- Se on hävytöntä! Se on inhottavaa! -- huusi hän... Mahdotonta, että
te olisitte käskeneet.

Berg ja kreivitär katsoivat häneen ymmällä ja hämmästyneinä. Kreivi
pysähtyi ikkunan eteen kuuntelemaan.

-- Äiti, sitä ei saa tehdä. Katsokaa, mitä pihalla on! -- huudahti hän.
-- He jäävät tänne!...

-- Mikä sinun on? Kutka he? Mitä sinä tahdot?

-- Haavottuneet! Se ei saa tapahtua, äiti, sehän olisi julmaa... Ei,
rakas äiti kulta, ei se ole sitä, antakaa anteeksi, hyvä äiti kulta...
Mitä hyvää, äiti kulta, on meille siitä, mitä me viemme mukanamme,
katsokaahan vain, mitä pihalla on... Äiti kulta!... Se on
mahdotonta!...

Kreivi seisoi ikkunan edessä ja kasvojaan kääntämättä kuunteli Natashan
sanoja. Äkkiä rupesi hänen nenänsä tuhisemaan ja hän käänsi kasvonsa
ikkunaan päin.

Kreivitär katsahti tyttäreensä, huomasi, että tämän kasvoille oli
noussut häpeän puna äidin tähden, näki hänen mielenliikutuksensa,
käsitti, miksi hänen miehensä ei nyt katsonut häneen ja hän vilkasi
hämmennyksissään ympärilleen.

-- No, tehkää sitte, kuten tahdotte! Enhän minä estä ketään! -- sanoi
hän antautumatta kuitenkaan heti paikalla.

-- Äiti kulta, rakas äiti, antakaa anteeksi!...

Mutta kreivitär työnsi tyttärensä luotaan ja meni kreivin luo.

-- _Mon cher_, toimita sinä, niin kuin pitää... Enhän minä oikeastaan
ymmärrä, -- sanoi hän luoden katseensa maahan syyllisen tavoin.

-- Munat ... kanaa opettavat... -- virkkoi ruhtinas onnen kyynelten
kimaltaessa hänen silmissään ja syleili puolisoaan, joka tyytyväisenä
peitti häpeästä punehtuneet kasvonsa miehensä rintaa vasten.

-- Isä, äiti! Saako mennä käskemään? Saako? ... -- kyseli Natasha. --
Otammehan me kuitenkin mukaamme kaiken tarpeellisimman ... -- lisäsi
Natasha.

Kreivi nyökäytti hänelle päätään myöntävästi ja Natasha karkasi yhtä
nopeasti kuin ennen hippasilla ollessa salin kautta eteiseen ja
rappusia alas pihalle.

Miehet keräytyivät Natashan ympärille eivätkä voineet pitää totena
hänen antamaa omituista käskyä, ennen kuin itse kreivi tuli puolisonsa
puolesta vahvistamaan sen määräyksen, että kaikki kuormarattaat oli
luovutettava haavotetuille ja kirstut vietävä aittoihin. Kun miehet
olivat päässeet tolkulle asian oikeasta laidasta, alkoivat he ilomielin
ja suurella touhulla täyttää uutta käskyä. Palvelijoista ei tämä nyt
tuntunut ollenkaan kummalliselta, vaan ihan luonnolliselta; aivan
samoin kuin neljännestunti tätä ennen ei kenestäkään ollut tuntunut
kummalliselta, että haavottuneet hylättiin, mutta tavarat otettiin,
vaan tuntui aivan luonnolliselta.

Koko kotiväki ryhtyi nyt innostuneena sijottamaan haavottuneita
kärryihin aivan kuin korvaukseksi siitä, etteivät ennen olleet tehneet
tätä. Haavottuneet hoippuivat huoneistaan ja riemua ilmaisevin kalpein
kasvoin keräytyivät kärryjen ympärille. Myöskin naapuritaloihin levisi
huhu tästä ja Rostovilaisten pihaan alkoi saapua haavottuneita
muistakin taloista. Useat haavottuneet pyysivät, ettei tavaroita olisi
purettu, vaan että heitä olisi sijotettu kuormien päälle. Mutta kun
kerran oli ryhdytty tavaroita purkamaan, ei tätä työtä enää voitu
keskeyttää. Samantekevää oli, jätettiinkö kaikki tai puolet. Pitkin
pihaa oli hajallaan kirstuja, joissa oli astioita, pronssitavaroita,
kuvia ja peiliä, joita viime yönä oli huolellisesti pantu kokoon ja yhä
tutkittu, oliko mahdollista saada sijaa sille ja sille laatikoissa ja
laatikoille kärryissä.

-- Neljä miestä sopii vielä, -- sanoi talonhoitaja, -- minä annan omat
kärryni, mitenkäs niitä muuten? -- Antakaa minun pukukärryni, --
virkkoi kreivitär. -- Dunjasha tulee minun kanssani vaunuihin.

Kreivittären pukukärryt ja taloudenhoitajan ajopelit luovutettiin
myöskin ja lähetettiin hakemaan haavottuneita kahdesta talosta. Sekä
talonväki että palvelijat olivat iloisen pirteitä. Natasha oli niin
juhlallisen ja onnellisen reippaalla mielellä, ettei hän ollut moista
tuntenut kotvaan aikaan.

-- Mihinkäs tämä sidotaan? -- kyselivät miehet sovitellessaan erästä
kirstua vaunujen takapuolella olevalle kapealle jalkalaudalle. --
Pitäisi jättää edes yhdet kärryt.

-- Mitäs siinä on? -- kysyi Natasha.

-- Kreivin kirjoja.

-- Antakaa niiden jäädä, Vasiljitsh kyllä korjaa ne. Niitä ei tarvita.

Avovaunut olivat täynnä väkeä; nousi kysymys siitä, missä Pjotr Iljitsh
saisi sijansa.

-- Hän käy kuskilaudalle. Käythän sinä kuskilaudalle, Petja? -- huusi
Natasha. Sonja puuhaili myöskin lakkaamatta, mutta hänen puuhiensa
tarkotus oli toinen kuin Natashan. Hän korjaili niitä esineitä, jotka
oli määrä jättää, kirjotti niistä luettelon kreivittären käskystä ja
koetti ottaa mukaan niin paljon kuin mahdollista.



XVII.


Kahta käydessä päivällä seisoivat neljät Rostovilaisten vaunut rappujen
edessä valmiina lähtemään. Haavottuneiden kuormat alkoivat liikkua
pihasta yksi toisensa jälkeen.

Kun ne ajopelit, joissa kuletettiin ruhtinas Andreita, kulkivat
rappujen editse, kiintyi niihin Sonjan huomio, joka järjesteli erään
tytön kanssa istuinpaikkaa kreivittärelle tämän tavattoman tilavissa ja
korkeissa vaunuissa, jotka seisoivat lähellä rappuja.

-- Kenenkäs ajopelit nuo ovat? -- kysyi Sonja vaunun ikkunasta
kurkistaen.

-- Ettekös te ole tienneet, neiti? -- vastasi sisäkkö. -- Ruhtinas on
haavottunut, hän oli yötä meillä ja lähtee nyt meidän kanssamme.

-- Mikä ruhtinas? Mikä hänen nimensä on?

-- Se samainen meidän entinen sulhasemme. Ruhtinas Bolkonski! --
vastasi sisäkkö huoaten. -- Kuolemankielissä kuuluu olevan.

Sonja hypähti vaunuista ja juoksi kreivittären luo. Kreivitär, joka jo
oli matkatamineissa, hattu päässä ja saali ympärillä, käveli väsyneenä
vierashuoneessa odottaen muuta kotiväkiä, jotta olisi hetkinen istuttu
sulettujen ovien takana ja rukoiltu ennen lähtöä. Natasha ei ollut
huoneessa.

-- _Maman_, -- sanoi Sonja, -- ruhtinas Andrei on täällä, -- hän on
haavottunut ja kuolemankielissä. Hän matkustaa meidän kanssamme.

Ruhtinatar säikähtyi, hänen silmänsä lensivät selälleen ja tarttuen
Sonjan käteen hän vilkasi ympärilleen.

-- Natasha? -- virkkoi hän.

Sekä Sonjalle että kreivittärelle merkitsi tämä tieto ensi hetkenä
aivan samaa. He tunsivat Natashansa ja kauhu siitä, miten hänen
käy, kun hän saa kuulla tämän tiedon, haihdutti heistä kaiken
myötätuntoisuuden sitä miestä kohtaan, jota he kumpikin rakastivat.

-- Natasha ei vielä tiedä, mutta ruhtinas matkustaa meidän kanssamme,
-- sanoi Sonja.

-- Kuolemankielissä, sanot?

Sonja nyökäytti päätään.

Kreivitär syleili Sonjaa ja heltyi itkemään.

"Herran tiet ovat tuntemattomat!" ajatteli hän tuntiessaan, että
kaikessa mikä nyt tapahtui, alkoi näkyä ihmisten silmiltä tähän asti
kätketty Kaikkivaltiaan käsi.

-- No, äiti, nyt on kaikki valmista. Mikä teidän on? -- kysyi Natasha,
joka samassa riensi sisään eloisin kasvoin.

-- Ei mikään, -- vastasi kreivitär. -- Jos on valmista, niin lähdetään.

Ja kreivitär painoi päänsä käsipussiaan kohti peittääkseen levottomat
kasvonsa. Sonja syleili ja suuteli Natashaa.

Natasha katsahti häneen kysyvästi.

-- Mitä tämä on? Mitä on tapahtunut?

-- Ei mitään ... ei...

-- Jotain hyvin pahaako minulle? Mitä? -- uteli herkkäuskoinen Natasha.

Sonja huokasi eikä vastannut mitään. Kreivi, Petja, m-me Schoss, Mavra
Kusminitshna ja Vasiljitsh tulivat vierashuoneeseen, ja kun ovet oli
sulettu, painautuivat kaikki istumaan. Ääneti ja toisiinsa katsomatta
istuttiin muutama sekunti.

Ensimäisenä nousi sitte ylös kreivi, joka äänekkäästi huoahdettuaan
alkoi ristiä silmiään jumalankuvaan päin. Kaikki tekivät samoin. Sitte
kreivi rupesi syleilemään Mavra Kusminitshnaa ja Vasiljitshia, jotka
jäivät Moskovaan ja sillä aikaa kun nämä tavottelivat hänen kättään ja
suutelivat häntä olkapäähän, taputteli hän heitä kepeästi selkään ja
puheli joitain epäselviä, lempeän lohduttavia sanoja. Kreivitär oli
mennyt pyhäinkuvahuoneeseen, josta Sonja tapasi hänet polvillaan sinne
tänne seinälle hajalleen jääneiden jumalankuvien edessä. (Sukumuistojen
tähden oli kaikista kalleimmat pyhäinkuvat otettu mukaan.) Rapuilla ja
pihalla hyvästelivät jälellejääviä matkaan lähtevät, joilla oli aseina
Petjan antamia tikaria ja miekkoja ja joiden housunlahkeet olivat
saapasvarsien sisässä ja kaikki muuten tiukasti remeleillä ja vöillä
vyötetyt.

Nytkin, kuten tavallisesti aina matkalle lähtiessä, oli paljon
unohdettu ja huonosti sijotettu ajopeleihin. Kaksi palvelijaa sai
pitkän aikaa seista vaunujen avoimen oven ja istuinten kummallakin
puolen valmiina auttamaan kreivitärtä istuimelle ja samaan aikaan
juoksi tyttöjä tyynyjä ja nyyttiä kulettaen edestakaisin talon ja
vaunujen ja muiden ajopelien väliä.

-- Ikänään eivät ne muista mitään! -- puheli kreivitär. -- Tiedäthän
sinä, etten minä voi näin istua.

Ja Dunjasha lennähti hammasta purren ja mitään vastaamatta sekä
kasvoilla vihainen ilme vaunuihin istuinpaikkaa korjailemaan.

-- Kyllä ne ovat väkeä! -- virkkoi kreivi päätään pyörittäen.

Vanha kuski Jefim, ainoa mies, jonka kanssa kreivitär uskalsi
matkustaa, ei edes viitsinyt kääntyä katsomaan korkealta
kuskilaudaltaan, mitä hänen takanaan tapahtui. Hän tiesi
kolmekymmen-vuotisesta kokemuksestaan, ettei hänelle vielä kohtakaan
sanota: "Jumalan nimeen!" ja että kun näin sanotaan, pysähdytetään
hänet kahteen kertaan, lähetetään hakemaan unohtuneita esineitä ja
tämän jälkeen pysähdytetään vielä kerta, jolloin kreivitär kurkistautuu
vaunujen ikkunasta ja pyytää häntä taivaan nimessä ajamaan varovasti
alamäessä. Hän tiesi tämän ja sentähden hän odotti kärsivällisemmin
kuin hänen hevosensa (varsinkin kuin vasen ruskea hevonen Sokol, joka
kuopi maata ja järsi kuolaimiaan), mitä tuleman piti. Vihdoinkin olivat
kaikki päässeet paikoilleen; vaunujen astuimet pantiin kokoon ja
kiepautettiin vaunujen sisään, ovi loksahti kiinni, lähetettiin
hakemaan erästä unohtunutta rasiaa ja kreivitär kurkistautui ikkunasta
sanomaan sanottavansa. Silloin otti Jefim lakin hätäilemättä päästään
ja rupesi siunaamaan itseään silmiään ristien. Eturatsastaja ja kaikki
muutkin tekivät samoin. "Jumalan nimeen!" sanoi Jefim painettuaan lakin
päähään. "Antakaa mennä!" Eturatsastaja läksi liikkeelle. Oikea
aisahevonen painaltui länkiinsä, karskahtivat korkeat linjaalit ja
hytkähti vaunukoppa. Lakeija hyppäsi kuskilaudalle vaunujen liikkeellä
ollessa. Pihasta epätasaiselle kadulle noustessa keikahtivat vaunut
kovasti, samoin keikahtivat myöskin muut ajopelit ja matkue alkoi solua
katurinnettä ylös. Kaikissa ajopeleissä olijat ristivät silmiään
vastapäätä olevalle kirkolle. Moskovaan jäävät palvelijat saattoivat
heitä molemmin puolin ajopelejä.

Harvoin oli Natasha niin riemukkaan tunteen vallassa kuin nyt
istuessaan vaunuissa kreivittären rinnalla ja silmäillessään hänen
ohitsensa verkkaan haipuvia hätääntyneen ja jälelle jäävän Moskovan
seiniä. Tuon tuostakin kurkisti hän päätään vaunujen ikkunasta
katsellakseen edessä ja takana kulkevaa haavottuneiden jonoa. Melkein
kaikista etumaisimpana näkyi ruhtinas Andrein kuomuvaunut. Hän ei
tiennyt, ken niissä oli ja joka kerran kun hän koetti arvata oman
kuormajononsa paikan, etsi hän katseillaan noita vaunuja. Hän tiesi,
että ne olivat kaikista etumaisimmat. Kudrinon luona yhtyi toisiinsa
Nikitskajalta, Presnjalta ja Podnovinskilta tulevia samanlaisia
kuormajonoja kuin Rostovilaistenkin ja Sadovajan kadulta tulvivat
vaunut ja kuormat jo kahdessa rivissä. Suharevan tornin ohi ajaessa
huudahti Natasha, joka uteliain ja nopein silmin tarkasteli ajavaa ja
jalan kulkevaa yleisöä, yhtäkkiä iloisesti ja hämmästyksissään:

-- Hyvänen aika! Äiti, Sonja, katsokaa, tuolla on hän!

-- Kuka, kuka?

-- Katsokaahan, se on jumaliste Besuhof! -- virkkoi Natasha työntäen
yläruumiinsa ulos vaunun ikkunasta ja katsoen erästä kookasta, paksua
miestä, joka oli kuskin kauhtanassa ja käynnistä ja ryhdistä päättäen
valepuvussa oleva herrasmies ja joka rinnan erään kelmeän, parrattoman
ukon kanssa, joka oli puettu pörhökarvaiseen sinelliin, oli juuri
astumassa Suharevan tornin holvin alle.

-- Jumaliste se on Besuhof ... kauhtana päällä ja joku vanha poika
mukanaan. Jumaliste, -- puheli Natasha, -- katsokaa, katsokaa!

-- Ei toki, ei se ole hän. Mahdotonta tyhmyyttä!

-- Äiti, -- huusi Natasha, -- minä panen vaikka pääni pölkylle siitä,
että se on hän. Sen saatte uskoa. Seisata, seisata! -- huusi hän
kuskille.

Mutta kuski ei voinut pysähdyttää, sillä Meshtshanskajalta yhtyi nyt
kulkueeseen uusia kuormia ja vaunuja ja Rostovilaisille huudettiin,
etteivät he pysähtyisi eivätkä pidättäisi muita.

Kaikki Rostovilaiset huomasivat nyt todellakin, vaikka jo oltiin paljoa
kauempana, Pierren tai ainakin tavattomassa määrin hänen näköisensä
henkilön, joka oli kuskin kauhtanassa ja kulki kadulla pää
kumarruksissa ja vakavin kasvoin pienen, parrattoman ukonrähjänän
rinnalla, joka näytti lakeijalta. Ukko huomasi kasvot, jotka
kurkistelivat häneen vaunuista ja kunnioittavasti koskettaen Pierren
kyynärpäätä hän sanoi tälle jotain ja osotti vaunuihin päin. Pierre ei
voinut pitkään aikaan käsittää, mitä ukko oli sanonut, sillä niin
syviin mietteisiin vaipuneelta hän näytti. Kun hän viimein oli päässyt
ukosta perille ja katsahtanut ukon osottamalle suunnalle, tunsi hän
Natashan ja samassa tuokiossa, ensimäisen tunteensa valtaan antautuen,
hän läksi nopein askelin menemään vaunuja kohti. Mutta kun hän oli
kulkenut kymmenkunta askelta, näytti hän jotain muistavan, josta syystä
hän pysähtyi.

Vaunujen ikkunasta kurkistavilla Natashan kasvoilla väikkyi kujeileva
hymy.

-- Pjotr Kirilitsh, tulkaa vain! Me tunsimme teidät! Ihmeellistä! --
huusi Natasha ojentaen hänelle kättään. -- Mitä te tuolla tavoin? Mitä
te tarkotatte?

Pierre tarttui ojennettuun käteen ja kulkiessaan (vaunut liikkuivat
pysähtymättä) suuteli sitä kömpelösti.

-- Mikä teidän on, kreivi? -- kysyi kreivitär ihmettelevin ja
surkuttelevin äänin.

-- Mikäkö ja miksi -- sitä älkää kysykö minulta, -- sanoi Pierre
vilkaisten Natashaan, jonka säteilevän riemukkaasta katseesta (hän
tunsi sen Natashaan katsomatta) tuoksahti häneen neidon suloa.

-- Aijotteko te jäädä Moskovaan?

Pierre oli hetkisen vaiti.

-- Moskovaan? -- sanoi hän sitte kysyvästi. -- Niin, Moskovaan.
Hyvästi.

-- Oi, jos minä olisin mies, jäisin minäkin ihan varmaan teidän
kanssanne. Oi, miten mainiota se olisi! -- sanoi Natasha. -- Äiti,
annatteko te minun jäädä?

Pierre katsahti hajamielisesti Natashaan ja aikoi sanoa jotain, mutta
kreivitär keskeytti hänet.

-- Olemme kuulleet, että te olette olleet taisteluissa.

-- Niin, olen ollut, -- vastasi Pierre. -- Huomenna on myöskin
taistelu... -- lisäsi hän ja aikoi jatkaa, mutta Natasha keskeytti
hänet.

-- Mikä teidän oikeastaan on, kreivi? Te ette ole entisen kaltainen...

-- Ah, älkää kyselkö, älkää kyselkö; minä en tiedä itse mitään.
Huomenna... Ei, ei! Hyvästi, hyvästi, -- virkkoi hän, -- hirmuinen
aika!

Hän jättäytyi vaunuista ja poikkesi jalkakäytävälle.

Natasha kurkisti vielä kauvan aikaa ikkunasta säteilevän lempeä, joskin
hieman ivallinen ja riemukas hymy Pierreen suunnattuna.



XVIII.


Siitä pitäen, kun Pierre oli kadonnut kotoaan, asusti hän jo toista
päivää Basdejef-vainajan autiossa huoneustossa. Tämä oli tapahtunut
seuraavalla tavalla.

Herättyään seuraavana päivänä sen jälkeen, kun hän oli palannut
Moskovaan ja käynyt kreivi Rostoptshinin luona, ei hän pitkään aikaan
kyennyt käsittämään, missä hän oli ja mitä ihmiset häneltä tahtoivat.
Kun hänelle ilmotettiin niiden henkilöiden nimien joukosta, jotka häntä
odottivat vastaanottohuoneessa, että häntä haluaa tavata eräs
ranskalainen, joka oli tuonut hänelle kirjeen kreivitär Helena
Vasiljevnalta, joutui hän yhtäkkiä sen hämmennyksen ja toivottomuuden
tunteen valtaan, jonka kahleisiin hän oli taipuvainen vaipumaan. Hänen
mieleensä nousi yhtäkkiä, että nyt on kaikki lopussa, kaikki sekasin,
kaikki sortunut raunioiksi, ettei ole väärää eikä vanhurskasta, ettei
tulevaisuudelta ole mitään odotettavissa ja että tästä asemasta ei ole
olemassa minkäänlaista pääsyä. Luonnottomasti hymyillen ja jotain
mutisten hän istuutui toisinaan sohvalle ja lyyhistyi siihen avuttomaan
asentoon; toisinaan hän nousi kävelemään, meni oven luo ja tirkisti sen
raosta vastaanottohuoneeseen, vuoroin taas käsillään viittoen palasi
takasin ja ryhtyi lukemaan. Taloudenhoitaja tuli ilmottamaan
Pierrelle toista kertaa, että ranskalainen, joka oli tuonut kirjeen
kreivittäreltä, halusi kaikenmokomin saada puhutella häntä edes hetken
ajan ja että J.A. Basdejevin leskeltä oli käyty pyytämässä, että hänen
kirjansa otettaisiin talteen, koska rouva Basdejeva itse oli
matkustanut maalle.

-- Ahaa, vai niin, heti paikalla, odotahan ... ei sentään! Ei, ei, mene
sanomaan, että minä tulen heti, -- sanoi Pierre taloudenhoitajalle.

Mutta niin pian kun taloudenhoitaja oli poistunut, otti Pierre
lakkinsa, joka oli pöydällä ja poistui kabinetista takaoven kautta.
Käytävissä ei ollut ketään. Pierre kulki koko käytävän läpi
ulkorapuille asti ja kasvojaan rypistellen ja kummallakin kädellään
otsaansa hieroen hän laskeutui rappujen ensimäiselle lavalle asti.
Lakeija seisoi paraatiovella. Lavalta, jolle Pierre oli laskeutunut,
veivät toiset raput takapuoliselle ulko-ovelle. Pierre läksi näitä
myöten ja tuli pihalle. Häntä ei nähnyt kukaan. Mutta niin pian kun hän
oli päässyt portille, huomasivat kadulla olevat kuskit, jotka istuivat
portin vieressä seisovien vaunujen kuskilaudoilla ja piharenki kreivin,
jolle he paljastivat päänsä. Kun Pierre tunsi, että häneen
kohdistettiin katseita, menetteli hän kuin kamelikurki, joka piilottaa
päänsä pensaaseen, ettei sitä nähtäisi; hän painoi päänsä kumarruksiin
ja nopein askelin läksi menemään pitkin katua.

Kaikista niistä tehtävistä, jotka Pierren piti toimittaa tänä aamuna,
tuntui hänestä kaikista tärkeimmältä Josef Aleksejevitshin kirjojen ja
paperien selvittely.

Hän otti ensimäisen vastaantulevan ajurin ja käski tämän ajamaan
Patriarshien Prudille, jossa Basdejevin lesken talo oli.

Myötäänsä silmäillen kaupungista muuttavien kuormia, joita liikkui
kaikilla tahoilla hänen ympärillään ja kohennellen paksua ruumistaan,
jottei olisi luikahtanut vaappuvien, vanhojen kärryjen istuimelta,
rupesi Pierre puhelemaan ajurin kanssa tuntien samanlaista iloa kuin
koulusta karannut poika.

Ajuri pakisi hänelle, että tänään jaetaan Kremlistä aseita ja että
huomenna ajetaan kaikki kansa Trigorin tulliportin taa ja että siellä
syntyy suuri taistelu.

Saavuttuaan Patriashien Prudille etsi Pierre Basdejevin talon, jossa
hän ei ollut käynyt pitkään aikaan. Hän pysähtyi portin eteen. Gerasim,
sama kelmeä parraton ukko, jonka Pierre oli nähnyt viisi vuotta sitte
Torschkissa Josef Aleksejevitshin parissa, saapui avaamaan hänen
koputuksestaan.

-- Onko herrasväki kotona? -- kysyi Pierre.

-- Nykyisten olojen tähden matkustivat Sofia Danilovna lapsineen maalle
Torschkiin, teidän ylhäisyytenne.

-- Minä tulen kuitenkin sisään, minun on järjestettävä kirjoja, --
sanoi Pierre.

-- Olkaa hyvä, tulkaa vaan; vainajan veli -- taivaan autuus hänelle --
Makar Aleksejevitsh ovat jääneet tänne, vaan kuten suvaitsette tietää,
on heillä se heikkoutensa, -- sanoi vanha palvelija.

Makar Aleksejevitsh, kuten Pierre tiesi, oli vähämielinen ja rappiolle
itsensä juonut Josef Aleksejevitshin veli.

-- Niin, niin, kyllä tiedän. Mennään, mennään... -- sanoi Pierre ja
astui taloon.

Kookas, kaljupäinen vanha mies, jolla oli pitkä viitta päällä ja jonka
nenä oli punainen sekä kalossit paljaissa jaloissa, seisoi eteisessä;
huomattuaan Pierren murisi hän jotain partaansa ja meni käytävään.

-- Suurijärkinen mies olivat, vaan nyt, kuten suvaitsette nähdä, on
heikkous vallannut, -- sanoi Gerasim. -- Haluatteko kabinettiin?
(Pierre nyökäytti päätään.) Siitä pitäen kun kabinetti pantiin
sinettiin, on se ollut sillänsä. Sofia Danilovna käskivät, että jos
teiltä tullaan, saa antaa kirjoja.

Pierre astui siihen samaan synkkään kabinettiin, jossa hän hyväntekijän
eläessä oli Käynyt levottomin, vapisevin mielin. Tämä kabinetti, joka
nyt oli paksussa pölyssä ja johon ei oltu kajottu Josef Aleksejevitshin
kuoleman jälkeen, oli entistään kolkompi. Gerasim aukasi yhden
ikkunaluukun ja hiipi varpaisillaan pois huoneesta. Pierre kulki
kabinetin ympäri, meni sitte kaapin luo, jossa oli käsikirjotuksia ja
otti sieltä muutamia papereita, jotka aikoinaan olivat olleet
veljeskunnan tärkeimpiä pyhyyksiä. Nämä olivat alkuperäisiä
skotlantilaisia asiakirjoja, joihin hyväntekijä oli liittänyt
huomautuksia ja selityksiä. Hän istuutui tomuttuneen kirjotuspöydän
ääreen ja pani eteensä käsikirjotukset, joita hän vuoroin selaili,
vuoroin sulki ja siirrettyään ne viimein loitomma luotaan hän laski
päänsä käsivaraan ja vaipui ajatuksiin. Gerasim vilkasi muutaman kerran
varovasti kabinettiin ja näki, että Pierre istui aina samassa
asennossa. Oli kulunut kolmatta tuntia. Gerasim uskalsi viimein kopista
ovessa herättääkseen Pierren huomion. Pierre ei sitä kuitenkaan
kuullut.

-- Suvaitsetteko laskea ajurin menemään?

-- Totta tosiaan! -- sanoi Pierre heräten ja nopeasti nousten. --
Kuulehan, -- sanoi hän tarttuen Gerasimin nutun nappiin ja loistavin,
kostein, riemastunein silmin katsoen ukkoon alasittain, -- kuulehan,
tiedätkö, että huomenna tulee taistelu?

-- Niin on kerrottu, -- vastasi Gerasim.

-- Minä pyydän sinua, ettet kerro kellekään, ken olen ja että teet,
mitä minä käsken...

-- Ymmärrän, -- sanoi Gerasim. -- Haluatteko syödä.

-- En, mutta minä tarvitsen muuta. Minä tarvitsen talonpojan puvun ja
pistoolin, -- sanoi Pierre yht'äkkiä punastuen.

-- Ymmärrän, -- vastasi Gerasim hetkisen mietittyään.

Pierre vietti koko loppupäivän yksinään hyväntekijän kabinetissa
levottomasti kävellen nurkasta nurkkaan, kuten Gerasim kuuli, ja
itsekseen jotain puhellen sekä vietti yönsä kabinettiin laitetulla
vuoteella.

Gerasim, joka pitkänä palveluskautenaan oli saanut nähdä monia
kummallisia asioita, ei ollenkaan ihmetellyt Pierren muuttoa, vaan
näytti olevan tyytyväinen siitä, että hänellä oli ketä palvella. Samana
iltana ja vähääkään akkiloimatta sitä, mitä Pierre talonpojan puvulla
teki, hankki hän tälle kauhtanan ja takin ja lupasi seuraavana päivänä
hommata vaaditun pistoolin. Makar Aleksejevitsh tuli kalossit läiskyen
samana iltana kaksi kertaa kabinetin ovelle kurkistamaan sen raosta
Pierreen tutkivin katsein. Mutta niin pian kuin Pierre kääntyi häneen,
rupesi hän kääriskelemään viittaansa häpeissään ja vihaisena ja poistui
nopeasti. Sillä matkalla, jolloin Pierre Gerasimin hankkimassa ja
suurentamassa kuskin viitassa oli tämän kanssa menossa ostamaan
pistoolia Suharevin tornin luota, oli Pierre tavannut Rostovilaiset.



XIX.


Yöllä 1 p:nä syyskuuta ilmotettiin Kutusovin käsky, että venäläisten
joukkojen oli peräydyttävä Moskovan läpi Rjasanin tielle.

Ensimäiset joukot läksivät liikkeelle yöllä. Nämä joukot, jotka
marssivat öiseen aikaan, eivät pitäneet kiirettä, vaan liikkuivat
hitaasti ja säännöllisesti; mutta ne, jotka läksivät liikkeelle aamun
sarastaessa, huomasivat edessään Dorogomilovin siltaa lähestyessään
toisella puolella jokea suunnattomia sotaväkilaumoja, jotka sulloivat
toisiaan ja ehättivät kiiruimman kaupalla sillan yli sekä nousivat
toista rantaa ylös ja ahtautuivat eteenpäin katujen täydeltä ja
takanaan näkivät he samallaisen laumojen tungoksen, joka sekin
survoutui etumaisten kintereillä. Aiheeton hätä ja häly oli vallannut
joukot. Laumat hyökyivät siltaa kohti, sillalle, kahlauspaikkoihin ja
veneisiin. Kutusof oli käskenyt viedä itsensä syrjäkatujen kautta
toiselle puolelle Moskovaa. Kello 10 seudussa aamulla syyskuun 2 p:nä
oli Dorogomilovin etukaupungissa jälellä ainoastaan jälkijoukkoja.
Armeija oli jo toisella puolen Moskovaa ja sen takana.

Samaan aikaan, kello 10 aamulla syyskuun 2 p:nä, seisoi Napoleon
sotajoukkojensa keskellä Poklonnajan kukkulalla ja mittaili katseillaan
edessään olevaa näkyä. Elokuun 26 p:stä alkaen syyskuun 2 p:vään saakka
eli toisin sanoen Borodinon taistelusta vihollisen tulemiseen saakka
Moskovaan oli kaikkina tämän levottoman ja muistorikkaan viikon päivinä
vallinnut se tavaton ja ihmisiä aina ihmetyttävä syksyinen sää, jolloin
alhainen aurinko lämmittää kuumemmin kuin keväällä, jolloin kaikki
välkkyy puhtaassa ilmassa niin voimakkaasti, että silmiä häikäsee,
jolloin rinta terästyy ja raitistuu syksyn tuoksuavaa henkeä
hengittäessään, jolloin yötkin vielä ovat lämpimät ja jolloin näiden
tummien, lämpimien öiden kultaisia tähtiä sataa taivaalla lakkaamatta.

Syyskuun 2 p:nä kello 10 aikaan aamulla oli tämmöinen sää.

Aamun säteilevä kauneus oli hurmaava. Valtavan suurena avautui Moskova
Poklannajan kukkulalta jokineen, puistoineen ja temppeleineen ja oli
kuin olisi se taivaan tähtien tavoin väikkyen elänyt omaa elämätään
kupooleineen auringon säteissä.

Kun Napoleon näki tämän kummallisen kaupungin oudon rakennustavan
omituiset muodot, valtasi hänet se kateelliseen ja levottomaan
uteliaisuuteen kallistuva tunne, jota ihmiset kokevat nähdessään
semmoisen ventovieraan elämän muotoja, joka ei ole heistä tiennyt
mitään. Tuo kaupunki eli nähtävästi täysin voiminsa omaa elämäänsä.
Niistä epämääräisistä tuntomerkeistä, joiden perusteella jo pitkänkin
matkan päästä erehtymättä erottaa elävän ruumiin kuolleesta, näki
Napoleonkin Poklonnajan kukkulalta väräjävää elämää kaupungissa ja hän
aivan kuin tunsi tuon suuren kauniin ruumiin hengitystä.

Jokainen venäläinen tuntee Moskovaa katsoessaan, että se on hänen
äitinsä; jokaisen ulkomaalaisen, joka sitä katsoo eikä tiedä sen
äidillistä merkitystä, täytyy tuntea tuon kaupungin naisellinen luonne
ja Napoleon tunsi sen.

-- _Cette ville asiatique aux innombrables églises, Moscou la sainte.
La voilà donc enfin, cette fameuse ville! Il était temps_,[196] --
sanoi Napoleon ja laskeuduttuaan hevosen selästä käski levittämään
eteensä tuon _Moscoun_ kartan ja kutsui luokseen tulkki Lelorme
d'Idevillen. "_Une ville occupée par l'ennemi ressemble à une fille qui
a perdu son honneur_",[197] -- ajatteli hän (kuten hän oli sanonutkin
sen Tutshkoville Smolenskissa). Ja tältä näkökannalta hän katseli
edessään lepäävää idän kaunotarta, jommoista hän ei vielä ollut nähnyt.
Hänestä tuntui itsestäänkin kummalliselta, että vihdoinkin oli
toteutunut hänen ammoinen ja hänestä mahdottomalta tuntunut toivonsa.
Välkkyvässä aamuvalossa hän silmäili vuoroin kaupunkia, vuoroin
karttaa, josta hän tarkasteli kaupungin erityiskohtia ja sen
valtaamisen varmuus värisytti ja kauhisti häntä.

"Mutta olisiko muuten voinut ollakaan?" ajatteli hän. "Tuossa
se on tuo pääkaupunki jalkojeni juuressa ja odottaa kohtaloaan. Missä
on nyt Aleksanteri ja mitä hän ajattelee? Kummallinen, kaunis,
majesteetillinen kaupunki! Ja kummallinen ja majesteetillinen tämä
hetki! Missä valossa esiinnynkään minä heille!" ajatteli hän
sotajoukoistaan. "Tuossa se nyt on palkinto kaikille noille
vähäuskoisille", ajatteli hän silmäillessään läheneviä, lähenneitä ja
riveihin järjestyviä sotajoukkojaan. Yksi ainoa sana vain, yksi ainoa
käteni viittaus ja tuo _des Czars_[198] ikivanha pääkaupunki on tuhon
oma. _Mais ma clémence est toujours promte à descendere sur les
vaincus_.[199] Minun täytyy olla jalomielinen ja tosi suuri... Mutta
ei, se ei ole totta, että olen Moskovassa (johtui yhtäkkiä hänen
mieleensä).

Mutta tuossahan se kuitenkin lepää jalkojeni juuressa leikkien ja
väristen kultaisine kupooleineen ja ristineen auringonsäteissä. Minä
säästän sitä. Raakalaisuuden ja itsevaltiuden ikivanhoille
muistopatsaille minä kirjotan oikeuden ja laupeuden suuria sanoja ...
Aleksanteri käsittää juuri tämän kaikesta kipeimmin ja minä tunnen
hänet. (Napoleonista tuntui, että kaiken sen tärkein merkitys, mitä oli
tapahtunut, oli hänen ja Aleksanterin välisessä mieskohtaisessa
taistelussa). Kremlin kukkuloilta -- niin tuo Kreml -- minä julistan
heille oikeuden lait, minä näytän heille totisen sivistyksen
merkityksen ja minä pakotan bojarien sukupolvet rakkaudella
muistelemaan vallottajansa nimeä. Minä sanon lähetystölle, etten ole
tahtonut enkä tahdo sotaa, että olen käynyt sotaa ainoastaan heidän
hovinsa väärää politiikkaa vastaan, että minä rakastan ja kunnioitan
Aleksanteria ja että minä suostun Moskovassa semmoisiin rauhanehtoihin,
jotka ovat kyllin arvokkaat sekä minulle että minun kansoilleni. Minä
en tahdo käyttää sodan onnea kunnioitetun hallitsijan alentamiseksi.
"Bojarit", sanon minä heille, "minä en halua sotaa, vaan haluan rauhaa
ja siunausta kaikille alamaisilleni. Tiedänhän muuten, että heidän
läsnäolonsa tulee minua innostamaan ja minä puhun heille nyt niinkuin
aina ennenkin olen puhunut selvästi, juhlallisesti ja suuremmoisesti.
Mutta onko totta että minä olen Moskovassa? On, tuossahan se on!"

-- _Qu'on m'amène les boyards_,[200] -- sanoi hän seurueelleen.

Eräs kenraali, jota seurasi loistava seurue, nelisti heti paikalla
hakemaan bojareja.

Kului kaksi tuntia. Napoleon söi aamiaisen ja seisoi taas samalla
paikalla Poklonnajan kukkulalla lähetystöä odotellen. Hänen puheensa
bojareille selveni täydellisesti hänen ajatuksissaan. Tämä puhe uhkui
arvokkuutta ja sitä suuruutta, jota Napoleon ymmärsi.

Se jalomielisyyden sävy, jolla Napoleon aikoi toimia Moskovassa,
innosti häntä itseäänkin. Hän määräsi mielikuvituksessaan _réunion dans
le palais de Czars_[201] päivät, joina venäläisten ylimysten oli
saavuttava Ranskan keisarin ylimysten pariin. Hän määräsi ajatuksissaan
semmoisen kuvernöörin, joka osaisi taivuttaa kansan puolelleen.
Saatuaan tietää, että Moskovassa oli paljon hyväntekeväisyyslaitoksia,
hän päätti mielikuvituksessaan, että kaikki nämä laitokset tulevat
saamaan runsaan osansa hänen armonosotuksistaan. Hän ajatteli, että
samoin kuin Afrikassa oli pitänyt istua arabialaisviitassa moskeijassa,
täytyi nyt Moskovassa olla armollinen, kuten tsaarit. Ja liikuttaakseen
venäläisten sydämet pohjaa myöten päätti hän, kuten jokainen
ranskalainen, joka ei voi kuvitella mitään hellää mainitsematta _ma
chère, ma tendre, ma pauvre mère_,[202] että hän käskee kirjottamaan
kaikkiin näihin laitoksiin suurilla kirjaimilla: "_Etablissiment
dédié a ma chère Mère_".[203] Tahi aivan yksinkertaisesti: "_Maison
de ma Mère_",[204] päätti hän itsekseen. "Mutta olenko todellakin
Moskovassa? Onhan se tuossa edessäni, vaan missä viipyy näin kauvan
kaupunginlähetystö?" -- ajatteli hän.

Tällä välin tapahtui keisarin seurueen takimmaisten miesten kesken
hiljaisella äänellä levoton neuvottelu. Lähetystöä hakemaan lähetetty
seurue palasi ja toi sen sanoman, että Moskova on tyhjä ja että kaikki
ovat sieltä poistuneet. Neuvottelevien kenraalien ja marsalkkojen
kasvot olivat kalpeat ja hätääntyneet. Heitä ei pelottanut se, että
asukkaat olivat lähteneet kaupungista pois (niin tärkeältä kuin tämä
tapaus tuntuikin), vaan heitä pelotti se, miten olisi tästä ilmotettava
keisarille, ettei hänen majesteettiaan saatettaisi siihen hirmuiseen
asemaan, jota ranskaksi sanotaan _ridicule_,[205] miten ilmotettaisi
hänelle, että hän on turhan tähden odottanut bojareja näin kauan ja
että kaupungissa kyllä on juopunutta väkeä, vaan ei ketään muita. He
pitivät puhetta siitä, että oli keinolla millä hyvänsä saatava kokoon
edes jonkunlainen lähetystö. Jotkut vastustivat tätä mielipidettä ja
vakuuttelivat, että varovasti ja viisaasti valmistamalla keisaria
hänelle oli kuitenkin ilmotettava totuus kokonaisuudessaan.

-- _Il faudra le lui dire tout de même_...[206] -- puhelivat seurueen
herrat. -- _Mais messieurs_...

Asema oli sitäkin pulmallisempi, kun keisari mietiskellen jalomielisiä
suunnitelmiaan kärsivällisesti käveli edestakaisin kartan edessä ja
silloin tällöin katseli käsiensä alta Moskovaan vievää tietä iloisesti
ja ylpeästi hymyillen.

-- _Mais c'est impossible_,[207] -- sanoivat seurueen jäsenet
olkapäitään kohotellen uskaltamatta lausua tuota heidän mielessään
pyörivää kauhistavaa sanaa _le ridicule_...

Mutta tällä välin antoi keisari, joka oli väsynyt turhasta odotuksesta
ja vainusi näyttelijän vaistolla, että tuo majesteetillinen hetki venyi
liian pitkäksi, sekä alkoi menettää majesteetillisuuttaan, merkin
kädellään. Yhdestä tykistä pamahti merkkilaukaus ja useilta eri
tahoilta Moskovaa saartavat joukot liikahtivat Moskovaa kohti Tverin,
Kalugan ja Dorogomilovin tulliporteille päin. Yhä kiihkeämmin ja
kiihkeämmin, toinen toisensa sivu jouduttaen ja juoksujalassa marssivat
joukot pölypilviin peittyen ja inahtavien yhteishuutojen ilmoja
viiltäessä.

Sotajoukkojen liikkeistä innostuneena ratsasti Napoleon näiden mukana
Dorogomilovin portille saakka, mutta täällä hän taas pysähtyi,
laskeutui hevosen selästä ja käveli kauan aikaa edestakaisin
Kamer-Kollegin vallien luona lähetystöä odotellen.



XX.


Tällä välin oli Moskova tyhjentynyt. Kaupungissa oli vielä väkeä, sinne
oli kyllä jäänyt vielä viideskymmenesosa kaikista entisistä asukkaista,
mutta sittenkin se oli tyhjä kuin kuolemaansa tekevä, emottomaksi
jäänyt mehiläispesä.

Emottomaksi jääneessä pesässä ei ole enään elämää, vaikka se
pintapuolisesti katsoen tuntuukin yhtä elävältä kuin muutkin.

Yhtä iloisina kaartelevat mehiläiset puolipäiväauringon kuumassa
paahteessa emottoman pesän kuin muiden elollistenkin pesien ympärillä;
yhtä metiseltä tuntuu senkin haju etempää ja samalla tavoin lentävät
siitäkin mehiläiset ulos. Mutta ei tarvitse muuta kuin että hieman
tarkastaa tämmöistä pesää, niin näkee, että elämä on sen jo jättänyt.
Sen mehiläiset eivät lentele samalla tavoin kuin elävien pesien
elokkaat, sen tuoksu on toinen ja mehiläishoitaja kuulee aivan toisia
ääniä. Mehiläishoitajan koputukseen sairaan pesän seinään kuuluu
hänelle entisen, silmänräpäyksellisen yhteisvastauksen ja
kymmenientuhansien mehiläisten surinan sijasta, jotka uhkaavasti
takaruumistaan koukistavat ja joiden siipien navakka lyönti synnyttää
tuon elämää uhkuvan hurinan, hajanaista surahtelemista, joka onttona
kuuluu kylmän pesän eri sokkeloista. Pesän suulla ei enää tuoksua,
kuten ennen, meden ja myrkyn väkevä, lemuava haju, eikä pesästä tulvi
täyteläisyyden lämpö, vaan meden tuoksuun sekaantuu tyhjyyden ja mädän
äitelä haju. Pesän suulla ei näy enää kuoleman uhalla puolustukseen
valmistautuvia, takaruumistaan pystyyn kohottelevia ja hälytystä
toitottavia vartijoita. Pois on kadonnut se tasainen ja leppeä ääni ja
työn aherruksen tyyni hyrinä, josta kuulostaa kuin kiehunnan sorinaa,
vaan sen sijaan kuuluu epäjärjestyksen hajanaista, eripuraista melua.
Pesään ja siitä ulos lentää arasti ja viekkaasti mustia, pitkulaisia,
meden tahraamia rosvomehiläisiä, jotka eivät pistä, vaan luikkivat
vaaraa pakoon. Ennen lenti pesään mehiläisiä ainoastaan täysin taakoin
ja poistui siitä tyhjillään, nyt ne lentävät siitä taakat mukanaan.
Mehiläishoitaja avaa ala-aukon ja kurkistaa pesän alimaiseen osaan.
Ennen riippui alinta pohjaa myöten mustia, kutojan uuraassa työssä
ahertavia täysmehuisia mehiläisiä, jotka pitivät toinen toistaan
jaloista kiinni ja lakkaamatta työtouhusta kuhisten vanuttivat vahaa,
mutta nyt maleksii unisia, kuivettuneita mehiläisiä hajamielisinä
pitkin pesän pohjaa ja seinämiä. Pesän pohjalla viruu vahan varisteita,
mehiläisten tyhjennyksiä, puolikuolleita, jalkojaan tuskin
liikuttelevia ja kokonaan kuolleita, korjaamattomia mehiläisiä.

Mehiläishoitaja avaa pesän yläaukon ja tarkastaa pesän pääpuolta.
Kennojen kaikki välykset kiinteinä riveinä täyttävien mehiläisten
asemasta hän näkee kyllä taidokkaasti tehtyjen kennojen lokerot, mutta
ei enää siinä neitseellisessä muodossa, jossa ne olivat ennen. Kaikki
on hunningolla ja ryvetetty. Mustat rosvomehiläiset kuukkivat nopeasti
ja varkain välyksissä; pesän omat elokkaat, jotka ovat näivettyneet,
lyhyet, veltot ja aivan kuin vanhettuneet, matavat verkkaan ketään
häiritsemättä, mitään tahtomatta ja elämän tajun kadottaneina.
Kuhnurit, paarmat ja perhoset ropsahtelevat lentäessään aivan
tyhjänpäiten pesän seiniä vasten. Silloin tällöin kuuluu eri tahoilta
poikas- ja mesikennojen välistä vihaista pörinää. Pari mehiläistä on
jossain vanhan tavan ja muistin mukaan pesän siivousaskareissa ja
koettaa yli voimiensa huolellisesti raahata pois kuollutta mehiläistä
tahi paarmaa itsekään tietämättä, mitä varten oikeastaan he niin
tekevät. Jossain toisessa nurkassa pitää toinen mehiläisparvi raukeaa
tappelun nahinaa tahi puhdistelee itseään tahi ruokkii toinen toistaan
itsekään tietämättä, tekevätkö he sitä vihoissaan vai ystävinä.
Kolmannessa kohdassa myllertää useita mehiläisiä yksissä tuumin,
hyökkää jonkun uhrin kimppuun ja lyö ja kuristaa sitä. Ja hervonnut tai
henkensä heittänyt mehiläinen putoaa ylhäältä kepeästi ja verkkaan kuin
höyhen ruumisläjään. Mehiläishoitaja kääntää auki kaksi keskimäistä
vahakerrosta nähdäkseen pesän sisään. Entisten tuhansien mehiläisten
asemasta, jotka kylki kylessä istuivat yhtenäisenä mustana kihermänä ja
uskollisesti noudattivat yhteisen kodin korkeita salaisuuksia,
hän näkee nyt satoja unteloisia, puolikuolleita ja nukkuneita
mehiläishaamuja. Ne on melkein kaikki kalma pannut niiden itsensä siitä
tietämättä siinä heidän pyhätössä kyyhöttäessään, jota he ovat
vaalineet, vaan jota ei nyt enää ole. Niistä löyhkää mädän ja kuoleman
haju. Vain muutamat niistä liikuttelevat itseään, nousevat, lentävät
raukeasti ja istuutuvat vihollisen kädelle eivätkä jaksa kuolla sitä
pistäessään, -- muut, kuolleet, karisevat kepeästi alas kuin kalan
suomut. Mehiläishoitaja sulkee pesän, merkitsee pöntön liidulla ja
jonkun ajan kuluttua särkee ja polttaa sen.

Näin tyhjä oli Moskova, kun Napoleon väsyneenä, levottomana ja synkkänä
käveli edestakaisin Kamer-Kollegin vallin edessä ja odotteli edes
ulkonaista, mutta hänen mielestään kuitenkin välttämätöntä
sopivaisuuden noudattamisen ilmaisua, nimittäin lähetystöä.

Siellä täällä eri kolkilla Moskovaa liikuskeli vain tajuttomia ihmisiä
entisissä askareissaan, mutta he eivät käsittäneet, mitä he tekivät.

Kun Napoleonille oli tarpeellisen varovasti ilmotettu että Moskova oli
tyhjä, katsahti hän vihaisesti ilmottajaan ja käännyttyään poispäin
jatkoi kävelemistään äänettömänä.

-- Ajopelit. -- käski hän.

Hän nousi vaunuihin päivystävän adjutantin kanssa ja ajoi
etukaupunkiin. "_Moscou déserte! Quel événement invraisemblable_"[208]
-- puheli hän itsekseen.

Hän ei ajanut kaupunkiin, vaan pysähtyi erääseen majapaikkaan
Dorogomilovin etukaupunkiin.

_Le coup de théâtre avait raté_.[209]



XXI.


Venäjän joukot olivat marssineet Moskovan läpi kello kahdesta yöllä
kahteen päivällä ja olivat vieneet kintereillään viimeisetkin
kaupungista muuttavat asukkaat ja haavotetut.

Suurin tungos sotaväen marssiessa tapahtui Kamennin, Moskvoretskin ja
Jauskin silloilla.

Samaan aikaan kun sotajoukot hajaantuneina kahden puolen Kremliä
joutuivat seisahduksiin Moskvoretskin ja Kamennin silloilla, kääntyi
suuri joukko sotamiehiä pysähdystä ja ahdinkoa hyväkseen käyttäen
takasin silloilta ja varastautui kaikessa hiljaisuudessa Vasili
Blaschennin kirkon ohi ja Borovidskin porttien kautta takasin Punaisen
torin mäelle, jossa he aavistivat saavansa siepata vierasta omaisuutta.
Kauppahallien kaikissa käytävissä ja risteyksissä tungeksi yhtä paljon
väkeä kuin halvan tavaran ostopaikoilla. Mutta ei kuulunut
hallikauppiaiden teeskennellyn imartelevia, houkuttelevia ääniä, ei
ollut kantajakaupustelijoita eikä ostavien naisten kirjavaa paljoutta,
-- näkyi ainoastaan kiväärittömien sotamiesten pukuja ja sinelliä, kun
he äänettöminä tulivat kannalmuksineen halleista ja tyhjin käsin
menivät niihin. Kauppiaat kuleksivat kuin mielipuolet sotamiesten
joukossa, avasivat ja sulkivat puotejaan ja kuljettivat sotamiesten
kanssa jonnekin tavaroitaan. Torilla kauppahallien edustalla seisoi
rummuttajia, jotka rummuttivat sotamiehiä kokoon. Mutta rumpujen
pärrytys ei saanut rosvoavia sotamiehiä kiiruhtamaan, kuten ennen,
rumpujen luo, vaan päin vastoin pani heidät loittonemaan niiden
luota. Sotamiesten joukossa liikuskeli puodeissa ja käytävillä
harmaaviittaisia ja paljaspäisiä miehiä. Kaksi upseeria, joista toinen
sinellittä istui laihan tummanharmaan hevosen selässä ja toinen oli
sinelli päällä jalkasin, seisoi Iljinkan kulmassa keskenään
keskustellen. Eräs kolmas upseeri ratsasti heidän luokseen.

-- Kenraali on käskenyt ajamaan kaikki pois keinolla millä hyvänsä.
Mitä ihmettä tämä on! Puolet miehistä on tipotiessään.

-- Mihinkä sinä?... Mihin te?... -- kiljasi hän kolmelle
jalkasotamiehelle, jotka kivääreittä ja sinelliensä helmuksia kantaen
pujahtivat hänen ohitsensa halleihin. -- Seis, lurjukset!

-- Siitä sen nyt näette, -- vastasi toinen upseeri. -- Ei niitä saa
kokoon. Tässä täytyy joutua, etteivät viimeisetkin karkaisi.

-- Mihinkä sitä pääsee, kun kaikki ovat seisahtuneet sillalle eivätkä
pääse hievahtamaankaan. Vai olisikohan asettaa ketju, etteivät
viimeiset pääsisi karkaamaan?

-- Menkää tuonne! Ajakaa pois ne sieltä! -- kiljasi vanhempi upseeri.

Ratsastava upseeri laskeutui hevosen selästä, huusi luokseen
rummuttajan ja meni hänen kanssaan hallikäytävään. Muutamia sotamiehiä
läksi juoksemaan yhdessä ryhmässä. Eräs kauppias, jolla oli punaisia
näppylöitä kasvoissa nenän ympärillä, tuli upseerin luokse kylläisillä
kasvoilla tuikea ilme ja nopeasti ja keikarimaisesti käsillään
viittoen.

-- Herra upseeri, -- sanoi hän, -- olkaa armollinen ja suojelkaa meitä.
Me joudumme ihan puille paljaille tämmöisessä elämässä. Meilläkin on
omat etumme. Ei tässä jaksa enää mikään sietää. Kaikki rosvoavat! Olkaa
armollinen! Panisitte edes vahdit vartioimaan...

Muutamia kauppiaita tungeksi upseerin ympärillä.

-- Hee, mitäs joutavasta jaarittelemaan, -- sanoi yksi näistä, joka oli
laiha ja ankarakasvoinen, -- ottakoot, mitä mieli tekee! -- Ja hän teki
kädellään voimakkaan liikkeen ja kääntyi upseeriin kylin.

-- Hätäkös sinun, Ivan Sidoritsh, on puhua, -- virkkoi vihaisesti
ensimäinen kauppias. -- Olkaa armollinen ja tulkaa, herra upseeri.

-- Ei maksa vaivaa! -- kiljasi laiha kauppias. -- Minulla on tuolla
kolmessa huoneessa tavaraa 100 tuhannen edestä. Mikä ne kaikki saa
korjuuseen, kun sotaväki on mennyt. Työläs on potkia tutkainta vastaan.

-- Olkaa hyvä ja tulkaa, herra upseeri, -- jatkoi ensimäinen kauppias
kumarrellen.

Upseeri oli kahdenvaiheella ja hänen kasvoillaan kuvastui
päättämättömyyden ilme.

-- Ei se ole minun asiani! -- ärjäsi hän äkkiä ja läksi nopein askelin
menemään pitkin hallin käytävää.

Eräästä avonaisesta puodista kuului lyöntejä ja kiroilemista, silloin
kun upseeri läheni sitä ja ovesta kimmahti ulos eräs potkaistu mies,
jolla oli lyhyt, harmaa kauhtana ja pää sileäksi ajeltu.

Tämä mies juosta kipelsi kyynisillään kauppiaiden ja upseerien ohi.
Upseeri hyökkäsi sotamiesten kimppuun, jotka olivat puodissa. Mutta kun
juuri tällöin kuului suuren väkijoukon kauheaa huutoa Moskvoretskin
sillalta, riensi upseeri puodista torille.

-- Mikä nyt on? Mitä on tapahtunut? -- kyseli hän, mutta hänen
toverinsa nelisti jo huutoja kohti Vasili Blaschennin ohi.

Upseeri nousi hevosensa selkään ja läksi ajamaan toverinsa jälestä. Kun
hän oli saapunut sillan luo, näki hän kaksi tykkiä, jotka oli
irroitettu laveteista, jalkaväkeä, joka marssi siltaa myöten, muutamia
kumoonkaadettuja kärryjä, muutamia hätääntyneitä kasvoja ja nauravia
sotamiehiä. Tykkien vieressä seisoi eräs kuorma, jonka eteen oli
valjastettu kaksi hevosta. Kuorman takana rimpuili neljä vinttikoiraa
ketjuissa. Kuorma oli tavattoman korkea ja sen ylimmällä kohdalla istui
jalat ylöspäin käännetyn lastentuolin vieressä eräs akka, joka kirkui
vihlovasti minkä kurkusta pääsi. Toverit kertoivat upseerille, että
väkijoukon ja akan huuto olivat syntyneet siitä, että kun kenraali
Jermolof oli saapunut väkijoukon luo ja saanut tietää, että sotamiehiä
kuleksi puotia ryöstämässä ja kaupungin asukkaat ovat tukenneet sillan,
oli hän käskenyt tuomaan tykit esille ja uhkaamaan, että niillä
ruvetaan ampumaan sillalle. Kuormiaan kaataen ja toinen toistaan
sulloen sekä kauheasti ulvoen puhdisti väkijoukko sillan ja siten
pääsivät sotajoukot marssimaan edelleen.



XXII.


Itse kaupungissa oli tällä välin tyhjää ja autiota. Kaduilla ei näkynyt
paljo ketään. Kaikki portit ja puodit olivat kiinni, siellä täällä
kapakkojen luona kuului vain yksityisiä huutoja tai päihtyneiden
laulua. Kaduilla ei ajanut ketään ja harvoin kuului jalkamiestenkään
askeleita. Povarskajalla oli aivan hiljaista ja autiota. Rostovien
suuressa pihassa virui heinän tähteitä ja hevosen lantaa eikä näkynyt
ainoatakaan ihmistä. Ne kaksi henkeä, jotka olivat kaikkine
hyvyyksineen jääneet Rostovilaisten taloon, olivat suuressa
vierashuoneessa. Nämä olivat piharenki Ignat ja kasakkapoika Mishka,
Vasiljitshin tyttären poika, joka oli jäänyt ukon kanssa Moskovaan.
Mishka oli avannut pianon, jota hän rimputteli yhdellä sormella.
Piharenki seisoi itseään röyhistellen ja leveästi hymyillen suuren
peilin edessä.

-- Tämä vasta lystiä on! Vai mitä, setä Ignat! -- puheli poika ja alkoi
samassa iskeä näppäimiä kaksin käsin.

-- Katsoppas poikaa! -- vastasi Ignat ihmetellen ja ihaillen, miten
hänen naamansa peilissä vetäytyi yhä leveämpään hymyyn.

-- Hävyttömät! Senkin hävyttömät! -- kuului heidän takanaan Mavra
Kusminitshnan ääni, joka oli hiljaa hiipinyt sisään. -- Mokomakin
pallinaama siinä irvistelee ikeniään. Vai tänne tulit! Siellä on vielä
kaikki korjaamatta ja Vasiljitsh on tukahtumaisillaan työstä. Ala
laputtaa.

Vyötään kohennellen ja lakaten hymyilemästä sekä nöyrästi luoden
katseensa maahan läksi Ignat huoneesta.

-- Täti kulta, minä vaan hiljakseen, -- sanoi poika.

-- Kyllä minä sinulle näytän hiljakseen, vallaton nulikka! -- ärjäsi
Mavra Kusminitshna hätyyttäen poikaa kädellään. -- Mene panemaan ukolle
teekeittiö tulelle.

Mavra Kusminitshna hotasi hieman pölyä pianolta, sulki sen kiinni,
läksi raskaasti huokaisten huoneesta ja pani oven lukkoon.

Pihalle tultuaan rupesi Mavra Kusminitshna miettimään, mihinkä hän nyt
läksisi, teetäkö juomaan Vasiljitshin luo piharakennukseen tai
aittarakennukseen korjaamaan sitä, mitä vielä ei oltu korjattu.

Hiljaiselta kadulta kuului nopeita askelia. Askeleet pysähtyivät portin
eteen. Säppi alkoi kolista kädessä, joka koetti sitä avata.

Mavra Kusminitshna meni portille.

-- Ketä te tahdotte?

-- Kreiviä, kreivi Ilja Andreitsh Rostovia.

-- Kukas te olette?

-- Minä olen upseeri. Minä tahtoisin häntä tavata, -- virkkoi
venäläinen miellyttävä herrasääni.

Mavra Kusminitshna avasi portin, jolloin pihaan astui noin 18-vuotinen,
pyöreäkasvoinen upseeri, joka muodoltaan oli Rostovilaisten näköinen.

-- Jo ovat menneet, veikkoseni. Eilen illalla suvaitsivat lähteä, --
sanoi Mavra Kushminitshna lempeästi.

Nuori upseeri, joka näytti olevan kahden vaiheilla, tullako sisään vai
ei, napsautti kielellään.

-- Miten harmillista! -- virkkoi hän. -- Kun olisin eilen illalla...
Ah, miten ikävää...

Mavra Kusminitshna tarkasteli tällä välin tarkkaavasti ja
myötätuntoisesti nuoren upseerin Rostovilaisten sukua muistuttavia
kasvonpiirteitä, repaleista sinelliä ja risaisia kenkiä.

-- Mitäs te olisitte kreivillä tehneet? -- kysyi hän.

-- Kyllä olisi ollut tekemistä! -- virkkoi upseeri kovin pahoillaan ja
tarttui porttipieleen aikeessa lähteä.

Hän kuitenkin pysähtyi epäröiden.

-- Minä, -- sanoi hän äkkiä, -- olen nähkääs kreivin sukulainen ja hän
oli aina hyvä minua kohtaan. Kun minä nähkääs (suopeasti ja iloisesti
hymyillen hän katsahti sinelliinsä ja jalkineihinsa) olen joutunut
repaleiseksi eikä ole yhtään rahaa, sen vuoksi ajattelin tulla
pyytämään kreiviltä...

Mavra Kusminitshna ei antanut hänen puhua suutaan puhtaaksi.

-- Eikö teillä olisi aikaa odottaa hetkinen, vähän aikaa vaan, -- sanoi
hän.

Ja heti kun upseeri laski kätensä irti portinpielestä, kääntyi Mavra
Kusminitshna menemään nopein kepittävin askelin takapihalle
rakennustaan kohti.

Sillä aikaa kun Mavra Kusminitshna oli käymässä rakennuksessaan, käveli
upseeri pihalla edestakasin pää painuksissa silmäillen rikkinäisiä
jalkineitaan ja suu hienossa hymynkierteessä. "Miten ikävää, etten
tavannut setä-ukkoa. Mainion hyvä eukko! Mihinkä se menikään?
Mitenkähän saisin tietää, mitä katuja myöten tapaisin suorimmittain sen
rykmentin, jonka nyt on marssittava Rogoschkajaan?" ajatteli tällä
välin nuori upseeri. Samassa tuli Mavra Kusminitshna näkyviin kulman
takaa säikähtynein, mutta samalla päättävin kasvoin ja kantaen
käsissään myttyyn käärittyä kirjavaa huivia. Jo muutaman askeleen
päässä upseerista hän avasi huivin, otti siitä valkean 25 ruplan
setelin ja ojensi sen nopeasti upseerille.

-- Jos heidän armonsa olisivat kotona, ei olisi ollut mitään hätää,
olisivathan he toki antaneet sukulaisen kaupalla, vaan ehkä tämäkin ...
nyt...

Mavra Kusminitshna hämmentyi. Mutta upseeri ei kieltäytynyt ottamasta,
vaan tarttui ojennettuun seteliin ja kiitti Mavra Kusminitshnaa.

-- Kun he olisivat olleet kotona, kreivi itse, -- puheli Mavra
Kusminitshna anteeksi pyytävän äänellä. -- Kristus olkoon teidän
kanssanne, lapsi kulta. Herra teitä varjelkoon, -- jatkoi Mavra
Kusminitsbna kumarrellen ja upseeria saattaen.

Aivan kuin itselleen nauraen, hymyillen ja päätään heilutellen läksi
upseeri juoksemaan melkein täyttä laukkaa tyhjiä katuja pitkin Jauskin
sillalle päin tavottaakseen rykmenttinsä.

Vaan Mavra Kusminitshna seisoi vielä kauvan aikaa vesissä silmin
suletun portin takana päätään miettivästi nyökytellen ja tuntien, miten
hänet yht'äkkiä oli vallannut äidillinen hellyys ja sääli tuntematonta
upseeria kohtaan.



XXIII.


Eräästä keskeneräisestä Varvarkan varrella olevasta talosta, jonka
alakerrassa oli kapakka, kuului humalaisten huutoa ja loilotusta.
Pienessä, likaisessa huoneessa istui penkeillä pöytien ääressä
kymmenkunta tehtaantyömiestä. Kaikki olivat päihdyksissä ja lauloivat
naamat hiessä, silmät sameina ja suut seposelällään jotain laulua.
Kukin veteli omaa säveltään raskaasti ja väkisin eikä ollenkaan
nähtävästi siitä syystä, että heitä halutti laulaa, vaan ainoastaan
siksi, että osottaisivat olevansa päissään ja että he olivat vapaalla
jalalla. Eräs näistä, kookas valkeaverinen, reima nuori mies, jolla oli
sininen pusero päällä, seisoi heidän vieressään. Hänen kasvonsa ohuine,
suorine nenineen olisivat olleet kauniit, elleivät niiden ilmettä olisi
häirinneet hoikat, vastakkain pinnistetyt ja lakkaamatta liikkuvat
huulet sekä sameat, synkät ja liikkumattomat silmät. Hän seisoi niiden
vieressä, jotka lauloivat, ja nähtävästi jotain ajatellen hän heilutti
juhlallisesti ja tempovasti näiden päiden yllä kyynärpäähän asti
paljasta valkeaa kättään, jonka likaisia sormia hän koetti
luonnottomasti hajottaa eri suuntiin. Hänen puseronsa hiha huljui
lakkaamatta edestakasin. Vaan vasemmalla kädellään kohenteli hän sitä
myötäänsä huolellisesti, aivan kuin olisi ollut jotain erityisen
merkillistä ja tärkeää siinä, että tuon valkean, jänteväsuonisen ja
heiluvan käden piti ehdottomasti olla paljaan. Keskellä laulua kuului
eteisestä ja ulkoportailta huutoa, tappelua ja iskuja. Pitkä mies
viittasi kädellään.

-- Stop! -- huudahti hän käskevästi. -- Tappelu, pojat! -- lisäsi hän
ja hihaansa yhä kohennellen läksi portaille.

Tehtaantyömiehet läksivät hänen jälestään. Nämä, jotka olivat juoneet
kapakassa koko aamun pitkän miehen johdolla, olivat tuoneet
kapakoitsijalle tehtaasta nahkoja ja näistä oli heille annettu viinaa.
Kun läheisten pajojen sepät olivat kuulleet kapakasta hoilausta ja he
luulivat, että kapakka oli ryöstetty, tahtoivat he väkipakolla
tunkeutua kapakkaan. Portailla syntyi tappelu.

Kapakoitsija tappeli kynnyksellä erään sepän kanssa ja juuri silloin,
kun tehtaan työmiehet tulivat kapakasta ulos, riistäytyi seppä irti
kapakoitsijan kynsistä ja kaatui kasvoilleen kiviselle tantereelle.

Toinen seppä koetti rynnistää ovesta sisään puskien rinnoillaan
kapakoitsijaa.

Pitkä mies löi paljaalla kädellään ovessa teutaroivaa seppää kasvoihin
ja kiljasi vimmatusti:

-- Pojat, meikäläisiä lyödään!

Seppä nousi taas jaloilleen ja pyyhkien verta ruhjoutuneilta
kasvoiltaan hän ulisi itku kurkussa:

-- Tappoivat! Tappoivat... Hyvät ihmiset, jo tappoivat!...

-- Taivasten tekijä, miehen ovat lyöneet kuoliaaksi! -- voivotteli eräs
naapuriportista kadulle tullut akka.

Vereytyneen sepän ympärille keräytyi väkeä.

-- Etkö ole saanut kyllääsi ihmisten rosvoamisesta, -- kuului joukosta
eräs ääni kapakoitsijalle. -- Miksi sinä miehen tapoit? Rosvo!

Pitkä mies seisoi rapuilla ja katseli samein silmin vuoroin
kapakoitsijaan vuoroin seppiin ja näytti miettivän, kehenkä hän
ryhtyisi käsiksi.

-- Murhuri! -- karjasi hän yhtäkkiä kapakoitsijalle. -- Pankaa nuoriin,
pojat! --

-- Vai niin, vai nuoriin tämä mies pantaisiin! -- kiljasi kapakoitsija
riistäytyen irti hänen kimppuunsa hyökkäävien käsistä, tempasi hatun
päästään ja viskasi sen maahan.

Tämä temppu näytti tekevän jonkinlaisen salaperäisen uhkaavan
vaikutuksen, josta syystä tehtaantyömiehet peräytyivät kapakoitsijan
kintereiltä ja jäivät epäröiden seisomaan.

-- Kyllä minä järjestyksen ja komennon tunnen.

-- Minä menen järjestyksenvalvojan luo. Luuletteko etten uskalla mennä?
Ei täällä nykyisin saa rosvojen tavoin elää! -- ärjyi kapakoitsija
ottaen lakin maasta.

-- Mennään vaan, vai niin! Mennään vaan ... vai niin! -- toistivat
toinen toisensa jälkeen kapakoitsija ja pitkä mies ja kumpikin läksi
yhdessä menemään katua myöten.

Vereytynyt seppä kulki heidän rinnallaan. Tehtaantyömiehet ja muuta
väkeä läksi puhellen ja huutaen näiden jälestä.

Moroseikan kulmassa, erään suuren talon edessä, jonka ikkunat olivat
luukuilla suletut ja jonka seinässä oli suutarinkyltti, seisoi
parisenkymmentä kalpeakasvoista, laihaa, nääntynyttä suutaria pitkät
viitat ja riekaleiset puserot päällä.

-- Kyllä on osannut viedä kansan kurjuuteen! -- puheli eräs laiha
kisälli, jolla oli harva parta ja kulmakarvat rypyssä. -- Meidän
vertamme on vaan imenyt eikä mitään muuta. Hän on meitä kuletellut ja
kuletellut koko viikon. Vaan nyt on vienyt viimeiseen nipukkaan ja itse
on matkustanut tiehensä.

Kun kisälli näki väkeä ja vereytyneen miehen, vaikeni hän ja kaikki
suutarit liittyivät uteliaina kadulla kulkevaan väkijoukkoon.

-- Mihinkä ne ovat menossa?

-- Mihinkäkö, oikeutta etsimään tietysti.

-- No, eikö meidän väkemme tosiaankaan pitänyt puoltaan.

-- Kuinkas muuten! Etkös näe, mitä väki puhuu.

Kuului kysymyksiä ja vastauksia. Kapakoitsija käytti hyväkseen
väkijoukon yhä enenevää kasvamista, jättäytyi muista jälelle ja palasi
takasin kapakkaansa.

Pitkä mies, joka ei huomannut vihollisensa kapakoitsijan katoamista,
heilutteli paljasta kättään ja oli yhä äänessä, jolla hän kiinnitti
itseensä kaikkien huomion. Tämän tähden tunkeutuikin kansaa etupäässä
hänen ympärilleen, koska luultiin, että häneltä saadaan vastaus
kaikkien mielissä palaviin kysymyksiin.

-- Näyttäköön, mikä on järjestys ja mikä on laki, sitä vartenhan
virkamiehet on asetettu. Vai puhunko minä väärin, oikeauskoiset! --
puheli pitkä mies hienosittain hymyillen. -- Hän luulee, ettei muka ole
virkamiehiä? Ohoo, vai tultaisiko toimeen ilman niitä! Kyllä ne muuten
osaisivat rosvota ja ryöstää.

-- Mitä joutavista lörpöttelemään! -- kuului väkijoukosta. -- Ihanko
Moskova tosiaankin jätetään puille paljaille? Sinulle on vain joutavia
hölytty, vaan sinä olet uskonut. Vähäkö meillä on sotaväkeä.
Kuulkaahan, mitä tuolla sanotaan, -- puheltiin pitkää miestä osottaen.

Kitai-gorodin muurin luona ympäröi eräs toinen väkijoukko muutamaa
pörhöisessä sinellissä olevaa miestä, jolla oli kädessä paperi.

-- Julistus! Julistusta luetaan! Julistusta luetaan! -- kuului
väkijoukosta ja kaikki tulvivat lukijan luo.

Pörhöisessä sinellissä oleva mies luki 31 p:nä elokuuta julaistua
lehtistä. Kun kansa piiritti häntä kaikilta puolin, näytti hän
joutuneen hämilleen, mutta kun pitkä mies, joka oli tunkeutunut hänen
luokseen, vaati häntä lukemaan, alkoi hän hieman värisevin äänin lukea
lehtistä uudestaan.

"Minä lähden huomenna aikaiseen hänen ruhtinaallisen armonsa luo", luki
hän (Armollisuutensa! -- toisti pitkä mies juhlallisesti suutaan
murtaen ja kulmiaan rypistellen), "keskustellakseni ja toimiakseni hänen
kanssaan ja auttaakseni sotajoukkoja tuhoamaan vihollista. Ruvetkaamme
mekin heistä sisua"... jatkoi lukija ja pysähtyi... (Kuulitteko? --
huusi pitkä mies ylpeän voitokkaana. -- Nyt se selvä saadaan.)
"nujertamaan ja noita vieraita hiidenkattilaan toimittamaan. Minä
palaan takaisin puolipäiväksi ja sitte käymme käsiksi toimeen.
Toimitaan, häisketään ja viholliset väistetään."

Viimeiset sanat luki lukija täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Pitkä
mies laski surullisesti päänsä kumarruksiin. Näkyi, ettei kukaan ollut
ymmärtänyt näitä viimeisiä sanoja. Varsinkin sanat: "Minä tulen
huomenna puolipäiväksi" näyttivät suututtavan sekä lukijaa että
kuulijoita. Väkijoukon käsitys oli korkealentoista, vaan nuo sanat
olivat liian mauttomia ja tarpeettoman selviä. Ne olivat aivan
samanlaisia, kuin kuka hyvänsä heistä olisi osannut sanoa ja sen vuoksi
ei niiden olisi pitänyt olla julistuksessa, joka oli lähtenyt
korkeimman vallan käsistä.

Kaikki olivat velton äänettömiä. Pitkä mies liikutteli huuliaan ja
muutteli jalkojaan.

-- Jos olisi kysyä tuolta?... Se onkin hän itse!... Kysytään pois!...
Mitenkäs tässä muuten... Kyllä hän sanoo... -- kuului äkkiä väkijoukon
takimmaisista riveistä ja kaikkien katseet kääntyivät toria myöten
ajavaan poliisimestariin, jota saattoi kaksi rakuunaa.

Kun poliisimestari, joka tänä aamuna oli kreivin käskystä ajellut
poltattamassa lotjia ja joka tämän tehtävän tähden oli saanut suuren
summan rahoja, jotka nyt olivat hänen taskussaan, näki väkijoukon
alkavan tulvia häntä kohti, käski hän kuskin pysähdyttämään hevoset.

-- Mitäs väkeä tämä on? -- huusi hän miehille, jotka hajallaan ja
arasti lähenivät hänen ajopeliään.

-- Mitä väkeä tämä on, kysyn minä? -- toisti poliisimestari, kun
hänelle ei vastattu.

-- He, teidän ylhäisyytenne, -- sanoi pörhöisessä sinellissä oleva
mies, -- he, teidän ylhäisyytenne haluavat hänen ylhäisyytensä kreivin
julistuksen johdosta uhrata henkensä isänmaalle. Mistään metelistä ei
ole kysymystä, kuten hänen ylhäisyytensä kreivin käsky kuuluu...

-- Kreivi ei ole matkustanut pois, hän on täällä ja antaa teidän
huolenpidostanne erityisen määräyksen, -- sanoi poliisimestari. -- Anna
mennä! -- sanoi hän kuskille.

Väkijoukko tunkeutui niiden luokse, jotka olivat kuulleet, mitä
poliisimestari oli sanonut ja suuntasi katseensa poistuviin
ajopeleihin.

Poliisimestari vilkasi tällä välin säikähtyneenä taakseen ja sanoi
jotain kuskilleen, jolloin hevoset alkoivat juosta nopeammin.

-- Petosta! Lähdetään hänen perästään! -- huusi pitkä mies. -- Älkää
laskeko käsistä, pojat! Tehköön selvän! Ottakaa kiinni! -- kuului
kiivaita huutoja ja väkijoukko läksi juoksujalassa poliisimestarin
perästä.

Kovaäänisesti hälisten seurasi kansa poliisimestarin jälkiä Lubjankaa
kohti.

-- Herrat ja kauppiaat ovat lähteneet tipotiehensä ja sen tähden hukka
perii meidät. Olemmeko me mitään koiria, vai mitä! -- alkoi kuulua yhä
tiheämmin väkijoukosta.



XXIV.


Illalla syyskuun 1 p:nä palasi kreivi Rostoptshin Kutusovin puheilta
Moskovaan suutuksissaan ja loukkaantuneena siitä ettei häntä oltu
kutsuttu sotaneuvotteluun, ettei Kutusov ollut pannut mitään arvoa
hänen esitykseensä ottaa osaa pääkaupungin puolustamiseen, ja
ihmeissään siitä nyt vasta havaitsemastaan leirissä vallitsevasta
katsantokannasta, jonka perusteella pääkaupungin rauhallisuutta ja sen
isänmaallista mielialaa koskeva kysymys ei osottautunut ainoastaan
toisarvoiseksi, vaan myöskin kerrassaan tarpeettomaksi ja mitättömäksi.
Iltasen syötyään laskeutui kreivi riisuutumatta levolle, josta hänet
kello yhden aikaan yöllä herätti kuriiri, joka toi hänelle kirjeen
Kutusovilta. Kirjeessä sanottiin, että koska sotajoukot peräytyvät
Rjasanin tielle Moskovan taakse, niin eikö kreivi suvaitseitsi lähettää
poliisivirkamiehiä saattamaan sotajoukkoja kaupungin läpi. Tämä tieto
ei ollut uutuus Rostoptshinille. Kreivi Rostoptshin nimittäin tiesi ei
ainoastaan eilisestä keskustelustaan Kutusovin kanssa Poklonnajan
kukkulalla, vaan myöskin jo Borodinon taistelusta saakka, josta pitäen
kaikki Moskovaan saapuneet kenraalit olivat puhuneet yhteen ääneen,
että taisteluun on mahdoton antautua, ja kun kreivin luvalla joka yö jo
kuletettiin pois kruunun omaisuutta ja puolet kaupungin asukkaista
olivat matkustaneet pois, että Moskova jätetään viholliselle, mutta
tästä huolimatta tämä tieto, joka oli tullut yksinkertaisen kirjeen
muodossa, joka sisälsi Kutusovin käskyn ja jonka hän sai yöllä
juurikään uneen vaivuttuaan, hämmästytti ja ärsytti kreiviä.

Kun kreivi Rostoptshin jälestäpäin selitti toimintaansa tänä aikana,
mainitsi hän useaan kertaan muistiinpanoissaan, että hänellä oli
silloin kaksi tärkeätä tarkotusperää: _De maintenir la tranquillité à
Moscou et d'en faire partir les habitants_.[210] Jos otaksumme tämän
kahtalaisen tarkotusperän oikeaksi, niin osottautuu Rostoptshinin
toiminta moitteettomana. Miksi ei viety pois Moskovasta pyhiä esineitä,
tykkiä, patruunia, ruutia ja viljavarastoja; miksi petettiin tuhansia
asukkaita sillä, ettei Moskovaa jätetä ja miksi joudutettiin heidän
perikatoaan? -- Siksi, että olisi valvottu pääkaupungin rauhallisuutta,
vastaa kreivi Rostoptshinin selitys. Miksi kuletettiin virastoista
suunnattomat joukot tarpeettomia papereita, Leppichin ilmapallo ynnä
muita esineitä? -- Siksi, että olisi jätetty kaupunki tyhjäksi, vastaa
kreivi Rostoptshinin selitys. Tarvitsee vain otaksua, että jokin uhkasi
kansan rauhaa, ja silloin on jokainen toimi oikea ja hyväksyttävä...
Kaikki hirmuvallan kauhut ovat perustuneet ainoastaan huolenpitoon
väestön rauhasta.

Mihinkä perustautui kreivi Rostoptshinin pelko väestön rauhasta
Moskovassa 1812? Mitä syitä oli otaksua, että kaupungissa ruvettaisiin
metelöimään? Kaupungin asukkaat matkustivat pois, ja peräytyvä sotaväki
täytti Moskovan. Mitä syytä oli otaksua, että kansa olisi tämän tähden
noussut kapinaan?

Vihollisen edentyessä ei tapahtunut Moskovassa eikä myöskään missään
koko Venäjällä mitään kapinan tapaista. 1 ja 2 p:nä syyskuuta oli
Moskovassa alun toistakymmentätuhatta asukasta, vaan mitään muuta sen
kummempaa ei tapahtunut, kuin että väkeä keräytyi ylipäällikön pihalle,
jonne hän itse oli sen saanut tulemaan. On selvää, että vielä vähemmin
oli odotettava levottomuutta kansan kesken, jos Borodinon taistelun
jälkeen, jolloin Moskovan jättäminen viholliselle kävi selväksi tai
ainakin hyvin luultavaksi, Rostoptshin olisi silloin ryhtynyt
kulettamaan kaupungista pois kaikki pyhät esineet, ruudin, kaikki
muutkin ampumatarpeet ja rahat ja suoraan selittänyt kansalle, että
kaupunki jätetään viholliselle eikä ruvennut kiihdyttämään asukkaita
aseiden jakamisella ja julistuksillaan.

Rostoptshin, joka oli tulinen ja kuumaverinen mies ja joka aina oli
liikkunut ylhäisimmissä hallituspiireissä, ei käsittänyt vähän vähää
sitä väestöä, jota hän aikoi hallita, vaikkakin hänen tunteensa olivat
isänmaallisia. Aina siitä pitäen kun vihollinen oli marssinut
Smolenskiin, kuvitteli Rostoptshin mielessään olevansa kansan
tunteiden, "Venäjän sydämen" johtaja. Hänestä ei tuntunut ainoastaan
(kuten jokaisesta hallitusmiehestä tuntuu), että hän hallitsi Moskovan
asukkaiden ulkonaisia toimia, vaan hänestä tuntui, että hän hallitsi
heidän mielialaansakin julistuksiensa ja lehtistensä kautta, jotka
olivat kirjotetut sillä hulttiomaisella kielellä, jota kansa
keskuudessaan halveksi ja jota se ei ymmärrä silloin, kun se kuulee
sitä ylhäältä päin. Kansan tunteiden johtajan ylevä tehtävä miellytti
Rostoptshinia siinä määrin ja tähän tehtäväänsä hän oli uppoutunut niin
tyyten, että kun tuli pakko jättää Moskova ilman minkäänlaisia
sankaritöitä, yllätti tämä hänet aivan aavistamatta ja hän kadotti
yhtäkkiä jalkojensa alta sen maaperän, jolla hän oli seisonut ja hän
joutui tosiaankin niin ymmälle, ettei tiennyt mitä tehdä. Vaikka hän
tiesikin, että Moskova jätetään, uskoi hän koko sielullaan viimeiseen
hetkeen saakka, ettei näin tule tapahtumaan ja sen vuoksi ei hän tehnyt
tässä tarkotuksessa mitään. Asukkaat matkustivat pois vastoin hänen
tahtoaan. Kun virastot muuttivat kaupungista pois, tapahtui tämä
ainoastaan virkamiesten vaatimuksesta, johon kreivi vastenmielisesti
suostui. Hän itse oli sitä vastoin kokonaan kiintynyt siihen tehtävään,
jonka hän oli suoritettavakseen luonut. Kuten usein on sellaisten
ihmisten laita, joilla on tulinen mielikuvitus, tiesi hänkin jo aikoja
sitten, että Moskova jätetään, mutta hän tiesi tämän ainoastaan
järkensä avulla, vaan koko hänen sielunsa vastusti uskomista tähän
seikkaan, kun hänen mielikuvituksensa ei voinut mitenkään tottua tuohon
uuteen asemaan. Hänen huolellinen ja ponteva toimintansa (missä määrin
se oli hyödyllistä ja vaikutti kansaan, on eri asia), oli kokonaan
suunnattu ainoastaan siihen, että hän olisi saanut heräämään kansassa
saman tunteen, joka hänessä itsessäänkin eli, nimittäin isänmaallisen
vihan ranskalaisia kohtaan ja luottamuksen itseensä.

Mutta kun tapaus avautui oikeaan, historialliseen muotoonsa, kun
osottautui riittämättömäksi ilmaista viha ranskalaisia kohtaan
ainoastaan sanoilla, kun ei voinut ilmaista tätä vihaa edes taistelun
muodossa, kun itseluottamus osottautui hyödyttömäksi yksistään Moskovaa
koskevaan kysymykseen nähden, kun koko väestö aivan kuin yhtenä miehenä
hylkäsi omaisuutensa ja virtasi pois Moskovasta osottaen tällä teollaan
kansallisen tunteensa koko voiman, -- silloin osottautui Rostoptshinin
valitsema tehtävä yhtäkkiä tyhjäksi ja järjettömäksi. Hän tunsi
yhtäkkiä joutuneensa yksinäiseksi, heikoksi ja surkuteltavaksi, jolla
ei ollut maaperää jalkojensa alla. Kun Rostoptshin unesta herättyään
sai Kutusovin kylmän ja käskevän kirjeen, tunsi hän itsensä sitäkin
ärtyneemmäksi, kuta enemmän hän tunsi itsensä syylliseksi. Moskovaan
oli jäänyt kaikki se, mikä oli annettu hänen tehtäväkseen saattaa
kaupungista pois. Mutta kaiken kulettaminen pois oli mahdotonta.

"Kuka on tähän syyssä? Ken on jouduttanut asiat näin pitkälle?"
ajatteli hän. "Tietystikään en minä. Minulla oli kaikki valmiina, minä
pitelin Moskovaa kovissa kourissa! Ja näin pitkälle ovat he saattaneet
asiat! Roistot, kavaltajat!" ajatteli hän määrittelemättä tarkemmin,
keitä nuo roistot ja kavaltajat olivat, mutta tuntien pakkoa vihata
noita epämääräisiä kavaltajia, jotka olivat syypäät siihen
valheelliseen ja raukkamaiseen asemaan, johon hän nyt oli joutunut.

Koko yön antoi Rostoptshin määräyksiä, joita Moskovan kaikilta kulmilta
oli tultu häneltä saamaan. Hänen läheisensä henkilöt eivät olleet
koskaan nähneet häntä näin synkeänä ja ärtyisenä.

"Teidän ylhäisyytenne, sukutilojen departementista on mies täällä,
tirehtööriltä on tultu hakemaan käskyä... Konsistoriosta, senaatista,
yliopistosta, kasvatuslaitoksesta; sijainen on lähettänyt sanan ja
tiedustelee... Minkä määräyksen annatte palokunnalle? Vankilasta on
tultu... Keltaisesta talosta"... ilmotettiin koko yö lakkaamatta
kreiville.

Kaikkiin näihin kysymyksiin antoi kreivi lyhyitä ja vihaisia
vastauksia, jotka osottivat, etteivät hänen määräyksensä ole enää
tarpeen ja että koko hänen huolellisesti valmistama asiansa on nyt
jonkun tähden kokonaan turmeltunut ja että tämä joku tulee kantamaan
edesvastuun siitä, mitä nyt tulee tapahtumaan.

-- Sano sille pöllöpäälle, -- vastasi hän sukutilojen departementin
tiedusteluun, -- että hän jäisi istua kököttämään ja vartioimaan
papereitaan. Mitä lempoa sinä kysyt palokunnasta? Onhan niillä hevoset,
matkustakoot Vladimiriin, ei kai niitä ranskalaisille jätetä.

-- Teidän ylhäisyytenne, hullujenhuoneesta on tullut tarkastaja, mitä
käskette hänelle sanoa? --

-- Mitäkö käsken? Menkööt kaikki tiehensä eikä mitään muuta... Hullut
ovat laskettavat kaupunkiin. Kun kerran hullut komentavat meidän
armeijoitamme, niin on kai Jumala niin käskenyt.

Kysymykseen vangeista, jotka istuivat kellareissa ärjäsi kreivi
tarkastajalle äkäisesti:

-- Pitäisikö sinulle antaa kaksi pataljoonaa olematonta saattoväkeä.
Irti joka mies!

-- Teidän ylhäisyytenne, siellä on valtiollisiakin: Mjeshkof,
Vereshtshagin.

-- Vereshtshagin! Eikö sitä vielä ole hirtetty? -- kiljasi Rostoptshin.
-- Hänet on tuotava minun luokseni.



XXV.


Kello 9 aikaan aamulla, jolloin sotaväki jo oli marssinut kaupungin
läpi, ei kukaan tullut enään kysymään kreiviltä määräyksiä. Kaikki,
jotka vain voivat matkustaa, läksivät omin päinsä ja ne, jotka jäivät
kaupunkiin päättivät muilta kyselemättä, mitä heidän oli tekeminen.
Kreivi käski valjastamaan hevoset lähteäkseen Sokolnikiin. Hän istui
synkkänä, kellankalpeana ja ääneti käsivarret ristissä kabinetissaan.

Jokaisesta hallitusmiehestä tuntuu rauhallisena myrskyistä vapaana
aikana, että hänen hallituksensa alainen asujamisto liikkuu ainoastaan
hänen ponnistustensa avulla ja tässä oman välttämättömyytensä
tietoisuudessa tuntee jokainen hallitusmies parhaimman palkinnon
vaivoistaan ja ponnistuksistaan. On selvää, että jokaisesta peräsimessä
olevasta hallitusmiehestä tuntuu niin kauvan kun historian meri päilyy
tyynenä ja kun hän omasta vuotavasta veneestään käsin nojautuu
sauvoimilleen kansan haahteen ja itsekin liikkuu, että se haaksi, jonka
turvin hän kulkee liikkuu juuri hänen ponnistuksiensa avulla. Mutta
tulla vain myrskyn, nousta ulapan kuohumaan ja lähteä itsensä haahden
liikkeelle, silloin on erehtyminen mahdotonta. Haaksi liikkuu jykevää,
riippumatonta kulkuaan, sauvoin ei ylety liikkeelle lähteneeseen
haahteen ja ohjaaja muuttuu käskijän asemasta, voiman lähteestä
mitättömäksi, hyödyttömäksi ja voimattomaksi ihmiseksi.

Rostoptshin tunsi tämän ja se juuri kuohutti hänen vihaansa.

Poliisimestari, jonka väkijoukko oli pysähdyttänyt, saapui yhtaikaa
adjutantin kanssa, joka tuli sanomaan, että hevoset olivat valjaissa,
kreivin luo. Molemmat olivat kalpeat ja kun poliisimestari oli
ilmottanut täyttäneensä saamansa tehtävän, kertoi hän, että kreivin
pihalla oli suunnaton väkijoukko, joka halusi nähdä kreiviä.

Sanaakaan vastaamatta nousi Rostoptshin ylös, meni nopein askelin
upeaan, valoisaan vierashuoneeseensa, astui balkonin oven eteen,
tarttui kahvaan, mutta laski siitä kuitenkin kätensä irti ja meni
ikkunan ääreen, josta koko väkijoukko näkyi paremmin. Pitkä mies seisoi
eturiveissä ja ankarin kasvoin kädellään huitoen puheli jotain.
Veristynyt seppä seisoi hänen vieressään synkin kasvoin. Vaikka ikkunat
olivat kiinni, kuului ulkoa äänten hälinää.

-- Ovatko vaunut valmiit? -- kysyi Rostoptshin poistuen ikkunan
äärestä.

-- Ovat, teidän ylhäisyytenne, -- vastasi adjutantti.

Rostoptshin meni uudestaan balkonin oven eteen.

-- Mitä ne oikeastaan tahtovat? -- kysyi hän poliisimestarilta.

-- Teidän ylhäisyytenne, he sanoivat kokoutuneensa mennäkseen
ranskalaisia vastaan teidän käskystänne ja huusivat jotain petoksesta.
Väkijoukko on vimmoissaan, teidän ylhäisyytenne. Hädin tuskin pääsin
minä niiden käsistä. Teidän ylhäisyytenne, minä uskallan odottaa...

-- Kyllä minä tiedän ilman teitäkin, mitä on tehtävä, -- kiljasi
Rostoptshin vihaisesti.

Hän seisoi balkonin ovella ja katsoi väkijoukkoon. "Tämän ne ovat siis
tehneet Venäjälle! Tämän ne ovat siis tehneet minulle!" ajatteli
Rostoptshin tuntiessaan, miten hänen sisässään alkoi kuohua hillitön
vihanvimma jotakuta kohtaan, jonka syyksi olisi voinut vyöryttää kaiken
sen, mikä oli tapahtunut. _La voilà la populace, la lie du peuple_,
ajatteli hän väkijoukkoon katsoessaan: "_la plèbe qu'ils ont soulevée
par leur sottise. Ils leur faut une victime_",[211] tuli hänen
mieleensä, kun hän katsoi kädellään huitovaa pitkää miestä. Ja tämä
johtui hänen mieleensä juuri sen tähden, että hän itse tarvitsi tuota
uhria, tarvitsi itse esinettä, johon kohdistaisi kuohuvan vihansa.

-- Ovatko vaunut valmiit? -- kysyi hän uudestaan.

-- Ovat, teidän ylhäisyytenne. Mitä suvaitsette käskeä Vereshtshaginin
suhteen? Hän odottaa rappujen edessä, -- virkkoi adjutantti.

-- Aa! -- kiljasi Rostoptshin aivan kuin hätkähtäen jostain
odottamattomasta muistosta.

Samassa aukasi hän yht'äkkiä balkonin oven ja astui päättävin askelin
balkonille. Hälinä taukosi samassa, päät paljastuivat ja kaikkien
silmät suuntautuivat kreiviin.

-- Terve, pojat! -- sanoi kreivi nopeasti ja kovalla äänellä. --
Kiitos, että tulitte. Tulen heti teidän luoksenne, mutta kaikista ensin
täytyy meidän selviytyä ilkiöstä. Meidän täytyy rangaista ilkiö, jonka
tähden Moskova on joutunut perikatoon. Odottakaa minua!

Paiskattuaan oven lujasti kiinni palasi kreivi yhtä nopeasti
huoneisiin.

Kautta koko joukon alkoi kuulua mielihyvän hyväksyvää puhetta. "Käski
selviytymään ilkiöstä! Ja sinä sanot, että se muka on ranskalainen ...
kyllä se sinulle järjestyksen näyttää!" puhelivat ihmiset aivan kuin
moitiskellen toinen toisensa vähäuskoisuutta.

Muutaman minuutin kuluttua ilmestyi yht'äkkiä paraadiovesta upseeri,
joka antoi jonkun määräyksen, josta rakunat ojentuivat rintamaan.
Väkijoukko siirtyi balkonin luota uteliaana käytävän eteen. Rostoptshin
ilmestyi nyt paraadiovesta vihaisen nopein askelin ja loi ympärilleen
hätäisen katseen aivan kuin etsien jotakuta silmillään.

-- Missä hän on? -- kysyi kreivi.

Ja samassa hetkessä, kun hän sanoi tämän, näki hän talon kulman takaa
kahden rakunan välissä tulevan nuoren miehen, jolla oli pitkä hoikka
kaula ja metsittyneestä päästä hiukset puoleksi kerityt. Tämä nuori
mies oli puettu siniverkaseen kuluneeseen revonnahka-puoliturkkiin,
joka aikoinaan oli ollut keikarimaisen korea, ja likasiin, karheasta
hamppukankaasta tehtyihin vanginhousuihin, joiden lahkeet olivat
puhdistamattomien, läntistyneiden ja ohkasten saappaiden varsissa.
Hoikissa, hintelissä jaloissa riippuivat raskaat raudat, jotka
rasittivat nuoren miehen epäröiviä askeleita.

-- Aa! -- sanoi Rostoptshin nopeasti siirtäen katseensa nuoresta
miehestä, joka oli ketunnahka-puoliturkissa, ja osottaen ulkorappujen
alinta porrasta hän lisäsi: -- pankaa hänet tuohon!

Nuori mies astui raskaasti raudat jaloissa kolisten osotetulle
portaalle, pyöräytti kaksi kertaa pitkää kaulaansa pidellen kiinni
sormillaan turkin puristavasta kauluksesta, huokasi syvään ja liitti
nöyrästi valkeat kätensä yhteen vatsansa eteen.

Niiden muutamien tuokioiden ajan, jolloin nuori mies asettautui
portaalle, vallitsi äänettömyys. Ainoastaan takimmaisimmissa riveissä,
joissa ihmiset olivat litistyneet toinen toisiaan vasten, kuului
ähkintää, voihketta, tölmäyksiä ja muuttelehtavien jalkojen töminää.

Odotellessaan, kunnes nuori mies oli asettunut osotetulle paikalle,
hieroi Rostoptshin kulmiaan rypistellen kädellään otsaansa.

-- Pojat! -- sanoi Rostoptshin metallin kirkkaalla äänellä. -- Tämä
mies, Vereshtshagin, on se sama heittiö, jonka tähden Moskova on
joutunut perikatoon.

Nuori mies seisoi nöyrässä asennossa kädet ranteiden kohdalta ristissä
vatsan edessä ja hieman kumarruksissa. Hänen kuihtuneet ja
muodottomaksi käyneet kasvonsa, joilla kuvastui toivoton ilme, olivat
maahan luodut. Kuultuaan kreivin ensimäiset sanat hän nosti verkkaan
päätään ja katsoi altapäin kreiviin aivan kuin jotain sanomaisillaan
tai ainakin kohdatakseen kreivin katseen. Mutta Rostoptshin ei
katsonut häneen. Nuoren miehen hoikassa, pitkässä kaulassa paisui
korvantaussuoni mustanpuhuvaksi ja hänen kasvonsa äkkiä punastuivat.
Kaikkien silmät tähtäsivät häntä. Hän katsahti väkijoukkoon ja aivan
kuin elpynein toivein niistä ilmeistä, jotka hän havaitsi ihmisten
kasvoilla, hän hymähti aran surullisesti ja laskettuaan päänsä taas
kumarruksiin korjasi hieman asentoaan portaalla.

-- Hän on pettänyt tsaarinsa ja isänmaansa, hän on antautunut
Bonaparten palvelukseen, hän yksinään kaikista venäläisistä on
häväissyt venäläisten nimen ja hänen tähtensä joutuu Moskova
perikatoon, -- puhui Rostoptshin tasaisella, terävällä äänellä; mutta
samassa hän katsahti yht'äkkiä nopeasti alas Vereshtshaginiin, joka yhä
edelleen seisoi entisessä nöyrässä asennossa. Ja oli kuin olisi tämä
katse reväissyt hänet kappaleiksi ja hän sanoi nostaen kätensä
korkealle pystyyn melkein kiljuen:

-- Oma tuomionne hänelle langettakaa ja itse pankaa se täytäntöön! Minä
annan hänet teille!

Kansa vaikeni ja tunkeutui yhä tiukempaan toinen toistaan puristaen.
Pidättää toinen toistaan, hengittää saastuneessa väenkuumuudessa
voimatta liikuttaa itseään ja odottaa jotain tietymätöntä,
käsittämätöntä ja kauheaa kävi sietämättömäksi. Etumaisissa riveissä
seisovat ihmiset, jotka olivat nähneet ja kuulleet kaikki, mitä oli
tapahtunut heidän edessään, pidättelivät silmät säikähdyksestä
selällään ja ammossa suin kaikin voiminsa takimmaisten pinnistystä.

-- Lyökää häntä!... Periköön tuho petturin älköönkä häväiskö
venäläisten nimeä! -- karjui Rostoptshin. -- Hakatkaa! Minä käsken!

Väkijoukko, joka ei ollut kuullut Rostoptshinin sanoja, vaan ainoastaan
hänen äänensä vihaisen kaijun, voihkasi ja siirrähti lähemmä, mutta
pysähtyi samassa.

-- Kreivi! ... -- kuului tuokioisen äänettömyyden keskeltä
Vereshtshaginin arka ja samalla teatterimainen ääni. -- Kreivi, Jumala
yksinään tuolla ylhäällä ... -- sanoi Vereshtshagin päätään nostaen,
vaan samassa tulvahti hänen hoikan kaulansa paksu suoni verta
pullolleen ja puna karkasi hänen kasvoiltaan yhtä nopeasti kuin se oli
niille sävähtänytkin.

Hän ei sanonut loppuun sitä, mitä oli aikonut.

-- Hakatkaa häntä! Minä käsken! ... -- kiljasi Rostoptshin yht'äkkiä
kalveten samoin kuin Vereshtshagin.

-- Miekat esiin! -- huudahti upseeri rakunoille ja paljasti samassa
miekan huotrastaan.

Kautta koko väkijoukon vyöryi nyt uusi ja entistä väkevämpi aalto, joka
etumaisiin riveihin saakka päästyään viskasi etumaisimpina seisovat
esiin ja työnsi ne aivan portaiden eteen. Pitkä mies seisoi kivettynein
kasvoin ja pystyyn nostettu käsi pysähtyneenä Vereshtshaginin vieressä.

-- Hakatkaa, -- virkkoi upseeri melkein kuiskaten rakunoille.

Ja samassa iski eräs sotamiehistä vihasta vääristynein kasvoin
Vereshtshaginia tylsällä säilällään päähän.

-- Aa! -- kiljasi lyhyesti ja ihmettelevästi Vereshtshagin ja katsahti
säikähtyneenä ympärilleen aivan kuin käsittämättä, miksi hänelle näin
tehtiin. Samallainen ihmettelyn ja kauhistuksen voihkaus kuului myöskin
väkijoukosta.

-- Voi, Herra Jumala! -- kuului jonkun surullinen huudahdus.

Mutta heti sen jälkeen, kun Vereshtshaginilta oli ryöstäytynyt
kummastuksen huudahdus, pääsi häneltä kivun vihlova vaikerrus ja se
joudutti hänen tuhoansa. Ne ihmistunteiden äärimmilleen jännittyneet
rajat, jotka tähän asti olivat hillinneet väkijoukkoa, ratkesivat nyt
silmänräpäyksessä valloilleen. Rikokseen oli ryhdytty, se täytyi
välttämättömästi myöskin päättää. Surkea moitteen vaikerrus hukkui
väkijoukon hurjaan ja raivoisaan kiljuntaan. Viimeisen seitsemännen
laineen lailla, joka särkee aluksen, humahti takimmaisimmista riveistä
tämä viimeinen raivoava aalto, ryöpsähti etumaisten riveihin, mursi ne
ja nieli kaikki. Rakuna, joka oli iskenyt, aikoi iskeä uudestaan.
Vereshtshagin kirkasi kauhusta, nosti kätensä suojaksi ja viskautui
väkijoukkoon. Pitkä mies, jota vasten hän oli tölmähtänyt, kouristi
kätensä Vereshtshaginin hoikkaan kaulaan ja hurjasti kiljasten kaatui
yhdessä tämän kanssa heidän kimppuunsa ryöpsähtäneen kiljuvan
kansanjoukon jalkoihin.

Toiset löivät ja raastoivat Vereshtshaginia, toiset pitkää miestä. Ja
tungoksesta puristuneiden ja niiden parku, jotka koettivat pelastaa
pitkää miestä, kiihdytti vain kansan raivoa. Pitkään aikaan eivät
rakunat kyenneet vapauttamaan vertavuotavaa ja henki heitoksi piestyä
tehtaalaista. Ja pitkän aikaa kului kaikesta siitä raivoisasta touhusta
huolimatta, jolla väkijoukko koetti päättää alkamansa työn, mutta
sittenkään eivät ne, jotka pieksivät, kuristivat ja raastoivat
Vereshtshaginia, voineet saada häntä hengiltä, sillä väkijoukko puristi
heitä kaikilta puolin ja kiehui yhtenä ryöppynä sekaisin heidän
kanssaan antamatta siten mahdollisuutta viimeistää enemmän kuin
hylätäkään uhria.

-- Kirveellä lyökää!... Joko on hengiltä?... Kavaltaja, Kristuksen
myyjä!... Elää ... vielä on elossa... Rosvolle rosvon palkka.
Kirveellä, kirveellä... Vieläkö on elossa?

Vasta kun uhri lakkasi taistelemasta ja hänen parkunsa muuttui
tasaiseksi, pitkäveteiseksi korinaksi, alkoi väkijoukko hätäisesti
ryhmittyä katselemaan maassa viruvaa veristä ruumista. Kukin tuli luo,
katseli tehtyä työtä ja kauhistuneena, nuhtelevasti ja ihmeissään
sulloutui takaisin.

-- Voi, Herra Jumala! Niin on kansa kuin peto, ei ole hengestä väliä!
-- kuului väkijoukosta. -- Ja nuori näkyy olevan mies ... kauppiaitako
lienee. Ei ole leikkimistä kansan kanssa!... Sanovat, ettei se olekaan
se... Se se on... Voi, Herra Jumala!... Toisen ovat tappaneet! Vähissä
hengin kuuluu olevan... Voi kansaa ... ei pelkää pahoja töitä... --
puhelivat nyt samat ihmiset katsellessaan sairaalloisen surkuttelevin
kasvoin kuollutta ruumista, jonka kasvot olivat sinistyneet, veren ja
lian tahrimat ja pitkä, hoikka kaula katkaistu.

Valpas poliisivirkamies, jonka mielestä oli sopimatonta, että ruumis
virui hänen ylhäisyytensä pihalla, käski rakunojen laahata ruumiin
kadulle. Kaksi rakunaa tarttui ruhjottuihin jalkoihin ja alkoi laahata
ruumista. Verinen, lian tahrima, hengetön pää retkotti pitkässä
kaulassa maata kyntäen. Kansa kaikkosi loitomma ruumiin lähettyviltä.

Silloin kun Vereshtshagin kaatui ja väkijoukko raivoisasti ulvoen
kiehui ja riehui hänen yllään, kalpeni Rostoptshin, vaan sen sijaan,
että hänen olisi pitänyt mennä takaportille, jossa hänen hevosensa
odottivat, läksikin hän pää painuksissa ja itsekään tietämättä mihin ja
miksi, nopein askelin käytävään, joka vei alakerroksen huoneisiin.
Kreivin kasvot olivat kalpeat ja hän ei voinut saada asettumaan
vapisevaa alaleukaansa, jota värisytti kuin vilutaudissa.

-- Teidän ylhäisyytenne, tänne ... mihin suvaitsette?... Tänne olkaa
hyvä, -- virkkoi hänen takanaan vapiseva, pelästynyt ääni.

Kreivi Rostoptshin ei kyennyt vastaamaan ja tottelevasti kääntyen hän
läksi astumaan sinne päin, minne häntä oli neuvottu. Takaportilla
seisoivat vaunut. Ulvovan kansanjoukon etäinen humu kuului tännekin.
Kreivi Rostoptshin nousi nopeasti vaunuihin ja käski ajamaan
ulkopuolelle kaupunkia olevaan taloonsa Sokolnikiin.

Kun kreivi oli päässyt Mjasnitskajalle eikä väkijoukon huutoja enää
kuulunut, alkoi häntä kaduttaa. Hänestä oli nyt vastenmielistä
muistella sitä levottomuutta ja pelkoa, jota hän oli osottanut
alamaistensa edessä. "_La populace est terrible, elle est hideuse_",
ajatteli hän ranskaksi. "_Ils sont comme les loups qu'on ne peut
apaiser qu'avec de la chair_".[212] -- "Kreivi! Jumala yksin tuolla
ylhäällä!" muistuivat äkkiä hänen mieleensä Vereshtshaginin sanat ja
kylmän vastenmielinen tunne väreili pitkin kreivi Rostoptshinin
selkäpiitä. Mutta tämä tunne kesti tuokioisen ja kreivi Rostoptshin
hymähti halveksivasti itselleen. "_J'avais d'autres devoirs_", ajatteli
hän. "_Il fallait apaiser le peuple. Bien d'autres victimes ant péri et
pérrisent pour le bien publique_";[213] ja hän rupesi ajattelemaan
yleisiä velvollisuuksia, joita hänellä oli perhettään ja (hänen
huostaansa uskottua) pääkaupunkia kohtaan, sekä myöskin itseään, mutta
ei Fedor Vasiljevitsh Rostoptshinina (hän luuli, että Fedor
Vasiljevitsh Rostoptshin uhraa itsensä _bien publiquen_ tähden), vaan
ylipäällikkönä, vallan edustajana ja tsaarin valtuutettuna. "Jos minä
olisin ainoastaan Fedor Vasiljevitsh, _ma ligne de conduite aurait été
tout autrement tracée_,[214] mutta minun on täytynyt säilyttää sekä
ylipäällikön henki että arvo." Kepeästi hytkyen vaunujen pehmeällä
istuimella ja kuulematta enää kansan hurjia huutoja tyyntyi Rostoptshin
ruumiillisesti ja, kuten aina tapahtuu, järki väärensi hänelle yhtaikaa
ruumiillisen tyyntymisen tapahtuessa myöskin henkisen tyyntymisen syyt.
Ajatus, joka tyynnytti Rostoptshinin, ei ollut uusi. Siitä pitäen, kun
maailma on ollut olemassa ja ihmiset ovat surmanneet toisiaan, ei
yksikään ihminen ole koskaan tehnyt rikosta itsensä kaltaista vastaan
tyydyttämättä itseään tuolla samaisella ajatuksella. Tämä ajatus on _le
bien publique_,[215] muiden ihmisten otaksuttu hyvä.

Ihminen, joka ei ole ollut intohimon vallassa, ei koskaan tunne tätä
hyvää, mutta se, joka on tehnyt rikoksen, tietää aina varmasti, mitä
tämä hyvä on. Ja Rostoptshin tiesi sen nyt.

Hän ei ainoastaan ollut ajatuksissaan soimaamatta itseään teosta, jonka
hän oli tehnyt, mutta hän päinvastoin löysi itsetyytyväisyyden syitä
siinä, että hän oli niin onnistuneesti osannut käyttää hyväkseen tuota
_à propos_[216] -- rangaista rikoksellinen ja samalla tyynnyttää
väkijoukko.

"Vereshtshaginin oli oikeus tuominnut kuolemanrangaistukseen," ajatteli
Rostoptshin (vaikka senaatti oli tuominnut ainoastaan pakkotyöhön).
"Hän oli ilmiantaja ja kavaltaja, minä en voinut jättää häntä
rankaisematta ja siten _je faisais d'une pierre deux coups_:[217] minä
toimitin mielten rauhottamisen tähden kansalle uhrin ja surmautin
pahantekijän."

Kun kreivi oli saapunut maataloonsa ja ryhtynyt kotiaskareihin, tyyntyi
hän täydellisesti.

Puolen tunnin kuluttua ajoi kreivi nopeilla hevosilla pitkin Sokolnikin
kenttää ollenkaan muistelematta sitä, mitä oli tapahtunut ja ajatellen
ja mietiskellen vain sitä, mitä tulee tapahtumaan. Hän oli nyt menossa
Jauskin sillalle, jonka luona hänelle oli sanottu Kutusovin olevan.

Kreivi Rostoptshin valmisteli ajatuksissaan niitä vihaisia ja purevia
moitteita, jotka hän lausuisi Kutusoville viime mainitun petoksen
tähden. Hän antaisi tuon vanhan hoviketun tuntea, että edesvastuu
kaikista niistä onnettomuuksista, jotka saattavat seurata pääkaupungin
jättämisestä ja Venäjän perikadosta (kuten Rostoptshin ajatteli),
kohtaa yksistään hänen järjen jättämää vanhaa päätään. Punniskellen
tällä tavoin mietteissään, mitä hän Kutusoville sanoisi, kääntelihe
Rostoptshin vihaisesti vaunuissa ja katseli tuikeasti ympärilleen.

Sokolnikin kenttä oli autio. Ainoastaan sen laidassa vaivaishuoneen ja
keltaisen talon luona näkyi ihmisiä valkeissa puvuissa seisoskelevan
ryhmittäin ja muutamia yksinäisiä, jotka olivat samallaisen näköisiä,
kulkevan pitkin kenttää jotain huutaen ja käsillään viittoen.

Yksi näistä juoksi suoraapäätä kreivi Rostoptshinin ajopeliä kohti.
Sekä kreivi Rostoptshin että kaikki hänen mukanaan olijat, kuski ja
rakunat, katsoivat kauhun ja uteliaisuuden sekavin tuntein noita
irtipäästetyitä mielisairaita ja varsinkin sitä, joka juoksi heitä
kohti.

Houru mies juoksi aika vauhtia pitkät laihat jalat hytkyen ja leveä
viitta päällä liehuen, juoksi katsettaan Rostoptshinista hellittämättä,
huutaen jotain käheällä äänellään ja viittoen käsillään, että
Rostoptshin pysähtyisi. Hourumielisen synkän juhlalliset kasvot, joita
parta epätasaisina töyhtöinä peitti, olivat laihat ja keltaiset.
Hänen mustat, viirukkaat silmäteränsä vilkkuivat levottomasti
saframinkeltaisilla valkuaisilla.

-- Seis! Pysähdy! Kuuletko? -- huuteli hän vihlovasti ja sitte taas
alkoi puhella jotain hengästyneenä nuhtelevin äänin ja kädenliikkein.

Hän pääsi vaunujen kohdalle ja juoksi niiden rinnalla.

-- Kolmasti surmattiin minut, kolmasti nousin ylös kuolleista. Ne
viskasivat minua kivillä, ristiinnaulitsivat minut... Minä nousen ylös
kuolleista ... nousen ... nousen... Minun ruumiini ovat raadelleet.
Taivaan valtakunta sortuu... Kolmasti minä sen hajotan ja kolmasti
rakennan! -- huusi hän yhä kiihtyvämmän kirkuvalla äänellä.

Kreivi Rostoptshin kalpeni yhtäkkiä samoin kuin hän oli kalvennut
silloinkin, kun kansajoukko oli ruvennut raastamaan Vereshtshaginia.
Hän käännähti poispäin hourumielisestä.

-- A ... anna mennä joutuimmin! -- kiljasi hän kuskille väräjävin
äänin.

Vaunut alkoivat kiitää tulista vauhtia, mutta kauvan kuuli vielä kreivi
Rostoptshin takanaan haipuvaa, mieletöntä, sydäntä vihlovaa huutoa,
vaan silmiensä edessä hän näki ainoastaan kummastelevan säikähtyneet
turkkipukuisen petturin veriset kasvot.

Niin äskeinen kuin tämä muisto olikin, tunsi Rostoptshin kuitenkin nyt,
että se oli syöpynyt häneen syvälle sydänveriin asti. Hän tunsi nyt
selvästi, ettei tämän muiston verinen jälki koskaan enää liety umpeen,
vaan että kuta kauemmin hän elää, sitä vihaisemmin ja raastavammin
tulee tämä kaamea muisto elämään hänen sydämessään hänen
kuolinhetkeensä saakka. Hän luuli kuulevansa omien sanojensa kaiun:
"hakatkaa häntä, te vastaatte päällänne minulle!" -- "Miksi minä sanoin
nuo sanat? Sanoin ne vahingossa. Olisin voinut olla sanomattakin
niitä", ajatteli hän, "silloin ei olisi _mitään_ tapahtunut". Hän näki
säikähtyneet, mutta sitte yhtäkkiä julmistuneet rakunan kasvot, joka
oli iskenyt miekallaan ja sen äänettömän, aran ja moittivan katseen,
jonka revonnahkaturkkinen poika oli häneen luonut... "Mutta enhän
tehnyt sitä itseni tähden. Minun täytyi menetellä niin. _La plèbe, le
traître ... le bien publique_",[218] ajatteli hän. Jauskin sillan luona
yhä vain tungeskeli sotaväkeä. Oli kuuma. Kutusof istui nyrpeänä ja
velttona penkillä sillan korvalla ja sonki palmikkonsa nenällä hiekkaa,
kun vaunut rymisten ajoivat hänen eteensä. Kenraalin puvussa ja
töyhtöhattu päässä oleva mies astui vilhuvin, puoleksi säikähtynein
silmin Kutusovin eteen ja alkoi puhella hänelle jotakin ranskan
kielellä. Se oli kreivi Rostoptshin. Hän kertoi Kutusoville tulleensa
tänne sen tähden, ettei Moskovaa eikä pääkaupunkia enää ollut olemassa,
vaan ainoastaan armeija.

-- Olisi ollut aivan toisin, ellei teidän armonne olisi sanonut
minulle, ettette te jätä Moskovaa taistelematta vielä kertaa: mitään
tämmöistä ei olisi tapahtunut! -- sanoi hän.

Kutusof katsoi Rostoptshiniin aivan kuin ymmärtämättä hänelle
lausuttujen sanojen merkitystä ja koetti koettamalla lukea sitä
merkillistä ilmettä, joka tuona hetkenä väikkyi hänen kanssaan
puhelevan miehen kasvoilla. Rostoptshin tuli hämilleen ja vaikeni.
Kutusof nyökytti hieman päätään ja laskematta tutkivaa katsettaan
Rostoptshinin kasvoilta hän virkkoi hiljaa:

-- Niin minä en jätä Moskovaa taistelutta.

Ajatteliko Kutusof jotain aivan muuta näitä sanoja sanoessaan tahi
oliko hän tietäessään niiden tyhjänpäiväisyyden sanonut ne suotta,
kreivi Rostoptshin ei kuitenkaan vastannut niihin mitään, vaan poistui
nopeasti Kutusovin luota. Ja kummallista! Moskovan ylipäällikkö, ylpeä
kreivi Rostoptshin, otti käteensä nagaikan, meni sillalle ja alkoi
huutaen hajottaa tungeskelevia kuormia.



XXVI.


Neljättä käydessä iltapäivällä marssivat Muratin joukot Moskovaan.
Ensimäisenä ratsasti osasto württembergiläisiä husaria, näiden takana
ratsasti suuren seurueen keskellä itse Neapelin kuningas.

Arbatin keskikohdalla, lähellä Nikola Javlennin kirkkoa pysähtyi Murat
odottelemaan etujoukolta tietoa siitä, miten oli kaupungin linnan "_le
Kremlin'in_" laita.

Muratin ympärille keräytyi pieni joukko väkeä Moskovaan jääneitä
kaupungin asukkaita. Kaikki katsoivat arastellen ja hölmistyneinä
kummallista, höyhenillä ja kullalla kirjailtua pitkähiuksista
päällikköä.

-- Tuoko se nyt on se heidän tsaarinsa? Pulska mies! -- kuului
hiljaista puhelua.

Tulkki ajoi väkijoukon luo.

-- Ottakaa lakit päästä... -- puhelivat ihmiset toinen toiselleen.

Tulkki kääntyi erääseen vanhaan piharenkiin ja kysyi, oliko vielä
pitkältä Kremliin. Piharenki tarkkasi hölmistyksissään hänelle outoa
puolalaista puhuntatapaa, ja kun hän ei omaksunut tulkin sanojen kaikua
venäläiseksi puheeksi, ei hän ymmärtänyt mitä hänelle sanottiin, vaan
hiihätti toisten selkien taa piiloon.

Murat ratsasti tulkin luo ja käski kysymään, missä Venäjän joukot
olivat. Eräs venäläisistä ymmärsi, mitä häneltä kysyttiin ja useat
alkoivat yhtäkkiä vastailla tulkille yhteen ääneen. Etujoukko-osastosta
saapui ranskalainen upseeri, joka ilmotti Muratille, että linnan portit
olivat teljetyt ja että siellä luultavasti oli väijytys.

-- Vai niin, -- virkkoi Murat ja käännyttyään erääseen seurueensa
herraan hän käski ottamaan neljä kepeää tykkiä ja ampumaan niillä
portteja.

Osa tykistöä erosi kolonnasta, joka seurasi Muratia ja läksi kiitämään
nopeaa vauhtia pitkin Arbatia. Laskeuduttuaan Vosdvischenkan päähän
pysähtyi tykkijoukko ja asettui torille rintamaan. Muutamia
ranskalaisia upseeria komensi järjestämään tykit jonkun matkan päähän
toisistaan, jonka jälkeen he rupesivat tarkastamaan Kremliä
kaukoputkella.

Kremlistä alkoi kuulua kellojen soittoa iltamessuun ja tämä sai
ranskalaiset kuohuksiin. He luulivat, että kellojen soitto kutsui
aseisiin. Muutamia jalkasotamiehiä juoksi Kutavjevskin portille. Portti
oli teljetty hirsillä ja lautasuojuksilla. Kaksi kiväärin laukausta
pamahti portin takaa, heti kun vain ranskalainen upseeri miehineen
alkoi lähestyä niitä. Tykkien luona seisova kenraali huusi upseereille
muutamia komentosanoja ja upseeri kiiruhti sotamiehineen takasin.

Portin takaa kuului vielä kolme laukausta. Yksi laukauksista osui
ranskalaisen sotamiehen jalkaan, jolloin lautasuojuksien takaa kuului
muutamia omituisia huudahduksia. Ranskalaisen kenraalin, upseerien ja
sotamiesten kasvojen äskeinen iloisen levollinen sävy muuttui yht'aikaa
aivan kuin komennosta tuikeaksi ja päättäväksi piirteeksi, joka ilmaisi
heidän olevan valmiit taisteluun ja kärsimyksiin. Marsalkasta asti
viimeiseen sotamieheen saakka tuntui kaikista heistä, ettei tämä paikka
ollutkaan Vosdvischenka, Mohovaja, Kutavja tai Troitskin portit, vaan
että se oli uuden, luultavasti verisen taistelutantereen uusi paikka.
Ja kaikki valmistautuivat tähän taisteluun. Portin takaa kuuluvat
huudot olivat vaijenneet. Tykit asetettiin ampumakuntoon. Tykkimiehet
puhalsivat karaistuneihin sytyttimiin. Upseeri komensi: _feu_![219] ja
samassa kaikui kaksi vinkuvaa ääntä. Kartessin luodit roiskivat portin
kiviä, hirsiä ja lautasuojuksia vastaan ja kaksi savupilveä alkoi
huppelehtia torin yllä.

Muutamia silmänräpäyksiä sen jälkeen, kun pitkin kivistä Kremliä
kiirineen kaijun kumina oli vaijennut, kuului kummallisia ääniä
ranskalaisten päiden päällä. Suunnattoman suuri naakkaparvi ryöpsähti
lentoon muureilta ja alkoi rääkkyen ja suhisevin siivin kaarrella
ilmassa. Näiden äänien seasta kajahti yksinäinen ihmishuuto
porttiholvista ja savun seasta pisti näkyviin mies, joka oli hatutta
päin ja kauhtana päällä. Hänellä oli kivääri, jolla hän tähtäsi
ranskalaisiin. "_Feu_!" toisti tykki-upseeri ja samassa pamahti
yht'aikaa yksi kiväärin- ja kaksi tykinlaukausta. Savu salpasi taas
portin näkymättömiin.

Lautasuojusten takaa ei enää näkynyt mitään liikettä ja ranskalaisia
upseeria läksi jalkaväkeä mukanaan portille. Porttiholvissa virui kolme
haavottunutta ja neljä surmautunutta miestä. Kaksi miestä, joilla oli
kauhtanat päällä, pakeni kyyrysillään muurien vierustaa pitkin
Snamenkalle päin.

-- _Enlevez-moi ça_,[220] -- sanoi upseeri osottaen hirsiä ja ruumiita
ja ranskalaiset viimeistettyään haavottuneet heittivät ruumiit alas
notkoon.

Keitä nämä miehet olivat, sitä ei kukaan tiedä. "_Enlevez-moi ça_,"
sanottiin vain heistä, jonka jälkeen heidät viskattiin syrjään ja
myöhemmin peitettiin sen verran mullalla, etteivät olisi löyhkäneet.
Ainoastaan Thiers on omistanut heidän muistolleen muutamia kauniita
sanoja: "_Ces misérables avaient envahi la citadelle sacrée, s'étaient
emparés des fusils de l'arsenal et tiraient (ces misérables) sur les
français. On en sabra quelques uns et on purgea le Kremlin de leur
présence_".[221]

Muratille ilmotettiin, että tie on puhdistettu. Ranskalaiset marssivat
portista sisään ja alkoivat asettua leiriin Senaatin torille.
Sotamiehet viskoivat senaatin ikkunoista torille tuoleja ja tekivät
nuotioita. Toiset osastot marssivat Kremlin läpi ja sijottuivat
Maroseikalle, Lubjankalle ja Pokrovkalle. Kolmannet sijottuivat
Vosdvischenkalle, Snamenkalle, Nikolskajalle ja Tverskajalle. Kun
ranskalaiset eivät missään tavanneet isäntäväkeä, eivät he asettuneet
Moskovaan kuten asetutaan asumaan kaupungin kortteereihin, vaan
asettuivat kaupunkiin muodostettuun leiriin.

Vaikka ranskalaiset olivatkin riekaleissa, nälkäisiä, nääntyneitä ja
huvenneet puoleksi entisestä lukumäärästään, marssivat he kuitenkin
Moskovaan hyvässä järjestyksessä. Jos kohta armeija oli uupunut ja
nääntynyt, oli se vielä sittenkin taistelukuntoinen ja uhkaava. Mutta
se oli armeijaa vain siihen hetkeen asti, kunnes sen väki ei ollut
hajaantunut asuntoihin. Niin pian kun rykmenttien väki alkoi kuleksia
rikkaiden autioissa taloissa, silloin hävisi armeija ainiaaksi ja sen
sijaan muodostui jotain asukkaiden ja sotamiesten välimuodon väkeä,
jota sanotaan sotarosvoiksi. Kun tämä sama väki viiden viikon kuluttua
läksi pois Moskovasta, ei se enää muodostanut sotajoukkoa. Se oli vain
lauma sotarosvoja, joista jokainen kuletti mukanaan kannalmuksen tai
kuorman tavaroita, jotka hänestä tuntuivat arvokkailta ja
tarpeellisilta. Ei ainoankaan sotamiehen päämääränä Moskovasta
lähtiessä ollut, kuten ennen, vallottaminen, vaan saadun ja anastetun
käsissä pysytteleminen. Sen apinan tavoin, joka työnsi kätensä
ahdaskaulaiseen ruukkuun ja otettuaan kourallisen pähkinöitä ei avannut
nyrkkiään, jottei olisi menettänyt saalistaan sekä siten joutui
perikatoon, oli ranskalaistenkin Moskovasta lähtiessään nähtävästi
jouduttava perikatoon siitä syystä, että he kulettivat mukanaan
ryöstettyä tavaraa, jota heidän oli yhtä mahdoton hylätä, kuin apinan
oli mahdotonta avata pähkinöitä täynnä olevaa nyrkkiään. Kymmenen
minuuttia sen jälkeen, kun kukin ranskalainen rykmentti oli asettunut
johonkuhun kaupungin kortteliin, ei jäänyt jälelle ainoatakaan
sotamiestä eikä upseeria. Talojen ikkunoissa vilkkui sinellipukuista
väkeä, joka nauraen ja ylpeillen herrasteli huoneesta toiseen;
viinikellareissa ja kellarikerroksissa isännöi samallaista väkeä
ruokavarojen kimpussa; pihoissa kulki samallaista väkeä aukomassa ja
särkemässä aittojen ja tallien ovia; keittiöissä viritettiin tulia,
käärityin hihoin alustettiin taikinoita, paistettiin ja keitettiin,
peloteltiin, nauratettiin ja hyväiltiin naisia ja lapsia ja tätä väkeä
oli kaikkialla niin puodeissa kuin asunnoissakin; mutta sotajoukkoa ei
enää ollut.

Samana päivänä antoivat ranskalaiset päälliköt käskyn toisensa jälkeen,
että sotaväkeä kiellettäisiin hajaantumasta ympäri kaupunkia, että
ankarasti ehkäistäisiin sotarosvous ja asukkaiden väkivaltainen kohtelu
ja että jo tänä iltana toimitettaisiin yleinen nimien huuto. Mutta
eivät minkäänlaiset toimenpiteet tehonneet ja se väki, joka ennen oli
muodostanut sotajoukon, ajelehti pitkin rikasta ja mukavuuksia ja
varastoja täynnä olevaa autiota kaupunkia. Samoin kuin nälkäinen
susilauma yhtenä röykkönä vaeltaa pitkin lakeata ketoa, mutta niin pian
kuin se on osunut uhkuville laitumille, hajaantuu se vastustamattomalla
voimalla eri tahoille, hajaantui myöskin ranskalainen sotajoukko yhtä
vastustamattomasti pitkin rikasta kaupunkia. Asukkaita ei Moskovassa
ollut ja sotamiehet imeytyivät siihen kuin vesi hiekkaan ja hillittömin
laumoin valahtivat kaikkiin suuntiin Kremlistä, jonne he olivat ensin
saapuneet. Kun ratsumiehet ajoivat jonkun kauppiaan taloon, joka oli
hylätty kaikkine hyvyyksineen ja jossa oli pilttuita ei ainoastaan
heidän omille hevosilleen vaan muillekin liikenemään, kulkivat he
kuitenkin viereiseen taloon ja valtasivat sen, koska se näytti heistä
paremmalta, monet valtasivat useampia taloja yht'aikaa, kirjottivat
seiniin liidulla, ken ne oli ottanut ja riitelivät jopa tappelivatkin
toisten osastojen kanssa. Useat sotamiehet eivät malttaneet asettua
paikoilleen, vaan juoksivat kaduille tarkastamaan kaupunkia ja
kuultuaan, että kaupunkiin oli kaikki jätetty jälelle, riensivät he
sinne, mistä olisi voinut kaapata ilmaiseksi arvokasta tavaraa.
Päälliköt kulkivat hillitsemässä sotamiehiä, mutta itsekin innostuivat
tahtomattaan samoihin tekoihin. Karjetni Rjadin myymälöihin oli jäänyt
ajopelejä ja niissä tungeskeli kenraaleja kuka minkinlaista ajopeliä
valiten. Kaupunkiin jääneet asukkaat kutsuivat vieraikseen päälliköitä
toivoen täten pääsevänsä turvaan ryöstöiltä. Rikkautta oli niin
määrättömän paljon, ettei sillä näkynyt olevan loppua. Kaikkialla sen
paikan ympärillä, jonka jokin ranskalainen osasto oli vallannut, oli
kosolta tuntemattomia ja valtaamattomia paikkoja, joissa kuten
ranskalaisista tuntui, oli vielä enemmän rikkautta. Samoin kuin vesi ja
kuiva maa häviää siitä syystä, että sille kaadetaan vettä, hävisi
myöskin sotajoukko siitä syystä, että se oli nälkäisenä tullut
äveriääseen ja autioon kaupunkiin ja hävisi myöskin äveriäs kaupunki.
Sen sijaan tuli saastaa, tuli tulipaloja ja sotarosvoutta.

       *       *       *       *       *

Ranskalaiset sanoivat syyksi Moskovan paloon _au patriotisme
féroce de Rostopchine_;[222] venäläiset puolestaan ranskalaisten
vääräuskoisuutta. Mutta semmoisia syitä, joiden perusteella Moskovan
palo olisi luettava yhden tai useamman henkilön viaksi, ei oikeastaan
ollut eikä voinut ollakaan. Moskova paloi siitä syystä, että se oli
joutunut semmoiseen olotilaan, jonka vallitessa jokaisen puisen
kaupungin täytyi palaa siitä huolimatta, onko kaupungissa 130 huonoa
paloruiskua tahi ei. Moskovan täytyi palaa siitä syystä, että
asukkaat olivat sieltä matkustaneet pois, sen täytyi palaa yhtä
välttämättömästi, kuin täytyy palaa höylälastuläjän, johon useiden
päivien kuluessa sinkoilee kipunoita. Semmoinen puinen kaupunki, jossa
ihmisten asuessa omissa kodeissaan ja poliisin valvoessa järjestystä on
tulipaloja melkein joka päivä, ei voinut olla syttymättä palamaan
silloin, kun kaupungissa ei ollut omia asukkaitaan, vaan asusti
sotaväkeä, joka poltteli piippua, joka viritti nuotioita Senaatin
torille senaatin tuoleista ja keitti itselleen ruokaa kaksi kertaa
päivässä. Jos esimerkiksi rauhan aikana sotaväkeä asettuu maakylien
taloihin, niin heti enentyy sillä paikkakunnalla tulipalojen määrä.
Eikö sitä suuremmalla syyllä suurene tulipalojen mahdollisuus autiossa
ja puisessa kaupungissa, johon on asettunut ventovierasta sotaväkeä? Ei
_le patriotisme féroce de Rostopchine_ eikä ranskalaisten
vääräuskoisuus ole tässä vähääkään syypäät. Moskova syttyi palamaan
piipuista, keittiöistä, nuotioista ja vihollisten sotamiesten
huolimattomuudesta, jotka eivät olleet omissa kodeissaan. Jos olisikin
tapahtunut murhapolttoja (mikä muuten on hyvin epäiltävää, sillä
tahalliseen sytyttämiseen ei kellään ollut mitään syytä, koska se olisi
tuottanut suuria vastuksia ja ollut vaarallista), ei murhapolttoja
kuitenkaan voi pitää minään syynä, koska ilman niitäkin olisi
tapahtunut samoin.

Niin mieleistä kuin ranskalaisista olikin syyttää Rostoptshinin
petomaisuutta ja venäläisistä syyttää itse kaiken pahan juurta
Bonapartea tahi sitte pistää sankarillinen sytytinsoihtu oman kansansa
käteen, täytyy kuitenkin huomata, ettei tällaista välitöntä tulipalon
syytä voinut olla olemassa sillä Moskovan täytyi palaa samoin kuin
täytyy palaa jokaisen kylän, tehtaan ja jokaisen talon, josta asukkaat
ovat poistuneet ja johon ventovierasta väkeä lasketaan isännöimään ja
keittämään itselleen puuroa. Moskovan sytyttivät asukkaat, siitä ei ole
kiistelemistä, mutta eivät ne asukkaat, jotka olivat jääneet
kaupunkiin, vaan ne, jotka olivat muuttaneet pois. Moskova, jonka
vihollinen oli miehittänyt, ei jäänyt Berlinin, Wienin eikä muiden
kaupunkien tavoin eheäksi ainoastaan siitä syystä, etteivät sen
asukkaat tarjonneet ranskalaisille leipää ja suolaa eikä avaimia, vaan
muuttivat kaupungista pois.



XXVII.


Kun ranskalaiset hajaantuivat syyskuun 2 p:nä eri taholle Moskovaa
joutuivat he siihen kortteliin, jossa nyt asui Pierre, vasta illan
suussa.

Yksinäisyydessä ja kummallisesti vietettyjen kahden päivän jälkeen oli
Pierre joutumaisillaan melkein mielenvikaiseksi. Hänet oli kokonaan
kahlinut eräs eroamaton ajatus. Hän ei tiennyt itsekään, miten ja
milloin tämä ajatus oli hänet vallannut, mutta nyt se oli kytkenyt
hänet niin voimakkaasti valtaansa, ettei hän ymmärtänyt kerrassaan
mitään menneisyydestä eikä ymmärtänyt mitään nykyisyydestä. Kaikki mitä
hän näki ja kuuli, kulki hänen editseen kuin unessa.

Pierre oli poistunut kotoaan ainoastaan sen tähden, että olisi päässyt
irti hänen ympärilleen punoutuneen elämän vaatimusten vyyhdistä, jota
hän silloisessa mielentilassa ei ollut kyennyt selvittämään. Hän oli
mennyt Josef Aleksejevitshin asuntoon muka selvittelemään vainajan
kirjoja ja papereita, mutta oikeana syynä oli kuitenkin se, että hän
halusi tyynnytystä elämän huolista ja Josef Aleksejevitshin muiston
kera punoutui hänen mieleensä ikuisten, rauhallisten ja ylhäisten
ajatusten maailma, jotka olivat aivan vastaisia sille levottomalle
sekavuudelle, johon hän tunsi itsensä vaipuvan. Hän etsi hiljaista
turvapaikkaa ja tämän hän todella löysikin Josef Aleksejevitshin
kabinetissa. Kun hän istui haudanhiljaisessa kabinetissa käsivaraan
nojaten vainajan pölyisen kirjotuspöydän ääressä, alkoi hänen mieleensä
tyynesti ja vaikuttavasti nousta äskeisten päivien ja varsinkin
Borodinon taistelun muistoja sekä myöskin muistoja oman mitättömyytensä
ja valheellisuutensa kalvavasta tunteesta verrattuna niiden ihmisten
totuuteen, yksinkertaisuuteen ja voimaan, jotka olivat painuneet hänen
sieluunsa nimellä: _he_. Kun Gerasim oli herättänyt hänet mietteistä,
tuli Pierren mieleen ajatus, että hän ottaa osaa Moskovan aijottuun --
kuten hän sen tiesi -- kansanpuolustukseen. Tässä tarkotuksessa oli hän
heti paikalla pyytänyt Gerasimia hankkimaan itselleen viitan ja
pistoolin ja ilmottanut Gerasimille aikomuksensa jäädä Josef
Aleksejevitshin taloon salanimellä. Mutta yksinäisyydessä ja
joutilaisuudessa ensimäistä päivää viettäessään (Pierre oli moneen
kertaan koettanut terottaa huomiotaan vapaamuurarien käsikirjotuksiin,
mutta siitä ei tullut mitään) kuvastui useita kertoja hämärästi hänen
mieleensä entuudestaan tuttu ajatus hänen nimensä kabalistisesta
merkityksestä Bonaparten nimen yhteydessä; mutta tämä ajatus, että
hänen, _l'Russe Besuhof_, oli ennalta määrätty panna raja _pedon_
vallalle, nousi hänen mieleensä myöskin ainoastaan yhtenä niistä
haaveista, jotka aiheettomasti ja jälkeä jättämättä väikkyivät
mielikuvituksissa.

Kun Pierre viitan ostettuaan (tarkotuksessa ainoastaan ottaa osaa
Moskovan kansanpuolustukseen) oli tavannut Rostovilaiset ja Natasha oli
sanonut hänelle: "jäättekö kaupunkiin? Oo, miten mainiota!" oli hänen
päähänsä välkähtänyt ajatus, että hänen todellakin olisi hyvä jäädä
Moskovaan, vaikka se vallotettaisiinkin ja täyttää se, mikä hänelle oli
ennalta määrätty.

Seuraavana päivänä kävi Pierre Trigorin tulliportin ulkopuolella
mielessä ainoastaan ajatus siitä, ettei säästäisi itseään eikä missään
kohden jäisi jälelle _heistä_. Mutta kun hän oli palannut takasin ja
tullut vakuutetuksi siitä, ettei Moskovaa ryhdytäkään puolustamaan,
tunsi hän yht'äkkiä, että se mikä ennen oli esiintynyt ainoastaan
mahdollisuutena, oli nyt muuttunut välttämättömyydeksi ja pakoksi.
Hänen täytyi salata nimensä ja jäädä Moskovaan, kohdata Napoleon ja
surmata tämä joko oman perikatonsa uhalla tahi tehdäkseen lopun koko
Europan onnettomuudesta, joka Pierren mielestä oli johtunut yksistään
Napoleonista.

Pierre tiesi yksityiskohtiaan myöten erään saksalaisen ylioppilaan
toimeenpaneman murhayrityksen Bonapartea vastaan Wienissä 1809 ja tiesi
myöskin, että ylioppilas oli ammuttu. Mutta se vaara, jonka alaiseksi
Pierre pani henkensä aikeensa toteuttamiseksi, kiihdytti häntä entistä
enemmän.

Kaksi yhtä voimakasta tunnetta ajoi Pierreä vastustamattomalla voimalla
hänen aikeensa toteuttamista kohti. Toinen oli uhrin tarpeellisuuden ja
yleisen onnettomuuden tuntemisesta johtuvan kärsimyksen tunne, se sama
tunne, jonka tähden hän 25 p:nä elokuuta oli lähtenyt Moschaiskiin ja
tunkeutunut keskelle kuuminta taistelua, jonka tähden hän nyt oli
karussa kotoaan ja elämän ylellisyydestä ja mukavuuksista välittämättä
nukkui vaatteet päällä kovalla sohvalla sekä söi samaa ruokaa Gerasimin
kera. Toinen oli hämärä, aito venäläinen halveksumisen tunne kaikkea
sovinnaista, keinotekoista ja inhimillistä sekä kaikkea sitä kohtaan,
jota suurin osa ihmisiä pitää korkeimpana onnena maailmassa. Ensi
kerran oli Pierre kokenut tätä kummallista, kiehtovaa tunnetta aatelin
kokouksessa, kun hän yhtäkkiä tunsi, että rikkaus ja valta ja voima ja
elämä ja kaikki se, jota ihmiset suurella hopulla kokoavat ja
säästävät, että jos kaikki se on minkään arvoista, niin on se vain sen
nautinnon vuoksi, jolla kaikki nuo voi hylätä.

Tämä oli samallainen tunne kuin sekin, jonka tähden tarjokassotamies
juo viimeisen kopekkansa ja päihtynyt särkee ikkunoita ja peiliä ilman
minkäänlaista nähtävää syytä ja tietäen, että se vaatii hänen viimeiset
rahansa; se tunne, jonka tähden ihminen tehdessään (pahassa
tarkotuksessa) mielettömiä tekoja, aivan kuin koettelee oman valtansa
ja voimansa kantavuutta.

Aina siitä päivästä saakka, jolloin Pierre ensi kerran oli kokenut tätä
tunnetta aatelin kokouksessa, oli hän alituisesti ollut sen vaikutuksen
alaisena, mutta nyt vasta löysi hän sille täydellisen tyydytyksen. Sitä
paitsi kannatti tänä hetkenä Pierren aikeita ja esti häntä irtautumasta
näistä se, minkä hän jo oli niiden toteuttamiseksi tehnyt. Karkaaminen
kotoa, kauhtana, pistooli, hänen ilmotuksensa Rostovilaisille, että hän
jää Moskovaan -- kaikki tämä olisi sekä kadottanut merkityksensä että
ollut halpamaista ja naurettavaa (josta Pierre oli hyvin arka), jos hän
kaiken tämän jälkeen olisi lähtenyt Moskovasta samoin kuin muutkin.

Pierren ruumiillinen vointi, kuten tavallista, oli henkisen voinnin
kaltainen. Outo ja karkea ruoka, viina, jota hän näinä päivinä joi,
sikarien ja viinien puute, likaiset, muuttamattomat alusvaatteet, kaksi
puoleksi unetonta yötä, jotka hän oli viettänyt lyhyellä sohvalla,
kaikki tämä oli pitänyt Pierreä semmoisessa ärtymyksen tilassa, joka
oli lähellä mielisairautta.

Kello kävi jo kahta päivällä. Ranskalaiset olivat lopullisesti
marssineet Moskovaan. Pierre tiesi tämän, mutta hän ei ryhtynyt vielä
toimimaan, vaan ajatteli ainoastaan aijettaan, jota hän punnitsi
pienimpiä yksityiskohtia myöten. Haaveillessan näitä asioita ei Pierren
mieleen noussut elävää kuvaa itse murha-iskun toimituksesta eikä
Napoleonin kuolemasta, vaan sen sijaan kuvitteli hän surullisella
nautinnolla ja tavattoman selvästi omaa perikatoaan ja omaa
sankarillista miehuuttaan.

"Niin, minun on yksin kaikkien puolesta voitettava tahi sorruttava!"
ajatteli hän. "Niin, minä lähden ... ja sitte yht'äkkiä... Olisikohan
pistoolilla vai tikarilla?... Saman tekevä muuten. En minä sinua
rankaise, vaan kaitselmuksen käsi ... minä sanon (mietti Pierre sanoja,
jotka hän lausuisi Napoleonia murhatessaan). -- Ottakaa vain ja
teloittakaa minut", puheli Pierre itselleen kasvoilla surullinen, mutta
luja ilme ja pää kumarruksissa.

Samaan aikaan kun Pierre keskellä lattiaa seisoessaan mietiskeli tällä
tavoin, aukeni kabinetin ovi ja sen kynnykselle ilmestyi ennen aina
aran Makar Aleksejevitshin muoto, joka nyt oli kerrassaan muuttunut.

Hänen viittansa oli levällään. Kasvot olivat punaiset ja muodottomat.
Hän oli nähtävästi päihdyksissä. Huomattuaan Pierren hän alussa joutui
hämilleen. Mutta nähtyään, että Pierrenkin kasvoilla oli hämmästyksen
leima hän heti reipastui ja astui hoippuvin askelin keskelle huonetta.

-- Ne ovat peloissaan, -- sanoi hän käheällä, luottavalla äänellä. --
Uskokaa pois, minä en antaudu, uskokaa pois ... eikö niin herra?

Hän vaipui hetkeksi ajatuksiinsa, mutta huomattuaan samassa pöydällä
olevan pistoolin tempasi hän sen yhtäkkiä nopeasti käteensä ja juoksi
käytävään.

Gerasim ja piharenki, jotka olivat tulleet Makar Aleksejevitshin
jälestä, pysähdyttivät hänet eteisessä ja ryhtyivät ottamaan häneltä
pois pistoolia. Pierre meni eteiseen ja katseli säälin ja inhon tuntein
tuota mielipuolta ukkoa. Makar Aleksejevitsh koetti kasvot
ponnistuksista vääristyneinä pitää pistoolia kädessään ja huusi
käheällä äänellä nähtävästi kuvitellen mielessään jotain juhlallista.

-- Aseisiin! Pistin taisteluun! Älä luule, et sitä saa! -- sähisi hän.

-- Heittäkää jo, olkaa hyvä, heittäkää. Jättäkää tosiaankin! No, barin,
riittää jo ... -- puheli Gerasim koetellessaan kääntää Makar
Aleksejevitshia kyynärpäistä ovea hohti.

-- Kuka sinä olet? Bonaparte! ... -- kirkui Makar Aleksejevitsh.

-- Älkää viitsikö enää, hyvä herra. Lähdetään huoneeseen lepäämään.
Antakaa pistooli minulle.

-- Pois, halpa orja! Älä koske! Mikäs tämä on? -- kirkui Makar
Aleksejevitsh pistoolia heilutellen. -- Pistintaisteluun!

-- Käy kiinni, -- kuiskasi Gerasim piharengille.

Nyt tarttuivat miehet Makar Aleksejevitshin käsiin ja laahasivat hänet
ovelle.

Eteinen täyttyi käsirysyn ruskavista äänistä ja tikahtumaisillaan
olevan juopuneen äänen uikutuksista.

Yhtäkkiä kaikui uusi, vihlova naisen ääni ulkoportailta ja kyökkipiika
lennähti eteiseen.

-- Nyt ne tulivat! Taivaan Herra siunatkoon!... Jumaliste ne ovat
niitä. Neljä miestä, hevosväkeä! ... -- haipatti hän.

Gerasim ja piharenki laskivat käsistään Makar Aleksejevitshin ja
käytävästä, josta äänet olivat nyt vaienneet, kuului selvästi muutamien
nyrkkien kolkutusta ulko-oveen.



XXVIII.


Pierre, joka oli päättänyt, ettei hän ennen aikeensa toteuttamista
ilmaiseisi säätyään eikä ranskankielen taitoaan, seisoi puoliavoimen
oven kynnyksellä aikoen heti paikalla piilottautua, kun ranskalaiset
saapuisivat sisään. Mutta kun ranskalaiset olivat astuneet sisään, ei
Pierre poistunutkaan ovelta, sillä voittamaton uteliaisuus pidätti
häntä.

Ranskalaisia oli kaksi. Toinen oli upseeri, pitkä, muhkea ja kaunis
mies, toinen oli nähtävästi sotamies tahi upseerin palvelija, pieni,
laiha ja auringon paahtama mies, jonka posket olivat painuneet kuopille
ja kasvoilla oli tylsä ilme. Upseeri, joka käveli kepin turvin ja
ontui, kulki edellä. Muutamia askeleita astuttuaan pysähtyi upseeri
aivan kuin päätettyään mielessään, että tämä asunto oli hyvä, kääntyi
ovensuussa seisoviin sotamiehiin ja huusi näille kovalla päällikön
äänellä, että he ajaisivat hevoset pihaan. Sitte nosti upseeri komealla
liikkeellä kyynärpäänsä ylös, kohenteli viiksiään ja kosketti kädellään
lakkinsa laitaa.

-- _Bonjour, la compagnie_![223] -- virkkoi hän iloisesti ja katseli
hymyillen ympärilleen.

Kukaan ei vastannut mitään.

-- _Vous êtes le bourgeois_?[224] -- kysyi upseeri Gerasimilta.

Gerasim katsoi upseeriin pelästyneenä ja kysyvästi.

-- _Quartire, quartire, logement_, -- sanoi upseeri katsoen pieneen
mieheen kiireestä kantapäähän asti ja suopeasti hymyillen. -- _Les
français sont de bons enfants. Que diable! Voyons! Ne nous fâchons pas,
mon vieux_,[225] -- lisäsi hän nujuuttaen harteista pelästynyttä ja
äänetöntä Gerasimia.

-- _A ça! Dites donc, on ne parle donc pas français dans cette
boutique_,[226] -- sanoi hän ympärilleen katsellen ja huomattuaan
Pierren. Pierre poistui ovelta.

Upseeri kääntyi taas puhuttelemaan Gerasimia. Hän vaati, että Gerasim
näyttäisi hänelle talon huoneet.

-- Barin ei ole ... ei ymmärrä ... minä teidän ... -- puheli Gerasim
koettaen tehdä sanansa käsitettävämmäksi siten, että hän lausui ne
väärin.

Ranskalainen upseeri levitteli naurussasuin käsiään Gerasimin nenän
alla tahtoen tällä tavoin osottaa, ettei hänkään ymmärtänyt häntä ja
läksi sitten ontuen ovelle, jonka luona Pierre seisoi. Pierre aikoi
poistua piilottautuakseen upseerilta, mutta samassa hän näki keittiön
ovesta ilmestyvän Makar Aleksejevitshin, jolla oli pistooli kädessä.
Makar Aleksejevitsh katsahti ranskalaiseen upseeriin mielipuolen
kavalin katsein, nosti pistoolin ja tähtäsi. -- Pistintaisteluun! ...
-- kiljasi päihtynyt ja painoi pistoolin liipasinta. Ranskalainen
upseeri kääntyi huutoon päin ja samassa silmänräpäyksessä hyökkäsi
Pierre käsiksi päihtyneeseen. Samassa hetkessä kun Pierre tarttui
pistooliin, ehti Makar Aleksejevitshin sormi vetäistä liipasimesta,
jolloin kuului huumaava laukaus ja ruudinsavu peitti kaikki.
Ranskalainen kalpeni ja pakeni nopeasti takasin ovelle.

Riistettyään päihtyneen kädestä pistoolin ja heitettyään sen lattialle
kiiruhti Pierre upseerin luo ja unohdettuaan päätöksensä olla
ilmaisematta ranskankielen taitoaan puhutteli hän upseeria ranskaksi.

-- _Vous n'êtes pas blessé_?[227] -- kysyi hän.

-- _Je crois que non_, -- vastasi upseeri itseään kopeloiden. -- _Mais
je l'ai manqué belle cette fois-ci_, -- lisäsi hän osottaen seinään,
josta oli lohennut rappausta. _Quelle est cet homme_?[228] -- kysyi
upseeri luoden Pierreen tuiman katseen.

-- _Ah, je suis vraiment au désespoir de ce qui vient d'arriver_,
virkkoi Pierre nopeasti ja kokonaan unohtaen osansa. -- _C'est un fou,
un malheureux qui ne savait pas ce qu'il faisait_.[229]

Upseeri astui Makar Aleksejevitshin luo ja tarttui hänen kaulukseensa.

Makar Aleksejevitsh heilui seinää vasten turvautuen huulet riipuksissa
aivan kuin torkkuvalla.

-- _Brigand, tu me la payeras_! -- sanoi ranskalainen laskien kätensä
irti. -- _Nous autres nous sommes cléments après la victoire, mais nous
ne pardonnons pas aux traîtres_,[230] -- lisäsi hän synkän juhlallisin
kasvoin ja komein pontevin kädenliikkein.

Pierre suostutteli yhä vieläkin ranskankielellä upseeria olemaan
rankaisematta päihtynyttä, mieletöntä miestä. Upseeri kuunteli ääneti
eikä muuttanut muotoaan, ennenkuin vähän ajan päästä, jolloin hän
hymyillen kääntyi Pierreen. Hän katsoi muutaman tuokioisen viime
mainittuun. Hänen kauniille kasvoilleen nousi traagillisen lempeä
piirre ja hän ojensi kätensä.

-- _Vous m'avez sauvé la vie! Vous êtes français_,[231] sanoi upseeri.

Ranskalaisesta oli tämä johtopäätös kaiken epäilyksen ulkopuolella.
Suuren työn voi tehdä ainoastaan ranskalainen ja hänen, _m-r Ramballïn
capitaine du 13-me léger_ -- hengen pelastaminen, oli epäilemättä mitä
suurin teko.

Mutta niin epäilemätön kuin olikin tuo johtopäätös ja sille perustuva
upseerin vakaumus, katsoi Pierre tarpeelliseksi riistää häneltä tämän
vakaumuksen.

-- _Je suis Russe_,[232] -- virkkoi Pierre nopeasti.

-- _Ti-ti-ti, à d'autres_, -- virkkoi ranskalainen pyöritellen sormeaan
nenänsä edessä ja hymyillen. -- _Tout à l'heure vous allez me corter
ça_, -- lisäsi hän. -- _Charmé de rencontrer un compatriote. Eh bien!
Qu'allons nous faire de ce homme_?[233] -- kysyi hän Pierreitä tällä
kertaa puhutellen häntä aivan kuin veljeään.

Vaikka Pierre ei olisi ollutkaan ranskalainen, mutta kun hän oli saanut
maailman korkeimman nimityksen, ei hän voinut luopua siitä enää
mitenkään, puhui ranskalaisen upseerin kasvojen ilme ja äänen sävy.
Viimeisen kysymyksen johdosta selitti Pierre vielä kerran, kuka oli
Makar Aleksejevitsh, selitti, että tuo päihtynyt, mieletön mies oli
hetkistä ennen heidän tuloaan salaa siepannut ladatun pistoolin, jota
häneltä ei oltu ehditty ottaa pois sekä pyysi lopuksi jättämään
päihtyneen teon rankaisematta.

Ranskalainen upseeri pullisti rintansa ja teki kädellään kuninkaallisen
liikkeen.

-- _Vous m'avez sauvé la vie! Vous êtes français. Vous me demandez ca
grâce? Je vous l'accorde. Qu'on emmène cet homme_,[234] -- sanoi
ranskalainen upseeri nopeasti ja pontevasti tartuttuaan Pierren
kainaloon, jonka hän henkensä pelastamisen tähden oli ylentänyt
ranskalaiseksi, hän läksi kävelemään tämän kanssa huoneisiin.

Kun pihalla olevat sotamiehet olivat kuulleet laukauksen, tulivat he
eteiseen ja kysyivät, mitä oli tapahtunut sanoen olevansa valmiit
rankaisemaan syyllisiä. Mutta upseeri pysähdytti heidät ankarasti.

-- _On vous demandera quand on aura besoin de vous_,[235] -- sanoi hän.

Sotamiehet poistuivat. Upseerin palvelija, joka tällä välin oli ehtinyt
käydä keittiössä, tuli upseerin luo.

-- _Capitaine, ils ont de la soupe et du gigot de mouton dans la
cuisine_, -- ilmotti hän. -- _Faut-il vous l'apporter_?[236]

-- _Oui, et le vin_,[237] käski kapteeni.



XXIX.


Kun ranskalainen upseeri ja Pierre olivat astuneet huoneisiin, piti
Pierre velvollisuutenaan uudestaan todistaa kapteenille, ettei hän
ollut ranskalainen ja hän aikoikin jo poistua, mutta ranskalainen
upseeri ei tahtonut kuulla tästä puhuttavankaan. Hän oli niin
tavattoman kohtelias, rakastettava, hyväntahtoinen ja vilpittömän
kiitollinen henkensä pelastamisesta, ettei Pierrellä ollut sydäntä
vastustaa häntä, vaan kävi istumaan hänen kanssaan saliin, ensimäiseen
huoneeseen, johon he olivat tulleet. Vastaukseksi Pierren vakuutuksiin,
ettei hän ollut ranskalainen, kohotteli kapteeni ainoastaan olkapäitään
nähtävästi jaksamatta käsittää, miten oli mahdollista kieltäytyä
ottamasta vastaan niin mairittelevaa nimitystä sekä sanoi, että jos
Pierre välttämättömästi tahtoi olla venäläinen, niin olkoon niin, mutta
että hän tästä huolimatta kuitenkin on elämänijäkseen kiitollisuuden
velassa henkensä pelastamisesta.

Jos tällä ranskalaisella olisi ollut jonkunkaan verran kykyä käsittää
muiden tunteita ja jos hän olisi arvaillut, mitä Pierre tunsi nyt,
olisi Pierre varmaankin poistunut hänen luotaan, mutta tämän miehen
vilkas välinpitämättömyys kaikesta, mikä ei ollut häntä itseään, voitti
Pierren.

-- _Français ou prince russe incognito_,[238] -- sanoi ranskalainen
upseeri katsahdettuaan Pierren hienoihin, vaikkakin likaisiin
alusvaatteisiin ja jalokivisormukseen. -- _Je vous dois la vie et je
vous offre mon amitié. Un français noublie jamais ni une insulte, ni un
service. Je vous offre mon amitié. Je ne vous dis que ça_.[239]

Ranskalaisen upseerin äänen kaiussa, kasvojen ilmeissä ja käden
liikkeissä oli niin paljon hyväsydämisyyttä ja kiitollisuutta
(ranskalaisen kannalta ajateltuna), että Pierre vaistomaisesti vastaten
hymyllä ranskalaisen hymyyn tarttui tämän ojentamaan käteen.

-- _Capitaine Ramball du 13-me léger, décoré pour l'affaire du
sept_,[240] -- esitti hän itsensä itsekylläisesti ja hillittömästi
hymyillen, joka veti hänen huulensa viiksien alta ryppyyn. -- _Voudrez
vous bien me dire à présent, à qui j'ai l'honneur de parler aussi
agréablement au lieu de rester à l'ambulance avec la balle de ce fou
dans le corps_.[241]

Pierre vastasi, ettei hän voi sanoa nimeään, punastui samassa ja
koettaen keksiä väärää nimeä oli ryhtymäisillään selittämään niitä
syitä, joiden tähden hän ei voi nimeään sanoa, mutta ranskalainen
keskeytti hänet nopeasti.

-- _De grâce_, -- sanoi hän. -- _Je comprends vos raisons, vous êtes
officier ... supérieur, peut-être. Vous avez porté les armes contre
nous. -- Ce n'est pas mon affaire. Je vous dois la vie. Cela me suffit.
Je suis tout à vous. Vous êtes gentilhomme_ -- lisäsi hän kysyvän
omaisesti. (Pierre kumarsi päätään). -- _Votre nom de baptême, s'il
vous plait? Je ne demande pas davantage. M-r Pierre, dites vous ...
Parfait. C'est tout ce que je désire savoir_.[242]

Kun pöydälle oli tuotu lammaspaistia, munaliikutusta, teekeittiö,
viinaa ja venäläisen kellarin viiniä, jota ranskalaiset olivat tuoneet
mukanaan, pyysi Ramball Pierreä ottamaan osaa ateriaan ja alkoi itse
samassa syödä ahneesti ja nopeasti, kuten terve ja nälkäinen ihminen
ainakin, vikkelästi pureskellen voimakkailla hampaillaan, myötäänsä
maiskutellen suutaan ja tuon tuostakin virkkaen: _exellent, exquis_?
Hänen kasvonsa punehtuivat ja alkoivat hiestyä. Kun Pierre oli
nälkäinen, ryhtyi hänkin mielellään einehtimään. Morelle, upseerin
palvelija, toi kastrullin, jossa oli lämmintä vettä ja pani siihen
pullon punaviiniä. Sitä paitsi hän toi pullon kaljaa, jonka hän oli
ottanut keittiöstä koetteeksi. Ranskalaiset tunsivat jo tämän juoman ja
se oli saanut nimenkin. He nimittivät kaljaa _limonade de cochon_
(sikalimonaati) ja Morelle kiitteli tätä _limonade de cochonia_, jonka
hän oli löytänyt keittiöstä. Mutta kun kapteenilla oli viiniä, jota oli
saatu Moskovan läpi marssiessa, luovutti hän kaljan Morellelle ja
tarttui itse bordeauxilaiseen. Hän kääri pullon kaulaa myöten
salvettiin ja kaasi itselleen ja Pierrelle viiniä. Sammutettu nälkä ja
viini vilkastuttivat kapteenia entistä enemmän ja hetkeksikään
herkeämättä hän puheli koko aterian ajan.

-- _Oui, mon cher M-r Pierre, je vous dois une fière chandelle de
m'avoir sauvé ... de cet enragé ... J'en ai assez, voyez-vous, de
balles dans le corps. En voilà une_ (hän osotti kylkeensä) _à Wagram et
de deux à Smolensk_, -- hän osotti arpea poskessaan. -- _Et cette
jambe, comme vous voyez qui ne veut pas marcher. C'est à la grande
bataille du 7 à la Moskova que j'ai reçu ça. Sacré Dieu, c'était beau!
Il fallait voir ça c'était un déluge de feu. Vous nous avez taillé une
rude besogne; vous en vanter, nom d'un petit bon homme. Et, ma parole,
malgré la toux, que j'y ai gagné, je serais prêt à recommencer. Je
plains ceux qui n'ont pas vu ça_.[243]

-- _J'y ai été_,[244] sanoi Pierre.

-- _Bah, vraiment. Eh bien, tant mieux_, -- virkkoi ranskalainen. --
_Vous êtes de fiers ennemis, tout de même. La grande redoute a été
tenace, nom d'une pipe. Et vous nous l'avez fait crânement payer. J'y
suis allé trois fois, tel que vous me voyez. Trois fois nous étions sur
les canons et trois fois on nous a culbuté et comme des capucins de
cartes. Oh! s'était beau, m-r Pierre. Vos grenadiers ont été superbes,
tonnerre de Dieu. Je les ai vu six fois de suite serrer les rangs et
marcher comme à une revue. Les beaux hommes! Notre roi de Naples qui
s'y cannait a crié: bravo!_ -- _Ah! ah! soldat comme nous autres!_ --
sanoi hän nauraen tuokioisen vaiettuaan. -- _Tant mieux, tant mieux
m-r Pierre. Terribles en bataille ... galants_ ... (hän iski silmää
naurussa suin) _avec les belles, voilà les français, m-r Pierre,
n'est-ce pas_.[245]

Kapteeni oli niin viattoman ja sydämmellisen iloinen ja kokonainen ja
itseensä tyytyväinen, että Pierrekin oli vähällä iskeä silmää
mielihyvissään häneen katsoessaan. Sana _galant_ oli luultavasti
johtanut kapteenin mieleen ajatuksen Moskovan asemasta.

-- _A propos, dites donc, est-ce vrai que toutes les femmes ont quitté
Moscou? Une drôle d'idée! Qu'avaient-elles à craindre_?[246]

-- _Est-ce que les dames françaises ne quitteraient pas Paris, si les
russes y entraient_?[247] -- sanoi Pierre.

-- _Ah, ah, ah!_ ... -- purskahti ranskalainen väkevään, tuliseen
nauruun ja ravisti Pierreä olkapäistä. -- _Ah! elle est forte
celle-la_, -- virkkoi hän. -- _Paris... Mais Paris, Paris_...[248]

-- _Paris la capitale du monde_...[249] -- sanoi Pierre päättäen
ranskalaisen sanat.

Kapteeni katsahti Pierreen. Hänellä oli tapana keskellä keskustelua
pysähtyä ja katsoa terävästi nauravilla, pehmeillä silmillään.

-- _Eh bien, si vous ne m'aviez pas dit que vous êtes russe, j'aurai
parié que vous êtes parisien. Vous avez ce je ne sais quoi ce_.[250] --
ja sanottuaan nämä imartelevat sanat hän katsahti taasen äänettömästi
Pierreen.

-- _J'ai été à Paris, j'y ai passé des années_,[251] -- sanoi Pierre.

-- _Oh ça se voit bien. Paris! ... Un homme qui ne connait pas Paris,
est un sauvage. Un parisien, ça se sent à deux lieux. Paris s'est
Talma, la Duschénois, Potier, la Sorbonne, les boulevards_, -- ja
huomattuaan, että johtopäätös oli edellistä heikompi, hän lisäsi
nopeasti: -- _il n'y a qu'un Paris au monde. Vous avez été à Paris et
vous êtes resté russe. Eh bien, je ne vous en estime pas moins_.[252]

Viinin vaikutuksesta, ja niiden päivien jälkeen, jotka Pierre oli
viettänyt yksinäisyydessä synkkien ajatustensa parissa, tunsi hän nyt
tahtomattaankin mielihyvää keskustellessaan tämän iloisen ja
sydämmellisen ranskalaisen kanssa. -- _Pour en revenir à vos dames, on
les dit bien belles. Quelle fichue idée d'aller s'enterrer dans les
steppes, quand l'armée française est à Moscou. Quelle chance elles ont
manqué celles-là. Vos moujiks c'est autre chose, mais vous autres, gens
civilisés, vous devriez nous connaître mieux que ça. Nous avons pris
Vienne, Berlin, Madrid, Naple, Borne, Varsovie, toutes les capitales du
monde... On nous craint, mais on nous aime. Nous sommes bons à
connaître. Et puis l'Empereur_...[253] -- alkoi hän, mutta Pierre
keskeytti hänet.

-- _L'Empereur?_ -- toisti Pierre ja hänen kasvoilleen nousi surullinen
hämmästyksen ilme. -- _Est-ce que l'Empereur_...[254]

-- _L'Empereur! C'est la générosité, la clémense, la justice, l'ordre,
le génie, voilà l'Empereur! C'est moi Ramball qui vous le dit... Tel
que vous me voyez, j'étais son ennemi il y a encore huit ans. Mon père
a été comte émigré... Mais il m'a vaincu, cet homme. Il m'a empoigné.
Je n'ai pas pu résister au spectacle de grandeur et de gloire dont il
couvrait la France. Quand j'ai compris ce qu'il voulait, quand j'ai vu
qu'il nous faisait une litière de lauriers, voyez vous, je me suis dit:
voilà un souverain, et je me suis donné à lui. Eh voilà! Oh, oui, mon
cher, s'est le plus grand homme des siècles passés et à venir_.[255]

-- _Est-il à Moscou_?[256] -- virkkoi Pierre äimistyen ja rikollisin
kasvoin.

Ranskalainen katsahti Pierren rikollisiin kasvoihin ja naurahti.

-- _Non, il fera son entrée demain_,[257] -- sanoi hän ja jatkoi
puhettaan.

Heidän puheensa keskeytyi muutamista portilta kuuluvista huudoista ja
Morelen tulosta, joka tuli sanomaan kapteenille, että ulkona oli
württembergiläisiä husareja, jotka aikoivat sijottaa hevosensa samaan
pihaan, jossa kapteenin hevoset olivat. Väärinkäsitys oli syntynyt
pääasiallisesti siitä syystä, etteivät husarit olleet ymmärtäneet, mitä
heille oli sanottu.

Kapteeni käski kutsumaan luokseen vanhemman ali-upseerin, jolta hän
kysyi ankaralla äänellä, mihin rykmenttiin hän kuului, kuka oli heidän
päällikkönsä ja millä oikeudella hän uskaltaa tulla kortteeriin, johon
jo muut ovat asettuneet. Kahteen ensimäiseen kysymykseen mainitsi
saksalainen, joka ymmärsi huonosti ranskaa, rykmenttinsä ja
päällikkönsä, mutta viimeiseen kysymykseen jota hän ei ollut
ymmärtänyt, vastasi hän solkaten muutamia ranskalaisia sanoja
saksaansa, että hän on rykmentin majotusmestari ja että päällikkö on
käskenyt häntä ottamaan kaikki talot järjestään. Pierre, joka osasi
saksaa, tulkitsi kapteenille mitä saksalainen puhui ja kertoi kapteenin
vastauksen saksan kielellä württembergiläiselle husarille. Kun
saksalainen oli saanut selvän, mitä hänelle oli sanottu, poistui hän ja
vei hevoset mukanaan. Kapteeni meni ulkoportaille ja jakoi kovalla
äänellä joitakin käskyjä.

Kun hän palasi huoneeseen istui Pierre samalla paikalla, jossa hän
ennen oli istunut pää kumarruksissa käsivarassa. Hänen kasvonsa olivat
kärsivän näköiset ja todellakin hän kärsi tänä hetkenä. Kun kapteeni
oli poistunut ulos ja Pierre jäänyt yksikseen, palasi hän yhtäkkiä
järkiinsä ja se asema, jossa hän äsken oli ollut, virkosi taas selvänä
hänen mieleensä. Ei se, että Moskova oli vallotettu eikä sekään, että
nuo onnelliset voittajat isännöivät kaupungissa ja esiintyivät hänen
suojelijanaan, rasittaneet häntä tänä hetkenä, niin raskaalta kuin
nämäkin seikat hänestä tuntuivat, mutta hänelle tuotti tuskaa hänen
oman heikkoutensa tunteminen. Muutama viinilasi ja keskustelu tuon
sydämellisen kapteenin kanssa olivat haihduttaneet Pierrestä sen
kärjistyneen synkän mielentilan, jossa Pierre oli ollut nämä viime
päivät ja joka oli välttämätöntä hänen aikeensa toteuttamista varten.
Pistooli, tikari ja kauhtana olivat valmiit, Napoleonin tulo tapahtuu
huomenna. Yhä edelleenkin piti Pierre hyödyllisenä ja kunniakkaana
surmata suurin pahantekijä, mutta hän tunsi, ettei hän nyt sitä tee.
Miksi? Sitä hän ei tiennyt, mutta hänestä vain tuntui siltä, ettei
hänestä ole aikeensa toteuttajaksi. Hän taisteli heikkouden tunnettaan
vastaan, mutta tunsi samalla hämärästi, ettei hän sitä voi poistaa ja
että hänen entiset synkät ajatuksensa kostosta, surmasta ja itsensä
uhraamisesta olivat haihtuneet ensimäisen ihmisen kosketuksesta kuin
tuhka tuuleen.

Kapteeni astui huoneeseen viheltäen jotain säveltä. Ranskalaisen
loruileminen, joka äsken oli huvittanut Pierreä, tuntui hänestä nyt
vastenmieliseltä. Sekä ranskalaisen vihellyksen sävel että hänen
käyntinsä ja ne liikkeet, joilla hän kierteli viiksiään, tuntuivat nyt
Pierrestä loukkaavilta. "Minä lähden heti paikalla pois enkä sano enää
sanaakaan", ajatteli Pierre. Mutta vaikka hän ajattelikin näin, istui
hän kuitenkin ennallaan samalla paikalla. Jokin kummallinen heikkouden
tunne esti häntä nousemasta paikaltaan. Hän kyllä tahtoi nousta, mutta
ei voinut tehdä sitä eikä lähteä pois.

Kapteeni sitä vastoin näytti hyvin iloiselta. Hän kulki kaksi kertaa
huoneen päästä toiseen. Hänen silmänsä välkkyivät ja viikset hieman
liikahtelivat, aivan kuin hän olisi itsekseen hymyillyt jollekulle
hupaiselle päähänpistolle.

-- _Charmant_, -- sanoi kapteeni äkkiä, -- _le colonel de ces
württembergeois! C'est un allemand; mais, brave garçon s'il en fut.
Mais allemand_. (Hän istuutui vastapäätä Pierreä.) _A propos, vous
savez donc l'allemand, vous_?[258]

Pierre katsahti häneen ääneti.

-- _Comment dites vous asile en allemand_?[259]

-- _Asile?_ -- toisti Pierre. -- _Asile en allemand --
Unterkunft_,[260]

-- _Comment dites-vous_?[261] -- kysyi kapteeni uudestaan nopeasti ja
epäilevästi.

-- _Unterkunft_, -- toisti Pierre.

-- _Onterkoff_, -- virkkoi kapteeni ja katsoi muutaman tuokion Pierreen
nauravin silmin. -- _Les allemands sont de fiéres bêtes. N'est-ce pas,
m-r Pierre_?[262] -- päätti hän.

-- _Eh bien, encore une bouteille de ce bordeau moscovite, n'est-ce
pas? Morel, va nous chauffer encore une petite bouteille, Morel_![263]
-- huudahti kapteeni iloisesti.

Morel toi kyntteliä ja pullon viiniä. Kun kapteeni katsoi Pierreen
tulen valossa, näytti häntä hämmästyttävän puhetoverinsa omituinen
kasvojen ilme. Ramball astui vilpittömästi surkutellen ja osaaottavan
ilme kasvoilla Pierren luo ja kumartui hänen ylitsensä.

-- _Eh bien, nous sommes tristes?_ -- sanoi hän koskettaen Pierreä
kädestä. -- _Vous airai-je fait de la peine? Non, vrai, avez vous
quelque chose contre moi_? -- kyseli hän. -- _Peut être rapport à la
situasion_?[264]

Pierre ei vastannut mitään, vaan katsoi pehmeästi ranskalaisen silmiin.
Ranskalaisen osanotto tuntui Pierrestä hyvältä.

-- _Parole d'honneur, sans parler de ce que je vous dois, j'ai de
l'amitié pour vous, Puis-je faire quelque chose pour vous? Disposez de
moi. C'est à la vie et à la mort. C'est la main sur le coeur que je
vous le dis_[265] -- sanoi hän rintoihinsa lyöden.

-- _Merci_,[266] -- sanoi Pierre.

Kapteeni katsahti terävästi Pierreen ja samalla tavoin kuin hän oli
katsonut silloin, kun hän oli saanut tietää, mikä oli saksaksi
turvapaikka ja hänen kasvonsa alkoivat yhtäkkiä säteillä.

-- _Ah! dans ce cas je bois à notre amitié_![267] -- huudahti hän
iloisesti ja kaatoi kaksi lasia viiniä.

Pierre otti täytetyn lasin ja joi sen, Ramball joi toisen, puristi
vielä kerran Pierren kättä ja painautui pöytää vasten miettivän
surumieliseen asentoon.

-- _Qui, mon cher ami, voilà les caprices de la fortune_, -- alkoi hän
puhua. -- _Qui m'aurait dit que je serai soldat et capitaine de dragons
au service de Bonaparte, comme nous l'appellions jadis. Et cependant me
voilà à Moscou avec lui. Il faut vous dire, mon cher_, -- jatkoi hän
semmoisen henkilön surullisella ja tasaisella äänellä, joka aikoo
ruveta kertomaan pitkää tarinaa, -- _que notre nom est l'un des plus
anciens de la France_.[268]

Ja kapteeni kertoi Pierrelle ranskalaisen kevyellä lapsellisella
avomielisyydellä esi-isistään, lapsuudestaan, poikavuosistaan ja
miehistymisestään sekä kaikki sukulaisuus-, omaisuus- ja
perhesuhteensa. "_Ma pauvre mère_" näytteli tietysti tärkeää osaa hänen
kertomuksessaan.

-- _Mais tout ça ce n'est que la mise en scène de la vie, le fond s'est
l'amour! L'amour! Nest-ce pas, m-r Pierre?_ -- sanoi hän vilkastuen. --
_Encore un verre_.[269]

Pierre joi taas ja täytti lasinsa kolmannen kerran.

-- _Oh! Les femmes, les femmes_![270] -- huudahti kapteeni ja katsoen
Pierreen vetristynein silmin hän alkoi puhua rakkaudesta ja
rakkausseikkailuistaan.

Näitä oli hyvin paljon, siitä ei ollut epäilemistäkään, kun katsoi
upseerin tyytyväisiin ja kauneisiin kasvoihin ja näki sen juhlallisen
eloisuuden, jolla hän puheli naisista. Siitä huolimatta, että kaikilla
Ramballen rakkausjutuilla oli se likaisuuden luonne, jossa ranskalaiset
näkevät rakkauden ehdotonta suloa ja runollisuutta, kerroskeli kapteeni
juttunsa niin vilpittömän vakuuttavasti kuin yksistään hän olisi
tuntenut ja kokenut rakkauden kaikki suloiset nautinnot ja hän
kuvaili naisia niin houkuttelevasti, että Pierre kuunteli häntä
mielenkiintoisesti.

Oli silminnähtävää, että _l'amour_, josta ranskalainen niin kovasti
piti, ei ollut sitä alhaista eikä yksinkertaista lajia rakkautta, jota
Pierre oli kerran tuntenut puolisoaan kohtaan eikä sitä hänen itsensä
pingoittamaa romanttista rakkautta, jota hän tunsi Natashaa kohtaan
(kumpaakin näitä lajia rakkautta halveksi Ramball yhtä paljon) -- toinen
oli _l'amour des charretiers_, toinen _l'amour des nigauds_[271] Se
_l'amour_, jota ranskalainen ihaili, oli pääasiallisesti suhteiden
luonnottomuudessa naiseen ja mielettömyyksien moninaisuudessa, jotka
antoivat aistille sen suurimman sulouden.

Niinpä kertoi kapteeni liikuttavan tarinan rakkaudestaan erääseen
hurmaavaan 35 vuotiseen markiisittareen ja samalla kertaa ihanaan,
viattomaan 17 vuotiseen lapseen, hurmaavan markiisittaren tyttäreen.
Äidin ja tyttären jalomielisyyden taistelu, joka oli päättynyt siten,
että äiti uhraten itsensä oli esittänyt tyttärensä puolisoksi
rakastajalleen, läikytti vielä nytkin kapteenin mieltä, vaikka se
olikin enää vain kaukainen muisto. Sitte hän kertoi erään toisen
tapauksen, jossa aviomies oli näytellyt rakastajan osaa, vaan hän
(rakastaja) aviomiehen osaa ja muutamia hassunkurisia tapauksia
_souvenirs d'Allemagnesta_, jossa _asile_ merkitsee _Unterkunft_ ja
jossa _les maris mangent de la choux croûte_ ja jossa _les jeunes
filles sont trop blondes_.[272]

Viimeinen Puolassa tapahtunut seikkailu, joka vielä oli tuoreena
kapteenin muistossa ja jonka hän kertoi vilkkain kädenliikkein ja
hehkuvan punehtunein kasvoin, oli se, että hän oli pelastanut erään
puolalaisen hengen (yleensä ilmenivät kapteenin kertomuksissa
hengenpelastamiskohtaukset tiheään). Tämä puolalainen oli uskonut hänen
haltuunsa hurmaavan puolisonsa (_parisienne de coeur_)[273] samaan
aikaan, kuin hän itse oli astunut ranskalaisten palvelukseen. Kapteeni
oli onnellinen, hurmaava puolatar tahtoi karata hänen kanssaan. Mutta
jalomielisyyden tunne pakotti kapteenin palauttamaan vaimon tämän
miehelle, jolloin hän oli sanonut viimemainitulle: _je vous ai sauvé la
vie et je sauvé votre honneur_![274] Kun kapteeni toisti nämä sanat,
pyyhki hän silmiään ja puisti itseään aivan kuin karkottaen itsestään
heikkouden, joka hänet oli vallannut tätä liikuttavaa tapausta
muistaessaan.

Kuten usein tapahtuu myöhäisenä illan hetkenä ja viinin vaikutuksesta,
tarkkasi Pierre nytkin kuunnellessaan kapteenin kertomuksia kaikkea
sitä, mitä kapteeni puheli, ymmärsi kaikki ja samalla kertaa piti
silmällä monia omiakin muistojaan, jotka yhtäkkiä jostain syystä
valveutuivat hänen mielessään. Kun hän kuunteli näitä rakkauden
tarinoita, muistui hänen mieleensä aivan odottamatta hänen oma
rakkautensa Natashaa kohtaan ja selaillen mielikuvituksessaan tämän
rakkauden kuvia vertaili hän niitä ajatuksissaan Ramballen
kertomuksiin. Seuratessaan kertomusta velvollisuuden taistelusta
rakkauden kanssa näki Pierre edessään pienimmätkin yksityiskohdat
viimeisestä kohtauksestaan Suharevin tornin luona rakkautensa esineen
kanssa. Silloin tämä kohtaus ei ollut tehnyt häneen minkäänlaista
vaikutusta. Hän ei ollut edes kertaakaan muistellut sitä, mutta nyt
hänestä tuntui, että tässä kohtauksessa oli ollut jotain hyvin
merkillistä ja runollista.

"Pjotr Kirilitsh, tulkaa tänne, minä tunsin teidät", -- kuuli Pierre
nyt Natashan lausumat sanat, näki edessään hänen silmänsä, hymyn,
matkapäähineen, jonka alta oli välähtänyt näkyviin hiuskierre ... ja
jotain liikuttavaa ja ihanaa kuvastui hänen mieleensä kaikesta tästä.

Lopetettuaan kertomuksensa hurmaavasta puolattaresta kysyi kapteeni
Pierreltä, oliko hän koskaan tuntenut moista uhrautumisen tunnetta
rakkauden tähden ja kateutta aviomiestä kohtaan.

Tämä kysymys herätti Pierren ajatuksien maailmasta, hän nosti päänsä ja
tunsi, että hänen välttämättä oli lausuttava julki hänen mieltään
askaroittaneet ajatukset. Hän sanoi, että hän oli koko elämänsä
rakastanut ja vieläkin rakastaa yhtä ainoata naista ja ettei tämä
nainen koskaan voi tulla hänen omakseen.

-- _Tiens_![275] -- sanoi kapteeni.

Sitten selitti Pierre, että hän oli rakastanut tätä naista
aikuisimmasta nuoruudestaan pitäen, mutta hän ei ollut uskaltanut
ajatella häntä, koska nainen oli ollut liian nuori ja hän itse oli
ollut laiton lapsi, jolla ei vielä ollut mitään nimeä. Sittemmin, kun
hän jo oli saanut nimen ja rikkautta, ei hän ollut uskaltanut ajatella
tuota naista siitä syystä, että hän oli rakastanut häntä liian paljon
ja asettanut hänet liian korkealle kaiken muun maailman yläpuolelle ja
tällä tavoin sanomattoman paljon korkeammalle itseään.

Tultuaan tähän kohtaan kertomustaan kysäsi Pierre kapteenilta,
ymmärsikö hän tätä.

Kapteeni teki kädenliikkeen, joka ilmaisi, että jollei hän
käsittänytkään, niin pyysi hän kuitenkin jatkamaan.

-- _L'amour platonique, les noages_...[276] -- mutisi hän.

Pierren kieli laukesi nyt kahleistaan -- liekö se tapahtunut viinin
vaikutuksesta tahi avomielisyyden tunteen tarpeesta tahi sitte
ajatuksesta, ettei tuo mies tunne eikä tule tuntemaan ainoatakaan hänen
kertomuksensa toimivista henkilöistä tahi sitte kaikki nämä yhteensä.
Ja hän kertoi sammaltavin kielin ja kiiluvin silmin jonnekin kauvas
katsoen koko elämäntarinansa: naimiskauppansa, Natashan lemmentarinan
hänen parhaaseen ystäväänsä, Natashan petoksen ja kaikki omat
vaatimattomat suhteensa viimemainittuun. Ramballen kysymysten johdosta
hän kertoi senkin, mitä hän alussa oli salannut -- asemansa ylhäisessä
maailmassa, jopa ilmaisi kapteenille nimensäkin.

Pierren kertomuksesta hämmästytti kapteenia kaikista eniten se, että
Pierre oli hyvin rikas, että hänellä oli Moskovassa kaksi palatsia ja
että hän oli hyljännyt kaiken hyvyytensä eikä ollut matkustanut
Moskovasta pois, vaan jäänyt kaupunkiin salaten nimensä ja arvonsa.

Vasta myöhään yöllä läksivät he yhdessä ulos kadulle. Yö oli lämmin ja
valoisa. Vasemmalla puolen taloa kuumotti ensimäisen Moskovassa
alkaneen tulipalon kajastus Petrovkajalta. Oikealla puolen oli
korkealla nuoren kuun sirppi ja kuun vastapäisellä puolella riippui se
valoisa pyrstötähti, joka liittyi Pierren sydämessä yhteen hänen
rakkautensa kanssa. Portilla seisoi Gerasim, kyökkipiika ja kaksi
ranskalaista. Kuului näiden naurua ja keskustelua kielellä, jota he
eivät ymmärtäneet. He katsoivat kaupungista kumottavaa kajastusta.

Suuren kaupungin etäisessä osassa olevassa tulipalossa ei ollut mitään
pelottavaa.

Katsoessaan korkealle tähtiä kiiluvalle taivaalle kuuhun, pyrstötähteen
ja kajastukseen valtasi Pierren riemukas tunne. "Oi, miten hyvin on
kaikki, mitä muuta enää tarvitsee?" ajatteli hän. Vaan äkkiä, kun hän
muisti aikeensa, meni hänen päänsä sekasin, hän sai pahoinvoinnin
kohtauksen, niin että hänen oli nojauduttava aitaa vasten, jottei olisi
kaatunut.

Jättämättä hyvästejä uudelle ystävälleen poistui Pierre hoippuvin
askelin portilta, palasi takasin huoneeseensa, laskeutui sohvalle ja
nukkui heti.



XXX.


Syyskuun 2 p:nä alkaneen ensimäisen tulipalon kajastusta katselivat
kaupungista pakenevat asukkaat ja keräyvät sotajoukot eri tahoilta ja
erilaisin tuntein.

Rostovilaisten matkue oli pysähtynyt täksi yöksi Mitishtshiin
kahdenkymmenen virstan päähän Moskovasta. He olivat lähteneet syyskuun
1 p:nä matkalle niin myöhään, tie oli ollut niin täynnä kuormia ja
sotaväkeä ja niin paljon oli unohdettu kaikenmoisia esineitä, joita
hakemaan oli täytynyt lähettää miehiä, että sinä yönä oli päätetty
pysähtyä viiden virstan päähän Moskovasta. Seuraavana aamuna oli
herätty myöhään ja taasen oli ollut niin paljon esteitä, että oli
päästy ainoastaan Bolshaja Mitishtshiin saakka. Kello 10 illalla
sijottuivat Rostovien herrasväki ja kaikki heidän mukanaan matkustavat
haavottuneet mikä minnekin suuren kylän taloihin ja mökkeihin. Kun
Rostovilaisten palvelijat ja kuskit sekä haavottuneiden upseerien
sotamiespalvelijat olivat saaneet herrasväkensä korjuuseen, syöneet
iltasensa ja illastaneet hevosensa, keräytyivät he kuistille.

Naapurimökissä virui Rajevskin haavottunut adjutantti musertunein
rantein ja kauhea tuska, jota se tuotti hänelle, sai hänet surkeasti
yhtä mittaa voihkimaan ja nämä voihkeet kaikuivat kaameina yön
syksyisessä pimeydessä. Ensimäisen yön oli tämä adjutantti viettänyt
samassa talossa, jossa Rostovilaiset olivat olleet. Kreivitär oli
sanonut, ettei hän ollut voinut sulkea silmiään haavottuneen voihkeelta
ja Mitishtshissa oli kreivitär mennyt kaikista huonoimpaan mökkiin
ainoastaan siitä syystä, että olisi päässyt erilleen tuosta
haavottuneesta.

Eräs miehistä näki yön pimeydestä portin edessä seisovien vaunujen
korkean ryhmän takaa toisen heikon tulipalon kajastuksen. Yksi kajastus
oli jo kauan aikaa ollut näkyvissä ja kaikki tiesivät, että siellä
paloi Malaja Mitishtshi, jonka Mamonovin kasakat olivat sytyttäneet.

-- Mutta tuohan on toinen tulipalo, -- virkkoi upseerin palvelija.

Kaikki rupesivat katsomaan kajastukseen päin

-- Vastahan kerrottiin, että Mamonovin kasakat olivat sytyttäneet
Malaja Mitishtshin.

-- Senkö? Ei, ei se tuo ole Mitishtshissä, tuo on etempänä.

-- Katsokaapas, niin näyttää kuin olisi Moskovassa.

Kaksi miestä laskeutui kuistilta, meni vaunujen taa ja istuutui sen
astinlaudalle.

-- Tuo on vasempana, Mitishtshi on tuollapäin ja kajastus näyttää
olevan aivan toisella taholla.

Muutamia miehiä yhtyi edellisiin.

-- Hoo, miten hulmuilee, -- virkkoi eräs, -- se on Moskovan
tulipalosta. Näyttää olevan joko Sushtshevskajalla tahi Rogoschkajalla.

Kukaan ei vastannut tähän huomautukseen. Hyvän aikaa katselivat kaikki
ääneti uuden tulipalon kaukana loimuavia leimuja.

Vanha ukko kreivin kamaripalvelija (joksi häntä sanottiin), Damla
Terentjitsh, tuli miesten luo ja huusi Mishkaa.

-- Mitä sinä täällä hölmäilet, mullikka!... Jos kreivi sattuu jotain
tarvitsemaan, ei ole ketä käskee. Mene korjaamaan vaatteita.

-- Minä vaan tulin hakemaan vettä, -- sanoi Mishka.

-- Mitäs te, Danila Terentjitsh luulette, eikös se tuo näytä niinkuin
Moskovasta? -- kysyi eräs lakeija.

Danila Terentjitsh ei vastannut mitään ja kaikki muutkin olivat taas
kauan aikaa ääneti. Kajastuksen loimu leveni ja hulmusi yhä
korkeammalle.

-- Jumala armahtakoon!... Tuulee ja semmoinen kuivuus ... -- kuului
taas ääni.

-- Huu, miten ryöhyilee. Herra Jumala! Naakkojakin näkyy. Jumala meitä
syntisiä armahtakoon.

-- Totta ne sen sammuttavat.

-- Kukas sen sammuttaisi? -- kuului Danila Terentjitshin ääni, joka
tähän saakka oli ollut vaiti. (Hänen äänensä oli tyyni ja
pitkäveteinen.) -- Moskovassa on kuin onkin, hyvät veljet, -- sanoi
hän, -- se valkea äitimme se on ... -- hänen äänensä katkesi ja hän
alkoi yhtäkkiä itkeä nyyhkyttää.

Ja oli kuin kaikki olisivat odottaneet ainoastaan tätä käsittääkseen
sen merkityksen, joka tuolla kumottavalla kajastuksella oli heihin
nähden. Kuului huokauksia, rukousten sanoja ja vanhan kreivin
kamaripalvelijan itkunnyyhkytystä.



XXXI.


Kamaripalvelija meni kreivin luo ja ilmotti tälle, että Moskova palaa.
Kreivi pani päälleen viitan ja meni ulos katsomaan. Yhdessä hänen
kanssaan meni ulos myöskin Sonja, joka ei ollut riisuutunut ja m-me
Schoss, Natasha ja kreivitär jäivät kahden kesken huoneeseen. (Petja ei
enää ollut perheessä, hän oli mennyt rykmenttinsä mukana, joka oli
lähtenyt Troitsiin.)

Kreivitär rupesi itkemään, kun hän sai kuulla sanoman Moskovan palosta.
Natasha istui kalpeana ja tuijottavin katsein penkillä pyhäinkuvien
alla (samalla paikalla, jonne hän oli istuutunut tänne tultua), ei
kiinnittänyt minkäänlaista huomiota isän sanoihin. Hän kuunteli
adjutantin lakkaamatonta voihkinaa, joka kuului kolmen talon takaa.

-- Oi kauheata! -- sanoi Sonja, joka palasi pihalta kohmettuneena ja
säikähtyneenä. -- Minä luulen, että koko Moskova on tulessa, kajastus
on kammottava! Natasha, katsohan, nyt näkyy jo tästä ikkunastakin, --
sanoi hän sisarelle haluten häntä nähtävästi jollain tavoin saada
virkoamaan.

Mutta Natasha katsahti häneen aivan kuin ymmärtämättä sitä, mitä
häneltä kysyttiin ja alkoi taas tuijottaa uunin kylkeen. Natasha oli
ollut tässä kivettyneessä mielentilassa aamusta asti, siitä samasta
hetkestä asti, jolloin Sonja kreivittären ihmeeksi ja suureksi harmiksi
oli jostain aivan käsittämättömästä syystä katsonut tarpeelliseksi
ilmottaa Natashalle, että ruhtinas Andrei oli haavottunut ja että hän
oli heidän matkueessaan. Kreivitär suuttui Sonjaan niin ankarasti,
ettei hän ollut melkein milloinkaan suuttunut niin kovasti. Sonja oli
itkenyt ja pyytänyt anteeksi ja ikään kuin nyt koettaen parantaa pahaa
työtään puuhaili hän lakkaamatta sisarensa ympärillä.

-- Katsoppas Natasha, miten hirmuisesti palaa, -- sanoi Sonja.

-- Mikä palaa? -- kysyi Sonja. -- Ah, niin Moskova.

Ja aivan kuin ollakseen loukkaamatta Sonjaa kieltäytymällä katsomasta
käänsi hän päätään ikkunaan päin ja katsoi niin, ettei hän voinut nähdä
mitään sekä kääntyi sitte taas istumaan entiseen asentoonsa.

-- Sinähän et nähnyt mitään.

-- Kyllä minä näin -- vastasi Natasha äänellä, josta kuulosti harras
pyyntö jättää hänet rauhaan.

Sekä kreivitär että Sonja käsittivät hyvästi, ettei Moskova eikä
Moskovan palo eikä mikään muukaan voinut merkitä mitään Natashalle.

Kreivi meni takaisin väliverhon taakse ja kävi nukkumaan. Kreivitär
tuli Natashan luo, kosketti kämmenensä selällä hänen päätään, kuten
hänen oli tapana tehdä silloin, kun hänen tyttärensä oli sairas,
kosketti sitten huulillaan hänen otsaansa aivan kuin tunnustellakseen,
oliko Natashassa kuumetta ja lopuksi suuteli häntä.

-- Oletko sinä kylmettynyt? Sinähän vapiset. Kävisit nukkumaan, --
sanoi kreivitär.

-- Nukkumaan? -- Hyvä on, minä käyn. Minä käyn heti nukkumaan, --
vastasi Natasha.

Siitä saakka, kun Natashalle oli tänä aamuna kerrottu, että kreivi
Andrei oli vaarallisesti haavottunut ja matkusti heidän mukanaan, oli
hän vain ensi hetkinä kysellyt myötäänsä: mihin, miten ja
vaarallisestiko hän oli haavottunut sekä saisiko hän nähdä
haavottunutta. Mutta sen jälkeen kun hänelle oli sanottu, ettei hän
saanut nähdä ruhtinas Andreita, että tämä oli vaarallisesti
haavottunut, mutta että hänen henkensä ei ollenkaan ollut vaarassa,
lakkasi hän nähtävästi siitä syystä, ettei hän uskonut, mitä hänelle
oli sanottu, ja että hän tuli vakuutetuksi siitä, että kysyipä hän mitä
tahansa, hänelle vastattaisiin aina samalla tavalla, kokonaan
kyselemästä ja puhumasta mitään. Koko matkan oli Natasha istunut silmät
suurina, jotka kreivitär niin hyvin tunsi ja joiden ilmettä hän kovasti
pelkäsi, hievahtamatta vaunujen nurkassa ja samalla tavalla istui hän
nytkin penkillä, jolle oli istuutunut. Kreivitär tiesi varmasti, että
Natasha oli saanut päähänsä jonkun ajatuksen ja että hän nyt jotain
päätti tahi ehkä oli jo päättänytkin, mutta mitä tämä oli, sitä ei
kreivitär tiennyt ja se vaivasi ja pelotti häntä.

-- Riisuudu, Natasha, kultaseni. Käy minun vuoteelleni (ainoastaan
kreivittärelle oli tehty vuode sänkyyn, m-me Schossin ja kummankin
neidin oli nukuttava lattialla heinillä).

-- Ei, äiti, minä paneudun tähän lattialle, -- sanoi Natasha
vihaisesti, meni ikkunan luo ja avasi sen.

Adjutantin voihkeet kuuluivat avoimesta ikkunasta entistä selvemmin.
Natasha työnsi päänsä yön kosteaan ilmaan ja kreivitär näki, miten
hänen tyttärensä hento kaula vapisi itkun nyyhkytyksistä ja tärisi
ikkunanpuitetta vastaan. Natasha tiesi ettei voihkija ollut ruhtinas
Andrei. Hän tiesi että ruhtinas Andrei oli samassa joukkueessa kuin
hekin toisessa tuvassa eteisen toisella puolella. Mutta sydäntä särkevä
lakkaamaton valitus oli pusertanut hänen sydämmestään itkun. Kreivitär
ja Sonja katsahtivat toisiinsa.

-- Käy nukkumaan, kultaseni, käy nukkumaan, rakkaani, -- sanoi
kreivitär kepeästi kädellään koskettaen Natashaa olkapäähän. -- Käy
tosiaankin nukkumaan.

-- Ah, niin... Minä käyn heti, heti paikalla, -- sanoi Natasha ruveten
nopeasti riisuutumaan ja repimään auki hameittensa siteitä.

Saatuaan puvun riisutuksi ja pantuaan päälleen yöröijyn istuutui hän
jalat koukussa allaan lattialle valmistetulle vuoteelle, heitti olkansa
yli etupuolelle lyhyen, hoikan palmikkonsa ja alkoi järjestää sitä
uudelleen. Hoikat, pitkät ja tottuneet sormet liikkuivat nopeasti ja
taitavasti suortuvissa, punoivat ja sitoivat palmikon. Natashan pää
liikkui totuttuun tapaan vuoroin puolelle vuoroin toiselle, mutta
kuumeenomaisesti suurentuneet silmät katsoivat liikkumattomina suoraan
eteenpäin. Kun hän oli saanut itsensä yöasuun, laskeutui hän hiljaa
heinien päälle levitetylle hurstille vuoteen laitaan lähelle ovea.

-- Natasha, käy sinä keskeen, -- sanoi Sonja.

-- Minä käyn tähän, -- vastasi Natasha. -- Käykää nyt nukkumaan, --
lisäsi hän äreästi. Hän painoi kasvonsa syvälle päänaluseen.

Kreivitär, m-me Schoss ja Sonja riisuutuivat nopeasti ja laskeutuivat
vuoteelle. Pieni lamppu jäi vaan valvomaan. Ulkona kuumotti kahden
virstan päässä oleva Malaja Mitishthin palo, väkijoukon öisten huutojen
humua tulvi kylän kadulta ja kapakasta, jota Mamonovin kasakat olivat
hävittämässä, ja lakkaamatta kuului adjutantin surkea voihke.

Pitkän aikaa tarkkasi Natasha hänen korviinsa sekä ulkoa että mökin
sisästä kuuluvia ääniä, mutta hän virui hievahtamatta vuoteellaan. Hän
kuuli ensin äidin rukouksen ja huokaukset, sängyn narinaa äidin
käännellessä, m-me Schossin vanhastaan tuttua vinkuvaa kuorsausta ja
Sonjan hiljaista hengitystä. Sitte kreivitär äännähti Natashalle.
Natasha ei vastannut.

-- Taitaa jo nukkua, äiti, -- vastasi Sonja hiljaa.

Hetkisen kuluttua äännähti kreivitär uudelleen, mutta nyt ei enään
kukaan vastannut.

Kohta tämän jälkeen kuuli Natasha, että äiti hengitti tasaisesti.
Natasha ei liikahtanut vieläkään, vaikka hänen pientä paljasta
jalkaansa, joka oli valahtanut peitteen alta ulos, paleli paljaalla
lattialla.

Seinänraosta soinnahti sirkan ääni aivan kuin kaikki voittaneen
voitonlauluna. Kaukaa kuului kukon kiekumista, johon toinen läheltä
vastasi. Kapakan äänet olivat vaijenneet; adjutantin voihke kuului vain
ennallaan. Natasha nosti itseään.

-- Sonja, nukutko sinä? Äiti! -- kuiskasi hän.

Kukaan ei vastannut. Natasha nousi ylös hitaasti ja varovasti, siunasi
itsensä ristinmerkillä ja laski varovasti kapean, notkean ja paljaan
jalkapohjansa likaiselle, kylmälle lattialle. Palkit narahtivat. Sitte
hän juoksi muutamin nopein askelin kuin kissanpoika ovelle ja tarttui
sen kylmään kahvaan.

Hänestä tuntui, että jokin jyskää tasaisesti kolhien mökin kaikkiin
seiniin: kolhinta oli hänen pelosta tyrmistymäisillään olevan sydämensä
jyskytystä.

Hän aukasi oven, astui kynnyksen yli ja laski jalkansa eteisen
kostealle, kylmälle maaperälle. Koleus virkisti häntä. Hän kopeloi
paljaalla jalallaan eteisessä nukkuvaa miestä, harppasi tämän yli ja
avasi sen tuvan oven, jossa ruhtinas Andrei oli. Tuvassa oli pimeä.
Peränurkassa sängyn vieressä, jolla jotakin virui, oli penkillä
paksulle karrelle palanut talikyntteli.

Jo aamulla, jolloin Natashalle oli ilmotettu ruhtinas Andrein läsnäolo,
oli hän päättänyt, että hänen täytyy saada nähdä hänet. Hän ei tiennyt,
miksi näkemisen täytyi tapahtua, mutta kun hän tiesi samalla, että
näkeminen tulee olemaan tuskallinen, tuli hän yhä vakuutetummaksi
siitä, että se oli välttämätöntä.

Koko päivän hän oli elänyt pelkästään siinä toivossa, että hän
yöllä saa nähdä ruhtinas Andrein. Mutta kun tämä hetki oli nyt tullut,
valtasi hänet kauhu siitä, mitä hän nyt näkee. Miten rujoksi hän on
tullut? Mitä hänestä on jälellä? Onko hän samallainen kuin tuo
lakkaamatta voihkava adjutantti? On, semmoinen on hänkin. Hän oli
Natashan mielikuvituksessa tuon kaamean voihkeen perikuva. Kun Natasha
näki nurkassa epäselvän möhkäleen ja luuli ruhtinas Andrein peitteen
alla koholla olevia polvia hänen harteikseen, kuvastui hänen mieleensä
jokin hirmuinen ruumis ja hän pysähtyi kauhistuneena. Mutta valtava
voima veti häntä eteenpäin. Hän otti varovasti yhden askeleen, sitte
toisen ja tuli näin keskelle pienen tuvan lattiaa. Penkillä
pyhäinkuvien alla virui toinen mies (se oli Timohin) ja lattialla
makasi vielä kaksi muuta (nämä olivat lääkäri ja kamaripalvelija).

Kamaripalvelija kohotti itseään ja kuiskasi jotain. Timohin, jonka
haavottunutta jalkaa kovasti pakotti, oli valveilla ja katseli silmät
ihmeestä suurina äkkiä ilmestynyttä tyttöä, jonka verhona oli paita,
yöröijy ja yömyssy. Kamaripalvelijan uninen ja säikähtynyt kysymys:
"mitä te tahdotte?" saivat vain Natashan nopeammin lähestymään sitä,
mikä nurkassa virui. Niin kammottavan vähän kuin tuo ruumis olikin
ihmisen kaltainen, täytyi hänen kuitenkin saada nähdä se. Hän astui
kamaripalvelijan ohi. Kynttelin karsi katkesi ja hän näki selvästi
kädet peitteen päällä lepäävän ruhtinas Andrein semmoisena, kuin hän
oli aina muulloinkin hänet nähnyt.

Ruhtinas Andrei oli samallainen kuin aina ennenkin, mutta hänen
kasvojensa tulehtunut väri, sädehtivät silmät, jotka riemukkaina
katsoivat Natashaan ja varsinkin hänen lapsen-hento kaulansa, joka oli
paljastunut näkyviin käärityn paidankauluksen alta, loivat hänelle
erityisen viattoman, lapsellisen muodon, jommoista Natasha ei ollut
vielä milloinkaan hänessä nähnyt. Hän astui ruhtinas Andrein luo ja
nopein, notkein, nuortein liikkein laskeutui polvilleen.

Ruhtinas Andrei hymyili ja ojensi Natashalle kätensä.



XXXII.


Seitsemän päivää oli kulunut siitä asti, kun ruhtinas Andrei oli
vironnut tajuihinsa Borodinon taistelukentän sitoma-asemalla. Koko sen
ajan hän oli ollut melkein yhtämittaisessa horrostilassa.
Vahingoittuneiden suolien kuumeinen ja tulehtunut tila oli niin
arveluttava, että lääkäri, joka seurasi haavottunutta, sanoi niiden
vievän ruhtinas Andrein hautaan. Mutta seitsemäntenä päivänä söi sairas
mielellään palan leipää teen kanssa ja lääkäri huomasi, että yleinen
kuume väheni. Aamupuoleen heräsi ruhtinas Andrei tuntoihinsa.
Ensimäisenä yönä Moskovasta lähdettyä oli ollut verrattain lämmin sää,
josta syystä ruhtinas Andrei jätettiin yksin vaunuihin, mutta
Mitishtshissä oli hän vaatinut, että hänet oli vietävä huoneeseen ja
että hänelle annettaisiin teetä. Kipu, jonka mökkiin kantaminen
haavottuneelle tuotti, sai hänet äänekkäästi voihkamaan ja vei hänet
uudestaan tainnoksiin. Kun hänet sitte oli asetettu kenttäsänkyyn,
virui hän pitkän aikaa silmät kiinni ja yhtään liikkumatta. Sitte hän
avasi silmänsä ja virkkoi heikolla äänellä: "entäs tee?" Tämä
pikkutarpeiden muistaminen hämmästytti lääkäriä. Lääkäri koetti suonta
ja huomasi mielipahakseen, että se oli entistä parempi. Mielipahakseen
huomasi lääkäri tämän siksi, että hän oli kokemuksesta vakuutettu
siitä, ettei ruhtinas Andrei voinut jäädä eloon ja että jollei hän
kuole nyt, niin kuolee hän vielä suuremmissa tuskissa jonkun ajan
kuluttua. Ruhtinas Andrein mukana kuletettiin häneen Moskovassa
yhtynyttä Timohinia, joka oli hänen rykmenttinsä eversti ja jolla oli
punainen nenännypykkä. Timohin oli saanut haavan jalkaansa samassa
Borodinon taistelussa. Heidän mukanaan matkusti lääkäri, ruhtinaan
kamaripalvelija, kuski sekä kaksi sotamiespalvelijaa.

Ruhtinas Andreille annettiin teetä. Hän joi ahneesti ja katsoi
kuumeisilla silmillään vastapäätä olevaan oveen ikäänkuin koettaen
jotain ymmärtää ja muistella.

-- En huoli enää. Onko Timohin siinä? -- kysyi hän.

Timohin hiihättäytyi penkkiä myöten hänen luokseen.

-- Tässä olen, teidän ylhäisyytenne.

-- Mitenkä haava jaksaa?

-- Minunko? Siinähän tuo menee. Entäs te?

Ruhtinas Andrei vaipui taas ajatuksiin aivan kuin jotain muistellen.

-- Voisikohan saada kirjan? -- kysyi hän.

-- Minkä kirjan?

-- Raamatun. Minulla itselläni ei ole.

Lääkäri lupasi sen hommata ja rupesi kyselemään ruhtinaalta, miten hän
jaksoi. Ruhtinas Andrei vastaili kaikkiin lääkärin kysymyksiin
väkinäisesti, mutta järkevästi ja sanoi sitte, että hänen alleen
pitäisi panna pehmeä alus, sillä muuten oli epämukava ja pakotti
kovasti. Lääkäri ja kamaripalvelija nostivat sinellin, joka oli hänen
verhonaan ja naamaansa vääristellen mädänneen lihan katkottavasta
löyhkästä he rupesivat tarkastamaan tuota kauheaa paikkaa. Lääkäri
näytti olevan jostain syystä tyytymätön, korjasi jotain uudelleen ja
käänsi sairasta niin, että tämä taas rupesi voihkamaan, meni
kääntämisen tuottamasta tuskasta taas tainnoksiin ja rupesi hourimaan.
Hän puhui yhtämittaa siitä, että hänelle tuotaisiin joutuin se kirja ja
pantaisiin sinne hänen alleen.

-- Ja mitä se teille maksaa! -- puheli hän. -- Minulla itselläni ei
sitä ole, käykää hakemassa, olkaa hyvä. Pankaa se hetkiseksi alle, --
puheli hän surkealla äänellä.

Lääkäri meni eteiseen pesemään käsiään.

-- Se oli tosiaankin hävytöntä, -- virkkoi lääkäri kamaripalvelijalle.
-- Minuutin verran olisi enää vienyt, kun olisi saanut tarkastetuksi
lopulleen. Tuska on niin suuri, että minä ihmettelen, miten hän jaksaa
kärsiä.

-- Taisimmehan me alusen panna, Herra Jesus Kristus, -- virkkoi
kamaripalvelija.

Ensi kerran oli ruhtinas Andrei käsittänyt, missä hän oli ja miten
hänen oli käynyt ja muisti olevansa haavottunut sinä hetkenä, kun
vaunut olivat pysähtyneet Mitishtshissä ja kun hän oli pyytänyt päästä
tupaan. Mutta mentyään taas sekasin kivusta, virkosi hän muistiinsa
toisen kerran silloin, kun hän joi teetä. Tällöinkin kuvastui hänen
mieleensä kaikkea sitä muistellessa, mitä hänelle oli tapahtunut,
kaikista elävämmin se hetki sitoma-asemalla, jolloin vihatun miehen
kärsimyksiä nähdessä hänen mieleensä oli noussut niitä ajatuksia, jotka
lupasivat hänelle uuden onnen. Nämä samat ajatukset valtasivat nytkin
hänen sielunsa, vaikkakin hämärinä ja sekavina. Hän muisti, että
hänellä nyt oli uusi onni ja että tällä onnella oli jotain yhteistä
raamatun kanssa. Sen vuoksi oli hän tätä kirjaa pyytänytkin. Mutta
huono asento, joka hänen haavalleen oli annettu ja uusi kääntäminen
veivät hänet taas sekasin, ja kolmannen kerran hän heräsi eloon vasta
keskellä yön hiljaisuutta. Kaikki nukkuivat hänen ympärillään. Sirkka
visersi toisessa tuvassa. Kylätiellä joku lauloi ja huusi. Russakoita
kuhisi pöydällä, pyhäinkuvilla ja seinillä. Iso kärpänen härhätti hänen
päänpohjissaan ja lenteli kynttelin ympärillä, joka oli palanut
paksulle karrelle ja joka oli hänen vieressään.

Hänen sielunsa ei ollut säännöllisessä tilassa. Terve ihminen
ajattelee, tuntee ja muistaa tavallisesti yht'aikaa lukemattoman joukon
esineitä ja hänellä on myöskin valta ja voima valita määrätty sarja
ajatuksia tai ilmiöitä sekä kiinnittää tähän yhteen sarjaan koko
huomionsa. Terve ihminen voi syvimpienkin mietteiden hetkenä irtautua
niistä sanoakseen jonkun kohteliaan sanan huoneeseen tulleelle
henkilölle ja sen jälkeen uudestaan palata ajatuksiinsa. Ruhtinas
Andrein sielu ei tässä suhteessa ollut säännöllisessä tilassa. Hänen
sielunsa kaikki voimat olivat toimeliaammat ja selvemmät kuin koskaan
muulloin, mutta ne toimivat hänen tahdostaan riippumatta. Hänen
mieleensä tulvi yht'aikaa mitä erilaisimpia ajatuksia ja mielikuvia.
Toisinaan alkoivat hänen ajatuksensa työskennellä niin voimakkaasti,
selvästi ja syvästi, etteivät ne koskaan ennen olleet kyenneet
toimimaan sillä tavoin terveessä tilassa, mutta yhtäkkiä katkesivat ne
keskellä työskentelyään ja niiden sijaan tuli jokin aivan odottamaton
mielikuva, vaan entiseen ajatukseen palata ei ollut voimia.

"Niin, minulle avautui uusi onni, jota ihmiseltä ei voi riistää pois",
ajatteli hän viruessaan hämärässä, hiljaisessa tuvassa ja katsoen
eteensä kuumeisen suurilla liikkumattomilla silmillä. "Semmoinen onni,
joka ei riipu aineellisesta hyvyydestä eikä aineellisista ulkonaisista
vaikutuksista ihmiseen, ainoastaan sielun onni, rakkauden onni!
Käsittää voi sen kuka ihminen tahansa, mutta tajuta ja määrätä on sen
voinut vain Jumala. Mutta miten on Jumala määrännyt tämän lain? Miksi
poika?..."

Ja yhtäkkiä katkesi näiden ajatusten kulku ja ruhtinas Andrei
kuuli (tietämättä tapahtuiko se houreessa vai todellisuudessa) jonkin
hiljaa kuiskivan äänen, joka herkeämättä toisti määräperäisesti:
"i-piti-piti-piti" ja sitte, "i-ti-ti" ja uudelleen "i-piti-piti-piti"
ja "i-ti-ti". Samalla kertaa tämän kuiskivan soiton tahdin mukaisesti
tunsi ruhtinas Andrei, että hänen kasvojensa yllä, aivan niiden
keskikohdalla kasvoi jokin kummallinen ilmarakennus hienoista
neulasista tai puikoista. Hän tunsi (vaikka se olikin hänestä
rasittavaa), että hänen täytyi huolellisesti pysytellä tasapainoa,
ettei tuo ilmarakennus romahtaisi alas. Mutta se romahti kuitenkin,
vaan alkoi taas uudestaan hitaasti kasvaa kuiskivan soiton tahdissa.
"Nousee, nousee, kasvaa ja yhä nousee!" puhui ruhtinas Andrei
itsekseen. Kuunnellessaan kuiskivia ääniä ja tuntiessaan tuon nousevan
ja kasvavan puikkorakennuksen olemisen näki ruhtinas Andrei silloin
tällöin vilaukselta myöskin kynttelin punaisen valon ja kuuli
russakkojen kuhinaa ja kärpäsen surinaa, joka hyppi hänen päänalustaan
ja kasvojaan vasten. Joka kerran kun kärpänen koski hänen kasvoihinsa,
tuotti se hänelle polttavaa tunnetta. Mutta samassa ihmetytti häntä
myöskin se, että vaikka kärpänen pyöri ihan sillä alalla, jossa hänen
kasvoilleen kohonnut ilmarakennus oli, ei se sitä kuitenkaan särkenyt.
Sitä paitsi oli olemassa vielä yksi tärkeä seikka. Se oli jokin valkea
oven suussa, sfinksipatsas ja tämä rasitti häntä myöskin.

"Mutta se on ehkä minun pöydällä oleva paitani", ajatteli ruhtinas
Andrei, "ja nuo ovat minun jalkani ja tuo on ovi; mutta miksi kaikki
nousee ja liikkuu 'i-piti-piti-piti i-ti-ti-i-piti-piti-piti'...
Riittää jo, anna olla, herkeä", sanoi ruhtinas Andrei jollekin
vaivaloisesti. Vaan sitte taas alkoi ajatus ja tunne yht'äkkiä juosta
tavattoman selvästi ja voimakkaasti.

"Niin, rakkaus (ajatteli hän taas aivan selvästi), mutta ei se rakkaus,
joka rakastaa jonkin tähden, jotain varten tahi jostain syystä, vaan se
rakkaus, jota minä tunsin ensi kerran silloin kuin minä kuoleman
kielissä ollessani näin viholliseni ja sittenkin rupesin häntä
rakastamaan. Minä tunsin sitä rakkauden tunnetta, joka on itseään
sielun oleellisuutta ja jota varten ei tarvita esinettä. Minä tunnen
nytkin tuota autuasta tunnetta. -- Rakastaa lähimmäisiään, rakastaa
vihollisiaan. Rakastaa kaikkea -- rakastaa Jumalaa kaikissa ilmiöissä.
Kallista ihmistä voi rakastaa inhimillisellä rakkaudella, vaan
vihollistaan voi rakastaa ainoastaan jumalallisella rakkaudella. Ja
juuri tämän tähden minä tunsin suurta iloa, kun tunsin rakastavani sitä
miestä. Miten hänen lienee nyt? Liekö elossa...

"Inhimillisellä rakkaudella rakastaessa voi rakkaudesta siirtyä vihaan,
mutta jumalallinen rakkaus ei voi muuttua. Ei mikään, ei kuolema, ei
mikään voi sitä murtaa. Se on sielun oleellisuus. Vaan miten useita
ihmisiä minä olen vihannut elämässäni. Enkä ketään kaikista heistä ole
rakastanut enkä vihannut niin kovasti kuin sitä naista." Ja samassa
kuvastui hänen mieleensä Natasha, mutta toisenlaisena kuin hän ennen
oli hänelle kuvastunut: pelkkänä sulona ja iloisena itselleen. Ensi
kerran kuvastui ruhtinas Andreille Natashan sielu. Ja hän käsitti
Natashan tunteet, käsitti hänen kärsimyksensä, häpeänsä ja
katumuksensa. Nyt vasta ruhtinas Andrei ensi kerran käsitti
kieltäytymisensä koko hirmuisuuden ja näki heidän väliensä
rikkoutumisen koko kaameudessaan. "Jos minä saisin vielä edes yhden
ainoan kerran nähdä häntä. Ja kerran vain hänen silmiinsä katsoen saada
sanoa"...

"I-piti-piti-piti i-ti-ti i-piti-piti" -- puks! rapsahti kärpänen... Ja
hänen huomionsa siirtyi yht'äkkiä toiseen todellisuuden ja houreen
maailmaan, jossa tapahtui jotain merkillistä. Tässä maailmassa yhä vain
kaikki liikkui ennallaan, rakennus oli hajoamatta ja kasvoi ja nousi,
kyntteli paloi ennallaan punaisine valokehineen ja sama paita-sfinksi
lepäsi oven suussa. Mutta kaiken tämän ohella jokin narahti, tuoksahti
raikas ilman tuntu ja uusi valkea, seisova sfinksi ilmestyi ovelle. Ja
tämän sfinksin päässä olivat sen saman Natashan kalpeat kasvot ja
sädehtivät silmät, jota hän äskenikään oli ajatellut.

"Oo, miten raskas on tämä haihtumaton houre", ajatteli ruhtinas Andrei
koettaen karkottaa nuo kasvot pois mielikuvituksestaan. Mutta kasvot
seisoivat hänen edessään todellisuuden voimassa ja ne lähenivät häntä.
Ruhtinas Andrei halusi palata puhtaan ajatuksen taannoiseen maailmaan,
vaan hän ei voinut, sillä houre veti häntä omaan maailmaansa. Hiljainen
kuiskiva ääni jatkoi tahdikasta piipitystään, häntä ahdisti ja painoi,
jokin kasvoi ja kummalliset kasvot seisoivat hänen edessään. Ruhtinas
Andrei kokosi kaikki voimansa noustakseen hereille. Hän liikahti, mutta
samassa alkoi hänen korvissaan soida, silmänsä sameni ja hän kadotti
tajunsa, kuten veteen viskautunut. Kun hän heräsi, seisoi Natasha
polvillaan hänen edessään, se sama elävä Natasha, jota hän oli halunnut
rakastaa enemmän kuin ketään muuta ihmistä maailmassa sillä uudella
puhtaalla, jumalallisella rakkaudella, joka nyt oli hänelle avautunut.
Hän ymmärsi, että siinä oli elävä, todellinen Natasha ja hän ei
ihmetellyt, vaan riemuitsi hiljaa. Natasha oli polvillaan ja
säikähtyneenä, mutta samalla jähmettyneenä (hän ei voinut liikahtaa)
katsoi häneen kyyneleitä pidättäen. Natashan kasvot olivat kalpeat ja
liikkumattomat. Ainoastaan niiden alaosassa värisi jotain.

Ruhtinas Andrei huokasi helpotukesta, hymyili ja ojensi kätensä.

-- Tekö? -- sanoi hän. -- Miten onnellista!

Natasha siirtyi polvillaan nopein, mutta varovin liikkein hänen
viereensä ja tartuttuaan varovasti ruhtinas Andrein käteen hän kumarsi
kasvonsa sen yli ja rupesi sitä suutelemaan huulten tuskin koskiessa
käteen.

-- Antakaa anteeksi! -- sanoi Natasha kuiskaten, nosti päänsä ja loi
katseen ruhtinas Andreihin. -- Antakaa minulle anteeksi!

-- Minä rakastan teitä, -- virkkoi ruhtinas Andrei.

-- Antakaa anteeksi...

-- Mitä anteeksi? -- kysyi ruhtinas Andrei.

-- Antakaa minulle anteeksi se, mitä minä olen teh ... nyt, -- virkkoi
Natasha tuskin kuultavasti kuiskaten katkonaisella äänellä ja rupesi
entistä tiheämmin suutelemaan ruhtinas Andrein kättä huulten tuskin
siihen koskiessa.

-- Minä rakastan sinua enemmän ja paremmin kuin ennen, -- sanoi
ruhtinas Andrei ja kohotti kädellään Natashan kasvoja niin, että hän
olisi nähnyt hänen silmänsä.

Nämä silmät, joissa kimmelsi onnen kyyneleitä, katsoivat ruhtinas
Andreihin arasti, säälivästi ja riemukkaan rakkaasti. Natashan kalpeat
ja laihat kasvot pöhöttyneine huulineen olivat enemmän kuin rumat, ne
olivat kammottavat. Mutta näitä kasvoja ei ruhtinas Andrei nähnyt, hän
näki sädehtivät silmät, jotka olivat ihanat. Heidän takanaan kuului
puhelua.

Pjotr, kamaripalvelija, joka nyt oli täydellisesti herännyt unesta,
herätti lääkäriä. Timohin, joka ei ollut saanut unta jalan
pakotukselta, oli jo alusta saakka nähnyt kaikki, mitä oli tapahtunut
ja huolellisesti peitellen hurstilla pukematonta ruumistaan hän oli
ääneti kyyhöttänyt penkillä.

-- Mitäs tämä on? -- kysyi lääkäri makuusijaltaan nousten. -- Suvaitkaa
poistua, neiti.

Samaan aikaan alkoi jyskyttää oveen tyttö, jonka tytärtään haikaileva
kreivitär oli lähettänyt.

Natasha läksi tuvasta kuin kesken untaan herätetty unessakävijä ja
palattuaan toiseen tupaan hän kaatui itkien vuoteelleen.

       *       *       *       *       *

Tästä päivästä pitäen koko seuraavan Rostovilaisten matkustuksen ajan
pysyi Natasha kaikissa levähdys- ja yöpaikoissa luopumattomana
haavottuneen Bolkonskin luona ja lääkärin täytyi tunnustaa, ettei hän
ollut odottanut neidolta moista lujuutta ja taitoa haavottuneen
hoitamisessa.

Niin kauhealta kuin kreivittärestä tuntuikin ajatus, että ruhtinas
Andrei voi kuolla (joka oli hyvin luultavaa lääkärin mielestä) matkalla
hänen tyttärensä käsiin, ei hän kuitenkaan voinut vastustaa Natashaa.
Vaikka haavottuneen ruhtinas Andrein ja Natashan välille muodostuneen
lähestymisen tähden johtuikin mieleen, että ruhtinas Andrein
parannuttua sulhasen ja morsiamen entinen suhde saattoi uudistua, ei
kukaan kuitenkaan puhunut tästä ja kaikista vähimmin Natasha ja
ruhtinas Andrei, sillä ratkaisematon, häälyvä kysymys ei ainoastaan
Bolkonskin, vaan myöskin koko Venäjän elämästä tai kuolemasta karkotti
pois kaikki muut arvelut.



XXXIII.


Pierre heräsi syyskuun 3 p:nä myöhään. Hänen päätään kivisti. Puku,
jossa hän oli nukkunut riisuutumatta, rasitti hänen ruumistaan. Ja
hänen sydäntään ahdisti sekava tunne jostain häpeällisestä, jonka hän
eilen oli tehnyt. Tämä häpeällinen teko oli hänen eilinen keskustelunsa
kapteeni Ramballen kanssa.

Kello osotti 11, mutta ulkona näytti olevan hyvin sumuista. Pierre
nousi ylös, hieroi silmiään ja nähtyään pistoolin, jonka Gerasim oli
pannut takasin pöydälle, muisti Pierre, missä hän oli ja mitä hänen oli
tehtävä, juuri tänä päivänä.

"Enköhän jo ole myöhästynyt?" ajatteli Pierre. "Tuskin, _hänen_ tulonsa
Moskovaan ei varmaankaan tapahdu ennen kello 12."

Mutta Pierre ei malttanut jatkaa miettimistään siitä, mikä häntä
odotti, vaan jouduttautui lähtöön.

Kohenneltuaan pukuaan otti Pierre pistoolin käteensä ja aikoi lähteä.
Vaan silloin johtui hänen mieleensä ensi kerran ajatus, miten hän
kantaisi ulkona asettaan, ei kai suinkaan kädessä. Ja hankalaa oli
piilottaa kookas pistooli leveän kauhtanankin alle. Sitä ei voinut
pistää vyön alle eikä kainaloonkaan, niin ettei sitä olisi huomannut.
Kaiken lisäksi oli pistooli lataamaton eikä Pierre joutanut sitä enää
lataamaan. "Samahan se on tikarikin", sanoi Pierre itselleen, vaikka
hän oli usean kerran aikomuksensa täytäntöönpanoa miettiessään
päätellyt mielessään, että ylioppilaan pahin erehdys 1809 oli ollut
siinä, että hän oli yrittänyt murhata Napoleonin tikarilla. Mutta
ikäänkuin Pierren päätarkotuksena ei olisi ollutkaan täyttää aijottu
teko, vaan näyttää itselleen, ettei hän peräydy aikomuksestaan, vaan
tekee kaikki sen toteuttamiseksi, tempasi hän nopeasti Suharevin tornin
luota yht'aikaa pistoolin kanssa otetun tylsän, loville lohkeutuneen
tikarin, joka oli viheriässä tupessa ja pisti sen liivinsä poveen.

Vyötettyään kauhtanan kiinni ja vedettyään hatun syvälle silmilleen
läksi Pierre menemään pitkin käytävää niin varovasti, ettei kapteeni
olisi kuullut ja astui ulos kadulle.

Se tulipalo, jota hän eilen illalla oli katsellut aivan
välinpitämättömästi, oli yöllä yltynyt paljoa suuremmaksi. Moskova
paloi jo useista paikoin. Tulen vallassa olivat Karetni Rjad,
Moskova-joen takainen kaupunginosa, Gostinny Dvor, Povarskaja, lotjat
Moskova-joessa ja halkovarastot Dorogomilovin sillan luona.

Pierren tie vei poikkikatuja myöten Povarskajalle ja sieltä Arbatille
Nikola Javlennin kirkolle, jonka luona hän oli jo aikoja sitte valinnut
mielikuvituksissaan sen paikan, jossa hänen tekonsa piti tapahtua.
Useimpien talojen portit ja ikkunaluukut olivat kiinni. Kadut olivat
autiot. Ilmassa haisi käry ja savu. Silloin tällöin tuli vastaan
levottoman ja aran näköisiä venäläisiä sekä ranskalaisia, joiden
ulkoasu ei ollut ollenkaan kaupunkilaisen vaan leirissä olevan
näköinen. Kummatkin katsoivat Pierreä oudoin silmäyksin. Venäläisten
huomiota herätti paitsi Pierren kookkuus ja paksuus ja omituisen synkän
miettivä ja kärsivä kasvojen ilme sekä koko hänen asunsa, myöskin se,
etteivät he ymmärtäneet, mihin säätyyn tuo mies oikeastaan kuului.
Ranskalaiset taas silmäilivät Pierreä oudostellen varsinkin siitä
syystä, että Pierre päinvastoin kuin muut venäläiset, jotka tarkastivat
ranskalaisia joko peloissaan tai uteliaina, ei piitannut heistä mitään.
Erään talon portilla pysähdytti Pierren kolme ranskalaista, jotka
solkkasivat jotain heitä ymmärtämättömille venäläisille ja kysyivät
häneltä, eikö hän osaisi ranskaa.

Pierre pudisti kieltävästi päätään ja jatkoi kulkuaan. Eräällä kadulla
huusi häntä pysähtymään viheriän laatikon luona seisova vahtisotamies,
mutta Pierre tajusi vasta toisesta ankarasta huudosta ja kiväärin
kolinasta, kun vahtisotamies otti sen käteensä, että hänen oli
kierrettävä toista puolta katua. Pierre ei nähnyt eikä kuullut mitään,
mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän kuletti kiiruimman kaupalla ja
kauhun tuntein aikomustaan mielessään jonain pelottavan raskaana ja
hänelle ventovieraana ja pelkäsi, ettei se vain haihtuisi hänestä,
josta eilinen päivä oli varottavana esimerkkinä. Mutta Pierren ei oltu
suotu viedä mielialaansa eheänä siihen paikkaan saakka, jonne hän oli
menossa. Vaikka hänen matkaansa ei olisikaan estänyt mikään ulkonainen
seikka, ei hänen aikomuksensa voinut tulla toteutetuksi yksistään siitä
syystä, että Napoleon oli jo neljä tuntia sitte kulkenut Dorogomilovin
etukaupungista Arbatin kautta Kremliin ja istui nyt parhaillaan
äärettömän synkkänä Kremlin palatsin keisarillisessa kabinetissa antaen
seikkaperäisiä ja täsmällisiä käskyjä niistä toimenpiteistä, joihin oli
viipymättä ryhdyttävä tulipalojen sammuttamiseksi, sotarosvouden
ehkäisemiseksi ja väestön rauhottamiseksi. Mutta tätä ei Pierre
tiennyt. Asiaansa umpipäihin uponneena hän kärsi ankaraa ahdistusta,
kuten ihminen, joka itsepäisesti on ryhtynyt semmoiseen tekoon, jonka
mahdottomuus ei ole sen vaikeudessa, vaan sen laadun luonnottomuudessa
tekijän omaan luonteeseen nähden. Häntä ahdisti kammo siitä, että hän
raukeaa ratkaisevana hetkenä ja kadottaa sen tähden kunnioituksen
itseensä.

Vaikkei Pierre nähnyt eikä kuullut mitään, mitä hänen ympärillään
tapahtui, kulki hän kuitenkin vaistomaisesti oikeaa suuntaa eikä
erehtynyt kaduilta, jotka hänet veivät Povarskajalle.

Mikäli Pierre pääsi lähemmä Povarskajaa, tulvi savua häntä vastaan yhä
enemmän. Tuntui jo palon lämmittävää hehkua. Siellä täällä roihusi
tulenkielekkeitä näkyviin katonharjojen takaa. Kansaakin näkyi kaduilla
jo enemmän ja se oli entistä levottomampaa. Mutta vaikka Pierre
tunsikin, että jotain tavatonta tapahtui hänen ympärillään, ei hän
kuitenkaan oivaltanut, että hän läheni tulipaloa. Kun Pierre kulki
erästä rakentamattoman paikan poikki vievää polkua, jota paikkaa
rajotti yhdeltä puolen Povarskaja ja toiselta ruhtinas Grusinskin talon
puistot, kaikui yhtäkkiä hänen korviinsa aivan hänen vierestään naisen
haikea itku. Pierre pysähtyi aivan kuin unesta heräten ja nosti päänsä.

Kulottuneelle, pölyiselle nurmelle vähän matkaa tiestä oli kaadettu
läjään talouskaluja: patjoja, teekeittiö, pyhäinkuvia ja kirstuja.
Maassa kirstujen vieressä istui keski-ikäinen, laiha nainen, jonka
pitkät etuhampaat pistivät huulien ulkopuolelle ja joka oli puettu
mustaan pukuun ja myssyyn. Nainen itki tikahtuakseen ruumistaan
heilutellen ja jotain hoputen. Kaksi tyttöä, 10-12 vuoden ikäisiä,
joilla oli lyhyet, likaiset mekot ja nutut päällä, katsoivat äitiinsä
kalpein, säikähtynein kasvoin. Nuorin lapsi, 7 vuoden korvilla oleva
poika, jonka pukuna oli puseropahanen ja vierailta saatu luonnottoman
iso kartuusi, itki hoitajamummon sylissä. Paljasjalkainen, likainen
palvelustyttö istui kirstulla, oli purkanut vaalavan hiuspalmikkonsa ja
nyhti nyt kärventyneitä suortuvia tuontuostakin niitä haistellen.
Vaimon mies, pieni kumaraselkäinen kötys, joka oli pikkuvirkamiehen
univormussa ja jolla oli kiekeroinen poskiparta sekä sileät, suoraan
päähän painetun kartuusin alta näkyvät ohimot, siirteli liikkumattomin
kasvoin kirstuja, jotka olivat pinotut päällekkäin ja kiskoi niiden
alta joitain vaatekappaleita.

Nainen heittäytyi melkein viskautumalla Pierren jalkoihin, kun hän
huomasi hänet.

-- Rakkaat ihmiset, oikeauskoiset kristityt, pelastakaa, auttakaa,
rakas ystävä!... Auttakaa, auttakaa, -- puheli hän itkunsa seasta. --
Tyttö!... Lapseni!... Nuorimman tyttöni jättivät!... Paloi poloinen!
Oi, voivoi! Sitäkö varten sinua hell... Oi, voi-voi!

-- Heitä jo, Marja Nikolajevna, -- virkkoi mies hiljaisella äänellä
vaimolleen ja nähtävästi vain siksi, että olisi näyttänyt
syyttömyytensä vieraan henkilön läsnäollessa. -- Tytön on luultavasti
sisar pelastanut, ei suinkaan se muualla ole! -- lisäsi hän.

-- Pölkky, julmuri! -- kirkasi nainen vihaisesti ja lakkasi samassa
itkemästä. -- Sinulla ei ole sydäntä, omaa lastasi et sääli. Joku muu
olisi tulestakin ottanut. Mutta sinä olet pölkky, vaan et ihminen etkä
isä. Te olette jalomielinen mies, -- kääntyi nainen nyyhkyttäen
Pierreen, -- naapurissa syttyi palamaan ja sieltä hyökäsi tulen meille.
Palvelustyttö alkoi huutaa: palaa! Hätä käteen ja tavaroita hamuamaan.
Mutta niine hyvinemme hypättiin, mitä päällä oli... Tuossa on, mitä
saatiin... Pyhiä esineitä ja myötäjäispatja, muu kaikki on mennyttä
kalua. Missä lapset on -- Kotitshkaa ei olekaan! Ooo! Oo! Herra
Jumala!... -- ja hän purskahti taas itkuun. -- Kultainen pienokaiseni!
Palanut, palanut!

-- Mihin, mihin hän jäi? -- kysyi Pierre.

Pierren kasvojen elpyvästä ilmeestä päätti nainen, että tämä mies voi
häntä auttaa.

-- Batjushka! Isä! -- parkui nainen Pierren jalkoja syleillen. --
Hyväntekijäni, rauhoita edes sydämeni... Aniska, lurjus, mene
saattamaan, -- huusi hän palvelustytölle suu vihasta ammollaan, jolloin
hänen pitkät hampaansa pistivät entistä enemmän näkyviin.

-- Saata, saata, minä ... minä ... teen, -- virkkoi Pierre
hätääntyneellä äänellä.

Likainen palvelustyttö nousi kirstujen luota, kääri palmikkonsa ja
huokaistuaan läksi astumaan polkua, jolloin hänen tylsät, paljaat
jalkansa vilkuivat hameiden alta. Oli kuin olisi Pierre yht'äkkiä
herännyt raskaasta horroksesta. Hän kohotti päänsä pystymmä, hänen
silmiinsä syttyi elämän hehku ja läksi nopein askelin tytön jälestä,
astui tämän ohi ja tuli Povarskajalle. Katu oli kokonaan mustan savun
vallassa. Tulenkielekkeitä roihuili siellä täällä savun seassa. Suuri
väkijoukko tungeskeli palon luona. Keskellä katua seisoi ranskalainen
kenraali ja puhui jotain hänen ympärillään oleville. Pierre, jonka
jälestä laahusti tyttö, aikoi mennä sille paikalle, jossa kenraali
seisoi, mutta ranskalaiset sotamiehet estivät hänet.

-- _On ne passe pas_,[277] -- huusi hänelle eräs.

-- Tänne, setä, -- huudahti tyttö, -- mennään täältä Nikulinin kautta.

Pierre kääntyi takasin ja läksi vähäväliä hypähdellen tytön jälestä.
Tyttö juoksi kadun poikki, kääntyi vasemmalle toiselle kadulle ja
päästyään kolmen talon ohi kääntyi oikealle ja meni eräästä portista
sisään.

-- Se on täällä, -- sanoi tyttö.

Ja juostuaan pihan yli avasi hän lauta-aidassa olevan pikku portin,
pysähtyi ja näytti Pierrelle pientä puurakennusta, joka roihusi
ilmiliekissä. Toinen puoli rakennusta oli luhistunut, toinen vielä
paloi ja liekit pursuivat kirkkaina ikkuna-aukoista ja katosta.

Kun Pierre pääsi portille, humahti häntä vastaan kuuma ja hänen oli
pakko pysähtyä.

-- Mikä, mikä teidän talonne on? -- kysyi hän.

-- Oi-joi-joi! -- alkoi tyttö parkua ja osotti rakennusta. -- Tuo
tuossa se oli meidän kortteerimme. Paloit, poloinen pesämme. Katitshka,
neitiseni ainoiseni, voi-voi-voi! -- parkui Aniska, joka tulipalon
nähdessään tunsi tarvitsevansa ilmaista omatkin tunteensa.

Pierre koetti työntäytyä lähemmä rakennusta, mutta paahde oli niin
kova, että hänen täytyi kiertää rakennus, jolloin hän joutui erään
suuren talon luo, josta paloi vasta katon toinen puoli ja jonka luona
kiehui joukko ranskalaisia. Alussa ei Pierre ymmärtänyt, mitä nuo
ranskalaiset oikeastaan tekivät, jotka näyttivät jotain kanneksivan,
mutta huomattuaan edessään erään sotamiehen hosuvan tylsällä säilällään
muuatta musikkaa, jolta hän kiskoi revonnahkaturkkia, käsitti Pierre
hämärästi, että tässä oltiin ryöstämässä, mutta hän ei joutanut
viipymään tässä ajatuksessa.

Romahtelevien seinien ja kattojen ryminä ja roiske, liekkien kohina ja
räiske, kansan vilkkaat huudot, myllertävien mustien savupilvien näky,
jotka väleensä sakenivat sydensynkiksi, väleensä ohenivat vaaleammiksi
ja joissa välähteli säkenien räiskyviä sarjoja sekä paikoin hulmuavia,
punaisen hohtavia roihukierteitä, paikoin kullanvälkkyviä, seiniä
nuolevia tulikielekkeitä ynnä ankaran kuuman ja savun tuntu ja
reippaiden liikkeiden näkeminen -- kaikki tämä teki Pierreen
tulipalojen tavallisen kiihottavan vaikutuksen. Ja tämä vaikutus tuntui
Pierressä sitäkin voimakkaammalta, kun hän tulipalon nähdessään
yhtäkkiä tunsi vapautuneeksi ahdistavista ajatuksistaan. Hän tunsi
itsensä nuoreksi, iloiseksi, sukkelaksi ja päättäväksi. Hän juoksi
rakennuksen ympäri ja aikoi juosta sille puolen sitä, joka vielä oli
pystyssä, kun aivan hänen päänsä kohdalla kuului useiden äänien huutoa
ja samassa jonkin hänen viereensä pudonneen raskaan esineen rusketta ja
helinää.

Pierre katsahti ylös ja näki rakennuksen ikkunoissa ranskalaisia, jotka
olivat heittäneet alas piirongin laatikon, joka oli täynnä jonkinlaisia
metalli-esineitä. Toiset ranskalaiset sotamiehet, jotka seisoivat
maassa, menivät laatikon luo.

-- _Eh bien, qu'est ce qu'il veut celui-là_?[278] -- ärjäsi eräs
ranskalainen Pierrelle.

-- _Un enfant dans cette maison. N'avez vous pas vu un enfant_?[279] --
kysyi Pierre.

-- _Tiens, qu'est ce qu'il chante celui-là? Va te promener_,[280]
kuului ääniä ja eräs sotamiehistä, joka nähtävästi pelkäsi, että Pierre
sieppaisi heiltä hopea- ja pronssiesineitä, joita oli laatikossa, astui
uhkaavasti Pierren eteen.

-- _Un enfant_? -- huusi ylhäältä eräs sotamies. -- _J'ai entendu
piailler quelque chose an jardin. Peut-être c'est son moutard, au bon
homme. Faut être humain, voyez vous_...[281]

-- _Où est-il? Où est-il_?[282] -- kyseli Pierre.

-- _Par ici! Par ici_![283] -- huusi hänelle ranskalainen ikkunasta ja
osotti rakennuksen takana olevaan puutarhaan päin. -- _Attendez, je
vais des cendre_.[284]

Hetkisen kuluttua hyppäsi alakerroksen ikkunasta mustasilmäinen
ranskalainen, jolla oli omituinen läiskä poskessa ja ainoastaan paita
päällä, kosketti Pierren olkapäähän ja juoksi tämän kanssa puutarhaan.

-- _Dépêchez vous, vous autres_, -- huudahti ranskalainen tovereilleen,
-- _commence à faire chaud_.[285]

Päästyään rakennuksen taa hiekotetulle käytävälle tempasi ranskalainen
Pierreä kädestä ja osotti erästä penkkiä. Penkin alla lepäsi 3-vuotinen
tyttönen vaaleanpunaisessa mekossa.

-- _Voila votre moutard. Ah, une petite, tant mieux_, -- sanoi
ranskalainen. -- _A revoir, mon gros. Faut être humain. Nous sommes
tous mortels, voyez-vous_,[286] ja läiskäposkinen ranskalainen juoksi
takasin toverinsa luo.

Ilosta melkein läkähtyen juoksi Pierre tyttösen luo ja aikoi ottaa
lapsen syliinsä. Mutta kun tyttönen, joka oli riisitautinen, äitinsä
muotoinen ja epämiellyttävän näköinen, huomasi oudon miehen, läksi hän
itkussa suin juoksemaan karkuun. Pierre otti kuitenkin tyttösen kiinni
ja nosti syliinsä. Lapsi kirkui haikean vihaisesti, rupesi kätösillään
repimään itsestään irti Pierren käsiä ja sylkeä valuvalla suullaan
pureksimaan niitä. Pierren valtasi kauhun ja inhon tunne, aivan
samallainen kuin se, jota hän tunsi pieniin elukkoihin koskiessaan.
Mutta Pierre pakotti itsensä pitämään lasta sylissään ja hän riensi sen
kanssa suuren rakennuksen luo. Mutta samaa tietä oli mahdoton päästä
takasin. Kun Aniska-tyttökään ei enää ollut näkyvissä, riensi Pierre
säälin ja inhon tuntein rutistaen sekä painaen mahdollisimman hellästi
rintaansa vasten surkeasti ruikuttavaa, märkää lasta, puutarhan kautta
etsimään toista tietä.



XXXIV.


Kun Pierre pihoja ja kujia kierrettyään oli päässyt takasin Grusinskin
puutarhan luo Povarskajan kulmaan, ei hän ensi hetkenä tuntenut sitä
paikkaa, josta hän oli lähtenyt lasta hakemaan, sillä se oli
kasaantunut niin täyteen kansaa ja tulipalosta pelastettuja tavaroita.
Paitsi venäläisiä perheitä tavaroineen oli täällä myöskin muutamia
erilaisissa pukimissa olevia ranskalaisia sotamiehiä. Pierre ei
kiinnittänyt näihin mitään huomiota. Hän jouduttautui etsimään
virkamiehen perhettä antaakseen lapsen äidille ja mennäkseen uudelleen
pelastamaan muita. Pierrestä tuntui, että hänellä oli jotain vielä
paljon ja kiireellistä tekemistä. Kuumuudesta ja juoksusta lämmittyään
tunsi Pierre tänä hetkenä suonissaan entistä voimakkaammin sitä
nuoruutta, virkeyttä ja päättäväisyyttä, joka hänet oli vallannut
silloin, kun hän oli lähtenyt lasta pelastamaan. Tyttönen oli nyt
tyyntynyt ja pidellen kätösillään kiinni Pierren kauluksesta hän
katseli ympärilleen kuin villi elukan poikanen. Pierre katsahti silloin
tällöin tyttöään eikä voinut olla hieman hymyilemättä. Hänestä tuntui,
että hän näki jotain liikuttavan viatonta lapsen pelokkaissa,
sairaalloisissa kasvoissa.

Kun Pierre saapui taannoiselle paikalle, ei siellä ollut virkamiestä
eikä tämän vaimoa. Pierre tunkeutui nopein askelin väkijoukkoon ja
tarkasteli ihmisten kasvoja. Tällöin hän tuli huomanneeksi grusialaisen
tahi armenialaisen perheen, jonka muodosti kaunismuotoinen, hyvin vanha
mies, jolla oli itämaalaiset kasvot, päällä lyhyt umpinuttu ja uudet
saappaat, sekä samantyyppinen vanha eukko ja nuori nainen. Tämä aivan
nuori nainen näytti Pierrestä idän kauneuden täydellisyydeltä jyrkän
kaartuvine mustine kulmakarvoineen ja hämmästyttävän hennonpunaisine
ihanine kasvoineen, joilla ei ollut mitään ilmettä. Hujanhajan
heitettyjen tavaraläjien ja väkijoukon seassa hän näytti muhkeassa
silkkipuvussaan ja heleän sinisessä huivissaan, joka peitti hänen
päänsä, hennolta ansarikukalta, joka on heitetty hangelle. Hän istui
nyyttien päällä eukon takana ja katsoi liikkumattoman suurine, tummine
silmineen, joita kattoivat pitkät ripset, maahan. Hän näytti tuntevan
kauneutensa ja oli senvuoksi peloissaan. Nämä kasvot hämmästyttivät
Pierreä siinä määrin, että hän kiireestään huolimatta kääntyi aidan
viertä kulkiessaan muutamia kertoja katsomaan kaunotarta. Kun Pierre ei
löytänyt niitä, joita hän etsi, pysähtyi hän ja rupesi silmäilemään
ympärilleen.

Pierre ja lapsi hänen sylissään pistivät nyt entistä enemmän silmiin ja
hänen ympärilleen kerääntyi muutamia venäläisiä miehiä ja naisia.

-- Oletko kadottanut jonkun, rakas ihminen? -- Itse taidatte olla
jalosukuisia vai mitä? Kenenkäs se tuo lapsi on? -- kyseltiin häneltä.

Pierre vastasi, että lapsi on erään mustapukuisen naisen, joka oli
istunut tässä kohden sekä kysyi, eikö kuka tuntisi naista ja mihin hän
on poistunut.

-- Ne taitavat olla Anferovit, -- sanoi eräs vanha djakon
kesakkonaamaiselle akalle. -- Herra armahtakoon, Herra armahtakoon, --
lisäsi hän ominaisella bassoäänellään.

-- Eihän ne Anferovia ole, -- sanoi akka. -- Anferovit läksivät jo
aamulla. Lapsi on joko Marja Nikolajevnan tahi Ivanovien.

-- Hän sanoo sitä naiseksi, vaan Marja Nikolajevna on rouva, -- virkkoi
eräs herraspalvelija.

-- Ettekös te tunne, hänellä on pitkät hampaat, laiha... -- sanoi
Pierre.

-- Sitte se onkin Merja Nikolajevna. Ne läksivät puutarhaan, kun nuo
sudet tähän viskasi, -- sanoi akka ranskalaisiin sotamiehiin viitaten.

-- Oo, Herra armahtakoon, -- tokasi taas djakon.

-- Menkää te sinne, ne ovat siellä. Hän se on se sama. Yhä itki ja
tuskaili, -- sanoi taas akka. -- Hän se on. Tuonne noin.

Mutta Pierre ei kuunnellut akkaa. Hän oli muutaman tuokioisen aikaa
katsonut silmiään hellittämättä siihen, mitä muutaman askeleen päässä
hänestä tapahtui. Hän katseli armenialaista perhettä ja kahta
ranskalaista sotamiestä, jotka olivat tulleet armenialaisten luo.
Toinen sotamiehistä, pieni, liukaselkeinen mies oli sinisessä
sinellissä, joka oli vyötetty nuoralla. Päässä oli korkea patalakki,
jalat olivat paljaat. Toinen, joka erityisesti herätti Pierren
huomiota, oli pitkä, kumaraharteinen, valkoverinen ja laiha mies,
liikkeiltään hidas ja kasvoilla tylsä ilme. Tämä sotamies oli
pörhökarvaisessa viitassa, sinisissä housuissa ja jalassa suuret
kenkärajot. Pieni ranskalainen, joka oli sinisessä sinellissä ja
paljain jaloin, sanoi heti jotain armenilaisten luo mentyään ja tarttui
ukon jalkoihin, jolloin viimemainittu heti rupesi riisumaan
saappaitaan. Toinen pysähtyi kaunottaren viereen ja katsoi tähän
ääneti, liikkumatta, kädet housuntaskuissa.

-- Ota, ota lapsi, -- virkkoi Pierre tyttöstä ojentaen ja käskevästi ja
nopeasti kääntyen akkaan. -- Anna sinä hänet heille! -- lisäsi hän
melkein ärjäsemällä akalle, laski lapsen maahan ja kääntyi taas
katsomaan ranskalaisia ja armenialaista perhettä.

Ukko istui nyt jo paljain jaloin. Pieni ranskalainen sotamies oli
kiskonut saappaat ukon jalasta ja läiskytteli niitä vastakkain. Ukko
puheli jotain itku kurkussa, mutta Pierre kuuli sitä vain ohimennen.
Koko hänen huomionsa oli kiintynyt pitkään ranskalaiseen, joka nyt
vetelästi heiluen läheni nuorta naista, otti kädet taskustaan ja
tarttui kaunottaren kaulaan.

Armenialainen kaunotar istui vain entisessä liikkumattomassa
asennossaan pitkät silmäripset painuksissa eikä näyttänyt ollenkaan
näkevän eikä tuntevan, mitä sotamies hänelle teki.

Sillä aikaa kun Pierre otti ne muutamat askeleet, jotka erottivat hänet
ranskalaisista sotamiehistä, ehti pitkä ranskalainen sotarosvo riistää
nuoren naisen kaulassa olevan helminauhan, jolloin nainen tarttui
kaulaansa ja kirkasi vihlovalla äänellä.

-- _Laissez cette femme_![287] -- sähisi Pierre vimmastuneena, tarttui
pitkän ranskalaisen olkapäihin ja heitti tämän syrjään.

Sotamies kaatui, nousi ylös ja juoksi tiehensä. Mutta hänen toverinsa,
heitettyään saappaat käsistään, paljasti miekkansa ja astui uhkaavasti
Pierren eteen...

-- _Voyons, pas de bêtises_.[288] -- karjasi hän.

Pierre oli joutunut semmoiseen vimman huumaukseen, jossa hän ei
muistanut mitään ja jossa hänen voimansa kasvoivat kymmenkertaisiksi.
Hän hyökkäsi käsiksi paljasjalkaiseen ranskalaiseen ja ennenkuin tämä
ehti ojentaa asettaan, löi Pierre hänet nurin ja alkoi peltoa
nyrkeillään. Väkijoukosta kuului hyväksymishuutoja, vaan samassa
puhalsi kulman takaa ranskalainen ulanipatrulli. Ulanit laskivat
juoksujalkaa Pierren ja ranskalaisen luo ja piirittivät nämä. Mitä
tämän jälkeen tapahtui, siitä ei Pierre muistanut mitään. Hän muisti
vain hämärästi, että hän oli jotain lyönyt, että häntä oli lyöty ja
vihdoin tunsi hän kätensä olevan sidotut ja ranskalaisten seisovan
hänen ympärillään ja tarkastavan hänen vaatteitaan.

-- _Il a un poignard, liutenant_,[289] -- olivat ensimäiset sanat,
jotka Pierre tajusi.

-- _Ah, un arme!_ -- virkkoi upseeri ja kääntyen paljasjalkaiseen
sotamieheen lisäsi: -- _c'est bon, vous direz, tous cela au conseil de
guerre_. -- Sitte hän sanoi Pierrelle: -- _parlez-vous français,
vous_?[290]

Pierre katseli ympärilleen veristynein silmin eikä vastannut. Hänen
kasvonsa mahtoivat näyttää erityisen pelottavilta, koska upseeri sanoi
jotain kuiskaten, jonka jälkeen vielä neljä ulania erosi patrullista ja
asettui Pierren kummallekin puolelle.

-- _Parlez-vous français?_ -- toisti upseeri Pierrelle pysytellen
loitolla hänestä. -- _Faites venir l'interprète_.[291]

Väkijoukon takaa tuli pieni miehennaskali venäläisessä siviilipuvussa.
Puheesta ja tamineista päättäen tunsi Pierre tämän ranskalaiseksi
muutamasta moskovalaisesta myymälästä.

-- _Il n'a pas l'air d'un homme du peuple_,[292] -- sanoi tulkki
mittaillen Pierreä silmillään.

-- _Oh, oh! Ça m'a bien l'air d'un des incendiaires_, -- virkkoi
upseeri. -- _Demandez l'ui ce quil est_?[293] -- lisäsi hän.

-- Kuka olet? -- kysyi tulkki. -- Sinun pitää vastata päälliköille, --
sanoi hän.

-- _Je ne vous dirai pas qui je suis. Je suis votre prisonnier.
Emmenez-moi_![294] -- sanoi Pierre yht'äkkiä ranskan kielellä.

-- _Ah, ah_! -- virkkoi upseeri kasvojaan rypistellen. --
_Marchons_![295]

Ulanien ympärille keräytyi väkeä. Lähinnä Pierreä seisoi
kesakkonaamainen akka tytön kanssa. Kun joukkue läksi liikkeelle,
työntäytyi hän edelle.

-- Mihinkä sinua nyt viedään, veikkoseni? -- sanoi akka. -- Mihinkäs
minä sen lapsen panen, jos se ei ole heidän?

-- _Qu'est ce qu'elle veut cette femme_?[296] -- kysyi upseeri.

Pierre oli kuin päihdyksissä. Tämä huumaus vielä yltyi siitä, kun hän
näki pelastamansa lapsen.

-- _Ce qu'elle dit?_ -- kysyi Pierre. -- _Elle m'apporte ma fille que
je viens de sauver des flammes_, -- sanoi hän. -- _Adieu_![297] -- ja
tietämättä itsekään, miten häneltä pääsi tämä valhe hän läksi lujin,
juhlallisin askelin marssimaan ranskalaisten välissä.

Tämä ranskalainen patrulli oli yksi niitä, joita Dureaunelen
määräyksestä oli lähetetty ympäri Moskovaa ehkäisemään sotarosvousta ja
varsinkin ottamaan kiinni murhapolttajia, jotka korkeimpien
ranskalaisten päälliköiden kesken sinä päivänä syntyneen yleisen
mielipiteen mukaan olivat syypäät tulipaloihin.

Muutamia katuja kierrettyään otti patrulli vielä kiinni viisi
epäilyttävää venäläistä, -- erään kauppamiehen, kaksi seminaarin
oppilasta, musikan ja herraspalvelijan sekä näitä paitsi muutamia
sotarosvoja. Mutta kaikista epäilyttävistä epäilyttävimmältä näytti
kuitenkin Pierre. Kun kaikki kiinniotetut oli tuotu Subovin vallin
luona olevaan yöpaikkaan, erääseen suureen taloon, johon oli
muodostettu päävahti, sijotettiin Pierre ankarasti vartioituna muista
erilleen.



Viiteselitykset:


[1] Herra veljeni, minä suostun palauttamaan herttuakunnan takasin
Oldenburgin herttualle.

[2] Vuodattaa tai ei vuodattaa kansojensa verta.

[3] Herra veljeni.

[4] Kasakoita.

[5] Pyhä kaupunki Moskova.

[6] Eläköön keisari!

[7] Nyt pääsemme me sotaan! Oo, kunhan hän itse ryhtyy toimeen, kyllä
silloin asiat sujuu. Jumal'aut! Tuolla hän on! Eläköön keisari!
Täälläkös ne ovatkin ne Aasian arot. Kyllä on inhottava maa! Näkemään
asti, Beauché, minä hankin sinulle Moskovan kauneimman palatsin.
Näkemään asti! Onnea matkalle... Oletko nähnyt keisarin? Eläköön
keisari! Jos minusta, Gerard, tekevät Indian kuvernöörin, niin panen
minä sinut ministeriksi Kashemiriin, se on selvä juttu... Eläköön
keisari! Hurraa, hurraa, hurraa! Pakenevat, lemmon kasakat. Eläköön
keisari! Tuolla hän on! Näetkö? Minä näin hänet kahteen kertaan, aivan
kuin sinut siinä. Pieni korpraali ... näin, kun hän antoi ristin
eräälle ukolle. Eläköön keisari!

[8] Kenet tahtoo tuhota -- siltä riistää järjen.

[9] Herra veljeni! Eilen sain tietää, että huolimatta siitä
suoruudesta, jolla olen noudattanut velvollisuuksiani Teidän
Keisarillista Majesteettianne kohtaan, ovat Teidän joukkonne menneet
Venäjän rajojen yli, ja vasta nyt olen saanut Pietarista nootin, jossa
kreivi Lauriston ilmottaa minulle tämän hyökkäyksen johdosta, että
Teidän Majesteettinne pitää itseään vihamielisessä suhteessa minuun
siitä saakka, kun ruhtinas Kurakin vaati valtakirjansa. Ne syyt, joilla
Bassanon herttua perusteli kieltonsa antaa valtakirjat, eivät
milloinkaan voisi pakottaa minua otaksumaan, että minun lähettilääni
menettely on antanut aihetta hyökkäykseen. Ja todellakaan ei hän ollut
saanut siihen määräystä, kuten hän itse on ilmottanut. Niin pian kuin
olin saanut tästä tietää, ilmaisin hetimmiten tyytymättömyyteni
ruhtinas Kurakinille käskien häntä entiseen tapaan täyttämään hänelle
annetut tehtävät. Jos Teidän Majesteettinne ei halua vuodattaa meidän
alamaistemme verta tämmöisen väärinkäsityksen tähden ja jos Te
suostutte poistamaan joukkonne Venäjän alueilta, niin jätän huomioon
ottamatta kaiken sen, mikä on tapahtunut ja sopimus käy meidän
välillämme mahdolliseksi. Päinvastaisessa tapauksessa olen minä
pakotettu torjumaan hyökkäyksen, jota minä puolestani en ole millään
aiheuttanut. Vielä on Teidän Majesteetillanne mahdollisuus pelastaa
ihmiskunta uuden sodan tuholta.

Pysyn j.n.e.

(Alkuperäisen on allekirjottanut) Aleksanteri.

[10] Neapelin kuningas.

[11] Eläköön kuningas!

[12] Nuo onnettomat eivät tiedä, että huomenna jätän heidät!

[13] Olen teistä tehnyt kuninkaan, että hallitseisitte minun, vaan ei
oman mielenne mukaan.

[14] Erittäin hauskaa tutustua teihin, kenraali.

[15] No, kenraali, taitaa olla sota hankkeissa.

[16] Teidän Majesteettinne, minun Herra Keisarini ei halua sotaa, kuten
Teidän Majesteettinne suvaitsee nähdä.

[17] Herra Balashevia.

[18] Kuninkuus velvoittaa.

[19] Ah, hyvä kenraali, minä toivon kaikesta sydämestäni, että keisarit
sopisivat asian keskenään ja että sota, jota ei ole alettu minun
tahdostani, päättyisi mitä pikemmin.

[20] En pidätä teitä kauempaa, kenraali; toivon menestystä
tehtävällenne.

[21] Antakaa se minulle, lähetän sen keisarille.

[22] Teidän Majesteettinne! Keisari, herrani...

[23] Vasemman pohkeeni väriseminen on minulla suuri merkki.

[24] Kaikesta tästä olisi hän saanut kiittää minun ystävyyttäni. Oo,
miten mainio olisi hallituskausi ollut!

[25] Miten mainio olisi voinut olla Aleksanterin hallituskausi!

[26] Hallitsijan on oltava armeijassa vain siinä tapauksessa, että hän
on sotapäällikkö.

[27] Kunniasanan, että minulla on Veikselin tällä puolen 530 tuhatta
miestä.

[28] Miten mainio hallitus voisi teidän hallitsijallanne sentään olla!

[29] En pidätä teitä enää, kenraali, te saatte kirjeeni keisarille.

[30] Pyhä Moskova.

[31] Kuten kaikki tiet vievät Roomaan, vievät kaikki tiet myöskin
Moskovaan.

[32] Saada keisarilta nykäisy korvasta.

[33] Miksi te ette puhu mitään, keisari Aleksanterin ihailija ja
hovimies?

[34] Hyvästi, Andrei! Muista, että onnettomuudet ovat Jumalalta ja
etteivät ihmiset koskaan ole syyssä.

[35] Päävaikuttaja.

[36] Pöllöpää ... koko juttu menee nurin ... kyllä siitä jotain sotkua
syntyy...

[37] Sitä sotaa oli kai käyty taktiikan kaikkien sääntöjen mukaisesti.

[38] Johan minä sanoin, että koko juttu menee päin hiiteen.

[39] Mitä tulee siihen mieheen, joka neuvoi, että leiri on varustettava
Drissan rannalle, on hänen suhteensa minun mielestäni ajateltavissa
vain kaksi mahdollisuutta, joko keltaiseen rakennukseen tai hirteen.

[40] Tuon italialaisen herran -- kerrassaan mainio.

[41] Myöskin hyvä.

[42] Lapsen leikkiä.

[43] Eikö niin, teidän ylhäisyytenne?

[44] Tietysti, mitä selittämistä siinä vielä on?

[45] Antaudun!

[46] Keisari Napoleon.

[47] Neljäkymmentä kaksi.

[48] Keisari Aleksanteri? Venäjän kansa?

[49] Venäläinen Besuhof.

[50] Rakkaani.

[51] En tottavieköön tiedä, mihin olen sen pistänyt.

[52] Ranskan kielen puhuminen kadulla käy vaaralliseksi.

[53] Minun hyvin kunnioitettava vastaväittäjäni.

[54] Jota minulla ei ole kunnia tuntea.

[55] Tykin ruoka.

[56] Isäni.

[57] Havaintoja.

[58] Tykin ruoka.

[59] Hyvän ystävättärensä.

[60] Tyttärensä diplomaattisessa salongissa.

[61] Hyvin ansiokas mies.

[62] Ja hän jää puille paljaille.

[63] Tiedättekö suuren uutisen: ruhtinas Kutusof on sotamarsalkka.

[64] Lopultakin oikea mies.

[65] Mutta häntähän sanotaan sokeaksi, ruhtinas.

[66] Olkaa toki, kyllä hän näkee riittävästi.

[67] Tarkotetaan erästä La Fontainen kevytaiheista kertomusta. Suom.
muist.

[68] Kerrotaan hänen punastuneen kuin neidon, jolle luetaan Jocondea ja
sanoneen hänelle: hallitsija ja isänmaa palkitsevat teitä tällä
kunnialla.

[69] Ehkä sydän ei ottanutkaan osaa.

[70] Tiedättekö, mitä hän sanoi keisarille?

[71] Tunnen hänet aikoja sitte.

[72] Moskova, tämän suuren keisarikunnan aasialainen pääkaupunki,
Aleksanterin kansojen pyhä kaupunki, Moskova lukemattomine kirkkoineen,
jotka ovat ulkomuodoltaan kiinalaisten pagodien näköisiä.

[73] No?

[74] Platovin kasakka.

[75] Hyvin terävä ja lörppö.

[76] Kasakka, joka ei tiennyt, minkälaisessa seurassa hän oli, koska
Napoleonin vaatimattomuudessa ei ollut mitään sellaista, josta
itämainen käsitys olisi havainnut hallitsijan läsnäolon, puheli
tavattoman tuttavallisesti sota-asioista.

[77] Jos taistelu tapahtuu ennen kolmea päivää, voittavat ranskalaiset,
jos taas myöhemmin, niin Jumala ties, miten sen käy.

[78] Nuori kasakka pakotti mahtavan puhetoverinsa hymähtämään.

[79] Tuo Donin lapsi.

[80] Heti kun Napoleonin tulkki oli ilmaissut sen kasakalle, ei
kasakka, joka aivan kuin tyrmistyi, sanonut sanaakaan, vaan kulki
edelleen laskematta silmiään kailottajasta, jonka nimi oli saapunut
hänen korviinsa Idän arojen halki. Hänen puheliaisuutensa hävisi
yht'äkkiä ja sen sijaan syntyi hänessä riemastuksen naivi, vaitelias
tunne. Napoleon palkitsi häntä antamalla hänelle vapauden kuin
linnulle, joka palautetaan kotipelloilleen.

[81] Kotipelloilleen palautettu lintu.

[82] Isäni.

[83] Kaikki tulee aikanaan sille, joka osaa odottaa.

[84] Eivät kuule sillä korvallaan ja siinä se paha piileekin!

[85] Kun ei ole varma asiastaan, ystäväni, silloin täytyy pidättyä.

[86] Semmoisia runoja, jotka ovat sovitetut valmeihin rytmeihin ja
sepitetyt enimmäkseen lukijan huvittamiseksi. Tämmöisten runojen
sepittämistä käytettiin myöskin seurapelinä. Suom. muist.

[87] Sulkeutukaa itseenne, sulkeutukaa lotjaan ja pitäkää varanne,
ettei tämä lotja muuttuisi teille Charonin lautaksi.

[88] Hassunkurinen.

[89] Pisteliäs.

[90] Ritarini.

[91] Köyhä ylimys.

[92] Tunteehan sen jutun koko Moskova. Ihmettelen teitä kautta
kunniani.

[93] Minkä jutun tuntee koko Moskova?

[94] Tuo rakastettava Vera.

[95] Ei, rouva.

[96] Ken pyytää anteeksi, se syyttää itseään.

[97] Hieman rakastunut tuohon nuoreen mieheen.

[98] Serkkuni.

[99] "Niin pian kuin Leppich on joutunut valmiiksi, muodostakaa
miehistö hänen venettään varten luotettavista ja ymmärtäväisistä
miehistä ja lähettäkää kuriiri kenraali Kutusoville ilmottamaan
asiasta. Minä olen jo lähettänyt hänelle tiedon. Olkaa hyvä ja painakaa
Leppichin mieleen, että hän ottaisi tarkoin huomioonsa sen paikan,
johon hän ensi kerran laskeutuu, ettei vain erehtyisi eikä joutuisi
vihollisen käsiin. On välttämätöntä, että hän sovittaisi liikkeensä
ylipäällikön liikkeiden mukaan."

[100] Minä kestitän teitä leirillä.

[101] Meidän kesken.

[102] Erään laisia vallituksia.

[103] Piru vieköön!

[104] Vai niin, te siis tiedätte enemmän kuin kukaan muu.

[105] Sota täytyy rajottaa alueeseen. Sitä käsityskantaa en voi kiittää
kylliksi.

[106] Tietysti, sillä tarkotuksenahan on vain vihollisen heikontaminen
ja sen vuoksi ei tietystikään saata ottaa huomioon yksityishenkilöiden
hukkaa.

[107] Tietysti.

[108] Rajottaa alueeseen.

[109] Alueeseen.

[110] Anna käydä lujemmin, anna käydä vain.

[111] Ei ole vankia. He pakottavat meidät tuhoamaan itsensä. 8en
pahempi Venäjän armeijalle. -- Anna vain käydä lujemmin.

[112] Hyvä on! Laskekaa herra de Beausset sisään ja Fabrier myös.

[113] Ymmärrän, Teidän Majesteettinne.

[114] Näkemään asti.

[115] Teidän Majesteettinne, koko Parisi suree poissaoloanne.

[116] Surkuttelen, että pakotin teidät tekemään niin pitkän matkan.

[117] Odotin tapaavani teidät ainakin Moskovan porttien luona.

[118] Rooman kuningas.

[119] Mainiota.

[120] Eläköön keisari! Eläköön Rooman ruhtinas! Eläköön keisari!

[121] Lyhyesti ja pontevasti,

[122] Teidän Majesteettinne on liian hyvä.

[123] Ja maailma olisi muuttunut muodoltaan.

[124] Viini on avattu, se täytyy juoda.

[125] No, Rapp, mitä luulette, käykö asiamme hyvin?

[126] Epäilemättä, Teidän Majesteettinne.

[127] Muistakaa, Teidän Majesteettinne, mitä suvaitsitte sanoa minulle
Smolenskissa: viini on avattu, se täytyy juoda.

[128] Tuo poloinen armeija! Se on kovasti huvennut matkalla
Smolenskista. Kohtalo on kuin irstas nainen, Rapp. Olen aina sanonut
sen ja nytkin tuntuu minusta siltä. Mutta kaarti, Rapp, kaartihan on
eheä?

[129] On, Teidän Majesteettinne.

[130] Onko kaartin rykmenteille jaettu korppuja ja riisiä?

[131] On, Teidän Majesteettinne.

[132] Entä riisiä.

[133] Meidän ruumiimme on elämän kone. Se on rakennettu sitä varten ja
siinä on sen luonto; antakaa olla sen elämän rauhassa, puolustakoon se
itse itseään, se saa aikaan enemmän kuin te sulloessanne sen täyteen
lääkkeitä. Ruumiimme on kellon kaltainen, jonka täytyy käydä määrätty
aikansa, kelloseppä ei voi sitä avata, vaan voi hoitaa sitä ainoastaan
käsimielin ja sidotuin silmin. Niin, ruumiimme on elämän kone eikä
mitään muuta.

[134] Huomenna saamme tekemistä Kutusovista.

[135] Vai niin! ikämiehiä siis!

[136] Tulikasteen johdosta.

[137] Suuri redutti, tuhoisa redutti, keskusredutti.

[138] Sanokaa Neapelin kuninkaalle, ettei vielä ole puolipäivä ja etten
minä vielä näe selvästi shakkilautaani. Menkää...

[139] No, mitä asiaa teillä on?

[140] Teidän Majesteettinne, Prinssi...

[141] Hanhenpojalta, josta minä olen tehnyt kotkan.

[142] Hornan tulta.

[143] Menkää siitä...

[144] Rautaisten miesten.

[145] Vihollisen kotkista ja sotalipuista, joita oli tukuttain.

[146] 3,500 virstan päässä Ranskasta minä en anna tuhota kaartiani.

[147] Vanha herra järjestää elämänsä mukavasti.

[148] Vanhan herran itsepäisyyttä.

[149] Te siis ette luule, kuten muut, että meidän on peräydyttävä?

[150] Päinvastoin, teidän armonne, silloin kun asia on häälyvällä
kannalla, jää se, joka lujimmin pysyy paikallaan, aina voittajaksi ja
minun mielipiteeni...

[151] Vai vielä tahtovat!

[152] Teidän Majesteettinne?

[153] Vai vielä tahtovat! Antakaa niille!

[154] Taistelutanner oli suuremmoinen.

[155] "Venäjän sodan olisi pitänyt olla uusimpien aikojen mitä
suotuisimman; se oli terveen järjen ja todellisten etujen sota, sota
kaikkien rauhan ja turvallisuuden puolesta; se oli puhtaasti
rauhanaatteinen ja konservatiivinen.

"Se oli suuren tarkotusperän, satunnaisuuksien lopettamisen ja rauhan
vakiinnuttamisen sota. Uudet näköalat, uudet työalat olisivat auenneet
ja ne olisivat olleet täynnä kaikkien hyvinvointia ja hyviä töitä.
Europalainen systeemi oli perustettu, kysymyksessä olisi ollut vain sen
järjestäminen.

"Tyydytettynä näistä suurista kysymyksistä ja aina tyyneenä olisi
minullakin ollut oma _kongressini_ ja oma _pyhä liittoni_. Nämä ovat
ajatuksia, jotka minulta on varastettu. Tuossa suuressa hallitsijain
kokouksessa me olisimme pohtineet harrastuksiamme kuin perheen kesken
ja kansojemme kanssa olisimme suoriutuneet kuin kirjuri isäntänsä
kanssa.

"Täten olisi Europa todellakin kohta muodostanut yhden ja saman kansan
ja jokainen matkustaja, liikkuipa hän missä tahansa, olisi aina ollut
yhteisessä isänmaassa.

"Minä olisin vaatinut, että kaikki joet olisivat olleet kaikkien
purjehdittavissa, että meri olisi ollut yhteinen, että vakinaiset,
suuret armeijat olisi supistettu aina hallitsijoiden kaarteihin asti.

"Ranskaan palattuani, tuohon suureen, voimakkaaseen, mahtavaan,
rauhalliseen ja mainehikkaaseen isänmaahan, olisin julistanut sen rajat
muuttumattomiksi; jokaisen tulevan sodan _puolustussodaksi_, jokaisen
uuden aluelaajennuksen kansallisvastaiseksi; minä olisin liittänyt
poikani keisarikuntaan; minun _diktaturini_ olisi päättynyt ja hänen
perustuslaillinen hallituskautensa olisi alkanut...

"Parisi olisi ollut maailman pääkaupunki ja ranskalaiset kaikkien
kansojen kateuden esineenä!...

"Joutoaikani ja viimeiset päiväni olisin sitte omistanut keisarinnan
avulla ja poikani kuninkaallisen kasvatuksen aikana sitä varten, että
vähitellen olisin kulkenut oikeana talonpoikaismatkueena omilla
hevosillani valtakuntani kaikki kolkat, kuunnellut valituksia,
poistanut vääryyksiä, kylvänyt kaikille tahoille ja joka paikkaan
rakennuksia ja hyviä töitä."

[156] "400,000 miehestä, jotka marssivat Veikselin yli, oli puolet
itävaltalaisia, preussilaisia, saksilaisia, puolalaisia, böhmiläisiä,
württembergiläisiä, mecklenburgilaisia, espanjalaisia, italialaisia ja
neapelilaisia. Keisarillinen kaarti oli oikeastaan muodostettu
kolmanneksi osaksi hollantilaisista, belgialaisista, Rheinin rantojen
asukkaista, piemontilaisista, sveitsiläisistä, geneveläisistä,
toskanalaisista, roomalaisista, 32:nen sotadivisionan, Bremenin,
Hamburgin y.m. asukkaista. Tuskin oli siinä 140,000 ranskaa puhuvaa
miestä.

"Venäjän retki maksoi Ranskalle oikeastaan alle 50,000 miehen. Venäjän
armeija kadotti eri taisteluissa Vilnasta Moskovaan peräytyessään neljä
kertaa enemmän kuin Ranskan armeija. Moskovan palo vei hengen 100,000
venäläiseltä, jotka metsiin paenneina kuolivat nälkään, viluun ja
kurjuuteen. Lopuksi kärsi Venäjän armeija marssiessaan Moskovasta
Oderille vuodenajan ankaruudesta. Vilnaan päästyään oli siinä
ainoastaan 50,000 miestä, vaan Kalischissa ei ollut enää 18,000."

[157] Moskovan viereinen paikka. Suom. muist.

[158] Olipa pääni hyvä tai huono, mutta muuhun kuin siihen ei ole
luottamista.

[159] Minun siis hyvät herrat on maksettava säretyt astiat.

[160] _Je suis ne Tartare. Je voulus être Romain. Les Français
m'appelèrent barbare. Les Russes Georges Dandin_. Eli olen syntynyt
tatarina. Olen tahtonut olla roomalaisena. Ranskalaiset ovat sanoneet
minua raakalaiseksi. Venäläiset Georges Dandiniksi.

[161] Kas semmoista on miesten itsekkyys ja sydämettömyys! Sitä juuri
olen odottanutkin. Nainen uhraa teille itsensä; hän kärsii ja tämmöisen
palkan hän saa. Teidän Korkeutenne, mikä oikeus teillä on vaatia
minulta tiliä rakkaussuhteistani ja ystävällisistä tunteistani? Hän on
mies, joka on minulle ollut enemmän kuin isä.

[162] No, olkoon menneeksi, ehkä hänen tunteensa minua kohtaan eivät
ole ihan isällisiä, mutta eihän minun ole sen tähden sulettava häneltä
kotiani. Minä en ole mies, jotta kostaisin kiittämättömyydellä.
Tietäköön Teidän Korkeutenne, että sydämeni tunteista minä teen tilin
ainoastaan Jumalalle ja omalletunnolleni.

[163] Kuulkaa minua, Jumalan tähden.

[164] Naikaa minut ja minä olen oleva teidän orjanne.

[165] Se on mahdotonta.

[166] Teidän arvonne ei anna alentua minun kanssani avioliittoon, te...

[167] Lyhytliepeinen jesuiitta.

[168] Omantunnon johtaja.

[169] Armon vuodatus.

[170] Pitkäliepeinen.

[171] Anteeksiannettava synti vaiko kuoleman synti.

[172] Ymmärtäkäämme toisiamme, kreivitär.

[173] Helena, minun täytyy sanoa sinulle jotain. Minä olen saanut
kuulla eräistä suhteista, jotka ... niin, tiedäthän itsekin. No niin,
rakas lapseni, sinä tiedät, että sinun isäsi sydän iloitsee siitä, että
sinä... Olet saanut kärsiä paljon... Mutta rakas lapseni... Tee, kuten
sinua käskee sydämesi. Siinä koko minun neuvoni.

[174] Suljetussa seurassa.

[175] Kuulkaahan Bilibin, sanokaa minulle niin kuin sanoisitte
sisarellenne, mitä minun on tehtävä? Kumpiko kahdesta?

[176] Tiedättekö, ettette te yllätä minua aavistamatta. Vilpittömänä
ystävänänne olen kauan aikaa punninnut teidän asiaanne. Se on nähkääs
siten, että jos te menette prinssille, niin silloin te ensin menetätte
ainiaaksi mahdollisuuden päästä sen toisen puolisoksi ja lisäksi
tulee hovikin tyytymättömäksi (tiedättehän, että kysymyksessä on
sukulaisuussekotus). Jos te taas menette vanhalle kreiville, niin te
luotte onnelliseksi hänen elämänsä ehtoon ja sitte te ylimyksen
leskenä ... prinssi ei suinkaan saa alhaisempaansa teidät naidessaan.

[177] Sepä totinen ystävä! Mutta minähän rakastan kumpaakin enkä
tahtoisi pahottaa kummankaan mieltä. Kummankin onnen tähden minä olen
valmis uhraamaan henkeni.

[178] Oivallinen on nainen! Kas se se osaa kääntää asiat. Sitä se on
kun panee kysymyksen ylösalasin. Hän tahtoisi olla kaikkien kolmen
puoliso yht'aikaa.

[179] Ah! Hän rakastaa minua kovasti! Minun tähteni hän on valmis
kaikkeen.

[180] Vaikka avioeroon.

[181] Ah, äiti hyvä, älkää puhuko tyhmyyksiä. Te ette ymmärrä mitään.
Minun asemassani on velvollisuuksia.

[182] Ah, äiti hyvä, ettekö nyt käsitä, että Pyhä Isä, jolla on
päästövalta...

[183] Ei, sanokaa hänelle, etten halua häntä nähdä, hän on suututtanut
minut sillä, ettei ole pitänyt sanaansa.

[184] Kreivitär, jokaisella synnillä on anteeksiantamuksensa.

[185] "Rukoilen Jumalaa, että te, ystäväni, olisitte Hänen pyhän ja
voimallisen varjeluksensa alla. Teidän ystävänne Helena."

[186] Uljuudestanne.

[187] Rakkaani, meidän kesken.

[188] Kakkaani, minä tiedän kaikki.

[189] Sepä se!

[190] Me olemme yleisen perikadon partaalla eikä minulla ole aikaa olla
ystävällinen kaikille joilla on minulle asiaa.

[191] Kas niin, ystäväni, mitäs te nyt puuhailette, te omasta
kohdastanne?

[192] En mitään.

[193] Annan teille rakkaani, ystävällisen neuvon. Laittautukaa täältä
pois niin pian kuin mahdollista, sen minä teille sanon. Autuas se, joka
osaa totella!

[194] Jesuksen seuran pyhien isien kynsiin.

[195] Rakkaani.

[196] Tuossa se nyt on viimeinkin se kuulu aasialainen kaupunki
lukemattomine kirkkoineen, pyhä Moskova.

[197] Vihollisen valtaama kaupunki on neitseytensä kadottaneen neidon
kaltainen.

[198] Tsaarin.

[199] Mutta minun lempeyteni on aina valmis palvelemaan voitetuita.

[200] Tuotakoon bojarit luokseni.

[201] Kokoontumispäivät tsaarien palatsiin.

[202] Rakas, hellä äiti parkani.

[203] Laitos, omistettu rakkaalle äidilleni.

[204] Äitini talo.

[205] Naurettavaksi.

[206] Ja kuitenkin täytyy hänelle sanoa koko totuus.

[207] Se on mahdotonta.

[208] Moskova on tyhjä! Mikä uskomaton tapaus!

[209] Ei onnistunut teatterikepponen.

[210] Valvoa rauhallisuutta Moskovassa ja saattaa asukkaat pois
kaupungista.

[211] Tuossa se nyt on se rahvasjoukko, kansan pohjakerrosten lieju,
roskaväki, jonka he ovat tyhmyydellään nostaneet pinnalle! Se tarvitsee
uhria.

[212] Rahvasjoukko on kammottava ja inhottava. Ne ovat kuin susia,
joita ei voi tyydyttää muulla kuin lihalla.

[213] Minulla oli muita velvollisuuksia. Täytyi tyydyttää kansa. Paljon
on sortunut ja sortuu muita uhreja yhteisen edun tähden.

[214] Elämäni tie olisi ollut kokonaan toisin viitotettu.

[215] Yhteinen hyvä.

[216] Sopivaa tilaisuutta.

[217] Yhdellä iskulla löin kaksi kärpästä.

[218] Roskaväki, pelkuri ... yhteinen hyvä.

[219] Ammu!

[220] Korjatkaa nuo.

[221] Nuo onnettomat olivat vallanneet linnotuksen, anastaneet
asepajasta kiväärejä ja ampuivat ranskalaisia. Muutamia heistä
tapettiin miekoilla ja Kremli puhdistettiin heistä.

[222] Rostoptshinin hurjaa isänmaanrakkautta.

[223] Hyvää päivää, herrat!

[224] Oletteko te isäntiä?

[225] Asuntoa, asuntoa. -- Ranskalaiset ovat kunnon poikia. Saakeli
soikoon! Ei ruveta riitasille, ukkoseni.

[226] Mitä? Eikö tässä talossa kukaan osaa ranskaa?

[227] Oletteko haavottunut?

[228] En luule olevani. Suoriuduinpa onnellisesti tällä kertaa. Kuka on
tuo mies?

[229] Ah, olen tosiaankin aivan epätoivoissani tapahtuman johdosta. Hän
on onneton mielipuoli, joka ei ole tiennyt, mitä on tehnyt.

[230] Heittiö, tämän sinä vielä saat maksaa. Meidän mies on lempeä
voiton jälkeen, mutta kavaltajille emme anna anteeksi.

[231] Te pelastitte minun henkeni. Te olette ranskalainen.

[232] Olen venäläinen.

[233] Kohta te saatte kertoa minulle koko jutun. Erittäin hauskaa on
tavata maamiehiään. Mitä me teemme tuolle miehelle?

[234] Te olette pelastaneet henkeni. Te olette ranskalainen.
Tahdotteko, että annan hänelle anteeksi. Minä annan hänelle anteeksi.
Viekää pois tuo mies.

[235] Kun tulee tarvis, kutsutaan teitä.

[236] Kapteeni, heidän keittiössään on soppaa ja lampaanpaistia.
Käskettekö tuoda?

[237] Kyllä, ja viiniä.

[238] Ranskalainen tai venäläinen ruhtinas inkognito.

[239] Olen teille kiitollinen hengestäni ja minä tarjoan teille
ystävyyttäni. Ranskalainen ei koskaan unohda loukkausta enemmän kuin
hyväätyötäkään. Ehdotan teille ystävyyttäni. Siinä kaikki, mitä voin
teille sanoa.

[240] Kapteeni Ramball, 13:sta kepeästä rykmentistä, kunnialegionan
ritari 7 p:n taistelusta.

[241] Tahdotteko nyt olla hyvä ja sanoa minulle, kenen kanssa minulla
on kunnia keskustella näin miellyttävästi, sen sijaan että olisin
joutunut sitoma-asemalle tuon hourun miehen luoti ruumiissani.

[242] Riittää. Ymmärrän teidän syynne, olette upseeri ...
esikunta-upseeri ehkä. Olette kantaneet aseita meitä vastaan. -- Se ei
ole minun asiani. Olen teille kiitollinen hengestäni. Siinä kyllin.
Olen kokonaan teidän palvelijanne. Oletteko aatelismies? Olkaa hyvä ja
sanokaa ristimänimenne, muuta en kysy mitään. Herra Pierre, sanoitte...
Mainiota. Siinä kaikki, joka minulle on tarpeen.

[2543] Niin, rakas herra Pierre minun täytyy sytyttää hyvä kyntteli
siitä, että te pelastitte minut tuolta huimalta mieheltä. Minulle,
nähkääs, riittävät ne luodit, jotka jo ovat ruumiissani. Yhden sain
Wagramissa ja toisen Smolenskissa. Ja tämä jalka, kuten näette, ei
tahdo liikkua. Se on minulla muistona suuresta taistelusta lähellä
Moskovaa 7 p:nä. Lempo vieköön, se oli mainiota! Olisi kannattanut
nähdä, kokonainen tulenpaisumus. Saatte ylvästellä siitä, että olette
antaneet meille aimo tehtävän, jumaliste toden totta! Vilustuksesta
huolimatta, jonka siellä sain, olisin, kautta kunniani, valmis alkamaan
kaikki uudestaan. Säälin niitä, jotka eivät olleet sitä näkemässä.

[244] Minä olin siellä.

[245] Soo, todellakin! Sitä parempi. Te olette reippaita vihollisia
kuitenkin. Hyvin piti puoliaan iso redutti, vannon kautta piippuni. Ja
kalliisti panitte te meidät maksamaan. Minä olin siellä kolme kertaa,
se on yhtä varma kuin sekin, että te nyt näette minut. Kolme kertaa
olimme tykkien kimpussa, kolme kertaa syöstiin meidät takasin kuin
mitkäkin paperisotamiehet. Se oli kaunista, herra Pierre. Teidän
grenadierinne olivat mainioita, jumaliste. Näin, miten heidän rivinsä
kuusi kertaa sulkeutuivat ja miten he esiintyivät aivan kuin
paraadissa. Erinomaista väkeä! Meidän Neapelin kuninkaamme, joka teki
tehtävänsä kuin mies, huusi heille: bravo! Ha, ha! Sillä tavoin sitä!
-- Sitä parempi, sitä parempi, herra Pierre. Pelottavia taisteluissa,
kohteliaita naisten seurassa, semmoisia ovat ranskalaiset, herra
Pierre. Eikö totta?

[246] Mutta kuulkaa, sanokaapas, onko totta, että kaikki naiset ovat
matkustaneet pois Moskovasta. On omituista, mitä he olisivat pelänneet?

[247] Eivätkös ranskalaiset naiset olisi paenneet Parisista, jos
venäläiset olisivat tulleet sinne?

[248] Sepä vasta puhetta! Parisi... Parisi...

[249] Parisi on maailman pääkaupunki.

[250] Jollette te olisi sanoneet minulle, että olette venäläinen,
olisin lyönyt vetoa, että olette parisilainen. Teissä on jotain, tuo...

[251] Olen ollut Parisissa, olen viettänyt siellä vuosikausia.

[252] Oo, senhän näkeekin hyvästi. Parisi!... Se ihminen, joka ei tunne
Parisia, on pakana. Parisilaisen tuntee kahden penikulman päästä.
Parisi -- sen Talma, Duschévois, Potier, Sorbonne, bulevardit. Koko
maailmassa on olemassa yksistään ja ainoastaan Parisi. Te olette olleet
Parisissa ja pysyneet venäläisenä. Olkoon, siitä en minä teitä
kunnioita vähemmän.

[253] Mutta palatkaamme teidän naisiinne, kerrotaan, että ne ovat hyvin
kauniita. Mikä tyhmä ajatus lähteä hautautumaan aroille, kun Ranskan
armeija on Moskovassa! He ovat laiminlyöneet mainion tilaisuuden.
Teidän musikkanne kyllä tunnetaan, mutta teidän -- sivistyneiden
ihmisten -- olisi pitänyt tuntea meidät paremmin. Me olemme ottaneet
Wienin, Berlinin, Madridin, Neapelin, Rooman ja Varsovan, kaikki
maailman pääkaupungit. Meitä pelätään, mutta myös rakastetaan. Ei
haittaisi tuntea meitä lähemmin. Ja sitte keisari...

[254] Keisariko?...

[255] Keisari? Hän on jalomielisyys, lempeys, oikeus, järjestys, nero
-- sitä on keisari! Tämän sanon minä, Ramball, teille. Vakuutan teille,
että olin kahdeksan vuotta sitte hänen vihollisensa. Mutta hän voitti
minut, tuo mies. Hän sai minut valtaansa. Minä en voinut kestää
nähdessäni sitä suuruutta ja mainetta, johon hän oli nostanut
Ranskanmaan. Kun minä ymmärsin, mitä hän aikoi ja kun minä näin, että
hän valmistaa meille laakeri-istuimen, sanoin minä itselleni: kas se on
hallitsija ja minä antauduin hänelle. Semmoista se oli! Oo, rakas
ystäväni, hän on sekä menneiden että tulevien vuosisatojen suurin mies.

[256] Onko hän Moskovassa.

[257] Ei, hänen tulonsa tapahtuu huomenna.

[258] Noiden württembergiläisten eversti on mainio mies. Hän on
saksalainen, mutta siitä huolimatta reima mies. Vaan on saksalainen. Te
siis osaatte saksaa?

[259] Mitä on saksaksi turvapaikka?

[260] Turvapaikkako? Turvapaikka on saksaksi -- Unterkunft.

[261] Mitenkä te sanoitte?

[262] Saksalaiset ovat aika tolvanoita. Eikö totta, herra Pierre?

[263] Vielä pullo tuota moskovalaista bordoota, vai kuinka? Morel,
meneppäs lämmittämään meille vielä pullollinen Morel!

[264] Mitä kummia, me olemme surullisia? Eiköhän teillä tosiaankin
taida olla jotain minua vastaan? Tai ehkä teidän surunne johtuu
asioiden tilasta?

[265] Kautta kunniani, puhumattakaan siitä, että olen teille
kiitollinen, minä tunnen myöskin ystävyyttä teitä kohtaan. Enkö voisi
jollain tavoin osottaa teille palvelustani? Vallottakaa minun
mielialani. Olkoon kysymyksessä elämä tai kuolema. Minä sanon teille
tämän käsi sydämellä.

[266] Kiitos.

[267] Ah, siinä tapauksessa juon teidän terveydeksenne.

[268] Niin, ystäväni, oikukkaat ovat kohtalon polut. Kuka olisi voinut
sanoa minulle, että minusta tulee Bonaparten sotamies ja
rakunakapteeni, kuten me häntä ennen mainitsimme. Mutta olenhan nyt
Moskovassa hänen kanssaan. -- Täytyy sanoa teille, ystäväni, että
meidän nimemme on Ranskan vanhimpia.

[269] Kaikki tämä on ollut vain elämän puitteita, sen sisällyksenä on
ollut rakkaus. Rakkaus! Eikö niin, herra Pierre? Vielä lasi.

[270] Oo, ne naiset, ne naiset!

[271] Burleski-rakkautta, toinen tyhmien.

[272] Muistelmia Saksasta, jossa miehet syövät kaalisoppaa ja jossa
nuoret tytöt ovat liian vaaleaverisiä.

[273] Parisitar sielultaan.

[274] Minä pelastin teidän henkenne ja pelastin teidän kunnianne.

[275] Sepä merkillistä!

[276] Platoonista rakkautta, utupilviä...

[277] Tästä ei kuleta.

[278] Mitä se tuo tuossa tahtoo?

[279] Lapsi on tässä rakennuksessa. Ettekö ole nähneet lasta?

[280] Mitä se tuo tuossa höpisee, mene tiehesi.

[281] Lapsiko? Minä kuulin, että jokin kitisi puutarhassa. Miespaha
luultavasti etsii poikaansa. Täytyy olla inhimillinen.

[282] Missä hän on? Missä hän on?

[283] Tuolla, tuolla!

[284] Odottakaa, minä tulen heti alas.

[285] Hoi pojat, kiiruhtakaa, kuuma tulee.

[286] Tässä on poikanne. Aa, tyttöhän se onkin, sen parempi. --
Näkemään; asti. Täytyyhän olla inhimillinen. Olemmehan kaikki
kuolevaisia.

[287] Antakaa sen naisen olla!

[288] Pysykää järjissänne!

[289] Hänellä on tikari, luutnantti.

[290] Soo, ase! -- Kas niin, kertokaa kaikki tämä sotaneuvottelussa. --
Puhutteko te ranskaa?

[291] Tuokaa tulkki.

[292] Hän ei ole rahvaanmiehen näköinen.

[293] Ohoo! Hän on suorastaan murhapolttajan näköinen. Kysykää, kuka
hän on.

[294] En sano teille, ken olen. Olen teidän vankinne. Viekää minut.

[295] Lähdetään.

[296] Mitä se tuo nainen tahtoo?

[297] Mitä hän puhuu? Hän tuo minulle tyttäreni, jonka vast'ikään
pelastin liekeistä. Hyvästi!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Sota ja rauha III" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.