Title: Tom Sawyer - Koulupojan historia
Author: Twain, Mark, 1835-1910
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tom Sawyer - Koulupojan historia" ***


TOM SAWYER

Koulupojan historia


Kirj.

MARK TWAIN


Suomensi --a --ll



K. E. Holm, Helsinki, 1879.

Helsingin Kirjapaino-Yhtiön kirjapainossa.



ENSIMÄINEN LUKU.


"Tom!"

Ei vastausta.

"Tom!"

Ei vastausta.

"Alkaapa kummastuttaa mihinkä se poika katosi? Tom, kuuletko sinä!"

Vanha rouva vetäsi silmälasinsa alemmas nokkavarrelle ja katseli
niitten yli ympäri huonetta; sitte nosti hän ne otsallensa ja
tirkisteli niitten alaitse. Harvoin ja tuskinpa milloinkaan katseli
hän niin vähäpätöistä kun yhtä poikaa niitten läpi, sillä nämä olivat
hänen juhlalasinsa, hänen ylpeytensä, joita hän piti koristuksen,
eikä tarpeen vuoksi: senpätähden olikin se yhden tekevä vaikka olisi
tirkistellyt reijistä pesän luukuissa. Hetkisen aikaa näytti hän olevan
hämillänsä ja sanoi tämän jälkeen, ei kiivaalla, vaan kumminkin niin
kovalla äänellä että huonekalut kuulivat sen:

"Niin, minä vannon, että jos minä saan sinut käsiini, niin minä --"

Hän ei lopettanut ajatustansa, sillä tällä ajalla oli hän kuukistaunut
alas ja kolisteli luudan varrella sängyn alusta, vaan sieltäpä ei
tullut esiin muuta kuin kissa.

"Ei karvaakan näy koko pojasta."

Hän meni ovelle, joka sattui olemaan auki, katseli siitä kartanolla
olevaa omena- ja kirsimarja-pensaikkoa, vaan Tom'ia ei näkynyt
sielläkään. Nyt kohotti hän äänensä siihen määrään että se kuuluisi
etemmäksi ja huusi:

"To-o-o-o-m!"

Samalla kuuli hän takanansa vähäisen kolinan ja ennätti kääntäytyä niin
hyvissä ajoin että sai erään pienen pojan takinhelmoista kiinni.

"Ahaa! Tätäpä piilopaikkaa en muistanutkaan. Mitä sinä siellä olet
tehnyt?"

"En mitään."

"Et mitään! Siltä näyttää kätesi ja suuskin. Mitä poikamaisuutta tuo
on?"

"Enpä tiedä, tätini."

"Hyvä, vaan minäpä tiedän, minä. Se on hillaa, se on sitä, jota se on.
Kaksikymmentä kertaa olen minä sanonut sinulle, että jos et sinä anna
hillan olla rauhassa, niin tulen minä olemaan se, joka opettaa sinut
pysymään aisoissasi. Anna tänne tuo vapa tuosta!"

Vapa alkoi vinkua. Asema ei ollut ainoasti vaarallinen, vaan
epätoivon-alainen.

"Voi, katsokaas taaksenne, täti!"

Vanha rouva kiepsahti ympäriinsä varjellen hameitansa vaaralta, ja
poika pujahti samassa silmänräpäyksessä tiehensä, kiipesi korkealle
lauta-aidalle ja hävisi sen toiselle puolen. Täti Polly seisoi hetkisen
hämmästyksissään, ja purskahti sitte sydämmelliseen nauruun.

"Nyt sen hiisi vei koko pojan! Enkä minäkään tuommoisesta jo voi
tulla viisammaksi. Kuinka monta kepposta eikö ole hän jo minulle
tehnyt, että olisi nytkin pitänyt ymmärtääkseni? Vaan vanhat narrit
ovat myöskin suurimmat ja kukapa se vanhan koiran opettanee istumaan
sanoo sananlasku. Hyvä Jumala kuitenkin, hänellä ei ole samat vehkeet
milloinkaan kahtena päivänä perätysten, ja kukapa voisi aavistaa,
mitä vasta tapahtuu? Hän näyttää tietävän aivan tismalleen kuinka
kauan hän voi vaivata minua, ennenkuin suutun, ja hän tietää, että
jos hän saa minut vähänkin hillitsemään vihaani eli nauramaan, niin
on kaikki yli ja ett'en minä voi antaa hänelle yhtääkään sätkäystä.
Herra tietköön ett'en minä täytä velvollisuuttani tätä poikaa kohtaan;
se nyt on totinen tosi, niinkuin tämä päivä. Joka kuritta kasvaa, se
kunniatta kuolee, sanoo sananlasku. Minä tiedän, että minä kokoon
rikoksia ja rangaistusta sekä itseni että pojan pään päälle. Hän on
piruutta täynnä, vaan hyvä Jumala, -- hän on sisar vainaajani lapsi,
poika parka, ja minulla ei ole sydäntä piiskata häntä. Joka kerran kuin
päästän hänet, saan omantunnon vaivat, ja joka kerran kuin lyön häntä
on vanha sydämmeni pakahtua. No niin, ihminen vaimosta syntynyt elää
vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta sanoo Raamattu, ja minä uskon
sen. Luonnollisesti värjöttelee hän iltarupeaman poikessa koulusta,
ja minun täytyy hänet pitää työssä huomenna, rangaistukseksi tästä.
Sydämmeni on pakahtua tuosta ajatuksesta, että hänen täytyy olla
työssä lauantaina, kun muilla pojilla on vapaus, vaan hän kammoksuu
työtä enemmin kuin mitään muuta, ja jotenkinhan minun täytyy täyttää
velvollisuuteni häntä kohden, muutoin tulen minä olemaan lapsen turmio."

Tom värjötteli todellakin iltarupeaman poissa koulusta ja vietti
joitakuita erinomaisen hauskoja tuntia. Hän palasi kotia juuri
parhaalla ajalla auttamaan Jim'iä, pienoista neekeripoikaa, joka oli
puita sahaamassa seuraavan päivän tarpeeksi ja kiskomassa päreitä
kyökin uunin sytykkeiksi, jossa illallinen kohta piti valmistettaman,
-- kumminkin tuli hän aivan tarpeeksi aikaseen ennättääksensä kertoa
Jim'ille vehkeensä, sillä ajalla kun Jim teki kolmeneljättä osaa
työstä. Tom'in nuorempi veli, eli oikeammiten hänen velipuolensa
Sid oli jo poiminut kokosen lastuja, joka oli hänen työnsä, sillä
hän oli hiljaisempi poika, joka ei ottanut osaa Tom'in hulluihin
vehkeisin. Nyt kun Tom söi illallista ja varasti sokeria, jos tilaisuus
myöten antoi, asetti täti Polly hänelle hyvin kietovia ja syvällisiä
kysymyksiä, sillä hän tahtoi pakoittaa häntä tekemään aivan rasittavan
tunnustuksen. Niinkuin moni muukin yksinkertainen ihminen luuli
täti Pollykin olevansa varustettuna erinomaisella periviisaudella
ja piti aivan selviä tuumiansa hyvin sukkeloina ja muille aivan
ymmärtämättöminä.

"Tom", sanoi hän, "tänään oli aivan lämmin koulussa, vai miten?"

"Niin oli!"

"Hirveän lämmin, eikö niin?"

"Niin!"

"Eikös tehnyt mielesi uimaan?"

Tom säpsähti. Hän katsoi tutkistellen tätinsä silmiin, vaan niiss'ei
näkynyt mitään epäiltävää. Nyt vastasi hän:

"Eipä tuo niinkään -- -- --"

Vanha rouva ojensi kätensä, koetteli Tom'in paitaa sanoen:

"Et sinä nyt kumminkaan tunnu kovin lämpimältä."

Hän mielitteli itseänsä sillä aatteella, että hän oli havainnut paidan
kuivaksi, ilman että kukaan olisi havainnut sitä, mitä hänellä oli
oikeastaan mielessä. Vaan juuri tästä havaitsi nyt Tom, mistä tuuli
kävi, ja esti samassa seuraavan hyökäyksen, joka luultavasti oli
tulossa.

"Jotkut meistä pumppusi vettä toistemme pään päälle. Minun tukkani on
vielä aivan märkänä. Koetelkaapas!"

Täti Pollyä harmitti tuo ajatus, ett'ei ollut havainnut tuota pientä
satunnaistodistusta ja että hän oli laiminlyönyt tämän koukun. Nyt
keksi hän uuden keinon:

"Tom ei kai sinun tarvinnut tämän tautta ratkoa auki paitasi kaulusta,
jonka tänä aamuna ompelin kiinni. Avaapa nuttusi!"

Kaikki suru katosi Tom'in kasvoilta. Hän avasi nuttunsa. Oikein! paidan
kaulus oli ommeltu kiinni.

"Kerskuri! No, mene tiehesi. Minä olin aivan varmaan vakuutettu siitä,
ett'et sinä ollut koulussa vaan sen sijaan uimassa. Vaan minä annan
sinulle anteeksi. Sinä olet todellakin kun kissa, joka sai revityn
nahan, niinkuin sananlasku sanoo, ja ehkä olet parempi kuin maineesi.
Nyt varsinkin."

Häntä suututti vähin tuo, että hänen älykkyytensä oli joutunut
häpiälle, vaan hän iloitsikin siitä, että Tom oli hairahtanut
tottelevaisuuden tielle.

Vaan Sid sanoi:

"Minusta näytti siltä kun te olisitte ommelleet hänen kauluksensa
kiinni valkoisella rihmalla, vaan tuo on ommeltu mustalla."

"Aivan niin; Tom, minä ompelin sen valkoisella rihmalla!"

Nytpä ei Tom enään odottanut, mitä tästä seuraisi. Kun hän tuli oven
ulkopuolelle, sanoi hän:

"Siddy, kyllä minä sinut tuosta opetan, muista -- --"

Kun hän tuli varmaan paikkaan, tarkasteli hän kahta suurta silmäneulaa,
jotka olivat pistetyt hänen nuttunsa kauluksen-käänteen alle ja joiden
silmässä oli rihma -- toisessa valkoinen, toisessa musta. Hän sanoi:

"Täti ei olisi havainnut sitä, jos ei Sidiä olisi ollut. Lempo
kaikkiakin! Välistä ompelee hän valkoisella välistä mustalla. Voi,
kumminkin, jos hän nyt käyttäisi yhtä tahi toista. Minä en voi pitää
tästä selvää. Vaan Sidin minä 'lämmitän' tästä. Niinpä perhana vieköön
teenkin."

Hän ei ollut esikuva kylän pojille; vaan sen pojan joka oli esikuvana
tunsi hän hyvin ja vihasi häntä sydämmensä pohjasta.

Kahden minutin kuluessa ehkäpä lyhyemmälläkin ajalla oli hän unhottanut
kaikki harminsa ja surunsa. Eipä sentähden että hänen harminsa olisivat
olleet hivuskarvaakan keveämmät hänelle kuin aikaisen miehen miehelle,
vaan sentähden että uusi ja mahtava mielihalu oli painavampi kuin nämät
ja karkoitti nyt niinmuodoin nämät pois mielestänsä, aivan samoin kun
täysikasvuisetkin unhottavat entiset murheensa, sillä mielialalla,
joka seuraa uusia pyrinnöitä. Tämä mielihalu oli aivan uusi ja tärkeä
keksintö vihellystaiteessa, jonka hän oli oppinut eräältä neekeriltä
ja jota hän nyt häiritsemättä taisi käyttää. Tämä vihellystapa oli
jonkinlaista linnunviserrystä, joka matkaansaatettiin niin että kieli
pantiin vähäväliin kulkkulakea vastaan viheltäessä. Lukia muistanee
kyllä sen miten tuo tapahtui, jos on poikasena ollut.

Ahkeralla harjoituksella tulikin hän jo kohta tämän konstinsa perille,
ja hän kulki pitkin katuja suu täynnä harmoniiaa ja sydän täytetty
kiitollisuudella. Hänellä oli jokseenkin samat tunteet, kuin jollakulla
astronoomilla joka on keksinyt uuden tähden. Vaan jos vertaamme
astronoomin ja pojan tunteitten syvyyttä, puhtautta ja pontevuutta
toisiinsa, niin varmaan on voitto pojan puolella eikä astronoomin.

Kesäiset illat olivat pitkät. Ei ollut vielä pimeä. Yhtäkkiä lopetti
Tom vihellyksensä. Edessänsä seisoi muukalainen, poikanen, jok'ei ollut
kynnenmustastakaan pitempi kuin hän itse. Vasta tullut muukalainen,
olipa se sitte mies eli nainen, vanha tahi nuori, herätti aina
suuren huomion tässä pienessä kylässä, jota kutsuttiin Pietariksi.
Paitsi tätä oli poika hyvissä vaatteissa -- hyvissä vaatteissa ja
vieläpä arkipäivänä. Tämä oli aivan hämmästyttävää. Hänellä oli lakki
uusinta muotia, uusi puhdas ja tahraamaton sininen verkanuttu, samoin
housutkin. Hänellä oli kengät jalassa, eikä ollut sen juhlallisempi
päivä kun Perjantai. Kaulaliinakin oli hänellä, hyvin koreasta
nauhasta. Hänen käytöksessänsä oli jonkinmoista kaupunkilaisuutta,
joka kovin harmitti Tom'ia. Kuta kauemmin Tom katseli tätä loistavaa
kummitusta, sitä ylenkatseellisemmasti nyrpisti hän nokkaansa
koristuksille, ja yhä huonommalta näytti hänestä hänen oma pukunsa. Ei
kumpikaan pojista virkkanut sanaakan. Jos yksi liikahti, niin liikahti
toinenkin, vaan ainoasti sivulle ja kierrellen. He katselivat toisiansa
kasvoista kasvoihin, silmästä silmään koko ajan.

Vihdoin sanoi Tom:

"Minä annan sinulle selkään!"

"Koeta, jos uskallat!"

"Miks'en uskaltaisi!"

"Etkä uskalla."

"Uskallan kyllä."

"Etpähän uskalla."

"Sepä kumma."

"No et uskalla."

"No uskallan!"

Hirvittävä hiljaisuus. Nyt sanoi Tom:

"Mikä sinun on nimes?"

"Mitä se sinua liikuttaa?"

"Kyllä minä näytän sinulle, että se liikuttaa."

"No, miks'et sinä näytä."

"Sano vielä sanakaan, niin -- !"

"Sanon, sanon, sanon! No nyt!"

"Nyt sinä olit viisas olevinasi. Tuommoisen miehen minä nyt pieksän
milloin hyvänsä, jos toinen kätenikin olisi taakseni sidottuna, kun
vaan haluaisin."

"No miks'et sinä tee sitä. Sinä vaan sanot niin."

"Ärsytähän minua, niin nähdäänpähän."

"Ärsytänhän minä; sillä olen nähnyt ennenkin monta yhtä hurskasta
samallaisessa katiskassa, kun sinäkin nyt."

"Viisastelia, sinä varmaankin luulet olevasi jotakin. Eikös niin?"

"Ha, ha! minkälainen hattu!"

"Saatathan sen rutistaa, jos et siitä pidä. Koeta saada pois se
päästäni; se joka sitä koettaa saa maistaa tuoreita korvapuustia."

"Etköhän valehtele!"

"Silloin valehtelet itsekin."

"Sinä olet suuri valehtelija etkä uskalla tulla esiin."

"Oh, mene tiehesi!"

"Kuules; jos sinä vielä noilla hyväilys-sanoillasi tulet esiin, niin
minä kapsautan kivellä kalloosi."

"Luonnollisesti teet sinä sen."

"Niin teenkin."

"Miks'et sinä tee sitä? Sinä kehut ja kehut tekeväsi, eikä siitä tule
mitään. Minkätähden? Juuri sentähden että olet pelkuri."

"Sinuako pelkäisin? Ohoo!"

"Siitäpä se näyttää."

"Mutta minä en ole pelkuri."

"Oletpa kyllä."

Taas pitkällinen äänettömyys, jolla ajalla pojat vielä tuimemmasti
tuijottivat toisiinsa ja kierrellen kuin kissat kuumaa kattilaa.
Yht'äkkiä seisoivat he olat vastatusten. Tom sanoi:

"Pois tieltä!"

"Mene itse!"

"Ei ole pakko."

"Ei minullakaan."

Näin seisoivat he; kummallakin jalat kulmassa, täten tukevammin
seistäksensä ja ponnistivat toinen toistansa, samalla vihaisesti
toisiansa katsellen. Vaan ei kumpikaan tullut voitolle. Näin
taisteltuansa, kunnes kumpikin oli punainen kuin kukko, päästivät he
varovasti toisensa ja Tom sanoi:

"Sinä olet pelkuri ja mammanporsas. Annahan olla, kun minä sanon
vanhemmalle veljelleni, niin kyllä hän sinut lämmittää vaikka
sakari-sormellansa; ja sen tekeekin hän, kun vaan sanon hänelle."

"Sinun vanhemmasta veljestäsi minä en piittaa mitään, sillä minulla on
veli, joka on paljoa suurempi ja vahvempi kuin sinun veljesi, ja joka
taitaa heittää milloin hyvänsä veljesi kuin rukkasen tuon lauta-aidan
yli." (Nämä veljet olivat kummallakin ainoasti mielikuvituksia).

"Se on valhe."

"Ei se sillä valheeksi jouda jos sinä sen sanot."

Tom piirti suurella varpaallansa viivan hiekkaan ja sanoi:

"Jos tuon yli uskallat astua, niin minä löylytän sinut, niin ett'et
pysy seisallasi."

Muukalainen astui heti rajan yli ja sanoi: "Nyt sanoit minut
löylyttäväsi; saapa nähdä tuleeko tuosta mitään?"

"Älä tunkeu päälleni. Katso itseäsi!"

"No, löylyttäväsihän sinä sanoit minut, -- miks'et tee sitä?"

"Lempo vieköön, kahdesta kymmenestä centistä tekisin sen."

Poika sieppasi kaksi kymmenen centin lanttia taskustansa ja näytteli
niitä irvistellen Tom'ille. Tom puukkasi häntä, niin että lantit
kilahtivat kadulle.

Samassa silmänräpäyksessä piehtaroivat pojat likasella kadulla, kovasti
pitäen toisistansa kun kaksi kissaa; ja yhden minuutin kuluessa sekä
vetivät että repivät he toisiansa tukasta, korvista, nenästä ja
mistä vähänkin kiinni saivat, täten peittäen itsensä sekä tuhalla
että kunnialla. Kohta sai tämä sekamelske jonkunlaisen muodon ja
tappelu-tuoksun läpi nähtiin Tommi istuvan kahanreisin vihamiehensä
päällä, muokaten häntä nyrkillänsä.

"Sano, kun olet saanut tarpeeksi", sanoi hän.

Poika kimpuili irti päästäksensä. Hän itki äänessä harmista.

"Sano milloin olet saanut tarpeeksi", sanoi taas Tom'i jatkaen työtänsä.

Vihdoin sai poika äänetyksi vaipuneella äänellä: "jo on tarpeeksi!" Nyt
päästi Tom'i hänet ylös ja sanoi:

"Olkoon opiksesi! Ehkä vasta katsot paremmin eteesi kenen kanssa rupeat
viisastelemaan."

Poika hyppäsi ylös, puisti tomun vaatteistansa, nyyhkien ja kakistellen
katseli vähä väliin ympärillensä ja puistaen päätänsä uhkasi kostaa
Tom'ille tämän "vasta kuin hän saapi hänet käsiinsä." Kaikelle tälle
nauroi Tomi kohti kurkkuaan ja alkoi pää pystyssä marssia matkoihinsa
koko tappelutantereelta. Vaan samassa kun Tom käänti selkänsä,
sieppasi poika kiven, ja heitti sillä Tom'ia selkään: samassa teki hän
kokonaisen käännöksen ja kiiti kun antilopi tiehensä.

Tom ajoi kavaltajaa jälestä aina kotiinsa saakka ja sai näin tietää
missä hän asui. Siinä jäi hän portilla vartioimaan ja vaati vihollista
tulemaan ulos; vaan vihollinenpa ei tullutkaan: seisoi vaan ikkunassa
ja irvisteli siitä Tom'ille. Vihdoin tuli pojan äiti, nimitti Tom'ia
häjyksi ja pahanilkiseksi katupojaksi ja käski hänen laputtaa tiehensä.
Nyt läksikin Tom'i pois, vaan uhkasi vielä kerran varrota "ulos tuon
pojan tuolta."

Tänä iltana tuli hän jokseenkin myöhään kotia. Kun hän kiipesi
ikkunasta sisään havaitsi hän tätinsä väjyksissä vartoovan häntä,
ja kun mummo näki missä siivossa hänen vaatteensa olivat, vahvistui
hänen päätöksensä timantti kovaksi vaihettaa Tomin lauantai-iltaiset
koululuvut vankeudeksi ja pakkotyöksi.



TOINEN LUKU.


Nyt oli lauantaiaamu, koko luonto oli kirkas ja puhdas kesäisessä
puvussansa ja hehkui eloa ja elämää. Runoutta oli joka sydämmessä, ja
jos sydän oli puhdas, niin puhkesi tämä runollisuus ääneen. Ilo loisti
kaikkein silmistä ja heidän askeleensa olivat keveät ja reippaat.
Akaasia-puut olivat täydessä kukkapuvussaan ja täyttivät ilman
tuoksullansa.

Vähän matkaa kylästä, kylän yläpuolella, kohosi Cardiff Hill'in ihana
ja viheriä kukkula, ja näytti täältä katsellen onnettarien asunnolta,
sillä niin uneksivan, rauhallisen ja viehättävän näköinen oli se.

Tom nähtiin katukäytävällä, kantaen toisessa kädessään maalilla
täytettyä ämpäriä ja toisessa pitkävartista maalaripenseliä. Hän
heitti silmäyksen lautta-aidalle, kaikki sulo katosi luonnosta ja
synkkä-mielisyys täytti hänen sielunsa. Lauta-aita, yhdeksänkymmentä
jalkaa pitkä ja yhdeksän jalkaa korkea! Elämä tuntui hänestä kovin
raskaalta ja tyhjältä. Huoaten pisti hän penselinsä maaliämpäriin, ja
siveli sillä joitakuita kertoja ylimmäistä lautaa, teki vielä kerran
samalla lailla, vertaili tätä vähäistä maalattua pilkkua tuohon melkein
äärettömään maalaamattomaan alaan, ja istausi kovin alakuloisena
eräälle puksipuun kannolle. Jim tuli portista hypellen kuin vuohen
poika, kantaen pientä läkki kannua ja laulaen: "tytöt ne Buffalossa
ovat kuin auran kukkii". Veden haku kauppalan kaivosta oli tähän saakka
ollut Tom'ista hyvin halveksittavaa työtä, vaan nyt se ei tuntunut
siltä. Hän muisti että kaivolla tapasi kumppania.

Valkoisia ja värjätyitä poikia ja tyttöjä odotti täällä aina siksi
kunnes heidän vuoronsa tulisi, tällä ajalla lepäsivät he, pelasivat
pois leikkikapineitaan keskuudessaan, riitelivät, pieksivät toisiaan
ja heittivät kuperkeikkaa. Hän muisti että vaikka kaivolle ei ollut
kuin joitakuita satoja askelia, Jim ei palannut sieltä milloinkaan
ämpärineen ennen tunnin kuluttua ja tämänkin ajan kuluttua vasta
silloin kun häntä käytiin hakemassa. Tom sanoi:

"Kuules Jim; minä käyn vedellä, jos maalaat sillä ajalla."

Jim pudisti päätänsä ja sanoi: "Ei käy laatuun, masteri Tom, vanha
rouva käski minun vedelle, eikä luvannut minua viivyttelemään eikä osaa
ottamaan kumppanieni vehkeisiin. Hän sanoi: kyllä arvaan että, Tom
pyytää sinua maalaamaan edestänsä, vaan pidä sinä vaan huoli omista
asioistasi, -- kyllä minä itse maalauksesta huolen pidän."

"Oh, mitä sinä huolit hänen sanoistansa! Noinhan hän höpisee aina. Anna
tänne kannu -- minä en viivy minuuttiakaan liiaksi. Hän ei koskaan tule
tätä tietämään."

"En minä tohdi, masteri Tom. Vanha rouva iskee minua niskaan ja vääntää
minulta niskat nurin. Niin hän tekee!"

"Hän! Eihän hän lyö ketään -- korkeintaan antaa hän sormistimallaan
paukun päähän ja kuka tuota pelkäisi. Kielellään hän kantaa kyllä
suuria sanoja, vaan mitä niistä sanoista -- kunhan hän ei itke. Kuules
Jim, minä annan sinulle yhden marmoripallon. Sinä saat valkoisen
pallon."

Jim kävi jo epävakaiseksi.

"Ajattelepa Jim, valkoinen marmoripallo, ja vieläpä kaikkein siroin."

"Kas lempo, onpa todellakin pulska pallo, se täytyy tunnustaakseni.
Vaan masteri Tom, minua peloittaa niin peevelisti tuo vanha rouva."

Ihminen Jim'ikin oli -- kiusaus oli kovin suuri. Hän laski kannun
kädestänsä ja otti tuon valkoisen marmoripallon; vaan samalla alkoi
hän kiitää pitkin katua kannu kädessä, seurattuna joltakin kolisevalta
esineeltä. Tom maalasi lauta-aitaansa suurimmalla ahkeruudella, tohveli
kädessä ja voiton tunne loistaen silmistä vetäysi täti Polly pois
näyttämöltä.

Vaan Tom'in into ei kestänyt kauan. Hänelle juohtui ne huvitukset
mieleen, joilla hän oli aikonut itseänsä tänään huvitella, ja hänen
huolensa kasvoivat yhä suuremmiksi. Kohta, ajatteli hän, tulevat ne
pojat, joilla on vapaus, ja alkavat kaikin tavoin ilveillä siitä kun
minun pitää olla työssä -- ainoasti tämä ajatus poltteli jo häntä
kun tuli. Hän otti esiin maalliset omaisuuksensa ja tarkasteli niitä
-- pienoisia leluja, marmori-palloja ja kaikenlaista muuta pientä
rihkamaa, ehkä niin paljon, että hän näillä saisi palkatuksi työmiehiä,
vaan ei kumminkaan niin paljoa, että hän niillä olisi voinut ostaa
edes puolen tunnin täysinäisen vapauden. Hän pisti vähäiset tavaransa
takaisin taskuunsa, ja hylkäsi kokonaan sen ajatuksen että näillä
koettaa lahjoa kumppaninsa.

Tässä kamalassa ja epäilyksen alaisessa tilassa juolahti hänen
mieleensä onnellinen aate. Todellakin onnellinen. Hän otti pensselinsä
ja jatkoi erinomaisen tyynellä mielellä työtänsä. Kohta tämän jälkeen
ilmestyi Ben Roger näyttämölle, juuri se, jonka ivaa Tom enin
pelkäsi. Ben tuli hyppien ja tanssien -- täysi todistus siitä, että
hän oli hyvällä tuulella ja että hänen toiveensa olivat suuret ja
iloista laatua. Hän söi omenaa ja päästi vähä väliin pitkäveteisen ja
soinukkaan huudon, "hihoo", jota seurasi syvempi "plingplingplong,
plingeliplong": siten matki hän höyrylaivaa. Kun hän tuli lähemmäksi
hiljenti hän vauhtiansa, asettui keskelle tietä, kallistui oikealle
puolelle ja höyrysi, tehden suuren mutkan, maata kohden, vaarin ottaen
sekä arvonsa että kaikki temput, sillä hän oli olevinansa tuo yhdeksän
jalan syvässä kulkeva "Suuri Missouri." Hän oli samalla laivana,
katteinina ja signaalikellona, sentähden täytyi hänen otaksua olevansa
omalla täkillänsä, jolla itse käski ja toimitti käskynsä.

"Seisottakaa laiva, te siellä! Klingelikling." Laiva seisottui melkein
kokonansa ja ajoi katukäytävää kohden.

"Takaperin, puoli masiinaa! Klingelikling!"

Hän levitti sylensä ja laski ne sitte sivullensa.

"Kääntäkää oikealle! Klingelikling. Puh, puh, puh" samalla kierteli
hän kaikenlaisia mutkia ilmassa oikealla kädellänsä, sillä tämä kuvasi
suurta ratasta, joka oli neljäkymmentä jalkaa ympäriinsä. "Kääntäkää
vasemmalle! Klingelikling! puh, puh, puh."

Nyt alkoi vasen käsi samalla tavalla tehdä kiehkuroita ilmassa.
"Pitäkää oikealle! Klingelikling! Vasemmalle! Eteenpäin oikealle!
Seiso! Kääntäkää varovasti laiva! Klingelikling. Puh, puh, puh. Liinat
esiin! Joutukaat. Heittäkää ulos liina laiturille! -- Mitä te teette
siellä alhaalla? Pankaa liinat tuohon kantoon kiinni. Vetäkää nyt laiva
laituriin! Seisottakaa masiina, te siellä! Klingelikling."

"Shy-shy-shy!" (Hän laskee ulos höyryä venttiilien kautta).

Tom jatkoi maalaamistaan, eikä ollut näkevinänsä koko höyrylaivan
vehkeitä. Ben katseli vähän aikaa häntä ja sanoi sitte:

"Ha, ha, ha! Sinä olet luultavasti tuohon naulattu, eikös niin?" Ei
vastausta. Tom tarkasteli työtään taiteilian silmäyksillä, vetäsi vielä
kerran pensselillään, ja tarkasteli taas sitä samalla tavalla. Ben tuli
hänen vierellensä. Tomin suuhun tuli vesi kun näki omenan Ben'illa,
vaan hän pysyi työssänsä. Ben sanoi:

"Hei, poikaseni, sinun pitää olla työssä tänään, eikö niin?"

"Kah hiisi! Ben! Enpä huomannutkaan sinua."

"Kuules, minä olen aikonut mennä uimaan. Haluttaakos tullaksesi
mukaani? Vaan luultavasti sinä työskentelet mieluukkaammin, eikös niin?
Luonnollisesti?"

Tom katseli hetkisen tuota toista poikaa, sitte sanoi hän:

"Mitä kutsut sinä työksi?"

"Vai niin, eiköhän tuo ole työtä?"

Tom teki työtänsä ja vastasi mistään huolimatta: "ehkä lienee työtä,
ehkä ei. Sen vaan tiedän, että tämä huvittaa Tom Sawyer'iä."

"No älähän mitään -- ethän vaan tahtone sanoa, että tuota työtä teet
mielelläsi?"

Penseli jatkoi matkaansa.

"Tee tätä mielelläni? Niin, minä en ymmärrä, miks'ei tämä hauskuttaisi
minua. Sinä luultavasti luulet että tämmöistä työtä on minulle
jokapäivä tarjona?"

Tämä antoi asialle kokonaan uuden muodon. Ben herkesi pureskelemasta
omenaansa. Tom siveli penselillään erinomaisella taitavuudella ja
somuudella -- vetäysi vähän takaperin katsoaksensa vaikutusta, korjaili
sieltä ja täältä -- arvosteli uudestaan korjauksien vaikutusta. Kun Ben
katseli kaikkia näitä Tom'in liikunnoita mieltyi hän yhä enemmin tähän
työhön ja jopa sanoi viimen:

"Kuules Tom! annapa minunkin maalata vähäisen."

Tom aprikoi, oli vähällä myöntyä, vaan muutti päätöksensä. "Ei,
ei," vastasi hän, "ei se käy laatuun, Ben. Näet sä, täti Polly on
varsin tarkka tästä aidasta -- syystä että tämä on katua vasten,
ymmärräthän -- vaan jos tämä olisi pihan puolella, niin en minä siitä
juuri piittaisi, eikä hänkään. Hän on niin erinomaisen tarkka tästä,
senpätähden on tämä tehtävä hyvin tarkasti ja tyystisti. Luullakseni ei
tuhannessa ja tuskinpa kahdessa tuhannessa pojassa, löytyy yhden yhtä,
joka olisi mies tekemään tätä niinkuin se on tehtävä."

"Oh todellako -- onko se niin? Älä nyt ole turhamainen -- anna minun
nyt koettaa yksi ainoa kerta, hyvin vähäisen vaan. Minä antaisin sinun,
jos olisin sijassasi."

"Ben, hyvin mielelläni antaisin, minä vakuutan sen; vaan täti Polly --
niin, Jimikin tahtoi tehdä tätä, vaan hän ei päästänyt häntä tähän. Sid
tahtoi myös, vaan ei hänkän päässyt. No, käsitätkös nyt, missä pulassa
minä olen? Jos sinä maalaisit aidan ja jotai tapahtuisi sille --"

"Ole jaarittelematta! Minä teen sen aivan yhtä hyvin kuin sinäkin. Anna
minun vaan koettaa. Kuules -- saat siemen-kotin omenastani."

"No tuossa on. En kumminkaan, Ben, minua peloittaa --."

"Saat kokonaan."

Tom jätti epäilevän näköisenä, vaan ilosta tykkivällä sydämmellä
pensselin Ben'ille. Sillä ajalla kuin entinen höyry "Suuri Missouri"
teki työtä ja hikoili auringon paisteessa, istui mestari, joka oli
vetäynyt pois työstä, vierellä eräällä tynnyrillä siimeksessä, järsien
omenaansa ja miettien kuinka hän useampia syyttömiä niellä voisi.
Esineitä ei puuttunut häneltä; joka silmänräpäys tuli uusia poikia;
he tulivat juoksennellaksensa ja leikkiäksensä, vaan seisattuivat
maalaamaan. Kun Ben oli kyllästynyt; möi Tom lähimmäisen oikeuden
työhön Billy Pisher'ille hyvästä paperi-leijasta, ja kun tämä ei
enää jaksanut, maksoi Johnny Miller oikeuksistansa kuolleen rotan
ja kappaleen nuoraa, jolla rotta pantiin liikkeelle, j.n.e. tunti
tunnin perästä. Ja kun puolen-päivän aika tuli, oli Tom, joka aamulla
oli ollut köyhyyden rasittama poika parka, sanalla sanoen ympäröity
rikkaudella. Hänellä oli, paitsi jo lueteltuja kapineita, kaksitoista
marmoripalloa, kappale sinistä putelilasia; puukanuuna, avain, joka
ei avannut minkäänlaista lukkoa, kappale liitua, lasinen karahviinin
korkki, tinainen sotamies, pari meri-tähteä, kuusi sähikäistä,
silmäpuoli kissa, messinkinen oven salpa, koirattoman koiran
kaula-panta, puukon pää, neljä appelsiinin kuoren kappaletta ja kappale
ruostunutta läkkiä. Hänellä ei ollut koko ajalla mitään tehtävää ja
kyllin kyllä seuraa, -- ja lauta-aita oli kumminkin kolmeen kertaan
maalattu. Jos ei maali olisi loppunut, olisi kaikki kauppalan pojat
joutuneet häviöön.

Tom tuumaili itsekseen ett'ei maailma kumminkaan ollut niin nurja.
Tietämättänsä oli hän keksinyt suuren lain ihmiskunnan toiminnoissa,
nimittäin, ett'ei tarvinnut muuta kiihottaaksensa, joko pojan tai
aikuisenkin miehen halua saadaksensa jotakuta esinettä, kun tehdä
sen saaminen vaikeaksi. Jos hän olisi ollut suuri ja viisas filosofi
(tieto-viisas), niinkuin tämän kirjan tekiä, niin olisi hän nyt
käsittänyt, että työtä on kaikki se, jota ihminen on pakoitettu
tekemään, vaan leikkiä se, johon hän ei ole pakoitettu. Tästä olis hän
ymmärtänyt senkin, miksi konstikukkasten valmistaminen tai polku-myllyn
polkeminen ovat työtä, kun keilin heitto ja Mont-Blanc'ille kiipeäminen
ovat ainoasti huvitusta. Englandissa löytyy rikkaita herroja,
jotka kesällä joka päivä ajaavat neljän hevosen vetämiä vaunuja
kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen peninkulman matkan, syystä, että tämä
oikeus maksaa heille suuria rahasummia; vaan jos heille tarjottaisiin
palkka työstänsä, niin muuttaisi tämä asian työksi, ja he herkeäisivät
siitä paikalla.



KOLMAS LUKU.


Tom näyttäysi nyt täti Pollylle, joka istui ikkunassa eräässä
iloisessa kartanon puolella olevassa huoneessa, joka oli samalla
sänkykammari, kirjasto, ruokahuone ja sali. Kesäinen ilma, rauhallinen
hiljaisuus, kukkien tuoksu ja mehiläisten nukuttava surina olivat
tehneet vaikutuksensa, hän oli nyökähtänyt uneen neuloessansa -- sillä
hänellä ei ollut muuta seuraa kuin kissa -- kissa oli nukkunut hänen
polvillensa. Lasi-silmänsä oli hän varmuuden vuoksi nostanut harmaalle
päälaellensa. Hän arveli Tom'in luonnollisesti jo ammon sitte menneen
tiehensä, ja nyt ihmetytti häntä se, että hän näin pelkäämättä antausi
hänen käsiinsä. Tom sanoi:

"Täti pääsenkö minä jo leikittelemään?"

"Mitä, nyt jo? Kuinka paljon sinä olet maalannut?"

"Koko lauta-aidan."

"Tom, älä nyt valehtele. Minä en kärsi sitä."

"Enhän minä valehtele, täti; koko lauta-aita on todellakin maalattu."

Täti Polly ei uskonut vähän vähääkän hänen vakuutuksiansa. Hän meni
itse katsomaan, ja olisi ollut hyvin tyytyväinen, jos olisi löytänyt
kaksikymmentä prosentia Tomin ilmoituksesta todeksi. Nyt kun hän näki
että koko lauta-aita oli maalattu, ei ainoastaan maalattu, vaan vieläpä
toisen ja kolmannenkin kerran tarkkuudella maalattu, ja että sitä
paitsi oli alareunaan vedetty musta rantu, niin hänen hämmästyksensä
oli sanomattoman suuri. Hän sanoi:

"No, en kuuna kullan valkeana olisi uskonut tuota! Se nyt on aivan
kieltämätön asia, että sinä saatat tehdä työtä, jos vaan tahdot, Tom."

Vaan nyt laimenti hän kiitoksensa, jatkaen:

"Kumminkin täytyy minun sanoa, että sinä hyvin harvoin tahdot. No
menehän nyt leikittelemään, vaan laittaukin koreasti viikon kuluessa
kotiin, ymmärrätkös, muutoin juovitan selkänahkasi, muista se."

Hän oli niin valloitettu hänen loistavasta työstään, että hän otti
hänet mukaansa pieneen ruoka-komeroon, valitsi erinomaisen pulskan
omenan ja antoi sen hänelle, pitäen samassa pienen puheen siitä, kuinka
paljon arvokkaampi ja maukkaampi makeislahja on, kun se on saatu
synnittä ja hyvillä kilvoituksilla. Hänen lopettaissansa tätä hyvin
valitulla raamatunlauseella, "kaappasi" Tom piparikakun.

Nyt juoksi hän ulos ja näki Sidin nousevan rappusia, jotka portilta
veivät sisähuoneisiin toisessa kerrassa. Savipallia oli saapuvilla
ja silmänräpäyksessä oli ilma täytetty niillä. Ne suhisivat Sidin
ympärillä kuin rakeet, ja ennenkuin täti Polly oli ennättänyt kerätä
hämmästyneet sielunsa voimat ja joutunut avuksi, oli kuusi eli
seitsemän savipalloa sattunut Sidin selkään, Tom pelastaunut yli
lauta-aidan ja hävinnyt. Talossa oli portti, vaan tämä oli tavallisesti
kovin ahdas hänen käytettäväksensä. Nyt, kun hän oli tehnyt rätingin
Sidin kanssa, tuosta sanasta, joka oli vetänyt huomion tuohon mustaan
rihmaan ja saattanut hänet ahdinkoon, oli hänen sielunsa-rauha taasen
tasapainossa.

Tom juoksi pitkin katua, pysytellen seinävierillä, ja katoisi viimein
likaselle solalle, joka oli tätinsä navetan takana. Kun hän varmuudella
oli jättänyt ne paikat, joilla hänet olisi voitu kiinniottaa ja
rangaista, niin asetti hän askeleensa suurelle torille, jolla kaksi
sotaista kompaniaa poikia, ennen tehdyn päätöksen mukaan, seisoivat
asetettuna vastakkain, toistensa päälle hyökätäksensä. Tom oli yhden
näiden armeiain kenrali, Joe Harper hänen paras ystävänsä, toisen. Nämä
suuret päälliköt eivät alentaneet itseänsä niin paljon, että olisivat
ottaneet osaa tappeluun -- se soveltui paremmin noille alhaisille
-- vaan istuivat yhdessä korkeammalla paikalla, sieltä ajutanttein
avulla johdattaen tappelua. Pitkällisen ja kovan tappelun perästä
sai Tomin joukko suuren voiton. Sitten luettiin kuolleet, vangit
vaihettiin, tulevan sodan ehdoista suostuttiin ja välttämättömästi
tapahtuva tappelu päivä määrättiin, jonka jälkeen sotajoukot asetettiin
joukkoihin ja rivihin ja marssivat tiehensä. Tomkin valmistausi
lähtemään yksinään kotiinsa.

Kun hän oli tullut Jeff Thatcherin kartanon edustalle, näki hän
puutarhassa uuden tytön -- viehättävän pienen sinisilmäisen olennon,
jonka pitkä ja paksu valkoinen tukka oli letitetty kahdelle letille,
hänellä oli valkoinen suvihame päällänsä ja pienet viirustellut
housut jalassansa. Uros, joka juuri oli ruunattu kunnialla, antautui
nyt laukauksen laukaisematta. Eräs Amy Lawrence katosi hänen
sydämestänsä, eikä jättänyt edes muiston tunnetta jälestänsä. Hän
oli luullut rakastavansa häntä ylitse kaikkea, hän oli pitänyt
kiihkoansa rakkautena, ja katso, tämä oli ollut ainoastaan pieni,
löyhä, pian katoava taipumus. Kuukausia oli kulunut ennenkuin hän oli
voittanut hänet, ainoastaan viikon päivät oli kulunut siitä kun Amy
oli tunnustanut rakkauttansa hänelle, ainoastaan seitsemän lyhyttä
päivää siitä, kun hän oli tullut maailman onnellisimmaksi pojaksi, ja
nyt oli hän silmänräpäyksessä kadonnut hänen sydämmestänsä, ikäänkuin
sattumalta tullut vieras, joka tulee ja lähtee.

Hän katseli salaisesti tätä uutta enkeliä, kunnes hän näki itsensä
huomatuksi. Sitten alkoi hän, ikäänkuin olisi ollut tietämätöin hänen
läsnäolostansa, tehdä kaikenlaisia poikamaisia temppuja, tällä tavoin
vetääksensä huomiota puoleensa. Juuri kuin hän oli päässyt vauhtiinsa
ja teki kaikenlaisia hirvittäviä voimistelu liikkeitä, heitti hän
silmäyksen sivulle ja näki tytön likenevän pytinkiä. Tom meni aidan
luo, nojautui sitä vasten toivoen hänen vielä vähäisen viipyvän. Hän
viivähtikin hetkisen rappusilla ja alkoi sitten lähestyä ovea. Tom
huokasi syvältä kun tyttö pani jalkansa kynnykselle, vaan samalla
kirkastui hänen muotonsa; sillä juuri ennenkuin tyttö meni ovesta
sisään heitti hän yli lauta-aidan keto-orvokin kukan. Poika juoksenteli
ympäriinsä, seisottui pari jalkaa kukasta, varjotti sitten silmänsä
kädellään ja alkoi katsella pitkin katua, ikäänkuin hän siellä olisi
nähnyt jotakin eriskummallista. Nyt otti hän kadulta erään oljen
korren ja koetti sitä, pää keikallaan, saada seisomaan nenällään,
ja kun hän tätä tehdessään hoippui puolelta toiselle, tuli hän aina
lähemmäksi keto-orvokki-kukkaista; viimein lepäsi hänen paljas jalkansa
sen päällä, hänen notkeat varpaansa kietoutuivat sen ympäri, hän
hyppeli yhdellä jalalla pois aarteinensa ja katosi nurkan taakse. Vaan
ainoastaan minuutiksi -- siksi, kunnes hän oli asettanut kukkasen
sydämmensä eli ehkäpä mahansa lähisyyteen; sillä hän ei ollut juuri
taitava anatomiassa, eikä muutoinkaan kovin kriitillinen.

Nyt palasi hän takasin ja ajeli yöhön saakka kartanon ympäristöllä,
näyttäin niinkuin ennenkin "mitä hän taisi". Vaan tyttöä ei enää
näkynyt; kumminkin lohdutteli Tom itseänsä sillä toivolla, että tyttö
oli ollut jonkin ikkunan lähisyydessä ja siitä nähnyt hänen vehkeensä.

Illallista syödessään oli Tom koko ajan niin hyvällä tuulella, että
täti kummastellen mumisi itsekseen "mitähän herran nimessä lapselle
on tapahtunut." Hän sai koko joukon nuhteita, siitä että hän oli
heittänyt Sidiä savipalleilla, vaan nämä ei näyttänyt liikuttavan häntä
ollenkaan. Hän koetteli varastaa sokeria aivan tätinsä nokan alta, vaan
sai siitä napauksen sormillensa. Hän sanoi:

"Mutta täti, sinä et lyö milloinkaan Sidiä kun hän ottaa."

"Niin, Sid ei kiusaakaan minua niin kuin sinä. Jos en minä sinua varosi
alinomaa, niin sinulla olisi aina sormesi sokerissa."

Tämän sanottua meni hän keittiöön, ja Sid, onnellinen
rangaistuksettomuudestaan, ojensi kätensä sokeri astiaan, näin
harmittaaksensa Tom'ia, joka olikin miltei kärsimätöntä. Vaan mitenhän
Sid köpelöikiin sokeri astian kanssa, pudotti hän sen lattiaan ja se
meni murskaksi. Tom tuli aivan iloiseksi -- niin iloiseksi, että hän
hillitsi kielensä ja oli ääneti. Hän päätti olla ihan ääneti, sanaakaan
sanomatta, jos tätikin tulisi sisälle, siksi kuin hän kysyisi, kuka
tuhon oli tehnyt. Sitte vasta aikoi hän kertoa koko asian, eikä koko
maailmassa olisi mitään niin hauskaa kuin se, että tuo lemmikki ja
kaikkein poikain esikuva saisi "selkänsä pehmitetyksi." Hänen sydämensä
tykki niin ilosta, ett'ei hän tahtonut saattaa pidättäytyä, kun vanha
rouva tuli sisälle ja seisattui kappaleita katselemaan, heittäen
vihasta säihkyviä silmäyksiä lasisilmiensä yli. Tom jupisi itsekseen:
"nyt se paukahtaa." Ja samassa kimpuili hän lattialla. Tuo mahtava
kämmen kohosi vielä kerran läväyttääksensä häntä, vaan nyt huusi Tom:

"Kylliksi nyt. Miksis lyöt minua? Sid sen särki."

Täti Polly taukosi ällistyen, ja Tom odotti häneltä jonkinlaista
sääliväisyyden katsausta; vaan kun hän oli saanut sanan suuhunsa, ei
hän sanonut muuta kuin:

"Hm -- jos oikein ajattelen niin selkäsauna ei ole milloinkaan liikaa
sinulle. Varmaan olisi sinulla muita konnan koukkuja tehtävänä, jos en
minä olisi läsnä."

Vaan sitten tunsi hän omantunnon vaivoja, ja hän halasi sanoa hänelle
jonkin lempeän ja suosiollisen sanan. Kumminkin pelkäsi hän, että
tämä selitettäisiin niinkuin hänellä olisi ollut väärin, ja tätä
ei sallinut järjestys. Niin oli hän ääneti ja meni askareillensa
surullisella sydämmellä. Tom nureksi eräässä nurkassa ja lievitteli
suruansa. Hän tiesi, että hänen tätinsä sydämmessään oli polvillansa
hänen edessään, ja tästä tiedosta oli hän täynnä juroa tyytyväisyyttä.
Hän ei tahtonut ripustaa ulos minkäänlaista kylttiä ja tätinsä
kylttäämistä hän ei tahtonut nähdä. Hän tiesi, että häntä vähä väliin
katseli vesikiehteiset suosiolliset silmäykset, vaan hän ei tahtonut
näitä tunnustaa. Hän näki hengessä itsensä olevan kuolinvuoteella,
ja tätinsä vuoteensa vieressä ryhöttäen polvillansa anoen häneltä
anteeksi entisestä ankaruudestaan, vaan hän kääntyi seinään päin ja
kuoli, sanaakan sanomatta. Oh, mikä hätä tätillä silloin olisi! Ja hän
näki itseänsä kannettavan joelta kotia, kuolleena, tukka läpimärkänä,
kädet ijankaikkisesti jäykkinä ja liikkumattomina, ja tuo runneltu
sydänparka rauhassa. Kuinka täti silloin heittäytyisi hänen päällensä,
kuinka hänen kyyneleensä juoksisivat virtana ja kuinka hän rukoileisi
Jumalaa saadaksensa takaisin rakastetun poikansa, jota hän ei enää
kuuna kullan valkeana kohteleisi kovuudella! Vaan hän makaisi tuossa
kylmänä ja vaaleana -- pieni marttyyri parka, jonka kärsimykset olivat
nyt päättyneet. Näin uneksiessaan tuli hän semmoiselle mielenalalle,
että hänen piti yhä nieleksiä, sillä hän oli aivan pakahtumaisillaan,
ja hänen silmänsä olivat täytetyt kyyneleillä, jotka valuivat pitkin
nenävartta, kun vaan räpäytti silmiänsä ja tippuivat nenänpäästä alas.

Tämän surun viljeleminen oli hänelle niin suuri nautinto, ett'ei
hän voinut kärsiä sitä, että joku maallinen tai muu häiritsevä ilo
keskeytti sen. Hänen surunsa oli kovin pyhä tullaksensa tämmöisen
lähisyyteen, senpätähden, kun hänen serkkunsa Mary, iloisna siitä että
oli taas päässyt kotiansa pitkän viikon maalla oltuansa, tuli tanssien
huoneesen, nousi hän ylös ja meni pilvisenä ja sumuisena toisesta
ovesta, kun serkkunsa toi toisesta iloa ja päiväpaistetta.

Hän vaelti pois noilta tunnetuilta paikoilta, joille nuorukaiset
tavallisesti kokoontuivat, ja etsei yksinäisiä paikkoja, jotka olivat
yhteydessä mielensä kanssa. Virta oli ajanut yhteen joukon puita, jotka
muodostivat ikään kuin lautan; hän istuisi sen reunalle katselemaan
tuota synkkää syvyyttä, toivoen tuohon heti hukkuvansa, tuntematta
kumminkin noita vanhanaikuisia, vastenmielisiä tunteita, jotka luonto
oli laatinut. Nyt muisti hän keto-orvokki kukkaisensa.

Hän kaivoi sen käsiinsä, mustuneena ja muuttuneena, ja tämä kiihoitti
merkillisesti hänen surullista onneansa. Hän arveli itsekseen, tokkohan
tuo tyttö, jos tietäisi suruni, surkuttelisi minua. Itkisikö hän ja
toivoisiko hän saavansa laskea kätensä kaulalleni lohduttaaksensa
minua. Vai kääntyisikö hän kylmäkiskoisesti pois puolestani, niinkuin
koko tuo turmeltu maailma? Tämä kuva synnytti semmoisen pyörteen
suloista kärsimistä hänessä, että hän vähän väliin uudisti sitä
mielessään, ja vaali sitä aina uutena ja erimuotoisena, kunnes sai sen
viimein nukkavieruksi.

Viimein nousi hän huoaten ylös ja katosi pimeyteen. Noin puoli kymmenen
eli kymmenen aikoina tuli hän sille ihmistyhjälle kadulle, jossa hänen
tuntematon ihailtavansa asui. Hän seisattui hetkeksi kuuntelemaan, vaan
ei kuulunut niin risaustakaan koko kylästä, yhdestä ainoasta ikkunasta
toisessa kerroksessa paistoi synkkä, punainen valo. Olikohan hänen
jumaloitunsa tuolla? Hän kiipesi lankku-aidan yli ja tuli viimein
kopeloiden ryytimaan läpi ikkunan alle; tässä katseli hän kauan syvällä
liikutuksella ylöspäin, heittäysi sitten maahan seljallensa, pannen
kätensä rintansa yli ristiin, pitäen näin lakastunutta kukkaansa. Ja
niin tahtoi hän kuolla -- ulkona tuolla kolkossa maailmassa, jossa ei
ollut kattoa hänen päänsä päälle, ei ystävällistä kättä sivullansa,
joka olisi pyhkinyt kuollon hien hänen otsaltansa, ei ystävällistä
muotoa, joka surkutellen olisi kumartunut hänen ylitsensä, koska
viimmeinen kova kamppaus tuli. Ja sitten näkisi tyttö hänet, kun hän
katseli ulos ikkunasta ihanaa aamua -- ja voi! Mahtaisiko hän pudottaa
kyyneleitä nähdessänsä hänen hengettömän ruumiinsa, huokailisiko hän
vähänkään, kun hän näki voimakkaan ja nuoren elon noin kauheasti
hävinneen, noin aikaiseen niitettynä kuollon viikatteella?

Ikkuna aukesi, erään piian kimakka ääni häiritsi tuon pyhän
hiljaisuuden, ja ikäänkuin taivaan portit olisivat auvenneet, alkoi
vesi huuhtoa tämän maalla makaavan martyrin kuolevaisia jäännöksiä.

Tuo kuoleman kielissä oleva uros hyppäsi ylös sydäntä keventävällä
nuhkauksella, erään viskatun kappaleen suhina kuului ilmassa, ja jyrinä
johon oli sekoitettu mutiseva kirous; samalla kuului niinkuin säretyn
ikkunan ruudun helinä, ja eräs pieni, aaveen kaltainen haamu kiipesi
lauta-aidan yli ja kiiti pimeässä tiehensä.

Vähän sen jälkeen, kun Tom, joka oli riisuutunut mennäksensä levolle,
talikynttilän valossa tarkasteli märkiä vaatteitansa, havahti Sid,
vaan jos hänellä ylipäänsä lienee ollut mielessä pistellä, niin maltti
hän nyt mielensä ja pysyttäytyi tyynenä -- sillä vaara loisti Tom'in
silmistä. Tom marri pesäänsä itseänsä rukouksilla vaivaamatta. Sid
tarkkasi kyllä tämän laiminlyönti synnin.



NELJÄS LUKU.


Aurinko nousi valaisemaan hiljaista maailmaa ja paistoi tuon
rauhallisen kauppalan yli ikäänkuin olisi tahtonut heittää
sille siunauksen säteitä. Aamuisen syötyä piti täti Polly
perhe-jumalanpalveluksen. Hän alkoi rukouksella joka perustautui
paraastaan raamatun lauseisiin, jotka olivat yhteen muuratut
hänen omilla ajatuksillaan, ja tästä korkeudesta luki hän lavean
luvun Mooseksen laista, juuri kuin se olisi ollut luettu Siinain
vuorelta. Nyt vyötti Tom kupeensa, niin sanoaksemme, ja alkoi
"lukea lauseitansa." Sid oli jo oppinut läksynsä useampia päiviä
takaperin. Tom pani kaikki voimansa liikkeelle oppiakseen viisi värsyä
ulkoa; ja hän valitsi osan Vuori-saarnasta kun ei voinut löytää
lyhempiä värssyjä. Puolen tunnin kuluttua oli hänellä epätietoinen
yleinen käsitys läksystänsä, vaan ei muuta, sillä hänen sielunsa
vaelsi kaikilla inhimillisen aatoksen aloilla; ja hänen sormiansa
vaivasi erinomainen nypelöimisen halu. Mary otti hänen kirjansa,
kuulustaaksensa häntä ja hän koetteli löytää tiensä sumussa.

"Autuat ovat -- hm, hm."

"Hengellisesti."

"Niin -- hengellisesti autuat -- hengellisesti -- hm -- hm."

"Vaivaiset --"

"Vaivaiset; autuat ovat hengellisesti vaivaiset, sillä heidän -- heidän
--"

"Heidän --"

"Sillä heidän. Autuat ovat hengellisesti vaivaiset sillä heidän -- on
taivaan valtakunta. Autuaat ovat murheelliset, sillä he -- he --."

"Saa --"

"Sillä he -- hm"

"S-a-a"

"Sillä he saa --. No, en minä tiedä mitä se on."

"Saavat!"

"Vai saavat! Sillä he saavat -- sillä he saavat -- hm -- hm -- saavat
murheen -- hm -- hm -- siunatut ovat -- ovat -- hm -- murheelliset
sillä he saavat -- saavat mitä? Miks'et sinä sano, Mary? Mikä pakko
sinun on olla noin pilkallinen?"

"Ooh Tom, sinä tomppeli parka, se ei ole pilkatakseni sinua. Tuo nyt ei
koskaan juontuisi mieleenikään. Sinun täytyy lukea paremmin. Älä nyt
tule alakuloiseksi, Tom, sinä jaksat kyllä lukea tuon -- ja jos sen
teet, niin lahjoitan minä sinulle jotakin aivan kaunista! Kas niin, nyt
sinä olet sievä poika."

"Hyvä! Mitä se on, Mary? Sanoppas minulle, mitä se on."

"Ole nyt huoleta siitä, Tom. Tiedäthän, kun minä kerran sanon että se
on kaunista, niin se on kaunista."

"Niin, se on todellakin tosi, Mary. Hyvä on, minä 'jykerrän' vielä
kerran läpi tämän."

Ja hän alkoi "jykertää" sitä; ja uteliaisuuden ja voitonhimon voima
olikin niin suuri, että hän teki tätä semmoisella ahkeruudella jotta
sai juhlallisen voiton.

Mary antoi nyt hänelle ihan uuden "Barlow-veitsen", joka maksoi
kaksitoista centiä; ja se ihastuksen kuume, joka valloitti hänen
ruumiinsa, liikutti kovin hänen sydäntänsä. Tosi on, veitsi ei
kelvannut vuoluveitseksi, vaan se oli "milt'ei oikea Barlow", ja
se oli juuri jotakin käsittämättömän suurta, vaikka se on -- ja
ehkä aina tulee olemaan -- suuri salaisuus, mistä Lännen pojat ovat
saaneet sen käsityksen, että tämmöinen ase saattaisi mahdollisesti
olla väärennetty. Tom koetteli tätä ruokakaappiin ja valmistautui
koettelemaan sitä vaatekaappiinkin juurikuin hänet kutsuttiin ulos,
pukeutumaan pyhäkouluun.

Mary antoi hänelle pesuvadin ja kappaleen saipuata, ja hän meni ulos
portista ja asetti pesuastian pienelle penkille portin ulkopuolelle;
sitten liotti hän saipuan vedessä ja pani sen pois, kääri hihansa,
kaatoi hiljaa veden maahan, jonka tehtyä hän meni keittiöön ja alkoi
hieroa käsiliinalla uutterasti kasvojansa oven takana. Vaan Mary
sieppasi käsiliinan hänen silmiltänsä ja sanoi:

"Hyi etkös häpeä Tom? Sinun ei pitäisi olla noin kelvotoin. Vesi ei
suinkaan vahingoita sinua."

Tom tuli vähän hämillensä. Pesuastia täytettiin uudestaan ja nyt
seisoi hän hyvän aikaa kumartuneena sen yli, kiihottain uskallustansa;
viimmein veti hän syvän huokauksen ja alkoi. Kun hän nyt tuli
keittiöön, silmät kiinni, ja käsillään haparoiden käsiliinaa, valui
kumoomaton todistus saipuanvaahtoa ja vettä hänen naamastansa. Vaan
kun hän oli pyhkinyt itsensä, ei hän vielä ollut tyydyttävä, sillä tuo
puhdas piiri loppui hänen leukaansa ja poskille ikäänkuin naamari;
tämän alla ja sen kummallakin puolen, oli musta pinta kastelematonta
maata, joka ulottui etupuolelta alaspäin ja ympäri niskaa takapuolelta.
Mary otti nyt hänet käsillensä, ja kun oli saanut hänet pestyksi, oli
hän mies ja kanssakristitty ilman värivaihteluitta, ja hänen läpimärkä
tukkansa oli hyvin harjattu ja nuo lyhyet kiehkurat niin järjestetyt
että ne antoivat pulskan ja suhteellisen yleisen vaikutuksen.
Salaisuudessa koetti hän venyttää kiehkuroitaan suoraksi; sillä hän
piti niitä naismaisena, ja ne täytti hänen elämänsä katkeruudella.
Sitten toi Mary esiin eräät hänelle kuuluvat vaatteet, joita hän oli
käyttänyt jo kaksi vuotta pyhinä -- näitä kutsuttiin lyhyesti hänen
"toisiksi vaatteiksensa" -- ja näin tunnemme nyt hänen vaatevarastonsa.
Tyttö "siisti hänet" kun ensiksi oli itse pukeunut; hän pani hänen
puseronsa napit kiinni aina ylimmäiseen saakka, käänti tuon leveän
paidan kauluksen kauniisti olkapäille, harjasi hänen vaatteensa ja
asetti hänen päähänsä kirjavan olkihatun. Hän näytti nyt pulskemmalta
vaan aivan vähän kotiutuneelta noissa ehjissä ja puhtaissa vaatteissa,
jotka harmittivat häntä kovin. Hän toivoi että Mary unhottaisi
hänen kenkänsä, vaan toivo petti; Mary voiteli perinpohjin ne
talilla, niinkuin tapa oli ja asetti ne hänen eteensä. Hän kadotti
kärsivällisyytensä ja valitti että häntä aina pakoitettiin tekemään
sitä, jota hän ei tahtonut tehdä. Vaan Mary sanoi houkutellen:

"Ole nyt siivo, Tom -- onkos tuo nyt siivo poika?"

Nyt veti hän jupisten kengät jalkaansa, Mary oli kohta valmis ja kaikki
kolme lasta läksivät Pyhäkouluun, paikka, jota Tom vihasi kaikesta
sielustaan, vaan johon sekä Sid että Mary olivat kovin ihastuneet.

Pyhäkoulua kesti kello yhdeksästä puoleen yhteentoista: sen jälkeen
alkoi jumalan palvelus kirkossa. Kaksi lapsista jäivät aina paikallensa
vapaasta tahdostaan saarna-ajaksi, ja kolmas jäi myöskin aina --
tehokkaimmista syistä. Kirkon penkit, jotka olivat toppaamattomat ja
korkeilla selkälaudoilla, voivat sisältää noin kolmesataa henkeä;
rakennus oli pieni ja vaatimaton, varustettuna pienellä tornilla, joka
oli ikäänkuin lankuista laadittu laatikko katolla. Ovella kääntyi Tom
takaisin ja sanoi eräälle pyhävaatteisin puetulle koulu-kumppanillensa:

"Kuules Bill, onko sinulla keltaista lippua?"

"On."

"Paljonko sinä siitä tahdot?"

"Mitäs sinulla on annettavaa?"

"Kappale lakeria ja onki."

"Näytäs tavarasi."

Tom veti tavaransa esille. Ne olivat tyydyttävät ja esineet vaihtoivat
omistajia. Sitten möi Tom kolmesta punaisesta lipusta pari valkoista
marmori palloa ja parista sinisestä jotakuta muuta pientä rihkamaa.
Hän piti varalla kun muita poikia tuli, ja osteli heiltä vielä noin
kymmenen eli viidentoista minuutin ajan kuluessa eri-värisiä lippuja.
Nyt tuli hän hyvästi puetetun, vaan meluavan poika- ja tyttö-parven
joukossa kirkkoon, meni paikallensa ja alkoi riidellä ensimäisen
pojan kanssa, joka sattui saapuville. Opettaja, totinen, vanha mies,
tuli väliin, kääntyi hetkiseksi pois, ja Tom tukisti erästä poikaa,
joka istui etupenkissä; vaan oli kiintynyt kirjaansa kun poika
kääntäysi katsomaan; sitte pisti hän erästä toista poikaa neulalla,
ei muun tautta kuin saadaksensa kuulla miten tämä huusi "Aai!" ja sai
uudet nuhteet opettajaltansa. Tom'in luokkakumppanit olivat kaikki
samallaisia -- levottomia, häliseviä ja rauhan rikkojia. Läksyjänsä ei
yksi ainoakaan osannut milloinkaan virheettömästi ulkoa, vaan heitä
piti vähä väliin auttaa. Kumminkin pääsivät aina niukuin naukuin sen
läpi, jonka tehtyä he saivat palkinnoksensa pienen sinisen paperilipun,
jolle oli painettu raamatun lauseita, yksi sininen lippu oli palkinto
kahdesta värsystä läksyssä. Kymmenen sinistä lippua vastasi yhden
punaisen ja taidettiin vaihdettaa semmoiseen; kymmenen punaista
vastasi yhden keltaisen. Kymmentä keltaista lippua vastaan, antoi
koulun ylitarkastaja oppilaalle yhden hyvin yksinkertaisesti nidotun
raamatun, (joka näin helppoina aikoina maksaa noin neljäkymmentä
cent'iä). Kuinkahan monella lukioistani olisi semmoinen ahkeruus ja
into, että lukisi ulkoa kaksi-tuhatta raamatun värssyä, jos saisi
Dorenkin kuvaraamatun. Ja kumminkin ansaitsi Mary tällä tavoin kaksi
raamattua; tämä kärsiväisyyttä koettava työ kesti kaksi vuotta; eräs
poika saksalaista suku-perää oli jo ansainnut neljä tahi viisi.
Kerran luki hän yhteen mittaan kolmetuhatta värsyä; vaan tämä sielun
ponnistus vaikutti häneen niin, että hän ei tästä päivästä ollut
muuta kuin epatto -- harmittava vahinko koululle, sillä juhlallisissa
tilaisuuksissa otti yli-tarkastaja aina esille tämän pojan (Tom'in
selityksen mukaan) "röyhkeilemään". Ainoastaan vanhemmat oppilaat
onnistuivat pitämään lippunsa ja kyllin jatkamaan tätä ikävää työtä,
saadaksensa raamatun, ja senpätähden olikin tämän palkinnon antaminen
harvinainen ja merkillinen tapaus; tuo onnellinen oppilas oli sinä
päivänä niin suuri ja etevä, että joka ikisen koulupojan rinta
täytettiin uudelta kunnian himolta, jota kesti useinkin kaksi viikkoa.
Luultava on, ett'ei Tom'in hengellinen vatsa ollut kuunaan halunnut
tätä palkkiota, vaan epäilemättä oli koko hänen olentonsa jo kauan
toivonut tätä kunniaa ja huomiota, joka seurasi sitä samaa.

Laillisella ajalla astui yli-tarkastaja saarnastuolin eteen, virsikirja
kädessä ja etu-sormi pistetty lehtien väliin, pyytäen huomiota.
Kun Pyhäkoulun yli-tarkastaja pitää tavallisen pienen puheensa, on
virsikirja hänen kädessänsä yhtä välttämätön, kuin nuotti-vihko on
yksin-laulajan kädessä, hänen laulu-lavalla ollessansa -- vaikka
_miksi_ on tietämätön, sillä ei kumpikaan heistä heitä silmäystäkään
virsikirjaansa tai nuotti-vihkoonsa. Tämä yli-tarkastaja oli laiha,
pujo-partainen ja puna-tukkainen noin viiden neljättä vuoden vanha
olento; hänen nutussansa oli jäykkä pystykaulus, jonka yläreuna hipoi
korvia, ja jonka terävät nurkat käpristyivät hänen suupieliinsä.
-- Tätä turvaa seurasi täytymys aina katsella suoraan eteenpäin,
ja kääntää koko ruumiinsa, jos tarve vaati katsomaan syrjään.
Hänen leukansa lepäsi rimpsunenäisellä, pankki-setelin leveysellä
huivisiekaleella, hänen kenkänsä kärjet olivat sen ajan muodin mukaan
ylöspäin käyristetyt, ikäänkuin luistimen kärjet -- jonka vaikutuksen
kengissään nuoret miehet suurella ahkeruudella ja kärsivällisyydellä
aikaan saivat niin, että tuntikausia istuivat kärjet käpristettynä
seinää vasten. Herra Valter oli hyvin totisen näköinen ja sydämmessään
hyvin vilpitön ja rehellinen; hän piti pyhiä-kappaleita ja paikkoja
niin suuressa kunniassa ja niin eroitettuna maallisista esineistä, että
hänen pyhäkoulu-äänensäkin oli saanut tietämättänsä eriskummallisen,
juhlallisen painon, joka siltä kokonaan puuttui arkipäivinä. Hän alkoi
puheensa näin:

"Nyt, lapseni, toivon minä, että te istutten niin suorana ja siivolla
kuin mahdollista, ja tarkkuudella kuulette minua noin parin minuutin
aikaa. Aivan niin, se on oikein. Noin on pienten poikain ja tyttöin
aina tehtävä. Minä näen erään pienen tytön katselevan ulos ikkunasta,
-- hän luulee luultavasti minun olevan jossain tuolla ulkona -- ehkä
jossakussa puussa, pitävän puhetta pienille lintusille. (Myöntäviä
tirskutuksia). Minua hauskuttaa paljon, nähdessäni, niin monta iloista
ja siistiä pientä muotoa kokoontuneena tällaiseen paikkaan, jossa
he saavat oppia hyvästi ja kauniisti käyttäytymään, kun myös hyvää
tekemään."

Ja niin edespäin ja niin edespäin. Se ei ole tarpeellista että tähän
kirjoittaa koko esitelmää, koska se oli mallin mukaan, joka ei juuri
vaihettele, ja siis kaikilta tunnettu. Kolmas ja viimeinen osa puheesta
häirittiin uudistetulta tappelulta ja muilta vehkeiltä eräitten
poikain välillä, joka vähitellen leveni levenemistään, kunnes tyrmäsi
semmoisiin liikkumattomiin kallioihin, kuin Mary ja Sid. Vaan kussa
Valterin ääni vaikeni, vaikeni myös kaikki hälinä, ja puheen loppu
vastaanotettiin hiljaisella tyytyväisyydellä.

Suurin syy kuiskutukseen oli se erinomainen ja harvinainen tapaus,
että -- vieraita tuli kouluun. Kirkkoon astui nimittäin asianajaja
Thatcher, ja hänen seurassansa, ensiksikin eräs heikko ja ijähtynyt
vanhus, toiseksi, kaunis, pulska, keski-ikäinen herra raudanharmaalla
tukalla, ja viimeksi hyvin ystävällinen nainen, joka epäilemättä oli
viimeksi mainitun herran rouva. Rouva talutti pientä tyttöistä. Tom
oli ollut aivan rauhaton ja täytetty vihalta ja harmilta, jota paitsi
omatunto vaivasi häntä -- hän ei taitanut katsoa Amy Lawrencea silmiin,
eikä kärsiä hänen rakastuneita silmäyksiänsä. Vaan kun hän näki tuon
pienen vasta-tulleen tytön, täytyi hänen sielunsa silmänräpäyksessä
suloisimmilta tunteilta. Seuraavana hetkenä koetti hän vetää huomiota
puoleensa kaikin voimin -- sätki poikia korville, irvisteli, sanalla
sanoen, käytti kaikkia keinoja, joiden pitäisi miellyttää tyttöä, ja
voittaa hänen suosionsa. Hänen iloansa häiritsi ainoastaan yksi asia --
muisti tuosta nöyryytyksestänsä tämän ihanan immen ryytimaassa; vaan
tämä muisto, kirjoitettu hiekkaan, poistettiin noilta sulon aalloilta,
jotka vieryivät sen yli. Vieraat asetettiin istumaan kunniaistuimelle,
ja niin pian kuin herra Valter oli lopettanut puheensa, esitteli
hän heidät koululle. Tuo keski-ikäinen herra havaittiin nyt olevan
suuri ja merkillinen mies; ei sen vähempi kuin piiri-tuomari --
kaikissa tapauksissa suurin ja etevin olento, jonka lapset olivat
nähneet. He kummastelivat mistä aineesta tuo noin mahtava mies oli
tehty; ja toivoivatpa vähin saavansa kuulla hänen kiljuntaansa, vaan
pelkäisivätkin vähin tätä. Hän oli Konstantinopolista, joka oli
kaksitoista peninkulmaa Pietarista -- siis paljon matkustanut ja nähnyt
-- juuri nuo silmät olivat nähneet piiri-raatihuoneen, jolla sanottiin
olevan rauta-katto. Sen kunnioituksen, jotka nuo mietteet antoivat,
todisti paraiten tuo syvä hiljaisuus ja tuijottavat silmäykset. Tuo
oli siis se mainio Laamanni Thatcher, heidän oman tuomarinsa veli.
Jeff Thatcher kävi heti esiin, "näyttääksensä" kuinka ystävällisellä
kannalla hän "oli tuon suuren herran kanssa: ja näin tulla kadehtituksi
koko koululta. Se olisi ollut koko musiikki hänen korvillensa, jos hän
olisi kuullut mitä kuiskettiin.

"Vaan katsokaas Jeffiä! Hän menee heidän luoksensa. Ai, katsokaas!
Hän aikoo antaa kättä -- hän antoi todellakin kättä. Leikittä, etkös
toivoisi olevasi Jeffin siassa."

Herra Valter koetti kaikin voimin "näyttäytyä" viran puolesta, jakeli
käskyjä, tuomitsi, muistutti tuolla, täällä, ja joka paikassa, jos
vähänkin sai tilaisuutta. Kirjaston-hoitaja "näyttäytyi", juoksennellen
edestakaisin syli täynnä kirjoja, ja semmoisella melskeellä ja
hyöringillä, joka on näitten pienten virkamiesten suurin ilo. Nuoret
opettajat "näyttäytyivät" helposti nuhdellen oppilaitansa ja muilla
pienillä mahtavuutensa osoitteilla, ja tarkasti pitäen vaarin
järjestyksestä; useimmalla opettajalla ja opettajattarella oli jotakin
tehtävää kirjavarastossa saarnastuolin juurella, ja sen jonka he
tekivät, oli aina uudestaan tehtävä, pari eli kolmekin kertaa (hyvin
silmäänpistävällä harmilla). Pienet tytöt "näyttäysivät" itsekukin
tavallansa, ja pienet pojat "näyttäysivät" semmoisella innolla,
että ilma oli täytetty pureksituilta paperipalasilta ja rähinältä.
Kaiken tuon yli vallitsi tuo mahtava mies, mahtava tuomari hymy
huulillansa ja lämmitellen itseänsä kunniansa auringon valossa,
sillä hänkin "näyttäytyi" tavallansa. Yhtä ainoata puuttui herra
Valterin ilo, ollaksensa täydellinen, ja se oli tilaisuus saada antaa
raamattupalkkio, ja näyttää se ihme-lapsi, joka tämän oli ansainnut.

Useammalla lapsella oli joitakuita keltaisia lippuja, vaan ei
yhdelläkään ollut tarpeeksi -- hän oli käynyt kyselemässä kaikilta
parhailta oppilailta. Hän olisi antanut kaikki omaisuutensa, jos olisi
saanut tuon saksalais-pojan järjellisenä takaisin kouluun.

Ja nyt, samassa silmänräpäyksessä kun kaikki toivo oli lakannut, toi
Tom Sawyer esiin yhdeksän keltaista, kymmenen punaista ja kymmenen
sinistä lippua, ja tahtoi raamattua! Tämä oli kun salama pilvettömältä
taivaalta. Valter ei ollut odottanut pyyntöä tältä taholta kymmeneen
vuoteen. Vaan asiata ei voitu kiertää -- tässä oli lupaukset, ja
ne piti mitä lupasivat. Tom kohotettiin siis tuomarin ja muitten
valittujen joukkoon, ja tämä ilmoitus annettiin pääkortteerista. Tämä
oli vuosikymmenen merkillisin tapaus; ja niin suuren huomion nosti se,
että se kohotti sen esineen itse laki-ihmisen rinnalle, ja koululla oli
nyt kaksi ihme-lasta tirkistettävänä, siihen sijaan kun ennen oli ollut
yksi. Poikia kalvasi kova kateus, varsinkin harmitti niitä, jotka nyt
kovin myöhään havaitsivat edistäneensä tätä vihattavaa kunniaa niin,
että olivat myöneet lippunsa niitä Tom'in rikkauksia vastaan jotka hän
oli kerännyt lauta-aidan maalausoikeuksia myödessään. He ylönkatsoivat
itsiänsä sentähden kun olivat antaneet pettää itsensä tuolta kavalalta
käärmeeltä.

Palkinto annettiin Tom'ille, niin suurella mahdilla, kuin se oli
mahdollista yli-tarkastajalle tämmöisessä tilaisuudessa; kumminkin
puuttui jotakin totisesta ihastuksesta, sillä miesparan aisti sanoi
hänelle, että hän tässä oli salaisuuden perillä, joka ei sietänyt
päivän valoa. Se oli nimittäin aivan mahdotonta, että tämä poika oli
koonnut kaksituhatta sidettä pyhän raamatun viisautta latoihinsa --
tusina olisi varmaan jo ollut kyllin kyllä. Amy Lawrence oli pöyhkeä
ja iloinen, ja hän koetti saada Tom'ia katsomaan silmiinsä; vaan hän
ei tahtonut katsella niihin. Amy ihmetteli; sitten tuli hän ikäänkuin
vähän rauhattomaksi, ja alkoi hieman epäillä. Hän tarkasteli; eräs
salainen silmäys sanoi hänelle kaikki, -- hänen sydämensä murtui; hän
vihastui ja tuli musta-sukkaiseksi, kyyneleet tulivat hänen silmiinsä,
ja hän vihasi koko maailmaa, vaan enin Tom'ia kumminkin, niin luuli hän.

Tom esiteltiin tuomarille; vaan hänen kielensä oli sidottu, hän taisi
tuskin hengittää, hänen sydämmensä läpätti -- osaksi siitä syystä,
että mies, jonka edessä hän seisoi, oli niin mahtava, vaan paraammaksi
osaksi syystä, että tämä oli hänen lemmikkinsä isä. Hän olisi
mielellään langennut tuon miehen eteen polvillensa ja rukoillut häntä
-- jos olisi ollut pimeä. Tuomari laski Tomin pään päälle kätensä ja
kutsui häntä uljaaksi pieneksi mieheksi, ja kysyi häneltä mikä hänen
nimensä oli. Poika änkytti, ja sai viimein sanoneeksi:

"Tom."

"Ei suinkaan, ei Tom -- se on --"

"Tuomas."

"Aivan niin, se on oikein. Minä luulin sen olevan pitemmänkin. Hyvä on.
Vaan sinulla on toinenkin nimi luullakseni, ja etkös tahtoisi sanoa
sitä minulle?"

"Sano, Tuomas, herralle sukunimesi," sanoi Valter, "ja sano 'herra
tuomari.' Muista olla kohtelias."

"Tuomas Sawyer -- herra tuomari."

"Hyvä; sinä olet siivo ja iloinen poika! Iloinen ja miehekäs. Kaksi
tuhatta värsyä on jo koko joukko -- aivan paljon. Sinun ei tarvitse
kuunaan katua että olet oppinut nämät, sillä ei mikään maailmassa maksa
niinkuin oppi; se tekee suuria ja hyviä miehiä. Kerran tulee sinustakin
ehkä suuri ja hyvä mies, Tuomas, ja silloin tulet sinä muistelemaan
menneitä aikojasi ja sanomaan: kaikista näistä eduistani tulee minun
kiittää sitä mainiota pyhäkoulua koto-kaupungissani; minun tulee
kiittää opettajiani, jotka opettivat minut työtä tekemään, ja sitä
hyvää yli-tarkastajaa, joka kehoitti ja piti minua silmällä, ja antoi
minulle kauniin raamatun omakseni, jota yksinäisyydessäni sain sitten
lukea. Kaikesta tästä on minun kiittäminen oikeata ja kristillistä
kasvatusta! Näin tulet sinä sanomaan, Tuomas; ja silloin et ottaisi
suurintakaan raha-summaa noista kahdestatuhannesta värsystä -- sitä et
totisesti tekisi. Ja nyt, kerroppas meille tässä joku raamatun kappale,
jos ei sinulla ole mitään sitä vastaan -- niin, minä tiedän ett'ei
sinulla ole mitään sitä vastaan -- sillä me kunnioitamme ja rakastamme
ahkeroita pieniä poikia. Varmaankin tiedät sinä Vapahtajan kahdentoista
opetuslapsen nimen. Etkös tahtoisi sanoa meille kahden ensimäisen
nimeä?"

Tom seisoi kun lammas ja venytti yhtä nappiansa. Sitten punastui hän
ja laski silmänsä maahan. Herra Valter'in uskallus luopui kokonansa.
Hän sanoi itseksensä, se on aivan mahdoton että hän voisi vastata
yksinkertaisimpaan kysymykseenkään, -- miksi kysyi nyt tuomari häneltä?
Kumminkin täytyi hänen sanoa jotakin, ja sanoi:

"Vastaa Herralle, Tuomas -- älä pelkää."

Tom parka oli tuhon alainen.

"Minä nyt tiedän varmaan että sinä tiedät kahden ensimäisen
opetuslapsen nimen"; sanoi rouva.

"Kahden ensimäisen opetuslapsen nimi oli --

"_Taavetti_ ja _Goliathi_."

Heittäkäämme surkuttelemisen vaippa seuraavan yli.



VIIDES LUKU.


Noin puolivälissä yksitoista alkoivat tämän pienen kirkon haljenneet
kellot soida, ja samalla aikoi joukkokin kokoontua kirkkoon kuulemaan
puolipäivä-saarnaa. Koululapset hajosivat ympäri huonetta ja asettuivat
vanhempiensa viereen, niin että he tulivat katsannon alle. Täti Polly
tuli, Tom, Sid ja Mary istuivat hänen kanssansa. Tom asetettiin
pääkäytävän puoleiseen penkin päähän, että hän olisi niin kaukana kuin
mahdollista avonaisesta ikkunasta ja viehättävistä kesämaisemista
sen ulkopuolella. Kansa tuli käytäviä myöten kirkkoon: vanha ja
puutteen-alainen postimestari, joka oli nähnyt parempiakin aikoja;
pormestari rouvinensa -- sillä heillä oli pormestari täällä, muitten
korukalujen joukossa -- rauhantuomari; Douglaan leski, ihana, viisas
nelikymmen-vuotinen jalo ja lempeä-sydäminen ihminen ja hyvissä
varoissa, jonka rakennus oli ainoa palatsin kaltainen kauppalassa, ja
juhlatilaisuuksissa vieraanvaraisin ja enimmän tuhlaava, josta Pietarin
asukkaat taisivat kerskua; koukistunut ja kunnioitettava majoori
Wand rouvinensa; asianajaja Riverson, uusi merkillisyys kaukaisilta
tienoilta; kauppalan kaunotar, jota seurasi laiteltu ja nauhoilla
koristettu parvi nuoria sydänrauhan häiritsiöitä; sitten kauppalan
kaikki nuoret kauppa-palveliat -- sillä he olivat seisseet porstuassa,
imeskellen keppiensä vekaraa, muodostaen ympyrän-muotoisen seinän
hius-voiteella voidelluita, hymyileviä ihailioita; kunnes viimeinenkin
tyttö oli juossut kujaa sen läpitse -- ja viimeksi tuli kaikkein
poikain esikuva Willie Mufferson, hoitaen äitiänsä niin suurella
varovaisuudella, ikään kuin äitinsä olisi ollut hienointa lasia. Hän
seurasi aina äitiänsä kirkkoon ja oli kaikkien äitien ylpeys. Kaikki
pojat vihasivat häntä, sillä hän oli niin siivo; paitsi sitä oli
heitä niin usein "ärsytetty" hänen esimerkillänsä. Hänen valkoinen
nenäliinansa roikkui aina pyhinä ulkona taskusta -- epähuomiosta.
Tom'illa ei ollut minkäänlaista nenäliinaa, ja hän piti semmoisia
poikia, joilla oli tämä, keikarina. Koska seurakunta nyt oli koolla,
niin muistutettiin vielä niitä, jotka olivat viipyneet ja myöhästyneet,
kellon soitolla, ja nyt vallitsi juhlallinen hiljaisuus kirkossa,
jota silloin tällöin häiritsi kuori-laulajain kuiskutus ja hykätys
urku-parvella. Kaikkina aikoina ovat kuori-laulajat kuiskaneet ja
hykisseet jumalanpalveluksen ajalla. Kerran löytyi kirkko, jossa oli
hyvästi kasvatetut ja opetetut kuori-laulajat, vaan nyt ei juohdu tuo
mieleeni, missä se oli. Siitä on jo useampia vuosia, niin että tuskin
muistankaan sitä, vaan muistaakseni oli se jossakin ulkomailla.

Pappi sanoi nyt ylös virren ja lausui sen alun hyvin suloisella ja
aivan erinomaisella tavalla, josta paljon pidettiin tässä maanosassa.
Hänen äänensä alkoi jostakin väli-äänestä ja kiipesi siitä ikään kuin
portaita myöten ylöspäin, kunnes tuli vissille korkeudelle, jossa se
pani erinomaisen painon korkeimmalle sanalle ja alkoi sitten laskeutua
kunnes tuli samaan ääneen:

    "Niinkuin laivan on aalloill', on ihmisen retkikin _täällä_,
    Tuiskut ja tuuliaispäät kaikki se kärsiä _saa_."

Häntä pidettiin mainiona lukiana. Kirkollisissa "seura-iloissa"
pyydettiin häntä aina lausumaan runoja; ja kun hän oli valmis, nostivat
naiset tavallisesti silmät ummessa kätensä ylöspäin, laskien ne sitte
hermotoinna polvillensa ja ravistivat päätänsä ikäänkuin olisivat
tahtoneet sanoa: "Sanoilla ei voi selittää tätä, sillä se on kovin
ihanaa, kovin ihanaa tälle turmellulle maailmalle."

Virren laulettua, muuttui tämä suuri-arvoinen herra Sprague
kuuluutus-lehdeksi ja luki kuuluutuksia kokouksista, yhtiöistä ja
muista seikoista, niin ett'ei tästä listasta luullut loppua tulevankaan
-- kummallinen tapa, joka on säilynyt Amerikassa, kaupungeissakin,
aikakautena, jona löytyy sanomalehtiä joka nurkassa. Usein tapahtuu
että kuta vähemmin joku vanha tapa on oikeutettu, sitä vaikeampi on
sitä poistaa.

Ja nyt rukoili tuo hengellinen. Rukous oli jalomielinen ja kosketti
aivan yksityisiä asioita; siinä rukoiltiin kirkon ja seurakunnan,
kylän muitten kirkkoin, maakunnan, valtion, valtion virkamiesten,
Yhdys-Valtain, Yhdys-Valtain kirkkoin, Kongressin, Presidentin,
hallinnon virkamiesten, merimies-parkain, jotka ajelivat vyöryvillä
aalloilla, valloitettuin miljoonain, jotka huokailivat Euroopan ja
Itämaitten itsevaltiain ikeen alla, niitten, joilla on valo ja iloinen
sanoma, ja joilla ei kumminkaan ole silmiä nähdä ja korvia kuulla,
ja pakanoitten edestä meren kaukaisilla saarilla, ja viimeiseksi
että ne sanat, jotka hän aikoi lausua, saisivat armon ja suosion, ja
lankeisivat hyvään maahan, jossa ne kantaisivat tuhatkertaisen sadon
hyviä tekoja. Amen.

Rouvasväen silkkihameet alkoivat suhista, ja tuo seisova seurakunta
istuutui. Poika, jonka historian tämä kirja kertoo, ei nauttinut
saarnasta, hän ainoasti kesti sen -- jos lie edes tehnyt sitäkän.
Hän oli kova-korvainen niin kauan kuin se kesti, hän piti vaarilla
rukouksen yksityisyydet, tietämättänsä -- sillä hän ei kuunnellut,
vaan hän tunsi alan ja papin tien sen yli entuudestaan -- ja jos joku
vähäinen, uusi lisäys tehtiin, niin tarkkasivat hänen korvansa sen, ja
koko hänen olentonsa kohosi tätä vastaan. Hän piti tämmöisiä lisäyksiä
epä-rehellisinä ja laittomina. Rukouksen aikana lensi muuan kärpänen
hänen edessään olevan penkin noja-laudalle, aivan hänen nokkansa eteen,
ja harmitti häntä siinä sillä, että se aivan rauhallisesti hieroi
etu-jalkojansa vastakkain, jonka tehtyä se syleili päätänsä niillä,
ja hieroi sitä niin voimakkaasti, että olisi luullut sen eroavan
ruumiista, ja että tuo rihman hienoinen kaula tuli näkyviin, syyhytteli
siipiänsä takajaloillaan, ja ojensi ne pitkin ruumista, aivan kuin
olisivat olleet hännystakin helmat, puhdisti itseänsä niin tyynesti,
ikäänkuin olisi tiennyt itsensä olevan aivan turvallisessa paikassa,
niinkuin olikin: sillä kuinka Tomin kynsiä kutkuttikin pyytääksensä
sitä, eivät ne kumminkaan uskaltane -- hän oli varmasti vakuutettu
siitä, että hänen sielunsa menisi manalan maille, jos hän rukousta
lukiessa tekisi jotakin tämmöistä. Vaan viimestä lausetta luettaissa
alkoi hänen kätensä koukistua ja hiljaa hiipiä; ja samassa kun "Amen"
oli sanottu oli kärpänenkin kourassa. Hänen tätinsä keksi tämän tempun
ja pakoitti hänet päästämään sen.

Pappi luki tekstinsä ja piti siitä naukuvalla äänellä yksi-toikkoisen
esitelmän, joka oli niin kuiva että moni alkoi onkia kiiskiä --
ja kumminkin oli tämä esitelmä, joka sisälti äärettömän määrän
tulta ja tulikiveä ja vähenti edeltä valittujen joukon niin
vähäiseksi, että niitä tuskin kannatti lunastaa. Tom luki saarnan
sivut: jumalanpalveluksen jälkeen tiesi hän aina kuinka monta sivua
saarnassa oli ollut; vaan harvoin ja tuskinpa milloinkaan, mitä se oli
sisältänyt. Tällä kertaa oli hän kumminkin, hetkisen aikaa todellakin
kiinitetty saarnaan. Saarnaaja esitteli mahtavan ja liikuttavan kuvan
maailman sotajoukoista tuhat-vuotisen valtakunnan aikoina, jona
jalopeurat ja lampaat makaavat vierekkäin ja jolloin pieni lapsi
taluttaa niitä. Vaan tämän suuren näyttelön into, oppi ja neuvo eivät
vaikuttaneet mitään pojassa, hän ei pitänyt muusta kuin pääroolista,
joka oli katseliajoukolle niin silmään pistävä. Hänen muotonsa loisti
ilosta kuin ajatteli tätä, ja arveli ittekseen: minä tahtoisin hyvin
mielelläni olla sinä lapsena, kuin vaan jalopeura olisi kesy.

Hän vaipui taas ajatuksiinsa kun tuo kuiva esitelmä alkoi uudestaan.
Nyt juohtui hänen mieleensä eräs aarre, joka hänellä oli taskussa,
ja hän veti sen esiin; se oli eräs musta tamminkainen, varustettu
mahdottoman suurilla purimilla -- hän kutsui sitä "purin-kakiksi", Se
oli hänellä pienessä nallilaatikossa. Tamminkaisen ensimäinen tehtävä
oli nipistää häntä sormeen. Ehdoton nenäpaukku seurasi, tamminkainen
lensi siristen käytävälle seljällensä, ja samalla haavoitettu sormi
suuhun. Siinä makasi nyt tamminkainen potkien ilmaa, voimaton
kääntäytymään. Tom katseli toivoen sitä, vaan se oli kovin loittona
tullaksensa hänen käsiinsä. Muitakin, joita ei saarna huvittanut,
huvitti tamminkainen ja he alkoivat myöskin katsella sitä.

Eräs ajelehtiva villakoira tuli samalla vaappuen, surullisella
sydämellä, laiskistunut joutilaisuudesta ja veltostuttavasta
kesänlämpimästä, vankeudesta väsyneenä, toivoen vaihetusta. Hän
vainusteli tamminkaista; riippuva häntä kohosi ja alkoi viuhkaa. Hän
tarkasteli otusta, kierti, haisteli sitä, turvalliselta loittoudelta,
kierti uudestaan, tuli uskaliaammaksi, haisteli vähän likempää, aukasi
suunsa ja näykkäsi sitä, juuri parahiksi niin ett'ei sattunut, koetteli
vielä kerran, ja vielä kerran, alkoi innostua leikistänsä, heittäytyi
maahan mahalleen tamminkainen käpälien välissä, ja jatkoi koetuksijaan,
väsyi viimein ja tuli haluttomaksi ja hajamieliseksi. Hänen päänsä
alkoi nyykkiä, ja vaipui viimmein vähitellen alas, kunnes kosketti
vihollista, joka samassa pureutui leukaan. Ilkiä äläys kuului, koira
puisti päätään ja tamminkainen kimposi joitakuita kyynäriä, toisen
kerran pudoten selälleen. Ympärillä istujat hykisivät sisällisestä
naurusta, useampi muoto kätkeysi varjostimen tai nenäliinain taakse,
Tom oli onnellinen. Koira häpesi; vaan hänen sydämmessään kiehui viha
ja kostonhimo. Niin lähestyi hän uudestaan tamminkaista ja alkoi
varovasti ahdistella sitä, tehden hyökkäyksiä kaikista kehän pisteistä,
asetti etukäpälänsä noin tuuman otuksesta, näykkäsi hampaillaan vieläkin
likempää, ja puisteli päätään niin että korvat lotisi. Vaan vähän
ajan kuluttua uupui hän uudestaan, koetti huvittaa itseänsä erään
kärpäsen kanssa, vaan ei saavuttanut siinä mitään iloa, seurasi muuatta
muurahaista laattian raossa, kyllästyi siihenkin, haukotteli, huokasi,
unhotti tykkönään tamminkaisen, ja istuutui sen päälle! Tästä syntyi
surkea ulina ja koira kiiti pitkin käytävää yhä ulisten; hän juoksi
kirkon poikki, alttarin eteen, sieltä lensi hän sivu käytäville, juoksi
ovien ohitse, valitti suruansa puhe-lavan edessä, tuskansa paisui näin
menetellessänsä, kunnes oli kuin villainen komeetti, joka kiertää
rataansa, valon loistolla ja nopeudella. Vihdoin-viimmein heitti tuo
hullu katala ratansa ja lensi isäntänsä syliin, tämä heitti ulos hänet
ikkunasta ja tuskan voivotus hälveni ja kuoli viimmein kokonaan.

Tällä ajalla oli seurakunta pakahtua naurun pidätykseen, ja saarna
täytyi lopettaa. Pappi koetti kyllä jatkaa esitelmäänsä, vaan se
kävi hitaasti ja järeästi, koska kaikki mahdollisuus liikuttaa oli
kadonnut; sillä tunnokkainmatkin sanat vastaanotettiin yhä vaan
naurulla, ikäänkuin pappi parka olisi sanonut jonkin hullutuksen. Se
oli todellakin suuri helpoitus koko seurakunnalle, kun koetus loppui ja
Herran siunaus luettiin.

Tom Sawyer meni kotiansa hyvin hyvällä tuulella, ajatellen että
jumalanpalveluksessa oli hyviäkin puolia, kun sinne vaan hankki
hauskutusta. Yksi ainoa ajatus häiritsi häntä; hänellä ei ollut mitään
sitä vastaan että koira leikitteli hänen purinkakkinsa kanssa; vaan hän
piti sitä väärin tehtynä koiralta, että se juoksi sen kanssa tiehensä.



KUUDES LUKU.


Kun maanantai aamu tuli, oli Tom huonolla tuulella. Se oli aina niin,
kun maanantai aamu oli käsissä, sillä nyt alkoi uusi ja vaivaloinen
viikko koulussa. Hän alkoi aina tämän päivän sillä toiveella ettei
olisi ollut mitään väliin tullutta juhlapäivää, sillä se vaikutti vaan
sen, että vankeuteen ja kahleisin meno tuntui vaikeammalta.

Tom virui sängyssään ja mietti. Yht'äkkiä toivoi hän tulevansa
kipeäksi; sillä silloin taisi hän jäädä koulusta pois. Hän alkoi
tutkia ruumiinsa tilaa. Ei keksinyt minkäänlaista vammaa, ja tutki
vielä uudelleen. Tällä kertaa luuli hän keksivänsä mahataudin oireita,
ja hän alkoi kiihottaa niitä jommoisellakin toivolla. Vaan kohta
alkoivat ne laimistua, ja äkisti loppuivat ne tykkönään. Hän mietti
edelleen. Samassa keksi hän jotakin. Eräs etuhampaistaan liikkui.
Tämä oli onnellinen havanto; hän oli jo ruveta ähkimään, "pannaksensa
liikkeelle", niin kuin hän kutsui sitä, kun hänelle äkkiä juolahti
mieleen, että jos hän tämänkaltaisella todistuksella tulisi tuomiolle,
tätinsä tahtoisi nyhtäistä pois sen, ja että tämä koskisi. Siis päätti
hän pitää hampaan nyt vielä varana ja etsi muita syitä. Aluksi ei ollut
tarjona minkäänmoista syytä; vaan sitten muisti hän kuulleensa tohtorin
juttelevan eräästä taudista joka oli pannut sairaan vuoteen omaksi
kahdeksi eli kolmeksi viikoksi ja jossa sairas oli vielä menettää erään
sormensa. Nyt otti hän varpaansa tutkittavaksi. Vaan tällä kertaa ei
hän löytänyt niissäkään välttämättömiä oireita. Kumminkin näytti tuo
maksavan vaivaa koetella, ja niin alkoi hän ähkiä suurella vilkkaudella.

Vaan Sid nukkui tunnotonna.

Tom ähki kovemmin ja luuletteli, että hän alkoi tuntea kipua
varpaassaan.

Sid ei herännyt.

Tom oli nyt hengästynyt ponnistuksistaan. Hän levähti hetkisen aikaa,
veti ilmaa keuhkoihinsa ja alkoi uudelleen ähkiä.

Sid korsnasi vaan.

Tom'ia alkoi huolettaa. Hän sanoi: "Sid, Sid!" ja puisti häntä.
Tom alkoi uudelleen ähkiä. Sid haukottelin, vennytteliin, nousi
puoleksi istumaan ja katsoa töllötti avoissa suin Tom'ia. Tom jatkoi
ähkimistään. Sid sanoi:

"Tom!" Mikä sinua vaivaa, Tom?

Ei vastausta.

"Etkö kuule Tom! Tom? Mikä sinua vaivaa, Tom?" Ja hän ravisti häntä,
katsellen häntä pelästyksissään.

Tom vaikeroi:

"Anna minun olla, Sid. Älä runtele minua."

"Vaan kuinka se nyt on Tom? Minun täytyy huutaa tätiä."

"Ei se maksa vaivaa. Ehkä tuo helpottaa jonkun ajan kuluttua. Älä huuda
ketään."

"Vaan minun täytyy! Älä nyt ähky noin Tom, tuohan on kauheata. Kuinka
kauvan sinä olet jo ollut noin?"

"Useampia tuntia. Ai! Älä nyt telmä noin Sid. Sinä tapat minut."

"Tom miksi et herättänyt minua ennen? Voi, Tom, älä nyt! koko minun
ruummistani karsii kuin kuulen tuota. Tom, no mikä sinua vaivaa?"

"Minä annan sinulle kaikki anteeksi Sid. (Voihkamista). Kaikki mitä
minulle olet tehnyt. Kuin minä olen poisa --"

"Tom, ethän toki aikone kuolla. Älä toki hyvä Tom. Ehkä --"

"Minä annan kaikille anteeksi Sid. (Voihkamista). Sano heille se Sid.
Ja, Sid anna minun akkuna lyijyni, ja minun silmä puoli kissani sille
uudelle tytölle, joka on tullut tänne ja sano hänelle --"

Vaan Sid oli siepanut vaatteet päällensä ja mennyt.

Tom oli nyt todellakin kipeä, niin hyvin oli hänen luulettelunsa
vaikuttanut, ja niin muodoin olivat hänen ähkimisensä muuttuneet
todeksi.

Sid kiirehti alas portaita ja sanoi:

"Voi, täti Polly tulkaat! Tom on kuoleman kielissä!"

"Kuoleman kielissä!"

"Niin täti, niin täti. Älkäätte viipykö, joutukaatte pian!"

"Lorua! sitä en usko."

Vaan yhtä hyvin juoksi hän ylös rappuja, Sid ja Mary jälessänsä. Ja
hänen kasvonsakin kalpenivat, ja huulensa vapisivat. Kun hän tuli
vuoteen ääreen, kysyi hän hätäytyneellä äänellä:

"Sinä, Tom! Tom mikä sinua vaivaa!"

"Voi, täti kulta, minä o' --"

"Mikä sinulla on -- mikä sinulla on lapseni?"

"Voi täti kulta, minun kipeä varpaani kuoleutui!"

Vanha rouva vaipui tuolille ja nauroi vähän, itkeä tihautti, ja nauroi
ja itki samalla, tämä pani hänet entiselleen, ja hän sanoi:

"Tom, kuinka säikäytit minua! Heitä nyt tuo hulluutesi, ja nouse ylös."

Ähkyminen lakastui, ja kipu hävisi varpaasta. Poika oli vähän
häpeissään ja sanoi:

"Täti Polly, se tuntui kuoleutuneelta ja siihen koski niin, että minä
unhotin kokonaan hampaani."

"Hampaasi, katsopashan, mitä olet sinä saanut hampaasesi?"

"Muuan niistä on irtautunut, ja siihen koskee niin kauheasti."

"No niin, älä nyt Herran tähden rupea uudestaan valittamaan. Avaa suus.
Todellakin, hammas on irtautunut, vaan et sinä siitä kuole. Mary käy
hakemassa silkkilankaa ja palava kekäle keittiöstä."

Tom sanoi:

"Voi täti kulta, älkää ottako pois sitä, ei sitä enää pakota. En
kuunaan tahdo liikahtaa paikaltani, jos se ei ole totta. Antakaa olla
sen nyt täti kulta. Minä en enää ole millänikään olla kotona tänään
koulusta."

"Ahaa, sinä et ole milläsikään? Siis koko tämä juoni ainoastaan,
sentähden että toivoit saavasi olla kotona koulusta ja päästäksesi
kalaan? Tom, Tom, minä rakastan sinua niin suuresti, ja kumminkin
koetat sinä kaikintavoin runnella minun vanhaa sydäntäni."

Hampaan ottokone oli valmis. Vanha rouva sitoi toisen pään hampaasen
toisen sängyn pylvääsen. Sitten huiskautti hän kerran kekälettä aivan
Tomin nokan edessä. Hammas kiikkui nyt nuorassa sängyn pylväässä.

Vaan ei niin pahaa josta ei jotakin hyötyä. Kun Tom läksi jälkeen
aamiaisen kouluun, kadehtivat kaikki pojat, jotka tulivat häntä
vastaan, hänen uutta sylkytaitoansa, sillä lovi, joka oli hänen
ylä hammasrivissään, teki sen hänelle mahdolliseksi. Hänen
ympärillensä keräytyi koko joukko nuorukaisia, ihmettelemään hänen
konsti-kokeitansa; ja muuan, joka oli haavoittanut sormensa ja tähän
asti oli ollut ihmettelemisen keski-pisteenä, näki nyt itsensä
unhotetuksi. Hänen sydämensä oli raskas, ja hän sanoi ylönkatseella,
jota hän ei kumminkaan tuntenut, että tuo nyt ei ollut juuri mikään
konsti, tuo Tomin sylky-konsti, vaan eräs toinen poika sanoi: "Älä
koetakkaan!" ja hän meni kukistettuna tiehensä.

Kohta tämän jälkeen tapasi Tom kauppalan nuoren "parian," kaupungin
juoppolallin pojan, Huckleberry Finn'in. Kaikki kauppalan äitit
vihasivat Huckleberry'a sydämestään, sentähden että hän oli laiska,
laiton, halpa ja kelvoton, ja sentähden että heidän lapsensa suuresti
ihailivat häntä ja olivat onnelliset hänen kielletyssä seurassansa, ja
toivoivat saavansa olla hänen kaltaisensa. Tom oli, niinkuin muutkin
paremmat pojat, siinä että hän kadehti Huckleberryn loistavaa, hylättyä
tilaa, ja oli saanut kovan kiellon ei leikitellä hänen kanssansa.
Huckleberry oli aina puettuna aikamiesten vanhoihin vaatteisin, jotka
aina kukkivat ja olivat riekaleina. Hänen hattunsa oli laaja jäännös,
jonka reunasta oli reväisty suuri puoli-kuun kaltainen tilko: hänen
nuttunsa, kun hänellä oli tämmöinen, ylettyi aina nilkkaan saakka ja
takanapit olivat polvien kohdalla; yksi viileke piti hänen housujansa
ylhäällä, ja nuo rimpsu-suiset lahkeet vetivät liassa, jos eivät
olleet käärityt polviin. Huckleberry tuli ja meni, milloin mieleensä
juontui. Hän nukkui hyvillä säillä portti-penkereillä, ja sateisilla
ilmoilla tyhjissä viinitynnyreissä. Hänen ei tarvinnut käydä koulussa
eikä kirkossa, ei kutsua ketään herraksi, eikä totella ketään; hän
taisi mennä kalaan tai uimaan, milloin ja mihin hyvänsä, ja sai olla
näillä huviretkillään niin kauan kuin lystäsi. Hän oli ensimäinen, joka
alkoi keväillä kulkea avo-jaloin, ja viimeinen, joka tarttui nahkaan
talveksi. Hänen ei tarvinnut koskaan peseytyä tai pukea päällensä
puhtaita vaatteita; ja hän taisi kiroilla aivan karsaasti. Sanalla
sanoen, kaikki mikä tekee elämän arvoisaksi, oli tällä pojalla. Niin
arveli jokainen vaivattu ja kovalla pidetty poika Pietarissa. Tom huusi
tälle romantilliselle lailta ylenannetulle:

"Hohoi Huckleberry!"

"Hohoi itse, ja sano mitä sinä siitä pidät."

"Mitä sinulla on siellä."

"Kuollut kissa."

"Näytäpä tuota minulle, Huck. Kyllä se on pulska kapine. Mistä sinä
olet kaivanut tuon käsiisi?"

"Ostin eräältä pojalta."

"Paljostako?"

"Minä annoin siitä yhden sinisen lipun ja yhden rakon, jonka sain
teurastus-huoneesta."

"Mistäs sait sen sinisen lipun."

"Vaihdoin, pari viikkoa takaperin, Ben Rogers'ilta muutamalla
vanteella."

"Sanos, Huck -- mitä kuolleilla kissoilla tekee?"

"Mitä niillä tekee? Niillä taitaa parantaa käsniä käsistänsä."

"Älähän? Onko se niin? Vaan minä tiedän jotakin parempaa."

"Se on vale. Mitä se olisi?"

"Se on sieni-vesi."

"Sieni-vesi! Minä en maksaisi mädännyttä puolukkaa koko sieni-vedestä."

"Et maksaisi! Oletko koskaan koetellut sitä?"

"En minä, vaan Rob Tanner."

"Kuka sinulle on sen sanonut?"

"Ooh, hän sanoi sen Jeff Thatcher'ille, ja Jeff Thatcher sanoi sen
Johnny Boker'ille, ja Johnny sanoi sen Jim Hollis'ille ja Jim sanoi sen
Ben Rogers'ille, ja Ben sanoi eräälle neekerille, ja neekeri sanoi sen
minulle. Nyt sen tiedät!"

"No, mitä sitten? Nämä kaikki taitavat valhella kuin aikapojat."

"Kumminkin kaikki muut, paitsi neekeri, minä en tunne _häntä_. Vaan
minä en ole kuunaan tavannut neekeriä, joka ei olisi valhellut.
Puhetta! Vaan sanos nyt Huck miten Rob Tanner teki sen."

"Niin; hän pisti kätensä lahoneesen kantoon, johon oli kokounut
sade-vettä."

"Päivällä?"

"Luonnollisesti."

"Kasvot kantoon päin?"

"Niin. Minä luulen kumminkin niin."

"Sanoiko hän mitään."

"En usko -- sitä en tiedä."

"Ahaa! Tule puhumaan mitenkä käsniä parannetaan sienivedellä,
tuollaisella hullulla tavalla! Älä usko, että se tekee lehtonsa.
Pitää mennä aivan yksinänsä keskelle metsää, jossa tiedetään olevan
sadevedellä täytetty kanto, ja juuri puoliyön aikaan asetutaan selin
kantoa vastaan, ja käsi pistetään veteen sanoen:

    Ohraryynit, ohraryynit, pienet maissitähkät,
    Sienivesi, sienivesi, hävitä nyt käsnät;

käy sitte pikaisesti yksitoista askelta ummessa silmin, ja käänny
kolme kertaa ympäri, ja mene kotiisi kenellekään puhumatta. Sillä jos
puhutaan, niin taika menettää vaikutuksensa."

"Hyvä, sepä kuuluu hyvältä; mutta Rob Tanner ei niin tehnyt."

"Ei veli kulta, ole varma siitä, sillä hän on käsnäisin tässä
kaupungissa, ja hänellä ei olisi yhtään käsnää ruumiissansa, jos
hän osaisi sienivettä hyvästi käyttää. Minä olen ottanut tuhansia
käsniä samalla tavalla omista käsistäni, Huck. Minä olen niin paljon
leikitellyt sammakkojen kanssa että aina olen saanut koko joukon
käsniä. Välistä poistan niitä pavulla."

"Pavut ovat hyvät, sen olen kokenut."

"Oletko? Millä tavalla?"

"Otetaan papu ja halaistaan, ja käsnää leikataan siksi että veri
tiuhkuaa, sitten annetaan veren tippua toiselle pavun puoliskolle,
otetaan ja kaivetaan kuoppa, ja haudataan tämä puolisko sydän yön
aikana tien risteykseen uuden kuun aikana, ja sitten poltetaan pavun
toinen puolisko. Ymmärräthän se puolisko, jonka päällä on verta vetää,
vetää koko ajan, ja kokee vetää luoksensa toista puolta, ja sillä
tavalla auttaa se verta käsnää vetämään ja käsnä putoaa heti pois."

"Niin se on, Huck, niin se on; vaikka, jos haudatessa sanotaan: käsnä
pois ja papu alas, älä konsaan tule takais', niin on se sitä parempi.
Niin tekee Joe Harper, ja hän on ollut melkein Coonville'ssa asti, ja
miltei joka paikassa. Mutta sanopas, kuinka sinä parannat niitä kissan
raadoilla."

"No, otetaan kissa ja mennään hautaus-maalle vähää ennen puolta yötä,
sellaiselle paikalle, johon joku pahankurinen on haudattu, ja juuri
puoli yön aikana tulee piru, tai kaksi, tai vieläpä kolmekin, mutta
niitä ei voi nähdä, vaan ainoastaan kuulla jotakin, joka sohisee
niinkuin tuuli, tahi korkeintaan kuulla niiden puhuvan, ja kun ne
alkavat kantaa mies parkaa, niin viskataan kissa heidän perästänsä ja
sanotaan: piru seuratkoon ruumista, kissa seuratkoon pirua, käsnät
seuratkoot kissaa, _minä_ olen vapaa teistä. Sitä tottelee mikä käsnä
hyvänsä."

"Hyvältä kuuluu. Oletko koskaan koetellut sitä, Huck?"

"En, mutta vanha muori Hupkins on sen minulle kertonut."

"Vai niin, sitte se on totta, sillä häntä sanotaan noita-akaksi."

"_Sanotaan!_ Ei, Tom, minä tiedän että hän on se. Hän on tenhonut
isäni. Isäni on itse sanonut sen. Hän tuli kerran isääni vastaan, ja
hän näki miten hän tenhosi hänet: silloin otti isäni kiven, ja jos hän
ei olisi kumartunut, niin olisi hän saanut aika 'paukun.' Hyvä, juuri
samana yönä, kuin isäni makasi humalassa erään kommakon katolla, vieri
hän alas sieltä ja katkaisi kätensä."

"Tuo on kauheata. Mistä tiesi isäsi sen, että akka tenhosi hänet."

"Kyllä isäni havaitsee sen heti paikalla. Isäni sanoo, että kun he
katsovat kauan ja tuikeasti jonkun päälle, niin tenhoavat he sen,
varsinkin jos mumisevat jotakin. Sillä kun he mumisevat, niin lukevat
he Isämeidän takaperin."

"Sanos, Huck, milloin aiot koetella kissaa?"

"Ensi yönä. Minä luulen, että he ensi yönä tulevat hakemaan vanhaa Hoss
Williams'sia."

"Vaan johan hänet haudattiin Lauantaina. Eivätkö ne jo vieneet häntä
pyhää vasten yöllä?"

"Ooh, mitä sinä puhut! Miten taisi heidän voimansa alkaa ennen puoli
yötä? Ja silloin alkaa pyhä. Pirut eivät ole juuri ulkona pyhinä, minä
en suinkaan luulisi sitä."

"Tuota en tullut ajatelleeksikan. Niin se on. Annatko minun tulla
mukanasi?"

"Luonnollisesti -- jos et ole pelkuri."

"Pelkuri. Älä luule. Nau'utko sinä?"

"Nau'un, ja sinä nau'ut vastaukseksi, jos taidat. Viime kerran nau'utit
sinä minulla niin kauan että vanha Hays alkoi viskellä kiviä päälleni
ja sanoi:

"Lempo vieköön tuon kissan." Minä heitin tiilikiven hänen ikkunastaan
-- vaan varo, ett'et puhu siitä kellenkään."

"Ole huoleti siitä. Minä en taitanut naukua sinä yönä, koska tätini
vahti minua, vaan nyt minä vastaan. Sanos, Huck, mikä tuo on?"

"Ei muu kuin puukkiainen."

"Mistä sen olet löytänyt."

"Metsästä."

"Mitä sinä tahdot tuosta?"

"Enpä tiedä. Enkä ole juuri halukas myömäänkän sitä."

"Vai niin. Se onkin kovin pieni tuo puukkiaisesi."

"Hyvähän se on toisen omaa moittia. Minä olen tyytyväinen siihen. Ja
kyllä tämä puukkiainen kelpaa minulle."

"Oh, puukkiaisistapahan ei ole puute. Minä nyt saisin niitä vaikka
tuhannen, jos tahtoisin."

"No; miksi et tahdo? Syystä, kuin hyvin tiedät, ett'et saa. Tämä on
hyvin aikainen puukkiainen, siitä olen vakuutettu. Tämä on ensimäinen,
jonka olen nähnyt tänä vuonna."

"Kuules, Huck, minä annan hampaani sinulle tuosta."

"Näytä tänne."

Tom otti esiin paperi kappaleen ja avasi sen hyvin varovasti.
Huckleberry katseli sitä toivoen. Kiusaus oli hyvin suuri. Viimein
sanoi hän:

"Onko se oikea?"

Tom nosti ylä-huultansa ja näytti aukon hammas-rivissänsä.

"Hyvä, kauppa on tehty," sanoi Huckleberry. Tom pisti puukkiaisen
nallilaatikkoonsa, joka nykyään oli ollut purin-kakin vankeutena, ja
pojat erosivat, kumpikin, tuntien itsensä rikkaammaksi kuin ennen.

Kun Tom tuli tuohon pieneen yksinäiseen puiseen koulukartanoon, juoksi
hän heti sisään, samoin kuin se, jolla todellakin on kiiru. Hän pisti
hattunsa naulaan, ja juoksi paikallensa asianomaisella kiiruudella.
Opettaja istui korkealla, liista-istuimisella noja-tuolillansa, ja
oli nukahtanut, viihdytettynä uneen lu'un surinalla. Hän heräsi
pysähdyksestä:

"Tuomas Sawyer!"

Tom tiesi, että kun häntä koko nimellä puhuteltiin, niin silloin ei
ollut hyvä jalassa.

"Opettaja!"

"Tule esiin. Kerros nyt, poika, miksi sinä taas tulet myöhään kuin
tavallisesti?"

Tom oli vähällä turvautua valheesen; vaan kuin sai nähdä kaksi pitkää
valkoista palmikkoa riippuvan eräällä selällä, jonka hän tunsi
rakkauden sähkömäisellä myötä-tuntoisuudella, ja siitä että siinä oli
_ainoa tyhjä paikka_ tyttöjen puolella koulu huoneessa, vastaisi hän
heti:

"_Minä seisahduin puhuttelemaan Huckleberry Finn'iä!_"

Opettajan pulsit seisattuivat, ja hän tuiotti hämmästyneenä eteensä.
Lu'un hälinä taukosi; oppilaat kummastelivat, oliko tuo uskalikko
kadottanut mielensä.

"Sinä -- mitä sinä teit?"

"Seisahduin puhuttelemaan Huckleberry Finn'iä."

Sanoja ei voinut väärin käsittää.

"Tuomas Sawyer, tämä on kummallisin tunnustus kun kuunaan olen kuullut:
vitsa ei ole kyllin rankaisemaan tätä rikosta. Heitä pois nuttusi."

Opettajan käsi työskenteli kunnes uupui, ja vitsa-tukku nähtävästi
väheni. Nyt seurasi käsky:

"Lurjus, mene nyt istumaan _tyttöjen_ joukkoon! Ja olkoon se sinulle
varoitukseksi."

Hykätys, joka kuului ympäri huonetta, näytti painavan pojan mieltä,
vaan todellinen syy oli siihen hänen ujo rakkautensa tuohon
tuntemattomaan ihailtavaansa, ja se ääretön ilo, jonka hän tunsi
siitä, että pääsi istumaan tytön viereen. Hän istausi honkasen
penkin toiseen päähän ja tyttö muuttausi hänestä ulommaksi viskaten
niskojansa. Puukkiloimisia, merkkejä ja kuiskutuksia kuului ympäri
huonetta, vaan Tom istui tyynenä kyynäsvarsin edessään olevaa matalaa
kirjoituspöytää vasten, ja näytti lukevan kirjaansa. Vähitellen kääntyi
huomio hänestä pois, ja tavallinen koulusurina täytti taas tukahuttavan
koulu-ilman. Poika alkoi salaisesti katsella tyttöä. Tyttö havaitsi
sen, näytti närkästyneeltä, ja käänsi hänelle hetkiseksi selkänsä. Kun
hän varovasti katsoi taaksensa, näki hän muutaman persikan edessään.
Hän työnsi sen pois; Tom pani sen hiljaa paikalleen. Hän työnsi sen
uudestaan pois, vaan ei niin vihaisesti. Tom pani sen taas samalle
paikalle; nyt antoi hän sen olla siinä. Tom piirsi harakan varpailla
rihveli-taulullensa, "ole niin hyvä ja ota se -- minulla on useampia."
Tyttö luki kirjoituksen, vaani ei antanut minkäänlaista vastausta. Nyt
alkoi poika piirtää jotakin taulullensa, piilottaen työtänsä vasemmalla
kädellään. Ensiksi ei tyttö ollut näkevinänsä koko hänen työtänsä; vaan
hänen inhimillinen uteliaisuutensa alkoi kohta vähitellen tulla esiin.
Poika vaan piirsi, eikä ollut tietävinänsäkään. Tyttö koetti katsoa,
vaan Tom ei ollut näkevinänsä. Viimein antoi tyttö myöten ja kuiskasi
epäillen:

"Annas minun katsoa sitä." Tom näytti osittain erään surkean huoneen
karikatyrin, jonka piipusta nousi korkki-ruuvin muotoinen savu-patsas.
Nyt kiintyi tyttökin työhön, ja unhotti kaiken muun. Kun työ oli
valmis, katseli hän sitä hetkisen, ja sanoi kuiskaten:

"Se on hyvä -- piirräs nyt ukko."

Taideniekka asetti huoneen eteen miehen, joka oli kun masto-puu. Hän
olisi hyvin taitanut astua huoneen yli, vaan tyttö ei ollut kova
arvostelija, hän tyytyi kummitukseen ja kuiskasi:

"Se on kaunis mies -- piirräs nyt minut tuohon."

Tom piirsi tunti-lasin, jonka päällä oli täysikuu, oljet jalkoina ja
käsinä, oikeassa kädessä mahdoton auringon varjo. Tyttö sanoi:

"Tuo on hyvin kaunista -- jospa minäkin osaisin piirtää."

"Se on aivan helppo," kuiskasi Tom. "Kyllä minä opetan sinua."

"Opetatko? Milloin?"

"Päivällisaikana. Menetkö sinä syömään päivällistä kotiisi?"

"Voin minä jäädä tännekin, jos niin tahdot."

"Hyvä -- se on päätetty. Mikä sinun on nimesi?"

"Becky Thatcher. Entäs sinun? Ah, tiedänhän minä sen. Tuomas Sawyer."

"Niin kutsutaan minua kun minä saan selkääni. Silloin kun olen sievä on
minun nimeni Tom. Etkös tahtoisi kutsua minua Tom'iksi, sano?"

"Tahdon."

Nyt alkoi Tom kirjoittaa jotakin taululle, piilottaen sanoja tytöltä.
Vaan tällä kertaa ei tyttö ollut ynseä. Hän pyysi nähdä. Tom sanoi:

"Oh, ei se ole mitään."

"Kyllä se on jotakin."

"Eikä ole; etkä sinä ole milläsikään, jos näetkin sen."

"Olen kyllä, olenpa varmaan, ole nyt hyvä ja näytä minulle."

"Sinä kielit."

"En kieli -- en varmaan, en toden todella kielikkään."

"Sinä et puhu vähääkän tästä kellenkään? Et koko elinaikanasi?"

"En sano siitä kuunaan kellenkään mitään. Näytä nyt minulle."

"Et sinä ole kumminkaan milläsikään!"

"Koska sinä käyttäyt minua vastaan noin, niin minä _katson_ väkise,
Tom" -- ja tyttö pani pienen kätensä Tom'in kädelle, ja siitä syntyi
pieni kahakka. Tom oli tekevinänsä vastarintaa, vaan antoi kätensä
siirtyä vähitellen syrjään, kunnes sanat tulivat näkyviin: "_Minä
rakastan sinua_."

"Oo, sinä kelvoton!"

Ja hän läjäytti aika lailla Tomia sormille, vaan punastui ja näytti
kumminkin hyvin tyytyväiseltä.

Tällä ratkaisevalla silmän räpäyksellä tunsi poika verkallisen,
näpistävän tunteen korvassansa johon oli yhdistetty nostava liike.
Näin talutettiin häntä ympäri huonetta, koko koulun kikattaissa, ja
asetettiin omalle paikallensa. Sitten seisoi opettaja joitakuita
kauheita silmänräpäyksiä kuukistuneena hänen ylitsensä, ja muuttausi
viimein takaisin valta istuimellensa, sanaakan sanomatta. Vaan vaikka
Tomin korva suhisi, oli hänen sydämensä kumminkin täytetty ilolla.

Kun lapset olivat taasen asettuneet, koetteli Tom kunnolla tarttua
työhön, vaan hänen sisällinen mielialansa oli kovin kiihoitettu.
Vuorollansa luki hän sisältä ja hötelöitsi sitten tavallaan
maatieteellisissä tutkinnoissa, muuttaen järvet vuoriksi, vuoret joiksi
ja joet mannermaaksi, kunnes tästä sekasotkusta tuli loppu; sitten otti
hän osaa tavaukseen ja teki pukkia yksinkertaisimmissakin sanoissa,
kunnes hänet muutettiin alimaiselle penkille ja hänen täytyi antaa
takaisin se tina medalji, jota hän useampia viikkoja oli kerskujen
kantanut.



SEITSEMÄS LUKU.


Kuta innokkaammin Tom koetti kiinittää kaiken huomionsa kirjaan, sitä
huikentelevaisemmiksi tulivat hänen ajatuksensa, niin että hän viimein
huoaten ja haukotellen heitti koetuksensa. Hänestä tuntui, niinkuin
päivällislupaa ei tulisikaan. Ilma oli hyvin tukahuttava. Lehti ei
värähtänyt puussa. Tämä päivä oli uneliaisin kaikista uneliaista
päivistä. Tuo viidenkolmatta lukevan lapsen nukkuttava surina
tuuditteli sielua uneen, aivan kuin mehiläisten lumoava surina. Kaukana
loistavassa auringon valossa nosti Cardiff Hill pehmeitä viheriäisiä
kupeitansa välkkyvän kuumepeitteen läpi, jota kaukaisuus purpuroitsi.
Ainoastaan muutamia lintuja liiteli ilmassa liikutellen verkallensa
siipiänsä, mitään muita eläviä olentoja ei ollut näkyvissä, paitsi
joitakuita lehmiä, ja nekin makasivat.

Tomin sydän halusi vapautta, tai jotakin hauskuttavaa työtä,
lyhentääksensä pitkiä tuntia. Hänen kätensä vaelsi taskuun, ja muotonsa
kirkastui kiitollisuuden tunteesta, joka oli rukous, vaikk'ei tyttö
tuota tiennyt. Nallitoosa tuli salaisesti esiin. Hän päästi puukkiaisen
vapauteen, ja pani sen pöydälle. Luontokappale hehkui ehkä myöskin
kiitollisuudesta, joka vastasi rukousta tässä silmänräpäyksessä,
vaan se oli liika aikaista, sillä, kun hän kiitollisena valmistausi
lähtemään tiehensä, käänsi Tom neulalla hänet syrjään, ja pakoitti
hänet ottamaan toisen tien.

Tom'in "paras" ystävä istui hänen vieressänsä kärsien samoin kuin Tom
oli kärsinyt, ja kiintyi nyt hetken kuluttaa kovin tähän hauskutukseen.
Tämä paras ystävä oli Joe Harper. Nämä pojat olivat viikon ajalla
paraat ystävät, vaan pyhinä tappelivat he vihollisina. Joe otti
nuppi-neulan nuttunsa käänteestä ja alkoi auttaa vangin opetuksessa.
Työ alkoi hauskuttaa enemmin ja enemmin. Viimein sanoi Tom, että
he olivat toistensa tiellä, ja ett'ei kumpikaan niinmuodoin voinut
täydellisesti nauttia iloa. Hän asetti rihveli-taulunsa pöydälle ja
jakoi sen pinnan kahteen yhtä suureen osaan.

"Nyt," sanoi hän, "niin kauan kuin se on sinun puolellas, niin voit
sinä jalotella sitä, ja minä annan sen olla rauhassa; vaan jos sinä
päästän sen pakenemaan minun puolelleni, niin sinä et saa koskea
siihen, niin kaukaan aikaan kuin minä voin pidättää sen tällä puolen
rajaa.

"Hyvä, käy päälle -- pane käymään."

Nyt pääsi puukkiainen Tom'in puolelta, ja meni yli päivän-tasaajan.
Joe vehtasi nyt aikansa sen kanssa, vaan kohta pääsi se häneltä
karkuun ja tuli taas Tom'in puolelle. Sillä ajalla kuin toinen vaivasi
puukkiaista, muusta väliä pitämättä, niin seurasi toinen hänen
edesottamistansa yhtä suurella innolla. He istuivat päät nojattuna
toisiansa vastaan, kumartuneena rihveli-taulun yli, eivätkä tienneet
ympärillään olevasta maailmasta mitään. Viimein näytti onni kääntyvän
Joen puoleen. Puukkiainen koetti yhtä, toista ja kaikkia keinoja, vaan
kerta toisensa perään, juuri kun hänellä oli niin sanoaksemme voitto
käsissä, ja Tom'in sormia kutkutti saadaksensa alottaa, ajoi Joen
nuppineula sen sukkelasti takaisin ja piti omistus oikeuden. Viimein
ei Tom tainnut enämmin kärsiä. Viehätys oli kovin suuri. Hän ojensi
kätensä ja otti osaa neuloinensa leikkiin. Joe suuttui samassa tästä.
Hän sanoi:

"Tom anna sen olla."

"Minä vaan vähän kiihoitan sitä."

"Ei, se ei ole oikein; anna sen olla rauhassa."

"Oh mitä vielä, en minä paljon sitä kiihoita."

"Anna sen olla, sanon minä."

"Enkä anna."

"Vaan sinun pitää -- se on minun puolellani viivaa."

"Kuules, Joe Harper, kenen on puukkiainen?"

"Siitä en ole millänikään kenen puukkiainen on, -- se on minun
puolellani viivaa ja sinä et koske sitä."

"Ohoo, ole huoleti siitä, kyllähän minä sitä kosken. Se on minun
puukkiaiseni; ja minä teen, lempo vieköön, sen kanssa mitä tahdon!"

Kauhea läjäys tuntui Tom'in selässä ja samallainen Joenkin; ja noin
kahden minuutin ajan kohosi pöly kummankin nutusta ja koko koulu nautti
tuota: Pojat olivat innostuneet kovin työhönsä havaitaksensa tuota
hiljaisuutta, joka oli valloittanut koulun vähää ennen, kuin opettaja
hiipien varpaillansa huoneen läpi oli asettaunut heidän viereensä. Hän
oli katsellut suurimman osan heidän näytöksestään, ennenkuin hän tuli
osalliseksi siihen. Kun koulu loppui edeltä puolen päivän, lensi Tom
Becky Thatcherin luokse ja kuiskasi hänelle korvaan:

"Pane hattu päähäsi, ja ole menevinäsi kotia; ja kun tulet
nurkkaukseen, niin eriä muista ja tule metsätietä takaisin tänne. Minä
menen toista tietä ja teen samalla tavalla toisille."

Niin läksivät he kumpikin kulkemaan pois koulusta. Vähän ajan kuluttua
tapasivat he toisensa metsätiellä, ja kun tulivat takaisin kouluun, oli
se nyt kokonaan heidän hoteillaan. He istuvat vieretysten rihveli-taulu
edessä, Tom antoi rihvelin Becky'lle ja kuletti hänen kättänsä
taululla, näin muodustaen uuden ihmeteltävän rakennuksen. Kun heidän
taideintonsa masentui, alkoivat he puhella. Tom oli kuin seitsemännessä
taivaassa. Hän sanoi:

"Pidätkö sinä rotista?"

"En, minä en kärsi niitä!"

"Niin en minäkään -- elävistä rotista. Vaan minä tarkoitin kuolleita
rottia, joita saattaa nauhasta pyörittää ympäri päätään."

"En, minä en pidä rotista missään tapauksessa. Mistä minä pidän, on
paukahtavaa karutsia (kumia)."

"Oh, sen minä uskon! Kunpa minullakin olisi vähän sitä."

"Pidätkös siitä? Minulla on. Sinä saat pureksia sitä vähän aikaa, vaan
sinun pitää antaa se takaisin minulle."

Tuo oli hyvin herttaista; niin pureksivat he sitä vuorotellen, potkien
penkkiä iloissaan.

"Oletko koskaan nähnyt cirkusta?" sanoi Tom.

"Olen, ja isäni vie minut vielä sinne, jos olen sievä."

"Minä olen ollut siellä kolme tai neljä kertaa -- ooh, useita kertoja.
Kirkko ei ole mitään cirkusta vastaan. Cirkuksessa tekevät he jotakin
koko ajan. Kun minä tulen suureksi, niin rupean minä "_kujeiliaksi_"
cirkukseen.

"Oh, rupeatko. Sepä on hauskaa. Heillä on niin koreita pilkkuja
päällään."

"Niin, se on varma se. Ja he ansaitsevat ko'ottain rahoja -- melkein
dollarin päivässä, sanoo Ben Rogers. Sanos, Becky, oletko sinä koskaan
ollut kihloissa?"

"Mitä se on?"

"Oo, kihloissa oleminen on sama, kuin naimiseen meneminen."

"Niinkö."

"Tahtoisitko sinä tulla kihlatuksi."

"Ehkä. En tiedä. Mitä se on jota --?"

"Jota? Oh, siinä ei ole mitään. Sinä vaan sanot jollekulle pojalle,
ett'et sinä kuunaan huoli muista kuin hänestä, et kuunaan, _et
kuunaan_, ja sitte suutelette te toisianne, niin siinä on kaikki."

"Suudella? Miksi suudellaan?"

"Sentähden, näet sä, että -- kaikki ihmiset tekevät _niin_."

"Kaikkiko ihmiset?"

"Niin, kaikki ne jotka rakastavat toisiansa. Muistatkos mitä minä
kirjoitin rihveli-taululle?"

"Muistan."

"Mitä se oli?"

"Sitäpä en sano sinulle."

"Sanonko minä sen _sinulle?_

"S-a-no, vaan vasta."

"Ei, mutta nyt."

"Ei nyt -- huomenna."

"Oo, _nyt_ rakas Becky. Minä kuiskasen sen, minä kuiskasen sen hyvin
hiljaa korvaasi."

Kun Becky epäili, niin otti Tom hänen äänettömyytensä myönnytykseksi,
ja laski kätensä hänen vyötäisilleen, ja kuiskutti sanat niin hiljaa
kuin mahdollista, huulet melkein korvassa kiini. Sitten lisäsi hän:

"Kuiskuta sinä nyt minun korvaani -- aivan omalla tavalla."

Tyttö empi hetkisen, sitten sanoi hän:

"Käännä pois silmäsi, niin ett'et nää minua; sitten teen sen. Vaan sinä
et saa kuuna päivänä sanoa siitä kellenkään -- kuuletkos sen Tom? Ethän
tee sitä -- sanos Tom?"

"En milloinkaan, en milloinkaan, minä vakuutan sen. Nyt, Becky."

Hän käänsi pois kasvonsa. Tyttö kuukistui ujosti pojan yli, ja likenti
huulensa niin likelle hänen korvaansa, että viehkeä hengityksensä
heilutteli pojan kiehkuroita ja kuiskutti:

"Minä -- rakastan -- sinua."

Tämän sanottua lensi hän tiehensä, penkkien ja pöytien yli, Tom
jälessänsä, kunnes hän viimein pakeni yhteen nurkkaan, peittäen
kasvonsa pienellä valkoisella esiliinallansa. Tom syleili häntä ja
sanoi:

"Kaikki on nyt tehty, Becky -- paitsi suutelo. Älä pelkää sitä -- se ei
ole mitään. Ole nyt sievä Becky."

Hän veti pois hänen käsiänsä ja esiliinaansa.

Vähitellen antoi tyttö perään, ja antoi kätensä laskeutua; hänen
kasvonsa, aivan tulipunaiset vastarinnasta, tulivat näkyviin ja
antautuivat. Tom suuteli noita punaisia huulia ja sanoi:

"Nyt on kaikki tehty, Becky. Tästä-lähin, ymmärrätkös, et sinä saa
milloinkaan rakastaa muita kuin minua, etkä mennä muitten kanssa
naimisiin kuin minun, et kuuna päivänä. Tahdotkos sen?"

"Minä en tahdo rakastaa muita kuin sinua, Tom, enkä kuunaan ota
miehekseni muita kuin sinut, vaan et sinäkään saa mennä naimisiin
muiden kanssa kuin minun."

"Se on tietty. Luonnollisesti. Se on _osa_ siitä. Ja aina, kun sinä
tulet kouluun eli menet koulusta kotia, täytyy sinun kulkea minun
kanssani, kun ei kukaan näe sitä -- ja sinä valitset minut ja minä
sinut lasten-tanssissa, sillä niin kihlatut aina tekevät."

"Sepä on hupaista. Minä en ole tuosta ennen tiennyt mitään."

"O, se on hyvin hauskaa! Kuin minä ja Amy Lawrence --."

Nuo kummastuneet silmäykset ilmoittivat Tom'ille erhetyksensä, hän
äimistyi ja jäi äänettömäksi.

"Oo, Tom! Sinä et olekaan siis ensikertaa kihloissa!"

Lapsi alkoi itkeä. Tom sanoi:

"Älä itke, Becky. En minä ole hänestä enää millänikään."

"Kyllä sinä olet, Tom -- sinä tiedät että sinä olet."

Tom koetteli laskea kätensä tytön kaulalle, vaan hän puukkasi sen
pois, kääntyi seinään päin, eikä lakannut itkemästä. Tom koetteli
uudelleen, lohdutuksen sanoja huulillansa, vaan samalla seurauksella.
Silloin loukkautui hänen ylpeytensä, hän jätti hänet ja meni ulos. Hän
seisoi vähän-aikaa ulkona, rauhatonna ja suutuksissaan, vähän väliin
silmäellen ovea, toivossa että tyttö katuisi ja tulisi etsimään häntä.
Vaan hän ei tullutkaan. Tom alkoi tulla rauhattomaksi, ja peljätä,
että hänellä oli vääryys puolellansa. Hänen täytyi kamppailla kova
riita rinnassansa, ennenkuin hän taisi suostua myönnytyksiin, vaan
hän rohkasi luontonsa, ja meni sisään. Tyttö seisoi vielä nurkassa,
itkeä tihuttaen, kääntyneenä nurkkaan päin. Tom'in sydän syytti häntä
itseänsä. Hän meni hänen luoksensa ja jäi seisomaan, tietämättä mitä
oikeastaan oli tehtävä. Viimein sanoi hän, epäillen:

"Becky, minä -- minä en pidä muista kuin sinusta."

Ei vastausta -- vaan tyrskymisiä.

"Becky," viehkeydellä.

Kovempia tyrskytyksiä.

Tom otti esiin kalleimman kalunsa, erään messinki napin vanhasta
pesän-pellistä, kuletti sitä tytön ympärillä niin, että hän taisi nähdä
sen ja sanoi:

"Etkös olisi niin hyvä, Becky, ja ottaisi tätä?"

Tyttö viskasi sen lattialle. Tom läksi nyt pois koulukartanosta, ja
kulki yli kukkuloiden, kauas, kauas -- eikä tullut tänään enää kouluun.
Becky alkoi jo kumminkin epäillä. Hän juoksi ovelle vaan Tom'ia ei
näkynyt. Hän juoksi leikki-kentälle; häntä ei näkynyt sielläkän. Nyt
huusi hän.

"Tom! Tule takaisin, Tom!"

Hän kuunteli tarkasti, vaan ei kuulunut vastausta. Hänellä ei ollut
muuta seuraa kuin hiljaisuus ja yksinäisyys. Niin istuutui hän
uudelleen itkemään, soimaten itseänsä; muut koulu-lapset alkoivat nyt
tulla vähitellen, ja hänen täytyi kätkeä surunsa ja asettaa sydämensä,
ja kantaa pitkän, ikävän ja vaivaloisen ilta-rupeaman surut ja murheet,
joista hän ei tainnut puhua kellenkään, sillä kaikki olivat hänelle
vielä oudot ja tuntemattomat.



KAHDEKSAS LUKU.


Tom hiipi sinne tänne sivuteitä, kunnes hän tuli takasin tulevien
koulu-lasten näkyvistä ja jatkoi tietään vihoissaan. Hän kulki pari
eli kolme kertaa pienen sivu-joen yli, lapsellisessa uskossa, että
veden ylikäyminen muka eksyttäisi jälestä ajajat jäliltä. Puolta
tuntia myöhemmin katosi hän Douglaan lesken kartanon taakse Cardiff
Hillin kukkulalle, ja koulu kartanoa tuskin enää näkyi laaksosta hänen
takanansa. Hän meni erääsen tiheään metsään, kulki raivaamatonta
tietä sen keskelle, ja istausi sammalille, muutaman tuuhean tammen
alle. Ei niin tuulen väräystä tuntunut ilmassa, ja tuo tukahuttava
puoli-päivän kuumuus oli saanut linnutkin vaikenemaan; luonto oli
ikäänkuin unen horroksissa, jota ei häirinnyt muu, kuin erään tikan
välistä kaukaa kuuluva nakutus, ja tuntui tekevän tämän hiljaisuuden
vielä kolkommaksi ja jylhemmäksi. Pojan mieli oli kovin synkkä; hänen
tunteensa olivat yhteydessä luonnon kanssa. Hän istui kauan, kyynäspäät
nojattuna polville ja leuka kämmenissä, arvellen. Onnellisinkin elämä
tuntui hänestä kuormalta, ja hän kadehti puoleksi Jimmy Hodgessia,
joka nykyään oli kuollut. Se olisi niin rauhallista, tuntui se
hänestä, maata maan mustassa mullassa, ja uneksia ijankaikkisesta
ijankaikkiseen, tuulen puita tuuvitellessa ja lännen liehakoidessa
haudan kukkasia, eikä kuunaan, kuunaan enää murehtia mistään. Jos
hänellä vaan olisi puhdas pyhäkoulu-omatunto, niin muuttaisi hän
mielellään tästä maailman melusta ja vaivasta.

Vaan mitä oli tuon tytön suhteen tehtävä? Ei niin mitään. Hänellä oli
ollut parhaat tarkoitukset häntä kohtaan, ja tyttö oli kohdellut häntä
kuin koiraa -- aivan kuin koiraa. Kerran oli tyttö katuva sen, vaan --
ehkä vasta silloin kuin se oli jo myöhäistä. Ah, jos hän vaan voisi
kuolla _lyhemmäksi aikaa!_

Vaan nuoruuden kimmoava sydän ei pysy kauan pakoitetussa muodossa.
Niin alkoi Tom'inkin mieli vähitellen kääntyä tämän maailman menoihin.
Ajatteles, jos hän kääntäisi selkänsä kotiseudullensa, juuri nyt,
ja häviäisi tuntemattomalla tavalla? Ajatteles, jos hän karkaisi --
kauas, kauas meren takaisille tuntemattomille maille -- eikä tulisi
konsaan sieltä takaisin! Millähän mielellä tyttö silloin olisi? Ajatus,
ruveta cirkuskujeiliaksi astui taas hänen mieleensä, vaan tämä ajatus
nosti nyt inhoa hänen sydämessänsä; sillä kevytmielisyys, pila ja
kirjavat trikoot, olivat loukkaavat, kun ne tunkeutuivat romantiikin
korkeissa sumuisissa ilmoissa liikkuvaan sieluun. Ei, hän tahtoi ruveta
sotamieheksi, ja tulla takaisin pitkien vuosien kuluttua, arpisena
ja kuuluisana. Ei, vielä paremmin, hän tahtoi mennä Indianien kanssa
metsästämään puhveli-härkiä, ja kuleksia ryöstöretkillä vuoristossa
ja noilla raivaamattomilla, suurilla lakeuksilla tuolla kaukana
Lännessä, ja kaukaisessa tulevaisuudessa tulla takaisin, suurena
päälikkönä, koristettuna höyhenillä ja kauheasti maalattuna, ja eräänä
uneliaana kesä-aamuna ryyätä Pyhä-kouluun, kauhistavalla sotahuudolla,
ja saattaa kaikkien entisten kumppaniensa silmät sammuttamattomasta
kateudesta säihkymään. Hän tahtoi ruveta meri-rosvoksi! Nyt tiesi hän
miksi rupeaisi! _Nyt_ hymyili tulevaisuus selvästi hänelle ja hehkui
himmentämättömällä valolla. Kuinka hänen nimensä kaikuisi ympäri
maailmaa ja kauhistuttaisi kaikki kansat. Kuinka ihanasti hän kyntäisi
meren läikkyviä aaltoja, tuolla matalalla, pitkällä ja mustalla
kilpalaivallansa, "Myrskyn neito" jonka perässä häilyi kauhua nostava
lippu! Ja, kuinka hän, koska maineensa oli kohonnut korkeimmalleen,
yht'äkkiä ilmestyisi tuohon vanhaan kauppalaan, ja, ruunisena ja
päivettyneenä, astuisi kirkkoon, musta samettinuttu päällänsä, leveät
housut ja pitkävartiset saappaat jalassa, karmosiinipunainen vyö
vyöllä, johon oli pistetty kymmenittäin pistoolia ja josta riippui
hänen pahantekoihinsa ruostunut sapelinsa, musta leveä reunainen,
höyhenillä koristettu huopa-hattu päässänsä, ja musta lippunsa,
jossa näkyi irvistävä pääkallon kuva, jonka alla oli ristissä kaksi
sääriluuta, ja kuinka hän silloin ilolla kuulisi ympärillänsä
kuiskettavan: "Se on Tom Sawyer, Merirosvo! Musta Kostaja Hispanian
mereltä!"

Niin, se oli päätetty; hänen elämänsä rata oli määrätty. Hänen
oli karkaaminen kotoansa ja astuminen sille. Hänen piti lähteä jo
huomisaamuna. Sentähden piti hänen alkaa valmistautua. Hän päätti koota
kaikki varansa. Hän meni erään lahoneen hirren luokse ja alkoi kaivaa
Barlow-veitsellänsä sen latvan alusta. Vähän aikaa kaivettuansa, tuli
puuta vastaan, joka komisi ontolta. Hän pani kätensä sen päälle ja
lausui vakavalla äänellä seuraavat loihtu-sanat:

"Mitä tässä ei ole, niin _tulkoon_ Mitä tässä on, niin _jääköön
paikallensa!_"

Sitten kaaputti hän mullan pois ja paljasti erään honkaisen laatikon.
Hän nosti sen ylös, ja sen alta tuli esiin pieni, sievä aarre aitta,
lauta seinillä ja pohjalla. Siinä oli muuan marmoripallo. Tom'in
hämmästys oli ääretön! Hän kuopi korvansa tausta aivan äimistyneen
näköisenä ja sanoi:

"Tämmöistäpä en ole nähnyt kuuna kullan valkeana!"

Niin heitti hän suutuksissaan pois marmoripallon, -- ja vaipui
ajatuksiin. Tosi oli, että hän pettyi uskossansa, jota hän ja
kumppaninsa olivat pitäneet aivan epäilemättömänä. Jos marmoripallon
hautasi ja teki samalla joitakuita taika-temppuja, jättäisi haudan
rauhaan neljäksitoista päiväksi, ja sen ajan kuluttua avaisi sen äsken
lausutulla lauseella, niin nähtäisiin, että kaikki ne marmori-pallot,
jotka on kadottanut aikojen kuluessa, tällä ajalla olisivat kokoutuneet
sinne, jo olisivat olleet hyvinkin eroitetut. Mutta nyt oli koko
koetus mennyt mitättömiin. Koko hänen uskonsa perustus kukistettiin.
Hän oli usein kuullut puhuttavan tämän asian lykästymisestä, vaan
ei milloinkaan siitä, että se olisi mennyt mitättömiin. Hän ei tullut
ajattelemaan sitä, että hän itse jo oli ennen useita kertoja koetellut,
vaan että hän aina oli unhottanut piilopaikan. Hetkisen aikaa mietti
hän tätä asiaa, ja tuli siihen päätökseen, että joku kelvoton
noita-akka oli sekaunut asiaan ja rikkonut velhouksen. Tästä päätti hän
ottaa selvän ja alkoi etsiä kunnes löysi pienen hiekka pälven, jossa
oli vähäinen rattimainen kuoppa. Hän heittäysi alas, asetti suunsa niin
likelle kuoppaa kuin mahdollista ja huusi:

    "Kuoppa-mato, Kuoppa-mato, vastaas minun kysymykseen!
    Kuoppa-mato, Kuoppa-mato, vastaas minun kysymykseen!"

Hiekka kuopassa alkoi liikkua, ja eräs pieni musta mato näyttäytyi
hetkisen aikaa, vaan kaivausi paikalla taas hiekkaan, aivan peloissaan.

"Eipähän uskalla sanoa! Siis se on joku noita-akka, joka on tehnyt
tämän. Tiesinhän minä sen."

Hän tiesi sen kyllä kuinka turhaa se oli vastustella noitia ja heitti
sen siis pahoilla mielin; vaan hänelle juohtui mieleen se, että hän
yhtä hyvin voi pitääkin sen marmori-pallon, jonka hän oli viskannut
pois, ja alkoi sentähden maltilla ja uskolla etsiä sitä. Vaan hän ei
löytänyt sitä. Hän meni takaisin aarre-aitallensa ja asettui tarkasti
seisomaan samaan asemaan, kuin hän oli seissut marmori-palloa
viskatessaan; sitten otti hän taskustansa toisen marmori-pallon ja
viskasi sen samoin kuin edellisenkin, sanoen:

"Veli, mene veljeäsi etsimään!"

Hän katsoi mihin se seisattui ja meni katsomaan. Vaan joko se nyt
seisattui liika aikaiseen tai lensi liian kauaksi; hänen piti vielä
koettaa pari kertaa. Viimeinen kerta onnistui. Marmoripallot olivat
niin liki toisiansa, ett'ei niiden välillä ollut jalkaakaan.

Juuri samassa silmänräpäyksessä tunkeusi viheriöitsevän metsän läpi
tinaisen leikki-torven toitotus hänen korviinsa. Tom viskasi nutun
päältänsä ja housut jalastansa, muutti toisen hihnoistansa vyöksi,
kaivoi sen lahoneen hirren vieressä olevasta sammaliläjästä esiin
erään puisevan jousen ja nuolen, puusapelin ja tina-torven; yhtäkkiä
oli hän siepannut nämä aseet ja juoksi nyt siitä paljain säärin
niin, että paita leimusi. Hän seisottui erään korkean jalavan alle,
toitotti torvellansa vastaukseksi, ja alkoi hiipiä varpaillansa
eteenpäin, ja varovasti katsellen ympärillensä. Hän kuiskasi hiljaa --
seurakumppaleille, joita hän mielessään kuvaili olevan:

"Seisahtukaat iloiset poikani! Pysykäät piilossa kunnes torveeni
puhallan."

Nyt tuli Joe Harper esiin, yhtä kelteisillään ja hyvin varustettuna
kuin Tom'kin. Tom huusi:

"Seisahdu! Kuka se on joka uskaltaa tulla Sherwoodin metsään minun
luvattani?"

"Guy of Guisborne ei tarvitse kenenkään lupaa! Kuka sinä olet, joka, --
joka --"

"Joka uskallat pitää sellaista puhetta," kuiskutti Tom, sillä he
puhuivat ulkoa, kirjan jälkeen.

"Minä, hyvä! Minä olen Robin Hood, jonka kelvoton raatosi kohta saapi
tietää."

"Sinä olet siis todellakin tuo mainio lain rikkoja? Minä olen aivan
onnellinen saadessani kamppailla sinun kanssasi tämän ihanan metsän
omistusoikeudesta. Vedä miekkasi!"

He vetivät miekkansa, viskasivat pois muut aseensa, asettuivat
miekkailuasemaan, jalat vastakkain, ja alkoivat todellisen, varovan
taistelun "kaksi lyöntiä ylös ja kaksi alas." Vähän ajan perästä sanoi
Tom:

"Koska sinulla on terä vastaani, niin lyö päälle."

Niin, "ottelivat he yhä kiivaammin" puhkaen ja hiestyneenä työstänsä.
Kohta huusi Tom:

"Kaadu, Kaadu. Miks'et sinä kaadu."

"Sitä en tee! Miks'et itse kaadu? Sinä ole tappiolla."

"Oh, se kuuluu asiaan. Minä en voi kaatua. Se ei ole niin kirjassa.
Kirjassa on: Niin tappoi hän lyöden takaa, Guy of Gruisborni-raukan!
Sinun täytyy kääntyä ja antaa minun pistää selkääsi."

Mitä kerran kirjassa oli sitä ei voinut kiertää; siis kääntäysi Joe,
antoi pistää itseänsä, ja kaatui.

"Nyt," sanoi Joe, nousten ylös, "täytyy sinun antaa tappaa itsesi: Se
on oikeus."

"Vaan enhän minä voi sitä tehdä, kuin se ole kirjassa niin."

"Vai niin, vaan se on hävyttömästi sinulta. Hyvä että tiedät sen."

"No, jos sinä nyt niin tahdot, Joe, niin ole sinä munkki Tuck'ina, tai
myllärinpoika Much'ina ja lyö minut kuoliaaksi nuijallasi, tai minä
rupean Nottinghamin Sheriffiksi, ja sinä saat olla Robin Hoodina vähän
aikaa ja tappaa minut."

Tämä ehdotus oli tyydyttävä ja tapaukset esiteltiin.

Vähän ajan kuluttua otti Tom taas Robin Hoodin roolin esitelläksensä,
ja sai vuodattaa kaiken voimansa haavoistansa, joita eräs kelvoton ja
kavala nunna hoiti. Viimein kuletti Joe, kuvaten suurta rosvojoukkoa,
hänet pois ja pani jousen hänen heikontuneihin käsiinsä, jolloin
Tom sanoi: "Johon tämä nuoli putoaa, siinä makaa Robin Hood-raukka
haudattuna viheriäisen puun alla." Hän ampui nuolen, lankesi maahan ja
olisi kuollut, vaan sattui kaatumaan muutaman viholaisen päälle, ja
hyppäsi ylös kovin nopeasti ollakseen kuollut.

Pojat pukivat päällensä, kätkivät sota-aseensa, ja läksivät kulkemaan,
surien sitä ett'ei löytynyt maanpakolaisia, ja aprikoiden sitä, mitä
tuo niin suuresti ylistetty sivistys oli saanut heidän sijaansa. He
sanoivat tahtovansa olla paljoa mieluukkaammin yhden vuoden rosvoina
Sherwoodin metsässä, kuin ikänsä Yhdys-Valtain presidenttinä.



YHDEKSÄS LUKU.


Samana yönä kello puoli yhdeksän, lähetettiin Tom ja Sid yö-tiloilleen
tavallisella ajalla. He lukivat ehtoorukouksensa, ja Sid oli kohta
nukkunut. Tom makasi valveella ja odotti malttamattomalla mielellä.
Kuin hän luuli jo päivän alkavan valeta, kuuli hän kellon lyövän vasta
kymmenen! Tuo oli kovin harmittavaa. Hän olisi mielellänsä heitellyt,
ja potkinut sängyssänsä, niinkuin hänen hermonsa vaativat, vaan hän
pelkäsi herättävänsä Sidin. Sentähden makasi hän hiljaa tuiottaen
eteensäpäin pimeässä. Kaikki oli niin kauhistavan hiljaa. Vähitellen
alkoi hiljainen kolina kuulua yön pimeydessä. Pöytäkellon käyminen
alkoi vetää huomiota puoleensa. Vanhat palkit alkoivat kummallisesti
ruskaa. Rappuiset narisivat vähin. Kummituksia oli selvinnähtävästi
liikkeellä. Ja nyt alkoi kuulua harmittava sirkan laulu, josta ei
ihmisjärki saanut selvää mistä se tuli. Nyt alkoi seinä-raution kamala
raksutus Tom'ia kamoittaa -- se merkitsi, että jonkun päivät olivat
luetut. Koiran ulvonta kuului ulohtaalta, johon toinen koira vastasi
vieläkin ulohtaammalta. Tom oli kuolla kauhistuksesta. Viimein tuli hän
siihen päätökseen, että aika oli loppunut, ja ijankaikkisuus alkanut.
Hän alkoi vastentahtoansa vaipua uneen, kello löi yksitoista, vaan hän
ei kuullut sitä. Ilkeä kissan nau'unta rupesi nyt häiritsemään hänen
alkavia uniansa. Lähisyydessä olevan ikkunan avaaminen häiritsi hänen
unensa. Huuto: "Hus! Kissa halvattu!" ja tyhjän putellin kilahdus
tätinsä halko-liiterin seinää vasten, herättivät hänet kokonaan;
minuutin kuluttua oli hän puettu, ulkona ikkunasta ja ryömi varovasti
nelinkontan räystästä myöten. Hän naukasi hiljaa yhden eli pari kertaa
kontatessaan; sitten hyppäsi hän halko-liiterin katolle ja siitä
maahan. Huckleberry Finn oli siellä, kissan raato muassansa. Pojat
läksivät kulkemaan ja katosivat pimeyteen. Puolituntia tämän jälkeen
kahlasivat he hautausmaan pitkässä heinikossa.

Tämä hautausmaa oli Lännen vanhanaikuisia hautausmaita. Se oli eräällä
kukkulalla, noin puolitoista Englandin peninkulmaa kauppalasta. Sen
ympärillä oli huono, rapistunut puuaita, joka paikkapaikoin kallistui
sisään, toisissa taas ulospäin, vaan ei ollut yhdessäkän paikassa
oikein pystyssä. Nurmea ja rikka-ruohoa kasvoi yltäympäri. Kaikki
vanhat haudat olivat kuopalle painuneet. Paikalla ei löytynyt yhtään
hautakiveä; ylä-päästä pyöristettyjä lautoja tärisi haudoilla, etsien
tukea, vaan ei löytäen. "Pyhitetty muistoksi," sille ja sille, oli
kerran ollut maalattu näille, vaan nyt sitä ei monessakaan enää voinut
lukea, jos olisi ollut päiväkin.

Vieno tuuli liehakoitsi puitten latvoissa, ja Tom pelkäsi tämän olevan
kuolleitten henkiä, jotka valittivat siitä, että heidän rauhansa oli
häiritty. Pojat puhuivat hyvin vähän keskenänsä, ja kuiskutellen, sillä
hetki, paikka, vallitseva juhlallisuus ja hiljaisuus masentivat heidän
luontoansa. He löysivät sen tuoreen, uuden multakukkulan, jota etsivät,
ja pistäysivät piiloon kolmen korkean jalavan alle, jotka seisoivat
ryhmässä muutamia jalkoja haudalta.

Nyt odottivat he äänetöinnä, niinkuin heistä tuntui, jokseenkin pitkän
ajan. Etäisen tarha-pöllön ääni oli ainoa ääni, joka häiritsi tuota
haudan äänettömyyttä. Tomin ajatukset alkoivat käydä painaviksi. Hänen
piti saada puhe käymään. Niin kuiskasi hän:

"Hucky, mitä sinä luulet kuolleitten pitävän meidän täällä olosta?"

"Toivoisinpa tietäväni sen. Täällä on niin nuoskea, eikö sinusta tunnu
siltä?"

"Niin on, hyi!"

Jonkun aikaa vallitsi nyt äänettömyys, jolla ajalla pojat miettivät
tätä kysymystä. Tom sanoi:

"Huck! Luuletko Hoss Williams'in kuulevan puhettamme?"

"Luonnollisesti. Varmaankin kuulee hänen sielunsa."

Tom, hetken äänetönnä oltuansa:

"Toivoisin sanoneeni _Herra_ Williams. Vaan en minä tarkoittanut mitään
pahaa. Kaikki ihmiset kutsuivat häntä Hoss'iksi."

"Ihminen ei voi olla milloinkaan kyllin varova puheissansa kuolleista."

Tämä oli tuomio, ja puhe loppui taas siihen. Vähän ajan kuluttua
tarttui Tom kumppaninsa käsivarteen ja sanoi:

"Sssi --"

"Mitä se on Tom?"

Kumpikin likistäysi niin likelle toistansa kuin mahdollista, tykkivällä
sydämellä.

"Sssi! Siellä ovat he taas! Etkös kuule?"

"Minä --"

"Tuolla! Nyt kuulet!"

"Jumalan tähden, he tulevat, Tom! He tulevat varmaan. Mitä on tehtävä?

"En tiedä. Luuletko että he näkevät meidät?"

"Voi, Tom, he näkevät pimeässä yhtä hyvin kuin kissat. Jopa alan katua
tänne tuloani."

"Ooh, älä ole milläsikään. En minä luule heidän tekevän meille mitään.
Emmehän ole missään pahan teossa. Jos olemme aivan hiljaa ehkä he eivät
huomaakaan meitä."

"Minä koetan, Tom, vaan Herra Jumala, koko ruumiini vapisee."

"Kuule!"

Pojat kallistivat päänsä vastakkain ja uskalsivat tuskin huokua. Hiljaa
puhuvia ääniä läheni toiselta puolen hautausmaata.

"Katsos! Katsos tuonne," kuiskasi Tom. "Mikä se on?"

"Se on pirun-tuli. Voi, Tom, tämä on kauheata!"

Eräitä epäselviä haamuja läheni pimeydessä, muuan heistä heiluttaen
vanhanaikuista läkki lyhtyä kädessänsä, joka pilkutti maan
lukemattomilla valo-pisteillä. Nyt kuiskasi Huckleberry vavisten:

"Ne on perkeleitä, se on varma se. Kolme kappaletta! Hyvä Jumala, Tom,
me olemme kuoleman omat, se on varma se! Osaatkos rukoilla?"

"Minä tahdon koettaa, kunhan et pelkää. He eivät tee meille mitään
pahaa. 'Herra, sä, joka lapsia rakastat, katsos' --"

"Sssi --"

"Mitä nyt Huck?

"He ovat ihmisiä! Yksi heistä varmaankin. Hänellä on vanhan Muff
Potters'in ääni."

"Älähän -- onko se totta?"

"Lyönpä vetoa siitä. Ole nyt vaan hiljaa. Hän ei ole mies meitä
löytämään. Luultavasti tavallisuuden mukaan humalassa -- kirottu, vanha
juoppolalli!"

"Hyvä, minä koetan pysyttäytyä hiljaa. He seisottuivat. Eivät saa
selvää siitä. Tuossa he ovat taas. Nyt polttavat he. Kylmä taas. Nyt
polttavat he uudelleen. Nyt polttavat he, nyt polttavat he! Tällä
kertaa hyppäsivät he oikeaan tynnyriin. Huck, minä tunnen vielä yhden
heidän äänistänsä; se on Indiani-Joen."

"Niin on -- vertä himoavan puoliveren! Minusta olisi ollut, hitto
vieköön, paljoa parempi, jos olisivat olleet perkeleitä. Mitähän ne
tekevät?"

Kuiskutus loppui nyt kokonaan, sillä nuo kolme miestä olivat saapuneet
haudalle, ja seisoivat ainoastaan joitakuita askelia poikien
piilo-paikasta.

"Tässä se on," sanoi kolmas heistä, ja sanoja nosti lyhtyä, joka
valaisi nuoren tohtori Robinson'in naaman.

Potters ja Indiani-Joe kantoivat paaria, joilla oli nuora ja pari
lapiaa. He panivat pois kuormansa ja alkoivat avata hautaa. Tohtori
asetti lyhdyn haudan pääpuoleen ja istausi itse selin erästä lehmusta
vasten. Hän oli niin lähellä, että pojat olisivat voineet koskea häneen
kädellänsä.

"Joutukaa, pojat!" sanoi hän hiljaa. "Kuu voi tulla esiin missä
silmänräpäyksessä hyvänsä."

He mutisivat jotakin vastaukseksi ja jatkoivat kaivuansa. Kotvaan
aikaan ei kuulunut muuta kuin lapioitten nariseva ääni, tyhjentäessä
hiekka- ja sorakuormiansa. Tämä oli hyvin yksi-toikkoista. Viimein
sattui muuan lapio kolisevalla ja jylhällä äänellä ruumiin-arkkuun,
ja pari minuuttia sen perästä nostivat miehet sen haudan partaalle.
He avasivat arkun-kannen lapioillaan, nostivat ruumiin arkusta, ja
heittivät sen maahan. Kuu alkoi pilkoittaa pilven raosta, ja valaisi
ruumiin kalvean muodon. Paarit pantiin reilaan ja ruumis nostettiin
niille, peitettiin vanhalla loimella ja nuoritettiin kiini. Potters
veti esiin suuren linkku-veitsen, leikkasi poikki riippuvan nuoranpään,
ja sanoi:

"Nyt se on valmis, tohtori Lääkelasku, ja vedä nyt esiin vielä
viitonen, muutoin saa se jäädä tuohon."

"Niin se nyt on" sanoi Indiani-Joe.

"Mitä nyt, mitä tämä merkitsee?" sanoi lääkäri. "Te vaaditte maksun
edeltä käsin, ja minä maksoin sen."

"Niin, ja sinä olet tehnyt enemmin kuin sen," sanoi Indiani-Joe,
lähestyen tohtoria, joka nyt oli noussut seisomaan. "Viisi vuotta
takaperin ajoit sinä minut ulos isäsi keittiöstä, eräänä iltana kuin
anoin ruokaa nälkäisen mahani täytteeksi, ja samassa tilaisuudessa
julistit sinä, ett'en minä tehnyt minkäänlaista hyötyä siellä, enkä
muuallakaan; ja kuin minä vannoin kostaa sinulle tästä, vaikka
sadankin vuoden perästä, niin antoi isäsi vangita minut löysästä.
Luuletkos minun unhoittaneen sen? Minun suonissani ei juokse turhaan
indiani-vertä! Ja koska nyt olet minun käsissäni, niin on sinun
käyminen _tilin tekoon_, ymmärrätkös sen!"

Samalla uhkasi hän tohtorin naamaa pudistetulla nyrkillänsä. Tohtori
löi häntä yht'äkkiä niin, että kelvoton kaatui. Potters pudotti
veitsensä ja ärjäsi:

"Kuulepas sinä siellä, älä lyö minun kumppaniani!" ja jo ensi
silmänräpäyksessä oli hän tarttunut tohtorin vyötäisiin, he alkoivat
kamppailla kaikin voimin, polkien alas ruohon ja penkoen kenkiensä
koroilla maan mustalle mullalle. Indiani-Joe hyppäsi ylös säihkyvin
silmin, sieppasi ylös Potters'in veitsen ja kiekkui kuin kissa
painivien ympärillä saadaksensa tilaisuutta pistää. Yht'äkkiä
riipasi tohtori itsensä irti, sieppasi Williams'in haudan raskaan
päälaudan ja löi Potters'ia sillä niin että hän kaatui; vaan samassa
silmänräpäyksessä havaitsi puoliverikin itsellänsä olevan tilaisuuden
ja paiskasi veitsen päätään myöten tuon nuoren tohtorin rintaan. Hän
horjahti ja kaatui, osittain peittäen Potters'ia ruumiillansa ja
tahrasi hänet verellänsä. Samalla peittivät pilvet tämän kauhean näön
pimeyteen, ja peljästyneet pojat pakenivat pimeyden suojassa.

Kun kuu tuli uudelleen näkyviin, nähtiin Indian-Joe kumartuneena
ruumiitten yli, katsellen niitä. Tohtori jupisi jotakin, jota ei voitu
ymmärtää, huokasi syvään kerran tai pari, ja oli ääneti. Puoliveri
sanoi itsekseen:

"Se tili on tehty, lempo vieköön!"

Nyt ryösti hän ruumiin, jonka tehtyä hän pani tuon kamalan
veitsen Potters'in oikeaan käteen, ja istuutui äsken särjetylle
ruumiin-arkulle. Kolme -- neljä -- viisikin minuuttia kului; Potters
alkoi liikkua ja öristä. Hän puristi veistä kourassaan, nosti ylös
sen, katseli sitä, ja pudotti sen maahan kauhistuen. Sitten nousi hän
istuallensa, puukaten pois ruumiin päältänsä, katsoa tuiottaen ensin
siihen ja sitten ympärillensä. Hänen silmänsä tapasivat Joen.

"Minun luojani, mitä tämä on Joe?" sanoi hän.

"Tämä on jokseenkin kelvoton asia", sanoi Joe, minkäänlaisetta
liikutuksetta.

"Miksis teit tämän?"

"Minä! Minä en ole sitä tehnyt! Kuules! Tuollaiset puheet eivät
puhdista ketään."

Potters vapisi ja kävi aivan kalvakaksi.

"Minä luulin, että olin selvinnyt. Tänä iltana olisi juominen pitänyt
antaa olla. Vaan minulla on vielä päässäni -- pahemmin kuin alkaessa.
Minä olen aivan pöperryksissä; enkä jaksa muistaa tuskin mitään. Sanos
nyt minulle, Joe -- _vilpittömästi_ sä vanha kumppani -- teinkö minä
tämän? Minun aikomukseni ei suinkaan ollut se; Jumala auttakoon minun
syntistä sieluani ja ruumistani, noin en kuunaan ajatellut tehdä. Ooh,
se on kauheata -- ja hänestä, josta oli niin suuret toiveet."

"Te painitti keskenänne, ja hän löi sinua laudalla, niin että
kuukerruit; sitten hyppäsit sinä uudelleen ylös, horjuen ja hoippuen,
sait veitsen käsiisi ja paiskasit sen hänen sisäänsä, juuri kuin hän
oli sinua lyömäisillään, ja siinä olet rötköttänyt kuoliaana kuin
rautakanki tähän saakka."

"Oo, minä en tiennyt mitä tein. Vaikka tähän paikkaan kuolisin, niin
sitä en tiennyt. Tämä kaikki on viinan ja vihan vaikuttama. Minä en
ole kuuna päivänä ennen käyttänyt asetta, Joe. Tapellut kyllä olen,
vaan en koskaan aseella. Sen voi kaikki todistaa! Joe, älä puhu tästä
kellenkään mitään, niin olet kunnon kumppani. Minä olen aina pitänyt
sinusta, Joe, ja aina puolustanut sinua. Etkös muista sitä? Ethän virka
kellenkään tästä, sanos Joe?"

Miesparka lankesi kädet ristissä polvilleen tuon tunnottoman murhaajan
eteen.

"En, sillä sinä Muff Potters olet aina käyttäynyt ihmisiksi minua
vastaan, ja minä en petä sinua. Niin no -- se nyt on niin varma lupaus
kuin mies miehelle voi antaa."

"Oo, Joe, sinä olet enkeli. Minä siunaan sinua tästä vielä viime
hetkenänikin."

Potters alkoi itkeä.

"Tule nyt, kyllä se on jo kyllin. Tässä ei ole aikaa itkeä. Mene nyt
matkojasi, sinä tuonne päin, minä lähden tälle haaralle. Joudu nyt
vaan, äläkä jätä minkäänlaisia jälkiä jälestäsi."

Potters läksi kulkemaan edelleen, vauhdilla, joka kohta muuttui
juoksuksi. Puoliveri katsoi hänen jälkeensä ja jupisi:

"Jos hän on noin pyörryksissä selkäsaunasta ja viinasta, kuin hän
näytti päältä katsoen, niin ei hän muista veistänsä ennenkuin matkain
päässä, eikä uskalla tulla sitä itsekseen hakemaan tällaiselta paikalta
-- pelkuri!"

Parin tai kolmen minuutin kuluttua ei ollut tuolla murhatulla miehellä,
peitetyllä ruumiilla, kannettomalla arkulla, ja avonaisella haudalla
muuta peräänkatsojaa kuin kuu. Hiljaisuus oli taas täydellinen.



KYMMENES LUKU.


Pojat pakenivat kauppalaa kohden minkä ennättivät, mykkinä
kauhistuksesta. He vilkasivat välistä olkansa yli taaksensa, ikäänkuin
olisivat peljänneet perästä ajajia. Joka ainoa kanto, joka tuli
näkyviin heidän tiellänsä, oli heistä mies tai vihollinen, ja pani
heidät pidättämään henkeä, ja kun he juoksivat eräitten kauppalan
rajalla olevien hökkelien sivu, näytti kahlekoirain haukunta antavan
heille siivet.

"Kunhan ennätettäisiin vanhalle karvarin-tehtaalle ennenkuin kaadumme!"
kuiskasi Tom läähättäen. "Minä tuskin jaksan kauemmaksi."

Huckleberry'n raskas läähätys oli hänen ainoa vastauksensa, ja pojat
koettivat pinnistäen voimiansa, päästä toiveittensa perille. He tulivat
aina lähemmä ja lähemmä ja viimein hyppäsivät rinnatusten avonaisesta
portista sisään, ja vaipuivat kiitollisina ja uuvuksissa varjelevaan
varjoon sisäpuolella. Vähitellen alkoi heidän pulssinsa lyödä
hitaammin, ja Tom kuiskasi:

"Huckleberry, mitä sinä luulet tästä seikasta tulevan?"

"Jos tohtori Robinson kuolee, niin tulee luullakseni joku
hirtettäväksi."

"Luuletkos niin, todellakin?"

"Oh, minä tiedän sen, Tom."

Tom arveli hetkisen; sitten sanoi hän:

"Kukas tästä asiasta kertoo? Me?"

"Mitä sinä ajattelet? Otaksu nyt että jotakin tapahtuisi, jott'ei
Indiani-Joe'a hirtettäisi, niin löisi hän meidät kuoliaaksi yhdessä eli
toisessa tilaisuudessa; yhtä varmaan kun me olemme nyt tässä."

"Juuri samaa ajattelin minäkin tässä itsekseni"

"Jos joku kielii, niin tehköön Muff Potters'i sen, jos on niin tuhma.
Hän on tavallisesti kyllin humalassa siihen."

Tom ei virkkanut mitään -- hän ajatteli ajattelemistaan. Sitten
kuiskasi hän:

"Huck, Muff Potters ei tiedä sitä. Kuinka hän voisi kertoa siitä?"

"Mikä on syynä siihen, ett'ei hän sitä tiedä?"

"Se että hän oli juuri saanut iskun päähänsä, kuin Indiani-Joe teki
sen. Luuletko sinä että hän tiesi mitään?"

"Hitto vieköön, sinulla on oikein, Tom!"

"Ja kuulepas -- ehkä tämä isku oli hänelle kyllin kyllä!"

"Se ei ole luultava, Tom. Hänellä oli viinaa ruumiissa; sen minä näin,
ja siksi toiseksi hän ei ole milloinkaan ilman sitä. Hyvä, kun minun
isäni on humalassa, saat vaikka kirkon-tornilla kolkuttaa häntä päähän,
eikä se vaikuta mitään. Hän sanoo sen itse. Luonnollisesti on se siis
samoin Muff Potters'inkin kanssa. Vaan jos mies on aivan selvä, niin
uskon kyllä että semmoinen isku veisi häneltä hengen, ehkä; en tiedä."

Pitkän ajan ajateltuaan sanoi Tom:

"Hucky, oletko varma siitä ett'et puhu tästä kellenkään mitään?"

"Tom, meidän täytyy olla ääneti. Sen tiedät. Tuon kirotun Indianin
omaatuntoa ei suinkaan vaivaisi ollenkaan, jos hukuttaisi meidät kuin
parin kissoja, ell'ei hän tulisi hirtetyksi, kielittyämme. Kuules
nyt, Tom, vannokaamme toisillemme -- se pitää meidän tehdä -- vannoa,
ett'emme puhu tästä mitään."

"Siihen minä suostun, Huck. Se on paras keino. Ylös kädet ja vanno että
me --"

"Oh, ei se kelpaa tässä asiassa. Se on kyllä hyvä tavallisissa,
vähäpätöisissä asioissa -- varsinkin tyttörepakoihin kanssa, sillä he
pettävät kumminkin kaikissa tapauksissa, ja livertävät, jos tulevat
pihtiin -- vaan tärkeässä asiassa niinkuin tässä, pitäisi se olla
kirjallisesti, ja verellä."

Tomin koko olento myönsi tämän käsityksen asiasta. Tämä oli
syvä, jylhä ja hirvittävä; tunti, asian-haarat, ympäristö olivat
myötäsointuusuudessa tämän kanssa. Hän otti puhtaan laudan
kappaleen, jonka näki kuuvalossa, veti esiin taskustansa pienen
punaliitu-kappaleen, ja piirsi kuuvalossa vaivaloisesta seuraavat
rivit, painaen paksumpia riviä piirtäissänsä kielensä hampaitaan
vasten, hienompia piirtäessä veti hän sen taas takaisin:

    _Huck Finn ja Tom Sawyer vannovat että he ovat ääneti asiasta ja
    että he toivovat vaikka kuolevansa tielle jos puhuvat_

Huckleberry ihmetteli suuresti Tomin sukkelaa kirjoitustaitoa ja
hänen kaunista kieltään. Hän otti paikalla neulan nuttunsa kauluksen
käänteestä ja aikoi sillä tehdä naarmua nahkaansa, kun Tom sanoi:

"Älä! Älä tee sitä. Nuppineula on messinkiä. Siinä voipi olla
Espanian-viheriää."

"Mitä se on Espanian-viheriä?"

"Se on myrkkyä. Juuri sitä se on. Koetahan kerran syödä sitä, niin saat
nähdä."

Nyt otti Tom säikeen pään silmäneulastansa ja kumpikin poika raapi
sillä peukalonsa lihaisinta paikkaa, ja puristivat esiin pisaran vertä.

Vähitellen useampia kertoja puristettuansa, sai Tom nimensä
alkukirjaimet piirretyksi, käyttäen pännänä sakari-sormeansa. Sitten
neuvoi hän Huckleberry'n tekemään H ja F. ja valakirja oli nyt
valmis. Nyt hautasivat he laudan kappaleen seinämälle moninaisilla
hirvittävillä noitatempuilla, ja ne siteet jotka sitoivat heidän
kielensä, pidettiin nyt lukituina, ja lukon avain ikäänkuin
poisviskattuna.

Eräs haamu hiipi nyt varovasti sisään muutamasta reiästä, joka oli
vastapäätä olevassa rapistuneessa muurissa, vaan pojat eivät havainneet
sitä.

"Tom", kuiskasi Huckleberry, "estääkö tämä meitä aina puhumasta --
aivan aina?"

"Luonnollisesti. Tapahtuipa mitä hyvänsä, niin emme saa virkkaa siitä
mitään. Me kuolisimme tielle -- joko olet unhottanut sen."

"Niin kai se sitte lienee."

He kuiskivat vielä hetkisen yhtä ja toista. Yhtäkkiä alkoi, juuri
ulkopuolella -- noin kymmenen jalkaa heistä, koira ulvoa kummallisella
äänellä. Pojat syleilivät toisiansa suuresti kauhistuneina.

"Kumpaako meistä tarkoittaa hän?" ykisi Huckleberry.

"En tiedä -- tirkistäs raosta. Sievään!"

"En, tee se sinä, Tom!"

"En minä uskalla -- en minä uskalla tehdä sitä, Huck!"

"Hyvä Tom, tuossa se on taaskin!"

"Jumalalle kiitos!" kuiskasi Tom. "Minä tunnen sen äänen. Se on Bull
Harbison." [Jos Herra Harbison'illa olisi ollut Bull-niminen orja,
niin olisi Tom kutsunut häntä "Harbison Bull": vaan hänen Poikansa eli
koiransa oli Bull Harbison.]

"Oh, sepä oli hyvä -- minä vakuutan sinulle, Tom, että olin kuolla
paljaasta pelosta; minä olisin tohtinut lyödä veikan mistä hyvänsä,
että se oli vieras ja tuntematoin koira."

Koira ulvoi vielä kerran. Poikain uskallus masentui taas.

"Oo, hyvä Jumala, ei se ole Bull Harbison!" kuiskasi Huckleberry.
"Pilkistäs, Tom!"

Tom totteli, vavisten pelvosta, ja pilkisti raosta ulos. Hänen
kuiskutuksensa tuskin kuului, kuin hän sanoi:

"Oh, Huck, se on _tuntematoin_ koira."

"Sukkelaan, Tom, sukkelaan! Kumpaako meistä tarkoittaa hän?"

"Luultavasti tarkoittaa hän meitä kumpaakin -- me olemme juuri
vierekkäin."

"Voi, Tom, luulenpa loppumme olevan lähellä. Mihin minä tulen kuoleman
jälkeen, sitä tuskin tarvinnee epäillä; sillä minä olen ollut hyvin
syntinen."

"Hitto vieköön! Tuossa se nyt on kun lurjustelee koulusta poissa ja
tekee kaikkea sitä, jota on kielletty tekemästä. Minä olisin voinut
olla yhtä hyvä kuin Sid'kin, jos olisin koetellut -- vaan ei, minä en
luonnollisesti tahtonut. Vaan jos minä kerran pääsen tästä pulasta,
niin minä en muuta teekän kuin makaan Pyhäkoulussa; se on niin tosi
kuin nyt olen tässä."

Tom alkoi itkeä tihuttaa.

"_Sinäkö_ kelvotoin!" Huckleberry alkoi myöskin nyhkiä. "Saakeli
soikoon, Tom Sawyer, sinä olet puhdas kuin piparikakku minun
rinnallani. Voi, _hyvä_ Jumala, kuin minulla olisi edes puoleksikaan
niin hyvät toiveet kuin sinulla."

Tom nielasi alas nyhkäyksen ja kuiskasi:

"Katsos, Huck, katsos! Hän käänsi _selkänsä_ meille!"

Hucky pilkisti, iloiten sydämessänsä.

"Se ei katsokaan meihin tuo kunnon _piski!_ Katsoiko se ennen tänne
päin?"

"Ei. Vaan minäpä nyt vasta olin pöllö, kun en tuota tullut
ajatelleeksi. Oh, nyt on kaikki hyvin. Vaan ketä voi hän nyt
tarkoittaa?"

Koira lakkasi ulvomasta. Tom pörhisti korviansa.

"Sssi! Mikä se on?" kuiskasi hän.

"Se on niinkuin -- kuin sika röhkisi. Ei -- siellä on joku, joka
korsnaa."

"Niin se on. Vaan millähän paikalla se lienee, Huck?"

"Minä luulen että se on tuolla toisella puolen. Siltä kai se kuuluu.
Isäni makasi välistä tuolla sikain kanssa, vaan Jumala varjelkoon,
kun hän korsnaa, niin ei ole katto pysyä paikoillaan, sillä siinä
on silloin semmoinen tärinä. Paitsi sitä niin luulen mä, ett'ei hän
konsaan palaja takaisin tähän kaupunkiin."

Poikien mieli alkoi tehdä antautumaan uusiin vehkeisiin ja vaaroihin.

"Hucky, uskallatkos seurata minua, jos käyn edellä?"

"Enpä oikein, Tom. Ajatteles jos se olisi Indiani-Joe!"

Tom epäili. Vaan vähän ajan kuluttua syntyi uusi kiusaus heidän
sydämmissään, ja he päättivät koettaa, kumminkin sillä ehdolla, että
pakenisivat paikalla jos korsnaaminen lakkaisi. Nyt alkoivat he hiipiä
varpaillaan eteenpäin jälekkäin. Kun he olivat tulleet noin viiden
askeleen päähän korsnaajasta, polki Tom eräälle tikulle, joka kovalla
äänellä räpsähti poikki. Mies ähki ja kääntäysi, niin että hänen
naamansa tuli kuun valoon. Se oli Muff Potters. Poikain sydän oli
seisattunut, samoin kuin heidän ruumiinsakin, miehen kääntäytyessä;
vaan nyt katosi kaikki heidän pelkonsa. He hiipivät ulos muurin
raosta ja seisattuivat vähän matkan päähän hetkeksi puhelemaan ennen
eroamistansa. Nyt häiritsi taas yön hiljaisuutta tuo kamala ulvominen!
He katsoivat taaksensa ja näkivät tuon mystillisen koiran seisovan
joitakuita jalkoja Potters'in leposialta, kääntyneenä Potters'iin päin,
nokka taivasta kohden.

"Ooh, Jesus siunatkoon, se on _häntä_ kuin se tarkoittaa!" huudahti
kumpikin poika samalla kertaa.

"Vaan kuules Tom, kun ne puhuvat, että noin pari viikkoa takaperin eräs
vieras koira oli käynyt puoliyön aikana ulvomassa Johnny Millers'in
kartanon ympärillä; ja että yölepakko oli eräänä iltana lentänyt
sisälle porstuaan ja istuutunut kaidepuulle ja siinä laulanut! ja
siellä ei ole vielä ketään kuollut."

"Sen kyllä tiedän. Vaan eikös Gracie Miller kaatunut juuri seuraavana
Lauantaina, ja polttanut itseänsä samalla hyvin pahaksi keittiön
takassa?"

"Niin, vaan hän ei kuollut. Ja, joka on vielä enemmin, hän on jo
parempana."

"Hyvä; odotahan. Hän on kuoleman oma yhtä varmaan kuin Muff
Potters'ikin. Niin sanovat kai neekerit, ja he ymmärtävät hyvin
tuonlaiset asiat, Huck."

Nyt erosivat he syvissä mietinnöissä.

Kun Tom kapusi sisään makuuhuoneensa ikkunasta oli yö jo melkein
kulunut. Hän puki päältänsä hyvin varovasti ja rupesi maata, iloissaan
siitä, ett'ei kukaan tiennyt mitään hänen yöllisestä retkestään. Hän ei
tiennyt että tuo viehkeästi korsnaava Sid oli valveella, ja että hän
oli valvonut noin tunnin ajan.

Kun Tom heräsi oli Sid jo pukeunut ja mennyt ulos. Päivä näytti jo
jokseenkin kuluneen. Hän hämmästyi. Miksi häntä ei oltu huudettu --
rääkätty, kunnes hän oli noussut ylös, tavallisuuden mukaan? Tämä aate
täytti hänen sielunsa mustilla aavistuksilla. Viiden minuutin kuluessa
oli hän pukeunut ja mennyt alas, rauhatoinna ja unisena. Perhe istui
vielä pöydässä, vaan he olivat jo lopettaneet aamiaisensa. Ei yhtäkään
nuhtelevaa ääntä kuulunut, vaan kaikkien silmät kääntyivät pois;
hiljaisuus ja juhlallisuus vallitsi, joka karsi syyllisen ruumista. Hän
istuusi ja koetti olla iloisen näköinen, vaan se oli turha vaiva; ei
kenenkään suu vetäynyt nauruun, eikä hän saanut keltään vastausta, hän
herkesi äänettömäksi ja antoi sydämensä painua epätoivon syvyyteen.

Aamiaisen syötyä otti täti hänet kahden kesken, ja Tom jo melkeinpä
iloitsi siitä, että saisi selkäsaunan; vaan niinpä ei käynytkään.
Täti itki hänen tähtensä, ja kysyi häneltä kuinka hän voi runnella
hänen vanhaa sydäntänsä niin; ja sitten kehoitti hän häntä käymään
edelleen alettua tietänsä, ja turmelemaan itsensä, ja saattamaan hänen
harmaat karvansa surulla hautaan, sillä hän oli havainnut, että hänen
opetuksistansa ei ollut mitään hyötyä. Tämä tuntui karvaammalta kuin
tuhatkertainen selkäsauna, ja Tomin sydän kärsi nyt enemmän kuin hänen
ruumiinsa. Hän itki, hän anoi kerjäämällä anteeksi rikostansa, ja
lupasi kerta toisensa perään parantaa itsensä, ja sai viimein mennä
sillä tunnolla, että hän oli saanut ainoastaan puolittain anteeksi ja
että häneen luotettiin aivan vähän.

Hän oli tätinsä luota lähtiessä niin heikko, ett'ei hän edes voinut
kantaa sydämessään koston tuntoa Sidiä kohtaan; jonka tähden tämän
pako, takaportin kautta oli aivan turha. Hän meni synkkämielisenä
ja alakuloisena kouluun, ja otti "peräpakaroilleen" samalla kun Joe
Harperkin, poissa olosta koulusta laillisetta syyttä edellisenä
päivänä, saman näköisenä kuin se, jonka sydäntä painaa suuremmat surut,
ja joka on aivan välinpitämätön vähäpätöisistä seikoista. Sitten meni
hän paikoillensa, asetti kyynäspäänsä pöytää vasten ja leukansa käteen,
ja tuiotti seinään tunnottomalla katsannolla, kuin se ihminen, jolla on
niin kovat vaivat, ett'eivät enää voi koveta. Hänen kyynäspäänsä painoi
jotakin kovaa esinettä. Pitkän ajan kuluttua muutti hän verkalleen ja
surullisesti asemaansa, ja otti tämän esineen huoaten. Se oli kääritty
paperiin. Hän avasi sen. Pitkällinen huokaus seurasi, hänen sydämmensä
murtui. Se oli hänen pellin nuppunsa! Viimeinen höyhen taittoi kamelin
selän.



YHDESTOISTA LUKU.


Vähää ennen puolista levisi tuo kauhistava uutinen sähkön nopeudella
ympäri kaupunkia. Tuota silloin vielä aavistamatonta, sähkölankaa ei
tarvittu -- sillä viesti vieri kumminkin aivan yhtä nopeasti kuin
jos sähkölanka olisi ollut. Luonnollisesti antoi opettaja vapauden
oppilailleen iltapäiväksi; koko kaupunki olisi pitänyt sitä kummana,
jos hän ei olisi niin tehnyt. Verinen veitsi oli löydetty juuri
murhatun vierestä ja tämän oli joku tuntenut Muff Potters'in veitseksi
-- niin kerrottiin. Ja vieläpä sanottiin että eräs myöhästynyt
kaupunkilainen oli tavannut Muff Potters'in peseymässä sivu-joen
rannalla noin yhden tai kahden aikana aamuisella, ja että Potters
nähtyänsä hänet oli lähtenyt pakoon -- epäiltäviä kohtia, varsinkin
peseytyminen, joka ei juuri kuulunut Potters'in tapoihin. Sanottiin
myöskin että tätä "murhaajaa" oli jo etsitty ympäri kaupunkia (yleisö
ei juuri pidä pitkiä tutkinnoita, ennenkuin jo tuomio on valmis),
vaan hän oli kadonnut. Ratsastajia oli laitettu joka haaralle, ja
yli-tuomari (sheriffi) oli vakuutettu siitä, että hän saavuttaisi hänet
ennen iltaa.

Koko kaupunki oli matkalla hautausmaalle. Tom'in sydän-suru hävisi, ja
hän liittyi matkueesen, ei sentähden ett'ei hän olisi mieluukkaammin
mennyt mille muulle haaralle hyvänsä, vaan sentähden että kamala ja
selittämätön lumous veti häntä sinne. Tultuaan tälle hirvittävälle
paikalle, pujotteliin hän, pieni kuin oli, ihmisjoukon läpi ja
näki tuon inhoittavan näön. Hänestä tuntui ikäänkuin miehen ikä
olisi kulunut siitä, kuin viimeksi oli ollut tällä paikalla. Joku,
näpisti häntä käsivarteen. Hän kääntyi ympäri ja silmänsä sattui
Huckleberry'yn. He vilkasivat kumpikin ympärillensä arvellen jonkun
havainneen jotakin heidän silmäyksissänsä. Vaan kaikki puhuivat, ja
koko heidän huomionsa oli kiinnitetty tuohon kauheaan näköön edessänsä.

"Miesparka!" "Nuorukaisraukka!" "Tämä on hyvä varoitus kaikille ruumiin
rosvoille!" "Muff Potters tulee kiikkumaan hirressä tästä, jos he vaan
saavat hänet kiini!" Tämä oli yleisesti puheen sisällys, vaan pappi
sanoi: "Tässä nähdään Jumalan rankaiseva käsi."

Yhtäkkiä alkoi Tom vapista kiireestä kantapäähän saakka, sillä hän
sattui viskaamaan silmänsä Indian-Joen elottomille kasvoille. Samalla
alkoi joukko hoippua ja puukkiloida, ja ääniä kuului:

"Tuossa hän on! Tuossa hän on! Hän tulee itse!"

"Kuka? Kuka?" kysyi parikymmentä ääntä.

"Muff Potters!"

"Katsos, hän seisattuu! Olkaa varuillanne, hän kääntyy takaisin!"

"Älkää päästäkö häntä pakoon!"

Ihmiset puun oksilla Tomin pään päällä sanoivat, että hän tahtoi paeta
-- hän näytti vaan epäilevän ja sekautuneen näköiseltä.

"Hävytön uskaliaisuus!" sanoi muuan ympärillä seisojista; "hän tahtoi
tulla tyynesti katselemaan työtänsä -- eikä odottanut tapaavansa
seuraa."

Ihmisjoukko avasi tien yli-tuomarille, joka mahtavan näköisenä tuli
taluttaen Potters'ia. Miesparan muoto näytti laihtuneelta, ja hänen
silmistänsä loisti pelko. Kun hän seisoi murhatun ääressä, vapisi hän
kuin haavanlehti, hän peitti naamansa käsiinsä ja purskahti itkuun.

"Minä en ole tuota tehnyt", nyyhki hän! "en, niin totta kuin olen
tässä, ole tuota tehnyt."

"Kukas sitä on sanonut?" kuului eräs ääni.

Tämä näytti sattuvan. Potters paljasti silmänsä ja katseli ympärilleen
patetisella toivottomuudella. Hän havaitsi Indiani-Joen, ja sanoi:

"Oo, Indian-Joe, sinä lupasit, ett'et koskaan --"

"Onko tämä sinun veitsesi?" kysyi yli-tuomari, näyttäen sitä hänelle.

Potters olisi kaatunut, jos ei joku olisi ottanut vastaan, ja antanut
hänen hiljalleen painua maahan. Sitten sanoi hän:

"Joku sisällinen ääni sanoikin minulle, että jos en kävisi veistä
hakemassa --"

Hän vapisi; sitten viittasi hän voimattomalla kädellään, ikäänkuin että
hän oli voitettu, ja sanoi:

"Kerro, Joe -- kerro koko asia -- ei tässä enää kielto auta mitään."

Huckleberry ja Tom seisoivat katsoa tuiottaen äänetöinnä, kun tuo
kovasydäminen valehtelia lateli selityksen, ja he odottivat joka
silmänräpäys että Jumala, vaikka taivas oli kirkas ja selkeä,
lähettäisi salaman hänen päähänsä, ja kummastelivat kun se niin kauan
viipyi. Ja kun hän vielä lopetettuaan aina edelleen seisoi tervennä ja
raitisna, sammui ja katosi heissä kokonaan tuo kiihtynyt halu rikkomaan
valaansa pelastaaksensa tuota petettyä miesparkaa, sillä se oli aivan
silminnähtävä asia, että tämä rikkoja oli myönyt sielunsa perkeleelle,
jonka tähden tällaisen ihmisen kanssa ei ollut hyvä antautua asioihin.

"Miks'et sinä paennut? Miksi sinä tulit tänne takaisin?" kysyi joku.

"Minä en voinut -- en voinut", vaikeroi Potters. "Minä koettelin paeta,
vaan minusta tuntui, ikäänkuin en pääsisi muualle kuin tänne." Hän
alkoi uudelleen itkeä pursuta.

Indian-Joe todisti, joitakuita minuutia myöhemmin, valan uhalla,
ruumiin tarkastuksessa, yhtä tyynesti kuin ennenkin aivan samalla
tavalla; ja pojat nähdessään, ett'ei salama nytkään taivaasta tullut,
vahvistuivat siinä uskossaan, että Joe oli myönyt itsensä perkeleelle.
Hän oli nyt heidän silmissänsä tullut kaikkein surkuteltavimmaksi
olennoksi, jonka he olivat nähneet, jonka tähden he eivät voineetkaan
kääntää silmiänsä hänestä. Sydämessään päättivät he illoin pitää häntä
silmällä, jos tilaisuus niin myönsi, saadaksensa edes vilaukselta nähdä
hänen julmaa mestariansa.

Indian-Joe oli avullisna nostamassa ruumista kärryille poisvietäväksi;
ja kuiskeita kuului tuosta peljästyneestä joukosta, että haavasta
juoksi verta. Pojat luulivat tämän onnellisen sattumuksen vetävän
epäilykset oikealle haaralle, vaan he pettyivät; sillä useampi kuin
yksi kyläläisistä huomautti:

"Muff Potters ei ollut kolmeakaan jalkaa paikalta tämän tapahtuessa."

Tom'in hirvittävä salaisuus ja arka omatunto häiritsivät tämän jälkeen
enemmän kuin viikonajan hänen untansa öillä, niin että Sid eräänä
aamuna sanoi aamiaista syödessä:

"Tom, sinä heitteleit ja puhut unissasi niin, ett'en minä saa nukkua
yökausiin."

Tom vaaleni ja alkoi katsella alaspäin. "Se on paha merkki", sanoi täti
Polly totisena. "Mitä sinulla on omalla tunnollasi, Tom?"

"Ei tietääkseni mitään." Vaan pojan käsi vapisi niin, että hän läikytti
kahvia kupistansa.

"Ja sinä puhut semmoisia hullutuksia", sanoi Sid. "Toissa yönä huusit
sinä. 'Se on vertä, se on vertä, se juuri on sitä kun se on!' Sinä hoit
sitä useampia kertoja. Ja sinä sanoit: 'Älä nyt minua vaivaa noin --
minä kerron kaikki tyyni.' Kerron mitä? Mitä sinulla on kerrottavaa?"

Maailma musteni Tom'in silmissä. Vaikea on sanoa, mitä nyt olisi
voinut tapahtua, vaan kaikeksi onneksi katosi kaikki suru täti Pollyn
silmistä, ja hän tuli Tom'in avuksi tietämättänsä. Hän sanoi:

"Ooh! Se on tuo hirmuinen murha. Minäkin uneksin siitä melkein joka yö.
Välistä uneksin niinkin kuin itse olisin sen tehnyt."

Mary sanoi, että häntäkin vaivasi samallaiset kelvottomat unet. Sid
näytti tyytyvän tähän selitykseen. Tom meni pois niin sievään kuin
mahdollista, valitti koko seuraavan viikon hammastautia, ja pani
kasvonsa kääryihin joka ilta. Hän ei tiennyt, että Sid vahtasi häntä
joka yö, otti usein pois kääreet, ja sitten nojautuen kyynäspäilleen
kuunteli pitkät ajat kerrassaan, ja pani kääreet sitten paikoilleen.
Tom'in sielun voimat heikkenivät heikkonemistaan, ja hammastaudille,
joka alkoi käydä tukalaksi, annettiin jäähyväiset. Jos Sid'in
todellakin onnistui saada jotakin selvää Tom'in sekaisista puheista,
siitä hän ei puhunut kellenkään, vaan piti sen salassa. Tom'ia
vaivasi kovin se, että hänen koulukumppaninsa eivät tahtoneetkan
heretä tarkastelemasta kuolleita kissoja, koska he aina tällä tavoin
muistuttivat häntä murheistansa. Sid havaitsi, ett'ei Tom ollut enää
kaupungin lääkärinä näissä tarkastuksissa, vaikka hän ennen aina oli
ollut johdattajana niitä uusia vehkeitä vaan tuli esiin, tarkkasi
myöskin, ett'ei Tom koskaan ruvennut vieraaksimieheksi -- ja se
oli kummallista. Sid näki kyllä senkin, että Tom inhosi tällaisia
tarkastuksia ja koetti karttaa niitä kun vaan voi. Sid'ia kummastutti,
vaan hän ei virkkanut mitään. Vähitellen kävivät tarkastukset kumminkin
vanhaksi ja herkesivät niinmuodoin vaivaamasta Tom'in omaatuntoa.

Joka tahi joka toinen päivä meni Tom tänä ikävänä aikana, kun vaan sai
tilaisuutta, tuon pienen kallerilla varustetun vankihuoneen ikkunan
taakse, ja antoi "murhaajalle" niitä pieniä nautinto-aineita, joita
hän voi saada käsiinsä. Vankihuone oli pieni vähäpätöinen tiilistä
suolle rakennettu luola kauppalan ulko-reunassa, jolle ei kustannettu
minkäänlaista vartiaa; sillä siinä oli aivan harvoin asukkaita.
Nämä lahjat rauhoittivat jokseenkin Tom'in omaatuntoa. Kauppalan
asukasten teki hyvin mieli tervaamaan ja höyhenissä ryvettämään
Indian-Joe'a, ja asettamaan häntä kahan-reisin ratsastamaan aidalle
ruumiin-rosvoamisesta, vaan hänen luonteensa oli niin julma, ett'ei
koko kauppalassa löytynyt ketään, joka olisi uskaltanut ruveta
asian edusmieheksi, ja niin se jäi silleen. Hän oli varovasti kyllä
kummallakin kertaa alkanut todistuksensa paininlyönnistä, puhumatta
mitään ruumiin varkaudesta, joka oli tapahtunut sitä ennen; sentähden
pidettiin se parhaana, ett'ei tästä asiasta tällä kertaa puhuttaisi
mitään.



KAHDESTOISTA LUKU.


Muuan niistä syistä, jonka tähden Tom unhotti salaiset murheensa,
oli, että hän oli saanut uuden ja tärkeän seikan ajatellaksensa.
Becky Thatcher oli lopettanut koulun käymisen. Tom oli pari päivää
kamppaillut ylpeytensä kanssa ja koettanut saada häntä pois
mielestänsä, vaan hän ei onnistunut siinä. Hän löysi useinkin itsensä
iltaisilla kuleskelemassa tytön isän kartanon ympäristöllä, ja tunsi
itsensä hyvin onnettomaksi. Tyttö oli sairasna. Entä jos hän kuolisi!
Tuo ajatus taisi tehdä hänet hulluksi. Hän ei enää pitänyt väliä
leikki-sodista, eikä edes merirosvoamisesta. Elämän lumousvoima
oli kokonaan lakannut, ja epäilys oli ainoastaan jälellä. Vanne ja
koppikeppi jäivät unohduksiin, sillä näistä ei ollut enää hauskutusta.
Tätiä alkoi huolettaa; hän alkoi tukkia Tom'ille kaikenlaisia
lääkkeitä. Hän oli yksi niitä ihmisiä, jotka tahtovat koettaa kaikkia
uusia patenteerattuja lääkkeitä, jotka olivat keksityt joko terveyden
ylläpitämiseksi tai menetetyn takaisinsaamiseksi, ja hän oli aina hyvin
harras näissä koetuksissaan. Kun jotakin uutta tuli näkyviin, kulki hän
ikäänkuin kuumeessa kunnes sai koettaa sitä; ei itsessään, sillä hän ei
ollut kuunaan kipeänä, vaan kenessä muussa hyvänsä, joka sattui hänen
käsiinsä. Hän tilasi kaikki "Terveyttä" koskevat kuukauslehdet ja muita
frenologillisia hullutuksia; ja tuo korkealle karkaava tuhmuus, jolla
ne olivat täytetyt, oli kuin balsamia hänen sydämellensä. Kaikki lorut,
jotka nämä sisältivät ilmanpuhdistuksesta huoneissa, miten ja milloin
piti ruveta maata ja nousta ylös, mitä piti syödä ja juoda, miten
paljon itsekunkin piti olla liikkeellä, minkälaisella tuulella ihmisen
piti pysytellä, ja miten pukeutua, kaikki tämä oli kuin evankeliumia
hänelle, eikä hän havainnut milloinkaan, että hänen terveyslehtensä
seuraavana kuukautena puhuivat aivan päinvastoin, mitä olivat puhuneet
edellisenä. Hänen sydämensä oli yhtä yksinkertainen ja rehellinen
kuin päivän valo, ja senpätähden olikin se niin helposti petetty. Hän
pani kokoon puoskarointi-kirjansa ja lääkkeensä, ja näin varustettuna
kuolemaa vastaan, ratsasti hän, niin sanoaksemme, ympäriinsä "kalpealla
hevoisellansa helvetti jälessänsä". Vaan hän ei aavistanut kuunaan
sitä, että hän ei ollut terveyden enkeli, ja kituville naapurillensa
Gileadin balsami valhepuvussa.

Parantaminen kylmällä vedellä oli uusi tänä aikana, ja Tom'in
alakuloisuus tuli siis kuin pilvistä parannettavaksi tällä uudella
keinolla. Hän ajoi Tom'in joka aamu päivän valetessa sängystä, vei
hänet halko-liiteriin ja holvasi kylmää vettä hänen päällensä niin,
ett'ei loppua tahtonut tullakaan; raastoi ja repi sitten kuivalla
pyhinliinalla aivan kuin viilalla, kääri sitten kosteaan lakanaan,
ja pisti peittoin alle, kunnes hän hikoili sielunsa puhtaaksi, ja,
niinkuin Tom sanoi: "sen keltaiset pilkut tuli ulos hikireijistä."

Kumminkin, tästä huolimatta, kävi poika yhä alakuloisemmaksi ja
kalpeammaksi. Nyt koeteltiin lämpimiä kylpyjä, hauteita, suihkutusta
ja valelemisia. Poika jäi kumminkin synkäksi kuin ruumisvaunut.
Veden vaikutusta koeteltiin nyt auttaa voimattomalla kaurapuurolla
ja kiine-laasterilla. Hän laski pojan sisus-avaruuden aivan kuin
vesi-sankon avaruuden, ja koitti täyttää sitä jokapäivä kaikkinaisilla
kaikkiparantavilla puoskaroimis-aineilla.

Tom ei enää pitänyt mitään väliä koko rääkkäyksestä. Tämä käännös
asiassa täytti vanhan rouvan sydämen ihmeellä. Tämä välinpitämättömyys
oli poistettava millä keinoin hyvänsä. Nyt kuuli hän ensikerran
puhuttavan lääkeaineesta nimeltä "Kivun-kuolettaja." Hän tilasi
heti jonkinmoisen määrän sitä. Hän maistoi sitä ja hänen sydämensä
täyttyi kiitollisuuden tunteilla. Se ei ollut muuta kuin tulta
veden muotoisena. Hän heitti veden ja muut sillensä ja pani kaiken
luottamuksensa "Kivun-kuolettajaan." Hän antoi Tom'ille teelusikallisen
tätä ja odotti sen vaikutusta suurimmalla huolella. Huolensa hävisikin
silmänräpäyksessä, sielunsa sai rauhan; sillä "välinpitämättömyys"
oli poistettu. Poika ei olisi voinut tulla raivokkaammaksi, ja
vilppaammaksi, jos tulenkin olisi pistänyt hänen allensa.

Tom tunsi, että aika oli jo heretä; tällainen elämä oli romantillista
kyllä hänen onnettomassa tilassansa, vaan siinä alkoi olla liian
vähän sisältöä ja kovin paljon järjettömiä poikkeuksia. Niin alkoi
hän miettiä kaikenlaisia pelastuskeinoja, ja päätti tästä lähin olla
olevinansa hyvin rakastunut "Kivun-kuolettajaan." Hän pyysi sitä niin
usein, että kävi harmilliseksi, ja tätinsä viimein käski hänen ottaa
sitä itse, eikä joka kerralla vaivata häntä. Jos se olisi ollut Sid,
niin ei mikään olisi voinut häiritä hänen iloansa; vaan kun se oli
Tom, niin päätti hän salaisesti pitää silmällä pullon sisällystä.
Hän havaitsi, että pullon sisältö todellakin väheni, vaan se ei
pistänyt hänen päähänsä, että poika sillä puoskaroi erästä rakoa salin
permannossa.

Eräänä päivänä oli Tom taaskin kaatamaisillaan rakoon, kun tätin ruskea
kissa tuli hyristen hänen luoksensa, katsellen halukkaasti teelusikkaa,
ja kerjäten suullista siitä. Tom sanoi:

"Älä pyydä Pekka kulta tätä, jollet vaan liene sen puutteessa."

Vaan Pekka antoi merkin siitä, että hän tarvitsi sitä.

"Ajattele perään, jos varmaan tarvitset."

Pekka oli varma tarpeestansa.

"No, koska sinä nyt olet pyytänyt tätä, niin minä annan sinulle, sillä
minä en ole kuunaan kitsas, vaan jos tulet havaitsemaan sen, ett'et
pidäkään tästä, niin sinun on ainoastaan itseäsi kiittäminen siitä."

Pekka suostui tähän, siis avasi Tom suun, ja kaasi hänen kurkkuunsa
lusikallisen Kivun-kuolettajaa. Pekka hyppäsi useampia kyynäröitä
ilmaan, parkasi sitten hyvin pahasti ja alkoi kiitää ympäri huonetta
yli huonekalujen, kaatoi kukka-astiat ja matkaansaattoi yleistä
häviötä. Sitten nousi hän kahdelle jalalle ja alkoi, pää niskoilla ja
huutaen ilosta tanssia kuin hullu. Nyt alkoi hän taas kiitää pitkin
seinämiä, hävittäen kaikki tiellänsä. Täti Polly tuli juuri parhaiksi
näkemään hänen viimeisiä kuperkeikkojansa, ja kuulemaan hänen viimeistä
ilo-huutoansa, ja kuinka hän sitten viskausi avonaisesta ikkunasta ulos
vieden viimeiset kukka-astiat mennessänsä. Vanha rouva seisoi aivan
liikkumattomana hämmästyksestä, tuiottaen silmälasiensa yli; Tom makasi
lattialla nauruun pakahtumaisillaan.

"Tom, mikä Herran nimessä kissalle on tullut?"

"En _minä_ tiedä", läähätti poika.

"No, enpä kuunaan ole kummenpaa nähnyt. Mikä pani hänet noin
menettelemään?"

"Sitä en tiedä todellakaan, täti Polly; kissat käyttäytyvät aina noin,
kun ne ovat lystissään."

"Vai niin, sinä tiedät sen?"

Äänessä oli jotakin, joka teki Tomin rauhattomaksi.

"Niin, täti. Se on, minä luulen, että he tekevät noin."

"Sinä _luulet?_"

"Niin luulen, täti."

Vanha rouva kuukistui alas; Tom silmäili häntä tarkasti, enenevällä
rauhattomuudella. Liian myöhään arvasi hän hänen tarkoituksensa. Kaikki
ilmaisevan lusikan-ponsi näkyi sänky-peitteen alta. Täti Polly veti sen
esiin ja näytti sitä. Tom tuli hämilleen ja alkoi katsoa permantoon.
Täti Polly nosti häntä tavallisesta rivasta -- korvasta -- ja napsautti
hyväsesti kalloon sormistimellansa.

"Sanos, nallikka, miksi menettelit noin eläinparan kanssa?"

"Minä tein sen sääliväisyydestä sitä kohtaan -- kun sillä ei ole tätiä."

"Kun sillä ei ole tätiä! -- pöllö. Mitä se tähän kuuluu?"

"Kyllä se kuuluu. Sillä jos sillä olisi täti, olisi hän itse polttanut
sen! Hän olisi polttanut sisälmykset hänestä, ilman että hänellä olisi
ollut enemmän sääliä sen kanssa kuin tavallisen ihmisen!"

Täti Polly tunsi äkisti omantunnon soimauksia. Tämä asetti asian uuteen
valoon, joka oli julmuus kissaa kohtaan, saattoi myöskin olla julmuus
poikasta kohtaan. Hän alkoi viehkeytyä; hän katui. Hänen silmänsä
kävivät vesikiehteisiksi, hän laski kätensä Tom'in pään päälle ja sanoi
lauhalla äänellä:

"Minä tarkoitin hyvää sinulle, Tom. Ja, Tom, se tekikin hyvää sinulle."

Tom katsoi häntä silmiin, ja pieni veitikkamaisuus vilahti näkyviin
hänen silmistänsä.

"Kyllä minä sen tiedän, hyvä täti, että te tarkoititte hyvää, ja samaa
tarkoitin minä myös Pekalle. Ja hyvää se tekikin hänelle. Minä en ole
koskaan ennen nähnyt häntä niin reipassa --"

"Oh, mene tiehesi ennenkuin suututat minut uudelleen. Koeta olla tästä
lähin siivo ja sievä niin pääset ottamasta rohtoja."

Tom tuli kouluun ennen aikojaan. Tämä kumma oli tapahtunut joka päivä
viime aikoina. Ja nyt, siihen sijaan kuin ennen oli leikitellyt
kumppaniensa kanssa, käveli hän koulun edustalla miettien. Hän sanoi
olevansa kipeä; ja olikin sen näköinen. Hän oli katselevinansa kaikille
muille haaroille paitsi sinne, jonne hänen silmänsä todellakin
pälyivät -- pitkin tietä. Kohta tuli Jeff Thatcher näkyviin, Tom'in
kasvot kirkastuivat; hän kääntyi sitten surullisena pois. Kun Jeff
Thatcher tuli hänen luoksensa, puhutteli Tom häntä ja koetti vähitellen
kääntää puhetta Becky'yn, vaan tuo ajattelematon poika nulikka ei
tarttunut onkeen. Tom odotti odottamistaan, aina toivoen kun jonkun
tytön häilyvät helmat tuli näkyviin, vaan vihasi niitten omistajaa,
kun näki ett'ei se ollut se, jota hän odotti. Viimein herkesi hameita
näyttäytymästä, ja hän vaipui toivottomaan synkkä-mielisyyteen; hän
meni tyhjään koulu-saliin, ja istuutui paikallensa kärsimään. Silloin
tuli vielä muutamat helmat portista sisään, ja Tom'in sydän oli hypätä
hänen kurkustansa ylös. Samassa olikin hän kartanolla, ja "kävi päälle"
kuin Indiani; hihkui, nauroi, ajeli poikia, hyppäsi aidan yli, jolloin
oli menettää sekä henkensä että säärensä, pyöri kehänä, seisoi päällään
-- teki kaikkia konstia, joita vähänkin muisti ja taisi, pitäen koko
ajan Becky Thatcher'ia silmällä, nähdäksensä, jos hän huomaisi häntä.
Vaan hän ei näyttänyt tietävän mitään kaikesta tästä; eikä katsonut
sinne päinkään. Olikohan se mahdollista, ett'ei hän tiennyt hänen
läsnäolostansa? Hän muutti näyttelönsä aivan tytön lähisyyteen; tuli
suurella sotahuudolla, sieppasi hatun erään pojan päästä, heitti sen
kouluhuoneen katolle, ryntäsi muutaman poika-parven läpi, heitellen
heitä kumoon joka haaralle ja lankesi itse kimpuillen aivan Becky'n
nokan eteen ja olipa vähällä kaataa hänetkin -- tyttö kääntyi nenä
pystyssä hänestä pois ja hän kuuli hänen sanovan: "Äh! jotkut pitävät
sen sukkeluutena -- aina näyttäytyä."

Tom'in kasvoja poltteli. Hän nousi ylös ja hiipi pois häpeissään ja
kukistettuna.



KOLMASTOISTA LUKU.


Tom oli tehnyt päätöksensä. Hänen mielensä oli musta ja epätoivon
alainen. Hän oli hyljätty, turvaton poikaparka, sanoi hän; ei kukaan
pitänyt hänestä, vaan kun he tulivat havaitsemaan, mihin olivat
pakoittaneet hänet, niin varmaan katuisivat. Hän oli koettanut tehdä
oikein ja edistyä, vaan he eivät olleet suvainneet sitä: ja kosk'ei muu
tahtonut tyydyttää heitä kuin pääseminen hänestä, niin tapahtukoon
niin, ja syyttäkööt häntä seurauksista -- miks'eivät tekisi sitä?
Mikä oikeus oli turvattomalla valituksiin? Niin, he olivat viimein
pakottaneet hänet siihen; hän tahtoi poiketa pahuuden poluille. Muu ei
enää auttanut. Samalla oli hän tullut kauas niitylle, ja koulukellon
viehkeä kehoitus "alkamaan" sattui vielä himmeästi hänen korviinsa. Hän
alkoi tyrskiä, ajatellessaan, ett'ei hän enää milloinkaan, milloinkaan,
saisi kuulla tätä vanhaa, hyvin tunnettua ääntä -- se oli kovaa, vaan
se oli pakosta; koska olivat ajaneet hänet kolkkoon maailmaan, täytyi
hänen kärsiä -- vaan hän antoi heille anteeksi. Tyrskiminen kiihtyi ja
kyyneleet valuivat runsaasti pitkin kasvoja.

Juuri samassa silmänräpäyksessä tuli häntä vastaan mieliheimolaisensa,
Joe Harper -- synkän näköisenä ja silmin nähtävästi kantaen kauheita
ajatuksia sydämessään. Tässä oli selvästi "kaksi sielua, joilla oli
yksi ainoa ajatus." Tom pyhki silmiänsä nuttunsa hialla ja alkoi
jupista jotakin siitä että hän oli päättänyt lähteä kotoansa vaeltamaan
ympäri maailmaa, välttääksensä kodon kovaa kohtelua ja puuttuvaa
myötätuntoisuutta, eikä koskaan enää palata takaisin, ja lausui viimein
sen toiveen, että Joe ei unhottaisi häntä.

Vaan nyt tuli selville, että tämä oli pyyntö, jota Joe juuri oli
aikonut esittää Tomille, ja että hän siinä aikomuksessa oli tullut
etsimään häntä. Hän oli äitiltään saanut selkäänsä siitä, että hänen
olisi pitänyt juoda kermaa, jota hän ei kuunaan ollut maistanut, eikä
edes tiennyt sitä olevankaan; se oli aivan silmin nähtävä asia, että
äitinsä oli kyllästynyt häneen ja toivoi hänen menevän tiehensä. Jos
asian laita oli niin ja mielipiteet tällaiset, niin ei ollut muuta
kun tyytyminen; hän toivoi että äiti eläisi onnellisena, eikä konsaan
tulisi katumaan sitä, että oli ajanut poikaparkansa myrskyiseen
maailmaan, kärsimään ja kuolemaan.

Kun he nyt suruissaan vaelsivat edelleen, vannoivat he uudelleen
valat vahvat aina olla toisilleen avulliset niinkuin veljekset, eikä
erota toisistansa ennenkuin kuolema eroittaisi heidät ja tekisi lopun
heidän surullisesta elämästänsä. Sitten alkoivat he miettiä mitä oli
tekeminen. Joe puolestaan esitteli erakko-elämää, johon hän ensin oli
hyvin mielistynyt, syystä, että pitäisi elää jossakin yksinäisessä
luolassa ja syödä kuivettuneita leivän-kannikoita, ja kuolla joskus
tulevaisuudessa vilusta, nälästä tai surusta; vaan kun sai kuulla
Tom'in esityksen, myönsi hän, että rikoksilla täytetty elämä oli
kumminkin edukkaampi, ja suostui rupeamaan merirosvoksi.

Kolme englandin peninkulmaa Pietarin alapuolella eräällä paikalla,
josta Mississippijoki oli enemmän kuin peninkulman levyinen, oli eräs
pitkä, kaitainen metsäkäs saari, jonka edustalla oli leveä sala-luoto,
joka soveltui hyvin yhtymyspaikaksi. Tällä ei ollut asukkaita, ja
oli aivan lähellä toista rantaa, vastapäätä tiheätä metsää, joka ei
myöskään ollut kovin asuttu. Siis valittiin Jacksonin saari. Ketä
he aikoivat rosvota, oli kysymys, jota eivät tulleet ajatelleeksi.
Nyt etsivät he Huckleberry Finn'in käsiinsä, ja hän yhtyi heihin
heti, sillä hänestä oli kaikki työ yhtä; hän oli väliäpitämätön. He
erosivat nyt, ja päättivät yhtyä eräällä yksinäisellä paikalla joen
rannalla, kaksi peninkulmaa kauppalasta jokea ylös, kello kahdentoista
aikana yöllä. Siinä oli eräs hirsi lautta jonka he aikoivat ryöstää.
Jokaisella piti olla onget ja siimat mukanansa, ja semmoisia tavaroita,
joita he taisivat varastaa kummallisimmalla ja salaisimmalla tavalla
-- joka soveltui lainrikkojille; ja ennenkuin iltapäivä oli kulunut,
taisivat he kaikki nauttia sitä kunniata että he olivat saaneet
"uutisen kauppalaan." Kaikkia, jotka saivat epä-vakaisen viittauksen
tästä, varoitettiin olemaan "ääneti ja odottamaan."

"Noin puolen yön aikana tuli Tom kantaen keitettyä sian kinkkua
ja eräitä muita pieniä kapineita, ja seisottui pieneen metsikköön
vähäiselle kalliolle, josta näki yhtymys paikalle. Taivas oli tähdessä
ja ilma aivan tyyni. Tuo mahtava virta oli tuossa kuin lepäävä
valtameri. Tom kuunteli hetkisen, vaan ei niin risausta kuulunut. Hän
vihelsi pitkään. Kallion alapuolelta vastattiin. Tom vihelsi vielä
kaksi kertaa; näille merkeille vastattiin samalla tavalla. Sitten kysyi
eräs varova ääni:

"Kuka siellä?"

"Tom Sawyer, Musta-Kostaja Espanian mereltä. Sanokaa nimenne."

"Huck Finn, Puna-Käsi, ja Joe Harper, Merien-kauhu." Tom oli lainannut
nämä nimitykset halu-kirjastaan.

"Hyvä, sanokaat tunnussana."

Kaksi kähisevää ääntä vastasi yön pimeydessä tuolla kauhealla sanalla:

    _Vertä._

Nyt laski Tom alas kinkkunsa kalliolta, meni itse perästä, repien
kivutessaan sekä osan vaatteitansa että nahan käsistänsä. Kallion
alapuolella kulki mukava, hauska tie pitkin rantaa, vaan siltä puuttui,
nuo merirosvoilta niin ihaillut edut, nimittäin vaikeukset ja vaarat
sitä kulkiessa.

Merien-kauhu oli tuonut muassansa sian-lavan ja oli aivan
nääntymäisillään sen alle. Finn, Puna-Käsi oli varastanut pienen
paistinpannun ja joukon puoleksi valmistettuja tupakin lehtiä, ja
paitsi sitä joitakuita maissin-putkia, joista piti valmistettaman
piippuja. Vaan merirosvoista ei polttanut eikä "purrut" muut kuin Finn
itse. Musta-Kostaja Espanian mereltä sanoi, ett'ei kuunaan voitu tulla
toimeen tuletta. Tämä oli viisas ajatus; tulitikkuja tuskin tunnettiin
tällä ajalla. He näkivät tulta tuikkavan eräällä suurella lautalla
noin sata kyynärää heistä, hiipivät salaa sinne ja ottivat kekäleen.
Tästä tekivät he suuren asian, sanoen vähä väliin "ssi;" seisottuivat
yht'äkkiä sormi huulilla, tavoitellen toisella kädellään olematonta
tikarin päätä, jakelivat käskyjänsä, uhkaavilla kuiskutuksilla,
"työntää tikari päätä myöten viholliseen" jos se liikahti, "sillä
kuollut ei ilmaise mitään." He tiesivät hyvin kyllä että kaikki
lauttamiehet olivat kauppalassa joko huvittelemassaan tai muona varain
ostossa, joka ei kumminkaan ollut kyllin tehokas syy estämään heitä
käyttäymästä merirosvojen tavalla.

Kohta tämän jälkeen työnsivät he lautan vesille: Tom oli päälikkö, Huck
hoiti perä- Joe keula-puolta. Tom seisoi keskellä laivaa, katsellen
altakulmin ja kädet ristissä ryntäillä, ja jakeli siitä käskyjänsä
matalalla ja totisella äänellä.

"Kääntäkäät laiva tuuleen!"

"Tehty, katteini!"

"Suoraan ulos, suoraan u-u-u-los!"

"Suoraan ulos se oli, katteini!"

"Laske laiva aste myötätuuleen!"

"Aste myötätuuleen se oli!"

Koska pojat hiljalleen työntelivät lauttaa keskelle jokea, niin olivat
nämä käskyt ainoastaan näön vuoksi, joilla ei siis ollut minkäänlaista
merkitystä.

"Kuinka paljon on meillä purjeita ylhäällä?"

"Iso-purje, huippu-purje ja tuulen-halkaisia, herra katteini!"

"Prammi-purje ylös! Mastoihin puoli-tusinaa teistä; levittäkää alin
raakapurje etumastossa! Sukkelat liikkeet!"

"Kaikki tehty, katteini!"

"Märsy ylös! Kiinittäkäät ja kääntäkäät purjeet! Noin poikaseni!"

"Kaikki tehty katteini!"

"Peräsin tuulen alle -- purjeet pingalleen vasemmalla puolen! Valmiit
kääntämään! Vasemmalle, vasemmalle! _Nyt_ poikaseni! Ja valmiit olimme!
Suoraan eteenpäin!"

Lautta kulki hiljalleen keskelle virtaa: pojat käänsivät nokan matkan
mukaan ja alkoivat soutaa. Vesi joessa oli jokseenkin alhaalla,
jonkatähden se ei juossutkaan kiivaammin kuin pari penninkulmaa
tunnissa. He puhuivat tuskin sanaakan seuraavan neljännes tunnin
ajalla. Nyt kulki lautta ulohtaalla olevan kauppalan sivuitse. Pari
tai kolme tuikkavaa kynttilää näyttivät missä se oli -- toisella
puolen tuon epä-määräisen, avaran tähdillä valaistun vedenpinnan --
rauhallisesti lepäävänä ja tietämötöinnä tuosta suuresta tapauksesta,
joka nyt tapahtui. Musta-Kostaja seisoi edelleen liikkumatoinna,
kädet ristissä ryntäillä, heittäen "viimeisen silmäyksen" niille
paikoille, joilla hän oli nauttinut ennen paljon iloa, vaan viimeisinä
aikoina paljon suruakin ja toivoi että tyttö nyt näkisi hänet tuolla
myrskyisellä merellä käyvän pelkäämättä, hymyhuulin, vaaroja,
kuolemaa ja kovaa kohtaloansa kohden. Se ei kovin vaivannut hänen
mielikuvitustansa, muuttaa Jackson'in saari kauppalan näkyvistä, ja
niin katsoi hän vielä kauppalaan viimeisen kerran muserretulla vaan
kumminkin tyytyväisellä sydämellä. Toisetkin merirosvot heittivät
sille viimeisen silmäyksen; ja katselivat sitä niin kauan, että olivat
mennä sivu saaren. Vaan he keksivät vaaran ajoissa, ja jouduttautuivat
välttämään sitä. Noin kello kahden aikana aamuisella tarttui lautta
luodolle, parisataa syltä saaren yläpuolella, josta he polkkasin
kantoivat tavaransa maalle. Lautalla oli vanha purje riekale, tämän
ottivat he, ja laativat siitä jonkinlaisen teltan, kalujen suojaksi;
itse tahtoivat he maata paljaan taivaan alla hyvällä säällä, niinkuin
ainakin lainrikkojat.

He tekivät tulen metsään suuren hirren viereen, noin kaksi tahi
kolmekymmentä askelta rannalta, keittivät sitten paistinpannussansa
vähän sianlihaa illalliseksi, ja käyttivät samalla puolet
maissi-jauhovarastostansa. Tällainen vapaa kestitsiminen,
tutkimattoman ja asumattoman saaren immellisissä metsissä tuntui
heistä hyvin hauskalta, ja he päättivät, ett'eivät enää kuunaan
palajaisi sivistyksen seutuville. Tuo leimuava tuli valaisi heidän
muotonsa, ja heitti punertavan valonsa noille patsaan muotoisille
puunrungoille heidän metsä-tempelissänsä, ja tuolle välkkyvälle
vihannuudelle ja metsissä kasvaville viinaköynnöksille. Kun viimeinen
kimpale murakkaa läskiä oli syöty, ja maissi-puuro kaikki sisään
ahdettu, vetäytyivät pojat nurmikolle tyytyväisinä. He olisivat kyllä
löytäneet viileämmänkin paikan, vaan he eivät tahtoneet menettää niin
romantillista nautintoa, kun paistauminen tulen ääressä oli.

"Eikös tämä ole pulskaa?" sanoi Joe.

"Tämä nyt on _jotakin_," sanoi Tom.

"Mitähän muut pojat sanoisivat, jos näkisivät meidät?"

"Sanoisivat? Oh he antaisivat vaikka päänsä, kun vaan saisivat olla
mukana -- eikö niin Hucky?"

"Niinpä luulen," sanoi Huckleberry; "_minä_ puolestani olen
tyytyväinen. Minä en halua parempaa kuin tämä. Tavallisesti en saa
milloinkaan kyllältä ruokaa -- ja täällä ei voi kukaan tulla potkimaan
ja haukkumaan onnetointa."

"Tämä on juuri minun elämääni tämä," sanoi Tom. "Täällä ei tarvitse
nousta varhain aamuisilla ylös, ei mennä kouluun, ei peseytyä, eikä
muuta semmoista jonkin joutavaa. Merirosvolla, näet sä Joe, ei ole
_niin mitään_ tekemistä, kun hän on maalla, vaan erakon, hänen _täytyy_
rukoilla koko joukko rukouksia, ja toisekseen mitä iloa hänellä on, kun
hän on noin yksinään."

"Niin, niin se on," sanoi Joe, "vaan tuota en tullut tarkemmin
ajatelleeksi. Nyt, kun olen kokenut, tahdon paljoa ennemmin olla
meri-rosvona."

"Nykyaikana, ymmärrätkös," sanoi Tom, "ei kansa juuri enää pidä
erakoista, niinkuin ennen, vaan merirosvo on aina kunnioitettava.
Erakon täytyy aina maata kovimmalla paikalla kuin löytää, ja käydä
puettuna säkissä ja tuhassa, ja seista sateessa, ja -- --"

"Minkätähden hänen täytyy käydä puettuna säkissä ja tuhassa?" kysyi
Huck.

"_Minä_ en tiedä. Vaan niin _täytyy_ heidän tehdä. Erakkojen aina niin.
Sinäkin saisit tehdä samoin, jos olisit erakko."

"Lempo vieköön, vaan sitä en tekisi," sanoi Huck.

"Vai niin, mitäs tekisit?"

"Enpä tiedä. Vaan niin en tekisi."

"Vaan Huck, sinun _täytyisi_. Mitenkäpä siitä pääsisit?"

"Oh, minä en sietäisi sitä. Minä juoksisin tieheni."

"Juoksisit tiehesi! Sinustapa juuri tulisi siro, vanha erakko-retkale.
Sinusta tulisi koko erakkosuvun häväistys."

Puna-Käsi ei vastannut tähän mitään, ikäänkuin hänellä olisi ollut
tärkeämpiä toimia. Hän herkesi juuri kovertamasta erästä maissi-putkea,
johon hän nyt pisti oljen varreksi, täytti sen tupakilla, pisti hiilen
sen nenään ja alkoi puhallella hajahtavia haikuja; hän oli runsaan
tyytyväisyyden täydellä kukalla. Toiset merirosvot kadehtivat hänen
vaikutuksen tekevää pahettansa ja päättivät hiljaisuudessa niin pian
kuin mahdollista saavuttaa sen. Huck sanoi nyt:

"Mitä on merirosvoilla tekemistä?"

"Oh, heillä on hupainen pitkin matkaa -- ryöstävät ja polttavat
laivoja, ottavat rahat ja kaivavat ne semmoisille kamaloille paikoille
saarellansa, joissa metsä-peikot ja muut kummitukset varjelevat niitä,
ja tappavat kaikki laivoilla -- antavat heidän juosta yli lankun."

"Ja naiset kulettavat he saarelle", sanoi Joe; "naisia he eivät tapa."

"Niin", myönsi Tom, "naisia he eivät tapa -- siihen ovat he kovin
jalomielisiä. Ja naiset ovat myös aina kauniita."

"Ja niin pulskat vaatteet kun niillä sitten on! Ajatteles! Paljasta
kultaa, hopeaa ja timantia", sanoi Joe innoissaan.

"Kellä?" kysyi Huck.

"Merirosvoilla."

Huck heitti surullisen silmäyksen vaatteillensa.

"Minä pelkään, ett'en ole oikein sopivasti puettu merirosvoksi", sanoi
hän, surullisesti juhlallisella äänellä; "vaan minulla ei ole muita
vaatteita kuin nämä."

Vaan toiset pojat kertoivat hänelle, että nuo hienot vaatteet
saataisiin kyllä pian, kunhan vaan kerran pääsisivät alkuun. He
selittivät myöskin hänelle, että hänen riekaleensa kyllä kelpasivat
aluksi, vaikka se oli tavallista, että rikkaat merirosvot jo alusta
pitäin olivat varustetut sopivilla vaatteilla.

Vähitellen alkoi heidän puheensa vaieta, ja uni salaisesti painaa
noiden pienten löysäläisten silmäluomia. Piippu putosi Puna-Käden
kädestä, ja hän nukkui uupuneen ja hurskaan unta. Merien-kauhulla ja
Mustalla-Kostajalla Espanian mereltä oli vaikeampikin päästä uneen. He
lukivat pitkällään ehtoorukouksen sydämessään, kosk'ei siellä ollut
ketään, joka olisi voinut heidät pakoittaa lukemaan sitä kovasti
ja polvillaan: mielellään olisivat he jättäneet koko rukoilemisen
sillensä, vaan he pelkäsivät menevänsä kovin pitkälle ja saattavansa
päällensä äkillisen, juuri heitä varten lähetetyn, ukon-nuolen
taivaasta. Samalla tulivatkin he unien laitumille, ja liitelivät
niiden yli -- vaan nyt tuli kutsumaton vieras, joka ei tahtonut
rauhottua. Se oli omatunto. He alkoivat vähin pelätä, että olivat
tehneet väärin siinä, kun karkasivat kotoansa; sitten juohtui tuo
varastettu liha mieleen, ja nyt ne vasta alkoivat oikeat tunnonvaivat.
He koettivat poistaa niitä sillä, että muistuttivat omaatuntoansa
siitä, että he monta monituista kertaa olivat näpistelleet leivoksia
ja omenoita; vaan omatunto ei tullut tyydytetyksi näin vähäpätöisistä
vastaväitteistä. Viimein havaitsivat he sen aivan mahdottomaksi kiertää
tätä jäykkää teko-asiaa, nimittäin että leivosten ottaminen oli
ainoastaan "kaappaamista", kun taas läskin ja muun kalliimman tavaran
anastaminen oli selvää varkautta -- joka muutamassa Raamatun käskyssä
oli kielletty. Niin päättivät he nyt sydämessään, että niin kauan kuin
he pysyivät tässä virassa, he eivät toista kertaa halventaisi sitä
varkaudella. Omatunto myönsi nyt välirauhan, ja nämä erin-omaisen
johdon-vastaiset merirosvot vaipuivat rauhalliseen uneen.



NELJÄSTOISTA LUKU.


Kun Tom heräsi varhain seuraavana aamuna, oudoksui hän oloansa, eikä
tiennyt oikein missä oli. Hän nousi istualleen ja hieroi silmiänsä, nyt
alkoi hän vasta käsittää sen, missä oli. Päivä oli valkeamaisillaan,
ilma kolkko, ja tuo syvä rauha ja hiljaisuus, joka vallitsi metsässä,
saattoi suloisen rauhallisen tunteen. Lehti ei puussa värähtänyt, eikä
niin risausta kuulunut, joka olisi häirinnyt luonnon hiljaisuutta.
Kaste helmet kiiluivat sekä lehdiltä että ruohoilta. Valkoinen
höyty-tuhka kerros peitti tulisijan, josta vielä hieno sinertävä savu
nousta kiehkuroi suoraan ilmaan. Joe ja Huck nukkuivat vielä. Nyt
kuului erään linnun ääni kaukaa metsästä -- toinen lintu vastasi; kohta
kuului tikankin takominen. Mikäli tuo kolkko, sumuinen, harmaja-aamu
valkeni, sikäli alkoi myöskin äänten moninaisuus lisääntyä, ja elo
ilmaantua. Tuo uneksiva poika näki nyt sen kummallisen ilmiön,
kuinka luonto puisti unen päältään ja alotti elämänsä. Pienoinen
viheriäinen mato tuli madellen pitkin erästä kasteella peitettyä
lehteä, vähän väliin nostaen kaksi kolmannesta ruumiistansa ylös
"oikaillen" ympärillensä, ja sitten jatkaen matkaansa; sillä hän
mittasi, sanoi Tom; ja kun mato omasta valtimuksestaan likeni häntä,
istui hän liikkumatonna kuin kanto, ja hänen toiveensa nousivat tai
laskeusivat vuorotellen aina sen mukaan kuin olento likeni tai näytti
taipuvaiselta kääntymään toiselle tielle. Ja kun se viimein ruumis
koukussa, ajateltuaan pitkän piinallisen hetken, astui uskaliaasti
Tom'in jalalle, ja alkoi marria pitkin häntä, tykki hänen sydämensä
ilosta, sillä tämä merkitsi sitä, että hän kohta saisi uudet vaattet
-- epäilemättä uhkean merirosvo-vormun. Nyt tuli näyttämölle joukko
muurahaisia, tietymättömiltä teiltä, ja alkoivat askareitansa: muuan
heistä kulki miehuukkaasti hänen sivuitsensa kantaen hämähäkkiä, joka
oli varsinkin viittä kertaa suurempi kuin hän itse, ja koitti hilata
sitä ylös puuhun. Muuan punainen, täplikäs Leppäterttu kapusi erään
heinän huimaavaan korkeuteen, Tom kuukistui hyvin likellä sitä ja sanoi:

    "Leppäterttu, Leppäterttu,
    Huonees palaa, lapses poraa;"

se levitti siipensä ja lensi tiehensä, katsomaan miten asian laita
oli -- joka ei yhtään kummastuttanut poikaa, sillä hän tiesi jo
entuudestaan, että tämä hyönteinen oli hyvin herkkä-uskoinen
tulipalojen suhteen, ja hän oli väärinkäyttänyt sen yksinkertaisuutta
useammin kuin kerran. Sitten tuli sontiainen, ihtipintaisesti
kantaen kuormaansa, ja Tom kosketti sitä, nähdäksensä, kuinka se
veti jalat allensa ja heittäytyi ikäänkuin kuoliaaksi. Linnut
pitivät julmaa meteliä tällä hetkellä. Eräs matkia-lintu istui juuri
siinä puussa, jonka alla Tom oli, ja koetti innostuksella matkia
kaikkia naapuriansa; sitten paiskautui, ikäänkuin sinertävä salama,
rähäjävä harakka istumaan eräälle oksalla niin lähelle poikaa, että
hän melkein kädellänsä olisi voinut ottaa sen, ja alkoi uteliaasti
pääkallella katsella outoa vierasta. Yksi harmaja orava ja toinen
tuota suurempaa punasen-ruskeaa lajia tulivat nyt hypellen esiin,
vähän väliin istuutuen katselemaan poikia ja puhuttelemaan heitä,
sillä ne luultavasti eivät olleet ennen nähneet inhimillisiä
olentoja, ja tiesivät tuskin, jos piti peljätä, tai ei. Luonto
oli nyt kokonaisuudessaan hereillä ja liikkeellä, auringon säteet
lävistivät paikka paikoin tuon tuuhean lehdikon, ja valaisivat pitkiä
juovia metsässä kaikkialle, ja joitakuita perhosia lentää leperteli
näyttimölle.

Tom herätti toiset merirosvot, he hyppäsivät kaikki ylös ilohuudolla,
ja parin minuutin kuluttua olivat he piehtaroimassa ja ajalemassa
toisiansa tuolla kirkkaalla ja matalalla hiekkarannalla. He eivät
ikävöineet ollenkaan vähäistä koti kaupunkiansa, joka vielä nukkui
sikeimmässä unessa tuon tyynen majesteetillisen joen toisella puolen.
Joku satunnainen pyörre, tai vähäinen veden kohoaminen virrassa, oli
irtauttanut heidän lauttansa ja vienyt sen mukanansa, joka keksintö
ainoastaan ilahdutti heitä, sillä nyt oli se silta, joka vielä yhdisti
heidät sivistyksen kanssa, ikäänkuin poltettu.

Kun he palasivat tuli-sijoille, olivat he nälkäiset kuin sudet sekä
ihmeellisesti virkistetyt ja iloiset. Hetkisen kuluttua leimusi heidän
tulensa uudelleen iloisesti. Huck löysi juuri vierestä lähteen, jossa
oli kylmää ja kirkasta vettä; pojat tekivät itsellensä pienet lipit
suurista tammen- ja pähkinä-puun lehdistä ja havaitsivat, että vesi,
joka oli sekoitettu aarniometsän-hempeydellä, voi kyllin palkita
aamu-kahvin. Kun Joe leikkeli läskiä aamiaiseksi, käskivät Tom ja Huck
hänen jatkaa työtänsä vielä hetkisen; itse menivät he erään hyvin
lupaavan metsä-tylvänteen taakse, joka oli likellä joessa olevaa
luotoa, heittivät ulos onkensa, ja saivatkin melkein paikalla vetää
ylös palkinnon vaivoistansa.

Joe'lla ei ollut aikaa pitkästyä odotukseen, kun he jo tulivat
takaisin, ja toivat mukanansa yhden pulskan lahnan, joitakuita ahvenia
ja yhden pienen kattikalan -- ruokaa kyllin kyllä kokonaiselle
perheelle. He paistoivat kalat sian-rasvassa ja kummastuivat; sillä ei
kuunaan ennen ollut mikään kala maistanut heistä niin hyvälle. He eivät
tienneet sitä, että kuta pikemmin järvi kalan, pyydettyä saapi tulelle,
sitä paremmalta se maistaa; ja sitä he tuskin ajattelivat, minkä
vaikutuksen senlainen kastike, jonka uni ja ruumiin-liike raittiissa
ilmassa, uiminen ja kova nälkä, teki.

Aamiaisen jälkeen venyivät he siimeksessä, niin kauan kuin Huck poltti
piipullisen tupakkia, sitten läksivät he keksintö-retkille metsiin. He
kulkivat iloisesti edelleen, murtojen ja pensaikkoen läpi, juhlallisten
metsä-ruhtinasten välitse, jotka seisoivat kuninkaallisessa
juhlapuvussansa ympäröitynä aina latvasta maahan saakka riippuvilla
viinaköynnöksillä. Vähän väliin tulivat he ihanoille ja viehättäville
nurmikoille, jotka olivat koristetut kaiken karvaisilla tuoksuvilla
kukkaisilla.

He löysivät aina uusia ihailtavia esineitä, vaan eivät mitään, joka
olisi kummastuttanut heitä. Saaren he havaitsivat olevan noin kolmen
peninkulman pituisen ja neljänneksen leveisen, ja että kapea, tuskin
kahden sadan kyynärän leveinen salmi, eroitti sen likimmäisestä
rannasta. He uivat melkein joka tunti, joten päivä kului niin, että
ilta-rupeama oli jo melkein puolessa kun tulivat tuli-sijoillensa.
He olivat nyt kovin nälkäiset kalastamaan, vaan söivät mahdottomasti
kylmää sian-lihaa, ja heittäysivät sitten siimekseen puhelemaan. Vaan
puhe alkoi vähitellen vaipua, ja loppui viimein kokonaan. Hiljaisuus,
juhlallisuus, joka vallitsi metsissä, ja yksinäisyyden tunne alkoi
näyttää vaikutustansa poikain mielialassa. He vaipuivat ajatuksiin.
Jonkunlainen epävakainen halu valloitti heidät. Vähitellen sai se
sekavan muodonkin -- se oli alkava koti-ikävä. Itse Finn, Puna-Käsi,
uneksi portti käytävistänsä ja tyhjistä viinitynnyreistänsä. Vaan ei
kukaan ollut heistä kyllin urhea sanomaan ajatustansa.

Jonkun aikaa olivat pojat kuulleet omituisen äänen ulohtaalta, samoin
kuin ihminen usein kuulee esim. kellon nakutuksen, ilman että hän sitä
kumminkaan oikeastaan huomaa. Vaan nyt kuului tämä omituinen ääni
selvemmin ja ikään kuin pakoitti huomion puoleensa. Pojat hyppäsivät
ylös, katsoivat toisiinsa ja seisottuivat kuuntelemaan. Pitkällinen
hiljaisuus seurasi, syvä ja häiritsemätöin; sitten kuului jymäjävä
jysäys ulohtaalta.

"Mikä se on", sanoi Joe, pidättäen henkeä.

"Sitäpä tässä kummastelen", sanoi Tom.

"Ei se ole ukkoinen", sanoi Huckleberry, hätäytyneellä äänellä, "sillä
ukkoinen --"

"Hiljaa!" sanoi Tom; "kuuntele -- äläkä puhu."

He odottivat hetkisen, joka tuntui heistä pitkältä kuin nälkä vuosi,
ja taas kuulivat he saman jymäyksen häiritsevän tuota juhlallista
hiljaisuutta.

"Käykäämme katsomaan."

He juoksivat kauppalan puoleiselle rannalle. He painoivat pois
tieltänsä pensaat ja katsoivat yli veden pinnan. Tuo pieni höyry-lossi
nähtiin kulkevan keskellä jokea noin peninkulman kauppalan alapuolella.
Koko sen leveä kansi näytti olevan täytetty ihmisillä. Joukko veneitä
seurasi sitä, tai soutelivat pitkin jokea sen lähisyydessä, vaan pojat
eivät voineet eroittaa sitä mitä ihmiset tekivät. Nyt tunkeusi lossin
kupeesta pitkä valkea savu-juova, ja kun se levisi ja kohosi pilvenä
ilmaan, niin kuului taas samallainen jyräys kuin se, jonka he jo ennen
olivat kuulleet.

"Nyt minä tiedän!" huudahti Joe; "joku on hukkunut!"

"Niin se on!" sanoi Tom; "samoin tekivät he tässä suvella, kun Bill
Turner hukkui; he ampuivat silloinkin joella, joka kuuluu vaikuttavan
sen, että ruumis nousee veden pinnalle. Niin, ja he ottavat myöskin
suuria leipiä, panevat niihin elo-hopeata, heittävät ne sitten veden
päälle, ja jos vaan järvessä lienee hukkuneita niin leipä vetää ne
luoksensa."

"Olen minäkin kuullut puhuttavan siitä", sanoi Joe. "Sitä vaan
kummastelen, mikä siinä on leivässä, joka niin vaikuttaa."

"Oh, ei se ole oikeastansa leipä", sanoi Tom, "suurimman vaikutuksen
tekevät ne loihtusanat, jotka luetaan juuri sitä viskatessa."

"Vaan ei ne lue mitään loihtu-sanoja sitä viskatessa", sanoi Huck.
"Minä olen nähnyt sen, ett'eivät lue mitään."

"Sepä oli kummallista", sanoi Tom. "Vaan luultavasti lukevat he ne
hiljaa. Niin; _luonnollisesti_ tekevät he sen. Sen nyt ymmärtää kuka
hyvänsä."

Toiset pojat myönsivät, että Tomin puheessa oli järkeä, sillä sitä
ei voinut odottaa, että järjetön leipä, lähetettynä näin tärkeälle
asialle olisi voinut käyttäytyä näin järjekkäästi, jos ei siinä velhous
vaikuttanut.

"Hiisi vieköön, niin toivoisimpa nyt olevani tuolla", sanoi Joe.

"Niinpä minäkin", sanoi Huck. "Maksaisimpa mitä hyvänsä, kun saisin
tietää, kuka se on."

Pojat kuuntelivat ja pitivät joella liikkujia aina edelleen silmällä.
Yhtäkkiä lensi Tom'in aivujen läpi asian selvittävä ajutus ja hän
huudahti:

"Pojat, nyt tiedän kuka on hukkunut; me sitä ollaan!"

Nyt he tunsivat itsensä kokomiehiksi. Tämä oli loistava voitto; heitä
kaivattiin, heitä surettiin. Sydämet musertuivat heidän tähtensä,
kyyneleitä vuodatettiin; soimaavia muistoja tylyydestä näitä nyt
kadonneita poikaparkoja vastaan syntyi itsekussakin, vaan katumus ja
omantunnon vaivat olivat nyt turhat. Paras kaikista oli kumminkin se,
että koko kauppala puhui heistä, jota loistavaa kuuluisuutta kaikki
muut pojat kadehtivat. Tämä oli erinomaista. Kuinka kaikki kävikin,
niin oli merirosvona olemisesta kumminkin etua.

Illan tullen palasi lossi tavallisille töillensä, ja venheet hävisivät.
Merirosvot palasivat tulisijoillensa. He ylpeilivät uuden suuruutensa
yli ja siitä ihanasta rauhattomuudesta, jonka he olivat saaneet
matkaan. He onkivat kaloja, keittivät illallisen, söivät ja alkoivat
sitten miettiä mitä kauppalassa ajateltiin ja puhuttiin heistä; ja
ne kuvat, jotka heidän mielikuvituksensa kuvaili siitä yleisestä
surusta joka kauppalassa vallitsi heidän tähtensä, olivat, heidän
kannaltansa katsoen, aivan hauskat katsella. Vaan kuin yön varjot
alkoivat jylhistyä heidän ympärillänsä, taukosi heidän puheensakin
vähitellen, ja he istuivat nyt ääneti katsoa tuiottaen tuleen, vaan
ajatukset olivat nähtävästi muualla. Ilo oli nyt kadonnut, ja Tom ja
Joe eivät voineet poistaa ajatuksiansa joistakuista kotona olijoista,
jotka luultavasti eivät nauttineet yhtä paljon tästä hankkeesta kuin
he. Epäilys alkoi valloittaa heitä. He tulivat alakuloisiksi ja
rauhattomiksi; yksi tai parikin syvää huokausta kohosi tietämättänsä
heidän rinnastansa. Viimein alkoi Joe varovasti tunnustella, mitä muut
pitäsivät palajamisesta sivistyksen helmoihin -- ei juuri nyt vaan. --

Tom kukisti hänet ivallaan! Huck, jota ei ikävä ollut vielä
valloittanut, kävi Tom'in liittolaiseksi, ja kahdella-päällä oleva
"selittäysiin" paikalla, ja oli iloinen kuin pääsi pintehestä niin
vähällä häväistyksellä. Kapina oli hetkeksi voimakkaasti kukistettu.

Kun yö tuli pimeämmäksi, alkoi Huck "onkia kiiskiä" ja viimein
korsnata; kohta seurasi Joe'kin hänen esimerkkiänsä. Tom pötkötti
vähän aikaa liikkumatoinna, nojautuen kyynäsvarsiansa vasten,
pitäen tarkasti silmällä kumppaniansa. Viimein nousi hän varovasti
polvillensa ja alkoi etsiä jotakin heinikosta leimuavan tulen
valossa. Hän poimi ja tarkasteli joitakuita suuria, ja valkoisia
puoleksi käyristyneitä sykomorin-tuohen kappaleita, ja valitsi niistä
viimein kaksi, jotka näyttivät tyydyttävän häntä. Sitten ryömi hän
likemmä tulta ja kirjoittaa töherti vaivaloisesti jotakin niille
punaliitu-kappaleellaan; kääri toisen niistä kokoon ja pisti sen
nuttunsa lakkariin, toisen pani hän Joen hattuun, jonka hän muutti
vähän matkan päähän omistajasta. Hattuun pani hän sitten eräitä koulu
poika-rikkauksia verrattoman arvoisia, joiden joukossa oli muun muassa
liitupalainen, kimmo-pihka palli, kolme onkea ja muuan pallo, joka oli
"miltei oikeata kristallia." Sitten hiipi hän varovasti varpaillaan
metsään, ja kun luuli olevansa kuuluvista, alkoi ravakasti jousta sille
kolkalle, jossa hiekka luoto oli.



VIIDESTOISTA LUKU.


Joitakuita minuuttia myöhemmin kahlasi Tom hiekka luodon yli Illinoisin
rantaa kohden. Ennenkuin vesi nousi häntä vyötäisiin oli hän jo
puolivälissä jokea; vaan sitten ei hän enää voinut kovalta virralta
kahlata, jonka tähden hän heittäysi uimaan, varmana siitä, että hänen
voimansa riittäisivät viimeiselle sadalle kyynärälle. Hän ui poikittain
vasta virtaan, vaan virta kantoi häntä enemmän kuin hän luulikaan,
viimein pääsi hän kumminkin rannalle, antoi sitten virran kantaa
itseänsä siksi kuin tuli matalalle paikalle, jossa nousi maalle. Hän
koetti nuttunsa taskua, tunsi tuohi palaisen olevan tallella, pistäysi
sitten, "märkänä kuin kuikka", metsään ja alkoi kulkea pitkin rantaa.
Vähää ennen kello kymmentä tuli hän avonaiselle paikalle joka oli
vasta-päätä kylää, ja näki höyry-lossin olevan rannassa, puitten ja
korkeain ranta-äyräiden varjossa. Kaikki oli hiljaa tuikkavain tähtien
alla. Tom hiipi hiljalleen rantaan, piti tarkasti silmällä kaikkia
epäiltäviä esineitä, heittäysi veteen, vetäsi pari kolme kertaa
miehekkäästi, ja kiipesi venheesen joka oli kipparin asemasta laivan
vieressä. Hän piilottiin tuhtojen alle ja odotti läähättäen. Nyt kuului
haljenneen kellon kalina, ja eräs ääni kuului käskevän "heitä irti."
Paria minuuttia myöhemmin seisoi venheen kokka, höyryn perä-laineita
vasten ja matka oli siis alkanut. Tom oli onnellinen menestyksestänsä,
sillä hän tiesi että tämä oli höyryn viimeinen retki tänä iltana.
Kahden tai viidentoista pitkän minuutin kuluttua seisottuivat rattaat,
Tom syöksiin venheestä jokeen ja ui pimeässä rannalle päin, nousi
sitten noin viisikymmentä kyynärää alempana maalle, ilman että
kukaan myöhästynyt vaeltaja havaitsi häntä. Hän juoksi nyt pitkin
käyttämättömiä katuja ja tulikin kohta tätinsä kartanon lauta-aidan
taakse. Hän kiipesi sen yli, hiipi lähemmä rakennusta, ja pilkisti
sisään vieras-huoneen ikkunasta, sillä sieltä näkyi tuli. Siellä istui
ryhmässä, puhellen, täti Polly, Sid, Mary ja Joe Harper'in äiti. He
olivat likellä sänkyä, ja sänky oli heidän ja oven välillänsä. Tom
meni oven taakse, alkoi hiljalleen nostaa salpaa ja painaa ovea, joka
naristen antoi myöten; hän työnsi aina vähän kerrassaan, vaan säpsähti
joka kerran kuin se kovin kovasti narahti. Viimein oli ovi niin paljon
raollansa, että luuli voivansa ryömiä siitä sisään; hän pisti päänsä
sisään ja alkoi varovasti kontata.

"Miksi kynttilä häilyy noin?" sanoi täti Polly. Tom jouduttausiin.

"Totta tosiaan eiköhän ovi ole auki. Niin se onkin. Kummallisia
tapauksia kun nyky aikana tapahtuu. Sid käys panemassa ovi kiini."

Tom katosi sängyn alle juuri parhaalla ajalla. Hän hengähti nyt
hetkisen, ja vetäysi sitten eräälle paikalle, josta hän melkein voi
koskettaa tätinsä jalkaa.

"Vaan niinkuin jo sanoin", sanoi täti Polly, "hän ei ollut sanoakseni
_ilkeä_ -- vaan vallatoin. Vähä raivo ja kurin tekijä. Hän oli kuin
hullu varsa. _Hän_ ei tarkoittanut milloinkaan pahaa; ja hän oli
parassydämisin poika, kuin kuunaan on ollut" -- tässä alkoi vanhus
itkeä.

"Juuri niin oli minun Joe'nikin kanssa laita -- aina täynnä kuria, ja
mukana koiruuden teossa, vaan hän oli niin oman-voiton pyytämätöin ja
hyvä-luontoinen kuin mahdollista -- ja, varjele minua, ajattelemasta
tuota, kun minä annoin hänelle selkään tuosta kermasta, unhottaen,
että itse olin heittänyt sen ulos, kun se oli hapannut, ja nyt en minä
enää häntä näe tässä maailmassa, en kuunaan, en kuunaan, halveksittua
poikaparkaani!" Rouva Harper huokasi, ikään kuin hänen sydämensä olisi
ollut halkeamaisillaan.

"Minä toivon, että Tom'illa on siellä parempi jossa hän nyt on", sanoi
Sid; "Vaan jos hän olisi ollut parempi joissakuissa suhteissa --"

"_Sid!_" Tom tunsi väläyksen vanhan rouvan silmistä, vaikk'ei voinut
nähdä sitä. "Ei niin soimauksen sanaa minun Tom'istani, nyt, kun hän
on poissa! Kyllä Jumala _hänestä_ huolen pitää -- ole _sinä_ huoletta
siitä. O, hyvä rouva Harper, en tiedä miten voin unhottaa hänet, en
tiedä, en tiedä! Hän oli niin suureksi iloksi minulle, vaikka välistä
oli vaivata sydämen ruumiistani."

"Herra otti, Herra antoi siunattu olkoon Herran nimi! Vaan se on niin
vaikeata -- O, se on niin kauhean vaikeata! Viime pyhänä räjähytti Joe
viimeks paukku-pulveria aivan nokkani alla, josta minä löylytin häntä,
niin että vikisi käsissäni. En suinkaan ajatellut silloin, kuinka pian
-- o, jos se voisi tapahtua uudelleen, niin siunaisin ja silitteleisin
häntä siitä."

"Niin, niin; aivan niin, minä tunnen hyvin tiedän tunteenne, aivan
hyvin, aivan hyvin. Eilen aamulla viimeksi, teki minunkin Tom'ini sen
kepposen, että kaatoi kissan suuhun Kivun-kuolettajaa, ja minä luulin
eläimen kaatavan koko rakennuksen. Jumala paratkoon minua, minä annoin
hänelle siitä sormistimellani paukun otsaan poikaparalle, kuolleelle
poikaparalle. Vaan hän on päässyt nyt kaikista murheistansa. Ja
viimeinen sana kun kuulin hänen tässä elämässä sanovan, oli soimaus
siitä --."

Vaan tämä muisto oli kovin katkera, vanha rouva oli pakahtua itkuun.
Tom nyhki myöskin -- enemmin säälistä itseensä kuin muihin. Hän kuuli
Mary'nkin itkevän ja väliin sanovan jonkun ystävällisen sanan hänestä.
Hän alkoi saada paljoa suurempia ajatuksia itsestänsä kuin ennen.
Kumminkin oli hän niin liikutettu tätinsä surusta, että toivoi sitä
silmänräpäystä, jona hän voisi hypätä esiin sängyn alta ja täyttää
hänet riemulla -- paitsi sitä, niin houkutteli häntä kovasti asian
teatralillinenkin puoli, vaan hän seisoi sitä vastaan ja makasi hiljaa.
Hän kuunteli edelleen, ja sai niin muodoin yhdestä ja toisesta tietää
sen, että heidän ensiksi oli luultu hukkuneen uima-retkellä; vaan
sitten oli alettu kaivata tuota pientä lauttaa, johon jotkut pojat
vielä kertoivat, kuinka nuo kadonneet olivat luvanneet, että kauppala
kohta saisi "kuulla kummia." Jotkut viisaat olivat yhdistäneet nämä
teko-asiat ja tulleet siihen päätökseen, että pojat olivat seuranneet
lauttaa, ja kohta kyllä ilmestyisivät seuraavassa kaupungissa
alapuolella; vaan puolen päivän aikana oli lautta löydetty Missourin
rannalla noin viisi tai kuusi peninkulmaa kauppalan alapuolella,
ja silloin loppui se toivo. He olivat varmaan hukkuneet, muutoin
olisi nälkä ajanut heidät kotia yön tullen, jos ei ennen. Ruumiitten
etsimistä pidettiin aivan turhana vaivana, koska he luultavasti
olivat hukkuneet keskelle jokea, sillä pojat olivat taitavia uimaria,
jonkatähden he lähempänä rantaa olisivat kyllä pelastaneet itsensä
rannalle. Oli Keskiviikko ilta. Jos ruumiita ei löydettäisi Pyhän
tullen, niin sitt'ei enää ollut toivomistakaan, jonka tähden kiitos oli
Pyhäaamuna tehtävä heidän edestänsä. Tom kauhistui.

Rouva Harper sanoi nyhkien hyvää yötä ja kääntäysi lähtemään. Vaan,
ikäänkuin olisivat saaneet korkeudesta kehoituksen, viskausivat
nuo murehtivat vaimot sylitysten, itkivät joitakuita lohdutuksen
kyyneleitä, ja erosivat sitten. Täti Polly toivotti Sid'ille ja
Mary'lle hyvää yötä paljoa lauhkeammalla äänellä kuin tavallisesti. Sid
itkeä tihutti vähin, ja Mary vetäysi pois huoneesta, itkien täydestä
sydämestään.

Täti Polly lankesi polvillensa ja rukoili Tom'in edestä niin
liikuttavasti, niin sydämmellisesti, ja osottaen niin ääretöntä
rakkautta sekä sanoissaan että vanhassa vapisevassa äänessään, että Tom
ui kyyneleissään jo aikaa ennen kun rukous oli loppunutkaan.

Tom'in täytyi olla vielä hyvän aikaa hiljaa sen perästä kuin vanha
rouva oli mennyt sänkyynsä, sillä hän huokaili ja voihki vähän väliin
yhä edelleen, ryki levottomasti ja heitteliin edestakaisin sängyssänsä.
Viimein rauhottui hän, puhkihan vielä vähän unissansa. Nyt vetäysi
poika esiin sängyn alta, nousi varovasti seisalleen sängyn vieressä,
varjosi kynttilää kädellänsä ja katseli tätiänsä. Hänen sydämensä
oli täynnä sääliä. Hän otti taskustansa sykomorikäärynsä ja asetti
sen kynttilän viereen. Vaan jotakin juohtui hänelle mieleen, hän
pysähtyi ajattelemaan. Tämän ajatuksen onnellinen päätös kirkasti hänen
muotonsa; hän pisti sukkelasti tuohi-kappaleen takaisin taskuunsa,
kuukistui yli kuivettuneitten huulien ja suuteli niitä, hiipi tämän
tehtyänsä heti paikalla tiehensä ja veti oven kiini perästänsä. Hän
palasi takaisin lossille, löysi paikan tyhjänä, ja nousi epäilemättä
laivan kannelle, sillä hän tiesi ett'ei laivalla ollut muita asukkaita
kuin eräs vartia, joka aina vetäysi kannen alle, ja nukkui siellä kuin
kivi. Hän päästi kipparin irti laivan perästä, hyppäsi siihen ja alkoi
urhakasti soutaa vasta virtaan. Kun hän oli soutanut noin peninkulman
kauppalan ylä-puolelle, alkoi hän hankkiutua virran toiselle puolelle
ja olikin aika upera toimessaan. Hän tuli tismalleen valkamaan
toisella puolen; sillä tämä työ oli hänelle jo entuudestaan tuttua.
Kernaasti olisi hän pitänyt venheen saaliinansa sillä perustuksella
että sitä voitiin pitää laivana, jonkatähden se olisi merirosvon
laillinen omaisuus, vaan hän tiesi että sitä etsittäisiin tarkkaan
joki-rannoilta, ja voisi olla syynä siihen että heidät löydettäisiin.
Hän nousi siis maalle ja meni metsään. Hetkisen kulettuaan istuutui hän
kotvaseksi aikaa levähtämään, vaan sai kamppailla kovasti unta vastaan,
läksi sitten väsyksissä vaeltamaan kotia. Yö oli jo osapuilleen
kulunut. Suuri päivä oli ennenkuin hän ennätti luodon kohdalle saaren
luona. Hän levähti uudelleen kunnes aurinko jo korkealta taivaalta
kultasi säteillänsä joen välkkyvän pinnan; ja heittäysi viimein
jokeen ja ui sen yli. Vähän myöhemmin oli hän, jos niin saamme sanoa,
tulisijan kynnyksellä, ja kuuli Joe'n sanovan:

"Ei, Huck, Tom'iin voi luottaa, hän tulee takaisin. Hän ei karkaa. Hän
tietää, että se on häpeällistä merirosvolle, ja Tom on kovin ylpeä
tekemään jotakin senlaista. Hänellä on jotakin esissä. Mitähän sitten
lieneekin?"

"Vaan kapineet ovat meidän kaikissa tapauksissa, vai miten?"

"Kylläpä melkein, vaan ei vielä, Huck. Kirjeessä on, että kapineet ovat
meidän, ell'ei hän ole takaisin aamiaisille.

"Jonka hän onkin!" huudahti Tom, ja astua koikahutti leiriin
teaterimaisilla askeleilla.

Uhkea aamiainen oli kohta valmistettu läskistä ja kaloista, ja
kun pojat askaroivat tämän kanssa, niin kertoi Tom matkastansa,
luonnollisesti lisän kanssa. Kertomuksen lopetettua oli nyt tuossa
kolme kerskuvaa ja ylpeätä urosta. Tom vetäysi vähän ajan perästä
siimekseen nukkumaan, väsyksissä kun oli, toiset merirosvot
valmistausivat kalastus- ja keksintä-retkelle.



KUUDESTOISTA LUKU.


Jälkeen puolisten läksi koko seurue etsimään kilpikonnan munia
hieta-särkältä. He kuleksivat ympäriinsä, ja kuin löysivät höllön
paikan, heittäysivät he polvillensa ja kaivoivat käsillänsä. Välistä
voivat he poimia viisi- tai kuusi-kymmentä munaa samasta kuopasta.
Munat olivat aivan ympyriäisiä, valkoisia ja hiukan pienempiä kuin
pähkinät. Samana iltana ja seuraavana aamuna pitivät he uhkeat
munakestit. Aamiaisen jälkeen juoksivat he hyppien, huutaen ja
toisiansa ajellen hieta-särkälle, juostessansa syytäen vaatteet yltänsä
kunnes olivat ilkoisen alasti, jatkoivat sitten peliänsä kaukana
vedessä tuolla matalalla rannalla, väkevän virran uhalla, joka vähän
väliin paiskasi heidät kumoon, vaan tämä kiihotti heidän iloansa.
Välistä seisoivat he yhdessä ryhmässä syytäen vettä toistensa silmille
käsillänsä, kasvot poiskäännettyinä, niinmuodoin välttääksensä veden
kuohua silmiltänsä, kävivät viimein kiini toisiinsa ja painivat kunnes
vahvempi sai heikomman veden alle, ja katosivat silloin yhtenä valkeana
keränä veteen, josta kohta nousivat jälleen ylös, nyhkien, sylkien,
nauraen ja syvään hengittäen, jokainen samalla kertaa.

Kun olivat oikein väsyneet, juoksivat he rannalle ja piehtaroivat
tuolla kuivalla, kuumalla hiekalla, kaivausivat kokonaan sen sisään
ja pötköttivät jonkun aikaa sillä tavoin hiljaa, vaan juoksivat kohta
uudelleen jokeen ja tekivät pääasiallisesti samat temput kuin ennenkin.
Viimein havaitsivat he sen, että heidän ruumiinsa oli aivan yhden
karvainen, kuin ihonkarvaiset trikoot, ja niin piirsivät he muutamia
kiehkuroita hiekkaan ja leikittelivät cirkusta -- jossa oli kolme
"pajasia" eli kujeiliata, sillä ei yksikään tahtonut jättää parasta
paikkaa toisellensa.

Sitten ottivat he esille marmoripallonsa ja alkoivat pelata "pari
vai puoli" ja muita samallaisia uhkapeliä kunnes suuttuivat tähänkin
iloon. Tämän perästä uivat Joe ja Huck vielä kerran, vaan Tom ei
uskaltanut, sillä hän oli havainnut, että samalla kuin hän oli potkinut
housut kintuistansa, niin oli hän myös potkaissut kalkkakäärmeen
kalkat nilkastansa, ja hän ihmetteli suuresti, kuinka hän, kun oli
kadottanut näin mahtavan taika-kapineen, ei jo ammoin sitten ollut
saanut suonenvetoa vedessä. Hän ei uskaltanut mennä ennen veteen kuin
oli löytänyt sen, ja siihen olivat ja toiset pojat uupunet ja valmiit
lepäämään. Vähitellen erosivat he, tulivat alakuloisiksi, ja alkoivat
heittää toivon-alaisia silmäyksiä tuon leveän joen toiselle puolen,
sille paikalle jossa pieni kauppala lepäsi unisena auringon helteessä.
Tom havaitsi suureksi hämmästykseksensä kirjoittelevansa hietaan
"Becky" suurella varpaallaan, hän pyhkäsi pois sen ja oli vihoissaan
heikkoudestansa. Yhtä hyvin kirjoitti hän sen uudelleen; hän ei voinut
olla sitä tekemättä. Hän peitti sen taas ja pelastausi kiusauksesta
niin, että kokosi toiset pojat ja lyöttäysi itse heidän seuraansa.

Vaan Joe'n mieli-ala oli vaipunut melkein toivottomaan tilaan.
Hänellä oli niin kova koti-ikävä, että töin tuskin voi kestää sitä.
Kyyneleet eivät olleet kaukana. Huck oli myös alakuloinen. Tom oli
alakuloinen, vaan ei tahtonut näyttää sitä millään muotoa. Hänellä oli
salaisuus, jota hän ei ollut vielä valmis ilmoittamaan, vaan jos ei tuo
kapinallinen alakuloisuus laimistuisi kohta, niin olisi hän pakoitettu
tekemään sen. Hän sanoi, teeskennellyllä ilolla:

"Pojat, lyönpä veikan, että tällä saarella on ollut ennenkin
merirosvoja. Lähtekäämme keksintö-retkille uudelleen. He ovat
piilottaneet aarteita johonkin. Mitä sanoisitte, jos löytäisimme
mädänneen arkun täynnä kultaa ja hopeaa -- hä?"

Vaan tämä tuotti hyvin vähäisen iloa, joka katosi ilman vastauksetta.
Tom koetti vielä paria innostuskeinoa, vaan nekään eivät lykästäneet.
Se oli aivan turhaa työtä. Joe istui ja kaiveli kepillään hietikkoa
hyvin surullisen näköisenä. Viimein sanoi hän:

"Pojat lopettakaamme. Minä haluan kotia. Täällä on niin kolkko."

"Oh, Joe, sinä tulet paremmalle tuulelle jonkun ajan kuluttua", sanoi
Tom. "Ajatteles vaan, kuinka hyvä kalavesi meillä on tässä."

"Minä en pidä kalastuksesta. Minä tahdon kotia."

"Vaan, Joe, tämänlaista uimapaikkaapa ei löydy missään muualla."

"Uiminen ei ole mistään kotoisin; ja minä näen, ett'en minä missään
tapauksessa pidä siitä suurta lukua, kun ei kukaan estä minua uimaan
menemästä. Minä ai'on mennä kotia."

"Oh, raukka! Lapsi! Sinä ikävöit äitiäsi luulen mä."

"Niin, minä _ikävöin_ äitiä, ja sen tekisit sinäkin, jos sinulla olisi.
Minä en ole lapsi teidän suhteen, en!" Ja Joe alkoi vähän nyhkiä.

"Hyvä, pitänee lapsiraukan antaa mennä kotia äitinsä luo, vai miten,
Huck? Pikkuraukkaa -- tahtooko hän äitin luo kotia? Pitää laskea.
_Sinä_ pidät tästä elämästä, etkös niin Huck? Me jäämme tänne, vai
mitä?"

Huck vastasi: "Jä-ä-ä-dään," vaan vastahakoisesti.

"Minä en kuuna päivänä sinun kanssasi puhu sanaakaan," sanoi Joe,
nousten seisalleen. "Ymmärrätkös sen!" Hän läksi kulkemaan rantaa kohti
suutuksissaan ja alkoi pukeutua.

"Kukahan siitä pitäisi väliä?" sanoi Tom. "Ei kukaan. Mene sinä vaan
kotia kaikkein naurettavaksi. Kyllä sinä olet koko merirosvo. Huck ja
minä emme ole kapalo-lapsia. Me jäämme tänne, vai miten, Huck? Antaa
hänen mennä tiehensä, jos tahtoo. Luullakseni tulemme toimeen hyvin
hänettäkin, raukatta."

Vaan sittenkin oli Tom nyreissään ja levoton, kun näki Joe'n
suutuksissaan jatkavan pukeutumistansa. Paitsi sitä oli se hyvin
huolellista nähdä Huck'in niin suurella tarkkuudella ja äänettömyydellä
seuraavan Joe'n valmistuksia. Samalla alkoi Joe'kin kahlata Illinois'in
rantaa kohden, sanaakaan jää-hyväisiksi sanomatta. Tom'in sydän alkoi
lauhtua. Hän katsoi Huck'ia silmiin. Huck ei voinut katsoa häntä
silmiin, vaan loi alas silmänsä. Sitten sanoi hän:

"Tom, minun mieleni tekee myös pois, tämä alkaa tuntua kaikissa
tapauksissa kovin yksinäiseltä, ja tästä lähin se tulee vielä
pahemmaksi. Lähtekäämme mekin kotia, Tom."

"Sitä en tee; menkää jos tahdotte. Minä ai'on jäädä paikoilleni."

"Tom, kyllä se on parasta, että menemme."

"Niin mene -- kuka sinua estää?"

Huck alkoi keräillä ympäri heitettyjä vaateriekaleitaan. Hän sanoi:

"Tom, minä tahtoisin hyvin mielelläni, että tulisit mukaan. Mietis nyt
oikein. Me odotamme sinua kun tulemme toiselle puolen."

"Vai niin, siinä tapauksessa saatte odottaa hiiden kauan, siinä on
perä."

Huck meni pois surullisena, ja Tom seurasi häntä silmäyksillänsä,
samalla kuin hänen sydämensä kamppaili suuren mieliteon kanssa heittää
ylpeytensä ja lähteä mukaan. Hän toivoi, että pojat seisottuisivat,
vaan he kahlasivat hiljalleen edellensä. Yhtäkkiä keksi Tom tuon
kumman, että kaikki hänen ympärillänsä oli muuttunut jokseenkin
hiljaiseksi ja yksinäiseksi. Hän taisteli viimeisen kamppailun
ylpeytensä kanssa, läksi sitten juoksemaan perästä, huutaen:

"Odottakaa! Odottakaa! Minulla on jotakin sanomista teille!"

He seisottuivat ja kääntyivät ympäri. Kun hän oli saavuttanut heidät,
alkoi hän ilmoittaa salaisuuttansa, ja he kuuntelivat jurosti, kunnes
he näkivät "terän," ja silloin nostivat he suuren ilohuudon, ja
sanoivat, että se oli aivan "mainiota!" että jos hän olisi sanonut
sen paikalla, niin he eivät olisi heittäneet häntä kuuna päivänä. Hän
koki näennäisesti puolustaa itseänsä; vaan hänen todellinen syynsä oli
ollut pelko, ett'ei tämä salaisuus olisi voinut pidättää heitä hänen
luonansa kovin pitkää aikaa, ja hän oli siis aikonut pitää tämän varana
viimeiseksi houkutukseksi.

Pojat tulivat iloissaan takaisin ja alkoivat viettää aikaansa samoin
kuin ennenkin, niin kuin yksi mies, koko ajan puhellen Tom'in
hämmästyttävästä tuumasta, ja ihmetellen hänen älyänsä siinä.
Herkullisen puolisen syötyänsä, jonka he olivat keittäneet munista ja
kaloista, sanoi Tom tahtovansa opetella tupakoimaan. Joe'sta oli ajatus
hyvä, ja hän sanoi myös tahtovansa koettaa sitä. Huck teki piippuja ja
täytti ne. Nämä alkulaiset eivät olleet ennen polttaneet muuta kuin
sikaria, tehtyjä viiniköynnöksen lehdistä, jotka polttelivat kieltä ja
joiden polttamista sitä paitsi ei pidetty miehekkäänä.

Nyt heittäysivät he kyljellensä, nojautuen kyynäspäilleen, ja alkoivat
varovasti polttaa öyhkyyttää, vaan heikolla luottamuksella. Savulla oli
inhoittava maku ja alkoi vähän ryvittää, vaan Tom sanoi:

"Oh, tämähän on aivan huokeata! Jos sen olisin tiennyt, että _tässä_
oli koko konsti, niin olisin jo ammoin sitten opetellut tupakoimaan."

"Niin minäkin," sanoi Joe. "Tämähän nyt ei ole mitään."

"Oh, monta kertaa olen katsellut miehiä, jotka tupakoivat ja ajatellut,
'voi, jos kumminkin minäkin voisin tehdä noin,' vaan minä en uskonut
kuunaan voivani tehdä sitä," sanoi Tom. "Juuri niin se on ollut minun
laitani, eikö niin, Huck? Sinä olet minun kuullut niin juttelevan,
etkös ole, Huck? Sanokoon Huck, jos en ole niin tehnyt."

"Oih, satojakin kertoja," sanoi Huck.

"Niin olenkin," sanoi Tom: "aivan satojakin kertoja. Kerrankin
teurastushuoneen luona. Etkös muista Huck? Bob Tanner oli siellä, ja
Johnny Miller ja Jeff Thatcher, kun minä sanoin. Etkö sinä Huck muista
sitä seikkaa, kun minä sanoin?"

"Kyllä, kyllä se on oikein," sanoi Huck. "Se oli päivä sen jälkeen
kuin minä olin kadottanut erään valkoisen marmori-pallon -- ei, se oli
päivää ennen!"

"Katsokaas, johan minä teille sanoin sen," sanoi Tom. "Huck muistaa
sen."

"Minä luulen, että voisin polttaa tätä piippua vaikka koko päivän,"
sanoi Joe. "_Minä_ en voi pahasti."

"En minäkään," sanoi Tom. "_Minä_ voisin polttaa koko päivän, vaan
panetteko veikan, niin Jeff Thatcher ei tekisi sitä!"

"Jeff Thatcher! Hän! Hän nyt kaatuisi jo toisesta luihauksesta. Antakaa
hänen vaan koettaa; niin saisipahan nähdä!"

"Minä pidän veikkaa siitä, ett'ei hän voisi sitä, ja Johnny Miller --
toivoisinpa saada nähdä Johnny Miller'in uskaltavan kerrankaan koettaa
tätä."

"Niinkö luulet, ett'en minä toivoisi sitä samaa!" sanoi Joe. Eipä lempo
vieköön hän kestäisi kuin kerta puuhkauksen, kun jo olisi pyllyllään."

"No, se on varma se, Joe. Kuulkaas -- toivoisinpa toisten poikain
näkevän nyt meidät."

"Niin minäkin!"

"Kuulkaas pojat, jonkun kerran, kun he ovat mukanamme, niin olkaa te
niinkuin ette tietäisi mitään, niin minä tulen sinun luoksesi Joe ja
sanon: 'Haluaisinpa minä panna tupakan; sattuuko sinulla olemaan piippua
mukanasi?' Ja sinä vastaat väliä pitämättömästi, niinkuin se ei olisi
niin mitään: 'Onhan minulla vanha _piippuni_ ja vielä toinenkin; vaan
minun tupakkani on huononlaista.' Ja minä vastaan siihen: 'Oh se ei tee
mitään kunhan se on kylliksi väkevää.' Ja sinä vedät esiin piiput, ja
me sytytämme ne niin tyynesti kun sateella, arvaas, kuinka he katsoa
töllöttää meihin!"

"Entäpäs kuinka pulskalta se sitten näyttää; toivoisinpa, että se olisi
nyt jo!"

"Niin minäkin! Ja kun me kerromme, että me opimme sen silloin kuin
olimme merirosvoina, niin se, se vasta suututtaa heitä, kun eivät
saaneet olla mukana!"

"Ja vieläpä niin _hiiden tavalla!_"

Tällaista oli heidän keskustelunsa; vaan kohta alkoi se laimistua ja
äänettömyyden hetkiä syntyi. Äänettömyyden hetket piteni pitenemistään;
sylettäminen kiihtyi kummallisesti. Poikain suu näytti muuttuneen
lähteeksi; he tuskin voivat tyhjentää sitä, semmoinen tulva oli siellä.
Vähempiä tulvauksia juoksi sittenkin pitkin kaulaa, vaikka kuinkin
koettivat estää, ja vähän väliin seurasi äkillisiä röyhtäyksiä.
Kumpikin poika näytti nyt hyvin kalpean ja onnettoman näköiseltä. Joen
piippu putosi hänen voimattomista sormistansa. Tom'in teki samoin.
Lähteet pulppusivat vettä armottomasti, pumput koettivat tyhjentää
niitä kaikin voimin. Joe sanoi heikolla äänellä:

"Minä olen kadottanut veitseni. Taitaa olla parasta, jos lähden ajoissa
etsimään sitä."

Tom sanoi vapisevilla huulilla ja läähättäen:

"Minä lähden auttamaan sinua. Mene sinä sitä tietä, niin minä lähden
etsimään lähteen ympäriltä. Ei, sinun ei tarvitse tulla mukana Huck --
me kyllä löydämme sinne sinuttakin."

Huck istuutui paikoilleen ja odotti yhden tunnin. Sitten pitkästyi
hän ja läksi etsimään kumppaniansa. He makasivat kaukana toisistaan
metsässä, kumpikin hyvin kalvakkana ja syvässä unessa. Kumminkin
ilmoitti hänelle jokin sen, että jos jokin oli vaivannut heitä, niin
olivat he nyt vapaat siitä.

He eivät olleet juuri puheliaat sinä ehtoona illallista syödessä; ja
kun Huck valmisti piippunsa syötyänsä ja aikoi tehdä heillekin, eivät
he sanoneet huolivansa, kosk'eivät voineet oikein hyvin -- jokin, jota
he olivat syöneet puoliseksi, oli saattanut heille tämän pahan elämän.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.


Noin puolen yön aikana heräsi Joe ja havautti toiset. Ilma oli hikinen
ja painava, ja näytti ennustavan jotakin. Pojat vetäysivät yhteen
ryhmään ja etseivät tulen ystävällistä läheisyyttä, vaikka tuon
liikkumattoman ilman kuollut, painava kuumuus oli tukahuttava. He
istuivat hiljaa, huomaavasti odottaen. Tulen valon ulkopuolella oli
kaikki peitetty yön pimeyteen. Nyt tuli väräjävä valonsäde joka hiukan
valaisi lehdistöä, joitakuita silmänräpäyksiä ja katosi sitten. Vähän
ajan perästä tuli toinen ja kirkkaampi. Ja vielä yksi. Sen jälkeen
ikäänkuin huokasi syvään puitten latvoissa, pojat tunsivat suhajavan
henkäyksen koskettavan kasvojansa, ja kauhistuivat ajatellessaan että
yön peikko oli kulkenut heidän sivuitsensa. Hetkisen äänettömyys
seurasi. Nyt muutti eräs turmiota ennustava salama yön päiväksi ja
ilmasi tarkoin ja selvästi pienimmänkin heinäkorren, joka kasvoi heidän
jalkainsa juuressa. Se ilmasi myöskin kolme kalpeata kauhistunutta
naamaa. Syvä ukonjyrinä kuului nyt pilvistä, joka vähitellen jumisten
ja jylisten kuoli pois kaukaisuuteen. Kylmä tuulen puuska puhalsi nyt
lehdikön läpi, lennättäen höyty-tuhan ympäri tulisijaa. Vielä valasi
eräs kauhea salama koko metsän, jota samassa silmänräpäyksessä seurasi
järäys, joka tuntui halkaisevan puun latvat poikain pään päällä. Pojat
vetäysivät pimeydessä, joka nyt seurasi, peloissansa toisiinsa kiini.
Monjaita suuria vesipisaroita putosi rämisten lehdille.

"Vilppaasti, pojat, telttaan!" huusi Tom.

He juoksivat pois, kompastuivat pimeässä juuriin ja viiniköynnöksiin,
jokainen juosten erihaaralle. Kauhistava tuulen puuska vinkui puitten
välissä, pannen kaikki huokailemaan siinä, jossa se kulki. Huikaisevia
salamoita seurasi toinen toisensa perään, samoin myöskin huumaavia
järäyksiä. Nyt alkoi rankka sade, ja tuo kiihtyvä tuuli painoi sen
virtana pitkin maata. Pojat huutelivat toisiansa, vaan vinkuva
tuuli, ja ukkosenjyrinä himmenti heidän äänensä kokonaan. Viimein
tulivat he yksitellen perille, ja saivat värisevinä, pelonalaisina ja
läpimärkinä kun olivat, turvan teltan alla; itsekussakin heistä liikkui
kiitollisuuden tunteet siitä, että heillä oli kumppani onnettomuudessa.
Vanha purje leimusi, niin ett'eivät voineet puhella siltä, jos
muukin jyrinä olisi sallinut sitä. Myrsky kiihtyi kiihtymistään,
repäsi yhtäkkiä purjeen irti ja vei sen mukanansa. Pojat tarttuivat
toistensa käsiin ja pakenivat, usein kompastuen, suuren tammen
suojaan, joka seisoi joen rannalla. Nyt oli ukon-ilma kovimmallaan.
Lakkaamattomassa, pilvistä välkkyvistä salamoitten valossa näkyi kaikki
alapuolella varjottomalla selvyydellä; notkistuvat puut, aaltoileva
joki, valkoisena kuohusta, ympäri räiskyvä vesi, toisella puolen joen
olevain korkeain kallioin epäselvät hahmo-viivat näkyivät nyt selvään
eteenpäin kiitävien pilvien ja vinoon putoavan sadevaipan läpi. Joka
silmänräpäyksessä vaipui joku jättiläinen taistelussa ja kaatui ruskaen
nuorten puitten joukkoon, ja nuo toinen toistaan seuraavat järähdykset
olivat niin kovat, että korvat menivät lumpeen, ja muutoin sanomattoman
kauhistavat. Myrsky nousi ylimmälleen voimattomalla koetuksella; joka
näytti samalla tahtovan repiä saaren kappaleiksi, polttaa sen, hukuttaa
sen puun latvoihin saakka, viedä sen tuulen mukana ja turmella joka
ainoan elävän olennon sillä. Se oli kauhea yö olla ulkona, kodottomalle
nuorisolle.

Vaan viimein oli taistelu lopussa, ja taisteluvoimat vetäysivät
takaisin, aina heikommilla uhkauksilla ja jyrinällä, ja rauha pääsi
taas valloilleen. Pojat palasivat leiriinsä, jokseenkin pelästyneinä:
vaan he havaitsivat, että heillä oli vielä jotakin, josta he saivat
olla kiitolliset, sillä sen korkean sykomorin, joka oli varjonnut
heidän vuoteitansa, oli lyönyt pilstaksi salamat, ja he eivät olleet
sen alla kun se tapahtui. Kaikki leirissä oli läpimärkänä, tulikin;
sillä he olivat ajattelemattomia nuorukaisia, niinkuin heidän ikäisensä
ainakin, ja he eivät olleet valmistauneet sadetta vastaan. Tässä
oli syytä kyllä tekemään heidät onnettomiksi, koska olivat viluiset
ja läpimärät. He olivat kaunopuheliaat onnettomuudessaan; vaan nyt
huomasivat he, että tuli oli syöpynyt niin syvään sen suuren hirren
alle, jota vasten se oli tehty, että noin kämmenen leveys siitä oli
tullut varjelluksi märkyydeltä. He keräsivät kaatuneitten puitten
alta tikkuja ja kuoria, ja työskentelivät kärsivällisesti niitten
kanssa, kunnes onnistuivat saamaan tulen uudelleen palamaan. Sitten
latelivat he siihen suuria katkottuja oksia, kunnes heillä oli
leimuava tuli, ja tulivat näin vielä iloiselle tuulelle. He kuivasivat
keitetyn sianraajansa ja pitivät pitoja, jonka jälkeen he istuivat
tulen ympärillä ja sekä liioittelivat että jalostuttivat keskiöistä
tapaustansa aamuun saakka, sillä koko lähisyydessä ei löytynyt niin
kuivaa paikkaa, jossa olisi voinut nukkua.

Kun aurinko alkoi hiipiä poikain päälle, valloitti heidät väsymys;
he menivät hietikolle ja heittäysivät siihen nukkumaan. Vähitellen
saivat he siinä kovin kuuman, ja he alkoivat harmissaan valmistella
aamiaistansa. Syötyänsä tunsivat he itsensä kiukkuisiksi ja jäykkä
jäsenisiksi, ja alkoipa sitä paitsi ikäväkin uudelleen vaivata. Tom
havaitsi merkit ja koetti saada kumppaniansa iloisemmalle tuulelle niin
hyvin kun voi. Vaan he eivät olleet millänsäkään kuulista, cirkuksista,
uimisesta, eivätkä muusta. Hän muistutti heitä tuosta suuresta
salaisuudesta ja saikin sillä tavoin esille vähäisen ilonsäteen. Niin
kauan kuin tämä vielä kesti, sai hän heidät vielä innostumaan toiseen
vehkeesen. Se oli, heittää merirosvon virka vähäksi aikaa pois ja
vaihetuksen vuoksi ruveta indianiksi. Tuuma oli toisista hyvä, ja siinä
ei viivytty kauan, ennen kuin he olivat alasti ja rannutetut mustilla
savirannuilla kiireestä kantapäähän saakka, ikäänkuin kolme Zebraa;
luonnollisesti olivat he kaikki pääliköitä; sitten tunkeusivat he läpi
metsän ryntäämään erästä englantilaista uudistaloa.

Vähitellen jakautuvat he kolmeen eri sukukuntaan, jotka olivat riidassa
toistensa kanssa, juoksivat esiin lymypaikasta kauhealla sotahuudolla,
tappoivat ja ottivat päälaki-tukkia eli skalppia toisiltaan
tuhansittain. Tämä oli verinen päivä. Senpätähden se olikin tyydyttävä.

Kun ruokatunti läheni kokoontuivat he leiriin, nälkäisinä ja
tyytyväisinä. Vaan nyt syntyi vaikeus; vihollis-indianit eivät voineet
jakaa suolaa leipää toistensa kanssa, ennen kuin olivat tehneet rauhan,
ja tämä oli aivan mahdotointa ilman, ett'ei rauhan piippua poltettu. He
eivät olleet kuulleet kuunaan käytettävän toista tapaa. Kaksi villeistä
toivoivat melkein, että olisivat pysyneet merirosvoina. Kumminkin oli
tämä ainoa keino, jonkatähden he pyysivät piipun niin iloisesti kuin
voivat, ja vetäsivät siitä savun vuorollansa niinkuin ainakin, kun se
kulki ympäri.

Ja katsos, he olivat iloiset siitä, että olivat ruvenneet villiksi,
sillä he olivat havainneet jotakin; he havaitsivat, että he voivat
tupakoida vähän, kadotettujen veitsien etsintään lähtemättä. He eivät
säikähtäneet niin, että olisivat ruvenneet luulettelemaan itseänsä
sairaaksi. He varovat sen kyllä, ett'eivät kadottaisi näin kaunista
taitoa harjoituksen puutteessa. Ei, he harjoittelivat varovasti
illallisen syötyä, kunnioitettavalla menestyksellä ja viettivät
niinmuodoin iloisen illan. He olivat ylpeämmät ja onnellisemmat tästä
uudesta taidostansa, kuin jos olisivat pieksäneet ja ottaneet tukan
koko tuolta kuudelta sukukunnalta. Me annamme heidän tupakoida, puhella
ja kerskua, kosk'emme tässä silmänräpäyksessä ai'o puhua heistä.



KAHDEKSASTOISTA LUKU.


Vaan tuossa pienessä kauppalassa ei vallinnut minkäänlaista iloa tämän
Lauantain ehtoo-puolella. Harper'in ja täti Polly'n perheet pukeutuivat
surupukuun suurella murheella ja itkulla. Erinäinen hiljaisuus vallitsi
kauppalassa, vaikka, jos totta puhutaan, siellä tavallisuudenkin mukaan
oli tarpeeksi hiljaista. Asukkaat hoitivat askareitansa hajamielisen
näköisinä ja puhelivat hyvin vähän; vaan he huokailivat usein.
Pyhä-lupa näytti hyvin raskaalta koululapsille. Heidän leikkilöissään
ei vallinnut minkäänlaista iloa, ja he lopettivat ne vähitellen
kokonaan.

Jälkeen puolen päivän löysi Becky Thatcher itsensä kävelemässä edes
takaisin tuolla tyhjällä koulukartanolla, ja tunsi itsensä hyvin
alakuloiseksi. Kumminkin ei hän löytänyt siellä mitään, joka olisi
lohduttanut häntä. Hän sanoi itsekseen:

"Oi, jos minulla edes olisi hänen messinkinen pellinnuppinsa! Vaan
minulla ei ole mitään muistoksi häneltä", ja hän nielasi vähäisen
nyhkäyksen.

Hän seisottui ja jatkoi:

"Juuri tässä se oli. Voi jos sen voisi tehdä uudelleen, minä en sanoisi
sitä -- en mistään maksusta minä sitä tekisi. Vaan hän on poissa nyt;
ja minä en enää saa nähdä häntä milloinkaan, en milloinkaan."

Tämä ajatus mursi hänen sydämensä kokonaan, ja hän läksi pois kyyneleet
silmissä. Sitten tuli joukko poikia ja tyttöjä -- Tom'in ja Joe'n
leikkikumppania -- seisottuivat katselemaan liista-aidan yli, ja
puhelemaan hartaalla äänellä, kuinka Tom teki sitä ja sitä, silloin
kuin he viimeisen kerran näkivät häntä, ja kuinka Joe sanoi yhtä eli
toista aivan vähäpätöistä (profetallisia ennustuksia, jotka he nyt
selvään ymmärsivät!). Ja itsekukin puhuja näytti tarkoilleen sen
paikan, missä nuo kadonneet nuorukaiset siinä tilaisuudessa olivat
seisoneet, ja lisäsivät sitten jotakin niinkuin: "ja minä seisoin juuri
näin -- juuri niinkuin minä nyt seison, ja niinkuin sinä olisit Tom --
minä olin aivan yhtä likellä -- ja hän hymyili juuri näin -- ja minä
tunsin koko ruumiissani jotakin -- kauheata -- vaan minä en tullut
kuunaan ajattelemaan, mitä se merkitsisi, luonnollisesti, vaan nyt minä
sen ymmärrän!"

Nyt syntyi sanasota siitä kuka viimeisen kerran oli nähnyt heidät
elävin silmin, ja niitä löytyi monta, jotka todistusten nojalla
tahtoivat tätä viimeistä kauheaa kunnioitusta, vaan useampain
vaatimukset kumottiin vieraitten-miesten todistuksilla; ja kun siitä
viimein päästiin selville, kuka se oli, joka viimeisen kerran oli
nähnyt vainajat ja puhellut heidän kanssansa, niin käyttäytyivät nämä
onnelliset jonkinlaisella pyhällä mahtavuudella, jota kaikki muut
kadehtien töllistelivät katsella. Eräs pieni nulikka, jolla ei ollut
muusta suuruudesta kerskaamista, sanoi, nähtävästi hyvin ylpeänä siitä
muistosta:

"Mutta, Tom kuin minut kerran lämmitti!"

Vaan se koetus saada kunniaa ei onnistunut. Useammat pojista voivat
kertoa aivan samaa, jonkatähden kunnia menetti arvonsa. Seurue
mennä tallusteli pois, jatkaen juhlallisella äänellä kertomuksiansa
kadonneista uroista.

Kun pyhäkoulu oli loppunut seuraavana aamuna, alkoivat hautaus-kellot
tavallisen soiton sijaan soida. Ilma oli erinomaisen tyyni ja kellojen
surullinen ääni tuntui olevan yhtäsoinnussa tuon uneksivan hiljaisuuden
kanssa, joka lepäsi koko luonnon yli. Kaupunkilaiset alkoivat
kokoontua, seisahtuivat vähän porstuaan kuiskaen puhelemaan tuosta
surullisesta tapauksesta. Vaan kirkossa ei kuulunut minkäänlaista
kuisketta; sisällä ei häirinnyt hiljaisuutta muu kuin tuo outo kapina
naisten hameista heidän istuutuessaan. Ei kukaan muistanut nähneensä
tuota pientä kirkkoa niin täynnä. Viimein syntyi odottava hiljaisuus,
ja niin astui sisään täti Polly, Sid'in ja Mary'n kanssa, ja sitten
Harper'in perhe, kaikki syvässä murhe-puvussa; koko seurakunta, siihen
luettuna vanha pastorikin, nousivat ylös kunnioituksella, ja seisoivat
kunnes ne joilla oli murhe, olivat istuutuneet ensimäiseen penkkiin.
Nyt seurasi vielä yleinen hiljaisuus, jota väliin häiritsi pidätetyt
nyhkäykset, sitten levitti pappi sylensä ja rukoili. Liikuttava virsi
laulettiin, jota seurasi saarnanteksti: "Minä olen ylösnousemus ja
elämä." Jumalan palveluksen kuluessa maalasi pappi niin ihanan kuvan
kadonneitten poikain suloisista ja puoleensa vetävistä omaisuuksista,
ja niistä erinomaisista toiveista, jotka heistä oli ollut, että kaikki
läsnä-olevat, luullen tuntevansa tämän kuvan, tunsivat omantunnon
vaivoja siitä, että olivat aina ylönkatsoneet näitä avuja, eivätkä
edes olleet tunnustaneet niitä, vaan päin vastoin aina etsineet
virheitä poikaparoissa. Saarnaaja kertoi myös monta liikuttavaa seikkaa
vainajain elämästä, jotka vielä olivat todistuksena heidän lempeästä
ja ylevästä luonteestansa, ja kansa ymmärsi nyt helposti, kuinka
ihanat ja suuret nämä seikat olivat, ja he muistivat murheella, että
he, niinä aikoina kuin ne tapahtuivat, olivat pitäneet niitä törkeinä
kelvottomuuksina, jotka hyvin olisivat sietäneet rangaista remelillä.
Seurakunta tuli yhä enemmin liikutetuksi tuon innollisen puheen
kuluessa, kunnes viimein koko joukkokunta tunsi itsensä muserretuksi,
ja yhtyi itkevien sukulaisten kanssa itkemään yhteen ääneen, jolloin
saarnaajankin tunteet saivat ylivallan hänessä niin, että hänkin itki
saarnastuolilla.

Urkuparvelta kuului rumina, jota ei kukaan huomannut; silmänräpäystä
myöhemmin narisi kirkon ovi, pappi nosti juoksevat silmänsä yli
nenä-liinan ja seisoi ikäänkuin kiveytynyt! Joku toinenkin silmä-pari
seurasi papin silmäyksiä, ja vielä yksi, j.n.e. kunnes ikään kuin
käskystä koko seurakunta yhtaikaa nousi ylös katsoa tuiottamaan, kun
nuo kolme kuollutta poikaa tulivat marssien pitkin pää käytävää,
Tom etunenässä, sitten Joe ja Huck, viimeinen riekaleissa kuin
variksenpelko hiipi häpeissään jälestä. He olivat olleet piilossa
tyhjällä parvella ja sieltä kuunnelleet omaa ruumis-saarnaansa!

Täti Polly, Mary ja Harper'in perhe heittäysivät löydettyjensä yli,
olivat tukahuttaa heidät suuteluilla, ja olivat kokonaan sulaa
kiitollisuudesta kun Huck-parka seisoi pelon-alaisena ja ällistyneenä,
eikä tiennyt, mitä hänen oli edesottaminen, tai mihin piiloutuisi
niin monen epäsuopean silmäyksen edestä. Hän peräytyi ja aikoi hiipiä
tiehensä, vaan Tom otti hänet kiini ja sanoi:

"Täti Polly, täss' ei ole oikeutta ja kohtuutta, jonkun pitää myöskin
iloita siitä, että näkee Huck'in jälleen."

"Sen tekevätkin he! Minä olen iloinen nähdessäni hänet jälleen,
orpo-paran!" Ja täti Pollyn rakkauden osotteet, jotka nyt tuhlattiin
Huck'in päälle, olivat ainoat, jotka mahdollisesti saattoivat tehdä
hänet vielä ujommaksi kuin ennen.

Yhtäkkiä huusi pappi niin kovalla äänellä kuin voi:

"Kiittäkäät Herraa, kaiken hyvän antajaa -- laulakaat, ja kaikesta
sydämestänne!"

Ja niin tekivät he. "Old Hundred" kaikui kaikessa juhlallisuudessansa,
ja kun tämä tärisytti katto-hirsiä, seisoi Tom Sawyer, merirosvo,
ylpeästi katsellen ympärillensä tuota kateellista nuorisoa, ja tunnusti
sydämessänsä, että tämä oli hänen elämänsä juhlallisin hetki.

Kun petetyt seurakuntalaiset tölppivät tiehensä kirkosta, julistivat he
olevansa valmiit vielä kerran tulemaan petetyksi, saadaksensa kuulla
"Old Hundred'ia" laulettavan niin juhlallisesti kuin tänään.

Tom sai useampia pukkauksia ja muiskuja tänäpänä -- aina sen mukaan,
millä tuulella täti Polly oli -- kuin hän ennen oli niittänyt koko
vuoden ajalla; ja hän tiesi tuskin, mitkä niistä osoittivat enimmän
kiitollisuutta Jumalaa, mitkä taas rakkautta häntä itseänsä kohtaan.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.


Tom'in suuri salaisuus oli ollut palata kotia rosvoavien veljiensä
kanssa ja olla omissa hautaisissansa. Lauantai-iltana hämärissä olivat
he hilauneet yli joen eräällä hirrellä ja nousseet maalle viisi tai
kuusi englannin peninkulmaa kauppalan alapuolella, maanneet metsässä,
kaupungin ulkopuolella, päivän koittoon, ja sitten hiipineet taka- ja
palokatuja kaupunkiin ja lopettaneet unensa kirkon parvessa vanhain,
kuluneitten penkkien seassa.

Seuraavana aamuna aamiaista syödessä olivat täti Polly ja Mary hyvin
rakkaita, ja kohteliaita täyttämään Tom'in vaatimuksia. Keskustelu oli
erinomaisen vilkas. Sen aikana sanoi täti Polly:

"Niin, sitä en sano, ett'ei se olisi ollut sukkela keksintä, Tom, pitää
viikkokausi kaikkein mielet ponnistuksessa, jos te, pojat, lystäilitte
hyvin, vaan se oli häpeä, että sinä voit olla niin kovasydäminen ja
antaa minun kärsiä niin kauan. Koska sinä voit tulla hirrellä joen yli
hautaisiisi, niin olisit hyvin voinut antaa minulle jonkinlaisen tiedon
jollakin tavalla siitä, ett'et ollut kuollut, vaan että olit juossut
tiehesi."

"Niin, sen olisit voinut tehdä, Tom", sanoi Mary; "ja sen olisit
tehnytkin, luulen mä, jos olisit tullut ajattelemaan."

"Olisitko, Tom?" sanoi täti Polly, toivosta kirkastetulla naamalla.
"Sano vakaasti olisitko tehnyt sen, jos olisit tullut ajattelemaan?"

"Minä -- niin, en tiedä. Se olisi turmellut kaikki tyyni."

"Tom, minä toivoin, että sinä olisit rakastanut minua kumminkin niin
paljon", sanoi täti Polly, surullisella äänellä, joka pani pojan alle
päin pahoille mielin. "Se olisi kumminkin ollut jotakin, jos olisit
ajatellut sitä, jos et edes olisi sitä tehnytkään."

"Vaan, hyvä täti, ei se ollut niin pahoin ajateltu", sanoi Mary
puolustaen poikaa; "se on vaan Tom'in ajattelemattomuutta -- hän on
aina niin raju, ett'ei hän ajattele mitään."

"Sen pahempi. Sid, hän olisi ajatellut, hän. Ja Sid olisi tullut
takaisin ja tehnyt sen myös. Tom, sinä tulet katsomaan vielä kerran
taaksesi, ja toivomaan, että olisit pitänyt enemmin minusta, kun se ei
olisi kumminkaan maksanut sen enempää."

"Vaan, hyvä täti, tiedäthän, että pidän sinusta", sanoi Tom.

"Minä olisin tiennyt sen paremmin, jos sinun käytöksesi olisi vähääkän
todistanut siitä."

"Toivoisimpa nyt jo ajatelleeni", sanoi Tom, katuvaisella äänellä!
"Vaan minä näin unta sinusta kaikissa tapauksissa. Se on kumminkin
jotakin, eikö niin?"

"Eipä paljo -- kissakin tekee sen -- vaan onhan se parempi kuin ei
mitään. Mitä uneksit sinä?"

"Keskiviikko-yönä näin minä unissani sinun istuvan tuossa sängyn
vieressä, Sid istui laatikkokirstulla ja Mary hänen vieressänsä."

"Niin, niinhän me istutaan aina. Minä olen iloinen siitä, että sinä
edes unissasi vaivasit itseäsi kanssamme."

"Niin, ja minä uneksin, että Joe Harper'in äiti oli täällä."

"Totta tosiaan, hän oli täällä! Uneksitko sinä vielä jotakin muuta?"

"Oh, yhtä ja toista. Vaan se on nyt niin epäselvää."

"Vaan koetapas muistella -- etkös muista?"

"Minä muistelen kumminkin vähän ikäänkuin tuuli -- tuuli -- puhalsi --"

"Muistele paremmin, Tom! Tuuli puhalsi jotakin, annas kuulla!"

Tom painoi kättänsä otsaansa vasten tuskallisesti hetken aikaa ja sanoi
sitten:

"Nyt minä muistan! Nyt minä muistan! Tuuli puhalsi kynttilän
sammuksiin!"

"Herran tieten! Jatka, Tom, jatka!"

"Ja minusta oli, niinkuin olisit sanonut: 'Totta tosiaan, eiköhän
ovi' --"

"Jatka, Tom!"

"Antakaas minun ajatella vähän -- ainoastaan silmänräpäys. Oh, niin --
sinä sanoit luulevasi oven olevan auki."

"Niin totta kuin minä istun tässä, niin, niin juuri teinkin. Eikö ole
totta, Mary? Jatka!"

"Ja sitten -- ja sitten -- niin, en ole varma, vaan minusta oli
niinkuin olisit laittanut Sid'in --"

"No? No? Mitä laitoin minä hänet tekemään?"

"Sinä laitoit hänet -- sinä -- kah, sinä laitoit hänet panemaan sitä
kiini!"

"Vaan taivaan nimessä! En kuunaan ole kuullut kummempia! Tulkaathan
vaan tästä lähin sanomaan, ett'ei unia ole uskominen! Serena Harper'in
pitää saada tieto tästä, ennen kuin olen tuntia vanhempi. Tahtoisimpa
mielelläni tietää aikooko hän tämänkin kumota joutavalla puheellaan
taikauskoisuudesta. Jatka, Tom!"

"Oh, nyt minä muistan kaikki selvään kuin päivän. Sitten sanoit sinä,
ett'en minä ollut kelvoton, ainoastaan kurintekiä ja täynnä vehkeitä,
ja ett'en minä voinut sille enemmin kuin -- kuin -- muistaakseni varsa,
tai jokin sellainen."

"Aivan niin kuin se olikin. Voi kuitenkin! Jatka, Tom!"

"Ja sitten aloit sinä itkeä."

"Sen tein, sen tein. Eikäpähän se liene ollut ensikerran. Ja sitten --"

"Sitten alkoi rouva Harper itkeä, ja sanoi, että Joe oli juuri
samanlainen, ja hän katui sitä, että oli pieksänyt Joe'a kermasta,
jonka itse oli heittänyt ulos --"

"Tom, Henki oli sinun ylitsesi! Sinä ennustit -- sitä juuri sinä teit!
Kaikkiakin! Jatka, Tom."

"Sitten sanoi Sid --"

"Muistaakseni en sanonut mitään", sanoi Sid.

"Sanoit kyllä Sid;" sanoi Mary.

"Pitäkää suunne, ja antakaa Tom'in jatkaa! Mitä sanoi hän, Tom?"

"Hän sanoi -- minä luulen hän sanoi, toivovansa minulla olevan paremman
siellä, jossa olin, vaan jos olisin ollut vähän parempi välistä --"

"Niin, kuuletteko nyt? Ne olivat hänen omat sanansa."

"Ja sinä toruit häntä hyväisesti siitä."

"Niin, varmaan! Enkeli on ollut mukanasi. Enkeli on varmaan ollut
mukanasi, jossakin!"

"Ja rouva Harper kertoi, kuinka Joe säikäytti häntä eräällä paukulla,
ja sinä kerroit kissasta ja Kivunkuolettajasta --."

"Niin totta kun minä elän!"

"Ja sitten puhuitte te yhtä ja toista haraamisesta joessa, ja että
hautaiset olivat pidettävät Pyhänä ja sitten syleili ja itki vanha
rouva Harper, ja niin läksi hän pois."

"Aivan niin se tapahtui! Aivan niin se tapahtui, niin totta kuin minä
istun tällä paikalla. Tom sinä et olisi voinut tarkemmin kertoa sitä,
jos olisit nähnytkin! Ja sitten, mitä? Jatka, Tom."

"Sitten oli minusta, kuin olisit rukoillut edestäni -- ja minä voin
nähdä sinut ja kuulla joka sanan kuin sanoit. Ja sinä menit nukkumaan,
ja minä olin niin ikävissäni, että otin erään sykomori-tuohen
kappaleen ja kirjoitin sille, 'me emme ole kuolleet -- me olemme vaan
merirosvoina', ja panin sen pöydälle kynttilän viereen! ja sinä näytit
niin hyvältä nukkuessasi, että minusta oli kuin olisin mennyt ja
kuukistaunut ylitsesi ja suudellut sinua huulille."

"Teitkö sen, Tom, teitkö? Ainoastaan sentähden annan minä sinulle juuri
kaikki anteeksi." Ja hän syleili poikaa voimakkaimmalla syleilyllänsä,
joka vaikutti, että poika tunsi itsensä kaikkein suuremmaksi rakkariksi
koko maailmassa.

"Se oli kauniisti tehty, vaikk'ei se ollutkaan muuta kuin -- unta",
sanoi Sid itsekseen, juuri niin kovalla äänellä, että se kuului.

"Ole ääneti, Sid! Se, jonka tekee unessa, on juuri se, jonka tekisi
valveellakin. Tässä on yksi suuri kulta-omena, jonka olin kätkenyt
sinulle, Tom, jos vielä kerran löytyisit -- mene nyt kouluun. Minä
kiitän Jumalaa, meidän kaikkein Isää, että sain sinut takaisin, joka on
pitkämielinen ja laupias kaikille niille, jotka uskovat Hänen päällensä
ja pitävät hänen käskynsä; vaikka Taivas tietköön, minä en ole
ansainnut sitä, vaan jos ainoastaan ansion-alaiset saisivat osan Hänen
siunauksestansa ja Hänen auttavaisesta kädestänsä, joka taluttaa meidät
ohdakkeisten paikkain läpi, niin ei moni kuunaan hymyileisi täällä maan
päällä, tai menisi Hänen lepoonsa, kun tuo pitkä yö tulee. Menkäät nyt
Sid, Mary ja Tom -- joutukaat -- te olette estäneet minua jo kyllin
kauan."

Lapset läksivät kouluun, ja vanha rouva meni Joe Harper'in äidin
luokse kukistamaan hänen realismiansa eli asianlaisuuttansa Tom'in
merkillisellä unella. Sid oli kovin viisas sanomaan ajatustansa, joka
hänellä oli mielessään kotoa lähteissään, ja joka oli:

"Ei, älä koetakaan -- unta, niin pitkää kuin tämä, ilman erhetyksittä!"

Mikä uros Tom'ista nyt oli tullut! Hänen käyntinsä ei ollut enää
tanssiva ja laukkaava, hän liikkui nyt kerskuvalla arvokkuudella,
niinkuin merirosvo ainakin, joka tiesi että kaikki katselevat häntä.
Ja niin se olikin; hän ei koetellutkaan olla niin kuin ei olisi nähnyt
silmäyksiä ja kuullut muistutuksia, hänen sivukäydessänsä, sillä ne
olivat ruokaa ja juomaa hänelle. Poikia, pienempiä kuin hän, seurasi
häntä pareittain kintuilla, ylpeillen siitä, että saivat näyttäytyä
hänen seurassansa. Hän kulki edellä, ikäänkuin rummunlyöjä juhlasaaton
edellä, tai elehvantti, joka kuljettaa menaseria kaupunkiin. Hänen
kokoisensa pojat eivät olleet tietävinänsä hänen poissa olostansa,
vaan kateus kalvoi heitä kumminkin. He olisivat antaneet vaikka mitä,
jos olisivat saaneet hänen mustanpuhuvan, päivettyneen hipiönsä ja
loistavan maineensa; ja hän taas puolestaan ei olisi myönyt niitä,
vaikka olisi saanut cirkuksen.

Koulussa tekivät lapset hänestä ja Joesta niin suuren asian, ja
ilmoittivat silmäyksillään niin suurta ihmettelemistä, ett'ei kestänyt
kauan, ennenkuin ystävyksistä tuli kärsimättömät "solventajat." He
alkoivat nälkäisille kuulioille kertoa vehkeistään -- vaan he eivät
tehneetkään muuta kuin alkoivat; sillä tätä seikkaa, johon aineet
hankittiin heidän kuvitusvoimastansa, ei voinut toivoa niin pian
loppuvaksi. Ja viimein, kun he ottivat esim. piippunsa, ja kuleksivat
ympäriinsä, iloisesti löyhyttäen, oli kunnian kukkula saavutettu.

Tom luuli nyt hyvin voivansa olla Becky Thatcher'in suosiotta.
Kunniaa oli kyllin. Hän eläisi kunnialla. Nyt kun hän oli tehnyt
itsensä kuuluisaksi, ei hän toivonut muuta kuin ehkä "sopia hänen
kanssansa." Hyvä, tulkoon hän vaan -- hän saisi nähdä, että hän voi
olla yhtä välinpitämätöin, kuin joku toinenkin. Nyt tuli hän. Tom
ei ollut näkevinänsä häntä. Hän kääntäysi pois, yhdistyi erääsen
poika- ja tyttö-parveen ja alkoi puhella heidän kanssansa. Kohta
huomasi hän tytön juoksentelevan hehkuvin kasvoin ja tanssivin silmin
edestakaisin kartanolla, hän oli ajelevinansa koulukumppaniansa ja
päästi aina kimakan naurun kuin sai jonkun kiini, vaan poika huomasi,
että hän sai aina kiini vankinsa hänen likisyydessään ja että hän
näissä tilaisuuksissa heitti suloisen silmäyksen häneen. Tämä kutkutti
kaikkea sitä ilkeää ylpeyttä, joka löytyi hänessä; ja siihen sijaan
että olisi koettanut voittaa tytön suosiota, "kiihoitti" se häntä vaan
aina enemmin näyttämään tietämättömyyttänsä hänen läsnä olostansa.
Kohta lopetti tyttö leikkinsä, ja kuleksi epäilevänä edestakaisin,
huokasi yhden tai parikin kertaa, ja heitti salaisen, toivonalaisen
silmäyksen Tom'iin. Sitten huomasi hän sen, että Tom nyt enemmin puheli
Amy Lawrence'n kanssa kuin muiden. Hän tunsi samalla katkeran kivun ja
tuli sekä alakuloiseksi, että rauhattomaksi. Hän koetti mennä pois,
vaan jalkansa olivat petolliset ja veivät hänet aina seurueesen. Hän
sanoi eräälle tytölle, joka seisoi miltei kiinni Tom'in kyynäspäässä --
teeskennellyllä ilolla:

"No, Mary Austin! Sinä kelvotoin tyttö, miks'et ollut pyhäkoulussa?"

"Olinhan minä siellä -- etkös nähnyt minua?"

"En, todellakaan! Olitko sinä siellä? Missä sinä istuit?"

"Minä istuin neiti Peter'in luokassa, jossa aina tavallisesti istun.
Kyllä minä sinut näin."

"Näitkö? Oh, sepä oli kumma, etten minä sinua huomannut. Minun piti
puhella kanssasi huviretkestä."

"Ooh, sepä oli hauskaa. Kuka sen pitää?"

"Äitini pitää sen minua varten?"

"Oh, niin hyvä! Toivon että hän kutsuu minutkin."

"Luonnollisesti. Huvimatka on minua varten. Kaikki ne pääsee mukaan,
jotka minä tahdon, ja minä tahdon sinut."

"Se on oikein erinomaista! Milloin se tulee tapahtumaan?"

"Kohta kyllä. Ehkä luvan alussa."

"Ajatteles, kuinka hauska meillä tulee olemaan! Kutsutko sinä kaikki
pojat ja tytöt?"

"Jok'ikisen, joka on -- tai tahtoo olla ystäväni," ja hän heitti pienen
salaisen silmäyksen Tom'iin, joka aina edelleen puheli Amy Lawrence'n
kanssa tuosta kauheasta myrkystä saarella, ja siitä kuinka salama
pilstoi suuren sykomorin "pilstaksi" juuri silloin kuin hän ei ollut
etenpänä kuin "kolmen jalan päässä siitä."

"Pääsenkö minä mukaan?" sanoi Gracie Miller.

"Pääset."

"Ja minä?" sanoi Sally Rogers.

"Pääset."

"Ja minä kanssa?" sanoi Susy Harper. "Ja Joe?"

"Pääsette."

Ja niin edespäin, kunnes koko joukko oli pyytänyt tulla kutsutuksi,
paitsi Amy. Sitten meni Tom tyynesti tiehensä, ottaen Amy'n mukaansa.
Becky'n huulet vapisivat, ja kyynelet tulivat hänelle silmiin; hän
salasi nämä merkit teeskennellyllä ilolla ja jatkoi puhettaan edelleen,
vaan nyt ei huvimatka enää innostuttanut, eikä muukaan. Hän vetäysi
pois seurasta, niin pian kuin mahdollista, meni piiloon ja "itki
ulos," niinkuin naiset sanovat. Sitten istua mökötti hän, loukatulla
itserakkaudella, kunnes kellon ääni kuului. Silloin hyppäsi hän ylös,
kostosta välkkyvillä silmillä, puisti suoraksi rutistuneen hameensa, ja
sanoi tietävänsä, mitä hänen oli tehtävä.

Lukutuntien välillä jatkoi Tom, riemuten itsetyytyväisyydestä,
liehakoimistansa Amy'n edessä. Ja hän kulki ympäriinsä etsien Becky'a,
tällä tavoin kiusataksensa häntä. Viimein löysi hän tytön, vaan silloin
laskeusi yhtäkkiä elävä-hopea hänessä. Tyttö istui tuttavasti Alfred
Templen kanssa pienoisella penkillä kouluhuoneen takana, katsellen
erästä kuvakirjaa; ja he istuivat pää päässä niin kiintyneenä tähän
työhön, ett'eivät näyttäneet tietävän mistään muusta koko maailmassa.
Mustasukkaisuus lensi, polttaen Tom'in hermojen läpi. Hän alkoi vihata
itseänsä siitä kuin ei ollut käyttänyt sitä tilaisuutta sovintoon,
jonka Becky oli tarjonnut. Hän kutsui itseänsä tyhmeliiniksi, ja antoi
itsellensä kaikki ne pahat nimet, jotka löysi. Hän oli valmis itkemään
vihasta. Amy lörpötteli yhä edelleen iloisesti, sillä hänen sydämensä
riemuitsi, vaan Tom'in kieli oli menettänyt liikunta-voimansa. Hän ei
kuullut, mitä Amy sanoi, ja kuin tyttö odotti vastausta, niin ei hän
voinut muuta kuin typerästi myöntää, joka ei puoleksikan soveltunut
kappaleesen. Askeleensa veivät hänet aina uudelleen kouluhuoneen
taakse, katselemaan tuota harmillista näkyä. Hän ei voinut olla
sitä tekemättä. Ja se pani hänet aivan raivoon kun näki, niinkuin
hän oli näkevinänsä, ett'ei Becky Thatcher edes kertaakan näyttänyt
epäilevänkään, että hän vielä olisi elävitten joukossa. Vaan se, joka
näki, se oli juuri Becky se; ja hän tiesi myöskin voittavansa riidan,
ja oli iloinen siitä, kun näki Tom'in kärsivän yhtä paljon kuin itse
oli kärsinyt. Amy'n onnellinen lörpötys kävi kärsimättömäksi. Tom
sanoi olevan itsellään asioita, jotka olisi hoidettavat, asioita jotka
pitäisi toimittaa, aika kului. Vaan turhaan -- tyttö vaan lörpötteli
edelleen. Tom ajatteli "Siunattu sirkkunen, enkö minä kuunaan pääse
sinusta?" Viimein täytyi hänen lähteä toimittamaan noita asioita; tyttö
aikoi teeskentelemättömästi "pitää varuilla" kuin koulu loppui.

"Mikä toinen poika hyvänsä!" ajatteli Tom hammasta purren. "Mikä poika
hyvänsä koko tässä kauppalassa, paitsi tuota lurjusta Saint-Louis'ta,
joka luulee pukeutuvansa niin hienosti ja on olevinansa hienoa väkeä!
Olkoon menneeksi! Minä löylytin sinut paikalla kuin näit tämän
kaupungin, sinä lurjus, ja sen teen vielä kerran! Odotahan kunnes saan
sinut käsiini. Minä juuri tahdon -- --"

Ja hän kertoi selkäänanto-temput kuvitellun pojan päälle -- hosuen,
potkien ja lyöden ilmaa. "Vai niin, sinä teet sen, mitä sanot?
Sinä ulvot, tarpeeksi, mitä? Olkoon tämä siis sinulle opiksi ja
kuritukseksi!"

Näin loppui tämä kuviteltu rangaistus hänen tyytyväisyydeksensä.

Tom pakeni kotia puolipäivä tunniksi. Hänen omatuntonsa ei enää
kestänyt Amy'n kiitollista onnea, eikä hänen mustasukkaisuutensa voinut
kärsiä toista onnettomuutta. Becky alkoi taas katsella kuvia Alfred'in
kanssa, vaan kun minuutit kuluivat, eikä Tom'ia näkynytkään tulevaksi
kärsimään, alkoi hänen ilonsa pilveytyä, ja hänen intonsa laimeni,
totisuus ja hajamielisyys seurasi ja viimeksi synkkä-mielisyys. Pari
tai kolme kertaa pörhisti hän korviansa, kun kuuli askeleita; vaan se
oli turha toivo; Tom'ia ei tullut. Viimein tuli hän aivan onnettomaksi
ja katui, kun oli antanut mennä niin kauaksi. Kun Alfred parka näki
kadottavansa tytön, syytä siihen tietämättä, ja hän huusi vähän väliin:
"Oh, tässä on pulska tässä! Katsos tätä!" menetti Becky viimein
kärsivällisyytensä ja sanoi: "Voi, anna minun olla! Minä en ole heistä
millänikään!" purskahti itkuun, nousi ylös ja meni tiehensä.

Alfred kulki hänen vierellänsä ja koetti lohduttaa häntä, vaan hän
sanoi:

"Etkö sinä voi mennä matkojasi ja antaa minun olla rauhassa. Minä en
kärsi sinua!"

Poika seisottui, ja alkoi ihmetellä, mitä hän olisi voinut tehdä
hänelle -- sillä hän oli sanonut, että he katseleisivat kuvia koko
puolipäivä-luvan -- vaan tyttö kulki edelleen itkien. Sitten meni
Alfred, miettien, tyhjään koulu-huoneesen. Hän oli kukistettu ja
suutuksissaan. Hän arvasi kohta totuuden -- tyttö oli vaan pitänyt
häntä välikappaleena, harmittaaksensa Tom'ia. Kun tämä ajatus sai hänen
päähänsä, ei se suinkaan vähentänyt hänen vihaansa Tom'ia kohden.
Hän toivoi voivansa saattaa jollakin tavalla Tom'ille mieliharmia
ilman että itse joutuisi kovin pahasti kiini. Hänen silmänsä
sattuivat Tom'in lukukirjaan. Tässä oli tilaisuus. Hän selasi esiin
ehtoo-puolisen läksyn ja kaatoi läkkiä sille sivulle. Becky, joka
samassa silmänräpäyksessä katsoi hänen takanansa olevasta ikkunasta
sisään, näki kolttosen ja meni tiehensä Alfred'in huomaamatta. Hän
läksi nyt kulkemaan kotia päin, tarkoituksessa tavata Tom'ia, ja kertoa
hänelle asian. Tom olisi tästä kiitollinen ja heidän riitaisuutensa
niinmuodoin sovitettu. Vaan ennenkuin oli puolivälissäkään kotitiellä,
muutti hän päätöksensä. Ajatus, kuinka Tom oli kohdellut häntä silloin
kuin hän puhui huviretkestä, tuli tulen polttavana hänen päällensä ja
täytti hänet häpeällä. Hän päätti annattaa Tom'ille selkään turmellusta
lukukirjasta, ja vieläpä päälliseksi lahjoittaa hänelle ikuisen vihansa
ja ylenkatseensa.



KAHDESKYMMENES LUKU.


Tom tuli kotia huonolla tuulella, ja ensimäiset sanat, jotka tätinsä
sanoi hänelle näyttivät sen, että hän oli tuonut surunsa huonoille
markkinoille:

"Tom, minun mieleni tekee suomustamaan sinut aivan elävänä."

"Hyvä täti, mitä minä olen tehnyt?"

"Oh, kyllä sinä olet tehnyt tarpeeksi. Tässä juoksen minä Serena
Harper'in luo, ikäänkuin muu vanha hanhi, luullen hänet saavani
uskomaan kaikkea turhaa puhettasi tuosta unesta, vaan, oletkos kuullut
kummempia, hän on saanut kuulla Joe'lta, että sinä olet ollut täällä
ja kuullut kaikki, mitä silloin yöllä puhuttiin. Tom, minä en voi
kuunaan käsittää, mikä mies semmoisesta pojasta tulee, joka voipi tehdä
noin. Minua suututtaa jokseenkin kovasti ajatellessani sitä, että sinä
voit antaa minun mennä Serena Harper'in luo, heidän naurettavaksensa,
sanaakan minulle sanomatta."

Tämä oli uusi puoli asiasta. Sukkeluutensa aamuisilla oli hänestä vaan
hauskaa pilantekoa. Nyt oli se suoraa kelvottomuutta. Hän seisoi alla
päin, eikä tiennyt tässä silmänräpäyksessä mitä hänen piti sanoman;
sitten sanoi hän:

"Hyvä täti soisinpa, ett'en olisi tehnyt sitä -- vaan minä en tullut
ajatelleeksi."

"Voi, hyvä lapsi, sinä et ajattele koskaan. Sinä et ajattele koskaan
muuta kuin omaa etuasi. Sinä kyllä voit ajatella sen, yöllä tulla
Jackson'in saarelta nauramaan meidän surullemme, ja sinä voit ajatella
tuon unen minun kanssani ilveilläksesi; vaan sinä et voi koskaan
ajatella sitä, että sinulla pitäisi olla sääliväisyyttä meidän
kanssamme ja huojentaa surujamme."

"Hyvä täti, minä tiedän, että se oli pahasti tehty, vaan minun
tarkoitukseni ei ollut se. Ei todellakin. Ja paitsi sitä niin en minä
tullut nauramaan surullenne tuona yönä."

"Mitäs vasten sinä tulit?"

"Aikeeni oli ilmoittaa se, että me olimme tallella, emmekä hukkuneet,
jotta te saisitte olla rauhassa."

"Tom, Tom, minä olisin kiitollisin luontokappale koko maailmassa, jos
minä voisin uskoa sen, että sinulla kerrankaan on ollut niin hyvä
ajatus, vaan sinä tiedät, että sinulla ei ollut sitä -- ja _minä_
tiedän sen kanssa, Tom."

"Vaan se on oikein, oikein totta, hyvä täti -- olkoon ett'en kuunaan
voi liikauttaa jäsentänikään, ell'ei se ole totta!"

"Voi, Tom, älä valehtele -- älä tee sitä. Se tekee vaan asiasi tuhatta
hullummaksi."

"Se ei ole valhetta, täti kulta; se on pelkkää totta. Minä tahdoin
estää sinua suremalta -- ainoastaan sen tähden tulin minä."

"Minä antaisin mitä hyvänsä jos minä vaan voisin uskoa sinua -- se
vastaisi hyvän joukon synnistäsi, Tom. Olisimpa melkein iloissani
siitä, että karkasit ja teit niin pahoin. Vaan siinä ei ole järkeä;
sillä miks'et olisi ilmoittanut siitä minulle, lapsi?"

"Sentähden, kun sinä rupesit puhumaan hautaisista, hyvä täti, minulle
juuri silloin pölähti tuo ajatus mieleen, että me tulisimme ja
piiloutuisimme kirkkoon hautaispäivänämme, ja kuinkahan sitte lienee
ollutkin, niin ei ollut minulla sydäntä turmella tätä ajatusta.
Sentähden pistin tuohi-kappaleen taskuuni ja olin hiljaa."

"Minkä tuohi-kappaleen."

"Tuohi-kappaleen, jolle olin kirjoittanut, että me olimme menneet
merirosvoiksi. Toivoisimpa nyt, että olisit herännyt silloin kuin
suutelin sinua -- teenpä sen, todellakin."

Nuo kovat kureet tätin muodossa muuttuivat lempeämmiksi, äkillinen
hellyys ilmautui hänen silmissänsä.

"Suutelitko sinä minua, Tom?"

"Sen tein."

"Oletko varma siitä?"

"Aivan varma, hyvä täti, -- niin varma kuin nyt olen tässä."

"Miksi sinä suutelit minua, Tom?"

"Sentähden kun pidin sinusta. Sinä huokailit unissasi ja tuo säälitti
minua."

Sanat kaikuivat todelta. Vanha rouva ei voinut salata vähäistä
vavistusta äänessään, kun sanoi: "Suutele minua vielä kerran, Tom -- ja
jouduttaudu kouluun, äläkä vaivaa minua enää."

Poika oli tuskin ennättänyt mennä, kuin täti jo jouduttautui
vaatekaappiin ja kaivoi esiin riekaleet siitä nutusta joka oli ollut
Tom'in päällä kun oli merirosvona. Sitten viivähti hän, pitäen sitä
kädessään, ja sanoi itsekseen:

"En, en minä uskalla. Poika-parka -- luulen hän valehteli; vaan se on
niin kaunis, siunattu valhe, niin täynnä lohdutusta. Minä toivon, että
Jumala -- ja _minä_ tiedän, että Jumala antaa hänelle tämän anteeksi,
sillä se ei osottanut mitään muuta kuin sydämen hyvyyttä kuin hän
kertoi tästä minulle. Vaan minä en tahdo ottaa selkoa siitä, jos se oli
valhe tai ei. Minä en tahdo katsoa."

Hän ripusti takin paikoillensa ja viipyi hetkisen miettien sen
vieressä. Kaksi kertaa ojensi hän kätensä uudelleen ottaaksensa
nuttua, ja kaksi kertaa heitti hän sen tekemättä. Vielä kerran uskalsi
hän tehdä sen, vaan vahvisti itseänsä nyt tällä ajatuksella: "Se on
hyvää tarkoittava valhe -- se on hyvää tarkoittava valhe -- minä en
tahdo surra siitä." Niin tarkasteli hän nutun taskut. Silmänräpäystä
myöhemmin luki hän Tom'in tuohi-kappaletta juoksevien kyynelten läpi ja
sanoi:

"Minä voisin nyt antaa pojalle anteeksi, jos olisi tehnyt
miljoonittainkin syntiä."



YHDESKOLMATTA LUKU.


Tavassa, jolla täti Polly suuteli Tom'ia, oli jotakin, joka karkoitti
hänen synkkämielisyytensä ja teki hänet uudelleen onnelliseksi ja
suruttomaksi. Hän meni kouluun ja hänellä oli onni tavata Becky
Thatcher niitty-tien alussa. Mielialansa määräsi aina menetys-tapansa.
Epäilemättä silmänräpäystäkään juoksi hän tytön luokse ja sanoi:

"Minä tein hyvin pahasti tänään, Becky, ja minä olen mielipahoissani
siitä. Minä en kuuna kullan valkeana tee niin enää, en vaikka eläisin
ijankaikkisesti, -- tule niin sovitaan pois kaikki riidat?"

Tyttö seisottui ja katsoi häntä ylenkatseella silmiin:

"Minä olisin teille, Herra Tuomas Sawyer, hyvin kiitollinen jos te
antaisitte minun olla rauhassa. Minä en koskaan tule puhelemaan teidän
kanssanne enää."

Hän viskasi niskojansa ja kulki edelleen. Tom äimistyi niin, ett'ei
ollut edes älyä vastata: "Kukapahan siitä huolinee, neiti älykäs?"
ennenkuin se oli liika myöhäistä. Niinmuodoin oli hän ääneti. Kumminkin
oli hän täydessä vimmassa. Hän kulki koulun kartanolle; toivoen Becky'n
olevan poikana ja ajatteli kuinka hän siinä tapauksessa löylyttäisi
hänet. He sattuivat vastakkain. Tom teki jonkun terävän muistutuksen
sivumennen. Tyttö vastasi äkäisesti, ja eripuraisuus oli täydellinen.

Becky, suutuksissaan kun oli, tahtoi niin mielellään nähdä Tom'in
selkä-saunaa, tuosta rähjätystä kirjasta, ett'ei tahtonut malttaa
odottaa koulun alkamista. Jos hänellä olisi ollutkin joku hämärä aate
antaa Alfred'in vastata teostansa, niin oli Tom'in viimeinen loukkaus
poistanut sen kokonaan.

Tyttöparka, hän ei tiennyt kuinka nopeasti likeni onnettomuuttaan.
Opettajasta, Herra Dobbins'ta, oli tullut keski-ikäinen mies, ilman
että oli nähnyt kunnian himonsa toteutuvan. Hänen paras toiveensa
oli päästä lääkäriksi, vaan köyhyys oli estänyt häntä kohoamasta
korkeammalle kuin kyläkoulu-mestariksi. Joka päivä otti hän esiin
erään salaisen kirjan kirjoitus pöytänsä loudasta ja kiintyi siihen,
jos ei jotakuta läksykuntaa ollut luetettavana. Hän piti tätä kirjaa
linkkujen ja lukkojen takana. Koko koulussa ei ollut yhden ainoata
nulikkata, joka ei olisi antanut vaikka henkensä, kuin vaan olisi
saanut heittää silmäyksenkään siihen, vaan sitä tilaisuutta ei tullut
koskaan. Joka pojalla ja tytöllä oli omat mielipiteensä tämän kirjan
luonnosta; vaan ei kahden mielipiteet olleet yhdenlaiset ja aivan
mahdotointa oli päästä siitä oikein selville. Kun Becky nyt kulki
kirjoitus pöydän sivuitse, joka oli liki ovea, huomasi hän, että avain
oli suulla. Tämä oli kallis silmänräpäys. Hän katsahti ympärillensä,
huomasi olevansa yksinään ja ensi silmänräpäyksessä oli hänellä kirja
käsissänsä. Nimilehti -- professori sen ja sen "anatomia" -- ei antanut
hänelle minkäänlaista selitystä; sentähden alkoi hän selata kirjaa.
Hän tapasi paikalla kauniin maalatun kuvan -- ihmisen kuvan. Samassa
silmänräpäyksessä lankesi varjo paperille. Tom Sawyer astui huoneesen
ja näki vilaukselta kuvan. Becky säikähti ja nyhtäsi kirjaa likemmäksi,
pannaksensa sitä kiini, vaan sattui samassa repäsemään puoli kuvalehteä
halki. Hän heitti kirjan laatikkoon, väänsi avaimen kerran ympäri ja
purskahti itkuun häpeästä ja harmista:

"Se on aivan hävyttömästi tehty sinulta, Tom Sawyer, jotta hiipiä
katsomaan mitä ihmiset katselevat."

"Mistä _minä_ tiesin sinun katselevan jotakin?"

"Sinun pitäisi hävetä itseäsi, Tom Sawyer; sinä tiedät, että ai'ot
kaivata minun päälleni: voi, mitä pitää minun tekemään, mitä pitää
minun tekemään! Minä tulen saamaan selkääni, ja minä joka en koskaan
ennen ole saanut selkääni koulussa."

Hän polki pienellä jalallansa lattiaan ja sanoi:

"_Ole_ niin hävytöin jos tahdot! Minä tiedän jotakin, joka tulee
tapahtumaan. Odotahan, niin saat nähdä! Kelvoton, kelvoton, kelvoton!"
Hän lensi ulos huoneesta uudelleen pärskähtäen itkuun.

Tom seisoi äänetönnä jokseenkin hämillänsä tuollaisesta käytöksestä.
Sitten sanoi hän itsekseen:

"Kummallisia kappaleita nuo tyttö-repakot. Ei kuunaan saanut selkäänsä
koulussa! Joutavia, -- mit'on selkäsauna! Oikein tyttömäistä -- he
ovat niin hieno hipiöiset ja pelkurit. Luonnollisesti se ei tule
kysymykseenkään, että kaipaisin vanhalle Dobbins'ille pienen raukan
päälle, sillä löytyy niitä toisiakin keinoja päästä kuitiksi tytön
kanssa, jotka eivät ole niin alentavia; vaan mitäpä se auttanee?
Vanha Dobbins kysyy kuka hänen kirjansa on repinyt. Kukaan ei vastaa.
Sitten tekee hän -- niinkuin tapansa on -- kysyy ensin yhdeltä, sitten
toiselta, ja kun hän tulee oikeaan tyttöön, niin tietää hän, ilman
että kukaan tarvitsee sanoa hänelle siitä. Tyttöin kasvot kantelevat
aina heidän päällensä. He eivät uskalla karkaista itseänsä. Hän tulee
saamaan selkäänsä. Tämä on hyvin kelvoiton seikka, johon Becky Thatcher
on joutunut, sillä hän ei voi päästä siitä millään tavalla." Tom
ajatteli asiaa vielä hetkisen ja lisäsi:

"Kaikissa tapauksissa, on se hyvä, niinkuin se on; hän olisi mielellään
nähnyt minut samassa pulassa -- antaa hänen itsensä tuntea miltä se
maistaa!"

Tom meni ulos ja rupesi "hippasille" muitten koulupoikain kanssa.
Joitakuita silmänräpäyksiä myöhemmin tuli opettaja, ja koulu alkoi.
Tom tunsi itsensä hyvin kiinitetyksi lukuihinsa. Joka kerran, kun
hän heitti salaisen silmäyksen tyttöin puolelle salia, kiusasi häntä
Beckyn näkö. Hän ei olisi tahtonut surkutella häntä kaikesta siitä
kuin oli tapahtunut, vaan hän ei voinut olla sitä tekemättä. Hän ei
voinut iloita vaikka kuinkin olisi tahtonut. Nyt tehtiin havainto
lukukirjassa, ja Tom'in mieli oli hyvän aikaa kiinitetty omiin
asioihinsa. Becky heräsi horroksistansa ja näyttäisi hyvin innostuvan
siihen, joka tapahtui ympärillänsä. Hän ei uskonut että Tom pääsisi
pulasta sillä, että kieltäisi itse kaataneensa läkkiä kirjaan: ja
hänellä oli oikein. Kielto näytti tekevän asian ainoastaan pahemmaksi.
Becky otaksui, että hänen pitäisi iloita tästä ja koetti luulotellakin,
että hän olisi iloinen, vaan hän havaitsi, ett'ei hän ollutkaan aivan
varma siitä. Kun kaikki oli muodostunut pahimmalle kannalle, teki hänen
mielensä nousemaan ylös ja ilmoittamaan Alfred Temple syylliseksi, vaan
hän hillitsi itsensä ja istui paikoillansa, koska, sanoi hän itsekseen,
"hän varmaankin sanoo minun repineeni kirjan. Minä en sano sanaakan,
en, vaikka henki olisi kysymyksessä!"

Tom otti rangaistuksensa ja meni paikallensa, vaan ei alakuloisena,
sillä hän luuli mahdollisesti kaataneensa läkkiä kirjalle hippasilla
ollessaan -- hän oli kieltänyt ainoastaan muodon vuoksi, koska tapa oli
semmoinen, ja hän oli pitänyt kieltävän peri-aatteensa.

Kokonainen tunti kului; opettaja istui torkkuen valta-istuimellaan;
läksyjen lukemisen nukuttava surina täytti ilman. Vähitellen oikasi
Herra Dobbins itseänsä, haukotteliin, aukaisi sitten pöytänsä
kannen ja ojensi kätensä ottaaksensa kirjan, vaan näytti epäilevän
ottaisiko hän sen, vai ei. Useammat koululapsista katsoivat ylös
väliä-pitämättömästi, vaan kaksi seurasi hänen liikunnoitaan
huomaavilla silmäyksillä. Herra Dobbins hypisteli hetkisen
hajamielisesti kirjaa, veti sitten esiin sen ja otti soveliaan asennon
tuolillansa ennenkuin rupesi lukemaan.

Tom loi silmänsä Becky'yn. Hän oli nähnyt ajetun, avuttoman kaniinin,
jonka päätä vasten pyssyn piippu oli ojettu, aivan saman näköisenä
kun Becky nyt oli. Hän unhotti heti riitansa hänen kanssansa. Pian --
jotakin oli tehtävä! ja tehtävä silmänräpäyksessä! Vaan uhkaavan vaaran
likeisyys masenti hänen keksintä voimansa. Hyvä! Eräs ajatus pölähti
päähänsä! Hän aikoi juosta ja siepata kirjan opettajan kädestä ja
kiitää sen kanssa tiehensä. Vaan hänen päätöksensä häilyi hetkisen, ja
tilaisuus oli menetetty -- opettaja oli avannut kirjan. Jos Tom'illa
vaan olisi tuo menetetty tilaisuus jälellä! Liian myöhä; Becky'ä
ei enää voinut pelastaa, sanoi hän. Ensi silmänräpäyksessä katseli
opettaja jo koulua. Ei yhdenkään silmät kärsineet tätä silmäystä;
siinä oli jotakin, joka alkoi vavistuttaa syytöntäkin. Hiljaisuus
seurasi, jonka ajalla olisi ennättänyt lukea kymmeneen; opettaja kokosi
vihaansa. Sitten sanoi hän:

"Kuka on repinyt kirjan?"

Ei niin hiiskausta. Olisipa kuullut nuppineulan putoavan. Äänettömyyttä
kesti edelleen; opettaja tutki jokaisen naamaa, nähdäksensä niissä
jotakin merkkiä rikokseen.

"Benjamin Rogers, oletko sinä repinyt kirjan?"

Kieltävä vastaus. Taas äänettömyys.

"Jooseppi Harper, oletko sinä tehnyt sen?"

Vielä kieltävä vastaus. Tom'in levottomuus kohosi kohoamistansa tämän
pitkällisen menettelyn alla. Opettaja tarkasteli poikien rivijä,
ajatteli hetkisen ja kääntyi sitten tyttöin puolelle:

"Amy Lawrence?"

Pään puistaminen vastaukseksi.

"Grade Miller?"

Sama vastaus.

"Susanna Harper, oletkos sinä tehnyt sen?"

Vielä kieltävä vastaus. Seuraava tyttö järjestyksessä oli Becky
Thatcher. Tom vapisi kiireestä kantapäähän mielen-ponnistuksesta ja
siitä tiedosta, että tila oli aivan auttamatoin.

"Rebecka Thatcher!" -- (Tom katsahti hänen näköänsä; hän oli aivan
valkea kauhistuksesta) "oletko sinä repinyt -- ei, katso minua silmiin"
-- (tytön kädet kohosivat ikäänkuin rukoukseen) -- "oletko sinä repinyt
kirjan?"

Eräs ajatus lensi salaman kaltaisena Tom'in aivujen läpi. Hän hyppäsi
ylös ja kiljasi:

"Minä sen tein!"

Koulu katseli kummanaan tätä suurta hulluutta. Tom seisoi hetkisen
hiljaa, kootaksensa tasapainosta joutuneita sielunsa voimia; ja
kuin hän meni esille ottamaan rangastustansa, tuntui tuo ihastus,
kiitollisuus ja ihmetteleminen, joka loisti Becky'n silmistä häntä
vastaan, kyllin palkitsevan satakin selkäsaunaa. Innostunut loistavasta
menetystavastansa, otti hän sanaakaan sanomatta ankarimman selkäsaunan
kun Herra Dobbins kuunaan oli antanut ja kuuli myöskin väliä pitämättä
tuon lisätyn julmuuden, että hän saisi jäädä kahdeksi tunniksi toisten
jälestä kouluun -- sillä hän tiesi kuka tulisi odottamaan häntä
ulko-puolella, kunnes vankeutensa oli lopussa, ja eikä sittenkään
pitäisi pitkällistä odotus-aikaa kadotettuna.

Tom meni vuoteelleen tänä ehtoona, miettien kostoa Alfred Temple'a
kohtaan; sillä häpeällä ja katumuksella oli Becky kertonut hänelle
kaikki, ei edes unhottaen omaa kavaluuttansa. Vaan koston himonkin
piti poistua suloisimmilta tunteilta, ja hän vaipui uneen, Becky'n
viimeiset sanat vielä korvissansa:

"Tom, kuinka _voit_ sinä olla niin jalo!"



KAHDESKOLMATTA LUKU.


Koulu-lupa lähestyi. Opettaja, ankara ainakin, tuli vielä ankarammaksi
ja vaati enemmin kuin ennen, sillä hän tahtoi, että koulu kunnioittaisi
itsensä tutkinto-päivänä. Hänen vitsansa ja rottinkinsa lepäsivät
nyt harvoin -- varsinkin nuorempain oppilasten suhteen. Ainoastaan
vanhimmat pojat ja kahdeksantoista ja kahdenkymmenen vuoden ikäiset
neidot välttivät läjähdyksiä. Herra Dobbins'in läjähdykset olivat
päälliseksi tuota kovempaa laatua; sillä vaikka hänen peruukinsa alla
oli aivan paljas, kiiltävä päänahka, oli hän kumminkin parhaassa
ijässänsä, ja jänteensä eivät näyttäneet ollenkaan heikontuneen. Kun
tuo suuri päivä läheni, tuli kaikki hänen hirmuvaltaisuutensa näkyviin;
hänellä näytti olevan kostonhimoinen ilo rangaistessansa pienimpiäkin
rikoksia. Seuraus oli, että pienimmät pojat viettivät päivänsä pelvolla
ja vavistuksella, ja yönsä miettien kostoa. He tekivät kaikissa
tilaisuuksissa, missä vähänkin voivat, kepposia opettajallensa. Vaan
hän ei jäänyt mitään heille velkaa. Palkinto, joka seurasi jokaista
onnistunutta koetusta kostoon, oli niin täydellinen ja majesteetillinen,
että pojat aina vetäysivät riitatantereelta pahasti pieksettyinä.
Viimein rupesivat he kaikki yhteen liittoon ja keksivät keinon, joka
lupasi heille loistavan voiton. He juttelivat kyltti-maalarin pojalle,
valan ehdolla, aikeensa ja pyysivät hänen apuansa. Hänellä oli omat
syynsä olla iloinen tästä, sillä opettaja asui hänen isänsä perheessä
ja oli antanut otollisia syitä hänen vihaansa. Opettajan vaimon piti
lähteä maalle joiksikuiksi päiviksi, ja silloin oli kaikki esteet
poistetut vehkeen liikkeelle panemisesta; opettaja valmistausi suuriin
tilaisuuksiin tavallisesti niin, että tirkisti kovin syvään lasiin, ja
kuin herra oli saanut täyden määränsä tutkintopäivä ehtoona ja levähti
nojatuolissaan, silloin oli "putkaus" tehtävä. Sitten pitäisi hänen
herättää hänet oikealla ajalla ja kiiruhtaa hänen koululle menemistänsä.

Ajallansa ilmautui tuo hauska tilaisuus. Kello kahdeksan ehtoolla
oli kouluhuone loistavasti valaistu ja koristeltu kukka- ja
lehti-kiehkuroilla ja köynnöksillä. Opettaja istui juhlallisesti
suurella tuolillansa, joka oli asetettu lavalle, musta taulu takanansa.
Hän oli jokseenkin "sumuisen" näköinen. Kolme penkki-riviä sivulla
ja kuusi edessänsä, oli täytetyt kaupungin ylimyksiltä ja lasten
vanhemmilta. Hänen vasemmalla puolellansa, kirjain takana, oli avara,
satunnainen lava, jolle ne oppilaat olivat asetetut, joiden piti ottaa
osaa tämän iltaisessa "ylösnäytöksessä;" sen päällä oli riveissä pieniä
poikia, jotka olivat pestyt ja puetut oksettavalla tavalla, riveissä
pitkiä, typeröitä poikia, lumikinoksia linoniin ja musliimin puettuja
tyttöjä ja nuoria neitosia, jotka näyttivät hyvin tietävän paljaista
käsivarsistansa, mummoinsa vanhoista koruista, sinisistä ja punasista
sukkanauhoistansa ja kukista tukassansa. Muu osa rakennuksesta oli
täynnä niitä koululapsia, jotka eivät ottaneet osaa näytökseen.

Näytös alkoi. Eräs pieni poikanulikka nousi ylös ja lausui ujosti:

    "Tuskin näkevänne minunlaista
    Kansan e'essä odotatte lapsukaista," j.n.e.

samalla kuin säesti itseänsä kiusallisen tarkoilla ja värveellisillä
liikkeillä, jotka masina olisi voinut tehdä -- edellettynä ett'ei
masina ollut oikein hyvässä kunnossa. Hän pääsi kumminkin onnellisesti
läpi, vaikka kovin hätäytyneenä, ja sai palkinnoksensa juhlallisen
laukauksen käden-taputuksia, kun kumarti opetetulla tavalla ja vetäysi
takaisin.

Eräs pieni ujo tyttö lukea sokersi, "Mary'lla oli pieni vuona," niijasi
kömpelösti, sai osansa suosiosta ja istuutui paikoilleen, punastuen ja
onnellisna.

Tom Sawyer astui esiin itserakkaalla luottamuksella, ja alkoi pitää
erästä noista hävittämättömistä ja päättymättömistä puheista, niin
kuin "Anna minulle vapaus tai kuolema", elävällä innolla ja hulluilla
kujeilla, vaan hämmentyi keskellä puhetta. Kauhea lamppukuume syöksi
hänen päällensä, jalkansa vapisivat ja hän oli tukehtumaisillaan. Se on
tosi, hänellä oli nähtävästi kuuliain suosio -- vaan myöskin kuuliain
hiljaisuus, joka oli paljoa pahempi kuin heidän suosionsa. Opettaja
rypisti otsaansa, ja tämä teki tappion täydelliseksi. Tom kamppaili
vielä hetkisen ja vetäysi sitten takaisin aivan kukistettuna. Heikkoja
koetuksia käsien taputukseen tehtiin, vaan ne masentuivat kohta.

Sitten seurasi, "Poika se seisoi palavalla kannella," "Assyria tuli
voimalla", ja muita arvokkaita puhekappaleita. Niitä seurasi luku- ja
tavaus kilpailut. Tuo laiha Latina-luokka kesti koetuksen kunnialla.
Ehtoon päänumero seurasi nyt järjestyksessä -- nuorten neitosten
kirjoittamat kirjoitukset. Itsekukin astui vuorollansa lavan reunalle,
kakisteliin, nosti ylös käsikirjoituksensa (nidotut kauniisin silkki
niteisin) ja alkoi lukea teeskennellyllä painolla. Aineet olivat samat
kuin jo heidän äitinsä, äitinsä-äidit, ja epäilemättä kaikki heidän
naiselliset esi-isänsä aina ristinretkiin saakka olivat kirjoittaneet.
"Ystävyys" oli muuan, "Muinoisten aikain muistoja," "Uskonto
Historiassa," "Unelmien maa," "Sivistyksen edut," "Alakuloisuus,"
"Lapsellinen rakkaus," "Sydämen toiveet" j.n.e.

Hallitseva muoto näissä kirjoituksissa oli suosittu ja teeskennelty
raskasmielisyys, turhamainen "kauniin kielen" tulva, joidenkuiden
ihanne sanain ja sananparsien myötäänsä käyttäminen, kunnes tulivat
aivan kuluneiksi, ja eräs omituisuus, joka varsinkin merkitsi ja
turmeli ne, oli tuo välttämätön ja kärsimätöin saarna, joka huiskutti
poikkonaista häntäänsä kaikkein lopulla. Oli se sama mitä laatua
aine oli, aivuja vaivaavilla koetuksilla koeteltiin sitä saada aina
sen laiselle kannalle, josta siveellinen ja uskonnollinen mieli-ala voi
saada rakennusta. Silmin nähtävä ulko-kullaisuus näissä saarnoissa
ei ollut kylliksi karkoittamaan näitä turmiollisia tapoja kouluista,
eikä se ole vielä kylliksi nytkään, ja tuskin tulee olemaankan niin
kauan kuin maailma seisoo. Maassamme ei ole niin koulua, jossa ei
nuoret naiset tuntisi itseänsä pakotetuiksi lopettamaan kirjoitustansa
saarnalla; ja sen tulee havaitsemaan, että pintapuolisin ja uskottomin
kaikista koulutytöistä kirjoittaa pisimmän, ja verrannollisesti
voimakkaimman saarnan. Vaan kylliksi nyt. Suora totuus ei maista
hyvältä. Katselkaamme uudelleen tuota "näytöstä." Ensimäisellä
kirjoituksella, joka luettiin oli päällekirjoitus: "Tämä on siis
elämä?" Ehkä lukia kestää otteen tästä:

    Kuinka iloisilla tunteilla eikö nuoruudet mieli, elämän
    joka-päiväisillä poluilla, odota jotakin tiettyä juhlallisuutta!
    Kuvitusvoima vaikuttaa ja kuvaa ruusunkarvaisia ilon-kuvia. Hengessä
    näkee muodin la'ilta hallittu kaunotar itsensä keskellä juhlajoukkoa
    tarkasteltuna kaikilta, niiltä jotka tarkastelevat. Hänen
    viehättävä vartalonsa, puettuna lumi-valkoiseen pukuun, pyörii
    vilisevässä tanssissa: hänen silmänsä ovat kirkkaimmat ja askeleensa
    keveimmät koko joukossa. Näitä suloisia unia uneksiessa kuluu aika
    pian, ja tuo odotettu tunti on tullut, jolloin hän saa astua tuohon
    Elyselliseen maailmaan, josta hän on uneksinut niin loistavia unia.
    Kuinka sadun tapaista eikö ole kaikki hänen silmistänsä! Joka uusi
    näkymä on viehättävämpi kuin edellinen. Vaan jonkun ajan kuluttua
    huomaa hän, että kaikki, joka piilee tämän kauniin kuoren alla, on
    turhuutta; imarrus, joka kerran ilahutti häntä, rämisee nyt pahalta
    hänen korvissansa; paali-sali on menettänyt lumous voimansa;
    menetetyllä terveydellä ja katkeralla sydämellä kääntää hän sille
    selkänsä, sillä vakuutuksella, ett'ei maalliset ilot voi tyydyttää
    toivovaa sielua.

Ja niin edespäin. Tyytyväisyys oli yleinen, sen kuuli lu'un aikana
sellaisista huudoista kun:

"Niin suloista!" "Kuinka totta!" j.n.e. ja kuin se viimein loppui
erityisellä surullisella saarnalla, niin oli mieltymys täydellinen.

Sitten nousi ylös eräs hieno, raskasmielinen tyttö, jonka muodolla
lepäsi tuo miellyttävä kalpeus, joka tulee pilleristä ja huonosta
ruo'ansulatuksesta. Hän luki runoelman, jonka päällekirjoituksena oli:
"Missourin tytön jäähyväiset. Alabamalle." Runoelmassa oli käytetty
vieraita sanoja, joita ei puoletkaan ymmärtäneet, vaan kumminkin oli
runo mainio.

Tämän jälkeen astui esiin eräs musta hipiöinen, musta silmäinen
ja mustatukkainen nuori neito, joka ensin oli ääneti mahdikkaan
silmänräpäyksen, otti päälleensä surullisen näön ja alkoi
pitkäveteisellä äänellä lukea:

        _Eräs näkö._

    Yö oli pimeä ja myrskyinen. Korkean taivaallisen valtaistuimen
    ympärillä ei pilkkunut pienintäkän tähteä, vaan tuon jylhän ukkoisen
    syvä sointu värisi lakkaamata korvissa, samalla kuin nuo vihaiset
    salamat hulmusivat pilvisellä taivaalla, ja näyttivät ivaavan sitä
    voimaa, jota tuo mainio Franklin vallitsi. Tuuletkin tulivat vinkuen
    esiin salaisista piiloistansa ja huppuroivat ympäriinsä, ikäänkuin
    olisivat tahtoneet avullansa lisätä näkymän julmuutta.

    Näin pimeällä ja kauhealla hetkellä toivoi minun sieluni
    inhimillistä osanottavaisuutta; vaan sen sijaan,

        Tul' ystävän, holhoojan, lohtuni ja onni,
        Ilo kaikess, surussa, ja otti käteni.

    Hän tuli, niinkuin joku noista olennoista, joita nuoret ja
    romantilliset ihmiset mielessänsä kuvailevat kuleksivan
    mielikuvituksen Edenin auringolta valaistuilla poluilla, niinkuin
    ihanuuden haltiatar, kaiketta koreudetta paitsi omaa taivaallista
    herttaisuuttansa. Hänen käyntinsä oli niin pehmeä, ett'ei sitä edes
    kuulunut, ja ell'ei hänen myötätuntoinen kosketuksensa olisi
    magillisesti värähdyttänyt ruumistani, olisi hän luikahtanut
    sivuitseni niinkuin muutkin ujot kaunottaret hoksaamatta --
    etsimättä. Omituinen alakuloisuus näkyi hänen muodollansa, ikäänkuin
    jähmettyneitä kyyneleitä talvi-kuukausien peitteellä, kun hän näytti
    noita kamppailevia elementtiä ulkopuolella ja käski minun katsomaan
    noita kahta esiteltyä olentoa.

Tämä kauhea uni oli kirjoitettu kymmenen sivun pituiselle
käsikirjoitukselle, ja loppui saarnalla, joka niin täydellisesti
poisti kaikki toiveet niiltä, jotka eivät olleet -- presbyteriaaneja,
että se sai ensimäisen palkinnon. Tätä kirjoitusta pidettiin illan
parhaimpana kirjoituksena. Kauppalan pormestari, joka antoi palkinnon
kirjoittajalle, piti kauniin puheen, jossa hän sanoi: "että tämä
kaunopuheliaisuudessa oli paljoa etevämpi kuin kaikki ne puheet, joita
hän ennen oli kuullut, ja että itse Daniel Webster olisi voinut olla
ylpeä siitä."

Sivumennen lienee tässä muistutettava, että niitten kirjoitusten luku,
joissa sanaa "herttainen" oli käytetty hyvin suurella rakkaudella, ja
joissa inhimillistä kokemusta kutsuttiin "elämän ohjeeksi," oli melkein
yhtä suuri kuin tavallisesti.

Opettaja, joka oli niin "sumuinen," että tahtoi käydä liian
kova-ääniseksi, asetti tuolinsa sivulle, käänsi selkänsä kansalle
ja alkoi mustalle taululle piirtää Amerikan karttaa, alkaaksensa
maantieteellistä tutkintoa. Vaan hän ei tahtonut onnistua vapisevalla
kädellänsä, jonkatähden pidätettyä naurua kuului salista. Hän tiesi
miten asian laita oli ja tahtoi korjata työtänsä. Hän pyyhkäsi pois
entisen työnsä ja piirsi uudelleen; vaan se onnistui vielä huonommin,
ja tirskuminen kuului selvemmin. Hän kiinnitti nyt kaikki huomionsa
työhönsä, ikäänkuin hän olisi päättänyt ei antaa itseänsä kukistaa
ivalta. Hän tunsi, että kaikkein silmät olivat kiinitetyt häneen; hän
luuli lykästävänsä, ja kumminkin ei tirskuminen loppunut. Se kasvoi
aivan julkisesti. Ja eikä syyttä. Kouluhuoneen päällä oli vinnikammari,
ja sen lattiassa luukku aivan opettajan pään kohdalla; siitä laskeusi
kissa, joka oli sidottu nivusistaan nuoraan. Pään ja leukain ympärille
oli sidottu rätti, joka esti sen naukumasta: kissan näin hitaasti
laskeudessa, koukistui se ylöspäin, repien nuoraa, putosi sitten alas,
ja haparoi kapaloillaan tyhjää ilmaa. Tirskutus tuli kovemmaksi ja
kovemmaksi, kissa ei ollut enää kuin kuusi tuumaa opettajan päästä;
alemma, alemma, vielä vähän, ja eläin iski terävät kyntensä hänen
peruukiinsa, sieppasi sen irti, ja vetäistiin samassa silmänräpäyksessä
luukusta ylös, vieden voiton mukanansa. Ja kuinka ihanasti eikö valo
heijastanut opettajan paljaasta päästä, sillä kyltti-maalarin poika oli
_kullannut_ sen!

Tämä oli tutkinnon loppu. Pojat olivat kostaneet. Koulu-lupa alkoi.

_Muistutus_. Edellä luetut "kirjoitukset" ovat sanasta sanaan
kirjoitetut eräästä kirjasta, jonka nimi on "Prosaa ja Runoilmaa,
eräältä naiselta Lännessä," vaan ne ovat tarkoin ja kaikin puolin
koulutyttö mallin mukaan, ja siis paremmat kuin jos niitä olisi
ruvennut jälittelemään.



KOLMASKOLMATTA LUKU.


Tom antoi kirjoittaa itsensä sisään tuohon uuteen seuraan "Nuorukaisten
Raittiuden-yhtiö", johon häntä enin houkuttelivat nuo loistavat
arvomerkit. Hän lupasi olla tupakoimatta, purematta tupakkia ja
noitumatta niinkauan kuin hän oli seuran jäsenenä. Nyt teki hän uuden
havainnon -- nimittäin sen, että varmin keino maailmassa on saada
joku halajamaan jotakin, jos kokonaan kieltää häneltä juuri sen.
Tom'ia alkoi kohta vaivata halu sekä juomaan että noitumaan; tämä
tuli niin ankaraksi, ett'ei muu, kuin toivo saada kohta ylpeillä
punaisella vyöllä, voinut estää häntä eroamasta koko seurasta. Neljäs
päivä Heinäkuuta lähestyi; vaan hän jätti kohta tämänpäivän -- jätti
sen ennen kuin oli kantanut kahleitansa kahdeksaa viidettä tuntiakan
ja kiinnitti toiveensa vanhaan tuomari Frazer'iin, rauhantuomariin,
joka selvästi virui viimeisillään, ja joka saisi juhlalliset, yleiset
hautajaiset korkean virkansa vuoksi. Kolme päivää oli Tom hyvin utelias
tuomarin tilasta ja hyvin nälkäinen kuulemaan uutisia siitä. Välistä
nousi hänen toiveensa niin korkealle, että hän otti esiin arvomerkkinsä
ja alkoi harjoitella peilin edessä. Vaan tuomarin tila vaihetteli aivan
mieltä masentavalla tavalla. Viimein sanottiin hänen olevan parempana
ja sitten parantumaisillaan.

Tom oli tyytymätöin ja tunsipa vielä itsensä loukatuksi. Hän jätti
johtokunnalle paikalla erohakemuksensa, vaan seuraavana yönä kuoli
tuomari, hän oli sairastunut uudelleen. Tom päätti, ett'ei hän enää
kuunaan niin täydellisesti luottaisi yhteenkään ihmiseen. Hautaiset
olivat pulskat. Nuorukaisten Raittiuden-yhtiö näyttäytyi kaikissa
juhlallisuudessaan, jo oli tappaa tuon eronneen jäsenen harmista ja
kateudesta.

Tom'ista oli kumminkin tullut vapaa poika, joka oli jotakin. Hän voi
nyt juoda ja noitua, vaan huomasi suureksi ihmeeksensä, ett'ei hänellä
enää ollutkaan halua siihen. Tuo pienoinen syy, että hänellä oli oikeus
tehdä sitä, poisti kokonaan hänen halunsa ja himonsa siitä.

Tom'ia kummastutti, että tuo toivottu koulu-lupa alkoi tuntua hänestä
raskaalta.

Hän koetti pitää päiväkirjaa, vaan kun kolmeen päivään ei tapahtunut
mitään merkillistä, niin jätti hän sen. Etevimmät koko "Christy
Minstral" joukosta tulivat kaupunkiin ja nostivat hälinää. Tom ja Joe
asettivat samallaisen joukon ja olivat onnelliset kokonaista kaksi
päivää.

Tuo juhlallinen neljäs päivä Heinäkuutakin oli tavallansa onnetoin,
sillä silloin satoi ankarasti; sentähden ei ollutkaan yleistä
juhlakulkua, ja tuo suurin mies koko maailmassa (Tom'in ajatuksen
mukaan), Herra Bentor, todellinen Yhdysvaltain Senatori, ei ollutkaan
viidenkolmatta jalan pituinen, ei edes sinne päinkään; sekin siis suuri
erhetys.

Eräs cirkus-joukko tuli. Pojat näyttivät cirkusta kolme päivää sen
jälkeen niinimatoista tehdyssä teltissä -- sisäänpääsymaksu: kolme
nuppineulaa pojilta, kaksi tytöiltä -- vaan sitten lopetettiin
cirkusleikki.

Eräs pääkalloista povaaja ja magneetilla-nukuttaja tulivat -- ja
menivät taas, jättäen kaupungin jälkeensä vielä uneliaammaksi ja
ikävämmäksi kuin koskaan ennen.

Joitakuita lasten-kestiä pidettiin, vaan ne olivat harvat ja
herttaiset, niin että ne tekivät väliajat vielä ikävämmiksi.

Becky Thatcher oli matkustanut kotiansa Constantinopeliin, viettämään
koulu-lupaa vanhempiensa luokse -- niin että elämässä ei löytynyt
yhtään kirkkaampaa puolta.

Tuo kauhea murha-salaisuus matkaansaattoi pitkällisen kivun. Se oli
kuin koi, yhtä pitkällinen kuin kipeä.

Sitten tuli tuhka-rokko.

Kaksi pitkää viikkoa makasi Tom vankina, kuolleena maailmalta ja sen
tapauksilta. Hän oli hyvin kipeä ja kaikesta välinpitämätöin. Kun
hän viimein pääsi taas jaloillensa, ja heikkona kulki kaupungin
läpi, oli surullinen muutos tapahtunut kaikessa ja kaikkein kanssa.
"Hengellinen liikutus" oli tapahtunut, ja kaikki ihmiset olivat tulleet
"herätetyiksi;" ei ainoastaan täysikasvuiset, vaan myöskin pojat ja
tytöt. Tom kulki ympäri kaupunkia epäilevällä toiveella, löytääksensä
yhtä ainoaa siunattua, syntistä naamaa, vaan pettyi joka paikassa.
Hän tapasi Joe Harper'in täydellä vauhdilla lukemassa Testamentia ja
kääntyi suruissaan pois tästä mieltä liikuttavasta näöstä. Hän etsi
käsiinsä Ben Rogers'in ja tapasi hänen suuri vakka kainalossa täynnä
herätyskirjoja, joita hänen piti lähteä jakelemaan köyhille. Hän tapasi
Jim Hollis'in, tämä huomautti häntä tuosta kalliista siunauksesta, joka
oli siinä varoituksessa, kuin hänelle oli tullut osaksi tuhkarokossa.
Joka poika jonka tapasi lisäsi hänen alakuloisuuttansa varmaankin
leiviskällä; ja kun hän viimein, epätoivon alaisena, etsi pelastusta
Huckleberry Finn'in helmassa ja tuli vastaan otetuksi raamatun
lauseella, musertui hänen sydämensä, ja hän hiipi kotia sänkyynsä,
huomaten, että hän oli ainoa koko kaupungissa, joka oli kadotettu,
ijankaikkisesta, ijankaikkiseen.

Tänä yönä raivosi kauhea ukon-ilma. Hän veti peitteen päänsä yli
ja odotti pelolla ja vavistuksella perikatoansa; sillä hän ei
epäillyt vähääkään, ett'ei tämä jyräkkä tarkoittaisi häntä. Hän
luuli koetelleensa taivaan pitkämielisyyttä kovin kauan, josta
tämä nyt oli seuraus. Hän olisi pitänyt sitä suurena sekä kunnian
että ampuma-aineiden tuhlaamisena, jos lutikkata tappaissa olisi
käytetty tykki-patteriaa, vaan hän ei huomannut mitään mahdottomuutta
noin juhlallisen myrskyn toimeen-panossa maan poistamiseksi noin
vähäpätöisen hyönteisen jalkain alta, kuin hän itse oli.

Vähitellen alkoi myrsky lakastua ja kuoli viimein kokonaan, täyttämättä
tarkoitustansa. Pojan ensimäinen ajatus oli kiitollisuus ja päätös
tehdä parannus. Vaan hän päätti kummikin odottaa -- ehk'ei tuollaista
myrskyä enää tulisikaan.

Seuraavana päivänä olivat tohtorit taas Tom'in luona; hän
oli sairastunut uudelleen. Ne kolme viikkoa, jotka hän virui
tauti-vuoteella, tuntuivat hänestä pitemmältä kuin miehen ikä. Kun
hän viimein pääsi ulos, oli hän tuskin kiitollinen parantumisestansa,
sillä hän muisti yksinäisen tilansa, ja sen kuinka turvaton ja hylätty
hän oli. Hän kuleksi kolealla mielellä pitkin katuja, ja huomasi
Jim Hollis'in, istuvan tuomarina eräässä nuorukaisoikeudessa, jonka
juuri piti tuomita eräs kissa -- pienen lintusen murhasta. Hän tapasi
Joe Harper'in ja Huck Finn'in syömässä varastettua melonia eräällä
palokadulla. Poika-parat, heillä, niinkuin Tom'illakin, oli ollut
taudin uudistus.



NELJÄSKOLMATTA LUKU.


Viimein raitistui tuo unelias ilma, ja vieläpä voimallisella tavalla.
Murhajuttua alettiin tutkia oikeuden edessä. Tämä oli nyt yleisenä
puheaineena kaupungissa. Tom ei voinut karttaa sitä. Kun hän vaan
kuuli mainittavan murhasta, niin rupesi hän vapisemaan, sillä hänen
paha oma-tuntonsa ja pelkonsa vakuuttivat häntä melkein siitä, että
nuo puheet, joita hän kuuli, olivat vaan "tiedusteluja;" hän ei
ymmärtänyt, miten hänen epäiltäisiin tietävän jotakin rikoksesta, eikä
hän kumminkaan voinut olla rauhoitettu kaiken tämän puheen keskellä.
Tämä saattoi hänelle alituisen horkan. Hän kutsui Huck'in yksityiselle
paikalle puhelemaan asiasta. Ehkä tämä saattaisi hänelle vähän
huojennusta, kun saisi irroittaa kielensä kantimia hetkiseksi ja jakaa
murheensa kumppanin kanssa, joka oli samassa onnettomuudessa. Paitsi
sitä tahtoi hän visseytyä siitä, että "Huck oli ollut ääneti."

"Huck, oletkos koskaan puhunut jostakin jotakin?"

"Mistä?"

"Sinä tiedät mistä?"

"Oh, luonnollisesti en."

"Et sanaakan?"

"En sanaakan, niin totta kuin elän. Miksi sitä kysyt?"

"Siksi, että olin vähän peloissani?"

"Oho, Tom Sawyer, me emme saisi elää kahta päivää, jos se tulisi ilmi.
Sen _tiedät_."

Tom tunsi itsensä rauhallisemmaksi. Hetkisen kuluttua sanoi hän:

"Huck, eihän sinua kukaan vaan saisi pakoitetuksi puhumaan, sanos?"

"Minua puhumaan? Jos laittavat tuon pirullisen puoliveren minua
hukuttamaan, niin voivat saada minut puhumaan. Muuta keinoa ei löydy."

"Hyvä, aivan hyvä. Minä luulen meidän olevan varmat, niinkauan kuin
olemme ääneti. Vaan vannokaamme vielä kerran. Se on kumminkin varminta."

"Kernaasti minun puolestani."

He vannoivat uudelleen, kauhistavilla menoilla.

"Mitähän ne tarkoittavat tuolla alinomaisella puheellaan. Huck? Minä
olen heidän kuullut puhelevan siitä yhtä ja toista."

"Puheella? Niin, heillä ei ole nyt muuta hampaissa kun Muff Potters,
Muff Potters ja aina vaan Muff Potters. Kun vaan kuulen mainittavan
hänestä, niin lyöpi se kylmän hien koko ruumiilleni ja toivoisin
useinkin voivani pistäytyä vaikka maan alle piiloon."

"Juuri samalla tavalla on laita minunkin kanssani. Minä luulen hänen
olevan kuoleman oman. Eikö sinulla ole välistä sääli häntä?"

"Melkein aina -- melkein aina. Hän ei juuri kelpaa mihinkään; vaan
toiseksi ei hän ole tehnytkään mitään vahingoittaaksensa ketään. Hän
kalastelee vähin, niin että tienauksillaan saapi pienen humalan -- ja
kutjehtii paljon joutilassa; vaan, hyvä Jumala, senhän teemme me kaikki
-- kumminkin useammat meistä -- papit ja muut tuommoiset ihmiset. Vaan
hän on laisensa siivomies -- hän antoi kerran puolet eräästä kalasta
minulle, joka ei ollut kovin suuri yhdellekään, ja hän on auttanut
minua monta kertaa, silloin kuin minulla on ollut huono onni."

"Niin, hän on tehnyt paperileijoja minulle; Huck, ja solminnut onkia
siimaani. Toivoisin voivani auttaa häntä irti."

"Oho! Me emme voi saada häntä irti, Tom. Paitsi sitä, niin siitä ei
olisi mitään hyötyä, sillä he saisivat hänet kumminkin kohta kiini."

"Niin on. Vaan minusta on kauheaa kuulla heidän haukkuvan häntä
myötäänsä, juuri kuin rakki-koirain, kun hän ei kuunaan -- ole tehnyt
sitä."

"Niin minustakin, Tom. Ah, minä olen heidän kuullut sanovan, että hänen
näkönsä on jo semmoinen kuin olisi kaikkein vertähimoavaisin roisto
koko valtakunnassa, ja he kummastelevat sitä, ett'ei häntä ole jo ennen
hirtetty."

"Niin; tuota he puhuvat. Minä olen heidän kuullut sanovan, että jos
hänet päästetään irti, niin 'lynchavat' hänet."

"Sen he tekisivätkin."

Poikain puhe kesti kauan, vaan he saivat aivan vähän lohtua
siitä. Hämärissä olivat he tuon pienen, yksinäisen vanki-huoneen
läheisyydessä, ja toivoivat ehkä jotakin tapahtuvan, joka poistaisi
vaikeukset heidän tieltänsä. Vaan mitään ei tapahtunut; ei enkelit,
eikä muut haltiattaret näyttäneet pitävän mitään tuosta onnettomasta
vangista.

Pojat tekivät mitä olivat tehneet useita kertoja ennenkin -- he menivät
ikkunan taakse ja antoivat kalterin läpi Potters'ille tupakkaa ja
tikkuja. Hän oli alakerrassa, jossa ei ollut vahtia.

Hänen kiitollisuutensa näistä lahjoista oli aina ennen kovin vaivannut
heidän omaatuntoansa -- tällä erällä koski se heihin kovemmin kuin
koskaan ennen. He tunsivat suurimmassa määrässä arkuutensa ja
pelollisuutensa, kun Potter sanoi:

"Te olette olleet hyvin siivot minua kohden, pojat -- paremmat kuin
kukaan muu kaupunkilainen. Ja minä en unhota sitä, sitä en tee. Usein
sanon itselleni näin, 'minä laitoin kaikkein poikain paperi-leijat
ja kapineet, ja näytin heille paraat kalapaikat, ja tein heille
kaikkea mitä voin, ja nyt, kun vanha Muff on pulassa, niin ovat he
kaikki unhottaneet minut, vaan ei Tom, eikä Huck -- _he_ eivät ole
unhottaneet häntä -- sanon minä --, ja _hän_ ei unhota heitä. Hyvä,
pojat, minä olen tehnyt kauhean työn -- humalassa ja hulluna olin mä
silloin kuin se tapahtui, muulla tavalla en voi sitä selittää -- ja
nyt tulen minä siitä rippumaan hirressä, ja se on oikein. Oikein, ja
_parasta_ myöskin, luulen mä; niin toivon kumminkin. Hyvä, älkäämme
puhuko tuosta. Minä en tahdo tehdä _teitä_ surullisiksi; te olette
olleet hyvät minulle. Vaan sen tahdon sanoa _teille_, että jos ette
koskaan juo itseänne humalaan, niin ette kuunaan tule tänne. Asettukaas
vähän länteen päin; noin, se on niin hauska nähdä ystävällisiä muotoja,
kun on näin pahassa pulassa, ja muita ei tule tänne kuin te. Hyviä,
ystävällisiä muotoja -- hyviä, ystävällisiä muotoja. Nouskaas toistenne
olkapäille, että saan koskettaa niitä. Noin. Puistakaamme kättä --
teidän sopii kallerin läpi, minun on liian suuri. Pienet kädet, ja
heikot -- vaan ne ovat kumminkin auttaneet Muff Potters'ia paljon, ja
auttaisivatpa enemmänkin, kuin vaan voisivat'."

Tom meni kotia surkealla tuulella, ja hän näki kauheoita unia koko
tämän yön. Seuraavana ja sen jälkimäisenä päivänä kuleksi hän
raatihuoneen läheisyydessä, hänen mielensä teki astumaan sisään
käräjä-huoneesen, vaan hän hillitsi itseänsä. Huck'in kokemus oli
sama. Kumpikin kartti toisiansa. Kumpikin menivät pois välistä, vaan
sama kauhea lumous toi heidät aina takaisin vähän-ajan päästä. Tom
piti korvansa auki, kun joku vetelehtiä tölppi ulos käräjä-huoneesta,
vaan uutiset olivat säännöllisesti surulliset; ansa vetäytyi vaan
tiukemmalle Potters paran kaulan ympärille. Toisen käräjäpäivän lopulla
kuului puheesta kaupungilla, että Indiani-Joen todistus seisoi varmana,
ja että siitä, minkälaisen tuomion jury julistaisi, ei enää ollut
epäilemistäkään.

Tom oli myöhään ulkona tänä yönä ja meni nukkumaan ikkunasta. Hän oli
ylen liikutetulla mielenalalla. Tuntia kului, ennen kuin hän nukkui.
Seuraavana aamuna tulvaili koko kaupungin väestö raatihuoneelle, sillä
tämä oli se suuri päivä, jona tuomio piti julistettaman. Sekä miehiä
että naisia oli yhtä paljon kuulia-joukossa. Pitkällisen odotuksen
perästä astui jury sisään jo, istui paikoillensa; vähä myöhemmin
tuotiin Potters sisään raudoissa, kalvakkana ja kuihtuneena, ujon ja
toivottoman näköisenä, asetettiin hänet niin, että kaikkein uteliaiden
silmät voivat tuijottaa häneen. Yhtä suuren huomion nosti Indiani-Joen
eloton naama. Vielä vähäinen odotus, tuomari tuli, ja sheriffi julisti
käräjät avatuiksi. Nyt seurasi nuo tavalliset kuiskeet asian-ajajain
kesken ja paperien kokoaminen. Nämä yksityisyydet, ja näistä rippuva
viivykki, vaikuttivat valmistelevan ilman, joka oli täynnä totuutta ja
vetovoimaa.

Nyt kutsuttiin eräs vierasmies sisään, joka todisti, että hän oli
nähnyt Muff Potterin peseytymässä ojan reunalla, varhain samana aamuna
kuin murha tapahtui, ja että hän heti kuin oli nähnyt hänet oli
hiipinyt pois. Vielä joitakuita kysymyksiä, ja yleinen päälle-kantaja
sanoi:

"Epää vieras-mies."

Vanki nosti silmänsä hetkiseksi, vaan antoi niiden taas laskeutua, kun
hänen asian-ajajansa sanoi:

"Minulla ei ole mitään kysyttävää."

Seuraava vierasmies todisti veitsen löydön ruumiin vierestä. Yleinen
päälle kantaja sanoi:

"Epää vieras-mies."

"Minulla ei ole mitään kysyttävää," vastasi Potters'in asian-ajaja.

Kolmas vieras-mies otti valallensa sen, että hän usein oli nähnyt
veitsen Potters'illa.

"Epää vieras-mies."

Potters'in puolustaja ei vastannut tähänkään mitään.

Kuuliain naamat alkoivat osoittaa tyytymättömyyttä. Aikoiko asian-ajaja
heittää puolustettavansa hengen ilmaiseksi, ett'ei koetellutkaan sitä
puolustaa?

Useampia vieraita-miehiä todisti Potters'in epäiltävän käytöksen siinä
tilaisuudessa kuin hänet tuotiin murhapaikalle. He saivat mennä ilman,
että Potters'in puolustaja olisi kuulustellut heitä ristiin.

Pieninkin sitova seikka, joka tapahtui hautausmaalla murha-aamuna,
jonka läsnäolijat niin hyvin muistivat, todistettiin uskottujen
vierasmiesten kautta joita Potters'in puolustaja ei kuullustellut
ristiin yhden yhtä!

Kansa alkoi hälistä kummastuksesta ja tyytymättömyydestä; tuomarin
täytyi muistuttaa heitä siitä. Nyt sanoi päälle-kantaja:

"Niiden todistusten johdosta, jotka nämä vannotetut kansalaiset ovat
tehneet, ja joiden sanakin olisi kyllin, olemme me todistaneet,
epäilemättömällä selvyydellä, että tämä onnetoin, joka seisoo
syytettynä oikeuden edessä, on tehnyt tämän kauhean murhan. Me
lopetamme tähän tutkistelemisemme."

Potters-parka huokasi syvään, peitti kasvonsa käsillänsä, tuuditellen
sinne tänne ruumistansa, samalla kuin tuskallinen hiljaisuus
vallitsi oikeus huoneessa. Moni mies oli liikutettu, ja monen naisen
sääliväisyys antautui ilmi kyynelissä. Syytetyn puolustaja nousi ylös
ja sanoi:

"Korkea oikeus! Muistutuksissamme, tämän tutkinnon alkaessa, annoimme
ymmärtää, aikovamme todistaa, puolustettavamme tehneen tämän kauhean
työn semmoisessa tilassa, josta hän ei voi tulla vastuunalaiseksi,
nimittäin humalan hulluudessa. Me olemme jättäneet tämän mieli-piteen;
me emme tahdo käyttää tätä perustukseksi puolustuksessamme. (Kääntyen
sihteeriin). Käskekää sisään Tuomas Sawyer."

Utelias kummastus näyttäytyi kaikkein salissa olevien naamoilla,
samoin Potters'inkin. Kaikkein silmät kääntyivät nyt uteliaasti
Tom'in puoleen, kun hän astui oikeus pöydän eteen. Poika näytti hyvin
hämmästyneeltä, sillä hän oli peloissansa. Hän sai vannoa.

"Tuomas Sawyer, missä olitte te seitsemästoista päivä Kesäkuuta, noin
puoliyön aikana?"

Tom katsahti Indiani-Joen tylyihin silmiin, ja hänen kielensä tarttui
kurkku-lakeen kiini. Läsnäoliat kuuntelivat niin tarkkaan, ett'eivät
edes uskaltaneet hengittääkään; vaan Tom ei saanut sanaa suustansa.
Vähän ajan kuluttua sai poika toki niin paljon uskallusta, että sai
vastanneeksi niin kovalla äänellä, että likimmäiset kumminkin kuulivat:

"Hautausmaalla!"

"Vähän kovemmalla äänellä, olkaa hyvä. Älkää peljätkö. Te olitte --"

"Hautausmaalla."

Ylen-katseellinen nauru välähti Indiani-Joen muodolla.

"Olitteko te jossain Horse Williams'in haudan läheisyydessä?"

"Olin."

"Puhukaa kovemmalla äänellä. Kuinka lähellä sitä te olitte?"

"Niin lähellä kuin nyt olen teitä."

"Olitteko te piilossa?"

"Olin."

"Missä?"

"Jalavain takana, jotka ovat haudan vieressä."

Indiani-Joe värähti tuskin näkyvästi.

"Itseksennäkö te olitte? Oliko teillä ketään mukananne?"

"Oli. Minä olin mukana --"

"Odottakaa -- odottakaa silmänräpäys. Älkää sanoko kumppaninne nimeä.
Sen saamme kyllä sittenkin tietä. Veittekö te sinne mitään mukananne?"

Tom epäili ja näytti hyvin ujostelevan.

"Sano pois, poikaseni -- älä pelkää. Mitä kannoitte te sinne?"

"Ei muuta kuin yhden -- yhden kissan raadon."

Tirskumista kuului salista, tuomarin piti kieltää.

"Tässä on sen kissan luuranko. Nyt poikani, kertokaa kaikki mitä
tapahtui -- kertokaa omalla tavallanne -- älkääkä peljätkö."

Tom alkoi -- ensin epäillen, vaan kuta enemmän hän kiintyi aineesensa
sitä helpommin valui sanat hänen suustansa; hetkisen kuluttua ei
kuulunut muuta kuin hänen oma äänensä, joka silmä oli kiinitetty
häneen. Avo-suin ja hengittämättä riippuivat kuuliat hänen sanoissansa,
unhottaen ajan, innostuneena kertomuksen julmuudesta. Pingoitus, jossa
heidän liikutetut tunteensa olivat, kohosi korkeimmilleen, kun poika
sanoi:

"Ja kun tohtori löi laudalla, ja Muff Potters kuukertui, juoksi
Indiani-Joe esiin veitsi kädessä --"

Piu! Nuolen nopeudella lensi puoli-veri ikkunaan, pujahti niiden
välitse, jotka olivat tiellä, ja hävisi!



VIIDESKOLMATTA LUKU.


Tom loisti vielä kerran urosna -- vanhain lemmikki, nuorten kateus.
Hänen nimensä tuli kuolemattomaksi painossakin, sillä kauppalan
sanomalehti ylisti häntä. Ihmisiä löytyi, jotka luulivat hänen kerran
pääsevän presidentiksi, jos hän vaan voi välttää hirsipuun.

Niin kuin tavallista on, niin otti tuo huikenteleva, ajattelematon
maailma nyt Muff Potters'in helmoihinsa, ja hyväili häntä nyt yhtä
paljon, kuin ennen oli haukkunut häntä. Vaan tämmöinen käytös on
maailman kunnia; sentähden on väärin moittia sitä.

Tom'in päivät olivat loistoiset ja iloiset, vaan hänen yönsä olivat
kauhun öitä. Indiani-Joe myrkytti kaikki hänen unensa, aina kostosta
välkkyvillä silmillään. Tuskin niin viehättävää houkutusta löytyi,
joka olisi voinut saada pojan ulos, pimeän tultua. Huck-parka oli
samanlaisessa pelon ja kauhun tilassa, sillä Tom oli kertonut koko
asian asian-ajajalle, iltaa ennen tuota suurta käräjäpäivää, ja Huck
pelkäsi, että hänen osa asiassa tulisi ilmi, vaikka Indiani-Joen pako
oli säästänyt häntä vaivasta todistaa oikeuden edessä. Asianajaja
oli tehnyt lupauksen poikaparalle olla asiasta vaiti, vaan mitäpä se
hyödytti?

Kun Tom'in vaivattu omatunto oli pakoittanut hänet illalla menemään
asian-ajajan luokse ja antaa huulensa, jotka olivat lukitut julmimmalla
ja kauheimmalla valalla, ilmaista tuon hirvittävän salaisuuden, niin
menetti Huck melkein kokonaan luottamuksensa ihmisiin. Tom iloitsi
kyllä jokapäivä siitä että oli puhunut, nähdessänsä Muff Potters'in
kiitollisuuden; vaan joka yö toivoi hän, ett'ei olisi avannut lukkoa
huuliltansa. Puolet aikaa pelkäsi Tom sitä, ett'eivät saisi kiini
Indiani-Joe'a; toiset puolet taas sitä, että hänet saavutettaisiin. Hän
oli vakuutettu siitä, että hän ei kuunaan voisi elää rauhassa, ennen
kuin tuo mies oli kuollut, ja hän nähnyt hänen ruumiinsa.

Palkinnoita oli luvattu; maakunta etsitty ristiin rastiin, vaan
Indiani-Joe'a ei löydetty. Eräs noita kaikki-tietäviä ja peloittavia
kummituksia, eräs salapoliisi, tuli St. Louis'ta, nuuski ympäriinsä,
puisti päätänsä, oli viisaan näköinen, ja onnistuikin tavallansa,
niinkuin nämä herrat tavallisesti onnistuvat. Hän nimittäin pääsi
"jälille." Vaan "jälkiä" ei voi hirttää murhasta, jonkatähden, kun
salapoliisi oli tehnyt tehtävänsä ja matkustanut kotiansa, Tom oli yhtä
pelon-alainen kuin ennenkin.

Pitkät päivät kuluivat vähitellen, jokainen hieman huojentaen hänen
tuskaansa.



KUUDESKOLMATTA LUKU.


Jokaisen oikein järjestetyn pojan elämässä tulee aika, jolloin hän
tuntee polttavan halun päästä kaivamaan salattuja aarteita jostakin.
Eräänä päivänä tuli tämä halu äkillisesti Tom'in päälle. Hän juoksi
ulos etsimään Joe Harper'ia, vaan menestyksettä. Sitten meni hän Ben
Rogers'in luo; hän oli kalassa. Heti tämän jälkeen tapasi hän Huck
Finn'in, Punaisella kädellä. Huck oli se mies, jota hän tarvitsi. Tom
vei hänet yksityiselle paikalle ja esitteli hänelle salaisuudessa
asiansa. Huck myöntyi. Huck oli aina valmis lainaamaan kätensä
semmoisiin yrityksiin, jotka tarjosivat hauskutusta ja eivätkä
vaatineet rahoja: sillä hänellä oli tukalan paljo tuota aikaa, joka
_ei_ ole rahaa.

"Missä me kaivamme?" kysyi Huck.

"Oh, melkein missä hyvänsä."

"Vai niin, niitä on siis kätketty joka paikkaan?"

"Oho, ei toki. Niitä ei ole kätketty kuin vissiin paikoin, Huck --
välistä saarille, välistä lahoneihin arkkuihin, jotka ovat kaivetut
jonkun vanhan, mädänneen puun toisen pään alle, juuri sille paikalle,
johon varjo lankeaa puoli-yön aikana; vaan enin sellaisten huoneitten
laattiain alle, joissa kummittelee."

"Kuka niitä kätkee sinne?"

"No, rosvot, luonnollisesti -- kenenkäs muun sinä luulet?
Pyhäkoulun-johtajainko?"

"En minä tiedä. Jos ne olisivat minun, niin en kuunaan kätkisi niitä;
minä antaisin niiden huilata ja lystäileisin."

"Niin minäkin; vaan ryövärit eivät tee niin, he kätkevät ne aina,
ja heittävät ne sinne. Eivät he ai'o tehdä sitä, vaan he unhottavat
tavallisesti merkit, tai kuolevat he. Kaikissa tapauksissa makaavat ne
pitkät ajat siellä ja ruostuvat; ja aikain kuluttua löytää joku vanhan,
kellastuneen paperin, jossa seisoo miten merkit löydetään -- paperin,
joka kestää tutkia viikko-kauden, sillä siinä on parhaastaan merkkiä ja
hyroglyfiä."

"Hyro -- mitä?"

"Hyroglyfiä -- kuvia ja ukkoja, ymmärrätkös, jotka eivät merkitse niin
mitään."

"Onko sinulla tuollainen paperi?"

"Ei."

"No, mitenkäs sinä sitten ai'ot löytää merkit?"

"Min'en tarvitse mitään merkkiä. He kätkevät aina aarteet semmoisen
huoneen alle, jossa kummittelee, tai jollekulle saarelle, tai jonkun
mädänneen puun alle, joka pistää maasta ylös. Hyvä, me olemme jo
kerran koettaneet Jackson'in saarta, ja me voimme koettaa sitä vielä
kerran, milloin hyvänsä; sitten on meillä vanha kummituslinna tuolla
'koukussa,' ja joukko mädänneitä puita -- sadottain niitä."

"Onko niiden kaikkein alla?"

"Kovin tuhma kysymys! Ei?"

"Mistä sinä sitten tiedät, minkä alta on rupeaminen kaivamaan?"

"Me kaivamme kaikkein alta."

"Vaan, Tom, tuohon menee koko kesä."

"No, mikä sitte? Otaksu, että löydät messinkikannun, jossa on sata
dollaria, kaikki ruosteisia ja hauskoja, tai arkuntäyden timanttia.
Mitäs siitä sanot?"

Huck'in silmät kiilui.

"Se olisi hauskaa, hauskempaa en voi toivoa. Anna minulle vaan sata
dollaria, timantista en ole millänikään."

"Olkoon menneeksi. Vaan ole varma siitä, että _minä_ en ai'o heittää
pois timanttia. Jotkut niistä maksavat kyllä dollarinsa."

"Todellako! Sanotko niin?"

"Varmaan -- kuka hyvänsä voi sinulle sanoa sen. Etkö sinä ole koskaan
nähnyt semmoista, Huck?"

"En, muistaakseni."

"Oh, kuninkailla on ko'ottain niitä."

"Vaan minä en tunne yhtään kuningasta, Tom."

"Sen kyllä arvaan, ett'et tunne yhtään. Vaan, jos tulisit Euroopaan,
niin näkisit heitä joukottain juoksentelevan ympäriinsä."

"Juoksentelevatko he ympäriinsä?"

"Juoksentelevat? -- sinä olet hullu! Ei!"

"No, miksi sanot niin?"

"Äh! Minä vaan tarkoitin, että sinä saisit nähdä heitä --
luonnollisesti et juoksentelevan ympäriinsä, -- minkätähden he niin
tekisivät? Vaan minä tarkoitan, että sinä saisit nähdä heitä --
kumminkin, ymmärrätkös, vähän siellä ja vähän täällä. Aivan kuin vanhan
kyyttyselän Richardin."

"Richard'in! Mikä on hänen sukunimensä?"

"Hänellä ei ollut sukunimeä. Kuninkailla ei ole muuta kuin ristimänimi."

"Eikö?"

"Ei, sanon minä sinulle?"

"Hyvä, jos he pitävät siitä, Tom, niin on hyvä; vaan minä en tahtoisi
olla kuningas, ja kantaa ainoastaan yhtä ristimä nimeä, aivan kuin
neekerit. Vaan minä -- missä me ensin kaivamme?"

"Niin, minä en tiedä. Jos me alkaisimme sillä vanhalla mädänneellä
puulla, joka on Hiljaishuone-ojan takana olevalla kukkulalla?"

"Olkoon menneeksi."

He hankkivat itsellensä rikkonaisen kuokan ja muutaman lapian, ja
läksivät pitkälle matkallensa. Kun he tulivat perille, olivat he hiessä
ja tuohuksissa; he heittäysivät lepäämään ja tupakoimaan erään lähellä
seisovan jalavan siimekseen.

"Tästä minä pidän," sanoi Tom.

"Niin minäkin."

"Huck, jos me löydämme aarteen tästä, mitä ai'ot tehdä osuudellasi?"

"Oh, minä ostan joka ikinen päivä itselleni omena-leivoksen ja
lasin vettä mehun kanssa, ja sitten ai'on myös käydä joka ainoalla
cirkuksella, joka tulee kaupunkiin. Ole sinä huoleti siitä, kyllä minä
hankin itselleni lystiä."

"Vai niin; no, etkös ai'o säästää mitään?"

"Säästää? Mitä hyötyä siitä olisi?"

"Eipä muuta kuin se, että olisi jotakin, jolla eläisit eteenkin päin."

"Ei se kannattaisi. Isäni tulisi takaisin kaupunkiin jonakuna päivänä,
ottaisi rahat minulta, jos en olisi ennättänyt hävittää niitä, ja ole
varma siitä, ett'eivät ne kestäisi kauan hänen käsissänsä. Mitäs sinä
ai'ot tehdä osallasi, Tom?"

"Minä ostan itselleni uuden rummun, oikein todellisen miekan, punaisen
huivin, verikoiran pennun, ja sitten aio'n minä naida."

"Naida!"

"Juuri niin."

"Tom, -- sinä et mahda olla oikein viisas."

"Odotahan -- niin saat nähdä."

"Vaan, Tom, se nyt on tyhmin työ kuin kuunaan voit tehdä. Katsos isääni
ja äitiäni. Tappelevat! Eivätkä he muuta tehneetkään. Muistan vielä
hyvin kyllä."

"Mitä sitten? Se tyttö, jonka minä otan vaimokseni, ei tappele."

"Luullakseni ovat he, Tom, kaikki yhdenlaisia. Kaikki repivät he silmät
päästämme. Ajattele sinä vaan vielä kerran pääsi ympäri, ennen kuin sen
teet. Kyllä se on parasta, sen vakuutan. Mikä on repakon nimi?"

"Se ei ole mikään repakko, se on tyttö."

"Luullakseni on se jokseenkin sama; jotkut sanovat repakko, toiset
tyttö -- kummallakin on melkein yhtä oikein. Kaikissa tapauksissa, mikä
hänen on nimensä, Tom?"

"Minä sanon sen sinulle vasta -- en nyt."

"Vai niin -- no, sama se. Se on vaan se, että sinun tultuasi naimisiin,
minä tulen olemaan vielä enemmän yksinäni kuin ennen."

"Et suinkaan, sinun pitää muuttaa luokseni asumaan. Nouskaamme nyt ylös
ja alkakaamme työmme."

He työskentelivät ja hikoilivat puolituntia. Ei löytynyt mitään. He
kaivoivat vielä puolen tuntia; eikä nytkän paremmalla onnella. Huck
sanoi:

"Kaivaavatko he aina näin syvään kuin tässä?"

"Välistä -- ei aina. Tavallisesti ei. Luullakseni emme ole sattuneet
oikealle paikalle."

He valitsivat uuden paikan ja alkoivat uudelleen. Työ kävi hiukan
hitaammin, vaan he edistyivät kumminkin. He kaivoivat hetkisen ääneti.
Viimein nojautui Huck lapionsa vartta vasten, pyhkäsi nuttunsa hihalla
hikikarpalot otsaltansa ja sanoi:

"Missä ai'ot sinä kaivaa sitten, kuin olemme valmiit tämän kanssa?"

"Mielestäni pitäisi meidän koetella vanhan puun alta, joka on Cardiff
Hill'illä, lesken talon takana."

"Niin, se pitäisi olla hyvä paikka. Vaan jos leski ottaa meiltä pois
löytömme, Tom? Se on hänen maallansa."

"Hän ottaisi! Niin, ehkä koettaa. Vaan se, joka löytää kätketyn
aarteen, on myös sen omistaja. Olipa se kenen maalla hyvänsä."

Tämä oli tyydyttävä vastaus. Työ jatkui. Vähän ajan kuluttua sanoi Huck:

"Lempo, me olemme varmaan taaskin väärällä paikalla. Mitä sinä luulet?"

"Tämä on kovin konstikasta, Huck. Minä en ymmärrä sitä. Välistä
paneutuvat noita akat väliin. Pahoin pelkään siinä olevan koko
sairauden nytkin."

"Ei! Noidilla ei ole valtaa päivällä."

"Se on tosi se. Sitä en tullut ajatelleeksi. Oh, nyt minä tiedän!
Mimmoisia puupäitä me kumminkin olemme! Meidän pitää saada selvä siitä,
mihin puun varjo lankeaa sydän-yön aikana, ja siltä, kohdalta kaivaa."

"No, hitto vieköön, siis olemme me kuhnaneet tässä koko ajan tyhjän
tautta. Ja, saakeli soikoon, meidän pitää tulla tänne takaisin yöllä.
Matka on niin lemmon pitkä. Voitko sinä päästä ulos?"

"Minun täytyy päästä ulos. Meidän pitääkin tehdä se jo ensi yönä, sillä
jos joku keksii kuopat tässä, niin arvaa hän heti mikä on kysymyksessä
ja alkaa etsiä."

"Hyvä, siis tulen minä naukumaan luoksesi ensi yönä."

"Niin. Kätkekäämme nyt aseet johonkin pehkoon."

Pojat tulivat takaisin yöllä, määrätyllä ajalla. He istuivat odottaen
pimeässä. Paikka oli yksinäinen ja tunti, jonka vanhat tarut olivat
tehneet juhlalliseksi. Henkiä kuiski rapisevissa lehdissä, peikot
piilivät pimeissä piiloissansa, erään koiran jylhä haukunta kuului
kaukaa, johon huuhkaja ruumista karsivalla huuhutuksellansa vastasi.
Nämä hirvittävät seikat tekivät pojat raskasmielisiksi ja harva
puheisiksi. Vähitellen otaksuivat he kellon olevan kaksitoista; he
katsoivat mihin varjo lankesi ja alkoivat kaivaa. Heidän toivonsa
nousi. Heidän halunsa kasvoi ja samalla heidän ahkeruutensakin. Kuoppa
syveni syvenemistänsä, vaan he pettyivät aina uudelleen, kuin kuokka
kalahti johonkin kovaan esineesen ja pani heidän sydämensä läpättämään.
Se oli aina kivi tai juuri. Viimein sanoi Tom:

"Ei tämä maksa vaivaa. Huck, me olemme taaskin väärällä paikalla."

"Vaan se ei ole mahdollista. Me kaivamme juuri sillä paikalla, johon
varjo lankesi."

"Sen tiedän, vaan tässä on toinen temppu."

"Mikä?"

"Se, että me arvailimme aikaa, luultavasti oli se liian varhain tai
myöhään." Huck'ilta putosi lapio kädestä.

"Niin se on," sanoi hän. "Siinä se on koko onnettomuus. Meidän täytyy
lopettaa koko työ. Me emme voi koskaan tietää aikaa tismallensa, ja
paitsi sitä ovat tämmöiset yritykset kovin hirvittäviä keskellä yötä,
kun peikot ja kummitukset keikkuvat ympärillä. Tuntuu kuin joku olisi
takanani koko ajan; enkä tohdi kääntäytäkään; sillä toisia saattaa olla
edessäni, jotka vaan odottavat tilaisuutta. On karsinut ruumistani
siitä saakka kuin tulin tänne."

"Niin, jokseenkin samallaiset tunteet on minullakin ollut, Huck. Kun he
kätkevät aarteen jonkun puun alle, niin panevat he melkein aina jonkun
miehen ruumiin varjelemaan sitä."

"Jesus siunatkoon!"

"Niin, sen tekevät he. Niin olen aina kuullut sanottavan."

"Tom, minä en ollenkaan mielelläni kuleksi siinä, jossa kuolleita on.
Ennemmin tai myöhemmin saa heidän kanssansa tekemistä."

"En minäkän tahdo mielelläni heitä häiritä, Huck. Ajatteles, jos joku
heistä pistäisi kallonsa maasta ja sanoisi jotakin."

"Ole nyt ääneti, Tom! Tuo on kauheata!"

"Niin se onkin, Huck! Minä en ole ollenkaan uskaliaalla päällä."

"Tom jättäkäämme tämä paikka, ja koettakaamme muualla."

"Olkoon menneeksi! Taitaa olla kumminkin parasta."

"Vaan missä?"

Tom arveli vähän aikaa, ja sanoi sitten:

"Kummitushuoneessa. Se on hyvä paikka."

"Eikö helvetissä. Minä en rakasta kummitushuoneita, Tom. Uhuu, ne ovat
kymmentä kertaa pahemmat kuin ruumiit. Ruumiit puhuvat ehkä, vaan he
eivät hiivi päällemme kääreliinoissa, juuri silloin kuin ei ajattele
mitään, eivätkä pilkistä yks-kaks olkamme yli, hammasta purren,
niinkuin kummitukset ja peikot tekevät. Minä en voi kestää sitä, Tom --
eikä kukaan muukaan."

"Niin, vaan, Huck, peikot ja kummitukset liikkuvat ainoastaan öisinä
aikoina -- he eivät voi estää meitä kaivamasta siellä päiväseen aikaan."

"Se on tosi. Vaan sinä tiedät hyvin kyllä, ett'ei kukaan likentele
kummitushuoneita, ei yöllä eikä päivällä."

"Niin se on oikeastaan sentähden, ett'ei kukaan tahdo lähestyä sitä
paikkaa, jossa joku on tapettu. Vaan sen huoneen ympärillä ei ole
nähty mitään öisinä aikoina -- ainoastaan sinertäviä tulia häilyvän
ikkunoissa -- ei oikeita kummituksia."

"Vaan jossa näet tämmöisiä sinisiä tulia häilyvän, niin saat olla
varsin vakuutettu, että siinä peikkoja piilee takanasi. Se on selvä
kuin päivä. Sillä ei muut kuin peikot käytä niitä."

"Siinä sinulla on oikein. Vaan kun he kaikissa tapauksissa ei tule
sinne päivällä, niin en ymmärrä, mitä siinä on pelättävää."

"No niin, anna olla. Koetellaan kummitushuonetta, jos niin tahdot; vaan
me saamme vastatakin tekomme."

Näin puhellessansa olivat pojat tulleet mäen alle. Tuolla, kuun
valkaiseman laakson keskellä seisoi heidän edessänsä huone, "jossa
kummitteli", aivan yksinään; aita sen ympäriltä oli hävinnyt ammon
sitten; ruohoa kasvoi kynnyksellä, lakeistorvet olivat kappaleina,
ikkunapuut olivat tyhjät, muuan nurkka katosta oli painunut alas.

Pojat katsoivat sinne hetkisen, vähin odottaen näkevänsä sinisiä
tulia häilyvän ikkunoissa, sitten kääntyivät he oikealle, vähitellen
jättäen kummitushuoneen kauas taaksensa; ja puhellen matalalla äänellä,
niinkuin aika ja asian haarat vaativat, kulkivat he kotiansa päin
niiden metsäin läpi, jotka kaunistivat Cardiff Hill'in toista puolta.



SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.


Seuraavana päivänä puolen päivän aikaan tulivat pojat tuon lahoneen
puun luokse; he aikoivat hakea työ-aseensa. Tom oli hyvin innokas
pääsemään kummitus-huoneesen; Huck'in mieli ei näyttänyt ollenkaan
tekevän sinne ja hän sanoi äkkiarvaamatta:

"Kuules, Tom, tiedätkö sinä mikä päivä nyt on?"

Tom kävi mielessään läpi viikon kaikki päivät, ja katsoi sitten ylös
äimistyneenä:

"Tuotapa en tullut ajatelleeksi, Huck!"

"En minäkään, vaan äkkiä juolahti mieleheni tuo, että nyt oli
Perjantai."

"Perhanan tuhmasti tämä; ei saata olla milloinkaan tarpeeksi varova,
Huck. Me olisimme voineet joutua saakelinmoiseen pulaan, jos olisimme
alkaneet tämänlaisen yrityksen Perjantaina."

"Voineet! Sinä tarkoitat, että olisimme joutuneet! Jos onnen päiviä
lienee olemassa, niin ei Perjantait niitä ole."

"Kukapa sitä ei tietäisi! Ethän vaan luulle olevasi ensimäinen, joka on
keksinyt sen, Huck!"

"Ehkä olen jo siitä puhunut -- mitä? Ja se ei ole vielä sillä hyvä,
että nyt on Perjantai. Minä näin hiiden ilkeätä unta yöllä -- näin
unissani rottia."

"Oho! Se on varma onnettomuuden merkki. Tappelivatko ne?"

"Ei."

"Se nyt oli edes hyvä. Kun ne eivät tappele merkitsee se vaan
onnettomuuden olevan lähellä, niinkuin tiedät. Meidän ei siis ole muuta
tehtävää kuin olla varuilla ja karttaa sitä. Me heitämme yrityksemme
sikseen tänään ja leikittelemme siihen sijaan. Osaatko sinä Robin
Hood'in?"

"En. Kuka on Robin Hood?"

"Oh, hän oli eräs Englandin mainioimmista miehistä -- mainioin ja
parain. Hän oli ryöväri?"

"Hitto! Toivoisimpa olevani samanlainen. Keltä ryösti hän?"

"Tuomareilta, piispoilta, rikkailta, kuninkailta ja senlaisilta
henkilöiltä. Vaan hän ei tehnyt milloinkaan pahaa köyhille. Niitä
rakasti hän ja jakoi aina rehellisesti saaliinsa heidän kanssansa."

"Oho, hän mahtoi olla kunnon mies!"

"Ole vakuutettu siitä, se oli hän, Huck. Hän oli jaloin mies kun on
löytynyt. Semmoisia poikia ei enää löydy, sen voin sanoa sinulle. Hän
voi antaa selkään kelle hyvänsä Englannissa, vaikka toinen käsi olisi
ollut sidottuna selän taakse; ja voi ampua kymmenen pennin kokoiseen
pilkkaan punakataja jousellaan puolentoista peninkulman 'hollilta.'

"Mikä on punakataja jousi?"

"En tiedä. Luonnollisesti jonkunlainen jousi. Ja jos nuoli vaan sattui
pilkan laitaan, niin rupesi hän itkemään -- ja kiroilemaan. Niin
leikitelkäämme Robin Hood'ia -- se on hauskaa, sen saat uskoa. Minä
opetan sinua."

"Olkoon menneeksi!"

He leikittelivät Robin Hood'ia koko ehtoopäivän, vähän väliin heittäen
toivovia silmäyksiä kummitus-huoneesen, ja tehden muistutuksia niistä
mahdollisuuksista, jotka seuraavana päivänä odotti heitä siellä. Kun
aurinko alkoi laskeutua länteen, läksivät he kotimatkalle, poikki
pitkien varjojen, ja katosivat kohta näkymättömiin Cardiff Hill'in
metsiin.

Lauantaina, vähä jälkeen puolisten, olivat pojat taas lahoneen puun
luona. He tupakoivat ja puhelivat vähän aikaa varjossa, ja kaivoivat
sitten vähän entistä kuoppaansa. Ei suurilla toiveilla, vaan sentähden
että moni, Tom'in sanoen oli jo kaivanut kuutta tuumaa likelle
aarretta, kun oli lopettanut, ja että muut olivat sitten tulleet ja
löytäneet sen, kun vaan kerran olivat lapialla kaapaisseet. Yrityksestä
ei tullut kumminkaan mitään tällä kertaa, jonkatähden pojat heittivät
työ-aseet olallensa ja läksivät pois paikalta sillä tiedolla, ett'eivät
olleet leikitelleet onnen kanssa, vaan tehneet kaikki ne tehtävät,
jotka piti tehdä aarteita etsiessä.

Kun he tulivat kummitushuoneelle, tuntui heistä tuo kuoleman
hiljaisuus, joka vallitsi siellä auringon helteessä, niin jylhältä ja
hirvittävältä, ja paikan yksinäisyys ja kolkkous niin peloittavalta,
että he vähin epäilivät astuessansa sen sisään. He näkivät
laattiattoman huoneen, saveamattomat seinät, täynnä rikkaruohoa, vanhan
uunin, tyhjät ikkunapuut, hajalliset rappuset, siellä täällä ja vähän
jokapaikassa riippuvia rikkirevittyjä hämähäkin verkkoja. He astuivat
nyt varovasti sisään läpättävillä sydämillä, puhelivat kuiskuttaen
korvat pörhöllänsä kuullaksensa vähintäkin risausta, ja lihakset
jännitetyt ollaksensa valmiit paikalla pakenemaan, jos niin olisi
tarvittu.

Vähän ajan kuluttua vähensi tottumus heidän pelkoansa, ja he alkoivat
tutkia paikkaa sekä kriitillisesti että innolla, korkeasti kunnioittaen
omaa rohkeuttansa, samalla kuin olivat ihmeissäänkin siitä. Sitten
tahtoivat he myös heittää silmäyksen yläkertaan. Tämä oli melkein
sama kuin tuketa palaustie itseltänsä, vaan he tahtoivat olla toinen
toistansa urhoollisemmat, jolla luonnollisesti oli sama seuraus -- he
heittivät työaseensa erääseen nurkkaan ja kapusivat ylös. Täällä oli
kaikki yhtä rappiolla kuin alhaallakin. Eräästä nurkasta löysivät he
koppelon, joka oli mystillisen ja lupaavan näköinen, vaan tämä lupaus
oli petollinen -- sillä siinä ei ollut mitään. He olivat nyt saaneet
takaisin rohkeutensa, ja olivat juuri tulemaisillaan alas työhönsä, kun
Tom sanoi -- "Hiljaa!"

"Mitä se on?" kuiskasi Huck, vaalistuen pelosta.

"Hiljaa! Tuolla! etkös kuule?"

"Ole hiljaa! Älä hievau! He tulevat juuri ovea kohti."

Pojat heittäysivät mahallensa permannolle, ja tirkistelivät raoista,
puoli kuolleina säikäyksestä.

"He ovat seisottuneet -- ei -- tulevat likemmäksi -- tuossa ovat he.
Älä nyt hiisku mitään, Huck. Hyvä Jumala, toivoisin olevani kaukana
täältä."

Kaksi miestä astui sisään. Kumpikin poika sanoi itsekseen: "Toinen
heistä on se vanha, kuuro-mykkä espanialainen, jota on nähtynä pari
kertaa viime aikoina kaupungissa -- toista en ole koskaan ennen nähnyt."

Tuo "toinen" oli repalainen, kampaamaton olento, jolla ei ollut mitään
viehättävää naamassansa. Espanialaisella oli _serapo_ päällänsä;
hänellä oli tuuhea valkoinen poski-parta, pitkä valkoinen tukka lankesi
sombreronsa alle, ja hänen nenällänsä oli viheriät lasisilmät. Sisään
tullessansa puheli tuo "toinen" matalalla äänellä: he istuutuivat
laattialle, selin seinään, ja puhuja pitkitti puhettansa. Hän ei
ollut enään niin varova käytöksessänsä, jonkatähden hänen sanansa nyt
kuuluikin selvään ylös.

"Ei," sanoi hän, "minä olen miettinyt asiaa, ja minä en pidä siitä. Se
on vaarallinen vehe."

"Vaarallinen!" jupisi "kuuro-mykkä" espanialainen, poikain suureksi
kummaksi. "Jäniksen sydän!"

Tämä ääni pani poikain sydämet läpättämään. Se oli Indiani-Joen! Hetken
hiljaisuus. Sitten sanoi Joe:

"Mikä on vaarallisempaa kuin asia tuolla -- eikä se sittenkään
kannattanut."

"Se on eri asia. Aivan sydänmaalla, joss'ei toisia asunnoita ollut
lähisyydessä. Sitä paitsi se ei tule koskaan tunnetuksi, kosk'ei se
onnistunut."

"Vai niin; no, mikä on vaarallisempaa kuin tuleminen tänne päivällä?
Kuka vaan meidät näkee, niin epäilee hän meitä."

"Sen tiedän. Vaan tuon tuhman yrityksen jälkeen ei ollut muuta niin
sopivaa paikkaa kuin tämä. Minä tahdon jättää tämän hökkelin. Ja sen
olisin tehnyt jo eilen, vaan eihän tuo ollut mahdollista päästä ulos
täältä, noilta saakelin poikanulikoilta, jotka leikittelivät tuolla
kukkulalla koko illan aivan nokan edessä."

"Nuo saakelin poikanulikat" vapisivat kuin haavan-lehdet, kun kuulivat
tuon muistutuksen, ja he ajattelivat, kuinka onnelliset he olivat
olleet, kun muistivat, että oli Perjantai, ja että olivat päättäneet
odottaa seuraavaan päivään. Sydämessänsä toivoivat he odottaneensa
kokonaisen vuoden. Miehet ottivat esiin joitakuita ruoka-aineita ja
söivät puolisensa. Pitkällisen äänettömyyden perästä sanoi Indiani-Joe:

"Kuules, ukkoseni, mene sinä takaisin joen lähteille, josta olet
kotoisin. Odota siellä kunnes saat kuulla minusta. Minä koetan mennä
vielä kaupunkiin katsastamaan. Kun minä olen vähän kuulustellut
edeltäkäsin ja luulen ajan olevan käsissä, niin koetamme kumminkin
tuota 'vaarallista' yritystä. Sitten Teksakseen! Sinne marrimme
yhdessä!"

Tämä oli tyydyttävää. Miehet alkoivat nyt haukotella, ja Indiani
Joe sanoi:

"Minä en enää jaksa pitää silmiäni auki! Sinun on vuorosi vahtia."

Hän heittäysi rikkaruohojen sekaan ja alkoi kohta korsnata. Kumppaninsa
puisti häntä pari kertaa; jonka perästä hän oli hiljaa. Kohta alkoi
vahti "onkia kiiskiä;" hänen päänsä painui alas, ja kohta korsnasi
kumpikin mies.

Pojat huokasivat syvään kiitollisuudesta. Tom kuiskasi:

"Nyt on meidän vuoromme -- tule!"

Huck sanoi:

"En voi -- minä kuolisin, jos heräisivät."

Tom houkutteli -- Huck oli vastaan. Viimein nousi Tom varovasti ja
verkalleen ylös, ja aikoi lähteä yksinään. Vaan ensimäisen askeleen
kuin otti, niin rupesi tuo vanha, hajallinen permanto narajamaan, jota
poika säikähti niin, että vaipui paikallensa puolikuoliaana. Pojat
makasivat nyt paikallansa ja lukivat pitkiä minuuttia, kunnes heistä
tuntui, että kaikki aika oli loppunut, ja ijankaikkisuus alkoi koittaa;
ja sitten olivat he kiitolliset siitä, kun näkivät edes auringon
laskeutuvan.

Nyt lopetti toinen korsnaamisen. Indiani-Joe nousi istualleen, katsoi
ympärilleen -- hymyili ylenkatseella kumppanillensa, jonka pää oli
painunut polville -- herätti hänet jalallansa ja sanoi:

"Ohoi! Sinäkö sitä olet vahti, mitä? Mitäpä tuo tehnee, mitään ei ole
tapahtunut."

"Katsos lempo! Olenko minä nukkunut?"

"Hetkisen vaan. Aika alkaa olla jo lähteä, kumppani. Mitä teemme me
niillä rahan tähteillä, jotka meillä on jälellä?"

"Enpä tiedä -- ehkä on parasta jättää ne tänne, niinkuin ennenkin.
Se on parasta, ei ottaa niitä täältä, ennen kuin lähdemme matkalle
etelään. Kuusisataa viisikymmentä hopiassa on raskas kuorma kantaa."

"Vai niin -- no hyvä -- voimmehan tulla tänne vielä kerran."

"Niin -- vaan tulkaamme silloin yöllä, niinkuin ennenkin -- se on
parempi."

"Vaan, kuules, aikoja voipi kulua ennen kuin oikea aika tulee tuohon
yritykseen, onnettomuuksia tapahtua, paikka ei ole oikein hyvä --
kaivakaamme maahan pennit, ja vieläpä syvään."

"Ehdotus on hyvä", sanoi kumppani, joka meni huoneen toiselle puolelle,
nosti ylös muutaman takimaisista pesän kivistä ja otti esiin pussin,
joka helisi suloisesti. Hän otti siitä kaksi tai kolmekymmentä
dollaria itsellensä, ja yhtä paljon Indiani-Joelle, ja antoi pussin
viimeksi mainitulle, joka oli polvillansa eräässä nurkassa, ja kaivoi
Bowie-veitsellänsä.

Pojat unhottivat pelkonsa ja vavistuksensa samassa silmänräpäyksessä.
Välkkyvillä silmillä seurasivat he kaikkia heidän liikunnoitansa. Onni
-- jota ei voinut ajatellakaan! Kuusisataa dollaria oli kylliksi,
tekemään puoli tusinaa poikia rikkaiksi! Tuo oli kaivaa aarteita
onnettarien johdannolla -- siinä ei ollut epäiltävää, mistä oli
kaivettava. He nykäsivät vähän väliin toisiansa -- helposti ymmärrettyjä
nykimisiä, sillä ne merkitsi aivan selvään, "vaan etkös ole nyt iloinen
täällä olostamme!"

Joen veitsi kolahti johonkin.

"Päivää!" sanoi hän.

"Mikä nyt?" kysyi hänen kumppaninsa.

"Puoleksi lahonut lauta -- ei, se taitaa olla arkku. Tules tänne ja käy
kiini, niin saamme nähdä, mitä hyvää tämä on. Et tarvitsekaan, minä jo
sain reiän."

Hän pisti kätensä reiästä sisään, ja vetäsi sen takaisin.

"Mitä, -- täällä on rahoja!"

Miehet tarkastelivat tätä kourallista rahaa. Se oli kultaa. Pojat
parvessa olivat yhtä hämmästyneet kuin he, ja yhtä iloiset. Joen
kumppani sanoi:

"Kiiruhtakaamme tämän kanssa. Vanha ruostunut kuokka on tuolla uunin
takana nurkassa -- minä näin sen siellä juuri nyt." Hän juoksi sinne ja
toi poikain kuokan ja lapian. Indiani-Joe otti kuokan, tarkasteli sitä
tarkkaan, puisti päätänsä, jupisi jotakin itsekseen, ja alkoi sitten
käyttää sitä.

Arkku oli kohta kaivettu ylös. Se ei ollut kovin suuri; se oli
vanteitettu rauta vanteilla, ja oli ollut hyvin luja, ennenkuin pitkät
vuodet olivat turmelleet sen. Miehet katselivat aarretta hetkisen,
autuaallisella äänettömyydellä.

"Kumppani, siinä on tuhansittain dollaria," sanoi Indiani-Joe.

"Minä olen aina kuullut, että Murrell'in joukko asuskenteli täällä
eräänä kesänä", sanoi muukalainen.

"Minä tiedän sen, ja tässähän on selvä todistus."

"Nyt et tarvitse koettaa tuota toista yritystä."

Puoliveri rypisti otsaansa. Hän sanoi:

"Sinä et tunne minua. Kumminkaan et tunne koko tätä asiata. Tässä ei
ole varkaus ainoastansa kysymyksessä -- vaan kosto!" ja hänen silmänsä
säihkyivät koston himosta. "Minä tarvitsen sinun apuasi siihen. Kun
se on tehty -- silloin Teksakseen. Mene nyt kotiasi Nance'si ja
penikoittesi luo; ja odota kunnes saat kuulla minusta."

"No, jos niin tiukkaan tahot. Mitä teemme näiden kanssa -- kaivamme ne
jälleen samalle paikalle?"

"Niin!" (ääretön ilo parvessa). "Ei, lempo vieköön, ei!" (syvä suru
parvessa). "Olin kokonaan unhottaa tuon. Kuokassa on aivan tuoresta
multaa, tuossa!" (Pojat olivat samassa silmänräpäyksessä kipeät
pelosta). "Mitenkä ovat tämä kuokka ja lapia tulleet tänne? Minkätähden
on niissä tuoresta multaa? Kuka on tuonut ne tänne -- ja mihin on
tuoja kadonnut? Oletko sinä kuullut tai nähnyt ketään? Mitä? Kaivaa se
uudelleen samalle paikalle, ja näyttää heille pengattu maa? Ei -- se ei
käy laatuun! Viekäämme se minun luolaani."

"Luonnollisesti. Kun emme ennen tulleet tuota ajattelemaan. Sinä
tarkoitat numero yhtä?"

"En -- numero kahta -- ristin alla. Toinen paikka on huono -- liian
tunnettu."

"Hyvä. Nyt on jo kyllin pimeä lähteäksemme."

Indiani-Joe nousi ylös ja kulki ikkunasta ikkunaan, varovasti katsellen
ulos. Sitten sanoi hän:

"Kukahan se on, joka on tuonut nuo työ-aseet tänne? Luuletko
mahdolliseksi, että olisivat tuolla ylhäällä?"

Pojat olivat tukehtua. Indiani-Joe pani käden veitsellensä, ja seisoi
hetkisen kahdellapäällä, ja lähestyi sitten tikkaita. Pojat ajattelivat
koppelia, vaan heidän voimansa olivat poissa. Askeleet tulivat naristen
ylös tikkaita -- hätä herätti poikain päätösvoiman -- he olivat
juoksemaisillaan koppeliin, kun kuulivat lahoneitten puitten ruskeen
ja lndiani-Joen putoavan maahan tikkaiden jäänöksien sekaan. Hän nousi
ylös, ja kirosi; kumppalinsa sanoi:

"Mitä tuo hyödyttää? Jos joku on, ja hän on tuolla ylhäällä, niin
olkaan siellä -- kukapa hänestä? Jos aikoo hypätä alas nyt, ja alkaa
riitaa, kukapa pelkäisi? Viidentoista minuutin kuluttua on pilkko pimeä
-- ja seuratkoot sitten meitä, jos mieli tekee; kernaasti puolestani.
Ne, jotka ovat viskanneet tänne nuo työ-aseet, näkivät, luullakseni,
vilaukselta meidät, ja pitivät meitä, peikkoina, piruina tai jonakin
semmoisena. Ja panenpa pääni pantiksi, että juoksevat vielä nytkin."

Joe jupisi jotakin; viimein suostui hän kumppaninsa ehdotukseen,
käyttämään viimeistä päivän valoa kapineitten järjestämiseen ja
poislähtöön. Kohta hiipivätkin he ulos huoneesta, ja läksivät kantamaan
kallista arkkuansa joelle päin.

Tom ja Huck nousivat ylös, heikkoina, vaan kevennetyillä sydämillä, ja
katselivat pois menevien jälkeen seinän rakoloista.

Seurata heitä? Oho -- he olivat tyytyväiset kun pääsivät maahan
sorkkiansa katkaisematta ja lähtemään kotia. He eivät jutelleet juuri
mitään keskenänsä, sillä he olivat kovin suutuksissaan omaan itseensä
-- suutuksissaan tuhmuudestaan, jonka olivat tehneet siinä kuin olivat
heittäneet kuokan ja lapian nurkkaan. Sillä jos ei näitä olisi ollut,
niin Indiani-Joe ei olisi epäillyt mitään. Hän olisi kätkenyt hopiat
kullan viereen lepäämään, siksi kuin "kosto" oli täytetty, ja kuin hän
sitten olisi tullut niitä hakemaan, niin olisi rahat olleet poissa ja
hän nähnyt itsensä petetyksi. Katkeran, katkera onnettomuus, kun olivat
ottaneet työ-aseet mukaansa! He päättivät pitää silmällä espanialaista,
kun hän tuli kaupunkiin tiedustelemaan tilaisuutta koston yritykseensä,
ja seurata häntä "numero kahteen," olipa se sitten missä tahansa.
Tom'in päähän pölähti hirvittävä ajatus:

"Kosto!" Ajatteles, jos hän tarkoittaa _meitä_, Huck?"

"Ei suinkaan," sanoi Huck, puolikuoliaana säikähdyksestä.

He keskustelivat asiasta, ja kauppalaan tullessaan olivat he kumpikin
sitä mielipidettä, että hän voi tarkoittaa jotakin muuta -- vaan jos
niin oli, että hän tarkoitti heitä, niin ei hän voinut tarkoittaa
Huck'ia, koska ainoastaan Tom oli ollut vierassa miessä häntä vastaan.

Hyvin vähäinen lohdutus oli tämä Tom'ille, kun itsekseen sai olla
vaarassa! Seura olisi paljonkin parantanut asiaa mielestänsä.



KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.


Päivän tapahtumat häiritsivät kovin Tom'in unia yöllä. Neljä kertaa
laski hän kätensä aarteelle, ja neljä kertaa hävisi se hänen
käsistänsä, kun uni jätti hänet, ja näytti hänelle taas kovan
todellisuuden. Kun hän virui sängyssänsä, varhain aamuisilla, ja
muisteli edellisen päivän yksityisiä seikkoja, huomasi hän, että ne
olivat kumman himmeät ja kaukaiset, niinkuin olisivat tapahtuneet
toisessa maailmassa, tai ennen muinoin. Silloin pisti hänen päähänsä,
että nuo eiliset tapahtumat mahtoivat olla pelkkää unta! Suuri syy
puolusti myös tätä aatetta, nimittäin, rahan paljous, jonka hän oli
nähnyt, oli kovin suuri todelliseksi. Hän ei ollut ennen nähnyt
viittäkään kymmentä dollaria yhdessä koossa, jonkatähden hän piti,
niinkuin kaikki muutkin hänen ikäisensä ja samassa asemassa olevat
pojat, "satojen" ja "tuhansien" mainitsemista mielikuvituksen
käyttämänä puheen partena, ja että tämmöisiä summia ei löytynyt
maailmassa. Hän ei uskonut sadan dollarin suuruista summaa koskaan
löytyvän yhden miehen takana. Jos olisi tutkisteltu hänen käsityksiänsä
kätketyistä aarteista, niin olisi niitten havaittu sisältävän
kourallisen todellisia hopealanttia, ja kapallisen samallaisia
epäselviä ja kauniita, vaan käsittämättömiä.

Vaan miten hän nyt miettikin, niin selvenivät tapaukset eilisestä aina
selvemmäksi, ja hän tuli siihen päätökseen, ett'ei se ollutkaan unta.
Tämä epätietoisuus oli poistettava. Hän aikoi pikaan syödä aamiaisensa
ja sitten etsiä käsiinsä Huck'in.

Huck istui erään lotjan reunalla, hajamielisesti huilutellen jalkojansa
vedessä, ja näytti muutoin hyvin raskasmieliseltä. Tom päätti Huck'in
antaa alkaa puheen asiasta. Jos hän ei sitä tekisi, niin oli koko
seikka nähtävästi ollut unta.

"Hyvää päivää, Huck!"

"Päivää itsellesi."

Minuutin äänettömyys.

"Tom, jos me olisimme jättäneet ne lemmon työ-aseet sen mädänneen puun
luokse, niin olisi rahat olleet meidän. Voi, eikös se ole harmillista!"

"Se ei ole unta! Se ei ole unta! En tiedä, vaan toivoisimpa sen melkein
olevan sitä. Hitto vieköön, niin, niinpä toivoisin."

"Mikä ei ole unta?"

"Eiliset tapahtumat. Minä puoleksi luulin niin olevan."

"Unta! Jos ei tikkaat olisi särkyneet, niin olisit saanut nähdä,
minkälaista unta se oli! Tuo kirottu, laasteri-silmäinen Espanialainen
perkele on ajellut minua unissani koko yön. Piru hänet korjatkoon!"

"Älkäähän vielä. Meidän pitää saada selvä hänen jälistänsä! Nuuskia
rahat käsiin!"

"Tom, me emme voi saada hänestä selvää. Ihminen ei voi tulla kuin
kerran tuonlaiseen tilaisuuteen, kuin meillä oli eilen, ja se on
menetetty. Kaikissa tapauksissa alkaisi polveni tutista, jos tapaisin
hänet vielä kerran."

"Niin minunkin; vaan kumminkin tahtoisin saada hänestä selvän, ja
seurata häntä -- numero kakkoseensa."

"Numero kaks; niin. Minä olen miettinyt sitä. Vaan en ole tullut hullua
hurskaammaksi. Mitä sinä luulet siitä?"

"En tiedä. Se on kovin syvä salaisuus. Sanos, Huck -- ehkä se on talon
numero."

"Jesus! -- Eihän toki, Tom. Ei varsinkaan tässä
'leikki-kalu-kaupungissa.' Täällä ei ole numeroa taloilla."

"Niin se on totta. Odotahan vähän. Se on varmaan huoneen numero --
jossakin kapakassa ymmärrätkös!"

"Oh, siinä se onkin, Täällä ei ole kuin kaksi kapakkaa. Niistä me kohta
saamme selvän."

"Odota sinä tässä, Huck, kunnes tulen takaisin."

Tom juoksi tiehensä heti. Hän ei juuri pitänyt Huck'in seurasta
yleisissä paikoissa. Oltuansa poissa noin puoli tuntia, oli hän saanut
tietää, että numero kahdessa, paremmassa kapakassa, oli asunut ja
vieläkin asui eräs nuori lakimies. Huonommassa kapakassa oli numero
kaks huone, josta ei saanut selvää. Kapakan isännän nuori poika sanoi
sen olevan aina lukitun, eikä koskaan nähneensä menevän sinne ketään,
tai tulevan sieltä; muulloin kun öisinä aikoina; hän ei tiennyt mitään
erityistä syytä tähän; oli kyllä välistä ollut vähin utelias, vaan kun
pelkäsi kummittelevan siellä, niin hän ei ollut tohtinut ottaa selkoa
asiasta; hän oli kumminkin nähnyt tulta siellä viime yönä.

"Sen olen nyt saanut tietää. Huck. Luullakseni on juuri tämä se numero
kakkonen, jota etsimme."

"Niin minäkin luulen, Tom. Mitä ai'ot nyt tehdä?"

"Annapahan olla."

Tom mietti hetkisen. Sitten sanoi hän:

"Kuules. Taka-ovi tähän numero kakkoseen on siltä pieneltä, kapealta
palokadulta, joka on kapakan ja tuon rapistuneen kivisen huoneen
välillä. Hanki nyt niin paljon oven avaimia kuin mahdollista, minä
näpistän kaikki tätin avaimet, ja ensimäisenä pimeänä yönä menemme
koettelemaan niitä. Ja muista, että pidät silmäsi auki Indiani-Joen
suhteen, sillä hän aikoi tulla kaupunkiin etsimään tilaisuutta
kostoonsa. Jos saat nähdä hänet, niin seuraa häntä, ja jos hän ei mene
tuohon numero kakkoseen, niin se ei ole oikea paikka."

"Rakas Luoja, minulla ei ole ollenkaan halua seurata häntä yksinäni!"

"Oh, yöhän silloin on. Hän ehk'ei näekään sinua -- ja jos näkisikin,
niin tuskin tulee hän ajattelemaankaan koko asiata:"

"Hyvä, jos on oikein pimeä, niin, luulen mä, seuraan hänen jälkiänsä.
En tiedä -- en tiedä. Pitää koetella."

"Ole varma siitä, että minä seuraisin, jos olisi pimeä, Huck!
Ajatteles, jos hän on huomannut ei voivansakaan kostaa, ja tulee vaan
hakemaan rahojansa."

"Se on tosi, Tom, se on tosi. Minä seuraan; seuraanpa saakeli soikoon!"

"Nyt tuo kajahti mieheltä! Vaan, älä vaan tule taas heikoksi, Huck,
niin minäkin pysyn vahvana."



YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.


Sinä iltana olivat Tom ja Huck valmiit yritykseensä. He vetelehtivät
kapakan ympäristössä, kunnes kello jo kävi kymmenettä, toinen pitäen
ulohtaalta palokatua silmällä, toinen kapakan porttia. Ketään ei mennyt
palokadulle, eikä tullutkaan sieltä; Espanialaisen näköistä miestä
ei mennyt, eikä tullut kapakan portista ulos. Yöstä näytti tulevan
sovelias heidän yritykselleen; jonkatähden Tom meni kotia, sitten kuin
olivat sopineet siitä, että jos kyllin pimeä tulisi, niin Huck tulisi
"naukumaan," jolloin edellinen hiipisi ulos koettamaan avaimia. Vaan yö
pysyi selkeänä, jonkatähden Huck jätti vahtinsa noin puolen yön aikana,
ja meni nukkumaan tyhjään sokeritynnyriin.

Tiistaina oli heillä yhtä huono onni. Samoin Keskiviikkonakin. Vaan
Torstai-ilta oli lupaavamman näköinen. Tom pujahti ulos hyvissä ajoin,
kantaen kädessänsä tätinsä vanhaa läkki lyhtyä, jonka hän oli peittänyt
suurella pyhinliinalla, jott'ei tuli kuultaisi läpi. Hän kätki lyhdyn
Huck'in sokeri tynnyriin, ja vahtiminen alkoi. Tuntia ennen puolta
yötä suljettiin kapakka, ja kynttilät siellä, ainoat lähisyydessä,
sammutettiin. Espanialaista ei näkynyt. Ei niin sielua ollut liikkunut
palokadulla. Kaikki asianhaarat olivat onnelliset. Pilkko pimeys
vallitsi, ja tuota täydellistä hiljaisuutta häiritsi ainoastaan välistä
ukkoisen kaukainen jylinä.

Tom meni lyhdyllensä, sytytti sen tynnyrissä, kääri käsiliinan
visusti sen ympärille, ja vekkulit hiipivät pimeässä hiljaa takaisin
kapakkaan. Huck jäi vahdiksi, ja Tom mennä kopeloi palokadulle. Nyt
alkoi pitkällinen, peloittava odotus, joka painoi kuin vuori Huck'in
sydämellä. Hän alkoi toivoa näkevänsä lyhdyn valon -- tämä kyllä
säikäyttäsi häntä, vaan ilmoittasi myöskin Tom'in olevan hengissä.

Hänestä tuntui kuin tuntikausia olisi kulunut siitä kuin Tom hävisi.
Varmaan, hän oli pyörtynyt; ehkä oli hän kuollut; ehkä sydämensä oli
haljennut pelosta ja kauhistuksesta. Hädissänsä huomasi Huck vähitellen
lähenevänsä palokatua, peljäten tapahtuvan kaikenlaisia kauhistuksia,
ja joka silmänräpäyksessä odottaen jotakin tapahtuvan, joka estäisi
hänet hengittämästä. Siihen ei olisi tarvittu paljon, sillä hän näytti
voivan ottaa sitä ainoastaan sormistimen täyden kerrallaan, ja hänen
sydämensä läpätti niin, että kohta olisi aivan kulunut. Yht'äkkiä
välähti valon säde, ja Tom sujahti hänen sivuitsensa:

"Juokse!" sanoi hän; "juokse, henkesi on vaarassa!"

Hänen ei olisi tarvinnut kertoa sitä; kerta oli kylliksi. Huck juoksi
jo kolmen, neljänkymmenen peninkulman nopeudella, ennen kuin kertomus
oli tapahtunut. Pojat eivät seisottuneet, ennen kuin tulivat erään
aution teurastus-huoneen katoksen alle, joka oli kaupungin alareunassa.
Juuri kuin olivat päässeet sen alle, niin alkoi sataa taivaan täydeltä.
Heti kuin Tom oli ennättänyt hengähtää, sanoi hän:

"Huck, se oli hirmuista! Minä koettelin kahta avainta, niin hiljaa
kuin mahdollista; vaan minusta rämisivät ne niin, että tuskin voin
hengittää, niin peloissani olin. Eivätkä ne sopineet lukkoon. Silloin
ajattelematta, mitä tein, sain käsiini oven rivan, ja ovi aukesi! Se ei
ollut lukossa! Minä hyppäsin sisään ja viskasin pois pyhin-liinan lyhdyn
päältä, ja, _voi sinä suuren Caesarin sielu!_--"

"Mitä! -- mitä näit Tom?"

"Huck! Olin astua Indiani-Joen kädelle!"

"Indiani-Joen kädelle!"

"Hän makasi laattialla, raskaassa unessa, vanha laasteri-lappu
silmällä, ja kädet hajallansa."

"Jumala varjelkoon! Mitä sinä teit? Heräsikö hän!"

"Ei, hän ei liikahtanutkaan. Hän oli luonnollisesti humalassa. Minä
vaan sieppasin pyhin-liinan käteeni ja pötkin pakoon!"

"Minä en olisi joutanut ottamaan pyhin-liinaa, se on varma se."

"Vaan minä. Minä olisin saanut tätiltäni hyvän löylyn, jos olisin sen
kadottanut."

"Sanos, Tom, näitkö arkkua?"

"Ei minulla ollut aikaa sitä katsella. En minä nähnyt arkkua, enkä
minkäänlaista ristiä. Minä en nähnyt mitään muuta kuin pullon ja
tina-pikarin Indiani-Joen vieressä. Niin, ja sitten näin minä kaksi
lekkeriä ja ko'on pulloja huoneessa. Ymmärrätkös nyt, minkätähden
huoneessa kummittelee?"

"En, mitä tarkoitat?"

"No, se on viina, joka siellä kummittelee! Ehkä kaikissa
raittiuden-kapakoissa on huone, jossa kummittelee, vai mitä Huck?"

"Niin, se on hyvin luultava! Kuka olisi voinut aavistaa tuota! Vaan,
Tom, jos Indiani-Joe on humalassa, niin olisi paras aika hakea arkku."

"Onko niin! Koeta siis!"

Huck kauhistui.

"Vai niin -- taitaapa kumminkin olla parasta jättää se tekemättä."

"Samoin arvelen minäkin, Huck. Yksi pullo Indiani-Joen vieressä ei ole
kyllin. Jos olisi ollut kolme, niin koettaisin."

Pitkä, mietteellinen äänettömyys seurasi, jonka jälkeen Tom sanoi:

"Tiedätkös mitä, Huck, tätä yritystä emme tee uudelleen, ennen kuin
tiedämme Indiani-Joen menneen ulos. Se on kovin ilkeää. Jos me
vartioimme joka ainoa yö, niin näemme varmaan hänen menevän ulos, ja
silloin sieppaamme arkun nuolen nopeudella."

"Niin, siihen mä kyllä suostun. Minä vahdin joka yö, vaikka illasta
aamuun, kunhan sinä vastaat lopusta."

"Hyvä, sen teen: Kunhan sinä vaan tulet Hooper'in nurkalle naukumaan --
ja jos minä nukkusin, niin heitä hiekkaa ikkunaan, siitä kyllä heräjän."

"Päätetty, ja asia on selvä kuin makkaran liemi."

"Sade on nyt lopussa, Huck, ja minä lähden kotia. Aurinko on ylhäällä
parin tunnin kuluttua. Menethän sinä nyt sinne takaisin, ja vartioit
siksi, vai miten?"

"Sanonhan minä jo tekeväni sen, ja minä teen. Minä kummittelen tuon
kapakan ympärillä joka yö, vaikkapa vuoden ajan. Minä nukun päivillä,
ja vahdin öillä."

"Se on hyvä. Vaan missäs aiot nukkua?"

"Ben Rogers'in tallin ylisellä. Hän antaa kyllä luvan minulle siihen,
samoin hänen isänsä neekeri, setä Jake. Minä pumppuan vettä setä
Jakelle, niin usein kuin hän vaan tahtoo, ja aina kuin pyydän, niin
antaa hän minulle ruokaa, jos itseltänsä ylettyy. Tom, hän on kauhean
siivo neekeri. Hän pitää minusta sentähden, ett'en pidä itseäni
parempana kuin hänkään. Välistä olen istunut samassa pöydässä ja
syönyt hänen kanssansa. Vaan siitä et tarvitse puhua kellenkään. Nälkä
pakoittaa useinkin tekemään semmoisia, joita ei kumminkaan tahdo tehdä
tavaksensa."

"Hyvä! Kun minä en tarvitse sinua päivillä, niin minä en tule
häiritsemään sinua, vaan annan sinun nukkua. Ja jos näet jotakin
tapahtuvan yöllä, niin sinun pitää heti tulla naukumaan nurkalle."



KOLMASKYMMENES LUKU.


Ensimäinen uutinen, jonka Tom sai kuulla Perjantai aamuna, oli
hänelle iloinen uutinen -- Tuomari Thatcherin perhe oli tullut
kauppalaan edellisenä iltana. Sekä Indiani-Joe että aarre unohtuivat
nyt hetkiseksi, ja Becky valloitti kokonansa hänen ajatuksensa. Tom
tapasi hänet eräässä pienessä kumppaniseurassa, jossa leikittelivät
"sotken savea, kätken kiveä" ja olivat "sokkosilla," josta heille
kummallekin oli ääretön hauskuus. Paitsi sitä, päättyi päivä
erityisesti tyydyttävällä tavalla: Becky kiusasi äitiänsä pyynnöllä,
että huommispäivänä saisi pitää sen jo kauan sitten luvatun, vaan
myöhästyneen huviretken, johon äiti myös myöntyikin. Tytön ilo oli
ääretöin, eikäpä se Tom'inkaan ollut pienempi. Kutsumukset lähetettiin
ympäri kaupunkia ennen päivän laskua, jonkatähden kauppalan nuoriso
tuli valmistuksen ja odotuksen kuume-tilaan. Tässä liikutetussa mielen
tilassa ollessansa oli Tom'in helppo pidättäytyä kauan valveella, ja
hän toivoi suuresti saavansa kuulla Huck'in "naukuvan," jotta hän voisi
seuraavana päivänä kummastuttaa Becky'n ja osanottajat huvimatkassa
aarteellansa, vaan hän näki itsensä petetyksi. Hän ei saanut mitään
merkkiä tänä yönä.

Vihdoin viimein koitti päivä, kymmenen ja yhdentoista välillä saapui
tuomari Thatcher'iin meluava seurue, joka oli valmis lähtemään. Että
vanhemmat ihmiset olisivat häirinneet tämmöisiä huviretkiä läsnä
olollansa, ei ollut tavallista. Lasten luultiin olevan aivan hyvässä
turvassa, jos oli joitakuita kahdeksantoista vuotisia nuoria neitosia,
ja noin kolmenkolmatta vanhoja nuoria herroja mukana. Vanha höyry-lossi
oli hyyrätty täksi tilaisuudeksi, ja kohta marssi tuo iloinen joukko
pitkin pääkatua, kaikki kantaen eväs-vakkojansa. Sid oli kipeä,
jonkatähden hän ei voinut ottaa osaa huvimatkaan; Mary jäi hänen
toveriksensa kotia. Rouva Thatcher'in viimeiset sanat Beckylle olivat:

"Te ette tule takaisin, ennen kuin myöhällä. Ehk'on parasta että jäät
yöksi jonkun tytön luokse, joka asuu lähellä lossi-rykiä, lapsi!"

"Niin jään minä Susu Harper'in luokse, äiti."

"Tee niin. Ja muista, että käyttäyt siivosti, ja ett'et vaivaa heitä
kovin paljo."

Kun he kulkivat edelleen, sanoi Tom Beckylle:

"Minä tiedän mitä teemme. Sen sijaan kuin menisimme Harper'iin, niin
kapuamme kukkulalle tervehtimään Douglaan leskeä. Hän tarjoaa meille
jäälettä! Sitä on hänellä melkein jokapäivä -- suuret ko'ot. Hän tulee
kauhean iloiseksi, kun saa meidät luoksensa."

"Oi kuinka hauska siellä tulee olemaan!"

Becky ajatteli sitten hetkisen ja sanoi:

"Vaan mitäs äiti sanoo?"

"Mistäpä saisi hän sen tietää?"

Tyttö mietiskeli ehdotusta itsekseen ja sanoi vastahakoisesti:

"Minä en luule sen olevan oikein -- vaan --"

"Vaan -- ei ole muu kuin tyhmyys! Äitisi ei saa kuuna kullan valkeana
tietä siitä mitään, ja mitäpä se sitte tekisi, jos saisikin? Hän ei
tahdo muuta kuin sen, että olet turvassa; ja lyönpä veikan siitä,
että hän olisi käskenyt sinun mennä sinne, jos vähänkin olisi tullut
ajattelemaan sitä. Sen olisi hän tehnyt!"

Douglaan lesken loistava vierasvaraisuus oli hyvin houkutteleva. Tämä
ja Tom'in houkutukset voittivat viimein. Sitten päätettiin, ett'ei
illan programmista puhuttaisi kellenkään.

Nyt pölähti se ajatus Tom'in päähän, että Huck ehkä tulisi juuri tänä
yönä antamaan merkkiä. Tämä ajatus masenti korkeassa määrässä hänen
iloisia toiveitansa. Hän ei kumminkaan voinut jättää mielestänsä sitä
iloa, joka odotti häntä Douglaan lesken luona. Ja miksipä hän ei menisi
sinne, sanoi hän itsekseen, -- merkkiä ei ollut kuulunut edellisenä
yönä, ja mikäpä suurempi mahdollisuus olisi tänä yönä? Illan varma ilo
voitti epätietoisen aarteen; ja poikain tavalla, päätti hän seurata
suurempata haluansa, eikä muistella raha-arkkua koko sinä päivänä.

Kolme peninkulmaa kaupungin alapuolella seisottui lossi ja laski,
erään ihanan metsäkkään laakson suun rantaan. Joukko nousi maalle, ja
kohta kaikui ilo ja nauru likeltä ja kaukaa metsistä ja kukkuloilta.
Kaikki ne keinot, jolla voipi väsyttää ja hijostuttaa itsensä oli kohta
koeteltu, ja vähitellen alkoi tuo hajallaan oleva katras kokoontua
sijoitus-paikalle aika nälkäisinä; eväsvakkojen sisällys otettiin
tutkittavaksi, ja kauhea oli se häviö niissä, jonka tämä tutkimus
matkaan sai. Tuuheitten tammien siimeksessä nauttivat he kestittyänsä
virvoittavaa lepoa; puhellen ja naureskellen. Yht'äkkiä huudahti joku:

"Kuka tahtoo tulla luolaan?"

Kaikki tahtoivat. Kynttilä paketit otettiin esiin, ja kohta alkoi
yleinen kapuaminen kukkulalle. Luolan suu oli korkealla mäellä, suu,
joka oli A kirjaimen näköinen. Sen paksu tamminen ovi oli auki.
Yläpuolella oli pieni huone, kylmä kuin jääkellari, ja luonnon
varustama paksuilla kalkki seinillä, jotka aina olivat kosteat kylmästä
hiestä. Oli hyvin romantillista ja mystillistä seista täällä syvässä
pimeydessä ja katsella alas viheriäiseen laaksoon, joka välkkyi
auringon paisteessa. Vaan näkö-alan viehätys kävi kohta vanhaksi ja
melakka alkoi uudelleen. Niin pian kuin joku kynttilä oli sytytetty,
alkoi yleinen ryntäys sen omistajan päälle; riita ja miehuukas
vastustus seurasi, vaan kyntteli oli kohta maassa, tai sammuksissa,
josta aina syntyi aika nauru ja uusi jahti. Vaan kaikella on loppunsa.
Vähän ajan perästä luikerteli koko matkue alas jyrkkää solaa, joka vei
luolan pääluolaan, ja nuo häilyvät kynttelirivit valaisivat himmeästi
korkeita kallio seiniä melkein kuudenkymmenen jalan korkeudelle, jossa
ne yhtyivät. Tämä pääluola ei ollut kuin kahdeksan tai kymmenen jalan
leveinen. Tästä läksi molemmin puolin, aina jonkun askeleen päästä,
toisia korkeita vaan kapeampia solia, sillä Mc. Douglaan luola ei ollut
muuta kuin lavea labyrinti sinne tänne meneviä solia, joista yksi meni
yhteen, toinen toiseen, ja aina takaisin, kokonaisuudessaan ei vieden
minnekään. Sanottiin, että sen sotkuisissa solukoissa ja lokeroissa
voi kulkea yötä päivää pitkät ajat, luolan loppuun tulematta; ja että
siellä oli reikiä, joista voi päästä alemmaksi ja alemmaksi, kuinka
syvään hyvänsä, vaan siellä oli samanlaista -- labyrinti toisensa alla,
jolla ei yhdelläkän ollut loppua. Ei kukaan "tuntenut" luolaa. Se oli
aivan mahdotointa. Useammat pojista tunsivat osan siitä, eikä kukaan
uskaltanut tavallisesti kauemmaksi kuin sen tunnettuun osaan. Tom
Sawyer tunsi yhtä paljon luolasta kuin joku muukin.

Seurue kulki pääluolassa noin kolme neljännestä peninkulmaa; sitten
alkoi eri parvia pistäytyä sivusoliin, juoksennella pitkin noita
kamottavia käytäviä, ja äkki-luulematta tavata toisensa niillä paikoin,
jossa käytävät yhtyivät uudelleen. Osanottajat voivat tällä tavoin
välttää toisiansa puolen tunnin ajan, jättämättä "tunnettua" maata.

Vähitellen tuli parvi toisensa perään takaisin luolan suulle,
läähättäen tyytyväisinä, kiireestä kantapäähän ryvetettynä kynttilöistä
tippuneella talilla, täynnä savi pilkkuja, ja ylen onnelliset hyvin
vietetystä päivästänsä. He hämmästyivät kovin, kuullessansa yön jo
olevan läsnä. Kilisevä laiva-kello oli huutanut heitä jo puolen tunnin
ajan. Vaan lopettaa tällä tavoin päivän tapaukset oli romantillista,
ja sentähden tyydyttävää. Kun höyry-lossi läksi rannasta remuavine
lastineen, niin ei ollut yhden yhtä laivalla, joka olisi vähääkän
surenut kadotettua aikaansa, paitsi laivan katteini.

Huck oli jo paikallansa, kun lossin välkkyvä tuli kulki ryvin
sivutse. Hän ei kuullut minkäänlaista melua laivalta, sillä nuoriso
oli tyynenä ja hiljaa, niinkuin ihmiset tavallisesti ovat, kun ovat
puolikuolleena väsymyksestä. Hän ihmetteli, mikä laiva se voisi
olla, ja minkätähden se ei tullut ryville -- vaan se haihtui hänen
mielestänsä, ja hän kiinitti koko huomionsa työhönsä. Taivas oli
pilvessä ja yö pimeä. Kello löi kymmenen, ja ajokalujen räminä taukosi,
yksi ja toinen kynttilä sammui, kaikki myöhästyneet kulkiat hävisivät,
kauppala antautui unen valtaan ja jätti tuon pienen vartian yksinänsä
hiljaisuuden ja peikkojen kanssa. Kello löi yksitoista, ja kynttilät
kapakassa sammutettiin; nyt oli pimeys kaikkiaalla. Huck odotti pitkän
ajan, joka tuntui ijankaikkisuudelta, vaan mitään ei tapahtunut.
Hänen luottamuksensa väheni. Olikohan tuosta hyötyä? Olikohan tuosta
todellakin jotain hyötyä? Eiköhän olisi parasta jättää koko asia, ja
mennä nukkumaan?

Hän kuuli kolinan. Silmänräpäyksessä oli koko mies paljaana korvana.
Ovi, numero kakkoseen, joka oli palokadun puolella suljettiin hiljaa.
Hän juoksi rapistuneen tiilihuoneen nurkalle. Ensi silmänräpäyksessä
kulki kaksi miestä aivan hänen sivuitsensa, joista toinen näytti
kantavan jotakin kainalossansa. Se mahtaa olla arkku! He muuttavat siis
aarteen. Ei nyt auta lähteä Tom'ia etsimään? Se olisi hulluus -- miehet
menisivät tiehensä sillä ajalla arkun kanssa, ja niitä ei saavuttaisi
sitten enää kuunaan. Ei, hän päätti pysytellä heidän jälillänsä ja
seurata heitä, turvautuen siihen, että pimeys peittäisi hänet niin,
ett'ei häntä keksittäisi. Näin sopi Huck oman itsensä kanssa, ja hiipi
kuin kissa miesten perästä, avojaloin ja päästi heidät niin paljon
edellensä, että olivat aina juuri näkyvissä.

He kulkivat kolme korttelia jokikatua ylöspäin, kääntyivät sitten
vasemmalle kädelle eräälle poikkikadulle. Sitten kulkivat he suoraan,
kunnes tulivat sille polulle, joka vei Cardiff Hill'ille; tätä
alkoivat he nyt kulkea. He kulkivat viivyttelemättä vanhan Wallisarin
kartanon sivu, joka oli puoli-tiessä kukkulalle mennessä, ja nousivat
edelleen ylöspäin. Hyvä, ajatteli Huck, he aikovat kaivaa sen vanhaan
kivikaivokseen. Vaan he eivät seisottuneetkan kivikaivannolle. He
nousivat aina harjulle saakka. He pistäysivät sille polulle, joka
kulki väripuu-pensaikon läpi, ja katosivat samalla pimeydessä. Huck
lisäsi vauhtia ja lyhensi väliä, sillä hän tiesi ett'ei kukaan voinut
millääntavalla nähdä häntä nyt. Hän ravasi eteenpäin hetkisen, vähensi
sitten vauhtiansa, pelosta lähestyä heitä kovin suurella vauhdilla,
liikkui vielä hetkisen eteenpäin, ja seisottui viimein kokonaan. Hän
kuunteli -- ei niin risausta; ei muuta kuin oman sydämensä lyönti,
jonka luuli kuulevansa. Huuhkajan huuhutus kuului mäen takaa --
onnettomuutta aavistava ääni! Vaan kenenkään käyntiä ei kuulunut.
Taivas, oliko kaikki kadotettu? Hän oli juuri lentämäisillään
edelleen, kun joku neljän jalan päässä hänestä rykäsi? Huck'in sydän
hyppäsi kurkkuun, vaan hän nielasi sen takaisin alas; ja sitten
seisoi hän tuossa täristen, ikäänkuin olisi saanut tusinan horkkia
päälleensä samalla kertaa, ja tunsi itsensä niin heikoksi, että luuli
pyörtyvänsä. Hän tiesi missä oli. Hän ei ollut kuin viisi jalkaa
niistä porras-puista, jotka veivät Douglaan lesken tiluksille. "Hyvä",
ajatteli hän, "antaa heidän vaan kaivaa se tähän, tästä ei ole vaikea
lyötää."

Nyt kuului matala ääni -- hyvin matala ääni -- Indiani-Joen:

"Saakeli, ehkä hänellä on vieraita -- sieltä näkyy tulia, vaik'on jo
myöhä."

"Sitäpä minä en näe."

Se oli muukalaisen ääni -- muukalaisen kummitushuoneesta. Kuoleman
väristys puisti Huck'in sydäntä -- tämä siis oli "kosto-asia!"
Hän ajatteli paeta. Vaan hän muisti että Douglaan leski oli ollut
ystävällinen häntä kohtaan useampia kertoja, ja nämä miehet aikoivat
ehkä tappaa hänet. Hän toivoi voivansa varoittaa häntä; vaan hän ei
uskaltanut tehdä sitä -- he voisivat tulla ja saada hänet kiini. Tämän
kaikki ja paljon muuta ajatteli hän sen silmänräpäyksen ajalla, joka
kului muukalaisen puheen ja Indiani-Joen ensi muistutuksen välillä:

"Sentähden kuin pehkot ovat tielläsi. Vaan nyt -- katsos tänne -- nyt
näet sen, tai miten?"

"Näen. Kyllä siellä on vieraita, luulen mä. Parasta on asia jättää."

"Jättää, ja minä joka jätän tämän tienoon ikuisesti! Jättää se, ja
tuskin kuunaan enää saada tilaisuutta. Minä sanon sinulle vielä kerran,
että hänen rahoistansa minä en huoli -- ne saat sinä. Vaan hänen
miehensä oli kiukkuinen minua kohtaan -- monta kertaa -- varsinkin
oli hän se rauhan tuomari, joka laittoi minut linnaan löysästä. Eipä
sillä vielä hyvä! Se ei ole vielä miljoonaskaan osa siitä, mitä hän
teki minulle. Hän tuomitsi minut pieksettäväksi! -- pieksettäväksi
vankihuoneen edessä aivan kuin neekerin -- jossa kaikki kaupunkilaiset
oli katsojina! Pieksettäväksi! -- ymmärrätkö sinä? Hän ennätti kuolla.
Vaan leski saa maksaa sen?"

"Oh, älä tapa häntä? Älä tee sitä?"

"Tapa? Kuka tässä on tappamisesta puhunut? Miehen tappaisin, jos
eläisi; vaan en akkaa. Kun naiselle tahtoo kostaa, niin ei häntä
tapa -- tuhmuuksia! Hänen näköänsä on ajatteleminen. Halkaisee hänen
sieramensa -- leikkaa korvat kuin porsaalta!"

"Jumalan tähden, se on --"

"Pidä sisässäsi nuo ajatuksesi! Se on varmin sinulle. Minä sidon hänet
sänkyyn kiini. Jos veri hänestä siinä vuotaa kuiviin, niin onko se
minun syyni? Jos niin tapahtuisi, en kai minä sitä itkisi. Ystäväni,
sinun pitää auttaa minua tässä -- minun tähteni -- sentähden olet sinä
tullut tänne -- voisi tapahtua, ett'en voisi tehdä sitä yksinäni. Jos
epäilet niin tapan minä sinut! Ymmärrätkös yskän? Ja jos minun täytyy
tappaa sinut, niin tapan minä hänetkin -- ja niin luulen, ett'ei kukaan
kuuna kullan valkeana saa tietää mitään tekiästä."

"Hyvä, jos niin on tapahtuva, käykäämme asiaan kiini. Kuta pikemmin
sitä parempi -- koko ruumiini vapisee."

"Nyt? sanot sinä. Kun on ihmisiä sisässä? Kuules -- minä rupean
epäilemään sinua jos et varo itseäsi. Ei -- me odotamme kunnes
kynttilät ovat sammutetut -- ei ole kiiru."

Huck tunsi, että pitkällinen äänettömyys tulisi seuraamaan --
äänettömyys, joka olisi paljoa kauheampi kuin tuo edellinen
vertahimoava keskustelu; sentähden vetäytyi hän hiljalleen, pidättäen
henkeänsä, takaperin. Hän laski jalkansa varovasti ja varmasti
maahan, kun ensin oli hoippunut sinne tänne yhdellä jalalla, ja oli
kaatumaisillaan milloin yhdelle, milloin toisella puolen. Hän otti
vielä askeleen taakse päin, samalla varovaisuudella ja vaaralla; vielä
yhden, ja vieläkin yhden, kun yhtäkkiä oksa katketa räpsähti hänen
jalkansa alla! Hän oli tukehtua, ja kuunteli. Ei niin risausta kuulunut
-- äänettömyys oli täydellinen. Hänen kiitollisuutensa oli ääretöin.
Nyt kääntäysi hän väripuupehkojen välissä -- kääntäysi varovasti, ikään
kuin olisi ollut laiva -- kulki edelleen vilppaasti vaan varovasti.
Kun hän astui aholle, kaivannon luona, tiesi hän olevansa turvassa, ja
läksi käpälä-mäkeen. Hän, hän juoksi, mi' sorkasta läksi, kunnes tuli
Wallisarin asunnolle. Hän jyskytti ovelle, vanha ukko ja hänen kaksi
hartiakasta poikaansa pistivät päänsä ulos ikkunasta.

"Mikä melakka täällä on? Kuka se on joka jyskyttää? Mitä etsitte?"

"Päästäkää sisään -- kiiruusti! Minä kerron kaikkityyni?"

"Vai niin -- kukas olette?"

"Huckleberry Finn -- sukkelaan, päästäkää sisään minut!"

"Huckleberry Finn, vai niin! Se on nimi, joka ei monta ovea avaa,
luulen mä! Vaan päästäkää sisään hänet, pojat, ja katsokaamme, mikä on
kysymyksessä."

"Olkaa hyvät, älkääkä puhuko milloinkaan mitään siitä, mitä olen
sanonut," olivat Huck'in ensimäiset sanat, sisään tultuansa. Olkaa
hyvät, älkääkä tehkö sitä -- se olisi varmaan minun kuolemani -- vaan
leski on ollut ystävällinen minua kohtaan välistä ja minä tahdon sanoa
sen -- minä sanon sen, jos lupaatte, ett'ette koskaan sano, että se
olin minä, joka sanoin."

"Hitto vieköön, pojalla on jotakin omalla tunnolla, koska hän noin
käyttäytyy!" sanoi vanhus. "Sano ulos, mitä sinulla on sanottavaa,
täällä ei ole ketään, joka ilmottaisi salaisuuttasi."

Kolme minuuttia tämän jälkeen läksi vanhus poikinensa, jokainen
hyvin varustettuna, kulkemaan kukkulalle; he hiipivät varpaillansa
väripuupensaikkoon, aseet käsissä. Huck ei seurannut heitä kauemmaksi.
Hän pistäytyi piiloon erään suuren kiven taakse ja kuunteli.
Pitkällinen, peloittava hiljaisuus vallitsi, sitten kuului yhtäkkiä
useampia pyssyn laukauksia ja huuto. Huck ei odottanut likempiä
tietoja. Hän juoksi tiehensä ja pakeni alamäkeen, niin sukkelaan kuin
mahdollista.



YHDESNELJÄTTÄ LUKU.


Kun ensimäinen aamun koitto alkoi koittaa pyhä-aamuna, marri Huck
ylämäkeen, ja naputti hiljaa Wallisarin ovelle. Asukkaat nukkuivat,
vaan he nukkuivat koiran unta, viime yön tapahtumain jälkeen. Ääni
kuului ikkunasta:

"Kuka siellä?"

Huck vastasi peloissansa matalalla äänellä:

"Olkaa hyvä ja laskekaa sisään minua! Se on vaan Huck Finn!"

"Se on nimi, joka avaa tämän oven sekä yöllä että päivällä, poika! --
terve tulemastasi!"

Nämä sanat soivat kummallisesti nuoren löysäIäisen korvissa, sillä ne
olivat ystävällisimmät kuin kuunaan oli kuullut. Hän ei voinut muistaa,
että viimeistä sanaa olisi käytetty hänelle koskaan.

Ovi aukeni nopeasti, ja hän astui sisään.

Huck'ia käskettiin istumaan, kun vanhus ja hänen rotevat poikansa
kiiruusti pukivat päällensä.

"Nyt, poikaseni, luulen mä sinulla olevan hyvän ruokahalun, sillä
niin pian kuin aurinko on ylhäällä saamme eineen, ja vieläpä hyvän
ja lämpimän -- siitä et tarvitse olla huolissasi. Minä ja poikani
toivoimme sinun tulevan takaisin eilen illalla ja olevan täällä yötä."

"Minä olin niin kovin peloissani," sanoi Huck, "ja juoksin tieheni. Kun
kuulin pyssyn laukaukset, otin minä lipettiä, enkä seisottunut ennen
kuin kolmen peninkulman päässä. Minä tulin tänne saadakseni tietää,
miten se kävi, ja tulin ennen päivää, kosk'en tahtonut tavata noita
perkeleitä, en, vaik'olisivat olleet kuolleet."

"Niin, poika parka, sinä oletkin sen näköinen kun sinulla olisi ollut
kova yö -- vaan tuossa on sänky sinulle, kunhan olet saanut einettä.
Ei, he eivät ole kuolleet, poika -- me olemme kyllä suutuksissa siitä.
Sinun kertomuksesi mukaan tiesimme hyvin, missä saavuttaisimme heidät,
me hiivimme siis varpaillamme, kunnes olimme viidentoista jalan päässä
heistä -- polku väripuupensaikossa oli pimeä kuin säkki -- ja juuri
silloin tunsin, että minua rupesi aivastuttamaan. Kova onni! Minä kyllä
koetin pidättää, vaan siin'ei auttanut -- ulos piti sen, ja ulos se
pärskähtikin! Minä kulin etunenässä, ojennettu pistooli kädessä, ja kun
kuulin rapinasta, että aivastus oli säikäyttänyt roistot pakoon, niin
huusin minä: 'Ampukaa pojat!' ja laitoin luotini sinne, josta rapina
kuului. Pojat tekivät samoin. Vaan roistot pakenivat nuolen nopeudella,
ja me seurasimme heidän perästänsä läpi metsän. Luullakseni, emme
saaneet heihin sattumaan. He ampuivat kumpikin latinkinsa, ennen kuin
läksivät pakoon; vaan kuulat vinkui sivutsemme, eikä sattuneet. Kun
emme enää kuulleet heidän askeleitansa, lopetimme jahtimme, ja menimme
herättämään vartia-väkeä. He kokosivat joukon, joka läksi vartioimaan
joen rantaa, ja niin pian kuin täysi päivä on, tulee sheriffi
joukkonensa etsimään metsistä. Poikani menevät nyt heidän joukkoonsa.
Olisi hyvä jos tietäisimme, minkänäköisiä nuo roistot ovat -- siitä
olisi apu. Vaan luullakseni et voinut nähdä heitä pimeässä niin
tarkkaan, minkä näköisiä he olivat?"

"Näin kyllä, minä jo näin heidät kauppalassa ja seurasin heitä sieltä."

"Oivallista! Selitä -- selitä, poikani!"

"Toinen heistä oli tuo kuuromykkä Espanialainen, joka on ollut täällä
näkyvissä pari kertaa, ja toinen on ilkeän näköinen rehjana --"

"Se on kyllin, poikaseni, me tiedämme ketä he ovat! Minä tapasin heidät
eräänä päivänä lesken talon takana metsässä, jolloin läksivät pötkimään
pakoon. Tielle, pojat, ja kertokaa tämä sheriffille; eineenne voitte
syödä huomen aamunakin!"

Wallisarin pojat läksivät paikalla matkalle. Kun he olivat jättäneet
huoneen, juoksi Huck heidän perästänsä ja huusi:

"Olkaa hyvät, älkääkä sanoko kellenkään, että minä olen ilmaissut
heidät! Olkaa niin hyvät!"

"Niin kuin tahdot, Huck, vaan sinulla pitäisi olla kunnia työstäsi."

"Ei, ei! Älkää virkkako kellenkään mitään!" Kun nuorukaiset olivat
menneet tiehensä, sanoi vanha Wallisari:

"Sinä et kieli -- enkä minäkään. Vaan miks'et tahdo sinä sitä
tiettäväksi?"

Huck ei selittänyt muuta, kuin sen, että hän tiesi kovin paljon
toisesta näistä miehistä, ja että hän ei tahtonut millään tavalla sitä,
että tämä saisi tietää sen -- sillä tämä tulisi varmaankin maksamaan
hänen henkensä.

Vanhus lupasi vielä kerran olla ääneti asiasta, ja sanoi:

"Mitenkä tulit sinä seuraamaan näitä miehiä, poika? Näyttivätkö he
epäiltäviltä?"

Huck oli ensiksi ääneti, kun valmistihe varovasti vastaamaan. Sitten
sanoi hän:

"Niin, katsokaas, minä olen tuommoinen onnen heitto -- ainaki sanovat
kaikki niin, ja minulla ei ole mitään sitä vastaan sanomista -- välistä
minä en saa unta, tuota ajatellessani, ja miettiessäni miten alkaisin
uutta elämää. Juuri niin tapahtui eilen illallakin. Minä en saanut
unta, ja senpätähden kuleksin pitkin katuja puoli yön aikana, aina
samat ajatukset mielessäni, ja kun minä tulin tuon vanhan, rapistuneen
kivisen huoneen luo, joka on raittiudenkapakan vieressä, niin nojaudun
sen seinää vasten vielä kerran miettimään. Hyvä, juuri näin seistessäni
kulkivat nuo roistot sivuitseni, kantaen jotakin kainalossansa, jonka
luulin heidän varastaneen. Toisella heistä oli palava sikari hampaissa,
ja toinen pyysi tulta, jonkatähden he seisottuivat aivan nokkani eteen,
sikarit valaisivat heidän naamansa; silloin näin tuosta valkoisesta
poskiparrasta ja lapusta silmällä, että suurempi heistä oli tuo
kuuromykkä Espanialainen ja toinen ilkeän näköinen riekale."

"Näitkö sinä riekaleet sikarin valossa?"

Tämä kysymys tukkesi Huck'in suun hetkiseksi. Sitten sanoi hän:

"Näin, en tiedä oikein -- vaan mitenhän lienee ollutkin, niin olin
varsinkin näkevinäni ne."

"Sitten kulkivat he edelleen, ja sinä --"

"Seurasin heitä -- aivan niin. Niin se oli. Tahdoin katsoa mitä heillä
oli esissä -- he näyttivät epäiltäviltä. Minä seuraisin heitä melkein
kantapäillä aina lesken porras-puille saakka, ja siellä kuulin rehvanan
pyytävän armoa lesken edestä, vaan Espanialainen vannoi tahtovansa
turmella hänet aivan, niin kuin kerroin jo teille ja pojillenne --"

"Mitä! Kuuro-mykkä jutteli kaikkea tuota!"

Huck oli taaskin hassusti hairahtunut! Hän koki niin paljon kuin
mahdollista vanhukselta salata sitä, kuka tuo Espanialainen oikeastaan
oli ja kumminkin, vaikka hän kuinkin koetteli, näytti hänen kielensä
olevan se, joka saattaisi hänet kiini. Hän teki useampia koetuksia
päästäksensä pulasta, vaan vanhuksen silmät olivat isketyt häneen, ja
hän ampui aina sivu maalin. Hetkisen kuluttua sanoi Wallisari:

"Poikaseni, älä pelkää minua, minä en tahtoisi millään tavalla
koukistaa hivuskarvaa päässäsi. En, minä suojeleisin sinua -- minä
suojeleisin sinua. Tämä Espanialainen ei ole kuuromykkä, sen olet
sanonut vasten tahtoasi, ja nyt sinun ei auta sitä enää salata. Sinä
tiedät jotakin tästä Espanialaisesta, jota et tahtoisi sanoa. Luota
minuun nyt, kerro mitä se on, ja luota minuun -- minä en ilmaise sinua."

Huck katsoi hetkisen vanhuksen kunniallisiin silmiin, sitten kuiskasi
hän hänen korvaansa:

"Ei se ole Espanialainen -- se on Indiani-Joe!"

Wallisari milt'ei hypännyt ylös tuoliltansa. Hetkisen kuluttua sanoi
hän:

"Nyt on kaikki selvillä. Kun sinä puhuit korvain poikki leikkaamisesta
ja sieramien halkaisemisesta, niin luulin niiden olevan omia
keksinnöltäsi, sillä valkoiset ei koskaan kosta sillä tavalla. Vaan
Indiani! Se on kokonaan toinen asia."

Einettä syödessänsä jatkoivat he puhettansa, jonka aikana vanhus sanoi,
että viimeinen teko, kuin hän ja poikansa tekivät ennen kuin menivät
levolle, oli se, että olivat lyhdyn kanssa etsineet veri jälkiä aholta
ja sen ympäristöltä. He eivät löytäneet muuta kuin suuren nyytin --"

"_Minkä nyytin?_"

Jos nämä sanat olisivat olleet salamoita, niin eivät ne nopeammin olisi
päässeet Huck'in vaalistuneilta huulilta. Hänen silmänsä seisoivat
selällänsä päässä, ja hän tuskin hengitti -- odottaen vastausta.
Wallisari rupesi -- tuiotti vuorostansa -- kolme sekuntia -- viisi
sekuntia -- kymmenen -- vastasi viimein:

"Tiirikka-nyytin -- vaan, mikä sinulla on?"

Huck vaipui paikallensa, hiljaa läähättäen, vaan syvään, sanomattoman
kiitollisna. Wallisari katseli häntä totisesti ja uteliaasti -- ja
sanoi:

"Niin, tiirikka-nyytin. Se näyttää huojentavan sydäntäsi melkoisesti.
Vaan miksi tulit sinä niin levottomaksi? Mitä luulit sinä meidän
löytäneen?"

Huck oli taas pahassa pintehessä; tutkivat silmät olivat häneen
kiinitetyt -- hän olisi antanut vaikka mitä, kun olisi keksinyt aineen
uskottavaan vastaukseen. Hän ei keksinyt mitään! Nuo tutkivat silmät
tunkeutuivat aina syvemmälle häneen -- hullu vastaus oli tarjona
-- hänellä ei ollut aikaa arvella, ja niin vastasi hän huolimatta,
matalalla äänellä:

"Ehkä pyhäkoulukirjoja."

Huck-paran ei tehnyt mieli nauramaan, vaan vanhus nauroi, ja nauroi
niin, että koko hänen ruuminsa tytisi kiireestä kantapäähän saakka,
sitten sanoi hän, että tämmöinen nauru oli samaa kuin rahaa taskussa,
siinä että se lyhenti paljon lääkärien rätinkiä. Sitten jatkoi hän:

"Poika parka, sinä olet kalvean ja riutuneen näköinen; sinä et
voi ollenkaan hyvin. Ei siis kumma, jos olet vähän höperö ja pois
tasapainosta. Vaan sä kostut kohta kyllä. Lepo ja uni tekevät sinut
taas mieheksi, luulen mä."

Huck oli suutuksissaan siitä, että tyhmyydessään oli ilmaissut niin
epäiltävän mielenpingoituksen, sillä niin pian kuin hän oli kuullut
keskustelun lesken porras-puilla, oli hän heittänyt sen luulon, että
tuo kapakasta kuletettu nyytti oli aarre. Kumminkin oli hän ainoastaan
luullut, ett'ei se olisi aarre, eikä siis varmaan tiennyt sitä;
sentähden oli ilmoittaminen löydetystä nyytistä liika suuri liikutus,
jotta hän olisi voinut hillitä mielensä. Vaan kumminkin oli hän iloinen
tästä pienestä sivu-seikasta, joka oli tapahtunut, sillä nyt oli hän
aivan varma siitä, että nyytti ei ollut _se_ nyytti, jonkatähden hänen
levottomuutensa hävisikin, ja hän tunsi olevansa hyvin rauhallisella
mielellä. Todellakin, kaikki näytti käyvän nyt toivon mukaan; aarre
oli varmaankin vielä numero kahdessa, miehet saataisiin kiini ja
vangittaisiin samana päivänä; hän ja Tom voivat nyt ensi yönä hakea
aarteen ilman pelotta.

Juuri kun he olivat lopettaneet eineensä, niin naputti joku ovelle.
Huck hyppäsi ylös ja etsei piilopaikkaa, sillä hänellä ei ollut
ollenkaan halua edes kaukaisemmallakaan tavalla tulla sekoitetuksi
viimeksi tapahtuneihin asioihin. Wallisari laski sisään useampia
naisia ja herroja, heidän joukossansa myös Douglaan lesken, ja hän
huomasi, että eri joukkoja kaupunkilaisia tuli mäkeä ylös, katselemaan
porras-puuta tiellä.

Wallisarin täytyi kertoa yölliset tapaukset vieraille. Leski osoitti
kiitollisuutensa hänelle pelastuksestansa.

"Ei sanaakan siitä, rouvani. Toinen löytyy, jolle te ehkä olette paljon
enemmin kiitollisuuden velassa kuin minulle ja minun pojilleni, vaan
hän ei anna ilmaista itseänsä. Hänettä me emme koskaan olisi olleet
siellä."

Tämä herätti luonnollisesti heidän uteliaisuutensa, niin suuressa
määrässä, että pää-asia melkein jäi sivu-asiaksi; vaan hän antoi sen
kaluta vieraittensa sisuksia, ja heidän kauttansa tulla levitetyksi
kaupunkiin, sillä hän ei eronnut millään mahdilla salaisuudestansa. Kun
nyt kaikki oli kerrottu mitä kertomista oli, sanoi leski:

"Minä nukuin sängyssä lukiessani, ja nukuin koko tämän nujakan aikana.
Miks'ette tulleet herättämään minua?"

"Se ei maksanut meistä vaivaa. Roistot eivät voineet enää kernaasti
tulla takaisin, heillä ei ollut työ-aseita; miksi olisimme turhaan
säikäyttäneet teitä. Minun kolme neekeriäni vahtivat loppu yön
kartanoanne. He ovat juuri tulleet sieltä takaisin."

Uusia vieraita tuli, ja tapaukset piti kertoa heille aina uudelleen,
noin parin tunnin aikaa.

Koulu-luvan aikana ei ollut pyhäkoulua, niin että kaikki oli aikaiseen
kirkossa. Tämä hirvittävä tapaus oli nopeasti levitetty. Nyt tuli se
sanoma, ett'ei vielä minkäänlaisia jälkiä roistoista oltu löydetty. Kun
saarna oli loppunut, meni tuomari Thatcher'in vaimo rouva Harper'in
luo, joka seurasi kirkkoväkeä pääkäytävällä ja sanoi hänelle:

"Aikookos minun Becky'ni nukkua koko päivän? Minä tiesin kyllä sen,
että hän väsyttäisi itsensä kuoliaaksi."

"Teidän Becky'nne?"

"Niin" -- hämmästyneellä katsannolla: "Eikös hän ole ollut teillä yötä?"

"Ei olekaan."

Rouva Thatcher vaaleni ja vaipui eräälle penkille, juuri kuin täti
Polly kulki sivuitse, innokkaasti puhellen erään ystävänsä kanssa. Täti
Polly sanoi:

"Hyvää huommenta, rouva Thatcheri. Hyvää huommenta rouva Harper: Minä
olen kaivannut poikaani, ja luulen, että hän on ollut yötä teillä --
toisen tai toisen luona. Nyt pelkää hän tulla kirkkoon. Minulla on
hanhi höyhentämättä hänen kanssansa."

Rouva Thatcher puisti heikosti päätänsä ja vaaleni vielä enemmän.

"Hän ei ole ollut meillä," sanoi rouva Harper, joka alkoi näyttää
levottoman näköiseltä. Selvä hätä näkyi nyt täti Pollyn muodolla:

"Joe Harper, oletko nähnyt Tom'iani tänään?"

"En ole nähnyt."

"Milloin näit hänet viimeksi?"

Joe koetteli muistutella, vaan hän ei ollut varma. Kansa seisottui
kirkkoon. Yleinen kuiskutus alkoi, ja itsekukin alkoi näyttää
levottomalta. Lapsilta ja noilta nuorilta opettajilta kyseltiin.
Heistä ei ollut yksikään nähnyt, jos Tom ja Becky olivat laivalla
kotimatkalla; silloin oli jo pimeä eikä kukaan tullut katsoneeksi, jos
kaikki olivat mukana. Viimein sanoi eräs nuori mies luulevansa heidän
olevan luolassa! Rouva Thatcher pyörtyi; täti Polly alkoi itkeä ja
väännellä käsiänsä.

Tämä kauhistava uutinen kulki suusta suuhun, seurasta seuraan,
kadulta kadulle; viiden minuutin kuluttua soivat kellot hurjasti, ja
koko kaupunki oli liikkeellä! Tapaukset Cardiff Hill'illä menettivät
silmänräpäyksessä painavuutensa, roistot olivat unhotetut, hevoisia
satuloittiin, venheitä miehitettiin, höyrylossi laitettiin ulos,
ja ennen kuin tuo kauhistava uutinen oli puolen tunnin vanha, niin
lähestyi jo kaksisataa miestä luolaa sekä venheellä että maitse.

Koko ehtoopuolen näytti kauppala autiolta ja tyhjältä. Useampia naisia
kävi täti Pollyn ja rouva Thatcherin luona, koetellen lohduttaa heitä.
He itkivätkin heidän kanssansa, ja tämä lohdutti enemmin kuin sanat.

Koko pitkän yön odotti kauppala uutisia; vaan kun viimein aamu koitti,
niin ei tullut muuta sanomaa, kuin "lähettäkää lisää kynttilöitä ja
ruokaa." Rouva Thatcher oli kuin mieletöin, ja täti Polly samoin.
Tuomari Thatcher laittoi luolasta kehoituksia toivoon ja luottamukseen,
vaan ne eivät saaneet nostetuksi todellista iloa.

Vanha Wallisari tuli kotia päivän valetessa, vaatteet talissa ja
savessa ja muutoin aivan väsyksissä. Hän tapasi Huck'in vielä samassa
sängyssä, johon oli jättänyt hänet, ja kovassa kuumeessa. Kaikki
lääkärit olivat luolalla, jonkatähden Douglaan leski tuli hoitamaan
sairasta. Hän sanoi tahtovansa hoitaa häntä paraansa mukaan, sillä,
olipa poika hyvä tai huono, tai ei kumpikaan, niin oli hän Herran,
ja ei niin mitään, joka kerran oli Herran, saanut jättää hoidotta.
Wallisari sanoi Huck'issa olevan hyvän alun, ja leski sanoi:

"Se on varma se. Herran merkki! Sitä hän ei jätä panematta. Sitä hän
ei tee koskaan. Hän panee sen johonkiin, kaikkiin olennoihin, jotka
lähtevät hänen kädestänsä."

Varhain aamusilla alkoi väsyneitä mies-parvia tulla kaupunkiin, vaan
vanhimmat jatkoivat vielä etsintäänsä. Muita uutisia ei voitu saada
kuin se, että luolan kaukaisimmat ja ennen käymättömät paikat olivat
etsityt läpeisin. Eräässä paikassa, kaukana siitä osasta, joka oli
tunnettu, oli löydetty "Becky" ja "Tom" piirrettynä talikynttelin-noella
kallio seinään, ja kohta sen vierestä rähjäytynyt nauhan kappale. Rouva
Thatcher tunsi nauhan ja itki. Hän sanoi, että tämä olisi viimeinen
muisto, kuin hänellä kuunaan tulisi olemaan lapsestansa, ja että tämä
olisi kaikista kaikkein kalliin, sentähden kun lapsensa oli kantanut
sitä juuri ennen kauheata kuolemaansa. Jotkut kertoivat, että silloin
tällöin näkyi kaukaa tuikkava tuli, jolloin aina ilohuuto nousi
luolassa, ja miehet juoksivat sitä kohti -- vaan he havaitsivat aina
pettyneensä. Lapset eivät olleet siinä; se oli aina jonkun etsijän
kynttilä.

Kolme surullista päivää kului, ja kauppala vaipui toivottomaan tilaan.
Kellään ei ollut halua mihinkään. Tuo satunnainen, juuri tehty
keksintö, että isännällä raittiuden kapakassa oli viinaa talossa,
vaikka hirvittävä seikka, sai tuskin yleisön pulsia nopeammin lyömään.
Eräällä selvällä hetkellä otti Huck varovasti puheeksi kapakoista, ja
kysyi viimein, himmeästi aavistaen pahinta, jos jotakin oli löydetty
raittiudenkapakasta sen jälkeen, kuin hän oli kääntynyt tauti-vuoteelle?

"On", vastasi leski.

Huck hyppäsi istuilleen sängyssänsä, tuimasti tuiottaen:

"Mitä! Mitä se oli?"

"Viinaa! --. paikka on nyt suljettu. Rupea nyt maata, lapsi -- sinä
oikein säikäytit minua?"

"Sanokaa minulle vaan yksi seikka -- yksi seikka -- olkaa niin hyvä!
Oliko se Tom Sawyer, joka löysi sen?"

Leski purskahti itkuun.

"Ääneti, ääneti lapsi, ääneti! Olenhan sanonut sinulle, ett'et saa
puhua. Sinä olet hyvin, hyvin heikko!"

Muuta ei ollut siis löytynyt kuin viinaa; koko kauppala olisi ollut
liikkeessä, jos kultaa olisi löytynyt. Ja aarre se oli poissa -- poissa
ikuisesti. Vaan mitähän leski itki? Kummallista tuo itku.

Nämä ajatukset liikkuivat himmeästi Huck'in aivuissa, ja siitä
väsymyksestä, jotka ne matkaan saattoivat, vaipui hän uneen. Leski
sanoi itseksensä:

"Niin -- hän nukkuu, poika-parka! Tom Sawyer löytänyt sen! Hyvä Jumala,
kumpahan hän itsekin löytyisi! Ah, harvat ovat ne, joilla enään on
toivoa, tai voimia etsiä."



KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.


Palatkaamme nyt katselemaan Tom'in ja Becky'n osaa huvimatkassa. He
kulkea näpöttelivät muitten keralla noitten jylhäin holvien alla ja
katselivat luolan ihmeitä, joilla oli annettu jokseenkin liikamaisia
nimityksiä: niinkuin "Vierashuone," "Kathedrali," "Aladdinin linna,"
ynnä muita samankaltaisia. Kun "piilosilla-olo" leikki alkoi, ottivat
Tom ja Becky innolla osaa siihen, kunnes alkoivat uupua; jolloin he
läksivät kulkemaan pitkin erästä luikertelevaa solaa, pitäen koholla
kynttilöitänsä, ja lukien nimiä, vuosilukuja, posti-adressia ja
muistolauseita, joilla seinät olivat koristeltu (talikynttilä savulla).
Aina kulkien edelleen ja puhellen keskenänsä, eivät he havainneet,
että olivat tulleet siihen osaan luolaa, jonka seinillä ei enää
löytynytkään näitä seinämaalauksia. He savustivat oman nimensä erääsen
seinästä ulos pistävään kallioon ja jatkoivat matkaansa. Nyt tulivat
he eräälle paikalle, jossa pieni lähde-suoni, joka juoksi kallion
reunain yli, tuoden mukanansa kalkkisen pohja-sa'on, aikain kuluessa
oli muodostanut kiekuraisen ja lävellisen Niagaran kiiltävistä ja
hävittämättömistä kivistä. Tom pakoitti pienen ruumiinsa sen taakse,
valaistaksensa sitä Becky'n iloksi. Hän huomasi, että se peitti
jonkunlaisen rapun, luonnollisen rapun, ja heti valloitti hänet halu
lähteä keksintö retkille. Becky suostui hänen tuumaansa, jonkatähden
he tekivät nokimerkin, paluu-matkan tähden, ja läksivät sitten
tutkinto retkellensä. He kulkivat milloin yhtä, milloin toista solaa,
syvässä luolan salaisissa holvissa, tekivät vielä muutaman merkin,
ja kääntyivät erääsen sivusolaan, etsien uusia ilmiöitä, joista he
voisivat kertoa ylä-ilmoissa. Eräällä paikalla tulivat he suureen
luolaan, jonka kolosta riippui kiiltäviä tippakivi puikeloita, niin
pitkiä ja paksuja, kuin ihmisen sääret; he seurasivat sen seinämiä
ihmeellä ja ihmetellen, ja menivät ulos siitä, pitkin erästä niistä
monista käytävistä, jotka päättyivät siihen. Tämä vei heidät kohta
eräälle ihanalle lähteelle, jonka reunat olivat kaunistetut välkkyvillä
jääkukkais kiteillä. Lähde oli keskellä luolaa, jonka seiniä kannatti
paljous monen muotoisia pilaria eli patsaita, jotka olivat vuosisatojen
kuluessa syntyneet veden mukana tulleesta kalkista. Luolan katossa
riippui kynsistänsä lukematon paljous yölepakoita, tuhansittain aina
yhdessä ryhmässä; kynttilän valo häiritsi näitä olentoja, ja heitä
tuli sadottain alas, lentäen kynttilään. Tom tiesi, mikä oli käsissä,
ja tunsi myöskin vaaran tuollaisesta menettelystä. Hän tarttui Becky'n
käteen ja vei hänet niin sievään kuin mahdollista likimäiseen solaan;
se olikin hyvissä ajoin, sillä eräs yölepakko sammutti Becky'n
kynttilän siivillänsä, juuri kuin hän jätti luolan. Yölepakot ajoivat
lapsia perästä vielä hyvän matkaa; vaan pakeniat pistäytyivät aina
uuteen solaan, joka oli tarjona, ja jättivät viimein nuo vaaralliset
elukat jälkeensä. Kohta sen jälkeen löysi Tom maanalaisen järven, jonka
tyyni, himmeä pinta oli niin suuri, että se katosi pimeyteen. Hän
päätti tutkia sen rantoja, vaan istuutui ensin hetkiseksi lepäämään.
Nyt laski paikan syvä hiljaisuus ensikerran kolean kätensä lasten
mielelle. Becky sanoi:

"Minä en ole havainnutkaan sitä, ennen kuin nyt, että siitä on
jokseenkin pitkä aika, kun olen kuullut toisten ääniä."

"Vaan muista, Becky, että me olemme syvässä heidän allansa, enkä tiedä,
kuinka kaukana heistä pohjoisessa, etelässä tai lännessä lienemmekään.
Me emme voi kuulla heitä millään tavalla."

Becky huolestui.

"Kuinkahan kauan me jo on oltuna täällä alhaalla, Tom? Eiköhän ole
parasta, että käännymme takaisin."

"Siinä sinulla on oikein. Ehkä se on parasta."

"Osaatkos takaisin, Tom? minusta on kaikki semmoista sekasotkua."

"Kyllä minä luulen osaavani, vaan nuo yölepakot ovat harmillisia.
Jos ne sammuttaisivat kynttilämme, niin joutuisimme pahaan pulaan.
Koetelkaamme päästä jotakin toista tietä, niin ett'emme tarvitse kulkea
lepakko-luolan läpi."

"Tehdään niin, kunhan emme vaan eksyisi. Se olisi kauheata!"

He läksivät kulkemaan pitkin erästä käytävää, jota he kulkivat pitkän
aikaa äänetöinnä, tarkastaen jokaista uutta aukkoa, jos tämä vähänkään
näytti heistä tutulta; vaan ne olivat kaikki outoja. Joka kerran
kuin Tom teki tällaisia tarkasteluita, etsei Becky hänen naamaltansa
ilahuttavia merkkiä; vaan hän sanoi aina iloisesti:

"Oh, ei hätää. Tämä se ei vielä ole, vaan me tulemme kohta sille!"

Vaan kun toiveensa aina pettivät, alkoi hänkin jo epäillä; hän koetti
nyt summassa sivu-solia, toivoen näin löytävänsä sen, jota etsi. Hän
sanoi vielä kyllä, "ei hätää," vaan niin raskas paino lepäsi hänen
sydämellänsä, että sanat menettivät sointunsa, ja ne kuuluivat siltä,
kuin hän olisi sanonut "nyt ollaan hukassa!" Becky painautui hänen
sivuunsa, hirveän peloissansa, ja koetti pidättää kyyneliänsä, vaan ne
tulivat sittenkin esiin. Viimein sanoi hän:

"Tom kulta, älä ole milläsikään yölepakoista menkäämme takaisin sitä
tietä! Me näytämme tulevan aina edemmäksi ja edemmäksi oikialta tieltä."

Tom seisottui.

"Kuuntele!" sanoi hän.

Syvä hiljaisuus: -- hiljaisuus niin syvä että heidän huokumisensa
kuului. Tom huusi. Kaiku kulki pitkin tyhjiä solia, ja kuoli
kaukaisuuteen hiljaisella äänellä, joka oli kuin peikkojen ivanaurua.

"Oo, Tom, älä tee tuota uudelleen, se kuuluu niin kamalalta," sanoi
Becky.

"Kyllähän se kuuluu kamalalta, vaan paras on kumminkin huutaa; _voisi
tapahtua_, että kuulisivat äänemme, näet sä."

Tuo "voisi tapahtua," kuului vielä kamalammalta kuin edellinen
peikkomainen ivanauru, niin selvään ilmaisi se kuolevan toivon. Lapset
seisoivat hiljaa ja kuuntelivat, vaan seurauksetta. Tom kääntyi
paikalla takaisin sille tielle, jota olivat tulleet, kiiruhtaen
askeleitansa. Vaan ei viipynyt kauan, ennenkuin jonkunlainen
epäröiminen näyttäytyi hänen käytöksessänsä, joka ilmaisi Beck'ylle
peloittavan seikan; hän ei osannutkaan takaisin!

"Voi, Tom, sinä et tehnyt minkäänlaisia merkkiä?"

"Voi, voi, mikä pöllö olin! Mikä pöllö olin! Minä en luullut kuunaan
tarvitsevamme tulla takaisin samaa tietä! Ei, minä en osaa. Kaikki on
niin sotkuista."

"Tom, Tom, me olemme hukassa, me olemme hukassa! Me emme pääse koskaan
pois tästä hirmuisesta luolasta! Voi, miksi erosimme me toisista?"

Hän vaipui maahan ja purskahti niin kovaan itkuun, jotta Tom kauhistui
ajatellessaan hänen, joko kuolevan tai tulevan hulluksi. Hän
istuutui hänen viereensä, ja laski kätensä hänen ympärillensä! Tyttö
painoi päänsä pojan rintaa vasten, likistyi kiini häneen, tunnusti
kauhistuksensa, hyödyttömän surunsa, vaan kaukainen kaiku muutti kaikki
hänen sanansa ivanauruksi. Tom pyysi häntä rohkaisemaan mieltänsä,
vaan sitä ei hän sanonut voivansa tehdä. Tom alkoi moittia ja soimata
itseänsä, kun oli saanut hänet tällaiseen pulaan; tällä oli parempi
vaikutus. Tyttö sanoi, koettavansa toivoa uudelleen, nousevansa ylös
ja seuraavansa häntä, mihin hän vaan tahtoi viedä hänet, kunhan vaan
heittäisi tuollaisen puheen. Sillä, sanoi hän, syy oli kummankin yhtä
suuri.

He kulkivat edelleen -- ilman määrää -- aivan summassa -- muuta eivät
he voineet tehdä kuin kulkea, aina vaan kulkea. Hetkiseksi näytti
taas heidän toivonsa elpyvän -- ei sentähden että heillä olisi ollut
syytä siihen, vaan sentähden että toivon luonto on semmoinen, jos
ei sen ponnistusvoima ole heikonnut vanhuudesta tai kovin likisestä
tuttavuudesta vastoinkäymisten kanssa.

Vähän ajan perästä otti Tom Becky'n kynttilän ja sammutti sen. Tämä
säästäväisyys merkitsi paljon. Sitä ei tarvinnut sanoilla selittää.
Becky ymmärsi, ja hänen toivonsa kuoli uudelleen. Hän tiesi, että
Tom'illa oli kokonainen kyntteli ja kolme tai neljä kappaletta taskussa
-- kumminkin täytyi hänen säästää.

Vähitellen voitti väsymys heidät; lapset koettivat olla, ikään kuin
eivät olisi huomanneet sitä, sillä ajatus, että he tarvitseisivat
istua, oli kauhea, kun aika oli niin tärkeä. Kulkeminen eteenpäin,
olipa se mihin suuntaan hyvänsä, oli kumminkin edistymistä, joka voi
kantaa hedelmän, vaan istuutua oli heittäyminen suoraan kuoleman
kurkkuun.

Viimein tekivät Becky'n heikot jalat intin. Hän istuutui. Tom istuutui
hänen viereensä, ja he puhelivat kodista, ystävistä siellä, mukavista
sängyistä, ja varsinkin -- valosta! Becky itki, ja Tom koetti keksiä
jotakin keinoa lohduttaaksensa häntä, vaan kaikki hänen keinonsa olivat
nukkavieruja liiallisesta käytännöstä ja kuuluivat pilkalta. Becky oli
niin väsyksissä, että hän vähitellen vaipui uneen. Tom oli kiitollinen.
Hän istui ja katseli tytön surullista muotoa ja näki sen saavan
luonnollisen tyyneytensä hempeiden unien vaikutuksesta; ja vähitellen
ilmautui hänen huulillensa hymyily. Tuo rauhallinen muoto rauhoitti
ja vahvisti hänen omaakin sieluansa, ja hänen ajatuksensa kulkivat
edellisiin aikoihin ja unen kaltaisiin muistelmiin. Kun hän näin oli
vaipunut syviin ajatuksiin, heräsi Becky pienellä iloisella naurulla;
vaan se kuoli hänen huulillansa ja syvä huokaus seurasi sitä.

"O', _kuinka_ voin minä nukkua! Toivoisin, ett'en olisi koskaan,
koskaan, herännyt! Ei, ei, sitä en olisi tahtonut, Tom! Älä katso noin
päälleni! Minä en koskaan enää sano niin."

"Minä olen iloinen siitä, että olet nukkunut, Becky; sinä tunnet
varmaankin itsesi nyt levähtäneeksi ja me koetamme taaskin urria täältä
ulos."

"Voimmehan koettaa, Tom! Vaan minä olen nähnyt niin ihanan maan
unissani. Luullakseni olemme matkalla sinne."

"Se ei ole sanottu, se ei ole sanottu. Rohkeutta, Becky, jatkakaamme
koetuksiamme."

He nousivat ylös ja läksivät kulkemaan edelleen, käsitysten, vaan
toivotta. He koettivat määräillä sitä aikaa, jonka olivat olleet
luolassa, vaan eivät päässeet siitä sen selvemmälle kuin että se
tuntui heistä päiviltä ja viikoiltakin, joka kumminkin selvästi oli
mahdotointa, sillä heidän kynttilänsä eivät olleet vielä lopussa.

Pitkän ajan kuluttua -- he eivät voineet määrätä, kuinka pitkän
-- sanoi Tom, että heidän piti kulkea hiljaa ja kuunnella veden
tippumista, heidän piti löytää lähde. He löysivätkin sen, ja nyt
sanoi Tom taas olevan ajan levähtää. Kumpikin olivat kovin väsyneet,
vaan Becky sanoi kumminkin, että hän luuli voivansa käydä vielä
vähän matkaa. Hän kummasteli, kun huomasi Tom'illa olevan vastaiset
mielipiteet. Tätä hän ei voinut ymmärtää. He istuutuivat ja Tom
kiinitti savella kynttilänsä vastaiseen seinään. Ajatukset pääsivät
kohta valloilleen; mitään ei sanottu vähällä aikaa. Sitten katkaisi
Becky hiljaisuuden:

"Tom minulla on nälkä!"

Tom veti esiin jotakin taskustansa.

"Muistatkos tätä?" sanoi hän.

Becky milt'ei hymyillyt.

"Se on meidän hääkakkaramme, Tom."

"Niin -- jospa se olisi tynnyrin kokoinen, sillä siinä on kaikki mitä
meillä on."

"Minä säästin sen syödessämme, niin että voisimme panna sen
pään-alaisen alle, ja unneksia sen päällä, niinkuin suuretkin ihmiset
tekevät hääkakkaransa kanssa, -- vaan tämä tulee olemaan meidän --"

Hän ei päättänyt lausettansa. Tom jakoi kakkaran, ja Becky söi hyvällä
ruokahalulla, kun Tom vaan maisteli puoliskoansa. Kylmää vettä oli
kyllinkyllä kestin loppiaisiksi. Hetkisen kuluttua esitteli Becky, että
he jatkaisivat vaellustansa. Tom oli ääneti vähän aikaa. Sitten sanoi
hän:

"Becky, voitko kuulla, jos minä ilmaisen sinulle yhden seikan?"

Becky vaaleni, vaan hän luuli voivansa kuulla sen, sanoi hän.

"Katsos, asia on se, Becky, meidän pitää jäädä tähän, jossa on vettä
juodaksemme. Tämä kynttilän kappale on viimeinen, kun meillä on!"

Becky antoi vapaan vallan kyynelillensä ja surullensa. Tom koetti
parhaansa mukaan lohduttaa häntä, vaan huonolla menestyksellä. Viimein
sanoi Becky:

"Tom!"

"Mitä nyt, Becky?"

"He tulevat kaipaamaan meitä ja etsimään meitä!"

"Luonnollisesti! Sen tekevät he varmaan!"

"Ehkä he jo etsivät meitä, Tom?"

"Niin, luultavasti jo etsivät! Toivon kumminkin, että niin tekevät."

"Milloin luulet heidän ruvenneen kaipaamaan meitä, Tom?"

"Kun tulivat takaisin venheelle, luullakseni."

"Tom, silloin jo oli ehkä pimeä -- luuletko heidän kumminkin
huomanneen, ett'emme olleet mukana?"

"En tiedä. Vaan kaikissa tapauksissa kaipaa äitisi sinua, niin pian
kuin ovat tulleet kotia."

Se kauhistus, joka näkyi Becky'n muodolla, sai Tom'in paremmin
ajattelemaan, ja hän ymmärsi tehneensä tyhmyyden. Becky'a ei odotettu
yöksi kotia! Lapset olivat ääneti ja ajatuksissaan. Becky'n uudet
surun osotteet saivat kohta Tom'in siihen vakuutukseen, että sama
aate vaivasi tytön mieltä, kuin hänen omaansakin -- nimittäin,
että puoli Sunnuntaita voi kulua, ennenkuin rouva Thatcher sai
tietää, ett'ei Becky ollut Harper'issa. Lapset kiinittivät silmänsä
kynttilään, ja tarkastelivat kuinka se hitaasti ja armottomasti
suli lyhemmäksi ja lyhemmäksi; he näkivät viimein puolen tuuman
korkuisen sydämen jäännöksen olevan jälellä, näkivät voimattoman tulen
nousevan ja laskeuvan, kohoavan pitkin hoikkaa savupatsasta, viipyvän
silmänräpäyksen sen huipulla, ja sitten -- vallitsi pimeys, syvä ja
kauhistava.

Kuinka kauan aikaa tästä oli kulunut, ennenkuin Becky huomasi sen,
että hän itki Tom'in sylissä, ei voinut kumpikaan määrätä. Muuta eivät
tienneet, kuin että heräsivät pitkällisestä, kuoleman kaltaisesta
unesta, ja tulivat taas tuntoon onnettomuudestansa. Tom arveli jo
olevan Sunnuntain -- ehkäpä Maanantainkin. Hän koetti puhella Becky'n
kanssa, vaan tytön murhe oli kovin syvä, ja kaikki hänen toivonsa
loppunut. Tom sanoi, että heitä varmaankin oli kaivattu ammon
sitten, ja että heitä epäilemättä jo etsittiin. Hän tahtoi huutaa,
ehkä tulisivat. Hän koetti, vaan tuo kaukainen kaiku kaikui niin
hirvittävältä, ett'ei hän koetellut sitä uudelleen.

Tunnit kuluivat hitaasti, ja nälkä oli taas saapuvilla vaivaamassa
vankia. Osa Tom'in kakkarapuoliskosta oli jälellä, he jakoivat ja
söivät sen. Vaan tämä ei vaikuttanut muuta kuin kiihotti heidän
nälkäänsä.

Tom sanoi:

"Ssi! Kuulitko?"

Kumpikin pidätti henkeänsä ja kuuntelivat. Ääni kuului, joka oli kuin
hyvin heikko kaukainen huuto. Tom vastasi heti, otti Becky'ä kädestä,
ja läksi haparoimaan pitkin käytävää, ääntä kohti. Nyt kuunteli hän
uudelleen; taas kuului ääni, ja tällä kertaa selvästi lähempää.

"Siellä ovat he!" sanoi Tom; "he tulevat! Eteenpäin nyt Becky -- nyt ei
ole enää hätää!"

Vankien ilo oli milt'ei kertomaton. Kumminkin kulkivat he hitaasti
eteenpäin; tiellä oli usein kuoppia, joita piti karttaa. He tulivat
kohta tällaisen reunalle. Tämä voi olla kolmen jalan syvyinen, voi olla
sadankin -- kaikissa tapauksissa ei sen yli päässyt. Tom heittäysi
mahallensa, ja haparoi käsillänsä niin syvään kun voi. Pohjaa ei
tuntunut. Heidän täytyi jäädä tähän odottamaan, kunnes etsijät tulivat.
He kuuntelivat; tuo kaukainen huuto eteni selvästi etenemistään! Vielä
silmän räpäys tai pari, ja sitä ei kuulunut ollenkaan. Mikä musertava
onnettomuus! Tom huusi kunnes äänensä painui, vaan turhaan. Hän
puhutteli toivollisesti Becky'ä, vaan pitkä ijankaikkisuus kului, ilman
että mitään kuului.

Lapset haparoivat takaisin lähteelle. Aika kului hitaasti; he nukkuivat
taas, ja heräsivät nälkäisinä ja epätoivon alaisina. Tom luuli jo
olevan Tiistain.

Nyt juolahti jotakin mieleensä. Heti vieressä oli joitakuita
sivu-solia. Ennen tutkia näitä, kuin viettää pitkät tunnit
työttömyydessä. Hän otti paperileija-nuoran taskustansa, kiinitti
sen ulospistävään kallioon, ja he läksivät liikkeelle. Tom, edellä,
pitäen nuora-kerää kädessänsä eteenpäin haparoidessansa. Kun he
olivat kulkeneet eteenpäin noin kaksikymmentä askelta loppui käytävä
syvällä kuopalla. Tom laskeusi polvillensa, ja kopeloi käsillänsä,
ensin alaspäin, sitten nurkkaa niin pitkälle, kuin hän vaaratta voi
tehdä, hän koetti kuroittaa vielä etemmäksi oikealla, ja samassa
näkyi kallion takaa, ei kahdenkaankymmenen sylen päästä, inhimillinen
käsi, jossa oli kynttilä! Tom päästi kaikuvan ilohuudon; vaan samassa
silmänräpäyksessä tuli se ruumis esiin, johon käsi kuului, ja se
oli -- Indiani-Joen! Tom oli kuin halvattu; hän ei voinut väräyttää
jäsentäkään. Ensi silmänräpäyksessä oli hän syvästi kiitollinen
siitä, kun näki "Espanialaisen" ottavan "lipettiä'n" ja katoavan
näkyvistä. Tom kummasteli, ett'ei Joe tuntenut hänen ääntänsä ja tullut
murhaamaan häntä, joka oli ollut vierasna-miesnä häntä vastaan. Vaan
kaiku oli varmaankin muuttanut hänen äänensä. Tämä oli epäilemättä
syynä siihen, sanoi hän itsekseen. Pelko heikonti joka lihaksen hänen
ruumiissansa. Hän päätti jäädä lähteelle, jos hänen voimansa ensiksikin
myöntäisivät niin paljon, että hän pääsisi sinne takaisin, eikä mikään
voisi pakoittaa häntä enää antautumaan sellaiseen vaaraan kuin tulla
vastatusten Indiani-Joen kanssa. Hän ei virkkanut mitään Becky'lle koko
asiasta. Hän sanoi tytölle, että hän huusi vaan "koetteeksi."

Vaan pitkänpäälle poistaa nälkä ja onnettomuus kaiken pelon.
Pitkällinen, ikävä odotus lähteellä, ja pitkä uni tekivät muutoksen.
Lapset heräsivät, hirmuisen nälkäisinä. Tom luuli olevan Keskiviikon
tai Torstain, ehkäpä jo Perjantain tai Lauantainkin, ja etsinän olevan
lopussa. Hän esitteli toisen käytävän tutkisteltavaksi. Hän ei enää
pelännyt kohtausta Indiani-Joenkaan kanssa. Vaan Becky oli hyvin
heikko. Tyttö oli vaipunut surulliseen synkkämielisyyden tilaan,
josta hän ei tahtonut antaa herättää itseänsä. Hän sanoi tahtovansa
odottaa siinä, jossa hän nyt oli, kunnes kuolema tulisi -- johon
ei enää ollut pitkä aika. Hän käski Tom'in ottamaan paperileijunsa
nuoran ja menemään keksintä-retkille, jos niin tahtoisi; vaan pyysi
hartaasti häntä välistä tulemaan takaisin, puhelemaan kanssansa. Tom'in
täytyi luvata olla hänen luonansa, kun tuo kauhistava silmänräpäys
tuli, ja pitää hänen kättänsä kädessään, kunnes kaikki oli loppunut.
Tom, tunteet kurkussa, ikäänkuin olisi tahtonut tukehtua, suuteli
häntä, ja oli olevinansa, niinkuin olisi aivan varma siitä, että hän
joko löytäisi etsiät tai uloskäytävän luolasta; alkoi nelinkontan
ryömiä, paperileijun nuora kädessä, pitkin erästä käytävää, nälän ja
surullisten aavistusten vaivaamana.



KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.


Tiistai-ilta oli käsissä. Pietarissa vallitsi vielä suru. Kadonneita
lapsia ei oltu löydetty. Kirkossa oli rukoiltu heidän edestänsä, ja
monta sydämen pohjasta lähtevää yksityistäkin rukousta oli lähetetty
korkeuteen; vaan tähän saakka ei ollut ilahuttavia sanomia saapunut
luolasta. Useammat etsiöistä olivat heittäneet hakemisensa ja palanneet
jokapäiväisiin askareihinsa, selittäen, ett'ei lapsia enää kuunan
löydettäisi. Rouva Thatcher oli hyvin heikko ja houraili usein. Se
oli aivan mieltä murtavaa, sanoivat ihmiset, kuulla hänen huutavan
lastansa, jolloin hän aina nosti päätänsä ja voi kuunnella minuutin
kerrallansa, antaen sen sitten väsyneenä ja voivotellen vaipua
päänalaiselle. Täti Polly oli vaipunut hiljaiseen alakuloisuuteen,
ja hänen harmaa tukkansa oli muuttunut milt'ei valkeaksi. Kauppalan
asukkaat menivät levolle, surullisina ja toivottomina, Tiistai iltana.

Puolen yön aikana alkoivat kellot hurjasti soida, ja tuskin
silmänräpäyksen aikaa ennätti kulua, kuin jo kadut vilisivät
puolialastomia ihmisiä, jotka huusivat: "Tulkaa ulos, tulkaa ulos! He
ovat löydetyt! He ovat löydetyt!" Pannut ja torvet lisäsivät rämäkkätä,
suurella joukolla vetäysi asukkaat joenrannalle päin, tapasivat
lapset istumassa avonaisissa vaunuissa, jota iloitsevat kansalaiset
vetivät ja seurasivat, kotimatkalla vähänväliin hurraten! Ilo-valkeita
loisti kaikkein ikkunoista, eikä kukaan ajatellutkaan mennä uudelleen
levolle; tämä oli juhlallisin yö, kuin tuo pieni kauppala kuunaan oli
nähnyt. Ensimäisen puolen tunnin kuluessa kulki kaupunkilaisia hanhen
marssissa tuomari Thatcherin huoneitten läpi, likistivät ja suutelivat
pelastettuja, puristivat rouva Thatcherin kättä, koettivat puhua, vaan
eivät voineet, heittäytyivät ulos huoneesta, tiputellen kyyneleitä
pitkin permannoita.

Täti Pollyn onni oli täydellinen, ja rouva Thatcherin milt'ei samoin.
Se tulisi vasta oikein täydelliseksi, kun sanansaattaja, joka oli
laitettu luolaan, saisi sanoman tästä hänen miehellensä. -- Tom makasi
sohvalla, uteliaan kuuliakunnan keskellä, ja kertoi historian tuosta
kummallisesta tapauksesta, jonka hän kauneuden vuoksi koristi monella
kummastuttavalla lisäyksellä, lopettaen sillä kertomuksella, kuinka
hän jätti Becky'n ja läksi keksintä-retkelle, kuinka hän seurasi kahta
käytävää niin pitkälle, kuin hänen leijo-nuoransa myönsi, kuinka hän
kolmattakin oli kulkenut jo nuoran pituuden ja oli kääntymäisillään
takaisin, kun hän huomasi kaukaisen pilkun, joka oli päivän näköistä,
kuinka hän jätti nuoran ja haparoi sen luokse, pisti päänsä ja puolen
ruumistansa ulos pienestä reiästä ja näki tuon leveän Missisippi virran
hiljalleen juoksevan edelleen. Jos nyt sattumuksesta olisi ollut yö,
niin hän ei olisi nähnyt tätä valo-pilkkua, eikä olisi enää uudelleen
koetellut tätä solaa. Hän kertoi, kuinka hän palasi Becky'n luo, ja
ilmoitti hänelle tämän iloisen sanoman, ja kuinka Becky käski hänen
olla ääneti, eikä häiritä häntä tuollaisella puheella, sillä hän oli
väsyksissä, tiesi kuolevansa ja toivoikin sitä. Hän kertoi, mikä työ
hänellä oli saada Beckyä uskomaan, ja kuinka Becky sitten oli kuolla
ilosta, kun hän oli urrinut sille paikalle, josta hän todellakin näki
tuon sinertävän päivän pilkun, kuinka hän pakkausi ulos reiästä ja
auttoi sitten Beckyä ulos, kuinka he itkivät ilosta, kuinka joitakuita
miehiä sousi heidän sivutsensa, ja kuinka Tom huusi heille, ja kertoi
onnettoman tilansa, kuinka miehet eivät ensiksi uskoneet heidän
kummallista kertomustansa, "sillä", sanoivat he, "te olette viisi
peninkulmaa sen laakson alapuolella, jossa luola on," kuinka he sitten
ottivat heidät venheesen, veivät muutamaan taloon, antoivat heille
iltaista, ja antoivat heidän levähtää pari tuntia pimeän tultua, ja
toivat sitten heidät kotia.

Ennen päivän koittoa oli tuomari Thatcher, ja se vähäinen joukko, joka
vielä oli luolassa etsimässä, saatu käsiin, jolloin he saivat tiedon
tästä suuresta uutisesta.

Tom ja Becky tulivat kohta huomaamaan, ett'ei kolmen vuorokauden vaivat
ja nälkä olleet niin kohta korjatut. Heidän piti olla sängyssä koko
Keskiviikko ja Torstai, ja näyttivät tulevan aina väsyneemmiksi ja
heikommiksi. Tom oli hetkisen jalkeella Torstaina, kävi kaupungilla
Perjantaina, ja Lauantaina oli hän entisissä voimissaan, vaan Becky ei
jättänyt huonettansa ennen Sunnuntaita, ja silloinkin vielä oli hän
niin huonon näköinen, kuin olisi sairastanut kovan taudin.

Tom sai kuulla, Huck'in sairastavan, ja läksi Perjantaina katsomaan
häntä, vaan hän ei voinut päästä sairashuoneeseen tänään, eikäpä
vielä Lauantaina eikä Sunnuntainakaan. Sitten laskettiin hänet joka
päivä, vaan häntä kehoitettiin olemaan vaiti tapauksesta luolassa, ja
yleisesti välttää mieltä-liikuttavia keskusteluaineita. Douglaan leski
oli aina läsnä valvomassa, ett'ei kieltoa rikottaisi. Kotonaan sai
Tom kuulla tapauksista Cardiff Hill'illä, kun myös sen että rehvanan
ruumis oli löydetty joesta lossi-ryvin vierestä; hän oli ehkä hukkunut
koetellessaan päästä pakoon.

Noin neljätoista päivää sen jälkeen, kuin Tom oli pelastautunut
luolasta, meni hän Huck'in luo, joka nyt oli saanut kyllin voimia
kuulemaan mieltäliikuttaviakin puheita, ja Tom'illa oli mielestänsä
kerrottavaa yhtä ja toista, jonka pitäisi huvittaa Huck'ia. Hänen
tiensä kulki tuomari Thatcherin kartanon sivuitse, ja hän seisahtui
siihen, nähdäksensä Becky'ä. Tuomari ja joitakuita hänen ystäviänsä,
alkoivat puhella Tom'in kanssa, ja muuan heistä kysyi pilkallisesti,
jos häntä halutti vielä mennä luolaan. Tom vastasi, ett'ei hänellä
ollut mitään sitä vastaan, eikä sanonut olenkaan pelkäävänsä.

Tuomari sanoi:

"Hyvä; sitä en epäile vähääkän, ett'ei muita löytyisi samallaisia kuin
sinä. Vaan siitä asiasta olemme me pitäneet huolta. Tästä lähin ei enää
kukaan tule eksymään luolaan."

"Miten niin?"

"Siten kuin minä rauvotin rautapellillä sen suuren oven, luolan suulla,
pari viikkoa takaperin, ja varustin sen kolmella lukolla, joihin
avaimet ovat taskussani."

Tom kävi vaaleaksi kuin palttina.

"Mikä sinulla on poika? Pian joku! Juoskaa hakemaan lasi vettä!"

Vettä tuotiin ja räiskytettiin hänen silmillensä.

"Noin, nyt sinä olet ihmisen näköinen taas. Mikä sinulle tuli, Tom?"

"Ai, ai, tuomarikulta, Indiani-Joe on luolassa."



NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.


Monjaitten minuuttien kuluessa oli uutinen levinnyt yltä ympäriinsä,
ja tusinoittain miehillä täytettyjä venheitä oli matkalla Mc Douglaan
luolaan, näitä seurasi höyry-lossi, täynnä ihmisiä. Tom oli samassa
venheessä kuin tuomari Thatcher. Kun luolan ovi oli avattu, näyttäytyi
surullinen näky synkässä hämärässä, joka vallitsi sisäpuolella.
Indiani-Joe makasi kuoliaana lattialla, naama niin likellä oven rakoa
kuin mahdollista, ikäänkuin toivova silmänsä olisi tahtonut olla
kiinitetty viimeiseen silmänräpäykseen, siihen valoon ja vapauteen,
joka vallitsi ulkopuolella. Tom oli liikutettu, sillä hän tiesi
omasta kokemuksestansa, mitä tuo onnetoin oli saanut kärsiä. Hänen
säälinsä oli herätetty, vaan kumminkin tunsi hän nyt äärettömän
huojentavan ja varmuuden tunteen, joka aivan suuressa määrässä, josta
hän ei vielä tätä ennen ollut täysin selvillä, antoi hänen ymmärtää,
kuinka suuri kauhistuksen paino oli levännyt hänen sydämellänsä, aina
siitä päivästä, kuin hän oli kohottanut äänensä tuota verta janoavaa
yhteis-kunnan vihollista vastaan.

Indiani-Joen veitsi oli hänen vieressänsä, -- terä poikki. Suuri
pelkka, jolle ovi oli asetettu, oli rikki hakattu ja läpiporattu
ahkeralla työllä; turhaa työtä, sillä kallio muodosti luonnollisen
kynnyksen ulkopuolella, johon veitsi ei olisi vaikuttanut mitään. Muuta
vahinkoa ei ollut tullut, kuin se, että veitsi oli katkennut. Vaan,
jos ei tällaista kivi estettä olisi ollutkaan, niin oli työ sittenkin
turhaa, sillä, jos hän olisi onnistunutkin saamaan pois pelkan, ei
hän olisi voinut kiusata ruumistaan siitä ahtaasta raosta, joka oli
oven ja maan välillä -- ja sen tiesi hän. Siis oli hän kaivanut
tätä, ainoastaan tehdäksensä jotakin -- kuollettaaksensa pitkiä
tuntia -- lievittääksensä sielunsa vaivoja. Tavallisesti löytyi tässä
luolassa joitakuita kynttilän kappaleita, siellä täällä rakoloissa,
jääneitä sinne, siellä käviöiltä; vaan nyt siellä ei löytynyt
yhtään. Vanki oli etsinyt ne käsiinsä ja syönyt. Hän oli onnistunut
saada kiini muutamia yölepakoitakin ja syönyt nekin; kynnet oli hän
jättänyt jälelle. Onnetoin oli kuollut nälkään. Eräälle paikalle oli
koppa-kiveä hitaasti muodostunut vuosisatojen kuluessa, tätä kasvatti
vedentippuminen eräästä kivi huipusta yläpuolella. Tähän koppakiveen
oli onnetoin saanut koverretuksi matalan kuopan, kerätäksensä siihen
tuon kalliin pisaran, joka tipahti joka kahdeskymmenes minuutti, kellon
yksitoikkoisella tarkkuudella -- teelusikallinen joka neljäskolmatta
tunti. Tämä tippa tipahti jo silloin, kuin Pyramidit olivat uudet,
kuin Troja hävitettiin, kuin Rooma perustettiin, kuin Kristus
ristiin-naulittiin, kuin Valloittaja perusti Englandin vallan, kuin
Kolumbo läksi keksintö-retkelleen, kuin Lexington'in verisauna vielä
oli "uutinen." Se tipahtaa vielä nytkin; se tulee vielä edeskinpäin
tipahtamaan, vielä sittenkin, kuin nämä tapaukset ovat vaipuneet
historian ehtoo-varjoihin ja satujen hämärään unhotuksen pimeyden
nielemänä. Onkos kaikella tarkoituksensa ja tehtävänsä? Onko tämä
pisara malttavaisesti tipahdellut viisituhatta vuotta, ollaksensa
valmis täyttämään tämän katoovaisen ihmis-itikan tarpeita, ja onko
sillä vielä tärkeä tarkoitus täytettävänä, kymmenen tuhannen vuoden
kuluttua? Sama se. Monta, monta vuotta on jo kulunut siitä, kuin tuo
onnetoin puoliveri koversi kiven, siihen kerätäksensä nuo arvaamattoman
kalliit pisarat, vaan vielä tänäkin päivänä, kuin matkustaja tulee
katselemaan ihmeitä Mc Douglaan luolassa, katselee hän pisimmän aikaa
tätä merkillistä kiveä ja hitaasti tipahtavaa vesipisaraa. Indiani-Joen
pikari on merkillisin luolan ilmiöistä; ei edes "Aladdinin linna" voi
vetää sille vertoja.

Indiani-Joe haudattiin liki luolan suuta, ja kansaa keräytyi sinne
sekä venheillä että muilla ajokaluilla kaikista kylistä ja taloista
ympäristössä, aina seitsemän peninkulman päästä; he toivat mukanansa
kaikki lapsensa ja kaikenlaista ruokatavaraa, ja sanoivat, että heillä
oli milt'ei yhtä hauska hänen hautajaisissansa, kuin ehkä olisi ollut
häntä hirttäissä.

Nämä hautajaiset estivät erään seikan -- anomus kirjan kuvernöörille,
jossa pyydettiin armoa Indiani-Joelle. Tämä anomuskirja oli saanut
suuren joukon allekirjoituksia; monta vetistä ja kaunopuheliasta
kokousta oli pidetty, ja lähetys-kunta jumalillisia akkoja oli
valittu, joiden syvässä murhe puvussa piti mennä kuvernöörin luokse
vaikeroimaan ja rukoilemaan häntä olemaan armeliaan aasin, joka polkisi
velvollisuutensa jalkainsa alle. Indiani-Joen luultiin tappaneen viisi
kauppalan asukasta; vaan mitä siitä? Jos hän olisi ollut itse perkele,
niin olisi sittenkin löytynyt kyllinkyllä raukkoja, jotka olisivat
olleet valmiit töhräämään nimensä anomuskirjan alle, ja vuodattamaan
kyyneleitä heikontaneista ja aina vuotavista kyynellähteistänsä.

Aamulla hautaisten jälkeen vei Tom Huck'in yksityiselle paikalle,
saadaksensa keskustella hänen kanssansa vieraitta miehittä. Huck oli
jo Wallisarilta ja Douglaan leskeltä kuullut Tom'in seikasta luolassa,
vaan Tom sanoi luulevansa, ett'eivät he olleet kertoneet eräästä
asiasta, ja se oli juuri siitä asiasta, kuin hän tahtoi puhella.
Huck'in muoto synkistyi. Hän sanoi:

"Minä tiedän mitä se on. Sinä kävit numero kakkosessa etkä löytänyt
muuta kuin viinaa. Kukaan ei ole sanonut sitä minulle, että se
olit sinä, vaan minä arvasin heti, kun kuulin puhuttavan tuosta
viinajutusta, että se olit sinä; ja minä tiesin, ett'et ollut löytänyt
rahoja, sillä siinä tapauksessa olisit sinä millä neuvoin hyvänsä
hankkiutunut minun luokseni, kertomaan minulle, jos et kellenkään
muille olisi sanonutkaan siitä sanaakaan. Tom, jokin on aina sisässäni
sanonut, ett'emme koskaan saisi käsiteltäväksemme niitä lanttia."

"Ei, Huck, minä en ole koskaan kielinyt sanaakaan kapakan isännän
päälle. Etkös muista, että kapakka oli vielä hävittämättä sinä
Sunnuntaina, kuin minä olin huvimatkalla. Etkös muista, että sinun piti
vahtia sinä yönä?"

"Niin, se on tosi! Tuntuu kuin olisi vuosi kulunut siitä. Se oli sama
yö kuin seurasin Indiani-Joe'a lesken luokse."

"Sinä seurasit häntä?"

"Seurasin -- vaan älä hiisku siitä kellenkään. Ehkä Indiani-Joella on
ystäviä elossa. En tahtoisi heitä vihollisikseni. Jos hän ei nyt ole
Teksaksessa tai muutoin varma, niin on koko syy minun niskoillani."

Sitten kertoi Huck koko menettelynsä, josta Tom tunsi ainoastaan osan,
jonka Wallisari oli jutellut.

"No niin, sanoi Huck sen jälkeen," olipa se nyt kuka hyvänsä, joka
korjasi viinan, niin luullakseni korjasi hän myöskin rahat -- kaikissa
tapauksissa ovat ne menneet meiltä, Tom."

"Huck, rahat eivät ole kuuna kullan valkeana olleet siinä numero
kakkosessa!"

"Mitä?" Huck tarkasteli ystävänsä muotoa. "Tom, oletko sinä taas rahain
jälillä?"

"Huck, ne ovat luolassa!"

Huck'in silmät välkkyivät.

"Sanopa tuo uudelleen, Tom."

"Rahat ovat luolassa!"

"Tom -- vaan kunniasi sanalla nyt -- onko se totta vai leikkiä?"

"Totta, Huck, niin puhdasta totta, kuin elämässäni olen puhunut.
Tahdotko seurata minua sinne, ja auttaa minua niitä kantamassa?"

"Siitä voit olla varma. Kun vaan pääset sinne hengen vaaratta."

"Huck, me pääsemme sinne ilman vähintäkään vaaraa."

"Finemang," sanoi Mooperin muija! Minkätähden luulet rahain --"

"Huck, odotahan siksi kuin olemme siellä. Jos emme löydä niitä sieltä,
niin saat rumpuni ja kaikki, mitä minulla on. Niin totta kuin minun
nimeni on Tom."

"Hyvä -- sanasta miestä sarvesta härkää. Milloin lähdemme?"

"Vaikka paikalla, jos niin tahdot. Oletkos kyllin voimissasi?"

"Onko se syvässäkin luolassa? Minä olen nyt ollut jalkeilla kolme,
neljä päivää, vaan minä en jaksa kulkea pitemmältä kuin peninkulman,
Tom -- varsinkin luulen niin."

"Kellä muulla hyvänsä on se viidenpeninkulman syvyydessä, Huck, vaan
minä tiedän oikotien, jota ei kukaan muu tunne, Huck, minä soudan
sinut perille asti venheellä. Minä tuon venheen tänne ja soudan sen
takaisinkin, aivan yksinäni. Sinun ei tarvitse panna rikkaa ristiin."

"Ei muuta kuin tielle, Tom."

"Se on hyvä. Meidän pitää ensiksi ottaa mukaamme vähän leipää ja lihaa,
piippumme, yksi tai pari pussia, joitakuita leiju-nuoria, ja koko
joukko näitä uusia kapineita, joita he kutsuvat tulitikuiksi. Usko, jos
tahdot, niin toivoin, viimeksi kuin kävin tuolla, monta kertaa, että
näitä olisi ollut mukanani edes joitakuita."

Paikalla jälkeen puolen päivän lainasivat pojat pienen venheen eräältä
poissa olevalta porvarilta, ja läksivät heti matkalle. Kun he olivat
useampia peninkulmia "Luola laakson" alapuolella, sanoi Tom:

"Kallion seinä on täällä yhden näköinen aina Luolalaaksosta saakka,
näetkö -- ei taloja, ei halkopinoja, ei muuta kuin pensaita. Vaan
näetkös tuota valkoista pilkkaa tuolla ylhäällä, tuota, josta maa on
vierynyt? Se on muuan merkistäni. Nouskaamme nyt maalle."

"Huck, siltä paikalta, jossa nyt seisot, voisit ongen vavalla ylettää
siihen reikään, josta minä marrin ulos; koetas, jos voit nähdä sitä."

Huck tirkisteli joka paikkaan, vaan ei keksinyt mitään. Tom pistäysi
ylpeästi erääsen väripuu-pensaasen ja sanoi:

"Tässä näet sen! Katsos, Huck, tämä on hauskin kuoppa koko maassa.
Mutta älä vaan puhu tästä kellenkään. Minä olen aina toivonut päästä
ryöväriksi, vaan minä tiesin, että minulla piti olla juuri tällainen
luola, ja mistä löytäisin, siinä oli juuri temppu. Nyt meillä on se,
ja nyt emme puhu tästä kellenkään muille kuin Joe Harper'ille ja Ben
Rogers'ille -- sillä luonnollisesti pitää meitä olla koko joukko
ryöväriä, muutoin on se kovin köyhää. Tom Sawyers'in Ryöväri-joukko --
kuuluu aivan hyvältä, vai mitä Huck?"

"Kuuluupa kyllä; Tom. Vaan keltä me ryöväämme?"

"Oh, keltä hyvänsä. Väjymistä sitä käytetään enin."

"Ja tappaa heidät."

"Ei, ei aina. Vangita heidät luolaan, kunnes maksavat lunnaat
edestänsä."

"Mitä lunnaat ovat?"

"Rahoja. Heidät pakoitetaan lainaamaan ystäviltänsä kaikki, mitä
vähänkin saavat, ja jos he eivät vuoden kuluttua ole maksaneet
lunnaitaan, niin tapetaan heidät. Tämä on tavallinen menettely. Vaan
naisia ei tapeta. Heidät vaan vangitaan, eikä tapeta. He ovat aina
kauniita ja rikkaita, vaan julman pelkuria. Heiltä otetaan kellot ja
muut omaisuudet, vaan, kun heitä puhutellaan, niin otetaan aina lakki
pois päästä kohteliaisuuden vuoksi. Ryövärit ovat paljon kohteliaampia
kuin muut ihmiset -- sen saat nähdä mistä kirjasta hyvänsä. Sitten
rakastuvat he meihin, ja, kun ovat olleet yhden tai pari viikkoa
luolassa, herkiävät he itkemästä, ja sitten on aivan mahdotointa saada
heidät pois sieltä. Jos ajasitkin ulos heidät, niin tulevat he paikalla
takaisin. Niin se on kaikissa kirjoissa."

"Vaan tuohan on oikein juhlallista, Tom. Minä luulen sen olevan
paremman kuin olla merirosvona."

"Niin, on se parempi tavallansa sen puolesta, että on aina likellä
kotiansa, cirkusta, ja muita tuonlaisia."

Kaikki valmistukset olivat nyt tehdyt, ja pojat marrivat reijästä
sisään, Tom edellä. He vetäysivät vaivaloisesti pienen ja ahtaan
solan alasuulle, panivat kiini leiju-nuoransa, ja kulkivat edelleen.
Joitakuita askeleita ja he olivat lähteellä. Tom tunsi väristyksen
koko ruumiissansa. Hän näytti Huck'ille kynttilän jäännöksen, joka
oli istutettu savella seinään, ja kertoi, kuinka hän ja Becky olivat
nähneet sen liekin kamppailevan ja sammuvan.

Poikain puhe alkoi nyt muuttua kuiskeeksi, sillä paikan hiljaisuus
ja pimeys painoi heidän mieltänsä. He menivät etemmäksi, kääntyivät
Tom'in toiselle solalle ja kulkivat sitä, kunnes tulivat jyrkäykseen.
Kynttilät ilmaisivat nyt sitä, ett'ei se ollutkaan pohjatoin syvyys,
vaan ainoastaan jyrkkä savi-mäki, noin kahden tai kolmenkymmenen jalan
korkuinen. Tom kuiskasi:

"Nyt saat nähdä jotakin, Huck."

Hän kohotti ylös kynttilänsä ja sanoi:

"Katso niin pitkälle nurkan taakse kuin voit. Näetkös tuota? Tuota --
tuolla suurella kalliolla toisella puolen -- piirretty kynttilällä."

"Tom se on _risti!_"

"No, missä sinulla on nyt numero kakkosesi? '_Ristin alla_,' eikö niin?
Juuri tuolta näin minä Indiani-Joen tulevan esiin kynttilöinensä, Huck!"

Huck katsoa tuijotti hetkisen tuota salaista merkkiä, ja sanoi sitten
vapisevalla äänellä:

"Tom, korjataan luumme täältä!"

"Mitä! Ja jätetään aarre?"

"Niin, jätetään se. Indiani-Joen haamu vallitsee varmaankin tuolla."

"Eikö mitä, Huck, eikö mitä. Hän kummittelee sen paikan ympärillä,
johon kuoli -- tuolla luolan suulla -- viisi peninkulmaa täältä."

"Ei, Tom, sitä hän ei tee. Hän pysyttelekse rahain ympärillä. Minä
tunnen kummitusten tavan, niinkuin sinäkin."

Tom alkoi pelätä, että Huck'illa oli oikein. Epäilyksiä alkoi nousta
hänen sielussansa. Silloin juohtui hänelle jotakin mieleen.

"Kuules nyt, Huck, minkälaisia pöllöjä me olemme! Ei Indiani-Joen haamu
voi tulla sinne, jossa risti on!"

Se naula veti.

"Tom, tuota en tullut ajattelemaan. Vaan se on tosi. Se on meidän
onnemme, että risti on tuossa. Nyt luulen voivamme kavuta alas etsimään
arkkua."

Tom kulki edellä, upoten syvään saveen joka askeleella. Huck seurasi
perästä. Neljä käytävää yhtyi tähän pieneen luolaan, jossa tuo
suuri kallion möhkäre oli. Pojat tarkastelivat kolmea niistä, vaan
seurauksetta. He löysivät pienen koperon, joka oli lähinnä kalliota, ja
siinä huopa-käärröksen; sen vieressä vanhan housunkannakkeen, tähteitä
palvatusta sian lihasta, ja puhtaaksi kalutuita linnun luita. Vaan
raha-arkkua ei näkynyt. Pojat tarkastelivat paikkaa, kerta toisensa
perästä, vaan turhaan. Tom sanoi:

"Hän sanoi, ristin _alla_. Tämähän on lähinnä ristin alla. Se ei voi
olla kallion alla, sillä se on kovin likellä maata."

He etsivät vielä kerran joka paikasta ja istuutuivat sitten
alakuloisina. Huck ei tiennyt minkäänlaista neuvoa. Hetkisen kuluttua
sanoi Tom:

"Katsos Huck; tässä on jälkiä ja kynttilän talia savessa, tällä
puolen kalliota, vaan ei toisella puolen. Mitähän se on? Minä luulen
sittenkin, että rahat _ovat_ kallion alla. Minäpä kaivan vähän savea."

"Tuo ei ollut hulluinta!" sanoi Huck innostuneena.

Tom'in "milt'ei oikea Barlow", oli käsissä silmänräpäyksessä, ja hän ei
ollut kaivanut neljääkän tuumaa syvälle, ennen kuin lauta tuli vastaan.

"Hehei, Huck! Kuuletko?"

Huck alkoi nyt myös kaivaa ja raapia. Joitakuita lautoja oli kohta
paljastettu, ja pois otettu. Ne peittivät erään luonnollisen luolan,
joka oli kallion alla. Tom hyppäsi sinne ja ojensi kynttelinsä niin
kauas kallion alle kuin mahdollista, vaan ei sanonut voivansa nähdä
luolan loppua. Hän esitteli keksintä-retkeä. Hän kumartui alas ja
astui sisään; kaita tie meni vähitellen alamäkeä. Hän seurasi tätä
luikertelevaa käytävää, ensiksi oikealle, sitten vasemmalle, Huck
aivan kantapäillä perässänsä. Vähän ajan perästä seisahtui Tom eräässä
äkki-käännöksessä, ja huudahti:

"Hyvä Jumala; katso tänne Huck!"

Tällä kertaa oli se varmaankin raha-arkku, joka oli asetettu pienen
kallion koperoon erään tyhjän ruuti-pullon, kahden kotelossa olevan
pyssyn y.m. rojuin kanssa yhteen.

"Viimeinkin on aarre meidän!" sanoi Huck kaivellen käsillänsä likasia
rahoja. "Ajatteles, Tom, me olemme rikkaita nyt!

"Huck, minä olinkin aina siinä luulossa, että me sen löytäisimme. Se on
vaikeata uskoa, vaan nyt se on meillä kumminkin varmaan! Vaan elkäämme
menettäkö aikaamme tässä, mutta viekäämme se ulos. Annapas, kun koetan,
jos jaksan nostaa arkkua."

Se painoi noin viisikymmentä naulaa. Tom jaksoi vaivalla nostaa
sen, vaan ei kunnolla kantaa. "Tuon juuri arvasin", sanoi hän, "se
näytti siltä kuin se olisi raskas, silloin kuin he kantoivat sen
kummitushuoneesta -- minä katselin sitä. Olipa hyvä, että otin säkit."

Kulta oli kohta säkkilöissä, ja pojat kantoivat sen risti-kallion luo.

"Hakekaamme nyt pyssyt ja ne muut kapineet," sanoi Huck.

"Ei, Huck, antaa niitten olla siellä. Ne ovat hyvät olemassa, kun
alamme ryövätä. Pitäkäämme ne siellä koko ajan, ja pitäkäämme siellä
juomakarkelommekin. Se on hyvin sopiva paikka pitää juomakarkeloita."

"Juomakarkelot, mitä ne on?"

"En minä tiedä. Vaan ryövärit pitävät aina juomakarkeloita, ja
luonnollisesti pitää meidänkin pitää. Tule nyt Huck, me olemme jo
olleet kauan täällä sisässä. Sitä paitsi on minulla nälkä. Kun pääsemme
venheelle, pitää meidän syödä ja tupakoida."

He marrivat nyt esiin väripuu-pensaikosta, katselivat varovasti
ympärillensä, havaitsivat ilman puhtaaksi, ja istuivat kohta syöden
ja tupakoiden venheessä. Kun aurinko alkoi vaipua taivaan rannalle,
työnsivät he venheen vesille ja lähtivät matkalle. Tom souti hämärässä
pitkin rantaa iloisesti puhellen Huck'in kanssa, ja laski maalle kohta,
pimeän tultua.

"Nyt Huck," sanoi Tom, "kätkemme rahat lesken halko-liiterin parveen,
ja huomis-aamuna varhain tulemme lukemaan ja jakamaan niitä, sitten
etsimme paikan metsästä, johon voimme ne kätkeä. Odota sinä tässä ja
vartioi, niinkauan kuin minä juoksen hakemassa Ben Taylorin käsikärryt.
Minä olen takaisin minuutin kuluttua."

Hän hävisi, ja tuli kohta takaisin kärryin kanssa, nosti säkit niille,
peitti ne monjailla vanhoilla rätillä, ja lähti matkalle, vetäen
kuormaa jälestänsä. Kun he tulivat Wallisarin talolle, seisahtuivat he
lepäämään. Juuri kuin he alkoivat jatkaa matkaansa, tuli Wallisari ulos
ja sanoi:

"Ohoi, kuka siellä?"

"Huck ja Tom Sawyer."

"Hyvä! Seuratkaa minua, pojat, kaikki odottavat teitä. No, joutukaa,
eteenpäin mars; minä vedän kärryjänne. Oh hitto, eipä ne olleetkaan
niin kepeät, kuin ne näyttivät olevan. Onko teillä kuormana tiiliä tai
vanhaa rautaa?"

"Vanhaa rautaa," vastasi Tom.

"Minä arvasin sen; tämän kauppalan pojat menettävät aikansa ja
vaivaavat itseänsä vanhan raudan romun etsimisessä, ansaitaksensa
parikymmentä centiä valu-pajasta paljon ennemmin, kuin kunnon työssä,
jossa saisivat puolta suuremman palkan. Vaan ihmisen luonto on nyt
semmoinen. Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!"

Pojat tahtoivat tietää, miksi semmoinen kiiru oli.

"Älkäähän nyt olko siitä millännekään; saatte nähdä kunhan tulemme
Douglaan lesken luokse."

Huck, jota aina tähän saakka oli epäluulolla kohdeltu, sanoi
peloissansa:

"Herra Jones, me emme ole tehneet mitään."

Wallisari nauroi.

"Vai niin, minä en ole varma siitä, poikaseni. Minä en ole varma siitä.
Etkös sinä ole lesken kanssa hyvä ystävä?"

"Olen. Hän on varsinkin kohdellut minua aina hyvästi."

"No hyvä, mitä sinä sitten pelkäät?"

Tähän kysymykseen ei Huck ennättänyt saada selville vastausta,
ennenkuin jo havaitsi itsensä Tom'in kanssa puukatuksi lesken
vieras-huoneesen. Herra Jones jätti kärryt porstuan eteen ja seurasi
heitä.

Paikka oli juhlallisesti valaistu, ja kaikki ne, joilla vähänkin oli
sanomista kauppalassa, olivat läsnä. Thatcher'in, Harper'in, Rogers'in,
täti Polly, Sid, Mary, pastori, sanomalehden-toimittaja ja joukko muita
oli siellä, itsekukin parhaissa vaatteissansa. Leski otti vastaan pojat
niin sydämellisesti kuin tällaisia olennoita voi vastaan ottaa, sillä
he olivat aivan taliset ja saviset. Täti Polly kävi tulipunaiseksi
häpeästä, ja rypisti otsaansa sekä puisti päätänsä Tom'in tautta.
Kumminkaan ei kukaan kärsinyt niin kuin pojat itse. Herra Jones sanoi:

"Tom ei ollut vielä kotona, niin ett'en luullut häntä löytävänikään;
vaan sitten kompastuin hänen ja Huck'in päälle juuri ovellani, ja niin
toin heidät tänne suurimmalla kiiruudella."

"Se oli oikein tehty," sanoi leski. "Tulkaat mukanani, pojat."

Hän vei heidät sänkykammariinsa ja sanoi:

"Peskäät ja pukeutukaat nyt. Tässä on kahdet uudet vaatteet -- paidat,
sukat, kaikki täydellisesti. Ne ovat Huck'in -- ei, ei kiittämistä,
Huck -- herra Jones on ostanut yhden puvun, minä toisen. Vaan ne
sopivat teille kummallekin. Pukekaat ne päällenne. Me odotamme --
tulkaat sitten alas kuin olette tarpeeksi itseänne siistineet."

Hän jätti nyt pojat yksinänsä.



VIIDESNELJÄTTÄ LUKU.


Huck sanoi:

"Me voisimme kavuta alas, jos meillä olisi nuora. Ikkuna ei ole
korkealla maasta."

"Turhaa puhetta. Miksi sinä tahdot kavuta alas?"

"Siksi, ett'en ole tottunut tuollaisiin ihmisiin, ja varsinkin noin
suureen seuraan. Minä en voi kärsiä heitä. Minä en tule alas, Tom."

"Ole nyt tuhmuuksia puhumatta! Ei se tee mitään. Minä puolestani en
ujostele rahtuakaan. Minä otan sinut suojaani."

Sid astui sisään.

"Tom," sanoi hän, "täti on odottanut sinua koko jälkeen puolen päivän.
Mary otti esiin valmiiksi sinun juhlavaattesi, ja kaikki olivat
liikkeessä sinun tähtesi. Sanos, tämä tali ja savi eikös se ole sinun
vaatteillas?"

"Kuulkaas, Herra Siddy, olkaa hyvä ja hoitakaa omia asioitanne. Vaan
minkätähden tämä juhlallisuus on?"

"Se nyt on lesken tavallisia kestiä. Tällä kertaa se on Wallisarille
ja hänen pojillensa siitä hyvästä työstä, jonka tekivät hänelle tässä
tuonoissa yönä. Pojat -- minä voin kertoa teille jotakin, jos tahdotte
tietää."

"No, mitä se olisi?"

"Niin, vanha Jones aikoo hämmästyttää ihmisiä täällä tänä iltana, minä
kuulin hänen salaisuutena kertovan siitä tätille tänään, vaan minä
luulen, ett'ei salaisuudesta ole enää juuri paljon jälellä. Kaikki
tuntevat sen -- itse leskikin, vaikk'ei ole siitä tietävinänsäkään. Se
oli aivan välttämätön herra Jones'elle, että Huck oli täällä -- hän ei
voinut tuoda esiin tuota salaisuutta Huck'itta, ymmärrättekös?"

Sid hymyili hyvin itserakkaasti.

"Sid, sinäkö se olet, joka olet kielinyt?"

"Oh, ole huoleti siitä, kuka sen on tehnyt! Joku on sen tehnyt, siinä
on kaikki."

"Sid, koko kaupungissa ei löydy kuin yksi ainoa henkilö, joka on niin
kelvoton, ja se olet juuri sinä. Jos sinä olisit ollut Huck'in siassa,
niin olisit sinä hiipinyt pois paikalta, etkä olisi sanonut ristitylle
sielulle roistoista mitään. Sinä et voi muuta tehdä kuin ilkeyttä, ja
sinä et kärsi muita kiitettävän hyvistä töistä. Tuossa on sinulle --
eikä kiittämistä, niinkuin leski sanoo."

Tom antoi Sid'ille useampia korvapuustia, ja auttoi häntä ulos ovesta
hyvällä potkulla peräpakaroille.

"Mene nyt alas kaipaamaan tätille, jos tohdit, niin huommenna saat
maksun."

Joitakuita minuuttia myöhemmin istuivat lesken vieraat illallispöydän
ympärillä, ja tusina lapsia oli istutettu pienempien pöytäin ympärille
samassa huoneessa, maan ja ajan tavan mukaan. Kun aika tuli, piti herra
Jones pienen puheen, jossa hän kiitti leskeä siitä kunniasta, jonka hän
oli osoittanut hänelle ja hänen pojillensa, "vaan," sanoi hän, "täällä
on neljäskin henkilö, jonka kainous --"

Ja niin edespäin, ja niin edespäin. Hän ampui salaisuutensa Huck'in
osallisuudesta, tuossa yöllisessä seikassa, niin dramallisella ja
juhlallisella tavalla kuin mahdollista, vaan se huomio, jonka se
nosti, oli teeskennelty, eikä ollenkaan niin meluava, kuin se muussa
tapauksessa olisi voinut olla. Kumminkin näytti leski jokseenkin
suurta kummastusta, ja osoitti Huck'ia kohtaan niin paljon ystävyyttä
ja kiitollisuutta, että Huck milt'ei unhottanut vaivaansa uusissa
vaateisansa, syystä kun nyt joutui kaikkein katseltavaksi ja
ylistettäväksi, jota oli aivan mahdotoin kärsiä.

Leski sanoi tahtovansa antaa kodin Huck'ille kattonsa alla ja kasvattaa
hänet, ja sitten antaa hänelle rahasumman, jolla voisi alottaa pienen
kaupan. Tom'in aika oli tullut. Hän sanoi:

"Huck ei tarvitse rahoja. Huck on rikas!"

Seurue voi niin ja näin pidättää itseänsä naurusta. Vaan äänettömyys
oli vähän harmillinen. Tom katkasi sen:

"Huck'illa on rahaa. Te ette ehkä usko sitä, vaan hänellä on jokseenkin
paljon. Te ette tarvitse nauraa; luullakseni voin näyttää teille ne.
Odottakaahan silmänräpäys."

Tom juoksi ulos. Vieraat katselivat hämmästyksissänsä toisiansa ja
heittivät kysyväisiä silmäyksiä Huck'iin, jonka kieli näytti olevan
kiini lukittu.

"Sid, mikä Tom'illa taaskin on?" kysyi täti Polly. "Hän -- no, minä en
koskaan pääse selville hänen kanssansa. Minä en ole koskaan --"

Tom astui sisään, kantaen raskaita säkkiänsä, ja täti Polly ei
lopettanut lausettansa. Tom kantoi keltaisen rahan paljouden pöydälle
ja sanoi:

"Tuossa -- mitä sanoin minä teille? Puolet ovat Huck'in, toinen puoli
on minun!"

Jokainen äimistyi niin, ett'ei kyennyt edes huokumaan. Kaikki katsoa
tuiottivat, eikä kukaan virkkanut mitään hetken ajalla. Sitten alkoivat
he yhdestä suusta pyytää selitystä. Tom sanoi voivansa antaa sen, ja
niin tekikin hän. Kertomus oli lavea, vaan kaikin puolin hauska. Kun se
oli lopussa, sanoi herra Jones:

"Minä luulin valmistaneeni pienen äkki-ilon täksi illaksi, vaan nyt
se ei ole suuresta arvosta. Tuo panee sen kokonaan varjoonsa, sen
myönnän." Rahat luettiin. Niitä oli enemmän kuin kaksitoista tuhatta
dollaria. Näin suurta summaa ei ollut kukaan läsnäolioista nähnyt
samalla kertaa, vaikka useampia henkilöitä oli läsnä, joilla oli
kiintonaisissa omaisuuksissa paljon enemmän.



KUUDESNELJÄTTÄ LUKU.


Lukija saa olla aivan vakuutettu siitä, että Tom'in ja Huck'in
onnellinen löytö nosti suuren huomion köyhässä ja pienessä Pietarin
kauppalassa. Noin suuri summa helisevää rahaa näytti aivan
mahdottomalta. Siitä puhuttiin, sitä katsottiin kieroilla silmillä, ja
ihailtiin, kunnes monen porvarin päätä alkoi viepottaa tuo terveyttä
vahingoittava kiihoitus. Jokaikinen "Kummitushuone" Pietarissa ja
sen lähisyydessä olevissa kylissä tutkittiin nyt, lauta laudalta, ja
aarteen etsiät niiden perustukset kaivoivat -- ei ainoastaan pojat,
vaan aika miehetkin -- joista jotkut olivat hyvin prosallisia ja
jokapäiväisiä. Missä vaan Tom ja Huck näyttäysivät, niin imarreltiin,
ja ihailtiin heitä. Pojat eivät voineet muistaa sitä, että heidän
muistutuksillansa olisi ennen ollut jotakin arvoa, vaan nyt muistettiin
ja kerrottiin heidän sanansa, ja kaikki mitä he tekivät näytti yhdestä
ja toisesta syystä olevan merkillistä -- he olivat selvään kadottaneet
voimansa jokapäivällisissä asioissa sekä töissä että puheissa;
paitsi tätä muisteltiin heidän entistä elämäänsä ja havaittiin sen
todistavan kummallista omaperäisyyttä. Kauppalan sanomalehti julkaisi
palstoissansa poikain elämäkerran.

Douglaan leski otti tallettaaksensa Huck'in rahat kuuden prosentin
korolla, ja täti Pollyn pyynnöstä teki tuomari Thatcher samoin Tom'in
rahain kanssa. Kummallakin pojalla oli nyt sisääntulot, jotka sanalla
sanoen olivat liialliset -- dollari joka arkipäivältä, ja puoli
dollaria Sunnuntaipäiviltä, läpi vuoden. Juuri niin paljon kuin pappi
sai -- ei, niin paljon kuin hänelle oli luvattu -- sillä tavallisesti
ei hän voinut saada niitä sisään. Yhdellä ja yhdellä neljänneksellä
dollaria maksoi hyvin tuommoisen pojan ruo'an, huoneen ja koulunkäynnin
näinä yksinkertaisina aikoina -- ja vieläpä vaatteet ja pesunkin, jos
tiukka tuli.

Tuomari Thatcher oli saanut suuret aatteet Tom'ista. Hän sanoi, ett'ei
tavallinen poika kuunaan olisi pelastanut hänen tyttöänsä luolasta.
Kun Becky, suurimmassa salaisuudessa, kertoi isällensä, kuinka Tom
oli ottanut koulussa selkäänsä hänen tähtensä, oli tuomari nähtävästi
liikutettu; ja kun tyttö koetti puolustaa tuota suurta valhetta, jonka
Tom oli esiintuonut, saadaksensa johdatetuksi rangaistuksen hänen
niskoiltansa omille niskoillensa, sanoi tuomari innostuneella äänellä,
sen olevan ylevän ja jalon valheen -- valheen, joka voipi nostaa ylös
päänsä ja kulkea historiassa, yhtä hyvin kuin Georg Washington'in
totuus kirveestä. [Tarkoittaa erästä kertomusta Washington'in
nuoruudesta. Suomentajan muist.]. Becky'sta näytti isänsä tätä sanoessa
paljoa pulskemmalta ja uhkeammalta kuin milloinkaan ennen. Hän meni
heti kertomaan tästä Tom'ille.

Tuomari Thatcher toivoi kerran Tom'ista saavansa suuren lakimiehen tai
sotilaan. Hän sanoi tahtovansa hankkia Tom'in Kansallis-Sotakouluun,
ja sitten maan parhaimpaan lakikouluun, niin että hän olisi valmis ja
kelvollinen kumpaan virkaan hyvänsä.

Huck Finn'in rikkaus ja se, että hän oli Douglaan lesken suojeluksen
alla, saattoi -- ei, viskasi hänet seuroihin, joissa hänen vaivansa
olivat aivan kärsimättömät. Lesken palveliat pitivät hänet puhtaana
ja siistinä, kammattuna ja harjattuna, ja peittivät joka ehtoo hänet
niin puhtaitten lakanain väliin, joissa ei niin likapilkkua löytynyt,
jota olisi ystävänänsä voinut painaa sydämeensä. Hänen täytyi syödä
veitsellä ja kahvelilla, käyttää salvettia, kuppia ja talrikkia;
hänen täytyi lukea läksynsä, käydä kirkossa, puhua niin siististi
ja sievästi, että oma kielensä tuntui aivan törkeältä; kääntäyisipä
hän missä tahansa, niin tunsi hän itsensä joka haaralta vangituksi
sivistyksen siteillä.

Hän kantoi urhoollisesti vaivojansa kolme viikkoa, vaan sitten oli
hän eräänä päivänä kadonnut. Kahdeksanviidettä tuntia etsitti leski,
joka oli aivan murheissaan, häntä. Yleisö oli suruissansa; häntä
etsittiin kukkuloilta ja laaksoista ja hänen ruumistansa harattiin
joestakin. Varhain kolmantena aamuna tämän jälkeen meni Tom Sawyer
älykkäästi kyllä kaivelemaan tyhjiä aarnia, jotka olivat teurastus
huoneen takana, ja yhdestä niistä löysi hän karkurin. Huck oli juuri
syönyt eineeksensä joitakuita varastettuja leivoksia ja pötkötti nyt
tyytyväisenä tupakoiden. Hän oli pesemätön, kampaamaton ja puettu
vanhoihin riekaleihinsa, jotka tekivät hänet ihailtavaksi vapautensa
ja onnensa päivinä. Tom ajoi ulos hänet ja kertoi hänelle, minkälaisen
levottomuuden hän oli matkaan saattanut ja kehoitti häntä menemään
kotia. Huck'in muodolta katosi tuo tyyni levollisuus ja hän muuttui
hyvin surulliseksi. Hän sanoi:

"Älä puhu siitä, Tom! Minä olen koettanut, vaan ei se mene; ei se
mene, Tom. Ei se sovi minulle; minä en ole tottunut siihen. Leski on
kyllä ystävällinen ja hyvä minulle; vaan minä en voi kärsiä tuota
puuhaa. Hän pakoitti minua nousemaan ylös joka aamu samalla ajalla,
hän pakoitti minua peseytymään ja kampaamaan itseäni, kunnes olin
kulua tyhjäksi, ja hän ei antanut minun maata halkoliiterissä. Sitten
täytyi minun käydä noissa konnan-vaatteissa, jotka puristavat minut
kuoliaaksi; en tiedä mitenhän lienee, vaan minusta tuntuu, niinkuin
en voisi hengittää niissä, ja ne ovat niin kauhean hienot ja pulskat,
ett'en uskalla istua, maata tai piehtaroida missään. En ole saanut
ratsastaa kellarin-ovella -- oh, varmaankaan vuosikauteen; minun piti
käydä kirkossa, ja hikoilla ja hikoilla -- minä en voi kärsiä noita
kauniita saarnoja! Minä en saa pyytää siellä yhtään kärpäistä, en purra
mälliäni, ja täytyy käydä kengässä koko pyhäpäivä. Leski syö silloin
kuin kello soi; menee maata kuin kello soi; nousee ylös kuin kello soi;
kaikki on niin säntilleen, ett'ei tavallinen syntinen ihminen sitä voi
kestää."

"Vaan niinhän kaikki tekee, Huck."

"Siitä en ole millänikään, Tom. Minä en ole kaikki, ja minä en kestä
sitä. Se on aivan kauheata olla noin sidottuna. Ja elatuksensa
ansaitsee aivon helposti -- minä en ota korkoa ruokatavaroista,
jotka saa tuolla tavalla. Niin täytyi minun pyytää lupa, jos tahdoin
mennä ongelle, lupa uimaan -- lempo vieköön, niin täytyi pyytää lupa
kaikkiin. Minä opin puhumaan niin hienosti, että olin aivan onnetoin;
minun täytyi mennä joka päivä vinnikammariin noitumaan ja melskamaan
saadakseni makua suuhuni, muutoin olisin kuollut, Tom. Leski ei antanut
minun tupakoida, ei jurnuttaa, ei haukotella, ei venytellä, eikä ruopia
itseäni muitten nähden."

Sitten, erityisellä vihan ja ylenkatseen osotteella:

"Ja, sitten saakeli soikoon, piti hän rukouksia koko ajan. En kuunaan
ennen ole nähnyt mokomata akkaa! Sitten täytyi minun tehdä työtä, Tom.
Ja paitsi sitä, niin pian kuin koulu aukiaa, pitäisi minun siellä
ruveta käymään; vaan sitä en tee, Tom. Tiedätkös mitä? Kun asiat oikein
tutkii, niin ei se näy olevan ollenkaan niin hauskaa olla rikassa,
kun ihmiset sanovat. Siinä on suru, surun päälle, ja vaivaa yksi
toisensa perään, niin että toivoisi olevansa haudassa koko ajan. Nämä
vaatteet sopivat minulle, ja tämä aarni sopii minulle, enkä koskaan tule
enää jättämään näitä. Tom, minä en koskaan olisi paitsi noita rahoja
joutunut tämmöiseen pulaan; ota sinä juuri sentähden minunkin osani ja
anna minulle silloin tällöin kymmen-cent'inen -- ei usein, sillä minä
en pidä muusta kuin semmoisesta, joka on jokseenkin vaikea saada -- ja
mene sitten lesken luo pyytämään puolestani anteeksi."

"Oh, Huck, sinä tiedät, ett'en voi tehdä sitä. Se ei olisi oikein; ja
paitsi sitä, jos jatkat jonkun aikaa tätä uutta elämääsi, niin tulet
pitämään siitä."

"Pitämään siitä! Niin -- niinkuin tulisin pitämään tulisesta uunista,
sittenkuin olisin istunut tarpeeksi kauan sen päällä. Ei, Tom, minä en
tahdo olla rikassa, ja minä en tahdo asua noissa hiiden tukahuttavissa
huoneissa. Minä rakastan metsää, jokea ja aarniani, ja niissä tulen
pysyttelemäänkin. Saakeli! juuri, kun meillä oli pyssyt ja luola ja
kaikki valmisna ryöväämään ruvetaksemme, niin piti näitten hiiden
tuhmuuksien tulla turmelemaan kaikki tyyni!"

Tom keksi tilaisuuden:

"Vaan, Huck, ei rikkaus estä minua rupeamasta ryöväriksi."

"Eikö! Hurraa siis -- vaan onko se oikein, oiken totinen totuus, Tom?"

"Niin totinen totuus, kuin minä tässä. Vaan me emme voi ottaa sinua
ryövärijoukkoon, jos et sinä ole siisti, ymmärrätkös?"

Huck'in ilo oli masennettu.

"Etkö sinä voi ottaa minua, Tom? Vaan enkös minä mielestäsi kelvannut
meri-rosvoksi?"

"Kelpasit; vaan se on kokonaan toista. Ryöväri on paljoa korkeampi kuin
meri-rosvo -- tavallisesti. Melkein kaikissa maissa ovat ne hirveän
korkeita aatelismiehiä -- herttuoita ja senlaisia."

"Kuules, Tom, etkös ole aina ollut siivo minua kohtaan? Et sinä tahdo
heittää minua seurastasi, Tom? Et sinä tahdo tehdä sitä, mitä Tom?"

"Huck, en minä tahtoisi tehdä sitä, ja minä en tee sitä, vaan mitä
ihmiset sanoisivat? 'Hyi' sanoisivat he, 'Tom Sawyer'in joukko!
Paljaita riekaleita jäseninä!' Ja he tarkoittasivat sinua, Huck. Siitä
sinä et pitäisi, vai miten?"

Huck oli ääneti vähän aikaa, viimein sanoi hän:

"Hyvä, minä menen takaisin lesken luo kuukaudeksi ja koettelen vielä
kerran, jos voin oppia tuohon uuteen elämään, kunhan sinä otat minut
rosvojoukkoosi, Tom?"

"Käsi päälle, Huck! Tule nyt, vanha karri, minä pyydän leskeä, ett'ei
hän pidä sinua kovin kiinteällä."

"Teetkö sen, Tom, teetkö sen todellakin? Se on 'pulskasti.' Kunhan hän
vaan antaisi myöden noissa pahimmissa tapauksissa, niin minä tupakoisin
salaisuudessa, kiroileisin salaisuudessa ja koettaisin kestää, vaikka
halkeaisin! Milloin aletaan koota joukkoamme ja ruvetaan ryöväämään?"

"Paikalla. Kootaan pojat, ja pidetään receptioni ehkä jo tänä iltana."

"Pidetään mitä?"

"Receptioni."

"Mitä se on?"

"Se on vannoa, kaikissa olla avullinen toisillensa, eikä koskaan
ilmoittaa joukon salaisuuksia, vaikka hakattaisiin pieniksi kappaleiksi
ja, jos joku vahingoittaa jotakuta joukon jäsentä, niin on hän
tapettava ja koko hänen sukunsa."

"Se on hauskaa -- se on oikein hauskaa minusta, Tom!"

"On se, ole varma siitä. Ja vala on tehtävä puolen yön aikana,
jylhimmällä ja kauhemmalla paikalla kuin löytyy -- kummitushuone on
paras, vaan ne ovat nyt kaikki hajoitetut."

"Vaan puolen yön aika on hyvä kaikissa tapauksissa, Tom."

"On kyllä. Ja vala on tehtävä ruumiin-arkun kannella ja nimet
kirjoitettavat verellä."

"Tuo nyt on jotakin! Oh se on tuhannen kertaa pulskempaa, kun
merirosvona olo. Minä olen lesken luona, kunnes kaadun, Tom; ja jos
minusta tulee oikein aika ryöväri, ja kaikki ihmiset puhuvat minusta,
niin luullakseni, saa hän olla ylpeä siitä, että on nostanut minut
loasta."



_Loppulause_.


Näin loppuu tämä historia. Kun tämä on ainoastaan pojan historia, niin
on sen loppuminen tähän, kertomusta ei voisi jatkaa paljon pidemmältä,
ennenkuin siitä tulisi kertomus miehestä. Jos romaanin kirjoittaa
täysikasvuisista ihmisistä, niin tietää hyvin mihin on lopetettava --
se on, siihen, kun tulevat naimisiin; vaan kun lapsista kirjoittaa,
niin on lopetettava siihen, jossa paraiten sopii.

Useammat niistä henkilöistä, jotka tulevat esiin tässä kirjassa,
elävät vielä kunnioitettuina ja onnellisina. Ehkä joskus sopii ottaa
nuorempani historia uudelleen katseltavaksi, saadaksemme tietää,
minkälaisia miehiä ja naisia heistä on kasvanut, jonkatähden lienee
parasta, ett'ei virkkaa nyt mitään tästä osasta heidän elämässänsä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tom Sawyer - Koulupojan historia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.