Title: Toisen tahran tarina - Ym. Sherlock Holmes'in seikkailuja
Author: Doyle, Arthur Conan, 1859-1930
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Toisen tahran tarina - Ym. Sherlock Holmes'in seikkailuja" ***


TOISEN TAHRAN TARINA

Ym. Sherlock Holmesin seikkailuja

Kirj.

A. CONAN DOYLE



Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1920.

Oy Kuopion Uusi Kirjapaino.



SISÄLLYS:

 Toisen tahran tarina.
 Kuusi Napoleonin rintakuvaa.
 Kolme ylioppilasta.
 Abbey Grangen murha.
 Kadonnut jalkapallonpelaaja.
 Kultasankaiset silmälasit.
 Charles Augustus Milvertonin seikkailu.



TOISEN TAHRAN TARINA.


Tarkoitukseni oli, että "Mustan Pekan seikkailu" olisi ollut viimeinen
julkaisemani kertomus ystäväni Sherlock Holmesin seikkailuista.
Päätökseni ei ole suinkaan johtunut ainesten puutteesta. Olen
kirjoittanut muistiin sadottain sellaisia, joista en ole vielä
hiiskahtanutkaan. Eikä siihen ole ollut syynä yleisön harrastuksen
väheneminenkään, innokkaastihan jokainen on seurannut tämän merkillisen
miehen vaiheita ja hänen omituisia menettelytapojaan. Oikeana syynä oli
Sherlock Holmes itse, joka ei mistään hinnasta olisi halunnut toimiansa
julkisuuteen. Niin kauan kuin hän tointaan harjoitti hyötyi hän siitä,
että hänen menestyksistään kerrottiin. Mutta sitten kuin hän
ehdottomasti on poistunut Lontoosta ja syventynyt tutkimuksiin sekä
ruvennut harjoittamaan mehiläishoitoa Sussex Downissa, hän ihan vihaa
julkisuutta ja on nimenomaan lausunut toivovansa, että hänen tahtoansa
on kunnioitettava. Vasta erityisesti huomautettuani, että jo
aikaisemmin olin luvannut aikanaan julkaista "Toisen tahran tarinan" ja
muutamia muita kertomuksia, suostui hän niiden julkaisemiseen.

En mainitse vuotta, en edes vuosikymmentä, kun muutamana syksyisenä
tiistainaamuna pari kuuluisaa eurooppalaista astui vaatimattomaan
huoneeseemme Baker-kadun varrella. Toinen heistä, jäyhäpiirteinen,
kyömynenäinen, käskevä ja tuikeakatseinen oli tuo kuulu lordi
Bellinger, joka kahdesti on ollut Englannin pääministerinä. Toinen
taasen oli kunnioitettu Euroopan asiain sihteeri, Trelawney Hope, joka
on etevimpiä valtiomiehiämme. He istuivat vierekkäin paperien
täyttämällä sohvallamme, ja heidän huolestunut, tuskainen ilmeensä
ilmaisi heidän tulleen luoksemme erittäin tärkeissä asioissa.
Pääministerin laiha, suonikas käsi puristi kovasti sateenvarjon
norsunluista koukkua, ja hänen tuikea katseensa kääntyi töykeästi
Holmesista minuun. Euroopan asiain sihteeri punoi hermostuneesti
viiksiänsä ja heilutteli kellonperiään.

"Kun huomasin paperin hävinneen, herra Holmes, kello 8 tänä aamuna --
ilmoitin siitä heti pääministerille. Hänen kehoituksestaan tulimme nyt
tänne."

"Oletteko ilmoittaneet asian poliisille?"

"Emme", vastasi ministeri nopeasti ratkaisevalla tavallaan, josta hän
oli niin tunnettu. "Sitä emme ole tehneet, emmekä voi sitä tehdäkään.
Poliisille ilmoittaminen on samaa kuin asian ilmoittaminen suurelle
yleisölle, ja sitä me erityisesti tahdomme välttää."

"Miksi?"

"Sen vuoksi, että kysymyksessä oleva paperi on niin tavattoman tärkeä,
että sen julkaiseminen hyvin helposti -- voinpa sanoa aivan varmasti --
voisi aiheuttaa hyvin arveluttavia selkkauksia Euroopassa. En puhu
liikoja sanoessani, että sota tai rauha ovat riippuvaisia tämän asian
päättymisestä. Ellei paperia voida hankkia takaisin noudattamalla
ehdotonta salaperäisyyttä, niin jääköön se takaisin saamatta, sillä
niillä, jotka ovat sen anastaneet, ei voi olla tarkoituksena mikään muu
kuin sen sisällyksen julkaiseminen."

"Kyllä ymmärrän. No niin, herra Trelawney, olen kiitollinen teille, jos
kerrotte minulle, miten paperi hävisi."

"Sen voin tehdä muutamilla sanoilla, herra Holmes. Kirje -- se oli
nimittäin kirje eräältä mahtavalta mieheltä ulkomailta -- saapui tänne
kuusi päivää sitten. Paperi oli siksi tärkeä, etten milloinkaan
jättänyt sitä asiapaperikaappiini, vaan vein sen joka ilta mukanani
kotiin Whitehall Terraceen ja säilytin sitä öisin salkussa
makuuhuoneessani. Siellä se oli viime yönäkin. Siitä olen aivan varma.
Pukeutuessani päivällistä varten avasin salkun ja näin paperin olevan
paikoillaan. Tänä aamuna se oli hävinnyt. Salkku oli yöpöydällä. Olen
hyvin herkkäuninen, samoin kuin vaimonikin. Olemme molemmat valmiit
ottamaan vaikka valallemme, ettei kukaan voinut käydä yöllä huoneessa.
Ja kuitenkin, kuten sanottu, paperi on nyt hävinnyt."

"Mihin aikaan söitte päivällistä?"

"Puoli kahdeksalta."

"Mihin aikaan menitte nukkumaan?"

"Vaimoni oli teatterissa. Odotin häntä. Kun menimme makuuhuoneeseen,
oli kello puoli kaksitoista."

"Salkku oli siis neljä tuntia vartioimattomana."

"Kenelläkään muulla ei ole lupaa käydä tuossa huoneessa kuin
palvelijattarella aamuisin, ja minun kamaripalvelijallani ja vaimoni
kamarineidillä muuhun aikaan päivästä. He ovat molemmat täysin
luotettavia -- he ovat olleet palveluksessamme jo jonkin aikaa. Sitä
paitsi kumpikaan ei voinut tietää, että salkussani oli tavallista
tärkeämpiä asiapapereita."

"Tiesikö kukaan kirjeen olemassaolosta?"

"Ei kukaan koko talossa."

"Eikö rouvannekaan?"

"Ei. En sanonut vaimolleni mitään koko asiasta ennen kuin vasta tänä
aamuna, kun kaipasin tuota paperia."

Pääministeri nyökäytti hyväksyvästi päätään.

"Olen jo kauan tiennyt, miten tunnollisesti te
hoidatte virkatehtävänne", hän sanoi. "Olen varma siitä, että
velvollisuudentuntonne tällaisen tärkeän salaisuuden kohdalla
voittaa jopa läheiset perhesuhteetkin."

Euroopan asiain ministeri kumarsi.

"Liioittelette, herra pääministeri, mutta tähän aamuun mennessä en
ollut sanonut tästä asiasta halaistua sanaa."

"Olisiko hän ehkä voinut arvata sen?"

"Ei mitenkään -- ei hän, sen paremmin kuin kukaan muukaan."

"Onko teiltä aikaisemmin hävinnyt asiakirjoja?"

"Ei ole."

"Ketkä henkilöt täällä Englannissa tiesivät kirjeen olemassaolosta?"

"Hallituksen jäsenille ilmoitettiin sen saapumisesta eilen. Mutta herra
pääministeri tähdensi aivan erikoisen vakavasti vaitiolovelvollisuutta,
jota hallituksen jäsenten on ehdottomasti noudatettava. -- Ajatella,
että juuri minä muutamaa tuntia myöhemmin kadotin sen!" Epätoivo
vääristi hänen kauniit piirteensä ja tietämättään hän kiskoi tukkaansa.
Hetken ajan näimme hänen todellisen olemuksensa, vaikutuksille alttiin,
tulisen ja herkkätunteisen miehen. Mutta samassa hän oli jo taas
saavuttanut ylimyksellisyytensä ja puhui tyynesti ja harkitusti kuten
ennenkin. "Hallituksen jäsenten lisäksi siitä tiesi vain kaksi,
korkeintaan kolme ulkoministeriön virkamiestä, eivät ketkään muut koko
Englannissa, sen voin vakuuttaa, herra Holmes."

"Entä ulkomailla?"

"En usko, että sen olemassaolosta tiesi ulkomailla kukaan muu kuin sen
kirjoittaja itse. Olen varma siitä, ettei tämä asia ole kulkenut
tavallista virkatietä, hänen ministereittensä käsien kautta."

Holmes istui hetken ajatuksiinsa vaipuneena.

"Minun täytyy kysyä vielä tarkemmin, mitä puheena oleva
asiakirja sisältää ja miksi sen katoaminen voisi aiheuttaa niin
ennenkuulumattomia seurauksia?"

Valtiomiehet katsahtivat toisiinsa, ja pääministerin tuuheat
kulmakarvat vetäytyivät tuimasti kurttuun.

"Herra Holmes, kirjekuori jossa se tuli, on pitkä ja ohut, väriltään
sininen. Siinä on punainen lakkasinetti, ja sinetissä leijona. Kuoreen
on kookkaalla, voimakkaalla käsialalla kirjoitettu --"

"Vaikka nämä yksityiskohdat ovatkin erittäin suuressa määrin
huomionarvoisia", Holmes keskeytti, "minun täytyy kuitenkin saada
asiasta täydelliset tiedot. Mitä tuo kirje sisälsi?"

"Se on suuri valtiosalaisuus -- en usko voivani ilmaista sitä teille
enkä liioin ymmärrä, miksi se olisi välttämätöntä. Jos te taidollanne,
jota olen kuullut paljon kehuttavan, pystytte löytämään kuvailemani
kirjekuoren sisällyksineen, teette isänmaallenne suuren palveluksen ja
olette ansainnut parhaan palkinnon minkä me teille suinkin voimme
antaa."

Sherlock Holmes nousi seisomaan hymy huulillaan.

"Hyvät herrat, teillä on paljon tekemistä maamme palveluksessa", hän
sanoi, "samoin on myös minulla omalla vaatimattomalla alallani. Olen
pahoillani, mutta minä en voi auttaa teitä tässä asiassa. Keskustelun
jatkaminen on niin ollen pelkästään ajan tuhlausta."

Pääministeri ponnahti pystyyn, ja hänen syvällä olevissa silmissään
välähti ankara katse, joka niin monesti oli saanut ministeristön
taipumaan hänen tahtoonsa. "Hyvä herra, en ole tottunut...", hän
aloitti, mutta hillitsi sitten itsensä ja istuutui jälleen. Pari
minuuttia istuimme kaikki aivan ääneti. Sitten vanha valtiomies
kohautti olkapäitään.

"Minun on kai suostuttava teidän ehtoihinne, herra Holmes. Olette
epäilemättä oikeassa. Olisihan kohtuutonta odottaa, että te auttaisitte
meitä, ellemme me osoita teille täydellistä luottamusta."

"Olen samaa mieltä", säesti nuorempi valtiomies.

"Kerron siis asian juurtajaksain, luottaen täydellisesti teidän ja
virkaveljenne, tohtori Watsonin vaitioloon. Vetoan isänmaallisuuteenne,
sillä en voi ajatellakaan suurempaa onnettomuutta tälle maalle kuin se,
mitä tapahtuisi, jos tämä asia pääsisi julkisuuteen."

"Voitte luottaa meihin."

"Hyvä. Kirje on eräältä ulkovallan hallitsijalta, jota erinäiset
päivänpolttavat siirtomaa-kysymykset ovat kovasti hermostuttaneet. Hän
on kirjoittanut kirjeen kaikessa kiireessä ja kokonaan omalla
vastuullaan. Toimittamissamme tiedusteluissa on käynyt selville, että
hänen ministerinsä eivät tiedä mitään koko asiasta. Lisäksi sen
sanamuoto on laadittu niin onnettomalla tavalla -- eräät lauseet ovat
suorastaan uhkaavia -- että sen julkaiseminen herättäisi epäilemättä
maassamme vaarallisen paljon pahaa verta. Kansalaisten mielet
joutuisivat valtavaan kuohumistilaan -- rohkenen väittää, että viikko
sen jälkeen kun puheena oleva kirje olisi tullut julkisuuteen, Englanti
olisi joutunut sotaan."

Holmes kirjoitti erään nimen paperipalaselle, jonka hän ojensi
pääministerille.

"Aivan niin, juuri hän. Ja tämä kirje -- joka voi maksaa meille
tuhansia miljoonia ja satatuhatta miestä -- on nyt siis kadonnut aivan
käsittämättömällä tavalla."

"Onko asiasta ilmoitettu kirjeen lähettäjälle?"

"On. Hänelle on lähetetty salakielisanoma."

"Mutta ehkä hän haluaakin, että kirje pääsee julkisuuteen."

"Ei missään nimessä. Meillä on pätevät syyt uskoa, että hän on jo
huomannut menetelleensä ajattelemattomasti. Jos kirje joutuisi yleisön
tietoon, siitä olisi pahemmat seuraukset sekä hänelle että hänen
valtakunnalleen kuin meille."

"Jos asia on niin, niin kenelle sitten on hyötyä tuon vaarallisen
kirjeen varastamisesta?"

"Kätenne on nyt kansainvälisen suurpolitiikan valtimolla, herra Holmes.
Jos otatte huomioon Euroopassa nykyisin vallitsevan tilanteen, teidän
ei ole vaikea keksiä tuon kirjeen varastamisen syitä. Koko Eurooppa on
kuin aseistettu leiri. Siellä on kaksi liittoutumaa, jotka pitävät
sotilasvaltaa tasapainossa. Jos Englanti joutuisi sotaan toista ryhmää
vastaan, se johtaisi toisen ryhmän ylivaltaan, ottipa se itse osaa
sotaan tai ei. Ymmärrättekö?"

"Täydellisesti. Tämän hallitsijan viholliset hyötyisivät siis, jos he
saisivat kirjeen käsiinsä ja julkaisisivat sen saadakseen rauhan
rikkoutumaan hänen maansa ja meidän maamme välillä?"

"Aivan niin."

"Entä kenelle tuo asiakirja lähetettäisiin, jos se joutuisi vihollisen
käsiin?"

"Jonkin Euroopan suurvallan pääministerille. Tällä hetkellä se
arvattavasti on jo matkalla -- sellaista vauhtia kuin höyryn voima
pystyy sitä kuljettamaan."

Trelawney Hope painoi päänsä huoaten epätoivoissaan. Pääministeri laski
kätensä ystävällisesti hänen olalleen.

"Teitä on kohdannut onnettomuus, hyvä ystävä. Kukaan ei voi syyttää
teitä mistään. Ette ole lyönyt laimin varovaisuustoimenpiteitä. Herra
Holmes, nyt te tiedätte, miten asiat ovat. Mitä meidän on tehtävä?"

Holmes pudisti epäröiden päätään.

"Arvelette siis, että ellei asiakirjaa saada takaisin, syttyy sota."

"Se näyttää hyvin todennäköiseltä."

"Siinä tapauksessa -- valmistautukaa sotaan."

"Ne ovat kovia sanoja, herra Holmes."

"Ajatelkaa olosuhteita, herra. Ei voida ajatellakaan, että kirje olisi
varastettu kello puoli kahdentoista jälkeen yöllä, koska herra Hope ja
hänen vaimonsa olivat huoneessa siitä lähtien, kunnes kirjeen
häviäminen huomattiin. Se siis anastettiin eilisiltana kello puoli
kahdeksan ja puoli kahdentoista välillä, luultavasti lähempänä
edellistä kellonlyöntiä, sillä hän, ken sen otti, olkoon hän sitten
kuka tahansa, nähtävästikin tiesi sen olevan siellä ja luonnollisesti
tahtoi saada sen käsiinsä niin pian kuin mahdollista. Niin ollen,
herra, jos tuo kirje varastettiin mainittuun aikaan, missä voi se nyt
olla? Ei ole minkäänlaista syytä viivytellä sen lähettämistä. Se on
kiireesti viety niille, jotka sitä tarvitsevat. Onko meillä
minkäänlaisia toiveita nykyään saavuttaa sitä tai edes päästä sen
jäljille? -- Se ei ole meidän yletettävissämme."

Ministeri nousi sohvalta.

"Mitä sanoitte, on ehdottomasti johdonmukaista, herra Holmes", sanoi
hän. "Huomaan asian todella olevan menetetty."

"Olettakaamme, saadaksemme asiasta jommoisenkin käsityksen, että
kirjeen on ottanut joko kamarineiti tai kamaripalvelija -- -.."

"Molemmat ovat vanhoja ja luotettavia palvelijoita."

"Ymmärsin, että teidän huoneenne on toisessa kerroksessa, jonne ulkoa
ei ole mitään käytävää ja jonne ei kukaan voi päästä huomaamatta. Sen
vuoksi täytyy kirjeen varkaan olla talossa. Ketä varten se on
varastettu? Annettavaksi jollekin valtiolliselle vakoojalle tai
asiamiehelle, joiden nimet minä jotenkin tarkoin tunnen. Heidän
joukossaan on kolme, joiden voidaan sanoa olevan hyviä ammatissaan.
Alan tutkimukseni tekemällä kierroksen nähdäkseni, ovatko he kaikki
kotona. Jos joku heistä on poissa -- varsinkin, jos hän on hävinnyt
viime yönä -- saamme ainakin viittauksen, mihin paperi on joutunut."

"Miksi pitäisi jonkun olla poissa?" kysyi Euroopan asiain sihteeri.
"Hänhän voi viedä kirjeen johonkin lähetystöön Lontoossa. Sehän on
aivan yhtä uskottavaa kuin muukin."

"Ei suinkaan. Nämä asiamiehet toimivat aivan itsenäisesti ja ovat usein
kireissä välissä lähettiläiden kanssa."

Pääministeri nyökäytti päätään myöntävästi.

"Luulen teidän olevan oikeassa, herra Holmes. Hän vie kyllä noin
kallisarvoisen esineen omin käsin pääkortteeriin. Pidän teidän
toimintasuunnitelmaanne erinomaisena. Olkoonpa miten tahansa, herra
Hope, niin emme kuitenkaan voi tämän onnettoman asian vuoksi
laiminlyödä muita velvollisuuksiamme. Jos jotakin uutta ilmenee päivän
kuluessa, ilmoitamme siitä teille, ja varmaankin tulette tekin antamaan
meille tiedon tutkimustenne tuloksista."

Valtiomiehet kumarsivat ja poistuivat vakavina.

Kun kuuluisat vieraamme olivat lähteneet, sytytti Sherlock Holmes
piippunsa ja istui hetkisen syviin ajatuksiin vaipuneena. Avasin
aamulehden ja luin juuri jännittävää uutista murhasta, joka oli
edellisenä yönä tehty Lontoossa, kun ystäväni äkkiä huudahtaen hyppäsi
pystyyn ja pani piippunsa kaminin reunalle.

"Niin", sanoi hän, "parempaa keinoa ei ole olemassa asian selville
saamiseksi. Tila on epätoivoinen, mutta ei kuitenkaan toivoton. Jos
tietäisimme varmaan kuka kirjeen on ottanut, niin onhan mahdollista,
ettei hän vielä ole jättänyt sitä käsistään. Ja kun kaikki käy
ympäriinsä, niin on se näille hyville herroille vain rahakysymys ja
minullahan on siinä suhteessa tukenani brittiläisen valtion rahasto.
Jos he sen myyvät, ostan sen. On luultavaa, että kirjeen anastaja pitää
sitä hallussaan saadakseen tietää, mitä siitä tarjotaan toisella
taholla, ennen kuin hän koettaa onneaan toisella. On vain kolme, jotka
rohkenevat käydä tällaiseen peliin: Oberstein, La Rothiere ja Eduardo
Lucas. Käyn kaikkien heidän luonaan."

Katsahdin häneen.

"Onko tuo Eduardo Lucas sama, joka asuu Godolp-kadun varrella?"

"On."

"Häntä et voi tavata."

"Miksi en?"

"Hänet on viime yönä murhattu omassa asunnossaan."

Ystäväni oli niin usein hämmästyttänyt minut seikkailuissamme, että
olin ylpeä nähdessäni suuresti hänet hämmästyttäneeni. Hän tuijotti
minuun ihmeissään ja sitten tempasi sanomalehden kädestäni. Luin
seuraavaa uutista silloin kun hän hypähti tuoliltaan:

"Murha Westminsterissä.

"Salaperäinen rikos on tehty viime yönä talossa n:o 16 Godolphi-kadun
varrella. Talo on noita 18 vuosisadan vanhanaikaisia ja yksinäisiä
rakennuksia, joita on joen ja Westminster Abbeyn välillä, ja on melkein
parlamenttitalon suuren tornin varjossa. Tässä pienessä, yksinäisessä
asunnossa on jo muutamia vuosia asunut herra Eduardo Lucas, joka on
hyvin tunnettu mies seuraelämässä miellyttävän käytöksensä ja hyvin
ansaitun maineensa puolesta maan paraimpana tenorina. Herra Lucas on
naimaton, 34 vuotta vanha, ja hänen talouteensa kuuluu vanha
emännöitsijä, rouva Pringle ja kamaripalvelija Mitton. Edellinen menee
aina aikaisin levolle ullakkokerroksessa olevaan huoneeseensa.
Kamaripalvelija oli käymässä jonkun ystävänsä luona Hammersmithissä.
Kello kymmenestä lähtien oli hra Lucas yksinään talossa. Mitä
hänen luonaan on tapahtunut, ei vielä ole saatu selville, mutta
kello yksitoista huomasi poliisi Barret ollessaan vartioimassa
Godolphi-kadulla, että n:o 16 ovi oli raollaan. Hän koputti ovelle,
mutta ei saanut vastausta. Nähtyään valoa sisästä, meni hän portaisiin
ja koputti sisäovelle, mutta ei saanut vastausta. Hän avasi oven ja
astui sisään. Kaikki oli huoneessa hujan hajan, tuolit kumossa.
Keskellä lattiaa makasi talon onneton omistaja ruumiina puristaen
kädellään tuolin jalkaa. Hänen sydämensä oli puhkaistu. Arvattavasti
oli hän kuollut silmänräpäyksessä. Murhaava pistos on isketty käyrällä
intialaisella tikarilla, jonka murhaaja on ottanut seinällä olevasta
itämaisesta asekokoelmasta. Ryöväys ei näytä olleen rikoksen aiheena,
sillä huoneessa olevista kalleuksista ei ole mitään hävinnyt. Hra
Eduardo Lucas oli siksi hyvin ja yleisesti tunnettu, että hänen
väkivaltainen ja salaperäinen kuolemansa tulee herättämään huomiota ja'
syvää surua laajassa ystäväpiirissä."

"Niin, Watson, mitä tästä arvelet?" kysyi Holmes hetkisen vaiti
oltuaan.

"Se on vain hämmästyttävä sattuma."

"Sattumako? Hän on yksi noista kolmesta miehestä, jotka mainitsin
mahdollisesti osallisiksi tähän asiaan, ja hänet kohtaa väkivaltainen
kuolema juuri samaan aikaan, kun tiedämme asiankin tapahtuneen.
Tapahtumat osoittavat, ettei murha ole mikään sattuma. Ei, hyvä ystävä,
nämä kaksi tapahtumaa ovat yhteydessä toistensa kanssa -- niiden täytyy
olla. Meidän asiamme on ottaa selvä, millä tavalla."

"Mutta virallisella poliisillahan sitten täytyy olla tieto kaikesta."

"Ei suinkaan. He tietävät vain, mitä näkevät Godolphi-kadulla. He eivät
tiedä -- eivätkä saakaan tietää -- mitään Whitehall Terracesta. Me
vain tiedämme molemmat tapahtumat ja voimme ottaa selon, missä
yhteydessä ne ovat toisiinsa. On olemassa seikka, joka kaikissa
tapauksissa olisi kääntänyt epäilykseni Lucasiin. Godolphi-katu ja
Westminster on muutamien minuuttien matkan päässä Whitehall Terracesta.

"Toiset salaiset asiamiehet, joista mainitsin, asuvat Westendissä. Sen
vuoksi oli Lucasin helpompi kuin toisten tutustua Euroopan asiain
sihteerin talonväkeen ja saada sieltä tietoja -- se oli hänelle vain
pikku seikka. -- Ja sitä paitsi, kun kaiken piti tapahtua muutamien
tuntien sisällä, täytyi välimatkankin olla lyhyt. Odota, mikä tämä on!"

Rouva Hudson ilmestyi tuoden tarjottimella naisen nimikortin. Holmes
vilkasi siihen, kohautti kulmiaan ja antoi sen minulle.

"Pyytäkää lady Hilda Trelawney Hopea astumaan sisään", sanoi hän.

Hetkisen kuluttua astui yksinkertaiseen huoneeseemme, joka jo tässä
kuussa oli saanut sellaisen kunnian osakseen, Lontoon rakastettavin
nainen. Olin usein kuullut puhuttavan Belminsterin herttuan nuoremman
tyttären komeudesta, mutta eivät minkäänlaiset selitykset, eivät
mitkään värittömät valokuvat olleet kyenneet kuvaamaan minulle hänen
kasvojensa erinomaista kauneutta ja ihastuttavaa väriä. Sellaisena kuin
me näimme hänet tänä syysaamuna ei kumminkaan hänen kauneutensa
ensimmäiseksi tehnyt vaikutusta katsojaan. Hänen rakastettavat, pyöreät
kasvonsa olivat kalpeat mielenliikutuksesta, silmät olivat kirkkaat,
mutta niissä oli kuumeen kiilto, ihanat huulet olivat kokoon
puristuneet ja osoittivat omistajansa koettavan hillitä mielentilaansa.
Pelko, ei kauneus, pisti ensiksi silmiin ihanan vieraamme ilmestyessä
avonaiselle ovelle.

"Onko mieheni käynyt täällä, herra Holmes?"

"On, rouva, hän oli äsken täällä."

"Herra Holmes, pyydän teitä olemaan mitään virkkamatta hänelle, että
minäkin olen käynyt täällä."

Holmes kumarsi kylmästi ja pyysi kädellään viitaten rouvaa istumaan.

"Rouva, te saatatte minut todellakin hyvin tukalaan asemaan. Tehkää
hyvin ja käykää istumaan ja puhukaa vaan asianne, mutta minä pelkään,
etten voi antaa teille mitään lupausta."

Nainen astui lattian poikki ja istuutui tuolille selin ikkunaan. Hän
oli kerrassaan kuninkaallinen olento, kookas, mahtava ja samalla kertaa
läpeensä naisellinen.

"Herra Holmes", alkoi hän sitten, puhuessaan puristellen valkoisten
sormikkaiden peittämiä käsiään -- "puhun teille aivan peittelemättä
toivoen teidänkin osoittavan yhtäläistä avomielisyyttä minua kohtaan.
Mieheni ja minä olemme avomielisiä toisiamme kohtaan kaikessa paitsi
yhdessä ainoassa asiassa, nimittäin politiikassa. Sitä koskevissa
asioissa on hänen suunsa kuin sinetillä suljettu. Hän ei puhu mitään
minulle. No niin, tiedän meillä viime yönä sattuneen äärettömän ikävän
tapahtuman. Tiedän, että jokin paperi on kadonnut. Mutta koska kysymys
koskee politiikkaa, kieltäytyy mieheni osoittamasta minulle täyttä
luottamustaan. Välttämätöntä kuitenkin on -- välttämätöntä, sanon minä
-- minunkin saada tieto kaikesta, jotta ymmärtäisin kaiken. Te olette
ainoa henkilö, paitsi näitä valtiomiehiä, joka tunnette asian
todellisen laadun. Pyydän teitä sen vuoksi, herra Holmes, peittelemättä
sanomaan minulle kaiken, mitä on tapahtunut ja mitä seurauksia siitä
voi olla. Sanokaa minulle kaikki, herra Holmes. Älkää antako minkään
estää kieltänne, sillä minä vannon, että mieheni etuja parhaiten
voidaan valvoa, jos hän osoittaa minulle täyttä ehdotonta luottamusta.
Oi jos hän edes sen huomaisi! Mikä paperi häneltä varastettiin?"

"Kysymykseenne on minun todellakin aivan mahdoton vastata."

Nainen huokaisi ja kätki kasvonsa käsiinsä.

"Teidän täytyy käsittää, etten voi muutoin menetellä. Jos teidän
miehenne kerran tahtoo salata tämän asian teiltä, niin en minäkään,
joka siitä sain tiedon sitoutuen ehdottomaan vaiteliaisuuteen, voi
ilmaista sitä, jota hän ei sano. Ette menettele oikein, jos rupeatte
enemmän kyselemään. Kysykää mieheltänne!"

"Häneltä olen kysynyt ja tulen teidän luoksenne vain välttääkseni
viimeistä keinoa. Mutta puhumatta kaikkea, mitä tiedätte, voisitte
ilmaisemalla yhden ainoan kohdan tehdä suuren palveluksen minulle."

"Minkä kohdan?"

"Voiko tämä tapaus saattaa mieheni valtiollisen uran vaaraan?"

"Voi. Ellei kaikkea saada entiselleen, tulee se aivan varmaan tekemään
hyvin onnettoman vaikutuksen."

"Oi!" huudahti hän huohottaen.

"Vielä yksi kysymys, hra Holmes. Yhdestä lauseesta, joka pääsi mieheni
suusta, kun tämä isku häntä kohtasi, ymmärsin, että kauheita
valtiollisia seuraamuksia voi koitua tämän paperin häviämisestä."

"Jos hän kerran niin on sanonut, en minä millään tavalla voi sitä
kieltää."

"Millaisia nuo seuraukset tulisivat olemaan?"

"Ei, nyt te taas kysytte enemmän kuin minä voin vastata."

"Näin ollen en tahdo pitempään kuluttaa aikaanne. En voi moittia teitä,
herra Holmes, että kieltäydyitte puhumasta peittelemättä kanssani.
Ettekä tekään puolestanne tahtone, siitä olen varma, ajatella pahaa
minusta. Minä tahdoin päästä osalliseksi mieheni huolista, vaikka se
tapahtuisikin vastoin hänen tahtoansa. Vielä kerran pyydän teitä
olemaan ilmaisematta täällä käyntiäni."

Ovella katsahti hän vielä meihin, ja minä näin vielä kerran hänen
kauniiden kasvojensa kiusautuneen ilmeen, säikähtyneen katseen ja
suppuun puristetut huulet, ennenkuin hävisi.

"Watson, kaunis sukupuoli kuuluu sinulle", sanoi Holmes hymyillen, kun
ovi sulkeutui hänen jälkeensä. "Mitähän tällä kaunottarella oikeastaan
oli asiaa? Mitä hän tahtoi?"

"Hänhän sanoi sen aivan peittelemättä. Hänen levottomuutensa oli aivan
luonnollinen."

"Hm, ajattele hänen esiintymistään, Watson, hänen tukahdutettua
mielenliikutustaan. Muista, että hän kuuluu kansanluokkaan, jossa ei
mielellään paljasteta tunteita."

"Hän oli todellakin hyvin liikutettu."

"Muista miten omituisella painolla hän vakuutti meille miehellensä
olevan parasta, että hänkin saisi tietää kaiken. Mitähän hän sillä
tarkoitti? Sitä paitsi huomasit kai, miten hän istuutui niin, että valo
tuli takaa päin. Hän ei halunnut, että me voisimme lukea hänen
ajatuksiaan."

"Niin, hän valitsi ainoan huoneessa olevan tuolin."

"Ja kuitenkin, naisen perustelmat ovat niin käsittämättömiä. Muistat
kai tuon Margatesta kotoisin olevan naisen, jota minä epäilin samasta
syystä. Ja sitten osoittautui, että syynä hänen liikutettuun
mielentilaansa olikin, ettei hän ollut puuteroinut nenäänsä. Mitä voi
tuollaisesta juoksuhiekasta päättää? Heidän jokapäiväisimmät toimensa
voivat sisältää äärettömän paljon, samalla kun heidän kaikkein
omituisin esiintymisensä voi johtua siitä, ettei joku hiusneula tai
hiuskihara ole niinkuin sen olla pitäisi. Hyvästi, Watson!"

"Lähdetkö liikkeelle?"

"Lähden. Aion vielä tänään käydä Godolphi-kadulla. Eduardo Lucasin
asunnosta täytyy löytyä ratkaisu probleemille, vaikka myönnänkin, ettei
minulla ole vielä aavistustakaan, mihin suuntaan se tulee käymään.
Hoidat kai vartijatointa, rakas Watson, ja vastaanotat uusia kävijöitä.
Palaan päivälliselle, jos voin."

Koko sen päivän ja seuraavankin oli Holmes sellaisella tuulella, jota
hänen ystävänsä sanovat äänettömyydeksi, mutta toiset kiukuksi. Hän
juoksi ulos ja sisään, tupakoi lakkaamatta, soitteli muutamia tunteja
viulullaan, vaipui mietteisiinsä, söi voileipiä milloin sattui ja
hätäisesti vastasi silloin tällöin tekemiini kysymyksiin. Huomasin,
ettei hän ollut onnistunut. Hän ei tahtonut ilmoittaa minulle asiasta
mitään. Sanomalehdistä sain tietää tutkimuksen yksityiskohdat sekä
murhatun palvelijan, John Mittonin, vangitsemisen ja sittemmin vapaaksi
päästämisen. Coroner lausui tunnettuun tapaansa: -- Tahallinen murha,
mutta sen tapahtuminen pysyy yhtä hämäränä kuin ennenkin. Ei mitään
aihetta tekoon ole voitu keksiä. Huone oli täynnä arvoesineitä, mutta
ei mitään oltu pois kuljetettu. Murhatun papereita ei oltu liikutettu.
Ne tarkastettiin huolellisesti ja siinä kävi selville, että hän oli
ollut kansainvälisen politiikan innokas tutkija ja juorujen väsymätön
kerääjä, erinomainen kielimies ja uuttera kirjeiden kirjoittaja. Hän
oli ollut läheisissä tekemisissä johtavain valtiomiesten kanssa eri
maissa. Mutta ei mitään erikoista huomiota herättävää löydetty paperien
joukosta, joita hänen laatikkonsa oli täynnä. Hänen suhteensa naisiin
näytti olleen sekava ja pintapuolinen. Hänellä oli useita tuttuja
naisia, mutta vain muutamia ystäviä eikä yhtään ainoata, jonka kanssa
hän olisi ollut rakkaussuhteissa. Hänen elämänsä oli ollut säännöllinen
ja hänen esiintymisensä kartteleva. Hänen kuolemansa oli
salaperäisyyden peitossa ja näytti sellaiseksi jäävänkin.

John Mitton vangittiin vain sen vuoksi, ettei voitu mitään muutakaan
tehdä. Häntä ei voitu syyttää mistään. Hän oli ollut sinä iltana erään
ystävänsä luona Hammersmithissä; hän oli täysin syytön. Hän oli
lähtenyt kotimatkalle ennen kuin rikos huomattiin, mutta hänen omaa
selitystään, että hän osan matkasta oli kulkenut jalkaisin, uskottiin,
koska ilma sinä yönä oli kaunis. Hän oli saapunut kotiin kello 12 ja
näkyi joutuneen kovin hämilleen huomatessaan tapahtuman. Hän oli aina
ollut hyvissä väleissä isäntänsä kanssa. Joitakin hänen esineitään,
varsinkin pieni lipas, jossa oli partaveitsiä, oli löydetty palvelijan
tallesta, mutta hän selitti niiden olevan lahjoja isännältään, ja
emännöitsijä vakuutti niin olevankin. Mitton oli ollut Lucasin
palveluksessa kolme vuotta. Selville kävi, ettei Lucas milloinkaan
ollut ottanut Mittonia mukaansa käydessään mannermaalla. Tuon tuostakin
oli hän nimittäin käynyt Pariisissa, viipyen kolme kuukautta joka
kerta, mutta Mitton sai aina jäädä Lontooseen pitämään huolta talosta.
Emännöitsijä taas ei ollut kuullut mitään sinä yönä, jona rikos
tehtiin. Hän ei tiennyt, oliko isännän luona käynyt ketään ja oliko
isäntä itse päästänyt vieraan sisään.

Kolmena aamuna peräkkäin oli asia yhä samalla kannalla, mikäli voin
seurata sanomalehdistä. Jos Holmes tiesikin enemmän, niin ei hän siitä
mitään virkkanut. Mutta hän kertoi minulle, että Lestrade oli hänelle
uskonut salaisuutensa, ja minä siten tiesin, että hän aina aivan heti
sai tiedon kaikesta, mitä asiasta oli saatu selville. Neljäntenä
päivänä saapui Pariisista pitkä sähkösanoma, joka nähtävästi ratkaisi
koko arvoituksen.

"Pariisin poliisi on äsken saanut selville asioita", kirjoitti Daily
Telegraph, "jotka kohottavat huntua, joka on verhonnut Eduardo Lucasin
surullista kuolemaa viime tiistaita vasten yöllä Westminsterissä.
Lukijamme muistavat varmaan, että vainaja löydettiin rinta lävistettynä
huoneestaan, ja epäluulot kohdistuivat hänen palvelijaansa, joka
kuitenkin voi todistaa syyttömyytensä. Eilen ilmoittivat erään rouva
Henry Fournayen palvelijat, joka asuu pienoisessa huvilassa rue
Austerlitzin varrella, Pariisin viranomaisille, että hän oli tullut
mielenvikaan. Tutkimus osoittikin, että hän oli menettänyt järkensä ja
joutunut vaarallisen mielijohteen valtaan. Poliisi on saanut selville,
että rouva Henry Fournaye aivan äskettäin on saapunut Lontoosta,
jossa hän maanantaina oli ollut käymässä. Hänen matkansa yhtyy
todistettavasti Westminsterissä tapahtuneeseen rikokseen. Valokuvien
vertailu on lopullisesti osoittanut, että hra Henry Fournaye ja Eduardo
Lucas on ollut sama henkilö ja jostakin syystä viettänyt kaksoiselämää
Lontoossa ja Pariisissa. Rouva Fournaye, joka on kreoli, on
luonteeltaan äärettömän tunteellinen ja viime aikoina on häntä
vaivannut mustasukkaisuus, joka on muuttunut suoranaiseksi raivoksi.
Arvellaan hänen sellaisessa tilassa tehneen murhan, joka nykyään valtaa
mielet Lontoossa. Missä hän on liikkunut tiistaita vasten yöllä, sitä
ei ole onnistuttu saamaan selville, mutta kuitenkin tiedetään, että
rouva Fournayen näköinen nainen tiistainaamuna herätti suurta huomiota
Charing Crossin asemalla hurjalla ulkomuodollaan ja kiihkeällä
esiintymisellään. Senvuoksi on luultavaa, että hän teki murhan
mielettömyyden tilassa, tai sen seurauksena oli, että tämä onneton
nainen menetti järkensä. Nykyään hän ei kykene selittämään tapahtumaa,
eivätkä lääkäritkään anna mitään toiveita hänen parantumisestaan.
Selville on myös saatu, että eräs nainen, joka lienee ollut rouva
Fournaye, puheena olevana yönä jonkun aikaa oli liikuskellut
Godolphi-kadun varrella olevan talon edustalla."

"Mitä arvelet tästä, Holmes?" kysyin minä. Luin näet ääneen uutisen
hänen lopetellessaan aamiaistaan.

"Hyvä ystävä", sanoi hän noustessaan pöydästä ja alkoi mittailla
lattiaa edestakaisin. "Olet kärsivällisin toveri koko maailmassa, mutta
koska en näinä kolmena päivänä mitään ilmoittanut, niin on se
aiheutunut siitä, ettei ole ollut mitään ilmoitettavaa. Tämä Pariisista
saapunut tiedonanto ei meitä myöskään paljon auta."

"Ainakin se nyt valaisee tuota Lucasin murhaa."

"Lucasin murha on vain mitätön juttu, jonninjoutava asia meidän
varsinaisen tehtävämme rinnalla, nimittäin kirjeen löytämisen ja
Euroopan pelastamisen selkkauksesta. Vain yksi ainoa tärkeämpi tapaus
on sattunut näiden kolmen päivän kuluessa, nimittäin ettei mitään ole
tapahtunut. Minä saan joka tunti tietoja hallitukselta ja varmaa on,
ettei missään Euroopan kulmassa voida huomata minkäänlaista selkkausta.
Jos kirje olisi tullut tunnetuksi, näetkös -- olisi asiat kyllä aivan
hullusti -- mutta koska se ei ole päässyt julkisuuteen, niin missä se
sitten on? Kenen hallussa se on? Mitä tämä ken odottaa, kun hän ei
päästä asiaa julkisuuteen? Nämä kysymykset askaroivat yötä päivää
aivoissani. Oliko tuo vain pelkkä sattuma, että Lucas menetti henkensä
samana yönä kuin kirje katosi? Ennättikö hän saadakaan sitä käsiinsä?
Ja jos hän olisi sen saanutkin, niin miksi sitä ei sitten löytynyt
hänen paperiensa joukosta? Veikö tuo hullu ihminen, hänen vaimonsa, sen
mukanaan? Onko se nyt siis hänen asunnossaan Pariisissa, ja miten voin
minä etsiä sitä sieltä herättämättä Ranskan poliisien epäluuloa? On
tapauksia, hyvä Watson, joissa laki on yhtä vaarallinen kuin
rikoksentekijätkin. Meillä on kaikki vastassamme, ja juuri tällä
kerralla, jolloin suunnattomat asiat ovat kyseessä. Jos onnellisesti
saisin tämän asian ajetuksi päätökseen, niin olisi se varmaan paras
ennätyksistäni. Ahah! Uutta rintamalta." Hän silmäili ahnaasti
kirjelippua, joka oli hänelle tuotu ja jatkoi: "Mitä nyt! Lestrade
näyttää tavanneen jotakin mieltäkiinnittävää. Pistä hattu päähäsi,
Watson, käväisemme Westminsterissä".

Ensi kertaa kävin nyt murhapaikalla. Talo oli yhtä synkkä, jäykkä ja
juhlallinen kuin vuosisatakin, jonka perintöä se oli. Lestrade katseli
ikkunasta ja lausui meidät tervetulleiksi, kun kookas konstaapeli
päästi meidät sisään. Meidät vietiin huoneeseen, jossa murha oli
tapahtunut, mutta siitä ei enää näkynyt muuta jälkeä kuin kauhea tahra
matolla. Matto oli neliskulmainen, tavallisen kokoinen sekä keskellä
kiiltäväksi kiilloitettua, kaunista, vanhanaikaista parkettilattiaa.
Kamiinin yläpuolella oli seinäkoristuksena aseita, joista yhtä oli
käytetty murhayönä. Ikkunan ääressä oli kookas kirjoituspulpetti, ja
kaikki, mitä huoneessa oli, taulut, matot, oviverhot, osoittivat
loistonhalua.

"Oletteko nähneet Pariisin uutisia?" kysyi Lestrade.

Holmes nyökäytti päätään myöntävästi.

"Ranskalaiset virkakumppanimme näyttävät tällä kerralla osuneen
oikeaan. Varmasti on asia niin kuin he sanovat. Rouva kolkutti ovelle,
mies hämmästyi, arvaan, sillä hän kai luuli rouvansa olevan Ranskassa.
Mies laski hänet sisään -- hänhän ei voinut jättää rouvaansa
kadullekaan. Vaimo kertoi millä tavalla hän oli löytänyt hänet, nuhteli
miestään, suuttui ja lopuksi aivan mukavasti lopetti koko jutun tällä
tikarilla. Kaikki ei tapahtunut aivan niin käden käänteessä, sillä
kaikki tuolit olivat kumossa ja mies piti yhtä niistä kädessään
ikäänkuin suojellakseen itseään. Me tiedämme kaikki aivan yhtä
täydellisesti kuin jos olisimme itse olleet saapuvilla ja nähneet
tapahtuman."

Holmes kohautti kulmiaan.

"Ja kuitenkin te olette kutsunut minut tänne."

"Niinpä niin. Nähkääs, on olemassa toinenkin seikka -- aivan mitätön
tosin, mutta sellainen, joihin te tavallisesti kiinnitätte huomionne --
omituinen seikka, jota te varmaankin sanotte kummalliseksi. Se ei kuulu
ollenkaan pääasiaan, murhaan -- eikä voikaan kuulua."

"No mikä se sitten on?"

"Nähkääs. Tiedättehän, että me tällaisten rikosten jälkeen hyvin
tarkasti säilytämme kaikki samassa kunnossa. Ei mitään ole siirrelty.
Joku mies on yötä päivää ollut vahdissa. Tänä aamuna, kun ruumis oli
haudattu ja tutkimus lopetettu -- mikäli se tätä huonetta koskee --
luulimme me voivamme täällä jonkun verran puhdistella. Tuo matto ei ole
kiinni naulattu, se on vain irtaallaan lattialla. Me nostimme sitä ja
löysimme -"

"Löysitte, mitä? --" Holmesin kasvoilla kuvastui sanomatonta
levottomuutta.

"Olen varma siitä, ettette sadassakaan vuodessa voisi arvata, mitä me
löysimme. Näettekö tuota tahraa? Paljon verta on täytynyt tunkeutua sen
lävitse, eikö niin?"

"Epäilemättä."

"Niinpä niin. Sitten kai hämmästytte kuullessanne, ettei valkeassa
parketissa ole vastaavaa tahraa."

"Eikö ole tahraa? Mutta siinähän täytyy --"

"Niin te sanotte. Mutta siinä ei ole tahraa."

Hän tarttui maton nurkkaan, kohotti sitä ja näytti, että asianlaita oli
niin.

"Mutta toinen puolihan on yhtä tahrautunut kuin päällyspuolikin.
Merkkihän sellaisesta tietysti on jäänyt."

Lestrade pudisti iloisesti päätään saatuaan kerran kuuluisan
ammattimiehen hämilleen.

"Minä selitän nyt lopultakin teille asian. On olemassa toinenkin tahra,
mutta se ei ole samalla kohdalla kuin matossa, katsokaa itse", ja
puhuessaan nosti hän maton toista laitaa ja paljasti lattian
valkoisissa parkettiruuduissa olevan punaisen tahran. "Mitä arvelette
tästä, herra Holmes?"

"Tuohan on hyvin yksinkertaista. Nämä molemmat tahrat ovat olleet
toistensa kohdalla, mutta matto on käännetty toisinpäin. Koska se on
neliskulmainen ja irtonainen, on se helposti käynyt päinsä."

"Virallinen poliisi ei tarvitse lähettää teitä noutamaan kuullakseen,
että matto on pyöräytetty ympäri. Sehän on päivän selvää, sillä tahrat
vastaavat juuri toisiaan, kun mattoa käännetään tällä tavalla. Mutta
tahdomme tietää, kuka on muuttanut mattoa ja miksi se on tapahtunut?"

Holmesin liikkumattomista piirteistä huomasin, että hän sisällisesti
tärisi jännityksestä.

"Kuulkaa, Lestrade", sanoi hän, "onko portailla oleva konstaapeli
vartioinut taloa koko ajan?"

"On."

"Hyvä. Totelkaa sitten neuvoani. Kuulustelkaa häntä. Ei, älkää tehkö
sitä meidän läsnäollessamme. Me odotamme täällä. Voittehan mennä hänen
kanssaan pihan puoliseen huoneeseen. Te saatte hänet pikemmin
tunnustamaan ollessanne kahden kesken. Kysykää häneltä, miten hän
uskalsi päästää ihmisiä tänne ja jättää heidät yksinään tähän
huoneeseen. Olkaa asiasta varma. Sanokaa hänelle tietävänne jonkun
käyneen täällä. Ahdistakaa häntä. Sanokaa hänelle, että täydellinen
tunnustus pelastaa hänet rangaistuksesta. Tehkää aivan niinkuin olen
sanonut!"

"Hitto soikoon, jos hän jotakin tietää, niin kyllä pakotan hänet
tunnustamaan", karjaisi Lestrade. Hän riensi eteiseen, ja muutamia
silmänräpäyksiä myöhemmin kuului hänen karjuva äänensä pihan puolisesta
huoneesta.

"Nyt, Watson, nyt!" huudahti Holmes aivan kuin raivoissaan. Hän
sieppasi maton syrjään ja oli samassa silmänräpäyksessä polvillaan
lattialla ja tutkisteli parkettiruutujen liitoksia. Yksi ruutu antoi
perään, kun hän työnsi kyntensä liitokseen ja se aukesi saranoilla
liikkuvan luukun tavoin. Pieni musta reikä näkyi ja Holmes pisti
kätensä sinne tutkistellen sitä ympärinsä, mutta vetäisi sen pian
takaisin vihasta ja pettymyksestä karjaisten. Piilopaikka oli tyhjä.

"Joutuin, Watson, sukkelaan! Pane se paikoilleen!" Parkettilevy pantiin
paikoilleen ja matto oli tuskin ennätetty levittää lattialle, kun
Lestraden ääni kuului eteisestä. Hän tapasi Holmesin veltosti
nojaamassa kamiinin reunaa vasten, kärsivällisenä ja levollisena,
turhaan koettaen salata vastustamatonta haukotusta.

"Minua harmittaa, että olen antanut teidän odottaa. Koko asia näyttää
teitä ikävystyttävän. No niin, hän tunnusti. Tule sisään, Mac Pherson.
Kerro näille herroille, miten ajattelemattomasi olet menetellyt."

Tulipunaisena ja katuvaisen näköisenä vetäytyi suurikasvuinen
konstaapeli oven sisäpuolelle.

"En tarkoittanut mitään pahaa, herra, vannon sen teille. Eräs nuori
nainen koputti eilen ovelle -- hän erehtyi talosta ja niin jouduimme me
keskusteluun. Aika tulee niin pitkäksi, kun koko päivän saa olla
virantoimituksessa."

"No, mitä sitten tapahtui?"

"Hän tahtoi nähdä, missä murha oli tehty, hän oli lukenut siitä
sanomalehdistä", sanoi hän. "Hän oli hyvin arvokas nuori nainen ja
puhui oikein hyvästi, enkä minä voinut huomata siinä mitään pahaa, että
hän sai katsoa tänne. Kun hän huomasi tahran matolla, pyörtyi hän äkkiä
ja kaatui kuin kuollut lattialle. Juoksin pihalle noutamaan vettä,
mutta en saanut, jonka vuoksi riensin nurkan toiselle puolelle, tuonne,
hakemaan viinaa. Mutta ennen kuin ennätin takaisin, oli nainen vironnut
ja mennyt tiehensä. Häntä kai hävetti, arvelen, eikä senvuoksi tahtonut
enää tavata minua."

"Mikä tämän maton siirsi paikoiltaan?"

"Kävi niin, herra, että kun minä tulin takaisin, oli se hiukan rutussa.
Hän kaatui lattialle, nähkääs; se ei ole millään kiinni ja lattia on
liukas, minä oikaisin sen jäljestäpäin."

"Oppikaa nyt tästä, ettette voi salata asioita minulta, konstaapeli Mac
Pherson", sanoi Lestrade arvokkaasti. "Te arvelitte luonnollisesti,
ettei teidän tottelemattomuuttanne milloinkaan havaittaisi, mutta
tarkastaessani tätä mattoa huomasin heti, että joku asiaan kuulumaton
oli saanut käydä huoneessa. On onneksi teille, ettei mitään ole
hävinnyt, sillä muuten teille olisi käynyt huonosti. Olen pahoillani,
että olen narrannut teidät liikkeelle tällaisen mitättömän asian
vuoksi, herra Holmes. Mutta minä arvelin, että tuo seikka, ettei toinen
tahra ollut toisen kohdalla, kiinnittäisi huomiotanne."

"Tietenkin huvitti se minua hyvinkin suuresti. Onko tuo nainen käynyt
useammin kuin sen kerran, konstaapeli?"

"Ei, herra."

"Kuka hän on?"

"En tiedä hänen nimeään, herra. Hän oli viemässä vastausta
ilmoitukseen, jossa tarjottiin koneella kirjoittamista, mutta
erehdyksestä tuli hän väärään taloon. Hän oli erittäin miellyttävä ja
hieno nuori nainen."

"Pitkä ja kaunis?"

"Niin, herra. Hän oli kookas. Arvelen, että sanoisitte häntä kauniiksi,
ehkäpä toiset pitäisivät häntä erittäin kauniina. 'Ai konstaapeli,
sallikaa minun pikkuisen vilkaista tuonne sisään', sanoi hän. Hänen
käytöksensä oli niin kohteliasta, jos saan luvan sanoa, enkä luullut
mitään vahinkoa koituvan siitä, että hän sai katsoa ovelta."

"Millaisessa puvussa hän oli?"

"Hänellä oli päällään pitkä nuttu, joka ulottui jalkoteriin saakka."

"Mihinkä aikaan hän oli täällä?"

"Juuri pimeän tullessa. Sytytettiin jo lamppuja, kun palasin viinaa
hakemasta."

"Hyvä", sanoi Holmes. "Tule Watson, arvelen meillä olevan tärkeämpiä
tehtäviä muualla."

Poistuessamme talosta, jäi Lestrade kadun puoliseen huoneeseen, ja
katuvainen konstaapeli avasi meille oven. Portailla pyörähti Holmes
ympärinsä ja näytti hänelle jotakin, joka hänellä oli kädessään.
Konstaapeli tuijotti hämmästyneenä esineeseen. "Hyvä Jumala!" huudahti
hän. Holmes pani sormen huulilleen, työnsi kätensä rintataskuun ja
purskahti nauramaan, kun me käännyimme menemään.

"Oivallista, Watson", sanoi hän. "Esirippu nousee murhenäytelmän
viimeiseen näytökseen. Sinua kai ilahduttaa kuulla, ettei tule mitään
sotaa, että hänen korkea-arvoisuutensa Trelawney Hope ei tule
pysähtymään loistavalla urallaan, ettei ajattelematon hallitsija
tarvitse kärsiä ajattelemattomuudestaan, ettei pääministeri saa
hoitaakseen mitään eurooppalaista selkkausta ja että me pienoisella
sukkeluudella ja kekseliäisyydellä voimme järjestää asian niin, ettei
se, vaikka se olisikin voinut muuttua hyvin kiusalliseksi jutuksi, tule
tuottamaan kellekään mitään ikävyyksiä."

Olin aivan ihastuksissani Holmesin nerokkaisuudesta.

"Oletko jo löytänyt asialle ratkaisun?" huudahdin minä.

"Tuskinpa, Watson. Muutamat kohdat ovat vielä yhtä hämäriä kuin
ennenkin. Mutta meillä on sellaiset kortit kädessämme, että oma vikamme
on, jollemme loppuakin saa selvitetyksi. Mennään nyt suoraan Whitehall
Terraceen saattamaan asia hyvään loppuun."

Kun saavuimme Euroopan asiain sihteerin asunnolle, tiedusti Sherlock
Holmes, ottaisiko rouva Hilda Trelawney Hope meidät vastaan. Meidät
käskettiin vierashuoneeseen.

"Herra Holmes", sanoi rouva punastuen hämmästyksestä. "Teette
todellakin pahoin nyt. Kuten selitin, tahdoin, että te pitäisitte
käyntini teidän luonanne salassa, jottei mieheni luulisi minun
sekautuvan hänen asioihinsa. Ja kuitenkin saatatte te minut huonoon
valoon tulemalla tänne ja siten osoittamalla, että olemme keskenämme
jossakin tekemisessä!"

"Ikävä kyllä, mutta muutakaan en voinut, hyvä rouva. Olen saanut
tehtäväkseni etsiä tuota äärettömän tärkeätä paperia ja sen tähden on
minun pakko, hyvä rouva, pyytää teitä olemaan niin erinomaisen hyvä ja
antamaan sen minulle."

Nainen hypähti ylös ja hänen kauniit kasvonsa muuttuivat kalman
kalpeiksi. Hänen silmänsä olivat lasimaiset; hän änkytti ja minä
pelkäsin hänen pyörtyvän. Mielenlujuudellaan selvisi hän kuitenkin pian
hämmästyksestään.

"Te -- te solvaatte minua, herra Holmes."

"En, hyvä rouva, en. -- Tästä ei ole mitään hyötyä, antakaa vain kirje
minulle!"

Hän hyökkäsi kellonnauhan luo.

"Kamaripalvelija saa näyttää teidät ulos!"

"Rouva, älkää soittako. Jos sen teette, menevät ponnistukseni hukkaan,
enkä saa häväistysjuttua vältetyksi. Jos luotatte täydellisesti minuun,
käy kaikki hyvin. Jos taas asetutte minua vastaan, niin täytyy minun
ilmaista teidät."

Rouva seisoi ylpeän uhmailevana, hän oli todellakin ruhtinaallinen
olento katsoessaan tuikeasti Holmesia silmiin, ikäänkuin olisi hän
tahtonut lukea hänen sisimmät ajatuksensa. Kellonnauha oli hänellä
kädessään, mutta hän ei soittanut.

"Te koetatte säikyttää minua. Onko sellainen miehekästä, herra Holmes.
Tulette tänne peloittamaan minua, onnetonta naisraukkaa. Sanotte
tietävänne jotakin -- mitä te sitten tiedätte?"

"Pyydän teitä istuutumaan, hyvä rouva. Voitte loukata itseänne
kaatuessanne. En puhu mitään, ennen kuin suvaitsette istua. Kiitoksia."

"Saatte aikaa viisi minuuttia, herra Holmes."

"Yksikin riittää, Hilda rouva. Tiedän, että kävitte Eduardo Lucasin
luona ja annoitte hänelle kyseessä olevan paperin. Kävitte talossa
eilisiltana ja otitte kirjeen piilopaikastaan maton alta."

Rouva tuijotti häneen kasvot tuhkan harmaina ja nieli pari kertaa ennen
kuin sai sanan suustaan.

"Te olette hullu, herra Holmes -- hullu!" huudahti hän viimein.

Holmes otti taskustaan pienen pahvipalan, joka oli leikattu eräästä
naisen valokuvasta.

"Otin tämän mukaani, sillä arvelin siitä olevan jotakin hyötyä", sanoi
hän, "Poliisi tunsi tämän henkilön."

Rouva huohotti ja hänen päänsä heilahti taaksepäin tuolin selkänojaa
vasten.

"Rouva, kirje on teillä. Asia voidaan vielä järjestää. En tahdo
mitenkään tuottaa teille ikävyyksiä. Tehtäväni loppuu heti, kun olen
antanut tuon kadonneen kirjeen miehellenne. Kuulkaa neuvoani ja olkaa
suora -- se on ainoa keino."

Rouvan mielenlujuus oli kerrassaan ihmeteltävä. Vieläkin hän pysyi yhtä
jäykkänä.

"Sanon teille vielä kerran, herra Holmes, että puheenne aiheutuu
mielettömästä päähänpistosta."

Holmes nousi.

"Surkuttelen teitä, rouva. Olen tehnyt voitavani puolestanne -- mutta
huomaan kaiken olevan turhaa."

Holmes soitti kelloa. Kamaripalvelija astui sisään

"Onko herra Trelawney Hope kotona?"

"Hän tulee kello 12.15."

Holmes katsoi kelloaan.

"Siis neljännestunnin kuluttua", sanoi hän. "Hyvä, minä odotan."

Kamaripalvelija sai tuskin oven suljetuksi jälkeensä, kun Hilda rouva
jo oli polvillaan Holmesin jalkojen juuressa ja ojensi kätensä häntä
kohtaan kyynelten vieriessä; pitkin hänen kauniita kasvojaan.

"Oi, säästäkää minua, herra Holmes! Säästäkää minua!" rukoili hän
epätoivoissaan. "Älkää taivaan nimessä sanoko sitä hänelle! Minä
rakastan häntä niin suunnattomasti, etten soisi pienimmänkään varjon
himmentävän hänen elämäänsä, ja minä tiedän, että tämä murtaisi hänen
jalon sydämensä!"

Holmes nosti hänet seisomaan. "Olen kiitollinen teille, rouva, että
vaikkapa aivan viime hetkessä, tulitte järkiinne. Nyt emme saa hukata
sekuntiakaan. Missä on kirje?"

Rouva riensi pulpettinsa luo, avasi sen ja otti sieltä pitkän sinisen
kirjekuoren.

"Tässä se on, herra Holmes. Kumpa en milloinkaan olisi sitä nähnyt!"

"Millä tavalla annamme sen takaisin?" mumisi Holmes. "Joutuin, joutuin!
Meidän on mietittävä joku keino. Missä on hänen salkkunsa?"

"Makuuhuoneessa."

"Sepä sattui onnellisesti. Joutukaa rouva ja hakekaa se tänne!"

Minuuttia myöhemmin saapui hän takaisin punainen salkku kädessään.

"Millä tavalla aukaisitte sen ensikerralla? Onko teillä toinen avain?
-- Niin luonnollisesti teillä on. Avatkaa se, tehkää hyvin!"

Hilda rouva veti poveltaan pienen avaimen. Salkku avattiin. Se oli
täynnä papereita. Holmes pisti sinisen kirjekuoren syvälle muiden
asiapaperien joukkoon. Salkku lukittiin ja vietiin makuuhuoneeseen.

"Kaikki on nyt sitä myöten valmista", sanoi Holmes, "ja meillä on vielä
kymmenen minuuttia aikaa. Olen mennyt pitkälle teitä suojellessani,
Hilda rouva. Olkaa hyvä ja vastapalvelukseksi kertokaa tässä
odottaessamme, mikä oli todellinen aihe tähän perin omituiseen tekoonne
-- mutta peittelemättä."

"Herra Holmes, kerron teille kaikki", huudahti rouva. "Oi, herra
Holmes, ennen antaisin oikean käteni kuin tuottaisin hänelle
pienintäkään surua! Ei koko Lontoossa ole yhtään naista, joka
rakastaisi miestänsä niinkuin minä ja kuitenkin -- jos hän tietäisi
miten minun on ollut pakko näin menetellä, ei hän milloinkaan antaisi
sitä minulle aneeksi, sillä hänen oma kunniantuntonsa on niin suuri,
ettei hän voi koskaan unhottaa tai antaa anteeksi toisten vikoja.
Auttakaa minua, herra Holmes! Onneni, hänen onnensa, meidän elämämme on
kyseessä."

"Joutukaa, rouva, aika kuluu!"

"Kaikkeen on syynä eräs kirje, herra Holmes, varomaan kirje,
kirjoitettu ennen naimistamme, lapsellinen kirje, rakastuneen tytön
kirje. En sillä mitään pahaa tarkoittanut, mutta kuitenkin olisi hän
pitänyt sitä rikollisena. Jos hän olisi saanut lukea tuon kirjeen,
olisi hänen luottamuksensa minuun hävinnyt ainaiseksi. Vuosia on
kulunut siitä, kun sen kirjoitin. Luulin jo koko asian joutuneen
unholaan. Silloin kuulin tuolta mieheltä, Lucasilta, että hän oli
saanut kirjeen käsiinsä ja hän aikoi antaa sen miehelleni. Rukoilin
häntä olemaan armollinen. Hän vastasi antavansa kirjeen minulle vain
sillä ehdolla, että hankkisin hänelle erään asiakirjan, jonka näön hän
selitti minulle, ja joka oli mieheni salkussa. Hänen vakoojansa oli
kertonut sen hänelle ja sanonut missä kirje on. Hän vannoi, ettei se
tuottaisi miehelleni mitään ikävyyksiä. Ajatelkaa itseänne asemassani,
herra Holmes! Mitä olisinkaan voinut tehdä?"

"Puhua miehellenne asiasta."

"Minä en voinut, herra Holmes. Minä en voinut! Toiselta puolelta uhkasi
minua täydellinen häviö ja toiselta puolelta, niin kauheana kuin
pidinkin mieheni paperien, ja päälle päätteeksi valtiollisten
anastamista, en käsittänyt seurauksia, jota vastoin kuitenkin
liiaksi selvään tajusin, mikä uhkasi rakkauttamme ja keskinäistä
luottamustamme. Ja niin tein minä sen, herra Holmes! Otin vahaan kuvan
hänen avaimestaan, Lucas hankki minulle toisen ja sillä avasin salkun.
Otin kirjeen ja vein sen Lucasille."

"Mitä tapahtui hänen luonaan rouva?"

"Kolkutin ovelle, kuten olimme sopineet. Kun Lucas avasi, jätin oven
raolleen jäljestäni, sillä minua peloitti olla kahden hänen kanssaan.
Muistan erään naisen seisseen ulkopuolella, kun menin sisään. Asiamme
oli pian selvitetty. Kirjeeni oli hänen kirjoituspöydällään; annoin
hänelle asiapaperin ja hän minulle kirjeen. Silloin kuulin jonkun
kulkevan ovessa ja tulevan portaita ylös. Lucas hyppäsi pöydän äärestä,
käänsi kiireesti mattoa, kätki asiapaperin salaiseen kätköön lattiassa
ja levitti maton paikoilleen. Silloin astui nainen sisään. Mitä sen
jälkeen tapahtui, on minusta kuin kauheaa unennäköä. Muistan naisen,
jolla oli synkkä, raivoava katse, ja joka huusi ranskankielellä:
'Luuloni ei ollut turhaa. Viimeinkin tapasin sinut yhdessä hänen
kanssaan!' -- Sitten syntyi hurja tappelu. Näin Lucasin liehuvan tuoli
kädessään, veitsi kiilsi naisen kädessä. Hyökkäsin ulos huoneesta
päästäkseni näkemästä tätä kauheaa näytelmää ja juoksin yhtä päätä
kotiin; seuraavana aamuna näin sanomalehdistä, miten se oli päättynyt.
-- Olin onnellinen sinä yönä, sillä olin saanut kirjeeni takaisin, enkä
silloin vielä tiennyt mitään seurauksista.

"Sain tietää samana aamuna, että olin vaihtanut pahan vieläkin
pahempaan. Mieheni epätoivo, että asiapaperi oli hävinnyt, viilsi
sydäntäni. Tuskin voin pidättäytyä heti heittäytymästä hänen
jalkoihinsa ja tunnustamasta, mitä olin tehnyt. Mutta silloin olisin
ilmaissut sen, mitä olin tahtonut salata menneiltä ajoilta. Samana
aamuna tulin sitten teidän luoksenne saadakseni tietää rikokseni täyden
merkityksen. Siitä hetkestä saakka, kun te sen ilmoititte, keskittyivät
kaikki ajatukseni siihen, että paperi oli hankittava miehelleni
takaisin. Sen täytyi edelleenkin olla siellä, mihin Lucas sen pisti,
sillä hän kätki sen ennen kuin tuo kamala nainen astui sisään. Mutta
millä tavalla voisin päästä huoneeseen, jossa se oli? Kaksi päivää
tarkastin taloa, mutta ovea ei milloinkaan avattu. Eilisiltana tein
viime yritykseni. Millä tavalla menettelin ja miten onnistuin, tiedätte
jo. Toin paperin mukanani ja aioin hävittää sen, kun en keksinyt mitään
keinoa, miten olisin sen antanut takaisin miehelleni paljastamatta
itseäni. Hyvä Jumala -- kuulen hänen askeleensa jo portaista!"

Herra Trelawney Hope riensi samassa huoneeseen.

"Tiedättekö jotakin uutta, herra Holmes, jotakin uutta?" huudahti hän.

"Minulla on hiukan toiveita."

"Luojalle kiitos!". Hänen kasvonsa loistivat. "Syön tänään aamiaista
pääministerin kanssa. Voiko hänkin saada tietoa toiveistanne? Hänellä
on rautaiset hermot ja kuitenkin tiedän, että hän on tuskin silmäänsä
ummistanut sen jälkeen kuin tämä kauhea tapahtuma sattui. Jacobs, pyydä
pääministeri sisään."

"Rakkaani, suo anteeksi, meillä on valtiollisia asioita, odota meitä
viiden minuutin kuluttua ruokasalissa."

Pääministeri näytti hillitsevän itseään, mutta minä voin nähdä hänen
silmäinsä kiillosta ja hänen suonikkaiden käsiensä nykäyksistä, että
hänkin oli yhtäläisessä jännityksessä kuin nuori virkaveljensä.

"Teillä kuuluu olevan jotakin kerrottavaa, herra Holmes."

"Vain kielteisiä asioita toistaiseksi", vastasi ystäväni. "Olen etsinyt
kirjettä kaikista mahdollisista paikoista, joissa se olisi voinut olla,
ja olen varma, ettei mitään vaaraa ole pelättävissä."

"Mutta tuo ei riitä, herra Holmes. Emmehän iäti voi elää sellaisella
tulivuorella. Meidän täytyy tietää jotakin varmasti."

"Minulla on hyviä toiveita, että pääsemme varmuuteen asiassa, jonka
vuoksi olemme täällä. Kuta enemmän olen ajatellut tätä asiaa, sitä
enemmän olen alkanut luulla, ettei kirje milloinkaan ole päässytkään
tämän talon seinien ulkopuolelle."

"Herra Holmes!"

"Jos se olisi viety muualle, olisi se aivan varmaan jo julkaistu."

"Mutta miksi joku olisi ottanut sen säilyttääkseen sitä täällä?"

"En ole varma, onko sitä kukaan ottanutkaan."

"No mitenkä se sitten olisi hävinnyt salkusta?"

"En ole varma, onko se hävinnytkään sieltä."

"Herra Holmes, tämä pila ei ole paikoillaan. Vakuutan teille, ettei se
ole salkussani."

"Oletteko tutkinut salkkuanne tiistaiaamun jälkeen?"

"En, sehän olisi tarpeetonta."

"Ehkä ette sitä huomannut."

"Se on mahdotonta, sanon sen teille."

"Mutta minä en ole asiasta ollenkaan varma; olen nähnyt sellaista
ennenkin tapahtuvan. Siellä on ehkä muitakin papereita. Ja kirje on
voinut sotkeutua niiden joukkoon."

"Se oli päällimmäisenä."

"Joku on voinut liikutella salkkua niin, että se on muuttanut paikkaa."

"Ei, ei. Minä tarkastin kaikki paperit."

"Asiahan saadaan pian ratkaistuksi, Hope", sanoi pääministeri. "Tuodaan
salkku tänne ja tarkastetaan."

Sihteeri soitti kelloa.

"Jacobs, tuo tänne salkkuni. Tämä on kauheaa ajan hukkaamista. Mutta
jollei mikään muu riitä, niin teen teidän mielenne mukaan. Kiitos,
Jacobs, anna se tänne. Avain on aina kellonperissäni. Tässä ovat
paperit, nyt näette ne. Kirje lordi Mellowilta, Charles Hardyn
raportti, muistiinpanot Belgradista, nootti viljan hinnoista Venäjällä
ja Saksassa, kirje Madridista, loordi Flowersin nootti -- Jumalani,
mitä tämä merkitsee -- lordi Bellinger, lordi Bellinger!"

Pääministeri tempaisi sinisen kirjekuoren hänen kädestään.

"Tässä se on -- ja kirje on aivan vahingoittumaton. Hope, onnittelen
teitä!"

"Kiitos; kiitos! Tuntuu kuin olisi paino pudonnut hartioiltani. Mutta
tämä on käsittämätöntä, mahdotonta. Herra Holmes, te olette velho,
ihmeitten tekijä."

"Koska tiesin, ettei se voinut olla missään muualla!"

"En voi uskoa silmiäni!" Ihastuksissaan hyökkäsi hän ulos ovesta.
"Missä on vaimoni? Minun täytyy kertoa hänelle, että kaikki on jälleen
paikoillaan. Hilda! Hilda!" kaikui hänen äänensä portaissa.

Pääministeri katsoi Holmesiin veitikkamaisesti.

"Tässä on jotakin, jota emme näe silmillämme. Sanokaa millä tavalla
kirje tuli takaisin salkkuun?"

Hymyillen väisti Holmes pääministerin omituisten silmien terävää,
läpitunkevaa katsetta.

"Meilläkin on valtiolliset salaisuutemme", sanoi hän ottaen hattunsa ja
läksi.



KUUSI NAPOLEONIN RINTAKUVAA.


Sattui useinkin, että tarkastaja Lestrade Scotland Yardista pistäytyi
illoin luonamme, ja hänen käyntinsä olivat aina tervetulleita Sherlock
Holmesille, koska hän siten saattoi seurata tapahtumia poliisikunnan
pääkonttorissa. Lestraden kertomia uutisia palkitsi Holmes olemalla
aina tarkkaavainen kuulija, hän seurasi suurella mielenkiinnolla
salapoliisin yksityiskohtaisia kertomuksia ja antoi silloin tällöin
jonkun viittauksen tai lausui otaksumisen, joka perustui hänen omaan
suureen kokemukseensa.

Tänä iltana ei Lestrade ollut puhunut muusta kuin ilmasta ja
sanomalehdissä kerrotuista tapahtumista. Sitten hän vajosi
äänettömyyteen ja tupruutteli mietiskelevän näköisenä sikariansa.
Holmes katseli häntä tutkivasti.

"Onko sattunut mitään merkillistä tapausta nykyään?" kysyi hän.

"Ei suinkaan, herra Holmes, ei mitään erittäin merkillistä."

"Kertokaa kumminkin."

"No niin, herra Holmes, kieltämättä eräs seikka tuottaa minulle paljon
päänvaivaa. Mutta tapaus on niin naurettava, että minua epäilyttää
vaivata teitä sillä. Juttu on kyllä toisaalta hyvinkin omituinen, ja
tiedänhän, että teitä miellyttää kaikki, mikä on tavallisuudesta
poikkeavaa. Mutta minun mielestäni kuuluu se paremmin tohtori Watsonin
alaan kuin teidän."

"Onko kysymys jostakin taudista?" tiedustelin minä.

"Ei, hulluudesta, joka on hyvin merkillistä laatua. Uskoisiko kukaan,
että vielä meidän aikanamme on sellaisia henkilöitä, jotka niin
vihaavat Napoleonia, että tahtovat hävittää kaikki hänen rintakuvansa,
jotka vain saavat käsiinsä."

"Tuo ei nähtävästi kuulu minun alaani", sanoi Holmes nojautuen
taaksepäin tuolissaan.

"Niin, sitähän minä juuri sanoinkin. Mutta jos mies murtautuu huoneihin
särkeäksensä esineitä, jotka eivät ole hänen omiansa, niin saapihan
poliisikin semmoiseen asiaan sekautua."

Holmes muuttui heti tarkkaavaiseksi.

"Murtautuuko hän huoneihin? Sehän on merkillisempää", sanoi hän.
"Kertokaapa minulle tuo asia."

Lestrade katsoi muistikirjaansa.

"Ensimmäinen tapaus ilmoitettiin neljä päivää sitten", sanoi hän. "Se
sattui Moise Hudsonin taidekaupassa Kensington Roadin varrella.
Kauppapalvelija oli poistunut puodista hetkeksi, mennäkseen sisempään
huoneeseen, kun hän sai kuulla kauhean jyskeen. Hän riensi puotiin ja
näki erään kipsisen Napoleonin rintakuvan, joka muiden taide-esineitten
joukossa oli ollut pöydällä, nyt olevan palasina lattialla. Hän juoksi
kadulle, mutta vaikka useat ohikulkijat olivatkin nähneet erään miehen
syöksyvän puodista, ei kumminkaan voitu saada häntä kiinni, eikä saatu
edes tyydyttävästi hänen ulkonäköänsäkään selville. Rintakuva ei
kumminkaan ollut kuin muutaman markan arvoinen, ja koko juttu näytti
liian vähäpätöiseltä vaatiakseen poliisin sekautumista.

"Toinen tapaus oli kumminkin vakavampi ja merkillisempikin. Se sattui
eilen illalla.

"Vähän matkaa Hudsonin puodista Kensington Roadin varrella asuu eräs
tunnettu lääkäri, tohtori Barnicot, jolla on melkein laajin toiminta
Themsin eteläpuolella. Hänen asuntonsa ja vastaanottohuoneensa ovat
Kensington Roadin varrella, mutta Lower Brixton Roadin varrella on
hänellä kirurginen laitos ja sairaala. Tämä tohtori Barnicot on
Napoleonin innokas ihailija, ja koko hänen talonsa on täynnä kirjoja
suuresta keisarista, sekä kuvia ja muistomerkkejä hänestä. Joku aika
sitten osti hän Moise Hudsonilta kaksi kipsijäljennöstä ranskalaisen
kuvanveistäjä Devinin tekemästä Napoleonin rintakuvasta. Toinen näistä
on hänen talossaan Kensington Roadin varrella ja toinen Lower Brixtonin
varrella. No niin, tullessaan huoneestaan aamulla, huomasi tohtori
Barnicot, että hänen taloonsa oli tehty murtovarkaus, mutta muuta ei
oltu otettu kuin hallissa sijaitseva Napoleonin rintakuva. Se oli viety
ulos ja särjetty puutarhan muuria vasten, sillä sieltä löytyivät
sirpaleet."

Holmes hieroi käsiään.

"Tämä kuulostaa omituiselta", sanoi hän.

"Niin, minä ajattelin, että tämä huvittaisi teitä. Mutta en ole vielä
päässyt loppuun. Tohtori Barnicotin täytyi olla sairaalassaan kello
kaksi, ja voitte ajatella hänen hämmästystään, kun hän sinne
saapuessaan huomasi ikkunan avatuksi ja näki toisenkin Napoleonin
rintakuvan sirpaleina lattialla. Kummassakaan tapauksessa ei ollut
ainoatakaan merkkiä todistamassa, oliko tämän teon tehnyt joku hullu
vai oliko sillä rikollinen tarkoitus. Sellainen on koko asia, herra
Holmes."

"Se onkin merkillinen", sanoi Holmes, "hyvin kummallinen. Saanko kysyä,
olivatko nämä molemmat rintakuvat aivan samanlaisia kuin se, joka
särjettiin herra Hudsonin puodissa?"

"Kyllä, ne oli tehty aivan saman mallin mukaan."

"Tämä vastustaa mielipidettä, että niiden särkijä on toiminut yleisen
Napoleonvihan vaikutuksesta. Kun ajatellaan, kuinka monta sataa
Napoleonin kuvaa täytyy olla koko Lontoossa, niin on jokseenkin väärin
luulla, että sellainen hulluus alkaa kolmen aivan samanlaisen
rintakuvan särkemisellä."

"Minä olen samaa mieltä", sanoi Lestrade. "Mutta huomattakoon, että
herra Hudson on ainoa taidekauppias tässä osassa Lontoota, eikä hänellä
ole moneen vuoteen ollut sellaisia Napoleonin rintakuvia myytävänä.
Vaikka siis Lontoossa voi ollakin monta sataa rintakuvaa, on hyvin
luultavaa, että muita ei ole ollut tässä piirissä, ja joku hullu siis
on voinut alkaa niistä, vai mitä luulette, tohtori Watson?"

"Tuollainen hulluus esiintyy melkein miten hyvänsä, siinä ei ole mitään
rajoja", vastasin minä. "Joku tuollainen mielijohde voi olla
henkilöllä, joka kaikissa muissa teoissaan ja toimissaan on muuten
aivan täysijärkinen.

"Joku henkilö, joka on lukenut kovin paljon Napoleonista, tai jonka
suku mahdollisesti on saanut kärsiä jotakin vääryyksiä Napoleonin
sotien aikana, voi hyvin helposti saada päähänsä jonkun tuolla tavalla
ilmenevän mielijohteen."

"Tuo ei kelpaa, rakas Watson", sanoi Holmes pudistaen päätään, "sillä
mikään mielijohde maailmassa ei voi ilmoittaa sinun omituiselle
hullullesi, missä kaikki nämä rintakuvat ovat."

"Mutta kuinka voit sen sitten selittää?"

"Minä en koetakaan sitä selittää. Minä vain huomautan, että tuon
henkilön hulluudessa on paljon järkiperäistä suunnittelua. Niinpä hän
esimerkiksi vei kuvan puutarhaan, sillä hän tiesi, että melu voisi
herättää tohtori Bernicotin perheen, jos hän särkisi sen hallissa,
jossa se oli. Minusta tuntuu tämä asia naurettavalta, mutta minä en
uskalla kohauttaa sille olkapäitäni, sitten kuin olen saanut kokea,
että pari vaikeinta ja merkillisintä juttuani ovat alkaneet hyvin
vähäpätöisellä tavalla. Muistatko, Watson, kuinka tuo kamala juttu
Abermettyn perheestä ensiksi herätti huomiotani siten, että persilja
oli vajonnut syvälle voihin eräänä hyvin kuumana päivänä? Minä en
senvuoksi hymyile teidän kertomuksellenne noista kolmesta särkyneestä
rintakuvasta, Lestrade, olenpa teille kiitollinenkin, jos annatte minun
vielä kuulla tämän jutun kehityksestä, sikäli kun jotakin vielä saatte
tietää."

Ystäväni saikin, kuten oli pyytänytkin, kuulla lisää, vieläpä paljon
pikemmin ja melkoista surullisemmassa muodossa kuin oli aavistanutkaan.
Olin juuri pukeutumassa seuraavana aamuna, kun ovelleni koputettiin ja
Holmes tuli sisään sähkösanoma kädessään. Hän luki sen ääneen:

"Tulkaa heti! 131 Pitt-katu, Kensington. Lestrade!"

"Mistä on kysymys?" kysyin minä.

"Sitä en tiedä, mutta otaksun, että tämä on tuon rintakuvajutun jatkoa.
Siinä tapauksessa on ystävämme kuvansärkijä siirtänyt toimintansa
toiseen osaan Lontoota. Kahvi on jo pöydällä, Watson, ja ajuri odottaa
portilla."

Puolessa tunnissa olimme Pitt-kadulla, joka on pieni rauhallinen katu,
ja jonka lähellä on eräs Lontoon vilkkaimpia liikkeitä. N:o 131 oli
samoin kuin naapuritalotkin hyvin matala ja teki hyvin ikävän
vaikutuksen. Saapuessamme perille, huomasimme joukon poikasia
kokoontuneen portille. Holmes vihelsi heikosti.

"Tämä on ainakin murhayritys", sanoi hän. "Mikään vähäisempi tapaus ei
voi saada lontoolaista sähkösanomapoikaa seisahtumaan. Katsohan vain
hänen pyöreitä olkapäitään ja kurotettua kaulaansa... Ja kas tässä
Watson, ylemmät portaat ovat märät ja toiset kuivat. Jälkiä tässä kyllä
on tarpeeksi. Tuossa on Lestrade, nyt saamme pian tietää kaikki."

Tarkastaja näytti vakavalta kuljettaessaan meidät vierashuoneeseen,
jossa eräs vanhanpuolinen herra, tukka harjaamattomana ja yönuttu
yllään, kiihtyneessä mielentilassa kulki edestakaisin lattialla. Hänet
esitettiin meille talon omistajaksi, herra Horace Harkeriksi, Central
Pressin toimittajaksi.

"Napoleonin rintakuvat ovat taaskin kysymyksessä", sanoi Lestrade.
"Juttu näytti teitä niin huvittavan, herra Holmes, että otaksuin teidän
haluavan tietää, että asia on nyt saanut paljon vakavamman käänteen."

"Mitä on sitten nyt tapahtunut?"

"Murha. Herra Harker, tahdotteko kertoa tälle herralle, mitä on
tapahtunut?"

Yönuttuun puettu herra tuli luoksemme kasvoillaan hyvin alakuloinen
ilme.

"Koko elämäni", sanoi hän, "olen kerännyt uutisia muista ihmisistä, ja
kun nyt jotakin oikein huomiota herättävää on sattunut minulle
itselleni, olen niin hämmentynyt, etten saa kokoon yksinkertaisinta
lausettakaan. Jos olisin tullut tänne sanomalehtimiehenä, olisin
kysellyt itseltäni ja kirjoittanut kaksi palstaa asiasta. Nyt on laita
niin, että saan kertoa tätä juttua ehtimiseen muille ihmisille,
hyötymättä siitä ollenkaan. Mutta jos teiltä, herra Holmes, saan
jotakin apua tämän selittämiseen, niin palkitsee se täydellisesti sen,
että kerron jutun vieläkin kerran."

Holmes istuutui kuuntelemaan.

"Kaikki näyttää koskevan sitä Napoleonin rintakuvaa, jonka ostin neljä
kuukautta sitten ja asetin tähän huoneeseen. Minä sain sen halvalla
Harding-veljeksiltä, joiden kauppa on aivan High-kadun aseman lähellä.
Sanomalehtityöni on useimmin suoritettava yöllä, joten voi sattua, että
istun täällä kirjoittamassa päivän valkenemiseen saakka. Kuten
esimerkiksi tänäänkin. Istuin kirjoituspöytäni ääressä eräässä
huoneessa talon yläkerroksen takaosassa, ja kello oli kolme, kun olin
kuulevinani jonkun kulkevan täällä alhaalla. Kuuntelin, mutta silloin
oli aivan hiljaista, jonka vuoksi otaksuin melun kuuluneen kadulta.
Mutta äkkiä, viisi minuuttia myöhemmin, kuului kauhea huuto, kaikkein
kamalin ääni, mitä milloinkaan olen kuullut, herra Holmes. Se tulee
kaikumaan korvissani koko elämäni. Istuin ensin paikallani aivan
jähmettyneenä kauhusta, mutta vihdoin voin ottaa uuniraudan ja lähteä
alas. Tullessani tähän huoneeseen, huomasin ikkunan olevan
selkiselällään ja näin heti, että rintakuva oli kadonnut. Mitä rosvo
sillä tekee, on minulle käsittämätöntä, sillä se oli kipsinen ja
tykkänään arvoton.

"Te voitte itsekin huomata, että rosvo mentyään tästä ikkunasta ulos,
voi pitkällä hypyllä päästä portin edessä oleville portaille. Niin on
murtovaras selvästikin tehnyt. Minä taasen menin avaamaan ovea
päästäkseni ulos sitä tietä. Tullessani pimeyteen olin kompastua
kynnyksellä makaavaan ruumiiseen. Juoksin sisään noutamaan kynttilää,
ja silloin näin, että sillä raukalla oli syvä haava kurkussa ja oli
yltäänsä veressä. Hän makasi selällään, polvet olivat hänellä koukussa
ja suu auki. Minä tulen uneksimaan siitä öisin. Ehdin puhaltaa
poliisipilliini, mutta sitten lienen pyörtynyt, sillä en muista muuta,
ja herättyäni huomasin poliisimiehen seisovan luonani eteisessä."

"Kuka tuo murhattu on?" kysyi Holmes.

"Ei ole mitään, josta sen saisimme tietää", vastasi Lestrade. "Saatte
nähdä ruumiin ruumishuoneessa, mutta me emme vielä ole saaneet tietää,
kuka hän on. Murhattu on pitkä, vankkarakenteinen, päivän paahtama,
korkeintaan kolmenkymmenen vuoden vanha mies. Hän on köyhästi puettu,
mutta ei näytä työmieheltä. Hänen vieressään olevasta verilammikosta
löydettiin veitsi. En tiedä, onko murha tehty sillä, vai oliko se
vainajan. Hänen liinavaatteissaan ei ole nimimerkkiä, eikä hänen
taskuissaan ollut mitään muuta kuin omena, nuoranpätkä, halpa Lontoon
kartta ja eräs valokuva. Tässä se on."

Se oli silmänräpäysvalokuva, joka oli otettu pienellä käsikoneella. Se
kuvasi laihaa miestä, jolla oli terävät piirteet ja paksut kulmakarvat
sekä omituisesti ulkoneva leuka.

"Ja mihin on rintakuva joutunut?" kysyi Holmes tutkittuaan tarkasti
valokuvaa.

"Sen saimme tietää vähää ennen teidän tuloanne. Se on löydetty
sirpaleina erään asumattoman talon pihalta Campden Hours Roadin
varrelta. Minä lähden sitä nyt katsomaan. Tuletteko mukaan?"

"Luonnollisesti. Katselen vain hetkisen ympärilleni täällä."

Hän tutki ikkunan ja maton.

"Hänen jalkansa ovat olleet joko tavattoman pitkät, tai on hän ollut
hyvin notkea mies. Ei ole ollut helppo päästä ikkunan luo ja avata sitä
portailta -- palaaminen taasen ei ole ollut kovinkaan vaikea. Tuletteko
mukaan katsomaan rintakuvanne jäännöksiä, herra Harker?"

Sanomalehtimies oli alakuloisena istuutunut erään pöydän ääreen.

"Minun täytyy koettaa tehdä tästä jotakin", sanoi hän, "vaikka varmaan
tiedän, että iltalehdet jo palstottain siitä kertovat. Tämä juuri
kuvaa, kuinka huono onni minulla on. Muistatteko lehterin sortumista
Doncasterilla? No, minä olin ainoa saapuvilla oleva sanomalehtimies,
mutta minun lehteni oli ainoa, joka ei sisältänyt sanaakaan asiasta,
sillä minä olin liian säikähdyksissäni voidakseni kirjoittaa siitä
mitään. Ja nyt olen taaskin tullut liian myöhään, kun on tehty murha
omassa talossani."

Kun me lähdimme, oli hän jo alkanut kirjoittaa, sillä kuulimme hänen
kynänsä rapisevan paperilla.

Rintakuvan jäännösten löytöpaikka ei ollut etäällä. Ensimmäisen kerran
saivat silmämme nähdä sen kuvan keisarista, joka näytti tuossa
tuntemattomassa herättävän niin sammumatonta vihaa. Se oli ruohostossa
rikki lyötynä. Holmes poimi siitä useita kappaleita ja tutki niitä
tarkasti. Hänen kasvojensa jännitetystä ilmeestä ja hänen hitaista
liikkeistään ymmärsin, että hän oli päässyt jäljille.

"No?" kysyi Lestrade.

Holmes kohautti olkapäitään.

"Paljon on vielä jäljellä", sanoi hän. "Ja kumminkin ... ja
kumminkin ... niin. tässä on kohtia, joista voi aloittaa tutkimisen.
Tämän yksinkertaisen kipsikuvan haltuunsa saaminen on tuon
tuntemattoman silmissä ollut arvokkaampi kuin ihmiselämä. Se on yksi
seikka. Ja sitten vielä yksi, hän ei särkenyt sitä talon sisällä eikä
sen ulkopuolella, jos nyt hänen ainoa tarkoituksensa oli sen
särkeminen."

"Tuo toinenhan yllätti hänet, ja tuskinpa hän oikein tiesi, mitä hän
tekikään."

"Niin, onhan se luultavaa. Mutta minä tahtoisin huomauttaa teille
erästä tätä taloa koskevasta seikasta."

Lestrade katsoi ympärilleen...

"Talo on asumaton, ja siitä hän tiesi, ettei häntä täällä puutarhassa
häirittäisi."

"Niin, mutta onhan tuolla etempänä tämän kadun varrella toinenkin
asumaton talo, jonka ohitse hänen on täytynyt mennä, ennen kuin hän
tuli tänne. Miksi ei hän mennyt siihen, varsinkin kun vaara jonkun
kohtaamisesta tuli sitä suuremmaksi, kuta kauemmin hän kantoi
rintakuvaa."

"Minä luovun kaikesta", sanoi Lestrade.

Holmes osoitti suoraan edessämme olevaa lyhtyä.

"Tässä hän saattoi nähdä mitä hän teki, tuolla ei", sanoi hän.

"Siinä olette oikeassa", huudahti salapoliisi. "Kun nyt ajattelen
asiaa, särjettiin tohtori Barnicotilta otettu kuva aivan hänen punaisen
yölamppunsa vieressä. Mutta mitä hyötyä on tämän tietämisestä, herra
Holmes?"

"Meidän tulee muistaa se. Vastaisuudessa voimme keksiä jotakin, johon
tämä yhtyy. Mutta mitä meidän teidän mielestänne nyt on tekeminen,
Lestrade?"

"Järjellisin keino on ehkä koettaa saada selville, kuka murhattu on. Se
ei voine olla vaikeaa. Kun olemme saaneet tietää, kuka hän on ja keitä
tovereita hänellä on ollut, niin voimme sen johdolla päättää, mitä
hänellä on voinut olla tekemistä Pitt-kadulla sekä kuka tuli häntä
vastaan ja surmasi hänet herra Harkerin portailla. Ettekö usko sitä?"

"Ehkä, vaikka minä puolestani en menettelisi siten."

"No, miten sitten?"

"Ah, älkää antako minun mitenkään vaikuttaa teihin. Minä ehdotan, että
toimitte oman suunnitelmanne mukaan ja minä samoin. Sitten voimme
verrata huomioitamme ja täydentää niitä."

"Niin, se on hyvä", vastasi Lestrade.

"Jos palaatte Pitt-kadulle, tapaatte kyllä herra Harkerin. Tervehtikää
häntä minulta ja sanokaa minun olevan varma siitä, että joku
vaarallinen mielenvikainen on käynyt hänen talossaan viime yönä."

"Mutta ettehän sitä itse uskone?" sanoi Lestrade hämmästyneenä.

"Enkö? Ehkä en", vastasi Holmes hymyillen. "Mutta, joka tapauksessa se
huvittaa herra Harkeria ja Central Pressin lukijoita. Ja nyt, Watson,
on meillä edessämme pitkä työpäivä. Hyvä olisi, herra Lestrade, jos
voisitte tulla meille Baker-kadun varrelle kello kuusi iltapäivällä. Ja
siihen asti pyydän saada pitää tämän valokuvan, joka löytyi murhatun
taskusta. On mahdollista, että pyydän teitä avukseni pienessä
yrityksessä illalla, jos nimittäin minun todistelmani sattumalta
näyttäytyvät oikeiksi. Hyvästi niin kauaksi ja onnea toimillenne?"

Holmes ja minä menimme yhdessä High-kadulle, ja siellä hän meni
Harding-veljesten puotiin, josta viimeinen rintakuva oli ostettu. Eräs
puotipalvelija ilmoitti meille, että herra Harding oli poissa kotoa,
eikä palaisi ennen kuin illalla; hän itse oli äsken tullut, eikä voinut
antaa meille minkäänlaisia tietoja. Holmesin pettymys oli suuri.

"No niin, emmehän voi odottaakaan, että kaikki kävisi niin
onnellisesti, Watson", sanoi hän vihdoin. "Me saamme nyt palata tänne
iltapäivällä hakemaan herra Hardingia. Kuten ymmärrät, tahdon saada
selville näiden rintakuvien lähtökohdan, sillä tavalla saadakseni ilmi,
onko niissä jotakin erikoista, joka aiheuttaa kaikkien niiden
rikkomisen. Menkäämme nyt herra Hudsonin luo Kensington Roadin varrelle
nähdäksemme voiko hän valaista asiaa."

Tunnin ajettuamme saavuimme toisen taidekauppiaan puotiin. Herra Hudson
oli pieni, tanakka, kasvoiltaan punakka mies, jonka käytös oli hieman
levoton.

"Niin, sir, juuri tässä pöydällä", sanoi hän. "Minun täytyy maksaa
kalliit vuokrat ja tullit ja kaikki muut, ja siten tulee joku mies
kadulta lyömään tavarat kappaleiksi. Niin, minä myin nuo kaksi
rintakuvaa tohtori Barnicottille. Mitäkö ovat? Anarkisteja, tietysti!
Muut kuin anarkistit eivät voisi saada semmoista päähänsä. Mistäkö sain
nuo rintakuvat! Jos sen tahdotte tietää, niin olen saanut ne Gelder &
Comp:lta Church-kadun varrelta Stepneystä. Se on vanha hyvämaineinen
liike tällä alalla. Montako minulla oli? Kolme -- kaksi ja yksi on
kolme, nuo, jotka tohtori Barnicot osti, ja sitten vielä se, joka
keskellä selvää päivää viskattiin alas pöydältäni. Tunnenko tuon
valokuvan? En -- kyllä, minä tunnen sen! Onhan Beppo, eräs
italialainen, jota olen käyttänyt kaikenlaiseen työhön täällä puodissa.
Hän lähti luotani viikko sitten, enkä sen jälkeen ole hänestä mitään
kuullut. En, minä en tiedä, mistä hän tuli tai mihinkä hän joutui.
Minulla ei ollut mitään muistutettavaa häntä vastaan sinä aikana, kun
hän oli täällä. Hän luopui paikastaan paria päivää ennen kuin rintakuva
särjettiin."

"Tämä on selvästikin kaikki, mitä voimme saada tietää Moise
Hudsonilta", sanoi Holmes tullessamme puodista. "Olihan Beppon nimi
joka tapauksessa tämän ajoretken arvoinen. Menkäämme nyt etsimään
Gelder & Comp:ia! Ihmettelen, ellemme sieltä saa jotakin johtoa."

Nopeaa vauhtia ajoimme hienon Lontoon ohitse, Lontoon teatterien,
Lontoon suurten hotellien, Lontoon liikepaikkojen ohitse ja vihdoin
tulimme laivatelakoiden sivu erääseen esikaupunkiin, jossa on
satatuhatta asukasta. Sen leveältä pääkadulta, jonka varrella ennen
rikkaat City-kauppiaat asuivat, löysimme etsimämme kuvanveistoliikkeen.
Sen ulkopuolella oli piha, joka oli täynnä muistomerkkejä ja muuta
sellaista, ja siihen kuului suuri huone, jossa viisikymmentä työmiestä
puuhaili. Pitkäkasvuinen, vaaleatukkainen saksalainen johtaja otti
meidät hyvin kohteliaasti vastaan ja antoi selviä, varmoja vastauksia
Holmesin kysymyksiin. Silmäys kirjoihin osoitti, että oli valmistettu
sata kipsijäljennöstä Devinin Napoleoninkuvasta, ja nuo kolme,
jotka puoli vuotta sitten oli lähetetty Hudsonin taidekauppaan,
muodostivat puolet yhdestä "ryhmästä", jonka toinen puoli oli lähetetty
Harding-veljeksille Kensingtoniin. Nämä kuusi olivat varmasti
samallaisia kuin muutkin. Saksalainen ei voinut keksiä syytä, miksi
tahdottiin hävittää juuri ne, ja nauroi niin järjettömälle ajatukselle.
Tehtaanhinta oli kuusi shillinkiä, mutta jälleenmyyjät saivat
kaksitoista tai enemmänkin. Rintakuva oli kokoonpantu kahdessa
valinmuotissa, yksi kumpaakin kasvojen puoliskoa varten. Tämän työn
tekivät tavallisesti italialaiset siinä huoneessa, jossa nyt olimme.
Kun valaminen oli tehty, asetettiin kuvat erään huoneen ulkopuolella
olevalle pöydälle kuivamaan ja sitten ne siirrettiin varastoon. Muuta
hän ei voinut sanoa.

Mutta sitten sai hän nähdä valokuvan, ja sillä oli hyvin omituinen
vaikutus häneen. Hän tuli tummanpunaiseksi vihasta ja kulmakarvat
rypistyivät kokoon hänen aitosaksalaisten sinisten silmiensä päällä.

"Ah, tuoko roisto!" huudahti hän. "Niin, hänet kyllä hyvin tunnen. Tämä
on aina ollut hyvin arvossapidetty toiminimi, ja ainoan kerran, jolloin
poliisi sekautui asioihimme, tapahtui se tuon vintiön vuoksi. Se sattui
enemmän kuin vuosi sitten -- hän puukotti erästä toista italialaista
kadulla ja tuli tänne poliisit kintereillään sekä vangittiin täällä.
Beppo oli hänen nimensä, sukunimeä en tiedä. Se oli vallan oikein
minulle, että sain ikävyyksiä hänen tähtensä, koska olin ottanut hänet
työhöni; noiden kasvojen olisi pitänyt varoittaa minua. Mutta hän oli
kumminkin minun parhaita työmiehiäni."

"Minkä rangaistuksen hän sai?"

"Hän pääsi yhdellä vuodella, sillä hänen puukottamansa mies toipui
jälleen. Hän on varmaankin taasen vapaalla jalalla, mutta tänne ei hän
ole uskaltanut astua jalallaankaan. Eräs hänen serkuistaan on täällä
työssä ja hän voi varmaankin ilmoittaa teille, missä hän on."

"Ei, ei", huudahti Holmes, "älkää puhuko sanaakaan serkulle, sitä
pyydän teiltä! Tärkeä asia on kysymyksessä ja kuta enemmän siihen
syvennyn, sitä suurempiarvoiseksi näyttää se tulevan. Kun katsoitte
kassakirjaan, huomasin minä, että myitte nuo rintakuvat kolmantena
päivänä kesäkuuta viime vuonna. Voitteko sanoa minulle, milloin Beppo
vangittiin?"

"Sen saan helposti selville kirjoistani. Katsotaanpa, hän sai palkkansa
toukokuun 20 päivänä."

"Kiitos", sanoi Holmes. "Nyt en kauemmin tahdo kuluttaa aikaanne."

Kiitettyämme vielä saksalaista ja pyydettyämme häntä olemaan
ilmaisematta mitään meidän kyselyistämme, lähdimme me pois.

Päivä oli pitkälle kulunut ennen kuin ehdimme syömään erääseen
ravintolaan. Sisäänastuessamme ostimme sanomalehden, jossa oli
"Huomiota herättävä murha. Murhaaja hullu", ja se osoitti, että herra
Harker oli kuin olikin onnistunut saamaan jotakin kokoon asiasta.
Kahden palstan pituudelta oli siinä mitä pöyristyttävimpiä kuvauksia
murhatapauksesta. Holmes asetti sanomalehden syrjään leipäkoria vasten
ja luki syödessään. Pari kertaa nauroi hän itsekseen.

"Tämä on erinomaista, Watson", sanoi hän. "Kuulehan vain: 'Lohdullista
on tietää, ettei voi olla erilaisia mielipiteitä tästä surkeasta
tapauksesta sen jälkeen kuin herra Lestrade, eräs poliisikuntamme
etevimpiä jäseniä, ja hyvin tunnettu yksityissalapoliisi herra Sherlock
Holmes ovat yksimielisiä siitä, että se omituinen tapahtumain jakso,
joka on saanut niin kamalan käänteen, on kotoisin jonkun hullun eikä
rikoksentekijän hämmentyneistä aivoista.' Sanomalehdistö on hyödyllinen
laitos, Watson, kun vain osaa sitä käyttää. Jos olet jo lopettanut,
lähdemme taaskin Kensingtoniin kuulemaan, mitä Harding-veljeksillä on
kerrottavaa."

Veljekset Harding-nimisen toiminimen perustaja oli vilkas, valpas ja
pirteä pieni herra, jolla oli sangen sukkela kieli.

"Kyllä sir, olen jo lukenut asian iltalehdistä. Herra Horace Harker
osti meiltä rintakuvan pari kuukautta siteen. Me tilasimme kolme
samanlaista kuvaa Gelder & Comp:lta ja ne on kaikki myyty. Minnekö? Sen
voin teille heti sanoa, kunhan vain ehdin silmätä kirjoihini.
Ensimmäinen myytiin herra Harkerille kuten tiedätte, toinen herra
Josiah Brownille, Labarnum Hodge, Chiswick, ja kolmas herra
Sanderfordille, Lower Grove Road, Reading. En, minä en ole milloinkaan
nähnyt miestä, jota tuo kuva esittää. Muussa tapauksessa en olisi
voinut häntä unhottaa, sillä rumempia kasvoja tuskin olen nähnyt. Josko
meillä on italialaisia palveluksessamme? Niitä on montakin työmiestemme
joukossa. Te voitte kyllä silmätä tähän kassakirjaan, jos tahdotte,
meillä ei ole mitään syytä pitää sitä salassa. Niin, tämä on
merkillinen juttu ja sangen huvittavaa olisi saada tietää, onko teidän
tutkimuksillanne oleva mitään tuloksia."

Herra Hardingin puhuessa oli Holmes tehnyt useita muistiinpanoja ja hän
näytti tyytyväiseltä saamiinsa tietoihin. Mutta hän ei kumminkaan
sanonut mitään muuta kuin, että meidän tuli kiirehtiä ehtiäksemme
kotiin kello kuudeksi, jolloin meidän piti tavata Lestradea. Kun
ehdimme perille, oli tarkastaja kumminkin siellä ennen meitä. Hän kulki
levottomana edestakaisin lattialla, eivätkä hänenkään tutkimuksensa
näyttäneet olleen turhia.

"No", sanoi hän, "oletteko onnistunut hyvin, herra Holmes?"

"Meillä on ollut paljon tekemistä, emmekä ole työskennelleet
menestyksettä", vastasi ystäväni. "Olemme käyneet kummankin
taidekauppiaan luona sekä siinä tehtaassa, jossa kuvat on valmistettu,
ja minä tiedän nyt, mistä nuo rintakuvat ovat lähtöisin."

"Kuvatko!" huudahti Lestrade. "Niin teillähän on omat menettelytapanne,
herra Holmes, enkä minä voi sanoa niistä mitään, mutta luulen kumminkin
käyttäneen päiväni paremmin kuin te. Olen saanut selville, kuka
murhattu on."

"Todellako?"

"Ja tiedän murhan syyn."

"Suurenmoista!"

"Meillä on eräs tarkastaja, jonka tehtävänä on pitää silmällä
italialaisten asuntopaikkoja. No, murhatulla oli katolilainen taikakalu
kaulassaan, ja tuo seikka, samoin kuin hänen tumma ihonsa, saattoivat
minut otaksumaan hänet etelämaalaiseksi. Tarkastaja Hill tunsi hänet
heti. Hän on Pietro Venucci Neapelista, ja on ollut Lontoon pahimpia
puukottajia. Hän kuuluu maffian-liittoon, joka kuten tunnette, on
salainen valtiollinen puolue, joka ei kammoksu murhiakaan päästäkseen
päämääräänsä. Nyt voinette huomata, kuinka asia alkaa selvitä! Tuo
toinen on varmaankin myös italialainen ja maffian jäsen. Hän on kai
rikkonut sääntöjä vastaan jollakin tavalla. Pietro on lähetetty häntä
etsimään. Luultavasti esittää murhatun taskusta löytämämme valokuva
tuota toista, ja Pietrolla täytyi olla se, voidakseen varmaan tuntea
kysymyksessä olevan henkilön. Hän pääsee uhrinsa jäljille, näkee hänen
menevän erääseen taloon ja odottaa häntä ulkopuolella. Taistelussa hän
kumminkin itse saa kuoliniskun. Mitä arvelette, herra Holmes?"

"Erinomaista, Lestrade, erinomaista", sanoi hän. "Mutta minä en ole
vielä saanut selville, miksi rintakuvat on särjetty."

"Rintakuvatko! Niitä ette voi saada päästänne. Sehän ei ole mitään,
siitä saa hän korkeintaan kuusi kuukautta. Meidän on syytettävä häntä
murhasta, ja minulla ovat kaikki langat käsissäni."

"Ja mihin ensiksi ryhdytte?"

"Lähden yksinkertaisesti Hillin seurassa ltalialaiskortteliin etsimään
sitä, jota tuo valokuva esittää, ja vangitsen hänet murhasta. Tuletteko
meidän mukaamme?"

"En luule tulevani. Kuvittelen voivamme saavuttaa tarkoituksemme paljon
yksinkertaisemmalla tavalla. Minä en voi sanoa sitä varmasti, koska se
riippuu -- niin, se riippuu eräästä asiasta, jota on meidän kokonaan
mahdoton valvoa. Mutta minä toivon -- minä voin itse asiassa uskaltaa
kaksi yhtä vastaan -- että saamme miehemme kiinni tänä iltana, jos
tahdotte tulla meidän mukaamme, Lestrade."

"Italialaiskortteliinko?"

"Ei, Chiswickiin, niin on osoite. Jos te seuraatte minua sinne tänä
iltana, Lestrade, niin minä tulen huomenna teidän mukananne
italialaiskortteliin, ja silloinhan ei ole mitään vahinkoa tapahtunut.
Mutta nyt tarvitsemme ensin nukkua pari tuntia, sillä minä en aio
lähteä ennen kuin kello yksitoista illalla, emmekä varmaankaan ehdi
takaisin ennenkuin aamulla. Te syötte päivällistä kanssamme, Lestrade,
ja sitten saatte tuon sohvan haltuunne, kunnes on aika lähteä. Tahdotko
sinä, Watson, nyt lähettää noutamaan pikalähettiä, sillä minun täytyy
kirjoittaa eräs kirje, joka on heti lähetettävä."

Holmes vietti illan penkomalla vanhoja sanomalehtikasoja vinnillä. Kun
hän vihdoinkin tuli alas, loistivat hänen silmänsä voitonriemusta,
mutta hän ei sanonut mitään. Minä puolestani olin askel askeleelta
seurannut hänen kulkuansa tässä omituisessa tapauksessa, mutta vaikka
en ymmärtänytkään, mihin hän tahtoi tulla, saatoin kumminkin käsittää,
että Holmes otaksui tuon kummallisen rikollisen yrittävän saada
käsiinsä molemmat jäljellä olevat rintakuvat, joista toinen oli
Chiswickissä. Retkemme tarkoitus oli varmaankin vangita hänet itse
työssä ja minä ihmettelin ystäväni viisasta menettelyä, koska hän
sanomalehdissä päästi julkisuuteen tiedon väärästä otaksumisesta
saadakseen itse häiritsemättä seurata suunnitelmaansa. Minä en
kummastunut, kun Holmes kehoitti minua ottamaan revolverin mukaani.
Itsekin hän oi aseilla varustettu.

Kello yksitoista olivat vaunut portin edessä. Ajoimme vähän matkaa
Hammersmith-sillan toiselle puolelle. Siinä sai ajuri käskyn odottaa.
Lyhyt kävely vei meidät eräälle kadulle, jota reunustivat pienet,
yksinäiset rakennukset, joilla kullakin oli edessään pieni puutarha.
Erään lyhdyn valossa luimme portin päältä: "Villa Laburnum." Talon
asukkaat olivat nähtävästi kaikki menneet levolle, sillä koko talo oli
pimeä, lukuunottamatta erästä heikkoa valoa, joka säteili ulko-oven
yläpuolella olevasta ikkunanruudusta. Aita, joka erotti puutarhan
kadusta, loi synkän varjon sisäänpäin, ja siihen me pysähdyimme.

"Pelkään, että saamme odottaa kauan", kuiskasi Holmes. "Saamme kiittää
onneamme, ettei sada. En edes usko, että me uskallamme tupakoidakaan
aikamme kuluksi. Mutta varmaan saammekin vaivamme palkituksi sitten."

Odotuksemme ei tullutkaan pitkälliseksi. Se keskeytyi hyvin omituisella
tavalla. Aivan äkkiä, hiljaisimmankaan äänen meitä varoittamatta,
aukeni portti ja pieni tumma olento riensi sisään, notkeasti ja
nopeasti kuin apina. Näin hänen kulkevan ovesta tulevan valon ohitse ja
katoavan talon mustaan varjoon. Sitten seurasi pitkä odotus, jolloin
tuskin uskalsimme hengittää. Senjälkeen kuului heikko, nariseva ääni;
avattiin joku ikkuna. Melu lakkasi ja taaskin seurasi pitkä
äänettömyys. Mies oli päässyt taloon. Näimme valon tuikkivan parista
ikkunasta.

"Menkäämme avatun ikkunan luo ja vangitkaamme hänet, kun hän tulee
ulos", kuiskasi Lestrade.

Mutta ennen kuin olimme ehtineet liikkua, oli hän palannut. Kun hän
saapui valoon, huomasimme hänen kantavan jotakin valkeata esinettä
kainalossaan. Äänettömyys teki hänet rohkeaksi. Hän kääntyi meihin
selin, iski taakkansa maahan ja seuraavassa hetkessä kuului rasahtava
ääni. Hän oli niin kiintynyt hävitystyöhönsä, ettei hän kuullut
askeleitamme, kun hiivimme ruohokentän yli. Tiikerihypyllä syöksyi
Holmes äkkiä hänen päälleen ja sekuntia myöhemmin olimme Lestrade ja
minä panneet hänelle käsiraudat. Kun käänsimme hänet, tunsin minä hänen
kamalan rumat, raivon vääristämät kasvonsa samoiksi, joita valokuva
esitti.

Mutta Holmes ei kiinnittänyt mitään huomiota vankiin, vaan alkoi
sensijaan huolellisesti tutkia esinettä, jonka mies oli tuonut ulos. Se
oli aivan samanlainen Napoleonin rintakuva kuin aamulla näkemämme.
Holmes tutki joka sirpaletta valoa vasten, mutta mitään merkillistä
niissä ei näkynyt. Hän oli juuri lakannut tästä, kun ulko-oven päällä
oleva ikkuna tuli täydelleen valaistuksi. Ovi aukenikin ja talon
isäntä, rehevä, tyynen näköinen mies, puettuna vain paitaan, housuihin
ja tohveleihin, näyttäytyi kynnyksellä.

"Herra Josiah Brown?" sanoi Holmes.

"Niin, minä se olen, ja te olette luultavasti herra Sherlock Holmes?
Sain kirjeenne pikalähetiltä ja olen tehnyt juuri siten kuin käskitte.
Me suljimme kaikki ovet sisäpuolelta ja olimme hiljaa. Minua ilahduttaa,
että otitte kiinni tuon konnan. Ettekö tahdo tulla sisään nauttimaan
hieman virvokkeita?"

Mutta Lestrade tahtoi saada vankimme pian turvalliseen paikkaan, jonka
vuoksi heti lähdimme paluumatkalle. Vankimme ei sanonut mitään,
tuijotti vain meihin takkuisen tukkansa alta, ja kerran kun käteni
joutui lähelle häntä, yritti hän purra sitä niinkuin vihainen susi.
Viivyimme poliisikonttorissa, kunnes olimme saaneet tietää, ettei
vangilla ollut muuta päällään kuin pari shillinkiä rahaa ja veitsi,
jonka pää oli verinen.

"Hill tuntee tuonkaltaisen väen", sanoi Lestrade, kun meidän piti erota
hänestä. "Saattepa nähdä, että minun arveluni maffiasta on oikea. Mutta
minä olen teille joka tapauksessa erittäin kiitollinen siitä nopeasta,
taitavasta tavasta, jolla vangitsitte hänet. Minä en vielä voi oikein
sitä ymmärtää."

"Aika on vähän myöhäinen selitysten antamiseen", vastasi Holmes.
"Sitäpaitsi on minulla pari pikku seikkaa vielä jäljellä, ja tämä
tapaus ansaitsee kyllä tulla viedyksi perille asti. Mutta jos tahdotte
tulla minun luokseni kello kuusi huomenna, niin luulenpa olevani
tilaisuudessa näyttämään teille, ettette ole päässyt täyteen selvyyteen
tässä jutussa, jolla ei ole vertaistaan rikosten aikakirjoissa. Ja jos
ensinkään annan sinulle lupaa enää merkitä muistiin ainoatakaan minun
ratkaisemistani arvoituksista, Watson, niin tämä juttu kuudesta
Napoleonin rintakuvasta hyvin tulee puoltamaan paikkaansa sinun
tarinoissasi."

Kun kohtasimme toisemme seuraavana iltapäivänä oli Lestradella useampia
tietoja annettavana vangista. Hänen nimensä oli Beppo, sukunimi
tuntematon. Hän oli italialaiskorttelissa hyvin tunnettu roisto,
joka oli ennen kunniallisesti elättänyt itsensä kuvanveistotyöllä,
mutta sitten joutunut harhateille ja nyt istunut vankilassa kaksi
kertaa, ensi kerran varkaudesta ja toisen kerran, kuten tiesimme,
puukottamisesta. Hän puhui englannin kieltä täydellisesti. Vielä ei
tiedetty, miksi hän oli särkenyt rintakuvat, ja hän kieltäytyi
antamasta mitään tietoja siitä. Mutta poliisi otaksui, että hän itse
oli ne valmistanut, koskapa hän oli ollut Gelder & Comp:in työssä.
Kaikkia näitä tietoja, jotka oikeastaan eivät olleet uusia Sherlock
Holmesille, kuunteli hän kohteliaalla huomaavaisuudella. Mutta minä
tunsin ystäväni hyvin ja huomasin, että hänen ajatuksensa olivat
kaukana, ja hänen kasvoillaan, niiden tavallisen tyyneyden alla, ilmeni
epävarmuutta ja odotusta. Äkkiä kumminkin hänen katseensa kirkastui,
kuului soitto ovelta ja pian senjälkeen astui tulija sisään. Hän oli
vanhanpuolinen herra, jolla oli harmahtava poskiparta ja punakat
kasvot. Kädessään oli hänellä vanhanmallinen matkalaukku, jonka hän
asetti pöydälle.

"Onko herra Sherlock Holmes kotona?"

Ystäväni kumarsi hymyillen.

"Herra Sandeford Readingistä, otaksun?"

"Niin, minä tulen kyllä hieman myöhään, mutta se on junan syy. Te
olette kirjoittanut minulle eräästä rintakuvasta, joka on minun
hallussani."

"Niin olen."

"Minulla on tässä teidän kirjeenne. Sanotte tahtovanne maksaa minulle
kymmenen puntaa siitä Devinen Napoleonkuvan jäljennöksestä, joka
minulla on?"

"Niin, aivan oikein."

"Minä aivan hämmästyin saatuani kirjeenne, sillä en voi ymmärtää,
kuinka te tiedätte, että tuo kuva on minulla."

"Voin käsittää teidän kummastuksenne, mutta selitys on hyvin
yksinkertainen: Herra Harding, joka möi teille viimeisen jäljennöksen,
ilmoitti osoitteenne minulle."

"Ah, niinkö! Sanoiko hän, mitä minä siitä olin maksanut?"

"Ei."

"Mutta minä olen rehellinen mies, vaikka minulla ei olekaan runsaasti
rahaa. Minä olen maksanut rintakuvasta vain viisitoista shillinkiä, ja
se täytyy mielestäni teidän tietää, ennen kuin minä otan teiltä siitä
kymmenen puntaa."

"Tuo tuottaa teille kunniaa, herra Sandeford, mutta minä pysyn
kumminkin teille antamassani tarjouksessa."

"Siinä tapauksessa kiitän teitä paljon, herra Holmes. Olen ottanut
kuvan mukaani, kuten pyysitte."

Hän avasi matkalaukun, ja nyt me saimme nähdä eheän kappaleen sitä
rintakuvaa, jonka jo niin usein olimme nähneet särjettynä.

Holmes otti taskustaan kirjoitetun paperin ja laski kymmenen punnan
setelin sen vieren pöydälle.

"Tahtoisitteko hyväntahtoisesti allekirjoittaa tämän paperin, herra
Sandeford, näiden kahden todistajan läsnäollessa? Se sisältää
ainoastaan, että te luovutatte kaikki oikeudet rintakuvaan minulle.
Tämä on vain järjestyksen vuoksi, sillä eihän milloinkaan tiedä, mitä
voi tapahtua. Tuhansia kiitoksia, herra Sandeford! Olkaa hyvä, tässä
ovat rahat. Hyvää yötä!"

Kun herra Sandeford oli mennyt, ryhtyi Holmes hyvin omituisiin puuhiin.
Hän otti eräästä laatikosta puhtaan valkoisen liinan ja levitti sen
pöydälle. Sitten asetti hän rintakuvan liinan päälle ja vihdoin löi hän
raskaalla kepillänsä kuvaa voimakkaasti päähän. Kuva särkyi sirpaleiksi
ja Holmes tarkasteli niitä innokkaasti, kunnes hän huudahtaen
voitonriemusta otti yhden sirpaleen, johon joku pyöreä esine oli
leivottu ikäänkuin manteli leipään.

"Hyvät herrat", sanoi hän, "sallikaa minun näyttää teille Borgia-suvun
kuuluisaa mustaa helmeä."

Lestrade ja minä istuimme hetken aivan mykkinä, mutta äkkiä aloimme me
saman vaiston ohjaamina taputtaa käsiämme, ikäänkuin hyvin suoritetulle
taidetempulle. Holmesin muuten niin kalpeille poskille oli ilmestynyt
puna; hän ei tässä silmänräpäyksessä ollut vain terävä pää, vaan
myöskin tarpeeksi ihminen voidakseen tuntea iloa ihailusta ja
ylistyksestä. Hänen ylpeän, vaatimattoman luonteensa kaltaista oli
muutenkin, että hän vieroi yleisön tunnustusta, mutta lämpeni ystävän
kiitoksesta.

"Niin", sanoi hän, "tämä on kuuluisin helmi, mitä maailmassa on, ja
minä olen nyt onnistunut askel askeleelta seuraamaan sitä tuohon
rintakuvaan saakka aikain Colonnan ruhtinaan makuuhuoneesta Daere
Hotellista, josta se katosi. Te muistatte kyllä, Lestrade, mitä
huomiota tämän kallisarvoisen helmen katoaminen herätti ja myöskin
muistatte Lontoon poliisien turhat ponnistukset sen löytämiseksi.
Minun apuani myöskin pyydettiin, mutta minä en mitenkään voinut
saada selvyyttä asiaan. Epäluulot kohdistuivat ruhtinattaren
kamarineitsyeesen, joka oli italialainen, ja saatiinkin selville, että
hänellä oli veli Lontoossa, mutta emme onnistuneet saamaan tietoa
siitä, oliko heillä jotakin yhteyttä keskenään. Tytön nimi oli Lucretia
Venucci, enkä minä nyt ensinkään epäile, että murhattu oli hänen
veljensä Pietro. Tutkiessani vanhoja sanomalehtiä siltä ajalta
huomasin, että hän katosi kahta päivää ennen Beppon vangitsemista
eräästä väkivaltaisesta teosta Gelder & Comp:in luona, jossa nämä
rintakuvat valmistettiin. Nyt voitte seurata tapahtumain kulkua, vaikka
päinvastaisessa järjestyksessä kuin minä ne näin. Helmi oli Beppon
hallussa. Hän lienee varastanut sen Pietrolta; hän oli ehkä tämän
rikostoveri tai välittäjä Pietron ja hänen sisarensa välillä.

"Pääasia on kumminkin, että helmi oli hänellä ja se oli hänen mukanaan
silloin, kun poliisi ajoi häntä takaa. Hän syöksyi työhuoneeseensa ja
tiesi, että hänellä oli vain pari minuuttia aikaa kätkeäkseen
kalleutensa, joka pian olisi tarkastuksessa löydetty. Kuusi Napoleonin
rintakuvaa oli juuri asetettu kuivamaan. Yksi niistä oli vielä pehmeä.
Beppo, joka oli taitava työmies, tarvitsi vain silmänräpäyksen
tehdäkseen reijän märkään kipsiin, pistääkseen helmen sinne ja
sulkeakseen aukon. Sehän oli erinomainen piilopaikka, jota ei kukaan
voinut keksiä. Mutta sitten Beppo tuomittiin vuodeksi vankeuteen, ja
sillä aikaa myytiin nuo kuusi rintakuvaa eri tahoille Lontoota, eikä
hän tiennyt, missä niistä aarre oli kätkettynä. Siitä saattoi hän
päästä selvyyteen ainoastaan särkemällä ne kaikki. Ja hän ryhtyi
viipymättä työhön. Eräältä serkultaan, joka oli työssä Gelderillä, sai
hän tietää, mihin nuo kuusi rintakuvaa oli myyty. Sitten hän pääsi
työhön Moise Hudsonille ja saattoi siten löytää ja hävittää kolme
niistä. Eräältä Harding-veljesten puotipalvelijalta sai hän tiedon
muista rintakuvista. Ensin lähti hän Harkerin taloon ja kohtasi siellä
Pietron, joka vaati häntä edesvastuuseen helmestä. Riidellessään hänen
kanssaan on Beppo surmannut rikostoverinsa."

"Mutta miksi tämä piti taskussaan hänen valokuvaansa?"

"Saadakseen hänet käsiinsä, tiedustelemalla häntä muilta. Murhan
jälkeen otaksuin minä, että Beppo mieluummin kiiruhtaisi toimiaan kuin
vitkastelisi pelosta, että poliisi saisi tiedon hänen salaisuudestaan.
Luonnollisesti en voinut tietää, löysikö hän jo helmen siitä kuvasta,
jonka Harker oli ostanut; minä en edes ollut varma siitähän, että tästä
helmestä oli kysymys, mutta selvää oli minusta, että hän etsi jotakin,
koskapa hän vei pois rintakuvat ennen kuin hän ne särki. Nyt oli kaksi
kuvaa jäljellä, ja helpostihan saattoi otaksua, että hän ensin etsisi
sen, joka oli Lontoossa. Minä annoin talon asukkaille varoituksen
estääkseni vielä yhtä murhaa tapahtumasta. Tällä kertaa onnistuimme
vangitsemaan hänet, ja nyt olin varma siitä, että helmestä oli kysymys.
Murhatun nimihän vielä enemmän vahvisti minun uskoani. Nyt olisi vain
yksi rintakuva jäljellä, ja siinä täytyi helmen olla. Minä olen teidän
läsnäollessanne ostanut sen omistajaltaan ja tässä se on."

Me istuimme hetken ääneti.

Vihdoin vastasi Lestrade:

"Minä olen nähnyt teidän käsittelevän monta mutkikasta asiaa, herra
Holmes, mutta milloinkaan ennen en ole nähnyt taitavampaa ratkaisua. Me
emme vähintäkään kadehti teitä Scotland Yardissa, ei päinvastoin, me
olemme ylpeät teistä, ja jos tulisitte sinne huomenna, ei olisi ketään
vanhimmasta tarkastajasta alkaen nuorimpaan poliisimieheen saakka, joka
ei pitäisi kunnianaan saada puristaa teidän kättänne."

"Kiitos!" sanoi Holmes. "Kiitos!"

Ja kun hän kääntyi, näytti hän minusta olevan enemmän liikutettu kuin
milloinkaan ennen. Hetken päästä oli hän kumminkin yhtä tyyni ja kylmä
kuin tavallisesti.

"Pane helmi kassakaappiin, Watson", sanoi hän, "ja hae esiin
Cook-Singletonin väärennysjuttua koskevat paperit. Hyvästi, Lestrade!
Jos saatte jonkun uuden jutun haltuunne, annan mielihyvällä parhaan
kykyni mukaan teille neuvoja."



KOLME YLIOPPILASTA.


Vuonna 1895 sattuivat ne tapaukset, jotka pakottivat Sherlock Holmesia
ja minua viettämään muutamia viikkoja eräässä suuressa yliopistossamme.
Syytä, miksi siellä olimme, ei minun tarvitse lähemmin selittää, enkä
myöskään voi ilmoittaa, missä yliopistossa olimme tai kutka olivat
rikolliset. Olisi sangen väärin ilmaista heitä, sillä niin suuri
häväistys kuin tämä saa todellakin jäädä unohduksiin. Mutta
tarpeellista arkatuntoisuutta huomioonottamalla voi jutun kumminkin
kertoa, koska se antaa selvän kuvan ystäväni Sherlock Holmesin
erinomaisesta taitavuudesta salapoliisina. Minä vältän vain kaikkea,
mikä voisi ilmaista, missä tämä tapaus sattui ja kutka henkilöt siihen
sekaantuivat.

Me asuimme parissa huoneessa lähellä kirjastoa, jossa Sherlock Holmes
suurella vaivalla tutki vanhoja englantilaisia karttoja -- nämä
tutkimukset johtivat niin hämmästyttävään tulokseen, että se jo yksin
ansaitsisi tulla muistiin merkityksi. Eräänä iltana tuli sinne muudan
tuttavamme, herra Hilton Soames, S:t Lukasin yliopiston opettaja. Herra
Soames oli pitkä, laiha herra ja luonteeltaan hyvin hermostunut ja
tulinen. Hän oli aina levoton esiintymisessään, mutta tässä tapauksessa
oli hän niin kiihtynyt, että selvästi huomasi jotakin tavatonta
tapahtuneen.

"Voitteko luovuttaa minulle muutamia tunteja kallisarvoisesta
ajastanne, herra Holmes? On sattunut eräs hyvin ikävä asia, ja ellette
te olisi ollut kaupungissa, en todellakaan olisi tiennyt, mihin olisin
ryhtynyt."

"Minulla on hyvin paljon työtä nykyään", vastasi ystäväni. "Ettekö voi
turvautua poliisiin?"

"Ei, ei, se on aivan mahdotonta. Jos poliisi kerran saa tiedon asiasta,
ei sitä voida peruuttaa, ja tässä tapauksessa on välttämätöntä, että
kaikenlaista julkisuutta vältetään. Teidän tarkka vaiteliaisuutenne on
yhtä tunnettu kuin kykynnekin, ja te yksin voitte minua auttaa. Minä
pyydän teitä, herra Holmes, tekemään mitä voitte."

Kun Holmes oli ulkopuolella Baker-kadun varrella olevaa "luolaansa"
ilman hakemistojansa, ilman kemiallisia seoksiansa, ja kun hänen täytyi
luopua mukavista tavoistansa, silloin ei hän juuri ollut hyvällä
tuulella. Hän kohautti vain olkapäitänsä, ja herra Soames jatkoi
vilkasta puhettansa tehden innokkaasti liikkeitä käsillään:

"Minun on selitettävä teille, herra Holmes, että huomenna alkavat
tutkinnot, ja minä olen yksi tutkijoista. Aineeni on kreikka ja minulla
on kreikkalainen käännös jota tutkittavat eivät saa nähdä. Se on
painettu, ja selvää on, että oppilaille olisi suureksi hyödyksi, jos he
saisivat silmätä sitä ennakolta. Senvuoksi säilytetäänkin juuri tuota
paperia erittäin huolellisesti.

"Tänään kello kolme saapui tuon käännöksen korehtuuri. Minun täytyi
tarkastaa se erittäin tarkoin, sillä tekstin pitää olla ehdottomasti
virheetön. Kello puoli viiden aikaan en vielä ollut saanut sitä
valmiiksi, mutta koska olin luvannut tulla erään veljeni luo juomaan
teetä, jätin korehtuurin pöydälleni. Olin poissa noin tunnin ajan.

"Te tiedätte, herra Holmes, että meidän ovemme ovat kaksinkertaiset,
sisempi ovi on verhottu vihreällä vaatteella ja ulompi ovi on tammesta.
Avatessani ulko-ovea huomasin ihmeekseni lukossa avaimen. Ensiksi
luulin unhottaneeni oman avaimeni oveen, mutta koetellessani taskuani
löysin sen sieltä. Ainoa kaksoisavain, joka minun tietääkseni on
olemassa, on vahtimestari Bannisterilla, joka on siivonnut minun
huonettani toistakymmentä vuotta, jonka rehellisyys on kaiken epäluulon
yläpuolella. Avain oli luonnollisesti hänen, hän oli mennyt huoneeseeni
kuullakseen tahdoinko minä teetä, ja lienee unhottanut avaimen oveen.
Hän on selvästikin tullut huoneeseeni heti minun mentyäni, eikä hänen
unohduksensa tavallisissa oloissa olisi merkinnytkään mitään, mutta nyt
se tuli turmiokkaaksi.

"Tultuani pöydän luo huomasin, että joku oli koskenut minun
papereihini. Korrehtuuri oli painettu kolmelle pitkälle kaistaleelle.
Olin jättänyt ne kaikki pöydälle, mutta nyt sain nähdä, että
ensimmäinen oli lattialla, toinen eräällä sivupöydällä ikkunan luona ja
kolmas siinä, mihin olin sen pannut."

Holmes katkaisi nyt vaitiolonsa:

"Ensimmäinen lehti lattialla, toinen pöydällä ikkunan luona ja kolmas
siinä, mihin te olitte sen pannut", sanoi hän.

"Juuri niin."

"Olkaa hyvä ja jatkakaa huvittavaa kertomustanne."

"Ensin luulin Bannisterin olleen niin tavattoman rohkea, että hän oli
uskaltanut katsoa papereihini. Mutta hän on ehdottomasti kieltänyt sen
ja minä luotan hänen sanoihinsa. Nyt on kai joku nähnyt avaimen ovessa
ja tiennyt minun olevan poissa sekä mennyt sisään katsomaan papereita.

"Bannisteriin koski kovasti, kun hän sai kuulla puhuttavan tästä. Hän
oli kaatumaisillaan kumoon pelästyksestä, ja minun täytyi kaataa hänen
suuhunsa hieman konjakkia sekä antaa hänen istua sillä aikaa kuin minä
tutkin huonetta. Huomasin heti, että tuo kutsumaton vieras oli jättänyt
muitakin jälkiä käynnistään. Ikkunanlaudalla oli lyijykynän lastuja ja
pieni palanen lyijyä. Tuo lurjus oli varmaankin jäljentänyt käännöstä
sellaisella kiireellä, että hän oli katkaissut kynänsä kärjen ja ollut
pakotettu teroittamaan sen uudelleen."

"Erinomaista!" sanoi Holmes, joka sai takaisin hyvän tuulensa, kuta
enemmän hän kiintyi asiaan. "Teillä on kumminkin ollut hyvä onni."

"Siinä ei kumminkaan ollut kaikki. Minulla on uusi kirjoituspöytä, joka
on päällystetty hienolla, punaisella nahalla. Sekä minä että Bannister
voimme vannoa, että se oli aivan eheä ennen, mutta nyt huomasin siinä
railon, ei naarmua, vaan oikean railon, ainakin kolmen tuuman pituisen.
Ja pöydällä oli vielä pieni, jostakin mustasta tahnasta tai savesta
valmistettu pallo, johon oli sekoitettu sahanjauhoja. Minä tiedän
varmaan, että nämä merkit oli jättänyt se, joka oli käynyt sisällä
jäljentämässä käännöstä. Mutta matolla ei näkynyt mitään jälkiä, eikä
muitakaan merkkejä hänen käynnistään. Olin aivan neuvoton, kun äkkiä
muistin, että olette kaupungissa, ja kiiruhdin luoksenne. Auttakaa
minua, herra Holmes! Te käsitätte kyllä, kuinka vaikeassa asemassa
olen: joko minun täytyy saada selville, kuka tuon on tehnyt, tai
myöskin on koko tutkinto lykättävä, kunnes on ehditty valmistaa uusi
kirjoitus, eikä tätä taasen voida tehdä antamatta täydellistä
selitystä, josta syntyisi ääretön häväistysjuttu, ja joka tuottaisi
häpeätahran koko yliopistolle. Ennen kaikkea tahdon saada asian
hiljaisuudessa ja pian järjestetyksi."

"Mielelläni otankin sen haltuuni", sanoi Holmes nousten ja ottaen
päällystakin ylleen. "Asia ei ole mitätön. Onko kukaan ollut
huoneessanne sen jälkeen kuin saitte paperin haltuunne?"

"Kyllä, Daulat Ras, eräs hindulainen oppilas, joka asuu samassa
rakennuksessa kuin minä. Hän tuli sisään kysymään minulta jotakin
tutkinnosta."

"Tuleeko hän ottamaan siihen osaa?"

"Kyllä."

"Ja paperit olivat silloin pöydällänne?"

"Mikäli muistan, oli ne silloin kokoon kääritty."

"Mutta hän saattoi nähdä, että ne olivat korehtuuria.

"Se on mahdollista."

"Eikö kukaan muu käynyt sisällä?"

"Ei."

"Tiesikö joku, että korehtuuri oli siellä?"

"Kukaan ei nähnyt sen tuojaa."

"Tiesikö Bannister mitään?"

"Ei, siitä ei tiennyt kukaan."

"Missä Bannister nyt on?"

"Häneen raukkaan koski tapaus niin, että minä jätin hänet istumaan
tuolilleen. Minulla oli kiire puhuttelemaan teitä."

"Jätittekö oven auki?"

"Kyllä, mutta paperit lukitsin ensin laatikkoon."

"Siis, herra Soames, jollei hindulainen nähnyt, että nuo paperit olivat
korehtuuria, niin on lukija tullut sisään ja nähnyt ne sattumalta,
tietämättä ennakolta niiden olevan siellä?"

"Niin, siltä minusta tuntuu."

Holmesin kasvoilla näkyi selittämätön hymy.

"Hyvä", sanoi hän. "Menkäämme nyt paikalle. Tämä ei kuulu sinun alaasi,
Watson, sillä tämä ei ole mitään sairautta. Mutta tule mukaan, jos
haluat. Nyt, herra Soames, olen valmis teitä palvelemaan."

Herra Soamesin työhuoneessa oli leveä, matala ikkuna iäkkään
oppilaitoksen vanhanaikuiselle pihalle päin. Goottilaiskaarinen ovi vei
kuluneille kiviportaille. Opettajan huone oli alakerrassa. Ylempänä
asui kolme ylioppilasta, kukin eri kerroksessa. Oli jo hämärä, kun
saavuimme paikalle, jossa tämä salaperäinen juttu oli tapahtunut.
Holmes pysähtyi ikkunan eteen ja katseli ylös. Sitten meni hän sen luo
ja kohosi varpailleen voidakseen katsoa sisään.

"Hänen on täytynyt tulla sisään ovesta", sanoi opettaja. "Ainoastaan
yhden ikkunanruudun voi avata."

"Vai niin", sanoi Holmes hymyillen entiseen tapaansa. "No, sitten
lienee parasta, että menemme sisään."

Herra Soames avasi oven ja käski meidän mennä sisään. Me pysähdyimme
kynnykselle ja Holmes tarkasteli mattoa.

"Tässä ei ole mitään", sanoi hän, "eikä sitä voinut odottaakaan näin
kuivana päivänä. Teidän vahtimestarinne näyttää täydellisesti
toipuneen. Mille tuolille jätitte hänet istumaan?"

"Tuohon ikkunan luo."

"Vai niin, tämän pienen pöydän ääreen. Voitte tulla sisään, maton olen
jo tutkinut. Tarkastakaamme sitten tätä pöytää. Onhan helppo ajatella
kuinka kaikki on tapahtunut: henkilö on tullut sisään ja ottanut
paperit, kaistaleen toisensa jälkeen kirjoituspöydältä. Hän siirsi ne
ikkunanpöydälle, koska hän silloin saattoi nähdä, milloin te palasitte
kotiin pihan yli."

"Sitä hän ei itse asiassa voinut", sanoi Soames, "sillä minä tulin
eräästä sivuportista."

"Vai niin! Mutta joka tapauksessa oli se hänen tarkoituksensa.
Näyttäkää minulle nuo kaistaleet. Eikö sormienkaan jälkiä -- ei? No,
hän otti tämän ensin ja jäljensi sen. Kuinka kauan aikaa siihen
saattoi kulua, ottamalla huomioon kaikki mahdolliset lyhennykset?
Neljännestunti korkeintaan. Sitten hän viskasi pois sen kaistaleen ja
otti toisen. Sitä hän juuri oli jäljentämässä, kun teidän tulonne
säikäytti hänet pois ja hänellä oli varmaankin kiire, koska hän ei edes
ehtinyt panna papereita järjestykseen, jotta te ette huomaisi kenenkään
käyneen sisällä. Ettekö kuullut askelia portaista tullessanne
ulko-ovesta sisään?"

"En, sitä en erityisesti pannut merkille."

"No, hän kirjoitti niin innokkaasti, että hän taittoi kynänsä kärjen ja
oli pakotettu vuolemaan sen uudelleen, kuten olette kertonut. Tämä on
hyvin tärkeää, Watson. Kynä ei ollut tavallinen. Se oli hyvin suuri ja
pehmeä, ulkopuolelta oli se sininen, tehtailijan nimi oli painettu
hopeakirjaimilla ja kappale, joka oli jäljellä, oli vain puolentoista
tuuman pituinen. Ottakaa selko sellaisesta kynästä, herra Soames, niin
on mies käsissänne. Jos lisään, että hänellä on suuri, karkea veitsi,
niin voihan sekin on teille hyödyksi."

Herra Soames näytti hieman hämmästyneeltä saadessaan näin
seikkaperäisiä tietoja.

"Voin kyllä ymmärtää kaiken muun", sanoi hän, "mutta en lyijykynän
pituutta."

Holmes näytti pientä puunsirua, jossa näkyi kirjaimet "nn" sekä niiden
perässä pieni tyhjä kohta.

"Näettekö tämän?"

"Kyllä, mutta kumminkaan en voi..."

"Watson, minä huomaan tehneeni sinulle vääryyttä. On muitakin
sinunlaisiasi. Mitä tämä 'nn' voi olla? Te tiedätte, että Johann Faber
on tunnetuin lyijykynätehtailija. Tämä on luonnollisesti sirpale
kynästä, jossa nämä kirjaimet ovat olleet, ja kynästä on vielä jäljellä
'Faber' tai vähän enemmän."

Hän nosti pientä pöytää sähkövaloa vasten.

"Minä toivoin, että kirjoituksesta olisi jäänyt merkkejä kiilloitetulle
pinnalle, jos paperi olisi ollut kyllin ohutta. Mutta en näe mitään.
Katsokaamme nyt kirjoituspöytää. Tämäkö on tuo taikinapallo, josta
puhuitte? Kartionmuotoinen ja sisältä osaksi ontto sekä sahajauhon
sekainen, kuten sanoitte. Tämä on todellakin huvittavaa. Ja railo
pöydässä -- ensin alkaa se pienellä naarmulla ja päättyy leveään rakoon
ja kuoppaan. Minä olen hyvin kiitollinen teille siitä, että huomautitte
minulle tästä, herra Soames. Mihin tämä ovi vie?"

"Makuuhuoneeseeni."

"Oletteko käynyt siellä sen jälkeen kuin kaikki tämä tapahtui?"

"En, riensin suoraan teidän luoksenne."

"Minä tahtoisin silmätä sinne sisään, jos saan luvan. Mikä ihana,
vanhanaikainen huone. Tahdotteko olla hyvä ja odottaa, kunnes olen
tutkinut lattian. Ei -- ei mitään, ja tämä verho -- ah! -- sen takana
pidätte vaatteitanne. Jos jonkun täytyisi kätkeytyä tähän huoneesen,
niin ei hän voisi päästä piiloon muualle kuin tämän verhon taakse,
koskapa sänky on liian matala, jotta sen alle voisi ryömiä. Eihän
täällä liene ketään?"

Holmes veti verhon syrjään jonkunlaisella innolla ja jännityksellä,
mutta sieltä ei tullut näkyviin muuta kuin kolme tai neljä pukua.
Holmes laski verhon paikalleen ja kääntyi jälleen huoneeseen päin.

Äkkiä kumartui hän alas.

"Mutta mitä tämä on?" sanoi hän.

Se oli pieni kartio jostakin mustasta, pehmeästä aineesta, aivan
samanlainen kuin se, jonka olimme nähneet kirjoituspöydällä. Holmes
piti sitä kädessään ja katseli sitä tarkasti.

"Vieraanne näkyy olleen täälläkin, herra Soames."

"Mutta mitä hänellä on ollut täällä tekemistä?"

"Sehän lienee kyllin selvää. Te tulitte takaisin aivan odottamatta ja
hän riensi tänne piiloon."

"Mutta, Herra Jumala, silloinhan mies oli täällä koko tuon ajan, kun
puhuin Bannisterin kanssa!"

"Siltä näyttää."

"Ei, te erehdytte varmaankin. Katsoitteko makuuhuoneen ikkunaa?"

"Kolme erilaista ikkunaa samoissa puitteissa. Yhden niistä voi avata ja
se on niin suuri, että siitä voidaan kulkea."

"Ja sitten se on sellaisessa nurkassa, joka näkyy hyvin vähän. Hän on
varmaankin tullut sisään ikkunasta, pudottanut tullessaan tuon esineen
ja vihdoin, nähtyään sen olevan auki, paennut sitä tietä."

Holmes pudisti kärsimättömästi päätään.

"Olkaamme toki käytännöllisiä", sanoi hän. "Muistelen teidän kertoneen,
että nuo kolme ylioppilasta käyttävät samoja portaita kuin tekin,
kulkien teidän ovenne ohitse."

"Aivan niin."

"Ja kaikki aikovat he tutkintoon?"

"Kyllä."

"Onko teillä jotakin syytä epäillä ketään heistä enemmän kuin muita?"

Soames epäröi.

"Tuo on arkaluontoinen kysymys", sanoi hän. "En kernaasti tahtoisi
herättää epäluuloja, kun ei ole todistuksia."

"Antakaa meidän kuulla epäluulonne, niin minä koetan löytää
todistukset."

"No, sitten tahdon muutamilla sanoilla kuvata teille noita kolmea
nuorukaista. Ensimmäisenä yläpuolella asuu eräs Gilchrist, joka on
erinomainen oppilas ja taitava urheilija, ja on hankkinut
oppilaitoksellemme useita palkintoja krikettipelissä, kilpajuoksussa ja
hyppäämisessä. Hän on reipas, kunnon nuorukainen. Hänen isänsä on tuo
tunnettu sir Jabeg Gilchrist, joka joutui vararikkoon kilpa-ajojen
vuoksi. Hänen poikansa on köyhä, mutta tarmokas ja ahkera. Hän tulee
varmaankin onnistumaan."

"Hänen yläpuolellaan asuu hindulainen Daulat Ras. Hän on tyyni ja
hiljainen, kuten hindulaiset tavallisesti, taitava muutamissa aineissa,
vaikka kreikassa heikko. Luotettava ja säännöllinen.

"Ylimpänä asuu Miles Mc Caren. Hän on erinomainen, kun hän vain tahtoo
tehdä työtä, eräs yliopiston parhaimmista päistä, mutta hän on nuori ja
huikentelevainen. Kun hän oli täällä ensi vuottansa, oli hän tulla
karkoitetuksi erään pelijutun vuoksi. Koko tämän lukukauden on hän
laiskoitellut ja hän odottaa varmaan tutkintoa levottomasti."

"Häntä siis epäilette?"

"Minä en tahdo juuri sitäkään väittää, mutta näistä kolmesta on hän
ainoa, josta voidaan ajatella sellaista kuin tässä on tapahtunut."

"Minä ymmärrän. Nyt tahtoisin puhutella vahtimestari Bannisteria."

Hän oli pieni, parraton, laiha, harmaatukkainen viidenkymmenen
tienoilla oleva mies. Hän ei vielä ollut ehtinyt rauhoittua tämän hänen
tyyneessä elämässään sattuneen häiriön jälkeen. Hänen kasvoillaan näkyi
hermostuneita tempauksia ja hänen oli vaikea pitää sormiaan hiljaa.

"Me tutkimme parhaillaan tätä ikävää juttua, Bannister", sanoi herra
Soames.

"Niin, sir."

"Te unhotitte avaimen oveen, vai kuinka?" kysyi Holmes.

"Niin, sir."

"Tuntuu omituiselta, että teitte sen juuri tänään, kun nuo paperit
olivat täällä sisällä?"

"Se on suuri onnettomuus, sir. Mutta samoin on käynyt minulle
ennenkin."

"Milloin menitte huoneeseen?"

"Noin puoli viisi. Silloin herra Soames tavallisesti juo teetä."

"Kauanko olitte täällä?"

"Nähdessäni, ettei hän ollut sisällä, käännyin heti pois."

"Katsoitteko papereita pöydällä?"

"En, sir, kuinka voitte sellaista luulla?"

"Kuinka tulitte unhottaneeksi avaimen oveen?"

"Minulla oli teetarjotin kädessäni ja aioin palata noutamaan avainta,
mutta unhotinkin sen."

"Ja ovi oli lukitsematta koko ajan?"

"Niin sir."

"Ja kuka tahansa saattoi tulla ulos huoneesta?"

"Niin sir."

"Kun herra Soames huusi teitä, niin kai te pelästyitte?"

"Kyllä, sir. Mitään tällaista ei ole tapahtunut milloinkaan sinä
aikana, kun minä olen ollut täällä. Olin melkein pyörtyä, sir."

"Voin arvata sen. Missä olitte, kun aloitte tuntea itsenne heikoksi?"

"Missäkö olin, sir? Aivan lähellä ovea, tietysti."

"Mutta tehän istuuduitte tuolille ikkunan läheisyyteen? Miksi menitte
muiden tuolien ohi?"

"Sitä en tiedä, sir, minä en välittänyt siitä, mihin istuuduin."

"Minä en luule hänen olleen erittäin selväpäinen juuri silloin, herra
Holmes. Hän näytti todellakin surkealta, hän oli aivan harmaa
kasvoiltaan."

"Te olitte ehkä täällä, kun herra Soames lähti?"

"Kyllä, mutta vain pari minuuttia. Sitten lähdin pois, lukitsin oven ja
menin omaan huoneeseeni."

"Ketä epäilette?"

"Oh, minä en milloinkaan uskaltaisi epäillä ketään. En usko, että
yliopiston nuorissa herroissa on ainoatakaan, joka voi ryhtyä
sellaiseen tekoon. Ei, sir, minä en sitä usko."

"Kiitos, hyvä on", sanoi Holmes. "Mutta odottakaapa sentään: oletteko
kertonut jollekin noista kolmesta herrasta, joita palvelette, että
jotakin on hullusti?"

"Ei, sir, en sanaakaan."

"Ettekö ole nähnyt ketään heistä."

"En, sir."

"Hyvä. Nyt, herra Soames, tahtoisin kulkea pihan ylitse, ellei teillä
ole jotakin sitä vastaan."

Noissa kolmessa ikkunassa oli kaikissa valoa.

"Teidän kettunne ovat luolissaan, huomaan", sanoi Holmes. "Eräs niistä
näkyy sitäpaitsi olevan jokseenkin levoton."

Se oli hindulainen, jonka varjo lakkaamatta näkyi kierreuutimissa,
osoittaen, että hän käveli edestakaisin huoneessa.

"Minä tahtoisin nähdä heitä lähempää", sanoi Holmes. "Käykö se päinsä?"

"Kyllä toki. Heidän huoneensa ovat vanhimmat koko laitoksessa, eikä ole
suinkaan tavatonta, että niitä näytetään vieraille. Minä seuraan teitä
itse."

"Mutta ei mitään nimiä!" sanoi Holmes, kun koputimme Gilchristin
ovelle.

Pitkä, solakka, pitkätukkainen nuorukainen avasi oven ja kuultuaan
asiamme pyysi hän kohteliaasti meitä astumaan sisään. Huoneessa oli
todellakin muutamia esimerkkejä keskiaikaisesta rakennustaiteesta, ja
Holmesia ne huvittivat niin, että hän välttämättä tahtoi piirustaa ne
muistikirjaansa; siinä hän sattui katkaisemaan kynän kärjen, sai uuden
kynän nuorukaiselta ja pyysi lopuksi vielä veistä teroittaakseen
omansa. Sama onnettomuus sattui hänelle hindulaisenkin luona, joka oli
hiljainen ja käyränenäinen poika ja istui syrjäsilmällä katsellen meitä
sekä tunsi nähtävästi suurta helpotusta, kun lähdimme. En voinut
huomata, että Holmes vielä olisi päässyt rikollisen jäljille. Kolmannen
oven luona kävi meille vielä huonommin, sitä ei avattu ensinkään, vaan
sensijaan saimme kuulla sisältä joukon kirouksia ja haukkumasanoja.

"Minua ei liikuta, keitä te olette! Menkää helvettiin!" ärjyi
kiukkuinen ääni. "Minulla on tutkinto huomenna, enkä salli kenenkään
häiritä itseäni."

"Mikä häpeämätön lurjus", sanoi herra Soames, kun menimme alas
portaita. "Eihän hän kyllä tiennyt minun olevan mukana, mutta joka
tapauksessa oli hänen käytöksensä kovin hävytöntä ja melkein epäiltävää
näissä oloissa."

Holmesin vastaus oli hyvin omituinen:

"Voitteko sanoa minulle, kuinka pitkä hän on?" sanoi hän.

"Sitä en voi varmaan sanoa, herra Holmes. Hän on pitempi hindulaista,
mutta ei niin pitkä kuin Gilchrist. Ehkä noin viisi jalkaa ja kuusi
tuumaa."

"Hyvä", sanoi Holmes. "Ja nyt hyvää yötä, herra Soames!"

"Mutta hyvä herra Holmes!" huudahti seuralaisemme mitä suurimmalla
pettymyksellä, "ettehän aikone poistua luotani tällä tavalla. Teillä ei
varmaankaan ole asia selvillä. Huomenna on tutkinto ja tänä iltana
täytyy tehdä jotakin. Minä en voi sallia tutkinnon tapahtua, jos
käännös on luettu."

"Teidän tulee antaa asian olla näin. Huomenna varhain tulen tänne
takaisin ja silloin voin ehkä sanoa, mitä on tehtävä. Mutta siihen
mennessä ette saa ryhtyä mihinkään, ette ensinkään mihinkään."

"En, minä ymmärrän."

"Voitte olla aivan levollinen. Me selvitämme kyllä tämän vaikeutenne.
Minä otan mukaani nämä savikappaleet ja puusirut. Hyvää iltaa."

Kun olimme tulleet pimeälle pihalle, katsoimme taaskin noihin
ikkunoihin. Hindulainen kulki yhä edestakaisin, mutta toisista emme
nähneet mitään.

"No, Watson, mikä on sinun mielipiteesi asiasta?" kysyi Holmes tultuamme
kadulle. "Tämä on vain pieni seurapeli, eikö niin? Meillä on kolme
nuorukaista. Joku heistä on syyllinen. Kenen sinä valitset?"

"Tuon hävyttömänpä tietenkin! Ja hindulainen tuntuu myöskin hieman
salaperäiseltä. Miksi hän käveli edestakaisin?"

"Se ei merkitse mitään. Niin tekee moni koettaessaan oppia jotakin
ulkoa."

"Hän katseli meitä omituisella tavalla."

"Niin sinäkin tekisit, jos joukko vieraita tulisi häiritsemään sinua
päivää ennen tutkintoa, jolloin jokainen minuutti on kallisarvoinen.
Ei, siitä minä en välitä. Kynä ja veitset -- kaikki oli järjestyksessä.
Mutta tuo toinen..."

"Kuka?"

"Bannisteria tarkoitan. Mikä osa hänellä on asiassa?"

"Hän tuntuu olevan ehdottomasti rehellinen."

"Niin kyllä, mutta se juuri hämmentääkin asiaa. Miksi ehdottomasti
rehellinen ihminen ... niin, niin ... tässä on nyt suuri paperikauppa.
Menkäämme sinne sisään."

Kaupungissa oli neljä sellaista kauppapuotia ja Holmes koetti
jokaisesta ostaa samanlaista kynää kuin se, josta nuo puusirut olivat.
Joka paikassa luvattiin hankkia sellainen, mutta missään ei ollut
sellaisia varastossa; sellaiset kynät ovat tavattoman suuria. Ystäväni
ei kumminkaan näyttänyt tulevan alakuloiseksi tästä epäonnistumisesta,
vaan kohautti puolittain leikillisesti olkapäitään.

"Se ei maksanut vaivaa", sanoi hän. "Se oli viimeinen ja melkein ainoa
jälki, jota saatoin seurata ... ja kello on melkein yhdeksän --
muistelen emäntämme puhuneen jotakin viheriöistä herneistä, joiden piti
olla keitettyjä kahdeksan ajoissa. Jos sinä säännöllisine elintapoinesi
otaksut minun nukahtavan samalla kertaa kuin sinä itse, erehdyt, sillä
siitä ei tule mitään, ennen kuin olen selittänyt tämän arvoituksen
hermostuneesta yliopistonopettajastamme, hänen huolimattomasta
vahtimestaristaan ja kolmesta ylioppilaasta."

Sitten ei Holmes enää puhunut asiasta mitään, vaan hän istui ajatuksiin
vaipuneena myöhäisen päivällisemme jälkeen. Kahdeksan ajoissa
seuraavana aamuna tuli hän sisään juuri kun olin ehtinyt pukeutua.

"Meidän on lähdettävä nyt, Watson", sanoi hän. "Voitko tulla toimeen
aamiaisetta?"

"Voin kyllä."

"Soames on luonnollisesti hyvin kiihtyneessä mielentilassa, kunnes
olemme ehtineet ilmoittaa hänelle jotakin."

"Onko sinulla jotakin hänelle puhuttavaa?"

"Eipä ilmankaan."

"Oletko tehnyt joitakin johtopäätöksiä?"

"Olen, rakas Watson, olen ratkaissut arvoituksen."

"Ainoastaanko noilla eilen saamilla tiedoillasi?"

"Oh, enhän minä turhan tähden noussut ylös kello kuusi. Kas tässä."

Hän ojensi kätensä ja näytti minulle kolmea pientä mustasta savesta
tehtyä kartiota.

"Eilenhän sinulla oli vain kaksi?"

"Niin, ja tänään olen löytänyt vielä yhden. Voidaan aivan täydellä
syyllä otaksua, että nuo kaksi ensimmäistä ovat syntyneet samalla
tavalla kuin tämä kolmaskin, mutta vapauttakaamme nyt ystävämme Soames
levottomuudestaan."

Surkuteltava opettaja oli todellakin säälittävässä mielentilassa. Parin
tunnin kuluttua piti tutkinnon alkaa, eikä hän vielä tiennyt, oliko
hänen saatava aikaan julkinen häväistys, vaiko annettava rikollisen
suorittaa tutkintonsa muiden kanssa. Kun Holmes tuli, riensi hän häntä
vastaan ojennetuin käsin.

"Jumalalle kiitos, että tulitte. Minä pelkäsin, että te tyytymättömänä
olitte luopunut koko asiasta. Mitä minun on tekeminen? Onko tutkinto
tapahtuva?"

"On."

"Mutta tuo lurjus, joka..."

"Hän ei tule ottamaan siihen osaa."

"Tiedättekö kuka hän on?"

"Kyllä, niin luulen. Jollei asia saa tulla julkiseksi, täytyy teidän
luovuttaa meille itsellemme jonkunlainen tuomarivalta, ja meidän on
muodostettava pieni tuomioistuin. Istu sinä tuohon, Watson, ja te
tähän, Soames, jos tahdotte olla niin hyvä. Minä asetun nojatuoliin
tähän keskelle. Nyt voimme kyllä säikäyttää rikollista omaatuntoa.
Tahdotteko olla hyvä ja soittaa?"

Bannister tuli sisään ja säpsähti, kun näki meidät yhdessä.

"Olkaa hyvä ja sulkekaa ovi", sanoi Holmes. "Ja nyt Bannister,
tahdotteko hyväntahtoisesti sanoa meille koko totuuden eilisestä
tapahtumasta."

Hän tuli yhtä valkoiseksi kuin hänen tukkansakin. "Minä olen sanonut
kaikki, sir."

"Eikö teillä ole mitään lisättävää?"

"Ei, sir."

"Siinä tapauksessa täytyy minun tehdä pari kysymystä. Kun istuitte
eilen tuolle tuolille, niin eikö tarkoituksenne ollut salata jotakin
esinettä, joka olisi osoittanut, kuka oli käynyt huoneessa?"

Bannister oli tuhkanharmaa kasvoiltaan.

"Ei, sir."

"Otaksuin vain niin", sanoi Holmes. "Minä myönnän suoraan, etten voi
mitenkään sitä todistaa. Mutta se tuntuu yhtä uskottavalta kuin sekin,
että te heti herra Soamesin lähdettyä päästitte ulos sen, joka oli
makuuhuoneessa."

Bannister kostutti kuivia huuliaan.

"Siellä ei ollut ketään, sir."

"Sepä oli vahinko, Bannister. Tähän saakka olette puhunut totta, mutta
nyt tiedän teidän valehtelevan."

Miehen kasvoille ilmeni jäykkää uhmaa.

"Siellä ei ollut ketään, sir."

"Kas niin, Bannister."

"Ei, sir! Siellä ei ollut ketään."

"No, sitten en tahdo olla itsepäinen. Mutta minä pyydän teitä jäämään
tänne. Seisahtukaa tuohon makuuhuoneen ovelle. Ja nyt, herra Soames,
pyydän teitä ystävällisesti noutamaan tänne nuoren Gilchristin."

Hetken kuluttua palasi Soames tuoden oppilasta mukanaan. Hän oli
ulkonäöltään miellyttävä nuorukainen, solakka ja jäntevä, ja hänellä
oli avonaiset, kirkkaat kasvot. Hänen silmänsä harhailivat levottomasti
yhdestä toiseen ja pysähtyivät alakuloisin ilmein Bannisteriin.

"Sulkekaa ovi", sanoi Holmes. "Nyt ei voi kukaan meitä kuulla, herra
Gilchrist, eikä kenenkään tarvitse tulla tietämään, mitä meidän kesken
puhutaan. Voimme olla aivan suoria toisiamme kohtaan. Me tahdomme
tietää, kuinka te, herra Gilchrist, joka olette kunniallinen
nuorukainen, tulitte tehneeksi sellaisen teon kuin tuo eilinen oli?"

Poika parka säpsähti ja katsoi pitkään ja moittivasti Bannisteriin.

"Ei, sir", huudahti tämä, "ei herra Gilchrist, minä en ole puhunut
sanaakaan!"

"Mutta nyt te sen teitte", sanoi Holmes. "Bannisterin sanojen jälkeen
ymmärtänette, herra Gilchrist, että teidän asemanne on horjuva, ja että
ainoastaan avoin tunnustus voi pelastaa teidät."

Hetken seisoi Gilchrist hiljaa ja koetti hillitä itseänsä, mutta sitten
viskautui hän äkkiä silmilleen kirjoituspöytää vasten ja puhkesi
kiivaisiin nyyhkytyksiin, kasvot käsiin kätkettyinä.

"No, no", sanoi Holmes osaaottavasti, "inhimillistä on erehtyä, eikä
kukaan voi syyttää teitä kylmäveriseksi rikolliseksi. Ehkä olisi teille
helpompaa, jos minä kertoilisin herra Soamesille, mitä on tapahtunut?
Te voitte oikaista minua, jos erehdyn. Tahdotteko? Älkää huoliko
vastata, vaan kuunnelkaa, etten tekisi teille vääryyttä.

"Siitä hetkestä, jolloin te, herra Soames, sanoitte, ettei kukaan, ei
edes Bannister, voinut tietää paperien olevan teidän huoneessanne,
alkoi asia sukeutua varmaan muotoon minun mielessäni. Hänen, joka oli
painanut käännöksen, saatoin jättää pois laskuistani, sillä hänellähän
oli tilaisuus jäljentää se silloin, kun se oli hänen hallussaan.

"Mutta myöskin tuntui minusta uskomattomalta sattumalta se, että joku
olisi uskaltanut muitta mutkitta tulla tänne, tietämättä, että paperit
juuri sinä päivänä olivat täällä. Tuon ajatuksen minä hylkäsin.
Sisääntulija tiesi niiden olevan täällä. Mutta kuinka hän sen tiesi?

"Kun tuin huoneenne ulkopuolelle, katsoin ikkunaa. Huvititte minua
otaksumalla minun luulevan, että joku voisi keskellä valoisaa päivää ja
vastapäätä kaikkia noita toisia ikkunoita hiipiä huoneeseenne sitä
tietä. Olisihan se täysin mahdotonta. Minä vain otin selon siitä,
kuinka pitkä pitäisi olla, voidakseen sivumennessään nähdä paperien
olevan pöydällä. Minä olen kuusi jalkaa, mutta en voinut vaivatta nähdä
kirjoituspöytää. Kukaan minua lyhempi ei voisi nähdä sitä ensinkään.
Nyt voitte ymmärtää, miksi minulla oli syytä luulla, että pisin teidän
ylioppilaistanne oli enimmän epäiltävä.

"Tulin tänne sisään ja puhuin teidän kanssanne siitä pöydästä.
Kirjoituspöydästä en voinut saada mitään selkoa, ennen kuin te
kerroitte Gilchristin olevan kilpajuoksija ja hyppääjä. Silloin
ymmärsin koko asian, tarvitsin vain pari lopullista todistusta
mielipiteelleni.

"Tämä juttu tapahtui seuraavasti: Tämä nuori mies oli harjoitellut
hyppäämistä ulkona kentällä. Hän tuli kotiin puettuna urheilukenkiinsä,
joissa kuten tiedätte on suuria nauloja. Mennessään teidän ikkunanne
ohi, saattoi hän, pitkä kun oli, nähdä paperit pöydällä ja arvata mitä
ne olivat. Nähtyään tämän, juolahti äkkiä hänen mieleensä mennä sisään
katsomaan, oliko käännös todellakin siinä. Sehän ei ollut vaarallista,
sillä saattoihan hän sanoa tulleensa katsomaan olitteko te sisällä,
tehdäkseen teille jonkun kysymyksen.

"No, kun hän sai nähdä, että se todellakin oli käännöksen korehtuuri,
ei hän voinut vastustaa kiusausta. Hän laski pöydälle kenkänsä. Mitä te
panitte tuolille ikkunan luo?"

"Sormikkaani", vastasi nuorukainen.

Holmes silmäsi voitokkaasti Bannisteriin.

"Hän pani sormikkaansa tuolille ja otti liuskan toisensa perästä
jäljentääkseen ne. Hän luuli herra Soamesin tulevan pääportista ja
voivansa silloin nähdä hänet. Kuten tiedämme, tulikin hän sivuportista!
Äkkiä kuuli hän tulevan ovelle ja pakeneminen oli mahdotonta. Hän
unhotti sormikkaansa, mutta otti kenkänsä syöksyäkseen makuuhuoneeseen.
Te näette että pöydässä oleva railo on syvempi siihen suuntaan; se
osoittaa, että kengät vedettiin sinne päin ja herra Gilchrist pakeni
sinne. Yhteen kengän naulaan tarttunut multa jäi pöydälle, ja
makuuhuoneeseen putosi toinen samanlainen pala. Minun pitää lisätä,
että olen ollut tänään katsomassa kentällä mustaa muhaa, ja minä otin
siitä palan mukaani sekä hiukan sahajauhoja, joita sirotetaan päälle
estämään lipeämistä. Olenko esittänyt asian oikein, herra Gilchrist?"

Tämä oli noussut.

"Kyllä, sir", sanoi hän.

"Mutta taivaan Jumala, Gilchrist, eikö teillä ole mitään lisättävää?"
huudahti Soames.

"On, sir, vaikka tämä kuulustelukohtaus on saanut minut suunniltani.
Minulla on tässä teille, herra Soames kirje, jonka kirjoitin varhain
aamulla unettoman yön jälkeen. Se tapahtui ennen kuin tiesinkään
rikokseni tulleen tunnetuksi. Tässä se on, sir. Siitä saatte lukea,
että olen päättänyt olla menemättä tutkintoon. Minulle on tarjottu
paikka Rhodesiassa, ja minä matkustan ensi tilassa etelä-Afrikaan."

"Olen kumminkin iloinen kuullessani, ettette aikonut käyttää hyväksenne
vääryydellä hankkimaanne etua", sanoi Soames. "Mutta miksi muutitte
suunnitelmanne?"

Gilchrist viittasi Bannisteriin.

"Hän tuossa voi selittää asian", sanoi hän.

"Niin, Bannister", sanoi Holmes, "tunnustakaa nyt päästäneenne ulos
tämän nuorukaisen, koska te olitte yksin sisällä ja sitten lukinneenne
oven. Sillä en voi uskoa, että hän hyppäsi ulos ikkunasta. Tahdotteko
nyt selittää syyn tähän tekoonne?"

"Te olette niin teräväjärkinen, sir, että teidän olisi ollut helppo
keksiä se, jos vain olisitte tiennyt, että minä kerran olen ollut sir
Jabeg Gilchristin, tämän nuoren herran isän, hovimestarina. Kun hän
menetti omaisuutensa, tulin minä tänne, mutta en milloinkaan unhottanut
entistä isäntääni, vaikka hänen oli käynytkin huonosti. En voinut
korvata muuten entisiä aikoja kuin pitämällä huolta nuoresta herrasta.
Ja tullessani tänne eilen, kun herra Soames huusi minua, näin
ensimmäiseksi nuoren herra Gilchristin sormikkaat tuossa tuolilla.
Tunsin ne heti ja ymmärsin, miksi ne olivat täällä. Jos herra Soames
olisi saanut ne nähdä, olisi kaikki tullut heti ilmi. Lysähdin tuolille
istumaan, eikä mikään olisi voinut saada minua siitä lähtemään, ennen
kuin herra Soames oli mennyt. Silloin tuli nuori herrani
makuuhuoneesta, hän, jota minä olin kantanut sylissäni, ja tunnusti
minulle kaikki. Eikö ollut itsestään selvää, että minä tahdoin pelastaa
hänet, ja eikö ollut luonnollista, että minä puhuin hänelle niinkuin
hänen isä-vainajansa olisi puhunut ja koetin saada häntä olemaan
käyttämättä hyväkseen rikostaan? Voitteko moittia minua, sir?"

"En todellakaan", sanoi Holmes sydämellisesti. "Niin, nyt on asia
selvillä, herra Soames, ja aamiainen odottaa meitä kotona. Nyt menemme,
Watson. Ja mitä teihin tulee, nuori mies, niin luulen, että teillä on
valoisa tulevaisuus edessänne Rhodesiassa. Kerran olette vajonnut
syvälle, näyttäkää nyt meille, kuinka korkealle voitte kohota."



ABBEY GRANGEN MURHA.


Eräänä purevan kylmänä talviaamuna 1897 heräsin siihen, että joku
kosketti olkapäähäni. Se oli Holmes. Hänen kädessään oleva kynttilä
valaisi hänen, minun ylitseni kumartuneita kasvoja, ja kiihko, jonka
ensi silmäyksellä huomasin niissä, ilmaisi minulle jotakin olevan
tekeillä.

"Tule, Watson, tule!" huudahti hän. "Asia on täydessä käynnissä. Ei
sanaakaan nyt, hyppää vain vaatteisiisi ja tule!"

Kymmenen minuuttia myöhemmin istuimme vaunuissa, jotka kiidättivät
meidät hiljaisia katuja myöten Charing Crossin asemalle. Ensimmäinen
heikko aamusarastus alkoi näkyä, ja voimme silloin tällöin erottaa
sumuisia olentoja -- työmiehiä -- jotka häilyvinä ja määrättöminä
kulkivat ohitsemme opaalin värisessä Lontoon sumussa. Holmes kääriytyi
laajaan kauhtanaansa, ja minä olin iloinen voidessani tehdä samoin,
sillä pakkanen oli todellakin pureva, emmekä kumpikaan olleet vielä
palaakaan maistaneet. Vasta sitten kuin asemalla saimme teetä ja
istuuduttuamme paikoillemme Kentin junaan, olimme kylliksi sulaneet
kontistuksestamme, hän puhuakseen ja minä kuunnellakseni.

Holmes otti taskustaan kirjelipun ja luki ääneen:

    "Abbey Grange, Marsham, Kent.

    Klo 3.30 a. p.

    Arvoisa herra Holmes! Tuntisin itseni todella onnelliseksi,
    jos heti saisin teiltä apua eräässä asiassa, joka lupaa
    muodostua hyvin harvinaiseksi tapaukseksi. Se koskee jotakin,
    joka juuri kuuluu teidän erikoisalaanne. Mutta lukuunottamatta
    sitä, että rouva on vapautettu, tulen huolehtimaan, että
    kaikki on aivan samassa tilassa kuin minun tänne tullessanikin.
    Mutta pyydän teitä, ettette kuluttaisi minuuttiakaan hukkaan,
    varsinkin kun on vaikea jättää sir Eustacea tänne.

                            Kunnioituksella Stanley Hopkins".

"Hopkins on kutsunut minua seitsemän eri kertaa, eikä yhdessäkään
tapauksessa hänen vetoamisensa minuun ole ollut turha", huomautti
Holmes. "Luulen, että jokainen niistä on saanut sijansa sinun
kokoelmassasi ja minun täytyy tunnustaa, veli Watson, että sinulla on
jonkunmoista arvostelukykyä, joka sovittakoon sen, mitä aiheettomasti
olet ottanut kertomuksiisi. Sinun onneton tapasi, katsoa kaikkea
kertomuksen eikä tieteellisen tehtävän kannalta, on kokonaan hävittänyt
sen, joka olisi voinut olla ohjeena, jopa klassillisena todisteidenkin
sarjana. Sinä syrjäytät äärimmäisen suuret tulokset kertoaksesi
jännittäviä yksityiskohtia, jotka kyllä voivat kiihoittaa lukijan
mielikuvitusta, mutta eivät millään tavalla valaise eivätkä johda
häntä."

"No miksi et sitten itse kirjoita?" vastasin hänelle hiukan tuikeasti.

"Sen aion tehdäkin, rakas Watson, aion tehdä sen vielä aikanaan. Mutta
tätä nykyä minulla on, kuten tiedät, jotenkin paljon suuria tehtäviä.
Aion käyttää nopeasti lähestyvät viimeiset vuoteni käsikirjan
laatimiseen jossa yhteen vihkoon on keskitetty koko rikosten
paljastamistaito. Tällä kerralla näyttävät hakemisemme koskevan
murhaa."

"Sinä siis arvelet, että tuo sir Eustace on kuollut?"

"Niin luulen. Hopkinsin kirje osoittaa hänen olleen hyvin liikutettu,
eikä hän suinkaan ole mikään herkkätunteinen ihminen. Niin, arvelen
murhan tapahtuneen ja ruumis on jätetty meidän tarkastettavaksemme.
Yksinkertainen itsemurha ei olisi antanut Hopkinsille aihetta kutsua
minua paikalle. Rouvan vapauttaminen näyttää minusta siltä, että hän on
ollut teljettynä huoneeseensa murhenäytelmän ajaksi. Me tulemme
liikkumaan ylhäisön maailmassa, Watson: hienon hienoa paperia,
nimimerkki 'EB', vaakuna ja romanttiselta kajahtava osoite. Arvelen,
että Hopkins-ystävämme arvo tulee melkoisesti kohoamaan ja meillä tulee
olemaan hauska aamuhetki. Rikos tehtiin ennen kello kahtatoista viime
yönä."

"Mistä sinä osaat sen niin varmasti sanoa?"

"Ottamalla selvän junista ja laskemalla ajan. Paikallispoliisi
keskusteli tultuaan Scotland Yardin kanssa, Hopkins matkusti sinne, ja
lopuksi hän puolestaan lähetti sanan minulle. Kaikessa tässä riittää
kylliksi tekemistä yhdeksi yöksi. Katso, nyt olemme jo Chislehurstin
asemalla, ja pian emme tarvitse enää olla tietämättömiä."

Ajettuamme pari peninkulmaa kapeaa maantietä, saavuimme erään puiston
portille, jonka meille avasi vanha portinvartija, jonka kalpeat kasvot
ilmaisivat surkean onnettomuuden tapahtuneen. Tie oli komeaa
puistikkoa, jonka kupeita vanhat lehmukset reunustivat, ja päättyi
pitkän rakennuksen eteen, jonka julkisivua pilarit kaunistivat.
Rakennuksen keskusosa oli nähtävästi hyvin vanha ja murattiköynnöksen
peittämä, vaikka sen suuret ikkunat osoittivat äskettäin tehdyn
uudistuksia sen ulkoasussa; rakennuksen toinen kylkiosa näytti olevan
aivan uusi. Avonaisessa ovessa oli vastassamme Stanley Hopkinsin
nuorekas vartalo ja ylevät eloisat kasvot.

"Iloitsen tulostanne, herra Holmes, ja teidänkin herra Watson! Kadun
kuitenkin suuresti, että vaivasin teitä tulemaan tänne, sillä sitten
kuin Lady tuli täyteen tajuunsa antoi hän tapahtumasta niin tarkan
selityksen, ettei täällä ole meillä enää paljonkaan tehtävää.
Muistanette kai Levishamin murtovarkaat?"

"Nuoko kolme Randallia?"

"Niin, isä ja kaksi poikaa. Tämä on heidän työtänsä, siitä ei ole
epäilemistäkään. Heillähän oli hommia pari viikkoa sitten Sydenhamissa;
heidät nähtiin ja tunnettiin. On kerrassaan kylmäveristä esiintyä niin
pian ja samoilla seuduilla, mutta joka tapauksessa ovat he taasen
yrittäneet. Tällä kertaa he joutuvat hirsipuuhun, siitä saavat he olla
varmat."

"Eustace on siis kuollut?"

"Niin on, hänen pääkuorensa murskattiin hänen omalla hiilihangollaan."

"Kuski kertoi minulle, että murhattu on sir Eustace Brackenstall."

"Aivan oikein. Hän oli Kentin rikkaimpia miehiä. Rouva Brackenstall on
teehuoneessa. Naisparka, hän on saanut kauheaa kokea. Hän oli aivan
puolikuoliaana, kun hänet ensi kerran näin. Teidän pitää nähdä hänet ja
kuulla hänen kertomuksensa tapahtumasta. Sitten tarkastamme yhdessä
ruokasalin."

Rouva Brackenstall ei ollut mikään jokapäiväinen ihminen. Harvoin olen
nähnyt niin ihanaa ja miellyttävää vartaloa, niin naisellista olentoa,
niin kauniita kasvoja. Hän oli vaaleaverinen, tukka kullankeltainen
ja silmät siniset, ja hänen ihonsa olisi aivan varmasti ollut
vaaleaveriselle ominainen, ellei tapahtuma, jonka näkijänä hän juuri
oli ollut, olisi karkoittanut veren hänen kasvoiltaan ja tehnyt ne
kauhean kalpeiksi. Hän oli saanut kestää sekä ruumiin että sielun
tuskia, sillä toisen silmän päällä oli kauheannäköinen, sininen kuhmu,
jota hänen kamarineitonsa -- suurikasvuinen, töykeännäköinen nainen --
uutterasti hauteli etikkavedellä. Rouva makasi voimattomana sohvalla
meidän sisään astuessamme, mutta hänen eloisa, kaunis katseensa
ilmaisi, ettei äskeinen kauhea tapahtuma ollut riistänyt hänen
neuvokkaisuuttaan eikä rohkeuttaan. Hänellä oli päällään väljä,
hopealla kirjailtu sininen aamupuku, ja musta päivällispuku oli
heitetty hänen vieressään olevalla tuolille.

"Minähän olen jo kertonut koko tapahtuman teille, herra Hopkins", sanoi
hän väsyneesti.

"Ettekö voisi kertoa sitä minun puolestani?"

"No niin, jos pidätte sen tarpeellisena, niin kerron näille herroille,
mitä on tapahtunut. Oletteko jo käyneet ruokasalissa?"

"Pidin parempana ensin saada kuulla teidän armonne kertomuksen."

"Olen hyvin kiitollinen teille, jos järjestätte asian. On kauheaa
ajatella hänen vielä makaavan siellä!"

Hän vapisi ja peitti hetkiseksi kasvot käsiinsä. Silloin laskeutui
laaja hiha alas ja paljasti hänen kyynärvartensa. Holmes huudahti sen
nähdessään.

"Tehän olette saanut muitakin vammoja, rouva! Mitä nämä ovat?" -- Kaksi
punaista pilkkua loisti hänen öisellä valkealla, täyteliäällä
käsivarrellaan. Hän vetäisi kiireesti hihansa alas.

"Ei ne ole mitään. Niillä ei ole mitään tekemisiä viime öisessä
kamalassa tapahtumassa. Jos te ja ystävänne suvaitsette istua, niin
kerron teille mitä tiedän.

"Olen sir Eustace Brackenstallin puoliso ja olen ollut naimisissa noin
vuoden. En luule olevan miksikään hyödyksi salata sitä tosiseikkaa,
ettei meidän avioliittomme kuulunut onnellisimpiin. -- Pelkään, että
kaikki naapurimme kertoisivat sen teille, jos koettaisinkin sitä
salata. Mahdollisesti olin minäkin siihen osaksi syynä.

"Olen kasvanut etelä-Austraalian vapaassa ilmastossa, eikä tämä
englantilainen elämä säädyllisyyksineen ja juhlallisine tapoineen
ollenkaan sovi minun luonteelleni. Mutta pääsyynä oli tuo aivan
yleisesti tunnettu seikka, että sir Eustace oli suuri juomari. Jo
yhdenkin tunnin viettäminen sellaisen miehen seurassa on hirveää.
Voinette kai käsittää, miltä itsenäisyytensä tuntevasta naisesta tuntuu
ollessaan ainaiseksi sidottu sellaiseen mieheen? Se on pyhyyden
loukkaamista, ilkityötä, rikollista, että sellaista avioliittoa
pidetään sitovana, pätevänä. Sanon teille, että nämä teidän törkeät
lakinne tuottavat kirousta maalle. Sallimus ei tule suomaan sellaisen
kurjuuden jatkua." Hetkiseksi hän nousi istualleen sohvassa, hänen
poskensa hohtivat ja silmät säteilivät hänen otsallaan olevan kauhean
merkin alla. Silloin painoi töykeän palvelijattaren voimakas käsi
hänen päänsä jälleen takaisin tyynylle, ja hänen äkillinen
mielenliikutuksensa purkautui äänettömiin, katkeriin kyyneliin. Viimein
jatkoi hän:

"Tahdon kertoa kaiken, mitä viime yönä tapahtui. Olette kai huomanneet,
että kaikki palvelijat nukkuvat talon uudessa kylkirakennuksessa. Tässä
keskiosassa ovat meidän asuinhuoneemme; takana on keittiö ja
sänkykamari on toisessa kerroksessa. Kamarineitini Theresa makaa minun
huoneeni yläpuolella, kaikkein ylimpänä. Ketään muita ei asu täällä,
eikä mikään ääni voi hälyyttää liikkeelle tuolla kaukaisessa
kylkirakennuksessa olijoita. Sen ovat ryövärit varmaankin aivan hyvin
tienneet, sillä muuten he eivät olisi uskaltaneet menetellä, kuten ovat
tehneet.

"Sir Eustace meni makuukamariin kello 11. Palvelijat olivat silloin jo
menneet puolelleen. Theresa vain oli tuolla ylhäällä, odottaen milloin
minä menisin maata, auttaakseen silloin minua. Istuin tässä huoneessa
ja lueskelin erästä kirjaa vielä kello 11 jälkeen. Sitten kiersin
kaikki huoneet ennen kuin menin ylös, nähdäkseni oliko kaikki kunnossa.
Teen sen aina itse, sillä kuten jo selitin, ei sir Eustaceen aina
voinut luottaa. Kävin keittiössä, tarjoiluhuoneessa, kabinetissa, jossa
sir Eustacen metsästys- ja muut aseet ovat, biljardisalissa, salongissa
sekä viimeksi ruokasalissa. Lähestyessäni ikkunaa, jonka edessä ovat
paksut verhot, hämmästyin, kun tuuli puhalsi minulle vasten kasvoja;
ikkuna olikin auki. Työnsin verhon syrjään ja edessäni seisoi
leveäharteinen vanhanpuolinen herra, joka avonaisesta ikkunasta oli
juuri astunut huoneeseen.

"Ikkuna on korkea n.s. ranskalainen, ja muodostaa oikeastaan oven, joka
vie talon edessä olevalle nimikolle. Minulla oli kynttilä kädessäni ja
sen valossa näin mainitun miehen takana vielä toisen ja kolmannen,
jotka kaikki olivat tulossa huoneeseen. Peräydyin, mutta samassa
hyökkäsi tuo roisto päälleni ja tarttui ensiksi käsivarteeni ja sitten
kurkkuuni. Avasin suuni huutaakseni apua, mutta hän antoi nyrkillään
minulle kauhean iskun silmään, ja minä kaaduin lattialle. Lienen kai
ollut tainnoksissa jonkun aikaa, sillä tultuani jälleen tajuntaani
huomasin heidän irroittaneen kellosta vetonuoran ja sillä kytkeneen
minut ruokapöydän päässä olevaan tammituoliin. Minut oli nuoritettu
niin kovasti, etten voinut liikahtaakaan ja suuni eteen oli kääritty
pyyheliina, joten en voinut ääntäkään päästää. Silloin astui onneton
mieheni huoneeseen. Hän oli nähtävästi kuullut epäiltäviä ääniä ja oli
varustautunut näytelmää vastaan, joka oli tapahtuva. Hänellä oli
päällään vain paita, housut ja tohvelit jalassa, ja kädessään
lempikeppinsä, tukeva orapihlajainen sauva. Hän hyökkäsi lähimmän
roiston kimppuun, mutta toinen noista kahdesta -- vanhin -- kumartui
nuolen nopeudella alas, sieppasi hiilihangon uunin edustalta ja löi
sillä häntä päähän kamalalla voimalla. Sir Eustace kaatui sanaakaan
sanomatta eikä enää milloinkaan liikahtanut. Pyörryin uudelleen, mutta
silloin se on voinut kestää vain muutamia minuutteja. Kun taas avasin
silmäni näin rosvojen koonneen hopeat astiakaapista ja avanneen siellä
olleen viinipullon; heillä kaikilla kolmella oli lasi kädessään.
Minä jo sanoin -- enkö jo sanonutkin että muudan miehistä oli
vanhanpuolinen; toiset taasen olivat nuoria parrattomia poikia.
Luultavasti siis isä ja kaksi poikaa. He puhelivat keskenään
kuiskaamalla. Sitten he tulivat luokseni ja tutkivat, olinko minä
tarpeeksi lujasti kytketty. Lopuksi he poistuivat samaa tietä, jota
olivat tulleetkin ja sulkivat ikkunan päästyään ulos. Neljännestunti
kului, ennen kuin voin saada huivin revityksi suultani. Huutamalla sain
kamarineitoni tulemaan avukseni. Toisetkin palvelijat herätettiin heti
ja sana lähetettiin paikallispoliisille, joka heti ilmoitti
tapahtumasta Lontoon poliisille. Siinä kaikki, mitä voin teille kertoa,
hyvät herrat, ja toivon, etten: enää kolmatta kertaa tarvitse tätä
kauheaa tapahtumaa muistella."

"Tahdotteko kysyä mitään, herra Holmes?" kysäsi Hopkins.

"En tahdo enää vaivata rouva Brackenstallia", vastasi Sherlock Holmes.
"Ennen kuin lähden ruokasaliin tahdon kuitenkin kuulla, mitä te
tiedätte asiasta?" -- hän katsoi palvelijattareen.

"Minä näin miehet jo ennen kuin he olivat talossakaan", vastasi hän.
"Istuin huoneessani ikkunan ääressä ja näin kuunvalossa kolme miestä
tuolla portilla, mutta en arvannut siihen kiinnittää huomiotani sen
paremmin. Noin tuntia myöhemmin kuulin emäntäni hätähuudon. Riensin
portaita alas ja tapasin hänet sellaisessa tilassa kuin hän itse jo
kertoi, ja sir Eustacen lattialla pää halki ja verta ja aivoja ympäri
huonetta. Tuohan olisi jo riittänyt tekemään vaimosta mielipuolen, kun
hän oli sidottu tuoliin ja hänen vaatteensa olivat tahrautuneet miehen
vereen. Mutta mielenlujuutta häneltä ei ole puuttunut milloinkaan, eikä
miss Mary Fraser Adelaidesta rouva Brackenstallina Abbey Grangessa ole
ottanut uusia tapoja. Te olette kuulustelleet häntä kyllin kauan, hyvät
herrat, nyt on hänen seurattava vanhaa Theresaansa omaan kamariinsa
lepäämään, joka hänelle on aivan välttämätöntä."

Vanha nainen kietoi suonikkaan käsivartensa äidillisellä hellyydellä
rouvan vyötäisille ja talutti hänet varovasti ulos huoneesta.

"Hän on pitänyt huolta rouvasta kaiken hänen elinikänsä", sanoi
Hopkins, "kasvattanut hänet lapsesta asti, seurannut häntä tänne
Englantiin, kun he ensi kerran noin 18 kuukautta sitten läksivät
Austraaliasta. Hänen nimensä on Theresa Wright, ja tuollaisia
palvelijattaria et enää löydä meidän päivinämme. -- Tätä tietä, herra
Holmes, olkaa hyvä!"

Vilkas innostus oli hävinnyt Sherlock Holmesin ilmeikkäistä
kasvoista, ja minä tiesin, että asia ei kiinnittänyt häntä enää
salaperäisyydellään. Tässä oli vain vangitseminen toimeenpantava, mutta
keitä olivat sitten nuo jokapäiväiset roistot, joihin hänen kätensä oli
koskenut? Vaikeasti liikkeelle saatava, oppinut erikoislääkäri, joka
huomaa itsensä kutsutuksi vain tuhkarokon tähden, tuntisi kai
samanlaista pettymystä kuin nyt ystäväni silmissä voin havaita. Näky
Abbey Grangen ruokasalissa oli kuitenkin siksi harvinainen, että se
kiinnitti jälleen hänen huomiotansa ja elähdytti sammunutta
mielenkiintoa.

Sali oli suuri ja korkea, laudoitus leikkauksilla varustetusta tammesta
ja seinät oli koristettu peuran päillä ja aseilla. Vastapäätä ovea oli
tuo mainittu ranskalaine suuri ikkuna. Oikealla puolella olevat kolme
pienempää ikkunaa päästivät kylmän talviaamusarastuksen tulvimaan
huoneeseen. Vasemmalla oli laaja, mahtava uuni, jonka vierellä seisoi
raskas tamminen käsi- ja selkänojalla varustettu tuoli. Tuoliin oli
kääritty punainen nuora, jonka molemmat päät oli kiinnitetty tuolin
jalkojen ristikkoon. Kun rouva päästettiin siitä irti oli nuora
liukunut hänen päältään, joten solmut oli voitu jättää liikuttamatta.
Näihin seikkoihin kiinnitimme huomiomme vasta myöhemmin, nyt sen veti
puoleensa vain kauhea näky, joka kohtasi silmiämme uunin eteen
levitetyltä tiikerin nahalta.

Siinä oli pitkän, rotevan noin 40 vuoden vanhan miehen ruumis. Hän
makasi selällään, kasvot ylöspäin, valkeat hampaat näkyivät lyhyen
mustan parran välistä. Hänen nyrkkiin puristuneet kätensä oli kohotettu
pään yli ja raskas orapihlajakeppi oli poikittain käsivarsien päällä.
Tummat kaunismuotoiset kasvot koukkunenineen olivat vääristyneet kuin
vihasta, ja kuolon jähmetyttämissä piirteissä oli saatanallinen ilme.
Hän oli nähtävästi noussut suoraan sängystä, sillä hänellä oli päällään
kauniisti kirjailtu yöpaita ja lahkeiden suusta näkyivät tohveleissa
olevat paljaat jalat. Pää oli kammottavasti murskattu ja kaikkialla
huoneessa näkyi todistuksia sen iskun voimasta, joka oli hänet
surmannut. Ruumiin vieressä oli lyönnin voimasta mutkalle taipunut
raskas hiilihanko. Holmes tutki tarkasti sekä sen että ruumiin.

"Tuo Randall näyttää olevan vahva mies", huomautti hän.

"Vahva hän onkin", virkkoi siihen Hopkins. "Minulla on yhtä ja toista
kokemusta hänestä; hän on vaarallinen henkilö."

"Tehän voitte vaikeudetta vangita hänet?"

"Niin voimme. Olemme pitäneet häntä silmällä. Huhu tiesi tosin kertoa
hänen matkustaneen Amerikkaan, mutta nyt kun tiedämme hänen seurueineen
olevan täällä, en voi käsittää, miten hän voisi välttää kiinni
joutumista. Me olemme jo ilmoittaneet kaikkiin satamakaupunkeihin, ja
ennen iltaa julistetaan vielä palkinto hänen kiinniottamisestaan. Minua
ihmetyttää tässä asiassa se, että he olivat niin mielettömät, että
tekivät tällaisen rikoksen, vaikka tiesivätkin, että rouva kyllä voi
heidän tuntomerkkinsä muistaa."

"Aivan oikea huomautus. Luulisi heidän varmuuden vuoksi tehneen myöskin
rouva Brackenstallin mykäksi."

"He eivät ehkä huomanneet rouvan tulleen jälleen tuntoihinsa", virkoin
minä.

"Eivät kai. Luullen hänen olevan tainnoksissa, pitivät he tarpeettomana
ottaa häntäkin hengiltä. Mutta mitenkä tämän onnettoman miehen asiat
oikeastaan olivat. Muistelen kuulleeni ikäviä juttuja hänestä."

"Hän oli hyväsydämminen mies selvänä ollessaan, mutta oikea piru
juovuksissa, tai oikeammin sanoen puolijuovuksissa, sillä hän ei
milloinkaan juonut itseään sikahumalaan. Silloin tuntui hänessä itse
pahahenki asustavan, ja hän saattoi tehdä mitä hyvänsä. Mikäli olen
kuullut, joutui hän rikkauksistaan ja ylevästä nimestään huolimatta
tekemisiin meikäläisten kanssa. Kerran aiheutti hän häväistysjutun
siten, että hän valeli muutaman koiran petroleumilla ja sytytti sen
palamaan -- ja kaiken lisäksi sattuikin se olemaan hänen rouvansa koira
-- ja vain suurella vaivalla saatiin asia vaiennetuksi. Toisen kerran
heitti hän karahvilla kamarineitsyttä, Theresa Wrightiä. Näin meidän
kesken sanoen, tulee elämä talossa siedettävämmäksi sen jälkeen kuin
hän on poissa. Mitä nyt etsitte?"

Holmes oli polvillaan ja tarkasteli mitä huolellisimmin tuon punaisen
nuoran solmuja, jolla rouva oli ollut tuoliin sidottu. Sitten tarkasti
hän nuoran liestynyttä päätä, josta se oli katkennut roiston
kiskastessa sen seinältä.

"Tämän katketessa täytyi kellon keittiössä soida hyvin rajusti",
huomautti hän.

"Kukaan ei voinut kuulla sitä. Keittiö on talon toisessa päässä."

"Mutta miten voi murtovaras luulla, ettei kukaan kuulisi kellon
sointia? Miten uskalsi hän kiskaista kellonnuoran poikki niin rajusti?"

"En ymmärrä, herra Holmes. Te kysytte samaa, jota minäkin lakkaamatta
mielessäni olen tutkistellut. Epäilemättä tunsi tuo roisto talon ja sen
tavat. Hänen on täytynyt aivan tarkalleen tietää koko palvelusväen
menneen levolle, vaikka vielä olikin niin verrattain aikainen, ja ettei
yksikään heistä voinut kuulla kellon ääntä keittiöstä. Sen vuoksi on
joku talon palvelija häntä auttanut. Mutta talossa on kahdeksan
palvelijaa ja kaikki ovat puhdasmaineisia."

"Niin kauan kuin ei vielä muita epäillä, voi epäilyksensä kohdistaa
häneen, jota isäntä heitti karahvilla, nim. Theresa Wrightiin. Mutta
silloin emme menettelisi rehellisesti emäntää kohtaan, johon hän
näyttää olevan niin lämpimästi kiintynyt. No, no, tämä on toisarvoinen
kysymys; kun kerran saatte Randallin käsiinne, ei sitten enää ole
ollenkaan vaikea kaapata hänen rikostovereitaan. Rouvan kertomus
näyttää olevan tosi -- jos tässä yleensä mitään todistuksia tarvitaan
-- kaikki näkemämme yksityiskohdat siihen viittaavat." Hän meni sitten
ranskalaisen ikkunan luo ja avasi sen. "Tässä ei ole mitään jälkiä,
mutta muutahan ei voi odottaakaan, sillä maa sen edessä on kova kuin
kallio. Uunin reunalla olevissa kynttilöissä näyttää olleen tuli."

"Niin näyttääkin. Niiden ja rouvan kädessä olevan kynttilän valossa
ovat roistot tehneet tekonsa."

"Ja mitä kaikkea he varastivat?"

"He eivät ole paljoakaan ottaneet, ainoastaan puolentusinaa
hopea-astiaston esineitä kaapista. Rouva Brackenstall arvelee heidän
itsensäkin joutuneen niin hämilleen sir Eustacen murhasta, etteivät he
tulleet tarkastelleeksi taloa sen tarkemmin, niin kuin he muussa
tapauksessa varmaankin olisivat tehneet."

"Epäilemättä, mutta kuitenkin joivat he viiniä, jos oikein kuulin?"

"Niin, rauhoittaakseen hermojansa."

"Se kyllä sopii. Näihin kolmeen tarjoilupöydällä olevaan lasiin ei kai
sen koommin ole koskettu, vai kuinka?"

"Ei. Pullo on myöskin samalla paikalla, johon he sen asettivat."

"Tarkastelkaammepa niitä hiukan. Aha, aha! Mitä tämä merkitsee!"

Kysymyksessä olevat kolme lasia olivat yhdessä ryhmässä, kaikki viinin
punertamia, mutta yhdessä niistä oli sakkaa. Vieressä seisova pullo oli
vielä melkein täynnä, ja korkkiin oli viini syvälle tunkeutunut. Sekä
korkki että pullon päällä oleva tomu osoittavat, että murhaajat olivat
virvoittaneet itseään tavaralla, jota ei oltu tuotu hyvin järjestetystä
viinikellarista.

Sherlock Holmesin käyttäytymisessä oli tapahtunut muutos.
Välinpitämätön ilme oli kadonnut, ja kerran toisensa jälkeen näin hänen
teräväin, syvällä olevain silmäinsä säihkyvän innostuksesta. Hän piti
korkkia kädessään ja tarkasteli sitä tarkoin.

"Millä he vetivät sen pullosta?"

Hopkins osoitti puoliksi auki olevaa pöytälaatikkoa, josta näkyi
pöytäliinoja ja suuri korkkiruuvi.

"Sanoiko rouva Brackenstall niiden käyttäneen tätä korkkiruuvia?"

"Ei. Hänhän oli tainnoksissa silloin kun pullo avattiin."

"Aivan oikein. Tätä korkkiruuvia ei olekaan käytetty. Tämä pullo on
avattu tasku-korkkiruuvilla, luultavasti veitsessä olevalla, eikä ruuvi
varmaankaan ollut puoltatoista tuumaa pitempi. Jos tarkastatte korkkia,
niin huomaatte ruuvin kierretyksi siihen kolme kertaa, ennen kuin se
aukesi. Se on täynnä reikiä. Tämä pitkä laitos olisi tunkeutunut koko
korkin läpi ja yhdellä kerralla irroittanut sen. Kun saatte roiston
käsiinne, saatte olla varma, että häneltä löydätte tuollaisen
korkkiruuvilla varustetun taskuveitsen."

"Oivallista!" huudahti Hopkins.

"Mutta nämä lasit antavat minulle paljon ajattelemisen aihetta, sen
tunnustan", sanoi Holmes. "Näkikö rouva Brackenstall todellakin noiden
kolmen miehen juovan viiniä -- näkikö hän?"

"Näki. Siitä hän on aivan varma."

"No, niin kai se sitten on, eikä tästä asiasta ole siis sen enempää
sanottavaa. Kaikissa tapauksissa on teidän myönnettävä näiden kolmen
lasin välisen suhteen olevan hyvin omituinen, herra Hopkins. Ettekö
huomaa niissä mitään omituista? No jääköön nyt silleen. Ehkä joutuu
spesialisti, jollainen minäkin olen, hakemaan monimutkaista ratkaisua
siitäkin, jossa asia on aivan yksinkertainen. Luonnollisesti täytyy
lasien välisen suhteen olla vain aivan satunnainen. Niin ollen saan
jättää teille jäähyväiset, herra Hopkins. En voi huomata olevani teille
miksikään hyödyksi, asia näyttää olevan täysin selvitetty. Tahdotteko
olla hyvä ja ilmoittaa minulle Randallin vangitsemisesta ja asian
enemmästä kehittymisestä. Olen varma siitä, että piakkoin saan
onnitella teitä onnellisen lopun johdosta. Tule Watson, arvelen kotona
voivamme aikamme hyödyllisemmän käyttää."

Kotimatkalla huomasin Holmesista, että hän oli huomannut jotakin, joka
antoi hänelle päänvaivaa. Tuon tuostakin koetti hän karkoittaa
epäröimisensä ikäänkuin koko asia olisi ollut päivän selvä. Mutta
sitten hän taas joutui epäilyksen valtaan, ja rypistyneet kulmat ja
tiedoton katse ilmaisivat hänen vielä kerran ajatuksissaan palanneen
Abbey Grangen suureen ruokasaliin ja tuumiskelevan siellä tapahtunutta
murhenäytelmää. Viimein hän -- juuri kun junamme läksi liikkeelle
eräältä pikkukaupungin asemalta, hyppäsi äkillisen mielijohteen
vaikutuksesta asemasillalle ja veti minut perässään.

"Suo anteeksi ystäväni", sanoi hän nähdessämme junan rientävän pois ja
katoavan mutkan taa; "valitan, että tällä tavalla olen saattanut sinut
ehkä joutavan mielijohteen uhriksi, mutta niin totta kuin elän, Watson,
en voi jättää asiaa tälle kannalle. Kaikki vaistoni ovat sitä vastaan.
Se on väärin, kaikki on väärin -- minä vannon, että kaikki on väärin.
-- Ja kuitenkin oli rouvan kertomus aivan tyhjentävä ja kamarineidin
kertomus varmisti sen vielä täydellisesti; yksityiskohdat olivat
oikeat. Mutta väitän sittenkin kaikkea tätä vastaan? Kolme viinilasia
-- siinä kaikki! Mutta jollen olisi pitänyt asiaa todistettuna, jos
olisin tutkinut kaikkea sillä tarkkuudella, jota asiaan olisin pannut,
jos olisimme olleet ensimmäisiä, jotka kävimme asiaan käsiksi, eikä
valmiiksi tekaistua juttua olisi tuotu kuuluvillemme ohjaamaan minua
harhaan, enköhän silloin mahdollisesti olisi löytänyt varmempaa
lähtökohtaa, johon olisin voinut nojata? Luonnollisesti olisin sen
löytänyt. -- Istu tähän penkille, Watson, kunnes Chislehurstin juna
tulee, ja salli minun esittää itsellesi kieltämätön totuus, mutta ennen
kaikkea kehoitan sinua vapautumaan siitä olettamuksesta, että kaikki
se, mitä kamarineiti ja hänen emäntänsä ovat sanoneet, välttämättömästi
on totta. Rouvan ihana olento ei saa viedä harhaan arvostelutaitoamme.

"Varmasti on heidän kertomuksessaan yksityisseikkoja, joiden, jos niitä
kylmäverisesti tarkastellaan, ehdottomasti täytyy herättää meissä
epäilyksiä. Nämä murtovarkaat saivat melkoisen saaliin Sydenhamissa
neljätoista päivää sitten. Sanomalehdissä selitettiin heistä yhtä ja
toista, jollaiset seikat luonnollisesti pysyvät muistissa niillä, jotka
haluavat tekaista jutun, jossa esiintyy keksittyjä ryöväreitä.
Yleisesti tunnettu tosiseikkahan on, että murtovarkaat, jotka ovat
saaneet hyvän saaliin, säännöllisesti ovat iloisia saadessaan nauttia
menestyksensä hedelmiä levossa ja rauhassa, eivätkä he antaudu niin
pian uudelleen vaarallisiin seikkailuihin. Ja edelleen: luonnotonta on,
että murtovarkaat toimivat noin aikaisin; on tavatonta, että roisto lyö
naista estääkseen häntä hälyytystä antamasta, sillä jokainenhan tietää
sen juuri olevan parhaan keinon saada hänet huutamaan; tavatonta on
murhaaminen silloin kun heitä on kylliksi monta pitämään aisoissa yhtä
henkilöä; tavatonta on tyytyä mitättömään saaliiseen, kun suurempi on
ulottuvilla; ja lopuksi tahdon muistuttaa sen melkein olevan
mahdotonta, että sellaiset ihmiset jättävät viinipullon juomatta. Etkö
sinäkin huomaa jotakin kummallista näissä asianhaaroissa, Watson?"

"Kokonaisvaikutus on tosin vaikuttava, mutta huolimatta kaikesta siitä,
mitä olet maininnut epäiltäväksi, voi kaikki kuitenkin olla aivan
mahdollista. Tavattomimpana koko jutussa pidän kuitenkin rouvan
nuorittamista tuoliin."

"Niin tietenkin, Watson, mutta siitä kohdasta minä en ole täysin
selvillä; ilmeistähän on, että heidän joko oli surmattava hänet tai
muulla tavalla tehtävä hänet kykenemättömäksi heti viemään tietoa
heidän paostaan. Olenhan siis kaikissa tapauksissa kuitenkin osoittanut
-- vai kuinka -- että on olemassa jotakin valheellista rouvan
kertomuksessa? Ja päälle päätteeksi tulevat siihen lisäksi nuo kolme
viinilasia."

"No, mitä noissa viinilaseissa sitten huomasit?"

"Voitko olettaa näkeväsi ne nyt silmäisi edessä?"

"Näen ne aivan selvästi."

"Meille on kerrottu kolmen miehen juoneen niistä. Eikö tuo sinua
ollenkaan hämmästytä?"

"Ei ollenkaan. Niissä oli viiniä jokaisessa."

"Aivan oikein. Mutta vain yhdessä oli sakkaa, sen kai sinäkin huomasit?
Mitä sinä siitä arvelet?"

"Viimeiseen lasiin tuli luultavasti sakkaa."

"Ei suinkaan. Pullossa oli sameata viiniä, ja on aivan käsittämätöntä,
että viini kahdessa lasissa oli kirkasta ja kolmannessa jotenkin
sameaa. Siihen on vain kaksi selitystä, ainoastaan kaksi, Toinen on,
että pulloa äkisti pudistettiin, jonka vuoksi kolmanteen lasiin tuli
sakkaa. Mutta tuo selitys ei minusta pidä paikkaansa."

"Mitä sinä sitten arvelet?"

"Että vain kahta lasia on käytetty ja sakka niistä molemmista on
kaadettu kolmanteen sen väärän käsityksen antamiseksi, että kolme
henkilöä on ollut siellä, ja sillä tavalla on kaikki sakka joutunut
kolmanteen lasiin. Niin, olen varma siitä, että asia todellakin on
sillä tavalla. Mutta jos olen keksinyt oikean selityksen tähän pieneen
arvoitukseen, kasvaa tapahtuma heti jokapäiväisestä hyvin
ihmeelliseksi, sillä se ei voi merkitä mitään muuta kuin, että rouva
Brackenstall ja hänen palvelijattarensa tahallansa ovat valehdelleet,
ja ettei sanaakaan koko heidän jutussaan ole totta. Joku painava syy
pakottaa heitä suojelemaan todellista rikollista ja meidän on omin
neuvoinemme otettava asiasta selvä saamatta vähintäkään apua heiltä.
Tämä tehtävä on meillä nyt edessämme. Ja nyt, Watson, on Chislehurstin
juna täällä."

Abbey Grangessa hämmästyttiin suuresti, kun me palasimme takaisin,
mutta kun Holmes kuuli Stanley Hopkinsin poistuneen sieltä lähettämään
ilmoitusta pääasemalle, ryhtyi hän ruokasalia tarkastelemaan, sulki
oven sisäpuolelta ja käytti kaksi tuntia tähän tutkimukseen, joka oli
yksi niitä vaikeimpia ja monimutkaisimpia, jotka ovat muodostaneet
varman perustan hänen loistaville loppupäätelmilleen. Istuen huoneen
yhdessä nurkassa kuin harras ylioppilas kuunnellen professorin
selityksiä, seurasin kaikkia hänen liikkeitään tämän omituisen
tutkimuksen aikana. Ikkuna, verho, matto, nuora, tuoli -- kaikki
tulivat vuoroonsa pienintä yksityisosaansa myöten tarkastetuiksi,
koetelluiksi. Onnettoman sir Eustacen ruumis oli jo viety pois, mutta
kaikki muu oli samassa kunnossa kuin aamullakin. Äkkiä kiipesi Holmes
suureksi hämmästyksekseni uunin reunustalle. Korkealla hänen päänsä
yläpuolella riippuivat nuo muutamat tuumat punaista kellonnuoraa, jotka
vielä olivat kiinni metallilangassa. Hyvän aikaa tuijotti hän nuoran
pätkään; sitten hän koetti päästä vielä lähemmäksi sitä, asetti
polvensa seinällä olevaa kuvahyllyä vastaan ja kohottautui ylös niin,
että hän yletti kädellään melkein lähelle kellonnuoran tynkää, mutta
hänen huomionsa ei näyttänyt olevan niin paljon kiinnitetty siihen kuin
hyllyyn. Lopuksi hyppäsi hän maahan tyytymyksestä huudahtaen.

"All right, Watson", sanoi hän. "Olemme jo selvillä tästä tapahtumasta,
joka on merkillisimpiä kokoelmassamme. Mutta, rakas ystävä, miten hidas
ajatuksen juoksu minulla on ollutkin, ja miten vähällä olin tehdä
oikein aimo erehdyksen. Nyt luulen ketjuni olevan kahta rengasta vaille
täysi."

"Oletko päässyt selville jo miehistä?"

"Miehistäkö, Watson, vai miehistä. Olen yhden, mutta todella pelättävän
henkilön jäljillä. Hän on vahva kuin jalopeura -- sen todistaa
vääntynyt hiilihanko. Kuusi jalkaa kolme tuumaa pitkä, sukkela kuin
orava ja näppärä näppinen sekä huomattavan kekseliäs, sillä koko tämä
nerokas juttu on hänen keksintöänsä.

"Niin, Watson, me olemme tavanneet teon, jonka on tehnyt hyvin
huomattava henkilö. Mutta kuitenkin on hän tuonne kellonnuoraan
jättänyt meille tukipaikan, joka poistaa epäilykset muustakin osasta."

"Minkä tukipaikan?"

"Jos tahdot kiskaista kellon nuoran poikki, Watson, mistä arvelet sen
katkeavan? Varmaankin siitä paikasta, josta se on kiinnitetty
metallilankaan. Miksi se katkeaisi kolmea tuumaa alempaa, niin kuin
tässä on tapahtunut?"

"Koska se on siitä kohti kulunut."

"Niin tietenkin. Tämä pää, jota voimme tutkia, on liestynyt, mutta
toinen pää tuolla katon rajassa ei ole ollenkaan liestynyt. Sinä et voi
nähdä sitä täältä, mutta jos nouset uunin reunalle, voit huomata, että
nuora on leikattu suoraan poikki eikä siinä ole vähintäkään kulumisen
merkkiä. Sinä voit seurata koko tapahtumaa. Mies tarvitsi nuoraa. Hän
ei uskaltanut kiskaista kellon nuoraa poikki peläten sen keittiössä
aikaansaamaa melua -- mitä luulet hänen silloin tehneen? Hän kapusi
uunin reunalle, mutta hän ei yllä kyllin ylös käsillään, ja sen vuoksi
hän nojaa polvellaan hyllyyn -- pölyssä voit nähdä polven jäljen. Minun
käteni ei yllä niin korkealle, vaan kolme tuumaa alemmaksi, josta
päätän hänen olevan vähintäin kolme tuumaa minua pitempi. Katso tahraa
tuon tammituolin istuimella -- mitä se on?"

"Verta."

"Epäilemättä se on verta. Tämä tahra jo tekee rouvan kertomuksen
perättömäksi. Jos hän istui tällä tuolilla silloin kun rikos tehtiin,
miten maailmassa siihen sitten voi tulla verta. Hän istui tuolille
vasta miehensä kuoleman jälkeen. Uskallan lyödä vetoa, että hänen
mustassa hameessaan on vastaava merkki. Me emme ole vielä
Waterloossamme, Watson, mutta tämä on meidän Marengomme, sillä työmme
alkoi tappiolla, mutta päättyi voitolla. Nyt minä mielelläni puhuisin
pari sanaa Theresalle. Meidän on jonkun aikaa meneteltävä varovaisesti,
jos mielimme saada tarvitsemiamme tietoja."

Tuo katkera australialainen palvelijatar on mieltäkiinnittävä henkilö.
Harvapuheinen, epäluuloinen ja epämiellyttävä kun hän oli, meni hyvän
aikaa, ennen kuin Holmes miellyttävällä tavallaan ja nöyrällä
suopeudellaan sai hänet taivutetuksi vastaavaan luottamukseen. Hän ei
edes koettanutkaan salata vihaansa kuollutta isäntäänsä kohtaan.

"Niin herra, totta on, että hän heitti karahvilla minua. Minä kuulin
hänen nimittävän emäntääni rumalla nimellä, ja minä sanoin hänelle,
ettei hän uskaltaisi puhua sillä tavalla, jos rouvan veli olisi täällä.
Silloin hän nakkasi karahvilla minua. Vaikka hän olisi viskannut niitä
tusinan päälleni, en siitä olisi välittänyt, kunhan hän vain olisi
antanut kyyhkyni olla rauhassa. Hän kohteli rouvaa aina huonosti, ja
tämä taas on liian ylpeä välittääkseen. Hän ei edes minullekaan
tahtonut sanoa kaikkea, mitä pahaa isäntäni teki hänelle. Hän ei
milloinkaan ole puhunut minulle mitään käsivarsissaan olevista
merkeistä, jotka tänä aamuna näitte, mutta minä tiedän varmaan, että ne
on pistetty hattuneulalla. Se kavala piru -- Jumala suokoon minulle
anteeksi, kun puhun hänestä sillä tavalla, nyt kun hän jo on kuollut --
mutta piru hän oli, jos nyt sellaisia maan päällä liikkuu. Hän oli
pelkkää hunajaa, kun hänet ensi kerran kohtasimme vain kahdeksantoista
kuukautta sitten, ja meistä kummastakin tuntuu kuin siitä jo olisi
kahdeksantoista vuotta. Emäntäni oli juuri saapunut Lontooseen, se oli
hänen ensimmäinen matkansa -- hän ei ole milloinkaan ennen ollut kotoa
poissa.

"Sir voitti hänen suosionsa nimellään, rahoillaan ja väärillä
lontoolaisilla tavoillaan. Erehdyksensä on rouva saanut kalliisti
maksaa, niin kalliisti kuin nainen vain voi. Missä kuussako tapasimme
hänet? Heti tänne saavuttuamme -- me saavuimme kesäkuussa ja se
tapahtui heinäkuussa. Tammikuussa viime vuonna he menivät naimisiin.
Jaha, rouva on jälleen alhaalla teehuoneessa, hän tahtoo kai puhella
teidän kanssanne. Mutta te ette saa kysellä häneltä liian paljoa, sillä
hän on saanut kärsiä niin paljon kuin ihminen suinkin voi kärsiä."

Rouva Brackenstall oli samassa asennossa kuin aamullakin, mutta hän
näytti nyt virkeämmältä. Kamarineiti astui kanssamme huoneeseen ja
alkoi jälleen haudella ajettumaa.

"Toivon", virkkoi rouva, "ettette ole tulleet jälleen kuulustelemaan
minua."

"Emme", vastasi Holmes miellyttävimmällä äänellään, "minä en tahdo
teitä tarpeettomasti rasittaa, rouva Brackenstall; muuta en tahdo kuin
tehdä asian teille niin helpoksi kuin suinkin mahdollista. Olen varma
siitä, että olette saanut paljon kokea. Jos tahdotte kohdella minua
kuin ystävää ja osoittaa minulle luottamusta, niin olen näyttävä, että
sen ansaitsen."

"Mitä te sitten tahdotte?"

"Että puhutte minulle totta."

"Herra Holmes!"

"Ei, ei niin, rouva Brackenstall, ei maksa vaivaa. Olette kai kuullut
mainittavan, että minulle annetaan jonkunmoista arvoa. Rohkenen
väittää, että koko teidän kertomuksenne on keksitty."

Sekä emäntä että kamarineiti seisoivat kalpeina ja levottomina
edessämme.

"Te olette häpeämätön roisto," huusi Theresa. "Väitättekö emäntäni
valehdelleen?"

"Eikö teillä ole minulle mitään sanottavaa?"

"Olen sanonut teille kaikki!"

"Ajatelkaa vielä kerran, rouva Brackenstall. Eiköhän olisi parasta olla
nyt aivan suora?"

Hetkisen näkyi epäröimistä hänen kauneilla kasvoillaan. Sitten peitti
ne äkisti joku voimakas mielijohde kuin naamio.

"Olen sanonut jo teille, mitä tiedän."

Holmes kohautti olkapäitään ja otti hattunsa. "Olen pahoillani", sanoi
hän, ja enempää virkkamatta me yhdessä läksimme pois huoneesta ja koko
talosta. Puistossa oli lammikko, ja sinne ohjasi ystäväni kulkunsa.
Lammikko oli jäässä, pieni avanto vain oli avattu yksinäiselle
joutsenelle. Holmes seisoi hetkisen katsoen avantoon ja sitten
jatkoimme kulkuamme puistonportille.

"Osasinpa oikeaan tai erehdyn, on meidän kuitenkin tehtävä jotakin
ystävämme Hopkinsin hyväksi", sanoi hän toisen käyntimme
perustelemiseksi. "Kokonaan en vielä tahdo ilmaista hänelle
arveluitani. -- Seuraavan näytöksen luulen tulevan näyteltäväksi
Adelaide-Southampton linjan toimituskonttorissa, joka on Pall Mallin
päässä, ellen vain väärin muista. On olemassa toinenkin
höyrylaivalinja, joka yhdistää Englannin etelä-Austraaliaan, mutta
minusta meidän on metsästyksessämme ensiksi asettauduttava mukavimmalle
odotuspaikalle."

Holmesin kirjelippu lähetettiin konttoripäällikölle, joka siihen heti
kiinnitti huomionsa. Eikä kauan viipynytkään, ennen kuin toverini sai
kaikki haluamansa tiedot. Kesäkuussa 1895 oli vain yksi linjan
laivoista käynyt kotimaassa. Nim. yhtiön laivaston suurin ja komein
höyrylaiva, Rock of Gibraltar. Matkustajaluettelosta näkyi, että neiti
Fraser Adelaidesta oli palvelijattarineen matkustajain joukossa
laivassa, joka nyt parhaillaan oli jossakin Suezin kanavan etelä-päässä
matkalla Austraaliaan. Päällikköinä laivassa olivat melkein
poikkeuksetta samat henkilöt kuin v. 1895. Ensimmäinen perämies, herra
Jack Droker, oli koroitettu kapteeniksi ja tuli päälliköksi yhtiön
uuteen 'Bark Rock' nimiseen laivaan, joka parin päivän päästä oli
lähtevä Southamptonista. Hän asui Sydenhamissa, mutta saapuisi
luultavasti tänä päivänä aamupäivällä ottamaan vastaan määräyksiä, jos
vain tahtoisimme häntä odottaa.

Holmes ei tahtonut tavata häntä, mutta sanoi olevansa kiitollinen, jos
voisi saada joitakin tietoja hänen persoonastaan ja luonteestaan.

Arvostelu hänestä oli kerrassaan loistava. Ei ollut yhtään upseeria,
joka olisi hänelle vertoja vetänyt. Luonteeltaan oli hän ehdottomasti
luotettava. Jos hän olikin laivallaan tulinen ja pikavihainen,
oli hän kuitenkin samalla kertaa oikeudenmukainen, rehellinen ja
hyväsydämminen. Nämä tiedot saatuaan läksi Holmes Adelaide-Southampton
linjan konttorista. Sieltä hän ajoi Scotland Yardiin. Mutta sen
sijaan, että hän olisi mennyt sisään istui hän vaunuissa kulmat
kurtussa ja syviin mietteisiin vaipuneena, viimein hän käski ajamaan
Charing Crossin sähkölennätin asemalle, lähetti sähkösanoman, ja niin
me lopuksi menimme takaisin Baker-kadulle.

"Ei, sitä minä en voinut tehdä, Watson", sanoi hän päästyämme jälleen
omaan huoneeseemme. -- "Jos hän kerran tulee juttuun sekoitetuksi, niin
ei mikään maailmassa voi häntä sitten pelastaa. Pari kertaa olen
huomannut ottamalla selvän rikollisesta tehneeni enemmän vahinkoa kuin
hän rikoksellaan milloinkaan oli tehnyt. Nyt olen oppinut jo olemaan
varovainen ja mieluimmin loukkaan nyt Englannin lakeja kuin
omaatuntoani. Ottakaamme tarkemmin selvää, ennen kuin ryhdymme
toimimaan."

Tarkastaja Stanley Hopkins saapui luoksemme iltapäivällä. Hänelle ei
käynyt oikein hyvin.

"Luulen teidän olevan noita, herra Holmes. Luulen teillä olevan
yli-inhimillisen voiman. Esimerkiksi nyt, miten te voitte tietää, että
varastetut hopeaesineet olivat lammikon pohjassa?"

"Enhän minä sitä tiennytkään."

"Mutta tehän pyysitte minua tutkimaan sitä."

"No löysittekö ne?"

"Löysin."

"Olen iloinen, jos minä todellakin olen auttanut teitä tässä
suhteessa."

"Te ette ole auttanut minua, päin vastoin olette tehnyt asian paljon
vaikeammaksi. Millaisia murtovarkaita ne ovat, jotka ensiksi varastavat
hopeatavaroita ja sitten heittävät ne lähimpään lampeen?"

"Niin, tapaus on hyvin omituinen. Minä aivan yksinkertaisesti seurasin
sitä ajatusta, että jos sellaiset henkilöt ovat varkauden tehneet,
jotka eivät tarvinneet varastamiaan hopeaesineitä, vaan ottivat ne vain
asiaa sotkeaksensa, niin oli heidän luonnollisesti koetettava päästä
niistä erilleen niin pian kuin mahdollista."

"Mutta miten voitte sellaista ajatellakaan?"

"Muuten vain ajattelin sellaisenkin voivan olla mahdollista. Kun
varkaat poistuivat lasioven kautta, näkivät he edessään lammin ja siinä
houkuttelevan pikku avannon. Voiko parempaa piilotuspaikkaa löytää?"

"Niin piilotuspaikkaa ... aivan niin!" huudahti Stanley Hopkins. --
"Nyt ymmärrän kaiken. Oli vielä aikaista, ihmisiä oli teillä, he
pelkäsivät joutuvansa kiinni, ja sen vuoksi heittivät he ne lampeen
aikoen tulla takaisin sitten kuin oikea aika oli käsissä. Erinomaista,
herra Holmes .. luulin teidän aikovan sekoittaa asiaa."

"Aivan niin; olette tehnyt hämmästyttävän keksinnön. Minä en ollenkaan
epäile omien arvelujeni olleen mielettömiä, mutta se teidän kuitenkin
on myönnettävä, että niiden tulos oli hopeiden löytäminen."

"Niin, herra Holmes, tietysti, tietysti. Tehän sen hommasitte. Mutta
kyllä se oli minulle ikävä taka-isku."

"Taka-iskuko?"

"Niin, herra Holmes, sillä Randallin seurue vangittiin tänä aamuna
New-Yorkissa."

"Vähät siitä, Hopkins! Mutta silloinhan se sotii jyrkästi teidän
arveluanne vastaan, että he viime yönä tekivät murhan Kentissä."

"Sehän on mahdotonta, herra Holmes, kerrassaan mahdotonta ... mutta ...
on olemassa toisiakin rosvoseurueita, joihin kuuluu kolme henkilöä, tai
voi se olla joku aivan uusi seurue, josta poliisilla ei ole vähintäkään
tietoa."

"Aivan niin, se on aivan mahdollista. Mutta mitä nyt? Aiotteko jo
mennä?"

"Niin aion, herra Holmes; en saa rauhaa, ennen kuin olen saanut asian
selville ytimiään myöten. Ettekö voi antaa minulle mitään vihjausta?"

"Olen jo antanut yhden."

"Minkä?"

"Olen osoittanut sotkevani asiaa."

"Herra Holmes, miksi?"

"Niin, luonnollisesti tahdotte sen tietää. Kuitenkin suosittelen tuota
selitystä harkittavaksenne. Ehkä voitte huomata siinä piilevän jotakin.
Mutta ettekö tahdo syödä päivällistä kanssamme?... Ette! No, hyvästi
sitten, ja antakaa meille tieto asian kulusta."

Olimme syöneet ja pöytä oli jo tyhjennetty, kun Holmes jälleen ryhtyi
asiasta puhumaan. Hän sytytti piippunsa ja piti tohveleihin pistettyjä
jalkojaan kamiinissa iloisesti palavan tulen edessä. Mutta äkisti hän
katsoi kelloansa.

"Odotan asian paljastumista, Watson."

"Milloinka?"

"Nyt juuri, muutamien minuuttien kuluttua. Varmaankin kohtelin
mielestäsi ilkeästi Stanley Hopkinsia äsken?"

"Luotan sinun arvostelukykyysi."

"Hyvin hienotunteinen vastaus, Watson. Sinun on katsottava asiaa näin:
mitä minä tiedän, ei kuulu keneenkään, mutta mitä hän tietää, se ei voi
välttää lain kouraa. Minä olen oikeutettu seuraamaan omaa arvosteluani,
mutta hän ei ole. Hänen täytyy ilmaista kaikki, tai muutoin hän
menettelee virkavelvollisuuttaan vastaan. Epäilyttävässä asiassa en
tahdo asettaa häntä niin kiusalliseen asemaan, ja sen vuoksi olen
säästeliäs tiedonannoissani, kunnes itse olen täysin selvillä asiasta."

"Mutta milloinka saat selvän siitä?"

"Hetki on lyönyt. Saat olla läsnä tämän omituisen murhenäytelmän
viimeisessä näytöksessä."

Portaista kuului ääniä ja ovi avattiin henkilölle, joka oli näöltään
hienompi kuin kukaan muu, joka kynnyksemme yli oli astunut. Hän oli
kookas nuori mies, jolla oli kellahtavat viikset, siniset silmät, iho
troopillisen auringon paahtama ja käynti notkea, joka osoitti, että
hänen pitkä vartalonsa oli yhtä tarmokas kuin hän itsekin oli vahva.
Hän sulki oven jälkeensä ja sitten hän seisoi kädet nyrkissä ja
läähättäen. Hän koetti nähtävästi tukahduttaa mielenliikutustaan, joka
pyrki saamaan hänet valtoihinsa.

"Tehkää hyvin ja istuutukaa, kapteeni Droker! Te näytätte saaneen
sähkösanomani."

Vieras heittäytyi nojatuoliin ja katsoi tutkivasti vuorotellen meihin
kumpaankin.

"Niin, sähkösanomanne sain ja tulin siinä määräämäänne aikaan. Kuulin
teidän olleen poliisikonttorissa, mutta siellä eivät olleet saaneet
teitä puhumaan. Antakaa nyt kuulua, mitä aiotte minulle tehdä?
Luultavasti vangita? Sanokaa nyt suunne puhtaaksi, herra! Te ette saa
siinä istua ja leikkiä kanssani kuin kissa hiirellä."

"Tarjoa hänelle sikari", sanoi Holmes minulle -- "Purkaa sitä kapteeni
Droker, älkääkä antako hermoillenne valtaa. En istuisi tässä
tupakoimassa kanssanne, jos pitäisin teitä tavallisena yksinkertaisena
rikoksentekijänä, siitä saatte olla varma. Olkaa vain nyt suora minua
kohtaan, niin voimme ehkä saada jotakin hyvääkin aikaan. Mutta
koettakaapas vain petkuttaa minua, niin silloin en armahda teitä."

"Mitä tahdotte minulta?"

"Että te aivan rehellisesti kerrotte minulle kaiken, mitä viime yönä
tapahtui Abbey Grangessa ... muistakaa, rehellisesti, sanon minä,
lisäämättä mitään tai jättämättä mitään pois. Minä tiedän jo niin
paljon, että jos hitusenkaan poikkeatte totuudesta, niin silloin
vihellän tällä pillillä ikkunasta ja silloin on asia ainaiseksi pois
käsistäni."

Merimies ajatteli hetkisen. Sitten hän hiveli päivettyneellä kädellään
polveaan ja virkkoi:

"No niin, minä rohkaisen sitten itseni! Luulen teidän olevan mies, joka
pysyy sanassaan. Tunnustan teille sen vuoksi koko jutun. Mutta ensiksi
tahdon sanoa yhden asian. Itse puolestani en kadu ollenkaan, enkä
pelkää mitään; olisin valmis tekemään sen uudelleen ja ylpeilemään
teostani. Tuo villipeto, vaikka hänellä olisi niin monta elämää kuin
kissalla, olisi hän ne kuitenkin kaikki minulle velkaa. Mutta rouva
Maryn ... Mary Fraserin puolesta ... milloinkaan en voi häntä nimittää
tuon kirotun koiran nimellä. Hänen puolestaan olen pahoillani. Kun
ajattelen saattaneeni hänet levottomaksi, minä, joka antaisin vaikka
elämäni, houkutellakseni hymyilyn hänen huulilleen, niin tahtoo
sydämeni haljeta. Ja kuitenkin ... kuitenkin ... sanokaa, olisinko
muutakaan voinut tehdä? Niin, minunhan on kerrottava teille koko juttu,
hyvät herrat, ja sittenkin kysyn teiltä, olisinko muutakaan voinut
tehdä?... Minun täytyy aloittaa vähän aikaisemmasta ajasta. Te näytätte
tietävän kaiken, ja sen vuoksi luulen teidän myöskin tietävän, että
tapasin rouvan silloin kun hän oli matkustajana ja minä ensimmäisenä
perämiehenä 'Rock of Gibraltarissa'. Ensi hetkestä kun hänet näin oli
hän minulle ainoa nainen maailmassa. Päivä päivältä matkan kestäessä
rakastin häntä yhä enemmän, ja monta kertaa olen yövahdissa ollessani
pimeässä laskeutunut polvilleni ja suudellut laivan kantta, sillä
tiesin hänen armaiden jalkojensa astuneen sillä.

"Hän ei milloinkaan antanut minulle mitään toiveita. Hän oli niin
rehellinen minua kohtaan kuin nainen voi olla miestä kohtaan. Minä olin
rakastunut, hän oli vain ystävällinen ja toverillinen. Kun me erosimme
oli hän vapaa nainen, mutta minä en milloinkaan enää voinut päästä
vapaaksi mieheksi.

"Seuraavalla kerralla, kun palasin meriltä, kuulin hänen menneen
naimisiin. Tietysti sai hän mennä naimisiin rakastettunsa kanssa. Arvoa
ja rikkautta -- kuka voi niitä arvokkaammin kantaa kuin hän? Hän oli
syntynyt kaikkeen kauniiseen ja jaloon. Minä en kadehtinut hänen
naimisiin menoaan, sillä niin itsekäs en ole. Päin vastoin iloitsin
siitä, että hän oli löytänyt onnensa eikä ollut heittäytynyt köyhälle
merimiehelle. Sillä tavalla rakastin minä Mary Fraseria.

"En milloinkaan ajatellut jälleentapaamistamme. Mutta viime matkallani
minut ylennettiin, ja kun uutta laivaa ei vielä oltu laskettu teloilta,
oli minun miehistöineni pari kuukautta odotettava Sydenhamissa.
Muutamana päivänä tapasin hänen kamarineitonsa Theresa Wrightin kylän
tiellä. Tämä kertoi minulle hänestä ja kaikesta. Sanon teille, hyvät
herrat, että hänen kertomuksensa teki minut melkein mielettömäksi.
Uskalsiko tuo juoppo retkale nostaa kättään häntä vastaan, jonka
kengännauhoja hän ei ollut arvokas aukaisemaan! Minä tapasin Theresan
toistamiseen. Sitten tapasin Maryn itsensä ... ja tapasin vielä
toisenkin kerran. Sitten hän ei enää tahtonut tavata minua. Mutta
seuraavana päivänä sain tiedon, että minun oli viikkokauden kuluttua
lähdettävä matkalle, ja silloin päätin vielä ennen lähtöäni koettaa
tavata häntä. Theresa oli aina ystävällinen minulle, sillä hän pitää
Marystä ja halveksi tuota miehen roikaletta melkein yhtä paljon kuin
minäkin. Häneltä sain kuulla talon tavoista. Mary istui tavallisesti
iltasin lukemassa pienessä huoneessaan alakerroksessa. Silloin hiivin
viime yönä taloon ja naputin ikkunaan. Ensiksi hän ei tahtonut avata
minulle, mutta minä tiesin hänen nyt sielunsa sisimmässä rakastavan
minua eikä hän voinut antaa minun seistä ulkona kylmässä yössä. Hän
neuvoi kuiskaamalla, että menisin talon toisella puolella olevalle
suurelle lasiovelle, josta hän päästi minut ruokasaliin. Ja taaskin
kuulin hänen huuliltaan asioita, jotka saivat vereni kuohumaan ja
taaskin kirosin sitä elukkaa, joka pahoinpiteli naista, jota rakastin.
No niin, hyvät herrat, minä seisoin hänen kanssaan oven vieressä
kaikessa viattomuudessa, kun mies hyökkäsi huoneeseen kuin mielipuoli,
lateli törkeimpiä sanoja, mitä voi naisesta sanoa, ja löi Marya
kasvoihin kädessään olevalla kepillä. Minä sieppasin hiilihangon ja
välillämme syntyi kaunis tappelu. Tässä käsivarressani voitte nähdä,
mihin hänen ensimmäinen iskunsa sattui, mutta sitten oli minun vuoroni,
ja minä murskasin hänet kuin hapanneen kurpitsan. Luuletteko, että sitä
kadun? En hitustakaan! Kysymyksessä oli hänen henkensä tai minun, tahi
oikeammin hänen elämänsä ja Maryn, sillä miten olisinkaan voinut
heittää hänet moisen hirviön käsiin? Teinkö väärin, sanokaa? Mitä te
hyvät herrat olisitte tehneet, jos olisitte olleet asemassani?

"Kun tuo roisto löi Marya, huudahti hän ja sen kuultuaan kiiruhti
Theresa huoneeseen. Viinipullo oli astiakaapilla ja minä kaasin siitä
muutamia tippoja Maryn suuhun, sillä hän oli kauhistuksesta puoli
kuoliaana. Sitten join pisaran itsekin. Theresa oli kylmäverinen kuin
jää, ja hän ajatteli yhtä paljon kuin minäkin, mitä meidän olisi
tehtävä. Meidän oli saatava näyttämään siltä kuin murtovarkaita olisi
ollut talossa. Theresa opetti jutun emännälleen ja minä kiipesin
katkaisemaan kellon nuoraa. Sitten sidoin hänet tuoliin ja liestytin
nuoran päätä, jotta se näyttäisi katkenneelta, sillä muutoin olisi
ajateltu, että murtovaras oli tahallaan leikannut sen poikki. Sitten
kokosin muutamia hopeisia lautasia ja maljoja, jotta teko näyttäisi
varkauden aiheuttamalta; ja siihen jätin heidät, käskien nostamaan
hälyytyksen sitten kuin olin noin neljännestunnin ollut poissa.
Hopeaesineet heitin lammikkoon ja menin Sydenhamiin tuntien kerran
elämässäni tehneeni hyvän yötyön. Ja tämä on kaikki totta, aivan totta,
herra, vaikka se maksaisi kaulanikin."

Holmes poltteli hetken aikaa äänettömänä. Sitten hän astui lattian
poikki ja pudisti miehen kättä.

"Niin, niin luulen", sanoi hän -- "Tiedän joka sanan olevan totta,
sillä te tuskin olette yhtäkään sanaa sanoneet, jota en edeltäpäin jo
olisi tiennyt. Ei kukaan muu kuin joku voimistelija tai merimies voinut
saada kellon nuoraa sieltä ylhäältä leikatuksi, eikä kukaan muu kuin
merimies ollut voinut tehdä niitä solmuja, joilla nuora oli tuoliin
kiinnitetty.

"Vain kerran elämässään oli tuo nainen ollut tekemisissä merimiehen
kanssa, nim. matkallaan tänne; ja hänen täytyi olla hänen veroisensa
yhteiskunnallisessa asemassa, koskapa hän kerran taisteli ankarasti
suojellaksensa häntä ja siten osoitti häntä rakastavansa. Nyt näette
miten helppo minun oli saada teidät käsiini, kun kerran pääsin oikeille
jäljille."

"Luulin, ettei poliisi koskaan voisi päästä salaisuutemme perille."

"Poliisi ei ole päässytkään siitä selville, eikä milloinkaan tule
pääsemäänkään, mikä minun mielipiteeni mukaan onkin kaikkein parasta.
Mutta tämä on hyvin arveluttava asia teille, kapteeni Droker, vaikka
minä mielelläni myönnänkin tekonne aiheutuneen vain itsepuolustuksesta.
En ole varma, tuleeko teidän menettelynne selitetyksi olleen
oikeutettua oman henkenne puolustukseksi. Mutta kaikissa tapauksissa on
tämä sellainen kysymys, joka on englantilaisen tuomioistuimen
ratkaistava. Kuitenkin tunnen niin paljon osanottavaisuutta teitä
kohtaan, että jos te häviätte täältä 24 tunnin kuluessa, niin lupaan,
ettei kukaan teitä tule estämään."

"Ja sittenkö tulee kaikki tunnetuksi?"

"Luonnollisesti."

"Onko tämä nyt mikään ehdotus, joka tehdään aikamiehelle. Tunnen
kylliksi lakia tietääkseni, että Mary tulee sotketuksi juttuun.
Luuletteko minun jättävän hänet yksinään kestämään myrskyä ja itse
samalla puikkisin pakoon? Ei, hyvä herra, tehkööt minulle mitä pahinta
vain voivat. Mutta, taivaan nimessä, keksikää joku keino Mary raukan
pelastamiseksi joutumasta oikeuden eteen!"

Holmes ojensi kätensä merimiehelle.

"Tahdoin vain koetella teitä. Malmi antaa oikean äänen koko ajan. No
niin. Otan päälleni suuren edesvastuun, mutta olen antanut Hopkinsille
oivan vihjauksen ja ellei hän voi päästä etemmäksi, en minäkään enempää
voi hänen hyväksensä tehdä. Katsokaa, kapteeni Droker. Täten,
täyttääkseni laillisen muodon, julistan teidät vangituksi; sinä Watson,
olet englantilainen valamiehistö, enkä milloinkaan ole tavannut miestä,
joka siihen paremmin sopisi. Minä olen tuomari. Siis, valamiehistö,
olette kuulleet todistukset, onko vanki syyllinen vaiko syytön?"

"Syytön, herra tuomari", vastasin minä.

"Jumalan ääni on kansan ääni. Teidät on vapautettu, kapteeni Droker.
Jollei oikeus löydä toista rikollista, olette tekin turvassa
puolestani. Palatkaa vuoden jälkeen rakastettunne luo, ja tehköön
teidän kummankin tulevaisuus tänä iltana langettamani tuomion
oikeutetuksi."



KADONNUT JALKAPALLONPELAAJA.


Olimme tosin tottuneet saamaan Baker-kadulle arvoituksellisia
sähkösanomia, mutta erityisesti on mielessäni pysynyt niistä yksi, joka
saapui meille synkkänä helmikuun aamuna seitsemän tai kahdeksan vuotta
sitten, ja josta Sherlock Holmes neljännestunnin ajan koetti turhaan
saada selvää. Se oli osoitettu hänelle ja kuului:

"Olkaa hyvä ja odottakaa minua. Kauhea onnettomuus. Oikeanpuolinen
laitamies kadonnut; välttämätön huomenna -- Overton."

"Strandin postileima ja lähetetty klo 10.38", sanoi Holmes lukiessaan
sähkösanoman uudelleen ja yhä uudelleen. "Herra Overton on nähtävästi
ollut hyvin liikutettu tätä lähettäessään ja on sen vuoksi selittänyt
asian näin katkonaisesti. Arvelen hänen olevan täällä siksi, kunnes
olen ennättänyt lukea Timesin ja siilon saamme asian tietää. Yksinpä
kaikkein vähäpätöisinkin tehtävä on tervetullut tänä tapahtumista niin
köyhänä aikana."

Aika oli tosiaankin ollut hyvin hiljainen, ja minä olin oppinut
pelkäämään sellaisia toimettomuuden aikoja, sillä, minä tiesin ystäväni
aivojen niin säännöttömästi työskentelevän, että oli vaarallista olla
ilman aineistoa niiden työskentelemiselle. Vuosien kuluessa olin saanut
hänet luopumaan käyttämästä kiihoittavia lääkkeitä, jotka kerran
uhkasivat katkaista hänen ihmeellisen elämänuransa. Nyt tiesin, ettei
hän enää tarvinnut keinotekoisia kiihoitusaineita, mutta hyvin hyvästi
myöskin huomasin, ettei vihollinen ollut kuollut, vaan oli vain
nukuksissa; ja sen olin myöskin tullut käsittämään, ettei tuo uni ollut
raskasta, vaan herääminen voi helposti tapahtua silloin, kun
toimettomuuden aikana huomasin ryppyjä Holmesin otsalla ja kaipaavan
katseen hänen syvissä ja pohjattomissa silmissään. Siunasin sen vuoksi
tätä herra Overtonia, olipa hän sitten ken tahansa, että hän
arvoituksellisella sähkösanomallaan oli häirinnyt vaarallista lepoa,
joka oli turmiollisempi ystävälleni kuin kaikki hänen levottoman
elämänsä myrskyt:

Kuten olimme odottaneetkin, tuli heti sähkösanoman jälkeen sen
lähettäjäkin. "Cyril Overton, Cambridgen yliopiston Trinity Collegen
ylioppilas", voitiin lukea hänen nimikortistaan ja sisään astui suuri,
ruumiikas mies -- 100 kg luita ja lihaksia -- jonka leveät hartiat
peittivät koko oviaukon. Hän katseli levottomasti vuoroon meihin
kumpaiseenkin.

"Herra Sherlock Holmes?"

Ystäväni kumarsi vastaukseksi.

"Kävin Scotland Yardissa, herra Holmes. Siellä tapasin
poliisi-tarkastaja Stanley Hopkinsin. Hän sanoi tämän asian, mikäli hän
sitä tunsi, paremmin kuuluvan teidän erikoisalaanne kuin varsinaisen
poliisin toimintapiiriin."

"Tehkää hyvin ja istuutukaa, ja kertokaa asia."

"Tämä on kauheaa, herra Holmes, kerrassaan kauhistuttavaa! Minua
ihmetyttää, ettei tukkani ole muuttunut harmaaksi. Godfrey Staunton --
te olette luonnollisesti kuullut puhuttavan hänestä? Hän on keskipiste,
josta koko peli riippuu. Ennen kadottaisin muista osanottajista vaikka
parikin kuin hänet. Mitä minun on tehtävä? Tulin kysymään sitä teiltä,
herra Holmes. Toisia on kyllä varalla, mutta he eivät yksikään kykene
laitamieheksi. Stevenson on kyllä sukkela liikkeissään, mutta hän ei
kelpaa 25:lle linjalle. Ei, herra Holmes, me häviämme, ellette te
kykene löytämään Godfrey Stauntonia."

Ystävääni sekä huvitti että ihmetytti tämä esitys, joka esitettiin
sellaisella tarmolla ja vakavuudella, ja jonka vakuudeksi jäntevä käsi
iski tuon tuostakin polveen. Kun vieraamme oli päässyt loppuun, ojensi
Holmes kätensä, otti esille luettelonsa ja haki siitä kirjaimen S.
Tällä kerralla etsi hän turhaan tästä kaikenlaatuisia tietoja
sisältävästä kultakaivoksestaan.

"Täällä on kyllä Arthur H. Staunton, toivorikas nuori väärentäjä",
sanoi hän, "ja tässä on Henry Staunton jota autoin hirttämään itsensä,
mutta Godfrey Staunton on minulle aivan tuntematon."

Vieraamme hämmästyi nyt vuorostaan.

"Mutta herra Holmes, minä luulin teidän tuntevan asioita", sanoi hän.
"Jollette ole milloinkaan kuullut puhuttavan Godfrey Stauntonista, niin
ette kai tunne Cyril Overtoniakaan."

Holmes pudisti päätään.

"Hyvä Jumala!" huudahti atleetti. "Minä olin ensimmäinen varamies
Englannin puolella Walesia vastaan ja olen johtanut yliopiston
kilpailuja koko tämän vuoden. Mutta sehän ei merkitse mitään. Minä en
uskonut Englannissa olevan yhtään ihmistä, joka ei tuntisi Godfrey
Stauntonia, suosituinta laitamiestä Cambridgesta, Blackheathista ja
viidestä kansainvälisestä kilpailusta. Hyvä Jumala, herra Holmes, missä
olette elänyt?"

Holmes nauroi nuoren jättiläisen hämmästykselle.

"Te elätte toisessa maailmassa kuin minä, herra Overton, hauskemmassa,
terveemmässä maailmassa. Toimintani koskee monia yhteiskuntaluokkia, ja
olen onnellinen senvuoksi, ettei minulla ole ollut vielä mitään
tekemistä urheilumaailmassa, joka on yhteiskuntamme paras ja tervein
osa. Kuitenkin osoittaa teidän käyntinne täällä, että siinäkin raikkaan
ilman ja jalon urheilun maailmassa voi olla työtä minulle; olkaa nyt
hyvä, herra, ja istuutukaa ja kertokaa sitten vitkaan ja rauhallisesti
kaikki, mitä on tapahtunut ja miten minun on autettava teitä."

Nuoren Overtonin kasvoille levisi kiusaantunut ilme, joka osoitti, että
hän oli enemmän tottunut käyttämään lihaksiaan kuin henkisiä kykyjään,
mutta vähitellen, toistellen ja sotkien muita asioita joukkoon, jotka
tässä kertomuksessani sivuutan, kertoi hän meille harvinaisen juttunsa.

"Asia on seuraava, herra Holmes. Kuten jo sanoin, olen minä
'Rugger'-puolueen johtaja Cambridgen yliopistosta ja Godfrey Staunton
on paras mieheni. Huomenna meillä on Oxford-ottelu. Eilen me kaikki
saavuimme tänne ja asetuimme asumaan Bentleyn yksityishotelliin.
Klo 10 pistäysin minä katsomaan, olivatko kaikki pojat jo menneet
levolle; minä näet olen sitä mieltä, että ankara harjoitus ja riittävä
uni ovat tärkeimmät menestymisen ehdot. Puhuin muutamia sanoja Godfreyn
kanssa, ennen kuin hän meni sisään. Hän näytti kalpealta ja
levottomalta. Kysyin mikä häntä vaivasi. Hän sanoi voivansa aivan
hyvin, päätä vain hiukan kivisti. Sanoin hänelle hyvää yötä ja
poistuin. Puolta tuntia myöhemmin sanoi hotellin vartija parrakkaan
herrasmiehen käyneen tuomassa Godfreylle kirjelipun. Hän ei ollut vielä
mennyt levolle, ja niin vietiin kirje hänelle huoneeseen. Godfrey luki
sen ja vaipui hervottomana tuolilleen. Ovenvartija oli siitä niin
hämmästynyt, että hän oli aikonut tulla minua hakemaan, mutta Godfrey
oli sen kieltänyt. Juotuaan hiukan vettä, oli hän rauhoittunut. Sitten
hän meni alas, puhui muutamia sanoja miehen kanssa, joka odotti
eteisessä, ja sitten he menivät yhdessä ulos. Ovenvartija näki, että he
juoksivat katua pitkin Strandiin päin. Tänä aamuna oli Godfreyn huone
tyhjä, vuode koskematta ja hänen tavaransa samassa kunnossa kuin
edellisenä iltana. Hän oli hävinnyt muukalaisen kanssa, enkä ole
kuullut hänestä hiiskaustakaan. En luule hänen milloinkaan enää
palaavan takaisin. Hän oli urheilija kiireestä kantapäähän, eikä hän
olisi keskeyttänyt harjoittelemistaan ja jättänyt johtajaansa pulaan,
ellei tuo asia olisi ollut erittäin tärkeä. Minusta tuntuu siltä,
ettemme milloinkaan enää saa häntä nähdä."

Sherlock Holmes kuunteli tätä omituista kertomusta hyvin hartaasti.

"No, mitä te teitte?" kysyi hän.

"Minä sähkötin Cambridgeen saadakseni tietää, oliko hänestä siellä
kuultu mitään. Vastauksen sain. Kukaan ei ollut häntä nähnyt eikä
kuullut hänestä."

"Olisiko hän voinut päästä takaisin Cambridgeen?"

"Olisi, yöjunassa -- se lähtee klo 10.15."

"Mutta, tehän olette saanut selville, ettei hän ole matkustanut sillä?"

"Ei, häntä ei ole nähty."

"Mitä te sitten teitte?"

"Minä sähkötin lordi Mount-Jamesille?"

"Miksi juuri hänelle?"

"Godfrey on orpo ja lordi Mount-James on hänen lähin sukulaisensa --
hänen enonsa luullakseni."

"Vai niin. Tuo saattaa asian uuteen valoon. Lordi Mount-James on
Englannin rikkain mies."

"Niin olen kuullut Godfreyn sanovan."

"Ja teidän ystävänne on hänen läheinen sukulaisensa?"

"Hänen perillisensä, ja ukko on lähes 80 vuoden vanha ja luuvalon
murtama sitäpaitsi. Hänen kerrotaan voivan liiduta biljaardikeppinsä
rystysillään. Hän ei ole milloinkaan lainannut Godfreylle
killinkiäkään, hän on nimittäin suuri saituri, mutta Godfrey saa kyllä
kaiken vielä aikanaan."

"Oletteko saanut lordi Mount-Jamesilta vastausta?"

"En."

"Mitä syytä olisi ystävällänne mahdollisesti voinut olla mennä lordi
Mount-Jamesin luo?"

"Olihan olemassa jotakin, jonka vuoksi hän oli levoton edellisenä
iltana, ja jos se koski joitakin raha-asioita, niin onhan mahdollista,
että hän kääntyi lähimmän omaisensa puoleen, jolla niitä on
riittävästi, vaikka kuulemani mukaan hänellä ei juuri ollut suuria
toiveita sillä taholla. Godfrey ei pitänyt ukosta. Hänen puoleensa ei
hän olisikaan kääntynyt, jos hän muuten olisi saanut asian
selvitetyksi."

"No, tuosta me piankin voimme saada selvän. Jos ystävänne on matkalla
sukulaisensa, lordi Mount-Jamesin luo, niin miten selitätte tuon
parrakkaan miehen myöhäisen käynnin ja ystävänne liikutetun
mielentilan?"

Cyril Overton painoi kätensä otsalleen. "Minä en voi sitä selittää",
sanoi hän.

"No, no, minulla on joutavaa aikaa tänäpäivänä ja ilolla teen, mitä
voin", sanoi Holmes. "Vakavasti neuvon teitä olemaan ryhtymättä
kilpailun valmistuksiin ilman häntä. Tuon syyn on täytynyt, kuten
sanoitte, olla ehdottomasti pakottava, joka sai hänet poistumaan näin
omituisella tavalla. Menkäämme yhdessä hotelliin saadaksemme nähdä,
onko ovenvartijalla mitään uutta sanottavaa."

Sherlock Holmes oli kerrassaan mestari saamaan yksinkertaiset ihmiset
puhumaan vapaasti ja pakottomasti, ja Godfrey Stauntonin huoneessa hän
hyvin pian sai tietää kaiken, mitä ovenvartijalla oli kerrottavaa.
Edellisenä iltana käynyt mies ei ollut mikään herra, eikä myöskään
mikään työmies. Hän oli vain, kuten ovenvartija sanoi, tuollaisia
"keskiluokan ihmisiä", noin 50 vuoden ikäinen, harmaapartainen, kalpea
ja vaatimattomasti puettu mies. Hänkin näytti liikutetulta. Ovenvartija
oli huomannut hänen kätensä tärisevän antaessaan kirjettä. Godfrey
Staunton oli pistänyt kirjeen taskuunsa. Staunton ei ollut antanut
kättä hänelle eteisessä. He olivat keskenään puhuneet muutamia sanoja,
joista ovenvartija oli kuullut sanan "aikaa". Sen jälkeen olivat he
rientäneet pois, kuten aikaisemmin on kerrottu. Eteisen kello oli
silloin puoli yksitoista.

"Odottakaa", sanoi Holmes ja istuutui Stauntonin sänkyyn, "te olette
päivä-vartija, vai kuinka?"

"Niin olen, minä menen pois klo 11."

"Yövartija ei nähnyt arvatenkaan mitään?"

"Ei. Teatterista tuli muudan joukkue myöhään kotiin. Muita ei ketään."

"Olitteko palveluksessa koko eilisen päivän?"

"Olin."

"Tuliko herra Stauntonille kirjeitä tai sähkösanomia?"

"Tuli sähkösanoma."

"Sepä hauskaa! Mihin aikaan?"

"Kuuden ajoissa."

"Missä herra Staunton otti sen vastaan?"

"Täällä omassa huoneessaan."

"Avasiko hän sen teidän läsnäollessa?"

"Avasi; odotin saadakseni tietää, tulisiko siihen vastausta."

"Veittekö te sen?"

"En. Hän vei sen itse."

"Mutta hän kirjoitti sen teidän läsnäollessanne?"

"Niin kirjoitti. Minä seisoin ovella ja hän kirjoitti sen tuolla
pöydällä ollen selin minuun. Saatuaan sen kirjoitetuksi, sanoi hän:
'Hyvä, minä vien sen itse'."

"Millä hän kirjoitti?"

"Musteella."

"Oliko sähkösanomalomake joku näistä, joita on tässä pöydällä?"

"Se oli siinä päällimmäisenä."

Holmes nousi ylös, otti lomakkeet, vei ne ikkunan luo ja tutki
päällimäistä tarkoin.

"Olipa vahinko, ettei hän kirjoittanut lyijykynällä", sanoi hän pannen
ne pois pettyneenä. "Usein olen huomannut lyijykynän jäljen paperinkin
läpi, ja tuo seikka on hajoittanut monta onnellistakin avioliittoa.
Tässä en kuitenkaan voi huomata mitään jälkiä. Ilokseni huomaan hänen
käyttäneen leveäkärkistä kynää, ja olenpa melkein varma siitä, että
imupaperista löydämme joitakin jälkiä. Aivan oikein, tässähän niitä
onkin!"

Hän otti paperin, käänsi sen toisin päin ja saimme selville seuraavat
sanat: "Auta meitä Jumalan tähden."

"Tämä on siis tuon sähkösanoman loppua, jonka Godfrey Staunton lähetti
muutamia tunteja ennen häviämistään. Ainakin kuusi sanaa puuttuu
sähkösanomasta, mutta mitä siitä on nähtävissämme, osoittaa nuoren
miehen nähneen uhkaavan vaaran lähestyvän, jota vastaan joku voi häntä
suojella. 'Meitä', huomatkaa! Joku toinen henkilö on myöskin osallinen
asiaan. Kukaan muu se ei voi olla kuin tuo kalpea, parrakas mies, joka
myöskin näytti hermostuneelta. Missä suhteessa on siis Staunton tuohon
parrakkaaseen mieheen? Ja kuka on tuo kolmas henkilö, jolta he kumpikin
pyytävät apua uhkaavassa vaarassa?"

"Meidän on vain otettava selko siitä, kenelle sähkösanoma oli
osoitettu", virkoin minä.

"Aivan oikein, rakas ystävä. Tuo epäilemättä syvämietteinen ajatus
juolahti jo minunkin mieleeni. Mutta muistit kai, että jos menet
sähkölennätinkonttoriin katsomaan jollekin henkilölle annetun
sähkösanomakuitin jäljellä olevaa osaa, niin virkamiehet eivät juuri
halua noudattaa pyyntöäsi. Virkavaltaisuus on tällaisissa asioissa
hyvin suuri. En kuitenkaan epäile, ettemme voi saavuttaa päämaaliamme
viekkaudella. Tahdon tässä teidän läsnäollessanne, herra Overton,
katsella näitä papereita, jotka hän on jättänyt pöydälleen."

Siinä oli joukko kirjeitä, laskuja ja muistiinpanokirjoja, jotka Holmes
selaili läpi nopein, hermostunein liikkein ja läpitunkevin katsein. "Ei
mitään huomiota ansaitsevaa", sanoi hän lopuksi. "Tuota noin, teidän
ystävänne oli kai terve nuori mies -- häntä kai ei mikään vaivannut?"

"Terve kuin pukki."

"Oletteko milloinkaan nähnyt hänen sairastavan?"

"En kuunaan. Kerran oli hän vuoteen omana potkusta, jonka hän sai
pelissä, ja kerran hän niukautti polvensa, mutta se ei merkinnyt
mitään."

"Ehkäpä hän kuitenkaan ei ollut niin terve kuin oletitte. Minä luulen
hänen sairastavan jotakin salaista tautia. Luvallanne pistän muutamia
näistä papereista taskuuni siltä varalta, että niistä tutkimuksessamme
mahdollisesti voi olla jotakin hyötyä."

"Odottakaa hetkinen, vielä hetkinen!" kuului vaivalloinen ääni,
ja kun me katsahdimme sinne päin, näimme ovella omituisen näköisen
pienen ukon. Hänellä oli päällään kulunut musta puku, päässään
karkea, hyvin leveälierinen hattu ja kaulassaan valkoinen kaulaliina;
hänen ulkomuotonsa muistutti yksinkertaista maalaispappia tai
hautaustoimiston palvelijaa. Mutta huolimatta hänen omituisesta
ulkoasustaan oli hänen äänessään terävä sävy ja hänen esiintymisensä
osoitti tarmokkaisuutta, joka ehdottomasti veti huomion puoleensa.

"Kuka te olette ja millä oikeudella te liikuttelette Stauntonin
papereita?" kysyi hän.

"Olen yksityissalapoliisi ja koetan ottaa selvää hänen katoamisestaan."

"Vai niin, vai olette te yksityisetsivä, ja kenen kutsusta te nyt
työskentelette?"

"Tämä herra on Stauntonin ystävä ja hänet oli Scotland Yardista
neuvottu luokseni."

"Kuka te olette, hyvä herra?"

"Nimeni on Cyril Overton."

"Te olette siis sama, jolta sain sähkösanoman. Minä olen lordi
Mount-James. Tulin tänne ensimmäisessä Bayswater omnibuksessa. Vai
niin, vai olette te kutsunut etsivän?"

"Olen."

"Ja aiotteko suorittaa kustannuksetkin?"

"Luulen ystäväni Godfreyn, saatuamme hänet käsiimme, mielellään
suorittavan ne."

"Mutta ellei häntä milloinkaan löydetä, entä sitten? Miten sitten käy?"

"Siinä tapauksessa varmaankin hänen omaisensa --."

"Se ei tule ollenkaan kysymykseenkään, hyvä herra", tiuskasi pikku
mies. "Älkää toivoko minulta killinkiäkään, ei niin killinkiäkään.
Ymmärrättekö, herra etsivä? Olen tuon nuoren miehen ainoa omainen, enkä
minä siinä suhteessa rupea mihinkään. Jos hän jotakin kuvittelee, niin
johtuu se siitä, etten milloinkaan ole rahoja tuhlannut, enkä aio
ruveta sitä nytkään tekemään. Noista papereista, joita te niin
välinpitämättömästi käsittelette, tahdon vain sanoa, että jos niiden
joukossa on jotakin arvokasta, niin saatte tehdä tarkan tilin siitä,
mitä niillä toimitatte."

"Hyvä, hyvä", virkkoi Sherlock Holmes. "Ehkä kuitenkin saan kysyä,
oletteko te itse mahdollisesti saanut selville tämän nuoren miehen
nykyisen olinpaikan?"

"En. Hän on kyllin suuri ja vanha pitääkseen itse huolta itsestään, ja
jos hän on niin typerä, että hän saattaa itsensä turmioon, niin
kieltäydyn jyrkästi ryhtymästä häntä etsimään."

"Ymmärrän teidän asemanne täydellisesti", sanoi Holmes ivallisesti.
"Ehkä te ette oikein ymmärrä minua. Godfrey Staunton kuuluu olleen
varaton mies. Jos hänet on ryövätty, ei sitä ole tehty hänen
omaisuutensa anastamisen tarkoituksessa. Huhu teidän rikkaudestanne on
levinnyt ulkomaillekin, lordi Mount-James, ja mahdollista on, että joku
ryövärijoukkue on viekoitellut sisarenpoikanne pauloihinsa, saadakseen
häneltä joitakin tietoja teidän talostanne, tavoistanne ja
kassakaapistanne."

Vastenmielisen, pienen vieraamme kasvot muuttuivat yhtä valkeiksi kuin
hänen kaulaliinansa.

"Taivahan Jumala! En voinut tuollaista ollenkaan ajatellakaan.
Millaisia pirullisia roistoja niitä onkaan maailmassa! Mutta Godfrey on
hieno poika, kelpo poika. Ei mikään voi pakottaa häntä ilmaisemaan
vanhan enonsa asioita. Tänä iltana vielä viedään pöytähopeat pankkiin.
Sillä välin, herra etsivä, älkää säästäkö vaivojanne! Tehkää kaikki
voitavanne hänen löytämiseksensä. Mitä taas rahoihin tulee, no niin,
jos tulee kysymykseen joku viitonen tai kymppi, niin antaa mennä;
voitte kääntyä puoleeni."

Mutta mitään tärkeämpiä tietoja ei jalosukuinen saituri voinut meille
antaa, sillä hän tiesi perin vähän sisarenpoikansa yksityisestä
elämästä. Ainoana lähtökohtana meillä oli tuon sähkösanoman loppu, ja
kädessään jäljennös siitä alkoi Holmes etsiä ketjun toista rengasta.
Lordi Mount-James oli jo poistunut, ja Overton oli mennyt
keskustelemaan toisten jalkapallonpelaajien kanssa kovasta onnesta,
joka häntä oli kohdannut.

Hotellin lähellä oli sähkölennätinkonttori. Me pysähdyimme sen eteen.

"Täytyy koettaa, Watson", sanoi Holmes. "Jos meillä olisi asianomainen
valtakirja, niin voisimme vaatia kuittikirjoja nähdäksemme, mutta niin
pitkälle emme vielä ole päässeet. En luule heidän tällaisessa
liikepaikassa muistavan outojen henkilöiden näköä. Koettakaamme!"

"Pyydän anteeksi, että tulen vaivaamaan", sanoi hän rakastettavimmalla
äänellään pöydän takana olevalle nuorelle naiselle: "Varmaankin olen
erehtynyt eilen lähettämässäni sähkösanomassa. En ole saanut vastausta
ja sen vuoksi epäilen, että mahdollisesti unhotin nimeni pois
sähkösanoman alta. Voittekohan te ehkä sanoa, onko niin käynyt?"

Nuori neitonen aukaisi kuittikirjan.

"Mihinkä aikaan sen lähetitte?"

"Kenelle?"

Holmes pani sormen huulilleen ja katsoi minuun. "Viimeiset sanat
olivat: 'Jumalan tähden'", kuiskasi hän varmasti; "olen hyvin levoton,
kun en ole saanut vastausta."

Nuori neitonen irroitti yhden lomakkeista.

"Tässä se on. Nimeä siinä ei näy olevan", sanoi hän levittäen sen
tiskille.

"Senpävuoksi minä en sitten ole saanut vastaustakaan", sanoi Holmes.
"Kylläpä minä olinkin typerä! Hyvästi, neiti, tuhannet kiitokset
avustanne." Kadulle päästyämme nauroi Holmes oikein makeasti.

"Entä nyt?" kysäsin minä.

"Meillä on menestystä, paras ystävä, meillä on menestystä. Minulla oli
seitsemän eri suunnitelmaa saadakseni nähdä tuon sähkösanoman, mutta en
uskaltanut toivoakaan, että ensimmäinen yritykseni onnistuisi."

"Ja mitä siitä hyödyit?"

"Löysin lähtökohdan tutkimuksellemme", sanoi Holmes ja vihelsi ajurin.
"King's Crossin asemalle."

"Lähdemmekö siis matkalle?"

"Meidän täytyy pistäytyä Cambridgessä. Kaikki saamani tiedot näyttävän
viittaavan siihen suuntaan."

"Sanopas minulle", kysäsin ajaessamme Grays Inn Roadilla, "aavistatko
ollenkaan, miksi Staunton katosi? En luule aikaisempain tapausten
joukossa olevan yhtään, jossa perusteet ovat näin hämärät. Sillä et kai
sinäkään luule sellaista, että hänet ryövättiin tarkoituksessa pakottaa
häntä antamaan tietoja rikkaasta enostaan?"

"Minun täytyy tunnustaa, rakas Watson, ettei sellainen selitys tunnu
minusta kovinkaan uskottavalta. Keksin sen vain siksi, että saisin tuon
iljettävän vanhan herran asiaan kiintymään."

"Siinä onnistuitkin. Mutta mitä olet nyt suunnitellut?"

"Minulla on useampiakin suunnitelmia. Sinun täytyy tunnustaa sen olevan
ihmeellistä ja merkitsevää, että tapahtuma sattuu jalkapallokilpailun
edellisenä päivänä juuri sellaiselle miehelle, jonka läsnäolo tuntuu
olevan aivan välttämätön puolueen voitolle. Se voi luonnollisesti olla
sattumakin, mutta kummalliselta se kaikessa tapauksessa tuntuu.
Amatööri-urheilussa ei käytetä vedonlyöntiä, mutta katsojat lyövät
vetoja keskenään melkoisen suurista summista, ja ehkäpä jonkun
kilpailuunosanottajan katoaminen hyödyttää muutamia. Se on yksi
selitys. Toinen, joka myöskin tuntuu hyvin luonnolliselta, on, että
nuori miehemme tosiaan on suuren omaisuuden perillinen, vaikka hänen
varansa tätä nykyä ovatkin hyvin vähäiset eikä ole ollenkaan
mahdotonta, että häntä pidetään vangittuna, ja toivotaan saatavan
kunnon lunnaat hänen vapauttamisestaan."

"Noissa luuloissasi et ota sähkösanomaa ollenkaan huomioon."

"Aivan oikein, Watson. Sähkösanoma on yhä edelleenkin ainoa suoranainen
tekijä, joka meillä on hallussamme, emmekä saa kääntää huomiotamme
siitä pois. Nyt olemme matkalla Cambridgeen, saadaksemme tarkempia
tietoja sähkösanoman tarkoituksesta. Tutkimustemme tie on tätä nykyä
vielä hämärän peitossa, mutta suuresti minua hämmästyttäisi, ellemme
iltaan mennessä olisi saaneet asiaa selville tai ainakin tulleet
hyvälle tolalle."

Saapuessamme vanhaan yliopistokaupunkiin oli jo pimeä. Holmes otti
asemalta ajurin ja käski miehen ajaa tohtori Leslie Armstrongin
talolle. Muutamia minuutteja myöhemmin pysähdyimme erään
vilkasliikkeisen kadun varrella olevan suuren talon edustalle. Molemmat
astuimme taloon, ja pitkän odotuksen jälkeen pääsimme viimeinkin
vastaanottohuoneeseen, jossa tapasimme tohtorin istumassa muutaman
pöydän ääressä.

Viime aikoina olin niin vähän seurannut tapahtumia omalla varsinaisella
toiminta-alallani, etten ollenkaan tuntenut Leslie Armstrongin nimeä.
Nyt olen tullut tietämään, että hän oli Cambridgen lääkeopillisen
tiedekunnan etevimpiä asiantuntijoita ja eurooppalaista mainetta
nauttiva tiedemies. Mutta vaikka en tuntenutkaan hänen tieteellistä
kuuluisuuttansa, en voinut olla saamatta omituista vaikutusta miehen
ulkonäöstä, hänen kulmikkaista, suurista kasvoistaan, tuuheiden
kulmakarvojen alta tuijottavasta katseestaan j.n.e. Hän oli varmaankin
lujaluonteinen, valpas ja älykäs, korskea, askeettinen, varovainen ja
pelättävä -- jotka ominaisuudet luulin voivani lukea tohtori Leslie
Armstrongin ulkomuodosta. Hän piti kädessään ystäväni nimikorttia ja
vastaanottaessaan meidät ei hänen synkät kasvonsa olleet kovinkaan
ystävällisen näköiset.

"Olen kuullut teidän nimenne, herra Sherlock Holmes, ja teidän
ammattinne, jota en millään tavalla hyväksy."

"Niin ollen yhtyy mielipiteeseenne jokainen rikoksentekijä tässä
maassa", vastasi ystäväni levollisesti.

"Niin kauan kuin toimintanne koskee vain rikosten selville saamista,
täytyy sille jokaisen ajattelevan yhteiskunnan jäsenen luonnollisesti
antaa tunnustuksensa, vaikka minä en voi käsittää, miksi ei virallinen
koneisto olisi siihen kylliksi riittävä. Sitä vastoin voidaan pätevistä
syistä moittia teidän menettelyänne senvuoksi, että te tuppaudutte
yksityisten ihmisten salaisuuksiin, pengotte esiin perheasioita, joiden
pitäisi antaa hautautua unholaan, ja vaivaatte henkilöitä, jotka ovat
tiukemmassa työssä kuin te itse. Tällä hetkellä pitäisi minun
kirjoittaa väitöskirjaa sen sijaan, että puhelen teidän kanssanne."

"Kieltämättä, herra tohtori, ja kuitenkin on puhelu ehkä osoittautuva
tärkeämmäksi kuin väitöskirja. Muuten, pyydän saada teille ilmoittaa,
että me juuri teemmekin päinvastaista kuin se, mistä nyt muistutitte,
sillä mehän juuri ehkäisemme yksityisiä asioita joutumasta
julkisuuteen, joka välttämättä olisi seurauksena, jos asia joutuisi
virallisen poliisin käsiin. Te kai pidätte minua vapaaehtoisena
vakoilijana, joka kulkee maan säännöllisten joukkojen edellä. Olen
tullut teiltä jonkun verran kyselemään Godfrey Stauntonista."

"No mitä hänestä?"

"Tunnette kai hänet?"

"Hän on hyvä ystäväni."

"Oletteko kuullut, että hän on kadonnut?"

"Todellako!" Tohtorin kasvoissa ei voinut huomata mitään muutosta.

"Hän poistui hotellistaan eilisiltana, eikä hänestä sen koommin ole
mitään kuulunut!"

"Kai hän tulee vielä takaisin."

"Huomenna on yliopiston suuri jalkapallokilpailu."

"Minä en ollenkaan suosi noita lapsellisia leikkejä. Miehen
kohtalo minua kyllä huolettaa, sillä minä pidän hänestä paljon.
Jalkapallokilpailu ei kuulu minuun ollenkaan."

"Voin siis toivoa apuanne Stauntonin kohtaloa tutkiessani. Tiedättekö
missä hän on?"

"Luonnollisesti en."

"Ettekö ole nähnyt häntä tänään?"

"En."

"Oliko herra Staunton terve?"

"Aivan terve."

"Onko hän milloinkaan sairastanut?"

"Ei ikinä."

Holmes levitti erään paperin tohtorin eteen. "Sitten ehkä tahdotte olla
hyvä ja selittää, mikä tämä kuitattu 13 punnan lasku on, jonka Godfrey
Staunton viime kuussa on maksanut tohtori Leslie Armstrongille
Cambridgestä. Löysin sen hänen paperiensa joukosta."

Tohtori punastui suuttumuksesta.

"En näe mitään syytä, jonka vuoksi rupeaisin selityksiä antamaan, herra
Holmes."

Holmes pisti laskun takaisin lompakkoonsa. "Jos kerran pidätte
parempana antaa selityksenne julkisesti, niin sen kyllä vielä saatte
tehdä ennemmin tai myöhemmin", sanoi hän. "Olen jo sanonut, että voin
pitää salassa sellaista, jota toisten on pakko saattaa julkisuuteen ja
tekisitte viisaammin, jos uskoisitte asian kokonaan minulle."

"Minä en tiedä mitään koko asiasta."

"Oletteko saanut mitään tietoa herra Stauntonilta Lontoosta?"

"En tietystikään."

"Herranen aika, tuohon sähkölennätinlaitokseen ei voi enää ollenkaan
luottaa." Holmes huokaisi syvään. "Godfrey Staunton lähetti teille
eilisiltana klo 6.15 Lontoosta hyvin tärkeän sähkösanoman, joka
epäilemättä yhtyy hänen katoamiseensa, ettekö ole sitä vieläkään
saanut. Se on kauheaa. Menen heti sähkölennätinkonttoriin tekemään
siitä valituksen."

Tohtori Leslie Armstrong hyökkäsi ylös tuolistaan ja hänen synkät
kasvonsa olivat tulipunaiset raivosta.

"Pyydän teitä poistumaan huoneestani", sanoi hän. "Sanokaa
päämiehellenne, lordi Mount-Jamesille, etten tahdo olla missään
tekemisissä hänen enkä hänen asiamiestensä kanssa. Ei sanaakaan enää,
hyvä herra!" Hän soitti kiivaasti kelloa. "John, näytä näille herroille
tietä." Ankaran näköinen palvelija ohjasi meidät ovelle, ja me olimme
taas kadulla. Holmes purskahti nauramaan.

"Tohtori Leslie Armstrong on kieltämättä tarmokas ja lujaluonteinen
mies", sanoi hän. "En ole tavannut ketään, joka, jos hän vain käyttäisi
lahjojaan kelpo tavalla, paremmin sopisi täyttämään kuuluisan Moriartyn
jälkeensä jättämää tyhjää sijaa. Ja nyt, Watson poloinen, olemme
hylättyinä ja ystävittä tässä epäystävällisessä kaupungissa, josta emme
voi poistua, ellemme tahdo luopua yrityksestämme. Tuo pienoinen hotelli
tässä Armstrongin taloa vastapäätä on meille ja meidän puuhillemme
erittäin sopiva. Mene sinä vuokraamaan meille sieltä kadun puolinen
huone ja varustele, mitä yöksi tarvitsemme. Minä taas puolestani koetan
sillä aikaa ottaa asioista vähän selkoa."

Hänen tutkimuksensa veivät kuitenkin enemmän aikaa kuin hän oli
arvannutkaan, sillä kello oli jo lähes 9, ennen kuin hän saapui
hotelliin. Hän oli kalpea ja alakuloinen, hänen vaatteensa olivat
pölyiset ja hän oli aivan nääntynyt nälästä ja väsymyksestä. Kylmä
illallinen oli pöydällä ja kun Holmes oli tyydyttänyt nälkänsä ja
sytyttänyt piippunsa oli hän valmis katselemaan asiaa puoleksi
leikilliseltä ja filosofiselta kannalta, joka tapa hänelle olikin
ominaista silloin kun hänellä oli vastoinkäymisiä. Vaununpyörien kolina
sai hänet hypähtämään ikkunaan katsomaan. Kaasulyhdyn valossa näimme
tohtorin oven edessä umpivaunut, joiden eteen oli valjastettu pari
komeaa hevosta.

"Ne olivat poissa kolme tuntia", sanoi Holmes; "kello puoli seitsemän
ne lähtivät ja nyt ne ovat taas täällä. Se merkitsee 15-20 kilometrin
matkaa, ja sen hän tekee kerran tai kahdesti päivässä."

"Ammattiaan harjoittavalle lääkärille se ei ole mitään tavatonta."

"Mutta Armstrong ei ole oikeastaan mikään toimiva lääkäri. Hän on
yliopiston opettaja ja neuvonantajalääkäri, mutta vähät hän välittää
yleisestä sairaiden vastaanotosta, joka luonnollisesti supistaisi hänen
kirjallista toimintaansa. Miksi tekee hän siis näitä pitkiä matkoja,
joiden täytyy olla hyvin rasittavia hänelle, ja kenen luona hän käy?"

"Hänen kuskinsa --"

"No hyvänen aika, Watson, etkö luule minun ensiksi kääntyneen hänen
puoleensa? En tiedä, tekikö hän sen ilkeydestä, vai isäntänsäkö
käskystä, mutta hän usutti koiran päälleni. Ei koira, eikä mieskään
näkynyt pitävän keppini laadusta, ja niin ollen sai asia jäädä sikseen.
Mutta tämän välinäytöksen jälkeen oli välimme muuttunut kireäksi eikä
enemmistä tutkimuksista niin ollen tullut mitään sillä taholla. Kaikki
mitä olen saanut tietää, kertoi minulle muudan ystävällinen
kaupunkilainen täällä hoteliin pihalla. Hän kertoi tohtorin
elämäntavoista ja hänen jokapäiväisistä matkoistaan. Ja ikäänkuin hänen
sanojensa vakuudeksi ajoivat vaunut samassa hetkessä ovelle."

"Etkö voinut seurata niiden jäljessä?"

"No, Watson! Sinähän olet oikein nerokkaalla päällä tänä iltana. Tuo
johtui kyllä minullekin mieleen. Niinkuin ehkä sinäkin huomasit, on
tässä hotellin vieressä polkupyöräkauppa. Minä hyökkäsin sinne ja
ennätin lähteä liikkeelle ennen kuin vaunut kokonaan katosivat
näkyvistäni. Minä saavutin ne pian ja seurasin sitten niiden jäljessä
sopivan matkan päässä, kunnes pääsimme kaupungin ulkopuolelle. Mutta
tuskin olimme päässeet maantielle, kun tapahtui kiusallinen tapahtuma.
Vaunut pysähtyivät, tohtori astui niistä ulos ja tuli nopeasti
luokseni. Pirullisesti hymyillen sanoi hän pelkäävänsä tien olevan
kapean, mutta arveli, ettei hänen vaununsa sentään estä polkupyörällä
ohitse pääsemistä. En voi mitään ihailla enempää kuin hänen
esiintymistapaansa. Minä ajoin heti vaunujen ohi ja jatkoin sitten
muutamia kilometrejä pitkin valtatietä, sitten pysähdyin sopivalle
paikalle odottamaan vaunujen tuloa. Mutta minä en nähnyt niistä enää
vilahdustakaan, ja selvää niin ollen oli, että ne olivat kääntyneet
jollekin näkemistäni syrjäteistä. Minä ajoin takaisin, mutta vaunuja ei
näkynyt, ja nyt, kuten näet, ovat ne palanneet takaisin. Luonnollisesti
ei minulla alkujaan ollut vähintäkään syytä olettaa näiden matkojen
aiheutuvan Godfrey Stauntonin katoamisesta, ja selville niistä
tahdoinkin päästä vain siksi, että kaikki, mikä koskee tohtori
Armstrongia tätä nykyä, on meille tärkeää; mutta nyt kun huomaan hänen
niin tarkoin pitävän silmällä jokaista, joka seuraa häntä, tuntuu asia
minusta yhä tärkeämmältä, enkä aio tyytyä, ennen kuin olen saanut asian
selville."

"Voimmehan seurata hänen jälkiään huomenna."

"Niinkö arvelet? Se ei ole niinkään helppoa kuin sinä näytät luulevan.
Tunnetko maisemat täällä Cambridgeshiressä? Ne eivät ollenkaan sovi
sille, ken tahtoo piilottautua. Koko tuo seutu, jossa minä tänä iltana
kuljin, on tasaista ja puutonta kuin kämmeneni, eikä mies, jonka jälkiä
seuraamme, ole mikään lampaanpää, kuten hän tänä iltana selvään
osoitti. Sähkötin Overtonille Lontooseen ja pyysin häntä ilmoittamaan
meille, jos asia joutuu muulle kannalle Lontoossa, ja sillä välillä on
meidän keskitettävä huomiomme tohtori Armstrongiin, jonka nimen
sain Stauntonin sähkösanomasta niin vikkelästi selville tuon
sähkösanomakonttorin kohteliaan neitosen avulla. Armstrong tietää
nuoren miehen olinpaikan -- sen voin vaikka vannoa -- ja jos hän sen
kerran tietää, olemme itse syypäät, ellemme mekin saa sitä tietää. Nyt
hänellä kyllä on valtit kädessään, mutta kuten tiedät, Watson, ei minun
tapani ole heittää asioita sikseen."

Seuraava päivä ei vienyt meitä lähemmäksi asian ratkaisua. Aamiaisen
jälkeen sai Holmes kirjeen, jonka hän hymyillen ojensi minulle.

"Hyvä herra", niin siinä sanottiin, "voin vakuuttaa teidän turhaan
menettävän aikaanne minua vakoilemalla. Vaununi peräseinässä, kuten
eilen kaiketikin huomasitte, on ikkuna, ja jos teidän mielenne tekee
lähteä 30 kilometrin pituiselle polkupyöräretkelle, jonka jälkeen taas
olette samalla paikalla kuin lähtiessännekin, niin seuratkaa vain
minua. Kuitenkin voin teille ilmoittaa, ettei tekojeni vakoileminen
millään tavalla voi auttaa herra Godfrey Stauntonia, ja tiedän teidän
parhaiten palvelevan mainittua herraa siten, että heti palaatte
takaisin Lontooseen ja ilmoitatte päämiehellenne, ettette kykene
saamaan hänen olinpaikkaansa selville. Kulutatte turhaan aikaanne
Cambridgessa. Kunnioituksella _Leslie Armstrong_."

"Tuo tohtori on ainakin rehellinen ja suora vastustaja", sanoi Holmes.
"Hän kiihoittaa uteliaisuuttani, enkä lähde täältä ennen kuin olen
saanut asian selville."

"Hänen vaununsa ovat ovella", sanoin minä. "Nyt hän nousee niihin. Hän
katsahti ikkunaamme vaunuihin noustessaan. Koetanko onneani
polkupyörällä?"

"Älä, älä, rakas Watson. Vaikka kunnioitankin sinun luontaista
teräväjärkisyyttäsi, en kuitenkaan arvele sinun kykenevän kilpailemaan
arvokkaan tohtorin kanssa. Arvelen kyllä pääseväni päämaaliin
yksinänikin. Sen vuoksi täytyy minun jättää sinut yksiksesi, sillä jos
kaksi muukalaista yhtä-äkkiä ilmestyy samaan aikaan uinuvalle
maaseudulle, voi se antaa aihetta tarpeettomaan puheeseen. Ehkäpä
hoksaat jotakin, jolla voit aikaasi kuluttaa tässä kunnioitettavassa
kaupungissa, ja ennen iltaa arvelen voivani tuoda jo parempia tietoja."

Vielä kerran pettyi ystäväni. Hän palasi iltasella väsyneenä ja
saamatta mitään aikaan.

"Päiväni on mennyt hukkaan, Watson. Saatuani selville, minne päin
tohtori aina ajaa, olen kuluttanut päiväni käymällä kaikissa kylissä
sillä puolella Cambridgeä. Olen tutkinut melkoisen laajan alueen:
Chestertonin, Histonin, Waterbeachin ja Oakingtonin kylät, mutta
tuloksetta. Kahden hevosen vetämien vaunujen esiintyminen ei voi olla
herättämättä huomiota niin rauhallisissa seuduissa. Tohtori on vieläkin
voitolla. Onko minulle tullut sähkösanomaa?"

"On; minä avasin sen. Tässä se on: 'Kysykää Pompeytä Jeremy Dixonilta,
Trinity Collegessä'. Minä en ymmärrä siitä rahtuakaan."

"Mutta minäpä ymmärrän. Se on ystävältämme Overtonilta ja on vastaus
kysymykseeni. Lähetän aivan paikalla kirjelipun herra Jeremy Dixonille,
ja sittenhän on kumma, ettei onni käänny meille myötäiseksi. Tuota
noin, oletko kuullut mitään jalkapallokilpailusta?"

"Iltalehdessä on tarkka kertomus siitä. Oxford on voittanut. Viimeinen
lause kirjoituksessa kuuluu: 'Vaaleansinisten tappio on kokonaan
pantava sen syyksi, että Godfrey Staunton niin odottamattomalla tavalla
katosi. Häntä kaivattiin joka hetki. Yhtymisen puute kolmenneljänneksen
linjalla sekä heidän heikkoutensa niin hyvin puolustuksessa kuin
vastustuksessakin tekivät vaaleansinisen puolueen ponnistukset
kerrassaan mitättömiksi'."

"Overtonin arvelut ovat siis toteutuneet", sanoi Holmes. "Omasta
puolestani yhdyn tohtori Armstrongin mielipiteeseen, että
jalkapallo-ottelut eivät ollenkaan kuulu alaani. Mennään aikaisin
maata tänään, Watson; huomisen päivän arvelen tuovan mukanaan
paljon tapahtumia."

Kauhistuin seuraavana aamuna nähdessäni Holmesin, sillä hän istui
kamiinin ääressä morfiiniruisku kädessään. Tämän pienen esineen tiesin
kuuluvan hänen ainoaan luonteensa heikkouteen, ja nähdessäni sen
kiiluvan hänen kädessään, pelkäsin pahinta. Hän nauroi hämmästykselleni
ja pani sen pöydälle.

"Älä ole ollenkaan levoton, ystäväni. Tämä ei tällä kertaa ole mikään
ase pahan palveluksessa, vaan saamme siitä päin vastoin avaimen, jolla
ratkaisemme arvoituksen. Tähän ruiskuun panen kaikki toivoni. Palasin
juuri pieneltä tiedusteluretkeltä, ja kaikesta päättäen näyttää lopusta
tulevan hyvä. Syö oikein kelpo aamiainen, Watson, sillä arvelen tänä
päivänä löytäväni tohtori Armstrongin jäljet, ja kun ne kerran vainuan,
aion nälästä ja väsymyksestä huolimatta seurata häntä hänen
piilopaikkaansa."'

"Siinä tapauksessa", sanoin minä, "täytynee meidän ottaa aamiainen
mukaamme, sillä hän on aikaisin liikkeessä tänä aamuna. Hänen vaununsa
ovat jo ovella."

"Ei se tee mitään. Antaa hänen vain mennä. Hänen täytyy olla äärettömän
viekas voidakseen minua enää eksyttää. Tule syötyäsi mukaani, niin
esitän sinut eräälle etevälle poliisille, joka on etevä spesialisti
sellaisessa työssä, joka meillä on edessämme."

Tultuamme pihalle, seurasin Holmesia talliin, jossa hän avasi pilttuun
oven ja talutti sieltä esiin matalajalkaisen, luppakorvan,
ruskeapilkkuisen koiran, joka oli jäniskoiran ja kettukoiran
sekoitusta.

"Saanko esittää sinut Pompeylle", sanoi hän. "Pompey on paikkakunnan
paras vainukoira, eikä liian sukkela käänteissään, kuten sen
ruumiinrakennuskin selvästi osoittaa, mutta kerrassaan uupumaton
seuraamaan jälkiä. No, niin, Pompey, sinä et ole perin nopea, mutta
luulen sinun sittenkin olevan liian nopea keski-ikäiselle
lontoolaisherralle, jonka vuoksi rohkenen kiinnittää tämän nahkahihnan
kaulanauhaasi. Ja nyt, poikani, lähdepäs nyt näyttämään meille, mihin
sinä kykenet." Hän talutti sen kadun toisella puolella olevalle
tohtorin ovelle. Koira nuuski hetken aikaa ja hyökkäsi sitten katua
pitkin kimakasti ulisten.

"Mitä sinä olet tehnyt, Holmes?" kysäsin minä.

"Vain vanhan, kuluneen tempun, joka kuitenkin oli hyödyllinen tällä
kertaa. Käväisin tänä aamuna tohtorin pihassa ja ruiskutin anisliuosta
hänen vaunujensa takapyöriin. Vainukoira seuraa aniksen hajua vaikka
maailman ääriin, ja tohtori Armstrongin täytyy ajaa tuonenjoen yli, jos
hän mielii haihduttaa meidät jäljiltä. Sitä viekasta roikaletta! Tällä
paikalla hän pääsi näkyvistäni tuonnoissa iltana."

Koira poikkesi valtatieltä heinää kasvavalle niitylle. Puolta
kilometriä kauempana aukeni toinen leveä tie, ja jäljet kääntyivät
äkkiä oikealle kaupunkia kohti, josta juuri olimme lähteneet. Tie
kääntyi kaupungissa etelään päin ja jatkui sitten aivan päinvastaiseen
suuntaan kuin lähtiessämme olimme kulkeneet.

"Tämän kierroksen hän siis on tehnyt yksistään meidän tähtemme", sanoi
Holmes. "Ei ole siis ollenkaan ihmeellistä, etteivät tutkimukseni
noissa kylissä johtaneet mihinkään tuloksiin. Tohtori on menetellyt
tosiaankin taitavasti, ja hauska olisi tietää, mikä on syy tähän näin
hyvästi järjestettyyn petokseen. Tuossa oikeallamme on kai
Trumpingtonin kylä. Ja Jumala paratkoon, tuollahan tohtorin vaunut
pyörähtävät näkyviin mutkan takaa! Joutuin, Watson, joutuin, muutoin on
asiamme hukassa!"

Hän hyppäsi veräjältä pellolle, vetäen vastaanhangottelevan koiran
mukanaan. Tuskin olimme ennättäneet aidan suojaan, kun vaunut jo
vierivät ohitsemme. Näin vilaukselta tohtori Armstrongin, kun hän istui
vaunuissaan kokoon luhistuneena, pää käsiin vajonneena ja syvän surun
murtamana. Ystäväni totisesta katseesta voin huomata hänenkin tehneen
saman havainnon.

"Pelkään tutkimustemme lopun tulevan olemaan surullinen", sanoi hän,
"mutta kauan ei mene enää, ennen kuin olemme kaikesta selvillä. Tule,
Pompey! Ahaa, se on tuo tupa tuolla kedolla!"

Emme voineet enää epäillä perille pääsemistämme. Pompey juoksi rajusti
ympäriinsä ja ulvoi kimeästi veräjän edessä, jossa vaununpyörien jäljet
vielä olivat näkyvissä. Polku vei siitä yksinäiselle tuvalle. Holmes
sitoi koiran aitaan, ja me kiiruhdimme eteenpäin. Ystäväni koputti
moneen kertaan oveen, mutta sieltä ei kuulunut mitään vastausta. Eikä
tupa kuitenkaan ollut autio, sillä korviimme kuului tukahdutettua ääntä
-- tuskan ja epätoivon huokauksia, jotka tekivät selittämättömän
surullisen vaikutuksen. Holmes pysähtyi epäröiden ja katsahti tielle,
jota myöten olimme tulleet. Tohtorin vaunut näkyivät olevan tulossa,
sillä mahdotonta oli erehtyä niiden edessä olevista, harmaista
hevosista.

"Jumalan nimessä, tohtori tulee takaisin!" huudahti Holmes. "Meidän
täytyy ennen hänen tänne saapumistaan saada selville, mitä tämä
merkitsee."

Hän avasi oven ja me astuimme sisään. Kuulemamme ääni kuului nyt yhä
selvemmin ja oli kuin katkeamatonta valitushuutoa. Se kuului ylhäältä.
Holmes riensi portaita ylös ja minä seurasin mukana. Hän työnsi hiljaa
auki puoliavoimen oven, ja me pysähdyimme kumpikin kauhistuneina
näystä, joka meitä kohtasi.

Sängyssä makasi nuori ja ihana nainen kuolleena. Hänen tyyniä kalpeita
kasvojaan syvine, avonaisine, kohti korkeutta tähystävine silmineen
reunustivat tuuheat kullankeltaiset kutrit. Sängyn jalkapäässä,
puoleksi istuvassa asennossa, kasvot peitteeseen painettuina oli eräs
nuori mies, jonka ruumis vapisi nyyhkytyksistä. Hän oli niin syvän
surun vallassa, ettei hän edes katsahtanut ylöskään, ennen kuin Holmes
laski kätensä hänen olkapäälleen.

"Oletteko herra Godfrey Staunton?"

"Olen, olen, mutta te tulette liian myöhään. Hän on jo kuollut."

Hän oli niin hämmennyksissä, että oli mahdotonta saada häntä
käsittämään, ettemme suinkaan olleet lääkäreitä, jotka olimme tulleet
häntä auttamaan. Holmes yritti puhua muutamia lohdutuksen sanoja ja
selittää sitä levottomuutta, mitä hänen äkillinen katoamisensa oli
tuottanut hänen ystävilleen, kun askeleita kuului portaista ja tohtori
Armstrongin ankarat kasvot ilmestyivät ovelle.

"Vai niin, hyvät herrat", sanoi hän, "te olette päässeet tarkoitustenne
perille, ja olettepa tosiaankin valinneet erittäin sopivan tilaisuuden
tänne tullaksenne. Mitään meteliä en aio panna toimeen kuolinvuoteen
ääressä, mutta sanon teille, että jos olisin nuorempi mies, ei
menettelynne saisi jäädä rankaisematta."

"Suokaa anteeksi, herra Armstrong, luulen tässä piilevän jotakin
väärinkäsitystä", sanoi ystäväni arvokkaasti. "Olkaa hyvä ja tulkaa
kanssamme alas, niin voimme kumpikin selittää toisillemme tätä
onnetonta asiaa."

Minuuttia myöhemmin olimme kaikki kolme alakerrassa.

"No hyvät herrat?" kysyi tohtori.

"Ensiksikin on teidän saatava tietää, etten ole lordi Mount-Jamesin
palkkaama ja mielipiteeni tässä asiassa ovat kokonaan mainittua herraa
vastaan. Jos jokin henkilö katoaa, on minun velvollisuuteni koettaa
saada selville, mihin hän on joutunut, mutta kun niin pitkälle pääsen,
on asia minun puolestani loppuun suoritettu, ja jollei rikosta ole
tapahtunut, olen innokkaampi saadakseni yksityiset häväistysasiat
unholaan haudatuiksi kuin saattaakseni ne julkisuuteen. Jos, kuten
oletan, tässä asiassa ei ole tapahtunut mitään lain rikkomista, voitte
täydellisesti luottaa vaiteliaisuuteeni ja myötävaikutukseeni, ettei
asia joudu sanomalehtiin."

Tohtori Armstrong astui askeleen ja tarttui Holmesin käteen.

"Olette kelpo mies", sanoi hän. "Tuomitsin teitä väärin. Kiitän
sallimusta, että omantunnontuskani senvuoksi, että jätin Stauntonin
yksinään tähän onnettomaan tilaan, sai minut kääntymään takaisin ja
siten tutustumaan teihin. Koska asiasta jo näin paljon tiedätte, on
loppu hyvin helposti selitettävissä. Vuosi sitten asui Godfrey Staunton
jonkun aikaa Lontoossa ja rakastui siellä emäntänsä tyttäreen, jonka
kanssa hän sitten meni naimisiin. Hänen vaimonsa oli yhtä hyvä kuin
kauniskin ja yhtä jalo kuin hyväkin. Ei kenenkään tarvitse hävetä
sellaista vaimoa. Mutta Godfrey on tuon itaran lordin perillinen,
ja aivan varmaan olisi tieto hänen naimisestaan tehnyt hänet
perinnöttömäksi. Tunnen Stauntonin hyvin ja pidän hänestä hänen monien
hyvien ominaisuuksiensa vuoksi. Tein minkä voin, auttaakseni häntä
asian järjestämisessä. Parhaamme mukaan koetimme pitää asiaa kaikilta
salassa, sillä jos huhu kerran pääsee liikkeelle, niin ei viivy kauan,
ennen kuin se on jo kaikkien tiedossa. Tämän yksinäisen tuvan ja
Godfreyn oman äänettömyyden vuoksi on asia pysynyt salassa tähän
saakka. Ei kukaan muu tiennyt siitä kuin minä ja eräs uskollinen
palvelija, joka äskettäin on mennyt Trumpingtoniin hakemaan apua. Mutta
sitten tuli kauhea isku, vaimo sairastui vaarallisesti. Hän sai
keuhkotaudin, pahinta laatua. Poika parka oli puolihullu surusta, ja
kuitenkin täytyi hänen matkustaa Lontooseen jalkapallokilpailuun, sillä
hän ei voinut päästä siitä erilleen selittelyittä, jotka olisivat
paljastaneet hänen salaisuutensa. Koetin rohkaista hänen mieltään
sähkösanomalla, johon hän vastasi, pyytäen minua tekemään kaiken mitä
tehdä voin. Tuon sähkösanoman näytte te jollakin selittämättömällä
tavalla saaneen lukea. Hänelle en ilmoittanut, miten uhkaava vaara oli,
sillä tiesin, ettei hän voinut täällä olla miksikään hyödyksi, mutta
tytön isälle ilmaisin koko totuuden, ja hän ilmoitti, ymmärtämättömästi
kyllä, sen Godfreylle. Sen seuraus oli, että hän suoraa päätä kiiruhti
tänne melkein mielipuolena, ja samassa tilassa on hän siitä lähtien
ollut, ollen polvillaan hänen vuoteensa ääressä, kunnes kuolema tänä
aamuna päätti hänen vaimonsa kärsimykset. Siinä kaikki, herra Holmes,
ja voin kai varmasti luottaa teidän ja ystävänne vaiteliaisuuteen."

Holmes pudisti tohtorin kättä.

"Tule, Watson", sanoi hän, ja me poistuimme surutalosta astuaksemme
ulos talvipäivän koleaan auringon paisteeseen.



KULTASANKAISET SILMÄLASIT.


Silmäillessäni kolmea suurta käsikirjoituspinkkaa, jotka sisältävät
kertomuksen toimistamme v. 1894, niin tunnustan olevan vaikeata tästä
laajasta aineistosta valikoida tapauksia, jotka olisivat hauskoja ja
samalla sopivimmin ilmaisisivat ystäväni ihmeellisen kyvyn, josta häntä
ylistetään. Kun selailin niitä, löysin muistiinpanoni verenimijä
pankkiiri Crosbyn kauheasta kuolemasta. Niiden joukossa oli myöskin
selonteko Addletonjutusta. Kuuluisa Smith-Mortimerin perintö-asia
kuuluu myöskin sen aikuisiin tapahtumiin, joiden joukkoon myöskin on
luettava Huretin, tuon kuuluisan boulevardimurhaajan etsiminen ja
kiinniottaminen, josta teosta Holmes sai Ranskan presidentiltä
omakätisesti kirjoitetun kiitoskirjeen ja kunnialegionan merkin.
Jokaisesta niistä voisin kyllä kirjoittaa, mutta kun kaikki käy
ympäriinsä, en katso yhdenkään noista monista jutuista olevan niin
mieltäkiinnittävä kuin tapahtuma Yoxley Old Placella. jossa nuori
Willoughby Smith sai surullisen kuolemansa, kuin myöskin sitä seuraava
tapahtumain kehitys, joka saattoi rikoksen syyt niin harvinaiseen
valoon.

Oli kammottava, myrskyinen ilta marraskuun lopulla. Holmes
ja minä olimme istuneet äänettöminä koko illan, hän koettaen
vahvan suurennuslasin avulla saada selvää eräästä vanhasta
käsikirjoitusjätteestä ja minä syventyneenä tutkimaan erästä uutta
kirurgista teosta. Baker-kadulla ulvoi tuuli, sade riehui ja pieksi
ikkunoita. Tuntui omituiselta täällä kaupungin keskellä kokea luonnon
rautaista kättä ja tietää, että näitä mahtavia voimia vastaan ei koko
Lontoo merkinnyt enempää kuin myyrän kaivamat multaläjät. Menin ikkunan
luo ja katsoin autiolle kadulle. Lyhdyt kimaltelivat märillä seinillä
ja valaisivat jalkakäytävää. Yksinäiset vaunut pistäysivät näkyviin
Oxford-kadun päästä.

"Kyllä on hauskaa, Watson, ettemme tänään tarvitse lähteä ulos", sanoi
Holmes pannessaan pois suurennuslasinsa ja kiertäen rullalle
käsikirjoitukset. "Olen tehnyt tarpeeksi työtä jo tänään. Tämä on
silmiä rasittavaa. Mikäli minä voin huomata on tuo vain joku
luostaritili viidennentoista vuosisadan loppupuoliskolta. No, no, mitä
tuo on?"

Tuulen ulvonnan seasta kuului nyt hevosen kavioiden kapsetta ja pyörien
kolinaa. Vaunut, jotka olin nähnyt, pysähtyivät ovellemme.

"Mitähän tuo tulee hakemaan?" virkoin minä kuullessani miehen askeleet
portaista.

"Meitä tietysti. Ja meidän poloisten on otettava päällystakkimme,
kaulaliinamme, kalossimme ja kaikki vehkeet, joita on keksitty ilmaa
vastaan. Älähän, vaunut vierivät jo pois. Voimme siis vielä toivoa. Hän
olisi luonnollisesti käskenyt niiden odottaa, jos hän olisi aikonut
saada meidät mukaansa. Juokse, rakas ystävä, avaamaan ovea, sillä
kaikki kelpo ihmiset ovat jo menneet levolle."

Kun eteisen lampun valo valaisi myöhäisen vieraamme kasvoja, ei ollut
ollenkaan vaikea tuntea häntä. Tulija oli nuori Stanley Hopkins, jonka
menestymistä Holmes monta kertaa oli edistänyt.

"Onko hän kotona?" kysyi Hopkins kiihkeästi.

"Kotona olen, tehkää hyvin ja käykää sisään", kuului Holmesin ääni
ylhäältä. "Toivon, ettei teillä ole pahoja aikeita meitä vastaan
tällaisena kamalana yönä."

Hopkins astui portaita ylös ja hänen märkä sadetakkinsa kimalteli
meidän lamppumme valossa. Minä autoin sen hänen päältään sillä välin
kuin Holmes laittoi iloisen tulen palamaan kamiiniin.

"No nyt, tulkaapa Hopkins tänne lämmittämään jalkojanne", sanoi hän.
"Täällä on sikareja, ja tohtori on antanut oivallisen reseptin, jossa
määrätään kuumaa vettä ja sitruunaa, ja se onkin erinomaista lääkettä
tällaisena yönä. Arvaan erittäin tärkeitten asioiden pakottaneen teidät
liikkeelle tällaisella ilmalla."

"Aivan niin, herra Holmes. Minulla on ollut hyvin monivaiheinen ilta,
sen saatte uskoa. Huomasitteko viimeisessä lehdessä mitään
Yoxley-jutusta?"

"Mitä tänään viimeksi olen nähnyt on viidenneltätoista vuosisadalta."

"Hyvä, muita uutisia ei olekaan kuin tuo yksi ainoa ja sekin on vielä
päälle päätteeksi väärä, niin ettei teiltä ole mennyt mitään hukkaan.
Minäkään en puolestani ole antanut nurmen kasvaa jalkojeni alle. Paikka
on lähellä Kentiä, seitsemän peninkulmaa Chathamista ja kolme
rautatiestä. Läksin liikkeelle klo 3.15, saavuin klo 5 Yoxley Old
Placeen, jatkoin tutkimustani, saavuin takaisin Charing Crossiin
viimeisessä junassa ja ajoin asemalta suoraan tänne."

"Miltä asia näyttää? Ette ole tainnut vielä saada sitä täysin
selville?"

"En voi löytää siitä alkua enkä loppua. Juttu on sekavampi kuin mikään
muu, jota olen tutkinut, ja alussa se kuitenkin näytti niin perin
yksinkertaiselta, etten olenkaan voinut aavistaakaan joutuvani
harhateille. Mitään aihetta tai syytä murhaan ei ole, herra Holmes. Se
minua siinä erityisesti kiusaakin -- etten voi keksiä mitään syytä.
Eräs mies on murhattu -- se on asia, jota ei kukaan voi kieltää --
mutta mikäli minä voin ymmärtää, ei ole olemassa minkäänlaista syytä,
jonka vuoksi tuo teko on tehty."

Holmes sytytti sikarin ja heittäysi selkäkenoon tuoliinsa.

"Kertokaapa meille, mitä asia koskee", sanoi hän.

"Minulla on kaikki eri seikat täysin selvillä", sanoi Stanley Hopkins.
"Nyt tahdon kuulla, mitä te siitä arvelette. Mikäli minä asiaa tunnen,
on se seuraava: Muutamia vuosia sitten otti Yoxley Old Place nimisen
tilan haltuunsa muudan Coram-niminen vanhanpuolinen mies. Hän oli
raihnainen raukka, joka puolet päivästään sai viettää vuoteessa ja
toisen puolen hoippuili hän ympäriinsä huoneissa kepin turvissa tai
antoi puutarhurin kuletella itseään rullatuolissa tiluksiaan
katselemassa. Muutamat harvat naapurit, jotka seurustelivat hänen
kanssaan, pitivät hänestä, ja häntä pidettiin hyvin oppineena miehenä.
Hänen talouteensa kuului iäkäs emännöitsijä, rouva Marker, ja palvelija
Susan Tarlton. Molemmat tulivat hänen mukanaan, kun hän tuli tilalle
asumaan ja tuntuivat olevan ominaisuuksiltaan mitä parhaimpia naisia.
Professori kirjoitti jotakin tieteellistä teosta ja noin vuosi sitten
palkkasi hän itselleen kirjurin. Kaksi ensimmäistä, jotka hän otti,
eivät olleet sopivia, mutta kolmas, herra Willoughby Smith, aivan
nuori, juuri yliopistosta päässyt nuorukainen, näytti olleen juuri
sellainen mies kuin hänen isäntänsä tarvitsi. Hänen tehtävänään oli
joka aamu kirjoittaa professorin sanelun mukaan ja illoin hän
tavallisesti etsi lainauksia ja otteita, joita tarvittiin seuraavan
päivän työhön. Tästä Willoughby Smithistä ei ole kuultu mitään
moitittavaa ei kouluajalta Uppinghamissa eikä ylioppilasvuosilta
Cambridgessa. Hänen todistuksensa olen nähnyt. Ensi hetkestä saakka on
hän ollut vaatimaton, hiljainen ja uuttera nuorukainen, jota vastaan ei
pienintäkään moitetta voida sanoa. Ja tämä nuorukainen on tänä aamuna
saanut surmansa professorin työhuoneessa sellaisissa olosuhteissa,
jotka osoittavat murhan tapahtuneen."

Tuuli vinkui ja täryytti ikkunanruutuja. Holmes ja minä siirryimme
likemmäksi takkavalkeaa nuoren poliisitarkastajan hitaasti ja kohta
kohdalta selitellessä ihmeellistä tapahtumaa.

"Vaikka etsisitte halki koko Englannin, niin en luule teidän löytävän
yhtään taloa, jossa elettäisiin enemmän eristettynä muusta maailmasta.
Viikkokausia voi kulua yhdenkään henkilön käymättä puutarhan
ulkopuolella. Professori oli kokonaan kiintynyt työhönsä eikä
elänytkään millekään muulle. Nuorella Smithillä ei ollut ketään tuttua
läheistöllä ja hän seurasi isäntänsä esimerkkiä. Kummallakaan naisella
ei ollut mitään toimittamista talon ulkopuolella. Puutarhuri Mortimer,
joka työntää rullatuolia, on eläkettä nauttiva sotamies -- vanha kelpo
mies Krimin sodan ajoilta. Hän ei asu päärakennuksessa. vaan puutarhan
takana olevassa huvilassa, jossa on kolme huonetta. Nämä ovat ainoat
henkilöt, joita voitte tavata Yoxley Old Placen rajojen sisällä.
Puutarhan portti on sadan yardin päässä tiestä, joka vie Lontoosta
Chatham roadiin. Se on kiinni vain linkulla, eikä mikään estä kenen
tahansa kulkemasta sen kautta.

"Kerron teille, mitä Susan Tarlton puhui. Hän on ainoa henkilö koko
talossa, joka voi asiasta jotakin sanoa. Murha tapahtui aamupäivällä
kello 11 ja 12 välillä. Susan oli silloin yläkerrassa sänkykamarin
viereisessä huoneessa panemassa vaatteita naulaan. Professori Coram oli
vielä sängyssä, sillä rumalla ilmalla hän harvoin nousi ylös ennen
päivällistä. Emännöitsijällä oli jotakin tekemistä talon takana.
Willoughby Smith oli ollut sänkykamarissaan, jota hän käytti myöskin
kirjoitushuoneenaan; tyttö kuuli hänen samassa hetkessä kulkevan pitkin
käytävää ja astuvan työhuoneeseen, joka oli juuri tytön alapuolella.
Häntä hän ei nähnyt, mutta ei sano voivansa erehtyä hänen nopeista,
kiireellisistä askeleistaan. Hän ei kuullut työhuoneen ovea sulettavan,
mutta minuuttia myöhemmin kuului huoneesta kauhistuttava huuto.
Se oli kammottavaa, tukahdutettua kiljuntaa, omituisen vierasta,
joko miehen tai naisen ääntä. Samassa hetkessä tuntui ankara
tuulenpuuska, joka tärisytti vanhaa taloa ja sitten oli kaikki
hiljaista. Hetkisen seisoi tyttö jähmettyneenä pelosta, mutta lopuksi
hän kokosi voimansa ja tuli juosten portaita alas. Työhuoneen ovi oli
suljettu ja hän avasi sen. Siellä sisällä makasi Willoughby Smith
pitkin pituuttaan lattialla. Aluksi hän ei voinut huomata mitään
vammaa, mutta kun hän riensi nostamaan ruumista, havaitsi hän verta
vuotavan kaulassa olevasta haavasta. Kaulan läpi oli pistetty pieni,
mutta hyvin syvä haava, joka oli katkaissut valtimon. Ase, jolla teko
oli tehty, oli hänen vieressään matolla. Se oli pieni, norsunluu päällä
varustettu tanakkateräinen veitsi, jollaisia tapaa vanhanaikaisilla
kirjoituspöydillä. Se kuului professorin omiin kirjoitusneuvoihin.

"Ensiksi luuli tyttö nuoren Smithin olevan jo ruumiina, mutta kun hän
karahvista kaatoi vettä hänen otsalleen, avasi hän silmänsä hetkiseksi.
'Professori', sanoi hän, 'se oli tuo nainen'. Tyttö on valmis valallaan
vahvistamaan Smithin niin sanoneen. Olipa hän vielä ponnistellut
voimiaan sanoakseen enempikin ja pitänyt oikeaa kättään ojona. Sitten
hän vaipui kuolleena lattialle.

"Emännöitsijä oli myöskin tullut paikalle, mutta liian myöhään,
kuullakseen kuolevan nuorukaisen viimeisiä sanoja. Hän jätti Susanin
ruumiin luo ja kiiruhti professorin huoneeseen. Tämä istui sängyssään
ja oli hyvin kauhuissaan, sillä kaikki, mitä hän oli kuullut, riitti
hänelle ilmaisemaan, että jotakin kauheaa oli tapahtunut. Rouva Marker
on valmis vannomaan, että professori vielä oli yöpuvussaan, ja itse
asiassa onkin hänen aivan mahdotonta pukeutua Mortimerin avutta, joka
oli saanut määräyksen saapua kello kaksitoista. Professori sanoi
kuulleensa kaukaisen huudon, mutta ei sano tietävänsä enempää. Hän ei
voi millään tavalla selittää nuorukaisen viimeisiä sanoja: 'Professori,
se oli tuo nainen', mutta arvelee huudahduksen olleen kuolemanhourion
aikaansaama. Hän ei luule Willoughby Smithillä olleen yhtään vihamiestä
koko maailmassa, eikä hän voi myöskään millään tavalla selittää
tapahtumaa. Ensi työkseen hän lähetti Mortimerin paikallispoliisin luo.
Hiukan myöhemmin kutsui päivystävä päällikkö minut. Ei mihinkään oltu
koskettu ennen minun tuloani ja ankara määräys oli myöskin annettu,
ettei kukaan saa kulkea käytävillä, jotka vievät taloon. Siinä sain
erinomaisen tilaisuuden koetella teidän menettelytapojanne, herra
Holmes. Ei puuttunut todella mitään."

"Muuta kuin Sherlock Holmes", sanoi ystäväni katkera hymy huulillaan.
-- "No antakaa meidän kuulla, mitä te asiasta arvelette. Mitä olette
toimittanut."

"Ensiksikin täytyy minun pyytää teitä katsomaan tätä kiireesti tehtyä
asemakaavapiirrosta, josta saatte selville, missä professorin työhuone
on, ja muutamia muitakin asioita. Sen avulla kykenette seuraamaan
kertomustani toimitetusta tutkimuksesta."

Hän levitti Holmesin polville kiireesti tehdyn asemapiirustuksen.
Nousin istualtani ja katsoin sitä Holmesin olan ylitse.

"Siihen on merkitty vain sellaista, jota minä pidän tärkeänä. Kaikkea
muuta voitte itse käydä katsomassa. -- No niin, oletetaan aluksi, että
murhaaja tuli taloon ja tarkastetaan millä tavalla hän pääsi sisään?
Epäilemättä jotakin käytävää, poikki pihamaan ja takaovesta, josta
päästään suoraan työhuoneeseen. Kaikki muut tiet olisivat olleet hyvin
vaikeat. Samaa tietä on puheenaolevan henkilön ehdottomasti pitänyt
poistuakin. Molemmista toisista ovista, jotka vievät puheenaolevasta
huoneesta, oli Susan sulkenut toisen kiirehtiessään portaita alas, ja
toinen vie suoraan professorin makuuhuoneeseen. Sen vuoksi kiinnitin
ensiksi huomioni pääkäytävään, jonka äskeinen sade oli kastellut ja
josta arvelin löytäväni joitakin jalan jälkiä.

"Tutkimukseni osoittavat, että olin tekemisessä varovaisen ja kokeneen
rikoksentekijän kanssa. Käytävällä en voinut huomata mitään jälkiä.
Mutta käytävän vieressä olevalla nurmikolla oli joku varmasti kulkenut.
En voinut löytää mitään suoranaista merkkiä, mutta ruoho oli tallattu,
joten joku oli epäilemättä astunut siinä. Se on voinut olla vain
murhaaja, koskapa ei puutarhuri, eikä kukaan muukaan ollut sinä aamuna
siinä kulkenut ja sade oli alkanut jo yöllä."

"Odottakaa", keskeytti Holmes, "minne vie tuo käytävä?"

"Maantielle."

"Miten pitkä se on?"

"Noin sata yardia."

"Portilla teidän kuitenkin olisi pitänyt huomata jälkiä."

"Kaikeksi onnettomuudeksi on käytävä sillä kohdalla laskettu
tiililevyillä."

"Mutta entäpä maantiellä?"

"Se on poljettu aivan liejuksi."

Holmes vihelsi. -- "Vai niin! -- Olivatko heinikossa olevat jäljet
tulijan vai menijän?"

"Sitä oli mahdotonta saada selville. En huomannut niissä mitään
erotusta."

"Suurenko vai pienen jalan jälkiä?"

"Sitä en voinut saada selville."

Holmes huudahti kärsimättömästi. "Sen jälkeen on vettä tullut oikein
virtaamalla ja raju myrsky on puhallellut", sanoi hän.

"Vaikeampi on siitä nyt enää ottaa selkoa kuin lukea tuota vanhaa
käsikirjoitusta. -- Niin, niin, sitä ei voi auttaa. Mitä sitten teitte,
Hopkins, kun pääsitte selville siitä, ettette ollut saanut mitään
selville?"

"Luulen saaneeni selville koko joukon asioita, herra Holmes. Ensiksi
tutkin eteisen. Sen lattialla on kookosmatto, jolla ei näkynyt
minkäänlaisia merkkejä. Menin sitten työhuoneeseen. Se on hyvin
kurjasti kalustettu huone. Paras huonekalu on suuri kirjoituspöytä,
jossa on kiintonainen kaappi. Kaapissa on kaksi riviä laatikoita ja
niiden välissä laskuovella varustettu osasto. Laatikot näyttävät
aina olleen auki, eikä niissä säilytetäkään mitään arvokasta.
Keskiosastossa, joka oli suljettu, säilytetään muutamia tärkeitä
papereita, mutta mitään merkkiä ei näkynyt siitä, että joku olisi
käynyt niitä selailemassa, eikä professori sano niistä olevankaan
mitään poissa. Mitään varkautta ei ole tapahtunut.

"Menin nuorukaisen ruumiin luo. Se oli piirongin vieressä, tuossa
vasemmalla, merkitsin paikan piirustukseen. Kuolinisku oli lyöty
oikealle puolelle kaulaa ja takaa päin, niin että on aivan mahdotonta,
että vainaja itse on voinut sen tehdä."

"Jollei hän kaatunut veitseen", virkkoi Holmes.

"Aivan oikein. Tuo ajatus juolahti minunkin mieleeni. Mutta veitsen me
löysimme muutamain jalkain päässä ruumiista, jonka vuoksi tuo selitys
tuntuu mahdottomalta. Sitten kuolleen omat sanat vielä. Ja kaiken
lopuksi on tämä hyvin tärkeä todistuskappale, jonka löysimme murhatun
oikeasta kädestä."

Stanley Hopkins otti liivinsä taskusta pienen paperikäärön. Siitä hän
otti esiin kultasankaiset nenälasit, joista riippui kaksi katkennutta
silkkinauhan päätä.

"Willoughby Smithillä oh erinomaisen hyvät silmät. -- Ei voida
epäilläkään, että nämä on rikoksentekijän silmiltä kiskaistu."

Sherlock Holmes otti silmälasit ja tutki niitä sangen huolellisesti.
Hän pani ne nenälleen, koetti lukea niillä, meni ikkunan luo ja
tähysteli kadulle, katseli niitä kaikilta puolilta täydessä lampun
valossa, nauroi lopuksi ja istuutui sitten pöydän ääreen ja kirjoitti
muutamia rivejä paperille, jonka hän antoi Stanley Hopkinsille.

"Muuten en voi teitä auttaa", sanoi hän. "Minun on koetettava jollakin
tavalla olla hyödyksi."

Hämmästynyt poliisitarkastaja luki kirjoituksen ääneen. Se oli näin
kuuluva:

"Etsimänne henkilö on sivistynyt nainen, joka käy komeasti puettuna.
Hänellä on huomattavan paksu nenä ja silmät aivan lähellä sitä. Hänellä
on otsassa ryppyjä, ankara katse ja luultavasti kumarat hartiat.
Melkein varmasti on hän ainakin pari kertaa viime kuukausien kuluessa
käynyt optikerin luona. Koska hän käyttää näin tavattoman väkeviä
laseja, eikä optikereja ole kovinkaan monta, niin ei ole vaikea päästä
hänestä selville."

Holmes hymyili Hopkinsin hämmästykselle, joka luultavasti kuvastui
minunkin kasvoillani.

"Voipiko enää mikään olla yksinkertaisempaa kuin minun
loppupäätelmäni", sanoi hän. "Vaikea olisi löytää esinettä, joka voisi
olla varmempana lähtökohtana kuin silmälasit ja vieläpä niin
huomattavat kuin nämä. Sen, että ne ovat naisen, päätin niiden laadun
hienoudesta ja luonnollisesti myöskin kuolevan miehen sanoista. Että
hän on sivistynyt ja hyvästi puettu henkilö, voitte huomata siitä, että
ne ovat hyvin hyvää työtä ja puhdasta kultaa, eikä voida ajatellakaan,
että henkilö, joka käyttää tuollaisia silmälasia, olisi huolimattomasti
puettu. Voitte huomata niiden olevan liian laajat nenällenne, ja
se osoittaa, että naisen nenä on tavattoman leveä juuresta. Sen
laatuiset nenät ovat tavallisesti lyhyitä ja paksuja, mutta paljon on
poikkeuksiakin, joten en aivan jyrkästi uskalla väittää sitä tässä
tapauksessa. Minun kasvoni ovat soikeat ja kuitenkin huomaan, etten voi
saada sopimaan silmiäni näiden lasien keskeen tai edes lähellekään. Sen
vuoksi ovat naisen silmät aivan nenän vieressä. Sinä voit huomata, että
lasit ovat konkav-lasit ja tavattoman väkevät. Naisella, jonka näkö on
ollut niin heikko koko hänen elämänsä, täytyy olla myöskin ulkonaiset
luontaiset erikoismerkit, jotka seuraavat sellaista näköä ja
osoittautuvat otsassa, luomissa ja hartioissa."

"Niin tietenkin", sanoin minä, "nyt voin käsittää kaikki väitteesi.
Kuitenkin täytyy minun tunnustaa olevani siksi typerä, etten käsitä,
mistä sinä voit päättää hänen useasti käyneen optikerissa."

Holmes otti silmälasit käteensä.

"Näissä on kapeat korkkikaistaleet, jotta ne eivät painaisi nenää.
Toinen niistä on tummunut ja kulunut mutta toinen on aivan uusi.
Nähtävästikin on toinen tipahtanut pois ja sen sijaan on pantu uusi.
Tuon toisenkaan en luulisi olleen näissä kauempaa kuin muutamia
kuukausia. Ne ovat aivan samanlaiset kumpikin, ja siitä teen sen
johtopäätöksen, että nainen kävi samasta liikkeestä ostamassa
toisenkin."

"Pyhän Yrjön nimessä, tuohan on aivan ihmeellistä!" huudahti Hopkins
innostuksissaan. "Ajatelkaa, että minulla oli nämä luotettavat
todistuskappaleet, enkä niitä kuitenkaan voinut huomata! Kaikissa
tapauksissa olisin aikonut käydä Lontoon optikerien luona."

"Luonnollisesti on teidän se tehtäväkin. Onko teillä vielä mitään
lisättävää?"

"Ei mitään, herra Holmes. Luulen teidän nyt tietävän asiasta yhtä
paljon kuin minäkin -- ja ehkäpä hiukan enemmänkin. Me olemme tutkineet
sitäkin, onko ketään vierasta henkilöä nähty maantiellä tai asemalla.
Sellaista ei kuitenkaan ole näkynyt eikä kuulunut. Enimmän minua kiusaa
se, etten voi keksiä minkäänlaista syytä, joka olisi voinut olla
aiheena rikokseen."

"Niin, siinä suhteessa en kykene auttamaan. Mutta minä luulen teidän
haluavan meitä mukaanne sinne huomenna."

"Jollette pidä pyyntöäni vain liiallisena, herra Holmes. Juna lähtee
Charing Crossin asemalta Chathamiin klo 6 aamulla, ja Yoxley Old
Placeen pääsemme klo 8 ja 9 välillä."

"Me lähdemme siis siinä. Jutussa on monta huvittavaakin puolta ja olen
iloinen saadessani tutustua siihen. Mutta kello on jo kohta yksi ja
muutamain tuntien nukkuminen ei olisi pahitteeksi. Tarjoan teille
sohvan, joka on kamiinia vastapäätä. Spriikeittiööni tekaisen tulen ja
tarjoan teille kahvit ennen lähtöämme."

Myrsky oli seuraavana päivänä asettunut, mutta aamu oli kylmä meidän
matkalle lähtiessämme. Näimme kylmän talviauringon nousevan Thamesin
autioitten rantojen ja pitkän synkän joen yli. Pitkän ja ikävän matkan
jälkeen poistuimme junasta pienellä asemalla muutamien peninkulmain
päässä Chathamista. Hevosta valjastettaessa söimme ravintolassa
nopeasti aamiaisen ja olimme siten valmiit suorittamaan tehtävämme, kun
viimeinkin saavuimme Yoxley Old Placeen. Muudan poliisi tuli meitä
vastaan puutarhan portilla.

"Mitä uutta, Wilson?"

"Ei mitään."

"Eikö ole saatu tietää, että joku vieras olisi ollut liikkeessä?"

"Ei. Asemalla ollaan aivan varmoja, ettei ketään vierasta henkilöä ole
saapunut eikä lähtenyt eilen."

"Onko tiedusteltu majatalosta ja ravintoloista?"

"On, mutta ei ole saatu ainoatakaan tietoa, johon voisimme luottaa."

"Hyvä on. Chathamista on kuitenkin melkoinen matka. Siellä voi hyvin
oleskella ja huomiota herättämättä nousta junaan. Tässä on nyt tuo
puutarhapolku, josta puhuin, herra Holmes. Se vahvistaa lausuntoni,
että eilen ei näkynyt askelten jälkeäkään."

"Kummallako puolella ruohikossa jäljet olivat?"

"Tällä puolella. Tällä ruohikkokaistaleella polun ja kukkasryhmän
välillä. Nyt en jälkiä erota, mutta silloin näin ne aivan selvästi."

"Niin, joku on siitä varmasti kulkenut", sanoi Holmes kumartuessaan
tarkastamaan ruohikon reunaa. "Nainen tuntuu huolellisesti laskeneen
askeleensa, koskapa jälki toisella puolella on jäänyt polulle ja
toisella selvemmästi pehmeään multaan."

"Jo vain, hän näyttää olleen aika kylmäverinen."

Huomasin välähdyksen Holmesin kasvoissa.

"Arvelette siis, että hänen on ollut pakko palata tätä tietä."

"Niin arvelen; muuta tietä ei ole."

"Tätäkö ruohikon laitaa?"

"Niin, herra Holmes."

"Hm. Olisipa se hyvin omituisia -- todellakin hyvin omituista. No niin,
luullaksemme olemme tyystin tutkineet polun. Mennäänpä eteenpäin. Tämä
puutarhaportti on kai tavallisesti auki? Siinä tapauksessa pääsee siis
jokainen tulija vaikeudetta tänne. Hän ei aikonut murhata. Muutenhan hän
olisi varustanut aseen, eikä hänen olisi tarvinnut turvautua
kirjoituspöydällä olevaan veitseen. Kulkiessaan käytävässä ei hän
jättänyt jälkeäkään korsimattoon. Sitten tuli hän työhuoneeseen. Miten
kauan hän siellä viipyi? Sitä emme tiedä."

"Muutamia minuutteja vain. Unohdin sanoa teille, että taloudenhoitaja,
rouva Marker, oli siistinyt huoneen vähää ennen -- noin neljännestuntia
ennen, mikäli hän on ilmoittanut."

"Hyvä on. Tämä on tärkeää. Nainen tulee huoneeseen. Hän menee
kirjotuspöydän luo. Minkä tähden? Ei suinkaan laatikoita avaamaan. Jos
niissä olisi ollut jotakin hänelle arvokasta, olisivat ne varmaankin
olleet lukitut. Ei, piironkiin hän mieli. Hei! Mitä tämä naarmu
merkitsee? Sytytäpäs tulitikku, Watson! Minkä tähden ette minulle
sanonut mitään tästä, Hopkins?"

Naarmu, jota hän parhaillaan tutki, alkoi messinkilaatasta avaimenreiän
oikealta puolelta ja oli noin neljän tuuman pituudelta raapaissut
vernissattua pintaa.

"Kyllä minä tuon huomasin, herra Holmes. Mutta ainahan avaimenreiän
ympärys on naarmuinen."

"Tämä on veres jälki, aivan veres. Katsokaa, miten messinki kimaltelee
naarmussa. Jos se olisi vanha, olisi messinkikin tummentunut.
Tarkastapas sitä minun suurennuslasillani. Onko rouva Marker koton?"

Vanhanpuolinen surullisen näköinen nainen tuli huoneeseen.

"Pyyhittekö pölyn piirongilta tänä aamuna?"

"Pyyhin, hyvä herra."

"Huomasitteko tämän naarmun?"

"En, sitä en huomannut."

"Niin, ette sitä hoksannut. Pölyviuhka on pyyhkäissyt pois vernissan
jätteet. Kenellä on tämän piirongin avain?"

"Professorilla on se kellonperissään."

"Onko se tavallinen avain?"

"Ei, lukko on varmuuslukko."

"Hyvä, hyvä. Rouva Marker, saatte mennä nyt. No, nyt tiedämme jo vähän
enemmän. Nainen tulee huoneeseen, menee piirongin luo ja joko avaa sen
tai yrittää sitä avata. Hanke keskeytyy nuoren Willoughby Smithin
huoneeseen tullessa. Hätäpäissään avainta lukosta vääntäessään
naarmaisee hän ovea. Smith ottaa hänet kiinni. Hän sieppaa
puolustusaseekseen juuri tämän veitsen ja päästäkseen kiinnipitäjästään
erilleen, syöksee hän sen häneen. Haava on kuolettava. Smith kaatuu ja
nainen pakenee, joko vieden mukanaan esineen, jota varten hän oli
tullut tai ilman sitä. Onko palvelustyttö Susan täällä? Voiko kukaan
poistua tästä ovesta sen jälkeen kuin kuulitte kuolevan huudon?"

"Ei, hyvä herra, se on mahdotonta. Portaita laskeutuessani olisin
nähnyt jokaisen käytävässä kulkijan. Sitä paitsi ei ovea ole
milloinkaan avattu. Olisin siis kuullut, jos siitä olisi kulettu
silloin."

"Se ratkaisee, mitä tietä nainen on poistunut; epäilemättä hän meni
samaa tietä, jota oli tullutkin. Mikäli ymmärrän, vie tämä toinen ovi
professorin makuuhuoneeseen. Pääseekö sitä kautta ulos?"

"Ei, hyvä herra."

"Menkäämme sinne tutustumaan professoriin. Kuulkaahan, Hopkins! Tämä on
erittäin tärkeää tosiaankin, erittäin tärkeää; professorinkin
käytävässä näkyy olevan kookoskuituinen matto."

"Niin on. Entä sitten?"

"Ettekö voi huomata siinä mitään omituista? Ehkä siinä ei olekaan, en
tahdo sitä väittää. Varmaankin erehdyin. Ja kuitenkin tuntuu se minusta
merkilliseltä. Tulkaa opastamaan minua."

Me kuljimme käytävän läpi, joka oli yhtä pitkä kuin puutarhaan
vieväkin. Sen päässä oli muutamia portaita, ennen kuin tultiin ovelle.
Oppaamme kolkutti oveen ja vei meidät professorin makuukamariin.

Huone oli hyvin suuri, täynnä kirjoja, joita, kun ne eivät olleet
mahtuneet kirjahyllyihin, oli ladottu nurkkiin ja kirjakaapin vierelle.
Sänky oli huoneen keskellä ja siinä istui talon herra kaikilta puolilta
tuettuna tyynyillä. Harvoin olen nähnyt omituisemman näköistä henkilöä.
Hänen kotkan muotoa muistuttavat kasvonsa kääntyivät meihin päin,
tuijottaen meihin tummilla, tuuheiden kulmakarvain alta päilyvillä
silmillään. Hänen hiuksensa ja paitansa olivat muutoin valkeat, paitsi
suun ympärillä oli omituisia keltaisia täpliä. Savuke hehkui tuuhean
parran keskessä, ja huoneen ilma oli turmeltunut huonon tupakan
savusta. Ojentaessaan kätensä Holmesille, huomasin siinä keltaisia
nikotiinitahroja.

"Tupakoitteko, herra Holmes?" kysäsi hän hyvällä englanninkielellä.
"Tehkää hyvin. Entäpä te, herra? Rohkenen suositella näitä, sillä
valmistutan niitä varta vasten omiksi tarpeikseni Ionidesin tehtaassa
Aleksandriassa. Sieltä lähetetään minulle 1000 aina kerrallaan, ja
tuskalla täytyy minun sanoa, että minun on uudistettava varastoani aina
neljäntoista päivän kuluttua. Ikävää, ylen ikävää, mutta vanhalla
miehellä on niin vähän, jolla aikaansa kuluttaa. Tupakka ja työni --
siinä kaikki, mitä minulla on."

Holmes sytytti savukkeen ja tarkasteli huonetta silmäyksillään.

"Tupakka ja työni, niin, mutta nyt enää ainoastaan tupakka", huudahti
vanhus. -- "Oi, mikä kauhea teko! Kuka olisi voinut aavistaakaan noin
hirvittävää tapahtumaa. Niin etevä nuorukainen! Vakuutan teille, että
muutamien kuukausien harjoituksen jälkeen hänestä olisi tullut
kerrassaan oivallinen apulainen. Mitä arvelette asiasta, herra Holmes?"

"En ole ennättänyt vielä päästä mihinkään tulokseen."

"Olen kiitollinen teille, jos kykenette saamaan jotakin valaistusta
tähän, joka meistä näyttää niin pimeältä. Tällaisen kirjatoukan ja
raajarikkoisen kuin minä olen moinen isku kerrassaan musertaa.
Tuntuu kuin olisin menettänyt ajatuskykyni. Mutta te olette nokkela
mies -- tottunut selkkauksiin. Sellaiset kuuluvat teidän elämänne
tavalliseen järjestykseen. Voitte pysyttää mielenmalttinne kaikissa
odottamattomissakin tapauksissa. Olemme todellakin onnellisia saatuamme
teidät avuksemme."

Holmes tähysteli lattiaa puolelta ja toiselta professorin puhuessa.
Huomasin hänen vetelevän savuja tavattoman kiivaasti. Nähtävästi hän
oli samaa mieltä kuin isäntämme tuoreiden aleksandrialaisten
savukkeiden mausta.

"Niin, niin, hyvät herrat, isku oli kerrassaan musertava", jatkoi
vanhus. -- "Tuo on minun suurteokseni, tuo paperipinkka tuolla. Siinä
selvittelen asiakirjoja, joita on löydetty koptilaisista luostareista
Syriassa ja Egyptissä, terveyteni heikontumisen vuoksi en tiedä, tokko
enää milloinkaan kykenen sitä lopettamaan, kun apulaiseni surmattiin.
-- Mutta hyvä herra Holmes, tehän näytte olevan vielä ankarampi
tupakoitsija kuin minä."

Holmes hymyili.

"Minä olen tupakan orja", sanoi hän ottaen vielä yhden savukkeen -- jo
neljännen -- professorin laatikosta ja sytytti sen entisen pätkästä. --
"En tahdo teitä rasittaa pitkällä kuulustelulla, professori Coram, kun
kerran olen saanut kuulla teidän maanneen sängyssä silloin kun rikos
tapahtui, joten ette kai voinut tietää mitään koko tapahtumasta. Tahdon
vain kysyä, mitä arvelette nuorukaisen tarkoittaneen ilmeisillä
sanoillaan: 'Professori -- se oli tuo sama nainen?"

Professori pudisti päätään.

"Susan on maalta tullut tyttö", sanoi hän, "ja tunnette kai sellaisten
uskomattoman yksinkertaisuuden. Arvelen poikaparan mumisseen joitakin
sekavia sanoja, joista Susan sitten laati kokoon tämän mitään
merkitsemättömän lauseen."

"Ymmärrän. Ette siis osaa selittää tätä murhenäytelmää millään
tavalla?"

"Siihen voi olla joku sattuma syynä, ehkä se -- näin meidän kesken
puhuen -- onkin itsemurha. Nuorilla miehillä on omat salaperäiset
surunsa -- ehkä hänelläkin oli joku sydämen salaisuus, josta emme
milloinkaan ole mitään kuulleet. Luulen hänen tehneen itsemurhan."

"Entä silmälasit?"

"Niin, niin! Minä olen vain tutkija -- haaveilija. En voi selittää
elämän käytännöllisiä puolia. Mutta kaikessa tapauksessa näemme, hyvät
ystävät, että rakkauden sitoumukset voivat ilmestyä mitä omituisimmissa
muodoissa. Tehkää hyvin, pankaa vielä tupakka. On hauska nähdä, että
joku muukin niistä pitää. Viuhka, sormikkaat -- ja kukapa sen tietää
mitä kaikkea aina löydetäänkään, kun joku tekee itsemurhan? Tämä herra
puhui jalan jäljistä nurmikolla; mutta sellaisesta seikastahan on hyvin
helppo erehtyä. Ja mitä taas veitseen tulee, niin onhan se voinut
lentää kauaksi hänen kaatuessaan. Mahdollistahan on, että puheeni on
vain lapsen puhetta, mutta minusta tuntuu, että Willoughby Smith on
ratkaissut kohtalonsa omalla kädellään."

Tämä selitys tuolla tavalla esitettynä näytti pystyvän Holmesiin ja hän
jatkoi kävelyään lattialla edestakaisin polttaen savukkeen toisensa
jälkeen.

"Sanokaa minulle, professori Coram", virkkoi hän viimein, "mitä on
tuossa kaapissa tahi teidän piirongissanne."

"Ei mitään varkaalle kelpaavaa. Sukupapereita, vaimoraukkani kirjeitä,
yliopistodiploomini, joka on tuottanut minulle kunniaa. Tässä on avain,
katsokaa."

Holmes otti avaimen ja katseli sitä hetkisen; sitten antoi hän sen
takasin.

"En usko sen maksavan vaivaa", sanoi hän. "Lähden ennen tuonne pihalle
kävelemään ja asiaa harkitsemaan. On olemassa jotakin, joka viittaa
olettamukseenne itsemurhasta. Suokaa anteeksi, että tunkeuduimme tänne
teitä häiritsemään, professori Coram. Vakuutan, ettemme tule teitä
häiritsemään ennen kuin aamiaisen jälkeen. Kello 2 tulemme taas
luoksenne kertomaan, mitä tällä välillä mahdollisesti on tapahtunut."

"Oletko keksinyt mitään johtolankaa?" kysäsin Holmesilta.

"Se johtuu polttamistani savukkeista", vastasi hän. "Mahdollista on,
että olen kokonaan erehtynyt. Savukkeet tulevat sen minulle
ilmaisemaan."

"Hyvä ystävä", virkoin minä, "millä tavalla -- --?"

"Hyvä, hyvä. Saat nyt tyytyä omiin havaintoihisi; jollet, niin ei siitä
ole mitään vahinkoa. Luonnollisesti meillä on aina tuo johtolanka, nim.
kysellä optikerilta, mutta minä aion koettaa lyhempää tietä, jos
onnistuisin. Kas täällähän on rouva Marker! Voimme kai puhella viisi
minuuttia hänen kanssaan."

Olen jo ennen maininnut, että Sherlock Holmes, kun hän vain tahtoi, voi
hyvin miellyttävästi seurustella naisten kanssa ja saavutti helposti
heidän luottamuksensa. Puolessa mainitsemastaan ajasta oli hän
saavuttanut rouva Markerin luottamuksen ja puheli hänen kanssaan kuin
vanha tuttu konsanaan.

"Niin, herra Holmes, aivan niin kuin sanotte. Hän tupakoi aivan
kauheasti. Kaiket päivät ja väliin yötkin läpeensä. Eräänäkin aamuna
oli huoneessa kuin Lontoon sumu. Nuori Smith parka, hän oli tupakkamies
hänkin, mutta ei niin ankara kuin professori. Hänen terveytensä --
niin, en tiedä onko se parempi vai pahempi tupakoimisen vuoksi."

"Mutta", virkkoi Holmes, "kaikessa tapauksessa turmelee se ruokahalun."

"Minä en niin tarkoin tiedä sitä asiaa."

"En luule professorin syövän juuri mitään."

"Hänen puolustuksekseen täytyy minun sanoa, että kyllä hän kuitenkin
syö."

"Uskallan panna vetoa siitä, ettei hän tänäänkään ole syönyt aamiaista
ja ettei hän tahdo nähdäkään ruokaa kaikkien niiden savukkeiden
jälkeen, jotka hän tänään on polttanut."

"Siinä te toki viineinkin jouduitte kiinni, herra, niinkuin väliin voi
tapahtua kelle tahansa; hän söi tänä aamuna oikein vankan aamiaisen. En
muista milloin hän olisi paremmin syönyt, ja päivälliseksi hän on
käskenyt laitaa oikein tukevan kotletin. Minua se oikein ihmetyttää,
sillä minä en ole sen koommin, kun tulin huoneeseen, jossa Smith parka
makasi kuolleena, tahtonut nähdäkään ruokaa. Kaikkea sitä pitää
maailmassa nähdäkin! Mutta professori vain ei ole antanut sen turmella
ruokahaluaan."

Aamun me kulutimme kuljeksimalla ympäriinsä puutarhassa. Stanley
Hopkins meni kylälle ottamaan selkoa huhusta, joka tiesi kertoa
muutamien lasten edellisenä päivänä nähneen tuntemattoman naisen
Chathamin tiellä. Ystäväni näytti menettäneen tavallisen
tarmokkaisuutensa aivan kokonaan. En ollut milloinkaan ennen nähnyt
hänen mitään asiaa näin laimeasti käsittelevän. Ei edes uutinenkaan,
jonka Hopkins kertoi palattuaan, että hän oli tavannut lapset ja ne
varmasti vakuuttivat nähnee naisen, joka täysin vastasi Holmesin
selitystä, voinut vähintäkään herättää hänen mielenkiintoaan.
Paljon suurempaa huomiota kiinnitti hän siihen, kun Susan meille
tarjoillessaan kysymättä kertoi, että herra Smith oli edellisenä
päivänä aamusella ollut kävelemässä ja palannut takaisin tuskin puolta
tuntia ennen tapahtumaa. Minä puolestani en voinut huomata siinä
mitään merkillistä, mutta huomasin, että Holmes liitti sen tuohon
suunnitelmaan, jonka hän mielessään oli tehnyt. Äkisti hän hypähti
seisoalle ja katsoi kelloaan. -- "Kello on 2, hyvät ystävät", sanoi
hän. "Meidän täytyy kiiruhtaa professorin luo."

Vanhus oli juuri lopettanut syöntinsä, ja hänen tyhjät ruoka-astiansa
osoittivat hänellä olleen hyvän ruokahalun. Hän oli todellakin
kauhistuttava ilmiö, kun hän käänsi valkean harjansa ja hehkuvat
silmänsä meihin. Savuke savusi taaskin hänen hampaissaan. Hänelle oli
puettu vaatteet päälle ja sijoitettu nojatuoliin tulen eteen.

"No, herra Holmes, oletteko jo päässyt salaisuuden perille?" Hän sysäsi
pöydällä olevan tinalaatikon, jossa savukkeet olivat, ystäväni eteen.
Holmes ojensi samalla kättään ja laatikko putosi lattialle. Parisen
minuuttia olimme me kaikki polvillamme lattialla, keräten savukkeita
kaikista mahdollisista ja mahdottomista paikoista. Kun jälleen nousimme
jaloillemme, huomasin Holmesin silmäin loistavan ja punan kohoavan
hänen kasvoilleen. Vain aivan tärkeimmissä tilaisuuksissa olin nämä
merkit nähnyt.

"Olen", sanoi hän. "Olen saanut sen selville."

Stanley Hopkins ja minä katsoimme ihmeissämme häneen. Vanhan
professorin kasvoilla näkyi hymyilyn väreitä.

"Todellako! Puutarhassako?"

"Ei, täällä."

"Täällä! Milloinka?"

"Nyt juuri."

"Laskette varmaankin leikkiä, herra Sherlock Holmes. Te pakotatte minua
huomauttamaan teille, että tämä on liian vakava asia tällä tavalla
käsiteltäväksi."

"Olen tarkoin tutkinut jokaisen renkaan ketjussani, professori Coram,
ja olen varma, että se kestää, Millaiset teidän perustelmanne
lienevätkään ja mikä erikoisosa niillä on tässä murhenäytelmässä, sitä
en vielä kykene sanomaan. Muutamien minuuttien kuluttua saanen sen
kuulla teidän omasta suustanne. Sillä välin tahdon puolestanne kertoa
sen mitä on tapahtunut, jotta voitte antaa minulle ne tiedot, joita
vailla vielä olen.

"Muudan nainen astui eilen työhuoneeseenne. Hän tuli hakemaan muutamia
papereita, jotka olivat piirongissanne. Hänellä oli siihen avain.
Teidän avaimianne olen saanut tarkastella, mutta niissä en ole
huomannut mitään värimerkkiä, joka on täytynyt jäädä avaimeen piirongin
aukaisemisesta. Näin ollen te ette ole auttanut häntä, mikäli minä voin
todistuskappaleista huomata, tuli hän noutamaan paperia teiltä teidän
tietämättänne."

Professori puhalsi savupilven suustaan. -- "Tämähän on perin huvittavaa
ja opettavaista", sanoi hän --. "Ettekö enää muuta tiedä? Sitten kai
voinette myöskin sanoa, mihin tuo nainen on joutunut, kun kerran niin
pitkälle olette hänen jälkiään seurannut?"

"Koetan tehdä sen. Ensin otti naisen kiinni teidän sihteerinne, jonka
nainen pisti kuoliaaksi päästäkseen pakoon. Tätä tapahtumaa pidän vain
onnettomana sattumana. Murhaaja ei tule aseettomana. Kauhistuen tekoaan
hyökkäsi hän ulos huoneesta. Ottelussa oli hän onnettomuudekseen
menettänyt silmälasinsa ja koska hän oli hyvin lyhytnäköinen, oli hän
aivan avuton ilman niitä. Hän juoksi pitkin käytävää, jonka hän luuli
olevan sama, jota oli tullutkin -- molemmissa on nimittäin
kookoskuituinen matto -- ja vasta liian myöhään tuli hän huomanneeksi
joutuneensa väärälle taholle, ja peräytymistie oli häneltä tukittu.
Mihin hän nyt menisi? Hän ei voinut lähteä takaisinkaan. Hänen täytyi
mennä edelleen ja edelleen hän menikin. Hän nousi portaita, avasi oven
ja tuli -- teidän huoneeseenne."

Vanhus istui suu auki ja tuijotti Holmesiin. Huomasin hämmästystä ja
pelkoa hänen kasvoissaan. Sitten hän kohautti hartioitaan ja purskahti
teeskenneltyyn nauruun.

"Aivan erinomaista kaikki, herra Holmes", sanoi hän. "Mutta teidän
loistavassa selityksessänne on pieni aukko. Minähän olin itse täällä
koko päivän."

"Tiedän sen, herra professori."

"Ja voitteko väittää, että minä makasin sängyssä enkä huomannut, että
nainen tuli huoneeseen?"

"Sitä en ole milloinkaan sanonutkaan. Te huomasitte hänet, puhuttelitte
häntä ja autoitte piiloon."

Professori purskahti jälleen äänekkääseen nauruun. Hän oli noussut
seisoalleen, ja hänen silmänsä hehkuivat kuin tuliset hiilet.

"Te olette hullu!" huusi hän. "Puhutte mielettömyyksiä! Minäkö olisin
auttanut häntä pakoon -- missä hän nyt sitten on?"

"Hän on täällä", sanoi Holmes viitaten korkeaan kirjakaappiin, joka
seisoi huoneen nurkassa.

Vanhus nosti kätensä ylös. Suonenveto väänti hänen rumia kasvojaan, kun
hän vaipui tuoliinsa. Samassa liikahti kirjakaappi, jota Holmes oli
osoittanut -- se oli toiselta laidaltaan saranoilla kiinnitetty seinään
-- ja nainen astui sieltä esiin.

"Olette oikeassa", huudahti hän vieraalla murteella, "olette oikeassa,
täällä olen."

Hän oli harmaa pölystä ja piilopaikastaan oli häneen tarttunut
hämähäkin verkkoa. Hänen kasvonsa oli pöly maalaillut aivan
omituisiksi. Niissä oli viivoja ja pälviä. Lievemmin sanoen, häntä ei
milloinkaan liene voitu sanoa kauniiksi. Sillä hänen piirteensä olivat
juuri sellaisia, jollaisiksi Holmes ne aikaisemmin oli kuvannutkin, kun
vain siihen lisätään pitkä, itsepäinen leuka. Tullessaan äkkiä
pimeydestä valoon, huikaisi auringonpaiste hänen silmiään. Hän seisoi
kuin kuva, voimatta nähdä meitä ja missä hän itse oli. Ja kuitenkin oli
näistä hänelle epäedullisista seikoista huolimatta kieltämätöntä
ylevyyttä koko hänen olennossaan. Jalossa asennossa oleva pää ja
ulkoneva leuka olivat todisteina ylevämielisyydestä ja vaikuttivat
kunnioitusta, joskaan ei ihailua herättävästi. Stanley Hopkins tarttui
hänen käsivarteensa ja selitti hänet vangituksi. Mutta syrjäyttävällä
arvokkaisuudella, joka pakotti tottelemaan, työnsi hän Hopkinsin
syrjään. Samanlaisessa tilassa kuin äsken tuolille vaipuessaan tuijotti
vanha professori häneen.

"Niin, hyvä herra, minä olen teidän vankinne", sanoi hän. --
"Seistessäni tuolla kuulin jokaisen sanan, ja tiedän teidän tuntevan
asian kokonaisuudessaan. Minä tunnustan kaikki. Minä surmasin tuon
nuorukaisen. Mutta oikeassa olette siinä kuin sanoitte sitä pelkäksi
sattumaksi. En edes tiennyt, että se oli veitsi, joka minulla oli
kädessäni, sillä epätoivoissani tartuin ensimmäiseen esineeseen, jonka
pöydältä sain käsiini ja iskin sillä häntä, päästäkseni irti hänen
kynsistään. Se on totta."

"Rouva", sanoi Holmes, "uskon teidän puhuvan totta. Mutta te näytätte
kaikkea muuta kuin terveeltä."

Hän oli käynyt kalman kalpeaksi ja tomun tekemät mustat rannut tekivät
hänet vieläkin enemmän kummituksen näköiseksi. Hän istuutui sängyn
reunalle ja jatkoi:

"Minä en voi viipyä täällä kuin vähän aikaa, mutta tahdon teille
paljastaa koko totuuden. Olen tuon miehen vaimo. Hän ei ole
englantilainen. Hän on ranskalainen. En tahdo mainita hänen nimeänsä."

Nyt vasta antoi ukko elonmerkkejä.

"Jumala siunatkoon sinua Annette", huudahti hän. "Jumala siunatkoon
sinua!"

Nainen katsahti äärettömän halveksivasti mieheen. "Miksi sinä niin
kynsin hampain pysyttelet kiinni kurjassa elämässäsi?" sanoi hän. --
"Siitä on vain pahaa niin monelle eikä hyvää kenellekään -- ei edes
itsellesikään. Mutta minun asiani ei ole antaa aihetta tämän sinun
kauhean elämänlankasi katkeamiseen, ennen kuin korkeimman hetki on
tullut. Olen jo saanut kylliksi omalletunnolleni sen jälkeen kuin
astuin tämän kirotun talon kynnyksen yli. Mutta minun täytyy puhua,
ennen kuin se myöhäistä.

"Sanoin jo, hyvät herrat, olevani tämän miehen vaimo. Hän oli
viisikymmenvuotias ja minä ymmärtämätön kaksikymmenvuotias tyttönen
mennessämme naimisiin. Se tapahtui eräässä Ranskan suurkaupungissa --
yliopistokaupungissa -- en tahdo sanoa senkään nimeä."

"Jumala siunatkoon sinua Annette", mumisi vanhus jälleen.

"Me olimme vallankumouksellisia -- anarkisteja, ymmärrättehän -- hän ja
minä ja monet muut. Aika oli levoton. Suuria asioita oli tapahtuva --
erityisesti vainosimme tasavallan etevintä miestä, valtion päämiestä.
Silloin surmattiin muudan poliisi. Monta vangittiin, etsittiin
todisteita, ja pelastaakseen oman elämänsä ja sitä paitsi ansaitakseen
suuren palkinnon petti mieheni vaimonsa ja toverinsa. Niin, hänen
tunnustuksensa perusteella vangittiin meidät kaikki. Osa meistä sai
nousta mestauslavalle, toiset Cayenneen. Minä olin jälkimmäisten
joukossa. Mutta tuomarit eivät langettaneet minua elinkautiseen
vankeuteen. Mieheni muutti Englantiin verirahat mukanaan ja on elänyt
rauhassa siitä lähtien, mutta hyvin tietäen, että siitä hetkestä
lähtien, jolloin liitto saa tiedon hänen oleskelupaikastaan, ei kulu
kolmea päivääkään, ennen kuin oikeus tulee täytäntöön pannuksi."

Ukko ojensi vapisevan kätensä ja otti savukkeen. "Olen vallassasi,
Annette", sanoi hän. "Olet aina ollut hyvä minua kohtaan."

"Vielä en ole pohjaa myöten paljastanut hänen konnamaisuuttaan", jatkoi
hänen vaimonsa. "Toverieni joukossa oli yksi, joka oli lähellä
sydäntäni. Hän oli jalo, lämminsydäminen, uhrautuvainen -- kaikkea
sitä, mitä mieheni ei ollut. Hän vihasi väkivaltaa. Me olimme kaikki
syyllisiä, jos sitä kerran syyllisyytenä voi pitää, mutta hän
ei ollut. Hän kirjoitti alituiseen ja neuvoi pysymään erillään
väkivaltaisuuksista. Nämä kirjeet olisivat pelastaneet hänet. Sen olisi
tehnyt myöskin minun päiväkirjani. Siihen merkitsin joka päivä sekä
tunteeni häntä kohtaan että ajatuskannan, jota me molemmat edustimme.
Mieheni löysi ne ja piti sekä päiväkirjan että kirjeet. Hän kätki ne ja
koetti innokkaasti saada todistuksellaan tämän nuoren miehen kuolemaan
tuomituksi. Siinä hän ei onnistunut, mutta Aleksander tuomittiin
rikoksellisena ja lähetettiin Cayenneen, jossa hän vielä tänäkin
päivänä saa kitua maallisessa helvetissä. Ajattele sitä, sinä roisto,
konnamainen roisto, nyt, juuri tällä hetkellä! Aleksander, mies, jonka
nimeä sinä et ole arvokas lausumaankaan, elää orjana suurimmassa
kurjuudessa. Ja vaikka minulla on henkesi käsissäni, annan sinun
sittenkin elää."

"Sinä olet aina ollut jaloluontoinen nainen, Annette", sanoi mies
puhaltaen savua suustaan.

Nainen nousi seisoalleen, mutta putosi takaisin tuskasta huudahtaen.

"Minun täytyy lopettaa", sanoi hän. -- "Kun rangaistusaikani loppui,
päätin hankkia itselleni päiväkirjan ja kirjeet, jotka jätettyinä
Ranskan lähettiläälle Lontoossa varmaan hankkivat vapauden ystävälleni.
Mieheni tiesin menneen Englantiin. Kuukausia etsittyäni löysin hänen
olinpaikkansa. Tiesin, että kirjeet ja päiväkirjanikin olivat hänellä,
sillä ollessani Cayennessa sain häneltä kirjeen, jossa hän teki
syytöksiä ja muun muassa lainasi otteita niistä. Mutta minä
tiesin, että hän, ollen luonteeltaan kostonhaluinen, ei mitään
vapaaehtoisesti antaisi pois. Palkkasin sen vuoksi asiamiehen
yksityisestä etsivätoimistosta ja hän tuli miehelleni sihteeriksi --
hän oli järjestyksessä toinen sihteereistäsi, Serge, sama mies, joka
niin äkkiä poistui täältä. Hän otti selvän siitä, että paperit olivat
piirongissa ja otti kaavan avaimesta. Hän antoi minulle myöskin
asemapiirroksen talosta ja kertoi työhuoneen aina olevan tyhjä
aamupäivillä, sillä aikaa kuin sihteeri oli täällä ylhäällä
sänkykamarissa. No, rohkaisin itseni lopuksi ja matkustin tänne
lunastaakseni paperit.

"Ne minulla olivat jo kädessäni ja olin jo sulkemassa piirongin ovea,
kun nuorukainen tarttui minuun kiinni. Olin nähnyt hänet jo aikaisemmin
samana aamuna. Tapasin hänet maantiellä ja tiedustelin häneltä missä
professori Coram asui. En tiennyt hänen olevan mieheni palveluksessa."

"Aivan niin. Aivan niin", sanoi Holmes. "Sihteeri palasi takaisin ja
kertoi professorille tavanneensa vieraan naisen. Viime hetkellään
koetti hän vielä antaa professorille selityksen, että murhaaja oli
juuri tuo sama naiden, josta he vähän aikaisemmin olivat puhuneet."

"Sallikaa minun puhua", sanoi nainen käskevällä äänellä tuskan repiessä
hänen kasvojaan. -- "Kun hän kaatui, hyökkäsin minä ulos huoneesta,
mutta väärästä ovesta, joten äkkiä saavuin tänne mieheni huoneeseen.
Hän sanoi jättävänsä minut oikeuden käsiin. Minä sanoin hänelle, että
jos hän ilmaisee minut, on minulla hänen henkensä käsissäni. Jos hän
jättää minut lain käsiin, jätän minä hänet liittolaisten huostaan. Ei
siksi, että tahtoisin elää itseni vuoksi, vaan täyttääkseni tehtäväni,
jonka olen saanut. Hän tiesi, että tulisin tekemään kaiken mitä sanoin
-- että hänen kohtalonsa olisi oleva sama kuin minunkin. Sen vuoksi,
mutta ei mistään muusta syystä, suojeli hän minua. Hän työnsi minut
tuonne pimeään piilopaikkaan, joka on muistona vanhoilta ajoilta, ja
jonka hän yksin tunsi. Hän söi ateriansa täällä huoneessaan ja voi
siten antaa osan ruoastaan minulle. Olimme sopineet, että heti kun
poliisi lähtee talosta, hän päästää minut yöllä menemään, jotten
milloinkaan enää palaisi. Mutta jollakin tavalla olette keksineet
suunnitelmamme." -- Hän otti esiin pienen käärön, joka hänellä oli
povellaan ja sanoi:

"Nämä ovat viimeiset sanani. Tässä on käärö, joka on pelastava
Aleksanderin. Uskon sen teille luottaen teidän kunnian- ja
oikeudentuntoonne. Ottakaa tämä. Teidän on jätettävä se Ranskan
lähettiläälle. Nyt olen täyttänyt velvollisuuteni. --"

"Ehkäiskää häntä", huusi Holmes. Samassa juoksi hän esiin ja riisti
pienen lasipullon naisen kädestä.

"Liian myöhään", sanoi nainen kaatuessaan sänkyyn. "Liian myöhään. Otin
myrkkyä ennen kuin läksin piilopaikastani. Päätäni huimaisee. Minä
kuolen. -- Vannotan teitä, herra, muistakaa käärö!"

"Yksinkertainen tapaus, mutta kuitenkin tavallaan opettavainen",
huomautti Holmes, kun me matkustimme takaisin kaupunkiin. "Ratkaisu
onnistui noiden silmälasien avulla. Ellei tuo kuoleva mies olisi
sattunut saamaan niitä käsiinsä, epäilen, tokko milloinkaan olisimme
saaneet arvoitusta ratkaistuksi. Vahvat lasit ilmaisivat minulle, että
hänen, joka niitä oli käyttänyt, täytyy olla jotenkin sokea ja avuton
ne menetettyään. Kun te koetitte saada minua uskomaan, että hän oli
astunut kapeaa ruohokkoreunaa kertaakaan ottamatta harha-askelta,
huomautin, kuten ehkä muistanette, että se olisi ollut oikea
taidetemppu. Mielessäni pidin sitä mahdottomana, jos hänellä -- mikä ei
ollut luultavaa -- ei ollut toisia silmälaseja mukanaan. Minun täytyi
siis vakavasti harkita tuota, että hän mahdollisesti olikin jäänyt
taloon. Sitten kuin huomasin molempain käytäväin olevan yhtäläiset,
arvelin hänen hyvin helposti voineen erehtyä, ja jos hän sen teki,
täytyi hänen luonnollisesti tulla professorin huoneeseen. Sen vuoksi
pidin varani, tulkoonpa arvoitus ratkaistuksi millä tavalla hyvänsä, ja
minä tarkastelin huonetta tarkasti keksiäkseni piilopaikan. Matto
näytti olevan ehyt ja lattiaan kiinni naulattu, jonka vuoksi minun
täytyi luopua ajatuksesta, että hän ehkä lattian kautta oli päässyt
piiloon. Sitä vastoin oli ehkä salahuone seinässä kirjojen takana.
Sellaisia on, kuten tiedät, hyvin yleisesti vanhoissa kirjastoissa.
Panin merkille, että kirjakasoja oli kaikkialla huoneessa muualla
paitsi yhden kaapin vieressä, jossa lattia oli tyhjä. Piilopaikan
täytyi siis olla siinä. En voinut nähdä mitään jälkiä, mutta matto oli
väriltään tumma ja soveltui hyvin tutkimuksiin. Minä poltin sen vuoksi
koko joukon noita erinomaisia savukkeita ja karistelin tuhkaa lattialle
epäilyttävän kirjahyllyn eteen. Se oli hyvin yksinkertainen, mutta
vaikuttava keksintö. Sen jälkeen menin alas ja otin sinun
läsnäollessasi, Watson, vaikka sinä et huomannut kysymysteni
tarkoitusta, selvän professori Coramin ruokailusta, jonka voi olettaa
lisääntyneen, kun hän sai ruokkia toistakin henkilöä. Me menimme
jälleen takaisin huoneeseen ja sysättyäni savukelaatikon lattialle,
sain erinomaisen tilaisuuden tutkia lattiata. Siinä näinkin heti jäljet
tupakanporossa ja huomasin vangin sillä ajalla käyneen ulkona
piilopaikastaan. Niin, Hopkins, nyt olemme jo Charing Crossin asemalla
ja minä onnittelen teitä, kun niin onnellisella tavalla olette saanut
tämän asian tutkimisen lopetetuksi. Epäilemättä ajatte nyt heti
pääkonttoriin. Ja me molemmat, Watson, menemme kai nyt yhdessä
lähettilään luo."



GHARLES AUGUSTUS MILVERTONIN SEIKKAILU.


Useita vuosia on kulunut niistä tapauksista, joita tässä käyn
kertomaan, ja kumminkin epäilen ottaa ne puheeksi. Vaikka olisi
koettanutkin olla mahdollisimman hienotunteinen ja varovainen, ei
kumminkaan olisi ollut mahdollista julkaista niitä ennemmin. Mutta nyt,
kun jutun päähenkilö on ulkopuolella inhimillisen lain piirin, saattaa
tämän tapauksen kertoa ketään loukkaamatta ja kenellekään vääryyttä
tekemättä. Siinä ilmenee niin hyvin Sherlock Holmesin kuin minunkin
elämässäni aivan erikoinen tapahtuma, ja lukija antakoon anteeksi, että
salaan sellaiset aikamääräykset ja muut seikat, jotka voisivat ilmaista
jonkun muista kysymyksessä olevista henkilöistä.

Holmes ja minä olimme olleet iltapäiväkävelyllämme ja olimme juuri
kuuden ajoissa palanneet kotiin. Oli kylmä ja kolkko talvi-ilta. Kun
Holmes sytytti lampun, huomasimme pöydällä käyntikortin. Hän katsahti
siihen ja viskasi sen samassa inhon huudahduksella lattialle. Otin sen
sieltä ja luin:

    "Charles Augustus Milverton.
           Asioitsija.
                   Appledore Towers
                      Hampstead."

"Kuka hän on?" kysyin.

"Lontoon katalin mies", vastasi Holmes istuutuen tulen ääreen ja
ojentaen jalkansa suoriksi. "Onko kortin takapuolella mitään?"

Minä käänsin sen ja luin: "Aion käydä luonanne k:lo puoli 7. -- C.A.M."

"Hm! Sitten hän on pian täällä. Eikö sinussakin, Watson,
tavallisesti synny jonkunlainen mateleva, viluisa tunne, kun
eläintieteellisessä puutarhassa seisot käärmehäkin edessä ja katselet
noita liukkaita, kiemurtelevia, myrkyllisiä eläimiä ilkeine silmineen
ja vastenmielisine, litteine päineen? No, sillä tavalla juuri vaikuttaa
Milverton minuun. Niistä viidestäkymmenestä murhaajasta, joiden kanssa
olen ollut tekemisissä, ei yksikään ole ollut minulle niin
vastenmielinen kuin hän. Ja kumminkaan en voi välttää joutumasta
tekemisiin hänen kanssaan -- itse asiassa tuleekin hän tänne minun
kutsustani."

"Mutta kuka hän sitten on!"

"Kerron sen sinulle, Watson. Hän on kaikkien panettelijain ja
kiristäjäin kuningas. Taivas auttakoon sitä miestä ja vielä enemmän
sitä naista, joka joutuu Milvertonin kynsiin. Hymyilevin kasvoin, mutta
sydämeltään marmorikovana, kiristää hän kiristämistään, kunnes on
saanut heidät tyhjiin imetyiksi. Hän on nero ammatissaan ja hänestä
olisi ehkä tullut etevä mies jollakin paremmalla työalalla. Hän
ilmoittaa maksavansa suuria summia sellaisista kirjeistä, jotka voivat
olla vaarallisia rikkaille tai ylhäisille henkilöille. Hän saa
ainevarastonsa uskottomilta palvelijoilta ja kamarineideiltä, mutta
myöskin kavalilta lurjuksilta, jotka jollakin tavalla ovat onnistuneet
saavuttamaan herkkäuskoisten naisten luottamuksen ja hellyyden. Hän ei
suinkaan ole kitsas. Minä tiedän, että hän on maksanut seitsemänsataa
puntaa eräälle palvelijalle parin rivin pituisesta kirjoituksesta,
josta oli muutaman aatelisen perheen häviö seurauksena. Milverton
vallitsee koko liikettä tällä alalla, ja sadat ihmiset tässä suuressa
kaupungissa kalpenevat hänen nimensä kuultuaan. Kukaan ei tiedä ketä
hänen iskunsa kohtaa, sillä hän on aivan liian rikas ja liian viisas
menetelläkseen varomattomasti. Hän voi kätkeä korttinsa vuosikausiksi
ja lyödä ne esiin vasta silloin, kun voiton toivo on suurin. Olen
sanonut, että hän on katalin mies Lontoossa, ja minä kysyn, voiko
tavallista kurjaa raukkaa, joka kiihtymyksessä hyökkää uhrinsa päälle,
verrata tähän roistoon, joka järjestelmällisesti mielensä mukaan
kiduttaa sieluja ja rääkkää hermoja vain lisätäkseen ennestäänkin
täysinäisen kukkaronsa sisällystä?"

Olin harvoin kuullut ystäväni puhuvan noin tunteellisesti.

"Mutta lieneehän toki tuokin velikulta lain ulottuvilla?" huomautin
minä.

"Teoreettisesti epäilemättä, mutta ei käytännössä. Mitä hyötyä olisi
esim. jollakin naisella siitä, että hän saisi Milvertonin suljetuksi
vankilaan muutamiksi kuukausiksi, jos hänen oma häviönsä olisi sen
välitön seuraus? Hänen uhrinsa eivät uskalla häntä ahdistaa. Jos hän
kerrankaan vainoisi viatonta henkilöä, olisi hän pian käsissämme, mutta
hän on viekas kuin paholainen. Ei, muita keinoja on meidän keksiminen
häntä vastustaaksemme."

"Mutta miksi hän tulee tänne?"

"Siksi, että eräs hyvin huomattavassa asemassa oleva avunpyytäjä on
jättänyt valitettavan asiansa minun haltuuni. Tarkoitan lady Eva
Brackwellia, ylhäisten seurapiirien kauneinta naista viime huvikauden
aikana. Neljäntoista päivän kuluttua menee hän naimisiin Dovercourtin
kreivin kanssa. Milvertonilla on hallussaan eräitä ajattelemattomia
kirjeitä -- ajattelemattomia, Watson, ei sen pahempia -- jotka tuo
nuori nainen on kirjoittanut muutamalle köyhälle, nuorelle
maalaisaatelismiehelle. Ne riittävät tekemään avioliiton tyhjäksi,
sillä Milverton aikoo lähettää ne kreiville, ellei suurta rahasummaa
makseta hänelle. Olen hankkinut tämän tilaisuuden tavatakseni häntä,
voidakseni sopia niin edullisista ehdoista kuin suinkin."

Samassa hetkessä kuului kadulta vaununrattaiden kolinaa. Katsahtaessani
ulos, näin hienot vaunut ja palvelijan avaamassa niiden ovea
eräälle lyhytkasvuiselle, tanakalle herralle, joka oli puettu
astrakaaninnahkaiseen turkkiin. Minuuttia myöhemmin astui hän sisään
huoneeseemme.

Charles Augustus Milverton oli noin viidenkymmenen vuotias mies, jolla
oli suuri, nerokas pää, leveät, sileiksi ajellut kasvot, yksitoikkoinen
hymy ja terävät, harmaat silmät, jotka kiilsivät kultasankaisten
silmälasien takaa. Hänen kasvoissaan oli jonkun verran Pickwickin
hyväntahtoisuutta, mutta tämän vaikutuksen turmelivat hänen hymynsä
epäluotettavaisuus ja hänen levottomien, läpitunkevien silmiensä kova
kiilto. Hänen äänensä oli yhtä lempeä ja pehmeä kuin ulkomuotonsakin,
ja hän lähestyi meitä pieni, lihava kätensä ojennettuna tervehdykseen
ja mutisi jotakin valittaen, ettei hän ollut ensi käynnillään meitä
tavannut. Holmes ei ottanut huomioon hänen ojennettua kättänsä ja
katsoi häneen terävästi. Milvertonin hymy hävisi, hän kohautti
olkapäitään, riisui yltään turkkinsa, asetti sen huolellisesti erään
tuolin selkänojalle ja istuutui sitten.

"Tämä herra?" sanoi hän tehden liikkeen minuun päin. "Onko hänen
läsnäolonsa täällä sopiva?"

"Tohtori Watson on ystäväni ja toverini."

"Hyvä, herra Holmes, teidän turvattinne hyödyksi minä vain siitä
huomautin. Asia on niin erittäin arkaluontoinen --"

"Tohtori Watson on jo saanut siitä tiedon."

"Siinä tapauksessa voimme siirtyä asiaan. Sanotte toimivanne lady Evan
puolesta. Onko hän valtuuttanut teidät hyväksymään ehtoni?"

"Mitkä ovat ehtonne?"

"Seitsemäntuhatta puntaa."

"Ja muussa tapauksessa?"

"Hyvä, herra Holmes, minulle on kiusallista ottaa sitä puheeksi,
mutta, ellei rahoja makseta neljäntenätoista päivänä, niin ei
kahdeksantenatoista varmaankaan synny avioliittoa."

Hänen vastenmielinen hymynsä oli ystävällisempi kuin ennen.

Holmes istui jonkun aikaa ajatuksiinsa vaipuneena. "Minusta tuntuu",
sanoi hän vihdoin, "että te pidätte asiaa liian varmana. Minä
luonnollisesti tunnen näiden kirjeiden sisällön ja suojattini
varmaankin seuraa neuvoani. Aion kehoittaa häntä kertomaan koko jutun
tulevalle miehelleen sekä luottamaan hänen jalomielisyytensä."

Milverton nauroi.

"Selvästikin on kreivi teille tuntematon", sanoi hän.

Holmesin kasvojen alakuloisesta ilmeestä huomasin, ettei niin ollut.

"Mitä pahaa sitten noissa kirjeissä on?" kysyi hän.

"Ne ovat vallattomia, hyvin vallattomia", vastasi Milverton. "Tuo nuori
nainen on ihastuttava kirjeen kirjoittaja, mutta minä voin vakuuttaa
teille, ettei Dovercourtin kreivi ole osaava antaa oikeata arvoa hänen
kyvylleen. Kun te kumminkin olette toista mieltä, niin jättäkäämme se
seikka sikseen. Tämä on puhdas rahakysymys. Jos luulette, että
suojattinne etuja parhaiten hyödytetään jättämällä kirjeet kreiville,
niin olisihan järjetöntä maksaa noin suurta summaa niiden takaisin
saamisesta."

Nyt hän nousi ja tarttui turkkiinsa.

Holmes oli tullut kalpeaksi vihasta.

"Odottakaa vähän", sanoi hän, "teillä on liian kiire. Tulemme
varmaankin kaikilla keinoilla koettamaan välttää julkista häväistystä
näin arkaluontoisessa asiassa."

Milverton istuutui jälleen ja sanoi: "Minä tiesin varmasti, että
katsoisitte asiaa siltä kannalta."

"Mutta," jatkoi Holmes, "lady Eva ei ole rikas. Minä vakuutan teille,
että kaksituhatta puntaa jo hyvin suuresti rasittaa hänen
maksukykyänsä, ja että summa, jonka mainitsitte, on paljon suurempi
kuin hänen varansa. Minun täytyy senvuoksi kehoittaa teitä vähentämään
vaatimuksianne ja luovuttamaan kirjeet takaisin siitä summasta, jonka
minä voin tarjota, ja joka on -- sen voi vakuuttaa -- korkein
mahdollinen."

Milvertonin hymy tuli leveämmäksi ja hänen silmissään näkyi leikillinen
välähdys.

"Minä tiedän, että teidän sananne hänen varallisuussuhteistaan ovat
tosia", sanoi hän, "mutta teidän täytyy myöntää, että hänen
avioliittonsa on hyvin sopiva tilaisuus hänen ystävillensä ja
sukulaisillensa ryhtyä pieniin ponnistuksiin hänen edukseen. He eivät
voi epäröidä, kun on kysymys kuuliaislahjasta, ja he saavat olla varmat
siitä, että tämä pieni kirjepinkka tuottaa hänelle enemmän iloa kuin
kaikki Lontoon kynttilänjalat ja pöytähopeat."

"Se on mahdotonta", sanoi Holmes.

"Oh, kuinka ikävää!" huudahti Milverton ottaen esille paksun lompakon.
"Minä en voi päästä siitä ajatuksesta, että noille naisille annetaan
huonoja neuvoja. Kas tässä! (Hän nosti näkyviin pienen kirjelipun,
jonka kuoressa oli vaakunalla koristettu nimimerkki.) Tämä on -- no,
lienee tarpeetonta mainita nimeä ennen huomisaamua. Mutta silloin nämä
kirjeet joutuvat tämän naisen miehelle, yksinomaan siitä syystä, ettei
hän tahdo hankkia sitä pientä summaa, jonka hän helposti saisi yhdessä
tunnissa myymällä tai panttaamalla jalokivensä. Se on kovin ikävää! --
Mutta muistatteko kuinka äkkiä neiti Milesin ja översti Dorkingin
kihlaus purkautui? Pari päivää ennen vihkimistä ilmoitettiin Morning
Postissa, että kaikki oli lopussa. Se on melkein uskomatonta, mutta
tuosta naurettavan pienestä kahdentoista sadan punnan summasta olisi
asia voitu sopia. Eikö se ole surkuteltavaa? Ja tässä nyt te,
arvostelukykyinen mies, koetatte tinkiä, kun on kysymys suojattinne
tulevaisuudesta ja kunniasta. Te kummastutatte minua, herra Holmes."

"Minä olen puhunut totta", vastasi Holmes. "Rahoja ei voida hankkia.
Aivan varmaan on teille edullisempi ottaa vastaan tuo sievä summa,
jonka minä tarjoan, kuin turmella aivan hyödyttä tämän naisen elämä."

"Siinä erehdytte, herra Holmes. Häväistys tulee, nimittäin
välillisesti, hyvin suuresti minua hyödyttämään. Minulla on kahdeksan
tai kymmenen samanlaista tapausta tekeillä. Jos tämä lady Evan kohtalo
tulee tunnetuksi vakavana esimerkkinä, niin tulevat muut olemaan sitä
taipuvaisempia. Ymmärrättehän, vai mitä?"

Holmes hyppäsi ylös tuoliltansa.

"Mene hänen taakseen, Watson! Älä päästä häntä ulos! Nyt, sir,
katselkaamme tuon lompakon sisällystä."

Nopeasti kuin hiiri oli Milverton juossut huoneen sivulle ja seisoi nyt
selkä seinää vasten.

"Herra Holmes", sanoi hän avaten takkinsa, jolloin suuri revolveri
näkyi pistävän esiin sisätaskusta, "minä olin valmistautunut siihen,
että te tekisitte jotakin erikoista. Se on sattunut niin usein
ennenkin, mutta onko siitä ollut mitään hyötyä? Minä vakuutan teille
olevani asestettu hampaita myöten ja myöskin olevani valmis käyttämään
aseitani, varsinkin kun tiedän, että laki on minun puolellani.
Sitäpaitsi erehdytte täydellisesti, jos luulette minun pitävän noita
kirjeitä mukanani. Minä en voi tehdä itseäni sellaiseen typeryyteen
syypääksi. Mutta nyt, hyvät herrat, tahdon ilmoittaa teille, että
minulla on yksi tai pari pientä kohtausta tänä iltana ja matka on pitkä
Hampsteadiin."

Näin sanottuaan astui hän eteenpäin, otti turkkinsa, laski kätensä
revolverille ja kääntyi ovelle. Minä tartuin erääseen tuoliin, mutta
Holmes pudisti päätään, ja minä laskin sen jälleen. Kumartaen ja
ivallisesti hymyillen poistui Milverton, ja pari minuuttia myöhemmin
kuulimme vaunujen oven lyötävän kiinni ja pyörien äänen etenevän.

Holmes istui liikkumattomana takan edessä kädet pistettyinä syvälle
housuntaskuihin ja silmät tähystellen hehkuvia hiiliä. Puolen tuntia
oli hän aivan äänettömänä ja hiljaa. Sen jälkeen hän hypähti ylös, meni
makuuhuoneeseensa ja hänen kasvojensa ilme osoitti miestä, joka oli
tehnyt päätöksensä. Vähän ajan kuluttua palasi hän puettuna nuoreksi
työmieheksi ja sytytti savipiippunsa lampusta, ennen kuin hän lähti
ulos kadulle. "Minä tulen takaisin vähän ajan kuluttua", sanoi hän ja
lähti. Minä ymmärsin, että hän oli alkanut taistelunsa Charles Augustus
Milvertonia vastaan, mutta vähän saatoin aavistaa, minkä omituisen
lopun tämä taistelu saisi.

Muutamia päiviä kulki Holmes retkillänsä puettuna äsken mainitsemallani
tavalla, mutta minä en saanut tietää mitään hänen puuhistansa,
lukuunottamatta muutamia sanoja siitä, että hän oli viettänyt aikansa
Hampsteadissa määrätyssä tarkoituksessa. Viimeinkin eräänä koleana ja
myrskyisenä iltana, kun tuuli helisteli ikkunanruutuja, palasi hän
viimeiseltä retkeltänsä ja riisuttuaan valepukunsa, asettui hän
istumaan tulen ääreen nauraen sydämellisesti hiljaisella tavallansa.

"Tuskinpa voinet uskoa, että minä olen naimisiin aikova mies, Watson?"

"En millään ehdolla!"

"Mutta sinua kai huvittaa kuulla, että minä olen kihloissa..."

"Rakas ystävä, minä onnit..."

"Milvertonin palvelustytön kanssa."

"Taivaan nimessä, Holmes!"

"Minä tarvitsin tietoja, Watson."

"Mutta etkö ole mennyt liian pitkälle?"

"Se oli aivan välttämätöntä. Olen Escott-niminen työntekijä ja minulla
on lupaava liike. Olen kävellyt hänen kanssaan joka ilta ja jutellut
hänen kanssaan. Taivas, minkälaisia keskusteluja ne ovat olleet?
Kumminkin olen saanut tietää kaikki, mitä toivoinkin. Minä tunnen nyt
yhtä hyvin Milvertonin asunnon kuin oman käteni."

"Mutta tyttö, Holmes?"

Hän kohautti olkapäitään ja sanoi:

"En voi auttaa sitä, Watson, täytyy pelata korttinsa niin hyvin kuin
taitaa, kun on kysymys tällaisesta asiasta. Kumminkin iloitsen siitä,
että minulla on kilpailija, joka varmaankin on syrjäyttävä minut heti,
kun hetki on käsissä. Mutta kuinka ihana ilta nyt onkaan!"

"Pidätkö sinä tästä ilmasta?"

"Kyllä, se edistää minun aikeitani, Watson, sillä aion tänä yönä tehdä
murtovarkauden Milvertonin asuntoon."

Minun täytyi pidättää henkeäni ja tunsin kylmiä väreitä selässäni
kuultuani nämä sanat, jotka hän lausui hiljaa ja päättäväisesti.
Niinkuin äkillinen valo öiseen aikaan silmänräpäykseksi paljastaa
jokaisen yksityiskohdan lumipeitteisessä maisemassa, näin heti
paikalla, edessäni sellaisen teon luultavat seuraukset -- yllätyksen,
vangitsemisen, kunniakkaan uran päättymisen epäonnistumiseen ja
pilkkaan, ja ystäväni joutumisen tuon katalan Milvertonin armoille.

"Taivaan tähden, Holmes, ajattele mitä teet!" huudahdin minä.

"Rakas ystäväni, olen punninnut kaikki. Minä en milloinkaan toimi
harkitsematta, enkä myöskään olisi päättänyt ryhtyä niin rajuun ja
todellakin vaaralliseen yritykseen, jos joku muu keino olisi ollut
mahdollinen. Jos katsomme asiaa selvästi ja avonaisesti, niin otaksun
sinun myöntävän yrityksen siveellisen oikeutuksen, vaikka se lain
kannalta katsoen onkin rikollinen. Hänen kotiinsa murtautuminen ei
kumminkaan ole rikollisempi teko kuin lompakon ryöstäminen häneltä
väkivallalla -- jossa yrityksessä sinä kumminkin olit valmis minua
avustamaan."

Minä mietin hetken aikaa ja vastasin sitten:

"Niin, tuo on siveellisesti oikeutettua, kunhan vain aikomuksemme on
ottaa ainoastaan sellaisia esineitä, joita käytetään laittomaan
tarkoitukseen."

"Juuri niin, ja koska se on siveellisesti oikeutettua, ei minulla ole
muuta lukuunotettavaa kuin persoonallinen vaara. Mutta eihän
gentlemannin toki pidä siihen panna suurtakaan merkitystä, kun mitä
epätoivoisimmassa asemassa oleva nainen tarvitsee hänen apuansa, vai
mitä?"

"Sinä joudut niin petolliseen asemaan."

"Yritys on kyllä vaarallinen, mutta muuta keinoa ei ole kirjeiden
takaisin saamiseen. Tuolla onnettomalla naisella ei ole niin suurta
rahasummaa, eikä hänen perheessään ole ketään, jolle hän voisi uskoa
asiansa. Huomenna on aika lopussa ja silloin tuo lurjus kyllä näyttää
olevansa sanansa veroinen ja syöksee hänet turmioon. Minun täytyy joko
jättää hänet kohtalonsa huomaan tai lyödä esiin tämä viimeinen
valttini. Meidän kesken sanoen, Watson, on tämä kaksintaistelua tuon
Milvertonin ja minun välillä. Kuten näet, on hänellä parhaat
voittamisen mahdollisuudet, mutta minun kunniani ja itsetuntoni
käskevät minua ryhtymään taisteluun ja taistelemaan se loppuun saakka."

"No niin, minä en voi sitä hyväksyä, mutta otaksun sen niin pitävän
olla. Milloin lähdemme?"

"Sinä et tule mukaan."

"Siinä tapauksessa et sinäkään lähde", sanoin minä. "Minä annan sanani
-- enkä ole milloinkaan elämässäni sitä rikkonut -- että otan ajurin ja
lähden suoraan poliisiasemalle antamaan sinut ilmi, ellet salli minun
ottaa osaa tuohon seikkailuun, joka sinulla on tekeillä."

"Sinä et voi auttaa minua."

"Mistä sen tiedät? Sinä et tiedä, mitä voi tapahtua, mutta joka
tapauksessa on päätökseni tehty. On muitakin henkilöitä kuin sinä,
joilla on ylpeyttä ja kunniantuntoa."

Holmes oli tämän puheen aikana näyttänyt vaivautuneelta, mutta nyt
hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän taputti minua olkapäälle sanoen:

"No, no, rakas ystävä, olkoon sitten niin. Me olemme asuneet yhdessä
niin monta vuotta, ja olisihan somaa, jos saisimme istua yhteisessä
kopissakin. Sinä tiedät, Watson, etten ole milloinkaan salannut, että
minusta olisi voinut tulla hyvinkin merkillinen rikoksentekijä. Nyt on
tuo tilaisuus elämässäni tullut. Kas tässä!"

Hän tarttui pieneen kauniiseen nahkalaukkuun, avasi sen ja otti esille
joukon kiiltäviä työaseita.

"Nämä ovat", jatkoi hän, "ensi luokkaisen murtovarkaan tiirikoita,
hänen timanttinen lasiveitsensä ja muita ammattiin kuuluvia
nykyaikaisia keksinnöitä. Tässä on salalyhtyni. Kaikki on valmista.
Onko sinulla pehmeitä kenkiä?"

"Kyllä, kumipohjaiset tenniskengät."

"Hyvä on! Entä naamari?"

"Voin tehdä sen mustasta silkistä."

"Huomaan sinun ymmärtävän sellaisia seikkoja. Meidän täytyy syödä
hieman kylmää ruokaa, ennen kuin lähdemme. Nyt on kello puoli kymmenen.
Kello yksitoista ajamme Church Rowiin. Siitä on neljännestunnin kävely
Appledore Towersiin. Ennen puoltayötä täytyy meidän olla työssämme.
Milverton nukkuu sikeästi ja menee levolle täsmälleen kello yksitoista.
Jos kaikki käy hyvin, voimme olla kotona jälleen kello kahden ajoissa
lady Evan kirjeet taskussamme."

Pukeuduimme frakkeihin, jotta näyttäisimme kotiin palaavilta
teatterissakävijöiltä. Oxford-kadulta otimme ajurin ja ajoimme
Hampsteadiin mainittuamme jonkun määrätyn osoitteen. Siinä lähetimme
ajurin pois ja lähdimme kävelemään päämääräämme kohden päällystakit
leukaan asti napitettuina, sillä ilma oli purevan kylmä.

"Tämä on asia, joka vaatii hyvin taitavaa käsittelyä", sanoi Holmes.
"Kirjeet ovat varmaankin Milvertonin työhuoneessa ja sen takana on
hänen makuusuojansa. Mutta tavallisesti nukkuu hän hyvin raskaasti,
kuten kaikki tanakat, lihavat henkilöt. Agatha -- minun morsiameni --
sanoo palvelijain alituisesti tekevän pilaa siitä, että talon herraa on
mahdoton saada hereille. Hänellä on myöskin sihteeri, joka
äärimmäisyyteen saakka vartioi hänen etujansa, eikä astu askeltakaan
työhuoneesta koko pitkänä päivänä. Senvuoksi täytyy meidän mennä sinne
yöllä. Ja sitten on hänellä kamala pihakoira vartioimassa taloa. Minä
olen puhutellut Agathaa hyvin myöhään kahtena viimeisenä iltana, ja hän
on silloin kahlehtinut koiran helpottaakseen minun käyntiäni. No, tässä
on talo, tuo suuri tuossa. Nyt on meidän jo kiinnitettävä naamarit
kasvoillemme. Voit huomata, että kaikki ikkunat ovat pimeät -- kaikki
käy toivoni mukaan."

Kasvojamme peittävät naamarit antoivat meille hyvin epäilyttävän ja
rikollisen ulkomuodon, kun me hiivimme tuohon suureen, äänettömään
taloon. Sen toisessa päässä oli pitkä parveke, jolle aukeni useita
ikkunoita ja kaksi ovea.

"Tuossa on hänen makuuhuoneensa", kuiskasi Holmes. "Tämä ovi vie
suoraan työhuoneeseen. Se on kumminkin niin lujasti teljetty, ettemme
voi sitä tietä käyttää; siitä syntyisi liian paljon melua. Menkäämme
talon ympäri, tässä on eräs kasvihuone, joka johtaa vierashuoneeseen."

Ovi oli lukittu, mutta Holmes avasi sen taitavasti, ja seuraavassa
hetkessä olimme me rikollisia lain silmissä. Tuskin saatoimme hengittää
kasvihuoneen kuumaa, kosteata ilmaa. Holmes tarttui käteeni pimeässä ja
kuljetti minua palmujen ja muiden lehtikasvien ohi, jotka raapivat
meitä kasvoihin. Holmesilla oli muiden lahjojensa ohessa myöskin
merkillinen kyky nähdä pimeässä. Hänen kätensä johtamana tunsin
tulevani toiseen huoneeseen, jossa sikarin savua vielä tuntui ilmassa.
Holmes hapuili edelleen huonekalujen välitse, avasi vielä yhden oven ja
sulki sen jäljestämme. Ojentaessani kättäni tunsin muutamia takkeja
riippuvan seinällä ja ymmärsin olevamme eteisessä. Menimme edelleen ja
Holmes avasi varovasti erään oikealle vievän oven. Jotakin tuli
vastaani, ja sydämeni melkein seisahtui rinnassani, mutta heti ymmärsin
minä hymyillen säikähdykselleni, että se olikin vain kissa. Tässä
uudessa huoneessa paloi tuli takassa ja täälläkin oli tupakansavua.
Holmes hiipi varpaillaan sisään ja sulki sitten hiljaa oven, kun
minäkin olin ehtinyt sisään. Olimme nyt Milvertonin työhuoneessa, ja
verhot eräällä seinällä osoittivat, missä makuuhuone oli.

Takassa palava tuli valaisi huonetta niin, että olisi ollut tarpeetonta
sytyttää sähkövaloa, jos olisimme uskaltaneetkin. Tulisijan toisella
puolella oli hieno verho, joka peitti ulkoa näkemiämme ikkunoita, ja
toisella puolella oli kuistikolle vievä ovi. Kirjoituspöytä oli
keskellä huonetta ja sen edessä nahkapäällyksinen tuoli. Vastapäätä
sitä oli suuri kirjahylly, jota koristi marmorinen Athene. Hyllyn ja
seinän välissä oli suuri kassakaappi, jonka messinkisilat hohtivat
tulen valossa. Holmes meni hiljaa sitä tarkastamaan ja hiipi sitten
makuuhuoneen ovelle ja kuunteli tarkasti. Sieltä ei kuulunut
minkäänlaista ääntä. Sillä aikaa olin minä tullut ajatelleeksi, että
olisi viisaampaa, jos palaisimme ulko-oven kautta, jonka vuoksi
tarkastin sitä. Hämmästyksekseni huomasin, ettei se edes ollut lukittu.
Minä tyrkkäsin hiljaa Holmesia ja hän käänsi naamioidut kasvonsa oveen
päin. Hän säpsähti; selvästikin hämmästyi hän yhtä suuresti kuin
minäkin.

"Sepä oli paha", kuiskasi hän. "Mitä tämä merkitsee? Mutta meillä ei
ole missään tapauksessa varaa hukata aikaa."

"Voinko tehdä jotakin?"

"Kyllä. Seiso oven luona. Jos kuulet jonkun tulevan, niin lukitse se,
että voimme lähteä pois samaa tietä kuin tulimmekin. Jos joku tulee
toiselta taholta, niin voimme mennä ulos ovesta, jos olemme valmiit,
tai kätkeytyä ikkunanverhojen taakse, ellemme vielä ole suorittaneet
tehtäväämme. Ymmärrätkö?"

Nyökäytin päätäni. Ensimmäinen levottomuuden tunteeni oli hävinnyt;
sensijaan tunsin nyt jännitystä joka oli paljon suurempi kuin ennen
niissä tilaisuuksissa, jolloin olimme lain puolella. Tehtävämme tärkeys
ja tieto sen hyvästä tarkoituksesta, vastustajamme hurja luonne, kaikki
tämä lisäsi seikkailun jännittäväisyyttä. Ihailulla seurasin sitä
tyyneyttä ja nopeutta, jolla Holmes poimi esiin aseensa, ikäänkuin
taitava kirurgi leikkaukseen valmistautuessaan. Minä tiesin, että häntä
huvitti lukkojen murtaminen ja saatoin ymmärtää, millä nautinnolla hän
ryhtyi käsittelemään tätä kassakaappi-petoa, jonka kidassa oli niin
monen nuoren naisen kunnia ja maine. Puolen tuntia työskenteli Holmes
tarmokkaasti -- hän oli ottanut yltään päällystakkinsa ja laskenut sen
eräälle tuolille -- eri aseillansa, jotka olivat hänen vierellänsä.
Vihdoin kuulin hiljaisen paukahduksen, raskas ovi ponnahti auki ja sen
sisäpuolella huomasin joukon paperikääröjä, joista jokainen oli
suljettu ja päällekirjoituksella merkitty. Holmes tarkasti yhtä niistä,
mutta niukassa valossa oli vaikea lukea ja Holmes otti senvuoksi esiin
lyhtynsä. Mutta äkkiä hän pysähtyi, kokosi työaseensa, otti takkinsa ja
ryömi uutimen taakse, viittaamalla käskien minua tekemään samoin.

Vasta sitten kuin seisoin hänen vieressään, kuulin mitä hänen tarkempi
korvansa oli oivaltanut. Kuului melua jostakin, ovi avattiin ja sen
jälkeen kuului raskaita lähestyviä askeleita. Ne tulivat eteiseen ja
pysähtyivät. Ovi avattiin ja sähkövalo sytytettiin. Sitten ovi jälleen
suljettiin ja sikarinsavun tuoksua tunkeutui luoksemme. Sitten kuulimme
jonkun kulkevan edes takaisin parin metrin päässä meistä. Vihdoin
narisi jokin tuoli ja askeleet loppuivat. Senjälkeen paukahti avain
lukossa ja minä kuulin paperien kahinaa.

Tähän asti en ollut uskaltanut katsoa huoneeseen, mutta nyt erotin
uutimet varovasti toisistaan. Tunsin Holmesin olkapään painautuvan
omaani vasten ja ymmärsin, että hänkin katsoi ulos reiästä. Suoraan
edessämme, niin lähellä, että melkein olisimme voineet häneen koskea,
oli Milvertonin leveä selkä. Selvää oli, että olimme erehtyneet;
hän ei ollutkaan mennyt makuuhuoneeseensa vaan oli istunut
biljaardihuoneessaan tai jossakin tupakkahuoneessa talon toisessa
päässä, jonka ikkunoita emme olleet nähneet. Hänen leveä, kiiltävä
pääkallonsa oli suoraan silmieni edessä. Hän nojautui tuolissaan jalat
suoriksi ojennettuina ja suuri, musta sikari suupielessään. Hänellä oli
yllään jonkunlainen aamunuttu, punainen, mustalla samettikauluksella
varustettu sotilaskuosinen samettitakki. Toisessa kädessään oli hänellä
joku vihkonen, jota hän luki huolimattomasti sikarinsavua tuprutellen.
Hän oli niin mukavasti asettunut istumaan, ettei hän suinkaan aikonut
kovinkaan pian lähteä tiehensä.

Minä tunsin kuinka Holmes puristi kättäni ikäänkuin sanoakseen, että
hän varmasti tiesi voivansa tästäkin suoriutua. En tiennyt oliko hän
nähnyt, minkä minä selvään saatoin nähdä, että kassakaapin ovi ei ollut
kokonaan kiinni ja Milverton saattoi huomata sen milloin tahansa. Olin
puolestani päättänyt, että heti, kun Milvertonin katseen suunnasta
saattaisin nähdä hänen huomanneen kaapin oven, minä syöksyisin esiin,
heittäisin päällystakkini hänen päänsä ylitse ja pitäisin häntä kiinni
jättäen loput Holmesin suoritettavaksi. Mutta Milverton ei
katsahtanutkaan ylös. Hän oli syventynyt lukemiseensa ja sivu toisensa
jälkeen kääntyi hänen kirjasessaan. Mutta lopetettuaan sen ja
poltettuaan sikarinsa loppuun hän varmaankin menisi pois, arvelin minä.
Ennen kuin hän oli ehtinyt niin pitkälle, tapahtui kumminkin jotakin,
joka kokonaan muutti aseman. Useita kertoja oli Milverton katsonut
kelloansa, ja kerran oli hän noussut ja istuutunut jälleen
tuolilleen kärsimättömästi kohauttaen olkapäitään. Mutta mieleeni ei
juolahtanutkaan, että hän oli voinut sopia kohtaavansa jonkun tähän
aikaan, ennen kuin äkkiä heikkoa ääntä kuului kuistikosta. Milverton
kohosi suoraksi tuolillansa ja hiljainen koputus kuului. Milverton
nousi ylös ja avasi kuistikon oven.

"Te tulette melkein puoli tuntia liian myöhään", sanoi hän lyhyesti.

Näin siis selvisi oven auki jääminen ja Milvertonin valvominen. Kuulin
hameen kahinaa. Kun Milverton nousi, vedin minä uutimet yhteen, mutta
uskalsin nyt jälleen avata ne. Milverton oli asettunut takaisin
tuolilleen ja sikari oli yhä hänen suupielessään. Hänen edessään
täydessä sähkövalossa seisoi kookas, hento nainen, jolla oli harso
kasvoilla ja leukaan saakka napitettu iltanuttu yllään. Hän hengitti
nopeasti ja jokainen piirre hänen jäntevässä ruumiissaan vapisi
kiihtymyksestä.

"Te olette hukannut minulta yhden yön ihanan unen, suloinen ystäväni",
sanoi Milverton. "Toivon kumminkin ettei se ole tapahtunut
hyödyttömästi. Ette kai voinut saapua toiseen aikaan, vai kuinka?"

Nainen pudisti päätään.

"No niin, ellette voinut, niin ette voinut. Jos kreivitär onkin ollut
ankara emäntä, niin saatte nyt korvauksen. Kas niin, hiidessä,
tyyntykää. Käykäämme asioihin."

Hän otti erään paperin kirjoituspöydän laatikosta. "Te sanotte, että
teillä on viisi kirjettä, jotka ovat vaarallisia kreivitär d'Albertin
maineelle. Tahdotte myydä ne. Minä tahdon ostaa ne. Se on hyvä, meidän
on siis vain määrättävä hinta. Minä tahdon luonnollisesti ensin nähdä
nuo kirjeet. Jos ne ovat oikeaa laatua... Taivaan Jumala, tekö se
olettekin?"

Nainen oli sanaakaan sanomatta nostanut tiheän harsonsa ja avannut
nuttunsa. Milverton näki silloin edessään tummat, kauniit,
ylpeäpiirteiset kasvot, käyrän nenän, kaareutuvat, tummat kulmakarvat,
ankaran, kiiltävän silmäparin ja suoran suun, jonka kalpeat huulet
hymyilivät onnettomuutta ennustavasti.

"Minä se olen", sanoi hän, "sama nainen, jonka elämän turmelitte."

Milverton naurahti, mutta siinä ilmeni pelkoa. "Te olitte niin
itsepäinen", sanoi hän, "miksi pakotitte minut äärimmäisyyksiin? Minä
vakuutan teille etten omasta halustani loukkaisi kärpästäkään, mutta
jokaisen on hoitaminen omia asioitaan ja mitä saatoinkaan tehdä? Pyysin
kohtuullista hintaa, jota ette tahtonut maksaa."

"Silloin lähetitte te kirjeet minun miehelleni ja hän, paras mies mitä
on ollut -- minä en edes kelvannut hänen kenkänsä nauhoja solmiamaan --
hän kuoli surusta. Te muistatte tuon viimeisen illan; minä tulin tästä
ovesta, kerjäsin ja rukoilin armoa, ja te nauroitte minulle vasten
kasvoja, niinkuin nytkin yritätte, vaikka pelkuruutenne ei voi estää
huulianne vapisemasta. Niin, te ette luullut tarvitsevanne enää nähdä
minua täällä, mutta tuona iltana opin, kuinka voisin kohdata teitä
silmä silmää vasten ja yksin. No, Charles Milverton, mitä teillä on
sanomista?"

"Älkää koettakokaan peloittaa minua", vastasi hän nousten seisomaan.
"Minun tarvitsee vain huutaa palvelijoitani saadakseni teidät
vangituksi. Mutta minä annan teille anteeksi teidän luonnollisen
vihanne tähden. Lähtekää huoneesta, kuten tulittekin, niin en sano
mitään."

Nainen seisoi toinen käsi kohotettuna povelle ja sama hymy kapeilla
huulillansa.

"Te ette saa turmella useampien elämää, kuten olette turmellut minun
elämäni. Te ette tule tekemään useammille ihmisille sellaista pahaa
kuin olette minulle tehnyt. Minä tahdon vapauttaa maailman
myrkyllisestä matelijasta. Ota tämä, koira, ja tämä! -- ja tämä! ja
tämä!"

Hän oli temmannut esiin pienen kiiltävän revolverin ja ampui kuulan
toisensa jälkeen Milvertonia vastaan pitäen revolverin suuta parin
jalan päässä hänen päästään. Milverton väisti syrjään ja kaatui
silmilleen pöydälle ähkien ja käsillään papereita hapuillen. Sitten
nousi hän horjuen, sai uuden kuulan ja kaatui hervottomana lattialle.

"Se on lopussa!" huudahti hän ja jäi liikkumattomana makaamaan.

Nainen katseli häntä kauan ja kosketti sitten jalallaan hänen
kasvojansa. Sitten katsoi hän häntä jälleen, mutta hän ei liikkunut.
Minä kuulin kahinaa, iltailma tuulahti huoneeseen ja kostajatar oli
poissa.

Me emme olisi väliintulollamme voineet pelastaa miestä tästä
kohtalosta. Mutta kun nainen ampui kuulan toisensa jälkeen Milvertonin
ruumiiseen, olin minä syöksymäisilläni esiin. Silloin tunsin Holmesin
kylmän, suonikkaan käden tarttuvan minua kalvosimeen. Minä ymmärsin,
mitä tämä luja puristus sanoi: meillä ei ollut mitään tekemistä
tässä asiassa, oikeus oli kohdannut roistoa, ja meillä oli omat
velvollisuutemme ja omat tarkoituksemme, joita emme saaneet
laiminlyödä. Mutta tuskin oli tuo tuntematon nainen rientänyt tiehensä,
ennen kuin Holmes äänettömin, nopein askelin oli ehtinyt toisen oven
luo. Hän väänsi avainta lukossa. Samalla hetkellä kuulimme puhetta ja
lähestyvien askelten ääniä.

Revolverin laukaukset olivat herättäneet palvelijat. Täydellisellä
tyyneydellä meni Holmes kassakaapin luo, otti sieltä sylin täydeltä
kirjepakkoja ja viskasi ne tuleen. Hän uudisti saman teon, kunnes
kaappi oli tyhjä. Nyt tarttui joku oveen ja kolkutti siihen. Holmes
katsoi ympärilleen. Kirje, joka oli kutsunut Milvertonin kuolemaan, oli
vereen tahrattuna pöydällä; Holmes viskasi sen palavien paperien
joukkoon. Sitten otti hän avaimen kuistikon ovesta, tuli ulos minun
jäljessäni ja lukitsi oven ulkopuolelta.

"Tätä tietä, Watson", sanoi hän. "Me voimme hiipiä pitkin
puutarhanaitaa tähän suuntaan."

Minä en ole milloinkaan uskonut, että voitaisiin tehdä hälyytys niin
nopeasti kuin nyt tapahtui. Kun käännyimme, oli jokainen ikkuna tuossa
suuressa talossa valaistu. Portti oli auki ja ihmisiä juoksi siitä
ulos. Koko pihamaa oli täynnä ihmisiä ja eräs heistä huudahti, kun
tulimme kuistikolle. Holmes näytti perinpohjin tuntevan paikan, hän
riensi erääseen istutukseen ja minä seurasin hänen kintereillään. Me
saatoimme kuulla lähimpien takaa-ajajiemme läähättävän aivan
kintereillämme. Tiemme sulki kuuden jalan korkuinen muuri, mutta Holmes
viskautui sen ylitse. Kun minä olin ehtinyt puolitiehen, tunsin jonkun
tarttuvan minua nilkkaan, mutta minä potkaisin itseni irti ja putosin
pää edellä maahan toiselle puolelle. Holmes auttoi minut ylös ja sen
jälkeen juoksimme henki kurkussa suuren Hampstead Heathin poikki ja
siitä edelleen. Luulen, että juoksimme noin pari peninkulmaa, jolloin
Holmes vihdoin pysähtyi ja kuunteli. Kaikki oli äänetöntä. Olimme
päässeet takaa-ajajistamme ja olimme turvassa.

       *       *       *       *       *

Olimme jo syöneet aamiaisen tämän merkillisen seikkailun jälkeisenä
päivänä ja istuimme tupakoimassa, kun herra Lestrade Scotland Yardista
juhlallisen näköisenä astui yksinkertaiseen huoneeseemme.

"Hyvää huomenta, herra Holmes", sanoi hän, "hyvää huomenta. Saanko
kysyä, onko teillä nykyjään hyvin kiireellisiä töitä?"

"Ei niin kiireellisiä, etten joutaisi kuulemaan, mitä teillä on
sanottavaa."

"Minä ajattelin, että te, ellei teillä ole jotakin erityistä muuta
tehtävää, tahtoisitte auttaa meitä selittämään erästä omituista juttua,
joka sattui eilen Hampsteadissa."

"Varjele taivas", sanoi Holmes. "Minkälaista?"

"Murhaa, joka tehtiin mitä draamallisimmissa olosuhteissa. Minä tiedän,
kuinka kekseliäs te olette sellaisissa seikoissa ja tekisitte meille
suuren palveluksen, jos tahtoisitte tulla Applerode Towersiin meitä
auttamaan. Tämä ei ole mikään tavallinen rikos. Olemme jonkun aikaa
pitäneet silmällä herra Milvertonia ja meidän kesken sanoen, oli hän
oikea konna. Hänellä oli tapana käyttää ylhäisön naisille vaarallisia
kirjeitä rahojen kiristämiseen, ja murhaajat ovat nyt polttaneet nuo
kirjeet. Mitään arvoesineitä ei ole otettu, ja senvuoksi on luultavaa,
että murhaajat ovat hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa, ja heidän
ainoa tarkoituksensa oli varmaankin estää jotakin häväistysjuttua."

"Murhaajat?" sanoi Holmes. "Oliko niitä useampia?"

"Kyllä, kaksi. He olivat melkein joutua kiinni. Meillä on heidän
jälkensä ja tieto heidän ulkomuodostaan, ja me saamme varmaankin heidät
kiinni. Ensimmäinen oli hyvin nopsa käänteissään, mutta toiseen ehti
eräs puutarhurin renki tarttua kiinni, ja hän pääsi irti vasta
taistelun jälkeen. Hän oli keskikokoinen, vankkarakenteinen mies, jonka
kasvojen alaosa oli voimakkaasti kehittynyt, ja jolla oli mustat
viikset ja naamari kasvoilla."

"Tuo kuvaus on jokseenkin vaillinainen", sanoi Holmes. "Sopiihan se
esimerkiksi tohtori Watsoniin yhtä hyvin kuin johonkin muuhunkin."

"Siinä te todellakin olette oikeassa", sanoi poliisitarkastaja aivan
hämmästyneenä. "Kuvaus sopii todellakin tohtori Watsoniin."

"Kumminkaan en voi palvella teitä tällä kerralla", sanoi Holmes. "Asia
on niin, että minä tunsin tuon Milvertonin, ja olen sitä mieltä, että
hän oli Lontoon vaarallisimpia rikollisia, ja sitäpaitsi minä uskon
löytyvän muutamia rikoksia, joihin lain ei tule sekaantua, ja annan
ihmisille oikeuden joskus tehdä oikeutta itse. Niin, ei maksa vaivaa
puhella minun kanssani siitä, olen tehnyt päätökseni. Minun
myötätuntoni on näiden murhaajien puolella eikä uhrin, enkä minä tahdo
ryhtyä tähän asiaan."

       *       *       *       *       *

Holmes ei ollut sanonut minulle sanaakaan tuosta murhenäytelmästä,
jonka salaisia näkijöitä me olimme olleet, mutta olin huomannut, että
hän oli ajatuksissaan koko aamun ja näytti siltä, että hän koetti
johtaa muistiinsa jotakin. Ja kun olimme syöneet väliateriamme
puoleksi, hypähti hän äkkiä ylös.

"Nyt tiedän sen, Watson!" huudahti hai "Ota hattusi ja tule mukaani!"

Hän kiiruhti minun edelläni Baker-katua Regent Circukselle. Sen
vasemmalla puolella oli eräs kauppa, jonka ikkuna oli täynnä päivän
kaikkien kuuluisuuksien valokuvia: näyttämöiltä, konserttisaleista,
ylemmistä seurapiireistä j.n.e. Holmes osoitti yhtä muotokuvaa. Se
kuvasi komeaa naista, joka oli hovipuvussa, timanttikoriste ylpeällä
otsallaan. Tunsin tuon käyrän nenän, kaarevat kulmakarvat, suorat
huulet ja tarmokkaasti pyöristyvän leuan. Ja hämmästyneenä luin sen
jalosukuisen valtiomiehen arvonimet, jonka vaimo hän oli ollut. Silmäni
kääntyivät Holmesiin. Hän pani sormen huulillensa ja äänettöminä
lähdimme pois.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Toisen tahran tarina - Ym. Sherlock Holmes'in seikkailuja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.