Title: Sallimus - Itämainen kertomus
Author: Voltaire, 1694-1778
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Sallimus - Itämainen kertomus" ***


SALLIMUS

Itämainen kertomus


Kirj.

VOLTAIRE


Suomentanut O. A. Kallio


Ranskalainen alkuteos ZADIG, ou la destinée ilmestyi 1747



Arvi A. Karisto, Hämeenlinna 1918.



SISÄLLYS:

 Hyväksymys.
 Zadigin tarinaa koskeva Sadin omistuskirjelmä sulttaanitar Sheraalle.
 Zadig eli Sallimus.
     I. Silmäpuoli.
    II. Nenä.
   III. Koira ja hevonen.
    IV. Kateellinen.
     V. Jalomielinen.
    VI. Ministeri.
   VII. Kinastelut ja vastaantotot.
  VIII. Mustasukkaisuus.
    IX. Piesty nainen.
     X. Orjuus.
    XI. Rovio.
   XII. Illallinen.
  XIII. Kohtaus.
   XIV. Tanssi.
    XV. Siniset silmät.
   XVI. Rosvot.
  XVII. Kalastaja.
 XVIII. Basiliski.
   XIX. Taistelut.
    XX. Erakko.
   XXI. Arvoitukset.



HYVÄKSYMYS[1]


Minä allekirjoittanut, joka olen pitänyt itseäni viisaana, vieläpä
nerokkaana ihmisenä, olen lukenut tämän käsikirjoituksen ja huomannut
sen, vasten tahtoanikin, omituiseksi, huvittavaksi, siveelliseksi,
filosofiseksi, ansiokkaaksi miellyttämään niitäkin, jotka vihaavat
romaaneja. Niinpä olenkin kieltänyt sen julkaisemisen ja vakuuttanut
tuomarille, että se on inhoittava teos.



ZADIGIN TARINAA KOSKEVA SADIN OMISTUSKIRJELMÄ SULTTAANITAR SHERAALLE[2]


Sheval-kuun 18 p. Hedshran vuonna 837.[3]

Silmien hurma, sydämien tuska, neron valo! Minä en suutele jalkojesi
tomua, koska sinä tuskin ollenkaan kävelet, ja silloinkin vain Iranin
matoilla tai ruusuilla. Minä tarjoan sinulle käännöksen erään vanhan
viisaan kirjasta, joka oli siinä onnellisessa asemassa, ettei hänellä
ollut mitään tekemistä, ja sentähden kulutti aikaansa kirjoittamalla
Zadigin historian, teoksen, joka sisältää enemmän kuin se näyttää
sisältävän. Pyydän sinua lukemaan sen ja ilmaisemaan mielipiteesi sen
suhteen; sillä vaikkapa oletkin elämäsi keväässä, vaikkapa kaikki
nautinnot ovat sinulle tarjona, vaikkapa oletkin kaunis ja
hengenlahjasi korottavat kauneuttasi, vaikkapa sinulle suitsutetaan
ylistystä illasta aamuun, ja vaikkapa siis kaiken tämän johdosta olisit
oikeutettu olemaan aivan vailla tervettä järkeä, niin siitä huolimatta
sinulla on sangen viisas äly ja sangen hieno maku, ja minä olen kuullut
sinun puhelevan viisaammin kuin pitkäpartaisten ja suippolakkisten
vanhain dervishien.[4] Sinä olet vaitelias, mutta sinä et ole
epäluuloinen; sinä olet lempeä, mutta et heikko; sinä teet hyvää, mutta
ymmärtäväisesti; sinä rakastat ystäviäsi etkä tee ketään
vihamieheksesi. Sinun sukkeluutesi ei ota koskaan panettelua
purevuutensa välikappaleeksi; sinä et sano pahaa etkä tee sitä, niin
suunnattoman helppoa kuin sinulle olisikin siten menetellä. Sanalla
sanoen, sielusi on aina näyttänyt minusta yhtä puhtaalta kuin
kauneutesi. Onpa sinulla taipumusta filosofiaankin, mikä seikka on
saattanut minut uskomaan, että tämä vanhan viisaan kirja miellyttää
sinua enemmän kuin ketään muuta naista.

Se on alkujaan kirjoitettu kaldean kielellä, jota emme kumpikaan
ymmärrä. Se käännettiin arabian kielelle kuuluisan sulttaanin
Ulugh-Bekin[5] huvittamiseksi. Siihen aikaan arabialaisten ja
persialaisten keskuudessa olivat muodissa "Tuhat yksi yötä", "Tuhat
yksi päivää" y.m. satukirjat. Ulugh piti enemmän Zadigin lukemisesta,
mutta sulttaanittaret olivat ihastuneet "Tuhat yksi yötä"-kokoelmaan.
"Miten te voitte", sanoi viisas Ulugh heille, "pitää parempina
sellaisia tarinoita, joissa ei ole mitään järkeä ja joista ei ole
mitään hyötyä?" -- "Juuri senvuoksi me pidämmekin niistä", vastasivat
sulttaanittaret.

Minä tiedän varmasti, että sinä et ole heidän kaltaisensa, vaan olet
todellinen Ulugh. Vieläpä toivon, että kun olet kyllästynyt tavallisiin
tarinoimisiin, jotka ovat jokseenkin "Tuhannen ja yhden yön" tapaisia,
mutta paljon ikävämpiä, minä voin saada kunnian hetkisen aikaa jutella
järkevästi kanssasi. Jos olisit ollut Fhilippoksen pojan Skanderin[6]
aikuinen Thalestris tai Suleimanin[7] aikuinen Saban kuningatar, niin
epäilemättä nämä kuninkaat olisivat matkustaneet sinun luoksesi.

Minä rukoilen taivaallisia hyveitä, että riemusi olisivat täydelliset,
kauneutesi ainainen ja onnesi loputon.

                                                Sadi.



ZADIG ELI SALLIMUS



I

Silmäpuoli


Kuningas Moabdarin aikana eli Babylonissa eräs nuori mies nimeltä
Zadig. Hänen hyvät synnynnäiset luonnonlahjansa oli kasvatus
täydentänyt. Vaikka hän olikin rikas ja nuori, niin hän osasi hillitä
intohimonsa. Hän ei himoinnut mitään; hän ei tahtonut aina olla
oikeassa, ja hän osasi pitää arvossa toisten heikkouksia. Oli
ihmeellistä nähdä, että hän, niin nerokas kuin olikin, ei koskaan
kohdistanut ivaansa noihin perin haihatteleviin, löyhiin ja meluaviin
lausuntoihin, noihin julkeihin panetteluihin, noihin tyhmiin
arvosteluihin, noihin karkeihin pilapuheisiin, tuohon tyhjään
sanatulvaan, joka Babylonissa kulki keskustelun nimellä. Hän oli
oppinut Zoroasterin[8] ensimmäisestä kirjasta, että itserakkaus on kuin
tuulella täytetty pallo, josta myrskyt syöksyvät ulos, kun siihen
pistää reiän. Zadig ei myöskään kerskunut halveksivansa naisia tai
ylpeillyt heidän voittamisestaan. Hän oli jalomielinen; hän ei pelännyt
voittaa puolelleen kiittämättömiäkin, noudattaen siinä Zoroasterin
ylevää neuvoa: "Kun syöt, niin anna ruokaa koirillekin, vaikka ne
purisivatkin sinua."

Hän oli myös mahdollisimman viisas, sillä hän pyrki elämään viisasten
seurassa. Vanhain kaldealaisten oppeihin perehtyneenä hän tiesi luonnon
peruslaeista niin paljon kuin silloin niistä yleensä tiedettiin, Ja
tunsi metafysiikkaa siinä määrin kuin niinä aikoina sitä tunnettiin,
toisin sanoen sangen niukasti. Hän oli varmasti vakuuttunut siitä, että
vuosi, huolimatta hänen aikansa uudesta filosofiasta, sisälsi 365
kokonaista ja lisäksi neljänneksen päivää, ja että aurinko sijaitsi
maailman keskipisteessä. Ja kun ylimaagit[9] loukkaavan kopeasti
sanoivat hänelle, että hänellä oli väärät mielipiteet, ja että hän
niinmuodoin oli valtion vihollinen, jos uskoi auringon kiertävän
itsensä ympäri ja vuodessa olevan kaksitoista kuukautta, niin hän oli
vaiti, osoittamatta vihastusta tai ylenkatsetta.

Omistaessaan suuret rikkaudet ja siis myös paljon ystäviä, hyvän
terveyden ja miellyttävän ulkomuodon, oikeaan osuvan ja maltillisen
ymmärryksen, ylevän ja vilpittömän sydämen, Zadig luuli voivansa olla
onnellinen. Hän aikoi mennä naimisiin Semiran kanssa, joka kauneutensa,
syntyperänsä ja varallisuutensa tähden oli Babylonin enimmin toivottu
neito. Hän tunsi tätä kohtaan puhdasta ja voimakasta kiintymystä, ja
Semira puolestaan rakasti häntä kiihkeästi.

Se onnellinen hetki, jonka tuli heidät yhdistää, oli jo aivan lähellä,
kun he kerran, käyskellessään yhdessä erään Babylonin portin luona,
Eufratin rantaa koristavien palmujen varjossa, näkivät miekoilla ja
jousilla varustettujen miesten tulevan heitä kohti. Ne olivat nuoren
Orkanin, erään ministerin veljenpojan, kätyrejä, jolle hänen setänsä
imartelijat olivat uskotelleet, että kaikki oli hänelle luvallista.
Hänellä ei ollut rahtuakaan Zadigin suloudesta ja hyveistä, mutta
luullen olevansa paljoa korkeammalla hän oli kiukuissaan siitä, että
hänet oli syrjäytetty. Tämä mustasukkaisuus, joka johtui yksinomaan
hänen turhamaisuudestaan, saattoi hänet siihen luuloon, että hän muka
hurjasti rakasti Semiraa. Niinpä hän tahtoikin ryöstää hänet. Rosvot
kävivät Semiraan käsiksi, vieläpä raa'assa kiihkossaan haavoittivat
häntä ja vuodattivat tuon suloisen olennon verta, jonka pelkkä
näkeminen olisi voinut hellyttää itse Immaus-vuoren tiikeritkin.

Semira parkui sydäntäviiltävästi, valittaen:

"Voi rakas sulhoni! Minut riistetään siltä, jota minä jumaloin!"

Hän ei välittänyt rahtuakaan omasta vaarastaan; hän ajatteli ainoastaan
rakasta Zadigiaan. Tämä taas sillä välin puolusti häntä kaikella sillä
voimalla, jonka miehuus ja rakkaus antavat. Apunaan vain kaksi orjaansa
hän lopulta ajoi rosvot pakoon ja vei verisen ja taintuneen Semiran
tämän kotiin. Siellä neito avasi silmänsä, näki vapauttajansa ja
lausui:

"Oi Zadig! Ennen rakastin minä sinua sulhasenani; nyt minä rakastan
sinua lisäksi kunniani ja elämäni pelastajana."

Milloinkaan ei mikään sydän ole ollut kiitollisempi kuin Semiran;
milloinkaan ei hurmaavampi suu ole tulkinnut hellempiä mielenväreitä
niillä tulisilla sanoilla, joita innoittaa suurimman hyväntyön tunne ja
puhtaimman rakkauden suloisin hurmaus. -- Semiran vamma oli
vähäpätöinen ja parani pian. Zadig oli vaarallisemmin haavoitettu;
nuoli oli tehnyt häneen syvän haavan silmän lähelle. Semira rukoili
lakkaamatta jumalia tekemään hänen rakastettunsa terveeksi. Hänen
silmänsä olivat päivät päästään ja yöt läpeensä täynnä kyyneliä: hän
odotti sitä hetkeä, jolloin Zadig voisi taas iloita hänen
näkemisestään; mutta haavoitettuun silmään kohonnut paise saattoi
pelkäämään pahinta. Siksipä lähetettiin Memfiistä saakka hakemaan
kuuluisaa lääkäriä Hermestä, joka saapuikin suuren seurueen kera. Tämä
kävi sairaan luona ja julisti, että hän tulisi kadottamaan toisen
silmänsä. Vieläpä hän ennusti päivän ja hetkenkin, jolloin tuo
onnettomuus tapahtuisi.

"Jos se olisi ollut oikea silmä", lausui hän, "niin olisin voinut sen
parantaa; mutta vasemman silmän vammat ovat parantumattomat."

Koko Babylon surkutteli Zadigin kohtaloa ja samalla ihmetteli Hermeen
syvällistä viisautta. Kahta päivää myöhemmin paise puhkesi itsestään,
ja Zadig parani täydellisesti. Hermes sepitti nyt kirjan, jossa hän
todisteli, ettei hänen olisi pitänyt parantua. Zadig ei sitä lukenut;
mutta niin pian kuin voi lähteä ulos hän valmistausi käymään sen luona,
joka oli hänen elämänonnensa toivona ja jota varten yksin hän halusi
säilyttää silmänsä. Semira oli jo kolme päivää ollut maalla. Tiellä
kuuli Zadig tämän kauniin naisen äänekkäästi julistaneen, että hän
tunsi voittamatonta vastenmielisyyttä silmäpuolia kohtaan, ja sentähden
hän viime yönä oli mennyt Orkanin vaimoksi. Tästä uutisesta Zadig meni
tainnoksiin. Hänen tuskansa vei hänet haudan partaalle. Hän oli kauan
sairaana. Vihdoin kuitenkin järki pääsi voitolle surusta, vieläpä
kaiken sen kamaluus, mitä hän oli kokenut, oli omiaan häntä
lohduttamaankin. Hän sanoi:

"Koska olen saanut kokea niin julmaa oikullisuutta hovissa kasvaneen
neidon puolelta, niin tahdon valita itselleni vaimon keskisäädystä."

Hän valitsi Azoran, kaupungin järkevimman ja jalosyntyisimmän neidon,
ja nai hänet. Yhden kuukauden hän sitten eli tämän kanssa mitä
suloisimmassa lemmen hurmassa. Vaimossaan hän huomasi ainoastaan jonkin
verran kevytmielisyyttä ja melkoista taipumusta pitämään aina parhaiten
kasvatettuja nuoria miehiä samalla myös kaikista nerokkaimpina ja
kunnollisimpina.



II

Nenä


Eräänä päivänä Azora saapui kotiin kävelyltä kovin vihaisena ja
kiivaasti meluten.

"Mikä sinun on, rakas puolisoni?" sanoi Zadig. "Mikä on saattanut sinut
noin suunniltasi?"

"Ah!" sanoi Azora. "Sinä tekisit minun laillani, jos olisit nähnyt sen
näytelmän, josta minä juuri tulen. Menin näet lohduttamaan nuorta
leskeä, Kosrua, joka pari päivää sitten laitatti nuorelle miehelleen
hautapatsaan tuonne niittyä reunustavan puron varrelle. Hän lupasi
silloin surussaan jumalille oleskella tämän haudan luona niin kauan
kuin puro virtaisi sen vieritse."

"Kas vaan!" sanoi Zadig. "Siinäpä onkin vasta oiva nainen, joka todella
rakasti miestään."

"Ah!" virkkoi Azora. "Jospa tietäisit, mitä hän puuhasi, kun kävin
häntä katsomassa."

"Mitä sitten, armas Azora?"

"Hän antoi johtaa puron juoksun toisaanne."

Azora alkoi jälleen purkaa suustaan niin loputtomasti herjauksia ja
puhkesi niin rajusti sättimään tuota nuorta leskeä, että sellainen
hyveellä kerskuminen ei enää ollut Zadigille mieleen.

Hänellä oli eräs ystävä nimeltä Kador; tämä oli yksi niitä nuoria
miehiä, joilla hänen vaimonsa silmissä oli enemmän kuntoa ja ansioita
kuin muilla. Tämän hän teki uskotukseen ja vahvisti hänen
uskollisuuttaan, niin hyvin kuin voi, melkoisella lahjalla.

Azora oli mennyt pariksi päiväksi erään ystävättärensä luo maalle ja
palasi kolmantena päivänä kotiin. Täällä palvelijat itkusilmin
ilmoittivat hänelle, että hänen miehensä oli edellisenä yönä äkkiä
kuollut ja etteivät he muka olleet rohjenneet tuoda hänelle siitä
surusanomaa, vaan olivat heti haudanneet Zadigin hänen isiensä hautaan
puutarhan päähän. Azora itki, repi hiuksiaan ja vannoi hänkin
kuolevansa.

Iltasella saapui Kador ja pyysi puhutella häntä. Yhdessä he sitten
itkivät. Seuraavana päivänä he jo itkivät vähemmän ja aterioivat
yhdessä. Kador uskoi hänelle, että hänen ystävänsä oli kuollessaan
jättänyt hänelle suurimman osan omaisuuttaan, ja antoi Azoran ymmärtää,
että hän tuntisi itsensä onnelliseksi voidessaan jakaa omaisuutensa
hänen kanssaan. Rouva itki ja suuttui kovin, mutta lauhtui lopuksi. Ja
illallinen kestikin jo paljoa kauemmin kuin päivällinen; keskustelu
muuttui samalla tuttavallisemmaksi. Azora piti vainajasta kiitospuheen,
mutta vakuutti samalla hänellä olleen vikoja, joista Kador oli vapaa.

Kesken syönnin Kador äkkiä valitti ankaraa pernakipua. Levottomana ja
huolekkaana rouva silloin tuotti paikalle kaikki mahdolliset hajuöljyt,
joilla hänen oli tapana parfymoida itseänsä, koetellakseen, eikö
mahdollisesti joku niistä auttaisi pernakipuun. Hän valitti kovasti
sitä, ettei suuri Hermes enää ollut Babylonissa. Vieläpä hän suvaitsi
painellakin sitä kuvetta, jossa Kador tunsi noita ankaria tuskia.

"Vaivaako tämä kauhea tauti sinua useastikin?" hän kysyi täynnä sääliä.

"Se saattaa minut joskus aivan haudan partaalle", vastasi Kador. "Eikä
siihen löydy muuta kuin yksi ainoa lievittävä lääke, nimittäin se että
asetetaan kupeelleni edellisenä päivänä kuolleen ihmisen nenä."

"Sepä kummallinen lääke", arveli Azora.

"Ei sen kummallisempi kuin herra Arnoun[10] pussit halvausta vastaan."

Tämä syy ynnä tuon nuoren miehen erinomaiset ansiot saivat rouvan
vihdoin tekemään päätöksensä. Hän virkkoi:

"Toivottavasti ei enkeli Asrael kiellä mieheltäni, hänen siirtyessään
eilisestä maailmasta huomiseen maailmaan, sen vuoksi pääsyä Tshinavarin
sillan yli, että hänen nenänsä ei toisessa elämässä ole aivan yhtä
pitkä kuin ensimmäisessä."

Sitten hän otti partaveitsen, meni miehensä haudalle, kostutti sitä
kyynelillään ja aikoi ryhtyä leikkaamaan haudassa suorana lepäävän
Zadigin nenää.

Silloin Zadig kohoaa pystyyn, suojellen toisella kädellä nenäänsä ja
toisella työntäen partaveistä pois.

"Rakas vaimoni!" hän virkkaa hellästi. "Älä melua ja pauhaa enää niin
kovasti nuorta Kosrua vastaan! Aikeesi leikata minulta nenäni on hyvin
verrattavissa puron pois johtamiseen."



III

Koira ja hevonen


Zadig sai kokea, että avioliiton ensimmäinen kuukausi, Zend-kirjan
sanojen mukaisesti, on hunajakuukausi ja toinen marunakuukausi. Hänen
täytyikin jonkin ajan perästä erota Azorasta, jonka kanssa hänen oli
käynyt liian vaikeaksi elää, ja nyt hän etsi tyydytystä luonnon
tutkimisesta.

"Kukaan ei ole onnellisempi", sanoi hän, "kuin filosofi, joka lukee
luonnon suurta kirjaa, minkä Jumala on asettanut silmiemme eteen. Hänen
keksimänsä totuudet ovat kokonaan hänen; hän ravitsee ja ylentää
sieluaan; hän elää rauhallisena eikä hänen tarvitse pelätä mitään
ihmisten puolelta; eikä hänen hellä puolisonsa tule koskaan leikkaamaan
häneltä nenää."

Tällaisten aatteiden valtaamana hän vetäytyi erääseen maataloon
Eufratin rannalle. Siellä hän ei huolinut laskea, kuinka monta
vesipisaraa sekunnissa vieri sillan kaarien alitse tai satoiko hiiren
kuussa yhtä kuutiotuumaa enemmän vettä kuin lampaan kuussa. Hän ei
myöskään vähääkään kuvitellut voivansa tehdä silkkiä lukinverkosta tai
porsliinia särkyneistä pulloista.[11] Sen sijaan hän tutki
huolellisesti eläinten ja kasvien ominaisuuksia ja saavutti siinä pian
sellaisen taidon, että voi sen avulla keksiä tuhat eroavaisuutta siinä,
missä muut ihmiset näkivät vain yhdenmukaisuutta.

Kävellessään eräänä päivänä pienen metsikön lähellä hän äkkäsi erään
kuningattaren eunukeista useain hovipalvelijain kera rientävän häntä
kohti. Kaikki he näyttivät olevan mitä suurimmassa hädässä ja
juoksentelivat sinne tänne aivan kuin päättömät, jotka ovat kadottaneet
jonkin arvokkaimpia kalleuksiaan ja nyt etsivät sitä.

"Nuori mies", virkkoi ylieunukki, "etkö kenties ole nähnyt
kuningattaren koiraa?"

"Se on narttu eikä uroskoira", vastasi Zadig vaatimattomasti.

"Sinä olet oikeassa", lausui ylieunukki.

"Se on hyvin pieni lintukoira", jatkoi Zadig. "Se on äskettäin
penikoinut ja ontuu hiukan vasenta etukäpäläänsä; lisäksi on sillä
hyvin pitkät korvat."

"Sinä olet siis nähnyt sen?" kysyi ylieunukki aivan hengästyneenä.

"En suinkaan", vastasi Zadig. "Minä en ole sitä milloinkaan nähnyt enkä
ole edes tiennytkään, että kuningattarella on narttukoira."

Aivan samaan aikaan oli kohtalon tavanomaisesta oikusta kuninkaan
tallin kaunein hevonen päässyt erään tallirengin käsistä karkuun
Babylonin tasangoille. Ylitallimestari riensi kaikkien tallimiesten
kera sen jälkeen yhtä hätäisenä kuin ylieunukki koiran perästä.
Ylitallimestari kääntyi Zadigin puoleen ja kysyi tältä, oliko hän
kenties nähnyt kuninkaan hevosta.

"Se hevonen", vastasi Zadig, "nelistää mainiosti. Se on viisi jalkaa
korkea, pienikavioinen; sen häntä on kolme ja puoli jalkaa pitkä.
Nastat sen suitsissa ovat kolmenkolmatta karaatin kultaa, ja sen kengät
ovat yksitoista-osaista hopeaa."

"Mitä tietä se on mennyt, missä se on?" hätäili ylitallimestari.

"En minä ole sitä nähnyt", vastasi Zadig, "enkä edes koskaan kuullut
siitä puhuttavankaan."

Ylitallimestari ja ylieunukki luulivat tietysti Zadigin varastaneen
sekä kuninkaan hevosen että kuningattaren koiran. Niinpä he antoivatkin
viedä hänet suuren desterhamin[12] kokouksen eteen, ja tämä tuomitsi
hänet saamaan solmupiiskaa sekä karkoitettavaksi loppuiäkseen
Siperiaan. Tuskin oli tuomio julistettu, kun sekä hevonen että koira
löytyivät. Kiusallinen välttämättömyys pakoitti tuomarit nyt
peruuttamaan päätöksensä; kuitenkin he tuomitsivat Zadigin maksamaan
neljäsataa unssia kultaa, koska oli kieltänyt nähneensä sitä minkä
selvästi oli nähnyt. Hänen täytyi suorittaa sakko heti; vasta sitten
sallittiin Zadigin puolustaa asiaansa suuren desterhamin neuvoston
edessä. Hän lausui seuraavasti:

"Oikeuden tähdet, viisauden uumenet, totuuden kuvastimet, joilla on
lyijyn painavuus, raudan kestävyys, timantin kirkkaus ja paljon
yhtäläisyyttä kullan kera! Koska minun on sallittu puhua tämän korkean
kokouksen edessä, niin vannon Ormuzdin[13] nimessä, etten ole
milloinkaan nähnyt kuningattaren arvoisaa koiraa enkä kuningasten
kuninkaan[14] pyhitettyä hevosta. Tietäkää siis, miten on asian laita.
Olin kävelyllä sen metsikön läheisyydessä, jossa sitten kohtasin
kunnioitettavan eunukin ja sangen kuuluisan ylitallimestarin. Silloin
näin hiekassa erään eläimen jäljet ja päätin helposti niiden olevan
pienen koiran jälkiä. Kepeät, pitkulaiset vaot, jotka olivat painuneet
käpäläin jälkien väliin hiekan kohopaikkoihin, ilmaisivat minulle, että
se oli narttukoira, jonka nännit riippuivat alhaalla ja joka siis oli
penikoinut muutamia päiviä sitten. Toiset, edellisistä poikeavat
jäljet, jotka näkyivät alituisesti hiponeen hiekan pintaa etukäpäläin
vieressä, osoittivat minulle sillä olleen sangen pitkät korvat. Ja kun
lisäksi huomasin, että yksi käpälä ei ollut tehnyt hiekkaan niin syvää
jälkeä kuin kolme muuta, niin ymmärsin, että kaikkein armollisimman
kuningattaremme koira hiukan ontui, jos niin tohdin sanoa.

"Mitä sitten tulee kuningasten kuninkaan hevoseen, niin tietäkää, että
minä kävellessäni mainitun metsikön teitä huomasin hevosenkenkäin
jälkiä, jotka kaikki olivat yhtä kaukana toisistaan. Siinäpä hevonen --
ajattelin itsekseni -- joka nelistää mainiosti. Eräällä kapealla
tiellä, jonka leveys on vain seitsemän jalkaa, oli puiden tomu molemmin
puolin tietä, kolme ja puoli jalkaa tien keskikohdasta, pyyhitty pois.
Sillä hevosella -- päättelin mielessäni -- on kolme ja puoli jalkaa
pitkä häntä, joka huiskiessaan oikealle ja vasemmalle on pyyhkinyt
tomun puista. Lisäksi huomasin puiden alla, jotka muodostivat viisi
jalkaa korkean lehtikatoksen, äskettäin pudonneita lehviä ja ymmärsin
siitä, että hevonen oli ulottunut niihin ja että se siis oli
noin viiden jalan korkuinen. Sen suitsien taas luulisin olevan
kolmenkolmatta karaatin kultaa, sillä se oli hieronut niiden heloja
erääseen kiveen, jonka huomasin koetinkiveksi ja jolla sitten tein
kokeen. Vihdoin päättelin niistä merkeistä, joita sen kengät olivat
tehneet erääseen toiseen kivilajiin, että se oli kengitetty
yksitoista-osaisella hopealla".[15]

Kaikki tuomarit ihmettelivät Zadigin syvällistä ja terävää
arvostelukykyä. Tieto siitä saapui aina kuninkaan ja kuningattaren
korviin. Ei puhuttukaan muusta kuin Zadigista etuhuoneissa, salongeissa
ja kabineteissa; ja vaikka useat maagit arvelivat, että hänet oli
noitana poltettava, määräsi kuningas, että hänelle oli maksettava
takaisin tuo neljänsadan kultaunssin sakko, johon hänet oli tuomittu.
Aktuaarit, oikeudenpalvelijat ja prokuraattorit saapuivatkin hänen
luokseen suurella touhulla tuomaan takaisin hänen neljäsataa unssiansa.
He pidättivät niistä ainoastaan kolme sataayhdeksänkymmentäkahdeksan
unssia oikeuskuluihin, ja heidän palvelijansa pyysivät tietysti
juomarahaa.

Zadig tiesi nyt, kuinka vaarallista joskus oli liiallinen viisaus, ja
päätti lujasti, ettei ensi kerralla puhuisi mitä oli nähnyt.

Sellainen tilaisuus sattuikin kohta. Eräs valtiovanki karkasi ja
livisti Zadigin ikkunain ohitse. Tiedusteltiin Zadigilta, mutta hän ei
vastannut mitään. Kuitenkin näytettiin toteen, että hän oli katsellut
ikkunasta. Tästä rikoksesta hänet tuomittiin viidensadan kultaunssin
sakkoon, ja Babylonin tavan mukaan hän kiitti tuomareitansa näiden
suopeudesta. "Suuri Jumala", hän sanoi itsekseen, "kuinka onkaan
valitettavaa kävellä metsässä, missä kuningattaren koira ja kuninkaan
hevonen ovat juoksennelleet! Kuinka onkaan vaarallista kurkistaa ulos
ikkunasta, ja kuinka vaikeaa olla tässä elämässä onnellinen!"



IV

Kateellinen


Zadig tahtoi nyt filosofian ja ystävyyden avulla lohduttautua niistä
onnettomuuksista, joilla kohtalo oli häntä kolhinut. Hän omisti eräässä
Babylonin esikaupungissa aistikkaasti koristellun talon, jonne hän
kokosi kaikkea sellaista taidetta ja iloa, mikä sopi kunnialliselle
ihmiselle. Aamuisin oli hänen kirjastonsa avoinna kaikille oppineille
ja iltaisin oli pöytä katettu hyvälle seuralle. Mutta pian hän huomasi,
kuinka vaarallisia oppineet ovat. Syntyi näet ankara kiista eräästä
Zoroasterin säädöksestä, joka kielsi syömästä aarnikotkan lihaa.[16]

"Kuinka voidaan sellaista kieltää", inttivät toiset, "jollei koko
eläintä ole olemassakaan?"

"Sen täytyy olla olemassa", väittivät taas toiset, "koska Zoroaster
kerran ei salli sen lihaa syötävän."

Zadig tahtoi sovitella ja virkkoi:

"Jos aarnikotkia on olemassa, niin me emme niitä syö; jollei niitä ole,
niin vielä vähemmän me silloin niitä syömme; ja niinpä me kaikki
tottelemme Zoroasterin kieltoa."

Eräs oppinut, joka oli kirjoittanut 13 nidosta aarnikotkan
ominaisuuksista ja muutenkin oli valtainen theurgi (tietäjä), kiiruhti
syyttämään Zadigia erään Yebor[17] nimisen ylimaagin edessä, joka oli
kaikista kaldealaisista typerin ja siis myös kiihkomielisin. Tämä mies
olisi tahtonut seivästää Zadigin, suuremmaksi kunniaksi auringolle, ja
sitten ladella Zoroasterin rukouskirjaa sitä tyytyväisemmällä äänellä.
Kador ystävä -- hyvä ystävä on suuriarvoisempi kuin sata pappia --
lähti vanhan Yeborin luo ja lausui:

"Eläköön aurinko ja aarnikotkat! Varo rankaisemasta Zadigia, sillä hän
on pyhimys! Hänellä on aarnikotkia kanalassaan eikä hän syö niitä. Sen
sijaan hänen syyttäjänsä on kerettiläinen, joka julkeaa väittää, että
kaniinit ovat halkijaikaisia ja täysin saastattomia".[18]

"No hyvä!" sanoi Yebor ja pudisteli kaljua päätänsä. -- "Zadig on
seivästettävä, koska on ajatellut pahaa aarnikotkista, ja tuo toinen
siitä, että on puhunut pahaa kaniineista."

Kador sovitti sentään koko jutun käyttämällä apunaan erästä tyttöä,
joka oli synnyttänyt hänelle lapsen ja jolla oli suuri vaikutusvalta
maagien neuvostossa. Ketään ei seivästetty, mikä tosin saattoi useat
oppitohtorit murisemaan ja ennustelemaan koko Babylonin tuhoa. Zadig
huudahti:

"Mitä merkitsee koko onni? Kaikki tässä maailmassa vainoo minua,
yksinpä olemattomat oliotkin." Hän kirosi oppineet ja tahtoi elää enää
ainoastaan hyvässä seurassa.

Hän kokosi luokseen Babylonin kunnioitetuimmat miehet ja
rakastettavimmat naiset. Hän tarjosi mitä hienoimpia illallisia, joiden
edellä usein oli konsertteja ja joita elähytti mitä hurmaavin
keskustelu. Siitä hän oli osannut karkoittaa tuon turhan halun
ylvästellä neroudella, mikä on varmin keino osottautua hölmöksi ja
turmella loistavinkin seura. Ei ystävien eikä ruokien valinta
tapahtunut turhamaisuudesta, sillä kaikessa hän piti oleellista
parempana kuin näennäistä. Siten hän saavutti kaikkialla todellisen
arvonannon, vaikkapa ei sitä tavoitellutkaan.

Vastapäätä hänen taloaan asui Arimazes, henkilö, jonka ilkeä sisu
kuvastui hänen karkeasta naamastaan. Ollen sappitautinen ja ylpeyden
paisuttama hän samalla oli ikävystyttävä kaunosielu. Koska hän ei ollut
milloinkaan onnistunut saamaan mitään aikaan maailmassa, niin hän kosti
parjaamalla sitä. Rikkauksistaan huolimatta hänen oli vaikea koota
luoksensa imartelijoita. Iltaisin Zadigin luo ajavien vaunujen räminä
vaivasi häntä, ja Zadigin ylistelyn maine suututti häntä vielä enemmän.
Joskus hän meni Zadigin luo ja sijoittautui kutsumattomana pöytään,
häiriten siten koko seurueen ilon, kuten kerrotaan harpyijoista, että
he myrkyttävät kaiken lihan, johon koskevat.[19] Kerran hän halusi
pitää kemut erään naisen kunniaksi, mutta tämä ei noudattanutkaan
kutsua, vaan meni illalliselle Zadigin luo. Toisella kertaa taas, kun
hän jutteli palatsissa Zadigin kanssa, he tapasivat erään ministerin,
joka pyysi Zadigin illalliselle, mutta ei Arimazesta. Leppymättömin
viha syntyy usein sangen vähäpätöisestä syystä. Tämä mies, joka kulki
Babylonissa "kateellisen" nimellä, tahtoi tuhota Zadigin, koska tätä
sanottiin "onnelliseksi." Tilaisuus tehdä pahaa tarjoutuu helposti sata
kertaa päivässä ja tilaisuus tehdä hyvää vain kerran vuodessa, kuten
Zoroaster sanoo.

Kateellinen lähti Zadigin luo. Tämä käveli juuri puutarhassaan kahden
ystävänsä ja erään naisen seurassa, jolle hän puheli hienoja
kohteliaisuuksia, ilman muuta tarkoitusta kuin pelkästään juttelemisen
halusta. Keskustelu koski sotaa, jonka kuningas oli käynyt onnellisesti
vasalliaan, Hyrkanian ruhtinasta, vastaan. Zadig, joka oli osottanut
uljuuttaan tässä lyhyessä sodassa, ylisti suuresti kuningasta ja vielä
enemmän tuota naista. Hän otti esille vahataulunsa ja kirjoitti siihen
neljä säettä, jotka hän valmistelematta sepitti, antaen ne tuolle
kaunottarelle luettaviksi. Myös ystävät pyysivät saada tutustua niihin,
mutta vaatimattomuus tai paremminkin hyvin ymmärrettävä itserakkaus
pidätti hänet siitä. Hän tiesi että tilapäiset säkeet kelpaavat vain
sille, jonka kunniaksi ne ovat sepitetyt. Niinpä hän mursikin kahtia
sen taulun, jolle hän oli kirjoittanut, ja viskasi puoliskot erääseen
ruusupensaaseen, josta niitä saatiin turhaan hakea.

Alkoi vihmoa vettä, mentiin takaisin taloon. Kateellinen jäi puutarhaan
ja etsi niin kauan, että löysi toisen puoliskon vahataulusta. Tämä oli
murtunut siten, että kumpikin puolikas säkeestä, joka täytti rivin,
muodosti ajatuksen ja samalla lyhyemmän säkeen. Perin kummallisen
sattuman johdosta nuo lyhyet säkeet tulivat sisältämään lausuman, jossa
lingottiin mitä kauheimpia herjauksia kuningasta vastaan. Siinä
luettiin:

    Rikosten julmain johdosta
    Valt'istuimelle päästyään
    Yleisen rauhan aikana
    Hän yksin rikkoo rauhan tään.

Kateellinen oli onnellinen ensi kertaa elämässään. Hänellä oli nyt
käsissään keino, jolla voi tuhota tuon ylevän ja rakastettavan miehen.
Julman riemun täyttämänä hän antoi tämän Zadigin omakätisesti
kirjoittaman herjauksen joutua kuninkaan luettavaksi. Zadig, hänen
kaksi ystäväänsä ja mainittu nainen vangittiin. Hänen juttunsa oli pian
ratkaistu, häntä itseään ollenkaan kuulustelematta. Kun päätös
ilmoitettiin hänelle, asettui kateellinen hänen tielleen ja ilkkui
äänekkäästi, etteivät hänen säkeensä muka kelvanneet mihinkään. Zadig
ei suinkaan luulotellut itseään hyväksi runoilijaksi, mutta hän oli
epätoivoissaan siitä, että hänet oli tuomittu majesteettirikoksesta ja
että sen lisäksi pidettiin vankeudessa hänen kahta ystäväänsä ja tuota
kaunista naista rikoksesta, jota hän ei ollut tehnyt. Hänen ei sallittu
puolustautua, koska hänen kirjoitustaulunsa todisti kyllin selvästi.
Sellainen oli Babylonin laki. Hän kulki kuolemaan uteliaan ihmisjoukon
keskitse, josta kukaan ei uskaltanut häntä surkutella, mutta joka
kuitenkin tunkeutui tarkastelemaan hänen kasvojaan ja katselemaan,
tokko hän kuolisi arvokkaasti. Sukulaiset yksin olivat suruissaan,
sillä he eivät saaneet periä häntä. Kolme neljännestä hänen
omaisuudestaan näet takavarikoitiin kuninkaan hyväksi, ja yksi
neljännes annettiin kateelliselle.

Hänen valmistautuessaan kuolemaan kuninkaan papukaija sattui lentämään
alas parvekkeelta ja laskeutumaan Zadigin puutarhaan erääseen
ruusupensaaseen. Läheisestä puusta oli tuuli kantanut sinne persikan,
joka oli pudonnut Zadigin kirjoitustaulun toiselle puoliskolle ja
tarttunut siihen kiinni. Lintu otti persikan ja taulun ja kantoi ne
hallitsijan syliin. Utelias ruhtinas luki siitä ajatuksettomia sanoja,
jotka kuitenkin näyttivät runosäkeiden lopuilta. Hän rakasti runoutta,
ja säkeitä rakastavista ruhtinaista voidaan aina selviytyä. Papukaijan
seikkailu saattoi hänet ymmälle. Silloin kuningatar muisti ne sanat,
jotka olivat kirjoitetut Zadigin vahataulun toiseen puoliskoon, ja
antoi tuoda sen. Molemmat palaset asetettiin vastakkain ja sopivat
täydellisesti toisiinsa. Nyt luettiin säkeet sellaisina kuin Zadig oli
ne sepittänyt:

    Rikosten julmain johdosta maa järkkyi pitkin matkaa;
    Valt'istuimelle päästyään kuningas levon luo.
    Yleisen rauhan aikana vain Lempi sotaa jatkaa;
    Hän yksin rikkoo rauhan tään ja turman meille tuo.

Kuningas määräsi Zadigin heti tuotavaksi eteensä ja molemmat ystävät
sekä tuon kauniin naisen vapautettaviksi vankilasta. Zadig heittäytyi,
kasvot maata vasten kuninkaan ja kuningattaren jalkoihin; hän pyysi
heiltä sangen nöyrästi anteeksi huonoja runosäkeitään ja puhui niin
miellyttävästi, henkevästi ja järkevästi, että kuningas ja kuningatar
halusivat nähdä häntä vastakin. Hänelle annettiin häntä valheellisesti
syyttäneen kateellisen kaikki omaisuus, mutta Zadig palautti sen
hänelle kokonaan takaisin. Kateellisen ainoa tunne oli yksistään ilo
siitä, ettei ollut kadottanut omaisuuttaan. Kuninkaan kunnioitus
Zadigia kohtaan kasvoi päivä päivältä. Hän antoi hänen ottaa osaa
kaikkiin huvituksiinsa ja kysyi hänen mielipidettään kaikissa
asioissaan. Kuningatarkin katseli häntä tästä lähtien sellaisella
mielihyvällä, joka voi muuttua vaaralliseksi ei ainoastaan hänelle
itselleen, vaan myös hänen korkealle puolisolleen kuninkaalle, samoin
myös Zadigille, vieläpä koko valtakunnalle. Zadig puolestaan alkoi
uskoa, ettei olekaan vaikeaa olla onnellinen.



V

Jalomielinen


Se aika oli lähellä, jolloin vietettiin suuri, joka viides vuosi
uusiutuva juhla. Babylonissa vallitsevan tavan mukaan silloin viiden
vuoden perästä juhlallisesti julistettiin sen kansalaisen nimi, joka
oli suorittanut jalomielisimmän teon. Ylimykset ja maagit olivat
asiassa tuomareina. Ylisatraappi, joka huolehti kaupungista, esitti
kauneimmat teot, jotka olivat tapahtuneet hänen hallintonsa
aikana. Sitten äänestettiin ja kuningas julisti tuomion. Tähän
juhlatilaisuuteen virtasi ihmisiä maan kaukaisimmistakin osista.
Voittaja sai hallitsijan kädestä kultaisen, jalokivin koristellun
maljan, minkä ohella kuningas lausui:

"Ottaos vastaan tämä jalomielisyyden palkinto, ja antakoot jumalat
minulle paljon sinun kaltaisiasi alamaisia!"

Kun tämä muistettava päivä oli tullut, esiintyi kuningas
valtaistuimellaan, ympärillään ylimykset, maagit ja kaikkien niiden
kansain edustajat, jotka olivat saapuneet näihin kisoihin, missä
palkintoa ei saavutettu hevosten nopeudella eikä ruumiin voimalla, vaan
hyveellä. Ylisatraappi kuulutti korkealla äänellä ne teot, jotka
tekijöilleen voivat tuottaa tuon verrattoman palkinnon. Hän ei
ollenkaan maininnut Zadigin sielun suuruutta, kun tämä oli palauttanut
kadehtijalleen koko hänen omaisuutensa; se ei kai ollut sellainen teko,
joka olisi ollut kyllin ansiokas kilpailemaan palkinnosta.

Hän mainitsi ensiksi erään tuomarin, joka jonkun hairahduksen johdosta,
mihin hän itse ei ollut syypää, oli eräälle kansalaiselle tuottanut
oikeudenkäynnissä suuren tappion ja sentähden antanut tälle koko
omaisuutensa kärsityn vahingon korvaukseksi.

Sitten hän esitti erään nuoren miehen, joka oli ollut kiihkeästi
rakastunut erääseen tyttöön, minkä hän aikoi ottaa vaimokseen, mutta
oli sitten luovuttanut tytön eräälle ystävälleen, joka oli
kuolemaisillaan rakkaudesta samaan tyttöön, vieläpä oli varustanut
tämän myötäjäisilläkin.

Vihdoin hän toi esille erään sotamiehen, joka Hyrkanian sodassa oli
antanut vieläkin suuremman näytteen jalomielisyydestään. Vihollisen
sotilaat tahtoivat ryöstää hänen lemmittynsä, ja hän puolusti tätä
heiltä. Silloin tultiin sanomaan hänelle, että toiset hyrkanialaiset
olivat siinä lähellä ryöstämäisillään hänen äitinsä. Itkien hän jätti
rakastettunsa ja riensi pelastamaan äitinsä. Sen tehtyään hän palasi
lemmittynsä luo ja tapasi tämän kuolemaisillansa. Hän tahtoi tappaa
itsensä, mutta äiti muistutti hänelle, että hän oli äitinsä ainoa tuki,
ja niinpä hänellä oli uljuutta jäädä eloon.

Tuomarit kallistuivat sotamiehen puolelle. Silloin puuttui kuningas
puheeseen ja lausui:

"Hänen tekonsa ja samoin noiden toistenkin ovat kauniit, mutta ne eivät
ihmetytä minua. Zadig sen sijaan teki eilen työn, joka on ihmetyttänyt
minua. Minä olin muutamia päiviä sitten erottanut ministerini ja
suosikkini Korebin. Minä syytin häntä ankarasti, ja kaikki hovimieheni
vakuuttivat minun sittenkin olleen liian lempeä. Kukin heistä pani
parastansa panetellakseen Korebia. Kysyin silloin Zadigilta, mitä hän
ajatteli asiasta, ja hän rohkeni puolustaa syytettyä. Minä vakuutan
löytäneeni historiakirjoistamme esimerkkejä siitä, että joku on
omaisuudellaan korvannut erehdyksensä, toinen luovuttanut lemmittynsä,
kolmas asettanut äitinsä lemmittynsä edelle, mutta en ole koskaan
lukenut sellaista, että hovimies olisi ryhtynyt puhumaan epäsuosioon
joutuneen ministerin puolesta, jota uhkaa hallitsijan viha. Annan
kaksikymmentätuhatta kultarahaa jokaiselle niistä, joiden
jalomielisistä teoista tässä on kerrottu, mutta maljan minä annan
Zadigille."

"Herra", sanoi tämä, "Teidän Majesteettinne yksin ansaitsee maljan! Te
yksin olette tehnyt kuulumattoman työn, koska ette ole, niin kuningas
kuin olettekin, vihastunut orjaanne, joka vastusti Teidän kiihkoanne."

Kaikki ihmettelivät kuningasta ja Zadigia. Tuomari, joka oli antanut
omaisuutensa, rakastaja, joka oli naittanut lemmittynsä ystävälleen, ja
sotamies, joka oli ennemmin pelastanut äitinsä kuin morsiamensa, saivat
hallitsijalta palkintonsa ja näkivät nimensä pantavan jalomielisten
luetteloon; mutta Zadig sai maljan. Kuningas saavutti hyvän ruhtinaan
maineen, jota hän ei kuitenkaan jaksanut kauan säilyttää. Tuon päivän
kunniaksi pantiin toimeen suurempia juhlia kuin laki oikeastaan
sallikaan, ja sen muisto on vieläkin säilynyt Aasiassa.

"Nytpä vihdoinkin olen onnellinen!" arveli Zadig, -- mutta hän pettyi
siinä.



VI

Ministeri


Kuningas oli kadottanut pääministerinsä. Hän valitsi Zadlgin siihen
toimeen. Kaikki Babylonin kaunottaret ylistivät tätä vaalia, sillä
valtakunnan perustamisesta saakka ei koskaan ollut nähty niin nuorta
ministeriä. Kaikki hovimiehet olivat suutuksissaan; kateellinen sai
ihan verensylkykohtauksen, ja hänen nenänsä turposi hirveästi.

Kiitettyään kuningasta ja kuningatarta Zadig meni kiittämään myös
papukaijaa ja virkkoi tälle:

"Kaunis lintu! Sinä olet pelastanut henkeni ja tehnyt minusta
pääministerin. Heidän majesteettiensa koira ja hevonen ovat tuottaneet
minulle paljon pahaa, mutta sinä olet tehnyt minulle vain hyvää.
Sellaiset seikat siis määräävät ihmisten kohtalot! -- Mutta", lisäsi
hän, "ehkäpä niin harvinainen onni haihtuukin pian."

Papukaija vastasi: "Niin, niin."

Zadig hieman säikähti sitä, mutta ollen oivallinen luonnontutkija, joka
ei uskonut papukaijan voivan ennustella, hän kuitenkin pian rauhoittui
ja alkoi parhaansa mukaan hoitaa virkaansa.

Hän antoi kaikkien tuntea lakien pyhitettyä voimaa, mutta ei kenenkään
oman arvoasemansa painavuutta. Hän ei mitenkään rajoittanut
divaanin[20] äänestysvapautta, päinvastoin jokainen visiiri[21] sai
vapaasti lausua mielipiteensä, pelkäämättä hänen epäsuosiotaan. Kun hän
ratkaisi jonkin asian, niin antoi ratkaisun yksin laki eikä hän. Mutta
jos laki oli liian ankara, niin hän lievensi sitä. Milloin taas laki
oli puutteellinen, silloin hän ratkaisi asian niin tasapuolisesti, että
sitä olisi voitu pitää itse Zoroasterin ratkaisuna.

Häneltä oppivat kansat tuon ylevän periaatteen, että on parempi
uskaltaa vapauttaa rikollinen kuin tuomita viaton. Hän arveli lakien
olevan laadittuja yhtä paljon kansalaisten suojelemista kuin
pelottamista varten. Hänen päätaitonsa oli paljastaa totuutta, jota
kaikki ihmiset koettavat pimittää. Heti hallituksensa ensimmäisinä
päivinä hän osoitti käytännössä tätä suurta taitoaan.

Eräs kuuluisa babylonilainen kauppias oli kuollut Intiassa. Hän oli
määrännyt molemmat poikansa tasa-arvoisiksi perillisikseen, kunhan
ensin olivat naittaneet sisarensa; lisäksi hän oli jättänyt
kolmekymmentätuhatta kultarahaa lahjaksi sille pojistaan, jonka
todistettaisiin rakastaneen häntä enimmin.

Vanhempi poika teetti hänelle hautapatsaan, nuorempi antoi osan
perinnöstään sisaren myötäjäisten lisäksi.

Jokainen väitti:

"Vanhempi rakastaa enimmin isäänsä, nuorempi rakastaa enimmän
sisartansa. Niinpä kuuluvatkin nuo kolmekymmentätuhatta kultarahaa
vanhemmalle pojalle."

Zadig kutsutti molemmat peräkkäin luoksensa. Vanhemmalle hän lausui:

"Isäsi ei olekaan kuollut; hän on parantunut viime sairaudestaan ja
palajaa kohta Babyloniin."

"Jumalalle olkoon kiitos!" vastasi tuo nuori mies. "Mutta hautapatsas
on maksanut minulle sangen paljon!"

Zadig ilmoitti sitten saman asian nuoremmalle veljelle.

"Jumalalle olkoon kiitos!" vastasi tämä. "Tietysti minä palautan
isälleni kaiken saamani omaisuuden; kuitenkin toivon hänen jättävän
sisarelleni sen osan, jonka jo olen määrännyt hänelle."

"Sinun ei tarvitse mitään luovuttaa", sanoi Zadig. "Päinvastoin saat
sinä nuo kolmekymmentätuhatta kultarahaa, sillä sinä rakastat enimmin
isääsi."

Eräs sangen rikas tyttö oli lupautunut vaimoksi kahdelle maagille, ja
nautittuaan muutamia kuukausia kummankin opetusta hän huomasi olevansa
raskaana. Molemmat maagit tahtoivat nyt naida hänet.

"Minä tahdon ottaa miehekseni sen heistä", sanoi hän, "joka on
saattanut minut siihen tilaan, että voin antaa valtakunnalle uuden
kansalaisen."

"Juuri minä olen tehnyt tämän hyvän työn", sanoi toinen.

"Minäpä se olen ollut niin onnellinen", väitti toinen.

"No hyvä!" sanoi tyttö. "Minä tunnustan sen heistä lapseni isäksi, joka
voi antaa hänelle parhaan kasvatuksen."

Hän synnytti pojan. Kumpikin maagi tahtoi kasvattaa sen. Asia vedottiin
Zadigin ratkaistavaksi. Hän kutsutti molemmat maagit eteensä.

"Mitä aiot opettaa kasvatettavallesi?" hän kysyi ensimmäiseltä.

"Aion neuvoa hänelle", vastasi oppinut, "puhetaidon kahdeksan osaa,
dialektiikkaa, astrologiaa ja demonomaniaa, samoin substanssin ja
accidenssin, abstraktin ja konkreetin olemuksen, monadit ja
prestabilisen harmonian".[22]

"Minä taas", sanoi toinen, "tahdon koettaa tehdä hänestä kelpo miehen,
joka on ystäviensä kunnioituksen arvoinen."

Zadig julisti:

"Joko olet hänen isänsä tai et, sinä saat naida hänen äitinsä."

Hoviin saapui joka päivä valituksia Meedian käskynhaltijaa
(itimad-ulet) Iraksia vastaan. Tämä oli mahtava herra, jonka sydän ei
pohjaltaan ollut paha, mutta oli turhamaisuuden ja nautinnonhimon
turmelema. Hän ei liioin suvainnut itseään puhuteltavan eikä koskaan
sallinut vastaansanomista. Riikinkukot eivät ole turhamaisempia,
kyyhkyset hekumallisempia ja kilpikonnat hitaampia kuin hän. Hän haki
vain väärää mainetta ja vääriä riemuja. Zadig otti parantaaksensa
hänet.

Hän lähetti hänelle kuninkaan puolesta erään musiikkimestarin, mukanaan
kaksitoista laulajaa ja neljäkolmatta soittoniekkaa, sekä erään
hovimestarin, mukanaan kuusi kokkia ja neljä kamariherraa, jotka eivät
saaneet jättää häntä hetkeksikään. Kuninkaan määräyksestä oli hänen
noudatettava aivan täsmällisesti seuraavaa päiväjärjestystä; ja näin
kävi komento:

Heti ensi päivänä, hekumallisen Iraksin herättyä, saapui
musiikkimestari laulajineen ja soittajineen. Laulettiin kantaatti, jota
kesti kaksi tuntia ja jossa joka kolmas minuutti toistui seuraava
jälkisäkeistö:

    Mi kunto, mikä hengen valo!
    Mi suuruus, sulo ylimmäinen!
    Ah, kuinka voikaan herra jalo
    Ain' itseens' olla tyytyväinen!

Kun kantaatti vihdoin oli suoritettu, niin eräs kamariherroista piti
hänelle kolmeneljännestuntia kestävän ylistyspuheen, jossa hän kehui
juuri niitä hänen hyviä avujaan, jotka häneltä puuttuivat. Puheen
päätyttyä hänet saatettiin musiikin soidessa pöytään. Päivällistä kesti
kolme tuntia. Jos hän yritti avata suutansa puhuakseen, virkkoi
ensimmäinen kamariherra heti: "Hän on oikeassa." Ja tuskin oli hän
ennättänyt lausua neljä sanaa, kun jo toinen kamariherra huudahti: "Hän
on oikeassa." Kaksi muuta kamariherraa taas räjähti heti nauramaan
niille sukkeluuksille, joita Iraks oli sanonut tai joita hänen olisi
pitänyt sanoa. Päivällisen jälkeen laulettiin kantaatti hänelle
uudestaan.

Ensimmäinen päivä tuntuikin hänestä hauskalta. Hän luuli, että
kuningasten kuningas todella kunnioitti häntä hänen ansioittensa
mukaan. Toinen päivä tuntui hänestä jo vähemmän hupaisalta; kolmas oli
rasittava ja neljäs aivan sietämätön; viides vihdoin vallan
piinallinen. Lopulta hän ei enää jaksanut kuulla alituisesti
laulettavan: Ah, kuinka voikaan herra jalo ain' itseens' olla
tyytyväinen! eikä kehuttavan, kuinka hän aina oli oikeassa, eikä joka
päivä samalla hetkellä itseään ylistettävän. Hän kirjoitti hoviin ja
pyysi hartaasti, että kuningas suvaitsisi kutsua pois kamariherrat,
soittoniekat ja hovimestarin. Samalla hän lupasi vasta olla vähemmän
turhamainen ja sen sijaan toimeliaampi. Hän antoi vähemmän suitsuttaa
itselleen ylistystä, piti vähemmän juhlia ja oli onnellisempi. Sillä,
kuten Sadder-kirjassa[23] sanotaan, alituinen nautinto ei ole mitään
nautintoa.



VII

Kinastelut ja vastaanotot


Siten osoitti Zadig joka päivä neronsa terävyyttä ja sielunsa hyvyyttä.
Häntä ihmeteltiin ja samalla kuitenkin rakastettiin. Häntä pidettiin
onnellisimpana kaikista ihmisistä. Koko valtakunta kaikui hänen
nimeään; kaikki naiset ihastelivat häntä; kaikki kansalaiset ylistivät
hänen oikeudentuntoaan; oppineet katselivat häntä aivan kuin
oraakkeliaan; itse papitkin myönsivät, että hän oli viisaampi kuin tuo
vanha ylimaagi Yebor. Kukaan ei halunnut nyt vetää häntä oikeuteen
aarnikotkien vuoksi; uskottiin vain sitä, mikä hänestäkin näytti
uskottavalta.

Babylonissa riehui suuri riita, jota oli kestänyt jo tuhannenviisisataa
vuotta; se oli jakanut koko valtakunnan kahteen itsepintaiseen
lahkokuntaan. Toiset väittivät, ettei Mithran[24] temppeliin saanut
koskaan astua muuten kuin vasemmalla jalalla; toiset taas inhosivat
tätä tapaa ja astuivat sinne sisään aina ensiksi oikealla jalalla.
Senpätähden nyt jännityksellä odotettiinkin pyhän tulen korkeaa juhlaa,
jotta nähtäisiin, kumpaa lahkokuntaa Zadig suosi. Koko maailman katseet
olivat suunnatut hänen molempiin jalkoihinsa, ja koko kaupungissa
vallitsi mitä suurin mielten kiihko. Zadig astui temppeliin harpaten
yht'aikaa molemmin jaloin ja osotti sitten kaunopuheisin sanoin, että
taivaan ja maan jumala, jolle henkilö ei merkitse mitään, ei tee mitään
eroa oikean ja vasemman jalan välillä. Kateellinen ja hänen vaimonsa
väittivät, että Zadigin puheessa ei ollut tarpeeksi kuvakieltä ja ettei
hän ollut antanut vuorien ja kukkulain siinä tarpeeksi karkeloida.[25]

"Hän on kuiva ja hengetön", sanoivat he. "Hänen puheessaan ei meri
pakene eivätkä tähdet putoa taivaalta eikä aurinko sula vahan
lailla.[26] Hänellä ei ole ollenkaan oikeaa itämaista tyyliä."

Zadig sen sijaan tyytyi terveen järjen tyyliin. Kaikki olivat hänen
puolellaan, ei siksi että hän oli oikeassa eikä siksi että hän oli
järkevä ja rakastettava, vaan siksi että hän oli pääministeri.

Yhtä onnellisesti hän ratkaisi valkoisten ja mustain maagien välisen
suuren riitakysymyksen. Valkoiset näet väittivät, että oli jumalatonta
rukoillessa kääntyä kaakkoon päin; mustat taas vakuuttivat, että Jumala
inhosi niiden ihmisten rukouksia, jotka rukoillessaan kääntyivät
luoteeseen päin. Zadig määräsi, että kukin sai kääntyä mihin suuntaan
hyvänsä.[27]

Aikansa hän osasi käyttää niin hyvin, että jo aamupäivällä suoritti
kaikki yksityiset ja yleiset asiat. Lopun päivästä hän puuhasi
Babylonin kaunisteluhommissa. Hän esitytti murhenäytelmiä, jotka
panivat itkemään, ja huvinäytelmiä, joille naurettiin, mikä kaikki oli
jo aikoja sitten joutunut pois muodista, mutta nyt jälleen hänen hyvän
makunsa johdosta heräsi henkiin. Hän ei suinkaan pitänyt itseänsä
viisaampana kuin taiteilijat; hän palkitsi heitä lahjoillaan ja
kunnianosotuksilla eikä salaa kadehtinut heidän kykyjään. Iltaisin hän
huvitti suuresti kuningasta ja varsinkin kuningatarta. Kuningas lausui:
"Suuri ministeri!" Kuningatar virkkoi: "Rakastettava ministeri!" ja
molemmat lisäsivät: "Olisipa ollut suuri vahinko, jos hänet olisi
hirtetty!"

Milloinkaan ei minkään arvohenkilön ole tarvinnut antaa naisille niin
paljon puheillepääsyjä kuin Zadigin. Enimmät tulivat puhumaan hänelle
asioista, joita heillä ei ollenkaan ollut, päästäkseen siten suhteisiin
hänen kanssaan. Kateellisen vaimo oli heistä ensimmäisiä. Hän vannoi
Zadigille Mithran ja Zend-Avestan nimessä tuntevansa syvintä inhoa
miehensä menettelyä kohtaan. Uskoipa hän hänelle lisäksi, että mies
muka oli raaka ja mustasukkainen, ja antoi hänen ymmärtää, että jumalat
rankaisisivat häntä, kieltämällä häneltä sen pyhän tulen kallisarvoiset
vaikutukset, jonka avulla yksin ihminen tulee kuolemattomien
kaltaiseksi. Vihdoin hän antoi sukkanauhansa pudota. Zadig otti sen
ylös tavallisella kohteliaisuudellaan, mutta ei sitonut sitä itse tuon
naisen polveen; ja tämä pieni virhe, jos se edes virhe olikaan, oli
mitä kauheimpien onnettomuuksien aiheena. Zadig ei ajatellut asiaa sen
pitemmälle, mutta kateellisen vaimo ajatteli sitä paljonkin.

Muitakin naisia ilmoittautui joka päivä. Babylonin salaiset aikakirjat
väittävät hänen kerran langenneen kiusaukseen, mutta olleen kummissaan
siitä, että nautinto ei tyydyttänyt häntä ja että hän syleili
lemmittyään aivan hajamielisesti. Se nainen, jolle hän, miltei
tietämättään, osotti suosiotaan, oli eräs kuningatar Astarten
kamarirouva. Lohdutuksekseen ajatteli tuo hellä babylonitar mielessään:
Tuon miehen pään täytyy nähtävästi olla hirveän täynnä asioita, koska
hän hautoo niitä lemmenkohtauksissakin. -- Sellaisella hetkellä,
jolloin useimmat eivät virka mitään ja toiset taas kuiskivat vain pyhiä
sanoja, sattui Zadig äkkiä huudahtamaan: "Kuningatar!" -- Babylonitar
luuli hänen vihdoinkin onnellisena hetkenä tulleen järkiinsä ja
sanoneen juuri hänelle: "Kuningattareni!" Mutta Zadig, edelleen sangen
hajamielisenä, mainitsikin Astarten nimen. Nainen taas, joka
tällaisella onnen hetkellä tulkitsi kaikki omaksi edukseen, kuvitteli
mielessään hänen tahtoneen sanoa: "Sinä olet kauniimpi kuin kuningatar
Astarte."

Hän jätti Zadigin haaremin, saatuaan sangen kauniita lahjoja.
Seikkailunsa hän kertoi heti kateellisen vaimolle, joka oli hänen paras
ystävättärensä. Tämä loukkautui hirveästi syrjäyttämisestään ja lausui:

"Minulle hän ei ole suvainnut edes kiinnittää jälleen tätä
sukkanauhaani, jota en enää tahdo koskaan käyttää."

"Kas vain!" lausui onnellinen nainen kateelliselle. "Sinähän käytät
samanlaisia sukkanauhoja kuin kuningatar! Ostatko ne siis samalta
valmistajaltakin?"

Kateellinen vaipui, mitään vastaamatta, syviin mietteisiin ja lähti
neuvottelemaan kateellisen miehensä kanssa.

Sillä välin Zadig huomasi olevansa aina hajamielinen, milloin antoi
puheillepääsyjä tai istui tuomarina. Hän ei ymmärtänyt, mistä se
johtui; ja tämä olikin hänen ainoa huolensa.

Hän näki merkillisen unen. Hänestä tuntui kuin lepäisi hän pehmeällä
ruusuvuoteella, josta luikersi esiin käärme, pistäen häntä terävällä,
myrkyllisellä kielellään suoraan sydämeen.

"Ah!" sanoi hän, "jo kauan olen maannut kuivilla ja pistävillä
ruohoilla; nyt lepään ruusuvuoteella; mutta kuka on tuo käärme?"



VIII

Mustasukkaisuus


Zadigin turmio johtui juuri hänen onnestaan ja varsinkin hänen
ansioistaan. Hän seurusteli joka päivä kuninkaan ja hänen korkean
puolisonsa Astarten kanssa. Hänen keskustelunsa viehätystä lisäsi
suuresti se halu miellyttää, joka nerolle merkitsee samaa kuin korut
kauneudelle. Hänen nuoruutensa ja sulonsa tekivät huomaamatta Astarteen
vaikutuksen, josta tämä aluksi ei ollut ollenkaan tietoinen, vaikkapa
intohimo jo hiipi hänen viattomaan poveensa. Pelotta ja epäilyksettä
Astarte halusi mielellään nähdä ja kuulla miestä, joka oli kallis sekä
hänen puolisolleen että valtiolle. Hän ei väsynyt ylistämästä häntä
kuninkaalle; hän puhui hänestä hovinaisilleen, jotka vielä koettivat
voittaakin hänet ylistelyillään. Kaikki oli omiaan painamaan yhä
syvemmälle hänen sydämeensä sen nuolen, jota hän ei vielä tuntenut. Hän
antoi Zadigille lahjoja, joihin hän kätki enemmän hellyyttä kuin itse
aavistikaan. Hän luulotteli puhelevansa hänelle pelkästään
kuningattarena, joka oli tyytyväinen hänen palveluksiinsa, mutta joskus
olivat hänen sanansa selvänä ilmauksena rakastuneen naisen tunteista.

Astarte oli paljon kauniimpi kuin edellämainittu Semira, joka ei voinut
sietää silmäpuolia, ja tuo toinen nainen, Azora, joka oli tahtonut
leikata puolisoltaan nenän. Astarten ystävällisyys, hänen hellät
sanansa, joita hän jo alkoi punastua, hänen katseensa, joita hän koetti
kääntää syrjään, mutta jotka siitä huolimatta kiintyivät Zadigin
katseisiin, sytyttivät Zadigin sydämessä tulen, jota hän kovin
hämmästyi. Hän taisteli; kutsui avukseen filosofian, joka ennenkin oli
häntä auttanut, mutta sai siitä vain selvyyttä tilaansa, ilman mitään
lohdutusta. Velvollisuus, kiitollisuus, hallitsijan loukattu
majesteetti, kaikki ne esiintyivät hänen silmissään koston jumalina.
Hän taisteli, hän riemuitsi voitostaan; mutta tämä voitto, joka hänen
täytyi joka hetki uudelleen taistella, maksoi hänelle paljon huokauksia
ja kyyneleitä. Hän ei enää rohjennut puhutella kuningatarta sillä
hellällä vapaudella, joka oli molemmille tuottanut niin suurta
viehätystä. Hänen silmänsä verhoutuivat pilveen; hänen sanansa olivat
teennäisiä ja sekavia; hän loi katseensa alas, ja kun hän vasten
tahtoaan milloin katseli Astartea, kohtasi hän kuningattaren katseen
täynnä kyyneliä, joista kimpoili häntä vastaan tulinuolia. He näyttivät
sanovan toisilleen: Me jumaloimme toisiamme uskaltamatta toisiamme
rakastaa; meitä molempia polttaa tuli, jonka me tuomitsemme.

Zadig lähti hänen luotansa aina hämillään ja epätoivoisena, sydän
täynnä tuskaa, jota hän ei enää jaksanut kestää. Mielenkuohunsa
vallassa hän purki salaisuutensa ilmi ystävälleen Kadorille,
aivan kuin mies, joka, kauan kestettyään ankaran tuskansa ahdistusta,
vihdoin paljastaa kipunsa sillä huudolla, minkä vaivan ankara
kaksinkertaistuminen häneltä pusertaa esiin, ja kylmällä hiellä, mikä
tihkuu hänen otsastaan.

Kador sanoi hänelle:

"Olen jo kauan sitten havainnut ne tunteet, joita tahdoit salata
itseltäsi. Intohimolla on omat merkkinsä, joiden suhteen ei liioin voi
erehtyä. Päätäppä itse, rakas Zadig: jos jo minä olen nähnyt sinun
sydämeesi, eiköhän silloin kuningaskin keksi siinä tunnetta, joka
loukkaa häntä? Hänen ainoa vikansahan onkin mitä rajattomin
mustasukkaisuus. Sinä tosin vastustat intohimoasi suuremmalla voimalla
kuin kuningatar omaansa, koska sinä olet filosofi ja samalla Zadig.
Astarte on nainen; hän huolehtii katseistansa sitäkin vähemmän, koska
ei vielä luule itseään rikolliseksi. Ollen onnettomuudekseen lujasti
vakuuttunut viattomuudestaan hän laiminlyö tarpeelliset ulkonaiset
varokeinot. Minä vapisen hänen puolestaan niin kauan kuin hänellä ei
ole mitään moittimista itsensä suhteen. Jos teidän kesken olisi
olemassa yhteisymmärrys, niin te voisitte pettää kaikkien silmät. Mutta
parhaillaan syntyvä intohimo, jota vastaan taistellaan, paljastaa
helposti itsensä; sen sijaan jo tyydytetty lempi osaa salata itsensä."

Zadigia kauhistutti ajatus pettää kuningasta, hyväntekijäänsä; eikä hän
koskaan ollut ollutkaan uskollisempi hallitsijalleen kuin nyt, jolloin
hän tahtomattaan tunsi rikkoneensa häntä vastaan.

Sillä välin kuningatar lausui niin usein Zadigin nimen, hänen otsansa
lensi niin punaiseksi hänen sitä lausuessaan, hän oli toisinaan niin
liikuttunut, toisinaan taas niin hämillään, kun hän kuninkaan
läsnäollessa puheli Zadigin kanssa, ja niin syvä haaveilu valtasi hänet
Zadigin mentyä, että kuningas tuli levottomaksi. Hän uskoi todeksi
kaiken näkemänsä ja kuvitteli mielessään, mitä ei ollut nähnyt.
Erityisesti hän huomasi, että hänen vaimonsa tohvelit olivat siniset
samoinkuin Zadiginkin; että hänen vaimonsa nauhat olivat keltaiset ja
Zadigin lakki samoin keltainen. Nehän olivat hirveitä todisteita niin
tarkka-aistiselle ruhtinaalle! Epäilys muuttui pian varmuudeksi hänen
katkeroituneessa mielessään.

Kaikki kuningasten ja kuningattarien orjat ovat samalla heidän
sydämiensä vakoojia. Pian oltiin selvillä siitä, että Astarte oli hellä
ja Moabdar mustasukkainen. Kateellinen sai yhtä kateellisen vaimonsa
lähettämään kuninkaalle sukkanauhansa, joka oli samanlainen kuin
kuningattaren oma; kaikeksi onnettomuudeksi se samoin oli sininen.
Hallitsija ei nyt enää ajatellut muuta kuin miten parhaiten voisi
kostaa. Hän päätti eräänä yönä myrkyttää kuningattaren päivän
koittaessa ja kuristuttaa Zadigin kuoliaaksi. Tähän työhön hän määräsi
erään julman eunukin, jota hän tavallisesti käytti kostotoimiensa
suorittajana.

Samaan aikaan sattui kuninkaan huoneessa olemaan pieni kääpiö, joka
kyllä oli mykkä, mutta ei suinkaan kuuro. Häntä siedettiin kaikkialla;
hän sai olla salaisintenkin asiain todistajana, aivan kuin kotieläin.
Tuo pieni mykkä oli suuresti kiintynyt kuningattareen ja Zadigiin. Yhtä
paljon hämmästyen kuin kauhistuen hän kuuli kuninkaan määräävän heidät
murhattaviksi. Mutta mitä tehdä, estääkseen tuon hirveän käskyn
toteutumasta aivan lähimpinä hetkinä? Hän ei voinut huutaa, mutta hän
osasi maalata ja sangen sattuvasti. Niinpä hän viettikin osan yötä
piirtämällä kaiken sen, mitä tahtoi saattaa kuningattaren tiedoksi.
Hänen piirroksensa esitti kuvan yhdessä kulmassa kuninkaan
raivostuneena antamassa käskyjään eunukille; lisäksi nähtiin siinä
pöydällä sininen nuora ja astia, samoin sinisiä sukansiteitä ja
keltaisia nauhoja, sekä vihdoin kuvan keskellä kuningatar kuolemassa
hovinaistensa käsiin ja Zadig kuristettuna hänen jaloissaan.
Taivaanrannalla näkyi nouseva aurinko osoittamassa, että tämän julman
toimituksen tuli tapahtua aamuruskon ensimmäisten säteiden koittaessa.

Saatuaan työnsä valmiiksi hän riensi heti erään kamarirouvan luo,
herätti hänet ja antoi hänen ymmärtää, että hänen piti heti viedä tämä
kuva kuningattarelle.

Keskellä yötä sitten kolkutettiin äkkiä Zadigin ovelle. Hänet
herätettiin ja hänelle annettiin kuningattaren lähettämä kirjelippu.
Hän luuli näkevänsä unta; vapisevin käsin hän aukaisi kirjeen. Kuka
voisikaan kuvata hänen yllättävän hämmästyksensä ja musertavan
epätoivonsa hänen lukiessaan siitä: "Paetkaa heti paikalla, tai Teiltä
riistetään henki. Paetkaa, Zadig; minä käsken sen rakkautemme ja
keltaisten nauhojeni nimessä. Minä en ole syyllinen, mutta tiedän, että
minua odottaa rikollisen kuolema."

Zadig tuskin kykeni saamaan sanaa suustaan. Hän kutsutti Kadorin ja
ojensi kirjeen ääneti hänelle. Kador velvoitti hänet tottelemaan ja
lähtemään päätä pahkaa suoraan Memfiiseen.

"Jos rohkenet mennä tapaamaan kuningatarta", sanoi hän, "niin joudutat
vain hänen kuolemaansa. Jos taas aiot puhutella kuningasta, niin sekin
on hänelle turmioksi. Minä otan osalleni hänen kohtalonsa, seuraa sinä
omaasi. Levitän huhun että olet lähtenyt Intiaa kohti. Tulen sitten
heti perästä sinua tapaamaan ja ilmoittamaan sinulle, mitä Babylonissa
on tapahtunut."

Heti paikalla antoi Kador tuoda kaksi mitä nopeakulkuisinta dromedaaria
erään salaisen palatsinportin luo. Hän auttoi Zadigin, jota täytyi
kantaa ja joka oli aivan menehtymäisillään, toisen selkään. Yksi ainoa
palvelija saattoi häntä; ja pian kadotti Kador, joka myös oli
hämmästyksen ja surun vallassa, ystävänsä näkyvistään.

Kun tuo ylhäinen pakolainen oli saapunut erään kukkulan rinteelle,
jonne koko Babylon näkyi, hän käänsi katseensa kuningattaren palatsia
kohti ja meni tainnoksiin. Hän tointui siitä ainoastaan vuodattaakseen
kyyneliä ja toivoakseen itselleen kuolemaa. Vihdoin, mietittyään tuon
maailman rakastettavimman naisen ja ensimmäisen kuningattaren surkeaa
kohtaloa, hän hetkiseksi palasi omaan itseensäkin ja huudahti:

"Mitäpä onkaan ihmiselämä? Oi hyve! mitä hyödytit minua? Kaksi naista
on minut arvottomasti pettänyt; kolmannen, joka ei ole ollenkaan
syyllinen ja joka on kauniimpi kuin nuo toiset, täytyy kuolla! Kaikki
se hyvä, jota olen tehnyt, on aina ollut minulle pelkäksi kiroukseksi,
ja minä olen kohonnut kunnian kukkuloille syöksyäkseni sieltä vain sitä
hirvittävämpään onnettomuuden kuiluun. Jos olisin ollut ilkeä kuten
niin monet muut, olisin onnellinen kuten hekin."

Näiden murheellisten mietteiden painamana, silmät tuskan hunnun
samentamina, kuoleman kalpeus kasvoilla ja mieli synkkään epätoivoon
kokonaan syöstynä, hän jatkoi matkaansa Egyptiä kohti.



IX

Piesty nainen


Zadig suuntasi kulkunsa tähtien mukaan. Orionin tähtikuvio ja loistava
Sirius ohjasivat häntä Kanopusta[28] kohti. Hän ihmetteli noita
suunnattomia valopalloja, jotka silmissämme näyttävät vain vähäisiltä
kipinöiltä, samalla kun maa, joka itse asiassa on ainoastaan
huomaamaton piste avaruudessa, näyttää meidän halujemme valossa
suurelta ja ylevältä! Edelleen hän kuvitteli mielessään ihmiset, kuten
he todella ovatkin, hyönteisiksi, jotka syövät toisiansa pienen
lokahiukkasen pinnalla. Tämä tosi kuva näytti tekevän tyhjäksi
hänen onnettomuutensa, se kun asetti hänen eteensä hänen oman
olemuksensa ja koko Babylonin mitättömyyden. Hänen sielunsa liihoitteli
äärettömyyden rajoille saakka ja havaitsi, aistimista irtautuneena,
maailmankaikkeuden muuttumattoman järjestyksen. Mutta kun hän vihdoin,
palattuaan omaan itseensä ja käännyttyään jälleen omaan sydämeensä,
ajatteli, että Astarte oli kenties jo kuollut hänen puolestaan, niin
avaruus heti katosi hänen silmistään, eikä hän nähnyt koko luonnossa
muuta kuin kuolevan Astarten ja kurjan Zadigin.

Ollessaan näin vuoroin ylevän filosofian, vuoroin masentavan tuskan
heittelemänä ylös ja alas, hän läheni Egyptin rajoja. Hänen uskollinen
palvelijansa oli jo edeltä rientänyt läheisimpään kauppalaan etsimään
hänelle majapaikkaa. Sillä välin Zadig kuljeskeli kauppalaa ympäröivien
puutarhojen luona. Äkkiä hän huomasi, lähellä valtatietä, kovasti
itkevän naisen, joka huusi taivasta ja maata avukseen, ja julmistuneen
miehen, joka ahdisti häntä. Jo oli mies saanut hänet kiinni;
nainen syleili hänen polviaan, mutta mies vain ehtimiseen löi ja
herjasi häntä. Egyptiläisen rajuudesta ja naisen yhä toistuvista
anteeksipyynnöistä hän päätti, että mies oli mustasukkainen ja nainen
uskoton. Mutta tarkasteltuaan lähemmin tuota naista, joka oli
tavattoman kaunis ja muistutti näöltään jonkin verran onnetonta
Astartea, hän tunsi mitä syvintä sääliä häntä ja inhoa egyptiläistä
kohtaan.

"Auttakaa minua!" huusi nainen Zadigille. "Vapauttakaa minut mitä
raaimman miehen käsistä; pelastakaa henkeni!"

Huudon kuultuaan Zadig heti riensi heittäytymään naisen ja hirviön
väliin. Hän osasi hiukan egyptin kieltä ja sanoi miehelle tällä
kielellä:

"Jos sinussa on edes rahtunen ihmisyyttä, niin vannotan sinua
kunnioittamaan kauneutta ja heikkoutta. Kuinka voit siten häväistä tätä
luonnon mestariteosta, joka makaa jaloissasi ja jolla ei ole muuta
puolustuskeinoa kuin kyjmeleensä?"

"Ahaa!" karjui hirviö; "sinä siis myös rakastat häntä! Niinpä minun
täytyy kostaa sinullekin."

Näin sanoen hän jätti naisen, jota toisella kädellään piti kiinni
hiuksista, tarttui keihääseensä ja aikoi sillä lävistää muukalaisen.
Mutta tämä, ollen täysin kylmäverinen, väisti helposti tuon
raivostuneen miehen hyökkäyksen. Hän tarttui kiinni keihääseen
rautakärjen läheltä. Toinen tahtoi temmata sen takaisin, toinen taas
riuhtaista sen pois häneltä; siinä rytäkässä keihäs katkesi.
Egyptiläinen tempasi miekkansa, Zadig omansa, ja niin he kävivät
toistensa kimppuun.

Edellinen huitoi satakin rajua iskua, mutta Zadig väisti ne taitavasti.
Nainen, joka oli istahtanut nurmikolle, korjaili hiuslaitettansa ja
katseli heitä. Egyptiläinen oli väkevämpi kuin hänen vastustajansa,
mutta Zadig oli notkeampi. Hän taisteli kuin mies, jonka käsivartta pää
hallitsi, tuo toinen taas kuin raivostunut, jonka liikkeitä ohjasi
aivan sattuman kaupalla hänen sokea vimmansa. Zadig lyö häneltä
taitavasti aseen kädestä; ja kun egyptiläinen, vielä enemmän
raivostuneena, tahtoo karata hänen kimppuunsa, tarttuu Zadig häneen,
pusertaa hänet syleilyynsä ja kaataa maahan, asettaen miekan kärjen
hänen rintaansa vasten ja luvaten säästää hänen henkensä. Vihan
vimmassa vetää egyptiläinen tikarinsa ja haavoittaa sillä Zadigia,
juuri kun tämä aikoi antaa hänelle armon. Silloin Zadig raivostuneena
lävistää hänet miekellaan. Egyptiläinen päästää hirveän huudon ja
heittää henkensä kovalla kuolonkamppauksella.

Zadig lähestyi nyt naista ja lausui tälle nöyrästi:

"Hän pakotti minut tappamaan hänet; olen kostanut puolestanne. Te
olette vapautunut raivoisimmasta miehestä, mitä olen koskaan nähnyt.
Mitä tahdotte nyt minun tekemään hyväksenne?"

"Kuolema sinulle, heittiö!" vastasi nainen. "Kuolema sinulle! Sinä olet
tappanut rakastettuni. Jospa voisin repiä sydämesi kappaleiksi!"

"Mutta, hyvä rouva", vastasi Zadig. "Teilläpä oli tosiaan vallan hirveä
mies rakastajana! Hän löi Teitä kaikin voimin, ja minulta hän tahtoi
riistää hengen, koska olitte pyytänyt minua avuksenne."

"Oi jospa hän vieläkin löisi minua!" virkkoi nainen, päästellen
valitushuutoja. "Minä ansaitsin sen hyvin, sillä olin antanut hänelle
kyllin syytä mustasukkaisuuteen. Taivas suokoon, että hän yhä löisi
minua ja että sinä makaisit maassa hänen sijastaan!"

Hämmästyneempänä ja vihastuneempana kuin koskaan ennen koko elämässään
Zadig sanoi hänelle:

"Hyvä rouva! Niin kaunis kuin olettekin, niin ansaitsisitte nyt minulta
kelpo selkäsaunan; siinä määrin te olette järjiltänne! Mutta en katso
sen maksavan vaivaa."

Samassa hän nousi kamelinsa selkään ja ratsasti kauppalaa kohti.
Päästyään tuskin muutamia askelia hän käännähti, kuullessaan takaa
melua, jonka neljä Babylonista saapuvaa pikalähettiä aiheutti. He
nelistivät valtoimin suitsin. Eräs heistä, nähdessään tuon naisen,
huudahti:

"Juuri hän se on! Hän on sen kuvan näköinen, joka meille on hänestä
annettu."

He eivät välittäneet kuolleesta, vaan valtasivat haltuunsa muitta
mutkitta naisen, joka nyt yhtä mittaa huusi Zadigille:

"Auta minua kerta vielä, jalo muukalainen! Suo minulle anteeksi
ajattelemattomat sanani. Auta minua ja minä olen omasi hautaan saakka!"

Mutta Zadig oli jo menettänyt intonsa taistella enää hänen puolestaan.
Hän virkkoi:

"Pyydä apua muilta! Minua et enää saa pauloihisi."

Sitäpaitsi hän oli haavoittunut, hänestä vuoti verta, ja hän itse
tarvitsi apua. Lisäksi noiden neljän babylonilaisen läsnäolo, jotka
kuningas Moabdar nähtävästi oli lähettänyt, teki hänet levottomaksi.
Niinpä hän ratsastikin nopeasti kauppalaa kohden, voimatta käsittää,
miksi nuo neljä babylonilaista pikalähettiä olivat käyneet tuon
egyptiläisnaisen kimppuun. Vielä enemmän häntä ihmetytti tuon naisen
luonne.



X

Orjuus


Tuskin oli hän päässyt egyptiläiseen kauppalaan, kun hän huomasi
joutuneensa väkijoukon keskeen. Kaikki kirkuivat:

"Kas tuossa on se, joka on ryöstänyt kauniin Missufin ja murhannut
Kletofiin!"

"Hyvät ihmiset!" sanoi Zadig. "Jumala varjelkoon minua koskaan
ryöstämästä teidän kaunista Missufianne! Hän on kovin oikullinen, ja
mitä Kletofiin tulee, niin en suinkaan ole häntä surmannut, vaan
ainoastaan puolustanut itseäni häntä vastaan. Hän tahtoi tappaa minut,
kun pyysin häneltä nöyrästi armoa kauniille Missufille, jota hän
julmasti kuritti. Olen muukalainen ja olen tullut Egyptiin etsimään
turvapaikkaa. Eihän ole mitenkään todennäköistä, että minä, saapuessani
pyytämään teidän suojelustanne, tekisin sen ryöstämällä naisen ja
tappamalla miehen."

Egyptiläiset olivat siihen aikaan oikeamielisiä ja inhimillisiä. Kansa
vei Zadigin kaupungintaloon. Täällä sidottiin ensiksi hänen haavansa ja
sitten kuulusteltiin häntä ja hänen palvelijaansa, erikseen kumpaakin,
jotta päästäisiin totuuden perille. Huomattiinkin pian, ettei Zadig
ollut mikään murhamies; mutta sittenkin hän oli syypää ihmisveren
vuodattamiseen, ja niinpä laki tuomitsi hänet orjuuteen. Hänen molemmat
kamelinsa myytiin kauppalan hyväksi; kaikki kulta, mitä hänellä oli
mukanaan, jaettiin asukkaille; hänet itsensä samoinkuin hänen
matkatoverinsakin asetettiin julkisesti myytäväksi.

Eräs arabialainen kauppias, nimeltä Setok, osti molemmat. Mutta koska
palvelija oli tottuneempi raskaaseen työhön, maksettiin hänestä paljon
enemmän kuin isännästä, ottamatta ollenkaan huomioon näiden miesten
oikeaa arvoa. Niinpä Zadig orjana joutui entistä palvelijaansa
alemmaksi. Heidät sidottiin yhteen ketjulla, joka kiinnitettiin heidän
jalkoihinsa, ja tässä tilassa he saivat seurata arabialaista kauppiasta
hänen taloonsa. Tiellä Zadig lohdutteli palvelijaansa ja kehoitti häntä
kärsivällisyyteen. Tapansa mukaan hän samalla lausui mietteitänsä
ihmiselämästä.

"Minä näen", lausui hän, "että minun onneton kohtaloni vetää sinutkin
mukaansa. Tähän saakka on kaikki kääntynyt minulle perin omituiseen
suuntaan. Minut tuomittiin sakkoihin siitä että olin nähnyt koiran
juoksevan ohitseni. Aarnikotkan takia minut tahdottiin seivästää. Olin
jo menossa kuolemaan siitä että olin sepittänyt säkeitä kuninkaan
ylistykseksi. Vähällä piti etten tullut kuristetuksi siitä että
kuningattarella oli keltaisia nauhoja. Ja nyt olen sinun kanssasi
tuomittu orjuuteen siitä että eräs hirviö kuritti lemmittyänsä. Mutta
ei hätää, älkäämme kadottako rohkeuttamme; kenties tämä kaikki pian
päättyy. Arabialaisilla kauppiailla täytyy nyt kerta kaikkiaan olla
orjia, ja miksi en minä voisi olla orjana yhtä hyvin kuin joku
toinenkin, koska olen ihminen kuten muutkin? Tämä kauppias ei voine
olla armoton. Hänenhän täytyy kohdella hyvin orjiaan, jos tahtoo saada
heistä hyötyä."

Niin hän puhui, mutta sydämensä syvyydessä hän ajatteli vain Babylonin
kuningattaren kohtaloa.

Setok, kauppias, lähti kahta päivää myöhemmin orjineen ja kameleineen
matkalle Arabian erämaahan. Hänen heimonsa asui Horebin aavikon
rajoilla. Tie sinne oli pitkä ja vaivalloinen. Matkalla Setok pani
paljon enemmän arvoa palvelijaan kuin Zadigiin, koska edellinen osasi
paljon paremmin kuormittaa kameleja. Niinpä hän saikin Setokilta
osakseen kaikenlaisia pieniä suosionosoituksia.

Yksi kameleista kuoli kahden päivämatkan päässä Horebista; hänen
kuormansa jaettiin palvelijain selkään. Myös Zadig sai osansa. Setokia
alkoi naurattaa, kun hän näki kaikkien palvelijainsa kulkevan selkä
köykyssä. Zadig rohkeni ryhtyä hänelle selvittämään syytä siihen ja
opetti hänelle tasapainon lait. Kauppias hämmästyi ja alkoi
katsella häntä vallan toisilla silmillä. Huomattuaan saattaneensa
kauppiaan mielenkiinnon hereille Zadig teki sen kaksinkertaiseksi,
selvittämällä hänelle paljon asioita, jotka läheisesti koskivat hänen
kaupankäyntiänsä. Hän kertoi hänelle samankokoisten metallien ja
tavarain ominaispainosta, useain hyödyllisten eläinten ominaisuuksista
ja keinoista, joilla hyödyttömistäkin voitiin saada hyötyä. Ja niinpä
huomasikin Setok hänet sangen viisaaksi ja antoi hänelle etusijan hänen
toverinsa rinnalla, jota hän ensin oli pitänyt niin suuressa arvossa.
Hän kohteli Zadigia hyvin, eikä hänellä ollut syytä sitä katua.

Saavuttuaan heimonsa keskuuteen Setok aluksi vaati takaisin viittäsataa
unssia hopeaa eräältä heprealaiselta, jolle hän oli ne kahden
todistajan läsnäollessa lainannut. Molemmat todistajat olivat kuitenkin
sillä välin kuolleet, ja hebrealainen, jota ei nyt voitu todistaa
lainanottajaksi, omisti itselleen kauppiaan hopean, kiittäen Jumalaa
siitä, että tämä oli suonut hänelle keinon pettää arabialaista. Setok
uskoi huolensa Zadigille, josta oli jo tullut hänen neuvonantajansa.

"Missä annoitte tuolle uskottomalle ne viisisataa unssia?" kysyi Zadig.

"Eräällä isolla kivellä, lähellä Horebin vuorta", vastasi Setok.

"Millainen on miehekseen velallisenne?" kysyi Zadig.

"Suuri lurjus", virkkoi Setok.

"Minä tarkoitin kysyä, onko hän vilkas vai veltto, älykäs vai
varomaton."

"Kaikista kehnoista maksajista, joita tunnen, hän on vilkkain", vastasi
Setok.

"No hyvä", virkkoi Zadig. "Sallikaa minun ajaa asianne oikeudessa."

Todellakin hän haastoi heprealaisen oikeuteen ja puhui tuomarille näin:

"Oikeuden valtaistuimen päänalus! Minä vaadin herrani nimessä tältä
mieheltä takaisin viittäsataa unssia hopeaa, joita hän ei tahdo
maksaa."

"Onko teillä todistajia?" kysyi tuomari.

"Ei. Ne ovat kuolleet. Mutta jäljellä on vielä leveä kivi, jonka päällä
rahat lainattiin. Ja jos teidän korkeutenne suvaitsee käskeä mennä
etsimään kiveä, niin toivon sen todistavan hyväksemme. Me, heprealainen
ja minä, jäämme tänne odottamaan kiven saapumista. Minä lähetän
hakemaan sen herrani Setokin kustannuksella."

"Hyvin kernaasti", vastasi tuomari ja ryhtyi suorittamaan muita
tehtäviään.

Kun istunto oli lopussa, kysyi tuomari Zadigilta:

"No, eikö kivenne olekaan vielä saapunut?"

Silloin heprealainen nauraen virkkoi:

"Teidän jaloutenne voi odottaa tässä huomiseen saakka, eikä kivi
sittenkään saavu. Se on näet enemmän kuin kuuden tiemitan päässä
täältä, ja tarvittaisiin ainakin viisitoista miestä sitä paikaltaan
liikuttamaan."

"Kas niin!" huudahti Zadig. "Sanoinhan jo äsken, että kivi tulisi
todistamaan meidän hyväksemme. Koska tämä mies tietää, missä kivi on,
niin hän siten myöntää saaneensa rahat juuri mainitulla kivellä."

Heprealainen joutui hämilleen ja häätyi pian kaikki tunnustamaan.
Tuomari määräsi hänet sidottavaksi kiveen ja jätettäväksi siihen
ruuatta ja juomatta, kunnes hän maksaisi nuo viisisataa unssia, jotka
tietysti kohta häneltä saatiinkin.

Mutta ympäri Arabian levisi pian maine Zadig-orjasta ja kivestä.



XI

Rovio


Tästä kaikesta hyvillään Setok valitsi orjansa uskotuimmaksi
ystäväkseen. Hän ei voinut enää tulla toimeen ilman Zadigia enemmän
kuin aikaisemmin Babylonin kuningas; ja Zadig oli onnellinen siitä
ettei Setokilla ollut vaimoa. Hän huomasi isäntänsä periluonteeltaan
sangen hyväksi, oikeamieliseksi ja järkeväksi. Senpätähden häntä
surettikin se että tämä, vanhan arabialaisen tavan mukaan, palvoi
taivaallisia sotajoukkoja, aurinkoa, kuuta ja tähtiä. Joskus hän hyvin
säädyllisesti puhuikin hänelle siitä. Vihdoin hän sanoi isännälleen,
että ne olivat kappaleita kuten muutkin, eivätkä ansainneet enempää
kunnioitusta kuin joku puu tai kallio.

"Mutta", intti Setok, "nehän ovat ikuisia olentoja, joita me saamme
kiittää kaikesta hyvästä; ne elähyttävät luonnon; ne määräävät
vuodenajat; lisäksi ne ovat niin kaukana meistä, ettemme mitenkään voi
olla niitä kunnioittamatta."

"Paljon enemmän hyötyä", vastasi Zadig, "tarjoo sinulle Punaisen meren
vesi, joka kantaa tavarasi Intiaan. Miksi ei se voisi olla yhtä vanha
kuin tähdet? Ja jos sinä jumaloit sellaista, joka on sinusta kaukana,
niin silloinhan sinun tulisi jumaloida Gangaridien maata, joka
sijaitsee aivan maailman äärissä."

"Eipä niinkään", väitti Setok. "Tähdet ovat sentään liiaksi loistavia,
ja siksipä minä niitä palvon."

Illan tultua Zadig sytytti suuren joukon kynttilöitä siihen telttaan,
jossa hänen tuli illastaa Setokin kanssa. Kun tämä saapui, niin hän
heittäytyi polvilleen noiden sytytettyjen vahakynttiläin eteen ja
lausui niille:

"Ikuiset, loistavat valot, olkaa minulle aina suosiollisia!"

Näin sanottuaan hän istuutui pöytään katsomattakaan Setokiin. "Mitä
sinä nyt teet?" kysyi Setok kummissaan. "Teen samoin kuin sinäkin",
vastasi Zadig. "Minä palvon näitä kynttilöitä ja laiminlyön niiden
herran ja omani."

Setok ymmärsi tähän vertaukseen kätketyn syvän ajatuksen. Hänen
orjansa viisaus tunki hänen sieluunsa; hän lakkasi suitsuttamasta
luontokappaleille ja rupesi palvomaan sitä Ikuista, joka on ne luonut.

Siihen aikaan vallitsi Arabiassa eräs alkujaan skyyttien maasta
peräisin oleva hirveä tapa, joka bramiinien vaikutuksesta oli
pesiytynyt Intiaankin ja uhkasi vallata kaikki Itämaat. Kun aviomies
oli kuollut ja hänen rakas vaimonsa tahtoi päästä pyhimyksen arvoon,
niin hän julkisesti poltatti itsensä miehensä ruumiin kanssa.[29] Tämä
toimitus, jonka nimenä oli "leskenrovio", oli hyvin juhlallinen
tilaisuus: se heimo, jossa oli suurin luku itsensä polttaneita leskiä,
oli kaikkein arvokkain.

Nyt sattui eräs Setokin heimoon kuuluva arabialainen kuolemaan, ja
hänen sangen hurskas leskensä, nimeltä Almona, antoi julkisesti
kuuluttaa päivän ja hetken, jolloin hän aikoi rumpujen päristessä ja
torvien soidessa syöksyä liekkeihin. Zadig osotti Setokille, kuinka tuo
kauhea tapa oli vastoin kaikkea järkeä ja ihmisyyttä, kun sallittiin
joka päivä polttaa nuoria leskiä, jotka voisivat lahjoittaa valtiolle
lapsia tai ainakin kasvattaa entisiään. Sanalla sanoen, hän koetti
saada Setokin käsittämään, että noin raaka tapa oli, mikäli
mahdollista, poistettava.

Setok vastasi:

"Jo enemmän kuin tuhat vuotta ovat vaimomme olleet oikeutettuja
poltattamaan itsensä. Kukapa meistä siis tohtisi kumota lakia, jonka
aika on pyhittänyt. Mikäpä onkaan sen kunnioitettavampaa kuin ikivanha
tapa, vaikkapa vääräkin?"

"Järki on kuitenkin vanhempi", vastasi Zadig. "Puhu asiasta heimosi
päällikölle, minä käyn sill'aikaa tuon nuoren lesken pakeilla."

Hän esitytti itsensä leskelle, ja voitettuaan hänen suosionsa kehumalla
hänen kauneuttaan sekä valitettuaan hänelle, kuinka oli suuri vahinko
uhrata niin ihanat sulot liekeille, hän edelleen ylisti hänen
päättäväisyyttään ja rohkeuttaan.

"Te olette kai siis aivan suunnattomasti rakastanut miestänne?" sanoi
hän.

"Minäkö? En vähääkään", vastasi arabiatar. "Hän oli raaka,
mustasukkainen ja sietämätön ihminen; kuitenkin olen lujasti päättänyt
heittäytyä hänen roviolleen."

"Todellakin!" sanoi Zadig. "Lienee siis nähtävästi suloinen nautinto
tulla elävältä poltetuksi?"

"Ah, jo pelkkä ajatus siitä saattaa vapisemaan", virkkoi nainen. "Mutta
muuta neuvoa ei ole. Olen näet hurskaan maineessa; kadottaisin varmasti
tuon maineen, ja koko maailma pilkkaisi minua, jollen poltattaisi
itseäni."

Saatuaan naisen tunnustamaan, että hän poltattaisi itsensä vain muiden
vuoksi ja pelkästä turhamaisuudesta, Zadig puhui hänelle pitkälti
siihen suuntaan, että hän jälleen alkoi hiukan rakastaa elämää, vieläpä
onnistui herättämään hänessä rahtusen myötätuntoa omaakin persoonaansa
kohtaan.

"Mitäpä tekisitte", sanoi Zadig leskelle, "jollei turhamaisuus antaa
polttaa itsensä hallitsisi Teitä?"

"Ab!" vastasi nainen. "Luulenpa melkein että pyytäisin Teitä naimaan
minut."

Astarten kuva täytti yhä Zadigin sielun siinä määrin, ettei tämä
avomielinen tunnustus voinut häntä järkyttää. Sen sijaan hän heti lähti
heimon päällikköjen luo, kertoi heille kuulemansa ja neuvoi heitä
laatimaan sellaisen lain, jonka mukaan nuori leski ei vast'edes saisi
poltattaa itseään, ennenkuin oli kokonaisen tunnin kahden kesken
puhellut nuoren miehen kanssa. Ja tämän jälkeen ei yksikään nainen
Arabiassa ole enää poltattanut itseään.

Zadigille yksin oltiin siis kiitollisuuden velassa siitä, että hän
yhtenä ainoana päivänä oli hävittänyt niin julman tavan, jota oli
jatkunut jo useita vuosisatoja. Hän oli siis Arabian hyväntekijä.



XII

Illallinen


Setok ei enää voinut erota tästä miehestä, joka oli täynnä viisautta.
Hän otti hänet mukaansa Bassoran suurille markkinoille, missä koko
asutun maailman suurimmat kauppamiehet tavallisesti kohtasivat
toisensa. Oli todella sangen lohdullista Zadigille nähdä niin paljon
eri seutujen ihmisiä kokoontuneina samaan paikkaan. Hänestä tuntui kuin
koko ihmiskunta olisi ikäänkuin suuri perhe, joka kokoontui Bassoraan.

Tulonsa jälkeisenä päivänä hän aterioi samassa pöydässä, missä istui
myös eräs egyptiläinen, muuan Ganges-seudun intialainen, eräs
Kathaymaan asukas, eräs kreikkalainen ja muuan kelttiläinen ynnä useita
muita muukalaisia, jotka lukuisilla Arabian merelle tekemillään
matkoilla olivat siinä määrin oppineet arabiaa, että voivat ottaa osaa
keskusteluun.

Egyptiläinen näytti kovin vihastuneelta.

"Mikä inhoittava maa onkaan tämä Bassora!" sanoi hän. "Minulle
kieltäydytään täällä lainaamasta tuhannen unssia kultaa maailman
parasta vakuutta vastaan."

"Kuinka niin?" kysyi Setok. "Millaista vakuutta täällä ei ole
hyväksytty tuota summaa vastaan?"

"Tätini ruumista", vastasi egyptiläinen. "Hän oli paras nainen koko
Egyptissä; hän seurasi minua kaikkialla; hän kuoli matkalla, ja minä
tein hänestä mahdollisimman kauniin muumion, jota vastaan minun
maassani olisi lainattu minulle niin paljon kuin vain olisin
halunnut.[30] Onpa todella kummallista, ettei täällä tahdota lainata
minulle edes tuhatta unssia kultaa niin varmaa panttia vastaan."

Ja vimmastuneena hän oli juuri tarttumaisillaan oivalliseen keitettyyn
kanaan, kun intialainen kävi hänen käteensä ja huudahti tuskallisesti:

"Ah! mitä aiottekaan tehdä?"

"Syödä tämän kanan", vastasi muumiomies.

"Jättäkää se tekemättä!" sanoi intialainen. "Voisihan sattua, että
tätivainajanne sielu olisi siirtynyt tähän kanaan, ettekä te suinkaan
tahdo antautua siihen vaaraan että söisitte tätinne.[31] Kanojen
keittäminen on luonnon julkeaa herjaamista."

"Mitä te sotkette tähän luontoa ja kanojanne?" kivahti kiukkuinen
egyptiläinen. "Mehän palvomme härkää ja kuitenkin me syömme
häränlihaa".[32]

"Tekö palvotte härkää? Onko se mahdollista?" kysyi Gangeksen mies.

"Ei mikään ole sen mahdollisempaa", vastasi toinen. "Jo
satakolmekymmentäviisi tuhatta vuotta me olemme tehneet niin, eikä
kukaan meistä ole väittänyt sitä vastaan."

"Vai satakolmekymmentäviisi tuhatta vuotta!" ihmetteli intialainen.
"Lasku tuntuu hieman liioitetulta. Vastahan Intiakin on ollut asuttuna
kahdeksankymmentä tuhatta vuotta, ja me kuitenkin varmasti olemme
teidän esi-isiänne. Ja Brahma[33] on kieltänyt meitä syömästä
häränlihaa jo ennenkuin teidän päähänne pisti asettaa härät alttarille
ja paistinvartaaseen."

"Tuo teidän Brahmanne on todella miellyttävä eläin meidän
Apis-härkäämme verrattuna", sanoi egyptiläinen. "Mitä yhtä suurta on
siis teidän Brahmanne saanut aikaan?"

"Hän se on opettanut ihmiset lukemaan ja kirjoittamaan, ja hänelle on
koko maailma kiitollisuudenvelassa shakkipelistä", vastasi bramiini.

"Te erehdytte", sanoi eräs kaldealainen, joka istui hänen vieressään.
"Ainoastaan Oannes-kala on suorittanut niin suuria hyviätöitä, ja
siksipä tuleekin osottaa kunnioitusta yksin hänelle. Jokainen voi sanoa
teille, että se oli jumalallinen olento, jolla oli kultainen pyrstö ja
kaunis ihmispää, ja että se joka päivä nousi vedestä maalle
saarnatakseen kolme tuntia kerrallaan. Hänellä oli useita poikia,
joista kaikista tuli kuninkaita, kuten jokainen tietää. Minulla on
muassani hänen kuvansa, ja minä kunnioitan sitä kuten tulee ja
sopii.[34] Häränlihaa saa kukin syödä niin paljon kuin haluttaa, mutta
on varmasti mitä suurinta jumalattomuutta keittää ruuaksi kaloja.
Muutoinkin te molemmat olette liian epäjaloa ja liian nuorta
alkujuurta, voidaksenne ollenkaan ruveta kanssani kiistelemään. Egyptin
kansa on vain satakolmekymmentäviisi tuhatta vuotta vanha ja
intialaiset kerskuvat vain kahdeksastakymmenestä tuhannesta vuodesta,
kun sen sijaan meidän ajanlaskumme ulottuu neljätuhatta vuosisataa
taaksepäin. Uskokaa minua, luopukaa hulluluksistanne, ja minä annan
jokaiselle teistä kauniin Oannes-kalan kuvan."

Nyt puuttui puheeseen Kambalun mies ja sanoi:

"Minä kunnioitan suuresti egyptiläisiä, kaldealaisia, kreikkalaisia,
kelttiläisiä, Brahmaa, Apis-härkää ja kaunista Oannes-kalaa. Kenties
sittenkin Li eli Tien,[35] miten häntä nyt kutsuttaneenkaan, vastaa
hyvin teidän härkiänne ja kalojanne. Minä en puhu mitään maastani, joka
on yhtä suuri kuin Egypti, Kaldea ja Intia yhteensä. Samoin en kiistele
vanhuudestamme, koska on aivan kylliksi, että on onnellinen, eikä
merkitse juuri mitään se, että on ikivanhaa juurta. Mutta jos on
kysymys ajanlaskusta, niin voin väittää, että koko Aasia käyttää meidän
ajanlaskuamme ja että meillä oli sangen hyviä almanakkoja jo aikoja
ennen, kuin Kaldeassa vielä tunnettiinkaan luvunlaskua."

"Te kaikki, niin monta kuin teitä onkin, olette perin tietämättömiä",
huudahti kreikkalainen. "Ettekö te siis tiedä, että kaaos on kaiken
alku ja että vain muoto ja aine yhdessä ovat antaneet maailmalle sen
nykyisen tilan?"

Kreikkalainen puhui pitkälti, kunnes hänet vihdoin keskeytti
kelttiläinen, joka muiden kinastellessa oli juonut runsaasti ja nyt
luuli itsensä viisaammaksi kuin kaikki muut yhteensä. Kiroten hän
vakuutti, että vain Teutath ja tammi-misteli olivat mainitsemisen
arvoisia; että hänellä aina oli misteliä taskussaan; että hänen
esi-isänsä skyyttalaiset olivat ainoat kelpo miehet, joita koskaan oli
ollut maailmassa; että he tosin joskus olivat syöneet ihmisiä, mutta
että se ei suinkaan estänyt pitämästä hänen kansaansa mitä suurimmassa
arvossa; ja että hän loppujen lopuksi, jos joku rohkenisi puhua pahaa
Teutathista, opettaisi tälle ihmistapoja.

Riita alkoi käydä kiivaaksi, ja Setok pelkäsi jo hetkeä, jolloin
pöydässä veri vuotaisi. Silloin nousi vihdoin Zadig, joka koko
kiistelyn ajan oli pysynyt ääneti. Hän kääntyi ensiksi kelttiläiseen,
joka näytti raivoisimmalta. Hän myönsi hänen olleen oikeassa ja pyysi
häneltä tammi-misteliä. Hän kehui kreikkalaisen kaunopuheisuutta ja
tyynnytti siten vähitellen kaikki kiihtyneet mielet. Kathayn miehelle
hänen tarvitsi vähimmin puhua, koska tämä oli ollut järkevin koko
joukosta. Lopuksi hän lausui heille:

"Hyvät ystävät! Te ryhdyitte riitelemään aivan turhasta, sillä
oikeastaan te kaikki olette samaa mieltä."

Tämä väite sai aikaan kovan hälinän.

"Eikö ole totta", sanoi hän kelttiläiselle, "että te ette palvo tätä
misteliä, vaan häntä, joka on tehnyt sekä mistelin että tammen?"

"Niinpä kylläkin", vastasi kelttiläinen.

"Ja te, herra egyptiläinen, kunnioitatte nähtävästi erään erityisen
härän hahmossa sitä, joka on antanut teille härät?"

"Se on totta", myönsi egyptiläinen.

"Oannes-kala", jatkoi hän edelleen, "on varmaan vähemmän arvoinen kuin
se, joka on tehnyt meret ja kalat."

"Aivan niin", sanoi kaldealainen.

"Intialainen ja Kathayn mies", lisäsi Zadig, "tunnustavat kuten tekin
korkeimman alkuperusteen. Tosin en ole oikein täydellisesti ymmärtänyt
niitä ihmeteltäviä asioita, joita kreikkalainen esitti, mutta olen
kuitenkin varma siitä, että hänkin tunnustaa korkeimman olennon, josta
muoto ja aine ovat riippuvaisia."

Kreikkalainen, jota muut ihmettelivät, sanoi, että Zadig oli sangen
hyvin tajunnut hänen ajatuksensa.

"Te olette siis kaikki samaa mieltä", toisti Zadig, "eikä siis ole
olemassa mitään riidan aihetta."

Kaikki syleilivät häntä.

Myytyään kalliista hinnasta tavaransa Setok palasi Zadigin kanssa oman
heimonsa luo. Perille saavuttuaan sai Zadig tietää, että hänet oli
hänen poissa ollessaan haastettu oikeuteen ja tuomittu poltettavaksi
hiljaisella tulella.



XIII

Kohtaus


Zadigin ollessa Bassoran-matkalla olivat tähtien papit päättäneet
rangaista häntä. Niiden nuorten leskien jalokivet ja korut, jotka he
olivat lähettäneet roviolle, kuuluivat näet oikeuden mukaan heille; kun
he nyt antoivat polttaa Zadigin, oli se heistä lievin rangaistus siitä
kepposesta, jonka hän oli heille tehnyt. He syyttivät siis Zadigia,
että hän oli lausunut harhaoppisia mielipiteitä taivaallisesta
sotajoukosta. He todistivat häntä vastaan ja vannoivat kuulleensa hänen
sanoneen, etteivät tähdet vaivu mereen. Tämä hirveä herjaus kauhistutti
tuomareita; he olivat vähällä reväistä vaatteensa kuullessaan nuo
jumalattomat sanat; ja varmaan he olisivatkin sen tehneet, jos Zadig
olisi kyennyt ne korvaamaan. Nyt he kuitenkin rajussa tuskassaan
tyytyivät tuomitsemaan hänet hiljaisella tulella poltettavaksi. Turhaan
pani Setok epätoivoisena liikkeelle kaiken vaikutusvaltansa
pelastaakseen ystävänsä. Hänen täytyi piankin tukkia suunsa.

Tuo nuori leski Almona, joka jälleen oh kovasti mieltynyt elämään ja
joka siitä oli kiitollisuuden velassa Zadigille, päätti pelastaa hänet
roviolta, jonka väärinkäytön Zadig oli hänelle paljastanut. Hän hautoi
suunnitelmansa valmiiksi päässään, puhumatta siitä kenellekään. Zadigin
surmaamisen tuli tapahtua seuraavana päivänä. Hänellä oli ainoastaan yö
käytettävissään hänen pelastamisekseen. Työnsä hän, kuten ainakin
armelias ja viisas nainen, suoritti näin:

Hän parfymoi itsensä hajuvesillä ja lisäsi kauneuttansa mitä
rikkaimmalla ja viehättävimmällä koristelulla sekä lähti sitten
pyytämään tähtien ylipapilta salaista puheillepääsyä. Jouduttuaan
kahden kesken tuon kunnianarvoisan vanhuksen kanssa hän puhui tälle
seuraavasti:

"Suuren Karhun vanhin poika, Härän veli, suuren Koiran serkku (ne
olivat tämän ylipapin arvonimiä), minä saavun luoksesi tunnustamaan
sinulle epäilykseni. Pelkään kovasti tehneeni suunnattoman synnin, kun
en ole polttanut itseäni rakkaan mieheni roviolla. Mitäpä todellakaan
minulla oli säilytettävää? Vain katoavainen liha, joka muutenkin on jo
kovin kuihtunut."

Näin sanoen hän paljasti pitkistä, silkkisistä hihoistaan alastomat
käsivartensa, joiden muoto oli ihmeteltävän kaunis ja valkeus vallan
häikäisevä.

"Näethän itsekin", hän sanoi, "kuinka vähän tämä merkitsee."

Ylipappi tunsi sydämessään sen merkitsevän sangen paljon; hänen
silmänsä sanoivat sen ja hänen suunsa sen vahvisti. Hän vannoi, ettei
hän koko elämässään milloinkaan ollut nähnyt niin ihania käsivarsia.

"Ah!" sanoi leski. "Kenties käsivarteni eivät todellakaan ole niin
kehnot kuin muu ruumiini. Myöntänet sentään, että kaulani ja rintani
eivät ansaitse mitään huomiota."

Nyt hän paljasti hurmaavimman poven, mitä luonto oli milloinkaan
muovaillut. Ruusunnuppu norsunluisessa omenassa olisi sen rinnalla
näyttänyt vain matarankukalta puksipuussa, ja vastapestyt karitsat
olisivat siihen verraten näyttäneet keltaisen ruskeilta. Tämä povi, nuo
suuret mustat silmät, jotka hiutuen säteilivät hellän tulen lempeää
paloa, hänen poskensa, joilla mitä kaunein purppura karkeloi mitä
puhtaimman maidonvalkeuden kera, hänen nenänsä, joka ei ollut
Libanonvuoren tornin kaltainen,[36] hänen huulensa, jotka olivat kuin
kaksi koralliriviä, piilottaen taakseen Arabian meren ihanimmat helmet,
kaikki nämä sulot yhdessä saattoivat vanhuksen luulemaan olevansa vielä
kaksikymmenvuotias. Niinpä hän sopertelikin suustaan hellän
lemmentunnustuksen. Silloin Almona, nähtyään hänen hurmauksensa, pyysi
häneltä armoa Zadigille.

"Ah, ihana kaunokainen!" sanoi ukko, "jospa minä suostuisinkin armon
antoon, niin ei hyväsydämisyydestäni olisi mitään hyötyä, sillä
armahdukseen tarvitaan lisäksi kolmen muun virkatoverini
allekirjoitus."

"Kirjoita nyt vain alle!" sanoi Almona.

"Mielihyvällä", virkkoi pappi, "mutta sillä ehdolla että sinun suosiosi
on oleva myöntymykseni palkinto."

"Sinä osoitat minulle liiaksi kunniaa", sanoi Almona. "Suvaitse vain
vaivautua luokseni huoneeseeni heti auringon laskettua ja loistavan
Sheat-tähden[37] noustua näköpiiriin; silloin tapaat minut ruusun
väriseltä sohvaltani ja voit parhaasi mukaan huvitella orjattaresi
kanssa."

Allekirjoitus kädessään hän lähti tiehensä, jättäen vanhuksen sinne
hekumoimaan lemmenhaaveissaan ja epäilemään voimiaan. Ukko käytti lopun
päivästä kylpemiseen; hän joi Ceylonin kanelilla ja Tidorin sekä
Ternaten kalleilla mausteilla sekoitettua juomaa, odottaen
kärsimättömänä Sheat-tähden nousua.

Sillä välin kaunis Almona meni tapaamaan toista pappia. Tämäkin
vakuutti, että aurinko, kuu ja kaikki taivaan valot olivat vain
virvatulia hänen sulojensa rinnalla. Almona pyysi häneltä samaa armoa
ja pappi vaati siitä saman palkinnon. Hän oli suostuvinaan ja määräsi
kohtauksen toisen papin kanssa tapahtuvaksi Algenib-tähden[38] nousun
aikana. Sieltä hän meni kolmannen ja neljännen papin luo, saaden
jokaiselta allekirjoituksen ja suoden heille kullekin lemmenkohtauksen
eri tähtien nousun aikana.

Sitten hän kutsutti luokseen tuomarit muka erään tärkeän asian
johdosta. Nämä saapuivatkin. Hän näytti heille nuo neljä
allekirjoitusta ja ilmoitti heille, mistä hinnasta papit olivat
myöntäneet armahduksen Zadigille. Kukin heistä saapui määräajalla;
jokainen hämmästyi kovasti tavatessaan siellä virkaveljensä ja lisäksi
vielä tuomarit, jotka nyt näkivät heidän häpeänsä.

Zadig pelastui, ja Setok hurmautui siinä määrin Almonan neuvokkuudesta,
että otti hänet vaimokseen.



XIV

Tanssi


Setokin oli liikeasiainsa vuoksi tehtävä matka Serendibin[39] saarelle,
mutta avioliittonsa ensimmäisenä kuukautena, joka, kuten tunnettua, on
kuherruskuukausi, hän ei tietysti voinut jättää vaimoaan eikä edes
uskoakaan voivansa häntä milloinkaan jättää. Niinpä hän pyysikin
Zadig-ystäväänsä tekemään puolestaan mainitun matkan.

"Ah!" sanoi Zadig. "Täytyykö minun siis yhä laajentaa kauniin Astarten
ja minun välistäni matkaa? Mutta minun on palveltava hyväntekijöitäni."

Hän sanoi niin, itki ja lähti taipaleelle.

Hän ei ollut vielä kauan ehtinyt olla Serendibin saarella, kun häntä jo
alettiin pitää erinomaisena ihmisenä. Hänestä tuli pian ratkaisija
kaikissa kauppiasten välisissä riidoissa, viisasten ystävä ja niiden
muutamien neuvonantaja, jotka neuvoista välittivät. Kuningaskin tahtoi
nähdä ja kuulla häntä. Pian hän oppikin tuntemaan Zadigin arvon; hän
luotti suuresti hänen viisauteensa ja teki hänet ystäväkseen. Kuninkaan
ystävyys ja kunnioitus panivat Zadigin vapisemaan; joka hetki hän oli
tietoinen siitä onnettomuudesta, jonka Moabdarin hyvyys oli hänelle
aiheuttanut. "Minä miellytän kuninkaita", sanoi hän; "eikö se olekin
minun tuhoni?" -- Kuitenkaan hän ei voimit vetäytyä hallitsijan
suosionosotuksia pakoon; on näet myönnettävä, että Nabussan, Serendibin
kuningas, Nabassunin pojan ja Sanbusnan pojanpojan Nussanabin poika,
oli Aasian parhaita ruhtinaita, josta sen, joka kerrankin puheli hänen
kanssaan, täytyi pakostakin ruveta pitämään.

Tämä hyvä ruhtinas oli alituisen kehumisen, petoksen ja varastelun
esineenä. Hänen aarteitaan ryöstettiin ehtimiseen. Serendibin saaren
ylimmäinen veronkantaja antoi siinä aina hyvän esimerkin, jota sitten
muut uskollisesti noudattivat. Kuningas kyllä tiesi sen, hän oli jo
usein vaihtanut rahastonhoitajaa, mutta vieläkään ei hänen ollut
onnistunut poistaa tuota juurtunutta tapaa, jonka mukaan kuninkaan
tulot jaettiin kahteen erisuureen osaan, joista pienempi tuli
kuninkaalle ja suurempi rahastonhoitajille.

Kuningas Nabussan uskoi huolensa viisaalle Zadigille. Hän virkkoi:

"Etköhän sinä, joka osaat niin kauniita asioita, tietäisi jotakin
keinoa löytääkseni sellaisen rahastonhoitajan, joka ei varastaisi
minulta?"

"Kyllä kai", vastasi Zadig; "mutta tiedän pettämättömän keinon hankkia
teille sellaisen miehen, jolla on puhtaat kädet."

Ihastuneena syleili kuningas häntä ja kysyi, miten hänen oli
meneteltävä.

"Teidän tulee vain", sanoi Zadig, "antaa kaikkien avonaiseen
rahastonhoitajan virkaan pyrkijäin tanssia, ja se heistä, joka tanssii
kepeimmin, on varmasti myös rehellisinkin mies."

"Sinä lasket leikkiä", sanoi kuningas. "Sepä olisi omituinen tapa
valita itselleen rahastonhoitajia. Kuinka! Sinä siis väität, että se,
joka parhaiten tekee ilmahyppyjä, on myös rehellisin ja taitavin
rahastonhoitaja."

"Minä en tahdo väittää, että hän on taitavin", vastasi Zadig, "mutta
sen voin kyllä vakuuttaa, että hän ehdottomasti on rehellisin heistä."

Zadig puhui niin vakuuttavasti, että kuningas luuli hänellä olevan
jonkin salaisen taikakeinon erottaa oikeat rahastonhoitajat vääristä.

"Minä en rakasta taikatemppuja", sanoi Zadig. "Taikurit ja noitakirjat
ovat minulle aina olleet vastenmielisiä. Jos Teidän Majesteettinne
sallii minun panna toimeen ehdottamani kokeen, niin tulette pian
vakuuttuneeksi siitä, että salaisuuteni on maailman helpoin ja
yksinkertaisin asia."

Serendibin kuningas Nabussan ällistyi vielä enemmän kuullessaan, että
salaisuus oli yksinkertainen, kuin jos se olisi luuloteltu hänelle
ihmeeksi.

"No hyvä", sanoi hän, "menettele kuten parhaaksi katsot."

"Sallikaa minun vain toimia", sanoi Zadig. "Te voitatte tästä kokeesta
enemmän kuin luulettekaan."

Vielä samana päivänä hän kuulututti kuninkaan nimessä, että kaikkien
niiden, jotka halusivat hakea hänen armollisimman majesteettinsa,
Nussanabin pojan Nabussanin yliveronkantajan virkaa, oli krokodiilikuun
ensimmäisenä päivänä kepeissä silkkipukimissa saavuttava kuninkaan
etuhuoneeseen. Hakijoita ilmoittautui 64 kappaletta. Läheiseen saliin
oli asetettu soittoniekkoja; kaikki oli valmista tanssiaisia varten.
Mutta mainitun salin ovi oli kiinni, ja sinne päästäkseen täytyi kulkea
kapean ja jotenkin pimeän käytävän kautta. Ovenvartija kuljetti
viranhakijat, yhden erältään, tämän käytävän kautta, jonne kukin
jätettiin muutamiksi minuuteiksi yksinään. Kuningas, joka tunsi asian,
oli asettanut tähän käytävään esille kaikki aarteensa.

Kun kaikki viranhakijat olivat kokoontuneet saliin, niin kuningas käski
heidät tanssimaan. Tuskin koskaan on tanssittu raskaammin ja
kömpelömmin; kaikilla oli pää riipuksissa, selkä köykyssä ja kädet
kylkiin puristettuina. "Millaisia lurjuksia!" sanoi Zadig itsekseen.

Yksi ainoa tanssi kepeästi, pystypäin, varmoin katsein, ojennetuin
käsivarsin, ruumis suorana ja polvet vakavina.

"Kas siinä rehellinen ja kelpo mies!" sanoi Zadig.

Kuningas syleili tuota oivaa tanssijaa, ja nimitti hänet
rahastonhoitajakseen. Kaikkia muita sen sijaan rangaistiin ja
sakotettiin sen mukaan kuin olivat ansainneetkin. Jokainen heistä oli
näet käytävässä viipyessään täyttänyt taskunsa niin että tuskin kykeni
kävelemään. Kuningasta suretti kovasti sellainen ihmisluonnon heikkous,
että neljästäseitsemättä tanssijasta kolmeseitsemättä oli konnia.
Pimeää käytävää ruvettiin sen jälkeen nimittämään "Kiusauksen tieksi."

Persiassa nuo kolmeseitsemättä herraa olisi seivästetty; muissa maissa
olisi perustettu erityinen tuomioistuin, joka kuluihinsa olisi niellyt
koko tuon varastetun summan kolminkertaisesti, tuottamatta penniäkään
hallitsijan aarrekammioon; jossakin toisessa maassa taas he olisivat
selviytyneet jutusta vapaina, vieläpä syösseet tuon kepeäjalkaisen
tanssijan epäsuosioonkin; Serendibissä heidät tuomittiin vain maksamaan
sakkoa valtiorahastoon, sillä Nabussan oli sangen lempeä ruhtinas.

Hän oli myös hyvin kiitollinen: hän lahjoitti Zadigille suuremman
rahamäärän kuin mikään rahastonhoitaja milloinkaan oli varastanut
kuninkaalta, isännältään. Zadig käytti sitä toimittaakseen pikalähetin
menemään Babyloniin hankkimaan tietoja kuningatar Astarten kohtalosta.
Hänen äänensä värisi, kun hän antoi tämän käskyn, hänen verensä
tulvehti sydämeen, hänen silmänsä pimenivät, hänen sielunsa oli
jättämäisillään hänet. Pikalähetti lähti matkalle; Zadig näki hänen
astuvan laivaan ja palasi jälleen kuninkaan luo, näkemättä ketään,
luullen olevansa omassa huoneessaan ja puhuen itsekseen rakkaudesta.

"Ah! rakkaus", sanoi kuningas. "Juuri siitä tässä onkin kysymys. Sinä
olet hyvin arvannut minun huoleni. Kylläpä sinä olet mainio mies!
Toivonkin sinun avullasi oppivani tuntemaan sellaisen naisen, joka
kestää kokeet, samoinkuin olet opettanut minut löytämään rehellisen
rahastonhoitajan."

Zadig, joka sillä välin oli tullut tajuihinsa, lupasi avustaa häntä
myös lemmenasioissa samoinkuin rahaseikoissa, vaikkapa juttu näyttikin
hänestä paljon mutkallisemmalta.



XV

Siniset silmät


"Minun ruumiini ja sydämeni..." alkoi kuningas puhua Zadigille.

Nämä sanat kuullessaan babylonilainen ei voinut olla keskeyttämättä
hänen majesteettiaan.

"Kuinka olenkaan Teille kiitollinen", sanoi hän, "ettette sanonut
'henki ja sydän'! Babylonissa näet keskustelu käy vain näillä sanoilla;
kaikki kirjat siellä puhuvat vain sydämestä ja hengestä, eikä niiden
tekijöillä ole niistä kumpaakaan. Mutta suvaitkaa jatkaa, jalo herra!"

Nabussan jatkoi:

"Minun ruumiini ja sydämeni ovat määrätyt rakastamaan. Ensinmainitulla
näistä mahdeista on kyllä tilaisuutta saada tyydytystä: minulla on
täällä tarjona sata naista, kaikki kauniita, miellyttäviä, kohteliaita,
jopa hekumallisiakin tai ainakin sellaista minulle teeskennellen.
Sydämeni sen sijaan ei ole läheskään yhtä onnellinen; olen liiankin
hyvin huomannut, että hyväilyt tarkoittavat vain Serendibin kuningasta,
kun sen sijaan Nabussanista välitetään sangen vähän. Tosin en tahdo
väittää vaimojani uskottomiksi, mutta haluaisin löytää sellaisen
sielun, joka kokonaan kuuluisi minulle. Sellaisesta aarteesta antaisin
mielelläni nuo sata kaunotarta, joiden sulot ovat vallassani. Koetappa
nyt sinä noiden sadan sulttaanittaren joukosta etsiä yksi, jonka
rakkaudesta voisin olla varma."

Zadig vastasi hänelle samaan tapaan kuin oli tehnyt rahastonhoitajaa
valittaessa:

"Herra, jättäkää asia haltuuni, mutta sallikaa minun vielä kerran
käyttää apunani niitä aarteita, jotka Te asetitte Kiusauksen käytävään.
Minä teen niistä Teille kyllä tilin ettekä Te kadota siinä mitään."

Kuningas antoi Zadigille täydet valtuudet. Tämä valitsi Serendibistä
kolmeneljättä pientä kyttyräselkää, jotka olivat mahdollisimman rumia,
samoin kolmeneljättä mitä kauneinta hovipoikaa ja lopuksi kolmeneljättä
mitä kaunopuheisinta ja väkevintä Buddhan pappia. Hän antoi kaikille
vapaan pääsyn sulttaanittarien huoneisiin. Jokainen pieni kyttyräselkä
sai tarjota heille neljätuhatta kultarahaa, ja jo ensimmäisenä päivänä
kaikki kyttyräselät löysivät omansa. Hovipojat, joilla ei ollut
tarjottavana muuta kuin itsensä, voivat kerskata menestyksestään vasta
kahden tai kolmen päivän perästä. Papeilla oli vielä enemmän vaivaa,
mutta vihdoin kolmeneljättä hurskasta sielua suostui heihinkin.

Kuningas katseli ikkunaverhojen takaa, mistä voi nähdä kaikkiin
kammioihin, kaikkia näitä kokeita ja ihmetteli suuresti: hänen sadasta
vaimostaan oli yhdeksänkymmentä yhdeksän hänen näkyvissään langennut
viettelykseen. Jäljellä oli vain yksi ainoa, vallan nuori ja kokematon,
jota hallitsija ei vielä ollut edes koskenutkaan. Häntä annettiin
yhden, kahden jopa kolmenkin kyttyräselän viekoitella ja luvata hänelle
aina kahteenkymmeneen tuhanteen kultarahaan saakka. Hän pysyi
järkähtämättömänä eikä voinut pidättyä nauramasta kyttyräselkäisille,
jotka luulivat rahansa tekevän heidät kauniimmiksi. Häntä houkuteltiin
kahden kauneimman hovipojan avulla, mutta hän sanoi, että kuningas oli
hänestä vieläkin kauniimpi. Lopuksi lähetettiin hänen kimppuunsa
kaikista kaunopuheisin pappi ja sen jälkeen kaikista pelottomin, mutta
hän arvioi edellisen lörpöttelijaksi eikä viattomuudessaan voinut
aavistaakaan jälkimmäisen ansioita.

"Sydämestä kaikki riippuu", sanoi hän. "Minua ei voi koskaan vietellä
enemmän kyttyräselän kulta kuin nuorukaisen sulous tai papin
houkutukset, sillä minä rakastan yksistään Nabussania, Nussanabin
poikaa, ja odotan vain hänen vastarakkauttaan."

Kuningas oli pakahtua riemusta, hämmästyksestä ja hellyydestä. Hän otti
kaiken sen rahan, jonka avulla kyttyräselät olivat voittaneet, ja
lahjoitti sen kauniille Falidelle; se oli tuon nuoren neidon nimi. Hän
antoi hänelle sydämensäkin, jonka Falide myös hyvin ansaitsi; sillä
milloinkaan ei nuoruuden kukoistus ole ollut loistavampi, milloinkaan
eivät kauneuden sulot ole olleet hurmaavampia. Historiallinen totuus
pakottaa meidät tosin myöntämään, että hänen kumarruksensa oli hieman
kömpelö; mutta sen sijaan hän tanssi kuin keijukainen, lauloi kuin
seireeni ja puheli kuin sulotar. Hän oli oikea lahjakkuuden ja hyveiden
perikuva.

Rakastunut Nabussan jumaloi häntä. Ikävä kyllä hänellä oli siniset
silmät, mikä oli syynä mitä suurimpaan onnettomuuteen. Oli näet
olemassa eräs vanha laki, joka kielsi kuninkaita rakastamasta sellaisia
naisia, joita kreikkalaiset myöhemmin kutsuivat nimellä "boopides."
Pappien päämies oli yli viisituhatta vuotta sitten saanut aikaan tämän
lain. Voittaakseen omakseen Serendibin ensimmäisen kuninkaan lemmityn
tuo ensimmäinen ylipappi oli liittänyt sinisten silmien hylkäystuomion
olennaisena osana valtakunnan perustuslakeihin. Kaikki valtakunnan
säädyt alkoivat tehdä asiasta Nabussanille vakavia huomautuksia.
Väitettiin aivan julkisesti, että valtakunnan viimeiset päivät olivat
tulleet, että häpeämättömyys oli noussut huippuunsa ja koko luontoa
uhkasi kauhea tapahtuma; sanalla sanoen, että Nabussan, Nussanabin
poika, rakasti kahta suurta sinistä silmää. Kyttyräselät,
rahastomiehet, papit ja ruskeasilmäiset täyttivät koko kuningaskunnan
valituksillaan.

Serendibin pohjoisosassa asuvat villit kansat käyttivät tätä yleistä
tyytymättömyyttä hyväkseen. He tekivät hyökkäyksen hyvän Nabussanin
maahan. Tämä vaati apurahoja alamaisiltaan. Papit, joiden hallussa oli
toinen puoli valtion tulolähteitä, tyytyivät kohottamaan kätensä
taivasta kohti, mutta kieltäytyivät pistämästä niitä raha-arkkuihinsa
kuninkaan auttamiseksi. He sävelsivät kauniita rukouksia, mutta
jättivät valtion raakalaisten saaliiksi.

"Oi rakas Zadig! voitko pelastaa minut tästä hirveästä hädästä?"
huudahti Nabussan tuskissaan.

"Sangen mielelläni", vastasi Zadig. "Te tulette saamaan papeilta niin
paljon rahaa kuin ikinä haluatte. Jättäkää vain heidän maatiluksensa ja
linnansa alttiiksi ja puolustakaa ainoastaan omianne."

Nabussan seurasi neuvoa, ja pianpa tulivatkin papit heittäytymään hänen
jalkoihinsa ja anomaan hänen apuansa. Kuningas vastasi heille kauniilla
soittokappaleella, jonka tekstissä rukoiltiin taivasta varjelemaan
heidän maatiluksiaan. Nyt vihdoinkin antoivat papit rahoja, ja niinpä
voikin kuningas lopettaa sodan onnellisesti.

Zadig taas oli viisailla ja onnellisilla neuvoillaan ja suurenmoisilla
palveluksillaan saanut valtion mahtavimmat miehet leppymättömiksi
vihollisikseen. Papit ja ruskeasilmäiset vannoivat hänelle tuhoa; yhtä
vähän säälivät häntä rahamiehet ja kyttyräselät; hänet koetettiin tehdä
epäluulon alaiseksi hyvän Nabussanin silmissä. Suoritetut palvelukset
jäävät usein etuhuoneeseen, mutta epäluulo tunkeutuu sisähuoneeseen
saakka, kuten Zoroaster sanoo. Joka päivä lingottiin häntä vastaan
uusia syytöksiä. Niistä ensimmäinen torjutaan, toinen tekee naarmun,
kolmas haavoittaa, neljäs tappaa.

Peläten pahinta Zadig, joka oli suorittanut hyvin ystävänsä Setokin
asiat ja toimittanut hänelle hänen rahansa, mietti enää vain saarelta
poistumista ja päätti itse lähteä hankkimaan tietoja Astartesta.

"Sillä jos jään Serendibiin", sanoi hän, "niin papit antavat seivästää
minut. Mutta minne menisin? Egyptissä minut tehdään orjaksi; Arabiassa
minut kaiken todennäköisyyden mukaan poltetaan ja Babylonissa
kuristetaan kuoliaaksi. Kuitenkin minun täytyy saada tietää, mitä on
tullut Astartesta. Matkaan siis! näkemään, mihin kova kohtaloni minut
vielä vie."



XVI

Rosvot


Saavuttuaan sille rajaseudulle, joka erottaa Kallio-Arabian Syyriasta,
hän kulki erään jokseenkin lujan linnan ohitse. Siitä hyökkäsi ulos
asestettuja arabialaisia, jotka ympäröivät hänet huutaen hänelle:

"Kaikki sinun omaisuutesi kuuluu meille, ja sinä itse kuulut meidän
herrallemme."

Vastauksen asemesta Zadig ja hänen rohkea palvelijansa
paljastivat miekkansa ja löivät kuoliaiksi ensimmäiset arabialaiset,
jotka yrittivät käydä heihin käsiksi. Hyökkääjäin luku kasvoi
kahdenkertaiseksi, mutta he eivät säikähtäneet, vaan päättivät
taistella viimeiseen saakka. Niin nuo kaksi miestä puolustautuivat
suurta joukkoa vastaan; sellainen taistelu ei kuitenkaan voinut kestää
kauan. Linnan isäntä, nimeltä Arbogad, näki ikkunastaan, kuinka
ihmeteltävällä urhoollisuudella Zadig taisteli, ja tunsi kunnioitusta
häntä kohtaan. Hän tuli nopeasti alas ja ajoi itse väkensä hajalleen,
vapauttaen molemmat matkamiehet.

"Kaikki se mikä joutuu minun alueelleni", sanoi hän, "kuuluu minulle,
samoinkuin sekin, mitä löydän vieraalta alueelta. Mutta sinä näytät
minusta niin kelpo mieheltä, että teen sinun suhteesi poikkeuksen
yleisestä laista."

Hän vei Zadigin mukanaan linnaansa ja käski väkensä kohdella häntä
hyvin; iltasella Arbogad halusi aterioida Zadigin kanssa.

Linnan isäntä oli niitä arabialaisia, joita nimitetään rosvoiksi;
kuitenkin hän monien ilkitöiden ohella joskus teki hyviäkin töitä. Hän
rosvosi kauhean kiihkeästi, mutta oli toiselta puolen hyvin antelias.
Samalla hän oli peloton toimissaan, mutta jokseenkin lempeämielinen
rauhallisissa oloissa, mässääjä pöydän ääressä, hupaisa keskellä
mässäystään ja mitä suurimmassa määrässä avomielinen. Zadig miellytti
häntä kovin; hänen juttelunsa, joka pian vilkastui, pitensi ateriaa.
Vihdoin virkkoi Arbogad hänelle: "Kehoitan sinua ryhtymään minun
palvelukseeni; se olisi sinulle parasta. Tämä ammatti ei ole mikään
huono; sinä voit siinä ajan pitkään päästä minun tasalleni."

"Saanko luvan kysyä, mistä saakka olette harjoittanut tätä jaloa
ammattia", sanoi Zadig.

"Varhaisimmasta nuoruudestani", vastasi päällikkö. "Olin erään
verrattain taitavan arabialaisen palveluksessa, mutta asemani tuntui
minusta sietämättömältä. Olin aivan epätoivoinen nähdessäni, ettei koko
maan päällä, joka kuitenkin kuuluu yhtä paljon kaikille ihmisille,
kohtalo ollut suonut minulle omaa osaani. Uskoin huoleni eräälle
vanhalle arabialaiselle, joka virkkoi minulle: 'Poikani, älä ole
epätoivoinen! Muinoin valitteli eräs hiekkajyvänen sitä, että hän oli
vain tuntematon hiukkanen aavikolla. Muutamien vuosien perästä hänestä
oli tullut timantti, ja nykyään hän on kaunein koristus Intian
kuninkaan kruunussa'. Nämä sanat vaikuttivat suuresti minuun; minä olin
tuo hiekkajyvänen ja päätin tulla timantiksi. Alotin varastamalla kaksi
hevosta; liityin tovereihin ja voin siten pian ryöstää pieniä
karavaaneja. Niin onnistui minun vähitellen poistaa se epäsuhta, joka
aikaisemmin oli ollut minun ja muiden ihmisten välillä. Minullakin oli
nyt osuuteni tämän maailman hyvästä, jopa olin saanut hyvitystä oikein
koron kanssa. Minua pidettiin suuressa arvossa, minusta tuli
rosvopäällikkö; tämän linnan sain haltuuni ripeästi toimimalla. Syyrian
maaherra tahtoi minut tästä karkoittaa, mutta minä olin jo liiaksi
rikas silloin enää pelätäkseni ketään. Annoin maaherralle rahaa ja
sillä keinoin säilytin linnan, jopa suurensinkin aluettani. Vieläpä hän
nimitti minut niiden verojen hoitajaksi, jotka Kallio-Arabia maksaa
kuningasten kuninkaalle. Minä hoidinkin hyvin verojen kokoojan viran,
mutta huonosti niiden tilityksen. Babylonin suuri desterham lähetti
kuningas Moabdarin nimessä tänne erään pikkusatraapin kuristuttamaan
minut kuoliaaksi. Tuo mies saapuikin määräyksineen, mutta minulla oli
jo kaikesta tieto. Hänen näkyvissään annoin kuristaa kuoliaiksi ne
neljä miestä, jotka hän oli tuonut mukanaan kiristämään narua kaulaani,
ja kysyin sitten häneltä, kuinka paljon minun kuristuttamiseni olisi
hänelle mahdollisesti tuottanut. Hän vastasi, että hänen palkkionsa
olisi voinut nousta noin kolmeensataan kultarahaan. Minä todistin
hänelle selvästi, että hän ansaitsisi paljon enemmän minun luonani.
Hänestä tulikin alapäällikköni, ja nykyään hän on parhaimpia ja
rikkaimpia miehiäni. Jos seuraat neuvoani, niin onnistut kuten hänkin.
Ei ole milloinkaan ollut parempaa tilaisuutta rosvoiluun kuin nyt, kun
kuningas Moabdar on murhattu ja Babylonissa on kaikki sekasorrossa."

"Moabdarko murhattu?" huudahti Zadig. "Ja miten on käynyt kuningatar
Astarten?"

"Siitä en tiedä mitään", vastasi Arbogad. "Tiedän ainoastaan sen
verran, että Moabdar on tullut mielipuoleksi, että hänet on surmattu,
että Babylon on yhtenä suurena murhapesänä, että koko valtakunta on
toivottomassa tilassa, että siellä yhä edelleen voi tehdä hyviä
kaappauksia ja että minä puolestani olen mainiosti käyttänyt
tilaisuutta hyväkseni."

"Mutta kuningatar!" huudahti Zadig. "Taivaan nimessä, etkö tiedä mitään
kuningattaren kohtalosta?"

"Olen kuullut puhuttavan eräästä Hyrkanian ruhtinaasta", vastasi
Arbogad. "Kuningatar on nähtävästi hänen haaremissaan, jollei hän ole
meteleissä saanut surmaansa. Minä puolestani himoitsen enemmän saalista
kuin uutisia. Olen ryöstöretkilläni ottanut useitakin naisia, mutta en
ole pitänyt niistä ketään. Minä myyn ne kalliista hinnasta, jos ovat
kauniita, huolimatta ollenkaan siitä, keitä he ovat. Arvoa ei kukaan
osta: ruma nainen, vaikkapa olisi itse kuningatar, ei saa ostajaa.
Kenties olen myynyt kuningatar Astartenkin; kenties hän on kuollut;
mutta se ei liikuta minua, ja luulenpa, ettei sinunkaan pitäisi
välittää asiasta enempää kuin minun."

Näin jutellessaan hän samalla naukkaili niin tukevasti ja sekoitti
kaikki käsitteet siinä määrin, että Zadig ei voinut saada häneltä
mitään selvyyttä.

Hän istui hämmästyneenä, masentuneena, ääneti. Arbogad joi yhä, kertoi
juttujaan ja vakuutti lakkaamatta olevansa onnellisin ihminen maan
päällä sekä kehoitteli Zadigia pyrkimään yhtä onnelliseksi. Vihdoin
hän, viininhöyryjen suloisesti uuvuttamana, vaipui rauhaisaan uneen.

Zadig vietti yönsä mitä ankarimman mielenkuohunnan vallassa.

"Mitä?" sanoi hän. "Kuningas tullut hulluksi! hänet on tapettu! En voi
olla surkuttelematta häntä. Koko valtakunta on pirstoina ja tämä rosvo
on onnellinen! Oi kaitselmus! oi kohtalo! Varas on onnellinen, mutta
rakastettavin olento, minkä luonto on milloinkaan luonut, on kenties
kuollut hirveällä tavalla tai saa elää tilassa, joka on kuolemaa
pahempi! Oi Astarte! mitä on tullut sinusta?"

Heti päivän valjettua hän kyseli kaikilta, joita tapasi linnassa, mutta
jokaisella oli omat puuhansa, kukaan ei vastannut hänelle. Yöllä oli
näet suoritettu uusia rosvouksia ja saalista jaettiin parhaillaan.
Ainoa, mitä hän voi saavuttaa tässä ankarassa sekamelskassa, oli lupa
saada matkustaa tiehensä. Hän käyttikin sitä siekailematta hyväkseen,
entistä enemmän tuskallisiin mietteisiinsä vajonneena.

Zadig vaelsi tietään levottomana, järkkyneenä, ajatellen yksinomaan
onnetonta Astartea, Babylonin kuningasta, uskollista Kadoria,
onnellista rosvoa Arbogadia, tuota oikullista vaimoa, jonka
babylonilaiset olivat ryöstäneet Egyptin rajalta, lyhyesti, kaikkia
vastoinkäymisiä ja kovan onnen kolhauksia, joita oli joutunut kokemaan.



XVII

Kalastaja


Muutamia peninkulmia Arbogadin linnasta hän, yhä surkutellen kohtaloaan
ja pitäen itseään onnettomuuden maalitauluna, saapui erään pienen joen
rannalle. Siinä hän näki joen partaalla kalastajan, joka voimattomalla
kädellään vaivoin piteli kiinni verkostaan, samalla kohottaen silmänsä
taivasta kohti.

"Varmaankin minä olen maailman onnettomin ihminen", virkkoi kalastaja.
"Minä olin, kuten kaikki myönsivät, kuuluisin kermajuuston kauppias
Babylonissa ja nyt olen mennyttä miestä. Minulla oli viehättävin vaimo,
minkä mies konsanaan voi omistaa, ja hän petti minut. Minulle jäi
viheliäinen talo, ja minun täytyi nähdä, miten se ryöstettiin ja
hävitettiin. Paettuani pieneen majaan minulla ei enää ollut muuta
apulähdettä kuin kalastus, ja nyt en saa edes yhtään kalaa. Oi
verkkoni! minä en heitä sinua enää veteen, minun itseni on aika
heittäytyä sinne."

Näin sanottuaan hän nousi ja läheni jokea sellaisen ihmisen tavoin,
joka kiiruhtaa lopettamaan elämänsä.

"Kuinka!" sanoi Zadig itsekseen. "On siis olemassa yhtä onnettomia
ihmisiä kuin minä."

Hänen intonsa voida pelastaa kalastajan henki oli yhtä nopea kuin tämä
mietelmä. Hän riensi luo, tarttui häneen ja alkoi tehdä hänelle
kysymyksiä hellin ja lohduttavin ilmein.

Väitetään että ihminen on vähemmän onneton, kun hän ei ole siinä
tilassa yksin; mutta Zoroasterin mukaan se ei suinkaan johdu
ilkeydestä, vaan tarpeesta: silloin tuntee kiintymystä toista onnetonta
aivan kuin vertaistaan kohtaan. Onnellisen ihmisen ilo olisi näet
toiselle loukkaus, mutta kaksi onnetonta on kuin kaksi hentoa puuta,
jotka toisiinsa nojaten paremmin kestävät myrskyä.

"Miksi sorrut onnettomuuteesi?" kysyi Zadig kalastajalta.

"Siksi ettei minulla ole enää mitään apukeinoja", vastasi tämä. "Minä
olin arvokkain mies Babylonin lähellä olevassa Derlbackin kylässä ja
valmistin vaimoni kanssa koko valtakunnan parhaita kermajuustoja.
Kuningatar Astarte ja kuuluisa ministeri Zadig pitivät niistä
intohimoisesti. Olin hankkinat heidän taloihinsa kuusisataa juustoa ja
menin sitten eräänä päivänä kaupunkiin perimään niistä maksua.
Babyloniin saavuttuani kuulin kuningattaren ja Zadigin jäljettömiin
kadonneen. Minä riensin Zadig-herran taloon -- häntä itseään en ollut
koskaan nähnyt -- mutta tapasin siellä suuren desterhamin vahdit,
jotka kuninkaallisen valtuuden nojalla parhaillaan ryöstivät hänen
taloansa lain ja asetusten mukaisesti. Kiiruhdin kuningattaren
keittiöhuoneistoon; siellä jotkut herroista pöydänkattajista sanoivat
minulle hänen kuolleen, toiset hänen olevan vankina, toiset taas
väittivät hänen päässeen pakoon; mutta kaikki he vakuuttivat minulle,
etten saisi juustoistani mitään korvausta. Nyt lähdin vaimoni kera
herra Orkanin luo, joka oli liiketuttaviani; me pyysimme häneltä turvaa
onnettomuudessamme; hän lupasikin sitä vaimolleni, mutta kielsi
minulta. Vaimoni oli valkoisempi kuin kermajuustot, jotka olivat kovan
onneni alkuaiheena, ja tyyrolaisen purppuran loisto ei ollut
välkkyvämpi kuin se tuore puna, joka säesti tätä valkoisuutta. Siinä
syy, miksi Orkan piti hänet luonansa, mutta ajoi minut pois talostaan.
Kirjoitin rakkaalle vaimolleni epätoivoisen kirjeen. Hän vastasi sen
viejälle: 'Niin, todellakin! tiedän kuka on kirjoittaja, olen kuullut
hänestä puhuttavan. Sanotaan hänen valmistavan erinomaisia
kermajuustoja; tilattakoon niitä minulle ja saakoon hän niistä maksun.'

"Onnettomuudessani yritin nyt kääntyä oikeuslaitoksen puoleen. Minulla
oli vielä kuusi unssia kultaa jäljellä: niistä täytyi minun antaa kaksi
unssia sille lakimiehelle, jolta kysyin neuvoa, toiset kaksi
asianajajalle, joka otti hoitaakseen asiani, ja loput kaksi ylituomarin
sihteerille. Kaiken tämän jälkeen asiani ei ollut päässyt edes
alkuunkaan, vaikka olin jo tuhlannut enemmän rahaa kuin koko juustojeni
ja vaimoni arvon. Palasin kyläämme aikoen myydä talomme saadakseni
takaisin vaimoni.

"Taloni arvo oli ainakin kuusikymmentä unssia kultaa, mutta kaikki
näkivät, että olin köyhä ja pakotettu myymään. Ensimmäinen, jonka
puoleen käännyin, tarjosi minulle siitä kolmekymmentä unssia, toinen
kaksikymmentä, kolmas kymmenen. Olin jo aikeissa päättää kaupan, niin
olin sokaistu, kun Hyrkanian ruhtinas hyökkäsi Babyloniin ja hävitti
kaikki tieltään. Myös minun taloni ensin ryöstettiin ja sitten
poltettiin.

"Kadotettuani siten rahani, vaimoni ja taloni, vetäysin tähän seutuun,
jossa nyt näet minut. Olen koettanut elättää itseäni kalastuksella,
mutta kalatkin tekevät minusta pilkkaa kuten ihmiset. En saa mitään,
olen kuolemaisillani nälkään, ja ilman sinua, arvoisa lohduttaja,
olisin etsinyt kuolemaa joesta."

Kalastajan kertomus ei sujunut keskeytyksittä, sillä vähän väliä Zadig,
kovin liikuttuneena ja järkkyneenä, tiedusteli häneltä:

"Kuinka? Etkö tiedä mitään kuningattaren kohtalosta?"

"En, hyvä herra", vastasi kalastaja. "Tiedän vain sen, että kuningatar
ja Zadig eivät ole maksaneet minulle kermajuustoistani, että minulta on
riistetty vaimoni ja että itse olen epätoivossa."

"Olenpa mielissäni", sanoi Zadig, "ettet ole iäksi päiväksi kadottanut
rahojasi. Olen kuullut puhuttavan Zadigista; hän on kunnon mies, ja jos
hän palajaa Babyloniin, kuten hän toivoo, niin hän antaa sinulle
enemmän kuin saatavasi onkaan. Mutta vaimosi suhteen, joka ei
näytä yhtä kunnialliselta, kehoitan sinua luopumaan kaikista
takaisinsaantipuuhista. Seuraa neuvoani ja mene Babyloniin. Minä joudun
sinne jo ennen sinua, sillä minä kuljen ratsain ja sinä jalan. Käänny
ylhäisen Kadorin puoleen; sano hänelle tavanneesi hänen ystävänsä ja
odota minua hänen luonaan. Lähde! ehkäpä et enää olekaan onneton."

"Oi mahtava Ormuzd", jatkoi Zadig, "sinä käytät minua lohduttamaan tätä
miestä; ketä aiot käyttää lohduttamaan minua?"

Näin sanoen hän antoi kalastajalle puolet siitä kullasta, jonka oli
tuonut mukanaan Arabiasta. Kalastaja, hämmästyneenä ja ihastuneena,
suuteli Kadorin ystävän jalkoja ja virkkoi:

"Te olette pelastava enkelini."

Kuitenkin Zadig yhä edelleen kyseli uutisia ja vuodatti kyyneleitä.

"Kuinka, herra!" huudahti kalastaja. "Olisitteko tekin yhtä onneton,
te, joka teette muille hyvää?"

"Sata kertaa onnettomampi kuin sinä", vastasi Zadig.

"Mutta miten on mahdollista", virkkoi tuo kunnon mies, "että se, joka
antaa, on surkuteltavampi kuin se, joka saa?"

"Se johtuu siitä", vastasi Zadig, "että sinun suurin onnettomuutesi oli
puute, mutta minun kurjuuteni sijaitsee sydämessä."

"Olisiko siis Orkan ryöstänyt teiltäkin vaimon?" kysyi kalastaja.

Tämä kysymys toi Zadigin mieleen hänen kaikki seikkailunsa. Hän kävi
hengessään läpi koko onnettomuuksiensa sarjan alkaen kuningattaren
koirasta aina rosvopäällikkö Arbogadin luo saapumiseensa saakka.

"Tosiaan Orkan ansaitsee rangaistuksensa", hän sanoi kalastajalle.
"Mutta tavallisestipa juuri sellaiset ihmiset ovat kohtalon suosikkeja.
Miten sitten lieneekin, mene vain Kador-herran luo ja odota siellä
minua."

He erosivat toisistaan. Kalastaja lähti matkaan kiittäen kohtaloaan, ja
Zadig nelisti tiehensä syyttäen yhä omaansa.



XVIII

Basiliski


Saavuttuaan eräälle kauniille niitylle Zadig huomasi useita naisia,
jotka näkyivät perin innokkaasti etsivän jotakin. Hän rohkeni lähestyä
yhtä heistä ja tiedustaa häneltä, voisiko hän saada kunnian auttaa
heitä etsinnässä.

"Pysy visusti poissa siitä!" vastasi syyriatar. "Sitä, mitä me haemme,
saavat ainoastaan naiskädet koskettaa."

"Sepä merkillistä", sanoi Zadig. "Tohtinenko pyytää sinua selittämään
minulle, mikä se sitten oikein on, jota vain naiskädet saavat
koskettaa?"

"Se on basiliski", vastasi nainen.

"Basiliski! Ja minkä tähden te, jos suvaitset, kaunokaiseni, etsitte
basiliskia?"

"Se tapahtuu herraamme ja isäntäämme Ogulia varten, jonka linnan näet
tuolla niityn takana tämän joen partaalla. Me olemme hänen nöyriä
orjattariaan. Ogul-herra on sairas; hänen lääkärinsä on määrännyt hänet
syömään ruusuvedessä keitetyn basiliskin, ja koska basiliski on kovin
harvinainen eläin, jonka ainoastaan naiset voivat saada kiinni, niin on
Ogul-herra luvannut korottaa sen meistä lempivaimokseen, joka tuo
hänelle basiliskin. Suvaitse minun siis jatkaa etsimistäni, sillä
tiedät nyt hyvin, mitä merkitsee minulle, jos joku tovereistani ehtii
ennen minua."

Zadig jätti syyriattaren tovereineen etsimään basiliskia ja jatkoi
matkaansa niityn halki. Tultuaan erään pienen puron rannalle hän tapasi
siellä erään toisen naisen lojumassa nurmikolla, mutta tämä ei etsinyt
mitään. Hänen vartalonsa näytti muhkealta ja arvokkaalta, mutta hänen
kasvonsa olivat hunnun peitossa. Hän oli kumartuneena puron yli, ja
syvät huokaukset kohosivat hänen povestaan. Kädessä hänellä oli pieni
puikko, jolla hän piirteli kirjaimia nurmen ja puron välissä olevaan
hienoon hietaan. Zadig oli utelias näkemään, mitä tuo nainen mahtoi
kirjoittaa. Hän lähestyi häntä ja näki ensin Z-kirjaimen, sitten A:n.
Hän hämmästyi. Nyt näkyi D. Hän alkoi vavista. Kukaan ei voi kuvata
hänen kummastustaan, kun hän näki nimensä molemmat viimeisetkin
kirjaimet. Hän seisoi jonkin aikaa aivan liikkumattomana, mutta vihdoin
hän keskeytti hiljaisuuden murtunein äänin:

"Jalo nainen! Suokaa anteeksi onnettomalle muukalaiselle, joka rohkenee
kysyä teiltä, minkä ihmeellisen sattuman johdosta minä näen tässä
Zadigin nimen teidän jumalallisen kätenne kirjoittamana?"

Nämä sanat ja niiden äänensoinnun kuullessaan nainen kohotti vapisevin
käsin huntuansa, katseli Zadigia, päästi huudon, joka oli täynnä hellää
liikutusta, yllätystä ja iloa, ja vaipui, kaikkien niiden eri tunteiden
vallassa, jotka nyt yht'aikaa tunkivat hänen sieluunsa, tainnoksissa
Zadigin syliin. Hän olikin Astarte itse, hän oli Babylonin kuningatar,
hän oli juuri se, jota Zadig jumaloi ja jonka jumaloimisesta hän syytti
itseään; hän oli se, jonka kohtaloa hän oli niin paljon itkenyt ja
pelännyt.

Tuokion hän oli aivan pois suunniltaan, ja kun hän sitten oli luonut
katseensa Astarten silmiin, jotka jälleen aukenivat, täynnä
hämmästyksen ja hellyyden sekaista riutumusta, huudahti hän:

"Oi te kuolemattomat jumalat, jotka johdatte heikkojen ihmisten
kohtaloita, annatteko minulle jälleen Astarten? Minä aikana, missä
paikassa, missä tilassa näenkään hänet jälleen?"

Hän heittäysi polvilleen Astarten eteen ja kosketti otsallaan hänen
jalkainsa tomua. Babylonin kuningatar nosti hänet ylös ja pyysi häntä
istumaan viereensä puron partaalle. Monta kertaa hän kuivasi
kyyneliään, jotka yhä uudestaan pyrkivät vuotamaan; parikymmentä kertaa
hän yritti puhua, mutta hänen huokauksensa keskeyttivät sen; hän kyseli
Zadigilta, mikä sattuma oli vienyt heidät yhteen, ja keskeytti äkkiä
hänen vastauksensa uusilla kysymyksillään. Hän alkoi kertoa
onnettomuuksiaan ja tahtoi samoin tietää Zadigin kokemukset.

Kun vihdoin myrsky oli hieman asettunut molempien mielissä, niin Zadig
kertoi hänelle muutamin sanoin, mikä seikkailu oli hänet tuonut
mainitulle niitylle.

"Mutta, oi onneton ja korkea kuningatar, kuinka tapaan sinut tässä
syrjäisessä paikassa orjattaren asussa, toisten orjattarien seurassa,
jotka etsivät basiliskia, mikä lääkärin määräyksen mukaan on keitettävä
ruusuvedessä?"

Astarte vastasi:

"Noiden toisten etsiessä basiliskiaan minä kerron sinulle kaiken sen,
mitä olen saanut kärsiä ja minkä suon taivaalle anteeksi nyt, kun olen
saanut sinut jälleen. Tiedän hyvin, että mieheni, kuningas, pani kovin
pahakseen, että sinä olit rakastettavin kaikista miehistä, ja juuri
siitä syystä hän eräänä yönä päätti kuristuttaa sinut ja myrkytyttää
minut. Tiedät myös kuinka pikku mykkäni ilmaisi minulle hänen korkean
majesteettinsa määräyksen. Tuskin oli uskollinen Kador pakottanut sinut
tottelemaan käskyäni ja lähtemään pakoon, kun hän uskalsi hiipiä
luokseni keskellä yötä eräästä salaisesta ovesta. Hän ryösti minut ja
vei minut Ormuzdin temppeliin, jossa maagi, hänen veljensä, piilotti
minut suunnattoman suureen kuvapatsaaseen, jonka kanta nojaa temppelin
perustuksiin ja pää ulottuu kattoholviin saakka. Minä olin aivan kuin
haudattu sinne, mutta maagi huolehti minusta, eikä minulta puuttunut
mitään tarpeellista.

"Sillä välin kuninkaan apteekkari päivän koitteessa astui huoneeseeni,
mukanaan juoma, johon oli sekoitettu villikaalia, opiumia, keisoa,
mustaa pärskäjuurta ja ukonhattua, ja toinen virkailija lähti,
sinisilkkisellä nauhalla varustettuna, sinun asuntoosi. Ketään ei
löydetty. Voidakseen helpommin pettää kuningasta Kador oli saapuvinaan
syyttämään meitä molempia. Hän kertoi sinun lähteneen Intiaa ja minun
Memfistä kohti. Meidän kummankin jälkeen lähetettiin heti
henkivartijoita.

"Ne lähetit, jotka hakivat minua, eivät minua tunteneet. En näet ollut
juuri milloinkaan näyttänyt kasvojani muille kuin sinulle, silloinkin
mieheni käskystä ja läsnäollessa. He riensivät minun jälkeeni sen
kuvauksen perusteella, joka heille oli minusta annettu. Egyptin rajalla
sattui heidän silmiinsä eräs nainen, jolla oli samanlainen vartalo kuin
minulla ja joka ehkä oli viehättävämpikin. Hän harhaili itkusilmin; he
luulivat varmasti, että tuo nainen oli Babylonin kuningatar, ja veivät
hänet Moabdarille. Heidän erehdyksensä saattoi kuninkaan aluksi
ankaraan raivoon, mutta pianpa hän, tarkasteltuaan naista lähemmin,
huomasi tämän sangen kauniiksi ja rauhoittui. Naisen nimi oli Missuf,
mikä nimi egyptin kielellä, kuten minulle sittemmin sanottiin,
merkitsee samaa kuin 'kaunis oikullinen'. Sellainen hän todella olikin,
mutta hänellä oli samalla yhtä paljon oveluutta kuin oikkuja. Hän
miellytti Moabdaria ja vaikutti häneen siinä määrin, että tämä julisti
hänet puolisokseen.

"Nyt vasta hänen luonteensa paljastui oikeassa karvassaan; arkailematta
hän antautui kaikenlaisiin hullutuksiin ja päähänpistoihin. Niinpä
hän tahtoi pakottaa vanhaa ja luuvalon vaivaamaa ylimaagia tanssimaan
hänen edessään, ja kun maagi kieltäytyi siitä, vainosi hän tätä
ankarasti. Samoin hän määräsi ylitallimestarinsa paistamaan hänelle
sokerileivoksen, ja vaikka ylitallimestari jos miten selitti, ettei hän
ollut mikään sokerileipuri, täytyi hänen sittenkin valmistaa torttu,
mutta tuli ajetuksi tiehensä, koska se oli liiaksi paistunut. Kääpiönsä
hän korotti ylitallimestariksi ja erään hovipoikansa kansleriksi. Sillä
tavalla hän hallitsi Babylonissa. Kaikki ikävöivät minua.

"Kuningas, joka oli ollut perin kunnon mies siihen saakka kun hän
tahtoi myrkyttää minut ja kuristuttaa sinut, näytti hukuttaneen kaikki
hyveensä siihen rajattomaan rakkauteen, jota hän tunsi tuota kaunista
oikutarta kohtaan. Pyhän tulen suurena päivänä hän tuli temppeliin.
Minä näin hänen rukoilevan jumalia Missufin puolesta sen kuvapatsaan
juurella, jossa minä olin piilossa. Minä korotin ääneni ja huusin
hänelle: 'Jumalat hylkäävät sellaisen kuninkaan rukoukset, joka on
muuttunut tyranniksi ja tahtonut surmauttaa järkevän puolison,
naidakseen sijaan hupsun.' Nämä sanat järkyttivät Moabdaria siinä
määrin, että hänen päänsä meni sekaisin. Lausumani ennustus yhdessä
Missufin hirmuvallan kanssa riitti saattamaan hänet järjiltään;
muutamassa päivässä hänestä tuli mielipuoli.

"Hänen hulluutensa, joka näytti taivaan rangaistukselta, oli merkkinä
julkiseen kapinaan. Tapahtui yleinen aseisiin nousu. Babylon, joka niin
kauan oli ollut velttouteen ja joutilaisuuteen vajonneena, muuttui
kauhean kansalaissodan näyttämöksi. Minut vedettiin esiin kuvapatsaan
sisästä ja asetettiin yhden puolueen etunenään. Kador kiiruhti
Memfiseen hakemaan sinua Babyloniin. Hyrkanian ruhtinas, saatuaan
kuulla näistä surkeista uutisista, palasi sotajoukkoineen muodostamaan
kolmannen puolueen Kaldeassa. Hän kävi kuninkaan kimppuun, joka
ylimielisen egyptittärensä kera riensi häntä vastaan. Moabdar sai
surmansa taistelussa; Missuf joutui voittajan käsiin. Kova onneni
tahtoi, että minäkin jouduin erään hyrkanialaisen partiojoukon vangiksi
ja että minut vietiin ruhtinaan eteen juuri samalla kertaa kuin
Missufkin.

"Epäilemättä on sinusta hauskaa kuulla, että ruhtinas huomasi minut
egyptitärtä kauniimmaksi, mutta sitä ikävämpää tietää, että hän määräsi
minut haaremiinsa. Hän sanoi minulle sangen päättävästi, että niin pian
kuin hän olisi ennättänyt lopettaa erään aikomansa sotaretken, hän
saapuisi minun luokseni. Voit arvata tuskani. Minua Moabdariin
liittäneet siteet olivat nyt katkenneet, minä olisin voinut kuulua
Zadigille, mutta olinkin joutunut tuon raakalaisen valtaan! Vastasin
hänelle kaikella sillä ylpeydellä, minkä arvoni ja tunteeni antoivat
minulle. Olen aina kuullut sanottavan taivaan suovan minun asemassani
oleville henkilöille niin ylevän luonteen, että se yhdellä sanalla ja
yhdellä silmäyksellä voi mitä syvimpään kunnioitukseen nöyryyttää ne
uhkarohkeat, jotka uskaltavat sen unohtaa. Minä puhuin kuin kuningatar,
mutta minua kohdeltiin kuin seuraneitiä. Suvaitsematta virkkaa minulle
sanaakaan hyrkanialainen sanoi mustalle eunukilleen, että olin ynseä
nainen, mutta siitä huolimatta sangen soma. Hän käski hänen huolehtia
minusta ja panna minut noudattamaan lempivaimojensa ruokajärjestystä,
jotta saisin tuoreemman ihonvärin ja siten miellyttäisin häntä enemmän
silloin, kun hän suvaitsisi suosiollaan minua kunnioittaa. Sanoin
hänelle tappavani itseni, mutta hän väitti nauraen, ettei sitä niin
vain itseään tapeta, mikäli hän tunsi entisistä kokemuksistaan; ja niin
hän jätti minut kuten mies, joka on asettanut papukaijan häkkiinsä.
Millainen asema maailman ensimmäiselle kuningattarelle, ja, suoraan
sanoakseni, sydämelle, joka kuului Zadigille!"

Hänen näin sanoessaan Zadig heittäytyi hänen jalkoihinsa ja kasteli
niitä kyynelillään. Astarte nosti hänet hellästi pystyyn ja jatkoi
seuraavasti:

"Olin siis raakalaisen vallassa, kilpailijattarenani hullu, jonka
kanssa yhteen minut oli teljetty. Hän kertoi minulle seikkailunsa
Egyptissä. Minä päätin siitä kuvauksesta, jonka hän antoi sinusta,
aikaseikoista, dromedaarista, jolla olit lähtenyt matkaan, ja muista
tiedoista, että juuri Zadig oli tapellut hänen puolestaan. Olin varma
siitä että olit Memfiissä ja päätin paeta sinne itsekin. 'Kaunis
Missuf', sanoin hänelle, 'sinä olet paljon miellyttävämpi kuin minä,
sinä hauskutat paljon paremmin kuin minä Hyrkanian ruhtinasta.
Helpota minulle paon mahdollisuutta, niin saat hallita yksin. Siten
teet minut onnelliseksi ja samalla pääset irti vaarallisesta
kilpailijattaresta.' Missuf neuvotteli kanssani pakoni valmisteluista,
ja minä pujahdin sitten salaa tieheni erään egyptiläisen orjattaren
kanssa.

"Olin jo lähellä Arabian rajaa, kun eräs kuuluisa rosvo, nimeltä
Arbogad, ryösti minut ja möi orjakauppiaille; ne toivat minut tähän
linnaan, jossa asuu herra Ogul. Hän osti minut tietämättä kuka olin.
Hän on hekumallinen ihminen, joka ei osaa muuta kuin syödä ja mässätä
ja joka uskoo jumalan lähettäneen hänet maailmaan vain syömään ja
juomaan. Hänen ruhonsa on niin suunnaton ympärysmitaltaan, että hän on
alituisessa tukehtumisen vaarassa. Hänen lääkärinsä, jolla ei ole juuri
mitään vaikutusta silloin, kun hänen ruuansulatuksensa on kunnossa,
hallitsee häntä hirmuvaltiaan tavoin silloin, kun hän on syönyt
liiaksi. Hän on uskotellut Ogulille parantavansa hänet ruusuvedessä
keitetyllä basiliskilla. Herra Ogul on luvannut kätensä palkinnoksi
sille orjattaristaan, joka tuo hänelle basiliskin. Näet hyvin, etten
mitenkään estä heitä innokkaasti tavoittamasta tätä kunniaa. Enkä ole
milloinkaan vähemmän halunnut mokomaa elukkaa löytää kuin nyt, kun
taivas on suonut minun jälleen nähdä sinut."

Nyt Astarte ja Zadig ilmaisivat toisilleen kaiken sen, mihin kauan
pidätetyt tunteet, kaiken sen, mihin heidän kovat kohtalonsa ja heidän
lempensä voivat haltioittaa nuo mitä jaloimmat ja syvimmin tuntevat
sydämet; ja rakkauden hengettäret kantoivat heidän sanansa Venuksen
asunnoille saakka.

Naiset palasivat Ogulin luo mitään löytämättä. Zadig esitytti itsensä
hänelle ja lausui seuraavasti:

"Astukoon kuolematon terveys alas taivaasta huolehtimaan sinun
elämästäsi! Olen lääkäri ja olen rientänyt luoksesi kuultuani huhun
sinun sairaudestasi, tuoden mukanani ruusuvedessä keitetyn basiliskin.
Se ei suinkaan merkitse sitä että aikoisin kanssasi naimisiin; pyydän
sinua ainoastaan vapauttamaan tuon nuoren babylonilaisen orjattaren,
jonka ostit joku päivä sitten; ja minä lupaan jäädä orjaksesi hänen
sijastaan, jollei minun onnistu parantaa mahtavaa Ogul-herraa."

Ehdotus hyväksyttiin. Astarte matkusti Zadigin palvelijan kera
Babyloniin, luvaten heti lähettää pikaviestin ilmoittamaan hänelle
kaikesta siitä, mitä Babylonissa oli tapahtunut. Heidän jäähyväisensä
olivat yhtä hellät kuin heidän jälleennäkemisensäkin oli ollut.
Jälleentapaamisen, samoinkuin eronkin hetki ovat elämän kaksi tärkeintä
käännekohtaa, kuten sanoo Zendin suuri kirja. Zadig rakasti
kuningatarta niin syvästi kuin hän vannoikin, ja kuningatar rakasti
Zadigia enemmän kuin rohkeni tunnustaakaan.

Sillä välin Zadig puhui Ogulille näin:

"Hyvä herra, minun basiliskiani et voi syödä; sen koko voiman täytyy
tunkeutua sinuun ihohuokosista. Minä olen pannut sen pieneen, hyvin
pulleaan ja hienolla nahalla peitettyyn nahkaleiliin, jota sinun nyt
tulee kaikin voimin heittää menemään, samalla kun minä heitän sen
sinulle joka kerta jälleen takaisin. Kun sen ohessa muutaman päivän
noudatat ankaraa ruokajärjestystä, niin saatpa nähdä, mitä taitoni saa
aikaan."

Ensimmäisenä päivänä Ogul oli aivan pakahtua ja luuli kuolevansa
väsymyksestä. Toisena hän ei enää ollut yhtä väsynyt ja nukkuikin
paremmin. Kahdeksan päivän perästä hän oli kaikin puolin yhtä voimakas,
terve, kepeä ja iloinen kuin parhaina nuoruusvuosinaan.

"Sinä olet pelannut palloa ja ollut kohtuullinen", sanoi Zadig. "Tiedä
siis, ettei ole olemassakaan mitään basiliskia; että ihminen voi aina
hyvin, jos harrastaa kohtuullisuutta ja ruumiinliikuntoa, ja että taito
sovittaa kohtuuttomuutta yhteen terveyden kanssa on yhtä perätön ja
typerä taito kuin viisasten kivi, tähdistä ennustaminen ja maagien
jumaluusoppi."

Ogulin ylilääkäri, joka näki, kuinka vaarallinen moinen mies oli
lääketieteelle, liittyi Ogulin henkiapteekkariin, lähettääksensä
Zadigin etsimään basiliskia toisesta maailmasta. Niinpä hän, tultuaan
jo niin monesti rangaistuksi siitä että oli tehnyt hyvää, oli taas
vähällä joutua surman suuhun, koska oli parantanut ylhäisen mässärin.
Hänet kutsuttiin loistavalle aterialle. Toista ruokalajia tarjottaessa
hänet oli myrkytettävä; mutta jo ensimmäisen aikana hän sai pikasanoman
kauniilta Astartelta. Hän nousi nopeasti pöydästä ja lähti.

Kun kaunis nainen rakastaa sinua, sanoo suuri Zoroaster, niin selviydyt
aina pulasta tässä maailmassa.



XIX

Taistelut


Kuningatar oli otettu Babylonissa vastaan kaikella sillä ihastuksella,
jota aina osotetaan kauniille ruhtinattarelle, joka on paljon kärsinyt.
Babylon näytti taas rauhallisemmalta; Hyrkanian ruhtinas oli eräässä
taistelussa saanut surmansa, ja voittoisat babylonilaiset julistivat
nyt, että Astarten piti mennä naimisiin sen miehen kanssa, joka
valittaisiin hallitsijaksi. Ei tahdottu, että maailman arvokkain
valtapaikka, nimittäin Astarten miehen ja Babylonin kuninkaan asema,
riippuisi juonista ja vehkeilystä. Sentähden vannottiin tunnustaa
kuninkaaksi vain urhoollisin ja viisain mies.

Jonkin matkan päähän kaupungista laitettiin suuri kilparata, joka
ympäröitiin muhkeasti koristetuilla katsojariveillä. Taistelijain tuli
saapua sinne kaikenlaisilla aseilla varustettuina. Jokainen heistä sai
katsojarivin takaa käytettäväkseen erillisen huoneen, jossa kukaan ei
voinut häntä nähdä eikä tuntea. Kunkin tuli taistella neljä erää;
niiden, jotka olivat kyllin onnellisia voittamaan neljä ritaria, tuli
sitten taistella toisiansa vastaan, kunnes se, joka viimeisenä pysyi
pystyssä kilparadalla, julistettaisiin kisojen voittajaksi.

Neljän päivän perästä hänen tuli palata samoissa varuksissa
selvittämään maagien asettamia arvoituksia. Jollei tämä hänelle
onnistunut, ei hän kelvannut kuninkaaksikaan, ja peitsentaittamisen
täytyi alkaa uudelleen, kunnes löytyi mies, joka voittaisi molemmissa
kilpailuissa; tahdottiin näet välttämättömästi saada kuninkaaksi
kaikkein urhoollisin ja viisain mies.

Kuningatar oli koko tämä aika pidettävä tarkan valvonnan alaisena;
hänen sallittiin ainoastaan hunnutettuna olla läsnä kisoissa, mutta hän
ei saanut puhella kenenkään kilpailevan kanssa, jottei mikään
puolueellisuus tai vääryys pääsisi vaikuttamaan tulokseen.

Tämän kaiken Astarte ilmoitti rakastetulleen, toivoen että Zadig hänen
tähtensä osoittaisi enemmän miehuullisuutta ja nerokkuutta kuin kukaan
muu. Zadig lähti matkaan ja rukoili Venusta vahvistamaan hänen
urhoollisuuttaan ja teroittamaan hänen järkeään. Hän saapui Eufratin
rannalle tuon suuren päivän aattona ja kirjoitutti tunnuslauseensa
muiden taistelijain tunnuslauseiden joukkoon, salaten, kuten laki
määräsi, kasvonsa ja nimensä. Sitten hän meni lepäämään siihen
huoneeseen, jonka arpa oli hänelle osoittanut.

Hänen ystävänsä Kador, joka oli palannut Babyloniin, etsittyään häntä
turhaan Egyptistä, antoi viedä hänen asuntoonsa täydellisen
asevarustuksen, jonka kuningatar oli hänelle lähettänyt. Samoin hän
kuningattaren puolesta lähetti Zadigille erittäin kauniin persialaisen
ratsun. Zadig tunsi helposti Astarten näiden lahjojen antajaksi; hänen
miehuutensa ja lempensä ammensivat niistä uusia voimia ja uusia
toiveita.

Kilpapäivä valkeni. Kuningatar oli asettunut jalokivillä kaunistetun
korukatoksen alle, ja katsojarivit olivat täynnä kaikensäätyisiä
Babylonin ihmisiä. Taistelijat saapuivat paikalle. Jokainen heistä
asetti tunnuslauseensa ylimaagin jalkoihin; niistä vedettiin arpaa,
jolloin Zadigin tunnuslause jäi viimeiseksi.

Ensimmäinen kilpataistelija oli eräs hyvin rikas herra, nimeltä Itobad,
sangen turhamainen, mutta arkanahkainen, perin kömpelö ja typerä. Hänen
palvelijansa olivat uskotelleet hänelle, että juuri sellainen mies kuin
hän olisi paras kuninkaaksi. Hän oli vastannut heille: "Todellakin,
minunlaiseni miehen tulee hallita." -- Niinpä hänet oli sitten
puettukin sotisopaan päästä jalkoihin saakka: hänellä oli kultainen,
vihreäksi emaljoitu haarniska, vihreä kypärintöyhtö ja vihreillä
nauhoilla koristettu peitsi. Siitä tavasta, jolla Itobad ohjasi
ratsuaan, huomattiin heti, ettei hän ollut se mies, jolle taivas oli
määrännyt Babylonin valtikan. Ensimmäinen ritari, joka karkuutti häntä
vastaan, heitti hänet satulasta; toinen kellisti hänet selälleen ratsun
lautasille, molemmat koivet ilmassa ja kädet harallaan. Itobad nousi
jälleen pystyyn, mutta niin surkean näköisenä, että koko amfiteatteri
räjähti nauramaan. Kolmas ei katsonut maksavan vaivaa edes käyttää
keihästään, vaan antoi hänen tehdä harhaiskun, tarttui hänen oikeaan
koipeensa, pyöritti häntä puoleksi ympäri ja heitti hänet lopuksi
hiekalle. Kisojen tallimestarit riensivät nauraen paikalle ja asettivat
hänet jälleen satulaan. Neljäs taistelija tarttui häntä vasempaan
koipeen ja pudotti hänet toiselle puolelle. Ivanaurun kaikuessa hänet
vietiin huoneeseensa, jossa hänen lain mukaan täytyi viettää yö.
Vaivalloisesti liikaten hän virkkoi: "Mikä sattuma sellaiselle miehelle
kuin minä!"

Muut ritarit tekivät paremmin velvollisuutensa. Jotkut heistä voittivat
kaksi taistelijaa peräkkäin; jopa eräät pääsivät kolmeenkin. Ainoastaan
prinssi Otam voitti neljä.

Vihdoin tuli Zadigin vuoro. Hän pudotti satulasta kaikella
mahdollisella soreudella neljä ritaria peräkkäin. Lopullinen voitto oli
nyt ratkaistava Otamin ja Zadigin kesken. Edellisellä oli kultainen,
sinisellä emaljoitu sotisopa ja samanvärinen kypärintöyhtö; Zadigin
asevarustus oli valkea. Kaikki katsojat asettuivat joko sinisen tai
valkoisen ritarin puolelle; kuningatar, jonka sydän sykki kiivaasti,
rukoili hartaasti taivasta suomaan voiton valkoiselle värille.

Molemmat taistelijat tekivät hyökkäyksensä ja käännöksensä niin
notkeasti, käyttelivät keihästään niin sulavasti ja istuivat
satulassaan niin tanakasti, että kaikki, paitsi kuningatar, toivoivat,
että Babylon saisi heistä kaksi kuningasta. Vihdoin, kun heidän
ratsunsa jo olivat väsyksissä ja heidän peitsensä katkenneet, Zadig
ryhtyi seuraavaan keinoon: hän ahdisti sinistä ritaria takaapäin,
keikautti itsensä tämän ratsun lautasille, tarttui häneen vyötäisiltä,
heitti hänet maahan, istahti hänen sijaansa satulaan ja karautti maassa
viruvan Otamin ympäri. Koko katsojajoukko huusi silloin: "Voitto
valkoiselle ritarille!"

Vimmastuneena karkasi Otam pystyyn ja veti miekkansa; myös Zadig
hyppäsi alas ratsulta kalpa kädessä. Molemmat seisoivat nyt
kisakentällä vastatusten ja alottivat uuden taistelun, jossa voima
ja vikkelyys vuorotellen loistivat. Kypärien höyhentöyhdöt,
käsivarsisuojusten naulat, panssarien renkaat lentelivät kauas ympäri
tuhansien salamoivien iskujen irroittamina. He pistävät ja sivaltavat,
vasemmalle ja oikealle, päähän ja rintaan. He väistävät ja hyökkäävät,
kilvoittelevat ja ponnistelevat, aivan kiinni toisissaan; he
kiemurtelevat kuin käärmeet ja karkaavat toistensa kimppuun kuin
leijonat. Säkeniä säihkyy ympäri joka kerta kun he iskevät toisiaan.
Vihdoin Zadig hetkiseksi jännittää kaiken mielenmalttirisa, pysähtyy,
tekee nokkelan tempun, syöksyy Otamin kimppuun, kaataa hänet ja riisuu
aseista, jolloin Otam huudahtaa:

"Oi valkoinen ritari! Sinut näkyy määrätyn Babylonin hallitsijaksi!"

Kuningattaren riemu oli rajaton. Lain määräysten mukaisesti vietiin
sekä valkoinen että sininen ritari kumpikin huoneeseensa samoin kuin
muutkin. Mykät pantiin heitä palvelemaan ja kantamaan heille ruokaa.
Tietysti Zadigin palvelijana oli kuningattaren pieni mykkä. Vihdoin
heidät jätettiin yksin nukkumaan huomisaamuun saakka, jolloin voittajan
tuli esittää tunnuslauseensa ylimaagille verrattavaksi toisiinsa, siten
ilmaistakseen itsensä.

Rakkaudestaan huolimatta Zadig nukkui heti raskaasti, koska oli kovin
väsynyt. Sen sijaan Itobad, joka oli majoitettu hänen naapurikseen, ei
lainkaan nukkunut. Hän nousi keskellä yötä, hiipi Zadigin huoneeseen,
otti hänen valkoiset varuksensa tunnuslauseineen ja jätti sijaan oman
vihreän asunsa. Päivän koitteessa hän ylpeänä astui ylimaagin eteen
julistamaan, että juuri hän oli voittaja. Tosin se oli kaikille
yllätys, mutta kun Zadig yhä nukkui, niin Itobad julistettiin
voittajaksi. Hämmästyneenä ja epätoivo sydämessään Astarte palasi
Babyloniin. Koko kilparata oli melkein tyhjä, kun Zadig vihdoin heräsi;
hän etsi aseitaan, mutta löysi vain tuon vihreän sotisovan. Hänen
täytyi pukeutua siihen, kun hänellä ei ollut mitään muitakaan
vaatteita. Hämillään ja harmistuneena hän vihaisesti heitti sen ylleen
ja poistui tässä asussa.

Kaikki ne, jotka vielä olivat amfiteatterissa ja kilparadalla, ottivat
hänet ivanaurulla vastaan. Hänet ympäröitiin joka taholta, häntä
naurettiin vasten naamaa. Milloinkaan ei kukaan ole kokenut
nöyryyttävämpiä loukkauksia. Jo loppui häneltäkin kärsivällisyys; hän
ajoi miekan iskuilla hajalleen tuon roskaväen, joka uskalsi häväistä
häntä; mutta hän ei ollut selvillä siitä, mitä hänen tuli tehdä. Hän ei
voinut tavata kuningatarta eikä vaatia takaisin hänen lähettämäänsä
valkoista sotisopaa, ettei vain mitenkään saattaisi häntä väärään
valoon. Siten hän samalla oli sekä syvän tuskan vallassa että täynnä
raivoa ja rauhattomuutta.

Hän kuljeskeli pitkin Eufratin rantaa varmana siitä, että hänen
onnentähtensä oli määrännyt hänet auttamattomasti onnettomuuteen, ja
kävi ajatuksissaan läpi kaikki vastoinkäymisensä tuon naisen jutusta
alkaen, joka kammosi silmäpuolia, aina sotisopansa kadottamiseen
saakka.

"Se johtuu siitä", sanoi hän, "että heräsin liian myöhään. Jollen olisi
maannut liian kauan, olisin nyt Babylonin kuningas ja Astarte olisi
omani. Tiedot, hyveet ja urhoollisuus ovat olleet minulle yksinomaan
onnettomuudeksi."

Hän alkoi jo napista kaitselmusta vastaan ja tunsi kiusausta uskoa,
että julma sallimus vallitsi kaikkea, sortaen hyviä ja suosien vihreitä
ritareja. Enemmän vielä pahoitti häntä se, että hänellä oli yllään tuo
vihreä sotisopa, joka oli tuottanut hänelle niin paljon ivanaurua. Hän
möikin sen eräälle kohtaamallensa kauppiaalle halvasta hinnasta ja sai
tältä sijaan takin ja korkean lakin. Tässä asussa hän vaelsi pitkin
Eufratin rantaa, täynnä epätoivoa ja syyttäen sydämessään kaitselmusta,
joka alati vainosi häntä.



XX

Erakko


Matkallaan hän kohtasi vanhan erakon, jonka valkea ja kunnianarvoisa
parta ulottui vyötäisille asti. Kädessä hänellä oli kirja, jota hän
tarkkaavasti luki. Zadig pysähtyi ja kumarsi hänelle syvään. Erakko
tervehti häntä niin ylevin ja lempein elein, että Zadigia halutti
keskustella hänen kanssaan. Hän kysyi häneltä, mitä kirjaa hän luki.

"Kohtalon kirjaa",[40] sanoi erakko. "Tahdotko tutustua siihen?"

Hän antoi kirjan Zadigin käsiin, mutta vaikka tämä taisikin useita
kieliä, ei hän voinut saada siitä selville yhtään ainoaa kirjainta.

"Sinä näytät kovin huolestuneelta", sanoi hänelle tuo hyvä vanhus.

"Ah, onpa minulla siihen tarpeeksi syytä", virkkoi Zadig.

"Jos sallit minun seurata mukanasi", sanoi vanhus, "niin kenties voin
olla sinulle hyödyksi. Olen jo ennenkin vuodattanut lohdutuksen
tunteita onnettomien sieluun."

Zadig tunsi syvää kunnioitusta erakon kasvojen ilmettä, partaa ja
kirjaa kohtaan. Keskustelun jatkuessa hän huomasi, että erakolla oli
kaikesta tavattoman syvällinen tieto ja selvyys. Hän puhui
sallimuksesta, oikeudesta, siveellisyydestä, korkeimmasta hyvästä,
inhimillisestä heikkoudesta, hyveistä ja paheista niin elävällä ja
sattuvalla kaunopuheisuudella, että Zadig tunsi vastustamattoman tenhon
kahlehtivan itseänsä häneen. Hän rukoili hartaasti erakkoa pysymään
hänen seurassaan, kunnes ennättäisivät palata Babyloniin.

"Pyydän sinulta samaa suosionosotusta", sanoi vanhus hänelle. "Vanno
minulle Ormuzdin nimessä, ettet eroa minusta muutamaan päivään, mitä
hyvänsä minä teenkin."

Zadig vannoi, ja he vaelsivat yhdessä edelleen.

Iltasella molemmat matkamiehet saapuivat erään komean linnan luo.
Erakko pyysi vieraanvaraisuutta itselleen ja nuorelle seuralaiselleen.
Ovenvartija, jota olisi voinut luulla suureksi herraksi, vei heidät
halveksuvan armollisesti sisälle. Heidät esitettiin korkea-arvoiselle
palvelijalle, joka näytteli heille isännän loistavat huoneet. Heidät
sijoitettiin hänen pöytänsä alipäähän, linnanherran suvaitsematta luoda
heihin silmäystäkään; kuitenkin heitä palveltiin kuten muitakin
herkullisesti ja ylellisesti, vieläpä lopuksi ojennettiin heille
pesuvettä kultaisessa, smaragdeilla ja rubiineilla koristellussa
maljassa. Sitten heidät vietiin nukkumaan kauniiseen huoneeseen, ja
seuraavana aamuna palvelija toi kummallekin heistä kultarahan, jonka
jälkeen he saivat mennä.

"Linnan isäntä näyttää olevan ylevämielinen, joskin hieman ylpeä mies",
sanoi Zadig tiellä. "Hän harjoittaa vieraanvaraisuutta jalolla
tavalla."

Näin sanoessaan hän huomasi, että erakon vyöstä riippuva perin laaja
taskun tapainen näytti kovin pingottuneelta ja pullistuneelta, ja hän
näkikin siellä tuon jalokivillä koristellun kultamaljan, jonka erakko
oli varastanut. Aluksi hän ei rohjennut mainita siitä mitään, mutta oli
kuitenkin peräti ällistynyt.

Keskipäivällä erakko pysähtyi erään sangen pienen talon ovelle, jossa
asui muudan rikas saituri. Hän pyysi vieraanvaraisuutta muutamiksi
tunneiksi. Vanha, huonosti puettu palvelija otti hänet vastaan ynsein
ilmein ja vei erakon ja Zadigin talliin, jossa heille tarjottiin
muutamia mädäntyneitä oliiveja, huonoa leipää ja pahentunutta olutta.
Erakko joi ja söi yhtä tyytyväisin ilmein kuin edellisenäkin päivänä.
Sitten hän kääntyi tuon vanhan palvelijan puoleen, joka piti heitä
silmällä nähdäkseen, varastaisivatko he jotakin; hän antoi hänelle nuo
kaksi kultarahaa, jotka oli aamusella saanut, ja kiitti häntä hänen
avuliaisuudestaan.

"Pyydän sinua", lisäsi hän, "esittämään minut herrallesi."

Ällistyneenä johti palvelija molemmat sisään.. "Jalo herra", sanoi
erakko, "kaikesta siitä hyvyydestä, jota olet meille osoittanut, voin
ainoastaan lausua nöyrimmät kiitokseni. Suvaitse kuitenkin ottaa
vastaan tämä kultamalja heikkona kiitollisuuteni ilmaisuna."

Saituri oli vähällä kaatua selälleen. Erakko ei suonut hänelle aikaa
tointua hämmästyksestään, vaan poistui mahdollisimman nopeasti nuoren
matkatoverinsa kanssa.

"Arvoisa isä", sanoi Zadig, "mitä tämä kaikki oikeastaan merkitsee? Te
ette näy missään suhteessa olevan muiden ihmisten kaltainen. Te
varastatte jalokivillä koristetun kultamaljan siltä herralta, joka otti
teidät loistavasti vastaan, ja annatte sen saiturille, joka kohtelee
teitä arvottomasti."

"Poikani", vastasi vanhus, "tuo komea herra, joka kestitsee vieraita
pelkästä turhamaisuudesta, jotta he ihailisivat hänen rikkauksiaan,
tulee varmasti viisaammaksi; saituri taas oppii harjoittamaan
vieraanvaraisuutta. Älä hämmästy mistään, vaan seuraa minua."

Zadig ei vielä ollut selvillä siitä, oliko hän tekemisissä kaikista
ihmisistä hulluimman vai viisaimman kanssa; mutta erakko puhui
sellaisella ylemmyydellä, että Zadig, jota muutoinkin sitoi valansa, ei
voinut pidättyä seuraamasta häntä.

Iltasella he saapuivat erääseen sievästi rakennettuun, joskin
yksinkertaiseen taloon, jossa mikään ei osoittanut enemmän tuhlausta
kuin saituruuttakaan. Sen isäntänä oli maailmasta pois vetäytynyt
filosofi, joka rauhassaan harrasti vain viisautta ja hyvettä eikä
kuitenkaan tuntenut ikävystymistä. Häntä oli haluttanut rakentaa
itselleen tämä tyyssija, jossa hän otti vieraita vastaan hienosti ja
kohteliaasti, mutta ilman mitään kerskailua. Hän tuli itse matkamiehiä
vastaan ja vei heidät ensiksi mukavaan huoneeseen levähtämään. Vähän
ajan kuluttua hän tuli kutsumaan heidät maukkaalle ja hyvin laitetulle
aterialle, jonka aikana hän hienotunteisesti lausui mielipiteensä
Babylonin äskeisistä vallankumouksista. Hän näytti vilpittömästi
kiintyneen kuningattareen ja toivoi, että Zadig olisi esiintynyt
kilparadalla kruunua tavoittelemassa.

"Mutta ihmiset eivät ansaitsekaan Zadigin kaltaista kuningasta", lisäsi
hän.

Zadig punastui ja tunsi tuskiensa kasvavan kaksinkertaisiksi.
Keskustelussa oltiin yksimielisiä siitä, että maailmassa eivät asiat
aina käy viisainten mielen mukaan. Erakko väitti kumminkin, ettei
tunneta kaitselmuksen teitä ja että ihmiset tekevät väärin tuomitessaan
kokonaisuutta, josta he näkevät vain pienimmän osan.

Puheltiin intohimoista.

"Ah, kuinka tuhoisia ne ovat!" sanoi Zadig.

"Ne ovat tuulia, jotka pullistavat laivan purjeita", vastasi erakko.
"Ne upottavat sen joskus, mutta ilman niitä se ei voisi purjehtia.
Sappi tekee kiukkuiseksi ja sairaaksi, mutta ilman sappea ei ihminen
voisi elää. Kaikki täällä alhaalla on vaarallista, mutta kaikki on
samalla tarpeellista."

Puheltiin mielihyvästä, ja erakko todisteli, että se on jumalallinen
lahja.

"Sillä", sanoi hän, "ihminen ei voi itselleen antaa enemmän tunteita
kuin ajatuksiakaan; hän ottaa vastaan kaikki; tuska ja riemu tulevat
hänelle muualta, kuten koko hänen olemuksensa."

Zadig ihmetteli, kuinka mies, joka oli menetellyt niin omituisesti, voi
puhella niin järkevästi. Vihdoin isäntä, tuon yhtä opettavaisen kuin
miellyttävän keskustelun perästä, vei molemmat vieraansa heidän
huoneeseensa, kiittäen samalla taivasta siitä, että se oli lähettänyt
hänen luokseen kaksi niin viisasta ja jaloa ihmistä. Hän tarjosi heille
rahaa niin luontevalla ja hienolla tavalla, ettei se mitenkään voinut
loukata. Erakko kieltäytyi ja sanoi, että heidän täytyi jättää
hyvästit, koska he aikovat jatkaa matkaansa Babyloniin ennen päivän
koittoa. Ero oli sydämellinen; varsinkin Zadig tunsi syvää kunnioitusta
ja kiintymystä niin rakastettavaa miestä kohtaan.

Kun erakko ja hän olivat jääneet kahden huoneeseensa, puhelivat he
vielä kauan ylistävästi isännästään. Päivän koittaessa vanhus herätti
toverinsa sanoen:

"On aika lähteä; mutta tahdon sitä ennen, kaikkien vielä
nukkuessa, jättää tälle miehelle todistuksen kunnioituksestani ja
myötätunnostani."

Näin sanoen hän otti tulisoihdun ja pisti talon palamaan. Kauhistuneena
alkoi Zadig huutaa ja tahtoi estää häntä niin hirveästä teosta. Mutta
yliluonnollisin voimin veti erakko hänet mukaansa. Talo oli syttynyt
tuleen, ja erakko, joka oli toverinsa kera ehtinyt jo verrattain
kauaksi, katseli sen palamista vallan rauhallisesti.

"Jumalan kiitos!" hän sanoi. "Kohta on rakkaan isäntämme talo tuhkana
perustuksesta harjahirteen saakka. Onnellinen mies hän on!"

Nämä sanat kuullessaan Zadigin olisi tehnyt mieli yht'aikaa räjähtää
nauramaan, lausua herjaavia sanoja tuolle arvoisalle isälle, pieksää
häntä ja paeta tiehensä. Kuitenkaan hän ei tehnyt mitään kaikesta
tästä, vaan vastoin tahtoaankin, erakon ylivoimaisen mahdin edelleen
kahlehtimana, seurasi tätä viimeiseen majapaikkaan.

Sen emäntänä oli eräs hyväsydäminen ja siveä leskivaimo, jolla oli
luonaan nelitoista-vuotias, sangen miellyttävä veljenpoika, hänen ainoa
toivonsa. Hän kestitsi vieraitaan niin hyvin kuin suinkin voi.
Seuraavana aamuna hän käski veljenpoikansa saattamaan matkamiehiä
eräälle sillalle saakka, joka, äskettäin särkyneenä, oli vaarallinen
kulkea. Nuorukainen kiiruhti toimeliaana heidän edellään. Heidän
saavuttuaan sillalle lausui erakko pojalle:

"Tule lähemmäksi, jotta voisin osoittaa kiitollisuuttani tädillesi."

Näin sanoen hän tarttui poikaa hiuksiin ja työnsi hänet jokeen. Poika
syöksyi alas, näyttäytyi hetkisen veden pinnalla ja katosi sitten
virran pyörteisiin.

"Voi sinua, hirviö, voi sinua, kauhistuttava konna!" huudahti Zadig.

"Sinä lupasit minulle enemmän kärsivällisyyttä", keskeytti erakko.
"Tiedä siis, että sen talon raunioiden alta, jonka kaitselmus muutti
tuhkaläjäksi, sen omistaja on löytänyt suunnattoman aarteen. Tiedä
myös, että tuo poika, jonka kaitselmus on hukuttanut, olisi vuoden
perästä murhannut tätinsä ja kahden vuoden perästä sinut."

"Kuka on sinulle sen sanonut, raakalainen?" huudahti Zadig. "Ja
vaikkapa olisitkin lukenut kohtalonkirjastasi niin tapahtuvan, niin
onko sinulle luvallista hukuttaa lapsi, joka ei sinulle ole tehnyt
mitään pahaa?"

Vielä näin puhuessaan babylonilainen huomasi, ettei vanhuksella enää
ollutkaan partaa, vaan että hänen kasvonsa olivat aivan nuortuneet.
Hänen erakkopukunsa katosi pois; neljä kaunista siipeä peitti hänen
majesteetillisen, valoa säteilevän ruumiinsa.

"Oi taivaan lähettiläs, jumalallinen enkeli!" huudahti Zadig
heittäytyen maahan. "Oletko siis astunut alas empyreumista,[41]
opettamaan heikolle kuolevaiselle, kuinka hänen on alistuttava taivaan
ikuisiin määräyksiin?"

"Ihmiset", virkkoi enkeli Jesrad, "tuomitsevat kaikkea, tietämättä
mitään. Sinä sentään olit kaikista ihmisistä se, joka ansaitsit enimmin
valaistusta."

Zadig pyysi häneltä lupaa puhua, sanoen:

"Minä epäilen omaa itseäni, mutta rohkenenko pyytää sinua valaisemaan
erästä epäilystäni? Eikö olisi ollut parempi parantaa tämä lapsi, tehdä
hänestä kunnollinen ihminen, kuin hukuttaa hänet?"

Jesrad vastasi:

"Jos hänestä olisi tullut kelpo mies ja jos hän olisi saanut elää, niin
olisi hänen kohtalonsa ollut, sekä hänen itsensä että sen naisen, jonka
hän olisi nainut, ynnä sen pojan, jonka tämä olisi hänelle synnyttänyt,
joutua salamurhan uhriksi."

"Mutta miksi?" sanoi Zadig. "Onko sitten välttämätöntä, että ollenkaan
on rikoksia ja onnettomuutta ja että onnettomuudet kohtaavat juuri
hyviä ihmisiä?"

"Ilkiöt", sanoi Jesrad, "ovat aina onnettomia. He ovat koettelemukseksi
niille muutamille oikeamielisille, jotka elävät hajallaan maan päällä,
eikä ole olemassa mitään pahaa, josta ei syntyisi jotakin hyvää."

"Mutta", sanoi Zadig, "jos olisikin olemassa ainoastaan hyvää eikä
ollenkaan pahaa?"

"Silloin", vastasi Jesrad, "tämä maa olisi aivan toinen; tapausten
sarja olisi viisauden toisin järjestämä, mutta tämä järjestys, joka
silloin olisi täydellinen, ei voi esiintyä muualla kuin Korkeimman
Olennon ikuisilla asuinsijoilla, joita paha ei voi lähestyä. Hän on
luonut miljoonittain maailmoja, joista yksikään ei ole toisensa
kaltainen. Tämä suunnaton erilaisuus on hänen suunnattoman valtansa
tunnusmerkki. Ei ole olemassa kahta puunlehteä maan päällä eikä
kahta palloa taivaan äärettömissä avaruuksissa, jotka olisivat
samankaltaisia; ja kaikella sillä, mitä näet tällä pienellä atomilla,
jolla olet syntynyt, täytyy olla määrätty paikkansa ja aikansa hänen
muuttumattomien lakiensa mukaisesti, joka itseensä sisältää kaiken.
Ihmiset ajattelevat, että se lapsi, joka äsken hukkui, putosi
sattumalta veteen, ja että samanlainen sattuma poltti tuon talon
poroksi; mutta ei ole olemassa mitään sattumaa. Kaikki on joko
koettelemusta tai rangaistusta tai palkintoa tai huolenpitoa.
Muisteleppa tuota kalastajaa, joka luuli olevansa maailman onnettomin
ihminen. Ormuzd lähetti sinut muuttamaan hänen kohtaloaan. Heikko
kuolevainen, lakkaa väittelemästä sitä vastaan, jota sinun tulee
nöyrästi kunnioittaa!"

"Mutta", virkkoi Zadig...

Hänen sanoessaan "mutta" enkeli jo suuntasi lentonsa kymmenettä
taivaanpiiriä kohti. Zadig rukoili polvillaan kaitselmusta ja alistui
sen valtaan. Ilmojen korkeudesta huusi enkeli hänelle: "Mene
Babyloniin!"



XXI

Arvoitukset


Aivan poissa suunniltaan ja ikäänkuin ukkonen olisi iskenyt hänen
viereensä Zadig umpimähkään jatkoi matkaansa. Hän saapui Babyloniin
samana päivänä, jolloin ne, jotka olivat taistelleet kilparadalla, jo
olivat kokoontuneet palatsin suureen eteiseen selvittämään ylimaagin
heille asettamia arvoituksia ja vastaamaan hänen kysymyksiinsä. Kaikki
ritarit, paitsi vihreä-asuinen, olivat saapuneet.

Zadigin näyttäytyessä kaupungin kaduilla alkoi kansa heti kokoontua
hänen ympärilleen. Kaikkien silmät tahtoivat kyllästymättä nähdä
häntä, kaikkien suut häntä siunata, kaikkien sydämet toivoa häntä
hallitsijaksi. Kateellinen näki hänen kulkevan ohi ja kääntyi
kauhistuneena poispäin. Kansa kantoi hänet kokouspaikkaan saakka.

Kuningatar, jolle hänen tulonsa ilmoitettiin, joutui ankaran pelon ja
hartaan toivon ristiriitaan. Levottomuus kalvoi hänen mieltänsä. Hän ei
voinut ymmärtää, miksi Zadig oli aseeton ja miksi Itobad kantoi
valkoista sotisopaa. Sekava sorina nousi Zadigin ilmestyessä; oltiin
hämmästyneitä ja ihastuneita, kun nähtiin hänet jälleen. Mutta pääsy
kokoukseen oli myönnetty vain niille ritareille, jotka olivat
taistelleet.

"Olen taistellut kuten muutkin", sanoi Zadig, "mutta toinen kantaa
täällä minun varuksiani. Ja odottaessani kunniaa saada todistaa sen,
pyydän lupaa päästä selvittämään arvoituksia."

Asiasta äänestettiin, ja hänen rehellisyytensä maine oli vieläkin niin
juurtunut kaikkien mieleen, ettei luvan antaminen aiheuttanut mitään
epäröintiä.

Ylimaagi esitti nyt seuraavan kysymyksen: "Mikä on maailman kaikista
asioista pisin ja lyhyin, nopein ja hitain, helpoin jakaa ja samalla
ulottuvaisin, enimmin laiminlyöty ja enimmin kaivattu, jota ilman ei
mitään voi tapahtua, joka nielee kaiken pienen ja elävöittää kaiken
suuren?"

Itobadin vuoro oli ensinnä puhua. Hän vastasi, ettei hänenlaisensa mies
ymmärtänyt arvoituksia ja että hänelle oli kylliksi, kun oli voittanut
vankoin peitsenpistoin. Muutamat sanoivat arvoituksen merkitsevän
onnea, toiset valoa. Zadig yksin sanoi sen merkitsevän aikaa.

"Mikään ei ole pitempi", lisäsi hän, "sillä aika on ikuisuuden
mitta; mikään ei ole lyhyempi, sillä sitä puuttuu meiltä kaikissa
aikomuksissamme. Mikään ei ole pitkällisempi odottavalle; mikään ei ole
nopeampi nauttijalle. Se ulottuu äärettömiin saakka suuressa; se
jakautuu äärettömiin saakka pienessä. Kaikki ihmiset laiminlyövät sen;
kaikki surevat sen kadottamista. Mitään ei tapahdu ilman sitä. Se
painaa unhotukseen kaiken sen mikä on arvotonta jälkimaailmalle, ja se
tekee suuret asiat kuolemattomiksi."

Kokous hyväksyi Zadigin selityksen.

Toinen kysymys kuului: "Mikä on se asia, joka saadaan, siitä
kiittämättä; josta nautitaan, tietämättä kuinka; joka annetaan
toisille, tietämättä miten se tapahtuu; ja joka kadotetaan, sitä
huomaamatta?"

Jokainen sanoi mitä osasi; ainoastaan Zadig arvasi, että se oli elämä.

Yhtä helposti hän selvitti kaikki muutkin arvoitukset. Itobad tosin
väitti joka kerta, ettei mikään ollut helpompaa ja että hän olisi
suoriutunut niistä aivan yhtä hyvin, jos olisi viitsinyt vaivata
itseään. Esitettiin kysymyksiä, jotka koskivat oikeutta, korkeinta
hyvää, hallitsemisen taitoa, ja Zadigin vastaukset katsottiin kaikista
perusteellisimmiksi.

"On suuri vahinko", sanottiin, "että niin etevä henki sijaitsee niin
huonossa ritarissa."

"Korkea-arvoiset herrat", sanoi Zadig, "minulla oli kunnia voittaa myös
kilpataistelussa; juuri minulle kuuluu valkoinen sotisopa. Herra Itobad
vei sen minulta nukkuessani. Hän nähtävästi luuli, että se sopii
hänelle paremmin kuin vihreä. Olen valmis todistamaan nyt hänelle
teidän nähden tässä puvussa ja tällä miekalla koko tuota kaunista
valkoista asua vastaan, jonka hän on minulta ryöstänyt, että juuri
minulla on ollut kunnia voittaa uljas Otam-prinssi."

Itobad hyväksyi taisteluhaasteen mitä suurimmalla itseluottamuksella.
Ollen kypäröity, haarniskoitu ja suojustettu hän ei vähääkään epäillyt
helposti suoriutuvansa tuosta yömyssyyn ja yönuttuun puetusta
vastustajasta. Zadig veti miekkansa tervehtien sillä kuningatarta, joka
katseli häntä ilon ja pelon vallassa. Itobad veti myös omansa
tervehtimättä ketään; hän lähestyi Zadigia kuin mies, jolla ei ole
mitään pelättävää; hän oli valmis halkaisemaan häneltä pään. Zadig
väisti iskun tavaten oman miekkansa tyvellä vastustajan miekan kärkeen
siten että Itobadin miekka katkesi. Nyt Zadig tarttui kiinni
vihollisensa ruhoon, kaatoi hänet maahan ja asetti miekkansa kärjen
hänen kurkullensa sanoen:

"Luovuta varuksesi tai tapan sinut!"

Itobad, jälleen ällistyksissään siitä, että kova onni kolhi hänen
kaltaistansa miestä, ei vastustellut, ja niinpä Zadig rauhallisesti
riisui häneltä komean kypärän, loistavan haarniskan, kauniit
käsivarsisuojukset ja välkkyvät säärivarukset, pukeutui itse niihin ja
kiiruhti tässä asussa polvistumaan Astarten jalkoihin.

Kador todisti helposti, että asu kuului Zadigille. Hänet tunnustettiin
yksimielisesti kuninkaaksi, varsinkin Astarten puolelta, joka nyt, niin
monien vastoinkäymisten jälkeen, sai nauttia riemua, nähdä kuinka hänen
rakastettunsa koko maailman silmissä oli arvokas olemaan hänen
puolisonsa.

Itobad vetäytyi taloonsa, antaen puhutella itseään "armolliseksi
herraksi."

Zadig tuli kuninkaaksi ja oli onnellinen. Hänen mielessään väikkyivät
edelleen enkeli Jesradin sanat. Vieläpä hän muisteli hiekkajyvästäkin,
joka muuttui timantiksi. Hän ja kuningatar kunnioittivat kaitselmusta.

Zadig salli kauniin ja oikullisen Missufin juosta tiehensä.
Rosvopäällikkö Arbogadin hän kutsutti luoksensa ja antoi hänelle
kunniakkaan toimen sotajoukossa, luvaten korottaa hänet aivan
ensimmäisille arvosijoille, jos hän käyttäytyisi kunnon sotilaan
tavoin, mutta hirtättää hänet, jos hän jälleen ryhtyisi rosvon
ammattiin.

Setok kutsuttiin kauniin Almonansa kanssa Arabiasta Babylonin kaupan
johtajaksi. Kador sai osakseen virka-arvoja ja rakkautta palvelustensa
mukaan. Hän oli kuninkaan ystävä, ja Zadig olikin silloin ainoa
hallitsija maailmassa, jolla oli ystävä. Pikku mykkää ei myöskään
unohdettu; kalastaja sai kauniin talon; Orkan tuomittiin maksamaan
hänelle suuri rahasumma ja antamaan hänen vaimonsa takaisin. Mutta
kalastaja oli viisastunut ja otti vain rahat.

Kaunis Semira oli aivan lohduton sen vuoksi, että oli luullut Zadigin
tulevan silmäpuoleksi, ja Azora suri lakkaamatta sitä, että oli
tahtonut leikata häneltä nenän. Zadig lievensi hänen tuskiansa
lahjoilla. -- Kateellinen kuoli raivosta ja häpeästä.

Valtakunta nautti rauhaa, kunniaa ja yltäkylläisyyttä. Se oli maailman
ihaninta aikaa. Oikeus ja rakkaus hallitsivat kaikkialla. Kaikki
ylistivät Zadigia, ja Zadig ylisti taivasta.



VIITESELITYKSET:


[1] Tämä pila oli 1748-vuoden Zadig-painoksessa.

[2] Sulttaanitar Sheraa tarkoittaa luultavasti Voltairen hyvää
ystävätärtä, markiisitar Emilie du Chateletia, jolle Voltaire
tavallisesti omisti teoksiansa.

[3] Hedshran vuosi 837 on kristillisessä ajanlaskussa vuosi 1459.

[4] Dervish, muhamettilainen munkki.

[5] Ulugh-Bek, Timur Lenkin jälkeläinen, oli tunnettu
oppineisuudestaan, varsinkin matematiikan ja tähtitieteen alalla; kuoli
1449.

[6] Aleksanteri Suuri, jonka luo vanhain kertomusten mukaan saapui
amatsoonien kuningatar Thalestris, muka synnyttääkseen hänelle
tarpeeksi arvokkaan perillisen.

[7] Kuningas Salomo, jonka luo saapui Arabiasta rikkaan Saban
kuningatar (I. Kuningasten kirja, 10. luku; 2. Aikakirja, 9. luku).
Salomo on Suleimanin nimellä sangen tunnettu itämaiden tarinoissa, jopa
niiden päähenkilöitä.

[8] Zoroaster eli Zarathustra, tarunomainen uskonnonperustaja
Persiassa, noin 600 vuotta ennen Kristusta. Hänen oppinsa on koottu
"Zend-Avesta" nimiseen kirjaan. Zoroasterin uskolaisia nimitetään usein
"parseiksi." Heitä on vieläkin Etu-Intiassa.

[9] Persialaiset papit, tietäjät.

[10] Siihen aikaan eli Babylonissa Arnou-niminen mies (Arnou oli
todellisuudessa eräs Voltairen aikuinen pariisilainen apteekkari, jota
valistusfilosofi tahtoi letkauttaa (Suom.)), joka sanomalehdissä
kehuskeli parantavansa ja estävänsä kaikki halvauskohtaukset kaulaan
ripustetun pussin avulla. -- Voltairen huomautus.

[11] Viittaus Swiftin "Gulliverin matkoihin", joiden III osassa eräät
"Laputa-maan" oppineet vaivaavat päätänsä moisilla asioilla.

[12] Desterham, oppineiden ylimaagien neuvosto. Viittaus Pariisin
oikeusparlamentin ja Sorbonne-yliopiston tuomioihin. -- Solmupiiska ja
Siperia on taas viittaus Venäjän oloihin.

[13] Ormuzd eli Ahuramazda, valon ja hyvän jumala, korkein jumala
Zoroasterin opissa.

[14] "Kuningasten kuningas", Persian kuninkaan arvonimi.

[15] Tämä huomiokyvyn todistus näkyy olevan mukailtu "1001 yön"
tarinoista.

[16] Viitannee erääseen Mooseksen ruokasäädösten kieltoon
(Leviticus-kirja, XI).

[17] Väännös nimestä Boyer, jonka kantaja, eräs theatiinimunkki ja
ylhäisön rippi-isä, oli intohimoinen Voltairen vihamies, lahjaton
ja kyvytön, mutta kaikenlaisia takateitä ja vehkeilyjä hyväkseen
käyttäen kohonnut piispaksi, perintöruhtinaan opettajaksi ja vihdoin
ministeriksi.

[18] Viittaus Mooseksen lakisäädöksiin.

[19] Viittaus Vergiliuksen Aeneidiin, III, 225 ja seur. Harpyijat
olivat inhoittavia tarulintuja.

[20] Ministeristä, hallitusneuvosto itämailla.

[21] Ministeri.

[22] Voltaire tekee tässä pilaa saksalaisen Leibnizin filosofiasta,
jossa monadi-oppi ja prestabilinen harmonia (edeltäpäin määrätty
sopusointu) ovat pääasioita.

[23] Sadder-kirja ("sadan portin" kirja), ote Zoroasterin pyhistä
kirjoista, laadittu uuspersian kielellä 15. vuosisadalla parsien
tarpeeksi. Sisältää uskonnonsääntöjä ja elämänohjeita.

[24] Zoroasterin uskonnon pääjumalia, auringon henki, luonnon
suojelija, sodan jumala.

[25] Viittaus psalmiin 114, 4.

[26] Viittaus erinäisiin raamatunkohtiin.

[27] Voltaire tässä nähtävästi ivaa joutavia uskonnollisia
riitaisuuksia, kenties oman aikansa jansenistien ja molinistien kiistaa
armosta, saaden vaikutuksia Swiftin satiirista.

[28] Eteläisen taivaan suurimpia tähtiä, Argo-laivan tähtikuviossa.
Samanniminen kaupunki muinaisessa Egyptissä, lähellä Aleksandriaa.

[29] Leskivaimojen polttaminen, joka ei oikeastaan ole ollut
pakollinen, on Intiassa ollut tapana sangen myöhäisiin aikoihin saakka.
Lienee nykyään jo miltei kokonaan häviämässä.

[30] Muinaiset egyptiläiset lienevät käyttäneet sukulaistensa muumioita
rahalainojensa pantteina. Siitä mainitsevat sekä Lukianos että
Herodotos.

[31] Viittaus muinais-intialaiseen sielunvaellusoppiin.

[32] Muinaisten egyptiläisten pääjumaluuksia oli musta Apis-härkä.

[33] Intiassa vallitsevan Brahma-uskonnon pääjumala, luoja, taiteiden
ja tieteiden keksijä, maailmansielu.

[34] Kala-jumala kuului muinaisten kaldealaisten vanhimpiin jumaliin;
oli muka heidän sivistyksensä perustaja,

[35] Kiinalaisia sanoja, joista Li uskonnollisessa suhteessa merkitsee
alkuvaloa, alkujärkeä, maailmanhenkeä, Tien taas taivasta. Molemmat
samalla merkitsevät korkeinta jumaluutta.

[36] Viittaus Salomon Korkeaan Veisuun, VII, 4.

[37] Eräs toisen suuruusluokan tähtiä Pegasus-sikermässä; samoin eräs
kolmannen suuruusluokan tähtiä Vesimiehen sikermässä. -- Arabialaiset
laskevat yön tunnit erinäisten tähtien nousun mukaan.

[38] Algenib-tähtiä on samoin kuin Sheat-tähtiäkin kaksi, toinen
Pegasus-, toinen Perseus-sikermässä. Tässä tarkoitettaneen
Pegasus-sikermän tähteä.

[39] Ceylonin saaren keskiaikainen nimi arabialaisissa ja
persialaisissa saduissa.

[40] Islamin opissa usein mainittu Allahin järkkymättömien päätösten
kirja, jonka Allah oli luonut kaikkein ensimmäiseksi, jo ennen taivasta
ja maata.

[41] Empyreum, "tulitaivas", ylin taivas, valon koti, paratiisi.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Sallimus - Itämainen kertomus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.