Title: Muistojen komeroista
Author: Alkio, Santeri, 1862-1930
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Muistojen komeroista" ***


MUISTOJEN KOMEROISTA

Kirj.

Santeri Alkio.


WSOY, Porvoo, 1915.



SISÄLLYS:

     I. Syksyn tullen
    II. »Kyllähän valtesmanni mun tuntoo»
   III. »Sepä hauskaa... Kah!»
    IV. Reipas emäntä
     V. Hollijuttu
    VI. Herastuomarin kertomus
   VII. Manu-papista
  VIII. Tapaninpäivä Mäkelässä 1870-luvulla
    IX. Rasmus Reilu
     X. Työnorjat
    XI. Kerran yökulussa
   XII. Kesäinen matkamuistelma
  XIII. Rikoslapsi
   XIV. Tammisen ensimmäinen korvo
    XV. Valssi



I.

SYKSYN TULLEN.


Vielä eilen oli ollut kuiva sää. Aurinko oli heloitellut korkealla.
Taivaan sini oli ollut kirkas; vain muuan pilvijoukkue oli purjehtinut
sen tyyntä ulappaa ja jo pariksi tunniksi peittänyt auringon kultaisen
terän.

Silloin tuntui ilman värissä, tuulessa, jopa maassakin syys. Se painoi
pimentonsa jo ihmisotsallekin.

Ihmiset pälyivät ympärilleen. Ja katso! Kellastuneita lehtiä puissa
joukoittain. Tuossa tuulenpuuska jo kiidättelee kirpoutuneita lehtiä
pitkin maata ja kerää niitä kinoksiin ojanreunamille nokkospensaisiin
ja pitkään, vanhaan heinään. Ruohikoilla ja puutarhoissa lakastuneita
kukkasruumiita. Pelloilla, missä äsken vielä teräinen vilja aaltoili
elämäntuntoisena, seisovat nyt kuhilaat, väkäisinä merkkipylväinä kesän
ja syksyn rajamailla.

Niiden ohitse ei kesä koskaan elävänä käy.

Toisilla pelloilla jo karja sänkeä polkee, sillä elo on riihessä. Ja
vielä toisilla pelloilla viheriä rukiinoras hymyten viittaa uuteen
elämään, tuolla talven takana...

Illan tullen alkaa sataa tihuttaa. Samalla tuuli yltyy. On lauantai. Ja
kun illalla mennään saunaan, on pimeä ja sataa rankasti.

Syksy on tullut.

Seuraava päivä on sunnuntai. Aamulla on hetkinen aurinkoa, mutta sen
loisto kohtaa kaikkialla kosteata, joko limaista, välkkyvää tai
ränsistynyttä, joka ei enää kuivu niin kuin kesällä. Ihmismielessä
herää kaamea tunto kaiken katoavaisuudesta. Kesän ihana kuva väreilee
mielessä kuin autereisessa avaruudessa joskus väreilee laulava leivo.
Ero on vain siinä, että leivo lumoaa tunnelman paikalleen, mutta kesää
kaipaava ikävä palaa menneeseen, syöksee sieltä syysmyrskyn ajamana
takaisin kuin rauhaton pakolainen. Mieliala on silloin kuin
tuulenhenkäys, joka puhaltaa tällä kertaa etelästä, seuraavassa
silmänräpäyksessä mylvähtääkseen pohjoisesta, aivan kuin itsekin
sekavassa epätiedossa: eteen- vai taaksepäinkö? Niin mielialakin
ensimmäisellä syysmyrskyllä. Se tuijottaa kesän muistoihin kuin
lumottuna, mutta kun ne karkaavat, jo siirtyy tuleviin: kuvastuu
mieleen lunta ja pakkasta, talven tyyntä rauhaa.

Mutta koko sunnuntain keskipäivän sataa. Illan tullen on mieliala
apea ja ruumista värisyttää, sillä lämpömittari on laskenut ja
yksinkertaisista ikkunoista tunkeutuu huoneeseen kolkkoa kosteutta.
Elämä tuntuu tukalalta. Ihmiset nojailevat ramautuneina ja odottelevat
maanantaita. Olisi edes työpäivä, saisi aikansa kulumaan. Nyt ei viitsi
edes lukea, sillä silmäluomet painavat raskaina, eikä mikään huvita.

       *       *       *       *       *

Eräänä tällaisena sunnuntai-iltana oli muutamia kylänmiehiä kokoontunut
Tervasmäen sepän tupaan. He eivät olleet näinkään mieslukuisina olleet
illanistujaisissa sitten kuin viimeksi eräänä kesäkuun sunnuntai-iltana
jokipartaalla. Silloin kesäinen tunnelma ja lasten vedessä mellakoiva
uimariemu houkutteli heistä useita jokeen. Saatiin nauraa, miten arka
ruumis oli viileän veden hyväilyille. Silloin sai heistä yksi kovan
reumatismin ja yksi ankaran nuhan. Toisetkin pelästyivät, niin ettei
moni uskaltanut jokeen enää koko kesänä, vaikka kovin teki mieli.

Kesä oli sittemmin mennyt kullakin omissa riennoissaan, niin ettei
ollut näin kaikin satuttu kertaakaan yhteen.

Tuntui mukavalta, kun se nyt taas oli tapahtunut. Vaikkakin ulkona
tuuli ja satoi, ei se sentään näin joukossa oltaessa aiheuttanut tällä
kertaa kaameata turvattomuudentunnetta. Olivathan syystyöt mainiosti
joutuneet, elot korjattuina suojiin ja riihistä tuli runsaasti viljaa.
Ruis oli hyvin orastanut, syyskynnöille oli vain eduksi, että satoi ja
pehmitti. Se kotona ahdistanut ikäväkin haihtui miesjoukossa. Puhetta
riitti yllin kyllin, sillä sen hyvyydestä ei niin suurta lukua pidetty,
kun sitä vain piisasi. Ja kun tämä periaate kerran oli tiedossa,
silloin vasta puhetuuli alkoi tuntea villin vapautensa nostattavaa
yltyä.

Mutta kun näin oli vauhtiin päästy, alkoi muuan joukosta ehdottaa, että
pitäisi velvoittaa jokainen kertomaan omista elämänkokemuksistaan jokin
tarina. Toiset sitä vastaan heti tekivät muistutuksen, että sittenhän
ei tänne viitsisi tulla kutkaan muut kuin ne suupaltit, jotka ovat
tottuneet suutansa soittamaan nuorisoseuran keskusteluseurassa. Eikä
sitä säällinen, vanhemmanpuolen mies sellaisiin viitsi ruveta.
Nuoremmat sen saisivat tehdä.

Mutta miten siinä haasteltiinkaan, rupesivat jo taipumaan, kun saivat
luvan kertoa vanhoja, poikuutensa aikuisia »satuja», tapauksia ja
havaintoja oman elämänsä varrelta, y.m. Tästä yhä useampain ajatus
näytti joutuvan muistelevaan tilanteeseen, jolloin kasvoille levisi
joko sisäinen, muistojen kajastuksen kirkastama hymynhohde, tai
vakainen, juhlallinen tunnelma.

Kun vihdoin selitettiin, ettei silti kenenkään ole pakko tähän
kertomiseen antautua, mutta kuunnella saa kernaasti vapaasti ken
haluaa, rupesi asia innostuttamaan kaikkia.

Päätettiin, että edellisellä kerralla aina määrätään, kenen on
seuraavalla kerralla, viikon kuluttua kokoonnuttaessa, kertomuksensa
esitettävä.

Kauppias Tamminen tarjoutui kertomaan seuraavalla kerralla muutamia
kohtauksia »raittiustaisteluista» viime vuosisadan 80-luvun alussa.

-- Silloin, sanoi hän, täytyi raittiustaistelijan usein turvautua
käsivarsiinsa, itsepuolustuksen tarkoituksessa. Sillä miehet, jotka
ryyppäämistä harrastivat, pitivät sitä tapaa vastaan tehtyjä
hyökkäyksiä myöskin kunnianloukkauksina. Heistä moni käsitti, että
raittiusmiehen sekaantuminen heidän asioihinsa oli tavalla taikka
toisella rangaistava. Raittiusmies, joka teki »hyökkäyksiä», sai olla
usein varuillaan.

Miesparvi hajousi Tervasmäen tuvasta ja kukin lupasi olla ensi
sunnuntai-iltana paikalla kuulemassa, mitä se Tamminen valehtelee.



II.

»KYLLÄHÄN VALTESMANNI MUN TUNTOO.»


Kun miesjoukko oli kokoontunut, tälläkin kertaa Tervasmäen sepän
tupaan, siellä kun oli melkein kaikista mukavin olla ja seppä piti
siitä että heille tultiin, aloitti Tamminen kertomuksensa.

-- Niinkuin tiedätte, olin minä nuoruudessani tulinen mies. Ja kun olin
saanut päähäni, että raittiusaate on maailman kaikkein suurin ja
tärkein aate, seurasi siitä, että aloin sitä koko sielustani harrastaa.
Minä en laskenut ohitseni yhtäkään juovuksissa olevaa ihmistä ilman,
etten olisi hänelle julistanut juoppouden turmiollisuutta. Eikä siinä
tullut aina sanoja valituksi. Tästä seurasi, että miehet, jotka eivät
ryyppäämistä pitäneet kunnianasianaan, alkoivat karttaa minua aina kun
olivat päissään. Mutta sitä vastoin kaikki n.s. »ilkeät juopot» ne
alkoivat minua kunnioittaa tervehdyskäynneillään aina silloin, kun
olivat itse mielestään »sopivassa laissa».

Kerran istuin tuvassani pikkuinen poikani sylissä ja lauloin. Oli
sydänkesä ja lauantai-ilta sen lisäksi. Yht'äkkiä alkaa pihasta kuulua
kovaäänistä juopuneitten melua. Kauan ei tarvitse odottaakaan ennen
kuin tupaan tulee kolme miestä, joista en yhtäkään tunne. Kaikki ovat
parhaassa ilkeyshumalassa. Yksi laulaa rallattaa hiljoilleen jotakin
renkutusta ja käy pöydänpäähän istumaan, ryömästen yläruumiinsa
pöydälle, johon jo oli pantu illallista. Toinen istui hänen viereensä
ja kolmas kävi tilaamaan, muka, kahvia vaimoväeltä.

Tämän heidän menettelynsä katsoin tarkoitetun taisteluhaasteeksi.
Meillähän ei koskaan keitetty kahvia juopuneille, eikä koskaan saanut
tällä tavoin tuleva vieras istua pöydänpäähän, eikä varsinkaan panna
pöydälle maata.

Nousin ja lapsi käsivarrellani kävin miesten luo, jotka istuivat
pöydänpäässä.

-- Siinä ei saa istua eikä maata. Menkää paikalla pois!

-- Ei näy ... olevan sellaista, jota tarvittis totella.

Silloin vein lapsen toiseen huoneeseen. Otin käteeni kyynärän pituisen
teräksen kappaleen ja palasin tupaan. Menin pöydänpäässä olevain
miesten luo, joilla nyt jo oli viinapullo käsissään. Se pöydällä
ryömivä juuri kiljui:

-- No sitä kaffia! perr...

Hypähdin hänen edessään, huudahdin ja kysyin:

-- Menettekö te?

Iskin aseellani pöytään, lähelle hänen turpaansa.

Pää nousi. Mies nousi myös ja silmissä pälyi jo pelkuri. Hän alkoi
mennä ovea kohti, vieressä istunut seurasi jäljessä. Mutta se kolmas
rupesi nyt lähentelemään minua selittäen, ettei tässä nyt niin lähdetä.

-- Ulos!

Ja silloin hänkin meni.

Arvasin, että heillä oli mielessään aikomus tehdä pihassa jokin
koiruus, kuten heidän kaltaisillaan melkein aina oli ollut. Hyppäsin
toisen oven kautta ulos ja ehdin parahiksi kuulemaan kuinka se pöydällä
huojunut toisille selittää kiroten:

-- Siltä pitäis ottaa tuo raittiuskurssi pois!

Samassa ajaa veräjästä ulos se, joka viimeksi oli tuvasta lähtenyt.
Hänen rattaillaan on kolmas, se hiljainen mies. Näen, miten hevonen
väkisin suistetaan niin, että rattaanpyörä käy veräjäpieleen ja kaataa
sen sekä siihen liitetyn aidan. Silloin hyppään hevosen päähän,
pyöräytän sen ympäri ja ajajan rimpuilemisista huolimatta talutan
pihalle ja kiinnitän renkaaseen. Toisen hevosen, joka ei vielä ollut
ehtinyt mihinkään, pyöräytän niin ikään ympäri ja kytken.

Tiellä menee tuttu mies. Huudan hänet avukseni.

Sillä välin oli pihassa syntynyt kamala melu. Hevosia yritetään väkisin
vapauttaa, mutta he eivät uskalla tulla, kun minä vartioitsen
riimunvarsia.

-- Tähän sattui näitä roistoja, selitän miehelle, jonka olin tieltä
kutsunut. Otappa sinä ja aja tuota hevosta, minä ajan tätä, nämä täytyy
viedä nimismiehelle.

Hän ryhtyi heti asiaan ja otti huostaansa sen hevosen, jolla ajoi se
mies, joka oli pöydällä maannut. Nyt rupesi tuo mies rukoilemaan. Hän
maksaisi mitä tahansa, jos vain pääsisi vapaasti kotiin.

Mutta se toinen, jonka hevosta minä ohjailin, kiljui ja kerskui.
Istutin hänet viereeni rattaille, se hiljainen mies sai istua
takaperin. Niin lähdettiin. Vieruskumppanini kaiken matkaa kerskasi:

-- Johan minä nimismiehen -- johan minä valtesmanin -- johan minä sen
tunnen... Saat laittomasta vangitsemisesta, s--nan, s--nan, s--na!

Ajoimme nimismiehen pihaan. Lähetin jonkun siinä olevan ihmisen
kutsumaan häntä ulos. Hän tuli. Selitin lyhyesti mitä oli tapahtunut.
Sanoin, että jätän miehet nyt nimismiehen huostaan.

Sillä aikaa oli nimismies tarkemmin katsellut vierustoveriani.

-- Mutta eikös se ole?...

Hän mainitsi erään metsäloukon torpparin nimen ja lävisti katseillaan
miestä, joka yhä painoi päätään alemmaksi.

-- Oletko sinä se?

Mies kohottaa hieman päätään ja virkahtaa:

-- Sehän minä... Mä sanoinkin tälle, jotta kyllähän valtesmanni mun
tuntoo.

-- Tunnen minä. Sulla on täällä 2 kuukauden vankeussakko siitä
viinanmyynnistä. Sua on jo kaksi kertaa yritetty, mutta olet onnistunut
karata. Nyt et karkaa. Ka, siinäpä on jo rättärikin. Viekää nämä miehet
kaikki vanginkuljettajalle yöksi. Tälle toimitan vangituspassin
illalla. Näiden toisten asiaa tutkitaan aamulla.

-- ... sus siunatkohon, valittaa se minun pöydälläni maannut.
Armahtakaa, herra valtesmanni ... emäntäkin odottaa ... enkä minä ole
mitään pahaa tehnyt... Ja jos olen, niin kaikki maksetahan... Kyllä
mulla raukalla rahaa on. Ja mies ryömii polvillaan ja vetää taskuaan
esiin.

-- Enkö mä sanonut! kirkuu se toinen mies, jotta kyllä valtesmanni mun
tuntoo... Mutta eikö se nyt passaisi toisella kertaa, kun tulee juuri
heinäaikakin? Mennähän talvella linnahan, kun tulee vähän joutilaammat
ajat, tuota... Eikö niin?

-- Tule, tule, kiirehti rättäri, joka jo oli tarttunut suitsiin.

-- Mene rattaille joutuin, käskee nimismies.

Minun toverini seurasi joukkuetta rättärin apumiehenä
vanginkuljettajalle.

Matkalla olivat he vielä »raittiusmiestä» noituneet ja valittaneet, kun
näin kävi.

Nimismies kyseli minulta, vaadinko heille edesvastuuta kotirauhan
rikkomisesta ja portin särkemisestä.

-- Ei, kiitoksia, nauroin minä. Rangaistusvaatimukseni olen saanut
täysin tyydytetyksi.

Jäljestäpäin tunnusti se itkenyt ja rukoillut mies minulle kerran, että
hänet oli saanut meille pölläilemään se viinanmyyjä, jolla hänen
mielestään tuntui olevan vihaa minulle erään raittiuspuheeni vuoksi,
jota mies oli kerran ollut kuulemassa. Itse kehui hän olleensa
ryyppäämätönnä sen jälkeen, kun vietti yönsä vanginkuljettajalla ja
aamulla häveten sai mennä kirkkoväkeä vastaan.

Muilta kuulin, että tämä mies oli ollut aina vakainen ja arvossa
pidetty kotiseudullaan, mutta milloin sattui ryyppäämään, tuli
ilkeämieliseksi ja pahankuriseksi, niin että joskus ajoi kotiväkensäkin
kankaalle.

Pysyikö hän sittemmin raittiina, en ole kuullut.



III.

»SEPÄ HAUSKAA ... KAH!»


Räätäli Arvosen vuoro oli kertoa.

-- Viime kesänä otimme tämän Tervasmäen sepän kanssa kerran muutaman
päivän kesäloman. Sanoimme toisillemme, että kun on nyt täytetty 50
vuotta ja siitä yli neljäkymmentä tehty työtänsä, niin tottahan jo
kannattaa ottaa yhden viikon kesäloma. Olimme siitä molemmin niin yhtä
mieltä, että, kun siinä pyörillämme luisuimme pitkin Kyröjoen vartta,
ihmettelimme, miten ei tällainen aate ollut ennen mieliimme pujahtanut.
Kaiket ihanat kesät oli aherrettu töitten kimpussa aivan samoin kuin
talvetkin, niin että oikein tuntui omituiselta nyt tässä, alettua
kuudettakymmentään kiivetä, vasta ensimmäistä kertaa viettää kesälomaa
oikein arkisella viikolla. Eikä oltu tällä alituisella elämänmurheella
kuitenkaan sen pitemmälle tultu. Olihan meillä kumpaisellakin
tavallinen toimeentulo, niin että siinä ei ollut valittamista. -- Mutta
tuskin olisimme köyhempiä, jos olisimme joka kesä pitäneet viikon
pyhää? Siitä olisi vain tullut mieliin enempi iloa ja elinvoimaa, sanoi
seppä.

-- Niin. Ja moni katkera ajatus olisi jäänyt sikiämättä. Ne sellaiset
kuuluvat kaikki elämän tappiopuolelle, taisin minä sanoa.

Päivä oli niin ihana, että aivan unohti olevansa vanha.
Etelä-pohjalaiset vainiot upeilivat niin kauas kuin silmä kantoi,
uhkuen rehevässä kukkeudessaan.

Me poljimme pyöriämme nautinnolla, vaikka olikin lämmin. Sillä
vapaudentunto, tieto, että oli edessä kokonainen kesäinen viikko
vapautta, vaikutti niin kuin öljy jäseniimme. Elämässä lupasi avautua
meille, työmiehillekin, uusi nautinnontila: kesälepo, kesäloma. Me
pyöräilimme kuin lapset, täynnä odotusta ja jo saavutettua
nautinnoniloa.

Sivuutamme pitäjän toisensa jälkeen. Pysähdyimme milloin leipuripuodin
edessä, milloin missäkin, saadaksemme jotakin suuhumme.

Päivän kuluessa on jo uhkaavia ukkospilviä liikuskellut kuultavalla
taivaslaella. Illan tullen alkavat lyhyet, äksyt tuulenpuuskaukset
hermostuneesti suhahdella. Yöksi uhkasi ilmeisesti saavuttaa ukonilma.

Lähenimme kuitenkin jo ensimmäistä, ennakolta määrättyä
yökortteeriamme. Meistä ei tosin kumpikaan tietänyt tarkalleen missä se
oli. Mutta jossakin kalliolla piti näillä tienoin oleman torppamökki,
jossa asuu minun vaimoni täti miehineen. En ollut koskaan heidän
luonansa käynyt, en koskaan heitä edes nähnyt. Mutta monet terveiset
heiltä oli tullut meille ja aina kutsut:

-- Tulkaa joskus kestiin. Kyllä meillä kahvikupin saa ja ruoka-aterian.

Nyt me siis menimme heille kestiin.

Jo alkaa ukkonen jyrähdellä. Mutta tuolla edessämme myöskin jo kohoaa
kallioinen ylänköseutu ja kaikki merkit viittaavat siihen, että olemme
lähellä tädin majaa. Ja ennenkuin oikein huomaammekaan, on tuossa
kallionreunalla laudoitettu tupa, jonka ikkunaverhot ja ovi ovat kiinni
ja jonka, myöskin suljetusta, navetasta kuuluu hiljainen lehmänkellon
kalahdus.

-- Ka! huudahdamme yht'aikaa.

-- Siinä se on.

Poikkeamme tieltä ja kävelemme pihaan, avaten edestämme veräjän, joka
on tarkoin suljettu ja vielä raskas malka laskettu eteen tueksi.

-- Onkohan edes ketään kotona? päivittelemme.

Samalla iskee salama, ukkonen jyrähtää vallan lähellä ja ensimmäiset
raskaat sadepisarat putoovat läiskien valkeaan kallioon.

Minä koputan ovelle. Vähään aikaan ei kuulu mitään, mutta pihaikkunan
tiudin heilahtaa hieman. Painaudumme lähelle seinää, sillä sade
alkaa roiskia. Arvaamme, että he pelkäävät, kaksi vanhaa ihmistä,
tietääkseni. Voivat meitä rosvoiksikin luulla. Aion juuri mennä ikkunan
taakse ja ilmoittaa kuka olen, kun samalla kuuluu sisästä ovenkäynti ja
kiireinen, äksyltä tuntuva vanhan naisen ääni kysyy:

-- Kuka? ... Keitä te olette?

Panin nyt suuni lähelle ovenrakoa ja selitin kuka olen.

Samassa lensi ovi rajusti auki sisäänpäin niin, että olin vähällä sen
mukana tuuskahtaa nenälleni.

-- Sepä hauskaa... Kah!

Edessäni seisoo aivan pieni, noin 70-vuotias muori paitasillaan,
paljain päin.

Ennen kuin edes selviän oven äkkinäisestä liikkeestä ja pääsen tolkulle
siitä, että iloinen reipas tervehdys oli todellakin lähtenyt tästä
paitasillaan seisovasta vaimovanhuksesta, on hän jo tempaissut
tuvanoven auki ja huutaa sinne:

-- Äijä! Äijä! Tääll' on vieraita!

-- Ken hän on? kuuluu tuvasta vanha miehen ääni, joka tuntuu tulevan
hampaattomasta suusta.

-- Annan tyttären mies! Nous' ylös!

Kuulemme kuinka äijä tempautuu sängystä. Kun me talutamme pyöriämme
pois sateesta ja kysymme saammeko yösijaa ja saisimmeko tuoda pyörät
sisään, juoksee vanha vaimo jo tuvassa ja porstuassa, hokien:

-- Vielä häntä kysyy, kun ensimmäistä kertaa tulee, vielä häntä kysyy,
kun ensimmäistä kertaa tulee ... vielä häntä...

Äijä seisoo ovessa housujaan napittaen ja käskee tulla tupaan.

Sillä aikaa on muori jo pannut kahvipannun tulelle ja sytyttänyt puut.

-- Palo sinä sokuria! käskee muori äijää jo ainakin viidennen kerran.

-- Onko teillä nälkä? kysyy samalla juostessaan ja yrittää katsahtaa
silmiin, minkä ohimennessä ehtii.

-- Kysyäkään sellaista! hulluttelee hän samalla itselleen. Aivan kuin
lintu hyppää hän pöytälavitsalle, ottaa lautaselta viilipunkan ja
heittää sen alashypätessään pöytään, laskien käsistään aivan kuin
jonkin heittoesineen.

Me seisomme ihmetyksen lyöminä tämän verrattoman ketteryyden ja
toimeliaisuuden edessä.

Kahvipannu kuohui jo yli ja äijä samalla valitti, että kun sokeri on
niin kovaa. Muori on jo kiehuvaa pannua hätyyttelemässä ja härnää
äijälle:

-- Mikset kastele, mikset kastele, kastele...

Mutta saman tien hakee muori taas kaapista lusikoita ja heittää ne
pitkästä matkasta pöydälle. Samalla jostakin nurkasta vääntää sylin
täyteen sänkyvaatteita, vie ne ulos puotiin ja palatessaan sanoo
tehneensä meille sinne vuoteen.

Nyt pannaan meidät syömään. Voita, leipää, lihaa, viiliä ja maitoa.
Kaikki laitokset äärimmäisen siistiä. Istumme pöytään salamain
leimutessa ulkona. Tavaton ruokahalu yllättää. Vanhukset istuvat
lähelle pöytää juttelemaan. Muori johtaa puhetta, kyselee meidän
perhekuulumia, kertoo omiaan ja on iloinen, että nyt kerrankin tultiin.
Tuskin olemme lopettaneet syömisemme, kun muori jo tuo kahvit. Taas hän
heittää tarjottimen pöytään. Tällä kertaa oli vähällä tulla vahinko,
mutta ei tullut. Tuo heitteleminen näytti tulleen tälle polttavan
toimeliaisuuden ihmiselle tarpeeksi. Jokainen hillitty kosketus oli
hänelle ajantuhlausta.

He juovat itsekin samalla kahvia. Juttelusta saamme tietää, ettei olla
köyhiä, jonka tiesin jo ennestään; myöskin, että lapsia on Amerikassa,
sekä että he kahden tekevät täyttä kyytiä vielä tämän torpan työt.
Lehmiä on kaksi ja yksi vasikka ja hevonen.

Vaari rupesi haukottelemaan. Kello on lähellä kymmentä.

-- Yö kuluu, virkkaa hän haukotuksensa välistä.

-- Mennään maata! julistaa muori. Kun täss' kupsehditaan, niin aamulla
on vääräniska. Tulkaa nyt, minä näytän.

Niin lähti hän ulos ja meidän oli heti seurattava, ellemme odottaneet
häntä ovelta palaamaan ja ihmetellen kysymään:

-- Vai aiotteko siinä yönne istua?

Meidät vietiin pieneen lautaseinäiseen vaatepuotiin, jonka avatusta
ovesta tuoksahti vastaamme vahva vällyjen ja pyykkivaatteiden haju.

Muori oli juossut edellä puotiin.

-- Vähän harvaksi ravistuneet nuo seinät, hän sanoi, kun seinänraoista
hohtivat salamat.

Nousimme puotiin mielessämme punniten, suojaavatko nuo seinät sateelta.
Aivan kuin muori olisi arvannut ajatuksemme, hän sanoi:

-- Puikkikaa nahkasten alle! Vetäkää päähänne. Kyllä siellä tarkenee.

Hän laskeusi jo pihaan, jossa sade pieksi hänen paitaansa. Painaessaan
ovea kiinni, kysyi, koska saa herättää.

-- No siellä yhdeksän ajoissa, sanoin minä.

Hän mutisi jotakin juosta hytistäessään tuvanpuolelle, jossa
porstuanovi heti lensi kiinni ja napsahti lukkoon.

-- Se on nyt jo sängyssä, sanoi seppä.

-- Ja me olemme vielä tässä, sanoin minä.

-- Minä en ole ikänä nähnyt niin kelvollista ihmistä kuin tämä, uudisti
seppä, yhä ihmetyksen vallassa.

Minä olin kuullut tästä muorista jotakin. Mutta kaikki tämä joustava
ripeys oli yli kaiken arvailun.

Ihmetellen kävimme sänkyymme, peittäysimme nahkasiin. Ja muorin
ennustus, että kyllä siellä tarkenee, toteutui korkeimmassa mitassa.

Ukkosta kesti tunnin verran, jolla aikaa salamat hyväilivät
vuodettamme. Mutta sitten hiljeni kaikki ja me aloimme nukkua
ensimmäisen kesälomapäivämme muistoja sulatellen.

Olimme aikoneet todellakin venyä vuoteessamme edes kello 8:aan. Mutta
kello oli tuskin livahtanut yli 5:n, kun oveemme lyötiin aivan kuin
hädän edestä ja muorin ihmettelevä ääni kuului:

-- Ettekös meinaa ollenkaan nousta ylös? Kahvi on jo ollut aikaa
valmiina ja ... pitää munkin vielä niitylle.

Meidän on noustava. Puettuamme ja peseydyttyämme juomme kahvit, sitten
syödään aamiainen yhdessä talonväen kanssa. He ovat jo tänä aamuna
olleet niityllä. Kun saavat meidät pois, menevät jatkamaan.

Käymme heidän kanssaan yhdessä ulos. Siinä kallion alangossa heidän
niittynsä leveneekin, 5 tynnyrinalaa timotee- ja apilaniittyä. Vieressä
on haka, missä karja ja hevonen ovat laitumella. Komeana upeilee niitty
heinäkuun aamun kirkastetussa loisteessa. Eläimet tuossa aitauksessa
ovat kuin luonnonsyöttiläitä.

Ja nämä kaksi vanhaa ihmistä, täynnä työniloa ja elämän
kannattavaisuuden uskoa. Ei yhtäkään rikkinäistä säveltä heidän
äänissään...

Vaari vielä jaarittelee ja piippuaan sytyttelee, kun me pyöriämme
pidellen olemme matkaan lähdössä, Mutta silloin jo muori niittää,
turpea, tuoksuva apila kaatuu. Aidan toisella puolen ynisee vasikka
muoriin päin turpaansa kurottaen ja vanha hiiro höristelee.

-- Odottakaa, odottakaa, kuuluu muorin kehoittava, hyväilevä ääni
samalla, kun pieni terävä viikate nuoleksii apilaa juuresta poikki.

Lähdemme. Meidät on vallannut kummallinen koti-ikävä, työn-ikävä.
Lukemattomat kiireet ja tekemättömät työt painavat mieltä.

En muista kumpi sen ensin sanoi. Mutta pian löysimme itsemme etsimässä
sopivaa kotiinpaluutietä, ettei tarvitsisi sitä samaa tietä koko matkaa
palata, jota oli tultu.

Kesälomamme ei siis tullutkaan kestämään viikkoa, niin kuin olimme
aluksi aikoneet. Kesti kuitenkin niin kauan, että se synnytti
mielissämme uuden kesän-ikävän, jolloin jatkaisimme sitä, mikä tänään
jäi puolinaiseksi.



IV.

REIPAS EMÄNTÄ.


Tervasmäen sepän vuoro oli kertoa. Hänellä oli mielessään
montakin tarinaa, mutta tällä kertaa valitsi muistelman samalta
polkupyörämatkalta, josta Arvonen oli viime sunnuntai-iltana kertonut.
Hän tahtoi vain näyttää toteen, että hieman nuoremmassakin polvessa
kuin siinä, johon Arvosen emännän täti kuului, on reippaita naisia,
jotka aina ansaitsevat niiden yleisen kiitollisuuden, jotka ovat
joutuneet liikkumaan kotiveräjän ulkopuolella ja ovat siten pakotetut
vaivaamaan emäntäväkeä ylimääräisillä ruoanlaittohommilla.

Seppä aloitti:

Kun pyöräilimme Arvosen kanssa kotiinpäin, saavutti meidät nälkä ja yö
yksiin aikoihin. Olimme silloin jo saapuneet oman pitäjän latvoille,
Annalan talon tienristeykseen. Ehdotin Arvoselle, että menisimme
viiliä syömään, koska tunsin talon haltijaväet. Emäntä oli meillä
kengityttänyt toisella viikolla hevosen, kun se oli kaupunkimatkalla
ruvennut niin jalkojaan arkomaan. Oli silloin sanonut, että jos sepälle
joskus sattuu kulkuja, ei pidä heidän talon ohi käydä, vaan tulla
katsomaan.

Niin tulivat he Annalan pihaan. Tuskin oli nyrkillä pari kertaa varoen
koskettu ovea, kun jo ilmestyi porstuaan naisen ääni, joka kirkkaalla,
komentavalla äänellä kysyi:

-- Keitä siellä on?

Minä silloin mainitsin nimeni.

Ovi lensi auki ja emäntä iloisesti nauraen tervehti:

-- Mutta enpä minä olisi sen sopivampia vieraita tainnut odottaa! Kuka
tämä toinen on?

Selitin, että tämä on räätäli Arvonen.

-- No herra siunatkoon!... Me olemme tämän mestarin emännän kanssa
olleet yht'aikaa rippikoulussa! Tulkaa nyt tupaan.

Isännän ajoi emäntä heti housuja jalkoihinsa panemaan ja juttelemaan
vierasten kanssa sillä aikaa, kun hän panee ruokaa ja keittää kahvia.

Hiljakseen isäntä valmistuu kamarissa vastaanottokuntoon ja emäntä jo
ehti ilmoittamaan että »se on tuo meidän sellainen könssäri, jottei
siitä tahdo tulla valmista...» Mutta aivan kuin heti katuen
moittineensa miestään liiaksi, hän lisää: »... vaikka en mä sitä sano,
kyllä se miehen reiän siltä täyttää paremmin kuin moni muu, ei se
mikään vemppula ole...» Avaa jo samalla kamarinovea:

-- Etkö sinä nyt jo kerkiä? Kauanpa sinä tuhrit.

-- No älä nyt hädi ... kuuluu kamarista ja sen jälkeen ähkymistä,
kunnes isäntä tulee pää pörröllä, suu naurussa ja kertoo, että hän oli
juuri päässyt uneen.

-- Ja me nyt tulimme häiritsemään, valitti Arvonen.

-- Hää-iritsemään! nuhteli emäntä.

-- Mitäs häiritsemistä tämä on, isäntä lohdutteli.

-- Täällä metsäloukoilla näkee niin harvoin ihmisiä, että silloin kun
niitä tänne eksyy, niin oikein naurattaa, selitti emäntä.

-- Onko miehillä piippuja, tääll' olis tupakoita. Isäntä kävelee
kamariin päin.

-- Piippuja! huutaa emäntä. Luuletko sä jotta ne siellä rinnalla vielä
piipulla polttelevat niin kuin sinäkin... Eikö sulla ole paperossia?

-- Ei me polteta ollenkaan, selitin minä.

-- Mä sen arvasin. Kun nyt niin kovin sivistytähän.

Miehensä perään kamariin hän huusi:

-- Tule nyt pois sieltä! Ei miehet polta ollenkaan. Tarjoa viiniryyppy.

-- Emme me ryyppää viiniäkään, muistutti Arvonen.

-- Oletteko te niin raittiita? No ei meidän Iikkakaan (hänen poikansa)
ryyppää eikä polta. Se on nyt tämä uuden ajan maailma sellaista. -- Ei
ne ryyppää, sanoo hän isännälle, joka tulee pullon ja lasin kanssa. Vie
vain takaisin.

Isäntä pisti pullon kaapinolalle tuvassa ja kävi juttuamaan meidän
kanssamme.

Jotenkin meni puhelu osuuskauppoihin. Me kerroimme tästä meidän kylän
kaupasta ja kyselimme eikö siellä heidän loukollaan jo sellaista
puuhata... Isäntä sanoi, että ei siellä vielä, mutta jatkoi omaan
sanaansa:

-- Syytä kyllä olis hyvinkin, kun nuo kauppiaatkin menevät kaikki
renkaisiinsa...

-- Mitähän sinäkin _renkaista_, nuhteli emäntä, kun et kumminkaan
tiedä etkä ymmärrä mitä ne renkaat ovat.

-- Noo, miks'en minä sitä tiedä, kun olen kuullut.

-- Vaikka olisitkin! Parempi ihmisen on aina puhua sellaista, jota
itsekin ymmärtää.

Meihin pyrki tekemään kiusallisen vaikutuksen emännän ilmeinen halu
suutaa miestään. Olin juuri aikeissa ruveta laskemaan tästä leikkiä,
mutta emäntä oli saanut ruoan pöytään ja kehoitti syömään, sanoen:

-- Siinä nyt on vain ... mutta kun on näin yönaika, ei oikein viitsisi
keittääkään ja... Vaikka mitähän mä sitä koristelen, paras sanoa
suoraan, ettei taidakaan. Mitäs minä taidan keittää, puuroa ja velliä
ja kaprokkiperunoita, hah hah haa!

Hän nauroi sydämensä pohjasta.

-- Minä olen aina ollut vähän vanhanaikainen ja taitamaton, eikä
tämäkään, tämä _meidän_, ole ruokien kanssa kovin uudenaikainen,
niin on totuttu syömään melkein kylmältä... Tässä nyt olis viiliä,
voita, lihaa, leipää ja juustoa ja maitoa... Tulkaa nyt... Olis meillä
muniakin, keitänkö?

Kielsimme ehdottomasti. Pöydässä oli ruokaa ainakin viiden miehen
varalle, kaikki mainiota laatua. Ja kyllä se nyt luistikin!

Syödessämme, kun kuvailimme emännälle, miten kiitollisena nälkäinen
matkamies istuu tällaiseen erinomaiseen pöytään, kun on niinkin
nälissään kuin me nyt, rupesi emäntä kertomaan erästä omaa kokemustaan,
joka hänelle oli sattunut viime syksynä eräällä kaupunkimatkalla.

-- Mä oikein istun tuohon, hän sanoi ja tuli istumaan toiseen päähän
pöytää, kun me söimme toisessa päässä, -- ihmisten lähelle toimittamaan
kaupunkimatkaani.

-- Tämä meidän oikein hevosella vei mun asemalle, kun menin. Aioin
tulla vasta seuraavana päivänä, mutta asiani loppuivat ja tulinkin
samana iltana jo asemalle takaisin. Ajattelin, että kestailen siellä
tuttujen luona, kun ne aina pyytävät, eikä tule aloksesta lähdettyä.

Siinä iltapäivällä oli mun ruvennut ottamaan kenkä jalkaani, niin ettei
tahtonut saattaa ollenkaan kävellä. Mutta aseman lähiseuduilla oli
mulla sukulaisia, siellä toisella puolen jokea, se Pirttimaan miniä. Se
on minun tätini tytär. Ne olivat, Tilta ylkämiehinensä, meillä toissa
jouluna juhlakestissäkin monta päivää, kun niiden morsiustouhu oli
parhaallansa. Minä ajattelin, että heillepä nyt on sopiva mennä.

Niin minä klomppasin sinne pimeällä syysrapakolla ja kenkä puri jalkaa.
Oli jo vähän myöhäinen, kun pääsin pihaan, mutta tuvasta näkyi vielä
valkeata ja porstuan ovi oli auki. Menin tupaan. Isäntä istui takalla
poltellen ja oli jo puoliksi riisuutunut. Pöydällä paloi pikkuinen
lamppu.

-- Iltaa, minä sanoin. Täällä tulee oikein myöhäisiä kulkijoita.
Selitin, että olin heidän miniänsä täti ja kuinka minä nyt olin
häätynyt kulkeelle näin myöhään ja pyysin yösijaa.

Isäntä ei katsonutkaan puhuessani minuun. Nojasi vain olkapäätänsä
takkarautaan ja poltteli. Kun minä olin lopettanut, alkoi hän:

-- Ei -- ei -- ei meille sovi ottaa yövieraita. Pitää mennä yöllä
Almänninkiinkin ja...

Minä oikein hölmistyin, vaikka ei se ole minun tapojani. Kysyin siltä
mieheltä:

-- Mutta minkä tähden ette te nyt anna minun olla yötä, maata vaikka
tuossa penkillä, kun en minä teiltä mitään pyydä?

Emäntä tuli kamarista. Hän oli arvatenkin ovenraosta kuullut meidän
sanailemisemme ja sekaantui siihen:

-- Kyllä ... kyllä on aivan mahdotonta ottaa meille nyt vastaan
yövieraita.

-- Mutta ... kun minä en pyydä muuta kuin tuossa penkillä maata? Minun
ottaa kenkäkin niin surkeasti jalkaani jotta, jos mun nyt pitää sillä
ontua tuolla pimiässä rapakossa ja lähteä talo talolta kerjäämään kenen
penkillä saisi olla yötä, niin sepä nyt vasta...

-- Ei se nyt meillä ainakaan sovi, sanoi emäntä tylysti.

Voi sentähden, kun minun teki mieleni ruveta niitä oikein haukkumaan,
mutta sain pidätetyksi itseni. Minä vain kysyin rauhallisesti:

-- Missä teidän poika ja miniä asuvat?

-- Yläkerrass' ne, sanoi isäntä.

-- Mistä sinne tikat menevät?

-- Sieltä porstuan perästä.

Menin porstuasta etsimään vintinrappusia. Siellä oli pimeää kuin
säkissä. Viimein pääsin muutaman rapun päähän, mutta siellä oli niin
paljon kaikenlaista kamaa, joka vieryi, kolisi ja tukki tien, etten
päässyt mihinkään, pääni vain löin seiniin. Aatamini alkoi jo oikein
nousta, minä menin tupaan ja huusin sotaäänellä ovesta:

-- En minä osaa! Siinä tikoilla on niin paljo päkkänöitä, ettei siitä
pääse. Tulkaa näyttämään lampulla.

Isäntä tuli vastaan sanomatta lamppuineen aina tikkojen yläpäähän asti
ja näytti tietä.

Astuin ovesta tädintyttären kamariin. Pöydällä palaa tuijotti huono
lamppurämä. Mies oli ylhäällä ja luki virsikirjaa, mutta Tilta nukkui
lapsen kanssa. Minun sydämeni jo löi ilosta, että tässäpä niille nyt
oikein riemu syntyy, kun odotettu täti tulla tupsahtaa siinä paikassa.

-- Hyvää iltaa, täällä tulee nyt oikein myöhäisiä yövieraita, mutta
älkää nyt peljästykö, sanoin minä. Ja kun mies katsoa toljotti minua
niin kuin lehmä uutta konttia, niin minua yritti ruveta suututtamaan.
Mutta sain kuitenkin itseni hillityksi ja selitin miksi olin näin
myöhään joutunut liikkeelle. Tuskin olin lopettanut, kun se mies, ilman
että edes istumaan käski, alkoi tavailla että:

-- Ky-ky-ky-kyllä se on, kulkaa, nyt sillä lailla, jotta ei meidän sovi
ottaa kortteeriväkeä.

-- Ko-ortteeriväkeä? En suinkaan minä ole teille kortteeriväeksi
tullut! En minä tarvitse mitään muuta, kun saisin vain tuossa lattialla
maata yösydämen. Mulla on itselläni täällä kopassa kaikkea kyllä. Ei
minun ole nälkä eikä jano.

-- Joo, mutta kuulkaa, kyllä se ... kun sekin jo nukkuu... Ei meidän
sovi tähän kortteeriväkeä ottaa.

Tätä kertoessaan emäntä nauroi sydämestään ja sanoi, ettei hänen
auttanut muu, kuin lähteä kamuamaan kestitalosta ja etsimään toista
yösijaa. Kaikkein enimmin häntä harmitti se, että oli itse näitä niin
kovin kestivierainaan pitänyt, ja että nuoret ihmiset tulevat niin
itsekkäiksi.

Hän tuli rappusia takaisin, potki kiusalla pyörimään kaikki päkkänät,
mitä vain eteen tai ulottuville sattui, ja ankara kolina siitä pitikin
syntymän. Arveli että kyllä se Tiltakin siihen heräsi, vaikka ei se
hänen huutoonsa herännyt.

Lähimmässä talossa hän sai kohta hyvän yökortteerin ja vielä pantiin
syömäänkin. Kehui sittemmin pari kertaa lähettäneensä tädin tyttärelle
kutsuja, että tulla heille kestiin lapsinensa ja miehinensä, mutta
eivät ole tulleet. Kun ne tulisivat, kyllä hän ne ylhäällä pitäisi ja
opettaisi niille vähän ihmisten tapoja.

Olimme syöneet vahvasti, ja nyt juotiin joukolla vehnäskahvit päälle.
Meitä oli pidetty hyvänä. Emäntä oli ehtinyt jo tehdä selkoa talon
varallisuussuhteistakin, isännän vuorostaan suhdittaessa.

Molemmat ehdottivat, että makaisimme heillä yön. Mutta ravittuamme
itsemme ja levähdettyämme emme sellaista ajatelleetkaan, sillä ihana
kesäinen yö houkutteli kauniille metsäiselle taipaleelle pyrkimään
kotiin, josta aiotun viikon sijasta oli nyt oltu poissa vain kaksi
yötä. Tämän kolmannen loppu nukuttaisiin jo kotona.



V.

HOLLIJUTTU.


Isäntä Mäntyläisen suu oli juonikkaassa hymyssä.

-- En tiedä, sanoi, te olette kertoneet niin hauskoja juttuja, että...

Katsoi sivuilleen, mihin sylkisi.

Monen muun suu oli jo odottavalla vehnäsellä. Siirtelivät jalkojaan,
vaihtoivat polvea, mikä sytytti uuden paperossin, kuka pani piippuun.

-- Annas minä kaivan perät sun piipustas, sanoi Tienvieri ulottaen
Mäntyläisen piippua.

-- Älä vain pohjaa puhko.

-- En. Toimita sinä vain niitä sun satujas.

-- Kerran kun minä olin Mäkiturja-vainajalla ajopoikana, aloitti
Mäntyläinen, lähdimme, isäntä ja minä, Riimalaan holliin. Se oli niin
Jumalalta kylmä talvipakkanen, että kun vähänkin kosteata tuli naamasta
ulkopuolelle, kohta jäätyi, niinkuin tikku. Olimme molemmat paksusti
puettuina. Mullekin laitettiin kotona isännän isävainajan vanhat turkit
omieni päälle. Niillä oli reessä hyvin mukava istua, eikä minun ollut
vähääkään muuten kylmä, mutta jalkoihin rupesi matkalla ottamaan,
vaikka olikin aivan uudet karvakengät, jotka ruoti-Tuomas oli
edellisellä viikolla tehnyt härkäpahasen koivista.

Muistan vielä aivan hyvin, kuinka mukavalta tuntui silloin, kun
ensimmäistä kertaa kävellä tossottelin niillä karvakengillä ja hieroin
hangella niistä tervavettä. Se härkä oli kesällä tehnyt niin monta
sapettavaa kiusaa karjamatkoilla, että olin monta kertaa kyynelet
silmissä luvannut sille, selkänahkansa kautta, kaikki kalliisti maksaa.
Se tapasi mennä jöngöttää ja huipata häntäänsä, piittaamatta yhtään
mitään siitä, mitä minä sille vihojani puhkuin. Syksyllä se junkkari
vihdoin pantiin penkkiin, ja silloin minä jo tilasin sen koivista
kengät ja ne luvattiin. Siivot ansakengät niistä tulikin muuten, vaikka
täytyihän niihin tulla »Tuomaan peukalonjälki». Mutta minkä sille teki,
kun en saanut itse tehdä.

Istuin lautakoijan perässä ja annoin hevosen mennä hölköttää, kun
isäntä ajoi edellä. Vaikka jalkojani vähän palelikin, en viitsinyt
nousta, kun ne isännän isävainajan turkit oli niin raskaat, etten
paljoa päässyt paikaltani päkähtämään. Päässäni oli minulla uusi,
keltainen paslikka, jonka olin ostanut kynttelinmarkkinoilta
edellisellä viikolla. Se oli hyvä paslikka, korean keltainen ja pehmeä.
Sitä oli jo moni yrittänyt ostaa, mutta en ollut ruvennut kenenkään
kauppoihin. Ajattelin vain, että antaa nyt mielen tehdä, muttei saada.
Juuri näitä omia asioitani, ansakenkiäni ja paslikkaani, sitten niitä
turkkeja mietiskellen ajelin toisen hevosen jäljessä. Isäntä oli
noussut ja jäänyt kävelemään minun rekeni perään.

-- Eikö sinun ole vilu? kysyi.

-- Jalkoja vähän tuntelee, sanoin.

-- Tule kävelemään.

-- Tiedä ... viitsiikö.

-- Jalkasi kylmetytät. Tule kohta, tahi minä kaadan.

-- Kaatakaa, jos tahdotte.

Isäntä sieppasi samalla minun paslikanpiikkiini ja veti siitä tielle.
Vaikka se olikin leikkiä, pisti minun aikalailla vihakseni. Se veti yli
lautakoijan laidan ja minun otti selkääni vähän kipeätä. Pelkäsin jo,
että paslikka repee. Se oli aina niin kovakourainen ja vähä
rehvänluontoinen, jotta minua tapasi sapettaa, kun viitsi niitä
voimiansa näyttää sellaisille kakaroille kuin minäkin vielä olin, siinä
kahden-kolmentoista tienoilla. Purin hammasta itsekseni ja ajattelin,
että odota!

Kyllähän minä sen nyt jäljestäpäin olen ymmärtänyt, että hyvä tahtohan
sillä oli, vaikka olis se saanut tulla ihmismäisemmin toimeen pannuksi.
Mutta ei sitä silloin tullut ajatelluksi.

Kun siitä tieltä kömmin jaloilleni, olivat hevoset jo kulkeneet
muutaman sylen edelleen ja isäntä istui omassa reessään ja nauroi.
Nähtyään, että minä aloin juosta paarustaa, saavuttaakseni rekeni,
huusi hän hevosille ja antoi niiden ruveta juoksemaan. Olin juuri
saavuttamaisillani reenperän, kun hevoseni tempautui hilpeään juoksuun
ja minä jäin raskaine turkkeineni tielle seisomaan.

Voi kamalaa, kuinka minua suututti!

Ensimmäinen kiusanteon ajatus, joka tuli mieleeni, oli se, etten
päkähdä paikaltani, vaan jään siihen. Mutta sitten ajattelin, että
sillä on syytä minua rangaista, eikä se katso, minkälaisen aseen saa
käteensä, kun sen pään ottaa. Rupesin siis tallustamaan jäljestä. Mutta
koetin sen tehdä niin hitaasti kuin suinkin oli mahdollista. Pakkanen
oli yhä kirppaantunut sen johdosta, että oli alkanut tuulla. Jalkani
lämpenivät pian hyväksi, mutta alkoi samalla hiottaa. Mitään hätää ei
mulla ollut. Muuten täytyy minun tunnustaa, että jonkinlainen
vahingonilo täytti sydämeni, kun vähän ajan kuluttua näin isännän
seisovan hevosten kanssa keskellä talvitietä ja kuulin hänen huutelevan
ja karjuvan minua kiiruhtamaan. Mutta minäkö olisin kiiruhtanut!
Lompottelin niin hiljaa kuin taisin ja ajattelin, että nyt
_hänellä_ on vilu.

Kun vihdoin saavutin, tuli hän jo vastaani seipäänkappale kädessä ja
alkoi sillä annatella turkkieni päälle. Se ei koskenut juuri ollenkaan,
mutta minä aloin huutaa aivan kuin henki olisi ollut kysymyksessä. Voi
armas, kuinka minä huusin!

Ensin ajattelin, että jään makaamaan siihen tielle. Mutta sitten taas
muistin, että se oli väliin niin siannahkainen, ettei säälinyt yhtään.
Katsoin siis viisaimmaksi vääntää itseni rekeen, aina hiljakseen
valitellen.

Sillä vainajalla oli kiukkuinen luonto, mutta pian se leppyikin.

Kun me tulimme Riimalaan, vedin itseäni aivan kuin koko ruumiini olisi
ollut piestynä yhdeksi melloksi. Riimalassa istuin penkin ja
hollisängyn nurkkaan ja murjotin. Seurasin siitä salaa isännän eleitä.
Hän rupesi yhä useammin luomaan minuun syrjäsilmäyksiä. Silmistä näin,
että mies jo katuu ja ajattelin itsekseni: odota! Minä yritin
jaloilleni, mutta valahdin lattiaan kiljahtaen. Isäntä tuli minun
luokseni ja kysyi jo säälin äänellä:

-- Piruko sun on?

Minä olin purskahtaa nauramaan, mutta sain sen väännetyksi poruksi.

-- Luntioometko sinun on kipiät?

-- Niin ... jos ei vain ole lonkkaluu tiloiltansa.

-- Eihän se nyt? Enhän minä niin kovaa sua ... vähä pälssyjen päälle,
leikillä, sillä kapulalla.

-- Oliko se leikkiä?

-- Mitäs se muutakaan... En minä sinua niin löyhäksi luullut...

-- Antakaas itse koettaa ... jotta mies lyö seipäällä niin
jumalattomasti pakkasessa lonkkaluiden päälle, sanoin minä.

-- Mene maata ... tottapa se siitä nyt paranee.

-- Ei minun sovi, kun täytyy hoitaa hevosia, uikutin minä.

-- Kyllä minä ne hevoset hoidan. Riisu vain maata ja anna anteeksi...
Perhana, minun pisti niin vihakseni, kun sinä jäit niin kauas ja minä
luulin, että sinä taas juonittelit.

-- Juonittelin... Vai juonittelin! Olisitte koettanut itse kaksissa
pälsyissä ja näin kakarain voimilla.

Sillä lailla me siinä jantustimme ja minun oli vähä vaikea väliin pitää
nauruani. Kun isäntä kehoitti aina, että mennä vain maata, hän kyllä
hoitaa hevoset, niin minä rupesin sanomaan, jotta minä meinaan mennä
pois, etten minä viitsi palvella, kun ei tiedä koska henki viedään ...
vaikka kaikkensa koettaa. Isäntä hyvitteli kaikella lailla ja auttoi
minua sänkyyn.

-- Panetko piippuun? kysyi sitte ja tarjosi massikkaansa, jossa oli
Rettigin kasakoita. Minun oli taas vähän vaikia olla purskahtamatta
nauruun. Ennen oli isäntä aina vainonnut minun piippujani, särkenyt
ainakin viisi savi- ja plankkupiippua. Nyt täytin nysäni hänen
massikastansa. Kun en aina voinut estää naurua purskahtamasta, koetin
vääntää suuni itkuun ja ääneni myös. Kai se onnistui, koska isäntä tuli
lähemmäs ja kysyi:

-- Jottako se ottaa niin kipeästi?

-- Jotta, valitin minä.

-- Saat maata nyt koko hollin ajan, niin tottahan paranee.

Käänsin selkäni lattialle ja savuttelin, nahkasten alla maaten, isännän
rettinkiä.

Holli kesti toista viikkoa ja minun kipuni myös. Eikä isäntä pakottanut
mihinkään. Hän hoiteli minua kaiken aikaa niin kuin omaa poikaansa,
antoi syödä parhaat palat ja poltella rettinkiänsä. Joskus minun
omaatuntoani pyrki soimaamaan, kun niin pitkälle häntä kiusasin. Mutta
lohdutin itseäni taas sillä, että kun hän oli antanut minulle niin
monta syytöntä selkäsaunaa ja särkenyt niin monta sievää savipiippua,
niin pitäköön nyt vähän hyvänäkin.

Hollin loputtua olin jokseenkin terve ja autoin vikkelänä isäntää
hevosten valjastamisessa. Matkalla antoi hän minulle viinaakin. Olimme
nyt parhaat ystävät, paremmat kuin koskaan ennen, ja tulimme laulaen
läpi oman kylän.



VI.

HERASTUOMARIN KERTOMUS.


Vanha herastuomari painoi kynnellään tuhkaa piipussaan. Muhoileva
hymyily kirkasti ystävällisiä kasvoja.

-- Minä en ole ollut paljo koskaan kotoa edempänä, enkä osaa mitään
sellaista, joka teitä huvittaisi, sanoi.

-- Kun mies on viidettä kymmentä vuotta istunut käräjiä! huudahti
seppä.

-- Niin, no ... no ... ne käräjäjutut, olisko ne sen arvoisia?

Kaikki tunsivat, että herastuomari vain tällä tavalla lypsättää. Jo
hänen eilen illalla saunassa ajeltu leukansakin tutisi jännityksestä,
josta helposti saattoi päättää, että puheliaalla ukolla oli jotakin
mielen päällä.

-- Kyllähän minulla niitä käräjäjuttuja olisi, mutta... Kerrankin, kun
asessori C. pysäytti käräjät neljäksi vuorokaudeksi ja ryypätä pirrasti
kapteeni B:n kanssa.

-- Neljäksi vuorokaudeksi! huudahti Arvonen. Ja mitä käräjäväki sanoi?

-- Mitäs ne ... odottivat ja toimittivat satuja toisillensa.

-- Menivät kotiinsa?

-- Lähiset menivät, mutta ei pitkämatkaisemmat. Siellä niiden täytyi
aina olla varuillaan kaiket päivät, kun ei tietty yhtään, koska
asessorin päähän kivahtaa tulla istumaan ja huutaa juttu esille.

-- Mutta sepä oli.

-- Se oli sitä senaikaista. Onhan siitä nyt jo neljäkymmentä vuotta.

Herastuomari näytti yht'äkkiä hieman hermostuneelta. Silmistä saattoi
huomata joitakin levottomuuden merkkejä. Alituiseen painoi hän
kynnellään piippua, ystävälliset huulet mutuelivat ja silmät pälyivät
arkoina jokaisen silmiin, joka jollakin tavoin päästi ääntä.

Hän oli perin hyvänsävyinen mies. Ei varmaankaan ollut sattunut yhtään
kissaakaan hänen 70-vuotiselle elämäntaipaleelleen, jolla olisi ollut
syytä katkeruudella kohtausta muistella. Nytkin hyppäsi sepän
ruskeanharmaa kissa herastuomarin polvelle. Ilonvälähdys vanhuksen
hymyilevissä silmissä oli liikuttava.

-- Ka poikaa ... aika poika ... poikako se ... poika!

Herastuomari silitti kissaa, jonka häntä piirteli hänen leukaansa ja
silmät pälyivät silmiä, kunnes mielistyneestä kissanrinnasta kohosi
kiitollinen:

-- Mi-aa-u.

Herastuomari kumartui kissan puoleen, tavoittaen sen katsetta:

-- Mi-aa-u se sanoo ... poika.

Joku miehistä kuiskutti toiselle:

-- Se katuu jo, kun tuli luvanneeksi kertoa tuomarinsa juopottelusta.

-- Alkakaa jo kertoa, kehoitettiin.

-- Noo ... älä hätäile. Pitää tätä poikaakin vähä silotella ... niin,
poikaa, poikaa... Lempo kun se on komia poika!

Kissa kehräsi, notkisteli painelun mukaan selkäänsä, kurotti kuonoansa
herastuomarin suun lähelle, heilutti uljasta häntänsä ja huusi:

-- Mi-aa-u!

-- Niin toki... Mi-aa-u se poika vain sanoo...

-- Kyllähän minä sen tiedän, aloitti herastuomari, jotta teille hyvin
kelpaa herrojen juomajutut. Enkä minä viitsi nyt puuhun mennä, kun
kerta tuli luvattua. Mutta kyllä minä sen sanon, että harvoin niitä on
niin viisaita tuomareita kuin se vainaja. Kyllä asessori oli sitte
selvällä mies! Mutta kun se puhti tuli päälle, niin ei auttanut, vaikka
olisi ollut itse maaherra häsyyssä, ryyppäsi vain, pirrasti.

Tavallisesti sellainen tuuri rajoittui kuitenkin yhteen ja kahteen
päivään. Mutta silloin kerran, kun istuttiin talvikäräjiä, sattui
tulemaan vieraaksi merikapteeni B. Tuli kaupungista päin, juutas. Minä
muistan vielä aivan hyvin sen, kun asessori sai oikeussaliin kuulla,
että kapteeni oli tullut, että joutui heti niin levottomaan tilaan,
että näytti aivan kuin olisi ollut tulisten hiilten päällä. Arvasi,
että kapteenilla oli mukanansa miestä väkevämpää.

Me käsiteltiin juuri yhtä ruumenten varkausjuttua. Siinä oli paljon
todistajia ja ne todistivat ristiin, ja... Asessori ärjyi ja murahteli.
Me koetimme kulkea tuvanpuolella niitä neuvomassa, Isopelto ja minä,
mutta eihän siitä paljon hyötyä ollut. Kun ne tulivat oikeuden eteen,
niin pelkäsivät ja vapisivat ja sotkivat aivan. Niitä oli koko joukko
kaikenlaisia turhanpäiväisiä juttuja, niin että minunkin jo oikein
pisti vihakseni, kun sellaisilla oikeutta ja itseänsä vaivataan. Mutta
ei niitä sillä kertaa paljon tutkittu. Asessori enimmäkseen myttäsi
vähin hyvin kaikki ja kuittasi kulut asianomaisten kesken.

Kyllähän siinä vähän taisi tulla tehtyä oman käden oikeutta, mutta ei
mekään, lautamiehet, viitsitty... Lempo käskee heitä kulkemaan
käräjillä muutaman kymmenen pennin asioista!

Eikä siinä kauan viivytty, kun sille päivälle määrätyt jutut oli
ranssaakattu ja mytätty. Asessori katosi omiin huoneisiinsa niinkuin
kaste, ettei sille päivälle enää nähty.

Seuraavana aamuna kokoontui käräjäväki tavalliseen aikaan. Mutta
asessori ja kapteeni istuivat tuomarinkamarissa ja ryypätä
pirrastivat. Silloin jo tiettiin kertoa, että kapteeni hyväkäs oli
tuonut tullessaan 2 kannua rommia. Ymmärtäähän sen, minkä kolttosen
sellainen tekee hyvällekin miehelle. Päähän menee kuin juutas ja vielä
vie jalatkin. Kyllä minä olen nähnyt, vaikka en koettanut ole.

Ihmiset olivat kahdella päällä, ruvetako odottamaan, vai lähteäkö pois.
Ne kehoittivat meitä lautamiehiä käymään kysymässä, mutta ei kukaan
tahtonut viitsiä. Viimein minä menin, ajatellen että minkä mulle
tehnee...

Tuomarin ruokapöydän ääressä ne istuivat ja lauloivat yhtä siihen
aikaan paljo laulettua laulua, jonka laulamisesta näilläkin käräjillä
oli annettu kahdeksalle pojalle laulusakot.

-- Sakonalaisia laulujako täällä vain? minä sanoin piloillani, kun
äijät niin tosissaan vetivät.

Ei se asessori minuun suuttunut, mutta ei lempo tehnyt myöskään selkoa,
istutaanko sinä päivänä vai ei. Ei hänellä ollut tällaiseen lomaan
laillista oikeutta. Niine hyvineni tulin takaisin.

Eikä siinä mikään auttanut käräjäväen eikä lautamiesten. Ruvettiin
kuluttamaan aikaansa, niinkuin osattiin. Haettiin viinaa ja ryypättiin.
Toimitettiin satuja ja prikuttiin ja susilautaa pelattiin ja mitä
konstia he kukin tekivät. Muutamat kiivaammat monesti yllyttelivät
mennä asessoria vaatimaan istumaan, mutta eivät uskaltaneet. Kas, sillä
vainajalla oli sellainen heikkous, ettei se asiaa käsitellessään oikein
saattanut unohtaa, jos joku oli häntä loukannut... Niinkuin nyt on
kaikillakin ihmisillä vähän sellainen luonto.

Joka päivä lisääntyi käräjäväki. Neljännen päivän aamuna oli jo ihmisiä
niinkuin pilviä. Nyt rupesi meissä kaikissa olemaan sellainen
kapinahenki, että ajateltiin jo lähteä kaikin pois ja tehdä
hovioikeuteen ilmoitus asiasta.

Mutta ennenkuin tähän ryhdyttiin, lähettivät ne vielä minut sisään.
Menin kyökkiin. Hanna, joka oli niillä passarina, kertoi kuiskaten,
että herrat olivat siinä aamulla neljän ajoissa tapella nykäisseet,
mutta sitten uupuneet niin, että olivat nukahtaneet. Kun Hanna oli
ovenraosta mennyt katsomaan, nukkui asessori pöydän alla pyllyllään ja
kapteeni asessorin vuoteessa. Minä menin neuvotonna tupaan takaisin.
Kun juuri puhelimme siitä, mitä pitäisi tehtämän, tuli Hanna suurella
hopulla kutsumaan minua. Ajattelin kohta, että mikähän nyt mahtaa olla
hätänä?

Mitäs ollakaan. Kun tulen tuomarin kamariin, makaavat molemmat
asessorin vuoteella kamalan näköisinä. Aivan niinkuin kuolema olisi jo
istunut ratsasreisin nenänpäällä.

-- Mikä täällä nyt on hätänä? mä kysyin.

-- Pää kipiä, pää kipiä, valitti asessori. Kapteeni siunaili oikein
Jumalan-nimen kautta ja valitti syntiänsä.

-- Pitääkö hakea pappi? kysyin minä.

-- Ei tässä auta pappi mitään, rakas lautamies, sanoi kapteeni. Mutta
hakekaa viinaa.

-- Ei täältä saa mistään viinaa ... ovat näinä päivinä konineet joka
nurkan, minä sanoin.

Asessori nousi nelinkontin vuoteessaan ja kysyi:

-- Eiköhän pappilasta saisi vähä ehtoollisviiniä?... On sieltä ennen
saanut tällaiseen hätään.

Minä sanoin, että voidaan sitä koettaa.

Siinä lattialla oli vähän kaikkia lajeja, niin ettei oikein sopinut
astella joka paikkaan. Mä seisoin ovipielessä ja ajattelin itsekseni,
että voi herra siunatkoon, kun oppineet miehet tuolla lailla...

Mutta eihän se voivottelemalla parannut.

-- Eikö niillä käräjämiehillä olisi yhtään viinaa? kysyi kapteeni.

-- Sitäkö nämä sitten ... kun ei ole lupa myydä eikä lainata, minä
sanoin. On siellä, minä sanoin, se Samulikin, joka on haastettu
vastaamaan viinanmyymisestä.

-- Onko se siellä? Asessori nousi päätään pidellen, aivan kuin uusi
elämäntoivo olisi alkanut näkyä.

-- On se, sanoin.

-- Menkää hakemaan tänne!

Lähdin kohta. Pian löysinkin Samulin, joka lähti tuomarin puheille
vastustelematta. Sillä junkkarilla oli nähtävästi täysinäinen pullo
povella, kun meni. Minä sen arvasin siitä, että kun Hanna taas vähän
ajan kuluttua tuli noutamaan minua, oli pöydällä vielä viinapullo
puolillaan ja molemmat näyttivät saaneen ensi kohmelonsa. Pesivät nyt
silmiään ja kaikesta näytti, että meinattiin taas ruveta istumaan
käräjiä. Asessori kaatoi ryypyn ja sanoi minulle:

-- Ottakaa, lautamies.

-- En minä, mä sanoin... Tarvinneeko nyt mennäkään pappilaan?

-- Ei. Mutta ottakaa ryyppy.

-- En minä ollenkaan, eikö asessori muista. Kiitoksia vain.

-- Eikö ollenkaan? kysyi asessori ja vahtasi mua silmiin aivan kuin
lehmä uutta konttia.

-- Ei. Minä en ole koskaan ryypännyt.

Asessori tuli luokseni. Tunteli käsivarttani ja kysyi:

-- Onko se ihminenkään, kun ei ryyppää?

-- On se! minä nauroin, ja terve onkin.

Minä katselin samalla, kun se kapteeni yritti ryyppyä suuhunsa. Käsi
vapisi niin, että aina kun aikoi nostaa ryypyn, läikkyi viina pöydälle.
Oikein oli surkeata nähdä ikänsä puolesta parhaillaan olevaa miestä
sellaisessa tilassa. Teki jo mieli mennä auttamaan, mutta ajattelin
taas, että on oikein synti auttaa viinaryyppyä huulille tuollaiselle,
joka on niin kovin tyyten juonut miehuutensa. Kapteeni parka koetti
asetella ensin jalkojaan ja nojata pöytää vasten saadakseen tukea,
sitten sovitella ruumistaan löytääkseen tasapainoa. Silmien tähdätessä
viinalasiin rävähtämättä, toisella kädellä pidellen toisen ranteesta,
koetti vivuta lasia huulilleen. Viimein se onnistui. Väristys näytti
käyvän läpi miehen ruumiin. Voivoi sentähden...

Mutta kun ne tunnin verran laittelivat itseänsä, jo ilmestyi asessori
oikeussaliin ja alkoi kun alkoikin istua. Nyt se oli niin hyvällä
tuulella ja lempeänä, että oikein oli mukavaa.

-- No tuomittiinko Samuli viinanmyynnistä? kysyi joku nuoremmista
kuulijoista.

-- Ei sitä sillä kertaa...

Herastuomarin silmä välähti ikään kuin karkuteille.

-- Vai ei sillä kertaa...

-- Ei. Enpä enää sitä asiaa niin tarkkaan muista, mutta ne taisivat
olla, ne todistajat, vähän sellaisia ja tällaisia.

Miehet rupesivat naureskelemaan ja juttelemaan, sillä herastuomarin
kertomus oli lopussa.

-- Vähän sellaisia ja tällaisia, jatkoi joku.

-- Niin! Sellaisia ja tällaisia.

Herastuomarin katse jo kirkastuu.

-- Kun niin moni sai hyvään tarpeeseensa niinä odotuspäivinä, niin...

-- Tuomarikin.

-- Ja monta kertaa oli saanut!... Ka sitä poikaa ... juutasta kun on
komia poika...

-- Mi-aa-u!



VII.

MANU-PAPISTA.


Isopeltokin, vaikka oli sellainen suupaltti, oli hiukan hämillään, kun
piti ryhtyä kertomaan. Naurettiin oikein miesjoukolla ja saatiin hänet
pian juttutuulelle.

-- Jos minä nyt kerron teille siitä vanhasta Manu-papista.
Se oli hauska ukko. Kiroilikin, kun siksi sattui ja otti miestä
kauluksesta. --

-- Siitä on nyt jo viitisenkymmentä vuotta. Minä kävin hänen aikanaan
rippikouluni. Sukkela pappi. Se kyseli aina jokapäiväisiä elämänasioita
ja opetti niitä. Eikä paljoa tarvinnut ulkoa lukea. Mutta sisälukua
vaati... Sitä vaati.

Hypättiin kirkonkylän kaikki välyset tuhanteen ristiin
rippikouluaikana, syysiltain kauhteilla niin, että rapa roiskui.

Kerrankin satuimme poikajoukolla pappilan riihitienhaaraan juuri kun
navettapiika, jonka nimi oli Maijastiina, ajoi retuutti eloja ja
lyhteet kuormasta putoilivat joka askelella. Piika huusi niin, että
koko kylä kaikui. Me sanoimme, että älä huoli Maijastiina, kun pastori
tulee, panee sun jalkapuuhun.

-- Jalkapuuhun, jalkapuuhun, teidät se siihen panee, härkäpäät.

Lyhteitä yritti nakella kuormalle, mutta kun tie oli niin surkeata,
eikä ollut muuta kuin pieni vitsaköyden kappale, jota Maijastiina oli
jatkanut silain häntävyöllä, mitä sillä sitte elokuormaa köytettiin.
Lyhteet putoilivat aina vain. Eikä piikaparan lopulta muu auttanut kuin
ajaa rouhuuttaa riihen ääreen kuormansa, minkä sai pysymään
piikkilavalla, ja lähteä sitte kantelemaan elolyhteitä rapaisesta
kujasta.

Me menimme auttamaan. Kokoilimme lyhteitä ja riiputimme riihikartanolle
juuri kun pappi pistäysi siihen nurkan takaa. Kohta kun näki meidän
kiikuttavan lyhteitä, alkoi hokea:

-- Katos ... katos ... Maijastiina pentelekö se lyhteitä pudottelee ...
selkään!

Maijastiina riipoi ja reuhtoi vihoissaan ja vastusti:

-- Maijastiina pentele se pudottelee, mutta miksei pastori osta köysiä?

Pappi oli juuri tarttunut vitsaköyteen, johon Maijastiina oli jatkoksi
pannut silain häntävyön. Hän piteli sen päätä takakädessään ja aikoi
juuri ruveta huitomaan Maijastiinaa. Piika pysähtyi vastapäätä,
tömppäsi jalkaa ja uhkasi:

-- Jos vain ... niin...

Pappi uhitteli vielä lyödä, mutta Maijastiina tempaisi toisesta päästä
köyttä niin, että pastori oli mennä kynsilleen.

Pappi huomasi nyt uudestaan meidät ja meni hämilleen.

-- Osta köysiä ... osta köysiä, hoki. Siinäpä vasta raha reikänsä
löytää, kun teille köysiä ostelee!

Nauroi. Mutta jätti piian siihen vihoissaan riipomaan ja tuli meidän
kanssamme lyhteitä kantamaan ja kehui:

-- Kelvoksia poikia, kelvoksia, kun kantavat lyhteitä niin koreasti.

Sekin vainaja, ei hän ollut huonolahjainen eikä muuten paha. Mutta
maallisen tavaran perään oli kovin perso.

Muistan, kun kerran puolikasvuisena poikana satuin isävainajan kanssa
papinmaksuille. Meitä seisoi useampia pastorin aitan alakerrassa.
Yläkertaan oli juuri mennyt Hakalainen ja arvatenkin kaatanut ohransa
mittaan, kun pastori ärjäisi:

-- Sulia on kauroja puoleksi!

-- Sellaisia meidän ohrat on, selitti Hakalainen.

-- Minä en huoli sun sekulistasi. Mene puhdistamaan. Et syö itsekään
kauroja.

-- Kun olisi aina edes kauroja, ei olisi täällä hätääkään, jutteli
Hakalainen vain hyvin rauhallisesti.

Niin ne siellä sanailivat. Pastorin ääni kävi yhä huutavammaksi,
kirosanojakin jo nakkeli.

-- Ooh vai ... kuin siellä käy, kuiskasi isävainaja.

Hakalaisenkin ääni alkoi jo nousta. Ruvettiin tömppäämään jalkaa aitan
ylälattiaan niin, että ... minä muistan kun putosi jauhosihti aitan
naulalta ja Jumpparin paappa, joka oli niin kurillinen, veti niskansa
kyrmyyn ja jupisi että:

-- Joko niitä pastorin manaamia piruja nyt tulee!

Juuri silloin siellä ylisellä tuntuivat ottavan yhteen, pastori ja
Hakalainen. Auta armias kun siellä jytisi! Eikä siinä viivytty kuin
siunaaman aika, kun ne tulivat kolin kolia ahtaita aitanrappuja alas.
Minä pelkäsin niin että sydän oli kurkussa, ja koetin ryömiä erään
jauhotynnyrin suojaan.

Siinä oli muutamia miehiä, jotka silmät ympyriäisinä katselivat
pastorin ja Hakalaisen tappelua. Ja kun ne tulivat rappuja alas, jo
pelkäsin että kuinka siinä käy ikään. Mutta ei niiden kuinkaan käynyt.
Hakalainen oli nyt jo niin suuttunut, että hapuili tuppea kiroten ja
hammasta purren. Mutta pastori näytti alkavan hävetä ja lauhtua, yritti
pakoilla ja hoki:

-- Katsokaa päältä, katsokaa päältä ... käy pappinsa kimppuun!

-- Sinä ensin! kiljui Hakalainen ja löi karvakenkänsä aitanlattiaan.
Kun kehtaa, raato, kimppuun käydä, vaikka ihmiset vetävät hikensä ja
väkensä muutamalle saatanalle... Jos olis toinen paikka, niin minä
näyttäisin sille...

Hakalainen huimeni yhä. Sillä olikin niin tuima luonto, ihan pitäjän
kuuluisimpia. Isävainaja meni vihdoin suhdittamaan ja sanoi, että
hillitä nyt luontoansa vähän, kun ollaan tällaisessa paikassa. Pappi se
näytti alkavan jo pelätä, puhutteli toisia miehiä niin ystävällisesti,
kuin ikänä taisi.

Juuri kun siinä parhaillaan sohittiin, tuli Pakkasen emäntä aitan
ovelle.

-- Emäntäkin tulee ja tässä hasataan, sanoi pastori ja etsi lakkiaan,
joka oli vyörynyt tynnyrin taakse.

-- Mulla olisi täällä lammas, sanoi emäntä. Meiltä kuoli isäntä, menee
lammas pastorille.

-- Lammas menee... Onko täysikuntoinen lammas?

-- Noo, parahia lampaita, oinas.

-- Vai oinas. Eikö ollut uuhta?

-- Olisi niitä ollut uuhiakin, mutta sanoivat siinä kylillä, että
pastori ottaa mieluummin oinaksia kuin uuhia ... kun miespuolinen on
kuollutkin.

-- Kuka sanoi?

-- Kylällä sanoivat.

-- Jopa, jopa... Kyllä se... Vai kuoli isäntä. Jumalantautiako oli,
vai?

-- Oikiaa jumalantautia.

-- Niin, niin ... koska aika tulee meistä kunkin kerran... Onko oinas
valkoinen vai musta?

-- Harmaa.

-- Pasturska saa sukkavilloja, vai onko teuraselukka? Ei taida olla
niin lihava?

-- Kyllä se kelpaa pitää tai penkkiin. Se on hyvävillainen ja suuri.

-- Hoi! huusi pastori piialle, joka käveli pihassa. Käy sanomassa
pasturskalle, että tällä on testamenttilammas ... tulee ottamaan sen ja
panee kettaan.

Sitte kääntyi hän uudestaan aittaan. Hakalainenkin oli jo lauhtumaan
päin. Jyvät kelpasivat nyt muistuttamatta. Oli jo kokoontunut useampia
maksajia, joten alkoi olla tungos. Pastori puhui nyt kaikille niin
ystävällisesti kuin suinkin osasi, eikä ollut enää pahaa paikkaa. Minä
katselin, kun miehet kaatelivat jyviä mittaan. Monella oli hyvinkin
kauraisia ohrat ja huononpuoleisia rukiita. Mutta se oli ollut niin
sateinen kesä ja hallainen syyspuolella, ettei ihmisillä ollut sen
parempia. Toiset antoivat pyyhkiä mitan keskeltä kahtia. Oli niitäkin,
jotka kielsivät pyyhkimästä. Silloin aina, kun joku kielsi pyyhkimästä
mittaa, hymyili pastori ja sanoi:

-- Eikö?

Toiskan vaarivainajakin oli tullut siihen. Hän oli melkein koko
elinaikansa ollut kirkon seksmannina ja piti sen vuoksi kunnianansa
maksaa hyvin. Nytkin hän pudotti mitat kukkurapäähän ja käski rengin
kaataa laariin.

-- Joka evankeliumia jakaa, hänen pitää evankeliumista elatuksensa
saaman, sanoi vaari.

Pastori näytti melkein liikutetulta.

Ja kun sitte mentiin ryypyille renkituvan puolelle, kulki Toiskan vaari
etunenässä. Tultuaan tupaan meni kättelemään pasturskaa ja sanoi:

-- Minä sanoin pastorille, kun kaadoin kukkuramitan, jotta ei niitä
pyyhkiä tarvitse. Sillä joka evankeliumia jakaa, hänen pitää
evankeliumista elatuksensa saaman.

-- Hmh. Äijä oli vähän toisellakymmenellä kun lähdettiin. En minä tiedä
missä välissä se sai... Mutta pappilan kujalla jo alkoi veisata. --



VIII.

TAPANINPÄIVÄ MÄKELÄSSÄ 1870-LUVULLA.


Suutari Tienvieri oli silloin ollut oppipoika. Mäkelän joulunalustöistä
olivat parit kengät jääneet joulun välipäiviin. Suutarinoppilainen sai
sen vuoksi jäädä talon ruokiin pyhiksi. Siihen aikaan suutarit
valvoivat joulun edellä monta viikkoa yhteen jaksoon. Oppilainen otti
sitten univeronsa takaisin pyhinä ja nukkui.

-- Jos te ymmärtäisitte, kuinka ihanalle tuntui tällaiselle
pahanpäiväiselle suutarinoppilaalle jouluaamu, jolloin ei tarvinnut
nousta ylös, ja oli vielä tiedossa Tapani makuuajan jatkoksi, te
varmaan joskus koettaisitte valvoa edes viikon, saadaksenne koettaa.
Minäkin ... Herra siunatkoon sentään! ... Jesus tuntui syntyneen aivan
varta vasten minua varten, että minä, ihmisten juhlakenkien vuoksi
syntiä tehnyt, vaivainen suutarinoppilas, saisin oikein nukkua. Nukkua
nukkumasta päästyäkin! Nukkua ja herätä sitten joulun välipäivinä
uutena ihmisenä, yhtä lunastettuna, pestynä ja pyhänä kuin nekin, jotka
olivat joulukirkossa käyneet narukengillä, joita me teimme.

Mutta teille nuoremmille on silloinen Tapaninpäivä varmaankin vieras ja
kaukainen. Onhan niistä ajoista jo nelisen vuosikymmentä kulunut! Jos
koettaisin kuvata teille sen silloisen Tapaninpäivän sen verran, kuin
oman nukkumiseni välistä havaitsin ja niitä ihmisiä tuntien pystyn
heidän mielikuviansa eteenne maalaamaan.

Tapaninpäivä oli tullut. Minä makasin ovikorkosessa hortoillen, mutta
saatoin jo seurata tapausten menoa talossa.

Isännän ja emännän kesken oli äsken ollut peräkamarissa pieni
kahituinen. Emännän mielestä kun isäntä kulki liian usein siellä. Hän
pelkäsi, että jos sitä jatkuu, niin se lähtee illalla nuorten äijäin
kanssa tapaninajolle. Sitten saa Suoti taas hypätä itsensä likomäräksi.
Ja jos sattuu yksiin Mäkikylän sepän tahi Latvalan Iisakin kanssa, niin
tappelemaan ne rupeavat kohta, kun ollaan vähän nenissään.

Sen tähden emäntä oli mennyt kamariin isännän jäljessä.

-- Kun on vanha mies jo, niin saisi pysyä kotona ja katsella aikansa
kuluksi jumalansanaa.

Isäntä oli hieman hätääntynyt, kun kamarinovi napsahti juuri silloin
kun hän pulitti. Mutta hän sai heti ryhtinsä ja ajatteli, että samapa
tuo nyt on... Huuliaan nuoleksien ja siivoten ryypyn jäljeltä, katsahti
hän emäntään nuhdellen, silmät vesikalkkamalla.

-- Noo, kun sä katselet, niin eikö se sillä meidän talon osalle piisaa.
Suu yllätteli pilkkahymyyn. Hän kaivoi taskustaan tulukset ja alkoi
iskeä tulta suureen hopeahelaiseen liitupesäpiippuunsa. Emäntä istui
kamarissa levällään olevan vuoteen laidalla, kireä ripityksenpiirre
silmäkulmissa.

-- Saa vain nähdä, eikö se Jumala vielä tule sullekin vastaan.

-- Josko ei muuten saavuta?

Isäntä iski tuluksilla tulta samalla kuin keskeytti emäntänsä
ennustuspuheen.

-- Tee vain pilaksi...

-- Mitä sinä niitä turhia ... saarnaisit palvelijoille ja kakaroille,
sanoi isäntä, ja saatuaan piipun savuamaan lähti tupaan. Emäntä sai
tulla sinne jäljessä, jos halusi.

Päivä oli harmaa, talvinen. Lumilakeudet loistelivat kylän ympärillä
sumupiirin rajoille. Maantieltä kuului silloin tällöin peltrujen
helinätä ja tusinakulkusten kilisevää pauhua. Kirkkorekien kumea kopina
erosi jyrkästi kakkulain perässä arkina kulkevien työrekien huilailevan
anturan äänestä.

Isäntä katseli ulos ikkunasta. Siitä näki kartanontausta-pellon yli
maantielle. Joku pariskunta ajoi siellä kipsikuormineen. Koko reen
peittivät vällyt punaisine väskööti-peitteineen. Jo sykähti sydämessä.
Onko tämä joulua, jos tässä vain kaiken päivää istuu, polttelee ja
joskus yksikseen maistahtaa akan rippisaarnan alle? Käy tallissa ja
pupattaa lihavia hevosia, joiden jalat kangistuvat liikunnon
puutteessa? Kun tulee tupaan, jatkaa emäntä yksitoikkoisella äänellään
virsikirjanlukua...

Taas menee tiellä hevonen. Peltrut pauhaavat kuin viimeistä päivää ja
tuttuja miehiä istuu Iisakin vanhassa pitkässä pulkassa, missä on
punakeltainen pohjaväri, siinä mustalla ja valkealla maalatut
lohikäärmeenkuvat, y.m. Jo vilahtaa mielessä syntinen ajatus, että kun
tulisivat tänne! Mieli avartuu sen mukana ja karkaa ajassa muutamia
vuosia taaksepäin, jolloin... Ei, mutta ne menevät ohitse nekin. Taas
on näkymö harmaan tyhjä. Toisentuvan savupiipusta alkaa vain nousta
savu ja kaivolle ilmestyy piika puhdasvesi-korveen kanssa... Liekö
siellä joku vieras? Onko mahtanut Taipaleen väki kestiin tulla?

Emäntä lukee yhä virsikirjaansa. Jouluvirret ovat jo puolitiessä.
Isäntä ajattelee, että mitähän olisi, jos... Ja katsahtaa kamariin
päin. Mutta samalla emäntäkin taas luo häneen varastavan
syrjäsilmäyksen, aivan kuin tahtoisi sanoa:

-- Älä vain!

Mies puolestaan painaa katseensa takanperään ja ajattelee, että hän ei
välitä, vaikka emäntä kuinka häntä vartioitsisi.

Samalla tulee eteisessä joku ja lyö lujasti lunta karvakengistään. Se
on Maijastiina, joka tässä on ollut huutolaisena pienestä tytöstä ja
nyt ensi keväänä aikoo ripille päästä. Isännän mieleen jo menee, miten
emäntä heti, kun Maijastiina pääsee tupaan, alkaa tätä nuhdella
kylänhyppäämisestä ja komentaa pitkänkirjan käteen. Hän, isäntä,
puolestaan ei viitsisi aina niille mukuloille pitää loppumattomia
rippisaarnoja, eikä malttaisi niitä kiusata sillä iankaikkisella
pitkänkirjan lukemisella, mutta hän ei viitsi nostaa riitaa...

Maijastiina astuu sisään, ottaa loukosta luudan ja pyyhkii jalkojaan.

-- Koko päivän taas lennättää, eikä yhtään lue, puhuu emäntä lukunsa
välistä.

-- Juhlana ... kyllä sitä vähän saa. Tottahan sinne ripille nyt
vähemmälläkin pääsee, puolustelee isäntä.

-- No olisiko sunkin mielestäs sopivaa ja kunniallista, jos meiltäkin
ripille päästäisiin hätinä, niin kuin näpältä?

-- Kyllähän Maijastiina pitkänkirjansa taitaa.

Emäntä kiinnitti taasen rauhallisena huomionsa kirjaan ja jatkoi
ääneenlukuaan. Maijastiina haki pitkänkirjansa hyllykaapin pielestä,
rikkinäisen posliinilautasen vierestä, missä sillä oli vakituinen
paikkansa. Kävi istumaan takkakivelle ja alkoi hiljaa hyristä, emännän
lukiessa virsikirjaansa omalla nuotillaan.

Isäntä nousi pöytäpenkiltä kismitellen ja aikoi nähtävästi siirtyä joko
kamariin iskemään tuluksilla taas tulta piippuunsa tai ikkunan luo
silmäilemään ulos maailmanmenoa, minkä yksinkertaisten, jäätyneitten
ruutujen pienistä jäättömistä aukoista sitä saattoi nähdä. On vaikea
tietää kumpaiseen hän aikoi, mutta silloin kuului taasen porstuasta
raskaanpuoleinen saapaskengän pauke, ja hän pysähtyi odottamaan ja
katsomaan, onko se Toinentupa. Samalla vilahti mielessä hyväilevä,
mukava ajatus, että jos Toinentupa sattuisi tulemaan, niin...

Se olikin Toinentupa. Hänkin näkyi laittaneen juhlakuntoon suuren
perintövahapesänsä, jonka ränstynyt letkunvarsi ei ollut pitkiin
aikoihin pitänyt tohuansa.

-- Pitääkö se nyt? kyseli Mäkeläinen, tuoden kamarista
tupakkalaatikkoa, missä seisoi Rettinki. Hän asetti kuvapuolen
Toiseentupaan päin ja ryähti ilman aikojaan.

Emännänkin silmä varastautui taas kirjasta. Hänen huomionsa niinikään
kiintyi piipunvarteen, ja hänenkin teki jo mielensä kysyä sen johdosta
jotakin. Se oli vanha tuttu, sillä olivat Toisentuvan miehet, ensin
vaarivainaa ja sitten tämä, poltelleet juhlina mikäli hän muisti. Mutta
jostakin syystä hän ei viitsinytkään kysyä mitään.

Isännälläkin oli nyt hauskempi. Emäntä hiljensi lukuäänensä,
kuunnellakseen toisella korvalla, ja Maijastiina kuunteli haukotellen
ja lukematta. Vihdoin Mäkeläinen haki kamarinpuolelta neliskulmaisen,
tuopin vetoisen viinapullon ja jalkalasin. Emäntäkään ei edes
katsahtanut. Ja kun miehet olivat ryypänneet vuoroon pienen lasinsa
Tapanin kunniaksi, kysyi Mäkeläinen emäntään päin kääntyen:

-- Huolitko?

-- En minä.

Pullo ja lasi vietiin pois.

Hiljainen unettava äänettömyys täyttää tapanijuhlaisen tuvan.
Miestenkin puhelu ujuu harvasanaiseksi, jossa jokaisen ajatuksen
välillä huomaa pienen sunnuntailepohetken. Könniläinen kello seinällä
naksahtelee juhlallisesti helähdellen ja maantieltä kuuluu silloin
tällöin ohiajavain kulkusten helinöitä.

Silloin kuului pihasta kirkkaita poikaääniä. Kohta sen jälkeen
tömisi porstuassa hieman huljuvilla lattiapalkeilla kapittavien
pieksusaappaisten jalkain juoksu. Niitä tuli tupaan kaksi. Toinen oli
oma poika, toinen tämän Toisentuvan. Isät katselivat hymyilevin silmin
nuorimpia vesojaan, jotka toivat uniseen tupaan tuulahduksen
verevää, reipasta tapani-iloa. Pian olivat konstien-teot käynnissä.
Hevosenkengitys lopulta kiihotti mieltä pisimmälle. Oli siinä hillittyä
tasapainopunnitusta, avutonta putoilemista, epävarmoja, osumattomia,
hätäisiä iskuja. Aina kun toinen putosi, silloin toinen korennon
päälle.

Ja isiä huvitti. Niin hekin olivat aikoinansa tehneet. Nyt ei enää
pysyisi korennon päällä. Hyvä kun reessä pysyy!... Jouluna tahtoo
kangistua niin, että ... mies ja hevonen...

Kumpi sen lie tehnyt ensin ehdotuksen, että pitäisi käydä hiukan
liehdyttämässä hevosten jalkoja ja ottaa akat mukaan, joka tapauksessa
siihen toinen heti suostui. Emäntä pani virsikirjan kiinni ja rupesi
nauramaan ja sanoi jotakin sinne päin. Mäkeläinen havaitsi kohta, että
asia on nyt niin kuin pitääkin. Mutta rauhallisena miehenä ei hän
ruvennut sitä huutamaan. Hän pani vielä piippuun ja antoi Toisentuvan
härsytellä emännän ajeluinnostusta.

Ja kun pimeä alkoi hämärtää, lähdettiin kumpaisenkin talon pihasta
punaväskööteihin puetuilla juhlareillä tapanin-ajoon. Seisottuneet
uljaat hevoset korskuivat, peltrut helisivät. Emännät istuivat siellä
vällyjen sisässä ja huusivat viimeisiä käskyjä pihaan jäävälle
kotiväelle. Isäntäin törnevä nappisaappainen oikeajalka riippui kuin
perämela ulkona reestä ja suupielissä tuprusi kumpaisellakin
lyhytvartinen piippu Rettigin kasakan hyvänhajuisia savuja. Kaikkien
silmistä kiilui hyväntuulinen hymy ja rauhallisen itsetietoinen
olemassaolon riemu. Siellä pihalla me, jotka kotimiehiksi jäimme,
kuhisimme. Minussakin alkoi kaksipäiväisen levon jälkeen elää taasen
liikkumisen ilo. Pieni Tapani-kökkä suunniteltiin Toiseentupaan nyt
iltapuolen aikana, että saataisiin hieman polkahtaa, kun Mäkelän Jussi
oli oppinut Piittarin Iikalta »tahtia ja mahtia». Muistan, miten
polkkanilkku kutkutti munkin jalkaini alla jo. Sitte myöhemmin pojat
kuitenkin menevät »tapanille», eikä niiden hypystä illalla mitään
tule...

Sanoivat tytöt.

Mutta maantiellä, jo kaukana kotoa juoksevat virmaa kilparavia
Toisentuvan Liinukka ja Mäkelän Suoti. Illan hämärtäessä on pakkanen
alkanut kiihtyä ja kuu noussut helottelemaan hymyillen juhlan
kunniaksi. Peltrut soivat aivan kuin muinoin, kymmeniä vuosia
takaperin, kun he kaikki olivat nuoria. Mieleen menee monta joulua ja
monta entisaikaista iloa...

Kyllä se hyvä hevonen sentään on ... hevonen! Suoti syöksähtää Liinukan
ohitse. Mäkelän emäntä naurahtaa ääneen. Isäntä ärähtää sydämen
riemusta sykähtäessä:

-- Suoti!

Toinentupa tempaa suitsista ja karjaisee kilpailun tulisessa kuumeessa:

-- Liinukka!



IX.

RASMUS REILU.


Mikkolainen oli torpanmies. Siivo mies muuten, mutta hänen
heikkouksiinsa kuului hymyillä aina niille kolttosille, joita hänen
nuoruutensa aikana oli tehty virkamiehille. Hän kyllä myönsi, että
nimismiesten ja siltavoutien silloiset puuhat olivat välttämättömiäkin.
Mutta kun hän itse oli aina silloin, koskaan horjumatta tai
erehtymättä, ollut niiden joukossa, joiden elämänvapaudelle nämä
kruununmiehet yrittivät punoa esteitä ja juonia, ei hän voinut sille
mitään, että hän edelleenkin muisteli näitä karsain, vaikka niistä
ajoista oli jo kulunut 35 vuotta ja enemmänkin.

Ja kun Mikkolaisen vuoro tuli kertoa, arvattiin jo ennakolta, että se
tulisi olemaan jokin yhteensattumus silloisen poliisivallan kanssa.

Mikkolainen istui polvi toisen päällä ja viputti jalkaansa, syleksi
toisinaan terävästi, tuijotti pieksunsa kärkeen, suoristi vihdoin
vartalonsa, loi hymyävän silmäyksen ympärilleen, pysäytti katseensa
herastuomariin ja virkahti:

-- Se Rasmus Reilu oli kanssa yksi...

Joukko hieman liikahti uteliaasta odotuksesta. Tunsivathan kaikki
Rasmus Reilun, nuoremmatkin, maineeltaan.

-- Hän oli huvittavimpia poliisimiehiä, mitä yleensä saattaa tavata.
Oli v.t. nimismiehenä ainakin toistakymmentä eri kertaa ja sen lisäksi
aina ylimääräinen, itseoikeutettu apulainen. Mutta vakinaiseksi ei hän
koskaan tullut -- siihen aikaan. Herra Reilu oli syntyjään
paikkakuntalainen, tunsi kaikki ihmiset, niin rehdit kuin ne muutamat
lurjuksetkin, mitkä pitäjässä olivat. Hänellä oli uljas luonto käydä
kimppuun, loistava kyky ryypätä ja kaiken maailman kierät juonet ja
kurit ja apuna vielä hyvä suu. Että hän oli vahva viinamies, sen kaikki
tietävät, niin ettei sitä tässä nyt erikseen tarvitsisi vakuuttaakaan.
Lainkuuliaiset ihmiset pitivät jonkinlaisena, lain ulkopuolella
sallittuna, ylimääräisenä oikeutenaan olla niin tutunomaisella kannalla
Reilun herran kanssa, että aina jonkin verran mutkistelivat ja
kieräilivät, kun hän yritti heitä lailliseen satimeen saattaa. Moni
teki sen aivan huvikseen.

-- On niin hauskaa olla marjailemassa herrain kanssa, sanoivat.

Mutta oikein tosissaan ajattelivat ihmiset, että Reilun herran toimissa
ilmeni muutamia, sangen omituisia ristiriitoja, kuten sekin, että,
vaikka hän yleisen tiedon mukaan piti kovin paljon viinasta ja
rommista, sai sitä laillista tai laitonta tietä, hän kuitenkin niin
innokkaan jahtimiehen tavoin ajoi takaa viinan salamyyjiä,
salapolttajia ja viinanjuojia.

-- Miksi ei Reilun herra salli muidenkin ryypätä? kyselivät miehet
tolkussaan.

-- Emme me, köyhänpuoleiset talonpojat jaksa joka pulloa kaupungista
haettaa, niin kuin te, silloin kun viinamadot alkavat kaivata.

-- Antakaa köyhien ämmien myydä edes kaupungin viinaa. Saavathan siitä
jo herrat voittonsa ja kruunu laillisen veronsa.

-- Sallikaahan nyt toki tyhmänsekaiselle talonpojallekin ryyppy murheen
väliin.

-- Kun herra itsekin ryyppää joka päivä, vaikkei olisi murheitakaan.

Tietysti Reilun herra tällaiselle laittomuuden suosimiselle itki ja
nauroi. Mutta kruunun palvelijan ei aina siihen aikaan auttanut tyhmän
talonpojan kanssa muu kuin selkään anto huonoimmille. Silloin ainakin
lakkasivat suutaan soittamasta.

Rasmus Reilu hallitsi kaikki v.t. hallitusaikansa silta- ja
jahtivoutien, lautamiesten, leipurien ja maakauppiasten,
papinapulaisten ja lukkarien arvokkaalla avulla.

Kerran -- kertoakseni sellaista, mikä todella on tapahtunut -- tuli
leipuri, joka sen ohessa oli myöskin siltavouti, kertomaan muutamasta
salakapakasta, jota kuulon mukaan pidettiin Rintakylässä. Hän ei ollut
saanut, muka, tarkkaa selkoa siitä, kuka sitä piti. Mutta jos seppä
Pihtiläisen panisi kovalle, niin häneltä varmaan saisi siitä tolkun.

-- Pihtiläiseltäkö? Reilu rypisti epäluuloisena otsaansa. Miksi et sinä
kaivanut totuutta esiin Pihtiläisestä?

Toinen puolustelihe vaatimattomasti, luimisteli kulmiensa alta ja
kiinnitti vihdoin katseensa saappaisiinsa, huovalla vuorattuihin
korkosaappaisiinsa.

-- Se on teidän asianne, virkahti.

Mielenkiinnolla seuraten siltavoudin ajatuksenjuoksua, kiintyivät
Reilunkin silmät noihin uusiin, hyviin saappaisiin.

-- Ne ovat uudet?

-- Täytyi laittaa, kun jalat aina palelevat, ja...

-- Minäkin tarvitsisin... Myö nuo mulle, alkoi Reilu houkutella.

Siltavouti pelästyi. Herra Reilu ei, näet, koskaan maksa, mitä hän näin
apulaisiltaan ottaa velaksi. Neuvoton, juonta etsivä katse kiertää
hapuillen ympäri. Sanoo vihdoin koetteeksi, kiinnittääkseen huomiota
toiseen asiaan:

-- Ajattelin, että jos kutsuisi sen Pihtiläisen tänne.

-- Ei, mutta myö mulle nuo saappaat, minä pidän niistä.

Siltavouti säpsähti. Mutta samalla välähti hänen silmistään valonsäde:

-- Akka on vihainen! Akka on nämä laittanut ... ja se on hirmuinen
akka, niin kuin nimismies kyllä tuntee ja tietää.

Hän väänsi päätä ikään kuin akkansa pahuutta vakuuttaakseen.

Reilu purskahti nauramaan:

-- Akka! ... Keksitpäs juonen, juutas... Pelkäät, etten minä maksa.
Akastasi sinä viisi huolit, lyöt kuin vierasta sikaa.

-- Ha haa! nauroi siltavouti, jaksamatta salata iloaan sellaisesta
kehumisesta.

-- Noo, käske se Pihtiläinen tänne.

-- Jaa minäkö?

-- Mutta lempoako sinä juonittelet tänä iltana? Et ole ymmärtävinäsi
selvää puhetta. Kohmeloa taidat sairastaa.

-- Kohmeloa ... arvattavasti... En ymmärrä mitään.

Hän painoi kädellä päätään.

-- Ymmärrätpä saappaasi pitää, junkkari.

-- Kun täytyy pelätä akkaa ... se on sellainen juuttaan akka,
pahasuinen, että.

-- Käske Pihtiläinen sitte tänne.

-- Mahtaisko tulla?

-- Kun minä käsken!

-- Se on kyllä totta ja ... ja ... niinkuin mahtavaa, kuinka minä nyt
sanoisin. Mutta seppä on kovin juonikas ja pirullinen.

Siltavouti kynsi päätään.

-- Etkö sinä ole? Vai mitä varten sinä olet siltavouti?

-- Se on kyllä totta, mutta... Eiköhän jahtivoudin sopisi käskeä?... Se
seppä arvaa kohta, että minä olen ilmoittanut... Ja niillä on paremmat
välitkin jahtivoudin kanssa, ovat monasti samoissa ryyppykomennoissa,
juonissa ja ... tuota...

Reilu. toi tammilaudan, laittoi itselleen tupakkaa helmivarsipiippuun,
käski vieraan ottaa turkit päältä ja asettua iltaa istumaan. Kun
tammipeli jo oli käynnissä, kysäisi Reilu:

-- Pelkäätkö?

-- Pihtiläistäkö?

-- Kaa! nauroi Reilu. Arvasi kohta mitä tarkoitin. Sinä olet nähtävästi
tehnyt _siivo_ sepälle koiruutta.

Siltavouti naureskeli:

-- Arvasi vain ... arvaa se vain. -- -- --

Jahtivouti sai tehtäväkseen kutsua Pihtiläisen poliisikuulustelun
tapaiseen. Muutamana iltana tämä ilmestyi Reilun nimismiehenkonttoriin.

Heillä olisi kyllä ollut vanhoja kalavelkoja. Mutta jälleennäkemisen
hauskuudessa unohdettiin vanhat ja puristettiin toistensa käsiä.
Otettiin ryypyt! Pihtiläinen laski kompiaan, Reilu niitä korjaili ja
paranteli niin naurattavasti, että siltavouti ja lautamies,
vierainamiehinä kuulustelussa, koikkailivat naurunsa käsissä, toinen
pitkänään rikkinäisellä nahkapäällyssohvalla, toinen kahdella tuolilla.
Niin että se vasta oli iloa.

Mutta jottei koko ilta menisi tyhjässä leikinlaskussa ja ennenaikaisten
harjakaisten ryyppäämisessä, muisti Reilu asiataan. Kutsui Pihtiläisen
alkukeskustelua varten keittiöön kahteenkäteen ja ajoi »piikalutkan»
(hän itse käytti tätä nimeä) siksi aikaa ulos. Yht'äkkiä näytti
tuttavuus nyt menneen tiehensä. Laki on laki eikä tunne leikkiä. Niin
kiinnittää nimismies tuimat, vakoilevat silmänsä Pihtiläisen silmiin,
etsien niistä omaatuntoa:

-- Kuulut tietävän, kuka Rintakylässä pitää salakapakkaa.

-- En minä tiedä.

Onkohan tuo nyt juonittelua vai pelkoa? ajattelee Reilu. Hän koettelee:

-- Sinä tiedät, vanha junkkari, ja nyt minäkin tahdon sen tietää!

Seppä muljauttaa tuuheain silmäkarvainsa alta ja lohduttaa:

-- Kyllähän nimismies muualtakin viinaa saa.

Hymyilee viekkaasti.

Nyt paljastuu pamppu.

Pihtiläisen suu menee leveään nauruun. Pyyhkäisten takinhelman pois
suuren tupen päältä, hän kysäisee, pamppua edelleen suu virnissä
katsellen:

-- Mikäs kalu se on?

Nimismies katuu, että on ottanut pampun näkyville. Hävettää hieman.
Miten tämän nyt tekisi leikiksi?... Pistää pampun povitaskuun ja
virkkaa taas tuttavallisesti:

-- Aina sinä olet se vanha kurillinen. Mutta sano nyt tosissasi ja
puolileikillä. Ei sun kanssasi pääse ihmistenmoisella puheella puuhun
ei pitkään.

Pihtiläinen imee suurta vaskihelaista piippuaan ja kysyy:

-- Lähtisittekö sinne nyt?

-- Lähtisimme.

Samalla pistää piika päänsä ovesta.

-- Pysy, pysy, älä tule, perhana! huutaa Reilu.

Mutta piika tulee jutellen itsekseen:

-- Otan tuosta edes hameen selkääni ... en ainakaan teidän vuoksenne
kylmetytä itseäni... Onpa kuin miehiäkin. Valkeakin sammuu takassa,
mutta sammukoon.

Reilu hoivasi sinnepäin. Ovi paukahti samalla kiinni. Ulkoa kuului
vielä panettelua. Pihtiläinen tuijotti sammuvaan hiilokseen
takanperässä, käänsi mällin poskesta toiseen ja sanoi vihdoin:

-- Sitä on Pihlajasaaren rengillä lutissa. Mutta ette te sinne pääse.

-- Miksen?

-- Ei avaa.

-- Rikki lyömme, ei siitä pelkoa.

-- Ovi on luja.

-- Aa ... mutta seppä tulee mukaan!

-- Poliisiksi, jotta pääsis herrain joukkoon, nauroi seppä.

-- Oletpa jo retkujen joukoissa kulkenutkin. Alat vanhentua sinäkin.
Tule pois, seppä, saat markan.

-- Ja tuopin viinaa?

-- Mistä minä sen otan?

-- Sieltä Pihlajasaaren lutista.

-- Menköön!

Mutta seppä rupesi uudestaan epäilemään. Se renki antaa hänelle selkään
ja pianpa koko kyläkin. Eikä hän saa sitä parannetuksi viinatuopilla ja
markalla. Hän kynsi harmittelevan näköisenä korvallistaan ja sanoi
pitävänsä pahana, ettei uskaltanut olla nimismiehellä apuna nyt, kun
olisi taas hyviin väleihin päästy. Nimismies yhä houkutteli ja
houkutteli, ärjyen julmasti piialle, joka porstuassa mellastaen
paukutti palelevia jalkojaan, hyppi, kiljui ja väitti, ettei hänkään,
vaikka oli vaimoihminen, ollut ikinä nähnyt eikä kuullut noin pitkiä
takapuheita ... kenestä vaivaisesta hänessä puhuttaneekaan!...

Lopulta ei seppä luvannut mennä, mutta antoi tarkat ohjeet: renki asuu
perälutissa, viina on lutin alla puodissa ja sinne päästään nostamalla
lutin lattiasta sijoiltaan yksi lankku. Saatuaan neuvostaan yhden
markan ja hyvän ryypyn, sai seppä mennä. -- -- --

Oli pääsiäisyö. Reilu, siltavouti ja lautamies lähtivät viimemainitun
hevosella Pihlajasaaren salakapakkaa etsiskelemään sekä yöjalkalaisten
ja kokonpolttajain kesken järjestystä pitämään.

Oli pimeää ja pilvistä. Etäisiä ääniä kuului sekavana humuna, mutta
vaikeata oli erottaa, mistä päin. Tulivat juuri maantielle, kun
verrattain lähellä, noin kilometrin matkan päässä, leimahti ensimmäinen
kokko.

-- Kah! Ja siltavoudin koko ruumis hätkähti.

-- Ohhoh!

Reilun mielestä oli tämä uhittelemista, näin lähellä hänen kotiaan.
Lautamies ei puhunut mitään, tienhaarassa vain kurillaan käänsi
hevosensa toisaalle, Rintakylään päin.

-- Ka mitä? Älä sinne! Aja tuonne tulelle. Ka mitä sinä?

Lautamies repi hevosta.

-- Ei tämä ... ei tämä hevonen ... ei tämä vietävä tottele.

Reilu tarttuu suitsiin ja hevonen alkaa kääntyä.

-- Joko se lautamies maistoi niin, ettei saa enää hevosta hoidettua,
virnistelee siltavouti.

-- En minä, mulla on vain niin paksut vanttuut ja kintaat, ettei oikein
salvata... Kyllä minä nyt taas...

Hevonen laukkasi. Loimu yhä kasvoi ja räikeä laulunloilotus kuului.
Pian keksittiin, ettei siellä olekaan muuta kuin pari kolme miestä.
Mutta kylläpä ne pitävät ääntä! Kasakanpamppua puristaa Reilu
vavahtelevassa kädessään ja siltavoudilla on rautapuntari.

Kokko on aivan maantien vieressä. Sen loimu yhä paisuu ja valaisee
kaamealla valollaan pimeän talvisen yön, synnyttäen ympäröivällä
lumilakeudella kaameasti rusottavan kimalluksen. Ja ne huutavat!

Kas nyt kuulevat tultavan. »Odottakaahan!» kuiskaa Reilu itsekseen ja
kiihkeä innostus kohottaa häntä jo puoliksi reestä. Toinen nostaa
rautapuntaria, mutta lautamies vain rauhallisesti ajaa, suitset
paksuissa, kömpelöissä vanttuissa.

Ne työntävät kokkoon rauhallisen lumivainion keskellä yhä vain uusia
olkia ja loilottavat...

Siinä syntyy menoa, kun nämä ajajat saapuvat! Kokonpolttajat lähtevät
karkaamaan minkä kintuista pääsevät.

-- Älkää viinaleiliä jättäkö, ottakaa mukaan! huutaa eellimmäinen
pakolainen. Ja ne ottavat. Kaksi juoksee jäljessä, kantaen välissään
noin 5 kannun viinaneiliä. Raskaissa turkeissaan ähkyvät jäljessä
nimismies ja siltavouti. Paksu hanki pudottaa, mutta ei auta, kun
saalis on niin lupaava. Kovaa puhkinaa, ähkinää, huohotusta. Karkurit
näyttävät leilineen väsyvän. Jo heittää turkkinsa hangelle siltavouti.
Tässä on kunnia kysymyksessä. Reilu kehuu ja kiirehtii jäljessä.
Edellinen ehtii paraiksi näkemään, miten toinen junkkari kiipeää eteen
sattuneen luhtaladon katolle ja toinen sinne kurottaa pelastettavaa
viinaleiliä suojaan. Kun katolla oleva saa leilin, lähtee toinen
oikaisemaan pakoon, kadoten pimeyteen.

Siellä se on nyt siis katolla. Siltavouti on noussut voitonriemuisena
ladon viereen nietostaneen kinoksen harjalle ja katselee siitä ladon
katolle kyyristynyttä viinaleilin pitelijää, aivan kuin kissa
saalistaan.

-- Tule alas, tulla sun kuitenkin täytyy! käskee siltavouti.

Mutta mies katolla ei hievahda.

-- Täytyy sun kuitenkin tulla, junkkari! Tahi anna tänne se leili, saat
itse mennä ennen kuin nimismies ehtii.

Se katollaoleva ei puhu mitään. Jo alkaa siltavouti mairitella:

-- Sinä olet hauska poika... Pudota leili tänne ja karkaa pois ennen
kuin nimismies...

Mutta katollaoleva mies ei liikahda.

-- Puhu vain, kyllä mä sun, veitikan, tunnen. En sano isällesikään, jos
pudotat leilin tuohon hangelle. Isäs kuitenkin olis vihainen, jos
tietäis, että sinä näin juonittelet kruununmiehille.

Nimismieskin jo saapuu. Hän on tottunut vitkastelematta käymään päälle.
Siltavoudin käskee nyt kiipeämään katolle ja panemaan sen kelvottoman
päälleen alas, hän itse, nimismies, ottaa vastaan miehen ja
viinaleilin. Mutta sinne ei ollutkaan niin helppo päästä. Siltavoudin
paksuilla saappailla oli vaikea kiivetä ladonnurkkaa, vaikka kinoksen
harjalta melkein ulottui katolle. Reilunkin täytyi riisua turkkinsa ja
ruveta auttamaan. Vihdoin, hiestä aivan likomärkänä, pääsi siltavouti
katolle.

Silloin takaa-ajettu jätti ison leilinsä kruunun huostaan, hyppäsi
katolta hangelle ja katosi äänetönnä ja salaperäisenä pimeyteen.

-- Ottakaa kiinni, se karkaa! kirkui siltavouti katolta, leiliä
pidellen. Mutta kun Reilu tuli sille puolelle latoa, mihin mies oli
hypännyt, ei siellä enää mitään näkynyt.

-- Peeveli... Mutta saatiinpa leili!

-- Sehän onkin pääasia!

Voittosaaliineen palattiin hevosen luo, missä lautamies odotteli ja
korjaili, lämmitelläkseen, kokon viimeisiä jäännöksiä palamaan.
Ajettaessa nimismiehen kotiin, kiisteltiin leikillään siitä, ken
ensimmäisenä saa leilistä ryypyn.

-- Ihmiset sanovat, että me juomme itse kaikki viinat mitä
takavarikkoon otamme, nauroi siltavouti.

-- Eivätkä ne peijakkaat siinä niin väärässä olekaan, todisti yhtä
iloisesti nauraen nimismies.

Oltiin vaiti hetkinen, kunnes nimismies taasen aloitti:

-- Mutta totta puhuen, kuka viitsisi, olkoon vaikka kruununkin
puolesta, nähdä tällaisia vaivoja, ellei saisi näistä sitten edes siivo
ryyppyjä?

Toiset sanoivat vakavissaan ja yhteen suuhun:

-- Se on aivan totta, ei kukaan viitsisi.

-- Koettakoon nyt ruveta tällaisiin vaivoihin ja ihmisten vihoihin!
jatkoi lautamies, kieltään maiskutellen ja hevosta kiirehtien.

-- Saavat itse rauhassa maata ja yönsä nukkua, kun me vartioitsemme,
täydensi siltavouti.

-- Eivätkä yhtä ryyppyä sallisi! Nimismies nyökytti ajatuksissaan
päätään.

-- Kateus on suuri, huokasi siltavouti.

Kun päästiin kamariin ja tunnustettiin siltavoudille etuoikeus
ensimmäiseen ryyppyyn, asetti hän juhlallisesti leilin pöydän reunalle
ja joi, nimismiehen korjatessa akuttimia kiinni. Kun nestettä tuli
suuhun, vavahti siltavouti ja tyytyi vain pieneen ryyppyyn, jättäen
nimismiehelle vuoron. Viimeksi sai lautamies, toisten äänettöminä
seuratessa hänen ryyppäämistään. Mutta kohta kun tämä sai nestettä
suuhunsa, huudahti hän, pelästynyt, kysyvä ilme silmissä:

-- Vettä!

Toiset purskahtivat nyt nauramaan, mutta se muuttui kohta katkeraksi
kiukutteluksi. He ymmärsivät, että nuo junkkarit olivat tehneet heistä
suurta pilaa ja onnistuneet liiaksi.

Väsyneinä, pettyneinä ja suuttuneina tuumittiin kostoa.

-- Ne tekevät meistä pilaa! matki taas uudelleen katkeroittunut,
hidasteleva lautamies aivan kuin vasta pitemmän miettimisen kautta
tultuaan oikein vakuutetuksi siitä, että häntäkin oli tässä syvästi
loukattu. Reilua alkoi jo tämä huvittaa.

-- Voi tuota lautamiestä! Mitäpä pilaa ne meistä tekevät?

-- Antavat parastaan, ilvakoi susivoutikin, koettaen kääntää asian
leikiksi.

Mutta lautamies väänsi niskaa ja lupasi Iiskan isälle kertoa,
minkälaisia koiranjuonia poika harjoittaa. -- -- --

Lähtivät uudestaan matkaan ja ajoivat Rintakylälle. Ylt'ympäri kuului
iloisia ääniä ja etäältä loisti muuan kokko. Rintakylän sillalla taisi
mekastaa muutamia vallattomia tyttöjä. Pölkynpään lutinluukusta näkyi
valkeata, Rasaniemen navetasta samoin. Mutta Pihlajasaaren kartanolla
oli haudanhiljaista. Neuvoteltiin ryntäystavasta, päätettiin, että
hiljaa hiivitään ylös, yksi koputtaa; kun ovi aukee, rynnätään kaikin
sisään. Reilu tahtoi itse koputtaa, hän osasi hyvin matkia
viinanostajan ääntä ja peijata.

-- Se oli perälutti, muisteli Reilu, kun lähdettiin.

-- Eipä, keskiluttipa se oli, väitti siltavouti. Lautamies ei ollut
sitä kuullut, kun seppä oli toisinaan puhunut niin hiljaa.

Ensin siis peräluttiin, niin kuin Reilu tahtoi, hiipien toiset, Reilu
vain kovemmin astuen.

Koputtaa.

-- Salu, saakuri ... etkö tunne... Mä olen se ... joka...

Toisilta pyrkii nauru kovin. Onpa koko mestari matkimaan! Itse
peikkokin erehtyisi.

-- Vanha tuttu ... aukaise nyt, jatkaa Reilu. Hän koputtelikin kovin
hiljaa. Mutta sitten jo jalallaan potkaisi, jotta ovi lensi auki.

Valehdellutpa seppä olikin! Ei tämä niin lujassa ollutkaan, ilakoi
itsekseen Reilu.

Ryntäämällä, suu naurussa työntyivät nimismies ja siltavouti sisään
rinnakkain. Lautamies arkaili ovella, ajatellen että odottelee, mitä
sieltä alkaa kuulua. Mutta yht'äkkiä hän pelästyy ja vetäytyy
vaistomaisesti takaisin ovelta. Toiset olivat hävinneet kuin
hornankitaan suurella kolinalla ja melulla ... sitten alhaalta alkoi
kuulua vain ähkinää, voihketta ja valituksia.

-- Mikä -- mikä -- mikä teille tu-tuli? kyselee lautamies ovella,
yrittäen katsoa nokimustaan pimeyteen lutissa.

Alhaalta kuuluu sekaisin, eri suista:

»Polveni ... pääni ... käteni ... kylkeni ... olkani ... leukani...»

Lautamies alkoi arvata, että kruununpalvelijat olivat astuneet
lattiattomaan luttiin ja pudonneet alas. Hän raapaisee tulta. Lutti on
autio, asumaton. Keskilattiasta ovat palkit poissa. Tulta saadaan
vihdoin mukanatuotuun kynttilänpätkään. Siellä ne olivat, molemmat,
alhaalla. Kumpainenkin oli pudonnut suoraan tervavesilaatikkoon, missä
oli talon karvakenkiä lujittumassa.

Nyt ollaan liassa ja märkänä. Koskee jäseniin ja sydämiin. Lautamies,
joka makaa ryömällään lattia-aukossa, ei uskalla leikilläänkään nauraa.
Seppä Pihtiläistä hän vain ajattelee ja sen juonia... Pitäisi olla
hiljaa, ettei vain talonväki kuule... Niitä tässä nyt vielä
tarvittaisiin!

Vähitellen pääsevät toisetkin ylälattialle. On hauskaa, jos ei kukaan
syrjäinen saa tästä tietää... Puhua ei saa kukaan kellekään!

Mutta seppä Pihtiläinen? Se kirottu seppä



X.

TYÖNORJAT.


Oli jostakin syystä ollut hieman pitempi aika välillä, kun kylänmiehet
taasen istuskelivat eräänä iltana jaaritellen herastuomarin
hirsiläjällä. Kitulainen, vanhanpuoleinen, vähäläntä, huonosilmäinen,
hieman lihava mies istui hirrellään uteliaana kuunnellen mitä puhuttiin
ja purren vahvasti piipunperiä. Seppä kävi Kitulaisen kimppuun suu
naurussa.

-- Sinä, Kitulainen, et ole tässä vielä omaa juttuasi kertonut. Muiden
jaksatuksia vain kuuntelet.

Silmät kääntyivät Kitulaiseen, odottava nauruunvalmeus herkässä
ilmeessä.

-- Velaksi, Kitulainen sanoi, ruiskaisi vahvan suihkun mustaa sylkeä
perään, ja koko joukko räjähti nauramaan.

-- Velaksi, niin velaksi! vakuutti seppä.

-- Suukin on niin täynnä piipunperiä, jotta...

Uusi nauru. Kitulaisen ei tarvinnut paljon muuta kuin olla yleisen
huomion esineenä, niin naurettiin. Hänen sanoihinsa pantiin tulkinnan
avulla aina jokin humoristinen sukkeluus. Tämä oli hänet totuttanut
vähitellen luottamaan humoristisiin kykyihinsä. Alkoi sommitella
sukkeluuksia mielessään. Poimi juttutulvasta aina pieniä sirusia ja
totutteli niistä sorvailemaan ihmisille hymykelpoisia makupaloja, aivan
kuin joku leluesineiden tekijä valmistelee niitä huokeasta hinnasta ja
saa halukkaita ostajia joka talosta.

Mutta tällä kertaa näytti Kitulainen perusteellisesti valmistuvan
johonkin. Hän purkaisi suustaan kourantäyden piipunperiä, tarjosi
lähellä seisovalle pikkupojalle, käskevästi ärjäisten:

-- Pidäs, poika!

Poika säpsähti, ojensi vaistomaisesti kätensä, Kitulainen tarttui
siihen, osoitellen toisesta kädestään täyttääkseen pojan kouran
runsailla mälliaineksilla. Mutta samalla taas rähähti yleinen nauru.
Muuan toinen poika kikatti:

-- Mikku antaa itseänsä narrata!

Mikku veti kätensä ja pisti selkänsä taakse.

-- Anna lakkis, sinä Iikkoo, niin mä toimitan sadun! Kitulainen katsoi
äsken huutaneeseen poikaseen.

-- Mitä siinä lakilla?

-- Jotta mä saan piipunperät tallelle. Ei sitä satua muuten saa
kerrotuksi.

Poika jo näytti olevan kahdenvaiheilla, viedäkö todella lakkinsa. Mutta
samalla äkkäsi:

-- Pankaa oman lakkinne perään!

-- Lakittapäinkö minä sitten tässä taivasalla olisin!

-- Niin!... Pitäiskö mun olla?

-- Mutta! Ei tuollaiset kakarat lakkia tarvitse. Et sinäkään pääse
kasvamaan ollenkaan, kun on aina lakki päässäsi.

-- Ettepä tekään...

-- En minäkään. Katso nyt: kun mulla on ollut aina lakki päässä, en ole
päässyt kasvamaan tämän pitemmäksi, levennyt vain olen kuin varileipä
ja vatsa on näin paisunut.

Mutta sitten rypisti Kitulainen silmäkulmiaan ja muuttui vakavaksi.

-- Tässä äsken, hän aloitti, joku sanoi, että kyllä tuhannen markan
perintö on perillisille parempi kuin kansakoulu. Minä en sitä omasta
kokemuksestani tiedä, sillä mulla ei ole ollut perintöä, eikä ole
liioin lapsiakaan. Mutta olen tässä ajatellut erästä rikasta sukua,
jonka isä keräsi ennen vanhaan rikkautta oikein ja väärin. Niistä
lapsista on nyt osa lapsineen mielenviassa, osa on köyhtynyt, eikä
yksikään koko suvusta ole koskaan kyennyt muuhun kuin elämään niillä
isän kokoamilla rahoilla.

-- No mutta oikeinko se nyt rupeaa... Mäntyläinen pisti väliin.

-- En minä rupea mitään opettamaan, sanon vain, jotta... Mutta siitä
ukko Latoperästä, jonka perikunnasta mainitsin, muistuu tässä
mieleeni...

Kitulainen puhdisti vielä suutaan ja jatkoi:

Se vainaja oli vanhemmalla puolella ikäänsä jo hiukan hassu. Nuorempana
taisi olla aivan tavallinen mies. Minä tunsin hänet hyvin, sillä
kasvoin samassa kylässä ja olin usein heillä työssä. Jo minun
lapsuudessani kerrottiin siitä, että hän oli ruvennut köyhinä vuosina
rikastumaan lainaamalla jyviä ja ottamalla niistä moninkertaisia
korkoja. Vanhemmat kyläläiset sanoivat, että hänessä kasvoi ahneus
oikein silmissä. Sitä mukaa kuin aittojen laareja piti lisätä,
jatkuivat kesäiset työpäivät. Työväki alkoi karttaa taloa. Siihen oli
kaksikin syytä. Toinen oli se, että kesäisellä työpäivällä ei ollut
alkua ei loppua. Koko kesä oltiin liikkeellä jo klo 3:lta yöllä ja
takamailta tultiin kotiin miten sattui, harvoin ennen kello 10:tä,
mutta usein vasta puoliyön tienoissa. Sitä ei tavallinen ihminen
jaksanut. Toisena syynä oli kelvoton, likainen ja mätäaineista
valmistettu ruoka. Siellä oli kyllä kaikkea, mutta ne mätänivät,
varsinkin lihanpuolet, hoidon puutteessa. Se emäntäkin oli sellainen...
Eikä sinne moni itseään velkaan syönyt, sillä siitä ei tahtonut päästä
ikänä irralleen.

Sitä mukaa kuin väensaanti huononi, koetti isäntä jatkaa omaa
päiväänsä. Kesäisin, kun hänet näki hevosen rattailla, nukkui mies
aina, puhumattakaan siitä, että hän istuessaan, milloin ja missä se
tapahtuikin, kesällä tai talvella, aina nukkui. Monasti olen kävellyt
hänen rinnallaan, kun hän on käydessään nukkunut. Kerrankin
heinäaikana, kun tultiin takamailta, punoi hän kätensä minun selässäni
olevan leilin kantimeen pysyäkseen tiellä. Ja kävellessään hän kuorsasi
vahvasti.

Talon asuminen kävi yhä kurjemmaksi. Mutta kun työväkeä ei pidetty, ja
ne omat lapset työskentelivät jotakin, näyttivät ne jyvälaarit
kukkuroittuvan vain vuosi vuodelta. Niillä ei ollut paljon mitään
menoja. Minun kävi säälikseni sitä äijää, sillä sellaista työnorjaa en
ole ikänä nähnyt muuta. Sen talon elämä oli niin ikävää, etten minä
ainakaan milloinkaan sattunut näkemään siellä sellaista hetkeä, jolloin
onnen ja tyytyväisyyden ilo olisi jollakin tavoin silmään pilkistänyt.
Työssä ollessa raadettiin mykkinä, aivan kuin orjat, kotona ollessa
nukuttiin. Ainoa puheenaihe, mikä joskus innosti, oli se, jos joku
vieras kehui talon rikkautta, tahi kun puheeksi sattui muiden köyhyys.
Se elämä oli niin läpikotaisin pyhitetty rikkauksien keräämiselle, että
minä melkein uskaltaisin vannoa, ettei siellä vuosikymmeniin tehty
yhtäkään syntiä Mammona-jumalaa vastaan.

Kerran juoksuttelivat kylän koirat erästä konin reisikonttia,
tappelivat siitä ja pitivät melua. Me olimme silloinkin töissä
Latoperässä, se Iloinen Iisakki ja minä. Iisakki sanoi siinä:

-- Saapa nähdä, eikö tuo reisikontti vielä löydä itseänsä tämän talon
vellipadasta. Jos vain emäntä sen äkkää, niin...

Minä syljin ja sanoin:

-- Älä sinä niitä piruja!

Hänkin sylki:

-- Katsotaan illalla!

Tultuamme tuvalle höyrysi vellipata jo kruuhulla. Iisakki meni kohta
sinne, kolkkasi kauhalla ja nosti pohjasta saman koninluun, josta
koirat olivat tapelleet.

Ja sitten alkoi Iisakki kiroilla niin, että kattoa nostatteli.

Emäntä joutui ensinnä hämilleen, mutta asiansa oikeuden karkaisemana
pääsi pian luonnolliseen puolustuskuntoonsa.

-- Mitä se sitten sen pahempaa on! kirkui ämmä. -- Jos et sinäkin,
Iisakki, olisi sellainen silkkisuoli, niin sullakin olisi jotakin.

Iisakki noitui ämmää ja sanoi, että hän ei siihen velliin lusikkaansa
pistä.

-- Pistä jos tahdot! Pistä jos tahdot! Ole ilman, isosuu!

Isäntä oli aluksi kuunnellut riitaa, mutta siihen sekaantumatta
nukkunut pian pöytäpenkille. Nuorempi poika latki lusikallaan jo velliä
padasta ja vanhempi makasi pitkin penkkiä.

Sinä iltana emme me kumpikaan syöneet talossa. Seuraavana päivänä
otimme asian isännän kanssa puheeksi aikomuksella pelottaa töistä
eroamisella, ellei ruoka ja järjestys parane. Aioimme panna hänet
oikein uhallakin ahtaalle. Minä sanoin:

-- Me olemme meinanneet mennä pois tänä iltana?

-- Mitä varten? kysyi hän kummissaan.

-- Ei viitsi olla, kun se ruokakin niin syrpätään.

-- Se emäntä perhana... Mutta mitä se sen parempaa sitten... Syntinen
vatsa... Eikö se siellä sakkojansa sanone ja mätäne? Häh ... vai
mitääh?

Latoperä katsoi minua ja iloista Iikkaa vuorotellen silmiin hymyillen,
aivan kuin yhä jatkaen kyselyään:

-- Häh ... vai mitääh?

Meidän ei auttanut muuta kuin ruveta nauramaan. Isäntä luuli, että me
olimme tehneet vain leikkiä ja ilmaisimme naurulla mielenmuutoksemme.

-- Sitä minäkin!

Ja vähän ajan kuluttua:

-- Tuota, pojat, sitä pitää olla tarkoin, joka meinaa rikastua...
Sattuisitte saamaan sellaisia akkoja kuin meidän emäntä, niin ... ei
sen juuttaan uuninpohja vuoda!

Iisakki koetti sitten ottaa oikein tosissaan puheeksi isännän
järjettömyyksiin menevän ahneuden. Hän painoi sanansa oikein lihalle.
Sanoi, että nuo lapsetkin ovat vanhempain ahneuden vaikutuksesta
kasvatetut aivan puolijärkisiksi...

-- Älä valehtele! pani isäntä vastaan. -- Täysijärkisiä ovat niin kuin
sinäkin ja minä itse.

-- Ettekö te huomaa Ellunkin vikaa?

-- Mitä vikaa? Eikö Ellu ole ikäiseksensä hyvä työmies? Piisaa pian
sulle. Tulevana vuonna en ota sinua enää muuta kuin heinäaikana.

Isännän silmät kiiluivat sisällisestä ilosta. Tämä tunne olikin ainoa
tunne, joka sai sen miehen silmään iloisen vireen. Kaiken muun ohitse
kulki aivan kuin ei mikään olisi häntä ollenkaan koskenut.

Sellainen hän oli, Latoperä. Lapsille jäi suuret perinnöt, mutta ei
elämäntaitoa. Rahat ovat siitä suvusta nyt palanneet takaisin niille
köyhille, joilta ne oli kerättykin. Elämä menee menojaan. Ja vaikka
mulla ei ole akkaa, ei lapsia eikä perittävääkään, ajattelen minä
kuitenkin, että on parempi panna tuhat markkaa noiden visapäiden järjen
hiomiseen, kuin tallettaa sitä heille pankissa. Sillä hiotulla järjellä
varustettu mies ansaitsee helposti tuhat markkaa, mutta tomppeli ei
osaa perityn tuhatmarkkasen kanssa tehdä muuta kuin syödä ja juoda se
loppuun.

Kitulainen kohotti piipunperäkouransa ja täytti suunsa uudelleen. Se
oli sen merkki, että kertomus oli loppunut. Vastoin hänen tavallisia
juttujaan oli se nyt ollut vakava.

Kuulijakunta oli sitä seurannut kuitenkin herkin korvin. Mikku, joka
kuunnellessaan oli piirrellyt vuosilukuja hiekkaan, kilpaa parin muun
pojan kanssa, kysyi nyt tolkussaan:

-- Mikä vuosiluku silloin oli?

-- Ei silloin ollut, lapsiparka, vielä mitään vuosilukuja!

Joukko purskahti nauramaan. Kitulainen oli taas antanut sukkeluuden,
jota äsken odotettiin. Kertomuksen vakavuus olikin jättänyt tunnelman
hieman epävarmaksi. Hänen jutuilleen piti aina nauraa. Millekäs tässä
nauraisi? ne näyttivät itsekseen tuumivan.

Nyt ei tarvinnut sitä enää etsiä.

-- Ei silloin ollut, lapsiparka, mitään vuosilukuja! matkittiin ja
naurettiin joka taholla, täysikasvaneetkin mukana.

Kitulainen seurasi naurua harmistuneena. Hän ei ollut tarkoittanut
sitä, että nyt naurettaisiin, vaikka viskasikin lapselle pilan. Mies
nousi ja lähti kärsimättömän näköisenä tiehensä.

Tuntui kuin koko kertomus olisi mennyt tuuleen.

Purren mälliään hän mutisi:

-- Nauraa ne osaavat.

Humoristi oli kyllästynyt nauruun!



XI.

KERRAN YÖKULUSSA.


Poika kieppui ladonräystäällä malanpäässä. Oli seipään avulla hypännyt
ja aikonut katolle. Mutta hieman petti. Sai kuitenkin kissankynsillään
tarrautuneeksi ladonräystäältä hieman pitemmälle ulottuvan malan
päähän.

-- Ka, ka tuota poikaa! pääsi Tervasmäen sepältä, joka jännittyneenä
oli jo hetkisen seurannut pojan hyppyjä.

Samalla kun poikaparvi siinä ympärillä kirkui ja miehet pihassa omia
juttujaan haastelivat, kävi Tervasmäen sepän suu yhä myhäilevämmäksi.
Katse näytti kääntyneen ikäänkuin sisään päin ja ajatus askartelevan
muistoissa. Otti jo piipun suustaan ja huulet mutuelivat aivan kuin
ajatuksia äänettömiksi sanoiksi muovaellen.

Poikalauma rähisi yhä kovemmin. Erkki siellä malanpäässä potki edelleen
tyhjää ilmaa, tavoitellen etsiville varpailleen tukea seinästä, mihin
eivät sääret kuitenkaan tahtoneet ulottua.

-- Putoaa se sieltä, ennusti Isopelto.

-- Joko tämä! kyllä se siitä katolle ... sillä juuttaalla on kuin
kissan kynnet...

Joku pojista ojensi seivästä, auttaakseen takapuolesta työntämällä.

-- Ää-lä! kirkui Erkki, riippuen ladonräystäästä.

-- Pistät läpi! nauroivat toiset ja rähisivät ilakoiden olkitarhassa.

-- Putoaa, ennustettiin miesjoukosta.

-- Ei se lemppari, vakuutti seppä, katsellen Erkin ponnisteluja, mutta
nähtävästi samalla ajatellen jotakin muuta.

Samassa Erkki sai hyvän heiton ja kiipesi malanpäälle. Irvisti toisille
pojille ja naama punoitti. -- -- --

-- Kerran tämä Arvonen, alkoi seppä jutella, otti sellaisen hypyn mun
kotini ylikamarin seinän yli, että...

-- Sitäkö sinä nyt?... Arvonen katsoi seppää hymyillen. -- No kerro,
jos tahdot, mutta kerro koko yöllinen juttu.

Seppä alkoi kertoa:

-- Meillä oli siihen aikaan tapana vielä jokaisena pyhäyönä ja usein
arkiöinäkin etsiä hauskin huvimme kulkemalla tyttöjen makuusuojissa.
Alettiin iltaisin heti kun tytöt ehtivät makuulle ja jatkettiin siihen
asti, kunnes joukosta viimeisetkin kadottivat itsensä jonkun tytön
viereen. Kaikkein hauskimmat yökulkumuistot ainakin minulla ovat
elo- ja syyskuukausien hämäristä ja pimeistä öistä, kun sattuivat
sateilta säästymään. Tiet olivat valkoiset kuin liidutut, ja muuten
pimeänhämyssä oli helppo kulkea tuntematonna. Kun laulaa teki mieli,
viitsi paremmin pimeällä. Sai olla ikään kuin vallattomampana omassa
vapaudessaan. Kesäyöt olivat liian valkoiset, ettei tahtonut tulla
ollenkaan mentyä makuulle, ja sitten vaivasi niin turkasesti painava,
unettava maanantai-tauti. Syysrapakko taas oli liian likainen ja
talvi liian kylmä. Ja niin elo- ja syyskuun öinä ne hupaisimmat
yökulku-elämän hetket elettiin.

Kerran oli meidän kylän pojista eräs Vihtori saanut kaupunkireisulla
yhdeltä mieheltä uuden laulun. Kun me lauantai-illalla lähdimme
kylälle, alkoi Vihtori sitä laulaa. Siihen aikaan uudet raittilaulut
otettiin vastaan aivan niin kuin nyt sanomalehtinumerot. Heti kun joku
alkoi vetää nuottia ja sanoja, joita ei ennen oltu kuultu, hiljeni
rähiseväkin joukko. Ja kun edelläveisaaja alkoi värsyjään kerrata, jo
tarttui mukaan yksi ja toinen. Kun tällä tavoin mentiin muutama kerta
laulu läpi, silloin se osattiin.

Yölläkuljeksimiseen kuului laulu aivan välttämättömänä ohjelmanosana.
Jos joku poikajoukko liikkui laulamatta, oli syytä luulla, että niillä
oli joitakin juonia mielessä: joko ne suunnittelivat jotakin pahantekoa
tahi yrittivät salaa toisen kylän tyttöjen viereen. Reilut pojat
lauloivat aina, joko hiljempaa tahi kovempaa, olivat sitten päissään
tai selvällä. Mutta sen minä sanon teille, nuoret, ettei silloin niin
paljon ryypätty, kuin te luulette. Moni teistä ryyppää nyt paljon
enemmän ja moni tämänaikaisista repalehtaa rumemmin kuin me siihen
aikaan, jolloin meitä ei kukaan opettanut, emmekä tienneet mitään
näistä sivistysasioista.

Me lauloimme sitä Vihtorin laulua 6-7 miehen voimalla oikein koko
sydämestämme. Muistanhan minä sen sävelen hyvinkin ja muutamia
värssyjäkin. Ne eivät olisi kaikki sopiviakaan tässä kerrottaviksi,
mutta yksi niistä oli tällainen:

    »Ole tyttö nätti ja sieväsilmäinen,
    Silmät ne on sinun,
    Katsella on minun,
    Ja katsella on mun.
        Kerto:
    Sun pumppuleera, pumppuleera,
    pump pump pump!»

Oli ihanan suloinen syyskuun ilta siinä klo 11:n tienoissa. Taivas oli
raskaassa pilvessä, muistaakseni hieman sumuakin. Pimeys oli melkein
läpinäkymätön. Meistä ei ollut kukaan nähnytkään viinaa sinä iltana,
joten olimme kaikin vesiselviä. Iloinen tunnelma oli vallannut mielet
niin, että laulu sai yhä korkealentoisemman vauhdin. Sitä yllytti
tavaton pimeys. Siinä saattoi niin sydämestään huutaa! Korkealle
noussut mieliala ei ottanut juuri laskeutuakseen siitäkään, kun joku
silloin tällöin muistutti, että jos nimismies sattuisi...

-- Sattukoon! Selviä poikia. Saahan omalla suullaan huutaa...

Ja sitten parjattiin nimismiehen ja hänen apulaistensa juoppoutta.

-- Mitä _sellaiset!_

Vaikka silloin ei oltu ehdottomasti raittiita, siitä kun ei tiedetty
mitään, osattiin sitä kuitenkin pitää sopimattomana, kun nimismies ja
siltavouti kulkivat poikia hätyyttäen yönselässä ja olivat aina
pöhnässä.

No niin. Me saavumme omaa iloamme pitäen minun kotini kartanolle.
Sisareni makasi ylikamarissa, johon eteisen ulkorappusia päästiin.
Kartanolle tultua hiljeni laulu tavankin mukaan. Mutta arkailtiin
myöskin isääni, joka yleensä oli ankarain kotitapojen mies. Nuorille
hän soi kuitenkin oman vapautensa. Sanoi, että hän oli aikanaan myöskin
itse elänyt mukana, nuoret saavat tehdä samoin. Tavallisten koti- ja
kylävapauksien rajoitteleminen ei ollut hänen intohimojaan, itse ei hän
ollut raitis, mutta menitpä ryypyn maistaneena hänen näkyviinsä hänen
poikanaan, niin sitä et saanut anteeksi!

Ulko-ovi oli auki. Menimme niin hiljaa kuin sellainen, juuri parhaasta
melusta itsensä hillinnyt joukko osasi, ja saapastelimme sisareni
huoneeseen. Siellä tarinoimme jonkin aikaa. Mutta yö alkoi jo kaatua
toiselle puolelleen, ja joukossa alkoi vallita hajoutumisen
taipumukset. Lähdettiin siis taasen alas keskinäisiä karkuretkiä
suunnitellen, sellaisiin tilaisuuksia etsimään.

Rapuissa jo alkoi äskeinen laulu hiljoilleen hymistä. Tuntui, että heti
ulos tultua se murtaisi kaikki kotikurin esteet ja purkautuisi pimeään
yöhön mahtavana loilotuksena. Sydämet jo kuohahtelivat kohottavan
tunteen nostattamina.

    »Ole tyttö nätti ja punaposkin --
    Sun pumpp --»

Silloin kuului alhaalta ylös saakka vieras, vihainen ääni:

-- Mitä te roistot kiljutte!

Samalla siellä alkoi kolista tilanteen mukaan. Kuului muutamia
meikäläisten vastaväitteitä.

Ylikerrassa syntyi jonkinlainen pakokauhu. Mehän olimme siinä 18-20
ikäisiä ja maineemme vuoksi sangen arkoja tullaksemme nimismiehen
kirjoihin ja mahdollisesti syytetyksi maantiellä huutamisesta ja
yökulusta.

Vaikka rappukäytävä oli ahdas, katosivat pojat niin nopeasti, että kun
nimismies, siltavouti ja eräs kolmas olivat saapuneet ylös, he eivät
enää löytäneet muuta kuin yhden, joka oli paennut sängyn alle ja
vedettiin sieltä. Nimismies oli tutkinut sisareltani ja siltä, joka
sängyn alta vedettiin, keitä me olimme, mutta ne eivät sanoneet.
Eivätkä he olleet aivan kovalle panneetkaan. Sillä isäni oli tullut
mukaan. Hänen maineensa taas oli sellainen, että he tottelivat yhtä
poiskäskyä. Ainoastaan siltavouti, joka oli ollut pahimmin päissään ja
joka oli isäni tuttavia, oli yrittänyt syyttää isääni, mutta hänkin oli
jättänyt sen siihen.

Me olimme paenneet kartanolla mihin nurkkaan mikin. Kun
järjestyksenvalvojat poistuivat, keräännyimme vähitellen takaisin
sisareni huoneeseen. Siinä kuiskaillessamme ja naureskellessamme
kaipaamme Arvosta. Samassa alkaa seinän takaa kuulua liikettä. Huone
oli vielä sisäkatoton. Väliseinän päälle ilmestyykin sieltä yht'äkkiä
Arvosen naama.

Mistä hän oli sinne mennyt?

-- Tuosta seinän yli...

Hänelle oli hätä antanut siivet. Poika oli hypännyt 5 kyynärää korkean
seinän yli! Siltavouti oli väittänyt, että sinne »lensi» yksi, mutta
toisetkaan eivät olleet pitäneet sitä mahdollisena, ja niin Arvonen
säilyi piilossaan.

Me erosimme. Pojat liikkuivat nyt sangen hiljaa. Uusi laulu ei tällä
kertaa enää pakottanut, se oli siirtynyt syrjään toisen tunteen tieltä.

Mutta muutamia päiviä myöhemmin tuli siltavouti meille. Tällä kertaa
oli hän »nilkkujuovuksissa». Isäni höyläsi reenanturoita ja hänellä
olivat hampaat kipeinä.

Kun minä tulin tupaan, alkoi siltavouti puhua siitä pyhäyöllisestä.
Näin, että isäni oli jo muutenkin pahalla tuulella. Sitten kun
siltavouti sanoi, että laulusakko ja yökulku sille tulee tuollekin,
minua tarkoittaen, viskasi isäni höylän, otti pöydältä »Huutavan
äänen», ja kävi siltavoudin kaulukseen. Nosti hänet kuin lapsen, työnsi
edellään ovea kohti, pisti »Huutavan äänen» kainaloon, sanoi:

-- Lue tuota, ettäs viisastuisit!

Pisti siltavoudin porstuaan ja veti oven kiinni. Tarttui taas höylään
ja alkoi höylätä reenanturaa.

Siltavouti oli jättänyt »Huutavan äänen» porstuaan. Mutta siitä
yöllisestä kohtauksesta ei sen jälkeen ole puhuttu. Ei meitä käräjiin
haastettu.



XII.

KESÄINEN MATKAMUISTELMA.


-- Minulle sattui tässä viime suvena se Etelä-Suomen matkani, niinkuin
tiedätte, virkkoi Niemistö sijoitellen itseään Tervasmäen sepän
lujarakenteiseen soututuoliin. Jos teitä huvittaa, teen kyllä palasen
selkoa matkastani, jatkoi.

Tietysti se huvitti.

Mutta tuskin oli Niemistö päässyt maanviljelyskuvaustensa alkuun, kun
jo alkoi kilpaileva vuorokysely. Mikä kuulusteli hevosasioita, kuka
porsaita, ken maatiaisrotuisia sonnipoikia j.n.e., niin, että kaikkea
sitä on tässä mahdoton selostaa. Kun Niemistö vihdoin sai kyselijät
tyydytetyiksi, oltiinkin jo takaisin junassa Riihimäellä, palaamassa
kohti tätä kotoista Pohjolaa. Matka ei kuitenkaan ollut jatkunut aivan
pitkälle Tampereen pohjoispuolelle, kun oli poikettava eräältä asemalta
muuan penikulma syrjään.

-- Koko päivän satoi rankasti siellä etelämpänä, mutta Tampereen
tienoilla oli se jo asettunut verrattain vähiin. Kun tulin
pysäysasemalle, ei ennakolta tilaamani kyytihevonen ollutkaan siellä.
Kymmenkunta poikamiestä seisoskeli vain asemalaiturilla parvessa, selät
koukussa, kädet taskuissa junaa »vahdaten» ja omia sukkeluuksiaan
jutellen. Käyn poikaparveen ja kysyn:

-- Onko tässä kievarista ketään?

-- Tuo on!

Pari laihaa poikaa osoittaa muuatta lihavaa, noin 20:n tienoossa
vaeltavaa poikaa, jolla on paljaat jalat ja pyöreät silmät.

-- Tekö olette kievarista? kysyn.

Hän katsoo minua silmiin suu eräänlaisessa naurussa ja virkahtaa:

-- Minä.

-- Onko sinne pitkältä?

-- Noo, ei sinne pitkä...

Heitän matkalaukkuni hänen vartioitavaksensa, mennäkseni leimauttamaan
matkalippuni. Sieltä palatessani seisoo koko parvi piirissä
matkalaukkuni ympärillä, ja kaksi poikaa potkii sitä niin, että se
palkkarehtaa kyleltä kylelle. Kievarin poika töllistelee matkan päässä,
suu virnissä.

Minua hieman harmitti, mutta annoin sen toisille anteeksi ja syytin
mielessäni vain kievarin poikaa, joka ei ollut vartiotehtäväänsä
aikonutkaan täyttää. Tempaisin vaieten laukkuni, tulin kievarin pojan
luo ja kysyin:

-- Missä kievari on?

-- Tuolla.

Lähden osoitettuun suuntaan. Hän alkaa löntystää jäljessäni. Mutta kun
kädet pitää olla niin syvällä housuntaskuissa ja sääret ovat
ränkiväärää lajia, alkaa nuori mies heti arveluttavasti jätättää.
Pysähdyn odottamaan ja kysyn:

-- Olisko teillä ollut kiirettä oltavaa täällä?

-- E-e-ei.

-- Arvelen vain, kun te niin vastahakoisesti... Olette ehkä kipeä?

Hän vetää uudestaan nuotissa:

-- E-e-i, ja yrittää jumppaista perässäni kun käyn edellä
matkalaukkuani kantaen.

Hieman hikisinä tultiin kievariin. Ilta oli verrattoman kaunis, joten
pian unohdin pienen kiihtymykseni ja annoin mielessäni anteeksi
nuorelle miehelle, jota ei kukaan nähtävästi ollut ammattiinsa
neuvonut.

Verrattain lyhyen odotusajan kuluttua istun jo hänen vieressään
kyytirattailla. Kesäillan tyyni viileys ja suloinen hämärä ikään kuin
pukee ja yhdistää meitä. Maantie on mainiossa kunnossa. Se käy yli
matalien mäkien ja alankojen. Kahden puolen pellot kertovat isäntiensä
maahengestä, mitkä valittaen ja juoruten, mitkä yltäkylläisyydestä ja
elämäntunnosta riemuiten. Ja ihmisasunnot! Miten edullisesti onkaan
muutaman vuoden aika niihin koskettanut sillä välin, kun olen ollut
niitä näkemättä! Tuntuu aivan siltä, kuin useaan taloon olisi isäntä
äsken tullut kotiin vuosia kestäneiltä matkoilta ja ensi töikseen
laittanut talon ränstyneet paikat kuntoon. Sellainen tunnelma tuntuu
ikään kuin ilmassa liikkuvan, samalla kuin se huokuu pellon
rehevöittyvästä kasvusta, istuu uudistetussa ulkohuoneen katossa,
korjatun aidan seipäissä ja rakennuksen uusissa ikkunalaitteissa...

On harvinaisen tyyni ja hiljainen kesäyö. Suoti kävelee tuttua
kyytitahtiaan ja poika vieressäni nukkuu. Nautin suodin hiljaisesta,
omanmielensä mukaisesta rauhallisuudesta ja säälin nuorukaista, jonka
pitää minun tähteni uhrata makea ja tarpeellinen yöleponsa.

Tie käy yhä metsäisempiin seutuihin. Tervahaudan savu nousee kuulakkaa
yötaivasta kohti parissa kolmessa kohti. Metsät tien varsilla ovat
muuttuneet jätteiksi, ei missään enää tapaa metsää. Ja kuitenkin
tervahaudatkin vielä palavat kilpaillen propsiherran kanssa lopullisen
hävityksen etevämmyydestä.

Olen suorittanut jo ensimmäisen ja toisen hevosvaihdon. Hevonen on nyt
suuri, eikä hidaskaan; mutta poika nukkuu. Ja aina kun hevonen omasta
alotteestaan juoksahtaa, herää kyytimies ja pidättää sen kävelemään.
Ymmärrän, että se on hänelle mukavampaa. Mutta katsoessani kelloani
huomaan, että olen kulkenut noin 6-7 km vauhdilla tunnissa. On hieman
kylmä. Seuraavaan kievariin on vielä 9-10 kilometriä. Minun matkani
määrä on hiukan siitä ohi. Herätän pojan ja kysyn:

-- Tahdotko ajaa pari kilometriä tulevan kievarin ohi sinne, johon
minun pitäisi mennä?

Hän ei sano juuri mitään, mutta lujittaa isonruskon suitsia. Se
meneekin aika tavalla muutaman kymmenen syltä, hellittää taas
kävelemään, ja kyytipoika vaipuu hortoileviin ajatuksiinsa.

Kun näin olemme menneet taas vähän aikaa, sysään matkatoveriani kylkeen
ja virkan:

-- Emme me, veliseni, taida laukata peninkulmaa tunnissa.

Poika herää, kerää suitsiaan, lujittaa, silmä kovenee ja hevosen jo
lönkytellessä ravia sanoo tuomioäänellä:

-- Kyllä minä ... mutta en mä sitten aja tuumaakaan ohi kievarin.

Sanon:

-- Sinä taidat olla kiivaan luontoinen? No, ajahan nyt sitten vain,
että ehditään lain mukaan, niin minä kävelen loppumatkan.

Menemme vähän aikaa vaieten ja murjottaen. Jo sanoo poika, ikään kuin
omaa pahantahtoisuuttaan lieventääkseen:

-- En suinkaan minä ... mutta kun isäntä sitten haukkuu, jos hevonen on
märkänä.

Taas vähän ajan kuluttua minä lisään:

-- No niin ... ajahan nyt niin ettet selkääsi saa. Ajattelin vain, että
jos olisit ajanut hiukan nopeammin ja vienyt minut sinne, johon menen,
olisin pistänyt itsellesi kyytirahan lisäksi 50 penniä. Vaan kyllä minä
kävelenkin sen pikkuvälin.

Mutta nyt hän alkoi askaroida suitsien kanssa, ja hevonen kulki kuin
uuden ajajan edessä. Kun tultiin kievarin tienhaaran kohdalle, antoi
hän sille taas kiiruhtamisvauhtia.

Niin tulimme perille, ja me erosimme hyvinä ystävinä.

On sydänyö. Talossa, mihin tulen, ovat ovet vielä avoinna. Sisällä
palvelustyttö omaksi huvikseen jotakin tekee. Karjatarhassa kalahtaa
lehmänkello. Isäntäväki on käymässä toisessa kylässä, mukana myöskin
poikani, joka on ennakolta tullut tänne. Otan eteisen nurkasta kepin ja
käyn sydänmaiselle sydänöiselle maantielle, suunnaten kulkuni
sinnepäin, mistä heidän pitäisi tuleman.

Tämä on jo syvemmällä sydänmaalla, mihin höyryveturin vihellys ei
kuulu. Erämainen rauha lepää yli öisen tienoon. Astellessani tiellä
nousee yht'äkkiä mieleeni omituinen kaiho, aivan kuin ikävä siitä; että
tämä kaikki on vain ohimenevä, kesäinen unelma. Mutta samalla sekoittuu
siihen syvää ilontuntoa. Sillä lehdikosta, tuolta tien mutkan takaa
kuuluu jo rupattavia ääniä. He, joita etsin, pistäytyvät näkyviin
lehdikkokujan mutkasta... -- -- --

Pari päivää myöhemmin olemme paluumatkalla. Saavumme vaatimattomaan
laivalaituriin, jolla on äsken perustetun, kokeilevan, harvoin
käytetyn, hiljaisen liikepaikan leima. Vaikka asutus on köyhää ja
harvaa, on laiturin tienoilla kuitenkin jotakin eloa. Muuan mies
järjestelee aamulla järvestä nostetuita verkkojaan. Laiturin vieressä
joku syöttelee lihavanpuoleista hevosta ruispellon pientareessa.
Muutamia tyhjiä säkkejä tuo eräs ja nostelee rattailtaan laiturin
lähelle laivaa odottamaan.

Laiva viipyy tuolla silmänkantaman matkassa toisessa laiturissa. Tähän
on kokoontunut muitakin, 4-5 henkilöä, sitä odottamaan, nähtävästi
joutessaan vain, ilman asiaa. Tuumitaan. Jutellaan. Päätellään.
Sanotaan silloin tällöin jokin sukkeluus. Mutta laiva vain ei tule.
Mahtaneeko tulla ollenkaan?... Kyllä kuuluu tapaavan tulla, mutta eihän
sitä voi takaamaan mennä...

Vihdoin rupeaa savupiippu tupruttamaan. Liukuneeko tännepäin? Kyllä!
Sen sanoo moni yht'aikaa.

Tuossahan se vihdoin tulee, proomunvetäjä. Ei sillä nyt ole sitä lehmää
perässä. Yksikseen vain herroittelee. Aivan kuin hieman päissään
työntyy se laituriin niin, että suuri kivi vyöryy sijaltaan pohjaan ja
laivapoika, kapteeni tai perämies, renki mikä lie, joka »touvineen» oli
laivasta kipaissut juuri tuolle kivelle, oli vähältä sen kera mennä
pohjaan.

-- Kattos!

-- Perhanaa, kun...

-- Kylläpä se...

-- Olettepa tottuneita ja tuttuja, kehun puolestani. Laivassa ei ole
ketään matkustajia, vain lämmittäjä ja tuo toinen.

Jutellaan. Tuumitaan. Päätellään. Äsken laituriin tuotuja tyhjiä
säkkejä tarjotaan laivaan.

-- Mihin niitä? kysyy se laivarenki.

Lähettäjä mainitsee.

-- Mitä niillä siellä?

-- Suoloja pitäisi...

-- Ei hiventäkään ole suoloja kauppiaalla! Laiva on hukkunut.

-- Eikö?

-- Ei. Minä olen varma siitä.

-- No eihän näillä sitten...

-- No ... mutta jos silti hyvinkin, kuka ne tietää.

Ja niin säkit päätetään lähettää ja viedä. Meidänkin matkatavaramme
nostetaan laivaan. Hyvästelemme saattajamme. Laiva aloittaa
vaelluksensa.

Ilma on ihana. Tuulee vähän. Reitti on vaihtelevan hauska. Kun muutamia
viittavälejä on sivuutettu, aikaa syntyä eloa. Eräästä laiturista
tuodaan veneellä laivaan muuan nuori mies. Tuntuu puheista päättäen
olevan lämittäjän tuttu. Seuraavasta soutaa parvi pieniä lapsia,
terhakasti pyrkien laivankylkeen. Poikanen soutaa ja tyttönen pitää
perää, toiset veneessä uteliain silmin tähystelevät laivaan ihmisiä.

-- Mitäs teillä? huutaa laivarenki. -- Takaisinko tuotte sen köyden?

-- Takaisin! huutaa poika, ja tyttö, silmä kovana, yhä hoitaen
peräsintä huolella, täydentää:

-- Ei se kelpaa!

Vene on nyt laivan reunassa, ja siellä on muuan vyyhti ruostunutta,
vanhaa teräslankaköyttä. Laivan kone on pysähtynyt ja lämittäjakin on
tullut tuumaamaan.

-- Ei me huolita siitä, ilmoittaa vihdoin laivarenki.

-- Tänne se käskettiin tuoda.

-- Olkoon siellä, ei me viitsitä sitä takaisin.

Lapset eivät tyrkytä. Kiireen kaupalla alkavat soutaa tiehensä heti,
kun tuomio on kuultu.

Seuraavan niemen kärjestä soutaa muuan mies laivaa kohti, veneessään
kaksi naista, niistä kokassa istuvalla pikkuinen lapsi. Kun laiva
pysähtyy ja vene limittäytyy laivankylkeen, nousevat naiset
ikkuna-aukoista sisään.

Olemme poikani kera syöneet erinomaisella ruokahalulla kestitalosta
mukaan pannut eväät.

Reitti on koko hupainen. Matalamäkisiä rannikoita, saaria, lehti- ja
kuusikkometsiä. Taloja siellä täällä, asutus vanhanaikaista,
puolieräistä, viljelyskin samoin. Talojen ympäriltä ovat puut tyyten
karkoitetut, aivan kuin metsän läheisyys olisi omistajia vuosisatojen
kuluessa kiihoittanut vihaamaan puita...

Tällä kertaa laiva taas oikein huutaa. Laivarenki käy, jos mahdollista,
entistä toimellisemmaksi. Laiturissa seisoo muuan herrasmies.
Vaikutusta lisätäkseen sanoo laivarenki yleiseen matkustajille:

-- Sieltä tuleekin itse laivan omistaja.

Luulen, että hän katsahti samalla kierrolla meihin kaikkiin.

-- Meneekö sinnepäin? huutaa koneenkäyttäjä.

-- Menee, vastaa laivarenki työntäen keksillään toimessaan. -- Käännä
vähän järvelle... Anna pakkia ... joo... Hyvin menee.

Laiturissa seisova, noin 55-vuotias metsäkauppiaan näköinen hoikka
herrasmies työntyy kokasta laivaan.

-- No anna mennä vain! huutaa laivarenki.

Jonkin niemen takaa tulee näkyviin soutava poika ja lähenee tottuneesti
vastahankaan laivankylkeä. Saa pari tyhjää pulloa, jauhopussin, pari
koria ja menee.

-- Pääseeköhän siitä ... tuosta karin eteläpuolelta? kyselee
koneenkäyttäjä, tarkoittaen kysymyksen puoliksi itselleen, osiksi
apulaiselleen, osiksi laivanomistajalle.

-- Hooja! huutaa renki.

Samassa alkaa näkyä uusi laituri.

-- Liekö sieltä tulijoita? kyselee koneenkäyttäjä. Siellä rannassa näet
seisoskelee pari akkaa.

-- Onko laivaan tulijoita? huutaa renki.

Toinen vaimoista, jonka takana seisoi pieni tyttö, heiluttaa päänsä yli
jotakin pakettia.

Laivarenki hyppää kokkaan.

-- Pitääkö antaa pakkia? kysyy koneenkäyttäjä.

-- Pitää vähä. Antaa.

-- Ei enää!

Kokka pyyhkäisee laituria ja akka kurottaa pakettia:

-- Se maksaa rahdin, joka saa paketin, sanoo.

Laivarenki tarkastellen pakettia:

-- Jaa-hah...

Akka tarjoaa rahaa, kurottaen laivarengille.

-- Mitäs?...

-- Sen jauhopussin rahtia.

-- Tuliko se jauhopussi? Renki kääntyy koneenkäyttäjään.

-- Ei, ei täällä mitään.

Koneenkäyttäjäkin jo lähenee kokkaa:

-- Ei täällä ole jauhopussia.

Renki kurottaa rahaa takaisin akalle.

-- Ei tullut, sanoo.

Mutta samassa huomaa, ettei paketissa ole osoitetta.

-- Kelle tämä paketti tulee? kysyy.

-- Sille ... onhan siinä?

-- Onhan siinä! Paketti on jo koneenkäyttäjällä ja hän sen sanoo,
kädessään käännellen.

Lähdetään.

Aurinko paahtaa. Aalto hienossa tuulessa velloo kuin hauskasti
leikitellen. Ruskea järvivesi kuohuu kokassa. Ranta rannan perään
häipyy jäljelle jääden, milloin erämaisena, milloin taloisine
peltoineen, joista kevätkesäinen viherrys loistelee. Katselen kokassa
reunan alle, suoraan veteen, missä syntyy tyrsky kokan särkiessä
vedenpintaa. Omituista! Aivan kuin siinä uisi valkoruskea karvainen
merisika. Itsepintaisesti, hellittämättä pysytellen kokan tasalla,
ruskeat ja valkeat, pitkän pitkät, joustavat sikokarvat ja harjakset
vedessä viiltäen ja sujuen. Joskus siellä jokin hulmahtaa, milloin
karva, milloin kärsä tai jalka, tulisessa kilvassa laivan kera potkien
ja pärskyttäen. Vesipirske synnyttää auringon kirkkaassa hohteessa
kultatähtisen sateen. Vesipisaraiset tähdet iskeytyvät takaisin
kuohuvaan vanaveteen hauskasti järjestynein rivein, tässäkin
noudatellen luonnon ikuista, ihmeteltävää järjestelmällisyyttä...

Mutta samassa kulkee laiva ohi sievällä rannikkokummulla seisovan
talon. Toukopelto lähtee rannasta ja nousee talon kivijalkaan saakka
kuin viheriäinen samettimatto. Mikä ihanan ehyt puutarha! Hieman
sivulla on nuottalato, ränstynyt ja nuotikas. Siitä hieman ylempänä
sauna, jonka luukuista ja räystäsalta tuprahtelee savu. Nyt on
perjantai. Se on hieromasauna... Mutta mitenkäs sekään näin jälkeen
puolisen? Yht'äkkiä vilahtaa mielessä: siellä on joku syntymässä. Katse
lipuu yli seudun. Uusi ihminen on siis tulossa... Parin vuoden kuluttua
hän jo räppää tuossa nuottaladon rannassa ... ja sauna savuaa taasen,
sillä silloinkin voi olla uusi ihminen tulossa tähän tienooseen...
Katse viipyy vielä kartanolla, pelloilla, metsissä, joiden ohitse laiva
liukuu, sydän tykyttäen omaa työläistahtiaan. Se tekee, se rannikko
sittenkin sellaisen vaikutuksen, aivan kuin siitä puuttuisi jotakin
ollakseen aikansa mukana... Mutta ehkäpä se, joka syntyi ennen tätä,
taikka edes tämä, joka nyt syntyy, käy menneisyyden levon kera kilpaan
ja panee elämän uusine rientoineen sykähtelemään; tuossa talossa, missä
toukopelto samettipeltona piirittää talon kivijalkaa ja sauna savuaa
ilmoittaen uuden ihmisen tulohetken lähestymistä...

Näistä unelmista havauttaa laivan vihellys. Lähestytään uutta laituria,
missä on suunnattomasti propsinparkkia. Mitkä määrät siitä onkaan
puolikasvuista puutavaraa lastattu ja lähetetty pois!... Laiva pysähtyy
muutamia kymmeniä syliä rannasta. Perään kiinnitetty vene irroitetaan.
Renki ja laivanomistaja laskeutuvat siihen. Soutavat maihin, mihin
»laivanomistaja» jää. Renki palaa, kiinnittää veneen uudelleen laivan
perään. Kone alkaa taas jyskyttää.

Nyt on lapsi väsynyt, itkee ja suututtelee äidilleen, viskaa
voileipänsä ja vehnäsensä. Äiti osoittaa järveä:

-- Katso, ka, ka!

Mutta lapsi ei välitä. Toinenkin nainen ryhtyy sitä asettelemaan.

Laivanomistaja astelee siellä rannalla koppaa kantaen ja keppiä
heiluttaen ison punaisen saunan ohi tuolla ylhäällä olevaa taloa kohti,
jonka yli kohoaa korkea viiritanko... »Laivanomistaja itse»,
propsikauppias, tämän seudun herra, isäntämiesten hyvä tuttu,
rahatasku... Tuolla hän astelee ja keppi vinhasti heilahtelee, kun
itsekseen laskujaan laskee... Häntä ne lakittelevat nuo maatalojen
haltijat, lakittelevat ja ylistävät. Ilman häntä olisi monella hätä
kädessä... Mutta Jumalan kiitos! ... onpa propsiherra, laivanomistaja
itse, joka elättää...

Nuori matkatoverini on kaiken matkaa istunut kokassa silmä uteliaan
kirkkaana, milloin nauttien aallokon pikkuleikeistä, milloin
kokkatyrskyn porisevasta ryöpystä, milloin rannikon vaihtelevista
näköaloista. Näen, että hän ahmii vaikutelmia, sillä katse hymyää aina,
milloin hillitysti sisäänpäin -- sulatteleville lapsiajatuksille,
milloin julkisesti, näkyvästi, kun kohtaa isän silmän ja tahtoo siten
sanattomasti kertoa hetken tunnelmain iloja.

Merisiasta laivan kokkavedessä kirpoavat miljoonat vesipärskepisarat,
muodostellen ilmassa välähteleviä, kaarevia pisteviivoja, jotka mustaa
aallokkoa vasten kimaltelevat kullalle ja kristallille laskua tekevän
auringon heijastuksessa.



XIII.

RIKOSLAPSI.


-- Olin siellä silloin opettajana, aloitti opettaja Kansanheimo. Suurta
mielenkiintoa synnytti erään oppilaani rikosjuttu. Poika oli joutunut
kiinni useista kavalluksista, joita oli juoksupoikana tehnyt.
Tutkittaessa tunnusti hän kaikki avonaisesti ja seikkaperäisesti.
Selitti myöskin, miten oli kavalluksiin joutunut. Siihen aikaan oli
sanomalehdissä paljastettu hyvin tiheään kaikenlaisia tihutöitä.
Varsinkin vekselinväärennyksiä ja kassakavalluksia oli ollut paljon ja
niihin olivat tulleet syyllisiksi yhteiskunnan johtavissa asemissa
olevat henkilöt. Poika kertoi olleensa kerrankin kuulemassa
raastuvassa, kun käsiteltiin kavallusjuttua muuatta kouluneuvoston
jäsentä vastaan. Tämä syytetty herra oli joskus istunut luokalla
opetustunnilla, ollut ystävällisen luontoinen, tullut lapsille tutuksi,
joten tämä juttu vahvasti veti puoleensa heidän huomiotaan.

Aivan erikoisesti tuntui pojan mieleen painuneen syytetyn asianajajan
puolustusväitteet. Hän kertoi -- sittemmin, kun oli kasvatuslaitoksesta
palannut ja sain häntä puhutella -- tulleensa siihen käsitykseen, että
kouluneuvoston jäsen oli tehnyt kavalluksen ymmärtämättömyydestä ja
hädässä, ja että sille piti sen vuoksi antaa anteeksi, asianajajan
puheitten mukaan. Poika oli ajatellut, että asianajaja, joka puolusti
syytettyä, oli hyvä ihminen, mutta tuomari ja oikeus olivat pahoja. Kun
Jumala kerta antaa anteeksi kaikki pahat teot, rikokset ja synnit, kun
vain uskoo, niin hänen mielestään pitäisi tuomarinkin niin tehdä. Kun
siitä huolimatta kouluneuvoston jäsen tuomittiin, ajatteli hän monesti
asiaa, ja se selvisi hänelle lopuksi niin, ettei se tuomittu oikein
vahvasti uskonut. Sen vuoksi joutui linnaan.

Pojan mielessä asia sittemmin yhtä myötään askarteli. Hän kävi
elävissäkuvissa, jossa erittäin mieltyi rikoskuvasarjoihin. Niissä oli
niin jännittävää, aivan kuin intiaani- ja sankarijutuissakin. Näissä
näkemissä oli muistelemista päiväkausiksi.

Joskus vilahti mielessä, että mitähän Jumala tällaisista ajatuksista
ajattelee? Mutta silloin seurasi kohta kintereillä muistivakuutus:
Jumala antaa hyvin helposti anteeksi, kun vain uskoo.

... Ja miksei hän uskoisi! Uskoohan hän mielelläänkin.

Kiusallisempia kuin Jumala, olivat hänestä tuomari ja koko
raastuvanoikeus. Ne eivät kuulu antavan anteeksi ollenkaan. Hän
ajatteli: kuinkahan ei Jumala rankaise raastuvanoikeutta ja tuomaria,
kun eivät ne anna anteeksi lähimmäisilleen? Mutta sittemmin se selvisi
siksi, että Jumala antaa armossaan pahainkin elää ja kasvaa elonaikaan
asti. Sitten otetaan niiltä vallat pois.

Niihin aikoihin luki hän hyvin paljon salapoliisiseikkailuja. Niistä
oli joskus vaikea valita, kumman puolelle asettui, salapoliisin vai
varkaitten. Usemmiten innostui kuitenkin siihen, joka milloinkin
voitti. Ja pitkät ajat hän mielessään aprikoi, ruvetako salapoliisiksi
vai varkaaksi. Näistä asioista väiteltiin usein poikajoukoissa ja
jakauduttiin kahteen puolueeseen. Toisten mielestä oli herrempaa olla
kuuluisa varas, toisten mielestä mestari-salapoliisi. Mutta yleinen
mielipide tuntui kääntyvän varkausammatille myötätuntoisemmaksi siksi,
että siihen sopi käydä kohta käsiksi, vaikka oltiinkin pikkupoikia;
salapoliiseiksi voisi päästä, jos sattuu, vasta mieheksi kasvettua.

Sitten kerran hän koetti. Se menestyi niin hyvin, että poika innostui
vielä, kun rangaistusaikansa jälkeen kertoi minulle. Toisella kertaa
yritti jo tulla ilmi. Hätä oli silloin niin suuri, kertoi, että häätyi
rukoilemaan, että Jumala pelastaisi ja antaisi anteeksi. Pelastuikin ja
uskoi vahvasti, että Jumala oli kuullut rukouksen.

Nyt oli hän pitemmän ajan siinä mielessä, että hän luopuu tällaisista,
koska siinä on niin suuria vaaroja. Mutta kerran talvella paleli hänen
jalkojaan, kun kengät olivat rikki. Isä oli työtönnä ja kotona nähtiin
joka päivä nälkää. Siihen aikaan oli taas yleisenä puheenaiheena suuri
kavallusjuttu, johon oli ottanut osaa iso joukko suuria herroja. Kotona
puhuttiin tästä usein, isä puhui siitä omalla tavallaan...

Kerran sattui sopiva tilaisuus. Hän ajatteli, ettei se nyt ole suurempi
rikos kuin ennenkään, joten Jumalan täytyy antaa anteeksi, kun kotona
on nälkää ja hänen jalkojaan palelee ja ... vanhan tavankin mukaan, kun
on ennenkin antanut anteeksi.

Mutta silloin asia tuli kohta ilmi, hän joutui poliisin käsiin ja
vangittiin. -- -- --

Juttua tutkittiin useissa raastuvanoikeuden istunnoissa, jatkoi
Kansanheimo. Olin utelias seuramaan sen kulkua, sillä olihan poika
oppilaani. Sitä paitsi kiinnitti se huomiotani kasvatukselliselta ja
lapsipsykologiseita kannalta.

Tullessani raastuvanoikeuden istuntosalin odotushuoneeseen silloin, kun
jutussa piti annettaman tuomio, oli poika vartijoineen jo siellä.
Katselin häntä hieman etäältä. Minun ei sallittu jutella hänen
kanssaan, vaikka ilmoitinkin, että olen pojan opettaja. Huomiotani
herätti tällä kertaa pojan erikoisen huoleton katse. Siihen oli
ilmestynyt vankeudessa jotakin suljettua, aivan kuin hän olisi
toisinaan katsellut sisäänpäin omia, salaisia mielikuviaan ja myhäillyt
niille. Yhdistin tämän omituisen myhäilyn siihen, mitä olin hänen
kuullut ennen juttelevan. Mitä enemmän katsoin, sitä voimakkaammin olin
näkevinäni hänen kummallisesti elehtivissä silmissään ajatuskuvien
panoraaman, asianomaisen sielulle erikoista nautintoa tuottavina
kuvasarjoina. Rikokset ja lapsenleikit, lapsellinen ymmärtämättömyys ja
kirkasälyisyys siinä vilahtelivat kirjavana sekamelskana. Elämän
tajuntaan heräävä nuori sielu, joka näki ympärillään puhdasta ja lokaa,
rikollisuutta ja rehellisyyttä, imi näkemistään vaikutelmia ja henkistä
elonmehua, taisteli hyvän ja pahan välillä -- vapaudestaan. -- Mikään
mielipide, luonne, kasvatus, periaate -- mikään ei niitä ohjannut. Ne
karkeloivat villissä, oman luonteensa mukaan kehitetyssä vapaudessaan,
päämääriä ja tarkoituksia kysymättä, aina etsien vain omituisluontoista
tyydytystään. --

Kuulen vieressäni kuiskattavan, että istunnon alkamisen aika on jo ohi,
että tuomari ei ole vielä saapunut. Samassa tuomari menee odotushuoneen
lävitse.

Mutta mikä tuomarin on? Hänen kasvonsa punottavat luonnottomasti ja
silmät veristävät. Ovea lähestyessään hän arveluttavasti horjahtaa.
Tuskin on tuomari kadonnut oven taakse, kun odottavien ihmettelevät
katseet yht'äkkiä muuttuvat nauraviksi. Kuiskuttelu lehahtaa vauhtiin.
Pian on kaikilla, myöskin vangitulla, tuomiotaan odottavalla pojalla
tietona, että tuomari on juovuksissa.

Poika nauroi lapsellisen iloisena. Katsoin hänen silmiinsä. Yhä vain
nauroi...

-- Juovuksissa, jupisi.

-- Hiljaa, käski vartija. Poika oli jo niin tottunut, että hän heti
käskyn mukaan asetti suunsa, silmänsä, vieläpä kätensäkin ja koko
olemuksensa totiseen asentoon; milloinkaan en ole nähnyt niin syvästi
kuvaavaa fariseustyyppiä.

Vangittu kutsuttiin sisään. Minä seurasin muiden uteliaiden mukana.

Tuomari istui tuomiopöydän takana ja selaili papereita. Hänen
ulkomuotonsa juopunut ilme kehittyi yhä ja sitä avusti kurkusta tuleva
röhkivä ääni, joka usein muistutti tyhjää ruuhtaan nuuskivaa emäsikaa,
muuttuen toisinaan vihaiseksi vihellyskiljunnaksi.

Nuori vanki tuijotti tuomariinsa sielullisesti jännitetty ilme
silmissä. Minä, joka olin tapausten kulkua seurannut vain katselijana,
mielialojen ja vaikutelmien etsijänä, rupesin värisemään. Niin voimakas
oli tämä satutus.

Vihdoin alkoi tuomari lukea jotakin. Hän tahtoi sillä sanoa, että
päätöksen antaminen lykätään vielä yhdeksi viikoksi, _että tuomari
ehtii perehtyä asiakirjoihin_.

Muutamien, jotka samoin kuin minäkin, olivat tulleet
asianharrastuksesta kuulemaan tuomiota, silmissä välähti.

-- Se on juovuksissa ja sen vuoksi ... kävi ajatus läpi tuomiosalin.

Mutta tuomari lähti istuimeltaan takahuoneen ovea kohti, raadin
jäsenillekään mitään virkkamatta. Hän ei ehtinyt vielä sinne, kun jo
horjahti -- -- ja häätyi käsin tukemaan itseään ovipieleen nojaten.
Raatimiehet riensivät apuun pelästyksestä punaisina. Vangittua poikaa,
joka ei voinut irroittaa ihmetteleviä silmiään tuomaristaan täytyi
vanginvartijan yhtä myötään tyrkkiä, saadakseen hänet eteiseen, pois
näkemästä tätä näytelmää.

Juttu oli jo tätä ennen lykätty kahdeksi viikoksi papereihin
tutustumista varten. Kun tästä juteltiin raatihuoneen eteisessä,
kerrottiin jo täyteen ääneen, että tuomari oli ollut juomingissa koko
viikon. -- -- --

Näin vangitun pojan menevän vartijan kera kadulla linnaa kohti.
Kappaleessa matkaa hän käänsi raatihuonetta kohti vielä viimeisen
kerran katseensa, jossa nyt oli villin ilkkuva isku ja omituinen
uskonvarmuus.

Minusta tuntui kuin poika olisi sanonut ilkkuessaan:

-- Rankaisipas Jumala tuomaria!



XIV.

TAMMISEN ENSIMMÄINEN KORVO.


Eräänä sunnuntai-iltana, joulun lähetessä, kuhisi taas Tervasmäen sepän
tupa. Kylän miehinen sukupuoli oli siellä eri ikäluokkiensa kautta
edustettuna. Uteliaisuus oli jo käynyt niin yleiseksi, että
puolikasvuiset poikaviikaritkin, jotka illan virallisen tarinan ajaksi
joutivat pihanpuolen mellastuksista sepän oviloukkoon sähisemään,
asettuivat oman uteliaisuutensa valtaamina hiljaisiksi.

Herastuomari, joka oli pitänyt pyhäkoulua parikymmentä vuotta, oli jo
ehtinyt tähän ilmiöön kiinnittää kasvattajahuomiotaan.

-- Kas niitä junkkareita! ihmetteli nytkin, kun Tamminen alkoi
kakistella kurkkuaan ja pojat jo nyrkeillään toisiaan tölmien alkoivat
suhdittaa ja keskinäisellä kurinpidolla vaatia hiljaisuutta.

-- Yrittäkääpä niitä juupeleita vain pyhäkoulussa saada tuolla lailla
rauhoittumaan!

Tamminen aloitti:

-- Siihen aikaan kun minä olin vielä mustalaispojan kokoinen, taisin
olla siinä 12-13 iällä...

Mutta nyt alkoi ovensuussa joku itkeä tillittää. Toinen oli antanut
niin kovan muistutuksen, että luonto puhkaisi porun.

-- Mitäs siinä tirskut ja rähäjät!

-- Itse sinä rähäjät ja töytit niin kipeää, jotta...

Ja hammasten välistä:

-- ... mutta odota, poika!

Tamminen jatkoi:

-- Siihen aikaan oli kaikilla, niin meillä miespuolisilla kuin
naisillakin kovat puhdetyöurakat. Joka ei saanut urakkaansa ennen
joulua valmiiksi, juhlatiijuun joutui. Vaikka ei sinne vietykään, niin
koko pitkän talven se muistettiin. Aina kun vain suinkin sopi, siitä
pisteltiin. Jos hameväeltä ei tullut määräsumma vyyhtiä tuvanorteen tai
miehiltä määrätyt astiansa, rekensä tai riihipinonsa, niin kyllä
tarkeni. Tämä kannusti kelvottomimpiakin niin, että siinä todella
yritettiin. Siitä oli seurauksena, että vaikka yleensä mentiinkin
makuulle siinä 8 aikaan illalla, joulun edellä nuoret joskus
pinnistivät päivänsä jatkumaan 10-11 tienoille yöllä. Isäntäväki oli
monesti vähän harmissaankin ja vastusteli, kun poltettiin niin paljon
päreitä ja sitten myöhemmin jo öljyäkin, sekä kun eivät saaneet nukkua.
Eihän ne muuten olisi välittäneet; se niillä vain oli.

Minä olin jo niinä vuosina tehdä kokastellut yhtä ja toista,
kaikenlaisia pikkuastioita, kelkan ja lusikoita ja mitä sellaista
lienen tehnytkään. Isäukko aina vastusteli, kun yritin ottaa isompia
töitä. Sanoi, että siinä kokastelee liian suuria ja vaivalloisia,
värkit vain haaskaa; tekee nyt ensin pienempiä, kun on niin itsekin
pikkupuinen, sanoi, minua tarkoittaen. Väliin pisti hyvinkin vihakseni,
kun siitä minun pikkupuisuudestani aina puhuttiin. Pikkupuinenhan minä
siihen aikaan vielä olin. Mutta metsäajossa kyllä vastasin miestä,
vaikka sen nyt itse sanon. Ja vaikka mun pitikin höyläpenkin ääreen
vetää jalkaini alle kimpipuita, niin puun minä höyläsin sellaiseksi
kuin oli meininkikin. Alulla oli hyvä kurssi, ja kun muut vielä
kehuivat, nousi se vain.

Siinä paria viikkoa ennen joulua katselin itselleni korvon kimmet.
Muistan vielä, kun isä istui pöytäpenkillä, tavallisella paikallaan ja
poltti piippua, kun minä rupesin uunin päältä purkamaan kimpipuita
alas. Olin odottanut, että äijä olisi lähtenyt Toiskaan, kun pelkäsin,
että hän taas pelehyttää minun touhuni. Mutta ei lähtenyt. Minä purin
luontoni, joka ei paljon puremista sentään kaivannutkaan. Ajattelin,
että sanokoon mitä tahansa, nyt se korvo tehdään.

Niin kävi kuin olin arvannutkin. Tuskin olin puuloukkoon pudotellut
muutamia kimpiä, kun isä hieman ääntään kiristäen kysyi:

-- Mitä sinä nyt aiot tehdä?

En ollut kuulevinani, käänsin ja kolistelin vain kimpiä yhä rajummin ja
rupesin ähkymään, kun luonto alkoi nousta.

-- Kuulitko sinä, poika? huusi isä.

-- Hääh?

-- Mitä sinä meinaat tehdä?

-- Korvon.

Odotin henkeä pidättäen, mitä isä sanoisi. Hän oli vähän aikaa vaiti.
Minun mielessäni jo välähti, ettei se nyt ainakaan _ehdottomasti_
kiellä. Sillä jos se sen tekisi, olisi ärjäissyt kohta: »Pane hiiteen,
kimpiä vain kämmäät.» Vihdoin kuulin lattialta harvakseen:

-- Et sinä korvoa enää juhlaksi saa valmiiksi. Vie sun vain
juhlatiijuun.

Siinä oli jo myöntävä sävel ja lopussa leikillinen vivahdus. Sydämeni
löi iloisesta yllätyksestä: nyt siitä tulee korvo varmasti! Huusin:

-- Ei vie juhlatiijuun ... pianko minä sen teen!

Isä oli sillä välin tullut lähemmäksi, katseli alasheittelemiäni
kimpipuita hetkisen. Sanoi sitten:

-- Tuossa orsilla on hyvä laudanpala, josta minä aioin ... mutta saat
tehdä siitä pohjan.

-- Mulla on jo pohjavärkki varattuna tuolla höyläpenkin takana.

Isä heitti kimpipuun kädestään ja sanoi:

-- Noo, koeta sitten.

Kuulin kun hän kopisti piippuaan halkoon, täytti uudestaan, asteli
takan luokse ja sytytti sieltä. Sen tehtyään lähti ulos, arvasin, että
meni Toiskaan.

Niin aloin tehdä ensimmäistä korvoani.

Kun ihmisellä olisi vielä sellainen työinto! Mulla on aina ollut hieman
kiukkuinen luonto. Mutta sen korvon teon aikana muistan akkaväen
erityisesti morkanneen. He eivät, muka, saaneet tulla luutineen eikä
rakkineen aivan lähelle. Kun akoilla oli hallussaan koko uuninloukko,
niin mitäs he tulivat miesten puolelle!

Olin tehnyt jo koko joukon pienempiä päkkänöitä, joten pidin itseäni
ikään kuin vanhana mestarina. Pohja syntyikin hyvä. Kimpiä veistäessäni
innostuin jo siitä, kun ne sattuivat olemaan suurin osa niin lauskaa ja
suoraa puuta. Sitä oli oikein mukava ensin kirveellä veistää ja sitten
höylätä.

Meille oli juuri tuotu kaupungista uusi kimpihöylänterä. Ja se sattui
olemaan niin mato, että aivan leikillä minäkin sain koko kimmen
pituisia lastuja.

Eräänä iltana, kun olimme päässeet kotiin metsästä, rupesin uurtamaan.
Siinä ei sattunut olemaan ketään, joka olisi mulle näyttänyt
pärevalkealla. Päre paloi »matin» huulissa, kun minä piirsin
ensimmäisen kimmen uurreviivan. Kun ei nähnyt, täytyi luottaa siihen,
että puukon tutkain kulki pohjanreunaa myöten virheettömästi. Kun
tarkastin viivan, näytti se suoralta. Olin myöskin niin polttavassa
kiihkossa päästä pian uurtamaan, etten niin tarkoin tuota viivaa
sentään tutkinutkaan. Hivasin puukkoni vielä kerran ja sitte alotin.

Kun uurre oli valmis, koetin sitä pohjaan. Vavahdin. Se oli niin väljä,
että hädin tuskin pysyi kiinni. Keskikimpeen jäi huomattava rako.
Ajattelin heti tehdä uuden kimmen. Mutta renki-Iisakki vastusti. Sanoi,
että kyllä se siitä paisuu. Kun joulu pakkasi päälle, uskoin häntä ja
aloin sovittaa kiinni toista. Nyt olin vähällä vintilöidä salavaarnan
reijän puhki kimmen. Jäinkin siihen epäilykseen, että puhkee se, kun
päältä höylään. En kuitenkaan nytkään hylännyt kimpeä. Salasin vain
vian Iisakiltakin. Aloin kuitenkin käydä kovin levottomaksi,
sovittaessani kolmatta kimpeä.

Sillä välin tuli höyläpenkin ääreen istumaan Toiskan vaari. Sellainen
koiransilmä. Minun pisti vihakseni. Jos tuo äijä huomaa, niin...

-- Korvoako se tekee?

En puhunut mitään. Tyhjäsin vain viimeistä purua uuden kimmen uurteesta
ja aloin sovittaa tilalleen.

-- Korvoa se siinä kokastelee, vastasi isä, joka istui takkapaisteella.

Painoin kolmannen kimmen tilaansa. Pelästyin. Sen uurre oli vino ja
jätti rakoa puukonhamaran verran. Tuijotin tuskanhiessä rakoa ja
tunsin, vaikka en nähnyt, miten Toiskan vaari katsoi samaan paikkaan.

-- Nooh, kyllä se kiviä pitää, kuului silloin vaarin ilkkuva ääni.

Silloin mun silmissäni maailma musteni. Riipaisin kaikki kolme kimpeä
ja löin ne tolppaan kuin salamanisku.

-- -- sus siunatkoon tuota poikaa! pelästyi Toiskan vaari.

Silloin jo pieksin kirveellä kimpiä.

-- Poika lempoo! huusi isä ja tuli minua kohti.

Heitin kirveen siihen ja pillahdin itkemään ja lähdin pihalle. Menin
talliin, ryskytin ja riehuin siellä niin kauan kuin luontoni laski.
Iisakki tuli sinne mun perääni ja rupesi lohduttamaan:

-- Tee uudestaan, minä näytän tulta.

-- Näytätkö?

-- Näytän.

Kun olimme antaneet hevosille, tulimme takaisin tupaan. Ei kukaan
puhunut mitään. Isä ja Toiskan vaari vain juttelivat takkavalkealla
eräästä suuresta tappelumiehestä, jota siihen aikaan kuljetettiin
käräjillä.

Otin uuden korvakimmen. Tunsin oikein ruumiissani, miten saatu kokemus
oli minua opettanut. Niitä samoja virheitä en ainakaan enää tekisi.
Iisakki näytti päretollolla, joten nyt ei ollut pimeän vikaa. Kun
ensimmäinen kimpi tuli kiinni, valtasi minut vahva ylpeydentunne.
Vaikka sen itse sanon, oli sen uurre hyvä. Teki mieleni näyttää Toiskan
vaarille, mutta en ilennyt. Vaan sepä tuli katsomaan.

-- Kas tuota poikaa, sanoi, ja pani teelmykseni höyläpenkille.

-- Kyllä se saa, kun ei olisi vain niin hotales, sanoi isä.

Sillä kertaa ei asiasta enempää puhuttu.

Illalla kun puhdetöitä korjattiin syrjään, sanoi isä:

-- Minä menen huomenna metsään... Saa tuo poika tehdä sitä korvoansa.

-- Kyllä minä sen juhlaksi muutenkin saan.

-- Saat niinkuin saat... Jos vieläkin tulee särkemähorvi päälle. Minä
menen muutenkin. Saat tehdä huomisen päivän.

Taivuin enempää inttämättä.

Seuraavana iltapäivänä, kun isä ja Iisakki tulivat metsästä, panin jo
vöitä.

-- Tuliko kaltto? kysyi herastuomari.

-- Oli se vähän kaltto, mutta minä olin kiinnittänyt kimmet niin
paksuina, että sain sen päältä höylällä puhdistaessa jotenkin suoraksi.

-- Ja juhlatiijusta pääsit?

-- Juhlatiijusta pääsin. Mutta Toiskan vaarin reki siirtyi
puolitekoisena latoon piiloon. Löysin sen sieltä Tapaninpäivänä ja
menin niiden tupaan vaarille ilkkumaan:

-- Minkälaista siellä juhlatiijussa on olla?

-- Häh? kysyi vaari, joka oli vähän ryypähtänyt ja juuri itsekseen
veisata hyräili.

-- Juhlatiijussa...

-- Olitko sinä junkkari ladolla?

Meitä oli koko lauma poikia ja aloimme tirskua.

-- Kyllä minä teille junkkareille juhlatiijun näytän...

Vaari nousi, aivan kuin aikeissa tulla antamaan meille selkään. Mutta
silmissä nauroi jo veitikka samalla, kun me suurella saapaskopinalla
siirryimme ulos vapauteen juhlien iloja omalla tavallamme nauttimaan.



XV.

VALSSI.


Erkkiläinen istui ikäänkuin jotakin kuunnellen. Sinisistä silmistä
heijasti sisäisen ilontunnon herkkä viri. Voimakkaassa, ryhtevässä
ruumiissa näyttivät hermot jännittyvän, mikäli muistelojen kela niitä
laskiessaan pingotti.

Vihdoin hän kysyi:

-- Onko teillä kellään koskaan enää valssin ikävää?

Miehet tuijottivat sanaa sanomatta hänen silmiinsä, ikäänkuin kysellen:
mitä valssin ikävää?

-- Minä tarkoitan, uudisti Erkkiläinen, tokko te kukaan muistelette
koskaan, mille tuntui olla mukana valssilattialla, kun Piittarin Iikka
veti viululla ja Pukkilainen klaneetilla?

Jo syttyi sepän ja Mäntyläisen silmänurkassa. Kasvojen yli alkoi levitä
hymynhohde. Mäntyläisen suu vetäytyi julkiseen nauruun.

-- Muistaako kukaan esimerkiksi suutari-Hermannin häitä? jatkoi
Erkkiläinen.

-- Minä muistan! huudahti seppä, sinähän tulitkin sinne jalkaväkeen
Tuomelasta, jossa olivat poika-Mikon vihkiäiset samoina päivinä.

-- Niin tulinkin. Meitä oli kahdeksan hevoskuormaa... Ne häät olivat
pyhäinpäiväviikolla.

-- Ja maassa oli ollut jo vähän lunta, niin että heiniä ajeltiin, mutta
ei vielä juuri päästy metsiin, muisteli Mäntyläinen.

-- Pääsipä Riikalan Hermanni! pisti seppä väliin, myöskin jo koko suu
naurussa.

-- Ka, kun muistaa! huudahti Erkkiläinen. Se Hermanni oli meidän
ikäisiä ja tuli kahdella hevosella riihirangoilta juuri, kun me ajoimme
niiden riihen ohi. Hermannille huudettiin piloillaan.

-- Minä ajoin hiirolla, tyttöjä reki täynnä, kertoi Erkkiläinen.
Aisassa pauhasi aisakello, niin mulla kuin muillakin, ja kova kilpa oli
kysymyksessä. Reenraudat huusivat routaisella raitilla ja valkiaa
soitti pitkin ketaroita. Hiiro oli tavallista hurjemmalla päällä.
Isävainaja kuiskasikin mulle jo pihasta lähtiessäni, että »anna mennä
hiiron, kyllä se jaksaa... Ei meidän hevoset oo ennenkään tiellä
lihoneet.» Minä tein työtä käskettyä, niinkuin talon kunnia olisi ollut
kysymyksessä.

-- Niin, sanoi seppä, ja matkaan lähtiessä jo arvatenkin otettiin hyvät
piiskaryypyt.

-- Kurillaan ryypättiin, kehui Mäntyläinen. Kun Tuomelan isäntä-vainaja
alkoi pistellä meitä, jotka lähdimme jalkaväkeen. Se kadehti jo, että
hypellään rahansa suutari-Hermannin häissä.

-- Oli syytä kadehtiakin! Eipä sitä siihen aikaan ollut niin suuria
rahoja taskussa nuorilla miehillä... Ja sitten kun piti vielä tyttöjen
puolesta maksaa, kun kerta komeuksissaan niitä jalkaväkeen vietiin.

-- Omasta tyttökuormastaan sai kukin vastata.

-- Ja komiasti! Ei siinä viitsinyt suutarinmarkoilla...

-- Kuinkas sitä! Olisi tehnyt itsensä naurettavaksi. Vaikka olisi ollut
ainoat kysymyksessä, kun kerta tyttökuorman otti vastuulleen, niin --
muisteli Mäntyläinen.

-- Ne häät oli Hakomäessä. Minä muistan vielä, kun annoin hiiron ruveta
siellä vainiolla oikaisemaan edelle. Se pyyhki kuin tyhjää kaikkien
muiden ohi, paitsi Kanalan suodin, jolla Jaakko eellimmäisenä meni jo
Hakomäen raitissa silloin, kun me muut vielä vainiolla... Mutta, vaikka
minä sen itse sanon, niin kyllä mun hevoseni oli silloin lennossa! Se
pyyhki niin kuin silkkiä, vaikka meitä oli neljä henkeä reessä ja
melkein sula maantie.

Siinä kun käännyttiin tieltä Hakomäen raittiin, alkoi kuulua hääsoitto.
Pukkilaisen huilu vihelsi ja kuului kirkkaasti, vaikka aisakellot
pauhasivat minkä kyljestä lähti ja tytötkin jotakin lauloivat. Aina
välillä kuului Iikan viulun ihmeellinen valssisävel.

Minä en oikein ymmärrä, mistä se johtui, mutta se valssi tempasi minut
heti joukkoonsa ... vei aivan kuin toiseen maailmaan. Minut valtasi jo
reessä sellainen valssi-innostus, että olin aivan kuin haltioissani.
Jäljestäpäin olen tätä kummallista tilaa monesti ajatellut ja
muistellut ja tullut siihen käsitykseen, että kyllä kai se oli
sittenkin Piittarin viulu, joka antoi Tukkilaisen huilulle silloin sen
kiehtovan tenhon. Olin useammin kuullut Pukkilaista, en koskaan yhdessä
Piittarin kanssa ... ja nyt ne yhdessä päästivät juuri sitä valssia,
jolla minä olin niin monta lämmintä itselleni ottanut. Se Piittari oli
pelimanni, jolle verranvetävää en ole ikänä kuullut, enkä ole sattunut
puheisiin kenenkään kanssa, joka olisi voinut kehua paremman
tavanneensa. Pukkilainen soitti klaneettia aikalailla, sillä oli vain
hiukan epätasainen tahti. Mutta kun Piittari pani tahdin ja antoi
viulunsa visertää, oli sillä sellainen voima, että Pukkilainen aivan
kohta noudatteli viuluntahtia, vaikka muut viulupelimannit saivat aina
vain ikäänkuin säestää hänen puhallussoittoaan.

Kun ajoimme häätalon pihaan, kuhisi se ihmisiä. Tuttuja poikia oli
vastassa, ja niiden opastamina vietiin hevoset suojiin. Minä aivan
vapisin sen valssin vaikutuksesta, joka nyt soi avonaisesta suutuvan
ikkunasta. Toisinaan hurjana, intohimoisena kiidätyksenä, jossa -- sen
tunsin elävästi hevosta hoitaessani -- minun kyynärpäänikin nauttivat
entisten voittojensa muistoista. Valssin raskas, ryhtevä, pyyhkivä
jalantahti, joka huojutti lattiata ja huonetta, vastasi soittoon
sydäntä kutkuttelevalla tenholla. Saappaani tekivät jo liikkeitä,
huuleni huokuivat säveltä ja käteni värisivät innostuksesta...

Kun tulimme sisään, loppui valssi ja meille soitettiin tuliaismarssi.
Otimme suureen »jalkaväkirinkiimme» morsiamen ja sulhasen. Kenkkärit
tulivat tepastellen marssintahdissa ja tarjoilivat viinapunssia
lämpimäisiksi. Pitelin morsianta kädestä. Olimme vanhat valssitoverit.
Hän oli ollut Toiskassa palveluksessa. Lukemattomat hypyt ja kökät oli
yhdessä laitettu ja hypelty. Se Riika oli kuin lehti lattialla, niin
että sinne ei klopsujen pitänyt mennä.

Aloimme Riikan kanssa loruta. Siinä kun piiriä marssittiin, hän
yht'äkkiä puristi kättäni. Katsoin.

-- Valssi! kuiskasi hän.

Sydämeni hypähti tahdissa.

Samassa pysäytettiin jo piiri ja me heittelimme morsiamen ja sulhasen
pivoihin antimemme. Kun alettiin hajota etsimään syrjempää, tunsin
hihassani kosketuksen. Käännyin. Morsian-Riika seisoo siinä taas
hikisenä, hehkuvana ja hopottaa:

-- Valssi!

-- Valssi todellakin!

Laskin käteni hänen vyötärölleen. Riika veti pöydänpäätä kohti.

-- Valssi! huusi hän pelimanneille. Piittari oli nähtävästi
maistahtanut, ei katsahtanutkaan meihin, veteli vain vielä äskeistä
marssiaan. Pukkilainen nosti uneksivat silmänsä, oli säpsähtävinään,
lakkasi puhaltamasta ja tyrkkäsi Iikkaa kylkeen.

-- Valssi nyt! uudisti Riika. Pukkilainen katseli surumielisillä,
unelmoivilla silmillään huiluaan, aivan kuin siltä neuvoa kysyen,
ravisti pari kertaa päätään, itsekseen hymyillen.

-- Valssiko? kysyi Piittari, aivan kuin vasta havahtuen. Nousi
seisomaan hieman horjuen, suu oli ylpeässä uhmanaurussa. Sitten alkoi
tulla.

Omituista, että hän alkoi taasen juuri sitä äskeistä, minun valssiani.
Ehkä hänkin siitä piti. Viulu soi nyt ja huilu vihelsi...

Me olimme lähteneet, kun ensimmäinen sävel huusi kiehtovaan
alkuhyppyyn. Lattialle tunki heti niin paljon pareja, että oli aivan
täydellinen tungos. Minussa olivat nyt kaikki valssinelementit
lähteneet liikkeelle. Tunsin, että Riikan tahti oli parhaassa kunnossa.
Viulu lauloi ja klaneetti vihelsi aivan kuin meitä varten. Se soitto
tempasi minut sananmukaisesti irti maasta ja Riika lensi kainalossani
kuin lehti, ilman ja soiton kantamana. Pian harveni ahdinko, sillä minä
pyyhin pois kaikki tieltäni... Vain parisen muuta paria jäi lattialle.

En tiedä kuinka kauan sitä kesti. Mutta tässä vielä, tätä kertoessani,
soi _sen silloisen_ viulun ja silloisen valssin sävel korvissani
ja tunnen jaloissani ja koko ruumiissani samaisen valssin tempaavan
tenhon.

Mielikuvituksessani olen saman valssin sittemmin elänyt satoja kertoja.
Aina vielä nytkin vavahtaa mieli kuin nuorukaisen, vaikka siitä on niin
monta kymmentä vuotta. Minä elin silloin elämäni suuren hetken.

Kertoja painui vaieten unelmiinsa muutamaksi silmänräpäykseksi.
Yht'äkkiä alkoi viheltää. Nuorena oli hän ollut mestari-viheltäjä,
mutta aika oli hammasriveissä tehnyt julmaa tuhoaan, joten eheätä
huulisoittoa ei enää lähtenyt. Erkkiläinen oli kuitenkin oppinut
huulillaan synnyttämään viheltävän hyminän, josta valssisävel
surumielisesti huokui menneitä muistellen.

Mies nousee seisomaan. Oikea käsi käy vihellyksen apuun. Se osoittaa
tahtia, tekee ilmassa valssiliikkeitä, hienoja kiverryksiä, loistavia
kaaria, voimakkaita pyyhkäisyjä, hyppyjä. Huulet huokuvat, sävel saa
yhä kokonaisemmaksi, ihanammaksi. Jalka polkee tahtia, vartalo
suoristuu, silmästä välkähtelee nuoruuden elämäntuli...

Henkeä pidätellen kuuntelevat ja katselevat toiset. -- -- --

Erkkiläinen lopettaa. Käy syrjempään istumaan. Suu on hymyssä, posket
punoittavat ... silmännurkassa kyynel.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Muistojen komeroista" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.