Title: Alaskan tyttö
Author: London, Jack, 1876-1916
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Alaskan tyttö" ***


ALASKAN TYTTÖ

Kirj.

Jack London



Suomennos.



WSOY, Porvoo, 1922.



1.


Kieltäymystä on ollut monenlaista tässä maailmassa. Mutta pohjaltaan on
kieltäymys aina samaa. Kummallista on siinä vain se, että miehet ja
naiset luopuvat rakkaimmastaan koko maailmassa jonkun vieläkin
rakkaamman vuoksi. Niinhän Abel uhrasi laumansa esikoisia ja niiden
ihraa. Lauman esikoiset ja niiden tali oli hänelle rakkainta, mutta hän
uhrasi ne saadaksensa Jumalan suosion. Ja samoin oli laita Abrahamin,
kun hän valmistautui uhraamaan poikansa Isakin kivisellä alttarilla.
Hän rakasti suuresti Isakia, mutta hän rakasti Jumalaa vielä enemmän.
Kenties hän pelkäsi Jumalaa. Olkoon tämä nyt niin taikka näin, pari
milliaardia ihmistä on sen selittänyt rakkaudeksi Herraa kohtaan, ja
että Abraham tahtoi palvella häntä.

Ja koska nyt on vahvistettu totuus, että rakastaminen ja palveleminen
kuuluvat yhteen ja että uhraaminen ja luopuminen on palvelemista, niin
on silloin Jees Uck, vaikka hän olikin vain tummaihoiseen rotuun
kuuluva nainen, rakastanut yhtä jalosti kuin jaloimmat. Hän ei suinkaan
historiaa tuntenut, oli vain oppinut selittämään ilman ja tuulen laadut
metsäeläinten tavoista ja elämästä. Ei hän siis ollut koskaan
kuullutkaan Abelista eikä Abrahamista puhuttavan. Ja koskei häntä
sattumus ollut heittänyt Pyhän Ristin sisarten yhteyteen, ei hän
tiennyt mitään Ruthista, tuosta moabitilaisesta naisesta, joka luopui
Jumalastaankin vieraan maan oudon naisen vuoksi. Jees Uck oli vain
oppinut kieltäytymään niinkuin nuija tottelee liikevoimaa ja
jotakuinkin samalla tavalla kuin koira pakotettuna luopumaan
ytimekkäästi luusta. Ja kuitenkin, kun hänen koettelemustensa hetki
löi, kesti hän sen niin hyvin kuin joku jalorotuisempi kieltäytyen
suurenmoisella tavalla.

Tämä on Jees Uckin tarina, ja samalla kerrotaan Neil Bonnerista ja
Kitty Bonnerista ja parista Bonnerin jälkeläisestä. Jees Uck kuului
tosin tummaihoisten rotuun, se on totta, mutta hän ei ollut intiaani,
ei eskimo eikä innuiti. Vanhat suulliset tarinat tiesivät kertoa, että
eräs Skolkz, eräs yukonilainen toyooti-intiaani, joka nuoruudessaan oli
vaeltanut innuitien deltamaalla, olisi liittynyt erääseen heidän
naiseensa, jonka nimi oli Olillie. Olillien äiti oli eskimo ja isä
innuiti. Skolkzilla ja Olilliella oli tytär Halie ja tämä oli Jees
Uckin äidinäiti.

Halie, jossa jo oli kolmen heimon verta ja joka ei kammonut vieraaseen
heimoon sekaantumista, liittyi venäläiseen Shpack-nimiseen
turkiskauppiaaseen, joka aikoinaan tunnettiin nimellä "vahva ja paksu".
Shpack saa tässä käydä venäläisestä tarkemman lajituksen puutteessa,
sillä hänen isänsä, slavonilainen rangaistusvanki, oli paennut
pohjoisen Siperian elohopeakaivoksista ja tavannut Qimban,
paimentolaisnaisen, josta tuli Shpackin äiti. Shpack oli Jees Uckin
äidinisä.

Ellei Shpack olisi joutunut merikansan vangiksi napamaiden hurjien
asukkaiden käsiin, ei hänestä olisikaan tullut Jees Uckin äidinisää
eikä Jees Uckin tarinaa olisi olemassakaan. Mutta hän joutui
napaseutulaisten vangiksi, pakeni Kamtshatkaan ja joutui sieltä
norjalaisten valaanpyytäjien laivassa Itämerelle. Kohta sen jälkeen hän
ilmestyi Pietariin, eikä kulunut monta vuotta, kun hän oli matkalla
itään päin, vaeltaen samaa vaivalloista tietä kuin hänen isänsä puoli
sataa vuotta aikaisemmin oli kulkenut tuskassa ja vaivassa. Mutta
Shpack oli vapaa mies, kulki suuren venäläisen turkisyhtiön
palveluksessa. Tässä toimessaan hän vaelsi yhä itäänpäin yli Beringin
meren venäläiseen Amerikkaan. Pastolik'issa lähellä suurta Yukonin
suistomaata hän otti Halien vaimokseen. Tästä avioliitosta syntyi
tyttölapsi Tukesan.

Yhtiön käskystä lähti Shpack kanoottimatkalle parinsadan peninkulman
päähän Yukonia ylöspäin Nulaton asemalle, ottaen mukaansa Halien ja
pikku Tukesanin. Tämä tapahtui v. 1850, ja juuri samana vuonna
virtaintiaanit hyökkäsivät Nulatoon hävittäen sen tykkänään. Siellä
päättyi Shpackin ja Halien elämä. Tänä kauheana yönä hävisi Tukesan
tietämättömiin. Vielä tänäkin päivänä kieltävät toyootit osallisuutensa
tähän juttuun, mutta olkoon sen asian laita kuinka tahansa, totta
kuitenkin on, että Tukesan kasvoi heidän joukossaan ja oli naimisissa
kaksi kertaa. Lapsia hänellä ei ollut. Toiset naiset ravistelivat
päätään eikä heimon miehistä kukaan uskaltanut kolmatta kertaa naida
lapsetonta leskeä. Mutta tähän aikaan oli siellä mies nimeltä Spike
O'Brien. Fort Yukon oli Hudson Bay Companyn asema ja Spike O'Brien oli
siellä palvelijana. Hän oli hyvä palvelija, mutta paikka oli huono
hänen mielestään, ja tämän mielipiteensä hän ilmaisi pakenemisellaan.
Matka hänen päämääräänsä olisi kestänyt kokonaisen vuoden, jos hän
olisi kulkenut asemalta asemalle. Ja koska asemat olivat kaikki yhtiön
omia, tiesi hän hyvin, ettei paosta sitä tietä mitään tulisi. Hänen
täytyi siis lähteä alas Yukonia myöten. Olihan totta sekin, ettei
mikään valkeaihoinen mies ollut kulkenut Yukonia alas eikä kukaan
valkea mies tiennyt, laskiko Yukon Pohjoiseen Jäämereen vai Beringin
mereen -- mutta Spike O'Brien oli kelttiläinen ja vaarojen houkutusta
hän oli aina valmis seuraamaan.

Muutaman viikon päästä hän nälän ja vaivojen uuvuttamana ja kuumeesta
puolikuolleena veti veneensä erään toyootikylän rannalle ja kaatui heti
pyörtyneenä maahan. Kun hän sitä seuraavina viikkoina tointuessaan
katseli Tukesania, mielistyi hän naiseen. Ja samoin kuin Shpackin isä,
joka eli korkeaan ikään Siperian paimentolaisten keskuudessa, olisi
Spike O'Brien saanut ainaisesti lepuuttaa väsyneitä jalkojaan toyootien
luona. Mutta seikkailuhalu sai hänet valtoihinsa ja ajoi miehen
matkaan. Sillä samoin kuin hän oli kulkenut York Factorysta Fort
Yukoniin, samoin hän saattaisi mennä Fort Yukonista aina mereen saakka
ja saada senkin kunnian, että oli ensimmäisenä kulkenut luoteisväylän
maitse. Hän kulki myöskin pitkin virtaa, voitti tavoittamansa kunnian,
mutta pysyi tuntemattomana ja ylistämättömänä. Myöhemmin hänellä oli
merimiesravintola San Franciskossa, jossa häntä pidettiin erittäin
etevänä valehtelijana, koska hän puhui täysiä tosia.

Kaiken kaikkiaan: Tukesan synnytti lapsen. Ja tämä lapsi oli Jees Uck.
Olemme nyt tarkkaan seuranneet hänen sukujuurtaan näyttääksemme, ettei
hän ollut intiaani eikä eskimo, ei innuiti eikä oikeastaan mitään
muutakaan rotua. Samalla olemme tahtoneet todentaa minkälaisia
sukupolvien heitteitä me kaikki olemme ja miten ne juuret risteilevät,
joista syntymme, johdetaan.

Suonissaan seikkailijaveri ja kaikki, mitä hän on monilta esi-isiensä
roduilta perinyt, kasvoi Jees Uck erinomaiseksi kaunottareksi. Hänen
kauneutensa on tosin kummallista laatua ja kylliksi itämaalaista
eksyttääkseen rotututkijoita. Hän oli erittäin notkea ja solakka.
Kelttiläisestä ei hänessä ollut muuta jälkeä kuin mielikuvituksen
herkkyys. Kenties oli se myöskin ajanut hänen lämpöisen verensä ihon
pinnalle, mikä teki sen värin hiukan vaaleaksi, mutta se saattoi olla
yhtä hyvin Shpackin perintöä, tuon "suuren ja paksun", joka taas oli
perinyt slavonilaisen isänsä ihonvärin. Ja kaikkein parhaat olivat
silmät, suuret, mustat, loistavat silmät -- puolirotuisen silmät,
pyöreät, täysmuotoiset silmämunat ja intohimoinen ilme, silmät, jotka
ilmaisivat tumman rodun sekaantumista vaaleaan. Hänen perimänsä valkea
veri ja oma valppautensa tekivät hänet tavallaan kunnianhimoiseksi.
Muuten hän oli kasvatukseltaan ja katsantokannaltaan täydellisesti
toyooti-intiaani.



2.


Eräänä talvena Jees Uckin ollessa nuori nainen sattui Neil Bonner hänen
tielleen. Tämä tapahtui vastoin Neil Bonnerin tahtoa, samoin kuin hänen
tulemisensakin tähän maahan. Se nyt oli oikeastaan ihan jyrkästi hänen
tahtoaan vastaan. Kuponkeja leikkaavan ja ruusuja viljelevän isän ja
seuraelämässä liehuvan äidin hoidossa oli hänestä tullut hulivili. Hän
ei ollut huonoluonteinen. Mutta täytyykin miehen, jolla on täysi
toimeentulo eikä mitään työtä, jollakin tavalla purkaa tarmoaan. Neil
Bonner oli juuri tällaisessa asemassa. Ja hän purki tarmoaan niin
tuntuvasti, että kun välttämätön huippukohta oli saavutettu, kömpi
hänen isänsä -- Neil Bonner vanhempi -- ulos ruusutarhastaan hurjana
säikäyksestä ja katseli poikaansa hämmästynein silmin. Sitten hän meni
vertaisensa ammatinharjoittajan luo tapansa mukaan neuvottelemaan,
niinkuin kupongeista ja ruusuistakin, ja nämä molemmat miehet
määräsivät nuoren Neil Bonnerin kohtalon. Hänet piti lähettää
maailmalle parantumaan -- unohtamaan hullutukset ja ponnistelemaan
heidän oivalliselle tasolleen.

Kun tämä päätös oli tehty ja nuori Neil Bonner hiukan katunut ja koko
lailla hävennyt, kävi kaikki muu sangen kevyesti. Molemmat
ammattitoverit olivat suurien osakkeiden omistajia P.C.-yhtiössä.
Tuolla yhtiöllä oli kokonaisia laivastoja virroilla ja valtamerilaivoja
merellä. Paitsi tätä veden kyntämistä oli se yrityksillään piirittänyt
myöskin maata noin satatuhatta neliöpeninkulmaa. Niinpä yhtiö lähetti
nuoren Neil Bonnerin pohjolaan valkeille alueille oppimaan ja
kehittymään yhtä hyväksi kuin isä oli. -- Viiden vuoden yksinkertainen
elämä siellä kaukana työssä ja poissa kaikesta houkuttelevasta tekee
hänestä miehen, sanoi vanha Neil Bonner, ja sitten hän taas kömpi
ruusutarhaansa. Nuori Neil puri hammasta, otti tuiman muodon ja tarttui
työhön. Hän täytti paikkansa hyvin ja saavutti esimiestensä suosion. Ei
siksi, että työ olisi erittäin miellyttänyt häntä, mutta se esti häntä
menettämästä järkeään.

Ensimmäisenä vuonna hän tahtoi kuolla. Toisena hän kirosi luojaansa.
Kolmantena hän horjui kummankin näiden kantojensa välillä ja riitaantui
esimiehensä kanssa. Hän voitti kiistassa, mutta esimies piti kuitenkin
viimeisen sanan -- ja tämän sanan voimalla Neil Bonner karkoitettiin
sellaiseen paikkaan, että edellinen sen rinnalla oli ollut hänestä
paratiisi. Mutta hän lähti sinne valittamatta, sillä pohjola oli tehnyt
hänestä toden totta miehen.

Siellä täällä kartalla valkoisilla alueilla nähdään pieniä pyörylöitä,
hyvin o-kirjaimen näköisiä, ja toisella puolella tätä pyörylää on nimi,
esimerkiksi Fort Hamilton -- Yana Station -- Twenty Mile -- ja me
uskomme, että nuo valkeat seudut ovat hyvinkin asutuita, ovat
kaupunkeja, kyliä... Mutta eihän se ole mitään muuta kuin tyhjää
kuvittelua. Twenty Mile, joka on hyvin toisten asemien kaltainen, on
puurakennus, jotakuinkin yhtä suuri kuin tavallinen kulmatalo,
pohjakerrassa ruokakauppa ja ensimmäisessä kerroksessa vuokrattavia
huoneita. Pihalla on korkeajalustainen tai pylväsjalkainen varastohuone
ja sitäpaitsi pari ulkohuonetta. Pihassa ei ole minkäänlaista aitausta.
Sen ala riittää silmänkannon matkan päähän ja arvaamattoman pitkän
kappaleen vielä sen taaksekin. Mitään muita taloja ei ole
näkyvissäkään, mutta toyootit majoittuvat väliin talvileirille noin
peninkulman tai parin päähän Yukonille. Tämä on Twenty Mile, yksi
P.C.-yhtiön monista tuntosarvista. Täällä yhtiön asiamies hoitaa
apulaisensa keralla kauppaa vaihtaen intiaaneilta nahkoja ja myyden
tavaraa oikullisille kullankaivajille, jotka maksavat kaiken
kultahiekalla. Täällä asiamies ja hänen apulaisensa odottavat koko
talven kevättä, ja kun se tulee, asettuvat he kiroillen katolle, sillä
Yukon tulvii. -- Tänne nyt lähetettiin Neil Bonner neljäntenä
maanpakolaisvuotenaan hoitamaan koko liikettä.

Hän ei karkoittanut ketään edeltäjää paikoiltaan. Se, joka asemaa oli
hoitanut, tappoi itsensä, "koska paikka oli perin paha" -- sanoi
apulainen, joka vielä oli jäljellä. Toyootit olivat toista mieltä
asiasta tarinoidessaan nuotioillaan. Apulainen oli kapeaharteinen,
onttorintainen, ja kasvot kuin kuolemalla; mustat parran haivenet eivät
ulottuneet peittämään poskien onttoutta. Hän yski paljon ja keuhkot
tuntuivat olevan vialla, sillä hänen silmissään oli hurja, kuumeinen
ilme aivan kuin keuhkotautisilla on viimeisinä aikoinaan. Hänen nimensä
oli Pentley -- Amos Pentley -- eikä Bonner pitänyt hänestä, vaikka
säälikin miesparkaa. He eivät olleetkaan varsin hyvässä sovussa
keskenään, vaikka pakkanen ja pimeys pitkinä talvisina kuukausina
pakottivat heidät yhteiselämään.

Lopulta Bonner tuli siihen päätökseen, että Amos oli osittain
mielenvikainen. Hän jätti miehen rauhaan, hoiti itse kaikki paitsi
ruoanlaittoa. Mutta Amos palkitsi sen äkäisillä katseilla ja selvällä
vihalla. Tämä oli suuri koettelemus Bonnerille. Sillä oman heimolaisen
hymyily, iloinen sana ja yhteisen onnettomuuden tunto lähentää ihmisiä
tovereiksi -- sillä on suuri merkitys. Talvea ei ollut vielä pitkältä
kulunut, kun hän alkoi huomata, että tuo apulainen oli monella tavalla
yllyttänyt edellistä asiamiestä ottamaan hengen itseltään.

Twenty Milessä oli hyvin yksinäistä. Erämaat ulottuivat näköpiirin
laajuudelle. Kovettunut lumi oli levittänyt vaippansa yli maan ja
haudannut kaiken elon kuolemanhiljaisuuteen. Monta päivää oli ihan
kirkasta ja kylmää ja lämpömittari näytti järkähtämättä neljäkymmentä
ja viisikymmentä astetta kylmää. Mutta sitten tuli muutos. Se vähäinen
kosteus, mikä ilmassa oli, kasaantui harmaiksi muodottomiksi pilviksi.
Oli melkein lämmin, lämpömittari näytti jo seitsemää alle nollan ja
kosteus putoili alas kovina karpaloina, jotka narisivat jaloissa kuin
kuiva sokeri. Sitten tuli jälleen kirkasta ja kylmää, kunnes oli
kerääntynyt kylliksi kosteutta suojelemaan maata pakkaselta. Tätä menoa
kesti lakkaamatta. Mitään ei tapahtunut. Ei ollut myrskyjä, ei kuohuvia
vesiä eikä humajavia metsiä -- ei mitään muuta kuin koneellinen
kosteuden putoaminen avaruudesta maahan. Merkillisin näiden
yksitoikkoisten viikkojen tapahtuma oli lämmön nousu viiteentoista
lämpöasteeseen. Mutta tämän erehdyksensä korjasivat yläilmat rangaisten
maata pakkasellaan, niin että elohopea jäätyi; väkiviinamittari näytti
seitsemänkymmentä astetta alle nollan ja halkesi. Sen jälkeen ei kukaan
voinut sanoa kuinka kylmä oli. Toinen tapahtuma, yksitoikkoinen
säännöllisyydessään, oli öiden piteneminen, kunnes päivä oli vain
hämärrys kahden yön välillä.

Neil Bonner oli seuraeläin. Hänen hullutuksiinsakin oli ollut syynä
liiallinen seuranhaluisuus. Ja nyt, maanpakolaisuutensa neljäntenä
vuonna, oli hänen seurakumppaninaan -- oikeastaan hullunkurista
ajatella häntä tässä yhteydessä -- vihamielinen, melkein puhumaton
olento, jonka kamalista silmistä loisti katkera, aiheeton viha.

Bonner, jonka elämänehtoihin kuului toveruus ja iloinen puhelu, kulki
nyt kuin haamu muistellen tuskallisella kaipuulla entisiä
seurariemujaan. Päivisin olivat hänen huulensa lujasti yhteen
puristetut ja muoto ankara, mutta öisin hän puristi nyrkkinsä kokoon,
vierittelihe huopapeitteissään ja itki ääneen kuin lapsi. Sen ohessa
ajatteli hän erästä isää, jolla oli isällinen valta, kiroten häntä
pitkät tunnit. Hän kirosi luojaansakin. Mutta Jumala näkee ja ymmärtää.
Hänellä ei voi olla sydäntä moittia heikkoja kuolevaisia, jotka
lankeevat herjauksen syntiin Alaskassa.

Tänne, Twenty Milen asemalle, tuli Jees Uck vaihtamaan itselleen
jauhoja, sianlihaa ja helmiä sekä tulipunaista kangasta käsitöihinsä.
Hänen käyntinsä aiheuttivat -- tosin hänen tietämättään -- sen, että
Twenty Milen yksinäinen mies tunsi itsensä entistään yksinäisemmäksi ja
yön unessa ojenteli käsivarsiaan ja syleili tyhjää ilmaa. Sillä Neil
Bonner oli ainoastaan ihminen.

Kun Jees ensin tuli varastohuoneeseen, katsoi Neil Bonner häneen
pitkään, niinkuin janoinen katsoisi uhkuvaa lähdettä. Ja tyttö, Spike
O'Brienin perillinen, antoi mielikuvituksen viedä itseään ja katsoi
hymyillen häntä silmiin, ei niinkuin tummaihoisten tapa on hymyillä
kuninkaallisia rotuja katsellessaan, mutta niinkuin nainen hymyilee
miehelle. Seuraus oli välttämätön. Mies ei sitä tahtonut huomata,
taisteli vastaan yhtä tuimasti ja intohimoisesti kuin tunne häntä
pakotti tyttöä lähenemään. Ja tyttö? Niin, hän oli Jees Uck,
kasvatukseltaan tykkänään toyooti-intiaani.

Tyttö tuli usein kauppaa tekemään. Hän istui usein suuren lieden
ääressä murtaen englantiaan ja haastaen Neil Bonnerin kanssa. Pian
alkoi nuori mies ikävöidä tytön tuloa, ja kun tyttö jäi tulematta, oli
hän levoton. Joskus hän eksyi ajattelemaan ja kohteli silloin tyttöä
kylmästi ja päättävästi, niin että se hämmensi ja loukkasi tytön
mieltä, vaikkei tämä uskonutkaan sen olevan totta. Mutta useimmiten
Neil Bonner ei uskaltanut ajatella ollenkaan ja silloin kaikki oli
hyvin, ja niin sitä naurettiin ja hymyiltiin. Ja Amos Pentley katseli
tätä ja veti suunsa irveen. Hänkin rakasti elämää eikä saanut elää, ja
muiden eläminen kidutti hänen sieluaan. Hän vihasi juuri sen vuoksi
Bonneria, jossa elämä pulppusi ja jonka silmät loistivat ilosta
nähdessään Jees Uckin. Amos taas, kun vain näki tytön, sai heti
verensyöksyn; niin kuohuksiin hänen verensä joutui.

Jees Uckin luonnollinen järki -- hän ajatteli alkuperäisellä tavallaan
eikä ollut tottunut punnitsemaan elämää sen ylevimmissä annoksissa --
luki Amos Pentleyn sielua kuin avointa kirjaa. Hän varoitti Bonneria
avonaisesti ja suoraan muutamalla sanalla. Mutta nuori mies vain nauroi
tytön selvää levottomuutta. Bonnerin silmissä Amos oli kurja riiviö,
joka epätoivoisena hoippui hautaansa. Ja Bonner, itse kärsimysten
kouluttamana, voi helposti antaa paljon anteeksi.



3.


Eräänä aamuna ankaran pakkasen hyristys ajoi Bonnerin suuruspöydästä ja
hän meni varastohuoneeseen. Jees oli jo siellä kasvot loistavina
matkansa jälkeen. Hän tahtoi ostaa säkin jauhoja. Jonkun minuutin
kuluttua oli Neil köyttämässä säkkiä kiinni hänen kelkkaansa. Kun hän
kumartui, tuntui niskassa kankeutta ja pahoinvointia, kuin ruumiillisen
sairauden oireita. Ja kun kuorma oli nuorissa ja hän aikoi suoristua,
sai hän äkkiä vetotaudin kohtauksia ja kaatui lumeen. Ruumis
jäykistyneenä ja vapisevana, pää taaksepäin vetääntyneenä, kädet ja
jalat ojennettuina, selkä käyristyneenä kuin kaari ja suu vinossa
näytti hän siltä kuin repeytyisi kappaleiksi jäsen jäseneltä.
Äännähtämättä heittäytyi Jees Uck hänen viereensä lumeen, mutta Bonner
tarttui vetokohtauksissaan hänen ranteisiinsa, ja niin kauan kuin
kohtaus kesti, oli tyttö avuton. Jonkun sekunnin kuluttua oli kohtaus
ohitse, mutta hän makasi voimattomana, melkein tiedottomana, otsa
hiessä ja suu vaahdossa.

-- Pian! mutisi hän kummallisen käheällä äänellä. -- Pian! Sisään!

Hän yritti ryömiä nelinkontin, mutta tyttö kohotti hänet ylös, ja
nojaten nuoreen olkaan pääsi hän nopeammin eteenpäin. Kun hän tuli
sisään, alkoi kohtaus jälleen ja hän irtaantui ehdottomasti tytöstä
vierien käärönä lattialle. Amos Pentley tuli uteliaana katselemaan.

-- Voi, Amos! huusi Jees Uck suuressa tuskassa ja avuttomuudessa, --
hän kuolee, te uskoo! Mutta Amos kohautti hartioitaan ja katseli.

Sitten Bonnerin ruumis norjeni, jännittyneet jänteet herpaantuivat ja
kasvoille tuli huojennuksen ilme.

-- Pian! sähisi Bonner hampaittensa välistä -- huulet taistelivat jo
uudistuvassa kohtauksessa, jota hän koetti vastustaa. -- Pian, Jees
Uck, lääkettä! Älä pelkää, vedä minut sinne!

Jees Uck tiesi missä lääkearkku oli, huoneen etäisimmässä nurkassa
uunin toisella puolella, ja hän tarttui säpivän miehen jalkoihin vetäen
häntä sinne päin. Kun vetokohtaukset hellittivät, rupesi Bonner, tosin,
hyvin heikkona, etsimään arkusta. Hän oli nähnyt koirien kuolevan
samanlaisissa kohtauksissa ja hän tiesi mitä oli tehtävä. Hän otti
pullon kloralihydraattia, mutta sormet olivat liian heikot avaamaan
tulppaa. Jees Uck teki sen sillä aikaa kun uusi kohtaus puistatti
Bonneria. Kun se oli ohitse, tarjottiin hänelle avonainen pullo, ja hän
katsoi nuoren naisen suuriin, mustiin silmiin ja luki niistä mitä
miehet ainian lukevat heitä vastaavan sukupuolen silmistä. Hän otti
hyvän siemauksen lääkettä ja vaipui sitten maahan, kunnes kohtaus taas
uusiintui ja vaimeni. Sitten hän nousi vaivalloisesti kyynärpäilleen.

-- Kuule, Jees Uck! sanoi hän hyvin hitaasti aivan kuin olisi pelännyt
kiirehtimistä, vaikka se oli välttämätöntä. -- Tee niinkuin sanon. Jää
tähän luokseni, mutta älä koske minuun. Minun täytyy olla hyvin hiljaa,
etkä sinä saa mennä!

Hänen alaleukansa jäykkeni ja kasvot värähtelivät ja vääntyivät, mutta
hän nieli voimakkaasti ja vastusti.

-- Älä mene. Älä anna Amoksen mennä. Ymmärrä minua oikein! Amoksen
täytyy pysyä juuri tässä.

Tyttö nyökkäsi merkiksi, että oli ymmärtänyt. Samassa Bonner jo oli
kohtauksen vallassa. Sitä seurasi koko sarja uusia, joiden voima yhä
heikkeni, harveten samalla. Jees Uck kumartui katsomaan häntä, mutta
muisti kiellon eikä koskenut. Kerran Amos näytti levottomalta ja aikoi
poistua keittiöön, mutta tytön säihkyvä katse esti sen ja Amos pysyi
sitten aivan hiljaa, ellei ota lukuun hänen vaivalloista hengitystään
ja pahaa yskimistään.

Bonner nukkui. Päivää merkitsevä valon kajastus hävisi. Amos sytytti
lampun nuoren tytön silmien seuraamana. Ilta läheni. Pohjanpuoleisesta
akkunasta näkyi taivaalla punertava hehku, joka liekehti ja liehui ja
sitten haihtui pimeyteen. Pian Bonner heräsi. Ensin hän katsoi, oliko
Amos paikoillaan, sitten hän hymyili Jees Uckille ja nousi istumaan.
Jok'ikinen jänne oli kankea ja arka ja hymyily oli surkeaa. Hän paineli
ja tunnusteli itseään aivankuin olisi tahtonut tutkia hävityksen
laajuutta. Sitten saivat kasvot vakavan ja asiallisen ilmeen.

-- Jees Uck, sanoi hän, -- ota kynttilä. Mene keittiöön. Siellä on
ruokaa pöydällä -- korppuja, papuja ja sianlihaa -- ja kahvia on
pannussa liedellä. Tuo kaikki tänne pöydälle. Tuo sitten sarkka ja
vettä ja pullo whiskyä, joka on kaapin ylähyllyllä. Älä unohda whiskyä!

Kun hän oli ottanut siemauksen whiskyä, alkoi hän huolellisesti
tarkastaa lääkearkkua, josta hän vähä väliä nosti syrjään muutamia
pulloja jotakin tarkoitusta varten. Sitten hän teki kokeita
tarkastellen ruoka-aineita. Opintoaikanaan hän oli toisinaan kokeillut
laboratoriossa, ja hänellä oli kylliksi tietoa asiasta voidakseen
käsillä olevin keinoin päästä selville. Kahvissa ei ollut mitään eikä
pavuissa. Korput hän tutki hyvin huolellisesti. Amos, joka ei
ymmärtänyt mitään kemiasta, katseli jännittyneen uteliaana. Mutta Jees
Uck, joka uskoi ehdottomasti valkoisen miehen viisauteen ja eritoten
Neil Bonnerin, eikä ollut ainoastaan tietämätön, vaan tiesi ettei hän
mitään tiennyt, tarkkasi enemmän hänen kasvojaan ja käsiään.

Kerta kerralta Neil teki johtopäätöksiä, kunnes lopulta viimeinen koe
toi ratkaisun. Hän käytti ohutta lääkepulloa putkena ja piteli sitä
valon ja itsensä välillä, tarkaten hitaasti eroavaa suolaa putken
nesteessä. Hän ei sanonut yhtään mitään, mutta hän näki mitä oli
otaksunutkin näkevänsä. Ja Jees Uck, jonka silmät olivat koko ajan
olleet kiinnitetyt Bonnerin kasvoihin, näki myöskin jotakin -- jotakin
sellaista, että se pakotti nuoren tytön syöksymään naarastiikerin
tavoin Amokseen käsiksi ja ihmeteltävällä voimalla ja notkeudella
heittämään miehen taaksepäin polvilleen. Hänen veitsensä lensi
tupestaan, nousi korkealle ja välähti lampun valossa. Amos mörähti,
mutta Bonner esti iskun ennenkuin se ehti tapahtua.

-- Olet kunnon tyttö, Jees Uck, mutta älä välitä hänestä. Antaa hänen
mennä!

Tyttö totteli, laski miehen irti, vaikka jokainen kasvonpiirre ilmaisi
päinvastaista mielitekoa. Amos putosi raskaasti maahan. Bonner potkaisi
häntä mokkasiinijalkineellaan.

-- Nouskaa ylös, Amos! käski Bonner. -- Laittakaa tavaranne vielä tänä
iltana ja lähtekää täältä!

-- Ette suinkaan syytä minua...? läähätti Amos hurjistuneena.

-- Minä sanon, että olette yrittänyt ottaa henkeni, sanoi Bonner
kylmästi ja levollisesti. -- Minä sanon vielä, että olette tappanut
Birdsallin, vaikka yhtiö luulee hänen itse lopettaneen elämänsä.
Minulle olette antanut strykniiniä. Jumala tietää, mitä Birdsall sai.
En voi teitä hirttää. Olette kylliksi lähellä kuolemaanne. Mutta Twenty
Milessä ei ole meille molemmille tilaa, niinpä te saatte mennä. Pyhään
Ristiin on kaksisataa peninkulmaa. Te voitte ennättää sinne jos varotte
liikaa rasitusta. Minä annan teille ruokaa, reen ja kolme koiraa. Te
olette silloin yhtä varmassa tallessa kuin olisitte vankilassa, sillä
maasta ette voi päästä. Minä suon teille kohtalonne. Olettehan jo
melkein kuollut. No hyvä! Minä en lähetä ennen kevättä yhtiölle tietoa
teidän teostanne. Siksi te ennätätte pelastukseenne, kuolemaan. No,
menkää nyt!

-- Te mennä sänkyyn! rukoili Jees Uck, kun Amos oli suunnannut kulkunsa
Pyhää Ristiä kohti yön pimeydessä. -- Te kipeä mies vielä, Neil!

-- Ja sinä olet oiva tyttö, Jees Uck, vastasi Bonner. -- Tässä on
käteni sen asian varmuudeksi. Mutta sinun pitää palata kotiisi.

-- Te ei minusta pidä, sanoi tyttö yksinkertaisesti.

Bonner hymyili, auttoi viitan hänen yllensä ja saattoi ovelle. -- Vain
hiukan liiaksikin, Jees Uck, sanoi hän hiljaa, -- vain liian paljon!

Pohjolan yön musta vaippa kääriytyi yhä tiiviimpänä yli maan. Neil
Bonner huomasi pian, ettei hän ollut osannut panna kylliksi arvoa
kuolevan Amoksen murhanhimoisen naaman läheisyydelle. Twenty Mile kävi
hyvin hiljaiseksi.

"Jumalan armahtavaisuuden tähden, Prentis, lähetä luokseni
joku mies!" kirjoitti hän asiamiehelle Fort Hamiltoniin, kolmensadan
peninkulman päähän virtaa ylöspäin. Kuuden viikon kuluttua tuli
intiaanisanansaattaja takaisin tuoden vastauksen. -- "Helvetti.
Molemmat jalat paleltuneet. Tarvitsen hänet itse. Prentis." Hyvin
kuvaavaa.

Kurjuutta täydensi sekin seikka, että toyootit olivat lähteneet
sisämaahan seuraten erästä villiä hirvilaumaa, ja Jees Uck oli mennyt
mukana. Kun hän oli kaukana, tuntui etäisyys lähentävän heitä entistä
enemmän. Ja Neil Bonner huomasi alituisesti palauttavansa tytön kuvan
ajatuksiinsa. Joka päivä hän kuvitteli näkevänsä kaivatun leirissä
taikka teillä kulkemassa. Ei ole hyvä yksinänsä olla. Usein hän meni
ulos hiljaisesta asunnostaan paljain päin ja ravisti nyrkkiään päivän
niukkaa sarastusta kohti, kun se kuulsi eteläisellä taivaan rannalla.
Ja hiljaisina, kylminä öinä hän nousi vuoteestaan ja kömpi ulos
pakkaseen halkaisemaan hiljaisuuden keuhkojensa täydellä voimalla,
aivankuin hiljaisuus olisi ollut käsiteltävä, tunteva olento, jonka voi
herättää. Taikka hän huusi nukkuville koirille siksi kuin ne rupesivat
ulvomaan. Hän otti karvaisen elukan huoneisiinsa ja koetti kuvitella,
että se oli Prentisin lähettämä apulainen. Hän näki paljon vaivaa
opettaessaan sitä nukkumaan säädyllisesti huopapeitteissä öisin ja
istumaan pöydässä aterialla niinkuin ihminen. Mutta susikoira
hirmustui, pakeni pimeisiin nurkkiin, murisi suuttuneena ja puri
Bonneria jalkaan. -- Lopputulos oli: Bonner ajoi sen ulos potkuin ja
iskuin.

Sitten hän joutui mielikuvituksensa valtoihin. Kaikki häntä ympäröivät
voimat hän muutti eläviksi olennoiksi, jotka olivat tulleet elämään
hänen kanssaan. Hän kohotti arvoonsa alkuperäisimmän pyhätön: rakensi
alttarin auringolle ja poltti siinä kynttilöitä, talia ja sianihraa. Ja
aitaamattomalle pihalle, korkeajalkaisen varastohuoneen viereen hän
kyhäsi lumesta pirunkuvan, jolle hän irvisteli ja ilveili kun elohopea
laski. Kaikki oli luonnollisesti leikkiä. Hän todisteli itselleen, että
leikkiähän se oli, ja vakuutti sitä yhä uudelleen tullaksensa oikein
varmaksi -- ajattelematta, että hulluus on aina taipuvainen
ilmaantumaan teeskentelyn ja leikin muodossa.

Eräänä päivänä keskitalvella tuli Twenty Mileen isä Champreau,
jesuiitta ja lähetyssaarnaaja. Bonner syöksyi häntä vastaan, veti hänet
sisään, sulkeutui hänen syliinsä ja itki, kunnes pappi pelkästä
myötätunnosta teki samoin. Sitten Bonner oli melkein villi silkasta
ilosta, kattoi pöydän parhailla herkuillaan, samalla vakuutellen, ettei
vieras saanut lähteä pois. Mutta isä Champreaulla oli kiireellinen
veljeskunnan antama tehtävä ja hän lähti matkaan jo seuraavana aamuna
senkin vaaran uhalla, että Bonnerin veri, tämän uhkauksien nojalla,
tulisi hänen päällensä.

Uhkaus oli vähällä täyttyä, kun toyootit palasivat talvimajoiltaan
metsästämästä. He toivat paljon turkiksia ja nyt syntyi vilkas
vaihtoliike ja aika vilinä Twenty Milessä. Jees Uck tuli myöskin
ostamaan helmiä, punaista kangasta ja muita tarpeita, ja Bonner alkoi
olla jälleen oma itsensä. Hän taisteli kokonaisen viikon hillitäkseen
taipumustaan tyttöön. Mutta sitten tuli kerran ratkaisun hetki, kun
tyttö nousi lieden äärestä ja aikoi mennä. Jees Uck ei ollut unohtanut,
että hänet kerran oli lähetetty pois, ja sama ylpeys, joka oli ajanut
Spike O'Brienin seuraamaan luoteisväylää maitse, eli vielä tytössä.

-- Minä kyllä menee, sanoi hän, -- hyvää yötä, Neil!

Mutta Neil seurasi häntä. -- Ei, ei ole hyvä niinkään, sanoi hän.

Ja kun tyttö kääntyi takaisin äkillisen riemun tuli silmissään, taipui
Neil hiukan eteenpäin, hitaasti ja juhlallisesti, ja suuteli hänen
huuliaan. Toyootit eivät olleet opettaneet tytölle sellaisen suudelman
merkitystä, mutta hän ymmärsi sen kuitenkin ja oli iloinen.



4.


Jees Uckin taloon tulo muutti kaiken valoisemmaksi. Hän oli
kuninkaallinen onnessaan, loppumattoman mielihyvän lähde. Hänen
alkuperäisyytensä ja lapsellisuutensa ilmenivät sellaisella tavalla,
että niistä syntyi aina viehättävä yllätys ylen sivistyneelle miehelle,
joka oli kumartunut nostamaan hänet ylös. Tyttö ei ollut ainoastaan
yksinäisyyden lohdutus, hänen alkuperäisyytensä vaikutti nuorentavasti
miehen tuskastuneeseen sieluun. Tuntui aivan kuin hän pitkän ja
tuskallisen vaelluksen jälkeen olisi saanut laskea päänsä maaemon
syliin. Lyhyesti sanoen: Jees Uckissa hän löysi maailman nuoruuden --
sen nuoruuden ja voiman ja ilon.

Ja jotta hän saisi kaikki tarpeensa tyydytetyiksi ja etteivät nuo kaksi
kyllästyisi toisiinsa, tuli sinne eräs Sandy Mac Pherson -- sellainen
seuramies, ettei moisen ole ennen kuultu viheltelevän teillä eikä
esittävän ballaadia nuotiotulella. Eräs jesuiitta oli tullut hänen
luoksensa parinsadan peninkulman päähän Yukonia ylöspäin sanomaan
viimeiset sanansa Sandyn tovereille ennen multaan peittämistä. Ja kun
papin piti lähteä, oli hän sanonut: -- Sinä jäät nyt yksin, poikani!
Sandy painoi päänsä alas suruissaan. -- Twenty Milessä on toinen
yksinäinen mies, lisäsi pappi, -- te tarvitsette toisianne, poikani.

Niin Sandystä tuli aseman kolmas henkilö, siellä asuvan miehen ja
naisen veli. Hänen seurassaan Bonner lähti hirvenmetsästykseen ja
sudenajoon. Vastapalvelukseksi Bonner kaivoi piiloista vanhan ja
kuluneen kirjan ja tutustutti toisen Shakespeareen, niin että Sandy
saneli viisijalkaisia runomittoja vetokoirilleen, kun ne yrittivät
vetää vastahankaan. Pitkinä iltoina he pelasivat, puhuivat ja
väittelivät kaikesta taivaan ja maan välillä. Sillä aikaa Jees Uck
istui kuten emäntä ainakin kiikkutuolissa laitellen heidän
mokkasiinejaan ja sukkiaan.

Tuli kevät. Aurinko kohosi etelän taivaalle. Maa vaihtoi kylmän
lumipukunsa kevyempään ja iloisempaan. Kaikkialla valo välkehti ja
elämä kutsui. Päivien ihanatuoksuiset tunnit lisääntyivät ja yöt
vaihtuivat vapaiksi pimeyden varjoista. Virta paljasti povensa ja
höyryveneiden vohkina kaikui erämaassa. Tuli elämää ja liikettä, uusia
kasvoja, uusia tapahtumia. Bonner sai uuden apulaisen Twenty Mileen ja
Sandy Mac Pherson lähti erään kullankaivaja-seurueen matkaan tutkimaan
Koyokuk-maata. Ja Neil Bonner sai sanomalehtiä, aikakauslehtiä ja
kirjeitä. Jees Uck katseli tätä kaikkea suruissansa, sillä hän tiesi
Bonnerin omaisten puhuvan täten hänelle toiselta puolelta maailmaa.

Ilman erityistä mielenliikutusta Bonner nyt kuuli isänsä kuolleen. Oli
tullut hellä, anteeksiantava kirje, jonka isä oli sanellut elämänsä
viimeisinä tunteina. Yhtiöltä oli virallinen määräys jättää asema
apulaisen hoidettavaksi ja itse matkustaa niin pian kuin häntä halutti.
Pesän selvittäjät lähettivät laajan, laillisen asiakirjan, jossa oli
lukemattomia osake- ja obligatsionilistoja, maatiloja, korkoja ja
irtainta, ja nämä nyt isän testamentin mukaan olivat hänen
omaisuuttaan. Hieno, pikkuruinen kortti, joka oli varustettu
nimikirjaimilla ja sinetillä, kutsui kallista Neiliä kotiin murtuneen
rakastavan äidin luokse.

Neil Bonner teki ripeän päätöksen, ja kun _Yukon Bell_ puhkien
laski rantaan matkalla Beringin merelle, astui hän laivaan ja matkusti
-- huulillaan tuo kulunut lauseparsi pikaisesta palaamisesta.

-- Tulen takaisin ennenkuin ensi lumi sataa, rakas Jees Uckini! lupasi
hän viimeisten suutelojen välillä rannassa. Eikä hän vain luvannut, hän
aikoi todella sen tehdä -- niinkuin useimmat miehet sellaisissa
tapauksissa aikovat tehdä. Hän antoi uudelle asiamiehelle John
Thompsonille määräyksen antaa rajatonta luottoa Jees Uckille, hänen
vaimolleen. Viimeiseksi näkivät hänen silmänsä "Yukon Bellin" kannelta
tusinan miehiä rakentamassa puutaloa, josta piti tulla komein ja
mukavin tuhannen peninkulman tienoilla tämän virran varsilla -- Jees
Uckin ja samalla Neil Bonnerin talo, jonka piti olla valmis ennenkuin
ensimmäiset lumet hiutuilisivat. Sillä hän aikoi toden totta tulla
takaisin. Jees Uck oli hänelle hyvin rakas, ja sitäpaitsi koittaisi
pohjolalle kultainen aika. Neil Bonner aikoi tukea tätä tulevaisuutta
isänsä rahoilla. Kunnianhimoinen haaveilu sokaisi häntä.

Neljän vuoden kokemuksillaan ja P.C.-yhtiön kanssa sovinnollisessa
yhteistyössä tahtoi hän palattuaan tulla Alaskan Cecil Rhodekseksi. Ja
hän aikoi palata ensimmäisellä laivavuorolla, heti kun vain olisi
järjestänyt perintöasiansa. Isäänsä ei hän oikeastaan koskaan ollut
tuntenut ja äitinsä hän oli unohtanut.

Syntyi suuri hälinä kun Neil Bonner palasi napamailta. Hän ei ollut
ainoastaan vain vaski-ihoinen ja ryppyinen, hänen sisäinenkin ihmisensä
oli muuttunut uudeksi, hänen käsityksensä oloista ja asioista oli nyt
toisenlainen ja olennossa oli hillittyä vakavuutta. Hänen entiset
toverinsa hämmästyivät, kun hän kieltäytyi jatkamasta entistä elämää
heidän kanssaan niinkuin vanhoina hyvinä aikoina. Mutta hänen isänsä
ammattitoveri hieroi käsiään ja sai tästä lähtien kunniatehtäväkseen
johdattaa harhapoluille joutunutta hurjaa nuorisoa oikealle tolalle.

Neljä vuotta oli Bonnerin sisäinen ihminen ollut kesantona. Mitään
uutta oli tuskin tullut, mutta vanhassa toimitettiin valikointi. Siitä
oli eroteltu kaikki kulunut ja tarpeeton. Hän oli elänyt nopeasti
siellä alhassa maailmassa ja ylhässä erämaassa, ja hänellä oli ollut
aikaa järjestää kokemuksiensa sekava paljous. Kaikki turhanaikaiset
tarkoitukset oli heitetty tuulien viedä ja hän oli pohjannut syvempiä
ja laajempia tarkoitusperiä. Sivistys-käsite oli hänellä mennessä ollut
toinen ja nyt tullessa toinen. Maan tuoksu oli tunkeutunut hänen
sieramiinsa ja luonnon katseleminen oli myöskin auttanut häntä
ymmärtämään sivistyksen sisäisen merkityksen ja selvästi erottamaan sen
halpamaisuudet ja sen voiman. Tuloksena oli yksinkertainen, filosofinen
pikku päätelmä: -- Puhdas elämä on armontie. Velvollisuuden täyttäminen
on pyhitystä. Pitää elää puhtaasti ja tehdä velvollisuutensa voidakseen
tehdä työtä. Työnteko on lunnas. Työn kautta elämä tulee yhä
rikkaammaksi ja on samalla sopusoinnussa maailmanjärjestyksen ja
Jumalan tahdon kanssa.

Mutta Neil Bonner oli alkuaan kaupunki-ihminen. Hänen uusi,
luonnollinen elämänkatsomuksensa ja miehekäs ihmisyyskäsityksensä
tekivät sivistyksen hänelle hienommaksi ja arvokkaammaksi. Päivä
päivältä kaupunkilaiset liittyivät häneen yhä lujemmin ja
kaupunkilaiselämä kävi yhä läheisemmäksi. Päivä päivältä tuntui Alaska
yhä etäisemmältä ja epätodellisemmalta. Ja sitten hän tapasi Kitty
Sharonin -- naisen hänen omaa verenalaansa, omaa sukuaan, naisen, joka
laski kätensä hänen käteensä ja veti luoksensa, niin että hän unohti
päivän ja hetken -- ja vuodenajan, jolloin ensimmäinen lumi sataa
Yukonilla.

Sillä aikaa Jees Uck puuhasi uudessa laajassa talossa uneksien
kultaiset kesäkuukaudet. Sitten tuli syksy ennustamaan pitkää talvea.
Ilma muuttui raa'aksi ja kosteaksi, päivät hämärtyivät ja lyhenivät.
Virta vyöryi hitaasti ja ohut jää hyytyi suvantoon. Paimentolaiselämä
siirtyi etelämpään ja hiljaisuus vallitsi maassa. Ensimmäiset lumet
hiutuilivat ja viimeinen laiva puhkui vaivalloisesti jääsohjussa.
Sitten jää kovettui, yhtyi pitkiksi taipaleiksi, ja Yukon virtasi
niiden tasalla. Lopulta se pysähtyi tykkänään ja hämärtävät päivät
hautaantuivat pimeyteen.

John Thompson, uusi asiamies, nauroi, mutta Jees Uck uskoi meri- ja
virtaonnettomuuksiin. Neil Bonner oli kaiketi jäänyt jäihin Chilkoot
Passin ja St. Michaelsin väliin, sillä viimeiset matkustajat joutuvat
aina vaikeuksiin jäissä, sitten kun ovat laivasta muuttaneet rekiin ja
heidän tunti tunnilta täytyy ajaa koirakyydillä.

Mitään koiravaljakkoja ei kuulunut, ei ylöspäin eikä alaspäin Twenty
Milen tietä. Ja John Thompson sanoi Jees Uckille huomattavasti
iloissaan, ettei Bonner luonnollisestikaan koskaan palaa. Hän mainitsi
myöskin hyvin suorasukaisesti tahtovansa astua hänen tilalleen. Jees
Uck nauroi hänelle vasten naamaa ja meni suureen taloonsa. Mutta kun
tuli talvi, kun toivo kuoli ja elämän luode oli pisin, huomasi Jees
Uck, ettei hän saanutkaan luottoa. Tämä oli Thompsonin ansiota, ja mies
hieroi käsiään kulkien edestakaisin ja katsellen oveltaan Jees Uckin
taloon ja odottaen. Ja hän sai odottaa. Jees Uck möi koiransa eräälle
kullankaivajaseurueelle ja maksoi rahalla ravintoaineensa. Ja kun ei
Thompson myynyt hänelle rahallakaan, ostivat toyootit hänelle ja
kuljettivat tavarat pimeässä.

Helmikuussa tuli ensimmäinen posti jäitse, ja nyt luki John Thompson
lehdistä, että Neil Bonner oli mennyt naimisiin Kitty Sharonin kanssa.
Jees Uck piti oveansa raollaan ja John Thompsonia ulkopuolella, kun
tämä ilmoitti hänelle asiasta, ja kun mies oli puhunut, nauroi Jees
ylpeästi eikä uskonut. -- Maaliskuussa hän synnytti yksinäisyydessään
poikalapsen, oivallisen uuden ihmisolennon, jota hän ihaili. Ja samaan
aikaan seuraavana vuonna istui Neil Bonner erään toisen vuoteen ääressä
ihmetellen toista oivallista ihmisolentoa, joka oli tullut maailmaan.

Lumi suli maasta ja jäät lähtivät Yukonista. Aurinko vaelsi pohjoiseen
ja sitten taas etelään, ja kun koirista saadut rahat loppuivat, meni
Jees Uck heimolaistensa luo. Taitava metsästäjä, Oche Ish, tarjoutui
metsästämään hänelle ja hänen pojalleen ja pyytämään lohia heille, jos
hän tahtoisi tulla hänen vaimokseen. Ja Imego ja Hah Yo ja Wy Nooch --
kaikki tummaihoisia nuoria metsästäjiä -- tekivät saman ehdotuksen.
Mutta hän piti parempana elää yksin ja itse hankkia lihaa ja kalaa
omalla työllään. Hän neuloi mokkasiineja ja viittoja ja kintaita --
lämpöisiä, tarpeellisia tavaroita ja samalla kauniita katsella
tupsuineen ja helmikoristeineen. Ja hän möi näitä kullankaivajille,
joita tuli maahan yhä suuremmissa laumoissa. Näin hän ansaitsi ei
ainoastaan ylläpitonsa, vaan sai vielä säästöönkin, ja eräänä kauniina
päivänä hän lunasti itselleen paikan Yukon Bell-laivassa ja kulki siinä
virtaa alas.



5.


St. Michaelsissa rupesi Jees astiainpesijäksi aseman keittiöön. Aseman
hoitaja kummasteli tätä erinomaista naista ja hänen merkillistä
poikaansa, mutta ei kysynyt mitään, ja Jees Uck oli puolestaan niin
jäykkä kuin suinkin. Mutta ennenkuin liike Beringin merellä pysähtyi
sinä vuonna, osti hän paikan itselleen eräässä kuunarissa ja kulki
siinä taas etelää kohti. Sen talven hän laittoi ruokaa kapteeni
Markheimin talossa Unalaskassa, ja kun kevät tuli, jatkoi hän matkaansa
etelään päin Sitkaan whiskylaivassa. Myöhemmin hänet nähtiin
Metlakahtlassa, joka on lähellä St. Maryä Pan Handien päässä, ja siellä
hän teki työtä säilykelaitoksessa lohenpyynnin aikana. Kun syksy tuli
ja Siwash'in kalastajat valmistuivat palaamaan Puget Soundiin, astui
hän parin perheen kanssa suureen setripuiseen soutuveneeseen, ja niin
hän kulki alas Alaskan ja Kanadan jylhiä rantoja kunnes Juan de Fucan
kapeat väylät oli sivuutettu ja hän talutti poikaansa kädestä kovaa
kivikäytävää ylös Seattleen.

Siellä hän tapasi Sandy Mac Phersonin, entisen toverinsa. Mies
hämmästyi aika lailla nähdessään Jees Uckin, ja kun oli kuullut hänen
tarinansa, suuttui hän oikein rehellisesti -- ja vielä enemmän hän
olisi suuttunut, jos olisi tiennyt Kitty Sharonista. Mutta hänestä ei
Jees Uck hiiskunut sanaakaan, sillä sitä juttua hän ei itsekään
uskonut. Sandy luuli Bonnerin matkaa katalaksi paoksi ja neuvoi Jees
Uckia jättämään matkansa San Franciskoon, jossa Neil Bonnerin luultiin
asuvan silloin kun oli kotona. Ja kun se neuvo ei auttanut, saattoi hän
Jees Uckia, osti rautatieliput hänelle ja heitti hyvästit hymyiltyään
ja mutistuaan partaansa -- kiusatun häpeä!

Meluten ja jymisten, päivän valossa ja pimeässä, keinuen ja tölmien
ylös ja alas, väliin talven jäisille huipuille, väliin kesäpukuisiin
laaksoihin, yli äkkijyrkänteiden, yli kallionlohkareiden ja läpi
vuorten sisustain kulkivat Jees Uck ja hänen poikansa huimaa vauhtia
etelään. Jees Uckia eivät pärskyvät rautahevoset pelottaneet eikä Neil
Bonnerin kansan ylivoimainen sivistyskään häntä hämmästyttänyt. Tuntui
vain siltä kuin hän nyt vasta oikein selvästi tajuaisi sen ihmeen, että
tällaiseen rotuun kuuluva mies oli sulkenut syliinsä hänet. Suunnaton
sekasorto, joka San Franciskon satamassa vallitsee sen lakkaamattomassa
laivakulussa, sen meluavissa tehtaissa ja ukkosjyryisessä liikkeessä,
ei häntä hämmentänyt. -- Hän käsitti vain vieläkin selvemmin, kuinka
surkea yksinäisyys Twenty Milessä sekä toyootikylien eläimennahkaiset
teltat olivat tuskastuttaneet Neil Bonneria. Ja hän katseli poikaansa,
jonka käsi piteli lujasti hänen kättään, ja ihmetteli, että hän oli
synnyttänyt pojan sellaiselle miehelle.

Hän maksoi ajurille ja astui sitten kiviportaita Neil Bonnerin
ovelle. Vinosilmä japanilainen selitteli hänelle jotakin hetkisen,
mutta heidän oli mahdoton ymmärtää toisiaan, ja sitten mies päästi
hänet sisään, häviten itse. Jees Uck seisoi hallissa luullen sitä
yksinkertaisuudessaan talon hienoimmaksi huoneeksi -- siihen oli pantu
näytteille talon kaikki kalleudet, joilla tahdottiin komeilla ja
häikäistä. Seinät ja katto olivat laudoitetut öljytyllä punapuulla.
Lattia oli kiiltävää jäätä sileämpi, ja Jees Uck etsi itselleen
turvallisen seisomapaikan erään mahtavan nahan päällä. Niitä oli
useampia ja ne olivat rauhoituspaikkoja sileällä pinnalla. Mahtava
liesi -- suurenmoisena hän sitä piti -- avasi kitansa vastakkaisella
seinällä. Kokonainen valomeri, jota värilliset akkunalasit himmensivät,
valaisi huonetta ja kauimpana välkkyi valkoinen marmorikuva.

Tämän kaiken hän näki ja vielä enemmänkin kulkiessaan vinosilmäisen
palvelijan kanssa toisen huoneen läpi -- jonka hän vain vilaukselta
näki -- kolmanteen.

Nämä kaksi olivat ensimmäistä loistavammat. Ja hänen silmissään näytti
talossa olevan loppumaton määrä tällaisia huoneita. Ne olivat niin
pitkiä ja leveitä ja katto jossakin kaukana! Ensi kerran hän nyt, aina
siitä saakka kun oli tullut valkoisen miehen sivistyksen yhteyteen,
tunsi kunnioitusta. Neil, hänen Neilinsä, asui tässä talossa, hengitti
tätä ilmaa, meni illoin levolle näissä huoneissa ja nukkui! Tämä oli
kaikki kaunista ja se miellytti häntä, mutta hän tunsi myöskin, että
kaiken takana oli viisautta ja valtaa. Tämä oli vallan näkyvää muotoa
kauneuden kaavoissa ja tästä voimasta hänellä oli vaistomainen käsitys.

Ja sitten tuli nainen, kuninkaallisesti korkea, kruunattuna hiusten
valokehällä, joka oli kuin kultainen aurinko. Hän näytti lähenevän Jees
Uckia kuin tuudittava soitto hiljaisella veden pinnalla -- hänen
permantoa viistävä pukunsa oli sekin kuin laulua ja hänen vartalonsa
liikkui siinä tahdissa ja sopusointuisesti. Jees Uck oli itse sydänten
kiehtoja. Olivathan Oche Ish ja Imego ja Hah Yo ja Wy Nooch,
puhumattakaan Neil Bonnerista, John Thompsonista ja muista valkoisista
miehistä, katselleet häntä ja tunteneet hänen voimansa. Mutta kun hän
näki tämän vaalean naisen siniset silmät ja kirkkaan ihon ja arvosteli
naisen käsityksellä miehen vaatimuksia, tunsi hän itsensä pieneksi ja
vähäpätöiseksi tämän loistavan ja häikäisevän olennon rinnalla.

-- Te tahdotte tavata mieheni! sanoi nainen, ja Jees Uck hämmästyi
kuullessaan äänen puhtaan hopeasoinnin, joka ei koskaan ollut äreästi
huutanut muriseville susikoirille taikka tottunut puhumaan nenä-äänellä
taikka karaistunut myrskyssä ja pakkasessa, savussa ja nuotiotulilla.

-- En, vastasi Jees Uck hitaasti ja miettien, voidakseen puhua selvää
englantia. -- Minä olen tullut tapaamaan Neil Bonneria.

-- Hän on minun mieheni, sanoi kaunis nainen naurahtaen.

Se oli siis totta! John Thompson ei valehdellutkaan silloin sinä
surkeana helmikuun päivänä, jolloin hän oli nauranut miehelle ylpeästi
ja sulkenut ovensa hänen nenänsä edessä. Ja aivan samoin kuin hän
kerran oli heittänyt Amos Pentleyn polvilleen ja kohottanut veitsensä
lyödäkseen, tunsi hän nytkin silmänräpäyksessä voimakasta halua käydä
tuohon naiseen käsiksi ja lyödä hänet maahan ja repiä henki ja elämä
hänen valkoisesta ruumiistaan. Mutta Jees Uckin ajatukset olivat
reippaita ja hän hillitsi joka ilmeen, eikä Kitty Bonnerilla ollut
aavistustakaan, kuinka lähellä äkkinäistä kuolemaa hän juuri oli ollut.

Jees Uck nyökkäsi ymmärtämisensä merkiksi ja Kitty Bonner selitti, että
hänen miestään odotettiin kotiin joka hetki. Sitten he istuivat
hullunkurisen mukaville tuoleille. Kitty yritti pitää seuraa
omituiselle vieraalle ja Jees Uck auttoi häntä.

-- Te opitte tuntemaan mieheni kaukana pohjolassa, sanoi Kitty kerran.

-- Niin, minä pestä hänen vaatteet, oli Jees Uck vastannut. Hänen
englantinsa oli käynyt kamalan huonoksi.

-- Ja tuo on teidän poikanne. Minulla on tyttö.

Kitty lähetti hakemaan tytärtänsä, ja kun lapset tekivät tuttavuutta
omalla tavallaan, puhuivat äidit keskenään äitien tavalla ja joivat
teetä niin ohuista kupeista, että Jees Uck pelkäsi omansa hajoavan
käsiinsä. Ei hän milloinkaan ollut nähnyt niin hienoja ja kauniita
kuppeja. Ajatuksissaan hän vertasi niitä naiseen, joka kaatoi teetä, ja
vastakohdaksi hän asetti toyootien läkkimaljat ja kannut sekä Twenty
Milen kömpelöt sarkat, joita hän vertasi itseensä. Siinäpä nyt olikin
koko pulma ratkaistuna. Hän oli voitettu. Oli olemassa toinen sopivampi
nainen kuin hän synnyttämään ja kasvattamaan Neil Bonnerin lapset.
Aivan niinkuin hänen kansansa oli parempi Jees Uckin kansaa, niin
olivat sen kansan naiset paremmat Jees Uckia. Ne olivat miesten
voittajia niinkuin sen miehet olivat maailman masentajia.



6.


Jees Uck katseli Kitty Bonnerin ruusuista ihoa ja ajatteli auringon
paahtamaa ruskeutta kasvoillaan. Samoin hän ensiksi katseli omaa
ruskeaa kättään ja sitten toisen valkoista -- toinen karkea työstä ja
kovettunut koirapiiskan varressa ja kanootin soudossa, toinen työhön
koskematon, pehmeä kuin vastasyntyneen lapsen. Ja huolimatta kaikista
näistä hempeyden ja heikkouden merkeistä näki Jees Uck loistavissa,
sinisissä silmissä saman ylevämmyyden voiman, jonka hän oli nähnyt Neil
Bonnerin ja koko hänen kansansa silmissä.

-- Oo -- Jees Uck! sanoi Neil Bonner tultuaan sisään. Hän sanoi sen
levollisesti, vieläpä iloisen sydämellisesti, ja hän tuli ja otti hänen
molemmat kätensä puristaen niitä, mutta hän katsoi hänen silmiinsä
omissa silmissään levottomuus, jonka Jees Uck ymmärsi.

-- Halloo, Neil! sanoi hän. -- Te näytätte voivan hyvin.

-- Oivallisesti, oivallisesti, Jees Uck! vastasi hän rohkeasti
tutkiessaan salaa Kittyn kasvoja nähdäkseen, mitä näiden kahden välillä
oli selvinnyt. Hän tunsi kuitenkin vaimonsa ja tiesi, ettei hän olisi
antanut mitään merkkiä asiasta, vaikka kaikkein pahin olisikin
tapahtunut.

-- No, en voi saada sanotuksikaan, kuinka iloinen olen nähdessäni
teidät, jatkoi Neil. -- Mitä siellä kaukana on tapahtunut? Oletteko
löytänyt kultakaivoksen? Ja koska te tulitte tänne?

-- Oo, niin, minä tulin tänään, vastasi Jees Uck ja hänen ääneensä tuli
vaistomaisesti nenä-ääniä. -- Minä ei tapaa kultakaivos, Neil. Te
tuntee kapteeni Markheim Unalaskassa? Minä laittoi ruokaa kauan hän
talossa. Ei koskaan tuhlaa raha. Sai hiljaksiin paljo. Oiken hyvä, minä
ajatella, minä mennä katsomaan valkea mies maata. Hyvin kaunis valkea
mies maa, hyvin kaunis, varmensi hän. Jees Uckin kieli ihmetytti häntä,
sillä Sandyn kanssa he olivat sitä parannelleet ja Jees Uck oli ollut
oppivainen. Nyt tuntui siltä kuin hän olisi vaipunut jälleen oman
rotunsa tasolle. Ja hänen kasvoillaan oli tylsän suora ilme, joka ei
sanonut mitään. Kittyn kirkas otsa ihmetytti häntä myöskin. Mitä oli
tapahtunut? Kuinka paljon oli sanottu? Ja kuinka paljon oli arvattu?

Kun hän mietti näitä kysymyksiä ja Jees Uck mietti omaa pulmaansa --
Neil ei koskaan ennen ollut näyttänyt hänestä niin kauniilta ja
saavuttamattomalta kuin tällä hetkellä -- tuli hetken vaitiolo.

-- Tosiaan, te tunsitte mieheni Alaskassa! sanoi Kitty lempeästi.

Tunsi hänet! Jees Uck ei voinut pidättyä, vaan katsoi poikaan, jonka
oli hänelle synnyttänyt, ja Neilin silmät seurasivat hänen katsettaan
akkunaan päin molempiin leikkiviin lapsiin. Rautavanne tuntui
kiristyvän hänen otsansa ympärille. Hänen polvensa tutisivat, sydän löi
hänen rinnassaan ja jyskytti sitten kuin nyrkillä takoen. Hänen
poikansa! _Sitä_ ei hän koskaan ollut uneksinutkaan!

Pikku Kitty Bonner oli kuin keijukainen ilmakkaassa hameessaan
ruusuisine poskineen ja sinisine silmineen. Nyt hän juuri vilkkaasti
ojensi käsiään ja suipisti pikku suutaan suudellakseen poikaa. Mutta
poika, laiha ja notkea, auringon paahtama ja ruskea, puettuna
nahkoihin, hepsut ja tupsut muklukeissaan, jotka näyttivät olleen
mukana merimatkoilla ja kovassa työssä, vastusti kylmäverisesti hänen
tarjoustaan pitäen ruumistaan jäykkänä omituisen suoralla ryhdillä,
joka on tavallista villien rotujen lapsille. Outona vieraassa maassa
ilman pelkoa ja hämmennystä hän teki melkein saman vaikutuksen kuin
kesytön eläin, joka on hiljainen ja varuillaan. Mustat silmät iskettiin
milloin yhteen, milloin toiseen, ja hän oli hiljaa kun kaikki oli
hiljaa ympärillä, mutta vaaran vilauksesta hän olisi ollut valmis
hyökkäämään, taistelemaan ja repimään henkensä edestä.

Vastakohta tytön ja pojan välillä oli puhuva, mutta ei suinkaan surkea.
Siksi paljon voimaa oli tuossa Shpackin, Spike O'Brienin ja Bonnerin
jälkeläisessä. Hänen kasvonpiirteensä, puhtaat kuin veistetyssä
kohokuvassa, melkein klassilliset ankarassa totisuudessaan, ilmaisivat
voimaa ja ylevämmyyttä, jonka hän oli perinyt isältään ja äidinisältään
ja siltäkin, jota ennen oli sanottu "suureksi ja paksuksi" ja joka
otettiin vangiksi ja pakeni Kamtshatkaan.

Neil Bonner hillitsi liikutustaan, nieli sen ja oli vähällä tukehtua
yrityksestä, samalla kuin hänen kasvoillaan säilyi iloinen hymyily
hyvän ystävän tavattuaan.

-- Teidän poikanne, vai kuinka, Jees Uck? sanoi hän. Ja samassa hän
kääntyi Kittyyn päin. -- Oivallinen miehenalku! Tulee kyllä
toimittamaan käsillään tässä maailmassa aika paljon!

Kitty nyökkäsi ja kysyi: -- Mikä sinun nimesi on, poikaseni?

Pienen villi-ihmisen säkenöivät silmät kiintyivät äkkiä häneen ja
pysähtyivät hetkeksi, aivan kuin hän olisi tahtonut tietää kysymyksen
syyn.

-- Neil, sanoi hän arvellen, sitten kun tiedustelu oli päättynyt
tyydyttävästi.

-- Injaanien kieltä, lisäsi Jees Uck äkkiä, luoden häikäilemättä uusia
sanoja hetken tarpeen mukaan. -- Hän puhua injaanien kieltä -- nee-al
olla sama kuin "korppu". Hän, poika, pitää paljo korpusta, kun olla
pieni -- hän itkee korppua. Hän huutaa: -- neeal, neeal, aina vaan
sanoo: neeal, neeal! Ja sen tähden minä antaa sen nimen.

Ei milloinkaan ollut niin siunattu ääni sattunut Neil Bonnerin korvaan
kuin tämä Jees Uckin valhe. Siinä on selvitys -- hän tiesi nyt syyn
Kittyn otsan häiritsemättömään selvyyteen.

-- Entä hänen isänsä? kysyi Kitty. -- Hän on varmaan ollut kaunis mies.

-- Oo, kyllä, kuului vastaus. -- Hänen isänsä hyvin kaunis mies.
Kaunis!

-- Tunsitko sinä hänet, Neil? kysyi Kitty.

-- Tunsinko minä miehen? Kyllä, hyvinkin, vastasi Neil, ja hänen
ajatuksensa vaelsivat kauas autioon Twenty Mileen ja pysähtyivät
mieheen, joka asui siellä yksin suuressa hiljaisuudessa ajatuksineen.

       *       *       *       *       *

Tähän nyt voisi päättää Jees Uckin tarinan, ellei hän sitten myöhemmin
olisi kruunannut suurtekoaan. Kun hän palasi pohjolaan asuakseen
suuressa talossaan, havaittiin että P.C.-yhtiö oli järjestänyt asiat
niin, että yhtiö tuli toimeen ilman John Thompsonia. Ja uusi asiamies
ja hänen seuraajansa saivat kaikki määräyksen antaa Jees Uckille
kaikkea tavaraa, mitä hän tarvitsi, eikä sitä saanut näkyä kirjoissa.
Sitäpaitsi maksoi sama yhtiö Jees Uckille viisi tuhatta dollaria
vuosittain.

Kun hänen poikansa oli päässyt määrättyyn ikään, otti isä Champreau
hänet hoivaansa, eikä kestänyt kauan kun Jees Uck sai säännöllisesti
kirjeitä jesuiittakoulusta Marylandista. Myöhemmin tulivat kirjeet
Italiasta ja sitten Ranskasta. Lopulta tuli Alaskaan muuan isä Neil --
mies, joka oli kyllin mahdikas tekemään hyvää maallensa, joka rakasti
äitiään ja etsi lopulta laajempaa vaikutusalaa nousten merkkiasemaan ja
suureen valtaan veljeskunnassaan.

Jees Uck oli nuori nainen palatessaan pohjolaan ja miehet katselivat
vieläkin häntä pyytelevin silmäyksin. Mutta hän eli kunniallisesti eikä
kenelläkään ollut hänestä muuta kuin hyvää sanottavaa. Hän oli jonkun
aikaa hyvien sisarien luona Pyhässä Ristissä, oppi siellä lukemaan ja
kirjoittamaan sekä perehtyi käytännölliseen sairaanhoitoon ja
lääkitsemiseen. Sitten hän palasi jälleen suureen hirsitaloonsa ja
keräsi sinne nuoria tyttöjä toyootien kylistä opettaakseen heille
oikean elämän tien.

Tuo hirsitalon koulu, jonka Bonner rakennutti vaimollensa Jees Uckille,
ei ole katolinen eikä protestanttinen. Mutta kaikkien lahkojen
lähetyssaarnaajat kohtelevat sitä suosiollisesti. Ovi on aina auki ja
väsyneet kullanetsijät ja muut matkustajat poikkeavat sinne virralta ja
jäiseltä valtatieltä lepäämään ja lämmittelemään Jees Uckin lieden
ääressä. -- Ja alavaltiossa iloitsee Kitty Bonner miehensä
harrastuksesta alaskalaisten kasvatukseen, johon hän uhraa suuria
summia. Kitty nauraa ja kiusoittelee miestään useinkin siitä, mutta
oikeastaan hän ylpeilee miehestään tämän asian vuoksi.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Alaskan tyttö" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.