Title: Wilhelm Tell - Viisinäytöksinen näytelmä
Author: Schiller, Friedrich, 1759-1805
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Wilhelm Tell - Viisinäytöksinen näytelmä" ***


WILHELM TELL

Viisinäytöksinen näytelmä


Kirj.

FRIEDRICH VON SCHILLER


Suomentanut Eino Leino



Otava, Helsinki, 1907.

Tampereen Sanomain Osakeyhtiön kirjapaino.



HENKILÖT:

HERMANN GESSLER, Schwyzin ja Urin valtavouti.
WERNER, vapaaherra von Attinghaus, lippuherra.
ULRICH von RUDENZ, hänen sisarenpoikansa.

Schwyzin miehiä:
WERNER STAUFFACHER
KONRAD HUNN
ITEL REDING
HANS MAUER
JÖRG HOF
ULRICH SCHMIED
JOST WEILER

Urin miehiä:
WALTER FÜRST
WILHELM TELL
RÖSSELMANN, pappi
PETERMANN, lukkari
KUONI, paimen
WERNI, metsästäjä
RUODI, kalastaja

Unterwaldin miehiä:
ARNOLD MELCHTAL
KONRAD BAUMGARTEN
MEIER SARNILAINEN
STRUTH WINKELRIED
KLAUS FLÜE
BURKHART BÜHEL
ARNOLD SEVA
PFEIFFER LUZERNILAINEN

KUNZ GERSAULAINEN.
JENNI, kalastajapoika.
SEPPI, paimenpoika.
GERTRUD, Stauffacherin puoliso.
HEDWIG, Tellin puoliso, Fürstin tytär.
BERTA von BRUNECK, rikas perijätär.

Talonpoikais-naisia:
ARMGARD
MECHTHILD
ELSBETH
HILDEGARD

Tellin pojat:
WILHELM
WALTER

Palkkasotureita:
FRIESSHARDT
LEUTHOLD

RUDOLF HARRAS, Gesslerin tallimestari.
JOHANNES PARRICIDA, Schwabin herttua.
STÜSSI, pellonvartia.
URIN HÄRKÄ.
VALTAKUNNAN AIRUT.
TYÖVOUTI.
MESTARI STEINMETZ, KISÄLLEJÄ ja APULAISIA.
JULKINEN KUULUTTAJA.
ARMELIAITA VELJIÄ.
GESSLERIN ja LANDENBERGIN ratsumiehiä.
MAAMIEHIÄ, VAIMOJA ja LAPSIA eri maakunnista



ENSIMMÄINEN NÄYTÖS


ENSIMMÄINEN KUVAELMA.

Vierwaldstätter-järven ranta, korkea ja kallioinen, Schwyziä vastapäätä.

Järvi muodostaa poukaman; maja lähellä rantaa. _Kalastajapoika_ soutaa
purressaan. Järven tuolla puolen näkyvät Schwyzin kylät, talot ja
viheriöivät niitut kirkkaassa päivänpaisteessa. Vasemmalla katsojasta
piirtyvät Haken-vuoren huiput, pilvien saartamina. Oikealla etäisimmässä
taustassa jäävuoret. Jo ennen kuin esirippu nousee, kuuluu paimenloilun
sävel (Kuhreihen) ja karjankellojen sopusointuinen kilinä, joka vielä
jatkuu hetkisen avatullakin näyttämöllä.

KALASTAJAPOIKA (laulaa purressaan).

      Paimenloilun sävel.

Vesi uimahan vaativi, maininki päilyy,
poika rannalle nukkui, ruohikko häilyy,
    hän helkkehen kuulee
    kuin huilujen ois,
    kuin enkelikuorot
    maill' Edenin sois.
Hän herää, jo autuutta ahmaisee,
hänen rintaansa lainehet huuhtoelee.
    Soi aalloista ääni:
    mies nuor', ole mun!
    Ma nukkujan noudan
    jo nuorena sun.

PAIMEN (vuorella).

      Sävel: toisinto edellisestä.

    Kesä keikkuen läks,
    jäi laitumet huoleen.
    Syys saa, kotipuoleen
    jo paimenet käy.
Me vuorille lähdemme, taas täällä näymme,
käen laulavan kanssa kun laaksoja käymme,
kun lähtehet läikkyy ja maa pukeuu,
runot raikuu ja tohisee toukojen kuu.
    Kesä keikkuen läks,
    jäi laitumet huoleen.
    Syys saa, kotipuoleen
    jo paimenet käy.

ALPPI-AMPUJA (näkyy vastakkaisella kallionkielekkeellä).

      Sävel: toinen toisinto.

Jyly vuorilla käy, epävarma on tie,
ei pelkää, ken alppi-ampuja lie,
    hän uljaana astuu,
    on ympäri jää,
    kevät ei kuki, virpi
    ei vihreäpää.
Hänen allansa on meri usmainen ain,
hälle maailma on rako pilvien vain,
    hän ihmisten kaupungit
    unhoittaa,
    mikä luonnon on muoto
    ja kukkiva maa.

(Maisema muuttuu, kuuluu kumea jyrinä vuorilta. Pilvien
varjot kiitävät yli tienoon.)

_Ruodi_, kalastaja, tulee majasta. _Werni_, metsästäjä,
astuu kalliolta. _Kuoni_, paimen, tulee maito-astia olallaan.
_Seppi_, hänen apurinsa, seuraa häntä.

RUODI.
Nopeesti, Jenni! Pursi maihin! Harmaa
jo saapuu vuoren ukko, kumeasti
Firn mylvii, pilviin peittyy Mythenstein
ja viimaa jäistä puhuu Wetterloch.
Me myrskyn saamme.

KUONI.
                  Saamme sateen myöskin.
Syö karja heinää, koira maata kuopii.

WERNI.
Sukeltaa vesikana, hyppii kalat.
Me rajuilman saamme.

KUONI (apurilleen).
                    Katso, Seppi,
ett'ei vain karja pääse karkuun.

SEPPI.
                                Tunnen
ma kelloistansa mustan Muurikin.

KUONI.
Siis kaikk' on koossa, se käy kauimpana.

RUODI.
On teillä, paimen, kauniit karjankellot.

WERNI.
Ja kaunis karja myös. Se omanneko?

KUONI.
Niin rikas en, -- on karja Attinghausin,
mun arvon herrani. Ma kaitsen sitä.

RUODI.
Kas, kuinka kaunis tuon on kaulanauha!

KUONI.
Se olevansa tietää kellokas;
jos pois sen otan, syönnistään se lakkaa.

RUODI.
Loruja! Tuhma luontokappale --

WERNI.
On järkeä myös luontokappaleilla.
Me tiedämme sen, kauriin ajelijat.
Niill' laitumillaan ain on vartia,
mi korvaa heristää ja kimakasti
varoittaa, koska saapuu joutsimies.

RUODI (paimenelle).
Kotiinko?

KUONI.
         Syötetty on alpin ruoho.

WERNI.
Iloista palaamista!

KUONI.
                   Teille samaa;
palata ain ei teidän retkiltänne.

RUODI.
Mies juosten tänne tulee.

WERNI.
                         Tunnen hänet:
Baumgarten Alzellista.

_Konrad Baumgarten_ (syöksyy esiin hengästyksissään).

BAUMGARTEN.
                      Pursimies!
Jumalan tähden, tänne venhe!

RUODI.
                             Mitä?
No, noh, mi kiire?

BAUMGARTEN.
                   Yli viekää minut!
Vesille vene! henki vaarassa on.

KUONI.
Maamies, mi teidän on?

WERNI.
                       Ken ajaa teitä?

BAUMGARTEN (kalastajalle).
Ah, joutuin, joutuin! Kantapäilläni
maavoudin ratsaat ovat. Mennyt mies
ma olen, jos he minut kiinni saavat.

RUODI.
Miks ahdistavat teitä ratsumiehet?

BAUMGARTEN.
Mua ensin auttakaa, ma kerron sitten.

WERNI.
Verissä olette. Mit' tapahtuu?

BAUMGARTEN.
Rossbergin vouti keisarillinen --

KUONI.
Tuo sudenruoka! Hänkö ajaa teitä?

BAUMGARTEN.
Hän on nyt vaaraton. Ma tapoin hänet.

KAIKKI (peljästyen).
Mit' teitte? Luoja teitä armahtakoon!

BAUMGARTEN.
Tein, mit' ois tehnyt joka vapaamies
mun sijassa. Tein koti-oikeutta
ma herjaajalle kunnian ja vaimon.

KUONI.
Siis kunniaanne loukkas linnanvouti?

BAUMGARTEN.
Hän täyttänyt ei pahaa aikomustaan,
sen kunnon kirveeni ja Herra esti.

WERNI.
Te hyvin teitte; siit' ei kukaan soimaa.

KUONI.
Siis palkkansa sai konna. Sen hän kauan
kansalta ansainnut on Unterwaldin.

BAUMGARTEN.
Tekoni tunnetaan; mua ajetahan --
puhuissa -- Luoja auta! -- aika kuluu --

(Ukonjyrinää.)

KUONI.
Nopeesti, lautturi! Mies yli saata!

RUODI.
Ei käy. Jo rajuilma alkaa. Teidän
on varrottava.

BAUMGARTEN.
               En voi vartoa.
Ah, Herra! Joka hetki surmaa uhkaa.

KUONI (kalastajalle).
Jumalan nimeen! Lähimmäistäs auta!
Voi sama jokaiselle sattua.

(Myrskyä ja ukkosta.)

RUODI.
Käy hirmutuuli, järvi kuohuu, näätte --
En vastaan myrskyä voi purtta viedä.

BAUMGARTEN (syleillen hänen polviaan).
Teit' auttaa Herra, jos mua armahdatte --

WERNI.
Hänt' auta, pursimies! On hengen hätä.

KUONI.
Hän isä on ja häll' on vaimo, lapset.

(Jatkuvia ukonjyräyksiä.)

RUODI.
On henki mullakin, myös vaimo, lapset.
Te nähkää, kuinka hyrsky pauhaa, kuinka
veen kohu käy ja kurimukset kuohuu;
nyt järven voimat liikkuu pohjaan saakka.
Halulla auttaisin ma kunnon miestä;
mut on se mahdotonta, itse näätte.

BAUMGARTEN (vielä polvillaan).
Niin vainolaisen valtaan joudun, polo,
lähellä, eessä pelastuksen ranta!
Tuoss' on se! Voin sen silmin saavuttaa,
myös sinne kantaa kaiku äänen, tuossa
on pursi, saattais sinne viedä minut,
ja avutonna, kurja, kuolen tähän!

KUONI.
Ken tuossa kiiruhtaa?

WERNI.
                      Tell Bürglistä.

TELL (tulee jousi kädessä).
Ken on tuo mies, mi apuanne anoo?

KUONI.
Hän on Alzellista. Hän kunniaansa
puolusti, tappoi kuninkaallisen
Rossbergin linnanvoudin, tuon suurkonnan --
nyt häntä ajavat maavoudin ratsaat.
Hän purtta pyytää yli päästäkseen;
mut lautturi ei myrskyyn mennä tohdi.

RUODI.
Kas, siin' on Tell, hän myös on pursimies,
hän todistaa, nyt voiko matkaan käydä.

TELL.
Jos hätä on, voi kaiken uskaltaa.

(Ankaria ukonjyräyksiä. Järvi hyrskyää yli äyräittensä.)

RUODI.
Mun syöstä pitäis tuohon hornan kitaan?
Tee sit' ei kukaan, joll' on järki päässä.

TELL.
Mies kelpo miettii viimeks itseään.
Sa Luojaan turvaa, avutonta auta!

RUODI.
Mukava neuvoa on maalta käsin.
On tässä pursi, tuossa järvi. Mene!

TELL.
Voi aalto armahtaa, mut ei maavouti.
Koeta, pursimies!

PAIMENET ja METSÄSTÄJÄ.
                  Hänt' auta! Auta!

RUODI.
Hän vaikk' ois veljeni, vaikk' oma lapsi,
en auttaa voi. On tänään Simonin
ja Judan päivä. Järvi uhrin vaatii.

TELL.
Täss' ovat puheet turhat. Aik' on tärkki,
mies autettava on. Siis, pursimies:
tahdotko lähteä?

RUODI.
                 Ei, en, en minä.

TELL.
Jumalan nimeen sitten. Pursi tänne!
Mun heikko voimani siis kokeen tehköön.

KUONI.
Haa, uljas Tell!

WERNI.
                 Se hänen tapaistansa!

BAUMGARTEN.
Tell, enkelini, pelastajani!

TELL.
Vallasta voudin pelastan ma teidät,
hädästä myrskyn täytyy toisen auttaa.
Parempi toki käsiin Jumalan
kuin ihmisten on teidän tulla.

(Paimenelle.)
                              Maamies,
jos kuolen, vaimoani lohduta!
Tein, mit' en voinut tekemättä jättää.

(Rientää purteen.)

KUONI (kalastajalle).
Merellä mestari te ootte. Mitä
Tell tohti, tekö ette uskaltanut?

RUODI.
Kuin Tell, ei tekis miehet parhaatkaan.
Vuorilla kaht' ei hänen vertaistansa.

WERNI (on kiivennyt kalliolle).
Hän purren lykkää. Kas, se kuinka kiikkuu!
Jumala, turvaks tule uljaan miehen!

KUONI (rannalla).
Lyö aallot yli -- nää en enää heitä.
Kas, tuoss' on taas! Kas, kuinka voimakkaasti
hän purren ohjaa ohi rantahyrskyn.

SEPPI.
Maavoudin ratsaat tulee täyttä laukkaa.

KUONI.
Tott' tosiaan! Se hädäss' oli apu.

_Joukko Landenbergin ratsumiehiä_.

1:nen RATSUMIES.
Murhaaja tänne, jonka piilotitte!

2:nen RATSUMIES.
Hän tänne tuli. Kaikk' on kätköt turhat.

KUONI ja RUODI.
Ket' tarkoitatte?

1:nen RATSUMIES (huomaa purren).
                  Helvetti! Mi tuo on?

WERNI (ylhäältä).
Hän purress' onko, jota etsitte?
Mars, joutuin! Kenties vielä kiinni saatte.

2:nen RATSUMIES.
Hän pakoon pääsi.

1:nen RATSUMIES (paimenelle ja kalastajalle).
                 Teidän avullanne!
Sen saatte maksaa! -- Majat polttakaa,
tuhotkaa karjat, lyökää, hävittäkää!

(Nelistävät pois.)

SEPPI (syöksyen jälestä).
Lampaani!

KUONI (seuraa).
          Voi mua, voi mun karjojani!

WERNI.
Nuo konnat! Ryövärit!

RUODI.
                      Vanhurskas taivas,
kons' saapuu pelastaja maahan tähän?

(Seuraa heitä)



TOINEN KUVAELMA.

Schwyzin Steinissä; lehmus Stauffacherin talon edustalla.
Maantie ja silta.

_Werner Stauffacher_ ja _Pfeiffer Luzernilainen_ tulevat keskustellen.

PFEIFFER.
Niin, niin, kuin sanoin, herra Stauffacher,
ei Itävalta, -- jos voi välttää sitä --
vaan valtakunta isäntänne olkoon.
Jumala turvaks vapautenne vanhan!

(Pudistaa hänen kättään sydämellisesti ja aikoo mennä.)

STAUFFACHER.
Pian saapuu vaimoni. Siks jääkää! Täällä
te vieraani, ma Luzernissa teidän.

PFEIFFER.
Ma kiitän. Tänään Gersauss' olla täytyy.
-- Vouteinne kiristystä, kitsautta
ja mitä muuta teillä onkaan tuskaa,
se kärsikää! Voi tulla muutos pian,
myös vaihtuu keisarit. Mut Itävaltaan
jos kuulutte, sen ootte iki-omat.

Menee. Stauffacher istuu murheellisena penkille, joka on
lehmuksen alla. Siinä tapaa hänet hänen vaimonsa _Gertrud_,
asettuu hänen viereensä ja katselee häntä hetken vaitiollen.

GERTRUD.
Niin vakaa miksi? En sua tunne enää.
Jo päiväkaudet nähnyt vaieten
otsallas olen raskaan synkkämielen.
Sydäntäs painaa suru hiljainen.
Se mulle usko! Vaimos oma olen
ja puolen murheestasi vaadin myös.

(Stauffacher ojentaa hänelle vaieten kätensä.)

Mi vaivaa mieltäsi? Se mulle virka!
Siunattu työs on, kukkii onnes, täydet
on aitat, karjalaumat laajat, tuotu
hepojen välkkyvien varsat ovat
vuorilta onnekkaasti, vailla vammaa,
paikoissa mieluisissa talvehtimaan.
On talos tuossa, rikas niinkuin linna;
uus on se tehty ydinpuusta, tarkan
rakettu mukaan kulmamitan, luodin;
kotoiset paistaa isot ikkunat,
on seinä kilvin kirjaeltu, lausein
myös viisain, joita lukee matkamies
ja viipyy, mieltä niiden ihmetellen.

STAUFFACHER.
Lujana seisoo talo, tehty hyvin,
mut pohja pettää, ah, ja perustus!

GERTRUD.
Mit' tarkoitat sa sillä? Werner, sano!

STAUFFACHER.
Puun alla tämän, niinkuin tänään, istuin,
ilolla taapäin katsoin työhön tehtyyn,
niin tuli Küssnachtista, linnastaan,
miestensä kera vouti ratsastaen.
Tään talon eteen pysähtyi hän, minä
nopeesti nousin, nöyrästi, kuin sopii,
nyt kävin vastaan käskijätä, joka
ylhäistä tuomar'valtaa keisarin
maass' edustaa. "Hoi, kenen on tää talo?"
huus pahansuopa tuo, mi ties sen kyllä.
Ma maltoin mieleni ja virkoin: "Talo
on keisarin, mun herrani, ja teidän,
mut minun läänini." -- Hän jatkoi silloin:
"Sijassa keisarin ma tääll' oon herra,
en salli, että moukka rakentaa
taloja täällä ominpäinsä, elää
vapaasti kuin ois itse herra maassa:
sen teiltä kiellän, tohdin kieltää sen."
Noin lausui, ratsasti pois korskeana.
Jäin siihen murhemielin miettimähän
ma sanaa, jonka virkkoi väärä mies.

GERTRUD.
Mun rakas herrani ja mieheni!
Tahdotko vaimos sanan kuulla vakaan?
Lie suotta tytär Ibergin en jalon,
tuon miehen paljon kokeneen. Me siskot
istuimme kehräten yöt pitkät, koska
kokoutui taaton koissa kansan päät;
lukivat julki kantakirjoja
muinaisten keisarein ja järkevästi
maan hyvää miettivät ja tarinoivat.
Kultaista sanaa monta kuulin siinä,
min viisas miettii, sitä toivoo hyvä,
ja kaikki hiljaa painui sydämeen.
Puheeni kuule siis ja huomaa! Sillä,
mi sua painaa, ammoin tiennyt olen.
-- Sua vouti vihaa, vahingoittaa tahtoo,
kun este olet, ettei taivu Schwyz
sukuhun uutten ruhtinain, vaan pysyy
vakaana valtakunnan puolla, niinkuin
es'isät arvoisat on pysyneet. --
Niin eikö ole? Erehdynkö, sano!

STAUFFACHER.
Niin on, siks mua vihaa vouti Gessler.

GERTRUD.
Sua kadehtii hän, koska vapaana
vapaalla elät esi-isäis maalla, --
näät hän on maaton. Sulle läänittänyt
sen keisar' on ja valtakunta; näyttää
sen voit kuin alusmaansa valtaherra.
Pääs pääll' et tunne muuta herraa kuin
sen, jok' on korkein kaiken kristikunnan
_hän_ talossaan vain poika nuoremp' on,
muu omaa ei kuin ritar'manttelinsa.
Siks onnea hän joka kunnon miehen
kateisna, karsain myrkkysilmin katsoo.
On sulle ammoin vannonut hän turman --
viel' elät vammatonna. Vartoa
aiotko siks kuin pahan tahto täyttyy?
Mies viisas varaa itsensä.

STAUFFACHER.
                           Mit' tehdä?

GERTRUD (astuen lähemmäksi).
Siis kuule neuvoni! Sa tiedät, kaikki
Schwyzissä kunnon miehet valittaa
maavoudin raivoa ja ahneutta.
Myös tuolla, usko, Unterwaldissa
ja Urissa ies sama painaa, sama
väsymys on sen kovaan kantamiseen --
näät niinkuin Gessler täällä, Landenberg
tuo rietas riehuu järven tuolla puolen --
ei saavu sieltä kalapursi tänne,
mi uutta turmantyötä kertois ei
ja voutein uutta väkivaltaa virkkais.
Siks hyvä ois, ett' eräät teistä, joilla
on tahto rehellinen, tuumisitte
nyt hiljaa, kuinka päästä sorron alta.
Jumala teit' ei varmaan ylen-anna
ja oikeata auttaa asiaa.
Sull' eikö ketään Uriss' ystävää,
avata jolle voisit sydämesi?

STAUFFACHER.
Ma tunnen monta kunnon miestä tuolla
ja arvon herraa, jotka ystäviä
    (Nousee ylös.)
minulle ovat. Mutta vaimo, minkä
aatteiden vaarallisten myrskyn nostat
tyynessä rinnassani! Sisimpäni
eteeni käännät päivänvaloon; mitä
epäsin itse miettimästä hiljaa,
sa kielin kevein lausut rohkeasti:
oletko harkinnut, mua mihin neuvot?
Aseiden kalskeen sekä riidan hurjan
sa loihdit laaksoon tähän rauhaiseen.
Me, heikko paimenkansa, tohtisimme
maailman herrain kanssa taistoon käydä?
He vartovat vain hyvää tekosyytä
maa raukan tämän päälle päästääksensä
sotaisen ylivoiman hurjat laumat
ja voiton oikeudella vallitakseen
ja oikeutetun rangaistuksen syyllä
meilt' ottaaksensa vanhat vapauskirjat.

GERTRUD.
Te myöskin ootte miehiä, myös teillä
on kirveet; apu rohkean on Herra.

STAUFFACHER.
Ah, vaimo! Hirmu hillitsemätön
on sota; karjat, paimenet se kaataa.

GERTRUD.
On kärsittävä, minkä taivas sallii;
mut kohtuutonta miel' ei kärsi jalo.

STAUFFACHER.
Tää talo vasta tehty on sun riemus;
poroksi sota suunnaton sen polttaa.

GERTRUD.
Tavara ajallinen jos mua sitoo,
ma itse heitän siihen kekäleen.

STAUFFACHER.
Sa uskot ihmisyyteen; säästä sota
ei lasta, joka nukkuu kehdossaan.

GERTRUD.
Taivaassa syyttömäin on ystävä;
sa eteen katso, älä taakses enää!

STAUFFACHER.
Me miehet voimme kuolla kunnialla;
mut mikä kohtaloksi teidän tulee?

GERTRUD.
On viime vaalin valta heikoimmalla;
ken hyppää tältä sillalta, on vapaa.

STAUFFACHER (syöksyy hänen syliinsä).
Ken poven moisen painaa povelleen,
hän riemuin kotilieden eestä sotii,
ei ylivoimaa valtiasten säiky.
Jalalta seisovalta Uriin lähden;
siell' elää ystäväni Walter Fürst,
mi miettii näistä ajoista kuin minä.
Myös kohtaan siellä jalon lippuherran
von Attinghausin; vaikka ylhäinen,
hän kansaa rakastaa ja vanhaa tapaa.
Ma neuvottelen heidän kanssaan, kuinka
maan vihollista torjuttava on.
Hyvästi! Ohjaa poissaollessani
taloa niinkuin mieles viisas käskee.
Hurskaalle miehelle, mi kirkkoon kulkee,
munkille, joka kokoo luostarilleen,
suo apu ynnä ruoka runsas. Piile
Stauffacherin ei talo. Äärimmäisnä
tien vapaan varrella se seisoo, turva
ja suoja kaikkein maata matkaavaisten.

Samalla kuin he poistuvat taustaan, esiintyy _Wilhelm
Tell_ Baumgartenin kanssa etualalla.

TELL (Baumgartenille).
Te ette enää mua tarvitse.
Nyt taloon tuohon menkää, siinä asuu
Stauffacher, isä ahdistettujen.
Kas, siinä on hän itse! Tulkaa mukaan!

(Lähestyvät häntä.)



KOLMAS KUVAELMA.

Avoin paikka Altorfin luona.

Kukkulalla taustassa näkyy linnanrakennus, joka jo on niin pitkälle
ehtinyt, että kokonaisuuden muoto käy esille. Taempi puoli on valmis;
etummaista juuri rakennetaan, telineet ovat vielä pystyssä, työmiehet
kulkevat niitä ylös ja alas. Korkeimmalta harjalta riippuu katonkattaja.
Kaikki työssä ja liikkeessä.

_Työvouti. Mestari Steinmetz. Kisällejä_ ja _Apulaisia_.

TYÖVOUTI (hoputtaa sauvallaan työväkeä).
Nopeesti! Ei niin pitkä lepo! Tänne
kivet ja kalkki ynnä muurisavi,
ett' tullessaan maavouti menestyneen
työn nähdä sais. Kuin kilpikonnat käydään.

(Kahdelle apulaiselle, jotka kantavat kuormaa.)

Tuo onko taakka? Kaksinkerroin pankaa!
Kuin vorot aikaa täällä varastatte.

1:nen KISÄLLI.
On sentään kovaa, että itse saamme
me kivet kantaa vankilaamme omaan.

TYÖVOUTI.
Mi murina? On huono kansa tämä,
se kelpaa lehmiään vain lypsämään
ja käymään laiskan lailla vuoristossa.

VANHA MIES (levähtää).
En jaksa enää!

TYÖVOUTI (pudistaa häntä).
               Työhön, vanhus! Joutuin!

1:nen KISÄLLI.
Teill' eikö ole sisälmyksiä,
kun vanhusta, mi tuskin käydä taitaa,
noin ahdistatte?

MESTARI STEINMETZ ja KISÄLLIT.
                 Se on armotonta!

TYÖVOUTI.
Ei kuulu teihin se; teen ammattini.

2:nen KISÄLLI.
Mut nimen minkä linna saap' on, jota
nyt rakennamme?

TYÖVOUTI.
                Urin lukko nimi
oleva on sen; teidät orjuuttaa se.

KISÄLLIT.
Kuin? Urin lukko?

TYÖVOUTI.
                  Nauramist' ei siinä!

2:nen KISÄLLI.
Tää linnapaha lukitseisko Urin?

1:nen KISÄLLI.
Sen tiedän, monta moista myyränpesää
saa panna päällekkäin, jos tulla mieli
niin korkea kuin vähin Urin vuori!

(Työvouti menee taustaan.)

MESTARI STEINMETZ.
Vasaran viskaan järveen syvimpään,
tään auttajani kirotussa työssä!

_Tell_ ja _Stauffacher_ tulevat.

STAUFFACHER.
Ah, etten eläis moista nähdäkseni!

TELL.
Ei täällä hyvä. Käymme eteenpäin.

STAUFFACHER.
Tää Uri onko, vapauden maa?

MESTARI STEINMETZ.
Oi, herra, tornikellarit kun ensin
te näkisitte! Niin, ken siellä asuu,
ei hälle enää kukko koskaan kieku.

STAUFFACHER.
Jumala!

STEINMETZ.
        Nähkää sivupylväät nämä!
Ne seisoo niinkuin ijäisyyttä varten.

TELL.
Min koura kohotti, voi koura murtaa.

(Osoittaen vuorille.)

Vapauden huoneen meille Luoja loi.

Kuuluu rummun ääni, saapuu miehiä, jotka kantavat hattua
tangon päässä. Kuuluttaja seuraa heitä, vaimot ja lapset
tunkeilevat hälisten.

1:nen KISÄLLI.
Mik' ääni rummun? Kuulkaa!

MESTARI STEINMETZ.
                           Mik' on mieli
tään narrin-ilveen ja tuon tankohatun?

KUULUTTAJA.
Nimessä keisarin!

KISÄLLIT.
                  Kah, kuulkaa, kuulkaa!

KUULUTTAJA.
Te hatun näätte tämän, Urin miehet!
Se pannaan pitkän pylvään päähän, keskeen
Altorfin, kohdalle sen korkeimmalle;
näin on maavoudin tarkoitus ja tahto:
tää hattu saakoon saman kunnian
kuin hän. Päin paljain, polvin notkistetuin
on sitä tervehdittävä. Voi siitä
kuningas tuta kuuliaisensa.
Ken käskyä ei tottele, hän hukkaa
henkensä, tavaransa valtiaalle.

(Kansa nauraa, rumpu käy, he menevät ohitse.)

1:nen KISÄLLI.
Mink' uuden häväistyksen meille vouti
nyt mietti! Hattuako kunnioittaa!
Ken moisesta on koskaan kuullut ennen?

MESTARI STEINMETZ.
Hatunko eessä meidän polvistua!
Hän leikkii vakavanhain miesten kanssa.

1:nen KISÄLLI.
Ois edes kruunu keisarin! Mut hattu
vain Itävallan! Näin sen riippuvaksi
ma päällä lääniherran istuimen.

MESTARI STEINMETZ.
Kavahtakaa! On Itävallan hattu
vain ansa meidät Itävaltaan liittää!

KISÄLLIT.
Mies kunnian ei kukaan suostu moiseen.

MESTARI STEINMETZ.
Me sopikaamme siitä kaikkein kanssa.

(Menevät taustaan.)

TELL (Stauffacherille).
Teill' on nyt selko. Jääkää hyvästi!

STAUFFACHER.
Te kunne riennätte? Ah, älkää menkö!

TELL.
Kotini kaipaa isää. Hyvästi.

STAUFFACHER.
Tää sydän täys on teille haastaaksensa.

TELL.
Sanoista kevene ei raskas sydän.

STAUFFACHER.
Tekoihin saattaa sanat voivat meitä.

TELL.
Nyt teko ainut on vait olla, kestää.

STAUFFACHER.
Myös sietämätön onko siedettävä?

TELL.
Ei kauan kestä hirmuhallitus.
Jos kuiluistaan Föhn nousee, sammutetaan
takassa tuli, laivat valkamiinsa
nopeesti rientävät ja vahingotta
maan yli henki mahtava tuo käy.
Kotona kukin hiljaa eläköön;
kernaasti rauha suodaan rauhaisalle.

STAUFFACHER.
Luulette?

TELL.
          Kyy ei pistä ärtymättä.
He varmaan väsyvät jo itsestään,
maat nähden eessään tyynet, levolliset.

STAUFFACHER.
Voisimme paljon, jos me yhtyisimme.

TELL.
Helpompi yksin päästä aallon alta.

STAUFFACHER.
Niin kylmä asialle yhteiselle?

TELL.
Jokainen varma vaan on itsestään.

STAUFFACHER.
Yhdessä heikotkin on voimakkaita.

TELL.
Mut voimakas on yksin voimakkain.

STAUFFACHER.
Siis teihin luottaa isänmaa ei saata,
jos hätäpuolustukseen ryhtyy se?

TELL (ojentaa hänelle kätensä).
Tell lampaan kadonneen tuo syvyydestä
ja ystäviltään avun epäisikö?
Mut mitä teettekin, en neuvotella
siit' tahdo; voi en valikoida kauan,
en harkita. Mut määrättyyn jos työhön
mies tarpeen on, Tell kutsukaa! Hän tulee.

(Menevät eri tahoille. Rakennuksen ympärillä äkillinen melu.)

MESTARI STEINMETZ (rientää sinne).
Mik' on?

1:nen KISÄLLI (tulee esille, huutaa).
On maahan syössyt kattaja.

_Berta_ seurueineen.

BERTA (rientää esille).
Hän onko musertunut? Juoskaa! Joutuin!
Apua, jos voi auttaa! Täss' on kultaa!

(Heittää korunsa kansan sekaan.)

MESTARI STEINMETZ.
Kullasta kaikk' on teille myötävänä!
Jos isä temmattu on lapsiltansa,
mies vaimoltaan ja valitus maan täyttää,
kullalla korvaavanne luulette
hyväksi taas sen. Menkää! viekää kulta!
Olimme iloisia ihmisiä,
te epätoivon toitte maahan tähän.

BERTA (työvoudille, joka palajaa)
Elääkö hän?

(Työvouti antaa päinvastaista tarkoittavan merkin.)

            Oh, turman linnaa! Kiroin
se tehtiin, kirous asuva on siinä.

(Poistuu.)



NELJÄS KUVAELMA.

Walter Fürstin asunto.

_Walter Fürst_ ja _Arnold Melchtal_ astuvat esiin eri puolilta.

MELCHTAL.
Ah, Walter Fürst --

WALTER FÜRST.
                    Jos meidät yllätettäisi
Vakoojat meitä ympäröivät.

MELCHTAL.
                           Mitään
ei sanaa Unterwaldista? Ei mitään
mun isältäni? Kauempaa en kestä
kuin vanki maata täällä toimetonna!
Mit' tehnyt siis niin rangaistavaa lien
tääll' lailla murhaajan mun piilläkseni?
Mieheltä, joka härkävaljakkoni
upean silmieni eestä ottaa
maavoudin käskyst' aikoi julkeasti,
katkaissut sauvallani sormen olen.

WALTER FÜRST.
Olette nopsa liian. Mies ol' voudin;
hän esivaltanne ol' lähettämä.
Olitte sakkoon langetettu; teidän
ois ollut sakkoon vaiti suostuttava.

MELCHTAL.
Sanoja ollut oisko siedettävä
tuon lurjuksen: "Jos moukka tahtoo syödä,
niin itse auran eessä astukohon."
Sydäntä viilsi, kun hän härkäparin
tuon kauniin riisui; kumeasti mylvi
ja näytti sarviaan ne niinkuin ollut
ois tunne niillä tästä vääryydestä.
Mun viha silloin valtasi vanhurskas,
en ollut herra itseni, ja löin.

WALTER FÜRST.
Sydäntä omaa tuskin hillitsemme;
kuink' olla voisi reipas nuoruus kesy?

MELCHTAL.
Mua säälittää vain isä. Hoitamista
hän tarvitseis ja etäällä on poika.
Vapautta on hän sekä oikeutta
ain puoltanut, siks vouti häntä vihaa.
Siks miestä vanhaa varmaan ahdistavat,
ei hällä turvaa häväistyksiltä.
Mun käyköön, kuinka käy, mun sinne täytyy.

WALTER FÜRST.
Vain vartokaa nyt kärsivällisesti,
siks kunnes Unterwaldista saa sana.
Ma kuulen koputuksen. Menkää! Ehkä
maavoudin airut on se. Sisään! Teidät
Urissa saavuttaa voi Landenberg,
sill' liitoss' ovat sortajat.

MELCHTAL.

                              He opin
siin' antavat myös meille.

WALTER FÜRST.
                           Menkää! Kutsun
takaisin teidät, kun on turvallista.

(Melchtal menee sisälle.)

Tuo onneton, en tohdi myöntää hälle,
mut pahaa aavistan. Ken kolkuttaa?
Jokainen oven avaus tuo turmaa;
petos ja vilppi väijyy kaikkialla,
kotien sisimpäänkin tunkeutuvat
kätyrit väkivallan; koht' ois tarvis
oville laittaa reikelit ja lukot.

Hän avaa oven ja astahtaa hämmästyneenä taapäin.
_Werner Stauffacher_ astuu sisälle.

Ma mitä nään? Te, herra Werner? Vieras
todella kallis. Arvokkaampi mies
ei vielä kynnyksen tään yli käynyt.
Tervehdin teitä alle kattoni.
Mi teidät Uriin tuo? Mit' etsimässä
täält' ootte?

STAUFFACHER (ojentaen kätensä hänelle).
              Aikaa vanhaa vanhan Sveitsin.

WALTER FÜRST.
Ne kerallanne tuotte. Niin on hyvä,
niin sydän lämpenee, kun teidät näkee.
Mut istukaahan! Kuinka Gertrud-rouva,
vaimonne viehättävä, viisas tytär
lbergin viisaan, voi ja jaksaa? Kaikki
maan saksalaisen matkamiehet, joiden
tie etelään käy ohi Meinrad-kirkon,
kehuvat huonehenne vierasvaraa.
Nyt juuri Flüelistä tuletteko?
Jotakin ootteko jo nähneet täällä
te ennen kuin tään oven aukaisitte?

STAUFFACHER (istuu).
Näin linnaa uutta rakennettavan,
mi ei mua miellyttänyt.

WALTER FÜRST.
                        Ystäväni,
yhdellä katseella te kaikki näitte.

STAUFFACHER.
Urissa moist' ei ole koskaan ollut,
ei ihmismuistiin mitään linnaa; luja
muu ollut maja täällä ei, vain hauta.

WALTER FÜRST.
Vapauden hauta on se; nimititte
sen oikein.

STAUFFACHER.
            Herra Walter Fürst, en tahdo
salata teiltä, turhan vuoks en tule;
mua surut suuret painaa. Sorto jäi
kotiini, sorron myöskin täältä löydän.
Ei sietää enää voi, mit' tapahtuu,
mut näy ei loppua tään vaivan. Vapaa
on aina Sveitsi ollut, tottuneita
olemme täällä hyvään kohteluun.
Tällaista viel' ei maassa nähty koskaan
niin kauan kuin on paimen vuorta käynyt.

WALTER FÜRST.
Niin, kuulumattomat on maassa olot;
myös jalo herra Attinghaus, mi nähnyt
on ajat vanhat ja ne muistaa, sanoo
tät' ettei enää ole sietäminen.

STAUFFACHER.
Myös Underwaldissa on ahdistus
ja kovin kärsitään. Tuo konna, joka
Rossbergiss' asui, vouti keisarin,
himoitsi hedelmätä kiellettyä;
Baumgartenin alzellilaisen naista
hän tahtoi tekoon sopimattomaan,
mies kirveellä löi kuoliaaksi hänet.

WALTER FÜRST.
O, oikeat on Herran tuomiot!
Baumgarten, sanoitte. Mies vaatimaton!
Hän pelastettu lie? Lie turvassa?

STAUFFACHER.
Vävynne saattoi hänet järven poikki;
Steinissä luonani nyt kätken häntä.
Mut hirveämpää vielä kertonut
Sarnista mulle sama mies on; sydän
jokaisen kunnon miehen vuotaa verta.

WALTER FÜRST (tarkkaavaisena).
Mit' on se?

STAUFFACHER.
            Melchtalissa, siinä, missä
tie Kernsin käy, mies kelpo asuu; hänen
nimensä Heinrich Haldilainen on.
Sanansa kokouksissa paljon painaa.

WALTER FÜRST.
Ken hänt' ei tuntis? Mit' on tapahtunut?

STAUFFACHER.
Sakotti poikaa hänen Landenberg
viasta pienestä ja auran eestä
riisutti pojan parhaan härkäparin;
löi poika huovia ja pakoon pääsi.

WALTER FÜRST (suurimmassa jännityksessä).
Mut isä, sanokaa, kuin hälle kävi?

STAUFFACHER.
Kutsutti isän luokseen Landenberg
ja vaati poikaa hältä kohta ilmi;
kun toden mukaan vannoi vanha mies
hän ettei paenneesta tiennyt mitään,
käsketti vouti esiin pyövelit --

WALTER FÜRST (hypähtää ylös ja tahtoo viedä
hänet huoneen toiselle puolen).
Ei enempää.

STAUFFACHER (korottaen äänensä).
            "Jos poik' on päässyt pakoon,
sa mulla oot!" Hän maahan heitettiin,
terävä rauta silmät hältä puhkas --

WALTER FÜRST.
Jumala taivaan!

MELCHTAL (syöksyy esiin).
                Silmät, sanoitteko?

STAUFFACHER (hämmästyneenä Walter Fürstille).
Ken on mies nuori?

MELCHTAL (tarttuu häneen kuumeentapaisella kiihkolla).
                   Silmät? Puhukaa!

WALTER FÜRST.
O, poika onneton!

STAUFFACHER.
                  Ken on hän?

(Walter Fürst tekee merkin hänelle.)

                              Se
on hänen poikansa? Vanhurskas Herra!

MELCHTAL.
Molemmat silmätkö? Ja poissa olla
mun täytyy!

WALTER FÜRST.
            Kestäkää se niinkuin mies!

MELCHTAL.
Mun tähteni, mun tähden rikokseni!
Sokea siis? Siis aivan sokko?

STAUFFACHER.
                              Te
sanotte sen. Vuos kuiviin lähde silmän,
ei aurinkoa enää nää hän koskaan.

WALTER FÜRST.
Poloista säälikää!

MELCHTAL.
                   Ei koskaan, koskaan!

(Painaa käden silmilleen ja vaikenee hetkisen; kääntyy sitten
toisesta toiseen ja haastaa vienolla, itkun sortamalla äänellä.)

On silmäin valo kaunis taivaan lahja!
Valosta elää joka olento,
valosta luodut kaikki riemuitsevat;
myös kasvi, kukka kääntää päänsä valoon.
Ja hän, hän yössä ijäisessä istuu,
virvoita hänt' ei enää niitut vihreet,
ei kukkain loisto, koskaan nää ei punaa
hän kukkuloiden kimmeltävien!
Ei ole kuolo mitään, mutta elää,
ei nähdä, se on onnettuus. Miks mua
niin säälein katsotte? Kaks mull' on silmää,
mut yhtään voi en sokealle antaa
isälle, vähintä en välkähdystä
sen valomeren, mua mi huikaisee.

STAUFFACHER.
Surunne suurentaa mun täytyy vielä,
vaikk' oisi lohdun aika. Muutakin
isänne kaipaa, kaikki hält' on viety,
ei hälle vouti jättänyt kuin sauvan
ovelta ovelle sen kanssa käydä.

MELCHTAL.
Siis sauva vaan jäi sokealle! Kaikki
siis viety, myöskin valo auringon,
tavara yhteinen tuo köyhimpäinkin.
Mua älkää vaatiko nyt viipymähän!
Mi kurja pelkuri ma ollut olen,
kun omaa turvaa olen aatellut,
en sinun, en sun päätäs kallista,
mi pantiksi jäi käsiin huonon miehen!
Pois varovaisuus arka! Muut' en mitään
nyt mieti, kostoa vain hurmehista.
Mun sinne täytyy -- kenkään ei saa estää --
isäni silmät voudilta ma vaadin.
Kaikista hänen joukoistansa esiin
ma etsin hänet. Hengestäin en huoli,
jos hänen vereensä vain sammuttaa
saan tuskan tään ma kuuman, äärettömän.

(Tahtoo mennä)

WALTER FÜRST.
Te jääkää! Mitä voitte häntä vastaan?
Samissa istuu hän ja linnastansa
vihaanne voimatonta pilkkaa vaan.

MELCHTAL.
Ja vaikka asuis hän jääpalatsissa
Schreckhornin taikka korkeammalla,
miss' istuu Jungfrau, ikihuntu-impi,
tien hänen luokseen teen; kakskymmentä
mun-mielistäni miestä nuorta murtaa
nuo muurit. Jos ei mua kenkään seuraa,
jos kaikki majain sekä karjain tähden
te sorron alle taivutte, niin huudan
vuorilta paimenet ma kokoon, kerron
Jumalan vapaan taivaankannen alla,
miss' sydän miehen terve, mieli reipas,
nää kauhut heille kuulumattomat.

STAUFFACHER (Walter Fürstille).
Asiat kärjistyvät. Varrommeko
viel' äärimmäistä --

MELCHTAL.
                     Mikä äärimmäinen
voi olla eessämme, kun silmän tähti
ei enää varma ole kuopassaan?
Meill' eikö turvaa? Miksi jännittämään
opimme jousta? Miksi heiluttamaan
kirvestä? Epätoivon tuskass' on
Jok' olennolla hätäpuolustus.
Väsynyt pysähtyy myös peura, puskee
sarvensa peljätyt päin koiralaumaa,
ja kauris vetää metsästäjän kuiluun;
myös kyntöhärkä, koti-eläin kesy,
toveri ihmisen, min kaulan voima
ikeemme alle suopeasti suostuu,
jos ärtyy, ärjähtää ja sarvin vahvoin
se vihollisen viskaa pilvihin.

WALTER FÜRST.
Jos kolme maata miettis kuin me kolme,
jotakin ehkä jaksaisimme me.

STAUFFACHER
Jos Uri kutsuu, Unterwald jos auttaa,
niin liitot vanhat pitää Schwyzin mies.

MELCHTAL.
Suur' Unterwaldissa on sukupuuni,
jokainen riemuin hengen uskaltaa,
jos toinen hälle vaan suo selkänojan.
O, hurskaat isät maamme tään! Ma seison,
vain nuorukainen, teidän, kokeneiden
keskellä tässä, vait on vaatimaton
maan kokouksissa ääneni. Mut älkää
vaikk' olen nuori enkä paljon nähnyt,
mun neuvoani hylkikö ja sanaa!
Ei nuoruushurme hillitön mua aja,
vaan tuskan tuiman vaivaloinen valta,
mi kivenkin voi saada säälimähän.
Te itse isät ootte, heimon päät,
ja toivotte myös poikaa kelvollista,
mi kunnioittais päänne pyhää lunta
ja silmienne valkeutta valvois.
O, vaikka itse vielä vammattomat
ruumiilta, tavaralta, vaikka terveet
ja kirkkaat teillä silmät päässä liikkuu,
hätämme älköön teille vieras olko!
Teidänkin päällä sorron kalpa häilyy.
Maan kääntäneet pois Itävallast' ootte;
muu ollut taattoni ei rikos; syyssä
samassa ootte, kadotuksessa.

STAUFFACHER (Walter Fürstille).
Te päättäkää; ma varmaan teitä seuraan.

WALTER FÜRST.
Tahdomme kuulla, minkä jalot herrat
Sillin ja Attinghaus voi neuvon antaa.
Tuo nimet moiset meille ystäviä.

MELCHTAL.
Mi arvokkaamp' on nimi vuoristoissa
kuin teidän sekä teidän? Niihin nimiin
ja niiden painoon koko kansa luottaa;
on niillä maassa hyvä kaiku. Runsaan
isäinne kunnon itse kartuttaneet
runsaasti ootte. Miksi tarpeen tässä
ois aateliset? Teemme yksin työn!
josp' yksin maassa olisimme! Luulen,
itsemme turvata me voisimme.

STAUFFACHER.
Ei ylhäisillä hätä niinkuin meillä;
se virta, joka laaksomailla vyöryy,
ei vielä saavuttanut kukkuloita;
mut avun varmaan antavat he, kun
aseissa ensin näkevät maan kaiken.

WALTER FÜRST.
Jos tuomar' Itävallan ynnä Sveitsin
välillä ois, niin laki ratkaisisi.
Mut sortajamme juur' on keisari
ja korkein tuomarimme. Auttakoon
siis Herra meitä näiden kätten kautta.
Te Schwüzin miehet kokoon kutsukaa,
ma Urin. Kuka kutsuu Unterwaldin?

MELCHTAL.
Lähempi ken ois lähtemään kuin minä?

WALTER FÜRST.
En salli sitä; ootte vieraani,
mun taata täytyy teidän turvastanne.

MELCHTAL.
Tiet tunnen salaiset ja vuoripolut,
myös monta ystävää, ne suojan mulle
ja piilon suovat vainolaisilta.

STAUFFACHER.
Jumalan nimeen hänen mennä suokaa!
Ei siellä ole pettäjää. On sorto
niin inhottu, silt' että keinot puuttuu.
Myös maata herättävä, ystäviä
kokoova meille on Alzellin mies.

MELCHTAL.
Kuin sanan varman saamme toisillemme
tyrannein valppauden harhaan vieden?

STAUFFACHER.
On hyvä kokouspaikka Brunn tai Treib,
alukset kauppein missä maalle laskee.

WALTER FÜRST.
Niin avoin toimemme ei tohdi olla.
Minua kuulkaa. Vasemmalla, mistä Brunniin
käy matka, Mythensteinin vastapäätä,
salainen niittu metsikössä on;
Rütliksi kutsuu sitä paimenkansa,
se paikkaa raivattua merkitsee.
Siin' yhtyvät maakuntain rajat, meidän
    (Melchtalille)
ja teidän, nopeasti kantaa sinne
    (Stauffacherille)
myös teidät kevyt pursi Schwyzin. Voimme
yön aikaan autioita teitä myöten
me sinne tulla, hiljaa neuvotella.
Miest' uskollista kymmenen voi kukin
kerallaan tuoda, miestä mielen saman,
niin yhdess' yhteisistä haastelemme,
päätöksen reippaan teemme Herran nimeen.

STAUFFACHER.
Niin olkoon. Oikea te mulle käsi,
te samoin, antakaa, ja kuin me kolme
nyt miestä suoraa kädet liittoon lyömme,
vilpittä tässä, niin me maata kolme
tahdomme seista, turva toisillemme,
yhdessä aina elon, kuolon uhmin.

WALTER FÜRST ja MELCHTAL.
Yhdessä aina elon, kuolon uhmin.

(Seisovat vielä hetken käsi kädessä vaitiollen.)

MELCHTAL.
Sokea taatto, ah, et nää, saat kuulla
vapauden päivän! Koska merkkitulet
leimahtaa kukkulalta kukkulalle
ja lujat linnat sortajaimme sortuu,
majaasi saapuva on Sveitsin riemu,
korvaasi sattuva on voiton sana,
ja kirkas koittaa sulle yöstä päivä.

(Eroavat)

Esirippu.



TOINEN NÄYTÖS.


ENSIMMÄINEN KUVAELMA.

Vapaaherra von Attinghausin sukutila.

Gootilainen sali, vaakunakilvillä ja kypäreillä kaunistettu. Vapaaherra,
kahdeksankymmenen viiden vuotias vanhus, hahmo korkea ja jalo, varaten
sauvaan, jonka päässä kauriinsarvi, sekä puettu turkismekkoon. _Kuoni_
ynnä _kuusi miestä_ seisovat hänen ympärillään haravat ja viikatteet
käsissä. _Ulrich von Rudenz_ astuu esiin ritaripuvussa.

RUDENZ.
Täss' olen, eno. Mik' on tahtonne?

ATTINGHAUS.
Jos sallit, talon vanhan tavan mukaan
juon miehineni ensin aamujuoman.

(Juo pikarista, joka sitten kiertää piirissä.)

Kedolla, metsäss' ennen myötä olin,
silmällä hallitsin ma heidän työtään
kuin sotaan johti heidät lippuni;
nyt ruokaherra enää olla jaksan
ja jos ei päivä armas etsi mua,
sit' en voi enää kukkuloilta löytää.
Piirissä aina ahtaammassa vitkaan
lähestyn ahtahinta, viimeisintä,
miss' elo kaikki lakkaa. Varjoni
vain olen, kohta muuta en kuin nimi.

KUONI (ojentaen pikarin Rudenzille).
On vuoro teidän.

(Rudenz epäröi ottaa pikaria.)

                 Juokaa vaan! Se sopii.
Yks malja meillä on kuin yksi sydän.

ATTINGHAUS.
Menkäätte, lapset. Tullen iltapuhteen
puhumme myöskin asioista maan.

(Miehet menevät.)

_Attinghaus_ ja _Rudenz_.

ATTINGHAUS.
Nään vyötettynä, varuksissa sun,
Altorfin aiot valtalinnaan?

RUDENZ.
                            Aion,
enoni, viipyä en enää voi.

ATTINGHAUS (istuu).
Niin onko kiire sulla? Nuoruus sulle
niin niukan onko ajan suonut, että
enoltas vanhalta sit' täytyy säästää?

RUDENZ.
Nään, etten tarpeen teille täällä ole,
talossa tässä olen vieras vaan.

ATTINGHAUS (on kauan silmin mittaellut häntä).
Niin, valitettavasti, vieraaks sulle
on koti muuttunut. Ah, Uli, Uli!
En tunne enää sua. Silkissä
upeilet, kannat sulkaa riikinkukon,
lyöt hartioilles punamanttelin.
Maamiestä ylenkatsot, tervehdystä
häpeilet hänen tuttavallista.

RUDENZ.
Suon hälle kunnian, mi hälle kuuluu;
oikeuden ottamansa hältä kiellän.

ATTINGHAUS.
Maa kaikki alla kuninkaan on vihan,
jokaisen kunnon miehen sydän suree
tään tyranniuden väkivallan vuoksi,
mi meitä painaa; sua vain ei koske
yhteinen murhe, sinut nähdään puolla
maan vihollisten, luopuneena meistä,
hätäämme pilkkaat, etsit riemujasi
kosien ruhtinasten suosiota,
sill'aikaa kuin sun isänmaasi itkee
ja ruoskan raskaan alla verta vuotaa.

RUDENZ.
On ahdingossa maa. Miks on se, eno?
Ken on sen hätään tähän syössyt? Sanan
vain yhden, helpon maksais irti päästä
hetkessä koko ahdistuksesta
ja saada keisari taas armollinen.
Voi, teitä, jotka kansan sokaisette,
niin että tosi etuaan se torjuu!
Etunne oman tähden vannoumasta
estätte maata Itävallalle
kuin kaikkiall' on kaikki maat jo tehneet.
On hyvä heille tuomar'penkkiin käydä
kanss' aatelin; siks keisar' olkoon herra
tääll' ettei enää oisi ketään herraa.

ATTINGHAUS.
Tuo kuulla täytyykö mun suusta sinun?

RUDENZ.
Mun suokaa päättää, alku teidän oli!
Te itse, eno, mitä näyttelette
tääll' osaa? Mik' on korkeampaa teille
kuin olla päämies, lippuherra täällä
ja kera paimenien hallita?
Kuin? Eikö ole valiompi vaali
palvella herraa kuninkaallista,
tuon loistokkaasen hovileiriin käydä,
kuin olla omain verollisten veli
ja oikeutta kera moukkain jakaa?

ATTINGHAUS.
Ah, Uli, Uli! Tunnen äänen tuon,
se ään' on houkutuksen. Korvas auki
tavannut on se, mieles myrkyttänyt.

RUDENZ.
En sitä salaa, viiltää sieluani
vierasten pilkka, paimen-aateliksi
kun meitä haukkuvat. En jaksa täällä
ma hiljaa maata maallani ja nähdä
ainaisen arjen työssä kuihtuvan
eloni kevään, sillä aikaa kuin
muu jalo nuoruus kunniaansa kokoo
Habsburgin lippuin alla. Muualla
tekoja tehdään, maineen maailma
uus elää, loistaa alppein tuolla puolen;
mun ruostuu kilpeni ja kypärini;
ei sotatorven uljas soitto, huuto
ei airueen, mi aseleikkiin kutsuu,
tunkeudu koskaan näiden vuorten lomiin;
ma kuulen täällä kansanlaulut vaan
ja karjankellot yksitoikkoiset.

ATTINGHAUS.
Sokaistu, turhan loiston huikaisema,
halveksi synnyinmaatasi! Häpeä
isäisi tapaa ikihurskasta!
Kaipaava olet kuumin kyynelvesin
sa kerran vuoriasi kotoisia,
ja sävel näiden paimenloiluin, joita
nyt ylpeästi ylenkatsot, kerran
sun iskevä on ikävään ja tuskaan,
kun maalla vierahalla soi se sulle.
Ah, valtava on vaisto isänmaan!
Maailma vieras, viekas tuo ei ole
sua varten; sydämesi harras aina
jää yksin keskell' ylvään keisarhovin.
Hyveitä muita vaatii maailma
kuin niitä, joita neuvoi laaksot nämä.
Käy, mene, myö myös vapaa sielus, ota
maas lääniks, ole ruhtinasten orja,
kun olla itse vapaa valtaherra
ja ruhtinas voit vapahalla maalla.
Ah, Uli, Uli! Omais luona pysy!
Altorfiin älä lähde! Ylen-anna
äl' isänmaasi pyhää asiaa!
Sukuni viimeinen ma olen, kuolee
nimeni, kun ma kuolen. Hautahani
kypärä tuo ja kilpi peitetään.
Täytyykö viime hetkelläin mun muistaa
sun vartovan vain sammumista silmän
käydäkses tuohon uuteen läänihoviin
ja Itävallalt' ottaaksesi vastaan
maat vapaat, jotka sain ma jumalalta?

RUDENZ.
Me vastustamme kuningasta turhaan,
maailma hälle kuuluu; tahdommeko
me yksin olla itsepäiset, estää
sen yhtymästä maitten laajain piiriin,
min ympärillemme hän vahvan veti?
Maantiet on hänen, markkinat on hänen,
on hänen oikeus-istuimet, myös muuli
Gotthardin vuorta käypä, tullin maksaa
hänelle; niinkuin verkko maansa hänen
meit' ympäröivät. Valtakuntako
meit' turvais? Voiko itse torjua
se Itävallan voimaa? Ellei Herra
meit' auta, keisari ei auta mikään.
Mitäpä maksaa keisar-sanat, koska
kaupungit, kotkan turviin paenneet,
hädässä rahan taikka sodan myödään
ja luovutetaan valtakunnalle?
Ei, eno! Viisast' on ja hyvää tällä
ajalla ankaralla eripuran
päämieheen mahtavimpaan liittyä.
Suvusta sukuun keisar-kruunu kulkee,
ne eivät usein uskollista muista,
mut lääniherraa hyvin palvella
on vastaisuuden varman kylvämistä.

ATTINGHAUS.
Niin ootko viisas? Viisaampi kuin isäs
nuo jalot, jotka verin, tavaroin
vapauden kalliin kiven eestä soti?
Luzerniin mene, tutki sieltä, kuinka
ies Itävallan maita painaa! He
tulevat lampaitamme laskemaan
ja lehmiämme, mittaamaan myös vuoret,
vapaiden metsiemme riistat jalot
omikseen ottamahan, puomipuunsa
siltaimme, porttiemme eteen lyömään,
ja puutteellamme omat maiden-ostot
ja verellämme sodat maksamaan.
Ei, veremme jos juokseva on, juoskoon
edestä meidän! Kallihimp' ei hinta
vapauden kuin on orjuuden.

RUDENZ.
                          Min voi
tää paimenkansa Itävaltaa vastaan!

ATTINGHAUS.
Tää paimenkansa opi tuntemaan!
Sen tunnen, johdin sodan tiellä sitä,
Faenzan luona näin sen taistelossa.
He tulkoot vaan meit' orjuuttamaan alle
ikehen, jota emme aio kantaa!
Oh, opi, minkä heimon lapsi olet!
Äl' oman arvos oikeata kultaa
turhuuteen vaihda valheloiston, kiillon!
Pää olla kansan vapahan, mi sulle
vain rakkaudest' on vakaa, uskollinen,
kerallas seisoo, kamppailee ja kuolee,
se olkoon ylpeytes, se aatelisi!
Siteesi synnynnäiset lujaan liitä
isäisi maahan, koko sielullasi
pyhässä pysy siinä kiinni sinä!
Tääll' ovat voimas vankat juuret; tuolla
vieraassa maailmassa yksin seisot
kuin ruoko, jonka joka myrsky murtaa.
Ah, tule, meitä nähnyt et sa pitkään,
koe kanssamme yks päivä, tänään älä
vain lähde Altorfiin, ei tänään, kuule!
Yks päivä vaan suo omaisillesi!

(Tarttuu hänen käteensä.)

RUDENZ.
                                Mennä
mun täytyy. Sanani mun sitoo.

ATTINGHAUS (heittää hänen kätensä, totisesti).
                             Niin,
sidottu olet onneton, et sanoin,
et valoin etkä lupauksinkaan,
sidottu olet säikehellä lemmen!

(Rudenz kääntyy pois.)

Salaile kuinka tahdot, kietoo neiti
Berta von Bruneck sua valtalinnaan
ja vetää palvelukseen keisarin.
Ritarineidin valloittaa sa tahdot
omasta maastas luopumalla. Petyt!
Sua houkutellaan morsiolla vaan,
ei suoda häntä herkkä-uskollesi.

RUDENZ.
Jo kyllin kuulin. Jääkää hyvästi!

(Menee.)

ATTINGHAUS.
Mies mieletön, ah, jää! Hän menee, menee.
Pidättää häntä, pelastaa en saata.
Niin on tuo kurja maastaan luopunut,
ja monta kurjaa saa hän seuraajata;
näin nuorison pois tempaa vieraan tenho,
väkisin vuoriemme poikki pyrkein.
Oh, hetki onneton, kun outo tuli
laaksoihin näihin tyyniin, autuaihin
ja tavat hurskaat, puhtaat turmeli!
Uus tunkee voimalla, käy vanha lepoon
ja arvokas, jo ajat toiset saapuu,
jo suku elää toisin aatteleva.
Mit' täällä teen? Jo kuopatut on kaikki
mun kumppanini elontiellä ennen.
Maan alla makaa vanha aika; hyvä
kenen ei tarvis uuden kanssa elää!

(Pois.)



TOINEN KUVAELMA.

Niittu, jonka ympärillä korkeita kallioita ja metsää.

Kukkuloilta johtavat alas kaidepuiset portaat ja tikapuut, joita myöten
maamiehet vähitellen laskeutuvat. Taustassa näkyy järvi, jonka yli
alussa kuun kaari kuvastuu. Näköalan sulkevat korkeat vuoret, joiden
takaa vielä korkeammat jäävuoret kohoavat. Näyttämöllä vallitsee täysi
yö; vain järvi ja valkeat jääkentät kimmeltävät kuutamossa. _Melchtal,
Baumgarten, Winkelried, Meier Sarnilainen, Burkhart Bühel, Arnold Seva,
Klaus Flüe_ ja vielä neljä muuta _Maamiestä_, kaikki aseissa.

MELCHTAL (vielä näyttämön takana).
Eespäin vaan jäljessäni! Vuoripolku
avautuu, tunnen kukkulan ja ristin;
päämääräss' ollaan, täss' on Rütli.

(Astuvat esiin soihdut käsissään.)

WINKELRIED.
                                    Kuulkaa!

SEVA.
Ei ketään.

MEIER.
          Tyhjää aivan. Ensimmäiset
olemme täällä, miehet Unterwaldin.

MELCHTAL.
Mi' aik' on yöstä?

BAUMGARTEN.
                   Seelisbergin
yövahti huutanut on juuri kaksi.

(Etäisyydessä kellojen soittoa.)

MEIER.
Vait! Kuulkaa!

BÜHEL.
               Metsäkirkon huomenkellot
heleät soivat tänne Schwyzin maasta.

FLÜE.
Tää ilma puhdas kaiun kauas kantaa.

MELCHTAL.
Teist' eräät menkööt, tehkööt risutulen,
se että leimuais, kun miehet saapuu.

(Kaksi maamiestä menee.)

SEVA.
On kaunis kuudan-yö. Kuin peili laaka
tuoss' suurna, levollisna järvi lepää.

BÜHEL.
On helppo matka heillä.

WINKELRIED (osoittaen järvelle).
                       Katsokaa!
Te ettekö nää mitään?

MEIER.
                     Todellakin!
Nään sateenkaaren sieltä keski-yöllä!

MELCHTAL.
Sen kuvastaa kuun valo.

FLÜE.
                       Outo on
ja ihmeellinen meille merkki se.
Ei moista monet elävistä nähneet.

SEVA.
Se kaksinkertainen on; kalpeampi,
kas, ylemp' on.

BAUMGARTEN.
                Sen alla soutaa pursi.

MELCHTAL.
Stauffacherin se vene on, ei kauan
mies kelpo meidän vartovan hän salli.

(Menee Baumgartenin kera rantaan.)

MEIER.
Kauimmin Urin miehet viipyvät.

BÜHEL.
Tie pisin heill' on yli vuorten, ettei
maavoudin vakoojat heit' yllättäisi.

(Sillä aikaa ovat yllämainitut kaksi maamiestä sytyttäneet
tulen keskelle ketoa.)

MELCHTAL (rannalla).
Ken siellä?

STAUFFACHER.
           Maamme ystäviä.

Kaikki menevät taustaan, tulijoita vastaan. Purresta nousevat
maalle _Stauffacher, Itel Reding, Hans Mauer, Jörg Hof,
Konrad Hunn, Ulrich Schmied, Jost Weiler_ sekä vielä kolme
muuta _Maamiestä_, samoin aseissa.

KAIKKI (huutavat).
Terve!

(Muiden viipyessä taustassa ja tervehtiessä toisiaan tulevat
Melchtal ja Stauffacher etualalle.)

MELCHTAL.
O, herra Stauffacher! Ma hänet näin,
mi ei mua enää tuta voinut. Käden
ma laskin hänen silmillensä, imin
himoa koston hehkuvaa tuon katseen
päivästä sammuneesta.

STAUFFACHER.
                     Kostost' älkää
puhuko! Työmme ei nyt kosto, vaan
uhkaavan turmion on torjuminen.
Mit' Unterwaldiss' ootte toimineet
ja tehneet asiassa yhteisessä?
Mik' on maamiesten mieli? Kuinka itse
petoksen paulat ootte välttäneet?

MELCHTAL.
Surennin kauhistavain vuorten kautta,
jääkenttäin yli autioitten, missä
käheä korppikotka yksin huutaa,
ma saavuin laitumille, joilla Urin
ja Engelbergin kaitsee paimenet
yhdessä, tervehtien loiluin toistaan;
janoni siellä sammutti jäämaito,
mi virran-uomin alas vaahtoaa.
Majoissa karjan nukuin, itselleni
isäntä, vieras, kunnes tulin tupiin
armaiden, elävitten ihmisien.
Laaksoihin näihin saapunut jo kaiku
ol' uuden kauhutyön, mi tehty oli,
ja joka kynnyksellä osan-oton
herätti hurskaan onnettuuteni.
Nuo suorat sielut suutuksissa oli
vuoks uuden väkivallan hallituksen;
näät niinkuin alpit aina, aina heille
samoja ruokkii ruohoja, kuin kaivot
suo vettä samaa, niinkuin pilvet, tuuli
samoja seuraa teitä ijäisiä,
niin täällä siirtynyt vanha tapa
isästä poikaan, vakaa, muuttumaton.
He eivät uudistusta julkeaa
kulussa elon totutussa siedä.
He kovat ojensivat kourat mulle,
seiniltä saivat miekat ruostuneet,
ja moni loisti silmän säde rohkee,
iloinen, koska mainitsin ma nimet
nuo pyhät vuorten asukkaille, teidän
ja Walter Fürstin. Mikä oikeaksi
näkyisi teille, vannoivat sen tehdä,
ja teitä saakka kuoloon seurata.
Näin kesti-ystävyyden ylväs suoja
mua saattoi kartanosta kartanoon
ja koska saavuin kotilaaksoon, missä
sukuni suuri hajan asuu, koska
tapasin taaton sokean ja köyhän
sopessa mieron, hyväin ihmisien
armosta elävänä --

STAUFFACHER.
                  Taivaan Herra!

MELCHTAL.
En itkenyt. En vesiin voimattomiin
valanut vaivaa tuskan tuimelevan,
vaan syvään sydämeen kuin kalliin aarteen
sen suljin, tekoja vain tuumiskelin,
jokaisen vuorenkolon konttasin,
sain ilmi joka rotkon salaisimman,
jääkukkulainkin, lumi-aavain luota
ma etsin, löysin ihmis-asuntoja,
ja kaikkialla, kunne kannan iskin,
samainen paloi viha sortajiin.
Näät luomakunnan viime ääriin asti,
maa karu missä antamasta lakkaa,
käy voutein ahneus ja ryöstövalta.
Sydämet tämän kelpo kansan kaiken
sytytin suuni puheen kekäleellä;
ne meidän ovat mielin ynnä kielin.

STAUFFACHER.
Olette pian suurta aikaan saaneet.

MELCHTAL.
Enemmän tein. On kaksi linnaa, Sarn
ja Rossberg, joita pelkää maamies; sillä
takana niiden vuorimuurein hyvä
maan vahingoks on piillä vainolaisen.
Tuon omin silmin tahdoin tiedustaa;
Samissa olin sekä tutkin linnan.

STAUFFACHER.
Tohditte mennä luolaan tiikerin?

MELCHTAL.
Puvussa tein sen pyhiinvaeltajan;
maavoudin mässäävän näin pöydässänsä.
Mies enkö maltin ole, päättäkää:
näin vihollisen, surmannut en häntä.

STAUFFACHER.
Todella, uljuuttanne onni suosi.

(Sillä aikaa ovat muut maamiehet tulleet etualalle
ja lähestyvät nyt edellisiä.)

Mut sanokaa nyt, keit' on ystävät
ja suorat miehet nämä seurassanne;
tutuksi tehkää minut heille, että
voisimme keskustella avoin mielin.

MEIER.
Ken teit' ei tuntis maassa kolmessa?
Samista olen, nimeni on Meier,
tää sisareni poik' on Winkelried.

STAUFFACHER.
Nimeä outoa te ette virka.
Näät lohikäärmeen suossa Weilerin
löi Winkelried ja kuoli leikkiin samaan.

WINKELRIED.
Sukuni oli kantataatto hän.

MELCHTAL (osoittaen kahta maamiestä).
Nää ovat metsän takaa, luostarista,
väkeä Engelbergin. Halveksuko
heit' älkää siks, ett' on he itselliset,
eik' oma heillä niinkuin meillä turve.
He maata rakastavat, maine heillä
on hyvä.

STAUFFACHER (molemmille).
         Kätenne! On onnellinen
ken ruumiiltansa vapaa on maan päällä;
mut joka säädyssä mieskunto viihtyy.

KONRAD HUNN.
Tää Reding, päämiehemme vanha on.

MEIER.
Ma hyvin tunnen vanhan vastustajan;
maatilkkua hän multa käräjöi.
Oikeuden eessä oomme viholliset,
tääll' ystävät.

(Pudistaa hänen kättään.)

STAUFFACHER.
                Se puhe kelpaa.

WINKELRIED.
                               Kuulkaa!
He saapuvat. Soi Urin sarvi! Kuulkaa!

(Oikealta ja vasemmalta näkyy asestettuja miehiä soihdut
käsissä laskeutuvan alas kallioita.)

MAUER.
Kas, eikö itse Herran palvelija,
arvoisa pastor' ole myötä? Kaihda
tien vaivaa ei hän, yöt' ei synkkää, kaitsee
kansaansa niinkuin paimen uskollinen.

BAUMGARTEN.
Kerall' on lukkari ja Walter Fürst;
mut joukosta Tell puuttuu, nähdäkseni.

_Walter Fürst, Rösselmann, pastori, Petermann, lukkari, Kuoni_, paimen,
_Werni_, metsästäjä, _Ruodi_, kalastaja, ja vielä viisi muuta _Maamiestä_.
Kaikki yhdessä, kolmekymmentä kolme luvultaan, astuvat etualalle ja
asettuvat tulen ympärille.

WALTER FÜRST.
Omalla turpeellamme, maalla isäin
siis salaa näin ja murhaajitten lailla
on meidän pakko yhteen hiipiä,
ja yöltä, joka mustan manttelinsa
vain töille päivän-pelkoisille lainaa,
hakea hyvä oikeutemme, vaikka
se sentään suora on ja selkeä
kuin syli auringon on kirkas, avoin.

MELCHTAL.
Ei hätää. Mink' yö kehräs, astuu kerran
vapaana, riemukkaana päivän valoon.

RÖSSELMANN.
Toverit, kuulkaa, mitä Herra mieleen
minulle suo! Maan käräjissä täällä
seisomme koko kansaa edustain.
Siis kuten rauhan aikaan, neuvottelu
niin käyköön kuin maan tavat vanhat vaatii.
Mi laitonta on kokouksessa tässä,
se ajan tuskan syyksi tulkoon: Herra
on siellä, missä oikeutta tehdään,
ja tässä seistään Herran taivaan alla.

STAUFFACHER.
Niin, tapa vanha menot määrätköön;
yö vaikk' on synkkä, loistaa oikeutemme.

MELCHTAL.
Täys vaikk' ei luku liene, tässä sydän
on koko kansan, täällä on maan parhaat.

KONRAD HUNN.
Käsillä vaikka eivät vanhat kirjat,
ne ovat sydämiimme kirjoitetut.

RÖSSELMANN.
No hyvä, tehkää pian piiri siis
ja vallan miekat maahan pystyttäkää!

MAUER.
Maan päämies paikan ottakoon ja hänen
viereensä asettukoot airueet.

LUKKARI.
On kolme kansaa täällä. Kelle kuuluu
siis kunnia päämiesi antaa meille?

MEIER.
Schwyz siitä Urin kera kiistelköön,
vapaasti väistyy miehet Unterwaldin.

MELCHTAL.
Me väistymme; me tässä oomme avun
anojat mahtavilta ystäviltä.

STAUFFACHER.
Siis Uri miekan ottakoon; sen lippu
retkillä Rooman meitä johdattaa.

WALTER FÜRST.
Schwyz saakoon miekan kunnian; sen kansa
on meidän kaikkein sukupuumme suuri.

RÖSSELMANN.
Mun suokaa ratkaista tää riita jalo:
Schwyz olkoon neuvon, Uri sodan pää.

WALTER FÜRST (ojentaa miekat Stauffacherille).
Siis ottakaa!

STAUFFACHER.
              En, kunnia on ijän.

HOF.
Useimmat vuodet laskee Ulrich Schmied.

MAUER.
Mies uljas on, ei vapaa säädyltään;
Schwyz tuomariks ei salli palkkalaista.

STAUFFACHER.
Täss' onhan Reding, vanha kansan päämies,
miks arvokkaampaa enää etsimme?

WALTER FÜRST.
Hän olkoon esimies ja neuvon herra.
Ken siihen yhtyy, käden nostakoon!

(Kaikki kohottavat oikean kätensä)

REDING (astuen keskustaan.)
Kun voi en kättä kirjain päälle panna,
niin kautta vannon ikitähtein tuolla
ma etten oikeudesta erkane.

(Miekat pystytetään hänen eteensä, piiri muodostuu hänen ympärilleen,
Schwyz keskellä, Uri oikealla ja Unterwald vasemmalla. Hän nousee
kalpaansa nojaten.)

Syy mikä kolme kansaa vuoriston
rannalle järven autiolle aivan
toi yhteen aikaan tähän kummitusten?
Kuin kuuluu uuden liiton sisällys,
min täällä teemme tähtitaivaan alla?

STAUFFACHER (astuu piiriin).
Tee emme uutta liittoa; se liitto
ajoilta isäin ikivanha on,
min täällä uudistamme. Tietäkää,
jos vuoret erottaa ja järvi meitä
ja kukin kansa johtaa itseänsä,
_yht'_ ollaan silti heimoa, _yks_ veri,
ja _yks_ on koti meidän kaikkien.

WINKELRIED.
Siis totta on kuin laulu kertoo, että
etäältä maahan matkasimme tähän?
Min siitä tunnette, se kertokaa,
ett' uuden liiton vanha vahvistaisi.

STAUFFACHER.
Siis kuulkaa taru vanhain paimenien!
Suur' oli kansa, maata asui, joka
päin keskiyötä on. Se kalliin ajan
hädässä kerran päätti: kymmenennen
jokaisen kansalaisen arvan mukaan
maalt' isäin oli lähdettävä. Lähti
suur' retkikunta, miestä, naista, itkein
ääneensä; kohti keskipäivää käytiin,
tie Saksan halki miekoin raivattiin
mäkihin saakka näiden metsävuorten.
Väsynyt ennemmin ei retken kansa
kuin tullut oli korpilaaksoon, missä
välillä niittuin virtaa nyt Muotta.
Näkynyt tääll' ei ihmisjälkeä,
rannalla maja vaan ol' yksinäinen.
Mies istui siinä sekä vartoi lauttaa;
mut suuri oli järven kuohu, voitu
ei kulkea. Niin maata tarkastivat
lähemmin, huomasivat kaivot hyvät,
myös polttopuiden yltäkylläisyyden,
ja oli kuin ois isänmaassa oltu
rakkaassa taas. Niin päättivät he jäädä,
ja viljelivät vanhan Schwyzin maan.
Mont' oli heillä vaivan päivää, koska
puut pitkät, vankat maasta juuritettiin.
Kun ala ahdas riittänyt ei enää
luvulle kansan, Mustaa Vuorta päin
ja Maata Valkeaa he vaelsivat,
takana jossa ijäisen jääseinän
toiskieli kansa asuu piilossaan.
Stanz viljeltihin näin Kermvaldin luona
ja Reussin laaksossa Altorfin keto.
Mut aina muistivat he synnyinjuurtaan;
joukosta heimoin vierahitten, joita
sittemmin siirtyi heidän maansa keskeen,
toisensa tunsi aina Schwyzin miehet;
näät oma veri aina etsii veren.

(Ojentaa kätensä oikeaan ja vasempaan.)

MAUER.
Niin, yks on veri meillä, yksi sydän!

KAIKKI (ojentaen kätensä toisilleen).
Yks oomme kansa, sama meill' on tahto.

STAUFFACHER.
Iestä vierasta muut kansat kantaa,
he ovat antautuneet voittajalle.
Äärillä myöskin meidän maamme asuu
eläjä moni vieraan verottama
ja jättää orjuutensa lapsilleen.
Mut me, me vanhan Sveitsin suora heimo,
ain oomme vapautemme varjellehet.
Me emme ruhtinaille polvistu,
vapaasti valitsimme keisar'turvan.

RÖSSELMANN.
Vapaasti valtakuntaan liityimme,
niin kertoo Fredrik-keisarin myös kirje.

STAUFFACHER.
Näät herraton ei ole vapainkaan.
Pää olla täytyy, ylin tuomari,
mi riidassa voi oikeutta jakaa.
Isämme myöskin maasta, min he voitti
pedoilta metsän, suoneet kunnian
on keisarille, joka itsens' sanoo
herraksi Saksan sekä muun maanpiirin;
kuin kaikki valtakunnan vapaat, hälle
he asepalveluksen lupasivat.
On vapaan ainut velvoitus, ett' turvaa
hän valtakuntaa, joka häntä turvaa.

MELCHTAL.
Mi siit' on yli, orjan on jo merkki.

STAUFFACHER.
Kun sotakutsu soi, he valtakunnan
eest' iskivät, sen kussa liehui viiri,
aseissa matkasivat antamaan
hänelle Rooman kruunun. Hallitsivat
kotona itseänsä iloisesti --
lain oman mukaan ynnä vanhan tavan;
vaan verikosto kuului keisarille.
Ja sitä varten saatiin suuri kreivi,
min istuin ollut itse maassa ei.
Kun tuli veren syy, hän kutsuttihin
ja vapaan taivaan alla selvän sanoi
hän oikeuden ihmis-pelvottoman.
Miss' ovat merkit, että orjat ollaan?
Ken tässä toisin tietää, puhukoon!

HOF.
Ei, niin on kaikki kuin te sanoitte,
siedetty tääll' ei sortovaltaa koskaan.

STAUFFACHER.
Herruuden kielsimme myös keisarilta,
kun pappein hyväks oikeuden hän polki.
Näät kerran maita, millä karjamme
isien ajoist' oli käyneet, vaati
erakot Herran huonehen ja veti
apotti esiin vanhan kirjeen, joka
lupasi hälle korven kodittoman;
me, joista kirje tuo ei tiennyt muka,
sanoimme silloin: "Voimaton on kirje!
Omaamme voi pois antaa keisar' ei;
jos valtakunta oikeutemme epää,
tääll' elää voimme valtakunnattakin."
Näin puhui isät. Meidän pitäiskö
nyt ikeen uuden häväistystä kestää,
voudilta vieraalta se sietää, mitä
ei voinut valta minkään keisarin?
Maa tämä meidän on, sen valloittanut
kättemme työ on, ikimetsän tämän,
mi koti muinen kontioiden oli,
sijaksi ihmisten me muutimme.
Sen sumupeiton, joka korven tämän
harmaana kattoi, repineet me oomme,
kivenkin kovan murtaneet ja portaat
ylitse kuiluin kulkijalle tehneet;
omistus-oikeudella tuhatvuotten
maa meidän on, ja meille vieraan vouti
tohtiiko kahleet takomaan nyt tulla,
isäimme maalla meitä häväisemään?
Apua eikö moista herjaa vastaan?

(Suuri liikutus maamiesten kesken.)

Ei, sortovallalla on raja! Mistään
kun poljettu ei oikeutta löydä,
kun taakka tulee sietämättömäksi,
hän reippain mielin kääntyy taivaan puoleen,
ikuiset ottaa oikeutensa sieltä,
ne kussa riippuu kulumattomina
ja järkkymättöminä niinkuin tähdet.
Takaisin palaa luonnon alkutila,
inehmo missä vastaa inehmoa.
On viime keinoksi, kun mikään muu
ei riitä enää, hälle miekka suotu.
Korkeinta parastamme puolustaa
tohdimme vastaan väkivaltaa. Sota
on maasta, vaimoista ja lapsistamme!

KAIKKI (lyöden miekkoihinsa).
Sota on vaimoistamme, lapsistamme!

RÖSSELMANN (astuu piiriin).
Mut ennen miettikää kuin miekkaan käytte!
Sovussa sovun saatte keisarilta.
Yks sana teiltä vaan, ja sortajat,
nuo äsken julmat, teitä mairittavat.
Mit' tarjottu on usein, ottakaa,
ja tunnustakaa Itävallan herruus --

MAUER.
Me Itävallan --? Mitä pappi puhuu?

BÜHEL.
Hänt' älkää kuulko!

WINKELRIED.
                   Neuvo petturin,
maan vihollisen!

REDING.
                Hiljaa, kumppanit!

SEVA.
Häpeän moisen jälkeen Itävaltaan
me suostuisimme!

FLÜE.
                Saisko aikaan pakko,
mit' emme tehneet vapain tahdoin!

MEIER.
                                 Silloin
me orjat oltais, myös sen ansainneet.

MAUER.
Sysätty olkoon Sveitsin oikeudesta,
ken Itävallan herruudesta haastaa!
Päämies, ma vaadin, olkoon ensimmäinen
se laki maan, mi täällä laaditahan.

MELCHTAL.
Niin olkoon. Itävallalle ken vaappuu,
hän olkoon oikeudeton, kunniaton,
ei kestivieras minkään Sveitsin kodin.

KAIKKI (ojentavat oikeat
kätensä).
Niin tahdomme, se laki olkoon.

REDING (hetken perästä).
                              On.

RÖSSELMANN.
Nyt vapaat ootte, lain tään kautta vapaat.
Väkisin saap' ei Itävalta ole,
mit' ei se varjoll' ystävyyden saanut.

JOST WEILER.
Eteenpäin! Asiahan!

REDING.
                   Kumppanit!
Koettu onko lievät keinot kaikki?
Kuningas ehk'ei sitä tiedä; hänen
ei tahto liene, mitä kärsimme.
Ois yritettävä tää viime keino:
valitus tehdä hälle julki ennen
kuin miekkaan tartumme. Ain väkivalta,
myös asiassa oikeass', on julma.
Jumala auttaa silloin vaan, kun auta
ei ihmiset.

STAUFFACHER (Konrad Hunnille)
           Nyt teidän vuoro on.

KONRAD HUNN.
Rheinfeldiss' olin, linnaan keisarin
sorrosta voutein valittamaan lähdin
ja vanhan vapautemme kirjaa käymään,
min muuten joka uusi kuningas
on vahvistanut. Näin ma viestit siellä
kaupungin monen, Schwabin, Rheinin maiden,
he kaikki saivat pergamenttinsa
ja palasivat riemumielin kotiin.
Ma, viestinne, luo vietiin neuvosherrain
ja he mun jättivät näin tyhjin lohduin:
"Ei aikaa keisarilla tällä kertaa;
hän meitä muistava on toisti, joskus."
Kuningaslinnan salein halki kuljin
suruisna, silloin itkemässä näin ma
Hans herttuan, ja hänen ympärillään
ylevät herrat Wart ja Tegerfeld.
"Itsenne auttakaa!" he mulle huusi,
"saa ette kuninkaalta oikeutta.
Hän eikö ryöstä lasta veljen oman
perinnön hältä oikeutetun kieltäin?
Pyys hältä herttua myös äidin-osaa,
täydessä on hän ijässään, ois aika
jo maita hallita ja kansaa. Mitä
hän sai? Sai keisarilta seppeleen
päähänsä: 'Kaune nuoruutes se olkoon!'"

MAUER.
Te kuulitte. On turhaa keisarilta
oikeutta odottaa. Se itse tehkää!

REDING.
Ei muuta meille jää. Nyt neuvokaatte,
viisaasti kuinka onnistuisimme.

WALTER FÜRST (astuu piiriin).
Vihatun ikeen luomme niskoiltamme;
oikeudet vanhat, jotka isiltämme
perityt ovat, säilytämme, emme
yritä uutta riihatonten lailla.
Mi keisarin on, jääköön keisarille;
ken herran otti, olkoon uskollinen.

MEIER.
Tilani mun on Itävallan lääni.

WALTER FÜRST.
Siis eeskinpäin sen ootte velkapää.

JOST WEILER.
Veroa maksan Rappersweilin linnaan.

WALTER FÜRST.
Siis eeskinpäin te verot sinne vierte.

RÖSSELMANN.
Zürichin kirkon alammainen olen.

WALTER FÜRST.
Mi luostarin on, suotte luostarille.

STAUFFACHER.
Mun maani lääni vaan on valtakunnan.

WALTER FÜRST.
Mik' oleva on, olkoon, eikä muuta.
Me voudit karkoitamme miehineen
ja lujat linnat maahan muserramme;
mut verettä, jos mahdollista. Nähköön
myös keisari, ett' yksin pakko poisti
meilt' alammaisen velvoitukset hurskaat.
Kun tyynnä näin hän meidät näkee, ehkä
vihansa valtaviisaasti hän suistaa;
herättää pelon oikean näät kansa,
mi miekka kädessänsä mielen malttaa.

REDING.
Mut sanokaa, se kuinka täytetään?
Aseissa seisoo vainolainen eikä
hyvällä varmaan väisty hän.

STAUFFACHER.
Hän väistyy,
kun aseissa hän meidät näkee; ennen
kuin on hän varustaunut, päälle käymme.

MEIER.
Sanottu pian, vaikeasti tehty.
On maassa kaksi lujaa linnaa, suoja
ne heille ovat, meille varma vaara,
jos kuningas käy kimppuumme. Sarn, Rossberg
on vallattava; ennen miekka älköön
kohotko ykskään maassa kolmessa.

STAUFFACHER.
Jos viivytään, he voivat sanan saada;
tään salaisuuden tietää liian moni.

MEIER.
Ei maissa meidän ketään petturia.

RÖSSELMANN.
Myös hyvä into saattaa ilmi antaa.

WALTER FÜRST.
Jos hetki lykätään, Altorfin linna
saa valmiiksi ja vouti vahvemmaksi.

MEIER.
Ajatte etuanne!

LUKKARI.
               Väärää te!

MEIER (suuttuen).
Me väärää! Tuota Uri virkkaa tohtii!

REDING.
Valaanne muistakaa! Vait!

MEIER.
                         Niin, jos yhtyy
Schwyz Uriin, täytyy meidän vaieta.

REDING.
Mun julki täytyy teille huomauttaa,
rikotte rauhan kiihkollanne tässä.
Yhteinen eikö asiamme ole?

WINKELRIED.
Jos lykkäytyy se Herran juhlaan asti,
niin tapa vaatii, että kaikki linnaan
voudille lahjojansa viemään käyvät.
Näin miestä kymmenen tai kaksitoista
kokouta epäluulotta voi linnaan,
salassa heill' on teräsnirkot myötä
nopeesti sauvaan kiinnitettävät,
sill' aseissa ei linnaan pääse kukaan.
Muu joukko metsäss' odottaa sill'aikaa,
ja toiset kun on portin vallanneet,
niin torvi toitahtaa ja väijyksistään
nuo toiset syöksyvät. Näin helposti
on linna meidän.

MELCHTAL.
                Otan osakseni
Rossbergin valloituksen; tyttö siellä
mua muuan lempii. Helposti ma hänet
saan öistä käyntiäni varten alas
keveät asettamaan tikapuut;
ma itse menen, vedän myötä veikot.

REDING.
Siis kaikki lykkäystä puoltavatko?

(Enemmistö kohottaa kätensä.)

STAUFFACHER (laskee äänet).
Kakskymmentä on kahtatoista vastaan.

WALTER FÜRST.
Jos määräpäivänä me linnat saamme,
savulla kukkulalta kukkulalle
me merkin annamme; käy koolle kohta
maan jokaisen pääpaikkaan nostoväki.
Kun voudit näkevät, ett' eess' on tosi,
he, luulen, taistelosta luopuvat,
ja hyväksyvät saaton rauhallisen
metsäimme ääriltä pois mennäksensä.

STAUFFACHER.
Vain Gessleriä pelkään. Ympärillään
hänellä raivokas on ratsasparvi;
verettä ei hän väisty, turma maalle
hän viel' on karkotettunakin. Työläs
on häntä säästää, myöskin vaarallista.

BAUMGARTEN.
Ma sinne pankaa, miss' on hengen uhka.
Pelasti elämäni Tell, maan eestä
ma mielelläni sillä heitän arpaa;
tyyn' on tää sydän, puolsin kunniani.

REDING.
Tuo aika neuvon. Hiljaa vartokaamme.
Jotakin täytyy hetkelle myös jättää.
Mut nähkää, yössä meidän tuumiessa
huipuille vuorten asettaa jo aamu
tulisen vartionsa. Erotkaamme,
ett' yllättäis ei meitä päivän soihtu.

WALTER FÜRST.
Ei hätää, laaksoista yö vitkaan väistyy.

(Kaikki ovat vaistomaisesti paljastaneet päänsä ja katsovat
hiljaisina kohti aamunkoittoa.)

RÖSSELMANN.
Kautt' aamun tään, meit' ennen tervehtävän,
kuin muita kansoja, jotk' allamme
hellettä kaupunkien vaivoin henkii,
me liiton uuden vala vannokaamme.
Tahdomme olla yksi veljeskansa,
meit' eroita ei hätä, vaara mikään.

(Kaikki toistavat sen kolme sormea koholla.)

Tahdomme vapaat olla isäin tapaan,
ennemmin kuolema kuin orjan elo.

(Kuten edellä.)

Tahdomme luottaa Luojaan korkeaan,
pelätä emme valtaa ihmisien.

(Kuten edellä. Maamiehet syleilevät toisiaan)

STAUFFACHER.
Nyt kukin käyköön hiljaa heimonsa
ja ystäväinsä luokse. Ken on paimen,
hän tyynnä karjaa kaitkoon, hankkikoon
salassa ystäviä liitollemme.
Mi viel' on siedettävä, sietäkää!
Tyrannein tilin suokaa kasvaa, siksi
kuin päivä yksi velan yhteisen
ja erikoisen kerrallansa maksaa.
Vihansa hurskaan kukin hillitköön,
ett' tulis kokonaisuus kostetuksi;
etua yleistä nyt ryöstää se,
ken itse auttaa omaa asiaansa.

(Samalta kun he hajautuvat täysin levollisina kolmelle eri sivulle,
soinnahtaa orkesteri loistokkaalla voimalla; tyhjä näyttämö on
vielä hetken avoin, näkyy nouseva aurinko yli jääkukkulain.)

Esirippu.



KOLMAS NÄYTÖS.


ENSIMMÄINEN KUVAELMA.

Piha Tellin talon edustalla.

_Tell_ veistää kirveellä, _Hedwig_ tekee kotitoimiaan, _Walter_
ja _Wilhelm_ leikkivät taustassa pienellä jousipyssyllä.

WALTER (laulaa).

    Myötä nuoli, jousi
    vuorta, korpea
    metsästäjä nousi
    aamunkoitossa.

    Niinkuin ilmat ylhät
    kotka hallitsee,
    metsämiesi jylhät
    vaarat vallitsee.

    Nuolenkantamalta
    hänen kaikki on,
    saalis yltä, alta
    yhtä verraton.

(Tulee juosten.)

Kas, jänne katkes! Isä, korjaa se.

TELL.
En, kunnon kyttä auttaa itseään.

(Pojat loittonevat.)

HEDWIG.
Poikamme varhain alkaa ampumaan.

TELL.
Ken mestariksi aikoo, varhain alkaa.

HEDWIG.
Ah, ettei milloinkaan he oppis sitä!

TELL.
Ei oppi ojaan kaada. Elämään
ken aikoo, ryntöön niinkuin puolustukseen
varattu olkoon.

HEDWIG.
               Ah, ei sitten rauhaa
kotona saa he!

TELL.
              Äiti, en myös minä.
Ei luonto tehnyt mua paimeneksi;
ajella erää kiitävää mun täytyy.
Vast' oikein elämästä nautin, koska
jokaisen päivän elämältä valtaan.

HEDWIG.
Ja murhetta et emännän sa muista,
mi sillä aikaa sua vartoo, suree.
Mun mieltäin kauhistaa, kun kuulen miesten
puhuvan retkistänne rohkeoista.
Sua hyvästellen joka kerta pelkään,
ett' en sua enää koskaan nähdä saa.
Nään sinut eksyneenä jäätiköille,
hyppäävän harhaan kielekkeeltä kiven,
tai kuinka kauris taapäin juosten sinut
keralla syöksee synkkään syvyyteen,
tai kuinka peityt lumivyöryn alle,
tai kuinka vilpillinen vuorijää
sun allas aukee, kuiluun hirveään
sa uppoot elävältä haudattuna.
Ah, alppimetsästäjää rohkeaa
tuhansin eri muodoin turma uhkaa!
On onneton se elinkeino, joka
vie vaaran äyrähille äärimmille.

TELL.
Ken tervein aistein ympärilleen katsoo
ja turvaa jumalaan ja voimaan omaan,
hän joka vaaran välttää helposti;
vuorella syntynytt' ei vuori kaada.

(On päättänyt askarruksensa ja asettaa sen syrjään.)

Nyt, luulen, pitää portti vuosia.
Puusepän säästää talo, miss' on kirves.

(Ottaa hattunsa.)

HEDWIG.
Sa minne menet!

TELL.
                Altorfiin, luo taaton.

HEDWIG.
Et mitään vaarallista mieti? Sano!

TELL.
Kuin siihen johdut?

HEDWIG.
                    Vastaan vouteja
jotakin puuhataan. On neuvottelu
Rütlissä ollut, tiedän; liitossa
liet sinäkin.

TELL.
              En siellä ollut. Mutta
jos maa mua kutsuu, pois en jäädä aio.

HEDWIG.
Sa sinne pannaan, miss' on vaaran paikka;
osakses vaivaloisin jää kuin aina.

TELL.
Jokaista kyvyn mukaan käytetään.

HEDWIG.
Veit myrskyssä myös Unterwaldin miehen
ylitse järven. Ihme, että pääsit
elossa. Etkö naistas, lapsiasi
aatellut ollenkaan?

TELL.
                    Teit' aattelin,
siks isän pelastin ma lapsillensa.

HEDWIG.
Veen raivoon mennä! Luojaan luottamista
ei ole se, vaan kiusaamista Luojan!

TELL.
Ken tuumii liiaksi, hän vähän toimii.

HEDWIG.
Sa hyvä olet, autat jokaista,
hädässä itseäs ei auta kukaan.

TELL.
Apua etten kaipais, Luoja suokoon!

(Ottaa jousen ja viinen.)

HEDWIG.
Mit' aiot jousella? Se tänne jätä!

TELL.
Jos jous on poissa, on kuin käsi poissa.

(Pojat tulevat takaisin.)

WALTER.
Isäni, minne menet?

TELL.
                    Altorfiin,
luo vaarin. Myötä tahdotko?

WALTER.
                            Jo toki!

HEDWIG.
Pois Altorfista jää! On vouti siellä.

TELL.
Hän tänään matkustaa.

HEDWIG.
                      Siis varro siksi.
Hänt' älä ärsytä, hän meitä vihaa.

TELL.
Tahtonsa paha ei mua vahingoita;
teen oikein enkä vihamiestä pelkää.

HEDWIG.
Juur' enin miestä oikeuden hän vihaa.

TELL.
Kun hän ei pääse heidän kimppuun. Mulle
ritari varmaan, luulen, rauhan suo.

HEDWIG.
Vai niin, sen tiedät?

TELL.
                      Kauan siit' ei ole,
ma Schächen-laakson autioilla teillä
metsästin, rotkot astuin, kuilut kuljin,
niin vuoripolull' yksinäisellä,
miss' oli mahdotonta syrjään käydä, --
näät päällä jyrkkä seisoi vuoriseinä
ja alla virta vaahtos raivoisana, --

(Pojat tunkeutuvat oikealta ja vasemmalta hänen luokseen
ja katsovat jännitettyinä, uteliaina ylös häneen.)

maavouti silloin tuli vastahani,
hän yksin mua yksinäistä vastaan,
mies miestä vastaan, meidän alla syvyys.
Ja kun hän huomas minut, tunsi minut,
min vähää ennen syystä pienestä
hän oli ankarasti sakottanut,
ja näki astuvan mun asein uljain
vastaansa, silloin kalpeni hän, notkui
poloisen polvet, näin sen, näin, ett' oli
hän vuoriseinän varaan vajoomassa;
mun tuli surku häntä, säädyllisnä
luo astuin, lausuin: Minä oon se, herra.
Mut hän ei saanut suustaan ääntä yhtään,
kädellä viittas vaan mun vaikenemaan,
pois käymään. Menin, löysin saattonsa.

HEDWIG.
Vavissut on hän eessäsi, voi sua!
Sa olet nähnyt hänet heikkona,
sit' ei hän koskaan sulle anteeks anna.

TELL.
Siks vältän häntä, hän ei etsi mua.

HEDWIG.
Vain tänään pois jää! Mene metsälle!

TELL.
Mik' on sun?

HEDWIG.
             Tuska on mun. Jää'ös pois!

TELL.
Miks syyttä noin sa kiusaat itseäsi?

HEDWIG.
Kun syyt' en tiedä. Tell, jää tänään tänne!

TELL.
Luvannut olen, rakas vaimo, tulla.

HEDWIG.
Jos täytyy, mene, lapsi mulle jätä!

WALTER.
Ei, äiti kulta, isän kanssa menen.

HEDWIG.
Ah, lapsi, jättää tahdot äitis oman?

WALTER.
Vaarilta jotain kaunista tuon sulle.

(Menee isän kanssa.)

WILHELM.
Ma äidin luokse jään.

HEDWIG (syleilee häntä).
                      Niin, niin, sa olet
mun rakas lapseni, jäät mulle vielä!

(Menee portille ja seuraa poistuvia kauan katseellaan.)



TOINEN KUVAELMA.

Vuorten sulkema, autio metsäseutu; purot syöksyvät vaahtona alas
kallioilta.

_Berta_ metsästyspuvussa. Heti hänen jälkeensä _Rudenz_.

BERTA.
Mua seuraa hän. Voin vihdoin kaikki virkkaa.

RUDENZ (tulee nopeasti).
Vihdoinkin yksin teidät tapaan, neiti.
Meit' täällä syvät kuilut ympäröivät,
pelätä tääll' ei tarvis kuulijaa;
vait'olon pitkän riisun rinnaltani.

BERTA.
Meit' eikö metsästäjä seuraa kukaan?

RUDENZ.
He ovat kaukana. Nyt tai ei koskaan!
Mun täytyy temmata tää kallis hetki
ja saada kohtaloni ratkaistuksi,
se vaikka ijäks erottais mun teistä.
Ah, asestako älkää ankaraks
silmäänne suopeaa! Ken olen minä,
ett' toivon rohkeen teihin tohdin nostaa?
Mua viel' ei maine tunne; käydä voi
en riviin ritariston voitollisen,
mi teitä liehakoi. Ei mulla muuta
kuin lempi vaan ja sydän uskollinen.

BERTA (totisena ja ankarana).
Te lempivä, te uskollinen, kun
lähimmät unhoitatte velvoitukset?

(Rudenz astahtaa taapäin.)

Te! Orja Itävallan, itsensä
mi kauppaa kansan oman sortajalle?

RUDENZ.
Nuhteenko moisen teiltä kuulen, neiti?
Ket' etsin, ellen teitä, siltä puolen?

BERTA.
Petoksen puolelta mun löytävänne
luulette? Ennen itse Gessler saakoon
käteni, ennen sortoherra, kuin
luontonsa unhoittanut Sveitsin poika,
ken hälle kätyriksi antauu!

RUDENZ.
Mit' täytyy kuulla mun?

BERTA.
                        uin? Heimo oma
hyvälle eikö kallein ihmiselle?
Jalolle onko mitään kauniimpaa
kuin olla syyttömyyden suojamuuri
ja puoltaa oikeutta sorrettujen?
Kansanne vuoks tää sydän verta vuotaa,
sen kanssa kärsin, sillä lemmin sitä,
se vaatimaton on ja voimakas;
se mua kiehtoo, kunnioitan sitä
enempi yhä päivä päivältä.
Mut te, min luonto sekä ritar'kilpi
sen turvaajaksi syntymässä määräs,
mi kunnotonna sorron puolle käyden
taotte kahlehia kansan oman,
te mua loukkaatte! Niin, sydäntäni
mun suistaa täytyy, etten teitä vihais.

RUDENZ.
Etua enkö katso kansan oman?
All' Itävallan vahvan valtikan
kansalle rauhaa --

BERTA.
                   Orjuutta te teette,
vapaudelta te viime linnan viette,
mi sille jäänyt viel' on päällä maan.
Paremmin kansa tajuu kohtalonsa,
sen varmaa vaistoa ei petä mikään;
mut teille viskattu on verkko päähän.

RUDENZ.
Mua vihaatte, mua halveksitte! Berta!

BERTA.
Parempi ois, jos niin ois; mutta nähdä
se halpana, se halveksittavana,
ket' tahtois rakastaa --

RUDENZ.
                         Ah, Berta! Berta!
Ylimmän osoitatte taivaan onnen,
kun juuri syöksette mun syvyyteen.

BERTA.
Ei, ei, ei kaikki jalo kuollut teissä
viel' ole, uinuu vaan; sen tahdon nostaa.
Te teette väkivaltaa itsellenne
hyvettä synnynnäistä surmatessa,
mut onneks on se teitä vahvempi;
uhalla itsenne te ootte hyvä.

RUDENZ.
Uskotte minuun? Teidän lempenne
minusta kaikki tehdä voi!

BERTA.
                          Se olkaa,
ihana joksi luonto teidät loi!
Se tila täyttäkää, mi teille suotiin,
kansaanne kuulukaa ja maahan, eestä
sen pyhän oikeuden taistelkaa!

RUDENZ.
Ah, kuinka teidät saavuttaa ma saatan,
jos valtaa keisarin ma vastustan?
Sukunne eikö suuren tahto määrää
kätenne, kohtalonne?

BERTA.
                     Sveitsissä
tilani ovat; jos on Sveitsi vapaa,
ma olen myös.

RUDENZ.
              Min minuun luotte katseen,
ah, Berta!

BERTA.
           Itävallan suosiolla
mua omaksenne turhaan toivotte.
Perintömaitani he halaa, tahtois
ne liittää suureen sukuperintöön;
se sama maiden himo, vapauttanne
mi ahmaa, uhkaa vapautta myös minun.
Valittu uhriks olen, ystäväni,
kentiesi palkaks jonkun suosikin.
Hovihin keisarin mua tahdotahan,
miss' asuu vilppi sekä vehkeet, siellä
avion vihatun mua kahleet vartoo;
vain rakkautenne voi mun pelastaa.

RUDENZ.
Te saattaisitte tänne jäädä, elää
omani olla maassa isieni?
Oi, Berta, kaikki kaukomieleni
mit' oli muuta se kuin mieli teihin?
Teit' yksin etsin tieltä maineen; lempi
mun oli himo kunnian myös ainoo.
Jos tähän laaksoon hiljaiseen te voitte
mun kanssain jäädä, jättää loistot maan,
oh, silloin määräss' olen pyyteheni!
Maailman myllertävän virta lyödä
saa silloin vuorten näiden varmaan rantaan
ei ykskään haave enää haihtuvainen
minulta lennä ulapoille elon.
Nää silloin kalliot kuin muurit lujat
meit' ympäröiköön pääsemättöminä
ja tämä piiri, laakso autuuden,
vain olkoon auki taivaan auringolle.

BERTA.
Nyt olet, miksi mielin aavistavin
uneksin sun; mua pettänyt ei usko.

RUDENZ.
Pois haihdu harha, mua hulluttanut!
Kotona olen onnen löytävä.
Iloisna kussa nuorukaisna nousin,
tuhannet missä käyvät muiston polut,
miss' elää puut ja lähteet kaikki, maassa
isäini tahdot oma olla mulle!
Sit' olen aina lempinyt! Ma tunnen,
sit' ilman puuttuva ois onni kaikki.

BERTA.
Miss' oisi saari autuaitten, jos
ei täällä ois se, viattuuden maassa,
miss' usko elää, kunto kotoinen,
ja kunne vielä eksynyt ei vilppi?
Ei onneamme täällä kateus häiri
ja hetket vierii ikiheljät pois.
Nään sinut täällä miesnä oikeana,
vapaiden vertaistesi ensimmäisnä,
vapaata saavan kunniata, suurna
kuin kuningas on valtakunnassansa.

RUDENZ.
Ja sinut siellä, kaikkein naisten kaune,
nään vaimon viehkein, armain askarein
tekevän kodistani taivaan mulle,
ja niinkuin kevät kylvää kukkiaan
sulolla elon kaiken kaunistavan
ja luovan rikkaaksi ja autuaaksi.

BERTA.
Ymmärrät, armas ystävä, miks surin,
kun näin, ett' elon onnen korkeimman
tään itse poljit. Kuink' ois laitani,
jos seurata mun täytyis ritaria
ylvästä, sortavata synkkään linnaan!
Tääll' linnaa ei. Mua erota ei muurit
kansasta, jolle onneks olla voin.

RUDENZ.
Mut kuinka pelastua, paula päästää,
min itse, hullu, kiedoin kaulahani?

BERTA.
Se rikki revi miehen päätöksellä!
Mi seuranneekin, seiso kansas puolla!
Se on sun synnynnäinen paikkas.

(Jahtitorvia etäisyydessä.)

                                Meidän
erota täytyy. Jahtiseura saapuu.
Maas eestä sodi, lempes eestä sodit!
Yks meill' on sorto, vapisuttajamme,
yks vapaus meidät kaikki vapauttaa.

(Menevät.)



KOLMAS KUVAELMA.

Niittu Altorfin luona.

Etualalla puita, taustassa hattu tangon päässä. Näköalan rajoittaa
Bann-vuori, jonka yli lumikukkulat kohoavat.

_Friesshardt_ ja _Leuthold_
vartioivat.

FRIESSHARDT.
Me turhaan vahdimme. Ei kukaan tule,
hatulle kunniaa ei tee, vaikk' ennen
tääll' oli niinkuin markkinat; siit' asti
kuin kummitus tuo tangon päässä riippuu,
on koko niittu niinkuin autio.

LEUTHOLD.
Vain roskaväki täällä käy ja viskoo
meit' ärsyttääkseen ryysymyssyjänsä.
Mut kunnon miehet kedon toista puolta
tekevät pitkän kierron ennemmin
kuin koukistuvat hatun eessä.

FRIESSHARDT.
                              Tästä
on heidän kulkeminen, kun he palaa
puol'päivän aikaan raatihuonehesta;
jo luulin saaliin saavani, näät kukaan
hatulle aikonut ei kumartaa;
sen näki pappi, Rösselmann -- hän tuli
juur' erään sairaan luota -- asettui
tään tangon juureen rippileipinensä;
kilisi kello lukkarin ja kaikki
vaipuivat polvilleen, myös minä; hattu
ei saanut kunniaa, vaan öylätti.

LEUTHOLD.
Toveri, alkaa tuntumaan kuin hatun
tään eessä kaakinpuussa seisoisimme.
On sentään herja ratsahalle seista
näin vartiana eessä tyhjän hatun;
meit' ylenkatsoo joka kunnon mies.
Hatulle kumartaa, se sentään on,
mua usko, narrin käsky!

FRIESSHARDT.
                        Miks ei hattu
myös tyhjä, ontto saisi kunniaa,
kun saa sen saman moni ontto kallo?

_Hildegard, Mechthild_ ja _Elsbeth_ tulevat lasten
kera ja asettuvat tangon ympärille.

LEUTHOLD.
Ja sullai suuri niin on konnan into
sysätä turmaan kunnon ihmisiä!
Ken tahtoo, käyköön ohi tangon, minä
nyt suljen silmäni ja nää en mitään.

MECHTHILD.
Maavouti riippuu siinä. Kunniata!

ELSBETH.
Hän jospa lähtis, jättäis hatun meille;
ei varmaan vahingoittuis siitä maa.

FRIESSHARDT (ajaa pois heidät).
Paikalta pääskää! Lemmon vaimoväki!
Ken teistä huolii? Tuokaa miehenne,
jos samoin uhmata he uskaltavat.

(Naiset menevät)

_Tell_ joutsineen tulee, taluttaen kädestä poikaansa; he
kulkevat kohti etunäyttämöä hatun ohitse sitä huomaamatta.

WALTER (osoittaen Bann-vuorelle).
Isäni, totta onko, vuorella
ett' tuolla verta vuotaa puut, jos niitä
kirveellä lyö?

TELL.
               Ken sitä sanoo, poika?

WALTER.
Hirt mestari niin kertoo. Pyhät ovat
puut, sanoo hän; ken niitä vahingoittaa,
sen käsi kasvaa hautaan saakka.

TELL.
                                Pyhät
puut ovat, tuo on totuus. Näätkö huiput
sa tuolla, alppein nirkot valkeat,
ne kuinka katoo taivoon korkeahan?

WALTER.
Ne ovat jäätiköt, ne öisin jyskää,
ja sieltä saapuu lumivyöryt meille.

TELL.
Niin on, ja lumi ammoin haudannut
Altorfin ois jo alle kannen raskaan,
jos juuri metsä tuo ei asettaunut
sen eteen oisi suojamuuriksi.

WALTER (hetken mietittyään).
Mait' onko, isä, miss' ei vuoria?

TELL.
Jos ylängöiltämme sa astut alas,
alemma aina, virtain juoksun mukaan,
maa suuri, tasainen sun eessäs aukee;
ei syöksy hyrskyin siellä metsävedet,
vaan mukavasti joet tyynet juoksee,
on avoin kaikkialle taivaanranta,
laajoilla vainioilla vilja heilii
ja maa on nähdä niinkuin yrttitarha.

WALTER.
Oi, isä, miksi emme astu alas
nopeesti tuohon maahan ihanaan,
sen sijaan että täällä tuskailemme?

TELL.
Maa kaunis on ja suotuisa kuin taivas;
mut jotka maata viljelevät, saa
satoa eivät kylvämäänsä.

WALTER.
                         Vapaat
he eikö maallaan ole niinkuin sinä?

TELL.
On pelto piispan ynnä kuninkaan.

WALTER.
Vapaasti toki metsästää he saavat?

TELL.
On herran oma riista maan ja ilman.

WALTER.
Mut kalastaa he saavat virrasta?

TELL.
Veet, meri, suola, kaikk' on kuninkaan.

WALTER.
Ken on siis kuningas, tuo kaikkein pelko?

TELL.
Hän heidät suojelee ja ravitsee.

WALTER.
Eivätkö itse itseään he turvaa?

TELL.
Ei naapuri siell' luota naapuriin.

WALTER.
Isä, on ahdas mulle maa tuo laaja;
ennemmin elän lumivyöryin kesken.

TELL.
Niin, laps, on parempi jäävuorten noja
kuin selkäsuoja pahain ihmisten.

(Aikovat ohitse.)

WALTER.
Kas, taatto, tangon pääss' on hattu tuossa!

TELL.
Ei kuulu meihin hattu. Menkäämme!

(Hänen aikoessaan mennä, astuu Friesshardt hänen
eteensä piikki ojennettuna.)

FRIESSHARDT.
Nimessä keisarin! Seis! Pysähtykää!

TELL (tarttuen piikkiin).
Mit' tahdotte? Miks seisotatte minut?

FRIESSHARDT.
Rikoitte käskyn; mua seuratkaa.

LEUTHOLD.
Hatulle ette tehneet kunniata.

TELL.
Mun, veikko, mennä suo!

FRIESSHARDT.
                        Pois vankilahan!

WALTER.
Isäkö vankilaan? Hoi, apuun! Apuun!

(Huutaen näyttämön taakse.)

Hoi, tänne hyvät miehet! Auttakaa!
Tää väkivaltaa! Isä vangitahan!

_Rösselmann_, pappi, _Petermann_, lukkari, sekä kolme
muuta miestä tulee.

LUKKARI.
Mik' on?

RÖSSELMANN.
         Miks miestä tätä kiinni pidät?

FRIESSHARDT.
Hän keisarin ja maan on kavaltaja.

TELL (käyden häneen kiihkeästi).
Ma kavaltaja?

RÖSSELMANN.
              Erehdyt, se Tell on,
mies kunnian, ja hyvä kansalainen.

WALTER (havaitsee Walter Fürstin
ja rientää häntä vastaan.)
Apua, vaari! Väkivaltaa tehdään!

FRIESSHARDT.
Pois vankilaan!

WALTER FÜRST (rientäen esiin).
                          Ma miehen takaan, seis!
Tell, Herran tähden, mit' on tapahtunut?

_Melchtal_ ja _Stauffacher_ tulevat.

FRIESSHARDT.
Maavoudin yliherrallista valtaa
hän ylenkatsoo, tunnustaa ei tahdo.

STAUFFACHER.
Tell senkö tekis!

MELCHTAL.
                  Mies, sen valhettelet!

LEUTHOLD.
Hatulle ei hän tehnyt kunniata.

WALTER FÜRST.
Ja siks hän vankilahan viedään? Veikko,
takuuni ota, hänen mennä suo.

FRIESSHARDT.
Sa itses takaa sekä ruumiis oma!
Me teemme tehtävämme. Vankilaan!

MELCHTAL (maamiehille).
Tää väkivaltaa on! Näin sallimmeko
silmäimme eestä hänet vangittavan?

LUKKARI.
Sit' älkää sietäkö! Meit' enemp' on
ja toinen tässä toista turvaa.

FRIESSHARDT.
                               Kuka
maavoudin määräystä vastustaa?

VIELÄ KOLME MAAMIESTÄ (rientäen
esiin).
Me autamme. Mik' on? Nuo maahan lyökää!

(Hildegard, Mechthild ja Elsbeth tulevat takaisin.)

TELL.
Ma kyllä autan itseni. Pois menkää!
Jos voimaa käyttää tahdon, luuletteko
ma että heidän piikkejänsä pelkään?

MELCHTAL (Friesshardtille).
Mies, tohdi vaan pois hänet viedä meiltä!

WALTER FÜRST ja STAUFFACHER
Tyyneyttä!

FRIESSHARDT (huutaa).
           Kapinaa ja kavallusta!

(Kuuluu jahtitorvien ääni.)

NAISET.
Maavouti tulee!

FRIESSHARDT (kohottaen ääntään)
                Kansa kapinoi!

STAUFFACHER.
Sa huuda siks kuin halkeet, konna!

RÖSSELMANN ja MELCHTAL.
                                  Vaiti!

FRIESSHARDT (huutaa vielä kovemmin).
Apua, apua lain valvojille!

WALTER FÜRST.
Mit' tulee tästä? Voi! Siin' on jo vouti!

_Gessler_ ratsain, haukka kädessään, _Rudolf Harras_,
_Berta_ ja _Rudenz_ sekä suuri joukko asemiehiä, jotka
sulkevat koko näyttämön peitsipiiriin.

RUDOLF HARRAS.
Voudille tilaa!

GESSLER.
               Heidät hajoittakaa!
Miks kansa riehuu? Ken huus apua?

(Yleinen hiljaisuus.)

Ken oli se? Ma tahdon tietää.

(Friesshardtille.)

                             Sinä
ken olet, miksi pidät miestä tätä?

(Antaa haukan eräälle palvelijalle.)

FRIESSHARDT.
Sun asemiehes olen, uljas herra,
ja hatun tämän vakaa vartia.
Teosta tapasin tään miehen, joka
hatulta kielsi kunnioituksensa.
Sun käskys mukaan hänet vangitsin,
väkisin kansa tahtoo irti hänet.

GESSLER (hetken vaitiolon jälkeen).
Niin keisarias halveksitko, Tell,
ja mua, täällä hänen sijaistansa,
ett' tervehdi et hattua, min kautta
ma koen juuri alammaisuuttanne?
Nyt olet mieles pahan ilmi tuonut.

TELL.
Anteeksi, rakas herra! Tapahtunut
se ylenkatseest' ei, vaan huomaamatta.
Jos miettisin, ei nimeni ois Tell. [Tell = ajattelematon, vrt. toll.]
Tapahdu toisti ei se. Anteeks suokaa!

GESSLER (hetken vaitiolon jälkeen).
Sa mestar' olet joutsitaidon, Tell,
niin kuuluu, kilpaat kanssa joka kytän?

WALTER TELL.
Se totta, herra. Puusta omenan
sadalta askeleelta ampuu isä.

GESSLER.
Tää poikas onko, Tell?

TELL.
                       On, rakas herra.

GESSLER.
Sull' onko monta lasta?

TELL.
                        Poikaa kaksi.

GESSLER.
Ja enin heistä kumpaa rakastat?

TELL.
Molemmat, herra, mulle rakkaat ovat.

GESSLER.
No, Tell! Kun puusta omenaan sa osaat
sadalta askeleelta, taitoasi
sa mulle näytät varmaan. Joutses ota --
se onkin kädessäs -- ja valmis ole
omena poikas päästä ampumaan.
Mut neuvon sua, tähtää tarkkaan, että
ens' kerralla sa osaat omenaan;
jos harhaan ammut, olet kuolon oma.

(Kaikki osoittavat kauhistusta).

TELL.
Minulle mitä luonnotonta, herra,
te keksitte? Mun päästä pojan oman
ei rakas herra, ei tuo teille mieleen
juolahda, taivas varjelkoon, moist' että
isältä vakaasti te vaatisitte!

GESSLER.
Sa päästä poikas ammut omenan.
Haluan, tahdon niin.

TELL.
                    Mun jousellani
rakasta päätä oman poikani
pitäisi tähdätä? Ei, ennen kuolen.

GESSLER.
Sa ammut taikka kuolet poikas kanssa.

TELL.
Mun murhatako pitäis poika oma?
Teill' lapsia ei, herra, tiedä ette,
mit' taaton sydämessä liikkuu.

GESSLER.
                              Hah,
alathan äkkiä, Tell, arvelemaan!
Sanottiin mulle, olet haaveksija
ja eroava muista ihmisistä.
Rakastat harvinaista, siksi nyt
työn harvinaisen sulle keksin minä.
Muut miehet miettis, sinä silmäs suljet,
käyt työhön rohkeasti.

BERTA.
                       Herra, älkää
miesparkain näiden kanssa ilkamoiko!
Näette, kuinka valjut vapisevat;
niin vähän teilt' on tottuneet he leikkiin.

GESSLER.
Ken sanoo, että leikin?

(Tarttuu puun-oksaan, joka riippuu hänen päällään.)

                        Täss' on maali.
Tehkäätte tilaa! Mitatkoon hän matkan;
en enempää, en vähempää suo hälle,
kahdeksankymment' askelta. Hän kerskui
sadankin päästä mieheen osaavansa.
Nyt ammu maalihisi, joutsimies!

RUDOLF HARRAS.
Kies, totta on tää! Poika, polvistu
maavoudin eteen, henkes eestä ano!

WALTER FÜRST (syrjässä Melchtalille, joka tuskin
voi hillitä kärsimättömyyttään).
Ma teitä pyydän, tyynnä pysykää!

BERTA (maavoudille).
Tää kylläks olkoon, herra! Luonnotonta
noin leikkiä on isän tuskan kanssa.
Miesparka tää vaikk' oiskin vikapää
vuoks syynsä pienen kuolemaan, hän on
nyt tuta saanut kuolon kymmenkerran.
Kotiinsa päästäkää hän koskematta,
hän oppinut on teidät tuntemaan;
tään hetken hän ja lastenlapset muistaa.

GESSLER.
Avatkaa kuja! Hei, miks vitkastelet?
Oot kuoloon vikapää, sun tappaa voin
ja katso, armollisna kohtalosi
käteesi omaan taidokkaasen lasken.
Kovuutt' ei valittaa voi tuomion,
ken tehdään onnen oman mestariksi.
Tarkalla kerskut silmälläs. Nyt näytä
siis taitees, on sen aika, joutsimies!
Lie maalis arvokas, lie palkkas suuri.
Osata taulun mustaan pilkkuun, sen
voi muutkin. Mestari on mielestäni
vain se, ken varma ain on taidostaan
ja jonk' ei sydän kättä, silmää häiri.

WALTER FÜRST (heittäytyen hänen eteensä polvilleen).
Maavouti, korkeutenne tunnemme;
mut armon suokaa oikeudesta käydä!
Puol' omaisuudestani ottakaa
ja kaikki, kauhulta jos säästyy isä.

WALTER TELL.
Miks, vaari, palvot pahaa miestä tuota?
Miss' on mun seistävä? En pelkää. Isä
linnunkin lennostansa ampuu, ei
erehdy nuoli poveen poian oman.

STAUFFACHER.
Maavouti, liikuta teit' eikö tämä
laps syytön?

RÖSSELMANN.
             Muistakaa, on Herra, joka
tilille teidät teoistanne vaatii!

GESSLER (osoittaen poikaa).
Hän sidottakoon tuohon niinipuuhun.

WALTER TELL.
Sitoa? Miks? Ma vapaa olla tahdon.
Kuin lammas hiljaa oon, en hievahda,
mut jos mun sidotte en kärsi sitä,
siteitä vastaan raivoan ja riehun.

RUDOLF HARRAS.
Sitoa silmäsi vain salli, poika!

WALTER TELL.
Miks silmät? Luuletteko, että pelkään
isäni nuolta? Vakaana ma varron,
en räpäytä silmäripseäni.
Nyt näytä, isä, oothan joutsimies!
Hän ei sua usko, luulee turman meille
tulevan, ammu, osaa uhallakin!

(Menee niinipuun luokse, omena asetetaan hänen päänsä päälle.)

MELCHTAL (maamiehille).
Kuin? Rikos saako tulla täytetyksi
eess' silmiemme? Mitä varten valan
me vannoimme?

STAUFFACHER.
              Me oomme aseettomat;
näette ympärillä piikkimetsän.

MELCHTAL.
O, jos ois kaikki ripeästi tehty!
Voi niitä, jotka neuvoi lykkäystä!

GESSLER (Tellille).
Nyt ammu! Turhaan kanneta ei jousta.
On vaarallista murha-asein käydä
ja nuoli taapäin kyttään ponnahtaa.
Tää ylväs oikeus, min moukka ottaa,
maan herraa korkeinta loukkaa. Olkoon
se asestettu vaan, ken käskee. Jos
huvinne nuolta on ja jousta kantaa,
no niin, ma annan maalin nuolellenne.

TELL (jännittää jousen ja asettaa nuolen paikalleen).
Avatkaa kuja! Tilaa!

STAUFFACHER.
                     Kuinka, Tell?
Te tahdotte? Ei koskaan! Vapisette!
Kätenne tärisee ja polvet horjuu.

TELL (laskee jousen).
Sumentaa silmiäni!

NAISET.
                   Herra taivaan!

TELL (maavoudille).
Tää laukaus multa säästäkää! On tässä
poveni --

(Repäisee vaatteen rinnaltaan).

          ratsaat puhkaisee sen pian!

GESSLER.
En tahdo henkeäs, vaan laukauksen.
Osaathan kaikki, Tell, et viero mitään;
sa hoidat ruoria kuin jousta, pelkää
et myrskyä, jos pelastaa sun pitää;
nyt kerran itses auta, auttaja!

(Tell seisoo hirvittävässä kamppailussa, kouristellen käsiään ja
heittäen hurjia silmäyksiä milloin maavoutiin, milloin taivaaseen.
Äkkiä tarttuu hän viineensä, ottaa toisen nuolen ja pistää sen
mekkonsa poveen. Maavouti huomaa kaikki hänen liikkeensä.)

WALTER TELL (niinipuun alta).
En pelkää. Ammu, isä armas!

TELL.
                           Täytyy!

(Kokoo voimansa ja tähtää.)

RUDENZ.
Maavouti, ette etemmäksi menne,
ei enää! Koe oli tää. Jo määrän
te saavutitte. Ollen liian kova
te turmelette viisaan tarkoituksen
ja liioin jännitetty jousi katkee.

GESSLER.
Te vaikenette, siks kuin teit' on tarvis.

RUDENZ.
Puhua tahdon, tohdin. Kunnia
kuninkaan mulle pyhä on; mut vihaa
herättää moinen hallitus. Ei tahto
se kuninkaan, voin väittää, ansainnut
julmuutta moist' ei kansani, ei teillä
valtuutta siihen.

GESSLER.
                 Haa, te rohkenette!

RUDENZ.
Vait ollen katsoin kaikki pahat työnne;
näkevän silmäni ma suljin kiinni
ja sydämeni täyden, suuttuneen
poveeni alas painoin. Voi en enää
nyt vaieta, se petos oisi vastaan
isäini maata sekä keisaria.

BERTA (heittäytyy hänen ja maavoudin väliin).
Ah, raivoavaa vielä raivostatte!

RUDENZ.
Ma jätin kansani ja heimon, suvun,
vereni, kaikki luonnon siteet katkoin
vain teihin liittyäkseni; ma luulin
etua kaikkein eespäin vieväni,
kun valtaa keisarin ma vahvistin.
Nyt side silmiltäni putoo; kauhuin
syvyyden reunalla nään itseni;
mun vapaan järkeni te harhautitte
ja suoran sydämeni; maani olin
parasta tarkoittain ma syöstä turmaan.

GESSLER.
Tätäkö herrallesi tohdit haastaa?

RUDENZ.
Te ette, keisari on herrani.
Kuin te, ma vapaaks synnyin, vertaisenne
ritarihyveiss' olen. Mut jos ette
nimessä keisarin nyt seisois täällä,
mi mulle pyhä on myös herjattuna,
heittäisin hansikkain, vaatisin
ritaritavan mukaan teiltä vastuun.
Niin, ratsaillenne viitatkaa; en seiso
kuin nuo täss' suojatonna;
    (Osoittaa kansaa.)
                          mull' on miekka,
ja ken mua koskee --

STAUFFACHER (huutaa).
                     Putos omena!

(Sillä aikaa kuin kaikki ovat kääntyneet tännepäin ja Berta
heittäytynyt Rudenzin ja maavoudin väliin, on Tell ampunut
nuolensa.)

RÖSSELMANN.
Laps elää!

USEITA ÄÄNIÄ.
          Nuoli sattui omenaan!

(Walter Fürst horjuu ja on kaatumaisillaan, Berta tukee häntä.)

GESSLER (hämmästyneenä).
Kuin? Onko ampunut hän? Hurja mies!

BERTA.
Laps elää, tointukaahan, taatto hyvä!

WALTER TELL (tulee juosten
omena kädessään).
Omena täss' on, isä! Tiesinhän
sa ettet vioittaisi poikaas omaa.

(Tell on seisonut ruumis ojona ikäänkuin hän olisi tahtonut
seurata nuolta; jousi vaipuu hänen kädestään; nähdessään pojan
tulevan hän rientää tälle avosylin vastaan ja kohottaa hänet
kiihkeässä innossa povelleen; tässä asemassa hän vaipuu
voimatonna alas. Kaikki seisovat liikutettuina).

BERTA.
O, taivaan armo!

WALTER FÜRST (isälle ja pojalle).
                Lapset! Lapseni!

STAUFFACHER.
Jumalan kiitos!

LEUTHOLD.
               Sepä laukaus!
Ajoissa myöhäisissä muistetaan se.

RUDOLF HARRAS.
Tell joutsimiehestä on käypä taru
niin kauan kuin on vuoret paikoillansa.

(Ojentaa maavoudille omenan.)

GESSLER.
Omenan keskus puhki on! Kautt' taivaan,
se oli laukaus mestarin, ma kehun.

RÖSSELMANN.
Ol' laukaus hyvä, vaan voi miestä, hänet
ken kiusaamahan saattoi Jumalaa!

STAUFFACHER.
Tell, tointukaa! Kuin mies te päässeet ootte
pälkäästä, kotiin teill' on vapaa tie.

RÖSSELMANN.
Tulkaa ja tuokaa poika äidillensä!

(Tahtovat viedä pois hänet.)

GESSLER.
Tell, kuule!

TELL (tulee takaisin).
            Mitä käskee herra?

GESSLER.
                              Kätkit
povelles nuolen toisenkin -- niin, niin,
ma hyvin näin sen -- mitä aioit sillä?

TELL (hämillään).
Se tapa vaan on joutsimiesten, herra.

GESSLER.
Ei, Tell, tuo vastaus ei riitä; varmaan
jotakin muuta lie se tarkoittanut.
Reippaasti mulle totuus lausu, Tell;
se mikä olkoonkin, sun henkes takaan.
Miks otit toisen nuolen?

TELL.
                        Niin noh, herra,
kun henkeni te mulle taanneet ootte,
totuuden teille täyden virkan julki.

(Vetää nuolen mekostaan ja katsoo maavoutiin peljättävällä silmäyksellä.)

Teit' oli varten toinen nuoli, jos
rakasta lasta oisin satuttanut,
ja toinen varmaan osunut ois maaliin.

GESSLER.
Tell, henkes olen sulle taannut tosin,
ritarisanani ma annoin, pidän;
mut kun nyt tunnen pahan mielenlaatus,
sun saatan säilyyn, miss' ei päivä paista,
kumota kuu; näin varma olla voin
sun vasamoiltas; vangitkaa tuo mies!
Te hänet sitokaa!

(Tell sidotaan.)

STAUFFACHER.
                 Kuin, herra? Miestä
näin voitte kohdella, min kautta Luoja
tahtonsa kuulutti?

GESSLER.
                  Saas nähdä, tokko
Jumala toista kertaa auttaa häntä.
Haahteeni vietäköön hän! Myötä tulen,
Küssnachtiin itse tahdon viedä hänet.

RÖSSELMANN.
Sit' ette voi, sit' ei voi keisari,
se vastaan vapauskirjeitämme sotii.

GESSLER.
Miss' ovat ne? Ken on ne vahvistanut?
Ei keisari; on ensin ansaittava
osoitus suosion tää nöyryydellä.
Olette kaikki kapinoitsijoita,
mietitte uhkaa, kansan meteliä.
Ma teidät tunnen, lävitsenne nään.
Tuon otan tällä kertaa keskeltänne,
mut kaikki ootte samaan syyhyn syypäät.
Ken viisas on, hän vait on, tottelee.

(Poistuu. Berta, Rudenz, Harras ja asemiehet seuraavat
häntä; Friesshardt ja Leuthold jäävät jälelle.)

WALTER FÜRST (kiihkeän tuskan vallassa).
Mennyttä kaikk' on; hän on päättänyt
hävittää mun ja koko huoneheni.

STAUFFACHER (Tellille).
Oh, miksi ärsytitte ärjyvätä!

TELL.
Mielensä malttakoon, ken tunsi tuskan,
min minä.

STAUFFACHER.
         Nyt on kaikki mennyt. Vangit
kaikk' oomme kanssanne ja köytetyt!

MAAMIEHET (ympäröivät Tellin).
Kanssanne menee meiltä viime lohtu.

LEUTHOLD (lähestyy).
Tell, teitä säälin, mut on käsky mulla.

TELL.
Hyvästi!

WALTER TELL (painautuen häneen kiihkeässä tuskassa).
        Taatto! Taatto! Kallis isä!

TELL (kohottaa kätensä kohti taivasta).
Taivaassa taattos on. Sa kutsu sitä!

STAUFFACHER.
Teilt' enkö tervehdä ma vaimoanne?

TELL (kohottaa pojan palavasti rinnalleen).
On poika terve, apu mun on Herra.

(Tempautuu nopeasti irti ja seuraa asemiehiä.)

Esirippu.



NELJÄS NÄYTÖS.


ENSIMMÄINEN KUVAELMA.

Vierwaldstätter-järven itäinen ranta.

Omituisesti muodostuneet jyrkät kalliot lännessä sulkevat näköalan.
Järvi hyrskyää, kuuluu ankaraa pauhua ja huminaa; sillä välin salamoita
ja ukonjyrähdyksiä.

_Kunz Gersaulainen. Kalastajia_ ja _kalastajapoikia_.

KUNZ.
Sen voitte uskoa, näin omin silmin;
kuin teille kerroin, kaikk' on tapahtunut.

KALASTAJA.
Tell vangittuna viety Küssnachtiin,
maan parhain mies ja vahvin käsivarsi,
jos kerran soisi sota vapauden.

KUNZ.
Maavouti itse häntä sinne saattaa;
olivat juuri laivaan astumassa,
kun Flüelistä lähdin; mutta myrsky,
mi juuri nous ja nopeasti tänne
minutkin maihin ajoi, estänyt
lie heidän lähtönsä.

KALASTAJA.
                    Tell vangittuna
ja voudin vallassa! Oh, uskokaa,
syvälle hautaava on vouti hänet,
ei aurinkoa koskaan nää hän enää!
Pelätä täytyis hänen kostoa
näät miehen vapaan, jot' on ärsyttänyt.

KUNZ.
Myös kuuluu, vanha päämies, arvon herra
von Attinghaus on kuolemaisillaan.

KALASTAJA.
Siis murtuu toivon viime ankkuri!
Hän yksin vielä tohti äänen vanhan
kohottaa eestä kansan oikeuden.

KUNZ.
Mut myrsky yltyy. Jääkää hyvästi!
Ma kylään majoitun; näät tänään lähtö
lie ajateltaviss' ei kuitenkaan.

(Menee.)

KALASTAJA.
Tell vangittuna, vapaaherra kuollut!
Nyt sorto, nosta otsas julkea,
pois kainous kaikki heitä! Totuuden
suu mykkä on ja silmä sokaistu,
käsvarsi pelastava kahlehissa!

POIKA.
Rakeita sataa. Tulkaa majaan, isä,
ei hyvä jäädä tänne taivas-alle.

KALASTAJA.
Raivotkaa tuulet! Lyökää salamat!
Haletkaa pilvet! Syöskää taivaan virrat,
maa hukuttakaa! Idussansa suku
myös hävittäkää vielä syntymätön!
Tulkaatte herroiks, alkuaineet hurjat!
Esihin korven synkän kontiot
ja sudet vanhat! maa on teidän. Ken
tääll' elää tahtois vapautta vailla!

POIKA.
Kuulkaa, kuin syvyys raivoo, pyörre pauhaa;
näin koskaan vielä kuohunut ei kuilu!

KALASTAJA.
Päät' oman lapsen tähdätä, ei moinen
isälle käsky soinut milloinkaan!
Ja suuri luonto eikö suuttuis tuosta
ja julmistuisi? Oh, en ihmettelis,
jos järveen kumartuisi kalliot,
jos nirkot nuo, jäätornit, jotka sulat
lie eivät olleet luomis-aamust' asti,
syöksyisi huimaavasta korkeudestaan,
jos vuoret halkeis, solat vanhat sortuis,
ja toinen vedenpaisumuksen tulva
kaikk' ahmais elävitten asuinsijat!

(Kuuluu kellojen soittoa.)

POIKA.
Vuorelta kellot soivat, kuunnelkaa,
hädässä veen on varmaan nähty haaksi
ja kellot kaikuu, että rukoiltaisi.

(Nousee eräälle kummulle.)

KALASTAJA.
Voi laivaa, joka nyt on lainehilla,
tään hirmukehdon keinuteltavana!
Avuton täss' on ruorimies ja ruori,
on myrsky herrana, tuul', aalto heittää
ihmistä koppinaan. Ei suojaavainen
näy helma hälle läheltä, ei kaukaa!
Mut kylmät katsoo häntä kalliot,
nuo karut, jotka eivät kättä tarjoo,
vain poven jylhän, jyrkän, paatisen.

POIKA (viitaten vasemmalle).
Kas, taatto, laiva lentää Flüelistä.

KALASTAJA.
Jumala heitä auttakoon! Jos myrsky
veen kuiluun tähän vangiks joutunut on,
se raivoo niinkuin peto tuskassaan,
mi häkkinsä lyö rautaristikkoa.
Ovea ulvoen se etsii turhaan;
sill' ympärillä vuoret saartaa sen,
ne pilviin saakka solan piirittävät.

(Nousee kummulle.)

POIKA.
Maaherran laiva on se Urista;
sen tuttu lippu lie ja punakatto.

KALASTAJA.
Jumala taivaan! Itse on maavouti
vesillä siellä! Tuossa matkaa hän
ja haahdessaan vie rikostyönsä myötä!
On ollut nopsa käsi kostajan;
nyt suuremman hän herran tuntee yllään.
Ei aalto huoli hänen äänestänsä,
kumarra hänen hatulleen ei vuoret.
Miks, poika, rukoilet? Käsvartehen
sa ällös käykö tuomarin vanhurskaan.

POIKA.
Rukoile en maavoudin eestä. Tellin
edestä vaan, mi aluksess' on myötä.

KALASTAJA.
Voi järjettyyttä sokon luonnonvoiman!
Syypäätä yhtä rangaistakses pursi
sun sortaa täytyykö ja purren miehet?

POIKA.
Kas, kas, he Buggisgratin välttivät
eheinä, mutta myrskyn voima, jonka
takaisin heittää Pirunpaasi, heitä
Ax-vuorta suurta kohti kuljettaa.
Nää heit' en enää.

KALASTAJA.
                  Tuossa on Hackmesser,
mi monen ollut on jo haahden meno.
Viisaasti jos sit' eivät sivuuta,
lyö laivan pirstaleiksi vuori pian,
mi kohtisuoraan syöksyy syvyyteen.
On heillä myötä hyvä ruorimies;
jos ken nyt auttaa voisi, ois se Tell,
mut tuon on käsivarsi kahlehdittu.

_Wilhelm Tell_ joutsineen.

(Tulee nopein askelin, katsoo hämmästyneenä ympärilleen
ja osoittaa kiihkeintä liikutusta. Tultuaan näyttämön keskelle,
heittäytyy hän maahan, koskettaa maata käsillään ja ojentaa ne
kohti taivasta.)

POIKA (huomaa hänet).
Kas, ken on mies, mi tuolla polvistuu? --

KALASTAJA.
Hän käsin maahan tarttuu, mielensä
olevan näyttää suunniltansa.

POIKA (tulee etualalle päin).
                            Mitä
ma näen? Taatto, tulkaa, katsokaa!

KALASTAJA (lähestyy).
Ken on se? Luoja taivaan! Tell on se!
Kuin täällä ootte?

POIKA.
                  Ette vankina
siis olleet laivalla ja sidottuna?

KALASTAJA.
Teit' eikö vietykään siis Küssnachtiin?

TELL (nousee ylös).
Ma olen vapaa.

KALASTAJA ja POIKA.
              Vapaa? Luojan ihme!

POIKA.
Tulette mistä?

TELL.
              Tuolta laivalta.

KALASTAJA.
Kuin?

POIKA (samaan aikaan).
     Missä on maavouti?

TELL.
                       Aallot ahnaat
hänt' ajaa.

KALASTAJA.
           Tosiaan? Mut te? Kuin alta
te myrskyn pääsitte ja siteistänne?

TELL.
Jumalan armo mua auttoi. Kuulkaa!

KALASTAJA ja POIKA.
Puhukaa, puhukaa!

TELL.
                 Mit' Altorfissa
tapahtui, tiedätte.

KALASTAJA.
                   Ma tiedän kaikki;
puhukaa!

TELL.
        Mun maavouti vangiks sitoi,
Küssnachtin linnaan viedä aikoi minut.

KALASTAJA.
Kanssanne Flüelissä laivaan astui,
sen tiedämme. Mut kuinka pelastuitte?

TELL.
Laivassa olin, lujaan köytty, mies
aseeton, hyljätty. En aurinkoa
iloista enää luullut näkeväni,
armaita kasvoja en vaimon, lasten,
ja lohdutonna vetten erämaata
ma katsoin.

KALASTAJA.
           Raukka mies!

TELL.
                       Niin lähdettiin,
maavouti, Rudolf Harras ynnä huovit.
Mut nuolikonttini ja jousi lepäs
perässä laivan, ruorin vierellä.
Kun juuri kulmaan oli tultu pienen
Ax-vuoren, Herra rajuilman antoi
niin hengenhätäisen, niin hirvittävän
Gotthardin onkaloista syöstä esiin,
ett' uljuus kaikki loppui soutajilta
ja kaikki luuli tulleen turman kurjan.
Niin kuulin, kuinka muuan palvelija
maavoudin puoleen kääntyi, virkkoi hälle
"Hätänne näätte sekä meidän, herra,
ett' ollaan kaikki kuolon äyrähällä.
Mut ruorimiehet pelko voittaa, eivät
he tiedä neuvoa, myös oudot heille
nää väylät ovat. Tell mies vankka on
ja hyvin haahden hoitaa. Entä jos
hädässä häntä käyttäisimme?" Mulle
maavouti lausui: "Tell, jos auttaa meidät
käsistä myrskyn voivas luulet, lie
mun sinut päästettävä siteistäsi."
Ma lausuin: "Herra, luulen voivani
avulla Luojan meidät auttaa tästä."
Näin köysistäni irti pääsin, seisoin
ruorissa, purren ohjasin ma oikein.
Sivulle sentään pälyin joustani,
tähystin rantamia tarkkaan, missä
ois kiven kielekkeellä jalan sija.
Ja kun näin kallion ma ulkonevan,
mi sileänä suistui syvyyteen --

KALASTAJA.
Sen tunnen: juurella Ax-vuoren suuren;
mut jyrkkä on se, luulin mahdottomaks
hypäten päästä sille purresta.

TELL.
Hoputin huoveja ma soutamahan,
ett' tultaisi tuon paaden luokse, siinä,
ma huusin, ohi oisi vaara pahin.
Kun nopsaan souten näin se saavutetaan,
rukoilen Herran armoa ja painan,
vireessä joka ruumiinjänne, purren
peremmän kokan kohti kalliota,
nyt jousen, viinen tempaan, hyppään, pääsen
laelle paaden, vielä voimakkaasti
potkaisen taapäin sekä purren sysään
ma vetten kitaan kiehuvaan. Nyt siellä
se Herran tahdon mukaan harhaelkoon!
Täss' olen, vapaa myrskyn vallasta,
ja ilkeämmästä viel' ihmisien.

KALASTAJA.
Tell, Tell! On ihmeen Herra tehnyt teille;
omia tuskin uskon aistejani.
Mut sanokaa, nyt kunne aiotte?
Näät varma vaarast' ette lie, jos vouti
elossa pääsee myrskystä.

TELL.
                        Ma kuulin
sanovan hänen, koska sidottuna
viel' lepäsin, ett' aikoi Brunniin hän
ja linnaansa mun Schwyzin kautta viedä.

KALASTAJA.
Hän maitse matkustaako?

TELL.
                       Niin hän aikoo.

KALASTAJA.
Siis piiloon kohta käykää! Toista kertaa
käsistä voudin teit' ei auta Herra.

TELL.
Tie lähin mist' on Arthiin, Küssnachtiin?

KALASTAJA.
Käy Steinin kautta avoin valtatie;
mut lyhempää ja salaisempaa saattaa
Lowerzin kautta teidät poikani.

TELL (ojentaen hänelle kätensä).
Jumala hyväntyönne palkitkoon.
Hyvästi.

(Menee ja kääntyy takaisin.)

        Rütlin liette liittolainen?
On niinkuin mainittu ois mulle teidät.

KALASTAJA.
Ma siellä olin, vannoin liiton valan.

TELL.
Siis Bürgliin rientäkää, se hyvyys tehkää,
mua vaimo kaipaa, hälle ilmoittakaa
eheä että oon ja pelastettu.

KALASTAJA.
Mut kunne teidän paenneen ma sanon?

TELL.
Löydätte hänen luonaan appeni
ja muita vannoneita Rütlin valan.
He olkoot uljaat, hyväss' uskossa,
Tell vapaa on ja käsivarttaan käyttää;
minusta lisää kuulevat he pian.

KALASTAJA.
Mi teill' on mielessä? Se mainitkaa!

TELL.
Kun tehty on se, siitä mainitahan.

KALASTAJA.
Tie hälle näytä, Jenni. Luoja kanssaan!
Hän täyttää, minkä ottaa tehdäkseen.



TOINEN KUVAELMA.

Attinghausin aatelistila.

Vapaaherra, kuolevana nojatuolissa. _Walter Fürst, Stauffacher,
Melchtal_ ja _Baumgarten_ hänen ympärillään. _Walter Tell_ kuolevan
edessä polvillaan.

WALTER FÜRST.
Hän mennyt on, on tuonen tuolla puolen.

STAUFFACHER.
Ei kuolleelta hän näytä. Huulillaan,
kas, sulka liikkuu. Tyynnä vaan hän uinuu
ja piirteet hymyilevät rauhallisna.

(Baumgarten menee ovelle ja puhuu jonkun kera.)

WALTER FÜRST (Baumgartenille).
Ken siellä?

BAUMGARTEN (tulee takaisin).
           Rouva Hedwig, tyttärenne;
hän teille haastaa, pojan nähdä tahtoo.

(Walter Tell nousee ylös.)

WALTER FÜRST.
Mull' lohtua ei muita lohduttaa;
mun pääni päälle kaikki tuska lankee.

HEDWIG (tunkeutuen sisälle).
Miss' olet, laps? ma nähdä tahdon sinut!

STAUFFACHER.
Te malttukaa! On tämä kuolon talo.

HEDWIG (syöksee pojan luo).
Mun Walterini! Oh, hän elää!

WALTER TELL (riippuen hänessä).
                            Äiti!

HEDWIG.
Se onko varmaa? vammaton sa olet?
    (Katselee häntä tuskallisella huolella.)
Hän kuinka saattoi päähäs tähdätä,
kuin saattoi? Häll' ei sydäntä; hän voi
lähettää nuolensa päin poikaa omaa.

WALTER FÜRST.
Sen mielin tuskan murtamin hän teki,
pakosta, sillä oli hengen vaara.

HEDWIG.
Jos isän hällä sydän ois, hän ennen
kuin teki sen ois tuhatkertaa kuollut!

STAUFFACHER.
Jumalan kaitselmusta kiittäkää,
mi hyvin näin sen johti.

HEDWIG.
                        Saatanko
unohtaa, kuink' ois käydä voinut? Vaikka
tulisin valkopääksi, aina pojan
siteissä nään, hänt' isä tähtää -- Herra
vanhurskas! -- poveeni nuol' lentää aina.

MELCHTAL.
Maavouti häntä ärsytti, se tietkää!

HEDWIG.
Oi, miesten raakaa sydäntä! Jos ylpeys
on loukattu, he eivät huoli mistään;
panevat uhkapeliin lapsen pään
ja äidin sydämen!

BAUMGARTEN.
                 Viel' eikö riitä
miehenne kova kohtalo, kun häntä
raskaalla nuhteella noin halvennatte?
Teit' eikö koske tuntemansa tuskat?

HEDWIG (kääntyy ja katsoo
häntä suurella silmäyksellä).
Sua turma ystävän vain itkettääkö?
Miss' olitte, kun urho vangittiin?
Miss' oli silloin apunne? Te näitte,
sallitte tapahtuvan hirmutyön;
sieditte hyvin, että ystävä
pois vietiin keskeltänne. Onko Tell
näin toiminut myös teihin nähden? Myöskö
hän epäröi, kun takanas jo ratsaat
maavoudin riensi, koska eessäs järvi
vaahtoinen hyrskyi? Veltoin itkuvesin
hän ei sua surrut, purteen juoksi, vaimon
ja lapset unhotti, ja auttoi sinut.

WALTER FÜRST.
Min avun hälle antaa uskalsimme,
me joukko pieni, aivan aseeton?

HEDWIG (heittäytyy hänen povelleen).
Sinulta myös, oi isä, on hän mennyt!
Hän mennyt maalta on ja mennyt meiltä;
kaipaamme kaikki häntä; ah, hän meitä!
Jumala estäköön hält' epätoivon!
Ei linnan kolkkoon vankikoppiin lohtu
yletä ystävän. Jos sairastuis hän!
Ah, hänen täytyy siellä sairastua
synkässä kosteudessa! Kuin suo-ilmaa
ei kestä alppiruusu, kuihtuu, kuolee,
niin hälle elämää ei muu kuin päivä,
aurinko, taivaan armaat tuulivirrat.
Hän vanki! Hän! On vapaus hälle ilma,
ei voi hän elää rotkon hengessä.

STAUFFACHER.
Te tyyntykää! On meidän kaikkein tahto
avata hänen vankilansa.

HEDWIG.
                       Mitä
hänt' ilman voitte te? Niin kauan kuin
Tell vapaa oli, niin, myös toivo oli,
viattomuudell' oli ystävä
ja vainotulla auttaja; Tell teidät
pelasti kaikki; hänen kahleitansa
katkaista kaikki yhdess' ette voi!

(Vapaaherra herää.)

BAUMGARTEN.
Hän liikkuu, vait!

ATTINGHAUS (kohoten).
                  Miss' on hän?

STAUFFACHER.
                               Ken?

ATTINGHAUS.
                                   Hän puuttuu,
hän minut hylkää viime hetkelläni?

STAUFFACHER.
Se junkkari on. Saanut lie hän sanan?

WALTER FÜRST.
On hälle viesti viety. Lohduttaukaa!
Hän meidän on, hän sydämensä löysi.

ATTINGHAUS.
Puhunut onko eestä maansa hän?

STAUFFACHER.
Kuin sankari.

ATTINGHAUS.
             Mut miks ei saavu hän
mun ottamahan viime siunausta?
Ma tunnen, loppu lähestyy.

STAUFFACHER.
                          Ei niin,
ah, arvon herra! Teidät virvoittanut
on uni, kirkas onhan katsehenne.

ATTINGHAUS.
Elämä tuskaa on, mun jätti tuska;
lopussa kärsimys kuin toivo on.

(Huomaa pojan.)

Ken on tää poika?

WALTER FÜRST.
Häntä siunatkaa!
Isätön on hän, pojanpoika mulle.

(Hedwig vaipuu poikineen kuolevan eteen.)

ATTINGHAUS.
Ja ilman isää jätän kaikki teidät,
ah, kaikki! Voi mua, jonka viime katseet
on nähneet synnyinmaani perikadon!
Täytyikö elon pitkän määrään päästä
mun kaikin toiveineni kuollakseni?

STAUFFACHER (Walter Fürstille).
Näin murheess' onko hänen eroominen?
Miks emme viime hetkeänsä synkkää
valaise toivon välkkehellä? Herra,
henkenne ylentäkää! Emme aivan
hukassa ole, pelastusta on.

ATTINGHAUS.
Ken teidät pelastaa?

WALTER FÜRST.
                    Me itse. Kuulkaa!
Sanansa antaneet on maata kolme
pois ajaa sortajat. On liitto tehty,
vannottu vala pyhä. Toimeen käydään
jo ennen kuin on uuden kiertonsa
vuos alkanut. Ja vapahassa maassa
lepäävä luunne ovat.

ATTINGHAUS.
                    Sanokaa,
oi, mulle, tehty on jo liitto?

MELCHTAL.
                              Nousee
samana päivänä kaikk' kolme maata
ja sota syttyy. Kaikk' on valmistettu
ja hyvin säilytetty salaisuus,
sen vaikka sadat tietää. Sortajien
on pohja ontto, perus heikko, päivät
luetut ovat heidän herruutensa
ja kohta jälkeä ei heistä näy.

ATTINGHAUS.
Mut lujat linnat, jotka maassa ovat?

MELCHTAL.
Samana päivänä ne kaikki sortuu.

ATTINGHAUS.
Ja onko liitossanne aateli?

STAUFFACHER.
Kun hetki lyö, he avun antanevat;
maakansa yksin nyt on liitossa.

ATTINGHAUS (kohoaa vaivoin,
osoittaa suurta hämmästystä).
Jos talonpoika moista uskaltanut
on omin voimin, ilman aatelia,
jos itseensä niin paljon luottaa hän:
niin, silloin meit' ei ole tarvis enää,
me voimme hautaan käydä tyynin mielin,
jälkeemme elää, kautta voimain toisten
pyhänä pysyy ihmis-ihanuus.

(Laskee kätensä pojan pään päälle, joka on hänen edessään
polvillaan.)

Omena oli päässä tässä, siitä
parempi vapaus teille kukkii kerran;
jo vanha murtuu, ajat muuttuu, uusi
elämä raunioista vihannoi.

STAUFFACHER (Walter Fürstille).
Kas, mikä loisto hälle silmiin syttyy,
se luonnon sammumist' ei lie, se on
jo säde uuden elon.

ATTINGHAUS.
                   Linnoistansa
vanhoista astuu aateli ja vannoo
nyt kaupungeille kansalaisten valan;
Jurasta, Thurgaust' on jo alku tehty.
Bern jalo nostaa päänsä hallitsevan,
on Freiburg vapahitten varma linna,
jo vilkas Zürich kutsuu aseisiin
ammattikunnat, kuninkaitten valta
muureihin ijäisiin sen murskattu.

(Lausuu seuraavaisen kuin tietäjän äänellä, hänen puheensa
kohoaa haltioitumiseen.)

Nään ruhtinaat ja jalot herrat, jotka
tulevat raskain rautapaidoin maata
hiljaisen paimenkansan voittamaan.
Elosta, kuolemast' on taisto, moni
saa vuorisola maineen hurmehisen.
Kas, avorinnoin talonpoika syöksyy,
vapaana uhrina, päin keihäsmetsää,
se murtuu, kuihtuu kukka aatelin,
ja lipun nostaa vapaus voitollinen.

(Tarttuen Walter Fürstin ja Stauffacherin käsiin.)

Lujasti aina yhtä olkaa kansaa,
maa vapaa älköön toista vierastako,
ja vuorillenne merkkitulet tehkää,
ett' yhtyis pian liitto liittoon. Olkaa
ain yhtä, yhtä, yhtä!

(Vaipuu taapäin pieluksilleen, pitäen elottomilla käsillään vielä
kiinni toisista. Fürst ja Stauffacher katselevat häntä vielä hetken
vaitiollen; astuvat sitten syrjään, kumpikin tuskansa vallassa. Sillä
aikaa ovat hänen alustalaisensa hiljaa saapuneet sisälle, he lähestyvät
osoittaen hiljaisempaa tahi kiihkeämpää surua; toiset polvistuvat
vainajan luo ja itkevät käsi silmien edessä. Tämän mykän kohtauksen
aikana soi linnankello.)

_Rudenz_ ynnä edelliset.

RUDENZ (tullen nopeasti).
Elääkö hän? Hän mua voiko kuulla?

WALTER FÜRST (pois käännetyin kasvoin).
Te ootte meille lääniherra nyt;
ja tällä linnalla on toinen nimi.

RUDENZ (huomaa ruumiin ja seisoo kiihkeän tuskan valtaamana).
Mun myöhästyikö katumukseni?
Hän eikö hetken voinut hengittää,
ett' uuden ois hän nähnyt sydämeni?
En kuullut hänen ääntään uskollista,
valossa kun hän vielä kulki. Poissa
nyt on hän, poissa, ikivelka mulle
jäi raskas, maksamaton. Lausukaa
hän kuoliko mun vuoksi murehtien?

STAUFFACHER.
Tekonne kuollessaan hän kuuli, siunas
miehuutta, millä puhuitte.

RUDENZ (polvistuu ääreen).
                          Niin, tomu
sa pyhä miehen kalliin, mennyt vainaa!
Ma tässä sulle vannon, kädessäin
sun kuollut, kylmä kätes: rikkonut
ijäksi olen kaikki vieraat siteet;
taas oma olen kansani, ma tahdon
mies Sveitsin olla, olla kokonaan,
kaikesta sielustani.

(Nousten ylös.)

                    Surkaa häntä,
ol' ystävä, ol' isä kaikkein hän!
Mut hänen maitaan yksin en ma peri
myös hänen henkensä ja sydämensä,
ja teille täyttävä on reipas nuoruus,
ijältä harmaalta mi vaille jäi.
Kätenne antakaa, te arvon isä!
Myös tekin! Melchtal, älkää epäröikö!
Pois älkää kääntykö! Oi, ottakaa
valani vastaan!

WALTER FÜRST.
               Käteen hälle käykää!
Mielensä kääntynyt on, luottamusta
se ansaitsee.

MELCHTAL.
             Maamiestä halveksuitte
te ennen; kuinka teihin vois hän luottaa?

RUDENZ.
Ah, erhe nuoruuteni unhottakaa!

STAUFFACHER (Melchtalille)
Yht' olkaa, oli vainaan viime sana.
Se muistakaa!

MELCHTAL.
             Mun täss' on käsi! Herra,
maamiehen koura myös on miehen-sana.
Mit' onkaan meitä ilman aateli?
Säätymme vanhemp' on kuin teidän.

RUDENZ.
                                 Sitä
ma kunnioitan sekä miekoin suojaan.

MELCHTAL.
Käsvarsi, joka kyntää kovan maan
ja heilimöittää, vapaaherra, jaksaa
myös miehen rintaa turvata.

RUDENZ.
                           Te mun,
ma teidän rintaa olen turvaava,
näin kumpikin me vankat oomme. Mutta
miks puhua, kun vielä synnyinmaa
on saalis vieraan sortovallan? Ensin
maa vainolaisist' olkoon vapaa, sitten
sovussa siinä elää saattanemme.

(Hetken vaitiolon jälkeen.)

Vait ootte? Teill' ei mulle sanaa? Kuinka?
Ansaitse enkö luottamusta vielä?
Siis vasten tahtoanne tunkea
liittonne salaisuutehen mun täytyy.
Rütlissä valan ootte vannoneet.
Sen tiedän, kaikki tiedän päätöksenne;
mit' ette mulle uskoneet, sen olen
pyhänä panttina ma säilyttänyt.
En koskaan ollut maani vihollinen,
en teitä vastaan toiminut ois koskaan.
Mut pahoin teitte, kun työn lykkäsitte;
on teko nopsa tarpeen, hetket kuluu,
jo uhriks hitautenne joutui Tell.

STAUFFACHER.
Vannoimme Herran juhlaan vartovamme.

RUDENZ.
En kera ollut, vannonut en myötä.
Te vartokaa, ma toimin.

MELCHTAL.
                       Tahdotte --

RUDENZ.
Maan isiin kuulun nyt, mun ensimmäinen
nyt velvoitus on teitä turvata.

WALTER FÜRST.
Tää tomu kallis maahan saattaa, se
on teille lähin velvoitus ja pyhin.

RUDENZ.
Kun maa on vapaa, voiton seppeleen
panemme tuoreen hänen paarillensa.
Oi, ystävät! Ei yksin teidän ole
asia, mullakin on miekanleikki
kanss' sortajain. Nyt kuulkaa! Kadonnut
on Bertani, pois salaa viety, meiltä
temmattu rikostyöllä rohkealla.

STAUFFACHER.
Tyranni moisen tehdä tohtinut
vapaata oisko vastaan aatelia?

RUDENZ.
Teit' auttavani vannoin, ystävät,
apua teiltä nyt ma ensin anon.
Pois viety, ryöstetty on rakkahani.
Ken tietää, kussa häntä kätketään,
mit' uskaltavat väkivaltaa käyttää,
ett' taipuis avioon hän vihattuun?
Mua älkää hyljätkö, mua auttakaa
hänt' etsimään! Hän maans' on oiva tytär
ja ansainnut, ett' asestauvat kaikki
käsvarret hänen eestään.

WALTER FÜRST.
                        Tuumanne
mik' on?

RUDENZ.
         En tiedä. Epätoivo synkkä
mua murtaa, yössä häntä saartavassa,
tään tuskan äärettömän taakan alla,
en osaa yrittää ma mitään varmaa;
yks selvä vaan on sydämelleni:
tyrannivallan raunioista yksin
hän saattaa tulla esiinkaivetuksi.
On meidän linnat kaikki vallattava,
jos mieli päästä hänen vankilaansa.

MELCHTAL.
Te meitä johtakaa! Me seuraamme.
Miks säästää huomiseen, min voi jo tänään?
Tell vapaa oli aikaan Rütlin valan,
ei vielä tapahtunut hirmu tuo.
Lain uuden laatii ajan riento; kuka
niin pelkur' ois, nyt ettei kiirehtäisi!

RUDENZ (Stauffacherille ja Walter Fürstille).
Sill' aikaa aseissa ja valmiit olkaa,
siks kunnes vuorten syttyy merkkitulet;
näät nopsemmin kuin viestipursi kiitää,
samoova teille voittomme on sana;
ja koska näätte liekkein leimahtavan,
kuin ukonnuoli syöskää sortajaan
ja musertakaa vieraan vallan muuri!

(Menevät.)



KOLMAS KUVAELMA.

Solatie Küssnachtin luona.

Tie käy taustassa kallioiden lomasta alas ja kulkijat näkyvät ylhäällä
jo ennen kuin he ilmestyvät näyttämölle. Kalliot saartavat koko
näyttämön; eräs etummaisista muodostaa ulkonevan kielekkeen, jolla
kasvaa pensaikkoa.

TELL (tulee joutsineen).
Tuleva on hän solan kautta tämän;
ei tietä toista ole Küssnachtiin.
Työn täällä täytän, tilaisuus on hyvä.
On tuolla seljapensas, sinne piilen,
voin sieltä noutaa hänet nuolellani;
tien ahtaus on turva ahdistajan.
Tilisi tee nyt taivaan kanssa, vouti!
Pois täytyy sun, on hiekkas loppuun juossut.
Ma hiljaa elin, huoletonna, jousta
vain metsän riistaa kohti jännittelin
ja miettinyt mun mieleni ei murhaa;
sa olet rauhani pois peljättänyt
ja miehen hurskaan mielenlaadun maitoon
kyyn myrkyn sekoittanut. Hirmut mulle
tavaksi tehnyt olet. Lapsen päätä
ken maalinansa tähtäs, sydämeen
osaava varmaan myös on vihollisen.
Maavouti, raivoltasi turvata
mun täytyy lapset syyttömät ja vaimo,
tuo uskollinen! Koska jousenjänteen
ma vedin, koska vapisi tää käsi,
kun, julma, liekkumalla helvetin
pakotit tähtäämään mun päätä lapsen,
kun voimatonna eessäs pyysin, palvoin:
niin vannoin silloin sisimmässäni
ma hirmuvalan, min vain Luoja kuuli,
ett' ensi laukaukseni ois maali
sun sydämes. Mit' olen vannonut
tuon hetken tuonen-raskaan vaivan alla,
on pyhä velka, jonka tahdon maksaa.

Oot herrani, oot vouti keisarini;
mut keisari ei laillas tehnyt oisi.
Lähetti hän sun tänne tuomariksi
kovaksi, sillä suuttunut hän oli,
mut ei, ett' tohtisit sa kostamatta,
himossa murhan, kauhut kaikki tehdä;
Jumala elää, rankaisee ja kostaa.

Käy esiin nyt, sa tuskain suurten tuoja,
aarteeni armas, korkein kalleuteni!
Nyt maalin sulle suon, mi ollut aina
on puhki pääsemätön pyynnön hurskaan,
sua ei se kilpistävä lie. Ja sinä,
jousjänne uskollinen, palvellut
mi usein oot mua iloleikkilöissä,
todessa tuimassa mua ällös hylkää!
Nyt vielä kestä, kunnon joutseni,
niin monen surmanuolen suihkuttaja!
Jos nyt sen voimatonna viskaat, mulla
ei enää toista lähetettävää.

(Kulkijoita yli näyttämön.)

Penkille paatiselle istun tähän,
mi kulkijalle levon lyhyen suo;
kotia tääll' ei kellään näät, vaan kaikki
outoina rientää ohi toistensa,
ei huoli hänen tuskastansa; kauppi
käy tästä huolehtiva, hurskas munkki,
ja avojalka pyhiinvaeltaja,
myös synkkä rosvo, lieto soittoniekka
ja raskaan kuormahevon kuljettaja,
mi kaukaa saapuu maista ihmisien,
-- näät joka tie maailman ääriin johtaa
ja kaikki kulkee tietänsä ja kaikki
toimeensa käy, mut mun on työni murha!

(Istuu.)

Kun muinen taatto lähti, rakkaat lapset,
ol' ilo teillä, kun hän koteutui;
näät tullut ei hän koskaan tyhjin käsin,
toi alppiruusun taikka linnun oudon
tai Ammon-sarven, niinkuin kulkija
vuorilta joskus löytää sen. Nyt vainoo
hän riistaa toista, murhamiettehissä
ohella istuu korpitien; nyt väijyy
hän vihamiehen henkeä. Ja sentään
vain teitä, rakkaat lapset, muistaa hän,
vain teitä, herttaisia, syyttömiä
tyrannin kostolta hän turvatakseen
nyt jousen aikoo murhaan jännittää.

(Nousee.)

Otusta oivaa väijyn. Metsämiesi
myös eikö kärsi talvipakkasta
ja päivät pitkät harhaa kukkuloilla
kiveltä uhkahypyn tehdäkseen
ja kiivetäkseen kohtisuoraa seinää,
siin' omin verin kiinni killuakseen,
kaikk' eestä kauriin poloisen. Nyt saalis
kyseessä kalliimp' on, on sydän miehen
vihatun, vihaavan mua saakka kuoloon.

(Etäältä kuuluu hilpeä soitto, joka lähenee.)

Eloni kaiken käyttänyt oon jousta,
oon harjoitellut ampusäännöt kaikki,
osannut usein olen mustaan, tuonut
kotiini monen leikki-ammunnasta
palkinnon kauniin; mutta tänään tehdä
ma tahdon mestar'laukauksen, voittaa
palkinnon parhaan koko vuoristossa.

Hääsaatto kulkee yli näyttämön ja nousee ylös vuoritietä. _Tell_ katselee
sitä jouseensa nojautuneena. _Stüssi_, pellonvartia, yhtyy hänen seuraansa.

STÜSSI.
Se Mörlischachista on luostarin
maapehtori, mi häitä pitää; rikas,
on hällä varmaan karjaa kymmenkunta.
Hän Imi-järveltä nyt naisen noutaa
ja tänä yönä Küssnachtiss' on kestit.
Käy mukaan! Joka kunnon mies saa kutsun.

TELL.
Totinen vieras sovi ei häätaloon.

STÜSSI.
Jos murhe painaa sua, pois se heitä!
Min hetki suo, se ota! Aik' on raskas,
siks ilmasta on ilo temmattava.
Häät täällä, toisahalla hautajaiset.

TELL.
Ja usein molemmat yht'aikaa.

STÜSSI.
                            Niin
on meno maailman. On kaikkialla
surua kyllin. Vuoren seinä syössyt
on Glarnin maassa, koko toinen puoli
vajonnut kukkulasta.

TELL.
                    Vaappuvatko
myös vuoret? Vakaa ei maan päällä mikään.

STÜSSI.
Myös muualta nyt kuuluu kummia.
Tuon mulle muuan kertoi Badin miesi:
ritari ratsasti luo kuninkaan,
tapasi tiellä hänet paarmaparvi,
ne iski hevoseen, se kuoliaana
pistoista polttavista maahan vaipui
ja jalkaisin luo kuninkaan hän tuli.

TELL.
On heikollekin pistimensä suotu.

_Armgard_ tulee useiden lasten kera ja asettuu solatien
suuhun.

STÜSSI.
Maanvaivaa suurta merkitsee se, luullaan,
ja hirmutöitä.

TELL.
              Joka päivä tuo
tekoja moisia. Ei ihmehien
niit' ole tarvis meille ilmoitella.

STÜSSI.
Niin, miekkoinen, mi istuu rauhassa
omainsa luona, vilja korjattuna.

TELL.
Saa rauhassa ei elää hurskahin,
jos paha naapuri ei rauhaa anna.

(Tell katsoo usein levottomasti odottaen tien yläpäähän.)

STÜSSI.
Hyvästi! Vartonette jotain tässä.

TELL.
Niin.

STÜSSI.
     Teille hauskaa kotimatkaa toivon.
Urista ootte? Armon herraamme
maavoutia sielt' tänään varrotahan.

KULKIJA (tulee).
Maavoutia ei tänään vartomista.
Veet rankkasatehist' on paisuneet
ja sillat virta vienyt.

(Tell nousee.)

ARMGARD (lähestyen).
                       Eikö tule
maavouti?

STÜSSI.
         Tahdotteko hältä jotain?

ARMGARD.
Ma josko tahdon!

STÜSSI.
                Miksi asetutte
siis hänen tielleen tähän solaan?

ARMGARD.
                                 Tässä
mua ei hän väistä, kuulemast' ei pääse.

FRIESSHARDT (tulee kiireisesti solatietä ja huutaa näyttämölle).
Pois tieltä! Armollinen herrani
maavouti jäljestäni ratsain saapuu.

(Tell menee.)

ARMGARD (vilkkaasti).
Maavouti tulee!

(Menee lapsineen etualalle, Gessler ja Rudolf Harras ilmestyvät
ratsain solatien yläpäähän.)

STÜSSI (Friesshardtille).
               Kuinka virtain poikki
pääsitte, vaikka oli rikki sillat?

FRIESSHARDT.
Olemme myrskyn halki tulleet, veikko,
me emme pelkää pientä alppi-ojaa.

STÜSSI.
Olitte järvellä te myrskyn aikaan?

FRIESSHARD.
Eloni kaiken sitä muistan.

STÜSSI.
                          Jääkää,
oi, kertokaa!

FRIESSHARDT.
             Mun eespäin täytyy, tulo
maavoudin linnaan ilmoittaa.

(Pois.)

STÜSSI.
                            Jos haaksi
hyviä kantanut ois ihmisiä,
vajonnut ois se kiluin kaluinensa;
ei noille mitään vesi voi, ei tuli.

(Katsoo ympärilleen.)

Mut kunne joutui joutsimies?

_Gessler_ ja _Rudolf Harras_, ratsain.

GESSLER.
                            Niin, niin,
mut palvelija keisarin ma olen,
mun täytyy häntä miellyttää. Mua tänne
hän lähettänyt ei, ett' öisin hellä
ja kansaa hemmottelisin; hän vaatii
vain kuuliaisuutta. On siitä kiista,
ken maass' on herra, keisari vai moukka.

ARMGARD.
Nyt hetki on, nyt hälle haastaa tahdon.

(Lähestyy arkana.)

GESSLER.
Altorfin hattua en pystyttänyt
ma leikin vuoks, en koetellakseni
sydäntä kansan, jonka tunnen ammoin.
Sen tein ma notkistaakseni tuon niskan,
min ylpeänä kantavat he. Panin
tuon häiritsijän heidän tielleen, josta
on ohi heidän käyminen, se että
sattuisi silmiin heille, muistuttaisi
herrasta, jonka unohtaa he aivan.

RUDOLF.
Mut jotkut oikeudet on kansalla.

GESSLER.
Niit' arvioida ei nyt aika. Suuret
on seikat syntymässä. Kasvaa tahtoo
näät keisar'huone. Minkä mainehikas
alotti isä, tahtoo poika päättää.
Tää kansa pieni tiellämme on este;
niin taikka näin, sen täytyy alistua.

(Aikovat ohitse. Vaimo heittäytyy maavoudin eteen maahan.)

ARMGARD.
Ah, armoa, maavouti, armahdusta!

GESSLER.
Eteeni miksi yleisellä tiellä
te käytte? Pois!

ARMGARD.
                Mun mieheni on vanki;
ja orvot leipää huutaa. Säälikää
hätäämme suurta, herra ankara!

RUDOLF.
Ken ootte? Ken on miehenne?

ARMGARD.
                           Hän on
Rigistä, köyhä heinänkorjaaja,
mi kuiluin päältä, vuorten seinämiltä,
mihin ei tohdi karjalaumat nousta,
vapaasti vihertävän ruohon niittää.

RUDOLF (maavoudille).
Todella toimi kurja, säälittävä!
Ma pyydän, päästäkää mies parka irti!
Mik' ollut liekään rikoksensa raskas,
sen kauhea jo ammattinsa kostaa.

(Vaimolle.)

Te saatte oikeutta; linnaan tuonne
pyyntönne tuokaa; täss' ei paikka sen.

ARMGARD.
Ei, ei, en väisty, ennen kuin on vouti
takaisin mulle miehen antanut!
Kuudetta kuuta tyrmäss' on jo hän
ja turhaan tuomiota vartoo.

GESSLER.
                           Vaimo
väkisin tahdotteko tieni estää?

ARMGARD.
Oikeutta, vouti! Täällä tuomar' olet,
sijainen keisarin ja Jumalan.
Tee tehtäväs! Jos taivahalta joskus
oikeutta odotat, tee meille sitä!

GESSLER.
Pois silmistäin tuo väki julkea!

ARMGARD (tarttuu hevosen
suitsiin).
En, en, ei mulla kadotettavaa.
Et pääse paikaltasi, vouti, ennen
kuin olet oikeutta suonut mulle.
Rypistä otsaas, silmääs pyörittele,
on onnettuutemme niin ääretön,
ett' emme enää vihaas pelkää.

GESSLER.
                             Pois!
tai ratsuni sun kulkee ylitsesi!

ARMGARD.
Sen anna kulkea! Kas, --

(Vetää lapsensa maahan ja heittäytyy heidän kerallaan hänen tielleen.)

                        tässä lepään
ma lapsineni. Tässä tallatkoon
kavio ratsusi nää orpoparat!
Ei ois se teoistasi hirvein.

RUDOLF.
                            Vaimo,
oletko järjiltäsi?

ARMGARD (yhä kiihkeämmin).
                  Tallannut
jo kauan olet maata keisarin!
Oh, olen vaimo vaan! Jos oisin mies,
paremman tietäisin kuin tässä maata
tomussa tien!

(Äskeinen soitto kuuluu jälleen tien yläpäästä, mutta hillitysti.)

GESSLER.
             Miss' ovat huovit? Tieltä
hän temmattakoon taikka itseni
unohdan, teen sen, mitä kerran kadun.

RUDOLF.
Ei, herra, huovit tänne pääse; sulkee
hääsaatto solatien.

GESSLER.
                   Ma valtias
lien ollut liian hyvä maalle tälle.
Viel' ovat kielet vapaat; viel' ei kaikki,
kuin pitää, kahlehditut. Mutta vannon,
on muutos tapahtuva. Murtaa tahdon
tään jäykän mielen, maasta juurittaa
vapauden hengen julkean tään tahdon
lain uuden laatia ma tahdon tänne,
ma tahdon --

(Nuoli lävistää hänet; hän tapaa kädellä sydäntään ja on
kaatumaisillaan. Heikolla äänellä.)

             Jumala mua armahtakoon!

RUDOLF.
Maavouti! Taivas! Kuin? Se mistä tuli?

ARMGARD (rientäen ylös).
Hän horjuu, kaatuu! Murhaa! Murhaa! Hältä
sydämen puhkaissut on nuoli!

RUDOLF (hypäten ratsultaan).
                            Taivas!
Mi tapaturma! Herran armahdusta,
ritari, rukoilkaa! Te kuolon oma
olette nyt!

GESSLER.
           Sen nuolen ampui Tell.
(On liukunut ratsultaan Rudolf Harras'in syliin,
joka johdattaa hänet kivipenkille.)

TELL (näkyy kukkulalla).
Sa nuolen tunnet, tunnet joutsimiehen!
Nyt maa on vapaa, varma syyttömyys,
et vahingoittaa enää kansaa saata!

(Häviää. Kansaa tulee kiireesti.)

STÜSSI (edellä).
Mi hätänä? Mit' onkaan tapahtunut?

ARMGARD.
Maavouti nuolin lävistetty on.

KANSA (syösten näyttämölle).
Ken ammuttu on?

RUDOLF HARRAS.
               Hurme juoksee kuiviin,
apua! Murhamiestä ajettakoon!
Ah, näinkö oli päiväs päättyvä!
Mun tahtonut et varoitusta kuulla.

STÜSSI.
Hän tuossa lepää, kalvas niin kuin kuollut!

USEAT ÄÄNET.
Ken teki sen?

RUDOLF HARRAS.
             Tää kansa onko hullu,
kun murhaan soittaa. Soitto vaietkohon!

(Soitto loppuu äkkiä, tulee yhä enempi kansaa.)

Maavouti, haastakaa, jos voitte. Mulle
teill' eikö mitään virkkamista.

(Gessler tekee liikkeen kädellään, jonka hän kiihkeästi toistaa,
kun hän ei heti tule ymmärretyksi.)

Minne?
Küssnachtiin? Ymmärrän. O, älkää vihaan
te syttykö! Maan huolet jättäkää
ja taivaan kanssa sopikaa!

(Koko hääsaatto seisoo kuolleen ympärillä, tunteettomana,
mutta kauhistuneena.)

STÜSSI.
                          Kas, kuinka
hän kalpenee. Nyt, nyt jo kuolo poveen
saa hällen; silmä sammuu.

ARMGARD (kohottaa yhtä lapsistaan).
                         Lapset nähkää,
kuin kuolee sortaja!

RUDOLF HARRAS.
                    Miel'puolet vaimot,
teill' eikö tuntehia, kauhun näystä
kun tästä nautitte? Mua auttakaa!
Kätenne tuokaa, että tuskan-nuoli
tää saatais irti hänen rinnastaan.

VAIMOT (perääntyen).
Ken koskis häneen, jonk' on Herra lyönyt?

RUDOLF HARRAS.
Kirous teille!

(Vetää miekkansa.)

STÜSSI.
              Herra, tohtikaapas!
Lopuss' on valtanne! Maan sortaja
on kaatunut. Me väkivaltaa emme
nyt siedä enää. Vapaa oomme kansa.

KAIKKI (metelöiden).
Maa vapaa on!

RUDOLF HARRAS.
             Siin' ollaanko? Niin pian
loppuuko pelko sekä kuuliaisuus?

(Asemiehille, jotka tunkeutuvat näyttämölle.)

Näette kauhistavan murhatyön,
mi tääll' on tehty. Turha täss' on apu,
myös turha takaa-ajo murhamiehen.
Muut meill' on huolet. Pois! Nyt Küssnachtiin,
ett' eivät kaatuis linnat keisarin!
Näät katkenneet on kaikki järjestyksen
ja velvoitusten siteet nyt, ei luottaa
voi kuuliaisuuteen nyt yhdenkään.

Samalla kuin hän poistuu asemiehineen, ilmestyy _kuusi
armeliasta veljeä_.

ARMGARD.
Kas, tilaa! Saapuu munkit armeliaat.

STÜSSI.
On raato maassa, korpit kokoontuvat.

ARMELIAAT VELJET (asettuvat puolipiiriin kuolleen ympärille ja
laulavat syvällä äänellä.)

    Pian saapuu kuolo ihmisen,
    ei pitkää anna aikaa armon,
    pois tempaa kesken päivien,
    pois syöksee kesken toimen, tarmon,
    Het valmis tai et, pakko sulla
    on tuomarisi eteen tulla.

(Viimeisiä rivejä toistettaessa lankeaa esirippu.)



VIIDES NÄYTÖS.


ENSIMMÄINEN KUVAELMA.

Julkinen paikka Altorfin luona.

Taustassa oikealla linna "Urin lukko" vielä pystyssä olevine
rakennustelineineen niinkuin ensimmäisen näytöksen kolmannessa
kuvaelmassa. Vasemmalla näköala useille vuorille, joilla kaikilla
palaa merkkitulet. On aamuhämärä, kellot kaikuvat etäisyydestä.

_Ruodi, Kuoni, Werni, Mestari Steinmetz_ ja vielä muita _maamiehiä_
ynnä _vaimoja_ ja _lapsia_.

RUODI.
Vuorilta merkkitulet näättekö?

STEINMETZ.
Te kellot kuuletteko metsän yli?

RUODI.
Vapautta tietää se.

STEINMETZ.
                   On linnat meidän.

RUODI.
Me Urin maassa, tällä turpeellamme,
tyrannilinnaa tuota kärsimmekö?
Me viimeisinä vapaudummeko?

STEINMETZ.
Nuo saako seista muurit sortavaiset?
Ne alas murtakaa!

KAIKKI.
                 Niin! Alas! Alas!

RUODI.
Miss' Urin härkä on?

URIN HÄRKÄ.
                    Täss' olen. Mitä?

RUODI.
Vuorelle nouskaa, torveen puhaltakaa,
niin että kaiku kukkuloita kiirii
ja kautta kuilujen ja laaksoin kutsuu
hereille heti kaikki miekkamiehet
vuoriston laajan!

_Urin härkä_ menee. _Walter Fürst_ tulee.

WALTER FÜRST.
                 Veikot, vartokaa!
Schwyzistä tullut viel' ei viesti eikä
myös Unterwaldista, kuin siell' on seikat.

RUODI.
Miks vartoisimme? Sortaja on kuollut
ja koittanut on päivä vapauden.

STEINMETZ.
Tää eikö riitä meille tulten sana,
mi kaikkialta kukkuloilta lieskaa?

RUODI.
Tulkaatte, työhön, miehet, vaimot, kaikki!
Rakennus rikki! Kaaret poikki! Muurit
murskaksi! Paas ei paaden päälle jääkö!

STEINMETZ.
Toverit, tulkaa! Rakensimme sen,
sen repiä myös voimme.

KAIKKI.
                      Maahan linna!

(Syöksyvät joka taholta rakennuksen kimppuun.)

WALTER FÜRST.
En hillitä voi enää virran vuota.

_Melchtal_ ja _Baumgarten_ tulevat.

MELCHTAL.
Kuin? Linna seisooko, ja tuhkana
jo Sarn on sekä sortunut on Rossberg?

WALTER FÜRST.
Vapauden meille, Melchtal, tuotteko?
Jo onko vihollinen karkoitettu?

MELCHTAL (häntä syleillen)
Maa vapaa on. Ah, isä, iloitkaa,
nyt tällä hetkellä kun haastelemme,
ei sortajata enää Sveitsin maassa.

WALTER FÜRST.
Kuin linnat valloititte, kertokaa!

MELCHTAL.
Se Rudenz oli, joka Sarnin linnan
miehuuden uljaan uhkatyöllä valtas.
Rossbergiin itse olin yöllä noussut.
Mut kuulkaa, kuinka tapahtui! Kun linnan
olimme tyhjentäneet sortajista,
sen sytytimme, liekit pilviin leiskui,
niin syöksyy Diethelm, knaappi Gesslerin,
ja huutaa, että Berta Bruneck palaa.

WALTER FÜRST.
Vanhurskas taivas!

(Kuuluu, kuinka rakennuksen hirret sortuvat.)

MELCHTAL.
                  Hän se itse oli,
käskystä voudin salaa tuotu tänne.
Nous Rudenz raivokkaana, kuultiin, kuinka
jo parret kaatui, pielet vankat vaappui,
sill' aikaa onnettoman hätähuuto
savusta kaikui.

WALTER FÜRST.
               Pelastuiko neiti?

MELCHTAL.
Nopeutta kysyttiin ja tarmokkuutta!
Jos Rudenz ollut ois vaan herramme,
varottu varmaan oisi henkeämme;
mut liittolaisemme hän oli, Berta
maan oli ystävä. Niin pantiin vaaraan
elämä, henki, syöstiin tuleen.

WALTER FÜRST.
                              Neiti
elossa onko?

MELCHTAL.
            On. Rudenz ja minä
liekeistä hänet kaksin kannoimme,
ja takanamme hirret räiskyi, sortui.
Ja nyt, kun neiti oli pelastunut
ja aukas silmät elämälle, syöksyi
mun povelleni vapaaherra, vaiti
nyt siinä veljesvala vannottiin,
mi karaistuna tulen kautta kaikki
vakaana kohtalot on kestävä.

WALTER FÜRST.
Ja Landenberg?

MELCHTAL.
              Hän Brünigin on tiellä.
Syy mun ei ollut, että silmäin valon
isäni sokaisija säilytti.
Hänt' takaa ajoin, virralla sain kiinni
ja raastoin hänet taaton jalkain juureen.
Jo päällä päänsä heilui miekka; ukon
sokean laupeutta rukoillen
hän hengen lahjaks sai. Mut vannoi valan
takaisin milloinkaan ei tullaksensa;
ja sen hän pitää. Kokenut hän on
käs'varttamme.

WALTER FÜRST.
              Hyv', ettei voittohonne
verinen tahra jäänyt!

LAPSET (juoksevat näyttämön yli rakennusjätteitä käsissään).
                     Vapaus! Vapaus!

(Urin torvi raikahlaa voimakkaasti.)

WALTER FÜRST.
Kas, mikä juhla! Tätä päivää vielä
vanhoina muistelevat lapset.

(Tytöt tuovat hatun tangon päässä; kansa täyttää koko näyttämön)

RUODI.
                            Tässä
on hattu meidän kumarrettavamme.

BAUMGARTEN.
Sanokaa, mitä sille tehdään!

WALTER FÜRST.
                            Taivas!
Tään hatun alla seisoi Tell ja poika.

USEAMPIA ÄÄNIÄ.
Hävittäkää tuo sortovallan muisto!
Tulehen hattu!

WALTER FÜRST.
              Ei, se säilytetään.
Aiottu sorron valtikaks se oli,
vapauden olkoon ikimerkki nyt!

(Maamiehiä, vaimoja ja lapsia seisoo ja istuu hajoitetun
rakennuksen raunioilla maalauksellisena ryhmäkuvana suuressa
puoliympyrässä.)

MELCHTAL.
Siis raunioilla sortovallan, veikot,
iloisna seisomme ja ihanasti
nyt täytetty on Rütlin vala.

WALTER FÜRST.
                            Vasta
työ alettu on, lopetettu ei.
Nyt ovat miehuus, sopu vankka tarpeen;
näät varmat olkaa, kuningas ei jätä
voutinsa surmaa kostamatta, tahtoo
väkisin palauttaa karkoitetun.

MELCHTAL.
Hän tänne tulkoon sotalaumoinensa!
Sisäinen onhan vaino voitettu;
me kyllä kukistamme ulkonaisen.

RUODI.
Tuo solat harvat heitä maahan tähän,
me suljemme ne ruumihillamme.

BAUMGARTEN
Ikuinen side meitä yhdistää,
pelota eivät sotalaumat meitä.

_Rösselmann_ ja _Stauffacher_ tulevat.

RÖSSELMANN (tullessaan)
Hirmuiset ovat taivaan tuomiot.

MAAMIEHIÄ.
Mik' on?

RÖSSELMANN.
        Miss' ajoissa me elämme!

WALTER FÜRST.
Mit' on? Ah, herra Werner? Meille mitä
te tuotte?

MAAMIEHIÄ.
          Mitä?

RÖSSELMANN.
               Kuulkaa, kauhistukaa!

STAUFFACHER.
Olemme päässeet pelon suuren alta.

RÖSSELMANN.
Murhattu keisari on.

WALTER FÜRST.
                    Taivaan vallat!

(Maamiehet kiirehtivät ylös ja ympäröivät Stauffacherin.)

KAIKKI.
Murhattu! Kuinka? Keisari? Vait! Kuulkaa!

MELCHTAL.
Se mahdotonta. Mistä saitte sanan?

STAUFFACHER.
On totuus: murhattu on Bruckin luona
kuningas Albrecht. Viestin on mies varma
Schaffhausista, Johannes Müller, tuonut.

WALTER FÜRST.
Ken teki uhkateon kaamean?

STAUFFACHER.
Työn tekijästä kammo kasvaa vielä.
Sen heimo teki, Schwabin herttua
Johann, mi vainajan on veljen lapsi.

MELCHTAL.
Mi hänet saattoi sukumurhaan?

STAUFFACHER.
                             Isän
perintömaat hält' epäs keisari,
hän vaikka pyytämästään pyysi niitä.
Jo sanottiin, hän niit' ei saisikaan,
vain piispanhiipan. Kuinka olkoonkin,
nyt nuorukainen korvan kallisti
neuvoille ase-ystäväinsä, päätti
keralla valtaherrain Eschenbachin,
von Tegerfeldin, Wartin ynnä Palmin,
kun oikeutt' ei saada voinut, kostaa
omalla kädellään.

WALTER FÜRST.
                 Kuin täytettiin
työ hirmun, kertokaatte!

STAUFFACHER.
                        Ratsain kulki
kuningas Badin Steinistä Rheinfeldiin,
miss' oli hallituksen paikka. Kanssaan
häll' oli ruhtinaat Hans ynnä Leopold
ja saatto ylhäisintä aatelia.
Ja kun he Reusziin saapuivat, miss' on
ylitse virran lautoin kuljettava,
murhaajat tunkeutuivat haahteen sekä
saatostaan salpasivat keisarin.
Nyt poikki viljapellon kruunupää
kun ratsastaa (sen alla suuri, vanha
kaupunki maanne muinais-aikahinen),
Habsburgin vanha linna silmäin eessä,
mi koti korkean on heimonsa,
Hans herttua lyö puukon hälle kurkkuun,
peitsellä pistää häntä Rudolf Palm
ja Eschenbach pään hältä halkaisevi,
vereensä että ratsultaan hän vaipuu,
omalla maalla omain murhaamana.
Toiselta rannalta työn saatto näki;
mut, virta välillään, he muut' ei voineet
kuin heikkoon hätähuutoon puhjeta.
Mut tiellä istui köyhä vaimo; hänen
sylissään ehtyi hurme keisarin.

MELCHTAL.
Näin on hän saanut haudan varhaisen,
mi määrätönnä kaikki tahtoi ryöstää!

STAUFFACHER.
Hirmuinen kauhu maassa vallitsee;
suletut ovat kaikki vuorisolat,
rajansa jokainen maakunta vahtii;
porttinsa sulki itse vanha Zürich,
nuo vuotta kolmekymment' auki olleet,
pelosta murhaajain ja murhan koston.
Näät pannakirous kädessänsä saapuu
magyarein kuningatar, julma Agnes,
mi sukupuolensa ei vienon tunne
lempeyttä, kostamahan taaton verta
murhaajain koko heimokunnille,
väelle, lapsiin, lastenlapsiin saakka;
niin, saakka heidän linnojensa kiviin.
Hän vannonut on kokonaiset suvut
lähettää taaton hautaan, kylpeä
veressä niinkuin aamukastehessa.

MELCHTAL.
Ja tiedetäänkö, minne murhaajat
paenneet ovat?

STAUFFACHER.
              Viittä eri tietä
he teon tehtyänsä pakenivat
ja erosivat ainiaaksi. Kuuluu
vuorilla harhailevan herttua.

WALTER FÜRST.
Näin heilimöi ei heille rikos! Kosto
ei kanna jyvää; itselleen on itse
ravinto kauhun se; sen nautinto
on murha ja sen tyydytys on hirmu.

STAUFFACHER.
Tuo hyötyä ei rikos murhaajille;
mut käsin puhtahin me poimimme
verisen herjan siunaavaisen heelmän.
Pelosta suuresta näät päässeet oomme
vapauden suurin sortaja on kuollut
ja kuulon mukaan käypä valtikka
Habsburgin heimolta on toiseen sukuun;
vapautta vaalin valtakunta käyttää.

WALTER FÜRST ja MUUT.
Mit' tiedätte?

STAUFFACHER.
              On Luxemburgin kreivi
useimmat äänet saanut.

WALTER FÜRST.
                      Onneks oltiin,
me uskolliset valtakunnalle!
Nyt toivoa voi oikeutta.

STAUFFACHER
                        Kaipaa
uus herra ystäviä, meidät on
kostolta Itävallan varjeleva.

(Maamiehet syleilevät toisiaan.)

_Lukkari_ kuninkaallisen _Airueen_ kera.

LUKKARI.
Päät kansan tässä ovat arvokkaat.

RÖSSELMANN ja MUUT.
Mik' on?

LUKKARI.
         Tään kirjeen valta-airut toi.

KAIKKI. (Walter Fürstille),
Lukekaa!

WALTER FÜRST (lukee).
        "Kunnon miehet Schwyzin, Urin,
ja Unterwaldin, kuningatar Elsbeth
suo teille armonsa ja hyvyytensä."

USEITA ÄÄNIÄ.
Lopuss' on valtansa! Mit' tahtoo hän?

WALTER FÜRST (lukee).
"Suuressa lesken-surussansa, johon
nyt hänet saattanut on hurmekuolo
herransa kuninkaansa, muistuu hälle
rakkaus ja kunto vielä vanhan Sveitsin."

MELCHTAL
Ne muistuneet ei hälle onnen aikaan.

RÖSSELMANN.
Vait! Kuulkaamme!

WALTER FÜRST.

"Hän kääntyy puoleen kansan uskollisen,
se että inhollansa oikealla
kohtaisi tekijöitä pattotyön.
Siks Sveitsin maalta kolmelta hän vartoo,
ett' eivät murhaajille anna majaa,
mieluummin avun suovat vilpittömän,
ett' tapais heidät käsi kostajan,
nimessä rakkaan suosion, min saanut
Rudolfin huoneelta on aina Sveitsi."

(Maamiehet osoittavat tyytymättömyyttä.)

USEITA ÄÄNIÄ.
Rakkaus ja suosio!

STAUFFACHER.
Isältä suosiota saimme me,
pojalta mitä? Meille vahvistiko
hän vapautemme kirjat niinkuin kaikki
tekivät häntä ennen keisarit?
Hän onko tuomari vanhurskas ollut
ja suonut turvaa, suojaa syyttömälle?
Ees onko kuullut airueita, jotka
me tuskassamme lähetimme hälle?
Ei mitään meille tästä kaikesta
kuningas tehnyt ole, oikeutta
ellemme hankkineet ois omin käsin,
hätämme ei ois häntä liikuttanut.
Kiitosta hälle? Kylvänyt ei sitä
hän maihin näihin. Korkealla seisoi,
ois isä kansoilleen hän olla voinut;
mut omistaan hän yksin huolta piti.
Ketä hän kartutti, hänt' itkekööt!

WALTER FÜRST.
Iloitse emme hänen kuolemastaan,
meist' olkoon kaukana myös muistaa pahaa,
min meille teki hän! Mut' kostaa kuolo
kuninkaan, jok' ei hyvä ollut meille,
ja niitä vainota, jotk' eivät millään
meit' ole loukanneet, ei meille sovi.
On rakkaus uhri vapaa; kuolo tämä
vain pakkovelvoitusten siteet päästää,
hänelle meill' ei mitään muuta velkaa.

MELCHTAL.
Jos kuningatar kammiossaan itkee
ja taivasta jos suruin suurin syyttää,
niin kiittää tässä samaa taivasta
maa tuskastansa vapaa. Kyyneliä
ken tahtoo, rakkautta kylväköön.

(Airut menee.)

STAUFFACHER (kansalle).
Mut miss' on Tell? Hän yksin puuttuu meiltä,
hän, vapautemme varmin perustaja.
Kovimman kesti, suurimman hän teki.
Tulkaatte! Auttajata kaikkein meidän
menkäämme tervehtimään huoneesensa!

(Kaikki pois.)



TOINEN KUVAELMA.

Tellin tupa.

Tuli palaa liedellä. Avoin ovi osoittaa maisemaan.
_Hedwig, Walter_ ja _Wilhelm_.

HEDWIG.
Ah, lapset rakkaat! Tänään saapuu isä.
Hän elää, vapaa on, me kaikki vapaat!
Ja taattonne on kansan pelastaja.

WALTER.
Ma myöskin siinä olin, äiti. Minä
myös olen mainittava. Taaton nuoli
ohitse pääni aivan viuhki, enkä
vavissut.

HEDWIG (syleilee häntä).
               Niin, sun olen saanut jälleen!
Kaks kertaa sinut olen synnyttänyt!
Kaks kertaa tähtes äidintuskan kärsin!
Olette molemmat nyt mulla taas!
Ja tänään saapuu rakas taatto kotiin!

_Munkki_ näkyy tuvan ovella.

WILHELM.
Kas, äiti, tuolla seisoo hurskas munkki;
hän varmaan almua on aneleva.

HEDWIG.
Tuo hänet sisään virvoitusta saamaan;
hän huomatkoon, on ilohuone tämä.

(Menee ja palajaa pian takaisin pikari kädessään.)

WILHELM (munkille.)
Mies hyvä, tulkaa! Äiti kutsuu teitä.

WALTER.
Levätkää, menkää voimin vahvistetuin!

MUNKKI (katselee arkana ympärilleen; mielen
sekasorto kuvastuu hänen piirteissään).
Miss' olen? Missä maassa, virkkakaa!

WALTER.
Sit' ette tiedä? Eksynyt te liette?
Bürglissä ootte, herra, Urin maassa,
tie mistä kulkee Schächen-laaksoon.

MUNKKI (Hedwigille, joka palajaa).
                                   Yksin
oletteko? Ei koissa miehenne?

HEDWIG.
Odotan häntä. Kuink' on laitanne?
Te ette näytä mitään hyvää tuovan.
Ken liettekin, te janonnette, juokaa!

(Ojentaa pikarin hänelle.)

MUNKKI.
Kuin janonneekin sydän huohottava,
en ennen juo kuin mulle lausutte --

HEDWIG.
Mua älkää koskeko, ei lähemmäksi,
jos on mun teitä kuultava.

MUNKKI.
                          Kautt' tulen
palavan tässä vierasvaraisena,
pään kalliin kautta lapsienne, joita
syleilen --

(Tarttuu poikiin.)

HEDWIG.
            Mies, mit' aiotte? Pois menkää
mun lapsistain! Te ette munkki ole!
Te ette ole! Rauhan tuo on puku,
mut kasvoillanne asu rauha ei.

MUNKKI.
Ma olen onnettomin ihmisistä.

HEDWIG.
Sydämet onnettomuus aukaisee,
mut teidän katsehenne salpaa sielun.

WALTER (ponnahtaen).
Ah, äiti, taatto tulee!

(Rientää ulos.)

HEDWIG.
                       Taivas!

(Aikoo jälestä, horjuu ja tukee itseään.)

WILHELM (rientää ulos).
                              Isä!

WALTER (ulkona).
Sa olet tullut!

WILHELM (ulkona).
               Isä! Armas isä!

TELL (ulkona).
Täss' olen jälleen. Missä äitinne?

(Astuvat sisälle.)

WALTER.
Ovella tuossa, etemmä ei jaksa,
vavistaa häntä säikähdys ja ilo.

TELL.
O, Hedwig, Hedwig! Äiti lasteni!
Jumala auttoi; erota ei meitä
tyranni enää.

HEDWIG (häntä kaulaten).
             Tell! Sun tähtes surin.

(Munkki tulee tarkkaavaiseksi.)

TELL.
Nyt iloitse ja murhemuistot jätä!
Täss' olen taas. Tää on mun majani!
Omalla seison jälleen turpehella.

WILHELM.
Mut miss' on jouses, isä? Nää en sitä.

TELL.
Nää sit' et koskaan enää. Säilyyn pantu
se paikkahan on pyhään; palveleva
se metsämiest' ei ole koskaan enää.

HEDWIG.
O, Tell, Tell!

(Astahtaa taaksepäin, antaa kätensä vaipua.)

TELL.
              Miksi säikyt, vaimo rakas?

HEDWIG.
Kuin, kuinka tulet? Käsi tää, ma siihen
tohdinko tarttua? Tää käsi -- taivas!

TELL (miehekkäästi ja sydämellisesti).
Se teitä puolsi, maamme pelasti;
vapaasti voin sen taivahalle nostaa.
    (Munkki tekee nopean liikkeen, Tell huomaa hänet.)
Ken on tää munkki?

HEDWIG.
                  Ah, ma unhotin, --
sa hälle haasta, minä häntä pelkään.

MUNKKI (astuu lähemmäksi).
Tell ootteko, maavoudin surmaaja?

TELL.
Se olen, salaa sit' en ihmisiltä.

MUNKKI.
Te ootte Tell! Ah, käsi Herran on
majaanne tuonut minut.

TELL (mittaelee häntä katseillaan).
                      Munkki ette
te ole? Ken te ootte?

MUNKKI.
                     Surmasitte
maavoudin, teille pahaa tehneen. Löin
minäkin miehen, joka oikeuteni
epäsi -- oli vihamies myös teidän --
hänestä maan ma vapautin.

TELL (astahtaen taaksepäin).
                         Te ootte --
hirmuista! Lapset! Menkää! Menkää! Mene
myös vaimo rakas! Pois! Pois! Kurja mies!
Te oisitte --

HEDWIG.
              Ken on se?

TELL.
                        Ällös kysy!
Pois! Pois! Ei lapset sitä kuulla saa.
Talosta pois. Et miehen kanssa tämän
asua saa sa alla saman katon.

HEDWIG.
Voi, mua, mit' on tää? Tulkaa!

(Menee lapsineen.)

TELL (munkille).
                              Herttua
Johann te ootte. Löitte keisarin,
setänne, herranne.

JOHANNES PARRICIDA.
                  Hän maani ryösti.

TELL.
Setänne surmasitte, keisarinne!
Ja teitä kantaa vielä maa! Ja teille
viel' loistaa aurinko!

PARRICIDA.
                      Tell, mua kuulkaa --

TELL.
Valuva hurmehesta keisar'murhan
ja sukumurhan, tulla tohdit sinä
talooni puhtahasen? Uskallat
hyvälle ihmiselle kasvos näyttää
ja pyytää vierasvaraa.

PARRICIDA.
                      Löytäväni
luonanne luulin laupeutta; tekin
tapoitte vihamiehen.

TELL.
                    Onneton!
Isänkö hurskaan hätäpuolustuksen
sa vertaat verihimoos kunnian?
Rakasta päätä lastes puolustitko?
Pyhyyttä kotilieden? Turvasitko
omias alta hirmun äärimmäisen?
Käteni puhtaat taivaan puoleen nostan,
kiroan työtäsi ja sua! Luonnon
ma pyhän kostin, sinä häväisit!
En mitään kanssas jaa. Sun työs on murha,
ma kallehintani vain puolustin.

PARRICIDA.
Sysäätte pois mun epätoivoon, tuskaan!

TELL.
Mua kauhistaa, kun kanssas haastan. Pois!
Sa tietäs kulje kaameaa! Mut jätä
majani, missä asuu syyttömyys!

PARRICIDA (kääntyy mennäkseen).
Näin voi en enkä enää tahdo elää!

TELL
Ja sentään säälin sua. Taivaan Herra!
Niin nuori, vesa moisen valtapuun,
Rudolfin, keisarini jälkeläinen,
paossa, murhaajana, kynnyksellä
mun, köyhän miehen, epätoivoissansa!

(Peittää kasvonsa.)

PARRICIDA.
Jos voitte itkeä, niin itkekää
osaani; on se julma. Ruhtinas
ma olen, olin, oisin olla voinut
mies onnen, vartoa jos jaksoin vaan.
Kateus kalvoi mieltäni. Ma näin,
mitenkä nuoruus serkku Leopoldin
sai kunniaa ja maita palkinnokseen,
ja mua, mi hänen ikäisensä olin,
pidettiin holhoudessa, orjuudessa!

TELL.
Mies kurja, hyvin setäs tunsi sinut,
kun suonut sulle maata ei, ei kansaa;
sa itse, hurja, mielipuolen työlläs
oikeutat hänen viisaan päätöksensä.
Veriset miss' on apumiehet murhas?

PARRICIDA.
Kuhun on heidät vieneet kostottaret;
en heitä nähnyt murhapäiväst' ole.

TELL.
Tiedätkö pannakiros: ystäviltä
evätty, syösty vihamiesten valtaan.

PARRICIDA.
Yleiset siksi kaikki kartan tiet,
kenenkään majaan kolkuttaa en tohdi.
Ma korpeen käännän askeleeni; harhaan
vuorilla, itse hirmu itselleni,
ja säikyn, kasvojani kauhistuen,
kun puro näyttää mulle kurjan kuvan.
Jos sääliä, jos ihmisyytt' on teillä --

(Lankeaa maahan Tellin eteen.)

TELL (kääntäen kasvonsa).
Pois nouskaa! Nouskaa!

PARRICIDA.
                      Ennen en kuin mulle
tarjootte käden auttavan.

TELL.
                         Ma voinko
teit' auttaa? Voiko ihmisparka sitä?
Mut nouskaa! Olkoon työnne kaamoittava,
olette ihminen, myös olen minä.
Ei luotaan lohdutonta laske Tell;
min voin, sen teen.

PARRICIDA (karaten ylös ja tarttuen kiihkeästi hänen käteensä).
                   Tell! Epätoivosta
autatte sieluni!

TELL.
                Pois! Irti käsi!
Pois teidän täytyy. Tänne ette voi
te jäädä kätköön, ilmi tullehena
ei teille turvaa täällä. Kussa levon
luulette saavanne?

PARRICIDA.
                  En tiedä.

TELL.
                           Kuulkaa,
mit' taivas kuiskaa mulle. Teidän täytyy
pois Roomaan, paikkaan Pyhän Pietarin,
siell' eteen paavin langetkaa, hän päästää
voi sielunne, kun tunnustatte syynne.

PARRICIDA.
Hän eikö jätä kostajalle mua?

TELL.
Mit' tehnee, tyytykää kuin taivaan työhön.

PARRICIDA.
Kuin maahan tulen tuntemattomaan?
En tiedä teitä, tohdi kulkijoiden
ei seuraa etsiä mun askeleeni.

TELL.
Tien teille minä neuvon. Huomatkaa!
Nousette ylöspäin, Reusz virtaa kohti,
mi kukkulalta syöksyy hyrskyten --

PARRICIDA (säikähtäen).
Reusz jälleen? Näki työni virta se.

TELL.
Tie kuilun äärtä kulkee, ristit monet
sen viittaa, pystytetyt kulkijain
muistoksi, jotk' on lumivyöry niellyt.

PARRICIDA.
En pelkää luonnon kauhuja, jos saan
sydämen tuiman tuskan taittumahan.

TELL.
Te joka ristin eteen langetkaa
ja kuumin kyynelvesin syynne peskää!
Jos vammatonna käytte kauhukujan,
jos päällenne ei myrskytuultaan päästä
solastaan hallaisesta kukkula,
tulette sillalle, min päällä vesi
tomuna sataa. Jos se kantaa syynne,
jos ei se murru askeltenne alla,
niin aukee synkkä vuoriportti; päivä
ei vielä sinne paistanut; sen kautta
tulette ilon laaksoon lauhkeahan.
Mut ohi käykää kiirehesti, saa
siell' ette viipyä, miss' asuu rauha.

PARRICIDA.
O, Rudolf! Kuninkainen taatontaatto!
Näin jälkeläises matkaa maatasi.

TELL.
Näin yhä nousten huiput yllätätte
Gotthardin, kussa ikijärvet häilyy,
nuo, joita taivaan virrat täyttelevät.
Jää teiltä siinä taakse Saksa, lieto
vie virta toinen teidät laulaen
Italianmaahan, teille luvattuun --

(Kuuluu paimenloilun sävel monen alppitorven puhaltamana.)

Pois! Kuulen ääniä.

HEDWIG (rientää sisälle).
                   Miss' olet, Tell?
Tulevi taatto, tulee liittolaiset
iloiten kaikki.

PARRICIDA (verhoten kasvonsa).
               Voi mua! Onnellisten
en luona tohdi viipyä.

TELL.
                      Tää mies
virvoita, vaimo rakas, lahjat runsaat
hänelle anna, sillä polku pitkä
on hällä eessään eikä majaa missään.
He saapuu. Pois!

HEDWIG.
                Ken on hän?

TELL.
                           Ällös kysy!
Ja kun hän lähtee, käännä silmäsi
ne ettei nää, mi tie on mennäksensä.

Parricida lähestyy Telliä nopealla liikkeellä, mutta tämä torjuu hänet
pois kädellään ja menee. Kun kumpikin ovat eri tahoille etääntyneet,
muuttuu näyttämö.



LOPPUKUVAELMA.


Näkyy koko laaksonpohja Tellin asunnon edessä ynnä kukkulat, jotka
sulkevat sen, kaikki täynnä maakansaa, joka ryhmittyy maalauksellisesti.
Toisia tulee pitkin vuoritietä, joka vie Schächenin poikki. Walter Fürst
molempien poikien kera, Melchtal ja Stauffacher tulevat eteenpäin,
toiset tunkevat esiin heidän takaansa. Kun Tell astuu ulos majastaan,
vastaan ottavat kaikki hänet äänekkäällä riemulla.

KAIKKI.
Tell, terve, joutsimies ja auttaja!

Samalla kuin etummaiset ympäröivät Tellin ja syleilevät
häntä, ilmestyvät entisten lisäksi Rudenz ja Berta, edellinen
maamiehiä, jälkimmäinen Hedwigiä syleillen. Soitto vuorilta
säestää tätä mykkää kohtausta. Kun se on päättynyt, astuu
Berta kansan keskelle.

BERTA.
Maamiehet! Liittolaiset! Ottakaa
liittoonne minut, ensi onnellinen,
vapauden maassa jok' on suojan saanut.
Käteenne lasken oikeuteni;
mua turvaatteko Sveitsin kansalaisna?

MAAMIEHET.
Sen teemme saakka henkeen, vereen.

BERTA.
                                  Hyvä!
Ojennan oikeuteni hälle siis,
vapaalle miehelle, maan vapaan tytär!

RUDENZ.
Ja vapaa olkoon kansa kartanoni!

(Soitto alkaa jälleen nopeasti.)

Esirippu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Wilhelm Tell - Viisinäytöksinen näytelmä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.