Title: Seikkailu saaristossa - Laulunsekainen huvinäytelmä kahdessa näytöksessä [Finnish]
Author: Topelius, Zacharias, 1818-1898
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Seikkailu saaristossa - Laulunsekainen huvinäytelmä kahdessa näytöksessä [Finnish]" ***


SEIKKAILU SAARISTOSSA

Laulunsekainen huvinäytelmä kahdessa näytöksessä


Kirj.

Z. TOPELIUS


Suomennos



Porvoossa 1898.

Werner Söderströmin kirjapaino.



HENKILÖT:

 FREDRIK ADOLF, Itägöötanmaan herttua, 17 vuotias.
 Amiraali ANKARSTORM.
 OTTO SPORRE, meriväen luutnantti.
 Kreivitär DANNESKÖLD.
 EEVA, hänen sisarentyttärensä.
 REBEKKA, varakas talonleski Degeröstä.
 STIINA, hänen tyttärensä.
 LASSI, hänen veljenpoikansa.
 GRIP, tullitarkastaja.
 KABYS, vanha merimies.
 Upseereja ja merimiehiä fregatti Amfionista.
 Kreivittären seuranaisia.

(Tapahtuu juhannuksen aikana v. 1767, osaksi Degerön saarella,
osaksi Santahaminassa lähellä Helsinkiä).



Ensimäinen Näytös.


Ranta Degerön saarella. Taustalla meri, kallioita ja puita. Vasemmalla
katsojasta tupa, jonka ovi on näyttämölle päin. Oven yläpuolella
ullakon ikkuna. Turvepenkki. Valoisa kesäyö.


Ensimäinen kohtaus.

    PRINSSI. Kohta sen jälkeen OTTO SPORRE. LASSI nukkuu ulkona
    pihalla.

PRINSSI (kulissien takaa). Kiinnitä vene lujasti, Otto! Minä sill'aikaa
käyn vähän vakoilemassa. (Astuu näyttämölle.) Kallioita ja yhä
kallioita! Tämä maa on kauttaaltaan kivestä. Tuossa on tupa, mutta
elämästä ei merkkiäkään. Otto, olemme Suomessa. Me olemme joutuneet
taikalinnaan.

OTTO (astuu näyttämölle). Sitä parempi. Teidän kuninkaallinen
korkeutennehan välttämättä halusi seikkailua. Alku on lupaava.

PRINSSI (heittäytyen pitkäkseen kalliolle). Vapaus, vapaus, oi --!
Vapaus on elämää! Olisinpa kuningas, niin antaisin kaikkien alamaisteni
tehdä mitä he ikinä tahtovat.

OTTO. Pelkäänpä, että teidän korkeutenne hallitusaika silloin tulisi
kovin lyhyeksi.

PRINSSI. Mutta sitä hauskemmaksi, eikö niin? Armias taivas, minäkö
kelpaisin hallitsijaksi, minä, -- iloinen poika, joka pidän paljon
huvittelemisesta ja armollisesti sallin muidenkin tehdä samoin! Ei,
minä seuraan isäni esimerkkiä, ja jätän hallitushuolet armolliselle
äidilleni ja veljilleni. Olen kuullut sanottavan, että Kustaa veljeni
on nerokas; -- à la bonheur! Minulla on sen sijaan iloinen luonteeni ja
rehellinen sydämeni. Minä en ole nero, enkä pedantti, en hattu enkä
myssy, minä olen chapeau-bas, matalainen lakki vaan ja katso, sentähden
minä nyt kavaljeerini, meriluutnantti ja parooni Otto Sporren seurassa
olen aivan rohkeasti Suomen kesäyössä seikkailuretkellä.

OTTO. Meidät lähetetään risteilemään Karlskronasta Viaporiin. Miksikä
ei? Hänen Majesteettinsa fregatti Amfion on jotenkin hyvä laiva, mutta
ei se ole luotu pidättämään nuorta prinssiä, joka tahtoo tutkia onko
siinä perää, että Suomen naiset osaavat noitua.

PRINSSI. Kuusi viikkoa kesti matka. -- Kuolettavan yksitoikkoinen se
oli -- ja vastoinkäymistemme kukkuraksi tulee parin peninkulman päässä
Viaporista aivan tyyni. Mitä silloin Amfionimme tekee? Sepä ankkuroi
rauhallisesti kuin krapu Mjölön edustalle.

OTTO. Silloin emme jaksa kauemmin kestää. Me pukeudumme matrooseiksi,
laskemme veneen Amfionin kannelta mereen, soudamme illan hiljaisuudessa
seikkailuja etsimään, ja ystäväni Utter, jolla on vahtivuoro, ei ole
meitä huomaavinaankaan.

PRINSSI. Meillä on omat syymme pysytellä linnoituksesta loitompana.
Siksi soudamme koillista kohti ja nousemme arviolta maihin täällä,
tietämättä edes missä olemmekaan. Selvä seikka! Amiraali tietysti panee
toimeen hälytyksen (matkien): "Teidän kuninkaallinen korkeutenne!
Teidän kuninkaallinen korkeutenne! Au diable! missä hän onkaan tuo
peijakkaan poika?" -- Que faire? Me olemme kaukana ampumamatkalta, me
huvittelemme, yhdytämme jonkun ihastuttavan seikkailun ja palajamme,
milloin meitä miellyttää sovittaa rikoksemme muutaman päivän arestilla.

OTTO. Aluksi täytyy meidän tarkastella tuota taikalinnaa. Tunnustan
totisesti, että tällä hetkellä olisin valmis mielistelemään
vastakirnutulla voilla siveltyä tuoresta limppua ja tunnustamaan
rakkauteni rehevälle viilipytylle.

PRINSSI. Morbleu! Minä olen aivan samaa mieltä. (Pyyhkii otsaansa.) Kun
on soutanut niinkuin pari hollantilaista merimiestä...

OTTO. ... niin ei mikään liekki tunnu niin sydämen suloiselta kuin
keittiön pesässä hehkuva liekki. Sh! Kuulen jonkun hengittävän! Kautta
kunniani! Tuossahan makaa tuommoinen kuhnuri ja nukkuu aivan tuvan oven
edessä.

PRINSSI. Sieltä sisältä kuuluu ääniä. Joku tulee. Kuunnelkaamme
hetkinen täällä kallion takana. (He piiloutuvat.)


Toinen kohtaus.

    PRINSSI ja OTTO kallion takana. Neiti EEVA ja STIINA hiipivät
    varovasti tuvasta nukkuvan Lassin ohitse.

STIINA. Vihdoinkin olemme vapaat -- vapaat kuin linnut taivahan kannen
alla! Tulkaa neiti!

PRINSSI (hiljaa Otolle). Nämä kivet heräävät henkiin! Kaksi viehättävää
tyttöä!

OTTO (hiljaa). Lumoavaa, tarkoittaa kai teidän korkeutenne! Me olemme
Suomessa. Merenneitoja vain merenrannalla; älkää luottako niihin!

EEVA (osottaen Lassia). Oletko varma siitä, ettei tuo meitä ilmaise?

STIINA. Hän nukkuu niinkuin se, joka on päättänyt hyvän päivätyön ja
popsinut kolme vadillista puuroa. Äiti ja muut eivät niin pian palaja
kaupungista. Kyllä antoivatkin meille kelpo vanginvartijan! Lassi
raukka, -- kiltti poika hän on ja pitää minusta, mutta tuhma kuin
pölkky. En ymmärrä mitä äiti ajattelikaan.

EEVA. Sanoppas, Stiina, miksi äitisi antaa niin ankarasti vartioida
meitä näin yksinäisellä saarella, kuin Degerö on?

STIINA. Yksinäiselläkö? Vielä mitä, eipä niinkään! Ennen, sanoi äiti,
oli sekin harvinaista, että joskus joku kunniallinen raatimies
Helsingistä tuli tänne kesällä kirnupiimää juomaan ja kiiskiä onkimaan.
Ja saattoihan joku hopeakaivoksen louhijoista tulla meidän kotitekoista
oluttamme maistelemaan. Ja kun piti olla oikein komeata ja hienoa, niin
saatiin nähdä Hertonäsin, Thurholmin, Stansvikin ja Degerön kartanon
herrasväkien olevan leskisillä tuolla niityllä. Mutta sitten kuin
kenraali Ehrensvärd alkoi muurata noita tukevia harmaita muureja
Svartön ja Vargön saarille, sanoi äiti, niin ei täällä enää kukaan ole
turvassa. Kenpä tietää minä päivänä tänne tulee joku prinssi tahi
luutnantti, ja saman se tekee, sillä kaikki ne ovat suvi-ilman
tapaisia, sanoi äiti: aamurusko ruusunkarva, mutta sadetta saa
päivälliseksi.

PRINSSI (hiljaa). Nöyrin kiitos kohteliaisuudesta!

EEVA. Miten äitisi voi olla niin lapsellinen, että pelkää sinun
tähtesi, joka jo olet puoleksi kihloissa!

STIINA. Niin, se nyt on vain noin puoleksi, neitiseni, ja tuskin
sitäkään. Äiti on tavallaan luvannut minut serkulleni Fredrikille
Kemiöön. En ole häntä koskaan nähnyt, mutta tänä kesänä hänen olisi
pitänyt tulla tänne. Vaan kun nyt kävi niin onnettomasti, että hänet
vietiin matroosiksi kruunun fregattiin, niin on kai asian laita niin,
katsokaas neiti, että minä yhtä hyvin voisin olla kihloissa taivaan
pilven, tahi kesäisen tuulen kanssa.

OTTO (hiljaa). Sepä on hyvä tietää!

EEVA. Mutta eikö häntä millään keinoin voi saada vapaaksi?

STIINA. Äiti uhkaa kääntyä kuninkaan puoleen siinä asiassa, kunhan vain
joku prinsseistä tulee Viaporiin. Eipä siltä, että minulta kosijoita
puuttuisi...

EEVA. Eipä suinkaan! Vanha merimies ja tullihaukka ja Lassi sitten!
Niitähän on yksi joka sormelle.

STIINA. Sanon teille jotakin, neiti. (Tuttavallisesti.) Teistäpä, neiti
kulta, se äiti onkin enimmin peloissaan. Varo itseäsi, Stiina, sanoi
äiti, kertomasta kelienkään ristinsielulle, että neiti on täällä. Tiedä
se, sanoi äiti, että hän on täällä inko -- inko --

EEVA. Inkognito. Niin, siihen mulla on omat syyni.

STIINA. Mutta jotakin hirmuista se mahtaa olla, tuo inkognitus. Sehän
on aina hirmuista mitä ei ymmärrä. Ehkä koko valtakunnan menestys
riippuu neidin inkognituksesta.

EEVA. Enkö vielä ole sitä sinulle kertonut? No niin, se on pian tehty.
Isäni on köyhä, virasta eronnut sotilas ja minä olen kokonaan rikkaan,
Tukholmassa asuvan tätini huostassa. Pari viikkoa sitten kirjoitti hän
minulle: "Ma chère! Minä olen valinnut sinulle puolisoksi kelpo miehen.
Hänen nimensä on parooni Otto Sporre. Hän palvelee Ruotsin
kuninkaallisessa laivastossa ja tulee juhannukseksi sinua
läsnäolollansa ihastuttamaan. Olen vakuutettu siitä, että jo
edeltäkäsin hyväksyt vaalini ja pysyn minä sinua rakastavana j.n.e." --
Lyhyttä ja selvää, niinkuin näet. Mutta minä, joka en tahdo antaa, enkä
vastaanottaa sydäntä noin tilauksen mukaan, minä sain päähäni, että
tahdon tulla valituksi itseni tähden ja tahdon myöskin itse valita oman
mieleni mukaan. Pyysin sen tähden isältäni luvan matkustaa erään
sukulaisen luo Helsinkiin, mutta tulinkin sen sijaan tänne äitini
vanhan uskotun palvelijan, sinun äitisi luo, ja hän lupaa antaa minun
poimia mansikoita Degerön ahoilta, siksi kunnes myrsky on ohitse ja
tätini suosikki on kyllästynyt minua etsimään.

OTTO (itsekseen). Sacredieu! Tuolla tytöllä on sydäntä. Minäpä tunnen
tuon jutun. Ahaa, armollinen tätini! Hän se siis oli, joka...

STIINA. Miten turhaa vaivaa ne miehet näkevät! Mutta nythän meidän piti
lakaista, niinhän se oli päätös?

EEVA. Kuinka se olikaan? Kolmena yönä, kesällä päivänseisauksen aikaan,
jolloin aurinko pysyy alallaan...

STIINA. ... pitää ennen auringon nousua mennä tienristeykseen ja
lakaisten kulkea takaperin, vilkumatta taaksensa, niin silloin saa
nähdä sulhasensa. Niin tosiaan, silloinhan pitäisi myöskin olla vaiti,
mutta kukapa nyt mahdottomia saattaa vaatia?

EEVA. Ja nyt on ensimäinen yö käsissä.

STIINA. Niin, huomenna on juhannus-aatto. Minulla on täti, joka on
kotoisin Pohjanmaalta, ja hän on kertonut minulle tällaisen tarinan.
Kolme tyttöä lakaisi eräänä yönä tienristeystä ... kuuliko neiti
jotakin?

EEVA. Orava se vain hyppii tuolla kuusessa. Entäs sitten?

STIINA. Kolme tyttöä lakaisi; silloin kolme haamua tuli
tienristeyksessä... Ei, kyllä tuolla nyt on jotakin kallion luona.

EEVA. Kolme haamua, niinkö?

STIINA. Niin, jotakin semmoista. Ensimäinen haamu oli sotamies, toinen
oli merimies ja kolmannella oli kultainen kruunu päässä. Kukapa sitä
olisi uskonut, nähkääs, neiti, sillä tyttö oli alhaista sukuperää. No
niinpä niinkin, tytöt nauroivat, eikä siitä sen enempää ollut. Mutta
seuraavana vuonna ensimäinen tyttö joutui naimisiin oikean sotamiehen
kanssa ja sitä seuraavana vuonna toinen tyttö meni naimisiin oikean
merimiehen kanssa. Silloinpa kolmatta tyttöä alkoi kammostuttaa ja hän
meni äitinsä luo ja kertoi: sitä ja sitä minä näin. Silloin hänen
äitinsä sanoi: Leikkaa pois pitkä tukkasi ja juo etikkata, jotta
punaiset poskesi kalpenevat, ja kätkeydy seitsemäksi vuodeksi minun
sisimpään kellariini; sillä seitsemän vuoden päästä on näky menettänyt
mahtinsa. Silloin tyttö teki niinkuin hänen äitinsä käski ja seitsemän
vuoden kuluttua antoi hän taas tukkansa kasvaa, ja hänen poskensa
alkoivat taas punottaa ja hän nousi kellarista ja oli niin sydämestään
iloinen siitä, neitiseni, että kaikki oli ohitse.

EEVA. Kuule, Stiina, jos vielä kerrot, niin et sinä enkä minäkään
uskalla lakaista.

STIINA. Niin, se on totta. Nyt me olemme tienristeyksessä. Alkakaa nyt
vaan ja älkää peljätkö.

EEVA. Ei, ala sinä, joka tiedät miten se käy. Mitä? Luulenpa että
vapiset?

STIINA. Onhan vähän kolkkoa näin auringon laskiessa, -- ja -- sitten
minusta tuntuu siltä kuin kallioilla olisi silmät.

EEVA. Mikä hupsu sinä oletkaan! Odotappas, niin saat nähdä! (Ottaa
luudan tuvan nurkalta ja lakaisee hullunkurisesti ja takaperoisesti.)

STIINA (ottaa toisen luudan). Tuotako neiti sanoo lakaisemiseksi! Miten
neitiä onkaan kasvatettu? Katselkaapa nyt, niin saatte oppia jotakin
hyödyllistä. (Lakaisee.)

EEVA (lakaisten). Onko parempi näin?

STIINA. Kyllä. Aina sitä jotakin oppii. Neiti edistyy.

EEVA. Meidänhän piti lakaista takaperin.

STIINA. Tosiaankin! Alkakaamme nyt! (He astuvat vierekkäin keskelle
näyttämöä selin taustaan päin.)

EEVA. Ja jos katsahtaa taaksensa?

STIINA. Niin saa nähdä jotakin hirmuista.

EEVA. Huu! (He lakaisevat hitaasti, astuen takaperin taustaa kohti.
Sill'aikaa prinssi ja Otto astuvat esiin ja asettuvat niin, että tytöt
menevät suoraan heitä kohti.)

        Lakaisulaulu.

    (Sävel: Ruotsalainen laulu: Hå hå, när himmelen är grå).

    Hoh hoo, kuin kesä vihanta,
    Hoh hoo, kuin ilta ihana!
    Hoh hoo, kuin rinta nuori on,
    Hoh hoo, kuin raskas huoli on!
    Eikö jo armahin saa,
    Jo saa?
    Eikö jo armahin saa...
    Hoh hoo!

    Hoh hoo, me lakaisemme vaan
    Hoh hoo, ei saavu konsanaan,
    Hoh hoo, tuo kaunis sulhanen
    Hoh hoo, miks viipyy kultanen?
    Eikö jo armahin saa,
    Jo saa?
    Eikö jo armahin...

EEVA ja STIINA (törmätessään yhteen prinssin ja Oton kanssa). Huu!
Kummituksia, kummituksia! (Juoksevat huutaen tupaan ja lukitsevat oven
sisäpuolelta.)


Kolmas kohtaus.

    EEVA ja STIINA tuvassa. PRINSSI ja OTTO näyttämöllä.

OTTO. Odottakaa toki! Pysähtykää! Ei -- he eivät meitä kuule. Oi
taikausko, sinun valtasi on suuri Pohjolassa!

PRINSSI. Syy on sinun. Miksi säikähytit heitä niin?

OTTO. Eivätkö he itse ole mananneet meitä esille yöstä ja kallioista?
Eivätkö he itse ole antaneet meille valtakirjaa ollaksemme aaveita?
Niin, mitä siihen tulee, niin he ovat oikeassa, sillä aaveiksi me
muutumme tällaisella paastoamisella. Me olemme mahtaneet kauheasti
laihtua, teidän korkeutenne, sitten kuin Amfionilta lähdimme. Eipä
ihmekkään, että meitä kummituksina pidetään.

PRINSSI. Mutta mitä meidän nyt tulee tehdä?

OTTO. Mitäkö tehdä? Tietysti hankkia itsellemme kunnon illallinen
hauskassa seurassa. Meidän täytyy väkirynnäköllä valloittaa tämä
linnoitus. Honny soit qui mal y pense!

PRINSSI. Minä nimitän sinut piirittävän armeijan ylipäälliköksi.

OTTO. Siinä teidän korkeutenne tekee varsin viisaasti, Sallikaa minun
sanoa, että teidän korkeudellanne on oivallinen taipumus tullaksenne
aikaa myöten taitavaksi sotapäälliköksi, mutta tätä nykyä täytyy teidän
korkeutenne ensin ansaita kannuksensa. En tahdo kehua itseäni, mutta on
minulla kuitenkin vähäsen sotakokemusta.

PRINSSI. Pitäkäämme sotaneuvottelua. Voisimme esimerkiksi sanoa heille,
että olemme tulleet läpi ilman suorastaan Amerikasta ja että meidän
täytyy olla siellä taas, ennenkuin kukko laulaa.

OTTO. Ei kelpaa, teidän korkeutenne. Piiritystaidon ensimäinen sääntö
on keksiä linnoituksen heikoin puoli. Minä tunnen valmiin aukon
tuollaisissa etuvarustuksissa.

PRINSSI. Minkä sitten?

OTTO. Uteliaisuuden. Odottakaa, teidän korkeutenne, niin saatte nähdä.
(Puhun kovemmin) Lyönpä vetoa, etteivät nuo herttaiset tytöt tuolla
sisällä koskaan ennen ole nähneet prinssiä!

PRINSSI. No mutta ole vaiti...

OTTO (samaan ääneen). Ja jos he tietäisivät, että toinen heistä jonakin
kauniina päivänä saattaa tulla prinsessaksi...

PRINSSI. Kautta kunniani! Sinähän lupaat enemmän kuin voit täyttää!

OTTO (niinkuin ennen). Onneksi ei kukaan täällä tunne meidän
inkognitoa...

    (Eeva ja Stiina ilmestyvät ikkunaan.)

PRINSSI. Linnoitus antautuu.

OTTO. Ei vielä, mutta aukko on käytettävissä. (Kovemmin.) Kuinka on
mahdollista, että noin kauniit silmät voivat olla niin sokeat?
Näytämmekö me sitten peikoilta? Eihän meillä ole kynsiä eikä hevosen
kavioita.

STIINA (akkunassa). Äiti sanoo, ettei sitä koskaan voi niin tarkalleen
tietää.

PRINSSI (Otolle). Siitä sait!

OTTO. Oi, pikku Stiina, jos Fredrik olisi voinut aavistaa, että häntä
tuolla tavalla otettaisiin vastaan...

PRINSSI. Oletko hullu?

STIINA. No mutta, mitä hän nyt puhuu?

OTTO (osottaen prinssiä). Näethän kuinka laiha hän on -- miten syvään
hän huokaa! (prinssille: Huoatkaa toki, kuninkaallinen korkeus!) --
Niin, häntä sopii hyvin verrata valittavaan kyyhkyseen, joka lentää yli
maitten ja merien uskotonta ystäväänsä etsiskellen! Ja siihen sinä
yksin olet syypää, sinä armottomin kaikista Stiinoista! Sinun kuvasi,
uskoton, on häntä seurannut etukannelta peräkannelle ja asehuoneesta
märssykoriin asti. Sinun tähtesi hän tänä yönä karkasi kruunun
fregatilta, ja sinun tähtesi hänet ehkä huomenna hirtetään Amfionin
raakapuun nokkaan. (Hiljaa.) Peijakas, kuinka minä valehtelen!
(Prinssille.) Itkekää.

PRINSSI. Niin, me karkasimme, ja hän tuossa (osottaa Ottoa) on siihen
syypää. Hänet hirtetään ensin.

OTTO. Ei, kunnia sille, jolle kunnia tulee. Fredrik-raukka on liian
vaatimaton; hänellä se on etusija. Sentähden me nyt haemme turvapaikkaa
teidän luonanne, te kauniit Degerön immet! Ettehän te koskaan voi
omalletunnollenne ottaa sitä, että näette kaksi näin reipasta poikaa
hirtettynä raakapuuhun. Kuulkaa! (Kaksi kanuunan laukausta kuuluu
kaukaa.) Meidän pakomme on tullut ilmi! Meitä ajetaan takaa ja me
olemme hukassa, ellette meitä auta!

STIINA (joka sill'aikaa on neuvotellut Eevan kanssa). Mutta onkohan hän
se oikea Fredrik -- se Fredrik, jota minä tarkoitan?

OTTO. Siihen hän vastatkoon itse! Kieltäköön sen, ken taitaa!

PRINSSI. Minä olen Fredrik, luota siihen vaan.

EEVA. Silloinpa minä sanon teille, että lukko on rikki. Ei kukaan pääse
sisään oven kautta.

PRINSSI (Otolle). Sen me sillä voitimme!

OTTO. Onko sitten aivan mahdotonta hellyttää näitä kovia muureja?

STIINA. Ei se nyt juuri mitään mahdotonta ole.

OTTO. Mitä sanot sinä suloisin kaikista neitosista, jotka koskaan
Degeröllä ovat voita kirnunneet?

STIINA. Sanon vain, että osaa kai merimies kiivetä!

OTTO (silmillään mitaten korkeutta). Tahdotko välttämättä, että tavalla
tahi toisella taitamme niskamme.

STIINA. Tehkää miten tahdotte. En minä vaan aio teille tikapuita
kantaa.

EEVA (Stiinalle). Mitä sinä ajattelet?

STIINA (Eevalle). Vait! Antakaa minun toimia.

OTTO. Tikapuita! Totta tosiaan, niitä en tullut ajatelleeksikaan. Kova
kohtalo, mutta (kohauttaen olkapäitään) mitäpä sitä ei tekisi,
välttääkseen hirsipuuta! (Prinssi ja Otto nostavat tikapuut nojaltaan
seinää vasten ikkunan alle. Prinssille:) Voittakaa nyt kannuksenne,
teidän korkeutenne!

    (Prinssi kiipee ensin ylös, sitten Otto).

OTTO (tikapuilla). Onkohan koskaan kaksi kuninkaallisen majesteetin ja
kruunun palveluksesta karannutta veitikkaa löytänyt näin hauskaa
satamaa. (Katoavat ikkunasta sisään. Viimeisten lauseiden aikana herää
Lassi, hieroo silmiänsä ja katsella töllistelee kiipeäviä. Vihdoin hän
nousee.)

LASSI (unenpöpperössä). Tuhat tulimmaista! Minäpä juoksen valkamaan
kertomaan äiti-muorille.

    (Juoksee pois.)


Neljäs kohtaus.

    PRINSSI ja OTTO tuvassa. EEVA ja STIINA rientävät ulos
    ovesta ja salpaavat sen ulkopuolelta.

STIINA (suljettuansa oven). Kas niin, nyt meillä on linnut häkissä.
Auttakaa nyt minua leikkaamaan niiltä siivet, etteivät lennä tiehensä.
(Kantavat pois tikapuut.)

EEVA. Tuonpa ansaitsittekin, hyvät herrat! Mais après mitä teemme
sitten?

STIINA. Liian ankaraa olisi sentään hirttää heidät?

EEVA. Minäpä sanon sinulle jotakin, Stiina! Nuo ovat yhtä vähän
matrooseja, kuin sinä tai minä.

STIINA. Se pitkä, joka johti puhetta, niin, hän on varmaankin herra.
Ajatelkaapas, jos hän todellakin olisi prinssi!

EEVA. Minä en ole koskaan nähnyt prinssejä, ja se olisikin vasten
kaikkia hovitapoja, mutta -- enfin, matkoilla melkein autiossa seudussa
-- käyttäväthän kuninkaallisetkin joskus vapauttaan...

STIINA. Se on kummallista, neitiseni; kuta enemmän ajattelen tuota
sinisilmäistä poikaa, sitä varmemmaksi tulen siitä, että hän
todellakin on sulhaseni. Ja sitten, kun kohtaa toisensa tuolla lailla
tienristeyksessä... Niin, kyllä se on Fredrik, siitä olen vakuutettu.
(Tuvasta kuuluu kolinata).

EEVA. Kuule, mikä melu!

OTTO (sisältä). Hohoi! Petturit! Karkurit!

STIINA. Mikä hätänä?

OTTO (kuten äsken). Te julmat! Te tahdotte siis tappaa meidät
yksinäisyyden tuskalla!

EEVA. Elkää ujostelko hyvät herrat! Olkaa kuin kotonanne?

    (Tytöt istuvat seppeleitä sitomaan. Prinssi ja Otto
    ilmestyvät ikkunaan. Otolla on lampaanlapa ja prinssillä
    limppu, joista he seuraavan keskustelun aikana hyvällä
    ruokahalulla leikkaavat ja syövät.)

OTTO (leikatessaan palasen lavasta). Sallitte kai, toivon minä?
Tukholman kuninkaallista kyökkiä lukuunottamatta ei missään löydy
Degerön ruokasäiliöitten vertaista. Varsinkin näin hauskassa seurassa,
jos kohta sallinette minun toivoa, ettei meidän asemamme elämässä olisi
näin ylhäinen, kun teidän on niin alhainen.

STIINA. Tuo on prinssi. Hän puhuu kuin kirjasta.

EEVA. Herrathan tulevat laivastosta. Mitäs uutta?

OTTO (kuten äsken). Ei mitään erinomaista. Kerrotaan, että
Itägöötanmaan herttua on tullut tänne fregatti Amfionilla ja aikoo
ankarasti tutkia kaikkia kapinallisia alamaisiansa.

STIINA. Herra varjelkoon!

OTTO. Lisätäänpä vielä, että hän tätä nykyä matkustelee saaristossa
tarkastamassa puolustusvarustuksia. (Prinssille.) Saako luvan olla
lampaan à-la-daubia?

EEVA. Hänen kuninkaallinen korkeutensa harrastaa siis innokkaasti maan
puolustusta.

OTTO. No, sitä en juuri saata sanoa. Päinvastoin hänestä muutamat
sisäänkäytävät ovat liiankin lujasti telkityt.

EEVA. Hänen kuninkaallisen korkeutensa tarvitsee lausua vain yksi ainoa
sana. Hän on herra kaikkialla muualla, paitsi siellä, missä hänen ei
pitäisi olla. (Sukkelaan ja hiljaa Stiinalle.) Se on hän. Lopettakaamme
jo leikki. Meidän täytyy vapauttaa vangit.

STIINA (Eevalle samaan ääneen). Lassi on herännyt, hän on poissa; hän
ilmiantaa meidät.

OTTO. Varustuksista puhellessa, koska me nyt olemme aterioineet,
sallitte kai meidän kiittää emäntiä -- suullisesti -- tête à tête?

STIINA (joka on levottomasti katsellut kulissien väliin). Pako on liian
myöhäistä. Piiloutukaa siellä ylhäällä. Tuolla näen äidin tulevan
Gripin ja Kabysin seurassa. Mitä tästä nyt syntyykään, jos Fredrik
vangitaan!

OTTO (vetäytyen huoneesen). Sapperment! Meidän täytyy säästää
kiitollisuutemme toistaiseksi.

EEVA (kiiruhtaa ovelle). Ja jos he löytävät prinssin tuolta -- meidän
huoneestamme?... On liian myöhäistä. He tulevat. (Stiinalle.) Pysy
tyynenä, äläkä anna meitä ilmi!


Viides kohtaus.

    EEVA ja STIINA turvepenkillä. PRINSSI ja OTTO ovat poistuneet
    akkunasta. GRIP astuu esiin, kivääri kummallakin olalla. Sen
    jälkeen LASSI, myöskin kantaen kahta kivääriä. Sitten KABYS.
    Viimeksi REBEKKA.

GRIP (Sävel: Fredmanin epist., Knappt Jeppe hann).

    Täss' saapuu tulli nuuskien vaan,
    Ma maan ja taivaan tullata saan,
    Ma tullaan viinit, rommit ja muut,
    Ja kansat, puut.

    Ma imprimatur tässä nyt oon,
    Ja kruunu joutuu perikatohon,
    Ellen mä tullaa kaikkia vaan,
    Min nähdä saan.

    On virkaintoni rajaton,
    Mun myrskyruoskani keppini on,
    Ja päivän pistän säkkihin vaan
    Ma kerrassaan.

    Jos vapaa aatos rohkeaa
    Mun virkanokkani sivuuttaa,
    Niin virkani, valtani heittäen
    Käyn hirtehen!

STIINA. Hän täältä heidät löytävi, oi!

EEVA. Hän kyydin saa, että korvat ne soi!

GRIP. Hoi, Lassi, missä karkurit lie?
      Mua sinne vie!

LASSI. He korkealle hyppäsivät
       Ja akkunasta kiipesivät!

KABYS. Vai Stiinan pirttiin? Tuostako tie?
       Ne lempo vie!

GRIP. Heili' onko aseita, ruutia vai?

LASSI. Pistoolit, keihäät, miekat! No kai!

GRIP. Vai kanuunalla jos ammuttais,
      Se lurjukset järkihin sais?

KABYS. Mut minusta nähden parhainta ois,
       Jos pampun oivan tänne vain tois!

KAIKKI. Nyt taistelu tuima se syntyi näin!

GRIP. Te eelle päin!

GRIP. Asetu tänne vähän lähemmäksi, Lassi, niin minä tulen sinulle
avuksi, ja minä käyn tänne hiukan kauvemmaksi. Pankaamme kaksi kivääriä
pystyyn kallioita vasten, jotta ne ovat käsillä, jos tarvis tulee.
Kabys, pidä silmällä, etteivät he hyökkää kruunun virkamiesten
kimppuun! (Astuskelee vartiona taustalla).

KABYS. Myrsky ja myllerrys! Kyllä minä heidät pehmitän, vaikka heillä
olisi kanuuna joka liivintaskussa. Karata kuninkaallisen majesteetin ja
kruunun palveluksesta... Sumu ja sakeus! Olen minäkin kruunua
palvellut...

LASSI (vahtipaikallaan). Kyllä me heidät pehmitämme! Tuhat tulimmaista!

REBEKKA (tulee). Oletteko nähnyt heitä, Grip? Oletteko nähnyt heitä,
Kabys? Sepä oli hyvä, että tapasin teidät tuolla merellä, rakkaat
ystävät; muutenhan olisin ollut aivan turvatonna, vaimo raukka, nyt kun
kaikki talon rengit ja piiat ovat tanssimassa Degerön kartanolla. Elkää
toki hätäilkö, tullitarkastaja, sillä minä lähetin soutajani Liisan
heitä hakemaan. Voi minun päiviäni! Jos nuo tuolla edes olisivat
kilttejä salakuljettajia, joilla olisi vähäsen kahvia ja sokeria
painolastina venheessään; mutta karkulaisia! Ei, minäpä pidänkin nyt
kruunun puolta... Kas, hyvää huomenta, lapset! Mitä te teette?

STIINA. Hyvää iltaa, äiti kulta. Me sidomme seppeleitä juhannusyötä
varten.

EEVA. Me koristamme tupanne sieväksi kuin kukkalavan.

REBEKKA. Onko nyt aikaa sellaiseen, kun karkulaisia on hiipinyt
tupaamme!

STIINA. Mitä sanottekaan, äiti? Karkulaisiako?

EEVA. Se on mahdotonta.

STIINA. Minäpä sanon sinulle, äiti, miten asian laita on. Lassi se taas
on nähnyt unta, niinkuin hänen on tapana, kun hän on syönyt liian
paljon puuroa.

LASSI. Vai niin! Vai on Lassi nähnyt unta, vai on Lassi nähnyt unta.
Mutta Lassipa ei ole nähnyt unta. Niinkuin en minä olisi nähnyt kahta
paria jalkoja tuolla portailla! (Matkien liikkeillä kiipeämistä.) Kun
kaikki kolme oli päässyt ylös, niin neljäs karkulainen sanoi: Tässä
olemme nyt, me viisi veitikkaa, sanoi hän, ja tänä yönä me kaikki kuusi
karkasimme kruunun fregatilta, sanoi hän.

STIINA (tarttuen Lassia käteen). Katsoppas nyt minuun, Lassi! Kun
oikein asiata ajattelet, niin harakkahan se vain oli, jonka näit tuolla
tikapuilla.

LASSI. Niin, kyllä se taisi olla harakka. (Itkien.) Olkoon minun
puolestani ollut vaikka hevonen.

REBEKKA. Vai niin! Sieltäkö päin tuuli nyt puhaltaa? Ei se asia ole
niinkuin olla pitää, sanoi mylläri, kun pisti kätensä nokikolarin
takkiin. Lapset, lapset! Kolme on seikkoa pahoa, kolme turman
tuottajata: yks on vaaruva venonen, toinen hullakko hevonen, kolmas
viekas vilpin kieli. Mutta siitä saamme sitten lähemmin puhua.
(Äänettömyys. Sen jälkeen lyhyesti ja päättävästi.) Tullitarkastaja
Grip, tehän olette ymmärtäväinen ja hyvin toimeentuleva mies.
Tahdotteko Stiinan omaksenne?

GRIP. Tietäähän korkeasti kunnioitettu matami...

REBEKKA (kärsimättömästi). Tahdotteko Stiinan? Jaa tahi ei?

GRIP. Tietäähän korkeasti kunnioitettu matami, että se aina on ollut
minun hartain toivoni.

REBEKKA. No hyvä. Te saatte hänet. Mutta yhdellä ehdolla.

GRIP. Korkeasti kunnioitettu matami tekee hyvin ja sanoo vaan
memoriaalinsa.

REBEKKA. Sillä ehdolla, että ensi pyhänä otatte kuulutukset ja kahden
viikon perästä vietätte häitänne. Onko se päätetty?

GRIP. Se on päätetty. (Itsekseen.) Hiisi vieköön, kuinka ankaran anopin
minä saan!

EEVA (hiljaa Stiinalle). Tuohan kuulostaa kovin hauskalta, tuo, Stiina
kulta!

STIINA. Ei, en kestä tätä kauemmin. Äiti, äiti, jospa tietäisitte, kuka
tuolla sisässä tuvassa on!

REBEKKA. Mitä se minuun kuuluu kuka siellä on. Varas kuin varas. Toinen
varastaa ihmisten lapsia, toinen varastaa hopeariksejä. Ei puhuta siitä
sen enempää. Hirteen he joutukoot, sillä katsokaa, nyt minä pidän
kruunun puolta. Kuninkaan tulee saada omansa. Jumala kuningasta
siunatkoon! Kun hän oli täällä viime vuonna katselemassa kenraalin
vahvoja muureja, silloin seisoin minä toisten joukossa kuninkaallisten
portaitten vieressä, ja tiedättekö, kuningas tunsi minut siltä ajalta,
jolloin hän kävi hopeakaivoksella. Kas, hyvää päivää, muoriseni, sanoi
hän. Miten Degerössä jaksetaan? Kiitoksia kysymästä, teidän
kuninkaallinen valtakunnan majesteettinne, sanoin minä, tuossahan tuo
menee yksin päivin, sanoin minä. Sepä hyvä, sanoi hän. -- Niin, se on
ymmärtäväinen kuningas, nähkääs. Hän osaa ihmisten kanssa seurustella
ja sentähden hänen tulee saada omansa.

STIINA (Eevalle). He ovat hukassa! Ei nyt auta äidin kanssa
haasteleminen.

EEVA (Stiinalle). Ei se ole hukassa, jolla on kaksi reipasta tyttöä
puolellaan. Kabys tahtoo puhutella sinua, Stiina.

KABYS (ystävällisesti). Mitä nyt, lapset! Luulenpa, että tässä äsken
kävi myrskynpuuska, mutta ei pidä silti purjeita hellittää. Mikä
maininki sinun äitiäsi nostattelee, Stiina? En koskaan saata uskoa,
että sinä, joka vielä olet lapsi, voisit pitää jotakin pahaa peliä.
Minä olen kummisi. Minä olen kantanut sinua käsivarsillani, kun sinä
olit vielä noin pieni, ja ellei minun logikirjaani olisi merkitty 50
vuotta, niin ma varmasti sanoisin sinulle: somemman purren kyllä voit
saada elämän myrskyissä purjehtiaksesi, mutta et koskaan niin vankkaa
ja luotettavaa kuin minut! Mutta mitäpä nyt enää maksaa vaivaa siitä
puhua. Jos et tahdo Gripiä ottaa, Stiina, niin sano vaan suoraan.
Myrsky ja myllerrys! minäpä sinulle lupaan, ettei mitkään Gripit sinua
koskaan saa. Raittiista purjetuulesta tytöt pitävät. Elä pelkää,
tyttöseni! Vanha Kabys on sinulle aina oleva turvapölkkynä hädässä,
niin kauan kuin naulat ja saumat hänessä koossa kestävät. Mutta sitä
minä en tahdo, että purjehdit väärän lipun varjossa kummisi edessä,
lapseni! (Stiina luo katseensa maahan.)

EEVA (Stiinalle). Ilmoita hänelle kaikki. Hän kyllä auttaa meitä.

STIINA. Nähkääs, Kabys, se on niin, että Fredrik serkku on minun
tähteni karannut laivastosta -- ja nyt hän on tuolla tuvassa erään
toverinsa kanssa -- ja jos hänet tuomitaan, nähkääs Kabys, niin...

KABYS. Vai niin. Silloin kai suolavesi roiskuu aina märssykoriin
saakka. Kyllä yskän ymmärrän. Mutta tiedäppäs, pikku piikaseni, se on
konstikas juttu, tuo kruunun laivalta karkaaminen. Ensin sitä saa
maistaa pamppua ja sitten hamppua.

STIINA. Sepä se, Kabys hyvä, sepä se.

EEVA. Hyi, Kabys, onko teillä sydäntä, kun saatatte noin pahoittaa tuon
lapsiraukan mieltä! Teidän täytyy pelastaa pojat tuolta sisältä. Hyvä,
kiltti, kunnon Kabys!

KABYS. No, no, hiljaa vain virtapaikoissa. Jos asia on niinpäin, niin
kai kummi-ukon täytyy kurssinsa muuttaa. Pitäkää nyt varalta! Kun me
menemme kajuuttaan, niin minä annan muitten risteillä tuolla alhaalla
kannella, kunnes linnut ovat lentäneet märssystä pois. Sanokaa silloin
laivapojillenne, että he nopeasti soutavat Santahaminaan ja kätkeytyvät
minun tupaani, siksi kunnes minä ehdin toimittaa heidät yli tuonne
Brändön puolelle. Sano heille, (pyyhkii silmiänsä nutunhihaansa) että
se tapahtuu sinun tähtesi, Stiina, ja Jumala armahtakoon heistä sitä,
joka panee sinun omalletunnollesi raskaampaa lastia, kuin mistä sinä
hyvästi voit tehdä tilin meidän Herramme tullikamarissa.

GRIP (astuen edestakaisin). Kaikki paikoilleen!

KABYS (ovella merimiehen tavoin). All right, herra kapteeni!

REBEKKA (joka sill'aikaa on puhellut Gripin haussa). Ne vetelykset
eivät vielä näy tulevan tanssista. Näyttäkää nyt, tullitarkastaja, että
uskallatte yksin ottaa karkulaiset kiinni!

GRIP. Teidän tähtenne, anoppi, teidän tähtenne! Eteenpäin mars,
kuninkaallisen majesteetin ja kruunun puolesta! Tunnussana on:
"Takavarikkoon!" Menkää te edellä, Kabys, ja sinä, Lassi, ja te,
Rebekka muori! Minä, joka olen teidän komentajanne, otan vaikeimman
työn omalle osalleni. Minä vahdin ovella, ettei kukaan heistä pääse
pakoon.

KABYS. Eteenpäin mars! Takavarikkoon! Käy koukkuun, käy koukkuun, sanoi
krapu kilpikonnalle. (Menee tupaan.)

LASSI (sotamiehen tavoin). Takavarikkoon, takavarikkoon! (Menee
sisään.)

REBEKKA. No, saadaanpa nyt nähdä mitä te otatte takavarikkoon! (Menee
sisään.)

GRIP (ovella). Jättäkää ovi auki, tytöt, jättäkää ovi auki! (Menee
sisään.)

EEVA. Grip on syntynyt sotapäälliköksi. Hän jo ajoissa suojelee
selkänsä.


Kuudes kohtaus.

    EEVA ja STIINA näyttämöllä. Toiset tuvassa. GRIPIN mentyä
    sisään, tytöt telkitsevät oven ja kantavat tikapuut esiin.

EEVA ja STIINA (tikapuitten luona, puoliääneen). Pian! Joutukaa! Tulkaa
alas, jos henkenne on teille kallis!

OTTO (ikkunasta). Petturit! Ehkä tämäkin vain on uusi ansa!

STIINA. Leikki pois! Rientäkää! Kas niin!

PRINSSI (Otolle). Tule, aika on jo täpärällä! Ääniä kuuluu tuolta
alhaalta.

OTTO (tytöille). Olkoon menneeksi! Me antaudumme taas teidän
armoihinne!

    (He kiipeevät alas ja kantavat sitten portaat pois.)


Seitsemäs kohtaus.

    PRINSSI. OTTO, EEVA ja STIINA näyttämöllä.

PRINSSI (Stiinalle). Uskallanko toivoa, että sinä, kaunis Stiina, edes
hiukan säälit minua?

STIINA. Jos tietäisit, Fredrik, kuinka olen vavissut sinun tähtesi!

PRINSSI. Sano se vielä kerta, Stiina! Sitä sanoessasi olet niin ihana!
Enkö minä olekkin sinun sulhasesi?

STIINA (ojentaa hänelle kätensä). Kyllä, kyliä, -- sinua, enkä ketään
muuta, rakastan minä aina kuoloon asti! Miten pehmyt sinun kätesi on!
-- Aivan kuin prinssin! -- Odotappas! -- Anna minun sitoa kaulaliinasi!
-- (Sitoo liinan.) -- Ja hattusi (asettelee hattua) -- noin se sinulle
parhaiten sopii.

OTTO (Eevalle). Entäs te, herttaisin viholliseni, joko teemme rauhan?

EEVA. Kunhan saan tietää ketä vastaan olen sotaa käynyt...

OTTO. Nimeni...

EEVA (torjuen). Sh! Jos joskus tapaamme toisemme, niin annan minä
(niijaten syvään) Teidän Salaperäisyydellenne luvan -- pyytää anteeksi
minulta.

OTTO. Kiitän nöyrimmästi niin suuresta armosta!

STIINA. Rientäkää! Minä kuulen heidän nousevan portaita
ullakkokamariin. Paetkaa Santahaminaan! -- Tuonne, yli selän. Odottakaa
Kabysia hänen tuvassaan. Hän vie teidät Brändöhön.

EEVA (sukkelaan prinssille ja Otolle). Uhatkaa meitä! Uhatkaa meitä!

    (Prinssi ottaa kiväärin ja uhkaa sillä Stiinaa. Otto ottaa
    toisen ja uhkaa Eevaa. Sen jälkeen ilmestyvät Grip ja Rebekka
    ullako-ikkunaan. Heidän takanaan Kabys ja Lassi.)


Kahdeksas kohtaus.

    PRINSSI, OTTO, EEVA ja STIINA näyttämöllä. Toiset ikkunassa.

GRIP. Mitä tämä merkitsee? Takavarikkoon, takavarikkoon! Karkurit ovat
päässeet pakoon! Tuossa ovat salakuljettajat!

REBEKKA. Joutuun! Grip, Lassi, Kabys! Hypätkää ulos ikkunasta ja
ottakaa ne roistot kiinni! Ettekö näe, kuinka he uhkaavat lapsiraukkoja
tuolla?

GRIP (arvokkaasti). Hyvä matami, tullitarkastaja ei koskaan
vapaaehtoisesti hyppää ikkunasta ulos... Hypätkää te, Kabys!

KABYS (matkien häntä). Hyvä Grip, merimies ei myöskään koskaan hyppää
ulos ikkunasta, jollei häntä heitetä.

LASSI. Minä hyppään, äitimuori, minä!

KABYS. Seis, ankkuritouvi! Ne jo hellittävät purjenuoriansa tuolla
alhaalla. (Prinssi ja Otto panevat pois kiväärit.)

OTTO (tervehtien ikkunaan päin). Nöyrin palvelijanne! Onnea saaliisen!
Saatan todistaa intonne suureksi ja testamenttaan nyt herroille loput
lampaanlavasta.

PRINSSI (odottaen Eevaa ja Stiinaa). Ja minä todistan, että
urhoollisesti olette Degerötä puolustaneet. Liian vahvoihin pauloihin
vaan olette meidät vanginneet.

STIINA (kuiskaten). Santahaminaan!

PRINSSI (samaten). Santahaminaan!

    (Prinssi ja Otto menevät, kääntyvät vielä kerran ja
    tervehtivät tyttöjä.)

Esirippu alas.



Toinen näytös.


Santahaminan ranta. Perällä Helsingin kaupunki 1767. Katsojasta
oikealle Kabysin tupa, vasemmalle teltta. Nojapuut rannan puolella.
Penkki.


Ensimäinen kohtaus.

STIINA (yksin, kantaen koria, jossa on kukkaseppeleitä). Laulaa. Sävel:
Kultaisessa kartanossa.

    Mistä riensit, laine hopeainen,
    Saaren rantahan kukkaisaan?
    Maalta vierahalta, kaunokainen,
    Tervehdyksenkö kauttas saan?
    Onnelaako etsit, itket ystävää?
    Laaja syli merten kylmäksi vaan jää.
    Miksi huokailet aaltonen?
    Ja kauas, kauas katsot kaihoten?

Se laulu on laineitten laatima. Se tunkee sydämeeni, vaikk'en tiedä
miksi. Miten lieneekin se juohtunut mieleeni?

    Oi sa aalto hopeainen, vieno,
    Loiskut rantahan huoaten.
    Mitä toivoit? Kyyneleenkö, hieno,
    Kätket hiekkahan itkien?
    Vaahtoa, mi äsken viipyi povellas,
    Lemmitkö? Se tuonne riensi kauemmas!
    Murru rantaan mi kukkivi,
    Oi, kauas, kauas läksi kultasi.

(Toisen värsyn ensi säkeitten aikana astuvat prinssi ja Otto sisään,
viittoihin puettuina, hatut painettuina syvään otsalle. Pysähtyvät
taustalle.)

STIINA (huomaamatta heitä). Hän on minulle niin rakas, niin kovin
rakas! En voi sille mitään, kohtasinhan hänet tienristeikossa.
Täytyyhän minun rakastaa häntä kaiken ikäni. (Jää seuraavien
repliikkien aikana mietteissään seisomaan etualalle.)

PRINSSI (puoliääneen Otolle). Ei! Minä en saata jättää häntä. En voi
lähteä Santahaminasta, niin kauan kuin hän on täällä.

OTTO (samoin hiljaa). Ryöstäkää hänet sitten mukaanne, jos teidän
korkeutenne niin tahtoo, mutta palatkaamme jo toki. Merimiestakit
olemme jo riisuneet yltämme. Olipa onni, että otimme matkalaukut
mukaan. Tulkaa! Olenpa jo tuntevinani arestin esimakua.

PRINSSI. Anna minun katsella häntä vielä hetkisen, ennenkuin eroamme
iäksi.

OTTO. Talonpoikaistyttö!

PRINSSI. Talonpoikaistyttö oli Kaarina Maununtytärkin.

OTTO. Siinä nyt näette, teidän korkeutenne. Sanoinhan minä, että Suomen
naiset osaavat noitua. Mutta hiljaa. Joku tulee!

    (He katoavat oikealle.)

STIINA (joka ei ole huomannut heitä). En tahdo häntä enää
ajatella. Minähän tulin tänne koristaakseni vanhan Kabysin tupaa
juhannusjuhlaksi. (Ripustaa seppeleitä tuvan seinälle ja ovelle.) Hän
on niin hyvä, tuo vanha Kabys. Minä pidän hänestä, kun olisi hän oma
isäni. -- -- -- Mutta, (huokaa) tuo toinen -- hän ei varmaan
milloinkaan mene mielestäni.


Toinen kohtaus.

    STIINA. KABYS kalahaavi olallaan.

KABYS. Iloista hyvää iltaa Stiinaseni! Mutta mitäpä näen. Vie sun
seitsemän seppää! Onhan räiskähtänyt vähän vihantaa köyhänkin miehen
ovelle! Siunatkoon Luoja noita armaita Degerön kukkasia, jotka eivät
ylenkatso sammaltunutta seinää ja vanhaa kajuuttaa täällä
Santahaminassa.

STIINA. Vähäistä, mutta sydämestä, hyvä Kabys. Aina te vaan puuhaatte
koukkujenne ja verkkojenne kanssa.

KABYS (laskee haavin luotaan). Tietty se! Kävin kokemassa koukkujani ja
toin vähän ahventa ja kuhaa pyhiksi. Jos sattuisit löytämään kuhajätkän
äitisi veneestä, Stiinaseni, niin älä ole siitä milläsikään. Oh hoo!
(pyyhkii otsaansa.) Köyhä mies ei jouda, kuin muut, huvitteleimaan
juhannusaattona. Tuolla kauempana niityllä on ilo ylimmillään. Puolet
Helsinkiä on purjehtinut tänne maalle juoksemaan leskeä ja tanssimaan
ruohikossa. Siellä on muutamia Turun ylioppilaitakin joukossa. Iloisia
poikia! Ne ovat laatineet itselleen metsämäelle kojun kuusenoksista ja
huvittavat tyttösiä lauluilla ja piparikakuilla.

STIINA. Niin, ylioppilaat ne ovat aina iloisia, ne.

KABYS. Samaa sorttia aina, vaikkapa tulisivat sadan vuoden vanhoiksi.
Sinne on myöskin saapunut komeita purjeveneitä linnoituksesta;
upseereja ja ylhäisiä naisia, jotka tahtovat nähdä kansan
huvitteleivan. Amfion on laskenut ankkuriin Viaporin luona. Hyvä vene!
Ja minä tunnen amiraali Ankarstormin siitä saakka, kuin vedin hänet
ylös vetelästä Haapasaaren luona. Hän oli silloin vain laivapoika, ja
onhan semmoinen onnettomuus monelle muullekin poikaviikarille
tapahtunut. Sanotaan Itägöötanmaan herttuan olevan Amfionlaivalla.
Tuhat tulimmaista. Silloin saavat Helsingin tytöt katsoa eteensä. Hän
on tosin vielä "maitopartanen pahanen", mutta kuuluu olevan kaunein
prinssi koko Europassa... Mutta kuules, Stiina, missä sinun
neitinypykkäsi nyt on, kun ei häntä näy matkassa?

STIINA. Niin, tiedättekös, Kabys! Päivällisaikana tänään tuli hänelle
sanoma kaupungista. Hänen tätinsä oli saanut selville hänen
olinpaikkansa, tervehti häntä ja käski paikalla tulemaan kaupunkiin,
sillä sinne oli saapunut ylhäisiä matkustavaisia. Ja niin täytyi neiden
purjehtia kaupunkiin, mutta hän lupasi liverrellä niin taitavasti, että
pääsisi takaisin Santahaminaan vielä tänä iltana. (Hetken äänettömyys.)
Kabys hyvä, teillä oli varmaan paljon vaivaa noista karkureista?

KABYS. Karkureista? Niin, nepä oli koreita poikia, ne. Kun tulimme
kotiin Degeröstä, sanoin heille: kuulkaas pojat! Te olette tehneet
tuhman tempun. Karata kruunun laivasta -- sumu ja sakeus, pojat, se on
erehdys kompassissa. Mutta olkoon menneeksi, -- koska Stiina rukoili
puolestanne. -- Elä ole tuosta milläsikään, vanha ankkuritrossi,
sanoivat he ja nauroivat minulle vasten silmiä; kruunu ja me olemme
niinkuin saman kajuutan asukkaita. Suu kiinni, sanoin minä, kunnia
kruunulle! Sitten kävivät he maata ja nukkuivat kuusi pitkää tuntia
yhtä mittaa. Sillä välin tein minä pienen kierroksen, hankkiakseni
syöttejä koukkuihini, ja kun tulin takaisin, olivat linnut tipposen
tiessään. Takki ja hattu tuossa jäi vaan jäljelle heidän
kansilastistaan. (Hattu ja takki riippuvat läheisessä puussa.)

STIINA. Ja sittemmin ette ole heitä ollenkaan nähnyt?

KABYS. En enempää, kuin vaahtoa, joka eilen keikkui aallon harjalla.
Minusta nähden menköötkin vaikka hornan kattilaan. Kun tulin
kotiin päivällisaikana, oli talo tyhjänä; siiat -- reikäleivät --
juhannus-oluet, kaikki oli nuo herrasjunkkarit pistäneet poskeensa.
Olivat sitten tosin jättäneet tämän kolikkopahasen ikkunalle. (Näyttää
kirkasta kultarahaa.)

STIINA. Oikeinko totta? Niin, löysihän se äitikin kultarahan meidän
ikkunaltamme viime yönä.

KABYS. Annanpa kastaa itseni Pohjanmereen, ellei tuo kolikko muutu
kuivuneeksi lehdeksi, ennenkuin kukko ensi kertaa kiekahtaa. Kavahda,
tyttöseni, noitien lahjoja! Rehellinen omatunto ei käännä nuttuaan
nurin, eikä siroittele kultaa ikkunanrakoihin. Mutta ... (huomaa
teltan) vihuri ja vaahtopää! Mikäs puuska täällä nyt puhaltaa? Teltta
aivan tupani vieressä?


Kolmas kohtaus.

    REBEKKA. Entiset.

REBEKKA. Mitä te siinä telttaa katsoa töllistelette, ettekö tiedä, että
tänne kohta saapuu ylhäisiä vieraita! Kuulinpa amiraalin tuolla
alhaalla sanovan laivamiehille: pojat, sanoi hän, pystyttäkää telttani
tuonne kukkulalle, tässä näkyy saatavan sadetta! -- Mutta te, Kabys
hyvä, ette vaan näe muuta kuin kampeloitanne ja kyrmyselkäisiänne. Se
ei kannata, sanon minä; talous menee päin mäntyyn. Teidän pitäisi mennä
naimisiin, niin tulisi teistä vielä kunnon mies.

KABYS. Laiva näkyvissä. Selvä reitti, muoriseni. Mutta Stiinapa ei
tahdo minua, ja minä en tahdo muita kuin Stiinaa. Älä mustaa mua, sanoi
piki tervalle.

REBEKKA. Tuommoisen vanhan merikarhun kuin te, Kabys, ei pitäisi nuoria
tyttöjä tähystellä. Stansvikin karjakosta tulisi teille, tonttu
vieköön, kelpo muija. Kirnupiimään tulisi teidän laskea koukkujanne. --
Mutta sanokaas, oletteko nähnyt karkureita? Grip nuuskii heitä täällä
Santahaminassa ja Lassin on hän lähettänyt etsiskelemään saaristosta.
Aatelkaas! Grip saattaa tästä sieppauksesta päästä maaviskaaliksi ja
Stiinasta tulee rouva. Siihen teidänkin tulisi olla avullisena, Kabys!

KABYS. La la la la, tahdotteko niin laulan teille, muoriseni?

(Sävel: Lilla Matrosen: "Svårare seglats").

    Käännä, muori, souda suojaan luodon!
    Myrsky kohta purttas pyörittää.
    Moni oiva laiv' on saanut vuodon,
    Elon kareille taas toiset jää. --

    Luovikaatte piirto! Tullistanne
    Kurssi kääntäkää, ma neuvon sen.
    Paras onni: rauha tunnossanne! --
    Tuuli täss' on laitahankanen.

    Keveästi pursi pieni kiitää
    Kenpä sinne ohjaajaksi käy?
    Elon merta joutsenena liitää,
    Vihurien eestä ennättäy.

    Anna aamutuulen purjeet täyttää,
    Anna käden vahvan ohjata!
    Tuul' on vastahankainen, se näyttää:
    Tarvis täss' on hiljaa luovia.

REBEKKA. Mitä hän siinä loilottaa, vanha hupakko! Surisee kuin
koivunkänkkyrä, jolla on mehiläispesä tuohessaan. Tule, Stiina, lähtään
kotiin.

STIINA. Ei, äitiseni, nyt tahdon sanoa teille kaikki tyyni. Ne koskivat
sydämeeni, nuo sanat, jotka lausuitte viime yönä, mutta te ette
tahtonut kuulla minua.

REBEKKA. No, mikä nyt hätänä? Pitäisi sinun jo tuntea äitisi, lapsi
kulta. Tosin kuohahdan yltä väliin, niin että hiilet rätisevät, vaan
sammunhan taas, kun aika on. Mutta totuutta minä tahdon ainoalta
lapseltani, totuutta niin valkoista, kuin Hollannin palttina. Pölönen
se äiti, joka ei näe, mitä hänen lapsensa sydämessä liikkuu. Mutta mikä
sinulla nyt oikein on?

STIINA. Fredrik on karannut minun tähteni... Minä kohtasin hänet
tienristeyksessä... Tekin näitte hänet!...

REBEKKA. Taivasten tekijä! Ja tuota et ennen sanonut! Fredrik! Oman
sisareni poika! Hän, jonka piti tulla vävykseni, saada taloni ja sinut
päälliseksi! (Suuttuneena.) Niin, se tahtoo sanoa, hänestä piti tulla
vävyni, mutta hänestä ei tule. Hän antoi houkutella itsensä laivastoon.
Sen toki voisin vielä antaa hänelle anteeksi, (itkee) vaikka olen hänen
tähtensä vuodattanut enemmän kyyneleitä, kuin Kronbergin selässä on
vettä. Mutta (kiihtyvällä suuttumuksella) karata kuin varas
kuninkaallisen majesteetin palveluksesta! Senkin turkkilainen! Ei, minä
pidän kruunun puolta. Minä olen puhellut kuninkaan kanssa, minä, ja hän
on omakätisesti ottanut minua kädestä kiinni, -- ja minäkö pitäisin
karkurien, kruununkavaltajien puolta. En koskaan! -- -- Gripin sinä
otat, Stiina, se on sanottu ja päätetty ja siinä piste, kuten maisteri
sanoo.

KABYS. Piste ja puntti, muoriseni!

REBEKKA. Pistele mitä pistelet, sinä, mutta minä pistän lapseni minne
mielin, -- pikitakki.

STIINA. Mutta äiti, jos saavat Fredrikin kiinni, niin hirttävät hänet.

KABYS. Niin, raakapuun nokkaan. Se on varma se!

REBEKKA (hämmästyneenä). Raakapuun nokkaan?... Sepä melkoisen korkealle
se, äijä hyvä?

KABYS. Noin puolitiessä kuuhun. -- -- --

REBEKKA. Snappertuuna! Minä tosin pidän kruunun puolta, vaan jos
rupeavat hirttämään sisarenpoikiani, niin ... onhan se sentään
tavallaan kristittyä verta.

STIINA (vilkkaasti). Eräs prinsseistä on tullut Viaporiin. Mitähän,
äiti kulta, jos hän olisi tänä iltana Santahaminassa!

REBEKKA (miettiväisenä). Se on totta se! Minun täytyy kai puhua hyvä
sana tuon heittiön puolesta.

KABYS. Niin, muorihan se aina haastelee kuninkaasta niinkuin...

REBEKKA. Käännelköön hän kuhiaan siinä, eikä rehellisten ihmisten
sanoja. Tule Stiina, kyllä minä puhun prinssin kanssa. Olen minä
puhutellut korkeampiakin herroja. Minä olen tottunut käyttäytymään
kuninkaallisten parissa. Jos hän paiskaa minulle kättä ja kysyy: miten
Degerössä jaksetaan? -- niin vastaan hänelle: huonosti, teidän
kuninkaallinen korkeutenne, perin huonosti! Pelkkää huolta ja harmia
siitä asti kuin sain kaksi nuorta tyttöä paimennettavakseni.

STIINA. Tulkaa, rientäkäämme!

    (Menevät vasemmalle.)


Neljäs kohtaus.

    KABYS, kohta sen jälkeen GRIP.

KABYS. Tahdonpa katsoa, mitä tämä teltta tässä merkitsee. (Aikoo
mennä.) Kas niin, tässähän tulee Grip, kynnet harallaan.

GRIP (kiiruhtaen oikealta). Oletko nähnyt heitä, Kabys? Oletko nähnyt
kahta sinistä mekkoa ja merimieshattua?

KABYS (tyynesti). Tietty se! Miks'en olisi nähnyt?

GRIP. Missä näit? -- Milloin näit?

KABYS. Semmoisia näen joka päivä kruunun matrooseilla.

GRIP. Mutta karkureita, ymmärrätkös! Heidät on nähty Santahaminassa.
Onpa, Luojan kiitos, silmät päässä ihmisillä. Koko saari on piiritetty.
Kaikki poliisit, koko tullilaitos on liikkeellä. Se on maankavallusta,
nähkääs. Prinssi on saapunut tänne, ja hänen korkeutensa korkeaa henkeä
väijytään. Tässä on jotain ansaittavana, äijä hyvä. Niinkuin tiedätte,
on Helsingin porvaristo ollut aikeessa osottaa alamaisinta iloansa
hänen kuninkaallisen korkeutensa onnellisen tännetulon johdosta. Mutta
oikean tavan keksimiseen, siihen tarvitaan, katsokaas, terävä pää --
semmoinen esimerkiksi kuin minun. Heikäläiset eivät ymmärrä semmoisia
asioita. Pormestari on esittänyt kunniaportin pystyttämistä. Hyvähän
sekin; mutta nyt tulee tuo kuninkaallinen korkeus merenpuolelta.
Maisteri Forsander on kahdeksasta plootusta luvannut kirjoittaa
alamaisen juhlarunon, vieläpä kaksisataa säettä pitkän; mutta pahaksi
onneksi istuu hän parhaillaan velkavankeudessa, ja suittaapa siellä
olla hiukan ahdasta runoratsun tepastella. Sotaprovasti Tingstadius on
aikonut pitää ylösrakentavan puheen. -- äh -- ne tunnetaan jo, nuo
hänen puheensa. Kolmea tuntia vähemmällä ne eivät milloinkaan lopu, ja
koska porvaristo tällä aikaa saisi seistä tyhjin vatsoin, niin on
asiata vastustettu. Ei ole kuin yksi ainoa keino, ja se on minun
keksimäni. Saattepa kuulla. Me otamme satamasta suurimman laivan ja
ripustamme molemmat karkurit sen raakapuuhun. Toisen selkään sovitamme
kirjaimen F, toisen selkään kirjaimen A. Näin saadaan kuninkaallisen
prinssin nimikirjaimista mainio kuultokuva. Se tulee näkymään yli
kaupungin, ja hänen korkeutensa on iloitseva meidän ylenpalttisesta
innostamme.

KABYS. Aivan niin! Saatattepa tulla korotetuksi yhtä korkealle
kunniasijalle itsekin, Grip, mokoman päähänpiston johdosta. Nyt puuttuu
vain nuo molemmat karkurit.

GRIP. Oikein, oikein! Meidän täytyy tarkemmin vielä etsiä heitä näiltä
seuduin, sillä aikaa kuin Lassi nuuskii saaristossa. Joutukaa, Kabys!
Takavarikkoon, takavarikkoon!

    (Menevät vasemmalle.)


Viides kohtaus.

    LASSI tulee kovasti läähöttäen oikealta.

LASSI (laulaa; vanha ruotsalainen sävel):

    Juokse, oi Lassi, juokse nyt vaan,
    Grip sulle huutaa, ympäri maan.
    Juokse, oi Lassi, juokse oi Lassi, juokse,
          oi Lassi, ympäri maan!

    Kun olet juossut mannut ja maat,
    Kauemmas vielä juosta sä saat.
    Juokse, oi Lassi, juokse, oi Lassi, juokse,
          oi Lassi, ympäri maat!

    Ympäri maan ja ympäri maan!
    Stiinan ma ehkä palkaksi saan.
    Juokse, oi Lassi, juokse, oi Lassi, juokse,
          oi Lassi, ympäri maan!

Puh! -- minä olen juossut -- soutanut -- lentänyt! Degeröstä
Hertonäsiin, Hertonäsistä Brändöhön, Brändöstä Mustikkamaahan,
Mustikkamaasta Korkeasaareen, Korkeasaaresta Nihtiin, Nihdistä
Sumparniin, Sumparnista Vrakholmaan, Vrakholmasta Vasikkasaareen, jossa
olen kuin kotonani, ja päälle päätteeksi tänne Santahaminaan. Puh! Enkä
ole nähnyt vilahdustakaan karkureista. Nyt en kestä tätä kauemmin. Grip
se sanoo minulle: ota ne kiinni, niin teen sinut sihteeriksi! Tonttu
vie, sepä olisi jotain, se! Kyllä se Stiinakin sitten minusta oikein
tykkäisi! Minä kävelisin keppi kädessä ja tärkkikaulus kaulassa. Saisin
syödä ravintolassa enkä tarvitsisi milloinkaan maksaa. Tahdonpa miettiä
asiaa. Mutta ensin tahdon tässä ottaa pienen torkun, (virutteleikse)
pienen torkun vain! Mutta, (tunnustelee maata) tässä on kastetta
ruohossa ja (huitoo käsillään) hyttyset ovat nälkäisiä näin iltasilla.
Tuossa on mekko ja hattu (pukee mekon ylleen ja panee hatun päähänsä).
Kas niin, nyt on hyvä. Ja täällä saan paraiten olla rauhassa (menee
telttaan) ... ja nyt tahdon kuvitella olevani sihteeri! (Katoaa
telttaan, josta kohta kuuluu hänen haukottelemisensa.)


Kuudes kohtaus.

    EEVA ja OTTO tulevat eri haaroilta, kumpikin hienoissa pukimissa.

OTTO. Rakastettava nuori neiti! -- Nöyrin palvelijanne!

EEVA. Upseeri! -- Palvelijanne, hyvä herra!

OTTO. Erehdynkö, vai onko minulla ennen ollut kunnia...

EEVA. En saata kieltää, että minustakin tuntuu kuin...

    (Kumpikin nauravat.)

OTTO. Mutta hänhän se on!

EEVA. Todellakin, hän!

OTTO. Miten suloista, että täällä jälleen kohtaan ihanan viholliseni
Degeröstä!

EEVA (syvästi kumartaen). Olen vilpitön alamaisenne, -- teidän
kuninkaallinen korkeutenne.

OTTO (itsekseen). Hän luulee minua prinssiksi! (Ääneen ja arvokkaasti).
Voitte luottaa suosiooni.

EEVA (itsekseen). Hän ei ole prinssi! (Ääneen.) Olen sanomattoman
kiitollinen, herra amiraali!

OTTO. Mitä? Te alotatte uudestaan sotaa? Te annatte minulle
virka-alennusta.

EEVA. Olen antanut teille luvan pyytää minulta anteeksi, -- herra
meriluutnantti!

OTTO. Ei, jos jatkatte noin, täytyy minun kohta antautua, muutoin
teette minusta pian kadetin. Teidän tähtennehän minä kuitenkin läksin
tälle sotaretkelle... Siitä asti kuin näin teidät, on suloinen unonen
paennut silmistäni...

EEVA (puoliääneen, itsekseen). Hän nukkui aamupäivällä kuusi tuntia
yhtä mittaa.

OTTO. Mitään en ole maistanut... Muistoistani yksin elänyt!

EEVA (kuten äsken). Kuitenkin kelpasi hänelle kaikki, mitä tapasi
Kabysin tuvassa. Ei mitään säästetty. Kaikki syötiin puti puhtaaksi.

OTTO. Te näytätte epäilevän tunteitani.

EEVA. Ainakin teidän kieltäymystänne. (Itsekseen.) Stiina on kertonut
minulle kaikki. (Ääneen.) Ja uskallanko kysyä, hyvä herra, mikä
pidättää teitä täällä Santahaminassa?

OTTO. Minä etsin veljenipoikaa, Otto Sporrea, suurinta vekkulia, mutta
parhainta sydäntä, mikä maailmassa löytyy.

EEVA. Vai niin! (Itsekseen.) Tätini suosikki!

OTTO. Ja te! Rohkenenko kysyä, mikä tuottaa minulle onnen nähdä teitä
täällä?

EEVA. Minä etsin sisareni tytärtä -- Eeva Lindfeltiä, itsepäisintä
olentoa, mikä milloinkaan on vastustanut tätinsä käskyjä.

OTTO. Todellako! (Itsekseen.) Hän antautuu! (Ääneen.) Olenpa varma,
että jos minun veljenpoikani olisi nähnyt teidän sisarentyttärenne,
niin olisi hän rientänyt etsimään häntä, -- niinkuin minä teitä,
armollinen neiti! Hän olisi luopunut luonnostaan ja muuttunut
uskollisimmaksi kaikista ihailijoistanne.

EEVA. Niin helposti, hyvä herra, ei luonto muutu. En kuitenkaan pidä
aivan mahdottomana, että sisareni tytär, jos hän olisi nähnyt veljenne
poikaa, olisi kenties taipunut kuuliaisemmaksi sisarentyttäreksi.

OTTO. Rauhaa, ihana Eeva! Rauha ja väliliitto sotaa käyvien valtain
kesken! Sallitteko, että minun veljenpoikani tarjoaa käsivartensa
teidän sisaren tyttärellenne!

EEVA. Ja minne, jos suvaitsette?

OTTO. Liittokirjaa vahvistamaan.

    (Menevät leikkiä laskien oikealle.)


Seitsemäs kohtaus.

    Amiraali ANKARSTORM, taluttaen kreivitär DANNESKÖLDIÄ, astuu
    sisään vasemmalta. Heitä seuraa joukko naisia ja upseereja,
    jotka seuraavien repliikkien aikana jakautuvat eri ryhmiin
    ja ihailevat näköalaa.

AMIRAALI. Kas tässä, armollinen rouva, on paikka, jossa voitte hetkisen
levähtää. Kävely on uuvuttanut teitä. Nämät eivät ole Ulriksdalin
hienoja ruohokenttiä, tai Drottningholman hiekkakäytäviä. Santahamina
on paremmin tottunut kuninkaitten askeleihin, kuin ylhäisten naisten
käynteihin. Se on samantapainen kuin muukin Suomi: te annatte sille
ruusuja, ja se tarjoaa teille petäjiä.

KREIVITÄR. Te olette syntyisin Suomesta, herra amiraali, ja pidätte
tervehdyspuhetta maanne puolesta. Minä olen teille kiitollinen
huviretkestämme. Santahamina tarjoo viehättäviä näköaloja.

AMIRAALI. Niin, tännehän tahtoi Kustaa Vaasa perustaa pohjoismaitten
suurimman kauppakaupungin. Kauppa on oikullinen ja kapinallinen
alamainen. Eipä se tottele kuninkaan mahtikäskyjä. Riian voittajan ja
Pietarin edelläkävijän sijasta syntyikin tänne vastapäätä vain pieni,
viaton pikkukaupunki, nimeltä Helsinki. Te voitte nähdä sen tuolla
kauempana perällä. Se lekottelee kuin näkinkenkä päiväpaisteessa
niemekkeellä kahden meren välissä. Tuolla näette vanhan kirkon ja
jykevän, harmaan kellotornin. Kauempana perällä näkyy vuoret, joiden
harjalle ennen muinoin sytytettiin vartiotulia vihollisen lähestyessä.
Niitä seppelöi ennen sankka metsä, kunnes ystäväni Ehrensvärd kaatoi
maahan sen hongat rakentaakseen Pohjan Gibraltarin.

KREIVITÄR. Tiedättekö, herra amiraali, jos minä olisin Ruotsin
kuningas, niin tekisin tämän paikan Suomen pääkaupungiksi.

AMIRAALI. Turku ei varmaankaan olisi samaa mieltä teidän kanssanne,
armollinen kreivitär; mutta te puhutte kuin merimies. Nämät oivalliset
satamat...

KREIVITÄR. Ja tämä graniittipohja. Meri -- se on maailma, graniitti --
se on Suomi. Kova -- itsepäinen -- taipumaton...

AMIRAALI. Ja luja. Te mielistelette maanmiehiäni.

KREIVITÄR. Niinkuin suvaitsette! Mutta tunnustakaa toki kerran,
amiraali, että suomalaiset ovat itsepäisintä, vastahakoisinta sukua,
mikä lienee lähtenyt Luojan kädestä. Olen äskettäin saanut nähdä
pienen, mutta elävän esimerkin tästä teidän kansallishyveestänne.
Ajatelkaas, minulla on sisarentytär Helsingin tienoilla, eräs nuori
neiti Lindfelt. Minä olen hänelle äidin sijassa; minä testamenttaan
hänelle kaiken omaisuuteni; minä valitsen hänelle nuoren, etevän
henkilön puolisoksi; minä kirjoitan tytölle, että hänen sulhonsa
piakkoin tulee häntä tervehtimään. Sattumalta täytyy minun sitten erään
oikeudenkäynnin vuoksi tulla Suomeen. Minä matkustan ja toivon täällä
tapaavani onnellisen nuoren parin, -- mutta saan tietää, että
sisarentyttäreni on kadonnut jäljettömiin -- invisible! Mitä sanotte
tästä?

AMIRAALI. Etten tahtoisi olla tuon petetyn sulhon sijassa.

KREIVITÄR. Päättäkää itse. Tuo nuori mies palvelee teidän fregatilla:
-- parooni Otto Sporre. Minua ihmetyttää, etten näe häntä
seurueessanne.

AMIRAALI (itsekseen). Au diable! Hänhän se vietteli prinssin
karkaamaan. (Ääneensä.) Hänellä on par'aikaa vahtivuoro laivalla.
(Itsekseen.) Kolmen päivän aresti, kun hän palajaa.

KREIVITÄR. Hänen kuninkaallinen korkeutensa ei ole suvainnut seurata
teitä tänne. Hän voi, toivoakseni, hyvin.

AMIRAALI. Oivallisesti; se tahtoo sanoa, vähän päänkivistystä,
hammassärkyä, tai muuta semmoista. Seurauksia meritaudista ja
pitkällisestä matkasta. (Itsekseen.) Perhanan poika! Neljän päivän
aresti.

KREIVITÄR. Kun ennen lähtöäni Tukholmasta sain kunnian käydä hänen
majesteettiansa kuningatarta tervehtimässä, suvaitsi hänen
majesteettinsa lausua minulle: "Tultuanne Helsinkiin, tapaatte siellä
prinssi Fredrikin. Minä pyydän, ma chère comtesse, että te ystävänäni
pidätte äidillistä huolta pojastani. Hän on vielä niin nuori ja hiukan
vallaton, voyez vous, ja tämä on hänen ensimäinen retkensä. Mutta niin
ankaran päällikön huostassa, kuin amiraali Ankarstorm..."

AMIRAALI. Epäilemättä. Hänen majesteettinsa saattaa olla huoleti.
(Itsekseen.) Viikon aresti!

KREIVITÄR. En epäile. Teidän valppautenne ja ankara kurinpitonne on
takeena...

AMIRAALI. Niin arvelen minäkin. (Itsekseen.) Minua korvennetaan
vienolla tulella.

KREIVITÄR. Eräs seikka se erittäinkin on saattanut kuninkaallisen
majesteetin levottomaksi. Suomalaisella aatelistolla on muutamia
mielipiteitä ... heidän keskuudessaan on muodostunut n.k.
itsenäisyyspuolue, joka toivoo saavansa prinssi Fredrikin
johtajaksensa. Ymmärrättehän ... jos tuon puolueen onnistuisi vapauttaa
prinssi teidän katsantonne alta ja sokaista hänen kokemattomat
silmänsä...

AMIRAALI (itsekseen ja kovin hämillään). Oh, minä olen mennyt mies!
Senpä tähden he fregatista karkasivatkin! Kahden viikon, kolmen
viikon, kuukauden aresti! (Ääneen.) Armollinen kreivitär, te
suvaitsette laskea leikkiä. Itsenäisyyspuoluekko? -- Mitä vielä!
Lyönpä vetoa, että siihen kuuluu ainoastaan naisia, ja teidän
sisarentyttärenne on epäilemättä siinä jäsenenä.

KREIVITÄR (harmissaan). Kovin suurta kunniaa osotatte sukupuolelleni!
Mutta nyt on jo myöhäistä; kenties suvaitsette...

AMIRAALI. Pyydän teitä, hyvä kreivitär, viipykää vielä muutama
silmänräpäys. Täällä Suomessa on tapana juhannusiltana polttaa ilotulia
eli kokkoja. Onneksi tänä iltana on pilvinen sää. Paitsi sitä luulen,
että Helsingin kaupunki jollakin tavalla aikoo osottaa alamaisinta
mielihyväänsä hänen kuninkaallisen korkeutensa tänne saapumisen
johdosta. Täältä on erinomaisen kaunis näköala, ja sallittehan toki,
armollinen rouva, minun tarjota teille vähän virvokkeita!

KREIVITÄR. Aivan kernaasti, jos suvaitsette.

    (Seuraavan puhelun aikana keskustelee kreivitär taustalla
    muitten naisten kanssa.)


Kahdeksas kohtaus.

    EDELLISET. GRIP tulee tähystellen joka puolelle.

AMIRAALI (itsekseen). Olisiko se mahdollista! Olisivatkohan todellakin
tyytymättömät solmineet salaliiton, ja olisikohan prinssin pako jo
edeltäpäin mietitty tuuma! Oh, se olisi hirmuista. Minä kadottaisin
kokonaan kuninkaani luottamuksen -- valtio joutuisi vaaraan -- minä
epäsuosioon -- minut alennettaisiin! Minun täytyy mistä hinnasta
tahansa saada karkurit takaisin ja kuitenkin pitää heidän karkaamisensa
salassa. (Ääneen.) Mitä te etsitte?

GRIP. Luvallanne, teidän ylhäisyytenne, minä otan takavarikkoon.
Maankavallus on tekeillä ja valtion menestys riippuu minun innostani.
Kaksi sinisiin takkeihin ja merimieslakkeihin puettua karkuria...

AMIRAALI (vikkelästi). Olette oikeassa, -- erittäin tärkeätä on löytää
heidät, ja teidän intonne kyllä ansion mukaan palkitaan. Tutkikaa
tarkkaan koko seutu, mutta jos teidän onnistuu siepata joku heistä
käsiinne, niin varokaa paljastamasta hänen kasvojansa, kuuletteko, ja
tuokaa hänet paikalla minun luokseni. Valtiosalaisuus on kysymyksessä.

GRIP (mahtipontisesti). Parempiin käsiin ei asia olisi voinut joutua,
teidän ylhäisyytenne! Luulenpa näkeväni jotakin tuolla teltassa.

    (Pari naista seisoo teltan edessä.)

AMIRAALI (naisille). Pyydän tuhansin kerroin anteeksi. Sallitteko?

ERÄS NAISISTA (säikähtäen). Oliko se käärme?

GRIP. Oho! Ei -- lentokala vain! (Teltan sisällä.) Tässä hän on, tässä
hän on! Takavarikkoon! Takavarikkoon!

AMIRAALI (hämillään). Sh, mies! Ole vaiti!

GRIP (tulee teltasta taluttaen Lassia. Lassi unenpöpperössä, hattu
silmillä, Grip voittoriemuissaan). Kas tässä valtiosalaisuus!

AMIRAALI (itsekseen). Amfionin laivapuku -- -- se on varmaankin
prinssi! (Gripille.) Henkesi uhalla, elä koske häneen, mies! (Lassi
koittaa temmata hattua silmiltään, mutta amiraali painaa sen syvemmälle
alas.) Välttäkää skandaalia, teidän kuninkaallinen korkeutenne.
Näettehän, että teidät tunnen. Pois täältä ja pian!

GRIP (innoissaan). Hirteen hän joutuu, teidän ylhäisyytenne, hirteen,
ja kunniaportissa hän saa riippua. Niin, minä olen jo varustanut
kaikki. Hirsipuussa pitää hänen roikkua, ja hänen kuninkaallinen
korkeutensa varmaan ihastuu siitä.

AMIRAALI (Gripille. Lassi sillävälin koettaa vimmatusti vapautua).
Mutta oletteko hullu, mies? Sehän on itse hänen kuninkaallinen
korkeutensa. (Lassille.) Teidän kuninkaallinen korkeutenne, ettehän kai
tahtone, että ammun kuulan otsaani.

GRIP (kauhusta suunniltaan). Prinssikö! Minä olen kuoleman oma!


Yhdeksäs kohtaus.

    EDELLISET. PRINSSI astuu esiin, OTON ja EEVAN seuraamana.

PRINSSI. Mistä kysymys?

AMIRAALI, KREIVITÄR ja USEAT MUUT. Hänen kuninkaallinen korkeutensa!

PRINSSI. Herra amiraali -- pyydän teiltä anteeksi! Olen rikkonut teitä
kohtaan, kun en pyytänyt lupaa...

OTTO (keskeyttäen). ... lähtiessämme Helsingin satamaan johtavia
kulkuväyliä tutkimaan. Hänen kuninkaallinen korkeutensa on suvainnut
antaa minun avustaa itseään tässä toimessa, ja meidän on todellakin
onnistunut tehdä valtiolle tärkeä palvelus. Me olemme löytäneet ennen
tuntemattoman väylän, josta olisi voinut koitua linnoitukselle paljon
vaaraa, jos vihollinen olisi saanut tilaisuutta sen kautta
tunkeutumaan. Minun on kunnia esiintuoda teidän ylhäisyydellenne
merikortti...

AMIRAALI. Ei tarvita. -- (Itsekseen.) Hengitän jo vapaammin. (Ääneen
Gripille.) Mutta kenen te sitten olette vanginnut, mies?

GRIP (tempaa lakin Lassin päästä). Lassi! Roisto! Lurjus!
Salakuljettaja!

LASSI (hämillään). Minä vain otin pienen torkun... (Itku kurkussa.)
Tullitarkastajahan lupasi tehdä minut sihteeriksi!

GRIP (tukkii kädellään Lassilta suun). Suus kiinni!

AMIRAALI (Otolle). Te voitte siis taata, ettei mitkään valtiolliset
syyt...

OTTO (osottaen Eevaa). Tuossa minun valtioviisauteni! Ja (osottaen
Stiinaa, joka tulee sisään) tuossa hänen kuninkaallisen korkeutensa
valtiosalaisuus.

AMIRAALI (itsekseen). Ankkurikettinki kirpoaa sydämeltäni! (Otolle.)
Annan teille anteeksi -- sillä ehdolla, ymmärrättekö...

OTTO. Teidän ylhäisyytenne! Viimeisen kerran kävin nyt luvatta
vesistöjä tutkimassa. Uskallan vedota kreivittäreen tässä asiassa.
Hänen käskystään olen etsinyt (osottaen Eevaa) tätä sievää ja
rauhallista ankkuripaikkaa elämän myrskyissä huojuvalle purrelleni.

KREIVITÄR. Mitä, parooni? Olisiko aikomuksenne ollut...?

OTTO. Kyllä, hyvä kreivitär, salajuoni, joka onnistui erinomaisen
hyvin! Eeva neiti on viaton. Voitteko suoda minulle anteeksi, että
salaa hankin käsiini sen kirjeen, jossa hänelle ilmoititte tänne
tulostani ja teidän vaalistanne. Minä tahdoin mieluummin tuntemattomana
voittaa hänen suosionsa, ja nyt hän itse julistakoon tuomioni.
(Erikseen.) Kylläpä minä olen oppinut julmasti valehtelemaan täällä
Suomessa.

EEVA. Armollinen tätini, olisin liian kiittämätön, ellen kaikella
kunnioituksella alistuisi tottelemaan käskyjänne. (Otolle.) Hyvä herra,
myöskin teidän omallatunnollanne on eräitä kiertoteitä ... pyydän teitä
vast'edes sulkemaan ne.

KREIVITÄR. Eh bien! älkäämme keinoista kiistelkö, kun kerran olemme
perille päässeet. Saan kunnian tässä julkaista meriluutnantti ja
parooni Otto Sporren ja sisarentyttäreni, neiti Eeva Lindfeltin
kihlauksen. Hänen isänsä on jo antanut suostumuksensa.

PRINSSI. Vilpittömin onnentoivotukseni! (Hiljaa Otolle.) Sinun
seikkailusi päättyy onnellisemmin, kuin minun! Oi -- tuolla hän on!

    (Amiraali ja seurue onnittelevat kihlatuita.)


Kymmenes kohtaus.

    EDELLISET. REBEKKA ja STIINA, jotka ovat seisoneet etäämpänä,
    lähestyvät nyt. KABYS seuraa heitä.

REBEKKA (Stiinalle). Elä pelkää, sinä, minä puhun hänelle kaikki; minä
olen tottunut seurustelemaan kuninkaallisen perheen kanssa. (Astuu
syvään niijaten ja silmät maahan luotuina esiin prinssin luo.) Teidän
korkeasti ruhtinaallisella armollanne ehkä ei ole kunnia tuntea minua.
Minä olen Rebekka Degeröstä, teidän armonne palvelukseksi, jos
tarvitsette hyvää kotitekoista olutta ja hyvää suomalaista juustoa,
vähäsen parempaa kuin tavallinen kinkerijuusto, sen vakuutan teidän
armollenne. Liioittelematta uskallan sanoa, teidän kuninkaallisuutenne,
että minä pidän kruunun puolta. Kuninkaallinen isäukkonne tuntee
minut varsin hyvin, hän on itse ojentanut minulle kätensä ja
sanonut minulle -- mutta ehkä hän jo on kertonutkin siitä teidän
ruhtinaallisuudellenne? Niin, niin, kyllä teidän ruhtinaallisuutenne
vielä tarvitsee parranhaivenia leukaansa, ennenkuin teistä koituu niin
komea mies kuin kuninkaallinen isäukkonne on. Nyt on seikka sellainen,
katsokaa teidän kuninkaallinen armonne, että täällä on ollut karkureita
Degerössä viime yönä, ja nuorempi heistä varsinkin, hän on kotoisin
Kemiöstä ja, teidän luvallanne, sisareni poika. Armahtakoon, niin -- se
poika on aika veijari ja joutuu varmaankin aikaa myöten hirsipuuhun,
ellei... (katsahtaa ylös) Herranen aika! Hänhän se onkin! (Juoksee
tiehensä.)

STIINA (itsekseen). Mikä äidille tuli? Nytpä minun täytyy puhua
Fredrikin puolesta, sillä hänen henkensä on vaarassa! (astuu esiin ja
niijaa syvään silmät maahan luotuina.) Se on sillä lailla, teidän
kuninkaallinen korkeutenne, että äiti tahtoi sanoa, että nuorempi
karkuri on minun serkkuni Fredrik ja katsokaa, se on sillä lailla,
teidän kuninkaallinen korkeutenne, että hän on minun sulhaseni, hän
pitää minusta ja minä rakastan häntä koko elinaikani. (Katsahtaa ylös,
lyö kätensä yhteen ja juoksee tiehensä.) Oi, -- se on hän!

AMIRAALI. Kaunis lapsi, jos tarkotatte Fredrik nimistä nuorta miestä,
joka on kotoisin Kemiöstä ja joku aika sitten värvättiin matroosiksi
laivastoon, niin voin teille kertoa, että hänestä on tullut köyden
punoja kruunun verstaihin Karlskronassa ja äskettäin hän nai
edeltäjänsä lesken.

STIINA (itsekseen). Ja minä kuitenkin kohtasin hänet
tienristeyksessä!... Oi, nyt minä käsitän tarinan tytöstä, joka
leikkasi pois pitkän tukkansa ja joi etikkata ja oli seitsemän vuotta
kätkössä kellarissa sentähden, että juhannusyönä kohtasi pojan, jolla
oli kultainen kruunu päässä.

PRINSSI. Olenko minä sitten niin hirmuvaltiaan näköinen, koska te,
Rebekka muori ja herttainen tyttärenne, juoksette minua pakoon? Isäni,
hänen majesteettinsa kuningas, joka varsin hyvin muistaa teidät itsenne
ja hyvän juustonne, on antanut minulle toimeksi tarjota teille
Ulriksdalin meijerinhoitajan edullisen paikan. Siellä on teidän
pitäminen huoli kuninkaallisen juuston valmistamisesta. Hänen
majesteettinsa toivoo, että te perheinenne ensi tilassa muutatte
Ruotsiin.

REBEKKA (voitonriemulla). Enkös minä sitä sanonut, että kuninkaallinen
majesteetti ja kruunu kyllä muistavat minua! Ja koska minä aina olen
pitänyt kruunun puolta, niin...

STIINA (keskeyttäen). Äitini tarkoitti sanoa olevansa suuresti
kiitollinen hänen majesteettinsa armosta, mutta kun hänellä on este
täällä kotona...

PRINSSI (hiljaa Stiinalle). Sinun täytyy tulla hänen kanssaan, Stiina!
Muista mitä itse tunnustit ... ja tiedäthän kuinka sinua rakastan!

STIINA (päättävästi). Mutta kun äidillä on se este täällä kotona, että
hänen täytyy valmistaa tyttärensä häitä...

REBEKKA. Oih, mene männikköön! Ei siitä nyt mitään tule Gripin kanssa,
ymmärräthän sen...

STIINA. Niin, teidän korkeutenne. Onpa olemassa kunniallinen mies, joka
ei vielä koskaan ole vilpillä ja viekkaudella tahtonut voittaa
kenenkään tytön rakkautta, ja jota minä kauan olen rakastanut --
rakastanut niinkuin isääni. -- Hänelle äitini nyt antaa tyttärensä --
ja (osottaen Kabysta) tässä hän on!

PRINSSI, REBEKKA, KABYS. Mitä hän sanookaan!

STIINA. Totuuden! (Itsekseen.) Ja koko elämäni kestää kieltäymykseni!

REBEKKA. Mutta se ei ole minun tahtoni. Minä en anna lastani
kerjäläiselle.

AMIRAALI. Erehdytte, muori hyvä. Se mies ei ole mikään kerjäläinen.
Minä tunnen hänet vanhastaan ja tiedän, että hänellä on kelpo talo
oivallisine kalavesineen aivan lähellä Helsinkiä. (Hiljaa Kabysille.)
Ei sanaakaan! Pelastithan kerran henkeni!

REBEKKA. No, jos niin on, ja jos kuninkaallisella majesteetilla ja
kruunulla ei ole mitään sitä vastaan, koska minä aina olen ollut heidän
puolellaan, niin annan minä suostumukseni.

PRINSSI (Rebekalle). Kuninkaan valta ei ylety sydämen asioihin. Antakaa
tyttärenne hänelle. (Hiljaa Stiinalle.) Miksi teit minulle tämän? Ja
kuitenkin sinulla on sydäntä, tyttö armahin! Minäpä tahdon olla yhtä
jalomielinen kuin sinäkin. (Otolle.) Kuinkahan moni hovin saleissa
olisi tehnyt, niinkuin tämä pieni "Degerön tyttönen?"

KABYS. Vihuri ja vaahtopää, Stiina! Joko taas suolavesi räiskähtää
raakapuuhun asti! Kiinnitä purjeet! Kurssi suoraan omantunnon satamaan.
Herra tosin toisinaan lähettää meille ankaran puuskan, mutta sillä hän
vaan koettelee päämme kestävyyttä.

GRIP. Entäs minä sitten, Rebekka muori, entäs minä sitten?

LASSI. Entäs minä sitten, Stiina? Entäs minä sitten?

PRINSSI. Kukin avu ansaitsee palkkansa. Minä koetan tullitarkastaja
Gripille hankkia tullineuvoksen arvonimen -- ilman palkatta -- ja
Lassille -- kuninkaallisen "juoksijan" arvon -- ilman saatavia!

AMIRAALI. Aurinko laskee Töölön mäntyjen taa. Juhannuskokot alkavat jo
loistaa vuorilla. Kansa palajaa Santahaminasta ja kaikkialta yli vetten
kaikuu soitto. Helsingin pieni kaupunki toivottaa meille tervetuloa
kauneimmalla kunniaportilla, mikä koskaan on kuninkaanpojalle
pystytetty: se on sininen taivas ja lempeä luonto.

    (Tämän repliikin aikana sytytetään kaikilla kaukaisilla kunnailla
    kokkoja. Näyttämö käy hämäräksi. Kaikki ryhmittyvät taustalle.
    Kanuunan laukauksia kuuluu.)

KREIVITÄR. Linnoituksesta ammutaan.

AMIRAALI. Viapori siten tervehtii kenraali Ehrensvärdiä, joka
purrellaan kulkee tästä ohitse.

EEVA. Valta osottaa kunnioitusta nerolle.

PRINSSI. Se on paikallaan, sillä nero on luonut vallan.

AMIRAALI. Laivoilla poltetaan ilotulitusta. Teidän kuninkaallinen
korkeutenne! -- Rouva kreivitär! -- Hyvät naiset! -- Hyvät herrat! --
Tyhjentäkää tilkkanen etelän rypälenestettä Pohjolan ihanan luonnon
kunniaksi! Eläköön Helsingin kaupunki! Malja sen onneksi! Eläköön sen
tulevaisuus! Ja eläköön kaikki rehelliset sydämet, jotka nyt ja aina
lämpimästi isänmaallensa sykkivät!

    (Tämän puheen aikana sytytetään kaikilla laivoilla juhlatulitus,
    viiniä tarjotaan ja kaikki kohottavat maljansa taustaa kohti.
    Sen jälkeen kaikki ryhmittyvät sivuille, niin että tausta
    maisemineen jää näkyviin.)

Sanelua hiljaisen soiton kuuluessa mereltä.

EEVA.

    Mi näkö ihanampi maailmassa
    Kuin ranta rakastetun synnyinmaan!
    Kun kesäpäivyt laskee Pohjolassa
    Ja maat ja vedet pukee purppuraan!
    Lempemme vain se kultaa kukkulamme,
    Intomme ihanuutta maille tuo,
    Ja karut kalliomme, kankahamme
    Ne toivehemme valon loistoon tuo.

PRINSSI.

    Kun jylhiä mä katson vuorianne
    Jotk' silmänrannan kaiken rajoittaa,
    Ja piirittäen sinilahtianne,
    Käs'varret jylhän vahvat ojentaa,
    Näin lausuvat he: Horjumatta konsa
    Seisomme myrskyin pauhatessa vaan,
    Näin kestäköhön aina kohtalonsa
    Ja elon hyrskyt, kansa Suomen maan!

OTTO.

    Ja nämät järvet, lahdet armahaiset,
    Ja meri, myrskyissäkin ihana,
    Ne tuhatäänin laulaa, kaunokaiset:
    On vapaa maa tää, Luojan antama!
    Ja vankka, vapaa on myös Suomen kansa
    Se myrskytuulten karkaisema on.
    Soi esi-isät sille lahjanansa
    Uskonsa Luojaan, valon voittohon.

STIINA.

    Juhannus-yö, mi sylihisi suljet
    Mun armaan, ihanaisen synnyinmaan!
    Vain hetken viivyt, kohta poijes kuljet,
    Ja syksyn tuulet kukkas kuihduttaa.
    Meill' anna valo, joka kaikki voittaa
    Ja lohdun elon kohtaloissa luo!
    Oi, anna päivän laaksoihimme koittaa,
    Ikuinen kevät Suomellemme suo!

(Esirippu alas.)





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Seikkailu saaristossa - Laulunsekainen huvinäytelmä kahdessa näytöksessä [Finnish]" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.