Title: Tutkielmia - Valikoima
Author: Montaigne, Michel de
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tutkielmia - Valikoima" ***


TUTKIELMIA

Valikoima

Kirj.

MICHEL DE MONTAIGNE

Ranskankielisistä alkuteksteistä _Essais_ valikoinut ja suomentanut
Edwin Hagfors



Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1922.



SISÄLLYS:

     Johdanto.
     Tekijä lukijalle.
  1. Joutilaisuudesta.
  2. Erilaisista puhujalahjoista.
  3. Ketään ei voi kehua onnelliseksi ennen hänen kuolemaansa.
  4. Kuoleman halveksimisesta.
  5. Tottumuksen voimasta ja miksi en saisi liian helposti
      muuttaa hyväksyttyä lakia.
  6. Kasvatuksesta.
  7. La Boétien "Vapaaehtoinen orjuus".
  8. Ystävyydestä.
  9. Voittoisat tappiot.
 10. Cato runoilijain ylistämänä.
 11. Yksinäisyydestä.
 12. Tutkielmieni tyylistä.
 13. Kuinka käsittelen aiheitani.
 14. Rukouksista.
 15. Tekojemme epäjohdonmukaisuudesta.
 16. Isästäni.
 17. Amyotin Plutarkhos-käännöksestä.
 18. Kidutuksesta.
 19. Onko sallittua puhua itsestään.
 20. Isien rakkaudesta lapsiinsa.
 21. Eri kirjailijoista.
 22. Julmuudesta.
 23. Raimond de Sebondin puolustus.
     Viiteselitykset.



JOHDANTO.


Renessanssi oli tutustuttanut länsimaiden oppineet muinaisten
kreikkalaisten lukuisiin filosofisiin järjestelmiin. Sen edellisellä
aikakaudella, n.s. skolastiikassa, yksinvaltiaan asemassa olleen
Aristoteleen filosofian rinnalle oli herännyt uuteen eloon platonismi,
epikurolaisuus, stoalaisuus, pyrrhonismi, neoplatonismi, jotka kaikki
poikkesivat Aristoteleen opista ja olivat keskenäänkin erilaiset.

Tähän ristiriitaisten filosofisten teoriain runsauteen suhtautuivat
eri ajattelijat 16. vuosisadan Ranskassa eri tavoin. Toiset nousivat
vastustamaan vallitsevaa, yliopistojen ja esivallan kannattamaa
Aristoteleen oppia, koettaen saada asetetuksi sen sijalle jonkin toisen
järjestelmän, mikä platonismin, mikä stoalaisten filosofian, mikä
neoplatonismin. Täten syntyneessä taistelussa he puolustivat kukin
omaksumaansa oppia ja vakaumustaan totuudesta intohimoisesti, vainosta
välittämättä, kidutusta ja kuolemaakin uhmaten. -- Toisissa taas
herätti noiden erilaisten, keskenään kilpailevien opinjärjestelmäin
ristiriitaisuus epäilyn niitä kaikkia ja ylimalkaan koko dogmaattista
eli varmaväitteistä filosofiaa kohtaan. Nämä ajattelijat väittivät,
kuten muinaisajan pyrrholaiset, että ihmisjärki ei kykene löytämään
totuutta, saavuttamaan varmaa tietoa; heidän mielipiteensä mukaan
on epäily, ehdottoman epävarmuuden kanta, ei vain niissä asioissa,
jotka eivät ole aistiemme tajuttavissa, vaan niissäkin, jotka voimme
järjellämme käsittää, erikoisesti filosofinen kanta, josta johtuu
puolueettomuus, maltillisuus, nöyryys ja mielen rauha.

Merkillisin näistä 16. vuosisadan Ranskan epäilijäfilosofeista,
skeptikoista -- ajattelija, jonka teosta vielä meidän päivinämme
saattaa lukea mielenkiinnolla, kirjailija, joka tavallaan ja alallaan
voidaan laskea Ranskan klassikkoihin kuuluvaksi -- on MICHEL DE
MONTAIGNE.

Hän syntyi Montaigne nimisessä aatelislinnassa lounais-Ranskan
Guyenne-maakunnassa v. 1533. Kodissa pantiin hänen opetuksensa ja
kasvatuksensa alulle varsin omituisella tavalla. Kun näet poika oli
päässyt imettäjältä, antoi isä hänelle opettajaksi ja alinomaiseksi
seuralaiseksi erään saksalaisen lääkärin, joka ei osannut sanaakaan
ranskaa, mutta sitävastoin hyvin latinaa, ja jonka tuli puhua pojalle
yksinomaan tätä kieltä. Sitä oppi muukin talonväki solkkaamaan sen
verran, että lapsi ensi vuosinaan ei kuullut ympärillään mitään muuta
kieltä puhuttavan. Niin tuli Ciceron ja Vergiliuksen kielestä hänen
äidinkielensä. Pitemmälle isä ei kuitenkaan jatkanut tavallisesta
poikkeavaa opetusmenetelmäänsä, vaan pani pojan, tämän täytettyä
kuusi vuotta, Bordeauxin Quyenne-lukioon. Sen käytyään opiskeli nuori
Montaigne lakitiedettä ja sai tutkinnot suoritettuaan neuvoksen viran
ensin Perigueuxin veroasiain-oikeudessa, vähää myöhemmin Bordeauxin
parlamentissa. Tässä virassa hän toimi kuusitoista vuotta. Tämän
ajanjakson alussa hän tutustui Bordeauxissa nuoreen La Boétie nimiseen
kirjailijaan, ja heidän välilleen syntyi mitä hartain ja sydämellisin
ystävyyssuhde, jonka kuitenkin La Boétien äkillinen kuolema Montaignen
suureksi suruksi pian rikkoi (1563). Pari vuotta myöhemmin Montaigne
meni rikkaisiin naimisiin, ja kun hänen isänsä pian sen jälkeen kuoli,
karttui hänen varallisuutensa vielä melkoisesti perinnöstä. Luultavasti
voidakseen kokonaan antautua omaisuutensa hoitamiseen, hän erosi
virastaan ja asettui asumaan maaseudulle, linnaansa (1571), missä oli
päättänyt viettää levossa ja rauhassa lopun ikäänsä.

Ajat tosin olivat kaikkea muuta kuin rauhalliset. Olivathan ne
Perttulinyön aattoaikoja. Mutta valtiollisista ja uskonnollisista
levottomuuksista huolimatta saattoi Montaigne linnassaan antautua
mielityöhönsä, niiden mietiskelevien tutkielmien (_Essais_)
sepittämiseen, jotka hänelle tuottivat kuolemattoman nimen. Näiden
kaksi kirjaa ilmestyi painosta Bordeauxissa v. 1580. Teoksensa
valmistuttua lähti Montaigne, jota jo kauan aikaa oli vaivannut
rakkokivi, pitemmälle matkalle, etsimään terveyttään Ranskan, Saksan ja
Italian kuuluimmista kylpylöistä ja parhailta terveyslähteiltä. Sitä
hän tosin ei sieltä löytänyt, mutta matkansa varrella hän teki runsaan
joukon havaintoja, joista hänen teoksensa oli paljon kostuva.

Ollessaan della Villan kylpylässä hän sai tiedon, että Bordeauxin
valtuusmiehet olivat valinneet hänet kaupunkinsa määriksi (1581). Hänen
ensimmäinen kaksivuotinen virka-aikansa kului rauhallisesti; mutta
hänet valittiin uudestaan (1583), ja silloin alkoivat hänelle vaikeat
ajat. Valtiolliset olot olivat sangen sekavat, ja puoluetaistelujen
ristiaallokossa kävi hänen asemansa hyvin arkaluontoiseksi. Päälle
päätteeksi puhkesi raivoamaan ankara ruttotauti. Vähää ennen oli
Montaignen linnaa ryöstetty, ja hän oli poistunut Bordeauxista
yksityisten asiainsa vuoksi. Perheensä kera täytyi hänen nyt lähteä
kotoaan ruttoa pakoon ja harhailla kauan etsimässä väelleen tyyssijaa.
Sillävälin alkoi rutto riehua Bordeauxissakin, ja hänen paikkansa
määrinä olisi tietysti ollut kaupunkilaistensa keskuudessa, joskin
hänen virka-aikansa oli loppumaisillaan. Mutta hän ei palannut
kaupunkiinsa, ja siitä heikkoudesta on häntä syystä kyllä moitittu.
Hänen aikalaisensa eivät kuitenkaan näytä häntä siitä ankarasti
tuominneen.

Varmaankin hän, määrikautensa päätyttyä (1585), helpoituksen tuntein
palasi linnaansa kirjojensa, parasten ystäväinsä, pariin. Hän ryhtyi
nyt laajentamaan teostaan, ja v. 1588 valmistui siitä uusi painos,
jossa kahden ensimmäisen kirjan alkuperäiseen tekstiin oli tehty suuri
joukko lisäyksiä, ja joka sitäpaitsi sisälsi vielä uuden, kolmannen
kirjan. Seuraavina vuosina Montaignen terveys vähitellen heikkeni, ja
v. 1592 hän päätti linnassaan päivänsä.

Ei tarvitse lukea Montaignen teoksesta muuta kuin sen eri lukujen
otsakkeet huomatakseen, että se ei ole järjestelmällinen kokonaisuus,
ei ole sepitetty noudattamalla ennakolta harkittua varmaa suunnitelmaa,
vaan on kokoelma jokseenkin hajanaisia huomioita ja mietelmiä
erilaisista moraalifilosofisista aiheista ja kysymyksistä. Ja
lukipa siitä minkä vähänkin pitemmän luvun tahansa, niin huomaa
myöskin helposti, että sisällys varsin vähässä määrässä vastaa
päällekirjoituksen herättämiä odotuksia. Tekijä poikkeilee usein
hyvinkin kauas aineestansa, ja hänen esityksensä kulkua ei ole
ohjaamassa muu kuin ajatusten vapaat liikkeet, herkkä mielikuvitus ja
vaihtelevat mielialat. Jos vielä vertaa eri lukuja toisiinsa, niin voi
useinkin todeta, että tekijän eri kohdissa samoista asioista lausumat
ajatukset eivät ole täysin sopusoinnussa keskenään. Niinpä hän esim.
puhuu varsin halveksivasti laeista ja niiden pyhyydestä: ne ovat eri
ilmastoissa ja eri leveysasteilla elävillä kansoilla aivan erilaisia,
usein vastakkaisia, ja tuskin on sitä naurettavaa tahi julmaa tapaa,
jota ei olisi laeilla vahvistettu ja pyhitetty; mutta kuitenkin hän on
sitä mieltä, että tulee visusti noudattaa synnyinseutunsa lakeja ja
jyrkästi vastustaa kaikkea, mikä pyrkii niitä mitenkään muuttamaan.
Ja moraalin alalla Montaigne horjui stoalaisen ja epikurolaisen opin
välillä, niin että oppineet meidän aikanamme ovat käyneet väittelyä
siitä, oliko hän edellisen vai jälkimmäisen suunnan kannattaja.

Tämä Montaignen teoksen jättämä hajanaisuuden ja ristiriitaisuudenkin
vaikutus saa selityksensä siitä tavasta, millä tuo teos syntyi.

Maaseutuelämän yksinäisyydessä oli lueskeleminen Montaignen
pääasiallinen ajanviete ja melkeinpä ainoa huvike. Runsaan, hyvin
valikoidun ja järjestetyn kirjastonsa rauhassa hän parhaiten viihtyi.
Ja jonkin kirjan luettuaan oli hänen tapana muutamin lausein panna
paperille siitä saamansa vaikutelmat, filosofoida lukemansa johdosta,
milloin asettuen tekijän kannalle, milloin vastustellen sitä.
Tarttuessaan näin kynään, hänellä aluksi ei ollut tarkoituksena kuvata
itseään eikä esittää ajatuksiaan muille; hän kirjoitteli aikansa
kuluksi ja kohdistaakseen joutilaat ajatuksensa johonkin määrättyyn
suuntaan. Mutta siksi omalaatuinen henki kuin hänen ei voinut ajan
pitkään tyytyä esittämään tällaista ikäänkuin passiivista osaa. Hänen
lukemansa kirjat alkavat vaikuttaa hänessä yhä voimakkaamman reaktion;
vähitellen hän asettaa yhä selvemmin omat ajatuksensa kirjoista
lukemiensa rinnalle, ja selittääksensä mielipiteittensä syyt hän päätyy
antamaan mitä yksityiskohtaisimpia ja avomielisimpiä tietoja itsestään,
mieliteoistaan ja -aloistaan, luonnonlaadustaan. Ja itsensä hän kuvaa
vilpittömästi ja teeskentelemättä aina sellaiseksi, millainen hän on.
Mutta niiden parinkymmenen vuoden kuluessa, jotka hän on käyttänyt
teoksensa sepittämiseen, on hänessä tapahtunut monta muutosta, ja
kaikki nämä erilaiset ja peräkkäiset Montaignet kuvastuvat näkyviimme
hänen kirjastaan. Hän on eri aikoina innostunut erilaisiin filosofisiin
järjestelmiin, ja nämä värittävät hänen mielipiteensä vaihtuviksi.

Hänen ryhtyessään kynäilemään, olivat hänen mielikirjailijoinaan
Seneca ja Plutarkhos. Näiden vaikutuksesta hänen ajattelunsa siihen
aikaan kulki stoalaiseen suuntaan. Mutta pian tapahtui suunnanmuutos.
Hän tutustui Sextus Empiricus nimisen filosofin teoksista kaikkiin
todisteihin, joita antiikin ajattelijat olivat esittäneet dogmaattista,
varmaväitteistä filosofiaa vastaan. Nämä tekivät häneen voimakkaan
vaikutuksen ja käännyttivät hänet epäilijäksi. Siitä lähtien on
skeptillisyys jyrkimmässä muodossaan, n.s. pyrrhonismi, hänen
ajattelijaluonteensa peruspiirre. Kysymykseen: mikä on totuus? mitä me
varmasti tiedämme? hän vastaa: emme mitään. Varmuuteen emme voi päästä
mistään, emme edes todennäköisyyteen; eri mahdollisuudet ovat yhtä
todennäköisiä. Jos kaksi vastakohtaa pannaan kukin vaakakuppiinsa, niin
vaaka pysyy tasapainossa. Ainoa, mitä varmasti tiedämme, jos sitäkään,
on se, ettemme tiedä mitään varmasti.

Uskonnon peruskysymyksiin sovitettuna näemme tämän periaatteen
Montaignen teoksen keskeisessä ja laajimmassa -- suhteettoman laajassa
-- "Raimond de Sebondin puolustus" nimisessä luvussa, jossa hän esittää
tieto-opillisen uskontunnustuksensa, jos niin sopii sanoa. Raimond de
Sebond oli 15. vuosisadalla elänyt Toulousen yliopiston filosofian
ja teologian professori (Montaignen mukaan lääkäri). _Theologia
naturalis_ nimisessä teoksessa hän oli lausunut sen mielipiteen,
että ihminen järkensä avulla voi kohota Jumalan tuntemiseen, ja että
kaikki kristinopin uskonkappaleet voidaan järkiperusteilla tukea ja
todistaa oikeiksi. Mitä seikkaperäisimmin todistelee nyt puolestaan
Montaigne ihmisjärjen kykenemättömyyden moiseen tehtävään. Ihmisen
ainoat tiedon saavuttamisen välineet ovat aistit. Mutta niihin ei voi
luottaa; ne saattavat varsin helposti pettää ja viedä harhaan. Tietoon,
varmuuteen ne eivät voi häntä johtaa, eivät edes häntä ympäröivän
luonnon olioista ja ilmiöistä, eivätkä hänestä itsestään, puhumattakaan
yliluonnollisista asioista, Jumalan olemuksesta. Nämä voidaan käsittää
vain uskon avulla, ja uskon mysteriain perille ei järki kykene
pääsemään. Montaigne siis itse asiassa ei puolusta Sebondin kantaa,
vaan päinvastoin jyrkästi vastustaa sitä ja kumoaa sen.

Vuosisatoja on ihminen turhaan etsinyt totuutta, varmaa tietoa. Hän
kyllä luulee löytäneensä sen, luulee kaikki ymmärtävänsä, olevansa
älyltään kaikkia muita olentoja verrattoman paljon korkeammalla
asteella. Hän korottaa järkipahasensa ylimmäksi tuomariksi kaikissa
asioissa. Mutta tämä on vain tyhjää luuloa, itseviisautta,
yltiöpäisyyttä, ylpeyttä, jota Montaigne mitä ankarimmin sanoin
vitsoo, osoittaen, että todellisuudessa ihminen ei ole älyllisesti
eikä siveellisesti eläintä korkeammalla, pikemmin päinvastoin. -- Mitä
tulee nyt päättää kaikesta tästä? Järkevä mies, vastaa Montaigne,
huomaa siitä, että on turha vaivata päätään ja häiritä mielensä rauhaa
urkkimalla uteliaasti syntyjä syviä, metafysiikan ongelmia, joiden
perille ei kumminkaan voi päästä. Montaigne on kaiken yltiöpäisyyden
jyrkkä vihaaja. Liika tiedonhalukin on hänen mielestään pahasta,
se on vallatonta uteliaisuutta. Ihmisen tulee nöyränä tunnustaa
kykenemättömyytensä saavuttamaan tietoa, löytämään totuutta. Vain siten
hän voi pysyä puolueettomana, suvaitsevaisena, maltillisena, säilyttää
mielensä tasapainon ja rauhan ja löytää elämän onnen. Tietämättömyys,
utelemattomuus on suloinen, pehmeä ja terveellinen patja järkimiehen
lepuuttaa päätänsä, sanoo Montaigne. Näin ilmenee tieto-opillisella
alalla hänen yleinen epikurolainen elämänkatsomuksensa. Ylempänä
sanottiin, että Montaigne horjui stoalaisen ja epikurolaisen
moraalikäsityksen välillä. Tarkkaavalle lukijalle on kuitenkin
mielestämme ilmeistä, että hän pohjaltaan oli epikurolainen luonne.
Milloin hän puhuu omissa nimissään -- ja hänen sanoistaan kajahtaa
tällöin kuuluville vilpittömyys, josta ei voi erehtyä -- silloin hän
toistelee selvästi epikurolaisia ajatuksia. Hänen pääpyrintönänsä on
elää elämänsä viehkeästi, tuskattomasti, sillä nautinto, mielihyvän
tunne, on korkein hyvä, ja tuska, mielipahan tunne, on suurin paha.
Tämä on niitä hänen mielilauseitaan, joita hän toitottaa sellaisten
idealistien korviin, jotka eivät luota luontoon, vaan kernaasti
tekisivät sille väkivaltaa. Hän puolestaan uskoo luonnon vaatimusten
oikeutukseen. Luonnonmukaisuus, siinä hänestä korkein hyve. Hänen
hyvekäsitteellään ei ole mitään yhteistä stoalaisten ankaran, juron ja
ikävän hyveen kanssa, se on naiivi, suvaitsevainen ja iloluontoinen,
epikurolainen.

Tästä epikurolaisuudesta johtuu myöskin hänen egoisminsa. Hän rakasti
ennen kaikkea vapauttaan, ja tällä vapaudellaan hän ei tarkoittanut
ainoastaan oikeutta elää ja olla missä tahtoi ja itse määrätä tekonsa,
vaan myöskin oikeutta tehdä itsensä täydellisesti riippumattomaksi
muista, olla vapaana kaikista sitovista moraalisista velvoituksista
samoin kuin aineellisista kahleista. Hänen teoksestaan voisi saada
sommitelluksi kokonaisen rikkiviisaan filosofian, jonka perimmäisenä
tarkoituksena on rakentaa hänelle ikäänkuin linnoitus, johon hänen
minänsä voi vetäytyä mielihyvin ja kenenkään häiritsemättä silmäilemään
ja palvomaan itseänsä. Tätä linnoitustaan hän kaikin tavoin
puolustelee. Suuriarvoisinta maailmassa on osata omistautua itselleen,
sanoo hän.

Skeptillisyys, epikurolaisuus, egoismi, siinä Montaignen
tunnusmerkilliset luonnepiirteet, jos häntä katselemme ajattelijana.

Muutama sana on tässä myöskin sanottava hänestä kirjailijana. Edellä
on jo puhuttu hänen työtavastaan ja hänen teoksensa hajanaisuudesta
ja suunnitelmattomuudesta, joka oli seurauksena siitä. Taideteoksena,
sommittelunsa eheyteen ja kokonaisrakenteensa sopusuhtaisuuteen nähden,
hänen teoksensa jättää hyvinkin paljon toivomisen varaa. Hän on kyllä
itsekin huomannut tämän, mutta ei ole siitä välittänyt. Siinäkin
kuvastuu hänen vapaudentarpeensa. Ajatustensa pakoittaminen pysymään
ennakolta määrätyissä, niitä sitovissa puitteissa oli hänen luonnolleen
vastenmielistä. Hänen täytyi antaa niiden liidellä vapaina.

Mitä hänen kielenkäyttöönsä tulee, niin tuntuu siinä tuo samainen
vapaisuus varsinkin lauserakenteessa. Hänen periodinsa ovat useinkin
varsin pitkiä, vain höllästi kokoonsidottuja. Vähemmän vapauksia
hän sallii itselleen sanaston alalla. Päinvastoin kuin monet
muut hänen aikansa kirjailijat hän käyttää vain kohtuullisesti
vieraskielisiä lainasanoja, samoin murresanoja, vanhentuneita sanoja
ja omia sepittämiään uudissanoja. Mutta taidokkaasti käyttämällä
hyväkseen näitä eri aineksia hän saa kielensä meheväksi, värikkääksi,
ilmeikkääksi ja vaihtelevaksi.

Montaignen vahvin ja omintakeisin puoli kirjailijana on hänen tyylinsä.
Ensi silmäyksellä se vapaasti ja rattoisasti pakisevalla yleissävyllään
helposti saattaa pettää ja näyttää huolimattomalta, ja sellaiseksi
hän sitä itse sanookin; hänen kirjansa eri painoksia vertaamalla
huomaa kuitenkin, että hän on sitä kyllä huolitellut ja hionut.
Hänen tärkeimmät ja tavallisimmat tyylikeinonsa ovat sanasutkaukset,
antiteesit, kärkevät ja nasevat sanavastakohdat, joilla hän tahtoo
pitää lukijainsa huomion alati vireillä, sekä ennen kaikkea kuvat.
Hänen ajatuksensa pukeutuvat itsestään valaisevien kuvien, sattuvien
ja havainnollistuttavien vertausten muotoon, jopa tätä hyvää joskus
saattaa olla vähän liiaksikin. Hänen kynänsä piirtelee toisinaan
eteemme sellaisen sarjan vaihtelevia kuvia, että silmiämme pyrkii
häikäisemään. Mutta tyylinsä kuvarikkauden vuoksi on häntä syystä voitu
sanoa suureksi runoilijaksi.

Valikoidessani Montaignen teoksesta suomennettavat tutkielmat
olen pääasiassa noudattanut Pariisin yliopiston professorin A.
Jeanroyn vuonna 1918 julkaisemaa otekokoelmaa, koska se tuntemistani
valikoimista on ymmärtääkseni parhaiten osunut sellaisiin teoksen
kohtiin, jotka ovat Montaignelle moralistina ja kirjailijana
luonteenomaisimpia. Suomenkielinen kokoelma oli kuitenkin alunpitäin
ajateltu laajemmaksi kuin Jeanroyn valikoima. Kun siis oli ratkaistava,
mitä teoksen kohtia Jeanroyn valitsemiin oli lisättävä, päätin
suomentaa kokonaan -- muutamia pitempiä sitaatteja lukuunottamatta
-- "Raimond de Sebondin puolustuksen", josta Jeanroylla on vain
muutamia, tosin verrattain pitkiä otteita. Tämä luku kieltämättä
esiintyy koko teoksen ydinkohtana: siinä on Montaigne yhtäjaksoisimmin
ja seikkaperäisimmin kehitellyt ajatuksiaan filosofian tärkeimmistä
peruskysymyksistä, ja muodon puolesta ovat sen sisältämät
sivut, kuten Jeanroy sanoo, intomielisimmät, lennokkaimmat ja
kaunopuheisimmat, mitä Montaigne on kirjoittanut. Saatoin mielestäni
samalla parhaiten antaa suomalaiselle lukijalle käsitystä eräästä
Montaignen kirjailijaomituisuudesta, joka ei minusta näytä päässeen
Jeanroyn kokoelmassa riittävästi oikeuksiinsa, nimittäin hänen
tavastaan valaista ja höystää esitystään kaikenlaisilla kaskuilla
ja kertomuksilla. Tätä mielihaluaan hän mainitussa kirjansa luvussa
myöskin täysin määrin noudattaa.

Erinäisissä oikeinkirjoitusseikoissa olen noudattanut tälle
klassillisten teosten käännössarjalle yhdenmukaiseksi vahvistettua
kantaa.

   _E.H._



TEKIJÄ LUKIJALLE


Tämä on vilpittömässä mielessä kirjoitettu kirja, lukijani. Siinä
ilmoitetaan sinulle heti ensi aluksi, etten sillä ole tavoitellut
mitään muuta kuin kotoista ja yksityistä tarkoitusperää; en ole
siinä lainkaan katsonut sinun hyötyäsi, enkä omaa kunniaani; moiseen
yritykseen eivät voimani riitä. Olen tarkoittanut sen palvelemaan
sukulaisteni ja ystävieni yksityistä mukavuutta, sitä, että he, minut
menetettyään (mikä ennen pitkää tulee tapahtumaan), voisivat siitä
löytää muutamia piirteitä ominaisuuksistani ja mielialoistani, ja
että heissä siten säilyisi ehjempänä ja elävämpänä se kuva, jonka he
ovat saaneet minusta. Jos olisin pyrkinyt etsimään maailman suosiota,
niin olisin koristautunut lainakoroilla: tahdon, että minut siinä
nähdään koruttomassa, luonnollisessa ja jokapäiväisessä olennossani,
ilman mitään etsittyä ja teennäistä; sillä itseäni minä kuvaan.
Vikani, puutteellisuuteni ja luontainen olemukseni ovat siitä selvästi
luettavissa, mikäli julkinen säädyllisyys ei ole sitä estänyt. Jos
siis olisin ollut noiden kansakuntien keskuudessa, joiden sanotaan
vielä elävän ensimmäisten luonnonlakien suloisen vapauden turvissa,
niin vakuutan sinulle, että varsin kernaasti olisin kuvannut itseni
aivan kokonaan ja aivan peittelemättä. Niinpä siis, lukijani, olen itse
kirjani kuvattavana aiheena: sinun ei ole syytä käyttää joutoaikaasi
niin arvottomaan ja turhanpäiväiseen aineeseen tutustuaksesi. Hyvästi
siis! -- Montaignessa maaliskuun 1 päivänä 1580.



1

JOUTILAISUUDESTA

(I, 8)[1]


Samoin kuin näemme, kuinka siementämättömät maat, jos ovat lihavia
ja hedelmällisiä, kasvaa rehoittavat satojatuhansia villejä ja
hyödyttömiä kasvilajeja, ja että, jos mieli saada nuo maat
palvelukseemme, täytyy alistaa ja käyttää ne määrättyihin, meille
hyödyllisiin kylvöksiin, ... samoin on sielujen laita; jollei niille
anneta määrättyä tehtävää, joka pitää ne ohjissa ja kurissa, niin ne
heittäytyvät hillittöminä harhailemaan sinne tänne mielikuvitusten
rajattomalla lakeudella,

    _sicut aquae tremulum labris ubi lumen ahenis
    sole repercussum, aut radiantis imagine lume,
    omnia pervolitat late loca, jamque sub auras
    erigitur, summique ferit laquearia tecti_;[2]

eikä ole sitä houretta eikä haavetta, jota tämä levoton liike ei niissä
synnyttäisi;

                        _velut aegri somnia, vanae
    finguntur species_.[3]

Sielu, jolla ei ole varsinaista pyrkimysperää, eksyy: sillä, kuten
sanotaan, ken on kaikkialla, se ei ole missään:

    _Quisquis ubique habitat, Maxime, nusquam habitat_.[4]

Jonkun aikaa sitten, kun vetäydyin pois julkisuudesta, aikoen, mikäli
mahdollista, mistään muusta välittämättä, viettää rauhassa ja syrjässä
lyhyen jäljellä olevan elinaikani, en luullut voivani tehdä hengelleni
parempaa palvelusta kuin että annoin sen täysin joutilaana itse
ravita itseänsä ja pysähtyä ja syventyä itseensä, niinkuin luulin sen
tästälähtien sitäkin helpommin voivan tehdä, kun se ajan oloon oli
vakaantunut ja kypsynyt; mutta huomaan, kuten

    _variam semper dant otia mentem_,[5]

että se päinvastoin, valloilleen päässeen hevosen lailla, juosta
porhaltelee sata kertaa huimempaa vauhtia itsekseen kuin muita
varten ja luopi eteeni niin paljon houreita ja haaveellisia
eriskummaisuuksia toisen toisensa jälkeen, sekaisin ja aiheettomasti,
että tarkastellakseni rauhassa niiden mielettömyyttä ja kummallisuutta
olen alkanut panna niitä paperille, toivoen saavani aikaa myöten sen
itsensäkin niitä häpeämään.



2

ERILAISISTA PUHUJALAHJOISTA

(I, 10)


    _Onc ne furent à tous toutes grâces données_.[6]

Niinpä näemme, että puhujalahjaan nähden toisilla on helppous ja
herkkyys ja niin vaivaton ulosanti, kuten sanotaan, että he millä
hetkellä tahansa ovat valmiit; toiset, hitaampiluontoiset, eivät
koskaan puhu muutoin kuin valmisteltuaan ja ennakolta mietiskeltyään...
Jos minun olisi annettava neuvo näihin kahteen eri etuun nähden
puhetaidon alalla, jota etupäässä saarnaajat ja asianajajat näyttävät
meidän aikanamme ammattimaisesti harjoittavan, niin minusta nähden
hidasluontoinen sopisi paremmin saarnaajaksi ja toinen paremmin
asianajajaksi, koska edellisen toimi antaa hänelle mielin määrin
aikaa valmistamiseen; ja sitäpaitsi hän suorittaa puhetaipaleensa
yhteen menoon ja jaksoon, keskeytymättä, kun sitävastoin asianajajan
edut pakoittavat hänet joka hetki ryhtymään sotasille, ja hänen
vastapuolensa odottamattomat vastaukset syrjäyttävät hänet hänen
ladultaan, jolloin hänen täytyy osata heti muuttaa suuntaa. Mutta
paavi Clemensin ja kuningas Fransin kohdatessa toisensa Marseillessa
sattui aivan päinvastoin, että kun herra Poyet, kaiken ikänsä
asianajajana toiminut mies ja sellaisena suuressa maineessa, oli
saanut tehtäväkseen pitää tervehdyspuheen paaville ja sitä kauan aikaa
ennakolta ajatellut, vieläpä, kuten kerrotaan, tuonut sen Pariisista
mukanaan aivan valmiiksi kirjoitettuna, niin juuri samana päivänä,
jolloin se piti pidettämän, paavi, peläten, että hänelle lausuttaisiin
sanoja, jotka saattaisivat loukata hänen seurassaan olevia toisten
ruhtinasten lähettiläitä, ilmoitti kuninkaalle puheenaiheen, joka
hänestä näytti olevan aikaan ja paikkaan nähden sopivin, mutta
sattumalta aivan toisen kuin sen, jolla herra Poyet oli vaivannut
päätään, niin että hänen puheensa meni hukkaan ja hänen täytyi nopeasti
tekaista toinen; mutta kun hän ei tuntenut siihen pystyvänsä, täytyi
herra kardinaali du Bellayn ottaa se toimekseen. Asianajajan tehtävä
on vaikeampi kuin saarnaajan, ja kuitenkin tapaamme mielestäni
enemmän mukiinmeneviä asianajajia kuin saarnaajia, ainakin Ranskassa.
Nopeasti ja äkkipikaisesti toimiminen näyttää olevan ominaista
pikemmin älykkyydelle, hitaasti ja vakavasti toimiminen taas pikemmin
arvostelukyvylle. Mutta se, joka jää aivan mykäksi, jollei hänellä ole
aikaa valmistaa, samoin kuin se, jonka puhe ei valmistusajasta parane,
he ovat molemmat yhtä eriskummaisia.

Severus Cassiuksesta kerrotaan, että hän puhui paremmin
ennakkovalmistuksetta, että hän sai kiittää enemmän onnea kuin omaa
huolellisuuttaan, että hänelle oli vain eduksi, jos häntä häirittiin
hänen puhuessaan, ja että hänen vastustajansa eivät uskaltaneet
ärsyttää häntä, peläten, että hän suuttuessaan äityisi kahta
kaunopuheisemmaksi. Tunnen omasta kokemuksesta sellaisen luonnonlaadun,
joka ei voi kestää ankaraa ja vaivalloista ennakkovalmistusta: jollei
se liiku hilpeästi ja vapaasti, niin se ei saa mitään arvokasta
aikaan. Me sanomme eräistä teoksista, että ne tuntuvat valvottujen
öiden tuotteilta, eräänlaisen kalseuden ja jurouden vuoksi, jonka
leiman vaivalloinen työ painaa teoksiin, jotka suureksi osaksi ovat
sen tuloksia. Mutta sitäpaitsi pyrkimys luomaan jotakin etevää ja
tehtäväänsä liiaksi sidotun ja jännitetyn sielun pinnistys lamauttavat
ja haittaavat sitä; samoin kuin käy veden, joka, kovasti ahtautuessaan
kokoon, oman rajun voimansa ja liikanaisen paljoutensa vuoksi ei voi
löytää pääsyä avonaiseen pullonkaulaan.

Tällaiseen luonnonlaatuun nähden, josta puhun, on samalla huomattava
myöskin se, että se vaatii, etteivät sitä järkytä ja ärsytä sellaiset
voimakkaat intohimot kuin Cassiuksen suuttumus (sillä sellainen
liikutus olisi liian raju); se tahtoo, ettei sitä ahdisteta, vaan
kehoitetaan; se tahtoo tuntea ulkonaisten, hetkellisten ja satunnaisten
seikkain innostavaa ja herättävää vaikutusta. Jos se saa kulkea aivan
yksin, niin se liikkuu vain verkalleen ja raukeasti; vilkas hyörinä on
sen elämänehto ja pääviehätys. Minun henkeni kyvyt eivät ole täysin
minun omassa vallassani ja vapaasti käytettävissäni; sattumalla on
niissä enemmän ansiota kuin minulla itselläni; tilaisuus, seura, jopa
oman ääneni väräjäminen saa hengestäni irti enemmän kuin mitä siinä
löydän, kun sen syvyyttä luodin ja sitä käytän aivan itsekseni. Niinpä
sen puhutut sanat ovat parempia kuin sen kirjoitelmat, jos nyt voi olla
puhetta valinnasta siinä, mikä kaikki on yhtä arvotonta. Minulle sattuu
myöskin, etten löydä itseäni sieltä, mistä itseäni etsin, ja löydän
itseni paremmin sattumalta kuin tietoisella etsinnällä. Jos kynästäni
kirjoittaessani lienee päässyt jokin hieno sutkahdus (tarkoitan
tietysti tökerö toisen tekemäksi, hieno minun tekemäkseni; jättäkäämme
kaikki tuollaiset kursailut; sellaista sanoessaan tarkoittaa kukin omaa
kykyänsä), niin se on niin kokonaan häipynyt mielestäni, etten tiedä,
mitä olen tahtonut sanoa, ja joku vieras on sen joskus ymmärtänyt ennen
minua. Jos pyyhkisin kaikki ne kohdat, joissa niin on laita, niin ei
jäisi teoksestani mitään jäljelle. Sattuma ne ehkä selvittää minulle
joskus toiste, päivää selvemmäksi, ja saa minut hämmästymään sitä, että
olen ollut niistä epävarma.



3

KETÄÄN EI VOI KEHUA ONNELLISEKSI ENNEN HÄNEN KUOLEMAANSA

(I. 18)


                         _Scilicet ultima semper
    exspectanda dies homini est, dicique beatus
    ante obitum nemo supremaque funera debet_.[7]

Lapset osaavat tätä tarkoittavan kertomuksen Kroisos kuninkaasta, joka,
kun Kyyros oli ottanut hänet vangiksi ja tuominnut hänet kuolemaan,
juuri kun hänet piti mestattaman huudahti: "Oi Solon, Solon!" Kun tämä
kerrottiin Kyyrokselle ja hän tahtoi tietää, mitä se merkitsi, ilmoitti
Kroisos hänelle huomanneensa silloin omalta kohdaltaan oikeaksi tuon
varoittavan sanan, jonka Solon kerran oli hänelle lausunut: että
ihmisiä, kuinka suosiollisesti onni heille hymyilleekin, ei voi sanoa
onnellisiksi, ennenkuin on nähty heidän viettävän elämänsä viimeisen
päivän, inhimillisten olojen epävarmuuden ja vaihtuvaisuuden vuoksi,
ne kun varsin vähäisestä sysäyksestä muuttuvat tilasta toiseen
aivan erilaiseen... Kaikessa muussa voi olla pettävää teeskentelyä:
joko nuo filosofian kauniit puheet eivät asu meissä syvemmällä kuin
ulkonaisena käytöksenä, tahi onnettomuudet, koskematta meihin kipeästi,
antavat meille tilaisuutta aina säilyttää ulkomuotomme tyynenä;
mutta tuossa viimeisessä kohtauksessamme kuoleman kanssa ei ole enää
teeskentelemistä: täytyy puhua selvää kieltä, täytyy näyttää, mitä
astian pohjalla on hyvää ja puhdasta:

    _Nam verae voces tum demum pectore ab imo
    ejiciuntur et eripitur persona; manet res_.[8]

Senpätähden tulevat tämän viimeisen nopansiirron mukaan koeteltaviksi
ja tutkittaviksi elämämme kaikki muut teot. Se on päivien päivä, se
on kaikkien muiden päivien tuomiopäivä; se on, sanoo eräs muinaisajan
kirjailija, päivä, joka on tuomitseva kaikki menneet vuoteni. Jätän
kuoleman tehtäväksi tutkimusteni hedelmän koettelemisen; saamme
silloin nähdä, lähtevätkö puheeni huuliltani vai sydämestäni. Olen
nähnyt useampien antavan kuolemallaan mainetta hyvään tai pahaan päin
koko elämälleen... On uljaita ja onnellisia kuolemia. Olen nähnyt
sen eräältä henkilöltä,[9] vieläpä hänen kukkeimmassa kasvussaan,
katkaisevan ihmeellistä edistystä lupaavan kehityksen langan niin
suurenmoisella lopulla, että mielestäni hänen kunnianhimoisissa ja
rohkeissa unelmissaan ei ollut mitään niin ylevää kuin oli niiden
äkillinen raukeaminen. Hän saavutti päämääränsä kesken elämänsä kulkua
suurenmoisemmin ja kunniakkaammin kuin halusi ja toivoi, ja voitti
kaatuessaan suuremman mahdin ja maineen kuin mihin hänen elämänsä
juoksu tähtäsi. Arvostellessani toisten elämää katson aina, millaiseksi
sen loppu on muodostunut, ja oman elämäni pääpyrintöjä on, että se
päättyisi hyvin, se on: rauhallisesti ja hiljaa.



4

KUOLEMAN HALVEKSIMISESTA

(I, 19)


Meidän elämänjuoksumme päätekohtana on kuolema: se on meidän
välttämätön silmämäärämme. Jos se meitä peloittaa, niin miten on
silloin mahdollista astua askeltakaan eteenpäin ilman kuumeentapaista
levottomuutta? Tavalliset ihmiset etsivät apua siitä, etteivät sitä
ajattele; mutta mikä elukkamainen typeryys saattaa heidät niin
törkeästi sokaista? Varmaankin ohjaa aasiansa hännästä se,

    _qui capite ipse suo instituit vestigia retro_.[10]

Eipä kumma, että hän niin usein joutuu satimeen. Noita ihmisiä
peloittaa jo pelkkä kuoleman mainitseminenkin, ja useimmat heistä
ristivät sen sanan johdosta itsensä, niinkuin paholaisen nimen
kuullessaan. Ja koska se mainitaan testamenteissa, niin älkää
luulkokaan, että he ryhtyvät niitä laatimaan, ellei lääkäri ole
antanut heille viimeistä tuomiota: ja Jumala tietää, millä hyvällä
ymmärryksellä he silloin, tuskan ja pelon keskellä, keittävät ne
kokoon. Koska tuo sana karahti liian kovalta roomalaisten korvissa ja
tuntui heistä tuhoatietävältä, niin he olivat oppineet lieventämään
tahi miedontamaan sen vaikutusta kiertävin sanantavoin; sen sijaan että
sanoisivat: Hän on kuollut, he sanovat: "Hän on lakannut elämästä, hän
on elänyt"; kunhan vain mainitaan elämä, vaikkapa vain päättynytkin,
niin he tyytyvät. Siitä me olemme lainanneet sanantapamme: _se ja se
vainaja_. Luullaanko ehkä, että, kuten sanotaan, ken voittaa aikaa,
kenties pääsee maksamasta.

Minä synnyin kello yhdentoista ja kahdentoista välillä päivällä
viimeisenä päivänä helmikuuta vuonna 1533 nykyisen ajanlaskumme
mukaan, jossa vuosi alkaa tammikuulla. Vain juuri pari viikkoa sitten
täytin kolmekymmentäyhdeksän vuotta; minun täytyy vielä saada elää
ainakin yhtä kauan. Kiusata sillaikaa itseään niin kaukaista asiaa
ajattelemalla, sehän olisi hulluutta. -- Mutta mitä? Nuoret ja
vanhat päättävät päivänsä samalla mielellä; jokainen poistuu elämästä
ikäänkuin vasta juuri olisi päässyt sen alkuun; ei ole niin ikäloppua
ihmistä, joka, niin kauan kuin näkee Methusalemin olleen häntä
iäkkäämmän, ei luulisi luittensa vielä kestävän pariakymmentä vuotta.

Sitäpaitsi, sinä houkka parka, kuka on sinulle laskenut elonpäiviesi
määrän? Sinä luotat lääkärien laskuihin; katso toki enemmän
todellisuutta ja kokemusta. Maailman tavalliseen menoon verraten olet
jo kauan saanut elää vain erikoisesta suosiosta. Olet elänyt yli
tavallisen määrän; ja huomataksesi, että niin on, laske, kuinka paljon
enemmän on tuttaviesi joukossa niitä, jotka ovat kuolleet ennen sinun
ikääsi kuin niitä, jotka ovat sen saavuttaneet; ja teeppä luettelo
niistäkin, jotka ovat aateloineet elämänsä maineella, niin panen vetoa,
että useammat ovat kuolleet ennen kolmenkymmenenviiden vuoden ikää kuin
sen saavutettuaan. Varsin järkevää ja hurskasta on ottaa esimerkkiä
itse Jeesuksen Kristuksen ihmisvaelluksesta; hänhän päätti päivänsä
kolmenkymmenenkolmen vuoden ikäisenä. Suurin ihminen, joka oli vain
ihminen, Aleksanteri, kuoli myöskin siinä iässä. Kuinka monin tavoin
kuolema voikaan meidät yllättää?...

Nämä niin lukuisat ja tavalliset esimerkit silmäimme edessä, kuinka on
mahdollista, että saattaa torjua luotaan kuoleman ajatuksen, ja ettei
se näytä pitelevän meitä joka hetki niskasta kiinni? -- "Mitäpä siitä",
sanotte kai minulle, "kuinka se tapahtuu, kunhan vain ei vaivaa sillä
itseään?" -- Olen samaa mieltä, ja millä keinoin voineekin turvata
itsensä iskuilta, vaikkapa vasikan vuotaan kääriytymällä, niin en ole
se mies, joka sitä arastelisin; sillä en muuta pyydä kuin saada elää
rauhassa, ja parhaan menettelytavan, minkä voin sitä varten keksiä, sen
valitsen, olkoon se muutoin niin vähän kunniakas ja mallikelpoinen kuin
onkin:

    _Praetulerim ... delirus inersque videri
    dum mea delectent mala me, vel denique fallant,
    quam sapere et ringi_.[11]

Mutta mieletöntä on luulla sen keinon vievän perille. He tulevat ja
menevät, hyppivät ja tanssivat; kuolemasta ei mitään tietoa. Sitä
myöten on kaikki hyvin; mutta toiselta puolen, kun se kohtaa heitä
tahi heidän vaimojaan, lapsiaan ja ystäviään, yllättäen heidät
äkkiarvaamatta ja suojattomina, mitkä sieluntuskat, mitkä valitukset,
mikä raivo ja epätoivo painaa heidät maahan? Oletteko koskaan
nähnyt mitään niin masentunutta, niin muuttunutta, niin nolattua?
Asiasta täytyy pitää huoli paremmin ajoissa, ja moinen elukkamainen
välinpitämättömyys, jos se voisikin mahtua järkimiehen päähän, mitä
pidän kerrassaan mahdottomana, käy meille liian kalliiksi. Jos se olisi
vihollinen, jonka voi välttää, niin neuvoisin lainaamaan pelkuruudelta
aseet; mutta koska se ei ole vältettävissä, koska se saavuttaa teidät
paetessanne ja pelkurina yhtä hyvin kuin miehevänä miehenäkin,

    _nempe et fugacem persequitur virum,
    nec parcit imbellis juventae
    poplitibus timidoque tergo_,[12]

ja koska ei karaistuinkaan panssari teitä suojaa,

    _ille licet ferro cautus se condat et azte,
    mors tamen inclusum protrahet inde caput_,[13]

niin oppikaamme pitämään sille puoliamme ja taistelemaan sitä vastaan;
ja riistääksemme siltä aluksi sen suurimman edun meihin nähden,
menetelkäämme aivan päinvastoin kuin tavallisesti tehdään: riistäkäämme
siltä sen outous, perehtykäämme siihen, tottukaamme siihen; älköön olko
mikään niin usein ajatuksissamme kuin kuolema; joka hetki kuvailkaamme
sitä mielessämme, kaikissa muodoissa; hevosen kompastuessa, kattotiilin
pudotessa, pienimmänkin neulanpiston johdosta toistakaamme äkkiä: "No
niin, jokohan se olisi itse kuolema?" ja sitten terästäytykäämme ja
karaiskaamme luontomme. Keskellä juhlia ja iloa kaikukoon meissä aina
tuo kohtalomme muistelon loppusävel, älkäämme antako nautinnon niin
kovin temmata meitä mukaansa, ettemme joskus palauttaisi muistiimme,
kuinka monin tavoin tämä hilpeytemme on alttiina kuolemalle,
kuinka monin keinoin se uhkaa kaapata sen kynsiinsä. Niin tekivät
egyptiläiset, he kun keskellä kemujaan ja upeimpia pitojaan tuottivat
paikalle ihmisen luurangon vihjaukseksi juhlavieraille.

    _Omnem crede diem tibi diluxisse supremum:
    grata superveniet, quae non sperabitur, hora_.[14]

Emme tiedä, missä kuolema meitä odottaa; odottakaamme sitä kaikkialla.
Valmistautuminen kuolemaan on valmistautumista vapauteen; ken on
oppinut kuolemaan, se on vieraantunut olemasta orjana; ei ole mitään
onnettomuutta elämässä sille, joka on oikein käsittänyt, että hengen
menettäminen ei ole onnettomuus. Jos osaamme kuolla, niin vapautamme
itsemme kaikesta vallan ja pakon alaisuudesta. Paulus Aemilius vastasi
sille, jonka tuo surkuteltava Makedonian kuningas,[15] hänen vankinsa,
lähetti hänen luokseen pyytämään, ettei hän kuljettaisi kuningasta
riemusaatossaan: "Pyytäköön hän sitä itseltään."

Itse asiassa on kaikilla aloilla vaikea teennäisesti ja uutteruuden
avulla paljonkaan edistyä, ellei luonto anna hiukan apuansa.
Luonnostani en ole synkkämielinen, mutta kyllä haaveksivainen; alun
alkaen ei ole mikään ajatuksiani niin askarruttanut kuin kuoleman
kuvittelut, eipä edes vallattomimmallakaan ikäkaudellani,

    _jucundum quum aetas florida ver ageret_.[16]

Naisten seurassa ja kesken leikkien ... ajattelin erästä henkilöä,
jonka edellisinä päivinä oli yllättänyt kuumetauti, ja hänen
kuolemaansa, joka hänet kohtasi hänen sellaisesta juhlasta lähtiessään
ja ajatellessaan vain vapautta, rakkautta ja hyviä päiviä, niinkuin
tein minäkin; ajattelin, että sama saattoi olla minullakin edessä:

    _Jam fuerit nec post unquam revocare licebit_.[17]

Tuo ajatus ei vetänyt otsaani rypyille enempää kuin mikään muukaan.
Mahdotonta on olla ensi aluksi tuntematta pistoksia tuollaisista
ajatuksista; mutta kun niitä käsittelee ja palauttelee mieleensä,
niin ajan oloon niihin epäilemättä kotiutuu; muutoin minä puolestani
olisin alituisessa pelossa ja vimmassa; sillä ei koskaan ole kukaan
ihminen vähemmin luottanut elämäänsä eikä vähemmin välittänyt sen
jatkumisesta. Sangen vankka ja harvoin häiriytynyt terveys, jota tähän
saakka olen nauttinut, ei houkuttele minua toivomaan sen pitenemistä,
eivätkä taudit saa minua pelkäämään sen lyhenemistä; joka hetki tuntuu
minusta kuin lähtisin siitä, ja lakkaamatta toistan itsekseni: "Kaikki,
mikä voi tapahtua jonakin muuna päivänä, voi tapahtua tänään." Itse
asiassa uhkat ja vaarat vievät meitä vain vähän tahi eivät ollenkaan
lähemmäksi loppuamme; ja jos ajattelemme, kuinka monta miljoonaa niitä
on kintereillämme muita, paitsi tuota yhtä, joka näyttää uhkaavan
meitä eniten, niin huomaamme, että terveinä ja kuumetautisina, merellä
ja kodeissamme, taistelussa ja rauhassa olemme sitä yhtä lähellä:
_Nemo altero fragilior est; nemo in crastinum sui certior_.[18] Mitä
minun on tehtävä ennen kuolemaani, sen suorittamiseen näyttää minusta
kaikki aika lyhyeltä, vaikkapa se veisi vain tunninkin. Eräs henkilö,
joka tässä eräänä päivänä selaili muistikirjaani, löysi huomautuksen
jostakin, mitä tahdoin tehtäväksi kuolemani jälkeen; kerroin hänelle
niinkuin asia oli, että vaikka olin ollut vain lieuen päässä kotoani,
terveenä ja pirteänä, olin kiiruhtanut kirjoittamaan sen siihen, koska
en ollut varma siitä, että pääsisin hengissä kotiin asti...

Meidän uskonnollamme ei ole ollut vakavampaa inhimillistä perustaa
kuin elämän halveksiminen. Ei ainoastaan järjen ääni kehoita meitä
siihen: sillä miksi pelkäisimme jonkin sellaisen menettämistä, jota,
sen menetettyämme, emme voi kaivata? vaan myöskin, koska kerran kuolema
niin monin tavoin meitä uhkaa, eikö ole pahempi pelätä niitä kaikkia
kuin kestää niistä yksi? Mitä sillä on väliä, milloin se tapahtuu,
koska se kerran ei ole vältettävissä? Sille, joka sanoi Sokrateelle:
"Kolmekymmentä tyrannia on tuominnut sinut kuolemaan", vastasi tämä:
"Ja luonto heidät." Kuinka typerää on tuskitella siirtymistä vapauteen
kaikesta tuskasta? Samoin kuin syntymämme meille aiheutti kaiken
muun syntymisen, samoin vaikuttaa kuolemamme kaiken muun kuolemisen.
Senvuoksi on yhtä typerää itkeä sitä, että sadan vuoden päästä emme
enää elä, kuin sitä, ettemme eläneet sata vuotta sitten. Kuolema on
toisen elämän alku; samoin itkimme, samoin surimme astumistamme tähän
elämään, samoin heitimme entisen verhomme siihen astuessamme. Ei
mikään voi olla raskasta, mikä on vain kerran. Onko syytä niin kauan
aikaa pelätä jotakin niin lyhytaikaista? Pitkän elinajan ja lyhyen
elinajan tekee kuolema aivan yhdeksi: sillä pituutta ja lyhyyttä
ei ole siinä, mikä ei enää ole olemassa. Aristoteles kertoo, että
Hypanis-virran rannoilla on pieniä eläimiä, jotka elävät vain yhden
päivän: ne, jotka kuolevat kello 8 aamulla, kuolevat nuoruudessaan; ne,
jotka kuolevat kello 5 illalla, kuolevat vanhuutensa raihnaudessa. Kuka
meistä ei naura pilkallisesti nähdessään pidettävän lukua onnesta tahi
onnettomuudesta tuona ajanhetkenä? Meidän elinaikamme pitemmyys ja
lyhyemmyys, jos sitä vertaamme ijankaikkisuuteen tahi edes vuorten,
jokien, tähtien, puiden ja vieläpä erästen eläintenkin elinaikaan, on
yhtä naurettava. Mutta luonto pakoittaa meidät siihen: 'Poistukaa',
sanoo se, 'tästä maailmasta, niinkuin olette siihen tulleet. Sama matka,
jonka teitte kuolemasta elämään, intohimottomasti ja pelotta,
tehkää se takaisin elämästä kuolemaan. Teidän kuolemanne on osa
maailmanjärjestystä, se on osa maailman elämää.

             _Inter se mortales mutua vivunt,
    et quasi cursores vitai lampada tradunt_.[19]

Pitääkö minun teidän tähtenne muuttaa tuo kaunis olojen rakenne?
Kuolema se on teidän luomisenne ehto, se on osa teistä; te koetatte
paeta omaa itseänne. Se olemuksenne, jota nautitte, on yhtä osallinen
kuolemaan kuin elämään. Ensimmäinen syntymänne päivä vie teidät
kuolemaan, niinkuin elämäänkin.

    _Prima, qua vitam dedit, hora, carpsit.[20]
    Nascentes morimur, finisque ab origine pendet_.[21]

Kaiken sen ajan, minkä elätte, sen riistätte elämältä; se tapahtuu
sen kustannuksella. Elämänne alituinen työ on kuoleman rakentamista.
Te olette kuolemassa, ollessanne elämässä; sillä te olette kuoleman
jäljessä, kun ette enää ole elossa. Tahi, jos niin mieluummin tahdotte,
elettyänne olette kuollut, mutta eläessänne olette kuoleva; ja kuolema
koskee paljoa kovemmin, kipeämmin ja oleellisemmin kuolevaa kuin
kuollutta. Jos olette käyttäneet elämää hyödyksenne, niin olette
nauttineet sitä kylliksi; lähtekää siitä tyytyväisenä.

    _Cur non ut plenus vitae conviva recedis_?[22]

Jos ette ole osanneet sitä käyttää, niin mitäpä siitä, että olette sen
menettäneet? Mitä varten sitä enää haluatte?

               _Cur amplius addere quaeris
    rursum quod pereat male, et ingratum occidat omne_?[23]

Elämä ei ole itsessään hyvä eikä paha: se on hyvän ja pahan paikka, sen
mukaan kuin ne siihen sijoitatte. Ja jos olette eläneet yhden päivän,
niin olette nähneet kaikki; yksi päivä on samanlainen kuin kaikki
päivät. Ei ole mitään muuta päivänvaloa eikä muuta yötä. Tämä aurinko,
tämä kuu, nämä tähdet, tämä maailmanrakenne on sama, jota esi-isännekin
ovat käyttäneet hyväkseen, ja joka on ylläpitävä kaukaisinten
jälkeläistennekin elämää.

    _Non alium videre patres aliumve nepotes adspicient_.[24]

Ja pahimmassa tapauksessa; näytelmäni kaikki toisiaan seuraavat ja
vaihtelevat näytökset suoritetaan loppuun yhdessä vuodessa. Jos olette
tarkanneet neljän vuodenaikani menoa, niin ne käsittävät maailman
lapsuuden, nuoruuden, miehuuden ja vanhuuden. Se on näytellyt osansa;
se ei tiedä muuta temppua kuin aloittaa alusta taas; se on aina oleva
samaa.

    _Versamur ibidem atque insumus usque_.[25]
    _Atque in se sua per vestigia volvitur annus_.[26]

En aio valmistaa teille muita uusia ajanvietteitä:

    _Nam tibi praeterea quod machiner, inveniamque,
    quod placeat, nihil est: eadem sunt omnia semper_.[27]

Tehkää tilaa toisille, niinkuin toiset ovat tehneet teille.
Tasapuolisuus on oikeudenmukaisuuden ensimmäinen ehto. Kuka voi
valittaa olevansa mukaan luettuna siinä, missä kaikki ovat mukaan
luettuina? Ja vaikka elätte, niin ette sillä mitenkään saa vähennetyksi
sitä aikaa, joka teidän on oltava kuolleena: siitä ei ole apua; saatte
olla tuossa pelkäämässänne tilassa yhtä kauan kuin jos olisitte
kuolleet rintalapsina:

    _Licet, quot vis, vivendo vincere saecla,
    mors aeterna tamen nihilominus illa manebit_.[28]

Ja saatanhan teidät tilaan, jossa ette tunne mitään tyytymättömyyttä:


    _In vera nescis nullum fore morte alium te,
    qui possit vivus tibi te lugere peremptum,
    stansque jacentem_?[29]

ettekä kaipaa elämää, jota nyt niin kovin surette;


    _nec sibi enim quisquam tum se vitamque requirit,
    nec desiderium nostri nos afficit ullum_.[30]

Kuolema on vähemmin pelättävä kuin ei mitään, jos olisi jotakin
vähempää kuin ei mitään.

    _Multo ... mortem minus ad nos esse putandum,
    si minus esse potest quam quod nihil esse videmus_.[31]

Se ei koske teitä kuolleena eikä elävänä: elävänä ei, koska olette
olemassa, kuolleena ei, koska ette enää ole olemassa. Sitäpaitsi ei
kukaan kuole ennen aikaansa: se aika, jonka jätätte jälkeenne, ei ollut
teidän omaanne enempää kuin se, joka on kulunut ennen syntymäänne, eikä
teitä koske sen enempää.

    _Respice enim quam nil ad nos anteacta vetustas
    Temporis aeterni fuerit_.[32]

Missä elämänne loppuneekin, siinä se on kaikki. Elämän hyödyllisyys ei
ole sen pituudessa, vaan sen käyttämisessä; monikin on elänyt kauan,
joka on elänyt vähän aikaa. Pitäkää se mielessänne vielä eläessänne:
teidän tahdostanne, ei vuosien lukumäärästä, riippuu, oletteko kylliksi
eläneet. Ettekö luulleet koskaan saapuvanne sinne, minne lakkaamatta
olitte kulkemassa? Kuitenkaan ei ole sitä tietä, joka ei kerran
loppuisi. Ja jos seura voi teitä lohduttaa, niin eikö maailma mene
samaa menoa kuin tekin?

    _Omnia te, vita perfuncta, sequentur_.[33]

Eikö kaikki ole mukana samassa liikkeessä, jossa tekin? Onko mitään,
mikä ei vanhenisi samalla kuin tekin? Tuhannet ihmiset, eläimet ja muut
luontokappaleet kuolevat samalla hetkellä kuin tekin.

    _Nam nox nulla diem, neque noctem auvora secuta est,
    qui non audierit mixtos vagitibus aegris
    ploratus, mortis comites et funeris atri_.[34]

Miksi sitä arastelette, kun kerran ette voi siitä peräytyä? Olette
nähneet kyllin monta niitä, joille kuoleminen on ollut hyväksi, he
kun siten ovat välttäneet suuria kärsimyksiä; mutta oletteko nähneet
ketään, jolle se olisi ollut pahaksi? Onhan kovin yksinkertaista
paheksia seikkaa, jota ette ole kokeneet, ette itsessänne ettekä
muissa. Miksi olet tyytymätön minuun ja kohtaloosi? Teemmekö sinulle
vääryyttä? Onko sinun hallittava meitä vai meidän sinua? Vaikka ikäsi
ei olekaan päässyt täyteen määrään, niin elinaikasi on. Pieni ihminen
on kokonainen ihminen niinkuin suurikin. Ei ihmisiä eikä heidän
elinpäiviään mitata kyynärämitalla. Ajatelkaahan todenteolla, kuinka
paljon vähemmin siedettävä ja kuinka paljon tukalampi olisi ihmiselle
ainainen elämä kuin se, jonka minä hänelle olen suonut. Jos teillä
ei olisi kuolemaa, niin te kiroaisitte minua lakkaamatta siitä, että
olin teiltä sen riistänyt. Olen tahallani sekoittanut siihen jonkin
verran katkeruutta, estääkseni teitä, huomatessanne sen mukavaksi
käyttää, tavoittelemasta sitä liian ahnaasti ja maltittomasti.
Saadakseni teidät pysymään sillä kohtuullisuuden kannalla, jota
teiltä vaadin, ettette karta elämää ettekä kammoksu kuolemaa, olen
sovitellut kummankin keskinkertaisen makeaksi ja katkeraksi. Minä
opetin Thaleelle, ensimmäiselle viisaistanne, että eläminen ja
kuoleminen oli yhdentekevää: senpätähden hän sille, joka kysyi häneltä,
miksikä hän ei kuollut, vastasi sangen viisaasti: _senvuoksi, että se
on yhdentekevää_. Vesi, maa, ilma ja tuli ynnä muut tämän rakenteeni
osat eivät ole enemmän elämäsi kuin kuolemasi välineitä. Miksi pelkäät
viimeistä päivääsi? Se ei vaikuta kuolemaasi enempää kuin muutkaan:
viimeinen askel ei vaikuta väsymystä, se päästää sen valtaan. Jokainen
päivä kulkee kohti kuolemaa; viimeinen saapuu perille.'

Kas siinä luontoäitimme hyvät huomautukset.

Mutta nyt olen usein miettinyt sitä, mistä johtuu, että sodissa
kuoleman kasvot, olkoonpa että näemme ne itsessämme tahi muissa,
ovat verrattoman paljon vähemmän peloittavat kuin kodeissamme
(muutoinhan armeija olisi pelkkiä lääkäreitä ja itkusuita), ja että,
vaikka se on aina sama, maalaisilla ja halpasäätyisillä ihmisillä
kuitenkin on siihen paljon enemmän uskallusta kuin muilla. Luulen
itse asiassa, että nuo peloittavat elkeet ja laitteet, joilla me sen
ympäröimme, peloittavat meitä enemmän kuin se itse: aivan muuttunut
elämän meno; äitien, vaimojen ja lasten valitushuudot; hämmästyneitä
ja tyrmistyneitä ihmisiä käymässä luonamme; paljon kalpeita ja
itkettyneitä palvelijoita ympärillämme; päivänvalosta suljettu huone,
vahakynttilöitä palamassa, vuoteemme ääressä lääkäreitä ja saarnaajia;
lyhyesti: kaikki ympärillämme kaameata ja peloittavaa; johan olemme
kuin käärinliinoissa ja haudassa. Lapset pelkäävät ystäviänsäkin,
nähdessään heidät naamioituina; samoin teemme mekin. Täytyy riisua
naamari asioilta niinkuin henkilöiltäkin: kun se on riisuttu, emme
löydä sen alta muuta kuin sen saman kuoleman, johon eräs palvelija tahi
yksinkertainen kamarineitsyt hiljattain meni pelkäämättä. Onnellinen se
kuolema, joka ei anna aikaa tuollaisten menojen valmisteluun.



5

TOTTUMUKSEN VOIMASTA JA MIKSI EI SAISI LIIAN HELPOSTI MUUTTAA
HYVÄKSYTTYÄ LAKIA

(I, 22)


Tottumuksen voiman näyttää minusta sangen hyvin käsittäneen se,
joka ensimmäisenä keksi tuon tarinan, että eräälle maalaisvaimolle,
joka oli tottunut hyväilemään ja kanniskelemaan sylissään vasikkaa
sen syntymähetkestä saakka ja yhä edelleen sitä jatkoi, tämä tuli
sellaiseksi tavaksi, että vaikka vasikka jo oli suuri härkä, hän yhä
vain sitä kantoi. Sillä tottumus on todellakin voimakas ja ovela
koulumestari. Vähitellen, salavihkaa se laskee valtansa meissä lujalle
pohjalle; mutta kun se, noin hiljalleen ja vaatimattomasti aljettuaan,
on ajan oloon sen vakaannuttanut ja juurruttanut, näyttää se meille
piankin tuimaa ja tyrannimaista naamaa, jota vastaan meidän ei enää
ole lupa nostaa edes silmiämmekään. Näemme sen joka hetki pakottavan
luonnon säännötkin taipumaan: _Usus efficacissimus rerum omnium
magister_...[35]

Minusta näyttää, että suurimmat paheemme pääsevät alkuunsa jo
hennoimmassa lapsuudessamme, ja että tärkein osa kasvatustamme on
jätetty imettäjäin käsiin. Äitejä hauskuttaa nähdä lapsen vääntävän
kananpojalta niskat nurin ja vallattomuudessaan mukiloivan koiraa ja
kissaa; ja monikin isä on niin typerä, että pitää hyvänä urheuden
enteenä sitä, kun näkee poikansa herjaten antavan nyrkiniskuja
talonpojalle tahi palvelijalle, joka ei puolusta itseään, ja
näppäryytenä sitä, kun näkee hänen jollakin ilkeällä vilpillä ja
kepposella ovelasti petkuttavan toveriaan. Siinä ovat kuitenkin
julmuuden, tyrannimaisuuden ja kavaluuden oikeat siemenet ja juuret. Ne
itävät siellä ja kasvavat sitten ripeästi ja rehoittavat voimakkaasti
tottumuksen vaalimina. Ja sangen vaarallinen kasvatusmenetelmä on
puolustella noita häijyjä taipumuksia iän hentoudella ja asian
vähäpätöisyydellä: ensiksikin siinä puhuu luonto, jonka ääni silloin
on puhtaampi ja teeskentelemättömämpi, kun se on hennompi ja uudempi;
toiseksi pettämisen rumuus ei riipu eroituksesta kultarahojen ja
nuppineulojen välillä, se riippuu siitä itsestään. Ymmärtääkseni on
paljon oikeampaa päätellä näin: "Miksei hän pettäisi kultarahoissa,
koska hän kerran pettää nuppineuloissa?" kuin kuten tavallisesti
päätellään: "Asiahan koskee vain nuppineuloja; hän varoisi niin
tekemästä, jos se koskisi kultarahoja." Tulee huolellisesti opettaa
lapset vihaamaan paheita niiden oman luonnon vuoksi, tulee opettaa
heille niiden luonnollinen rumuus, jotta he eivät välttäisi niitä
vain teoissaan, vaan varsinkin sydämissään, niin että niiden pelkkä
ajatuskin on heille inhoittava, minkä naamarin alla ne piillevätkin.

       *       *       *       *       *

Omantunnon lait, joiden me sanomme syntyvän luonnosta, syntyvät
tottumuksesta; kun kukin sisimmässään kunnioittaa ympäristössään
hyväksyttyjä ja omaksuttuja mielipiteitä ja tapoja, niin hän ei voi
niistä vapautua tunnonvaivoitta eikä niitä noudattaa hyväksymättä
menettelyään. Kun kreetalaiset muinoin tahtoivat kirota jotakuta, niin
he rukoilivat jumalia totuttamaan hänet johonkin pahaan tapaan. Mutta
sen mahdin päävaikutus on, että se vangitsee ja valtaa meidät siihen
määrään, että meidän tuskin on mahdollista irtautua sen kynsistä ja
syventyä itseemme, pohtiaksemme ja arvostellaksemme sen määräyksiä.
Kun me itse asiassa imemme ne itseemme äitimme maidon mukana, ja kun
maailma esiintyy meille sellaisena ensi näkemästämme asti, niin meistä
tuntuu, että synnynnäinen kohtalomme on elää ja toimia juuri niin; ja
yleiset ajatustavat, joiden näemme olevan arvossa ympäristössämme ja
jotka ovat juurtuneet sieluumme isiemme siemenestä, tuntuvat meistä
kaikkialla vallitsevilta ja luonnollisilta: ja siitä sitten johtuu,
että mikä on totutusta tavallisuudesta poikkeavaa, sen luullaan olevan
järjenkin tolalta poikkeavaa: jumala tietää kuinka mielettömästi
useimmiten!...

Ken tahtoo päästä riippumattomaksi tästä tavan ankarasta
ennakkotuomiosta, se tapaa monenmoista ehdottoman varmalla päätöksellä
hyväksyttyä, joka ei perustu muuhun kuin siihen liittyvän tavan
harmaaseen partaan ja vanhuudenryppyihin: mutta poistettuaan
tuon naamarin, perustaen asiat totuuteen ja järkeen, hän tuntee
ajatustapansa ikäänkuin kokonaan mullistuneen ja kuitenkin asettuneen
paljon varmemmalle pohjalle. Kysyn häneltä silloin esimerkiksi, mikä
saattaa olla eriskummaisempaa kuin nähdä kansan olevan pakoitetun
noudattamaan lakeja, joita se ei koskaan ole ymmärtänyt, olevan sidotun
kaikissa yksityisissä asioissaan, avioliitoissaan, lahjoituksissaan,
testamenteissaan, myynneissään ja ostoissaan sääntöihin, joita se
ei voi tuntea, ne kun eivät ole kirjoitetut eivätkä julkaistut sen
kielellä, ja joiden selittäminen ja käyttö sen pakostakin täytyy maksaa
rahalla...

Onko mitään hurjempaa kuin nähdä kansa, jonka keskuudessa tuomarin
toimi lakivoimaisen tavan nojalla on myytävissä ja tuomiot
maksetaan käteisellä, ja oikeus laillisesti kielletään siltä,
jolla ei ole millä sen maksaisi? Ja tämä kauppatavara on niin
suuressa arvossa, että valtiossa syntyy neljäs sääty ihmisistä,
jotka ajavat oikeusasioita, kolmen entisen: papiston, aatelissäädyn
ja kansan lisäksi; ja tämä sääty, jonka hoidettavina ovat lait,
ja jolla on ylin valta ihmisten omaisuuksiin ja henkiin nähden,
on aatelistosta erillinen yhdyskunta; tästä taas johtuu, että on
olemassa kaksinaiset lait, kunnian ja oikeuden, jotka monissa asioissa
ovat hyvin vastakkaiset; että edelliset yhtä ankarasti tuomitsevat
ojennuksen suvaitsemisen kuin jälkimmäiset ojennuksen kostamisen;
että sotilaallisen velvollisuuskäsityksen mukaan se menettää kunnian
ja aateluuden, joka jättää kostamatta kärsimänsä loukkauksen, ja
siviilipiirien velvollisuuskäsityksen mukaan se, joka sen kostaa,
joutuu hengenrangaistuksen alaiseksi; ken vetoaa lakeihin, saadaksensa
hyvitystä loukatulle kunniallensa, se häpäisee itsensä, ja ken ei
vetoa niihin, sitä lait siitä rankaisevat ja kurittavat; ja näistä
kahdesta niin erilaisesta säädystä, jotka kuitenkin riippuvat samasta
päämiehestä, edellisellä on rauha, jälkimmäisellä sota toimenaan,
edellisellä rahanansio, jälkimmäisellä kunnia, edellisellä tiedot,
jälkimmäisellä hyve, edellisellä sana, jälkimmäisellä toimi,
edellisellä oikeus, jälkimmäisellä urheus, edellisellä järki,
jälkimmäisellä voima, edellisellä pitkä viitta, jälkimmäisellä lyhyt
osanaan...

Tällaiset mietteet eivät kuitenkaan saa houkutelluksi ymmärtäväistä
miestä noudattamasta yleistä tapaa; niinpä minusta päinvastoin
näyttää, että kaikki poikkeavat ja erikoiset käytöstavat johtuvat
pikemmin houkkamaisuudesta tahi kunnianhimoisesta teeskentelystä kuin
tosijärkevyydestä, ja että viisaan tulee sisäisesti irroittaa sielunsa
enemmistön painostuksesta ja pitää se vapaana ja kykenevänä vapaasti
arvostelemaan asioita, mutta ulospäin kokonaan noudattaa hyväksyttyjä
käytöstapoja ja muotoja. Yhteiskunnalla ei ole mitään tekemistä
meidän ajatustemme kanssa, mutta kaikki muu, kuten tekomme, työmme,
omaisuutemme ja henkemme, ne tulee antaa ja uhrata sen palvelukseen ja
yleisten mielipiteiden alaisiksi: niinkuin tuo hyvä ja suuri Sokrates
kieltäytyi pelastamasta henkeään olemalla tottelematta tuomaria,
vieläpä sangen väärää ja kohtuutonta tuomaria; sillä sääntöjen sääntö
ja yleinen lakien laki on, että kukin noudattakoon sen paikan lakeja,
missä elää: νόμοις επεσθαι τοισιν εγ χωροις καλόν.[36]

Kas tässä toisenlaisia mietteitä. On hyvin epäilyksen alaista,
saattaako olla niin ilmeistä hyötyä hyväksytyn lain, olkoonpa se
millainen tahansa, muuttamisesta, kuin on vahinkoa sen järkyttämisestä,
semminkin kun valtio on ikäänkuin rakennus, joka on pantu kokoon niin
tarkasti toisiinsa liittyvistä osista, että on mahdoton liikuttaa
yhtä niistä kokonaisuuden siitä kärsimättä. Thurialaisten lainlaatija
määräsi, että jokainen, joka tahtoisi joko kumota jonkin vanhoista
laeista tahi säätää uuden, esiintyisi kansan edessä nuora kaulassa,
jotta hänet, jos jokainen ei hyväksyisi tuota uutuutta, heti
kuristettaisiin; ja Lakedaimonin lainlaatija pani henkensä vaakaan
saadakseen kansalaisensa varmasti lupaamaan, etteivät rikkoisi
ainoatakaan hänen säädöksistään. Efori, joka niin tylysti katkaisi
ne kaksi kieltä, jotka Phrynis[37] oli lisännyt soittimeensa, ei
välitä siitä, paraneeko se niistä, tahi kaikuvatko sen soinnut niiden
vaikutuksesta täyteläisempinä; hänelle riittää, tuomitakseen ne, että
ne tiesivät vanhan tavan muuttamista. Samaa merkitsi tuo oikeuden
ruostunut miekka Marseillessa.

Inhoan uutuuksien tavoittelua, esiintyköönpä se missä muodossa tahansa,
ja olen oikeassa; sillä olen nähnyt sangen vahingollisia seurauksia
siitä. Se, mikä on meitä jo niin monta vuotta painanut, ei ole
tuottanut kaikkea odotettua hyvää: mutta todenmukaisesti voi sanoa,
että se syrjäseurauksena on tuottanut ja aiheuttanut kaikkea, vieläpä
ne onnettomuudet ja vauriot, joita sittemmin on tapahtunut ilman sitä
ja vastoin sitä; syyttäköön se niistä itseään: _Heu, patior telis
vulnera facta meis_.[38]

Ne, jotka järkyttävät jotakin valtiota, joutuvat helposti itse
ensimmäisinä vedetyiksi mukaan sen kukistumiseen. Mullistuksen
hedelmät tuskin jäävät pysyväisesti sille, joka sen on pannut alkuun;
hän myllertää ja samentaa veden toisille kalastajille. Se seikka,
että tämän monarkian liitokset ja kokoonpano ja koko tämä suuri
rakennus ovat vääntyneet sijoiltaan ja purkautuneet, varsinkin sen
vanhoilla päivillä, tämän uuden virtauksen vaikutuksesta, avaa mielin
määrin pääsyä ja tietä samanlaisille loukkauksille: kun kuninkaan
majesteetti kerran vaivoin on saatu alennetuksi korkeimmalta huipultaan
keskitasolle, niin se sitten helposti luhistuu keskitasolta maahan
asti. Mutta jos alkuunpanijat ovat turmiollisempia, niin jäljittelijät
ovat paheellisempia, heittäytyessään noudattamaan esimerkkejä, joiden
kauheuden ja turmiollisuuden he ovat tunteneet itsessään ja rangaisseet
muissa; ja jos on olemassa jonkinlainen kunnian aste pahanteossakin,
niin jälkimmäisten tulee tunnustaa edellisille keksinnön kunnia ja
ensimmäisen yrityksen uskallus. Kaikenlaiset uudet vallattomuudet
ammentavat hyvällä menestyksellä tästä ensimmäisestä ja antavasta
lähteestä esikuvansa ja mallinsa yhteiskuntamme rauhan häirinnälle...

Niinpä minusta näyttää, suoraan sanoen, osoittavan suurta itserakkautta
ja röyhkeyttä, että arvioidaan omat mielipiteet niin suuriarvoisiksi,
että niiden voimaan saattamiseksi täytyy järkyttää yleinen rauha ja
aiheuttaa niin paljon ehdottoman varmoja onnettomuuksia ja niin kauhea
tapojen turmelus kuin minkä kansalaissodat ja niin tärkeillä aloilla
tapahtuvat olojen mullistukset tuovat mukanaan, ja aiheuttaa ne omalle
maallensa. Eikö ole huonoa taloudenhoitoa edistää niin monia varmoja
ja tiettyjä paheita taistellakseen harhakäsityksiä vastaan, jotka
ovat väittelynalaisia ja joista saattaa olla eri mieliä? Onko mitään
rumempia paheita kuin ne, jotka loukkaavat omaatuntoa ja luonnollista
tietoa?...

Tämän niin jokapäiväisen totuuden vaarinottaminen on vahvistanut
kantaani ja pidättänyt minut uhkarohkeammassa nuoruudessanikin
sälyttämästä hartioilleni niin raskasta taakkaa, että olisin ottanut
vastatakseni niin tärkeästä tieteestä ja uskaltanut tässä sen, mitä
terveellä järjellä en voisi uskaltaa helpoimmassakaan niistä, joita
minulle oli opetettu ja joissa rohkea päätteleminen ei mitenkään ole
haitaksi; minusta kun näytti sangen väärältä tahtoa tehdä yleiset
ja muuttumattomat perussäännöt ja noudatetut menot riippuvaisiksi
yksityisen vaihtelevasta mielikuvituksesta (yksityisen järjellä on
tuomiovaltaa vain yksityisen asioissa) ja ryhtyä jumalallisiin lakeihin
nähden hankkeisiin, joita ei mikään esivalta sallisi siviililakeihin
nähden...



6

KASVATUKSESTA

(I, 25)


    _Madame Diane de Foixille, kreivitär de Gursonille_.[39]

En ole koskaan nähnyt isää, joka olisi ollut tunnustamatta poikaansa,
olipa tämä vaikka kyttyräselkäinen ja rupipäinen; ei sillä, ettei
hän, jollei ole täydellisesti tämän hellyytensä huumaama, huomaisi
tämän heikkoa puolta: mutta se on joka tapauksessa hänen poikansa.
Niinpä minäkin näen paremmin kuin kukaan muu, että nämä tässä ovat
vain sellaisen miehen haaveita, joka ei ole maistanut tieteistä muuta
kuin päällimmäistä kuorta lapsuudessaan, eikä ole säilyttänyt niistä
mielessään muuta kuin ylimalkaisen ja muodottoman hahmon: vähän
kutakin lajia, eikä mitään kokonaista, suoraan puhuen. Sillä yleensä
sanoen kyllä tiedän, että on olemassa lääketiede, lakitiede, neljä
erikoisalaa matematiikassa, ja pääpiirteittäin mihin ne tähtäävät;
ja mahdollisesti tiedän vielä tieteiden yleensä pyrkivän palvelemaan
meitä elämässämme; mutta perehtynyt niihin syvemmälti en koskaan ole,
en kynnet hampaissa pinnistänyt ajatuksiani tutkiessani Aristotelesta,
yksinvaltiasta nykyisen oppineisuuden maailmassa, enkä sitkeästi
harrastanut mitään tiedettä; eikä ole sitä tiedettä, josta osaisin
piirtää edes ensimmäiset peruspiirteet, eikä sitä keskiluokkain
koululasta, joka ei voisi sanoa itseään oppineemmaksi kuin minä, joka
en pysty edes kuulustelemaan häneltä hänen ensimmäistä läksyään; ja
jos minut siihen pakoitetaan, täytyy minun jokseenkin sopimattomasti
pusertaa siitä jonkinlainen yleiskeskustelun aihe, jonka nojalla tutkin
hänen luontaista ymmärryskykyään: jollainen läksy on heille yhtä outo
kuin heidän on minulle.

En ole tutustunut mihinkään ainettaan perusteellisesti käsittelevään
kirjaan, paitsi Plutarkhokseen ja Senecaan, joista ammennan kuin
Danaidit, täyttäen ja tyhjentäen lakkaamatta. Panen siitä jotakin tähän
paperille; omaan mieleeni tuskin jää mitään.

Historia se on minun mieleistäni luettavaa, tahi runous, johon olen
aivan erikoisesti rakastunut ja mieltynyt: sillä, kuten Kleanthes
sanoi, aivan niin kuin torven ahtaaseen putkeen pakoitettu ääni
lähtee siitä raikuvampana ja voimakkaampana, samoin näyttää minusta
ajatus, puserrettuna runon rytmillisiin mittoihin, ponnahtavan esiin
paljoa äkkinäisemmin ja iskeytyvän minuun voimakkaammalla vauhdilla.
Mitä luontaisiin kykyihini tulee, joita tässä koetellaan, tunnen
niiden pettävän taakan alla; ajatukseni ja ymmärrykseni kulkevat
vain hapuillen, horjahdellen, kangerrellen ja kompastellen; ja kun
olen mennyt niin pitkälle kuin voin, niin en kuitenkaan ole lainkaan
tyytyväinen itseeni: näen maata vielä edempänäkin, mutta himmeästi
ja kuin sumussa, jota en voi häivyttää. Ja jos, ryhtyessäni puhumaan
eroituksetta kaikesta, mitä mieleeni johtuu, ja käyttäessäni siinä
vain omia ja luontaisia keinojani, minulle tapahtuu, niinkuin usein
käy, että sattumalta tapaan hyvien kirjailijain teoksissa nämä
samat aiheet, joita olen ryhtynyt käsittelemään, niinkuin vastikään
tapasin Plutarkhoksella hänen esityksensä mielikuvituksen voimasta,
niin säälin tahi halveksin itseäni tuntiessani itseni niin heikoksi
ja heiveröiseksi, niin kömpelöksi ja unteloksi noihin miehiin
verraten; kuitenkin onnittelen itseäni siitä, että mielipiteilläni
on kunnia usein käydä yhteen heidän mielipiteittensä kanssa, ja että
edes kaukana kuljen heidän jäljissään yhtyen heidän sanoihinsa, ja
myöskin siitä, että vaikka osaankin (mitä kaikki eivät tee) huomata
suunnattoman eroituksen heidän ja minun välilläni, siitä huolimatta
päästän julkisuuteen niin heikot ja halvat keksintöni semmoisinaan,
paikkailematta ja parsimatta puutteellisuuksia, jotka tämä vertailu
on minulle niissä paljastanut. Täytyy olla aika vankkaselkäinen
ryhtyäkseen astumaan rinnan noiden miesten kanssa. Meidän aikakautemme
häikäilemättömät kirjailijat, jotka mitättömiin teoksiinsa sirottelevat
kokonaisia otteita muinaisajan kirjailijain teoksista, lisätäkseen
kunniaansa, saavat sillä aikaan aivan päinvastaisen vaikutuksen: sillä
tuo ääretön kiiltojen erilaisuus saa sen, mikä on heidän omaansa,
näyttämään niin kalpealta, niin himmeältä ja niin rumalta, että he
sillä menettävät paljoa enemmän kuin voittavat.

Seuraavassa esimerkki kahdesta vastakkaisesta ajatustavasta: filosofi
Khrysippos ei liittänyt kirjoihinsa vain kohtia toisten kirjailijain
teoksista, vaan kokonaisia teoksia, esimerkiksi erääseen Euripideen
Medean; ja Apollodoros sanoi, että jos niistä karsisi pois sen, mikä
oli muiden omaa, niin hänelle ei jäisi muuta kuin tyhjä paperi.
Epikuros sitävastoin ei ollut pannut ainoatakaan lainausta niihin
kolmeensataan niteeseen, jotka hän jätti jälkeensä.

Satuin tässä eräänä päivänä tapaamaan tuollaisen kohdan: olin raukeana
seurannut ranskalaisia sanoja, niin verettömiä, niin laihoja, niin
sisällyksettömiä ja merkityksettömiä, että ne todellakaan eivät olleet
muuta kuin ranskalaisia sanoja; pitkän ja ikävän matkan taivallettuani
sattui eteeni ylevä, uhkea, jopa pilviin saakka kohoava lainakohta:
jos rinne olisi tuntunut loivalta ja nousu vähän verkkaiselta, niin
asia olisi ollut anteeksi annettavissa; mutta siinä oli niin pysty
ja äkkinäinen jyrkänne, että kuudesta ensi sanasta huomasin olevani
lentämässä toiseen maailmaan; sieltä näin lokalätäkön, josta tulin,
niin alhaalla ja niin syvänä, etten sitten enää koskaan rohjennut
jälleen laskeutua siihen. Jos pukisin jonkin esityksistäni moisiin
upeisiin lainakoruihin, niin se valaisisi liiaksi muiden kohtien
typeryyttä.

Että moitin omia virheitäni muissa, se ei minusta näytä
sopimattomammalta kuin että moitin muiden virheitä itsessäni, niinkuin
usein teen. Niitä tulee syyttää kaikkialla eikä suoda niille missään
tyyssijaa. Tiedän kyllä, kuinka suurta uskallusta minulta itseltäni
vaatii yritys vetää joka hetki vertoja niille kohdille, jotka olen
ryöstänyt muilta, pysytellä niiden tasalla, uhkarohkeasti toivoen
voivani pimittää tuomarien silmät sellaisia kohtia eroittamasta;
mutta yritän sitä yhtä paljon ponnistuksieni kuin kekseliäisyyteni
ja kykyni avulla. Ja sitten en painiskele noiden vanhojen mestarien
kanssa rutosti, enkä sylipainia, vaan moneen otteeseen, pienin ja
kepein hyökkäyksin; en täyttä totta hyökkää heidän kimppuunsa, minä
vain tunnustelen heitä, enkä niin paljon käy päälle kuin hankin
päällekäymistä. Jos voisin pitää puoleni heille, niin olisinpa aika
mies: sillä käyn käsiksi vain heidän vahvimpiin puoliinsa. Tehdä
niinkuin olen huomannut muutamain tekevän: peittää itsensä toisten
aseilla niin tyystin, ettei näytä edes omien sormiensa päitäkään,
kehittää suunnitelmaansa (niinkuin on helppo taitavien tehdä, kun
sisällys on yleistä laatua) vanhojen keksintöjen varassa, paikaten
näitä sieltä täältä, sellainen on niiden taholta, jotka tahtovat niitä
peitellä ja esittää ominaan, ensiksikin vääryyttä ja raukkamaisuutta,
koska he, kun ei heillä ole mitään omaperäistä, millä esiintyä,
koettavat tehdä itsensä huomatuiksi yksinomaan muiden ansioilla, ja
toiseksi suurta typeryyttä, joka tyytyy petkuttamalla hankkimaan
tietämättömän alhaison hyväksymisen, mutta joutumaan huonoihin
kirjoihin asian ymmärtäjäin taholla, jotka halveksivat tuollaisia
lainakoristeita; ja he ovat kuitenkin ainoat, joiden kiitos jotakin
painaa. Minä puolestani tahdon kaikkein vähimmän menetellä niin. Käytän
toisten sanoja vain lausuakseni sitä paremmin omat ajatukseni. Tämä
ei koske otekokoelmia, jotka julkaistaan sen nimisinä: ja sellaisia
olen, paitsi muinaisaikuisia, nähnyt sangen näppäriä omalta ajaltani,
muiden muassa erään, jonka on julkaissut Capilupi.[40] Tekijät ovat
älykkäitä miehiä ja todistavat sen sekä muilla teoksillaan että näillä,
kuten esim. Lipsius[41] tuolla oppineella ja huolellisesti rakennetulla
_Valtio-opillaan_.

Oli miten oli, tarkoitan, ja olivatpa nämä mietelmäni millaisia
jaarituksia tahansa, en ole päättänyt salata niitä, enempää kuin
salaisin kaljupäistä ja harmahtavaa kuvaani, johon maalari ei olisi
pannut ihanteellisia kasvoja, vaan minun kasvoni. Sillä nämä ovat
myöskin minun mielialojani ja mielipiteitäni; esitän niillä sitä, mikä
on minun uskoni, en sitä, mitä muiden tulee uskoa; tarkoitukseni tässä
on vain näyttää oma itseni, joka mahdollisesti jo huomenna on toinen,
jos uusi kokemus minut muuttaa. Minulla ei ole sitä arvovaltaa, että
minua uskottaisiin, enkä sitä pyydäkään, koska tunnen olevani liian
vähän oppinut opettaakseni muita.

Eräs henkilö siis, joka oli nähnyt edellä olevan kirjoitelman, sanoi
minulle kotonani tässä eräänä päivänä, että minun pitäisi hiukan
laajemmin esittää käsitykseni lasten kasvatuksesta... Totta puhuen
en ymmärrä siitä muuta kuin että inhimillisen tieteen suurin vaikeus
ja tärkeys näyttää olevan tuolla alalla, joka käsittelee lasten
kasvatusta ja opetusta... Heidän taipumuksensa näyttäytyvät tuolla
varhaisella iällä niin heikosti ja hämärästi, lupaukset ovat niin
epävarmoja ja pettäviä, että on vaikea niistä päättää mitään varmaa.
Katsokaa Kimonia, katsokaa Themistoklesta ja tuhansia muita, kuinka
suuresti alkuperäisestä poikkeavaan suuntaan he ovat kehittyneet.
Karhujen ja koirien pennut näyttävät luontaisen kehityssuuntansa, mutta
ihmiset, omaksuen heti tottumuksia, mielipiteitä, lakeja, muuttuvat
helposti tahi pukeutuvat valepukuun. Kuitenkin on vaikea voittaa
luontaisia taipumuksia. Siitä johtuu, että kun ei ole oikein valittu
lasten uraa, nähdään usein turhaa vaivaa ja kulutetaan paljon aikaa
harjaannuttaessa heitä sellaiseen, missä he eivät voi menestyä, joka
tapauksessa olen tästä vaikeasta kysymyksestä sitä mieltä, että heidät
on aina suunnattava parhaaseen ja hyödyllisimpään, eikä ole pantava
varsin paljon huomiota noihin herkkiin ennustuksiin ja arvelmiin,
joihin heidän lapsuutensa oireet antavat meille aihetta. Platon näyttää
minusta _Valtiossaan_ antavan niille liiaksi arvoa.

Tiede on jalo kaunistus, rouvani, ja ihmeen tehokas väline nimenomaan
niin korkeassa asemassa oleville henkilöille kuin te olette. Oikeastaan
sitä eivät halvat ja alhaiset kädet voi oikein käyttää; se on paljon
ylpeämpi antaessaan apuaan sodan johtamiseen, kansan hallitsemiseen,
jonkun ruhtinaan tahi vieraan kansakunnan ystävyyden hankkimiseen
kuin dialektisen todistelun laatimiseen, tahi valitusasian ajamiseen
tahi pillerilääkkeen määräämiseen. Siispä, rouvani, koska uskon että
te ette unohda tätä puolta omaistenne kasvatuksesta, te joka olette
maistanut sen makeutta ja olette kirjallisella alalla toiminutta sukua
(onhan meillä vielä kirjoitelmia noilta vanhoilta de Foixin kreiveiltä,
joista Herra Kreivi teidän puolisonne ja te polveudutte, ja François
Monsieur de Candale, teidän setänne, luopi niitä joka päivä toisia,
jotka ulotuttavat tiedon tästä sukunne ominaisuudesta useampiin
vuosisatoihin), tahdon esittää teille siitä yhden ainoan käsitystavan,
joka minulla on ja joka on päinvastainen kuin tavalliset. Siinä kaikki,
millä voin teitä palvella tässä asiassa.

Sen opettajan toimessa, jonka pojallenne annatte ja jonka valinnasta
riippuu koko hänen kasvatuksensa tulos, on useita muita tärkeitä
puolia, mutta niihin en koske, kun en tiedä niistä sanoa mitään
arvokasta; ja mitä tulee tähän asiaan, josta ryhdyn antamaan hänelle
neuvoja, uskokoon hän minua, mikäli katsoo sanani todenmukaisiksi.

Tahtoisin, että ylhäissukuiselle lapselle, joka pyrkii kirjalliseen
sivistykseen ei ansion vuoksi (sillä niin halpamainen tarkoitusperä ei
ole runotarten armon ja suosion arvoinen, ja sitäpaitsi se tarkoittaa
toisia ja on riippuvainen toisista), eikä niin paljon vierasten
etuja kuin omiansa varten ja sisällisesti siitä rikastuakseen ja
kaunistuakseen, haluten sen avulla kehittää itsensä pikemmin taitavaksi
kuin oppineeksi mieheksi, tahtoisin, että hänelle myöskin huolellisesti
valittaisiin ohjaaja, joka olisi pikemmin älykäs kuin tietorikas,
ja että siihen vaadittaisiin kumpiakin, mutta enemmän siveellisiä
ominaisuuksia ja ymmärrystä kuin tietoja, ja että hän toimessaan
noudattaisi uutta menettelytapaa.

Lakkaamatta huudetaan korviimme, niinkuin kaadettaisiin suppiloon, ja
meidän tehtävänämme on vain toistaa, mitä meille on sanottu; tahtoisin,
että hän korjaisi tämän kohdan ja heti alun alkaen, ohjattavansa
henkisten kykyjen mukaan, ryhtyisi panemaan ne koetukselle, antaen
hänen itsensä päästä asiain makuun, valita ja eroitella ne, joskus
avaten hänelle tietä, joskus antaen hänen itsensä avata sen. En tahdo,
että hän yksin esittää omia ajatuksiaan ja puhuu; tahdon, että hän
kuuntelee, kuinka hänen oppilaansa vuorostaan puhuu. Sokrates ja
sittemmin Arkhesilaos[42] panivat ensin oppilaansa puhumaan ja puhuivat
sitten heille. _Obest plerumque iis, qui discere volunt, auctoritas
eorum, qui docent_.[43] On hyvä, että hän panee hänet ravaamaan
edessään, voidakseen arvostella hänen juoksuaan ja päättää, kuinka
pitkälle hänen tulee alentua, asettuakseen hänen kykynsä kannalle.
Jollemme vaarinota tätä suhdetta, niin turmelemme kaikki; ja osata
määrätä se ja noudattaa sitä hyvin täsmällisesti, se on vaikeimpia
tehtäviä mitä tunnen; ja etevän ja voimakkaan hengen osoituksena on
osata alentua noiden lapsellisten elkeiden tasalle ja ohjata niitä.
Minä astun vakavammin ja varmemmin ylä- kuin alamäkeä.

Ei ole kumma, jos ne, jotka, niinkuin meillä tavallisesti tehdään,
ryhtyvät samalla opetuksella ja samanlaisella menetelmällä ohjaamaan
useampia niin erimittaisia ja -muotoisia henkiä, kokonaisessa
lapsilaumassa tuskin tapaavat pari kolme, jotka saavat jotakin oikeata
hyötyä heidän opetuksestaan. Älköön opettaja vaatiko oppilaalta
tiliä vain opetuksensa sanoista, vaan myöskin sen ajatuksesta ja
sisällyksestä, ja älköön hän arvostelko hänen edistystään hänen
muistinsa, vaan hänen elämänsä antaman todistuksen mukaan. Pankoon hän
oppilaan muuntelemaan vasta oppimansa sataan muotoon ja soveltamaan sen
yhtä moneen eri aiheeseen, nähdäkseen, tokko hän vielä on sen hyvin
käsittänyt ja hyvin omaksunut, ottaen ohjeen työnsä kululle Platonin
kasvatusopillisista mielipiteistä. Ruuan purkaminen takaisin sisästään
sellaisena, kuin sen on niellyt, on ruuan sulamattomuuden ja huonon
sulatuskyvyn merkki; vatsa ei ole tehnyt tehtäväänsä, jos se ei ole
saanut sitä, mikä sen sulatettavaksi on annettu, muuttamaan näköä ja
muotoa. Meidän sielumme liikkuu vain toisten turvissa, sidottuna ja
pakoitettuna jäljittelemään toisten ajatuksia, heidän opetuksensa
mahdin orjana ja vankina; meidät on siihen määrään totutettu
talutusnuoriin, ettemme enää osaa liikkua vapaasti; meidän voimamme ja
vapautemme on riutunut. _Numquam tutelae suae fiunt_.[44]

Seurustelin hänen kodissaan Pisassa erään henkilön kanssa, joka oli
hieno mies, mutta niin jyrkkä aristotelikko, että hänen yleisin
uskonkappaleensa oli, "että kaikkien paikkansa pitävien ajatusten ja
kaiken totuuden koetuskivi ja ojennusnuora on niiden yhtäpitäväisyys
Aristoteleen opin kanssa, että sen ulkopuolella on vain harhakuvitelmia
ja tyhjyyttä, että hän on kaikki huomannut ja kaikki sanonut". Kun tätä
hänen väittämäänsä oli tulkittu vähän liian laajasti ja väärin, joutui
hän taannoin ja jäi pitkäksi aikaa rettelöihin inkvisitsionin kanssa
Roomassa.

Pankoon opettaja oppilaan tyystin seulomaan kaikki älköönkä ajako
mitään hänen päähänsä vain mahtisanalla ja uskonkappaleena.
Aristoteleen perusajatukset älkööt olko hänelle perusajatuksia enempää
kuin stoalaisten ja epikurolaistenkaan. Esitettäköön hänelle nämä eri
mielipiteet; hän saa valita, jos voi; jollei, niin jääköön hän niistä
epäilevälle kannalle:

    _Che, non men che saver, dubbiar m'aggrada_.[45]

Sillä jos hän omaksuu Xenophonin ja Platonin mielipiteet oman
päättelynsä nojalla, niin ne eivät enää ole heidän mielipiteitään, ne
ovat hänen. Ken seuraa toisen mielipiteitä, se ei seuraa mitään, ei
löydä mitään, eipä edes etsikään mitään. _Non sumus sub rege; sibi
quisque se vindicet_.[46] Tietäköön hän ainakin tietävänsä. Hänen tulee
imeä itseensä heidän henkensä, mutta ei oppia heidän sääntöjänsä; ja
unohtakoon hän rohkeasti, jos tahtoo, mistä hän on ne saanut, mutta
osatkoon omistaa ne omiksensa. Totuus ja järkipuhe ovat yhteisiä
kaikille, eivätkä enemmän sen omia, joka ne ensiksi on sanonut, kuin
sen, joka sanoo ne jäljestäpäin: sehän ei tapahdu enemmän Platonin
mukaan kuin minun mukaani, koskapa hän ja minä ymmärrämme ja huomaamme
asian yhtälailla. Mehiläiset kokoavat mettä siellä täältä kukkasista,
mutta sitten ne tekevät siitä hunajaa, joka on kokonaan heidän omaansa;
se ei ole enää ajuruohoa eikä meiramia. Niinpä hänkin muodostelee
ja sulattaa yhteen toisilta lainaamansa ainekset, tehdäkseen niistä
teoksen, joka on kokonaan hänen, nimittäin oman ymmärryksensä.
Hänen kasvatuksensa, työnsä ja opiskelunsa tarkoittavat vain sen
kehittämistä. Salatkoon hän kaiken sen, mistä hän on saanut avustusta,
ja tuokoon julki vain sen, mitä hän siitä on tehnyt. Ryöstäjät,
lainanottajat näyttelevät rakennuksiaan, ostoksiaan, eivätkä sitä, mitä
ottavat toisilta; te ette näe hovioikeuden jäsenen saamia palkkioita:
te näette ne naimisliitot ja kunniasijat, jotka hän on toimittanut
lapsilleen. Ei kukaan pane julkiseen tiliin sitä, minkä on saanut
lahjaksi; jokainen panee siihen sen, mitä on ansainnut. Opiskelusta
saamamme hyöty on siinä, että siitä olemme tulleet paremmiksi ja
viisaammiksi. Ymmärrys, sanoi Epikharmos,[47] se näkee ja kuulee,
ymmärrys se hyötyy kaikesta, järjestää kaikki, toimii, hallitsee ja
vallitsee; muu kaikki on sokeaa, kuuroa ja sielutonta. Tosiaankin me
teemme sen orja- ja pelkurimaiseksi, kun emme anna sille vapautta tehdä
mitään omintakeisesti.

Kuka on koskaan kysynyt oppilaaltansa, mitä hän ajattelee retoriikasta
ja kieliopista, siitä ja siitä Ciceron mietelauseesta? Ne isketään
muistiimme täysin valmiina, kuin oraakelin vastaukset, joissa
kirjaimet ja tavut ovat asiallista sisällystä. Ulkoa osaaminen ei
ole tietämistä, se on sen omistamista, mitä on antanut muistinsa
säilytettäväksi. Mitä todella tietää, sitä voi vapaasti käyttää,
katsomatta malliin, kääntämättä silmiään kirjaansa kohti. Pelkkä
kirjanmukainen taitaminen ei ole kehuttavaa taitamista. Toivon, että
sellainen saa olla koristuksena, ei perustana, Platonin mielipiteen
mukaisesti, kun hän sanoo "vakavuuden, tunnollisuuden, vilpittömyyden
olevan oikean filosofian; muiden ja muuta tarkoittavien tieteiden
olevan vain ulkokiiltoa". Tahtoisinpa, että le Paluël tahi Pompée,
nämä minun aikani hienot tanssijat, opettaisivat tanssihyppäyksiä
antamalla meidän vain katsella, kuinka niitä tehdään, liikahtamatta
paikaltamme, niinkuin nämä tahtovat opettaa meidän järkeämme panematta
sitä liikkeelle; tahi että meitä opetettaisiin käsittelemään hevosta
tahi keihästä tahi luuttua tahi ääntä, harjoittamatta meitä siihen,
niinkuin nämä tahtovat opettaa meitä oikein arvostelemaan ja hyvin
puhumaan, harjoittamatta meitä puhumaan tahi arvostelemaan. Nythän
tuollaisessa harjoittelussa kaikki, mikä sattuu silmäimme eteen, käy
riittävästi kirjan verosta: hovipojan oveluus, palvelijan typeryys,
jokin pöytäpuhe, ne ovat kaikki uusia harjoitusaiheita.

Siitä syystä ihmisten seura ja vierailla mailla matkustaminen
ovat siihen ihmeesti omiaan; ei palataksemme sieltä tietäen vain,
kuten meidän ranskalaiset aatelisemme, montako porrasta on _Santa
Rotondassa_ tahi, kuten toiset, paljonko pitemmät tahi leveämmät Neron
kasvot ovat jonkin vanhan raunion kuvapatsaassa kuin jossakin samaa
kuvaavassa mitalissa; vaan palataksemme sieltä tuntien ennen kaikkea
noiden kansojen luonnonlaadut ja tavat, ja hieroaksemme ja hioaksemme
aivojamme toisten aivoja vastaan. Tahtoisin, että alettaisiin antaa
pojan jo varhaisessa lapsuudessaan liikkua, ja ensiksi, toimittaakseen
yksin tein kaksi asiaa, niiden naapurikansain keskuudessa, missä kieli
poikkeaa enemmän meidän kielestämme ja on sellaista, että kieli ei voi
siihen kääntyä, jollei sitä ajoissa siihen taivuteta.

Myöskin on yleisesti hyväksytty mielipide, ettei ole järkevää kasvattaa
lasta sen vanhempien povella: tuo luontainen rakkaus tekee heidät liian
helliksi ja pehmeiksi, vieläpä järkevimmätkin; he eivät raahdi kurittaa
häntä hänen vioistaan eivätkä nähdä hänen saavan yksinkertaista ruokaa,
niinkuin pitää, ja mitä milloinkin sattuu; he eivät voi sietää, että
hän palaa hikisenä ja pölyisenä ruumiinharjoituksistaan, että hän juopi
lämmintä, juopi kylmää, eivätkä voi nähdä häntä vikurin hevosen selässä
tahi floretti kädessä kovaa miekkailijaa vastassa tahi ensi kertaa
pyssy kourassa. Sillä siitä ei päästä: jos mieli tehdä hänestä kelpo
mies, niin täytyy epäilemättä olla häntä säälittelemättä tällä nuorella
iällä ja useinkin rikkoa lääketieteen sääntöjä:

    _Vitamque sub dio et trepidis agat in rebus_.[48]

Ei riitä, että karaistaan hänen sielunsa; täytyy myöskin terästää hänen
lihaksensa; sielu rasittuu liiaksi, jollei sitä avusteta, ja sillä on
liian paljon tehtävää, jos sen yksin täytyy toimittaa kahta virkaa.
Tiedän, kuinka kovasti oma sieluni ponnistelee, yhtyneenä niin hentoon,
niin arkatuntoiseen ruumiiseen, joka niin kovin turvautuu siihen;
ja usein huomaan lueskellessani, että mestarini kirjoitelmissaan
kiittelevät uljaan mielen ja suuren rohkeuden osoituksina esimerkkejä,
jotka helposti todistavat pikemmin paksunahkaisuutta ja luiden
kovuutta. Olen nähnyt miehiä, naisia ja lapsia, jotka piittaavat
selkäsaunasta vähemmän kuin minä luunapista, jotka eivät hiisku
sanaakaan, eivätkä rypistä kulmiaan, kun heitä lyödään. Kun atleetit
kilpailevat filosofien kanssa kestävyydessä, niin se on pikemmin
hermojen kuin hengen voimaa. Mutta tottuminen kestämään työtä on
tottumista kestämään tuskaa: _labor callum obducit dolori_.[49]
Täytyy totuttaa lapsi ruumiinharjoitusten vaivaan ja ankaruuteen,
harjoittaakseen häntä jäsenen nyrjähdyksen, vatsanväänteiden,
vetohaavan ja myöskin vankilan ja kidutuksen vaivaan ja ankaruuteen.
Sillä näille viimeksi mainituillekin hän voi olla alttiina, koskapa
ne tällaisena aikana uhkaavat hyviä niinkuin pahojakin. Me elämme
koettelemuksen aikaa; jokainen, joka vastustaa lakeja, uhkaa kunnon
ihmisiä ruoskilla ja hirttonuoralla.

Ja sitäpaitsi vanhempien läsnäolo keskeyttää ja ehkäisee kasvattajan
arvovaltaa, jonka lapseen nähden tulee olla ehdoton; lisäksi tulee
vielä, että talonväen lapselle osoittama huomio, tietoisuus hänen
sukunsa varallisuudesta ja ylhäisyydestä ovat mielestäni tuntuvia
vastuksia tällä iällä.

Tuossa ihmisten seuran koulussa olen usein huomannut sen vian, että
me, sensijaan että pyrkisimme tutustumaan muihin, koetamme vain
tutustuttaa muita itseemme, ja näemme enemmän vaivaa saadaksemme
tavaramme kaupaksi kuin hankkiaksemme uutta: vaitiolo ja vaatimattomuus
ovat sangen edullisia ominaisuuksia seurustelussa. Opetettakoon tätä
lasta käyttämään säästeliäästi ja tarkasti tietojaan, kun hän on
ne hankkinut, olemaan pahastumatta tyhmyyksistä ja jutuista, joita
kerrotaan hänen läsnä ollessaan: sillä on epähienoa tungettelevaisuutta
törmätä kaiken sellaisen kimppuun, mikä ei ole meidän makumme mukaista.
Tyytyköön hän ojentamaan itse itsensä, älköönkä näyttäkö moittivan
toisia kaikesta, mitä hän itse ei tahdo tehdä, eikä jyrkästi eroavan
kaikesta, mikä on yleisenä tapana: _licet sapere sine pompa, sine
invidia_.[50] Karttakoon hän noita maailmaa mestaroivia ja epähienoja
esikuvia ja tuota lapsellista halua, että tahtoo näyttää hienommalta
siksi, ettei ole niinkuin muut ja, ikäänkuin moitiskelut ja uutuuksien
tavoittelu olisi vaikeasti saatavaa tavaraa, tahtoo niiden höykällä
saada sen nimen, että muka on jotakin aivan erikoista. Samoin kuin vain
suurten runoilijain sopii sallia itselleen taiteellisia vapauksia,
samoin on vain ylevien ja loistavien henkien suvaittava anastaa
itselleen etuoikeuksia yli sen, mikä on tapana. _Si quid Socrates
et Aristippus contra mores et consuetudinem fecerunt, idem sibi ne
arbitretur licere: magnis enim illis et divinis bonis hanc licentiam
assequebantur_.[51] Opetettakoon hänet puuttumaan keskusteluun
ja väittelyyn vain siinä, missä näkee mestarin, joka on arvokas
painiskelemaan hänen kanssaan ja siinäkin olemaan käyttämättä kaikkia
temppuja, jotka voivat häntä hyödyttää, ja käyttämään vain niitä,
jotka voivat hyödyttää häntä eniten. Opetettakoon hänet tarkaksi
perusteittensa valinnassa ja valikoimisessa, sekä asiallisuutta ja
siis myöskin lyhyyttä rakastavaksi. Opetettakoon hänet ennen kaikkea
antautumaan ja laskemaan aseensa totuuden edessä, niin pian kuin
hän sen havaitsee, olkoonpa että se näyttäytyy hänen vastustajansa
käsissä tahi hänessä itsessään jonkin mielipiteenmuutoksen johdosta:
sillä häntä ei panna saarnastuoliin latelemaan jotakin ennakolta
kirjoitettua roolia, eikä häntä sido mihinkään asiaan mikään muu kuin
se, että hän sen hyväksyy, eikä hän kuulu tuohon ammattikuntaan, jossa
myydään puhtaalla käteisellä vapaus voida katua erehdystään ja oikaista
itsensä: _neque, ut omnia, quae praescripta et imperata sint, defendat,
necessitate ulla cogitur_.[52]

Jos hänen kasvattajansa on yhtä mieltä minun kanssani, niin hän
kehittää hänessä tahdon olla ruhtinaansa sangen vilpitön, sangen harras
ja sangen uljas palvelija, mutta laimentaa hänen haluaan sitoa itsensä
häneen muilla kuin julkisen velvollisuuden siteillä. Puhumatta useista
muista tuollaisten yksityisten velvoitusten tuottamista haitoista,
jotka vahingoittavat vapauttamme, niin joko palkatun ja ostetun
miehen arvostelu ei ole täysin turmeltumaton ja vapaa tahi moititaan
häntä epäviisaaksi ja kiittämättömäksi. Puhtaalla hovimiehellä
ei voi olla oikeutta eikä tahtoa puhua ja ajatella muutoin kuin
suosiollisesti herrasta, joka on valinnut hänet niin monien tuhansien
muiden alamaisten joukosta elättääkseen ja korottaakseen hänet omalla
kädellään: tämä suosio ja etu lahjoo jonkinlaisella oikeutuksella
hänen vapautensa ja sokaisee hänet; siitäpä syystä onkin tavallinen
ilmiö, että noiden ihmisten puhe eroaa kaikista muista puheentavoista
valtiossa ja on siinä suhteessa varsin vähän luotettava.

Hänen vilpittömyytensä ja hyveellisyytensä loistakoot hänen puheestaan,
ja olkoon niillä järki ainoana ohjaajana. Hänet on saatava ymmärtämään,
että erehdyksen tunnustaminen, jos hän sellaisen huomaa omissa
väitteissään, vaikkapa sitä ei huomaisi kukaan muu kuin hän, osoittaa
arvostelukykyä ja vilpittömyyttä, jotka juuri ovat tärkeimmät avut,
mitä hän tavoittelee; että itsepäisyys ja vastaanväittäminen ovat
halpoja ominaisuuksia, sitä silmäänpistävämpiä, kuta halpamaisempia
ovat sielut; että erehdyksensä huomaaminen ja itsensä oikaiseminen,
väärästä kannasta luopuminen keskellä väittelyn kiivautta, ovat
harvinaisia, voimakkaita ja filosofisia ominaisuuksia. Neuvottakoon
häntä seurassa ollessaan suuntaamaan katseensa kaikkialle, sillä
mielestäni ylimmillä istuimilla tavallisesti eivät istu etevimmät
miehet ja ylhäinen asema tuskin on yhtyneenä kykyyn. Olen nähnyt
pöydän alapäässä menevän hukkaan paljon kauniita neronvälähdyksiä,
sillävälin kun yläpäässä puheltiin jonkin koruompeluksen kauneudesta
tahi muskottiviinin mausta. Tunnustelkoon hän, mitä kukin on miehiään:
härkärenkiä, muuraria, ohikulkijaa, kaikkia pitää käyttää hyväkseen ja
lainata kultakin hänen tavaransa mukaan, sillä kaikki on taloudessa
tarpeen; jopa toisten typeryys ja heikkouskin on oleva hänelle opiksi.
Tarkkaamalla itse kunkin viehättäviä puolia ja esiintymistapoja
hän herättää itsessään miellyttävän käytöksen harrastusta ja
epämiellyttävän inhoa.

Herätettäköön hänen mielessään rehellinen halu hankkia tietoja
kaikesta; käyköön hän katsomassa kaikkea, mitä hänen ympärillään on
merkillistä: rakennusta, suihkukaivoa, ihmistä, muinaisen taistelun
paikkaa, tietä, jota on kulkenut Caesar tahi Kaarle Suuri,

    _quae tellus sit lenta gelu, quae putris ab aestu,
    ventus in Italiam quis bene vela ferat_.[53]

Tiedustelkoon hän tämän ja tuon ruhtinaan tapoja, varoja ja
liittosuhteita: ne ovat seikkoja, jotka ovat sangen huvittavia oppia
tuntemaan ja sangen hyödyllisiä tietää.

Mitä tulee tuohon seurusteluun ihmisten kanssa, niin tarkoitan, että
luetaan niihin kuuluviksi, ja vieläpä etupäässä, ne, jotka elävät enää
vain kirjojen välittämässä muistossa: seurustelkoon hän historiateosten
avulla noiden suurten henkien kanssa, jotka ovat eläneet parhaina
aikakausina. Se on turhaa opiskelua, jos niin tahtoo; mutta, myöskin
jos niin tahtoo, se on arvokasta ja hyödyllistä opiskelua, ja
ainoa opiskelu, kuten Platon sanoo, jonka lakedaimonilaiset olivat
varanneet itselleen. Kuinka hyödyllistä hänelle onkaan tällä alalla
meidän Plutarkhoksemme elämäkertojen lukeminen? Mutta muistakoon
tarkoittamani opettaja, mihin hänen tehtävänsä tähtää, älköönkä painako
oppilaansa mieleen niin paljon Karthagon hävityksen päivämäärää
kuin Hannibalin ja Scipion luonteet, eikä niin paljon sitä, missä
Marcellus kuoli, kuin sen, miksi ei ollut hänen velvollisuutensa
arvon mukaista, että hän kuoli siellä. Älköön hän opettako hänelle
niin paljon historiallisia tapahtumia kuin niiden arvostelemista. Se
on luullakseni kaikista aineista se, johon hengenlahjamme soveltuvat
erilaisimmassa määrässä: olen lukenut Titus Liviuksen teoksesta
satoja asioita, joita moni muu ei ole siitä lukenut; Plutarkhos on
lukenut siitä satoja niiden lisäksi, jotka minä olen osannut siitä
lukea, ja ehkä niidenkin lisäksi, jotka tekijä on siihen pannut;
eräille ihmisille se on puhtaasti kielellistä opiskelua, toisille
filosofian anatomiaa, jonka avulla voi tunkeutua luontomme hämärimpiin
sopukkoihin. Plutarkhoksen teoksissa on monista seikoista laajoja
esityksiä, jotka hyvin ansaitsevat, että ne osaamme, sillä hän on
mielestäni mestari sillä alalla; mutta on tuhansia asioita, joita hän
on vain yksinkertaisesti koskettanut: hän vain viittaa sormellaan,
mitä tietä meidän on kuljettava, jos haluamme, ja tyytyy joskus
antamaan vain sysäyksen keskellä mitä vilkkainta kertomusta. Ne täytyy
ottaa siitä irralleen ja panna hyvin runsaaseen valaistukseen; niinpä
esimerkiksi tuo hänen sanansa, että Aasian asukkaat olivat yhden ainoan
miehen orjia senvuoksi, etteivät osanneet lausua yhtä ainoata tavua,
joka kuuluu "ei", ehkä antoi La Boétielle aineen ja aiheen hänen
teokseensa _Vapaaehtoisesta orjuudesta_. Kun näkee hänen valikoivan
ihmisen elämästä vähäisen teon tahi sanan, joka ei näytä olevan niin
merkillinen, niin jo sekin on pitkän opettavan puheen veroista.
Vahinko, että älykkäät ihmiset pitävät niin paljon lyhykäisyydestä;
epäilemättä heidän maineensa siitä kostuu, mutta me menetämme siten
paljon arvokasta. Plutarkhos tahtoo mieluummin, että me kiittelemme
hänen älyään kuin hänen tietojaan; hän tahtoo mieluummin jättää meihin
itsensä kaipuun kuin kyllästyksen itseensä. Hän tiesi, että hyvistäkin
asioista voi puhua liiaksi, ja että Alexandridas syystä moittien
lausui sille, joka piti eforeille hyviä, mutta liian pitkiä puheita:
"Oi muukalainen, sinä sanot oikean asian väärällä tavalla." Ne, joilla
on hoikka ruumis, pullistavat sitä täytteillä; ne, joilla on niukalti
puheen ainetta, paisuttavat sitä sanoilla.

Seurustelusta ihmisten kanssa saapi ihmisen äly ihmeellistä selvyyttä;
me olemme kokonaan sulkeutuneet ja patoutuneet itseemme, emmekä näe
nenämme päätä edemmäksi. Sokrateelta kysyttiin, mistä hän oli; hän ei
vastannut: "Atheenasta", vaan: "maailmasta"; hän, jolla oli rehevämpi
ja avarampi mielikuvitus, omaksui koko maailman kotikaupungiksensa,
jakeli tietonsa seuransa ja myötätuntonsa koko ihmissuvulle, eikä
ollut niinkuin me, jotka katsomme vain jalkoihimme. Kun halla vie
viiniköynnökset kylässäni, niin pappini siitä päättää Jumalan vihan
painavan koko ihmiskuntaa ja arvelee, että ihmissyöjätkin sen
johdosta jo kärsivät janoa. Kuka meidän kansalaissotamme nähdessään
ei huudahda, että tämä maailma on mullin mallin ja että tuomiopäivä
on kintereillämme, ajattelematta, että paljon pahempaakin on nähty ja
että kymmenillä tuhansilla tahoilla maailmaa samaan aikaan edelleen
pidetään hyviä päiviä; minä puolestani, katsoen sen esteettömyyteen
ja rankaisemattomuuteen, kummastelen, että se on niinkin lievää ja
laimeata. Kenen päälle sataa rakeita, se luulee koko pallonpuoliskon
olevan myrskyn ja rajuilman kourissa; ja sanoihan entinen savoyilainen,
että jos Ranskan kuningas houkka olisi osannut oikein olla oman onnensa
seppä, niin hän olisi mies pääsemään hänen herttuansa hovimestariksi;
hän ei voinut kuvailla mielessään mitään ylhäisempää arvoa kuin hänen
herransa. Huomaamattamme olemme kaikki samassa harhaluulossa, josta
on suuret seuraukset ja paljon haittaa. Mutta ken luopi silmäinsä
eteen ikäänkuin tauluun tuon luontoäitimme suuren kuvan hänen täydessä
majesteettiudessaan, ken lukee hänen kasvoiltaan niin yleisen ja
pysyväisen moninaisuuden, ken huomaa siinä itsensä, eikä vain itsensä,
vaan kokonaisen kuningaskunnan, ikäänkuin hyvin hienon piirtimen
vetämänä viivana, se yksin arvostelee kaikkea olevaista sen oikean
suuruuden mukaisesti.

Tämä suuri maailma, jonka eräät vielä katsovat yhdessä useampien
samanlaisten kanssa kuuluvan lajina yhteen luokkaan, on se peili, josta
meidän tulee katsoa itseämme, oppiaksemme tuntemaan itsemme oikealta
kannalta. Lyhyesti: tahdon, että se on oleva oppilaani kirjana.
Niin monet luonnonlaadut, uskonlahkot, katsantokannat, mielipiteet,
lait ja tavat opettavat meitä arvostelemaan terveesti omiamme ja
opettavat ymmärrystämme huomaamaan puutteellisuutensa ja luonnollisen
heikkoutensa, eikä se ole mikään vähäarvoinen opetus; niin monet
valtiolliset mullistukset ja kansojen onnenvaiheet neuvovat meitä
olemaan tekemättä suurta ihmettä omastamme; niin monet nimet, niin
monet unhoon vaipuneet voitot ja valloitukset tekevät naurettavaksi
toivon ikuistuttaa nimemme ottamalla vangiksi kymmenen ratsastavaa
pyssymiestä ja valtaamalla linnoituspahasen, joka ei ole tunnettu
muusta kuin valtauksestaan; niin monen ulkomaisen riemusaaton kopeus ja
ylpeys, niin monen hovin ja mahdin pöyhkeä majesteettius vahvistaa ja
lujittaa näköämme kestämään omiemme loistoa silmiämme räpäyttämättä:
niin monet miljoonat ennen meitä haudatut ihmiset rohkaisevat meitä
pelkäämättä liittymään niin hyvään seuraan; ja niin edespäin. Meidän
elämämme, sanoi Pythagoras, muistuttaa Olympisten kisojen suurta
ja lukuisaa väenkokousta: toiset siellä harjoittavat ruumistaan,
voittaakseen siten kisojen tuottaman kunnian; toiset vievät sinne
tavaroita kaupaksi, ansaitakseen; on niitä, eivätkä he ole pahimmat
joukossa, jotka eivät siellä tavoittele muuta hyötyä kuin saada
katsella, miten ja miksi mitäkin tehdään, ja olla näkemässä toisten
ihmisten elämää, arvostellakseen ja mukauttaakseen sen mukaan omansa.

Esimerkkeihin voidaan sopivasti liittää kaikki filosofian
hyödyllisimmät opetukset, jolla tulee koetella ihmisten tekoja ja jonka
tulee olla niiden ojennusnuorana. Sanottakoon hänelle,


                       _quid fas optare, quid asper
    utile nummus habet; patria? carisque propinquis
    quantum elargir deceat, quem te Deus esse
    jussit, et humana qua parte locatus es in re,
    quid sumus, aut quidnam victuri gignimur_;[54]

mitä on tietäminen ja tietämättömyys; mikä tulee olla opiskelun
tarkoitusperä; mitä on urheus, itsensä hillitseminen ja
oikeudenmukaisuus; mikä on eroitus kunnianhimon ja saituuden, orjuuden
ja alamaisuuden, mielivallan ja vapauden välillä; mistä merkeistä
tunnetaan tosi ja luja tyytyväisyys; missä määrin tulee pelätä
kuolemaa, tuskaa ja häpeää;

    _et quo quemque modo fugiatque feratque laborem_;[55]

mitkä ne pontimet ovat, jotka panevat meidät liikkeelle, ja mikä
meille antaa niin paljon erilaisia virikkeitä: sillä minusta
näyttää, että ensimmäisinä niistä opetuksista, jotka pitää saada
imeytymään hänen mieleensä, tulee olla niiden, jotka määräävästi
vaikuttavat hänen luonteeseensa ja ajatustapaansa, jotka opettavat
hänet tuntemaan itsensä ja oikein kuolemaan ja oikein elämään.
Alkakaamme sillä vapaista tieteistä, joka tekee meidät vapaiksi:
kaikki ne tosin jollakin tavoin tietopuolisesti ja käytännöllisesti
palvelevat elämäämme, kuten kaikki muukin tavallaan sitä palvelee;
mutta valitkaamme se, joka palvelee sitä suoranaisesti ja ikäänkuin
viran puolesta. Jos ymmärtäisimme supistaa elämämme toimet oikeihin ja
luonnollisiin rajoihinsa, niin huomaisimme, että suurimmasta osasta
käytännössä olevia tieteitä ei ole meidän käytettäviksemme, ja että
niissäkin, jotka ovat meitä varten, on sangen hyödyttömiä aloja ja
syvyyksiä, ja että tekisimme oikeammin, jos jättäisimme ne sikseen
ja Sokrateen opetuksen mukaan lopettaisimme oppimäärämme näissäkin
tieteissä siihen, mistä ei ole hyötyä.

                                      _Sapere aude,
    incipe: vivendi recte qui prorogat horam,
    rusticus exspectat, dum defluat amnis; at ille
    labitur et labetur in omne volubilis aevum_.[56]

On hyvin typerää opettaa lapsillemme

    _quid moveant Pisces, animosaque signa Leonis,
           Lotus et Hesperia quid Capricornus aqua_,[57]

tähtien tiedettä ja kahdeksannen taivaanpiirin liikkeitä ennenkuin
heidän omiaan:

    Τι Πλειαδεσσι καμοι;
    τι δ' αστρασι Βοωτεω;[58]

kirjoittihan Anaximenes Pythagoraalle: "Mitä järkeä saattaa olla
siinä, että kulutan aikaani tutkimaan tähtien salaisuuksia, kun
minulla joka hetki on kuolema tahi orjuus silmäini edessä?" Siihen
aikaan näet Persian kuninkaat hankkivat sotaa hänen maatansa vastaan.
Jokaisen tulee sanoa näin: "Kun minua ahdistaa kunnianhimo, saituus,
hurjapäisyys, taikausko, ja kun minulla on sisimmässäni monta muuta
elämäni vihollista, ryhtyisinkö silloin miettimään maailman menoa?"

Sittenkun hänelle on opetettu sitä, mikä on omansa tekemään hänet
viisaammaksi ja paremmaksi, puhuttakoon hänelle siitä, mitä on
logiikka, fysiikka, geometria, retoriikka; ja minkä tieteen hän
valitsee, kun hänellä jo on kehittynyt ymmärryskyky, sen perille hän
piankin pääsee. Annettakoon opetus hänelle milloin keskustelemalla,
milloin kirjan avulla; milloin hänen opettajansa luettaa hänelle itse
kirjailijaa, joka on omansa tätä hänen opetuksensa tarkoitusperää
varten, milloin hän antaa hänelle siitä ytimen ja parhaan sisällön
valmiiksi pureskeltuna; ja jos hän itse ei ole kylliksi perehtynyt
kirjoihin, löytääkseen niistä niitä monia kauniita esityksiä, joita
niissä on, hänen tarkoituksensa toteuttamista varten, niin voidaan
antaa hänelle avustajaksi joku kirjallisuuden tuntija, joka aina
tarvittaissa hankkii välttämättömät tarpeet hänen jaeltavakseen ja
anniskeltavakseen kasvatillensa. Ja että tämä opetus on helpompaa ja
luonnollisempaa kuin Gazan,[59] kukapa sitä voi epäillä? Jälkimmäisen
säännöt ovat visaisia ja vastenmielisiä, sen sanat tyhjiä ja
kuivakiskoisia, eikä niissä ole mitään tehoa eikä mitään herättävää
hengelle; tästä sitävastoin saa sielu jotakin suuhunsa, jotakin
ravinnoksensa. Tämä hedelmä on verrattoman paljon suurempi ja niinikään
se on oleva aikaisemmin kypsä.

On merkillistä, että asiat meidän aikanamme ovat sillä kannalla, että
filosofia, vieläpä älykkäillekin ihmisille, on tyhjä ja eriskummainen
nimi, joka ei mihinkään kelpaa eikä ole minkään arvoinen, ei ihmisten
ajatuksissa eikä todellisuudessa. Luulen, että siihen ovat syynä ne
rikkiviisaat saivartelut, jotka ovat vallanneet siihen johtavat tiet.
Tehdään aivan väärin, kun kuvataan se lasten luoksepääsemättömäksi ja
juron, ankaran ja peloittavan näköiseksi; kuka liekään sen kasvoille
pannut tuon valheellisen, kalpean ja inhoittavan naamarin? Se on
iloisinta, pirteintä, hilpeintä ja sanoisinpa melkein veikeintä,
mitä olla saattaa; se on aina juhlamielellä ja auringonpaisteisella
tuulella; surullinen ja jäyhä ulkomuoto osoittaa, ettei sillä siinä
ole tyyssijaansa. Tavatessaan Delphoin temppelissä joukon filosofeja
istumassa yhdessä, sanoi grammaatikko Demetrius heille: "Ellen erehdy,
niin teillä, päättäen rauhallisesta ja iloisesta olennostanne,
ei ole tärkeätä sanottavaa toisillenne"; tähän eräs heistä,
megaralainen Herakleon, vastasi: "Se on niiden asia, jotka tutkivat,
onko Bαλλω verbin futuurimuodossa kaksi _λ:αα_, tahi jotka
etsivät Χείρον ja Βελτιον komparatiivien ja Χειριστον ja Βελτιστον
superlatiivien johtoperää, että heidän täytyy olla otsa rypyssä
keskustellessaan tieteestään; filosofisten keskustelukysymysten
sitävastoin on tapana ilahduttaa ja huvittaa niitä, jotka niitä pohtivat,
eikä tehdä heitä nyrpeiksi ja surullisiksi."

    _Deprendas animi tormenta latentis in aegro
    corpore; deprendas et gaudia: sumit utrumque
    inde habitum facies_.[60]

Sielun, johon filosofia on asettunut asumaan, pitää terveydellään
tehdä terveeksi ruumiskin; sen tulee saada loistamaan ulos asti
levollisuutensa ja mielihyvänsä, sen tulee muodostaa oman mallinsa
mukaiseksi ulkonainen esiintyminen ja niinmuodoin antaa sille
miellyttävä uljuus, tarmokas ja reipas ryhti ja tyytyväinen ja
sävyisä luonne. Viisauden varmin merkki on tasainen hilpeämielisyys;
sen olotila on, kuten kuun yläpuolella olevan maailman, aivan tyyni
ja kirkas; Baroco ja Baralipton[61] ne tekevät alamaisensa noin
likaisiksi ja savuttuneiksi, eikä filosofia; he eivät tunne sitä muuten
kuin kuulopuheista. Kuinka? Pitäähän se tehtävänänsä tyynnyttää mielen
myrskyt ja opettaa nälkää näkevät ja kuumetautisetkin nauramaan,
ei minkään kuviteltujen kuvioiden avulla, vaan luonnollisten ja
kouraantuntuvien perusteiden nojalla; sillä on silmämääränään hyve,
joka ei ole, niinkuin skolastikot sanovat, istutettuna jyrkän,
koleisen ja luoksepääsemättömän vuoren huipulle; ne, jotka ovat
sitä lähestyneet, väittävät päinvastoin sen asuvan kauniilla,
hedelmällisellä ja kukoistavalla tasangolla, josta se hyvin näkee
kaikki allansa; ja sinne voi myöskin päästä, jos vain tietää osoitteen,
siimeisiä ja sulotuoksuisia nurmikkoteitä pitkin, jotka ovat
loivasti ja tasaisesti viettäviä kuin taivaan holvit. Kun he eivät
olleet tutustuneet tähän korkeimpaan, kauniiseen, voitonriemuiseen,
rakastavaan, yhtä suloiseen kuin uljaaseen hyveeseen, joka on
katkeruuden, mielipahan, pelon ja pakon leppymätön ilmivihollinen,
jolla on oppaana luonto ja seuralaisina onni ja nautinto, niin he
heikkoudessaan menivät ja tekaisivat tuon typerän, ikävän, riitaisan,
äreän, uhkaavan ja tuimistelevan kuvan ja asettivat sen yksinäiselle
kalliolle ohdakkeiden keskelle: siinä kummitus, ihmisten oudostella.

Tarkoittamani kasvattaja, joka tietää, että hänen tulee täyttää
oppilaansa tahto yhtä paljon tahi enemmän rakkaudella kuin
kunnioituksella hyvettä kohtaan, osaa kyllä sanoa hänelle, että
tosi hyveen arvo ja aateluus on sen noudattamisen helppoudessa,
hyödyllisyydessä ja hauskuudessa; sen noudattaminen on niin kaukana
vaikeudesta, että lapset kykenevät siihen niinkuin miehetkin,
yksinkertaiset niinkuin rikkiviisaatkin. Ohjaus on sen toimintaväline,
ei voimakeinot. Sokrates, sen ensimmäinen lemmikki, luopuu tietoisesti
väkivoimasta, muodostaakseen edistymisemme siinä yksinkertaisen
luonnolliseksi ja vaivattomaksi. Se on inhimillisten nautintojen
kasvatusäiti: tehden ne kohtuullisiksi, se tekee ne vaarattomiksi ja
puhtaiksi; hilliten ne, se pitää ne voimissa ja vireillä; karsien pois
ne, joita se ei salli, se kannustaa meitä niihin, jotka se meille
jättää; ja se jättää meille äidin tavoin runsaasti kaikkia sellaisia,
jotka luonto sallii, vieläpä kyllyyteen, joskaan ei tympeyteen
asti: jollemme ehkä tahdo sanoa, että säännöstely, joka pakottaa
juojan lakkaamaan ennen päihtymistä, syöjän ennen ruuansulatuksen
häiriytymistä, on nautinnoillemme vihamielinen. Jos tavallinen onni
sen pettää, niin se pakenee sen käsistä tahi tulee toimeen ilman sitä
ja luopi itselleen toisen, aivan omansa, joka ei enää ole häilyvä
ja epävakainen. Se osaa olla rikas ja mahtava ja oppinut ja maata
myskintuoksuisten patjojen peitossa; se rakastaa elämää, se rakastaa
kauneutta ja kunniaa ja terveyttä; mutta sen ominaisena ja erikoisena
toimena on osata käyttää kaikkea tuota hyvää kohtuullisesti ja osata
menettää se masentumatta, jollainen toimi on paljoa pikemmin jalo
kuin ankara; jota ilman jokainen elämänkulku on luonnoton, levoton
ja muodoton ja sellainen, että siihen voi katsoa kuuluviksi nuo
kompastuskivet, nuo ryteiköt ja nuo hirviöt.

Jos tuo oppilas sattuu olemaan niin omituista laatua, että hän
mieluummin kuuntelee tarua kuin kertomusta kauniista matkasta tahi
viisasta puhetta, joka on hänen käsitettävissään; että hän toveriensa
nuorta innostusta säestävän tamburiinin soidessa kääntyy pois toisen
puoleen, joka kutsuu häntä silmäinkääntäjäin temppuja katselemaan;
että hän omasta mielestään ei pidä hauskempana ja suloisempana palata
pölyisenä ja voittajana taistelusta kuin palkinnonsaajana pallopelistä
tahi tanssiaisista, niin en tiedä siihen muuta apua kuin että hänet
pannaan leipuriksi johonkin hyvään kaupunkiin, olkoonpa hän vaikka
herttuan poika, Platonin ohjeen mukaan, "että tulee toimittaa lapsille
paikka heidän sielunsa kykyjen eikä heidän isänsä varojen mukaan".

Koska juuri filosofia opettaa meitä elämään, ja koska lapset siitä
saavat opetusta niinkuin muunikäisetkin ihmiset, niin miksi heitä ei
päästetä siitä osallisiksi?

    _Udum et molle lutum est: nunc, nunc properandus et acri
    fingendus sine fine rota_.[62]

Meitä opetetaan elämään, kun elämä on kulunut... Cicero sanoi, että
vaikka hän eläisi kahden miehen iän, niin hän ei ottaisi itselleen
aikaa tutkia lyyrillisiä runoilijoita, ja minusta ovat nämä
saivartelijat vielä surkeamman hyödyttömät. Meidän lapsellamme on
paljoa kiireempi: hänen ei tule uhrata kasvatukselle muuta kuin viisi-,
kuusitoista ensimmäistä ikävuottansa; loput tarvitaan toimintaan.
Käyttäkäämme niin lyhyt aika tarpeellisten asiain opettamiseen. Pois
kaikki nuo dialektiikan pulmalliset ongelmat, joista elämämme ei voi
tulla paremmaksi, niiden opettaminen on epäkohta; ottakaa sijalle
filosofian yksinkertaiset opetukset, ymmärtäkää valita ne ja käsitellä
niitä sopivasti; ne ovat helpommat käsittää kuin jokin Boccaccion
kertomus; lapsi kykenee siihen jo imettäjältä päästyään paljon paremmin
kuin oppimaan lukemaan ja kirjoittamaan. Filosofialla on opetettavaa
lapsille niinkuin raihnaisille vanhuksillekin.

Luulen, kuten Plutarkhos, että Aristoteles ei kuluttanut suuren
oppilaansa aikaa niin paljon konstikasten päätelmäin laatimistaidon
hankkimiseen tahi geometrian alkeisiin kuin antaakseen hänelle
hyviä opetuksia miehekkyydestä, urhoudesta, jalomielisyydestä ja
itsensä hillitsemisestä ja järkähtämättömästä pelottomuudesta;
ja näillä eväillä hän lähettää hänet vielä lapsena valloittamaan
maailmanvaltakuntaa 30000 jalkamiehellä, 4000 ratsumiehellä ja vain
42000 taalerilla. Muita taiteita ja tieteitä, sanoo hän, Aleksanteri
kyllä kunnioitti ja kiitteli niiden etevyyttä ja ylevyyttä, mutta
joskin hän niistä iloitsi, niin hän ei ollut herkkä antamaan niiden
harjoittamisen harrastuksen yllättää itseään.

    _Petite hinc juvenesque senesque
    finem animo certum, miserisque viatica canis_.[63]

Sitähän sanoo Epikuroskin alussa kirjettään Menikeukselle: "Älköön
nuorinkaan karttako filosofoimista, älköönkä vanhinkaan siihen
väsykö". Ken tekee toisin, näyttää sanovan, joko ettei vielä ole tahi
ettei enää ole aika elää onnellisesti. Kaikesta tästä huolimatta en
tahdo, että tuota poikaa pidetään kuin vankina; en tahdo, että hänet
jätetään alttiiksi vimmastuneen koulunopettajan suuttumukselle ja
kärtyisyydelle; en tahdo turmella hänen henkeään pitämällä häntä,
kuten muut tekevät, kidutuksessa ja työssä neljä-, viisitoista tuntia
vuorokaudessa, niinkuin rantajätkää; ja jos hänet, jonkinlaisen
erakkomaisen ja raskasmielisen luonnonlaadun vaikutuksesta,
huomattaisiin taipuvaiseksi antautumaan liian yksipuolisella
harrastuksella kirjoja lukemaan, niin en pitäisi suotavana, että
tuota harrastusta hänessä ylläpidettäisiin; sellainen tekee heidät
kelvottomiksi seuraelämään ja vieroittaa heidät paremmista askareista.
Ja kuinka monta yltiöpäisen opinhimon tylsyttämää miestä olenkaan
eläissäni nähnyt? Karneadeen se oli hullaannuttanut siihen määrään,
ettei hänellä enää ollut aikaa ajaa partaansa eikä leikata kynsiänsä.
En myöskään tahdo pilata hänen hienoja tapojaan toisten epähienoudella
ja raakamaisuudella. Ranskalaisesta hyväntapaisuudesta oli ennen
muinoin sananpartena, että se alkoi varhain, mutta ei juuri ollut
kestävää. Itse asiassa näemme vieläkin, että pienet lapset Ranskassa
ovat kilteimpiä, mitä olla voi; mutta tavallisesti he pettävät ne
toiveet, joita heistä on ollut; ja varttuneina miehinä heissä ei huomaa
mitään erinomaista. Olen kuullut ymmärtäväisten ihmisten olevan sitä
mieltä, että nuo lukiot, joihin heidät lähetetään ja joita on kosolta,
niin raaistuttavat heidät.

Meidän lapsellemme olkoot kamari, puutarha, ruokapöytä ja vuode,
yksinäisyys ja seura, aamu ja ilta, kaikki päivän ajat yhtä, kaikki
paikat olkoot hänelle työhuoneita: sillä filosofialla, joka, älyjen
ja luonteiden kehittäjänä, on oleva hänen tärkein opittavansa, on
se etuoikeus, että se saa tuppautua kaikkialle. Jokaisen mielestä
oli puhuja Isokrates, kun häntä eräissä pidoissa pyydettiin puhumaan
taiteestaan, oikeassa vastatessaan: "Ei ole nyt sen aika, mitä minä
osaan tehdä, ja se, minkä aika nyt on, sitä en osaa tehdä." Sillä
puhetaidetta koskevain puheiden ja väittelyjen esittäminen seuralle,
joka on kokoontunut iloa pitämään ja syömään herkkuruokia, olisi kovin
ristiriitaisten ainesten sekoittamista; ja samaa voisi sanoa kaikista
muista tieteistä. Mutta mitä tulee siihen filosofian osaan, joka
käsittelee ihmistä ja hänen velvollisuuksiansa, ovat kaikki viisaat
olleet yhtä mieltä siitä, että siltä, sen puheiden miellyttävyyden
vuoksi, ei pitänyt kieltää pääsyä pitoihin eikä leikkeihin. Ja kun
Platon on kutsunut sen Pitoihinsa, niin näemme, kuinka se puhelee
läsnäolijain kanssa viehkeästi ja ajan ja paikan mukaisella tavalla,
vaikka puhe onkin sen ylevimmistä ja terveellisimmistä opetuksista.

    _Aeque pauperibus prodest, locupletibus aeque
    et neglecta aeque puetis senibusque nocebit_.[64]

Niin ollen oppilaamme epäilemättä on viettävä vähemmän joutopäiviä kuin
muut. Mutta samoin kuin askeleet, jotka astumme kävellessämme jossakin
pylväskäytävässä, vaikka niitä on kolme kertaa enemmän, eivät väsytä
meitä niinkuin ne, jotka käytämme jonkin määrätyn matkan kulkemiseen,
samoin meidän opetuksemme, tapahtuen ikäänkuin sattumalta, olematta
sidottuna määräaikaan tahi paikkaan ja liittyen kaikkiin tekoihimme,
luistaa käymättä rasittavaksi; leikit ja ruumiinharjoitukset ovat
myöskin melkoisena osana opinnoista, juoksu, paini, musiikki, tanssi,
metsästys, ratsastus ja miekkailu. Tahdon, että ulkonainen hieno
säädyllisyys ja käyttäytymistaito ja ruumiin hallinta kehittyy
samalla kuin sielukin. Ei kasvateta vain sielua, eikä vain ruumista,
vaan ihmistä; siitä ei pidä tehdä kahta; ja, kuten Platon sanoo, ei
pidä kasvattaa toista ilman toista, vaan tulee ohjata niitä yhdessä,
niinkuin parihevosia, valjastettuina saman väliaisan ääreen; ja eikö
hän, sanoistaan päättäen, näytä panevan enemmän aikaa ja huolta ruumiin
harjoituksiin ja olevan sitä mieltä, että sielu niistä harjaantuu
samalla, eikä päinvastoin?

Muutoin tätä kasvatusta tulee hoitaa ankaralla lempeydellä, eikä
niinkuin nyt on laita: sen sijaan että houkuteltaisiin lapsia
kirjallisiin opintoihin, ei heille itse asiassa tarjota muuta kuin
peloitusta ja julmuutta. Poistakaa väkivalta ja voimakeinot; ei
mikään luullakseni vaikuta niin alentavasti ja tylsyttävästi jaloon
luonnonlaatuun. Jos tahdotte saada hänet pelkäämään häpeää ja
rangaistusta, niin älkää paaduttako häntä niitä kestämään; karaiskaa
hänet kestämään hikeä ja vilua, tuulta, auringonpaahdetta ja vaaroja,
joita hänen tulee halveksia; älkää salliko hänelle mitään hemmoittelua
ja vaateliaisuutta vaatteisiin, vuoteeseen, ruokaan ja juomaan nähden;
totuttakaa hänet kaikkeen; älköön hän olko mikään hienostelija ja
keikari, vaan reipas ja roteva poika. Lapsena, vanhana miehenä, olen
aina ollut samassa uskossa ja samalla kannalla. Mutta muun muassa tuo
useimpien lukioittemme kurinpitojärjestelmä on aina ollut minulle
vastenmielinen: olisi luultavasti tehty vähemmin vahingollinen erehdys,
jos olisi kallistuttu lempeämmälle kannalle. Se on oikea orjuutetun
nuorison vankila: nuoriso tehdään siellä irstaaksi rankaisemalla sitä
siitä, ennenkuin se on sellaista. Saapukaapa sinne heidän työaikanaan:
ette kuule muuta kuin huutoja, sekä lasten, joita rangaistaan, että
vihan vimmastuttamien opettajien. Mikä kumma tapa herättää harrastusta
heidän opittavaansa näissä hennoissa ja pelokkaissa sieluissa, opastaa
heitä siihen peloittavalla naamalla, raipat käsissä! Oikeutta loukkaava
ja turmiokas menetelmä! Lisäksi tulee, mitä Quintilianus tässä kohden
on sangen oikein huomauttanut, että kopeasta arvovallasta johtuu
vaarallisia seurauksia, eritoten meidän käyttämämme rangaistuslajin
vuoksi. Kuinka paljon sopivampaa olisikaan, että heidän luokissaan
olisi siroiteltuina kukkia ja lehviä kuin verisiä pajunvitsan palasia!
Minä hankkisin niihin Ilon ja Hilpeyden ja Floran ja sulottarien kuvat,
niinkuin filosofi Speusippos[65] teki koulussaan. Niin että siellä,
missä heidän hyötynsä on, siellä olisi myöskin heidän huvikkeensa.
Tulee sokeroida ne ruuat, jotka ovat lapselle terveellisiä, ja
tehdä karvaanmakuisiksi ne, jotka ovat hänelle vahingollisia. On
ihmeellistä, kuinka hyvää huolta Platon _Laeissaan_ näyttää pitävän
valtionsa nuorison iloisuudesta ja ajanvietteistä, ja kuinka paljon
huomiota hän panee heidän kilpajuoksuihinsa, leikkeihinsä, lauluihinsa,
hyppyihinsä ja tansseihinsa, joiden johdon ja suojelusherruuden
hän sanoo muinaisajan uskoneen itse jumalille, Apollolle,
Runottarille ja Minervalle: hän luettelee laajasti tuhannet ohjeet
ruumiinharjoitus-laitoksiaan varten; kirjallisissa opinnoissa taas hän
viipyy varsin vähän, eikä näytä suosittelevan erikoisesti runoutta
muuten kuin musiikin vuoksi.

Kaikenlaista eriskummaisuutta ja omituisuutta tavoissamme ja
ominaisuuksissamme on vältettävä, se kun on haitallista yhdyselämälle.
Kuka ei kummastelisi Demophonin, Aleksanterin hovimestarin luontoa, hän
kun hikoili varjossa ja värisi päivänpaisteessa? Olen nähnyt niitä,
jotka pakenevat omenain hajua pahemmin kuin kiväärinlaukauksia; toisia,
jotka pelästyvät hiirtä; toisia, jotka antavat ylen nähdessään kermaa;
toisia, joiden käy samoin, kun näkevät pudisteltavan höyhenpatjaa;
niinkuin Germanicus ei sietänyt nähdä kukkoja eikä kuulla niiden
laulua. Mahdollisesti tuollainen voi perustua johonkin salattuun
erikoisominaisuuteen; mutta luullakseni tämä olisi tukahdutettavissa,
jos siihen ryhdyttäisiin hyvissä ajoin. Kasvatus on minussa saanut
aikaan sen (totta kyllä, että se vaati jonkin verran huolenpitoa), että
ruokahaluni mukautuu eroituksetta kaikkeen, mitä käytetään ravintona,
lukuunottamatta olutta.

Ruumis on vielä notkea; senvuoksi pitää sitä taivutella kaikkiin
kuoseihin ja tapoihin; ja kunhan vain voidaan pitää aisoissa himot
ja tahto, niin tehtäköön pelkäämättä nuori mies soveliaaksi kaikkien
kansakuntain keskuuteen ja kaikkiin seuroihin... Harjaantukoon hän
kaikkeen, mikä on tavanmukaista: osatkoon hän tehdä kaikkea, mutta
älköön mielellään tehkö muuta kuin sitä, mikä on hyvää. Filosofitkaan
eivät pidä kiitettävänä Kallistheneessa sitä, että hän menetti
herransa, suuren Aleksanterin, suosion, syystä ettei hän tahtonut
juoda yhtä paljon kuin tämä... Tahdon, ettei hän jätä tekemättä sitä,
mikä on pahaa, voiman eikä taidon puutteesta, vaan tahdon puutteesta:
_multum interest, multum peccare aliquis nolit aut nesciat_...[66]
Olen usein suuresti ihaillen pannut merkille Alkibiadeen ihmeellisen
luontaisen kyvyn mukautua niin helposti niin erilaisiin elintapoihin,
vahingoittamatta terveyttään, vieden voiton milloin persialaisista
ylellisyydessä ja komeudessa, milloin lakedaimonilaisista
kieltäytymisessä ja yksinkertaisuudessa, yhtä ankaran siveänä Spartassa
kuin hekumallisena Ioniassa.

    _Omnis Aristippum decuit color et status et res_.[67]

Sellaiseksi tahtoisin kehittää oppilaani.

    _Quem duplici panno patientia velat,
    mirabor, vitae via si conversa decebit,
    personamque feret non inconcinnus utramque_.[68]

Tässä nyt ovat neuvoni: ken niitä noudattaa, on niistä paremmin
hyötynyt kuin ken ne vain tietää. Jos hänet näette, niin hänet
kuulette; jos hänet kuulette, niin hänet näette. Älköön jumala koskaan
suoko, sanoo joku eräässä Platonin dialogiassa, että filosofoiminen
olisi monien asiain oppimista ja taiteiden käsittelemistä. _Hanc
amplissimam omnium artium, bene vivendi disciplinam vita magis quam
litteris persecuti sunt_.[69] Kun Leon, phliasilaisten ruhtinas,
tiedusteli Heraklides Ponticukselta, mitä tiedettä tahi taidetta tämä
ammattinaan harjoitti, vastasi tämä: "En osaa mitään taidetta enkä
tiedettä, mutta olen filosofi." Diogenesta moitittiin siitä, että hän
ollen oppimaton, puuttui filosofiaan: "Sitä paremmin sopii minun siihen
puuttua", sanoi hän. Hegesias pyysi häntä lukemaan itselleen jotakin
kirjaa. "Te olette lystikäs", vastasi hän hänelle, "te valitsette
oikeita ja luonnollisia viikunoita, ettekä maalattuja; miksette myöskin
valitse luonnollisia, oikeita älynne harjoituksia, eikä kirjoitettuja?"

Oppilaamme suorittaa läksynsä pikemmin teoissa kuin suu sanallisesti.
Hän kertaa sen toiminnassaan: voidaan nähdä onko järkevyyttä hänen
yrityksissään, onko hyvyyttä, oikeudenmukaisuutta hänen käytöksessään,
onko älyä ja viehätystä hänen puheessaan, onko hänessä elinvoimaa
taudeissa, kohtuullisuutta leikeissä, itsensähillintää nautinnoissa,
järjestystä talousasioissa, maittaako häntä yhtä hyvin liha, kala,
viini ja vesi. _Qui disciplinam suam non ostentationem scientiae,
sed legem vitae putet; quique obtemperet ipse sibi, et decretis
pareat_.[70] Opetustemme oikea peili on elämämme kulku. Zeuxidamos
vastasi eräälle, joka kysyi häneltä, mikseivät lakedaimonilaiset
laatineet kirjallisesti urhoollisuuden sääntöjä ja antaneet niitä
nuorten miestensä lukea, että niin oli laita siksi, että he tahtoivat
totuttaa heitä tekoihin, eikä sanoihin. Verratkaapa viiden-,
kuudentoista vuoden kuluttua tähän poikaan jotakuta noista lukioittemme
latinanlukijoista, joka on käyttänyt yhtä paljon aikaa oppiakseen
yksinkertaisesti vain puhumaan. Maailma on pelkkää puhetta, enkä
ikänäni ole nähnyt miestä, joka ei puhu pikemmin enemmän kuin vähemmän
kuin hänen pitäisi. Kuitenkin puolet ikäämme kuluu siihen: meitä
pidetään neljä viisi vuotta kuulemassa sanoja ja sommittelemassa niitä
lauseiksi; vielä yhtä monta vuotta rakentelemassa niitä suureksi
sopusuhtaiseksi kokonaisuudeksi, joka laajenee neljään viiteen osaan;
vielä vähintäin toiset viisi oppimassa lyhykäisesti sekoittamaan ja
punomaan ne toisiinsa jollakin hienolla tavalla: jättäkäämme sellainen
niille, jotka sitä harjoittavat nimenomaisena ammattinansa.

Matkustaessani eräänä päivänä Orleansiin, tapasin sillä tasangolla,
joka on Cléryn tällä puolen, kaksi opettajaa, jotka tulivat
Bordeauxiin, noin 50 askeleen päässä toisistaan; kauempana heidän
takanaan näin sotaväenosaston ja sen etunenässä johtajan, joka oli
herra kreivi de la Rochefoucault-vainaja. Eräs palvelijoistani
kysyi ensimmäiseltä noista opettajista, kuka oli tuo aatelismies,
joka tuli hänen jäljessään; hän, joka ei ollut huomannut takanaan
seuraavaa miesjonoa ja luuli tarkoitettavan hänen toveriaan, vastasi
leikillisesti: "Hän ei ole aatelismies, hän on grammaatikko, ja
minä olen loogikko." Mutta me, jotka koetamme tässä, päinvastoin,
kasvattaa, emme grammaatikkoa emmekä loogikkoa, vaan aatelismiestä,
antakaamme heidän käyttää väärin aikaansa: meillä on muuta tehtävää.
Kunhan vain oppilaamme on hyvin varustettu sanottavalla, niin sanat
kyllä seuraavat perästä liiankin hyvin: jolleivät ne tahdo seurata,
niin hän vetää ne väkisin perässään. Kuulen erästen puolustelevan
itseään sillä, että muka eivät osaa lausua niitä selvästi julki: se
on narripeliä. Tiedättekö, miten tuon laita minun luullakseni on? Ne
ovat varjoja, jotka heille johtuvat jonkinlaisista vielä valmiiseen
muotoon kehittymättömistä käsitteistä, joita he eivät osaa selvittää
eivätkä kirkastaa sisässänsä, eivätkä siis myöskään esittää ulospäin;
he eivät vielä itse ymmärrä itseänsä; ja katsokaahan hiukan, kuinka he
änkyttävät synnyttämisen hetkellä, niin voitte päättää, ettei heidän
työnsä ole lapsenpäästön, vaan hedelmöitymisen asteella, ja että he
vasta vain nuolevat tuota keskentekoista ainemassaa. Minä puolestani
olen sitä mieltä, ja Sokrates päättää, että kellä on jostakin elävä ja
selvä kuva mielessään, hän sen lausuu ilmi, vaikkapa Bergamon murteella
tahi kasvojen eleillä, jos hän on mykkä:

    _Verbaque provisam rem non invita sequentur_.[71]

Ja niinkuin tuo kirjailija yhtä runollisesti sanoi proosakielellään:
_quum res animum occupavere, verba ambiunt_;[72] ja tämä toinen:
_ipsae res verba rapiunt_.[73] Hän ei tiedä mitään ablatiivista,
konjunktiivista, substantiivista eikä kieliopista; ei sitä myöskään
tee hänen lakeijansa, eikä joku _Petit Pontin_ kalaeukko; ja kuitenkin
he, jos haluatte, puhelevat teille niin paljon kuin jaksatte kuulla,
ja horjahtavat yhtä vähän syrjään kielensä säännöistä kuin Ranskan
paras filosofiantohtori. Hän ei osaa retoriikkaa eikä osaa aluksi
tavoitella puolueettoman lukijan suosiota, eikä hän välitä sen
osaamisesta. Itse asiassa yksinkertaisen ja koruttoman totuuden
loiste saattaa helposti varjoon koko tuon kauniin väriprameuden; nuo
näppärät temput ovat omiaan vain huvittamaan alhaisoa, joka ei kykene
nauttimaan jykevämpää ja vahvempaa ravintoa; niinkuin Afer varsin
selvästi osoittaa Tacituksen dialogissa. Samoksen lähetit olivat
tulleet Spartan kuninkaan Kleomeneen luo, valmistettuaan kauniin ja
pitkän puheen, saadakseen hänet yllytetyksi sotaan tyranni Polykratesta
vastaan; annettuaan heidän rauhassa puhua hän vastasi heille: "Mitä
tulee alkulauseeseenne ja johdantoonne, niin en niitä enää muista,
enkä siis myöskään keskikohtia; ja mitä tulee johtopäätökseenne, niin
en tahdo sen johdosta mitään tehdä." Siinä mielestäni oiva vastaus ja
aika nolaus puhujille. Entäs tämä toinen: Athenalaisten oli valittava
toinen kahdesta arkkitehdistä johtamaan erästä suurta rakennustyötä;
ensimmäinen, teeskentelevämpi, esitti itsensä kauniilla, ennakolta
valmistetulla, tätä työtä koskevalla puheella ja koetti saada kansan
päätöksen kallistumaan omaksi edukseen; mutta toinen lausui parilla
sanalla: "Herrat athenalaiset, mitä tuo mies on puhunut, sen minä
teen." Ciceron kaunopuheisuuden parhaina hetkinä monet alkoivat
ihailla sitä, mutta Cato vain nauroi sille ja sanoi: "Meillä on
lystikäs konsuli." Hyödyllinen mietelause, kaunis neronvälähdys on aina
paikallaan, olipa se edellä tahi jäljessä: jollei se sovellu hyvin
siihen, mikä käy edellä, eikä siihen, mikä seuraa jäljessä, niin se
on hyvä itsessään. En ole niitä, jotka katsovat, että kunhan riimi on
hyvä, niin runokin on hyvä: antakaa runoilijan pitentää lyhyt tavu, jos
tahtoo; siinä suhteessa ei mitään pakkoa; jos mielikuvitus siinä on
rehevä, jos nero ja järki ovat hyvin tehneet tehtävänsä, niin sanon:
kas siinä hyvä runoilija, mutta huono riimiseppä.

    _Emuncts naris, durus componere versus_.[74]

Antakoon runoilija teoksensa menettää kaikki osiensa liitokset ja
mittasuhteet,

    _tempora certa modosque, et, quod prius ordine
    verbum est, posterius facias, praeponens ultima primis.
    inventas etiam disjecti membra poetae_,[75]

se ei silti joudu häpeään: sen osatkin ovat silti kauniita. Niinhän
vastasi Menander, kun häntä, sen päivän lähestyessä, joksi hän oli
luvannut erään huvinäytelmän, nuhdeltiin siitä, ettei hän vielä ollut
ryhtynyt sitä kirjoittamaan: "Se on sepitettynä ja valmiina; siitä ei
enää puutu muuta kuin runopuku." Kun hänellä oli sisällys ja ainekset
järjestettyinä päässään, ei hän pitänyt paljoa lukua muusta. Siitä
lähtien kun Ronsard ja du Bellay ovat kohottaneet arvoon meidän
ranskankielisen runoutemme, en näe niin vähäpätöistä aloittelijaa, joka
ei käyttäisi mahtipontisia sanoja, joka ei sommittelisi loppusäkeitä
jokseenkin niin kuin he: _Plus sonat quam valet_.[76] Suuren yleisön
mielestä ei ole koskaan ollut niin paljon runoilijoita; mutta yhtä
helppoa kuin heidän on ollut mukailla noiden rivejä, yhtä vähän he
pystyvät jäljittelemään toisen uhkeita kuvauksia ja toisen hienoa
mielikuvitusta.

Totta kyllä; mutta mitä hän tekee, jos häntä ahdistetaan jollakin
sofistisen ongelmallisella päätelmällä? Esimerkiksi: "Kinkku
pakoittaa juomaan; juominen sammuttaa janon: siis kinkku sammuttaa
janon." Naurakoon hän sellaiselle: sukkelampaa on nauraa sille kuin
vastata siihen; lainatkoon hän Aristippokselta seuraavan lystikkään
vastaongelman: "Minkätähden kirvoittaisin auki nuo solmusananne, koska
ne solmuissaankin ovat minulle vastuksiksi?" Joku esitti Kleantheksen
ratkaistaviksi dialektisia ongelmia; hänelle sanoi Khrysippos:
"Leikittele noilla silmäinkääntäjän tempuilla lasten kanssa, äläkä
käännä moiseen ikämiehen vakavia ajatuksia." Jos noiden typeräin
saivartelujen, _conforta et aculeata sophismata_,[77] on sallittu saada
hänet uskomaan valhetta, niin se on vaarallista; mutta jos ne jäävät
vaikutusta vaille ja vain saavat hänet nauramaan, niin en käsitä, miksi
hänen pitäisi varoa itseään niiltä. On niin typeriä ihmisiä, että he
poikkeavat neljännespenikulman päähän aineestaan, tavoitellessaan
jotakin sanasutkausta: _aut qui non vetba rebus aptant, sed res
extrinsecus arcessunt, quibus verba conveniant_;[78] ja toinen: _qui
alicujus verbi decoreplacentis vocentur ad id, quod non proposuerant
scribere_.[79] Minä muutan paljoa mieluummin hyvää mietelausetta,
sovittaakseni sen teokseen, kuin puran suunnitelmaani, mennäkseni sitä
etsimään. Päinvastoin, sanojen tulee palvella ja seurata; ja tulkoon
gascognelainen käytäntöön, jos ranskalainen ei voi siihen soveltua.
Tahdon, että ajatukset kohoavat valta-asemaan ja täyttävät kuulijan
mielikuvituksen niin, ettei hän lainkaan muista sanoja. Puheentyyli,
josta minä pidän, on yksinkertainen ja koruton tyyli, samanlainen
paperilla kuin suupuheessakin, mehevä ja ponteva, lyhykäinen ja
kokoonpuserrettu, pikemmin kiivas ja jyrkkä kuin hienotuntoinen ja
silosanainen;

    _haec demum sapiet dictio, quae feriet_;[80]

pikemmin vaikeatajuinen kuin ikävystyttävä, teeskentelemätön,
säännöistä välittämätön, hajanainen ja uskallettu; jokainen palanen
muodostakoon siinä oman kokonaisuutensa; älköön se olko pedanttimaista,
eikä saarnaajamunkkimaista, eikä asianajajamaista, vaan pikemmin
sotilasmaista, jollaiseksi Svetonius sanoo Julius Caesarin tyyliä, ja
kuitenkaan en oikein käsitä, miksi hän sitä sellaiseksi nimittää.

Olen kernaasti jäljitellyt tuota vallattomuutta, jota näkee
nuorisossamme siihen katsoen, miten se pitää vaatteitaan: viitta
pidetään vyöhikön tapaan, huppukaulus toisella olkapäällä, sukka
löyhällään; se osoittaa ylimielisyyttä, joka halveksii noita ulkonaisia
koristeita eikä välitä taiteellisuudesta; mutta mielestäni se on
vielä paremmin paikallaan esitystavan muotoon nähden. Kaikenlainen
teeskentely, eritoten iloisessa ja vapaassa Ranskassa, soveltuu
huonosti hovimiehelle; ja monarkiassa tulee jokaista aatelismiestä
kasvattaa hovimiehen ryhtiin: senvuoksi teemme oikein, jos kallistumme
hiukan luonnolliseen ja ylimieliseen päin. En pidä teoksen rakenteesta,
jossa liitokset ja saumat näkyvät, yhtä vähän kuin kauniissa ruumiissa
tulee voida laskea luut ja suonet. _Quae veritati operam dat oratio,
incomposita sit et simples_.[81] _Quis accurate loquitur, nisi qui
vult putide loqui_.[82] Kaunopuheinen muoto, joka kääntää huomiomme
itseensä, tekee vääryyttä sisällykselle; samoin kuin on pikkumaista
koettaa vaatetuksessa herättää huomiota jollakin erikoisella ja
tavallisuudesta poikkeavalla kuosilla, samoin johtuu kielenkäytössä
uusien lauseparsien ja outojen sanojen tavoittelu koulupoikamaisesta
ja lapsellisesta kunnianhimosta: jospa voisin käyttää vain sellaisia,
joita käytetään halleissa Pariisissa. Grammaatikko Aristophanes oli
aivan väärässä moittiessaan Epikuroksen sanojen yksinkertaisuutta ja
hänen puhujataiteensa tarkoitusperää, joka oli vain esityksen selvyys.
Kokonaiselta kansalta luonnistuu heti puheentyylin jäljittely, koska
se on helppoa: arvostelun, mielikuvituksen jäljittely ei käy niin
nopeasti. Suurin osa lukijoita on siinä varsin väärässä luulossa,
että kun he ovat keksineet samanlaisen vaateparren, heillä myöskin
on samanlainen ruumis. Voimaa ja hermoja ei voi saada lainaksi;
korut ja päällysviitan voi saada lainaksi. Seurapiirissäni puhuvat
useimmat ihmiset niinkuin _Tutkielmani_, mutta en tiedä, ajattelevatko
he samoin. Athenalaisilla, sanoo Platon, on erikoisharrastuksenaan
tyylin rikkauden ja sirouden, lakedaimonilaisilla lyhykäisyyden ja
kreetalaisilla pikemmin aatteiden hedelmällisyyden kuin kielellisen
muodon huoltaminen; viimeksimainitut ovat asetettavat etusijalle. Zenon
sanoi, että hänellä on kahdenlaisia oppilaita: toiset, joille hän antoi
nimen φιλολογοι, halukkaita oppimaan asiat, ja nämä olivat
hänen lempioppilaitaan; toiset, λογοφιλοι, jotka eivät välittäneet
muusta kuin kielestä. Ei suinkaan sovi sanoa, ettei puhetaide olisi
jotakin kaunista ja hyvää, mutta ei niin hyvää kuin miksi se tehdään;
ja mielestäni on ikävää, että elämämme käytetään kokonaan sen
saavuttamiseen. Tahtoisin ennen kaikkea osata hyvin omaa kieltäni ja
naapurieni kieltä, joiden kanssa olen tavallisimmin tekemisissä.

Kreikka ja latina ovat epäilemättä kaunis ja suurenmoinen koristus,
mutta se ostetaan liian kalliilla hinnalla. Kerron tässä erään
tavan hankkia niiden taitoa tavallista helpommalla hinnalla, tavan,
jota on koeteltu minuun itseeni: käyttäköön sitä ken hyväksi näkee.
Isävainajaani, joka kaikin mahdollisin tavoin oli oppineilta ja
järkeviltä miehiltä tiedustellut parasta kasvatusmenetelmää,
varoitettiin tuosta epäkohdasta, joka vallitsi tavanmukaisessa
opetuksessa; ja hänelle sanottiin, että se pitkä aika, jonka me
käytämme niiden kielten oppimiseen, joiden oppiminen ei tuottanut
mitään vaikeuksia muinaisille kreikkalaisille ja roomalaisille,
on ainoana syynä siihen, ettemme voi saavuttaa heidän henkistä
etevyyttään ja tietorikkauttaan. En usko, että se on ainoana syynä
siihen. Oli miten oli; keino, jonka isäni siihen keksi, oli se, että
hän vielä imeltäjällä ollessani ja ennen kieleni kannan ensimmäistä
kirpoamista antoi minut opetettavaksi eräälle saksalaiselle, joka
sittemmin kuoli kuuluisana lääkärinä Ranskassa. Hän ei ensinkään
osannut meidän kieltämme, mutta oli sangen hyvin perehtynyt latinaan.
Tämä, jonka isäni vartavasten oli kutsunut palvelukseensa ja joka
sai sangen kalliin palkan, kanniskeli minua alituisesti sylissään.
Paitsi häntä oli vielä kaksi muuta vähemmän oppinutta henkilöä aina
minua seuraamassa ja avustamassa ensin mainittua: nämä eivät puhuneet
minulle muuta kieltä kuin latinaa. Mitä muuhun talonväkeen tulee, niin
oli rikkomatta noudatettavana sääntönä, että ei isäni eikä äitini, ei
palvelija eikä kamarineiti puhunut minun seurassani muuta kuin sen
verran latinaa, minkä olivat oppineet solkatakseen minun kanssani. On
ihmeellistä kuinka jokainen siinä edistyi; isäni ja äitini oppivat
siten kylliksi paljon latinaa ymmärtääkseen sitä ja hankkivat siinä
riittävän taidon osatakseen sitä käyttää välttämättömässä tarpeessa;
samoin oli laita muun talonväen, joka erikoisemmin palveli minua.
Lyhyesti, me latinaistuimme siinä määrin, että latinaa herui ympäristön
kyliin saakka, joissa vieläkin on latinalaisia käsityöläisten ja
työkalujen nimityksiä käytännön vakaannuttamina. Ja minä puolestani
olin kuusi vuotta täyttänyt, ennenkuin ymmärsin enempää ranskaa tahi
Perigordin murretta kuin arabiaa; ja ilman teennäisyyttä, ilman kirjaa,
ilman kielioppia ja sääntöjä, ilman vitsaa ja ilman kyyneliä olin
oppinut latinaa, aivan yhtä puhdasta kuin opettajanikin taisi, sillä
en voinut oppia sitä sekoitettuna enkä väärennettynä. Jos minulle
koetteeksi tahdottiin antaa kirjallinen käännöstehtävä, kuten lukioissa
on tapana, niin se täytyi minulle antaa huonolla latinankielellä,
käännettäväksi hyvälle, kun se muille annetaan ranskankielellä.
Ja Nicolas Grouchy, joka on kirjoittanut _De Comitiis Romanorum_,
Guillaume Guérente, joka on selitellyt Aristotelesta, Georges Buchanan,
tuo suuri skotlantilainen runoilija, Marc-Antoine Muret, jonka Ranska
ja Italia tunnustaa aikamme parhaaksi puhujaksi, kaikki kotiopettajani
ovat usein sanoneet minulle, että minulla lapsuudessani oli tämä
kieli niin valmiina ja niin vallassani, että he pelkäsivät puhutella
minua. Buchanan, jonka sittemmin näin herra marsalkka de Brissac
vainajan seurueessa, sanoi minulle olevansa parastaikaa kirjoittamassa
tutkimusta lasten kasvatuksesta ja ottavansa minun kasvatukseni
esikuvaksi; hänellä näet oli silloin opetettavanaan kreivi de Brissac,
jonka sittemmin olemme nähneet niin urhoollisena ja kelpo miehenä.

Mitä tulee kreikankieleen, jota tuskin ensinkään ymmärrän, oli isäni
aikonut opetuttaa sitä minulle kielimestarilla, mutta uutta menetelmää
noudattaen, nimittäin leikittelyn ja harjoittelun muodossa: me
leikittelimme taivutusmuodoilla niinkuin palloilla, samaan tapaan kuin
ne, jotka oppivat aritmetiikkaa ja geometriaa eräänlaisen shakkipelin
avulla. Sillä häntä oli muun muassa neuvottu herättämään minussa
mieltymystä tieteeseen ja velvollisuudenharrastusta vapaasta tahdostani
ja omasta halustani, ja kasvattamaan sieluani kaikella lempeydellä
ja kaikessa vapaudessa, ilman ankaruutta ja pakoitusta; ja tätä hän
noudattikin siihen määrään tunnollisesti, että koska muutamat ovat
sitä mieltä, että lasten hentojen aivojen kehitystä häiritsee se, että
heidät aamuisin kavahdutetaan hereille ja yhtäkkiä rajusti temmataan
unesta (johon he ovat vaipuneet paljoa syvemmin kuin me), niin hän
herätytti minut jonkin soittimen sävelillä, ja hänellä oli aina
palveluksessaan mies, joka niitä minulle kaiutteli.

Tämä esimerkki riittää, voidakseen arvostella kaikkea muuta ja myös
kiitellä niin hyvän isän järkevää huolenpitoa ja hellyyttä; eikä
häntä sovi moittia, jos hän ei ole saanut korjata mitään hedelmiä,
jotka vastaisivat niin hienonhienoa viljelystapaa. Kaksi seikkaa oli
siihen syynä; ensinnäkin hedelmätön ja epäkiitollinen maaperä; sillä
vaikka minulla oli luja ja vikaantumaton terveys ja samalla sävyisä
ja taipuisa luonnonlaatu, niin olin samalla niin hidas, veltto ja
untelo, ettei minua voitu saada ravistetuksi toimettomuudestani,
ei edes leikkimäänkään. Minkä käsitin, sen käsitin hyvin, ja tuon
hitaan luontoni kuoren alla asui minussa rohkeita mielikuvitelmia
ja ikääni nähden kypsyneitä mielipiteitä. Hidas oli järkeni, ja se
kulki vain sikäli kuin sitä kuljetettiin, vitkallinen käsityskykyni,
saamaton kekseliäisyyteni, ja päälle päätteeksi uskomattoman
puutteellinen muistini. Eipä ihme, jos hän ei osannut saada tuosta
kaikesta mitään arvokasta syntymään. Toiseksi ukko, joka kovin
pelkäsi sellaisen sydämenasian menevän häneltä myttyyn, lopulta
taipui yleiseen mielipiteeseen, joka aina, kuten kurjet, seuraa
niitä, jotka kulkevat edellä, ja mukautui yleiseen tapaan -- samoin
kuin kiihkeän paranemishalun ajamat ihmiset helposti antautuvat
noudattamaan kaikenlaisia neuvoja --, hänellä kun ei enää ollut
ympärillään niitä, jotka olivat antaneet hänelle nuo ensimmäiset,
hänen Italiasta tuomansa ohjeet, ja lähetti minut noin kuusivuotiaana
Guyennen lukioon, joka siihen aikaan oli sangen kukoistavassa tilassa
ja Ranskan paras; ja siellä hän piti mahdollisimman täydellisen huolen
sekä kykenevien yksityisopettajien valikoimisesta minulle että muista
kasvatustani koskevista seikoista, jota varten hän varasi useita
erikoistoimenpiteitä, vastoin sitä, mikä lukioissa on tavallista; mutta
kuitenkin kaikitenkin se oli joka tapauksessa lukio. Latinani huonontui
heti, ja sittemmin olen harjoituksen puutteessa kokonaan menettänyt sen
taidon; eikä tuo tavallisesta poikkeava opetustapani tuottanut minulle
muuta hyötyä, kuin että heti lukioon saavuttuani saatoin hypätä yli
ensimmäisten luokkien; sillä päästessäni 13 vuotiaana lukiosta, olin
päättänyt (niinsanotun) oppimääräni, mutta itse asiassa ilman mitään
hyötyä, jonka nyt voisin merkitä tiliini.

Ensimmäinen mieltymys kirjoihin heräsi minussa nautinnosta,
jonka minulle tuottivat Ovidiuksen Metamorphosien tarut; sillä noin
7-tahi 8-vuotiaana heitin kaikki muut huvitukset lueskellakseni niitä,
semminkin kun niiden kieli oli omaa äidinkieltäni ja kun ne
sisällyksensä vuoksi olivat helpoin ja hennolle iälleni soveliain kirja,
mitä tunsin; sillä kirjoja sellaisia kuin _Lancelot du Lac, Amadis, Huon
de Bordeaux_ ynnä muita tusinakirjoja, jotka huvittavat lapsia, en
tuntenut edes nimeltä, enkä vieläkään tunne niiden sisällystä; niin
tarkka oli opetussuunnitelmani. Siitä kävin huolimattomammaksi muiden
määräläksyjeni lukemisessa. Siinä kohdin oli minulle erinomaisen
onnellista, että opettaja, jonka kanssa olin tekemisissä, oli
järkimies, joka ymmärsi taitavasti ummistaa silmänsä näkemästä tätä
vallattomuuttani ja muita samanlaisia; sillä siten sain yhteen menoon
lukea läpi Vergiliuksen Aeneidin, sitten Terentiuksen, sitten Plautuksen
ja italialaisia huvinäytelmiä, viehättävän sisällyksen yhäti
houkuttelemana. Jos hän olisi ollut siksi hullu, että olisi tehnyt lopun
tuosta menosta, niin luulenpa, etten olisi vienyt mukanani lukiosta
muuta kuin kirjojen vihan, niinkuin tekee melkeinpä koko aatelistomme.
Hän menetteli siinä älykkäästi, ollen olevinaan mitään näkemättä; hän
kiihoitti nälkääni, sallien minun vain salaa ahmia noita kirjoja
ja lempeästi pakoittaen minut tekemään velvollisuuteni muihin,
säännöllisiin opintoihini nähden; sillä pääominaisuudet, joita isäni
kysyi niiltä, joiden hoidettaviksi hän minut uskoi, olivat sävyisyys ja
hyväluontoisuus. Toiselta puolen ei minun luonnossani ollut muuta vikaa
kuin tarmottomuus ja laiskuus: vaara ei ollut siinä, että tekisin pahaa,
vaan siinä, etten tekisi mitään; ei kukaan ennustanut, että minusta
tulisi paha ihminen, vaan hyödytön; aavistettiin, että minusta tulisi
tyhjäntoimittaja, mutta ei häijy. Tunnen, että niin on käynyt.
Valitukset, jotka soivat korvissani, ovat tämäntapaisia: Hän on
toimeton, kylmäkiskoinen ystävyyden ja sukulaisuuden velvoituksille, ja
kansalaisvelvollisuuksiin nähden liiaksi itseensä sulkeutunut, liian
halveksivainen. Eivät edes pahimmat haukkujani sano: "Miksi hän otti?
miksi hän ei maksanut?" vaan: "Miksi hän ei jätä anteeksi velkaa? miksei
hän anna?" Pitäisin suosionosoituksena, että minulta ei vaadittaisi
muuta kuin tällaisia ylimääräisen hyväntahtoisuuden osoituksia. Mutta he
eivät ole oikeudenmukaisia vaatiessaan minulta sitä, mihin en ole
velvollinen, paljoa ankarammin kuin vaativat itseltään sitä, mihin ovat
velvolliset. Tuomitessaan minut siinä kohdin, he pyyhkivät pois teon
palkitsemisen ja kiitollisuuden, joka minulle olisi tuleva: koskapa
aktiivisen hyväntyön minun tekemänäni pitäisi painaa enemmän, katsoen
siihen, ettei luonnossani ole minkäänlaista passiivista
hyväntekeväisyyttä. Voin sitäkin vapaammin määrätä omaisuuteni käytön,
kun se on enemmän omani, ja omat tekoni, koska olen enemmän oma herrani.
Joka tapauksessa, jos olisin kärkäs ylistelemään omia tekojani, niin
ehkäpä hyvinkin voisin torjua nuo syytökset ja muutamille osoittaa,
etteivät he ole niinkään loukkaantuneet siitä, etten tee kylliksi, kuin
siitä, että voisin tehdä paljon enemmän kuin mitä teen.

Sielussani oli kuitenkin samaan aikaan, kenenkään huomaamatta,
voimakkaita liikkeitä ja varmoja selviä arvosteluja asioista, jotka
se tunsi; ja se sulatti ne yksin, ilman minkäänlaista yhteyttä muiden
ihmisten kanssa; ja muun muassa luulen todellakin, että sitä olisi
ollut kerrassaan mahdoton taivuttaa voiman ja väkivallan alaiseksi.
Otanko lukuun sen lapsuuteni kyvyn, että saatoin arastelematta
esiintyä, ja että minulla oli taipuisa ääni ja notkeat eleet,
eläytyessäni rooleihin, jotka otin esittääkseni? Sillä ennen
täysi-ikäisyyttäni,

    _alter ab undecimo tum me vix ceperat annus_,[83]

näyttelin päähenkilöitä Buchananin, Guérenten ja Muretin latinaisissa
murhenäytelmissä, joita esitettiin arvokkaasti Guyenne-lukiossamme.
Siinä suhteessa, kuten kaikissa muissakin virkansa tehtävissä, oli
rehtorimme Andreas Goveanus verrattomasti etevin rehtori Ranskassa; ja
minua pidettiin sillä alalla mestarina. Se on harjoitus, jota varsin
hyvin voin suositella nuorille säätyläislapsille; ja olenpa sittemmin
nähnyt itsensä ruhtinastemmekin antautuvan siihen, erästen muinaisajan
ruhtinasten esikuvan mukaan, hienosti ja kiitettävästi. Olipa
muinoin, varsinkin Kreikassa, arvohenkilöille luvallista harjoittaa
sitä ammattinaankin; _Aristoni, tragico actori, rem aperit; huic et
genus et fortuna honesta erant; nec ars, quia nihil tale apud Graecos
pudori est, ea deformabat_.[84] Sillä olen aina syyttänyt erehdyksestä
niitä, jotka tuomitsevat tällaiset hauskuttelut, ja kohtuuttomuudesta
niitä, jotka kieltävät pääsyn hyviin kaupunkeihimme sen ansaitsevilta
näyttelijöiltä eivätkä suo kansalle tällaisia julkisia huvituksia.
Hyvin järjestetyt yhteiskunnat pitävät huolen kansalaisten kokoamisesta
ja yhteenliittämisestä, niin vakaviin hartaudenharjoituksiin
kuin myöskin ruumiinharjoituksiin ja leikkeihin; yhteistunto ja
ystävyys siitä karttuu, ja sitäpaitsi heille ei voi sallia paremmin
järjestyksenmukaisia ajanvietteitä kuin ne, jotka tapahtuvat kaikkien
läsnäollessa, vieläpä esivallankin nähden; ja pitäisinpä järkevänä,
että ruhtinas omalla kustannuksellaan joskus lahjoittaisi niitä
yhteiskunnalle, ikäänkuin isällisestä rakkaudesta ja hyvyydestä,
ja että väkirikkaissa kaupungeissa olisi näitä näytäntöjä varten
määrättyjä ja järjestettyjä paikkoja: jonkinlaisena vieroittimena
pahemmista ja salaisista teoista.

Palatakseni aineeseeni, ei ole toista sen vertaista keinoa kuin halun
ja harrastuksen herättäminen; muutoin kehitetään vain kirjoilla
lastattuja aaseja; heille annetaan raipaniskuilla heidän mittansa täysi
tiedettä säilytettäväksi; mutta oikein menetelläkseen sitä ei pidä
ottaa vain asumaan luonansa, se pitää ottaa puolisokseen.



7

LA BOÉTIEN "VAPAAEHTOINEN ORJUUS"

(I, 27).


... Se on eräs esitys, jolle hän pani nimeksi "Vapaaehtoinen orjuus",
mutta ne, jotka eivät sitä tienneet, ovat hyvin sattuvasti sittemmin
ristineet sen "Yhdenvastustajaksi". Hän kirjoitti sen harjoitelmana
varhaisessa nuoruudessaan, vapauden kunniaksi tyranneja vastaan. Se on
jo kauan aikaa kierrellyt asianymmärtäjäin käsissä, saavuttaen sangen
suurta suosiota, sillä se on mitä viehättävintä ja sisällysrikkainta
laatua; kuitenkin on sanottava, ettei se ole parasta, mitä hän
osasi kirjoittaa; ja jos hän sillä kehittyneemmällä iällä, jolloin
minä hänet tunsin, olisi ryhtynyt samanlaiseen hankkeeseen kuin
minä, panemaan paperille mietelmiänsä, niin saisimme nähdä useita
harvinaisia tuotteita, sitä laatua, että ne lähentelisivät varsin
likelle muinaisajan kunniakkaita saavutuksia; sillä nimenomaan tällä
luonnonlahjojen alalla en tunne ketään, joka olisi verrattavissa
häneen. Mutta häneltä ei ole jäänyt muuta kuin tämä esitys, ja
sekin vain sattumalta (ja luulenpa, ettei hän sitä koskaan nähnyt
siitä pitäen, kuin se lähti hänen käsistään), sekä muutamia
kansalaissotiemme johdosta kuuluksi tullutta tammikuun julistusta[85]
koskevia Muistelmia, jotka ehkä vielä saavat sijansa muualla. Siinä
kaikki hänen jälkeenjättämänsä, mitä olen voinut löytää (minä, jonka
hän niin rakkautta uhkuvalla suosittelulla jätti kuolinhetkellään
testamenttinsa nojalla kirjastonsa ja paperiensa perijäksi), paitsi
sitä pientä hänen teoksensa sisältävää kirjaa, jonka olen julkaissut.
Ja niinpä olen erikoisesti kiitollisuudenvelassa tälle kirjoitelmalle,
varsinkin kun se oli ensimmäisen tutustumisemme välittäjänä; se
näytettiin näet minulle kauan aikaa ennenkuin olin hänet nähnyt ja
antoi minulle ensimmäisen tiedon hänen nimestään, valmistaen siten
tietä sille ystävyydelle, joka välillämme vallitsi, niin kauan kuin
Jumala salli, niin eheänä ja täydellisenä, että sellaisesta varmaan
tuskin saa lukea kirjoissa, ja aikalaistemme keskuudessa niistä ei näe
jälkeäkään elämässä. Sen rakentamiseen tarvitaan niin paljon sattuman
suosiota, että on jo paljon, jos onni saa sen syntymään kerran kolmessa
vuosisadassa...

Koska olen huomannut, että ne, jotka yrittävät mullistaa ja muuttaa
hallitusmuotoamme, välittämättä siitä, parantavatko sitä, ovat
sittemmin julkaisseet tämän teoksen, ja pahassa tarkoituksessa,
yhdessä muiden, omien kyhäämiensä kirjoitelmien kanssa, niin olen
luopunut aikeestani suoda sille tilaa tässä. Ja jotta tekijän muisto
ei joutuisi kärsimään niiden taholla, jotka eivät ole voineet oppia
läheltä tuntemaan hänen mielipiteitään ja tekojaan, niin saatan
heidän tietoonsa, että hän käsitteli tätä aihetta poikavuosinaan,
ainoastaan harjoituksekseen, tavallisena ja tuhansissa kirjojen
kohdissa pohdittuna aineena. En ensinkään epäile, etteikö hän uskonut,
mitä kirjoitti, sillä hän oli siksi tunnollinen, ettei valehdellut,
ei edes leikilläänkään; ja tiedän sitäpaitsi, että jos hän olisi
saanut valita, niin hän mieluummin olisi syntynyt Venetsiassa kuin
Sarlacissa, ja hyvällä syyllä. Mutta hänellä oli toinen periaate
painettuna korkeimpana mieleensä, nimittäin totella ja noudattaa sangen
tunnontarkasti niitä lakeja, joiden alaisena hän oli syntynyt. Ei ole
koskaan ollut parempaa kansalaista, joka lämpimämmin olisi harrastanut
maansa rauhaa ja ollut vihamielisempi aikansa mullistuksille ja
kumouspyrkimyksille; hän olisi paljoa mieluummin käyttänyt kykynsä
tukahduttaakseen ne kuin antaakseen niille vielä enemmän yllykettä;
hänen henkensä oli muovailtu toisten aikakausien malliin kuin näiden
nykyisten.



8

YSTÄVYYDESTÄ

(I, 27)


Mitä tavallisesti sanomme ystäviksi ja ystävyydeksi, ne ovat vain
tuttavuus- ja seurustelusuhteita, johtuneita jostakin sattumasta tai
edusta, jonka välityksellä sielumme pysyvät toisiinsa liittyneinä.
Siinä ystävyydessä, josta minä puhun, ne yhtyvät ja sulautuvat
toisiinsa niin täydellisesti, että poistavat tuntumattomiin sen sauman,
joka ne on liittänyt yhteen, eivätkä löydä sitä enää. Jos minua
vaaditaan sanomaan, miksi häntä rakastin, niin tunnen että sitä ei
voi lausua muutoin kuin vastaamalla: "Siksi, että se oli hän; siksi,
että se olin minä." Yli sen, mitä yleensä voin sanoin selvittää, ja
mitä erikoisesti siitä voin sanoa, on jonkinlainen selittämätön ja
kohtalontapainen voima ollut välittämässä tätä liittoa. Me etsimme
toisiamme, ennenkuin olimme nähneet toisemme, ja sen johdosta, mitä
olimme kuulleet toisistamme kerrottavan; ja se teki myötätuntoisiin
mieliimme voimakkaamman vaikutuksen kuin noiden kuulopuheiden
järjellisesti piti tehdä; jostakin taivaan sallimasta, luulen ma. Me
syleilimme toisiamme jo toistemme nimet kuullessamme; ja ensi kerran
tavatessamme, mikä tapahtui sattumalta eräässä suuressa kaupunkilaisten
juhlassa ja seurassa, olimme niin mieltyneet toisiimme, niin tutut,
niin kiintyneet toisiimme, että siitä pitäin ei mikään ollut meitä
niin lähellä kuin me itse toinen toistamme. Hän kirjoitti oivallisen,
sittemmin julkaistun latinankielisen runopakinan, jossa hän puolustaa
ja selittää meidän äkillistä, niin nopeasti täydelliseksi kehittynyttä
liittoamme. Kun se oli oleva niin lyhytaikainen ja oli alkanut niin
myöhään (sillä olimme molemmat täysikäisiä miehiä, ja hän muutamia
vuosia vanhempi), niin sen ei sopinut hukata aikaa eikä noudattaa
laimeiden ja säännöllisten ystävyysliittojen mallia, joiden täytyy
turvautua niin moniin pitkän valmistelevan seurustelun varokeinoihin.
Tällä ei ole muuta esikuvaa kuin itsensä, eikä se voi riippua muusta
kuin itsestään. Ei yksi erityinen näkökohta, eikä kaksi, eikä kolme,
eikä neljä, eikä tuhat, vaan jonkinlainen hienoin maku koko tästä
sekoituksesta valtasi kaiken tahtoni ja sai sen sukeltamaan ja
hukkumaan hänen tahtoonsa, valtasi kaiken hänen tahtonsa ja sai sen
sukeltamaan ja hukkumaan minun tahtooni yhtä halukkaasti ja kilvan;
sanon: hukkumaan, täydellä todella, sillä se ei jättänyt meille mitään
omaksemme, ei mitään sellaista, mikä olisi ollut hänen tahi minun...

Kun Lelius Rooman konsulien edessä, jotka tuomittuaan Tiberius
Gracchuksen vainosivat kaikkia hänen liittolaisinaan olleita,
kuulusteli Caius Blosiusta (hänen huomattavinta ystäväänsä), kysyen,
kuinka paljon tämä olisi tehnyt hänen puolestaan, ja sai vastaukseksi:
"Kaikki", jatkoi hän: "Kuinka niin, kaikki? Entä jos hän olisi käskenyt
sinun polttaa temppelimme?" -- "Sitä hän ei koskaan olisi käskenyt",
vastasi Blosius. -- "Mutta jos hän olisi niin tehnyt?" toisti Lelius.
-- "Minä olisin totellut", myönsi Blosius...

Tämä vastaus ei muuten kuulu paremmalta kuin minun vastaukseni
kuuluisi, jos sille, joka kysyisi minulta: "Jos tahtonne käskisi teitä
surmaamaan tyttärenne, niin tekisittekö sen?" vastaisin myöntävästi;
sillä se ei mitenkään todista suostumista sitä tekemään, koska en ole
epävarma tahdostani, aivan yhtä vähän kuin sellaisen ystävän tahdosta.
Eivät mitkään puheet maailmassa ole kylliksi mahtavia järkyttämään
sitä varmuutta, joka minulla on ystäväni aikeista ja mielipiteistä; ei
ainoatakaan hänen teoistaan voitaisi minulle esittää, olipa se minkä
näköinen tahansa, niin etten heti löytäisi sen vaikutinta. Meidän
sielumme kulkivat niin sopuisasti yhdessä, ne tarkastelivat toisiansa
niin hehkuvalla rakkaudella ja samalla rakkaudella paljastivat itsensä
sydämen sisintä sopukkaa myöten toinen toiselleen, etten ainoastaan
tuntenut hänen sieluansa niinkuin omaani, vaan olisin varmaan itseäni
koskevissa asioissa mieluummin luottanut häneen kuin itseeni.

Älköön pantako tämän rinnalle muita tavallisia ystävyyssuhteita;
tunnen ne yhtä hyvin kuin joku toinenkin, vieläpä täydellisimmät
laatuaan, mutta neuvon olemaan sekoittamatta niiden lakeja; siinä
erehdyttäisiin. Noissa muissa ystävyysliitoissa täytyy kulkea ohjakset
kädessä, viisaasti ja varovasti: yhdysside ei ole solmittu niin,
ettei sitä mitenkään tarvitsisi epäillä: "Rakastakaa häntä", sanoi
Khilon, "niinkuin tulisi teidän jonakin päivänä häntä vihata; vihatkaa
häntä, ikäänkuin tulisitte häntä rakastamaan". Tätä neuvoa, joka on
niin inhoittava tässä korkeimmassa ja valtaisessa ystävyydessä, on
terveellistä jokapäiväisten ja tavallisten ystävyyksien noudattaa,
joihin täytyy soveltaa se sana, jota Aristoteles sangen usein käytti:
"Oi ystävät, ei ole yhtään ystävää." Tässä jalossa yhdyselämässä ei
palveluksia ja hyviätöitä, jotka ylläpitävät toisia ystävyysliittoja,
edes kannata ottaa lukuun; tämä tahtojemme niin täydellinen
yhteensulautuminen on siihen syynä: sillä aivan samoin kuin ystävyys,
jota tunnen itseäni kohtaan, ei lainkaan kartu siitä avusta, jota
tarvittaissa annan itselleni, sanokoot stoalaiset mitä tahansa, ja
samoin kuin en tunne mitään kiitollisuutta itselleni palveluksesta,
jonka itselleni teen, samoin sellaisten ystävien yhteys, ollen todella
täydellinen, poistaa heistä sellaisten velvollisuuksien tunnon ja saa
heidät vihaamaan noita hajaannuksen ja eroituksen sanoja: hyvätyö,
kiitollisuudenvelka, kiitollisuus, pyyntö, kiitos, y.m. sellaisia,
ja karkoittamaan ne keskuudestaan. Kun kaikki todenteolla on heille
yhteistä: tahdot, ajatukset, mielipiteet, tavarat, kunnia ja elämä,
ja kun heille on ominaista se, että he ovat yksi sielu kahdessa
ruumiissa, kuten Aristoteleen sangen sattuva määritelmä kuuluu, niin
he eivät voi lainata eivätkä antaa toisilleen mitään. Siitäpä syystä
lakien laatijat, korottaakseen avioliiton siihen kunniaan, että sillä
olisi jotakin kuviteltua yhtäläisyyttä tämän jumalaisen liiton kanssa,
kieltävät aviomiehen ja vaimon väliset lahjoitukset, tahtoen sillä
viitata siihen, että kaiken tulee olla heidän molempien omaa, ja ettei
heillä ole mitään keskenään jaettavaa eikä ositeltavaa.

Jos siinä ystävyydessä, josta puhun, toinen voisi antaa toiselle,
niin se, joka saisi nauttia tuon hyväntyön, velvoittaisi toverinsa
kiitollisuuteen: sillä kun molemmat ennen kaikkea tahtovat tehdä
toisilleen hyvää, niin antajana on se heistä, joka tarjoaa siihen
aiheen ja tilaisuuden, suoden ystävälleen sen ilon, että tämä saa
tyydyttää häneen nähden hartaimman halunsa...

Muinaisajan kirjailija Menander sanoi onnelliseksi sitä, joka oli
voinut löytää edes ystävän varjonkin: hän oli varmaan oikeassa niin
sanoessaan, varsinkin jos hän sitä oli kokenut. Sillä todella, jos
vertaan koko muuta elämääni, vaikka Jumalan armosta olen saanut
viettää sen suloisesti, ilman vaikeuksia ja, lukuunottamatta sellaisen
ystävän menettämistä, vapaana raskaasta surusta, häiriytymättömässä
mielenrauhassa, tyytyväinen kun olen ollut luonnollisiin ja
alkuperäisiin etuihini, tavoittelematta toisia; jos sitä vertaan, sanon
ma, kokonaisuudessaan niihin neljään vuoteen, joina minun sallittiin
nauttia tuon henkilön suloista toveruutta ja seuraa, niin se on vain
savua, se on vain pimeätä ja ikävää yötä. Siitä päivästä alkaen,
jolloin menetin hänet,

    _quem semper acerbum,
    semper honoratum (sic, Di, voluistis!) habebo_,[86]

vietän vain raihnaista ja riutuvaa elämää: ja nautinnotkin, jotka
minulle tarjoutuvat, vain tekevät minulle kahta katkerammaksi surun
hänen menettämisensä johdosta, sen sijaan että minua lohduttaisivat. Me
panimme kaikki tasan; minusta tuntuu, että riistän häneltä hänen osansa,

    _nec fas esse ulla me voluptate hic frui
    decrevi, tantisper dum ille abest meus particeps_.[87]

Olin jo niin oppinut ja tottunut olemaan toisena kaikkialla, että
minusta tuntuu kuin olisin enää vain puoliksi olemassa.

    _Illam mes si partem animae tulit
    maturior vis, quid moror altera,
    nec carus aeque, nec superstes
    integer? Ille dies utramque
    duxit ruinam_.[88]

Ei ole sitä tekoa tahi ajatusta, jossa en häntä kaipaisi, niinkuin
hänkin olisi tehnyt minuun nähden; sillä samoin kuin hän oli
äärettömästi minua etevämpi kaikessa muussa kyvyssä ja hyveessä, samoin
myöskin ystävyyden velvollisuuteen nähden.

    _Quis desiderio sit pudor aut modus tam car; capitis_?[89]

    _O misero frater adempte mihi!
    Omnia tecum una perierunt gaudia nostra,
    quae tuus in vita dulcis alebat amor.
    Tu mea, tu moriens fregisti commoda, frater;
    tecum una tota est nostra sepulta anima;
    cujus ego interitu, tota de mente fugavi
    haec studia, atque omnes delicias animi.
    Alloquar? audiero nunquam tua verba loquentem?
    Nunquam ego te, vita frater amabilior,
    adspiciam posthac? At certe semper amabo_.[90]



9

VOITTOISAT TAPPIOT

(I, 30)


Taakkain kantajalle, vaan ei urholle, on ansioksi, että hänellä on
tanakammat käsivarret ja sääret; voimakkuus on kuollut ja ruumiillinen
ominaisuus; on onnenpotkaus saada vihollisensa kompastumaan ja
sokaista häneltä silmät auringon valolla; on taitoa ja oppia kysyvä
konsti, joka voi sattua pelkurimaisen ja mitättömän miehen osalle,
olla etevä miekkailija. Ihmisen arvo ja merkitys on sydämessä ja
tahdossa; siinä piilee hänen tosi kunniansa. Urhoollisuus, se ei
ole säärien ja käsivarsien, vaan rohkeuden ja mielen lujuutta; se
ei ole hevosemme eikä aseittemme, vaan meidän omassa uljuudessamme.
Ken kaatuu järkähtämättömänä rohkeudessaan, _si succiderit, de genu
pugnat_,[91] ken läheisen kuolemanvaaran vuoksi ei menetä hitustakaan
levollisuudestaan, ken vielä henkensä heittäessäänkin katsoo
vihollistaan lujalla ja halveksivalla katseella, hänet lannistaa,
emme me, vaan kohtalo; hänet surmataan, mutta häntä ei voiteta;
urhoollisimmat ovat joskus onnettomimmat. Niinpä onkin tappioita, jotka
ovat yhtä voittoisia kuin voitot. Nuo neljä sisarusvoittoa, kauneimmat,
mitkä aurinko koskaan on silmillään nähnyt: Salaminin, Plataian,
Mykalen, Sicilian, eivät koskaan ole uskaltaneet korottaa koko
yhteistä kunniaansa kuningas Leonidaan ja hänen miestensä Thermopylain
solassa kärsimän täydellisen tappion kunnian rinnalle... Onko mitään
voittajille tarkoitettua voitonmerkkiä, jota eivät paremmin ansaitsisi
nämä voitetut? Todellinen voittaminen näyttäytyy taistelussa eikä sen
menestyksessä, ja urhouden kunnia on taisteleminen eikä vastustajansa
lannistaminen.



10

CATO RUNOILIJAIN YLISTÄMÄNÄ

(I, 36)


Minulla ei tässä ole tilaisuutta käsitellä tätä runsasta ainetta;
tahdon vain panna kilpailemaan keskenään viiden latinalaisen runoilijan
nerokkaat, Catoa ylistävät lausumat, sekä Caton kunniaksi että siinä
sivulla myöskin heidän kunniaksensa. Nyt ovat varmaankin hyvin
kasvatetun nuorukaisen mielestä molemmat ensimmäiset toisiin verraten
laimeita, kolmas mehevämpi, mutta liikanaisen voimansa heikontama.
Hän varmaan arvelee, että siinä olisi sijaa vielä yhdelle tai parille
kekseliäisyyden asteelle, ennenkuin se kohoaisi neljännen tasolle,
joka panee hänet ristimään kätensä ihailusta. Viimeinen, joka on
ensimmäisenä jonkin matkaa muista edellä, mutta niin kaukana, että hän
voisi vannoa minkään ihmisneron olevan kykenemättömän sitä välimatkaa
täyttämään, panee hänet hämmästymään, tyrmistymään.

Seuraava seikka on ihmeellinen: meillä on paljon enemmän runoilijoita
kuin runouden arvostelijoita ja selittäjiä. On helpompi sepittää
sitä kuin olla sen ymmärtäjä. Sen ollessa tietyllä alhaisella
kehitysasteella sitä voi arvostella sääntöjen ja teorian avulla. Mutta
hyvä, korkein, jumalainen runous on sääntöjen ja järjen yläpuolella.
Ken eroittaa sen kauneuden varmalla ja tyynellä silmällä, hän ei sitä
näe, yhtä vähän kuin hän näkee salaman kirkkautta: se ei vähitellen
suostuttele arvosteluamme, se tempaa ja ryöstää sen mukaansa. Raju
innostus kannustaa sitä, joka osaa sen täysin tajuta, ja valtaa vielä
kolmannenkin, joka kuulee hänen sitä käsittelevän ja lausuvan. Niinkuin
magneetti ei ainoastaan vedä neulaa puoleensa, vaan vuodattaa siihen
vielä kykynsä vetää puoleensa toisia; ja selvemmin näkee teattereissa,
että Runotarten pyhä innostus, joka ensiksi on kiihoittanut runoilijan
suuttumukseen, suruun, vihaan, ja saanut hänet suunniltaan, kuten
he tahtovat, valtaa runoilijan välityksellä vielä näyttelijän, ja
näyttelijän välityksellä yhtäjaksoisesti kokonaisen kansan: se on
äskeisten, toisistaan kiinni riippuvien neulojen sarja. Jo varhaisesta
lapsuudestani saakka on runoudella ollut minuun läpitunkeva ja hurmaava
vaikutus; mutta erilaiset muodot ovat eri lailla koskettaneet sangen
eloisaa luontaista tunnettani, ei niinkään korkeammat ja alhaisemmat
muodot (sillä esillä olivat aina korkeimmat muodot kutakin lajia)
kuin väritykseltään erilaiset: ensin hilpeä ja älykäs sujuvaisuus,
sitten käskevä ja lennokas terävyys, vihdoin kypsä ja tasainen voima.
Esimerkki sanoo sen paremmin: Ovidius, Lucanus, Vergilius. Mutta kas
tässä ovat jo miehemme kilparadalla:

    _Sit Cato, dum vivit, sane vel Caesare major_,[92]

sanoo yksi;

    _et invictum, devicta morte Catonem_,[93]

sanoo toinen; ja kolmas, puhuen Caesarin ja Pompejuksen välisestä
kansalaissodasta, lausuu:

    _Victrix causa diis placuit, sed victa Catoni_.[94]

Ja neljäs, Caesaria ylistäessään:

    _Et cuncta terrarum subacta,
    praeter atrocem animum Catonis_.[95]

Ja kuoron mestari, komeasti lueteltuaan kuvauksessaan suurimpien
roomalaisten nimet, lopettaa seuraavasti:

    _Mis dantem jura Catonem_.[96]



11

YKSINÄISYYDESTÄ

(I, 38)


Yksinäisen elämän tarkoitus on, luulen ma, aina sama: elää siten
rauhallisemmin ja vapaampana. Mutta tietä siihen ei aina etsitä oikein.
Usein luulee heittäneensä huolet, kun on vain vaihtanut niitä: perheen
hoitaminen tuottaa tuskin vähemmän levottomuutta kuin kokonaisen
valtion. Mikä sieluamme sitoneekin, se sitoo sen kokonaan, ja joskin
yksityiset tehtävät ovat vähemmän tärkeitä, eivät ne silti ole vähemmän
kiusallisia. Pikemminkin, jos olemmekin irtautuneet hovista ja
liikemaailmasta, emme silti ole päässeet elämämme päähuolista.

                       _Ratio et prudentia curas,
    non locus effusi late maris arbiter, aufert_.[97]

Kunnianhimo, ahneus, neuvottomuus, pelko ja himot eivät meitä heitä
sillä, että vaihdamme olinpaikkaa;

    _et post equitem sedet atra cura_.[98]

Ne seuraavat meitä usein luostareihin ja filosofikouluihin asti: eivät
erämaat, eivätkä kallioluolat, ei jouhipaita eivätkä paastot meitä
niistä päästä:

    _Haeret lateri laetalis arundo_.[99]

Sokrateelle sanottiin, että eräs henkilö ei ollut lainkaan parantunut
matkallaan: "Sen kyllä uskon", vastasi hän, "hän oli ottanut itsensä
mukaansa".

    _Quid terras alio calentes
    sole mutamus? Patria quis exul
    se quoque fugit_?[100]

Jollei heti ensiksi luo niskoiltaan ja poista sielustaan sitä taakkaa,
joka sitä painaa, niin liike tekee sen vain painavammaksi, niinkuin
laivassa lastit haittaavat vähemmän, painuttuaan paikoilleen. Teette
enemmän pahaa kuin hyvää sairaalle, muutattamalla hänellä paikkaa.
Painatte kivun vain syvemmälle, liikuttelemalla sitä, samoin kuin
paalut painuvat syvempään ja lujempaan, kun niitä huojutetaan ja
ravistellaan. Senvuoksi ei riitä alhaisosta eristäytyminen, ei riitä
paikan muuttaminen; täytyy eristäytyä meissä asuvista alhaisista
ominaisuuksista, täytyy eristäytyä ja päästä voitolle itsestään.

                          _Rupi jam vincuta, dicas
    Nam luctata canis nodum arripit; attamen illi
    cum fugit, a collo trahitur pars longa catenae_.[101]

Me tuomme kahleemme mukanamme. Se ei ole täyttä vapautta; me käännämme
vielä katseemme sitä kohti, minkä olemme jättäneet; mielikuvituksemme
on sitä täynnä:

    _Nisi purgatum est pectus, quae proelia nobis
    atque pericula tunc ingratis insinuandum?
    Quantae conscindunt hominem cuppedinis acres
    sollicitum curae? quantique perinde timores?
    Quidve superbia, spurcitia, ac petulantia, quantas
    efficiunt clades, quid luxus desidiesque_?[102]

Meidän tautimme paikka on sielussamme; tämä taas ei voi päästä omaa
itseään pakoon:

    _In culpa est animus, qui se non effugit unquam_.[103]

Niinpä siis täytyy ohjata ja vetää se takaisin itseensä: siinä on
oikea yksinäisyys, jota voi nauttia keskellä kaupunkeja ja kuningasten
hoveja, mutta mukavammin sitä nauttii syrjässä. Mutta koska nyt pyrimme
elämään yksin ja tulemaan toimeen ilman seuraa, niin laittakaamme niin,
että tyydytyksemme riippuu meistä itsestämme; irroittakaamme itsemme
kaikista siteistä, jotka kiinnittävät meidät muihin; rohjetkaamme
tieten taiten elää yksin ja elää siten vapaudessamme...

Täytyy olla vaimot, lapset, tavarat, ja ennen kaikkea terveyttä, jos
mahdollista, mutta ei pidä kiinnittää itseämme niihin siinä määrin,
että onnellisuutemme riippuisi niistä. Täytyy varata itsellemme
peräkamari, kokonaan omamme, aivan häiritsemättä käytettävämme, johon
järjestämme tosivapautemme ja päätyyssijamme ja yksinäisyytemme.
Siellä tulee meidän viettää jokapäiväinen puheluhetkemme kahdenkesken
itsemme kanssa, ja niin yksityisesti, ettei mikään tavallinenkaan
seurustelu tahi yhteys ulkomaailman kanssa siellä saa sijaa; siellä
sekä miettiä vakavia asioita että pitää hauskaa, niinkuin meillä ei
olisi vaimoa, lapsia, tavaroita, talonväkeä eikä palvelijoita, jotta,
kun tulee aika menettää ne, meistä ei tunnu oudolta olla niitä vailla.
Meillä on sielu, joka voi syventyä itseensä; se voi pitää itselleen
seuraa; se kykenee hyökkäämään ja puolustamaan, ottamaan vastaan ja
antamaan: älkäämme pelätkö tässä yksinäisyydessä istua kyyröttävämme
ikävystyttävässä toimettomuudessa:

    _In solis sis tibi turba locis_.[104]

Hyve tyytyy itseensä, ilman neuvoja, ilman sanoja, ilman ulkonaisia
vaikutuksia. Tavanmukaisissa teoissamme ei ole yhtä tuhannesta, joka
tarkoittaisi meitä itseämme. Tuo mies, jonka näet kiipeävän tuon
muurin raunioita ylöspäin, raivoissaan ja suunniltaan, niin monen
kiväärinlaukauksen maalina, ja tuo toinen, aivan arpien peittämä,
vilusta kohmettunut ja nälästä kalpea, joka on päättänyt ennemmin
kuolla kuin avata hänelle ovea, luuletko, että he ovat siinä itsensä
vuoksi? Eivät, vaan kenties jonkun sellaisen vuoksi, jota eivät ikinä
ole nähneet ja joka ei vähääkään välitä heidän tilastaan, vaan on
sillävälin antautuneena toimettomuuteen ja hekumaan. Tuo räkänenäinen,
tihrusilmäinen ja likainen mies, jonka näet jälkeen puolenyön tulevan
ulos jostakin opintohuoneesta, luuletko, että hän kirjoista etsii
sitä, kuinka hänestä tulisi kunnollisempi mies, tyytyväisempi ja
viisaampi? Ei puhettakaan. Vaikka henki häneltä menköön, tahtoo hän
opettaa jälkimaailmalle Plautuksen värssyjen runomitan tahi jonkin
latinankielisen sanan oikean kirjoitustavan. Kuka ei kernaasti vaihda
terveyttä, rauhaa ja henkeään maineeseen ja kunniaan, hyödyttömimpään,
väärimpään ja turhimpaan rahaan, mitä on käytettävissämme? Oma
kuolemamme ei peloittanut meitä kylliksi: ottakaamme pelättäväksemme
vielä vaimojemme, lastemme ja palvelusväkemme kuolema. Omat asiamme
eivät tuottaneet meille kylliksi vaivaa: ottakaamme vielä kiusataksemme
itseämme ja vaivataksemme päätämme naapuriemme ja ystäviemme asioilla.

    _Vah? quemquamne hominen in animum instituere, aut
    parare, quod sit carius quam ipse est sibi_?[105]

Yksinäisyys näyttää minusta paremmin soveltuvan ja olevan
oikeutetumpi niille, jotka ovat antaneet maailmalle toimekkaimman
ja kukkeimman ikäkautensa, kuten esim. Thales. On kylliksi eletty
toisia varten; eläkäämme itseämme varten ainakin tämä elämämme
loppupää; kohdistakaamme jälleen ajatuksemme ja tahtomme itseemme
ja omaan vapauteemme. Ei ole mikään vähäpätöinen asia suorittaa
poistumisensa turvallisesti; se antaa meille kylliksi työtä, vaikkemme
sekoitakaan siihen muita tehtäviä; koska Jumala antaa meille aikaa
järjestää poismuuttomme, niin valmistautukaamme siihen; säälikäämme
kokoon matkatavaramme; sanokaamme ajoissa jäähyväiset seurallemme;
irtautukaamme noista voimakkaista kourista, jotka pitävät meitä kiinni
muissa ja vieroittavat meidät itsestämme.

Täytyy hellittää nuo niin lujat velvoituksien solmut ja vastedes
rakastaa sekä yhtä että toista, mutta pysyväisellä rakkaudella vain
itseämme. Se on: muu olkoon meitä lähellä, mutta ei siinä määrin yhtä
kanssamme ja meissä kiinni, ettei sitä voi irroittaa runtelematta
nahkaamme ja repäisemällä samalla pois jotakin palasta meitä itseämme.
Suuriarvoisinta maailmassa on osata omistautua itselleen.



12

TUTKIELMIENI TYYLISTÄ

(I, 39)


Tiedän kyllä, että kun kuulen jonkun puuttuvan puhumaan Tutkielmieni
tyylistä, niin näkisin mieluummin, että hän olisi vaiti: se on vähemmän
sanojen ylistelyä kuin sisällyksen arvon polkemista, sitä purevammin,
kuta epäsuoremmin. Kuitenkin, ellen erehdy, harvat muut tarjoavat
sisällyksessä enemmän varteen otettavaa, eikä mikään kirjailija
ole sirotellut sitä paperilleen paljoa ytimekkäämpää eikä ainakaan
taajempaan, tapahtuipa se nyt sitten tässä millä tavoin tahansa,
huonosti tahi hyvin. Saadakseni sitä mahtumaan enemmän, kerään kokoon
vain pääajatukset; jos niihin lisäisin johtopäätökset niistä, niin tämä
kirja paisuisi monin verroin laajemmaksi. Ja kuinka paljon olenkaan
niihin valanut kertomuksia, jotka puhuvat itse puolestaan; ken tahtoo
niitä tarkastella hiukan uteliaammin, saa niistä syntymään tutkielmia
loppumattomiin. Eivät ne eivätkä sitaattini ole aina yksinkertaisesti
vain esimerkkinä, todisteena tahi koristeena; en katsele niitä
ainoastaan sen hyödyn kannalta, joka minulla niistä on; niistä kasvaa
usein, esitykseni ulkopuolelle, runsaamman ja rohkeamman sisällyksen
oras; ja usein, toiselta kannalta katsoen, hienompi äänensävy, sekä
minulle, joka en tahdo sillä kohtaa lausua sen enempää, että niille,
jotka ehkä yhtyvät lauluuni...

Mitä kirjeiden kirjoittamiseen tulee, tahdon sanoa sen verran, että
se on kirjallisuuden ala, jolla ystäväni katsovat minun pystyvän
saamaan jotakin aikaan: ja olisinkin mieluummin valinnut tämän muodon
julkaistakseni päähänpistoni, jos minulla olisi ollut kelle puhua.
Tarvitsin määrätyn henkilön kanssa ylläpidettyä yhteyttä, jollainen
minulla oli ennen, houkuttelemaan, kannattamaan ja kohottamaan
itseäni: sillä jaaritella tyhjään ilmaan, kuten muut, en voi muuten
kuin unissani, enkä tekaista tyhjiä nimiä, joille puhuisin vakavista
asioista, kaikenlaisen väärentelyn jyrkkä vihaaja kun olen. Olisin
ollut tarkkaavampi ja varmempi asiastani, jos minulla olisi ollut
ystävän osoitteen tarjoama tuki, kuin nyt, kun on otettava huomioon
kokonaisen yleisön erilaiset katsantotavat, ja ellen erehdy, olisin
varmaan paremmin onnistunut. Minulla on luonnostani yksinkertainen
ja tavallinen tyyli, mutta sen muoto on omaperäinen, sopimaton
valtiollisiin neuvotteluihin, niinkuin kielenikin joka suhteessa on,
liiaksi kokoonpuserrettu, epäsäännöllinen, katkonainen, erikoinen;
enkä minä ole asiantuntija kursastelevien kirjeiden alalla, jotka
eivät sisällä muuta kuin kauniin sarjan kohteliaita sanoja. Minulla
ei ole kykyä eikä halua moisiin pitkiin myötätunnon ja palveluksen
tarjouksiin; en usko niihin kovinkaan, ja minusta on vastenmielistä
ladella niitä paljon yli sen, mitä niihin uskon. Tämä kantani on hyvin
kaukana nykyään vallitsevasta tavasta: sillä ei koskaan ole harjoitettu
niin alhaista ja orjamaista suosiontarjousten häpeällistä kauppaa:
_henki, sielu, uskollisuus, jumaloiminen, nöyrin palvelija, orja_,
kaikkia tuollaisia sanoja siinä vilisee niin tavallisina, että kun
tahdotaan osoittaa nimenomaisempaa ja kunnioittavampaa tahtoa, ei enää
osata sitä sanoin lausua.

En kuolemaksenikaan tahdo haiskahtaa imartelijalta, ja se tekee,
että omaksun luonnollisesti kuivakiskoisen, suorasukaisen ja karkean
puheensävyn, joka sen mielestä, ken minua ei muutoin tunne, vivahtaa
hiukan ylenkatseellisuuteen. Kunnioitan eniten niitä, joille osoitan
vähimmän kunnioitusta; ja missä sieluni liikkuu suurella hilpeydellä,
siinä unohdan ulkonaisen esiintymisen vaatimat askeleet ja tarjoan
itseni suuritta sanoitta ja ylpeästi niille, joiden oma olen, ja
suosittelen itseäni vähimmin sille, jolle olen eniten itseni antanut;
minusta tuntuu, että he voinevat lukea sen sydämestäni, ja että
lausumani sanat vain vahingoittavat sisäistä ajatustani.



13

KUINKA KÄSITTELEN AIHEITANI

(I, 50)


Järki on kaikkiin aiheisiin sopiva työase ja sekaantuu kaikkeen; siitä
syystä käytän kaikenlaisia tilaisuuksia koetellakseni sitä näissä
tutkielmissa. Jos sattuu eteeni aihe, jota en ymmärrä, niin juuri
siitä syystä yritän sitä, luotien kahlauspaikkaa jo hyvin kaukaa;
ja sitten, jos huomaan sen kokoiselleni liian syväksi, pysyttelen
rannalla: ja tietoisuus siitä, etten pysty pääsemään ylitse, on
merkkinä järkeni tehoisuudesta, vieläpä niitä merkkejä, joista se
on eniten ylpeä. Toisen kerran taas, tyhjän ja mitättömän aiheen
sattuessa, koettelen nähdäkseni, keksiikö järkeni, millä antaa sille
sisällystä ja millä tukea ja pönkittää sitä; milloin taas jaloittelen
sitä ylevässä ja paljon pohditussa aiheessa, joissa se ei voi keksiä
mitään itsestään, koska tie siinä on niin raivattua, että se voi kulkea
vain toisten jälkiä: siinä se huvitteleikse valitsemalla sen ladun,
joka sen mielestä on paras, ja tuhansista poluista se sanoo tämän tahi
tuon olevan parhaiten valitun. Otan umpimähkään ensimmäisen eteeni
sattuvan aineen; ne ovat minulle yhtä hyviä, enkä koskaan aiokaan
käsitellä niitä kokonaan; sillä en näe minkään asian kokonaisuutta;
eivätpä sitä tee nekään, jotka lupaavat sen näyttää. Sadasta osasta ja
puolesta, jotka jokaisella asialla on, otan yhden, milloin vain vähän
maistaakseni, milloin kepeästi koskettaakseni, ja joskus nipistääkseni
luuhun asti; teen siihen piston, en niin laajalti, vaan niin syvälle
kuin suinkin saatan, ja useimmiten käyn niihin kernaasti käsiksi
katselemalla niitä jossakin tavallisesta poikkeavassa valaistuksessa.
Rohkenisin käsitellä jotakin ainetta perinpohjin, jos tuntisin itseäni
vähemmin ja erehtyisin kykenemättömyydestäni. Kun sirotan sanan sinne,
toisen tänne, ikäänkuin kankaastaan irtileikattuja näytetilkkuja,
erillisiä, suunnitelmattomia, jotka eivät mitään lupaa, niin en ole
velvollinen tekemään niistä täyttä totta, enkä itse pitämään niistä
kiinni, muuttamatta kantaa, kun mieleni tekee, ja antautumatta
epäilykseen ja epävarmuuteen ja pääasialliseen esitysmuotooni, joka on
tietämättömyys.



14

RUKOUKSISTA

(I, 56)


Jumalan vanhurskaus ja mahtavuus ovat erottamattomat: turhaan me
lumoamme avuksemme hänen voimaansa huonossa asiassa. Meillä täytyy,
ainakin sillä hetkellä, kun häntä rukoilemme, olla sielumme puhtaana
ja vapaana paheen intohimoista, muutoin ojennamme itse hänelle vitsat,
joilla hän meitä rankaisee: sen sijaan että parantaisimme vikamme,
teemme sen kahta pahemmaksi näyttämällä sille, jolta meidän on
pyydettävä anteeksi, sieluntilaa, joka on täynnä kopeutta ja vihaa.
Siitä syystä en kernaasti kiittele niitä, joiden näen useimmin ja
tavallisimmin rukoilevan Jumalaa, elleivät rukouksen läheiset teot
todista minulle jotakin parannusta ja korjaantumista,

    _si, nocturnus adulter,
    tempora santonico velas adoperta cucullo_.[106]

Ja sellaisen ihmisen mielentila, joka sekoittaa inhoittavaan elämään
jumalallisuutta, näyttää olevan tavallaan tuomittavampi kuin ihmisen,
joka on johdonmukainen ja kaikessa kevytmielinen; siitä syystä kieltää
kirkkomme joka päivä osallisuutensa ja yhteytensä edun johonkin suureen
pahuuteen piintyneiltä luonteilta. Me rukoilemme totutusta tavasta,
tahi paremmin sanoen, me luemme tahi lausumme rukouksiamme; ne ovat
lyhyesti sanoen pelkkiä ulkonaisia eleitä; ja minusta on vastenmielistä
nähdä ihmisten tekevän kolme ristinmerkkiä ruokasiunausta luettaessa
ja yhtä monta ruuasta kiitettäessä (sitäkin vastenmielisempää,
kun se on merkki, jota kunnioitan ja alituisesti käytän, vieläpä
haukotellessani), ja sillä välin, kaikkina muina päivän hetkinä,
nähdä heidät vihan, ahneuden ja vääryyden töissä; aikansa paheille ja
aikansa Jumalalle, ikäänkuin sovitun tasajaon nojalla. On ihmettä nähdä
tehtävän peräkkäin niin erilaisia tekoja niin yhteen menoon, ettei
tunnu minkäänlaista keskeytystä eikä heikkenemistä edes rajakohdilla
eikä siirryttäessä toisesta toiseen. Mikä merkillinen omatunto se
liekään, joka voi pysyä levollisena, vaalien samassa tyyssijassa, niin
sopuisassa ja rauhallisessa seurustelussa, rikosta ja tuomaria?

Mies, jonka ajatuksia haureellisuus alati hallitsee, ja joka ymmärtää
sen sangen inhoittavaksi Jumalan silmissä, mitä hän sanoo Jumalalle,
puhuessaan hänelle siitä?... Entäs ne, jotka perustavat kokonaisen
elämän hyödylle ja voitolle synnistä, jonka tietävät kuolemansynniksi?
Kuinka paljon meillä onkaan yleisesti hyväksyttyjä ammatteja ja
toimialoja, jotka sisimmältä olemukseltaan ovat paheellisia? Entäs
se, joka avaten minulle sydämensä kertoi minulle tunnustaneensa ja
harjoittaneensa kokonaisen ikäkauden mielestään hyljättävää ja hänen
sydämensä uskon kanssa ristiriitaista uskontoa, jottei menettäisi
arvoansa ihmisten silmissä ja virkojensa tuottamaa kunniaa, miten
saattoi hän sydämessään suvaita moista puhetta? Millä kielellä puhuvat
sellaiset moisesta asiasta vanhurskaalle Jumalalle?...

Xenophonin teoksissa on muistaakseni eräs kohta, jossa hän osoittaa,
että meidän tulee harvemmin rukoilla Jumalaa, koska emme helposti voi
niin usein kohottaa sieluamme siihen vakavaan, puhtaaseen ja hartaaseen
tilaan, jossa sen tulee olla sitä tehdessämme: muutoin rukouksemme
eivät ole vain turhia ja hyödyttömiä, vaan jopa paheellisiakin. "Anna
meille syntimme anteeksi", sanomme me, "niinkuin mekin anteeksi annamme
niille, jotka meitä vastaan rikkovat"; mitä me sillä sanomme muuta,
kuin että tarjoamme hänelle sielumme puhtaana kostonhimosta ja vihan
vimmasta? Kuitenkin me pyydämme Jumalaa ja hänen apuansa yhteen juoneen
syntiemme kanssa ja houkuttelemme häntä vääryyteen,

    _quae nisi seductis nequeas committere divis_.[107]

Saituri rukoilee häneltä turhaa ja tarpeetonta aarteittensa
säilyttämistä, kunnianhimoinen voittojaan ja onnensa ohjaamista; rosvo
käyttää häntä avukseen voittaaksensa vaaran ja vaikeudet, jotka ovat
estämässä hänen häijyjen aikeittensa toimeenpanoa, tahi kiittää häntä
saamastaan mukavasta tilaisuudesta ohikulkijan surmaamiseen; talon
edessä, jonka aikovat vallata rynnäköllä tahi räjähdyttää ilmaan, he
toimittavat rukouksensa, tahto ja toivo täynnä julmuutta, irstaisuutta
ja ahneutta...

Todellista rukousta ja vilpitöntä sovintoa meidän ja Jumalan välillä,
sitä ei voi saada aikaan saastainen ja parastaikaa Saatanan vallan
alainen sielu. Ken huutaa avuksensa Jumalaa, ollessaan parastaikaa
pahetta harjoittamassa, se menettelee kuin taskuvaras, joka kutsuisi
avukseen oikeutta, tahi kuin ne, jotka kutsuvat Jumalan valheen
todistajaksi.

           _Tacito mala vota susurro
    concipimus_.[108]



15

TEKOJEMME EPÄJOHDONMUKAISUUDESTA

(II, 1)


Ne, jotka koettavat arvostella ihmisten tekoja, eivät missään tapaa
niin suuria vaikeuksia kuin yhdistäessään niitä yhdeksi kokonaisuudeksi
ja esittäessään niitä samassa valaistuksessa: sillä tavallisesti ne
ovat niin kummalla tavalla ristiriidassa keskenään, etteivät mitenkään
näytä voivan olla peräisin samasta lähteestä... Kuka uskoisi, että
Nero, tuo julmuuden oikea perikuva, kun hänelle lainkäyttötavan mukaan
esitettiin allekirjoitettavaksi tuomitun rikollisen tuomio, olisi
vastannut: "Suokoon Jumala, etten koskaan olisi osannut kirjoittaa!"
-- niin kovin hänen sydäntään ahdisti ihmisen tuomitseminen kuolemaan!
Kaikki on niin täynnä tuollaisia esimerkkejä, vieläpä jokainen voi
hankkia niitä itselleen niin paljon, että minusta tuntuu omituiselta
nähdä joskus järkimiestenkin vaivautuvan saattamaan nuo palaset
keskenään sopusointuun, koskapa päätösten horjuvaisuus näyttää minusta
olevan luontomme tavallisin ja ilmeisin vika, kuten todistaa tuo
ilveilyjen kirjoittaja Publiuksen kuuluisa säe:

    _Malum consilium est quod mutari non potest_.[109]

Näyttää olevan joitakin mahdollisuuksia muodostaa arvostelunsa
ihmisestä hänen elämänsä tunnetuimpien piirteiden pohjalla, mutta
katsoen tapojemme ja mielipiteittemme luontaiseen vaihtelevaisuuteen
on minusta usein näyttänyt siltä, että hyvätkin kirjailijat tekevät
väärin koettaessaan kaikin mokomin luoda meistä lujaa ja horjumatonta
rakennusta. He valitsevat jonkin yleisen tyypin ja järjestelevät ja
selittelevät tämän esikuvan mukaan kaikki jonkun henkilön teot, ja
jos eivät voi niitä kylliksi käännellä ja väännellä, selittävät ne
teeskentelystä johtuviksi. Augustus on luistanut heidän käsistään:
tämän miehen toiminnassa vallitsee näet koko hänen elämänsä ajan niin
ilmeinen, äkillinen ja jatkuva vaihtelu, että rohkeimmatkin tuomarit
ovat jättäneet hänen juttunsa semmoisekseen ja ratkaisematta. Vaikeampi
on minun uskoa ihmisiä lujiksi päätöksissään kuin miksikään muuksi,
eikä miksikään helpompi kuin horjuviksi päätöksissään. Tavallisesti
menettelemme niin, että seuraamme viettimme vaihtelevia suuntia
vasemmalle, oikealle, ylöspäin, alaspäin, minne sattumain tuuli meidät
milloinkin viepi. Me ajattelemme, mitä tahdomme, vasta juuri sillä
hetkellä, kun sitä tahdomme, ja muuttelemme itseämme niinkuin tuo
eläin, joka tekeytyy sen paikan väriseksi, johon se asetetaan. Mitä
nykyhetkellä olemme päättäneet, sen pian muutamme, ja pian teemme vielä
kerran kokokäännöksen: kaikki on häilyvää ja epävakaisia:

    _Ducimur ut nervis alienis mobile lignum_.[110]

Me emme itse kulje, vaan meitä kuljetetaan, samoin kuin esineitä, jotka
ajelehtivat laineilla milloin hiljalleen, milloin rajua vauhtia, mikäli
virta on vuolas tahi verkkainen.

                                       _Nonne videmus,
    quid sibi quisque velit nescire, et quaerere semper
    commutare locum quasi onus deponere possit_.[111]

Joka päivä uusi päähänpisto, ja mielialamme vaihtelevat kilvan ajan
hetkien kanssa:

    _Tales sunt hominum mentes quali pater ipse
    Juppiter auctifero lustravit lumine terras_.[112]

Me horjumme eri mielipiteiden välillä: emme tahdo mitään vapaasti,
emme mitään ehdottomasti, emme mitään pysyvästi. Ei ainoastaan
tilapäisyyksien tuuli heittele minua eri suuntiinsa, vaan
vielä päällisiksi häiritsen itse lepoani ja rauhaani ryhtini
epävakaisuudella; ja ken katsoo tarkkaan, huomaa, että hän tuskin on
kahta kertaa samassa tilassa. Muutan sieluni milloin minkin näköiseksi,
sikäli kuin kallistan sen puoleen tahi toiseen. Jos puhun itsestäni eri
lailla, niin se tulee siitä, että katson itseäni eri silmillä. Kaikki
vastakohdat ovat siinä tavattavissa jonkinlaisessa vuorottelussa ja
jossakin muodossa: olen kaino ja röyhkeä, siveä ja irstas, puhelias ja
vaitelias, kömpelö ja näppärä, terävä-älyinen ja tylsä, äreä ja kiltti,
valehtelija ja totuutta rakastava, oppinut ja tietämätön, ja antelias
ja saita ja tuhlaileva: kaikkea tuota näen itsessäni jossakin määrin,
sikäli kuin käännän eri puoliani esille; ja ken hyvänsä tutkii itseään
oikein tarkkaavasti, löytää itsessään ja vieläpä omassa arvostelussaan
tätä vaihtelevaisuutta ja ristiriitaisuutta. En voi väittää itsestäni
mitään ehdottomasti, yksinkertaisesti ja luotettavasti, ilman sotkua
ja sekaannusta, enkä yhdellä sanalla. _Distinguo_ on logiikkani
yleispätevin jäsen.



16

ISÄSTÄNI

(II, 2)


Hän puhui vähän ja hyvin ja liitti myöskin sanoihinsa jonkin
tavallisista kirjoista, varsinkin espanjalaisista, lainaamansa
koristeen: ja espanjalaisista kirjoista hän luki tavallisimmin niin
sanottua _Markus-Aureliusta_.[113] Esiintyminen oli hänellä lempeän
vakavaa, yksinkertaista ja sangen vaatimatonta; erinomaista huolta
hän piti ruumiinsa ja vaatteittensa nuhteettomasta ja säädyllisestä
kunnosta, liikkuipa hän jalan tahi ratsain; tavaton oli hänen
sanojensa luotettavuus ja ylimalkaan hänen tunnollisuutensa ja
vilpittömyytensä, joka pikemmin kallistui turhantarkkuuteen kuin
päinvastaiseen suuntaan. Mieheksi hän oli pieni kooltaan, reipas,
suora ja hyvin sopusuhtainen vartaloltaan, miellyttävä kasvoiltaan,
tummanläntä, taitava ja erinomainen kaikissa jaloissa urheiluissa.
Muistan vielä nähneeni lyijyllä täytettyjä keppejä, joilla hänen
sanotaan harjoittaneen käsivarsiaan, harjaantuakseen keihään- tahi
kivenheittoon tahi miekkailuun, ja lyijypohjaisia kenkiä, joilla hän
harjoitti itseään kepeäksi juoksemaan ja hyppäämään. Tasaloikkauksessa
muistelivat ihmiset hänen tehneen pieniä ihmeitä; olen nähnyt hänen yli
kuudenkymmenen vuoden vanhana nauravan meidän ripeysharjoituksillemme,
ponnahtavan turkisviitassaan hevosenselkään, kulkevan käsiensä varassa
pöydän ympäri, aina huoneeseensa noustessaan harppaavan kolme, neljä
porrasta kerrallaan. Hän otti kauan osaa Alppien tuolla puolen
käytyihin sotiin, joista hän meille jätti kirjoittamansa päiväkirjan,
joka kohta kohdalta seuraa sekä yleisten että häntä yksityisesti
koskevain tapahtumain kulkua niissä. Hän meni naimisiin vasta
ikämiehenä, vuonna 1528, joka oli hänen kolmasneljättä ikävuotensa,
paluumatkallaan Italiasta.



17

AMYOTIN PLUTARKHOS-KÄÄNNÖKSESTÄ

(II, 4)


Jacques Amyotille[114] annan ymmärtääkseni syystä ennen kaikkia
ranskalaisia kirjailijoitamme voitonpalmun, en vain kielen luontevuuden
ja puhtauden vuoksi, jonka puolesta hän vie voiton kaikista muista,
enkä hänen kestävyytensä vuoksi niin pitkällisessä työssä, enkä hänen
syvällisen oppineisuutensa vuoksi, joka on osannut niin onnistuneesti
selittää niin vaikeatajuisen ja visaisen kirjailijan teokset (sillä
sanottakoon mitä tahansa, en ole mikään kreikankielen ymmärtäjä, mutta
näen kaikkialla hänen käännöksessään niin lujaliitteisen ja yhtenäisen
ajatuksenjuoksun, että joko hän on varmasti ymmärtänyt kirjailijan
todellisen ajatuksen tahi juurrutettuaan pitkällisen seurustelun avulla
sieluunsa elävän yleiskäsityksen Plutarkhoksen sielusta hän ei ainakaan
ole sisällyttänyt hänen sanoihinsa mitään, mikä olisi ristiriidassa
hänen lausumiensa kanssa tahi ei vastaisi niitä), vaan erittäinkin
olen hänelle kiitollinen siitä, että hän on osannut valikoida
niin ansiokkaan ja soveliaan kirjan lahjoitettavaksi maallensa.
Me oppimattomat olisimme hukassa, jos tuo kirja ei olisi nostanut
meitä ylös loasta: kiitos olkoon sen, uskallamme tällä hetkellä sekä
puhua että kirjoittaa; sen avulla naisetkin pystyvät mestaroimaan
koulunopettajia; se on meidän jokapäiväinen käsikirjamme. Jos tuo
vanhus elää, suosittelen hänelle Xenophonia samoin käsiteltäväksi. Se
on helpompi tehtävä ja sitäkin sopivampi hänen iälleen. Ja sitäpaitsi,
vaikka hän suoriutuukin varsin lyhyesti ja puhtaasti pahastakin
paikasta, niin en tiedä kuinka minusta kuitenkin tuntuu siltä, että
hänen tyylinsä on paremmin omalla alallaan, kun vaikeudet eivät sitä
ahdista, vaan se saa vapaasti sujua.



18

KIDUTUKSESTA

(II, 5)


Kidutukset ovat vaarallinen keksintö ja näyttävät minusta olevan
keinoja pikemmin kärsivällisyyden koettelemiseksi kuin totuuden
ilmisaamiseksi. Sekä se, joka voi ne kestää, salaa totuuden että se,
joka ei voi niitä kestää. Sillä miksi tuska pikemmin panee minut
tunnustamaan totuuden kuin puhumaan sellaista, mikä ei ole totta?
Ja toiselta puolen, jos se, joka ei ole tehnyt sitä, mistä häntä
syytetään, on kylliksi kärsivällinen kestääkseen nuo piinat, niin miksi
ei sitä ole myöskin se, joka on sen tehnyt, kun hänellä on luvassa
niin kaunis palkinto kuin hänen henkensä? Luullakseni tämä keksintö
perustuu omantunnon voiman huomioon ottamiseen: sillä jos kidutettu on
syyllinen, näyttää se auttavan kidutusta saamaan hänet tunnustamaan
rikoksensa ja heikontavan hänen kestämiskykyään ja toiselta puolen
vahvistavan syytöntä kestämään kidutuksen. Todellisuudessa se on sangen
epävarma ja vaarallinen keino: mitä ihminen ei sanoisi, mitä hän ei
tekisi välttääkseen niin kovia tuskia?

    _Etiam innocentes cogit mentiri dolor_.[115]

Ja siitä voi olla seurauksena, että ketä tuomari on kiduttanut, jottei
tuomitsisi häntä kuolemaan viattomana, sen hän tuomitsee kuolemaan
viattomana ja kidutettuna. Tuhannet ja taas tuhannet ovat senvuoksi
ottaneet omalletunnolleen valheellisia tunnustuksia... Mutta oli
miten oli; sanotaan, että se on pienin paha, minkä inhimillinen
heikkous on osannut keksiä, minun mielipiteeni mukaan kuitenkin sangen
epäinhimillisesti ja hyödyttömästi.

Useat kansat, ollen siinä suhteessa vähemmän barbaarisia kuin Kreikan
ja Rooman kansat, jotka niitä barbaareiksi sanovat, pitävät kauheana
ja julmana kiduttaa ja murjoa ihmistä, jonka syyllisyydestä vielä
ollaan epätietoisia. Minkäs hän mahtaa teidän tietämättömyydellenne?
Ettekö loukkaa oikeutta, kun, jotta ette tappaisi häntä ilman
syytä, teette hänelle pahempaa kuin jos hänet tappaisitte?
Huomataksenne, että niin on laita, katsokaa, kuinka monta vertaa
mieluummin hän kuolee ilman syytä kuin kestää tuon tutkinnon, joka on
kuolemanrangaistusta tuskallisempi ja usein ankaruudellaan jo ennakolta
on kuolemanrangaistuksena ja panee sen toimeen.



19

ONKO SALLITTUA PUHUA ITSESTÄÄN?

(II, 6)


Tämä kertomus niin vähäpätöisestä tapahtumasta[116] on jokseenkin
joutava, jollen siitä olisi saanut opetusta itselleni... Jokainen on,
kuten Plinius sanoo, itselleen sangen hyväksi opiksi, jos hän vain osaa
visusti tarkata itseään. Tätä taitoa minulla ei ole, vaan koetan sitä
oppia; eikä se ole toisten antamaa opetusta, vaan omaani; ja senvuoksi
ei pantane minulle pahaksi, jos neuvon sitä toisellekin: mikä minulle
on hyödyllistä, saattaa kenties olla hyödyksi toisellekin. Muutoin en
pilaa mitään, käytän vain omaani; ja jos menettelen hullusti, niin teen
sen omalla kustannuksellani ja vahingoittamatta ketään; sillä se on
hulluutta, mikä kuolee kanssani, jättämättä jälkeläisiä. Meillä ei ole
tietoa muuta kuin parista kolmesta muinaisajan kirjailijasta, jotka
ovat kulkeneet tätä uraa, emmekä kuitenkaan osaa sanoa, tapahtuiko
se ensinkään samalla tavalla kuin tässä, koska emme tunne heistä
muuta kuin nimet. Ei kukaan sittemmin ole seurannut heidän jälkiään.
On pulmallinen tehtävä, ja pulmallisempi kuin luulisi, seurata
sellaisen kulkurin jälkiä kuin sielumme on, tunkea läpi sen sisimpien
sopukoiden läpikuultamattomain syvyyksien, valikoida ja kiinnittää
paperille niin monta pikkupiirrettä sen liikkeistä; ja se on uutta
ja tavatonta huviketta, joka vieroittaa meidät ihmisten tavallisista
askareista, niin, suositelluimmistakin. Moneen vuoteen ei minulla ole
ollut muuta ajatusteni esinettä kuin itseni, en ole tarkannut enkä
tutkinut muuta kuin itseäni; ja jos tutkin muuta, niin teen sen vain
sovittaakseni sen ylleni tahi paremmin sanoen sisääni; enkä luullakseni
ensinkään tee väärin, jos, niinkuin tehdään muissa verrattomasti
vähemmän hyödyllisissä tieteissä, ilmoitan mitä tässä olen oppinut,
jos kohta en ole kovinkaan tyytyväinen edistykseeni siinä. Ei ole
toista niin vaikeata eikä varmaan niin hyödyllistä kuvausta kuin
itsensä kuvaaminen: vielä täytyy paneutua koruihinsa, laitella ja
järjestellä asuansa lähteäksensä ulos maailman markkinoille; mutta
koristelenhan itseäni lakkaamatta, sillä kuvailen itseäni lakkaamatta.
Yleinen tapa on leimannut itsestään puhumisen paheeksi ja kieltää
siitä itsepintaisesti, vihaten kerskailua, joka aina näyttää olevan
eroittamaton todistuksista, joita joku esittää itsestään: tämä on samaa
kuin jos lapselta, kun pitäisi niistää hänen nenänsä, reväistäisiin
nenä päästä pois.

    _In vitium ducit culpae fuga_.[117]

Minusta tuo parannuskeino tekee enemmän pahaa kuin hyvää. Mutta vaikka
olisikin totta, että on ehdottomasti itserakasta puhua yleisölle
itsestään, niin minä, yleisen suunnitelmani mukaisesti, en saa
kieltäytyä teosta, joka osoittaa tuota sairaalloista ominaisuutta,
koska se kerran minulla on, enkä saa salata tuota pahetta, jota en
vain todella harjoita, vaan harjoitan varsinaisena tehtävänäni. Joka
tapauksessa, sanoakseni ajatukseni siitä, tuo tapa tekee väärin
tuomitessaan viinin siksi, että monet sillä päihdyttävät itsensä;
väärin voidaan käyttää vain sellaista, mikä on hyvää; ja mitä tuohon
sääntöön tulee, luulen, että se tarkoittaa vain tavallisia heikkoja
ihmisiä. Se on noita typerien suuhun pantuja suitsia, joista eivät
välitä pyhimykset, joiden kuulemme niin äänekkäästi puhuvan itsestään,
eivät filosofit, eivätkä teologit, enkä välitä myöskään minä, vaikka
olen yhtä vähän toista kuin toista. Jos he eivät kirjoitakaan
nimenomaan siitä, niin he eivät ainakaan arastele paljastaessaan
itsensä tilaisuuden tarjoutuessa hyvinkin haikailematta kaikkien
katseille. Mistä puhuu Sokrates laajemmin kuin itsestään? Mihin
hän useammin ohjaa oppilastensa keskustelut kuin puhumaan heistä
itsestään; ei siitä, mitä heidän kirjansa heille opettaa, vaan heidän
sielunsa olemuksesta ja elämästä. Me puhumme tunnollisesti itsestämme
Jumalalle ja rippi-isällemme, samoin kuin naapurimme protestantit
kaikille ihmisille. "Mutta", vastattaneen minulle, "me sanomme vain
sen, mikä meitä soimaa". Siis me sanomme kaikki; sillä hyveemmekin on
erehtyväinen ja saa katua. Minun ammattini ja taiteeni on eläminen:
ken kieltää minua puhumasta siitä ymmärrykseni, kokemukseni ja
käytäntöni mukaan, käskeköön arkkitehtia puhumaan rakennuksista, ei
oman, vaan naapurinsa käsityksen mukaan, toisen tietojen mukaan, eikä
omiensa. Jos on itserakasta ruveta itsestään kuuluttamaan julki omia
ansioitaan, niin miksi ei Cicero aseta etusijalle Hortensiuksen[118]
kaunopuheisuutta ja Hortensius Ciceron? Ehkä he tarkoittavat, että
minun tulee todistaa itsestäni työllä ja toimella, eikä pelkästään
sanoilla. Kuvailen etupäässä ajatuksiani, muodotonta aihetta, jonka
esittäminen teoilla ei saata tulla kysymykseen: töin ja tuskin voin
sen sisällyttää tuohon ilmavaan kappaleeseen: ääneeni. On mitä
viisaimpia ja hurskaimpia miehiä, jotka ovat eläneet karttaen kaikkia
huomattavia tekoja. Teot puhuisivat enemmän sattumasta kuin minusta:
ne todistavat omaa merkitystänsä, eikä minun, muuta kuin arviolta ja
epävarmasti, näytteitä kun ovat jostakin erikoisesta osasta minua.
Minä levitän itseni nähtäväksi kokonaisuudessani, kuin ruumiin, jossa
yhdellä silmäyksellä tulevat näkyviin suonet, lihakset, jänteet,
kukin osa paikallaan; yskiminen näyttäisi osan niistä, kalpeus tahi
sydämentykytys toisen, ja epävarmasti. En kirjoita toiminnoistani, vaan
itsestäni, olemuksestani.

Olen sitä mieltä, että täytyy olla varovainen arvostellessaan itseänsä
ja samoin tunnollinen todistaessaan itsestänsä, yhtälailla, tapahtuipa
se sitten hiljaa tahi ääneen. Jos mielestäni olisin täysin hyvä ja
viisas, niin huutaisin sen julki täyttä kurkkua. Sanoa ansioitaan
pienemmiksi kuin ne ovat, se on tyhmyyttä, eikä vaatimattomuutta;
pitää itseään todellista arvoaan vähemmässä arvossa, se on,
Aristoteleen mukaan, miehuuttomuutta ja raukkamaisuutta: ei mikään
hyve tarvitse avukseen valheellisuutta, eikä totuudesta koskaan johdu
erehdystä. Sanoa ansioitaan suuremmiksi kuin ne ovat, se ei aina ole
itserakkautta, sekin on usein tyhmyyttä: pitää itsestään yli sen
määrän, mihin on syytä, ruveta siten sokeasti rakastamaan itseänsä, se
juuri on, minun mielestäni tuolle vialle ominaista. Tehokkain keino
sen parantamiseksi on tehdä aivan päinvastoin kuin ne käskevät, jotka
kieltäessään ihmistä puhumasta itsestään, kieltävät häntä niinmuodoin
vielä enemmän ajattelemasta itseään. Ylpeys piilee ajatuksessa;
kielellä voi siinä olla vain varsin vähäpätöinen osa.

Itsensä kanssa askarteleminen näyttää heistä olevan itsestään
pitämistä, itsensä kanssa seurusteleminen liikanaista itsensä
rakastamista; mutta sellainen liioittelu syntyy vain niissä, jotka
tutkistelevat itseään vain pintapuolisesti, jotka tarkastavat ensin
liikeasioitaan ja sitten vasta itseään ja sanovat itsestään puhumista
itsensä kanssa haaveilemiseksi ja tyhjäntoimittamiseksi ja henkensä
rikastuttamista ja kehittämistä tuulentupain rakentamiseksi, pitäen
itseään yhdentekevänä ja vieraana itselleen. Jos joku hurmaantuu
omaan oppineisuuteensa, katsoen vain alas itseensä, kääntäköön hän
katseensa ylöspäin, menneisiin vuosisatoihin, ja hän painaa alas päänsä
tavatessaan siellä niin monia tuhansia henkiä, jotka polkevat hänet
jalkoihinsa; jos hänessä herää jonkinlainen imarteleva itsekylläisyys
hänen urhoutensa johdosta, niin muistakoon Scipion, Epaminondaan,
niin monen armeijan, niin monen kansan elämää, jotka jättävät hänet
niin kauas taaksensa. Ei mikään yksityinen avu tee ylpeäksi sitä,
joka samalla ottaa huomioon niin monet muut puutteellisuutensa ja
heikkoutensa ja lopuksi ihmiskohtalon mitättömyyden. Siitä syystä,
että Sokrates yksin oli todenteolla tarttunut jumalansa käskyyn oppia
tuntemaan itsensä ja tämän tutkistelun johdosta tullut pitämään itseään
halpana, pidettiin häntä yksin viisaan nimen ansaitsevana. Ken siten
oppii tuntemaan itsensä, tehköön rohkeasti itsensä muillekin tunnetuksi
omalla suullaan.



20

ISIEN RAKKAUDESTA LAPSIINSA

_Rouva D'Estissacille_

(II, 8)


Jos minua ei pelasta asian outous ja uutuus, jotka tavallisesti
määräävät asiain arvon, niin en ikinä kunnialla suoriudu tästä
typerästä yrityksestä; mutta se on niin eriskummainen ja näyttää
niin poikkeavalta yleisestä tavasta, että se seikka ehkä saattaa
tehdä sen mukiinmeneväksi. Surunvoittoinen, siis luontaiselle
mielenlaadulleni aivan vastainen tunnelma, alakuloisuuden aikaansaama
siinä yksinäisyydessä, johon muutamia vuosia sitten olin jättäytynyt,
se ensiksi sai päähäni tuon tuuman ryhtyä kirjoittamaan. Ja sitten
täydellisesti vailla ja ilman minkäänlaista muuta ainetta kun olin,
tarjouduin itse itselleni esitettäväksi ja aiheeksi. Tämä on ainoa
kirja laatuaan maailmassa, sen tarkoitus on hurja ja kummallinen. Ei
tässä työssä myöskään ole mitään muuta huomion arvoista kuin tämä
eriskummaisuus; sillä niin joutavalle ja arvottomalle sisällykselle
ei paraskaan mestari maailmassa olisi osannut antaa muotoa, josta
kannattaisi välittää...

Koska Jumala kerran on katsonut hyväksi lahjoittaa meille jonkinlaisen
kyvyn käyttää järkeämme, jotta emme, kuten eläimet, olisi orjallisesti
yleisten luonnonlakien alaisia, vaan noudattaisimme niitä omasta
ymmärryksestämme ja vapaasta tahdostamme, niin tulee meidän tosin suoda
jonkin verran sijaa yksinkertaiselle luonnon vaikutusvallalle, mutta ei
antaa sen tyrannimaisesti temmata meitä mukaansa: järjen yksin tulee
olla mielihalujemme ohjaajana. Minä puolestani olen omituisen vähän
altis noille taipumuksille, jotka meissä syntyvät ilman järkemme käskyä
ja välitystä.

Niinpä esimerkiksi, siinä asiassa, josta nyt puhun, en voi hyväksyä
tuota intohimoista rakkautta, jota osoitetaan tuskin vielä syntyneille
lapsille, joilla ei ole sielun toimintoja eikä selvää ruumiinmuotoa,
joilla voisivat tehdä itsensä rakastettaviksi, enkä ole kernaasti
suvainnut heitä kasvatettavan läheisyydessäni. Oikean ja säännöllisen
rakkauden pitäisi syntyä ja kasvaa sen tuntemuksen mukana, jonka
saamme heistä; ja silloin, jos he ovat sen arvoisia, ja kun luontainen
halu kulkisi rinnan järjen kanssa, pitäisi rakastaa heitä todella
isällisellä ystävyydellä, ja samanmukaisesti arvostella heitä, jos
ovat toisenlaisia, totellen aina järkeä, luonnonvoiman estämättä.
Hyvin usein on laita päinvastoin, ja tavallisimmin liikuttavat meitä
lastemme tepsutukset, leikit ja hupsutukset, enemmän kuin sittemmin
heidän kypsyneet toimintansa, ikäänkuin olisimme rakastaneet heitä
aikamme kuluksi, kuten marakatteja, eikä niinkuin ihmisiä, ja monikin
hankkii heille lapsina hyvin anteliaasti leluja, mutta kitsastelee
jokaista rahanmenoa, mikä heille täysi-ikäisenä on tarpeellinen.
Vieläpä näyttää siltä kuin kateus, jota tunnemme nähdessämme heidän
esiintyvän ja nauttivan maailmasta silloin, kun itse olemme siitä
lähtemäisillämme, tekisi meidät niukemmiksi ja säästeliäämmiksi heitä
kohtaan: meitä suututtaa, että he astuvat kantapäillemme, ikäänkuin
kehoittaakseen meitä poistumaan; ja jos meidän olisi pelättävä sitä,
niin meidän ei ensinkään pitäisi ottaa ollaksemme isiä, koska kerran
luonnonjärjestyksen mukaista on, että he, totta puhuen, voivat olla ja
elää vain meidän olemisemme ja elämämme kustannuksella.

Minä puolestani katson julmuudeksi ja vääryydeksi sitä, että heitä
ei päästetä kanssamme osallisiksi omaisuuksistamme ja tovereiksemme
perheasiain hoidossa, kun he siihen kykenevät, ja ettemme rajoita ja
supista omia mukavuuksiamme huolehtiaksemme heidän mukavuuksistaan,
koska kerran olemme heidät siittäneet sitä varten. On vääryyttä nähdä
vanhan, raihnaisen ja puolikuolleen isän nauttivan yksin jossakin
kodin nurkassa varoja, jotka riittäisivät useampien lasten eteenpäin
auttamiseen ja ylläpitoon, ja jättävän heidät sillä välin menettämään
varojen puutteessa parhaat vuotensa pääsemättä kohoamaan yhteiskunnan
palvelukseen ja ihmisten tuntemiseen. Heidät ajetaan sellaiseen
epätoivoon, että he koettavat keinoilla millä hyvänsä, olkootpa
ne kuinka vääriä tahansa, tyydyttää tarpeensa. Niinpä esimerkiksi
olen aikanani nähnyt useita säätyläisnuorukaisia niin vajonneita
näpistelyyn, ettei mikään kuritus voinut saada heitä siitä luopumaan.

En voi hyväksyä mitään väkivaltaisuutta kasvatettaessa tunteellista
sielua, jota tahdotaan ohjata kunniaan ja vapauteen. On jotakin
orjamaista ankaruudessa ja pakkokeinoissa, ja uskon, että mitä ei
voi saada aikaan järkevällä, viisaalla ja taitavalla menettelyllä,
sitä ei koskaan saada aikaan väkipakolla. Niin on minut kasvatettu:
kertovat, että koko lapsuudessani vain kahdesti sain maistaa
vitsaa, ja silloinkin sangen lievästi. Samalla tavoin olen katsonut
velvollisuudekseni kohdella lapsiani. Ne kuolevat minulta kaikki jo
rintalapsina, mutta Léonor, ainoa tytär, joka on välttänyt tämän
onnettoman kohtalon, on päässyt enemmän kuin kuuden vuoden vanhaksi,
eikä hänen ohjaamiseksensa ja hänen lapsellisten rikkomustensa
rankaisemiseksi ole käytetty (hänen hellämielinen äitinsä kun siihen
helposti suostui) muuta kuin sanoja, vieläpä varsin lempeitä. Ja
vaikka toiveeni häneen nähden pettäisivätkin, niin on kylliksi muita
syitä, joihin voisi vedota, rupeamatta moittimaan kasvatusoppiani,
jonka tiedän olevan oikean ja luonnollisen. Olisin ollut vielä
paljoa tunnollisempi tässä suhteessa poikalapsia kohtaan, jotka ovat
vähemmän luodut palvelemaan ja joiden asema on vapaampi; minulle olisi
ollut rakasta täyttää heidän sydämensä tulvilleen jaloja tunteita
ja suoramielisyyttä. En ole nähnyt muuta vaikutusta vitsankäytöstä,
kuin että se tekee sielut pelkurimaisemmiksi tahi vielä ovelammin
itsepäisiksi.

Jos tahdomme, että lapsemme meitä rakastavat, jos tahdomme riistää
heiltä aiheen toivottamaan meidän kuolemaamme (vaikkakaan ei
mikään aihe niin kauheaan toivomukseen voi olla oikeutettu eikä
anteeksiannettava, _nullum scelus rationem habet_),[119] niin olkaamme
järkeviä ja tehkäämme heidän elämänsä niin rikkaaksi kuin voimme. Sitä
varten meidän ei pitäisi mennä naimisiin niin nuorina, että joudumme
olemaan melkeinpä samanikäisiä kuin he, sillä tästä epäkohdasta johtuu
meille monia suuria vaikeuksia, tarkoitan erikoisesti aatelistolle,
joka on sellaisessa asemassa, että se voi olla joutilaana, ja joka,
kuten sanotaan, elää vain koroillaan; sillä muissa yhteiskunnan
luokissa, joissa eletään ansiota varten, on lasten lukuisuus ja mukana
olo taloudellinen etu: kukin heistä on uusi rikastumisen apukeino ja
väline...

Vihaan tuota tapaa, joka kieltää lapsia käyttämästä puhuttelusanaa
"isä" ja käskee heitä käyttämään muukalaista sanaa, muka
kunnioittavampana, ikäänkuin luonto ei oikein riittävästi olisi
pitänyt huolta meidän arvovallastamme. Me nimitämme kaikkivaltiasta
Jumalaa isäksi emmekä siedä, että lapsemme nimittävät meitä samoin.
Olen korjannut tämän erehdyksen perheessäni. On myöskin hulluutta
ja vääryyttä olla sallimatta asianmukaisessa iässä olevien lasten
seurustella tuttavallisesti isiensä kanssa ja koettaa yhä osoittaa
heitä kohtaan töykeää ja ylenkatseellista kopeutta, toivoen siten
voivansa pitää heitä pelonalaisina ja tottelevaisina: sillä se on
sangen hyödytöntä ilveilyä, joka tekee isät ikäviksi ja, mikä on
pahempaa, naurettaviksi lapsille. Heillä on hallussaan nuoruus ja
voimat ja siis myöskin maailman kannatus ja suosio, ja he ottavat
ivallisesti vastaan nuo ynseät ja tyrannimaiset ilmeet mieheltä,
jolla ei ole enää verta sydämessä eikä suonissa: ne ovat oikeita
linnunpelättimiä. Vaikka voisinkin tehdä itseni pelätyksi, niin
tahtoisin kuitenkin mieluummin tehdä itseni rakastetuksi; vanhuudella
on niin monenmoisia puutteellisuuksia, niin paljon heikkoutta, se on
niin omansa halveksittavaksi, että parasta, mitä se voi voittaa, on
omaistensa myötätunto ja rakkaus; komentaminen ja pelko eivät enää ole
sen aseita.

Olen nähnyt erään, joka nuoruudessaan oli ollut ankara komentamaan;
kun on tullut vanhuus, niin hän, vaikka elääkin niin terveenä kuin
mahdollista on, lyö, puree, kiroilee, on tuittupäisin isäntä koko
Ranskassa; hän kuluttaa itsensä huolenpidolla ja valppaudella. Mutta
tuo kaikki ei muuta ole kuin ilveilyä, jossa perhekin salaa vehkeilee
mukana; ullakon, kellarin, jopa hänen kukkaronsakin käyttö on parhaasta
päästä muiden hallussa, hän vain vaalii pussissaan niiden avaimia
hellemmin kuin silmäteräänsä. Hänen tyytyessään säästeliääseen ja
niukkaan ruokakomentoonsa, vallitsee hänen talonsa eri kolkissa täysi
mässäily, peli ja tuhlailu; siellä kaikki latelevat toisilleen juttuja
hänen tyhjänpäiväisestä kiukustaan ja valvonnastaan. Jokainen pitää
vahtia häntä vastaan; jos joku palvelijapoloinen sattuu mieltymään
häneen, niin yks kaks tehdään tämä hänen epäluulonsa alaiseksi, johon
ominaisuuteen vanhuus niin helposti itsestään piintyy. Kuinka monet
kerrat hän onkaan kerskaillut minulle, miten hän piti väkeään aisoissa
ja miten tarkasti nämä häntä tottelivat ja kunnioittivat; kuinka
selvillä hän olikaan asioistaan!

    _Me solus nescit omnia_.[120]

Kun herra marsalkka de Montluc vainaja oli menettänyt poikansa, joka
kuoli Madeiran saarella ja oli todella urhea aatelismies sekä antoi
suuria toiveita itsestään, puhui hän minulle paljon paitsi muista
suruistaan siitä mielipahasta ja sydänsurusta, jota hän tunsi sen
johdosta, ettei koskaan ollut avannut sydäntänsä pojalleen. Tämän
isällisen arvokkuuden ja teennäisyyden oikun vuoksi hän oli menettänyt
otollisen tilaisuuden oppia pitämään pojastaan ja oikein tuntemaan
hänet ja myöskin ilmaista hänelle, kuinka äärettömän lämmintä
ystävyyttä hän tunsi häntä kohtaan ja kuinka suuren arvon hän antoi
hänen miehuudellensa. "Ja tuo poika parka", sanoi hän, "ei nähnyt
minusta muuta kuin töykeän ja hyvin halveksivaisen käytöstavan ja
lähti luotani siinä luulossa, etten osannut häntä rakastaa enkä pitää
hänen ansionsa mukaisessa arvossa. Kenen ilmaistavaksi jätin tuon
tavattoman hellyyden, jota tunsin sielussani häntä kohtaan? Eikö juuri
hänen pitänyt saada siitä koko ilo ja koko kiitollisuus? Pakoitin
ja piinasin itseäni pitämään kasvoillani tuota joutavanpäiväistä
naamaria ja menetin siten hänen seuransa tuottaman ilon ja samalla
hänen rakkautensa, jota hän saattoi tuntea minua kohtaan vain varsin
laimeasti, hän kun ei koskaan ollut saanut minulta muuta kuin tylyyttä
eikä tuntenut minun taholtani muuta kuin tyrannimaista kohtelua."

Mielestäni tämä valitus oli perusteltu ja järkevä; sillä, niinkuin
tiedän liiankin varmasta kokemuksesta, ystävämme menetettyämme ei
ole toista niin suloista lohdutusta kuin se, jonka meille tuottaa
tietoisuus siitä, ettemme ole mitään unohtaneet sanoa heille ja
että olemme avanneet heille sydämemme täydellisesti ja kokonaan. Oi
ystäväni! Olenko tullut paremmaksi siitä, että minulla on ollut hän,
vai huonommaksi? Varmaan paljon paremmaksi. Hänen kaipuunsa on minulle
lohdutukseksi ja kunniaksi. Eikö ole elämäni hurskas ja mieluisa
tehtävä viettää ainaisesti hänen hautajaisiaan? Onko tämän vaillaolon
vertaista nautintoa? Avaan sydämeni omaisilleni mikäli voin ja ilmaisen
heille sangen kernaasti myötätuntoisen mieleni ja arvosteluni heistä
kuten kaikista muista; kiiruhdan paljastamaan itseni, sillä en tahdo,
että siitä erehdytään suuntaan tahi toiseen.



21

ERI KIRJAILIJOISTA

(II, 10)


En ensinkään epäile, että usein joudun puhumaan asioista, joita
mestarit alallaan ovat käsitelleet paremmin ja oikeammin. Koettelen
tässä pelkästään luontaisia kykyjäni, enkä ensinkään hankittuja; ja
ken saa minut kiinni tietämättömyydestä, se ei tee mitään minulle
vastenmielistä, sillä vaikea olisi minun vastata puheistani toisille,
kun en vastaa niistä itsellenikään, enkä ole niihin tyytyväinen. Ken
on tiedettä etsimässä, hän myöskin urkkikoon sitä sieltä, missä se
asustaa; minä tunnustan kaikkein vähimmin sen erikoisalakseni. Nämä
ovat omia mietteitäni, joilla en koeta tehdä tunnetuksi asioita, vaan
itseni: ne tulen ehkä kerran tuntemaan, tahi olen ne ennen tuntenut,
sikäli kuin sattuma on ohjannut minut niihin kohtiin, joissa ne olivat
selvitettyinä; mutta en muista niitä enää, ja jos olenkin yhtä ja
toista lukenut, niin minussa ei ole miestä pitämään mitään muistissani:
siispä en varmasti takaa mitään muuta kuin osoittavani, mihin määrään
nousee nykyhetkellä tieto, joka minulla niistä on. Älköön kiinnitettäkö
huomiota sisällykseen, vaan muotoon, jonka sille annan: nähtäköön
siitä, mitä lainaan, olenko osannut valita sellaista, mikä on omansa
korottamaan tahi tukemaan näkökohtaa, joka aina on minun omaani; sillä
panen toiset sanomaan, en ennenkuin olen puhunut, vaan sen jälkeen,
mitä kieleni tahi ymmärrykseni heikkouden vuoksi en itse osaa niin
hyvin sanoa. En laske lainausteni lukumäärää, vaan punnitsen ne; ja
jos olisin tahtonut saada ne vaikuttamaan lukumäärällään, niin olisin
esittänyt niitä kahta vertaa enemmän. Ne ovat kaikki, tahi varsin vähää
vaille, niin kuuluisilta ja vanhoilta kirjailijoilta, että ne minusta
tuntuvat puhuvan kylliksi itse puolestaan, ilman minun suositustani.

Mitä tulee perusteluihin, vertauksiin ja todisteihin, jos siirrän
jonkin sellaisen omaan maaperääni ja sulatan sen omiini, niin jätän
tahallani sen tekijän mainitsematta, hillitäkseni noita kypsymättömiä
ja häikäilemättömiä arvostelijoita, jotka hyökkäävät kaikenlaisten,
varsinkin uudempien kirjoitelmien kimppuun, jotka ovat vielä elävien
miesten kirjoittamia ja alhaison kielellä, mikä seikka tekee kaikille
mahdolliseksi niistä puhumisen ja näyttää takaavan niissä vallitsevan
käsitystavan ja niiden tarkoitusperän niinikään alhaisomaisiksi:
tahdon, että he antavat minulle tarkoitetun nenäpiuvin Plutarkhokselle
ja polttavat näppinsä haukkuessaan Senecaa minussa. Minun täytyy kätkeä
heikkouteni näiden suurten auktoriteettien turviin. Olisin iloinen, jos
joku osaisi eroittaa puvussani nuo lainahöyhenet, tarkoitan yksinomaan
ajatuksen selvyyden ja esityksen suuremman voiman ja kauneuden
nojalla, sillä minä itse, joka muistin puutteessa tuon tuostakin
olen kykenemätön eroittelemaan niitä niiden alkuperän mukaan, osaan
mittaamalla voimani varsin hyvin huomata, että maaperäni ei mitenkään
kykene tuottamaan eräitä liian uhkeita kukkasia, joita siinä tapaan
siellä täällä, ja että kaikki kotikasvuiset hedelmäni eivät voi niitä
korvata.

Seuraavasta olen vastuunalainen: jos olen sekava omissa esityksissäni,
jos esityksissäni on itserakkautta ja paheellisuutta, jota en huomaa,
tahi en kykene huomaamaan sitä harkitessani; useinhan silmämme
eivät näe virheitä, mutta arvostelukyvyn sairaus on siinä, ettemme
kykene niitä huomaamaan, kun toinen ne meille paljastaa. Tieto ja
totuus voivat asua meissä ilman arvostelukykyä, ja arvostelukyky voi
myöskin olla meissä ilman ensinmainittuja; vieläpä tietämättömyyden
tunnustaminen mielestäni on kauneimpia ja varmimpia arvostelukyvyn
todisteita. Minulla ei ole muuta joukkojeni järjestäjää kuin sattuma:
sikäli kuin ajatuksia minulle tulee, kasaan ne kokoon; milloin ne
tungeskelevat taajana joukkona, milloin liikkuvat verkalleen rivissä
peräkkäin. Tahdon, että nähdään luontainen ja tavallinen käyntini,
niin säännötöntä kuin se onkin; menen menoani sellaisena kuin olen;
myöskään eivät nämä ole asioita, joista ei olisi lupa olla tietämätön
ja puhua epävarmasti ja järjestelmättä. Toivoisin, että minulla
olisi täydellisempi asiain ymmärtämys, mutta en tahdo sitä ostaa
niin kalliista hinnasta kuin minkä se maksaa. Tahdon viettää lopun
elämääni levossa enkä vaivaloisessa työssä: ei ole mitään, minkä vuoksi
haluaisin vaivata päätäni, en edes tieteen vuoksi, olkoonpa se niin
suuriarvoinen kuin onkin.

Kirjoista en etsi muuta kuin nautintoa hienostuneen huvikkeen muodossa:
tahi, jos harjoitan opintoja, en etsi niistä muuta kuin sitä tiedettä,
joka käsittelee oman itseni tuntemista ja opettaa minut oikein
kuolemaan ja oikein elämään.

    _Has meus ad metas sudet oportet equus_.[121]

Jos tulee eteeni vaikeuksia lukiessani, niin en niillä rasita
ajatuksiani: jätän ne sikseen käytyäni kerran tahi pari niiden
kimppuun. Jos takertuisin niihin, niin olisin hukassa ja hukkaisin
aikani; sillä mielelläni ei ole malttia pitkiin mietteisiin; mitä
en huomaa ensi silmäyksellä, sen huomaan vielä vähemmin, jos
itsepintaisesti sitä katsoa tuijotan. En saa mitään aikaan ilman
hilpeyttä, ja liikanainen pitkittäminen ja jännittäminen häikäisee
älyltäni silmät, tekee sen alakuloiseksi ja väsyttää sen. Se tekee
näköni epäselväksi ja suuntaa sen hajalle; minun täytyy kääntää
katseeni pois ja suunnata ne siihen jälleen kuuroittain: aivan samoin
kuin meitä neuvotaan, arvostellaksemme heleänpunaisen kankaan kiiltoa,
kuljettamaan katseitamme sitä pitkin, luoden siihen eri silmäyksiä,
äkkiä ja useampia kertoja peräkkäin. Jos tämä kirja tuntuu minusta
vastenmieliseltä, niin otan toisen, enkä puutu ensinmainittuun muuta
kuin hetkinä, jolloin toimettomuudesta johtuva ikävä alkaa vallata
mieleni. En juuri ryhdy uudenaikaisiin kirjoihin, koska muinaisaikaiset
tuntuvat minusta sisällysrikkaammilta ja voimakkaammilta, en
myöskään kreikkalaisiin, koska älyni ei voi tyytyä lapselliseen ja
hutilusmaiseen ymmärtämiseen.

Pelkästään hauskoista kirjoista pidän uudenaikaisten joukosta
Boccaccion _Decameronea_, Rabelaisia ja Jean Secondin _Baisers_
nimisiä runoja, jos sopii laskea ne kuuluviksi tähän ryhmään, sopivina
huvikseen lukea. Mitä tulee _Amadikseen_ ja muihin sellaisiin
kyhäelmiin, niin en edes lapsuudessani ole katsonut niitä mielenkiintoa
ansaitseviksi. Sanonpa vielä sen, olkoonpa se uskaliasta tahi
häikäilemätöntä, että tätä vanhaa, raskasta sieluani ei enää kykene
hivelemään Ariosto eikä edes tuo kunnon Ovidiuskaan; hänen sulavuutensa
ja kuvitelmansa, jotka ennen hurmasivat minut, tuskin huvittavat
minua nyt enää. Sanon vapaasti mielipiteeni kaikista asioista,
niistäkin, jotka mahdollisesti ovat ymmärrykseni yläpuolella ja joiden
en mitenkään katso kuuluvan ratkaistaviini: mitä niistä lausun,
tarkoittaakin vain minun selvänäköisyyteni määrän ilmaisemista, ei
asiain arvostelemista.

Kun Platonin _Axiokhe_[122] ei minua miellytä, koska se on heikko teos
sellaisen tekijän luomaksi, niin arvostelukykyni ei luota itseensä:
se ei ole niin itsekylläinen, että se asettuisi vastustamaan niin
monien muiden kuuluisain muinaisaikaisten arvostelijain auktoriteettia,
joita se pitää opettajinaan ja mestareinaan ja joiden kanssa yhdessä
se pikemmin kernaasti erehtyy; se syyttää itseänsä ja tuomitsee
itsensä joko siitä, että pysähtyy ulkokuoreen, voimatta tunkeutua
ytimeen saakka, tahi siitä, että katselee asiaa jossakin väärässä
valaistuksessa. Se tyytyy vain turvaamaan itsensä sekaisuudelta ja
hillittömyydeltä; heikkoutensa se kernaasti myöntää ja tunnustaa. Se
luulee osaavansa oikein selittää käsitystapansa huomaamat piirteet;
mutta ne ovat heikot ja epätäydelliset.

Suurin osa Aisopoksen taruja voidaan käsittää ja selittää useammalla
eri tavalla: ne, jotka selittävät ne mytologisesti, valitsevat niistä
yhden puolen, joka soveltuu tarun sisällyksen kanssa hyvin yhteen;
mutta useimmiten se on vain ensiksi silmäänpistävä ja päällimmäinen
puoli; niitä on niin monta muuta elävämpää, olennaisempaa ja
syvällisempää, joihin saakka he eivät ole osanneet tunkeutua: samoin on
minunkin laitani.

Mutta, mennäkseni eteenpäin, minusta on aina näyttänyt siltä, että
runouden alalla Vergilius, Lucretius, Catullus ja Horatius ovat aivan
verrattomasti ensi sijalla, ja varsinkin Vergilius Georgica-runoissaan,
joita pidän runouden täydellisimpänä tuotteena; siihen verraten voi
helposti huomata, että _Aeneidissä_ on kohtia, joita tekijä vielä
jonkin verran olisi hionut, jos hänellä olisi ollut siihen aikaa; ja
viides kirja näyttää minusta _Aeneidissä_ täydellisimmältä. Pidän
myöskin Lucanuksesta ja lueskelen häntä kernaasti, en niinkään hänen
tyylinsä kuin hänen sisäisen arvonsa ja hänen mielipiteittensä ja
arvostelujensa totuuden vuoksi. Mitä tulee kunnon Terentiukseen,
latinankielen herttaisimpaan ja viehättävimpään edustajaan, niin pidän
häntä ihmeteltävän taitavana kuvaamaan elävästi sielun liikkeitä ja
luonteittemme laatua; joka hetki tekomme johtavat ajatukseni häneen;
en voi häntä lukea niin usein, etten löytäisi hänestä jotakin uutta
kauneutta ja viehätystä.

Vergiliuksen aikalaiset valittivat, että eräät pitivät Lucretiusta
hänen vertaisenaan; olen sitä mieltä, että se todella onkin epätasainen
vertaus; mutta minulla on aika tekeminen pysyäkseni varmana tässä
uskossa, kun olen kiinni jossakin Lucretiuksen kauneista kohdista. Jos
he panivat pahakseen tuon vertauksen, niin mitä he sanoisivat niiden
hienostumattomasta yksinkertaisuudesta ja typeryydestä, jotka vertaavat
häneen nykyaikana Ariostoa?

    _O saeclum insipiens et inficetum_![123]

Arvelen, että muinaisajan ihmisillä oli vielä enemmän syytä olla
tyytymättömiä niihin, jotka asettivat Plautuksen Terentiuksen rinnalle
(jälkimmäinen tuntuu paljoa enemmän aatelismieheltä), kuin niihin,
jotka pitivät Lucretiusta Vergiliuksen veroisena. Terentiuksen
arvostamiseen ja etusijalle asettamiseen on paljon vaikuttanut se
seikka, että hän on ainoa arvoluokastaan, jonka sanoja roomalaisen
kaunopuheisuuden isä niin usein lainaa; samoin se arvostelu, jonka
roomalaisten runoilijain ensimmäinen arvostelija antaa toveristaan.

Usein on tullut mieleeni, kuinka nykyaikaiset huvinäytelmäin
kirjoittajat (kuten esimerkiksi italialaiset, jotka siinä onnistuvat
jotenkin hyvin) käyttävät kolme neljä Plautuksen tahi Terentiuksen
komediain aihetta tehdäkseen niistä yhden omansa; he kasaavat yhteen
ainoaan komediaan viisi kuusi Boccaccion kertomusta. Puuttuva luottamus
kykyynsä pitämään puolensa omin viehätysvoimin panee heidät ahtamaan
kappaleensa noin täyteen sisällystä: heidän täytyy saada jotakin tukea,
mihin nojautua; ja kun ei heillä omassa varastossaan ole kylliksi millä
kiinnittää mieltämme, tahtovat he huvittaa meitä kappaleen juonella.

Äsken mainitun kirjailijan laita on aivan päinvastainen: hänen
sanontansa ansiot ja kauneudet riistävät meiltä mielenkiinnon hänen
aineeseensa; hänen siroutensa ja herttaisuutensa kiehtovat meidät
kaikkialla; hän on aina niin hauska,

    _liquidus, puroque simillimus amni_,[124]

ja täyttää mielemme omalla viehätyksellään siihen määrään, että siltä
unohdamme hänen näytelmäänsä juonen viehätyksen.

Tämä sama havainto vie minut askeleen eteenpäin: huomaan, että hyvät
ja vanhat kirjailijat eivät ole välttäneet vain espanjalaisten ja
Petrarcan jäljittelijäin eriskummaisen suurisanaisuuden, vaan vieläpä
niiden lievempien ja hillitympien hienouksien tavoittelua ja haeskelua,
jotka ovat koristamassa kaikkia seuraavien vuosisatojen runoteoksia.
Kuitenkaan ei ole sitä hyvää arvostelijaa, joka kaipaisi niitä näillä
muinaisajan kirjailijoilla ja joka ei ihailisi verrattoman paljon
enemmän tuota Catulluksen epigrammien tasaista hioutuneisuutta,
ainaista viehkeyttä ja kukkeata kauneutta kuin kaikkia pistosanoja,
joilla Martialis tekee epigrammiensa kärjen niin teräväksi. Syy
on tuo sama, jonka vastikään mainitsin, kuten Martialis sanoo
itsestään, _minus illi ingenio laborandum fuit, in cujus locum materia
successerat_.[125]

Nuo ensin mainitut tekevät kylliksi tuntuvan vaikutuksen saattamatta
mieltänsä kuohuksiin ja kiihoittamatta itseään; heillä on naurun
aihetta kaikkialla, heidän ei tarvitse kutkuttaa itseään; jälkimmäiset
tarvitsevat apua ulkoapäin; he nousevat hevosen selkään, koska eivät
ole kylliksi voimakkaita omilla jaloillaan: aivan samoinkuin meidän
tanssiaisiimme nähden nuo halpasäätyiset miehet, jotka pitävät
tanssikoulua, kun eivät osaa jäljitellä aatelistemme ryhtiä ja
hienoa esiintymistapaa, koettavat suositella itseään vaarallisilla
hypyillä ja muilla oudoilla ja ilveilijämäisillä liikkeillä, ja
naisille tekevät vähemmän vaikeuksia heidän asentonsa tansseissa,
joissa on erilaisia ruumiinväännähdyksiä ja kiivaita liikkeitä, kuin
eräänlaisissa toisissa paraatitansseissa, joissa heidän ei tarvitse
muuta kuin yksinkertaisesti kävellä luonnollisin askelin ja näyttää
teeskentelemätöntä ryhtiä ja tavallista viehätyskykyään; ja samoin
kuin olen nähnyt myöskin oivallisten näyttelijäin jokapäiväisissä
pukimissaan ja tavallisessa olennossaan valmistavan meille kaiken
sen nautinnon, jota heidän taiteensa voi tarjota; aloittelijain
sitävastoin, jotka eivät ole niin oppineita, tarvitsevan jauhota
kasvonsa, pukeutua valepukuun, teeskennellä liikkeitä ja hurjia
virnistyksiä saadakseen meidät nauramaan. Tämän minun käsitykseni
huomaa oikeaksi paremmin kuin missään muualla verratessa _Aeneidia_ ja
_Raivoavaa Rolandia_: edellisen näkee lentävän nopein siivin, korkealla
ja varmasti, yhä jatkaen omaan suuntaansa; jälkimmäisen lentelevän
ja hyppelevän kertomuksesta kertomukseen, ikäänkuin oksalta oksalle,
luottamatta siipiinsä muuta kuin aivan lyhyttä taipaletta varten,
ja laskeutuvan jaloilleen tuon tuostakin, peläten hengästyvänsä ja
voimainsa pettävän:

    _Excursusque breves tentat_.[126]

Siinä siis, mitä tämäntapaisiin aineisiin tulee, ne kirjailijat, jotka
minua eniten miellyttävät.

Mitä tulee muihin lukuihini, joissa yhdistän vähän enemmän
hyötyä huviin ja joiden avulla opin järjestämään mielipiteeni ja
elämänkatsomukseni, niin ne kirjat, joita tähän tarkoitukseen käytän,
ovat Plutarkhos, siitä pitäin kun hänen teoksensa on käännetty
ranskaksi, ja Seneca. Niillä on molemmilla minun luonnonlaadulleni se
huomattava etu, että oppi, jota niistä etsin, niissä on käsiteltynä
erillisissä palasissa, jotka eivät vaadi pitkällistä työtä, jollaiseen
olen kykenemätön: niin on laita Plutarkhoksen Pikkuteosten ja Senecan
Kirjeiden, jotka ovat kaunein ja hyödyllisin osa heidän kirjoitelmiaan.
Ei tarvita suurta rohkeutta niihin ryhtyäkseni, ja heitän ne taas
milloin mieleni tekee, sillä ne eivät ole yhtäjaksoisia eivätkä
toisistaan riippuvaisia. Useimmat hyödylliset ja oikeat mielipiteet
ovat näillä kirjoilla yhteiset, niinkuin heidän kohtalonsa myöskin
salli heidän syntyä suunnilleen samalla aikakaudella; kumpikin oli
yhden Rooman keisarin opettaja; molemmat olivat vieraasta maasta
kotoisin, molemmat rikkaita ja mahtavia.

Heidän oppinsa on filosofian hienointa mehua, ja se esitetään
yksinkertaisesti ja asiallisesti. Plutarkhos on yksikantaisempi
ja yhdenmukaisempi, Seneca ikäänkuin huojuvampi ja vaihtelevampi.
Jälkimmäinen vaivaa itseänsä, terästäytyy ja ponnistelee nostaakseen
hyveen aseisiin heikkoutta, pelkoa ja paheellisia pyyteitä
vastaan, toinen ei näytä arvioivan niiden voimaa niin suureksi
eikä huolivan niiden vuoksi kiirehtiä askeleitaan eikä ruveta
varuilleen, Plutarkhoksella on platonilaiset mielipiteet, lempeät ja
yhteiskunnalliseen yhdyselämään soveltuvaiset; toisella stoalaiset ja
epikurolaiset, vähemmän omiaan yleiseen käytäntöön, mutta mielestäni
mukavammat yksityiselle ja lujemmat. Näyttää siltä kuin Seneca tekisi
jonkin verran myönnytyksiä aikuistensa keisarien tyranniudelle,
sillä pidän varmana, että se arvostelu, jolla hän tuomitsee Caesarin
jalomieliset murhaajat, on pakosta annettu; Plutarkhos on kaikissa
suhteissa vapaa. Seneca on täynnä hienouksia ja älynvälähdyksiä,
Plutarkhos on täynnä asiallista sisällystä. Edellinen kiihoittaa meitä
enemmin ja liikuttaa mieltämme, jälkimmäinen tyydyttää meitä enemmin ja
palkitsee meidät paremmin; hän opastaa meitä, toinen meitä kannustaa.

Mitä Ciceroon tulee, niin hänen teoksistaan voivat tarkoitustani
palvella ne, jotka käsittelevät erikoisesti moraalifilosofiaa.
Mutta tunnustaakseni rohkeasti totuuden (kun näet kerran on astunut
häpeämättömyyden rajojen yli, niin ei enää mikään ole pidättämässä),
hänen kirjoitustapansa, niinkuin jokainen muu samanlainen, tuntuu
minusta ikävältä: sillä hänen esipuheensa, määritelmänsä, jaoittelunsa
ja etymologiansa nielevät suurimman osan hänen teostansa; mikä on
elävää ja ydintä, se tukahtuu noihin pitkäveteisiin valmisteluihin.

Kun olen tunnin ajan häntä lukenut, mikä minulle on paljon, ja palautan
mieleeni, mitä mehua ja ydintä olen siitä saanut irti, niin enimmäkseen
en löydä siitä muuta kuin tyhjää; sillä hän ei vielä ole päässyt
esitystänsä tukeviin todisteihin eikä perusteihin, jotka varsinaisesti
koskevat etsimääni ydinkohtaa. Minulle, joka en muuta pyydä kuin
tulla viisaammaksi, oppineemmaksi enkä kaunopuheisemmaksi, eivät nuo
logiikan ja Aristoteleen mukaiset määritelmät ole omiaan; tahdon, että
aloitetaan pääkohdasta; ymmärrän tarpeeksi hyvin, mitä on Kuolema
ja Nautinto, jottei tarvitse vitkastella niiden perinpohjaisessa
määrittelemisessä. Etsin, ja heti alun alkaen, hyviä ja vankkoja
perusteita, jotka opettaisivat minut kestämään niiden hyökkäyksen;
eivät kieliopilliset rikkiviisaudet eikä sanojen ja todistelujen
taidokas sommittelu ole siihen omiaan. Haluan esitystä, joka tekee
ensi rynnäkön suoraan epäilyksenalaisen asian pahimpaan paikkaan;
hänen esityksensä herpoutuu itse ydinkohdan ympärille; se on omansa
kouluja varten, oikeudenkäyntejä ja saarnoja varten, joissa meillä on
aikaa torkkua, ja olemme vielä neljännestunnin kuluttua kyllin ajoissa
paikalla päästäksemme taas esityksen juoneen käsiksi. On tarpeellista
puhua siten tuomareille, jotka tahtoo voittaa puolelleen vääryydellä
tahi oikeudella, lapsille ja alhaisolle, joille täytyy sanoa kaikki
ja katsoa, mikä tepsii. En tahdo, että koettamalla koetetaan
herättää tarkkaavaisuuttani, ja että minulle sen seitsemänkymmentä
kertaa huudetaan: "Kuulkaa nyt!" niinkuin tekevät meidän airueemme.
Roomalaiset sanoivat jumalanpalveluksessaan _Hoc age_,[127] minkä me
sanomme omassamme _Sursum corda_:[128] ne ovat aivan tarpeettomia
sanoja minulle; olen jo kotonani kylliksi valmistautunut. En tarvitse
houkutteluja enkä höysteitä; syön kyllä lihan pelkältäänkin; ja sen
sijaan että tuollaiset valmistelut ja asianalkajaiset kiihoittaisivat
ruokahaluani, ne väsyttävät sitä ja tympäisevät.

Kelvanneeko aikani vallaton henki puolustuksekseni siitä pyhää
loukkaavasta julkeudesta, että pidän yhtä pitkäveteisinä jopa
Platoninkin dialogeja, hän kun ei päästä ainettaan tarpeeksi
oikeuksiinsa, ja valitan, että mies, jolla oli niin paljon parempaa
sanottavana, panee niin paljon aikaa noihin pitkiin, turhiin ja
valmisteleviin puheluihin. Puuttuva kielitaitoni on minulla parempana
puolustuksena sille seikalle, etten huomaa mitään hänen kielensä
kauneudesta. Haluan ylimalkaan kirjoja, jotka sovittavat käytäntöön
tieteitä, en sellaisia, jotka rakentelevat järjestelmiä. Molemmat
ensinmainitut ja Plinius ja heidän kaltaisensa eivät sano _Hoc age_; he
tahtovat olla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka ovat hoksanneet sen
itsestään; tahi jos he niin sanovat, niin se on itse aineen lausuma
_Hoc age_, jolla on oma erikoinen sisällyksensä.

Luen myöskin kernaasti Kirjeitä Atticukselle, en vain siksi, että
ne sisältävät sangen runsaasti tietoja hänen aikansa historiasta
ja valtiollisista asioista, vaan paljon enemmän senvuoksi, että
löydän niistä hänen yksityisen luonnonlaatunsa: olen näet, kuten
toisessa kohdin jo olen sanonut, erikoisen utelias oppimaan tuntemaan
kirjailijoitteni sielun ja vilpittömät mielipiteet. Sopii kyllä
arvostella heidän taitoaan, mutta ei heidän luonnettaan eikä heitä
itseään sen nojalla, mitä osoittavat ne heidän teoksensa, jotka he
levittivät nähtäviksi maailman näyttämölle. Olen tuhannesti valittanut,
että olemme menettäneet kirjan, jonka Brutus oli kirjoittanut
"hyveestä", sillä on hyvä oppia teoria niiltä, jotka hyvin osaavat
käytännön. Mutta koska saarna on toista kuin saarnaaja, niin näen
Brutuksen yhtä kernaasti Plutarkhoksen teoksissa kuin hänen omassaan:
tahtoisin mieluummin todella tietää, mitä pakinoita hän piti teltassaan
jollekin yksityiselle ystävälleen jonkin taistelun aattoiltana, kuin
mitä hän puhui seuraavana päivänä armeijalleen; ja mitä hän teki
työhuoneessaan ja kamarissaan mieluummin kuin mitä hän teki torilla ja
senaatissa.

Mitä Ciceroon tulee, olen samaan mieltä, mitä yleensä ollaan, että
paitsi tietoja ei ollut paljon etevyyttä hänen sielussaan: hän oli
kelpo kansalainen, hyväluontoinen, niinkuin helposti ovat lihavat ja
leikkisät miehet, jollainen hän oli; mutta pehmeyttä ja kunnianhimoista
itserakkautta, sitä hänessä valehtelematta oli paljon. Niinpä en
tiedä, miten antaa hänelle anteeksi, että hän katsoi runojansa
julkaisemisen arvoisiksi; huonojen runojen sepittäminen ei ole suuri
puutteellisuus, mutta puutteellisuutta on, ettei hän ole tuntenut,
kuinka sopimattomia ne olivat hänen kunniakkaan nimensä arvolle. Mitä
hänen kaunopuheisuuteensa tulee, niin se on aivan vertojaan vailla; en
usko, että kukaan koskaan vetää hänelle vertoja.

Kun Cicero nuorempi, joka ei ollut isänsä kaltainen muuta kuin
nimeltään, oli sotajoukon johtajana Aasiassa, oli eräänä päivänä hänen
ruokapöydässään useampia muukalaisia, muiden muassa Caestius, joka
oli istuutunut alapäähän pöytää, niinkuin ihmisiä usein luiskahtaa
mukaan ylhäisten yleisten ruokapöytien ääreen. Cicero kysyi eräältä
palvelijaltaan kuka hän oli. Tämä sanoi hänelle hänen nimensä. Mutta
kun hänen ajatuksensa olivat muualla ja hän unohti mitä hänelle
vastattiin, niin hän kysyi sitä häneltä vielä pari kolme kertaa. Jottei
hänen tarvitsisi vaivautua toistamaan hänelle niin usein samaa asiaa,
ja saadakseen hänet huomaamaan sen jonkin erikoisseikan avulla, sanoi
palvelija hänelle: "Se on se Caestius, josta teille on kerrottu, ettei
hän pidä suuressakaan arvossa isänne puhetaitoa omaansa verraten."
Siitä äkkiä loukkaantuneena Cicero käski ottaa kiinni tuon Caestius
paran ja pieksetti häntä itsensä nähden oikein aikalailla. Kas siinä
epäkohtelias isäntä!

Niidenkin joukossa, jotka ovat pitäneet hänen kaunopuheisuuttansa
kaiken kaikkiaan verrattomana, on ollut niitä, jotka eivät ole
jättäneet huomauttamatta sen puutteellisuuksia; niinpä tuo suuri
Brutus, hänen ystävänsä, sanoi, että se oli särkynyttä ja rampautunutta
(_fractam et elumbem_) kaunopuheisuutta. Hänen aikuisensa puhujat
moittivat hänessä myöskin tuota omituista, eräänlaisen pitkän
loppusäkeen tavoittelua hänen periodiensa lopussa ja panivat merkille
sanat _esse videatur_,[129] joita hän siinä niin usein käyttää. Minä
puolestani pidän enemmän loppusäkeestä, joka päättyy lyhyemmin,
jakautuen jambeihin. Kuitenkin hän joskus, mutta harvoin, panee
rytmeihinsä hyvinkin kolean sävyn; minun korviini kuuluu sellaiselta
seuraava merkille panemani kohta: _Ego vero me minus diu senem esse
mallem, quam esse senem antequam essem_.[130]

Historioitsijat ovat parhaat valttini, sillä ne ovat huvittavia ja
helppoja lukea; ja samalla ihminen ylimalkaan, jonka tuntemista
tavoittelen, ilmenee heidän teoksissaan elävämpänä ja eheämpänä kuin
missään muualla: hänen sisällisten ominaisuuksiensa moninaisuus ja
todellinen laita sekä suurin piirtein että yksityiskohdissa, hänen
henkisen rakenteensa ja sitä uhkaavien tilapäisvaikutusten erilaiset
mahdollisuudet. Mutta elämäkertain kirjoittajat ovat minulle sitäkin
enemmän omiaan, kun heitä huvittavat enemmän henkilöiden aivoitukset
kuin niiden tulokset, enemmän se, mikä lähtee sisästä, kuin se, mikä
tapahtuu ulkopuolella: siitäpä syystä Plutarkhos on kaikin puolin minun
mieheni. Olen hyvin pahoillani, ettei meillä ole tusinaa Diogenes
Laërtiuksia tahi ettei hänen teoksensa ole laajempi, tahi ettei sitä
ymmärretä paremmin: sillä olen yhtä utelias tuntemaan noiden maailman
suurten opettajain kohtalot ja elämänvaiheet kuin heidän erilaiset
oppinsa ja mielipiteensä. Tähän tapaan historiaa tutkiessa täytyy
selailla eroituksetta kaikenlaisia kirjailijoita, vanhan ja uuden ajan,
vieraskielisiä ja ranskalaisia, oppiakseen asiat, joita he eri tavoin
käsittelevät.

Mutta erikoisesti näyttää minusta Caesar ansaitsevan tutkimista, ei
vain historiatieteen, vaan itsensä vuoksi: niin paljon täydellisempi
ja etevämpi hän on kaikkia muita, vaikka Sallustiuskin luetaan mukaan.
Luen todella tätä kirjailijaa hiukan hartaammin kunnioittaen kuin
ihmisten teoksia yleensä luetaan, milloin katsellen häntä itseään
hänen teoissaan ja hänen suuruutensa ihmettä, milloin hänen kielensä
puhtautta ja verratonta hioutuneisuutta, joka on vienyt voiton ei
vain kaikista historioitsijoista, kuten Cicero sanoo, vaan ehkäpä
Cicerosta itsestäänkin. Hän on vihollisistaan puhuessaan niin vilpitön
lausunnoissaan, että lukuunottamatta pettäviä värejä, joilla hän kokee
peittää asiansa vääryyttä ja ruttomaisen kunnianhimonsa saastaisuutta,
luulen, että siinä yksin voi hänessä löytää moitteen sijaa, että hän
on puhunut liian niukasti itsestään; sillä niin monia suurtöitä ei ole
voitu hänen toimestaan suorittaa niin, etteivät ne olisi kysyneet hänen
henkilökohtaista toimintaansa paljoa enemmän kuin mitä hän näyttää
niihin panevan.

Pidän joko sangen yksinkertaisista tahi erinomaisen etevistä
historiankirjoittajista. Yksinkertaiset, joilla ei ole mitään omaansa
lisättävänä esitykseensä, ja jotka siinä osoittavat vain huolellisuutta
ja tarkkuutta, kooten kaikki mitä tulee heidän tietoonsa ja merkiten
muistiin hyvässä uskossa kaikki asiat valikoimatta ja lajittelematta,
jättävät totuuden huomaamista varten tarpeellisen arvostelemisen
kokonaan meidän asiaksemme: sellainen on muiden muassa esimerkiksi
tuo kelpo Froissart, joka tehtävässään on menetellyt niin avomielisen
vilpittömästi, että hän, jos on tehnyt virheen, ei mitenkään pelkää sen
tunnustamista ja korjaamista siinä, missä hänelle on sitä huomautettu,
ja joka meille esittää jopa erilaiset liikkeellä olleet huhutkin ja
erilaiset kuulemansa kertomukset: siinä on historian aineisto kaikessa
alastomuudessaan ja muodottomuudessaan; kukin voi käyttää sitä
hyväkseen ymmärryksensä mukaan.

Erinomaisen etevät kykenevät valikoimaan sen, mikä on tietämisen
arvoista, osaavat eroittaa kahdesta selonteosta sen, joka on
todenmukaisempi; ruhtinasten olosuhteiden ja luonnonlaadun nojalla he
tekevät johtopäätöksiä heidän aikeistaan ja panevat heidän suuhunsa
asianmukaiset sanat; heillä on oikeus anastaa se arvovalta, että he
tahtovat taivuttaa meidän mielipiteemme omansa mukaiseksi; mutta
tietysti sellainen ei sovi monellekaan miehelle. Keskinkertaiset
(jollaiset ovat tavallisimpia) pilaavat meiltä kaikki; he tahtovat
pureksia kaikki meille valmiiksi; he anastavat oikeuden arvostella
ja siis myöskin suunnata historiaa mielensä mukaan; sillä niin pian
kuin arvostelu kallistuu tietylle taholle, ei voi varjella itseään
kääntämästä ja vääntämästä kertomusta siihen suuntaan; he ryhtyvät
valikoimaan tietämisen arvoiset asiat ja salaavat meiltä usein sen
ja sen sanan, sen ja sen yksityisen teon, joka olisi meidän parempi
tietää; he jättävät mainitsematta, muka mahdottomina uskoa, sellaiset,
mitä eivät ymmärrä, ja ehkä vielä monen seikan siksi, etteivät osaa
sanoa sitä hyvällä latinan- tahi ranskankielellä. Näytelkööt he vain
pelkäämättä puhe- ja esitystaitoaan, arvostelkoot vain mielensä mukaan;
mutta jättäkööt myöskin meille mahdollisuuden arvostella heidän
jälkeensä älköötkä lyhentelemällä ja valikoimalla muuttako tahi katsoko
joutavaksi mitään aineiston kokonaisuudesta, vaan siirtäkööt sen meille
puhtaana ja eheänä kaikissa suhteissa.

Useimmiten valitaan tähän tehtävään, ja varsinkin näinä aikoina,
henkilöitä alhaison riveistä, huomioon ottaen ainoastaan, että heillä
on hyvä puhetaito, ikäänkuin koettaisimme heiltä oppia kielioppia;
ja heillä puolestaan, kun ovat palkatut vain sitä varten ja ovat
tarjonneet kaupaksi vain jaaritustaitonsa, on oikeus myöskin välittää
etupäässä vain siitä puolesta asiaa; niinpä he, säästämättä kauniita
sanoja, punovat meille kauniin kudoksen huhuista, joita ovat
kadunkulmista haalineet. Ainoat hyvät historiateokset ovat niiden
itsensä kirjoittamat, jotka johtivat valtioasioita tahi olivat mukana
niitä johtamassa tahi joiden ainakin on ollut suotu johtaa toisia
samanlaatuisia; sellaisia ovat melkeinpä kaikki kreikkalaiset ja
roomalaiset; sillä kun useammat silminnäkijät ovat kirjoittaneet
samasta asiasta (niinkuin siihen aikaan oli laita, että ylhäinen
asema ja tiedot tavallisesti sattuivat yhteen), niin erehdyksen, jos
sellainen on olemassa, täytyy olla ihmeen vähäpätöinen ja koskea sangen
epävarmaa syrjäseikkaa. Mitä voi toivoa lääkäriltä, joka käsittelee
sotaa, tahi koulupojalta, joka kirjoittaa ruhtinasten suunnitelmista?

Jos tahdomme huomata, kuinka tunnontarkkoja roomalaiset olivat siinä
suhteessa, niin siitä ei tarvita muuta kuin seuraava esimerkki: Asinius
Pollio[131] huomasi Caesarinkin historiateoksissa jonkin erehdyksen,
jonka tämä oli tullut tehneeksi senvuoksi, ettei ollut voinut luoda
katseitaan joka kohtaan armeijaansa, vaan oli uskonut yksityisiä
henkilöitä, jotka usein kertoivat hänelle asioita, jotka eivät olleet
kylliksi tarkistettuja, tahi myöskin senvuoksi, että hänen sijaisensa
eivät olleet antaneet hänelle kyllin tarkkoja tietoja hänen poissa
ollessaan hoitamistaan asioista.

Onko tämä totuuden etsintä vaikeaa, sen voi huomata siitä, että
esimerkiksi johonkin taisteluun nähden ei voi luottaa sen tietoihin,
joka on ollut sitä johtamassa, eikä sotamiehiin siihen nähden, mitä on
tapahtunut heidän läheisyydessään, ellei, kuten tuomarin valmistavassa
tutkinnossa, kuulustella todistajia vastakkain ja saada kuulla
vastaväitteitä todistettaessa jokaisen tapahtuman pikkuseikkoja.
Todellakin, ne tiedot, mitä meillä on historiastamme, ovat paljoa
löyhempiä; mutta tätä seikkaa on Bodin[132] käsitellyt riittävästi ja
minun käsityskantani mukaisesti.

Korvatakseni hiukan muistini petollisuutta ja puutteellisuutta, joka
on niin tavaton, että minulle on useamman kerran sattunut, että olen
ottanut uudestaan käsille muka uusina ja minulle tuntemattomina
kirjoja, jotka olin lukenut huolellisesti muutamia vuosia aikaisemmin
ja töhertänyt täyteen muistiinpanojani, olen jo jonkin aikaa pitänyt
tapanani merkitä jokaisen kirjan loppuun (tarkoitan niitä, joita en
tahdo käyttää kuin kerran) ajan, jolloin olen lukenut sen loppuun, ja
pääpiirteittäin arvostelun, jonka olen saanut siitä muodostetuksi,
jotta tuo muistuttaisi mieleeni ainakin ulkomuodon ja yleiskäsityksen,
jonka olin saanut kirjailijasta häntä lukiessani. Tahdon jäljentää
tähän eräitä näistä muistiinpanoistani.

Näin kirjoitin noin kymmenen vuotta sitten
Guicciardini-painokseeni[133] (puhukoot, näet, kirjani mitä kieltä
tahansa, niin minä puhun niille omaani): "Hän on huolellinen
historioitsija, jolta mielestäni tarkemmin kuin keltään toiselta
voi saada tietää totuuden hänen aikansa valtioasioista; hän onkin
useimmissa niistä ollut itse toimien mukana, vieläpä kunniakkaalla
arvosijalla. Ei mitenkään näytä siltä kuin hän vihasta, suosiosta
tahi itserakkaudesta olisi esittänyt asiat väärässä valossa; siitä
ovat takeina ne vapaat arvostelut, joita hän antaa vallanpitäjistä,
nimenomaan niistä, jotka olivat hänet korottaneet valtiotoimiin ja
häntä niissä käyttäneet, esimerkiksi paavi Clemens Seitsemännestä.
Mitä tulee siihen puoleen, josta hän näyttää tahtovan olla eniten
ylpeä, nimittäin hänen syrjähyppäyksiinsä ja puheisiinsa, niin niitä
on hyviä ja sellaisia, joissa on runsaasti kauniita kohtia, mutta
hän rakastaa niitä liiaksi; sillä kun hän ei tahdo jättää mitään
sanomatta ja kun hänellä on niin runsas ja laaja, melkeinpä loppumaton
aine, käy hän pitkäveteiseksi ja lähentelee hiukan skolastikkojen
monisanaisuutta. Olen myöskin pannut merkille sen seikan, että vaikka
hän arvostelee niin monia henkilöitä ja tekoja, niin monia alotteita
ja päätöksiä, niin hän ei koskaan johda ainoatakaan hyveestä,
uskonnosta ja omastatunnosta, ikäänkuin nämä tekijät olisivat hävinneet
aivan olemattomiin maailmasta; ja kaikkiin tekoihin, näyttäköötpä
ne itsessään kuinka kauniilta tahansa, hän etsii syyn jostakin
paheellisesta aiheesta tahi jonkinlaisesta oman voiton pyynnistä. On
mahdotonta ajatella, ettei tuossa äärettömässä tekojen paljoudessa,
jota hän arvostelee, olisi ollut edes yhtään järjen tietä syntynyttä;
ei mikään turmelus ole voinut vallata ihmisiä niin yleisesti, ettei
edes joku ole pelastunut tartunnasta. Tuo panee minut pelkäämään, että
siinä on vähän hänen oman vaistonsa vikaa, ja se voi olla johtunut
siitä, että hän on arvostellut muita itsensä mukaan."

Kappaleeseeni Philippe de Comminesin[134] muistelmia on kirjoitettu
seuraavaa: "Hänellä tapaa lempeää ja miellyttävää, koruttoman
yksinkertaista kieltä, puhtaan kertomatyylin, josta tekijän
vilpittömyys ilmeisenä loistaa esiin, ja joka on vapaa itserakkaudesta
hänen puhuessaan itsestään, ja puolueellisuudesta ja kateudesta hänen
puhuessaan muista; hänen puheissaan ja kehoitussanoissaan enemmän
hyvää innostusta ja totuutta kuin mitään erinomaista taitavuutta; ja
kaikkialla arvokkuutta ja vakavuutta, joka todistaa, että hän on hyvää
syntyperää ja kasvatettu valtiomiespiireissä."

Herra du Bellayn[135] Muistelmiin: "Aina on huvittavaa nähdä asiat
niiden esittäminä, jotka ovat koettaneet, miten niitä tulee johtaa;
mutta ei voi kieltää, että silminnähtävästi on huomattavissa,
kuinka nämä herrat ovat menettäneet paljon sitä esitystavan
suoruutta ja vapautta, joka niin loistavana näyttäytyy muinaisilla
heidänlaisillaan kirjailijoilla, kuten herra de Joinvillellä, Pyhän
Ludvigin palvelijalla, Eginhardilla, Kaarle Suuren kanslerilla, ja
Philippe de Comminesilla, joka on tuoreemmassa muistissamme. Tämä
on pikemmin puolustuspuhe Frans-kuninkaan puolesta keisari Kaarle
Viidettä vastaan kuin historiaa. En tahdo uskoa, että he ovat mitään
muuttaneet, mitä pääasiaan tulee, mutta oikein työkseen he kääntävät
tapahtumain arvostelun, usein vastoin järkeä, meidän eduksemme ja
jättävät mainitsematta kaikki, mikä on arkatuntoista heidän herransa
elämässä, kuten näkyy esimerkiksi siitä, että herrojen de Montmorencyn
ja de Brionin epäsuosioon joutumista ei ole muistettu; eipä edes
madame d'Étampesin nimeäkään ole tavattavissa. Voi peitellä salaiset
teot, mutta on anteeksiantamaton virhe vaieten sivuuttaa sellaista,
mitä kaikki tietävät, ja asioita, joista on ollut julkisia ja niin
tärkeitä seurauksia. Siis, jos tahdotaan täydellisesti oppia tuntemaan
Frans-kuningas ja hänen aikansa historialliset tapahtumat, niin
käännyttäköön toisaalle, jos minua uskotaan. Tässä teoksessa voi olla
hyödyllinen se seikkaperäinen esitys, joka koskee niitä taisteluja ja
sotatoimia, joissa nämä herrat ovat olleet mukana, muutamain heidän
aikansa ruhtinasten yksityisiä sanoja ja tekoja sekä herra de Langeayn
johtamia hankkeita ja keinotteluja; siinä on runsaasti tietämisen
arvoisia asioita ja varsin hyviä puheita."



22

JULMUUDESTA

(II, 11)


Mitä minussa on hyvää, se on minussa kohtalon minulle suomasta
syntymästä; en ole sitä saanut lain, enkä opetuksen tahi muun opettelun
avulla: minussa oleva viattomuus on luontaista viattomuutta; voimia
vähän ja taitoa ei ensinkään. Vihaan muiden paheiden mukana hirveästi
julmuutta, sekä luonnostani että järkeni vaatimuksesta, äärimmäisenä
kaikista paheista; mutta tämä vihani menee sellaiseen hempeyteen
saakka, että minusta on vastenmielistä nähdä tapettavan kanaa, enkä
siedä kuulla jäniksen parkuvan koirieni hampaissa, vaikka metsästys
onkin ylenmäärin hauskaa...

Oikeudessakin kaikki, mikä menee pitemmälle kuin yksinkertainen
kuolema, tuntuu minusta pelkältä julmuudelta, varsinkin meidän
taholtamme, joiden tulisi katsoa velvollisuudeksemme lähettää sielut
iankaikkisuuteen otollisessa tilassa, mikä ei ole mahdollista,
jos olemme saattaneet ne kuohuksiin ja epätoivoon sietämättömillä
tuskilla...

Eräs vangittu sotamies, joka äskettäin siitä tornista, jossa häntä
pidettiin, oli huomannut kansaa kokoontuvan torille ja kirvesmiesten
siellä pystyttelevän laitoksiaan, luuli, että se tapahtui häntä varten.
Hän päätti surmata itsensä, mutta hän ei löytänyt muuta siihen sopivaa
asetta kuin vanhan ruostuneen kärrynnaulan, jonka sattumalta sai
käsiinsä. Sillä hän iski itseään kovasti ensin kaksi kertaa kurkun
ympärille; mutta huomattuaan, että tämä ei tehonnut, hän iski itseään
pian senjälkeen kolmannen kerran vatsaan, jonne naula tarttui kiinni.
Ensimmäinen hänen vartijoistaan, joka astui sisään hänen luokseen,
tapasi hänet tässä tilassa, vielä hengissä, mutta maaten maassa ja
aivan heikontuneena näistä iskuista. Käyttääkseen aikaa, ennenkuin hän
heittäisi henkensä, kiiruhdettiin lukemaan hänelle hänen tuomionsa.
Kuultuaan siitä, että häneltä oli tuomittu vain pää poikki, hän
näytti jälleen rohkaisevan mielensä, suostui juomaan viiniä, josta ei
ollut huolinut, kiitti tuomareitaan heidän odottamattoman lempeästä
tuomiostaan ja kertoi päättäneensä surmata itsensä, tultuaan niistä
valmistuksista, joita oli nähnyt torilla tehtävän, siihen luuloon,
että häntä tahdottiin kiduttaa jollakin kauhealla rangaistuksella; hän
näytti olevan pelastunut kuolemasta, kun se kohtasi häntä toisessa
muodossa...

Elän aikana, jolloin meillä on yllinkyllin uskomattomia esimerkkejä
tästä paheesta hillittömien kansalaissotiemme vuoksi; muinaisajan
historiateoksissa ei tapaa mitään pahempia äärimmäisyyksiä kuin
mitä me saamme kokea joka päivä; mutta se ei ole minua mitenkään
totuttanut niihin. Tuskin saatoin uskoa, ennenkuin olin sen nähnyt,
että olisi olemassa niin villejä sieluja, että he, pelkästä murhan
tuottamasta nautinnosta, tahtoisivat sen tehdä: silpoa ja katkoa
toisten jäseniä, kannustaa älyään keksimään harvinaisia kidutuksia
ja uusia kuolemanlajeja, vihaamatta, tavoittelematta mitään hyötyä,
yksinomaan vain huvikseen katsellaksensa tuskissaan kuolevan ihmisen
säälittäviä eleitä ja liikkeitä, nauttiakseen hänen vaikeroimisistaan
ja valitushuudoistaan. Sillä se on äärimmäinen huippu, johon julmuus
voi kohota: _ut homo hominem non iratus, non timens, tantum spectaturus
occidat_.[136] Minä puolestani en ole voinut mielipahaa tuntematta
nähdä edes ajettavan takaa ja tapettavan viatonta eläintä, joka ei voi
puolustautua ja joka ei tee meille mitään pahaa; ja tuo tavallinen
tapahtuma, että hirvi, joka tuntee hengästyneensä ja uupuneensa ja
jolla ei enää ole muuta keinoa, kääntyy takaisin ja antautuu meille,
jotka sitä ajamme takaa, pyytäen meiltä armoa kyynelillään,

                   _questuque cruentus
    atque imploranti similis_,[137]

on minusta aina tuntunut hyvin vastenmieliseltä näyltä. Tuskin saan
kiinni elävän eläimen, jota en päästä jälleen irti; Pythagoras osteli
niitä kalastajilta ja linnustajilta tehdäkseen samoin;

                       _primoque a caede ferarum
    incaluisse puto maculatum sanguine ferrum_.[138]

Luonnostaan verenhimoiset eläimiin nähden osoittavat luontaista
taipumusta julmuuteen. Sittenkun Roomassa oli totuttu näkemään eläinten
tappoja, tuli ihmisten ja gladiaattorien vuoro. Pelkäänpä, että luonto
itse on istuttanut ihmiseen jonkinlaisen epäinhimillisyysvaiston.
Ei ketään huvita katsella, kuinka eläimet leikkivät keskenään
ja hyväilevät toisiansa; ja kaikkia huvittaa katsella, kuinka
ne raatelevat ja silpovat toisiaan. Ja jottei pilkattaisi tuota
myötätuntoa, jota tunnen niitä kohtaan, huomautan, että teologiakin
velvoittaa meidät osoittamaan niille jonkinlaista armeliaisuutta;
ja koska sama herra on sijoittanut meidät tähän palatsiinsa häntä
palvelemaan, ja koska ne, niinkuin mekin, ovat hänen perhettänsä, niin
se on oikeassa vaatiessaan meiltä jotakin arvonantoa ja myötätuntoa
niitä kohtaan.



23

RAIMOND DE SEBONDIN PUOLUSTUS

(II, 12)


Tiede on todella jotakin sangen hyödyllistä ja suurta. Sen halveksijat
todistavat riittävästi typeryytensä. Mutta en kuitenkaan anna sille
niin äärettömän suurta arvoa kuin muutamat ihmiset, esimerkiksi
filosofi Herillus, joka piti sitä korkeimpana hyvänä ja oli sitä
mieltä, että se kykeni tekemään meidät viisaiksi ja tyytyväisiksi.
Sitä minä en usko, enkä sitäkään, mitä toiset ovat sanoneet, että
tiede on muka kaikkien hyveitten äiti, ja että kaikki paheet johtuvat
tietämättömyydestä. Jos se on totta, niin se kaipaa pitkiä selityksiä.

Taloni on jo ammoin ollut avoinna oppineille miehille ja on
heidän piireissään hyvin tunnettu; isäni näet, joka siinä isännöi
viisikymmentä vuotta ja kauemminkin, kannatti lämpimästi tuota uutta
harrastusta, jolla kuningas Frans I suosi tieteitä ja taiteita
ja korotti ne arvoon, ja hän etsi hyvin halukkaasti ja suurin
kustannuksin oppineitten miesten seuraa, vastaanottaen heitä talossaan
kuin pyhiä henkilöitä, joiden suusta jollakin erikoisella tavalla
puhui jumalallisen viisauden henki, kokoillen heidän lausumiaan ja
puheitaan kuin oraakkelin vastauksia, ja sitä syvemmin kunnioittaen ja
hartaammin, mitä vähemmin hän oli pätevä niitä arvostelemaan; hän näet
ei ollut saanut minkäänlaista opillista sivistystä, enempää kuin hänen
esi-isänsäkään. Minä kyllä pidän oppineista, mutta en heitä jumaloi.

Muitten muassa Pierre Bunel, aikoinaan suuressa oppineen maineessa
ollut mies, joka oli jäänyt muutamiksi päiviksi Montaigneen isäni
seuraan yhdessä toisten hänenlaistensa miesten kanssa, lahjoitti
hänelle lähtiessään erään kirjan, jonka nimi on _Theologia naturalis,
sive Liber creaturarum, magistri Raimondi de Sebonde_.[139] Ja koska
isäni oli perehtynyt italian- ja espanjankieleen, ja tämä kirja on
kirjoitettu latinaisin päättein solkatulla espanjankielellä, niin Bunel
toivoi, että isäni varsin vähällä avulla voisi käyttää sitä hyväkseen,
ja suositteli sitä hänelle hyvin hyödyllisenä ja sen ajan mukaisena
kirjana, jolloin hän sen hänelle antoi: se tapahtui siihen aikaan,
jolloin Lutherin uudet aatteet alkoivat päästä arvoon ja järkyttää
monin paikoin meidän vanhaa uskoamme. Ja siinä hän oli varsin oikeassa,
aavistaen järkensä ajatuksella oikein, että tuo alkava tauti helposti
äityisi inhottavaksi ateismiksi. Sillä kun kerran kansan, joka ei
kykene arvostelemaan asioita itsenäisesti, vaan antautuu sattuman
ja näennäisyyksien valtoihin, on sallittu julkeasti halveksia ja
mestaroida niitä aatteita, joita se oli mitä hartaimmin kunnioittanut,
kuten esimerkiksi sen sielun autuutta koskevia, ja kun kerran on pantu
epäilyksenalaisiksi ja horjumaan eräitä sen uskonkappaleita, niin
se helposti piankin katsoo yhtä epävarmoiksi kaikki muutkin uskonsa
kappaleet, joilla sen käsityksessä ei ollut suurempaa mahtiarvoa eikä
lujempaa perustusta kuin niillä, joita on järkytetty, ja ravistaa
niskoiltaan, kuten tyrannimaisen ikeen, kaikki lakien arvovallan ja
vanhan tavan kunnioituksen siihen tekemät vaikutukset,

    _nam cupide conculcatur nimis ante metutum_,[140]

päättäen olla siitä lähtien suvaitsematta mitään, mihin se ei ole
painanut hyväksymisensä leimaa ja antanut nimenomaista suostumustaan.

Sitten, muutamia päiviä ennen kuolemaansa, isäni oli sattumalta
löytänyt tuon kirjan monien muiden hylkypaperien joukosta ja käski
minun kääntää sen itselleen ranskaksi. Ei ole vaikea kääntää
tämäntapaisia kirjailijoita, joiden teoksissa tuskin on muuta
jäljiteltävää kuin sisällys; mutta sellaisiin, jotka ovat panneet
paljon huolta kielen kauniiseen ja siroon asuun, on vaarallista ryhtyä,
varsinkin jos mielii siirtää heidän kirjoitelmansa jollekin varoiltaan
köyhemmälle kielelle. Se oli minulle varsin outoa ja uutta tehtävää,
mutta kun minulla silloin sattui olemaan hyvää aikaa, enkä voinut
kieltäytyä täyttämästä mitään käskyä, jonka oli antanut parhain isä,
mitä koskaan on ollut olemassa, niin suoritin sen niin hyvin kuin
taisin. Se ilahdutti häntä erittäin suuresti, ja hän määräsi, että
käännös painatettaisiin, mikä tehtiinkin hänen kuoltuaan.

Mielestäni tämän kirjailijan ajatukset olivat kauniita, hänen
teoksensa rakenne johdonmukainen ja hänen tarkoitusperänsä hartaasti
uskonnollinen. Koska monet ihmiset lukevat sitä kernaasti, varsinkin
naiset, joille meidän tulee tehdä enemmän palveluksia, olen usein
ollut lähtemäisilläni heille avuksi, vapauttamaan heidän kirjansa
kahdesta pääsyytöksestä, jotka sitä vastaan tehdään. Sen tarkoitus on
uskalias ja rohkea; se näet ottaa inhimillisillä ja luonnollisilla
järkiperusteilla tukeaksensa ja todistaaksensa ateisteja vastaan kaikki
kristinuskon opinkappaleet, ja sen se todella mielestäni tekeekin niin
vankasti ja menestyksellisesti, etten luule mahdolliseksi käsitellä
tätä ainetta paremmin, enkä usko kenenkään vetäneen sen tekijälle
vertoja.

Kun tämä teos näytti minusta liian runsasoppiselta ja kauniilta
kirjailijan sepittämäksi, jonka nimi on niin vähän tunnettu ja josta me
emme tiedä muuta kuin että hän oli espanjalainen, joka noin kaksisataa
vuotta sitten harjoitti lääkärinammattia Toulousessa, niin tiedustelin
kerran Adrianus Turnebukselta,[141] joka tiesi kaikki asiat, kuinka
tämän kirjan laita oikein oli. Hän vastasi minulle luulevansa, että
se oli jonkinlainen ydinmehu pyhän Tuomas Aquinolaisen opeista; sillä
todellakin ainoastaan tuo henki, rajattoman oppinut ja ihmeteltävän
terävä-älyinen, kykeni lausumaan sellaisia ajatuksia. Se vain on
varmaa, että olipa sen tekijä tahi keksijä kuka tahansa (eikä ole syytä
riistää ilman enempää aihetta Sebondelta tätä nimeä), hän oli perin
etevä mies, jolla oli useita oivallisia kykyjä.

Ensimmäinen moite, joka lausutaan hänen teoksestaan, on se, että
kristityt tekevät väärin itseään kohtaan tahtoessaan lukea uskontoansa
inhimillisillä järkiperusteilla, se kun on käsitettävissä vain uskolla
ja Jumalan armon erikoisen vaikutuksen avulla. Tässä vastaväitteessä
näyttää olevan jonkinlaista harrasta uskonnollisuutta, ja tästä
syystä meidän täytyy sitä maltillisemmin ja kunnioittavammin
koettaa tyydyttää niitä, jotka sen tuovat esiin. Se sopisi paremmin
jumaluusoppiin perehtyneen miehen tehtäväksi kuin minun, jolla siinä
ei ole mitään tietoja; olen kuitenkin sitä mieltä, että niin suuressa
ja jumalallisessa asiassa, joka on niin korkealla ihmisen ymmärryksen
yläpuolella kuin on tuo Totuus, jolla Jumala hyvyydessään on suvainnut
meitä valaista, on varsin tarpeellista, että hän ylenpalttisesta ja
erikoisesta suosiosta vielä antaa meille apunsa, voidaksemme sen
käsittää ja omaksua; enkä usko, että puhtaasti inhimilliset keinot
mitenkään siihen kykenevät; ja jos ne kykenisivät, niin muinaisten
vuosisatain niin lukuisilta harvinaisilta ja erinomaisilta ja niin
runsailla luontaisilla kyvyillä varustetuilta hengiltä ei olisi jäänyt
saavuttamatta tämä tietämys heidän järkensä avulla. Usko yksin käsittää
elävästi ja varmasti uskontomme ylevät salaisuudet, mutta silti ei ole
sanottu, että ei ole sangen kaunis ja sangen kiitettävä yritys käyttää
uskomme hyväksi myöskin niitä luonnollisia ja inhimillisiä apuneuvoja,
jotka Jumala on meille antanut.

Se on epäilemättä kunniakkain tapa, millä voimme niitä käyttää,
eikä ole olemassa kristityn ihmisen arvon mukaisempaa tehtävää eikä
tarkoitusta kuin pyrkiä kaikilla tutkimuksillaan ja ajatuksillaan
kaunistamaan, laajentamaan ja kartuttamaan uskonsa totuutta. Me emme
tyydy palvelemaan Jumalaa hengellämme ja sielullamme; me olemme hänelle
velkaa ja osoitamme hänelle myöskin ruumiillista kunnioitusta; käytämme
jäseniämmekin ja liikkeitämme ja ulkonaisia esineitä osoittaaksemme
hänelle kunniaa; samoin tulee tässä tehdä ja tukea uskoamme kaikella
järjellä, mikä meissä on, mutta aina varoen, ettemme luule sen
riippuvan meistä emmekä omien ponnistustemme ja johtopäätöstemme voivan
saavuttaa niin yliluonnollista ja jumalallista tietämystä. Jos aivan
erikoinen ilmestys ei vuodata sitä meihin, jos se meissä syntyy, en
tahdo sanoa vain järjen avulla, vaan yleensä inhimillisin välinein,
niin se ei ole meissä oikeassa arvossaan eikä loistossaan; ja pelkäänpä
todella kuitenkin, että pääsemme nauttimaan sitä vain tätä viimeksi
mainittua tietä.

Jos yhdyssiteenämme Jumalaan olisi elävä usko, jos meidät sitoisi
Jumalaan hän itse, emmekä me itse, jos meillä olisi jumalallinen pohja
ja perustus, niin ihmiselämän sattumat eivät voisi horjuttaa meitä
niinkuin ne voivat, linnoituksemme ei olisi taipuvainen antautumaan
niin heikosta pommituksesta, uutuuksien halulla, ruhtinasten
pakotuksella, puolueen menestyksellä, mielipiteittemme yltiöpäisellä
ja satunnaisella vaihdoksella ei olisi voimaa järkyttää ja turmella
uskoamme; emme antaisi uuden todistuskeinon emmekä minkään puhetaidon
maailmassa vakuuttelukyvyllään sitä mielin määrin häiritä, vaan
kestäisimme sellaiset hyökyaallot horjumattoman ja järkähtämättömän
lujina:

    _Illisos fluctus rupes ut vasta refundit
    et varias circum latrantes dissipat undas
    mole sua_.[142]

Jos tuo Jumaluuden säde meitä mitenkään koskettaisi, niin se näkyisi
meissä kaikkialla; ei vain sanoissamme, vaan myöskin teoissamme
ilmenisi sen valo ja kirkkaus; kaikki, mikä meistä lähtisi, olisi
tuon jalon loisteen kirkastamaa. Meidän tulisi hävetä sitä, että kun
ihmisten perustamissa lahkoissa ei ole koskaan ollut jäsentä, joka,
sisälsipä hänen oppinsa mitä vaikeuksia ja eriskummaisuuksia tahansa,
ei jossakin määrin olisi käytöksessään ja elämässään mukautunut
sen mukaan, niin sitävastoin niin jumalallisessa ja taivaallisessa
laitoksessa (kuin krist. kirkossa) ei näy kristillisyyttä muussa kuin
sanoissa! Jos tahdotte huomata sen, niin verratkaa meitä elintapoihimme
nähden muhamettilaiseen, pakanaan, ja te jäätte aina alakynteen,
vaikka meidän, katsoen uskontomme etevämmyyteen, pitäisi loistavasti
kunnostautua, olla äärettömästi ja verrattomasti edellä; ja tekisipä
mieli sanoa: "Ovatko he niin oikeudentuntoisia, niin lähimmäistään
rakastavia, niin hyviä? Hehän siis ovat kristityitä."

Kaikki muut ulkonaiset puolet ovat yhteisiä kaikille uskonnoille:
toivo, luottamus, ihmetapahtumat, juhlamenot, katumus, marttyyrit;
meidän Totuutemme erikoisena merkkinä pitäisi olla meidän hyveemme,
niinkuin se on myöskin taivaallisin ja vaikeimmin saavutettava
merkki, ja niinkuin se on Totuuden arvokkain tuote. Hyvä kuninkaamme
Ludvig Pyhä oli kuitenkin oikeassa hartaasti kehoittaessaan tuota
tataarilaiskuningasta, joka oli kääntynyt kristinuskoon ja aikoi
tulla Lyoniin suutelemaan paavin jalkoja ja näkemään siellä sitä
pyhyyttä, jonka hän toivoi tapaavansa meidän tavoissamme, luopumaan
tästä aikeesta, hän kun pelkäsi, että meidän irstailevat elintapamme
päinvastoin vieroittaisivat hänet niin pyhästä uskosta; niin kokonaan
toisin kuin kävikin sen toisen, joka, mentyään samassa tarkoituksessa
Roomaan ja nähdessään siellä senaikuisen papiston ja kansan
kevytmielisyyden, kiintyi sitä lujemmin meidän uskontoomme, ottaen
huomioon, kuinka voimakas ja jumalallinen se kaiketi oli, koska pystyi
ylläpitämään arvonsa ja loistonsa keskellä niin suurta turmelusta ja
niin paheellisissa käsissä.

Jos meissä olisi hitunenkaan uskoa, niin me siirtäisimme vuoret
sijoiltaan, sanoo pyhä sana; meidän tekomme, joita Jumala ohjaisi ja
joiden mukana hän olisi, eivät olisi yksinkertaisesti inhimillisiä,
vaan niissä olisi jotakin ihmemäistä, kuten uskossammekin. _Brevis
est institutio vitae honestae beataeque, si credas_.[143] Toiset
uskottelevat maailmalle uskovansa mitä eivät usko; toiset, ja niitä
on enemmän, uskottelevat sitä itselleen, kun eivät osaa täysin
käsittää, mitä uskominen on; ja me oudoksumme sitä, että sodissa,
jotka nykyään rasittavat valtiotamme, näemme tulosten häilyvän ja
vaihtelevan niinkuin yleensä tavallista on; se tulee siitä, ettemme tuo
niihin mukaamme mitään muuta kuin omaamme. Oikeus, joka on toisessa
puolueista, on siinä vain koristeena ja ulkoverhona; siinä vedotaan
kyllä siihen, mutta se ei ole siinä omaksuttuna, ei kotiutuneena eikä
siihen vihittynä; se on siinä kuin asianajajan suussa, ei niinkuin
asianosaisen sydämessä ja rakkaudessa.

Jumalan tulee antaa erityistä apuaan uskolle ja uskonnolle, ei meidän
intohimoillemme; ihmiset ovat siinä sodassa johtajina ja käyttävät
tarkoituksiinsa uskontoa; sen pitäisi olla aivan päinvastoin.
Katsokaa, emmekö me omin käsin sitä muovaile. Milloin on paremmin
kuin Ranskassa meidän päivinämme nähty, kuinka niin selvästä ja
varmasta opista muodostetaan, niinkuin vahasta, niin paljon toisilleen
vastakkaisia kuvia? Ne, jotka ovat katsoneet sitä vasemmalta, ne,
jotka ovat katsoneet sitä oikealta, ne, jotka sanovat sitä mustaksi,
ne, jotka sanovat sitä valkeaksi, käyttävät sitä niin yhtäläisesti
väkivaltaisiin ja kunnianhimoisiin yrityksiinsä ja menettelevät niissä
niin yhdenmukaisen mielivaltaisella ja oikeutta loukkaavalla tavalla,
että tekevät epäilyksenalaseksi ja vaikeaksi uskoa, että heidän
mielipiteensä ovat niin erilaiset kuin he väittävät, asiassa, josta
riippuu elämämme ohjaus ja laki. Voiko samasta koulusta ja opista
nähdä lähtevän yhdenmukaisempia, yhtäpitävämpiä tapoja? Katsokaa,
kuinka hirvittävän häpeämättömästi me heittelemme palloa jumalallisilla
totuuksilla, ja kuinka epäuskonnollisesti olemme ne sekä hyljänneet
että jälleen omaksuneet, aina sen mukaan, minne onni on meitä heitellyt
näissä valtiollisissa myrskyissä.

Kun niin juhlallisesti kysyttiin: "Onko alamaisen lupa ryhtyä kapinaan
ja tarttua aseisiin ruhtinastaan vastaan puolustaakseen uskontoa?"
muistakaa, millaisten ihmisten suussa myöntävä vastaus siihen oli
takavuosina erään puolueen tukipylväänä, ja minkä toisen puolueen
tukipylväänä oli kieltävä vastaus, ja kuulkaa, miltä taholta nyt
kuuluu toisen niinkuin toisenkin ääni ja ohje, ja kalskahtavatko
aseet vähemmän jälkimmäisen kuin edellisen asian puolustukseksi. Me
poltamme ihmiset, jotka sanovat, että tulee antaa Totuuden taipua
meidän tarpeemme ikeen alle, mutta kuinka paljon pahempaa tehdäänkään
Ranskassa kuin mitä se on, että niin sanotaan? Tunnustakaamme totuus:
jos valikoitaisiin vieläpä laillisestakin armeijasta ne, jotka siinä
marssivat yksinomaan hartaasta uskonnollisesta innosta, ja vielä ne,
jotka pitävät silmämääränään vain maansa lakien suojelemista tahi
ruhtinaan palvelemista, niin ei voitaisi niistä saada kokoon edes
yhtäkään täyttä komppaniaa sotamiehiä. Mistä johtuu, että on niin
harvoja, jotka ovat pysyttäneet pyrkimyksensä ja toimintatapansa
muuttamatta valtiollisissa levottomuuksissamme, ja että näemme heidän
milloin ajavan vain käymäjalkaa, milloin karauttavan täyttä laukkaa, ja
samojen miesten turmelevan asiamme milloin rajuudellaan ja kiihkollaan,
milloin kylmäkiskoisuudellaan, velttoudellaan ja hitaudellaan, ellei se
johdu siitä, että heitä niissä ovat ajamassa yksityiset ja satunnaiset
näkökohdat, joiden erilaisuuden mukaan he liikkuvat?

Minusta on silminnähtävää, ettemme tee kernaasti uskonnollisuudelle
muita palveluksia kuin sellaisia, jotka hivelevät intohimojamme.
Ei ole toista niin erinomaista vihamielisyyttä kuin kristillinen:
intomme saa aikaan ihmeitä, kun se edistää taipumustamme vihaan,
julmuuteen, kunnianhimoon, ahneuteen, parjaamiseen, kapinaan;
päinvastoin se ei liikuta jäsentäkään hyvyyteen, hyväntahtoisuuteen,
itsensä hillitsemiseen päin, ellei jokin harvinainen luonnonlaatu
ikäänkuin ihmeen kautta sitä niihin vie. Uskontomme on tarkoitettu
kitkemään pois paheet; se peittelee niitä, ylläpitää niitä, yllyttää
niitä. Ei pidä laittaa olkipartaa Jumalalle,[144] kuten sananlasku
sanoo. Jos uskoisimme häneen, en tahdo sanoa uskonnollisella, vaan
edes tavallisellakaan uskolla, vieläpä (ja sanon sen suureksi
nöyryytykseksemme) jos uskoisimme häneen ja tuntisimme hänet niinkuin
uskomme minkä tahansa kertomuksen, niinkuin uskomme johonkin
toveriimme, niin rakastaisimme häntä yli kaiken muun sen äärettömän
hyvyyden ja kauneuden tähden, joka hänessä loistaa; ainakin olisi
hän yhtä arvokkaana rakkautemme esineenä kuin rikkaudet, nautinnot,
kunnia ja ystävämme. Paraskaan meistä ei pelkää loukata häntä, niinkuin
hän pelkää loukata naapuriansa, sukulaistansa, herraansa. Onko niin
yksinkertaista ymmärrystä, että se, jos sillä olisi toisella puolella
jonkin paheellisen nautintomme esine ja toisella yhtä tunnettuna
ja vakuutettuna kuolemattoman kunnian tila, olisi kahdenvaiheilla,
valitako toinen vai toinen? Ja kuitenkin me hylkäämme sen usein
pelkästä ylenkatseesta; sillä mikä halu meitä vetää herjaamaan Jumalaa,
jollei ehkä juuri synnin halu?

Kun filosofi Antisthenes sai perehtyä Orfeuksen salaoppiin, ja pappi
sanoi hänelle, että ne, jotka omaksuivat tämän uskonnon, pääsivät
kuoltuaan nauttimaan iankaikkista ja täydellistä onnea, sanoi hän
papille: "Mikset sitten, jos sen uskot, itse kuole?" Diogenes lausui
tylymmin, tavalliseen tapaansa, ja syrjemmässä nyt puheena olevasta
asiasta, papille, joka samoin saarnaili hänelle, että hänen piti ruveta
hänen veljeskuntansa jäseneksi, päästäkseen osalliseksi haudantakaisen
maailman onnesta: "Etkö tahdo minua uskomaan, että Agesilaus ja
Epaminondas, nuo suuret miehet, joutuvat kadotukseen, ja sinä, joka
et ole muuta kuin tomppeli etkä saa mitään arvokasta aikaan, tulet
autuaaksi, siksi että olet pappi?" Jos vastaanottaisimme nuo ikuisen
autuuden suuret lupaukset yhtä luotettavina kuin filosofisen puheen,
niin kuolema ei meitä kammottaisi niin kuin se tekee:

    _Non iam se moriens dissolvi conquereretur,
    sed magis ire foras, vestemque relinquere, ut anguis,
    gauderet, pvaelonga senex aut cornua cervus_.[145]

"Tahdon hajota alkuaineisiini", sanoisimme, "ja olla Jeesuksen
Kristuksen kanssa". Platonin voimakas puhe sielun kuolemattomuudesta
ajoi kyllä eräät hänen oppilaistansa kuolemaan, päästäkseen nopeammin
nauttimaan niiden toiveiden täyttymisestä, jotka hän heille antoi.

Tuo kaikki on hyvin selvänä merkkinä siitä, että otamme vastaan
uskontomme vain omalla tavallamme ja omin käsin, emmekä toisin kuin
muut uskonnot otetaan vastaan. Olemme sattuneet joutumaan maahan, jossa
se oli käytännössä; joko katsomme sen iäkkyyteen, tahi niiden miesten
arvollisuuteen, jotka ovat pitäneet sen voimassa, tahi pelkäämme
uhkauksia, jotka se lausuu vääräuskoisille, tahi toimimme sen lupausten
mukaan. Tällaisia näkökohtia tulee tosin sovittaa uskoomme, mutta vain
apuvälineinä; ne ovat inhimillisiä siteitä meidän kiinnittämiseksemme
siihen; toisenlainen uskonto, toiset todistajat, samanlaiset lupaukset
ja uhkaukset voisivat juurruttaa meihin samaa tietä päinvastaisen uskon.

Olemme kristittyjä samasta syystä kuin olemme perigordilaisia tahi
saksalaisia. Ja mitä tulee Platonin sanaan, että on vain harvoja
ihmisiä, jotka ovat niin lujia ateismissaan, ettei läheltä uhkaava
vaara pakottaisi heitä jälleen tunnustamaan Jumalan mahtavuutta,
niin tuollainen tilanne ei koske tosikristittyä; kuolevaisten ja
inhimillisten uskontojen arvon mukaista on, että ne omaksutaan
inhimillisellä käytöstavalla. Millaista lieneekään se usko, jonka
miehuuttomuus ja rohkeuden puute istuttavat ja vakaannuttavat meihin?
Lystikästä uskoa, joka uskoo uskomansa vain siksi, ettei rohkene olla
sitä uskomatta! Voiko epäterve mielentila, kuten häilyväisyys ja
hämmästys, synnyttää sieluissamme mitään kelvollista? He päättävät,
sanoo hän, järkensä esittämillä perusteilla, että se, mitä kerrotaan
manalasta ja tulevista rangaistuksista, on luuloteltua; mutta kun
tarjoutuu tilaisuus käytännössä kokea se, kun vanhuus tahi taudit
vievät heidät lähelle kuolemaa, niin sen kammo täyttää heidät, heidän
tulevan kohtalonsa pelosta, uudella uskolla. Ja koska sellaiset
vaikutelmat tekevät mielet pelokkaiksi, kieltää hän laeissaan kokonaan
tekemästä tunnetuksi sellaisia uhkauksia ja vakuuttamasta, että
jumalilta voi tulla ihmiselle jotakin pahaa, paitsi hänen suuremmaksi
hyväkseen, kun niin sattuu, ja parantavaa vaikutusta varten.

Kerrotaan Bionista, että hän Theodoruksen ateististen aatteiden
saastuttamana kauan oli pilkkaillut uskonnollisia ihmisiä, mutta
kuoleman yllättämänä antautui äärimmäiseen taikauskoon; ikäänkuin
jumalat poistuisivat ja palaisivat sikäli kuin Bionin asia sitä
vaatii. Platon ja nämä esimerkit tahtovat tehdä sen johtopäätöksen,
että joko järki tahi pakko ajaa meidät uskomaan Jumalaan. Kun ateismi
on ikäänkuin luonnonvastainen ja hirviömäinen oppi, myöskin vaikea ja
työläs vakaannuttaa ihmishenkeen, niin röyhkeä ja omavaltainen kuin
tämä saattaakin olla, niin on nähty moniakin, jotka itserakkaudesta
ja ylpeillen siitä, että heillä on tavallisista poikkeavat ja
maailmaa parantavat mielipiteet, ovat kärkkäitä sitä tunnustamaan
julki ulkonaisen tehon vuoksi, mutta, jos ovatkin kyllin huimapäisiä,
eivät ole niin voimakkaita, että olisivat voineet juurruttaa sen
omaantuntoonsa; siksi he kyllä korottavat ristityt kätensä taivasta
kohti, jos annatte heille kelpo miekaniskun rintaan; ja kun pelko
tahi tauti on masentanut ja herpaissut tuon huikentelevaisen luonnon
vallattoman innon, niin he kyllä malttavat mielensä ja antavat kaikessa
hiljaisuudessa pidellä itseään yleisten uskonkäsitysten ja esikuvain
mukaan. Toista on täydellä todella sulatettu uskonkappale, toista
nuo pintapuoliset vaikutelmat, jotka, syntyneinä tolaltaan joutuneen
hengen hillittömyydestä, uiskentelevat yltiöpäisinä ja häilyvinä
mielikuvituksessa. Perin viheliäisiä ja mielettömiä, nuo ihmiset, jotka
koettavat olla pahempia kuin voivat!

Pakanuuden erehdys ja meidän pyhän totuutemme tuntemattomuus saattoi
Platonin suuren hengen, jonka suuruus kuitenkin oli vain inhimillistä,
joutumaan vielä siihen toiseen läheiseen harhaluuloon, että "lapset
ja vanhukset ovat taipuvaisempia uskontoon", ikäänkuin se syntyisi ja
saisi vaikutusvoimansa meidän heikkoudestamme. Se side, jonka tulisi
kiinnittää ymmärryksemme ja tahtomme, köyttää ja yhdistää sielumme
luojaamme, sen pitäisi olla side, joka saa mutkansa ja voimansa ei
meidän näkökohdistamme, järkisyistämme ja intohimoistamme, vaan
jumalallisesta ja yliluonnollisesta kiinnikkeestä, jolla on vain yksi
muoto, yksi näkö ja yksi loiste, nimittäin jumalan mahtavuus ja armo.

Mutta jos sydäntämme ja sieluamme hallitsee ja johtaa usko, niin
on oikein, että se vetää tarkoitustaan palvelemaan kaikki muutkin
elimemme, niiden kyvyn mukaan. Ja mahdotonta onkin uskoa, että koko
tähän koneistoon ei olisi painunut eräitä tuon suuren arkkitehdin käden
jälkiä, ja että maailman esineissä ei olisi mitään kuvaa, joka jollakin
tavoin muistuttaa tekijää, joka on ne rakentanut ja muodostanut. Hän
on jättänyt näihin yleviin luomiin jumaluutensa leiman, ja vain meidän
tylsyytemme tekee, ettemme voi sitä huomata: sanoohan hän itse meille,
että "hän näyttää meille näkymättömät tekonsa näkyvien avulla".

Sebond on ponnistanut voimansa tähän arvokkaaseen tutkimukseen
ja näyttää meille, ettei ole sitä maailman kappaletta, joka ei
tunnustaisi tekijäänsä. Tapahtuisi vääryys Jumalan hyvyyttä kohtaan,
jos maailmankaikkeus ei olisi sopusoinnussa uskomme kanssa; taivas,
maa, alkuaineet, ruumiimme ja sielumme, kaikki kappaleet yhtyvät sitä
tukemaan; tarvitsee vain keksiä keino käyttääkseen niitä hyväkseen;
ne opettavat meitä, jos kykenemme ymmärtämään; sillä tämä maailma on
sangen pyhä temppeli, johon ihminen viedään katselemaan kuvapatsaita,
ei kuolevaisen käden tekemiä, vaan sellaisia, jotka Jumalan ajatus
on tehnyt aisteilla havaittaviksi, aurinkoa, tähtiä, vesiä ja maata,
kuvatakseen meille yliaistillisia asioita. Jumalan näkymättömät luomat,
sanoo Pyhä Paavali, näyttäytyvät maailman luomisen kautta, jos katselee
hänen ikuista viisauttaan ja hänen jumaluuttaan hänen teoissansa:

    _Atque adeo faciem coeli non invidet orbi
    ipse Deus, vultusque suos, corpusque recludit
    semper volvendo; seque ipsum inculcat et offert:
    ut bene cognosci possit, doceatque videndo
    qualis eat, doceatque suas attendere leges_.[146]

Mutta meidän inhimilliset järkiperusteemme ja puheemme, ne ovat
kuin raskas ja hedelmätön aine; Jumalan armo on sen muoto; se sille
antaa leiman ja arvon. Aivan niinkuin Sokrateen ja Caton hyveelliset
teot jäävät turhiksi ja hyödyttömiksi, koska niillä ei ollut
tarkoitustansa, eivätkä ne tarkoittaneet kaiken olevaisen oikean
luojan rakastamista ja tottelemista, eivätkä tunteneet Jumalaa, samoin
on laita meidän ajatustemme ja puheittemme: niissä on jonkin verran
ainesisällystä, mutta se on muodoton massa, muokkaamaton ja selvyyttä
vailla, jolleivät usko ja Jumalan armo ole niihin yhtyneet. Kun nyt
usko yhtyy värittämään ja valaisemaan Sebondin todisteluja, niin se
tekee ne lujiksi ja vankoiksi: ne kykenevät olemaan valmistuksena ja
ensimmäisenä oppaana aloittelijalle, ohjaamassa häntä tämän tuntemuksen
tielle, ne kehittävät häntä jonkin verran ja tekevät hänet kykeneväksi
vastaanottamaan Jumalan armon, jonka avulla uskomme sitten lopullisesti
valmistuu ja muodostuu.

Tiedän erään arvollisen miehen, opillisesti sivistyneen, joka on
tunnustanut minulle Sebondin todistelujen palauttaneen hänet oikealle
tielle epäuskon erehdyksistä. Ja vaikka niiltä riistettäisiinkin tämä
kaunistus ja uskon apu ja hyväksymys, ja ne käsitettäisiin pelkiksi
inhimillisiksi ajatuksiksi, joilla tahdotaan taistella niitä vastaan,
jotka ovat syöstyt uskottomuuden hirveään ja kammottavaan pimeyteen,
niin ne vielä sittenkin ovat yhtä lujat ja yhtä vankat kuin mitkä
tahansa muut samanlaatuiset, jotka voidaan panna niiden rinnalle,
jotenka siis voimme lopullisesti sanoa vastustajillemme:

    _Si melius quid habes, arcesse; vel imperium fer_.[147]

Alistukoot he meidän todistustemme voiman alaisiksi, tahi näyttäkööt
meille muualta ja jotakin toista aihetta koskevia paremmin kokoon
sommiteltuja ja paremmista aineista tehtyjä. Huomaamattani olen jo
puoliksi joutunut puhumaan toisesta vastaväitteestä, johon olin aikonut
vastata Sebondin puolesta.

Eräät sanovat, että hänen todisteensa ovat heikkoja ja kelpaamattomia
näyttämään toteen, mitä hän tahtoo todistaa, ja ottavat niitä helposti
kolhiakseen. Näitä täytyy ravistella vähän ankarammin, sillä he ovat
vaarallisempia ja häijympiä kuin ensimmäiset... Keino, jonka valitsen
taltuttaakseni tämän vimman, ja joka minusta näyttää sopivimmalta,
on se, että muserran ja poljen maahan pöyhkeyden ja ihmisylpeyden,
että panen heidät huomaamaan ihmisen mitättömyyden, turhuuden ja
tyhjyyden, että tempaan heidän käsistänsä heidän järkensä heikot
aseet, että pakotan heidät painamaan päänsä alas ja suutelemaan maata
Jumalan majesteetin mahtavuuden edessä ja sitä kunnioittaen. Sillä
yksin on tieto ja viisaus, se yksin voi itsenäisesti arvostella
jotakin, siltä me riistämme sen hinnan, jonka itsellemme laskemme,
ja sen arvon, jonka itsellemme annamme. ου γαρ εα ίφρονεειν
μεγα o Θεος άλλον η εαυτόν.[148] Masentakaamme tämä ylpeys,
pahanhengen tyrannivallan ensimmäinen perustus. _Deus superbis
resistit, humilibus autem dat gratiam_.[149] Äly asuu kaikissa jumalissa,
sanoo Platon, eikä ensinkään tahi vain vähän ihmisissä. Mutta on
kuitenkin kristitylle ihmiselle sangen lohdullista nähdä kuolevaisten
ja katoovaisten apuneuvojemme soveltuvan niin hyvin yhteen pyhän ja
jumalallisen uskomme kanssa, että kun ne sovelletaan luonnostaan
kuolevaisiin ja katoovaisiin aiheisiin, niin ne eivät sovellu niihin
sen sulavammin eivätkä voimakkaammin. Katsokaamme siis, onko ihmisellä
vallassaan muita pätevämpiä järkiperusteita kuin Sebondin ovat, ja onko
hänen edes mahdollista päästä mihinkään varmuuteen todistelulla ja
järkeänsä käyttämällä...

Mitä julistaa meille Totuuden sana, kun se kehoittaa meitä karttamaan
maailman filosofiaa, kun se niin usein teroittaa mieliimme, että
meidän viisautemme on vain hulluutta Jumalan edessä, että kaikesta
mitättömästä ihminen on mitättömin, että tiedoistaan liikoja luuleva
ihminen ei edes tiedä, mitä tietäminen on, ja että ihminen, joka ei ole
mitään, pettää itsensä ja erehtyy, jos hän luulee jotakin olevansa?
Nämä Pyhän Hengen sanat ilmaisevat niin selvästi ja elävästi sen,
mitä minä tahdon väittää, etten tarvitsisi mitään muuta todistusta
henkilöitä vastaan, jotka kaikessa nöyryydessä ja tottelevaisuudessa
alistuisivat sen arvovallan alaisiksi; mutta nämä tahtovat saada
ruoskaa omaksi vahingokseen, eivätkä tahdo suvaita, että heidän
järkeänsä vastaan taistellaan muulla aseella kuin sillä itsellään.

Tarkastelkaamme siis hetkinen ihmistä yksinään, ilman ulkoapäin tulevaa
apua, vain omilla aseillaan varustettuna ja vailla Jumalan armoa ja
tietämistä, jossa on koko hänen kunniansa, hänen voimansa ja hänen
olemuksensa perustus: katsokaamme, paljonko hänellä on ryhtiä tässä
hienossa asussa. Selittäköön hän minulle, mille perusteille hän on
rakentanut nuo suuret etuisuudet, jotka hän luulee itsellään olevan
muihin luontokappaleisiin verraten. Kuka hänelle on vakuuttanut,
että tuo taivaanholvin ihmeteltävä liike, noiden soihtujen ikuinen
valo, jotka niin ylväinä kiertävät hänen päänsä päällä, tuon
rannattoman meren peloittavat liikkeet ovat luodut ja jatkuvat niin
monta vuosisataa hänen mukavuudekseen ja hänen palveluksekseen? Onko
kuviteltavissa mitään naurettavampaa, kuin että tuo viheliäinen ja
heiveröinen olento, joka ei edes ole oma herransa, ja on alttiina
loukkauksille joka taholta, sanoo itseänsä maailman herraksi ja
valtiaaksi, maailman, jonka pienintäkään osaa hän ei kykene oppimaan
tuntemaan, puhumattakaan sen hallitsemisesta? Ja tuon etuoikeuden,
jonka hän katsoo omakseen, olla tässä suuressa rakennuksessa ainoa,
joka kykenee huomaamaan sen kauneuden ja sen osat, ainoa, joka voi
osoittaa siitä kiitollisuutta sen arkkitehdille ja pitää kirjaa
maailman tuloista ja menoista, kuka hänelle on sinetillään vahvistanut
sen? Näyttäköön hän meille valtakirjan tuohon hienoon ja ylhäiseen
virkaan! Onko se annettu vain viisaille suosion osoitteeksi! Silloin
se ei koske moniakaan ihmisiä. Ovatko houkkiot ja ilkiöt niin
tavattoman suosion arvoiset, he jotka ovat maailman huonoin osa,
että heitä pidetään kaikkia muita parempina? Uskommeko tuota, joka
sanoo: _Quorum igitur causa quis dixerit effectum esse mundum? Eorum
scilicet animantium, quae ratione utuntur; hi sunt dii et homines,
quibus profecto nihil est melius_.[150] Emme koskaan voi kylliksi
pilkata tuota häpeämätöntä rinnastamista. Mutta, tuo raukka, mitä
sellaisen edun arvoista hänellä on itsessään? Ja jos ajattelemme tuota
taivaankappalten katoamatonta elämää, niiden kauneutta, niiden niin
säännöllisesti jatkuvaa liikettä:

    _quum suspicimus magni coelestia mundi
    templa super, stellisque micantibus aethera fixum
    et venit in mentem lunae solisque viarum_;[151]

jos ajattelemme sitä valtaa ja mahtia, mikä noilla kappaleilla on ei
vain elämäämme ja kohtalomme laatuun,

    _facta etenim et vitas hominum suspendit ab astris_,[152]

vaan jopa taipumuksiimme, puheisiimme ja tahdonilmauksiimmekin nähden,
joita ne ohjaavat, sysäävät toimimaan ja liikuttavat vaikutustensa
voimalla, niinkuin järkemme sen meille ilmoittaa ja havaitsee:


                                   _speculataque longe
            deprendit tacitis dominantia legibus astra,
            et totum alterna mundum ratione moveri,
            fatorumque vices certis discurrere signis_;[153]

jos näemme, kuinka ei vain yksityinen ihminen, joku kuningas, vaan
kokonaiset monarkiat, keisarikunnat ja koko tämä matala maailma liikkuu
vähäisimpienkin taivaan liikkeiden sysäyksestä,

            _quantaque quam parvi faciant discrimina motus...
            tantum est hoc regnum, quod regibus imper at ipsis_;[154]

jos hyveemme, paheemme, kykymme ja tietomme, ja vieläpä tämä puhekin,
jota pidämme taivaankappalten voimasta, ja tämä niiden vertaaminen
itseemme syntyy, kuten järkemme päättää, niiden välityksellä ja
suosiosta:

                             _Furit alter amore,
    et pontum tranare potest et vertere Troiam;
    alterius sors est scribendis legibus apta.
    Ecce patrem nati perimunt, natosque parentes;
    mutuaque armati coeunt in vulnera fratres.
    Non nostrum hoc bellum est; coguntur tanta movere
    inque suas ferri paenas, lacerandaque membra.
    -- -- -- -- --
    Hoc quoque fatale est, sic ipsum expendere fatum_;[155]

jos olemme saaneet taivaan lahjana sen vähän järjen, mitä meillä on,
niin kuinka se voi katsoa meitä yhdenvertaisiksi taivaan kanssa?
Kuinka se voi pitää sen olemusta ja ominaisuuksia meidän tietämisemme
määrättävinä? Kaikki, mitä näemme noissa kappaleissa, hämmästyttää
meitä: _quae molitio, quae ferramenta, qui vectes, quae machinae, qui
ministri tanti operis fuerunt_?[156] Miksi luulemme niiden olevan
sielua ja elämää ja järkeä vailla? Olemmeko huomanneet niissä jotakin
liikkumatonta ja tunteetonta typeryyttä, me, joilla ei ole mitään
muuta yhteyttä niiden kanssa kuin totteleminen? Sanommeko, ettemme
ole nähneet missään muussa luontokappaleessa kuin ihmisessä järjellä
varustettua sielua? Entäpä sitten? Olemmeko nähneet mitään muuta
auringon kaltaista? Onko se olematon siksi, ettemme ole nähneet mitään
sen kaltaista, ja ovatko sen liikkeet olemattomat siksi, ettei ole
toisia samanlaisia? Jos se, mitä emme ole nähneet, on olematonta,
niin tietomme on ihmeellisen rajoitettua: _quae sunt tantae animi
angustiae_?[157] Eikö se ole inhimillisen itserakkauden unelmia, kun
kuusta tehdään taivaalla liikkuva maa, kun kuvitellaan siellä olevan
vuoria, laaksoja, kuten Anaxagoras, kun sijoitetaan sinne ihmisasuntoja
ja perustetaan sinne siirtoloita meidän mukavuudeksemme, kuten tekevät
Platon ja Plutarkhos, ja meidän maastamme tehdään valaiseva ja loistava
taivaankappale? _Inter caetera mortalitatis incommoda et hoc est,
caligo mentium; nec tantum necessitas errandi, sed errorum amor.
Corruptibile corpus aggravat animam, et deprimit terrena inhabitatio
sensum multa cogitantem_.[158]

Itserakkaus on meidän luontainen, meidän peritautimme. Viheliäisin ja
raihnaisin kaikista luontokappaleista on ihminen, ja samalla myöskin
ylpein. Hän tuntee ja näkee itsensä sijoitetuksi tänne maailman
rapaan ja lokaan, köytetyksi ja naulatuksi pahimpaan, kuolleimpaan ja
alhaisimpaan maailmankaikkeuden osaan, asunnon viimeiseen ja taivaan
holvista etäisimpään kerrokseen, yhteen eläinten kanssa, jotka ovat
kolmesta eläinlajista[159] pahinta; mutta mielikuvituksessaan hän menee
ja asettuu kuun radan yläpuolelle ja panee taivaan jalkojensa alle.
Tällä samalla itserakkaalla mielikuvituksellaan hän korottaa itsensä
Jumalan vertaiseksi, anastaa itselleen jumalalliset ominaisuudet,
valikoi ja eroittaa itsensä toisten luontokappalten suuresta joukosta,
jättää eläimet, veljensä ja toverinsa, vähille osille ja jakelee
niille sen verran kykyjä ja voimia kuin hyväksi näkee. Kuinka hän
älynsä voimalla saattaa tuntea eläimissä toimivat sisäiset ja salaiset
liikevoimat? Mistä vertailusta niiden ja meidän välillämme hän päättää
niiden olevan niin typeriä kuin miksi hän niitä luulee? Kun leikittelen
kissani kanssa, niin kuka tietää, eikö se katso minua hauskuttajakseen
enemmän kuin minä sitä? Me huvitamme toisiamme molemminpuolisilla
apinanilveillä. Jos minulla on oma aikani, milloin alan tahi lakkaan,
niin sillä on myöskin omansa.

Kuvaillessaan Saturnuksen aikuista kultaista aikakautta mainitsee
Platon silloisen ihmisen tärkeimpien etujen joukossa seurustelun
eläinten kanssa, joilta kuulustelemalla ja hankkimalla tietoja hän
oppi tuntemaan niiden todelliset ominaisuudet ja eroitukset, joten hän
saavutti sangen täydellisen älykkyyden ja järkevyyden, ja ohjasi siten
elämänsä paljoa onnellisemmin kuin me voimme sen tehdä. Tarvitsemmeko
parempaa todistusta ihmisten häpeämättömyydestä eläimiin nähden? Tuo
suuri kirjailija on ollut sitä mieltä, että siihen ruumiinmuotoon
nähden, jonka luonto on niille antanut, se on enimmäkseen pitänyt
silmällä vain niitä enteitä, jotka niistä saatiin hänen aikanaan.
Tuo puutteellisuus, joka estää yhteyden niiden ja meidän välillä,
mistä tiedämme, ettei se ole yhtä paljon meissä kuin niissä? Ei ole
suinkaan ratkaistu, kenen on syy siihen, ettemme ymmärrä toisiamme:
me näet emme ymmärrä niitä enempää kuin ne meitä; yhtä hyvällä syyllä
ne voivat pitää meitä eläiminä kuin me niitä. Ei ole mikään suuri
ihme, ettemme niitä ymmärrä; emmehän ymmärrä baskejakaan emmekä
troglodyyttejä. Kuitenkin muutamat ovat kehuneet ymmärtävänsä niitä,
esimerkiksi Apollonius Tyaneus, Melampus, Teiresias, Thales ynnä muut.
Ja jos kerran on niin kuin kosmografit sanovat, että on kansakuntia,
jotka ottavat koiran kuninkaaksensa, niin täytynee kai heidän jollakin
määrätyllä tavalla käsittää sen ääni ja liikkeet.

Meidän tulee huomata välillämme vallitseva yhtäläisyys: me voimme
jotenkin likimäärin ymmärtää, mitä ne tahtovat sanoa, samoin eläimet,
mitä me tahdomme, suunnilleen samassa määrässä; ne mielistelevät
meitä, uhkaavat ja pyytävät meitä, samoin me niitä. Muutoin huomaamme
ilmeisesti, että niiden välillä vallitsee täydellinen yhteys, ja että
ne ymmärtävät toisiaan, eivät vain saman lajin eläimet, vaan myöskin
eri lajeihin kuuluvat:

    _Et mutae pecudes et denique secla ferarum
    dissimiles suerunt voces variasque ciere,
    quum metus aut dolor est, aut quum iam gaudia gliscunt_.[160]

Hevonen tuntee, että eräänlaisessa koiran haukunnassa on vihaisuutta;
erästä sen toisenlaista ääntä se ei pelästy ensinkään. Niistä
keskinäisistä palveluksista, joita näemme sellaistenkin eläinten,
joilla ei ole ääntä, tekevän toisilleen, voimme helposti päättää, että
niillä on jokin toinen tiedottamisväline: ne puhuvat ja sopivat asiansa
liikkeillään:


    _Non alia longe ratione atque ipsa videtur
    protrahere ad gestum pueros infantia lingua_.[161]

Miksi eivät? Aivan yhtä hyvin kuin meidän mykkämme väittelevät,
todistelevat ja kertovat juttuja merkkien avulla; olen nähnyt heitä
niin liukkaita ja harjaantuneita siihen, ettei heiltä todellakaan
puuttunut mitään täydellisestä taidosta tehdä itsensä ymmärretyksi.
Rakastavaiset suuttuvat toisiinsa, sopivat jälleen, rukoilevat
toisiansa, kiittävät toisiansa, kutsuvat toisiansa lemmenkohtauksiin,
lyhyesti, sanovat kaikki asiat silmillään:

    _E'l silenzio ancor suole
    aver prieghi e parole_.[162]

Entä käsillä? Me anomme, lupaamme, kutsumme, hyvästelemme, uhkaamme,
pyydämme, rukoilemme, epäämme, kieltäydymme, kysymme, ihailemme,
laskemme lukua, teemme tunnustuksia, kadumme, pelkäämme, häpeämme,
epäilemme, opetamme, käskemme, kiihoitamme, rohkaisemme, vannomme,
todistamme, syytämme, tuomitsemme, vapautamme, herjaamme, halveksimme,
uhmailemme, kiukuttelemme, imartelemme, osoitamme suosiota, siunaamme,
nöyryytämme, pilkkaamme, rakennamme sovintoa, suosittelemme, ylistämme,
juhlimme, iloitsemme, valittelemme, suremme, masennumme, olemme
epätoivoissamme, hämmästymme, huudahdamme, vaikenemme ja mitä kaikkea
teemmekään? Ilmaisemme yhtä erilaisia ja moninaisia seikkoja kuin
kielellämme. Päällämme me kutsumme luoksemme, käskemme luotamme,
myönnämme, hylkäämme, väitämme vastaan, toivotamme tervetulleeksi,
osoitamme kunnioitusta, halveksimista, pyydämme, epäämme, ilahdutamme,
valitamme, hyväilemme, nuhtelemme, lannistamme, uhmaamme, kehoitamme,
uhkaamme, vakuutamme, kysymme. Entä kulmakarvoillamme? Entä
olkapäillämme? Ei ole sitä liikettä, joka ei puhuisi, vieläpä kieltä,
joka on ymmärrettävissä ilman opetusta, yleiskieltä; ja se tekee,
katsoen toisten kielten erilaisuuteen ja erikoiseen käytäntöön, että
tätä viimemainittua pikemminkin tulee katsoa ihmisluonnon ominaiseksi
kieleksi.

Jätän syrjään, mitä välttämättömyys erikoistapauksissa siitä opettaa
niille, jotka sitä tarvitsevat, ja sormiaakkoset ja elekieliopit ja
tieteet, joita harjoitetaan ja lausutaan julki vain näiden avulla,
ja kansat, joilla Plinius ei sano olevan muuta kieltä. Eräs Abderan
kaupungin lähetti, kauan puhuttuaan Spartan Agis-kuninkaalle,
kysyi häneltä: "No, herra, minkä vastauksen tahdot minun viemään
kansalaisilleni?" -- "Että olen antanut sinun sanoa kaikki, mitä
olet tahtonut, ja puhua niin paljon kuin olet tahtonut, sanomatta
ainoatakaan sanaa." Eikö se ollut puhuvaa ja hyvin ymmärrettävää
vaitioloa?

Sitäpaitsi, mitä kyvyistämme emme tapaa eläinten toiminnassa? Onko
säännöllisemmin järjestettyä, eri virkojen ja tointen puolesta
vaihtelevampaa ja lujemmin ylläpidettyä valtiota kuin mehiläisten?
Voimmeko ajatella tätä niin järjestettyä tekojen ja toimien jakoa
pidettävän voimassa ilman järkeä ja viisasta huolenpitoa?

    _His quidam signis atque haec exempla secuti,
    esse apibus partem divinas mentis et haustus
    aethereos dixere_.[163]

Pääskyset, joitten näemme kevään tullen pujahtelevan kaikissa
talojemme nurkissa, etsivätkö ne arvostelukyvyttä ja valitsevatko
ne umpimähkään tuhannesta paikasta sen, joka on niille mukavin
asunnoksi? Ja voivatko linnut tuossa rakennustensa kauniissa ja
ihmeteltävässä kokoonpanossa käyttää mieluummin nelikulmaista muotoa
kuin pyöreätä, mieluummin tylsää kulmaa kuin suoraa, tuntematta
niiden ominaisuuksia ja vaikutuksia? Ottavatko ne milloin vettä,
milloin savea, voimatta päättää, että se, mikä on kovaa, pehmenee
kostuttamalla? Panevatko ne palatsinsa lattian sammalista tahi
untuvista, tietämättä edeltäpäin, että niiden pienokaisten hentojen
jäsenten on niillä pehmeämpi ja mukavampi olla? Suojaavatko ne itsensä
sateiselta tuulelta ja sijoittavat majansa itäänpäin, tuntematta
noiden tuulien eri ominaisuuksia ja ottamatta huomioon, että toinen
on niille terveellisempi kuin toinen? Minkätähden hämähäkki toisin
paikoin taajentaa, toisin paikoin harventaa verkkoaan, käyttää
milloin tällaista solmua, milloin tuollaista, jos sillä ei ole sekä
harkinta- että ajatus- ja päättämiskykyä?

Huomaamme kyllä useimmista eläinten töistä, kuinka paljon ne ovat meitä
etevämpiä, ja kuinka heikko meidän taitomme on niitä jäljittelemään.
Näemme kuitenkin omista kömpelömmistäkin töistämme, kuinka paljon
kykyjä niihin saamme käyttää, ja että sielumme niissä panee kaikki
voimansa liikkeelle. Miksi emme luule samaa niistä? Miksi luemme
jonkinlaisen luontaisen ja orjallisen vaiston ansioksi teokset, jotka
vievät voiton kaikesta, mihin me kykenemme luonnon ja opin avulla? Ja
siinä me huomaamattamme myönnämme niille suuren edun itsemme rinnalla,
otaksuessamme, että luonto äidillisen hellästi seuraa ja opastaa niitä
ikäänkuin kädestä kaikkiin niiden elämän tekoihin ja mukavuuksiin,
mutta jättää meidät sattuman ja oman onnemme nojaan ja hankkimaan
omalla taidollamme sen, mikä on välttämätöntä säilymisellemme,
kieltäen meiltä samalla mahdollisuudet voida millään opetuksella ja
henkemme ponnistuksella saavuttaa eläinten luonnollista kykyä, jotenka
niiden eläimellinen typeryys vie kaikkiin etuisuuksiin nähden voiton
kaikesta, mihin kykenee meidän jumalallinen älymme. Toden totta, jos
niin olisi, saisimme täydellä syyllä sanoa sitä sangen väärämieliseksi
äitipuoleksi. Mutta niin ei ole laita; maailmanjärjestyksemme ei ole
niin muodoton eikä epäsuhtainen.

Luonto on sulkenut syliinsä poikkeuksetta kaikki luomansa, eikä ole
niistä ainoatakaan, jota se ei olisi varsin runsaasti varustanut
kaikilla sen elämän säilyttämiselle välttämättömillä välineillä.
Sillä nuo tavalliset valitukset, joita kuulen ihmisten suusta (heidän
vallattomat mielipiteensä kun milloin korottavat heidät pilvien
yläpuolelle, ja sitten taas polkevat heidät alas antipodeihin asti):
että me olemme ainoa hyljätty eläin, alaston alastomalla maalla,
sidottu, kireälle köytetty, vailla muuta asetta ja suojavarusta kuin
minkä se toisilta ryöstää, kun luonto sitävastoin on verhonnut kaikki
muut luontokappaleet kilvillä, koteroilla, kuorella, karvoilla,
villoilla, okailla, vuodilla, untuvilla, höyhenillä, suomuilla,
taljoilla ja harjaksilla, niiden elämän tarpeen mukaan, aseistanut ne
kynsillä, hampailla, sarvilla, hyökkäystä ja puolustusta varten, ja
itse opettanut ne siihen, mikä niille on ominaista: uimaan, juoksemaan,
lentämään, laulamaan, kun sitävastoin ihminen ei osaa astua, ei puhua,
ei syödä, eikä muuta kuin itkeä, olematta opissa...

Sellaiset valitukset ovat valheellisia; maailmanjärjestyksessä
vallitsee suurempi tasapuolisuus ja yhdenmukaisempi suhde. Meidän
ihomme on varustettu yhtä lujaksi kuin niiden kestämään ilman tylyä
kohtelua, kuten todistavat useat kansat, jotka eivät ole vielä päässeet
vaatteiden käytön makuun: muinaisilla gallialaisillamme oli tuskin
ensinkään vaatteita, eikä niitä ole naapureillamme irlantilaisilla
niin kylmässä ilmastossa; mutta sen voimme paremmin päättää omasta
itsestämme: sillä kaikki ruumiimme kohdat, jotka tahdomme paljastaa
tuulelle ja ilmalle, kykenevät sen kestämään, kasvot, jalat, kädet,
sääret, olkapäät, pää, aina sen mukaan kuin tapa meitä siihen vaatii;
sillä jos mikään ruumiimme osista on heikko ja sellainen, että sen
näyttää täytyvän olla arka kylmälle, niin se kai olisi vatsa, jossa
ruuansulatus tapahtuu; esi- isämme pitivät sitä paljaana, ja naisemme,
niin hemmoittelevia ja arkahermoisia kuin ovatkin, käyvät joskus
avopukuisina aina napaan asti.

Lasten siteet ja kapalot eivät myöskään ole välttämättömiä, ja
lakedaimonilaiset äidit kasvattivat lapsensa antaen niiden täysin
vapaasti liikutella jäseniään, sitomatta tahi taivuttamatta niitä.
Meidän itkumme on yhteinen useimmille muille eläimille, ja niitä on
tuskin sellaisia, joiden ei näe valittelevan ja voihkivan kauan aikaa
syntymisensä jälkeen, varsinkin kun sellainen menettely soveltuu hyvin
siihen heikkouteen, jossa ne tuntevat olevansa.

Mitä tulee syömisen tapaan, niin se on meillä samoin kuin niilläkin
luontainen eikä tarvitse oppimista;

    _sentit enim vim quisque suam, quam possit abuti_.[164]

Kuka epäilee, että lapsi, päästyään kyllin vauraaksi ravitakseen
itsensä, ei osaisi etsiä ravintoansa? Ja maa tuottaa ja tarjoo
sitä hänelle hänen tarpeeseensa riittävästi viljelemättä ja ilman
keinotekoista apua; ja jollei se niin teekään kaikin ajoin, ei se
niin tee eläimillekään, kuten todistavat ne varastot, joita näemme
muurahaisten ynnä muiden kokoilevan hedelmättömien vuodenaikojen
varalle.

Nuo vasta löydetyt kansakunnat, jotka ovat niin runsaasti varustetut
luonnollisella syötävällä ja juotavalla, heidän tarvitsemattaan siitä
huolehtia tahi sitä valmistaa, ovat opettaneet meille, että leipä ei
ole ainoa ravintomme, ja että maanviljelyksettäkin luontoäitimme oli
varustanut meidät runsaasti kaikella, mitä tarvitsimme, vieläpä, kuten
todennäköistä on, runsaammin ja rikkaammin kuin se tekee nyt, kun me
olemme sekaantuneet asiaan keinotekoisin välineinemme,

    _et tellus nitidas fruges vinetaque laeta
    sponte sua primum mortalibus ipsa creavit,
    ipsa dedit dulces faetus et pabula laeta;
    quae nunc vix nostro grandescunt aucta labore,
    conterimusque boves et vires agricolarum_,[165]

meidän rajattomaan ja hillittömään ruokahaluumme kun eivät tepsi
mitkään keinot, jotka keksimme sen tyydyttämiseksi.

Aseita taas meillä on luonnon antamia enemmän kuin useimmilla muilla
eläimillä, enemmän jäsenten eri liikkeitä, ja me käytämme niitä
paremmin hyödyksemme luonnostamme ja opetuksetta; niiden eläinten,
joita viehättää alastomina taisteleminen, nähdään antautuvan
samanlaisiin vaaroihin kuin mihin me antaudumme; jos jotkut eläimet
vievät meistä voiton tässä suhteessa, niin me viemme voiton useista
muista. Ja taito vahvistaa ruumista ja suojella sitä keinotekoisesti
on meillä vaistomainen ja luonnon neuvoon perustuva; että niin on,
näkyy siitä, että norsu teroittaa ja hioo hampaitaan, joita se
käyttää sodassa (sillä näet on erikoiset hampaat tätä tarkoitusta
varten, joita se säästää, eikä käytä mitenkään toisiin tarpeisiinsa);
lähtiessään taisteluun sirottelevat ja heittelevät härät multaa
ympärilleen; metsäkarjut teroittavat hampaansa, ja kun faaraokissan on
ryhdyttävä otteluun krokodiilin kanssa, varustaa se ruumiinsa, sivelee
ja päällystää sen yltympärinsä hyvin tiiviillä ja hyvin vanutetulla
liejulla, kuten haarniskalla. Miksi emme sano, että meidän on yhtä
luonnollista varustautua puu- ja rauta-aseilla?

Mitä puhekykyyn tulee, niin on varmaa, että jollei se ole
luonnonomainen, niin se ei ole tarpeellinen. Ainakin luulen, että
lapsella, joka olisi kasvatettu täydellisessä yksinäisyydessä,
eristettynä kaikesta seurasta (vaikeasti suoritettava koe), olisi
jonkinlainen puhekyky ajatustensa ilmilausumista varten, eikä ole
uskottavaa, että luonto olisi kieltänyt meiltä tuon useille muille
eläimille antamansa keinon; sillä mitä muuta kuin puhekykyä on tuo
kyky, jonka huomaamme niillä olevan, valittaa, iloita, kutsua toisiaan
apuun, houkutella toisiaan rakkauteen, niinkuin ne tekevät äänillään?
Kuinka ne eivät puhuisi keskenään? Puhuvathan ne meille ja me niille.
Kuinka monin tavoin puhummekaan koirillemme? Ja ne vastaavat meille.
Toisin kielin, toisin huudoin puhelemme niille kuin linnuille, sioille,
härille, hevosille. Vaihdamme kieltä aina eläinlajin mukaan.

Lactantius näyttää minusta katsovan, ettei eläimillä ole vain puhekyky,
vaan myöskin naurun kyky. Ja kielellinen eroavaisuus, joka huomataan
meidän välillämme eri seutujen mukaan, tavataan myöskin saman lajin
eläinten välillä. Aristoteles viittaa tässä kohdin peltopyiden
erilaiseen lauluun eri paikoissa:

                               _Variaeque volucres...
    longe alias alio iaciunt in tempore voces...
    et partim mutant cum tempestatibus una
    raucisonos cantus_.[166]

Mutta tietämätöntä on, mitä kieltä tuo lapsi puhuisi; ja mitä siitä
arvaamalla sanotaan, se ei ole kovinkaan todennäköistä. Jos minulle
tätä mielipidettä vastaan huomautetaan, että luonnostaan kuurot eivät
puhu, niin vastaan, että niin ei ole laita vain siksi, etteivät he
ole voineet korviensa avulla vastaanottaa puhumisen opetusta, vaan
pikemminkin siksi että kuuloaisti, jota he ovat vailla, on yhteydessä
puhekyvyn kanssa, ja että ne kuuluvat luonnollisella tavalla yhteen,
niin että meidän täytyy puhua se, mitä puhumme, ensiksi itsellemme, ja
antaa sen kaikua sisässämme omiin korviimme ennenkuin päästämme sen
kaikumaan muitten korviin.

Olen sanonut kaiken tämän tukeakseni käsitystä tuosta yhtäläisyydestä,
joka vallitsee luonnossa, ja palauttaakseni ja yhdistääkseni meidät
luontokappalten suureen joukkoon: me emme ole muiden ylä- emmekä
alapuolella. Kaikki, mitä taivaan alla on, sanoo Salomo, on saman lain
ja kohtalon alaista:

    _indupedita suis fatalibus omnia vinclis_.[167]

on jonkinlaista eroitusta, on luokkia ja asteita, mutta yhden ja saman
luonnon puitteissa:

    _Res ... quaeque suo ritu procedit; et omnes
    faedere naturae certo discrimina servant_.[168]

Täytyy pitää aisoissa ihminen ja osoittaa hänelle määrätty paikkansa
tämän luonnonjärjestyksen rajoissa. Tuo onneton ei kykene tositeossa
hyppäämään niiden yli: hän on kytkettynä ja sidottuna, saman
velvoituksen kahlehtimana kuin muut hänen luokkansa luontokappaleet,
ja sangen keskinkertaisessa asemassa, ilman minkäänlaista etuoikeutta,
ilman todellista ja oleellista etevämmyyttä. Siinä etevämmyydessä,
jonka hän luulottelee ja kuvittelee itsellään olevan, ei ole mitään
tosisisällystä eikä makua. Ja jos niin on, että hänellä yksin kaikista
eläimistä on tuo mielikuvituksen vapaus ja ajatusten hillitön lento,
jolla hän kuvailee mielessään, mitä on olemassa, mitä ei ole, mitä
hän tahtoo, mikä on valheellista ja totta, niin se on etu, joka on
käynyt hänelle sangen kalliiksi ja josta hänen on varsin vähän syytä
kerskailla, sillä se on niiden onnettomuuksien päälähde, jotka häntä
rasittavat: synti, tauti, horjuvaisuus, levottomuus, epätoivo.

Väitän siis, palatakseni aineeseeni, ettei ole todennäköinen se arvelu,
että eläimet tekevät luontaisesta ja pakollisesta vaistosta samaa, mitä
me teemme vapaasta valinnastamme ja omalla taidollamme. Meidän tulee
päättää samanlaisista vaikutuksista samanlaiset kyvyt, ja runsaammista
vaikutuksista runsaammat kyvyt, ja tunnustaa niinmuodoin, että tämä
sama järki, tämä sama apuneuvo, joka meillä on toimimista varten, on
myöskin eläimillä, tahi jokin toinen parempi. Miksi kuvittelemme niissä
tuota luontaista pakkoa, me, jotka emme itse tunne mitään samanlaista?
Sitäpaitsi on kunniakkaampaa ja enemmän Jumalan puoleen lähentävää olla
luontaisen ja pääsemättömän kohtalon ajama ja velvoittama toimimaan
säännöllisesti kuin toimia säännöllisesti hurjapäisen ja satunnaisen
vapauden perusteella, ja varmempaa jättää luonnolle kuin itsellemme
käytöksemme ohjat. Turhamainen itserakkautemme tekee, että mieluummin
kiitämme kyvystämme omia voimiamme kuin luonnon anteliaisuutta ja
koristamme muut eläimet luontaisilla avuilla tahi riistämme niitä
niiltä saadaksemme itsellemme kunniaa ja aateluutta muka itse
hankkimillamme avuilla, sangen yksinkertaisessa mielessä, kuten minusta
näyttää: sillä puolestani pitäisin yhtä suuressa arvossa kokonaan
omiani ja synnynnäisiä avuja kuin sellaisia, joita olisin ollut
kerjäämässä ja haalimassa kokoon opettelemalla. Meidän vallassamme ei
ole hankkia parempaa suositusta kuin se, että olemme Jumalan ja luonnon
suosimia.

Niinpä esimerkiksi, jos näkisimme, kuinka kettu -- jota Thrakian
asukkaat käyttävät tahtoessaan lähteä kulkemaan jonkin jäätyneen joen
poikki, ja jonka he tätä varten laskevat menemään edellään -- veden
reunalla painaa korvansa hyvin lähelle jäätä, koettaakseen kuuleeko
se alla virtaavan veden solisevan pitkän vai lyhyen matkan päässä
ja sikäli kuin se siten huomaa jään olevan paksumpaa tahi ohuempaa,
peräytyy tahi lähtee kulkemaan edelleen, niin emmekö olisi oikeassa
päättäessämme, että sen päässä liikkuu sama järki, joka liikkuisi
meidän päässämme, ja että siinä tapahtuu seuraava luontaisesta
ymmärryksestä johtunut päätelmän muodostus ja johtopäätöksen teko:
"Mikä kohisee, se liikkuu; mikä liikkuu, se ei ole jäässä; mikä ei ole
jäässä, se on juoksevaa, ja mikä on juoksevaa, se antaa perään painon
alla?" Sillä houretta on, eikä voi pistää päähämme, katsoa tuota vain
kuuloaistin herkkyyden ansioksi, ilman järkeä ja päättelemiskykyä.
Samaa on ajateltava niin monista viekkaista tempuista, joilla eläimet
torjuvat hankkeitamme niitä vastaan.

Ja jos tahdomme lukea itsellemme joksikin eduksi sen, että vallassamme
on ottaa ne kiinni, käyttää niitä hyväksemme ja menetellä niiden
kanssa niinkuin tahdomme, niin se on vain sama etu, joka meillä on
toinen toisiimme nähden; sellainenhan on meidän orjiemme kohtalo; ja
eivätkö klimakiidit Syyriassa olleet vaimoja, joita, kun he olivat
laskeutuneet nelin ryömin maahan, ylhäiset naiset käyttivät astuimenaan
ja portaanaan noustakseen vaunuihin? Ja useimmat vapaat ihmiset
jättävät hyvin vähäpätöisistä eduista henkensä ja elämänsä toisen
valtaan; thrakialaisten vaimot ja jalkavaimot käräjöivät siitä, kuka
valitaan surmattavaksi puolisonsa haudalla; eivätkö tyrannit aina ole
löytäneet kylliksi miehiä, jotka ovat antautuneet heidän uskollisiksi
palvelijoikseen, vaikka eräät heistä ovat vielä lisäksi asettaneet sen
vaatimuksen, että heitä ehdottomasti on ollut seurattava kuolemaan,
niinkuin elämässäkin? Kokonaiset armeijat ovat siten sitoneet itsensä
päällikköihinsä; valankaava tuossa ankarassa gladiaattorien koulussa
sisälsi seuraavat lupaukset: "Vannomme antavamme kahlehtia, polttaa,
piestä itsemme ja surmata itsemme miekalla ja kärsivämme kaikki, mitä
varsinaiset gladiaattorit kärsivät herraltaan", velvoittaen siten
sangen tunnollisesti sekä ruumiin että sielun hänen palvelukseensa:

    _Ure meum, si vis, flamma caput, et pete ferro
    corpus, et intorto verbere terga seca_;[169]

se oli todellinen velvoitus, ja kuitenkin oli monenakin vuonna kymmenen
tuhatta miestä, jotka menivät tuohon kouluun ja siellä tuhoutuivat.

Kun skythalaiset hautasivat kuninkaansa, surmasivat he hänen ruumiinsa
päälle hänen juomanlaskijansa, tallimestarinsa, kamariherransa,
kamaripalvelijansa ja kokkinsa; ja hänen kuolemansa vuosipäivänä he
tappoivat viisikymmentä hevosta, joiden selässä istui viisikymmentä
hovipoikaa, ja näiden selkärangan läpi he olivat pistäneet seipään
kurkkuun asti ja jättivät heidät siihen, paraatijärjestykseen haudan
ympärille.

Ihmiset, jotka meitä palvelevat, tekevät sen helpommalla hinnalla ja
vähemmän huolellisella ja suosiollisella hoidolla kuin minkä annamme
linnuille, hevosille ja koirille. Onko sitä huolta, johon emme
pakottaisi itseämme niiden mukavuudeksi? Enpä usko halvimpainkaan
palvelijain kernaasti tekevän herrojensa hyväksi, mitä ruhtinaat
pitävät kunnianaan tehdä eläinten hyväksi. Nähdessään vanhempainsa
olevan huolissaan siitä, kuinka voisivat ostaa hänet vapaaksi
orjuudesta, sanoi Diogenes: "He ovat hulluja; joka minua hoitaa ja
minut ruokkii, se palvelee minua." Myöskin ne, jotka hoitavat eläimiä,
voivat sanoa pikemmin palvelevansa niitä, kuin että ne palvelisivat
heitä. Ja ne ovatkin siinä suhteessa jalompia, että leijona ei ikinä
alistu toisen leijonan orjaksi, eikä hevonen toisen hevosen orjaksi
urheuden puutteesta. Niinkuin me metsästämme eläimiä, samoin tiikerit
ja leijonat metsästävät ihmisiä, ja samoin menettelevät eläimet
keskenään: koirat ajavat jäniksiä, hauet tuutaimia, pääskyset kaskaita,
haukat rastaita ja leivosia:

                          _Serpente ciconia pullos
    nutrit, et inventa per devia rura lacerta...
    Et leporem aut capream famulae lovis et generosae
    in saltu venantur aves_.[170]

Me jaamme metsästyssaaliimme koiriemme ja lintujemme kanssa samoin
kuin vaivan ja taidon, ja Amphipoliin yläpuolella Thrakiassa
metsästäjät ja villit haukat jakavat saaliin tasan kahtia, niinkuin
myöskin sudet Maiotilaissoiden varsilla, jollei kalastaja jätä niille
rehellisesti yhtä suurta osaa saaliistansa, heti menevät ja repivät
hänen verkkonsa. Ja niinkuin meillä on metsästystapa, jossa käytetään
pikemmin viekkautta kuin voimaa, kuten esimerkiksi ansoilla, ongilla
ja koukuilla pyydystäminen, samoin tavataan sellaisia eläintenkin
keskuudessa: Aristoteles sanoo, että läkkikala kasvattaa kaulastaan
siiman pituisen suoliletkun, jonka se ojentaa ja heittää kauas ja
vetää takaisin luokseen, kun tahtoo; huomatessaan jonkin pienen
kalan lähestyvän, se antaa sen purra tuon letkun päätä, ollen itse
piiloutuneena hiekkaan tahi mutaan, ja vetää sen vähitellen takaisin,
kunnes pikku kala on niin lähellä, että se yhdellä hyppäyksellä voi
siepata sen kiinni.

Mitä voimaan tulee, niin ei ole maailmassa eläintä, joka olisi alttiina
niin monille loukkauksille kuin ihminen. Meille ei tarvita valaskalaa,
norsua ja krokodiilia eikä muita sellaisia eläimiä, joista yksi ainoa
kykenee tuhoamaan suuren joukon ihmisiä; täit riittävät tekemään lopun
Sullan diktaattorinvallasta; suuren ja voittoisan keisarin sydän ja
henki on pienen matosen aamuruoka.

Minkätähden sanomme, että ihmisellä oppiin ja järkeen perustuva tieto
ja tuntemus eroittaa sen, mikä on hyödyllistä hänen elämälleen ja
hänen tautiensa parantamiselle, siitä, mikä ei sitä ole, ja tuntee
rabarberin ja kallioimarteen vaikutuksen; mutta kun näemme Kandian
vuohien, jos niitä on haavoitettu nuolella, menevän valitsemaan
miljoonan yrtin joukosta dictamnum-yrtin lääkkeekseen, ja kilpikonnan,
syötyään kyykäärmeen lihaa, heti etsivän meiramia peratakseen vatsansa,
lohikäärmeen kiilloittavan ja kirkastavan silmänsä saksankuminalla,
haikarain antavan toisilleen peräruiskeita merivedellä, norsujen
vetävän pois ei vain omista ja toveriensa, vaan myöskin herrainsa
ruumiista (kuten todistaa Aleksanterin voittaman Porus kuninkaan norsu)
heittokeihäitä ja pistimiä, joita niihin on heitetty taistelussa,
ja tekevän sen niin taitavasti, että me emme osaa sitä tehdä niin
tuskattomasti, niin miksi emme sano, että tämä samoin on taitoa ja
järkevyyttä? Sillä jos niitä halventaaksemme selitämme, että ne
osaavat sen vain luonnon neuvomina ja opettamina, niin emme riistä
niiltä tiedon ja järkevyyden ansiota, vaan myönnämme sen niille
vielä suuremmalla syyllä kuin itsellemme, niin varman opettajattaren
kunniaksi.

Katsoen koiran liikkeisiin, joka jouduttuaan kolmen tien haaraukseen
joko etsiessään herraansa, josta se on eksynyt, tahi ajaessaan takaa
jotakin edessään pakenevaa otusta, tunnustelee tietä toisensa jälkeen,
ja saatuaan varmuuden kahdesta, löytämättä niillä etsimäänsä jälkeä,
kiiruhtaa arvelematta kolmannelle, on Krysippoksen, vaikka hän kaikissa
muissa suhteissa ajattelee yhtä halveksivasti eläinten asemasta kuin
kukaan muu filosofi, pakko tunnustaa, että tuossa koirassa tapahtuu
seuraava ajatuksen juoksu: "Olen seurannut herrani jälkeä tuohon
tienhaaraan saakka; hänen täytyy ehdottomasti kulkea jotakin noista
kolmesta tiestä; hän ei ole kulkenut tätä eikä tuota; siis hänen
täytyy ehdottoman varmasti kulkea tuota kolmatta", ja että, hankkien
varmuuden tällä johtopäätöksellä ja ajatuksen kululla, se ei enää käytä
vaistoaan kolmannella tiellä, eikä enää tutki tätä, vaan antaa järjen
voiman viedä itsensä sille. Eikö ole yksi ja sama, onko koira itsestään
vai Trapezuntilta oppinut tuon puhtaasti dialektisen piirteen ja tuon
jaettujen ja toisiinsa sidottujen arvostelmien ja osien riittävän
luettelemisen käytön?

Kuitenkaan eläimet eivät ole kykenemättömiä oppimaan myös meidän
tavallamme: rastaita, korppeja, harakoita, papukaijoja voimme
opettaa puhumaan; ja tuo helppous, jonka huomaamme, saada valtaamme
niiden niin notkea ja taipuisa ääni ja hengitys, muodostaaksemme
sitä ja pakottaaksemme sen ääntämään tietyn määrän kirjaimia ja
tavuja, todistaa, että niillä on sisäinen järki, joka tekee ne
niin opinkykyisiksi ja -haluisiksi. Jokainen on, luulen ma, nähnyt
yllinkyllin monenmoisia temppuja, joita ilveilijät opettavat
koirilleen, tansseja, joissa ne eivät hairahdu ainoatakaan kertaa
kuulemansa sävelen rytmistä, useita erilaisia liikkeitä ja hyppyjä,
joita he niillä teettävät käskemällä niitä sanallaan.

Mutta enemmän ihmetellen panen merkille sen, mikä kuitenkin on jotenkin
tavallista, miten menettelevät sokeain sekä maalla että kaupungissa
käyttämät koirat: olen tarkannut, kuinka ne pysähtyvät määrätyille
oville, joista ovat tottuneet saamaan almun, kuinka ne väistävät
vankkurien ja rattaiden kanssa yhteen törmäämistä silloinkin, kun niitä
itseään varten on kylliksi tilaa niiden kulkea ohi; olen nähnyt erään,
joka kulkiessaan kaupungin vallihaudan reunaa poikkesi tasaiselta ja
sileältä polulta ja valitsi huonomman, pitääkseen herransa loitommalla
haudasta. Kuinka oli voitu saada tämä koira käsittämään, että sen
tehtävänä oli katsoa vain herransa turvallisuutta ja halveksia omia
etujaan, palvellakseen häntä? Ja kuinka se saattoi tietää, että se ja
se tie tosin oli kylliksi leveä sille, mutta ei sokealle? Voiko tuon
kaiken ymmärtää edellyttämättä järjen käyttöä?

Ei saa unohtaa, mitä Plutarkhos kertoo nähneensä Roomassa keisari
Vespasianus vanhemman läsnäollessa Marcelluksen teatterissa erään
koiran tekevän. Tuota koiraa käytti eräs silmäinkääntäjä, joka esitti
moni-ilmeistä ja monihenkilöistä kuvitelmaa, ja sillä oli siinä osansa.
Muun muassa sen piti olla jonkin aikaa olevinaan kuollut, koska oli
syönyt erästä rohdosainetta. Nieltyään leivän, joka oli olevinaan tätä
rohdosta, se pian alkoi vavista ja hoippua, niinkuin olisi huumautunut.
Lopulta se oikaisihe pitkäkseen ja jäykistihe kuin kuollut, antaen
vetää ja laahata itseään paikasta toiseen, niinkuin näytelmän
sisällyksen mukaan pitikin. Ja sitten, huomatessaan ajan olevan, se
alkoi ensiksi liikutella jäseniään aivan hiljaa, kuin olisi herännyt
sikeästä unesta, ja kohottaen päätään katseli sinne tänne tavalla, joka
hämmästytti kaikkia läsnäolijoita.

Härät, joita käytettiin Susan kuninkaallisissa puutarhoissa niitä
kasteltaessa ja kiertämään eräitä suuria vedennostopyöriä, joihin
oli kiinnitetty sankoja (jollaisia näkee useita Languedocissa), oli
määrätty vetämään niitä sataan kierrokseen asti päivässä, joten
ne olivat niin tottuneet tähän määrään, että oli mahdoton millään
voimalla saada niitä vetämään ainoatakaan kierrosta enempää; tehtyään
määrätyönsä ne pysähtyivät siihen paikkaan. Me olemme nuorukaisiässä,
ennenkuin osaamme laskea sataan asti, ja olemme äskettäin oppineet
tuntemaan kansoja, joilla ei ole mitään tietoa luvuista.

Toisten opettaminen edellyttää vielä enemmän älyä kuin opetuksen
vastaanottaminen. Mutta jättääkseni sikseen, mitä Demokritos arvelee
ja todistaa, että eläimet ovat opettaneet meille useimmat taidot,
esimerkiksi hämähäkki kutomisen ja ompelun, pääskynen rakentamisen,
joutsen ja satakieli musiikin, ja useat eläimet esimerkillään
lääketaidon, Aristoteles katsoo, että satakielet opettavat poikasensa
laulamaan ja käyttävät siihen aikaa ja huolta, josta seuraa, että ne
poikaset, joita me ruokimme häkissä ja joilla ei ole ollut aikaa käydä
vanhempainsa koulua, menettävät paljon laulunsa ihanuutta; siitä voimme
päättää, että se paranee ohjauksesta ja opiskelusta; ja vapaidenkaan
keskuudessa se ei ole yksi ja sama; kukin on sitä oppinut kykynsä
mukaan; ja mitä tulee niiden oppimiskiihkoon, niin ne ponnistelevat
kilvan niin tarmokkaasti, että voitettu joskus jää kuolleena paikalle,
sen hengitys kun pettää ennemmin kuin ääni. Nuorimmat hautovat
miettiväisinä mielessään eräitä laulun säejaksoja ja yrittelevät
jäljitellä niitä; oppilas kuuntelee opettajansa opetusta ja tekee tiliä
siitä sangen huolellisesti; ne vaikenevat, milloin toinen, milloin
toinen; kuulee korjattavan virheitä ja tuntee jonkinlaisia nuhteita
opettajan taholta.

Olen kerran, sanoo Arrianus, nähnyt norsun, jolla oli symbaali
riippumassa kummallakin reidellään ja kolmas kiinnitettynä kärsäänsä,
ja niiden soidessa kaikki toiset tanssivat piirissä, nousten ja
kumartuen määrätahdissa soittimen ohjauksen mukaan; ja huvittavaa oli
kuulla tuota sopusointua. Rooman teatterinäytännöissä oli tavallisesti
nähtävänä norsuja, jotka oli opetettu liikkumaan ja suorittamaan laulun
sävelten mukaan tansseja, joissa oli useita vaihteita, vuoroja ja eri
tahtilajeja, sangen vaikeita oppia. Niiden joukossa nähtiin sellaisia,
jotka itsekseen kertailivat läksyjänsä ja harjoittelivat huolellisesti
ja hartaasti, jotteivät niiden isännät toruisi ja löisi niitä.

Mutta tämä toinen harakkaa koskeva juttu, josta meille vastaa
itse Plutarkhos, on kummallinen. Tämä harakka oli erään parturin
liikehuoneessa Roomassa ja teki ihmeitä, matkien äänellään kaikkea,
mitä kuuli. Eräänä päivänä sattui, että pysähdyttiin pitkäksi aikaa
soittamaan joitakin torvia tuon huoneen edustalla. Siitäpä alkaen
ja koko seuraavan päivän tuo harakka oli mietteissään, mykkänä ja
surumielisenä. Kaikki ihmiset kummastelivat, ja luultiin, että torvien
ääni oli sen noin huumannut ja tyrmistyttänyt, ja että kuulon mukana
ääni oli samalla hävinnyt. Mutta lopulta huomattiin, että se oli
syvällistä tutkistelua ja itseensä syventymistä, ja että se mielessään
harjoitteli ja valmisteli ääntään esittämään noiden torvien säveliä,
niin että se ensi kertaa ääntäessään mukaili täydellisesti niiden
kerrot, tauot ja sävelkoristeet ja oli tämän uuden oppimansa vuoksi
ylenkatsoen hyljännyt kaikki, mitä se ennen oli osannut sanoa.

En tahdo jättää mainitsematta myöskään tätä toista esimerkkiä koirasta,
jonka sama Plutarkhos kertoo nähneensä (sillä mitä järjestykseen tulee,
niin tunnen kyllä sekoittavana sen; mutta en noudata sitä näiden
esimerkkien järjestämisessä enempää kuin koko muussakaan työssäni), ja
joka oli eräässä laivassa. Kun tämän koiran oli vaikea saada öljyä,
jota oli erään ruukun pohjalla, jonne se ei voinut ulottua kielellään
astian suun ahtauden vuoksi, meni se etsimään pikkukiviä ja pani niitä
ruukkuun, kunnes sai öljyn nousemaan lähemmäs reunaa, missä se saattoi
siihen ulottua. Mitä tuo on muuta kuin sangen terävän älyn vaikutusta?
Berberian korppien sanotaan tekevän samoin, kun vesi, jota ne tahtovat
juoda, on liian matalalla.

Tämä teko muistuttaa tavallaan sitä, mitä norsuista kertoi eräs
sikäläisen kansakunnan kuningas Juba, että kun jokin niistä
metsästäjäin viekkaudella on saatu menemään johonkin niistä syvistä
kuopista, joita niille kaivetaan ja jotka peitetään hienoilla risuilla
niiden pettämiseksi, sen toverit tuovat siihen kiireesti paljon kiviä
ja puunpalasia, jotta se niiden avulla pääsisi sieltä ulos. Mutta tämä
eläin on niin monessa muussa suhteessa ihmisen vertainen kyvyllään,
että jos tahtoisin luetella seikkaperäisesti kaikki, mitä kokemus siitä
on opettanut, niin voisin helposti todistaa, mitä tavallisesti väitän,
että on monesti suurempi eroitus ihmisen ja ihmisen kuin eläimen ja
ihmisen välillä. Erään norsun hoitaja eräässä yksityistalossa Syyriassa
varasti joka ateria puolet sille määrätystä ruoka-annoksesta; eräänä
päivänä isäntä tahtoi itse ruokkia sitä ja kaatoi sen seimeen oikean
sen ruuaksi määräämänsä ohra-annoksen; norsu, joka katsoi karsaasti
tuota hoitajaansa, eroitti kärsällään ja pani syrjään puolet, ilmaisten
siten vääryyden, jota sille tehtiin. Ja eräs toinen, jonka hoitaja
sekoitti sen ruokaan kiviä lisätäkseen sen määrää, lähestyi pataa,
jossa hän keitti lihaa päivällisekseen, ja pani sen täyteen tuhkaa.

Nuo ovat yksityisiä tekoja; mutta kaikki ovat nähneet ja tietävät,
että kaikissa armeijoissa, jotka marssivat Itämailta, norsut olivat
yhtenä päävoimana, ja että niiden tekemä vaikutus oli verrattoman
paljon suurempi kuin nykyään tykistömme, joka jotenkin vastaa niitä
järjestetyssä taistelussa (se on helppo niiden päättää, jotka tuntevat
muinaisaikojen historiaa),

    _siquidem Tyrio service solebant
    Annibali, et nostris ducibus regique Molosso
    horum maiores, et dorso ferre cohortes,
    partent aliquam belli, et euntem in praelia turrim_.[171]

Kaiketi siis oltiin varmoja ja tietoisia näiden eläinten
luotettavuudesta ja ymmärryksestä, koska ne uskallettiin asettaa
taistelun etunenään, missä pieninkin pysähdys, jonka ne olisivat
voineet tehdä, niiden ruumiiden suuruuden ja painon vuoksi, pieninkin
säikähdys, joka olisi saanut ne kääntymään päin omaan väkeensä,
riitti aikaansaamaan täydellisen tappion. Ja vain harvoin on nähty
tapahtuvan, että ne heittäytyivät takaisin omien joukkojensa päälle,
kun sitävastoin me itse käännymme toistemme päälle ja murramme rivimme.
Niille ei annettu suoritettavaksi vain yhtä yksityistä liikettä,
vaan useampia eri tehtäviä taistelussa, samoin kuin Intian uudestaan
valloittaessaan espanjalaiset antoivat koirille, joille he maksoivat
palkkaa ja jakoivat osan saaliista; ja nuo eläimet osoittivat yhtä
suurta taitoa ja älyä viemään perille ja vakiinnuttamaan heidän
voittonsa, hyökkäämään ja peräytymään olosuhteiden mukaan, eroittamaan
ystävät vihollisista, kuin ne osoittivat intoa ja tuimuutta.

Me ihailemme enemmän ja pidämme suuremmassa arvossa sitä, mikä on
ulkomaista, kuin sitä, mikä on meillä tavallista, ja jollei niin olisi
laita, en olisi viipynyt tässä pitkässä esimerkkiluettelossa. Sillä
jos tarkasti panemme merkille, mitä tavallisesti huomaamme omassa
keskuudessamme elävistä eläimistä, voimme luullakseni niistä todeta
yhtä ihmeteltäviä seikkoja kuin ne, joita kokoillaan ulkomailta ja
toisilta aikakausilta. Yksi ja sama luonto niissä kulkee kulkuaan;
ken olisi riittävästi perehtynyt sen nykyiseen tilaan, se voisi siitä
varmasti päättää koko sen tulevaisuuden ja koko sen menneisyyden.

Näin ennen aikaan keskuudessamme ihmisiä, jotka oli tuotu tänne meren
yli kaukaisista maista, ja kun emme ymmärtäneet lainkaan heidän
kieltänsä, ja kun sitäpaitsi heidän käytös- ja esiintymistapansa ja
heidän vaatteensa olivat kokonaan toisenlaiset kuin meikäläiset, niin
kuka meistä ei pitänyt heitä sekä villeinä että raakoina, kuka ei
pitänyt heitä typerinä ja tuhmina nähdessään, kuinka he olivat mykkiä,
eivät taitaneet ranskaa, eivät tunteneet meidän kädensuutelujamme ja
kiemurtelevia kumarruksiamme, meidän ryhtiämme ja käytöstämme, jonka
tietenkin tulee olla ihmisluonnon mallina? Kaiken sen, mikä meistä
näyttää oudolta ja mitä emme ymmärrä, me tuomitsemme. Näin käy meidän
myöskin muodostaessamme käsityksemme eläimistä. Niillä on useampia
ominaisuuksia, jotka lähentelevät meikäläisiä; vertaamalla voimme
tehdä jonkinlaisia johtopäätöksiä näistä; mutta siitä, mikä eläimille
on erikoista, mitä tiedämme siitä? Hevoset, koirat, härät, lampaat,
linnut ja useimmat kotieläimemme tuntevat äänemme ja tottelevat sitä;
niin teki kyllä myöskin Crassuksen ankerias ja tuli hänen luokseen,
kun hän sitä kutsui; samoin tekevät Arethusan suihkukaivon altaassakin
ankeriaat, ja olen nähnyt monta kalalammikkoa, jossa kalat rientävät
esille syömään, kuullessaan määrätynlaisen huudon hoitajiltaan,

         _nomen habent, et ad magistri
    vocem quisque sui venit citatus_.[172]

Me voimme siitä tehdä päätelmiä. Voimme myöskin sanoa, että norsuilla
on jonkinlaista uskontoa, koskapa voi nähdä niiden omasta luonnostaan,
opettamatta ja käskemättä, useampaan kertaan peseydyttyään ja
puhdistauduttuaan nostavan kärsiänsä kuin käsivarsia, ja tiettyinä
päivän hetkinä silmät suunnattuina itäänpäin pysähtyvän pitkäksi aikaa
mietiskelemään ja tutkistelemaan. Mutta joskaan emme muissa eläimissä
näe mitään tuollaista ulkonaista ilmiötä, emme silti voi väittää niiden
olevan uskontoa vailla emmekä selittää suuntaan tai toiseen sitä,
mikä on meiltä salattu; samoin kuin toiselta puolen näemme jotakin
seuraavassa filosofi Kleantheksen huomaamassa toiminnassa, koska se
muistuttaa omaamme: hän kertoo nähneensä muurahaisia lähtevän keostaan
kantamaan toisen muurahaisen ruumista toiseen kekoon päin, josta useita
toisia muurahaisia tuli niitä vastaan, kuin puhumaan niille; ja oltuaan
yhdessä jonkin aikaa, jälkimmäiset palasivat neuvottelemaan, nähkääs,
kansalaistensa kanssa; ja niin ne kulkivat edestakaisin pariin kolmeen
kertaan sopimisen vaikeuden vuoksi; vihdoin viimeksi tulleet toivat
ensinmainituille pesästään madon, ikäänkuin lunnaiksi kuolleesta, ja
tuon madon ensin mainitut nostivat selkäänsä ja kantoivat kotiinsa,
jättäen toisille vainajan ruumiin. Niin selittää asian Kleanthes,
todistaen siten, että ne eläimet, joilla ei ole ääntä, eivät silti
ole vailla keskinäistä kanssakäymistä ja yhteyttä, jollaista meiltä
puuttuu; ja siitä syystä teemme tyhmästi, kun rupeamme siitä
mielipiteitä lausumaan.

Mutta ne kykenevät vielä muunkinlaisiin suorituksiin, joihin meidän
kykymme eivät läheskään riitä, ja joita mielikuvituksellammekaan emme
voi käsittää, puhumattakaan siitä, että voisimme jäljittelemällä ne
saavuttaa. Monet ovat sitä mieltä, että siinä suuressa ja ratkaisevassa
meritaistelussa, jonka Antonius menetti Augustusta vastaan, hänen
päällikkökaleerinsa pysähdytti kesken sen kulkua eräs pikku kala,
jolle latinaa puhuvat antavat nimen _Remora_, koska se voi pysähdyttää
vaikka millaisen laivan, johon se tarrautuu kiinni. Ja kun keisari
Caligula souti suurine laivastoineen Romanian rannikolle, pysähdytti
tuo samainen kala äkkiä vain hänen kaleerinsa; hän otatti kiinni tuon
kalan, joka oli tarttuneena hänen laivansa pohjaan, hyvin suutuksissaan
siitä, että niin pieni eläin saattoi voittaa meren ja tuulet ja
kaikkien hänen airojensa voiman vain tarttumalla nokastaan kiinni hänen
kaleeriinsa (se näet on kuoriaiskala), ja hän kummasteli vielä hyvin
hyvällä syyllä sitä, että kun se oli tuotu hänelle laivaan, sillä ei
enää ollut sitä voimaa, joka sillä oli ollut sen ulkopuolella.

Eräs Kyzikos-kaupungin porvari pääsi muinoin hyvän matemaatikon
maineeseen huomattuaan metsäsian elintavan: tällä on pesäänsä käytäviä
eri kohdilta ja eri ilmansuunnilta, ja tuntien edeltäpäin, miltä
taholta tuuli on tulossa, se menee ja sulkee aukon sen tuulen puolelta;
sen huomattuaan tämä porvari toi kaupunkiinsa varmoja ennakkotietoja
tuulesta, joka alkaisi puhaltaa.

Kameleontti käy sen paikan väriseksi, missä se on, mutta läkkikala
ottaa itse minkä värin se tahtoo, olosuhteiden mukaan, piiloutuakseen
siltä, mitä se pelkää, ja siepatakseen kiinni sen, mitä se pyydystää;
kameleontin muuttuminen on passiivista, läkkikalan aktiivista laatua.
Me muutamme joskus väriä, säikähtäessämme, suuttuessamme, hävetessämme
ynnä muiden mielentilojen johdosta, jotka muuttavat kasvojemme väriä;
mutta se johtuu vaikutuksen alaisuudesta, kuten kameleontilla;
keltatauti kyllä vaikuttaa sen, että ihomme kellastuu, mutta sitä ei
vaikuta meidän tahtomme antama määräys. Mutta nuo vaikutukset, jotka
toisissa eläimissä huomaamme suuremmiksi kuin omamme ovat, todistavat
niissä jotakin etevämpää kykyä, joka meiltä on salattu; samanlaisia
ovat todennäköisesti useat muutkin niiden ominaisuudet ja kyvyt, joista
eivät mitkään ulkonaiset merkit anna meille tietoja.

Kaikista muinaisajan ennustuksista vanhimmat ja varmimmat olivat ne,
jotka perustuivat lintujen lentoon; meillä ei ole mitään sellaista
eikä niin ihmeellistä. Tätä niiden siivenliikkeen säännöllisyyttä
ja järjestystä, jonka nojalla tehdään johtopäätöksiä tulevista
tapahtumista, täytyy kai jonkin erinomaisen voiman olla ohjaamassa
niin ylevään toimintaan; sillä pintapuolista on katsoa tätä suurta
vaikutusta johtuvaksi jostakin luonnon säädöksestä, ilman sen
aikaansaajan ymmärrystä, suostumusta ja järkeä; se on ilmeisesti väärä
luulo, että niin on.

Sähkörauskulla on se ominaisuus, ettei se ainoastaan puuduta
jäseniä, jotka sitä koskettavat, vaan verkkojen ja nuotan läpikin se
lähettää untelon raukeuden niiden käsiin, jotka sitä liikuttelevat
ja käsittelevät; vieläpä sanotaan lisäksi, että jos kaataa vettä
sen päälle, niin tuntee, kuinka tuo vaikutus nousee käteen asti ja
puuduttaa tuntoaistin veden läpi. Tämä voima on ihmeellinen; mutta
se ei ole hyödytön sähkörauskulle: se tuntee sen ja käyttää sitä,
niin että näkee sen, siepatakseen kiinni saaliin, jota se pyydystää,
lymyävän pohjamutaan, jotta toiset kalat, liukuessaan sen ylitse, tämän
sen kylmyyden koskettamina ja puuduttamina joutuvat sen valtaan.

Kurjet, pääskyt ja muut muuttolinnut, jotka vaihtavat asuinpaikkaa
vuodenaikojen mukaan, osoittavat varsin hyvin tuntevansa
ennustuskykynsä ja käyttävät sitä.

Metsästäjät vakuuttavat meille, että valitakseen koiranpentujen
joukosta sen, joka tulee jättää eloon parhaana, tarvitsee vain antaa
emän itsensä valita se: esimerkiksi, jos vie ne pesästä pois, niin
ensimmäinen, jonka se kantaa sinne takaisin, on aina paras; tahi jos on
piirittävinään joka taholta niiden makuuksen tulella, niin paras on se
pennuista, jonka avuksi emä ensin kiiruhtaa. Tästä näkyy, että niillä
on jokin ennakolta tuntemisen taito, jota meillä ei ole, tahi jokin
toinen ja tehokkaampi kyky arvostella poikasiaan kuin meillä.

Kun se tapa, millä eläimet syntyvät, sikiävät, liikkuvat, elävät ja
kuolevat, on meidän omaamme niin lähellä, niin kaikki, mitä otamme
pois niiden vaikuttimista ja lisäämme omaan luontoomme, korottaaksemme
sen niiden luonnon yläpuolelle, ei voi mitenkään johtua järkemme
vaatimuksesta. Terveytemme ohjeeksi lääkärit asettavat esikuvaksemme
eläinten elämän ja tavat; sillä seuraava sananparsi on ammoisista
ajoista ollut kansan suussa:

    _Tenez chaulds les pieds et la teste;
    au demourant, vivez en beste_.[173]

Jos oikeudenmukaisuus on siinä, että antaa kullekin, mitä hänelle
tulee, niin eläimet, jotka palvelevat, rakastavat ja puolustavat
hyväntekijöitään ja vainoovat ja häpäisevät vieraita ja niitä,
jotka tekevät niille pahaa, jäljittelevät siten tavallaan meidän
oikeudenmukaisuuttamme; samoin myöskin, noudattamalla hyvin
oikeudenmukaista tasapuolisuutta jaellessaan pienokaisilleen
omaisuuttaan. Mitä ystävyyteen tulee, niin se on niillä verrattoman
paljon elävämpi ja uskollisempi kuin ihmisillä. Hyrcanus,
Lysimakhos-kuninkaan koira, pysyi herransa kuoltua itsepintaisesti
hänen vuoteensa päällä, juomatta ja syömättä; ja sinä päivänä, jolloin
hänen ruumiinsa poltettiin, se lähti juoksemaan ja heittäytyi tuleen,
jossa hänet poltettiin; samoin teki myöskin erään Pyrrhos nimisen
miehen koira: se näet ei liikahtanut herransa vuoteen päältä hänen
kuolemansa jälkeen, ja kun hänet kannettiin pois, antoi se viedä
itsensäkin pois samalla ja heittäytyi lopuksi roviolle, jolla sen
herran ruumis poltettiin.

On eräänlaisia taipumuksia kiintymykseen, jotka syntyvät meissä
joskus ilman järjen neuvoa ja johtuvat satunnaisesta mielenpuuskasta,
jota eräät sanovat myötätunnoksi; ne voivat vallata eläimet niinkuin
meidätkin: näemme hevosten rupeavan läheisiin tuttavuussuhteisiin
määrättyjen toisten kanssa, jopa siihen määrään, että meidän on
vaikea saada niitä elämään ja matkustamaan erillään toisistaan;
näkee niiden kohdistavan mieltymyksensä johonkin tiettyyn toveriensa
väriin, ikäänkuin määrättyihin kasvoihin, ja missä tahansa ne sen
tapaavat, liittyvän siihen riemastuneina ja suosionosoituksin ja
rupeavan inhoamaan ja vihaamaan mitä tahansa muuta muotoa. Eläimiä
johtaa, niinkuin meitäkin, valinta niiden rakkaussuhteissa, ne
valikoivat jollakin tavoin naaraansa; ne eivät ole vailla meidän
mustasukkaisuudentunteitamme eivätkä äärimmäisen kovia ja leppymättömiä
vihantunteita.

Halut ovat joko luonnollisia ja välttämättömiä, kuten juominen
ja syöminen, tahi luonnollisia, mutta eivät välttämättömiä,
kuten naarasten lähenteleminen, tahi eivät luonnollisia eivätkä
välttämättömiä. Tätä viimeksi mainittua laatua ovat melkeinpä kaikki
ihmisten halut; ne ovat aivan tarpeettomia ja teennäisiä, sillä
ihmeellistä on, kuinka vähän luonto tarvitsee tyytyäksensä, kuinka
vähän se on jättänyt meille kaivattavaa. Meidän keittiöittemme
valmisteet eivät kuulu sen järjestykseen; stoalaiset sanovat, että
ihminen voisi tulla toimeen yhdellä oliivilla päivässä; meidän
herkulliset viinimme eivät ole sen neuvomia, eikä se liioittelu, jonka
me lisäämme lemmenpyyteisiin:

                                    _Neque illa
    magno prognatum deposcit consule cunnum_.[174]

Nämä luonnolle vieraat halut, jotka hyvän tietämättömyys ja väärä
luulo ovat meihin valaneet, ovat niin lukuisat, että ne karkoittavat
melkein kaikki luonnonmukaiset; ei enempää eikä vähempää kuin jos
jossakin kaupungissa olisi niin suuri määrä ulkomaalaisia, että ne
ajaisivat sieltä ulos luonnolliset asukkaat tahi tekisivät lopun
heidän arvovallastaan ja mahdistaan, anastaen ja vallaten sen
kokonaan. Eläimet ovat paljon hillitympiä kuin me, ja pysyttäytyvät
kohtuullisempina luonnon meille määräämien rajojen piirissä; eivät
kuitenkaan niin tarkasti, ettei niillä tavattaisi myöskin jotakin
meidän kohtuuttomuuttamme vastaavaa.

Ja aivan samoin kuin on ollut hurjia himoja, jotka ovat ajaneet ihmisiä
rakastamaan eläimiä, samoin eläimetkin joskus on vallannut rakkaus
ihmisiin, ja on syntynyt luonnottomia rakkaussuhteita molempien lajien
välillä, kuten todistaa tuo norsu, joka oli grammaatikko Aristophaneen
kilpailijana erään nuoren, Aleksandrian kaupungissa asuvan kukkastytön
rakkaudesta eikä mitenkään ollut häntä huonompi hyvin intohimoisen
kosijan toimissa; sillä kävellen torilla, missä myytiin hedelmiä, se
otti niitä kärsällään ja kantoi hänelle; se jätti hänet näkyvistään
niin vähän kuin mahdollista, ja joskus se pisti kärsänsä hänen poveensa
hänen kaulurinsa alitse ja koetteli hänen rintojaan.

Kerrotaan myöskin eräästä lohikäärmeestä, että se rakastui erääseen
tyttöön, ja eräästä hanhesta, joka rakastui erääseen lapseen Asopin
kaupungissa, ja eräästä pässistä, joka oli viulunsoittajatar Glaucian
palvelijana; ja joka päivä näkee apinoita, jotka ovat hurjasti
rakastuneet naisiin. Näkee myöskin erästen koiraseläinten antautuvan
oman sukunsa koirasten rakastettaviksi. Oppianus ja muut kertovat
eräitä esimerkkejä todisteiksi siitä kunnioituksesta, jota eläimet
avioliitoissaan osoittavat sukulaisuutta kohtaan, mutta kokemus näyttää
meille varsin usein päinvastaista:

                     _Nec habetur turpe juvencae
    ferre patrem tergo; fit equo sua filia conjux;
    quasque creavit init pecudes caper, ipsaque cuius
    semine concepta est, ex illo concipit ales_.[175]

Mitä ovelaan sukkeluuteen tulee, niin onko selvempää sellaista kuin
filosofi Thaleen muulin osoittama? Kulkiessaan joen poikki suolataakka
selässään ja sattumalta kompastuttuaan, niin että sen kantamat
säkit aivan kastuivat, ja huomattuaan, että siten sulanut suola oli
keventänyt sen kuormaa, se ei koskaan, tavatessaan jonkin puron,
jättänyt painautumatta siihen kuormineen, kunnes sen herra huomasi sen
juonen ja käski panemaan sen kuormaksi villoja: kun se siten huomasi
pettyneensä laskuissaan, lakkasi se enää käyttämästä tuota temppua.

On useita eläimiä, jotka näyttävät kaikessa viattomuudessaan
jäljittelevän meidän saituuttamme, sillä niiden näkee äärettömän
halukkaasti sieppaavan haltuunsa kaikki mitä voivat, ja huolellisesti
piilottavan sen, vaikkeivät sitä ensinkään käytä. Taloudenhoidossa
ne eivät vain vie meistä voittoa sillä toimellisuudella, millä ne
kokoilevat ja säästävät tulevaa aikaa varten, vaan niillä on myöskin
useita sitä varten välttämättömiä taitoja: muurahaiset levittävät luhan
ulkopuolelle jyvänsä ja siemenensä, tuulettaakseen, puhdistaakseen
ja kuivatakseen ne, peläten niiden pilaantuvan ja mätänevän, kun
ne huomaavat niiden alkavan homehtua ja haista härskiltä. Mutta se
ehkäisevä varovaisuus, jota ne osoittavat jyrsiessään vehnänjyviä, vie
voiton kaikesta kuviteltavasta ihmisten varovaisuudesta: kun vehnä
ei pysy aina kuivana ja pilaantumattomana, vaan pehmenee, sulaa ja
liukenee ikäänkuin maidoksi, pyrkien itämään ja kasvamaan, niin ne
jyrsivät sitä päätä, mistä itu tavallisesti pistää esiin, peläten
vehnän muuttuvan siemeneksi ja menettävän luontonsa ja ominaisuutensa,
joka sen tekee sopivaksi olemaan niiden ruokavarastona.

Mitä tulee sotaan, joka on suurin ja uhkein ihmisen toiminnoista,
niin tahtoisinpa tietää, haluammeko käyttää sitä osoitteena jostakin
etevämmyydestä, vai päinvastoin heikkoutemme ja puutteellisuutemme
todisteena, koska toistemme voittamisen ja surmaamisen, oman sukumme
tuhoamisen ja hävittämisen taito ei totta tosiaan näytä olevan
kovinkaan toivottava eläimille, joilla sitä ei ole:

                                   _Quando leoni
    fortior eripuit vitam leo? Quo nemore umquam
    exspiravit aper maioris dentibus apri_?[176]

Mutta ne eivät kuitenkaan ole aivan yleisesti sitä vailla, kuten
todistavat mehiläisten raivoisat kahakat ja molempain vastakkaisten
armeijain päämiesten hankkeet:

                                   _Saepe duobus
    regibus incessit magno discordia motu;
    continuoque animos vulgi et trepidantia bello
    corda licet longe praesciscere_.[177]

Joka kerta kun silmäilen tätä jumalaista kuvausta, tuntuu minusta
kuin siinä lukisin kuvattuna ihmisten typeryyden ja ylpeyden; sillä
nuo sotaisat liikkeet, jotka tempaavat meidät mukaansa kauhullaan ja
hirmullaan, tuo äänten ja huutojen myrsky,

    _fulgur ubi ad coelum se tollit, totaque circum
    aere renidescit tellus, subterque virum vi
    excitur pedibus sonitus, clamoreque montes
    icti rejectant voces ad sidera mundi_;[178]

tuo niin monen tuhannen aseistetun miehen peloittava jono, tuo niin
kova raivo, into ja rohkeus, on huvittavaa huomata, kuinka joutavista
syistä se syttyy, ja kuinka vähäpätöisistä syistä se sammuu:

        _Paridis propter narratur amorem
    Oraecia Barbariae diro collisa duello_.[179]

Koko Aasia menehtyi ja riutui sodissa Pariksen lemmenvehkeiden vuoksi;
yhden ainoan miehen mieliteko, kiukku, huvi, kotoinen mustasukkaisuus,
syyt, joiden ei pitäisi saada kahta kalaeukkoa kynsimään toisiansa,
siinä koko tämän suuren melskeen sielu ja lähtökohta... Mutta tuo suuri
ruumis, niin monine kasvoineen ja liikkeineen, jotka näyttävät uhkaavan
taivasta ja maata:

    _quam multi Libyco volvuntur marmore fluctus,
    saevus ubi Orion hibernis conditur undis;
    vel quam sole novo densae torrentur aristae
    aut Hermi campo aut Lyciae flaventibus arvis;
    scuta sonant, pulsuque pedum tremit excita tellus_;[180]

tuo raivoisa hirviö, niin monikäsivartinen ja -päinen, se on sittenkin
ihminen, heikko, surkea ja viheliäinen; se on vain levoton ja kiihtynyt
muurahaiskeko;

    _it nigrum campis agmen_;[181]

vastatuulen henkäys, korppiparven vaakkuminen, hevosen kompastuminen,
kotkan satunnainen ohilentäminen, jokin uni, ääni, merkki, aamuinen
usva riittää lyömään sen nurin ja kaatamaan sen maahan. Pistäkää
sitä vain auringon säteellä kasvoihin, niin se heti sulaa ja raukeaa
tyhjiin; viuhtokaa sille vain vähän pölyä silmiin, kuten runoilijamme
mehiläisille, niin kaikki meidän komppaniamme, legionamme ja tuo suuri
Pompeiuskin niiden etunenässä ovat lyötyinä murskaksi; sillä hänethän
muistaakseni Sertorius voitti Espanjassa näillä kauneilla aseilla,
joita myöskin Eumenes käytti Antigonusta ja Surena Crassusta vastaan:

    _Hi motus animorum, atque haec certamina tanta
    pulveris exigui jactu compressa quiescent_.[182]

Usutettakoon vain meidänkin mehiläisiämme sen kimppuun, niillä kyllä on
voimaa ja rohkeutta lyödä se hajalle.

Vielä on tuoreessa muistissa, kuinka portugalilaisten piirittäessä
Tamlyn kaupunkia Xiatinen alueella tämän asukkaat kantoivat muurille
suuren joukon mehiläispesiä, joita heillä on runsaasti, ja ajoivat
tulella mehiläiset niin kiivaasti vihollistensa kimppuun, että nämä
luopuivat yrityksestään, kun eivät voineet kestää niiden hyökkäyksiä
ja pistoja; niin jäi voitto ja heidän kaupunkinsa vapaus tälle uudelle
apujoukolle, vieläpä niin onnellisesti, että taistelusta palattaessa
niistä ei puuttunut ainoatakaan.

Keisarien ja rajasuutarien sielut ovat valetut samaan kaavaan.
Ajatellessamme ruhtinasten tekojen tärkeyttä ja painavaa merkitystä,
me luulemme varmasti, että ne ovat yhtä painavista ja tärkeistä syistä
johtuneet; me erehdymme; heitä ajavat eteen- ja taaksepäin heidän
liikkeissään samat pontimet kuin meitäkin omissamme; sama syy, joka
saa meidät torailemaan naapurimme kanssa, sytyttää ruhtinasten välille
sodan; sama syy, joka panee meidät pieksämään lakeijaamme, saa,
sattuessaan ruhtinaalle, hänet hävittämään kokonaisen maakunnan; heidän
tahtonsa on yhtä kevytmielinen kuin meidän, mutta heidän mahtinsa on
suurempi; samat pyyteet ajavat liikkeelle juustopunkin ja norsun.

Mitä uskollisuuteen tulee, niin ei ole maailmassa eläintä, joka olisi
niin petollinen kuin ihminen. Historiamme kertovat, kuinka innokkaasti
eräät koirat ovat valvoneet herrainsa kuoleman kostetuksi tulemista.
Kun Pyrrhos kuningas kerran oli tavannut koiran vartioimassa miehen
ruumista ja kuullut, että se oli jo kolme päivää niin tehnyt, käski
hän haudata ruumiin ja otti koiran mukaansa. Eräänä päivänä, hänen
ollessaan sotaväkensä yleiskatselmuksessa, tämä koira huomasi herransa
murhaajat ja hyökkäsi niiden kimppuun kovasti haukkuen ja ankaran
vihaisena, pannen tällä ensimmäisellä ilmiannolla alkuun tuon murhan
koston, joka pian senjälkeen saatiin laillista tietä toimeen.

Samoin teki viisaan Hesiodoksen koira, joka sai naupaktolaisen
Ganyktorin lapset todistettua syypäiksi herransa murhaan. Eräs
toinen koira, joka oli vartioimassa erästä temppeliä Athenassa ja
huomasi kirkonvarkaan vievän mennessään kauneimmat kalleudet, rupesi
tätä haukkumaan minkä jaksoi; mutta kirkonisännät kun eivät siitä
heränneet, niin se alkoi seurata häntä, ja kun tuli päivä, pysytteli
vähän etäämmällä hänestä, päästämättä häntä koskaan näkyvistään; jos
hän tarjosi sille syötävää, niin se ei siitä huolinut, mutta toisille
kulkijoille, jotka tulivat sitä tiellä vastaan, se heilutti iloisesti
häntäänsä ja otti heidän käsistään, mitä he antoivat sille syödä;
jos sen varas pysähtyi nukkumaan, pysähtyi sekin samalla ja samaan
paikkaan. Kun tieto tuosta koirasta oli tullut kirkon isännille,
alkoivat he seurata sen jälkiä, tiedustellen senkarvaista koiraa, ja
tapasivatkin sen vihdoin Kromyonin kaupungissa ja myöskin varkaan,
jonka he toivat takaisin Athenaan, missä hän sai rangaistuksensa.
Ja kiitollisuuden osoitteeksi tästä hyvästä palveluksesta tuomarit
määräsivät yleisestä varastosta tietyn määrän viljaa eläkkeeksi
koiralle ja papit pitämään siitä huolta. Plutarkhos todistaa tämän
kertomuksen hyvin uskottavaksi ja hänen aikanaan tapahtuneeksi asiaksi.

Mitä kiitollisuuteen tulee (sillä minusta tuntuu, että meidän on syytä
nostaa tämä sana arvoon), riittäköön tämä ainoa esimerkki, jonka Apion
kertoo omin silmin näkemänään. Eräänä päivänä, sanoo hän, kun Roomassa
annettiin kansan huvikseen katsella useiden ulkomaisten eläinten
ja erittäinkin harvinaisen suurten leijonain taistelua, oli niiden
joukossa eräs, joka raivoisalla käytöksellään, jäsentensä voimalla
ja koolla ja ylpeällä ja peloittavalla kiljunnallaan veti kaikkien
läsnäolijain huomion puoleensa. Orjain joukossa, jotka esitettiin
kansalle tässä eläintaistelussa, oli eräs dakialainen Androdus, jonka
omisti ylhäinen roomalainen, arvoltaan konsuli. Kun tuo leijona
huomasi hänet kaukaa, pysähtyi se ensin äkkiä, kuin ihmeissään, ja
lähestyi sitten aivan hiljaa, lempeästi ja rauhallisesti, ikäänkuin
tunnustellakseen häntä. Sen tehtyään, ja saatuaan varmuuden siitä,
mitä se tahtoi tietää, se alkoi heiluttaa häntäänsä, niinkuin koirat
liehitellessään isäntäänsä, ja nuolla ja suudella tuon kurjan raukan
käsiä ja reisiä, joka oli tyrmistyneenä kauhusta ja aivan suunniltaan.
Kun leijonan hyvänsävyisyys oli saanut Androduksen toipumaan pelostaan
ja hänen näkönsä oli siksi rauhoittunut, että hän saattoi katsella sitä
ja tuntea sen, niin oli omituinen nautinto nähdä, kuinka nämä molemmat
hyväilivät toisiaan ja osoittivat toisilleen iloaan.

Kun kansa sen johdosta päästi ilohuutoja, kutsutti keisari orjan
eteensä, kuullakseen häneltä, kuinka niin outo tapahtuma oli
mahdollinen. Tämä kertoi hänelle uuden ja ihmeellisen tarinan. "Herrani
ollessa prokonsulina Afrikassa", sanoi hän, "pakotti se julmuus ja
ankaruus, jolla hän minua kohteli, pieksättäen minua joka päivä, minut
karkaamaan hänen luotaan ja pakenemaan; ja piiloutuakseni varmasti
henkilöltä, jolla oli niin suuri valta maakunnassa, pidin parhaana
mennä tuon maan erämaihin ja hiekkaisiin ja asumattomiin seutuihin,
päätettyäni jollakin tavalla surmata itseni, jos minulle ei kävisi
mahdolliseksi löytää ravintoa. Auringonpaahde kun oli äärettömän
ankara keskipäivällä ja kuumuus sietämätön, niin lyyhistyin erääseen
näkymättömään ja luoksepääsemättömään luolaan ja heittäydyin siihen
sisälle. Vähää myöhemmin tuli sinne tuo leijona, yksi käpälä verissä
ja haavoitettuna, aivan vaikeroiden ja vinkuen tuskista, joita se
tunsi siinä. Sen saapuessa pelästyin kovin, mutta nähdessään minut
piiloutuneena pesänsä nurkkaan, se lähestyi aivan hiljaa minua,
ojentaen minulle loukkautuneen käpälänsä ja näyttäen sitä minulle,
kuin apua pyytääkseen. Otin silloin siitä pois suuren tikun, joka oli
tunkeutuneena siihen, ja totuttuani leijonaan jonkin verran, pusertelin
sen haavaa ja sain siitä lähtemään pois lian, jota oli siihen
kokoontunut, pyyhin ja puhdistin sen niin siistiksi kuin vain saatoin.
Tuntien päässeensä vammastaan ja saaneensa lievitystä tuskaansa,
leijona rupesi lepäämään ja nukkumaan, pitäen yhä käpäläänsä käsissäni.
Siitä lähtien se ja minä elimme yhdessä tuossa luolassa kolme
kokonaista vuotta samoista ruokavaroista, sillä pyydystysretkillään
tappamistaan eläimistä se toi minulle parhaat palaset, jotka minä tulen
puutteessa paahdatin auringolla ja käytin ravinnokseni. Ajan oloon
ikävystyttyäni tähän petomaiseen ja villiin elämään, lähdin pois eräänä
päivänä, kun leijona oli mennyt tavalliselle pyydystysretkelleen; ja
kolmannella päivämatkallani minut yllättivät sotilaat, jotka toivat
minut Afrikasta tähän kaupunkiin herralleni, joka äkkiä tuomitsi minut
kuolemaan ja petojen raadeltavaksi. Mutta nähtävästi tuo leijona joutui
myöskin kiinni pian senjälkeen ja tahtoi nyt palkita minulle sen
hyväntyön ja lääkärinavun, jonka se oli minulta saanut."

Siinä tarina, jonka Androdus kertoi keisarille ja jonka hän pani
kulkemaan suusta suuhun kansan keskuudessa; sen johdosta hänet
kaikkien yhteisestä anomuksesta päästettiin vapaaksi ja vapautettiin
tuosta tuomiosta; ja kansan määräyksestä lahjoitettiin hänelle tuo
leijona. Siitä lähtien näimme, sanoo Apion, Androduksen kävelevän
ravintolasta toiseen Roomassa, taluttaen tuota leijonaa aivan pienestä
talutusnuorasta ja ottaen vastaan rahaa, jota hänelle annettiin,
leijonan antavan peittää itsensä kukilla, joita sille heitettiin; ja
jokainen sanoi tavatessaan heidät: "Kas tuossa on leijona, jonka luona
ihminen asui; kas tuossa on mies, joka oli leijonan lääkärinä."

Itkemme usein rakastamiemme eläinten kuolemaa; samoin ne surevat meidän
kuolemaamme:

    _Post bellator equus, positis insignibus, Aethon
    it lacrymans, guttisque humectat grandibus ora_.[183]

Niinkuin toiset kansakunnistamme pitävät vaimoja yhteisinä, toisten
keskuudessa taas kukin mies pitää omaansa, niin eikö eläinten
keskuudessa myöskin näe sellaista ja avioliittoja pidettävän pyhempinä
kuin meidän? Mitä tulee seuroihin ja yhdistyksiin, joita ne muodostavat
liittyäkseen yhteen ja auttaakseen toisiaan, niin huomaa häristä,
sioista ja muista eläimistä, että kun se, jolle teette pahaa, päästää
huutoja, niin koko joukko rientää sen avuksi ja yhtyy sitä puolustamaan.

Kun kiiski on niellyt kalastajan koukun, niin sen toverit kokoontuvat
joukoittain sen ympärille ja jyrsivät siimaa, ja jos joku niistä
on sattunut joutumaan rysään, niin toiset ulkoapäin pistävät sille
pyrstönsä, ja se puree sitä hampaillaan minkä jaksaa; siten ne
vetävät sen ulos ja vievät mukanaan. Kun joku partakalain tovereista
on tarttunut koukkuun, niin ne panevat siiman selkäänsä vastaan ja
pistävät siitä ulos piikin, joka on hammaslaitainen kuin saha, ja sillä
ne sahaavat poikki siiman.

Mitä tulee erikoisiin palveluksiin, joita me saamme toisiltamme
elämän tarpeissa, niin näkee eläinten keskuudessa useita esimerkkejä
sellaisista. Väitetään, että valaskala ei liiku koskaan, ellei sillä
ole edessään eräs pieni kivikalan näköinen kala, jota senvuoksi
sanotaan Oppaaksi; valaskala seuraa sitä, antaen ohjata ja kääntää
kulkuansa yhtä helposti kuin peräsin kääntää laivaa; ja palkinnoksi
sitten myöskin, -- sen sijaan että kaikki muu, olkoonpa eläin tahi
laiva, mikä joutuu tuon hirviön kidan kauheaan rotkoon, heti on hukassa
ja nielaistaan, -- tuo pikku kala vetäytyy sinne vahvaan rauhaan ja
nukkuu siellä; ja sen nukkuessa valas ei liikahda; mutta kohta kun se
lähtee ulos, alkaa valas seurata sitä lakkaamatta; ja jos se sattuu
eksymään siitä, niin se harhailee sinne tänne ja usein ruhjoo itseään
kallioihin, niinkuin laiva, joka on menettänyt peräsimensä; sen
Plutarkhos todistaa nähneensä Antikyran saarella.

Samanlainen yhdyselämä on olemassa hippikerttu nimisen pikkulinnun
ja krokotiilin välillä; hippikerttunen tekee vahtipalvelusta tuolle
suurelle eläimelle; ja jos faaraokissa, sen vihollinen, lähestyy
taistellakseen sen kanssa, niin tuo pikku lintu, peläten, että se
yllättää krokotiilin nukkumasta, menee ja herättää sen ja ilmoittaa
sille vaaran laulullaan ja nokkimalla sitä; se elää tuon pedon
jätteistä, joka päästää sen ystävällisesti suuhunsa ja sallii sen
nokkia leukaperissään ja hampaittensa välissä, poimiakseen sieltä sinne
jääneitä lihanpalasia; ja jos krokotiili tahtoo sulkea suunsa, niin se
ensin käskee sitä lähtemään sieltä pois sulkemalla sitä vähitellen,
pusertamatta ja loukkaamatta lintua.

Se simpukka, jota sanotaan helmiäiseksi, elää myöskin siten yhdessä
pinnoterin kanssa, joka on pieni ravunsukuinen eläin ja palvelee
sen oven- ja portinvartijana, istuen tuon simpukan suussa, jota se
pitää alati raollaan, kunnes se näkee jonkin niiden saaliiksi sopivan
pikkukalan tulevan sinne sisään; sillä silloin se menee tuon simpukan
sisään ja nipistää sen lihaa ja pakottaa sen sulkemaan kuorensa;
silloin ne molemmat yhdessä syövät linnaansa suljetun saaliin.
Tonnokalojen elintavassa huomaa matematiikan kolmen osan erinomaista
tuntemista: mitä astrologiaan tulee, niin ne opettavat sitä ihmiselle,
sillä ne pysähtyvät siihen paikkaan, missä talvi-päivänseisahdus ne
yllättää, eivätkä liiku siitä seuraavaan päiväntasaukseen saakka;
siitäpä syystä Aristoteleskin kernaasti myöntää niiden tuntevan tuon
tieteen; mitä taas geometriaan ja aritmetiikkaan tulee, niin ne aina
muodostavat joukkueensa kuution muotoiseksi, neliömäiseksi joka
suuntaan, ja rakentavat sen vankaksi pataljoonaksi, joka on yltyleensä
suljettu ja ympäröity ja jossa on kuusi aivan yhtä suurta pintaa;
sitten ne uivat tässä neliömäisessä järjestyksessä, joka on yhtä leveä
takaa kuin edestä, niin että jos näkee ja laskee siitä yhden rivin, voi
helposti laskea koko joukkueen, koskapa lukumäärä on syvyydelleen sama
kuin leveydelleen ja leveydelleen sama kuin pituudelleen.

Mitä mielen uljuuteen tulee, niin ei ole helppo osoittaa sitä
ilmeisemmin kuin tuo suuri koira, joka lähetettiin Intiasta kuningas
Aleksanterille: sille tarjottiin vastustajaksi taistelussa ensin
hirvi, sitten metsäkarju ja sitten karhu; se ei niistä välittänyt eikä
viitsinyt liikkua paikaltaan; mutta nähdessään leijonan se nousi heti,
osoittaen ilmeisesti julistavansa vain tämän arvokkaaksi ryhtymään
taisteluun kanssansa. Katumukseen ja vikojensa tuntoon nähden kerrotaan
eräästä norsusta, että se, vihan vimmassa surmattuaan ohjaajansa,
rupesi sitä niin äärettömästi suremaan, ettei se enää koskaan tahtonut
syödä, vaan heitti henkensä. Mitä armahtavaisuuteen tulee, niin
kerrotaan eräästä tiikeristä, kaikkein julmimmasta pedosta, että kun
sille oli luovutettu vuohen karitsa, niin se kärsi kaksi päivää nälkää,
ennenkuin tahtoi tehdä sille pahaa, ja kolmantena päivänä se särki
häkin, johon se oli suljettuna, mennäkseen etsimään muuta syötävää, se
kun ei tahtonut käydä karitsan, ystävänsä ja vieraansa, kimppuun. Ja
mitä yhdyselämän luoman tuttavallisuuden ja sovinnaisuuden oikeuksiin
tulee, niin eihän ole mitään tavatonta, että kasvatamme yhdessä
kissoja, koiria ja jäniksiä.

Mutta mitä kokemus opettaa niille, jotka matkustavat merillä,
erittäinkin Sisilian merellä, jäälintujen elämästä, se voittaa kaikki,
mitä ihminen voi ajatella. Minkä eläinlajin lapsivuodetta, syntymistä
ja sikiönsaamista luonto on koskaan pitänyt niin suuressa kunniassa?
Sillä runoilijat tosin kertovat, että yksi ainoa saari, Delos, joka
ennen oli liikkuva, pysähtyi liikkumattomaksi Latonan synnytystä
varten, mutta Jumala on tahtonut, että koko meri seisahtuu, tyyntyy ja
tasoittuu laineettomaksi, tuulettomaksi ja sateettomaksi siksi aikaa
kuin jäälintu tekee poikasensa, mikä tapahtuu juuri päivänseisahduksen,
vuoden lyhyimmän päivän aikana; ja sen nauttiman etuoikeuden nojalla
meillä on talvisydännä seitsemän päivää ja seitsemän yötä, joina voimme
vaaratta kulkea merillä.

Niiden naaraat eivät tunne muuta koirasta kuin kukin omansa; sen
seurassa ne elävät koko elämänsä, koskaan sitä hylkäämättä; jos se käy
heikoksi ja raihnaaksi, niin ne ottavat sen hartioilleen, kantavat sitä
kaikkialle ja palvelevat sitä sen kuolemaan saakka. Mutta mikään kyky
ei ole vielä voinut saada tietoonsa sitä ihmeellistä tekotapaa, millä
jäälintu rakentaa pesän poikasilleen, eikä arvata sen rakennusainetta.
Plutarkhos, joka oli niitä nähnyt ja käsitellyt useampia, arvelee,
että ne ovat jonkin kalan ruodoista, joita se liittää ja sitoo yhteen,
punoen ne toisiinsa, toiset pitkin-, toiset poikkipäin, ja käyristäen
ja pyöristäen niitä niin, että se lopulta muodostaa niistä pyöreän
aluksen, joka voi pysyä veden päällä. Kun se sitten on rakentanut
sen valmiiksi, niin se kantaa sen meren aallokkoon, sellaiseen
paikkaan, missä meri, tuuditellen sitä aivan hiljaa, opettaa linnun
korjaamaan sen, mikä ei ole hyvin saumattua, ja paremmin vahvistamaan
niitä kohtia, joissa se huomaa meren aaltojen saavan sen rakennuksen
pettämään ja höltymään; ja päinvastoin ne kohdat, jotka ovat liittyneet
lujiksi, ne meren aallokko nivoo ja pusertaa kireälle, niin ettei niitä
voi särkeä eikä hajoittaa eikä runnella kivittämällä eikä rauta-aseilla
muutoin kuin suurin vaivoin.

Ja mikä on vielä ihmeteltävämpää, se on sen sisäisen ontelon koko ja
muoto; se näet on rakennettu ja soviteltu sellaiseksi, ettei siihen
mahdu eikä sovi muuta kuin lintu, joka sen on rakentanut, sillä
kaikelle muulle se on pääsemätön, salvattu ja suljettu, niin ettei
siihen pääse mikään, ei edes meren vesi. Kas siinä varsin selvä ja
hyvästä lähteestä saatu kuva tuosta rakennuksesta; kuitenkin minusta
tuntuu, ettei se vielä riittävästi selvitä meille tuon rakennustavan
vaikeutta. Mutta kuinka itserakkaita olemmekaan sijoittaessamme
alapuolellemme ja arvostellessamme halveksivasti sellaista, mitä emme
voi jäljitellä emmekä ymmärtää!

Seuratakseni vielä vähän pitemmälle tätä meidän ja eläinten välistä
yhtäläisyyttä ja vastaavaisuutta, niin se etuoikeus, josta meidän
sielumme ylpeilee, että se mukauttaa oman luontonsa mukaiseksi
kaikki, mistä se muodostaa itselleen mielikuvan, että se riisuu pois
katoovaiset ja aineelliset ominaisuudet kaikesta, mitä se ottaa
vastaan, että se pakottaa esineet, jotka se katsoo tutustumisen
arvoisiksi, riisumaan ja jättämään häviäväiset ominaisuutensa ja
heittämään pois, niinkuin tarpeettomat ja arvottomat vaatteet,
paksuuden, pituuden, syvyyden, painon, värin, hajun, karheuden,
sileyden, kovuuden, pehmeyden ja kaikki aisteilla havaittavat
satunnaiset olomuodot, sovittaakseen ne kuolemattoman ja henkisen
luontonsa mukaisiksi, niin että se Rooma ja Parisi, joka minulla on
sielussani, se Parisi, jonka kuvailen mielessäni, sen kuvailen ja
tajuan vailla suuruutta ja paikallisuutta, vailla kiviä, katukivitystä
ja puistoja: tämä sama etuoikeus, sanon minä, näyttää aivan ilmeisesti
olevan eläimilläkin. Sillä torven toitotuksiin, pyssyjen paukkeeseen ja
taisteluihin tottunut hevonen, jonka näemme nukkuessaan, loikoessaan
pahnoillaan vavahtelevan ja värähtelevän, kuin jos se olisi taistelun
temmellyksessä, varmaa on, että se kuvailee mielessään äänettömän
rummunsävelen, aseettoman ja ruumiittoman armeijan:

    _Quippe videbis equos fortes, quum membra jacebunt
    in somnis, sudare tamen spirareque saepe,
    et quasi de palma summas contendere vires_.[184]

Se jänis, jonka jäniskoira näkee unissaan, jonka jäljessä näemme sen
läähättävän nukkuessaan, ojentaen häntänsä, ravistellen polvitaipeitaan
ja jäljitellen täydellisesti juoksunsa liikkeitä, se jänis on karvaton
ja luuton:

    _venantumque canes in molli saepe quiete jactant crura tamen subito,
    vocesque repente mittunt, et crebras reducunt naribus auras, ut
    vestigia si teneant inventa ferarum; expergefactique sequuntur inania
    saepe cervorum simulacra, fugae quasi dedita cernant, donec discussis
    redeant erroribus ad se_.[185]

Kun usein näemme talonkoirien unissaan murisevan ja sitten oikein
haukkuvan ja kavahtavan hereille, kuin huomaisivat jonkun vieraan
tulevan, niin tuo vieras, jonka niiden sielu näkee, on henkinen ja
aisteilla havaitsematon ihminen, vailla ulottuvaisuutta, väriä ja
tosioloisuutta:

              _Consueta domi catulorum blanda propago
    degere, saepe levem ex oculis volucremque soporem
    discutere et corpus de terra corripere instant,
    proinde quasi ignotas facies atque ora tuantur_.[186]

Mitä ruumiin kauneuteen tulee, niin pitäisi minun, ennenkuin jatkan,
tietää, olemmeko yksimielisiä sen määritelmästä. On todennäköistä,
että tuskin tiedämme, mitä kauneus itsessään ja yleisesti on,
koskapa annamme niin monta eri muotoa ihmisen kauneudelle, omalle
kauneudellemme; jos siitä olisi olemassa jokin luonnollinen määritelmä,
niin tajuaisimme, mitä se yleensä on, niinkuin tajuamme tulen lämmön.
Me kuvittelemme sen muodot millaisiksi mielemme tekee:

    _turpis romano belgicus ore color_;[187]

intialaiset kuvaavat sen tummaksi ja ruskettuneeksi, paksu- ja
pöhöhuuliseksi, litteä- ja leveänenäiseksi, ja ripustavat suuria
kultarenkaita sierainten väliseen rustoon, antaen niiden riippua
suuhun asti; samoin myöskin huuliin paksuja jalokivillä koristettuja
renkaita, jotka riippuvat heidän leuallaan; ja heistä on kaunista
näyttää hampaitaan juurien alapuolelle asti. Perussa pidetään korvia
sitä kauniimpina, mitä suuremmat ne ovat, ja niitä venytetään
keinotekoisesti niin paljon kuin mahdollista; ja eräs aikalaisemme
kertoo nähneensä erään itämaisen kansan keskuudessa tuota tapaa
suurentaa korvat ja ripustaa niihin raskaita koristeita pidettävän niin
suuressa arvossa, että hän milloin tahansa saattoi pistää käsivartensa
hihoineen korvalehteen tehdyn reiän läpi.

Toisaalla on kansakuntia, jotka mustaavat hampaansa hyvin huolellisesti
ja halveksien katselevat niitä, jos ne ovat valkeat; toisaalla
värjätään ne punaisen värisiksi. Eivät vain baskien maassa naiset pidä
itseään kauniimpina, jos heidän hiuksensa on ajeltu, vaan useissa
muissakin ja, mikä on merkillisempää, eräissä kylmissäkin maissa,
kuten Plinius kertoo. Meksikon naiset pitävät kauniina otsan kapeutta,
ja kun he ajavat karvat kaikkialta muualta ruumiistaan, kasvattavat
he niitä otsaansa ja tuuhentavat niitä keinotekoisesti; ja rintojen
suuruutta he pitävät niin suuressa arvossa, että toivovat voivansa
antaa rintaa lapsilleen olkapäänsä ylitse; me pitäisimme sellaista
muotoa rumana. Italialaisten mielestä tulee kaunottaren olla kookas ja
roteva, espanjalaisten mielestä hoikka ja hento, ja meillä toinen pitää
kauniina vaaleaveristä, toinen tummaveristä, toinen pehmeätä ja hentoa,
toinen tanakkaa ja rotevaa; ken vaatii kaunottarelta herttaisuutta ja
suloa, ken taas ylvästä ryhtiä ja majesteettisuutta.

Aivan saman etusijan kauneuden puolesta, jonka Platon antaa pallon
muodolle, antavat epikurolaiset pikemminkin pyramidin tahi neliön
muodolle eivätkä voi suvaita pallonmuotoista jumalaa. Mutta oli
miten oli, luonto ei ole antanut meille tässä suhteessa suurempia
etuoikeuksia kuin muutoinkaan yleisiin lakeihinsa nähden, ja jos
arvostelemme itseämme oikein, niin huomaamme, että jos on eräitä
eläimiä, jotka tässä suhteessa ovat vähemmin suosittuja kuin me,
niin on taas toisia ja sangen lukuisia, jotka ovat suositumpia, _a
multis animalibus decore vincimur_,[188] vieläpä maaeläimiäkin, meidän
maalaisiamme; sillä mitä merieläimiin tulee, niin olemme paljon niistä
jäljessä, jos emme puhu ruumiinmuodosta, jota ei voi verrata, niin
toisenlainen se on, värin, puhtauden, kiillon ja näppäryyden puolesta;
ja yhtä paljon olemme kaikissa suhteissa jäljessä ilman eläimistä. Ja
tuo etuisuus, jota runoilijat niin painokkaasti huomauttavat, että
ruumiimme asento on pysty ja katselee taivasta, alkuperäänsä, kohti,

    _pronaque quum spectent animalia cetera terram,
    os homini sublime dedit caelumque tueri
    jussit et erectos ad sidera tollere vultus_,[189]

se on tosiaankin pelkkää runoutta; sillä on useita pikku elukoita,
joiden silmät ovat kokonaan käännetyt taivasta kohti, ja kamelien
ja kamelikurkien kaulan asento näyttää minusta vielä pystymmältä ja
suoremmalta kuin meidän. Millä eläimillä ei ole kasvot ylhäällä ja
edessä, mitkä eivät katso suoraan eteensä ja näe, oikeassa asennossaan,
yhtä paljon taivasta ja maata kuin ihminen? Ja mitkä Platonin tahi
Ciceron mainitsemat ruumiimme rakenteen ominaisuudet eivät ole
lukemattomien eläinten käytettävissä? Ne eläimet, jotka ovat eniten
näköisiämme, ovat rumimmat ja halveksittavimmat koko joukosta, sillä
ulkonäköön ja kasvojen muotoon nähden ne ovat marakatit:

    _simia quam similis, turpissima bestia, nobis_![190]

sisäisiin ja jaloimpiin elimiin nähden sika. Totta tosiaan, kun
ajattelen ihmistä aivan alastomana (niin, sitäkin sukupuolta, joka
näyttää saaneen osakseen enemmän kauneutta), hänen vikojaan, hänen
luontaista avuttomuuttaan ja hänen puutteellisuuksiaan, niin tuntuu
minusta siltä, että meillä on ollut enemmän syytä verhota itseämme
kuin millään muulla eläimellä. On ollut anteeksi annettavaa, että
olemme ottaneet avuksemme ne eläimet, joita luonto siinä suhteessa oli
suosinut enemmän kuin meitä, koristaaksemme itseämme niiden kauneudella
ja piiloutuaksemme niiltä riistämiemme villojen, höyhenten, karvojen,
silkin suojaan. Huomatkaamme sitäpaitsi, että me olemme ainoa eläin,
jonka puutteellisuus loukkaa omia tovereitamme, ja ainoat, joiden
täytyy luonnollisissa toimituksissaan piilottautua omalta lajiltaan.
Huomiota ansaitseva seikka on todella myöskin, että ammatin mestarit
määräävät lääkkeeksi rakkauden intohimoille sen ruumiin täydellisen ja
vapaan näkemisen, jota himoitsee, ja että rakkauden jäähdyttämiseksi
tarvitsee vain vapaasti nähdä se, mitä rakastaa:

    _llle quod obscaenas in aperto corpore partes
    viderat, in cursu qui fuit, haesit amor_.[191]

Mutta vaikkapa tuo lääkemääräys saattaakin ehkä johtua jonkin verran
vaateliaasta ja kylmenneestä mielestä, niin on kuitenkin ihmeellinen
heikkoutemme merkki se, että tottumus ja tuntemus kyllästyttävät meidät
toisiimme. Ei niinkään häveliäisyys kuin oveluus ja varovaisuus saa
naisemme niin arasti kieltämään meiltä pääsyn heidän pukuhuoneisiinsa,
ennenkuin he ovat maalatut ja koristetut näyttäytyäkseen julkisesti:

    _nec Veneres nostras hoc fallit; quo magis ipsae
    omnia summopere nos vitae postscenia celant,
    quos retinere volunt, aôstrictoque esse in amore_;[192]

kun sitävastoin useissa eläimissä ei ole mitään, mistä emme pitäisi
ja mikä ei miellyttäisi aistejamme, niin että me niiden jätteistäkin
ja ulostuksista saamme emme vain herkullista syötävää, vaan myöskin
uhkeimmat koristeemme ja hyväthajumme. Se, mitä tässä olen sanonut,
koskee ainoastaan tavallista keskitasoamme eikä pyri siihen määrään
herjaamaan sitä, mikä on pyhää, että se tahtoisi lukea tuohon
keskitasoon kuuluviksi ne jumalalliset, yliluonnolliset ja harvinaiset
kaunottaret, joiden joskus näkee loistavan keskuudessamme kuin tähtien,
ruumiillisessa ja maallisessa verhossa.

Muuten se osuus, jonka eläimille vapaaehtoisesti myönnämme luonnon
suosionosoituksista, on niille sangen edullinen: me omaksumme
itsellemme epätodellisia ja kuviteltuja avuja, tulevia ja olemattomia
avuja, joista ihmiskyky ei itsestään voi itselleen vastata, tahi avuja,
jotka omaksumme vääryydellä, vallattomassa luulottelussamme, kuten
järjen, tiedon ja kunnian, ja niiden osaksi jätämme tosioloisia, käsin
koeteltavia ja kouraantuntuvia etuja, rauhan, levon, turvallisuuden,
viattomuuden ja terveyden, sanon, kauneimman ja runsaimman lahjan,
minkä luonto saattaa meille antaa. Niin että filosofit, vieläpä
stoalaisetkin, uskaltavat hyvinkin sanoa, että jos Herakleitos ja
Pherekydes olisivat voineet vaihtaa viisautensa terveyteen ja tällä
kaupalla päästä toinen vesitaudista, toinen täitaudista, joka häntä
vaivasi, niin he olisivat tehneet hyvän kaupan.

Tässä he kuitenkin vielä antavat suuremman arvon viisaudelle, verraten
sitä terveyteen ja pannen sen tälle vastapainoksi, kuin seuraavassa
toisessa myöskin heidän esittämässään väitteessä: he sanovat, että
jos Kirke olisi tarjonnut Odysseukselle kaksi juomaa, joista toinen
olisi muuttanut ihmisen hupsusta viisaaksi, toinen viisaasta hupsuksi,
niin Odysseuksen olisi pitänyt mieluummin valita hupsuksi tekevä juoma
kuin antaa Kirken muuttaa hänen ihmismuotonsa eläimen muodoksi, ja
väittävät, että viisaus itse olisi puhunut hänelle tähän tapaan: "Heitä
minut, jätä minut mieluummin kuin sijoitat minut asumaan aasin muodossa
ja ruumiissa." Mitä! Tuon suuren ja jumalaisen viisaudenko siis
filosofit heittävät tämän ruumiillisen ja maallisen verhon vuoksi? Emme
siis enää olekaan eläimiä etevämmät järkemme, ymmärryksemme ja sielumme
puolesta, vaan kauneutemme, kauniin hipiämme ja jäsentemme kauniin
sijoituksen puolesta, jonka vuoksi meidän tulee luopua älystämme,
järkevyydestämme ja kaikesta muusta. Mutta minä hyväksyn tuon suoran
ja avomielisen tunnustuksen; varmaankin he ovat havainneet, että nuo
avut, joista me niin iloitsemme, ovat vain tyhjää luulottelua. Vaikka
eläimillä siis olisi kaikki stoalainen hyve, tieto, viisaus ja kyky,
niin ne olisivat kuitenkin eläimiä, eivätkä silti olisi verrattavissa
kurjaan, häijyyn ja mielettömään ihmiseen. Sillä lyhyesti sanoen,
kaikki mikä ei ole niinkuin me, ei ole minkään arvoista, ja Jumalankin,
päästäkseen arvoon, täytyy olla meidän kaltaisemme, kuten kohta
osoitamme. Tästä näkyy, ettei todellinen ymmärrys saa meitä pitämään
itseämme eläimiä parempina ja eroittamaan itseämme niiden tilasta ja
yhteydestä, vaan mieletön ylpeys ja itsepäisyys.

Mutta palatakseni aineeseeni, meillä on osanamme epävakaisuus,
neuvottomuus, epävarmuus, suru, taikausko, tulevaisuuden, vieläpä
elämämme jälkeisenkin pelko, kunnianhimo, saituus, mustasukkaisuus,
kateus, hurjat, raivoisat ja hillittömät himot, sota, valhe,
epärehellisyys, parjaus ja uteliaisuus. Totta tosiaan, olemmepa
maksaneet kumman paljon liikoja tuosta kauniista järjestä, josta
ylpeilemme, ja tuosta arvostelu- ja havaintokyvystä, jos olemme sen
ostaneet tuon äärettömän intohimojen paljouden hinnasta, joiden
vallassa lakkaamatta olemme; ellemme halua vielä alleviivata, kuten
Sokrates kyllä tekee, sitä huomattavaa etuoikeuttamme muiden eläinten
rinnalla, että kun luonto niille on määrännyt vissit syyt ja rajat
lihalliselle hekumalle, niin se sitävastoin meille on siinä suhteessa
antanut vapaat ohjat joka hetki ja missä tilaisuudessa tahansa. _Ut
vinum aegrotis, quia prodest raro, nocet saepissime, melius est non
adhibere omnino, quam, spe dubiae salutis, in apertam perniciem
incurrere: sic haud scio, an melius fuerit, humano generi motum istum
celerem cogitationis, acumen, solertiam, quam rationem vocamus, quoniam
pestifera sint multis, admodum paucis salutaria, non dari omnino, quam
tam munifice et tam large dari_.[193] Mitä hyötyä voimme katsoa olleen
Varrolla ja Aristoteleella niin monien asiain ymmärtämisestä? Onko se
vapauttanut heidät ihmiselämän vaivaloisuuksista? Onko se pelastanut
heidät onnettomuuksista, jotka ahdistavat kuormain kantajaa? Ovatko
he logiikasta saaneet jotakin lievitystä leinille? Ovatko he sitä
tunteneet vähemmin siksi, että tiesivät, kuinka tuon taudin neste
kokoontuu niveliin? Ovatko he tyytyneet kuolemaan siksi, että tiesivät
erästen kansakuntain siitä iloitsevan, tahi aviopetokseen siksi, että
tiesivät vaimojen muutamin seuduin olevan yhteisiä? Päinvastoin,
vaikka he olivat tiedoissa ensi sijalla, toinen roomalaisten, toinen
kreikkalaisten keskuudessa, vieläpä aikana, jolloin tieteen kukoistus
oli kauneimmillaan, niin emme ole kuitenkaan kuulleet, että heidän
elämänsä olisi millään tavoin ollut erikoisen erinomaista; onpa
kreikkalaisella päinvastoin täysi tekeminen puhdistautuessaan eräistä
merkittävistä tahroista omassa elämässään. Onko huomattu, että aistien
nautinto ja terveys ovat maukkaampia sille, joka osaa astrologiaa ja
kielioppia ... ja häpeä ja köyhyys vähemmän kiusallisia?

    _Scilicet et morbis et debilitate carebis,
    et luctum et curam effugies, et tempora vitae
    longa tibi post haec fato meliore dabuntur_.[194]

Olen nähnyt aikanani lukemattomia käsityöläisiä, lukemattomia
maanviljelijöitä, jotka ovat olleet viisaampia ja onnellisempia
kuin yliopiston rehtorit, ja joiden kaltainen mieluummin tahtoisin
olla. Oppineisuudella, niin minusta tuntuu, on paikkansa elämälle
tarpeellisten asiain joukossa, sellaisten kuin kunnia, aateluus,
arvokkuus, tahi korkeintaan kauneus, rikkaus ynnä muut sellaiset
ominaisuudet, jotka siinä tosin ovat hyödylliset, mutta eivät
välittömästi, ja pikemmin meidän käsitystapamme vuoksi kuin luonnon
säädöksestä. Me tuskin tarvitsemme enemmän velvollisuuksia, sääntöjä
ja lakeja elääksemme yhdyskunnassamme kuin kurjet ja muurahaiset
omassaan; ja siitä huolimatta näemme, että ne käyttäytyvät siinä
sangen järjestyksenmukaisesti ilman oppineisuutta. Jos ihminen olisi
viisas, niin hän määräisi jokaiselle asialle sen tosiarvon sen
mukaan, kuinka hyödyllinen ja omansa se on hänen elämälleen. Ken
meitä arvostelee tekojemme ja huonojen tekojemme mukaan, se tapaa
suuremman joukon erinomaisia oppimattomien kuin oppineiden keskuudessa:
tarkoitan kaikenlaisiin hyveisiin nähden. Vanhalla Roomalla näyttää
minusta olleen niitä arvokkaampia sekä rauhan että sodan toimissa
kuin tuolla oppineella Roomalla, joka itse tuhosi itsensä. Vaikka
kaikki muu olisikin samanarvoista, niin jäisi kuitenkin rehellisyys ja
viattomuus vanhan puolelle, sillä se viihtyy erinomaisen hyvin yhdessä
yksinkertaisuuden kanssa. Mutta jätän tämän aiheen, joka veisi minut
pitemmälle kuin tahtoisin mennä. Sanon vain vielä sen, että ainoastaan
vaatimattomuus ja nöyryys saattaa luoda kunnon miehen. Ei tule jättää
jokaisen itsensä arvosteltavaksi, mikä hänen velvollisuutensa on; se
pitää hänelle määrätä, eikä antaa hänen valita sitä ymmärryksensä
mukaan; muutoin me, niin äärettömän heikkoja ja vaihtelevia kuin
järkisyymme ja mielipiteemme ovat, lopulta keksimme itsellemme
velvollisuuksia, jotka panisivat meidät syömään toinen toisemme, kuten
Epikuros sanoo.

Ensimmäinen laki, minkä Jumala koskaan antoi ihmiselle, se oli
puhtaan tottelemisen laki; se oli yksinkertaisesti vain käsky, johon
nähden ihmisellä ei ollut mitään päätösvaltaa eikä sanomista, koska
totteleminen on luonnollinen velvollisuus järkevälle mielelle,
joka tunnustaa taivaallisen korkeamman ja hyvää tekevän olennon.
Tottelemisesta ja taipumisesta syntyvät kaikki muut hyveet, niinkuin
mielen ylpeydestä kaikki synti. Ja päinvastoin, ensimmäinen viettelys,
joka kohtasi ihmisluontoa paholaisen taholta, hänen ensimmäinen
myrkkynsä, hiipi meihin niistä tiedon ja tuntemuksen lupauksista, jotka
hän meille antoi: _Eritis sicut dii, scientes bonum et malum_.[195]
Ja vietelläkseen Odysseuksen ja houkutellakseen hänet vaarallisiin ja
tuhoisiin pauloihinsa, tarjoavat sireenit Homeroksen runoissa hänelle
lahjaksi tiedon. Ihmisen turmio on siinä, että hän luulee tietävänsä.
Siitähän syystä uskontomme meille niin suosittelee tietämättömyyttä,
että se on uskon ja tottelevaisuuden olennainen osa. _Cavete ne quis
vos decipiat per philosophiam et inanes seductiones, secundum elementa
mundi_.[196] Siitä ovat kaikki kaikkien oppisuuntien filosofit yhtä
mieltä, että korkein hyvä on sielun ja ruumiin rauha; mutta mistä sen
saamme?

    _Ad summum, sapiens uno minor est Jove, dives,
    liber, honoratus, pulcher, rex denique regum,
    praecipue sanus, nisi quum pituita molesta est_.[197]

Näyttää todellakin siltä, kuin luonto ei olisi antanut meille
lohdutukseksi viheliäisessä ja surkeassa tilassamme muuta kuin
itseviisautemme. Sitähän sanoo Epiktetoskin, että "ihmisellä ei ole
mitään varsinaisesti omaansa muuta kuin luulojensa käyttö". Meillä ei
ole osanamme muuta kuin tyhjää ilmaa ja savua. Jumalilla on terveys
olemuksenaan ja sairaus vain ajateltavissa, ihmisellä päinvastoin on
onnensa vain mielikuvituksessaan, kärsimykset tosiolemuksenaan. Olemme
olleet oikeassa kehuessamme mielikuvituksemme voimaa, sillä kaikki,
mitä meillä on hyvää, on olemassa vain unelmissamme. Kuulkaapa, kuinka
tuo viheliäinen eläinparka uhmailee. "Ei ole mitään niin suloista",
sanoo Cicero, "kuin työskentely tieteiden alalla, noiden tieteiden,
sanon, joiden avulla kaiken olevaisen äärettömyys, luonnon mittaamaton
suuruus, taivas jo tässä maailmassa ja maat ja meret meille avautuvat;
ne ne ovat opettaneet meille uskonnon, itsemme hillinnän, mielen
uljuuden ja nostaneet sielumme pimeydestä, näyttääkseen sille kaikki,
mikä on ylhäistä, alhaista, ensimmäistä, viimeistä ja keskimmäistä;
ne ne tekevät meille mahdolliseksi elää hyvin ja onnellisesti, ja
opastavat meitä viettämään elämämme päivät ilman mielipahaa ja ilman
vääryyttä". Eikö tämä mies näytä puhuvan elävän ja kaikkivaltiaan
Jumalan tilasta? Ja mitä todellisuuteen tulee, niin tuhannet pikku
naiset maakylissä ovat eläneet tasaisempaa, suloisempaa ja varmempaa
elämää kuin hänen elämänsä oli:

             _Deus ille fuit, deus, inclute Memmi,
    qui princeps vitae vationem invenit eam, quae
    nunc appellatur Sapientia, quique per artem
    fluctibus e tantis vitam, tantisque tenebris,
    in tam tranquilla et tam clara luce locavit_.[198]

Kas siinä sangen komeita ja kauniita sanoja; mutta varsin vähäpätöinen
sattuma pani tuon miehen ymmärryksen huonompaan kuntoon kuin
mitättömimmän paimenen ymmärryksen, huolimatta tuosta opettavasta
jumalasta ja jumalaisesta viisaudesta. Yhtä julkea on tämä
Demokritoksen kirjan lupaus: "Tulen puhumaan kaikista asioista", ja
tuo typerä nimikirjoitus "Kuolevaisista jumalista", jonka tapaamme
Aristoteleella, ja tuo Krysippoksen arvostelma, että "Dion oli yhtä
hyveellinen kuin Jumala"; ja minun Senecani sanoo tunnustavansa, että
Jumala on antanut hänelle elämän, mutta väittää, että elämisen taito
on hänen omansa; samoin kuin tämä toinen: _In virtute vere gloriamur;
quod non contingeret, si id donum a deo, non a nobis haberemus_.[199]
Seuraava väite on myös Senecan: että viisaan uljuus on yhtä suuri
kuin Jumalan, mutta inhimillisessä heikkoudessa, joten se on hänellä
suurempi kuin Jumalalla. Ei mikään ole tavallisempaa kuin että tapaa
moisia yltiöpäisyyden piirteitä. Ei kukaan meistä loukkaudu niin
suuresti nähdessään itsensä korotetuksi Jumalan vertaiseksi kuin
nähdessään itsensä alennetuksi toisten eläinten tasolle; niin paljon
arempia olemme omasta arvostamme kuin luojamme arvosta.

Mutta täytyy polkea maahan tämä typerä itserakkaus ja järkyttää
voimakkaasti ja rohkeasti niitä naurettavia perustuksia, joille
nämä väärät luulot rakentuvat. Niin kauan kuin ihminen luulee
itsellään olevan jotakin kykyä ja voimaa itsestään, niin kauan hän
ei koskaan ole tunnustava, mitä hän on velkaa herrallensa; hän on
aina tekevä kärpäsistä härkäsiä, kuten sanotaan; hänet täytyy panna
puille paljaille. Katsokaamme eräitä huomattavia esimerkkejä hänen
filosofiansa vaikutuksesta.

Kun Posidoniusta vaivasi niin tuskallinen tauti, että se pani hänet
vääntelemään käsivarsiaan ja kiristämään hampaitaan, luuli hän oikein
näyttävänsä pitkää nenää tuskalle, huutaessaan sille: "Turhaan itseäsi
vaivaat; en kuitenkaan sano sinua pahaksi." Hän tuntee samoja tuskia
kuin minun lakeijani, mutta uhmailee sillä, että pitää ainakin kielensä
koulukuntainsa lakien alaisena: _re succumbere non oportebat, verbis
gloriantem_.[200] Kun Arkesilaos poti leiniä, niin Karneades, joka
tuli häntä tervehtimään, palasi hänen luotaan aivan pahoillaan.
Arkesilaos kutsui hänet takaisin ja sanoi hänelle, osoittaen jalkojaan
ja rintaansa: "Tuolta ei ole mitään päässyt tänne." Tämä jälkimmäinen
on jonkin verran miellyttävämpi, sillä hän tuntee tuskaa ja tahtoisi
siitä päästä, mutta tämä tuska ei kuitenkaan masenna eikä lannista
hänen mieltään; edellinen pysyy jäykkänä enemmän sanoissa, pelkään mä,
kuin tositeossa. Ja Dionysius Herakleoteen, jota rasitti ankara silmien
polte, oli pakko luopua stoalaisista periaatteistansa.

Mutta jos tietäminen todella vaikuttaisikin sen, mitä he sanovat,
nimittäin vaimentaisi ja lieventäisi meitä vaivaavien onnettomuuksien
katkeruutta, niin mitä se tekisi muuta kuin samaa, mitä tietämättömyys
tekee paljoa puhtaammin ja ilmeisemmin? Satuttuaan merellä joutumaan
kovaan myrskynpuuskaan, ei filosofi Pyrrholla ollut parempaa esikuvaa
tarjottavana seuralaistensa noudatettavaksi kuin se levollisuus, jota
osoitti eräs sika, joka matkusti heidän mukanaan ja katseli tuota
myrskyä pelkäämättä.

Ohjeittensa lopuksi filosofia neuvoo meitä noudattamaan esikuvina
voimailijaa ja muulinajajaa, joilla tavallisesti näkee paljoa vähemmän
mielenkarvautta kuoleman, tuskan ja muiden vaikeuksien johdosta ja
enemmän lujuutta kuin mitä tiede koskaan antaa kellekään, joka ei ole
niihin syntynyt ja valmistunut itsestään luonnollisella tottumisella.
Mikä muu kuin tietämättömyys tekee, että lapsen hentoja jäseniä ja
hevosen raajoja on helpompi leikellä ja viileskellä kuin meidän
jäseniämme? Kuinka monta ihmistä on pelkkä mielikuvituksen voima
tehnyt sairaaksi? Näemme usein sellaisia, jotka iskettävät suontansa,
perkauttavat vatsansa ja lääkitsevät itseänsä parantaakseen tauteja,
joita tuntevat vain kuvittelussaan. Kun meiltä puuttuu todellisia
tauteja, niin tiede lainaa meille omansa: "Tuo ihonväri ennustaa teille
jotakin katarrintapaista röhkää; tämä lämmin vuodenaika uhkaa teitä
kuumeenluontoisella kiihtymyksellä; tämä vasemman kätenne elämänviivan
leikkaus tietää teille jotakin merkittävää ja läheistä pahoinvointia";
ja lopulta se käy haikailematta itse terveydenkin kimppuun: "Tämä
nuoruuden reippaus ja rotevuus ei voi pysyä aisoissa; siltä täytyy
ottaa verta ja voimaa, koska on pelättävä, että se muutoin kääntyy
teitä itseänne vastaan."

Verratkaa moisten mielikuvitelmain orjana olevan ihmisen elämää
peltomiehen elämään; jälkimmäinen noudattaa luonnollista haluaan,
arvostelee asioita vain sen mukaan, miltä ne nykyhetkellä todella
tuntuvat, ilman tiedettä ja ilman ennusteita, ja tuntee kipuja vain
silloin, kun hänellä todella niitä on, kun sitävastoin edellisellä
usein on kivitauti sielussaan ennenkuin munuaisissaan; ikäänkuin ei
olisi kylliksi aikaista kärsiä tuskaa sitten, kun se on tullut, omaksuu
hän sen ennakolta mielikuvituksessaan ja rientää sitä vastaan.

Se, mitä sanon lääketieteestä, voi soveltua esimerkiksi yleensä
kaikesta tieteestä. Siitä on johtunut tuo niiden filosofien muinainen
mielipide, jotka pitivät korkeimpana hyvänä meidän ymmärryksemme
heikkouden tunnustamista. Tietämättömyyteni tarjoaa minulle yhtä
paljon tilaisuutta toivoon kuin pelkoon; ja kun minulla ei ole muuta
sääntöä terveydelleni kuin muiden ihmisten esimerkkien ja muualla
samanlaisessa tapauksessa näkemieni tapahtumain neuvoma, niin saan
niitä kaikenlaisia ja pysähdyn vertauksiin, jotka ovat minulle
suotuisimmat. Otan terveyden vastaan avosylin, vapaana, täytenä ja
kokonaisena, ja kiihdytän haluani siitä nauttimaan sitä enemmän, kuta
vähemmän tavallinen ja kuta harvinaisempi se minulle nykyhetkellä
on; kaukana siitä, että häiritsisin sen lepoa ja suloisuutta uuden
ja väkinäisen elämäntavan katkeruudella. Eläimet osoittavat meille
kyllin selvästi, kuinka paljon sairauksia sielumme levottomuus meille
tuottaa; mitä meille kerrotaan Brasilian asukkaista, että he kuolivat
ainoastaan vanhuudesta, se selitetään johtuneeksi heidän ilmastonsa
selkeydestä ja tyyneydestä; minä selitän sen johtuneeksi pikemmin
heidän sielunsa tyyneydestä ja selkeydestä, sitä kun eivät rasittaneet
mitkään intohimot eivätkä pinnistetyt ja vastenmieliset ajatukset
ja askarrukset, koska he olivat ihmisiä, jotka elivät elämänsä
ihmeteltävässä yksinkertaisuudessa ja tietämättömyydessä, vailla
tieteitä, lakeja, kuningasta ja minkäänlaista uskontoa.

Ja mistä johtuu se, mitä kokemus osoittaa, että hienostumattomimmat
ja hidasluontoisimmat ovat voimakkaampia ja himoittavampia
lemmen toimituksissa, ja että muulinajajan rakkaus otetaan usein
suosiollisemmin vastaan kuin hienon salonkiherran, muusta kuin siitä,
että jälkimmäisessä sielun kiihtymys häiritsee hänen ruumiinsa
voimaa, murtaa ja väsyttää sen, samoin kuin se väsyttää ja häiritsee
tavallisesti sielua itseänsä. Mikä muu sen mullistaa, mikä syöksee sen
tavallisemmin raivohulluuteen, kuin sen oma tulisuus, sen terävyys,
sen vilkkaus, sanalla sanoen sen oma voima? Mistä syntyy ylevin
hulluus muusta kuin ylevimmästä viisaudesta? Samoin kuin hartaista
ystävyyssuhteista syntyy tuimia vihamielisyyksiä ja vankat terveydet
muuttuvat kuolettaviksi taudeiksi, samoin syntyvät sielujemme
harvinaisista ja ankarista myrskyistä suurenmoisimmat ja riivatuimmat
mielenviat; ei ole kuin puoli ruuvinkierrosta siirtyessä toisesta
toiseen. Mielenvikaisten ihmisten teoista näemme, kuinka hyvin hulluus
soveltuu yhteen sielumme voimakkaimpien toimintain kanssa. Jokainen
tietää, kuinka huomaamaton on välimatka vapaan hengen vallattomasta
lennosta ja korkeimman ja harvinaisen hyveen ilmauksista hulluuteen.

Platon sanoo raskasmielisiä ihmisiä paremmiksi oppimaan ja
etevämmiksi; heilläpä on myöskin enemmän taipumusta hulluuteen
kuin millään muilla. Lukemattomat henget ovat tuhoutuneet omasta
voimastaan ja notkeudestaan. Millaisen hyppäyksen onkaan äskettäin,
oman myrskyisyytensä ja tulisuutensa vaikutuksesta, tehnyt eräs
älykkäimpiä, nerokkaimpia ja tuon antiikkisen ja puhtaan runouden
hengessä kehittyneimpiä italialaisia runoilijoita,[201] mitä koskaan on
ollut olemassa? Eikö hänellä ole syytä kiitollisuuteen tuolle omalle
murhaavalle vilkkaudelleen, tuolle valolle, joka on hänet sokaissut,
tuolle järjen täsmälliselle ja jännitetylle käsityskyvylle, joka
on vienyt häneltä järjen, tuolle hartaalle ja uutteralle tietojen
etsinnälle, joka on vienyt hänet tylsyyteen, tuolle harvinaiselle
taipumukselle sielun kykyjen harjoituksiin, joka on tehnyt hänet
kykenemättömäksi kaikkeen harjoitukseen ja riistänyt häneltä sielun?
Tunsin vielä enemmän surua kuin sääliä nähdessäni hänet Ferrarassa niin
kurjassa tilassa, elävänä neronsa kuoleman jälkeen, tuntematta itseään
ja teoksiaan, jotka hänen tietämättänsä ja kuitenkin hänen nähtensä on
saatettu julkisuuteen korjaamattomina ja muodottomina.

Jos tahdotte ihmisen terveeksi, normaaliseksi, luja- ja
vakavaryhtiseksi, niin verhotkaa hänet pimeyteen, toimettomuuteen ja
unteluuteen. Meidän täytyy tyhmistyttää itsemme viisastuaksemme ja
sokaista itsemme opastaaksemme itseämme. Ja jos minulle sanotaan, että
tuosta edusta, että olemme penseitä ja tylsiä tuntemaan tuskia ja
kipua, seuraa se haitta, että se tekee meidät johdonmukaisesti myöskin
vähemmän kärkkäiksi ja persoiksi nautinnoille ja sille, mikä on hyvää,
niin se on kyllä totta, mutta kohtalomme kurjuus tekee, että meillä
ei ole yhtä paljoa nautittavaa kuin kartettavaa, ja että suurinkaan
hekuma ei koske meihin niinkuin vähäinen tuska: _segnius homines bona
quam mala sentiunt_;[202] meissä ei täysi terveys tunnu niinkuin
vähäpätöisin tauti:

                                     _Pungit
    In cute vix summa violatum plagula corpus,
    quando valere nihil quemquam movet. Hoc juvat unum,
    quod me non torquet latus, aut pes; cetera quisquam
    vix queat aut sanum sese aut sentire valentem_.[203]

Hyvä vointimme on vain sitä, ettemme tunne pahoinvointia. Siitäpä
syystä se filosofien koulukunta, joka on antanut eniten arvoa
nautinnolle, on myöskin määritellyt sen pelkäksi tuskattomuudeksi.
Tuskattomuus, se on korkein hyvän aste, mitä ihminen saattaa toivoa,
kuten Ennius sanoi:

    _nimium boni est cui nihil est mali_;[204]

sillä tuokin hivelevä ja kiihtynyt hyvän tunne, jonka tapaa eräissä
nautinnoissa ja joka näyttää kohottavan meidät yli tavallisen terveyden
ja tuskattomuuden, tuo aktiivinen, liikkuva ja niin sanoakseni polttava
ja pureva hekuma, sekin tähtää vain tuskattomuuteen päämaalinansa;
se vietti, joka ajaa meidät lihalliseen yhteyteen naisten kanssa,
se pyrkii vain poistamaan meistä sitä mielipahan tunnetta, jonka
meille tuottaa kiihkeä ja raju himo, ja tahtoo vain tyydyttää sen ja
päästä rauhaan ja olemaan tuota kiihkotilaa vailla; samoin on laita
muilla aloilla. Sanon siis, että jos yksinkertaisuus lähentää meitä
tuskattomuuteen, niin se lähentää meitä meidän oloissamme sangen
onnelliseen tilaan. Kuitenkaan ei pidä kuvitella sitä niin visusti
suljetuksi, että se olisi kokonaan vailla tunnetta; sillä Krantor oli
varsin oikeassa vastustaessaan Epikuroksen tuskattomuutta, jos sille
lasketaan niin syvät perustukset, että jopa tuskien lähestyminenkin
ja synty on siinä mahdoton. "En kiittele tuota tuskattomuutta, joka
ei ole mahdollinen eikä toivottava; olen tyytyväinen, kun en ole
sairas; mutta jos olen sairas, niin tahdon tietää, että sitä olen, ja
jos minua poltetaan poltinraudalla tahi leikataan, niin tahdon sitä
tuntea." Todella, jos perinjuurin poistettaisiin tuskan tunteminen,
niin hävitettäisiin samalla kokonaan myöskin nautinnon tunteminen,
ja lopulta tehtäisiin tyhjäksi koko ihminen. _Istud nihil dolere
non sine magna mercede contingit immanitatis in animo, stuporis in
corpore_.[205] Tuska on ihmiselle hyvä aikanaan; ei hänen tule aina
karttaa sitä eikä aina tavoitella nautintoa.

On sangen suuri lisä tietämättömyyden kunniaan, että tiede itse ajaa
meidät sen syliin, kun se ei kykene tekemään meitä kyllin jäykiksi
kestämään kärsimysten taakkaa; sen on pakko turvautua tällaiseen
sovitteluun, höllittää ohjaksiamme ja sallia meidän pelastautua
tietämättömyyden helmaan ja turvata meidät sen suosiollisella avulla
onnen kolahduksilta ja loukkauksilta. Sillä mitä muuta se tahtoo
sanoa saarnatessaan meille, että meidän tulee suunnata ajatuksemme
pois tuskista, jotka meitä ahdistavat, ja kohdistaa se menneisiin
nautintoihin, käyttää lohdutuksena nykyisessä pahassa menneen hyvän
muistoa ja kutsua avuksemme haihtunut ilo vastapainoksi sille, mikä
meitä vaivaa? _Levationes aegritudinum in avocatione a cogitanda
molestia et revocatione ad contemplandas voluptates ponit_.[206] Ellei
se ehkä, milloin sen voima ei riitä, tahdo käyttää viekkautta ja
tehdä sukkelaa temppua ja keikausta, kun sen ruumiin ja käsivarsien
voima sattuu pettämään; sillä mitä rahaa se on, en tahdo sanoa
filosofille, vaan yksinkertaisesti vakavalle miehelle, että hänelle
maksetaan kreikkalaisen viinin makeuden muistolla silloin, kun
hän todellisuudessa tuntee tulisen kuumeen polttavaa janoa? Sehän
pikemminkin tekisi hänen kauppansa kahta huonommaksi:

    _Che ricordarsi il ben doppia la noia_.[207]

Samaa laatua on tämä toinen filosofian antama neuvo: että tulee
säilyttää muistissa vain mennyt onni ja haihduttaa siitä pois
kärsimämme kiusat; ikäänkuin meillä olisi vallassamme unohtamisen
taito; ja se on neuvo, jonka johdosta menetämme arvoa, vieläkin kerran.

    _Suavis est laborum praeteritorum memoria_.[208]

Mitä! Filosofiako, jonka tulee antaa minulle aseet käteen
taistellakseni kohtaloa vastaan, jonka tulee karaista rohkeuteni,
polkeakseni jalkoihini kaikki ihmiselämän vastoinkäymiset, sekö alentuu
niin hemmoittelevaksi, että käskee minua pelastamaan nahkani moisilla
raukkamaisilla ja naurettavilla metkuilla? Sillä muisti ei palauta
mieleemme sitä, mitä valitsemme, vaan sen, mitä se tahtoo; vieläpä on
niin, ettei mikään paina jotakin niin elävästi muistiimme kuin halu
unohtaa se; hyvä keino, jolla saa jonkin asian säilymään sielussamme ja
kaiverretuksi siihen, on se, että kehoittaa sieluamme unohtamaan sen.
Ja totta ei ole tämä: _Est situm in nobis, ut et adversa quasi perpetua
oblivione obruamus, et secunda jucunde et suaviter meminerimus_;[209]
mutta totta on tämä: _Memini etiam quae nolo; oblivisci non possum quae
volo_.[210] Ja kenen antama on tämä neuvo? Sen, _qui se unus sapientem
profiteri sit ausus_;[211]

    _qui genus humanum ingenio superavit et omnes
    praestinxit, stellas exortus uti aetherius sol_.[212]

Muistin tyhjentäminen ja paljaaksi riistäminen, eikö se ole oikea ja
sopiva tie tietämättömyyteen?

    _Iners malorum remedium ignorantia est_.[213]

Näemme useita tämäntapaisia ohjeita, joilla meidän sallitaan lainata
alhaisolta tyhjänpäiväisiä näennäisiä apukeinoja, milloin terävä
ja voimakas järki ei tarpeeksi tepsi, kunhan ne vain ovat meille
tyydytykseksi ja lohdutukseksi; milloin ei voida parantaa haavaa,
tyydytään turruttamaan ja peittelemään se. Luulen, että nuo filosofit
myöntävät minulle sen, että jos he voisivat luoda järjestystä ja
vakavuutta sellaiseen elämään, joka jonkinlaisesta ymmärryksen
heikkoudesta ja sairaudesta pysyisi nautinnoissa ja levollisena, niin
he suostuisivat siihen:

                     _Potare et spargere flores
    incipiam, patiarque vel inconsultus haberi_.[214]

Monet filosofit olisivat samaa mieltä kuin Lykas: tämä, joka muutoin
oli tavoiltaan hyvin vakava ja eleli kaikessa hiljaisuudessa ja
rauhassa perheensä keskuudessa, laiminlyömättä mitään velvollisuuttansa
omaisiansa ja muita ihmisiä kohtaan, varjellen itsensä varsin visusti
kaikelta, mikä oli vahingollista, oli jonkinlaisen mielenhäiriön
johdosta saanut päähänsä erään houreen: hän näet luuli olevansa
alituisesti teattereissa katselemassa ilveilyjä, näytelmiä ja mitä
kauneimpia komedioja. Kun lääkärit olivat parantaneet hänet tästä
pahan nesteen vaikutuksesta, niin oli vähällä, ettei hän vetänyt heitä
oikeuteen, saadakseen heidät siirtämään hänet jälleen noiden suloisten
mielikuvitelmain maailmaan:

                     _Pol! me occidistis, amici,
    non servastis, ait; cui sic extorta voluptas
    et demptus per vim mentis gratissimus error_;[215]

haaveillen samoin kuin Thrasylaos, Pythodoroksen poika, joka oli siinä
luulossa, että kaikki Piraioksen satamasta lähtevät ja sinne saapuvat
laivat tekivät työtä vain häntä varten, ja iloitsi niiden onnellisesta
merimatkasta ja otti ne ilomielin vastaan. Kun hänen veljensä Kriton
oli saanut hänet palautetuksi paremmalle järjelle, kaipasi hän tuota
tilaa, jossa hän oli elänyt iloisena ja kaikesta mielipahasta vapaana.
Samaa sanoo tuo vanha kreikkalainen runonsäe, että "on varsin mukavaa,
ettei ole niin älykäs",

    Εν τω φρονειν γαρ μηδεν ηδιστος βιος.[216]

Ja Salomonin Saarnaaja sanoo: "Paljosta viisaudesta on paljon harmia",
ja: "Ken hankkii viisautta, hankkii itselleen vaivaa ja levottomuutta."

Sekin, mihin filosofia yleensä antaa suostumuksensa, se viimeinen
lääke, jonka se määrää kaikenlaisessa hädässä, että voimme tehdä lopun
elämästä, jota emme jaksa kestää (_Placet? pare. Non placet?
quacumque vis, exi...[217] Pungit dolor? vel fodiat sane: si nudus es, da
jugulum, sin tectus armis Vulcaniis, id est fortitudine, resiste_[218]),
ja tuo kreikkalaisten sanantapa pidoissa, joka myöskin sovitetaan
siihen: _Aut bibat, aut abeat_,[219] joka kuuluu sopivammalta
gascognelaisen kielellä, joka muuttaa kernaasti B:n V:ksi, kuin Ciceron
kielellä:

    _Vivere si recte nescis, decede peritis.
    Lusisti satis, edisti satis atque bibisti;
    tempus abire tibi est, ne potum largius aequo
    rideat et pulset lasciva decentius aetas_;[220]

mitä se muuta on kuin sen oman kykenemättömyyden tunnustus ja
turvautumista ei vain tietämättömyyteen, vaan typeryyteenkin,
tunteettomuuteen ja olemattomuuteen?

         _Democritum postquam matura vetustas
    admonuit memorem motus languescere mentis,
    sponte sua letho caput obvius obtulit ipse_.[221]

Sitähän sanoi Antistheneskin, että "täytyy varustaa itselleen joko
järkeä, ymmärtääkseen, tahi nuoraa, hirttäytyäkseen", ja siihenhän
viittasi Krysipposkin seuraavan, runoilija Tyrtaioksen sanan johdosta:
On mentävä miehuuteen tahi kuolemaan. Ja Krates sanoi, että "rakkauden
voi parantaa nälällä, jollei ajalla, ja jos nämä molemmat keinot eivät
ketä miellyttäisi, hirttonuoralla". Kun se Sextius, josta Seneca ja
Plutarkhos puhuvat niin kovin kiitellen, oli antautunut opiskelemaan
filosofiaa, heittäen sikseen kaiken muun, niin hän päätti heittäytyä
mereen, huomatessaan opintojensa edistymisen liian hitaaksi ja
pitkälliseksi; hän riensi kuolemaan, kun ei voinut saavuttaa tietoa.
Kas tässä mitä laki sanoi tästä asiasta: "Jos sattuu kohtaamaan jokin
suuri vastoinkäyminen, jota ei voi auttaa, niin satama on lähellä, ja
voi uimalla pelastautua pois ruumiista, kuin vuotavasta purresta; sillä
kuoleman pelko se pitää sielun sidottuna ruumiiseen eikä elämän halu."

Samoin kuin yksinkertaisuus tekee elämän miellyttävämmäksi, se tekee
sen myöskin viattomammaksi ja paremmaksi, kuten äsken jo aloin
osoittaa. "Yksinkertaiset", sanoo pyhä Paavali, "ja tietämättömät
nousevat ja omistavat taivaan"; ja me kaikkine tietoinemme, me
sukellamme helvetin syvyyksiin. En pane niin paljon huomiota
Valentianukseen, joka oli tieteen ja kirjallisuuden jyrkkä vihamies,
enkä Liciniukseen, molemmat Rooman keisareita, jotka sanoivat niitä
kaiken valtiojärjestyksen myrkyksi ja turmioksi, enkä Mohamettiin,
joka, kuten olen kuullut, kielsi tieteen uskolaisiltaan; mutta suuren
Lykurgoksen esimerkin ja arvovallan ja kunnioituksen tuota jumalaista
lakedaimonilaista valtiomuotoa kohtaan, joka oli niin suuri, niin
ihmeteltävä ja kukoisti niin kauan hyveen ja onnen puolesta, ilman
minkäänlaista tieteiden opetusta tahi harjoittamista, täytyy toden
totta painaa sangen paljon. Ne, jotka palaavat tuosta uudesta
maailmasta, jonka espanjalaiset isiemme aikana löysivät, voivat
todistaa meille, kuinka nuo kansakunnat, vailla hallitusmiehiä ja
lakeja, elävät paljon oikeudenmukaisemmin ja parempaa järjestystä
noudattaen kuin meikäläiset, joilla on enemmän virkamiehiä ja lakeja
kuin on muita ihmisiä ja kuin on tekoja...

Sitä sanoi myöskin eräs Rooman senaattori viimeisiltä vuosisadoilta,
että heidän edeltäjänsä henki haisi sipulille ja heidän vatsansa
tuoksui hyvälle omalletunnolle, ja hänen aikalaisensa päinvastoin
tuoksuivat ulospäin hyvälle hajulle, mutta sisäisesti haisivat
kaikenlaisille paheille, se on, ymmärtääkseni, että heillä oli
paljon tietoja ja kykyjä, mutta sangen vähän rehellisyyttä.
Hienostumattomuuteen, tietämättömyyteen, yksinkertaisuuteen, karkeuteen
yhtyy kernaasti viattomuus; uteliaisuus, rikkiviisaus, tiedot tuovat
mukanaan pahuuden; nöyryys, pelko, tottelevaisuus, sävyisyys, jotka
ovat pääasiat inhimillisen yhteiskunnan säilymiselle, vaativat köyhää,
kuuliaista ja itsestään vaatimattomasti ajattelevaa sielua. Kristityt
tietävät erikoisen hyvin, kuinka uteliaisuus ihmisellä on luontainen
ja alkuperäinen pahe; viisautensa ja tietojensa kartuttamisen halu se
oli ihmisheimon ensimmäinen turmio; sitä tietä se on syössyt itsensä
iankaikkiseen kadotukseen; ylpeys on sen tuho ja turmelus; ylpeys se
ajaa ihmisen poikkeamaan tavallisilta teiltä ja saa hänet omaksumaan
uusia oppeja ja mieluummin olemaan harhautuneen ja kadotuksen
tielle eksyneen joukkion johtajana, olemaan harhaopin ja valheen
koulumestarina ja opettajana kuin olemaan oppilaana totuuden koulussa
ja antamaan toisen käden johtaa ja ohjata itseänsä yleistä ja suoraa
kulkutietä myöten. Sitä ehkä tarkoittaa vanha kreikkalainen sana, että
"taikausko seuraa ylpeyttä ja tottelee sitä kuin isäänsä". Oi järjen
ylpeys, kuinka suuresti vahingoitatkaan meitä!

Kun Sokrates oli saanut tietää, että viisauden jumala oli antanut
hänelle nimen "Viisas", hämmästyi hän eikä itseään joka puolelta
tutkiessaan ja ravistellessaan löytänyt minkäänlaista perustusta tälle
jumalan päätökselle. Hän tunsi toisia yhtä oikeamielisiä, itseänsä
hillitseviä, uljaita, tietorikkaita kuin hänkin ja kaunopuheisempia,
kauniimpia ja maalle hyödyllisempiä. Vihdoin hän päätti, että hänet
oli eroitettu muista ja että hän oli viisas vain senvuoksi, ettei
hän pitänyt itseään sellaisena, ja että hänen jumalansa katsoi
erinomaiseksi typeryydeksi ihmisessä sitä, että hän luuli itseään
tietorikkaaksi ja viisaaksi, ja että hänen paras oppinsa oli
tietämättömyyden oppi, ja yksinkertaisuus hänen paras viisautensa. Pyhä
Sana julistaa viheliäisiksi ne meistä, jotka pitävät itseänsä arvossa:
"Muta ja tuhka, sanoo se heille, mitä sinulla on ylpeilemistä?" Ja
toisessa kohdassa: "Jumala on luonut ihmisen varjon kaltaiseksi"; kuka
siitä voi mitään sanoa, kun se valon poistuttua on häipynyt? Me olemme
vain tyhjyyttä.

Kaukana siitä, että kykenisimme käsittämään Jumalan ylevyyttä,
ymmärrämme kaikkein vähimmin niitä Luojamme tekoja, jotka parhaiten
kantavat hänen leimaansa ja ovat hänelle ominaisimpia. Kristityille
on uskomattoman asian kohtaaminen tilaisuus uskomiseen; tuo asia on
sitä järjenmukaisempi, kuta ihmisjärjen vastaisempi se on; jos se
olisi järjenmukainen, niin se ei enää olisi ihme; ja jos se olisi
jonkin esimerkin mukainen, niin se ei enää olisi mitään omituista.
_Melius scitur Deus nesciendo_,[222] sanoo pyhä Augustinus; ja
Tacitus: _Sanctius est ac reverentius de actis deorum credere quam
scire_;[223] ja Platon arvelee olevan jotakin julkeuden vikaa siinä,
että liian uteliaasti tavoittelemme tietoa Jumalasta ja maailmasta
ja kaiken olevaisen alkusyistä. _Atque illum quidem parentem huius
universitatis invenire, difficile; et quum iam inveneris, indicare in
vulgus, nefas_,[224] sanoo Cicero. Me kyllä sanomme: Mahtavuus, Totuus,
Vanhurskaus: ne ovat sanoja, jotka merkitsevät jotakin suurta; mutta
mitä se on, sitä emme mitenkään näe emmekä tajua. Me sanomme, että
Jumala pelkää, vihastuu, rakastaa,

    _immortalia mortali sermone notantes_.[225]

Ne ovat kaikki mielenkuohuja ja -liikutuksia, jotka eivät voi asua
Jumalassa, kuin jos hän olisi meidän muotoisemme, emmekä me voi
kuvitella häntä hänen muotonsa mukaisesti. Jumala yksin voi tuntea
itsensä ja selittää tekonsa, eikä tee sitä meidän kielellämme
sattuvasti, koska hänen on alennuttava ja laskeuduttava meidän
tasollemme, jotka makaamme maassa. "Kuinka saattaa hänelle soveltua
varovaisuus, joka on välimuoto hyvän ja pahan välillä, koskapa
hänessä ei ole mitään pahaa? Entä järki ja ymmärrys, joita me
käytämme päästäksemme siitä, mikä on epäselvää, siihen, mikä on
todennäköistä, koskapa Jumalalle ei ole mikään epäselvää? Oikeus, joka
jakaa kullekin sen, mitä hänelle tulee, ja joka on luotu ihmisten
yhteiskuntaa ja yhdyselämää varten, kuinka se voi olla Jumalassa? Ja
kuinka kohtuullisuus, joka on ruumiillisten nautintojen hillitsemistä,
joilla ei ole Jumalassa mitään sijaa? Lujuus kestämään tuskaa, vaivaa
ja vaaroja on hänelle yhtä vähän ominainen, koska nuo kolme eivät
ensinkään pääse häntä lähestymään." Siksipä Aristoteles katsoo hänen
olevan yhtä vailla hyvettä kuin pahettakin. _Neque gratia neque ira
teneri potest; quod quae talia essent, imbecilla essent omnia_.[226]

Sitä totuuden tuntemiskykyä, joka meillä on, olipa se millainen
tahansa, emme ole saaneet omin voiminemme; tämän on Jumala kyllin
selvästi osoittanut meille valitsemalla alhaisten, yksinkertaisten
ja tietämättömäin joukosta todistajat ilmaisemaan meille hänen
ihmeteltävät salaisuutensa. Uskomme ei ole meidän oma hankkimamme;
se on pelkkä lahja toisen anteliaasta kädestä. Uskontoamme emme
ole saaneet järjen tahi oman ymmärryksemme avulla, vaan toisen
arvovallasta ja käskystä. Ymmärryksemme heikkous auttaa meitä siinä
enemmän kuin voima, ja sokeutemme enemmän kuin selvänäköisyytemme.
Tietämättömyytemme pikemmin kuin tietomme tekee meidät rikkaiksi tuosta
jumalallisesta tiedosta. Ei ole kumma, jos meidän luonnolliset ja
maalliset apuneuvomme eivät pysty käsittämään tuota yliluonnollista
ja taivaallista tietoa; ottakaamme se omasta puolestamme vastaan vain
tottelevaisina ja nöyrinä; sillä, kuten kirjoitettu on: "Minä masennan
viisasten viisauden ja lannistan ymmärtäväisten ymmärryksen." Missä
on tämän maailman viisas, sen kirjailija, sen väittelijä? Eikö Jumala
ole tehnyt typeryydeksi tämän maailman viisautta? Sillä koska maailma
ei ole oppinut tuntemaan Jumalaa viisaudellaan, niin hän on tahtonut
pelastaa uskovaiset saarnan tietämättömyydellä ja yksinkertaisuudella.

Niinpä tulee minun vihdoin tarkastaa, kykeneekö ihminen löytämään
mitä etsii, ja onko tuo etsintä, jota hän on harjoittanut niin monen
vuosisadan ajan, rikastuttanut hänet jollakin uudella voimalla ja
jollakin luotettavalla totuudella. Luulenpa hänen tunnustavan minulle,
että kaikki, mitä hän on voittanut niin pitkällisellä pyrkimyksellä,
on siinä, että hän on oppinut tuntemaan oman heikkoutensa.
Tietämättömyyden, joka meissä oli luontainen, olemme pitkällisellä
tutkimisella vakaannuttaneet ja vahvistaneet todeksi. Tosioppineiden
miesten on käynyt niinkuin käy tähkäpäiden: ne kohoavat kohoamistaan
ja nostavat päänsä suorana ja ylpeänä, niin kauan kuin ovat tyhjiä;
mutta kun ne kypsyttyään ovat täynnä ja kohtuisina jyvistä, niin ne
alkavat nöyrtyä ja painaa sarvensa alas; samoin ne ihmiset, jotka ovat
koetelleet kaikkea ja tutkistelleet kaikki eivätkä tästä tietojoukosta
ja niin monien eri asiain varastosta ole löytäneet mitään tukevaa eikä
lujaa eikä muuta kuin tyhjyyttä, ovat luopuneet itseviisaudestaan
ja huomanneet luonnollisen tilansa. Siitähän Velleius moittii
Cottaa ja Ciceroa, että "he ovat oppineet Philolta, etteivät ole
mitään oppineet". Pherekydes, yksi seitsemästä viisaasta, kirjoitti
kuolemaisillaan ollessaan Thaleelle ja sanoi: "Olen käskenyt omaisiani
minut haudattuaan, tuomaan sinulle kirjoitelmani. Jos ne tyydyttävät
sinut ja muut viisaat, niin julkaise ne; jos eivät, niin hävitä ne;
ne eivät sisällä mitään varmaa, mikä tyydyttäisi minut itseni; en
tahdokaan kerskua tietäväni totuutta tahi voivani sitä saavuttaa;
en paljasta asioita, vaan pikemminkin avaan ne." Kun viisaimmalta
mieheltä, joka koskaan on elänyt, kysyttiin, mitä hän tiesi,
vastasi hän tietävänsä sen, ettei hän tiennyt mitään. Hän osoitti
todeksi sen, mitä sanotaan, että suurin osa siitä, mitä tiedämme,
on pienin siitä, mitä emme tiedä, se on, että sekin, mitä luulemme
tietävämme, on osa, ja sangen pieni, meidän tietämättömyyttämme. Me
tiedämme asiat mielikuvituksessamme, sanoo Platon, emmekä tiedä niitä
todellisuudessa. _Omnes pene veteres nihil cognosci, nihil percipi,
nihil sciri posse dixerunt; angustos sensus, imbecilles animos, brevia
curricula vitae_.[227] Valerius sanoo, että Cicerokin, joka sai
kaikesta arvostaan kiittää tietoja, alkoi vanhetessaan lakata pitämästä
arvossa tieteitä; ja niin kauan kuin hän niitä käsitteli, teki hän
sen sitomatta itseään mihinkään puolueeseen, noudattaen sitä, mikä
hänestä tuntui todennäköiseltä, milloin toisessa koulukunnassa, milloin
toisessa, pysytellen aina Akatemian epäilevällä kannalla. _Dicendum
est, sed ita, ut nihil affirment, quaeram omnia, dubitans plerumque et
mihi diffidens_.[228]

Tehtäväni olisi kovin helppo, jos tahtoisin ottaa huomioon tavallisen,
keskitasoisen ihmisen, ihmisten suuren enemmistön; ja kuitenkin voisin
sen tehdä heidän oman sääntönsä nojalla, he kun eivät arvostele
totuutta äänien painavuuden, vaan niiden lukumäärän mukaan. Jättäkäämme
syrjään yhteinen kansa,

    _qui vigilans stertit ...
    mortua cui vita est prope iam, vivo atque videnti_,[229]

joka ei ole herännyt itsetuntoon, joka ei arvostele itseään, joka
jättää suurimman osan luontaisia kykyjään viljelemättä. Tahdon ottaa
huomioon vain korkeimmalla tasolla olevan ihmisen. Tarkastakaamme
häntä tuossa pienessä joukossa erinomaisia ja valittuja miehiä,
jotka, saatuaan luonnolta lahjaksi hyvän ja erikoisen kyvyn, vielä
ovat sitä karaisseet ja teroittaneet huolellisella hoidolla,
opiskelulla ja ammattikasvatuksella, ja kehittäneet sen korkeimmalle
viisauden asteelle, minkä se voi saavuttaa; he ovat muovailleet
sielunsa joka suuntaan ja joka kulmalta, tukeneet ja lujittaneet
sitä kaikella ulkonaisella avulla, mikä sille on ollut omiaan,
rikastuttaneet ja koristaneet sen kaikella, mitä he sen hyväksi ovat
voineet saada maailmasta ja sen ulkopuolelta; heissä on ihmisluonto
saavuttanut korkeimman kehitysasteensa. He ovat säännelleet maailman
valtiomuodoilla ja laeilla, he ovat opettaneet sitä taidoilla ja
tieteillä ja opettaneet sitä vielä ihmeteltävien elämäntapojensa
esimerkillä. En ota lukuun muita kuin nuo miehet, heidän todistuksensa
ja kokemuksensa; katsokaamme, kuinka pitkälle he ovat päässeet, ja
mihin he ovat tyytyneet; ne sairaudet ja viat, jotka tapaamme tuossa
mieskunnassa, ne voi muu maailma kyllä pelkäämättä tunnustaa omiksensa.

Ken jotakin etsii, se joutuu ennemmin tahi myöhemmin sille kohdalle,
että sanoo joko löytäneensä sen, tahi että sitä ei voi löytää, tahi
että hän on vielä sitä etsimässä. Koko filosofia jakautuu näihin
kolmeen luokkaan. Sen tarkoituksena on totuuden, tiedon, varmuuden
etsintä. Peripateetikot, epikurolaiset, stoalaiset ynnä eräät muut
luulivat löytäneensä sen; nämä ovat perustaneet ne tieteet, jotka
meillä on, ja käsitelleet niitä varmoina tietoina. Klitomakhos,
Karneades ja akateemikot pitivät etsintäänsä toivottomana ja
arvelivat, ettei totuutta voinut tajuta meidän välineillämme; näiden
lopputuloksena on ihmisen heikkous ja tietämättömyys; tällä puolueella
oli lukuisin jäsenjoukko ja jaloimmat kannattajat. Pyrrho ja muut
skeptikot tahi epekistit, joiden opinsääntöjä monet muinaisajan
miehet ovat pitäneet johdettuina Homeroksesta, seitsemästä viisaasta
ja Arkhilokoksesta ja Euripideestä, ja joihin kuuluviksi he lukevat
Zenonin, Demokritoksen, Xenophaneen, sanovat olevansa vielä totuutta
etsimässä; nämä katsovat, että ne, jotka luulevat sen löytäneensä,
erehtyvät äärettömän suuresti, ja että on liian rohkeata itserakkautta
vielä tuossa toisessakin asteessa, joka vakuuttaa, että ihmisvoimat
ovat kykenemättömät sitä saavuttamaan; sillä meidän kykymme määrän
mittaaminen, asiain vaikeuden tunteminen ja arvosteleminen, se on
suurta ja korkeinta tiedettä, ja he epäilevät, tokko ihminen siihen
kykenee:

    _Nil sciri si guis putat, id quoque nescit,
    an sciri possit, quo se nil scire fatetur_.[230]

Tietämättömyys, joka on itsestään tietoinen, joka arvostelee ja
tuomitsee itsensä, se ei ole täydellistä tietämättömyyttä; sitä
ollakseen, sen täytyy olla itsestään tietämätön; ja niin pyrrholaisten
julistama kanta on se, että he horjuvat, epäilevät ja etsivät,
eivät ole varmoja mistään, eivät vastaa mistään. Sielun kolmesta
toimintatavasta: kuvittelevasta, tahtovasta ja myöntävästä he
hyväksyvät kaksi ensinmainittua; viimeksi mainitun he pitävät ja
säilyttävät ratkaisemattomana, kallistumatta sitä hyväksyen puolelle
tahi toiselle vähimmässäkään määrässä.

Zenon kuvasi liikkeellä käsitystään tästä sielun kykyjen jaosta:
levitetty ja avattu käsi, se oli Mahdollisuus; puoleksi suljettu käsi
ja vähän koukistetut sormet, se oli Myöntymys; nyrkiksi suljetut
sormet, Ymmärtämys; kun hän vasemmalla kädellä sai puristetuksi
tämän nyrkin vielä ahtaammin kokoon, niin se merkitsi Tietoa. Mutta
tämä heidän mielensä suora ja jäykkä asento, joka vastaanottaa
kaikki asiat kallistumatta puoleen tahi toiseen ja myöntämättä, vie
heidät heidän ataraksiaansa, jolla ymmärretään levollista, tyyntä
elämänlaatua, vailla niitä liikutuksia, jotka meissä johtuvat
sen luulon ja tiedon vaikutuksesta, jonka me katsomme itsellämme
olevan asioista; siitä syntyvät pelko, saituus, kateus, hillittömät
himot, kunnianhimo, ylpeys, taikausko, harhaopin halu, kapina,
tottelemattomuus, itsepäisyys ja useimmat ruumiilliset kärsimykset;
vieläpä he siten välttävät myöskin arkuuden opistaan, sillä he ovat
hyvin laimeita väittelemään. He eivät pelkää vastaväitteitä; kun he
sanovat, että se, mikä on painavaa, painuu alaspäin, olisivat he
hyvin pahoillaan, jos heitä uskottaisiin; ja he haluavat, että heitä
vastaan väitetään, jotta heissä syntyisi epäilys ja päätöksen lykkäys,
joka on heidän tarkoitusperänsä. He eivät esitä väitteitään muuta
varten kuin vastustaakseen niitä, joita he luulevat meidän uskovan.
Jos kannatatte heidän väitettään, niin he ottavat yhtä kernaasti
kannattaakseen päinvastaista; kaikki on heistä yhdenvertaista; he
eivät siinä tee mitään eroitusta. Jos väitätte, että lumi on mustaa,
niin he todistelevat, että se päinvastoin on valkeata; jos sanotte,
ettei se ole kumpaakaan, niin he vuorostaan vakuuttavat, että se on
kumpaakin; jos varmasti päättämällä olette sitä mieltä, ettette tiedä
siitä mitään, niin he väittävät, että sen tiedätte; niin, ja jos,
varman selviön nojalla vakuutatte epäilevänne sitä, niin he väittävät,
ettette sitä epäile, tahi ettette voi päättää ja todistaa epäilevänne
sitä. Ja tällä äärimmäisellä epäilemisellään, joka epävarmana kaivelee
itseäänkin, he eroavat ja poikkeavat useammista mielipiteistä,
niistäkin, jotka monin tavoin ovat kannattaneet epäilystä ja
tietämättömyyttä.

Minkätähden heidän ei olisi sallittua epäillä, sanovat he, samoin kuin
dogmaattisten filosofien keskuudessa on sallittua yhden sanoa jotakin
vihreäksi, toisen keltaiseksi? Onko mahdollista esittää kellekään
myönnettäväksi tahi kiellettäväksi mitään, josta ei olisi lupa olla
kahden vaiheilla? Ja kun toiset vie joko heidän maansa tapa tahi
vanhempain opetus tahi sattuma, ikäänkuin myrsky, ilman arvostelua ja
valintaa, jopa useimmiten ennen arvosteluälyistä ikää, siihen tahi
siihen mielipiteeseen, stoalaiseen tahi epikurolaiseen koulukuntaan,
johon he sitten ovat kuin pantiksi jätettyinä, orjien tavoin sidottuina
ja kuin liimalla kiinnitettyinä, niinkuin koukkuun, jota eivät saa
irti suustaan, _ad quamcumque disciplinant, velut tempestate, delati,
ad eam tamquam ad saxum adhaerescunt_,[231] niin miksei näiden samoin
olisi sallittua säilyttää vapautensa ja tarkastella asioita sitomatta
ja orjuuttamatta itseään? _Hoc liberiores et solutiores, quod integra
illis est iudicandi potestas_.[232] Eikö ole edullista olla riippumaton
pakosta, joka sitoo toisia? Eikö ole parempi pysyä epäilevällä kannalla
kuin kevytmielisesti kietoutua niin moniin ihmisten mielikuvituksen
luomiin erehdyksiin? Eikö ole parempi jättää kantansa määräämättä
kuin sekaantua noihin mellakoiviin ja riitaisiin erimielisyyksiin?
Mitä valitsisin? "Mitä tahdotte, kunhan vain valitsette." Sepä typerä
vastaus; mutta siihen kuitenkin näyttää vievän koko dogmatismi, se
kun ei salli meidän olla tietämättä, mitä emme tiedä. Valitkaa vaikka
kaikista puolueista oivallisin; ei koskaan se ole niin varma, ettei
teidän sitä puolustaaksenne täytyisi käydä satojen vastapuolueiden
kimppuun ja vastustaa niitä. Eikö ole parempi pysyä poissa moisesta
kahakasta? Teidän on sallittua ottaa puolustaaksenne Aristoteleen
mielipidettä sielun kuolemattomuudesta niinkuin omaa kunniaanne ja
henkeänne ja väittää vääräksi ja perättömäksi Platonin mielipide siitä.
Onko näitä kiellettävä epäilemästä sitä? Jos Panaetiuksen sallitaan
pysyä mielipiteessään uhriennustuksista, unista, oraakkeleista,
tietäjänsanoista, jollaisia asioita stoalaiset eivät ensinkään epäile,
niin miksei joku viisas uskaltaisi kaikessa sitä, minkä tämä uskaltaa
sellaisessa, mitä hän on oppinut mestareiltaan, sen koulukunnan
yksimielisesti hyväksymänä, jonka kannattaja ja tunnustaja hän on?
Jos lapsi on arvostelijana, niin hän ei tiedä, mitä asia on; jos
oppinut, niin hän on ennakkoluuloinen. He ovat varanneet itselleen
ihmeteltävän edun taistelussa, kun eivät huoli varjella itseänsä;
vähät he välittävät siitä, että heitä isketään, kunhan vain saavat
iskeä; ja he pääsevät aina omilleen; jos he voittavat, niin teidän
väitteenne ei pidä paikkaansa; jos te, niin heidän; jos he hairahtuvat,
niin he toteavat tietämättömyyden; jos te, niin te toteatte sen; jos
he todistavat, ettei mitään voi tietää, niin hyvä on; jos he eivät
osaa sitä todistaa, niin hyvä on niinkin; _ut quum in eadem re paria
contrariis in partibus momenta inveniuntur, facilius ab utraque parte
assertio sustineatur_;[233] ja he pitävät tärkeänä, että huomataan
paljoa helpommin, miksi jokin asia on väärin, kuin miksi se on oikein;
miten ei ole, helpommin kuin miten on; mitä he eivät usko, helpommin
kuin mitä he uskovat.

Heidän tavalliset sanantapansa ovat: "En väitä varmasti mitään. Asia
ei ole enemmän niin kuin näinkään, toisin kuin toisinkaan. Sitä en
ymmärrä. Mahdollisuudet ovat yhtä suuret joka suuntaan. Voi yhtä hyvin
puhua puolesta kuin vastaan. Ei mikään näytä todelta, mikä ei voisi
näyttää väärältä." Heidän uskontunnustuksensa on επέχω, se
on: pidättäydyn, en liikahda. Näitä ja samansisältöisiä lauseita he
tavantakaa toistavat. Heidän tuloksensa on puhdas ja ehdoton ja sangen
täydellinen päätöksen lykkääminen ja sikseen heittäminen. He käyttävät
järkeänsä tutkistelemiseen ja pohtimiseen, mutta eivät ratkaistakseen
ja valitakseen. Ken kuvailee mielessään alituisen tietämättömyyden
tunnustuksen, katsantokannan, joka ei missään kysymyksessä taivu eikä
kallistu puoleen eikä toiseen, se käsittää oikein pyrrhonismin. Kuvaan
tätä ajatussuuntaa niin hyvin kuin voin, koska monet pitävät sitä
vaikeana ymmärtää, ja kirjailijatkin esittävät sen vähän hämärästi ja
eri tavoin.

Mitä elämän toimintoihin tulee, niin he ovat siinä suhteessa niinkuin
tavalliset ihmiset: he tottelevat ja noudattavat luonnollisia haluja,
intohimojen kiihoitusta ja pakotusta, lakien ja tapojen määräyksiä
ja tieteiden perinnäisiä sääntöjä: _non enim nos Deus ista scire,
sed tantummodo uti voluit_.[234] He antavat noiden seikkain ohjata
itseään tavallisessa toiminnassaan, ilman minkäänlaista mielipiteen
ilmaisua tahi arvostelua. Se tekee, etten voi saada oikein sopusointuun
tämän esityksen kanssa sitä, mitä kerrotaan Pyrrhosta. Hänet kuvataan
typeräksi ja kankeaksi, elintavaltaan juroksi ja seuraa vierovaksi
mieheksi, joka ei väistynyt rattaiden tieltä, eikä kiertänyt jyrkkiä
rotkoja, ja kieltäytyi noudattamasta lakeja. Se on hänen oppinsa
liioittelemista; hän ei ole tahtonut esiintyä kivenä eikä kantona;
hän on tahtonut esiintyä elävänä ihmisenä, joka puheli ja päätteli,
käytti hyväkseen kaikkia luonnollisia nautintoja ja hyvyyksiä, ja
käytti kaikkia ruumiillisia ja henkisiä kykyjään säännöllisesti ja
rehellisesti; ihmisen anastamat, mielikuvituksen luomat, luulotellut
ja väärät etuoikeudet mestaroida, käskeä ja säädellä, ne hän
rehellisesti hylkäsi ja heitti pois. Eikä olekaan sitä koulukuntaa,
jonka ei olisi pakko sallia viisaansa, jos hän tahtoo elää, taipua
paljoonkin sellaiseen, jota hän ei ymmärrä, käsitä, eikä hyväksy.
Kun hän esimerkiksi astuu laivaan lähteäkseen merelle, toteuttaa hän
tämän aikeen tietämättä, onko se oleva hänelle hyödyllinen, ja taipuu
otaksumaan, että laiva on hyvä, luotsi kokenut ja vuodenaika sovelias;
nämä seikat tosin ovat vain todennäköisiä, mutta niiden mukaan hänen on
pakko menetellä, ja antaa sen, mikä on todennäköistä, kunhan se vain
ei näytä suorastaan vastaiselta, määrätä hänen toimintansa. Hänellä
on ruumis, hänellä on sielu; aistit häntä ajavat, henki panee hänet
liikkeelle. Vaikkapa hän ei tapaisikaan itsessään tuota ominaista ja
erikoista arvostelukyvyn merkkiä, ja vaikka hän huomaisi, ettei hänen
pidä sitoa päätöstänsä, koskapa saattaa olla jotakin väärää samanlaista
kuin tämä tosi, niin hän ei jätä hoitamatta elämänsä tehtäviä
täydelleen ja soveliaalla tavalla. Kuinka paljon onkaan tieteitä, jotka
tunnustavat olevansa enemmän olettamusta kuin tietoa, jotka eivät
ratkaise, mikä on totta, mikä ei, vaan noudattavat vain sitä, mikä on
todennäköistä! On olemassa, sanovat ne, totta ja epätotta, ja me voimme
etsiä sitä, mutta emme varmuudella määrätä sitä kouraantuntuvasti.
Meille on paljoa parempi, että annamme maailmanjärjestyksen ohjailla
itseämme, sitä liioin tutkistelematta; ennakkoluuloilta varjeltu sielu
pääsee ihmeellisen helposti levollisuuteen; ihmiset, jotka arvostelevat
ja mestaroivat tuomareitaan, eivät koskaan tottele heitä niin kuin
tulee.

Kuinka paljon tottelevaisempia sekä uskonnon että valtion laeille
ja helpompia ohjata ovatkaan yksinkertaiset ja tungettelevasta
uteliaisuudesta vapaat henget kuin ne, jotka valvovat ja paimentelevat
Jumalan ja ihmisten asioita! Ei ole ihmisen tekemää keksintöä,
joka olisi niin todennäköinen ja hyödyllinen; tämä näyttää
ihmisen alastomana ja tyhjänä, luontaisen heikkoutensa tuntevana,
soveliaana vastaanottamaan ylhäältä jonkin ulkonaisen voiman, vailla
ihmisviisautta ja sitä soveliaampana suomaan itsessään sijaa jumalan
viisaudelle, sellaisena, että hän masentaa ymmärryksensä tehdäkseen
enemmän tilaa uskolle, ei hylkää eikä hyväksy mitään opinkappaletta
vastoin yleisesti noudatettuja käsitystapoja, nöyränä, tottelevaisena,
kuria noudattavana, ahkerana, kerettiläisyyden jyrkkänä vihamiehenä,
ja karttaen niin ollen harhauskolaisten levittämiä itseviisaita ja
epäuskonnollisia mielipiteitä; hän on kirjoittamaton lehti, valmis
vastaanottamaan Jumalan sormelta ne merkit, jotka hän suvaitsee siihen
piirtää. Kuta täydellisemmin annamme ja uskomme itsemme Jumalalle,
ja kiellämme itsemme, sitä parempi meille. "Pidä hyvänäsi", sanoo
Salomonin Saarnaaja, "asiat sen näköisinä ja tuntuisina kuin ne
sinulle tarjoutuvat päivästä päivään; muu on sinun tietämisesi rajojen
ulkopuolella". _Dominus scit cogitationes hominum, quoniam vanae
sunt_.[235]

Niin nyt siis kolmesta yleisestä filosofisesta koulukunnasta kaksi
nimenomaan tunnustaa periaatteekseen epäilyksen ja tietämättömyyden;
ja dogmaattisten filosofien koulukunnassa, joka on kolmas, on helppo
huomata, että useimmat ovat omaksuneet näennäisen varmuuden vain
tehdäkseen paremman ulkonaisen vaikutuksen. He eivät ole niinkään
aikoneet saada aikaan meissä mitään varmuutta kuin näyttää meille,
kuinka pitkälle he olivat päässeet tavoitellessaan tuota totuutta,
_quam docti fingunt magis quam norunt_.[236] Kun Timaioksen on tehtävä
Sokrateelle selkoa siitä, mitä hän tietää jumalista, maailmasta ja
ihmisistä, ehdottaa hän, että hän saisi siitä puhua kuten ihminen
ihmiselle, ja että riittää, jos hänen todistusperusteensa ovat
todennäköiset, niinkuin jonkun toisen perusteet; sillä eksaktisia
perusteita hän ei sano itsellään eikä kellään kuolevaisella olevan
esitettävissä. Tämän on eräs hänen kannattajistaan mukaillut seuraavin
sanoin: _Ut potero, explicabo; nec tamen ut Pythius Apollo, certa ut
sint et fixa, quae dixero; sed ut homunculus, probabilia coniectura
sequens_,[237] ja niin hän on sen lausunut puheessaan kuoleman
halveksimisesta, joka on luonnollinen ja kansantajuinen puhe. Toisessa
paikassa hän on sen kääntänyt itsensä Platonin sanojen mukaan: _Si
forte, de deorum natura ortuque mundi disserentes, minus id, quod
habemus in animo, consequimur, haud erit mirum: aequum est enim
meminisse, et me, qui disseram, hominem esse, et vos, qui iudicetis;
ut, si probabilia dicentur, nihil ultra requiratis_.[238]

Aristoteles luettelee meille tavallisesti suuren joukon toisia
mielipiteitä ja luuloja, verratakseen niihin omaansa, ja osoittaakseen
meille, kuinka paljoa pitemmälle hän on päässyt, ja kuinka paljon
lähempänä hän on todennäköisyyttä; sillä totuutta ei arvostella
toisten arvollisuuden ja todistuksen nojalla; ja siitä syystä Epikuros
visusti karttoi niihin vetoamista kirjoitelmissaan. Tämä on suurin
dogmaattisista filosofeista; ja kuitenkin saamme häneltä kuulla, että
paljot tiedot antavat aihetta vielä enempään epäilemiseen; hänen
näkee usein tieten taiten verhoutuvan niin sakeaan ja tolkuttomaan
epäselvyyteen, ettei siitä voi päättää mitään hänen mielipiteestään; se
on itse asiassa pyrrhonismia päättäväisen kuoren alla.

Kuulkaa Ciceron vakuutusta, joka selittää meille toisten ajatustavan
omallansa: _Qui requirunt, quid de quaque re ipsi sentiamus, curiosius
id faciunt, quam necesse est... Haec in philosophia ratio contra
omnia disserendi, nullamque rem aperte iudicandi, profecta a Socrate,
repetita ab Arcesila, confirmata a Carneade, usque ad nostram viget
aetatem... Hi sumus, qui omnibus veris falsa quaedam adiuncta esse
dicamus, tanta similitudine, ut in iis nulla insit certe iudicandi
et assentiendi nota_.[239] Minkä vuoksi ei vain Aristoteles, vaan
useimmat muutkin filosofit ovat tavoitelleet vaikeatajuisuutta,
jolleivät antaakseen arvokkuutta kyseenalaiselle turhanpäiväiselle
asialle, ja peijatakseen meidän sielumme uteliaisuutta, antamalla sille
ravintoa, antamalla sille tämän onton ja lihattoman luun kalvettavaksi?
Klitomakhos vakuutti, ettei hän koskaan osannut Karneadeen
kirjoitelmista ymmärtää, mitä mieltä tämä oli; siitä syystä on Epikuros
omissaan karttanut helppotajuisuutta, ja Herakleitos on senvuoksi
saanut liikanimen σκοτεινος.[240] Vaikeatajuisuus on raha, jota
oppineet käyttävät niinkuin silmäinkääntäjät, jotteivät paljastaisi
tieteensä tyhjyyttä, ja jonka ihmisten typeryys helposti ottaa vastaan
käteisenä:

    _Clarus, ob obscuram linguam, magis inter inanes...
    Omnia enim stolidi magis admirantur amantque,
    inversis quae sub verbis latitantia cernunt_.[241]

Cicero moittii eräitä ystäviään siitä, että he ovat tottuneet panemaan
astrologiaan, oikeustieteeseen, dialektiikkaan ja geometriaan enemmän
aikaa kuin mitä nämä tieteet ansaitsevat, ja että tämä seikka suuntasi
heidän harrastuksensa pois elämän hyödyllisemmistä ja kunniakkaammista
velvollisuuksista; kyrenaikalaiset filosofit halveksivat yhtä paljon
fysiikkaa kuin dialektiikkaa; Zenon julisti aivan alussa kirjaansa
_Tasavallasta_ kaikki vapaat tieteet hyödyttömiksi; Krysippos sanoi,
että mitä Platon ja Aristoteles olivat kirjoittaneet logiikasta, sen
he olivat kirjoittaneet leikillään ja harjoituksen vuoksi, eikä voinut
uskoa, että he olisivat puhuneet tosissaan niin turhasta aineesta;
Plutarkhos sanoo samaa metafysiikasta; Epikuros olisi sanonut sen
vielä retoriikasta, kieliopista, runoudesta, matematiikasta ja, paitsi
fysiikasta, kaikista tieteistä, ja Sokrates samoin kaikista paitsi vain
siitä, joka käsittelee tapoja ja elämää; mitä häneltä tiedustelikin,
niin hän ohjasi aina tiedustelijan ensi sijassa tekemään selkoa
silloisen ja menneen elämänsä vaiheista, joita hän tutkisteli ja
arvosteli, katsoen kaiken muun opiskelun toisarvoiseksi tämän rinnalla
ja tarpeettomaksi: _parum mihi placeant eae litterae, quae ad virtutem
doctoribus nihil profuerunt_;[242] useimpia tieteitä ovat oppineet itse
näin halveksineet, mutta he eivät ole pitäneet sopimattomana harjoittaa
henkeänsä sellaisissakin asioissa, joissa ei ollut mitään hyödyllisiä,
vakavaa sisällystä.

Muutoin toiset ovat pitäneet Platonia dogmaatikkona, toiset epäilijänä,
toiset eräissä asioissa toisena, eräissä toisena. Hänen dialogiensa
ohjaaja, Sokrates, on aina kysymässä ja panemassa väittelyä käymään,
ei koskaan sitä pysähdyttämässä, ei koskaan tyydyttämässä ketään, ja
sanoo, ettei hän osaa muuta kuin väittää vastaan. Homeros, heidän
lähdekirjailijansa, on laskenut perustukset yhtälailla kaikille
filosofisille koulukunnille, osoittaakseen, kuinka yhdentekevää oli,
mitä tietä kulkisimme. Platonista sai alkunsa, sanotaan, kymmenen eri
koulukuntaa; mielestäni onkin hänen oppinsa, jos mikään, häilyvä, eikä
väitä mitään varmasti.

Sokrateen oli tapana sanoa, että kätilöt, valitessaan ammatikseen sen,
että auttavat toisia synnyttämään, luopuvat siitä ammatista, että itse
synnyttäisivät, ja että hän, viisaan miehen nimen johdosta, jonka
jumalat olivat hänelle suoneet, myöskin oli miehekkäässä ja henkisessä
rakkaudessaan, luopunut synnyttämiskyvystään, tyytyen auttamaan ja
tukemaan avullaan synnyttäjiä, avaamaan heidän luontonsa, voitelemaan
heidän tiehyeitänsä, helpottamaan heidän sikiönsä ulospääsyä,
arvostelemaan sitä, kastamaan sen, ruokkimaan, vahvistamaan,
kapaloimaan sitä ja ympärileikkaamaan sen, käytellen ja käsitellen
työasettaan toisten vaaran uhalla ja heidän onnensa kaupalla.

Samoin on laita useimpain tämän kolmannen ryhmän kirjailijain, kuten
muinaisajan miehet ovat huomanneet Anaxagoraan, Demokritoksen,
Parmenideen, Xenophaneen ynnä muiden teoksista: heidän kirjoitustapansa
on sisällykseen nähden ja ajatuksen puolesta epäilevä, tietoa etsivä
pikemmin kuin tietoja antava, vaikkakin he sirottelevat esitykseensä
dogmaattisia välilauseita. Eikö sitä kyllä huomaa myöskin Senecasta
ja Plutarkhoksesta? Kuinka paljon he, tarkkaan katsoen, sanovatkaan
milloin toisen-, milloin toisenlaista! Ja lainoppineiden keskinäiseen
sopusointuun saattajien pitäisi ensin saada heidät sopusointuun
kunkin oman itsensä kanssa. Platon näyttää minusta tietoisesti
rakastaneen tuota filosofisten ajatusten pukemista dialogin muotoon,
sijoittaakseen sopivammin eri henkilöiden suuhun omat erilaiset ja
vaihtelevat mietelmänsä. Eri kannoilta saattaa asioita käsitellä yhtä
hyvin kuin yhdeltä ja samalta kannalta, vieläpä paremminkin, nimittäin
monipuolisemmin ja hyödyllisemmin. Ottakaamme esimerkki omista
oloistamme: tuomiopäätökset muodostavat dogmaattisen ja jyrkänvarman
tyylin huippukohdan; kuitenkaan ne, joita meidän parlamenttimme
julistavat kansalle, ja jotka ovat mallikelpoisimmat ja omiaan
ylläpitämään siinä velvollista kunnioitusta tätä korkeata virastoa
kohtaan, varsinkin siinä toimivien henkilöiden kyvykkäisyyden vuoksi,
eivät saa kauneudestaan kiittää niinkään loppupäätöstä, joka on niille
jokapäiväistä ja kaikille tuomareille yhteistä, kuin oikeustapauksen
sallimain erilaisten ja vastakkaisten päätelmäin kaikinpuolista
käsittelyä ja pohdintaa. Ja runsaimman aiheen moitteisiin toinen
toisiansa vastaan saavat filosofit niistä ristiriitaisuuksista ja
epäjohdonmukaisuuksista, joihin kukin heistä on joutunut takertumaan,
joko tieten taiten, osoittaakseen ihmisjärjen horjuvaisuuden kaikissa
kysymyksissä, tahi tietämättään, kaikkien asiain epävakaisuuden ja
käsittämättömyyden pakottamana, jota tarkoittaa tuo säe: "Liukuvaan ja
valuvaan kohtaan ripustamme kiinni uskomme"; sillä, kuten Euripides
sanoo: "Jumalan teot tuottavat meille monin tavoin vastuksia."
Samanlaista lausetta toisteli Empedokles usein kirjoissaan, kuin
jumalaisen haltioitumisen kuohuttamana ja totuuden pakottamana:
"Ei, ei, me emme tunne mitään, me emme näe mitään; kaikki on meiltä
salattua; ei ole mitään, josta voisimme varmasti sanoa, mitä se on."
Tämä käy yhteen seuraavan Jumalan sanan kanssa: _Cogitationes mortalium
timidae, et incertae adinventiones nostrae et providentiae_.[243]
Ei pidä oudoksua sitä, että totuuden löytämisestä toivottomat
ihmiset siitä huolimatta ovat olleet huvitetut sen etsinnästä, sillä
tutkistelu on itsessään huvittavaa askartelua, jopa niin huvittavaa,
että stoalaiset kieltävät muiden muassa sen nautinnon, jota hengen
voimien harjoittaminen tuottaa, vaativat sitä hillittäväksi ja pitävät
hillittömyytenä liian paljoa tietämistä.

Syötyään kerran ruokapöydässään viikunoita, jotka maistuivat hunajalle,
alkoi Demokritos äkkiä miettiä mielessään, mistä niille tulisi tuo
outo imelyys, ja päästäkseen siitä selville, aikoi nousta pöydästä,
nähdäkseen millainen se paikka oli, josta nuo viikunat oli poimittu.
Kun hänen palvelijattarensa sai kuulla syyn tähän hälinään, sanoi hän
nauraen, ettei pitäisi vaivata itseään sen asian vuoksi; asian laita
oli näet niin, että hän oli pannut viikunat astiaan, jossa oli ollut
hunajaa. Demokritos pahoitteli sitä, että palvelijatar oli riistänyt
häneltä tilaisuuden tuohon tutkimiseen ja vienyt hänen tiedonhalultaan
sen esineen. "Mene tiehesi", sanoi hän hänelle, "olet pahoittanut
mieleni. Minä en kuitenkaan jätä etsimättä syytä siihen, ikäänkuin
se olisi luonnossa." Ja ehkäpä hän kyllä olisi löytänyt jonkin muka
todellisen syyn väärään ja luuloteltuun vaikutukseen. Tämä tarina
kuulusta ja suuresta filosofista näyttää meille hyvin selvästi tuon
tutkimisintohimon, joka houkuttelee meidät tavoittelemaan sellaista,
jonka saavuttamisesta meillä ei ole toivoa. Plutarkhos kertoo
samanlaisen esimerkin eräästä, joka ei tahtonut saada muilta selvitystä
epäilemäänsä asiaan, jottei menettäisi sen etsimisen hänelle tuottamaa
huvia, samoin kuin eräs toinen ei halunnut, että hänen lääkärinsä
poistaisi hänestä kuumeen aiheuttaman janon, jottei hän menettäisi
huvia tyydyttää sitä juomalla. _Satius est supervacua discere quam
nihil_.[244] Aivan samoin kuin kaikessa syömisessä on nautinto usein
ainoana tarkoituksena, ja kaikki miellyttävä, mitä nautimme, ei
aina ole ravitsevaa eikä terveellistä, samoin se, mitä sielumme saa
tieteestä, tuottaa meille nautintoa, vaikkakaan se ei olisi ravitsevaa
eikä terveellistä. Kas näin he sanovat: "Luonnon tarkasteleminen on
sielullemme soveliasta ravintoa; se kohottaa ja innostaa meitä, saa
meidät halveksimaan kaikkea alhaista ja maallista, verratessamme sitä
siihen, mikä on korkeampaa ja taivaallista; salattujenkin ja suurten
asioiden tutkisteleminen on sangen huvittavaa, vieläpä sillekin, joka
ei saa siitä muuta kuin niiden arvostelemisen kunnioitusta ja pelkoa";
ne ovat heidän julkisen tunnustuksensa sanoja. Tämän sairaalloisen
uteliaisuuden turhamainen kuva näkyy vielä ilmeisemmin seuraavasta
toisesta esimerkistä, jonka he niin usein kunniaksensa mainitsevat:
Eudoxus toivoi ja rukoili jumalia, että hän saisi kerran nähdä auringon
läheltä, käsittää sen muodon, suuruuden ja kauneuden, senkin uhalla,
että se yhtäkkiä polttaisi hänet. Hän tahtoo henkensä hinnasta saada
tiedon, jonka käyttö ja omistus häneltä samalla riistettäisiin, ja
tämän äkillisen ja haihtuvan tiedon vuoksi menettää kaikki muut tiedot,
mitkä hänellä on ja mitkä hän voi hankkia sen jälkeen.

Minun ei ole helppo uskoa, että Epikuros, Platon ja Pythagoras ovat
antaneet meille käypänä rahana Atominsa, Ideansa ja Lukunsa. He olivat
liian viisaita tehdäkseen uskonkappaleeksensa niin epävarman ja
kiistanalaisen asian. Mutta kukin noista suurista henkilöistä on pannut
parastansa tuodakseen tähän maailman pimeyteen ja tietämättömyyteen
edes jonkinkaanlaista valon tapaista, ja he ovat kannustaneet sieluansa
keksintöihin, jotka ainakin näyttäisivät miellyttäviltä ja teräviltä,
kunhan tuota näennäisyyttä, vaikkapa se olisi vääräkin, saattaisi
puolustaa päinvastaisia väitteitä vastaan: _unicuique ista pro ingenio
finguntur, non ex scientiae vi_.[245]

Eräs muinaisajan mies, jota moitittiin siitä, että hän lukeutui
filosofiksi, vaikkei hän kuitenkaan pitänyt filosofiaa suuressa
arvossa, vastasi, että se juuri oli todellista filosofian
harrastamista. He ovat tahtoneet tarkastella kaikkea, punnita kaikkea,
ja ovat pitäneet tätä työskentelyä ominaisena sille luontaiselle
tiedonhalulle, joka meissä on; eräitä asioita he ovat esittäneet
kirjallisesti, yhteiskunnan tarvetta varten, kuten uskonnolliset
käsityksensä, ja siihen katsoen on ollut järkevää, että he eivät ole
tahtoneet karsia tyystin pois vallitsevia käsitystapoja, jotteivät
aiheuttaisi häiriötä maittensa lakien ja tapojen noudattamisessa.

Platon käsittelee tuota mysteeriota jotenkin peittelemättömällä
tavalla: sillä milloin hän kirjoittaa vain oman ajatuksensa
esittämiseksi, hän ei anna mitään varmoja ohjeita; mutta kun hän rupeaa
lainlaatijaksi, omaksuu hän käskevän ja jyrkänvarman esitystavan ja
esittää kuitenkin pelkäämättä muun muassa haaveellisimmat keksintönsä,
yhtä hyödylliset uskotella suurelle yleisölle kuin naurettavat hänen
itsensä uskottaviksi, tietäen, kuinka herkkiä olemme vastaanottamaan
kaikkia vaikutelmia, ja erittäinkin repäisevimpiä ja tavattomimpia. Ja
kuitenkin hän laeissaan pitää visusti vaarin siitä, ettei julkisuudessa
lauleta muita kuin sellaisia runoja, joiden tarunomaiset sepitelmät
tavoittelevat jotakin hyödyllistä tarkoitusperää, koska on niin helppo
painaa ihmismieleen kaikenlaisia haavekuvia, että on väärin olla
sille syöttämättä mieluummin hyödyllisiä kuin joko hyödyttömiä tahi
vahingollisia valheita. Hän sanoo _Valtiossaan_ aivan peittelemättä,
että "ihmisten omaksi hyödyksi on usein tarpeen pettää heitä". On
helppo eroittaa, että eräät opinsuunnat ovat enemmän tavoitelleet
totuutta, eräät toiset hyötyä, josta syystä jälkimmäiset ovat saaneet
enemmän vaikutusvaltaa. Kohtalomme kurjuus on siinä, että usein
se, mikä ajatuksellemme esiintyy enimmän totena, ei sille esiinny
hyödyllisimpänä elämällemme; rohkeimpien koulukuntien, epikurolaisen,
pyrrholaisen, uusakateemisen, on kuitenkin pakko loppujen lopuksi
taipua yhteiskunnan lain alaisiksi.

On toisia kysymyksiä, joita he ovat punninneet mikä puolelta, mikä
toiselta, kukin pannen parastaan antaakseen niille jonkinlaisen
muodostuksen, olipa se sitten väärä tahi oikea. Sillä kun he eivät
ole löytäneet mitään niin salattua, etteivät olisi tahtoneet siitä
puhua, niin on heidän usein pakko keksiä heikosti perusteltuja ja
huimia arvelmia, ei niin kuin ottaisivat he itsekään ne miksikään
perustukseksi, eikä lausuakseen mitään totuutta, vaan harjoittaakseen
tutkimustansa: _non tam id sensisse, quod dicerent, quam exercere
ingenia materiae difficultate videntur voluisse_.[246] Ja jollei asiaa
käsittäisi näin, niin kuinka voisimme puolustaa niin monia häilyviä,
vaihtelevia ja turhanpäiväisiä mielipiteitä, joita näemme noiden
etevien ja ihmeteltävien henkien lausuneen? Sillä, esimerkiksi, mikä
on turhempaa kuin koettaa analogiojemme ja otaksumiemme avulla arvata,
millainen Jumala on, säännöstellä hänet ja maailma meidän kykyjemme ja
lakiemme mukaan, käyttää Jumalan arvon alentamiseksi sitä pientä kyvyn
hiukkasta, jonka hän on suvainnut suoda meidän luonnonlaadullemme,
ja painaa hänet tänne alas meidän turmeltuneisuutemme ja kurjuutemme
tasolle, siksi ettei näkömme kykene kantamaan hänen kunniakkaan
istuimensa korkeuteen saakka.

Kaikista inhimillisistä ja muinaisista uskontoa koskevista
mielipiteistä näyttää minusta todennäköisin ja puolustettavin olleen
se, joka tunnusti Jumalan käsittämättömäksi voimaksi, kaiken olevaisen
alkuperäksi ja ylläpitäjäksi, kokonaan hyvyydeksi, ehdottomasti
täydelliseksi, joka ottaa vastaan ja käsittää hyvin päin ihmisten
hänelle osoittaman kunnian ja kunnioituksen, olipa se minkä muotoinen,
minkä niminen ja minkä tapainen tahansa:

    _Jupiter omnipotens, rerum, regumque, deumque
    progenitor genitrixque_.[247]

Sellaista palvelusintoa on taivas aivan yleisesti katsellut suopein
silmin. Kaikki valtiot ovat saaneet hyötyä jumalisuudestaan;
jumalattomat ihmiset ja teot ovat kaikkialla saaneet vastaavan
palkkansa. Pakanakansain historiat ovat kiitollisia arvosta,
järjestyksestä, oikeudesta ja ihmeistä ja oraakkeleista, joita on
käytetty heidän hyödykseen ja opetuksekseen heidän tarumaisissa
uskonnoissaan, Jumala kun laupeudessaan suvaitsi ehkä näillä
ajallisilla siunauksilla pitää vireillä niitä hentoja vaikka kuinkakin
raa'an tiedon alkeita, joita luontainen järki antoi heille hänestä
heidän haaveittensa vääristä kuvitelmista huolimatta. Eivät ainoastaan
vääriä, vaan myöskin jumalattomia ja solvaisevia ovat ne, jotka
ihminen on sepitellyt omasta päästään, ja kaikista uskonnoista, jotka
pyhä Paavali tapasi arvossa pidettyinä Athenassa, näytti hänestä
puolustettavimmalta se, jonka he olivat omistaneet "salatulle ja
tuntemattomalle jumalalle".

Pythagoras hahmoitteli totuuden lähemmin, arvellen, että tämän Alkusyyn
ja olentojen Olennon tuntemisen täytyi olla epämääräistä, säännöistä
riippumatonta, selittämätöntä; että se ei ollut muuta kuin meidän
täydellisyyttä tähtäävän mielikuvituksemme äärimmäinen ponnistus,
kunkin laajentaessa sen käsitettä kykynsä mukaan. Mutta jos Numa ryhtyi
saattamaan tämän käsityksen kanssa sopusointuun kansansa jumalisuutta,
sitomaan sen puhtaasti henkiseen uskontoon, joka on vailla määrättyä
esinettä ja kaikkea aineellista elementtiä, niin hän ryhtyi turhaan
yritykseen; ihmisen henki ei voi pysyä harhailemassa tässä muodottomien
ajatusten äärettömyydessä; hänen täytyy kyhätä ne kokoon määrätyksi,
oman muotonsa mukaiseksi kuvaksi. Jumalan majesteetti on siten meitä
varten antanut tavallaan ympäröidä itsensä ruumiillisilla rajoilla; sen
yliluonnollisilla ja taivaallisilla sakramenteilla on meidän maallisen
luontomme merkkejä; sen palvonta tapahtuu aisteilla havaittavin menoin
ja sanoin, sillä ihminenhän se uskoo ja rukoilee. Jätän syrjään muut
todisteet, joita käytetään tässä asiassa; mutta tuskin saataisiin
minut uskomaan, että ristiinnaulitun kuviemme näkeminen ja tuon
surkean kuolemanrangaistuksen kuvaus, että kirkkojemme koristeet ja
juhlamenoihin kuuluvat liikkeet, että ajatuksemme hartauden kanssa
sopusointuiset laulut ja tuo aistien liikutus ei nostaisi kansojen
sielussa uskonnollista intomieltä, joka vaikutukseltaan on sangen
hyödyllinen. Niistä uskonnoista, joille on annettu ulottuvainen esine,
kuten välttämättömyys vaatii tässä kaikkien yhteisessä sokeudessa,
olisin luullakseni mieluimmin liittynyt sen tunnustajiin, jotka
palvoivat aurinkoa,

                            _la lumière commune,
    l'oeil du monde; et si Dieu au chef porte des yeux,
    les rayons du soleil sont ses yeux radieux,
    qui donnent vie à touts, nous maintiennent et gardent,
    et les faicts des humains en ce monde regardent:
    ce beau, ce grand soleil qui nous faict les saisons,
    selon qu'il entre ou sort de ses douze maisons;
    qui remplit l'univers de ses vertus cogneues;
    qui d'un traict de ses yeux nous dissipe les nues;
    l'esprit, l'ame du monde, ardent et flamboyant,
    en la course d'un iour tout le ciel tournoyant;
    plein d'immense grandeur, rond, vagabond et ferme,
    lequel tient dessoubs luy tout le monde pour terme,
    en repos, sans repos, oysif et sans séjour,
    fils aisné de nature, et le pere du iour_,[248]

varsinkin kun se, paitsi tuota suuruuttaan ja kauneuttaan, on se tämän
maailmanrakennuksen osa, jonka näemme olevan kauimpana meistä ja
senvuoksi niin vähän tunnetun, että oli anteeksi annettavaa, jos he
rupesivat sitä jumaloimaan ja kunnioittamaan.

Thales, joka ensimmäisenä tutkisteli sellaista asiaa, arveli Jumalan
hengeksi, joka loi vedestä kaikki, mitä on olemassa; Anaksimander
ajatteli, että jumalat kuolivat ja syntyivät eri vuodenaikoina ja
olivat äärettömiä ja lukemattomia maailmoita; Anaksimenes, että
ilma oli jumala, että se oli syntynyt ja ääretön, aina liikkuva.
Anaksagoras oli ensimmäisenä sitä mieltä, että kaiken olevaisen
hahmoittelua ja olotapaa ohjaa äärettömän hengen voima ja järki.
Alkmaion piti jumalana aurinkoa, kuuta, tähtiä ja sielua. Pythagoras
katsoi Jumalaa koko luomakuntaan levinneeksi hengeksi, josta meidän
sielumme muodostavat osan; Parmenides kehäksi, joka ympäröi taivaan ja
ylläpitää maailmaa valon hehkulla. Empedokles sanoi jumalien olevan
ne neljä alkuainetta, joista kaikki on luotu; Protagoras ei sanonut
voivansa sanoa, onko niitä, vai ei, ja millaisia ne ovat; Demokritos
sanoi, milloin että mielikuvat ja niiden kiertoliikkeet ovat jumalat,
milloin se luonto, josta nuo kuvat lähtevät, milloin myöskin meidän
tietomme ja ymmärryksemme. Platon pukee uskonsa eri muotoihin:
_Timaios_-teoksessaan hän sanoo, ettei maailman luojalle voi antaa
mitään nimeä; _Laeissa_, ettei pidä tutkistella sen olemusta; ja
toisissa kohdissa näitä samoja kirjoja hän katsoo jumaliksi maailmaa,
taivasta, tähtiä, maata ja meidän sielujamme, ja hyväksyy sitäpaitsi
ne, jotka entinen yhteiskuntajärjestys kussakin valtiossa on omaksunut.
Ksenophon huomauttaa samanlaista epäselvyyttä Sokrateen opissa:
milloin tämä sanoo, ettei pidä tutkistella Jumalan muotoa, ja sitten
taas Ksenophon antaa hänen väittää, että jumala on aurinko ja että
jumala on sielu; että on vain yksi jumala, ja sitten taas, että niitä
on useampia. Speusippos, Platonin veljenpoika, sanoo, että jumala on
eräänlainen maailmaa hallitseva voima, ja että se on eläimellinen.

Aristoteles sanoo, milloin että se on henki, milloin että se on
maailma; milloin hän antaa toisen herran tälle maailmalle, ja milloin
pitää jumalana taivaan hehkua. Ksenokrates olettaa niitä kahdeksan:
viisi kantaa kiertotähtien nimiä, kuudennen muodostavat jäseninä kaikki
kiintotähdet, seitsemäs ja kahdeksas ovat aurinko ja kuu. Heraklides
Pontikus vain horjuu eri mielipiteittensä välillä ja vihdoin riistää
Jumalalta tunteen ja otaksuu hänet muuttuvaksi muodosta toiseen,
ja sanoo sitten, että Jumala on taivas ja maa. Theophrastos häilyy
yhtä epävarmana kaikkien mielikuvitelmiensa välillä, pitäen maailman
ylimpänä valvojana milloin ymmärrystä, milloin taivasta, milloin
tähtiä. Straton sanoo, että Jumala on luonto, jolla on siittämisen,
kartuttamisen ja vähentämisen voima, vailla muotoa ja tunnetta; Zenon,
että se on luonnon laki, joka käskee tekemään hyvää ja kieltää pahan
ja se laki on elävä olento; ja hän kieltää totutut jumalat, Jupiterin,
Junon, Vestan. Diogenes Apollonialainen sanoo, että jumala on aika.
Ksenophanes otaksuu, että Jumala on pyöreä, näkevä, kuuleva, ei
hengittävä, ja että hänellä ei ole mitään yhteistä ihmisluonnon kanssa.
Ariston arvelee Jumalan muodon käsittämättömäksi, ei sano hänellä
olevan aisteja, eikä tiedä, onko hän elävä olento, vai jokin muu.
Kleanthes sanoo, milloin että Jumala on järki, milloin maailma, milloin
luonnon sielu, milloin korkein lämpö, joka ympäröi ja verhoo kaikkea.
Perseus, Zenonin kuulija, oli sitä mieltä, että jumaliksi on sanottu
niitä, jotka ovat tuottaneet jotakin merkittävää hyötyä ihmiselämälle,
jopa hyödyllisiä esineitäkin. Krysippos muodosti sekavan vyyhden
kaikista edeltäjiensä mielipiteistä ja lukee tuhansien otaksuneensa
jumalien joukkoon myöskin kuolemattomina pidetyt ihmiset. Diagoras
ja Theodoros kielsivät muitta mutkitta jumalia olevankaan. Epikuros
ajattelee, että jumalat ovat loistavia, läpikuultavia ja läpituultavia,
asuvat kahden maailman, ikäänkuin kahden linnoituksen välillä, suojassa
iskuilta, ovat ihmismuotoisia ja varustetut meidän jäsenillämme, joita
he eivät käytä mihinkään tarkoitukseen:

    _Ego deum genus esse semper duxi et dicam coelitum;
    sed eos non curare opinor, quid agat humanum genus_.[249]

Luottakaa filosofiaanne, kehukaa löytäneenne mantelin puurosta,
nähdessänne tämän niin monien filosofisten aivojen luoman sekamelskan!
Maailmassa tavattavien eri muotojen sekava paljous on vaikuttanut
minuun sen, että omistani poikkeavat tavat ja mielipiteet eivät minulle
ole niinkään vastenmielisiä kuin opettavaisia, eivät tee minua niinkään
ylpeäksi kuin nöyräksi, verratessani niitä; ja kaikki muu ratkaisu kuin
se, joka tulee nimenomaan Jumalan kädestä, näyttää minusta varsin vähän
oikeutetulta. Maailman valtiomuodot eivät ole vähemmän ristiriitaisia
tässä suhteessa kuin koulukunnat, ja siitä voimme huomata, ettei
onnikaan ole erilaisempi ja vaihtelevampi kuin meidän järkemme, eikä
sokeampi eikä harkitsemattomampi. Se, mikä on vähimmin tunnettua,
on enimmin omiaan jumaloitavaksi, ja siitä syystä, ken meistä tekee
jumalia, kuten muinaisaika teki, se todistaa enemmän kuin äärimmäistä
järjen heikkoutta. Olisin toki mieluummin liittynyt niihin, jotka
jumaloivat käärmettä, koiraa ja härkää, koskapa niiden luonto ja olemus
on meille vähemmän tuttu, ja voimme helpommin kuvitella mitä haluamme
noista eläimistä, ja ajatella niillä olevan erinomaisia kykyjä; mutta
että on tehty jumalia, jotka ovat meidän luontomme mukaisia, jonka
puutteellisuus meidän tulee tuntea, että on katsottu heidän luontoonsa
kuuluvaksi himo, vihastus, kostotoimet, avioliitot, siitokset ja
sukulaisuudet, rakkaus ja mustasukkaisuus, meidän jäsenemme ja luumme,
meidän kuumeemme ja nautintomme, meidän kuolemamme ja hautauksemme, sen
on täytynyt johtua ihmeellisestä ihmisymmärryksen hurmiosta;

    _quae procul usque adeo divino ab numine distant,
    inque deum numero quae sunt indigna videri_;[250]

_Formae, aetates, vestitus, ornatus noti sunt; genera, coniugia,
cognationes, omniaque traducta ad similitudinem imbecillitatis
humanae; nam et perturbatis animis inducuntur; accipi mus enim
deorum cupiditates, aegritudines, iracundias_;[251] samoin kuin sen,
että on tunnustettu jumaluus ei vain rehellisyydelle, hyveelle,
kunnialle, yksimielisyydelle, vapaudelle, voitolle, hurskaudelle, vaan
myöskin hekumalle, petokselle, kuolemalle, kateudelle, vanhuudelle,
kurjuudelle, pelolle, levottomuudelle ja kovalle onnelle ja muille
heiveröisen ja raihnaisen elämämme vammoille:

    _Quid iuvat hoc, templis nostros inducere mores?
    O curvae in terris animae et coelestium inanes_![252]

Egyptiläiset kielsivät varomattoman varovaisina hirttorangaistuksen
uhalla ketään sanomasta, että heidän jumalansa Serapis ja Isis olivat
muinoin olleet ihmisiä; ja kaikki tiesivät heidän niitä olleen; ja
heidän kuvansa, joka esittää heidät sormi suun päällä, merkitsi, sanoo
Varro, tuota heidän papeillensa annettua salaperäistä käskyä pitämään
salassa heidän inhimillisen alkuperänsä, se kun muka ehdottomasti
tekisi tyhjäksi koko heidän palvontansa. Kun kerran ihminen niin kovin
halusi päästä jumalan vertaiseksi, niin hän olisi menetellyt paremmin,
sanoo Cicero, jos olisi omaksunut jumalalliset ominaisuudet ja tuonut
ne tänne alas maailmaan, sen sijaan että korotti tuonne ylös korkeuteen
oman turmeluksensa ja kurjuutensa; mutta tarkkaan katsoen hän on tehnyt
monin tavoin kummankin yhtä itserakkaassa luulossa.

Kun filosofit seulovat jumaliensa arvojärjestelmää ja touhuavat
eroittaakseen heidän avioliittonsa, heidän virkansa ja mahtinsa, niin
en voi uskoa heidän puhuvan täyttä totta. Kun Platon meille tulkitsee
Plutonin hedelmäpuutarhan ja ne ruumiilliset mukavuudet ja vaivat,
jotka meitä odottavat vielä ruumiittemme tuhon ja häviön jälkeen, ja
sovittaa ne sitä mielipahaa vastaaviksi, mikä meillä on tässä elämässä:

    _secreti celant calles, et myrtea circum
    silva tegit, curae non ipsa in morte relinquunt_;[253]

kun Mohamet lupaa uskolaisillensa verhoillun, kullalla ja kalliilla
kivillä koristetun paratiisin, jossa on erinomaisen kauniita naikkosia
ja harvinaisia viinejä ja ruokia, niin huomaan selvästi, että he ovat
pilkkakirveitä, jotka käyttävät hyväkseen typeryyttämme houkutellakseen
ja vetääkseen meidät puoleensa moisilla makeilla, kuolevaisten
pyyteittemme mukaisilla luuloilla ja toiveilla. Samoin ovat muutamat
meikäläisistäkin eksyneet samanlaiseen harhaluuloon, odottaen
ylösnousemuksen jälkeen maallista ja ajallista elämää kaikenlaisine
tämän maailman nautintoineen ja mukavuuksineen.

Voimmeko uskoa, että Platon, hän, jonka aatteet ovat olleet niin
taivaallisen ylevät, ja joka on ollut niin läheisessä kosketuksessa
jumaluuden kanssa, että hän siitä on saanut pysyvän liikanimensä,
olisi arvellut ihmisellä, tuolla luontokappale raukalla, olevan
itsessään mitään, mikä olisi verrattavissa tuohon käsittämättömään
mahtavuuteen? Voimmeko uskoa hänen luulleen, että meidän raukeat
otteemme kykenisivät, tahi ymmärryksemme voima olisi kyllin vahva
pääsemään osalliseksi iankaikkisesta autuudesta tahi vaivasta? Hänelle
pitäisi sanoa ihmisjärjen nimessä: Jos meille toisessa elämässä
lupaamasi nautinnot ovat niitä, joita olen tuntenut tässä maailmassa,
niin sellaisella ei ole mitään yhteistä iankaikkisuuden kanssa. Vaikka
kaikki viisi Jumalan luomaa aistiani olisi kukkurallaan riemua ja tämä
sieluni kaiken sen ilon valtaamana, mitä se voi haluta ja toivoa, niin
tiedämme, mitä se voi; se ei olisi vielä mitään; jos siinä on jotakin
minulle ominaista, niin siinä ei ole mitään jumalallista; jos se ei
ole muuta kuin mikä saattaa kuulua tähän nykyiseen tilaamme, niin
sitä ei voi ottaa lukuun; kaikki kuolevaisten ilo on kuolevaista; jos
vanhempaimme, lastemme ja ystäviemme kiitollisuus voi meitä liikuttaa
ja hivellä toisessa maailmassa, jos vielä riipumme kiinni sellaisessa
nautinnossa, niin olemme maallisten ja rajoitettujen hyvyyksien
kahleissa. Me emme voi arvokkaalla tavalla käsittää noitten korkeitten
ja jumalallisten lupausten suuruutta, jos voimme niitä käsittää
ensinkään; arvokkaalla tavalla niitä kuvitellakseen täytyy kuvitella
ne mahdottomiksi kuvitella, sanomattomiksi ja käsittämättömiksi ja
kokonaan toisiksi kuin meidän viheliäisen kokemuksemme osoittamat.
"Silmä ei voi nähdä", sanoo pyhä Paavali, "eikä ihmisen mieleen voi
tulla sitä onnea, jonka Jumala valmistaa omillensa". Ja jos, tehdäkseen
meidät siihen kykeneviksi, puhdistetaan ja muutetaan meidän olemuksemme
(niinkuin sinä, Platon, sanot tehtävän puhdistuksillasi), niin meissä
täytyy tapahtua niin ääretön ja kaikinpuolinen muutos, että fysiikan
opetuksien mukaan me emme enää ole me:

    _Hector erat tunc quum bello certabat; at ille
    tractus ab Aemonio, non erat Hector, equo_.[254]

Se on jokin toinen, joka saa nuo palkinnot:

    _Quod mutatur ... dissolvitur; interit ergo:
    trajiciuntur enim partes atque ordine migrant_.[255]

Sillä tuleeko meidän ajatella, että Pythagoraan sielunvaelluksessa ja
siinä asunnon muutoksessa, jonka hän kuvitteli sieluille ominaiseksi,
leijona, jossa Caesarin sielu on, omaksuu ne intohimot, jotka
liikuttivat Caesaria, eikä hän itse? Jos hän itse ne vielä omaksuisi,
niin olisivat oikeassa ne, jotka, vastustaen tuota mielipidettä
Platonia vastaan, tekevät hänelle sen vastaväitteen, että poika
saattaisi joutua ratsastamaan muulin ruumiiseen verhotulla äidillänsä,
y.m. sellaisia järjettömyyksiä. Ja luulemmeko, että eläinten ruumiitten
muuttuessa uusiksi saman lajin eläimiksi uudesti muodostuneet eivät
ole toisia kuin niitten edeltäjät? Feenikslinnun tuhkasta syntyy,
sanotaan, eräänlainen mato, ja sitten uusi feeniks. Kuka voi ajatella,
että tämä jälkimmäinen feeniks ei olisi toinen kuin ensimmäinen?
Näemme silkkimatojemme ikäänkuin kuolevan ja lakastuvan, ja tuosta
samasta ruumiista syntyvän perhosen, ja siitä toisen madon, jonka olisi
naurettavaa katsoa vielä olevan ensimmäisen; mikä kerran on lakannut
olemasta, sitä ei enää ole:

    _Nec, si materiam nostram collegerit aetas
    post obitum, rursumque redegerit, ut sita nunc
    est, atque iterum nobis fuerint data lumina vitae,
    pertineat quidquam tamen ad nos id quoque factum,
    interrupta semel quum sit repetentia nostra_.[256]

Ja kun toisessa paikassa sanot, Platon, että ihmisen henkinen osa saa
nauttia tulevan elämän palkinnot, niin sanot meille jotakin yhtä vähän
todennäköistä:

    _Scilicet, avolsis radicibus ut nequit ullam
    dispicere ipse oculus rem seorsum corpore toto_.[257]

Sillä tuon laskun mukaan tuo nautinto ei enää lankea ihmiselle, eikä
siis meille; me näet olemme rakennetut kahdesta olennaisesta pääosasta,
joiden eroittaminen on olemuksemme kuolema ja tuho:

    _Inter enim iecta est vitai pausa, vageque
    deerrarunt passim motus ab sensibus omnes_.[258]

Me emme sano, että ihminen tuntee tuskaa, kun madot kalvavat hänen
jäseniään, joilla hän eli, ja kun ne maatuvat maassa:

    _Et nihil hoc ad nos, qui coitu coniugioque
    corporis atque animae consistimus uniter apti_.[259]

Edelleen, millä oikeudenmukaisuutensa perustuksella jumalat voivat
osoittaa kiitollisuutta ja antaa palkintoja ihmiselle hänen kuolemansa
jälkeen hänen hyvistä ja hyveellisistä teoistansa, koskapa he itse
ovat ne saaneet aikaan ja synnyttäneet hänessä? Ja miksi he pahastuvat
hänen pahoista teoistaan ja kostavat ne hänelle, koska he itse ovat
luoneet hänet näin erehtyväisen luontoiseksi ja yhdellä ainoalla
tahtonsa värähdyksellä voivat estää hänet rikkomasta? Eikö tällainen
Epikuroksen vastaväite Platonia vastaan olisi ihmisjärjen kannalta
sangen oikeutettu, ellei hän usein asettuisi sen mietelmän turviin,
että "on mahdotonta väittää mitään varmaa kuolemattomasta luonnosta
kuolevaisen nojalla?" Se ei muuta tee kuin eksyy kaikessa, mutta
erikoisesti silloin, kun se sekaantuu jumalallisiin asioihin. Kuka sen
tuntee selvemmin kuin me? Sillä vaikkakin olemme antaneet sille varmat
ja erehtymättömät periaatteet, vaikkakin valaisemme sen askeleet sen
Totuuden pyhällä lampulla, jonka Jumala on suvainnut meille ilmoittaa,
näemme kuitenkin joka päivä, kuinka se, niin pian kuin se vähänkään
luopuu tavalliselta polulta ja kääntyy tahi poikkeaa pois Kirkon
viitoittamalta ja polkemalta tieltä, kohta eksyy, joutuu ymmälle ja
takertuu vaikeuksiin, kiertäen ja ajelehtien tuolla ihmisluulojen
aavalla, levottomalla ja aaltoilevalla merellä, vailla ohjausta ja
päämaalia; heti kun se eksyy tuolta suurelta valtatieltä, se hajaantuu
lukemattomille eri teille.

Ihminen ei voi olla muuta kuin mitä hän on eikä ajatella muuta kuin
kykynsä mukaan. Kun ne, sanoo Plutarkhos, jotka ovat vain ihmisiä,
rupeavat pitämään oppineita puheita jumalista ja puolijumalista,
niin he ovat itseviisaampia kuin musiikkia ymmärtämätön mies, joka
tahtoo arvostella laulajia, tahi mies, joka ei ole koskaan ollut
leirissä ja tahtoo väitellä aseista ja sodasta, luullen jollakin
kevytmielisellä arvaamisella ymmärtävänsä hänelle tuntemattoman
taidon tuloksia. Muinaisaika luuli, uskon ma, tekevänsä jotakin
jumalten suuruuden lisäämiseksi ajatellessaan heidät ihmisen
kaltaisiksi, varustaessaan heidät hänen kyvyillänsä, hänen
hyväntuulisuudellaan ja häpeällisimmillä tarpeillaan, tarjotessaan
heille meidän ruokiamme syötäviksi, meidän tanssejamme, naamiaisiamme
ja ilveilyjämme huvikkeiksi, meidän vaatteitamme verhoksi ja
talojamme asunnoksi, hyväillen heitä suitsutusten tuoksulla ja
musiikin sävelillä, köynnöksillä ja kukkaskimpuilla ja, saadakseen
heidät mukautumaan meidän paheellisiin intohimoihimme, houkutellen
heidän oikeudenmukaisuutensa epäinhimilliseen kostoon, pannen heidät
nauttimaan sellaisen tuhoamisesta ja tuhlaamisesta, minkä he itse
ovat luoneet ja ylläpitäneet, kuten esimerkiksi Tiberius Sempronius
poltatti uhriksi Vulkanokselle vihollisilta Sardiniassa voittamansa
upeat sotasaaliit ja aseet, ja Aemilius Paullus Makedoniasta
voittamansa Marsille ja Minervalle; ja saavuttuaan Intian Valtameren
rannalle heitti Aleksanteri mereen hyvitelläkseen Thetistä useita
suuria kulta-astioita ja teurastutti sitäpaitsi hänen alttareillaan
joukoittain sekä viattomia eläimiä että myöskin ihmisiä, niinkuin se
monilla kansakunnilla, muiden muassa meidän kansallamme oli yleisenä
tapana, ja luullakseni ei yksikään kansa ole siitä niin puhdas, ettei
olisi sitä yrittänyt:

                               _Sulmone creatos
    quatuor hic iuvenes, totidem, quos educat Ufens,
    viventes rapit, inferias quos immolet umbris_.[260]

Geetit pitävät itseänsä kuolemattomina, ja heille kuolema ei ole muuta
kuin heidän Zamolxis-nimisen jumalansa lähestymistä. Joka viides vuosi
he lähettävät hänen luokseen jonkun joukostaan pyytämään häneltä mitä
tarvitsevat. Tämä lähetti valitaan arvalla, ja hänet lähetetään,
sittenkuin hänelle suullisesti on ilmoitettu hänen tehtävänsä, siten,
että kolme niistä, jotka häntä ympäröivät, pitää pystyssä kolmea
heittokeihästä, joita vastaan muut paiskaavat hänet kaikin voimin.
Jos keihäs sattuu häneen hengen paikalle ja hän kuolee äkkiä, niin se
on heille varma todiste jumalan suosiosta; jos hän jää henkiin, niin
he pitävät häntä häijynä ja inhoittavana ja lähettävät vielä toisen
samalla tavoin. Kun Amestris, Xerxeen äiti, oli tullut vanhaksi,
hautautti hän kerrakseen neljätoista nuorukaista Persian ylhäisimmistä
suvuista elävältä, maan uskonnon mukaisesti, lahjoittaakseen ne
jollekin manalan jumalalle. Vielä tänä päivänä Themixtitanin
epäjumalankuvat iskostetaan pienten lasten verellä, eivätkä epäjumalat
pidä muista kuin näiden lapsellisten ja puhtaiden sielujen uhreista:
vanhurskaus himoitsemassa viattomuuden verta!

    _Tantum relligio potuit suadere malorum_![261]

Karthagolaiset uhrasivat omia lapsiaan Saturnukselle; ja kellä ei ollut
lapsia, se osti niitä; kuitenkin tuli isän ja äidin olla läsnä tuossa
uhritoimituksessa iloisen ja tyytyväisen näköisinä.

Oli eriskummainen päähänpisto, että tahdottiin palkita Jumalan hyvyys
meidän kärsimyksellämme. Niinpä lakedaimonilaiset hemmoittelivat
Dianaansa kiduttamalla nuoria poikia, joita he, hänen suosionsa
saavuttaakseen, pieksättivät usein kuoliaiksi asti. Osoitti raakaa
mielenlaatua, että tahdottiin palkita arkkitehti mullistamalla
hänen rakennuksensa ja taata ansaittu rangaistus syyllisille
rankaisemalla syyttömiä, ja että Iphigeneia-raukka Auliin satamassa sai
uhrikuolemallaan puhdistaa Jumalan silmissä kreikkalaisten armeijan
heidän tekemistään rikoksista:

    _et casta inceste, nubendi tempore in ipso,
    hostia concideret mactatu maesta parentis_,[262]

ja nuo molemmat uljaat ja jalomieliset Deciukset, isä ja poika,
heittäytyivät umpimähkään taajimpaan vihollisparveen voittaakseen
jumalten suosion roomalaisten asialle. _Quae fuit tanta deorum
iniquitas, ut placari populo romano non possent, nisi tales viri
occidissent_?[263] Lisäksi tulee, ettei ole rikollisen asia pieksättää
itseänsä oman määränsä mukaan ja omalla ajallaan; se on tuomarin asia,
joka ei laske kuritukseksi muuta kuin määräämänsä rangaistuksen,
eikä voi katsoa rangaistukseksi sitä, mikä on mieluista sille,
joka sen kärsii; jumalten kosto edellyttää meissä kokonaan eriävää
katsantokantaa heidän oikeuteensa ja meidän rankaisemiseemme nähden.
Ja naurettava oli Polykrateen, Samoksen tyrannin ajatustapa, hän
kun, keskeyttääkseen alituisen onnensa kulun ja vastapainoksi sille,
meni ja heitti mereen kalleimman ja arvokkaimman jalokivikoristeen,
mikä hänellä oli, arvellen tällä itse hankkimallaan onnettomuudella
tyydyttävänsä onnen muuttumisen ja vaihtelun; ja onni, pilkatakseen
hänen typeryyttään, laittoi niin, että tuo sama koriste joutui jälleen
hänen käsiinsä, löydettynä kalan vatsasta.

Ja edelleen, koskapa synti on tahdossa, eikä rinnassa, silmissä,
siitoselimissä, vatsassa, hartioissa eikä kurkussa, niin
mitä hyödyttävät korybantien, mainabien ja meidän aikoinamme
muhamettilaisten itsensä haavoittamiset ja silpomiset, he kun
haavoittavat kasvonsa, vatsansa, raajansa, osoittaakseen kiitollisuutta
profeetalleen? _Tantus est perturbatae mentis et sedibus suis
pulsae furor, ut sic dii placentur, quemadmodum ne homines quidem
saeviunt_.[264] Tämä meidän ruumiimme luontainen rakenne ei
käytäntöönsä nähden tarkoita vain meitä itseämme, vaan myöskin Jumalan
ja toisten ihmisten palvelemista; on väärin tieten taiten kiihoittaa
sitä, samoin kuin on väärin surmata itsemme mistä tekosyystä tahansa;
näyttää olevan suurta miehuuttomuutta ja kavallusta kahlehtia ja
turmella ruumiin toimitukset, joilla ei ole ymmärrystä eikä vapautta,
säästääksemme sielulta vaivan ohjata niitä järjenmukaisesti. _Ubi
iratos deos timent, qui sic propitios habere merentur?... In regiae
libidinis voluptatem castrati sunt quidem; sed nemo sibi, ne vir esset,
iubente domino, manus intulit_.[265] Siten he täyttivät uskontonsa
monilla pahoilla teoilla:

                                   _Saepius olim
    Relligio peperit scelerosa atque impia facta_.[266]

Mutta ei mitään inhimillistä voi millään tavoin yhdistää tahi lukea
kuuluvaksi Jumalan luontoon, samassa määrässä tahraamatta sitä ja
painamatta siihen puutteellisuuden leimaa. Kuinka tuo ääretön kauneus,
mahtavuus ja hyvyys saattaa sietää minkäänlaista yhdenmukaisuutta
tahi yhtäläisyyttä minkään niin alhaisen kanssa kuin me olemme
vahingoittamatta ja menettämättä äärettömän paljon jumalallista
suuruuttaan? _lnfirmum Dei fortius est hominibus; et stultum Dei
sapientius est hominibus_.[267] Kun filosofi Stilponilta kysyttiin,
iloitsivatko jumalat meidän kunnianosoituksistamme ja uhreistamme,
vastasi hän: "Te olette varomaton puheissanne; vetäytykäämme syrjään,
jos tahdotte puhua siitä." Kuitenkin me määräämme sille rajoja, me
piiritämme sen mahtia järkiperusteillamme (nimitän haaveitamme ja
unelmiamme järjeksi filosofian luvalla, joka sanoo, että mieletönkin
ja häijy hourailee järjenmukaisesti, mutta se on erikoisen laatuista
järkeä); me tahdomme tehdä sen ymmärryksemme tyhjien ja heikkojen
näennäistotuuksien orjaksi, sen, joka on luonut sekä meidät että
meidän tietomme. Koska ei mitään synny tyhjästä, niin Jumala muka
ei ole voinut rakentaa maailmaa ilman ainetta. Mitä? Onko Jumala
antanut meidän käsiimme mahtinsa avaimet ja viimeiset keinot? Onko hän
sitoutunut olemaan menemättä meidän tietomme rajojen ulkopuolelle?
Otaksu, oi ihminen, että olet voinut huomata täällä joitakin jälkiä
hänen teoistaan! Luuletko hänen käyttäneen siihen kaiken taitonsa ja
panneen kaikki muotonsa ja aatteensa tähän teokseen? Sinä et näe muuta
kuin järjestyksen ja hallinnon siinä pienessä kuopassa, jossa asut, jos
edes näet senkään; hänen jumaluutensa valtapiiri ulottuu äärettömän
laajalle sen ulkopuolelle; tämä osa ei ole mitään kokonaisuuteen
verrattuna:

    _Omnia cum coelo, terraque, marique,
    nil sunt ad summam summai totius omnem_.[268]

Sinä vetoat jonkin kaupunkikunnan lakiin; sinä et tiedä, millainen
yleislaki on. Sido itsesi siihen, minkä alaiseksi olet asetettu, mutta
älä sido häntä; hän ei ole sinun veljesi, eikä kansalaisesi, eikä
toverisi. Jos hän on tavallaan ruvennut tekemisiin kanssasi, niin
hän ei tehnyt sitä alentuakseen sinun vähäpätöisyytesi tasolle, eikä
antaakseen sinun ruveta mahtinsa valvojaksi; ihmisruumis ei voi lentää
pilviin; kas siinä sinun lakisi. Aurinko kulkee lepäämättä tavallista
kulkuaan; merten ja maan rajoja ei voi sekoittaa toisiinsa; vesi on
liikkuvaista ja pehmeätä; jähmeä kappale ei voi tunkeutua seinän läpi
ruhjomatta sitä; ihminen ei voi elää tulessa; hän ei voi olla sekä
taivaassa että maan päällä, eikä tuhannessa paikassa samalla kertaa
ruumiillisessa muodossa; nämä säännöt hän on säätänyt sinua varten;
sinut ne sitovat; hän on todistanut kristityille, että hän on niistä
kaikista vapautunut, milloin on tahtonut. Minkätähden hän itse asiassa,
kaikkivoipa kun on, olisi rajoittanut voimansa tiettyyn määrään? Kenen
hyväksi hän olisi luopunut etuoikeudestaan? Sinun järkesi ei ole
missään muussa asiassa oikeammassa eikä lujemmalla perustuksella kuin
vakuuttaessaan sinulle maailmoita olevan monta:

    _Terramque et solem, lunam, mare, cetera quae sunt,
    non esse unica, sed numero magis innumerali_.[269]

Menneen ajan kuuluimmat nerot ovat olleet siinä uskossa, ja myöskin
eräät meidän aikuisistamme, ihmisjärjen osoittaman todennäköisyyden
pakottamina, koskapa tässä rakennuksessa, jonka näemme, ei ole mitään
ainutlaatuista eikä yksinäistä,

    _quum in summa res nulla sit una,
    unica quae gignatur et unica solaque crescat_,[270]

vaan kaikkia lajeja on monistettu jokin määrä, jotenka ei näytä
luultavalta, että Jumala olisi luonut tämän ainoan teoksen
toverittomaksi, ja että tämän laatuinen aine olisi käytetty kokonaan
loppuun tähän ainoaan yksilöön;

    _quare etiam atque etiam tales fateare necesse est,
    esse alios alibi congressus materiat,
    qualis hic est, avido complexu quem tenet aether_;[271]

varsinkin jos se on elollinen olento, minkä seikan sen liikkeet
tekevät niin uskottaviksi, että Platon vakuuttaa niin olevan, ja monet
meikäläiset joko vahvistavat sen todeksi tahi eivät uskalla väittää
sitä epävarmaksi enempää kuin tuota vanhaa mielipidettä, että taivas,
tähdet ja muut maailman osat ovat ruumiista ja sielusta kokoonpantuja
luontokappaleita, kuolevaisia rakenteeseensa nähden, mutta
kuolemattomia Luojan määräyksestä. Mutta jos nyt on olemassa monta
maailmaa, kuten Demokritos, Epikuros ja melkein kaikki filosofit ovat
ajatelleet, niin mistä tiedämme, koskevatko tämän maailman perusohjeet
ja säännöt yhtälailla noita toisia? Ehkä niillä on toinen muoto ja
toinen järjestely. Epikuros kuvittelee ne joko yhdenlaisiksi tahi
erilaisiksi. Me huomaamme tässä maailmassa äärettömän erilaisuuden ja
vaihtelun vain paikallisen välimatkan vuoksi: ei meidän viljaamme eikä
viinejämme eikä ainoatakaan eläimistämme tavata siinä uudessa maailman
kolkassa, jonka isämme ovat löytäneet; kaikki on siellä toisenlaista;
ja katsokaahan, kuinka monissa maailman seuduissa muinaisaikoina sekä
Bakkhos että Ceres olivat tuntemattomia.

Jos saa uskoa Pliniusta ja Herodotosta, niin on eräillä seuduilla
eräänlaisia ihmisiä, jotka ovat varsin vähän meikäläisten kaltaisia;
myöskin on olemassa sekarotuisia ihmis- ja eläinluonnon välimuotoja; on
seutuja, joissa ihmiset syntyvät päättöminä, silmät ja suu rinnassa;
toisia, joissa he kaikki ovat kaksineuvoisia; toisia, joissa he
kulkevat nelin jaloin; toisia, joissa heillä on vain yksi silmä otsassa
ja pää enemmän koiran pään kuin meidän päämme näköinen; toisia, joissa
he ovat puoliksi kaloja, alaruumiiltaan, ja elävät vedessä; toisia,
joissa naiset synnyttävät viiden vuoden vanhoina ja elävät vain
kahdeksan vuotta; toisia, joissa ihmisillä on pään nahka otsan kohdalla
niin kova, että rauta ei pysty siihen, vaan kilpistyy siitä takaisin;
toisia, joissa miehet ovat parrattomia; on kansoja, jotka eivät käytä
tulta; toisia, joilla siemenneste on väriltään mustaa; entäs sellaiset,
jotka luonnollisella tavalla muuttuvat susiksi, juhdiksi ja sitten taas
ihmisiksi? Ja jos on niin kuin Plutarkhos sanoo, että eräillä Intian
seuduilla on suuttomia ihmisiä, jotka käyttävät ravintonaan eräiden
hajujen tuoksua, niin kuinka monet meidän kuvauksistamme ovat vääriä?

Edelleen, kuinka paljon onkaan meille tunnettuja seikkoja sotimassa
noita kauniita sääntöjä vastaan, jotka me olemme sepitelleet ja
määränneet luonnolle! Ja me julkenemme sitoa niihin jopa Jumalankin!
Kuinka paljon onkaan sellaista, jota me sanomme ihmeelliseksi ja
luonnonvastaiseksi! Niin tekee jokainen ihminen ja jokainen kansa
tietämättömyytensä määrän mukaan. Kuinka paljon salattuja ominaisuuksia
ja salaperäisiä aineita tapaammekaan! Sillä luonnonmukaisuus, se on
meistä vain meidän ymmärryksemme mukaisuutta, niin pitkälle kuin
se voi seurata ja me voimme nähdä; mikä on sen rajan ulkopuolella,
se on luonnotonta ja epäsäännöllistä. Mutta tämän laskun mukaan on
siis tietorikkaimmille ja älykkäimmille kaikki oleva luonnotonta:
sillä heidät on ihmisjärki saanut vakuutetuiksi siitä, ettei sillä
ole minkäänlaista pohjaa eikä perustusta edes varmasti tietääkseen,
onko lumi valkeata (Anaksagoras sanoi sitä mustaksi), onko jotakin
olemassa, vai eikö ole mitään, onko tietoa tahi tietämättömyyttä, mitä
seikkaa Metrodoros khiolainen ei sanonut ihmisen voivan sanoa, tahi
elämmekö, mitä seikkaa Euripides epäilee, "onko elämämme elämää, vai
onko elämä sitä, mitä me sanomme kuolemaksi"; ja syystä kyllä: sillä
miksi sanomme elävämme tuosta hetkestä asti, joka on vain valonvälähdys
iäisen yön loputtomassa kulussa ja niin lyhyt keskeytys alituisessa
ja luontaisessa tilassamme, kuolema kun täyttää kaikki, mikä on ennen
tuota hetkeä ja sen jälkeen, ja vielä melkoisen osan tuota hetkeä?

Toiset vannovat, ettei ole olemassa mitään liikettä, ettei mikään
liiku, kuten Melissoksen opin kannattajat; sillä, jos ei ole olemassa
muuta kuin Yksi, niin ei tuo pallomainen liike voi sitä hyödyttää, eikä
liike paikasta toiseen, kuten Platon todistaa; toiset, ettei luonnossa
ole syntymistä eikä kuolemista. Protagoras sanoo, ettei ole mitään
luonnossa muuta kuin epäilys, että kaikista asioista voi yhtä hyvin
olla eri mieliä, jopa siitäkin, voiko kaikista asioista yhtä hyvin olla
eri mieliä. Nausiphanes sanoo, että kaikesta, mikä näyttää olevan, ei
mikään ole yleisesti, että on vain Yksi; Zenon, että Yksikään ei ole
olemassa, ja että ei ole olemassa mitään; jos Yksi olisi, niin se olisi
joko jossakin toisessa tahi itsessään; jos se on jossakin toisessa,
niin on olemassa kaksi; jos se on itsessään, niin on myös kaksi: se,
johon sisältyy, ja se, joka sisältyy. Näiden oppien mukaan kaikki
olevainen on vain valheellinen tahi tyhjä varjo.

Minusta on aina tuntunut, että kristityille ihmisille on kovin
häikäilemätöntä ja julkeaa seuraavanlainen puhe: "Jumala ei voi kuolla;
Jumala ei voi peruuttaa sanaansa; Jumala ei voi tehdä sitä tahi tätä."
Minusta ei ole hyvä sulkea siten Jumalan mahtia meidän sanojemme lakien
alaiseksi; ja se todennäköisyys, mikä meistä tuntuu olevan noissa
väitteissä, pitäisi esittää kunnioittavammin ja uskonnollisemmin.

Meidän puheellamme on heikkoutensa ja puutteellisuutensa, kuten
kaikella muulla: useimmat maailman mellakoiden syyt ovat kielellistä
laatua; meidän käräjäjuttumme eivät synny muuta kuin erimielisyydestä
lakien selittämiseen nähden, ja useimmat sodat johtuvat siitä, ettei
ole osattu pukea selvään sanamuotoon ruhtinasten välipuheita ja
sopimuksia: kuinka monta ja merkittävää riitaa onkaan aiheuttanut
maailmassa epävarmuus tuon pienen _hoc-tavun_ merkityksestä?
Valitkaamme tapaus, jonka logiikka itse tarjoaa meille selvimpänä:
jos sanotte: "on kaunis ilma", ja jos puhutte totta, niin siis on
kaunis ilma. Eikö se ole varma sanamuoto? Kuitenkin se pettää meidät.
Nähdäksemme, että niin on, jatkakaamme esimerkkiä: jos sanotte:
"Valehtelen", ja jos puhutte totta, niin siis valehtelette. Tämän
jälkimmäisen säännönmukaisuus, järkevyys, johtopäätös-voima ovat samat
kuin tuon toisen; kuitenkin olemme takertuneet kiinni. Huomaan, että
pyrrholaiset filosofit eivät voi lausua yleistä käsitystänsä missään
sanamuodossa; sillä he tarvitsisivat uuden kielen; meidän kielemme
on kauttaaltaan muodostunut varmasisältöisistä lauseista, joita he
kerrassaan vihaavat, niin että kun he sanovat: "Epäilen", niin heitä
heti kiristetään kurkusta pakottaakseen heidät myöntämään, että he
ainakin vakuuttavat ja tietävät sen, että epäilevät. Siten heidät on
pakotettu turvautumaan seuraavaan lääketieteelliseen vertaukseen,
jota ilman heidän ajatustapaansa olisi mahdoton selittää: he sanovat,
että kun he lausuvat: "En tiedä" tahi "Epäilen", niin tämä lause
vie mennessään itsensä samalla kuin kaiken muun, aivan samoin kuin
rabarberi ajaa ulos pahat nesteet ja samalla myöskin itsensä. Tämä
ajatus on varmemmin laadittu kysymyksen muotoon: Mitä tiedän? joka
minulla on vaakunassani kilpikirjoituksena vaa'an kera.

Katsokaa, kuinka voi käyttää eduksensa moista julkeata puhetta: jos
niissä kiistoissa, joita nykyään käydään uskonnollisissa asioissamme,
liiaksi ahdistatte vastustajia, niin he voivat sanoa teille aivan
häikäilemättä, että "ei ole Jumalan vallassa tehdä mahdolliseksi sitä,
että hänen ruumiinsa olisi paratiisissa ja maan päällä ja useammissa
paikoissa yhtaikaa". Entäs tuo muinaisajan pilkkakirves, kuinka
hän käyttää sitä hyväkseen? "Ainakin", sanoo hän, "on melkoiseksi
lohdutukseksi ihmiselle nähdä, ettei Jumala voi kaikkea: hän näet ei
voi surmata itseänsä, vaikka tahtoisikin, mikä on suurin etu, joka
meillä on asemassamme; hän ei voi tehdä kuolevaisia kuolemattomiksi
eikä herättää kuolleita eloon, eikä saada aikaan, että sillä,
jolla on ollut kunniasijoja, ei olisi niitä ollut, hänellä kun
ei ole muuta valtaa menneisyyden suhteen kuin unohduksen valta;
ja mainitakseni vielä leikillisen lisäesimerkin tästä Jumalan ja
ihmisen yhdenvertaisuudesta: hän ei voi laittaa niin, että kaksi
kertaa kymmenen ei olisi kaksikymmentä". Noin hän sanoo, ja sellaista
kristityn ei pitäisi päästää suustaan, vaikka nyt ihmiset päinvastoin
näyttävät tavoittelevan moista mielettömän ylpeätä kieltä, alentaakseen
Jumalan omalle tasollensa:

               _Cras vel atra
    nube polum pater occupato,
    Vel sole puro; non tamen irritum,
    quodcumque retro est, efficiet, neque
    diffinget infectumque reddet,
    quod fugiens semel hora vexit_.[272]

Kun sanomme, että lukemattomat vuosisadat, sekä menneet että
tulevat, ovat Jumalalle vain silmänräpäys, että hänen hyvyytensä,
viisautensa, voimansa ovat yhtä hänen olemuksensa kanssa, niin meidän
sanamme sanoo sen, mutta ymmärryksemme ei sitä tajua. Ja kuitenkin
me itsekylläisyydessämme tahdomme pakottaa Jumalan mahtumaan meidän
seulamme reiästä läpi, ja siitä syntyvät kaikki houreet ja harhaluulot,
jotka valtaavat maailman, kun se panee omaan puntariinsa ja sillä
punnitsee sellaista, jota sen puntari ei läheskään pysty ottamaan
koukkuunsa. _Mirum, quo procedat improbitas cordis humani parvulo
aliquo invitata successu_.[273] Kuinka röyhkeästi torjuvatkaan
stoalaiset Epikuroksen väitteen että tosi hyvyys ja onni on vain
Jumalalle ominaista, ja että viisaalla ihmisellä on vain niiden varjo
ja näköisyys! Kuinka yltiöpäisesti he ovat tehneet Jumalan kohtalosta
riippuvaksi (en tahdo kieltää, etteikö eräät nimikristityt tee
sitä vieläkin)! Ja Thales, Platon ja Pythagoras ovat tehneet hänet
välttämättömyyden orjaksi.

Tämä ylpeä pyrkimys näkemään Jumalan meidän silmillämme on tehnyt
sen, että eräs meikäläinen arvohenkilö on arvellut Jumalalla olevan
ruumiillisen muodon; se on myöskin syynä siihen, mikä meille sattuu
joka päivä, että pidämme aivan erikoisesti Jumalan tekoina tärkeät
tapahtumat; koska ne meille merkitsevät paljon, niin luulemme
niiden merkitsevän hänellekin paljon ja hänen kohdistavan niihin
suurempaa ja tarkempaa huomiota kuin meille vähäpätöisiin ja maailman
tavallisen menon mukaisiin tapahtumiin. _Magna dii curant, parva
negligunt_.[274] Kuulkaa hänen esittämänsä esikuva; se tekee teille
selväksi hänen perusteensa: _Nec in regnis quidem reges omnia minima
curant_;[275] ikäänkuin tälle kuninkaalle merkitsisi enemmän tahi
vähemmän valtakunnan mullistaminen kuin puun lehden liikuttaminen,
ja ikäänkuin hänen kaitselmuksensa toimisi eri tavalla ohjatessaan
taistelun ratkaisua kuin suunnatessaan kirpun hyppyä. Hänen hallitseva
kätensä puuttuu kaikkiin asioihin yhtä tasaisesti, samalla voimalla ja
samalla järjestävällä kyvyllä; meidän etumme ei siihen vaikuta mitään;
meidän pyrkimyksemme ja mittapuumme eivät liikuta häntä. _Deus ita
artifex magnus in magnis, ut minor non sit in parvis_.[276] Meidän
röyhkeytemme saa meidät yhä herjaten asettamaan Jumalan samalle tasolle
kuin itsemme. Koska virkatoimemme rasittavat meitä, niin on Straton
ajatellut jumalat vapaiksi kaikista hallintoviroista, kuten heidän
pappinsakin ovat; hän arvelee luonnon synnyttävän ja ylläpitävän kaiken
olevaisen, ja sen painojen ja rattaiden avulla hän rakentaa maailman
osat, vapauttaen ihmisluonnon Jumalan tuomioiden pelosta: _quod
beatum aeternumque sit, id nec habere negotii quidquam, nec exhibere
alteri_.[277]

Luonto vaatii, että samanlaisissa asioissa vallitsee samanlainen suhde:
kuolevaisten äärettömästä lukumäärästä voi siis päättää yhtä suuren
määrän kuolemattomia; äärettömän lukuisat tappavat ja tuhoavat voimat
edellyttävät yhtä monia suojelevia ja edistäviä voimia. Niinkuin
jumalten sielut ilman kieltä, silmiä ja korvia tuntevat keskenään
kukin sen, minkä toinen tuntee, ja arvaavat meidän ajatuksemme, samoin
ihmisten sielut, ollessaan unen tahi jonkin hurmiotilan vapauttamina ja
irroittamina ruumiista, ennustavat, aavistavat ja näkevät sellaista,
mitä eivät voi nähdä ollessaan ruumiiden yhteydessä. "Ihmiset", sanoo
pyhä Paavali, "ovat tulleet hulluiksi luullessaan olevansa viisaita,
ja ovat muuttaneet kuolemattoman Jumalan kunnian kuolevaisen ihmisen
kuvaksi." Katsokaahan tuota muinaisaikaisten jumalaksikorottamismenojen
ilveilyä: suurten ja komeitten hautajaisjuhlallisuuksien jälkeen, kun
pyramidin huippu ja vainajan vuode syttyivät palamaan, päästettiin
samalla lentoon kotka, ja jos se lähti lentämään ylöspäin, niin
se tiesi, että sielu pääsi paratiisiin. Meillä on lukemattomia
muistorahoja, ja erittäinkin tuon Faustina nimisen kunnon vaimon
muistoraha, jossa tuo kotka on kuvattuna kantamassa noita jumaliksi
korotettuja sieluja selässään taivasta kohti. On surkeata, että annamme
omien kujeittemme ja keksintöjemme pettää itsemme:

    _quod finxere, timent_,[278]

niinkuin lapset, jotka säikähtävät samaa naamaa, minkä itse ovat
maalata töhertäneet ja mustaamalla laittaneet toverillensa, _quasi
quidquam infelicius sit homine, cui sua figmenta dominantur_.[279] Emme
suinkaan kunnioita sitä, joka meidät on luonut, kunnioittamalla sitä,
minkä itse olemme tehneet. Augustuksella oli useampia temppeleitä kuin
Jupiterilla, jossa häntä palveltiin yhtä hartaasti ja yhtä suurella
ihmeuskolla. Palkinnoksi Agesilaokselta saamistaan hyvistä töistä
tulivat thasolaiset sanomaan hänelle korottaneensa hänet jumalaksi.
"Voiko teidän kansanne", sanoi hän heille, "korottaa jumalaksi kenen
tahtoo? Korottakaa sitten, näytteeksi, joku omasta joukostanne, niin
minä sitten, saatuani nähdä, miten se häneen on vaikuttanut, kiitän
teitä suuresti tarjouksestanne." Ihminen on perin mieletön! Hän ei
osaisi luoda yhtä juustopunkkia, ja hän tekee jumalia tusinoittain!

Kuulkaa, kuinka Trismegistos kehuu meidän kykyämme: "Kaikesta, mikä
on ihmeellistä, on ihmeellistäkin ihmeellisempää se, että ihminen on
voinut keksiä Jumalan luonnon ja tehdä sen." Kas tässä itse filosofian
koulun esittämiä todisteita,

    _nosse cui divos et coeli numina soli
    aut soli nescire datum_:[280]

"Jos Jumala on, niin hän on elollinen; jos hän on elollinen, niin
hänellä on aisteja; ja jos hänellä on aisteja, niin hän on kuolevainen.
Jos hän on vailla ruumista, niin hän on vailla sielua ja siis vailla
toimintaa; ja jos hänellä on ruumis, niin hän on kuolevainen." Eikö
siinä ole saatu loistava voitto! "Me emme ole kyenneet luomaan
maailmaa; on siis jokin etevämpi olio, joka sen on tehnyt. Olisi
typerää röyhkeyttä pitää itseämme maailmankaikkeuden täydellisimpänä
oliona; on siis jotakin parempaa; se on Jumala. Kun näette rikkaan ja
uhkean asunnon, niin vaikka ette tietäisikään, kuka sen isäntä on,
ette kuitenkaan sano, että se on tehty rottia varten; ja eikö meidän,
nähdessämme taivaan palatsin jumalallisen rakenteen, ole uskottava,
että se on jonkun meitä suuremman herran asunto? Eikö korkein aina
ole arvokkainta? Ja meidän paikkamme on alhaisimmalla asteella. Ei
mikään sielua ja järkeä vailla oleva voi luoda järjellistä elollista
olentoa; maailma luo meidät; sillä on siis sielu ja järki. Jokainen
meidän osamme on vähemmän kuin me; me olemme osa maailmaa; maailma
on siis varustettu viisaudella ja järjellä, jopa runsaammin kuin me.
Laajan hallintopiirin hoitaminen on oivallinen asia; maailman hallinto
on siis jonkun onnellisen olion käsissä. Taivaankappaleet eivät tee
meille mitään vahinkoa; ne ovat siis täynnä hyvyyttä. Me tarvitsemme
ravintoa; sitä tarvitsevat siis myöskin jumalat ja ravitsevat itseään
täältä alhaalta maailmasta nousevilla huuruilla. Maallinen hyvä ei
ole hyvää Jumalalle; se ei siis ole hyvää meillekään. Loukkaaminen
ja loukkautuminen ovat yhtälailla typeryyden todisteita; Jumalan
pelkääminen on siis hulluutta. Jumala on hyvä luonnostaan, ihminen
omasta pyrkimyksestään, mikä on suuriarvoisempaa. Jumalan ja ihmisen
viisaudella ei ole muuta eroa kuin että edellinen on iankaikkinen;
mutta kestäminen ajassa ei ole mikään lisä viisauteen; me olemme siis
toistemme vertaisia. Meillä on henki, järki ja vapaus, me pidämme
arvossa hyvyyttä, lähimmäisen rakkautta ja oikeutta; nämä ominaisuudet
ovat siis hänellä."

Lyhyesti sanoen, ihminen kuvittelee oman itsensä mukaan sen,
mikä kuuluu, ja sen, mikä ei kuulu Jumalan rakenteeseen, ja
hänen ominaisuutensa. Mikä malli ja mikä esikuva! Venyttäkäämme,
korottakaamme ja paisuttakaamme ihmisen ominaisuuksia niin paljon kuin
tahdomme! Pullista itseäsi, ihmisparka, vielä, ja vielä, ja vieläkin!

    _Non, si te ruperis, inquit_.[281]

_Profecto non Deum, quem cogitare non possunt, sed semetipsos
pro illo cogitantes, non illum, sed seipsos, non illi, sed sibi
comparant_.[282] Luonnollisissa asioissa saattaa vaikutuksista vain
puoliksi päättää niiden syyt. Entäs tämä asia? Se on yläpuolella
luonnon järjestyksen, se on liian ylevää, liian kaukaista ja liian
suurenmoista laatua sietääkseen, että meidän johtopäätöksemme sitä
sitovat ja kahlehtivat. Tie siihen ei kulje meidän kauttamme; se tie
on liian matalalla; me emme ole lähempänä taivasta Mont Cenisillä kuin
meren pohjalla; kysykäähän koetteeksi astrolabiuminne mieltä siitä.
He alentavat Jumalan siihen määrään, että väittävät hänen pitävän
lihallista yhteyttä naisten kanssa, ties kuinka monasti, kuinka
monessa siitoksessa. Paulina, Saturninuksen puoliso, suuressa arvossa
pidetty rouva Roomassa, luuli makaavansa Serapis-jumalan vieressä,
mutta huomasikin joutuneensa erään rakastajansa syliin, tuon jumalan
temppelin pappien parittajajuonien johdosta. Varro, hienoin ja oppinein
latinankielinen kirjailija, kirjoittaa teologisissa kirjoissaan, että
Herakleen temppelin suntio heitti arpaa toisella kädellä itselleen,
toisella Herakleelle, ja pani pelivoitoksi häntä vastaan illallisen ja
naikkosen; jos hän voittaisi, niin nuo lahjat oli menetetty hänelle;
jos hän menettäisi, niin oli hänen ne kustannettava; hän menetti ja
maksoi illallisensa ja naikkosensa; tämän nimi oli Laurentina, ja
hän päästi yöllä syliinsä tuon jumalan, joka sanoi hänelle vielä
lisäksi, että ensimmäinen mies, jonka hän seuraavana päivänä tapaisi,
saisi maksaa hänelle taivaallisella mitalla hänen palkkansa; se oli
Taruntius, eräs nuori, rikas mies, ja tämä vei hänet kotiinsa ja jätti
hänet ajan tullen perijättäreksensä. Hän vuorostaan, toivoen tekevänsä
tuolle jumalalle mieluisan työn, määräsi perilliseksensä Rooman kansan,
ja siitä hyvästä osoitettiin hänelle jumalallista kunnioitusta.

Ikäänkuin ei riittäisi, että Platon sekä isän että äidin puolelta
polveutui jumalista, ja että hänellä oli sukunsa yhteisenä kantaisänä
Neptunus, pidettiin Athenassa varmana, että kun Ariston kerran tahtoi
nauttia kauniin Periktionen hempeistä, hän ei voinutkaan; ja Apollo
jumala käski unessa hänen jättää Periktionen tahraamatta ja koskematta,
kunnes tämä synnyttäisi lapsen: Ariston ja Periktione olivat Platonin
vanhemmat. Kuinka paljon kerrotaankaan historioissa esimerkkejä siitä,
että jumalat noin ovat petkuttaneet kuolevaisia aviomiesparkoja, ja
mainitaan aviomiehiä, joita on häväisty ja halvennettu lasten hyväksi!
Mohametin uskonnossa tapaa sen kansan uskon mukaisesti koko joukon
isättömiä lapsia, hengen siittämiä, syntyneitä jumalallisella tavalla
neitseiden kohdusta, ja niillä on nimi, joka merkitsee sitä heidän
kielellään.

Meidän tulee panna merkille, että kalleinta ja arvokkainta kullekin
oliolle on hänen oma luontonsa (leijona, kotka, pyöriäinen eivät
pidä mitään suuremmassa arvossa kuin omaa lajiaan), ja että kukin
vertaa kaikkien muiden olioiden ominaisuuksia omiinsa; näitä viimeksi
mainittuja kyllä voimme suurentaa tahi pienentää, mutta siinä
kaikki; sillä ulkopuolelle tämän suhteen ja perussäännön meidän
mielikuvituksemme ei voi mennä, se ei voi aavistaa mitään toisenlaista,
ja sen on mahdoton siitä päästä ja mennä pitemmälle. Siitä syntyvät
seuraavanlaiset muinaisaikaiset päätelmät: "Kaikista muodoista on
ihmisen muoto kaunein: Jumala on siis sen muotoinen. Ei kukaan voi olla
onnellinen ilman hyvettä, eikä hyvettä voi olla ilman järkeä, eikä
mikään järki asu muussa kuin ihmisen muodossa: Jumala on siis ihmisen
muotoinen." _Ita est informatum anticipatumque mentibus nostris, ut
homini, quum de Deo cogitet, forma occurrat humana_.[283] Siksipä sanoi
Ksenophanes leikillisesti, että jos eläimet kuvittelevat itselleen
jumalia, niinkuin ne luultavasti tekevät, niin ne muodostavat ne
varmasti itsensä kaltaisiksi ja korottavat itsensä kunniaan, niinkuin
mekin. Sillä miksi hanhenpoikanen ei sanoisi näin: "Kaikki, mitä
maailmankaikkeudessa on, tarkoittaa minua; maa on sitä varten, että
sitä astuisin, aurinko minua valaisemassa, tähdet tekemässä minuun
vaikutuksensa; minulla on sitä ja sitä etua tuulista, sitä ja sitä
vedestä; mitään tuo taivas ei katsele niin suopein silmin kuin minua;
minä olen luonnon lempilapsi. Eikö ihminen minua ruoki, anna minulle
asuntoa ja palvele minua? Minua varten hän sekä kylvää että jauhaa. Jos
hän syö minut, niin syöhän hän myöskin toverinsa ihmisen, ja syönhän
minäkin niitä matoja, jotka hänet tappavat ja häntä kalvavat." Samoin
voisi sanoa kurki, ja vieläpä ylpeämminkin, koska se lentää vapaasti
ja oleilee kuin kotonaan noissa kauneissa ja korkeissa piireissä. _Tam
blanda conciliatrix et tam sui est lena ipsa natura_.[284]

Ja siis, tätä samaa menoa mennen, meitä varten ovat kohtalon
määräykset, meitä varten on maailma; meitä varten välähtää salama
ja käy ukkonen; ja luoja ja luontokappaleet, kaikki on meitä
varten; me olemme se piste ja maali, johon tähtää kaikki, mitä
maailmankaikkeudessa on. Katsokaahan sitä luetteloa, jota filosofit
ovat pitäneet parituhatta vuotta ja enemmänkin jumalten tehtävistä:
jumalat ovat toimineet ja puhuneet vain ihmistä varten; filosofit eivät
katso heillä olevan muuta harkittavaa eikä muuta virkaa. Kas tuolla he
ovat sodassa meitä vastaan:

         _domitosque Herculea manu
    Telluris iuvenes, unde periculum
         fulgens contremuit domus
    Saturni veteris_;[285]

kas täällä he ovat mukana meidän riidoissamme, maksaakseen meille
samalla mitalla siitä, että me niin usein sekaannumme heidän
riitoihinsa:

    _Neptunus muros magnoque emota tridenti
    fundamenta quatit, totamque a sedibus urbem
    eruit; hic luno Scaeas saevissima portas
    prima tenet_.[286]

Arkoina omien jumaltensa vallasta tarttuvat Cauniumin asukkaat
hartaudenharjoituksensa päivänä aseisiin ja lähtevät juoksemaan läpi
kaupunkinsa ympäristöjen, huimien ilmaa sinne tänne miekoillaan,
karkoittaen siten ja ajaen maanpakoon alueeltaan vieraat jumalat
viimeistä myöten. Jumalien kyvyt ovat rajoitetut meidän tarpeemme
mukaan: mikä parantaa hevoset, mikä ihmiset, mikä ruton, mikä pään
rohtuman, mikä yskän, mikä yhdenlaisen syyhyn, mikä toisenlaisen; _adeo
minimis etiam rebus prava religio inserit deos_![287] Mikä kasvattaa
rypäleet, mikä sipulit, mikä suojelee haureutta, mikä kauppatavaroita;
jokaisella käsityöläislajilla on oma jumalansa; millä on valtakuntansa
ja vaikutusvoimansa idässä, millä lännessä:

                               _hic illius arma,
                      hic currus fuit_.[288]
    _O sancte Apollo, qui umbilicum certum terrarum obtines_![289]
             _Pallada Cecropidae, Minoïa Creta Dianam,
                   Vulcanum tellus Hypsipylea colit,
             Iunonem Sparte Pelopeïadesque Mycenae,
                   Pinigerum Fauni Maenalis ora caput;
             Mars Latio venerandus erat_.[290]

Minkä valta rajoittuu yhteen kauppalaan tahi sukuun, mikä asuu yksin,
mikä vapaasti valitsemassaan tahi pakollisessa seurassa,

    _iunctaque sunt magno templa nepotis avo_.[291]

Niitä on niin heiveröisiä ja halpoja (niiden lukumäärä näet nousee noin
kolmeenkymmeneenkuuteen tuhanteen), että niitä täytyy kasata ainakin
viisi tahi kuusi yhteen, jotta ne voisivat tuottaa yhden tähkäpään,
ja ne saavat siitä eri nimensä; yhdellä ovella on niitä kolme:
lautojen, saranan ja kynnyksen; yhdellä lapsella neljä, suojelemassa
hänen kapaloansa, juomistansa, syömistänsä ja imemistänsä; eräät ovat
varmoja, toiset epävarmoja ja epäilyksen alaisia; on eräitä, jotka
eivät vielä pääse taivaaseen:

    _quos, quoniam coeli nondum dignamur honore,
    quas dedimus, certe terras habitare sinamus_;[292]

niitä on luonnon, runouden ja yhteiskunnan alalla; eräät ovat puoliksi
jumalia, puoliksi ihmisiä, välittäjiä, sovittelijoita meidän ja Jumalan
välillä, ja niitä palvotaan eräänlaisella vähemmällä, toisen luokan
palvonnalla; lukemattomat ovat niiden eri valtuudet ja tehtävät; toiset
ovat hyviä, toiset pahoja; niitä on vanhoja ja kelvottomia, ja niitä
on kuolevaisiakin; sillä Krysippos arveli, että maailman viimeisessä
palossa kaikkien jumalien paitsi Jupiterin täytyisi kuolla. Ihminen
tekaisee lukemattomia leikillisiä yhtäläisyyksiä Jumalan ja itsensä
välillä. Eikö hän ole hänen maamiehensä?

    _Iovis incunabula Creten_.[293]

Scaevola, aikanaan ylhäinen pappi, ja Varro, aikanaan etevä teologi,
esittävät meille tähän kysymykseen nähden seuraavan puolustelun: "että
kansan täytyy olla tietämättä paljon sellaista, mikä on totta, ja uskoa
paljon sellaista, mikä ei ole totta"; _quum veritatem, qua liberetur,
inquirat, credatur ei expedire, quod fallitur_.[294] Ihmisen silmät
eivät voi nähdä asioita muutoin kuin tuntemissansa muodoissa, ja
emmekö muista, mihin onneton Phaethon putosi, siksi että oli ryhtynyt
pitelemään kuolevaisella kädellään isänsä hevosten ohjaksia? Meidän
järkemme syöksee samanlaiseen syvyyteen, hävittää ja ruhjoo itsensä
samalla tavalla yltiöpäisyydellään.

Jos kysytte filosofialta, mitä ainetta on taivas ja aurinko, niin
mitä se teille vastaa muuta kuin: rautaa, tahi, kuten Anaxagoras,
kiveä, tahi muuta sen tuntemaa ainetta? Jos kysytään Zenonilta, mitä
luonto on, niin hän vastaa: "Tulta, taiteilijalahjoilla varustettua,
luomiskykyistä, lakien mukaan toimivaa." Arkhimedes, mestari tuon
tieteen alalla, joka pitää itseänsä kaikkia muita etevämpänä totuuteen
ja varmuuteen nähden, sanoo: "Aurinko on jumala, joka on hehkuvaa
rautaa." Eikö se ole kaunis geometristen todistusten kauneuden ja
välttämättömän sitovaisuuden synnyttämä kuvitelma? Ei kuitenkaan
niin välttämättömän ja hyödyllisen, ettei Sokrates olisi arvellut
riittävän, jos sitä tunsi sen verran, että osasi mitata antamansa
tahi saamansa maa-alan, ja ettei Polyainos, joka oli ollut sen kuulu
ja mainio opettaja, olisi alkanut halveksia noita todistuksia aivan
väärinä ja ilmeisesti turhanpäiväisinä, saatuaan maistaa Epikuroksen
hempeiden puutarhain suloisia hedelmiä. Ksenophonin muistelmissa sanoo
Sokrates tuon Anaksagoraan väitteen johdosta, hänen, jota muinaisaika
piti kaikkia muita etevämpänä taivaallisten ja jumalallisten asiain
ymmärtäjänä, että hänen järkensä meni sekaisin, niinkuin käy kaikkien
ihmisten, jotka kohtuuttoman perinpohjaisesti tutkivat asioita,
jotka eivät ole heidän tietämisensä saavutettavissa; kuvitellessaan
auringon hehkuvaksi kiveksi, hän ei tullut ajatelleeksi, että kivi
ei loista tulessa ja, mikä on pahempaa, että se siinä kuluu loppuun;
kuvitellessaan auringon ja tulen samaksi, hän ei ottanut huomioon,
että tuli ei päivetytä niitä, joihin se loistaa, että me voimme katsoa
tuleen häikäistymättä, että tuli tappaa kasvit ja yrtit. Sokrateen
mielestä ja minun mielestäni myöskin on viisain taivasta koskeva väite
se, ettei siitä väitä mitään. Kun Platonin Timaios-dialogissa olisi
puhuttava haltijahengistä, sanoo hän: "Se on yritys, johon meidän
kykymme ei riitä; täytyy uskoa niitä muinaisajan ihmisiä, jotka ovat
sanoneet itsensä niistä syntyneiksi; on järjenvastaista kieltäytyä
uskomasta jumalten lapsia, vaikkakaan heidän sanojansa eivät tukisi
tarpeelliset ja todennäköiset järkiperusteet, koskapa he meille
takaavat puhuvansa heille kotoisista ja tutuista asioista."

Katsokaamme, onko meillä jonkin verran enemmän selvyyttä siinä,
mitä tiedämme inhimillisistä ja luonnollisista asioista. Eikö ole
naurettava yritys mennä tekaisemaan toinen ruumis ja antamaan väärä,
oma keksimämme muoto sellaisille, joihin, kuten itse myönnämme, meidän
tietämisemme ei voi ulottua, niinkuin näkyy kiertotähtien liikkeestä,
jolle me, kun älymme ei voi sitä käsittää eikä kuvitella sen
luonnollista johtoa, annamme omasta päästämme aineellisia, kömpelöitä
ja ruumiillisia pontimia:

                  _Temo aureus, aurea summae
    curvatura rotae, radiorum argent eus ordo_.[295]

Luulisi, että meillä on ollut kuskeja, kirvesmiehiä ja maalareita,
jotka ovat menneet rakentamaan tuonne ylös eri tavoin liikkuvia koneita
ja järjestämään kirjavanväristen taivaankappalten rattaita ja toisiinsa
kietoutuneita osia sallimuksen kehrävarren ympärille, kuten Platon
sanoo:

    _Mundus domus est maxima rerum,
    quam quinque altitonae fragmine zonae
    cingunt, per quam limbus pictus bis sex signis
    stellimicantibus, altus in obliquo aethere, lunae
    bigas acceptat_;[296]

ne ovat vain haaveita ja yltiöpäiden hullutuksia. Miksi luonto ei
suvaitse jonakin päivänä avata meille poveansa ja näyttää meille
varsinaisessa muodossaan liikkeittensä välineitä ja johtoa ja
valmistaa silmiämme siihen? Oi Jumala! mitä erehdyksiä ja vääriä
laskuja huomaisimmekaan tiedeparassamme! Petyn, jos yksikään ainoa
asia siinä pitää kunnollisesti paikkansa, ja lähden tästä elämästä
tietämättömämpänä kaikesta muusta kuin omasta tietämättömyydestäni.

Olenhan lukenut Platonin teoksissa tuon jumalaisen sanan, että
"luonto on vain arvoituksellinen runoelma". Se on ehkä kuin harson
peittämä, himmeä maalaus, jossa välkähtelee äärettömän vaihtelevia
harhavalaistuksia yllyttämässä meitä arvailuihin. _Latent ista
omnia crassis occultata et circumfusa tenebris; ut nulla acies
humani ingenii tanta sit, quae penetrare in coelum, terram intrare
possit_.[297] Ja totisesti, filosofia ei ole muuta kuin sofistista
runoutta. Mistä muualta kuin runoudesta saavat sen muinaisaikaiset
kirjailijat kaikki todisteensa? Ja ensimmäiset heistä olivat itse
runoilijoita ja käsittelivät filosofiaa taiteessaan. Platon ei ole
muuta kuin esityksessään hajanainen runoilija; Timon nimittää häntä
haukkuen Suureksi ihmeiden sepustelijaksi. Kaikki yli-inhimilliset
tieteet pukeutuvat runollisen tyylin koreaan asuun. Aivan samoin
kuin naiset käyttävät norsunluisia hampaita, kun heillä ei ole omia
luonnollisia, ja oikean ihonvärinsä sijaan maalaavat itselleen toisen
jollakin vieraalla aineella, samoin kuin he laittavat itselleen
reisiä kankaasta ja huovasta ja tekevät ruumiinsa pyylevämmäksi
pumpulilla ja kaikkien nähden ja tieten somistavat itsensä valhe- ja
lainakauneudella, samoin tekee tiedekin (ja oikeustieteellämmekin on,
sanotaan, laillisiksi tunnustettuja olettamuksia, joille se perustaa
oikeutensa tosipätöisyyden); se antaa meille maksuna ja toistaiseksi
otaksuttuina sellaiset selitykset, joiden se itse meille ilmoittaa
olevan tekaistuja; sillä nuo epäkeskiset ja samakeskiset radat, joihin
astrologia turvautuu ohjatakseen tähtiensä liikkeitä, ne se antaa
meille parhaana, mitä se on osannut keksiä tässä asiassa, samoin kuin
muutoin filosofiakin meille tarjoaa, ei sitä, mikä on, tahi mitä
se uskoo, vaan sen, minkä se kuvittelee olevan todennäköisintä ja
näppärintä. Puhuessaan meidän ja eläinten ruumiin tilasta sanoo Platon:
"Että se, mitä olemme sanoneet, on totta, sen vakuuttaisimme, jos
meillä olisi siihen oraakkelin vahvistus; mutta vakuutamme, että mitä
olemme sanoneet, on todennäköisintä, mitä olemme osanneet sanoa."

Tiede ei lähetä köysiään, koneitaan ja rattaitaan ainoastaan
taivaaseen. Tarkastakaamme hiukan, mitä se sanoo meistä itsestämme
ja meidän rakenteestamme. Se ei tee takaperoa, epäröi, lähentele,
peräydy, muuttele mielipiteitä enemmän tähdistä ja taivaankappaleista
puhuttaissa kuin mitä filosofit ovat tehneet kuvitteluissaan tästä
ihmisen pienestä ruumisraukasta. He ovat senvuoksi tosiaankin olleet
oikeassa sanoessaan sitä Pienoismaailmaksi: niin paljon osia ja muotoja
he ovat käyttäneet muuratessaan ja rakentaessaan sen. Järjestääkseen
ihmisessä huomaamansa liikkeet, ne erilaiset toimitukset ja kyvyt,
jotka me tunnemme itsessämme, kuinka moneen osaan he ovatkaan jakaneet
meidän sielumme, kuinka moneen kohtaan sijoittaneet sen, kuinka moniin
asteisiin ja kerroksiin ovatkaan he eroitelleet tämän ihmisraukan,
paitsi luonnollisiin ja havaittaviin, ja kuinka monta tehtävää ja
tointa hänelle antaneet! He tekevät hänestä yleisen mielikuvittelujen
esineen, hän on aiheena, jota he käsittelevät ja muokkailevat,
heille annetaan täysi valta ratkoa hänet auki, järjestellä hänet,
sommitella hänet jälleen kokoon, ja varustaa hänet kukin mielensä
mukaan; ja kuitenkaan he eivät vielä tunne häntä perinpohjin. Eivät
edes mielikuvituksessaan, puhumattakaan todellisuudesta, he voi häntä
säännöstellä niin, ettei olisi jotakin tahtia tahi säveltä, joka
ei sovellu heidän rakennelmaansa, niin suunnaton kuin se onkin ja
kokoonpaikattu lukemattomista vääristä ja eriskummaisista palasista.
Eikä ole syytä puolustella heitä; sillä kun maalarit maalaavat meille
taivaan, maan, kaukaisia meriä, vuoria tahi saaria, niin me annamme
heille anteeksi, että he antavat meille niistä vain jonkinlaisen
kepeän viittauksen, ja tyydymme, esineet kun ovat tuntemattomia, edes
joltiseenkin hahmoitteluun ja haavekuvaan; mutta kun he maalaavat
kuvamme luonnon mukaan, tahi käsittelevät jotakin muuta meille kotoista
ja tuttua aihetta, niin me vaadimme heiltä täydellistä ja tarkkaa
piirteiden ja värien esittämistä, ja halveksimme heitä, jos he eivät
siihen pysty.

Olen kiitollinen sille miletolaistytölle, joka nähdessään filosofi
Thaleen alituisesti mielenkiinnolla katselevan taivaankantta ja yhä
pitävän katseitaan kohotettuina ylöspäin, pani hänen tielleen jotakin
saadakseen hänet kompastumaan, huomauttaakseen hänelle, että olisi
aika viipyä ajatuksissaan pilventakaisissa asioissa sitten, kun hän
ensin olisi pitänyt huolen siitä, mikä oli hänen jalkainsa juuressa.
Hän neuvoi häntä varmaan sopivasti katsomaan ennemmin itseään kuin
taivasta; sillä, kuten Demokritos sanoo Ciceron suulla:

    _quod est ante pedes, nemo spectat: coeli
    scrutantur plagas_.[298]

Mutta meidän luontomme on sellainen, että tieto siitä, mikä on
käsissämme, on meistä yhtä kaukana ja yhtä hyvin pilvien takana kuin
tietomme tähdistä; niinkuin Platon panee Sokrateen sanomaan, että
jokaiselle, joka ryhtyy filosofiaa harrastamaan, voidaan lausua se
moite, jonka tuo nainen lausui Thaleelle, nimittäin ettei hän näe
ensinkään sitä, mikä on hänen edessään; sillä ei kukaan filosofi tiedä,
mitä hänen naapurinsa tekee, eipä edes, mitä hän itse tekee, eikä hän
tiedä, mitä he kumpikin ovat, eläimiäkö vai ihmisiä. Nämä ihmiset,
joiden mielestä Sebondin esittämät perusteet ovat liian heikot, joille
ei mikään ole tietämätöntä, jotka hallitsevat maailmaa, jotka tietävät
kaikki:

    _quae mare compescant causae; quid temperet annum;
    stellae sponte sua, iussaeve, vagentur et errent;
    quid premat obscurum lunae, quid proferat orbem;
    quid velit et possit rerum concordia discors_;[299]

eivätkö he joskus ole kirjojensa keskellä koetelleet niitä
vaikeuksia, jotka tulevat eteen, jos he tahtovat oppia tuntemaan oman
olemuksensa? Me näemme kyllä, että sormi liikkuu ja jalka liikkuu,
että eräät elimet liikkuvat itsestään, meiltä lupaa kysymättä, toiset
meidän käskystämme; että eräänlainen pelko aiheuttaa punastumisen,
toisenlainen kalpenemisen; toinen mielikuva vaikuttaa vain pernaan,
toinen aivoihin; toinen saa meidät nauramaan, toinen itkemään;
toinen tyrmistyttää ja tärähdyttää kaikki aistimet ja pysähdyttää
jäsentemme liikkeet; toinen esine kiihoittaa vatsaa, toinen jotakin
alempaa elintä; mutta kuinka henkinen vaikutelma tekee sellaisen syvän
vaikutuksen täyteläiseen ja jähmeään esineeseen, ja minkälaatuinen on
noiden ihmeteltävien joustimien keskinäinen suhde ja yhdysside, sitä
ei kukaan ihminen koskaan ole saanut tietää. _Omnia incerta ratione et
in naturae maiestate abdita_,[300] sanoo Plinius; ja pyhä Augustinus:
_Modus, quo corporibus adhaerent spiritus ... omnino mirus est, nec
comprehendi ab homine potest; et hoc ipse homo est;_[301] ja kuitenkin
siitä ollaan niin epäilemättömän varmoja; sillä ihmiset vastaanottavat
mielipiteensä vanhojen uskojen mukana, muiden arvovaltaan luottaen
ja perusteettomasti, niinkuin ne olisivat uskonkappaleita ja
lakeja; omaksutaan se, mitä asiasta yleisesti ajatellaan, samoin
kuin jokin kielimurre; omaksutaan tämä totuus kaikkine peruste- ja
todistusrakennelmineen ja -laitteineen yhtenä kiinteänä ja jähmeänä
kappaleena, jota ei enää järkytellä, jota ei enää arvostella;
päinvastoin kukin kilvan kaunistelee ja vahvistaa tätä vallitsevaa
uskoa kaikella, mitä voi keksiä hänen järkensä, joka on notkea,
taipuisa ja kaikkiin muotoihin kuontuva työase; siten maailma tulee
ja imeytyy typeryyksiä ja valhetta täyteen. Mikä tekee, että tuskin
mitään epäillään, on se seikka, että tavallisia vaikutelmia ei koskaan
tarkemmin koetella; ei tutkita syvemmälti niiden juurta, jossa vika ja
heikkous piilee; kiistellään vain oksista; ei kysytä, onko se ja se
totta, vaan onko se niin vai näin käsitetty; ei kysytä, onko Galenus
sanonut jotakin pätevää, vaan onko hän sanonut niin vai toisinko.

Oli todellakin aivan ymmärrettävää, että tämä meidän arvostelujemme
vapauden side ja kahle, tämä uskojemme tyrannivalta levisi aina
korkeakouluihin ja tieteisiin asti; skolastisen tieteen jumala on
Aristoteles; on kuin uskontokysymys panna kiistanalaiseksi hänen
säädöksiään, kuten Lykurgoksen säädöksiä Spartassa; hänen oppinsa
on meillä erehtymättömänä lakina, vaikka se ehkä on yhtä väärä
kuin jokin toinen. En tiedä, miksi en hyväksyisi joko Platonin
ideoja, tahi Epikuroksen atomeja, tahi Leukippoksen ja Demokritoksen
täyteyttä ja tyhjyyttä, tahi Thaleen vettä, tahi Anaksimanderin
luonnon äärettömyyttä, tahi Diogeneen ilmaa, tahi Pythagoraan lukuja
ja tasasuhtaisuutta, tahi Parmenideen ääretöntä, tahi Musaioksen
Yhtä, tahi Apollodoroksen vettä ja tulta, tahi Anaksagoraan
samanlaatuisia osia, tahi Empedokleen vihamielisyyttä ja ystävyyttä,
tahi Herakleitoksen tulta, tahi mitä tahansa muuta mielipidettä
tuosta mielipiteiden ja ajatelmien äärettömästä sekavasta joukosta,
jonka tuo ihana ihmisjärki varmuudellaan ja selvänäköisyydellään
tuottaa kaikessa, mihin se puuttuu, yhtä kernaasti kuin hyväksyisin
Aristoteleen mielipiteen tuossa kysymyksessä kaiken olevaisen
alkuperusteista, jotka hän rakentaa kolmesta osasta: aine, muoto ja
tyhjyys. Ja onko mitään joutavampaa kuin tehdä tyhjyydestäkin syy
olioiden syntyyn? Tyhjyys, se on kielteinen käsite. Millä mielellä hän
on voinut siitä tehdä olevaisten olioiden syyn ja alkuperän? Sitä ei
kuitenkaan uskaltaisi järkyttää muutoin kuin logiikan harjoittamisen
vuoksi; korkeakouluissa ei väitellä mistään siksi, että sitä
epäiltäisiin, vaan tarkoitus on puolustaa koulun oppi isää sivullisten
vastaväitteitä vastaan; hänen arvovaltansa, se on loppumaali, jota
pitemmälle ei ole lupa mennä tiedon etsinnässä.

On varsin helppoa rakentaa, mitä tahtoo, oikeiksi tunnustetuille
perustuksille; sillä tämän alun sisältämän lain mukaan ja sen
säätämässä järjestyksessä saattaa helposti sommitella kokoon loput
rakennuksen osat joutumatta ristiriitaan itsensä kanssa. Näin
menetellen pidämme esitystämme hyvin perusteltuna ja haastelemme
varovasti: sillä mestareillamme on ja he saavat etukäteen niin paljon
valtaa meidän uskossamme, kuin he tarvitsevat, jotta johtopäätös sitten
tulee sellainen kuin he tahtovat, niinkuin on laita geometriassa sen
ennakolta myönnettyjen väitösten vuoksi, meidän heille antamamme
myöntymys ja hyväksymys kun tekee heille mahdolliseksi vetää meidät
mukanaan oikealle ja vasemmalle ja pyöritellä meitä mielin määrin.
Kenen edellytykset uskotaan, se on meidän mestarimme ja jumalamme; se
suunnittelee perustuksensa niin laajoiksi ja mukaviksi, että hän niiden
nojalla voi kohottaa meidät, jos tahtoo, aina pilviin asti.

Tällaisessa tinkivässä tieteen harjoittamisessa olemme pitäneet
käypänä rahana Pythagoraan sanoja, että "kutakin asiantuntijaa tulee
uskoa hänen erikoisalallaan": dialektikko turvautuu kielimieheen
sanojen merkitykseen nähden; retoriikan edustaja lainaa dialektikolta
todistelujen kaavat, runoilija soittotaiteilijalta rytmit, geometrikko
aritmetikolta suhteet; metafysikot ottavat perustuksekseen
fysiikan arvelmat; sillä jokaisella tieteellä on ennalta otaksutut
alkuperusteensa, jotenka ihmisjärki on sidottuna joka taholta. Jos
joudutte törmäämään tuota salpapuomaa vastaan, jossa pääerehdys piilee,
niin heillä on hetikohta kielellään tuo lause, että "ei pidä väitellä
niitä vastaan, jotka eivät myönnä oikeiksi alkuperusteita"; mutta eihän
ihmisillä voi olla alkuperusteita, jos Jumala ei ole ilmoittanut niitä
heille; kaikki muu, sekä alku että keskikohta että loppu, se on vain
unta ja savua. Niiden, jotka väittelevät ennakko-otaksumain nojalla,
täytyy päinvastoin ennalta otaksua se selviökin, josta väitellään;
sillä jokainen inhimillinen otaksuma ja jokainen väite on yhtä
todistusvoimainen kuin toinen, jollei järki tee eroa niiden välillä.
Niin ollen täytyy ne kaikki tyystin punnita, ja ennen kaikkia yleiset
ja ne, jotka meitä tyrannisoivat. Vakaumus tiedon varmuudesta on varma
kiihkon ja äärimmäisen epävarmuuden todiste, eikä ole kiihkoisempia
ja vähemmän filosofisia ihmisiä kuin Platonin filodoksit; on vielä
todistamatta, että tuli on lämmintä, että lumi on valkoista, että
tiedossamme on jotakin, joka on kovaa tahi pehmeätä.

Ja mitä tulee noihin vastauksiin, joista muinaisaikaisissa tarinoissa
kerrotaan, esimerkiksi että sille, joka epäili lämpöä, sanottiin,
että hän heittäytyisi tuleen, sille, joka kielsi jään kylmyyden, että
hän panisi sitä povelleen, niin ne eivät ensinkään ole varsinaisten
filosofien arvolle sopivia. Jos he olisivat jättäneet meidät
luonnolliseen tilaamme, vastaanottamaan ulkonaiset ilmiöt, mikäli
ne meille esiintyvät aistiemme välityksellä, ja jos he olisivat
antaneet meidän noudattaa yksinkertaisia ja syntymme laadun määräämiä
vaistojamme, niin he tekisivät oikein puhuessaan noin; mutta juuri
heiltä me olemme oppineet rupeamaan maailman tuomareiksi, juuri he ovat
meille luulotelleet, että "ihmisjärki on kaiken sen ylin tarkastaja,
mitä on taivaan kannen ulko- ja sisäpuolella, että se sulkee piiriinsä
kaikki, että se on kaikkivoipa, että sen avulla saadaan tietää ja
opitaan tuntemaan kaikki". Tuo vastaus olisi käypä ihmissyöjäin
keskuudessa, jotka nauttivat pitkän, levollisen ja rauhallisen elämän
onnea, vailla Aristoteleen oppeja ja tuntematta fysiikan nimeäkään;
tuo vastaus olisi ehkä parempi ja varmempi kuin kaikki ne, mitkä
heille antaa heidän järkensä ja kekseliäisyytensä; tämän vastauksen
voisivat antaa meidän kanssamme kaikki eläimet ja kaikki se, missä
luonnonlain käsky on vielä puhdas ja yksinkertainen; mutta he, he ovat
siitä luopuneet. Heidän ei pidä sanoa minulle: "se on totta, sillä te
näette ja tunnette, että niin on"; heidän tulee sanoa minulle, tunnenko
todellakin sen, mitä luulen tuntevani; ja jos sen tunnen, niin sanokoot
minulle sitten, miksi sen tunnen, ja kuinka, ja mitä; sanokoot minulle
lämmön, kylmän nimen, alkuperän, sitä koskevat erikoisseikat, sen
ominaisuudet, joka toimii, ja sen, joka on toiminnan esineenä; tahi
luopukoot sitten ammatistaan, joka on se, että he eivät omaksu eivätkä
hyväksy mitään muutoin kuin järjen tietä; se on heidän tunnuksensa
kaikissa koetuksissa; mutta totisesti, se on aivan väärä, erehdyttävä,
heikko ja voimaton tunnus.

Millä mielimme sitä koetella paremmin kuin sillä itsellään? Jos
sitä ei voi uskoa, kun se puhuu itsestään, niin se tuskin on omansa
arvostelemaan muita asioita; jos se tuntee jotakin, niin kai se ainakin
tuntee oman olemuksensa ja asuntonsa; se on sielussa ja tämän osa tahi
tuote; sillä todellinen ja varsinainen järki, jonka nimen me otamme
väärillä perusteilla, se asuu Jumalan helmassa; siellä on sen tyyssija
ja turvapaikka; sieltä se lähtee, kun Jumala suvaitsee antaa meidän
nähdä välähdyksen siitä, niinkuin Pallas hypähti esiin isänsä päästä
ruvetakseen yhteyteen maailman kanssa.

Mutta katsokaamme, mitä ihmisjärki on opettanut meille itsestään ja
sielusta, ei sielusta yleisesti, josta melkein koko filosofia tekee
taivaankappaleet ja alkukappaleet osallisiksi, eikä siitä, jonka
Thales, magneetin huomioitsemisesta joutuneena tähän otaksumaan, arveli
olevan niinsanotuilla elottomilla esineilläkin, vaan siitä, joka on
meille ominainen ja joka meidän tulee paremmin tuntea:

    _Ignoratur enim, quae sit natura animai;
    nata sit, an contra nascentibus insinuetur,
    et simul intereat nobiscum morte dirempta,
    an tenebras Orci visat vastasque lacunas,
    an pecudes alias divinitus insinuet se_.[302]

Krateelle ja Dikaiarkhokselle se opetti, ettei sitä ollut ollenkaan,
vaan että ruumis liikkui niin luontaisella liikkeellään; Platonille,
että se oli itsestään liikkuva aine; Thaleelle, että se oli
luonnon-olio, joka ei levännyt; Asklepiadeelle, että se oli aistien
toimintaa; Hesiodokselle ja Anaksimanderille, että se oli jotakin
maasta ja vedestä kokoonpantua, Parmenideelle maasta ja tulesta,
Empedokleelle verestä;

    _sanguineam vomit ille animam_;[303]

Posidoniukselle, Kleantheelle ja Galenukselle, että se on jonkinlaista
lämpöä tahi lämpöinen rakennelma,

    _igneus est ollis vigor et coelestis origo_;[304]

Hippokrateelle, että se on läpi ruumiin levinnyt henki; Varrolle, että
se on ilmaa, joka vedetään sisään suun kautta, lämpenee keuhkoissa,
miedontuu sydämessä ja leviää kautta koko ruumiin; Zenonille, että se
oli neljän elementin hienoin ydin; Herakleides Ponticukselle, että se
oli valo; Ksenokrateelle ja egyptiläisille, että se oli vaihteleva
luku; khaldealaisille, että se oli eräänlainen kyky, vailla määrättyä
muotoa;

    _habitum quendam vitalem corporis esse,
    harmoniam Graeci quam dicunt_.[305]

Älkäämme unohtako Aristotelesta; hänestä on sielu se, mikä
luonnonmukaisesti panee ruumiin liikkumaan, mitä hän nimittää
Entelekheiaksi, joka on nerottomampi keksintö kuin mikään muu; sillä
hän ei puhu sielun olemuksesta, eikä alkuperästä, eikä luonnosta,
vaan huomauttaa vain sen toimintaa. Lactantius, Seneca ja paras osa
dogmaattisista filosofeista ovat tunnustaneet, että sielu on jotakin,
jota he eivät ymmärtäneet. Ja koko tämän mielipiteiden luettelon
lopuksi sanoo Cicero: _harum sententiarum quae vera sit, deus
aliquis viderit_.[306] Tunnen itsestäni, sanoo pyhä Bernhard, kuinka
käsittämätön Jumala on, koska en voi ymmärtää oman olemukseni osia.
Herakleitos, joka arveli kaiken olevan täynnä sieluja ja henkiä, väitti
kuitenkin, ettei voinut päästä niin pitkälle sielun tuntemisessa, että
sen voisi täysin saavuttaa; niin syvällisen sanoi hän sen olemuksen
olevan.

Yhtä paljon erimielisyyttä ja kiistaa on sen sijoittamisesta.
Hippokrates ja Hermophilos sijoittavat sen aivokammioon, Demokritos ja
Aristoteles kautta koko ruumiin,

    _ut bona saepe valetudo quum dicitur esse
    corporis, et non est tamen haec pars ulla valentis_,[307]

Epikuros vatsaan,

    _hic exsultat enim pavor ac metus; haec loca circum
    laetitiae mulcent_,[308]

stoalaiset sydämen ympärille ja sisään, Erasistratos pääkamaran kalvon
viereen, Empedokles vereen samoin kuin Mooseskin, ja se oli syynä,
miksi hän kielsi syömästä eläinten verta, johon niiden sielu on
yhtynyt. Galenus ajatteli, että jokaisella ruumiin osalla on sielunsa.
Straton sijoitti sen molempien kulmakarvojen väliin. _Qua facie quidem
sit animus, aut ubi habitet, ne quaerendum quidem est_,[309] sanoo
Cicero (jätän tälle miehelle kernaasti hänen omat sanansa; ryhtyisinkö
pilaamaan itse kaunopuheisuuden puhetta? sitäpaitsi ei ole suurtakaan
voittoa hänen ajatustensa sisällyksen lainaamisesta; niitä ei ole
monta, eivätkä ne ole eteviä, eivätkä tuntemattomia). Mutta syytä,
minkä vuoksi Khrysippos ja muut hänen koulukuntalaisensa todistelevat
sielun olevan sydämen ympärillä, ei ole jätettävä mainitsematta.
Sen he tekevät siitä syystä, sanoo hän, että kun tahdomme vakuuttaa
jotakin, niin panemme käden vatsallemme, ja kun tahdomme
lausua sanan Εγω, joka merkitsee minä, niin painamme alaleuan
alas vatsaa kohti. Tätä kohtaa ei sovi sivuuttaa huomauttamatta
sellaisen merkkihenkilön tyhjänpäiväisyyttä; sillä paitsi sitä, että
nuo ajatukset ovat itsessään äärettömän pintapuolisia, niin viimeksi
mainittu todistaa vain kreikkalaisille, että heillä on sielu tuossa
mainitussa paikassa; ei ole niin vireätä ihmisälyä, ettei se joskus
nukahtaisi. Miksemme uskaltaisi sitä sanoa? Arvelevathan stoalaiset,
inhimillisen järkevyyden isät, että raunioiden alle hautautuneen
miehen sielu saa ryömiä ja rehkiä kauan, ennenkuin se pääsee ulos,
se kun ei voi selviytyä taakan alta enempää kuin pyydyskuoppaan
joutunut hiiri. Eräät ovat sitä mieltä, että maailma luotiin, jotta
annettaisiin ruumiit rangaistukseksi niille hengille, jotka omasta
syystään olivat langenneet siitä puhtaudesta, johon ne olivat luodut,
ensimmäinen luominen kun oli ollut vain epäaineellinen, ja että,
mikäli ne ovat enemmän tahi vähemmän vieraantuneet henkisyydestään,
sikäli ne sijoitetaan vilkkaampiin tahi kömpelömpiin ruumiisiin; siitä
johtuu niin paljon luodun aineen erilaisuus. Mutta se henki, joka
rangaistuksekseen sai verhoksensa auringon ruumiin, se mahtoi olla
sangen harvinaisessa ja erikoisessa määrässä turmeltunut.

Meidän tiedonetsintämme äärimmäiset päät kaikki sokaistuvat, kuten
Plutarkhos sanoo historian alkupäästä, että karttojen mittakaavan
mukaan tunnettujen maiden äärissä alkavat suot, synkät metsät, erämaat
ja asumattomat seudut; siitäpä syystä karkeimmat ja lapsellisimmat
houreet tavataan pikemmin niillä, jotka käsittelevät ylevimpiä ja
syvällisimpiä asioita, syventyen uteliaisuuteensa ja itseviisauteensa.
Tieteen loppu ja alku pysyttelevät samassa typeryydessä. Katsokaa,
kuinka Platon lähtee lentämään ylös päin runollisiin pilviinsä;
katsokaa, kuinka hän puhuu jumalten kielellä; mutta mitä hän ajatteli
silloin, kun hän määritteli ihmisen kaksijalkaiseksi eläimeksi, jolla
ei ole höyheniä? tarjoten niille, joitten teki mieli häntä pilkata,
lystikkään tilaisuuden siihen; he näet höyhensivät elävän syöttökukon
ja kulkivat sitten ympäri nimittäen sitä Platonin ihmiseksi.

Entäs epikurolaiset? Mikä yksinkertaisuus pani heidät ensiksi
ajattelemaan, että heidän atominsa, joiden he sanoivat olevan
kappaleita, joilla oli jonkinlainen paino ja jotka luonnostaan
liikkuivat alaspäin, olivat rakentaneet maailman, kunnes heidän
vastustajansa huomauttivat heille, että tuon kuvauksen mukaan ei ollut
mahdollista, että ne liittyivät ja tarttuivat toisiinsa, koskapa ne
sen mukaan putosivat alas kohtisuoraan ja synnyttivät kaikkialla
yhtäsuuntaisia viivoja? Senvuoksi oli heidän pakko sittemmin antaa
niille lisäksi satunnainen sivullepäin käyvä liike ja varustaa atominsa
vielä käyrillä ja koukkuisilla pyrstöillä, tehdäkseen ne kykeneviksi
tarttumaan ja liittymään toisiinsa. Ja eivätkö sittenkin ne, jotka
väittävät tätä heidän toista ajatustaan vastaan, pane heitä ahtaalle?
"Jos atomit ovat sattumalta muodostaneet niin monenmuotoisia kuvia,
niin miksi ne eivät koskaan ole sattuneet muodostamaan taloa tahi
kenkää? Miksi ei yhtä hyvin uskota, että lukematon joukko kreikkalaisia
kirjaimia, jotka kaadettaisiin keskelle toria, saattaisivat muodostaa
Iliadin tekstin?"

"Mikä on järjellä varustettua", sanoo Zenon, "on parempaa kuin se,
mikä ei ole sillä varustettua; ei ole mitään parempaa kuin tämä
maailma; se on siis järjellä varustettu". Tämän saman todistelun
nojalla Cotta väittää, että maailma on matemaatikko; väittääpä hän,
että se on musiikkitaiteilija ja urkuri, seuraavan toisen todistelun
nojalla, joka myöskin on Zenonin laatima: "Kokonainen on suurempi
osaansa; me olemme kykenevät viisauteen ja olemme maailman osia;
se on siis viisas." Niissä moitteissa, joita filosofit lausuvat
toisillensa mielipiteittensä ja koulukuntiensa riitaisuuksien johdosta,
tapaa lukemattomia tällaisia esimerkkejä todisteluista, jotka eivät
ole vain vääriä, vaan myös typeriä, jotka eivät pysy koossa, ja
jotka eivät syytä tekijöitänsä niinkään tietämättömyydestä kuin
ajattelemattomuudesta.

Ken haalisi kokoon riittävän joukon ihmisviisauden hölmömäisyyksiä, se
voisi kertoa ihmeitä. Minä keräilen niitä kernaasti näytekokoelmana,
joka tavallaan on yhtä hyödyllinen kuin vähemmän räikeät opetukset.
Päättäkäämme niistä, mitä meidän on ajateltava ihmisestä, hänen
ymmärryksestään ja järjestään, kun kerran noissa merkkihenkilöissä,
jotka ovat kehittäneet ihmiskyvyn niin korkealle, tapaamme niin
ilmeisiä ja niin törkeitä puutteellisuuksia.

Minä puolestani uskon mieluummin, että he ovat käsitelleet tiedettä
umpimähkäisesti, kuin kaikkeen sopivaa leikkikalua, ja leikitelleet
järjellä kuin joutavanpäiväisellä ja arvottomalla kapineella,
esittäen kaikenlaisia keksintöjä ja päähänpälkähtämiä, milloin
ponnistaen parhaansa, milloin väsähtäen veltoiksi. Se sama Platon,
joka määrittelee ihmisen niin kuin kanan, sanoo toisessa paikassa
Sokrateen mukaan, ettei hän totta puhuen tiedä, mitä ihminen on, ja
ettei ole toista maailman osaa, josta olisi yhtä vaikea saavuttaa
tietoa. Tämä heidän mielipiteittensä vaihtelevaisuus ja horjuvaisuus
johtaa meidät kuin kädestä pitäen, sanattomasti, käsittämään äsken
mainitulla tavalla heidän epävarmuutensa. He tunnustavat julkisesti,
etteivät aina esitä mielipidettään avoimesti ja peittelemättä; he ovat
kätkeneet sen milloin runouden tarunomaisiin hämäriin, milloin jonkin
muun naamarin taakse, sillä meidän puutteellisuutemme tekee vielä sen,
että raaka liha ei ole aina omiaan meidän vatsallemme; täytyy antaa
sen kuivaa, huonontua ja pilaantua; he tekevät samoin; he pukevat
joskus vilpittömät ajatuksensa ja mielipiteensä hämärään muotoon ja
väärentävät ne, mukautuakseen yleisen tavan mukaan. He eivät tahdo
suoraan tunnustaa ihmisjärjen tietämättömyyttä ja heikkoutta, jotteivät
peloittaisi lapsia; mutta he paljastavat sen meille riittävästi,
ilmeisesti sekavan ja vaihemielisen tieteensä alta.

Annoin kerran Italiassa eräälle henkilölle, jolle italiankielen
puhuminen teki vaikeuksia, sen neuvon, että jos hän ei muuta pyytänyt
kuin tehdä itsensä ymmärretyksi, tahtomatta muutoin siinä kunnostautua,
niin hän voisi käyttää mitä sanoja vain tulisi hänen kielelleen,
latinalaisia, ranskalaisia, espanjalaisia tahi gascognelaisia, ja
liittämällä niihin italiankielisen päätteen hänen aina varmasti
onnistuisi osua johonkin maan murteeseen, Toscanan, Rooman, Venetsian,
Piemontin tahi Napolin, ja sopeutua yhteen jonkin kanssa niin monista
muodoista. Samaa sanon filosofiasta: siitä on niin monta muodostumaa ja
muunnosta, ja se on sanonut niin paljon, että kaikki meidän haaveemme
ja houreemme löytyvät siinä; ihmisen mielikuvitus ei voi keksiä mitään,
ei hyvää eikä pahaa, jota siinä ei olisi; _nihil tam absurde dici
potest, quod non dicatur ab aliquo philosophorum_.[310]

Ja sitä vapaammin lasken päähänpistoni julkisuuteen, varsinkin kun
tiedän, että vaikka ne ovat syntyneet omassa päässäni ja ilman
vierasta mallia, ne kuitenkin sopeutuvat yhteen jonkun muinaisajan
miehen tuumiskelujen kanssa, ja että varmaan on oleva joku, joka
sanoo: "Kas sen hän on lainannut sieltä." Elämänkatsomukseni on
luonnonomainen; en ole kutsunut mitään tieteellistä järjestelmää avuksi
sitä muodostamaan; mutta niin tyhmä kuin se onkin, kun minussa heräsi
halu esittää se julkisesti, ja kun, päästääkseni sen julkisuuteen
hiukan säädyllisemmässä asussa, ryhdyin sitä tukemaan järkisyillä ja
esimerkeillä, niin on itsestänikin ollut ihmeellistä huomata se aivan
sattumalta yhtäpitäväksi niin monien filosofisten esimerkkien ja
esitysten kanssa. Miten elämäni olin ohjannut, sen huomasin vasta kun
se jo on suoritettu ja käytetty; olen siis uusi ilmiö: epätahallinen ja
satunnainen filosofi.

Palatakseni puhumaan sielustamme: on luultavampaa, että Platon,
sijoittaessaan järjen aivoihin, vihan sydämeen ja himon maksaan, on
pikemmin tahtonut selittää sielun liikkeitä kuin jakaa ja eroitella
sen, kuten jonkin kappaleen, useampiin osiin. Ja todennäköisin
filosofien mielipiteistä on se, että yhä yksi ja sama sielu kyvyllään
päättelee, muistaa, ymmärtää, arvostelee, himoitsee ja suorittaa
kaikki muut toimintansa ruumiin eri välineiden avulla, samoin kuin
perämies ohjaa alustansa, sen kokemuksen mukaan, mikä hänellä siitä
on, milloin kiristämällä tahi höllittämällä jotakin köyttä, milloin
kohottamalla raakapuuta tahi liikuttamalla peräsintä, ohjaten yhdellä
ainoalla voimalla eri tekoja; ja että sielu sijaitsee aivoissa, mikä
näkyy siitä, että tähän elimeen koskevat haavat ja tapaturmat hetikohta
vikuuttavat sielun kykyjä. Sopii otaksua, että se sieltä leviää kautta
muun ruumiin,

                      _medium non deserit unquam
    coeli Phoebus iter; radiis tamen omnia lustrat_,[311]

niinkuin aurinko levittää taivaasta ulos valonsa ja voimansa, ja
täyttää sillä maailman:

    _Cetera pars animae, per totum dissita corpus,
    paret, et ad numen mentis momenque movetur_.[312]

Eräät ovat sanoneet, että oli olemassa yleissielu, ikäänkuin suuri
ainemassa, josta kaikki yksityissielut olivat peräisin ja johon ne
palasivat, sekaantuen aina jälleen tähän yleisaineeseen:

                       _Deum namque ire per omnes
    terrasque tractusque maris, coelumque profundum;
    hinc pecudes, armenta, viros, genus omne ferarum,
    quemque sibi tenues nascentem arcessere vitas;
    scilicet huc reddi deinde ac resoluta referri
    omnia, nec morti esse locum;_[313]

toiset ovat väittäneet, että ne vain jälleen liittyivät ja kiintyivät
siihen; toiset, että ne luotiin jumalallisesta aineesta; toiset,
että enkelit loivat ne tulesta ja ilmasta; toiset, että se tapahtui
ikimuistoisina aikoina, toiset itse tarpeen hetkellä. Eräät väittävät
niiden astuvan alas kuun kehältä ja palaavan sinne. Enimmät
muinaisajan filosofit uskoivat, että ne syntyvät isästä poikaan
samalla synnytystavalla kuin kaikki muutkin luonnolliset oliot, ja he
päättelivät tämän lasten ja isien yhdennäköisyydestä:

          _instillata patris virtus tibi;_[314]
    _fortes creantur fortibus et bonis;_[315]

ja siitä, että nähdään siirtyvän isästä lapsiin ei vain ruumiillisia
merkkejä, vaan myöskin yhtäläisyyttä luonnon- ja mielenlaatuun ja
sielun taipumuksiin nähden:

    _denique cur acris violentia triste leonum
    seminium sequitur, dolu vulpibus et fuga cervis
    a patribus datur, et patrius pavor incitat artus,
    -- -- -- -- --
    si non certa suo quia semine seminioque
    vis animi pariter crescit cum corpore toto;_[316]

päätellen, että siihen perustuu jumalan vanhurskaus, joka rankaisee
lapsissa isäin pahat teot, koskapa isäin paheiden tahra on tavallaan
tarttuneena lasten sieluun, ja heidän tahtonsa vallattomuus on yhteinen
näillekin; ja päätellen vielä lisäksi, että jos sielut olisivat
peräisin jostakin muualta, kuin luonnollisesta jälkeläisyydestä, ja
jos ne olisivat olleet jotakin muuta ruumiin ulkopuolella, niin niillä
olisi muisto ensimmäisestä olotilastaan, koskapa niille on ominaista
luontainen kyky päätellä, järkeillä ja muistaa.

             _Si in corpus nascentibus insinuatur,
    cur super anteactam aetatem meminisse nequimus,
    nec vestigia gestarum rerum ulla tenemus_?[317]

Sillä tehdäksemme selväksi sielujemme tilan, niinkuin tahdomme,
täytyy otaksua ne täysin tiedolla varustetuiksi, silloin kun ne ovat
luonnollisessa yksinkertaisuudessaan ja puhtaudessaan, niin ollen ne
olisivat olleet sellaiset, ollen vapaat ruumiin vankeudesta, yhtä
hyvin ennenkuin ne joutuivat siihen, kuin toivomme, että ne tulevat
olemaan sellaiset sen jälkeen kuin ne ovat siitä päässeet; ja tämä
tietonsa niiden pitäisi muistaa vielä ollessaan ruumiissa, kuten Platon
sanoi, että se, mitä opimme, ei ollut muuta kuin muisto siitä, mitä
olimme tietäneet, jonka seikan jokainen voi oman kokemuksensa nojalla
väittää olevan väärän, ensiksikin koska me emme oikein muista muuta
kuin mitä meille opetetaan, ja koska, jos muisti tekisi moitteettomasti
tehtävänsä, se palauttaisi mieleemme ainakin jonkin piirteen oppimamme
ulkopuolelta; toiseksi, mitä se tiesi ollessaan puhtautensa tilassa, se
oli tosi tietoa, ja se tunsi jumalallisella älyllään asiat semmoisina
kuin ne ovat, kun sitävastoin täällä siihen istutetaan valhe ja
pahe, jos sille annetaan tietoja niistä, ja siinä se ei voi käyttää
muistiansa, koska tämä kuva ja käsitys ei koskaan ole siinä asunut.
Kun sanotaan, että ruumiin vankina oleminen tukahduttaa sen luontaiset
kyvyt, niin että ne kaikki siinä sammuvat, niin se on ensiksikin
ristiriidassa tuon toisen uskon kanssa, joka pitää sen voimia niin
suurina ja niitä sen toimia, jotka ihmiset huomaavat tässä elämässä,
niin ihmeteltävinä, että niistä on päätetty sen olleen menneisyydessä
jumalallisen ja iankaikkisen ja sen olevan tulevaisuudessa
kuolemattoman:

    _Nam si tantopere est animi mutata potestas,
    omnis ut actarum exciderit retinentia rerum,
    non, ut opinor, ea ab letho iam longior errat_.[318]

Sitäpaitsi sielun voimia ja vaikutuksia tulee tarkastaa juuri
tässä elämässä, meidän keskuudessamme, eikä muualla; kaikki sen
muut erinomaiset avut ovat sille turhia ja hyödyttömiä; juuri sen
nykyisen tilan tulee vastata ja ilmaista koko sen kuolemattomuutta,
ja ainoastaan ihmisen elämästä se on vastuuvelvollinen. Olisi tehty
väärin, jos olisi niukennettu sen kykyjä ja voimia, jos siltä olisi
riistetty aseet, ja sitten sen vankeuden, sen heikkouden ja sairauden
aika, aika, jolloin se olisi ollut pakonalaisessa tilassa, pantaisiin
perustukseksi tuomiolle ja iankaikkiselle ja ainaiselle kadotukselle,
ja jos tyydyttäisiin ottamaan huomioon niin lyhyt aika, joka kestää
ehkä tunnin tahi pari, tahi pahimmassa tapauksessa vuosisadan, jotka
iankaikkisuuteen verraten eivät ole muuta kuin silmänräpäys, ja tämän
ajanhetken nojalla määrättäisiin ja säädettäisiin lopullisesti koko
sen oleminen; olisi myöskin kohtuuton epäsuhde antaa iankaikkisen
palkan olla seurauksena niin lyhyestä elämästä. Päästäkseen tästä
vaikeudesta ajattelee Platon, että tulevassa elämässä saatavat
palkat eivät kestä kauempaa kuin sata vuotta, ollen suhteelliset
ihmiselämän pituuteen, ja meikäläisistä filosofeista useat myöskin
ovat määränneet niille ajalliset rajat; niin ollen he arvelivat, että
sen synty oli inhimillisten olosuhteiden yleisen luonteen mukainen,
niinkuin sen elämäkin, Epikuroksen ja Demokritoksen mielipiteen mukaan,
joka on yleisimmin hyväksytty seuraavain selväin ilmiöiden nojalla:
Että nähtiin sen syntyvän samalla tavalla, mikä ruumiillekin oli
mahdollinen; nähtiin sen voimien karttuvan niinkuin ruumiillistenkin;
siinä huomattiin lapsuuden heikkous ja ajan oloon miehuuden voima
ja kypsyys ja sitten heikkeneminen ja vanhuus ja vihdoin vanhuuden
raihnaus:

                     _gigni pariter cum corpore et una
    crescere sentimus, pariterque senescere mentem;_[319]

he huomasivat, että se oli altis erilaisille intohimoille, ja että
monet rasittavat liikutukset sitä kuohuttivat, joista se vaipui
väsymykseen ja tuskaan; että se oli altis muutoksille ja vaihdoksille,
hilpeydelle, uneliaisuudelle ja raukeudelle; että se oli herkkä
taudeille ja vammoille samoin kuin vatsa tahi jalka:

                _mentem sanari corpus ut aegrum
    cernimus, et flecti medicina posse videmus;_[320]

että viinin väkevyys sitä huimasi ja kiihoitti; että polttavan kuumeen
huurut järkyttivät sen tasapainoa; että sen saattoi uinuttaa uneen
käyttämällä eräänlaisia lääkkeitä ja herättää käyttämällä toisia:

    _corpoream naturam animi esse necesse est,
    corporeis quoniam telis ictuque laborat;_[321]

huomattiin, että raivoisan koiran pelkkä purema saattoi halvata
ja lyödä maahan kaikki sen kyvyt, ja ettei mikään, jos kuinkakin
horjumaton järki, ei mikään kyvykkäisyys, ei mikään hyve, ei mikään
filosofinen lujatuumaisuus, ei mikään voimain ponnistus voinut
vapauttaa sitä tällaisten onnettomuuksien alaisuudesta; että
viheliäisen kahlekoiran kuola, jota valui Sokrateen kädelle, järkytti
koko hänen viisautensa ja kaikki hänen suuret ja niin järjestetyt
aatteensa, tuhosi ne niin perinpohjin, ettei jäänyt jälkeäkään hänen
alkuperäisistä tiedoistaan,

               _Vis ... ... ... animai
    conturbatur, et ... ... ... divisa seorsum
    disiectatur, eodem illo distracta veneno_,[322]

ja että tuo myrkky ei kohdannut tuossa sielussa kovempaa vastarintaa
kuin nelivuotiaan lapsen sielussa, myrkky, joka saattoi tehdä
koko filosofian, jos se pukeutuisi ihmismuotoon, raivoisaksi ja
mielettömäksi, niin että Cato, joka väänsi niskat nurin kuolemaltakin
ja kohtalolta, ei olisi saattanut sietää peilin eikä veden näkemistä,
vaan joutunut kauhun ja pelon valtaan, kun hän olisi saanut raivoisan
koiran tartunnasta taudin, jota lääkärit sanovat vesikauhuksi:

                 _Vis morbi distracta per artus
    turbat agens animam, spumans [ut] in aequore salso
    ventorum validis fervescunt viribus undae_.[323]

Mutta mitä tähän kohtaan tulee, niin filosofia on kyllä varustanut
ihmisen, jotta hän voisi kärsiä kaikkia muita onnettomuuksia,
joko kärsivällisyydellä tahi, jos se on liian vaikea saavuttaa,
pettämättömällä pelastuskeinolla, riistämällä itseltään kokonaan
tunteen; mutta ne ovat keinoja, jotka ovat omiaan sielulle, jos se on
omassa vapaudessaan ja voimissaan ja kykenee käyttämään järkeänsä ja
harkintaansa, eivätkä tällaiseen vaikeaan tilaan, jossa filosofilla
sielu muuttuu mielettömän sieluksi, menee sekaisin, menettää
tasapainonsa ja harhautuu; ja sellainen tila voi johtua monesta
syystä, esimerkiksi liian rajusta liikutuksesta, jonka sielu jollakin
voimakkaalla intohimolla voi synnyttää itsessään, tahi haavasta
jossakin ruumiin kohdassa, tahi vatsasta nousevasta höngästä, joka
huimaa meidät ja pyörryttää päätämme.

               _Morbis in corporis avius errat
    saepe animus, dementit enim deliraque fatur,
    interdumque gravi lethargo fertur in altum
    aeternumque soporem, oculis nutuque cadenti_.[324]

Minusta näyttää, että filosofit tuskin ovat koskettaneet tätä
kieltä enempää kuin erästä toistakaan yhtä tärkeätä. Heillä on aina
huulillaan, lohduttaakseen meitä kuolevaisia kohtalossamme, seuraava
vaihtoehto: "Sielu on joko kuolevainen tahi kuolematon; jos se on
kuolevainen, niin se on oleva vailla kärsimyksiä; jos se on kuolematon,
niin se parantuu parantumistaan." He eivät milloinkaan kosketa
toista haaraa: "Entä jos se pahentuu pahentumistaan?" ja jättävät
runoilijain tehtäväksi tulevilla rangaistuksilla uhkaamisen; mutta
siten käy heille pelaaminen helpoksi. He jättävät huomioon ottamatta
kaksi seikkaa, jotka usein johtuvat mieleeni heidän esityksissään.
Palaan ensinmainittuun. Tuolle sielulle käy mahdottomaksi noudattaa
stoalaisten korkeinta hyvää, joka on niin vakava ja luja; meidän
oivan viisautemme täytyy tässä kohdin antautua ja luopua aseistaan.
Sitäpaitsi he katsoivat myöskin, ihmisjärjen itserakkauden johdosta,
että kahden niin erilaisen osan kuin kuolevaisen ja kuolemattoman
yhtyminen ja yhdessäolo oli mahdoton ajatella:

    _Quippe etenim mortale aeterno iungere, et una
    consentire putare, et fungi mutua posse,
    desipere est. Quid enim diversius esse putandum est,
    aut magis inter se disiunctum discrepitansque
    quam, mortale quod est, immortali atque perenni
    iunctum in concilio saevas tolerare procellas_?[325]

Edelleen he tunsivat sielun vaipuvan kuolemaan, niinkuin tekee
ruumiskin:

    _simul aevo fessa fatiscit_,[326]

minkä seikan Zenonin mielestä unen vertauskuva kyllin selvästi meille
todistaa; hän näet katsoo, että "se on sielun tainnostila ja voipumus
yhtä hyvin kuin ruumiin", _contrahi animum et quasi labi putat atque
decidere_:[327] Ja mitä tulee siihen ilmiöön, joka eräissä henkilöissä
huomattiin, että sen voima ja virkeys säilyi elämän loppuun, niin he
arvelivat sen johtuvan tautien erilaisuudesta, samoin kuin nähdään,
että ihmiset tällä viimeisellä hetkellään säilyttävät mikä minkin
aistin, mikä kuulon, mikä haistin vikaantumattomana, eikä tavata niin
täydellistä heikkenemistä, ettei joitakin osia jäisi koskemattomiksi ja
elinvoimaisiksi:

    _Non alio pacto, quam si pes quum dolet aegri,
    in nullo caput interea sit forte dolore_.[328]

Meidän älymme näkökyky suhtautuu totuuteen niinkuin tarhapöllön
silmä auringon kirkkauteen, kuten Aristoteles sanoo. Millä me
paremmin voisimme saada sen siitä vakuutetuksi kuin niin törkeällä
sokaistuksella niin ilmeisessä valossa? Sillä päinvastainen mielipide,
että sielu on kuolematon, josta Cicero sanoo, että sen, ainakin
kirjallisten todistusten mukaan, ensimmäisenä esitti Pherekydes Syrius,
joka eli Tullus-kuninkaan aikana (toiset pitävät sitä Thaleen, toiset
toisten keksimänä), on se inhimillisen tieteen osa, jota on käsitelty
suurimmalla varovaisuudella ja epäilyllä. Jyrkimpienkin dogmaatikkojen
on pakko erittäinkin tässä kohdin heittäytyä Akatemian hämärien oppien
turviin. Ei kukaan tiedä, mitä Aristoteles on väittänyt tästä asiasta,
enempää kuin mitä kaikki vanhat filosofit yleensä, jotka käsittelevät
sitä horjuvalla uskolla; _rem gratissimam promittentium magis quam
probantium_,[329] hän on kätkenyt ajatuksensa vaikeatajuisten
ja käsittämättömäin sanojen ja merkitysten pilviin ja jättänyt
kannattajansa kiistelemään yhtä paljon mielipiteestään kuin itse
asiasta.

Kaksi seikkaa teki heille tämän mielipiteen uskottavaksi, toinen,
että ilman sielujen kuolemattomuutta ei olisi enää mihin perustaa
turhamaiset toiveet kunniasta, joka on maailmassa ihmeteltävän
vaikutusvoimainen näkökohta; toinen, että, kuten Platon sanoo, on
sangen hyödyllinen usko, että paheet, vaikkakin saavat vältetyksi
inhimillisen oikeuden silmän ja tiedon, kuitenkin aina jäävät
alttiiksi jumalalliselle oikeudelle, joka niitä vainoaa vieläpä
syyllisten kuolemankin jälkeen. Ihmisessä asuu äärimmäisen voimakas
pyrkimys pitentämään olemassaoloaan; hän on pitänyt siitä huolen
kaikin keinoin; ja ruumiin säilyttämistä varten ovat hautaukset,
nimen säilyttämistä varten kunnia; hän on käyttänyt kaiken uskonsa
itsensä jälleenrakentamiseen, kiihkeästi tavoitellen onneansa, ja
itsensä tukemiseen keksinnöillään. Kun sielu levottomuudessaan ja
heikkoudessaan ei voi seistä omin jaloin, niin se yhäti etsiskelee joka
taholta lohdutuksia, toiveita ja perustuksia ja ulkonaisia esineitä,
mihin tarttua kiinni ja mistä saada vakava pohja; ja niin heikoiksi ja
haaveellisiksi kuin sen mielikuvitus ne sille tekeekin, niin se luottaa
niihin turvallisemmin ja kernaammin kuin itseensä. Mutta ihmeellistä
on, kuinka ne, jotka itsepäisimmin ovat pitäneet kiinni tästä niin
oikeutetusta ja selvästä uskosta sielujemme kuolemattomuuteen,
ovat olleet vähäväkisiä ja kykenemättömiä perustelemaan sitä
ihmisvoimillaan: _somnia sunt non docentis, sed optantis_,[330] sanoi
eräs vanha kirjailija. Ihminen voi tämän todistuksen nojalla huomata,
että hän saa kiittää onnea ja sattumaa, jos hän itsestään löytää jonkin
totuuden, koskapa silloinkaan, kun se on sattunut joutumaan hänen
käsiinsä, hänellä ei ole millä tarttua siihen ja pitää se hallussaan,
eikä hänen järjellään voimaa käyttää sitä hyväkseen. Kaikki, mitä
meidän oma järkemme ja kykymme luo, olkoonpa se totta tahi väärää,
on epävarmaa ja kiistanalaista. Rangaistakseen meidän ylpeytemme ja
osoittaakseen meidän viheliäisyytemme ja kyvyttömyytemme Jumala pani
toimeen muinaisen Baabelin tornin sekasorron ja hämmingin; kaikki, mitä
yritämme ilman hänen apuansa, kaikki, mitä näemme ilman hänen armonsa
valoa, se on vain tyhjää ja hulluutta; totuuden olemuksenkin, joka
on yksi ja muuttumaton, me turmelemme ja pilaamme heikkoudellamme,
kun onni antaa sen omaksemme. Mihin suuntaan ihminen yrittäneekin
itsestään, niin Jumala sallii aina, että hän joutuu siihen samaan
sekasortoon, josta hän antaa meille niin elävän kuvan sillä ansaitulla
rangaistuksella, jolla hän löi Nimrodin ylpeyden ja tuhosi hänen
pyramidinsa tyhjät rakentamishankkeet. _Perdam sapientiam sapientium,
et prudentiam prudentium reprobabo_.[331] Se murteiden ja kielten
erilaisuus, jolla hän hämmensi tuon työn, mitä se on muuta kuin se
mielipiteiden ja perusteiden loppumaton kiista ja ristiriita, joka
on eroittamaton inhimillisen tieteen joutavasta rakentamisesta ja
sotkee sen sekaisin. Ja tarpeellista kyllä onkin, että se sen sotkee.
Mikä meitä pitäisi aisoissa, jos meillä olisi hitunenkaan tietoa?
Se pyhä mies on minua suuresti ilahduttanut, joka sanoo: _Ipsa
veritatis occultatio aut humilitatis exercitatio est, aut elationis
attritio_.[332] Mihin itseviisauden ja röyhkeyden määrään korotammekaan
sokeutemme ja typeryytemme?

Mutta palatakseni jatkamaan esitystäni, se oli todellakin aivan
oikein, että meidät pakotettiin turvautumaan yksin Jumalaan ja hänen
armoonsa ja laupeuteensa niin jalon uskon totuuteen nähden, koskapa me
vain hänen jalomielisyydestään saamme vastaanottaa kuolemattomuuden
hedelmän, joka on iankaikkisen autuuden nauttiminen. Tunnustakaamme
vilpittömästi, että Jumala yksin ja usko on sen meille sanonut; sillä
luonnon ja järkemme opettamaa se ei ole; ja ken uudestaan tunnustelee
luontoansa ja voimiansa, sekä sisäisiä että ulkonaisia, ilman tuota
jumalallista etuoikeutta, ken tarkkaa ihmistä imartelematta häntä, se
ei ole siinä näkevä sitä voimaa eikä kykyä, joka muistuttaisi muuta
kuin kuolemaa ja maan multaa. Kuta enemmän me annamme ja olemme velkaa
ja maksamme takaisin Jumalalle, sitä kristillisemmin menettelemme.
Mitä entinen stoalainen filosofi sanoo saaneensa satunnaisesti hänen
kanssaan yhtä mieltä olevilta ihmisiltä, eikö olisi parempi, että hän
olisi saanut sen Jumalalta? _Quum de animorum aeternitate disserimus,
non leve momentum apud nos habet consensus hominum aut timentium
inferos, aut colentium. Utor hac publica persuasione_.[333]

Mutta nyt huomaa inhimillisten todisteiden heikkouden tässä asiassa
erinomaisen hyvin niistä tarumaisista seikoista, joita he ovat
liittäneet tähän mielipiteeseen saadakseen selville, mitä laatua oli
tämä meidän kuolemattomuutemme. Jättäkäämme syrjään stoalaiset (_usuram
nobis largiuntur tamquam cornicibus: diu mansuros aiunt animos; semper,
negant_),[334] jotka myöntävät sieluille tämän elämän jälkeisen elämän,
mutta rajoitetun. Levinnein ja yleisimmin omaksuttu käsitystapa, joka
paikoitellen pysyy voimassa meidän päiviimme saakka, on ollut se,
jonka perustajana pidetään Pythagorasta, ei siksi, että hän olisi
sen ensimmäisenä keksinyt, vaan koska se sai suuren merkityksen ja
saavutti paljon luottamusta senvuoksi, että hänenlaisensa arvohenkilö
sen hyväksyi, nimittäin että sielut meidän ruumiistamme lähtiessään
vain siirtyivät ruumiista toiseen, leijonasta hevoseen, hevosesta
kuninkaaseen, vaeltaen siten lakkaamatta talosta taloon; ja hän itse
sanoi muistavansa olleensa Aethalibes, sitten Euphorbos, senjälkeen
Hermotimos, ja vihdoin Pyrrhoksesta siirtyneensä Pythagorakseen ja
muistavansa itsensä kahdensadan kuuden vuoden ajalta. Eräät lisäsivät,
että nämä samat sielut joskus nousevat taivaaseen ja sitten laskeutuvat
sieltä vielä alas:

    _O pater, anne aliquas in coelum hinc ire putandum est
    sublimes animas, iterumque ad tarda reverti
    corpora? Quae lucis miseris tam dira cupido_?[335]

Origenes väittää niiden menevän ja tulevan iankaikkisesti hyvästä
pahaan tilaan. Se mielipide, jonka Varro mainitsee, on että ne
neljän sadan neljän kymmenen vuoden kuluttua palaavat jälleen
ensimmäiseen ruumiiseensa; Khrysippos arvelee, että se tapahtuu
jonkin tuntemattoman ja rajoittamattoman ajanjakson kuluttua. Platon
(joka sanoo saaneensa Pindarokselta ja muinaisesta runoudesta tuon
uskon loppumattomiin vaihteleviin muutoksiin, jotka sielua odottavat,
sekä sen rangaistukset että sen palkinnot kun toisessa maailmassa
ovat vain ajallisesti rajoitettuja, samoin kuin sen elämä tässä
maailmassa on vain ajallista) päättää sillä olevan erinomaisen
tiedon kaikesta taivaassa, manalassa ja täällä maan päällä, missä
se on liikkunut edes takaisin ja oleskellut monilla matkoilla;
tämän kaiken se muistaa. Sen kulku on muutoin seuraavanlainen: "Ken
on elänyt hyvin, se pääsee siihen taivaankappaleeseen, johon hän
on määrätty; ken on elänyt pahasti, se muuttuu vaimoksi, ja jos
hän ei sittenkään paranna itseänsä, niin hän muuttuu eläimeksi,
jonka luonto soveltuu hänen paheellisiin elämäntapoihinsa, eikä näe
rangaistustensa loppua, ennenkuin hän on palannut synnynnäiseen
luontoonsa, puhdistuttuaan järjen voimalla hänessä olleista törkeistä,
typeristä ja alkeellisista ominaisuuksista." Mutta enpä tahdo jättää
mainitsematta sitä vastaväitettä, jonka epikurolaiset esittävät
tähän muuttamiseen ruumiista toiseen; se on lystikäs; he kysyvät:
"Mikä järjestys vallitsisi, jos kuolevien joukko sattuisi olemaan
suurempi kuin syntyvien? Olinpaikastaan pois siirtyneet sieluthan näet
joutuisivat survomaan toisiansa kilpaillessaan siitä, kuka ensiksi
pääsisi sijoittumaan siihen ja siihen uuteen koteloon." Ja he kysyvät
myöskin: "Miten ne kuluttaisivat aikansa odottaessaan, että niille
valmistettaisiin asuinsija?" Tahi jos päinvastoin syntyisi enemmän
eläimiä kuin kuolisi, niin he sanovat, että "ruumiit olisivat pahassa
pälkähässä odottaessaan, että niihin puhallettaisiin niiden sielu; ja
siten kävisi niin, että eräät niistä kuolisivat, ennenkuin ovat olleet
hengissä".

    _Denique connubia ad veneris partusque ferarum
    esse animas praesto, deridiculum esse videtur,
    et spectare immortales mortalia membra
    innumero numero, certareque praeproperanter
    inter se, quae prima potissimaque insinuetur_.[336]

Toiset ovat ajatelleet sielun pysähtyvän kuolleiden ruumiiseen ja
elähdyttävän käärmeet, madot ja muut eläimet, joiden sanotaan syntyvän
meidän maatuneista jäsenistämme, jopa tuhkastammekin. Toiset jakavat
sen kuolevaiseen ja kuolemattomaan osaan; toiset kuvittelevat sen
ruumiilliseksi ja siitä huolimatta kuolemattomaksi; eräät otaksuvat,
että se on kuolematon, mutta vailla tietoa ja tuntemista. On niitäkin,
jotka ovat arvelleet, että kadotukseen tuomittujen sieluista tulee
paholaisia, ja eräät meikäläisistäkin ovat sitä mieltä, samoin kuin
Plutarkhos ajattelee pelastetuista sieluista tulevan jumalia; on näet
harvoja asioita, jotka tämä kirjailija esittää niin varmoin sanoin
kuin tämän, kun hän sitävastoin muutoin kaikkialla pysyy epäilevällä
kannalla ja kahden vaiheilla. "Täytyy olla sitä mieltä", sanoo hän,
"ja lujasti uskoa, että hyveellisten ihmisten sielut luonnon ja
jumalallisen oikeuden mukaan muuttuvat ihmisistä pyhimyksiksi ja
pyhimyksistä puolijumaliksi; ja puolijumalista, puhdistuttuaan ja
kirkastuttuaan täydellisesti, kuten puhdistusuhreissa, ja vapauduttuaan
kaikesta kärsimysten alaisuudesta ja kuolevaisuudesta, ne muuttuvat,
eivät minkään kansalaistensa säädöksen nojalla, vaan todellisuudessa
ja järjellisen todennäköisyyden mukaisesti, kokonaan ja täydellisesti
jumaliksi, saaden siten sangen onnellisen ja kunniakkaan lopun".
Mutta ken tahtoo nähdä hänen, joka kuitenkin on hillityimpiä ja
maltillisimpia joukossa, kiistelevän rohkeammin ja kertovan meille
ihmeitään tästä asiasta, sitä neuvon lukemaan hänen puheensa Kuusta
ja Sokrateen Haltijahengestä, joissa ilmeisemmin kuin missään muualla
saattaa todeta, että filosofian mysteerioilla on paljon kummallista
yhteistä runouden mysteeriain kanssa, kun ihmisymmärrys eksyy
yrittämään tutkistella ja tarkastella kaikkea loppuun asti; aivan
samoin kuin me väsyneinä ja vaivautuneina elämämme pitkästä juoksusta
vaivumme takaisin lapsuuden tilaan. Kas siinä nyt ovat ne oivat ja
varmat opetukset, jotka saamme inhimilliseltä tieteeltä kysymyksessä
sielustamme!

Yhtä huimapäistä on se, mitä se meille opettaa ruumiin osista.
Valitkaamme siitä vain esimerkki tahi pari, sillä muutoin eksyisimme
tuolle myrskyiselle ja aavalle lääketieteellisten erehdysten merelle.
Katsokaamme, ollaanko yksimielisiä edes siitä, mistä aineesta ihmiset
synnyttävät toinen toisensa; sillä mitä tulee heidän ensimmäiseen
luomiseensa, niin ei ole ihme, jos niin ylevässä ja kauan sitten
tapahtuneessa asiassa ihmisymmärrys hämmentyy ja häipyy tyhjiin.
Fysiikan tutkija Arkhelaos, jonka oppilas ja lemmikki Sokrates
Aristoksenoksen mukaan oli, sanoi, että sekä ihmiset että eläimet
oli luotu maitomaisesta liejusta, jonka lämpö pusersi esiin maasta.
Pythagoras sanoo siemenemme olevan parhaan veremme vaahtoa; Platon,
selkäytimen vuotoa, minkä hän päättää siitä, että tämä kohta
ensimmäisenä tuntee väsymystä siitostyöstä; Alkmaion pitää sitä osana
aivojen aineesta, ja että niin on, sanoo hän, näkyy siitä, että silmät
samenevat niiltä, jotka rasittavat itseänsä ylenmäärin harjoittamalla
lihallista yhteyttä; Demokritos katsoo sitä aineeksi, joka pusertuu
ulos koko ruumiin massasta, Epikuros aineeksi, joka pusertuu ulos
sielusta ja ruumiista; Aristoteles päättelee sen olevan eritettä,
joka muodostuu veren ravintoaineesta ja viimeisenä leviää jäseniimme,
toiset verta, jonka siitinelinten lämpö on kypsyttänyt ja sulattanut,
minkä he päättävät siitä, että äärimmäisissä siitosponnistuksissa
juoksee muutamia pisaroita puhdasta verta; ja tämä tuntuu olevan
todennäköisintä, jos voi saada esiin mitään todennäköistä niin
äärettömästä sekasotkusta. Entä kuinka monta ristiriitaista
mielipidettä he muodostavatkaan saadakseen tuon siemenen tekemään
vaikutuksensa! Aristoteles ja Demokritos ovat sitä mieltä, että
naisilla ei ole siementä, ja että he nautinnon ja liikkeen kiihkossa
päästävät vain eräänlaista hikeä, jolla ei ole mitään tehtävää
siitoksessa; Galenus ja hänen kannattajansa väittävät päinvastoin,
että siitos ei voi tapahtua, jolleivät siemenet yhdy. Kas tuolla
lääkärit, filosofit, oikeustieteilijät ja jumaluusoppineet torailemassa
sekaisin naistemme kanssa riitakysymyksestä: "Minkä määräajan kuluttua
naiset kantavat hedelmänsä"; ja minä kannatan oman kokemukseni
nojalla niitä heistä, jotka väittävät raskauden kestävän yksitoista
kuukautta. Maailma on rakennettu tämän kokemuksen pohjalle; ei ole
niin yksinkertaista naikkosta, joka ei voisi sanoa mielipidettään
kaikista näistä riitakysymyksistä, ja kuitenkaan emme voi päästä niistä
yksimielisiksi.

Tämä riittäköön todistamaan, että ihminen ei tunne itseään paremmin
ruumiilliselta kuin henkiseltä puolelta. Olemme asettaneet hänet
hänen itsensä tarkastettavaksi ja hänen järkensä hänen oman järkensä
arvosteltavaksi, nähdäksemme, mitä se meille siitä sanoisi. Luulen
kylliksi osoittaneeni, kuinka vähän se ymmärtää itseään; ja ken ei
ymmärrä itseään, mitä se saattaa ymmärtää? _Quasi vero mensuram ullius
rei possitagere, qui sui nesciat_.[337] Totta tosiaan, Protagoras
lasketteli meille somia juttuja väittäessään, että ihminen on kaiken
olevaisen mitta, hän, joka ei koskaan ole tuntenut edes omaa mittaansa;
jos hän sitä ei ole, niin hänen arvonsa ei salli, että jollakin
toisella luontokappaleella olisi tuo etuoikeus; mutta kun hän itsestään
puhuessaan oli niin ristiriitainen, ja kun toinen mielipide lakkaamatta
kumosi toisen, niin tuo hänelle edullinen lausunto ei ollut muuta kuin
pilaa, joka vei meidät ehdottomasti siihen johtopäätökseen, ettei
mittapuu eikä mittaaja kelvannut mihinkään. Kun Thales arvelee ihmisen
tuntemisen olevan ihmiselle hyvin vaikeaa, huomauttaa hän hänelle, että
kaiken muun tunteminen on hänelle mahdotonta.

Te, jota varten olen vastoin tapaani ottanut laatiakseni niin laajan
yhtäjaksoisen esityksen, ette kai jätä tukematta Sebondianne tuolla
tavallisella todistelutavalla, johon teitä joka päivä opetetaan, ja
harjoitatte siinä älyänne ja oppineisuuttanne; sillä tätä viimeistä
miekkailutemppua tulee käyttää vain äärimmäisenä apuneuvona; se
on epätoivoinen yritys, joka teidän tulee sallia aseillenne vain
riistääksenne vastustajaltanne hänen aseensa, ja salainen juoni, jota
tulee käyttää vain harvoin ja varovasti. On suurta hurjapäisyyttä
tuhota itsensä, tuhotakseen toisen; ei pidä tahtoa kuolla kostaaksensa,
kuten Gobrias teki; kun näet hän oli sangen tiukassa käsikähmässä
erään persialaisen ylimyksen kanssa, ja Darius tuli paikalle miekka
kädessä eikä uskaltanut iskeä, peläten lyövänsä Gobriasta, niin tämä
huusi hänelle, että hän iskisi pelkäämättä, vaikka lävistäisi heidät
molemmat. Olen nähnyt hyljättävän kohtuuttomina kaksintaistelu-aseet
ja -ehdot, jotka olivat epätoivoiset, ja joilla niiden tarjooja
saattoi itsensä ja toverinsa asemaan, missä kuolema oli molemmille
mahdoton välttää. Portugalilaiset ottivat Intian merellä vangiksi
eräitä turkkilaisia, jotka tuskastuneina vankeuteensa päättivät polttaa
poroksi sekä itsensä että herransa ja laivan, mikä heille onnistuikin
hieromalla kahta laivannaulaa vastakkain, kunnes tulenkipinä putosi
ruutitynnyreihin, joita oli siinä paikassa, missä heitä vartioitiin. Me
käsittelemme tässä tieteiden loppuääriä ja kaukaisimpia ulkopalstoja,
ja tieteissä samoin kuin hyveessä on liioittelu epätervettä. Pysytelkää
te valtatiellä; ei ole hyvä olla niin rikkiviisas ja saivarteleva.
Muistakaa mitä sanoo toskanalainen sananparsi:

    _Chi troppo s'assottiglia si scavezza_.[338]

Kehoitan teitä mielipiteissänne ja puheissanne yhtä hyvin kuin
elintavoissanne ja kaikessa muussa maltillisuuteen ja kohtuullisuuteen
ja karttamaan kaikkea mullistavaa ja eriskummallista; kaikki
liioittelut ovat minulle vastenmielisiä. Teidän, joka sillä
arvovallalla, minkä ylhäinen asemanne teille antaa, ja vielä enemmän
niiden etuoikeuksien vuoksi, joita teille antavat persoonallisemmat
ominaisuutenne, voitte vain pelkällä katseellanne käskeä ketä tahdotte,
olisi pitänyt antaa tämä tehtävä jollekulle ammattimiehelle tieteiden
alalla, joka olisi aivan toisella tavalla tukenut tätä esitystä ja
muodostanut sen paljoa rikkaammaksi. Kuitenkin tämä riittää teidän
tarkoitustanne varten.

Epikuros sanoi laeista, että huonoimmatkin olivat meille niin
välttämättömät, että ilman niitä ihmiset söisivät toinen toisensa; ja
Platon näyttää toteen, että ilman lakeja me eläisimme kuin eläimet.
Meidän järkemme on vallaton, vaarallinen ja hurjapäinen työase; ei
ole helppoa yhdistää siihen järjestystä ja malttia; ja minun aikanani
huomaamme, kuinka melkeinpä kaikki ne, joissa on jotakin harvinaista,
yli muiden kohoavaa etevyyttä ja tavatonta henkistä vireyttä, ovat
hillittömän vallattomia mielipiteissään ja tavoissaan; ihan ihmeekseen
tapaa joukosta jonkun vakaantuneen ja tavalliseen seuraan sopivan.
On täysi syy määrätä ihmisjärjelle niin ahtaat rajat kuin suinkin
voi; tutkimuksissa kuten muussakin tulee laskea ja säännöstellä sen
askeleet; täytyy taidokkaasti vetää sille sen temmellystanhuan rajat.
Sitä koetetaan sitoa ja kahlehtia uskonnoilla, laeilla, tavoilla,
tieteellä, opetuksilla, ajallisilla ja iankaikkisilla rangaistuksilla
ja palkinnoilla; kuitenkin nähdään, että se liikkuvaisuudellaan ja
vallattomuudellaan pääsee irti kaikista näistä siteistä; se on tyhjää
täynnä oleva kappale, johon ei pääse mistään käsiksi ja jota ei voi
ohjata; vaihteleva ja monimuotoinen kapine, jota ei saa solmituksi eikä
kiinni pidetyksi.

Totta tosiaan, on harvoja niin vakaantuneita, voimakkaita ja
jaloluontoisia sieluja, että niiden käytöksen luottamuksella voi
uskoa niiden omaan huostaan, ja että ne voivat maltillisesti ja
ilman yltiöpäisyyttä liikkua arvostelujensa vapaudessa, tavallisten
mielipiteiden ulkopuolella: on parempi panna ne holhouksen alaisiksi.
Järki on tuhoisa miekka omistajalleenkin, jos hän ei osaa tarttua
siihen maltillisesti ja varovasti; eikä ole sitä eläintä, jonka päähän
suuremmalla syyllä pitäisi panna silmänkaihtimet, pitämään sen katseet
kiinnitettyinä ja pakotettuina eteenpäin ja estämään sitä poikkeamasta
tolalta puolelle tahi toiselle, pois niiltä pyöränraiteilta, jotka
tapa ja lait sille uurtavat. Siitä syystä teidän sopii paremmin
pysytellä totutulla ladulla, olkoonpa se mikä tahansa, kuin päästää
lentonne tuohon hillittömään vallattomuuteen. Mutta jos joku näistä
uusista opettajista yrittää tekeytyä nerokkaaksi edessänne omansa
ja teidän sielunne autuuden vahingoksi, niin suojellakseen teidät
tuolta vaaralliselta rutolta, joka leviää joka päivä hoveissanne, tämä
varjeluslääke äärimmäisessä hätätilassa on estävä tuon myrkyn tartunnan
saastuttamasta teitä ja seuraanne.

Noiden muinaisaikaisten henkien vapaus siis ja vallattomuus synnytti
filosofiassa ja inhimillisissä tieteissä useita erimielisiä
koulukuntia, kun kukin ryhtyi arvostelemaan ja valikoimaan,
määrätäkseen kantansa. Mutta nykyään, kun ihmiset kulkevat kaikki
samaa latua, _qui certis quibusdam destinatisque sententiis addicti et
consecrati sunt, ut etiam quae non probant, cogantur defendere_,[339]
ja kun omaksumme tieteet yhteiskunnan käskystä ja määräyksestä,
niin että koulut ovat kaikki samanlaisia ja niillä on samanlainen
säännöstelty järjestelmänsä ja oppisuunnitelmansa, ei enää katsota,
mitä rahat painavat ja minkä arvoisia ne ovat, vaan kukin vuorostaan
ottaa ne vastaan sen arvoisina, miksi yleinen hyväksymys ja kurssi
ne määrää; ei riidellä enää arvosta, vaan käytännöstä. Näin ollen
kaikki on yhtä hyväksyttävää; hyväksytään lääketiede samoin kuin
geometria ja silmäinkääntäjäin temput, noituudet, yhdyssiteet ja
seurustelu vainajain henkien kanssa, ennustukset, tähtientähystelyt
ja vieläpä tuo naurettava viisasten kiven etsintäkin, kaikki uskotaan
vastaanväittelemättä. Tarvitsee vain tietää, että Marsin paikka
sijaitsee keskellä käden kolmiota, Venuksen peukalossa ja Merkuriuksen
pikkusormessa, ja että kun pöytäviiva leikkaa etusormen nystyrää,
niin se on julmuuden merkki; kun se puuttuu keskiviivan alta, ja
kun luonnollinen väliviiva tekee kulman elämänviivan kanssa samassa
paikassa, niin se tietää onnetonta kuolemaa; että jos naisella
luonnonviiva on avoin, eikä sulje kulmaa elämänviivan kanssa, niin
se merkitsee, että hänestä tulee epäsiveä. Kutsun teidät itsenne
todistamaan, eikö sellaisine tieteineen mies voi mainehikkaana ja
suosittuna käydä täydestä kaikissa seuroissa.

Theophrastos sanoi, että ihmisen tieto, aistien kehittämänä, saattoi
päättää ilmiöiden syyt jossakin määrin, mutta päästyään äärimmäisiin
ja perussyihin sen täytyi pysähtyä ja kilpistyä takaisin joko oman
heikkoutensa tahi asiain vaikeuden vuoksi. Se on välittävä ja
maltillinen mielipide, että meidän kykymme voi viedä meidät erästen
asiain tietämiseen, ja että sillä on jokin määrä voimaa, jonka rajain
ulkopuolella on liian rohkeata sitä käyttää; tämä mielipide tuntuu
hyväksyttävältä ja on sovinnollisten ihmisten julistama. Mutta on
vaikea määrätä rajoja meidän järjellemme; se on utelias ja ahnas,
eikä sillä ole syytä pysähtyä pikemmin tuhannen askeleen päähän kuin
viidenkymmenenkään, se kun tietää kokemuksesta, että mikä yhdeltä on
epäonnistunut, se on toiselle onnistunut, ja mikä yhdelle vuosisadalle
oli tuntematonta, sen on seuraava selvittänyt, ja että tieteet ja
taiteet eivät synny yhdellä kertaa valamalla, vaan kehittyvät ja
muodostuvat vähitellen, käsittelemällä ja hiomalla niitä useampaan
kertaan, niinkuin karhut muodostelevat pentujaan nuoleskelemalla
niitä kiirettä pitämättä; mitä kykyni ei riitä selville saamaan, sitä
en lakkaa tutkistelemasta ja koettelemasta, ja hypistellessäni ja
muokkaillessani tuota uutta ainetta, liikutellessani ja lämmitellessäni
sitä, avaan seuraajalleni jonkin mahdollisuuden nauttia siitä
mukavammin, ja teen sen hänelle taipuisammaksi ja kuontuvammaksi,

                               _ut Hymettia sole
    cera remollescit, tractataque pollice multas
    vertitur in facies, ipsoque fit utilis usu;_[340]

samoin tekee toinen kolmannelle, ja senvuoksi vaikeus ei saa tehdä
minua epätoivoiseksi enempää kuin kykenemättömyytenikään, sillä se on
vain minun.

Ihminen on kykenevä kaikkeen yhtä hyvin kuin moniaaseen, ja jos hän
myöntää, kuten Theophrastos sanoo, tietämättömyytensä alkusyistä ja
perustotuuksista, niin heittäköön sitten huoletta sikseen koko muunkin
tieteensä; jos perustus hänellä pettää, niin koko hänen päätelmänsä on
kumossa; tieteellisellä pohdinnalla ja tiedon etsinnällä ei ole muuta
tarkoitusperää eikä loppumaalia kuin perustotuudet; jos tämä loppumaali
ei pysähdytä sen kulkua, niin se heittäytyy loputtomaan epävarmuuteen.
_Non potest aliud alio magis minusve comprehendi, quoniam omnium rerum
una est definitio comprehendendi_.[341] Mutta nyt on todennäköistä,
että jos sielu tuntisi jotakin, niin se tuntisi ennen kaikkea itsensä,
ja jos se tuntisi jonkin itsensä ulkopuolella olevan, niin se tuntisi
ennen kaikkea ruumiinsa, oman kotelonsa: kun näkee lääketieteen
suurmiesten tähän päivään asti kiistelevän keskenään ruumiimme
rakenteesta,

    _Mulciber in Troiam, pro Troia stabat Apollo_,[342]

niin milloin voimme odottaa heidän pääsevän siitä yksimielisiksi? Me
olemme lähempänä itseämme kuin lumen valkeus tahi kiven painavuus
on meitä; jos ihminen ei tunne itseänsä, niin kuinka hän tuntee
toimintansa ja voimansa? Asia kylläkään ei ole niin, ettei meillä olisi
mitään todellista tietoa; mutta se on satunnaista, ja kun erehdykset
pääsevät sieluumme samaa tietä, samalla tavoin ja samoin menetelmin,
niin se ei pysty niitä huomaamaan, eikä eroittamaan totuutta valheesta.

Akatemian filosofit myönsivät jonkinlaisen arvostelun kallistumisen,
ja pitivät liian jyrkkänä sanoa, ettei ollut todennäköisempää, että
lumi oli valkeata kuin että se oli mustaa, ja että emme ole varmempia
kädestämme putoavan kiven kuin kahdeksannen taivaan liikkeestä.
Ja välttääkseen tätä vaikeutta ja eriskummaisuutta, jonka todella
onkin vaikea mahtua päähämme, he, vaikkakin pitivät varmana, ettemme
mitenkään olleet kykeneviä saavuttamaan tietoa, ja että totuus on
upotettuna pohjattomiin syvyyksiin, jonne ihmissilmä ei voi tunkea,
kuitenkin myönsivät toisten asiain olevan todennäköisempiä kuin
toiset ovat, ja uskoivat järjellään olevan kyvyn kallistua pikemmin
toisen mahdollisuuden puolelle kuin toisen; he sallivat sille tämän
kallistumisen, mutta kielsivät siltä kaiken ratkaisun.

Pyrrholaisten mielipide on rohkeampi ja samalla todennäköisempi;
sillä tuo akateemikkojen kallistuminen ja taipuminen pikemmin toisen
väitteen puolelle kuin toisen, mitä se on muuta kuin myöntämistä,
että toinen sisältää jonkin ilmeisemmän totuuden kuin toinen? Jos
kykenemme käsittämään totuuden muodon, ääriviivat, asennon ja
kasvot, niin kykenisimme näkemään sen kokonaan yhtä hyvin kuin
puolinaisena, vasta syntyvänä ja epätäydellisenä. Lisätkää tuota
näennäistä todenmukaisuutta, joka panee heidät kääntymään pikemmin
vasemmalle kuin oikealle, monistakaa sadan-, tuhannen kertaiseksi tuo
todennäköisyyden hiukkanen, joka panee vaa'an kallistumaan, silloin
käy lopulta niin, että vaaka ratkaisee asian täydellisesti ja vie
johonkin lopulliseen valintaan ja täyteen totuuteen. Mutta mikä saa
heidät kallistumaan todennäköisyyden puolelle, jos he eivät tunne
totuutta? Kuinka he tuntevat sen näköisyyden, jonka tosi olemusta he
eivät tunne? Joko me voimme ratkaista asiat täydellisesti, tahi emme
voi ensinkään. Jos älylliset ja havaintokykymme ovat perustusta ja
pohjaa vailla, jos ne vain häilyvät kuin tuulessa, niin turhaan annamme
minkään niiden toiminnan osan, näyttipä se tarjoavan meille minkä
todennäköisyyden tahansa, temmata puoleensa järkemme, ja turvallisin ja
onnellisin älymme tila olisi se, että se pysyisi asemillaan, suorana,
kallistumatta, huojumatta ja liikkumatta: _inter visa, vera aut
falsa, ad animi assensum, nihil interest_.[343] Että oliot eivät ole
tajunnassamme omassa muodossaan ja semmoisinaan, eivätkä tule siihen
omasta voimastaan ja mahdistaan, sen näemme kyllin selvästi; sillä
jos niin olisi, niin me kaikki käsittäisimme ne samalla lailla; viini
maistuisi samalta sairaan kuin terveen suussa; se, jonka sormet ovat
sierettymissä tahi turtina, pitäisi käsittelemäänsä puuta tahi rautaa
yhtä kovana kuin toinenkin; ulkonaiset oliot siis antautuvat meidän
armoillemme; ne ovat tajunnassamme sellaisina kuin me tahdomme. Mutta
jos me puolestamme tajuaisimme jotakin muuttamatta sitä, jos ihmisen
hyppyset olisivat kylliksi voimakkaat ja lujat, jotta me omin neuvoin
voisimme siepata kiinni totuuden, niin tämä totuus, koska nuo apuneuvot
ovat kaikille ihmisille yhteiset, siirtyisi kädestä käteen toiselta
toiselle, ja ainakin löytyisi yksi asia maailmassa niin monista siinä
olevista, jonka ihmiset yksimielisesti uskoisivat; mutta se seikka,
ettei ole ainoatakaan väitettä, joka ei olisi kiistan- ja riidanalainen
keskuudessamme, tahi ei voisi sitä olla, todistaa kylliksi, että meidän
luontainen älymme ei käsitä oikein selvästi sitä, minkä se käsittää;
sillä minun älyni ei voi saada toverini älyä sitä hyväksymään, ja se on
merkkinä siitä, että olen sen käsittänyt jollakin toisella välineellä
kuin minussa ja kaikissa ihmisissä olevalla luontaisella kyvyllä.

Jättäkäämme sikseen tuo ääretön mielipiteiden sekasorto, joka huomataan
filosofienkin keskuudessa, ja tuo alituinen ja yleinen kiista
tietämisestä: sillä ennakolta saattaa otaksua sangen varmaksi sen, että
ihmiset, tarkoitan lahjakkaimmat ja kykenevimmätkin oppineet, eivät ole
mistään asiasta yhtä mieltä, eivät edes siitä, että taivas on meidän
päämme päällä; sillä ne, jotka epäilevät kaikkea, epäilevät sitäkin;
ja ne, jotka eivät sano meidän voivan mitään ymmärtää, väittävät,
ettemme ole ymmärtäneet, että taivas on päämme päällä; ja nämä kaksi
mielipidettä ovat kannattajainsa lukumäärään nähden verrattomasti
voimakkaimmat.

Paitsi tuota ääretöntä erimielisyyttä ja hajaannusta, joka johtuu siitä
sekavuudesta, jonka ymmärryksemme meissä itsessämme aiheuttaa, ja siitä
epävarmuudesta, jonka jokainen tuntee itsessään, on helppo nähdä, että
sen kanta on sangen epävakava. Kuinka eri lailla arvostelemmekaan
asioita! Kuinka monesti vaihdammekaan ajatustapojamme! Mitä mieltä
olen tänään, ja mitä uskon, sitä mieltä olen ja sen uskon täydellä
uskollani; kaikin neuvoin ja keinoin pidän kiinni tästä mielipiteestä
ja vastaan siitä kaikella, mihin ne kykenevät; en voisi omaksua mitään
totuutta enkä pitää sitä omanani vahvemmalla vakaumuksella kuin pidän
tämän; olen kokonaan, olen täydellä todella sen valtaamana; mutta
eikö minulle ole sattunut, ei vain kerran, vaan sata, tuhat kertaa,
ja joka päivä, että olen omaksunut aivan näillä samoilla välineillä,
tässä samassa tilassa jonkin toisen totuuden, jonka sittemmin olen
huomannut vääräksi? Täytyy viisastua ainakin omasta vahingostaan; jos
olen huomannut usein pettyneeni, tätä määrättyä väriä tunnustaessani,
jos koetinkiveni osoittaa tavallisesti erehtyvänsä ja vaakani olevansa
epärehellinen ja väärä, niin miten voin tällä kertaa luottaa niihin
enemmän kuin muulloin? Eikö ole typerää antaa saman oppaan viedä
minut niin monta kertaa harhaan? Mutta vaikka sattuma siirtäisi
meidät viisisataa kertaa paikaltamme, vaikkei se muuta tekisi kuin
tyhjentäisi ja täyttäisi uskomme, kuin astian, toisilla ja yhä toisilla
mielipiteillä, niin kuitenkin tämä nykyinen ja viimeinen on muka aina
se varma ja pettämätön: sen puolesta muka täytyy luopua omaisuudestaan,
kunniastaan, hengestään ja autuudestaan ja kaikesta;

    _posterior ... ... ... res illa reperta
    perdit et immutat sensus ad pristina quaeque_.[344]

Mitä meille saarnattaneenkin, mitä oppinemmekin, niin pitäisi aina
muistaa, että ihminen se antaa ja ihminen ottaa vastaan, kuolevainen
käsi sen meille ojentaa, kuolevainen käsi sen ottaa vastaan. Yksin
sillä, mikä meille tulee taivaasta, on oikeus ja valta saada meidät
vakuutetuiksi, siinä yksin on totuuden leima; ja sitä me myöskään
emme näe omin silmin, emmekä ota vastaan omin neuvoin; tämä pyhä
ja suuri kuva ei voisi pysyä niin heikossa säiliössä, jollei
Jumala tätä valmista sitä tarkoitusta varten, jollei Jumala sitä
uudista ja vahvista erikoisella ja yliluonnollisella armollaan ja
suosiollaan. Ainakin pitäisi meidän erehtyväisen luontomme saada meidät
käyttäytymään hillitymmin ja varovaisemmin muuttaessamme kantaa; meidän
tulisi muistaa, että mitä saammekin mieleemme, niin saamme usein
sellaista, mikä on väärää, ja saamme sen näillä samoilla välineillä,
jotka usein erehtyvät ja pettävät.

Eikä nyt olekaan kumma, jos ne pettävät, ne kun ovat niin helpot
vähäpätöisenkin asianhaaran taivuttaa ja vääntää kieroon. On varmaa,
että käsityksemme, älymme ja sielumme kyvyt yleensä kärsivät ruumiin
liikutusten ja muutosten mukaisesti, joita muutoksia tapahtuu
lakkaamatta. Eikö henkemme ole valppaampi, muistimme herkempi ja
puheemme vilkkaampi terveinä kuin sairaina ollessamme? Eikö ilo ja
hilpeys saa meitä vastaanottamaan sielullemme näyttäytyviä ilmiöitä
aivan toisin ilmein kuin mieliharmi ja alakuloisuus? Luuletteko
Catulluksen tahi Sapphon runojen viehättävän saitaa ja juroa vanhusta
samoin kuin rotevaa ja intomielistä nuorta miestä? Kun Kleomenes,
Anaksandridaan poika, oli sairaana, moittivat hänen ystävänsä häntä
siitä, että hänellä oli outoja ja tavattomia oikkuja ja päähänpistoja:
"Sen kyllä uskon", vastasi hän; "en olekaan sama kuin terveenä
ollessani; koska olen toinen, niin myöskin mielipiteeni ja ajatukseni
ovat toiset". Oikeuspalatsimme käräjätempuissa on tavallinen seuraava
sanantapa, jota käytetään rikollisista, joiden tuomarit jollakin tavoin
sattuvat olemaan hyvällä, lempeällä ja sävyisällä tuulella: _Gaudeat
de bona fortuna_,[345] sillä varmaa on, että tuomiot sattuvat tulemaan
milloin langettavampia, äkeämpiä ja ankarampia, milloin lievempiä,
säyseämpiä ja taipuvaisempia vapauttamaan; jos joku tuo mukanaan
kotoansa leinin tuskat, mustasukkaisuuden tahi harmin lakeijansa
tekemän varkauden johdosta, jos hänen sielunsa on kokonaan vihan
valtaama ja täyttämä, niin ei ole epäilemistäkään, etteikö hänen
langettamansa tuomio siitä saa vaikutusta tällaiseen suuntaan. Tuo
kunnianarvoisa Areiopagin senaatti langetti tuomionsa yön aikana,
peläten että kantajain näkeminen vaikuttaisi turmiollisesti sen
oikeudenmukaisuuteen. Sääkin ja taivaan kirkkaus vaikuttaa meissä
jonkinlaisen muutoksen, kuten sanoo seuraava Ciceron mainitsema
kreikkalainen säepari:

    _Tales sunt hominum mentes, quali pater ipse
    Iuppiter auctifera lustravit lampade terras_.[346]

Eivät ainoastaan kuumeet, lemmenjuomat ja suuret onnettomuudet
vaikuta mullistavasti arvosteluumme; mitättömimmät seikat maailmassa
tanssittavat sitä pillinsä mukaan; ja epäilemätöntä on, vaikkemme sitä
huomaisikaan, että jos pysyväinen kuume voi kokonaan lamauttaa sielumme
voimat, niin vuoropäiväinenkin omassa määrässään ja suhteellisesti
vaikuttaa siinä jonkinlaisen muutoksen; jos halvaus kokonaan pimittää
ja sammuttaa järkemme valon, niin on varmaa, että nuhakin sitä
himmentää; ja siten tuskin voidaan tavata ainoatakaan tuntia elämässä,
jolloin järkemme olisi asianmukaisessa tilassa, ruumiimme kun on niin
monien alituisten muutosten alainen ja niin monenmoisilla kojeilla
varustettu, että uskon lääkäreitä, kun he huomauttavat, kuinka
harvinaista on, ettei ainakin joku niistä ole epäkunnossa.

Muutoin tätä tautia ei huomaa niin helposti, ellei se ole aivan
tavattoman kova ja parantumaton, koska järki aina menee menoaan,
kierossakin, untuvanakin ja rampana, tekemisissään niin valheen
kuin totuudenkin kanssa; niin ollen on vaikea huomata sen erehdystä
ja epäkuntoon joutumista. Kutsun yhä järjeksi tuota näennäistä
ymmärryskykyä, jonka jokainen kehittää itsessään; tämä järki, jollaisia
voi olla sata erilaista samasta asiasta, se on lyijystä ja vahasta
tehty ase, venyväinen, taipuvainen, kaikkiin katsantotapoihin ja
mittoihin mukautuva; tarvitsee vain osata käännellä sitä. Niin hyvä
aikomus kuin tuomarilla lieneekin, niin voi, jollei hän visusti
tarkkaa itseänsä, jota harvat viitsivät tehdä, puolueellisuus ystävää,
sukulaista, kauneutta kohtaan ja kostonhalu, eivätkä vain niin painavat
seikat, vaan myös tuo satunnainen vaisto, joka saa meidät suosimaan
toista enemmän kuin toista ja järjeltä lupaa kysymättä ratkaisee,
minkä kahdesta samanlaisesta esineestä valitsemme, tahi jokin muu
yhtä joutavanpäiväinen hämärä vaikutin huomaamatta aiheuttaa hänen
arvostelussaan suosiollisuutta tahi epäsuosiota jotakin oikeusasiaa
kohtaan ja panna vaa'an kallistumaan.

Minä, joka pidän itseäni tarkemmin silmällä ja katseeni lakkaamatta
suunnattuina itseeni, niinkuin mies, jolla ei ole suurin tekemistä
muualla,

                 _quis sub Arcto
    rex gelidae metuatur orae,
    quid Tiridatem terreat, unice
    securus_,[347]

tuskin uskaltaisin kertoa, kuinka paljon häilyväisyyttä ja heikkoutta
huomaan itsessäni: kantani on niin epävakava ja huonosti perusteltu,
huomaan sen niin helpoksi kumota ja niin valmiiksi horjumaan, ja
mielipiteeni niin vakaantumattomaksi, että syömättömänä tunnen olevani
toinen mies kuin aterian jälkeen. Jos terveyteni ja kaunis, kirkas
päivä mieltäni hivelevät, niin olen rakastettava mies; jos minulla on
liikavarvas painamassa jalkaani, niin olen ärtyisä, epämiellyttävä ja
juro; sama hevosen juoksutapa tuntuu minusta milloin rasittavalta,
milloin helpolta, sama tie nyt lyhyemmältä, toisen kerran pitemmältä,
sama muoto milloin enemmän, milloin vähemmän miellyttävältä; milloin
kykenen kaikkeen, milloin en kykene mihinkään; mikä minua nykyhetkellä
ilahduttaa, se minua kerran surettaa. Mieltäni myllertävät lukemattomat
sokeat ja satunnaiset liikutukset: joko olen melankoolisella tahi
koleerisella tuulella, ja omalla luvallaan vallitsee minussa milloin
mieliharmi, milloin hilpeys.

Kun avaan kirjoja, olen ehkä huomannut jossakin kohdassa erinomaista
kauneutta, joka on tenhonnut mieleni; jos joskus toiste satun palaamaan
samalle kohdalle, niin turhaan sitä kääntelen puolelle ja toiselle,
turhaan sitä taivuttelen ja käsittelen, se on outo ja muodoton möhkäle
minulle. Kirjoitelmissanikaan en aina tunne ensimmäisen ajatukseni
sävyä, nähdessäni sen jälleen; en tiedä, mitä olen tahtonut sanoa, ja
pilaan usein asiani korjailemalla ja panemalla niihin uuden ajatuksen,
kun en enää ymmärrä alkuperäistä, joka oli parempi. Minä vain horjun
edes takaisin: älyni ei aina kulje eteenpäin, se häilyy, se harhailee

                         _velut minuta magno
    deprensa navis in mari, vesaniente vento_.[348]

Useasti, kun harjoituksen vuoksi ja huvikseni olen ottanut
puolustaakseni omalle kannalleni päinvastaista mielipidettä, niinkuin
usein kernaasti teen, järkeni, kääntäen huomionsa sille taholle, sitoo
minut siihen niin lujasti, etten enää huomaa ensimmäisen mielipiteeni
oikeutusta, vaan luovun siitä. Minä ikäänkuin vedän itseni mukaani
sinne, minne päin kallistan itseäni, olkoonpa se mille puolelle
tahansa, ja menen mennessäni omasta painostani.

Jokainen voisi kai sanoa itsestään jotenkin samaa, jos hän tarkkaisi
itseään niin kuin minä; saarnaajat tietävät, että mielenliikutus, joka
heidät valtaa puhuessa, yllyttää heidän uskoansa; ja että suuttuessamme
äidymme kovemmin puolustamaan väitettämme, juurrutamme sen itseemme ja
pidämme siitä kiinni ankarammin ja jyrkemmin kuin kiihkottomalla ja
levollisella mielellä ollessamme. Te selostatte yksinkertaisesti jonkin
asian asianajajalle; hän vastaa horjuen ja epäröiden; te tunnette, että
hänelle on yhdentekevää, kumpaa riitapuolta hän ottaa puolustaaksensa;
mutta, jos olette antaneet hänelle hyvän maksun, jotta hän tarttuisi
asiaan ja asettuisi siinä määrätylle kannalle, jos se alkaa kiinnittää
hänen mieltänsä, jos hänen harrastuksensa siihen on lämminnyt,
niin hänen järkensä ja tietonsa lämpiää samalla; kas silloin hänen
ymmärrykselleen näyttäytyy ilmeinen ja epäilemätön totuus, hänelle
koittaa siinä aivan uusi valo, hän uskoo sen täydellä todella ja on
vakuutettu, että se on niin. Vieläpä melkein luulen, että kiihko, joka
syntyy harmista ja itsepäisyydestä esivallan ja vaaran painostusta ja
ankaruutta vastaan tahi maineen halu on ajanut monenkin miehen pitämään
kiinni aina polttoroviolle asti mielipiteestä, jonka puolesta hän
ystäviensä kesken ja vapaudessaan ei olisi halunnut polttaa sormensa
päätäkään.

Ruumiillisien intohimojen sielullemme antamat työnnit ja sysäykset
vaikuttavat siihen suuresti; mutta vielä voimakkaammin sen omat
intohimot, joiden vallassa se on niin kovin, että ehkä voi väittää,
ettei sitä mikään muu aja liikkeelle, kuin sen omien tuulten henki,
ja että, jos ne eivät sitä liikuttaisi, se pysyisi toimimatta, kuten
aavalla merellä laiva, jonka tuulet jättävät apuansa vaille; ja ken
niin väittäisi, asettuen peripateetikkojen kannalle, se ei tekisi
meille suurta vääryyttä, koska on tunnettua, että useimmat sielun
kauneimmista toiminnoista lähtevät tästä intohimojen antamasta
sysäyksestä ja tarvitsevat sitä. Urhoollisuus, sanovat he, ei
voi kehittyä täydelliseksi ilman vihanpuuskan avustusta; _semper
Aiax fortis, fortissimus tamen in furore;_[349] eikä ilkiöiden
ja vihollisten kimppuun käy kyllin tarmokkaasti se, joka ei ole
vihoissaan; ja he vaativat, että asianajajan tulee nostattaa
suuttumusta tuomareissa, saadakseen heiltä oikeutta.

Intohimot yllyttivät toimimaan Themistokleen, yllyttivät Demostheneen,
ja ovat ajaneet filosofit tekemään tutkimuksia, valvomaan öitä ja
matkustamaan vieraille maille, ne kannustavat meitä kunniaan, oppiin ja
terveyteen, jotka ovat hyödyllisiä tarkoitusperiä; ja tuo haluttomuus
kärsimään surua ja mielipahaa on omiaan pitämään omassatunnossa
vireillä synnintuntoa ja katumusta, ja saa meidät tuntemaan Jumalan
vitsaukset meidän parannukseksemme ja esivallan määräämän kurituksen
vitsaukset; myötätunto on kannustimena armahtavaisuuteen; ja pelkomme
tekee meidät viisaiksi varjelemaan ja hoitamaan itsemme; ja kuinka
monta jaloa tekoa aiheuttaakaan kunnianhimo, kuinka monta ylpeys!
Lyhyesti, ei mitään erinomaista ja toimitarmoista hyvettä ole ilman
jonkinlaista tavallista voimakkaampaa mielenliikutusta. Eikö tämä
ehkä ole yksi syy, joka on saanut epikurolaiset vapauttamaan Jumalan
kaikesta huolenpidosta ja murheesta meidän asioistamme, koskapa
hän ei voinut osoittaa hyvyyttänsäkään meitä kohtaan järkyttämättä
levollisuuttaan intohimoilla, jotka ovat kuin kannustimina ja
kiihoittimina ajamassa sielua hyveellisiin tekoihin? Vai uskoivatko
he toisin ja pitivät niitä ikäänkuin myrskyinä, jotka viekoittelevat
sielun häpeällisellä tavalla pois sen rauhallisuudesta? _Ut maris
tranquillitas intelligitur, nulla, ne minima quidem, aura fluctus
commovente; sic animi quietus et placatus status cernitur, quum
perturbatio nulla est, qua moveri queat_.[350]

Mitä ymmärryksen ja järjen eri tiloja, mitä ristiriitaisia ajatustapoja
tarjoovatkaan nähtäviksemme erilaiset intohimomme! Mitä luottamusta
meillä siis voi olla sellaiseen, joka on niin epävakava ja vaihteleva,
joka luonnostaan on kiihkon herruuden alainen, ja toimii aina vain
pakonalaisena, eikä omassa vapaudessaan? Jos järkemme on itse
sairaudesta ja sekasorrosta riippuvainen, jos sen on pakko vastaanottaa
intohimolta ja yltiöllisyydeltä vaikutelmansa asioista, niin mitä
luotettavuutta me voimme siltä odottaa?

Eikö filosofia ole liian rohkea arvellessaan, että ihmiset suorittavat
suurimmat ja eniten jumaluutta lähentelevät tekonsa ollessaan
suunniltaan, raivoissaan ja mielettöminä? Me tulemme paremmiksi, kun
menetämme järkemme ja se joutuu huumaustilaan; ne molemmat luonnolliset
tiet, joita myöten voimme päästä jumalten työhuoneeseen ja siellä nähdä
edeltäpäin kohtaloiden kulun, ovat raivo ja uni. Tämä on lystikästä
ajatella: kun intohimot vääntävät sijoiltaan järkemme, niin meistä
tulee hyveellisiä; kun raivo tahi kuoleman kuva riistää sen meiltä
kokonaan, niin meistä tulee profeettoja ja tietäjiä. En koskaan ole
kernaammin uskonut filosofian puheita. Puhdas innoitus, jonka pyhä
Totuus on puhaltanut filosofian mieleen, se pakottaa sen vastoin omaa
väitettänsä tunnustamaan, että sielumme rauhallinen tila, sen vakava
tila, tervein tila, minkä filosofia sille voi luoda, ei ole sen paras
tila; valvova tilamme on untelompi kuin uni; viisautemme ei ole niin
viisas kuin mielettömyys; unemme ovat arvokkaampia kuin järkipuheemme;
huonoin tila, minkä voimme valita, on se, että emme ole suunniltamme.
Mutta eikö filosofia luule meillä olevan kylliksi älyä huomataksemme,
että se ääni, joka sanoo sielun ruumiista vapaana ollessaan olevan niin
selvänäköisen, niin suuren niin täydellisen, ja ruumiissa ollessaan
niin maallisen, tietämättömän ja sokean, se on ääni, joka lähtee tuossa
maallisessa, tietämättömässä ja sokeassa ihmisessä olevasta sielusta,
ja siitä syystä ääni, johon ei voi luottaa, ja jota ei voi uskoa?

Luonnonlaatuni kun on tarmoton ja hidas, niin minulla ei ole suurta
kokemusta noista ankarista mielenkuohuista, joista enimmät äkkiä
yllättävät sielumme, antamatta sille aikaa malttaa mieltänsä. Mutta
vaikka se intohimo, jonka sanotaan syntyvän nuorten miesten sydämessä
joutilaisuudesta, kehittyykin aikaa myöten ja asteittain kasvaen,
niin se aivan ilmeisesti niille, jotka ovat koettaneet asettua sen
mahtia vastustamaan, kuvaa sitä voimakasta kääntymystä ja muutosta,
joka järjessämme tapahtuu. Olen ennen aikaan koettanut panna parastani
kestääkseni ja lannistaakseni sen, sillä kaukana siitä, että olisin
niitä, jotka kutsuvat luokseen paheita, en lähde niiden seuraan,
elleivät ne tempaa minua mukaansa; tunsin sen syntyvän, kasvavan ja
karttuvan vastustuksestani huolimatta, ja vihdoin tarttuvan minuun ja
valtaavan minut aivan näkevänä ja elävänä siihen määrään, että kaikki
ikäänkuin huumeessa alkoi minusta näyttää toiselta kuin tavallisesti;
näin himoitsemani esineen avujen ilmeisesti suurenevan ja kasvavan
ja tunsin mielikuvitukseni tuulen niitä pullistavan ja paisuttavan,
yritykseni vaikeuksien helpponevan ja tasoittuvan, järkeni ja
omantuntoni väistyvän takaisin; mutta tuon hehkun hälvettyä sieluni
yhdessä silmänräpäyksessä kuin salaman kirkkaassa valossa näkevän
jälleen kaikki toisin, muuttavan tilaa ja arvostelutapaa, peräytymisen
vaikeuksien minusta näyttävän suurilta ja voittamattomilta ja samojen
esineiden aivan toisen tuntuisilta ja näköisiltä kuin miltä himon hehku
oli saanut ne minusta näyttämään. Kumpi oli totuudenmukaisempaa? Pyrrho
ei sitä tiedä. Me emme ole koskaan tautia vailla; kuumeissa meitä
milloin polttaa, milloin vilustaa; polttavan intohimon tilasta vaivumme
taas viluttavan intohimon tilaan; minkä verran olin heittäytynyt
eteenpäin, saman verran paiskaudun jälleen taaksepäin:

    _Qualis ubi alterno procurrens gurgite pontus
    nunc ruit ad terras, scopulosque superiacit undam
    spumeus, extremamque sinu perfundit arenam;
    nunc rapidus retro, atque aestu revoluta resorbens
    saxa, fugit, littusque vado labente relinquit_.[351]

Mutta nyt tämän vaihemielisyyteni tunnosta on minussa syrjäseurauksena
kehittynyt jonkinlainen katsantokannan vakavuus, enkä ole paljoakaan
muuttanut ensimmäisiä ja luontaisia mielipiteitäni; sillä niin
todennäköiseltä kuin uutuus tuntuukin, niin en helposti vaihda,
koska pelkään menettäväni siinä kaupassa; ja koska kerran en kykene
valitsemaan, niin hyväksyn toisten suorittaman valinnan ja pysyn
sillä kannalla, mille Jumala on minut asettanut; muutoin en voisi
varjella itseäni pyörimästä lakkaamatta. Siten olen, Jumalan armon
avulla, säilyttänyt itseni ehjänä, vapaana omantunnon myrskyistä ja
levottomuuksista, uskontomme vanhoissa uskoissa, huolimatta niin
monista aikamme synnyttämistä lahkoista ja eriseuroista. Muinaisajan
kirjailijain teokset, tarkoitan hyvät teokset, runsassisältöiset ja
luotettavat, houkuttelevat minut puoleensa ja saavat minut taipumaan
melkeinpä mihin tahtovat. Se, mikä minulla on kädessäni, näyttää
minusta aina etevimmältä; minusta ne ovat oikeassa kukin vuoroonsa,
vaikka ne ovat ristiriidassa keskenään; se helppous, jolla älykkäät
henget tekevät todennäköiseksi minkä tahtovat, ja jonka vuoksi ei ole
mitään niin eriskummaista, etteivät he yrittäisi antaa sille kylliksi
väriä pettääkseen minunlaiseni yksinkertaisen miehen, se osoittaa
ilmeisesti heidän todistuksensa heikkouden. Taivas ja tähdet ovat
liikkuneet kolme tuhatta vuotta; niin olivat kaikki ihmiset uskoneet,
kunnes Kleanthes Samoslainen, tahi Theophrastoksen mukaan Niketas
Syrakusalainen, keksi väitteen, että maa liikkuu, kiertäen akselinsa
ympäri pitkin eläinradan kaltevaa kehää; ja meidän aikanamme on
Kopernikus niin hyvin perustellut tuon opin, että hän johtaa siitä
sangen säännöllisesti kaikki astrologiset seuraukset. Mitä päätämme
tästä muuta kuin että meidän ei tule välittää siitä, kumpiko on asian
laita? Ja kuka tietää, eikö kolmas mielipide tuhannen vuoden kuluttua
kumoa molempia edellisiä?

    _Sic volvenda aetas commutat tempora rerum:
    quod fuit in pretio, fit nullo denique honore,
    porro aliud succedit et e contemptibus exit,
    inque dies magis appetitur floretque repertum
    laudibus, et miro est mortales inter honore_.[352]

Siis, kun meille julistetaan jotakin uutta oppia, niin meillä on
täysi syy epäillä sitä ja muistaa, että ennenkuin se oli keksitty,
sen vastakohta oli huudossa, ja samoin kuin ensinmainittu on kumonnut
tämän, niin saattaa vastaisuudessa ilmestyä kolmas keksintö, joka
samoin sotii toista vastaan. Ennenkuin Aristoteleen julistamat
perustotuudet pääsivät arvoon, tyydyttivät toiset perustotuudet
ihmisjärjen, niinkuin nämä nyt tyydyttävät meidät. Mikä valtakirja
näillä on, mikä erikoisoikeus siihen, että meidän kekseliäisyytemme
kulun pitäisi pysähtyä niihin, ja että niiden tulisi kaikkina
tulevina aikoina vallita meidän uskoamme? Ne eivät ole mahdottomammat
syrjäyttää kuin niiden edeltäjät olivat. Kun minua ahdistetaan uudella
todistelulla, niin tulee minun ajatella, että mitä minä en voi
tyydyttää, sen on joku toinen tyydyttävä; sillä on perin typerää uskoa
kaikki se näennäinen, josta emme voi irtautua; siten kävisi niin, että
koko suuren yleisön (ja me kuulumme kaikki suureen yleisöön) usko voisi
kieppua ympäri kuin tuuliviiri; sillä sen sielun, se kun on pehmeä ja
vastustuskykyä vailla, olisi pakko ottaa vastaan lakkaamatta toisia ja
taas toisia vaikutelmia, jälkimmäinen kun aina pyyhkisi pois edellisen
jättämän jäljen. Ken pitää itseään heikkona, sen tulee vastata,
niinkuin oikeuden edessä, puhuvansa asiasta neuvonantajalleen, tahi
turvautua viisaampiin, joilta on saanut opetuksensa.

Kuinka kauan aikaa on lääketiede ollut maailmassa? Kerrotaan, että
eräs uusi tulokas, jonka nimi on Paracelsus, muuttaa ja mullistaa
vanhojen sääntöjen koko järjestelmän, ja väittää, että tähän hetkeen
asti se ei ole tehnyt muuta kuin vienyt ihmisiä surman suuhun. Uskon,
että hän helposti näyttää sen toteen; mutta ei olisi mielestäni kovin
viisasta uskoa henkeäni hänen uuden kokemuksensa todistusvälineeksi.
Ei pidä uskoa ketä tahansa, sanoo sääntö, sillä kuka tahansa voi sanoa
mitä tahansa. Eräs ammattimies näiden luonnonopillisten uutuuksien
ja parannusten alalla sanoi minulle jonkin aikaa sitten, että kaikki
vanhan ajan ihmiset olivat ilmeisesti erehtyneet laskuissaan tuulien
luonnosta ja liikkeistä, minkä hän lupasi tehdä minulle aivan
silminnähtäväksi ja kouraantuntuvaksi, jos tahdoin kuunnella häntä.
Kun olin vähän aikaa kärsivällisesti kuunnellut hänen todistelujaan,
jotka olivat varsin todennäköisiä, sanoin hänelle: "Kuinka siis!
Ne jotka harjoittivat merenkulkua Theophrastoksen lakien mukaan,
kulkivatko ne länteenpäin, suunnatessaan matkansa itään? Kulkivatko
ne sivullepäin, tahi taaksepäin?" -- "Se oli onnen kauppa", vastasi
hän; "joka tapauksessa he erehtyivät". Sanoin hänelle siihen, että
mieluummin uskoin tosiasioita kuin järkipuheita. Mutta nepä sotivatkin
usein toisiaan vastaan, ja minulle on sanottu, että geometriassa
(joka luulee saavuttaneensa korkeimman varmuudenasteen tieteiden
joukossa) on ehdottoman sitovia todistuksia, jotka kumoavat kokemuksen
osoittaman totuuden, niinkuin Jacques Peletier sanoi minulle kotonani
löytäneensä kaksi viivaa, jotka lähenivät toisiaan yhtyäkseen, ja
joista hän kuitenkin todisti, etteivät ne koskaan ikipäivinä voisi
päästä koskettamaan toisiaan. Ja pyrrholaiset eivät käytä todistuksiaan
ja järkeään muuhun kuin kumotakseen minkä kokemus on osoittanut
ilmeiseksi; ja ihmeellistä on, mihin määrään saakka meidän notkea
järkemme on heitä totellut tuossa tarkoituksessa kumota ilmeisiä
tosiasioita; he näet todistavat yhtä sitovasti, että me emme liiku,
että emme puhu, ettei ole mitään painavaa eikä lämmintä, kuin me
todistamme mitä todennäköisimmät asiat.

Ptolemaios, joka oli suuri merkkimies, oli määrännyt meidän maailmamme
rajat; kaikki muinaiset filosofit luulivat tuntevansa sen koon, paitsi
eräitä syrjäisiä saaria, jotka saattoivat jäädä heidän tietopiirinsä
ulkopuolelle; tuhat vuotta sitten olisi ollut pyrrholaisuutta epäillä
kosmografiatiedettä ja sen väitteitä, jotka jokainen hyväksyi; oli
kerettiläisyyttä uskoa antipodeja olevan olemassa; ja nyt meidän
aikanamme on vasta löydetty ääretön ala mannermaata, ei yksityinen
saari eikä seutu, vaan melkein yhtä laaja alue kuin se, minkä ennen
tunsimme. Nykyajan maantieteilijät tietysti vakuuttavat, että nyt on
kaikki löydetty ja kaikki nähty;

    _nam quod adest praesto, placet et pollere videtur_.[353]

Mutta tahtoisinpa tietää, eikö olisi typerää, jos kerran Ptolemaios on
muinoin erehtynyt asiasta järkensä esittämiin perustuksiin nojaten, nyt
luottaa siihen, mitä nämä siitä sanovat, ja eikö ole luultavampaa, että
se suuri kappale, jota me sanomme Maailmaksi, on jotakin kokolailla
toista, kuin mitä me päättelemme sen olevan.

Platon sanoo, että se muuttaa ulkomuotoa joka suuntaan, että taivas,
tähdet ja aurinko joskus kääntävät päin vastoin sen liikkeen, jonka
näemme niillä olevan, muuttaen idän länneksi. Egyptin papit sanoivat
Herodotokselle, että heidän ensimmäisestä kuninkaastaan lukien, josta
ajasta oli vähän päälle yksitoista tuhatta vuotta (ja he näyttivät
hänelle kaikkien kuningastensa luonnon mukaan veistetyt kuvapatsaat),
aurinko oli muuttanut rataa neljä kertaa; että meri ja maa vaihtuvat
vuorotellen toinen toiseksensa; että maailman synty on rajoittamaton.
Aristoteles ja Cicero sanovat samoin, ja eräs meikäläisistä väittää,
kutsuen todistajikseen Salomon ja Esaian, että se on ikivanha,
kuolevainen, ja syntyy uudestaan monin vuoroin; välttääkseen näitä
vastakohtia, että Jumala on ollut joskus luoja ilman luontokappaletta;
että hän on ollut toimetonna; että hän on luopunut toimettomuudestaan,
ryhtyen tähän työhön, ja että hän siis on muutoksen alainen.
Kuuluimmassa kreikkalaisista koulukunnista maailmaa pidetään jumalana,
toisen suuremman jumalan luomana, ja se on kokoonpantu ruumiista ja
sielusta, joka sijaitsee sen keskustassa, leviten musikaalisissa
rytmeissä sen kehälle; se on jumalallinen, sangen onnellinen, sangen
suuri, sangen viisas, iankaikkinen; siinä on toisia jumalia, maa, meri,
tähdet, jotka pitävät toisiaan sopusuhtaisessa ja lakkaamattomassa
liikkeessä ja jumalaisessa tanssissa, milloin kohdaten toisensa,
milloin loitoten toisistaan, piiloutuen, näyttäytyen, vaihtaen
järjestystä milloin eteen-, milloin taaksepäin. Herakleitos väitti
maailman olevan kokoonpannun tulesta, ja kohtaloiden määräyksestä
sen piti kerran syttyä ja purkautua tuleksi, ja syntyä vielä kerran
uudelleen. Ja ihmisistä sanoo Apuleius: _singillatim mortales, cunctim
perpetui_.[354]

Aleksanteri kirjoitti äidilleen erään egyptiläisen papin kertomuksen,
joka perustui heidän muistomerkkeihinsä ja todisti tämän kansakunnan
vanhuuden äärettömäksi ja käsitti toisten maiden synnyn ja edistyksen
totuuden mukaisesti. Cicero ja Diodorus sanovat aikanaan, että
khaldealaiset pitivät luetteloa yli neljästä sadasta tuhannesta
vuodesta; Aristoteles, Plinius ja muut, että Zoroaster eli kuusi
tuhatta vuotta ennen Platonin aikaa. Platon sanoo, että Saïs-kaupungin
asukkailla on kirjallisia muistomerkkejä kahdeksan tuhannen vuoden
ajalta, ja että Athenan kaupunki rakennettiin tuhat vuotta ennen
mainittua Saïs-kaupunkia. Epikuros sanoo, että samalla kuin oliot ovat
täällä sellaisina kuin ne näemme, ne ovat aivan samanlaisina ja samassa
muodossa monissa toisissa maailmoissa; ja sen hän olisi sanonut vielä
suuremmalla varmuudella, jos hän olisi nähnyt niin eriskummaisissa
esimerkeissä tuon uuden Länsi-Intian maailman ja meidän nykyisen ja
entisen maailmamme yhtäläisyydet ja yhdenmukaisuudet.

Itse asiassa olen usein, tarkastellessani sitä, mitä on tullut
tietoomme tämän maallisen yhteiskuntajärjestyksen kehityksestä,
ihmetellen huomannut, kuinka yhtäpitäviä ovat niin lukuisat paikassa
ja ajassa sangen kaukana toisistaan olevat kansanomaiset eriskummaiset
luulot ja villit tavat ja uskot, jotka eivät miltään kannalta katsoen
näytä riippuvan meidän luontaisesta ymmärryksestämme. Ihmishenki on
suuri ihmeitten tekijä! Mutta tuossa yhtäpitäväisyydessä on jotakin
vielä oudomman näköistä; se tavataan myöskin nimissä ja lukemattomissa
muissa seikoissa: niinpä siellä tavattiin kansakuntia, jotka
tietääksemme eivät koskaan olleet kuulleet mitään meistä ja joiden
keskuudessa ympärileikkausta pidettiin arvossa; kansakuntia, joilla
oli valtioita ja suuria yhteiskuntia, joita hoitivat naiset ilman
miesten avustusta; toisia, joiden keskuudessa meidän paastoamisemme ja
paastonaikamme olivat edustettuina, ja niihin lisättynä pidättäytyminen
naisista; toisia, jotka monin tavoin pitivät arvossa meidän ristejämme:
yhtäällä niillä korotettiin hautajaisten kunniaa, toisaalla käytettiin
niitä, ja nimenomaan pyhän Andreaan ristiä, torjumaan öisiä näkyjä
ja pantaviksi lasten vuoteille noituuksia vastaan, toisessa paikassa
tavattiin sangen korkea puinen risti, jota palveltiin sateen jumalana,
ja se oli sangen kaukana mannermaalla. Siellä tavattiin meikäläisten
kurituslaitosten sangen tarkka vastine, piispanhiippojen käyttö,
pappien naimattomuus, uhriteurasten sisälmyksistä ennustamisen taito,
pidättäytyminen kaikenlaisesta lihasta ja kalasta heidän ruuassaan,
pappien tapa käyttää jumalanpalvelusta toimittaessaan erikoista,
eikä kansan, kieltä, ja tuo käsitys, että ensimmäisen jumalan oli
karkoittanut toinen, hänen nuorempi veljensä; että ihmiset luomisen
jälkeen nauttivat kaikkia hyvyyksiä, mutta että näitä sittemmin on
supistettu heidän syntiensä tähden, muutettu heidän aluettaan ja
huononnettu heidän luonnollista asemaansa; että muinoin taivaan vesien
paisumus hukutti heidät; että siitä pelastui vain harvoja perheitä,
jotka heittäytyivät korkealla oleviin vuorenrotkoihin, joiden suut
he, suljettuaan sinne sisälle monenlaisia eläimiä, tukkesivat, niin
että vesi ei päässyt niihin; että kun he huomasivat sateen lakkaavan,
he päästivät ulos koiria, ja kun nämä olivat palanneet puhtaina ja
märkinä, he päättivät, että vesi vielä tuskin oli laskenut; kun he
sitten, laskettuaan ulos toisia koiria, näkivät näiden palaavan
likaisina, lähtivät he ulos kansoittamaan jälleen maailman, jonka he
huomasivat olevan täynnä pelkkiä käärmeitä.

Eräässä paikassa tavattiin vakaumus viimeisestä tuomiosta, niin että
asukkaat pahastuivat tavattomasti espanjalaisille, jotka heittivät
hajalleen kuolleiden luut, kaivaessaan kalleuksia haudoista, ja he
sanoivat, että nuo hajanaiset luut eivät voisi helposti jälleen
liittyä toisiinsa; tavattiin vaihtokauppa, eikä muunlaista kauppaa
markkinoita ja toripäiviä tätä tarkoitusta varten; kääpiöitä ja
rujoja henkilöitä ruhtinasten pöytäin koristuksina; heidän lintujensa
luonnon mukaan sovitettu ajohaukan käyttö metsästykseen; tyrannimaisia
ylimääräisiä veroja; herkullisia puutarhantuotteita; tansseja,
nuoralla tanssijain hyppyjä, soitinmusiikkia; vaakunakilpiä; pallo-,
noppa-ja arpapelejä, johon viimemainittuun he usein innostuvat siihen
määrään, että panevat itsensä ja vapautensa peliin; ei muunlaista
lääketaitoa kuin taikoja; kuvioilla kirjoittamisen tapa; usko, että oli
yksi ainoa ensimmäinen ihminen, kaikkien kansojen isä; sellaisen Jumalan
palvonta, joka eli muinoin ihmisenä täydellisessä neitseellisyydessä,
paastossa ja katumuksessa, saarnaten luonnon ja uskonnollisten menojen
lakia, ja joka katosi maailmasta ilman luonnollista kuolemaa; luulo,
että oli olemassa jättiläisiä; tapa päihdyttää itsensä heidän juomillaan
ja juoda aikalailla; uskonnollisia koristeita, joihin on maalattu
kuolleiden luita ja päitä; messupaitoja, vihkivettä, vihkivesi-viuhkoja;
naisia ja palvelijoita, jotka kilvan tarjoutuvat poltettaviksi ja
haudattaviksi kuolleen aviomiehensä tahi herransa mukana; laki, että
vanhin poika perii koko omaisuuden, ja nuoremmalle ei varata muuta osaa
kuin että hänen on toteltava; tapa, että ylennettäissä johonkin
korkea-arvoiseen virkaan, se, joka ylennetään, ottaa toisen nimen ja
luopuu omastaan; tapa kaataa kalkkia vastasyntyneen lapsen polville ja
sanoa hänelle: "Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen
tuleman"; lintujen lennosta ennustamisen taito. Nuo meidän uskontomme
tyhjät varjot, jotka näkyvät eräissä näistä esimerkeistä, todistavat sen
arvokkuutta ja jumalallisuutta; se on jollakin tavoin hiipinyt sekä
kaikkien tämänpuolisten pakanakansain keskuuteen jonkin jäljittelyn
muodossa että myöskin noiden raakalaisten keskuuteen, ikäänkuin yleisen
ja yliluonnollisen ilmestyksen vaikutuksesta; sillä siellä tavattiin
myöskin usko kiirastuleen, mutta uudessa muodossa; saman vaikutuksen,
minkä me uskomme olevan tulella, uskovat he olevan kylmällä, ja
ajattelevat sielujen sekä puhdistuvan että saavan rangaistuksensa
äärettömän ankarasta kylmyydestä. Ja tämä esimerkki johtaa mieleeni
toisen huvittavan eroavaisuuden: samoin, näet, kuin siellä tavattiin
kansoja, joilla oli tapana pitää kalunsa päätä paljaana, ja jotka
leikkasivat siitä pois nahan muhamettilaiseen ja juutalaiseen tapaan,
samoin tavattiin toisia, jotka niin tunnontarkasti karttoivat sen
paljastamista, että he pitivät nahkaa hyvin huolellisesti pienillä
nauhoilla venytettynä ja sidottuna sen päälle, peläten, että se pistäisi
näkyviin; ja myöskin sen eroavaisuuden, että niinkuin me kunnioitamme
kuninkaita ja juhlia koristautumalla siisteimmillä vaatteilla mitä
meillä on, niin eräillä seuduilla alamaiset, osoittaakseen koko
eriarvoisuutensa ja nöyryytensä kuningastaan kohtaan, esiintyivät hänen
edessään huonoimmissa vaatteissaan, ja astuessaan palatsiin vetivät
jonkin vanhan rikkinäisen puvun hyvän pukunsa ylle, jotta kaikki loisto
ja koreus jäisi heidän herrallensa. Mutta jatkakaamme!

Jos luonto sulkee tavallisen kehityksensä rajojen piiriin, kuten
kaiken muun, niin myöskin ihmisten uskot, arvostelut ja mielipiteet;
jos näillä on kiertokulkunsa, aikakautensa, syntynsä ja kuolemansa,
niinkuin kaaleilla; jos taivas niitä mullistelee ja muuttelee
mielensä mukaan, niin mikä mahtava ja pysyväinen arvovalta on
meidän katsottava niillä olevan? Jos meille kokemuksen nojalla on
aivan varmaa, että olentomme muoto riippuu ilmasta, ilmastosta ja
maanlaadusta siellä, missä synnyimme, ei vain ihonväri, ruumiin koko
ja rakenne, esiintymistavat, vaan myöskin sielun kyvyt; _et plaga
coeli non solum ad robur corporum, sed etiam animorum facit_,[355]
sanoo Vegecius; ja jos se jumalatar, joka perusti Athenan kaupungin,
valitsi sen paikaksi senluontoisen seudun, että se teki ihmiset
järkeviksi, kuten Egyptin papit ilmoittivat Solonille; _Athenis
tenue coelum; exquo etiam acutiores putantur Attici; crassum Thebis;
itaque pingues Thebani et valentes;_[356] niin että samoin kuin
hedelmät ja eläimet tulevat erilaisia, myöskin ihmiset ovat synnystään
enemmän ja vähemmän sotaisia, oikeudenmukaisia, kohtuullisia ja
kuuliaisia, yhtäällä viinaan meneviä, toisaalla varkaansekaisia tahi
huorimuksia, missä herkkiä taikauskoon, missä vääräuskoisuuteen,
missä taipuvaisia vapauteen, missä orjuuteen, kykeneviä johonkin
tieteeseen tahi taiteeseen, kömpelöitä tahi älykkäitä, tottelevaisia
tahi kapinallisia, hyviä tahi pahoja sen paikan laadun mukaan, mihin
he ovat asettuneet, ja niin että ne, kuten puut, muuttavat luontoa,
jos ne siirretään toiseen paikkaan, mikä oli syynä, jonka vuoksi
Kyyros ei tahtonut sallia persialaisten lähteä maastaan, kolkosta ja
mäkisestä, asettuakseen toiseen lauhkeaan ja tasaiseen, sanoen, että
möyheät ja pehmeät maat tekevät ihmiset veltoiksi, ja hedelmälliset
heidän henkensä hedelmättömiksi; -- jos näemme milloin toisen tieteen
ja uskon, milloin toisen kukoistavan, jonkin taivaallisen vaikutuksen
voimasta, toisen vuosisadan synnyttävän toisenlaisia luonteita ja
totuttavan ihmiskunnan toisenlaisiin tapoihin, ihmisten henkien olevan
milloin voimakkaita, milloin laihoja, kuten peltomme; -- niin miten
käy kaikkien noiden jalojen etuoikeuksien, joista me ylpeilemme? Koska
yksi viisas mies voi erehtyä, ja sata miestä, ja monet kansat, vieläpä
ihmiskunta, meidän tietääksemme, erehtyy useampien vuosisatojen aikana
tässä tahi tuossa asiassa, niin mitä varmuutta meillä on siitä, että
se joskus lakkaa erehtymästä, ja että se tällä vuosisadalla ei ole
väärässä?

Minusta tuntuu, että muiden kyvyttömyytemme todistusten joukossa ei
pidä unohtaa sitä, että ihminen ei toiveissaankaan osaa löytää sitä,
mitä hän tarvitsee; että, en tahdo sanoa nauttiessamme, mutta emme edes
mielikuvituksessammekaan emmekä toivomuksissamme voi olla yksimielisiä
siitä, mitä tarvitsemme tyydyttääksemme itsemme. Antakaamme ajatuksemme
leikellä ja ommella mielin määrin; se ei voi edes haluta sitä, mikä
sille on omiaan, eikä tyydyttää itseään:

                         _Quid enim ratione timemus
    aut cupimus? quid tam dextro pede concipis, ut te
    conatus non paeniteat, votique peracti_?[357]

Siitä syystä Sokrates pyysi jumalia vain antamaan hänelle sen, minkä
tiesivät olevan hänelle terveellistä, ja lakedaimonilaisten julkinen ja
yksityinen rukous sisälsi yksinkertaisesti, että se, mikä oli hyvää ja
kaunista, heille suotaisiin, ja jätti korkeimman mahdin ehdonvaltaan
sen eroittelemisen ja valikoimisen:

    _coniugium petimus, partumque uxoris; at illis
    notum qui pueri, qualisque futura sit uxor;_[358]

ja kristitty rukoilee Jumalaa, että hänen tahtonsa tapahtuisi,
välttääkseen sitä tukalaa asemaa, jonka runoilijat keksivät
Midas-kuninkaasta kertoessaan. Hän rukoili jumalia, että kaikki, mitä
hän koskettaisi, muuttuisi kullaksi; hänen rukouksensa kuultiin: hänen
viininsä muuttui kullaksi, hänen leipänsä kullaksi ja hänen patjansa
höyhenet, ja kullaksi hänen paitansa ja vaatteensa, niin että hän
tunsi toivomansa nauttimisen raskaana taakkana painavan itseänsä ja
huomasi saaneensa lahjaksi sietämättömän hyvän; hänen täytyi peruuttaa
rukouksensa:

    _attonitus novitate mali, divesque, miserque,
    effugere optat opes, et quas modo voverat, odit_.[359]

Puhukaamme minusta itsestäni: Nuorena ollessani rukoilin onnelta
yhtä hartaasti kuin mitään muuta Pyhän Mikaelin ritarin merkkiä;
sillä se oli silloin ranskalaisen aatelin korkein kunniamerkki ja
sangen harvinainen. Onni soi sen minulle hyväntahtoisesti; sen sijaan
että se olisi korottanut ja ylentänyt minut paikaltani, jotta sen
saavuttaisin, se kohteli minua paljon suosiollisemmin: se laski ja
alensi sen aina olkapäilleni asti ja alemmaksikin. Kun Kleobis ja Biton
Trophonius ja Agamedes olivat rukoilleet, edelliset jumalattareltaan,
jälkimmäiset jumalaltaan heidän hurskautensa arvoista palkintoa, saivat
he kuoleman lahjaksi; niin suuresti taivahisten mielipiteet siitä,
mitä tarvitsemme, eroavat meidän omista mielipiteistämme! Jumala voisi
meille suoda rikkaudet, kunniasijat, elämän ja terveydenkin joskus
vahingoksemme; sillä kaikki, mitä mielemme tekee, ei ole meille aina
terveellistä. Jos hän parantumisen sijaan lähettää meille kuoleman tahi
tautiemme pahenemisen, _virga tua et baculus tuus ipsa me consolata
sunt;_[360] hän tekee sen viisaan huolenpitonsa syistä, joka näkee sen,
mikä on meille tulevaa, paljoa varmemmin kuin me osaamme sen tehdä; ja
meidän tulee käsittää se hyvin päin, sangen viisaasta ja ystävällisestä
kädestä lähteneeksi:

                              _si consilium vis:
    permittes ipsis expendere numinibus, quid
    conveniat nobis, rebusque sit utile nostris ...
    cavior est illis homo quam sibi_,[361]

sillä jos heiltä pyydät kunnianosoituksia, korkeita virkoja, niin
pyydät heitä heittämään sinut taisteluun tahi arpapeliin, tahi jotakin
muuta, jonka päätös on sinulle tuntematon ja hyöty epäiltävä.

Filosofien kesken ei ole ankarampaa eikä tuimempaa taistelua kuin se,
jonka aiheuttaa kysymys ihmisen korkeimmasta hyvästä. Siitä syntyi
Varron laskujen mukaan kaksisataa kahdeksankymmentä kahdeksan lahkoa.
_Qui autem de summo bono dissentit, de tota philosophiae ratione
disputat_.[362]

    _Tres mihi convivae prope dissentire videntur,
    poscentes vario multum diversa palato:
    Quid dem? quid non dem? Renuis tu, quod iubet alter;
    quod petis, id sane est invisum acidumque duobus:_[363]

niin pitäisi luonnon vastata heidän kiistoihinsa ja väittelyihinsä.
Toiset sanovat, että korkein hyvämme on hyve; toiset, että se
on nautinto; toiset, luonnonmukaisuus; toiset, tieto; toiset,
tuskattomuus; toiset, että se on siinä, ettemme anna näennäisyyksien
pettää itseämme; ja oikkua näyttää muistuttavan tämä toinen vanhan
Pythagoraan lausuma:

    _nil admirari, prope res est una, Numici,
    solaque, quae possit facere et servare beatum_,[364]

joka on pyrrholaisen koulukunnan tarkoitusperä. Aristoteles pitää
hengen suuruuden merkkinä sitä, ettei mitään ihmettele, ja Arkhesilaos
sanoi, että kantansa puolustaminen ja mielipiteen jäykkyys ja
taipumattomuus olivat hyveet, mutta myöntyminen ja mukautuminen paheet
ja huonot puolet. Totta kyllä on, että mikäli hän sen väitti varmana
selviönä, hän poikkesi pyrrholaisuudesta. Kun pyrrholaiset sanovat,
että korkein hyvä on _ataraksia_, se on mielipiteen kallistumattomuus,
niin he eivät tarkoita sanoa sitä ehdottoman varmasti; mutta itse
heidän sielunsa liikesuunta, joka panee heidät välttämään jyrkänteitä
ja torjumaan sen, mikä on kirkasta ja selvää, tekee heille otolliseksi
tietyn mielipiteen ja panee heidät hylkäämään toisen.

Kuinka hartaasti toivonkaan, että minun eläissäni joko jollakulla
toisella tahi Justus Lipsiuksella, joka on oppinein mies, mikä meillä
on jäljellä, sangen hienoälyinen ja arvostelukykyinen, todella
minun Turnebukseni oikea veli, olisi halua, terveyttä ja kylliksi
rauhaa koota luetteloon, jaoitella ja luokitella niin rehellisesti
ja tarkasti, kuin meille on mahdollista, muinaisten filosofien
mielipiteet meidän olemuksestamme ja moraalistamme, heidän väittelynsä,
riitapuolten nauttima luottamus ja heidän kannattajansa ja esittää,
kuinka oppi-isät ja heidän kannattajansa ovat elämässään noudattaneet
opetuksiaan muistettavissa ja esikuvallisissa tapauksissa. Mikä kaunis
ja hyödyllinen teos siitä tulisikaan!

Muutoin, jos meidän on itseltämme saatava elämämme ohjeet, niin mihin
sekaannukseen joudummekaan? Sillä todennäköisintä, mitä järkemme
meille siinä suhteessa neuvoo, on se, että ylimalkaan jokaisen tulee
totella maansa lakeja, kuten kuuluu Sokrateen mielipide, jonka hän
sanoo jumalien hänelle neuvomaksi; ja mitä järkemme sillä tahtoo muuta
sanoa kuin että velvollisuudellamme on vain sattumasta riippuva ohje?
Totuuden tulee kaikkialla olla sama; jos ihminen tuntisi sellaisen
rehellisyyden ja oikeuden, joka olisi ruumistuneena johonkin ja
olemukseltaan todellinen, niin hän ei sitoisi sitä tämän tahi tuon
seudun tapojen laatuun; hyvä ei saisi muotoansa persialaisten tahi
intialaisten käsitystavalta. Ei mikään ole alinomaisemman vaihtelun
alaista kuin lait: eläissäni olen nähnyt kolmasti ja neljästi
muutettavan naapuriemme englantilaisten lakeja, ei vain niitä, jotka
koskevat valtiollisia asioita, joita ei tahdotakaan pysyttää vakavalla
kannalla, vaan niitäkin, jotka koskevat tärkeintä, mitä olla saattaa,
nimittäin uskontoa; ja se minua hävettää ja harmittaa, varsinkin kun
se on kansa, jonka kanssa minun paikkakuntalaiseni ovat olleet niin
läheisissä suhteissa, että talossani on vielä jäljellä eräitä jälkiä
meidän muinaisesta orpanuudestamme. Ja täällä meillä olen nähnyt
monen seikan, joka meille oli hengen rikos, tulevan lailliseksi; ja
me, jotka olemme muista riippuvia, saatamme sotaonnen epävarmuuden
vuoksi kerran joutua syyllisiksi inhimillisen ja jumalallisen
majesteetin loukkaamiseen, oikeutemme kun joutuu vääryyden armoille
ja, omistettuamme sen muutamia harvoja vuosia, saa päinvastaisen
sisällyksen.

Kuinka saattoi tuo muinainen jumala selvemmin syyttää ihmisen tietoa
Jumalan olemuksen tuntemattomuudesta ja ilmoittaa ihmisille, että
heidän uskontonsa ei ollut muuta kuin heidän keksimäänsä, omansa
pitämään koossa heidän yhteiskuntaansa, kuin selittämällä, niinkuin hän
teki niille, jotka tiedustelivat sitä hänen kolmijalaltaan, "että oikea
jumalanpalvelus kullekin oli se, jota hän näki noudatettavan sen paikan
tavoissa, jossa hän oli?" Oi Jumala! kuinka suuressa kiitollisuuden
velassa olemmekaan korkeimman Luojamme hyväntahtoisuudelle siitä,
että hän on tehnyt uskontomme riippumattomaksi noista typeristä,
epävakaisista ja mielivaltaisista hartaudenharjoitus-tavoista ja
laskenut sen pyhän sanansa iankaikkiselle perustukselle! Mitä sanoo
meille siis tässä pulassa filosofia? Että meidän tulee noudattaa maamme
lakeja, se on jonkin kansan tahi ruhtinaan mielipiteiden aaltoilevaa
merta, kansan tahi ruhtinaan, jotka kuvaavat minulle oikeuden yhtä
monilla väreillä ja muuttavat sen yhtä moneen muotoon kuin heissä
on vaihtelevia intohimoja; minun oikeuskäsitykseni ei voi olla niin
taipuvainen. Mitä hyvyyttä se on, jonka näin eilen olevan arvossa,
mutta ei enää huomenna, ja jonka jonkin virran yli kulkeminen muuttaa
rikokseksi? Mitä totuutta se on, jolle nuo vuoret panevat rajan, ja
joka on valhetta niiden tuolla puolella olevassa maailmassa?

Mutta lystikästä on, että he, antaakseen laeille edes jonkinlaista
varmuutta, sanovat niitä olevan eräitä pysyväisiä, ainaisia ja
muuttumattomia, joita nimittävät luontaisiksi ja jotka ihmissuvun
oman olemuksen laatu on kaivertanut sen mieleen; ja näitä muutamat
katsovat olevan luvultaan kolme, toiset neljä, toiset useampia,
toiset harvempia, mikä todistaa, että se on yhtä epävarma merkki kuin
kaikki muukin. Mutta he ovat niin kovaonnisia (sillä miksi muuksi
kuin kovaksi onneksi voin sanoa sitä, että lakien niin äärettömässä
joukossa ei ole edes yhtä, jonka onni ja sokea sattuma olisi saanut
kaikki kansat poikkeuksetta yksimielisesti hyväksymään?), he ovat,
sanon, niin onnettomia, että noista kolmesta, neljästä laista ei ole
ainoatakaan, jota ei vain yksi kansa, vaan useammat eivät vastustaisi
ja kieltäytyisi tunnustamasta. Nythän poikkeuksettoman yksimielinen
hyväksyminen on ainoa todennäköinen tuntomerkki, jonka nojalla he
voivat väittää mitään luonnon lakeja olevan olemassa: sillä mitä
luonto olisi todella meille määrännyt, sitä me epäilemättä aivan
yksimielisesti noudattaisimme, eikä vain jokainen kansa, vaan myöskin
jokainen yksilö tuntisi sen sorron ja väkivallan, jota hänelle tekisi,
ken tahtoisi nostattaa hänet vastustamaan tuota lakia. Osoittakoot he
minulle näytteeksi yhden ainoan sellaisen! Protagoras ja Ariston eivät
myöntäneet muuta lakien oikeuden olemusta kuin lainlaatijain arvovallan
ja mielipiteen, ja väittivät, että jos se poistetaan, niin se mikä on
hyvää ja kunniallista menettää ominaisuutensa ja jää yhdentekeväin
asiain tyhjäksi nimeksi; Thrasymakhos arvelee Platonin teoksissa, ettei
ole muuta oikeutta kuin voimakkaamman etu. Ei missään suhteessa maailma
ole niin monenlainen kuin tapoihin ja lakeihin nähden: täällä pidetään
kamalana rikoksena montakin seikkaa, joka muualla luetaan ansioksi,
kuten Lakedamonissa sukkeluus varastamaan; sukulaisten väliset
avioliitot ovat meillä hengen uhalla kielletyt, muualla niitä pidetään
kunniassa:

                         _gentes esse feruntur
    in quibus et nato genitrix et nata parenti
    iungitur, et pietas geminato crescit amore;_[365]

lasten murha, isien murha, vaimojen yhteisyys, varastetun tavaran
kauppa, hillittömyys kaikenlaisissa nautinnoissa, lyhyesti sanoen,
ei ole mitään niin äärimmäistä, ettei jonkin kansakunnan tapa sitä
hyväksyisi.

On kyllä luultavaa, että on olemassa luonnon lakeja, niinkuin näkyy
toisten luontokappalten keskuudessa, mutta meidän keskuudestamme
ne ovat hävinneet, tämä mainio ihmisjärki kun tuppautuu kaikkialle
mestaroimaan ja komentelemaan, sotkien ja sekoittaen asiain laidan
oman turhamaisuutensa ja vaihemielisyytensä mukaan: _nihil itaque
amplius nostrum est; quod nostrum dico, artis est_.[366] Asioilla
on eri valaistuksensa, ja niitä voi katsoa eri kannoilta; siitä
pääasiallisesti johtuu mielipiteiden erilaisuus: toinen kansa katsoo
jotakin asiaa toiselta kannalta ja pysähtyy sille, toinen toiselta.

Ei mikään ole niin kauheata ajatella, kuin että joku syö isänsä; ne
kansat, joilla muinoin oli se tapa, pitivät sitä kuitenkin todisteena
hartaasta kunnioituksesta ja hyvästä rakkaudesta, koettaen siten
antaa synnyttäjilleen heidän arvonsa mukaisimmat ja kunniakkaimmat
hautajaiset, sijoittaessaan itseensä ja ikäänkuin omiin ytimiinsä
isiensä ruumiit ja pyhät jäännökset, elähdyttäessään ja tavallaan
synnyttäessään ne uudelleen muuttamalla ne eläväksi lihakseen
ruuansulatuksen ja ravitsemisen avulla. On helppo ajatella, kuinka
julmaa ja kamalaa olisi ollut ihmisistä, joihin tämä taikausko oli
piintynyt ja imeytynyt, heittää vanhempien jäännökset maahan maatumaan
ja petojen ja matojen ruuaksi.

Lykurgos otti varkaudessa huomioon vilkkauden, valppauden, rohkeuden ja
näppäryyden, jota jonkin naapurinsa oman äkkiarvaamatta sieppaaminen
todistaa, ja yleisen hyödyn, joka johtuu siitä, että kukin tarkemmin
huolehtii omansa säilymisestä; ja hän arveli, että tuosta kaksinaisesta
opetuksesta käymään kimppuun ja puolustamaan koitui sotilaalliselle
kurille (joka oli päätaito ja -avu, mihin hän tahtoi kehittää tämän
kansan) hyötyä, joka oli huomattavampi kuin se epäjärjestys ja vääryys,
jota tiesi toisen oman hyväkseen käyttäminen.

Dionysius tyranni tarjosi Platonille persialaiskuosisen, pitkän,
kirjaillun ja hajuaineista tuoksuvan puvun; Platon kieltäytyi sitä
vastaanottamasta, sanoen, että koska hän oli syntynyt mieheksi, niin
hän ei kernaasti pukeutuisi naisen pukuun. Mutta Aristippos otti
sen vastaan, vastaten, "ettei mikään puku voinut turmella siveätä
mielenlaatua". Hänen ystävänsä soimasivat hänen miehuuttomuuttaan, hän
kun oli niin vähän sydämystynyt siitä, että Dionysius oli sylkenyt
häntä vasten silmiä. "Kalastajat", sanoi hän, "antavat kyllä meren
aaltojen huuhdella itseään kiireestä kantapäähän asti, saadakseen
kivikalan". Diogenes huuhteli kaaliaan ja sanoi nähdessään hänen
kulkevan ohi: "Jos osaisit elää kaalilla, niin et hännystelisi
tyrannia." Aristippos vastasi: "Jos sinä osaisit elää ihmisten
parissa, niin et huuhtelisi kaalia." Siten järki tekee erilaiset
teot puolustettaviksi; se on kaksikorvainen astia, johon voi tarttua
vasemmalta ja oikealta:

                       _Bellum, o terra hospita, portas;
    bello armantur equi; bellum haec armenta minantur.

    Sed tamen idem olim curru succedere sueti
    quadrupedes, et frena iugo concordia ferre;
    spes est pacis_.[367]

Solonia kehoitettiin olemaan vuodattamatta poikansa kuoleman johdosta
tehottomia ja hyödyttömiä kyyneleitä. "Siitähän syystä", sanoi hän,
"vuodatan niitä sitä suuremmalla syyllä, että ne ovat tehottomia ja
hyödyttömiä". Sokrateen vaimon surua katkeroitti jokin seikka: "Oi,
kuinka syyttömästi nuo häijyt tuomarit tuomitsevat sinut kuolemaan!"
sanoi hän. -- "Näkisitkö sitten mieluummin, että se tapahtuisi syystä?"
vastasi tämä. Me pidämme korvalehdissämme reikiä; kreikkalaiset
katsoivat sitä orjuuden merkiksi. Me piiloudumme nauttiaksemme
naisistamme; intialaiset tekevät sen julkisesti. Skythalaiset
uhrasivat muukalaisnaisia temppeleissään; muualla temppeleitä pidetään
turvapaikkoina:

    _Inde furor vulgi, quod numina vicinorum
    odit quisque locus, quum solos credat habendos
    esse deos, quos ipse colit_.[368]

Olen kuullut puhuttavan tuomarista, joka, milloin tapasi ankaran
kiistan Bartoluksen ja Balduksen välillä ja jonkin useampien
ristiriitain sekoittaman oikeustapauksen, kirjoitti kirjansa reunaan:
"Juttu ystävää varten", se on, että totuus oli niin sotkettu ja
riidanalainen, että hän sellaisessa jutussa saattaisi suosia kumpaa
riitapuolta hänen mielensä tekisi. Hän olisi vain tarvinnut enemmän
älyä ja kykyä, voidakseen kirjoittaa joka kohtaan: "Juttu ystävää
varten"; meidän aikamme asianajajat ja tuomarit keksivät joka jutussa
kylliksi metkuja, antaakseen sille sen käänteen, minkä hyväksi näkevät.
Kun tietäminen on niin epämääräistä ja riippuu niin monen mielipiteen
vaikutusvoimasta ja niin mielivaltaisesti käsiteltävästä aineesta, niin
siitä ei voi olla syntymättä äärimmäistä tuomiopäätösten sekaannusta.
Ja tuskin onkaan niin selvää oikeusjuttua, ettei siitä olisi eri
mieliä: minkä jokin virasto on tuominnut, sen tuomitsee toinen
päinvastoin, ja se itse päinvastoin joskus toiste. Siitä näemme usein
esimerkkejä tuossa vallattomuudessa, joka tahraa omituisella tavalla
oikeuslaitoksemme juhlallisen jäykän arvokkuuden ja loiston, ettei
tyydytä tuomiopäätöksiin, vaan juostaan tuomarilta toiselle yhden ja
saman jutun ratkaisemista varten.

Mitä tulee filosofien vapaisiin mielipiteisiin paheesta ja hyveestä,
niin se on seikka, jossa ei ole tarvis olla laajasanainen, ja josta on
tavattavissa useita lausumia, jotka on parempi jättää selostamatta kuin
julkaista heikoille sieluille. Arkesilaos sanoi, että haureellisuuteen
nähden ei ollut väliä sillä, mille taholle ja miten on haureellinen.
_Et obscaenas voluptates, si natura requirit, non genere, aut loco, aut
ordine, sed forma, aetate, figura metiendas Epikurus putat_...[369]
_Ne amores quidem sanctos a sapiente alienos esse arbitrantur_...[370]
_Quaeramus, ad quam usque aetatem iuvenes amandi sint_.[371] Nämä kaksi
viimemainittua stoalaisten lausumaa ja Dikaiarkhoksen tässä suhteessa
itse Platonista lausuma moite osoittavat, kuinka paljon tavallisuudesta
poikkeavia ja liioittelevia vallattomuuksia terveinkin filosofia
suvaitsee.

Lait saavat arvovaltansa voimassa olonsa ajasta sekä käytännöstä;
on vaarallista ruveta etsimään niiden syntyä; ne paisuvat kuten
virtamme ja aateloituvat siirtyessään eteenpäin ajassa; seuratkaapa
niitä ylöspäin niiden lähteelle saakka, niin se on vain pieni,
tuskin huomattava vesisuoni, joka käy niin ylpeäksi ja voimakkaaksi
vanhetessaan. Katsokaa niitä muinaisia vaikuttimia, jotka ensiksi
ovat panneet alkuun tämän suurenmoisen, niin ylvään, niin kunniakkaan
ja kunnioitetun tulvavirran, ja te huomaatte ne niin vähäpätöisiksi
ja heikoiksi, ettei ole kumma, jos näillä nykyajan miehillä, jotka
punnitsevat kaikki ja vetoavat kaikessa järkeen eivätkä hyväksy
mitään auktoriteettiuskosta ja perusteettomasti, usein on yleisistä
käsitystavoista sangen kauas poikkeavat mielipiteet. Ei ole kumma,
jos ihmiset, jotka ottavat esikuvaksi luonnon alkuperäisen muodon,
useimmissa mielipiteissään poikkeavat tavalliselta ladulta; niinpä
esimerkiksi harvat heistä olisivat hyväksyneet avioliittojemme
väkinäiset ehdot, ja useimmat ovat tahtoneet vaimot yhteisiksi ja
miehet vapaiksi velvollisuuksista heitä kohtaan; he hylkäävät meidän
juhlamenomme.

Khrysippos sanoi, että filosofi tekee tusinan kuperkeikkoja julkisesti,
vieläpä ilman housuja, saadakseen tusinan oliiveja; hän olisi tuskin
neuvonut Kleisthenestä kieltämään tytärtään, kaunista Agaristea,
Hippoklideelta, syystä että oli nähnyt hänen seisovan päällään pöydällä
hajareisin. Metrokles päästi vähän varomattomasti pierun, väitellessään
oppilastensa läsnäollessa, ja pysytteli häpeissään piilossa talossaan,
kunnes Krates tuli käymään hänen luonaan ja lisäten lohdutuksiinsa ja
järkisyihinsä esimerkin vapaamielisyydestään, ruveten piereksimään
kilpaa hänen kanssaan, päästi hänet tuosta tunnonvaivasta ja vielä
päällisiksi sai hänet siirtymään vapaamielisempään stoalaiseen
koulukuntaansa hienommasta peripateettisesta, johon hän siihen asti
oli kuulunut. Mitä me sanomme säädyllisyydeksi, ettemme uskalla
tehdä peittelemättä sellaista, mikä meistä on säädyllistä tehdä
kenenkään näkemättä, sitä sanoivat he typeryydeksi; ja hienostelemista
salailemalla ja paheksumalla sellaisia toimintojamme, jotka luonto,
tapa ja oma halumme antaa kaikkien tietoon ja julistaa julki, sitä
he katsoivat paheeksi; ja heistä näytti olevan Venuksen mysteeriain
äidyttämistä, jos ne siirrettäisiin pois hänen temppelinsä syrjäisestä
pyhätöstä ja jätettäisiin alttiiksi kansan katseille; ja he arvelivat,
että jos veti esille pelinsä verhon takaa, niin menetti sen; häpeän
tunne on tärkeä asia; kätkeminen, hillitseminen, rajoittaminen kuuluvat
kunnioittamiseen; heidän mielestään hekuma sangen kekseliäänä pyysi
hartaasti, hyveen naamarin suojassa, ettei sitä tarjottaisi kaupaksi
keskellä toreja, alhaison tallattavaksi jaloin ja silmin, vailla
totuttujen kammioittensa arvokkuutta ja mukavuutta. Senvuoksi sanovat
muutamat, että jos julkiset porttolat poistetaan, niin ei vain levitetä
kaikkialle haureutta, jolla niissä oli määräpaikkansa, vaan myöskin
kannustetaan kuljeskelevia ja joutilaita miehiä tähän paheeseen,
vaikeuttamalla sitä:

    _Moechus es Aufidiae, qui vir, Scavine, fuisti;
    rivalis fuerat qui tuus, ille vir est.
    Cur aliena placet tibi, quae tua non placet uxor?
    Numquid securus non potes arrigere_?[372]

Tätä kokemusta tukevat lukemattomat erilaiset esimerkit:

    _Nullus in urbe fuit tota, qui tangere vellet
    uxorem gratis, Caeciliane, tuam,
    dum licuit, sed nunc, positis custodibus, ingens
    turba futurorum est. Ingeniosus homo es_.[373]

Eräältä filosofilta, joka yllätettiin itse teosta, kysyttiin, mitä hän
teki.

"Istutan ihmistä", vastasi hän aivan tyynesti, punastumatta enempää
siitä, että hänet oli tästä hommasta tavattu, kuin jos hänet olisi
tavattu istuttamasta sipulia.

Se on luullakseni hellätuntoinen, kunnioittava käsitystapa, joka saa
erään suuren ja uskonnollisen kirjailijan katsomaan tätä toimitusta
niin välttämättömästi salassa pidettäväksi ja kainosteltavaksi,
ettei hän voi uskoa, että kyynikkojen irstaissa syleilyissä asia
suoritettiin loppuun asti, vaan luuli, että se pysähtyi näyttämään
vain rivoja liikkeitä, pitääkseen kiinni heidän koulukuntansa opin
mukaisesti häpeämättömyydestä, ja että heidän, saadaksensa juoksemaan
ulos sen, minkä häpeäntunne oli sitonut ja pidättänyt, täytyi vielä
jälkeenpäin vetäytyä pimentoon. Hän ei ollut nähnyt kylliksi syvälle
heidän irstauteensa: sillä harjoittaessaan julkisesti itsesaastutustaan
lausui Diogenes ympäröivän kansan kuullen toivovansa, että hän siten
voisi tyydyttää vatsansa hieromalla sitä. Niille, jotka kysyivät
häneltä, miksei hän etsinyt mukavampaa paikkaa syödäkseen kuin keskellä
katua, vastasi hän: "Siksi, että minun on nälkä keskellä katua."
Naisfilosofit, jotka yhtyivät heidän lahkoonsa, yhtyivät myöskin
lihallisesti heihin joka paikassa ilman eroitusta, ja Hipparkhia pääsi
Krateen seuraan vain sillä ehdolla, että hän kaikessa noudattaisi tämän
ohjesäännössä määrättyjä tapoja ja tottumuksia. Nämä filosofit pitivät
äärettömän suuressa arvossa hyvettä, eivätkä välittäneet mistään
muusta opista kuin siveysopista; kuitenkin he kaikessa toiminnassaan
jättivät korkeimman arvovallan viisaansa vapaalle valinnalle, vieläpä
yli lakienkin, eivätkä määränneet nautinnoille muuta hillikettä kuin
kohtuullisuuden ja toisten vapauden loukkaamatta jättämisen.

Siitä, että viini maistuu karvaalta sairaan, mutta suloiselta
terveen suussa, että airo näyttää käyrältä vedessä, mutta suoralta
niistä, jotka näkevät sen vedestä poissa, ynnä muista sellaisista
vastakkaisista ilmiöistä, joita esineissä on huomattavissa, päättelivät
Herakleitos ja Protagoras, että kaikissa esineissä oli itsessään syyt
noihin ilmiöihin, että viinissä oli jonkinlainen katkeruus, joka sattui
sairaan makuun, airossa jokin käyryys, joka näyttäytyi sitä vedessä
katselevalle, j.n.e. kaikessa muussa. Tämä on samaa kuin jos sanoisi,
että kaikki on kaikessa, ja siis ei mitään missään; sillä ei mitään ole
siinä, missä kaikki on.

Tämä mielipide muistutti mieleeni sen kokemuksen, mikä meillä on, ettei
ole sitä merkitystä eikä vivahdusta, ei suoranaista, ei katkeraa, ei
makeaa, ei käyrää, jota ihmisjärki ei tapaisi kirjoitelmista, joita
se ryhtyy perinpohjin penkomaan. Kuinka paljon kieroutta ja valhetta
onkaan saatu syntymään selvimmästä, puhtaimmasta ja sattuvimmasta
sanasta, mitä olla saattaa! Mikä kerettiläisyys ei ole siitä löytänyt
kylliksi perusteita ja todisteita salavehkeilleen ja pitääkseen
itseänsä pystyssä? Siitäpä syystä juuri sellaisten harhaoppien isät
eivät koskaan tahdo luopua siitä todisteesta, minkä sanoin selittäminen
heille tarjoo. Eräs korkea-arvoinen henkilö, joka tahtoi jonkin
auktoriteetin sanoilla todistaa minulle oikeutetuksi tuon viisasten
kiven etsinnän, johon hän on kokonaan antautunut, esitti minulle
äskettäin viisi, kuusi Raamatun kohtaa, joihin hän sanoi etupäässä
nojautuneensa omantuntonsa puhdistamiseksi (hän näet on ammatiltaan
kirkonmies); ja todella ne olivatkin huvittavasti keksityt, ja myöskin
siten, että ne vartavasten soveltuivat puolustamaan tuota oivaa
tiedettä.

Tätä tietä saavuttavat ennustajain jutut luottamusta: ei ole sitä
ennustajaa, -- sellaista, jolla on sen verran arvollisuutta, että
hänen puheitaan viitsii penkoa ja visusti tutkistella kaikki hänen
sanojensa sopukat ja vivahdukset -- jonka sanoista, samoin kuin
tietäjämiestenkin, ei voisi lukea, mitä tahtoo; on niin monta
selitysmahdollisuutta, että kekseliäs henkilö tuskin voi olla suoraa
päätä tahi kiertäen kaartaen löytämättä jokaisessa asiassa jotakin
piirrettä, joka soveltuu hänen kohdalleen; siitä syystä on hämärää
ja epävarmaa sanontaa niin usein ja ammoisista ajoista käytetty.
Kunhan kirjailija vain kykenee aikaansaamaan sen, että jälkimaailman
huomio ja harrastus kiintyy häneen, ja sen voi vaikuttaa ei vain
kyvykkäisyys, vaan yhtä suuressa ja suuremmassakin määrässä käsitellyn
aineen satunnainen sopivaisuus; jos hän muutoin osoittautuu, joko
typeryydestä tahi oveluudesta, hiukan hämäräksi ja ristiriitaiseksi,
niin älköön hän siitä olko milläänkään: lukuisat henget, pohtiessaan
ja seuloessaan hänen teoksiaan, pusertavat niistä esille joukon
käsityksiä, joko hänen omansa mukaisia tahi sen rinnalle asettuvia
tahi sille vastakkaisia, jotka kaikki ovat hänelle kunniaksi; hän
on huomaava rikastuneensa oppilastensa varoilla, kuten rehtorit
koulupoikien rovoista. Tämä seikka se on antanut merkitystä useille
mitättömille tuotteille, nostanut arvoon monet teokset, ja pannut
niihin kaikenlaista sisällystä, jota niihin on tahdottu saada, yhtä
ja samaa asiaa kun voidaan katsella ja tarkastella tuhansilta ja niin
monilta eri kannoilta kuin vain haluamme.

Onko mahdollista, että Homeros on tahtonut sanoa kaikkea sitä, mitä
hänet pannaan sanomaan, ja että hän on sovelluttanut sanansa niin
moniin ja niin erilaisiin tarkoituksiin, että jumaluusoppineet,
lainlaatijat, sotapäälliköt, filosofit, kaikenlaiset tieteitä
käsittelevät ihmiset, niin eri lailla ja vastakkaisin tavoin kuin he
niitä käsitellevätkin, saavat tukea hänestä, vetoavat häneen? Hän on
yleismestari kaikissa toimissa ja töissä ja kaikille ammattilaisille,
yleisneuvonantaja kaikissa yrityksissä; ken tahansa on tarvinnut
oraakkeleita ja ennustuksia, on saanut niitä häneltä tarpeeseensa.
On ihmeellistä, millaisia ja kuinka ihmeteltäviä meidän uskontoamme
tukevia seikkoja eräs oppinut henkilö, minun ystäviäni, häneltä
löytää; eikä hän helposti voi luopua siitä luulosta, että Homeros
ne on kirjoittanut tarkoituksella; hän onkin yhtä perehtynyt tähän
kirjailijaan kuin kukaan muu meidän aikamme mies; ja mitä hän siitä
löytää meidän uskontomme tueksi, saman olivat monet muinoin löytäneet
omiensa puolustukseksi.

Katsokaa, kuinka Platonia reudotaan ja vängätään sinne tänne: pitäen
kunnianaan saada hänen sanansa soveltumaan itseensä, selittää ne kukin
tahtomallaan tavalla; hänet vedetään ja liitetään mukaan kaikkiin
uusiin mielipiteisiin, mitkä maailma omaksuu; vieläpä hänet pannaan
ristiriitaan itsensä kanssa olojen erilaisen kehityksen mukaan: pannaan
hänet ymmärryksellään hylkimään aikansa luvallisia tapoja, mikäli
ne ovat luvattomia meidän aikanamme; ja kaikki tuo tehdään kaikella
vauhdilla ja voimalla, mihin selittäjän äly suinkin kykenee. Lähtien
tuolta samalta perustalta, johon nojautui Herakleitos väittäessään,
että kaikilla esineillä oli itsessään ne ilmestysmuodot, jotka niissä
huomattiin, teki Demokritos aivan päinvastaisen johtopäätöksen,
nimittäin että esineissä ei ollut yhtään mitään sellaista, mitä me
niissä havaitsimme; ja siitä, että hunaja oli imelää toisen ja karvasta
toisen suussa, hän päätti, ettei se ollut imelää eikä karvasta.
Pyrrholaiset sanoivat, etteivät tiedä, onko se imelää vai karvasta,
vai eikö se ole kumpaakaan, vai onko se kumpaakin: sillä näillä kohoaa
epäilys aina korkeimpaan huippuunsa. Kyrenaikalaiset olivat sitä
mieltä, ettei mikään ollut havaittavissa ulkonaisesti, vaan että vain
se oli havaittavaa, mikä kosketti meitä sisäisellä kosketuksella, kuten
tuska ja nautinto; he eivät siis myöntäneet olevan mitään ääntä eikä
väriä, vaan ainoastaan eräänlaisia vaikutelmia, jotka me niistä saimme,
ja he väittivät, että ihmisen arvostelulla ei ollut muuta pohjaa.
Protagoras arveli, että totta oli kullekin se, mikä hänestä näytti
todelta. Epikurolaiset sijoittavat aisteihin kaiken arvostelukyvyn,
sekä tiedon saavuttamiseen nähden olioista että nautintoon nähden.
Platon katsoi, että totuuden tunteminen ja totuus itse, eroitettuna
luuloista ja aisteista, kuului sielulle ja ajattelulle.

Tämä kysymys on johtanut minut tarkastelemaan aisteja, jotka ovat
tietämättömyytemme pääperustuksena ja -todisteena. Kaikki, mikä
havaitaan, on epäilemättä havaittavissa havaitsijan kyvyn avulla; sillä
koska havainto johtuu huomioitsevan henkilön toiminnasta, niin hän
siis suorittaa tämän toiminnan omin neuvoin ja omasta tahdostaan, eikä
toisen pakotuksesta, niinkuin olisi laita, jos havaitsisimme esineet
niiden olemuksen voimasta ja sen lain mukaan. Nythän kaikki tieto
meissä kehittyy aistien välityksellä; ne ovat opettajamme:

                                _Via qua munita fidei
    proxima fert humanum in pectus templaque mentis_.[374]

Tiede alkaa niistä ja päättyy niihin. Selväähän on, ettemme tietäisi
enempää kuin kivi, jos emme tietäisi, että on olemassa ääni, haju,
valo, maku, mitta, paino, pehmeys, kovuus, karheus, väri, sileys,
leveys, syvyys. Kas siinä meidän tietämisemme koko rakennuksen
pohjapiirros ja peruskivet; ja eräiden mukaan tieto ei ole mitään
muuta kuin Aistimus. Ken voi ajaa minut väittämään aisteja vastaan, se
kiristää minua kurkusta; hän ei voi saada minua peräytymään kauemmas
taaksepäin: aistit ovat inhimillisen tietämisen alku ja loppu:

    _Invenies primis ab sensibus esse creatam
    notitiam veri, neque sensus posse refelli...
    Quid maiore fide porro quam sensus haberi
    debet_?[375]

Pidettäköön niiden merkitystä niin vähäisenä kuin mahdollista, joka
tapauksessa täytyy niille myöntää se merkitys, että niiden avulla ja
välityksellä kehittyy koko meidän tiedonhankintamme. Cicero kertoo,
että kun Khrysippos oli yrittänyt tinkiä vähemmäksi aistien voimaa ja
tehokkuutta, esitti hän itseään vastaan niin ankaria vastaväitteitä
ja todisteita päinvastaiseen suuntaan, ettei hän voinut niitä kestää;
silloin Karneades, joka oli päinvastaisella kannalla, kehui käyttävänsä
Khrysippoksen omia aseita ja sanoja taistellakseen häntä vastaan, ja
huudahti senvuoksi hänelle: "Oi onneton, voimasi on tuhonnut sinut!"
Meidän mielestämme ei ole mikään järjettömämpää kuin väittää, että
tuli ei lämmitä, että valo ei valaise, että raudalla ei ole painoa
eikä lujuutta; sillä nämä ovat aistien meille välittämiä tietoja, eikä
ihmisellä ole uskoa eikä tietoa, jota varmuudessa voisi verrata niihin.
Ensimmäinen ajatus, joka minulla on aisteja koskevasta kysymyksestä, on
se, että epäilen, tokko ihminen on varustettu kaikilla luonnollisilla
aisteilla. Näen useita eläimiä, jotka elävät ehjää ja täydellistä
elämää, toiset vailla näköä, toiset vailla kuuloa; kuka tietää, eikö
meiltäkin vielä puutu yksi, kaksi, kolme ja useampiakin toisia aisteja?
Sillä jos jokin näistä puuttuu, niin järkemme ei voi huomata sen
puuttumista. Aistien etuoikeutena on olla havaintokykymme äärimmäisenä
rajapyykkinä; niiden toisella puolella ei ole mitään, mikä voisi auttaa
meitä niitä huomaamaan; eipä edes toinen aisti voi huomata toista:

    _An poterunt oculos aures reprehendere? an aures
    tactus? an hunc porro tactum sapor arguet oris?
    An confutabunt nares, oculive revincent_?[376]

Ne ovat kaikki yhdessä kykymme äärimmäisenä rajaviivana:

               _Seorsum cuique potestas
    divisa est, sua vis cuique est_.[377]

On mahdotonta saada luonnostaan sokea mies käsittämään, ettei hän näe,
mahdotonta saada hänet kaipaamaan näköä ja valittamaan puutettaan;
siispä meidän ei pidä varmuudella päättää mitään siitä, että sielumme
on tyytyväinen niihin, mitkä meillä on; sillä se ei kykene huomaamaan
siinä kohdin sairauttaan eikä puutteellisuuttaan, jos sillä se on.
On mahdotonta sanoa tuolle sokealle järkipuheella, todistelulla
tahi vertauksilla mitään, joka herättäisi hänen mielikuvituksessaan
minkäänlaisen käsityksen valosta, väristä ja näöstä: taempana ei ole
mitään, mikä voisi tehdä aistin hänelle selvästi käsitettäväksi.
Sokeina syntyneet, joiden nähdään haluavan näköä, eivät tee sitä siksi,
että ymmärtäisivät, mitä haluavat; he ovat saaneet meiltä tietää, että
heiltä puuttuu jotakin, että he ovat vailla jotakin, mikä meillä on ja
minkä he tosin tuntevat nimeltään, vaikutuksiltaan ja tuloksiltaan;
mutta he eivät kuitenkaan tiedä, mitä se on, eivätkä käsitä sitä niin
eivätkä näin.

Olen nähnyt hienosukuisen aatelismiehen, joka on sokeana syntynyt,
ainakin sokea niin varhaiselta iältä, ettei hän tiedä, mitä näkeminen
on: hän ymmärtää niin vähän, mikä häneltä puuttuu, että hän käyttää
niinkuin mekin näkemiseen kuuluvia sanoja ja sovelluttaa ne aivan
omalla erikoisella tavallaan. Hänelle esiteltiin eräs lapsi, jonka
kummi hän oli; hän otti sen syliinsä ja sanoi: "Herran tähden, mikä
kaunis lapsi! Kuinka hauskaa nähdä hänet! Kuinka hänen kasvonsa ovat
iloiset!" Hän saattaa sanoa, kuten joku meistä: "Tästä salista on
kaunis näköala. On kirkas ilma. On kaunis auringonpaiste." Eikä siinä
kyllin: sillä koska metsästys, pallopeli ja pilkkaanammunta ovat meidän
urheilujamme, ja hän on kuullut niin sanottavan, niin hän harrastaa
niitä, puuhaa niissä ja luulee kykenevänsä ottamaan niihin osaa samoin
kuin mekin; hän innostuu niihin ja pitää niistä; ja kuitenkin hän
tajuaa ne vain korvillaan. Hänelle huudetaan: Kas tuolla on jänis,
kun ollaan jollakin kauniilla aukeamalla, missä hän voi kannustaa
ratsuaan; ja sitten sanotaan hänelle vielä, että nyt on jänis saatu; ja
silloin hän on yhtä ylpeä saaliistaan kuin hän kuulee sanottavan muiden
olevan omistaan. Palloon tarttuu hän vasemmalla kädellään ja lyö sitä
verkkomailallaan; pyssyllä ampuu hän umpimähkään, ja tyytyy siihen,
kun hänen palvelijansa sanovat hänelle, että hän on ampunut ylös tahi
sivulle.

Mistä tiedämme, eikö ihmiskunta tee samanlaista tyhmyyttä jonkin aistin
puutteessa, ja eikö tämän puutteen vuoksi jää meiltä suurimmaksi osaksi
salaan, millaisia oliot ovat? Mistä tiedämme, eivätkö ne vaikeudet,
joita meille tuottaa monien luonnon luomien käsittäminen, johdu
siitä, ja eikö monia eläinten tekoja, joihin meidän kykymme ei riitä,
aikaansaa jonkin meiltä puuttuvan aistin antama kyky, ja eivätkö eräät
niistä tämän apuneuvonsa vuoksi elä täyteläisempää ja ehjempää elämää
kuin me? Me tajuamme omenan niin sanoakseni kaikilla aisteillamme:
huomaamme sen punaiseksi, kiiltäväksi, tuoksuvaksi ja makeaksi; sen
lisäksi sillä voi olla toisia avuja, esim. se, että se kuivattaa
tahi vetää kokoon, joihin kohdistuvaa aistia meillä ei ole. Eikö ole
todennäköistä, että luonnossa on aistimiskykyjä, jotka ovat omansa
tuntemaan ja tajuamaan ne monien esineiden ominaisuudet, joita me
sanomme salatuiksi, esimerkiksi magneetin ominaisuuden vetää puoleensa
rauta, ja että sellaisten kykyjen puute aiheuttaa meissä sellaisten
esineiden todellisen olemuksen tuntemattomuuden? Se on ehkä jokin
erikoinen aisti, joka ilmoittaa kukoille aamun ja sydänyön hetken ja
panee ne laulamaan; joka opettaa kanat, ennenkuin niillä käytännössä on
mitään kokemusta, pelkäämään haukkaa, mutta ei hanhea eikä kalkkunaa,
vaikka ne ovat suurempia eläimiä; joka ilmaisee kananpojille sen
vihamielisyyden, joka kissalla on niitä vastaan, ja ettei niiden
tarvitse varoa koiraa, että niiden on varottava naukumista, joka on
tavallaan mielistelevä ääni, eikä haukuntaa, joka on tyly ja äreä ääni;
joka neuvoo herhiläiset, muurahaiset ja rotat valitsemaan aina parhaan
juuston ja päärynän, ennenkuin siihen koskevat, ja ohjaa hirven,
norsun, käärmeen tuntemaan tietyn yrtin, joka on omansa ne parantamaan.

Ei ole sitä aistia, jolla ei olisi suurta valtaa, ja joka ei hankkisi
kyvyllään ääretöntä tietojoukkoa. Jos meiltä puuttuisi sävelten,
sointujen ja äänen tajunta, niin se aiheuttaisi käsittämättömän
sekaannuksen kaikissa meidän muissa tiedoissamme; sillä paitsi
sitä, mikä kuuluu kunkin aistin omaan vaikutusalaan, kuinka paljon
todisteita, seurauksia ja johtopäätöksiä saammekaan kootuksi
muunlaisiin seikkoihin nähden vertaamalla aistia toiseen! Kuvitelkoon
ymmärtäväinen mies ihmisluonnon luoduksi alun perin näkökykyä
puuttuvaksi, ja harkitkoon, kuinka suurta tietämättömyyttä ja
sekaannusta sellainen puute hänessä aiheuttaisi, millaista pimeyttä ja
sokeutta meidän sielussamme, niin siitä nähdään, mitä meille merkitsee
totuuden tuntemiseen nähden toisen sellaisen aistin, tahi kahden,
tahi kolmen puute, jos se meissä on. Me olemme muodostaneet jonkin
totuuden viiden aistimme keskinäisen neuvottelun avulla ja niiden
yhteistyöllä; mutta ehkä olisi ollut tarpeen kahdeksan tahi kymmenen
aistin yhtäpitävä todistus ja myötävaikutus tajutaksemme sen varmasti
ja oikeassa olemuksessaan.

Ne koulukunnat, jotka kieltävät inhimillisen tietämisen, kieltävät sen
etupäässä aistiemme epävarmuuden ja heikkouden tähden: sillä koska
saamme kaiken tiedon niiden välityksellä ja avulla, niin emme enää
tiedä, mitä ajatella, jos ne erehtyvät meille antamassaan selonteossa,
jos ne turmelevat tahi väärentävät sen, mitä ne välittävät meille
ulkoapäin, jos se valo, joka niitä myöten virtaa sieluumme, pimenee
tiellä. Tästä äärimmäisestä vaikeudesta ovat johtuneet kaikki nuo
päähänpistot, että "jokaisessa esineessä on itsessään kaikki, mitä me
siinä huomaamme", että "siinä ei ole mitään sellaista, mitä me luulemme
siinä huomaavamme", ja epikurolaisten väite, että "aurinko ei ole
suurempi kuin minkä kokoiseksi näkömme sen arvioi":

    _quidquid id est, nihilo fertur maiore figura,
    quam, nostris oculis quam cernimus, esse videtur;_[378]

että "ne kuvat, jotka esittävät jonkin kappaleen suurena sille, joka on
sitä lähellä, ja pienempänä sille, joka on siitä kaukana, ovat molemmat
oikeat":

    _nec tamen hic oculos falli concedimus hilum ...
    proinde animi vitium hoc oculis adfingere noli;_[379]

ja tuo jyrkkä mielipide, että "aistit eivät petä", että "täytyy
antautua niiden armoille ja etsiä muualta syitä puolustellaksemme sitä
eroavaisuutta ja ristiriitaa, minkä huomaamme niiden välillä olevan,
vieläpä keksiä mitä muita valheita ja haaveita tahansa (niin pitkälle
he menevät) ennemmin kuin syyttää aisteja". Timagoras vannoi, että
vaikka hän oli puristanut tahi vääntänyt kieroon silmäänsä, niin hän
ei koskaan ollut huomannut kynttilän valon kahdistuvan, ja että väärä
luulo oli syynä siihen, että siltä näytti, vaan ei aisti.

Kaikista mielettömyyksistä mielettömin on epikurolaisista se, ettei
tunnusteta aistien voimaa ja tehokkuutta... Tuo äsken mainittu
epätoivoinen ja niin epäfilosofinen neuvo ei osoita muuta kuin että
ihmisen tietäminen voi pysyä pystyssä vain järjettömän, hullun ja
hourun järjen avulla, mutta että sittenkin on parempi ihmisen,
valvoakseen etujansa, käyttää sitä ja kaikkia muita apuneuvoja,
olivatpa ne kuinka eriskummaisia tahansa, kuin tunnustaa välttämätön
typeryytensä, joka on niin epäedullinen totuus. Hän ei voi päästä
mihinkään siitä, että aistit ovat hänen tietämisensä itsevaltiaat
herrat; mutta ne ovat epäluotettavat ja kaikenlaisten asianhaarain
petettävissä; silloinpa pitää taistella viimeiseen asti, ja jos
hänen rehelliset voimansa pettävät, niinkuin ne tekevätkin, käyttää
itsepintaisuutta, yltiöpäisyyttä, häpeämättömyyttä. Siinä tapauksessa,
että se, mitä epikurolaiset sanovat, on totta, nimittäin että "meillä
ei ole mitään tietoa, jos aistien todistukset ovat vääriä", ja jos
myöskin on totta, mitä stoalaiset sanovat, nimittäin että "aistien
todistukset ovat niin väärät, etteivät ne voi antaa meille mitään
tietoa", me teemme noiden molempien suurten dogmaattisten koulukuntien
kustannuksella sen johtopäätöksen, että ei ole olemassa mitään tietoa.

Mitä tulee aistien toiminnan erehtyväisyyteen ja epäluotettavuuteen,
niin jokainen voi hankkia itselleen niin paljon esimerkkejä siitä kuin
mieli tekee, niin usein ne tekevät virheitä ja pettävät meidät. Laakson
kaiun vaikutuksesta tuntuu torven ääni tulevan edestämme, vaikka se
todellisuudessa tulee takanamme olevasta paikasta... Jos koskettelee
pyssyn luotia etusormellaan, keskisormen ollessa kierrettynä
yläpuolelle, niin täytyy äärimmäisen voimakkaasti pakottaa itseänsä,
tunnustaakseen, että niitä on vain yksi, niin varmasti aisti meille
sanoo, että niitä on kaksi. Sillä että aistit usein ovat järjen herroja
ja pakottavat sen vastaanottamaan vaikutelmia, joiden se tietää ja
ymmärtää olevan vääriä, sen näkee joka hetki.

Jätän syrjään tuntoaistin, jonka toiminta on läheisempää, voimakkaampaa
ja ytimekkäämpää, joka niin monesti, ruumiiseen välittämänsä tuskan
voimalla, kumoaa kaikki nuo kauniit stoalaiset päätökset ja pakottaa
poraamaan vatsaansa sen, joka kaikella tarmolla on vakaannuttanut
sieluunsa sen opinsäännön, että "vatsanväänteet, samoin kuin kaikki
muut taudit ja tuskat, ovat merkityksettömiä seikkoja, jotka
eivät pysty mitään vähentämään pois siitä ylimmästä onnesta ja
autuaallisuudesta, missä viisas elää hyveensä voimasta". Ei ole
niin velttoa sydäntä, ettei tamburiiniemme ja torviemme sävelet
sitä innostaisi, eikä niin kovaa, ettei musiikin sulosoinnut sitä
virkistäisi ja hivelisi, eikä niin juroa sielua, ettei se tuntisi
jonkinlaisen hartaan kunnioituksen liikuttavan itseään katsellessaan
tuota kirkkojemme hämärää avaruutta, juhlamenojemme erilaisia
koristeita ja järjestystä, ja kuullessaan urkujemme hartautta
herättäviä säveliä ja ääntemme niin vakavaa ja uskonnollista
sopusointua; nekin, jotka astuvat sisään halveksien, tuntevat
jonkinlaista värähtelyä sydämessään ja jotakin kaameata, joka panee
heidät epäilemään kantaansa.

Mitä itseeni tulee, niin en arvaa itseäni kyllin kovaluontoiseksi,
kuullakseni tyynin mielin täyteläisen äänen laulavan kauniista ja
nuoresta suusta Horatiuksen ja Catulluksen runoja; ja Zenon oli
oikeassa sanoessaan, että ääni oli kauneuden kukka. Minulle on tahdottu
uskotella, että eräs mies, jonka me ranskalaiset kaikki tunnemme, oli
saanut minut petetyksi, lausumalla minulle omia sepittämiään runoja;
että nämä eivät olleet samanlaisia paperilla kuin ilmassa, ja että
silmäni arvostelisivat niitä päinvastoin kuin korvani; siinä määrin
lausunta kykenee korottamaan sellaisten teosten arvoa ja tyyliä, jotka
antautuvat sen varaan! Tässä kohdin Philoxenos menetteli lystikkäästi,
hän kun, kuullessaan erään lausujan esittävän huonolla äänensävyllä
erästä hänen sepitelmäänsä, rupesi polkemaan jalkoihinsa ja särkemään
tiiliskiviä, jotka olivat tuon lausujan omia, ja sanoi: "Minä murskaan
sinun omaasi, niinkuin sinä pilaat minun omaani." Minkä vuoksi
sellaisetkin, jotka vakavasti ovat päättäneet surmauttaa itsensä,
kääntävät pois kasvonsa, jotteivät näkisi iskua, minkä annattavat
itselleen? Ja miksi ne, jotka terveydellisistä syistä haluavat ja
käskevät, että heiltä isketään suonta tahi heihin poltetaan vetohaava,
eivät voi kestää kirurgin valmistelujen, työaseiden ja toimituksen
näkemistä, koskahan näöllä ei mahda olla mitään osallisuutta tuohon
tuskaan? Eivätkö nämä ole sopivia esimerkkejä osoittamaan sitä
valtaa, mikä aisteilla on järkeen nähden. Turhaan tiedämme, että nuo
palmikot ovat lainatut joltakin hovipojalta tahi lakeijalta, että tuo
punaväri on tuotettu Espanjasta ja tuo valkoväri ja kiilloitusaine
Atlantin valtamereltä; kuitenkin näkö pakostakin saa meidät pitämään
niillä koristettua henkilöä niiden vuoksi rakastettavampana ja
miellyttävämpänä, vastoin kaikkea järkeä: sillä eihän kaikessa tuossa
ole mitään hänen omaansa... Kuinka valtavaksi arvaavatkaan aistien
voiman runoilijat, jotka panevat Narkissoksen silmittömästi rakastumaan
varjoonsa... ja antavat Pygmalionin järjen sekaantua hänen norsunluisen
kuvapatsaansa näkemisestä siihen määrään, että hän sitä rakastaa ja
palvelee kuin elävää olentoa...

Asetettakoon filosofi hienoista ja harvoista rautalangoista tehtyyn
häkkiin, joka on ripustettuna Parisin Notre Dame kirkon tornien
huippuun. Hän näkee aivan ilmeisesti, että hänen on mahdoton siitä
pudota. Ja kuitenkaan hän ei voi estää (ellei hän ole tottunut
katonlaskijan ammattiin) tuon äärettömän korkeuden näkemistä
kauhistuttamasta ja tyrmistyttämästä häntä; sillä meillä on kylliksi
tekemistä pysyessämme levollisina kellotapuliemme parvekkeilla, jos ne
ovat rei'ikkäiksi rakennetut, vaikka ne ovat kivestä. On niitä, jotka
eivät voi sietää edes niiden ajattelemistakaan. Asetettakoon noiden
kahden tornin väliin hirsi, niin paksu kuin sen tulee olla voidaksemme
kävellä sen päällä; ei ole niin lujaluontoista filosofista viisautta,
että se voisi antaa meille rohkeutta kävellä sillä, niinkuin tekisimme,
jos se olisi maassa.

Olen usein kokenut meidän tämänpuolisilla vuorillamme -- ja kuitenkin
olen niitä, jotka eivät kovinkaan säikähdä sellaista --, etten
voinut sietää tuon äärettömän syvyyden näkemistä kauhistumatta, niin
etteivät polvitaipeeni ja reiteni vavisseet, vaikka vielä puuttui
hyvinkin oma pituuteni, ennenkuin olisin ollut aivan kuilun partaalla,
ja vaikken olisi voinut pudota, ellen tahallani olisi heittäytynyt
vaaraan. Huomasin siellä myöskin, että olipa korkeus millainen
tahansa, kunhan vain tuolla rinteellä näkyy puu tahi kallion kyhmy,
joka antaa hiukan tukea silmälle ja jakaa näköalan, niin se vaikuttaa
meihin helpottavasti ja antaa turvallisemman tunteen, ikäänkuin se
olisi jotakin, josta pudotessamme voisimme saada apua, mutta ettemme
voi edes katsoakaan jyrkkiä ja sileitä kuiluja, tuntematta päätämme
pyörryttävän: _ut despici sine vertigine simul oculorum animique non
possit;_[380] ja sehän on ilmeinen näköaistin tekemä petos. Siitähän
syystä entinen oiva filosofi puhkaisi silmänsä, vapauttaakseen sielunsa
niiden turmelevasta vaikutuksesta ja voidakseen vapaammin filosofoida;
mutta sen laskun mukaan olisi hänen myöskin pitänyt tuketuttaa
korvansa, joiden Theophrastos sanoo olevan vaarallisimman välineen,
mikä meillä on, vastaanottaaksemme voimakkaita vaikutuksia, jotka
häiritsevät rauhaamme ja muuttavat mielemme; ja hänen olisi lopuksi
pitänyt riistää itseltään kaikki muutkin aistit, se on olemuksensa
ja henkensä, sillä niillä on kaikilla se mahti, että ne vallitsevat
järkeämme ja sieluamme. _Fit etiam saepe specie quadam, saepe vocum
gravitate et cantibus, ut pellantur animi vehementius; saepe etiam cura
et timore_.[381]

Lääkärit väittävät, että on eräänluontoisia henkilöitä, joita eräät
sävelet ja soittimet kiihoittavat aina raivoon asti. Olen nähnyt
sellaisia, jotka eivät voineet kuulla jyrsittävän luuta pöytänsä
alla, menettämättä malttiaan, ja tuskin on sitä ihmistä, jota ei
hermostuttaisi se kirskuva ja vihlova ääni, jota viilat pitävät
raapiessaan rautaa, samoin kuin monet kiihtyvät suuttumukseen ja vihaan
asti, kuullessaan pureksittavan lähellänsä tahi kuullessaan jonkun
puhuvan, jonka kurkun tahi nenän väylä ei ole selvä. Tuo Gracchuksen
mallinaan käyttämä huilunsoittaja, joka vienonsi, jännitti ja muutteli
herransa ääntä tämän pitäessä puhetta Roomassa, mitä hänestä oli
hyötyä, jos äänen vaihtelussa ja sävyssä ei ollut voimaa liikuttamaan
ja muuttamaan kuulijain mieltä? Onpa todellakin täysi syy pitää niin
suurta riemua mokoman oivan kapineen järkähtämättömyydestä, joka antaa
niin vienon tuulen sysäyksen ja vaihteiden muovailla ja muutella
itseään! Samanlaisen petkutuksen alaisia, kuin mitä aistit harjoittavat
järkeemme nähden, ovat ne vuorostaan itse; sielumme kostaa niille
joskus samalla mitalla: ne valehtelevat ja pettävät toisiansa kilvan.
Minkä näemme ja kuulemme ollessamme vihan puuskassa, sitä emme kuule
sellaisena kuin se on:

    _et solem geminum et duplices se ostendere Thebas;_[382]

rakkautemme esine näyttää meistä kauniimmalta kuin se on:

    _multimodis igitur pravas turpesque videmus
    esse in deliciis summoque in honore vigere;_[383]

ja inhomme esine rumemmalta; ikävystyneestä ja murhemielisestä
ihmisestä päivän kirkkaus näyttää hämärältä ja pimeältä. Sielun
intohimot eivät vain häiritse aistiemme toimintaa, vaan tylsyttävät ne
usein kokonaan; kuinka paljon esineitä näemmekään, huomaamatta niitä,
jos huomiomme on kiintynyt johonkin muuhun!

              _In rebus quoque apertis noscere possis,
    si non advertas animum, proinde esse, quasi omni
    tempore semotae fuerint longeque remotae_.[384]

On kuin sielu vetäytyisi itseensä, eikä välittäisi aistien mahdista.
Niin ollen on ihminen sekä sisäisesti että ulkonaisesti täynnä
heikkoutta ja valhetta.

Ne, jotka ovat verranneet elämäämme unelmaan, ovat olleet ehkä
oikeammassa kuin luulivatkaan. Uneksiessamme sielumme elää, toimii,
käyttää kaikkia kykyjään yhtä hyvin kuin valvoessaan; mutta joskin se
toimii veltommin ja epäselvemmin, niin ei varmastikaan niin paljon
epäselvemmin, että eroitus olisi sama kuin yön ja kirkkaan valon
välillä, mutta kyllä sama kuin yön ja varjon välillä; uneksiessaan
se nukkuu, valvoessaan se on untelona; enemmän tahi vähemmän, se on
joka tapauksessa pimeyttä, jopa kimmeriläistä pimeyttä. Me valvomme
nukkuessamme ja nukumme valvoessamme. En näe niin selvästi unissani,
mutta mitä valvovaan tilaan tulee, niin en koskaan tapaa sitä kyllin
kirkkaana ja pilvettömänä; tosin kyllä uni, sikeänä ollessaan joskus
uinuttaa nukuksiin unelmatkin, mutta valvova tilamme ei koskaan ole
niin valpasta, että se oikein tyystin perkaisi pois ja häivyttäisi
haaveilut, jotka ovat valvovien unelmia ja pahempia kuin unet. Koska
järkemme ja sielumme omaksuu ne ajatukset ja mielipiteet, jotka siinä
syntyvät nukkuessa, ja hyväksyy unissamme yhtä hyvin kuin valvoessamme
tekemämme teot, niin miksi emme epäile, eikö ajattelumme, toimintamme
ole toisenlaista uneksimista ja valvomisemme eräänlaista nukkumista?

Jos aistit ovat ensimmäiset tuomarimme, niin ei meidän tule kysyä
neuvoa ainoastaan omiltamme, sillä tähän kykyyn nähden eläimillä on
yhtä paljon ja enemmänkin ansiota kuin meillä; on varmaa, että eräillä
on kuulo terävämpi kuin ihmisellä, toisilla näkö, toisilla haisti,
toisilla tunto tahi maku. Demokritos sanoi jumalilla ja eläimillä
olevan aistimiskyvyt paljoa täydellisemmät kuin ihmisellä. Mutta niiden
ja meidän aistiemme vaikutusten välillä eroitus on ääretön. Meidän
sylkemme puhdistaa ja kuivattaa meidän haavamme; se tappaa käärmeen...
Mikä ominaisuus on meidän katsottava syljellä olevan, meidänkö vai
käärmeen luonnon mukainen? Kummanko nojalla noista kahdesta aistista
toteamme sen todellisen olemuksen, jota etsimme? Plinius sanoo Intiassa
olevan eräänlaisia merijäniksiä, jotka ovat meille myrkkyä, ja me
niille, niin että me tapamme ne pelkällä kosketuksellamme. Kumpi nyt
todellisuudessa on myrkkyä, ihminenkö vai kala? Kumpaako uskomme,
kalanko vaikutusta ihmiseen vai ihmisen kalaan? Eräänlainen ilma, joka
ei ole vahingollista härälle, myrkyttää ihmisen; toisenlainen, joka ei
ole vahingollista ihmiselle, myrkyttää härän. Kumpi noista kahdesta
on todellisuudessa ja luonnostaan saastuttavaa laatua? Ne, joilla
on keltatauti, näkevät kaikki esineet kellertävinä ja vaaleampina
kuin me; ... ne, jotka potevat tuota tautia, jota lääkärit nimittävät
_hyposphagmaksi_ ja joka on veren kihoamista ihon alle, näkevät kaikki
esineet punaisina ja verestävinä. Mistä tiedämme, eivätkö nuo nesteet,
jotka täten muuttavat näkömme toimintaa, ole vallitsevina ja tavallisia
eläimissä? Näemmehän toisilla niistä olevan keltaiset silmät, kuten
meidän keltatautisillamme, toisilla punaisen veristävät; on luultavaa,
että esineiden väri näistä näyttää toisenlaiselta kuin meistä. Kumpi
noista kahdesta arvostelmasta on oikea? Ei näet ole sanottu, että
esineiden tosi olemus on arvosteltava vain ihmisen mukaan; kovuus,
valkeus, syvyys ja karvas maku koskevat eläinten tarvetta ja tietoa
samoin kuin meidänkin; luonto on antanut ne niiden käytettäväksi
niinkuin meidänkin.

Kun puserramme silmiämme, niin katselemamme esineet näyttävät meistä
pitemmiltä ja venyneiltä; useilla eläimillä on noin puserretut silmät;
tuo pituus on siis kenties tuon kappaleen todellinen muoto, eikä
se, jonka meidän silmämme sille antavat tavallisessa asennossaan
ollessaan, Jos painamme silmäämme alhaalta päin, niin esineet
näyttävät meistä kahdistuvan... Jos jokin haittaa korviemme toimintaa,
tahi jos kuulotorvemme puristuu ahtaaksi, niin ääni tuntuu meistä
toisenlaiselta kuin tavallisesti; eläimet, joilla on karvaiset korvat,
tahi joilla on vain pieni aukko korvan sijalla, eivät siis kuule
samaa kuin me, vaan ääni tuntuu niistä toisenlaiselta. Me huomaamme
juhlissa ja teattereissa, että jos panemme kynttiläin valoa vastaan
jollakin värillä värjätyn lasin, niin kaikki, mitä tuossa paikassa on,
näyttää meistä vihreältä tahi keltaiselta tahi sinipunervalta...; on
todennäköistä, että eläinten silmät, joiden näemme olevan erivärisiä,
saavat kappaleet niistä näyttämään samanvärisiltä kuin niiden silmät
ovat.

Arvostellaksemme aistien toimintaa meidän täytyisi siis olla siitä
yhtä mieltä ensiksikin eläinten ja toiseksi toistemme kanssa. Mutta
niin ei suinkaan ole laita, vaan me joudumme joka hetki kiistaan
siksi, että toisesta jokin kuuluu, näyttää tahi maistuu toiselta kuin
toisesta, ja kiistelemme yhtä paljon kuin mistään muusta niiden kuvien
erilaisuudesta, joita aistit meille välittävät. Toisin kuulee ja näkee,
tavallisen luonnonjärjestyksen mukaan, ja toisin maistaa lapsi kuin
kolmenkymmenen ikäinen mies, ja tämä taas toisin kuin kuudenkymmenen
vanha: aistit ovat toisilla hämärämmät ja epäselvemmät, toisilla
alttiimmat ja terävämmät. Me käsitämme asiat toisin ja taas toisin sen
mukaan, missä tilassa itse olemme ja miltä meistä näyttää. Mutta kun
nyt käsityksemme on näin epävarma ja riidanalainen, niin ei ole enää
kumma, jos meille sanotaan, että tosin saatamme myöntää lumen meistä
näyttävän valkealta, mutta mennä päättämään, onko se olemukseltaan ja
todellisuudessa sellaista, sitä emme voi ottaa vastuullemme; ja kun
tämä perustus kerran on järkytetty, niin koko maailmantietämyksemme
täytyy mennä myttyyn.

Entäs mitä on sanottava siitä, että aistimme häiritsevät toinen
toisiansa? Maalaus näyttää silmään kohokuvalta, mutta koskettaessa se
tuntuu sileältä; tuleeko meidän sanoa, että myski on miellyttävää,
vai ettei se sitä ole, se kun hivelee hajuaistiamme, mutta loukkaa
makuamme? On yrttejä ja voiteita, jotka ovat omiaan jollekin
ruumiinosalle, mutta vahingoittavat toista; hunaja on miellyttävää
maultaan, mutta epämiellyttävää näöltään; on sormuksia, jotka ovat
pykälöimällä laitetut sulkien muotoisiksi ja joita nimitetään
kilpikirjoituksissa _päättömiksi suliksi_, eikä mikään silmä voi
selvästi eroittaa niiden leveyttä eikä karttaa sitä harhakäsitystä,
että ne toiselta puolelta levenevät levenemistään, toiselta suippenevat
ja kapenevat, silloinkin, kun niitä pyörittää sormen ympäri; kuitenkin
ne koskettaessa tuntuvat tasaleveiltä ja joka paikasta samanlaisilta.

Nuo henkilöt, jotka kiihoittaakseen hekumantunnettaan ennen muinoin
käyttivät kuvastamaansa esinettä suurentavia peilejä, jotta ne jäsenet,
joita heidän tuli käyttää, miellyttäisivät heitä enemmän näyttäessään
siten suuremmilta silmiin, kumpaanko noista kahdesta aistista he
uskoivat enemmän, näköönkö, joka sai nuo jäsenet näyttämään heistä niin
paksuilta ja suurilta kuin he halusivat, vai tuntoonko, joka osoitti ne
heille pieniksi ja mitättömiksi? Meidän aistimmeko antavat esineelle
nuo eri ominaisuudet, ja onko esineillä kuitenkin niitä vain yksi?
Niinkuin esimerkiksi näemme leivästä, jota syömme; se on vain leipää,
mutta kun sitä käytämme, muodostuu siitä luita, verta, lihaa, karvoja
ja kynsiä...; puun juuren imemä neste muuttuu rungoksi, lehdiksi
ja hedelmäksi; ja ilma, joka on vain yhdenlaista, muuttuu torveen
soviteltuna tuhansiksi erilaisiksi säveliksi. Meidän aistimmeko, sanon,
muodostavat yhtälailla noille esineille eri ominaisuuksia, vai onko
niillä ne itsessään? Ja kun tämä on epävarmaa, niin mitä voimme päättää
niiden todellisesta olemuksesta?

Edelleen: koska tautien, hourailun ja unen satunnaiset tilat saavat
esineet näyttämään meistä toisilta kuin miltä ne näyttävät terveiden,
viisaiden ja valvovain mielestä, niin eikö ole luultavaa, että oikea
tilamme ja luonnollinen vointimme myöskin saattaa antaa esineille
laatuaan vastaavan olomuodon ja sovelluttaa ne itsensä mukaisiksi,
samoin kuin tekee epäsäännöllinen vointimme, ja että terveytemme
kykenee antamaan niille oman näkönsä niinkuin sairauskin? Miksei
kohtuuden miehellä ole jotakin itseään vastaavaa esineiden muotoa,
niinkuin kohtuuttomallakin, ja miksei hän yhtä hyvin paina niihin
luonteensa leimaa? Kyllästynyt pitää viiniä äitelänä, terve maukkaana,
janoinen herkkuna. Mutta koska meidän tilamme sovelluttaa esineet
itseensä ja muuttaa ne itsensä mukaisiksi, niin emme enää tiedä,
millaisia esineet ovat todellisuudessa, sillä kaikki tulee sieluumme
aistiemme väärentämänä ja muuttamana. Jos harppi, kulmuri ja viivain
ovat kierot, niin kaikki niillä määrätyt suhteet, kaikki niiden mitan
mukaan rakennetut rakennukset ovat myöskin ehdottomasti epäonnistuneet
ja heikot. Aistiemme epävarmuus tekee epävarmaksi kaikki, mitä ne
aikaansaavat...

Sitäpaitsi, kuka on pätevä arvostelemaan näitä eroituksia? Samoin
kuin sanomme uskonnollisissa kiistoissa tarvitsevamme tuomarin, joka
ei kuulu kumpaankaan puolueeseen ja on vapaa ennakkopäätöksistä ja
puolueellisuudesta, mikä ei ole mahdollista kristittyjen keskuudessa,
samoin on tässä laita; sillä jos hän on vanha, niin hän ei voi
arvostella vanhojen kantaa, ollen itse riitapuolena tässä kiistassa;
samoin jos hän on nuori, terve, sairas, nukkuva tahi valvova. Meidän
tulisi saada joku, joka on vapaa näistä ominaisuuksista, jotta hän
ennakkoluulottomasti arvostelisi näitä väitteitä hänelle yhdentekevinä,
ja niin ollen tarvitsisimme tuomaria, jollaista ei koskaan ole ollut.

Arvostellaksemme esineistä saamiamme kuvia, tarvitsisimme jonkinlaista
arvosteluvälinettä; tarkistaaksemme tuon välineen, tarvitsemme
kokeilua; tarkistaaksemme kokeilun, välinettä; niin kuljemme
pääsemättömässä kehässä. Koska aistit eivät voi ratkaista riitaamme,
ollen itse aivan epävarmat, niin täytyy järjen se ratkaista; mikään
järki ei pääse varmaan päätökseen, riippumatta toisesta järjestä;
niin siirrymme taaksepäin loppumattomiin. Meidän ajatuksemme ei
kohdistu välittömästi ulkonaisiin esineisiin, vaan se syntyy aistien
välityksellä, ja aistit eivät käsitä ulkonaista esinettä, vaan
ainoastaan omat jonkin vaikutuksen alaiset tilansa; ja näin ollen
ajatus ja mielikuva ei johdu esineestä, vaan ainoastaan aistin
vaikutuksenalaisesta tilasta; mutta tämä tila ja itse esine ovat eri
asioita; siis se, joka arvostelee mielikuvain perusteella, arvostelee
muun perusteella kuin itse esineen. Ja mitä tulee siihen, että
sanotaan aistien olotilojen ilmaisevan sielulle jotakin ulkonaisten
esineiden ominaisuuden kaltaista, niin kuinka saattaa sielu ja järki
olla varma tästä yhdenkaltaisuudesta, kun sillä ei itsestään ole
mitään yhteyttä ulkonaisten esineiden kanssa? Aivan niin kuin se, joka
ei tunne Sokratesta, ei voi, nähdessään hänen kuvansa, sanoa, onko
se hänen näköisensä. Mutta jos sittenkin tahdottaisiin arvostella
mielikuvain perusteella, niin se on mahdotonta, jos otetaan huomioon
kaikki mielikuvat, sillä ne häiritsevät toisiaan vastakkaisuudellaan
ja ristiriitaisuudellaan, kuten kokemuksesta huomaamme. Tuleeko siis
erästen valittujen mielikuvain olla määrääviä yli muiden? Tämä valittu
mielikuva täytyy tarkistaa toisen valitun avulla, toinen kolmannen
avulla, ja niin ollen siitä ei koskaan tule mitään. Loppujen lopuksi ei
mikään ole pysyväisesti olemassa, ei meidän olemuksemme eikä esineiden,
vaan me ja meidän arvostelmamme ja kaikki, mikä on katoovaista, liukuu
ja muuttuu lakkaamatta; niin ollen ei voi syntyä mitään varmaa suhdetta
toisesta toiseen, kun sekä arvosteleva että arvosteltu alituisesti
muuttuvat ja horjuvat.

Meillä ei ole mitään yhteyttä tosiolevaisen kanssa, koska kaikki, mikä
on inhimillistä, on aina syntymisen ja kuolemisen välitilassa eikä
anna itsestään muuta kuin hämärän mielikuvan ja varjon, epävarman ja
heikon käsityksen; ja jos satutte kiinnittämään ajatuksenne koettamaan
käsittää sen olemuksen, niin se on samaa kuin jos tahtoisitte pusertaa
käteenne vettä; sillä mitä enemmän puserratte ja painatte sitä, mikä
luonnostaan valuu joka taholle, sitä enemmän menetätte sitä, mitä
tahdoitte pitää kiinni ja vangita käteenne. Siten, koska kaiken
täytyy siirtyä muutoksesta toiseen, järki, joka siinä etsii jotakin
tosiolevaista, huomaa pettyneensä, eikä voi havaita mitään olevaista
ja pysyväistä, koska kaikki joko siirtyy olemiseen eikä vielä ole
täydellisesti, tahi alkaa kuolla ennenkuin on syntynyt.

Platon sanoi, että esineet eivät ole koskaan tosiolevaisia, mutta kyllä
syntyväisiä, arvellen, että Homeros oli kuvitellut Okeanoksen jumalien
isäksi ja Thetiksen niiden äidiksi osoittaakseen meille, että kaikki on
alinomaisen liikkeen, muuttumisen ja vaihtelun alaista, mikä on, kuten
hän sanoo, kaikkien ennen hänen aikaansa eläneiden filosofien yleinen
mielipide, ainoana poikkeuksena Parmenides, joka ei sanonut esineillä
olevan liikettä, minkä voimaa hän pitää erittäin tärkeänä. Pythagoras
väitti, että kaikki aine on liikkuvaa ja pysymätöntä; stoalaiset, ettei
ole mitään nykyaikaa, ja että se, mitä me sanomme nykyajaksi, ei ole
muuta kuin tulevaisen ja menneen liitekohta ja yhtymä; Herakleitos,
ettei ihminen koskaan ollut kahdesti astunut samaan virtaan;
Epikharmos, että se, joka ennen on lainannut rahaa, ei ole sitä nyt
velkaa, ja että se, joka viime yönä on saanut kutsun tulemaan tänä
aamuna suurukselle, tulee tänään kutsumatta, koskapa he eivät enää ole
samat, vaan ovat muuttuneet toisiksi, ja että 'ei voinut olla olemassa
katoovaista ainetta, joka kaksi kertaa olisi samassa tilassa: sillä
äkkiä ja herkästi muuttuen se milloin hajaantuu, milloin kokoontuu;
se tulee, ja sitten taas menee; niin että se, mikä alkaa syntyä, ei
pääse koskaan täydelliseen olemiseen, koskapa tuo syntyminen ei lopu
koskaan eikä pysähdy, niinkuin se olisi päättynyt, vaan siemenestä asti
yhä muuttuu ja vaihtuu toisesta toiseksi: niinkuin ihmisen siemenestä
syntyy ensiksi äidin kohdussa muodoton sikiö, sitten kehittynyt lapsi,
sitten kohdusta päästyään rintalapsi, sitten siitä tulee poika, sitten
seuraavalla asteella nuorukainen, senjälkeen täysikasvuinen mies,
sitten iäkäs mies ja vihdoin raihnas vanhus, niin että seuraava ikä ja
kausi aina riuduttaa ja tuhoaa edellisen:

    _Mutat enim mundi naturam totius aetas,
    ex alioque alius status excipere omnia debet;
    nec manet ulla sui similis res: omnia migrant,
    omnia commutat natura et vertere cogit_.[385]

Ja sitten me typerästi pelkäämme yhdenlaista kuolemaa, kun kuitenkin jo
olemme läpikäyneet ja vielä läpikäymme niin monta toisenlaista; sillä
ei ainoastaan, kuten Herakleitos sanoi, tulen kuolema ole ilman synty,
ja ilman kuolema veden synty, vaan vielä ilmeisemmin voimme sen nähdä
itsessämme: kypsä ikä kuihtuu ja katoo vanhuuden tullessa, ja nuoruus
päättyy täysikasvuisen miehen kypsään ikään, lapsuus nuoruuteen, ja
varhaisin ikä katoo lapsuuteen, ja eilinen päivä sammuu tähän päivään
ja tämä päivä huomiseen, eikä ole mitään, mikä pysyy ja on aina yhtä.
Sillä että niin on, näkyy siitä, että jos pysymme aina samoina ja
muuttumatta, niin kuinka silloin iloitsemme milloin toisesta seikasta,
milloin toisesta? Kuinka rakastamme toisilleen vastakkaisia esineitä,
tahi vihaamme, kiitämme tahi moitimme niitä? Kuinka meillä on erilaisia
mielenliikutuksia, ja kuinka samaan ajatukseen ei enää liitykään
sama tunne? Eihän ole todennäköistä, että itse muuttumatta vaihdamme
intohimoja; ja mikä voi muuttua, se ei pysy yhtenä ja samana; ja jos se
ei ole yksi ja sama, niin se siis ei myöskään ole tosiolevainen, vaan
samalla kuin yhtenä ja samana oleminen muuttuu myöskin pelkkä oleminen,
vaihtuen yhä toisesta toiseksi; ja siis luonnon aistit erehtyvät ja
valehtelevat, otaksuen näennäisen tosiolevaiseksi, ne kun eivät oikein
tiedä, mikä on tosiolevaista. Mutta mikä sitten on tosiolevaista?
Se, mikä on iankaikkista, se on: mikä ei koskaan ole syntynyt, eikä
koskaan ole loppuva, missä aika ei koskaan vaikuta mitään muutosta;
aika näet on liikkuvaista ja näyttäytyy ikäänkuin yhäti liikkuvan ja
muuttuvan aineen varjona, pysymättä koskaan liikkumatta ja muuttumatta;
ja siihen soveltuvat sellaiset sanat kuin Ennen ja Jälkeen ja On ollut
ja On oleva, jotka alun alkaen osoittavat silminnähtävästi, ettei se
ole mitään tosiolevaista; sillä olisi sangen typerää ja ilmeisesti
väärin sanoa, että sellainen olisi tosiolevaista, joka ei vielä ole
olemistilassa, tahi jo on lakannut olemasta; ja mitä tulee sellaisiin
sanoihin kuin Nykyinen, Nykyhetki, Nyt, joilla me näytämme etupäässä
tukevan ja perustavan ajan käsitettä, niin järki, huomatessaan sen,
hävittää sen kokonaan heti paikalla; se näet halkaisee sen heti kohta
ja jakaa sen tulevaan ja menneeseen, ikäänkuin tahtoen välttämättömästi
nähdä sen kahtia jaettuna. Luonnon, jota mitataan, on laita sama kuin
ajan, joka sen mittaa; sillä ei siinäkään ole mitään pysyväistä eikä
tosiolevaista, vaan kaikki siinä on joko syntynyttä tahi syntyvää
tahi kuolevaa. Senvuoksi olisi synti sanoa Jumalasta, joka yksin
On, että hän oli tahi on oleva, sillä nuo termit ilmaisevat sen
muunnoksia, ohimeneviä tiloja ja vaiheita, mikä ei voi kestää eikä
pysyä olemistilassa. Siis täytyy tehdä se johtopäätös, että Jumala
yksin On, ei minkään ajallisen mitan mukaan, vaan muuttumattoman ja
liikkumattoman iankaikkisuuden merkityksessä, jota ei mitata ajalla
ja joka ei ole minkään muuntelun alainen; ja hänen edessään ei mikään
ole eikä ole oleva jälkeenpäin, eikä uudempaa eikä vereksempää, vaan
hän on todella Olevainen, joka yhdellä ainoalla nykyhetkellä täyttää
ainaisuuden; eikä ole muuta tosiolevaista kuin hän yksin, emmekä voi
sanoa: Hän on ollut, tahi: Hän on oleva, vaan hän on ilman alkua ja
ilman loppua.'

Tähän niin uskonnolliseen pakanallisen miehen johtopäätökseen tahdon
lisätä vain seuraavat sanat, jotka on lausunut samanlainen todistaja,
lopettaakseni tämän pitkän ja ikävän esityksen, jossa minulle riittäisi
ainetta loppumattomiin: "Oi, kuinka halpa ja katala olio", sanoo hän,
"on ihminen, jos hän ei kohoa yli ihmisyyden". Kas siinä oiva sana ja
hyödyllinen pyrkimys, mutta myöskin järjetön: sillä tehdä kourallinen
suuremmaksi kuin koura ja sylillinen suuremmaksi kuin syli ja toivoa
harppaavansa pitemmälle kuin sääremme ulottuvat, se on mahdotonta
ja luonnotonta; eikä ole mahdollista ihmisen kohota itsensä ja
ihmisyyden yläpuolelle; sillä hän voi nähdä vain silmillään ja käsittää
vain tajullaan. Hän kohoaa, jos Jumala tukee häntä erinomaisesti;
hän kohoaa, jos hän heittää ja hylkää omat apuneuvonsa ja antaa
puhtaasti taivaallisten välineiden nostaa ja kohottaa itsensä. Meidän
kristillinen uskomme, mutta ei hänen stoalainen hyveensä, voi saada
aikaan tämän jumalallisen ja ihmeellisen muutoksen.



VIITESELITYKSET:


[1] Roomalainen numero tarkoittaa kokonaisteoksen kirjaa, seuraava sen
lukua.

[2] Niinkuin vaskisessa astiassa auringosta tahi säteilevän kuun
kasvoista heijastunut veden välke liitelee laajalti kaikkialle, kohoaa
ylös ilmoihin ja koskettaa katon korulaudoitusta. _Verg., Aeneid. VIII,
22_.

[3] Tyhjät mielenhoureet syntyvät kuin sairaan unet. _Hor., De arte
poet. v. 7_.

[4] Ken asuu kaikkialla, oi Maksimus, ei asu missään.

[5] Mieli joutilaana aina käy huikentelevaiseksi.

[6] Ei ole koskaan kaikille kaikkia viehätyskeinoja suotu.

[7] Ihmisen tulee näet aina odottaa viimeistä päiväänsä, eikä ketään
voi sanoa onnelliseksi ennen hänen kuolemaansa. _Ovid., Metam. III,
135_.

[8] Sillä silloin vihdoinkin lähtevät sydämen pohjasta tosisanat, ja
naamari temmataan pois; jäljelle jää todellisuus. _Lucr. III. 57_.

[9] Tarkoittaa Montaignen ystävää Etienne La Boétieta.

[10] Joka itse omasta päästään lähtee kulkemaan takaperin. _Lucr. III,
474_.

[11] Mieluummin näyttäisin hourupäiseltä ja typerältä, kunhan vain
vikani eivät häiritse iloani tahi jäävät minulta huomaamatta, kuin
olisin viisas ja suutuksissani. _Hor., Epist. II, 2, 126_.

[12] Se kyllä saavuttaa pakenevankin, eikä säästä epäsotaisaa
nuorisoakaan, joka paeten kääntää selkänsä. _Hor., Od. III, 2, 14_.

[13] Kätkeköön tuo varovasti itsensä rautaan ja vaskeen, kuolema vetää
kuitenkin siihen verhotun pään sieltä esille. _Propert. III, 18, 25_.

[14] Kuvittele mielessäsi, että jokainen sinulle koittanut päivä
on viimeisesi, niin olet kiitollinen jokaisesta hetkestä, joka
toivomattasi tulee lisäksi. _Hor, Epist. I, 4, 13_.

[15] Perseus, Makedonian viimeinen kuningas.

[16] Kun kukoistava ikä vietti suloista kevättä. _Catull. LIXVIII, 16_.

[17] Kohta se on ollut ja mennyt, eikä sitä sitten koskaan saa
palaamaan. _Lucr. III, 928_.

[18] Ei kukaan ole toistaan kestämättömämpi; ei kukaan huomispäivään
asti varmempi itsestään. _Senec., Epist. 91_.

[19] Kuolevaiset elävät keskenään vuorotellen ja antavat kuin juoksijat
toisilleen elämän soihdun. _Lucr. II, 75, 78_.

[20] Ensimmäinen hetki, joka antoi elämän, on sitä jo vähentänyt.
_Senec., Herc. fur., III, 874_.

[21] Syntyessämme jo alamme kuolla, ja loppuamme ei voi eroittaa
alustamme. _Manilius, Astron., IV, 16_.

[22] Mikset väisty pois kylläisenä elämän vieraana? _Lucr. III, 951_.

[23] Miksi koetat lisätä sellaista, minkä taas onnettomasti menetät, ja
mikä kaikki häviää tuottamatta sinulle mitään iloa? _Lucr. III, 954_.

[24] Toista eivät ole nähneet isät eivätkä näe jälkeläiset. _Manil. I,
529_.

[25] Kierrämme samaa piiriä ja pysymme yhä sen sisässä. _Lucr. III,
1093_.

[26] Ja vuosi vierii omaa menoaan, omia jälkiään. _Verg., Georg. II,
402_.

[27] Sillä en voi sen lisäksi tekaista enkä keksiä mitään, mikä sinua
miellyttäisi; kaikki on aina samaa. _Lucr. III, 957_.

[28] Vaikka voittaisit kuinka monta vuosisataa elämällä, niin ikuinen
kuolema kuitenkin pysyy sellaisena. _Lucr. III, 1103_.

[29] Etkö tiedä, että tosikuolemassa ei tule olemaan mitään toista
sinua, joka eläen voisi surra sitä, että sinut on riistetty itseltäsi,
ja seisten surra kaatunutta? _Lucr. III, 898_.

[30] Silloin näet ei kukaan kaipaa itseään eikä elämätään, eikä mikään
itsemme ikävöiminen meitä liikuta. _Lucr. UI, 932, 935_.

[31] Kuoleman on katsottava koskevan meitä vähemmin kuin ei mikään, jos
voi olla jotakin vähempää. _Lucr. III, 939_.

[32] Huomaappa, että ikuinen meidän edellämme käynyt vanha aika ei ole
ensinkään koskenut meitä. _Lucr. III, 985_.

[33] Kaikki seuraa sinua, elettyään elämänsä. _Lucr. III, 981_.

[34] Sillä päivää ei ole seurannut yö, eikä yötä aamu, joka ei olisi
kuullut lasten haikeiden valitusten keskellä itkua, joka säestää
kuolemaa ja synkkiä hautajaisia. _Lucr. V, 579_.

[35] Tottumus on kaikessa tehoisin opettaja.

[36] Paikallisten lakien noudattaminen on jaloa.

[37] Mityleneläinen kitaransoittaja.

[38] Voi, poden omien aseitteni tekemiä haavoja. _Ovid., Epist_.

[39] Montaigne kirjoitti tämän tutkielman kreivitär Gursonin poikaa
silmällä pitäen.

[40] Eräs mantualainen oppinut.

[41] Brabantilainen kuulu humanisti.

[42] Akateemisen filosofikoulun johtajia.

[43] Opettajien arvovalta on useinkin haitallinen oppilaille.

[44] He eivät koskaan tule omintakeisiksi. _Sen., Epist. 33_.

[45] Yhtä paljon kuin tietäminen, miellyttää minua epäileminen. _Dante,
Helv. Xl, 93_.

[46] Emme ole kuninkaan alaisia; olkoon kukin oma herransa. _Sen.,
Epist. 33_.

[47] Megaralainen huvinäytelmäin kirjoittaja.

[48] Elelköön hän paljaan taivaan alla ja levottomissa oloissa. _Hor.,
Od. III, 2, 5_.

[49] Työ kasvattaa känsän tuskaa vastaan. _Cic., Tusc. II, 15_.

[50] Voipi olla viisas pöyhkeilemättä, kateutta herättämättä. _Sen.,
Epist. 103_.

[51] Älköön hän luulko itselleen luvalliseksi samaa, mitä ehkä Sokrates
ja Aristippos ovat tehneet vastoin totuttuja tapoja; sillä nämä
ansaitsivat tuon vapauden suurilla ja jumalaisilla avuillaan. _Cic., De
Off, l, 41_.

[52] Eikä mikään pakoita häntä puolustamaan kaikkea, mikä on ennakolta
määrättyä ja käskettyä. _Cic., Acad. II, 3_.

[53] Mikä maa on kohmea kylmästä, mikä murakka helteestä, mikä tuuli
vie alukset hyvin Italiaan. _Prop. IV, 3, 39_.

[54] Mitä sopii toivoa, mitä hyötyä on työläästi hankitusta rahasta,
mitä uhrauksia tulee tehdä isänmaalle ja rakkaille omaisilleen, mitä
Jumala on käskenyt sinun olla, ja mikä sinun asemasi on yhteiskunnassa,
mitä olemme tahi miksi synnymme elämään. _Pers. III, 69_.

[55] Ja millä tavoin hän minkin vaivan voi välttää ja kestää. _Verg.,
Aen. III, 459_.

[56] Uskalla olla ymmärtäväinen; ala: ken lykkää tuonnemmaksi oikein
elämisen hetken, on kuin talonpoika, joka odottaa, että joki vuotaisi
kuiviin; mutta se virtaa ja tulee iäti vuolaana virtaamaan, _Hor.,
Epist. II, 1, 40_.

[57] Miia vaikuttavat Kalat ja Leijonan helteinen sikermä ja Kauris,
joka kylpee Lännen meressä. _Prop. IV, 1, 89_.

[58] Mitäpä tekemistä on minulla Seulaisten ja Häränajajan
tähtisikermän kanssa. _Anakr., Od. XVII, 10_.

[59] Byzantllainen filologi, erään vaikean kreikan kieliopin tekijä.

[60] Voit huomata sairaassa ruumiissa piilevän sielun tuskat, voit
huomata sen ilot; molemmat painavat leimansa kasvoihin. _Juven. IX, 18_.

[61] Skolastikkojen muodostamia ja logiikassaan käyttämiä päätelmäin
(syllogismien) nimityksiä.

[62] Savi on kosteata ja pehmoista; nyt, nyt on jouduttava ja
muodosteltava hänet vinhaan ja lakkaamatta kiertävällä pyörällä. _Pers.
III, 23_.

[63] Nuoret ja vanhat, ottakaa tästä varma ohje mielellenne ja evästä
poloisille vanhoille päivillenne. _Pers. V, 64_.

[64] Se on yhtä hyödyllistä köyhille kuin rikkaille ja sen
laiminlyöminen yhtä vahingollista lapsille kuin vanhuksille. _Hor.,
Epist. I, 1, 25_.

[65] Platonin seuraaja Akatemian johtajana.

[66] On aivan eri asia, eikö joku tahdo vai eikö hän osaa tehdä pahaa.
_Sen., Epist. 90_.

[67] Aristippokselle soveltuivat kaikki värit, kaikki asemat ja seikat.
_Hor., Epist. I, 17, 23_.

[68] Ihmettelen, jos sille, joka kärsivällisenä verhoutuu vain
pariin ryysyyn, soveltuu myöskin muuttunut elämän suunta, ja jos hän
taitavasti näyttelee kumpaakin osaa. _Hor., Epist. I, 17, 25_.

[69] Tätä suurenmoisinta kaikista taiteista, oikein elämisen oppia, he
koettivat toteuttaa enemmän elämällään kuin kirjallisilla opinnoillaan.
_Cic., Tusc. IV, 3_.

[70] Pitääkö hän tieteellistä sivistystänsä, ei tietojensa
näyttelemisenä, vaan elämänsä ohjeena, totteleeko hän itseänsä ja
noudattaako hän päätöksiänsä. _Cic., Tusc. II. 4_.

[71] Ja sanat seuraavat mielellään, kun asia ensin on käsitetty. _Hor.,
Art. poet. 311_.

[72] Kun asiat ovat täyttäneet mielen, niin sanat tulevat esille.
_Sen., Contr. III_.

[73] Asiat tempaavat sanat mukaansa. _Cic., De Fin. III, 5_.

[74] Terävä-älyinen mies, mutta kankea runoseppo. _Hor., Sat. I, 4, 8_.

[75] Varmat rytmit ja tahtilajit, ja muutelkoon sanojen järjestystä,
asetellen viimeiset ensimmäisten edelle, ... niin löytyvät kuitenkin,
vaikkapa hajallaaan, runoilijan jäsenet. _Hor., Sat. I, 4, 58_.

[76] Siinä on enemmän kaikua kuin arvoa. _Sen., Epist. 40_.

[77] Mutkikasten ja pulmallisten viisastelujen. _Cic., Acad. II, 24._.

[78] Tahi jotka eivät sovelluta sanoja asiain mukaan, vaan etsivät
aineen ulkopuolelta asioita, joihin sanat voisivat soveltua. _Quintil.
VIII, 3_.

[79] Jotka jonkin heidän mieleisensä sanan sattuvaisuus houkuttelee
sellaiseen, jota he eivät olleet aikoneet kirjoittaa. _Sen., Epist. 59_.

[80] Se sana vasta miellyttää, joka on iskevä. _Fabricius, Bibl. lat.
II, 10_.

[81] Totuutta tavoitteleva esitystapa olkoon mutkaton ja
yksinkertainen. _Sen., Epist. 40_.

[82] Huoliteltua tyyliä käyttää vain se, joka tahtoo tehdä ikävän
vaikutuksen. _Sen., Epist. 75_.

[83] Tuskin olin silloin aloittanut kahdennentoista ikävuoteni. _Verg.,
Ecl. VIII, 39_.

[84] Hän ilmaisee asian Aristonille, tragediain näyttelijälle; tämä
oli sekä hyvää sukua että rikas; eikä taide, koska ei mikään sellainen
kreikkalaisten kesken ole häpeäksi, alentanut hänen arvoansa. _Lip.
XXIV, 21_.

[85] Kuningas Kaarle IX:n antama, protestantteja kohtaan
suvaitsevainen, vuodelta 1562.

[86] Jota päivää aina olen pitävä katkerana ja kunniassa (niinhän te
jumalat olette tahtoneet). _Verg., Aen. V, 49_.

[87] Ja olen päättänyt, etten täällä saa nauttia mitään iloa, niin
kauan kuin tuo minun osaveljeni on poissa. _Ter., Heaut. I, 97_.

[88] Jos liian aikainen kuolo riisti pois tuon toisen puolen sieluani,
niin mitäpä minä toinen enää viivyttelen, kun en jäljelle jääneenä ole
yhtä rakas enkä kokonainen? Tuo päivä tuotti meille molemmille tuonen.
_Hor., Od. II. 17, 5_.

[89] Miksi kainostelisin tahi hillitsisin niin rakkaan olennon
kaipausta? _Hor., Od. I, 24_.

[90] Oi veljeni, joka olet riistetty minulta onnettomalta! Kanssasi
katosivat kaikki iloni, joita suloinen rakkautesi eläessäsi piti yllä.
Kuolemasi, veljeni, on musertanut onneni; kanssasi vaipui hautaan
koko elämäni. Kuoltuasi olen kokonaan mielestäni karkoittanut nämä
harrastukset ja kaikki henkeni nautinnot. Enkö koskaan saa puhutella
sinua, henkeäni rakkaampi veljeni, enkö koskaan kuulla sanojasi, enkö
koskaan saa sinua nähdä? Mutta varmaan aina sinua rakastan. _Catull.
LXVIII, 20; LXV, 9_.

[91] Jos hän kaatuu, taistelee hän polvillaan. _Sen., De prov. II_.

[92] Olkoon Cato eläessään todella Caesariakin suurempi. _Martial. VI,
31_.

[93] Ja Caton voittamattomana, voitettuaan kuoleman. _Manil., Astron.
IV, 89_.

[94] Jumalat asettuivat voittajan puolelle, Cato voitetun. _Lucan. I,
118_.

[95] Ja koko maanpiiri lannistettuna paitsi Caton uhmaavaa mieltä.
_Hor., Od. II, 1, 23_.

[96] Ja Cato laatimassa näitä lakeja. _Verg., Aen. VIII, 670_.

[97] Järkevyys ja viisaus poistaa huolet, ei paikka, joka kohoaa yli
meren laajan ulapan. _Hor., Epist. I, 11, 25_.

[98] Ja ratsastajan takana istuu synkkä huoli. _Hor., Od. III, 1, 40_.

[99] Kyljessä on kiinni kuolettava nuoli. _Verg., Aen. IV, 73_.

[100] Miksi muutamme toisen auringon lämmittämiin maihin? Kuka
isänmaasta paetessaan pääsee itseäänkin pakoon? _Hor., Od. II, 16, 18_.

[101] Jo katkaisin kahleeni, sanot; sillä kauan rimpuiltuaan
katkaisee koira solmun, mutta sen paetessa laahaa sen kaulassa pitkä
kahleenpätkä. _Pers. V, 158_.

[102] Jollei sydämemme ole puhdas, mihin taisteluihin ja vaaroihin
silloin poloiset joudumme? Mitkä himon kalvavat huolet ja mikä pelko
raateleekaan levotonta ihmistä, ja mitä tahoja hänelle tuottavat
ylpeys, riettaus, kevytmielisyys, ylellisyys ja joutilaisuus? _Lucr. V,
44_.

[103] Vika on sielussa, eikä se koskaan pääse itseään pakoon. _Hor.,
Epist. I, 14, 13_.

[104] Yksinäisyydessä ollos itse itsellesi ihmisjoukkona. _Tibull. IV,
13, 12_.

[105] Mitä? Ettäkö kukaan ihminen antaisi sielussaan sijaa jollekin
tahi hankkisi itselleen jotakin, mikä olisi hänelle rakkaampaa kuin hän
itse? _Ter., Adelph. I, 1, 13_.

[106] Jos yöllisessä haureudessa verhoat pääsi gallialaisen hilkan
peittoon. _Juvenal. VIII, 144_.

[107] Sellaiseen, mitä ei voi uskoa Jumalille muutoin kuin ottamalla
heidät erilleen. _Pers., Sat. II, 4_.

[108] Hiljaa mumisten lausumme rikollisia rukouksia. _Lucan. V, 104_.

[109] Se on huono päätös, jota ei voi muuttaa.

[110] Meitä liikutetaan niinkuin tanssinukkea vierailla hermoilla.
_Hor., Sat. II, 7, 82_.

[111] Emmekö näe, että ihminen ei tiedä, mitä tahtoo ja yhä etsii,
vaihtaa paikkaa, kuin voisi laskea hartioiltaan taakkansa. _Lucr. III,
1046_.

[112] Sellaisia ovat ihmisten mielet kuin se kasvua antava valo, jolla
itse isä Jupiter valaisi maita. _Hom., Od. XVIII, 136_ (säkeet Ciceron
kääntämät).

[113] Antonio de Guevaran 1529 julkaisema allegoris-historiallinen
teos, jonka päähenkilö oli keisari Kaarle V.

[114] Kuuluisa ranskal. oppinut ja kirjailija (1513-93).

[115] Tuska pakoittaa viattomatkin valehtelemaan (_Publius Syrus_).

[116] Eräästä vaarasta, johon tekijä oli joutunut kansalaissodassa.

[117] Toisen virheen karttaminen vie toiseen virheeseen. _Hor, Art.
poet., 31_.

[118] Etevin roomalaisista puhujista ennen Ciceroa.

[119] Ei mihinkään rikokseen ole järkisyytä. _T. Liv. XXVIII, 28_.

[120] Hän yksin on tietämätön kaikesta. _Ter., Ad. IV, II, 9_.

[121] Tähän matkan maaliin täytyy hevosteni hikoillen rientää. _Prop.
IV, 1, 70_.

[122] Tähän matkan maaliin täytyy hevosteni hikoillen rientää. _Prop.
IV, 1, 70_.

[123] Oi typerä ja epäaistikas aikakausi! _Catull. XLIII, 8_.

[124] Kirkas ja aivan kuin puhdas virta. _Hor., Ep. II, XI, 120_.

[125] Hänen tarvitsi vähemmin tehdä työtä älyllään, jonka sijalle oli
astunut hänen aiheensa. _Mart., Epigr. VIII, Pref._

[126] Ja yrittelee lyhyitä lennähdyksiä. _Verg., Georg. IV, 194_.

[127] Huomaa tämä!

[128] Ylentäkää sydämenne!

[129] Näyttää olevan.

[130] Minä puolestani tahtoisin mieluummin olla vanhana lyhyemmän aikaa
kuin tulla vanhaksi ennen aikaani _Cic., De Senect. X_.

[131] Runoilija ja historioitsija, oli kirjoittanut kansalaissotien
historian.

[132] Teoksessaan: _Methodus ad facilem historiarum cognitionem_ (1576).

[133] Firenzeläinen historioitsija ja valtiomies, kirjoitti Italian ja
Firenzen historian.

[134] Kaarle Rohkean ja Ludvig XI:n aikuinen muistelmain kirjoittaja.

[135] Muistelmat olivat veljesten Guillaume ja Martin du B:n
kirjoittamat.

[136] Että ihminen tappaa ihmisen, ei vihoissaan, ei pelosta, vain
katsellakseen. _Sen., Ep. XC_.

[137] Ja valituksillaan verisenä ja rukoilevan näköisenä. _Verg., Aen.
VII, 501_.

[138] Ja luulenpa, että vereen tahrattu rauta ensiksi lämpeni eläimen
taposta. _Ovid., Metam. XV, 106_.

[139] Maisteri Raimundus Sebondilaisen Luonnollinen jumaluusoppi eli
Luontokappalten kirja.

[140] Sillä halusta poljetaan jalkoihin se, mitä ennen on liiaksi
pelätty. _Lucr. V, 1139_.

[141] Humanisti, opettajana Collège de Francessa.

[142] Niinkuin aimo kallio jykevänä työntää takaisin sitä vastaan
lyövät aallot ja hajoittaa sen ympärillä ärjyvät läikkyvät laineet.
_Verg., Aen. VII, 587_, mukaelma.

[143] Pian opit kunniallisesti ja autuaallisesti elämään, jos vain
uskot. _Quint. XII, 11_.

[144] S.o. pitää narrinaan Jumalaa.

[145] Kuoleva ei enää valittelisi ruumiinsa maatumista, vaan
pikemminkin iloitsisi päästessään pois ja saadessaan luoda verhonsa,
niinkuin käärme nahkansa tahi vanha hirvi kovin pitkät sarvensa. _Lucr.
III. 612_.

[146] Eipä Jumalakaan peitä maanpiiriltä taivaan kasvoja, vaan avaa
katseillemme kasvonsa ja ruumiinsa ainaisessa kiertoliikkeessä ja
teroittaa ja tarjoaa itseänsä mieliimme, jotta voisimme hyvin oppia
tuntemaan hänet ja näyttääkseen millainen hänen kulkunsa on, ja
opettaakseen meitä tarkkaamaan lakejansa. _Manit. IV, 907_.

[147] Jos sinulla on jotakin parempaa, niin esitä se, muutoin alistu.
_Hor., Epist. I, 5, 6_.

[148] Sillä Jumala ei salli kenenkään muun ylpeillä kuin itsensä.
_Herod. VII, 10_.

[149] Jumala vastustaa ylpeitä, mutta nöyrille hän antaa armonsa.
_Piet. Ep. I, 5, 5_.

[150] Kenen vuoksi voisi siis sanoa maailman olevan luodun? Tietysti
niiden olentojen vuoksi, joilla on järki; nämä ovat Jumalat ja ihmiset,
joita parempaa ei tosiaan ole olemassa mitään. _Cic., De nat. deor. II,
54_.

[151] Kun katselemme avaran maailman taivahisia temppeleitä tuolla
ylhäällä ja tuikkavia tähtiä täyteen pantuja yläilmoja, ja kun
ajattelemme kuun ja auringon ratoja. _Lucr. V, 1203_.

[152] Sillä ihmisten teot ja elämän hän asetti riippuvaisiksi
taivaankappaleista. _Manil. III, 58_.

[153] Se huomaa kaukaa katselemiemme tähtien vallitsevan meitä
mykillä laeillaan, ja koko maailman liikkuvan aikakausittain määrätyn
järjestyksen mukaan ja kohtalojen vaiheitten noudattavan kulussaan
varmoja merkkejä. _Manil. I, 60_.

[154] Ja kuinka suuria muutoksia vaikuttavat niin pienet liikkeet...
Niin mahtava on tämä valta, joka hallitsee kuninkaitakin. _Manil. I,
55; IV, 93_.

[155] Toinen, raivoisana rakkaudesta jaksaa uida meren poikki ja
hävittää Troian; toisen kohtalona on lakien laatiminen. Kas tuolla
pojat surmaavat isänsä, ja vanhemmat poikansa, ja veljekset hyökkäävät
haavoittamaan toisiaan aseillaan. Tämä sota ei ole meidän syymme;
sallimus pakottaa heidät moisiin tekoihin ja ajaa heidät itse
rankaisemaan itseänsä ja raatelemaan toisiansa... Sekin on sallimuksen
määräämää, että sallimus itse sen säätää. _Manil. IV, 79, 118_.

[156] Millainen onkaan ollut niin suuren rakennuksen alkuunpano,
millaiset siinä käytetyt työaseet, vivut, koneet, työmiehet? _Cic., De
nat. deor., I, 8_.

[157] Mitä sielun ahtautta se on? _Cic., De nat. deor. 1, 31_.

[158] Ihmisluonnon muiden puutteiden joukossa on järjen pimeyskin, eikä
vain erehtymisen pakko, vaan erehdysten rakkaus. _Sen., De ira, II, 9_.
Katoova ruumis raskauttaa sielua, ja maallinen asumus painaa paljon
mietiskelevää järkeä. _Viisaud. Kirja IX, 15_.

[159] Ilman, maan ja veden eläimet.

[160] Mykät eläimetkin, vieläpä pedotkin päästävät tavallisesti
erilaisia ääniä, kun ovat peloissaan tahi tuskissaan, tahi kun ilo
heidät valtaa. _Lucr. V, 1058_.

[161] Jotenkin samalla tavalla kuin kykenemättömyys puhumaan näyttää
houkuttelevan lapset käyttämään eleitä. _Lucr. V, 1029_.

[162] Myöskin vaitiolo saattaa rukoilla ja puhua. _Tasso, Aminta, II,
34_.

[163] Näistä merkeistä päättäen ja näiden esimerkkien mukaan ovat eräät
sanoneet mehiläisillä olevan jumalallista järkeä ja taivaista henkeä.
_Verg., Georg. IV, 219_.

[164] Siitä kukin tuntee voimansa, joka hänellä on käytettävissä.
_Lucr. V. 1032_.

[165] Ja maa itse loi alussa vapaasta tahdostaan kuolevaisille koreita
hedelmiä ja reheviä viinitarhoja, antoi itsestään suloisia antimiaan
ja reheviä laitumia; nämä nyt tuskin suurenevat tahi karttuvat meidän
työstämme, ja me kulutamme hukkaan härkiemme ja peltomiestemme voimat.
_Lucr. II, 1157_.

[166] Ja monet linnut ... päästävät eri aikoina aivan erilaisia ääniä
... ja osittain muuttavat käheä-äänisiä laulujaan sääsuhteiden mukaan.
_Lucr. V, 1077-1083_.

[167] Kaikki on kiedottu omiin salliman määräämiin kahleisiinsa. _Lucr.
V, 874_.

[168] Kukin olio kehittyy omalla tavallaan, ja kaikki pysyvät
erilaisina luonnon varman säädöksen nojalla. _Lucr. V, 921_.

[169] Polta, jos tahdot, pääni tulella, ja lävistä ruumiini miekalla,
ja viillä selkääni punotun raipan lyönneillä. _Tibull. I, 9, 21_.

[170] Haikara ruokkii poikasiaan käärmeillä ja syrjäisiltä kedoilta
löytämillään sisiliskoilla... Ja Jupiterin palvelijat, jalot kotkat,
ajavat jänistä tahi kaurista salolla. _Juven. XIV, 74, 81_.

[171] Koskapa näiden (norsujen) esi-isät palvelivat karthagolaista
Hannibalia ja meidän päälliköitämme ja molossien kuningasta, ja
kantoivat selässään joukkoja, melkoista osaa sotavoimista, ja
taisteluihin menevää tornia. _Juven. XII, 107_.

[172] Niillä on nimensä, ja kukin tulee opettajansa äänen kutsumana.
_Martial. IV, 30, 6_.

[173] Pidä lämpiminä jalkasi ja pääsi, muutoin elä eläimen tavoin.

[174] Eikä se vaadi suuren konsulin tytärtä rakastajattareksensa.
_Hor., Sat. I, 2, 69_.

[175] Eikä pidetä häpeänä lehmälle suvaita selässään isäänsä; hevosen
oma tytär rupeaa sille puolisoksi, ja pukki astuu omat siittämänsä
eläimet, ja lintu tulee raskaaksi siitä, jonka siemenestä se itse on
siinnyt. _Ovid., Metam. X, 325_.

[176] Milloin on leijonalta riistänyt hengen voimakkaampi leijona?
Missä metsässä koskaan on metsäkarju saanut surmansa toisen suuremman
hampaista? _Juven. XV, 160_.

[177] Usein on kahden kuninkaan välillä syntynyt suurimelskeinen
eripuraisuus, ja heti saattaa jo kauan ennakolta huomata kansan kiihkon
ja sen sydämissä pamppailevan sotaisan innon. _Verg., Georg. IV, 67_.

[178] Josta salama singahtaa taivaalle, ja koko maa yltympäri kiiltää
vasken välkkeestä, ja miesten jalkojen alta nousee valtava töminä, ja
huudon tärisyttämät vuoret kimmahduttavat äänet taivaan tähtiin saakka.
_Lucr. II, 323_.

[179] Kerrotaan, että Kreikka Pariksen rakkauden vuoksi iski yhteen
barbaarimaailman kanssa kamalassa kaksintaistelussa. _Hor., Ep. I, 2,
6_.

[180] Niin lukuisina kuin laineet vyöryvät Libyan merellä, kun riehuva
Orion laskee talvisiin aaltoihin, tahi niin taajoina kuin tähkäpäät,
joita uuden suven aurinko paahtaa Hermuksen kentällä tahi Lykian
kellertävillä vainioilla; kilvet kumajavat ja maa järkkyy ja vapisee
jalkojen töminästä. _Verg., Aen. VII, 718_.

[181] Synkkä jono marssii kentillä. _Verg., Aen. IV, 404_.

[182] Tämä mielten kuohu ja nämä niin kiivaat taistelut talttuvat ja
rauhoittuvat heittämällä hiukan pölyä päälle. _Verg. Georg. IV, 86_.

[183] Jäljessä astuu itkien sotaratsu Aethon, kaikki koristeet
riisuttuina, ja kostuttaa kasvojaan suurilla kyynelillä. _Verg., Aen.
XI, 89_.

[184] Näkeehän vankkojen hevosten loikoessaan unissaan kuitenkin
hikoilevan ja huohottavan ja ponnistavan voimansa äärimmilleen, kuin
voitonpalmusta kilpaillessaan. _Lucr. IV, 988_.

[185] Ja metsästäjäin koirat usein makeassa unessa liikuttelevat
sääriään äkkiä ja äännähtelevät ja hengittävät taajaan, niinkuin
seuraisivat löytämiänsä otusten jälkiä; ja heränneinäkin ne usein
ajavat tyhjiä hirvien kuvia, kuin näkisivät ne pakoon lähteneinä,
kunnes palaavat tajuihinsa harhakuvien häivyttyä. _Lucr. IV, 992_.

[186] Mairemieliset kotikissamme pyrkivät usein ravistamaan silmistään
kepeän ja haihtuvan unen ja hypähtämään pystyyn maasta, ikäänkuin
näkisivät outoja kasvoja ja piirteitä. _Lucr. IV, 999_.

[187] Ruma on roomalaiselle belgialainen kasvojen väri. _Propert. II,
77, 26_.

[188] Monet eläimet vievät meistä voiton kauneudessa. _Sen., Epist.
124_.

[189] Ja kun muut eläimet eteenpäin kumarassa katselevat maahan, antoi
hän ihmiselle ylöspäin suunnatut kasvot ja käski katselemaan taivaaseen
ja pitämään kasvot kohotettuina tähtiä kohti. _Ovid., Metam. I, 84_.

[190] Kuinka meidän näköisemme onkaan apina, eläimistä rumin _Ennius,
De nat. deor. I, 35_.

[191] Tuo vauhdissaan ollut rakkaus pysähtyi nähtyään ruumiin häpyosat
alastomina. _Ovid., De remed. amor. 429_.

[192] Eikä tämä jää huomaamatta meidän Lemmettäriltämme; sitä enemmän
he mitä huolellisimmin salaavat kaikki, mitä elämän näyttämön takana
tapahtuu niiltä, joita tahtovat edelleen pitää kiedottuina kireisiln
rakkauden pauloihin. _Lucr. IX, 1182_.

[193] Niinkuin on parempi olla kokonaan antamatta viiniä sairaille, se
kun harvoin hyödyttää, mutta sangen usein vahingoittaa, kuin epävarman
parantumisen toivossa syöstä ilmeiseen perikatoon, samoin melkein
luulen, että olisi ollut parempi, että ihmissukukunnalle ei ensinkään
olisi annettu tuota ajatuksen nopeaa kulkua, terävyyttä, älykkyyttä,
jota sanomme järjeksi, koska ne ovat tuhoisia monille ja vain sangen
harvoille terveellisiä, kuin että niitä annetaan niin anteliaasti ja
niin runsaasti. _Cic., De nat. deor. III, 27_.

[194] Tietysti sinulla ei myöskään ole tauteja eikä heikkoutta,
eikä surua eikä huolta, ja sinulle annetaan tämän jälkeen pitkät
onnellisemmat elämän päivät. _Juven. XIV, 156_.

[195] Tulette olemaan niinkuin jumalat ja tietämään hyvän ja pahan.
_Genes. III, 5_.

[196] Varokaa, ettei kukaan teitä petä filosofialla ja tyhjillä
houkutuksilla maailman oppien mukaan. _Paav. Ep. Koloss. II, 8_.

[197] Viisas on korkeintaan vain Jupiteria huonompi, rikas, vapaa,
arvossa pidetty, kaunis, lyhyesti kuningasten kuningas, ennen kaikkea
terve, paitsi kun nuha häntä vaivaa. _Hor., Epist, I, l, 106_.

[198] Hän oli jumala, oi kuulu Memmius, niin, jumala, joka ensin
keksi sen elämäntaidon, jota nyt sanotaan viisaudeksi, ja joka tuolla
taidolla siirsi elämän niin kovista myrskyistä ja niin synkästä
pimeydestä niin levolliseen ja kirkkaaseen valoon. _Lucr. V, 8_.

[199] Hyveestämme me syystä ylpeilemme; mutta niin ei olisi laita,
jos olisimme saaneet sen lahjan joltakin jumalalta emmekä itseltämme.
_Cic., De nat. deor. III, 36_.

[200] Kun hän oli ylpeä puheissaan, niin hänen ei olisi pitänyt
lannistua tositeossa. _Cic., Tusc. quaest. II, 13_.

[201] Tarkoittaa Torquato Tassoa.

[202] Ihmiset ovat hitaampia tuntemaan nautintoa kuin tuskaa. _Liv.
XXX, 21_.

[203] Kepeäkin lyönti koskee kipeästi ruumiiseen, vaikka se vain tuskin
hipaisee sen pintaa, kun sitävastoin terveys ei tunnu kenestäkään
miltään. Jo se vain ilahduttaa, etten pode kylkeäni enkä jalkaani;
muutoin tuskin kukaan pystyy tuntemaan, että on terve ja hyvissä
voimissa. _Etienne de la Boët., Satir._

[204] Liian paljon hyvää tuntee se, joka ei tunne mitään tuskaa.

[205] Tuo tuskattomuus on saatavissa vain suuren sielullisen tylsyyden
ja ruumiillisen turtumuksen hinnalla. _Cic., Tusc. III, 6_.

[206] Hän väittää voitavan lieventää sairaudentiloja kääntämällä
ajatukset pois vaivoista ja kohdistamalla ne nautintoihin. _Cic., Tusc.
III, 6_.

[207] Koska nautinnon muisteleminen tekee tuskan kaksinkertaiseksi.

[208] Suloista on kestettyjen vaivojen muisteleminen. _Cic., De finib.
II, 32_.

[209] Meidän vallassamme on peittää vastoinkäymiset ikäänkuin
alituiseen unhoon ja ilomielin ja nautinnolla muistaa myötäkäymisiä.
_Cic., De fin. I, 47_.

[210] Muistan myöskin sellaista, mitä en tahdo; en voi unohtaa, mitä
tahoon. _Cic., De fin. II, 32_.

[211] Joka yksin rohkeni sanoa itseään viisaaksi (Epikuros). _Cic, De
fin. II, 3_.

[212] Joka nerossa vei voiton ihmissukukunnasta ja himmensi kaikki,
kuin taivaalle noussut aurinko tähdet. _Lucr. III, 1056_.

[213] Tehoton kärsimysten lääke on tietämättömyys. _Sen., Oid. III 5,
7_.

[214] Alan juoda ja siroitella kukkia ja annan pitää itseäni vaikka
hupsuna. _Hor., Ep. 1, 5, 14_.

[215] Totisesti, ystäväni, olette surmanneet minut, ettekä pelastaneet,
kun riistitte niin minulta nautintoni ja veitte väkisin suloisimman
mielenhaireeni. _Hor., Epist., 2, 138_.

[216] _Sophokl., Aiax, 552_.

[217] Miellyttääkö se sinua? kärsi se sitten. Eikö miellytä? lähde
siitä sitten mitä tietä tahdot...

[218] Kirveleekö tuska? Jopa kaiveleekin varmaan: jos olet suojaton,
niin tarjoa sille kaulasi, mutta jos sinua suojaavat Vulkanon aseet, se
on pelottomuus, niin ryhdy vastarintaan. _Sen., Epist. 70_, ja _Cic.,
Tusc. II, 14_.

[219] Joko juokoon, tahi menköön pois. _Cic., Tusc. V. 4_.

[220] Jollet osaa elää oikein, niin väisty osaavien tieltä. Kylliksi
olet ilakoinut, kylliksi syönyt ja juonut; aika on sinun lähteä, ettei
sinua, liiaksi juotuasi, pilkkaisi ja mukiloisi se ikäluokka, jolle
vallaton ilo paremmin sopii, _Hor., Epist., II, 2, 213_.

[221] Huomattuaan vanhoilla päivillään henkensä joustimen herpaantuvan,
meni Demokritos itse vapaasta tahdostaan kuolemaan. _Lucr., III. 1052_.

[222] Jumala tunnetaan paremmin tietämättömyydellä. _P. Aug., De ordine
II, 16_.

[223] Jumalten tekoihin nähden on uskominen pyhempää ja
kunnioittavampaa kuin tietäminen. _Tacit., De mor. Germ. 34_.

[224] Ja vaikea on löytää tämän maailmankaikkeuden luojaa; ja kun sen
on löytänyt, ei sovi ilmoittaa sitä julki. _Cic., Tim. 2_.

[225] Merkiten ihmissanoin sitä, mikä on jumalallista. _Lucr., V. 122_.

[226] Eikä hän voi tuntea suosiota eikä vihaa, sillä kaikki sellainen
osoittaisi heikkoutta. _Cic., De nat. deor. I, 17_.

[227] Melkein kaikki muinaisajan kirjailijat ovat sanoneet, ettei
voi mitään oppia tuntemaan, havaita eikä tietää; he ovat sanoneet
aistejamme rajoitetuiksi, sielujamme heikoiksi, elämämme aikaa
lyhyeksi. _Cic., Acad. I, 12_.

[228] Aion puhua, mutta niin, etten väitä mitään varmasti, vaan etsin
aina, epäilen usein, enkä luota itseeni. _Cic., De divinat. II, 3_.

[229] Joka valveillaankin nukkuu, ... jonka elämä jo on melkein
kuollut, vaikka se on elossa ja näkee. _Lucr. III, 1061, 1059_.

[230] Jos ken väittää, ettei voi mitään tietää, niin hän ei tiedä
sitäkään, voidaanko tietää, millä perusteella hän ei sano mitään
tietävänsä. _Lucr. IV, 470_.

[231] Mihin tahansa opinjärjestelmään he, kuin myrskytuulella, ovat
ajautuneet, siinä he pysyttelevät kiinni kuin kalliossa. _Cic., Acad.
II, 3_.

[232] Sitä vapaampina ja riippumattomampina, kun heillä on täysi
arvostelemisen valta. _Cic., Acad. II, 3_.

[233] Jotta, kun samassa asiassa huomataan yhtä painavia syitä
puolesta ja vastaan, helpommin kummallakin taholla jätettäisiin asia
ratkaisematta. _Cic., Acad. I, 12_.

[234] Sillä Jumala ei ole suonut meille tietoa niistä, vaan vain niiden
käytön. _Cic., De divin. I, 18_.

[235] Jumala tietää, että ihmisten ajatukset ovat turhat. _Psalmi
XCIII, 11_.

[236] Jonka oppineet pikemmin luulevat tietävänsä kuin tietävät.

[237] Teen selkoa niin hyvin kuin voin; en kuitenkaan niin kuin
pythialainen Apollo, niin että se, mitä sanon, olisi varmaa ja
järkähtämätöntä, vaan kuten heikko ihminen, tavoitellen otaksumalla
todennäköisyyttä. _Cic., Tusc. I, 9_.

[238] Jos jumalten luontoa ja maailman syntyä pohtiessamme ehkä emme
oikein pääse toivomiimme tuloksiin, niin se ei ole kummaa; tulee näet
muistaa, että sekä minä, joka esitän asian, olen ihminen että tekin,
jotka arvostelette; niin että, jos se, mitä sanotaan, on todennäköistä,
ette vaadi enempää. _Cic., Tim. 3_.

[239] Ne, jotka tahtovat tietää, mitä mieltä itse olemme mistäkin
asiasta, menettelevät siinä liian uteliaasti... Tämä Sokrateen
alkuunpanema, Arkhesilaan jatkama, Karneadeen vakaannuttama filosofien
menettelytapa, että he väittelevät kaikkea vastaan, mutta eivät mitään
selvästi ratkaise, on meidänkin aikanamme yhä voimassa... Me olemme
niitä, jotka väittävät, että kaikkeen toteen liittyy jotakin väärää,
joka on siihen määrään tuon toden näköistä, ettei niissä ole mitään
merkkiä, jonka nojalla voisi päästä varmaan päätökseen ja käsitykseen.
_Cic., De nat. deor. I, 5_.

[240] Hämärä.

[241] Hän on, kielensä epäselvyyden vuoksi, kuuluisa varsinkin
turhamaisten ihmisten keskuudessa; sillä typerät ihailevat ja
rakastavat enemmän kaikkea, minkä he huomaavat piilevän mutkikasten
sanojen alla. _Lucr. I, 640_.

[242] Minua eivät miellytä tieteet, jotka eivät mitenkään ole
edistäneet opettajiensa hyveellisyyttä. _Sallust., Bell. Jug. 85_.

[243] Kuolevaisten ajatukset ovat arkoja ja meidän aatteemme ja
aikeemme epävarmoja. _Viis. Kirj. IX, 14_.

[244] On parempi oppia tyhjänpäiväistä kuin ei mitään. _Sen., Epist.
88_.

[245] Neron määrä se itsekussakin luo moiset kuvitelmat, eikä tietojen
voima. _M. Senec, Suasor. 4_.

[246] He näyttävät pikemmin tahtoneen harjoittaa älyään vaikealla
tutkittavalla kuin puhuneen vakaumuksesta.

[247] Jupiter kaikkivaltias, maailman, kuningasten ja jumalten isä ja
äiti. _Pyh. August., De civit. Dei VII, 9 ja 11_.

[248] Yhteistä valoa, maailman silmää; ja jos Jumalalla on päässään
silmät, niin auringon säteet ovat hänen säihkyvät silmänsä, jotka
antavat hengen kaikille, ylläpitävät ja varjelevat meitä ja katselevat
ihmisten tekoja tässä maailmassa; tuota kaunista, suurta aurinkoa, joka
luo meille vuodenajat, astuessaan 12 asuntoonsa tahi niistä ulos, joka
täyttää maailman tunnetuilla avuillaan ja yhdellä katseellaan hajoittaa
pilvet, maailman henki ja sielu, hehkuva ja loimuava, joka päivän
ajassa kiertää koko taivaan, rajattoman suurena, pyöreänä, vaeltavana
ja vakavana, pitäen allaan koko maailmaa rajapyykkinään, levollisena
lepäämättä, joutilaana ja vailla pysyväistä olinpaikkaa, luonnon
vanhimpana poikana ja päivän isänä.

[249] Olen aina katsonut ja sanon vastakin, että taivahisten jumalten
suku on olemassa, mutta en usko heidän välittävän siitä, mitä ihmisten
suku tekee.

[250] Jotka seikat ovat niin kaukana jumaluudesta ja arvottomat
nähtäviksi jumalien joukossa. _Lucr. V. 123_.

[251] Tunnetaan heidän muotonsa, ikänsä, pukunsa, koristeensa; heidän
sukunsa, avioliittonsa, sukulaisuussuhteensa, kaikki on mukailtu
samanlaisiksi kuin heikoilla ihmisillä; sillä heihin vaikuttavat
myöskin mielen myrskyt; otaksummehan jumalilla olevan himoja, tauteja,
vihanpuuskia. _Cic., De nat. deor. II, 28_.

[252] Mitä hyödyttää meidän tapojemme päästäminen temppeleihin?... Oi
matalat ja kaikkea taivaallista vailla olevat sielut! _Pers., Sat. II,
62 ja 61_.

[253] He ovat yksinäisten polkujen takaisissa piiloissa ja yltympäri
myrttimetsän peitossa; huolet eivät heitä edes kuolemassakaan jätä.
_Verg., Aen. VI, 443_.

[254] Hän oli Hektor silloin, kun hän taisteli sodassa, mutta tuo, jota
Akilleen hevonen laahasi, ei ollut Hektor. _Ovid., Trist. III, 2, 27_.

[255] Mikä muuttuu, se hajoaa ja lakkaa siis olemasta; sillä sen osat
siirtyvät paikoiltaan ja muuttavat järjestystään. _Lucr. III, 756_.

[256] Ja jos aika kokoaisi ruumiimme ainekset kuolemamme jälkeen ja
panisi ne jälleen nykyiseen kuntoonsa, ja jos meille toistamiseen
annettaisiin elämän valo, niin ei kuitenkaan tuokaan seikka mitenkään
koskisi meitä, kun elämämme kulku kerran olisi katkaistu. _Lucr. III,
859_.

[257] Samoin kuin silmä juuriltaan revittynä ja ruumiista erillään ei
voi itse eroittaa mitään esinettä. _Lucr. III. 562_.

[258] Sillä väliin on asetettuna elämän loppu, ja kaikki liikkeet
häipyvät hajalleen kaikista aisteista. _Lucr. III, 872_.

[259] Ja tämä ei koske meitä, jotka pysymme yhtenä kokonaisuutena
ruumiin ja sielun likeisessä yhdyselämässä. _Lucr. III, 857_.

[260] Tämä ryöstää neljä nuorta sulmonilaista ja yhtä monta Ufensin
rannoilla kasvanutta, uhratakseen heidät kuolinuhriksi vainajain
haamuille. _Verg., Aen. X, 517_.

[261] Niin paljoon pahaan saattoi uskonto yllyttää! _Lucr. I, 102_.

[262] Ja että tuo puhdas impi, parhaalla naimaiällään, surmattiin
riettaasti uhrieläimenä, murheissaan siitä, että hänet teurasti hänen
isänsä. _Lucr. I, 99_.

[263] Kuinka olivatkaan jumalat niin vihamielisiä, ettei heitä voinut
lepyttää Rooman kansalle muu kuin moisten miesten kuolema. _Cic., De
nat. deor. III, 6_.

[264] Niin raivon valtaama on sekaantunut ja tolaltaan järkytetty
järki, että jumalia koetetaan lepyttää tavalla, joka on julmempi kuin
ihmisten raivo. _Pyh. Aug., De civ. Dei, VI, 10_.

[265] Milloin pelkäävät jumalten vihaa ne, jotka siten ansaitsevat
heidän suosionsa?... Tosin on niitä, jotka on kuohittu himokkaan
kuninkaan hekumaa varten; mutta ei kukaan herransa käskystä ole tehnyt
itselleen väkivaltaa, riistääkseen itseltään miehuutta. _Pyh. Aug., De
civ. Dei, VI, 10_.

[266] Muinoin on uskonto usein aiheuttanut rikoksia ja jumalattomia
tekoja. _Lucr. I, 83_.

[267] Mikä Jumalan kannalta on heikkoa, on liian voimakasta ihmisille,
ja mikä Jumalan kannalta on typerää, on liian viisasta ihmisille. _Pyh.
Paav., Kor. I, 25_.

[268] Kaikki tämä taivaineen, maineen, merineen ei ole mitään
kaikkeuden kokonaissummaan verraten. _Lucr. VI, 679_.

[269] Ja että maata, aurinkoa, kuuta, merta ja kaikkea muuta olevaista
ei ole vain yksi, vaan pikemmin lukemattomia. _Lucr. II, 1085_.

[270] Koska yleensä ei mikään ole yksinäistä, eikä synny eikä kasva
ainoana laatuaan. _Lucr. II, 1077_.

[271 Senvuoksi täytyy yhä uudelleen tunnustaa muualla olevan toisia
sellaisia aineen ryhmittymiä, jollainen on tämä, jota eetteri pitää
avarassa sylissään. _Lucr. II, 1064_.

[272] Pankoon ilmojen isä huomenna taivaalle synkät pilvet tahi
kirkkaan auringon, ei hän kuitenkaan ole tekevä turhaksi kaikkea, mikä
on takanamme, eikä muuta tahi tee tekemättömäksi sitä, minkä kiitävä
hetki kerran mukanaan toi. _Hor., Od. III, 29, 43_.

[273] On hämmästyttävää, kuinka pitkälle menee ihmissydämen kataluus,
kun vain jokin vähäinenkin menestys sitä rohkaisee. _Plin., Nat. Hist.
II, 23_.

[274] Jumalat huolehtivat siitä, mikä on suurta; vähäpätöisistä he
eivät välitä. _Cic., De nat. deor. II, 66_.

[275] Eiväthän kuningaskunnissakaan kuninkaat puutu kaikkiin
pikkuseikkoihin. _Cic., De nat. deor. III, 35_.

[276] Jumala on niin suuri mestari siinä, mikä on suurta, ettei hän ole
pienempi siinä, mikä on pientä. _Pyh. August., De civ. Dei XI, 22_.

[277] Mikä on autuas ja iankaikkinen, sillä ei voi olla mitään vaivaa,
eikä se tuota sitä toiselle. _Cic., De nat. deor. I, 17_.

[278] He pelkäävät omia mielikuvitelmiaan. _Lucan. I, 486_.

[279] Ikäänkuin mitään onnettomampaa olisi kuin ihminen, joka on omien
houreittensa orja.

[280] Jonka yksin on sallittu tuntea jumalat ja taivaan vallat, tahi
olla niistä tietämätön. _Lucan. I, 452_.

[281] Ei, vaikka pakahtuisit, sanoi hän. _Hor., Sat. II, 3, 19_.

[282] Toden totta, he eivät ajattele Jumalaa, jota he eivät voi
ajatuksellaan käsittää, vaan itseään hänen sijastaan, eivätkä vertaa
häntä, vaan itseään, eivät häneen, vaan itseensä. _Pyh. August., De
civ. Dei, XII, 15_.

[283] Sellainen opittu tapa ja ennakkokäsitys on meidän järjellämme,
että ihmiselle, hänen ajatellessaan Jumalaa, tulee mieleen ihmisen
muoto. _Cic., De nat. deor. I, 27_.

[284] Niin mairitteleva parittajatar ja niin itseään tarjoileva on itse
luonto. _Cic., De nat. deor. I, 27_.

[285] Herkuleen käden lannistamat Maaemon lapset, joiden taholta
välähtävä vaara järisytti vanhan Saturnuksen asuinsijoja. _Hor., Od.
II, 12, 6_.

[286] Neptunus panee vapisemaan muurit ja suurella kolmikärjellään
järkyttämänsä perustukset ja sortaa koko kaupungin sijoiltaan; täällä
Juno ankaran tuimana on ottanut haltuunsa Skaialaisen portin. _Verg.,
Aen. II, 610_.

[287] Siihen määrään sekoittaa väärä uskonnollisuus jumalat
mitättömimpiinkin asioihin. _Tit. Liv. XXVII, 23_.

[288] Tässä olivat hänen (Junon) aseensa, tässä hänen vaununsa. _Verg.,
Aen. I, 16_.

[289] Oi pyhä Apollo, joka asut maan turvallisessa keskustassa. _Cic.,
De divin. II, 56_.

[290] Pallasta palvovat athenalaiset, Minoksen Kreeta-saari Dianaa,
Lemnos Vulcanusta, Junoa Sparta ja Pelopsin Mykene, höyhenpäistä Pania
Arkadian seutu; Marsia pidettiin Latiumissa pyhänä. _Ovid., Fast. III,
81_.

[291] Ja pojanpojan temppeli on hänen suuren isoisänsä temppelin
yhteydessä. _Ovid., Fast. I, 294_.

[292] Koska emme katso heidän vielä ansaitsevan taivaan kunniaa, niin
sallikaamme heidän asua niissä maissa, jotka heille olemme antaneet.
_Ovid., Metam. I, 194_.

[293] Kreetaa, Jupiterin kehtoa.

[294] Koska se etsii totuutta vapauttaakseen itsensä, niin on
uskottava, että sille on hyväksi, että sitä petetään. _Pyh. August., De
civ. Dei, IV, 31_.

[295] Kultaa oli aisa, kultaa pyörän reunakaari, ja hopeata säteiden
sarja. _Ovid., Metam. II, 107_.

[296] Maailma on luonnon suunnattoman suuri talo, jota ympäröi osaltaan
viisi korkeasointuista vyötä, ja jota kiertävä kahdellatoista tähdistä
välkkyvällä merkillä kirjailtu reunus, korkealla yläilmoissa kaartuen,
on kuun kaksivaljakon ratana. _Varro_.

[297] Kaikki tuo on salattu ja verhottu niin paksuun pimeyteen, ettei
ole niin terävätä ihmisälyä, että se voisi tunkeutua taivaaseen,
syventyä maan uumeniin. _Cic., Acad., II, 39_.

[298] Ei kukaan katso sitä, mikä on hänen jalkainsa edessä; taivaan
maita he vain utelevat. _Cic., De divin. II, 13_.

[299] Mistä syystä meri pysyy alallaan; mikä määrää vuoden
lämmönvaihtelun; kulkevatko tähdet itsestään, vai jonkin muun käskystä;
mikä painaa kuun kehrän näkymättömäksi, mikä sen saa näkyviin; mitä
tahtoo ja voi kaiken olevaisen ristiriitainen sopusointu. _Hor.,
Epist., I, 12, 16_.

[300] Kaikki on sisimmältä olemukseltaan epävarmaa ja luonnon
majesteettisuuteen kätkettyä. _Plin. II, 37_.

[301] Tapa, millä sielut ovat yhdistetyt ruumiisiin, on kerrassaan
ihmeellinen, eikä ihminen voi sitä ymmärtää; ja siinä kuitenkin piilee
ihmisen sisin olemus. _Pyh. August., De civ. Dei, XXI, 10_.

[302] Ei näet tiedetä, millainen sielu on luonnoltaan, myötäsyntynytkö
se on, vai hiipiikö se päinvastoin vasta syntyvien ruumiiseen, ja
häviääkö se yhdessä meidän kanssamme, kuoleman tuhoamana, vai siirtyykö
se Manalan pimeille ja laajoille aavikoille, vai hiipiikö se jumalain
tahdosta toisiin eläimiin. _Lucr., I, 113_.

[303] Tuo tuolla purkaa sisästään verisen sielunsa. _Verg., Aen., IX,
349_.

[304] Tulinen on niillä elintarmo ja taivainen alkuperä. _Verg., Aen.,
VI, 730_.

[305] Jonkinlainen ruumiin elollistila, jota kreikkalaiset sanovat
harmoniaksi. _Lucr., III, 100_.

[306] Mikä näistä mielipiteistä on oikea, sen vain joku jumala voi
nähdä. _Cic., Tusc. I, 11_.

[307] Samoin kuin usein sanotaan, että ruumiilla on hyvä terveys, eikä
tämä kuitenkaan ole mikään terveen ihmisen osa. _Lucr. III, 103_.

[308] Siellä näet pamppailee säikähdys ja pelko, niitä kohtia hivelevät
ilon tunteet. _Lucr. III, 142_.

[309] Minkä näköinen sielu on, tahi missä se asuu, sitä ei pidä edes
kysyäkään. _Cic., Tusc, I, 28_.

[310] Ei voi sanoa mitään niin järjetöntä, ettei joku filosofeista sitä
sanoisi. _Cic., De divin. II, 58_.

[311] Phoibos ei koskaan poikkea radaltaan keskellä taivasta;
säteillään hän kuitenkin valaisee kaikki. _Claudian., De Sexto consul.
Honorii, 411_.

[312] Muu osa sielua, levinneenä kautta koko ruumiin, tottelee ja
liikkuu järjen käskystä ja sen antaman sysäyksen johdosta. _Lucr., III,
144_.

[313] Jumala näet, sanovat he, täyttää kaikki maat, meren ulapat ja
korkean taivaan; siitä saavat pienet ja suuret elukat, ihmiset, koko
petoeläinten suku kukin syntyessään hennon henkensä; siihen tietysti
sitten kaikki siirtyy takaisin ja jälleen vapautuneena palautuu; eikä
kuolemalla ole mitään sijaa. _Verg., Georg., IV, 221_.

[314] Isäsi kunto on sinuun vuodatettu.

[315] Urheat syntyvät urheista ja hyvistä. _Hor., Od. IV, 4, 29_.

[316] Ja vihdoin, miksi hurja raatelevaisuus on eroittamaton leijonain
synkästä rodusta, ja ketut perivät isiltään viekkauden, kauriit
arkuuden, ja niiden isille omituinen pelko tekee niiden jäsenet
levottomiksi, ... jollei siksi, että omasta siemenestä ja rodusta
kasvaa määrätty henkinen luonto rinnan koko ruumiin kanssa. _Lucr. III,
741_.

[317] Jos sielu hiipii ruumiiseen syntyessämme, niin miksi ei muistomme
ulotu yli ennen kuluneen ikämme, eikä meillä ole mitään jälkiä
teoistamme. _Lucr. III, 671_.

[318] Sillä, jos sielun kyky on niin suuresti muuttunut, että se on
menettänyt kaiken menneitten tapahtumain muiston, niin se luullakseni
ei enää ole kaukana kuolemasta. _Lucr. III, 674_.

[319] Tunnemme sielun syntyvän yhdessä ruumiin kanssa, kasvavan yhdessä
ja vanhenevan yhdessä. _Lucr. III, 446_.

[320] Näemme sielun parantuvan samoin kuin sairaan ruumiin, ja
huomaamme lääkkeen voivan siihen tehota. _Lucr. III, 509_.

[321] Sielun täytyy luonnoltaan olla samaa laatua, mitä ruumiskin on,
koskapa siihen pystyvät iskullaan samat nuolet kuin ruumiiseenkin.
_Lucr. III, 176_.

[322] Tuo sama myrkky saattaa sekasortoon ja lyö hajalle sielun voimat.
_Lucr. III, 498_.

[323] Leviten kautta jäsenten panee tauoin voima sielun sekaisin,
kuten tuulten vinhat voimat saavat laineet suolaisella meren ulapalla
vaahtopäinä kuohahtelemaan. _Lucr. III, 491_.

[324] Ruumiin taudeissa sielu usein harhailee eksyksissä, siliä se on
järjetönnä ja hourailee, ja joskus raskas horrostila vaivuttaa sen
sikeään ja ikuiseen uneen, jossa sen silmät raukeavat ja pää vaipuu
alas. _Lucr. III, 464_.

[325] Sillä onhan mieletöntä yhdistää se, mikä on kuolevaista, siihen,
mikä on iäistä, ja luulla niiden välillä voivan olla yhteistunnetta
ja - toimintaa. Sillä voiko katsoa olevan mitään erilaisempaa, yhteen
sopimattomampaa ja ristiriitaisempaa kuin se, mikä on kuolevaista
yhtyneenä kuolemattomaan ja ainaiseen, kestämässä yhdessä ankaria
myrskynpuuskia. _Lucr. III, 801_.

[326] Yhdessä sen kanssa se iästä väsyneenä raukeaa. _Lucr. III, 459_.

[327] Hän arvelee sielun kutistuvan kokoon ja ikäänkuin luhistuvan ja
sortuvan. _Cic., De divin. II, 58_.

[328] Aivan samoin kuin jos, sairaan jalan tuntiessa kipua, pää sillä
välin ehkä on kivuttomana. _Lucr. III, III_.

[329] Luvaten pikemmin kuin todistaen meille tuon ylen mieluisen asian.
_Sen., Epist. 102_.

[330] Ne ovat unelmia, jotka eivät esitä todistuksia, vaan toivomuksia.
_Cic, Acad., II, 38_.

[331] Minä teen tyhjäksi viisasten viisauden ja hylkään järkeväin
järkevyyden. _Pyh. Paav., Kor., I, 1, 19_.

[332] Totuuden kätkeminen on joko harjoitusta nöyryyteen tahi ylpeyden
masentamista. _Pyh. August., De civ. Dei, XI, 22_.

[333] Pohtiessamme kysymystä sielujen kuolemattomuudesfa on meille
suurimerkityksellinen manalan jumalia pelkäävien tahi palvovien
ihmisten yleinen mielipide. Käytän hyväkseni tätä yleistä vakaumusta.
_Sen., Epist. 117_.

[334] He suovat meille elinaikaa saman verran kuin variksille: he
myöntävät sielujen elävän kauan, mutta eivät myönnä niiden olevan
kuolemattomia. _Cic., Tusc. I, 31_.

[335] Oi taivainen isä, tokko on luultavaa, että eräät ylevät sielut
menevät täältä taivaaseen ja palaavat jälleen hitaisiin ruumiisiin?
Miksi noilla onnettomilla olisi niin kumma halu tähän elämään? _Verg.,
Aen. VI, 719_.

[336] Ja sitäpaitsi näyttää perin naurettavalta, että sielut olisivat
läsnä eläinten parittautuessa ja synnyttäessä, ja että kuolemattomat
lukemattomana joukkona katselisivat kuolevaisia jäseniä ja kovin
kiireissään kilpailisivat siitä, kuka ensin ja mieluimmin pääsisi
pujahtamaan ruumiiseen. _Lucr. III, 777_.

[337] Ikäänkuin se, joka ei osaa arvostella itseään, osaisi arvostella
mitään muuta. _Plin., Nat. hist., II, 1_.

[338] Ken älynsä liian teräväksi teroittaa, katkaisee siltä kärjen.
_Petrarca, Canz. XI, 48_.

[339] Kun he ikäänkuin tuomiopäätöksellä tahi uskonnollisella
lupauksella ovat sidotut eräisiin varmoihin ja ennakolta määrättyihin
mielipiteisiin, niin että heidän on pakko puolustaa sellaistakin, mitä
eivät hyväksy. _Cic., Tusc. II, 2_.

[340] Samoin kuin Hymetton mehiläisten vaha pehmiää auringon lämmössä
ja peukalon painelemana kuontuu moniin muotoihin ja juuri käyttämällä
käy käyttökelpoiseksi. _Ovid., Metam., X, 284_.

[341] Toista asiaa ei voi ymmärtää enemmän tahi vähemmän kuin toista,
koska ymmärtämisen käsite on kaikissa asioissa sama. _Cic., Acad., II,
41_.

[342] Vulcanus taisteli Troiaa vastaan, Apollo Troian puolesta. _Ovid.,
Trist., I, 2, 5_.

[343] Sielu hyväksyy todennäköisyyden, oikean tahi väärän, ilman
eroitusta. _Cic., Acad., II, 28_.

[344] Tuo myöhemmin huomattu seikka tekee mitättömiksi ja muuttaa
mielipiteemme kaikkeen entiseen nähden. _Lucr. V, 1413_.

[345] Kiittäköön hyvää onneansa.

[346] Ihmisten mielet muuttuvat sen kasvua antavan valon mukaan, millä
itse isä Jupiter milloinkin valaisi maita.

[347] Joka en vähääkään välitä siitä, kuka pohjan perillä on jäisen
seudun pelättynä kuninkaana ja mitä Tiridateella on pelättävänä. _Hor.,
Od., I, 26_.

[348] Niinkuin pikkarainen laiva riehuvan tuulen yllättämänä aavalla
merellä. _Catull., Epigr. XXV, 12_.

[349] Aias oli aina urhea, mutta urheimmillaan kuitenkin
raivostuttuaan. _Cic., Tusc, IV, 23_.

[350] Samoin kuin meren tyyneys on ymmärrettävissä, kun ei pieninkään
tuulen henki liikuta laineita, samoin sielun levollinen ja rauhallinen
tila on nähtävissä, kun ei ole mitään häiritsevää voimaa, joka voisi
sitä liikuttaa. _Cic., Tusc., V, 6_.

[351] Niinkuin meri vuorovetensä vaihdellessa milloin ryöpsähtäen esiin
hyökkää maille ja vaahdoten paiskaa laineen kallioiden yli ja huuhtelee
aaltonsa liepeellä hiekkarannan etäisintäkin äärtä, milloin pakenee
takaisin nopeana ja särpien mukaansa hyökynsä vierittämiä kiviä jättää
vetensä aletessa rannan paljaaksi. _Verg., Aen. XI, 624_.

[352] Niin muuttavat vierivät vuodet olevia oloja: mikä ennen oli
arvossa, menettää kaiken kunniansa, sitävastoin jokin toinen astuu sen
sijalle ja kohoaa halveksitusta tilastaan, ja sitä tavoitellaan päivä
päivältä enemmän ja sen saavuttamista ylistellään, ja se on ihmeen
suuressa kunniassa kuolevaisten keskuudessa. _Lucr. V, 1275_.

[353] Sillä mikä on käsissä, se on mieleistä ja näyttää merkitsevän
paljon. _Lucr., V, 1411_.

[354] Yksitellen he ovat kuolevaisia, kokonaisuutena ainaisia. _Apul.,
De deo Socratis_.

[355] Myöskin vyöhykkeellä on vaikutusta sekä ruumiin että hengen
voimiin. _Vegec. I, 2_.

[356] Athenassa on ilma ohutta, josta syystä attikalaisia pidetään
teräväpäisempinä; Thebassa paksua, ja siksi thebalaiset ovat lihavia ja
hyvinvoipia.

[357] Sillä mitä järkeä on peloissamme ja haluissamme? Mitä
suunnittelet niin suotuisin entein, ettet katuisi yritystäsi ja
toivomuksesi toteutumista. _Juv., Sat. X, 4_.

[358] Me haluamme avioliittoa ja vaimomme synnytystä; mutta he
(jumalat) tietävät, millaisia tulevat olemaan lapsemme, millainen
vaimomme. _Juv., Sat. X, 352_.

[359] Tyrmistyneenä tuosta oudosta onnettomuudesta, rikkaana, mutta
samalla köyhänä, hän toivoo pääsevänsä rikkauksistaan ja vihaa sitä,
mitä äsken oli toivonut. _Ovid., Metam., XI, 128_.

[360] Sinun vitsasi ja keppisi ovat minua lohduttaneet. _Psalmi XXII,
4_.

[361] Jos tahdot neuvoni, niin anna jumalten itsensä punnita, mikä
meille on soveliasta ja asioillemme hyödyksi... Ihminen on rakkaampi
heille kuin itselleen. _Juv., Sat. X, 346_.

[362] Mutta ken on eri mieltä korkeimmasta hyvästä, se on eri kannalla
filosofian koko perusaatteeseen nähden. _Cic., De fin. V, 5_.

[363] Olen näkevinäni kolme erimielistä pöytävierasta, jotka eri
makunsa mukaan esittävät sangen erilaisia vaatimuksia. Mitä annan? Mitä
en? Mitä toinen käskee, sitä sinä et hyväksy; mitä sinä pyydät, se on
toisista kahdesta inhoittavaa ja karvasta. _Hor., Epist., II, 2, 61_.

[364] Ettei mitään ihmettele, se on, oi Numicius, melkeinpä ainoa, mikä
saattaa tehdä pysyvästi onnelliseksi, _Hor., Epist. I, 6, 1_.

[365] Kerrotaan olevan kansoja, joiden keskuudessa poika yhtyy äitiinsä
ja tytär isäänsä, ja hellyys kasvaa kaksinaisesta rakkaudesta. _Ovid.,
Metam., X, 331_.

[366] Ja niinpä ei enää mikään ole meidän omaamme; mitä sanon meidän
omaksemme, se on jonkin taiteen tuotetta.

[367] Sotaa tarjoat, oi vierasvarainen maa; sotaa varten asestetaan
ratsut, sotaa uhkaavat nuo eläimet. Mutta samat eläimet ovat kuitenkin
ennen tottuneet ottamaan vetääksensä vaunuja ja tottelemaan yhdessä
iestä ja ohjaksia; on toivoa rauhasta. _Verg., Aen. III, 539_.

[368] Kansan viha johtuu siitä, että kussakin paikassa vihataan
naapurien jumalia, ja uskotaan jumalina olevan pidettävä vain niitä,
joita siellä palvotaan. _Juv. XV, 37_.

[369] Ja Epikuros arvelee, että aistillisessa hekumassa, jos luonto
sitä vaatii, ei ole katsottava sukupuolta, eikä syntyperää, eikä
säätyä, vaan muotoa, ikää ja näköä. _Cic., Tusc. V, 33_.

[370] He (stoalaiset) eivät pidä viattomia rakkaussuhteitakaan
viisaalle sopimattomina. _Cic., De fin. III, 20_.

[371] Katsokaamme mihin ikään asti nuorukaisia sopii rakastaa. _Sen.,
Epist. 123_.

[372] Oi Scavinus, sinä, joka olit Aufidian mies, olet nyt hänen
rakastajansa; entinen kilpakosijasi on nyt hänen miehenään. Miksi sinua
miellyttää toisen omana vaimo, jota omanasi et rakastanut? Oletko
kykenemätön, jollei sinun tarvitse pelätä? _Mart., III, 70_.

[373] Ei kukaan koko kaupungissa halunnut ilmaiseksi koskea vaimoosi,
oi Caecilianus, kun siihen oli tilaisuus; mutta nyt, kun olet pannut
hänelle vartijat, on tulevien rakastajain joukko ääretön. Olet
kekseliäs mies. _Mart. I, 74_.

[374] Joita myöten varmuuden tasoitettu tie lyhyimpänä kulkee
ihmissydämeen ja järjen temppeleihin. _Lucr. V, 103_.

[375] Olet huomaava, että totuuden tuntemisen ensimmäisinä ovat luoneet
aistit, ja ettei voida todistaa aistien olevan väärässä. Mitä nyt
sitten on pidettävä luotettavampana kuin aisteja? _Lucr. IV, 479, 483_.

[376] Vai voivatko korvat oikaista silmien tekemää havaintoa, tahi
tuntoaisti korvien tekemää, tahi voiko maku todistaa tämän tuntoaistin
erehtyneen, tahi voivatko sen tehdä sieraimet tahi silmät? _Lucr. IV,
487_.

[377] Kullekin erikseen on annettu kykynsä, kullakin on oma voimansa.
_Lucr. IV, 491_.

[378] Olkoonpa esine mikä hyvänsä, niin sitä ei pidetä lainkaan
suurempana kuin minkä kokoiselta se silmiimme näyttää. _Lucr. V, 577_.

[379] Emme kuitenkaan myönnä silmien tässä vähääkään erehtyvän ... älä
siis syytä silmiä tästä sielun viasta. _Lucr. IV, 380, 387_.

[380] Niin että ei voi katsella alas tuntematta sekä silmiään että
sieluaan huimaavan. _Tit. Liv. XLIV, 6_.

[381] Usein sattuu myöskin, että sielua järkyttävät liian rajusti jokin
näky, juhlalliset äänet ja laulut, usein myöskin suru ja pelko. _Cic.,
De divin., I, 37_.

[382] Silloin näkee kaksi aurinkoa ja kaksi Theebaa. _Verg., Aen., IV,
470_.

[383] Niinpä usein näemme rujoja ja rumia naisia ihailtavan ja heidän
nauttivan suurinta kunnioitusta. _Lucr. IV, 1152_.

[384] Selvästi näkyvistäkin esineistä voi huomata, että jos niihin ei
kohoista tarkkaavaisuuttaan, on kuin ne aina olisivat olleet kauas pois
ja syrjään siirrettyinä. _Lucr. IV, 812_.

[385] Sillä aika muuttaa koko maailman luonnon, ja kaiken täytyy
siirtyä tilasta toiseen, eikä mikään pysy samana, vaan kaikki muuttuu,
luonto muuttaa ja pakoittaa vaihtumaan kaikki. _Lucr. V, 826_.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tutkielmia - Valikoima" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.