Title: Suomenlahden salaisuus
Author: Tavaststjerna, Karl A.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Suomenlahden salaisuus" ***


SUOMENLAHDEN SALAISUUS

Kirj.

Paul Dubois [Karl A. Tavaststjerna]


Suom. Urho Kivimäki



WSOY, Porvoo, 1918.



SISÄLLYS.

 1. Rusalkan perikato. -- Ensimäiset tutkimukset ja huhut
 2. Rusalka löydetty! Matka Pohjolaan. -- Pietarissa
 3. Diplomaattisia vastuksia
 4. Tulo Helsinkiin. Uusia vaikeuksia Viaporissa
 5. "Vain kuollut hylje"
 6. Jälkimaininkeja. Arvostelua, lupauksia ja venäläistä toveruutta
 7. Kotiutuminen. Uutteraa kirjevaihtoa ja mitä hämmästyttävimpiä
      uutisia
 8. Muistiinpanot. Rusalkan kamppailu elämästä ja kuolemasta. Perikato
 9. Tuhoiskun jälkeen. Mereen suljettuna
10. Mereen suljettuna
11. Mereen suljettuna. Yksityisluontoinen tunnustus
12. Mereen suljettuna. Tunnustus, joka ei ole varsin yksityistä laatua.
      Loppu
13. Selvittäviä mietiskelyjä. Uusia mahdollisuuksia valaista kysymystä
14. Everstinrouva Dorshinski ja hänen ajutanttinsa. Ratkaisu.



1.

Rusalkan perikato. -- Ensimäiset tutkimukset ja huhut.


Ranskan merimiespiireissä herätti mitä vilkkainta mielenkiintoa muuan
sähkösanoma, joka saapui kesken niitä suurenmoisia valmistuksia, joilla
Venäjän laivasto-osasto aiottiin ottaa vastaan, kun tämä v. 1893 teki
unohtumattoman vierailumatkansa Touloniin. Sähkösanomaan sisältyi se
onnettomuusviesti, että muuan Venäjän Itämeren-laivaston monitori oli
kadonnut jäljettömiin ja sen mukana koko laivaväki, satakuusikymmentä
miestä. Onnettomuus oli tapahtunut pimeänä myrskyisenä syysyönä
Suomenlahdella. Monitori Rusalka oli yhdessä erään panssarilaivan kanssa
lähtenyt Tallinnasta höyrytäkseen Helsinkiin, mutta vain jälkimäinen
saapui päämääräänsä.

Cherbourgin upseeriklubi lähetti heti valitussähkösanoman Kronstadtiin,
ja _Revue Marinen_ toimitus asettui kosketuksiin asianomaisen venäläisen
viraston kanssa saadakseen varmoja ja ammattimiehille mitä
mielenkiintoisimpia tietoja tuhoutuneitten kohtalosta. Tuloksetta
valaisevia tietoja ei tullut. Tämä ei johtunut venäläisistä
viranomaisista, jotka tosin ovat tunnetut siitä, etteivät suosi tai
helli sanomalehtityötä -- tällä kerralla tuloksettomuus johtui
Suomenlahdesta, joka ei luovuttanut mitä se kerran oli syliinsä
saaliiksi saanut. Niin, sen verran oli toki saatu selville, että Rusalka
oli painunut pohjaan lähellä Suomen pääkaupunkia, Helsinkiä,
ajauduttuaan varmaankin johonkin vedenalaiseen kariin, joita näillä
vesillä on lukemattomia ja jotka ovat, eivät vain luonnollisena
rantasuojana vihollisia vastaan, vaan myöskin haittana rauhalliselle
laivakululle ja Venäjän omalle sotalaivastolle. Haaksirikko todettiin
siten, että maihin ajautuneesta venheestä, jossa oli Rusalkan nimi,
löydettiin merimiehen ruumis, mutta hän olikin ainoa laivan
satakuusikymmenisestä miehistöstä, jonka meri huostastaan luovutti.
Joukko monitoriin kuulunutta kansirihkamaa ajelehti sinne tänne
rannoille, mutta itse jättiläisestä ja sen muusta miehistöstä ei nähty
jälkeäkään sinä syksynä.

Tietysti tällainen lievimmin sanoen salakähmäinen täydellinen häviäminen
synnytti monenmoisia huhuja, ja Venäjällä, missä taikauskolla vielä on
huomattava sija, ei voitu olla tekemättä omituisia yhdistelmiä monitorin
nimen ja salaperäisen luonnottaren, Rusalkan, ja tämän yhtä salaperäisen
kohtalon kanssa.

Rusalka on naishaltia, joka asustaa vedessä. Venäläinen kansantaru
somistaa sitä samoilla ominaisuuksilla, millä ruotsalainen koristaa
Ahdin ja Vellamon ja kreikkalainen nereidit ja najadit, mutta Rusalkaan
kätkeytyy salaperäistä hämärää paljon runsaammin kuin milloinkaan noihin
ilakoiviin ja kevytkenkäisiin nymfeihin.

Venäjän tyytymättömissä puoluepiireissä pantiin tietysti haaksirikko
heti hallituksen varojen vilpillisen ja väärän käytön tiliin. Rusalka
oli vanhan mallin monitoreja, joka oli valmistettu 1860-luvulla, ja
tiedettiin, että se jo ammoin oli ollut melkoisen vähän kulkukelpoinen.
Väitettiin, että valtion laivatelakalla oli tyydytty puhdistamaan laiva
jotenkuten päältäpäin, vaikka se olisi sietänyt perinpohjaisen
korjauksen. Meriministeristö oli siihen tarkoitukseen myöntänyt
huomattavan suuren rahamäärän, mutta nämä varat oli, niin arveltiin,
käytetty hyödyllisemmin ja Rusalka jätetty semmoiseksi kuin se oli.
Päällikön ja upseeriston vastalauseista huolimatta oli alus määrätty
olemaan mukana syystoiminnassa. Seuraus oli, kuten aiemmin on kerrottu.

Vieraan on vaikeata sanoa, kuinka paljon näissä huhuissa on perää, mutta
varmaa ainakin on, ettei Rusalka liene ollut parhaassa kunnossaan. Sen
seikan ovat todenneet päällikön ja muun johtomiehistön tiedonannot.

Mitä enemmän huomiota laivan katoaminen herätti, sitä voimakkaammat
siivet huhut saivat. Eivätkä huhut tauonneet siitäkään, ettei
haaksirikon lähimpinä kuukausina Rusalkan kaameasta salaisuudesta tullut
päivänvaloon yhtään mitään -- päinvastoin: huhut paisuivat mikäli voivat.

Ja niin saapui talvi, se jääti suurimman osan myrskyistä Suomenlahtea ja
keskeytti kaikki enemmät tutkimukset. Suomenlahti säilytti salaisuutensa.

Venäjä ja Ranska olivat näihin aikoihin ystävällisissä suhteissa
toisiinsa, varsinkin merilaivastoa koskevissa kysymyksissä. Näiden
suhteiden välityksellä _Revue Marinen_ onnistui seuraavan kesän aikana
saada kosolta valaisevia tietoja niistä suurisuuntaisista,
uusiintuneista tutkimuksista, joita Venäjän meriministeristö koko
kesäkauden toimitutti kadonneen monitorin löytämiseksi. Ne on julkaistu
_Revue Marinessa_, ja ne ovat herättäneet mitä vilkkainta mielenkiintoa,
eivät vain ammattipiireissä, vaan myöskin maallikoissa, jotka aiemminkin
olivat kohdistaneet huomionsa tähän omituiseen täydelliseen katoamiseen.

Mutta kaikkien tutkimusten, ponnistusten ja kustannusten tulokset
vastasivat peräti vähän niitä suurenmoisia puuhia, joihin oli ryhdytty.

Kunnioitettavat lukijani tuntenevat aikaisemmista
sanomalehtikirjoituksista, että Suomenlahden merenpohjaa on tutkittu
perusteellisesti, ei ainoastaan niiden särkkien tienoilla, joita on
viitattu Rusalkan haaksirikon aiheuttajiksi, vaan myöskin laajalti
niiden ympäristöllä. Venäläiset ilmailijat ovat vasituisesti tätä
tarkoitusta varten sommitelluissa kallishintaisissa ilmapalloissa
leijailleet sen merenpinnan yläpuolella, joka levittäikse lounaaseen
Pohjolan Gibraltarista, Viaporista, ja kaikkein parhaimmilla
vesitähystimillä tutkineet mahdollisimman tarkkaan merenpohjaa usean
penikulman laajuudelta. Jokainen, ken tietää, että tuollaisella koneella
voi suotuisan sään aikana keksiä kymmenen metrin syvältä nyrkinkokoisen
kiven, käsittää, kuinka huolellisesti tutkimuksia oli tehty. Sen ohessa
ovat sukeltajat olleet toiminnassa kaikkialla, missä on vähäisintäkin
syytä ollut arvella jotakin erikoista piilevän merenpohjassa.

Yhtä kaikki tutkimukset keskeytettiin elokuun jälkipuoliskolla, ne
olivat näet osoittautuneet turhiksi. Kahden tyynen ja kirkkaan
kesäkuukauden aikana ei uutteralla työllä ollut keksitty jälkeäkään
kadonneesta monitorista. Ja silloin tehtiin se luonnollinen johtopäätös,
ettei Rusalka ollut ajautunut karille ja painunut pohjaan niiden
särkkien lähettyvillä, joita upseerit ja saaristolaiset olivat niin
varmasti vakuuttaneet tuhopaikaksi.

Pääasiallisena syynä siihen, että tutkimukset suunnattiin juuri näille
tienoille, oli muuan yksinäinen kalastaja, joka eleli eräällä luodolla
lähellä Viaporia. Hän väitti kuulleensa mereltä hätähuutoja, kuin
sadoista kurkuista lähteneitä huutoja, samana yönä, jolloin onnettomuus
tapahtui. Mika olikaan luonnollisempaa kuin tutkia merenpohja luodon
seutuvilta ellei muun vuoksi niin ainakin yleisen mielipiteen
rauhoittamiseksi. Sekä Pietarissa että Helsingissä oli käyty peräti
levottomiksi, kun tuloksia ei kuulunut. Ei mielitty oikein tyytyä siihen
ainoaan oikeaan, hukkuneita tovereita koskevaan tietoon: että meri oli
heidät niellyt.

Uskomattomalta totisesti tuntuukin, että kokonainen monitori ja sen
satakuusikymmeninen miehistö voivat kadota jäljettömiin niinkin pienellä
vesialueella, kuin Suomenlahti oikeastaan on. Se ei ole leveämpi kuin
Kanaali Pas de Calaisin kohdalla, siinä ei ole voimakkaita
pohjavesivirtoja, ei siinä käy vuoksi eikä luode kuten Kanaalissa, ja
tuskinpa se on syvempi kuin että hyvällä vedenalais-tähystimellä voi
rannoilta tutkia merenpohjaa miltei kaikkialle. Ainakin pitäisi voitaman
helposti löytää esine, jonka suuruus on monitorin kokoisen
panssarijättiläisen.

Olkoon kuinka tahansa, tulokseksi jäi joka tapauksessa, ettei mitään
löydetty. Oliko Suomenlahden vesi sameampaa kuin Ranskan rantaa
huuhtelevan valtameren, vedenalainen kasvullisuus rehevämpää -- mikä on
varsin vähän luultavaa -- tai venäläiset vedenalaiset kojeet huonompia
kuin ranskalaiset, -- kuinka tahansa -- mitään ei saatu päivänvaloon.

Yleinen mielipide ei tietenkään voinut siihen tyytyä. Tahtoisinpa nähdä,
kuinka ranskalaiset suhtautuisivat tietoon, että joku maan monitoreista
katoaisi sataisine miehineen jäljettömiin esim. La Havren edustalla.
Tilanne olisi miltei sama katsoen niihin vaikeuksiin, joita pohjaan
vajonneen laivahylyn etsiskely aiheuttaisi.

Hurjat huhut, jotka olivat syntyneet Rusalkan katoamisen jälkeen,
elpyivät kaksinkertaiseen vireeseen. Uskomattomimmatkin arvailut
pyrkivät totuuksiksi, joita ei käynyt epäileminen. Varmaksi
vakuutettiin, että haaksihylky oli löydetty, mutta niin hirveään
lahoumistilaan joutuneena, ettei mikään maailman hallitus mielisi
päästää meriväkeään näkemään, mikä kammottava kohtalo oli sen toverien
osaksi tullut, ja sen johdosta arkailemaan omaa tulevaisuuttaan.

Moisiin lapsellisuuksiin uskottiin varmasti. Venäjän sanomalehdistö
vaati elossaolevien sukulaisten nimessä kysymystä selvitettäväksi,
kunnes hallitus arvovaltaisesti ja lujasti puuttui asiaan ja kielsi koko
jutusta enempää puhumasta, sehän oli omiaan vain kiihottamaan mieliä
eikä silti kykenisi pienimmässäkään määrässä vastaamaan tuhansiin
esitettyihin kysymyksiin. Mutta mielet rauhoittuivat kaikkein vähimmin
siten -- päinvastoin ne kiihtyivät kahta pahemmin.

Pietarissa vaadittiin, että laivahylky oli nostettava pohjasta ja
asetettava keskelle kaupunkia. Siitä tulisi julkinen rukoushuone, minne
jokainen uskovainen venäläinen voisi mennä rukoilemaan niiden monien
hukkuneitten sielunrauhan puolesta. Venäjän kansan nimessä sitä
vaadittiin. Sillä oli toki oikeus vainajiin, niitä ei meri saisi
säilyttää. Mutta hallitus tahtoi toisin, niin väitettiin. Ja mielet
kuohuivat levottomien aaltojen lailla, yhtä korkeina kuin ne, jotka
olivat ikiajoiksi nielleet Rusalkan onnettoman miehistön.

Mitä hallitus kykeni tekemään? Väittämään vääräksi, väittämään vääräksi.
Ei muuta.



2.

Rusalka löydetty! Matka Pohjolaan. -- Pietarissa.


Rusalka on löytynyt! Se hälytyshuuto kajahteli venäläisistä lehdistä
noin kuukautta myöhemmin kuin meriministeri oli keskeyttänyt uponneen
monitorin etsiskelyt.

Cherbourgissa olimme jo tyystin rauhoittuneet monitorin kohtalosta, ja
se olikin käynyt melkoista helpommin kuin laivan kotimaassa. Selitimme
asian varsin yksinkertaisesti niin, että sotalaivan kohtalona on aina
upota, ja vaikka venäläinen alus olikin vajonnut peräti kummallisella ja
salaperäisellä tavalla, niin ei se meitä suuria liikuttanut. Kronstadtin
ja Toulonin juhlat kuuluivat jo historiaan, ja ranskalaisesta
merimiehestä oli oikeastaan samantekevää, upposiko joku ikäkulu
venäläinen monitori vai kulki. Haaksirikossa joutui meren syvyyteen joku
satakunta miestä, mutta samoinhan olisi voinut käydä minkä uppoavan
laivan miehistön tahansa. _Voilà tout_!

Kronstadt-Toulon-ihastus oli jo hieman vanhettunut, Venäjän
kruununperillinen oli kihlautunut saksalaisen prinsessan kanssa, ja me
aloimme katsella ranskalais-venäläistä ystävyyttä terveesti, kuten
sellaisia pohjimmiltaan oikeastaan on katseltava.

Siitä huolimatta herätti Rusalkan löytymisen tiedoittava sähkösanoma
hyvin ymmärrettävää mielenkiintoa upseeriklubissa, missä oli
jännittyneinä tarkattu Venäjän meriministeristön toimittamia etsiskelyjä
ja missä venäläisten lailla oltiin kaikkea muuta kuin tyytyväisiä
laihaan tulokseen. _Revue Marinen_ nerokkaat ja asialliset kirjoitukset
olivat herättäneet melkoista huomiota ranskalaisissa merimiespiireissä,
ja aikakauskirjan toimitus kyseli sähköteitse Kronstadtista, kuinka
asianlaita oli.

Vastaukseksi tuli, että Rusalka todella lienee löydetty paikalta, missä
haaksirikko saaristolaisten tietojen mukaan oli tapahtunut, mutta että
selviä todisteita vielä puuttui. Kaikki merkit kyllä viittasivat siihen,
että nyt oli kysymys melkoisesta määrästä mätänemistilassa olevia
ruumiita, joista tihkui öljymäistä pahatuoksuista nestettä merenpinnalle
saakka, siten ilmaisten paikan, missä se kovan onnen monitori makasi
hautautuneena.

Tämä odottamaton vahvistus huhuille ja sanomalehdelle saapuneelle
sähkösanomalle sai meidät katselemaan kysyvästi ja epäillen toinen
toistamme.

Olisivatko siis Venäjän meriministeriön kaikki etsiskelyt olleetkin vain
pelkkää silmäinlumetta? Mahdotonta oli muutakaan ajatella, jos
laivahylky oli sillä alueella, missä tutkimuksia oli tehty koko kulunut
kesä.

Myönnän, etteivät käsityksemme venäläisestä järjestyksestä olleet juuri
niin korkeita, kuin meidän myötämieliset ja ystävälliset tunteemme
olivat olleet. Ja se kummanlainen sähkösanoma, joka tiedoitti tehdyn
niin aimollisen virheen, ei suurestikaan vahvistanut ajatustamme
venäläisestä valtiotaidosta, joka muuten toki oli kuulu täydellisestä
notkeudestaan sekä puheissaan että vastauksissaan.

Kronstadtissa lienee oltu päästä pyörällä! _Revue Marinen_ päätoimittaja
saapui luokseni ja kysyi, tahtoisinko saada jonkun viikon virkaloman ja
matkustaa Pohjolaan olemaan kirjeenvaihtajana mukana monitoria merestä
nostettaessa. Ei olisi vaikeata hankkia siihen lupaa venäläisiltä
viranomaisilta. Virkalomakysymyksen hän ottaisi omalle vastuulleen, jos
minä vain olisin valmis lähtemään matkalle ensimäisessä junassa. En
miettinyt kauan myöntävää vastausta. Kuutta tuntia myöhemmin istuin
junassa, joka kiiti halki Bretagnen. Taskussani oli hyvä tukku
vaikutusvaltaisille pietarilaisille henkilöille osoitettuja suosituksia,
ja minulle oli luvattu lähettää myöhemmin lisää samanlaisia, mikäli
niitä ehdittäisiin hankkia.

Vain ankarimmassa hädässä merimies antautukoon diplomaattina
matkustamaan kaksisataa penikulmaa rautateitse, sellainen matka ei tuota
hänelle ollenkaan hupia. Minä, joka en ole ollut merikipeä sen jälkeen
kuin kadettina tein ensimäisen merimatkani, olin tulla Berliinin ja
Varsovan välisellä rautatiellä.

Saavuttuani Pietariin unohdin väleen vaunun tärinän ja huonon tuulen
osakseni tulleen verrattoman vastaanoton johdosta.

Tanskalaiset, ruotsalaiset ja venäläiset luullakseni mielellään sietävät
itsestään lisänimeä "Pohjolan ranskalaiset", ihastuneet matkailijat
ainakin heitä näin nimittelevät, mutta kyllä venäläinen sentään lyö nuo
toiset laudalta. Olin kuullut heistä yhtä ja toista Ranskan
laivasto-osaston käytyä vierailumatkalla Kronstadtissa, tunsin
henkilökohtaisesti jonkun sikäläisen meriupseerin niiltä ajoilta,
jolloin venäläinen laivue käväisi Ranskan vesillä, mutta yhtä kaikki en
oikeastaan tiennyt heistä mitään ennen kuin esitin suosituskirjeeni
Venäjän merihallituksen jäsenelle, amiraali Feodoroville, joka asui
ihanassa palatsissa Nevan rantapuiston varrella. Hän otti minut vastaan
ikäänkuin minä olisin ollut vähintäin Ranskan merilaitoksen edustaja,
vaikka olinkin vain erään sen ammattilehden vaatimaton kirjeenvaihtaja.
Kysymykseni Rusalkan löytämisestä hän hääti ystävällisesti, mutta hieman
salaperäisesti hymyillen, vakuutti, ettei sitä löydettäisi tänään eikä
huomenna ja että minulla siis olisi hyvää aikaa tutustua pietarilaiseen
elämään. Vihdoin minun onnistui melkein kuin pakottamalla saada häneltä
lupaus päästä ensimäiseen Venäjän merilaitoksen laivaan, joka
Kronstadtista lähtisi haaksirikkopaikalle. Hän antoi tämän lupauksen
hajamielisenä, ikäänkuin olisi ajatellut jotakin muuta, mutta hänen
äänensä sävy oli ilmaisevinaan, että minun mukaantuloni oli päivänselvä
asia.

Se rauhoitti minua toistaiseksi.

Jo samana päivänä alkoi sadella kutsuja, aamiais-, päivällis-,
illallis- ja tanssiaiskutsuja, kutsuja asua sen, ja sen kenraalin
ja sen ja sen valtioneuvoksen perheessä, ja koko matkani tarkoitus
olisi ehdottomasti joutunut taka-alalle ja unohtunut kokonaan, jos
hituisenkaan verran olisin antautunut osakseni tulleen, puhtaasti
itämaisen vierasvaraisuuden lumoihin. Onnekseni sain aina vedota
amiraali Feodorovin tiedonantoon, että "Viapori" niminen kanuunavene
lähtisi parin päivän perästä paikalle, missä Rusalkan oletettiin
makaavan hautautuneena, ja että laivassa oli järjestetty hytti minun
käytettäväkseni. Minun täytyi siis matkustaa.

Amiraali oli yhtä pidättyväinen ja harvasanainen puhuessaan uponneesta
monitorista kuin avomielinen ja ystävällinen muusta haastellessaan.
Huomasin pian, että Rusalka oli kompastuskivi, josta piti välttää
puhumasta niissä piireissä, joissa nyt liikuin, ja melkoisen levottomana
panin merkille, että oli kuin ilmeisesti sovittua, ettei kanssani
puheltaessa kosketeltaisi matkani tarkoitusta.

Pietariin saapumiseni jälkeisenä päivänä tapasin siinä
päivällisseurassa, jonka parissa jälleen olin kunniavieraana, erään
nuoren meriluutnantin. Hänen olemuksensa ja eleensä tuntuivat minusta
hieman omituisilta; siksi tarkastelin häntä tavallista kiinteämmin ja
pyrin häneen tutustumaan.

Hänellä oli saksalainen nimi Wulffert, ja hän puhui jokseenkin kehnoa
ranskaa. Siksi turvauduinkin saksaani keskustellessamme.

Luutnantti Wulffert oli itämerenmaakuntaiainen, siis saksalainen, vaikka
olikin syntynyt ja varttunut Pietarissa. Keskustelimme kankeasti
neljännestunnin ajan. Hänen halveksiva hymyilynsä ärsytti minua kovin.
Sitten hän äkkiä tarttui varsin tutunomaisesti minua käsivarteen ja vei
minut erääseen sisähuoneeseen. Kun olimme yksinämme, muuttui hänen
kiusallinen hymyilynsä ivanauruksi, joka toki kuulosti vähemmän häijyltä
kuin hyvänsuopaiselta.

"Te -- siis aiotte astua huomenna kanuunavene 'Viaporiin' ollaksenne
mukana Rusalkaa etsittäessä?" hän kysyi.

"Niin aion", vastasin.

"Mutta", hän jatkoi, "mitä sanotte, jos nyt ilmaisen teille, että
'Viapori' jo lähemmäs viikko sitten on lähtenyt Helsinkiin?"

Tuijotin häneen kummissani.

"Joka tapauksessa on laita niin, että 'Viapori' on jo lähtenyt", hän
toisti, "ja niin paljon tiedämme meriupseeriklubissa, ettei nyttemmin
lähde sinne mitään muuta laivaa."

"Mitä se tietää?" kysyin vasten tahtoani epämiellyttävää aavistusta
tuntien. Minulla oli Pietarissa ollut kaiken aikaa tunne, että minua
pidettiin jollakin lailla pilkkana.

"Se tietää varsin paljon", vastasi luutnantti Wulffert ja hymyili kuin
jotakin erikoista tarkoittaen.

"Olkaa ystävällinen ja selittäkää lähemmin", pyysin kärsimättömänä.

"Niin ... nähkääs ... eihän teitä voi kieltää ottamasta osaa
Rusalka-retkeen, koska kerran olette hamasta Ranskasta saakka tullut se
mielessä. Mutta teitä tahdotaan pidätellä ja saada teidät mahdollisesti
unohtamaan koko aikeenne."

"Miksi niin?"

Luutnantti Wulffert vastasi kohauttamalla merkitsevästi olkapäitään ja
siveli viiksiään.

"Ei siis haluta vieraita henkilöitä mukaan retkelle?"

"Ei, ei haluta."

"Miksei asiaa sanota minulle suoraan?"

"Siksi, että olette ranskalainen meriupseeri eikä mielitä olla
epäkohteliaita sellaiselle, kun muistetaan, millä tavalla omat
merimiehemme on otettu vastaan Ranskassa, ymmärrättekö!"

"Mainiota! Mutta en käsitä, miksi minut houkutellaan Pietariin sellaisin
ehdoin...?"

"Oo ... tarkoituksena ei suinkaan ole kohdella teitä pahoin, pois se!
Pyrkimyksenä on pitää teitä seuraelämässä mukana ja huvittaa teitä niin,
että te unohdatte ja laiminlyötte pääasian, joka on teidät tänne tuonut."

"Mutta minä en aio unohtaa enkä laiminlyödä sitä", tivasin vastaan.

"Sitä parempi", sanoi uusi ystäväni ja puristi salaa kättäni. "Meitä on
paljon, jotka toivomme teidän olevan mukana retkellä ranskalaisena
kirjeenvaihtajana, jotta vihdoinkin se asia saataisiin vakavalle pohjalle."

"Eikö siis niin ole...?" kysyin suu ammolla.

"Vaiti, vaiti!" keskeytti luutnantti. "Älkää puhuko siitä kenellekään,
älkääkä ilmaisko kenellekään, että minä olen hiiskunut teille siitä
sanaakaan. Mutta lähtekää tanssiaisten jälkeen kanssani
upseerikasinollemme. Siihen saakka ... _au revoir_!"

Jäin hetkeksi huoneeseen. Venäläistä diplomatiaa ei käynytkään noin vain
halveksiminen! -- -- --

Olimme liehuneet amiraali Feodorovin salin parkettilattialla huumaavan
valssin ja reiman masurkan tahdissa. Isäntäväki ja hurmaavat venakot
olivat kohdelleet minua hyvin ja hemmoitelleet minut miltei pilalle.
Ja minä melkein ihailin itseäni, kun kaikesta huolimatta jaksoin
säilyttää mielenmalttini enkä antautunut hetken nautintoon mitään muuta
ajattelematta.

Luutnantti Wulffertin eleet ja sanat olivat tehneet minuun syvän
vaikutuksen. Tehtäväni oli ilmeisesti sekä suurempi että tärkeämpi kuin
tavallisen kirjeenvaihtajan, ja minä aloin huomata, että viehkeätä
venäläistä diplomatiaa vastaan voin asettaa vain ranskalaisen diplomatian.

En ole vielä koskaan yhtenä tanssiaisiltana lausunut niin monta
imartelevaa valhetta enkä ihailevammin katsonut kauniisiin naissilmiin.
En ole vielä milloinkaan kuunnellut iäkkään kenraalin typeryyksiä niin
selvän hyväksyvästi enkä liioin koskaan aiemmin osoittanut antautuvani
niin täysin siemauksin hetken iloon. Sillä en unohtanut hetkeksikään
luutnantti Wulffertin sanoja, ja silloin tällöin kohtasin ohimennen
hänen hyväksyvän vapaamuurarikatseensa.

Tarjoiluhuoneessa haastelin pitkälti amiraali Feodorovin kanssa ja
tyhjensin hänelle menestystä toivottaen monta pikkulasillista mainiota
venäläistä likööriä, josta hän tuntui erikoisesti pitävän. Mutta
sanallakaan en kajonnut lähettitoimeeni, ja hänkin puolestaan näkyi
tyystin unohtaneen koko jutun.

Paljosta kilistetystä kaikkien vieraitten kanssa tulin hieman
liikutetuksi ja vuolassanaiseksi, mutta olen varma, ettei kukaan
aavistanut, mitä ajatuksia haudoin. Tanssiaiset loppuivat vihdoin, ja
eteishallissa autettiin venakkojen soopeliturkkeja kauniille rinnoille
ja täyteläisille olkapäille.

Pian sen jälkeen istuin vaunuissa luutnantti Wulffertin ja erään toisen
meriupseerin seurassa, ja me ajoimme hyvää kyytiä pitkiä ja autioita
katuja pitkin Vasili Ostrovia ja Suomenlahteen laskevan Nevan suuta kohden.

Upseerikasinon suojat välkkyivät täysinä venäläisten meriupseerien
valkoisia paidanedustoja, vaikka yötä olikin jo pitkälle kulunut. Minut
otettiin peräti ystävällisesti vastaan, esitettiin parille tusinalle
upseerille, joiden nimet tietysti heti unohdin, ja tunsin itseni pian
vallan kotiutuneeksi samanikäisten ammattiveljieni parissa. Näiden
riuskojen merimiesten seurassa, jotka kaikkiin kansallisuuksiin
lukeutuvien merimiesten lailla eivät suuriakaan piittaa pakosta tai
liehittelystä, sain aivojani lepuuttaa äskeisen käytännöllistä
valtiotaitoa tunnustelevan ankaran oppijakson jälkeen.

Luutnantti Wulffert opasti minut pian huoneeseen, minne oli katettu
illallinen. Pöytäseurueessa oli paitsi häntä vain kolme muuta nuorta
upseeria ja minä. Ja vasta nyt ryhdyimme keskustelemaan Venäjän-matkani
päämäärästä.

Oli ilmeistä, että se oli useimmille upseereille jo ennestään tuttu,
mutta minulta ei ollut siitä mitään kyselty, enkä minäkään tietysti
ottanut sitä enää esille. Huomasin, että asiani oli peräti
arkaluontoista laatua, ja olin saanut sen vaikutelman, että venäläiset
meriupseerit tahallaan väittelivät johtaa puhetta sille taholle.
Rusalkan tuho tuntui yhä vielä, vaikka kokonainen vuosi olikin jo
vierähtänyt onnettomuudesta, olevan niin päivänpolttava asia, että
mieluimmin oltiin kajoamatta siihen vieraan läsnäollessa.

Sitä uteliaampana odottelin vastausta, kun olin pöytäseurueelle tehnyt
ensimäisen sitä asiaa koskettelevan kysymykseni, sitten kun luutnantti
Wulffertin käyttäytymisestä olin tehnyt sen johtopäätöksen, että
pöytätoverini olivat saman hengen miehiä ja että heillä olisi sama
suopea ajatus tehtävästäni kuin hänelläkin.

Kysyin, kuinka minun oli meneteltävä, jos mielin onnistua
kirjeenvaihtajatoimessani.

"Niin, asia on varsin yksinkertainen", vastasi joukon vanhin, ensimäinen
luutnantti Vasuhin. "Se on peräti mutkaton. Älkää hosuko liikoja
matkallanne, jääkää tyynesti vielä pariksi päiväksi Pietariin, älkää
olko piittaavinanne koko tehtävästänne, ja kaikki käy toivomuksienne
mukaan."

"Entä jos Rusalka sillä välin nostetaan ilmoille?" huomautin.

"Ei siitä ole pelkoa!" he lausuivat kuin yhdestä suusta. "Se pysyy
piilossaan tuomiopäivään saakka, saatte olla varma!"

"Ehkei sitä nostettaisikaan pinnalle, vaikka se nyt löydettäisiinkin?"
kysyin. "Sitäkö tarkoitatte?"

"Hm! On varsin monta näkökohtaa, jotka määräävät tässä jutussa", sanoi
Vasuhin kuivasti, "ja vaikuttavin niistä on nykyisin se, joka toivoo
että koko historia unohtuu. Senpävuoksi on huolehdittava siitä, ettei
mitään tule maailman tiedoksi, vaikka Rusalka löydettäisiinkin."

"Mutta silloinhan minäkään en saa mitään valaistusta asiaan, kaikkein
vähimmin minun sallitaan päästä mukaan tutkimuksiin", vastasin.

"Kyllä sentään, siihen on suostuttava, ja sepä se teidän
tehtävässänne onkin niin huvittavaa", vastasi Vasuhin. "Tunnen sen
sähkösanomavastauksen, jonka täkäläinen meriministeriö lähetti teille
Cherbourgiin. Mutta luuletteko, että vastaus olisi ollut senmukainen,
ellei meidän sormemme olisi ollut siinä mukana? Se oli meidän
puoleltamme n.s. _coup de main_. Olimme vastikään saaneet Viaporista
sähkösanoman, että Rusalka oli löydetty, ja hiiskumatta esimiehillemme
sanaakaan toimitimme sen vastauksen teille. Se varomattomuus maksoi
eräälle toverillemme yhden vuoden virkaeron, mutta sen sijaan olemme
saaneet teidät tänne. Ja teidän on päästävä mukaan tutkimuksiin, sillä
nyt ei teiltä voida sitä enää evätä. Niin epäjohdonmukaisesti ei voi
edes venäläinen meriministeriö toimia. Kaikkein vähimmin Ranskan
laivaston upseeria kohtaan. Maljanne ja tervetuloa joukkoomme! Matkanne
onnistukoon!"

Vallan sekaisin niin monista juonitteluista join uusien ystävieni
terveydeksi, kiitin heitä siitä avusta, jota he näin odottamatta olivat
minulle osoittaneet, ja vakuutin, että minä puolestani tekisin kaiken
voitavani saavuttaakseni päämääräni, minkä ilokseni huomasin olevan
myöskin heidän.



3.

Diplomaattisia vastuksia.


Varsin varhain seuraavana aamuna seisoin amiraali Feodorovin
etuhuoneessa odottamassa puheillepääsyä. Häneltä saisin sen peräti
mielenkiintoisen uutisen, ettei nykyisin lähtisi ainoatakaan laivaa
Viaporiin, ja minä valmistuin ottamaan sen tiedon vastaan mahdollisimman
huolettomasti ja pakottamaan häneltä, hänen erehdyksensä perusteella,
sitä helpommin itselleni lupatodistuksen, joka antaisi minulle
tilaisuuden päästä osalliseksi Rusalka-tutkimuksiin, sitten kun omin
päin olisin laittautunut Viaporiin.

Mutta kylläpä sainkin odottaa! Kun edellisillä kerroilla olin lähettänyt
käyntikorttini amiraalille, olivat ovet heti avautuneet. Tänään ne
pysyivät tiukasti kiinni puoli tuntia ja vieläkin puoli tuntia, enkä
saanut vihjaustakaan, mikä siihen oli syynä.

Vihdoin nousin, menin eteiseen ja kysyin palvelijalta, oliko hän
jättänyt korttini amiraalille. Tietysti hän oli niin tehnyt, mutta
amiraalilla oli tänään hoidettavana virka-asioita ja hänen täytyi ensin
päästä niistä. Pääsisin ihan varmaan pian hänen puheilleen, jos olisin
hyvä ja odottaisin vielä hetken.

_Bon_. Minä odotin. Sillä oikeastaan minulla ei ollut muutakaan tehtävää
Pietarissa. Ja mitä pitemmäksi odotusaikani venyi, sitä innokkaammalta
voisin näyttää anoessani sitä tärkeätä lupatodistusta.

Vihdoin amiraalin huoneen ovet avautuivat, ja hän itse tuli
hajamielisenä minua vastaan.

"Olen antanut teidän odottaa jonkun verran", hän virkkoi, "sillä minulla
on ollut kiireellisiä virkatehtäviä. Mitä voin hyväksenne tehdä?"

"Tulin oikeastaan", aloitin sävyisästi, "kuulemaan siitä
kanuunaveneestä, jonka pitäisi lähteä tänään Kronstadtista, ja pyytämään
herra amiraalilta lupatodistusta päästä laivaan ja matkustaa siinä,
kuten te hyväntahtoisesti toissa päivänä lupasitte."

"Vai niin, jaha! Käyhän se laatuun. Olkaa hyvä ja odottakaa vähän,
tiedustelen Kronstadtista, kuinka sen aluksen laita on."

Amiraali Feodorov katosi sisähuoneeseen, ja minä olin jälleen yksin.
Epäilin hetken, että hän toimi rehellisesti, niin luontevalta tuntui
hänen esiytymisensä, ja olisin voinut vannoa, ettei hän tiennyt laivan
jo viikko sitten lähteneen Kronstadtista.

Hän palasi pian ja antoi minulle kaivatun, ikävän vastauksen kohauttaen
olkapäitään, mikä merkitsi, ettei hän voisi enempää tehdä tässä asiassa.
Mutta hän oli kyllin hävytön tyynesti viittailemaan, että vika oli minun
eikä hänen.

"Kuten teille sanoin", hän huudahti, "kuten teille sanoin, piti
merihallituksen laivan tänään lähteä Viaporiin, mutta, ikävä kyllä, se
onkin jo lähtenyt. Olette hutiloinut, hyvä ystävä. Toivoakseni se ei
sentään koskene teihin niin kovin pahasti. Olette ensimäistä kertaa
Pietarissa, ja nähdäkseni kaupungin pitäisi teitä erikoisesti huvittaa.
Sallitteko minun opastaa teidät tänä iltana ruhtinas Almatinin
perheeseen? Ruhtinatar on teikäläisiä ja ihastuu varmaan ikihyväksi
saadessaan tutustua teihin."

Hillitsin itseni ja olin ihastuvinani hänen tarjoukseensa.

Se miellytti häntä niin, että hän kysyi, haluaisinko syödä aamiaista
hänen talossaan, _en famille_, ainoana vieraana. Tietenkin kumarsin ja
kiitin. Aamiaisen aikana saisin oivan tilaisuuden hankkia
lupatodistuksen, ellei hän haluaisi antaa sitä heti. Velvollisuuteni oli
se saada, ja hetkisen tuumittuani sanoin niin välinpitämättömästi kuin
taisin:

"Korkeasti kunnioitettava herra amiraali, minun on tässä paikalla
vaivattava teitä vielä eräällä pikkuasialla. Ettekö haluaisi
hyväntahtoisesti antaa minulle lupatodistusta, joka soisi minulle
tilaisuuden päästä osalliseksi Rusalka-tutkimuksiin, jos, kuten olen
aikonut, Ranskaan palatessani poikkeisin Helsinkiin ja Ruotsiin..."

"Ah, sen ehdimme myöhemmin järjestää", sanoi amiraali huolettomasti.

"Hyvä, halusin vain saada varmuuden, että..."

"Niin, ymmärrän toki, ettette mieli tehdä matkaanne turhan takia. Mutta
eri juttu on, löydetäänkö ollenkaan uponnutta monitoria. Viimeisistä
sähkösanomista selviää, että aiempi hälytys oli väärä. Rusalka ei
olekaan siellä, missä sen on luultu olevan. Asiasta on sitäpaitsi tehty
vallan liian iso numero, mutta me venäläiset olemme eloisaa kansaa. Kas
niin -- nyt käymme aamiaiselle!"

Amiraali taputti minua tuttavallisesti olalle ja pakotti minut
ensimäisenä astumaan ovesta, missä palvelija seisoi siirtämässä verhoja
syrjään.

Aamiaispöydässä emme olleet yksinämme. Paitsi amiraalin perhettä, jonka
jo entuudestaan tunsin, oli mukana vielä muuan liiviläinen parooni ja
joku nuori ylioppilas. Heidän seuransa esti minua aluksi jatkamasta
aloittamaamme keskustelua Rusalkasta, varsinkin kun amiraali ilmeisen
innokkaasti johti puheen muille aloille heti pöytään istuttuaan.

Päätin tarrata ensimäiseen sopivaan tilaisuuteen opastaakseni hänen
ajatuksensa vanhalle tolalle, mutta tilaisuuttapa ei tullut. Huomasin
selvästi, että hän pyrki ehkäisemään aikeeni ja senvuoksi lopuksi rikoin
kaikki sovinnaiset tavat, kun aamiainen jo oli lipumassa jälkiruokaan
päin ja minun kävisi hyvin vaikeaksi saada amiraali puuttumaan asiaani.

"Herra amiraali", aloitin, "äsken puhelimme Rusalkasta. Matkani
velvoittaa minua koettamaan saada tietoja niistä uusista tutkimuksista,
joita laivan löytämiseksi viimeksi on tehty, ja minä rohkenen uskoa,
ettei arvoisa pöytäseuruekaan ole välinpitämätön siitä asiasta. Laivaa
ei siis vielä ole löydetty?"

Amiraali loi minuun varsin vähän ystävällisen katseen, pyyhkäisi
lautasliinalla suutansa ja virkkoi, äänessä sävy, joka selvästi ilmaisi
hänen tyytymättömyyttään:

"Rusalkasta on Pietarissa puhuttu jo niin paljon, että siihen on jo
kauan sitten väsytty."

"Mutta käsitättehän, herra amiraali, että minä, jolla ei ole etua
lukeutua pietarilaiseen seurapiiriin, että minä olen peräti utelias,
paitsi sitä, että velvollisuuteni on yrittää saada kaikki sitä koskevat
tiedot..."

Näitä rohkeita sanoja ei minun olisi pitänyt lausua. Amiraali nousi aika
kiivaasti pöydästä, katseli minua ivallisesti ja sanoi painokkaasti,
katkaisten aloittamani lauseen:

"Nuori hyvä ystävä, on seikkoja, joista ei jutella vieraitten kanssa.
Sellaisia ovat Venäjän merihallituksen yksityiset asiat. Olettako
käsittänyt minut? Hyvä! Lähtekäämme siis ja ottakaamme sikari."

Amiraalin jyrkkä ojennus sai veret valahtamaan poskilleni, tunsin hetken
itseni loukatuksi, mutta maltoin mieleni ja seurasin muita
tupakkahuoneeseen. Mieliala kävi täällä jos mahdollista vieläkin
tuskastuttavammaksi, sillä niin ystävällisiä kuin venäläiset ovatkin,
nyt he eivät panneet tikkua ristiin lievittääkseen amiraalin sanojen
minuun tekemää vaikutusta. Minä puolestani sain ottaa avukseni kaiken
iloisen tuuleni ja seurustelutottumukseni, jotten ilmaisisi
loukkaantuneeni, mutta minä tunsin, että lähettityöni oli ajautunut
auttamattomasti karille. Amiraalin ja muun seuran kylmäkiskoisuus oli
miltei solvaisevaa, ja välttääkseni enempiä ikävyyksiä sanoin nopeat
hyvästit ja olin pian kadulla taas.

Siis -- amiraali Feodorovilta ei ollut enää mitään toivottavaa.
Päinvastoin hän vastustelisi suunnitelmiani.

Istahdin ajurin rattaille ja olin pian matkalla Vasili Ostrovan
meriupseeriklubille. Siellä tapasin erään eilisiltaisen uuden ystäväni
ja tältä sain luutnantti Wulffertin osoitteen. Kauan haettuani löysin
hänet hänen kasarminsa päivystäjähuoneesta. Hän huomasi heti huonon
tuuleni ja huudahti:

"Amiraali Feodorov on niistänyt teidät, eikö niin?"

"Onpa vainen, mutta..."

"Niin, se olikin odotettavissa. Mutta rauhoittukaa, meillä on
jumalankiitos laivastossa muitakin amiraaleja kuin hän."

Kerroin hänelle aamuiset kokemukseni ja amiraali Feodorovin
aamiaispöydässä lausumat viimeiset sanat.

"Miksi murkinoida amiraalin luona, jota ei lähemmin tunne?" pilaili
Wulffert.

Pian senjälkeen saapui joukkoomme ensimäinen luutnantti Vasuhin ja hän
naureskeli huonoa onneani tavalla, joka olisi loukannut minua, ellei hän
olisi esiytynyt samalla sekä sydämellisesti että hyvänsuopaisesti.

"No, mitä nyt aiotte tehdä?" hän kysyi silmät yhä vielä naurun kyynelissä.

"Minun on etsittävä käsiini joku toinen amiraali ja saatava häneltä
lupatodistus", sanoin.

"Vallan niin!" huudahti Vasuhin, "vallan niin! Huomaan, ettette säiky
pientä epäystävällisyyttä. Se on teille kunniaksi, ja minä pyydän
maanmiehieni puolesta anteeksi sitä epäkohteliaisuutta, jota amiraali on
teille osoittanut. Ette ole vielä tottunut esimiehiimme. Mutta koko
juttu ei merkitse mitään -- ei yhtään mitään! Älkää ainakaan pitäkö
mielessänne hänen huonoa tuultaan."

"Minkä amiraalin puoleen kehoitatte minua kääntymään? Tai mihin
virastoon?" kysyin.

"Jumala varjelkoon meitä kaikista virastoista!" huudahti Vasuhin. "Jos
mielitte hakea lupatodistustanne meriministeriöstä sellaisenaan, saatte
odottaa sitä, kunnes käytte harmaaksi. Ei, Venäjällä on kuljettava
mutkateitä. Eikö niin Ranskassakin? Kyllä varmaan -- ainakin joskus?
Luulisin kumminkin."

Hän alkoi tuumia, neuvotteli hetken luutnantti Wulffertin kanssa ja
virkkoi sitten reimasti:

"Nyt tiedämme, mitä teidän on tehtävä. Teillähän on suosituskirje
Pietarissa asuvalle Ranskan lähettiläälle? Hyvä on, te käytte ensi
töiksenne hänen puheillaan ja saatte hänet esittelemään teidät ruhtinas
Galereville, joka palvelee sisäministeriössä. Ruhtinas ei ole oikein
tyytyväinen siihen tapaan, millä Rusalka-tutkimuksia on ajettu, ja hänen
sanansa avaa teille pääsyn kaikkialle Venäjän valtakunnassa."

Kymmentä minuuttia myöhemmin olin matkalla hotelliini pukeutuakseni
juhla-asuun, ja puolisen tuntia senjälkeen olin Ranskan lähettilään
odotushuoneessa.

Kun olin esittänyt asiani maani edustajalle, näytti hän peräti miettivältä.

"Yrittäkäämme", hän sanoi, "mutta ei ole sanottu, että onnistumme.
Tiedän, että Cherbourgiin saapunut sähkösanoma, joka tiesi kertoa
Rusalkan löytyneen, on julistettu perättömäksi, ja varmalta taholta
sitäpaitsi tiedän, ettei uponnutta monitoria ole lainkaan löydetty."

"Sitä helpompaa lienee päästä mukaan etsiskelyihin, kun mahdollisuudet
löytää se ovat niin niukat", uskalsin huomauttaa.

"Vallan oikein", sanoi ministeri ja katsahti minuun hymyillen, "mutta
minä pelkään, että kaikkein vähimmin saatte sanoa olevanne
kirjeenvaihtaja. Teidän on pyrittävä mukaan yksinkertaisesti
ranskalaisen sukeltajaosaston upseerina, jommoinen olettekin."

Kiitin lähettilästä hänen antamastaan neuvosta ja hänen ystävällisestä
harrastuksestaan sekä kysyin, millä tavalla saisin kunnian päästä
ruhtinas Galerevin puheille.

Ministeri tuumi hetken. Sitten hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja
virkkoi:

"En halua hoitaa tätä asiaa yksityistietä, se ei sovellu, sillä siitä
koituu ennemmin tai myöhemmin julkinen juttu. Mutta kirjoitan teille
parhaan suosituksen, minkä voin, saatte itse viedä sen ruhtinas
Galereville. Jättäkää kirje lähetystön sinetillä varustettuna
palvelijalle, ja voin taata, että pääsette heti puheille."

Kumarsin ja kiitin.

"Mutta tunnetteko Pietaria?" hän kysyi ojentaessaan minulle kirjettä.
"Teidän on ajettava vaunuissa, jotka ovat olevinaan teidän omanne.
Älkääkä säästelkö juomarahoja, sillä muutoin palvelija antaa teidän
odottaa -- ei ruhtinas Galerev."

Kellon lyödessä kaksi pysähdyin upeissa vaunuissa, joiden ovissa oli
joku vaakunan tapainen ja joiden istuimella ajurin vieressä rehenteli
lakeija, ruhtinas Galerevin marmoripalatsin edustalle Vosnesenskin
prospektilla. Vaunuja vetävät valkoiset hevoseni ja uhkea-asuinen ajuri
houkuttelivat ruhtinaan palvelijoita laumoittain ulos. Sinkosin kirjeeni
nauhakkaimmalle heikäläiselle, käänsin selkäni muille ja olin hetkeksi
muka syventynyt tarkkaamaan puistokadun siintävää näköalaa. Sitten
katsahdin ylös ja astuin palatsiin, ohimennessäni tarjoten kultarahan
palvelijalle, joka oli auttanut minut vaunuista. Vasta nyt huomasin
nauhakkaimman palvelijan katoavan marmoriportaille, jotka veivät
ruhtinaan yksityishuoneistoon.

Tuskin kymmentä minuuttia myöhemmin tulin takaisin, taskussa
kallisarvoinen lupatodistus ja mielessä hauska muisto ystävällisestä,
peräti ylhäisestä vanhasta miehestä, joka tarjosi minulle koko kätensä
eikä vain paria sormea. Mutta kirjonauhaisin palvelija ei saanut minulta
katsettakaan, saati kultarahaa. Toivoakseni se äkäännytti häntä.

Uljaissa vaunuissani ajoin ympäri Pietaria, ja minulla oli ilo nähdä
viime päivinä saamieni tuttavien tervehtivän minua. Päivälliseni nautin
meriupseeriklubilla ilakoivassa ja hälisevässä merimiesseurassa, ja
vielä samana iltana astuin höyrylaivaan, jonka piti yöllä lähteä
Helsinkiin, Suomen pääkaupunkiin, tienoolle, missä on Viapori ja
Rusalkan haaksirikkopaikka.

Laivassa kyhäsin kunnioittavan kirjeen Ranskan lähettiläälle, mainitsin,
että hänen suosittelunsa oli auttanut minua, ja näin olin lopultakin
selviytynyt lähettitoimeni diplomaattisesta puolesta, joka oli uhannut
niin surkeasti kuivua kokoon.

Myöhemmin saapuivat laivaan meriupseerikasinolla saamani tuttavat, ja
minä tarjosin heille mitä rattoisimman mielialan vallitessa nautitun
illallisen. Ensimäiseltä luutnantilta Vasuhinilta sain mitä lämpimimmät
suositukset hänen veljelleen, joka oli Viaporin vesillä toimivan
sukeltaja-aluksen päällikkö. Viimeisinä sanoina hän lausui rannalta
ranskaansa murtaen:

"Älkää arvostelko Pietaria väärin. Siellä on monta linnaa ja kojua,
missä pitää varoa haukkaamasta aamiaista, jos mieli tehdä muuta kuin
huvitteleida. Mutta siellä on myöskin monta linnaa ja kojua, missä
varsin hyvin voi murkinoida, syödä päivällistä ja illastaa. Ja meiltä
voi vuokrata ihania vaunuja, jos haluaa käydä ruhtinaita puhuttamassa.
Ja ajureita meillä on sellaisia, ettei maassa vertaa..."

Kelpo Vasuhin oli oikeassa.



4.

Tulo Helsinkiin. Uusia vaikeuksia Viaporissa.


Kun seuraavana aamuna nousin kannelle, näin Suomen rannikon mustan
nauhan tavoin levittäytyvän pohjoisessa, jota yhä lähenimme. Ensimäinen
maasta saamani vaikutelma oli kaikkea muuta kuin miellyttävä ja
kiehtova, mutta saaristossa ja sisämaassa kuuluu olevan ihania maisemia.

Kauas merelle pistää vaarallisia vedenalaisia särkkiä, ja kaljuja
kalliopaasia on siroittautunut kaikkialle. Silmäiltyäni kulkuväylää sain
heti hyvän käsityksen niistä vaaroista, jotka pimeänä syysyönä uhkaavat
näillä vesillä purjehtivaa, viisi tai kuusi metriä syvässä kulkevaa
monitoria. Olisi todella ollut ihme, ellei Rusalka olisi ajautunut karille.

Vähitellen olimme lipuneet kalliosärkkien lomitse siihen kolme- tai
neljäkymmentä penikulmaa pitkään saaristoon, joka katkeamattomana
sarjana suojaa Suomen koko eteläistä rantaa. Kalliot olivat
luonnollisena aallonmurtajana merta vasten ja saarien välisiä salmia
myöten kävi matka tyynesti ja miellyttävästi kuin joella. Syksyn helakat
värit loivat elämää rannoille, joissa muuten oli synkän yksitoikkoinen
sävy. Monta ihmisasumusta en nähnyt, silloin tällöin vain joku
punaiseksi maalattu kalastajatupa tai suurempi maatalo pilkahti esiin
kaislan peittämän lahden pohjukasta.

Varhainen syyshämy teki väleen lopun näköalojen nauttimisesta, mutta
höyryalus pyrki täysin konein eteenpäin saarten lomitse. Merimiehenä
minun täytyi ihailla luotsin taitavuutta, ja minä huomautin siitä
kapteenille, kun tämä päivällisen jälkeen ilmestyi hetkeksi
tupakkasuojaan. Hän puhui sujuvasti saksaa, ja pian olimme puuttuneet
pikkupakinaan Suomenlahden purjehdusoloista. En tietenkään unohtanut
johtaa puhetta Rusalkaan. Kapteeni lausui joitakin yleisiä ajatuksia,
mikä vaara väijyi aluksia, jotka pimeällä liikkuivat saaristossa, ja
yritti lähteä tiehensä. Minäkin nousin ja lähdin hänen matkassaan, ja
päätin tiedustella häneltä suomalaisten merimiesten ajatuksia asiasta.

Se ei ollut kovin helppo tehtävä. Aivan ylimalkaan hän tosin esitti,
kuinka Rusalkan arveltiin tuhoutuneen, mutta omaa käsitystään hän ei
minulle ilmaisisi, se näkyi hänestä selvästi.

"Minkä vuoksi Rusalkaan nähden ollaan niin salaperäisiä? -- Eikö
haaksirikosta voi keskustella vapaasti, varsinkin kun kysymyksessä on
näin mielenkiintoinen ja arvoituksellinen tapaus? Sillä mikäli minä
käsitän, on suorastaan selittämätöntä, ettei monitorista ja sen
miehistöstä ole löydetty muita jälkiä kuin ne harvat, jotka heti
onnettomuuden jälkeen saatiin päivänvaloon."

Kapteeni katsahti minuun pitkään ja kysyi, olinko venäläinen. Kun sanoin
hänelle, että olin ranskalainen ja meriupseeri sekä matkalla Suomeen
ollakseni mukana Rusalka-tutkimuksissa, elostui hän äkkiä ja osoitti
peräti innostunutta harrastusta asialleni. Mutta erikoista uutta en
häneltä saanut kuulla, ellei sellaisena pidetä sitä väitettä, että
Suomen kuten Venäjänkin yleisen mielipiteen mukaan tässä mahdollisesti
oli kysymys valtion laivalla esiintyneestä täydellisestä
kykenemättömyydestä liikehtiä merellä, mikä oli maksanut
sadankuudenkymmenen miehen hengen. Oivalsin hyvin, että siinä
tapauksessa Venäjän meriministeriollä oli täysi syy pitää asia salassa,
jottei päivän valoon joutuisi yksiä ja toisia rumia yksityiskohtia
hutiloimisesta ja vallan väärinkäytöstä.

Kuten sanottu -- se ei ollut uutta. Siitä olin kuullut jo Cherbourgissa,
samaa oli piillyt nuorten pietarilaisten meriupseerien paljon puhuvissa
eleissä, ja sepä tietenkin oli saanut amiraali Feodorovin vastaamaan
minulle niin närkkäästi, kun tahdoin häneltä udella lähempiä tietoja
Rusalkasta.

Ainoa kapteenilta saamani todellinen uutinen oli, että yhä vieläkin
vedenpinnalle kohoili epäilyttäviä ja pahanhajuisia rasvalaikkuja
lähellä sitä karia, johon Rusalkan arveltiin ajautuneen. Ne eivät
tietenkään voineet johtua muusta kuin niistä monitorin ruumaan
sulkeutuneista monilukuisista ruumiista, jotka olivat mätänemistilassa.
Nämä rasvapilkuthan olivat aiheuttaneet yrityksen ruveta jälleen
hakemaan monitoria.

Ihmettelin aika lailla, ettei meriupseerikasinolla ollut minulle tätä
kerrottu, mutta toisaalta muistin, ettei minulle ollut annettu
yksityistietoja mistään. En liioin osannut lukea venäläisiä lehtiä,
joissa kapteenin tietojen mukaan asiasta oli puhuttu. Pietarin ainoa
ranskankielinen sanomalehti, _Journal de S:t Petersbourg_, ei ilmeisesti
mielinyt sekautua koko juttuun, koska siinä ei ollut ilmaantunut mitään
mainittavaa. Yhtä kaikki haastattelin kapteenia kauan ja innokkaasti,
kunnes etäällä näimme syystaivaan saaneen vaaleamman hohteen Helsingin
kaasulyhtyjen heijastuksesta ja kapteeni lähti komentosillalle laskemaan
laivan satamaan.

Astuin maihin graniittilaiturille, sain ajurin ja ajoin aika somaan
hotelliin halki kaupungin, joka pimeässä tuntui melkoisen suurelta ja
komealta. Illalliseni nautin ravintolassa, sotilassoiton humussa, ja
menin aikaisin levolle, ehtiäkseni seuraavana aamuna varhain
ensimäisellä laivalla Viaporiin ja päästäkseni ehkä jo samana päivänä
mukaan sukeltajaretkeilylle.

Varhaisena syysaamuna seuraavana päivänä löysin sen pienen höyryaluksen,
joka välitti liikennettä Viaporiin, astuin laivaan ja näin väylältä
päivän valkenevan Helsingin yli. Sää oli tavattoman tyyni ja kaunis, ja
minä iloitsin, että ehtisin ajoissa päästä mukaan päivän tutkimusmatkalle.

Mutta minä olin tehnyt valoisat laskelmani ottamatta lukuun sitä
seikkaa, että venäläinen johto ei siedä hutiloimista. Kun Viaporissa
astuin maihin pitkälle rantapuistikolle, johon oli harvakseen istutettu
puita, ei minua tosin kukaan estänyt liikkumasta, mutta kun sieltä
yritin pujahtaa linnoituksen pihaan suunnattoman isosta portista, mistä
muut ihmiset pääsivät vapaasti menemään, asettui vartija tielleni. Otin
esille ruhtinas Galerevin lupatodistuksen, mutta vartija vain ravisti
päätänsä eikä tehnyt elettäkään päästääkseen minua ohitseen. Pitelin
hänen nenänsä edessä paperia, jossa oli ruhtinaallinen nimikirjoitus,
mutt'ei se auttanut rahtuistakaan. Mies ei tietenkään osannut lukea omaa
kieltänsä paremmin kuin minäkään.

Puolittain epätoivoisena katselin ympärilleni löytääkseni jonkun
sivistyneemmän sotilashenkilön, mutta ne linnaväen upseerit, jotka
olivat tulleet samassa laivassa, olivat aikoja sitten päässeet
Kerberoksen ohi ja kadonneet linnoituksen sisäosiin. Lähettyvillä oli
vain työläisiä ja sotamiehiä, jotka aikaisina aamutunteina liikehtivät
sinne tänne. Sillävälin oli ympärillemme kertynyt jälkimäisiä pieni
joukko. Esitin heille asiani parhaan kykyni mukaan. Mutta kun minun
venäjäntaitoni rajoittui kaikkein välttämättömimpään, ruoan ja juoman
pyytämiseen, oli minun mahdotonta esittää asiaani ymmärrettävästi.
Kallis aika lipui käsistäni, ja huomasin pian, että olisi vallan
myöhäistä päästä enää tänään mihinkään retkikuntaan.

Äkeissäni palasin rantapuistoon ja suoritin siellä neljännestunnin
aamukävelyn odottaessani näkeväni jonkun korkeamman sotilashenkilön
saapuvan linnoituksesta. Tälle voisin sitten asiani ymmärrettävästi
selittää. Tässä nyt liikuin samalla paikalla, missä ranskalaiset ja
englantilaiset pommit nelisenkymmentä vuotta sitten olivat saaneet
aikaan suunnattoman hävityksen. Mutta historialliset mietiskelyt eivät
huvittaneet minua kauan. Soimasin itseäni siitä, etten tyhmyyksissäni
ollut ottanut laskuihini vartijan tietämättömyyttä ja mielessäni haudoin
yhtä jos toistakin tapaa, millä hänet taivuttaisin. Minun olisi
tietenkin pitänyt saapua tänne vaunuissa, ovissa vaakunat ja lakeija
ajurinistuimella. Silloin ei olisi ollut esteitä. Mutta ajapas nyt
vaunuilla avoimen väylän yli!

Silloin äkkiä minulle valkeni muuan seikka. Kaikkivaltiaita juomarahoja
en ollut vielä yrittänyt. Palasin vartijan luo ja helistelin muutamia
hopeakolikoita hänen nenänsä edessä. Hän ravisti yhä itsepintaisesti
päätänsä. Lisäsin rahoihin vielä pari ja näytin miehelle, paljonko niitä
oli. Hän katseli jo tutkivasti ympärilleen ja näytti taipuvaisemmalta.
Mutta samassa tuli linnoituksesta portille päin muuan upseeri, vartija
asettui nopsasti paikalleen, ja minun voittoni hetki oli nyt lyönyt.

Kun upseeri oli saapunut luoksemme, tervehdin minä kohteliaasti, sanoin
jonkun lauseen ranskaksi ja ojensin hänelle ruhtinas Galerevin
lupatodistuksen. Hänen tarvitsi vain luoda silmäys nimikirjoitukseen, ja
heti hän suopeasti ja kohteliaasti hymyillen antoi merkin ja tie oli
vapaa. Hän taisi jonkun sanaa ranskaa ja hän vakuutti, että hän itse
opastaisi minut päällikön luo. Vartija näytti hieman nololta --
toivoakseni ei toki niiden juomarahojen vuoksi, jotka häneltä olivat
menneet ohi suun.

Päällikön luona minut otettiin vastaan niin huomaavaisesti ja
kohteliaasti kuin vain ruhtinaallinen suosituskirje pystyy saamaan
aikaan Venäjällä -- ja muuallakin. Mutta ensimäinen saamani tieto oli,
että sukeltajaretkikunta oli jo aamulla lähtenyt paikalle, missä ne
epäilyttävät rasvalaikut oli nähty.

Muuten päällikkö oli peräti puhelias. Häneltä sain tietää, että tällä
hetkellä oltiin vallan varmoja siitä, että Rusalka oli sillä paikalla,
sillä vaikka sukeltajat eivät vielä olleetkaan voineet löytää
laivahylkyä, olivat aikaisemmin toimitetut pohjaukset kauan sitten
vakuuttaneet viranomaisille, että monitorin ruho makasi siinä
kahden- tai kolmenkymmenen metrin syvyydessä toinen kylki ylöspäin.
Oivalliset vesitähystimet olivat osoittautuneet, omituista kyllä,
käyttökelvottomiksi niin suurta syvyyttä tutkittaessa, mutta
merenpohjasta oli saatu esille ruostetta siellä lojuvasta esineestä
ja oli voitu tarkoin merkitä paikka, missä se oli.

Kummallisinta sentään oli, että laivanrunko oli joitakuita päiviä sitten
hävinnyt merkityltä paikalta, mistä se oli löydetty.

Ihmettelimme yhdessä sitä ilmiötä. Sanoin hyvästit ja lupasin palata
Viaporiin samana iltana päästäkseni seuraavan aamun retkelle, sillä sää
lupaili pysyä entisen kauniina.



5.

"Vain kuollut hylje!"


Kulutin päiväni Helsinkiä katselemalla. Kaupunki on kauneimpia
pikkukeskuksia mitä voi tavata, sillä on länsimaisen pääkaupungin leima
ja olisi varmaan miellyttävä oleskelupaikka.

Illalla lähdin jälleen höyryaluksella Viaporiin ja pääsin tällä kerralla
linnoitukseen vastuksitta, sitten kuin olin esittäytynyt parille
meriupseerille, jotka olivat tulleet samassa laivassa. He veivät minut
upseeriklubiin, ja minulla oli pian ilo tavata kapteeni Vasuhin,
sukeltajalaivan päällikkö. Kun olin hänelle jättänyt hänen veljensä
kirjeen, tuli meistä pian hyvät ystävät.

Hän kutsui minut illalliselle, ja aterioitaessa kehkeytyi vihdoinkin
sekä valaiseva että hupaisa keskustelu salaperäisestä monitorista.
Pöydässä oli vain upseereja, jotka aiemmin aamulla olivat olleet mukana
retkellä ja tyhjin toimin palanneet illan suussa kotiin.

Sain tietää, että onnettoman monitorin runko oli ihan varmasti löydetty
noin viikko sitten vedenpinnalle nousseitten pahaenteisten rasvatäplien
avulla viidenkolmatta metrin syvyydestä. Pohjanauha-mittauksin oli saatu
rautaruostetta merenpohjassa makaavasta esineestä ja saatu selville sen
mittasuhteet ja huomattu niiden sopivan tarkoin Rusalkaan. Paikka, missä
löytö oli tehty, oli joitakuita meripenikulmia lounaaseen Viaporista,
lähellä samaa luotoa, jonka saaristolaiset ja ammattimiesten mielipide
olivat merkinneet laivan tuhokohdaksi. Paikalle oli heti pantu reimari
ja riennettiin panemaan kuntoon sukellusvehkeitä, jotka kesän aikana
tehtyjen pitkällisten, turhien tutkimusretkien jälkeen oli pantu
korjuuseen. Mutta ne kaipasivat yhtä ja toista korjausta, ja kun lopulta
ne neljä päivää sitten oli saatu jälleen kuntoon ja lähdettiin
merimerkkien luo, eivät sukeltajat löytäneet niin mitään. Paikka, missä
laivanrunko oli ollut ja mistä pohjanauhat olivat sen tavanneet, oli
tasainen ja tyhjä, hiukan ruostetta löydettiin pohjasta, mutta suuri
esine itse oli kadonnut. Se lienee mennyt menojaan ankaran syysmyrskyn
aikana, joka oli riehunut muutamia päiviä sen jälkeen kuin runko oli
löydetty ja paikka meriviitoin merkitty. Muutoin ei asiaa voinut
selittää. Samaan aikaan oli huomattu pohjasta pursuavan rasvan
vähenevän, ja nyt oli tuskin minkäänlaisia mahdollisuuksia löytää runko,
sitten kuin viimeisinä neljänä päivänä sitä oli turhaan etsitty
kymmenien metrien etäältä merkitystä paikasta.

Tuo kaikki oli epäilemättä peräti salaperäistä. Jos aiemmin oli
kummasteltu sitä, etteivät kesälliset tutkimukset, jotka oli tehty juuri
sen luodon lähettyvillä, missä öljytihkuja oli huomattu ja missä
pohjauksen avulla oli mitattu ja todettu Rusalkan runko, olleet tuoneet
päivän valoon mitään epäiltävää, niin kummastus oli nyt rajaton, kun
tutkimusten esine oli tyystin kadonnut. Sen saattoi selittää vain
yhdellä tavalla:

Kuten jokainen ammattimies tietää, on monitorin rungossa joukko
vedenpitäviä osastoja. Konehuone ja salonkikin -- laivan kaksi suurinta
suojaa -- voidaan tarpeen tullen eristää pienemmiksi vedenpitäviksi
osastoiksi, esim. jos laiva taistelun aikana joutuu pahoin ammutuksi ja
rupeaa vajoamaan. Tällaisen järjestelmän etuja on, että koko tuo
suunnaton rautamäärä voidaan pitää liikkuvassa kunnossa, jos vain
kymmenen tai kaksitoista tuollaista vettäpitävää osastoa on
vahingoittumatonta ja täyttää tehtävänsä.

Mikä onkaan luonnollisempaa kuin että karille ajautuessaan ja aaltojen
myllertäessä Rusalka menetti useimmat vedenpitävät osastonsa, mutta yhtä
kaikki neljä tai viisi säilyi ehjänä? Nämä eivät yksinään voineet
pysyttää alusta pinnalla, mutta varsin hyvin kykenivät pitämään sitä
jonkunlaisessa horjuvassa tasapainossa pinnan alla. Ja näin oli monitori
törmättyään kalliosärkkään täyttynyt vedellä suurimmalta osaltaan, mutta
aaltojen sitä imiessä jälleen liukunut pohjasta ylöspäin ja pysynyt
liikehtivänä pinnan alla jonkun metrin syvyydessä.

Vain nämä hyvin perustellut olettamukset voivat selittää rungon
katoamisen. Vedenalaisten virtojen työntämänä se on voinut ajelehtia
Suomenlahtea ristiin rastiin pinnalle kohoamatta, ja hidas nopeus on
estänyt sitä pysyvästi ja ainaiseksi tarttumasta kiinni mihinkään luotoon.

Se oli ilmeisesti takertunut johonkin vedenalaiseen särkkään lähellä
Viaporia, mutta vain harvoiksi päiviksi. Ensimäinen myrsky, joka jälleen
sai merivirrat liikkeelle antoi Rusalkallekin uuden sysäyksen jatkamaan
vuosikautista, kammottavaa ja salaperäistä vaellustaan veden alla. Ja
Rusalkan mukana taivalsivat, rautavankilaansa teljettyinä,
sadankuudenkymmenen urhean merimiehen ruumiit, halki Suomenlahden,
myrkyttäen merenpintaa tihkuvalla mädätyksellään.

Ajatellessamme heidän kohtaloaan ja niitä kärsimyksiä, joita he varmaan
olivat saaneet tuta hautauduttuaan elävinä veden alla harhailevaan
laivaan, tunsimme kaikki väristystä, ja pöydässä vallitsi hetken
hiljaisuus.

Muuan upseeri huomautti synkeästi, että he ovat hyvinkin luultavasti
eläneet haaksirikon jälkeen päivä tai pari, sillä niin nopeasti ei ilma
turmellu, että he heti olisivat tukehtuneet.

Olin näkevinäni koko murhenäytelmän niin seivästi kuin olisin itse ollut
osallinen. Minua karmi.

Nousimme äänettöminä pöydästä ja hajaannuimme syvästi masentuneina.
Seuraavana aamuna kello kuusi lähtisin sukeltajahöyryllä paikalle, mistä
Rusalka oli löydetty, mutta josta se myöhemmin oli niin
arvoituksellisesti kadonnut.

Oli tyyni ja ihana aamu, Pohjolan syksyn jälkikesäpäivä. Aurinko oli
tuskin kohonnut Viaporin vallinsarvien yläpuolelle, kun me viiletimme
avomerelle siitä kapeasta, mutta syvästä salmesta, joka jakaa tuon
seitsemälle saarelle rakennetun jättiläislinnoituksen kahteen pääosaan.
Meri oli kuvastinkirkas, ja mainingit tuskin huuhtelivat rannan graniittia.

Pikku laivueemme, kaksi sukeltaja-alusta ja hinattava lotja, höyrysi
läheltä vallinsarvia, jotka korkealta vuorelta tuijottavat vihollista,
joka ei tunnu olevan halukas herättämään sitä ukonjyrinää, joka vielä
uinailee kasemattien patruunaröykkiöissä.

Kulku kävi suoraan avomerelle, ja etäällä kuvastui taivasta vastaan
yksinäinen kalju kallioluoto. Se oli Läntinen Hupsu, paikka, missä
Rusalka oli vajonnut ja mistä yksinäinen kalastaja oli kuullut ne
hirveät hätähuudot kaameana kovan onnen yönä vuosi sitten.

Seisoin kapteeni Vasuhinin vierellä sukeltajalaivan komentosillalla ja
tein hänelle silloin tällöin jonkun kysymyksen. Hän vastasi hajamielisen
kohteliaasti. Soin hänen käytöksensä hänelle mielelläni anteeksi, sillä
hänellä oli tietysti paljon ajateltavaa.

Kun Rusalka nyt kerta kaikkiaan oli kadonnut, oli sukeltajahallituksella
jäljellä vain saada selvyys aiemmin mainituista, merenpohjasta
nousseista rasvatäplistä. Se oli tämän päivän retken päätarkoitus, ja
koska sääsuhteet olivat erikoisen suotuisat, oli syytä toivoa, että
onnistuttaisiin hyvin.

Saavuimme perille. Lukuisat merimerkit osoittivat, että laajoja
tutkimuksia oli tehty. Laivamme heitti ankkurin, sitten kuin olimme
hetken aikaa seuranneet vähäistä juovaa, jonka kapteeni Vasuhin väitti
niiden epäilyttävien rasvatihkumisten aiheuttamaksi.

Laivastamme laskeutui sukeltaja mereen, ja jonkun matkaa meistä
itäänpäin ankkuroituneesta toisesta laivasta niinikään yksi. Lotja
vuotti vieressä valmiina ottamaan huostaansa heidän ponnistelujensa
tulokset. Useita tunteja sukeltajat uurastivat pinnan alla, vuorotellen
tarpeellisin väliajoin. Mitään ei saatu ilmoille. Aurinko kohosi yhä
korkeammalle ja kevyt, mereltä huokuva viri pani vedenkalvon karehtimaan.

Silloin -- oli jo päivällisaika -- näimme jotakin erikoista olevan
tekeillä toisessa sukeltaja-aluksessa. Nopeita, hermostuneita
komentosanoja lausuttiin, ilmapumppua hoitelevat miehet työskentelivät
innokkaasti, pohjalla touhuava sukeltaja ja laivamiehistö vaihtoivat
merkinantoja. Helposti ymmärrettävän uteliaisuuden tartuttamana kapteeni
Vasuhin nostatti ankkurin, ja pari kolme potkurin pyörähdystä vei
aluksemme toisen laivan kylkeen. Sen kannella puuhailtiin yhtä
hermostuneesti kuin tähänkin asti. Kukaan ei edes huomannut, että olimme
saapuneet vallan heidän rinnalleen, niin innokkaita oltiin.

Heti meidän paikalle ehdittyämme hinattiin sukeltajan kömpelö, raskas
ruho vedestä kannelle. Rumasta kautshuasusta pulpahti esiin
tukevatekoinen matruusi, joka heti alkoi puhella jotakin häntä
ympäröiville upseereille. Emme voineet kuulla, mitä hän sanoi, mutta se
olikin tarpeetonta, sillä hetkistä myöhemmin miehistö hinasi vedestä
jotakin muodotonta, valkeahtavaa esinettä, jota kaikki katselivat tuiki
uteliaina.

"Vain kuollut hylje!" huudahti joku.

"Sitäpä minä sanoinkin", lausui sukeltaja.

Ne tavatonta huomiota herättäneet rasvatäplät, jotka olivat saaneet
amiraali Feodorovin viidenkymmenen penikulman päässä täältä,
Pietarissa, esiintymään epäkohteliaasti ranskalaiselle vieraalleen, ne
johtuivat siis vain kuolleesta hylkeestä, joka oli painunut pohjaan,
kuten kuolettavasti haavoittuneet, loppuaan aavistelevat hylkeet
kuuluvat tekevän.

Tutkimme vielä hetken aikaa vesialuetta ympärillämme. Rasvan tihkuminen
oli tauonnut. Merestä nostetun kuolleen hylkeen jättämä rasvajuova
siirtyi tuulen mukana maalle päin, eikä kuplia enää kohonnut pinnalle.

Pieni sukeltajaosasto nosti ankkurit ja lähti Viaporia kohden. Kaikkien
kasvot ilmaisivat katkeraa pettymystä. Mutta minussa heräsi omituinen
epäluulo. Minulla oli jo jonkun verran kokemusta venäläisestä
valtiotaidosta -- ajattelepas, jos kaikki onkin tekaistua vain minun
varalleni? Jospa kaikki onkin järjestetty minua harhaannuttamaan ja
saamaan minut -- ainoan sanomaIehti-kirjeenvaihtajan, joka on ollut
mukana tutkimusretkillä -- levittämään seuraavaa rauhoittavaa huhua:

"Vain kuollut hylje!"



6.

Jälkimaininkeja. Arvostelua, lupauksia ja venäläistä toveruutta.


Viivyin vain yhden päivän Viaporissa sitten kuin olin saanut varmuuden,
että ainakin tältä syksyltä kaikki enemmät tutkimukset keskeytettäisiin,
ja tyydyin kuolleeseen hylkeeseen jo tehtyjen tutkimusten tuloksena.
Äkkiä syntyneet vaistoiset epäluuloni häipyivät vähitellen, kun näin
pienen sukeltajakomennuskunnan ilmeet ja tutustuin linnoituksessa
vallinneeseen yleiseen mielipiteeseen. Ei merkkiäkään, joka olisi
antanut oikeutusta epäluuloilleni.

Ei oltu läheskään tyytyväisiä siihen odottamattomaan, viheliäiseen
rasvapilkkujen aiheuttajaan, oli mahdotonta uskoa, että yksi ainoa
kuollut hylje voisi erittää niin runsaasti rasvaa, mutta toisaalta oli
hyväksyttävä se tosiseikka, että se oli ainoa todennäköinen aiheuttaja,
mikä tähän asti oli löydetty.

Upseerien kesken oli vallalla se mielipide, että se runsas rasvamäärä,
joka inhoittavalla lemullaan ja huomattavalla laajuudellaan ensin opasti
jälleen heränneen huomion onnettomuuspaikalle, johtui varmaan
Rusalkasta, varsinkin kun nämä tihkumiset taukosivat sen jälkeen kuin
laivahylky oli kadonnut paikalta, mistä se pohjamittausten avulla oli
löydetty. Myöhemmin nähdyt vähäisemmät rasvatäplät johtuivat osaksi nyt
kauempana olevasta laivasta, osaksi myöskin kuolleesta hylkeestä.

Omasta puolestani minä sain järkevän epäilyni vain vaivoin pakotetuksi
rauhoittumaan, mutta en tahtonut liioin uskoa, että minut oli ehdoin
tahdoin johdettu harhaan, varsinkin kun hylje-komedia olisi silloin
näytelty vain minulle. Ja minä olin kyllin vaatimaton pitämään itseäni
liian vähäpätöisenä sellaiseen.

Joka tapauksessa juttu tuntui minusta peräti salaperäiseltä, enkä
ollenkaan ihmettele venäläistä yleistä mielipidettä, joka epäilevästi
hymyillen suhtautui sanomalehtien kertomuksiin kuolleesta hylkeestä.
Mies mieheltä pidettiin eittämättömänä tosiasiana, että koko juttu oli
ilveilyä. Siis samaa mitä minä olin löydöstä arvellut.

Kuinka asianlaita oikeastaan oli, ja kuinka paljon oli lupa epäillä?

Sitä ei edes sukeltajakomennuskunta voinut -- tai tahtonut -- minulle
valaista. Kapteeni Vasuhin kuljeskeli kuin syvästi pettynyt ihminen,
eikä minulla ollut vähäisintäkään syytä epäillä, ettei hän ollut
pettynyt. Päinvastoin -- monet seikat viittasivat siihen, ettei se ollut
teeskentelyä.

Ikäänkuin olisi lukenut ajatukseni hän vei minut syrjemmälle
upseeriklubissa nautitun päivällisen jälkeen, tarjosi minulle savukkeen
ja huudahti aito-slaavilaisen eloisasti ja venäläisittäin olkapäitään
kohauttaen:

"Niin -- mitä nyt on tehtävä?"

Myönsin että hänen asemansa oli hieman vaikea, kun muisti kuinka
kärsimättömästi yleinen mielipide odotteli Rusalka-tutkimusten tuloksia
ja hämäräperäisen salaisuuden lopullista ratkaisua.

"Niin, mitä on tehtävä?" hän huudahti uudelleen. "Juttu on nyt käynyt
kaksin verroin sotkuisemmaksi, vai kuinka?"

"Niin on", vastasin.

"Ja minä saan kestää sekä yleisen mielipiteen että toverieni epäluulot,
sillä minähän olen johtanut viimeistä sukelluskomennuskuntaa."

Lienen päästänyt pilkahduksen omia epäilyksiäni pujahtamaan esille,
sillä silmänräpäystä myöhemmin hän jatkoi innokkaasti:

"Olittehan itse mukana ja näitte koko hylkeennostannan. Jumalan kiitos!
Olen oikein tyytyväinen, että voitte olla todistajani, te, vieras. Sillä
meidän omiin vakuutteluihimme ei enää luoteta. Meriministeristön
arvellaan panevan parhaansa salatakseen todelliset tulokset. Tiedän sen
hyvin -- pietarilaiset toverini ovat toki huolehtineet siitä, että saisin
sen tietää. Ja kun _he_ epäilevät meitä, mitä silloin yleinen mielipide
tekeekään?" Minun kävi todella sääliksi kapteeni Vasuhinia, ja minä
yritin lohduttaa häntä. Mutta hän keskeytti aikeeni kärsimättömällä
kädenliikkeellä ja jatkoi:

"Ah, älkää sirotelko sipulia loheen! Tiedän varsin hyvin, että näin on
laita, ja minä kiroan sitä hetkeä, jolloin sain meriministeristön
määräyksen johtaa tutkimuksia. Ihminenhän minäkin olen, enkä pelkästään
upseeri..."

Hänen täydellinen rehellinen epätoivonsa sai minut tyystin unohtamaan
aiemmat epäluuloni, ja minä tunsin harrasta kiintymystä häneen. Tartuin
pieneen liköörilasiini ja join hänen onnekseen tuntien kaikkea sitä
sydämellisyyttä, jota on valmis osoittamaan kunnon toverille, joka
kärsii syyttömästi. Minun harrastukseni liikutti kapteeni Vasuhinia
syvästi, sen huomasin. Hän tarttui käteeni lämpimästi ja kiihkeästi
kuin vain venäläiset voivat sen tehdä, katseli minua suoraan silmiin ja
huudahti:

"Kiitos! Se teki minulle hyvää. Ette tiedä kuinka paljon merkitsee, kun
löytää epäilyä ei vain vieraista, vaan läheisistä tovereistaankin."

Jää oli nyt vallan sulanut väliltämme. Kapteeni Vasuhin uskoi minulle,
että hänen lähin toimenpiteensä yleisen mielipiteen rauhoittamiseksi ja
vakuuttamiseksi siitä, että nuo oudonlaiset rasvaläikät todella
johtuivat kuolleesta hylkeestä, olisi viedä hylje Helsinkiin ja upottaa
se siellä pohjaan jälleen. Tällöin yleisö saisi omin silmin
vakuuttautua, että paljon hälyä synnyttäneet rasvatäplät todella
johtuivat siitä.

Mielestäni hänen suunnitelmansa oli mainio ja kannatin häntä
innokkaasti. Mutta hän ei ollut läheskään varma, että se toimenpide
voisi pestä meriministeristöä puhtaaksi epäilyksistä. Sillä
epäluuloisiin ja tietämättömiin joukkoihin oli kerta kaikkiaan syöpynyt
se käsitys, että tämä ministeristö ei ollut menetellyt avoimesti ja
rehellisesti Rusalka-tutkimuksissa. Suurella yleisöllä ei ollut
vähäisintäkään edellytystä voida arvostella tämäntapaista asiaa.

Keskeytin hänet hieman epäröiden, kerroin hänelle, kuinka kummallisesti
amiraali Feodorov oli minua kohdellut ja lisäsin, että päättäen siitä,
kuinka johtavassa asemassa oleva henkilö käyttäytyy, voi helposti
arvailla mitä tahansa sen viraston toimista, kun korkea-arvoiset
viranomaiset verhoutuivat salaperäisyyteen, mikä tietysti oli kuin öljyä
tuleen ja sai heidän salaisia tekojaan jauhavat huhut kaksinkertaiseen
vauhtiin.

"Amiraali Feodorov!" huudahti kapteeni Vasuhin. "Hän on vanha hupsu!
Meillä on monta samanlaista patavanhoillisen virkavallan edustajaa.
Heissä asuu hulluuteen vivahtava kiihko kätkeytyä salaperäisyyden
ilmapiiriin, siten he muka tehoavat paremmin. Salaisilla
hallitustoimilla on syvät juuret Venäjällä, ja nykyisin jokainen pikku
virkamies luulee kehittyvänsä suureksi valtiomieheksi, jos hän vain osaa
tekeytyä luoksepäästämättömäksi. Se on naurettavaa. Pelkkää vanhaa
ränstynyttä virkavaltaista tapaa -- ei muuta!"

Se oli terävintä arvostelua mitä olen venäläisen kuullut maastansa
lausuvan, ja minä innostuin. Mutta kapteeni Vasuhin malttoi äkkiä
mielensä ja jatkoi hillitysti ja tyynesti:

"Ei maksa vaivaa äkääntyä moisesta. Minä olen itse hupsu, joka annan
tuollaisen kiihdyttää itseäni."

"Kaikkialla on epäkohtia", sanoin, "ja vapaassa Ranskassakin olemme
kaukana mallikelpoisuudesta. En tahdo väittää, että virkavaltaisuus
rehoittaa keskuudessamme, niin ei ole laita, mutta sen sijaan on muita
epäkohtia, joita ei ole yhtään sen helpompi sietää."

"Jättäkäämme tämä asia", ehdotti kapteeni Vasuhin, ja hänen silmistään
voi päättää, että hän katui äskeistä avomielisyyttään ja kiihkeyttään.
"Amiraali Feodorov ei oikeastaan ole muita virkamiehiä pahempi. Hän on
vain typerämpi ja itsepäisempi kuin monet muut ja tekee omasta
tyhmyydestään hyveen. Ja siinä hän oikeastaan menettelee viisaasti...!"
laukaisi katkeroitunut kapteeni viimeisen paradoksinsa.

Tämä keskustelu oli joka tapauksessa lähentänyt meitä toisiimme, ja minä
esitin hänelle lopulta henkilökohtaisen pyynnön.

"Hyvä kapteeni, ettekö lupaisi lähettää minulle kirjeitse kaikki
uutiset, joita saatte Rusalkasta? Cherbourgissa naureskellaan minulle
epäonnistuneen Pohjan-matkani johdosta, mutta minä haluaisin todistaa,
ettei se ollut turha ja että te itse olette tehneet kaiken voitavanne
kysymyksen selvittämiseksi."

Kapteeni muuttui hetkeksi peräti miettiväiseksi eikä tuntunut olevan
halukas suostumaan pyyntööni. Mutta kun jälleen kärtin samaa, hymähti
hän suopeasti ja sanoi mielellään tekevänsä minulle tuon palveluksen.
Minun olisi vain valmistuttava siihen, ettei hän voisi paljoakaan
tiedoittaa, sillä asiain nykyisillään ollessa ei voitu muuta tehdä kuin
odottaa, että ruoste lopulta syövyttäisi Rusalkan hajalle ja että se
itse luovuttaisi salaisuutensa vuottavalle yleisölle rantalöytöinä.
Mutta sitä saataisiin odotella vielä vuosi pari -- ei ollut niinkään
helppoa laskea päivää, jolloin harhaileva laivahylky iskeytyisi
tavallista ankarammin johonkin vedenalaiseen kallioon ja jolloin sen
salaisuutta suojaavat rautalevyt särkyisivät.

Joka tapauksessa olin saanut lupauksen, ja me vahvistimme sen
kädenlyönnillä. Minun onnistui saada kapteeni Vasuhin lähtemään
kerallani Helsinkiin ja hänen mukanaan hänen lähin miehensä, varsin
nuori meriluutnantti, ja illallisilla, joka nautittiin, iloisen
mielialan vallitessa, sain tämän jälkimäisenkin lupaamaan, että hän
sähköttäisi minulle Cherbourgiin, heti kun jotakin uutta saataisiin
selville Rusalkasta.

Mitä parhaalla tuulella ja sydämellisesti kättä lyöden erosin uusista
ystävistäni varmana siitä, että he täyttäisivät lupauksensa. Sillä
vaikka olinkin oppinut epäilemään venäläistä julkista ystävyyttä
sanomalehti-kirjeenvaihtajia kohtaan, olin yhtä paljon oppinut
luottamaan merimiespiirissä vallitsevaan toverihenkeen ja kaikkein
enimmin henkilökohtaiseen ystävyyteen.

Venäläisillä on ehkä hieman omituinen virallinen käsitys oikeudesta ja
totuudesta, mutta yksityisesti ja tovereina voi heihin luottaa paremmin
kuin muihin eurooppalaisiin -- kuten itämaalaisiin yleensä.



7.

Kotiutuminen. Uutteraa kirjeenvaihtoa ja mitä hämmästyttävimpiä uutisia.


Cherbourgiin palattuani jouduin melkoisen pilan esineeksi. Ei ollut sitä
upseeria, ei edes parasta ystävääni, joka ei olisi arvellut ovelien
venäläisten huiputtaneen minua perinpohjaisesti, nämä kun näet eivät
tietenkään halunneet ranskalaisten sekautuvan heidän yksityisiin
merisotilaallisiin asioihinsa.

Sain kestää toverieni ja esimiesteni pilkan ja toivoin tulevaisuuteen.
He saisivat vielä kerran nähdä, etten ollut kirjeenvaihtaja-matkaani
tehnyt vallan turhan takia.

Ja aivan oikein -- tuskin oli kahta viikkoa kulunut kuolleen hylkeen
löydöstä, kun minä sain Tallinnasta yksityissähkösanoman, joka sisälsi
peräti omituisia tietoja. Se kuului:

"Pelastusvyöllä varustettu meriupseerin ruumis löydetty Tallinnan
läheltä. Vainajan huostassa olleet muistiinpanot osoittavat, että hän on
Rusalkan miehiä. Upseeri itse on tuntematon, mutta ruumis on liian hyvin
säilynyt, jotta se olisi voinut virua enemmän kuin vuoden meressä. Koko
juttu käsittämätön. Lisää niin pian kuin häntä koskevat tutkimukset ovat
lopetetut."

Sähkösanomassa ei ollut lähettäjän nimeä, ja ensi hetkessä epäilin, että
ranskalaiset toverini, jotka tiesivät kuinka hartaasti odottelin
tietoja, olivat sen piloillaan sommitelleet. Mutta huomasin heti, että
se oli lähetetty Tallinnasta, ja minä tiesin, ettei siellä ollut
ainoatakaan tuttavistani.

Siis, jälleen arvoituksellinen löytö, mutta paljon tähdellisempi kuin
kuollut hylje! Kun lähemmin punnitsin sähkösanoman sisällystä, täytyi
minun sentään tinkiä aika paljon toivomuksistani, että tuo maihin
ajautunut kuollut upseeri -- olkoon hänellä muistiinpanoja kuinka paljon
tahansa -- olisi jossakin yhteydessä Rusalka-jutun kanssa.

Hän oli tietysti jonkun muun laivan upseeri ja oli hukkunut vähintään
vuotta myöhemmin, kuin Rusalkan miehistö. Surkuttelin tietysti
miesrukkaa, mutta mitään todella syvää harrastusta hän ei minussa
herättänyt.

Miksei sähkösanomassa ollut lähettäjänimeä? Ehkä se olikin vain väärä
hälytys, jonka oli toimittanut henkilö, joka tunsi käyntini Pietarissa
ja Viaporissa? Mutta minkävuoksi minua puijattaisiin moisella
sensatiosähkösanomalla? Kellä oli sellaiseen harrastusta?

Moisia kysymyksiä risteili aivoissani, ja lopulta keksin järkevän
vastauksen kaikkiin. Sähkösanoman oli lähettänyt joku upseerituttavani,
joka ei ollut uskaltanut tai tahtonut panna siihen nimeään, sillä hän ei
mielinyt vaarantaa itseään, jos näet hänen esimiestensä kuuluville
tulisi, että hän oli omin lupinsa sähköttänyt rantalöydöstä hamaan
Ranskaan saakka.

Niin oli laita, niin eikä toisin!

Yhtäkaikki, sähkösanoma sai minut melkoiseen jännitykseen, ja minä
odottelin kärsimättömänä uusia tietoja. Kylläpä niitä saikin vuottaa.
Vasta kolmea päivää myöhemmin saapui Pietarista seuraava sähkösanoma:

"Rannalle ajautunutta upseeria käsitteleviä tutkimuksia on tehty
kaikessa hiljaisuudessa, jottei herätettäisi tarpeetonta huomiota ja
uusia huhuja. Hänen paperinsa sisältävät mitä tärkeimpiä tietoja
Rusalkan kohtalosta, mutta hän itse ei voi olla Rusalkan miehiä. Häntä
arvellaan upseeriksi, joka hukkui viime suvena suoritettujen suurten
tutkimusten aikana."

Allekirjoitusta ei nytkään.

Yhä sotkuisempaa, yhä salakähmäisempää! Upseeri, joka katosi
viimesuvisten laajojen Rusalka-tutkimusten aikana, oli löydetty
ruumiina, mutta häneltä oli tavattu joukko Rusalkan kohtaloa koskevia
tärkeitä muistiinpanoja! Olisiko hän siis sukeltanut hakemaan näitä
muistiinpanoja Suomenlahden pohjasta, mutta tässä puuhassaan hukkunut?
Olin päästä pyörällä.

Kun olin hieman tointunut, istahdin kirjoittamaan pitkän kirjeen
kapteeni Vasuhinille, mainitsin saamistani sähkösanomista, kiitin häntä
niistä ja pyysin häntä kirjeitse lähettämään minulle seikkaperäisiä
tietoja uudesta, salaperäisestä rantalöydöstä, joka tietysti kiinnitti
mitä suurimmassa määrässä mieltäni.

Lähetettyäni kirjeen tunsin itseni tyynemmäksi. Nyt oli vain odotettava
kapteeni Vasuhinin vastausta, joka valaisisi asian oikean laidan. Ellei
sitä tulisi, tärvelisin aivoni mietiskelyillä, jotka olisivat vain
tyhjiä arvailuja.

Noin viikon kuluttua saapuikin kapteeni Vasuhinin vastaus, mutta se
herätti minussa uutta ällistystä. Kirje oli peräti lyhyt ja sisälsi
seuraavaa:

    "Parahin luutnantti Dubois!

    Olen saanut kirjeenne, ja kiiruhdan vastaamaan heti, ettette
    joutuisi turhaan odottamaan. Minulla ei ole mitään kerrottavaa
    Tallinnan lähellä tehdystä eriskummaisesta rantalöydöstä, josta
    kirjeessänne puhutte. Minä en liioin ole lähettänyt teille
    sähkösanomia. Teillä on ilmeisesti muita ystäviä Pietarissa kuin
    minä. Teidän altis

                                              kapteeni Vasuhin."

Mitä tämä merkitsi? Kuka siis oli sähkösanomat toimittanut? Kapteeni
Vasuhin ja hänen ajutanttinsahan vain olivat luvanneet minulle hankkia
tietoja Rusalkan vaiheista. Ketä minun siis oli niistä kiittäminen?
Kaiken kaikkiaan pelkkää salakähmäisyyttä koko juttu?

Kyhäsin heti paikalla kolme uutta kirjettä Pietariin -- yhden
ensimäiselle luutnantille Vasuhin nuoremmalle, toisen luutnantti
Wulffertille ja kolmannen kapteeni Vasuhinin aliluutnantille, johon olin
tutustunut Viaporissa ja joka niinikään oli luvannut minulle lähettää
tietoja.

Kaikissa kolmessa mainitsin saamistani sähkösanomista, kysyin,
kertoivatko ne tosia ja pyysin selitystä koko juttuun. Sillä eihän
voinut ajatella, että sähkösanomat olisivat saapuneet minulle ilmasta
lentäen -- minun oli varmaankin kiittäminen jotakuta heistä niistä
mielenkiintoisista tiedoista, joita olin Venäjältä saanut.

Taas kului viikko. Sitten tuli kolme kirjettä, yksi kultakin
venäläiseltä tuttavaltani, kaikissa jotenkin sama sisältö. Kukaan heistä
ei ollut lähettänyt sähkösanomia, kukaan ei liioin voinut selittää
minulle, kuinka asiat oikein olivat. Mutta kukaan ei myöskään väittänyt,
että sähkösanomien tiedot olisivat vääriä, päinvastoin tuntui siltä,
että he kaikessa hiljaisuudessa tunnustivat sähkösanomien sisällön
oikeaksi. Ja jokainen lopetti kirjeensä, kuten kapteeni Vasuhinkin
lauseeseen? "Teillä on ilmeisesti Pietarissa muita ystäviä kuin minä."

Kirjeet saivat tietysti minut enemmän uteliaaksi kuin viisaaksi. Olin
yksinkertaisesti joutunut hämärien vehkeilyjen uhriksi, haluttiin
kokeilla, kuinka kauan hyvänsuopaisuuttani ja herkkäuskoisuuttani
kestäisi, tahdottiin kaiken kaikkiaan pitää minua narrina.

Suutahdin omaa herkkyyttäni ja päätin katkaista suhteeni venäläisiin
ystäviini, koska he huvittelivat pitämällä minua vehkeilyjensä uhrina.
Ja samalla olin tyytyväinen itseeni sen johdosta, että olin sähkösanomat
säilyttänyt omana salaisuutenani. Jos olisin niistä jutellut
tovereilleni, olisin nyt saanut kestää heidän rajatonta naljailuaan, kun
ei mitään lähempää selvää saataisikaan Tallinnan lähellä viimeksi
tehdystä salaperäisestä rantalöydöstä.

Silloin sain -- joitakuita päiviä viimeksi tulleiden kirjeiden jälkeen ja
Aleksanteri III:n kuoleman ja Venäjän maansurun aikoihin -- painavan,
kirjoihin merkityn postilähetyksen Pietarista. Itsestään selvää, että
tulin uteliaaksi. Huomasin paketin koosta, että siinä oli papereita tai
kirjoja, enkä siis pelännyt sen sisältävän helvetinkonetta, jonka
tehtävänä oli vaijentaa minut ikiajoiksi sen johdosta mitä jo tiesin
omituisesta Rusalka-jutusta. Paketin lähettäjäksi oli venäläisin
kirjaimin merkitty jokin aivan epäselvä nimi. Muutoin kyllä olin mestari
saamaan selvän venäläisistä kirjaimista.

Lähetin pois kirjeentuojan ja irroitin paketin huolellisesti kiedotut
purjenuorasiteet. Esille tuli paperitukku, joka oli kirjoitettu täyteen
tiheää pientä käsialaa, ja päällimmäisenä oli minulle osoitettu kirje.
Sujuvalla, virheettömällä ranskalla tuo epäselvä nimimerkki selitti mitä
paketti sisälsi. Kirje kuului:

    "Korkeastikunnioitettava herra luutnantti:

    "Otan itselleni edelleen vapauden pitää Teidät niiden tapahtumien
    tasalla, jotka ovat yhteydessä Rusalkan ja sen salaperäisen kohtalon
    kanssa. Oheelliset muistiinpanot on löydetty lähellä Tallinnaa
    maihin ajautuneen upseerivainajan taskuista, ja minä olen ne Teitä
    varten kääntänyt ranskaksi.

    "Saatte niistä lukea kerrassaan uskomattomia seikkoja, jotka luovat
    Rusalka-juttuun aivan uutta valaistusta.

    "Meriupseeri-vainajasta ovat mielipiteet tuiki erilaisia. Muutamat
    luulevat hänessä tuntevansa viimekesäisen Rusalka-retken aikana
    kadonneen upseerin, Salmatovin, jota hän muistuttaa kookkaalla
    rakenteellaan ja vaalealla tukallaan, toisten mielestä on
    epäilemätöntä, että hän on Solovin, Rusalkan toinen luutnantti.
    Hänen alkuperäänsä ei ole toistaiseksi voitu todeta.

    "Edellistä käsitystä tukee, paitsi, kuten sanottu, hänen
    ruumiinrakenteensa ja tukan väri -- jotka tosin sopivat hyvin
    luutnantti Soloviniinkin -- myös se seikka, ettei olla läheskään
    varmoja, puhuuko huhu totta, että sanottu meriupseeri olisi kadonnut
    tutkimusretkeltä yhdessä erään Viaporissa palvelevan everstin rouvan
    kanssa. Tosiasia sensijaan on, että everstinrouva Dorshinski on
    kadonnut Viaporista samaan aikaan kuin Salmatov
    sukelluskomennuskunnasta, mutta toisaalta väitetään varmasti,
    etteivät he olleet missään suhteissa toisiinsa. Olettamus, että
    löydetty meriupseeri olisi karannut Salmatov, on ristiriidassa sen
    tiedon kanssa, että tämä on kuulemma nähty everstinrouvan seurassa
    jossakin saksalaisessa pikku kylpylässä. Jos se todistetaan, ei voi
    olla puhettakaan, että upseerivainaja olisi hän. Niinikään on
    selittämätöntä, kuinka hän olisi saanut huostaansa näköjään täysin
    luotettavat muistiinpanot, jotka, kuten huomaatte, ovat päivätyt
    Rusalkassa kahtena, kaameata haaksirikkoa seuranneena päivänä.

    "Moni seikka tukee sitä olettamusta, että maihin ajautunut upseeri
    olisi Rusalkan toinen luutnantti Solovin. Ensikädessä se, että hänen
    melko hyvin säilyneissä liinavaatteissaan on nimimerkki S, jota on
    verrattu hänen muissa, onneksi talteen saaduissa liinavaatteissaan
    oleviin kirjainmerkkeihin ja niiden on huomattu sopivan jokseenkin
    hyvin toisiinsa. Tosin alkaa Salmatovinkin nimi S:llä, joten täyttä
    varmuutta ei näinkään ole voitu saada. Edelleen, muistiinpanot
    tuntuvat täysin luotettavilta, kuten itsekin huomaatte, ja
    ammattimiesten parissa on jo kauan ollut vallalla sama ajatus
    Rusalkan kohtalosta. Se käsitys saa nyt vahvistuksen maihin
    ajautuneelta löydetyistä muistiinpanoista -- jos ne ovat oikeita.

    "Jälkimäistä näkökohtaa vastaan sotivat niin selvät fyysilliset ja
    kemialliset lait, että niitä täytyy ensimäisenä ja viimeisenä epäillä.

    "Ennen kaikkea on uskomatonta, että henkilö, joka on ollut veteen
    hautautuneena enemmän kuin vuoden ajan -- vaikka kuinkakin tiiviisti
    suljetussa paikassa -- olisi voinut säilyä niin hyvin kuin löydetty
    upseeri. Vaikkapa hän olisi ollut vain lyhyenkin ajan aallokon ja
    meriveden vaikutuksen alaisena, ei vuoden vanha ruumis olisi sitä
    kestänyt. Edelleen on omituista, ettei hänellä ollut muita
    asiapapereita kuin nuo tuhoenteiset muistiinpanot. Ne oli tosin
    huolellisesti ommeltu hänen povitaskuunsa, mutta koska hän on noin
    huolehtinut niiden säilymisestä, odottaisi hänen samalla ajatelleen
    kuinka todistaa alkuperänsä.

    "Olkoon laita kuinka tahansa, se ainakin on varmaa, että mitä
    omituisimpia ja yllättävimpiä olettamuksia voi tämän löydön
    perustuksella tehdä Rusalkan kohtalosta. Vaikeata näet on uskoa,
    että papereissa piilisi jokin salamyhkäinen puijausyritys tai että
    ne olisivat väärennettyjä. Kadonnut luutnantti Salmatov oli tosin
    haaveileva luonne ja hänellä kuuluu olleen melkoista
    kirjailijataipumusta, mutta silti tuntuisi melkein liian
    häikäilemättömältä olettaa häntä muistiinpanojen laatijaksi. Vielä
    uskomattomampaa olisi otaksua hänen säilyttäneen niitä huostassaan
    niin huolellisesti, jos hän todella olisi hukkunut viime kesäisellä
    sukellusretkellä, onnettomuustapauksessa, jota kukaan ei ole ollut
    todistamassa, eikä paennut kauniin everstinrouvan kanssa.

    "Siis: -- peräti mutkallinen juttu, joka saisi syntymään mitä
    hurjimpia huhuja, jos se joutuisi yleisön tietoon. Mitä tarkimmin
    pyritään pitämään löytöä salassa, ja toistaiseksi on onnistuttukin.
    Nykyisin on joukoilla muuta ajateltavaa tsaarin sairauden johdosta.
    Hän kuuluu olevan kuolemaisillaan, ja minä pelkään koko jutun
    joutuvan unohduksiin, ellei satu uutta rantalöytöä, jonka joku
    sanomalehtimies saa nuuskituksi esille.

    "Rusalka-juttu ei saa toki unohtua. Annan teille täten valtuuden
    oman mielenne mukaan käyttää muistiinpanoja ja luotan teidän
    vaitioloonne! Teillä on Pietarissa hyviä ystäviä, kuten näette.

    "Mitä kunnioittavimmin."

                                                 Nimi epäselvä.



8.

Muistiinpanot. Rusalkan kamppailu elämästä ja kuolemasta. Perikato.


Kirje putosi polvilleni ja minä vaivuin mietiskelyihin. Kuka oli tämä
salaperäinen joku, joka oli lähettänyt minulle sähkösanomat ja joka
niiden lisäksi oli lähettänyt nämä tiedot ja tämän paketin mitä
mielenkiintoisimpia muistiinpanoja, jotka oli vasituisesti minua varten
käännetty ranskaksi?

Entä kirjeen loppu, joka muistutti niiden kirjeiden loppua, jotka olin
saanut venäläisiltä ystäviltäni: "Teillä on Pietarissa hyviä ystäviä,
kuten näette." Mitä se merkitsi? Aiottiinko minut sekoittaa vehkeilyihin
ja salakähmäisiin puuhiin? Siltä todella tuntui. Oliko se kenties ansa,
jolla minut aiottiin siepata? Mutta miksi minut, ja kuinka se
tapahtuisi? Enkö ollut vapaa ranskalainen, joka elelin enemmän kuin
kahdensadan penikulman päässä Pietarista? Minua ei kävisi kietominen,
jos haluttaisiinkin.

Kaikessa selvyydessään ja suorasukaisuudessaan salaperäinen kirje
todisti, että Pietarissa odotettiin minulta jotakin. Ainakin toivottiin,
että minä julkaisisin muistiinpanot _Revue Marinessa_ -- mitä tarkoitusta
varten, en heti saanut selville. Mutta sitten arvelin, että tekisin
hyvän palveluksen oikeuden ja totuuden asialle, jos toimittaisin kaikki
nämä omituiset tapahtumat ranskalaisen yleisön tietoon. Se vaikuttaisi
ainakin epäsuorasti ja kiirehtisi niitä hitaita virallisia tietoja
Rusalkan vaiheista, joita yhä pidettiin salassa siltä yleisöltä, jota ne
koskivat.

Aloin selailla muistiinpanopinkkaa. Ensimäisen sivun otsikkona oli:

    Kuolemaantuomitun muistiinpanoja, jotka on tehty uponneessa
    monitorissa Rusalkassa sen perikatoa seuranneena päivänä.

    Keskiviikkona syysk. 20 p:nä 1893.

Ja minä luin:

Tänään puolipäivän tienoissa lähdimme monitori Rusalkalla Tallinnasta
Helsinkiä kohden. Rusalkan miehistönä oli satakuusikymmentäkaksi henkeä,
montako niistä tällä hetkellä on elossa, en voi sanoa, sillä vesi
erottaa sen suojan, missä minä olen, muusta aluksesta. Kun olimme
päässeet Suomenlahden avomerelle kanuunavene Tutshan seurassa, tunsimme,
että voimakas lounaistuuli kiihtyi minuutti minuutilta ja myllersi merta
mahtavasti Nargön selällä.

Rusalka ei ollut mikään kelpo merenkyntäjä (ja mistäpä monitorista voi
päinvastaista väittää?), mutta yhtä kaikki toivoimme myötäisen
perälaitatuulen turvin voivamme helposti päästä Suomenlahden poikki ja
vielä samana iltana ankkuroitua Helsingin vesille. Mutta toisin oli
kohtalo säätänyt.

Kun olimme päässeet noin puolimatkaan ja jättäneet tallinnalaisen
majakkalaivan taaksemme, sivuutti meidät Tutsha, joka selviytyi
aallokosta meitä paremmin. Myrsky yltyi niin, että perämiehiä täytyi
vaihtaa joka neljännestunti, koska heillä oli ankara työ pitää vaanivaa
jättiläistä oikeassa suunnassa. Jokainen ankarampi puuskaus sinkosi
heidät peräsinpyörältä vasten ohjaushuoneen seiniä, sillä pyörä totteli
aaltojen painallusta peräsimeen.

Kapteeni ja me muut huomasimme meitä uhkaavan vaaran, pidettiin
neuvottelu ja me päätimme kääntyä takaisin Tallinnaan. Olimme jo
aiemminkin yrittäneet kääntyä, mutta kun se oli osoittautunut vaikeaksi,
olimme ottaneet vanhan suuntamme jälleen. Emme voineet koskaan olettaa,
että meri kävisi niin ankaraksi. Nyt näytti välttämättömältä kääntyä,
sillä näin emme voisi kauaa kestää. Ehkä selviytyisimme paremmin, jos
aallokko olisi laitavastainen, -- samoin olimme kerran ennenkin
menetelleet Itämerellä raivonneen myrskyn kynsissä ollessamme.

Käännyttäessä sinkosi toinen peränpitäjä niin ankarasti syrjään, että
hän taittoi käsivartensa ja pyörtyi. Mutta aluksen kokka oli nyt päin
hyökyjä ja vaarui vaarattomammin. Aloimme jo toivoa voivamme, ellemme
päästä Tallinnaan illaksi, niin ainakin välttää myrskyn avomerellä.
Peräsin ei toiminut nyt enää niin huolestuttavasti, ketjut eivät
pingoittuneet niin pahasti kuin äsken, ja helpotuksen huokaus pääsi
meiltä kaikilta. Olimme viimeksi kuluneen puolen tunnin aikana olleet
valmiit kuulemaan milloin tahansa sen kammottavan rasahduksen, joka
sanoisi meille että peräsinketju oli katkennut ja ohjauslaite joutunut
käyttökelvottomaksi.

Mitä se olisi merkinnyt myrskyn pahimmillaan raivotessa, ymmärtää
jokainen merimies.

Rusalkassa ei ole höyryperäsinlaitetta; alus on muutenkin vanhaa
rakennetta. Ja vaikka sellainen olisi ollutkin, olisi se ollut samassa
vaarassa särkyä. Sillä, koko monitorimuoto ei sovi ankaraan
merenkäyntiin. Syynä on lähinnä sen suunnaton vedenalaisrunko, joka
teoreettisesti katsoen edistää laivan liikkeitä, mutta käytännössä tekee
sen kaksinverroin raskaammaksi ja uhatummaksi heti, kun aallokko käy
kyllin ankaraksi kehittääkseen kaiken voimansa sen kylkiä ja pohjaa
vasten. Siinä tapauksessa vaarumiset eivät ole sellaisia kuin
tavallisessa aluksessa, vaan ne muistuttavat väkeviä iskuja, jotka
panevat koko rungon vavahtelemaan. Ja jotta moisten vaarallisten
vaarumisten aikana voitaisiin ohjata, on Rusalkassa tavallista isompi
peräsin, mikä osaltaan selittää, että perämiesten oli vaikeata käsitellä
pyörää, kun alus joutui hyökyihin.

Olimme kuten sanottu upseerineuvottelussa hieman rauhoittuneet. Vaikka
aallot lakkaamatta ärjyivät kamalasti tohisten matalan laivankannen yli,
eivät puuskaukset olleet enää entisen ankaria. Panssaritorni kyllä
kestäisi -- peräsinlaitteet olivat laivan heikoin kohta.

Mutta -- ja se oli suuri mutta!

Kukaan ei lausunut asiasta sanaakaan, mutta kaikki ajattelivat samaa.
Huomasin sen kapteenin muuten niin tyynestä katseesta, keksin sen
kaikkien tovereitteni silmänurkilta ja minä itse tunsin tuon mutta-sanan
nousevan tukehduttavana kurkkuuni.

Rusalka oli jo menneenä kesänä tuomittu melkein kuin kuolemaan ja
vanhentuneeksi kelpaamaan meriliikenteeseen. Talvella siihen oli tehty
korjauksia ja se oli siistitty uuteen kuntoon -- mutta -- mutta -- mutta!
Tiesimme kaikki, että ne korjaukset olivat pikemmin nimellisiä kuin
hyödyllisiä. En tahdo tai en voi sanoa, kuinka laivatelakalla oli
korjaukset tehty, mutta vastaleivottu merikadettikin huomasi, että
Rusalka oli pahasti syöpynyt liitoksiltaan ja, ollakseen rauta-alus,
vuoti kovin runsaasti köliosastoon, missä ei saa olla vettä enempää kuin
mitä koneiston jäähdytyspumpuista sinne on päässyt valumaan.

Tämä synkkä tieto sai meidät vaiteliaiksi ja alakuloisiksi. Päällystön
masentunut mieliala tarttui tietysti miehistöönkin. Kukaan ei mennyt
kojuunsa, vaikka yövartio jo oli asettunut paikoilleen. Mutta
köliosastoa mitattiin tämän tästä, ja vesi kohosi siellä yhtämittaa --
nousi varmasti ja lakkaamatta, vaikka tyhjennyspumput työskentelivät
mitä voimakkaimman höyrypaineen alaisina.

Myrsky ei heltynyt, pikemmin päinvastoin, päättäen aallokosta, joka
paisui yhä ankarammaksi, vaikka meidän vähitellen olisi pitänyt päästä
suojaan Nargön selältä. Onnettomuudeksemme myrsky oli kääntymässä
läntiseksi, mikä teki merenkäynnin entistä uhkaavammaksi, koska aallokko
nyt alkoi kuohua ristiin edellisen suunnan kanssa.

Nousin panssaritorniin luodakseni yleissilmäyksen asemaan. Aiemmin
olimme nähneet tallinnalaisen majakkalaivan jonkun verran tuulen
alapuolella, en voi sanoa, kuinka kaukana meistä, ja melkein suoraan
etelässä vilkkui Nargön majakkatuli. Laskin, että matkaa sinne saattoi
olla kolme- tai neljäkymmentä virstaa. Oleskelu tornissa ei ollut
kaikkein miellyttävintä. Vaikka kanuunat tietysti olikin korjattu
suojiin ja alustiinsa kiinnitetty sekä uurreluukut suljettu, pusersi
aallokko kuohujaan niiden lävitse, sillä kumitäytteet eivät liene olleet
kyllin tiiviitä, minkä selittää se seikka, että niitä on tarvis harvoin
sulkea. Minä ainakaan en ole seitsenvuotisen palvelukseni aikana monilla
monitoreilla ollut mukana myrskyssä, joka olisi vaatinut tällaisiin
varovaisuuspuuhiin ryhdyttäväksi.

Kun tulin tornista alas, löysin toverini teepöydän äärestä, mutta kävi
sääliksi nähdä, kuinka huono ruokahalu noilla reimoilla merikarhuilla
nyt oli. Kapteeni ei lähtenyt ohjaushuoneesta perämiesten luota
nauttimaan edes lasillista teetä kanssamme. Hänelle vietiin tee sinne
missä hän seisoi paikallaan. Meillä muilla ei ollut sinä iltana paljoa
toisillemme puhuttavaa. Kaikki aavistimme jotakin pahaa olevan tulossa,
ilmassa leijui hirveä lamaantunut mieliala, mutta kukaan ei keventänyt
sitä lausumalla mitä hän pelkäsi. Kukaan ei mielinyt ensimäisenä
ilmaista sitä alakuloisuutta, jota me kaikki vaistomaisesti tunsimme.

Yötä myöten myrsky riehahti täyteen raivoonsa. Toisella laivalla se ei
olisi meitä paljoakaan pelottanut, Rusalkassa kiihtynyt aallokko tuntui
meistä kuin kuolemantuomiolta. Viimeisten kahden tunnin aikana oli loki
merkinnyt vain kuusi meripeninkulmaa, vaikka kuljimme täysin konein. Ja
köliosastossa vesi kohosi yhä.

Aloimme valmistua kestämään pahinta. Kapteeni tuli alas ja määräsi
kaikki vedenpitävät osastot suljettaviksi. Niiden avulla voisimme
pysytellä pinnalla, vaikka köliosasto täyttyisikin vedellä ja sen mukana
konehuone. Narisevien luukkujen kaamea ääni ja vasaroitten nakutus
katkaisivat ja vaimensivat myrskyn ja aaltojen ärjyn.

Olimme tuskin saaneet luukut kuntoon, kun koneet äkkiä taukosivat. Vielä
pari männän iskua, nekin hitaita ja ponnistelevia, sitte oli kaikki
vankkumattoman hiljaa, ja kuului vain pitkällistä viuhuvaa ääntä kuin
ulospursuavan höyryn sihinää. Mitä oli tapahtunut?

Koneinsinööri syöksyi palttinankalpeana upseerihuoneeseen ja ilmoitti
että toinen silinterinluisti oli toistaiseksi lakannut toimimasta, koska
täyte oli irtautunut ja höyry pursui ulos. Ankarassa aallokossa vanha
kone oli työskennellyt peräti epätasaisesti, sillä potkuri oli milloin
kolme neljäsosaltaan veden yläpuolella, milloin painui syvälle
aaltoihin. Tavallisessa laivassa tämä ilmiö ei ole harvinainen, sen
tietää jokainen, ken myrskyn kynsissä on joutunut liikkumaan avomerellä.

Mutta monitorissamme, joka on suurimmalta osaltaan vedessä, ei ollut
otettu huomioon sitä tärinää, mikä tällöin syntyy koneistossa, tai laiva
oli muuten liian raihnas kestämään moisia puistatuksia. Koneet eivät
voisi työskennellä ainakaan puoleen tuntiin. Korjailtiin mitä voitiin,
mutta konehuone oli täynnä ulospursunutta höyryä, muuan lämmittäjä oli
polttanut itsensä pahoin, kattiloista oli päästettävä miltei kaikki
höyry, jotta onnistuttaisiin saada luisti kuntoon.

Kaikkien pitämä koneinsinöörimme oli tuskin puhunut loppuun, kun meri jo
vahvisti hänen sanansa tosiksi sinkoamalla natisevan ja ohjaamattoman
aluksen aaltolaaksoon niin voimakkaasti, että koko teekalusto kilisten
ja kalisten putosi lattialle ja me itse takerruimme toinen toisiimme ja
hapuilimme tukea mistä saimme, jottemme joutuisi jakamaan sen kohtaloa.

Ja nyt alkoi murhenäytelmän toinen kauhistuttava kohtaus. Rusalka
ajelehti myrskyn ja aallokon mukana Suomenlahden rantakallioita kohden!
Sinne oli onneksi vielä pitkä matka, mutta ellemme pian saisi koneistoa
käyntiin, olisi kohtalomme selvä. Vaikka ikäkulu alus kestäisikin
ohjaamattomana aallokon iskut, odottaisivat meitä tuonnempana
vaahtipäiset rantahyrskyt ja terävät vedenalaiset särkät.

Kaunis tulevaisuus, totisesti!

Venäläinen merimies kuten sotilaskin on pohjaltaan jyrkkä fatalisti.
Tieto siitä, että me ajelehdimme holtittomina aaltojen kynsissä, ei
synnyttänyt epäjärjestystä, ei kauhua, tuskin vaikerrustakaan. Me
upseerit puristimme toistemme käsiä, miehet tekivät samoin.
Konehuoneessa jatkui työ epätoivoisen kiihkeästi, mutta aluksen
hetkahtelut vaikeuttivat sitä mitä suurimmassa määrässä, ne kun estivät
uusien varaosien tarkan sovittamisen.

Ylhäällä peräsinkojussa seisoi miehiä odottaen vuoroaan peräsinpyörän
ääreen, ja kapteeni merkitsi merikortille nykyisen suuntamme. Me
liikuimme parin solmuvälin nopeudella pohjakoillista kohden, ja ellei
pohjavirta tulisi liian paljon avuksemme, ehtisimme todennäköisesti
vasta aamuhämärissä Suomen rannikolle.

Koneiston joutuessa epäkuntoon oli kello vasta hieman yli yhdeksän.
Mutta ne yhdeksän tuntia, jotka nyt olimme merellä olleet, tuntuivat
meistä yhtä monelta vuorokaudelta. Tietääkseni minulla ei ole
verivihollisia, mutta jos minulla olisi sellainen, niin toivoisin hänen
saavan kokea samaa mitä me nyt. Se tekisi varmasti hänet
sovinnollisemmaksi ja suopeammaksi ja saisi esille hänen paremman
luonteensa -- ainakin hetkeksi.

Rusalka ajelehti aaltojen mukana yhä vain pohjakoillista kohden, ja
köliosaston vesimäärä voitiin jo mitata jaloissa, sitte kun
tyhjennyspumput olivat koneiston mukana tauonneet.

Kapteeni kutsutti kaiken vapaan miehistön kokoukseen, luki iltarukouksen
ja jakoi pyhän ehtoollisen, kuten hänen velvollisuutensa oli, kun
kuolemanvaara meitä uhkasi. En ole milloinkaan ollut liikuttavammassa
hartaustilaisuudessa. Rukouksiin sekaantuivat konehuoneesta kuuluvat
vasaraniskut -- siellä jatkui kamppailu meidän pelastuksestamme -- ja
laivaa huuhtelevien aaltojen kohu. Aluksen suunnaton runko huokaili
raskaasti niiden kynsissä. Kun iltarukous oli päättynyt, suutelimme
toisiamme ja jättäydyimme korkeimman huomaan. Jotkut itkivät, mutta
useimmat olivat kalpeita ja levollisia.

Koneistoa ei saatu koskaan kuntoon. Keskiyön korvissa vyöryi kannen yli
aalto, joka pyyhkäisi mennessään perämiehen kojun ja pari miestä sekä
pelastusveneen, joka oli sen kylkeen kiinnitetty. Nyt olimme
täydellisesti meren mielivallassa. Kokoonnuimme jälleen yhteen
odottamaan tuhoamme. Köliosasto oli jo kauan ollut vettä täynnä, nyt
vuotimme vain että peräosasto puhkeisi. Se oli pahimmin aallokon
ravisteltavana ja kuten arveltiin aluksen heikoin kohta. Sitte me
uppoaisimme.

Aamulla kello kolmen tienoissa kuului terävä vihellys, alus tuntui
pysähtyvän ja minä huomasin seisovani nilkkoja myöten vedessä
upseerihuoneessa, minut valtasi äkillinen kammo, ja minä syöksyin
suinpäin erääseen kojuun, joka keskiosastossa oli avoimena.
Kokoushuoneen rautaoven paiskasi ilmanpaine tiukasti jälkeeni kiinni.



9.

Tuhoiskun jälkeen. Mereen suljettuna.


Jouduttuani näin yksikseni en ensi hetkellä ollut oikein selvillä
itsestäni, olinhan valmistunut tuntemaan kylmän veden seuraavassa
tuokiossa peittävän minut ja vetämään viimeisen henkäykseni. Mutta vesi
ei syöksynytkään perässäni hyttiin. Outo hiljaisuus oli seurannut
aaltojen kohinaa, tieltä työnnetyn ilman hirveätä vinkunaa, huutoja ja
kiljahduksia. Kuin unissakävijä, joka herää kammottavasta horteestaan,
katselin ympärilleni tilavassa hytissä. Se oli kapteenin huone, ja minä
huomasin kaiken olevan hyvässä järjestyksessä, paitsi että laiva oli nyt
melkoisesti kallellaan eikä enää heittelehtinyt aallokossa.

Siinä samassa ymmärsin selvästi, mitä hirveätä oli tapahtunut. Rusalka
oli uponnut. Peräosasto oli puhjennut, vesi täyttänyt upseerihuoneen,
ehkä koneosastonkin ja painanut koko aluksen pohjaan.

Seuraavassa tuokiossa olin hytin ovella ja yritin avata sitä.
Mahdotonta! Jotakin suunnattoman raskasta ja sitkeätä oli työntynyt
ulkopuolelle ja se piti ovea niin tiukassa lukossa, etteivät voimani
kyenneet saamaan sitä edes raolleen. Mutta minä huomasin, että pieni
vesipisara pusertui raosta, sitte toinen ja kolmas, ja pisaroita tuli
yhä lukuisampia, mitä voimakkaammin ovea työnsin.

Tarvitsemattani enempää miettiä asia selvisi minulle kokonaan. Rusalka
oli uponnut, vesi täytti hyttini oven toisella puolella olevan
upseerihuoneen, ja minä olin yksinäni ja avuttomana, sulkeutuneena,
tiesi kuinka syvälle merenpohjaan!

Kun hirveä tilanteeni oli minulle selvinnyt, oli ensimäinen epätoivoinen
ajatukseni tehdä itsemurha välttääkseni pitkän ja tuskallisen kuoleman.
Katseeni hapuilivat asetta, ja kapteenin kirjoituspöydällä näin
kotelossa olevan revolverin. Otin sen käteeni, tutkin sitä, se oli
panostettu, ja minä panin sen jo otsalleni.

Mutta silloin maltoin mieleni, osittain koska halveksin koko tekoa,
osittain koska mikään ei vielä pakottanut minua sellaiseen. Toistaiseksi
oli tilani päinvastoin joltisenkin hyvä, kapteenin hytti oli tilava,
ilma hyvää, ja lamppukin paloi kirjoituspöydän yläpuolella levittäen
tasaista valoa vankilaani tai, oikeammin sanoen, hautaani. Kokonaiskuva
ei ollut läheskään haaksirikkoutuneen, uppoavan laivan, ja hytissä
vallitseva rauha sai minut omituisen tyyneksi sen kaksitoista tuntia
kestäneen jännityksen jälkeen, missä viimeksi olimme eläneet. Ei
ääntäkään rikkomassa hiljaisuutta, ja minä aloin ihmetellä, olinko
ainoa, joka olin selviytynyt hengissä onnettomuudesta.

Se ei sentään tuntunut minusta todennäköiseltä, sillä Rusalkassa oli
vain tällaisia vedenkestäviä osastoja, jotka monitorin upotessa
sulkeutuivat itsestään ilmanpaineen vaikutuksesta. Oli päinvastoin
varsin luonnollista, että muutkin olivat pelastuneet, elleivät kaikki,
niin ainakin useimmat. Sillä, kuten sanottu, vesi oli upseerihuoneessa
ulottunut vain nilkkoihin saakka, ja muilla oli ollut hyvää aikaa
pelastua ensimäisestä kuolemanvaarasta kuten minäkin.

Mutta miksei kukaan ollut löytänyt tietänsä tänne? Siihen kysymykseen en
voinut vastata. Minun pelastumiseni oli tapahtunut niin vaistomaisesti
ja äkkiä, että muistin vain nähneeni jotkut kauhun täyttämät kasvot,
joiden katseet kuvastivat selvää kuolemanpelkoa, kun pitkään harpaten
juoksin heidän ohitseen. Olin huomannut avoimen oven, syöksyin
umpimähkää siitä sisään, ja kun olin päässyt tähän huoneeseen, oli ovi
paikalla sulkeutunut takanani.

Sattuma oli järjestänyt niin, että minä olin laivan tilavimmassa
hytissä, johon mahtui suurin ilmamäärä, ja senvuoksi pysyisinkin
kauimmin hengissä -- - -!

Miehet olivat jo aiemmin illalla sulkeneet huolellisesti kaikki hytin
ilmareiät, minä olin tiiviisti suljetussa huoneessa, missä minulta ei
vielä puuttunut mitään ja missä siis voin rauhallisena ja huolettomana
tehdä huomioitani. Ne keskeytti jonkun hetken kuluttua ensimäinen ääni,
minkä olin kuullut onnettomuuden jälkeen. Vähän matkan päässä minusta
nakutettiin vasaralla jotakin oikein lujasti. Ilmeisesti toiset vangitut
siellä tiivistelivät vankilaansa ja tilkitsivät rakoja estääkseen vettä
vuotamasta sisään.

Se ajatus sai minutkin kohdistamaan huomioni niihin vesipisaroihin,
joita olin huomannut ovenraosta tihkuvan. Niitä tihkui yhä ja niistä oli
jo syntynyt lattiamatolle pieni lätäkkö. Minä, joka kymmentä minuuttia
aiemmin seisoin revolveri kädessä valmiina tekemään itsemurhan, minä
etsin nyt kapteenin kätköistä kangastilkkuja ja rupesin
meriupseeritikaria apunani käyttäen huolellisesti tukkimaan sitä pientä
ovessa olevaa rakoa, mistä vettä hersyi.

"Miksi näin teen?" kysyin itseltäni. "Vaiti!" vastasin samassa. "Teet
näin vain, jotta sinulla olisi jotakin puuhailtavaa!" En tahtonut olla
kyllin naurettava, että olisin edes itselleni myöntänyt ajatelleeni
mahdollista pelastumista. Mutta kun pelastusajatus kerran oli tarttunut
aivoihini, jäi se lopulta sinne yksin hallitsevaksi.

Tiesinkö edes niin tarkoin, että Rusalka oli uponnut, kuten ensimältä
olin arvellut? Mikä oikeastaan pani minut pitämään sitä niin varmana?
"Niin, aallokko oli tauonnut", sanoin itselleni. Ja se tosiseikka sai
minun vaistoisen elämänhalunikin ja perustelemattoman pelastustoivoni
taintumaan. Rusalka oli ilmeisesti varsin syvällä, ehkä jo pohjassa,
koska sen runko ei tuntunut enää ollenkaan liikahtelevan.

Otin kapteenin pöydältä vahakynttilän, löysin tulitikkuja ja sytytin sen
sekä irroitin hytin ikkunaa suojaavan teräsluukun. Paksun lasin takaa
näin vettä -- mutta vettä joka oli yhtämittaisessa liikkeessä. Oliko
Rusalka siis hievahtamatta paikoillaan pohjassa vedenalaisen virran
liikkuessa ohitsemme? En ollut tuntenut vähäistäkään sysäystä, mikä
tietenkin olisi tuntunut, jos laivan runko olisi hipaissut jotakin
särkkää, niin, vaikkapa se olisi hyvin varovasti liukunut tasaiselle
hiekka- tai savipohjalle.

Ei -- vesi liikkui ylös ja alas; siitä päättelin, että me yhä olimme
kulussa mekin. Koska vesi näytti painuvan alaspäin, päättelin että me
silloin tällöin kohosimme pinnalle päin. Mitä kauemmin tarkkasin veden
liikkeitä paksun lasilevyn takaa, sitä selvempää minusta oli, että
Rusalka oli jonkunlaisessa horjahtelevassa tasapainoasemassa veden alla,
liikkuen merenpinnan ja pohjan välillä, kuinka syvällä, sitä oli
tietenkin laivasta käsin vaikea arvioida. Tämä johtopäätös oli hyvin
luonnollinen ja erehtymättä ainoa oikea. Laiva oli vain puoleksi veden
täyttämä. Vesitiiviit ilmantäytteiset osastot estivät sitä painumasta
syvemmälle, ja nyt me harhailimme ympäri Suomenlahtea vedenalaisten
virtojen mukana päämäärättä ja kykenemättä arvioimaan, mihin matkamme
päättyisi.

Katsoin kelloa -- se oli neljä aamulla. Jonkun tunnin perästä voisin
määrätä kuinka syvällä Rusalka oli. Se kävisi varsin helposti päinsä
siten, että sammuttaisin lampun ja tarkkaisin, tunkeutuisiko valoa veden
läpi ikkunaani. Ne tunnit tuntuivat minusta loppumattomilta, sitte kun
olin päässyt onnettomuuden synnyttämästä ensi jännityksestä ja tunsin
turtumuksen astuvan tilalle.

Tutkin tarkkaan hytissä olevan tulitikkuvaraston. Sitte tulin
tuumineeksi, että se pieni happimäärä, joka oli suljetussa hytissä,
vähentyisi vähentymistään, jos antaisin lampun palaa. Sammutin sen ja
asetuin säkkipimeässä pitkälleni sohvalle ja antauduin hautomaan
eriskummaisimpia ajatuksia, mitä kuolemaantuomitulla milloinkaan on
ollut. Ne pitivät minua kauan pahkivalveilla, en osaa sanoa kuinka kauan.

Kummakseni huomasin, etten oikeastaan käyttäytynyt enkä ajatellut
lähestulkoonkaan niinkuin henkilö, joka odottaa välttämätöntä
tukehtumiskuolemaa, päinvastoin aivojani askarruttivat mitä kiinteimmin
suunnitelmat, miten pääsisin ulos vankilastani, ja tilaamme aprikoiva
harrastus oli melkoista suurempi kuin kuoleman kanssa kilvoittelevalla
saisi olla. Turhaan yritin pitää ajatuksiani suurissa ikuisissa
asioissa, pinttynyt syntinen luontoni vaati oikeutensa ja loihti mitä
kummallisimpia suunnitelmia omaksi ja miksei myöskin tovereitteni
pelastukseksi. Olin jo näkevinäni, kuinka minä muiden seurassa
sukeltautuisin pinnalle, lähellämme olisi joku särkkä, ja me
pelastautuisimme sille. Vastustamattoman ilon tunne valtasi minut
hetkeksi, ja minä päätin heti asettua kosketuksiin muiden vangittujen
kanssa.

Viereinen hytti oli ensimäisen luutnantin. Varmaan oli joku tai
joitakuita pelastautunut sinne. Koputin tikarini varrella monta kertaa
hyvin lujasti seinään. Ei vastausta. Koputin jälleen. Kaukaa kuulin
heikkoa ääntä kuin puhetta, teroitin kuuloani äärimmilleen erottaakseni
mitä se oli, mutta en saanut sitä selville. Vielä pari iskua
väliseinälle, niihin ei tullut vastausta.

Silloin alistuin ja päätin odottaa aamua. Aamua! Olin narri, joka luulin
siihen asti eläväni. Voisihan käydä niin, että vesi seuraavassa
tuokiossa puhkaisisi kapteenin hytin seinät ja hukuttaisi minut siinä
samassa, mikä estäisi? Vedenpaine oli varmaan suunnaton, ja seinät eivät
voisi ajan mittaan kestää. Mutta minua ympäröivä syvä äänettömyys oli
niin räikeänä vastakohtana sille kauhulle, jota koetin ajatuksissani
kuvailla, että tunsin itseni naurettavaksi, kun suotta tekeydyin
levottomaksi. Vedenpitävät osastot oli toki tehty kestämään juuri
tällaista painetta, ja ellei virta työntäisi Rusalkaa kovalla vauhdilla
jotakin vedenalaista luotoa vasten, niin että alus saisi repeämän
kylkeensä, niin todennäköisesti jäisimme vankilaamme tuomiopäivään saakka.

Jälleen aloin tuumiskella pelastuskeinoja. Voimakas lounaismyrsky oli
pannut meren liikehtimään lännestä itään pitkin Suomen rannikkoa, ja me
seurasimme virran mukana kuin kuollut kala. Minne matkamme päättyisi?
Tällä hetkellä emme liene olleet kovin kaukana rannasta, ja
ajatuksissani olin jo näkevinäni Viaporin patterien kuvastuvan kaukana
itäistä aamutaivasta vasten.

Kuinka saisimme itsestämme tiedon ulkomaailmaan? Viaporia ympäröivillä
saarilla on asutusta, ja nyt oli tarvis saada saarelaisten huomio
kohdistetuksi tukalaan tilaamme. Mutta millä tavalla? -- Kuinka? Hetken
kuvittelin, että me ilman vaikeuksia voisimme työntää pinnalle poijun,
johon kiinnittäisimme lipun ja siten merkitä paikan, missä nyt olimme.
Epäilemättä "Tutsha" -- toinen sotalaiva, jonka seurassa eilen lähdimme
Tallinnasta -- epäilemättä se kaipaisi meitä, aavistaisi pahaa ja lähtisi
aamuhämärässä etsimään meitä.

Jospa vain voisin päästä kosketuksiin toisten vangittujen kanssa,
silloin voisimme yhdessä neuvotella ja yhteisin voimin murtaa jonkun
kiinni kierretyn kansiluukun, lähettää sitä tietä poijun pinnalle ja
sitte odottaa ponnistelujemme tuloksia.

Jyskytin hytin seinää tikarinperällä ja kapteenin saapasrengillä ja
pidin sellaista melua, että vainajatkin olisivat mokomasta havahtuneet.
Ei vastausta. Syvä mittaamaton hiljaisuus, joka vallitsi meren sisässä,
ei vastannut edes kaiullaan ponnisteluihini.

Nyt aloin vihdoin joutua epätoivoon. Huomasin että kansiluukkujen
liikutteleminen kävisi vaikeaksi, että ulkopaine olisi niin voimakas,
ettemme saisi niitä edes raolleen, vielä vähemmin voisimme niistä
työntää poijua ulos. Ja jos saisimmekin ne edes hiukkasen auki, niin
syöksyisi vesimassa pauhaten sisään ja laivan runko särkyisi jo siitä
ilmanpaineesta, joka tällöin syntyisi. Yhtäkaikki tämä johti minut
uusiin mietiskelyihin ja olettamuksiin.

Entä jos yrittäisimme puhkaista rungon päästämällä vesimassan syöksymään
sisään? Ehkä siten voisimme vapautua vankilastamme ja ainakin hetkeksi
saisimme nähdä päivänvalon taas. Laivassa oli yllinkyllin
pelastusrenkaita ja uimavöitä; jos vain pääsisimme pinnalle, voisimme
niiden avulla koska tahansa pelastua maihin.

Tyyni rauha ympärilläni ja epämukava asentoni sohvalla tuuditti minut
moniin surkeihin toiveisiin, joita kaikin voimin koin selitellä täysin
mahdollisiksi toteuttaa. Pääasia, ja se oli ensimäisenä suoritettava,
olisi päästä yhteyteen toisten vankitoverieni kanssa. Ja minä kyllä
keksisin jonkun aatoksen, joka johtaisi minut tähän päämäärään.

Ajatukseni kävivät yhä sekavammiksi ja haihattelevammiksi. Edellisen
päivän mielenjärkytys oli saanut minut tilaan, joka lähenteli hulluutta.
Mutta se oli miellyttävää hulluutta, täynnä valoisia toiveita ja
toteutettavia pelastussuunnitelmia.

Hetkeksi tyrmistytti minua ajatus, että olin nähnyt unta kaiken aikaa.
Raapaisin tulta ja katselin ympärilleni. -- Ei, olin edelleen kapteenin
hytissä. Nousin ja tartuin ovenripaan. Ovi pysyi kuin jättivoimin
suljettuna.

Kauempaa en jaksanut ajatella ja suunnitella. Heittäydyin sohvalle ja
uinahdin pois koko kammottavasta tilastani. Ehkä viimeinen uneni,
mietiskelin.



10.

Mereen suljettuna.


Kun heräsin, huomasin hytin yhtä pimeäksi kuin ennenkin ja melkein
entisessä asennossa. Pääni oli ehkä hieman alempana nyt kuin uneen
vaipuessani. Hapuilin tulitikkuja, löysin ne ja olin juuri
raapaisemaisillani tulta, kun heikko vihreähtävä päivänsarastus osui
silmiini.

Seuraavassa tuokiossa haparoin sille paikalle, mistä valojuova tuli,
huomasin unohtaneeni kiertää hytin ikkunan teräksisen sisäluukun kiinni,
ja sen läpi nyt hohti tuo kalpea vihertävä valo. Ensin arvelin, etten
ollut vielä oikein valveilla, että näin harhakuvia tai hourailin, sillä
selvästi tajusin missä olin. Mutta pian huomasin, että päivänvalo se
kuulsi veden läpi ja lähetti heikon kajastuksen hamaan vankilaani saakka.

Olin kiljahtaa ilosta, painoin kasvoni ruutuun, tarkkasin ylhäältä
pilkoittavaa valojuovaa, silmäilin vettä ja huomasin sen yhä olevan
liikkeessä kuten yölläkin. Sen liikkeestä minun oli silti mahdotonta
päätellä, oliko Rusalka paikallaan vai kulkiko se virran mukana. Minusta
tuntui omituiselta, että meidän kulkumme -- mikäli ollenkaan liikuimme
-- tapahtui niin tasaisesti ja hiljaa, että laiva oli tuskin
sentimetrinkään vertaa muuttanut asentoaan. Voimakkaamman virranhan
olisi pitänyt saada koko rungon heilahtelemaan ja hytin vaaka- ja
kohtisuora-asentoja muuttumaan joka minuutti. Mutta hytti oli melkein
sellaisessa vaakasuorassa ja säännöllisessä asennossa kuin olisi Rusalka
ollut ankkuroituneena johonkin satamaan.

Samassa tulin ajatelleeksi haaksirikon kulkua ja ymmärsin, miksi laiva
pysyi tasapainossa. Ensinnäkin laivan huomattavasti raskain kalusto
olivat koneet, jotka olivat pohjimmaisina laivan keskustassa ja
muodostivat niin sanoakseni raskaimman painolastin, ja se piti runkoa
tasapainossa. Toiseksi oli alimpana sijaitseva köliosasto jo matkamme
aikana täyttynyt vedellä. Tuhoiskun laivaa kohdatessa puhkesi peräosasto
ja tällöin täyttyi hyttini viereinen upseerien kokoushuone vedellä.
Varsin todennäköisesti ei konehuoneeseen johtavia käytäviä ollut ehditty
sulkea, joten tämäkin, syvällä sijaitseva tilava huone oli tullut
täyteen vettä. Kaikki osastot ja huoneet, joissa vielä oli ilmaa ja
jotka pitivät laivaa uivassa asennossa, olivat siis ylimpänä heti kannen
alla. Mutta nämä ilmantäyteiset uimapussit eivät pitäneet laivaa vain
kelluvana, ne saivat sen pysymään myöskin tasapainossa. Siinä selitys,
miksemme olleet keikahtaneet kumoon upotessamme.

Mitä kauemmin tuumin, mistä ikkunan takaa näkemäni vedenliikkeet
johtuivat, sitä todenmukaisemmalta minusta tuntui, että ne johtuivat
laivan rungon _vaakasuorassa asennossa_ tekemistä heilahduksista. Me
ajelehdimme edelleenkin ympäri, suunnattoman ison kalan lailla, muutamia
syliä merenpinnan alapuolella, eikä meillä ollut toivoa päästä koskaan
pinnalle eikä suuria mahdollisuuksia törmätä jollekin luodolle, sillä
syvät vedenalaiset virrat välttelevät varsin luonnollisista syistä
kaikkia kiinteitä kohtia, ja me seurasimme näiden virtojen mukana.

Niin, -- mitä minun nyt oli tekeminen?

Ohut vihertävä valojuova oli käynyt yhä heikommaksi, ja siitä päättelin,
että virta tai jotkut muut syyt veivät meitä pohjemmalle jälleen.
Tarkatessani tuota häipyvää valoa alkoi minua puistattaa, ja huomasin
samalla, kuinka perinpohjin toivoton asemani oli.

Sytytin lampun ja katsoin kelloani. Se oli kaksitoista -- päivällä
tietenkin. Oli siis kulunut melkein yhdeksän tuntia haaksirikosta, ja
minä olin nukkunut ainakin seitsemän kaikessa rauhassa. Omituista että
olin voinut niin tehdä! Kuinka oli mahdollista, että minä,
tukehtumiskuoleman minua odottaessa, toivottomasti teljettynä rautaiseen
kammioon useita syliä vedenpinnan alle, olin voinut olla näin
välinpitämätön kohtalostani? En edes nytkään tuntenut syvää järkytystä;
suhtauduin tilaani selittämättömän rauhallisesti, mikä ihmetytti minua
mitä suurimmassa määrässä.

Kaikki ne tuolla ylhäällä kirkkaassa päiväpaisteessa elävät olennot,
joista pidin, tuntuivat minusta epätodellisilta unikuvilta pikemmin kuin
olennoilta, joita kaipaa ja ikävöi. Tuumiskelin ikuista eroani heistä
jonkunlaisella synkällä tyyneydellä, joka ellotti minua ja sai minut
sanomaan itseäni sydämettömäksi. Se ei ollut katkerasti kilvoiteltua
tyyneyttä -- se oli välinpitämättömyyttä! Muuta nimeä sille ei voinut antaa.

Äkkiä välähti aivoihini uusi ajatus -- ilman happi alkoi turmeltua!
Samassa minut valtasi eräänlainen kauhu -- olin jo kulkemassa
kohti tukehtumiskuolemaa sitä huomaamattani. Siitä johtui
välinpitämättömyyteni ja suuri rauhani!

Tarmoni havahtui. Kaikin voimin taoin hytin seiniä herättääkseni
toverieni huomion, asettuakseni yhteyteen heidän kanssansa ja
ryhtyäkseni yhteisiin toimenpiteihin pelastuaksemme. Kaikista
ponnisteluistani oli sama tulos kuin eilenkin. Päättelin, että toiset jo
aikoja sitte kai olivat kuolleet, olivat mahdollisesti hukkuneet jo itse
haaksirikossa, ja että minä olin ainoa elävä olento vedessä kelluvassa
sukelluslaivassa. Mutta tuskin jaksoin kammoksua tätä keksintöä,
suhtauduin siihenkin kuten kaikkeen, verrattoman, vaistomaisen tyynesti.

Yöllä olin ajatellut murtautua väkivalloin väliseinän kautta viereiseen
hyttiin, nyt huomasin sen yrityksen turhaksi. Seinä oli teräslevyä,
ilmatiivis ja melkoisen paksu, sen tiesin. Minulla ei ollut työaseita,
joilla sen olisin voinut puhkaista, ja sitäpaitsi minulla ei enää ollut
halua eikä voimiakaan sellaiseen puuttua. Nyt sen sijaan valmistuisin
ottamaan kuoleman vastaan kuin mies.

Kapteenin pienestä käsikirjastosta löysin uuden testamentin ja minä
syvennyin hartaana sitä lukemaan. Näin kului aika nopeasti ja hyvin,
kunnes väsyin, ja ajatukseni eivät enää jaksaneet luettua käsittää.
Millä tavalla lyhentäisin elämäni viimeiset, loppumattoman pitkät
tunnit? Revolveria en enää ajatellut; -- venäläisen luonteen hyviä
piirteitä on, että itsemurhat ovat harvinaisia aitoslaavilaisten
keskuudessa.

Minulla oli jo kauan ollut, niin sanoakseni, omallatunnollani vaistoinen
vaatimus, että, koska kykenin, minun pitäisi laatia seikkaperäinen
kuvaus Rusalkan vaiheista sen tapauksen varalta, että laivan runko
joskus nousisi ihmisten ilmoille, ja jälkipolvi tahtoisi tutkia sen
perikadon syitä. Varmaankin olivat ohjaushytti ja siihen kiinnitetty
pelastusvene, jotka hyökyaalto oli pyyhkäissyt mennessään, vieneet
tiedon Rusalkan perikadosta Suomen rannikolle, mutta kukaan
haaksirikkoinen ei vielä tähän asti liene elänyt lähes kahtatoista
tuntia, teljettynä uponneeseen laivaan. Nykyinen tilani tuntui minusta
niin tavattomalta ja ennen kaikkea Rusalkan tasapaino-asema, että
kertomukseni haaksirikkoa seuranneista vaiheistani olisi varmaankin
ainoanlaatuinen, jommoista merenkulun historia ei tätä ennen ole tuntenut.

Innostuin äkkiä tähän tehtävään. Oli kieltämättä miehevämpää ja
hyödyllisempää sepittää tuollainen kertomus kuin odottaa epätoivoisesti
käsiä väännellen kuolemaa, joka odotuttaisi itseään kenties vielä monta
päivää.

Etsin kapteenin pöydältä paperia ja kirjoitusvehkeitä, löysin kumpiakin
ja rupesin kirjoittamaan. Olen jo kertonut tärkeimmät seikat, eivätkä
voimani vielä ole herpouneet, ja jatkan niin kauan kuin jaksan kynää
pidellä ja ajatella selvästi. Työ johtaa ajatukseni muualle, saa
tahdonvoimani terästymään ja luo minuun mielikuvan, että kuolen
jonkunlaisen sankarikuoleman.

Kapteenin pöydältä olen löytänyt pullollisen viiniä ja jonkun
laivakorpun. Olen vahvistanut itseäni niillä, kun voimani ovat uhanneet
ehtyä, ja olen usein ihmetellyt, ettei happimäärä jo aikoja sitte ole
kulunut loppuun ja etten ole kuollut, kun kerran jo olen haudattukin.
Hytin tilavuus kai on syynä siihen, että vielä olen hengissä. Silloin
tällöin tunnen voimakasta sydämentykytystä. Korvissani suhisee, ja
pyörtymisoireita olen tuntenut. Toistaiseksi olen sentään vielä
kunnossa, pitelen kynää jokseenkin vakavasti, ja ajatuksenikin jaksan
vielä pitää koossa. Mutta uninen olen.

Epäilen ettei rauhallisuuteni johdu yksinomaan ilmanhapen
vähentymisestä. Tiedän että enoni Turkin sodan aikana Plevnaa
piiritettäessä osoitti samanlaista rohkeutta, joka hänen toveriensa
mielestä oli sankarillista, mutta jota hän itse piti maailman
luonnollisimpana asiana. Se on ehkä sukuominaisuus. Olemme
kohtalo-uskojia kaikki tyyni, kelpo sotureita ja intohimoisia
tupakanpolttajia. Kaipaan tupakkaa haikeasti vankilassani, olen
nuuskinut kaikki kapteenin kätköt enkä ole löytänyt savukettakaan, ja
tämä puute on mielestäni sietämättömintä tuskaa mitä tunnen. Oman
savukekoteloni unohdin upseerisuojan pöydälle syöksyessäni suinpäin
tänne kapteenin hyttiin. Jospa kapteeni vain olisi ollut tupakkamiehiä,
niin viimeiset hetkeni olisivat kuluneet melkoisen miellyttävästi.

Kapteenin kätköjä kolutessani olen sentään tehnyt löydön, joka valaa
minuun entistä suurempaa rauhaa. Löysin näet rasian, jonka kannessa oli
kirjoitus: opiumia. Avasin sen ja näin kasan pieniä mustia pillereitä.
Niitä oli varmaan tarpeeksi nukuttamaan minut, jos kuolonkamppailu ja
tukehtumiskouristukset kävisivät liian vaikeiksi. Nälkä ei vielä vaivaa
minua, mutta pahinta on, että lamppu uhkaa sammua, vaikka olen huomannut
siinä olevan öljyä vielä ainakin kymmeneksi tunniksi. Kaikki viittaa
siihen, että happi on loppumaisillaan.

Katselen melkein kuin lempien tätä valaisevaa ystävääni, joka ilmoittaa,
kuinka monta tuntia vielä saan elää. Kun liekki käpertyy lasissa ja
lekuttaa vain heikkona lepattavana tuikkuna, silloin on minunkin elämäni
liekki ehtinyt minimiinsä ja sammahtaa seuraavassa minuutissa. Siihen ei
ole enää monta tuntia, näen ja tunnen sen monista merkeistä.

Jalkani ovat jääkylmät, enkä halua niitä lämmittääkseni kävellä
hytissäni, sillä hengitykseni kävisi silloin kaksinverroin syvemmäksi,
hapenkulutus kävisi samoin kaksinkertaiseksi, ja hapen haluan säästää
lamppua varten, jotta voisin muistiinpanoni saada valmiiksi.

Ehkä niillä on myös tieteellistä arvoa. Muuan ystäväni, joka on lääkäri
ja tietysti myös eläinkokeilija, panee kaniineja ilmapumpun lasikuvun
alle ja pitää niitä siellä, kunnes ne ovat ruumiita, ja laskee samalla
niiden valtimotykytyksen sekä tekee muitakin, tiettävästi peräti
tärkeitä tieteellisiä havaintoja. Nyt olen minä tuollainen kaniini. Ja
samalla olen kokeileva lääkärikin.

Valtimoni lyö enemmän kuin sata kertaa minuutissa, mikä todistanee,
ettei loppu vielä ole kovin lähellä, vai kuinka? Sehän on päinvastoin
kuumeen merkki, mikäli minä tiedän. Mutta se johtuu ehkä
ponnisteluistani pysyä jäykkänä.

Juuri nyt välähtää mieleeni mahdolliselta tuntuva ajatus. Hytinikkunan
voi avata sisäänpäin -- ehkä voisin sen kautta ryömiä ulos ja kohota
merenpinnalle? Järjetöntä! Se on liian ahdas. Sitäpaitsi syöksyisi vesi
sisään ja sellaisella voimalla, joka ehkäisisi yrityksenkin asettua
virtaa vastaan. Ei, minun oli kuoltava sinne missä olin, kunnes
luonnonlait näkevät hyväksi vapauttaa minun kuolleen ruumiini. Elävänä
en milloinkaan täältä pääse.

Tutkin joka tapauksessa ikkunaa ja äkkiä pelästyin, että lasiruutu voisi
särkyä ulkoa puristavan suunnattoman paineen vaikutuksesta. Seuraavassa
hetkessä kierrän teräksisen sisäluukun huolellisesti paikoilleen ja
palaan muistiinpanojeni ääreen. Mutta en tiedä enää mitä kirjoittaisin,
tunnen itseni haluttomaksi ja epäilen, etteivät rivini kuitenkaan
koskaan joudu kenenkään käsiin, ja jos joutuvatkin, ovat ne jo ammoin
olleet mahdottomia lukea. Estääkseni mikäli mahdollista tätä
tapahtumasta käärin ne öljypaperiin, jota on saatavissa, ja sitte
ompelen ne povitaskuuni. Neulan ja lankaa olen löytänyt pöytälaatikosta
-- kapteeni tuntuu olleen huolellinen mies! Lopuksi sidon ympärilleni
uimavyön, jotta nousen pinnalle, kun Rusalka vihdoinkin on päättänyt
vedenalaisen matkansa.

Pääni alkaa mennä sekaisin, minun täytyy hetkeksi levähtää. En tunne
hengenahdistusta, mutta silmissäni hämärtää ja minua paleltaa. Eikä
ihme, sillä lähemmäs kaksitoista tuntia sitte sammui tuli
höyrykattiloiden alta, lämpöjohdot täyttyivät kylmällä vedellä, ja meren
syyslämpö on tuskin yhdeksää astetta -- tässä syvyydessä tuskin muuta
kuin neljä.

Ennenkuin käyn levolle tahdon -- sen tapauksen varalta, etten enää
heräisi -- pyytää sitä, joka löytää minut ja muistiinpanoni, jättämään
meidät viranomaisten huostaan. Lompakossani on jokunen seteli; ne saa
löytäjäni, jos hän huolehtii siitä, että ruumiini ja vaatteeni viedään
lähimmälle paikalle, missä on tämäntapaisia rantalöytöjä käsitteleviä
viranomaisia. Sillä minä oletan, että meri lopulta syövyttää laivan
liitoksiltaan hajalle, ja siten joudun pinnalle. Ei tiedä mitä voi
tapahtua. Mikään ei ole mahdotonta. Ja ellei silloin vielä tiedetä
mitään varmaa Rusalkan kohtalosta, niin olen minä tervetulleena, mutta
surullisena todistuksena meitä kohdanneesta onnettomuudesta. En syytä
siitä ketään; kuolemaa odotellessaan suo mielellään anteeksi. Tuomitkoon
maallinen oikeus yhtä lempeästi kuin minä!



11.

Mereen suljettuna. Yksityisluontoinen tunnustus.


Nukkumistani häiritsivät tuskalliset unet -- peräti tuskalliset unet.
Mutta joka tapauksessa nukuin, kunnes havahduin heikkoon sysäykseen,
joka silmänräpäyksessä sai minut tajuihini ja pani minut käsittämään
että jotakin oli tapahtunut, sellaista mikä voisi muuttaa kohtaloni kulun.

Ensimäistä heikkoa sysäystä seurasi toinen, ja sitte tuntui kuin laivan
runko liukuisi jotakin kallioseinää pitkin tai jotakin sentapaista.
Ainakin huomasin hyttini kallistuvan ja odotin jännittyneenä mitä
tapahtuisi. Mutta tuli jälleen hiljaista, oli kuolemanhiljaista kuten
ennenkin. Jännitys laukesi, ja minä aloin hengittää raskaasti. Laiva oli
luullakseni sysäytynyt jollekin luodolle tai vain hipaissut sitä. Oli
tehnyt kumpaa tahansa, tilani ei siitä mihinkään suuntaan muuttunut.

Raskaasti, tuskaisasti hengittäessäni huomasin ensimäistä kertaa
selvästi, että ilma oli alkanut turmeltua. En voinut saada sitä
keuhkoihin, ponnistelin ja ponnistelin niin että rintakehä oli haljeta,
mutta minun oli mahdotonta vetää ilmaa keuhkoihini niin paljoa kuin ne
vaativat. Tuskissani pudotin tulitikkuni lattialle ja minä rupesin
nelinkontin ryömien niitä etsimään. Minun ei onnistunut niitä heti
löytää. Ne olivat kätkeytyneet peräti hyvin tai minä olin jo pyörällä
päästä.

Lattialla kontatessani tein silti keksinnön, joka pitensi elämääni
monella tunnilla. Kun tulitikkuja hapuillessani pääni joutui lähelle
lattiaa eräässä hytin nurkassa, satuin sysäämään kirjoituspöydän takana
olevaa seinää, ja tällöin tunsin keveän ilmavirran, joka virkisti minua
tavattomasti ja synnytti minussa vallan verrattoman nautinnon ja
hyvinvoinnin tunteen. Jäin lattialle makaamaan ja ahmin ilmaa täysin
siemauksin. Se reipastutti minut, pääni tuli jälleen selväksi, ja hetken
perästä löysin tulitikutkin, jotka olivat joutuneet kirjoituspöytämaton
reunan alle.

Raapaisin tulen, mutta tikku ei ottanut palaakseen, vielä vähemmin
lamppu syttyäkseen. Lopulta minun sentään onnistui saada se palamaan,
hehkumaan punertavaa hohdetta, jota tuskin voi sanoa liekiksi, mutta
joka silti valaisi hytin pimeää niin paljon, että sain selville mistä
ilmavirta johtui.

Kaksitoista tuntia kestäneen vankeuteni aikana ei ollut päähäni
pälkähtänyt avata ainoatakaan ilmanvaihtoreikää, koska tietysti
pelkäsin, että vettä syöksyisi siitä sisään. Nyt olin pimeässä
sattumalta sysännyt lattian lähellä olevaa ilmareikä-luukkua, mutta
veden asemasta siitä tulikin raitis ilmavirta, joka valoi minuun uutta
elämää. Johtotorvi ei vienytkään ulos, vaan hyttini vieressä olevaan
ensimäisen luutnantin suojaan. Ja sieltä nyt lehahti ilmavirta, joka
täytti minun melkein läkähtyneet keuhkorukkani.

Huomasin toki heti, että tämä oli vain hirsipuulomaa, enkä antautunut
mihinkään riemuitseviin toiveisiin. Voisin elää korkeintaan jonkun
tunnin enemmän panemalla suuni johtotorven aukolle ja ahmimalla
naapurihuoneen raitista ilmaa. Mutta yhtäkaikki uusi keksintöni herätti
minussa uusia ajatuksia ja suunnitelmia. Ehkä voisin murtautua seinän
läpi johtoaukon kautta? En, se olisi mahdotonta. Mutta joka tapauksessa
olin saavinani suunnattomasti uusia mahdollisuuksia vain siten, että
olin keksinyt seinässä reiän.

Panin lampun lattialle, aukosta hersyvän ilmavirran lähelle, ja huomasin
ilokseni, että se paloi nyt kaksinverroin paremmin. Antautuessani peräti
lapsellisesti ja lyhytnäköisesti iloitsemaan niistä uusista
harrastuksista, jotka nyt olin vankeudessani saanut, tulin ajatelleeksi,
että laivassa ihan varmaan oli sisäisen ilmanvaihdon vuoksi koko joukko
hytistä hyttiin kulkevia ilmanvaihtotorvia. Niiden avulla saisin ehkä
ääneni kuulumaan onnettomuustovereilleni, jos he vielä olivat elossa ja
olivat pelastautuneet tähän laivaosastoon.

Painoin suuni aukolle ja keuhkojeni koko voimalla päästin mitä pahimman
metakan herättääkseni toverieni huomion itseeni. Ei vastausta. Mutta
minä itse säikähdin omaa ääntäni niin, että tunsin hiusten nousevan
pystyyn päässäni, ja ponnahdin kauhuissani taaksepäin. Minusta tuntui,
että olin haastanut avukseni meren henkiä tai tehnyt hälytyksen haudan
pyhässä hiljaisuudessa.

Hieman toinnuttuani kysyin itseltäni, kuinka toverieni oli voinut käydä.
Olisinko todella ainoa, joka oli pelastunut? Ei, -- olinhan heti sen
jälkeen, kun olin joutunut vankilaani, kuullut vasaraniskuja, joiden
arvelin syntyneen siitä, että toverini tiivistivät suojapaikkaansa
sisään pyrkivältä vedeltä. Mutta olinko todella kuullut oikein? Eikö
minun kiihoittunut mielikuvitukseni vain ollut saanut minua kuulemaan
ääniä, joita ei todellisuudessa laisinkaan ollut?

Sitä seikkaa en enää kyennyt ratkaisemaan. Sen verran vain tiesin
varmaksi, että se oli ainoa ääni, jonka koko vankeuteni aikana olen
kuullut, sen sekä äskeisen sysäyksen ja raapaisun kallioon, mikä oli
minut havahduttanut unesta. Olinhan kuin mieletön takonut hytin seiniä
enkä ollut hiiskahdustakaan saanut vastaukseksi. Ei, minulla ei
tosiaankaan ollut toiveita saada huutamalla herätetyksi toisten
teljettyjen huomiota, -- olisivathan he silloin voineet helpommin kuulla
jyskytykseni.

Mahdollisuus keskustella johtotorvien kautta ei silti antanut minulle
rauhaa. Kiljaisin jälleen voimieni takaa, mutta vastauksena oli vain
viereisestä huoneesta kajahtava kammottava kaiku. Sitte antauduin
tyynesti odottamaan. Huomasin jälleen, että laivan seinät olivat paljon
parempia äänenjohtajia kuin suljetut luukut ja selittelin itselleni,
että minä olin ilmeisesti ainoa, joka olin haaksirikossa jäänyt henkiin.

Panin muistiinpanoni lattialle ja jatkoin kirjoittamistani rähmälläni,
koska olin tukehtua, jos nousin seisoalleni. Kun olen näin kirjoittanut
hyvän tovin, katson kelloani ja huomaan, että vankeuteni neljästoista
tunti on koittanut.

Kuinka kauan tätä kestäisi? Kauanko minulla on vastustusvoimaa ja
sitkeyttä, ennenkuin sorrun? Ja mitä hyötyä oikeastaan on tästä
sitkeydestäni? Eikö ole yhtä hyvä, että otan opiumipillerini heti,
kulautan ne viinin mukana, jään lattialle makaamaan ja antaudun
vapaaehtoisesti siihen kohtaloon, joka kuitenkin minut tavoittaa jonkun
tunnin perästä, kun viereisen hytin uusi ilmanlähde on tyrehtynyt?

Järkeni myöntää, sydämeni epää. Tottelen jälkimäistä hämärästi toivoen,
että tapahtuisi jotakin sellaista, mikä parantaisi tilani tai pelastaisi
minut tykkänään vankilastani. Toivo on oudon itsepintainen. Se on kuin
mato tai matelija, joka on hyvin alhaisella kehitysasteella. Sen voi
typistää, sitä voi rääkätä, kiduttaa, sen voi hakata palasiksi, mutta
palaset silti liikkuvat, ne hapuilevat pelastusta vielä kuolemankin
jälkeen. Se on elämäntarmoa -- selittämätöntä elämäntarmoa, joka ei
välitä rahtuakaan terveestä järjestämme, joka ottaa siltä vallan ja joka
usein suorittaa uskomattomia tekoja, jommoisiin emme milloinkaan ole
luulleet pystyvämme.

Sama hämärä voima vallitsee minussakin. Minussa on kaksi tahtoa, toinen
alistunut, henkisesti ylhäinen, välinpitämätön ja vailla eteenpäin
pyrkivää voimaa, toinen alkuperäinen, aineellinen, hajallinen ja niin
väkevä, ettei ylhäinen järkeni voi mitään sen päättäväisyydelle.

Tämä tinkimätön ja tuntematon tahto se pakottaa minut elämään, makaamaan
lattialla hytissä, jonka ilma on turmeltunutta, pakottaa minut, jota yhä
tiheämmin toistuvat pyörrytys- ja hourekohtaukset vaivaavat. En toivo
mitään, mutta toivon silti mahdotonta, odotan vain kuolemaa, mutta yhtä
hyvin odotan, että joku yliluonnollinen apu minut pelastaisi vankilastani.

Olen vasta kahdeksankolmatta ikäinen, ja se selittänee paljon.
Oikeastaan en ole levoton, mutta minä alan tuumiskella kuluneen elämäni
pikkutapahtumia, jotka synnyttävät minussa jonkunlaista katumusta ja
pahaa omaatuntoa, nyt kun jätän elämän ainiaaksi. En usko, että kuoleman
jälkeen maksetaan palkka sen mukaan mitä elämässä on tehty, mutta en voi
vapautua ajatuksesta, että nyt kärsin erheitteni takia.

Tämäntapaisissa muistiinpanoissa minun ei oikeastaan pitäisi antaa tilaa
henkilökohtaisten surujen ja tunteitten kuvailulle, mutta ihminenhän
olen minäkin ja tiedän, että tämä on viimeinen sanani, minkä koskaan
joudun lausumaan. Eri juttu on, joutuvatko nämä rivit kuolemani jälkeen
kenenkään ihmistoverini luettavaksi. Joka tapauksessa tunnen kuin
huojennusta saadessani uskoa viimeiset ajatukseni edessäni olevalle
paperille, ja että ne koskettelevat omia asioitani, ei ihmetyttäne ketään.

Varsinkin kaksi seikkaa painaa mieltäni, ja toinen niistä koskee läheltä
Rusalkaa; kuinka läheltä, sen olen sittemmin saanut selville.

Vuosia sitte rakastin nuorta tyttöä, ja hän rakasti minua. Mutta
kohtalon ja elämän oikut eivät sallineet meidän milloinkaan toteuttaa
unelmiamme. Olin varaton nuori meriluutnantti, koko pääomani oli vain
valoisissa tulevaisuustoiveissa. Hän oli hyvässä perheessä kasvanut
köyhä tyttö, joka elätti itseään antamalla ranskan- ja saksankielen
tunteja. Olimme tutustuneet toisiimme äitini kodissa, sillä lemmittyni
oli sisareni hyvä ystävä.

En unohda koskaan sitä surua, mikä valtasi sisareni, kun myöhemmin olin
miltei kuin pakotettu hylkäämään nuoruuteni rakkauden päästäkseni
eteenpäin. Nyt olen täysin selvillä, kuinka sydämettömän askeleen
tällöin astuin, se tuotti minulle haikeampaa tuskaa kuin omaiseni
aavistivatkaan. Kaiken kaikkiaan tein silti parhaiten niin kuin tein,
sillä siten sain rakkaani säästymään hyvin raskaalta tulevaisuudelta
puolisona ja äitinä, etenkin sen välttämättömän kohtalon jälkeen, joka
nyt minua odottaa. Meriluutnantin lesken eläke saisi hänet vain
kaksinverroin katkerammin tuntemaan elämän kovuuden, jos hänen lisäksi
olisi huolehdittava lapsista.

Ei kuitenkaan sinänsä se seikka, että hänet jätin, tuota minulle
omantunnontuskia, vaan se tapa, kuinka siitä selviydyin. Kuten monet
nuoret miehet, jotka joutuvat huvittelevan Pietarin seuraelämään, hankin
minäkin menestymiseni ja edistymiseni merimiesalalla pyrkimällä
upseerimaailman naisten suosioon. Toisen luutnantin valtakirjasta saan
kiittää erästä kenraalitarta, häntä minun on kiittäminen niinikään
siitä, että opin suuren maailman tapoja ja tottumusta, mutta huhujen,
jotka tiesivät kertoa menestymisestäni, annoin harkitun selvästi joutua
morsian-rukkani kuuluviin, jotta hän ylväänä ja vapaaehtoisesti rikkoisi
suhteemme.

Niin hän tekikin, ja minä olin vapaa. Hän otti syyn itselleen, ja hän
katkaisi suhteemme, hiljaisen sankarillisesti ja vaiteliaan
halveksivasti, mikä liikutti minua kaikkein ankarimmin. Tiesin varsin
hyvin, että hän oli huomannut mihin pyrin, ja minä tunsin itseni sekä
nöyryytetyksi että kiitolliseksi, enkä ole milloinkaan sen jälkeen
uskaltanut katsoa häntä silmiin.

Mutta kun nyt yksinäisyydessäni, puolitukehtuneena veteen teljettynä ja
tietäessäni kuoleman minua odottavan, teen tiliä elämästäni, on minun
esitettävä hänelle muuan pyyntö. Olen varma, että näiden rivien löytäjä
esittää vanhalle äidilleni -- Solovinin leskelle, joka asuu Vasili
Ostrovin 6:nnella linjalla 82:ssa -- ainakin tämän kohdan. Äitini kyllä
huolehtii siitä, että viimeinen tunnustukseni joutuu sen luettavaksi,
jota se koskee.

Sonjushka, nuoruuteni lemmitty!

Ivan Sergejevitshisi on ollut sinulle uskoton, mutta hän ei ole voinut
koskaan unohtaa sinua ja sitä naisellista sankariutta, jota osoitit
hänen onneansa edistääksesi. Sillä onnella ei ole tosin ollut suurta
merkitystä minulle, mutta se on opettanut minulle, mitä nainen voi
uhrata sen hyväksi, jota hän rakastaa, ja se on antanut minulle voimaa
uskoa rakkauden ylevyyteen ja sen puhtaihin vaikuttimiin keskellä
elämää, missä alhaiset intohimot ja halvat laskelmat määräävät ihmisen
kohtalon. Kiitos, Sonjushka, siitä mitä olet tehnyt! Omatuntosi antaa
sinulle parhaan tyydytyksen, mutta älä halveksi kuolevan viimeisiä
ajatuksia ja hänen viimeistä anteeksianovaa rukoustaan! Olen ollut
arvoton, mutta sinä olet ottanut kantaaksesi minun arvottomuuteni.
Kiitos, ja anna anteeksi! Kuolemaani asti ajattelen sinua, nuoruuteni
kalpea lemmitty.

Ivan Sergejevitsh.



12.

Mereen suljettuna. Tunnustus, joka ei ole varsin yksityistä laatua.
Loppu.


Sonjushkaa muistellessani valtasi minut heikkous ja tarve itkeä elämän
tuottamia katkeria suruja, elämän, joka jo oli eletty loppuun. Painoin
pääni lattiaan ja itkin ja nyyhkytin hyvät kymmenen minuuttia. Kyynelet
olivat pesevinään pois vikani ja antavinaan minulle tunnonrauhan. Näin
Sonjushkan seisovan vierelläni kalpeana ja totisena, olin tuntevinani
hänen kätensä päälaellani ja kuulevinani hänen tyynen ja hillityn
äänensä lausuvan minulle lohdunsanoja, antavan anteeksi, ja että hän
toivoi saavansa pian nähdä minut toisessa paremmassa maailmassa.

En tiedä, johtuivatko nämä tunneherkät haaveiluni heikentyvistä
elinvoimista, mutta tiedän, että ne virkistivät minua ja tekivät minusta
paremman ja nöyremmän ihmisen ja arvollisemman tyytymään kohtalooni
oikean mielialan mukaisesti. Kun toinnuin liikutuksestani, huomasin vain
vaivoin voivani lukea mitä äsken olin kirjoittanut. Lamppu uhkasi taas
sammua, ja ilmareiästä tuntui enää tuskin henkäystäkään. Joko nyt
lopettaisin muistiinpanoni? Käärisinkö ne öljypaperiin, neuloisin ne
tiukasti povitaskuuni, sitoisin uimavyön kupeilleni, ottaisin
opiumipillerini ja nukkuisin ikuiseen uneen?

Tunsin itseni kuolemaan saakka väsyneeksi ja hervottomaksi. Vaivoin voin
tehdä yrityksen koota voimani, mutta ponnistellessani sain jälleen
joustavuutta. Ei -- minun oli saatava voimaa tehdä toinen tunnustukseni,
tahdon lähteä elämästä puhtain omintunnoin, sanoa kaiken, tunnustaa kaiken.

Siirrän lampun ihan ilma-aukon eteen, liekki elpyy hieman kirkkaammaksi,
otan siemauksen viinipullosta, tunnen hetken aikaa kalvavaa nälkää -- en
ole syönyt kunnolleen seitsemääntoista tuntiin -- mutta unohdan nälän
ruvetakseni viimeiseen suureen voimainponnistukseen ja kootakseni
tarmoni toiseen tunnustukseen. Minun täytyy se tehdä, muutoin en voi
levollisena kuolla.

Oli kuluvan vuoden kevätpäivä. Rusalka oli Kronstadtin laivatelakassa
korjauksen alaisena, tai oikeammin korjaustyö oli jo loppumaisillaan.
Minut oli määrätty laivaan päivystäjäksi, sillä miehistö oli jo osaksi
laivaväkeen kirjoitettu, ja jonkun päivän perästä me ottaisimme
virallisesti laivan haltuumme valtion veistämöltä.

Muistan hyvin, että talven kuluessa oli toverieni keskuudessa liikkunut
jotenkin epäedullisia huhuja siitä tavasta, jolla Rusalkan korjaustyötä
tehtiin, mutta osittain oli moisiin huhuihin jo totuttu, osittain
Rusalka oli mielestämme alus, joka nykyisin kelpasi vain
satamapalvelukseen ja jota siis tuskin määrättäisiin mihinkään
vakavampaan toimintaan. Olipa joukossamme tovereita, jotka arvelivat,
että leväperäinen korjaustyö olisi omaksi eduksemme, koska siten
vapautuisimme voimia kysyvästä kesäpalveluksesta avomerellä, ja ettei
vanhaa alusta pitäisi koskaan korjata niin läpikotaisin, että sitä
voitaisiin pitää uutena.

Päivystäjätoimessa ollessani saapui illansuussa laivaan muutamia
korkea-arvoisempia meriupseereja ja veistämön virkailijoita. He
kiertelivät laivassa, tutkivat runkoa, selailivat paperitukkuja ja
pitivät nähdäkseni tarkastusta. Minulla ei tietenkään ollut siihen
mitään sanottavaa, käyskentelin kannella vaippaani kietoutuneena ja
odotin illallisaikaa voidakseni sen jälkeen täysissä vaatteissa
heittäytyä hyttini vuoteelle ja nukkua siinä samassa. Olin valvonut
edellisen yön Pietarissa, ensin tanssiaisissa ja sitte erään yksityisen
klubin pelipöydän ääressä. Ja minä olin lopen väsynyt.

Huomasin, että tarkastusmiehet eivät suorittaneet työtänsä erikoisen
huolellisesti: -- peräti kummallisen ajankin he olivat valinneet
tarkastustyölleen. Kello oli yhdeksän ja kymmenen välillä illalla, ja
tarkastus oli toimitettava kynttilän valossa, sillä vaikka kevätilta
olikin kirkas, oli kuivatelakan pohjalla silti miltei säkkipimeää.
Tarkastusmiehet kiertelivät silti siellä alhaalla, tutkivat runkoa sekä
ulkoa että sisältä, ja minä kuulin heidän ilakoivan pilapuheensa
nousevan milloin telakan pohjalta, milloin jonkun kansiaukon kautta tai
konehuoneesta, jonka kattoikkuna oli auki.

En sitä sentään ihmetellyt tuota enempää, tottunut kun olin ajattelemaan
vain omaa palvelustyötäni. Mutta kun tarkastus oli päättynyt,
kokoontuivat miehet kannelle, ja muuan veistämön virkailijoista tuli
hymyillen luokseni ja kysyi, olinko jo syönyt illallista. Vastasin
kieltävästi, sillä en tosiaankaan ollut vielä sitä tehnyt, ja silloin
hän pyysi minua lähtemään heidän kerallaan illastamaan erääseen
kaupungin ravintolaan, sillä Rusalka oli nyt tarkastettu, ja laivaston
tarkastuskomitea oli sen hyväksynyt käyttökelpoiseksi.

Vastasin kiittäen, mutta kieltäydyin ja selitin, että päivystäjätoimeni
esti minua lähtemästä laivasta, mutta hän taputti naureskellen minua
olalle ja virkkoi, että se asia kyllä järjestettäisiin, varsinkin kun
tarvittaisiin vain sana minun esimiehiltäni, joita oli useita
tarkastusmiesten joukossa.

Minulla ei oikeastaan ollut mitään syytä kieltäytyä nauttimasta hyvää
illallista vaikutusvaltaisten henkilöiden ja mahtavien esimiesten
seurassa, kiitin vaieten, ja veistämövirkailija esitti asiani
kontreamiraalille, joka viittasi minut luoksensa ja antoi minulle täyden
vapauden noudattaa kutsua. Jonkun tovin kuluttua olimme matkalla
kaupunkiin, ja puolen tunnin perästä istuimme valikoidun illallispöydän
ääressä Kronstadtin hienoimman ravintolan juhlasalissa.

Siitä tuli hupaisa illallinen, jolloin lausuttiin monta naljailevaa
huomautusta sen aiheesta, nautittiin runsaasti samppanjaa ja
hanhenmaksapiiraita, ja ylhäiset esimieheni kohtelivat minua tavattoman
ystävällisesti ja toverillisesti. En ollut enää niin lapsellinen, että
olisin olettanut sen johtuneen pelkästä hyvänsuopaisuudesta minua
kohtaan, ymmärsin hyvin, että jotakin piili tässä kaikessa, ja pian
sainkin asian selville.

Muuan veistämön virkailijoista vei minut syrjemmälle, juuri kun mieliala
illallisen loputtua oli korkeimmillaan ja kahvia alettiin tarjoilla,
sekä selitti minulle hieman sopertavin sanoin, että Rusalka oli nyt niin
hyvin korjailtu, kuin se vain koskaan voitaisiin tehdä, mutta että
meidän tulisi tarkoin varoa kokeilemasta liian paljoa sen kestävyydellä
ankaran merenkäynnin aikana ja että hän luotti minunkin apuuni tässä
asiassa, sillä jokainen upseeri voisi vaikuttaa kapteenin päätökseen,
jos tämä joskus haluaisi vaarantaa laivan, päällystön ja miehistön
myrskyn aikana merelle.

Olin täysin yhtä mieltä alentuvan korkean virkamiehen kanssa, joka oli
tunnettu upporikkaaksi mieheksi. Hänen luottamuksensa mairi ja kohotti
minua, ja minä lupasin omalta osaltani noudattaa hänen vihjauksiaan.
Kysäisin, eikö hän ollut varottanut kapteenia itseään, mutta silloin
sain vastaukseksi salaperäisen hymyilyn, minua taputettiin uudelleen
olkapäälle ja minua kehotettiin niin ystävällisesti ottamaan kahvini ja
vetämään pelipöydältä korttini, etten enempää enää tuumiskellut.

Sinä yönä minulla oli erinomainen onni pelipöydän ääressä. Hoitelen
ainakin melkoisen hyvin korttejani, mutta en vielä milloinkaan ole
nähnyt vastapelaajani tekevän sellaisia tyhmyyksiä ja tarjoavan minulle
sellaisia voitontilaisuuksia kuin tuona iltana. Kun olin voittanut
parisataa ruplaa, ehdotti se veistämön virkailija, joka oli pahimmin
hävinnyt, että panoksia lisättäisiin. En tietenkään voinut yksinäni
vastustaa, eivät halunneet sitä liioin tehdä tarkastusmiehet, jotka,
omituista kyllä, niinikään olivat voittaneet, ja niin jatkui peliä
kaksinkertaisista panoksista.

Aamua oli jo pitkälle kulunut, kun kontreamiraali, jolle onni oli
hymyillyt yhtä suopeasti kuin minullekin, nousi ja ilmoitti voittaneensa
yllin kyllin yhden illan osaksi. Muissakin pöydissä peli taukosi,
samppanjalasit juotiin pohjaan ja tehtiin tili. Tungin hieman kummissani
setelit taskuuni ja laskin voittoni summittain kahdeksaksisadaksi
ruplaksi. Myöhemmin huomasin että olin seteleitä pannut muihinkin
taskuihin ja että voittoni oli kaiken kaikkiaan yli tuhatkaksisataa
ruplaa. Tuntuva ja tuiki tarpeellinen lisä tuloihini!

Ylimalkaan meriupseereilla tuntui illan kuluessa olleen pelionnea ja
veistämön virkamiehillä päinvastoin. Mutta jälkimäiset kestivät
tappionsa hyvin maltillisina ja hyvästelivät vieraitaan kohteliaimpina
isäntinä mitä olen tavannut.

Kun kumarsin erikoissuosijalleni, varakkaalle virkamiehelle, hymyili
tämä hieman kärkevästi ja onnitteli minua hyvän pelionneni johdosta. "Se
tekee hyvää luutnantin kassalle!" hän sanoi. "Mutta katsokaa vain,
ettette ole pelannut elämäänne pilalle tänä yönä!" hän lisäsi
merkitsevästi ja uhkaili minua etusormellaan. "Muistakaa, että Rusalka
ei juuri kelpaa toimimaan avomerellä!"

Ystävällisesti hymyillen hän ojensi kätensä, sanoi vastedeskin
muistavansa minua, koska olin niin kelpo ja sivistynyt mies, hymyili
vielä kerran merkitsevästi, ja sitte lähdin päivän jo kirkkaasti
paistaessa, pää sekavana takaisin Rusalkaan ja ryhdyin jälleen
keskeytyneeseen päivystäjätoimeeni.

Mutta illallinen ja pelipöydän ääressä vietetty yö antoivat minulle
aihetta paljoon mietiskelyyn sekä heti tapahtuman jälkeen että
myöhemmin -- -- --

Nyt tunnen voimieni heikkenevän. Olen ponnistellut liikaa
kirjoittaakseni äskenmainitsemistani asioista ja pitääkseni ajatukset
koossa. Minun täytyy keskeyttää -- --

Hetkistä myöhemmin.

Olen levähtänyt suu painettuna ilmareikään. Minun on onnistunut sitä
tietä hengittää parempaa ilmaa, se ja jäljellä ollut viinitilkka ovat
reipastuttaneet minua sen verran, että luulen pystyväni lopettamaan
muistiinpanoni. Kadun etten ennemmin tehnyt peliyötä koskevaa
tunnustustani. Nyt siitä tulee epätäydellinen, ajatukseni eivät enää
pysy koossa, ja kynä vapisee sormissani. Huomaan käsialani käyvän yhä
epäselvemmäksi, mutta toivoakseni siitä sentään saa selvän -- mikäli
muistiinpanoni ollenkaan joutuvat ihmisten ilmoille.

Huomasin pian, että useille Rusalkassa palveleville tovereilleni oli
käynyt samoin kuin minullekin. Se kävi selville heidän tekemistään
viittauksista, että he kaikki olivat pelissä voittaneet ja olleet
korkeitten upseerien ja arvohenkilöiden seurassa. Kapteeni on ainoa,
josta en ole mitään erikoista huomannut. Mutta hän on harvapuheinen ja
sulkeutunut eikä kenties ilmaisisi niin helposti kuin toiset moista
suurta salaisuutta.

Että me näiden ennakkovarotusten uhallakin lähdimme Tallinasta eilisessä
syysmyrskyssä liikkeelle, johtui osaksi kapteenin määräämisvallasta ja
osaksi kaikkein korkeimmalta taholta tulleesta käskystä. Sellaista
käskyä ei voinut olla noudattamatta, jos mielimme olkalappumme pitää.
Kun olimme päässeet avomerelle ja näimme kuinka rajuna Suomenlahti
kuohui, korotimme kaikki äänemme kapteenia vastaan ja vaadimme
käännyttäväksi takaisin. Mutta kapteeni silmäili meitä halveksivasti ja
antoi laivan halkoa eteenpäin kokonaisen tunnin, kunnes hänenkin
mielestään oli viisainta yrittää kääntyä takaisin. Mutta se ei
onnistunut, kuten muistiinpanojeni alussa olen maininnut, ja silloin
toivoimme yhtäkaikki pääsevämme Suomenlahden yli. Vasta kun vaara uhkasi
käydä voittamattomaksi, uskalsimme yrittää kääntyä päin aallokkoa. Se
oli silloin jo myöhäistä. Rusalka tuhoutui noin kuutta tuntia myöhemmin,
ja me kaikki sen mukana.

Olemme itse syypäitä onnettomuuteen. Useimmat, ehkä kapteenikin, ovat
tavalla tai toisella hyötyneet Rusalkan kykenemättömyydestä
meripalvelukseen, kunnes saimme palkkamme. Huomasimme liian myöhään,
että henkemme oli kysymyksessä tuona iltana, jolloin niin iloisina
söimme illallisemme korkeitten esimiestemme seurassa ja tungimme
taskuihimme sataruplasia, jotka veistämön virkailijat sallivat meidän
voittaa tukkiaksensa suumme ja saadakseen meidät säilyttämään heidän
salaisuutensa. Se salaisuus oli siinä, että he suorittamatta säädettyjä
korjauksia Rusalkassa olivat tehneet vain välttämättömimmän ulkoisen
maalaustyön ja pistäneet ylijääneet valtion varat omaan taskuunsa. --

Nyt olen varma, että niin on käynyt. Rusalkassa olivat vain miehistö ja
merisotilaat -- ehkä kapteenikin ja joku muu -- viattomat. Me muut olemme
kaivaneet omaa hautaamme. Se on viimeinen tätä asiaa koskeva sanani.

En tiedä onko tunnustukseni selvä, mutta toivon sen olevan. Minulla ei
ole aikaa eikä voimia lukea kirjoittamaani lävitse ja oikoa sitä.
Kirjaimet pyörivät silmissäni, ja lamppu on sammumaisillaan. Minusta
tuntuu kuin veri salpautuisi kaulaani, ja pari kertaa olen nenäliinalla
pyyhkinyt huulilleni hersynyttä veristä vaahtoa. Kuolema lähestyy. Mutta
olen tyytyväinen, että olen ehtinyt keventää omantuntoni, ja minä
selitän nimenomaan, että kuolemani on omaa työtäni sikäli että olen
typeryyden, ahneuden ja kunnianhimon sallinut itseni houkutella väärille
teille.

Nyt on jäljellä vain ommella muistiinpanot povitaskuun, sitaista uimavyö
ympärilleni, ottaa opiumipillerit ja jättää salaisuutemme paljastuminen
kohtalon ja niiden oikeamielisten ihmisten huomaan, jotka joskus
löytävät meidät.

Minun on mahdotonta elää kauempaa tässä turmeltuneessa ilmassa. Kello on
10 illalla, olen siis ollut yhdeksäntoista tuntia elävänä suljettuna
meren syliin. Mutta puolen tunnin perästä on minunkin loppuni tullut, ja
minulla on kaikki syyt olettaa olevani viimeinen, joka elän Rusalkassa.
Kaunista valoisaa maailmaa en enää milloinkaan näe. Kohtaloni on hirveän
kova -- minua ei olisi tarvinnut rikoksestani näin ankarasti rangaista.
Olisin sitä kumminkin katunut. Ei tovereitanikaan. Olemme merimiehen ja
venäläisen kevytmieliseen tapaan pelanneet elämämme ja hukkuneet kuin
rotat loukkaaseen.

Antakaa meille anteeksi kärsimystemme vuoksi! Olemme kokeneet hirveitä.
Olen kärsinyt pahemmin kuin olen myöntänytkään, sillä ylpeänä olen
kärsinyt vaikeroimatta. Mutta nyt on ylpeyteni murtunut, ja minä olen
lopussa.

Tervehdykseni vanhalle rakkaalle äidilleni, jonka osoitteen olen pannut
toiseen paikkaan. Suokoon Jumala ja reipas miehistömme meille erheemme
anteeksi.

Toinen luutnantti,
Ivan Sergejevitsh Salovin.

Kuollut Rusalkassa Suomenlahden pohjalla keskiviikkona syysk. 20:nä 1893.



13.

Selvittävää mietiskelyä. Uusia mahdollisuuksia valaista kysymystä.


Luettuani nuo merkilliset muistiinpanot heräsi minussa syvä säälintunne
noita onnettomia kohtaan, jotka olivat joutuneet omien virheittensä
uhreiksi. En hetkeäkään epäillyt muistiinpanoja tekaistuiksi, niin
vakuuttavasti, niin koruttomasti ja välittömästi ne olivat kertoneet
kuolemaantuomitun kärsimyksistä.

Seurasi pitkä tovi, jonka kuluessa vain annoin monitorin perikadon
synkkien kohtausten uudelleen vieriä sisäisten katseitteni ohi, ne
esiytyivät niin tuiki selvinä ja haastoivat sikäli muistiinpanojen
silminnähtävästä voimasta. Vasta kun väsyin katselemaan haaksirikon
kuvia, kun uusia ajatuksia työntyi etualalle heikentämään lukemasta
saamiani vaikutelmia, vasta silloin vanha ajatus välähti aivoihini:

Kuinka olin saanut nämä muistiinpanot? Kuka ne oli minulle lähettänyt?

Toistettuani itsekseni nämä kysymykset, esiytyi välittömästi seuraavia
kysymyksiä:

Kuka voi taata nämä muistiinpanot oikeiksi? Oliko minulla mitään syytä
luottaa niihin? Eikö ollut melkoista luultavampaa, että koko juttu oli
taitavasti sommiteltua runoa, joka oli lähetetty minulle siinä mielessä,
että minä sitä arvostelematta julkaisisin sen totena ja vahvistaisin sen
tekemää uskottavaa vaikutusta omalla ammattimiessanallani?

Ah, eipäs, ovelat venäläis-herrasniekat -- ranskalainen ei niele sokeasti
ja umpimähkään uskoen teidän poliittis-sosialisia makupalojanne!

Istuin kauan ja tuumiskelin perinpohjin näitä muistiinpanoja, jotka
sisälsivät niin liikuttavaan muotoon laaditun ankaran syytöksen Venäjän
merihallitusta vastaan, mutta mitä enemmän asiaa pohdin, sitä
voimakkaampana kylmä järki astui etualalle, sitä selvemmin huomasin,
että tähän salaperäiseen lähetykseen kuten aiemmin saapuneihin
nimettömiin sähkösanomiinkin oli suhtauduttava niin pidättyvästi kuin
vain mahdollista.

Minulla oli tosin muuan salakähmäinen todistus, että nyt saamani tiedot
eivät olleet vallan ilmasta tempaistuja. Se todistus sisältyi
venäläisten ystävieni kirjeihin, jotka eivät millään lailla antaneet
aihetta epäillä, ettei kuollutta meriupseeria ja muistiinpanoja olisi
todella löydetty. Mutta yhtä vähän kuin ne epäsivät, yhtä vähän ne
myönsivät. "Teillä on Pietarissa muita hyviä ystäviä, kuten näette" se
oli seisova lause, jonka nojalla he kaikki vetäytyivät takaamasta
tietojen todenperäisyyttä. Mutta mitään epäilystä ei voinut olla siitä,
etteivät he tienneet sähkösanomien ja muistiinpanojen olevan olemassa.

Tämä seikka se panikin minut pahimmin aprikoimaan.

Olisivatko nämä ystäväni, joiden tuttavuuteen olin tosin joutunut varsin
pinnallisesti, mutta joiden rehtiyttä minulla ei silti ollut
pienintäkään syytä epäillä -- olisivatko he vallan yksinkertaisesti
tahtoneet tunnottomasti usuttaa minua tekemään ruman poliittisen
varomattomuuden? Niin, siltä miltei tuntui! Sillä mitäpä muuta kuin
poliittisesti äärettömän varomatonta olisi ollut, jos ilman muuta olisin
julkaissut muistiinpanot?

Äkämystyin venäläis-ystävieni epäluotettavuuden ja vehkeilyjen johdosta,
soimasin heitä juonitteluista ja jumala tiesi mistä kaikesta, ja unohdin
itse olevani aika narri, joka olin ollut vähällä joutua houkutelluksi
tekemään aimo typeryyksiä haaveellisten muistiinpanojen ja minulle
nimettöminä lähetettyjen sähkösanomien perusteella.

Ensi raivoissani noita epäluotettavia ja häijyn ovelia venäläisiä
kohtaan uskoin koko jutun eräälle ystävälleni.

"Kuinka voit olla niin lapsellinen?" kysyi hän minulta avomielisesti,
kun olin hänelle tyhjentänyt sydämeni.

"Lapsellinen? Kuinka niin? Mitä tarkoitat?"

"Tarkoitan, ettei moista voi antaa anteeksi täysikasvuiselle miehelle,
jolla on ollut tilaisuus kirjeenvaihtajana tutustua Pietariin lähemmin."

"Mitä siis ei voi antaa anteeksi?"

"Lapsellisuuttasi. Etkö käsitä?"

"En."

Ymmärsin sen silti ehkä yhtä hyvin kuin ystävänikin, mutta minä kaipasin
kuulla hänen varmentavan ja vahvistavan omaa käsitystäni. Keskustelumme
tuloksena oli, että annoin anteeksi venäläisille tuttavilleni, joilla
kenties ei ollut mitään osuutta sähkösanomiin ja muistiinpanoihin. Ja
jos heillä olisi ollutkin, ei heidän rikoksensa ollut kovinkaan paha,
sillä kuitenkin kaikitenkin sekä sähkösanomat että muistiinpanot
saattoivat sisältää pelkkiä tosia tietoja. Sitä emme voineet arvostella.

Yhtäkaikki -- olin katsellut asiaa liian henkilökohtaisesti ja liian
lyhytnäköisesti. Sitä sieti tarkastella monelta puolelta, ja niinpä me
teimmekin seuraavan puolen tunnin aikana.

Minulle selvisi monta seikkaa kynttilän lailla, joka loistaa sitä
vakavammin mitä kauemmin se palaa. Ensinnäkin huomasin, että minun oli
toimittava peräti varovasti, jotten saisi ikävyyksiä asiasta. Toiseksi
oivalsin, että olin sekaantunut hämäriin vehkeilyihin. Kolmanneksi
minulle kävi selväksi, että kaikkia saamiani tietoja ja varsinkin
muistiinpanoja oli tarkoin tutkittava, ennenkuin voisi ryhtyä niitä
julkaisemaan. Ystäväni jätti minut, ja minä jäin yksikseni vasta
syttyneiden kirkkaitten kynttilöjeni seuraan.

Ajatukset ja mietiskelyt eivät suoneet minulle lähipäivinä siunaaman
rauhaa. Olin suorastaan sairas, kyhäsin kokonaisen tukun kirjeitä
venäläisille ystävilleni, mutta revin ne palasiksi taas. Olin narri, kun
luulin heiltä saavani tyhjentäviä selityksiä.

Silloin eräänä päivänä tapasin upseerikasinolla eräitä tovereita, jotka
olivat vastikään palanneet Pariisiin tekemältään huvittelumatkalta.
Vielä aivan kuohuissaan viisipäiväisistä bulevardiseikkailuistaan he
kertoivat yhteen ääneen kujeistaan, klubeissa viettämistään öistä ja
solmimistaan tuttavuuksista. Kuuntelin heitä vain puolella korvalla
hymyillen kuten ainakin sellainen henkilö, joka muistelee omia
seikkailujaan samantapaisilta huvimatkoilta.

Mutta äkkiä hätkähdin. Muuan heistä oli _Cercle des Russes et des
Francais'issa_ esitetty ensi luokan venäläiselle kaunottarelle.
Everstinrouva Bortshinski oli hänen nimensä.

"Dorshinskiä tarkoitat?" oikaisin nopsasti.

Puhuteltu katsahti hieman kummastuneena minuun ja sanoi
välinpitämättömästi:

"Niin, muistakoon ne venäläiset nimet ken voi? Ja lausukoon ne se ken
taitaa!"

"Eikö se ollut Dorshinski?" kysyin.

"Dorshinski tai Bortshinski, yhtä hyvä kumpi! Pääasia on, että hän oli
hemaisevin kaunotar, minkä kättä olen eläessäni suudellut. Mutta kuinka
sinä hänet tunnet?" hän kysäisi äkkiä innostuneena.

"Hm -! Olen Pietarissa tavannut erään everstinrouva Dorshinskin",
vastasin. "Hän oli ihan yhtä kaunis kuin sinun Bortshinskisi.
Luullakseni se onkin sama henkilö."

"Varsin mahdollista! Hän on varreltaan kuin Juno, tietysti tumma,
himmeät, riutuvat samettisilmät. Ja mukana ajutantti, itsestään selvää,
mies, joka ei poistunut hetkeksikään hänen viereltään, ellei tämä
lähettänyt häntä jollekin asialle."

"Oliko mies hyvin kookas ja vaalea?"

"Oli, luullakseni. Ymmärräthän että enemmän katselin kaunotarta. Hän oli
jumalallinen. Itämaisen velttouden ja nautinnonhalun lihallinen kokoomus!"

"Oliko miehen nimi Salmatov?" kysyin.

"En tiedä. -- Ov -- nov tai -- kov on muuten kaikkien venäläisten nimien
loppua!"

"Oliko hän meriupseeri?" jatkoin.

"En tiedä sitäkään. Mutta rakastunut hän oli everstinrouvaan, sen
saattoi nähdä."

"Näyttikö siltä, että he olivat yhdessä karanneet?"

Tämä lyhyt omituinen kysymys sai koko seurueen huomion kohdistumaan
minuun. Uteliaisuus heräsi, koska minä tunnuin tietävän niin paljon
kauniista venakosta. Nyt pommitettiin minua kysymyksillä, ja joukon
innokkaimpia oli sama toveri, jolta äsken olin kysellyt.

Paljoa en heille kertonut. He saivat tietää, että olin tutustunut
everstinrouva Dorshinskiin Pietarissa ja samalla olin oppinut tuntemaan
korkeakasvuisen ja vaalean meriupseerin, joka muistutti venakon nykyistä
ajutanttia Pariisissa. Joitakuita aikoja myöhemmin olin saanut kirjeitse
tiedon, että he olivat karanneet yhdessä. Syvempää harrastusta heihin ei
minulla ollut, he huvittivat minua vain eriskummaisina itämaalaisina,
jotka eivät voineet rakastaa toisiaan rauhassa kotimaassaan, vaan joiden
välttämättä oli päätä pahkaa syöksyttävä avaraan maailmaan. Ranskassa
olemme jo ammoin näytelleet kaikki moiset korkean haaveelliset
avioliittodraamat loppuun -- nykyisin osasimme mainiosti järjestää pikku
lemmenasiamme eikä meidän ollut tarvis lähteä kotinurkilta tai
kotimaasta, vielä vähemmin me hylkäsimme yhteiskunta-asemamme ja
edistymismahdollisuudet jonkun niin joutavanpäiväisen kuin
lemmenseikkailun takia. Ei, venäläiset, ne olivat haaveilevaa kansaa,
ne! Mutta lapsellisia ne olivat, peräti lapsellisia!

Tämä selitys minut pelasti. Kaikki olivat, mikä enemmän mikä vähemmän,
valmiit hyväksymään käsityskantani, ja kauniin everstinrouvan
ajutantilla oli kyllä monta kadehtijaa Cherbourgin upseerikasinolla,
mutta tuskinpa nuorinkaan olisi halunnut olla hänen tilallaan -- hänen
ehdoillaan, _nota bene_!

Ennenkuin erosin iloisten toverieni seurasta, olin hankkinut itselleni
_Cercle des Russes et des Francais'in_ sihteerin osoitteen ja saanut
selville, ettei minulle koituisi mitään vaikeuksia päästä sanotun
yhdistyksen jäseneksi. Kotiin palattuani kirjoitin anomuksen, jossa
pyysin muutaman päivän virkalomaa, vein sen asianomaiseen paikkaan ja
seuraavana päivänä, puolisen aikoihin, sain sen iloisen tiedon, että
loma oli myönnetty.

Samana iltana istuin junassa, joka vei minut Pariisiin. Olin päättänyt
hinnalla millä tahansa hankkia kauniilta everstinrouvalta ja hänen
romanttiselta ajutantiltaan tietoja muistiinpanoista ja sähkösanomista.



14.

Everstinrouva Dorshinski ja hänen ajutanttinsa. Ratkaisu.


Jo seuraavana iltana minut otettiin _Cercle de Russes et des
Francais'in_ jäseneksi. Kulutin monta tuntia tarkastellessani
illanviettoon saapuvia, mutta en nähnyt vilahdustakaan kauniista
everstinrouvasta. Hänen nimensä oli todella Dorshinski, sen sain tietää
seuran sihteeriltä ja senkin, että hänen uljasta seuralaistaan pidettiin
yleisesti hänen rakastajanaan.

Esittelytin itseni muutamille muille venäläisille naisille ja
herrasmiehille onkiakseni heiltä tietoja romanttisista karkureistani.
Onnistuin paremmin kuin olin odottanutkaan. Pariisin venäläisessä
seurapiirissä oltiin kaikesta päättäen hyvin selvillä kaikista
maanmiehistä eikä ollenkaan kartettu heistä puhumasta. Pian sain
selville, että everstinrouva Dorshinski todella oli asunut Viaporissa,
missä hänen miehensä palveli jalkaväkirykmentissä, mutta kauniin
everstinrouvan Pariisin-matka oli vain varsin tavallinen huvimatka, joka
ei kummastuttanut ketään. Ei liioin myllerretty taivaita ja maita sen
johdosta, että kapteeni Dalmatjev osoitti häntä kohtaan palavaa
harrastusta -- sehän oli päinvastoin aivan niin kuin pitikin.
Everstinrouvan kaltainen kaunotar sai sallia itselleen paljon sellaista,
mihin hänen miehensä oli suhtauduttava alistuen ja tyynesti.

"Kapteeni Dalmatjev?" sanoin. "Eikö hän ole meriupseeri?"

Sitä ei niin tarkoin tiedetty. Mutta hänen arveltiin palvelevan
hevosväessä. Hän oli peräti nuori sotilashenkilö, joka oli nopeasti
kohonnut arvoasteessa, sillä hän oli komea ja miellyttävä mies.
Henkilökohtaista ei hänestä tosin tiedetty paljoa kertoa. Minun pitäisi
saapua "seuraan" joskus toiste, jolloin everstinrouva ei loistaisi
poissaolollaan kuten tänä iltana. Mikään ei olisi helpompaa minulle kuin
tulla esitellyksi hänelle, enkä joutuisi sitä tuttavuutta katumaan. Hän
oli aiemmin ollut "seuran" jokapäiväisiä vieraita, mutta viime aikoina
hänen harrastuksensa tuntuivat kohdistuneen toiselle suunnalle.

Palasin hotelliini enkä ollut laisinkaan tyytymätön iltaani, vaikka en
ollutkaan nähnyt kaunista venakkoa ja hänen ihailijaansa. Itsekseni olin
vallan varma, että kapteeni Dalmatjev oli kadonnut meriupseeri Salmatov.
Jos minun onnistuisi paljastaa hänet, tietäisin enemmän kuin kukaan muu
-- tietäisin, että muistiinpanot puhuivat totta.

Lähipäivinä olin vartiopaikallani aikaisesta aamupäivästä aina
sydänyöhön saakka, ettei vain käsistäni livahtaisi tilaisuus päästä
solmimaan kauan kaivattu tuttavuus. Hankin tietooni missä everstinrouva
asui, ovenvartijalta sain tietää, että hän oli paraikaa Pariisissa,
mutta vaikka päivällisaikoihin kiertelin kaikki ylhäisen maailman
teatterit ja olin säännöllisesti kello 11 tienoissa _Cercle des Russes
et des Francais'issa_, kului enempi kuin puolet loma-ajastani, eikä
minun ollut onnistunut nähdä vilahdustakaan everstinrouvasta ja hänen
kapteenistaan.

Kävin jo vakavasti kärsimättömäksi, ja minun levottomuuteni ja ilmeinen
itsepintaisuuteni päästä tutustumaan kaunottareen herättivät "seuran"
huomiota. Venäläiset laskivat pilaa minun platoonisesta ihailustani
tuntematonta naista kohtaan, josta olin kuullut vain puhuttavan, mutta
tahallani sallin jokaisen huomata intoni, sillä toivoin, että he
veisivät everstinrouvan kuuluville huhun, että hänellä oli tulinen
ihailija, joka hiutui kärsimättömyyttä saada nähdä hänet.

Luulenkin, että tämä suulauteni pikemmin kuin sattuma vei minut kahta
päivää aiemmin kuin loma-aikani loppui everstinrouva Dorshinskin ja
hänen alttiin seuralaisensa tielle _Cercle des Russes et des
Francais'issa_. Olin juuri palannut tavanomaiselta teatterikiertelyltäni
ja istuutunut "seuran" lukusaliin, kun kuulin viereisestä huoneesta
iloisia huudahduksia, jotka pian hukkuivat pilailuun ja sointuvaan
hillittyyn salonkinauruun. Hälinän seasta kuului kaunis naisääni
teeskennellyn iloisesti puolustautuvan ranskaksi, mistä heti osui
korvaan omituinen pehmeä venäläinen murtaminen. Tulin uteliaaksi ja
nousin. Aavistin, että tuo nainen oli hakemani henkilö. Samassa syöksyi
lukusaliin muuan venäläinen herrastuttavani, tarttui sanaa lausumatta
minuun käsivarresta ja vei minut muassaan.

"Kas tässä on luutnantti Dubois, teidän uusin ja hartain ihailijanne,
rouva Dorshinski!" hän esitteli minut.

Vaikka olinkin kuullut everstinrouvan kauneutta ylistettävän,
hämmästytti se minua silti aika tavalla. Kumarsin kunnioittavasti, ja
minuun kohdistui tutkiva katse noista himmeistä samettisilmistä, jotka
heti sen jälkeen saivat entisen järkkymättömän, välinpitämättömän
ilmeensä. Hän ojensi minulle peräti toverillisesti hieman ison, mutta
kauniinmuotoisen ja hienosti hansikoidun kätensä, ja tuntui kuin hän ei
ollenkaan aikoisi vetää sitä pois, kun hän kerran oli sen minulle antanut.

Pitelin sitä varsin mielelläni omassani, mutta itsekseni hieman
ihmettelin sitä luonnollista tai teeskenneltyä velttoutta, jota sekä
käsi että rouva Dorshinskin koko olemus ilmaisivat. Hänessä oli jotakin
kuvaamattoman välinpitämätöntä, jotakin tyynen, hyvinvoivan
matroonamaista, jotakin passiivista. Mutta tämä yhtäkaikkisuus sopi
hänelle verrattomasti, se sointui mainiosti hänen rehevään varteensa, ja
ranskalaisesta se eittämättä tuntui aito turkkilaiselta.

Kun olin lausunut ihastukseni, että vihdoinkin olin saanut kunnian
tutustua häneen, näkyi hän muistaneen, että oli unohtanut kätensä minun
käteeni. Hän veti sen hiljaa pois ja päästi sen putoamaan sivulleen sekä
liukui samalla itse divaanille, asentoon, jota Persian shaahin
mielikkisulttaanitar olisi voinut kadehtia. Hänen vieressään seisoi kuin
henkivartijana kookas, vaalea ja komea kapteeni Dalmatjev, jonka
everstinrouva nyökäyttäen ja kättänsä hieman liikauttaen esitteli minulle.

Tuossa tuokiossa oli keskustelu täydessä käynnissä. Kapteeni Dalmatjev
ei poistunut seurastamme, vaikkei hän sekaantunutkaan puheluumme. Hän
oli siirtänyt tuolinsa lähelle everstinrouvaa ja esiintyi kuin hän olisi
ollut täysin erottamaton lisä seuralaiseensa. En ollut siis häntä sen
enempää huomaavinani, koska hän joka tapauksessa pysyi alallaan kuten
toivoinkin, vaan yritin parhaani saadakseni tuossa uhkeassa, lepäävässä
venäläisessä Junossa heräämään kipenen elämää ja harrastusta.

Onnistuin vain puolittain. Juno ei katsonut vaivakseen helpottaa
työtäni. Hän löyhytteli laiskasti komealla strutsinsulkaviuhkallaan
eikä paljoakaan piitannut minun solkenaan virtaavista
kohteliaisuuksistani, joihin peitin Venäjän ja hänet. Hänen ruskeat
samettisilmänsä katselivat minua niin hyvänsuopina ja laimeina, että
tunsin jonkunlaista ärtymystä ja loukkaannuin hänen hienostellusta
itämaalaisesta haaremikiemailustaan. Päätinkin heti tehdä hyökkäyksen,
joka ainakin saisi hänet muuttamaan eleensä.

"Parahin everstinrouva, ajatelkaapa vain mikä ikävä uutinen minulla on
kerrottavana Venäjältä? Teidän harrasta ihailijaanne, luutnantti
Salmatovia" -- tällöin vilkaisin kapteeni Dalmatjeviin -- "on merihallitus
kuuluttanut haettavaksi eräitten muistiinpanojen johdosta, jotka ovat
yhteydessä Rusalkan katoamisen kanssa..." Vähäinen, tuiki vähäinen
säväys silmänurkassa, kevyt hermostunut liike hansikoidulla kädellä,
siinä kaikki mielenliikutus, minkä uutiseni sai everstinrouvassa
syntymään. Ja kun käänsin katseeni kapteeni Dalmatjeviin, oli hänellä
entistäkin ylpeämpi ja levollisempi kuvapatsasasento. Hänen katseensa
oli jääkylmä, eikä hän kai ponnistellut liikoja nielläkseen sen
epämiellyttävän ja hämiä tuottavan, mikä ehkä oli noussut hänen kurkkuunsa.

Minun niin taitavasti laskemani ja huolellisesti suorittamani nerokas
salapoliisihyökkäys ei tuottanut minulle mitään. Koko hienosteltu
sielutieteellinen yritykseni kilpistyi tylsänä everstinrouvan velttoutta
ja kapteenin vankkumatonta ryhtiä vastaan.

Oli ilmeisen selvää, että olin jälkimäisestä täydellisesti erehtynyt.
Hän oli todella hevosväen kapteeni Dalmatjev eikä kukaan muu, vaikka
hänen piirteensä muistuttivat Salmatovia. Koko Pariisinmatkani haihtui
samassa savuna tuuleen, ja peräti masentuneena ja hieman nolona kuulin
everstinrouvan väsyneen äänen vastaavan minulle:

"Salmatov-parka!" sanoi hän säälien. "Haetaanko häntä yhä vielä hänen
kuolemansakin jälkeen?"

"Onko hän siis kuollut?" kysyin niin kummastuneena kuin suinkin osasin.

"Aikoja sitte!" huoahti everstinrouva. "Jo viime kesänä hän hukkui
Suomenlahteen. On väitetty hänen hukuttautuneen minun tähteni, tiedän
kyllä, mutta se ei ole totta", hän lisäsi niin hellän välinpitämättömänä
kuin olisi ollut puhe jostakin koiranpennusta.

"Tunsitte siis hänet?" kysyin.

"Ah -- varsin hyvin!" vastasi hän väsyneesti.

"Tiedättekö siis", jatkoin innokkaasti, sillä minussa välähti toivo
saada vielä selville asian oikea laita, "tiedättekö siis jotakin hänen
muistiinpanoistaan ja mistä syystä häntä kuulutetaan haettavaksi?"

"En -- viimeksimainitsemastanne seikasta en tiedä mitään..."

"Entä hänen muistiinpanoistaan? Ja mitä yhteyttä sillä on Rusalka-juttuun?"

Elettäkään muuttamatta, valittavasta ja surullisena hän kertoi seuraavaa:

"Salmatov oli uneksija, jonka elämän täytyi päättyä onnettomasti. Hän
eleli haaveissaan, hän oli jonkunlainen nero, joka oli joutunut väärälle
uralle. Hänestä olisi pitänyt tulla runoilija. Hän sepitti nidoskaupalla
minulle runoja -- kauniita runoja..."

"Ja hän kirjoitti jotakin myös Rusalkasta...?" sujautin väliin kysymyksen.

"Rusalkan surullinen kohtalo koskee syvästi kaikkia venäläisiä ...
tietysti häntäkin. Hänellä oli veli, joka palveli Rusalkassa
merikadettina hukkuneiden joukossa..."

"Tiedättekö, kirjoittiko hän eläessään muistiinpanoja, jotka hän on
kuvitellut jonkun Rusalkassa olleen kyhäämiksi?"

Olin niin innostunut kyselemään ja odottamaan vastauksia, että vallan
unohdin tarkata kapteeni Dalmatjevia. Katseeni tähystelivät kaunista
everstinrouvaa, ja vasta nyt myöhemmin muistelen nähneeni että
ivansävyinen häive levisi hänen piirteihinsä, kun hän entisellä
äänellään vastasi:

"Muistan hänen kuluttaneen puolet viime kesästä kirjoitellessaan jotakin
Rusalkan perikadosta. Niin, hän lukikin minulle pari kappaletta, jotka
minusta tuntuivat mainioilta. Hänellä oli kykyä, Salmatov-rukalla!
Tunsin syvää osanottoa häneen, hän oli niin onneton...!"

Itseäni hillitsemättä nousin ja otin taskustani Rusalkan perikatoa
käsittelevät muistiinpanot ja pyysin saada jättää ne hänelle
luettavaksi. Huomenna hän varmaan tahtoisi ilmoittaa minulle, tunsiko
hän ne Salmatovin kertomukseksi.

Hän otti ne hymyillen, selaili niitä ja ojensi ne sitte kapteeni
Dalmatjeville hänen säilytettäväkseen.

"Tavatkaamme toisemme täällä huomis-iltana kello kymmeneltä", sanoi hän
minulle, "siksi olen ne lukenut. Suotte minulle omituisen ilon muistella
siten Salmatov-parkaa. Kiitos ja hyvää yötä! Meidän on lähdettävä,
Dalmatjev!"

Kiitin ja kumarsin, ja me erosimme.

Seuraavana iltana odotin turhaan everstinrouva Dorshinskia ja kapteeni
Dalmatjevia. Istuin klubissa kello kolmeen saakka aamulla, eivätkä he
vain saapuneet. Seuraavana päivänä sain _Cercle des Russes et des
Francais'issa_ kuulla, että everstinrouva oli lähtenyt Pariisista ja
kapteeni hänen mukanaan. Kukaan ei tiennyt minne.

Muistiinpanoja en saanut milloinkaan takaisin. Sen käännöksen, joka
sisältyy tähän kertomukseen, olen sommitellut ulkomuistista.

Miksei everstinrouva luovuttanut minulle muistiinpanoja takaisin? Mitä
syytä hänellä oli ne pitää? Oliko kapteeni Dalmatjev sama kuin Salmatov?
Oliko hän muistiinpanojen kirjoittaja vai oliko todella toinen
luutnantti Solovin ne kyhännyt Rusalkassa?

Siinä on Suomenlahden salaisuus.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Suomenlahden salaisuus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.